Väinö Kolkkaalan 'Kohtalon kourat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o
3865. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.
maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja
Projekti Lönnrot.




KOHTALON KOURAT

Romaani


Kirj.

VÄINÖ KOLKKALA





Porissa,
Satakunnan Kirjateollisuus Oy,
1934.






1.


Päivä muuttui ehtooksi.

Jokijäältä, koko sen leveydeltä ja pituudelta, niin kauaksi kuin silmä
vain kantoi, nousi viluista usvaa. Nurkat ja aidanseipäät paukkuivat
pakkasessa. Tähän jäätävään kumahteluun yhtyivät joen kahden puolen
etäämpänä kohoavat metsät rysähdellen. Peltovainiot ja niityt niiden
välissä olivat lumivaipan peitossa harvojen teiden risteillessä niiden
keskitse, maantien sensijaan uskollisesti mutkitellessa jokivartta
myöten.

Yhtäkkiä kuuluu ilmasta kaukana olevan metsän yläpuolella kaamea
huutelu, joka lähenee lähenemistään:

— Uh-huh, uh-huh, uh-huu...

Suuri, voimakas huuhkaja siellä kuutamoisessa talvi-illassa päästelee
yksitoikkoisen kumeita huutojaan lennellessään pohjoista kohden.
Sen pitkät, ontot äännähtelyt rikkovat omituisen epätodenmukaisesti
talvisen luonnon rauhaa täällä Arvassalon kulmakunnalla, jossa niitä ei
ole kuultu miesmuistiin.

Sillä on nälkä.

Se on jo tarkastellut tähänastisen lentoreittinsä alapuolella
vilahtavat metsät ja niittyaukeat, mutta ei ole havainnut teertä eikä
metsoa, ei edes pientä, makeaa pyytä suupalakseen. Se päättää nyt
oikaista peltojen yli. Metsän reunamilla se päästää vielä viimeisen
ontonkumajavan huutonsa, joka kajahtelee kuin tuomiopasuunan ääni,
sitten se lentää äänettömin siivin vastapäistä metsikköä kohden. Sen
suuret silmät toljottavat liikkumattomina pään heiluessa nopeassa
tahdissa sivuille ja alaalle havaitakseen jotakin syötävää.

Jänis on äskettäin hölkytellyt lähellä metsän rajaa sijaitsevalle
ruokapaikalleen ruisvainion ääreen, josta se edellisinä lämpiminä öinä
on kaivanut itselleen pienen aukon peltoon, se on juuri temmannut
suuhunsa pari-kolme maukasta orasta, kun kuulee kammottavan huudon
joen toisella puolen sijaitsevan metsän yläpuolelta. Se vavahtaa ja
painautuu säikkyen pitkin pituuttaan maahan korvankaan heilahtamatta,
kyyröttäen siinä hiljaa. Semmoista selkäpiitä vavisuttavaa äläkkää
jänis ei ollut kuullut milloinkaan tätä ennen, ja sen pieni sydän on
tuskasta pakahtumaisillaan.

Huuhkajan pyöreä pää liikkuu nopeasti edestakaisin.

Ahaa! Nyt sen silmät keksivät jotakin tuolla metsän reunalla. Sen
silmät käyvät vihreiksi, se lisää vauhtia, nälkä kasvaa.

Niinkuin nuoli putoaa jokin raskas möhkäle jäniksen niskaan
tähdittyneeltä iltataivaalta, kajahtaa vihlova parkaisu, ja jänis
ehtii vielä sammuvilla silmillään nähdä vain tähtikirkkaan kupukaton
piirtyvän ylitseen. Vihreä läikkä ruisvainion kupeessa, sen itsensä
kaivama, oli kavaltanut sen.

Sitten: hentojen luitten musertelua ja rauskahtelua, jota häiritsevät
ainoastaan läähättävän petolinnun tyytyväiset maiskutukset.

Metsä ja peltoaukea seisovat jähmettyneinä nähdessään tämän
kohtauksen...

       *       *       *       *       *

Huuhkaja on lopettanut herkkuateriansa.

Siihen ruispellon kohtaan, jossa jänis oli lojunut hiljaa kyyröttäen,
ei jäänyt muuta kuin vähän verta ja joitakin verenkarvaisia
nahanriekaleita.

Kylläisenä huuhkaja sen jälkeen jatkaa matkaansa, mutta se ei malta
hillitä riemuaan, se tuo tyytyväisyytensä julki huutamalla sydämensä
kyllyydestä:

— Uh-huh, uh-huu... uh...

Pakkanen paukkuu metsissä, aidoissa ja ihmisasuntojen nurkissa, mutta
huuhkajalla on nyt hyvä olo.

Täysi kuutamo valaisee seutua, tähdet tuikkivat kuin himmeän,
äärettömän seulan läpi.

       *       *       *       *       *

Nevalan talon emäntä ja palvelijatar olivat menossa navettaan
ehtooaskareilleen. Keskellä pihaa he pysähtyivät säpsähtäen ilmasta
kuuluvaa kumeaa ääntä, joka kouristi kummankin sydäntä.

— Uh-huh, uh-huh, huu-uh-huu...

Tallipoika Oskari oli myös menossa talliin ruokkimaan hevosia. Hänkin
pysähtyi, kuin olisi niellyt seipään. He vilkaisivat peloissaan sinne
tänne taivaalle, kunnes huomasivat suuren linnun ohjaavan kulkunsa
suoraan taloa kohti. Hirviö oli tuo linnukseen, eivät he koskaan olleet
nähneet moista. Emäntä ja piika kapaisivat takaisin pirttiin, mutta
Oskari jäi pihamaalle tiirailemaan tulokasta.

Pirtissä suutarimestari Papu oppipoikansa kanssa naputteli talonväelle
kenkiä ja saappaita. Suutarimestari oli muuttanut tämän Satakunnan
viljavan pitäjän Arvassalon viljalakeuksille jostakin pohjoisesta,
ja oli juuri saamaisillaan isännän kertomaan siitä suuresta Määhälän
ristitanhualla suoritetusta kahden kulmakunnan välisestä tappelusta,
jossa isäntäkin oli ollut mukana. Se tappeluhan oli suoritettu jo
toistakymmentä vuotta sitten, ja suutarimestari oli ollut seudulla
vain vajaa kymmenen vuotta. Renki-Heikkikin, joka siinä suutarinpöydän
ääressä penkillä tupakoi, heristi korviaan, sillä hänkään ei ollut
muuta kuin kulkupuheina kuullut tuosta mainittavasta tappelusta. Heikki
tiesi isännän olleen yhtenä tappelun päätekijänä tai sovittelijana, ei
tiennyt kumpana vaiko molempina. Nyt saisi kuulla, kunpa vain isäntä
antautuisi kertoilemaan.

Isäntä, noin nelissäkymmenissä oleva, roteva, pitkä ja vankka mies
naurahti:

— Ei se oikeastaan Määhälän ristitanhualla tapahtunut se tappelu,
jos sitä nyt tappeluksi voidaan sanoa, vaan Putilassa, eräässä
ristitanhuatalossa.

Kun isäntä vaikeni, niin suutarimestari kävi yllyttelemään:

— No, kertokaahan kumminkin. Ainahan jokin muisto on jäänyt isännän
mieleen.

Isäntä rypisti kulmiaan, ikäänkuin jonkinlainen pimeys olisi katsonut
häntä vastaan noiden vanhojen muisteluksien hahmossa.

— En tiedä, ne olivat minun ja ikäisteni nuoruuden aikoja ja hurjia
olivatkin.

Hän vilkaisi Marttiin, viisivuotiaaseen poikaansa, joka siinä hanakkana
odotteli kuullakseen isänsä urotekoja.

— Nämä tällaiset jutut eivät ole oikein sopivia lapsille, sanoi hän
sitten hiljaa suutarimestarille. — Joskus toisella kerralla, kukaties.

Suutarimestari aikoi vastata, mutta silloin kuului verrattain selvästi
pirttiinkin asti: Uh-huh, uh-huu, uh...

Miehet nousivat mennäkseen katsomaan, mistä tuo kumma, kolea ääni oli
lähtöisin, mutta samassa emäntä ja palvelijatar törmäsivät pirttiin.

— Tulkaa, tulkaa! emäntä läähätti. — Pian, pian pihalle!

Miehet säntäsivät ulos. Martti pysähtyi äitinsä viereen kuistille,
itsekseen ihmetellen äidin pelästynyttä ulkonäköä. Katsoessaan äidin
silmien suuntaan Martti säikähti hirveästi ja tarttui kiivaasti äidin
käteen. Semmoinen kamalan suuri ja julma lintu tai mikä lie ollut
piirtyi kuutamoista ja tähtikirkasta taivasta vasten. Se huuteli
yhä kumeasti poistuessaan metsän peittoon. Martin selkäpiitä rupesi
karmimaan.

— Äiti, mennään jo pirttiin takaisin, höpötti hän.

Pihalla suutarimestari selitteli:

— Huuhkajahan se oli. Ilmankos sitä kohta pirtissä uumoilinkin, nuo
huudot ovat minulle tuttuja lapsuudesta asti. Täällä päin niitä en
kuitenkaan ole kuullut. Ne olivat minulle niinkuin iloinen viesti
kotimaakunnan kallioisilta mailta.

— Vai huuhkaja se oli, sanoi isäntä. — Niitä lintuja ei täällä meidän
puolessa ole näkynytkään. Vaarini kyllä kertoi ampuneensakin kerran
sellaisen, ja se riippui sitten kuukausia tallin ulko-oven yläpuolella
ikäänkuin voitonmerkkinä.

Kaikki hengähtivät nyt helpotuksesta saatuaan kuulla tuon kaamean
otuksen nimen.

— Mutta mitähän se mahtanee tietää, sanoi emäntä puoliääneen.

— Tietää ja tietää, nauroi isäntä. — Tuo meidän emäntä on sellainen,
että kaiken, minkä hyvänsä, pitäisi aina muka tietää jotakin.

Emäntä oli vienyt Martin pirttiin, jonne tämä jäi itkeä nyhjöttämään
nenä kiinni ikkunaruudussa. Mennessään pihan poikki kehoitti emäntä
oppipoikaa menemään Martin seuralaiseksi pirttiin.

— Kohta me menemme kaikkikin sinne, sanoi isäntä. — Mutta mitä peeveliä
tuon linnun ilmaantumisen sitten pitäisi merkitsemän?

— En minä suinkaan tiedä, mutta sydänalassani on niin tuskallinen
tunne, virkkoi emäntä hiljaa painuessaan piikatytön kanssa navettaan.

— Naiset ovat kaikki samanlaisia, hymähti suutarimestari. — Saaterin
kylmä täällä ulkona.

Hakaten käsiään yhteen hän jatkoi:

— Aamuksi tulee varmaankin kova pakkanen, koska yhä tuntuu kiihtyvän ja
kiristyvän vaan. Juu, juu, isännälle koituu varhain huomenis helskutin
kolea matka Heikin-markkinoille.

Isäntä oivalsi, mihin suutarimestari tällä tähtäili.

— Menkäähän nyt takaisin pirttiin lämmittelemään, käyn vaan tallissa
järjestämässä kaikki kuntoon huomisaamua varten.

Isäntä lähtee talliin ja tarkastelee, onko hevosilla tarpeeksi ruokaa
edessään. Hyväilee noita kiiltäväkarvaisia ja nyökkää hyväksyvästi
Oskarille, joka puhdistaa pilttuita ja käytäviä.

Viimeiseksi astuu isäntä tallin nurkkauksessa olevaan karsinaan.
Sieltä hirnahtaa hänelle pikimusta ori, jolla hän aikoo aamulla lähteä
Heikin-markkinoille. Oskari sanoo antaneensa oriille tavallista
runsaamman annoksen. Isäntä katsoo ja nyökkää taas, silittelee orittaan
ja puhelee sen korvaan:

— Sosoh, Kimmon-Poika, huomenna varhain käydään pitkästä aikaa
markkinoilla jälleen, niin, niin...

Ori hankaa turvallaan isäntänsä olkapäätä, ikäänkuin olisi ymmärtänyt
tämän sanat.

— Mutta nyt ei enää hurjastelukaan, vanhoja olemme jo molemmat,
niin, tiiraa vaan, sinä vanhapoika... Syö, syö ja ahda apetta,
Kimmon-Poikani, että olisit huomenna nopea ja väkevä kuin ihmisen
ajatus, vaikka oletkin vanhus...

Isäntä irroittautuu oriistaan taputtaen sitä kupeelle. Pöyhii sitten
apetta ja sulkiessaan karsinan oven lopettaa:

— Kas noin, syö sinä vaan...

Palatessaan pihan poikki hän muistelee lukemattomia markkinareisujaan.
Hän oli nuoruudessaan joskus ollut raaka hevosilleen, varsinkin
markkinamatkoilla, hurja luonto ja humala sen olivat matkaansaattaneet,
mutta hän ei ollut sillä mitään pahaa tarkoittanut. Yhtä usein hän
sellaisten hummausten jälkeen oli milteipä itkenyt pahoinpitelemänsä
hevosen kylkeen nojaillen.

Pirtin sänkyyn oli Martti-poika jo nukahtanut. Suutarimestari oli juuri
päättänyt riitelemisensä oppipoikansa kanssa ja katsoo nyt odottavana
isäntään.

— Pikku mies on saanut unen päästä kiinni, sanoo isäntä, eikä
ole huomaavinaan suutarimestarin janoisia, yskällä höystettyjä
silmänmuljauksia.

Isäntä kantaa pojan kamariin, riisuu ja peittää hänet sitten samaan
vuoteeseen, jossa hän itsekin nukkuu. Äidin sängyssä uinailee heidän
nuorimpansa, tuskin vuoden vanha tyttö Liisukka; peitto on valunut
alas, isäntä korjaa sen jättäen vain lapsen kasvot näkyviin. Kamarin
ovi on jäänyt puoliraolleen, ja isäntä kuulee suutarimestarin pirtissä
vihaisesti röhivän ja niiskuttavan. Ja vaikka isäntä seisoo selittäin
pirttiin, tuntee hän suutarimestarin silloin tällöin vilkuilevan tänne
kamariin.

Hän hymyilee, ottaa piirongista puolillaan olevan viinapullon ja
valtavan pikarin palaten pirttiin. Suutarimestarin naama loistaa, hän
kakistelee kurkkuaan, jotta ryyppy liukkaammin solahtaisi alas.

— Njaa, nah, sepäs teki hyvää, ohhoh sentään... Jaa, vieläkö toinenkin
ryyppy... niinkö, toiselle jalalle myöskin, ettei rupea ontumaan...
Suurkiitosta vaan, paljon kiitoksia.

Isäntä tarjoo Heikki-rengillekin kaksi ryyppyä, ottaa itse yhden ja lyö
korkin pullon suulle. Oppipoika, joka vesi kielellä on seurannut tätä
toimitusta, huokaisee äänekkäästi syljen tirahtaessa suusta, leukainsa
loksahtaessa kiinni. Suutarimestari on syrjästäkäsin nähnyt oppipojan
kiiluvin silmin seurailevan isännän jokaista liikettä ja ärähtää nyt:

— Nämä ovat miesten juomia eikä kakarain.

Oppipoika lentää punaiseksi niinkuin kukon heltta.

— E-en mää enää kakara ole, täytän kesällä kolmetoista.

— Ole vait, maito ja piimä ovat mukulain juomia, kuten mä sen jo äsken
sanoin.

Isäntä on vienyt pullon ja pikarin takaisin kamarin puolelle ja astuu
pirttiin tarjoten savukkeet kaikille, yksinpä oppipojallekin, joka
vetää sitä silmät pullollaan.

— Liikaa se on tuokin, sanoo suutarimestari kyräillen alta kulmiensa
osoittaen pikisellä kädellään savuketta oppipojan suussa. — Yskää siitä
vaan saat.

Mutta oppipoika, joka jo on tottunut tupakkamies, tirskauttaa
mahtipontisesti suustaan syljen permannolle aivan suutarimestarin
korvan ohitse. Suutarimestari ponnahtaa pystyyn hiusten törröttäessä
päässä kuin piikkisian harjakset, ja hihna viuhuu hänen kädessään.

— Kyllä ma sinut opetan syljeskelemään.

Isäntä, joka on kallistunut kyljelleen pirtin sänkyyn, nauraa ja sanoo:

— Älkäähän nyt, minähän se olen syypää. Antaa pojan olla.

Suutarimestari heittää kiukkuisen silmäyksen oppipoikaansa ja mutisee
hampaittensa välistä uhkauksia istuutuen työpöytänsä ääreen.

Isäntä kääntyy selälleen sängyssä. Hän on komea mies, rinta
kaareutuu leveänä ja voimakkaana. Kun sitä lyö, se kumisee kuin
kuparikattila. Varjele sitä miestä, joka hänen käsiinsä joutuu, kun
hän on kiukuissaan. Hänen käsivarsilihaksensa ovat kimmoisan kovat ja
joustavat, hän on nopea ja osuva iskuissaan, kun niikseen on. Nuorena
hän on ollutkin paha tappelija, mutta nyt ei enää vuosikausiin.

— No niin, nonoh, katkaisee suutarimestari hiljaisuuden takomalla
vihapäissään nauloja emännän kengän pohjiin. — No niin, njaa...

Isäntä, jolla on savuke hampaissaan, kysyy:

— Mitä no niin ja njaa?

— Sitä minä vaan meinaan, että kun minä kerran selitin sen linnun
huuhkajaksi ja siten pelastin koko talonväen pelon vallasta, niin
isäntä voisi nyt kertoa sen tappelun kulun.

— Mokomakin pelastaja! sanoo isäntä.




2.


Isännän otsalle valahtaa, hänen muistellessaan tuota tappelua,
musta pilvi ja vilauksessa hänen mieleensä palautuu koko tapahtuma
alkusyineen. Hän ei tuntenut kaikesta tästä mitään ylpeyttä nyt, kuten
aikaisemmin usein oli tapahtunut.

Nyt päinvastoin oli tuskallista muistella tappelua, johon hän itse
oikeastaan oli ollut vikapää, vaikka nimellisesti Putilan Otto, tuo
nappula, olikin sen joutunut aloittamaan.

Hän, silloinen Sankkion Aaro, oli lemmiskellyt samaa tyttöä kuin
Putilan Ottokin. Mutta hän oli ollut köyhän, velkaantuneen talon poika.
Isä näet oli vanhoilla päivillään saanut maksaa hyväuskoisuutensa takia
suuria takuuvelkoja, ja heitä oli paljon lapsia. Siinä ja siinä oli,
että säästyi talo, jossa nyt isännöi vanhin veli. Tyttö taas, Viirelän
Hilma, oli rikkaan talon tyttäriä ja lisäksi Oton orpana, ja niinpä
tapahtuikin vanhempien tahto. Hilmasta tuli Putilan Oton emäntä.

Kaksi rikasta yhteen, sehän on, niinkuin pitää ollakin!

Mutta hänen, Sankkion Aaronkin, vuoro tuli mennä naimisiin. Hän
joutui tänne Nevalaan kotivävyksi talon orpotyttärelle, jota hän
vuosien kuluessa oppi rakastamaan. Tämäkin talo oli velkainen melkein
kurkihirsiä myöten, ja siinä oli nuorelle isännälle urakka, mutta
semmoisesta hän pitikin: saada rehkiä pelloilla aamusta iltamyöhään.
Nevalan talossa oli hyvää multapohjaista maata, ja sen kimppuun nyt
uusi isäntä kävi väellä ja voimalla. Ilokseen hän näki jo ensimäiset
vaivansa palkituiksi: uudistetut pellot työnsivät viljaa rutosti, kun
ne sitä ennen olivat työntäneet vain pajupehkoa.

Työssä ja toimessa nuori isäntä oppi pitämään hiljaisesta
Sohvi-emännästään, joka myös oli aina liikkeellä talon puolesta omissa
askareissaan. Ja vähitellen siitä kehittyi molemminpuolinen rakkauskin.
Naimisiin mentyään ei Aaro ollut kertaakaan tavannut kahdenkesken
Putilan Hilmaa. Hilman jo naimisissa ollessa he kylläkin olivat olleet
yhdessä, mutta nyt hän ei enää tahtonut kahdenkeskisiä kohtauksia, eikä
Hilmakaan niitä näyttänyt haluavan, ei ainakaan yöllisiä.

Mutta Hilman mies, Otto, oli saanut jotain vihiä ja kantoi kaunaa
Aaroa kohtaan, joka ei kuitenkaan välittänyt siitä rahtuakaan. Mitä
tuommoinen pätkä voisi hänelle. Pikkusormen mies! Mutta Hilman kohtalo
häntä säälitti. Otto kuuluu jo rääkänneenkin häntä, juovuspäissään
ajaneen hänet kylmään talviyöhön, niin että hänen on täytynyt lähteä
viettämään yönsä Putilan muonamiehen mökkiin, ja sitä tietä asia on
tullut tiedoksi. Hilma itse ei sitä koskaan olisi kertonut, niin ylpeä
hän on, sen Aaro tiesi omasta kokemuksestaan.

Isännän ajatukset kulkeutuivat jälleen tuohon tappeluun. Niin, tuona
elokuun iltana oli talkootanssit Putilassa. Isäntä muisteli:

       *       *       *       *       *

Minä tanssitin Hilmaa, ja Otto sai katsella sivusta. Se kiukutti
Ottoa, hän tarjosi ryyppyjä talkooväelle tuhkatiheään ja otti itsekin
vähän liikaa. Kun sitten naapurikulman miehet ja naiset palasivat
takamailtaan rukiinleikkuusta hekin, niin he kuullessaan Putilasta
tanssisoittoa sitoivat nopeasti hevosensa aitoihin. Naapurikulman
miesten tultua pirttiin syntyi heti karsas mieliala.

Otto pelasti tilanteen. Hän oli jo aika keikassa ja rohkaistuneena hän
tarjoili ahkeraan ryyppyjä näille kuokkavieraillekin. Pingoittunut
mieliala suli vähitellen. Naapurikulman naisetkin uskalsivat vähitellen
tulla pirttiin. Veljellisessä sovussa ja rakkaudessa siellä sitten
tanssittiin.

Olin ollut asialla pihalla. Kun palasin takaisin, näin Hilman tanssivan
Suurikkalan nykyisen isännän Maurin kanssa, joka oli kookas ja raavas
mies. Otto ärähteli heidän ympärillään. Ja minunkin täytyi tunnustaa
itselleni, että ei ollut lainkaan hauska nähdä mielitiettynsä toisen
miehen kainalossa keikkuvan. Peijakkaasti vihlaisi sydänalastani tämä
näky.

Kun Mauri lopetti tanssinsa, huomasin, että Otolla oli paha mielessä.
Hän lähestyi Mauria, kirskautteli hampaitaan ja kiroili synkeästi.
Mauri vain hymyili vastaan, ja tämäpä se ärsytti vielä enemmän Ottoa.
Kun Mauri oli kääntämäisillään selkänsä räyhääjälle, vimmastui Otto
ja menettäen senkin vähäisen mielenmalttinsa, joka hänellä vielä oli,
tempasi puukkonsa.

Joku nainen kirkaisi Maurille, taisi olla Hilma: "Varo, Mauri!"
Mutta Mauri oli jo itsekin huomannut puukon välkkyvän Oton kädessä.
Äkkinäisellä nykäyksellä hän riuhtaisi sen hurjimukselta ja tarttuen
Ottoon nosti hänet permannolta päänsä yläpuolelle ja kantoi hänet
kuistille heittäen siitä pihalle sanoen: "Noin ma lapsia opetan
puukkoja viljelemään." Joku Maurin kulmakunnan miehistä oli löytänyt
Oton puukon lattialta ja kiikutti sen nyt kuistille viskaten sen Oton
seuraksi tokaisten: "Tuossa on puukkosi, opi vastakerralla sitä oikein
käyttämään!"

No, tanssi oli katkennut yhtäkkiä niinkuin rajasuutarin pikilanka.
Maurin kulmakuntalaiset tepastelivat pöyhkeinä kuin kukot, mutta
silloin hypähdin minä kuistille Maurin rinnalle huudahtaen: "Mikä
sinä oikein luulet olevasi?" Mauri katsoi kummastuneena minuun sanoen
verrattain säyseästi: "Sano sinä ensin, mikä olet, niin minä sanon
sitten, mikä minä olen." — "Katso tarkoin", sanoin Maurille muistaen
hänen tanssittaneen Hilmaa, "mies olen minä". — "Vai niin, oikeako
mies?" sanoi hän venytellen, ja minusta tuntui, että hän aikoi karata
päälleni, mutta minä olin nopeampi. Pyrynä olin Maurin kimpussa, sain
kuin sainkin hänet puunatuksi vähän koholleen — pahuksen painava
hän olikin — ja heitetyksi hänet pihalle melkein samaan paikkaan,
josta Otto oli parhaillaan kiroillen nousemassa. Otto oli nähtävästi
pökertynyt tuosta rajusta heitosta. Koko tämä toimitus oli käynyt
muutamassa sekunnissa. Otto hamuili puukkoaan nurmelta, näin sen, koska
oli kuutamoilta. Hänen kasvonsa olivat hirmuisesti vääristyneet hänen
katsellessaan ylösponnahtavaa Mauria. Pelkäsin Oton tekevän tuhoja,
viskauduin tasajalkaa pihalle Oton luo ja heitin puukon jonnekin
leikatulle ruisvainiolle.

Nyt oli tappelu nousemaisillaan. Miehet etsivät käsiinsä halkoja,
katkoivat aidanseipäitä, välkkyipä joidenkuiden käsissä puukkojakin,
ja eräs innoissaan pamautti jo revolverilla. Naiset pakenivat kirkuen
ja itkien tiehensä. Pirtti oli tuossa tuokiossa tyhjentynyt, vain
vaivainen öljytuikku paloi siellä.

Suurikkalan Mauri astui lähelleni, kun siinä pihanurmella seisoin, ja
mittasi minua kiireestä kantapäähän. Hän oli huomannut, että sinkautin
puukon pellolle. Hän sanoi hitaasti ja ikäänkuin kiitollisena, niin
minusta ainakin tuntui: "Aaro, en luullut sinua niin väkeväksi, että
minun kokoistani miestä viskellään kuin leikkipalloa ikään, mutta
koetetaas uudestaan." Nyökkäsin. Sen jälkeen hän kääntyi kulmalaistensa
puoleen sanoen käskevästi: "Pojat, ei sovi, että häiritään talon
rauhaa. Puukot tuppeen, halot tanhualle ja revollit takataskuun. Tämä
on nyt meidän, minun ja Sankkion Aaron, asia." No niin, minä puolestani
sanoin samat sanat omilleni.

Mutta annahan olla, kun me siinä kartanolla iskimme sylipainissa
vastakkain, niin me olimme kuin kaksi karhua, joita ympärillä olevain
huudot ja kehoitukset yllyttivät. Tuntui, niinkuin karhun peijaisia
olisi pidetty, vaikka karhua ei vielä oltu kaadettukaan ja vaikka en
koskaan ole joutunutkaan karhun peijaisiin — ainoastaan kirjoista
lukenut. Äläpäs huoli, me kaksi karhua siinä nyt temmelsimme ja
hikoilimme ja voitimme toisemme kolme kertaa, kunnes emme enää
jaksaneet, huohotimme ja läähätimme vain siinä kostealla kedolla
painaen hiestä valuvat kasvomme nurmen raikkaaseen vihreyteen. Sen
jälkeen ojensimme toinen toisellemme veljenkättä, ja se käsi on sitten
pysynyt ystävyytemme panttina jo yli neljäntoista vuoden...

       *       *       *       *       *

Kului minuutti, toinenkin, isännän muistellessa tuota melko kaukaista
tapahtumaa.

Suutarimestari kävi kärsimättömäksi.

— No, jokos isäntä vihdoinkin on saanut langan pätkästä kiinni?

Isäntä havahtui. Häntä harmitti suutarimestarin komentava puhetapa ja
hän sanoi haluttomasti mutta päättävästi:

— Siinä ei ole mitään sen enempää kerrottavaa, ei ainakaan pohjalaisten
tappeluihin vivahtavaa.

Emäntä ja piika saapuivat navetasta. Suutarimestari aikoi vänkätä
jotakin isännälle vastaan, mutta emäntä ennätti ennen.

— Meille tulee varmaankin juopuneita koko hevoskuormallinen, koska
kujalta kuuluu senpäiväinen möly ja mekastus, sanoi hän käyden kamariin
piikatytön jatkaessa matkaansa keittiöön.

— Antaa humalaisten tulla, virkkoi isäntä rauhallisesti. — Kyllä täällä
aina miehen vastusta löytyy, vai mitä suutarimestari arvelee?

Suutarimestari, pikkuinen käppyräinen vanha äijä, tuhahti jotakin
nenäänsä, mutta Heikki sanoa jurnautti:

— Kyllä varmaan, isäntä.

Kohta alkoikin kaikua huutoja ja kirouksia pihalta,
ruoskanläimähdyksiä, hevosen äkäistä hirnuntaa ja kavionpotkaisuja.

— No jopas on! sanoi isäntä aikoen nousta, mutta kun pirtissäolijat
katsoivat ikkunasta ja ilmoittivat, ettei pihalla näkynyt muita
kuin Putilan isäntä yksinään ja että Oskari oli jo sitonut hevosen
kaidepuuhun kiinni; niin isäntä kallistui takaisin kyljelleen.

— Ja minä kun luulin, että siellä mellastaisi tusinan verran miehiä,
niinkuin emäntäkin arveli.

Pihalla oli jo hiljennyt. Hevonen värisi vieläkin, paksut huurupilvet
levisivät sen hikisestä olemuksesta kylmään pakkaseen, joka kopautteli
talon nurkkia ja vankkoja hirsiseiniä. Hevosesta ei näkynyt muuta kuin
ruho, kaikki oli peittynyt yhteen ainoaan sumupatsaaseen. Oskari kävi
noutamassa rekihuoneesta vällyt hevosen selkään ja silloin se näkyi
kokonaan. Nyt Oskari lähtee liiteriin ja tuo sieltä heiniä hevosen
eteen. Putilan isäntä katsoo ja katsoo Oskarin toimia, nyt hän alkaa
painua pirttiä kohden, ei hän näytä humalaiselta juuri paljoakaan,
käveleekin kuin selvä mies, nyt hän koluaa jo kuistilla.

— Mutta onhan hän humalassa, sanoi Nevalan isäntä. — Tunnen Oton, hän
voi kyllä liikkua selvän miehen lailla, vaikka onkin hieman hiprakassa.
Kuunnelkaapas vaan!

Miehet terästivät korviaan. Aivan oikein. Putilan isännän
juopuneenraskaat askeleet kolahtelivat porstuassa. Hetken haparoinnin
jälkeen hän löysi oven rivan ja astui pirttiin. Hänen mukanaan levisi
sinne väkevän kirpeä viinan ja muunkin lemu. Oton haljakat silmät
harhailivat pirtissä, kunnes keksivät isännän. Silloin hänen silmistään
pilkahti ilkeä välähdys.

— Hyvää ehtoota, sanoi hän paiskaten kättä isännälle.

Istuutui sitten sängyn laidalle ja pisti oikean kätensä pomppatakkinsa
taskuun.

— Ehtoota vaan, mutta oletpas sinä, Otto, nyt ottanut yhden liiemmän
ryypyn.

— Joskus täytyy ottaa, kun surut pakkaavat päälle tulemaan, juu, mutta
sinä, Aaro, taidat olla iltauninen ja makaat kai aamullakin kauan...
E-e älähän nyt suutu, häh...

— Mitäs minä juopuneiden puheista, kun itsekin toisinaan olen ollut
humalassa.

— Niin, nii-in, mä olen nyt juovuksissa, oikeinpa arvasit, mutta on
mulla asiaakin taloon.

— Anna kuulua vaan.

Otto kallistui Nevalaa kohden ja sopersi:

— Kun minulta loppui viina kesken, niin eikös naapurilla olisi antaa.

— Onhan sitä tilkka, mutta etköhän jo ole saanut tarpeeksesi tänä
iltana.

— Tarpeeksi! Puhu sioille. Ei sitä koskaan tarpeekseen saa. Mutta
ainakin paperossin annat mulle.

— No sen kyllä.

— Mutta viinaa et, et edes yhtä pikarillista?

— Sinun sijassasi menisin kotiin nukkumaan mamman viereen.

— Vai on sulla etkä anna naapurillesi, sanoi Otto kumartuen Aaron
puoleen, ja sähisevänä kuiskauksena tuli:

— Mamman viereen, niin, Hilman viereen, joka on takaapäin luonikkaan
pyöreä niinkuin Pyölin äiti nuorena.

Isäntä nojautui käsiinsä katsoen Ottoa, mutta silloin tämä karjaisi:

— Sinä olet niin visu, että kirpunkin nylkisit, jos vaan voisit.

— Mitä pirua sinä oikein..., isäntä aikoi nousta vuoteesta.

— Tätä, tätä ja tätä...

Otto oli vetäissyt taskusta kätensä, jossa kiilsi paljastettu puukko,
ja sillä hän nyt huiteli Nevalan isäntää sen kuin ennätti. Isäntä
sai kätensä esteeksi, ja niihinkin sateli puukon pistoja, kunnes
hän nopealla liikkeellä jo verta vuotavana onnistui kierittäytymään
lattialle ja kauhuissaan yrittämään pihalle.

Mutta hurjimus oli yhä hänen kintereillään pistellen nyt hänen
selkäänsä, niinkuin olisi karjua pistämällä tappanut, jankuttaen
mielettömässä raivossaan:

— Siin' on sulle, senkin roikale!

— Älä lyö, älä! parkui isäntä saatuaan eteisen oven auki, mutta Otto
kiristeli hampaitaan sivaltaen vielä ovella muutamia iskuja isännän
selkään.

— Lyön kuin lyönkin... Ja autuaaksi ma teen sun, kas näin...

Yhdessä rykelmässä he sitten vierivät ulos pihalle.

Kaikki oli käynyt niin nopeasti, etteivät pirtissäolijat olleet
ennättäneet tarttua mihinkään, ennenkuin oli jo myöhäistä. He istuivat
kuin halvattuina aavistaen jotain hirmuista tapahtuneen.

Emäntä oli kuullut jonkun pirtissä karjaisevan ja kohta senjälkeen
sieltä oli kuulunut omituista mäiskähtelyä ja jonkun valittelua. Hän
nousi äkkiä, mutta hänkin tuli liian myöhään. Pirtissä vallitsi täysi,
haudankaltainen äänettömyys, emännän katsellessa kamarin kynnykseltä.

Herra Jumala!

Siinä sängyssä, jossa isäntä oli loikoillut, oli veritahroja ja
sängystä ovensuuhun kiemurteli verinen, leveä viiru. Emäntä nojautui
hervottomana oven pihtipieleen parkaisten surkeasti.

— Piru, minkä teki, voi piru sentään! sanoi Heikki hypäten pystyyn ja
syöksyi pihalle suutarimestari ja oppipoika kintereillään.

Pirttiin keittiöstä saapunut piika seisoi suu ammollaan ymmärtämättä
tästä mitään. Hänellä oli nyt illallinen valmis, se olikin viivästynyt,
puuttui vain voita, ja sitä hän oli nyt tullut hakemaan emännältä.
Mutta mikä emäntää vaivasi, kun seisoi niinkuin kuvapatsas kamarin
ovella? Ja miksi Heikki oli tuulispäänä pyrähtänyt pihalle ja
suutarimestari ja oppipoika?

Hän vilkaisi ymmällä emäntää, mutta samassa sattui hänen katseensa
veriseen lattiaan ja sitä myöten siihen sänkyyn, jossa... Hän kirkaisi
kauhusta, hänelle teki veri pahaa.

Emäntä heräsi horroksentapaisesta unitilastaan ja sanoi piialle:

— Ei tässä itku auta. Isäntää puukotti tuo Putilan isäntä.

He läksivät ulos, piika yhä niiskuttaen.

Oskari, tallipoika, oli palaamassa tallista, kun hän näki isännän
ryntäävän pirtistä Putilan isäntä perässään puukkoa heilutellen. Otto
oli pysähtynyt keskelle pihaa, höpissyt itsekseen jotain ja katsonut
veristä puukkoaan, värähtänyt ja heittänyt sen sitten kauaksi kujaan.
Sen jälkeen hän oli astunut kuin selvä mies hevosensa luo, viskannut
Nevalan vällyt hangelle ja lähtenyt sitten kiivaasti ajamaan poispäin
metsätielle.

— Vielä nytkin kaikuu tumpelin ääni, kuulkaahan.

       *       *       *       *       *

Isäntä löydettiin tallin takaiselta lumihangelta, johon hän oli
tuupertunut verenvuodon uuvuttamana. Sieltä hänet verisen lumen
seasta kannettiin kamarin sänkyyn, josta Martti siirrettiin toiseen
vuoteeseen. Martti heräsi siirrettäessä katsellen suurin, säikähtynein
silmin isää, joka valitteli ja itki kuin pikkulapsi, kun häntä
koskettiin vain vähäisenkin.

Isännän haavoista, varsinkin rinnassa olevista pulppusi verta
kahmalokaupalla. Pikku Martti rupesi itkemään nähdessään isän
vääntelehtivän verisissä sänkyvaatteissa. Äiti vei hänet pirtin
puolelle sanoen, että tämä ei ole soveliasta katsottavaa pojalle.

— Mutta isähän on sairas, sanoi Martti itkunsa seasta.

— Niin, hän on sairas, mutta tulee kohta terveeksi, kun äiti hoitaa
häntä.

Martti katseli pirtin ovesta kamariin, kun äiti pesi ja valeli haavat
parhaan taitonsa mukaan isän ääneensä valitellessa. Sidottuaan
haavat väliaikaisesti emäntä soitti heti lääkärille, ja saikin hänet
tavoitetuksi ja selitetyksi asiansa.

— Vai on se Nevalan isäntä, jonka uhreja olen aikaisemmin joutunut
paikkailemaan, nyt saanut hänkin osansa, sanoa tokaisi lääkäri
ensimmäiseksi.

— Tohtorin ei pidä nyt muistella muinaisia, vastasi emäntä.

— Eenhän minä, kuului lääkärin ääni, — mutta minulla ei olisi
halua lähteä tämmöiseen rautapakkaseen itseäni kylmetyttämään, ja
sitäpaitsi minulla ei ole aikaakaan, kun juuri tänä iltana on eroavan
asemapäällikön kunniaksi järjestetty kutsut. Mutta tuokaa isäntä tänne
kunnansairaalaan tulista vauhtia, saavun vaikka yöllä sairaalaan häntä
katsomaan, sillä eivät ne haavat suinkaan niin vaarallisia liene.

— Kyllä ne ovat, enkä minä osaa sitoa niitä niinkuin sairaanhoitaja.
Isännästä ruiskii verta yhä edelleen ja hän valittaa ääneensä —
kuunnelkaa, herra tohtori.

— Kuulen, kuulen.

— Ja jos isäntä nyt tänä iltana kuolee minun käsiini, niin se on
yhtähyvin tohtorin syy kuin puukottajankin.

Lääkäri, leppyneenä:

— No, no, emäntä, pitänee sitten saapua, ettei tulisi murhamiestä
minustakin.

Emäntä soitti yksintein nimismiehellekin.

Isän täytyi maata kyljellään, ja sittenkin koski kovasti, koska hän
vaikeroi, vaikka oli horroksissa. Äiti kehoitti piikatyttöä tuomaan
illallisen pirtin pöydälle, mutta kellekään ei maistunut ruoka. Kukin
istui omissa aatoksissaan, ja Heikille oli jäänyt lusikka kouraan
aikoessaan käydä puuroon käsiksi. Sillä hän nyt piirteli vimmatusti
tyhjään ilmaan, kunnes suutarimestari sanoi:

— Olisit taannoin tarttunut tuohon tapparaan...

Heikki vilkaisi vihaisesti suutarimestariin.

— Jättäkää, äijärähjä, kompanne sopivampaan aikaan... Mitäs tuolle
Putilan Otolle, hullulle, voit.

Piika, Maria nimeltään, aikoi ryhtyä pesemään veriläikkiä, mutta
silloin suutarimestari sanoi:

— Seis stop, antaa niiden olla, kunnes viranomaiset ensin saapuvat.

— Olkoot, en siedä nähdä edes eläimen verta, saatikka ihmisen.

— Olet sinäkin piika! murahti suutarimestari halveksivasti ja aikoi
jatkaa solvaustaan, mutta kohtasi Heikin raivoisan katseen ja piti
viisaimpana lopettaa, iskien puuronsilmän lopun suuhunsa oppipojan
silmien edestä — oppipoika näet oli myös vaaninut sitä.

Kamarissa emäntä oli ryhtynyt tyrehdyttämään isännästä yhä pursuilevaa
verentuloa virkkaen hiljaa:

— Sitä se huuhkaja tiesi.

Isäntä avasi silmänsä ja hymyili heikosti.

— Älähän huoli, vielä minä tästä paranen, ja voi silloin Ottoa!

— Kostoko on mielessäsi heti?

— Niin, kosto, mutta oikeudessa tapahtuva... Oletko jo soittanut
nimismiehelle?

Isännän ääni oli heikko, sen ja sen, että sen kuuli. Emännän silmiin
ilmestyi kyyneleitä.

— Kyllä, kyllä, mutta et saa puhua, se vaan rasittaa sinua. Kohta
saapuu tohtori ja sitoo sinut paremmin kuin minä.

— Aivan syyttä kävi kimppuuni, sammalsi isäntä mennen taas
tajuttomaksi. — Ystävinä jutusteltiin, voih...

Hän sylkäisi verta. Emäntä, tasainen ja hiljainen Sohvi, pyyhki veren
isännän suupielistä ja kyyneleet omista silmistään.

— Markkinamatkasta taisikin tulla vähän pitempi matka, virkkoi emäntä
hiljaa.

Martti, joka pyöri äidin hameenliepeissä, kysyi:

— Mitä pitempää matkaa äiti ajattelee?

— Eihän äiti ajattele mitään, sanoi hän säpsähtäen omia ajatuksiaan.

Hän nosti Martin lattialta pusertaen häntä rintaansa vasten kiihkeästi
ja istuutui sitten poika sylissään toisen vuoteen reunalle korjaillen
Liisukan asentoa, Liisukan, joka ei vielä tiedä tämän maailman
pahuudesta, paljon paremmin kuin tämä Marttikaan, joka nyt tässä
uinailee äitinsä sylissä.

Mutta kerran tulee heidänkin vuoronsa.

Martti on nukahtanut äidin syliin ja äiti laskee hänet Liisukan viereen
peittäen molemmat lapset hellävaroen.




3.


Kulmakunnan poliisimies, jolle nimismies oli soittanut, saapui
paikalle, ennenkuin tohtori, joka asui noin parin peninkulman päässä
sijaitsevalla asemaseudulla.

Veritäplät lattialla, eteisessä, pihalla ja verivirta hangella, jolla
isäntä oli kiemurrellut, olivat vielä jäljellä, vaikka tosin pahoin
haalistuneina. Verinen puukko löydettiin kujan nietoksista.

— Olipa hyvä, että annoitte olla kaiken koskemattomana, sanoi poliisi.

— Minä se kielsin koskemasta, virkahti suutarimestari pullistaen
vinkuvaa, latteata rintaansa. — Mitäs ne muut täällä. Olen nähkääs
ollut puukotustilaisuuksissa mukana ennenkin.

— Osanottajanako? kysyi hyväntahtoinen poliisi kuivanlystikkäästi.

— E-ei, kuinkas poliisi niin luulee?

Ja suutarimestari ryhtyi jaarittelemaan siitä ja siitä tappeluksesta,
jossa sitten joutui todistamaan. Hän oli ollut omien sanojensa mukaan
oikein ammattitodistaja. Poliisimies kuunteli kärsivällisesti aikansa,
kunnes hänkin sai äänensä kuuluville suutarimestarin vetäessä henkeään.

— Minäkö täällä kuulustelua pidän vai tekö, suutarimestari?

Hänen äänensä oli tiukka ja käskevä. Suutarimestarin suu meni
lukkoon, niin että napsahti. Heikki ja oppipoika vielä näkyivät
hymyilevänkin. Pirtissäolijoita kuulusteltiin, myöskin Oskaria, joka
oli nähnyt näytelmän ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen, emäntää
ja piika Mariaa niinikään, mutta he eivät tienneet paljoakaan,
mikä olikin luonnollista. Isäntää ei voitu kuulustella, sillä hän
houraili tajuttomana. Tämä oli näkijöiden todistus: ystävyksinä olivat
keskustelleet molemmat isännät, Nevalan isäntä oli lojunut illallista
odottaen tuossa pirtin sängyssä, Putilan isäntä mennyt suoraa päätä
pirttiin astuttuaan sängyn laidalle. Otto oli ollut juovuksissa
heidän kaikkien mielestä, mankunut ryyppyä isännältä, mutta kun ei
ollut saanut — isäntä kehoitti häntä lähtemään kotiin, hän kun oli
jo nauttinut tarpeekseen isännän ja heidänkin mielestä, — niin oli
vimmastunut Putilan Otto ja taskustaan vetämällään puukolla, joka sinne
oli piiloitettu paljaaltaan, alkanut huiskia isäntää. Koko toimitus
oli käynyt niin äkkiä, etteivät tapauksen näkijät olleet ehtineet edes
hievahtaa, kun kaikki jo oli lopussa.

— Jahah, sanoi poliisi. — Onpas se koko junkkari, se Putilan Otto.
Kunhan hän ei vain olisi tehnyt itseään syypääksi miesmurhaan.

Kun poliisi valmistautui lähtemään, sanoi Heikki: — Tuota... käyttekö
nyt vangitsemaan Putilan isäntää?

— Niin on aikomus.

Heikki tuumi itsekseen, ennenkuin harvakseen sai sanat suustaan:

— Antakaa minun tulla mukaan.

Poliisi sanoi nauraen:

— Tuommoisen tumpin kyllä minä yksinänikin pystyn pidättämään kuin
Putilan Oton.

— Mutta minun tekisi mieli olla myös läsnä, sanoi Heikki synkästi. —
Hyvän isäntämme puukotti henkihieveriin.

Kääntäessään hevosensa siihen suuntaan, johon Putilan isäntä oli
lähtenyt, poliisimies virkkoi:

— Parasta on, että menen yksin, sillä sinä, Heikki, voisit vielä tehdä
malttamattomuuksia. Sitten vasta oikeudessa on Heikin vuoro. Kaikki
ajallaan, se on maailman tapa.

Vanha poliisi seurasi metsätietä, jossa oli vain kahdet kolmet reen
jäljet. Ensimmäisestä risteyksestä jatkuivat kahdet takamaiden
torppariseuduille ja kolmas näkyi poikenneen ajetulle kujalle, ja se
kolmas tuntui olevan tuorein.

Kuja vei suoraan Määhälän ristitanhualle. Putilan asuinkamarin
akkunoista loisti vielä valo. Kellohan oli vasta vähän yli yhdeksän.
Pakkanen oli kiihtynyt, joki jää rysähteli poliisin ajaessa sillan yli
ja kääntäessä hevosensa Putilaan.

Pirttiin syttyi tuli, kun kuultiin liikettä pihalta, ja joku uninen pää
tirkisteli akkunasta. Poliisi astui eteisestä suoraa päätä haltiaväen
asuinkamariin. Siellä isäntä oli parhaillaan syyttelemässä emäntää
tuppipuukkonsa häviämisestä.

— Onkohan se tämä? kysyi poliisi näyttäen puukkoa.

Isäntä säpsähti. Hänen hampaansa kalisivat, kun hän änkyttäen sanoi:

— Mistä te sen olette löytänyt?

— Olenpahan vaan Nevalan talon läheiseltä kujalta. Koetetaas, sopiiko
se isännän tuppeen... Sopii, aivankuin naskali suutarin silmään.

Kaikki kolme vaikenivat. Poliisin oli vaikea päästä puheen alkuun.
Hän katseli isäntää ja syrjäsilmin emäntääkin, jolle tulivat pahat
aavistukset mieleen.

Vihdoin Otto tokaisi:

— Mutta mitäs saakelia te minusta tahdotte? Puukko on minun, mutta en
kuolemaksenikaan muista, mistä se noin on tuhraantunut.

Poliisi sanoi painokkaasti:

— Kun löysin sen Nevalan kujasta, se oli silloin verinen. Ihmisen verta!

Emäntä huudahti heikosti. Otto sipaisi käsillään otsaansa, ikäänkuin
jokin kaukainen, kauhea uni olisi juolahtanut aivoihin. Ja niinkuin
iskua väistäen hän kysyi käheästi:

— Ja mitä te nyt sitten minusta tahdotte?

— Nevalan isäntää on puukotettu tänä iltana, hän makaa nyt menon
partaalla, sanoi poliisi vakavasti. — Te olette hänen puukottajansa.

Emäntä, joka juuri oli nousemaisillaan tuolilta, lysähti siihen, Oton
jupistessa:

— Mahdotonta, sen täytyy olla mahdotonta.

Hän katsoi emäntään kuin apua pyytäen, mutta poliisi sanoi varmasti:

— Kyllä se on totta, Nevalan Heikki, suutarimestari, oppipoikansa ja
Oskari kertoivat siellä pitämässäni alkukuulustelussa, että te olette
puukottaja.

Oton pää painui alas. Poliisi löi loppunaulan sanomalla:

— Ja sitäpaitsi on todistajana tämä hyytyneestä verestä tahriintunut
puukko, jonka tunnustitte omaksenne.

Isäntä purskahti itkemään.

— Mutta ettekö itse muista mitään? kysyi poliisi.

Emännällä oli myös itku lähellä, mutta nähdessään isännän parkuvan
kuin pahankurinen mukula, hän tukahutti liikutuksensa. Ja jos hän jo
ennenkin oli halveksinut miestänsä tämän raakuuden takia, niin nyt
hän menetti viimeisenkin rippeen kunnioituksestaan. Hän pysyi kylmänä
ja tunteettomana koko ajan, kun miehensä koetti muistutella illan
tapahtumia:

— Muistan hämärästi jossain isossa huoneessa suutarinpöydän... sen
ääressä pari kolme miestä ja jonkun muunkin miehen vielä, mutta en
muuta mitään...

Hän haparoi sanojaan, kauhea pelko oli turruttanut hänen kielensä.
Koko illan tapaussarja oli kuin himmeä unikuva, jonka perille hänen
muistinsa ei jaksanut tunkeutua. Se sekaantui hänen aivoissaan
jonkinlaiseksi epämääräiseksi hyppiväksi karuselliksi. Vihdoin hän
kysyi kuiskaten:

— Eikö Nevalan Aaro itse kertonut mitään?

— Mitenkäs hän —

— Onko hän siis jo...?

Otto melkein huusi nämä sanat.

— Kuollutko? sanoi poliisi arvattuaan hänen ajatuksensa. — Ei vielä,
mutta huonoissa voinnissa hän oli äsken. Häntä ei vielä voitu tänä
iltana kuulustella. Hän vaan huusi ja houraili tuskissaan, sitä oli
oikein kamala kuulla. Saa sitten nähdä, jääneekö henkiin. Tohtoria
juuri odottelivat Nevalaan.

Poliisi kuulusteli myös Putilan väkeä, mutta he eivät tienneet muuta
kuin että isäntä oli juopuneena lähtenyt ja palannut samanlaisena.

Poliisi nousi seisomaan.

— Jos isäntä nyt olisi niin hyvä ja seuraisi mukanani. Huomenna saapuu
itse vallesmanni pitämään loppukuulustelua Nevalassa, jossa silloin
täytyy isännänkin olla saapuvilla.

— Entäs sitten? kysyi isäntä matalalla äänellä.

— Sitten, niin, sitten isäntä lähetetään tutkintovankilaan odottamaan
asian esilletulemista käräjissä.

Otto värähti. Vai linnareisu tuli tehtäväksi. Mikäs siinä. Hän puri
hampaansa yhteen, niin että nirskahteli istuutuessaan rekeen poliisin
viereen.

— Tuleeko Aarosta enää kalua? koetti hän kysyä niin huolettomasti kuin
suinkin, vaikka sydämessä asui tuska ja kauhu.

— Sitä ei tiedä edes isä jumalakaan. Kovin te olitte viileskellyt
häntä, tuskin ehjää paikkaa lie, vastasi poliisi käyden irroittamaan
hevostaan.

Putilan emäntä Hilma kyllä aavisti, mistä syystä Otto oli puukottanut
Aaroa, sillä Otto oli joskus kahden kesken uhkaillut jotain
sentapaista. Mutta saakoonkin Otto nyt kärsiä seuraukset. Hän voi olla
rauhassa ainakin sen aikaa, kun Otto istuu linnassa.

Sillä aikaa kuin poliisi irroitteli hevostaan tallin ulkoseinän
renkaasta, kumartui emäntä isännän puoleen, katseli vakavasti häntä ja
sanoi puoliääneen:

— Muistakin, ettet kerro siitä... siitä Nevalan Aaron ja minun
välisestä, joka on ollut jo loppu monet herranvuodet, kävi sitten,
kuinka kävi.

Emännän ääni oli jyrkkä ja käskevä. Otto vilkaisi arasti emäntäänsä.
Noin määräävänä hän ei ollut ennen emäntäänsä nähnyt, ei milloinkaan.
Isäntä tunsi luhistuvansa emännän rinnalla pikkupojaksi. Hän aavisti
vaistomaisesti jo, kuka talossa tulee tulevaisuudessa hallitsemaan,
mutta rehellisenä miehenä hän kuiskasi vastaan:

— Niin matalamielinen en sentään ole.

Reki nytkähti liikkeelle poliisin istuutuessa Oton rinnalle.
Putilan pihalle olivat tulleet talon palvelijat, jotka supatellen
keskustelivat. Ristitanhuallekin oli kokoontunut uteliaita, sillä
tiedettiinhän jo, että Putilan Otto oli puukottanut vaarallisesti
Nevalan Aaroa. Reen jalakset valittivat kuin kimeät ihmisäänet, mutta
Putilan emäntä seisoi avonaisella, kylmällä kuistilla kylmin sydämin
katsomassa, niin kauan kuin reki oli näkyvissä. Sitten hän sanoi,
mennessään kamariinsa, supatteleville palvelijoilleen:

— On jo aika käydä nukkumaan teidänkin.

Ääni oli täsmällisen käskevä. Palvelijat olivat ihmeissään.

Mutta kamarissa emäntä teki tiliä itsensä, isännän, Nevalan Aaron ja —
raajarikkoisen poikansa kanssa, joka makasi siinä sängyssä. Poikaparka,
jo kuudenvuotias, ei osannut vielä edes kävellä ja päästi alleen ja
sillä oli jotain vikaa aivoissakin. Syytönhän poika oli, emäntä tiesi
sen kyllä, mutta hän ei tahtonut jaksaa käsittää sitä kaikin ajoin. Hän
oli ollut hullu mennessään naimisiin oman lihallisen serkkunsa kanssa.

Tuommoisia sekasikiöitä siitä sitten tulee... Poikanen sängyssä
liikahteli ja pyysi juotavaa. Äiti antoi ja silitteli pojan hiuksia.
Pojan kalpeille kasvoille ilmaantui hymyilyä ja hän nukahti onnellisena.

Emäntä valvoi vielä kauan.

Niin, Otto, oli siinä mies siinäkin, puukkoa kyllä osasi käyttää,
mutta ei pystynyt muuhun mihinkään. Ei käynyt pelloilla työssä,
mutta vaativainen osasi olla häntä kohtaan, vaati häntä alistumaan
himoihinsa, vaikkei hän puolestaan olisi tahtonutkaan, vaivaisia ja
raajarikkoja lapsista kuitenkin tulisi.

Emännän valtasi kammo ja kiukku miestään kohtaan, mitä enemmän hän
ajatteli yhdyselämää hänen kanssaan. Mokoma mies, joka ei oikeastaan
ole mikään mies, vaan miehen irvikuva, niin juuri.

Mutta kyllä hän nyt myöskin tietää osaltaan, mitä hän on tekevä:
tarttuu talon ohjaksiin luovuttamatta niitä isännälle takaisin
myöhemminkään, tämän palattua linnasta. Hän on ollut tähän asti liian
saamaton, kärsinyt vain hiljaisuudessa isännän loukkaukset ja kotoa
poisajamisetkin, ei edes vanhemmilleen ole niistä hiiskunut, vaikka
syytä olisi ollut; hehän hänet pakottivat menemään avioon Oton kanssa.

Nyt hänen luontonsa nousi, hän tunsi sen niin selvään kuin yön, hirveän
pakkasyön vonkuvan tuolla ulkona. Hän lisäsi puita uuniin.

Hän oli unohtanut Aaron, niinkuin kai tämäkin oli tehnyt hänen
suhteensa. Ja paras se olikin. Hän ei suinkaan surrut sitä, vaikka
hänen verensä vielä kohisivat vaatien elämältä osaansa. Kun hän ei
muuta voinut tehdä, niin hän päätti ryhtyä johtamaan taloa ja pelastaa
sen, mikä vielä pelastettavissa oli. Talohan jäisi nyt parhaimmassakin
tapauksessa ilman isäntää pitkäksi aikaa, mutta emäntä ei tuntenut
mitään levottomuutta, sillä olihan talossa nuori, naimaton, pulska
ja komea etumies, joka jo toista vuotta oli johtanut töitä isännän
paljoakaan puuttumatta niihin. Kun emäntä joskus oli sanonut isännälle,
että myöskin hänen pitäisi näyttäytyä joskus pelloilla, oli isäntä vain
ärähtänyt: "Santeri on mies paikallaan, ja jos aika minusta jättää,
niin siin' on sulle heti toinen mies — muuta kuin otat vaan."

Emäntä oli salaa ruvennut seurailemaan Santerin toimia ja huomannut
hänet mieleisekseen mieheksi: nopeaksi ja ahkeraksi työssään,
sellaiseksi, joka sai muutkin innostumaan työhön. Emännän mieleen
vilahti tällöin, kuinka hän oli huomannut Santerin häneen usein
syrjästäkäsin vilkuilleen intohimosta palavin, kuumin silmäyksin, ja
silloin hänenkin sydämensä oli oudosti värähtänyt.

Emäntä muistaa varsinkin yhden tapauksen. Se oli sattunut edellisenä
syksynä. Oltiin parhaillaan rukiin puinnissa, ja emäntä oli mennyt
viemään iltapäiväkahvia puintiväelle. Santeri oli toiminut tällöin
koneenkäyttäjänä. Oltiin jo juotu kahvit, ja emäntä oli istuutunut
konehuoneen kynnykselle. Santeri oli pannut koneen käyntiin. Siitä
kulkivat remmit lähellä sijaitsevaan puima- ja rehuhuoneeseen. He
olivat puhelleet yhtä ja toista, mutta kun koneen surina oli estänyt
heidän kuulemasta toistensa puhetta, oli Santeri istahtanut samalle
kynnykselle katsellen häntä tällä kertaa suoraan silmiin. Emäntä oli
joutunut jonkinlaiseen lumoukseen. Hän ei ollut enää kuullut Santerin
puhetta. Sen hän vain jälkeenpäin muisti, että Santerin huulet olivat
olleet hyvin lähellä hänen omia huuliaan ja että Santerin huulet olivat
mehevät kuin kypsät mansikat. Juuri kun hän oli tuntenut Santerin
huulten hipaisevan omiaan, oli hän havahtunut lumouksestaan, noussut ja
nauranut hämillään...

Hän hymyili vielä nytkin tätä kohtausta muistellessaan.

Niin että tulkoonpas Otto, linnasta palattuaan, riistämään häneltä
talon ohjat, jos uskaltaa.

Mutta jos Nevalan Aaro kuolee haavoihinsa. Mitä sitten seuraa?

Tämä ajatus sai emännän kauhistumaan, mutta hän tyyntyi vähitellen:
hänellä oli vastainen toiminta tämänkin varalta selvästi viitoitettuna.

Ja sen pitemmäksihän Oton rangaistusaika venyisi, ja se taas olisi hyvä
hänelle...

       *       *       *       *       *

Reessäistujatkaan eivät paljon puhelleet, miettivät sitä enemmän.

Ehdittyään lähelle Nevalan kujatietä he näkivät sitä pitkin reen
hevosineen pyyhältävän vinhaa vauhtia Nevalaan. Kuskipukilla istui
mies karvalakki syvälle korviin painettuna ja reen perällä toinen mies
susiturkin kaulus pystyssä. Poliisi huomautti:

— Tohtori on menossa Nevalaan.

Otto kyyristäytyi pomppatakkinsa kauluksen suojaan vetäen
karvalakkinsakin silmien eteen. Hänen olisi tehnyt mielensä saada
tietää, mitenkä Aaro nyt jaksaa, mahtoiko edes elää enää. Pyytäisikö
poliisin kyyditsemään hänet Nevalaan? Mutta kun hän aikoi pyytää,
sivahutti poliisi ohjasperillä hevosensa juoksuun, ja niin oli Nevalaan
poikkeava tie sivuutettu.

Samaa asiaa, Nevalan isännän nykyistä tilaa, poliisikin ajatteli
vilkuillen Nevalan talon valaistuihin akkunoihin, mietiskellen edelleen:

— Pidänpä silmällä kotiin tultua, vievätkö ne isännän sairaalaan.




4.


Tohtori näki jo pihalla veriläikät, jotka johtivat eteisen ja pirtin
kautta asuinkamariin.

— Ohoh, onpa kuin tulisi teurastuslaitokseen, sanoi hän emännälle, joka
oli saapunut pirttiin vastaan.

Tohtori riisui turkkinsa pirtin naulakkoon ja astui sitten kamariin.
Siellä hän riisui takkinsakin, kääri hihansa ja pesi puukotetun haavat
tutkien niitä perusteellisesti. Pudisteli päätään ja mutisi:

— Onpas, onpas isäntä nyt melkein seulana. Aiai sentään! Kas, kun
morfiini unohtui, mutta tuo tuossa kestää ilmankin...

Hän voiteli haavat jodilla. Isäntä parahteli tuskasta.

— Sosoh, iso mies eikä kestä tämänvertaista, mitä sitten, kun
joutunette siihen kuumaan paikkaan, puheli tohtori sivellessään
rinnan vasemmalle puolen iskettyä kahta pitkää ja syvää puukonhaavaa.
— Ja jos yksin tein puhdistettaisiin rintapuolella sijansa saaneet
muutkin, tosin vähän vähäpätöisemmät reiät, niin päästäisiin sitten
ompelutyöhön, hehee... Kas noin, selvä on etupuoli.

Isäntä oli pyörtynyt, mutta tohtori oli omassa elementissään. Huuhteli
vain vähän käsiään lämpimässä vedessä.

— Ja jos sitten katsottaisiin, mitenkä takapuolen laita lie... Nyt
onkin parempi seurailla selkää, kun isäntä on tainnoksissa. Tulisiko
emäntä hiukan auttamaan minua, jotta isäntä pysyisi vatsallaan tai
kyljellään, eikä rupeisi riuhtomaan... Niin, käsistä, ja jos tuo
piikalikka pitelisi isännän jaloista. No niin, hyvää tulee...

Selässä ei ollut kuin yksi haava ommeltava, muut olivat mitättömiä,
vain puukon nirhaisuja.

— Isäntä on tuotava vielä yöllä sairaalaan, lausui tohtori pesten
käsiään. — Toimitan tarkemman tutkimuksen silloin, saavun sairaalaan
heti aamulla.

Emäntään oli tehnyt ikävän vaikutuksen tohtorin säälimätön puhelu
isäntää siteessään. Hän tiesi kyllä vanhastaan, ettei tohtori sillä
tarkoittanut mitään pahaa, mutta kuitenkin sellaisen kuuleminen
pöyristytti, kun oma mies oli kysymyksessä. Emäntä sai kuitenkin
kysytyksi tohtorilta:

— Onko toiveita?

Tohtori kiskoi turkkia ylleen. Hänestä kuulosti emännän äänessä
väräjävää vavistusta. Eikä se oikeastaan ihme ollutkaan. Saatuaan
turkin päälleen hän sanoi ystävällisesti mutta varmasti hermostuneena
odottavalle emännälle:

— Toiveita on aina, ja niitä täytyy olla, muutenhan elämä ei olisi
minkään arvoista.

Emäntäkin rauhoittui. Tottapa tohtori tietää.

Kun tohtori oli lähtenyt paluumatkalle, meni Heikki valjastamaan
hevosta isännän kuljettamiseksi sairaalaan. Oskari auttoi häntä. He
valikoivat parhaimman, korkeilla sivustoilla varustetun lamuskareen,
peittivät sen alustan runsailla heinillä ja tasoittivat vällyt niiden
päälle.

Pikku Martti heräsi, kun isää alettiin kantaa kuistin edessä olevaan
rekeen. Isän valittelu se Martin havahdutti. Ottipa mistä ruumiin
paikasta kiinni tahansa, niin kamala älähdys tunki isän suusta. Niin
pahasti hän oli puukolla silvottu.

Martti kapaisi alas sängystä.

— Minne isää nyt viedään, äiti?

— Isä on sairas, viedään sairaalaan, mutta kun hän palaa sieltä, on hän
terve taas.

— Menetkö sinäkin, äiti? kysyi poika, kun näki äidin yllä palttoon ja
tikkurit kädessä.

— Äidin on saatettava isä, ettei isälle vaan mitään pahaa tapahtuisi
matkan varrella.

— Minäkin tahdon mukaan, huusi poika.

— Ei, sinun pitää olla kotona hoitamassa isännyyttä isän poissaollessa,
sanoi emäntä rauhoittavasti pojalle. — Miltäs se nyt näyttäisi, jollei
talossa olisi isäntää.

Pojan kasvoille ilmestyi pikkuvanha piirre, mutta sitten hän lausui
hiljaa:

— Täällä on niin yksinäistä, kun te molemmat olette poissa.

— Minä palaan kohta huomenna kotiin, heti kun isä on sairaalassa ja
tohtori on hänet siellä tutkinut. Tuon sitten isältä terveisiä ja
tietoja, kuinka hän viihtyy siellä sairaalassa. Mutta nyt pitää kiltin
pojan mennä nukkumaan, Maria tulee minun sijastani tänne kamariin
kanssasi.

— Mutta saanhan tulla katsomaan, kun isää lähdetään viemään, pyysi
Martti itkuvalmiina.

— Saathan sinä, pikkunen, minä käärin sinut tähän isän avaraan
palttooseen.

Isä makasi kyljellään turkit päälle heitettyinä, muuten hän ei olisi
voinut ollenkaan olla. Martti meni aivan isän viereen tämän lojuessa
siinä reessä. Isän silmät olivat kiinni.

— Äiti, isä nukkuu, kuiskasi Martti äidille, joka asettui varovasti
rekeen isän viereen.

— Niin, isä nukkuu.

Hän ei hennonut sanoa pojalle, että isä oli mennyt tainnoksiin rekeen
kannettaessa.

— Kyllä kai hän pian paranee sitten, jatkoi poika. — Kun hän jo sai
unen päästä kiinni.

— Kyllä, kyllä, lohdutti äiti.

Kun vielä oli vedetty vällyt matkalaisten eteenkin, läksi tuo
murheellinen saattue liikkeelle. Heti kun reki liikahti, avautuivat
isännän silmät ja tuskanparkaisu pusertui hänen huuliltaan. Pikku
Martti kuistilla purskahti hillittömään itkuun. Maria vei pojan
kamariin koettaen parhaansa mukaan häntä lohdutella.

Emäntä haparoi vällyjen alta isännän käsiä, ja tämä tuntuikin
rauhoittavan reessä makaajaa.

Lumesta kuoppaisessa kujassa reki hyppelehti sinne tänne, vaikka reen
kummallakin sivulla kävelevät Heikki ja Oskari kokivat voimainsa mukaan
sitä estää. Isäntä valitteli surkeasti aina, kun tuli jyrkempi nousu
tai lasku. Mutta kun ehdittiin maantielle, sujui matkanteko ilman
suurempia häiriöitä. Oskari palasi maantieltä takaisin.

Juoksuun ei juuri uskaltanut yrittääkään. Mutta Kimmon-Poika käveli
nopeasti, niin nopeasti kuin muutamat hevoset juoksevat. Oli kuin sekin
olisi aavistanut, että tässä on pidettävä kiirettä, että isäntä on
hyvin sairas, koska kantamalla nostettiin rekeen, jossa sitten vaikeroi
niin armottomasti, että Kimmon-Pojankin sydäntä viilteli.

Emännän käsi rauhoitti isäntää. Aina kun reki vähänkin kallistui,
tunsi emäntä kädessään isännän käden puristavan kiinteästi omaansa.
Heikki käveli reen vierellä valmiina tukemaan rekeä, mutta kun vihdoin
päästiin kirkon aukeamalle, hän astui reen kannaksille antaen oriin
pistää vähän juoksuksikin, sillä maantie oli siellä tasaista.

Kukaan ei puhunut. Mutta sen täydempiä olivat näiden kolmen sydämet.

Emäntä ajatteli:

— Vieläköhän isäntä mahtaa palata sairaalasta kotiin? Kun hän nyt
muisteli niitä tohtorin sanoja, niin niistä voi kyllä saada uskoa,
mutta myöskin... Niin, hän tahtoi uskoa isännän vielä tulevan
terveeksi. Olihan hän pikku Martillekin sanonut, että isä pian paranee.

Heikki taas ajatteli:

— Voi piru sentään! Hullun miehen työtä: iskeä puukolla riekaleiksi
ystävänsä. Linnaan, linnaan vaan sellainen hulttio!

Isännän kuumehoureisessa päässä kalkuttivat ajatukset ajaen toinen
toistaan takaa kuin vauhkot, villiintyneet orivarsat. Hän näki tähtien
tanssivan silmiensä edessä, hänellä oli puistattava vilu ja koskikin
niin ilkeästi, joka kerta kuin liikahti. Hänestä tuntui kuin olisi
kuljettu loppumattomassa yössä, joka yhä pimeni ja synkkeni, kunnes oli
sysipimeä. Hän voihkaisi kipeästi ja avasi silmänsä. Mutta miksi hän
makasi kyljellään ja reessä? Hän koetti nousta istualleen, mutta kohta
koski ankarasti.

Hän puristi jonkun kättä kovasti. Tämä joku — emäntä — vääntelehti
tuskasta. Kyljellään maaten isäntä näki toisen puolen taivaasta, jolla
paloivat lukemattomat tähdet. Emäntä peitteli hänet alasvalahtaneilla
vällyillä. Isäntä ajatteli sekasortoisissa aivoissaan, että kuka hyvä
enkeli hänestä niin hellää huolta pitää. Hänen mieleensä johtuivat nyt
vanhat muistot lapsuudestaan, enkeleistä ja hyvistä haltijattarista, ja
hän koetti katsoa, kuka se hänestä niin huolehtii, mutta silloin koski
taas hirveästi. Hän kuuli ihmeellisen tutun äänen puhuvan tyynnyttävästi
ja yhtäkkiä vaikeni hänelle: emäntähän siinä istui hänen rinnallaan,
ja Heikin varjokuva näkyi lumesta, kun hän ohjasi Kimmon-Poikaa.
Hänenhän piti lähteä markkinoille, mutta hänellähän ei ollut oriin
ohjaksia käsissään: nehän olivat Heikillä. Hän yritti tarttua reen yli
juokseviin ohjaksiin sammaltaen katkonaisesti:

— Heikki, anna minulle ohjakset, sillä tahdon itse ajaa Kimmon-Poikaani.

Mutta samassa hän pyörtyi, ja emäntä sanoi:

— Se raukka luulee olevansa markkinamatkalla.

Tähdet tuikkivat, pakkanen ulvoi. Hanget kiilsivät kylmyyttään tien
varsilla, jokijää kumahteli.




5.


Vihdoin he saapuivat sairaalan pihalle, lumisina ja kontistuneina.
Puoliyö oli jo aikoja sitten mennyt, läheinen asemanseutu lepäsi
tähtien ja kuutamon hopeaisessa kimalluksessa.

Uninen hoitajatar tuli avaamaan. Paareilla isäntä kannettiin sairaalan
erääseen huoneeseen, jossa makasi muuan toinenkin mies. Heikki kantoi
yksin toisesta päästä, hoitajatar ja sairaalan palvelustyttö toisesta
emännän sivulla pidellessä isäntää.

Emäntä pyysi, että hän saisi valvoa isännän vuoteen vieressä tohtorin
tuloon saakka, ja hoitajatar suostui mielihyvin. Heikki meni hevosensa
luo peittäytyen lämpimiin vällyihin.

Hoitajatar läksi jatkamaan keskenjäänyttä aamu-untaan, kun ensin oli
antanut isännälle jotain tyynnyttävää lääkettä, joka vaikutti sen, että
isäntä joutui jonkinlaiseen horrostilaan.

— Se on morfiinia, sanoi hoitajatar emännän kysyvään katseeseen. —
Isännän täytyy nyt saada rauhoittua, ennenkuin tohtori saapuu.

Toinenkin sairas oli herännyt ja uteli emännältä, mikä isäntää vaivasi.

— Se on pitkä juttu, en jaksa sitä kertoa, mutta häntä on puukotettu,
sanoi emäntä lyhyesti.

Miehen kielellä pyöri uusi kysymys, mutta hän malttoi mielensä
huomatessaan emännän raskaan surun.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin tohtori saapui. Emäntä oli niin
omissa ajatuksissaan, ettei tuntien kulumista huomannutkaan, ennenkuin
hoitajatar astui kello seitsemän tienoissa aamulla huoneeseen.

— Isäntähän on nukkunut hyvin, sanoi hoitajatar ystävällisesti,
kohennellen potilaan vuodetta. — Minä menen hommaamaan kahvia meille
kolmelle, kaiketipa se jo maistuu Mooseksellekin. Tai oikeastaan
neljällekin, sille Nevalan rengille, joka saa juoda sen keittiössä. Se
tuli reestä keittiöön heti tulen nähtyään, lämmittelemään.

— Kyllä, kiitoksia vaan, kiltti sisar, vastasi puhuteltu, Moosekseksi
nimitetty.

Hoitajattaren järjestellessä kahvikuppeja sanoi emäntä isännän unen
olleen levotonta, mikä oli luonnollista, kun huomioonottaa isännän
raadellun ruumiin.

— Hyvä sentään on, että isäntä nukkuu, vaikka rauhattomastikin, virkkoi
hoitajatar.

Emäntä kertoi koko surullisen historian lopettaen sen sanomalla:

— Tohtori lupasi saapua tänne heti aamulla, mutta ei vielä ole kuulunut.

Emännän äänessä kuulosti levottomuus. Hän korjaili peittoa isännälleen,
joka oli tuettu molemmilta sivustoilta vilteillä ja peitoilla.
Kyljellään maaten siinä isäntä lepäsi.

— Tohtori luonnollisesti tulee, kun kerran on luvannut, sanoi
hoitajatar lohduttaen. — Eihän kello ole vasta kuin puoli kahdeksan.
Mutta jos isäntä herää, niin painakaa tuota kelloa seinällä, tulen
kohta. Minun täytyy nyt mennä aamuvuorolleni muidenkin potilaiden
huoneisiin.

Hoitajattaren poistuttua sanoi Mooses:

— Meillä on hyvä tohtori, mutta puhuu kaikenlaista koiranleikkiä.

— Niin on, tunnen sen omasta kokemuksestani.

Mooseksen mieleen johtui emännän kertomus. Hän naureskeli itsekseen
jupisten:

— No jopas siinä on peijooni tohtoriksi, kun kieltäytyi tulemasta
Nevalaan. Ja joidenkin kekkereiden takia, häh! Ei kuitenkaan voida
kieltää, etteikö hän olisi mainio tohtori, jos vain viitsii. Niin
kuin isännän ruumiissa olevat ompeluksetkin todistavat, ei siinä mikä
hyvänsä poropeukalo olisi tullut toimeen... Mutta kauanpas se isäntä
nukkuukin.

Emäntä kuunteli isännän lyhyttä ja katkonaista hengitystä. Hetken
kuluttua sanoi mies jälleen:

— Mutta jos se tohtori on eilisiltaisten kekkereitten jälkeen vähän
noin niinkuin kohmelossa, eikä muistakaan saapua. Kellohan on jo hiukan
yli kahdeksan.

Niinkuin isäntä olisi aavistanut emäntänsä ja Mooseksen levottomuuden,
hän käännähti painautuen selälleen niin nopeasti, että emäntä ei
voinut estää. Kuului tuskanhuuto, pitkä ja viiltävä, isännän silmät
rapsahtivat äkkiä auki, ja niistä kuvastui kauhu. Emäntä asetti
taas hänet kyljelleen, ja niin sulki isäntä silmänsä olon tullessa
helpommaksi.

Hoitajatar oli kuullut huudon ja saapui juoksujalassa. Hän nosti
peitettä. Isännän paita oli kohonnut kaulaan hänen äsken vimmatusti
heittelehtiessään. Hoitajatar tarkasti nopealla silmäyksellä isännän
rinta- ja selkäpuolella olevat haavat, joista oli tippunut veriläiskiä
makuuvaatteisiin, ja hänenkin harjaantuneissa kasvoissaan paljastui
säikähdys.

— Jos tohtori sanoi eilen illalla emännälle, että hän saapuu tänne
sairaalaan tänä aamuna varhain, niin hänen on myös tultava. Käyn
soittamassa. Odottakaa vaan rauhassa, emäntä.

Mooses murisi, hoitajattaren ollessa puhelimessa, kuin omia ajatuksiaan
täydentäen:

— He lienevät siellä kekkereissään ryypiskelleet kaikenlaisia
konjakeita ja muita lökeereitä, niin että nyt on hitonmoinen krapula,
tiemmä.

Isäntä heräsi. Hän katseli kummastuneena ympärilleen. Emäntähän
istui tuossa tuolilla vuoteen vieressä käsi hänen kädessään, tuolla
toisessa vuoteessa näkyi makaavan joku toinen mies katse häneen päin
kääntyneenä, huone oli ihmeen siisti ja valkoinen. Nyt emäntä kallistui
hänen puoleensa ja kuiskasi:

— Et taida tietääkään, Aaro, missä nyt olet?

Isäntä puristi emännän kättä ja hymyili.

— On niinkuin olisin taivaan esikartanoissa, vaikka lienenkin
sairaalassa.

— Niin, sairaalassapa olet, mutta älä liikahda kyljeltäsi, sanoi emäntä
huomatessaan isännän aikovan vierähtää selälleen. — Se vaan koskee. Kai
sinä muistat eilisen illan?

Isännän aivoissa välähti kauhea todellisuus: hän muisti kaiken yhdessä
tuokiossa.

Tohtorin ääni kuului jo eteisestä.

— Olin unohtamaisillani koko jupakan, jumankekka. Hyvä, että soititte.

Hoitajatar pyysi tohtoria puhumaan vähän hiljempää, ettei Nevalan
emäntä kuulisi.

— Mitä pirua hänkin täällä tekee?

— Sht, kuinka te puhutte, herra tohtori, tuolla lailla, tulistui
hoitajatar. — Tietysti emäntä on täällä siihen asti, kunnes saa
varmuuden isännän tilasta.

— Niin tietysti, älkää ottako minua niin hitonmoisen tärkeältä
kannalta. Puhun, mitä sylki suuhun tuo, niin juuri, niin tohtori kuin
olenkin.

Astuttuaan Nevalan huoneeseen hän pakisi:

— Huomenta, mitenkäs täällä nyt jaksetaan?... Sinut, Mooses, minä
päästän pois jo huomenna, täällä ei terveitä tarvita, tautisi on
jo parantunut... Mutta kuinkas tämä Nevalan isäntä nyt voi eilisen
puukkosateen jälkeen?... Huomenta, hyvä emäntä, olipa onni, että
tulitte isännän mukana, sillä missä pää on, siellä pitää myös rungonkin
oleman, vai kuinka... mutta nyt taitaa tuo isännän runko, tahtoo sanoa,
ruumis olla vähän retuperällä... Katsotaanpas, montako puukonhaavaa ja
-pistoa isännässä oikein on. Laskin ne kyllä eilisiltana sitoessani,
mutta saattaa olla, että olisi tullut laskuvirhe, niinkuin Ruonan
papalle eukkojaan laskiessaan, hän näet erehtyi laskussaan — yhden
sijasta hän saikin kolme.

Tohtori kääri peiton isännän jalkapäähän.

— Jahah, käsissä mitättömiä viilloksia, mutta rinnassa on neljä
oikeata puukonhaavaa, joista yksi on pahin osuen lähelle sydäntä. Jos
se olisi hivenenkin verran sattunut siihen paikkaan, johon se lienee
tarkoitettu, niin isäntä olisi voinut jättää hyvästit emännälle jo
eilisiltana heti puukotuksen tapahduttua... Olipa pahuksen onni,
että emäntä sai minut eilen saapumaan sinne Nevalaan... No niin, no
niin... Selkään viilletyt haavat ja puukon nirhaisut ovat sen sijaan
lievähköjä, onneksi... Mutta tuo yksi haava rinnassa — jos se saadaan
arpeutumaan ja paranemaan, on isännän henki pelastettu... Sisar,
hommatkaa vettä ja jodia, avaan siteet ja pesen haavat.

Isäntä puri hampaansa lujasti yhteen. Hän ei tahtonut valittaa. Hän
katseli vain yhteen paikkaan: emäntänsä silmiin, joista hän sai
rohkeutta. Tohtori oli pukeutunut valkoiseen takkiin, hihat käärittyinä
kyynäspäiden yläpuolelle. Pistävä jodin haju tulvahti huoneeseen.

— Kas niin, kaikkeen tottuu, puheli hän. — Eilisiltana isäntä parkui,
kuin henkeä olisi otettu, ja nyt ei äännähdystäkään... Katsokaa,
sisar, ja katsokaa tekin, emäntä, minun hienoja ompeluksiani rinnassa
ja selässä olevissa haavoissa — melkein koruompelijaksi voisin
kelvata, hehee — ei sentään, minun ompelukseni ovat kestäneet matkan
rasituksetkin mainiosti... katsokaas vaan... koruompelukset eivät
ikinä olisi niitä kestäneet... Heh, ei yhtään tikkiä ole ratkennut...
Sillä lailla sitä pitää neuloa, kun kerran neulomaan ryhtyy... Minulla
onkin virkatoverieni keskuudessa sellainen maine — vaikka sen itse
sanon, kun täällä ei kuitenkaan ole toista sen sanojaa — että minkä
minä sidon ja ompelen täällä maan päällä, sen pitää myös taivaissa
sidottu oleman — nonoh, ei minun juuri sillä tavalla pitänyt sanomani,
mutta kumminkin minun ompelemani haavat eivät petä eikä ratkeile
vihaisimmassa pakkasessa eikä saunan lämpimässäkään, jos joku hullu
näet haluaisi käydä ommelluin haavoin löylyssä... No niin, antaa olla,
en halua enää ruveta ompeluksia ratkomaan, koska ne eivät ole kerran
itsestään repeilleet... Katsotaan sitten, mitenkä selkäpuolen haavojen
ja viileskelyjen laita on...

Tohtori vihelteli hyvillä mielin.

— Täällä ei ole mitään hätää. Noin vajaan viikon kuluttua katkon
selässä olevan parin haavan ompeleet, mutta jo sitä ennenkin isäntä
saattaa kallistua selälleen ilman sanottavampaa kipua tuntematta,
varovasti, varovasti tosin.

Isännän ja emännän kasvoille levisi toivon pilkahdus. Tohtori huomasi
sen.

— Sitten käydään täydellä höyryllä rintahaavoja tutkistelemaan.
Luulenpa onnistuvani paikkailemaan isännän vielä terveeksi.

Lähtiessään tohtori sanoi Moosekselle:

— Varustauduppa huomenna iltapäivällä lähtemään, sinä Mooses
Simeoninpoika Pölkki.

Mooses Pölkki otti nöyrän muodon päällensä alkaen valitella, että
hän ei vielä ole oikein terve, huimaa ja viipottaa päästä niin
kummallisesti, kun nousee vuoteesta.

— Loruja. Se tulee siitä, kun Mooses ei ole muuta tehnyt kuin maata
mötköttänyt. Passaa vaan harjoitella kävelemään.

Emäntä istui vielä kotvan aikaa isännän vuoteen vieressä neuvotellen
talon töistä, jotka onneksi tähän vuoden aikaan olivat vähäiset. Emäntä
voisi sitäpaitsi puhelimella tiedustella isännän tahtoa, milloin tarve
vaatisi.

Heikki, joka oli odotellut käytävässä, astui huoneeseen. Isäntä sanoi
emännälle:

— Sinun pitää nyt lähteä paluumatkalle. Heikkihän kyllästyy
odottamiseen.

Heikki sanoi:

— Enhän minä... Muuta kuin nälkä pakkaa tulemaan.

Isäntä naurahti.

— Nälkä, niin, ehditte kotiin Nevalaan päivälliseksi, jos heti
lähdette. Kimmon-Poikakin on saanut levätä tarpeekseen vai kuinka?

— Kyllä varmasti, vastasi Heikki. — Sillä jo kello kahden aikaan yöllä
saavuimme.

Emäntä nousi. Isäntä sanoi:

— Viehän terveisiä kotiin, varsinkin Martille ja Liisukalle. Ja sano,
että kyllä minä tästä vielä paranen. Niinhän se tohtorikin arveli.

— Niin sanoin jo kotoa lähtiessämmekin pikku Martille.

— Vai sanoit, no, sano nyt vielä toinen kerta, että se varma olisi.

Isäntä koetti ojentaa kättään hyvästiksi, mutta ei saanut sitä muuta
kuin puolitiehen, josta emäntä tavoitti sen.

— Näin heikko ja vaivainen olen, sanoi isäntä häveten. — Mutta vielä
minä tästä nousenkin.

Iloinen kotiinpaluu välkkyi molempain silmistä.

Heikki tyrkkäsi suuren känsäisen kouransa isännän yhtä valtavaan, tällä
kertaa tosin verenvuodosta kuivakkaaseen kouraan.

— Hyvästi nyt, isäntä, ja tulkaa pian terveeksi.

— Hyvästi vaan Heikki, kyllä koetetaan.

Emäntä oli käynyt noutamassa päällysvaatteensa käytävästä ja seisoi
huoneen kynnyksellä.

— Valvo sinä, Heikki, emännän apulaisena, että talon työt sujuvat
huoneentaulun mukaisesti. Ja muista sanoa Oskarille, että hän hoitaisi
hevosia hyvin, vallankin silmäterääni, Kimmon-Poikaa.

Emäntä hymyili kynnyksellä, ja Heikinkin suu oli naurun väreessä heidän
lähtiessään paluumatkalle.

Isäntä vilkaisi seuralaiseensa, kohtalotoveriinsa tavallaan, joka
jo huomenna pääsisi sairaalasta pois. Miehen silmät näkyivät olevan
puoliummessa, hän odotteli aamiaista, jota hoitajatar oli mennyt
kiirehtimään.

Isäntä siveli hyväillen sitä vuoteensa laitaa, jossa emäntä oli
viimeksi istunut. Iloinen ilme vaihtui pusertuen syvään huokaukseen.
Mooses Pölkki avasi puoliavoimet silmänsä nyt kokonaan.

— Mitäs se isäntä siinä haikailee. Sanoihan tohtori teidän toipuvan
haavoistanne. Ja minkä tohtori kerran lupaa, se myöskin on varma.

Isäntä oli punastunut häveten naismaista heikkouttaan.

— Ei teidän sen takia kannata punastella, että satuin näkemään
hellyydenosoituksenne emäntänne poistuttua. Tiedättekö, samanlaisia
hulluja tapoja olen minäkin täällä suorittanut muorini käydessä minua
katsomassa.

— Se tuli varmaan ajatuksissani...

— Vai ajatuksissa, kyllä kai... Mutta tuo meidän tohtori on sentään
koko pelsepuupi, vaikka onkin sellainen hulivili.

Siitä sitten Mooses sai aihetta pitempiinkin puheisiin. Isäntä sen
kuin kuunteli vain. Mooseksen silmät pälyilivät usein oveen hänen
siinä pärpättäessään, ja ne ilostuivat kohta, kun palvelustyttö toi
aamiaisen. Isännälle ei ruoka kuitenkaan maistunut, parikolme suupalaa
hän sai väkisten nielaistuksi. Hänen huulensakin olivat turvonneet
hänen kaaduttuaan permannolle paetessaan Putilan Ottoa, niin ettei
senkään takia käynyt syöminen.

Mutta tuo toinen mies söi osansa loppuun asti, nuolipa vielä
lautasensakin ja katseli sitten himokkaasti isännän keskenjäänyttä
aamiaista.

— Eikö isännälle ruoka kelpaa? kysyi hän vihdoin.

— En voi syödä.

Mies röyhtäisi sanoen samalla:

— Sääli jumalanviljaa. Tuotakin herkullista sianlihaa ja
kauraryynipuuroa. Hukkaan heitettyä tavaraa, joka viskataan sairaalan
sioille — sikaa sioille, eikö se ole omituista!

Isäntä hoksasi Mooseksen tarkoituksen.

— Totta totisesti on surku heittää noita herkkuja sioille. Niin että
syökää vaan minun puolestani.

Mooses nousi ketterästi vuoteestaan ja käveli, niinkuin mies, joka
tietää tehtävänsä, vaikka hän tohtorille oli juuri äsken uskotellut,
että hän ei jaksa kävellä. Semmoista ruokahalua kuin tällä Mooseksella
isäntä ei ollut milloinkaan nähnyt kellään vaimosta syntyneellä. Sinne
menivät perunat sianlihakastikkeineen viimeiseen nokareeseen asti ja
lopuksi mies ahtoi täyden vadillisen kaurapuuroa maaruunsa. Siinä
saivat voi ja perunat ja maito kyytinsä — ei tilkkaakaan ollut jäljellä
miehen lopetettua atriansa.

Isäntä ei malttanut olla kysymättä:

— Mistäs kaukaa te oikein olette?

— Enhän minä mistään kaukaa ole. Olenpahan vaan aseman liepeillä
sijaitsevan Tanilan talon torppareita, Moosekseksi kutsuttu — Mooses
Simeoninpoika Pölkki, mutta kun kerran pääsee täyshoitoon tämmöisessä
ruokarikkaassa paikassa, niin sitä syö, että läkähtyy.

Ja Mooses Simeoninpoika Pölkki paneutui tyytyväisesti sänkyynsä, josta
kohta rupesi kuulumaan voimakas kuorsaus. Päivän viluinen aurinko
pilkisti akkunasta huoneeseen osuen parhaiksi nukkujan kasvoille,
nenän sen vietävästi tuhistessa ja puhistessa, mutta se ei häirinnyt
kuorsaajaa. Päinvastoin hänen naamansa oli onnellisessa irvistyksessä.

— Täällä on hyvä olla, mutisi hän unissaan. — Ruokakin kannetaan
suoraan eteen, niinkuin suurissa hotelleissa kuuluu olevan tapana. Ei
muuta kuin ala popsia vaan. Ja hyvä ruoka, ai-ai... Enkä minä lähde
täältä pois... e-en ee-n...

Isäntä naurahti. Hän ymmärsi niin hyvin Mooseksen mielialan ja
tyytyväisyyden.

Kotona kova leipä, perunoita, silakkaa, piimää, eikä voita juuri
muulloin kuin pyhäisin — jos silloinkaan aina.

Täällä sairaalassa Mooseksella oli hyvä olla.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamupäivänä, juuri kun Mooses oli ahtanut oman ja isännän
aamiaisen suuhunsa keikkuen parhaillaan permannolla iloisena, astui
tohtori huoneeseen. Hän katsahti molempain typötyhjäksi nuoltuihin
aamiaisiin ja ymmärsi tilanteen.

— So, niinhän se Mooses nyt on tyytyväinen, kuin soitteleisi taivaan
harppua.

Mooses painui kumaraan sanoen:

— Herra tohtori laskee leikkiä... Olen koetteeksi alkanut harjoittaa
kävelyä, niinkuin tohtori on määrännyt, mutta en jaksa vielä. Jalkoja
huiputtaa ja korvissa humisee, niin että sänkyyn tästä on väännyttävä,
sänkyyn vaan...

— Vai niin, vai sänkyyn vaan.

— Niin, sänkyyn, sänkyynpä, sanoi Mooses paneutuen pitkäkseen.

Mutta nyt suuttui tohtori.

— Kuulkaas, Mooses, minä soitin aamulla sille Tanilan isännälle, että
hän tulisi noutamaan Mooseksen pois täältä sairaalasta. Hän lupasikin
tulla ja vie teidät hevosellaan kotiinne.

— Mutta minähän en vielä jaksa, hyvä tohtori. Näettehän itsekin...

Tohtori sanoi tuimasti:

— Pötyä! Kun minä kerran olen sanonut, että pääsette pois, niin myös
pääsette. Ei täällä sairaalassa syöttiläitä tarvita.

Mooses oli närkästyvinään.

— Syöttiläitä! Siinä tohtori iskee kiveen.

— Nouskaa ylös kävelemään ja antakaa näytetunti! komensi tohtori.

Mooses totteli.

— Paremmin ja joustavammin... kas noin... sehän alkaa sujua, sanoi
tohtori nauraen ja veti Mooseksen paidan syrjään. — Terve kuin
pukki, oikein sellainen karvainen pukki, katsokaahan, sisar, tätä
karvapeitteistä rintaa.

Hän löi Moosesta olalle.

— Älkää, älkää, hyvä tohtori, sairasta miestä... älkää tehkö pilkkaa
vanhasta miehestä.

— Jopa kai, paljon terveemmän näköinen Mooses on nyt kuin tänne
tullessaan. Mooses alkaa nyt vaan korjautua täältä pois täksi
illaksi... Mutta mitäs tämä Nevalan isäntä hymyilee, jatkoi tohtori
iskien silmäänsä isännälle. — Teillähän on jumalattoman hyvä ruokahalu,
vaikkei luulisi päättäen paisuneista huulistanne ja muustakin.

Hän viittasi päällään aamiaisen jäännöksiin, joita palvelustyttö oli
pois kantamassa. Tohtori, tutkittuaan isännän haavat, sanoi:

— Hyvä näistä tulee.

Tohtorin mentyä Mooses sanoi hiljaa hihittäen:

— Pois kai täältä on lähdettävä. Ei sitä tohtoria niinkään vaan
petetä...

— Ei petetä, sanoi isäntä. — Vaikka Mooses yrittikin niin ovelasti,
eipäs mennyt loukkuun.

— Kunpa se Tanilan isäntä ei saapuisi ennen päivällistä, kuului huokaus
Mooseksen puoleisesta huoneenosasta. — Että saisin vielä popsia
päivällisen täällä, sen muistoissa eläisi vaikka viikon huonommillakin
sapuskoilla...

Tanilan isäntä saapui vasta iltapäivällä, ja niin sai Mooses
Simeoninpoika Pölkki syödä vielä päivällisen, johon itsestään lankesi
Nevalan isännänkin osuus.




6.


Nevalan isäntä sai nyt pitää huoneen yksin hallussaan. Ja hän joutui
täten pakostakin suulaan potilaan poismentyä ajattelemaan entistä
enemmän kohtaloaan.

Luonnollisesti hän oli ajatellut puukotustaan jo ennenkin, se ei
oikeastaan koskaan ollut hänen mielestään häipynyt, sillä olihan hänen
ruumiinsa niinkuin seulaksi riivitty, se kyllä muistutti hänelle hänen
onnettomuuttaan, mutta ne aikaisemmat ajatukset olivat kostonhimosta
aiheutuneita. Häntä oli karminut häpeä, että hän, aikoinaan kuulu ja
pelätty Nevalan isäntä, oli joutunut pötkimään pakoon omasta pirtistään
tuon mitättömän miehen tieltä, tuon Putilan Oton, sankarin! Hänen
aivonsa olivat tällöin, hänen näitä tuumia mietiskellessään, niinkuin
tyhjiksi raastetut. Hän raivosi sisäisesti, hänen teki mieli nousta,
mutta jos yrittikään, niin kohta vihlaisi kipeästi.

Kun hän nyt päivä päivältä tervehtyneempänä joutui tuon kysymyksen
eteen, minkä vuoksi Otto oli riipinyt hänen ruumistaan, niin jysähti
mieleen kerta kerran jälkeen yhtä vääjäämättömänä toinen, myöskin
vastausta odottava kysymys:

— Syyttäkö Otto oli käynyt kimppuuni?

Hän takertui tähän kysymykseen. Oikeastaan se otti hänet valtoihinsa,
tahtoipa hän sitä tai ei, ja se vaati ratkaisua, ennenkuin tuo
ensimmäinen kysymys tulisi tilinteon alaiseksi.

Hän seuloi sitä puolelta ja toiselta. Päivä päivältä ja yö yöltä, kun
uni pysytteli poissa, hänen mielessään alkoi jotakin selvitä. Hänen
täytyi tunnustaa, että Otto ei suinkaan syyttä suotta ollut ryhtynyt
puukkojunkkariksi. Hän miltei voisi kunnioittaa Ottoa, ellei tämä
ensin olisi tekeytynyt ystäväksi. Niin hänkin Oton sijassa ehkä olisi
menetellyt, mutta ei sentään ystäväksi tekeytyneenä, vaan suoraan olisi
haastanut puukkosotasille, jos vain olisi tavannut oman emäntänsä
vaikka kulkupuheidenkin mukaan johonkin vieraaseen mieheen puhuttuna.

Ehkä tai ehkä ei, hän ei itsekään ollut varma menettelystään.

Isäntä ei kumminkaan hiiskunut kellekään näistä sisäisistä
kamppailuistaan, jotka toisinaan tuntuivat kipeämmiltä kuin hänen
haavansa, ei edes emännälleen, joka silloin tällöin kävi häntä
katsomassa. Ja vaikka Heikkikin kävi sairaalassa, ajaessaan Nevalan
rukiita aseman kauppiaille, pyysi isäntä vain sanomaan sellaisia
terveisiä kotiin, että kyllä hänestä vielä tulee kalu.

— Sellaisia puukonpistoja ei joka mies kestäisikään! kehaisi Heikki
sitten kotona.

— Peeveli, se on sitten eri mies tämä Nevalan isäntä, ihasteli
Oskarikin, mutta suutarimestari, joka oli saamaisillaan työnsä loppuun
Nevalassa, mutisi vain:

— Mjaa, tjaa...

Emäntä hyppyytteli pikku Marttia polvillaan.

— Ja sitten sinä, pojuseni, pääset, isäsi saavuttua terveenä kotiin,
hänen kanssaan maantiesannan vetoon. Saanetpa ehkä oman hevosenkin
hallittavaksesi, jos vain osaat olla kiltti.

Martin suu siristyi riemullisesti.




7.


Niin kului se viikko ja toinen oli hyvällä alulla.

Nevalan isäntä oli jo saanut maata selällään pari vuorokautta. Tohtori
oli nyt täydellä höyryllä ruvennut käsittelemään rintahaavoja. Toisen
viikon lopulla hän huudahti:

— Hei vaan isäntä, tepäs toivutte nopeammin, kuin olin voinut
luullakaan. Olipa hyvä, etten ryhtynyt ratkomaan näitä
rintahaavojenkaan ompeluksia... Nehän paranevat, niin että humu
kuuluu...

Hän hykerteli hyvillään käsiään.

— Joko piankin pääsen pois kotiin? kysyi isäntä.

— No, noin viikon tai parin kuluttua.

Isäntä päätti nyt aloittaa kävelyharjoituksensa huoneessaan sisaren
häntä käsin tukiessa, mutta ihmeekseen hän tunsi, etteivät ommellut
eivätkä muutkaan haavat ja pistot koskeneet paljoakaan. Hän huomautti
tästä sisarellekin ja sanoi ilman sisaren tukeakin koettavansa kävellä.
Ja kävelikin, tosin kankeasti ja kömpelösti.

— Mutta isäntä ei saa astua huoneestaan, varoitti sisar. — Jos
isännällä on jotain asiaa kotiin, niin minä soitan.

Seuraavana päivänä isäntä tahtoi hämmästyttää kotiväkeään soittamalla
emännälleen. Hän oli juuri hiipimässä käytävään, jossa sairaalan
puhelinkaappi oli, kun tohtori tuli häntä huoneen kynnyksellä vastaan.
Tohtori aavisti isännän tarkoituksen.

— No mitä h—ttiä! Joko isännällä on kiire mamman luo? Mutta
malttakaahan toki, tutkin ja tunnustelen ensiksi... Olette jo alkanut
saapastella... sisarelta kuulin... eikä yhtään koskenut... ähä... vai
ei... No niin, nyt voitte mennä soittamaan... Ja kuulkaapas, käskekää
emäntänne tuoda partaveitsi mukanaan tänne, ettette olisi niin kuin
mikäkin juuttaan karvahurri täältä poistuessanne... Sillä tietysti te
kutsutte emäntänne tänne katsomaan, mitenkä poika jaksaa, juu...

Tohtori läksi nauraen. Isäntä soitti kotiin. Sattui olemaan emäntä
vastaamassa.

— Tunnetko?

— Herra jumala, onko se Aaro... Odotahan, käyn pirtistä kutsumassa
Martinkin kuulemaan ääntäsi... Kuule, Martti tahtoo nyt puhella
kanssasi. Halloo, onko se isä?

— On, on, kuinkas olet taloa hoitanut?... Jaa, että hyvinkö, se on
oikein, poikaseni... Että koskako palaan kotiin?... Varsin pian,
mutta annappa nyt kuulotorvi äidillekin, hyvästi nyt vaan ja toimi
edelleenkin hyvin talon toimissa...

Emäntä:

— Martti on niin iloinen kuultuaan äänesi... Olen luvannut hänelle,
että hän saa tulla mukaasi sannanvetomatkalle ja että hän saisi
ajettavakseen oman hevosensakin.

Isäntä:

— Vai oikein oman hevosen, soo... no, saahan hän sen... Niinkö, että
talon työt ovat menneet tyydyttävästi Heikin ja Oskarin punnatessa
entistä ahkerammin... ne ovat poikia ne... pitääpä muistaa heitä, jahka
pääsen palaamaan.

Emäntä:

— Niin, koska sinä pääset?

— Tohtori sanoi, että viikon parin kuluttua. Muistaissani pyydän sinua
tuomaan partaveitseni tänne sairaalaan.

Emäntä ilvehtien:

— Partaveitsen? Et suinkaan aio vetää sillä kurkkuasi poikki!

Isäntä hymyillen:

— Een, älä pelkää. Ajan sillä partani, että olisin vähän pulskemman
näköinen tullessani kotiin... Kuule, tule jo huomenna, ota Martti
mukaasi, Heikki voi samalla hevosella tuoda aseman kauppiaille säkin
pari rukiita... Nyt ne keskeyttävät, mutta täällä saadaan jutella
sitten vähän tarkemmin huomenna... hyvästi, hyvästi vaan...

Isäntä väänsi loppusoiton ja tassutteli takaisin huoneeseensa
sukkasillaan. Hän oli tosiaankin iloinen. Ja tässä kotiinpääsyilossaan
hän oli melkein unohtanut kohtalonsa punnitsemisenkin. Se oli näinä
viimeisinä päivinä ja öinä astunut sinne johonkin sielun salaisimpaan
soppeen. Hän oli oikeastaan työntänyt sen sinne tahtonsa voimalla ja
ikäänkuin sanonut sille: ole siellä hiljaa, kunnes tarvitsen sinua!

Tällä tarvitsemisellaan hän tarkoitti sitä, että tuo sankari, Putilan
Otto, vielä saisi hänestä tekemistä, ei hän tosin aikoisi kostaa pahaa
pahalla, mutta käräjissä hän saisi vastata. Siellä tuomittakoon hänet.

Isäntä vihelteli vuoteessaan, niin tyytyväinen hän oli elämäänsä. Sisar
toivotti hänelle hyvää yötä hymyillen. Isäntä nukkui rauhalliseen
uneen, niinkuin oli nukkunut nämä edellisetkin yöt aina siitä saakka,
kun oli saanut tohtorilta kuulla kotiinpääsymahdollisuuksista.

Aamulla hän sentään oli jo jalkeilla, kun emäntä Martin kanssa
ilmaantui sairaalaan. Ensi töikseen isäntä ajoi partansa.

— Että tohtori saa nähdä nätin miehen, sanoi hän tyytyväisesti katsoen
kuvastimeen, kun hän saapuu aamutarkastukselleen... No, olenko minä nyt
sinunkin mielestäsi komea, Sohvi?

Martti naureskeli itsekseen. Noin hulluja isä ei ollut milloinkaan
jaaritellut äidille. Äiti tönäsi isää leikillään:

— Hyi, häpeä, vanha mies... Vilkaiseppas Marttia, miten se muikistelee
suutaan sinun hulluuksillesi.

— Vai vanha... Tuleppas tänne, Martti, kerro, mitä Nevalaan kuuluu.

— Hyvää sinne kuuluu, vastasi Martti pikkuvanhasti.

— Kas kas, vai hyvää vaan, sanoi isä nostaen Martin vuoteensa viereen
rinnalleen. — Ja tietysti on nuori isäntäkin voinut hyvin... Niinkö?...
Sitä arvelinkin...

— Siinä mulla on kaksi lasta, tuumi emäntä.

— Niin, jos sulla, Sohvi, on, niinkuin kait onkin, asioita aseman
puoteihin, niin ostappa tälle Martille uudet kintaat, sellaiset
aikamiehen kintaat näiden lastenrukkasten tilalle. Sillä kun Martti
tulee muiden talonmiesten kanssa sannanajoon, niin pitää hänelläkin
olla oikeat kintaat. Vai kuinka, Martti?

— Sitä nyt vielä kysyy, tokaisi emäntä. — Tottahan toki ne kelpaavat
Martille.

Emännän ja Martin mentyä ostoksille isäntä ei tahtonut saada aikaansa
kulumaan, mutta onneksi he eivät viipyneet kauvaa. Heikkikin oli
jo saanut rukiinsa myydyksi, yhdessä he ajoivat sairaalan pihaan.
Niitä kintaita piti heti mennä koettelemaan ulkosalle. Heikki kävi
seuralaiseksi.

— Mitenkä on sen Putilan Oton laita? kysyi isäntä tällöin emännältä
heidän jäätyään kahden huoneeseen. — Se on kai tutkintovankilassa vai..?

— Sielläpä siellä, mutta, — emäntä kakisteli kurkkuaan ikäänkuin
kielensä olisi kieltäytynyt jatkamasta, — mutta... Putilan Hilmasta
kerrotaan, että hän olisi ruvennut pitämään yhtä Santerin, sen
etumiehen kanssa, vaikka oma mies on ollut poissa tuskin puolta
kuukautta.

Hiljainen Sohvi-emäntä ei koskaan tätä ennen ollut panetellut ketään
tietensä. Senvuoksi hän punastui, ja tätä punastumista edesauttoi vielä
sekin, että hänelle silloin juolahti mieleen, mitä Aarosta ja Hilmasta
oli puheltu ennen heidän naimisiinmenoaan. Että Aaro oli nuorena
miehenä ollut rakastunut Hilmaan...

— Vai niin, Hilma-rukka! hymähti isäntä, ja emäntä pääsi varmuuteen,
joka kyllä oli ollut hänellä jo ennestäänkin: että Aaron ja Hilman
välit olivat olleet poikki jo vuosikausia.

Isäntä tarttui emäntänsä käteen.

— Minulla olisi sinulle tehtävä tunnustus, oikeastaan... Katsos, Hilma
oli minun... nuoruusaikani lemmikki... tai kuinka sitä sanottaisiin...

— Älä viitsi vaivautua... Olen kyllä vainunnut jotain sentapaista
olleeksi... Mutta sinun ei tarvitse sen takia hätääntyä...

Emännän ääni oli lämmin. Isäntä vilkaisi ihmeissään häneen.

— Tarkoitatko todellakin, että olet tiennyt tämän? Ja kuitenkin
vaiennut!

— Meidän kulmakunta on niin pieni, että siellä leviävät juorut.

— Mutta tämä, minun ja Hilman välinen, ei ollut juorua, vaan totta.

— Rauhoitu, se on nyt ohitse vai eikö olekin?

— Ohitse on, luojan kiitos.

— Siitä ei siis kannata pitää sen pitempiä jupinoita. Mikä on ollut, se
on ollut, mutta oletko ajatellut tutkintovankilassa säilytettävää Ottoa?

Isäntä kohotti kiivaasti päänsä ja sanoi, ikäänkuin olisi koskettu
verihaavaan:

— Kyllä, useasti. Miksi sitä kysyt?

— Muuten vaan...

Isäntä vilkaisi uteliaasti emäntään, jolla näytti vielä olevan jotain
sanomista.

— No, anna kuulua vaan.

— Mitä sinä olet tuuminut siitä Oton tulevasta rangaistuksesta?

— Mitäkö? Minulla ei ole minkäänlaista henkilökohtaista kaunaa Ottoa
kohtaan. Antaa lain ja oikeuden tehdä tehtävänsä. Niin olen ajatellut.

Emännän silmät kirkastuivat sisäisestä ilosta.

— Kiitos siitä sinulle, Aaro, sanoi hän, jatkaen sitten pyytävästi:
Rukoile Oton puolesta, että hänestä tulisi kunnon ihminen, niinkuin
mekin sinun puolestasi rukoilemme siellä kotona Nevalassa ja myöskin
Oton puolesta.

— Kutka me?

— Minä, Martti, ja pikku Liisukankin olen opettanut panemaan kätensä
ristiin rukoillessamme iltaisin.

Samassa tulivat Martti ja Heikki huoneeseen. Puhelu katkesi,
kotiinlähtö oli edessä, mutta vielä hyvästellessä emäntä sanoi hiljaa
isännälle:

— Ottoa ajatellessasi... älä pahoin muistele.




8.


Rukoile Oton puolesta: Ottoa ajatellessasi älä pahoin muistele.

Nämä sanat jäivät soimaan isännän mieleen.

Sanoessaan emännälleen, ettei hänellä ollut kostonajatusta Ottoa
kohtaan, hän oli puhunut totta, mutta rukoukseen Oton, puukottajansa,
puolesta — siihen hänellä ei ollut voimia. Mutta rukoilla kotiväkensä
puolesta, niinkuin kotiväki Liisukkaa myöten rukoili hänen puolestaan,
siihen hänkin oli valmis.

Kuitenkin: paha on pahalla — lailla ja oikeudella — oikaistava tai
kostettava, sama kumminpäin, ja Otto on rangaistuksensa ansainnut.

Näissä mietteissä hän ensimmäisenä iltana kävi vuoteeseensa, ja hänen
mieleensä astui rauhoittava tyyneys, kun hän rukouksensa lopussa luki
"Isä meidän" ristityin käsin peitteensä päällä niinkuin muinoin lapsena
monia vuosia sitten äidin opastuksella.

Ilta illan jälkeen isäntä rukoili yhä hartaammin kotiväkensä puolesta,
mutta Otto oli suljettu pois näistä rukouksista. Katsellessaan taivaan
tähtiä niinkuin suuren kuvastimen valossa, jonka muodosti samalla
lempeä ja armoton taivaan kupulaki, isäntä joutui ilta illalta
katselemaan myös itseään, perhettään... Hilmaa ja Ottoakin... Eikä
ainoastaan katselemaan, vaan myöskin vertailemaan.

Ja hän tunsi hetki hetkeltä oman voimattomuutensa yhä selvemmin,
jääväämättömämmin.

Mutta loukattu miehinen ylpeys asettui vielä poikkiteloin. Hänkö,
aikoinaan pelätty, kuulu voimamies Sankkion Aaro, muuttuisi
hurskastelijaksi? Niin juuri, hurskastelijaksi, joka rukoilisi Otonkin
puolesta! Sitä saisivat odottaa kotiväet — tämä poika ei taipuisi.

Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos kerran sydän ei olisi mukana. Ja se ei
ollut.

Mutta sitten eräänä iltana isäntä huomasikin liittäneensä rukoukseensa
myöskin Oton. Hän hämmästyi itsekin tätä, oli jo suuttuakin, mutta
jatkoi kuitenkin loppuun, sillä niinkuin kipeänä välähdyksenä hän
muisti tuon, sairautensa aikana usein mieleensä juolahtaneen lauseen:
rakastakaat vihollisianne, tehkäät hyvää niille, jotka teitä vihaavat
ja vahingoittavat.

Tämä lause oli vaivannut häntä, kunnes hän sen nyt ymmärsi selvääkin
selvemmästi.

Pahaa ei saada poistetuksi pahaa tekemällä, vaan hyvää. Pahan ja
pahuuden vastapainoksi on asetettava hyvä, hyvyys. Aina ja kaikissa
tilaisuuksissa.

Isännän kasvoille levisi, hänen lopullisesti selviydyttyään voittajana,
tyyni ja valoisa rauha, joka antoi aavistaa hänen sisäisten
taistelujensa päätyneen onnelliseen ratkaisuun.

Kuu paistoi huoneeseen, pakkanen paukahteli nurkissa ja metsissä,
jotka tummina, peninkulmain pituisina ja levyisinä nauhoina ulottuivat
kierrellen, kaarrellen aina Nevalaan saakka ja siitä edelleen, mutta
niistä ei tällä hetkellä välittänyt Nevalan isäntä, joka nukkui
levollisesti eräässä sairaalan huoneessa niinkuin mies, joka on
saavuttanut rauhansa.

       *       *       *       *       *

Näihin samoihin aikoihin Otto Putilakin tutkintovankilassa ajatteli
tekoaan ja samoja asioita, joita Nevalan Aarokin sairaalassa.

Kuoleekohan Aaro vai jääneekö elämään?

Sen kysymyksen ympärillä Oton ajatukset askartelivat.

Sama tähtikirkas taivas paistoi Oton selliin pienestä ristikolla
varustetusta akkunasta, sama tuuli suhisi vankilan ympärillä,
samoja askareita suorittivat läheisellä maaseudulla kuin siellä
kotikulmallakin.

Kotikulmallakin!

Pääsisikö hän enää koskaan sinne takaisin?

Kuolkoon Aaro tai jääköön kuolematta, hän, Otto kärsisi rangaistuksensa.

Hän katui tekoaan. Ei yksin sen takia, että hänen sisimmässään huusi
ääni: ei sinun pidä tappaman, vaan ennenkaikkea sen vuoksi, että
hän tiesi omassatunnossaan tehneensä väärin ja tahtoi myös sovittaa
rikoksensa.

Mutta oliko se hän, joka puukotti Nevalan Aaroa?

Kyllä, verinen puukkohan oli todistamassa ja tuo puukko oli hänen.

Hän tunnusti, vaikkei muistanut tapauksesta mitään, mutta kun kerran
Nevalan väki tiesi kertoa hänet puukottajaksi, niin sillä oli asia
ratkaistu.

Tottapahan hän oli käynyt Nevalassa.

Mutta oikeastaan — näin kiersivät Oton ajatukset samoja raiteita — hän
ei ollut puukottaja, se oli joku toinen, joka sai hänet valtoihinsa, se
pisti puukon hänen kouraansa ja kuiskasi: lyö, lyö, lyö...

Aaron ja Hilman aikaisemmat suhteet — niitä hän ei ollut muistanut
silloin, ruvetessaan puukottajaksi. Tosinhan hän oli koko ajan tiennyt,
että ne olivat loppuneet heti, Oton ja Hilman alettua kanssakäymisensä
miehenä ja vaimona. Siinäkään siis ei ollut puukotuksen syy tai
olisikohan ollut sittenkin: jossain sielunsa alitajunnassa hän
oli aikaisemmin kasvattanut tuota kyytä, Hilman ja Aaron entisen
lemmiskelyn synnyttämää, olipa joskus humalapäissään huomauttanut siitä
Hilmallekin. Kuka tietää, vaikka tuo kyy silloin olisi pistänyt puukon
hänen kouraansa käskien: lyö...

Ah, ja tuli lyödyksi.

Täältä vankilasta käsin katsellessa ja arvioidessa puukotukseen
liittyviä yksityiskohtia, jotka hän oli saanut kuulla
poliisikuulustelussa, tuntui kaikki nyt niin jonninjoutavalta. Hänelle
ei merkinnyt enää vähääkään se, että Hilma ja Aaro joskus olisivatkin
olleet välilöissä keskenään. Eihän hän itsekään ollut synnitön niissä
seikoissa, ei hän ollut oikea tuomari. Se oikea on Jumala, jolla on
kaikki valta ja voima.

Ainoa, mistä voidaan syyttää Jumalaa, on se, miksi Hän teki meistä
niin heikkoja ja vajakuntoisia, mutta kellä ihmisellä on siihenkään
syytteeseen annettu valtuutta.

— Jumala, Jumala, ole minulle armollinen, pelasta sieluni! rukoili Otto
hengenhädässä sellinsä kovalla vuoteella. — Anna minulle nöyryyttä
kestääkseni hyvinansaitun tuomioni.




9.


Vähitellen Nevalan isännästä alkoi tuntua, niinkuin siellä jossain
syvällä rinnassa olisi ollut jokin möhkäle, joka kasvamistaan kasvoi
pyrkien ulos ruumiin kaikista paikoista.

Sattui vielä niin onnettomasti, että isännän lausuessa epäilyksensä
tästä tohtorille tämän piti iltajunassa matkustaa vajaan viikon ajaksi
Helsinkiin selvittämään erästä harmillista juttua, vekseliasiaa, johon
tohtorin joku sukulainen oli sotkeutunut. Pitäjä jäisi täksi ajaksi
ilman lääkäriä, mutta hätätilassa voitaisiin kutsua naapuripitäjän
kunnanlääkäri, jos tarvis vaatii.

— Sisar kyllä osaa hoitaa teitä, eikä sillä aikaa toivottavasti
saavu uusia puukotettujakaan... Niin, mitä?... Joutavia, hahhaa...
möhkälekö... muka... Ei, kuulkaas isäntä, kumpikohan meistä tässä
suhteessa paremmin tietää, minä vai isäntä?

— Enhän minä, mutta tohtorin pitäisi katsoa vielä kerran.

— Katsotaan, katsotaan... Tohtori kuulosteli torvellaan rinnasta ja
eri paikoista ruumiissa. — Ei täältä mitään kuulu... Tutkitaan sitten
tarkemmin palattuani, voi olla, että pääsen aikaisemminkin... Nyt
minulla on tulimmainen kiire, juna lähtee puolen tunnin kuluttua.
Hyvästi nyt, isäntä, älkää kuvitelko turhia...

Isäntä oli vielä jalkeilla ja soitti kotiin, varovasti sanoen
emännälleen, että hän kaiketi joutuukin makailemaan sairaalassa vielä
jonkun aikaa yli sen, mistä tohtorin kanssa aikaisemmin oli ollut
puhetta.

Emäntä saapui levottomana sairaalaan seuraavana päivänä ja huomasi,
että jotain oli hullusti. Jo eteisessä hän oli saanut sisarelta kuulla
tohtorin matkasta.

— Täällä on jokin, joka tunkee tunkemalla pois ruumiistani, sanoi
isäntä painellen rintaansa ja kupeitaan.

— Ehkä tohtori palaa parin päivän kuluttua, lohdutteli sisar. — Niinhän
hän lupaili.

Kun isännän tilassa ei tapahtunut muutosta kumpaankaan suuntaan,
niin emäntä isännän kehoituksesta läksi kotimatkalle, tällä kertaa
murheellisin, pahoja aavistuksia täynnä olevin mielin. Isäntäkin
puolestaan näytti alakuloiselta.

— Soitan sinulle joka päivä, sanoi hän, — niin kauan kuin jaksan.

Hänen äänensä särähti.

— Sinähän puhut, niinkuin jo kuolema odottaisi sinua, sanoi emäntä. —
Ole rohkea ja sano: ei sitä niin vain kuolla.

— En minä kuolemaa pelkää, mutta pitäisi saada varmuus, mikä minua taas
vaivaa.

Heikki, joka oli kyytimiehenä, istua jurnutti omissa ajatuksissaan,
sylkäisi vain silloin tällöin äkäisesti sivulleen tien varteen.

Niin kului se yö ja vielä kaksi seuraavaakin vuorokautta. Isäntä
yritteli olla jalkeilla soittaen joka päivä kotiinsa, vaikka tuo
painostava tunne sydänalassa vaivasikin häntä.

Mutta neljännen päivän iltana hän alkoi osoittaa rauhattomuuden
oireita, yöllä kuume nousi ja aamulla hän jo valitteli.

— Nyt en enää kestä. Rinnassa on jokin tukehduttava paino... kuin
kiviriippa... en osaa sanoa, mikä... Sisar, koska tohtori saapuu?...
Nythän on jo neljäs päivä menollaan, eikö niin, sisar?

— On, on, mutta rauhoittukaa.

— Rauhoittukaa! Kuinka se voisi olla mahdollista, kun koko ruumis
on niinkuin pätsissä... ikäänkuin sitä kärvennettäisiin hehkuvalla
tulella... Soittakaa naapuripitäjän kunnanlääkärille, sisar...

Sisar soitti, mutta lääkäri sanoi, ettei hän voi heittää kesken
vastaanottoaan, ja sitäpaitsi hän ei mielellään tulisi toisten
lääkärien potilaita paikkailemaan...

— Luvannutko?... Niin kylläkin, mutta vain jos uusia potilaita ilmestyy
sairaalaanne... muuta teidän tohtori ei vaatinutkaan minulta... Niin,
aivan niin...

Isäntä katsoi kysyvästi sisareen tämän palatessa.

— Hän ei pääse nyt, hänellä on itsellään paljon potilaita, mutta
odotetaan iltapäiväjunan saapumista, siinä varmaankin oma tohtorimme
palaa takaisin.

Sisar ei raskinut sanoa, mitä naapuripitäjän tohtorilta oli kuullut:
Oma tohtori oli valehdellut — se hermostutti sisartakin.

— Kunpa jaksaisi kestää siihen saakka, jupisi isäntä pidellen
rintaansa. — Täällä koskee niin hirveästi.

Sisar antoi hänelle morfiinia kysyen samalla:

— Käynkö soittamassa emännällenne?

— Ei, älkää vielä, nukahdan vähäsen, sitten vasta, jos en itse jaksa...

Sanat tulivat unisina, isännän vaipuessa horroksiin.

       *       *       *       *       *

Samana yönä, jolloin isännän tila paheni, oli Nevalan emäntä nähnyt
merkillisen unen.... Oli ollut pitkä, kolkko huone, joka muistutti
jonkinlaista holvikäytävää.

Pimeä oli, huoneen ainoalla pöydällä lepatti talikynttilä. Aaro
hääräili levottomana pöydän vaiheilla vilkuillen pelokkaasti
ympärilleen. Huoneessa oli paitsi isäntää myös hän, Sohvi, emäntä...
Yhtäkkiä kuului kova kolkutus holvikäytävän päässä olevalle
ulko-ovelle. Silloin isäntä säpsähtäen sanoi:

"Sinun täytyy nyt auttaa minua."

Emäntä tarttui isäntänsä käteen virkkaen:

"Ovihan on lukittu."

Mutta taas kuului kova, käskevä koputus. Emäntä ajatteli hädissään,
että jopa nyt kummaa — ne voivat rikkoa oven, samalla hän tunsi isännän
käden vapisevan omassaan, ja kun hän sattumalta tuli katsoneeksi
isäntää, näki hän isännän otsalla pisaroivan tuskan hikikarpaloiden ja
tunsi hänen koko ruumiinsa värisevän...

Ja sitten: ulko-ovi potkaistiin auki, se hajosi pirstaleiksi,
ja oviaukon täyttävänä seisoi siinä itse piru... Isäntä oli
lysähtämäisillään myttyyn, mutta emäntä hoki hänelle: "Ole mies!"
vaikka hänkään ei jaksanut katsoa pitkälti pirun liekehtiviin
mulkosilmiin. Hän hellitti kätensä isännän kädestä, isännän hieman
ojentuessa, ja nosti molemmat kätensä hiljalleen lähenevän pirun silmiä
kohden. Äärettömässä tuskassaan tuli hänelle pelastava ajatus, hän
lausui pirulle: "Jeesuksen Kristuksen nimeen minä siunaan sinua..." Hän
aavisti, että jos hän vain jaksaisi hokea tuota siunaustaan pirulle,
se häviäisi, mutta kauhukseen hän tunsi voimainsa käsistään hupenevan
tuokio tuokiolta, kunnes ne lopulta hervottomina laukesivat sivuille.

Piru ulvahti silloin voitonkarjauksensa ja oli juuri tarttumaisillaan
isäntään, kun kirkas valo tunkeutui äkkiä huoneeseen, niin kirkas, että
se häikäisi silmät — ja piru oli hävinnyt olemattomiin...

Emäntä oli herännyt tähän.

Kuutamo paistoi huoneeseen. Emäntä ajatteli ensiksi, että ehkä se oli
kuutamon valo, joka sokaisi silmät tuossa unennäössä, mutta olihan
unella kai jokin muukin merkitys.

Mutta mikä?

       *       *       *       *       *

Emäntä oli levoton.

Hän aikoi soittaa sairaalaan kysyäkseen isännän vointia, mutta päätti
sentään odottaa, kunnes isäntä soittaisi kotiin päivällisen aikaan,
niinkuin hänen tapansa oli ollut. Sen lisäksi saapuivat Nevalaan tänä
aamuna Aaron äitimuori ja velimies.

Sohvi kertoi unensa muorille.

— Se tietää Aaron kuolemaa, sanoi muori oitis. — Soittaisit sinne
sairaalaan.

Emäntä tarttui puhelinkoneen kampiin soittaakseen, mutta samassa
rämähti kiivas soitto vastaan, niin että huonokuuloinen muorikin
säpsähti.

Sillä kun sisar siinä kello 11 ajoissa oli menossa omaan kamariinsa,
parkaisi isäntä niin vihlovasti, että sisaren polvet olivat
loksahtamaisillaan koukkuun. Hän riensi juoksujalkaa isännän
huoneeseen. Isäntä oli rynnännyt istualleen ja tuijotti ympärilleen
silmät kauhusta väristen. Sisar painoi hänet pitkäkseen vuoteeseen,
isäntä alistui, käsin rintaansa osoittaen:

— Koskee, koskee... kamalasti...

— Kyllä se siitä vielä asettuu.

— Ei, ei... tunnen sen... ei se asetu... Mutta nyt saa sisar soittaa
emännälle ja pyytää häntä saapumaan katsomaan minua... en jaksa enää
itse... olen niin väsynyt ja runneltu... niin ja tuokoon pikku Martin
mukanaan... Heikki kyytimieheksi...

Odottaessaan nyt soiton loppumista emäntä jauhoi mielessään näkemänsä
unen tarkoitusta. Siinähän oli näytetty hänelle isännän kuolema: pirun
häviäminen ja taivaallisen kirkkaan valon virtaaminen huoneeseen —
sehän oli selvä osoitus isännän kuolemasta, niinkuin muorikin sanoi.
Tuo ihmeellinen valon kirkkaus tiesi, että isäntä kuolisi autuaana,
niin emäntä selvitti tämän pulman. Ja emäntä oli onnellinen siitä.

Sisar koetti ensin varovasti ilmoittaa, mutta emäntä sanoi:

— Isännän tilassa on tapahtunut muutos?

— On, mutta —

Emäntä hätkähti, vaikka jo olikin totuttautunut kuolonajatukseen.

— Onko... onko hän enää hengissäkään?

— Kyllä toki, kyllä hän vielä on hengissä, vastasi sisar
ystävällisesti. — Mutta hän ei jaksanut itse tulla soittamaan, vaan
pyysi minua sanomaan, että hän kaipailee emäntää ja pikku Marttia
luokseen niin pian kuin mahdollista. Ja Heikkiä kyytimieheksi.

— Lähdetään heti. Isännän äitikin ja velimies on täällä. Saavathan
hekin tulla mukaan?

— Saavat toki.

— Sisar sanoo isännälle, että lähdemme täältä tuossa tuokiossa.

Matkalla emäntä sanoi Martille:

— Isä on nyt taas sairastunut uudestaan, niin että sinun pitää olla
ääneti isän luona ja vastata vain silloin, kun kysytään.

— Kunhan vaan saan nähdä isän, osaan olla hiljaa, vastasi Martti.

Sairaalassa isäntä laski tunnit ja minuutit odottaen kärsimättömästi
kotoväkeään. Tuskat sisuksissa yltyivät.

— Sisar, sanoitteko, että Heikki tulisi kyytiin Kimmon-Pojalla?

— Kyllä sanoin, isäntä.

— Kimmon-Poika on pitäjän parhain ravuri, vaikka onkin jo vanha, mutisi
isäntä itsekseen, hikihelmien valuessa otsalle. — Kyllä he sitten kohta
ovatkin täällä. Sisar, ettekö kuule aisakellon soittoa tuolta sairaalan
koivukujalta?

Sisar katsoi. Ja katso, sieltä koivukujan alapäästä pujahti huurteinen
reki perässään toinen reki ajaen täyttä ravia sairaalaa kohden
aisakellojen soidessa.

— Nyt he tulevat, isäntä. Ovat jo kohta perillä.

— Tiesinhän sen, sanoi isäntä. — Tunnen aisakelloni äänen tuhanten
muiden samanlaisten joukosta.

Hänen kasvonsa kirkastuivat tulijoiden astuessa sisälle.

— Tämmöinen minä nyt olen, heikko ja huono.

— Raadollinen, semmoisia me olemme itsekukin koko elämämme ajan, sanoi
äitimuori.

— Voi voi, tekin äiti ja sinä, veli Pietari, saavuitte katsomaan minua.

Emäntä huomasi muutoksen, mutta istui hymyillen vuoteen reunalle sanoen:

— Sisar soitti juuri tohtorille, joka oli saapunut iltapäiväjunassa.
Hän tulee kohta.

— Jos tohtoristakaan on enää mitään apua... täällä sydämen seutuvilla
myllää ja myllertää niin kipeästi... No, mutta Martti, tuleppas nyt
tervehtimään isää.

Martti seisoi hiljaisena paikallaan, astui sitten isän luo, tökkäsi
kätensä hänen kuumeiseen kouraansa ja tyrskähti itkemään.

— Mutta Martti, sinähän lupasit olla hiljaa, sanoi äiti.

— Niin, kun isä ei ole parantunutkaan.

— Antakaa lapsen itkeä, itku helpottaa niin lasta kuin aikuistakin,
sanoi äitimuori.

Vähitellen Martti tyyntyi ja istui sitten hiljaa.

Puheltiin hiljaisina ja odotettiin tohtoria. Isännän tuskat kasvoivat.
Äitimuori huojutti päätään Aaron vuoteen jalkopäässä, emäntä istui
vuoteen laidalla pyyhkien hikikarpaloita isännän otsalta. Pietari-veli
istui tuolilla akkunan luona neuvottoman näköisenä. Ja pikku Martti
nojaili äitiinsä katsoen tarkasti isäänsä.

Sisar oli uudestaan käynyt soittamassa tohtorille. Tohtori ei vielä
ollut lopettanut päivällistään.

Vai päivällistään! Onko päivällinen hänelle tärkeämpi toimitus kuin
kuolemaa tekevä potilas?

Isäntä riuhtoi tuskissaan, Martti rupesi itkemään, emäntä oli ymmällä,
sisar koetti tyynnyttää raivoavaa potilasta. Äkkiä isäntä tarttui
rintaansa, ikäänkuin pidättääkseen jotakin näkymätöntä:

— Nyt se taas on nousemassa se...

Silloin sanoi äitimuori päättävästi Nevalan emännälle:

— Jos sinä et käy nyt soittamassa tohtorille, niin minä teen sen.

— Minustakin on soitettava tohtorille, sanoi sisar. — Sillä tässä on
tosi kysymyksessä. Emäntä menee soittamaan.

— Joko päivällinen on loppunut? kysyi emäntä tohtorilta puhelimessa.

— Jassoo, vai on se Nevalan emäntä, vastasi tohtori. — Jo on
päivällinen loppunut, mutta onko siellä nyt semmoinen hätä, että
yhtämittaa häiritään ruokarauhaani?

Emäntä tiukasti:

— On, tohtori tekee viisaasti tulemalla heti. Minä lähetän kyytimiehen
noutamaan.

Tuima loppusoitto. Tohtori jäi noitumaan.

Hetken kuluttua Heikki ajoi tohtorin asunnon edustalle, tohtori
viskautui rekeen ärjäisten:

— Aja nyt sen tulimmaista vauhtia vaikka helvettiin!

— Selvä on, sanoi Heikki nykäisten ohjista Kimmon-Poikaa ja nopeasti
reki pysähtyi sairaalan pihalle.

— Sepäs oli, sepäs oli nopsa kyyti, puhkui tohtori noustessaan reestä.

— Tämä onkin semmoinen hevonen, ettei sinne helvettiinkään olisi mennyt
muuta kuin vajaa tunti, kehaisi Heikki.

— Olet sinä yks kelmi, vaikkei päältäpäin luulisi, sanoi tohtori. —
Mikä sinun nimesi onkaan?... Vai Heikki... Tämän sutkauksen painan
mieleeni, kiitos vaan.

— Ohhoh, onpas täällä väkeä niinkuin suuren lukulahkon kinkereillä,
sanoi tohtori astuttuaan sairashuoneeseen. — Päivää, Sankkion
vanhaemäntä, ja päivää koko huonekunnalle!

Isäntä voihkaisi. Tohtori pysähtyi keskelle lattiaa jääden tuijottamaan
isäntää.

— Kylläpä te nyt olette kurjan näköinen. No, katsotaan, mikä möhkäle se
isäntää vaivaa... Kunhan se ei vaan olisi sianlihakimpale, joka hakee
ulospääsyään, heehee... Menkäähän te sivulliset hetkeksi pois siitä,
vaikka lämpimään käytävään, minä ja sisar jäämme tänne.

Tohtori tutki ja koputteli isännän rintaa ja selkää, kuunteli
kuulotorvellaan ja pudisteli päätään.

— Pahus soikoon, rinnassa on kuin onkin jokin möhkäle, mutisi hän. —
Hengittäkää rauhallisesti älkääkä valittako!

— En voi.

— Ette voi!.. No niin... Malttakaas, katson rintahaavojenne
ompeluksia... niissä ei ole vikaa... paitsi tuossa yhdessä, joka
on lähinnä sydäntä, se on tavallista punertavareunaisempi... Hm...
tjaah... selvä on... Annan isännälle nyt morfiinia ensi tuskiin ja
katsotaan sitten... vähän tarkemmin...

Sisar huomasi tohtorin käsien vapisevan.

— Äh, sisar saa ruiskuttaa, sanoi tohtori hiljaa, mutta vartokaa vähän.

Hän meni kalpeana käytävään, jossa viittasi Nevalan emännän tulemaan
sisaren kamariin. Siellä hän selitti emännälle, että iltajunassa
kutsuttaisiin pätevä kirurgi kaupungista, jotta hän voisi hänen
kanssaan neuvotella potilaan tilasta, jos emäntä vaan tahtoo.

Emäntä oli tietysti heti valmis ja lupasi maksaa kaupunkilääkärinkin
kulut.

— Luonnollisesti, luonnollisesti. Sisar antaa nyt isännälle morfiinia,
hyvästelkää häntä sitä ennen... Tästä kaupunkilääkäristä ei saa hiiskua
sanaakaan isännälle, se saattaisi hänet entistäänkin levottomammaksi,
ymmärrättehän... Voi nimittäin sattua, että myöhään illalla täytyy
ryhtyä repimään auki muutamia rintahaavoja... Täältä kyllä ilmoitetaan
puhelimella heti Nevalaan, jos isännän tilassa tapahtuu jokin muutos.

— Niin, mitäs me enää täälläkään teemme, sanoi äitimuori emännän
selittäessä tohtorin suunnitelmia. — Rasitamme turhan takia Aaroa.
Meistä hän ei parane. Jumalalla on nyt valta, häneen hän turvaa ja
myöskin me...

Kotiväki läksi vaieten isännän sairashuoneeseen, tohtorin jäädessä
käytävään polttaakseen savukkeen ja siten saattaakseen hermonsa
tasapainoon.

— Tiedän, että puhuit tohtorin kanssa minusta, sanoi isäntä emännälleen.

Vaikka emännän sydäntä painostikin, koetti hän kuitenkin hymyillä
vastatessaan myöntävästi.

— Mutta koeta pysyä rohkeana, Aaro...

— Tunnen kuolevani, sanoi isäntä kirkkaalla äänellä. — En pelkää
kuolemaa.

— Kunhan vain autuaasti eriät elämästä, on kaikki hyvin, virkkoi
äitimuori. — Mutta kukaan ihminen ei tiedä ennakolta elinikänsä mittaa,
toivoa täytyy sentään...

— Olen tehnyt tilini elämän kanssa selväksi, äitimuori. Ja uskon, että
asiani ovat selvät rajan toisellakin puolen.

Läsnäolijoiden kasvoille valahti onnellisuuden paiste. Isäntä jatkoi:

— Jos ei Ottoa olisi pidätetty, en olisi vaatinut hänelle rangaistusta.

— Sinä siis et vihaa enää häntä? sanoi emäntä.

— En, en, olen voittanut vihan. Kunhan minuakin muistettaisiin
rakkaudella.

— No, kyllä varmaan. — Emännän ääni oli heltynyt. — Mutta mehän
puhumme, niinkuin sinä jo olisit vainaja.

Molemmat säpsähtivät hämmästyneinä, mutta isäntä hymyili alistuneesti.
Tohtori astui huoneeseen.

— Teidän pitää nyt lähteä kotimatkalle, sanoi isäntä. — Marttiakin
rupeaa jo nukuttamaan, ja Heikki kai on nälissään. Ja äitimuori, kiitos
teille, että tekin tulitte katsomaan.

— Autuaitten kuolemantekoa on lysti seurata, vastasi äitimuori.

Tohtori kääntyi kärppänä akkunaan, mutisten, ettei pidä puhua palturia
— kuolemasta nyt vielä.

Isäntä ojensi vaivalloisesti kätensä emännälleen. He katsoivat pitkään
toisiaan silmästä silmään. Kumpaisenkin katseista kuvastui rauha.
Marttia hyvästellessään isäntä sanoi:

— Koeta nyt tulla kunnon mieheksi äläkä muistele pahalla isääsi...

Sankkion Pietari, isännän veli, istui tuolillaan akkunan vieressä
naksutellen sorminiveleitään niin äänekkäästi, että äitimuorinkin
huonot korvat sen kuulivat. Hän vilkaisi paheksuvasti Pietariin, joka
punastuneena nousi seisaalleen.

— Luota sinä, Aaro, vaan Jumalan armoon ja voimaan! sanoi äitimuori
silitellessään poikansa kuumeisia käsiä. — Hyvästi, hyvästi, poikani.
Jos niin on Jumalan tahto, että sinä lähdet täältä ajallisuudesta
aikaisemmin kuin minä, vanha ihminen, niin oletpahan minua vastassa
siellä taivaan portilla...

Heikkikin kävi pukkaamassa kättä isännälleen, jotain kosteata ilmestyi
silmäkulmiin, hän pyyhki sen ikäänkuin häveten känsäisiin kouriinsa.

— Huomen aamulla varhain saavun katsomaan, kuinka täällä silloin
voidaan, sanoi emäntä viime sanoikseen.

Ovi sulkeutui.

Poissa olivat emäntä, pikku Martti, poissa äitimuori, Pietari-veli ja
Heikki, poissa kaikki, mikä muistutti kotoa. Kimmon-Poika ja Pietarin
hevonen porhalsivat parhaillaan sairaalan huurteista koivukujaa
maantielle, yhä poispäin, ohi lumisten metsien ja vainioiden, joilla
kesäisin jälleen aaltoaisi kultainen vilja. Mutta vuoteessa olija
tunsi, etteivät hänen silmänsä enää näkisi niitä enempää kuin vastikään
poistuneita rakkaita omaisiaankaan.

Tuo äsken sulkeutunut ovi oli ikäänkuin vertauskuva: se oli sulkenut
hänet pois kaikesta siitä, joka hänelle tähän asti oli ollut rakasta ja
joka oli jääpä hänen mieleensä kauniina, valoisana.

Hän tuntee käsivarressaan pienen piston, hän ei jaksa avata silmiään.
Tuntuu niin hyvältä ja rauhoittavalta. Nyt olisi kuolema tervetullut.

Mutta käytävässä ennen lähtöään tohtori kertoi sisarelle soittaneensa
iltajunassa tohtori X:n kaupungista lisäten samalla:

— Ja jos jotakin odottamatonta tapahtuisi isännän tilassa, niin
soittakaa heti minulle.

— Mitä voisi tapahtua? kysyi sisar.

— Kaikkea! Mutta huolikaa te siitä, te pidätte vain tarkkaa vaaria
isännästä, sanoi tohtori kärsimättömästi ja läksi.

Sisaren mielestä hänen hartiansa olivat entistä kumaraisemmat hänen
siinä kävellessään huurteista koivikkoa myöten kotiinsa.




10.


Isäntä nukkui rauhallisesti. Morfiiniruiske oli tehnyt tehtävänsä,
mutta unessa vierivät jälleen ohitse hänen elämänsä vaiheet hamasta
huolettoman lapsuuden ajoista asti.

Hän muisti itsensä ison saappaan korkuisena vesana. Oikea villivarsa
hän oli ollutkin. Äidillä oli ollut paljon surua ja ristiä
kasvattaessaan häntä kurissa ja Herran nuhteessa. Isä ei ollut
erikoisemmin puuttunut tähän kasvatukselliseen puoleen paitsi milloin
toisinaan oli vyöhihnallaan huitaissut uppiniskaisten kakarainsa
peräpakaroihin.

Ja sitten nuorukaisena: ryyppyretkiä, öitsimisiä, nyrkkirautoja,
puukkoja, revolvereita — tappeluita, markkinamatkoja, hurjuutta ja
kurjuutta, pää kohmelossa, maailma mustana. Kauniita päätöksiä,
rikottuja päätöksiä. Ja sitten Hilma: sama juttu, päätöksiä, joita
rikoit! huutaa omantunnon ääni vaivautuneelle, raadellulle miehelle.

Hikikarpalot Aaro Nevalan otsalla todistavat hänen tuskaansa ja
masentunutta mieltään, hän valittaa hiljaa unissaan, mutta kohta
vaihtuu niinkuin ennenkin epätoivo tyyntymykseksi. Hän muistaa Sohvin,
emäntänsä, hän ei ollut alussa oikein pitänyt Sohvista, oli vain nainut
hänet, kun Hilma pakotettiin menemään Putilan Otolle. Mutta vuosien
mittaan hän oli oppinut pitämään Sohvista, työssä ja toimessa hän oli
oppinut rakastamaankin häntä. Isäntä hymyili unessa muistellessaan
emäntäänsä, Marttia ja pikku Liisukkaa...

Mutta sitten tuli se viimeinen ilta siellä kotona, hän voihkaisi ja
heräsi. Sisar istui vuoteen vieressä tuolilla.

— Kuinka nyt on isännän laita? kysyi hän kuivaten isännän kasvoilta
hikeä pyyheliinaan.

— Koko hyvin. Olen tainnut puhua unissani, mutta nyt jo voin paremmin.
Sisar saa mennä omaan kamariinsa. Soitan, kun tulee tarvis... Väsyttää
yhä edelleen... Ei, ei se vaivaa enää...

Sisar poistui, ja isäntä jäi yksin.

Ja nyt niinkuin monta kertaa ennenkin, milloin hän oli joutunut
ajattelemaan elämänsä kulkua, hänelle selvisi sen kierous. Hän oli
saanut ansionsa mukaan. Hänen elämänsä ei voinut saada muunlaista
ratkaisua.

Nuoruudessaan hän oli kylvänyt — joskin tietämättään, tahtomattaan —
vihaa ja pelkoa ympärilleen. Minkä te kylvätte, sen te myös niitätte!

Seuraus oli nyt saavuttanut hänet, sillä Jumala ei anna itseään
pilkata. Hän oli korjannut satonsa. Toisin ei voinut ollakaan.

Sohvi oli muokannut hänestä uuden ihmisen, se oli pitkämielisen ja
kärsivällisen rakkauden tulos... Hän oli nyt valmis kuolemaan, jos se
oli Jumalan tahto.

Ulkona oli jo pimeä, tähdet alkoivat syttyä, pakkanen paukkui, kuukin
kurkisteli taivaan rannalta isännän vuoteeseen. Aivan samanlainen ilta
kuin siellä kotona Nevalassa, se viimeinen ilta. Isäntää vavahdutti.

Hän liikahti katsoakseen kelloaan yöpöydällä. Hän ehti nähdä sen
olevan puoli kahdeksan maissa. Sitten hän menetti tajuntansa omaan
huutoonsa, joka sai sisaren kiiruhtamaan sisälle. Isäntä makasi
koristen vuoteessaan. Sisar riensi soittamaan tohtorille, joka kiisi
kuin pyssynluoti paikalle.

Morfiinistakaan ei näyttänyt enää olevan apua. Isännän läähättävä
huohotus kuului kaikkialle. Tohtori käveli hermostuneena ja kiihtyneenä
potilaan huoneessa ja käytävässä tietämättä, mihin olisi ryhdyttävä.
Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan, iltajuna lähtisi kaupungista vasta
vähän yli yhdeksän, se olisi perillä täällä asemalla siinä kymmenen
tienoissa. Vielä siis runsaasti kaksi tuntia odotusaikaa... voi,
pentele...

— Tohtori, kyllä minä nyt kuolen.

Tohtori oli tullut isännän vuoteen ääreen. Isäntä oli luonut terävän,
läpitunkevan katseen tohtoriin.

— Ei pidä toivoa kuolemaa, se saapuu toivomattakin meille jokaiselle,
sanoi tohtori käheästi sivuttain isäntään, jonka katseita tohtori ei
voinut kestää.

Isäntä tarttui yhtäkkiä päähänsä.

— Voi, nyt se taas on nousemaisillaan... Hyvä Jumala, auta minua...

Sisar koetti tyynnyttää kuolevaa. Sisaren kysyvään katseeseen tohtori
sanoi hiljaa, kalpeana:

— Antakaa hänelle morfiinia vielä...

Mutta silloin kuului vuoteesta hammasten kirskuntaa ja pään takomista,
ja kun nuo kaksi säikähtyneinä katsoivat, näkivät he kauhukseen, kuinka
isäntä raivoisasti pureskeli sormiaan ja käsiään. Sairaalan vanhan
rengin ja tohtorin yhteisvoimin sairas taltutettiin, mutta sittenkin
isäntä pääsi reuhtomaan. Hänen suupielistään valui verensekaista
kuolaa, silmänsä olivat pullistumaisillaan ulos päästä, kunnes väsymys
valtasi hänet. Silmät asettuivat entiselleen, hän näkyi vaipuvan
horrokseen.

Tohtori hengähti helpotuksesta. Sisarenkin voimat olivat lopuillaan,
mutta hetken kuluttua alkoi kohtaus uudelleen: korinaa, tempoilua, pään
heittelehtimistä, käsivarsien levotonta, äkkinäistä liikahtelua...

Ja niin siinä sitten kävi lopuksi, että isäntä ennen yhdeksää heitti
henkensä, kuvaannollisesti sanoen, lääkärin käsivarsille Savijoen
kunnansairaalassa.

Tohtorikin ehti vielä soittaa sairaalan puhelimesta sille
kaupunkilaislääkärille.

— Se kuoli jo, sanoi hän hätäisesti.

— No, sepä hyvä, vastasi toinen haukotellen pitkään. — Minua
väsyttääkin nyt niin kamalasti, kuten veli kuuleekin... on ollut taas
niin hiivatin kova päivä... leikkauksia tietystikin... Ei mitään... Oli
hyvä, että soititte, hyvästi...

— Sisar saa nyt soittaa sitten sinne Nevalaan, sillä minullakin on
ollut kova päivä, niinkuin silläkin kaupunkilääkärillä, virkkoi tohtori
poistuessaan hytisten sairaalasta.

Nevalassa jo nukkuivat muut paitsi emäntä. Hänen edessään oli vanha
perheraamattu, jonka alkulehdille olivat merkityt Nevalan talon kaikki
kuolleet. Sitä hän oli lukenut. Nyt hän istui ajatuksissaan muistellen
Aaroa ja kaikkea, mikä liittyi häneen. Hän näki nyt vain Aaron hyvät
puolet. Mitä mahdollisesti pahaa oli isännässä ollut, sitä hän ei
nyt ajatellut. Kenties hän itsekin, emäntä, oli ollut syypää Aaron
pahuuteen...

Oli kuin emäntä olisi odottanut jotakin. Monasti hän vilkaisi
seinäkelloon ja puhelinkoneeseenkin, mutta kun se ei soinut, alkoi
hän jälleen lukea raamattuaan. Näin kului aika, kello lähenteli jo
yhdeksää. Kun se löi yhdeksännen tuntinsa, alkoi puhelin kilistä.

Emäntä aavisti, ei, hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän tarttui
tyynesti kuulotorveen.

— Ensin kovia tuskia... niin, mutta vähän ennen kuolemaansa tyyni
rauha, suupielissä hymynhäive... emännän ei tarvitse surra, sillä
ihmissilmillä nähtynä isäntä kuoli autuaan kuoleman.

— Enhän minä... vai suupielissä hymyä, niin, niin... Kiitoksia vain,
sisar, että viitsitte vaivautua ilmoittamaan vielä illalla...

Emäntä huokasi alistuneesti.

Hän korjaili Martin ja Liisukan asentoja. Katsellen vuodetta, jossa
Martti makasi punaposkisena, hän oli vähällä ruveta itkemään, mutta kun
Martti rupesi unissaan liikahtelemaan, hän pidätti itkunsa.

— Pikkuiset orpolapseni. Isä ei tule enää koskaan kotiin...

Hän piirsi perheraamatun kuolleiden sarakkeeseen seuraavan merkinnän:

Aaro Matias Nevala, o.s. Sankkio, syntynyt Savijoen pitäjän
Sankkion talossa tammikuun 27 pnä v. 1881, kuollut saman pitäjän
kunnansairaalassa v. 1914 helmikuun 21 pnä illalla kello 5 minuuttia
vaille yhdeksän. Suremaan jäivät lähinnä vaimo ja kaksi pientä lasta. —
Rakastettu, kaivattu. —

       *       *       *       *       *

Aamulla hän sanoi Martille, Liisukka sylissään:

— Isä on nyt mennyt pois ja jättänyt meidät.

— Poisko? Mihin pois? Martti ponnahti vuoteesta jaloilleen.

— Isä on lähtenyt tuonne taivaaseen.

Äiti osoitti kädellään ylöspäin.

Martti käveli akkunaan, tuumaili ja tuumaili itsekseen, sanoi vihdoin:

— Mutta eikö siellä tule isälle vilu? Tähdetkin iltaisin tuikkivat niin
kylmästi.

— Ei, lapseni, isällä on nyt hyvä olla siellä, paljon parempi kuin
täällä.

— Mutta eikö isälle tule ikävä meitä, teitä, minua ja pikku Liisukkaa?

— Liisukka-parka, huoahti äiti. — Hän ei vielä osaa puhua eikä
ajatella, mutta sinä, Martti, koeta tottua siihen, ettei isä enää palaa
milloinkaan takaisin kotiin. Hän on nyt kuollut.

— Vaikka, odotan kumminkin isän palaamista, intti poju.

Martilla oli kyyneleet silmissä.

— No mutta Martti... Eihän kuolleet voi kävellä... Muistat kai, kun
meidän Nalle tuli viime syksynä ammutuksi — mitä lienevät olleet
kaupunkilaismetsästäjiä — erehdyksestä kettuna, ettei Nalle-parka
jaksanut liikahuttaa jäsentäkään, vaikka sinäkin koetit parhaasi mukaan
saada sitä jaloille. Se oli kuollut.

Martin silmät levähtivät auki. Hän oli ymmärtänyt. Isä, isä, oliko isä
nyt samassa tilassa, liikkumattomana, kankeana...

Poika puhkesi uudestaan hillittömään, sydäntäsärkevään itkuun ja
Liisukka yhtyi siihen. Emäntä huojutteli Liisukkaa tyyntymään puhellen
samalla Martille:

— Muista, Martti, mitä isäsi sanoi sinulle eilen. Muistatko?

Martti niiskutti:

— Isä sanoi, että koeta, Martti, tulla kunnon mieheksi.

— Niin hän sanoi. Ja koeta nyt jo aloittaa tuota tietä.

Martti pyyhki kämmenselällään kyyneleiset kasvonsa ja kohentautui
ryhdikkääksi — aivan niinkuin isänsä eläessään.




11.


Oli Savijoen y.m. pitäjien lakimääräisten talvikäräjien viimeinen
istuntopäivä. Käräjätalon pihalla ja porstuassa tungeksi väkeä, kuka
vuoroaan odottamassa, kuka muuten vain uteliaisuudesta. Jännitystä
oli ilmassa. Tiedoksi näet oli tullut, että Otto Putilan puukottama
Aaro Nevala oli kuollut haavoihinsa ja että juttu nyt olisi esillä
oikeudessa.

Mutta eihän Aaro Nevalan ruumista vielä ole avattukaan, tiesi joku
isäntämies kertoa.

Eipä ei, mutta voihan ne silti sen jo ottaa alustavasti.

— Voipihan kylläkin, ei senpuolesta...

Totta oli kohu tietänytkin, sillä päiväjunassa tuotiin kaupungin
tutkintovankilasta Otto Putila, raidallisessa vanginpuvussa, jalka-
ja käsiraudoissa käräjätalon yhteydessä olevaan vankikoppiin. Samaan
aikaan ilmestyi paikalle Nevalan emäntä, joka neuvotteli asianajajansa
kanssa, mutta Putilasta ei ollut saapunut kukaan, ainoastaan Putilan
asianajaja oli saapuvilla.

Kohahdus kävi taajaan sulloutuneessa käräjärahvaassa, kun Otto Putila
kahleitten kalistessa kulkee sen läpi oikeudenistuntoon. Alasluoduin
katsein, kalpeana ja alakuloisena hän siinä astelee vanginvartijan
saattamana. Väkijoukko antaa mykkänä tietä käskyttä, kehoituksetta.
Heti täyttyy käräjäsali uteliaista kuulijoista. Nevalan emäntä vavahtaa
vaistomaisesti nähdessään Oton raudat.

Oikeuden puheenjohtajana toimii vakinainen kihlakunnantuomari, vanha,
kunnianarvoisa harmaapartainen hovioikeuden asessori. Lautamiehet
ryiskelevät, väkijoukko seisoo hiljaisena. Ilma on ummehtunutta, sakeaa.

Luetaan poliisikuulustelussa pidetty pöytäkirja tapahtumasta, mutta kun
piirilääkäri ei vielä ole ehtinyt tarkastaa oikeuslääketieteellisesti
vainajan ruumista, pyytää virallinen syyttäjä jutun lykkäämistä, kunnes
piirilääkärin lausunto on valmistunut. Häneen yhtyy myös kantajan
asiamies.

— Täällä on kyllä kunnanlääkärin lausunto annettu oikeudelle, virkkaa
oikeuden puheenjohtaja lautamiehille, silmäiltyään mainitun lausunnon.
— Mutta eihän se kelpaa, sehän selostaa vain taudinkulkua ja on
kunnanlääkärin omaa puolustusta omassa asiassaan.

Hän heittää kärsimättömästi lausunnon sihteerilleen, sillä hän on
huomannut sen sisältävän pelkästään sairaalan palvelusväen juttuja.

Oikeus siirtää jutun ensi tulevan maaliskuun 10 päivänä pidettäväin
välikäräjäin istuntoon. Kaikki asialliset, myöskin syytetyn aviopuoliso
Hilma Putila, joka nyt ei ollut saapuvilla, ja kaikki todistajat
tulkoot silloin uudestaan paikalle. Syytetty, maanviljelijä Otto Putila
passitetaan takaisin lääninvankilaan, josta hänet on tuotava mainittuun
oikeudenistuntoon.

Otteita piirilääkäri Henning Berglundin laatimasta pöytäkirjasta,
koskeva maanviljelijä Aaro Nevalan ruumiin oikeuslääketieteellistä
tarkastusta ja sitä, mitä asiassa muuten on tietoon tullut:

1) että kunnanlääkärin oikeudelle jättämän lausunnon 5:ssä kohdassa
mainitut ihojuovat ovat puukotustilaisuudessa tammikuun 13 pnä saatujen
puukonhaavojen arpia,

2) että 6:ssa kohdassa mainittu haava niinikään on ilmaantunut
edellämainitussa tilaisuudessa, mutta ei ole vielä parantunut,
(Selässä.)

3) että 7:ssä kohdassa mainittu juova myös on parantuneen puukonhaavan
arpi, haavan, joka jatkuu läpi rintakehän ja sydänkarsinan ja on
ainoastaan ulkopinnalta parantunut, muilta osilta sitävastoin avoin,

4) että edellisessä kohdassa mainittu haava on aiheuttanut tulehduksen
keuhkopussissa ja sydänkarsinassa sekä verenvuodon sydänkarsinaan,
josta viimemainitusta kuolema on seurannut,

5) että Aaro Nevala siis on kuollut haavasta, jonka hän nähtävästi on
saanut sillä tavalla, kuin Species Factissa mainitaan,

7) että Aaro Nevala eläessään on sairastanut vatsalaukun tulehdusta,
josta viimeisinä elonpäivinään tuntemansa poltteet ovat voineet
aiheutua, käymättä tarkastuksessa ilmi, mikä tähän vatsalaukun
tulehdukseen on ollut syynä,

9) että sairaaloiset muutokset ja poltteet sydämessä, maksassa ja
munuaisissa todennäköisesti johtuvat siitä, että vainaja eläessään on
nauttinut runsaanpuoleisesti väkijuomia.

Saatuaan valmiiksi pöytäkirjan piirilääkäri hieroi kohmettuneita
käsiään, sillä ruumishuone oli jäätävän kylmä. Läsnä olivat nimismies,
poliisikonstaapeli Palpala ja rankkuri. Lisäksi oli saapuvilla, omasta
harrastuksestaan, kunnanlääkäri, joka seurasi jokaista sanaa, minkä
piirilääkäri piirsi pöytäkirjaan.

— No, onko hyvä näin? kysyi piirilääkäri ruotsiksi kunnanlääkäriltä ja
nimismieheltä.

— Itsepähän veli tietää, vastasi karski, vanha vallesmanni.

— Tein vain velvollisuuteni, sanoi piirilääkäri.

— Mitä helvettiä veli olisi voinut muuta, ärähti vallesmanni.

Mutta kunnanlääkäri oli masentunut.

Piirilääkäri, joka asui toisessa pitäjässä, ajoi kunnanlääkärin
hevosessa asemalle. Hän arvasi kunnanlääkärin synkät ajatukset.

— Veli ei huoli surra, sattuuhan sitä sellaista tässä elämässä.

— Minä olisin voinut pelastaa hänen henkensä, jos vain olisin älynnyt
pumpata tuon hyytyneen veren rinnasta, — kunnanlääkärin ääni tuli kuin
haudasta.

— Ei ihminen ole mikään jumala, joka jaksaisi pelastaa säpäleiksi
puukotetun miehen.

— Eipä kylläkään, mutta kirottu huolimattomuuteni... Miksen minä
tarttunut siihen möhkäleeseen kiinni, josta vainaja viimeisinä
vuorokausinaan puheli... Sitä en anna milloinkaan itselleni anteeksi...

— Rohkeutta vaan, veli, kyllä se siitä vielä selviää...

Niinkuin se selviytyikin, sillä välikäräjillä maaliskuun 10 pnä
kihlakunnanoikeudessa esitettiin jutun loppuratkaisu.

Sinä päivänä oli jo kevään tuntua ilmassa. Aamulla tosin paukkui kirpeä
pakkanen, mutta keskipäivällä aurinko paistoi ja sää lauhtui.

Putilan Hilma-emäntä ajoi komeasti käräjätalon pihalle, jonka puomiin
emännän rinnalla istunut kyytimies, työnjohtaja Santeri, sitoi
hevosen. Ihmiset supattelivat nähdessään tämän parin. Hilma-emäntä
kulki sivuilleen vilkaisematta asianajajien huoneeseen, josta hänen
asianajajansa oli kiiruhtanut pihalle häntä vastaan. Siellä oli jo
Nevalan emäntä, joka ystävällisesti tervehti häntä, eikä hän voinut
olla vastaamatta tervehdykseen, vaikka se kävikin hieman ynseästi.

Hetken kuluttua alkoi oikeudenistunto.

Hilma Putila joutui seisomaan melkein vastapäätä miestään. Kun
Oton raudat sattuivat kalahtamaan, niin Hilma sävähti vasten
tahtoaan. Ja kun Oton silmät, nöyrät ja lammasmaiset, jotka hän
toisinaan nosti jaloistaan, osuivat hänen silmiinsä, niin Hilma
pakottautui rauhalliseksi kohdaten miehensä katseet lujasti ja hiukan
ylimielisesti. Hänen suupieliinsä piirtyi hienoinen, tuskin havaittava
pilkkahymy: tuommoinen raukka, miestä ei sitten nimeksikään...

Kun todistajat olivat kuulustellut, pyytää kantajan asiamies saada
päämiehensä puolesta esittää oikeudelle, että tämä, emäntä Sohvi
Nevala on valtuuttanut hänen oikeudelle selittämään, ettei kantaja,
emäntä Sohvi Nevala aio vaatia vastaajalle minkäänlaista rangaistusta,
koska hän arvelee vastaajan jo nytkin kärsineen tarpeeksi sielun- ja
synnintuskia, sekä koska teko kaikista merkeistä päättäen oli tehty
mielettömän humalan vaikutuksesta.

Kuin humahdus olisi käynyt käräjärahvaan, oikeuden puheenjohtajan ja
lautamiesten yli. Kaikki hätkähtivät. Putilan Otto kohotti päänsä,
kuin olisi nähnyt aaveita, vilkaisi pitkin käräjäsalia, kunnes kohtasi
Nevalan emännän tyynen katseen. Oton leuka loksahti, kalpeille
kasvoille nousi vahva punastus, ja hänen suupielensä nytkähtelivät.

Kantajan asiamies lopetti:

— Tämän esityksen olen tehnyt päämieheni puolesta, mutta epäilen
suuresti sen mahdollisuutta käytännössä sovellutettavaksi, koska
maanviljelijä Aaro Nevala on kuollut maanviljelijä Otto Putilan
iskemiin puukonhaavoihin, joihin yllämainittu Otto Putila on
vapaaehtoisesti tunnustanut itsensä syylliseksi.

Hiljaisuus. Vain siellä täällä yskähtelyä ja jalkojen raapaisua
lattiaan. Vanha tuomari naputtelee mietteissään pöytään. Vihdoin
hän kysyy emäntä Sohvi Nevalalta, onko tämä emännän todellinen ja
lopullinen tarkoitus. Tämä vastaa myöntävästi.

— Minkä takia?

— Koska miehenikin, kun tuli puhe tästä oikeusasiasta, oli luopunut
kaikista edesvastuuvaatimuksistaan puukottajaansa kohtaan.

Syvä, matala huokaisu kuului Putilan Oton suusta, se ikäänkuin
tärisytti käräjäsalia.

— Mutta entäs nyt, kun miehenne on kuollut vastaajan lyömiin
puukonhaavoihin, kuten piirilääkärin lausunnostakin ilmenee?

— Kaikkein vähimmän nyt, sillä juuri mieheni viimeisenä elinpäivänä oli
tästä välillämme uudelleen ollut puhetta.

Kesti kotvan, ennenkuin vanha tuomari sai puhutuksi:

— Niin noh, no niin... Periaatteessa on hyvä ja suositeltava tämmöinen
anteeksianto pienemmissä riitajutuissa, kuten esimerkiksi naapurien
välisissä kahnauksissa y.m. sellaisissa vähäpätöisissä, mutta tähän
juttuun nähden se ei sovi, se on ehdottomasti väärin, kuten kantajan
asiamieskin jo on huomauttanut. Se olisi oikeusmurha... Jos nyt Otto
Putila, joka todistettavasti on syypää maanviljelijä Aaro Nevalan
tappoon oman tunnustuksensa, poliisikuulustelun ja piirilääkärin
lausunnon mukaan, vapautetaan, niin tämä esimerkki vaikuttaisi
henkirikosten laajaan leviämiseen... Ja silloin ei oikeudella, eikä
lailla ole minkäänlaista arvoa. Laki ei silloin sitoisi ketään, ei
velvottaisi ketään. Tätä tietä kulkiessamme jouduttaisiin hyvin pian
anarkiaan... Ei, kyllä tämä juttu on tutkittava ja siinä syyllinen
tuomittava...

Virallisen syyttäjän esitettyä loppulausuntonsa teki oikeus
päätöksensä, jossa se m.m. lausui:

Kihlakunnanoikeudelle esitetystä pöytäkirjasta, koskeva
piirilääkäri Henning Berglundin toimittamaa Aaro Nevalan ruumiin
oikeuslääketieteellistä avausta, on käynyt epäämättömästi selville,
että kuolema on aiheutunut puukotuksesta, ja todistajain kuulustelusta
lisäksi on käynyt ilmi, että syytetty, maanviljelijä Otto Putila
oli illalla tammikuun 13 päivänä tänä vuonna saapunut humalaisena
Nevalan pirttiin ja ilman aihetta puukottanut isäntää, Aaro Nevalaa,
minkä syytetty itsekin on tunnustanut, vaikka ei sano muistavansa
sitä, mutta koska Arvasjoen kulmakunnan poliisi Nikodemus Palpala,
kutsuttuna Nevalaan heti puukotuksen tapahduttua, oli löytänyt
lumiselta kujalta verisen puukon, jonka kanssa hän vielä samana iltana
oli mennyt Putilaan näyttäen Otto Putilalle, joka juuri oli palannut
kotiinsa, puukkoa, jonka tämä olikin tunnustanut omakseen, niin oikeus,
katsoen lisäksi muihin kuulustelussa esille tulleisiin syytetylle
sangen raskauttaviin asianhaaroihin, näkee oikeaksi tuomita syytetyn,
maanviljelijä Otto Putilan Rikoslain 21 luvun 4 pykälän 1 kohdan mukaan
5 vuodeksi kuritushuoneeseen erittäin törkeästä pahoinpitelystä, josta
maanviljelijä Aaro Nevalan kuolema oli ollut seurauksena. Oikeus jättää
ottamatta huomioon kantajan pyynnön vastaajan vapauttamisesta kaikesta
edesvastuusta, koska sellainen esitys tai pyyntö ei ole oikeusvaltiossa
sopusoinnussa lain kanssa tällaisiin rikoksiin nähden, josta kuolema on
seurauksena.

Lisäksi tuomittiin syytetty maksamaan vainajan leskelle lääkäri-,
sairaala- ja oikeudenkäyntikuluja 908 markkaa ja 50 penniä.

Vastaaja passitetaan takaisin lääninvankilaan kärsimään heti
rangaistustaan, ja päätös alistetaan hovioikeuden ratkaisun varaan.

       *       *       *       *       *

Hilma-emäntä astui topakkana väistävän väkijoukon välitse tapaamaan
miestään, joka oli viety takaisin vankikoppiinsa sieltä iltajunassa
lähetettäväksi rangaistustaan kärsimään.

Hän aavisti, mitä väkijoukko kuiskutteli hänen sivuillaan ja takanaan.
Uhma nousi tuossa verevässä ja täyteläisessä naisessa. Supiskoon ja
sipisköön se vaan halunsa mukaisesti! Se ei aavista, kuinka paljon hän
on kärsinyt lapsettomuudesta — mitä nyt on yksi tuommoinen vaivainen
rääpäle, joka ei edes pääse sängystä. Mutta hän, Putilan emäntä, haluaa
saada terveen ja voimakkaan lapsen, talon perijän, olkoon se sitten
poika tai tyttö, mieluummin sentään poika, joka aikoinaan tarttuisi
Putilan talon ohjiin reippaammin ja tarmokkaammin kuin vetelä ja
vätyksellinen Otto... Ja Santerin hän oli katsonut tulevan lapsensa
isäksi. Santerissa olivat ne miehiset ominaisuudet, joita emäntä
ihaili: työteliäs, ahkera ja aikaansaapa... Niin, tuo tulossa oleva
lapsi, sen syntymistä oli nyt enää mahdoton estää.

Vankikopin ovi paukahti mielenosoituksellisesti emännän työntyessä
sisälle, jossa joutui seisomaan vastatusten miehensä edessä.

— Sinä olet iloisen näköinen, Otto, ikäänkuin sinua olisi odottamassa
suurikin onni siellä linnassa.

— Ansioni mukaan olen saanut.

— Tietysti, sitä en minäkään epäile.

— Ja juuri sen takia olen iloinen, kun Nevalan emäntä Aaro-vainaan
puolesta luopui kaikesta edesvastuusta minuun, kurjaan syntiseen
nähden...

Hänen näytti olevan vaikea jatkaa. Emäntäkin pysyi vaiti. Myös
häneen oli koskenut Nevalan emännän oikeudelle tekemä esitys, se oli
järähyttänyt hänen mieltään. Emäntä silmäili pihalle, jossa väkijoukko
teki lähtöä. Santeri nojaili puomia vasten vakavana odottaen emäntäänsä.

— Onko sinulla vastaisesta talonhoidosta mitään sanottavaa, Otto? kysyi
emäntä hiljaa.

— Mitäs minulla olisi...

— Minulla on kiire kotiin, tytönheiskaleet rähjästävät yksin navetassa
ja kaikkialla talossa. Ja se poikaressummekin! Kuinkahan ne sitäkin
ovat hoitaneet?

Oton sydäntä lämmitti emännän yhtäkkinen huolenpito heidän yhteisestä
onnettomuudestaan, rammasta pojasta, lämmitti kesken kaiken surkeuden,
linnavankeuden.

— Se poika on suvun kirous, mutta häntä olisi kuitenkin aina ajateltava
ja hoidettava rakkaudella; sitä ei kuitenkaan tahdo kaikin ajoin
jaksaa... se on meidän ristiksemme pantu.

— No noh, sinähän puhut kuin pappi, sanoi emäntä nousten.

— Sitä tulee miettineeksi yksinäisyydessä kaikenlaista. Kai sinä sitten
pidät Santerin avulla talon kunnossa?

— Ole huoleti siitä. Sinä luulit kai sen tehneesi, mutta eiköhän se
vaan ollut Santeri, jonka sormet häärivät kaikkialla sinun puolestasi.

— Santeri se oikeastaan...

— Koska Santeri sinun puolestasi hoiti talon työt, niin tottapa hän on
minullekin apuna.

— Pidäkin häntä siis edelleen talon etumiehenä, kunnes minä palaan.

— Koetetaan pitää. Ja pidä sinä siellä linnassa niin hauskaa kuin
mahdollista. Me täällä Putilassa yritetään tulla toimeen aina
jotenkuten.

Linnassa hauskaa! jupisi Otto emännän poistuttua, ja katseli
ristikkoakkunasta heidän lähtöään. Emäntä ei kertaakaan vilkaissut
taakseen siihen akkunaan, minkä takana hänen miehensä kurkkaili.

Otto lysähti istualleen, peittäen käsin silmänsä.

Viisi pitkää vuotta!

Mitä noiden vuosien väliin mahtuisi, mitä surua, tuskaa, mitkä
elonvaiheet, ne olivat vielä hämäryyden kätkössä.

Mutta yksi asia oli varma: hän, tuomittu Putilan Otto, tahtoi
mielellään kärsiä rangaistuksensa. Se oli sentään ollut mies, se
Nevalan Aaro, ja sen miehen hän oli puukottanut kuoliaaksi. Kaiken
lisäksi Aaro ei ollut vaatinut edes rangaistusta hänelle. Olisiko hän
ollut yhtä jalomielinen.

Tätä hän mietiskeli parhaillaan, kun Nevalan emäntä tuli hyvästelemään
häntä. Häneltä Otto sai kuulla tarkan selonteon Aaron viime hetkistä,
myöskin Aaron ja emännän välisistä keskusteluista, jotka koskivat häntä
ja hänen tuomiotaan.

Kun Otto pyyteli anteeksi, että oli saattanut leskeksi Sohvin ja
orvoiksi kaksi pikkuista, niin Sohvi vastasi tyynesti, surun kumminkin
sanojen alta kuultaessa:

— Se on jo meidän kahden puolelta anteeksiannettu, eivätkä orvot vielä
tajua tätä asiaa. Minä puolestani koetan kasvattaa heitä niin, etteivät
he myöhemminkään vihaisi häntä, joka saattoi heidät orvoiksi.

Otto puristi sanatonna Nevalan emännän kättä.

— Elä terveenä, kunnes palaat takaisin!

Ne olivat Nevalan emännän viimeiset sanat, jotka jäivät väreilemään
kolkkoon vankikoppiin.

Kuinka toisenlaiset ne olivatkaan kuin hänen oman emäntänsä viimeiset
sanat: pidä siellä linnassa hauskaa!

Otto lysähti taas entiseen asentoonsa, kädet silmillään, kunnes
vanginvartija tuli häntä viemään iltajunalle.

Mutta saatuaan kuulla Nevalan emännän luopuneen miesvainajansa ja
omasta puolestaan edesvastuuvaatimuksestaan puukottajaa kohtaan
ällistyi kunnanlääkäri suuresti.

— Hahhah-haa, vapauttaa tahtoi Nevalan emäntä miehensä murhaajan. Mikä
jalomielisyyden puuskaus, ähää! Se ei käynyt kumminkaan päisin...




12.


Otto Putilalla, nyttemmin vangilla n:o 999, oli hyvää aikaa ajatella
Sohvi-emännän jalomielisyyttä. Ja mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä
enemmän se alkoi vaivata ja kiusata hänen joutuessaan kamppailemaan
omantuntonsa kanssa. Yksinään sellissään istuessaan hänen ajatuksensa
kiertelivät ja kaartelivat tähänastisten elämänvaiheittensa ympärillä.

Omatunto kolkutti, sielu vaikeroi. Varsinkin yöt olivat kauheita.

Isästään Otto muisti vain sen, että tämä oli ollut hyvin vakava, kookas
ja väkevä mies. Isä oli kuollut pojan ollessa yhdeksänvuotias. Äiti
oli kuollut jo aikaisemmin. Äiti oli ollut Oton kuulemien mukaan lyhyt
kasvultaan, vilkas ja iloinen nainen. Ja Otto oli tullut äitiinsä:
yhtä lyhyt, yhtä vilkas ja iloinen. Nappulataataksi kutsuivat kylän
poikaviikarit häntä, ja myöhemminkin sukelsi tuo nimi esille milloin
missäkin tilaisuudessa. Se sapetti vilkasta poikaa. Usein hän
nuorempana itkikin yksikseen lyhyyttään, ja humalaan tultuaan oli hän
koko peto mieheksi. Hääräili puukkojen ja ampuma-aseidenkin parissa.

Otto oli ainoa lapsi. Hän oli saanut kasvaa omissa oloissaan vailla
äidin ja isän huolehtivaa hoivaa. Vain holhooja, Hilman isä, kävi
Putilassa silloin tällöin katsomassa, kuinka työt menestyivät. Poika ei
ollut tahtonut muuttaa Putilasta holhoojan luokse, no, hän sai jäädä
kotitaloonsa. Mikäs siinä. "Sinustahan se kerran tulee tämän talon
isäntäkin", oli holhooja naurahtaen sanonut. Ja sittenkuin hän tuli
täysikäiseksi, oli rusthollari naittanut Hilma-tyttärensä hänelle.

Nyt vasta hänelle selvisi täällä linnanmuurien kätkössä orvon kohtalo.
Olivathan ne, nämä muistelukset, joskus aikaisemminkin vilahtaneet
mieleen, mutta aina vain kuin ohimennen haihtuakseen seuraavassa
tuokiossa. Mutta nyt ne eivät ottaneetkaan poistuakseen, ne pitelivät
miestä ikäänkuin lujin, väistämättömin kourin.

Toisinaan sattui, väsymyksen käydessä hänelle ylivoimaiseksi, ettei
hän kumminkaan voinut nukkua. Hän ei tohtinut sulkea silmiään: silloin
kauhunnäyt karkasivat heti hänen kimppuunsa.

Tavallisesti hän silloin näki Nevalan Aaron. Tiesihän hän, että Nevalan
Aaro oli kuollut juuri hänen toimestaan, mutta sittenkin Aaro ilmestyi
hänen selliinsä.

Jos hän joskus sulki kirvelevät silmänsä tahdonvoimiensa herpaamana,
niin eikös Nevalan Aaro heti istuutunut hänen makuulavitsansa laidalle,
niinkuin hänkin silloin tihuiltana oli istuutunut Aaron vuoteen
reunalle.

Oletko se sinä, Aaro? hokivat miespoloisen kuivat huulet.

Ei vastausta.

Vain mykkyys vallitsee sellissä.

Lavitsalla loikoja ei kuitenkaan uskalla avata silmiään.

Kädellään hän sipaisee lavitsansa laitaa: Aaroa ei ole.

Hän vapisee kuin horkkatautinen.

Ja Jumalan ääni kuuluu huutavan hänelle: Kain, missä on veljesi
Aabel?...

Vanki n:o 999 tuntee sisimmässään olevansa veljen murhaaja, Nevalan
Aaron, lapsuutensa toverin surmaaja, Kain, joka on murhannut veljensä
Aabelin...

Herra, anna minulle anteeksi! jupisee onneton vanki.

Niin makaa hän kauan väristen ja vavisten, mutta kun hän vihdoin jaksaa
avata silmänsä, loistaa siinä paikassa, jossa Nevalan Aaron olisi
pitänyt istua, kirkas kuun läikkä, ja kopin ovessa olevasta yläreiästä
tuijottaa vartiomiehen silmä.

Vanki n:o 999 pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän polvistuu lavitsansa
viereen, siihen kohtaan, jossa Aaro oli istunut, koettaen rukoilla...

Yhä uudestaan, öin ja päivin, Aaro ilmestyy selliin, eikä Otto jaksa
enempää.

Näin sisimmässään vaikerreltuaan hän pyysi saada puhutella vankilan
pastoria, joka kerran jo oli käynyt hänen luonaan, mutta jonka
lohdutuksen hän silloin oli torjunut. Tälle hän nyt tunnusti syntinsä.
Pastori, lempeäkasvoinen, vanhahko mies, tarttui ystävällisesti
hänen käteensä puhuen lohdun ja rauhan sanoja sielulliseen hätään ja
ahdinkoon joutuneelle veljelleen.

— Muista, ystäväni, mitä Kristus sanoo: vaikka sinun syntisi
veriruskeat olisivat, minä tahdon ne lumivalkeiksi puhdistaa... Nämä
sanat on sanottu jokaiselle, sinullekin, erehtynyt veljeni... Ja
tämä sanoma pitää paikkansa ajoista aikoihin... Ole siis rauhassa,
luota vain Häneen, jolta kaikkinainen armo tulee niin hyville kuin
pahoillekin... Ja ken meistä on valmis sanomaan, kuka lopultakaan on
hyvä, kuka paha: vain Jumala on kaikkitietävä ja kaikkinäkevä, turvaudu
siis yksinomaan vain Häneen...

Otto Putila, vanki n:o 999, kiintyi pastoriin, kuin olisi isäänsä
kiintynyt. Helppoa olikin pastorin tämän kiintymyksen vuoksi vaikuttaa
Ottoon puhdistavasti. Siitä pastorille koitui todellista sisäistä
riemua, ja se lujitti sekin itsensä pastorinkin uskonvoimaa. Kun hän
Oton puheista lisäksi sai selville, että tämä vasta vankilassa oli
herännyt synnintuntoon ja tullut uskovaiseksi, pastori tunsi sielussaan
iankaikkisuuden esimakua.

— Kunpa sinä jaksaisit pysyä loppuun asti vahvana ja uskollisena
Herralle.

— Kyllä ainakin koetan...

Seurauksena Otto Putilan sisäisistä kamppailuista oli se, että
hän alusta alkaen käyttäytyi nuhteettomasti vankilassa. Ja kun
hänellä sitäpaitsi oli hyvä laulunääni, jonka hän antoi kaikua
vankilankirkossa, pastori nyökkäili saarnastuolista hyväksyvästi
hänelle. Ensi aikoina tämä toi onnen punan kalpeille kasvoille.

Silloin hän päätti yhä uudestaan sen, minkä oli pastorille lausunut
useasti kahdenkeskisissä keskusteluissaan, että hänestäkin,
vapauduttuaan vankilasta, tulee kunnon mies, samanlainen kuin oli ollut
Nevalan Aarokin. Oton huulet vapisivat hänen ensi aikoina tavatessaan
äänettömästi Aaron nimeä, mutta viikkojen ja kuukausien vierittyä hän
oppi ilman pelkoa ja vavistusta virkkamaan tuon nimen, jopa ääneenkin...

Mutta eräät toiset vangit eivät voineet mitenkään ymmärtää, kuinka
vanki n:o 999 jaksoi olla niin iloinen ja rauhallinen, vaikka kärsi
murhasta rangaistusta. Otto Putila näet oli siirretty jo puolenvuoden
kuluttua vankilan puuseppäosastolle, sillä hänhän oli tottunut tekemään
niitä töitä lapsesta pitäen: ensin puhdetöinä, sittemmin hän oli
jo valmistanut melkein koko Putilan talon huonekalustotkin ja myös
sepäntyöt.

Eräät näistä puuseppäverstaan vangeista väittivät hänen yrittävän
päästä vanginvartijain, sitten työkuntain päällysmiesten ja sitä tietä
lopulta itse vankilanjohtajankin suosioon. Matelemisella, hyi saakuri!
He eivät välittäneet vanki n:o 999:n selityksistä.

— Onko sulla Kristuksen rauha, sulla, joka olet tappanut miehen...
Hahaa...

Vanki n:o 999:n silmät painuivat alas.

— Olen katunut...

— Katunut ja saanut syntisi, murhasi, anteeksi, hohottivat kaikkein
ilkeimmät ja paatuneimmat. — Mene helvettiin!

— Eikö mitä, taivaaseen hänen tiensä vie.

— Onpa taivaassa tallella harputkin... joko sulla on katsottuna oma
harppusi?

— Tuoko pappi, joka on niin lempeä kuin Kristuksen karitsa kuvista
päätellen, joita minäkin olen joutunut näkemään joskus, ja joka
pyylevänä liihoittelee täällä synnintuntoisia, jumalan sanan vaivaisia
haalimassa, sen sinun autuutesi on valkaissut? härnäsi muuan kaikkein
pahimmista veijareista. — No, tästä saat muistutuksen omastakin
kuolevaisuudestasi, sinä murhaaja...

Hän heitti pienen väkivasaran Oton päätä kohden, mutta Otto ehti
väistää. Puuseppäosaston johtaja oli pitkän huoneen toisessa päässä
selittämässä eräälle vangille jotain työtä. Kuultuaan rähinää huoneen
vastakkaiselta puolelta hän käännähti ympäri juuri, kun vasara viuhuen
lensi läpi ilman läjähtäen seinään melkein hänen päänsä viereen,
pudoten kolisten lattialle. Hän otti sen tyynesti käteensä.

— Kuka heitti?

— Koeta arvata, p—le! murahti heittäjä. — Se ei ollut tarkoitettu
teihin.

— Vai sinäkö? Olisihan minun pitänyt arvata kysymättäkin.

Hän katsoi muistikirjaansa.

— Jo toinen kerta uppiniskainen. Jos vielä kolmannen kerran teette
tyhmyyksiä, on minun pakko ilmoittaa vankilanjohtajalle.

Miehen sanat olivat levolliset. Kiihtyneet mielet rauhoittuivat.

— Niin, kun tuo väittää, että hänellä on rauha Kristuksessa, vaikka
on murhannut miehen, jupisi se äskeinen heittäjä viitaten vanki n:o
999:ään.

Puuseppäosaston johtajan katseisiin osui osoitetun vangin rauhallinen
olemus.

— Ehkä hänellä onkin, sanoi hän miettivästi. — Mutta ei teidän
senvuoksi tarvitse lennätellä vasaroita häneen, eikä kehenkään
muuhunkaan toveriinne. Saattaa käydä pahemminkin.

Vangit kumartuivat taas työhönsä. He olivat tyytyväisiä
työnjohtajaansa. Yksinpä se äskeinen vasaranheittäjäkin vaikutti
nolostuneelta.




13.


Hilma-emäntä kävi jonkun kerran tapaamassa miestään linnassa. Häntä,
riuskaa ihmistä värisytti kummasti miehensä näkeminen. Kenties se
johtui suureksi osaksi siitäkin, että tiesi menetelleensä väärin Ottoa
kohtaan sen uuden pienokaisen suhteen. Hän oli näillä käynneillään
tunnustamaisillaan hänelle tämän tekonsa, mutta ei kuitenkaan saanut
tehdyksi sitä. Oli niinkuin jokin tulppa olisi asettunut hänen suunsa
eteen.

Ja sitäpaitsi hänhän oli heti katkaissut välinsä Santerin kanssa,
sillä Santerikin oli saanut jonkinlaisia omantunnon vaivoja, kuultuaan
isäntänsä Otto Putilan lopullisesta tuomiosta. Tämä se oli koskenut
aikaa myöten Hilma-emännänkin sydämeen vavahduttavasti. Hän ei alussa
voinut ymmärtää Nevalan emännän taannoista käyttäytymistä silloin
käräjillä, mutta päivien ja vuosien mittaan hän oppi sen käsittämään.
Kumminkaan hän ei saanut kääntyneeksi Nevalankaan emännän puoleen
asioissaan, vaikka kylällä kohistiinkin hänen ja Santerin välisestä
suhteesta. Varsinkin lapsen synnyttyä.

Hän oli vielä liian ylpeä. Saisihan Nevalan emäntä kuulla tämän
juoruistakin, lohduttautui hän. Ei hän sitäpaitsi ennenkään ollut
kielikellona kulkenut, vaikka toiselta puolen tämähän oli tosi asia,
arveli emäntä lullatessaan pienokaista, joka oli poika, terve ja
voimakas viikari. Sellaista hän juuri oli toivonutkin. Nyt olisi
talolla miehinen perijä.

Se olisi voinut olla vaikka hänen oman miehensäkin tenava, sillä
sehän syntyi lokakuussa samana vuonna, kuin Otto joutui linnaan. Ja
sen nimeksikin pantiin Otto, tehtiin isänsä kaima. Saahan Otto sen
sittemmin tietää, palattuaan, ja kuka tietää, vaikka pitäjästä olisi
muitakin vankeja samaan aikaan siellä, ja he voivat kertoa. Viisi
vuotta on pitkä aika, sinä aikana voi tapahtua mitä hyvänsä; tämän
asian emäntä jätti tulevaisuuden varaan. Tuo Otto-poju vaikutti
emäntään niin, että hän kiintyi raajarikkoiseen poikaansakin entistä
enemmän.

Mutta se, mitä hän ei jättänyt tuuliajolle, oli talon töiden johto
ja valvonta. Hän, Hilma-emäntä, oli aina liikkeellä, aamusta
myöhään iltaan saakka. Kulmakuntalaiset unohtivat vähitellen hänen
syrjähyppynsä, häntä alettiin kunnioittaa hänen toimeliaisuutensa
vuoksi. Sanottiinpa ajan kuluessa:

— Siinä on emäntä ja isäntä samalla kertaa.

— Mutta minkä viran Otto sitten saa, kun palaa linnasta? utelivat
muutamat.

— No vaikka perunankuorijan tai muun passaripojan...

       *       *       *       *       *

Niiden harvojen käyntien lisäksi, joita Hilma-emäntä teki vankilaan,
kulkivat kirjeet heidän välillään. Niistä Otto sai tietoja kotona
tapahtuneista ulkonaisista seikoista: vuodentulosta, lehmien ja
hevosten poikimisista, piikojen muutoista ja siitä, että Santeri
palveli yhä edelleen Putilassa.

Kun Santeri sitten kolmannen rangaistusvuoden lopulla markkinain aikana
pistäytyi isäntänsä luona vankilassa, ilahtui isäntä tästä käynnistä.
Mutta Santeri, joka ennen oli ollut reipas ja iloluontoinen mies, oli
nyt masentuneen ja alakuloisen näköinen.

— Mikä sinun on, Santeri?

— Mikäs minun, hörähti Santeri.

Isäntä puheli edelleen:

— On hyvä, että viihdyt Putilassa. Sinun johdollasi menevät työt kuin
rasvattuina, niin, niin, muistanhan itsekin sen.

Santeri nousi kiusaantuneena. Isäntä kiirehti sanomaan:

— Mutta jokin vaivaa sinua. Kuule, jos palkkasi on liian pieni
mielestäsi, pyydä emäntää lisäämään sitä. Sano, että minä käskin.

Niinkuin piston saaneena Santeri sammalteli:

— Palkkaa on yllin kyllin. Hyvästi nyt vain, isäntä.

Ja Santeri pakeni melkein juoksujalkaa.

Mikä kumma riivasi miestä, kun läksi niinkuin ampiainen olisi pistänyt,
ihmetteli isäntä.

Mutta kotiin, Putilaan, ehdittyään Santerilla oli pitkä
yksityiskeskustelu Hilma-emännän kanssa.

— Kyllä teillä, emäntä, on hyvä mies. Oli saada minutkin, ison miehen,
vetistelemään... Hävettää tämä elämä...

Emäntä istuutui pöydän ääreen, jonka toisessa päässä Santeri istui
synkkänä. Siinä he nyt murjottivat.

Santeri sanoi vihdoin:

— Lienee parasta, että minä muutan taloa ensi marraskuusta.

Emäntä nyökäytti. Ja tahdottomasti hänenkin huuliltaan pääsivät sanat:

— Tämä elämä ei ole kadehdittavaa... hävettämään pyrkii.

Santerin mentyä makuutiloilleen pirttiin emäntä istui myöhään yöhön
avuttoman näköisenä. Vääntäytyi sitten siitä Otto-pojun viereen sitä
ennen peitettyään ja annettuaan kaljaa toiselle rammalle pojalleen.
Kaksi suurta kyyneltä oli hänen silmiinsä ilmestynyt hänen noustessaan
anivarahin aamuaskareilleen...




14.


Vasta syksyllä Putilan isännälle selvisi se Santerin taannoinen käytös
hänen luonaan, ainakin osittain. Hän sai näet kirjeen emännältään,
jossa tämä kertoi talon sen vuoden töistä ja toimista. Kirjeen lopussa
oli seuraava tiedonanto: "Santerikin muuttaa sitten meiltä, sai
paremman paikan Suutalan kartanossa Uskelassa. En viitsinyt pidätellä
häntä, osaan jo itsekin johtaa talon töitä ja muutakin komentoa."

Kas vain sitä Hilmaa, hymähteli Otto, se pystyy kaikkeen paremmin kuin
minä, talossa ei enää kaivattane minua. Joka tapauksessa hän tunsi iloa
siitä, että kotona tultiin toimeen, olkoonpa sitten isäntänä Hilma tai
hän.

Mutta jos hän olisi tiennyt kotiasioistaan vähän tarkemmin,
olisi hänen rauhansa jälleen ollut vaarassa tipahtaa tiehensä.
Onneksi hän ei saanut tietää niistä vielä. Tuntui siltä kuin hänen
uskonvoimansa tarvitsisi vielä vahvistusta kestääkseen Jobin postit
mielentyyneydellä. Savijoen pitäjästä ei näinä vuosina sattunut
olemaan vankilassa muuta kuin jokunen mies kärsimässä rangaistusta
näpistelemisestä tai jostain muusta pienemmästä rikoksesta, eikä Otto
ollut joutunut näiden kanssa kosketuksiin. Nuo tuomitut olivat kotoisin
asemaseudun kylistä, mikäli hän oli kuullut vankilansaarnaajalta. Ja
syrjäinen Arvassalo ei mahtunut heidän tietopiiriinsä, Arvassalo, joka
oli kaukana Savijoen asemalta: kahden-kolmenkymmenen kilometrin päässä.

Näinä kuluneina vuosina, jotka olivat olleet Otto Putilalle sekä
raskaan koettelemuksen että toisaalta sisäisen rauhan ja riemun aikoja,
hän oli saanut vankilan pastorista todellisen isällisen ystävän ja
neuvonantajan.

Tämä kunnon pastori oli puhunut vankilanjohtajalle useasti Otto
Putilan, vangin n:o 999, mallikelpoisesta, nöyrästä ja toisillekin
vangeille esimerkillisestä käytöksestä vihjaillen samalla
armonanomuksen lähettämisestä rangaistusajan lyhentämiseksi.
Otto Putilalle hän ei kumminkaan ollut hiiskunut mitään näistä
aikomuksistaan, osaksi siitä syystä, että, jos ei onnistuisikaan
yrityksessään, Otto ei lankeaisi turhiin kuvitelmiin, osaksi taas siitä
syystä, että hän tahtoi myönteisessä tapauksessa hämmästyttää Ottoa —
se olisi varmaan ilonpäivä Otolle, niin pastori ajatteli.

Niinpä hän nyt neljännen rangaistusvuoden lähetessä loppuaan huomautti
jälleen vankilanjohtajalle, että pitäisi jo vähitellen —

— Tiedän, pastori, tiedän, taas siitä lellipojastanne.

— Niin, vanki n:o 999, Otto Putila.

— Anomus siitä on jo lähetetty kaikkine teidän antamine erinomaisine
suosituksineen ja puoltolauseineen, joihin minäkin olen yhtynyt
täydellisesti.

Anomukseen tulikin myönteinen päätös huhtikuun viimeisinä päivinä.
Senaatti määräsi siinä, että Kakolan vanki n:o 999, Otto Putila, on
päästettävä vapauteen ensi toukokuun 10 pnä.

— Tuokaa Otto Putila tänne kansliahuoneeseeni, antoi vankilanjohtaja
määräyksen päivystävälle vartijalle. — Hän toimii puuseppäosastolla,
tiedättehän.

Kun johtaja nyt luki Otto Putilalle tämän tuomioajan lyhennyksen, Otto
vaikeni näyttäen selviä tyytymättömyyden oireita.

— No mutta mies, ettekö iloitse? kysyi johtaja ällistyneenä.

— Enpä tiedä, onko tässä iloitsemisen syytä.

— Tietysti on, ajatelkaa melkein vuosi lyhennystä, sillä toukokuun 10
pnä olette vapaa. Tästä asiapaperista muuten näkyy, että kantajanne
luopuminen edesvastuuvaatimuksesta silloin käräjillä on kantanut nyt
vasta toivotun tuloksen.

— Niinkö? Sitäpä juuri arvelinkin, tuli hiljaa Otto Putilan suusta.

— Niin, ensi toimenne vapaaksi päästyänne on kiittää emäntä Sohvi
Nevalaa. Saatte mennä.

Kumma mies, sekapäinenkö vai kiittämätön lienee, tuumiskeli
vankilanjohtaja... Saa nyt nähdä, onnistuuko ystäväni pastorin paremmin
kuin minun taivuttaa hänen mieltään kiitollisemmaksi, pastorillahan
ovat ne hänen omat metkunsa...

Vankilansaarnaaja, joka illalla vasta sai tiedon anomuksen
onnistumisesta, sai myös kuulla vankilanjohtajalta, miten Otto Putila
oli suhtautunut rangaistusaikansa lyhentymiseen.

Syvissä mietteissään pastori astui Oton selliin. Hän näki heti, ettei
Otto ollut entisellään. Ei puhunut, ei pukahtanut, niinkuin ennen aina.
Silmät räpyttelivät levottomina.

— Olin luullut, että tämä tuottaisi iloa, sanoi vanha pastori hiljaa.
— Ja nyt kumminkin noin murheellinen naama. Sanokaahan toki, mikä
mieltänne painaa taas.

Vaitiolo. Pastori tarttui Oton käteen, niinkuin niin monesti ennenkin.
Otto ei temmannut kättään pois, hän tuntui taaskin saavan pastorin
kädestä rauhaa ja tyyneyttä. Se lepäsi siinä niinkuin isän kädessä.

Isän kädessä! Oton sydän järähti.

— Teille, pastori, minä uskallan tunnustaa nykyisen
tyytymättömyyteni... Te olette ollut minulle kurjalle isä täällä näinä
vaikeina vuosina... Minä olisin tahtonut kärsiä rangaistukseni loppuun
asti, se olisi vähin, minkä olisin voinut tehdä...

— Mutta hyvä ystävä, sanoi pastori heltyneenä. — Ymmärrän kyllä
teidänkin ajatuksenne, mutta tekisitte väärin emäntä Sohvi Nevalaa
ja hänen miesvainajaansa kohtaan, jos ette suostuisi tähän pieneen
tuomionne lyhennykseen.

— Mutta minun puukotuksestanihan Aaro kuoli.

— Tehän olette katunut tekoanne syvästi ja vilpittömästi, se
luullakseni riittää Jumalallekin, katumuksesta on vain askel
synnintuntoon ja armoon, jotka te olette jo omaksunut itsellenne.

— Mutta sittenkin, yritti vielä Otto.

— Älä, poikani, epäile enää, epäilykset ovat ainoastaan saatanan
juonia. Tämä nyt tapahtunut tosiasia on vain yksi Jumalan ihmeellisistä
töistä, niitä saat kokea nähtävästi useitakin vastaisella
elämäntaipaleellasi.

Pastori kävi melkein joka ilta Otto Putilan sellissä lohduttamassa ja
neuvomassa. Ja kun toukokuun 10 päivä koitti, oli Otto Putila päässyt
tasapainoon. Iloisena ja reippaana hän hyvästeli vankilanjohtajaa tämän
kansliassa.

— Onnea uuden elämänne varrelle! sanoi johtaja puristaessaan hänen
kättään.

Pastori oli luvannut tulla häntä asemalle saattamaan. Ja kun nyt Otto
Putila astui vankilan portista raikkaaseen toukokuun ilmaan, oli
maailma kuin uusi hänen silmissään. Auringonpaiste häikäisi häntä, hän
käveli hitaasti asemalle. Hänen jokainen aistinsa oli vireessä. Hänellä
oli kevyt olo. Olihan hän nyt menossa kotiin, kotiin...

Pastori oli jo asemalla odottamassa. He puhelivat hiljaisella äänellä.
Oikeastaan pastori se puheli, Otto vain kuunteli.

— Sinua tietysti kavahdetaan ensi aikoina siellä kotikulmallasi,
sanoi pastori viime sanoikseen. — Mutta älä ole tietävinäsikään,
sillä Jumalan lapsiahan vieroksutaan aina ja kaikkialla. Pysy, Otto,
uskollisena loppuun asti, niinkuin olet täälläkin pysynyt kerran
armolle auettuasi.

Pysy uskollisena loppuun asti! mietiskeli Otto Putila istuutuessaan
junan penkille. Loppuun, loppuun asti, loppuun! säestivät vaununpyörät
miehen katsellessa ohivilahtelevia maisemia.

Ihmiset hyörivät jo kevättöissä, kyntäjä käänsi aurallaan turvetta,
äestäjä näkyi rallattelevan iloisesti, ja leivonen tuolla kynnöksen
yläpuolella ylisteli Luojaa, vaikka ilovirret hukkuivatkin junan
kolinaan.




15.


Otto ei ollut ilmoittanut kotiintulostaan.

Kun hän astui junasta kotoasemalleen, huomasi hän heti, että siellä
olevat harvat tuttavat välttivät katsoa häntä, tuskin ja tuskin
tervehtivät. Hänen mieleensä jysähti: vanki, olet ollut vanki, vieläpä
miestaposta. Ja samassa hän muisti vankilanpastorin sanat: sinua
kavahdetaan ensi aikoina...

Hän puikkelehti töllistelevien tuttaviensa katseiden seuraamina
asemalaiturin taakse toistaen itsekseen: pysy uskollisena loppuun asti,
ja törmäsi muutamaan mieheen. Tämä löi häntä tuttavallisesti olalle.

— No, eikö siinä totisesti ole itse Otto Putila?

Tunsihan Ottokin miehen Arvassalon poliisiksi Nikodemus Palpalaksi.

— Sama mies, sanoi Otto matalasti. — Sain tuomioni lyhennystä.

— Kuulin kyllä siitä kaupungissa käydessäni jokin päivä sitten,
mutta en tullut kertoneeksi siitä kotiisikaan. Sinä tietysti olet
kirjoittanut siitä. Etkö? Sepä kumma! Ilmankos ei täällä näy Putilan
hevosta vastaanottamassa... No, pääset minun hevosellani... Mutta
saanen sentään toivottaa sinut tervetulleeksi tänne kotikulmallesi.

Otto tunsi kouransa uppoavan Nikodemus Palpalan lujaan kouraan ja hän
tiesi nyt, että hänellä oli ainakin yksi ystävä tässä karussa miehessä.

Kotimatkalla kumpikin vaikeni miltei kokonaan. Palpala vilkaisi
syrjäsilmäyksin usein Ottoa, kunnes lopulta kuitenkin puhkesi puhumaan
harvakseltaan:

— Niin, kotitanhuat ovat kai paljon muuttuneet poissaollessasi... Et
ole tainnut kotoasi saada paljonkaan tietoja vai kuinka?

— Kyllä, olen saanut.

— Hm, jassoo... vai niin...

— Tietysti olen. Santerikin on lähtenyt pois johonkin kartanoon
Uskelassa ja niin edespäin.

— Hm, hmm! tuli kuivasti Palpalan suusta. — Tarkoitan, oletko kuullut
mitään erikoista.

Otto katsahti Palpalaan, mutta tämän katse oli tähdättynä suoraan
menosuuntaan.

— E-en, miten niin erikoista?

— Eipä juuri mitään, tuumi Palpala läimähyttäen ohjasperillä hevostaan.

Oton mieleen oli jäänyt särähtelemään tuo "mitään erikoista", mutta hän
ei kuitenkaan saanut kysytyksi enempää. Kun ehdittiin Palpalan asunnon
kohdalle, Otto nousi rattailta, vaikka toinen olisi kyydinnyt hänet
perille saakka.

— Näin on parempi. Tahdon kulkea jalan nämä pari kilometriä. Kiitoksia
vain kyydistä.

Otto läksi taivaltamaan Putilaa kohden. Palpala käänsi hevosensa
kotitielleen.

— Ne perhanan naiset! tuskitteli hän itsekseen. — Tuolla maantiellä
astuskelee nyt Otto Putila kotiaan kohden eikä kai vielä tiedä,
puheistaan päätellen, mikä häntä on kotonaan odottamassa. Poika, heh,
pulska tenava... Mutta omatpa ovat asiansa — vieraiden ei passaa niihin
koskea, sen kieltää jo laki ja oikeuskin...

Niin, siinä maantiellä kävelee nyt Otto Putila kotoaan kohden.
Jokivartta mataava maantie pölisee hieman, pääskyset keikkuvat
viserrellen puhelinlankojen päällä, koivut ovat jo melkein
lehdissään. Kulkija hengittää ympärillään tuntuvaa toukokuun illan
raikasta, mullantuoksuista ilmaa Arvasjoen siinä vieressä hyristessä
kevätkohinoissaan. Rysiä ja mertoja on jo pantu kalojen surmaksi.
Ovatkohan ne siellä Putilassa kalastelleet sinä aikana, kun hän on
ollut poissa? Hän, samoinkuin isävainajakin, oli ollut intohimoinen
kalanpyydystäjä. Pitääpä panna huomenna kalastusvehkeet jokeen, jos
eivät jo ole aikaisemmin panneet...

Tuolta Nevalan tieltä näkyy astelevan joku naisihminen maantietä
kohden. Se kävelee kevätillan hämärässä rauhallisesti, lintujen
liverrykset kiirivät hänenkin ympärillään, mullan ja koivujen lemut
leviävät hänenkin vaiheillaan niinkuin kävelevän Otto Putilan, joka
seurailee tulijan kulkua. Nuo tuoksut ja tuo illan virkistävä raikkaus
ovat hiipineet Oton sydämeen tehden sen onnelliseksi, eikä hän pahoin
hämmästy, kun hän tulijassa tuntee hiljaisen, rauhallisen Nevalan
Sohvi-emännän.

— Tervetuloa tänne kotiseudullesi takaisin! sanoo Sohvi, jonka
kasvoille nousee iloinen hämmästys, hänenkin niinkuin Nikodemus
Palpalan.

Sohvi ei edes kysele, minkä vuoksi hän pääsi palaamaan aikaisemmin.
Oton silmissä oli niinkuin sumua hänen taittuessaan Sohvin ojennettuun
käteen.

— Kiitos, Sohvi, noista sanoistasi. Et usko, kuinka iloiseksi tulin
saatuani kohdata sinut ensimmäisenä kotikulmalaisista. Sinullehan olen
tuottanut raskaimman murheen.

— Ei puhuta niistä nyt enää, milloinkaan.

— Mutta kumminkin on minun kiittäminen sinua, Sohvi, siitä, että pääsin
melkein vuotta lyhyemmällä rangaistuksella, vaikka mielelläni olisin
kärsinyt koko tuomionkin.

Ja Otto kertoi Sohville koko asian: kuinka Sohvin anomus silloin
käräjillä johti lopultakin suotuisaan tulokseen ja kuinka hän ei ensin
ollut tahtonut käyttää sitä hyödykseen. Hän oli saanut omantunnon
tuskia ja vasta vankilanpastorin oli onnistunut hänen mielensä kääntää
jälleen nöyräksi.

— Jaa, jaa, me ihmiset olemme niin ylpeitä ja itserakkaita, emmekä
kumminkaan ole muuta kuin särkyvä oljenkorsi Jumalan väkevän käden
alla. Sinun asiasi, Otto, lienevät selvillä Jumalan kanssa?

Otto nyökäytti, puhua hän ei voinut, sillä hänen sydämensä oli täynnään
kiitollisuutta kaikkia ja kaikkea kohtaan, yksinpä maantientomusta
nousevat ruohotkin olivat tällä hetkellä läheisiä hänelle.

— No, se on hyvä, oikein hyvä, luota sinä Jumalan armoon, niin vältyt
kaikesta pahasta, puheli Sohvi-emäntä. — Ja kun tulet kotiisi, niin
koeta olla säyseä, mitä hyvänsä kohtaatkin siellä... Muista olla
rehellinen uskossasi itseäsi ja lähimmäisiäsi kohtaan.

Otto jäi pitkäksi tuokioksi miettimään Sohvin sanoja tämän häipyessä
illan kuulaaseen hämyyn.

Mitä hyvänsä kohtaatkin siellä kotonasi!

Jo toinen käsittämättömältä tuntuva varoitus.

Mitä kummaa he tarkoittavat, Palpala ja Sohvi-emäntä?

Hänen jalkansa hidastelivat, hän tuumi ja aprikoi pääsemättä selville.
Mutta tuoltahan jo puuntavat Putilan punainen asuinrakennus ja harmaa
navetta, talli ja muut talousrakennukset — siellä hän saa selville
tämän ongelmankin, joka äkkiä oli asettunut hänen tielleen niinkuin
synkkä ukkospilvi. Hän seisoo kauan aikaa katsellen kotitaloaan, ja
kun hän vihdoin lähtee liikkeelle, niin hän lähestyy Putilaa niinkuin
pyhiinvaeltaja. Ei hän tänä hetkenä muista tuota mustaa pilveä, joka
oli kietoutunut hänen ympärilleen, hän rientää vain kotiaan kohti.
Kaikki muu on hänestä tällä kertaa arvotonta paitsi koti, joka on
tuossa melkein käden ulottuvilla.

Ristitanhualla seisoskelee muutamia tuttuja aikuisia lasten ollessa
pallosilla, ja sillalla nuoret tanssivat niinkuin tavallisesti
harmonikan soiton tahdissa. Hän tervehtii hätäisesti tiellä olijoita,
jotka jäävät kummeksien katsomaan, kun hän pujahtaa veräjästä Putilan
pihalle.




16.


Vihdoinkin kotona!

Tulija istuutuu hervottomana kaivonkannelle. Joelta puhaltaa kostea
tuuli, harmonikka rämisee sillalla tanssivien askelten silitellessä
siltapalkkeja. Hän antaa silmiensä hyväillä äänetöntä pihapiiriä,
asuinrakennusta, tallia, navettaa ja maitokamaria, jossa joku kuuluu
kolistelevan. Muuten on koko talo mykkä, nuoret piiat ja rengit ovat
nähtävästi sillalla.

Onko hän nyt onnellinen, sitä miettii isäntä kaivonkannella, mutta
ennenkuin hän pääsee ratkaisuun tästä, astahtaa se maitokamarissa
puuhaillut henkilö kynnykselle. Otto ohjaa katseensa sinne.

Hänen emäntänsä Hilmahan se oli, mutta kuka oli se toinen, joka
paaperteli Hilman käsivarresta riippuen. Hilma seisoo vaiti
maitokamarin portailla. Otto liikahtaa paikaltaan emäntäänsä kohden ja,
kuin pyytäisi anteeksi, virkkaa hiljaa:

— Niin, minä tulin nyt...

— Siltä näyttää. Kuulin sattumalta äsken, että sinun puolestasi olivat
vankilan viranomaiset tehneet anomuksen tuomiosi lieventämiseksi...
Sait kuin saitkin siis lyhennystä.

Hilma naurahtaa luonnottoman kovasti nähdessään Oton kysyvästi katsovan
poikaan.

— Mennään tästä sisälle, sanoo Hilma. — Selitän siellä sitten asiani.

Vanhin poika, se raajarikko, tervehtii arasti isäänsä. Otto istuu
keinutuoliin aavistelevin mielin.

— Tuon sulle kahvia ja vähän iltaruokaa, virkkaa emäntä. — Kovin näytät
nälkäiseltä ruipelolta.

Otto torjuu kädellään. Poika riippuu äitinsä hameenhelmoissa vilkuillen
ihmeissään vierasta miestä.

— Äiti, kuka on tää vieras mies? jokeltaa poika sitten yhtäkkiä.

Äiti naurahtaa hämillään:

— Se on sinun isäsi, Otto-pojuseni. Mutta minä panen pojun nyt maata,
kiltit lapset nukkuvat ajoissa.

Isäntä oli kuunnellut ymmällämielin.

— Mitä sinä sanoit, Hilma? Isäsi?

— Käydään tänne salin puolelle, ettei häiritä lasten unentuloa, sanoi
emäntä peitellessään molempia lapsiaan.

Salissa vallitsi pitkän aikaa äänettömyys. Oton silmät räpyttelivät,
emännän näytti olevan vaikea aloittaa.

— Saat sinä sen tietää kumminkin muilta, sivullisilta, joten on
parempi, että minä kerron sinulle sen. Se on minun ja Santerin.

— Sinun ja Santerin!

— Niin, vaikka voisi se olla yhtä hyvin sinun ja minunkin, sehän syntyi
lokakuussa tuomiovuonnasi. Mutta mikä nyt?

Otto oli ponnahtanut seisaalleen.

— Voi saakuri sinua... Sinä...

— Niin, tällainen minä olen. Anna tulla vaan kaikki yhdellä kerralla,
mitä sinulla on sydämelläsi, päästään siitäkin.

Mutta Otto häpesi itsensä ja emäntänsä puolesta, vielä enemmän sitä,
että näin heikkouskoinenko hän olikin.

— Miksis teit minulle tämän? kysyi hän hiljaa. — Vaikka en parempaa ole
ansainnutkaan, niin kuitenkin...

Silloin katkesi emännän ylpeys.

— Olin monta kertaa aikonut tunnustaa sen sinulle käydessäni sinua
tapaamassa siellä, mutta en rohjennut, kirjoittaakin aioin, mutta en
sitäkään tullut tehneeksi... Olisi ehkä ollut parempi sinulle, että
olisit tiennyt... Väärinkö tein salatessani tämän, kun sen palattuasi
kotiin sait kumminkin tietää, sitä en silloin ymmärtänyt...

Isäntä ajatteli katkerana pastorin viimeisiä sanoja Jumalan
ihmeellisistä teoista hänen elämäntaipaleellaan. Oliko tämäkin nyt
sellainen!

Mutta vielä kiukku kaiverteli isännän mieltä.

— Kyllä minä sille Santeri-saatanalle joskus vielä näytän, jahka sen
kelmin tapaan.

— Unohdin sanoa, etten yhtään kertaa ole ollut hänen kanssaan sen
jälkeen, kuin juttusi päättyi käräjissä, sanoi emäntä. — Saimme
molemmat piston omiintuntoihimme.

— Joopa joo, isännän ääni oli ivallinen. — Kukapa teitä uskoisi.

— En pyydäkään sinua uskomaan, Jumala kyllä tietää meidän kummankin
synnit ja sen kolmannenkin, joka on minulle nyt muisto vain.

— Niinkö, sen Santerinko?

— Sen.

Isäntä käveli salissa edestakaisin puhellen:

— Vai Jumalaan sinäkin vetoat, sinä... Kyllä minä vielä näytän...

Emäntä painoi hänet istumaan tuolille, meni asuinkamariin ja kopeloi
jotain seinäkaapista vetäen sieltä esiin Oton remelivyön, jonka toi
saliin.

— Tunnetko vielä näitä, sanoi emäntä vetäen puukon tupesta. — Tätäkin
veistäsi?

Hän piti sitä päivän viimeistä kajoa vasten, se kiilui vieläkin, kuin
jotain hyytynyttä ihmisverta olisi ollut siinä. Otto alkoi vavista.

— Pistä se takaisin tuppeen!

— Minä otin sen talteen, sittenkuin sitä ei enää tarvittu
tutkimuksissa. Että tietäisit, ettei siitä näyttämisestäsi tule enää
mitään. Äläkä rupea rähisemään niinkuin aikoinasi, kun talo oli sinun
määräysvaltasi alainen.

— Enkö saa tehdä omassa talossani, mitä haluan, kunhan en tee
tyhmyyksiä?

— Et, sillä et taida tietää sitäkään, että nyt olen minä sekä emäntänä
että isäntänä tässä talossa, puheli emäntä kuin pikku lapselle.

Lähtiessään pakariin valmistamaan illallista hän vielä sanoi
ystävällisesti:

— Saisit oikeastaan olla kiitollinen minulle, että semmoisen hommasin
sinulle, pulskan ja terveen poikalapsen, talomme perijän...

Kiitollinen, kyllä kai, perhana!

Peijakas ja tuhannen sarvipäätä — hän pani kätensä suulleen, ettei
enempää kiroileisi ja siten vihottaisi Jumalaa, sillä välähdyksessä
hän ymmärsi nyt, että hänestä oli mahti mennyt, jos sitä koskaankaan
oli ollut hänessä. Emäntä oli luonnollisesti, olojen pakosta, hänen
vankilassa ollessaan joutunut käyttämään sekä emännyyttä että myöskin
isännyyttä, jotteivät talon työt olisi menneet hunningolle, tosin
alkuaan Santerin avulla, mutta toista vuotta jo yksinäänkin.

Isäntä siirtyy salista pihamaalle, talliin ja kurkistaa navettaankin.
Kaikki on hyvässä järjestyksessä. Ja entäs pihamaa: käytävät
hiekoitettuja, puutarha myöskin kunnossa, ei mitään joutavaa huiskin
haiskin heitettyä kalustoa, niinkuin oli ollut hänen aikanaan.

Emäntä noutaa maitokamarista voita ja maitoa kutsuen isäntää
haukkaamaan illallista ja tämä menee vaimonsa perässä kamariin,
jossa pöytä jo oli katettuna odottamassa. Molemmat lapset nukkuvat
rauhallisesti.

He syövät vaiteliaina. Kun emäntä korjailee ruokia, kysyy isäntä:

— Otto, isänsä kaima, niinkö sinä sanoit?

— Niin, etkö pidä siitä nimestä?

— Miksei, vastaa isäntä vähän jäykästi. — Nimi kuin nimi.

— Sitä minäkin, hymyilee emäntä mennessään viemään ruokia maitokamariin
takaisin.

Isäntä jää istumaan pöydän ääreen mietteissään.

Hänestä ei olisi enää mahdinottajaa emännästä, joka oli kuluneina
vuosina kasvanut hänen silmissään pelottavan vahvaksi ja voimakkaaksi.

Ja miksi hän ottaisikaan sen.

Talohan tulee emännän johdolla hoidetuksi ja paljon paremminkin
kuin konsanaan hänen, vaikka hän onkin miehen vaatteissa. Ja kun
hän sitäpaitsi voi mukavasti sovittaa tähän menettelyynsä pastorin
viimeiset sanat "pysy uskollisena loppuun asti" ja Sohvin sanat "ole
rehellinen uskossasi itseäsi ja lähimmäisiäsi kohtaan, mitä hyvänsä
kohtaatkin", niin hän alistuu nöyrästi, tahtoo ainakin yrittää. Hänen
omatuntonsakaan ei sodi vastaan tätä menettelyä.

Niin, yrittää olla tuomitsematta emäntäänsä, sillä onhan häneen
itseensäkin sovellettu anteeksiantamuksen suloista evankeliumia.
Hän aavistaa, että se tulee alussa tuntumaan vaikealta. Hän saisi
pureskella monta kovaa kivensirpaletta, monta kovaa totuutta kokea,
ennenkuin hänen kilvoittelutiensä olisi kuljettu loppuun.

Mutta loppuun asti hän tahtoo uskollisena kulkea vähien voimiensa
turvissa. Eiväthän hänen tulevat virnistelijänsäkään olleet
synnittömiä. Jos jaksaa kohdata tyynesti heitä, niin eiköpähän se
auta. Rakkaudella voidaan ihmiset voittaa puolelle, pahuudella heidät
loitonnetaan yhä kauemmaksi — sen oli Otto Putila oppinut vankilassa
pastori-isän ohjaamana. Ja se oli kallis oppi, jota hän ei tahtonut
menettää.

Vaikealta tämä alistuminen tuntui jo tuona lyhyenä iltayön hetkenä,
jona emäntä viipyi maitokamarissa. Alistuminen Herran tahtoon ja
pahan luontonsa kuolettaminen. Ja tätä tulisi kestämään vuorokausi
vuorokaudelta ja viikko viikolta, kunnes noista hetkistä kertyisi
vuosia, vuosikymmeniä...

Kestäisikö hän, entinen huima ja risapää Putilan isäntä, tämmöistä
alinomaista pahan luontonsa, oman lihansa kuolettamista?

Hän katsoo ulkona vallitsevaan kiiluvaan kevätiltaan, jolla silläkin on
tarkoituksensa Jumalan väkevissä käsissä, ja hän alkaa tuntea uudestaan
itsessään nousevan sitä vahvuuden henkeä, jonka pastori oli kylvänyt
hänen sieluunsa. Hänkin, yksi Herran pienimmistä ja heikoimmista.

Ja siksi toiseksi: olihan hän tappanut Aaron, miksei hän jaksaisi
tappaa omaa pahaa luontoaan, omaa syyllistä lihaansa...

       *       *       *       *       *

Hän näkee emäntänsä palailevan pihan yli maitokamarista, pysähtyvän
ja luovan silmäyksen hämyisen yön taivaalle antaen sen sitten kulkea
pitkin taivaan kupulakea, kunnes se jää kotvaksi idän kulmalle. Ja
jatkavan sitten hiljaista kävelyään tänne, asuinrakennusta kohden.

Emännällä ovat jo miehen vaistotkin tunnustellessaan ilmojen oireita,
ajattelee sisälläistuja, jonka tällä hetkellä valtaa niin hillitön
apeus, että hän retkahtaa kuin selkärangaton pöydän varaan.

Emäntä saapuu kamariin, katsoo kummastuneena, miltei arasti isäntää,
jonka hartiat vielä nytkähtelevät pidätetystä itkusta. Pudistaen
päätään emäntä rupeaa riisuutumaan. Raajarikko pyytää silmillään
jotain juotavaa pannen sormen suuhunsa, se raukka ei osaa edes puhua.
Emäntä käy porstuan komerosta noutamassa raikasta kaljaa, nostaapa
vielä hänet astiallekin, peittää pojan sitten sänkyynsä ja samalla
Otto-pojunkin toisessa sängyssä... Isäntä katselee neuvottomana ja
jotain kiitollisuuden ilmausta näkyy hänen suupielissään huomatessaan
emäntänsä näin vaalivan raajarikkoakin.

Emäntä katselee yhtä avuttoman näköisenä sänkynsä laidalta isäntää.
Sitten kuuluu hiljaisena kuiskauksena:

— Olet sinäkin saanut kärsiä, jos olen minäkin.

Se hipaisee isännän korvia niinkuin anteeksipyyntö, se tunkeutuu
sydämeen saakka. Isännän kasvot värähtävät. Tähän asti isäntä on
luullut, että hän yksin oli saanut kärsiä tekemästään rikoksesta, mutta
nyt istuu tuossa hänen vaimonsa, joka myöskin sanoo kärsineensä.

Ja kun isäntä nyt kylmästi arvostelee tilannetta, havaitsee hän, että
emäntäkin on joutunut kärsimään, eikä ainoastaan huvittelemaan.

Omassatunnossaan Hilmakin on saanut kärsiä ja kamppailla. Isäntä tiesi
omasta kokemuksestaan, että omantunnon tuskat ovat kaikista kauheimpia.

— Mutta niin kai oli meidän elämämme säätty alusta alkaen, että näin
piti tapahtua meidän kohdallemme. Muuten elämämme olisi muuttunut
helvetiksi.

Kumpi heistä sen sanoi, eivät he itsekään tienneet, mutta kun isäntä
aikoo sanoa jotain, niin emäntä lopettaa keskustelun ystävällisesti ja
kuitenkin päättävästi:

— Nyt on jo nukkumaanmenon aika. Piiat ja rengit juoksevat yökaudet
ulkosalla, niin että on vaikea saada heitä aamuisin hereille. Ja
huomenna täytyy nousta varhain jalkeille, näyttää tulevan hyvä
kylvöilma... Mitä?... Ei, kyllä minä määrään miehet töihin, määräänpä
sinutkin, jos tarvis tulee, nyt niinkuin vastakin...

       *       *       *       *       *

Hyvä Jumala pitää huolen kaikista luoduistaan, mietiskelee Putilan Otto
sängyssään. Ja kyllä kai minäkin vielä opin pitämään Otto-pojusta hyvän
Jumalan avulla.

Hän oli menettänyt, kuvaannollisesti puhuen, ruumiillisen
selkärankansa, jonka tilalle hänen oli onnistunut vankilanpastorin
avulla kasvattaa siveellinen selkäranka, siitä hän ei tulisi luopumaan
mistään hinnasta.

Se olisi oleva hänelle pelastuksen ankkuri nyt ja aina.

Jos hän luopuisi siitä, niin taas alkaisi entinen elämä, ja hänellä ei
ollut varaa enää antautua virran vietäväksi.

Näihin sovinnollisiin ajatuksiin nukahtaa Putilan Otto hyvin tietäen,
mitkä ulkonaiset vaikeudet tulisivat häntä kohtaamaan tällä tiellä.
Ne hän oli kuitenkin päättänyt voittaa, tuli mitä tuli, vaikka alussa
tietysti tuntuisi vaikealta, jopa mahdottomaltakin.

Hilma-emäntä valvoo vielä tuokion miehensä vaivuttua uneen, huokailee
ja itkeä tihuuttelee, mutta ennen pitkää kuuluu huoneesta neljän
tasaisesti nukkuvan hengitykset, palvelusväen samaan aikaan hiipiessä
makuutiloilleen pirttiin, josta rupeaa kuulumaan tukahutettua
tirskuntaa ja matalaa puheensorinaa, kunnes koko talon väki on
siirtynyt unten maille.

Ja niin nukkuu koko Arvassalon laaja kulmakunta.

Vain joki kohisee kevättulvissaan, ja sanomalangat soivat hiljalleen.



