Vaasan-Jaakkoon 'Akka ku ampiaanen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o
3866. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.
maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja
Projekti Lönnrot.




AKKA KU AMPIAANEN

Eteläpohjalaisia murrepakinoita


Kirj.

VAASAN-JAAKKOO





Porvoo • Helsinki
Werner Söderström Osakeyhtiö
1940






SISÄLLYS:

Akka ku ampiaanen.
Öinen tappelu.
Lehmä.
Lintupaisti lenti.
Sormi oven raos.
Lihapuuro.
Porsahan salvajat.
Makoporvari.
Poikalasta kastamhan.
Koirankoppi.
Jäniksiä Kaskisis.
Nokipoijan heilat.
Sukka kaulas.
Lampet-vookki.
Kaks hyljekyttää.
Kolme kuuta.
Silmäklasit.




AKKA KU AMPIAANEN.


_Oottako kuullu_ sitä sanaa jotta »akka kun ampiaanen»? — Ja sitä
metkaa jatkua, jonka yks vekkuli-isäntä teki täs joulun alla akallensa,
joka pakkaa sitä liikaa rooraamahan, ja välistä oikee kuranssaamahankin?

Niillä kun on naisenpualilla toisilla sellaanen luonto, jotta jos
hyvän miehen saavat, niin prissaavat ja maksittaavat aivan työksensä;
pakkaavat kuulemma oikee pukkimhankin välistä ja pitävät sellaasta
komentua ja mekastusta taloos, jotta mies parka on ihan helisemäs
sellaasen präiskän kans — kun lyöräkkään ei miehinen mies akkaansa
viitti, eikä ne peijakkahat, etten paremmin tuu ja sano, hyvästä ja
laarullisesta puheesta mitään piittaa. Elikkä suaraan sanojen, niinkun
asia on, ja ettei kukaan loukkaapuusi — että niill' ei oo oikee täyttä
ymmärrystä; ovat kiukkuusia ja äkäpäisiä kun ampiaaset.

Mitäs sellaanen akka-takku luonnollansa ja päävärkillensä mahtaa,
kun järkiä ei oo saanu tänne tulles täyttä finkerporillista, jok'on
vähin määrä laarulliselle ihmiselle, vaikka muutoon olis kuinkakin
ethensäkattovaanen, toimelias, hyvänsyrämminen ja hellänluontoonen
ihminen. Mutta kun sitä järki-kultaa puuttuu, niin vikaa on, eikä sille
mahra jumalakaa sitte enää mitään.

Ja sitä varte mun tulookin niin kovasti surko kaikkia hyviä miehiä,
jokk'on saanehet ristiksensä sellaasen äkäpäisen ja nättyjärkisen
akan ku ampiaaseen. On siinä mies-paroolla olemista, varsinkin kun
niillä hyvänluontoosilla miehilläkin pakkaa, tuota, olemahan vähä —
heikkouksia. Mutta akkaan pitääs koittaa kumminkin vähä enempi ymmärtää
miestänsä ja ajatella kuinka kumminkin _hyviä_ heirän mies-ressukkansa
sittenkin pohjimmaltansa oikiastansa ovat. Ei ne huura eikä präiskää
akoollensa, eivät pahaa sanaa sano, antavat emäntäänsä vain hallita
ja vallita, tekevät vähinsä askareitakin, kehuvakkin akkaansa ja ovat
niin sopuusia kuin suinkin, ettei vai riitaa tulsi. — Jos ne ovat nyt
vähä, tuota nuon, sanotahan nyt vaikka — _kaljahan_ meneviä ja joskus
joraantuvat vähä pitempähän toisten kylän isäntään kans politiikkaa
puhumahan, jost'ei sen kummempaa tuu, niin kyllähän ne koittaavat
äijä-paraat sitte niin araalla mielellä ja hiljaa kun suinkin kotia
tulla, jottei vain akka herääsi ja sen unta häirittisi — niin eihän
_siitä_ nyt akkaan trenkääsi aina niin kauhianmoosta melua nostaa ja
törmätä paitaasillansa talvipakkaases portahille hyppimhän n'otta vielä
vilustaavat ittensä. Ja ruveta repimähän ja nykimhän miestänsä, jok'on
muutoonkin heikos lais eikä tahro pystys pysyä — ja ruveta kyselemähän
jotta

— Mihnä sä riivattu taas oot ollu? — — kun oot nuan kauhian pönttyräs —
— ja haisekkin kun trankkitynnöri, senkin löntys, — — kun housukkin on
purota linkkoohin koko mieheltä!

Pitääshän emännän huomata, jotta huonosti on isännän asiat, kun
silmäkkin on kun rääpööllä pääs, ei kuule eikä näje — n'otta kuinka
se vois vastata ja tehrä selkua mihnä s'oon ollu, kun ei kieli suus
käänny? — On vaan kun Ellun kana ja velliä pussis — ennenkun aivan
retkahtaa.

N'otta turhaa s'oon akkaan siinä tilas vaatia mieheltänsä mitään
seliityksiä, eikä viisas emäntä sitä teekkäan, vaan auttaa vain
nätisti rakasta äijän-känttyräänsä korjasti tuphan ja peräsänkyhyn
maata, niinkun puhet on ollu jotta myötä- ja vastamaas. Sellaanen
jalo ja viisas emäntä voi saara vielä kiitoksen palkaksensa ja pusun
poskehensakkin ja — kukaties vaikka pusurikankahankin pyytämätä!

Sellaasia ne hyvät miehet on!

Akkaankin pitääs olla viisailla sellaases tilas, eikä ruveta
pränkkäämähän, kyselemähän ja vaatimhan miestänsä puhumahan. Käy pian
niinkuu Vaasas kerran yhres herrasväjes, kun frouva kans kovasti
motkotti yöllä ja kyseli, niin mies kattoo kun kellokaappi ja sanoo
jotta

— _Mahrotoonta_ mamma-kulta mun on nyt mitään puhua! — Mä oon
päissäni kun käki, ja — voisin pian puhua läpiä päähäni!! — Ei kuule,
mamma-rakas, mitä sull'on kysymistä ja sanomista, niin paa se kaikki
selevästi paperille ja anna mulle _kirjallisesti_ — niin mä huomenna
vastaan sulle prisiis ja ratihinsa!

Niin oli kuulemma menny sen frouvan suu tukkuhun, jottei sen erän
perähän oo ukkokullaltansa mitään kysyny.

Jaa helskutti, mutta munhan pitis kertua, kuinka se yks hyvänluantoonen
isäntämies kiiska-Kaisansa astutti oikeen perusteellisesti nappohon. Ja
samalla kans paranti sen pitkäaikaasesta pääntauristansa.

Joo, s'oli sillä lailla jotta tuo rapakaljan juonti maaseurulla rupiaa
olemahan nyt aivan mahrotoonta. Joka kyläs on nyt kaffiloota ja vielä
sellaasia erityysiä »kalja-torppia», johka oikee isäntämiehekkin
juuttuvat päivä- ja iltakausiksi juomahan koppakaupalla pottu-kaljaa.
Trönäävät sitä aivan mahrottomat määrät, jottei luulisi ihmisen
sisälle niin korvee-kaupalla mahtuvankaan. Tenttua ja mitähän tippoja
sekoottaavat joukkohon ja kiskoovat niin sisällensä jotta ihan
juovuspäissänsä rähjäävät ja palelluttaavat vielä korvansakkin. Tuosta
rapakaljan juonnista on tullu oikeen maanvaiva n'otta ei ne emännät
turhia soilua, kun mones paikas oikee aika taloon isännäkkin kehtaavat
istua pualehenyöhön poijan-koltiaasten kans pottukaljaa trönäämäs ja
juaavat ittensä niin sikapäihin kun — hampuusit.

— En mä mitään piittaasi, enkä sanoosikkaan, jos sä silloon tällöön
käyysit potun juomas — paapatti se emäntä — mutta kun s'oot siellä
»_aina_», ekkä tuu koskaan poiskaan.

— No ehän mä nyt sielä aina, hyvä ihminen oo, ja ainahan m'oon
kotiakkin tullu. Älä nyt viitti taas nuan pärpättää — koitti se isäntä
sanua, mutta se emäntä kun yltyy vain jotta —

— No aina sä sielä oot, mutta sen mä sanon, niin totta kun mä täs
nyt seison, jotta ensi kerran kun sä sinne meet, niin mä tuun sun
sieltä hakemahan pois ja vaikka tukasta traksin sun kotia, ettäs sen
tierät — vannoo se emäntä ja oli niin sinnis, jotta isäntä rupes oikee
ajattelemhan jotta, oliskahan tua akka torellakin niin pössöö, jotta
oikee torenteosta tulis häntä hakemahan ja rupiaas ihmisten aikana
haukkumhan ja kotia haalaamahan.

Ja vaikk'ei se paljo pruukaa sanua, se isäntä, niin sanoo kumminkin
jotta —

— Sitä _älä tee_, rakas kullanmuruseni, elikkä mä lähren heti paikalla
— ja katua saat, ja muista se, jos yrität miestäs häväästä — ja olla
yhtä _tyhmä_ kun ne pirultariivatut ämmät, joill'ei _yhtää_ mieltä oo.

— Tuun mä kumminkin! — uhootteli emäntä. Tietysti, kuinkas muuten!

Eikä siitä asiasta sitte puhuttu enää mitään monehen päivähän. Mutta
se hyvänluontoonen mies, joka siltäkin äärettömästi rakastaa sitä
vähä pritakkaluontoosta akkaansa, rupes itte tykönänsä ajattelemahan
jotta millä jee hän tuan rakkahan akkansa, jok' on kun _ampiaanen_
sellaasesta päänpörinästä parantaas, jottei se tekisi tyhmyyksiä. —
Tuumas ja tuumas, ja viisas mies ja kurillinen kun on, niin eikös
vain keksinykkin oikeen emäjutkua ja tiaatteripeliä äkäpussinsa
kesyttämiseksi.

Yhtenä päivänä se teki tikusta asiaa, koitti aamusta aikaan
riirelläkkin akkansa kans, vaikkei se häävisti käynykkään, mutta
lopuksi kumminkin hairas vihoossansa lakin päähänsä ja karjaasi jotta

— Nyt mä meen! — Ei oo sun perähäni tuleminen, muistakkin se!

Ja niin lähti — suoraa kaljatorpalle. — Ei perähänsä kattonu, ei
pääntänsä kääntäny vaikka akka kuinka seisoo päätyklasis ja kattoo, kun
se meni.

N'otta s'oli oikeen kamalaa. — S'oli pualenpäivän aikahan, kun se
isäntä lähti.

Rupes jo hämärtämhän, trenki tuli mettästä rankakuorman kans ja piika
lähti navettahan — eikä isäntää vai kuulunu.

Ei vielä seittemän aikanakaan, kun oli jo aivan pimiä. Niin kyllä se
emäntä ajatteli. Jos jollakin lailla, jotta mitä hän nyt teköö. Ja oli
kiukus ja jahkaali itteksensä. — Niin viimmee se jahkaasi ja päätti
jotta:

— Sisun siltä pitää ottaa pois, meen mä kumminkin, kun uhkasin, ja
hajen sen pois, vaikka sanoos ja tekis mitä.

Ja niin se körmysti prässikaulahitten selkähänsä ja lähti hakemhan
isäntää sieltä mötiääspesästä pois. Sinne oli matkaa lähes pari
kilomeeteriä ja jota likemmäs emäntä tuli, sitä enempi sen kiukku
nousi. Oikee se hohuutti kun pihalle pääsi, niin oli puhistuksis ja
sappia täynnä.

Mutta se mies-junkkari olikin sitä justhin orottanu, kertonu
kaverillensa koko metkun mitä hän meinaa äkäpussillensa tehrä, ja eikös
nua toiset hyväkkähät ollehet heti valmisna auttamhan ja nauroovat
katketaksensa jotta: antaa sen nyt vain tulla.

— En mä ny vaiteskaan luulisi enkä toivoosi jotta se mun akkani mua
täältä hakemhan tulis, mutta jos tuloo, niin auttakaa sitte veljet;
kyllä mä voorostani kans helppaan teitä, kun tarvithan — sanoo se
isäntä.

Siitä sen nyt huomaatta heti kaikki, kuinka miehet ovat yhtäpataa
kun pannunjalaat kaikki toistensa puolella ja valmisna auttamhan ja
valehtelemhan akoolle — aina!

Kaikki ne järjestivät etukätehen: yks haki kotuansa suuret
supsiiniturkit, toinen toi isävainajansa isoot silmäklasit ja pikkuusen
käsikapsäkin.

Ei sanota nyt enämpää vielä, kaikki oli valmista, akan tulua vain
orottelivat ja kovasti kallistelivat kaljapulloja. Lystiä niillä
juuttahilla oli.

Niin silloon hairathin ovi auki ja se emäntä tormas sisälle kun
tuuliaaspää — mutta samas kans sen miäs, se isäntä, retkahti
hervottomana kun kuollut lavittalta laattialle, ja jäi siihen
makaamahan.

— Mikäs tuan krannin isännän nyt tuli, kun se nuan putos ja meni aivan
puhumattomaksi? — hätäälivät toiset miehet, ja koittivat siunaalla niin
pöhnäs kun suinkin.

Siinä seisoo emäntäkin keskellä laattiaa ja säikähti n'otta aivan sen
löi käret holtittomaksi jotta

— Siunakkohon, onko Juha kuallu?

Kauan sitä joukolla katteltihin, mutta kun emäntä siitä säikähröksestä
selvis, ettei se ollukkaan kuallu, öräji vain, niin kyllä emäntä
sai pian sisunsa takaasi. Se tamppas jalkaa ja haukkuu koko sakin
niin maan alle juoppoo-rentuuksi, jokka ovat taas juattanehet hänen
Jussi-kultansa aivan tairottomahan humalahan, ja ittekkin ovat kun
kaappikellot ja tarhapöllööt.

Kyllä se ne kuuletti. — Pukkaskin Alatuvan-Anttia vattahan jotta

— Säkin siinä, oot aina vikittelemäs meirän isää ryyppäämähän!

— Mutta kuinkahan tuon isännän on oikeen asiat, kun sen silmät nuan
mulkooloo ja on aivan väärinpuolin pääs — sanoo yks mies, ja silloon
emännälle tuli hätä jotta

— Voi voi, auttakaa mua nyt saamahan se kotia. — Se voi pian kuallakkin
viinahan, elikkä ruveta sisuskalut palamahan — hätääli emäntä.

No, taloos oli suuri sarvikelkka ja ne juapunehet kaverit kantaa
roikottivat sen isännän siihen, ja emäntä lähti vetämähän kotiappäin.
Muttei se viittiny vetää valtamaantietä, vaikka sen kauttia olis ollu
lyheet, vaan traksii sivutietä, jot'oli paljo piteet ja paheet vetää,
kun oli lumitriivuja ja paikkapaikoon tiä aivan ummeskin.

Isäntä makas hoittollona seljällänsä kelkas, pakkas vähä
naureskelemahankin partoohinsa, kun toren sanoo, vaikkei se akka sitä
huomannu, se kun veti vain n'otta hiki nenänpäästä nokkuu. Ja kun
isäntä välihin örähti ja voihkii, niin akka tuli kattomhan, kuunteli
sen hengitystä ja koitteli pulssiakin jotta vieläkö se lyö. Ja riisuu
se prässikaulahittensakkin yltä ja peitteli äijäpahaansa sillä, jottei
se vain vilustuusi. — Ja kun mä oikeen toren sanon, niin se emäntä vähä
itkiä pihuuttelikin ja silootti isännän ottaa.

Ja taas lähti vetämähän.

Niin ne viimmeen pääsivät kotia asti ja emäntä oli aivan märkä kun
uitettu kissi, ja niin väsyksis ja käret puuruksis n'otta aivan s'oli
katketa. Pyyti trenki-Jussia kantamahan isännän tupahan ja komenti
piika-Liisan lämmittämhän porstuan ovikamarin ja laittamhan sängyn
hyvähän kuntohon sill'aikaa, kun hän hakoo lääkärin kattomhan jottei
isäntä vai kuale.

Ja kyllä se emäntä touhus, vaikka s'oli niin väsyksis. Porstuan
ovikamarin sänkyhyn pantihin oikeen franssulakanat ja emäntä toi
parhaat höyhentyynynsä ja uuret vaatut päälle. Aitasta hajettihin ne
pitkät loimivillaaset fällykkin ja petattihin niin fiinisti, jottei
sitte kun flikkana viimmeeksi. Sinne oikee morsiussänkyhyn ne kolmisin
sitte emäntä, piika ja trenki yhres kantaa retuuttivat sen juapunehen
isännän ja peittelivät n'otta vähä nenänpäätä äijästä näkyy.

Sitte tohotti emäntä trengille jotta

— Mee sä nyt Kuustaa joutua Mikin-taloohin telefuneeraamahan
tohturille, jotta sitä tarvithan nyt meille ja että se olis valmis heti
lähtemhän, tuas kello 10 aikahan, kun mä tuun sitä hevoosella hakemhan.
Sano että isäntä on meillä kovasti siukas tilas, mutta älä puhu muuta,
kyllä mä itte seliitän sitte tohturille. — — Ja haje saman tien
Mäki-taloosta se juaksijaoris laihnaksi, kyllä ne sen antaavat, kun
kuuloovat jotta pitää tohturia hakia. — Tuu sitte nopiaa sen hevoosen
kans, mä pujen ittiäni sillä aikaa —

Ja se isäntä-junkkari makas silmät ummes mutta suu hymys fällyjen alla
ja kuunteli kaikki mitä emäntä puhuu. Kuuli senkin, kun emäntä sanoo
piijalle jotta

— Kyllä mun pitää hakia siskoo-Iita tänne hoitamahan tuota isäntää
sillä aikaa, kun mä ajan kirkolle hakemahan lääkäriä. — Onhan sinne
Iitan työ pari kilometriä tieltä mettähän, mutta kyllä mä kerkiän sen
hakia ja tuora eres tienhaarahan, tulkohon siitä sitte itte kävellen,
sillä aikaa kun mä paasootan kirkolle.

No trenki toi sen hevoosen ja piteli kovasti suittista kiinni, kun
emäntä istuu lohnahan ja oris lähti kun talanpii n'otta vähält' oli,
ettei hilapielehen heittäny, kun niin siristi.

Mutta heti kun emäntä oli lähteny, piika ja trenki menny tupahan,
niin se isäntä hyppäs sängystä, livisti pihalle ja lähti juaksemhan
kaljatorpalle kaveriensa työ senkun kintuusta irti sai.

Sillä aikaa kun emäntä kääntyy mettätielle siskoo-Iitaansa hakemahan,
kerkes isäntä kaljatorpalle, ja sielä oli hevoonen ja ajomies valmisna
orottamas. Isäntä veti supsiiniturkit ylönsä, pani silmäklasit
päähänsä, otti sen käsikapsäkin följyhynsä, istuu rekehen ja niin
ajettihin jotta hevoonen aivan vahrus kirkolle lääkärin asunnolle. Ja
juuri parahiksi kerkes isäntä tälläämähän ittensä tohturin portahille,
kun emäntä kans tuli orhillansa hypööttään pihalle, näki tohturin jo
valmisna, pyörähytti vai hevoosen ympärinsä ja huuti jotta

— Voi voi, onko herra tohturi jo kauankin orottanu, kun mä vähä viivyyn?

Tohturi mutaji jotakin vähä itteksensä, turkinkaulukset pystys ja
silmäklasit kiiluu pääs. Kaahii sitte vain rekehen ja murahti jotta:
my-hyh — —

Ja niin sitä lährettihin lentua takaasi kotiappäin. Pimiä oli ja vähä
pyryyttikin n'ottei siinä puhumisestakaan tullu paljo mitään, kun se
oris oli niin kova menemähän, että emännäll' oli täysi työ sitä pirellä.

Mutta kyllä se emäntä aina välihin koitti toisassilmin vähä jotakin
tohturille sanua, jotta hänen miehensä, joka muutoon on kovasti aimoo
mies, pakkaa vähä liiaksi ryypiskelöhön jotta

— Eikö herra tohturi voisi antaa sille jotakin sellaasta pipparmynttiä,
jotta siltä ne juapoon halut lähtis, ja tulis muutoonkin vähä
virkiemmäksi — — jotakin halunhyrytestä elikkä miksi mormooniksi sitä
sanotahan.

Niin jutteli emäntä kun ainakin tohturille ja källäs miestänsä. —

Mutta tohturi vain istuu tyrniää ja mitähän itteksensä murahteli kun
karhu.

Niin ne sitte tulivat kotia, — mutta sielä vasta sotku oli tullu, kun
kaikki oli sekaasinsa ja päällänsä. Kaikki hyppäsivät kun päättömät
kanat ympärinsä. Piika huuteli tallinvintiltä jotta

— Ei sitä täälä ainakaan oo!

Trenki kollas sängynalustoota ja siskoo-Iita oli kaatanu porstuakamaris
koko sängyn laattialle, paiskii parjankertoja ja tyynyjä ympärinsä ja
itki oikohonsa.

— Voi voi kun isänt' on karonnu kun kastet maahan, jotta mistää ei
löyry — huutivat kaikki yhtehen suuhun.

Emäntä hyökkäs suoraa tupahan jotta

— No se nyt imespaikka on, mihkä s'oon joutunu — —

Tohturi napalootti pihalla vähä pitempähän, ennenkun se tuli tupahan
siihen sekamelskahan kapsäkkiinensä.

Emäntä itkiä truiskutti oikohonsa jotta

— Nyt s'oon menny surmillensa koko mies, — — voi Jussi-kulta, miksis
tämän mulle teit.

— No misse on nyt se mjees, ette minne katso sen peelle, onko se
koollu? — kysyy se tohturi niin kamalalla haurantakaasella äänellä ja
kolisteli kalipilli-kapsäkkiänsä, jotta emäntä oikee säikähti ja rupes
kattomhan silmät toljolla tohturia, joka mulkooli niin rumasti kun
suinkin osas silmäklasiensa takaa.

Mutta silloo emäntä _tuntikin_ ja meni niin flaatiksi n'otta aivan
platuskaaseksi, putos istahallensa pöytälavittalle ja suu jäi auki kun
laronovi. Ei saanu sanaakaan sanotuksi, toljotti vain.

Tuli siihen piikakin kattomhan ja trenki töllöttämhän. Eikä siskoo-Iita
tahtonu uskua silmiänsä.

Mutta se isäntä-juupeli otti kakkulat noukalta ja nauroo oikee
hirnumalla jotta

— Kiitoksia nyt vain kyytistä Kaisa-kulta! Ja varsinkin siitä kelkalla
kiskomisesta! — Se taisi olla kovaa mutta tervehellistä hitsiä,
ja mulle mukavaa. — — Tuu toistekkin mua hakemahan, kyllä mä tuun
tohturiksi aina kun tarvithan.

       *       *       *       *       *

Se oli sellaanen peset sille emännälle, että se pyyti vain, ettei siitä
enempää, eikä koskaan enää puhuta. Sanoo jotta hän uskoo tällä.

Ja nyt ne eläävät niin onnellisena ja tykkäävät toisistansa jotta —
muiren akkaan pistää oikeen vihaksi.




ÖINEN TAPPELU.


_Oottako kuullu_ siitä suuresta sekaannuksesta ja hurjasta yällisestä
tappelusta, kun Kontinkylän miehet pläsittivät toisiansa pimiänpäähän
n'otta niill' on vieläkin silmät mustelooniis ja leukaperät paisuksis
jokahittellä?

Ja aivan erehrykses ja turhanpäiten!

Sen perusteellisempaa selkäsaunaa ja käsirysyä koko kylän
miespuoliselle väjelle ei voisikkaa niin äkkiää ja konhollisesti
järjestää muut kun itte Häntä-Heikki tai sitte — rakkaus, josta
sanaskin sanotaan, jotta se »voittaa kaikki». Ja täs tapaukses se
oli rakkaus, yhren vanhanpoijan salaanen kauan itäny rakkaus, jonka
luultihin jo aikaa sitte tuppehen kuivunehen, mutta kas vain kun krapas
ja riksutti vieläki sen rinnas. Ja nyt se tuli tällä lailla ilmi.

Mutta Häntä-Heikin hommia oli täs rytäkäs se, jotta se vikitteli sen
suuren taloon ainuan poijan, joka vanhan äiteemuorinsa kans kototaloos
isännyyttä pitää, lähtemähän justhin sinä yönä, täs menheellä viikolla,
kun ei kuu paistanu eikä tähret tuikkinehet, vaan oli niin ympäris
pimiää kun pussis jottei nähny yhtään mitään eikä ketään, — niin
justhin silloon tuikkas itte pahahenki ja pimeyren ruhtinas sitä
vanhaapoikaa korvanjuurehen jotta

— No nyt! — Lähre nyt kaaparoomahan, kun mummakin nukkuu ja kuorssaa
nuan sikiästi! Yö on pimiä kun koran noki, koko kylä nukkuu — ja Maija
kans, mutta kyllä se herää, kun hiljaa koputat sen kamarinklasihin.
Se onkin sua kauan jo orottanu. Lähre nyt, kyllä se sun sisälle
päästää. Ja pitäähän sun kumminkin lopuksi ottaa akka, kun mummasta
aika jättää — — Tälläästä yätä ei enää tuukkaan, jos et nyt lähre — —
Eik' oo sanottu, jos Maija susta tämän jälkhen enää huoliikaan, kun sä
niin kauan sitkuttelet — — Maija valvoo nyt kans ja orottaa sua vai
tulevaksi, jotta lährekkö siitä friijoohin senkin rutimuljus, kun aivan
rupiaa kinttus narisemahan.

Niin se pimeyren henki sille korvahan kutisi, n'otta se vanhapoika
lopuksi nousi sängystänsä, otti paperossilooran plakkarihinsa jotta saa
Maijan sängynlairalla piiputella, kun siitä asiasta jutellahan niinkun
friijaripoijat ainakin.

Hiljaa se koitti tuvan poikki mennä, ettei mumma herääsi, mutta pimiä
kun oli, niin porstuan ovia haparooressansa kuinkahan sattuukin
kaatamhan korennon ja kolhaasemhan kiuluakin n'otta ne menivät
kolin kolia jyrääten — ja mumman kuorssauskin samas lakkas. Mutta
se vanhapoika livahti äkkiää ovesta pihalle ja veti porstuan oven
perähänsä kiinni. Ja niin lähti vikkelää piaksua viskaten oikee
juoksujalkaa kujalle ja sitte maantietä pitkin Maijan työ — jaa mutta,
mun ei passaakkaan sanua, mihnä se Maija asuu, jonka tykö se vanhapoika
friijoohin lähti, ja kyllä pääsi. Eikä ne kylän ämmäkkään sitä vielä
tierä, minkä Maijan tykönä se oli, ja ketä se akaksensa meinaa. Niitä
on kattokaas siinä kyläs monta Maijaa, n'otta älä uukuta mitään Maija
säkään, oo vain niinkun es tietääsi koko asiasta; en mäkään sano
kellekkään.

Mutta sen poijan vanha muori heräs kumminkin siihen kolinahan, kun se
poika sen korennon, ja kiulun porstuas kaatoo, ja mumma nousi lopuksi
ylhä kattomhan jotta mikä se oli.

Otti tulitikulla valkian ja tuli hurstipairas kamaristansa tupahan ja
tykkäs jotta porstuasta se kuului. Meni sinnekkin ja näki heti jotta
kiulu on silmällänsä ja korento seljällänsä laattialla — Ja porstuan
ovi ei olluinkaan haas!

Niin se ajatteli heti, jotta kuinka se nuon on ja pani porstuan oven
hakahan ja nosti korennon ja kiulun pystyhyn, mutta tuumas jotta saa
Sussoo sitte aamulla siivota kun tuloo, sillä kylmä hänen vanhan
ihmisen siin' olis tullu paitaasillansa ruveta kluutuamahan.

Mumma tuli tupahan ja kattoo peräsänkyhyn päin jotta

— Ompahan poikakin kotona korkoosen alasängys roirin takana, kosk'on
piaksusaappahat laattialla ja pöksyt mykkyräs klasipenkillä — Mutta
siinäpäs mumma erehtyy pahan kerran. Se ei tiennykkää, jotta poika oli
pannu reimikengät jalkahansa ja pyhäverhat päälle, kun friijolle lähti;
eihän ny toki arkiryysyys flikkahan lähretä niinkun halkomettähän,
aikataloon poika olletikkaa ja puntimies, niinkun tämä mumman poika
varsinkin.

Mumma meni kamarihinsa ja veti fällyt päällensä, mutta se jäi
itteksensä tuumaamahan sitä, jotta kuka sen kiulun on kaatanu ja
jättäny oven haasta? —

Sitä se mumma tuumas, eikä unta enää tullukkaa. Hiljaa oli tuvas,
eikä mitään kuulunu, vaikka s'olis kuinka korviansa heristäny ja ollu
kuuholla korvin. Tuli siinä mummalle mielehen sekin, jotta oliskahan
varkahia käyny? Mutta kun ei poikakaan heräänny, eikä mitään kuulunu,
niin mitä se oikee oli? — —

N'ottei mumma tienny mitä se olis oikeen ajatellu, makas vain ja oli
vähä araalla mielellä ja korvat pörhöllä. Eihän se vanhan ihmisen
uni enää niin häävistä oo, se tuloo koska rookaa ja loppuu kans kun
nukkunehen rukous.

       *       *       *       *       *

Siitä ei kannata mitään puhua sen vanhanpoijan hommista sielä Maijan
kamaris. Se istuu könnäs vain lavittalla kun kellokaappi, lapaaset
käres, ja harvaksensa sitä asiaansa jukerti jotta

— Oonhan mä joskus meinannu puhua siitä ja sanuakkin, muttei oikee
tierä, kun se mummakin on niin vanha jo — — nupaji se poika, n'otta
Maijaa rupes nukuttamhan niin sainehesti jottei se tahtonu jaksaa
millää pitää silmiänsä auki ja räpyttää, kun s'oli niin tuhannen
saamatoon ja kankia kun sahapukki se yrkämies-vanhapoika.

Siinä se vai nuhaji ja tuhaji, mitähän koitti tolkuttaa, eikä tohtinu
eres sängynlairalle istua, vaikka Maija nyppii tähkiäkin n'ott' olis
siin' ollu kovasti tilaa likempänäkin.

Se piiputteli vain ja knakutteli toisella jalaalla lavittanjalkaa, kun
ei sen puhumisesta tullu mitään.

Niin nuukkoo se oli jott' oikee Maijan pisti jo monta kertaa vihaksikin
koko mies. Kärestä vain otti kiinni, kun lähti ja hyvästiä sanoo,
vaikka Maija tälläs ittiänsä liki jotta: no eikö se ny eres pussata
truiskahuta? — mutta ei!

Niin lähti nuhkoonahkoonensa kun oli tullukkin, senkin tallukka ja
jänishousu.

Mutta älä välitä Maija! Mitä sä tuallaasen kuivettunehen vanhanpoijan
pusuusta! Ei ne miltään maistukkaan: on kun muna ilman suolaa! —
Toista s'oli, jos muistat sitä kun trenki-Matti sua rutisti ja pussas
heinälaros n'otta moiskahti niinkuu lehm' olis vetäny kinttunsa
pikileeristä. Se se pusu oli!

Muttei puhuta ny siitä mitään, nämä naimakaupat vanhaanpoikaan kans'
on eriksensä. Eikä sitä sitte akkana enää pussatakkaan. Kyllä sä
Maija siitä nuukoosta muutoon hyvän miehen saat, vaikka s'oon nuan
kouhon-oloonen ja saamatoon, mutta n'oon samallaasia järjestänsä
kaikki vanhatpoijat, kun ne siihen ikähän tuloovat niinkus oot ittekki
havaannu.

       *       *       *       *       *

No niin, se tulla köpitteli sitte se friijarimies flikasta kotiansa
tuas kahren aikahan yöllä, kun oli taivas ja maa niin pimiä jottei
yhtään nähny etehensä. Kotiansa se vain hyvin osas.

Mutta mumma olikin yöllä, niinkus muistatta, pannu sen porstuan
oven hakahan. Ja ovi oli kiinni. Ei ollu puukoon tutkaamellakaan
yrittämistä, kun oves ei ollu yhtään rakua välis.

Kyllä se poika jahkaasi syvähän jotta

— Pehkanan mumma! Tuon se ny otti ja teki: pönkäs mun pihalle yösyrännä!

Se koputteli esti hiljaa porstuan ovehen — n'otta mumma pomppas
heti istahallensa sängys jotta: nyt tullahan! — — eikä tohtinu
hengittääkään. Kuunteli vain syrän kurkus ja fällyt pääs.

Mutta kun mitään ei kuulunu, niin poika suuttuu viimmeen ja löi ovehen
jotta klasit täräji. Ja mumma pelkäs n'otta aiva se vapaji ja ulisi. Se
luuli jotta rosvoja tuloo!

Ja taas lyötihin ovehen jotta torni heiluu. Ja sitte ruvettihin
takomahan ja haparoomahan uuniklasin takana yösyrännä, kun oli niin
pimiä ettei yhtää nähny. S'oli niin kauhiaa jotta muari huuti henkensä
erestä ja putos viimmee fällyynensä sängystä. Ja poika huuti klasin
takana kun mettänpeto jotta

— Jos että tuu heti aukaasemhan, niin mä tuun klasista sisälle — — —

Silloo mumma muisti jotta — telefooni! Mutta se oli tuvan puolella. Ja
vaikka se niin pelkäs, jott'oli aivan päästä sekaasinsa, niin muu ei
auttanu kun fällyt päas lähti yrittämään telefoonihin tuvan puolelle ja
pyytämhän apua sentraalista. Ja kyllä se veivas, kun se sai kampehen
kiinni n'otta sentraalin emäntä lenti heti sängystä jotta

— Haloo haloo, mi-mi-mihnä palaa?

— Voi herranähköhön sentähäre, apua apua, huuti mumma. — Tänne tuloo
rosvoja klasista sisälle. N'oon jyristänehet oven takana jo monta
tiimaa ja nyt — nyt yrittää yks roikales justhin oviklasia irti! —
Soittakaa vikkelää sieltä joka taloohin jotta kaikki miehet tänne
hätähän, nopiaa! Ne tappaa mun — — kiljuu mumma ja pyörii kun mieletöön
fällyt kainalos, jotta mihkä hän pääsis piilohon, kun ei se pimees
osannu enää kamarihinsakkaan.

Se rosvo sai jo klasin irti ja tukkii ittiänsä sisälle.

Mumm' oli niin härisnänsä, jotta se pökkäs päänsä ovisängyn pattahashen
ja plyssähti puolipökerryksis laattialle, mutta samas kumminkin
hoksas jotta — sängyn alle! Ja sinne se konttiikin niin nurkkahan kun
kenkärajoolta ikinä pääsi ja veti tarkasti fällyt etehensä jottei nährä
vaikka tulitikulla ettitääs. Sielä makas sitte hiljaa kun hiiri, eikä
silmiänsäkkään räpyttäny, kun se niin pelkäs, jotta koska kroukatahan —

Niin se kuuli ja syrän tykytti vain, kun se rosvo rohmusti ittensä
klasista tupahan, ähkyy ja manas ja kulki laattialla n'otta kengät
kopaji. Ja meni viimmeen toisehen peräkamarihin ja löi lujaa oven
perähänsä kiinni.

Sitte ei kuulunu hyvähän aikahan mitään. — Traakas vai niin riivatusti
mumman paljahishin säärihin oviklasista, jonka se poika pöljänä oli
jättäny auki, kun oli niin suutuksis mummalle, kun ei se päästäny
sisälle.

Muttei se poika tienny mumman härästä mitään, eikä sitä jotta se sängyn
alla tutaji. Se luuli vain jotta mumma nukkui niin lujas, elikkä sitte,
ettei se kiusallakaan viittiny tulla hänelle ovia aukaasemhan, kun
hän yöjalaasta tuloo. — Se mumma kun on aina ollut niin miniänottua
vastahan. Sanonu poijalle jotta

— Mitä jee sä akalla tekisit, et sä sitä tartte —.

       *       *       *       *       *

Mutta hetken päästä sielä taloon ympärillä vasta kuhina alkoo, kun
niitä kylänmiehiä rupes apuhun tulemahan; niitä rosvoja kiinni
ottamahan. Joka taloosta lährettihin heti kun telefooni pärräs
keskiyöllä ja sentraalista huurettihin jotta

— Mumman taloos on rosvoja! Joutua miehet apuhun — —

Kuohun-Jussi-isäntäkin, jok' on kyllä karhia mies, pomppas heti
sängystä, kun telefooni soittuu n'otta kaatoo pimiänpäähän piirongin
ja kolme lavittaaki kamarisnansa ennenkun sai torvesta kiinni ja kuuli
mik' on hätänä krannis.

Ja niin kiiruhulla se pukikin ylensä, jotta veti housukkin väärinpäin
jalkoohinsa n'otta tuli peräpuoli etehen, eikä saanu knappihin
ollenkaan. Vyällä vain huitaasi kiinni ja imehteli kun on niin möhliät
erestä, ja takaa niin pinsiät housut, jottei se päässy juoksemahan
ollenkaan, vaikka se kyllä yritti. Sitä varte se myöhästyykin parhaasta
pläsityksestä ennenkö se sinne kerkes.

Sinne oli tullu miestä hiipien kun mustia kissiä joka taholta niskat
kryhys kujaa pitkin, peltoja trompien ja aitooviertä. Ja pimiä oli kun
pussis jotta haparoomalla etehensä koittelivat. Niitä kykkii navetan
takana, tallinpiis, puularon nurkas ja makasiinin portahalla.

Taloon seinustaa ja prunninkehää kierti kaks friskiä isäntää,
Käki-Kyösti ja Kivennapa käret krököllä ja aina kun sattuuvat sormet
yhtehen, löivät het ummessilmin toisiansa niin kuonohon jotta molemmat
lenti ketarat pystyhyn hangelle.

Sielä tapeltihin mones knipus ja yritettihin toisiansa kiinni.
Huurethin jotta: — täällä on rosvo! — tarrattihin toistansa rinnuksista
kiinni, kampistettihin, nyjittihin ja potkittihin toisiansa
takapuolehen ja ympärinsä n'otta sielä klynkkäs ja manas joka mies. Kun
yks pääsi toisesta irti, niin mentihin taas peräkanaa, mukilootihin
niskahan ja juntturootihin hiespäin yönpimeyres. Kun jokahinen luuli
toistansa rosvoksi ja löi heti kun likille tuli. Aivan olivat silmät
tukus ja leukaperät turvoksis miehillä.

Se oli sellaasta rähäkkää ja kiljuntaa jotta vanhapoika tuli viimmeen
lyhryn kans portahille ja huuti jotta

— Lopettakaa jo miehet, ei tääl' oo mitään rosvoja! — Minä täälä vain
oon ja äitee, eikä ketään muuta koko taloos. —

— No mutta kun äitees oli soittanu sentraalihin ja huutanu henkensä
erestä apua, jotta rosvot tuloo klasista sisälle — hohuuttivat miehet
hikiä pyhkien ja leukojansa pirellen.

— Minä se olin! — selitti se vanhapoika — joka klasista tulin! Kun tua
mumma pössöö oli pannu porstuan oven hakahan, eikä tullu aukaasemhan
vaikka mä kuinka jyryytin.

— No ei täälä sitte mitään rosvoja oo ollukkaan? — ähkyyvät miehet. —
Ja me ystävät ja kylänmiehet oomma täs pläsittänehet ja päntännehet
toisiamma hiespäin n'otta nenät lutus ja silmät mustana — —

— Muakin kruuvattihin kurkuusta n'otta meinasin tukehtua. Jos en saanu
potkaastuksi, niin nyt makaasin rumisna hangella — sähäji yks, ja
toinen manas jotta

— Vai sinäkö rumaanen se mua vattahan potkaasit n'otten saa vieläkään
oikee henkiä veretyksi.

Vähält' oli ettei ne lentäny uurestansa yhtehen.

Ja muirenkin miesten oli niin nenät turvoksis ja kruppi ympärinsä
kupuloos n'otta manasivat oikohonsa sitä vanhaapoikaa, joka tuallaasen
tulemuksen teki, n'otta tappelutti koko kylän miehiä kun pualihulluja
yön pimeyres.

— Mitä säkin sitte syrän yällä pihalla kuukit, mikses pysy äitees
seljän takana, niin ei tarvittisi klasista konttia — jahkuuvat miehet
n'otta sen vanhanpoijan piti lopuksi tunnustaa jotta

— Mä tulin flikasta yöllä, — — eikä äitee päästäny sisälle — —

No se oli, kulkaa, niin mahrotoonta niiren kylänmiesten kuulla, jotta
se mumman aikamies-poika olis muka flikas ollu, n'otta vaikka niiren
ottikin kyllä kipiää suupielikin ja naamat oli suuris klaapiis, niin
höristelemähän rupesivat kun vanhat salviat jotta

— Voi mahrotoonta, voi sua vanhaa tuahivirsua, voi äireen kikkivarsaa,
että säkö olsit uskaltanu uloos tällääsellä pimiällä ja ollu oikeen
flikas, — — no sitä nyt ei usko airan seipähäkkään, ei vaikka taittuus —

— Et saa naurattaa meitä, ottaa muutoonkin kipiää — heristelivät miehet
nyrkkiä sille mumman poijalle, kun lähtivät kotiansa osoottelemahan.

N'otta se meni sen vanhanpoijan salaanen friijooreisu vielä silläkin
lailla vinohon, kun ne plaa mennä kun ne oikeen takkuuntuvat, jotta se
sai vielä senkin häpiän päällensä, jottei s'ollu muka flikas ollukkaan,
eikä muka pääsisikkään.

Mutta kyllä se _oli_, niinkun mä oon kertonu, vaikkei sitä levittää
tarvitte. Sen _Maijan_ työnä se oli ainakin omasta mielestänsä oikee
reilusti »flikas» — niin taitamattomasti ja noloosti kun se siltä
luonnistikin, mutta kaikille ei oo, kattokaas, sitäkään herranlahjaa
annettu, vaan saattonsa mukahan kunkin pitää koittaa ja yrittää.




LEHMÄ.


_Oottako kuullu_ siitä Etelä-Suomes sattunehesta suurten herraan
mettä-reisusta, josta sanomalehriskään ei oo puhuttu mitään?

Siit'on ny jo sen verran aikaa, ja kovasti koitettu pitää salas, jotta
jos mä nyt kertoosin teille seränpoijat sen retuutin, mutta älkää
vai levitelkö sitä, jottei se tuu niiren herraan korvihin. Mä kun
tunnen sen suuren kartanon omistajan, jonka mailla se tapahtui ja se
pyyti kovasti jotta pitääsin sen omina tietoonani, korkeentansa vain
joillekkin parhaille ja luotettaville ystävilleni saisin sanua. Mutta
kun mä täyrellisesti luotan kaikkikin teihin, niin kerron ja sanon
vain, jotta älkää väärinkäyttäkö tätä mun suurta luottamustani.

No niin, s'oli sillä lailla, jotta likillä Helsinkiä on yks suuri
tilanomistaja ja sill' on laajat mettästysmaat ja ittekkin s'oon
ahnas mettämies ja hoitaa hyvin riistakantaansa n'otta sielä vilisöö
jäniksiä joka puskan juures. Ei tartte paljo peräs juosta, eikä se
jaksaasikkaan, lihava ja raskas mies kun on. Sen kun präiskii vain,
kyllä koirat karhaavat.

No, se herra päätti sitten kerran haastaa parhaat kaverinsa Helsingistä
jänisjahtihin ja laittoo suuret kalaassit niinkun herroos pruukatahan.
Ja tietysti niitä herroja ja mettämiehiä tulikin vehriääset
kukoonhöyhenet hatus, komjat kakspiippuuset haulikot seljäs, suuret
kruusatut mettästyslaukut kupehella, johka niitä jäniksiä sitte
pannahan ja mammalle vierähän. Takatasku pönkötti pullevaa joka
miehellä niinkun kans pruukathan ja jäniksistä puhuttihin lujaa
Helsingin asemalta asti.

Asemalla oli vastas parivaljakot, vaikka autojakin olis kartanos
ollu moniakin, mutta hevoospeli on fiinempää ja kuuluu oikiastansa
asiahankin tällääsis suuris jänisjahriis, ettäs tierättä seränpoijat
kuinka ollahan, jos satutaas joskus teitäkin sellaasihin kestiihin
haastamhan.

Niin ne vierahat sitte tulivat kartanohon ja otettihin kovasti
ystävällisesti vastahan. Tarjottihin lämmikestäkin vaikkei vilu
ollukkaan, ja tarvittihin sitä vähä haukkaamistakin; sillä eres oli
pitkä ja kovasti rasittava jänisjahti. Isäntä toi sitte salin pöyrälle
taloon maista karttapiirustukset ja tarkasti selitti maat ja mettät,
ja kuinka jakaannuthan ja mistä lährethän jänis-ajohon. Piti vähä
sortteerata ja neuvua eri puolille ja näyttää parahia jänispaikkoja. Ja
sovittihin jotta isäntä antaa sitte sinknaalitorvella merkin, kun ajo
lopetethan ja tullahan taloohin päivällisille.

Niin olivat jahtiherrat touhus jotta ei muuta kun nyt heti lährethän
ja tälläsivät hattujansa kallelle. Koiriakin oli varattu ja hyviä
olikin, oikee sitä Hupiinin-sukua Ättäristä, kantakirjakoiria
ja monaasti palkittuja. Apu-poikia ja laukunkantajia oli isäntä
hommannu usiampiakin jäniksiä kantamahan, että herrat pääsis paremmin
juoksemahan jänisten peräs, kun ei saalis oo vaivoona. N'otta ei muuta
kun ampua, poijat korjaa pois ja räknää.

Mutta siinä nyt oli niin paljo järjestämistä ja napaloomista, vaikka
kaikki olikin valmista, taskumatit täynnä ja napantereitakin jo
aikalailla otettu, jotta venyihän se pakostakin ennenkun sellaases
herrajoukos kukin oli löytäny taas oman hattunsa ja haulikkonsa,
sortteerannu patruunansa, saanu sen messinkisen mettästystorvensa
oikialle puolelle vyöhön ja sen vyön vielä lujasti kiinni.

— Onkos täälä suurempia mettän-eläviä kun jäniksiä? — tierustelivat
jokku vierahista.

Ja isäntä sanoo, niinkun asia olikin jotta

— Liikkuu täälä hirviäkin. — Aika useen on nähty näillä main, muttei
mulla oo hirvenkaatolupaakaan eikä nyt oo aikakaan — —

— Mutta ammun minä, jos vastahan tuloo! — sanoo yks pankinjohtaja. —
Sakollahan siitä pääsöö. Olis se niin komjaa kerran kaataa hirvikin — —

— Niin mäkin tykkään! — hikkaasi toinen, vaikkei se pankinjohtaja
ollukkaan, muutoon vain suuri tirehtööri.

Ja niin lährettihin sitte jahtihin. Isäntä ohjaali ja neuvoo niille
suuntia. Ja lähti ittekkin matkahan, vaikka vain nuan enempi niinkun
kattomhan vierahiensa perähän. —

Oli oikee mukava kattella, kuinka ne lihavat isoomahaaset tirehtöörit
olivat tohkehes. Hypähtelivät kun poikaaset ja juosta prinkaasivakkin
aina välihin. Ja taas seisahtelivat ja kuuholla korvin kattelivat
ympärillensä. — Sinne painuivat pian mettikköhön koirien haukun perähän.

Hetken päästä rupes kuulumahan paukahroksiakin ja välihin montakin
peräkanaa. Taisi jokin saarakkin jäniksen, koska sinknaali-torvella
soitettihin merkiksi jotta »taas tuli».

N'oli kolmatta tiimaa häärännehet jo mettis n'otta rupes jo
hämärtymhän, kun kartanon pehtuuri tuli juosten isäntää ettien ja
henkihapatuksis tohisi jotta

— Voi, voi, isäntä, tuola Lehtiniemen puskikos makaa kaks lehmää
henkitoreis, jokka teirän jahtiherranna ovat ampunehet! — — Sielä on
muutakin karjaa — — Vähältä piti etten saanu mäkin haulia naamahani,
kun melkeen päin silmiä posahuttivat — —

— Vai niin — tykkäs isäntä eikä olllu tähähällänsä — Sanoo pehtuurille
vain jotta: teurasta ja korjaa pois ne sieltä, äläkä puhu kellekkään.

Sillä lailla ne isoot-rikkahat rähmiivät, ei ne pienistä tuhahra eikä
hoppuule. Eikä vierahiensa ilua ja mieltä pilaa. — Pari lehmää, kappas
nyt asiaa, kun taloon vierahilla vain on lystiä ja viihtyyvät.

— Non niin — tuumas isäntä sitte jotta: — Onhan nyt päivällisaikakin
jo, ja riistaakin tuoresta saatu.

Antoo pehtuurille torvensa, käski painua mettähän ja puhaltaa lujaa
herroolle mettästäjille jotta

— Päivällinen on valmis — Tulkaa syömhän!

Tulihan niitä ja tulihan ne, vaikka viimmeiset kaks mettämiestä vähä
päätänsä kraapien ja allapäin. Toisilla oli jäniksiä, toisilla ei — ne
kaks vain olivat kovasti mörkin näköösiä. Koitti ne saara isännälle
sanotuksi jotakin jotta tuli jokin vahinkokin, mutteihän se ottanu
kuulevahan korvahansa niiren tuhinoota, hoputti vain vierahiansa jotta

— Pöytähän nyt hyvät herrat, täälä on jo kovasti orotettu — olkaa hyvät!

Hienot oli päivälliset, monet räätit viinien ja sampankaljojen kans
siinä täärättihin, puheita pirettihin ja hurrattihin niinkun herroos
pruukathan, eikä kukaan ollu tietääksensä niistä lehmistä.

Illanpäälle sitte vasta sotkeentuu yks juhlapuhuja niin jotta, kun
s'oli aikansa tolkuttanu mettästyksestä ja kalastuksesta ja kiittäny
isäntäväkiä hauskasta jahrista ja juhlasta, ja meinas kohottaa klasinsa
ja huutaa isännälle eläköötä, niin kuinkahan lipsahtikin, n'otta siltä
pääsi jotta

— Eläköööön! — — — lehmäkkin.

— Ky-ky-kyllä mä maksan! — pomppas pankinjohtaja heti pystyhyn, mutta
isäntä vain viittas kärellä jotta

— Ei tuu kysymyksehenkään, rakas ystävä! Tarvitaanhan meillä lihaa joka
päivä, n'otta kiitos vain veljelle avusta — —

Niin ettei siinä sitte sen enämpää ollu. — Päätettiin vielä niinkin,
ettei siitä asiasta puhuta enää mitää, eikä hiiskuta kellekkään.
Erehryshän se oli.

No niin, mitäpäs siinä. —

Isäntä haastoo vierahiansa vuoren päästä taas uuresta tulemahan hänen
luoksensa jänisjahtihin, mettät kun on hyvät, saarahan hauska ilta.

Ja tulihan ne koko joukko yhtä iloosina ja touhukkaina kun ennenkin. —

Mutta isänt' oli ryhtyny erinääsiin varovaisuustoimenpiteisiin:
vainiolla, jo kartanoon tulles, kiintyi mettämiesten huomio talon
karjaan. Lehmät oli sivelty ympärinsä valkoosella kalkilla ja
kumpaankin kylkeen maalattu kimpröökillä suurin puustavin:

LEHMÄ!




LINTUPAISTI LENTI.


_Oottako kuullu_ kuinka Jalasjärvellä yhreltä emännältä lähti valmis
lintupaisti — lentohon?

No kuulkaa, kun täs toisena pääsiääspäivänä tuos illansuus justhin kun
emäntä tuli navetasta maitokiulun kans, — kun siel' oli Mansoo justhin
kantanu ja emäntä oli lypsäny suuren kiulullisen ihanaa uutta-maitua
että nyt saarahankin justhin pyhään-jatkoksi hyvää maito-kropsua, —
niin kun se tuloo astellen navetasta tuphan, niin yhtäkkiää kuulkaa,
— kun kuuluu sellaanen humina kun tuuliaaspää olis tullu ja samas
mätkähti justhin porstuan nurkalle maahan taivahasta, niinkun olis
kertapussilla paiskattu, mikhän oli, suuri musta mossikka n'otta mailma
sumeni ja maa täräji.

Ja siihen se jäi makaamahan, aivan emännän piaksujen ethen n'otta
emännän löi hengen tukkuhun, ja koko kruppi kylmeni ympärinsä
n'ottei se saanu huuretuksikaan, vaikka sill'on hyvä ääni ja pruukaa
tavallisesti kuulua pitkät matkat — vähemmästäkin! Mutta onneksi se
säikähti niin kauhiasti, jottei se saanu maitokiuluakaan käsistänsä
puretetuksi, vapaji vain kun lankavyhti kauan aikaa ja siunas jotta

— Mikä herran-nähköhön tuo oli ja mistä se paiskattihin? — Hyvä ettei
eres päähäni ottanu ja tappanu mua — —

Emäntä teki suuren kaaren sen mustan mossikan sivuutte silmä kovana,
niin pelkäs ja kattoo, jottei se vain tuu päälle vielä. Pani
maitokiulunsa porstuan laattialle, hairas sitte korennon loukosta ja
tuli se pystys takaasi heti valmisna tomahuttamhan — sillä se emänt'ei
ookkaan mikää pelkuri-akka, kun se ensipölähröksestä vai selviää.

Ja niin se emäntä korento pystys harvaksensa asteskeli, mutta varmasti
sitä taivahasta paiskattua mötystä päin jotta: heti lyön jos vähäkin
räpistelet!

Mutta se ei kummaallu yhtään, makas paikallansa vain huiskumattomana
n'otta emäntä laski viimmeen korentonsa ja kattoo oikeen likiitte jotta
mikä se oikeen on?

Niin se oli, kuulkaa — oikeen jumalattoman isoo mettälintu, oikee
mustaasorttia korpi-koppelo, jok'oli iltapimees lentäny taloon
sähkölankahan ja tuli nurinniskoon pökerryksis maahan, justhin siihen
porrasten nurkkahan n'otta vähält'oli ettei emäntää suoraa päähän. —
Jos s'oliskin puronnu sen päähän, niin n'olis pyörtynehet molemmat,
s'oon vissiä se, ja se koko kiulullinen hyvää uuttamaitua olis menny
pirinpärin pihaa pitkin. N'otta on sitä ihmisellä välistä onniakin!

Onniapa tietysti ja oikeen kaksinkerroon — kun nakatahan porraspäähän
pääsiääsiltana isoo lintupaisti, n'otta emäntä ilostuu ikihyväksi,
eik'-olsi tykänny pahaa vaikk'olis paiskattu kahrellakin koppelolla, ja
vielä pareet jos olsivat ollehet saman tien valmihiksi plokattujakin.
— Mutta hyvä näinkin, kovasti hyvä olikin, tykkäs emäntä kun nosti
molemmin käsin sitä pökertynyttä koppelua kaulasta roikottaan ylhä jotta

— Tämäpä nyt vasta erinomaasta, kun paiskathan tällääsellä
lintupaistilla.

Mutta samalla rupes koppelo virkuamahan ja potkia räpistelemähän,
n'otta emännälle tuli hätä huutaa poikaansa tuvasta apuhun jotta

— Tuu tuu Kaallee, tääl'on koppelo! — Tuu joutua, se huitoo
siipispankoolla jo niin, että vie pian munkin ilmahan.

Ja hätä siin' olikin, koppelo virkos, huitoo siivillä ja kraapii
n'otta, jos ei poika olsi keriinny häthän, niin kuka ties vaikka
koppelo olis nykäässy emännän perässänsä ilmahan, kun ei sill' ollu
kun pienet lipooset navettapiaksut jalaas n'ottei ne salvattanehekkaa
yhtää. Mutta poika kerkes parahiksi, hairas lintua ympärinsä molemmin
käsin ja äitee puristi kurkusta lujaa n'otta s'oli tukehtua. — Se
koppelo.

— Mihkä herrinjee me tämän nyt paamma siksi aikaa, kun isä tuloo kotia,
että se saa sen tappaa — hätääli poika, joll'oli täysi työ pirellä
koppelua kiinni, kun äitee höltäs otettansa, sillä se peto-pahuus
yritti terävällä noukallansa kraapia ihan silmät päästä, ja olikin jo
kerran saara ja saara emäntää nenästä kiinni, mutta kerkes kumminkin
nykääsemhän pois.

— Hyi ryäkköjä, kun sill'onkin isoo ja terävä noukka, kun lähti nenän
vierä.

— Pirä ny, orota ny — sanoo emäntä — mä katton m'ihka se pantaas.

Hetken perästä pyöritteli emäntä jyvämakasiinista tyhjää lihatiinua ja
toi kannenkin heti peräs jotta

— Pannahan se tänne, ja kansi päälle, ettei se pääse karkuhan — touhus
emäntä.

Ja sinne lihatiinuhun ne sen koppelon sitte tälläsivät ja kannen
tarkasti päälle. Mutta koppelo hyppii ja pönkötteli tiinus niin
kauhiasti jotta emäntä sanookin poijallensa jotta

— Istu ny kuule Kaallee sä tuohon kannen päälle, jottei se vain lähre.
Ja kattokkin perähän jotta istut lujaa jottei se pääse pois. Isä tuloo
pian kylältä. — Mull'onkin uuni jo lämpiämäs maito-kropsua varte, ja
nyppäs käyykin hyvin, kun saamma samalla paistaa tuollaasen komjan
koppelon ja oikee herkutella mekkin kerran linnunlihalla.

Arvaa sen jotta emänt' oli iloonen, kun sellaasen paistin vonkalehen
kun hehvon sai aivan orottamata. — Ja poika istuu suu messingillä
tiinun päällä jotta kyllä hän ainakin, puolensa pitää kun tuloo
syömän-aika, ja mitä juustoherahan tuloo, niin se se vasta poikaa onkin.

Koppelo mellasti lihatiinus ja hakkas terävällä noukallansa kantehen
n'otta paukkuu, mutta poika virnisti vain jotta

— Eipäs ota eikä tunnu, koputtele sinä vain!

No oli siinä sellaanen rähinä, jotta krannin talooskin kuultihin ja
jahkaastihin jotta

— Mitä imestä tuola toiskan pihalla sohitahan, kun emäntä ja poika
huutavat yhtaikaa kun tanatorvet?

Toiskasta lähtikin heti poika kattomhan. Tuli ja näki kuinka krannin
poika istuu porraspääs lihatiinun kannella, heilutteli vain jalkojansa
ja vihelteli rehevää jotta

— Eppäs tierä toiskan moljakka, mitä mul'on tiinus?

Ja oli niin mahtavaa jotta sylki suupielestä tiraji. — Jotta

— Eppäs tierä, ekkä arvaa!

— Kot kot — kuului tiinusta, ja kovaa krapinaa.

— Kukkoo! — sanoo toiskan poika. — Mitä varte sä kukkoja tiinus pirät?

— E-hei, ei se kukkoo oo! — nosti emännänpoika noukkaansa. — Pyh, paljo
suuree lintu täm'on. — _Koppelo_, ja suuri onkin!

— Äääh — sanoo toiskan poika. — Mistä sä koppelon olsit saanu, tuskin
oot ikänä koppelua nähnykkään, mutta m'oon ampunukkin — trossas toiskan
poika, jok'onkin mettämies, sill'on pyssykin ja ampumalupa.

— No koppelo s'oon! — intti emännänpoika. — Se tuli lentään meirän
pihalle ja äitee hairas kiinni!

— No ei ikänä sun äitees elävää koppeloa kiinni saisi — änkkäs toiskan
poika n'otta emäntä kuuli sen tupahan ja tuli kans heti pihalle
sanomahan jotta

— Ompas, pihkanoukka, ompas koppelo! — Mä otin sen lennosta kiinni.

— Ja mä rupian sitä meirän uures kivinavetas munittamahan, jotta saamma
oikee isoja koppelon munia — rupes emännänpoikakin pullikoomhan. Mutta
emäntä sanoo heti jotta

— Phööh, poika pössöö, ei me sitä munittamahan rupia koppelua, hullupa
sä oot, me plokkaamma sen ja syömmä suihimma.

Niin se toiskan poikapehkana rupes sanomahan jotta

— Jos se koppelo on, ja elävä, niin että te saa sitä ottaa, tappaa ja
syörä! Nyt on luvatoon aika, koppelo on rauhootettu ja ankara laki
kieltää koppelua luvattomana aikana ottamasta ja tappamasta.

— Pirä sä senkin piikkinoukka suus kiinni! — suuttuu emäntä — S'oon mun
lintuni, eikä sun tuu siihen mitään.

Mutta toiskan poika vain änkkäs vastahan ja sanoo jotta hän on lain
puolella ja oikee riistanvalvojakin, n'otta hän valvoo nyt kans ja
ilmoottaa nimismiehellekkin. — Koppelo on päästettävä pois! — se sanoo.

Niin voijee, kun se emäntä suuttuu, arvaahan sen, vähemmästäkin jotta

— Tuollaanen »valvoja» kans, oikee unilukkari, jot'ei saara aamuusin
muuta kun seipähällä ylhä. — Eihän nuan pöhlyä puhetta oo ennen
kuultukaan, jottei koppelo oo sen, joka sen kiinni saa! Kun ihan suoraa
patahan lentää, niin eikös tämä hyväkäs tuu meirän pihalle kun mikäkin
taivahannapa poliisiksi, jotten mä muka saisi pitää omaa koppeluani.
— Kuule, senkin torttikorva, korjaa nyt luus vähä äkkiää täältä —
raimaantuu emäntä ja rupes kattelemahan kättäpirempää millä kalahuttaa
sitä kallohon — —

Emäntä pyörii kun tuulimylly käret levjällä asetta hakien, lenti sitte
liiverinsolahan kun vaapsahaanen, jotta kyllä hän sieltä nyt ainakin
jonkin koippuran löytää — —

Niin kuulkaa, sillä aikaa passas se toiskan poika-peijakas päälle,
ja pukkas lihatiinun poikinensa kumohon n'otta se poikakin lenti
seljällensä ja — koppelo kömpii pystyhyn, pari kertaa vai siivillä
huitaasi ja lähti sitte komjasti lentohon, niinkun lentokones se nousi
ja pani vain jotta:

— Kot kot! — kun se meni.

Sinne painuu kauas mettän päälle näkymättömihin.

Emäntä tuli samas puulapion kans puhisten kun juna asemalle ja huitaasi
jo — mutta silloon kans ponkaasi toiskan poikakin henki kurkus hyppyhyn
ja tukka suorana kotia. Niin lujaa sitä tuotihin, n'otta silmät
väärinpuolin pääs ja aivan verenkaljamalla.

Sinne meni emännän valmis lintupaisti — taivahalle! — Pari höyhentä
vain tiinun pohjalle jäi.

       *       *       *       *       *

Kyllä n'oon kamalia nämä nykyyset lait ja asetukset, kun uuren
mettästyslain mukhan ei enää saa ottaa mettälintuakaan, vaikka se
lentääs suoraa patahan.




SORMI OVEN RAOS.


_Oottako kuullu_ jotta mull' on sitte nätti ja näskä — piippusormi?

Sellaanen kun kaikilla vanhoolla piipunpolttajilla on ja pitääkin olla.
Oikiastansa piippusormi pitääs olla oikias käres, mutta mulle se tuli
vahingos vasimehen kätehen, pikkulillihin.

Olin automatkalla ja hyvä toveri huitaasi auton oven kiinni ennenkun
kerkesin nykäästä sormeni välistä: pikkusormesta meni kynttä myören luu
nahkoonensa poikki kun saksilla leikaten. Tohtori kursii sormenpäätä
kiinni ja niinhän siitä tuli mulle jo nuorella ikää kuin tilauksesta
oikee nätti ja mukava — piippusormi: lyhyt ja väärä, vähä koukus,
tylppäpäinen n'otta siil' on sitte hyvä painella piipunporoja
syvempähän! Sain niin hyvän ja kätevän piippusormen jotta moni vanha
äijä on sitä multa karehtinu.

Mä oon siitä kovasti ylpiä ja iloonen, mutta eileen kuulin jutun, joka
pahasti vihtaasi piippusormiani. Yks helsinkiläänen kaveri kertoi
jotta heitä oli Helsingis muutamia miehiä hiljan paremmanpualeisilla
päivällisillä yhres hotällis, ja kun yhren aikana poislährettihin, niin
yks herroosta oli niin kekkulis ja krätyysellä tuulella, jotta se ei
tytyny mihkään, eikä ollu kuinkaan, aina vastahan ja poikkiteloon. Ja
pakkas vielä krääkymähänkin n'otta sai peljätä poliisiakin. Mutta kun
se muutoon on kunnon mies ja hyvä kaveri, niin ystävät päättivät, että
he vängällä toimittaavat sen kotia jottei jouru oljille.

Ne viheltivät auton ja vannottivat safööriä jotta

— Pitää esti ajeluttaa tätä puali tiimaa raikkahas ulko-ilmas, jotta
se vähä selviääs ja sitte vierä se kotia. Eikä saa välittää mitään
sen juopunehen herran puheista, vaikka se kuinka manaas, krääkyys ja
komentaas. Ei muuta kun ajaa vain. Puali tiimaa ympäri kaupunkia ja
sitten kotoportille.

Ja safööri lupas jotta:

— Kyllä tapahtuu!

Ystävät rupesivat sitte yrittämhän sitä kaveria autohon, mutta se
harras ja pönkäs vastahan käsin ja jaloon niin riivatusti jotta ne
eivät kolmin miehin saanehet sitä sisälle autohon muuta kun kuorimalla
ja paloos. — Kalossit, hattu, keppi, palttoo ja vieläpä pikkutakkikin
ja toinen kenkä heitettihin ereltä autohon sisälle, ja lopuksi ne sai
sen miehenkin, kun safööri neuvoo jotta

— Kääntäkää ja lykäkkää se perä erellä sisälle.

Se olikin hyvä ja ainua konsti, kun ne kääntöövät sen ympäri, selkä
ovenreikähän n'ottei se saanu käsillä prökööllyksi vastahan. Ja sillä
lailla: pyrstö erellä ne saivat sen viimmeen tukituksi autohon ja
moiskasivat oven lujasti kiinni.

Sanoovat saföörille jotta:

— Aja!

Ja pyyhiiskelivät hikiä naamasta jotta:

— Sen kans nyt vasta kova työ oli ennenkun saatihin autohon! Mutta
kyllä se on meille sitte huomenna kiitollinen, kun me toimitimma sen
nuan reirusti autolla kotia. Ettei jouru putkahan.

Niinhän ne ystävät luulivat, ja hyvää tarkoottivat, vieläpä
naureskelivakkin, kun auto lähti ja sieltä kuului hirmunne mökä ja
kiljuminen.

Huiskuttivat vain kättä jälkehen.

Ja safööri ajoo kun muumio. Ei päätä kääntäny, eikä korvaa kallistanu,
vaikka se herra sielä auton perällä huuti ja kiljuu jotta

— Pirätä pirätä mies — —, älä aja, — — kuuleksä, tuhannen torttikorva —
— ovi auki! — —

Yritti se hamuulla toisella kätellä safööriä niskastakin, muttei
ylettyny, kun mykkyräs auton pohjalla makas.

Koitti se potkiakkin ympärinsä, mutta safööri painoo vain kaasua jotta:

— Huura mitäs huurat, mutta ajan mä niinkuu on tilattu ja maksettu.

Ihan prisiis kellosta kattojen se ajoo: esti puoli tiimaa
friskataksensa sitä krääkyvää herraa, ja sitte vasta sen portin etehen.
Silloon nousi safööri pois ja aukaasi oven jotta

— Vassokuu.

Niin sieltä tuli pyöriensä karulle se kiljuva herra, ja kun se siitä
pääsi tolpillensa, niin se pomppas oikee korkialle ilmahan, huuti ja
manas niin ruokottomasti, jottei viitti sanuakkaan, kuinka se noituu —
ja aina välihin pisti kaks sormia suuhunsa. Ja puhalti.

       *       *       *       *       *

Ajattele armas lukija: sen herran kaks sormia oli jääny ovenrakohon.

Ja puoli tuntia se muumio ajoo!




LIHAPUURO.


_Oottako kuullu_, jotta tuola Keski-Pohjanmaalla ny vasta klottuunen
nokivalkia on ollu kahren vanhanpoijan huushollis?

Ovat kuulemma niin tuiki nuukia, jotteivät malta ottaa eres yhteestä
akkaa ittellensä, kun itte vain koittaavat pätsätä.

Tietää sen mitä se sitten on sellaasten turilasten elämä, kun toinen
koittaa lypsää nilkuttaa ummes-olevaa lehmäkantturaa ja maitokluttu jää
viikoksi muikuamahan meijäriastian pohjahan porstuan nurkas.

Ja toinen on suolannu menheentalvisen karjun lihat korveen pohjahan ja
pannu nii paljo vettä päälle jotta keksinkoukulla on pitäny yrittää
lihanpaloja kiinni vongata, jos sattunu saamahan.

Siellä ne veljekset ja vanhatpoijat ovat nuhjannehet päinsä sittemmisin
kun niiren äiteemuori kuoli, hössännehet ja sössännehet ittellensä
iltapuurua puolehen yöhön asti, niinkun täs yhtenäkin ehtoona, kun se
nokivalkia krannin klasista nähtihin. Riskuja kitupiikit polttivat
paran alla n'otta torninreikä otti lopuksi ilmi lieskan ja paasas
syyspimiälle taivahalle tulenkieliä ja säkenehiä kun sysimiilusta.

Krannin flikka huomas sen klasista ja tuli juosten päätä jalkaa jotta

— Torni palaa! — —

Veljekset säikähti n'otta toinen putos heti takkakiveltä ja toinen
meinas nielaasta piippunysänsä väärähän kurkkuhun ennenkun ne oikee
käsittivät, jotta se valkia on heirän oman mökkinsä katolla, mutta
kyllä niille sitte tuli kans kiirus ja poukkoolivat n'otteivät
tahtonehet ovesta mahtuakkaan.

Ei ne siinä häräs löynnehet sankua, eiväkkä hoksannehet prunniakaan,
voivoottelivat vain ja pyöriivät kun viipperöt pihalla. Niin se toinen
muisti sitte sen lihavesi-korveensa ja truiskas porstuahan, ja toinen
peräs meijäriastiansa kimppuhun, ja sitte peräkanaa tikkahia ylhä kun
oravat tuvan katolle jotta

— Voi, voi palaa pian koko tupa!

Ja niinhän ne pääsi sitte harjalle asti, se meijärihinkki erellä ja
kaatoo tulenkipinään ja savun sekahan mitä sielä oli.

Ja sitte se lihakorveen mies kumaasi kans oman kantamuksensa tornin
nenästä sisälle ja vielä nyrkillä koputteli pohjahan jotta vissisti
sammuukin valkia.

Ja sammuihan se, kun oli korvee tornin nenäs kun vakankansi.

Mutta kauan se vielä kärys ja lykkäs niin vahvan mustan savun kun
tavarajuna Kokkoolan asemalla.

Siinä se hätä sitte olikin.

Mutta kun ne tulivat sitte tupahan ja rupesivat kattelemahan
iltapuuruansa paran pohjasta, niin se vasta ihmellistä puurua oli!

Siin'oli toisin paikoon niinkun vähä puuruakin ja monellaasta heraa
ja klimppimaitua, nokia ja savenkakkaroota, ja pohjasta tuli kauhaan,
kuulkaa, vielä pari aikamoosta — lihankimpalestakin, n'otta s'oli oikee
lihapuurua monellaasen soosin kans.

— No sanoonhan mä, jotta sielä korveen pohjas pitis olla vielä jokin
lihanpala, vaikken m'oo saanu sitä krökkyhyni tarttumahan! — — tykkäs
se lihakorveen mies.

— Olipas hyvä! — ilostuu toinenkin velii — jotta löyrettihin! — Ei
sit'olisi taittu muutoon löytääkkää ja kiinni saarakkaan.

N'otta se hyvä siitä veljesten nokivalkiasta oli, jotta ne saivat ne
karonnehet lihanpalansa ny kiinni!

Ja valmihin lihapuuron monellaasen soosin kans. Oli siinä vähä koviakin
paloja, mutta lisänähän rikka rokas.




PORSAHAN SALVAJAT.


_Oottako kuullu_, kuinka erinomaasen tohlosti ja sitte hyvin yhren
Kauhavan isännän on porsaskaupas käyny?

S'oli jo tuos Mikkelin aikoohin kun sen emäntä sanoo sille jotta

— No lähte ny jo siitä hakemahan ne kaks porsasta siältä Lapualta,
jokka m'oon aikoja sitte tilannu, ettei niitä vain vierä ja me jääminä
ilman sikoja koko vuoreksi. — Ja koita valikoora, jos suinkin saat.
Katto sellaasia, joill' on häntä myötäpäivähän kipparas, n'oon hyviä
kasvamahan ja nättyruokaasia.

— Onkos sillä sitte mitään väliä, kumpaa sorttia ottaa, flikkoja vai
poikia? — kysyy isäntä.

— Välipä tietysti! Vielä häntä kysyt! — jahkaasi emäntä. — Ei meillä
ruveta karjua pitämähän, niin että ota hyvä mies jos vain saat
flikkaporsahia. — Vaikka kelpaahan ne poikapossukkin, mutta ne pitää
nuorena salvaa, eikä susta kumminkaan oo miestä siihen, n'otta sitte
pitää hakia kylästä salvaja, ja s'oon tyyristä.

No isäntä lähti, ja oikee hoijakalla. Tälläs päretkorin etehen ja
vanhat fällyklitut heitti emäntä päälle jottei porsahat palele. — Se on
tarkka paikka se porsahan osto ja valitteminen n'otta sen pitääs akkaan
tehrä oikiastaan aina itte, eikä sitte isännille motkottaa jotta

— Kun otit laihan ja lyhytkruppisen! Häntäkin roikkuu kun rotalla ja on
nuan rutuusen näkööneenkin — niinkun niin useen saa kuulla.

Sielä porsaspaikas oli vielä koko porsimus ketas, toistakymmentä
virkiää epeliä, jokka vinkuu ja kaaparootti ympärinsä n'otta silimis
vilaji. — Isäntä koitti vahrata sellaasia porsahia, että myötäpäivähän
saparo, niinkun emäntä oli neuvonu, mutta kun se yhtälön rupes oikee
sillä silmällä peräälemhän, — että tuon häntä on niinkun myötäpäivähän,
niin eikös se porsahan-pakana — ruvennukkin pyörittämhän häntäänsä heti
toisippäin n'otta siinä meni isännän silmät ihan sekaasinsa. Ja pää
kans.

— Mä ottaasin flikka-porsahia. Onkos tuo tuola nurkas flikkaporsas? —
kysyy se porsahan hakija-isäntä, mutta niin jutinantähren noloosti ja
oli niin surkian näköönen, n'otta sen sikataloon emäntä, joka siinä
kauppaa teki, rupes epäälemhän, että ymmärtääkö tuo mies porsahan
kummastakaan päästä yhtä mitään.

Emäntä kaahii kettahan ja saikin yhtä ipanaa kintusta kiinni, lykkäs
porsahan tyvipään ostajan nenän ala niin liki jotta vissisti pitis
nährä, jotta imisä s'oon, mutta veikisteli kumminkin jotta

— Niinkus näjet, niin poikia n'oon ja pulskia nämä kaikki, ota jos
tahrot, mutta valita ei saa —

Isäntä-pössöö uskoo kattomata, pisti porsahan koppahan, ja toisen
samallaasen vielä perähän, maksoo ja kovasti kiitti kaupasta, vaikkei
flikkaporsahia saanukkaa, niinkuu meinas. Mutta kun ei kerran ollu,
niin mitäs sille mahtaa — tykkäs isäntä, hööli mies, kun hyvästeli ja
lähti ajelemahan kotiappäin.

Sikataloon emäntää kovasti nauratti koko homma, huiskutti vielä kättä
perähän ja käski sanua tervhyysiä emännälle jotta

— Kyllä se mun tuntoo, ja tietää jotta hyviä meill' on porsahat!

No isäntä toi porsahat ja tervhyyset kotia, ja kovasti valitteli,
jottei flikkaporsahia saanu, mutta ettei se ollu hänen syynsä — mistäs
otti, kun ei ollu!

Kyllähän emäntä vähä paapatti jotta:

— Aina pitääs olla itte matkas! — mutta kun sill'oli juuri leipomus
päällä, ja leivät uunis, niin se huitaasi vain kärellä jotta: — Vie ne
sinne kettahan ja kaara meijerihinkistä vähä kurnaalia niille siihen
paistinpannuhun, jottei ne kaara ruokaansa maahan. — En mä ny kerkiä
itte. —

Ja siihen se asia sitte jäi, porsahat söivät hyvin ja olivat kovasti
iloosia siihen asti, kunnes emäntä yhtenä aamuna muistikin jotta

— Jaa, mutta ne porsahat pitääkin salvaa niin pian kuin suinkin, jottei
ota kipiää. Parast' on, että lähret heti hakemhan sitä Kurunsaaren
kuulua salvajaa, nyt on joutilas päivä, niin sillä sekin on sitte
tehty. — Ei nuosta sun hommistas tulsi mitään, jos en m'olsi aina sua
muistamas ja jukittamas — pärpätti emäntä niinkun niiren pyhätapa on,
vaikka miehet touhuaas kuinka ja päänsä seinähän lentääsivät. — En mä
tätä pahalla sano, mutta niin se vain on.

No isäntä lähti ja toi sen kuulun, vanhan taitavan salvajan, joll'
oli tuohen välis tarkasti se terävä veitti ja nästyyki ympärillä
poviplakkaris, sillä se onkin pyhä puukkoo ja leikkaa kun maronkieli,
— ei sillä saakkaa akat takkia ratkoja, niinkun ne ryökäleet pakkaavat
isännän partaveittellä aina tekemähän salaa, eiväkkä tunnusta, vaikka
kuinka prakuttajaas.

Emäntä rupes sitte laittamahan ruokaa salvajalle ja kaffia ensi
hätähän, sil'aikaa kun salvaja hioo veittensä terää kaikista
fiinimpähän harstihin elikkä kovaasimehen, ja aina välihin nykääsi
hiuskarvan päästänsä ja klasisilmät pääs tarkasti koitti, leikkaako
terä karvan eree poikki. Kerralla poikki, n'otta se pitääkin olla eri
terävä veitti, jolla salvethan n'otta porsas ei tunne yhtää mitään,
luuloo vain, jotta höyhenellä sipaastahan ja vinkuu pelkästä ilosta.

Kaffit juathin ja sitte mentihin navettahan, johna sianketta oli.
Isäntä meni kettahan ja meinas nuan vain hairata porsahan kiinni,
mutta hiki siinä tuli ja sellaanen hyppöö, jotta isäntä oli tukehtua,
ennenkun sai toista porsasta niin lujasti sorkasta kiinni jotta pysyy.
Mutta sai kumminkin ja toi salvajalle, vaikka huuti se n'otta korvat
pinaji. Se porsas nimittään.

Mutta kun se salvaja hairas toisesta takajalaasta ja nosti haarukan
pystyhyn, niin porsaskin hämmästyy niin, jotta s'ei puhunu mitään,
kuunteli vai ja imehteli. Se salvaja laski klasisilmät ottalta nenänsä
päähän ja kattoo sitä porsasta likeltä ja kaukaa, ylempää ja alempaa,
ja taas uurestansa. Niin viimmeen kun se nosti ne silmäklasinsakki pois
ja luuras oikee liki, niin lopuksi se haikaasi jotta

— Tämähän on likkapossu! — Ei täs puukkoja tarvita.

Isäntäkin toljotti imehisnänsä jotta:

— Herrinjee, niin näyttää olevan!

Mutta kun se likkapossu pääsi sitte takaasin kettahan, niin se kun
prinkaasi sen toisen porsahan työ ja vinkuu jotta

— Mitä kauheeta setiä nuo pöllööt on, jokka tänne on tullu ja mua pää
alhappäin roikottivat? — Varo kinttujas!

Ja kyllä ne menivät ympäri kettaa aivan hännät suorina. Ja isäntä
peräs. —

Kun se taas aikansa yritti, niin sai se toisenkin porsahan ahristetuksi
viimmee nurkkahan ja toi salvajalle jotta:

— Täss'on! — Mutta kun salvaja kattoo, niin sanoo jotta

— Tämä on se sama kun äsköön! — Koita nyt tuota toista kiinni, niin mä
pitelen tätä, jottei ne enää sekaannu.

Mutta se olikin se toinen porsas aika vinkura menemähän. Se truiskii
isännän säärien välistäkin niinkun sukkula, ja niin äkkiää kääntyykin,
jotta isäntä mättäs vähä monta kertaa kouransa ihan pehmoosehen, ja
manas sainehesti jotta

— Senkin rumaanen, kun on niin lipoonenkin kun saipuanpala, jotta aivan
käsien läpitte luistaa!

Mutta sai se sen viimmeen kun rähmällänsä konttii, ajetuksi ketan
nurkkahan ja vattansa ala litistetyksi n'otta kiinni tuli!

Kaksinkäsin piteli sitä sitten vattan ympäri lujaa kiinni, kun
salvajalle toi, ja porsas vinkuu n'otta isäntääkin hirvitti. Aivan se
irvisteli kun salvajalle huuti jotta

— Tämä onkin sellainen vintiö, jotta täs onkin pitelemistä, mutta kyllä
sä riivattu talttut, kun otethan helsklepperit pois.

Salvaja päästi sen toisen porsahan sylistänsä kettahan ja otti
tukevasti takajaloosta sitä isännän porsasta jotta

— Vais sinä junkkari täs räpistelet, mutta nyt ei auta!

Salvaja pani silmäklasit nenälle. Kattoo esti hollin päästä, ja meni
aina vain enempi takakenohon. Sitte se vaihtoo kättä, nosti toisesta
jalaasta vielä ylemmäs ja toi nenäänsä aina vain likemmäs jotta

— Mitäs imestä täm'on?

Se pyyhkääsi takin kyynäspäälläkin; lopuksi se oikee kynnellä krapas ja
puhaltikin ja taas kattoo — — kattoo n'otta s'oli päästä lentää koko
mies.

Sitte se viimmee kattoo sitä isäntää oikee silanrenkahilla ja karjaasi
jotta

— Valmishan s'oon tämäkin!

— Voi imespaikkaa sentähre! — siunaali isäntä — onko sekin valmihiksi
salvettu?

— Vieläpäs nyt imes, ku imisä porsas! — Ja tätä imestäkö kattomhan
sä mun tänne hajit? — huuti se salvaja. Ja kuka tietää mitä se olis
tehnykkään, mutta onneksi tuli silloon juuri emäntä navettahan, ja kun
se kuuli jotta molemmat porsahat olivakkin flikkoja, niin sekös ilostuu
jotta

— Sepä hyvä, kun ei tarvinnu salvaakkaan! Tulkaa tupahan nyt vain, mä
keitän oikee pystykaffit molemmille kuohariille.

Niin että siinä isännän porsaskaupas käytihin lopuksi oikee paremmin
kun hyvin; isäntä maksoo reilusti, mutta kyllä se salvaja katteli vähä
rumasti sen isännän päälle, kun se taloosta lähti.




MAKOPORVARI.


_Oottako kuullu_ mitä siinä riihen takaa löyretys paketis, josta nyt
koko Lapua puhuu, oikeen loppujen lopuksi oli? Ja josta sellaanen
sotku tuli? — N'otta aikataloon piika vietiin poliisiputkahan ja
emäntä tuli hakemahan sen pois ja meinas antaa selkähän sille nuorelle
konstaapelille, joka rupes salapoliisiksi eikä ymmärrä akkaan asioosta
yhtään mitään.

Niin se vain oli, jotta nimismiehenkonttuurihin tuli yhtenä päivänä
menheellä viikolla juosten yks säikähtäny akka, joka hohuutti jotta

— Voi kauhiaa ja hyi olkohon, aivan mä vapajan vieläkin! — — eikä saanu
pitkähän aikahan sen enempää sanotuksikaan, n'otta poliisienkin nousi
aivan hiukset pystyhyn.

— M-i-mi-mi mitä? — ne hokivat kans.

Niin se akka viittooli molemmin käsin kun tuulimylly ympärinsä jotta

— No kun mä menin ja justihin tulin, niin yhtäkkiää mä äkkäsin — —
yäääh — —

Ja taas sitä akkaa rupes niin kyälööttämhän jotta poliisikkin
irvistelivät niin naamat krutus kun ikinä taisivat.

— Mä esti luulin jotta mikä se on, ja vähä raootin sitä, niin hyi
rumaasta sentähre! — — Ja kyllä mä lährin siitä — frääsäs se akka ja
hairas vasimella kärellä nenästänsä kiinni ja puserti niin lujaa jotta
aivan rystyyset valkoosena. Ja suun kautta se vain haukkooliki ilmaa.

— Mikä se sitten oli, jonka te näjittä? — höpöttivät poliisit aiva
varpahillansa.

— No kulkaa kun siinä justhin toiskan riihen takana, kuinkahan silmäni
sattuuki justhin sinne, oli tuota kulkaa sanomalehtehen kääritty jokin
paketti lumes ja m'ajattelin heti, jotta mitähän kummaa tuos on. Ja mä
kaahiin aitan ylitte n'otten meinannu päästäkkää, kun hamehenhäntäkin
repes, kattomhan sitä, niin verinen ja rähjäänen kääry siin' oli! — Mä
ajattelin heti jotta kuka tietää mitä siin' on, kun tualla lailla on
paiskattu jottei jälkiääkään näjy, maantieltä vain heitetty toiskan
riihen taa. Ja kuka tietää kuinka kauan s'oon sielä jo ollukkaa. Mä
käännöön sitte vähä paperin syrjää, niin kulkaa, kun niin kauhianmoonen
haisu sieltä tuli mun noukkahani jotta aivan pyärtyä meinasin siihen
paikkahan! Ja heti kans lährin tuomahan sanaa tänne poliisiille, jotta
tulkaa nyt hyvät ihimiset kattomhan, kyllä vissihin on jotakin kauhiaa
tapahtunu.

No poliisit panivat heti lakin päähän, tiettypä se, ja ottivat rivollin
plakkarihin ja lähtivät juoksujalkaa sen akan kans sinne riihen taa. Ja
sielä se kauhia käärö oliki paikoollansa. Tarkasti ne kattoovat kaikkia
merkkiä ja olivat niin nenä pitkällä kun ainakin ettivät-poliisit;
mutta mitään muita jälkiä kun sen akan pieksunpohjat n'ei nähny. Mutta
paketista kyllä näki, jotta s'oli maannu samas paikas kauan aikaa, kun
s'oli auringonpaistees sulattanu suuren kolon lumehen.

Tarkasti ne poliisit sitte nostivat sen haisevan paketin sanomalehren
päälle, jonka ne olivat ottanehet mukahansa aivan sitä varte, jotta
sillä tuorahan se läjä poliisikonttuurihin tutkittavaksi niinkun
tällääsis kauhioos asioos pruukathan.

Ja kyllä ne tutkiivakkin tarkasti sitä, mutta muuta selvää ei saatu kun
että jokin märänny lihanklimppi siinä oli. — Kyllä se oli kauhiaa. —

Ja se akka lähti viemään heti sanaa ympäri kylää jotta sellaanen mytty
sieltä toiskan riihen takaa nyt on löyretty n'otta s'oli aivan hirviää
koko kyläs. Kukaties vaikka _murha_ tapahtunu!

— Oliskahan niin? — rupesivat poliisikkin tuumaamahan ja sanoovat jotta
kyllä tämän asian ja krupin pitää nyt tutkia oikeen perinpohjin ja
ankarimman jälkehen selvittää.

Niin se nuorempi konstaapeli, jok'on oikee poliisikoulunkin käyny ja
tietää, sanoo heti jotta

— Kyllä me siitä selvän saamma, ei muuta kun lähretetään se
heti iltajunalla Helsinkiin sinne Rikostutkimuskeskukseen oikee
kemiallisesti ja suurennusklasilla tutkittavaksi mitä lihaa s'oon ollu.
— Ja niin ne panivat sen klimpin paffishen kenkäloorahan monen paperin
sisälle ja köyttivät lujaa.

Mutta se nuoreet konstaapeli päätti ruveta itte oikee teräväpäiseksi
salapoliisiksi ja selvittää sen asian yksin. Se osti piipun ittellensä,
ja rupes polttelemhan; se istuu ja poltteli monta tiimaa ja ajatteli,
ajatteli niinkun Serlok Holmeskin pruukaa tehrä aina kun sill' on
vaikia rikos selvitettävänä. Kaks päivää se sitä ajatteli, eikä puhunu
mitään, tuumas vain n'otta päätä porotti. Lopuksi se nousi ja sanoo
ittellensä hiljaa jotta

— Vissisti: — Se täytyy olla se Juhan-Jussin-Kustaan uusi piika. Siitä
on puhuttu sellaasia jotta s'oon pikkuusihin päin. Mutta kuinkasta mä
nyt tekisin, jotta saisin sen selville?

Niin se päätti jotta hän äkkiyllättää sen flikan ja kysyy siltä
suorahan. Mutta pitää olla varovaanen ja kysyä sitä kahrenkesken siltä,
jottei ketään oo kuulemas, sillä se on kamala asia, jos ei sitte
olisikkaan perää. Ja salapoliisin ammatti on sellaanen jotta siinä ei
saa polttaa noukkaansa, muutoon menöö virka, joutuu naurunalaaseksi ja
itte vastaamahan.

Sitte se lähti muina miehinä vain juttelemaan siihen taloohin, ja
samalla katteli kovasti tarkasti sitä piikaa ympärinsä. Ja tykkäs jotta

— Vissisti! Näkööhän sen selevästi — muttei puhunu mitään, orotti vain
niin kauan, että se flikka oli tehny navetta-askarehensa ja lähti sitte
kylälle. Pian sen piian perähän ovesta livahti se salapoliisikin ja
sauttoo sen maantiellä. Ja sitte se sanoo sille flikalle karmiaa jotta

— Kyllä se on nyt _niin_, jotta mun pitää Lain ja Esivallan nimes kysyä
sulta suorahan jotta:

— Ookko sä ollu tuata nuan, ja _onko_ sun asiat sillä lailla? — Vastaa
totta ja rehellisesti niinkun tuomiolla!

Niin se flikka valahti aivan kalpiaksi kun harikko ja siltä pääsi heti
itku jotta:

— Joo — —

Ja silloo se poliisi sanoo jotta

— Selevä! — Nyt mennähän suoraa poliisikonttuurihin! — Se on sellaanen
rikos jotta siitä pitää fangita heti.

Oli se niin kauhiaa jotta aivan oikohonsa se flikka itki. Mutta mikään
ei auttanu. Kun se kerran itte tunnusti, niin poliisi pani sen flikan
putkahan yöksi ja sanoo jotta kyllä faltesmanni sitte huomen aamulla
tutkii.

Juu perhana, mutta huomen aamuna, ennenkun faltesmanni oli vielä
keriinny housuuhinsakkaan ja se salapoliisi ittekki päivystäjänä vielä
nukkui penkillä, rupes kuulumhan poliisikamarin ovelta sellaanen jyrinä
jotta klasit täräji. Ja huuto jotta

— Ovi auki ja heti paikalla! — Meirän piian ootta tuonu tänne senkin
pöllööt!

Ja se, joka sellaasella jyrinällä n'otta ramat kaulas tuli aamulla
poliisikamarille, oli justhin sen aikataloon emäntä, josta piika pois
oli; friski ja rontti ihminen, jok' ei poliisiakaan pelkää yhtää, kun
siksi tuloo.

Poliisi putos heti penkiltä ovia haparoomahan ja kun se emäntä pääsi
kansliahan sisälle, niin se kerran vain kiljuasi jotta

— Mihnä se on? Piika pois —

Niin kyllä se konstaapeli oli avaaminensa vähä joutua putkan
munalukulla vääntämäs jotta

— Tuu tuu kuule pois, emäntä on tullu, kuule, sua hakemahan — —

Ja kun emäntä sitte kattoo sen salapoliisin päälle ja oikeen huohuutti
jotta

— On siinä muka kans salapoliisi, kun aivastuksen kukkoo. Mitähän
kissinraatoja on löytäny ja tuloo ja fangittoo meirän piijan, jok'ei
oo vielä likikää sinneppäin — — Mitä riivattuja se sulle senkuvaaselle
kuuluu senkin pössöö, meirän piijan asiat.

— Mutta kun se itte tunnusti — koitti se salapoliisi änkyttää — ja
olis saanu suaraa pläsihinsä, kun emäntä huitaasi, mutta sai kumminkin
väistetyksi.

— Siin' on mullakans toinen pössöö yhtä pöllöö — huuti se emäntä
piijallensa jotta: — Lährekkin siitä navettahan lypsylle, kun lehmät
huutaa jo kurkut suorana jotta mihnä sä oot. — —

Korviansa sai konstaapeli varjella, kun emäntä lähti n'otta ovet
paukkuu.

Oli kun ukkoonen olis lyöny koko poliisikonttuurihin, ja kovalle otti
ennenkö se pössöö salapoliisi käsitti jotta syytöön se piika tietysti
täytyy olla —

Mutta sitte vasta parinpäivän perästä se asia oikeen selkes, kun sieltä
Rikostutkimuskeskuksesta Helsingistä tuli se paketti ja paperit takaasi
johna seisoi jotta

— »Kyseessä oleva, meille tutkittavaksi lähettämänne märänny liharoska,
on täällä torettu olevan — pahentunutta lehmänmakoa.»

Silloon se konstaapeli vasta räpyttämähän rupes, kiljaasi jotta

— No sen saakelin »mako-porvarin» knyytykö se olikin, joka tällääsen
hötäkän meille teki? Ensi kerran kun se Lunttu-Jussi taas tuloo tänne
mako-pussinsa kans kaupalle, niin kyllä mä syötän sille koko höskän.
S'oon tietysti pöhnäs pöffäälly makopussinsa kans ja purottanu riihen
taa koko knyyryn.

       *       *       *       *       *

Joo kattokaas, porvareita on monenlaasia, on »mako-porvareitakin»
täälä Etelä-Pohjanmaalla ainakin. En tierä sitte onko muallapäin.
Makoporvarit ovat sellaasia, jokka osteloovat poikinehen lehmän makoja
ja laittelovat niistä valmiina makopusseja, joita emännät sitte ostavat
ja säilyttävät tikun nenäs korkialla uuniklasin päällä katonrajas,
jott'on »juoksutinta» kun heraa keitethän.

Ei nämä kaupunkilaaset ja herrasväki eikä nuoripolvi tämän maailman
aikahan enää taira tietääkkää, eiväkkä oo tainnehet ikinä nähräkkää
meirän äireen makopussia sielä katonrajas riippumas. Mutta me
vanha-polvi, miehet »menneeltä vuosisaralta», jokk' oomma syntynehet
»maalla» talonpoikaasista vanhemmista, — me muistamina, kuinka äitee
heraa keitti makopussilla — ja vieläkin tuloo vesi suuhun.




POIKALASTA KASTAMHAN.


_Oottako kuullu_ mikä tärinä menny pyhänä oli Ilmajoella?

No kun kirkkoherralle telefuneerattiin jotta

— Tulla nyt joutua meille, jos suinkin passaa ja ottaa lukkari
joukkohon, lasta ristimhän, kaffi on valmista ja kummit jo paikalla — —

— Haloo, haloo — huuti kirkkoherra jotta — jahas, ja joo joo, kyllä
passaa, ja Perttulakin on täälä jotta kyllä me tuumma, mutta _mistä_
puhutahan ja mihkä lährethän?

— No tänne meille tietysti — — Yli-Fossishan sellaanen iloonen tulemus
oli — —

— Haloo, haloo? — huuti kirkkoherra jotta — ei tahro oikee kuulla, on
menny vissihin hiarankryyniä tilifoonilangan reikähän kun kuuluu niin
_huonosti_ — —

— Tulkaa ny joutua vain, jottei pannu kylmene — huuttihin sieltä
vastahan.

Ja lukkarikin koitti kuunnella jotta mistä se oli, kun samas
soitettihin poikki, eikä kuulunu enää yhtää mitään, mistä se oli — —

— Kyllä mä tykkäsin — sanoo kirkkoherra jotta — — jostakin Yli-taloosta
se oli, hossi eli possi ne sanoo.

— Jaa Possi? — sanoo lukkari jotta — oliskohan ne ny sitte viimmeekin
saanehet pikkuusen, jota n'oon niin kauan, tuota nuan orottanehet ja
toivonehet, piti mun sanoman — — Kasvatee niillä nyt ainakin on, mutta
— olis se iloosta, jos n'olis nyt saanehet oikee oman tenavan — —

— Kyllä mä tykkäsin jotta jokin Yli-Possi s'oli — krapas kirkkoherra
korvaansa.

— No se oli sitte, itte ylikonstaapeli Yli-Possoo, se Jussi — kyllähän
kirkkoherra sen tuntoo ja Lempin —

Kun ne sitä sitten hetken funteeras ja kiiruskin oli, niin oikee
automospiilin ottivat ja ajoovat pyörät oikoosna kun palokunta torvia
kuurattaan poliisiaseman pihalle n'otta vastaantulijat ojahan hyppiivät
ja siunaalivat jotta

— Mihkä jee pappia ja lukkaria nyt tualla kiiruhulla vierään?

Poliisikamarin köökin portahilla seisokin Lempi-emäntä hellapuita kaati
täynnä justhin tupahan menos ja säikähti n'otta

— Mitäs herroja tänne nyt tuloo tuollaasella tohinalla?

Niin lukkaria vain nauratti kovasti jotta

— Ylhäälläkös se pirttikee täälä onkin ja nuan vain itte on
kaffinkeitos — —

— Sussiunakkohon! — sanoo Lempi jotta — Mitä te oikee meinaatta? —
ja lähti vähä joutua köökkihin ja paiskas puut lootikkohon, sukii
hiuksiansa, nykii hamestansa ympärinsä ja oli kun ainakin puusta
puronnu.

Mutta kirkkoherra ja lukkari marssiivat vain peräs köökkihin
naureskellen jotta

— Poikako se nyt on? — Ja onko jo nimi tuumattu? — —

Niin Lempi siinä sekaannuksis huitoo lonkkiansa ja oikee puristeli
hamehiansakki jotta

— Mitä te oikee meinaatta ja puhutta?

— Em mä ainakaan — —

— No me tulimma nyt sitä lasta ristimähän — nauroo kirkkoherrakin, kun
se Lempi oli niin kovasti ällistyksis, ettei tienny mihkä nurkkahan
s'olis hypänny. Haikaasi jotta:

— Lasta ristimähän!!? — Herrinjee, en mä ainakaan mitään tierä — —
En mä joukaan, jos ei Jussi — S'oon tuola kanslian puolella, — — mä
hyppään siltä kysymäs.

Lempi faarttas sinne n'ottei tahtonu ovesta mahtuakkaan, kun oli niin
tärinäs ja huuti jotta

— Herrinjee Jussi, ooksä saanu lapsen, ekkä oo puhunu mulle mitään? — —
Kun tänne on nyt tullu oikee kirkkoherra lukkarin kans lasta ristimhän!

Niin Jussikin kun hämmästyy niin kauhiasti, jottei se saanu hyvähän
aikahan sanaa suustansa. Suu auki vain tollotti ja viittooli
toisassilmin sille juopoolle, jota se justihin kuulusteli jotta

— Mee mee siitä — —

Ja kyllä mies heti kans painuikin kuin haiku hiljaa Vaivaastennevalle.

— Että _mitäh_, sä mun rakas Lempukkani oikee höriset — — jotta minäkö
saanu lapsen?

— No en minä ainakaan! — kivahti Lempi — mutta tuola köökis on ny
kirkkoherra itte ja lukkari kirjat käres jotta ei muuta kun kastaa —

Jussi istuu hyvän horvin kun airaksen nielly eikä käsittäny yhtää
mitään, kätteli vain silmät solkerolla saaraansa.

Mutta sitte se oikaasi ittensä, oikee koko esivallan pituutehen,
ähkääsi lujasti ja lähti kun tolpilla kankiana kattomhan. Niin sielä
ne istuuvat toren totta itte oikee elävä kirkkoherra köökin lavittalla
ja lukkari puulaatikon päällä suut sukkelas marees ja silmis iloonen
pilkahrus jotta

— Me tulimma nyt sitä teirän pikkuusta ristimähän! — Ja kiirusta
pirimmäkin jotta oikee autolla tulimma — —

Lempi levitteli käsiänsä ja Jussi katteli kun karusellis ympärillensä
jotta:

— Tämä nyt vasta kumma paikka on. — Eihän meillä lasta oo, eikä
niinpäin piipukkaan jotta — — en mä ainakaan ymmärrä — —

— Mutta sinähän soitit jotta tulla joutua lasta ristimähän, ennenku
kaffit jähtyy, ja me tulimma — — rupes lukkari sanomhan.

— En minä oo soittanu! — sanoo Jussi niin hartahalla äänellä ja
pitkähänsä jotta sen piti uskua heti, jotta kyllä nyt oli menny paikat
sekaasinsa ja tultu väärähän köökkihin asialle. —

— Mutta Yli-Fossis m'oon kuullu, että emäntä on hiljan hajonnu.

— Jaaa! — sanoo lukkarikin jotta — se taisikin olla _sieltä_ kun
soitettihin!

Ja kun telefoonilla kysyttihin, niin sielähän se ipana olikin! — Ja
sanottihin vielä jotta:

— Tulkaa joutua nyt, m'oomma täälä jo kovasti orottanu — —

Sattuuhan sitä erehryksiä telefoonis. Ja mitäs siitä. — Mutta kun
ne lähtivät ja kärestä pitään hyvästelivät, niin Jussi-poliisi oli
huokaassu jotta

— Olispahan se nyt saanu sattua kerran meiränkin kehrälle sellaanen
pikkuunen trasumosselo, kyllä tääläkin olis kalaasit laitettu ja
keitetty oikee pystykaffit monellaasen murun kans — —

— Toivothan jotta täm' oli nyt sen erellä! — luikkas lukkari niin
enkelin äänellä, kun ne lähtivät, n'otta Lempin oikee syränalaa
riipaasi.




KOIRANKOPPI.


_Oottako kuullu_ jotta se pankinjohtajan koirankoppi on ny sitte valmis?

Ja hyvä tulikin! Mutta kyllä siinä oli touhua kans kerraksensa, kun
lähti pitää hajottaa koko sauna multipenkkiä myöri, ennenkun se pihalle
saatihin.

Niin kattokaas sielä komjalla kirkolla oli yks pankinjohtaja
saanu päähänsä, jotta hän rupiaa kans kasvattamhan mettäkoiria
ja linnustamhan niinkun tohturi, tiilipruukin tirehtööri,
säästöpankinjohtaja ja itte Pääkonttuurin isoot tirehtöörikkin, jotta
tuota, jos satutaas joskus että haastetaas joukkohon, niin olis vähä
niinkun kuusalla mettästyksestä ja vois sanuakkin jotta:

— Onhan täs tullu mettäkoiriakin omastatakaa vähä kasvatettua, jo
pitemmän aikaakin, tuota. — Onhan se jalua urheelua, kun tuloo
tilikirjaan kans niin paljo sisällä istuttuakin. Ja niin poispäin.

Niin sitä varte se pankinjohtaja oli ostanu mettäkoiran penikan, ja
saikin halvalla. Emän puolelta s'oli kovasti erinomaasta rotua, mutta
isänpuolelta oli merkit vähä sekaasinsa, mutta voihan sitä jalostaa
ja itte opettaa ja kasvattaa, ja ittekasvatustahan s'oon mettäkoiran
hoitokin.

Se olikin kovasti kelvos pystykorvan penikka, joka sillä
pankinjohtajalla oli, niin pikkuune ja nätti, jotta kaikki frouvat,
jokka visiitille tulivat, tahtoovat kilvan ottaa sen sylihinsä,
taputtaa ja pussata noukkahan, kun s'oli niin pehmoonen ja mukava
pallero. Ja pankinjohtajan frouvakin tykkäs siitä niin, jotta kretaa
vain kaffifarilta juotti ja sokurinpaloolla syötti. Salin soffalla se
vai makaali, tassutteli ympärinsä huonehis, istahteli, liritteli ja
tällääli pikkasia pikanellipötkyjä kynnyksille ja keskilaattialle niin
taivahansinisillä silmillä ja viattomana jotteihän sille maltettu mitää
sanuakkaan.

Kyllä se siitä viisastuu, tykkäsivät kasvatusvanhemmat. Ja niinhän se
sitte kasvookin ja Hessaksi se sitten suures kalaassis ristittihin.

Mutta niin hellänluontooseksi s'oli tullu, se koira, jotta kun
pankinjohtaja sitte itte rupes sitä opettamahan, otti mukahansa
mettähän ja näytteli lintuja, niin s'oli kovasti innostunu ja heilutti
häntäänsä, mutta kun pappa pamahutti hollinpäähän varista, niin ulina
Hessalta pääsi ja kotia painoo, suorana kuin suittinuora, ja seslongin
alle piilohon, n'ottei meinattu saara enää millään pois, kun niin
pelkäs ja vapisi.

Sen jälkehen ei Hessa oo pankinjohtajan kans enää mettähän lähteny,
ei tappamallakaan — mutta Hessa teki sensijahan täs keväällä kaks
penikkaa, joista toisen sai tohturi ja toisesta pankinjohtaja sanoo
jotta siitä hän nyt opettaakin sen oikian _mettäkoiran_, se ei ookkaan
tullu äiteehinsä ja on tiilitehtahan tirehtöörin palkitun lintukoiran
alaa. Pitäjän tohturi on kans nyt kovasti sitä mieltä, jotta näistä
Hessan penikoosta totella voi tulla eteviä lintukoiria, jos ne taitolla
kasvatethan ja piretähän pihalla yötkin eikä seslongilla makaamas.

Niin, siitähän sanasta se justihin tulikin se pankinjohtajan
koirankopin laitto. Jotta Hessan pitis siirtää penikkansa kans pihalle
koppihin.

Tietäähän sen, jotta kun niin suuren pankin esimies ryhtyy rakentamahan
koirankoppia, niin siinä täytyy ajatella myös pankin arvua ettei se
oo mikään tavallinen koirankomppeli, vaan pitää olla piirustukset ja
ulosnäkyäkin.

Ja sitä asiaa ne säästöpankinjohtajan kans viikkokaupalla
suunnittelivakkin ja piirrustelivat jos johonkin laihin. Mutta niin
vain meni, jotta vaikka frouvakkin jo sanoovat oman mielipiteensä, niin
valmista ei tullu, kun ei ollu piirustuksia — ja pihalla sai sahalta
tilattu lautakuorma, — hyviä ponttilautoja olivakkin — orottaa puolehen
kesähän, ennenkun pankinjohtaja itte sanoo lopuksi jotta:

— Kyllä mä tierän itte paremmin! Mä teen sen oman mieleni mukahan!

Pistosahan, uuren vasaran, ja laatikon nauloja, puoleksi kumpaakin,
kolmia lajia kaks-, kolme- ja nelituumaasia osuuskaupasta osti ja
rupes sahaamahan lautoja poikki. Mutta heti meni niin vinohon, jotta
piti haettaa tehtahantekoosen vinkkelivääränkin puorista ennenkun meni
suorahan, mutta hätäkös herraan on asua ja ostaa, kyllä Kansallispankis
rahaa on.

Jo aamulla varahin sieltä kuuluu sellaanen sahaaminen ja vasaran
pauket, ja vain siksi aikaa kun konttuurifröökynä klasista huuti
johtajaa »tiskonttaamahan» jonkin vekselin, se pauket lakkas, n'otta
kylälääset pian arvasivakkin ja rupesivat sanomahan jotta:

— Taas sai jokin pankista rahaa —

Kun ei sitä pauketta kuulunu.

Iltamyöhään se aherti hiespäin. Tuskin syömähän jouti. Tuli
siinä »susia» ja lauranpalaa sellaaset läjät, jottei muita puita
hellanpesähän tarvittukaan koko aikana, kun se sitä koirankoppia pykäs.
Telefoonilla vain kilahuttamalla tuothin sahalta lisää lautaa ja
osuuspuorista nauloja. Vain joitakin rokulipäiviä tuli, kun se kerran
sattui huitaasemhan vasaralla hyppyysillensä n'otta tohturin piti panna
karpuulivettä ja suuren tukun käthen n'ottei sahaaminen käyny ollenkaan.

Mutta senkin aikaa se nikkarismieheksi ruvennu pankinjohtaja vain
istuskeli käsi poskella ja funteeras minkälaanen siitä kopista oikee
tehrähän.

Ja toisen kerran kans tuli rokulipäivä, silloon kun se suuttui aivan
silmittömästi siihen koiranpenikkahansa, kun se koira oli sillä
välillä, kun mestari oli syötä hotkaasemas, ottanu vasaran suuhunsa ja
mihkähän oli vieny n'otta sitä ettithin puolenpäivää ennen kun liiverin
alta löyttihin.

Mutta lopuksi rupes frouvakin motkottamhan jotta:

— Kun nuota sun lastujas tuuli heittelöö mun krekoolihini ja tappaa
kaikki muuretterin taimet ja kukat. — Mee saunakamarihin siitä pihalta
nikkaroomahan, jottei tuuli lennättele sun lastujas ympärinsä. — Niin
ei tuo penikkakaan saa vieryksi ja hyppöötetyksi sun vasaraas piilohon.

Sinne saunakamarihin se pankinjohtaja sitte muuttikin lauranpaloonensa
ja pani oven tarkasti perähänsä kiinni, jottei se koiran penikkakaan
päässy kattelemhan ja häirittemhän. Se nimittään oli yhä enemmän tullu
huvitetuksi papan touhusta.

Sielä saunakamaris olikin mukava työskennellä, ei päässy sivullisetkaan
kattelemhan puolivalmista työtä.

Viimmeen se sitte tilaskin kaupasta santapaperia ja rullan
semptaliinikattohuopaa n'otta siitä arvattihin kylällä sen
koirankopinkin pian rupiavan olemhan valmis. Ja siitä, kun
pankinjohtaja rupes olemahan niin mahtavan näköönen ja hengitti
raskahasti. Viimmeen se haastoo säästöpankin johtajan tulla kattomahan
ja nostamhan uloos hänen koirankoppiansa.

Ja komja siitä rumaasesta olikin tullu! Niin sopusuhtaanen ja tyylikäs,
jottei olsi luullukkaan sitä miestä sellaaseksi timpermanniksi.
Eres oli ymmyrkäänen ovireikä ja siinä oikee samettisalusiinit, ja
pienet neliruutuuset klasikkin s'oli tehny joka seinälle, ja niis
oli frouvan vanhoosta pankoosta saarut valkooset pitsit karteekina
klasis, n'otta s'oli kun pieni herrastaloo ainakin. Ja musta tervapaffi
katolla, ja pikkuunen punaaseksi maalattu, oikee tornikin — n'otta se
säästöpankinjohtajakin oli aivan hämmästyksis ja sanookin jotta:

— No imestä, aivan kun taloo ainakin!

— Mutta kattos mitä sisällä on! — sanoo pankinjohtaja.

Ja kuulkaa, niin, kun s'oli sen koirankopin seinät sisältä paperoonu
erilaasilla linnunkuvilla ja oikee nimet präntänny kahrella kielellä
alle: suomeksi ja latinaksi, niinkun pruukathan, jotta se koiranpenikka
oppiis tuntemahan linnut ja tietää nimekkin!

Katos oli kotkan ja haukan kuvia siivet levjällä ja suu auki, ynnä
muita petolintuja.

Kanan kuvan alla oli musta sormi viisaamas ja kirjootus jotta: Ei saa!

Kissin kuvan alla seisoi: hau hau — ja Automospiilin vieres suuri musta
ristinmerkki jotta: kuolema!

Ja kulkaa, kun klasin vieres oli vielä naula ja siitä riippuu nuoras
»Uusi Mettästyslaki», n'otta kyllä se pankinjohtaja oli niin tarkasti
ajatellu ja järjestäny kaikki sinne koppihin mitä hyvän mettäkoiran
tietohon ja viisautehen kuuluu, että oli se oikee imhellistä.

Valmis oli koppi, ei muuta kun nostaa pihalle siihen kiverin vierehen
ja tällätä ovipuoli konttuurin klasihin päin n'otta pappa voi aina
klasista ihaalla kättensä töitä.

Mutta siinäpäs se temppu juuri olikin ja tulikin: kun
säästöpankinjohtaja otti toisesta ja mestari itte toisesta päästä ja
meinasivat vierä ovesta uloos, niin se ei _mahtunukkaan_!

Ei millään kantilla vaikk'olis kääntäny kuinka päin! — Hien se lykkäs
ja päänkrapoos tuli molemmille, jotta kuinka jutinan tähre tämä nyt
uloos saarahan? Ei se paljokaan knahrannu, 5—6 senttiä vain. Ja vaikka
tuumastukilla olsivat kuinka mitannehet, niin — ei millään, kyllä se
niin on.

— Pitääkö täs ny hajottaa koko sauna? — jahkuu säästöpankinjohtaja. —
Vai sahatakko tämä kaunis koppi keskeltä kahtia ja vierä paloos?

— No ei ikänä tänä ny särjetä, kun mä justhin oon sen suurella
vaivalla ja taitolla valmihiksi saanu — —. Ennen menköhön saunakin!
— pahkulootti se pankinjohtaja. — Elikkä jääköhön tänne ja tulkohon
koirakin tänne — —

— Jaa — sanoo säästöpankinjohtaja että — mikseikäs se tännekkin voi
tulla, kun pönkää tuon saunanoven auki. — Mutta kamalasti täs ny
käytihin, kun ei ollu niitä piirrustuksia — —

— Piirrustuksia juu — tuhahti se nikkarimestari niin kiukus että
räjähtää — — Älä hyvä velii enää sano mitää, elikkä mä halkeen — —

Eikä ne sitte puhunehekkaan monehen tiimahan mitään, istuuvat vain kun
ukkoosenlyömät saunanpenkillä ja tuijottivat sitä ihanaa koirankoppia,
jok'oli nyt aivan valmis, muttei mahtunu ovesta pihalle. —

Viimmeen se mestari huokaasi ja sanoo murtuneella äänellä jotta:

— Ja tuohon ovenpäälle mä meinasin maalauttaa oikee tairemaalarilla
lihanpaloja ja luita koiran iloksi — — mutta kyllä s'oon nyt turhaa.

Mutta sitten sen sattuikin silmät saunan klasihin ja otti kun unes
tuumastukin kätehensä ja rupes mittoolemhan, niin — kun klasinpoan ja
ikkunareijän raamilaurat otti pois, niin justihin ja justihin pitis
mahtua!

Eikä siinä kauan tuhistu, kun klasi oli irti ja sivulaurat kangotettu
pois tilooltansa, niin, kun toinen sisältä lykkäs ja ulkua toinen veti,
mutta niin kieli poskella taiten ja tarkasti kun klasimestarit ainakin,
niin jo vain saivakkin sen koirankoppien uloos n'ottei räystäisiinkään
tullu mitää vikaa!

Ja riemusaatos ne kantoovat koirataloon sitten pankin pihalle ja
tälläsivät ovireijän klasihinpäin niin kun oli meinattukin.

Hyvä siitä tuli ja komja, n'otta eri kestit pirettihinkin monellaasen
pullan kans sen päälle ja koiranpenikkakin tykkää nyt niin kovasti
kuvakaapistansa jottei se tahro malttaa millää tulla tupahan
syömähänkään. Aivan sielä vain istuskeloo, katteloo linnunkuvia seinis
ja opetteloo niiren latinalaasia nimiä, n'otta kyllä siitä erinomaanen
lintukoira vielä tulookin!

Tohtorikin on pyytäny saara tuora penikkansa tunnille linnunkuvia
oppimahan.

Ja mestari itte, joka tämän kaikki teki, istuu nyt ylpiänä tiskinsä
takana kattellen klasista erinomaasta koirankoppiansa. Ja trossaa jotta:

— Työtä siinä oli, ja ahtahalle se otti, mutta kyllä kans lopuksi hyvä
tuli!




JÄNIKSIÄ KASKISIS.


_Oottako kuullu_ jotta Kaskisten kaupungis on nyt mailman parhaat
jänismaat? — Ei muuta kun köökin portahilta vain paukutella!

Nyt kun salmet on jäätynehet, niin jänikset tulla loikkiivat
Eskilssööstä ja Säälkrunnista Kaskisten torille asti imehtelemhän ja
kyselemhän, jotta mihnä ne mettämiehet on, kun eivät jo tuu heitä
»jaakaamahan». Jänisten on tullu ikävä, kun ovat niin tottunehet
juoksukilpaaluuhin kaupungin herrojen ja niiren lihavien koirien kans.

Jäniksiä on Kaskisten ympärillä nyt kaikki puskikot täynnä; lunta
on parahiksi, ilmat komjan aurinkooset, näkyvääsyys hyvä ja maastot
kerrassa mainiot jänisten juosta ja mettämiesten tresuta peräs. Syksy
on ollu jäniksille kaikin puolin hyvä, ruokaa on ollu runsahasti n'otta
jänikset ovat suuria, virkeetä ja vikkeliä. Ne oikeen palavat nyt
halusta saara koitella kinttuvoimiansa, narrata mettämiehiä perähänsä
ja heiluttaa niille uljasta häntätypykkäänsä. Ja näyttääksensä
taituansa, kuinka äkkiä ne osaavat lyörä vinkkelimutkan justhin silloon
kun pyssysetä tärähyttää ja — pummaa.

Kaskisten jänikset ovat oikeen harjootellehet konstiansa ja niinkun
sanottu, toivovat nyt hartahasti jotta mettämiehet tulsivat heitä
karhaamahan.

Menheellä viikollakin oli yks oikee isoo pitkäkorvaanen pupujussi tullu
Eskilssööstä suoraa kaupunkihin torin poikki pomppien. Oli pysährelly
karunkulmis ja ihan, kuulkaa, niinkun oikeen kattellu taloonnumeroota
ja itteksensä huulet plösöllä hölpöttäny jotta

— Mihnähän taloos se hantesmanni asuu, joka pruukaa Säälkrunnis jahrata?

Se jänis oli mennä poukotellu katua ylhä ja toista alha, käyny
monella pihallakin kattomas. Niin tohkehes oli ollu, jotta ihan
väkisin oli yrittäny Isoon-Riskun köökin ovesta sisälle kysymähän
sitä hantesmannia, joka Säälkrunnis jahtaa, mutta piika oli huitaassu
jänistä luuralla ympäri korvia jotta

— Meekkös siitä senkin pörröpää, ei se täälä asu — —, tuola
Rantakarulla sen taloo on!

Niinkun onkin, oma taloo sillä hantesmannilla, jota sanotahan oikeen
Kaskisten Nimpruutiksi, kun s'oon niin innokas mettästäjä. — Niinkun
sanottu, niin tuhottomasti on nyt jäniksiä Kaskisis, jotta sen
Nimpruutinkin on pitäny rakentaa oikee rautalankaverkko puutarhansa
ympärille, jottei jänikset pääse köökin ovesta loikkimhan suoraa
paistinpannuhun.

No menny pyhäksi se Nimpruuti sitte oli haastanu Vaasasta kaks
kaveriansa Kaskisihin jänisjahtihin ja luvannu jotta

— Kyllä vissisti saatta kerrankin jäniksiä, vaikka huru myki, jottei
tarvitte niinkun Pryynin-Viktorin tuora kaniinia kotia selkärepus ja
väittää piijallensa, jotta se _on_ jänis, ja juhlia monta päivää sen
päälle.

Lauantaina ne vaasalaiset mettästäjät sitte lähtivät hyvän proviantin
kans linjapiilis Kaskisihin, ja olivat niin tohkehes ja henkiä täynnä
jotteivät tahtonehet pyssyynensä ja pussiinensa sisälle mahtuakkaan.
Siknaalitorvi oli toisella kupehella ja toisella komja kukoonhöyhen
lakis — ja niin puheliaalla tuulella olivat, n'otta yks akka epääli ja
sanookin jo että

— Eikhän nuo herrat oo vähä fyllys, ainakin n'oon sen näköösiä?

En mää joukaan tierä, kuinka sen asian kans oli, kun en ollu näkemäs,
vaikk'olsivat ollehekkin. Ja jos olivat, niin ei ainakaan ensi kertaa,
sen mäkin tierän toristaa.

No, ne tulivat sitte illanpuolehen Kaskisihin ja Nimpruuti oli vastas
kahren koiran kans, joita se veti kettingiistä perässänsä, ja kehuu
lujaa jotta n'oon hyviä ajamahan. —

Tietysti estiksi syötihin. Oikee hiano illallinen olikin Nimpruutin
kotona vierahille laitettu, jäniksenpaistia tietysti monellaasen
naukun, paukun ja piklessin kans.

Ja sitä kesti kauan syöräkkin joko sitte puhetta kaffin ääres siitä
jahtihin lähröstä aamulla ani varhaan ennen kukoon kiekaasua.

Säälkruntihin on jäätä myöri pitkä matka, n'otta varahin pitää
lähtiä ja kaikki kamppehet olla kunnos heti, kun torvella soitethan.
Ne nimittään sopiivat keskenänsä varmuuren vuoksi niin, jotta sata
markkaa vetua sille, joka aamulla ensiksi herää ja puhaltaa torvella
lähtösiknaalin. Silloon pitää kaikkien olla täyres kunnos, verhat
päällä, pyssyt seljäs ja heti lährethän.

Ja se messinkitorvi pantihin pianon päälle, jotta jokahinen tietää.

Sitte alaattihin vasta oikeen istumhan ja kertomhan mettäreisuusta.
Sitä piisas samoonkun totivettä ja sekahanpanua n'otta puolenyön aikhan
kaks kaveria ei puhunu enää mitään, klenkkuuvat vain ja koittivat
joskus aina aukaasta vähä toista silmää nähtäksensä savun läpitte sitä
Nimpruutia, joka valehteli nähnehensä hirviä, kerrankin yhrellä kertaa
niin jumalattoman paljo Nämpnäsin mettis, jotta sitä ittiäkin hirvitti.

Sitä se tolkutti aina vain, mutta kun kaverit eivät puhunehet mitään,
nuokkuuvat vain, niin se Nimpruuti hairas viimmeen sen torven pianon
päältä ja puhalti n'otta posket revetä: — Tu-tutuu!

Kyllä kaverit pomppasivat pystyhyn ja frouvakin lenti yöpairas salihin
kattomhan jotta:

— Härrijissus onko täälä tulipalo?

Mutta kun ne kattoovat kellua, niin — oli vielä aivan liika pimiä. —
N'otta ne tekivät uutta totia.

Mutta niin olivat mettämiehet väsyksis ja unella, jotta aina vain
pakkas silmät kiinni ja puhet loppumhan. Pitääksensä toisiansa heteellä
ne vooron perähän puhaltivat torvia ja kysyyvät jotta

— Joko lährethän?

Tuos puolenpäivän aikahan sitte sunnuntaina tuli taloon frouva
oikee täyres pukees mettäherraan luokse salihin, johna ne aina vain
puhaltelivat torvia, ja sanoo jotta

— No eikhän nyt olsi jo aika lähtiä, kello on 12, että kerkiättä
illaksi takaasi.

Kyllähän ne väsyksis ja sekaasin herrat vielä olivat, mutta niin
tykkäsivät jotta: lähtiä pitää.

Ja lähtivät kans.

Frouva toi koirat köökistä, tälläs myssyt mettämiesten päähän ja omalle
papalle oikeen rasakkin kätehen veti. Frouva tykkäs kumminkin jotta

— Jos lähtisittä köökin kautta, ihmiset tuloo juuri kirkosta. — Pihan
kautta on suora rantahan.

Ja kun ne mettämiehet tulivat köökin portahille, niin sylen pääs
pihalla — istui _jänis_, oikee kaula pitkällä korvat pystys kattua
tollotti suurin silmin mettämiehiä. Suu kävi ja nauraa höplötti jotta

— Joko herrat nyt lähtöö? —

Aivan äijät jäykistyyvät jotta

— Faan-annamma, ja kah kah! —

Mutta koirat riuhtoovat ittensä irti, ja jänis kun lähti oikee
lystiksensä kiertämhän puutarhapuskien ympäri, koirat peräs. — Ja äijät
kans n'otta sielä mentihin Nimpruutin puutarhas karusellia n'otta
puskat heiluu.

Kun rautalankaverkko oli ympärinsä, ja piikapehkana illalla oli
vahingos sulkenu veräjän, niin jänis ei päässy pois, ja koirat saivat
viimmeen sen kiinni.

Ja sitten Nimpruuti ampuu sen. — Ja toinen vaasalaanen törähytti
torvella jotta: Aalstoot! — Jahti on päättyny!

       *       *       *       *       *

On sielä Kaskisis jäniksiä.




NOKIPOIJAN HEILAT.


_Oottako kuullu_ jotta sellaasta se sitte on se rakkaus, jotta se
pakkaa olohon vaihtelovaasta?

Esti ollahan niin kovasti tohkehes jotta sais pussata ja sitte hetken
perästä ruvethan kattelemhan toista. Ja ne on justhin miähet kun sillä
lailla teköö ja sitä varte niin monen viattoman naisen syrän murskathan
ja vuataa aivan verta, kun miähet on niin petollisia ja kamaloota.

Se on ny nähty Vaasaskin taas yhres taloos, johna asuu vain herrasväkiä
ja jokahittella on oma piika köökinpualella. Toises portahas on Hiltu
ja toises Tiltu, ja Hiltu on ollu paljo kauemman aikaa siinä taloos kun
Tiltu.

Esti n'oli hyviä ystävyksiä keskenänsä ja pruukasivat käyrä iltaasin
toistensa tykönä istumaski, mutta nyt on menny välit aivan poikki, kun
Tiltu meinaa ryästää Hiltulta tornikolarin, elikkä sutarin, niinkun
meiränpuales sanothan.

Ja Tiltu sanoo jotta hän ei voi sille mitää, jotta se sutari-poika
tykkää hänestä ja pakkaa pussaalemhan häntä, niinkun poskistakin on
näkyny.

Mutta se sutari-poika kuuluu Hiltulle, sillä ne on kurttiseerannehet
jo toista vuatta. Ja menny kesänäkin n'oli ollu yhres saares ja se
sutari-poika oli plyysänny Hiltulle kaffia ja tanssinu koko yän. Ja
puskan juureskin n'oli istunu ja se poika oli ajanu koivunoksalla
hyttyysiä Hiltan päältä ja sanonu jotta

— Voi voi kun nua hyttyyset saa sua pura aina, enkä mä saa olleskaan — —

Ja ny sitte Tiltu on ruvennu vikittelemhän sitä sutari-poikaa
ittellensä aina kun se tuloo niille sutaamahan. Keikistelöö ja
mielistelöö ja kielistelöö n'otta se on aivan kamalaa. Ja kaffetta
antaa, ja se sutari viipyy sielä Tiltun köökis aina niin kauan, jotta
kyllä Hiltu sen tietää.

Ja kerraasti tuli Tiltu vielä portahillekkin, kun Hiltu orotti klasis
sitä sutaria heille kolaamahan, ja Tiltu oikee äikistellen näytti,
jotta sill'oli poskes pusun-merkit.

Kyllä se otti niin kipiää Hiltun syrämmehen kun olis puukoolla pistetty.

Ja sellaasta se sitte on ollu pitkän aikaa: sitkiää sotaa Hiltun ja
Tiltun välillä siitä sutaripoijasta, jota ne on koittanehet kilvan
kumpikin kaffittaa pualehensa. — Enkä mä ymmärrä minkälaanen se
sutari-poika on, kun s'oon tuallaanen, jotta se ei sano, kummasta se
oikee tykkää Hiltusta vai Tiltusta, kun se juaa kaffia molemmis paikoos
ja välistä niill' on ollu pusun-merkkiä molemmilla!

Ja sitä varte on Hiltu ottanu sen sutaripoijan vähä lujille jotta

— Sun pitää nyt sanua, tykkääkkö sä musta vai tuan Tiltun peräskö sä
juakset?

Ja samoon on tehny Tiltu, n'otta se onkin ollu kiipelis se poika. Täs
menheellä viikolla se sitte tapahtuu. Hiltu ja Tiltu olivat pihalla
riirellehet kumman se oikee on, ja Tiltu oli sanonu jotta

— Mitä mä sille voin, kun se kerran tykkää musta ja tahtoo ikisokin
pussata mua, vaikka mä paan kuinka vastahan, kun s'oon niin villi — —

— Sua! — oli Hilta tiuskaassu. — Se on sitte vales, kun itte yrität
narrata. Ja kun ei se susta välitä, niin itte nokiat truuttus ja sitte
näyttelet mulle klasista — —.

Ja silloo oli Tiltu niin suuttunu jotta se itki ja paiskas hella-puulla
Hiltua, — mutta onneksi ei osannu.

N'otta s'oli ilmi sota, kun se sutari sitte tuli. Ja meni esti Tiltun
köökkihin, vaikka se aina ennen oli tullu Hiltun tyä este. Jotta siitä
se Hilta arvas sen syrämmen kylmennehen, ja itki niinkun pruukathan,
katkeria kyyneliä kaarinnurkkahan.

Ja kun se istuu klasin äärehen kattomahan ja orottamahan, koska se
uskotoon sutari sieltä tuloo, niin sen pitikin nährä sen raakkulehen
Tiltun näyttävän pitkää nenää klasista ja äikittelevän.

Voiko toinen nainen enää pahemmin loukata toista? — Ja sitä varte Hiltu
suuttuu ja päätti näyttää sille Tiltu-rumaaselle, jottei se vaan niin
vie sitä sutaria häneltä.

Ja kyllä se viipyy kauan sielä Tiltun köökis, ennenkun se tuli. Ja
Tiltu tuli heti sutarin peräs portahille, ja sillä oli molemmis
poskis nokia ja suunympärystä aiva musta! Siinä seisoo portahilla ja
keikisteli Hiltun klasihin, kun sutari meni tikkoja pitkin Hiltun
katolle.

Niin, niin kulkaa oli Hiltu sinnis, jotta kun sen sutarin rautaklumppu
tuli rööriä myäte alha, niin Hiltu hairas molemmin käsin klumpusta
kiinni, eikä päästäny irti, ei milhää!

Sutari tornin nenäs nykii ja nykii, jotta mihkä kamalahan se kolkku
ny tarttuu kiinni, kun ei saa irti olleskaa. Aina kun nykääsi, niin
nykäästihin vastahan n'otta sutari oli mennä päällensä reijästä perähän.

Sitte se käsitti! — Jotta: se on Hilta sielä toises pääs! Ja arvas kans
heti jotta ny tuliki tilinteko. Ja aivan se kalpeni n'otta noenpalat
naamasta varisi.

Se sitoo köyrenpään tornin ympäri jottei Hiltu vie koko narua häneltä.
Tuli tikkahia alha ja Hiltun köökkihin, niin sielä Hiltu kiskoo kaksin
käsin sutarinklumppua takan pesästä ja oli niin kiukus, jotta aivan se
oli musta. Ja sitte se vasta päästi irti, ja oli aivan murtunu kun se
itki jotta

— Mitä m'oon sulle teheny, ku sä — kus sä et musta enää tykkää — — ääh.

— No älä ny Hiltu, oo ny, enhän mä sitä Tiltua — — älä ny viitti tualla
lailla — —.

— No viittin mä! — Kun oot tuallaane — — Tiltua taas pussasit — —.

— En m'oo sitä pussannu — koitti se lurjus sanua jotta: — se pussas
mua. — Anna ny mä sutaan vain täälä ja meen ja verän tuan klumpun pois
tornista.

Mutta silloo Hiltu raimaantuu jotta

— En annakkaa, senkin rumaane! Et saa koko päivänä klumppuas irti! Mä
siron sen pöyränjalkahan kiinni — —.

Siinä se sutari-poika sai ruveta pyytelemhän klumppuansa Hiltalta.
Eikä auttanu lopuksikaa muu kun ruveta kutittelohon sitä leuvan alta.
Ja vasta sitte kun se _kolme_ kertaa pussas Hiltua oikee friskisti
keskelle truuttua, jotta tuli selvät seuroonmerkit, niin Hiltu antoo
sen klumpun.

Ja meni portahille seisomhan jotta Tiltu klasista näki. — Liputti
kieltä ja näytti pitkäänenää jotta

— Ähä pittikutti, saimpas!




SUKKA KAULAS.


_Oottako kuullu_ jotta Vaasan frouvaan kapaloseura ei oo voinu
kokoontua ny kahtehen viikkohon ollenkaan?

Kun on niin kovasti yskää liikkeellä ja tohturi on määränny olemahan ne
sisällä, jottei uusiinnu. Ja kapaloseuran frouvat on niin hyviä ystäviä
keskenänsä, jotta jos yks sairastuu elikkä ostaa uuren hatun, niin heti
pitää kaikkien toistenkin tehrä sama.

Kapaloseuran frouvat kohtaa toisensa joka päivä torireisulla ja
pistäytyvät vain erestakaasin Mokas kaffilla kuulemas kuinka kukin voi
ja onko sairautta liikkeellä tai muita kuulumisia. »Vain pikimiten ja
vähän pullaa ostamas» sekä sopimas koska kapaloseura taas kokoontuu.
Ja kuulemhan vähän muotiasioota, jokk'on niin vaihtelevaasia. Kerrassa
herttaisia frouvia kaikki, joiren juttu luistaa kuin linnunlaulu ja
rupattelua piisaas vaikka kuinka pitkältä, jos ei olsi »niin kamalan
kiirettä ja paljo tekemistä kotona, kun lapset tuloo koulusta ja muuta».

Mutta kun nyt tuli tuo yskä ja yks sairastui, niin kaikki muukkin
rupesivat heti kakistelemaan ja tuntemaan puistatusta n'otta koko
kapaloseura sairastui. Telefoonis vain uikuttelivat toisillensa jotta

— Kuinka sinä rakas Liisi voit, minun särkee niin päätäni ja viluttaa?

Pulveria, kiniiniä, taplettia ja lusikkalientä monellaasta syötihin ja
neuvottihin toisillensa, kunnes itte tohturinfrouva soitti toisille
jotta

— Oskari sanoi, että _paras_ konsti on se vanha konsti, jotta kietoo
vanhan villaasen sukansäären kaulan ympäri ja panoo lukkoneulalla
lujasti kiinni. Se lämmittää kurkkua, on sitte vain tarkasti pysyttävä
sisällä ja hörpittävä kuumaa löökkimaitoa, että hikoilee — —

Ja niin ne on ny sitte kapaloseuran herttaiset ja rakastettavat frouvat
istunehet kukin kotonansa kohta kaks viikkua — vanha, isuäireen
aikaanen villaanen sukansääri kaulan ympärillä, kovasti siukas lais,
orotellen vain, koska jokin heistä rupiaa tuntemahan parantumisen
merkkejä.

Pitkäksikin rupes aika kapaloseuralle jo käymähän, mutta yhteistunto
ystävättärien kesken on niin suuri, että he tahtovat jakaa kivut ja
kärsimyksetkin kaikki tasan. Yks ei voi parantua ennen kun toinenkaan.

Aivan viime päivinä on kuitenkin kapaloseuran tautitilantees ollut
havaittavis yleisen tervehtymisen iloisia oireita. Itte tohtuurska on
jo niin piristyny, että eileen hän uskaltautui pistäytyä pikimmältään
kaupungilla paris kolmes kaupas, unohtaen kokonaan sairautensa. Eikä
vaan sairauttansa, vaan sen Oskarinsa vanhan villasukankin kaulahansa.

Frouvan täytyi käyrä vähän rohroskaupas puuteri-asialla ja ostamas
erästä somaa röyhelökaulusta, jota hän on kauan ajatellu, en muista nyt
minkäfäriseen leninkiin, mutta brokaatia siinä ainakin oli ja sellainen
funkkis slaaki. Ja suuri kukkakiehkura syrämmen kohralla.

Hän pörrötti vain vähä tukkaansa toiselta korvalta, heitti upean
turkiskappansa harteille, veti pitkät hanskat siroihin sormiinsa ja
lähti trippaamaan kevyin askelin ja säihkyvin silmin, käsilaukku
tyttömäisen hauskasti kainaloon pistettynä.

Vastaan tuli Espalla eräitä vähemmän tuttuja frouvia, joille hän
kohteliaasti teki hienon ladykumarruksen sivumennen, tripaten sitten
hillitty hymy huulilla ja kiehtova pystynokka herttaisesti korkeella
tuules.

Jotkut koulutytöt »tsiikasivat» häntä tosin merkillisen hämmästynein
ilmein, mutta niille hän vain iloisesti nyökäytti päätänsä, muistaen
omaa kouluaikaansa, kuinka hänkin tapas hämmästyksestä suu auki
töllistellä hienosti puettuja kaupungin frouvia.

— Juu juu, niitä kultaisia tyttövuosia, — ajatteli hän.

Paunun hattuikkunalle hän pysähtyi vain hetkeksi heittääksensä
silmäyksen, onko mitään erikoista tullu. — Mikähän maalaismuija siinä
vieres seisoi ja kääntyi suu ammolla töllistämään häntä, n'otta frouva
suorastaan närkästyi ja loi akkaan murhaavan katseen jotta: mikä sun on?

Akkaparka oikee säikähti, lähti menemähän, mutta katteli vielä monta
kertaa taaksensa.

Menihän siitä kauppaneuvoskin sivuu, mutta se ei mitää huomannu, nosti
vain kovasti korkialle hattuansa ja kumarti syvähän.

Rohroskaupas puoriflikat oli sitte merkillisiä. — Esti ne meinas
pyrskähtää nauruhun, sen huomas frouva selvästi, mutta saivat piretyksi
kumminkin naamansa, kääntelivät päitänsä kun kanat joka puolelle,
kattelivat seinille ja katonrajahan n'otta frouvan piti ottaa oikee
tuikia asento ja tyly kattinta jotta:

— Mitä te pilveilette, häh?!

Kyllä ne koittivat sitte olla kovasti totisia ja kohteliaita, mutta
jotakin kummaa ilvettä siinä vain oli, n'otta frouva oikee loukkaantuu,
eikä sanonu hyvästiäkään, kun lähti. Löi vain oven perässänsä kiinni
jotta helähti ja päätti jotta ikänä en enää tähän kauppahan tuu.

Ja kehtasivat vielä ne rohroskaupan puotitytöt kurkistaa
näyteikkunastakin perähän, mutta kun frouva sen huomas niin olkapäätä
kohautti ja heitti niin hyisen halveksuvan silmäyksen klasista sisälle
flikoolle, jotta puotifröökynään hymy jäätyi ja kuoli heitän huulille,
n'otta n'oli kun kalkkipattahat, — elikkä mikä suolapatas se Lotin
frouva oli?

Holtin muotiliikkees, josta frouva meni sitä röyhelökaulusta
kattomahan, tuli heti syvä hiljaasuus ja tiskiväki oli omituisen
juhlallisen ja vakavan näkööstä. Vaikka frouva tapansa mukaan koetti
vilkkaasti puhella kauluskasaa penkoessaan, oli tuttu myyjätär kuin
taivaasta puronnu, kankia ja kummallinen.

Kun frouva koetti parhaansa pelehtiä suurilla sinisillä silmillänsä
jotta:

— Mitä luulette, sopisiko neiti, tämä röyhelö ehkä minun siihen
merensiniseen vai oliko se nyt smaragdin vihreään, en oikee muista,
leninkiini?

Niin myyjätär surkiannäköisenä kuin kapaturska kitisi jotta:

— Jaa, kuinka vain frouva tykkää, kun teillä on niinkovin yksilöllinen
maku juuri m-mi-mitä kau-kau-kau-luksiin tulee, mutta saammeko lähettää
frouvalle kotiin useampia, kaikki parhaat mallit mitä meillä on? —
inisi se ennen niin hauska ja puhelias myyjätär, n'otta frouva rupes
kattohon oikee ympärillensä, jotta mikä kumma ny kaikkia ihmisiä vaivaa?

— Juu — sanoi frouvakin lopuksi sitte kuoliaaksiloukatulla äänellä
jotta:

— Lähettäkää minulle kotia valikoimanne, niin valitsen sielä, hyvästi!!

Ja lähti kekkavaa kippaamaan suoraa kotiansa. —

Niin silloo justhin mä satuun tulemahan sitä vastahan Topeliuksen
kulmas, kun s'oli niin totinen ja kiukus kun s'olis ampiaaspesän
nielly. Mä näin jo kaukaa, jotta nyt ei asiat oo oikialla kantilla.
Siksi kiiruhrinkin hänen luokseen lentäen kuin pallosalama ja
katkonaisella äänellä tierustin jotta:

— Mikä kumma on, hellanduuliadei, päivänsäteen silmistäs, oi Tyyne,
sammuttanu?

— Kaikki ihmiset on hulluja! Min'en ymmärrä mikä maailmaa riivaa! —
parahti hän särkyneellä äänellä ja tempasi hermostuneesti kaulaansa.
— Ja samalla putos hänen kätensä kuin poikki lyötynä ales, ja
hämmästyksellä lyötynä hän kiljaisi jotta

— _Oskarin_ sukka! — — Onko mulla Oskarin sukka kaulaas?

— Kyllä se on, ja suurella hakaneulalla näyttääkin olevan kiinni —
toristin mä.

Pitkähän aikahan ei frouva saanu sanotuksi mitään, mutta sitte se rupes
pryyskyttämhän jotta

— Ja tämä sukka kaulasko m'oon kiertänyt kaupungilla, käyny
kaupoos, — — voi hyvä isä sentähren. — No sitä ne kaikki ihmiset on
töllistellehet! — Harmaa villasukka, vielä pärvönnykki päästä, suurella
hakaneulalla kiinni, hah hah haa, — ja mä kun luulin jotta mä oon
muutoon niin fiini — nauroo se frouva syrämmensä pohjasta niinkun
iloisten ja hyvien ihmisten tapa on — omillekkin kommelluksillensa.

— Mee nyt kuule ja soita meitänkin Tyynelle heti. Sielä se istuu
surkian näköösenä kotona mun vanha villasukkani kans kaulan ympärillä,
niinkun kaikki muukkin kapaloseuran arvoisat frouvat — pyysin mä.

— Soita kaikille, niin kyllä niistä yskä nyt lähtöö!




LAMPET-VOOKKI.


_Oottako kuullu_ jotta Ylistarohon Kylänpään seurahuanehellekkin on nyt
tullu se uuttalaija muoti-tanssi jota ne sanoo »_lampetiksi_»?

Nyt Marjanpäivänä sitä jo mentihin. — Ja se oli vasta imestä kattella.

Sanoovat, jotta jokin Helsingistä tullu karvarinsälli sen villityksen
on tuanu Kyläänpäähän, johna tähän asti on tanssittu hienosti ja
tasaasesti vain polkkaa, sottiisia ja falssia, ja vain joskus, kun on
oltu oikeen rennolla päällä on menty lopuuksi vähä iskutes-polskaa ja
kattottu silmähän jotta: onko selvä ja aukeeko ovi?

Aina on vakka kantensa valinnu, parittaan lähretty, saateltu niinkun
pruukathan ja hiallekkin päästy, vaikka Mäen-Matti on sen öitsimisen
niin ankarasti itsekasvatukses kieltäny.

Mutta polokalla ja falassilla on Kyläänpääs tähän asti aina pärjätty
ja akka saatu, n'otta kovasti pitkähän sitä nyt Marjanpäivänä taioolla
kattottihin, varsinkin »varttuneempi nuoriso», niinkun vanhojapoikia
ja -flikkoja nyt fiinisti sanotahan, — tuota imhellistä kyykkymä-
ja krääkymä-tanssia, »lampettia», joka on niin konhollista, etteihän
tuollaasta pretkutesta oo ikänä ennen nähtykään, eikä suinkaan tua
mitään oikiaa tanssia ookkaan — pauhas mulle itte paikan päältä
silmin-näkijä, jok'oli kovasti kataannuksis jotta tuollaasta
klenkuttamista ja krääkymistä kehrathankaa Kyläänpääs yrittääkkään.

Jokku »eristysmielisimmät» kuulemma sielä Kyläänpääs sitä
»lamputtamista» jo Marjanpäivänä vähä osasivakkin mennä, ja kaikki
muut, koko arvoosa yleesö, kattoo silmät solkerolla ja kieli pitkällä
päältä. —

Pelimanni veteli ja vingutti haitaria autuaasti polvet ristis ja silmät
katos, ja ne tanssiparit, jokka sitä vähä osasivat, olivat aivan kun
villis, löivät polvihinsa molemmin käsin, nostivat sitten toisen kären
peukkua ilmahan ja hihkuuvat jotta

— Hei!

Se silminnäkijä paikanpäällä sanoo, jotta hän tykkäs niin pahaa ja
yäkytti jotta hän meni poliisillekkin sanomahan jotta

— Eikö se Kekkosen »suojeluslaki» jo oo voimas jotta tuollaaset
kansan_kiihoittajat_ on fangittava ja pistettävä linnahan, sillä
mitä tuo muuta on kun vakavamielisen varhaisnuorison mitä pahinta
villittemistä ja kiihoottamista? — Kattokaa ny ittekkin herra
konstaapeli, kuinka ne kyykkivät, taputtelevat ja vikittelevät
sylihinsä ja hihkuuvat kun teeret soittimella. Tuahan on
julki-ryättäästä menua, mitä kauheenta kiihootusta akkamettähän,
varsinkin vanhoollepoijille n'otta sitä ei kärsi kattuakkaan, lankeemus
siitä tuloo — —

Niinkun tulikin! — Ennenkö poliisi kerkes mitään sanuakkaan.

Sielä salin kamiina-nurkas oli yks Poutunrantaanen poika ja
Könkänloukkoonen flikka pirellehet toisiansa kans kovasti vyötääsiltä
kiinni ja tälläällehet toista ja toista jalkaa vooron perähän jotta

— Esti nuan, ja sitte nuan toisella jalaalla, ja katto nyt sitte ne
päästää irti, ja flikka kääntyy nuan päin, ja sä meet sille pualelle,
ja sitte toinen käsi nuan ylhä, — — älä nyh, katto tualla lailla se
teköö — — Sitte päästethän taas irti ja kyykythän — — ja katto nyt,
molemmin käsin lyörä fläiskithän nuan reisihin ja sitte pompatahan
ylhä, käsi pystyhyn ja — hih!

— Ei, kun — _hei_ ne kiljaasoo — sanoo poika.

— No niin — tohisi se flikka. — Tuu nyt, niin mennähän mekin, kyllä mä
viän sua, katto nyt, kyllä me tuata osaamma — ja nykii kun peijakas
sitä poikaa pahuuren tielle.

Se koitti harrata vastahan, mutta niinhän s'oon ollu Aatamista asti
jotta Eevan kans ei auta, viää ne, niinkun ovat vienehet miehen niin
monta kertaa ennenkin pökkelöhön.

No ne tulivat sitte sieltä kamiinaloukosta kans laattialla
freistaamahan, pirellen ristihinsä toisiansa ympäri seljän takaa.
Potkiivat yhtäjalkaa vooron perähän toisa ja toisa, nojaalivat ja
kenaalivat kans kovasti toisihinsa ja olivat kovasti noukkapystyä.
Päästivät sitte käsistä irti ja pyäriivät ympäri n'otta se poika meni
aivan sekaasinsa, eikä löytäny hetkehen aikahan pariansa ollenkaan.
Mutta flikka oli asialla. Se tuli toisten välistä, hairas poikaa
kynkästä ja lähti viemähän uurestansa. Sanoo jotta

— Sun olis pitäny sitte _kyykkyä_, kun sä pyöriit — Kun mä kyykyyn,
niin ei sua ollukkaan — —

Ja sitte se flikka hoiti ja vei sitä poikaa, joka poukkooli kun
sahapukki, n'otta kun ne tuli taas siihen nikahroksehen jotta

— No nyt kyykkyhyn! — Lyö polvehes molemmin käsin ja sitte — Hih!

Niin — eikös se poika, jok'on kankia kun salvia, yrittäny kans
lynkähyttää ittiänsä kyykkyhyn, mutta raskas perä kun on, niin — putos
kun hehronsäkki koko hoirollansa laattialle n'otta mailma sumeni, ja
multipeikit pöläji.

Siihen jäi. —

Peli katkes kans, pikkukieli vain firras, ja haitarinsoittajakin
hämmästyy niin, ett'oli vähältä niellä palavan paperossintumpin
suuhunsa, mutta kyllä se sylki sen vähä äkkiää pois.

Flikka juaksi häntäpystys kamiinan taa ja nauraa pryyskyytti
katkeraksensa. — Sellaasia ne tuhannet nutipäät sitte on: esti
narraavat miehen pyllyllensä keskelle laattiaa ja itte juaksevat sitte
nurkan taa piilohon nauramahan.

Henksiläkin siltä poijalta siinä prätkähti poikki, n'otta piti vielä
pirellä housujansakkin molemmin käsin, kun siitä nousi ja ovensuuhun
harvaksensa korvat luimus asteli.

Mutta niin sanoo se poika jotta

— Olipa viimmeenen kerta kun tuallaasta lamppu-polkkaa yritän! — Perä
kyllä kestääs, mutta sääriluut siin' on vaaras.




KAKS HYLJEKYTTÄÄ.


_Oottako kuullu_ sitä juttua, kuinka kaks vanhaa hyljekyttää ja
sotaurhoa söi jäätelöä Mannerheimin päivällisillä?

S'oli ensimmääsenä vuosipäivänä, »tammisunnuntaina» v. 1919, Vaasan
kaupungintaloolla, kun pirettihin suuret juhlapäivälliset ja itte
Mannerheimikin oli joukos. Haastettuna kuttuvierahina oli juhlihin
tullu myös vanhat aktivistit ja Vaasan valtaukses hyljepyssyillänsä
hyvin präiskinehet kalastajat, Pjörkkaksen-ukko ja Langöyrin-Matti
Raippaluorosta, vanhoja miehiä jo silloon molemmat, kaulaparta
kummallakin ja hylkehennahkaaset sirkkelipieksut jalaas. Molemmat
n'oon merenpuremia vanhoja hyljekyttiä, klaffihousut pyhäpöksyynä,
tupakkimassi ja piipunkrassi niinkun pruukathan. Jo jääkäriaikoona
n'oli molemmat asialla, kuljettivat poikia ylitte Ruattihin ja
kattoovat rumasti ryssänsolttuja, joit'oli Merenkurkun saaristoskin
rajavartijoona paljo.

Pjörkkaksen-äijä on liki kaks metriä pitkä, pystypäinen,
tuikiasilmäänen ja kovakouraanen mies. Se puhuu sellaasta karmian
tylyä kotikylänsä »Replutin-ruattia», jotta sitä ei Helsingin
herrat ja meirän koulunkäynehet ruattalaaset ymmärräkkään — vaikka
Pjörkkaksen-ukko kuinka koittaas ruattiansa tolittaa. Niinkuu silloon
»svabooda»-kesänä, kun santarmit raahasivat Pjörkkaksen ukkoa, Iigor
Sandmania ja viittä muuta miestä »germanski spionina» Venäjälle
hirtettäväksi. Viipurin linnas äijää kuulusteltihin ja vaikka se
kuinka selvästi yritti vastata santarmien ruottalaaselle tulkille,
niin se etelän-ruottalaanen ei ymmärtäny mitään Pjörkkaksen puheesta,
n'otta ryssien piti hakia Sandmanin-Iigori toisesta kopista tulkiksi
kääntämhän Pjörkkaksen ukon puhetta esti herrasruottiksi ja sitte se
ruottin tulkki vasta käänti ryssäksi — n'otta Pjörkkaskin imehteli jotta

— He va nu faan (sehän nyt pirua) kun ei hänen ruottiansa toinen
ruottalaanen ymmärrä ollenkaan.

Se oli kesällä 1917, kun Ukko-Pekka oli jo nimitetty prokuraattoriksi.
Ja kun hän sai kuulla, jotta ryssät olivat fanginnehet asekuljetuksesta
viis Raippaluoton miestä ja olivat juuri kuljettamas niitä Venäjälle,
niin Ukko-Pekka tuli Viipurihin ja otti hyljekytät ryssiltä pois.

No se siitä; — mutta tämä sanottuna vain siksi, jotta kyllä
Pjörkkaksen-ukon tuntevat hyvin niin Ukko-Pekka kuin Mannerheimikin,
varsinkin juuri Mannerheimi, sillä Pjörkkaksen-ukko hairas Vaasan
vallootuspäivänä kerraasti Mannerheimiä niin kauluksesta kiinni,
jotta kuka tietää kuinka Mannerheimin olis siinä käynykkään, jos ei
asessori-Puhti keriinny välihin.

Joo, s'oli sillä lailla, jotta Pjörkkaksen-ukko oli justhin
hyljepyssynsä kans komennettu Kaupungintaloon erustalle vahtihin, ja
määräksi pantu, jotta sisälle ei saa päästää ketään, jok'ei tierä ja
sano tunnussanaa.

Pjörkkas marssiskeli erestakaasi porrasten eres tussari olkapäällä
turkkiroukoosisnansa ja hylkeennahkaasis karvakengissänsä kun
elofantti, — niin tuloo jokin pitkä herra kaulukset korvis harppojen ja
meinaa mennä suoraa päätä vain portahia sisälle. Mutta samas siin'oli
kans Pjörkkaksen-ukko, joka löi raskahan karvakintahansa miehen
kauluksehen jotta

— Hö du kaar, kva je löysin? (Hei mies, mik'on tunnussana.)

Herra hämmästyy ja kääntyy ympäri. Kattoo miestä ja sanoo jotta

— Minä olen kenraali Mannerheim. — Minä en todellakaan tiedä, enkä
ole kuullu, mikä on tämänpäivän tunnussana, mutta kyllä minä olen
Mannerheim.

Niin Pjörkkaksen ukko hymähti vain kun harmaahyljes jotta partakarvat
pystyhyn, ravisti herraa olkapäästä ja sanoo jotta

— Tästä ei mee kukaan sisälle ilman tunnussanaa, niin kauan kun mä täs
seison — he ska tu veit (tierä se) — Voihan tänne tulla kuka jeeveli
tahansa ja sanua jotta, minäoon Mannerheimi, — men näj goss, tu gaar
nuu ingen stans! (ei poika, sin'et mee mihkään).

Pjörkkas kattoo sitä niin tuimaa silmihin ja puserti lujaa jotta kyllä
s'oli ihan viimmeeses hetkes, kun asessori Puhti sai yläkerran klasin
auki ja huuti jotta

— Hei Pjörkkas, kyllä s'oon ylipäällikkö kenraali Mannerheimi, päästä
se vain tulemahan tänne ylös.

Mutta kauan kattoo Pjörkkaksen ukko kumminkin vielä Puhtin päälle
klasihin, ennenkun päästi irti ja sanoo jotta

— No, tu mo gaa to, to Buktin säger! — (no, mee nyt sitte kun Puhti
sanoo).

Niin kyll'oli Mannerheimi kattonu pitkähän Pjörkkaksen päälle, kun irti
pääsi, hymyylly oli ja sitte sanonu jotta

— Kyllä se oikeen oli, niin pitääkin sotamiehen tehrä! Kiitoksia vain! —

Ja sitten oli menny sisälle esikuntahan ja kyselly Puhtilta, mikä tuo
vanha hyljekyttä oikeen on, ja sittemisin n'oon parahia ystävyksiä
ja tuttavia keskenänsä Mannerheimi ja Pjörkkaksen ukko, n'otta aina
Mannerheimi muistaa ja kysyy, kun Vaasas käy, kuinka Pjörkkaksen
ukko voii. — Ja hyvinhän tuo voii vieläkin, vaikk' on jo yli
kahreksankymmenen.

No niin, ettäs tierättä mitä varte Pjörkkaksen-ukko ja se toinen
vanha hyljekyttä, Langöyrin-Matti, oli kuttuttu Kaupungintaloon
juhlapäivällisille ja Mannerheimi vaatinu niitä istumhan lähellensä,
oikee pääpöytähän.

Siinä sitte syörä tuhrattihin niinkun herrat pruukaa monellaasin
veittin ja kaffelin, jokk'ei tahtonehet oikee pysyäkkää hyljekyttään
käres, mutta selvittihinhän siitä, kun ukot kattelivat vähä
ympärillensä kuinka toiset tekivät.

Kaikki meni hyvin siihen asti kun lopuksi tuothin pöytähän sellaasta
perärättiä, _jäätelöä_, valkoosta niin kun lumi suures klasi-koolis. Ja
sitä koittivat hylje-äijäkkin havertaa talterikillensä aika kimpalehen
— vaikkeivät ollehekkaan ikinä ennen tuollaasta puurua syönehet, ei
eres nähnehetkään.

Kovasti totisiksi ja kankeeksi siinä veti ukkojen olennon, koittivat
vähä toisassilmin vilkua, jotta kuinka tuota nyt syörähän. Mutta kun
ne huomas sitte, jotta Mannerheimi otti pikkuusen lusikan kätehensä
ja sillä alkas, niin Pjörkkaskin tuumas, jotta oli mit oli, otti
lusikkahansa aika tarakan jäätelöä ja pisti suuhunsa — mutta kyllä se
sylkääsi sen vähä äkkiää takaasi lautaaselle, haukkoo ilmaa ja pyyhkii
suutansa.

Ja oli imehisnänsä, kun s'oli niin _kylmää_, jotta vanhan miehen suuta
ihan poltti kun jää.

Langöyrin-Matti oli silmä kovana kattonu kuinka kaverin siinä käyrähän,
ja se päätti olla viisahempi. Se otti vain puolen lusikallista,
varovasti, vei suun etehen ja puhalteli kauan aikaa — — kun se luuli,
jotta s'oon niin _kuumaa_!




KOLME KUUTA.


_Oottako kuullu_ sitä kummaa jotta yks herra Vaasas on nähny viime
tiistai iltana taivahalla yhtaikaa — — 3 kuuta?

Joo, niin se mulle itte sinisin silmin jutteli ja sanoo jotta se on
sitte vissiä eikä mitään leikin tekua.

— No mistä sä silloon tulit? — kysyyn mä.

— Klupilta. —

— Iihahahaa — nauroon mä jotta — on sitä moni sieltä tulles nähny
usiampiakin kuita, hyvä velii!

— Älä ollenkaan hirnu! — Se on sitte ihan totta jotta 3 kuuta mä näin
yhtaikaa taivahalla, ja se mun toveriinkin näki. Seisottihin kauan
aikaa, katteltihin ja imehreltihin.

— Mihin aikahan se oli? — kysyyn mä varmuuren vuoksi.

— Orotas nyt, jotta mä muistelen oikeen tarkasti. Se oli tiistaki
illalla, kello nuon puoli 12, ihan vitiselvänä miehenä.

— No kuinka ne oli ne kuut, ja miltä ne näytti?

— Taivas oli vähän umpikantehensa sumia, jotta kuu loisti hiukan
himmeästi, mutta kuitenkin aivan selvästi ja oli vähän kellertävä.
Kuun ympärillä oli hyvin laaja, mutta selvästi näkyvä puoliympyränkään
ja sen oikian kuun kans samalla aksilalla aika kaukana toisistansa
kummallakin puolella oli yhtä suuret ja melkeen yhtä kirkkahat kuut,
siis 3 kuuta yhtaikaa — — Ook'sä koskaan nähny sellaasta luonnonilmiötä
elikkä lukenu sellaasesta? Mä kattelin Tietosanakirjastakin, muttei
sielä ollu mitään — jutteli se mies mulle n'otta partakarvat huiskuu.

— Jos ei kuule Isos-Tietosanakirjas sellaasesta imehestä mitää seiso,
niin älä puhu säkään kellekkään yhtää mitään niistä näkemistäs kolmesta
kuusta — kuiskasin mä hyvälle ystävälleni silmää iskien hiljaa korvahan
jotta:

— Ihmiset voivat pian luulla susta vaikka mitä.

Mutta se jankkas vain jotta hän näki kolme kuuta ja sanoo jotta

— Kun tulin kotia, niin pyyrin frouvanikin tulla karulle kattomahan
sitä imestä. Ja sekin näki! — Jos et usko, niin kysy siltä.

— Jaa että frouvakin näki? — jahkaasin mä. — No sitä en usko, enkä
viitti siltä sitä kysyäkkään, mutta jos sun frouvas näki kuun, niin
se näki vain _yhren_ kuun, ja se oli kuule sun oma klanipääs, kun sä
seisoot mamman eres tietysti nöyrästi lakki kouras, niinkun pitääki,
kun pappa klupilta tulles _näköö_ kolme kuuta taivahalla, — ja pyytää
vielä frouvaansa sitä paitaasillansa karulle kattomhan keskiyöllä — —
nauroon mä katketakseni.

Se herra oikee loukkaantuu, jotta

— No täytyyhän mun _omia_ silmiäni uskua!

— Tietysti! — En mä sitä kiellä jottei mies voi joskus nähdä montakin
kuuta, on niitä nähnehet monet muukkin. Mutta anteeksi nyt vain: —
näiksä tähtiä kans?? — Niitä plaarahan kans nährä n'otta silmis sätii
ja useemmiten juuri samalla kertaa, kun pappa monta kuuta näköö — —

— Älä luulekkaan mitään sellaasta! — koitti se herra sanua, mutta
mä, joka oon lukenu luonnontieteetä ja tähtimailman salaasuuksiakin
tutkinu, seliitin sille jotta

— Välistä kun on oikeen pilves n'otta taivahalla näköö ihan selvästi
monta kuuta, tähtiä ja aurinkojakin, niin voi sattua jotta saa
avaruuresta päähänsä sellaasenkin taivahankappalehen, jota sanotahan
meteooriksi, ja se tuloo aina Halleyn pyrstötähren peräs — oothan sä
siitä lukenu? — niin se se vasta eri tärskäys knupis on! — Muttei
sekään _torellisuures_ oo tavallisesti muuta kun — kastrulli.

Silloo se mun ystäväni, hyvä-herra, suuttuu ja lähti.

Mä oon tuota samaa asiaa nyt kyselly muiltakin klupilaasilta, jokka
olivat liikkeellä klo 11 ja 12 välillä keskiviikkua vastahan yöllä, ja
ne sanovat kaikki järjestänsä jotta — hekin näkivät 3 kuuta!

Paitti yks, joka sanoo jotta hän oli niin päissänsä, jottei nähny
yhtään mitään.

N'otta kuinka sen Vaasas nähryn luonnonilmiön kans oikeen oli, sitä en
tierä, mutta itteni mä takaan, sillä mä olin silloon Kokkoolas ja sielä
oli täysi kuunpimennys.




SILMÄKLASIT.


_Oottako kuullu_ jotta mä oon nyt kans tullu fiiniksi ja arvokkahan
näkööseksi? — Niin juhlalliseksi, sivistyneheksi ja herran näkööseksi
jottei vanhat kaverit mua enää tunnekkaa? — Oikee ittiäkin hävettää
tämä mailman prameus, kun pitää esittää ittensä vanhoolle tutuulle.

M'oon kattokaas, hankkinu nyt kans, pröhöm, _silmäklasit_ päähäni
niinkun muukkin herrat ollakseni tyyrihin ja tärkiän näköönen. Huonosti
mä näillä näjen, mutta ei auta. Mä käytänkin näitä nenäklasia vain
juhlatilaisuuksis peittääkseni taloonpoikaasen terveitä ja teräviä
silmiäni, että pääsisin herraankirjoohin mäkin jo, vanha mies, sillä
mä oon huomannu, jottei mua piretä oikee oppinehena, viisahana ja
arvollisena miehenä, kun kuljen ja kattella toljotan aina vain näillä
syntymäsilmillä ilman klasisilmiä.

Ei sen puolesta jotta mä klasia tarvittisin niinkun sanottu, — sillä
paremmin mä näjen näillä vanhoolla suurilla sinisillä silmilläni! —
vaan ainuastaan ulosnäkyäni komistaakseni mä ne oon hankkinu. — Ja
siksi toiseksi, onhan mulla yhtä hyvä oikeus kattella tätä maailmaa
klasien takaa kun muillakin.

Näen eli ei, se on mun asiani!

Kyllä vain nämä klasit — vaikuttaavakkin! — Oikee mua naurattaa, kun
vastahan tuloo vanhoja tuttavia: eiväkkä ne tunne, ovat niin olevinansa
tärkiän näköösiä, vähän vilkaasoovat jotta mikhän mahapauroo herra
tuokin on. — Mutta mä näjen ja tunnen jokahitten ja meen kans kakkulat
nenällä komjasti noukka pystys sivuutte — enkä oo liijoon tuntevinani.

Kun tulin keskiviikko-aamuna Helsingistä ja ajoon Vaasan viimmeesellä
vosikalla asemalta — ei mikään oo sen juhlallisempaa, ja komiaa
kun ajaa _vosikalla_! — niin kun istuun karvareuhka pääs ja nämä
mustasankaaset kakkulat ylpiästi nokalla, niin Hovipuistikolla tulivat
kauppaneuvos Eskola ja pankinjohtaja Luutonen aamukävelyllä vastahani,
justihin Harkmannin taloon kohralla, ja kovasti teristivät kans
klasisilmiänsä nähräksensä, mikä tehtahan patruuna tuas vosikalla nuan
rehvästi ajaa.

Mä kattua toljotin kans kovasti kankiaa niiren päälle, hiukan kumarrin
nuan vain ja nostin vähä kättä lakin laitahan, niin — voi kun ne
hämmästyyvät, ja punastuuvat kun koulupoijat koko krupilta ja vähä
vinkiää kairasivat lakit päästänsä ja kovasti kumartelivat. Mä en
kattonu sen enempää niiren päällekkään, vaikka ne jäivät hämmästyksestä
siihen paikkahan seisomhan ja imehtelemhän jotta kuka se oli, ja vielä
kattelivat kauan aikaa mun perähäni.

Ja — minähän se vain olin!

Kun kotia tulin, soitin ovikellua ja mamma tuli aukaasemhan, — niin
sekin hämmästyy n'otta häntä vipotti, kun mä kysyyn jotta

— Asuuko täs se herra Jaakkoo?

Mä meinasin esittää itteni sille, — mutta se tunti äänestä ja kyllä se
melun nosti.

Sanoo jotta

— Ja otakki heti päästäs nuo kauhiat klasit, eihän sua tunnekkaa. —
Oikee mä säikährin jo jotta mikä herra tänne tuloo.

Mä röyhistin rintaa jotta

— Herrapa tietysti ja »vieras mies tuli nyt taloohin.» — Äänes tutun
kuulen, mutta mitään en näje, — kun löi klasit aivan kuurahan.

N'otta kyllä mä nyt oon juhlallisen ja arvokkahan näköönen! Kun ei
se frouvakaan, jonka luona mä asun, tahro enää tuntia. Niin teköö
ouron-näkööseksi nämä klasit jotta herraksi luuloo sekin.

Jos meillä mamma kotona nyt rupiaa mulle jostakin vähänkin prätäjämhän,
niin mä paan heti silmäklasit päähäni, katton korkiaatte ja kysyn
kolkolla äänellä pitkähänsä jotta:

— _Mitä_?

Niin se ei voi olla pyrskähtämätä nauruhun jotta

— Kyllä sä oot — _pöllöön_ näköönen! — Ota heti pois ne päästäs!

       *       *       *       *       *

N'otten mä tierä mitä mä nyt tekisin. Klasit m'oon hankkinu ittelleni
niinkuu muukkin herrat, mutta meirän äitee tahtoos, jotta mun täytyys
olla ja kulkia aina vain — yhtä tyhmän näköösenä kun ennenkin!



