Väinö Kolkkalan 'Taipaleella tapaamiani' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3864. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja
Projekti Lönnrot.




TAIPALEELLA TAPAAMIANI

Muistelmansirpaleita elämäni varrelta


Kirj.

VÄINÖ KOLKKALA





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1948.






    Kolehtihaaviin kerään penningeitä
    eloni pitimeksi.
    Ja uhreinani käytän, veikot, teitä,
    se suokaa anteheksi.

    Te veikot kuolleet, vielä elävätkin
    näin muistan teitä hajanaisin pätkin:
    syvälle sydämeeni teidät kätkin.

    Myös omaan viljaani jo tuleentuvaan
    pian hyvä Luoja katsoo, tuumii: kas,
    se kypsyy, pääset kohta taakastas'.

    Mä nyökkään: kiitos, Luoja, laupias.
    Mut teidät kaikki suljin muistikuvaan
    ei kuolemankaan jälkeen unhoittuvaan.




SISÄLLYS:

Kyösti Wilkuna. Severi Nuormaa. Joel Lehtonen. Eino Leino. Jonas
Heiska. Carl Bengts. Oskari Raja-aho. Rurik Frilander. Konrad
Lehtimäki. Volter Kilpi. Ilmari Kaijala. Emil Rautala. Juho Hoikkanen.
Eemeli Jaakkola. Edwin Lydén. Emil Danielsson. Larin-Kyösti. T. K.
Sallinen. Wäinö Aaltonen. Aarre Aaltonen. F. E. Sillanpää. Hannes
Autere. Viljo Kojo. Weikko Puro. Urho Lehtinen.




KYÖSTI WILKUNA


Onko siitä tosiaan kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta, kun tulin
tuntemaan Kyösti Wilkunan? Ja kumminkin muistan tuon ensi tapaamisemme
kuin se olisi sattunut aivan äsken. Toinen meistä on jo vainaa, toinen,
näiden muistelmien sepittäjä, yrittää vielä elää kituutella, mutta ah
Herra, kuinka kauan!

Tuona kauniina helmikuun aamuna 1915 kävelin Helsingin Aleksilla,
kun vastaani huippi pitkä, silloin vielä punatukkainen Klasu,
Koskenkartanon ainoa poika Turun läänin Kosken pitäjästä, oikealta
nimeltään Klaus de Pont ja hyvin tunnettu tyyppi sen ajan
taiteilija- ja kirjailijapiireissä. Mainittakoon tässä, että hän oli
kirjoittanut Wilkunan, Koskenniemen ja Eino Kaliman toimittamaan
»Sydäntalvi»-nimiseen joulujulkaisuun novellin »Silverin Pransun
markkinamatka», jonka Wilkuna kertoi korjailleensa siedettävään
painoasuun. Novelli osoitti tekijässään piilevän harvinaista
ihmistuntemusta, mutta valitettavasti se jäi Klasun ensimmäiseksi ja
viimeiseksi kirjalliseksi tuotteeksi, vaikka Wilkuna omisti hänelle
»Linnanneito, josta tuli kuningatar»-nimisen pienen historiallisen
kertomuksensa seuraavalla, näin jälkeenpäin hymyilyttävällä lauseella:
»Klaus de Pontille, Aleksis Kiven kunniakkaan perinteen jatkajalle,
veljellisesti Kyösti Wilkuna.»

No niin, siinä Aleksia astellessamme jouduimme Vanhan Pasaasin
porttikäytävän kohdalle, jossa silloin sijaitsi jo hävinnyt
Ala-Brondin. Se oli lehtimiesten, kirjailijain, taiteilijain ja muiden
vapaiden ammattien harjoittajain mieluisa kokoontumispaikka aamuisin,
ennen kuin kapakat olivat avanneet ovensa. Klasu ehdotti poikettavaksi
tuohon kahvilaan.

Klasu taisi olla vähän kohmelossa, koska ovisuupöytään istuutuessamme
ei huomannut viereisen pöytäkunnan herrojen tuttavallisia
päännyökkäyksiä eikä naureskeluja. Vasta tehtyämme tilauksemme
hän nosti nokkansa sivellen sitä tunnettuun tapaansa ja katseli
ympäristöään. Mutta jopa pääsi pojalta hörönauru:

— Heh-hei, terve! Saako siirtyä sinne yhteiseen kuppikuntaan?

— Kukas estää, mörähti muuan keski-ikäinen, juronnäköinen mies.

Klasu esitteli minut vieraille:

— Kansallisteatterin johtaja Eino Kalima, kirjailija Kyösti Wilkuna (se
äskeinen mörähtäjä) ja...

— ... me ollaankin tutut vanhastaan, sanoi arkkitehti Matti Björklund,
nykyisin Visanti, selin edelliseen pöytäämme istunut Goljatti, ja veti
pitkät koipensa laiskasti pöydän alta lähemmäksi muuta ruhoaan. —
Muistanet?

No totta kai. Mies oli tuttu niiltä ajoilta, jolloin hänen isäpappansa
oli Turussa tuomiokapitulinasessorina ja poika harppaili Turun katuja
ja puistoja ja välillä maalaili.

Kyösti Wilkuna oli jo silloin kuuluisa kirjailija, kun minä sitä
vastoin vasta aloittelin kirjallisella alalla. Meistä tuli heti
ensi hetkestä hyvät ystävät, mikä johtui varmastikin jonkinlaisesta
hengenheimolaisuudesta.

Wilkuna valmisteli tuona talvena »Vaikea tie»-nimistä romaaniaan,
jonka hän sai kuin saikin valmiiksi myöhäisille kevätmarkkinoille,
vaikka perin »vaikeaksi tieksi» se hänelle itselleen oli muodostua.
Joka aamu kustannusosakeyhtiö Kirjan asiapoika oli kärkkymässä
kirjailijalta käsikirjoitusliuskoja. Nykyinen fil. tohtori ja
kirjailija Eino Railo, Kirjan silloinen johtaja, tunsi miehensä tavat.
Wilkuna tuhersi käsikirjoituksen laadinnassa, asiapoika kiidätti
valmiit liuskat perille ja saapui taas odottamaan lisää. Päivän urakka
täyttyi tavallisesti kello yhden maissa. — Minäkin olin ahertelevinani
kirjallisissa yrityksissä pistellen paperille »Rusthollari Waralaa» ja
kulutin koko tuon talven Helsingissä melkein toukokuun loppuun asti.

Oli ilman muuta selvää, että seurustelu Wilkunan kanssa muodostui
vilkkaaksi. Melkein joka päivä kävimme toistemme luona. Wilkunan
kaupunkiasunto oli Vuorikadun varrella, samassa talossa, missä
aikoinaan oli muun muassa Heimola, mutta piharakennuksessa. Minun
asuntoni taas sijaitsi Oikokadun varrella.

Seuraamme kuului sitä paitsi itseoikeutettuna Matti Björklund-Visanti
ja tuleva vaimoni. Joskus lyöttäytyivät joukkoomme jo silloin
oulunkyläläiseksi vakiintunut Larin-Kyösti, T. Sallinen ja Yrjö
Ollila vaimoineen. Mutta me neljä ensiksi mainittua kokoonnuimme
milloin Wilkunan, milloin minun, milloin nykyisen vaimoni kamariin
ja keskustelimme enimmäkseen kirjallisesta maailmastamme, sen valo-
ja varjopuolista, jolloin varsinkin Wilkuna käytti sangen terävää ja
pisteliästäkin kieltä. Mutta kun nämä kuulumiset — onneksi — ovat jo
kadottaneet merkityksensä vaikuttamatta kaunokirjallisuuteemme sen
taivaallista, vielä vähemmän nostamatta sen tasoa, jääkööt ne tässä
yhteydessä selostamatta. Aikoinaan ne kylläkin synnyttivät kohua ja
mieltenpahennusta taholla jos toisellakin.

       *       *       *       *       *

Tässä tulkoon välillä kerrotuksi pieni muistelman sirpale myös
kirjallisuutemme suuresta originaalista Maiju Lassilasta, joka sattui
sivuamaan yhteistä tietämme.

Kävellessäni kerran Wilkunan kanssa Senaatintorin yli yliopistolta päin
päämääränä Oikokadulla oleva asuntoni toverini lausui matalalla äänellä:

— Katso tarkkaan tuota miestä, tuota pitkänhuiskeaa vastaamme pomppivaa
miestä, joka vivahtaa vähäsen Kaarlo Nestori Rantakariin...

Kun mies oli sivuuttanut meidät, Wilkuna kertoi:

— Se on Irmari Rantamala-Maiju Lassila-J. I. Vatanen ynnä muuta,
ynnä muuta, oikealta nimeltään Algot Tietäväinen, ammatiltaan
kansakoulunopettaja ja nykyään kirjailija. Hänen käsikirjoituksensa
»Tulitikku» oli minun luettavanani ja muutin sen nimeksi »Tulitikkuja
lainaamassa». Sen vuoksi hän kantaa nyt kaunaa minulle.

— Vai tuo se nyt oli, tuumin ja käännyin vielä katsomaan taakseni.
Samalla hetkellä Maiju Lassilakin käännähti katsomaan meitä kahta
torille pysähtynyttä miestä.

— Hän muistaa vielä tuon nimenmuutokseni — ja sitä paitsi erään
toisenkin tapauksen, jatkoi Wilkuna nauraen aloitettuamme jälleen
kävelymme.

— Minkä tapauksen?

— Se on pitkä juttu, kerron sen vasta perille päästyämme olvin ääressä.

Ahmaistuaan janoonsa kaksi lasillista olutta minun seuratessani
esimerkkiä Wilkuna rupesi kertomaan:

— Maiju Lassila, käytetään nyt sitä nimeä, ei koskaan tuo itse
käsikirjoituksiaan kustantajille. Mies nappaa kadulta jonkun
poikaviikarin, työntää sille käsikirjoituspinkkansa ja käskee tämän
kiikuttamaan sen kustantajalle. Saman tempun hän tekee käsikirjoitusta
haettaessa. No, annahan olla. Olin viime kevättalvena näin ikään
Helsingissä asioillani ja istuin eräänä kirkkaana aamupäivänä Kirjan
toimistossa keskustelemassa hyvän ystäväni maisteri Railon kanssa,
kun yhtäkkiä ovelta kuuluu koputus ja sisään pujahtaa nuori vekkuli
ojentaen käsikirjoituskäärön Railolle. Mukana on kirje, jossa Maiju
Lassila tarjoaa käsikirjoitustaan kustannettavaksi. — 'Jos tahdot nähdä
Maiju Lassilan', Railo sanoo minulle puoliääneen, 'jota ei kukaan
kustantajakaan tunne, niin lähde liukkaasti tämän pojan jäljessä
ja tule sitten kertomaan minullekin, minkälainen epeli mies on.'
— Pojalle hän sanoi, punnitessaan käsikirjoitusta kädessään, että
asiaa voi tulla peräämään viikon kuluttua. Sieppasin karvareuhkani ja
palttooni ja kiiruhdin nulikan perään. Tällä oli kappale etumatkaa,
mutta huomasin hänen pysähtyneen puhelemaan miehen kanssa, joka istui
eräällä Heikinpuiston penkillä Espiksen lähellä. Näin miehen tyrkkäävän
pojan kouraan joitakin kolikoita, pojan kiittävän ja miehen nousevan
penkiltä ja suuntaavan retkensä Espiksen aamuvilinää kohden. Joudutin
askeleitani minäkin, mutta Maiju Lassila oli jo kaukaa huomannut
tungettelijan. Hän ei kumminkaan malttanut olla katsomatta taakseen,
juuri kun olin tavottamaisillani hänet, ja niin jouduimme tuokioksi
tuijottamaan toisiamme silmästä silmään, kunnes hän lopullisesti
sukelsi päivänpaisteisen Espiksen pyörteeseen ja minä luovuin tästä
mielenkiintoisesta 'takaa-ajostani'. Mutta miehen ulkonäkö painui
mieleeni samoin kuin kai hänenkin mieleensä minun naamani, ja siksipä
hän on kiusaantuneen näköinen — minä samaten — milloin tiemme sattuvat
ristikkäin tai vastakkain. Jollei hän olisi niin ihmispelko, olisin jo
aikoja sitten lopettanut tämän ikävän tilanteen... Muuten kustantajat
ovat kertoilleet hänen kirjoittavan käsikirjoitusliuskoihinsa pitkin,
poikin ja ristikkäinkin, joskus hän käyttää pieniä ja jopa niin
tuoksuvia paperilappusia, että kirjallisten johtajain ja latojainkin
pitää pihtiensa avulla käännellä niitä säästyäkseen mahdolliselta
tartunnalta...

— Hän on koko peijooni lukiessaan korrehtuuria, jatkoi Wilkuna. —
Tällöin hän saattaa haukkua kirjallista johtajaa tämän tekemistä
silauksista, ja jos kustantamossa ei sen jälkeen enää luettaisi
korrehtuuria, saattaisi sattua ikävyyksiä. Mutta nehän luetaan vielä
kertaalleen. Kerran mies yritti jymäyttää minuakin sen nimenmuutoksen
takia, oli vietävä asettanut minut haukkumataulukseen ovelasti
korrehtuurinsa sotkien, ja ellen olisi tarkistanut »Tulitikkuja
lainaamassa»-romaanin oikovedosta vielä hänen jäljiltään, niin hitto
soi, olisi tapahtunut skandaali...

Originelli, monessa erehtynyt ihminen, mutta armoitettu kertoja Maiju
Lassila joka tapauksessa oli.

       *       *       *       *       *

Kun Wilkuna oli saanut »Vaikean tiensä» valmiiksi huhtikuussa, tapausta
piti tietenkin hiukan juhlia.

Siihen aikaan — ensimmäisen maailmansodan vuosina — elettiin
jonkinlaista kieltolain esikautta. Jos halusi ostaa alkoholijuomia,
oli ensin hankittava lupa poliisilaitokselta. Ja kun lupa kerran
hankittiin, niin se hankittiin vähintään koko korillista varten —
vähempi ei muka riittänyt.

Tämän kirjoittaja, joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli tullut
Helsingin kaupungissa kirjoillepannuksi, joutui nyt pyytämään
poliisikamarin lupalippua. Koko korillinen punssia. Wilkuna
puolestaan kiikutti lupalipun asematorin kupeella olevaan Nikanderin
väkijuomakauppaan piharapun kautta, sillä väkijuomakauppojen katuovet
olivat visusti suljetut. Sitten koko tuo ihanuus kyydittiin jonkun
hyväntahtoisen vossikan hevosella minun Oikokadun-asuntooni, johon
yhteisin voimin oli hommattu myös jotakin muonaa. Tilaisuudessa olivat
meidän lisäksemme mukana Larin-Kyösti, Sallinen ja Ollila. Jatkamaan
mentiin iltayöstä Sallisen asuntoon, joka oli jossakin Töölön puolella.
Ja olihan siinä jatkamistakin tuossa häpässä.

Vasta vapun aattona Wilkuna astui Pohjanmaan junaan huilatakseen sillä
perheensä pariin Nivalaan. Kun valitimme, että hän juuri vapuksi lähti
pääkaupungista, hän tuhahti, että sairaaksi pääsee kyllä maaseudullakin.

— Ja sitä paitsi halvemmalla, hän lisäsi.

Junaan mentyään hän valitsi vaunun ovisuupenkin, niin että vastassa
törrötti pelkkä harmaa seinä. Kun ihmettelimme hänen makuaan, hän
tokaisi:

— On kamalaa nähdä joitakuita vastenmielisiä naamoja edessään,
varsinkin kun on näin — ohhoh sentään...

       *       *       *       *       *

Ajat olivat silloin levottomat ennustaen vallankumousta Venäjällä.
Muissakin maissa kuohui, eikä vähiten täällä Suomessa: haaveiltiin
maamme lopullisesta itsenäisyydestä, joka sitten saavutettiinkin.

Kirjeitten välityksellä olin yhä kosketuksissa Wilkunaan.

Asuin vaimoni kanssa siihen aikaan, elokuun lopusta 1915, Viialan
aseman läheisyydessä, Wilkuna taas vietti päiviään kaukana Nivalassa
kotitalossaan, joten minä lähempänä pääkaupunkia olevana sain
kertoilla kirjeissäni helsinkiläisten kirjallisten klikkien puuhista.
Valitettavasti olen kadottanut monta Wilkunalta saamaani kirjettä,
mutta säilyneistä poimin eräitä kohtia, joista kuvastuu Kyösti Wilkunan
miehekäs, paikoin hempeäkin mutta samalla kiihkeä luonne. Niistä näkyy
lisäksi, että Kyösti Wilkuna ei ollut ainoastaan kirjailija, vaan
ennen kaikkea totinen isänmaanystävä. Tohtori Eino Railo, joka on
kirjoittanut Kyösti Wilkunasta ansiokkaan elämäkertakuvauksen, pyysi
aikoinaan näitä kirjeitä silmäiltäväkseen, mutta siihen hätään en
löytänyt niitä mistään. Jokin vuosi sitten ne tulivat kuitenkin esille
penkoessani kirjoituspöytäni laatikoita. Ne ovat niinmuodoin ennen
julkaisemattomia.

Ensimmäisessä kirjeessään, joka on päivätty Nivalassa 19. 6. 1915
ja osoitettu Loimaalle, hän valittaa, ettei sitten kotiinpaluun ole
tullut tehdyksi kirjallista työtä kuin nimeksi. Kirjailija kertoo
olevansa apaattisella tuulella, mikä oli perin tavallista. Lisäksi
häneltä puuttui postimerkki, mikä myös oli hyvin tavallista, koska hän
ei viitsinyt »vippoa veljeltään» — muut ostokset suoritettiin velaksi
paikkakunnan osuuskaupasta seuraavan teoksen tuottamaa rahaa vastaan.
Hän kehoitti minua ulottamaan matkani myös Nivalaan, jos nimittäin
aioin lähteä kesäretkelle. »Vieraista tahtoo toisinaan olla puute»,
hän kirjoitti. Ainoastaan Lenni Laakso, nykyisin Unto Karri, joka
oli Savonlinnassa reportterina »Keski-Savossa» (tunsin tuon nuoren
miehen hyvin niiltä ajoilta), oli piipahtanut hänen luonaan. Kirjeen
loppuosassa Wilkuna kertoi: »Koko viikon olen toiminut kirvesmiehenä,
kun on joudutettu uutta asuntoamme valmiiksi.»

En voinut, niin mielelläni kuin olisinkin lähtenyt näkemään minulle
ennen tuntemattomia Pohjanmaan lakeuksia, noudattaa ystävällistä
kutsua, sillä tuon kesän vietin Larin-Kyöstin, Sallisen ja hänen
perheensä sekä sisariensa ja tulevan vaimoni kanssa Pusulan
kirkonkylässä. Myöhemminkään ei minulla ollut tilaisuutta tavata
Wilkunaa muuta kuin pikimmältä samana syksynä hänen käydessään
Helsingissä ja junan pysähtyessä minuutiksi pariksi Viialan asemalle.
Vasta vuonna 1922 voimme jälleen parisen viikkoa seurustella
Tampereella, kun hän oli tullut seuraamaan näytelmänsä »Niilo Skalmin»
harjoituksia Tampereen Teatterissa.

Nähtävästi hän oli kirjoittanut meille Viialaan Helsinginmatkastaan,
josta edellä mainitsin, ja luvannut poiketa paluutiellään luoksemme,
koska olin vaimoni kanssa Viialan asemalla häntä vastassa Pohjanmaan
makuuvaunujunan pysähtyessä sinne hetkeksi.

Juna ei vielä ollut edes kunnolla seisahtunut, kun Kyösti hyppäsi
meidän luoksemme. Mutta kovin hätäisesti hän tervehti, työnsi kouraani
käärön ja virkkoi, epäluuloisesti ympärilleen vilkuillen:

— Ei sovi nytkään — vakoilijat ovat kintereilläni, mutta hengessäni
olen mukana, kun avaatte käärön ja tyhjennätte sen sisällystä.

Koetin udella häneltä asioita tarkemmin sanomalla:

— Sinä näet peikkoja kaikkialla.

Vaimoni pyysi, kuten Wilkuna ilmeisesti oli luvannut, häntä poikkeamaan
meille virkkamalla:

— Meillä sinä rauhoitut. Olet vain yhden yön. Vai eikö pohjalaisen
lupaukseen enää olekaan luottamista?

Mutta Kyöstillä ei ollut aikaa selostaa juttua tarkemmin, sillä juna
puhalsi jo lähtömerkkinsä. Hän hyvästeli hätäisesti sanoen, että
varmasti vielä kerran tavataan varmemmissa olosuhteissa, ja hyppäsi
junaan, joka läksi sysipimeässä yössä kolistelemaan kohti Pohjanmaata.

Kääröstä, jonka asemalla saimme, putkahti pullo oikeata portviiniä,
sota-aikana harvinaista nektaria.

Toinen kirje, päivätty Nivalassa 27. 10. 1915, koskee pääasiassa
hänen samana syksynä julkaisemansa teoksen »Erämaan lasten» Helsingin
lehdissä saamia, hänen mielestään huonoja arvosteluja. Tämän syyksi
hän arvelee talvella »Suomettaressa» julkaisemaansa arvostelua Maila
Talvion romaanista »Niniven lapset», joka arvostelu oli todellakin
sangen kielteinen ja jossa epäilemättä kuvastui Wilkunan tuntema
kauna Maila Talviota kohtaan. »Nyt se sama klikki jahtaa minua
häpeämättömästi arvosteluissaankin», hän sanoo kirjeessään.

Kolmas ja neljäs kirje, päivätyt Nivalassa 14. 11. ja 6. 12. 1915,
eivät sisällä mitään erikoista, jollei oteta lukuun jälkimmäisessä
kirjeessä olevia kohtia, että hän on elänyt »oikeata Waralan elämää:
syönyt ja nukkunut uuninvieressä olevassa sängyssään, niin että alkaa
jo hävettää.» »Rusthollari Warala» oli näet ilmestynyt samana syksynä
ja minä olin lähettänyt sen Wilkunalle. Kirjeen loppu kuului: »— sinne
etelään en nyt uskalla, eikä olisi varojakaan matkailla niin pitkälti,
mutta jahka te olette kummin tarpeessa, niin ilmestyn sinne kylläkin.»

Seuraava kirje, viides, on päivätty — Oulun lääninvankilassa 5. 6.
1916. Me olimme silloin jo Littoisissa. »Kiitos kirjeestäsi», niin hän
aloittaa, »jonka vaimoni toi Nivalasta tullessaan minua tervehtimään
täällä nykyisessä kesähuvilassani. Niin, juuri kaksi viikkoa sitten
vangittiin minut joidenkin sameiden ilmiantojen perusteella ja
plaseerattiin tänne, missä santarmit ovat ahkerasti minua tutkineet.
Hitto ties, mitä tästä lopuksi tullee! Pelkään vain pahoin, että
tästä ennen pitkää saa huilata vielä Venäjälle johonkin valtiolliseen
vankilaan. Kiitos niinikään korteistasi, jotka sain hyvän aikaa sen
jälkeen kun ne olivat perille saapuneet. Olin näet koko huhtikuun
poissa kotoa, kun kaikenlaiset nuuskimiset ja kotitarkastukset tekivät
työskentelyni kotona mahdottomaksi. Sen takia jäivät korttisikin
vastaamatta. Helsingissä-käyntini jäi niinikään tekemättä. Niin että
sellaista mylläkkäähän se on tätä nykyä.» Olin kirjoittanut joutuneeni
kummallisen haluttomuuden valtaan, ja Wilkunalla oli siihen selitys
heti valmiina: »Olet joutunut apatian kouriin, sillä kylläpäs minä
jos kukaan tunnen, kuinka kiusallinen tauti se on... Täytyy vain olla
jököttää ja odottaa, kunnes se suvaitsee jättää ihmisen rauhaan... Elä
nyt heitä sitä huijausaihetta, sillä onhan se siksi mieltäkiinnittävä.
Kunpa nyt pääsisit vauhtiin, että voisit puskea sen syksyksi. Minulla
poloisella sen sijaan taitaa joulumarkkinat mennä omia aikojaan. Olin
tässä kevään korvalla kylläkin mainiolla työtuulella, mutta sille tuli
sitten tällainen loppu. Olen kyllä aikonut täällä ristikkojen takanakin
yrittää työskennellä, mutta ainakaan vielä ei kynä ole lähtenyt
luistamaan. — Olen täällä muutoin omissa vaatteissani ja ruokaa saan
parannella mieleni mukaan. Ostin tänne selliini äsken pöytäkaapin,
jossa säilytän ruokatavaroitani. Mutta tupakkaa ei saa polttaa ja
siitä on kova tuska. Muistanet minut 1915 talvena — minähän suorastaan
ryömin hakiessani tupakantumppeja lattialta ja uunista. On parhaillaan
tyyni kesäilta. Läheiseltä kasarmilta kuuluu iltasignaali, avonaisen
ristikkoikkunani takana vikisee kyyhkyspari ja ylhäällä pääni päällä
kaikuvat raskaat Borkman-askeleet... Matti oleilee nykyään kotonaan
Mustasaaren pappilassa. Olisin juuri saman päivän iltana, jolloin minut
vuoteesta yllättäen vangittiin, lähtenyt hänen luokseen.»

Tässä yhteydessä on kerrottava Wilkunan vangitsemisesta se, minkä Eino
Leino kertoi tämän kirjoittajalle. Leino kuvaili tuota myrskyisää
kohtausta seuraavasti: Kun santarmit tulivat paikalle, niin Kyösti
Wilkuna piiloutui kaivoon ja uhkasi sieltä käsin ampua jokaisen, joka
kaivon reiästä tirkistää. Sehän oli sulaa hulluutta, arveli Eino
Leino Wilkunan meiningeistä. Joku tuttava poliisimies saikin Wilkunan
järkiinsä. Se, mitä Wilkuna viidennessä kirjeessään kertoo vuoteessa
vangitsemisesta, ei siis ole totta. Kahdeksannessa kirjeessä on totuus
tästä asiasta.

Kuudes kirje, päivätty samassa paikassa 26. 6. 1916, tietää m.m.,
että »toisinaan, pienen inspiratsionin hetkenä, vuodatan säkeen pari
paperille. Olen nimittäin täällä ryhtynyt toteuttamaan erästä vuosia
mielessäni kytenyttä historiallista näytelmää runomitassa. Saa nyt
sitten nähdä, syntyykö siitä käypää kalua. Mutta onhan nyt ainakin
hauska ajankuluksi sujutella säkeitä — jollei muuta, niin pitäähän se
miestä moraalisesti pystyssä tässä omituisessa ja oudossa tilanteessa,
johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut asettaa.» Kirjeen alkuosassa
kuvaillaan juhannuksen viettoa vankilassa, joka hänen kohdaltaan
kului »kurkistelemalla ulos ihanaan luontoon». Vangit saivat kävellä
»vankilan pihalla päivittäin puolituntia jonkinlaista hanhenmarssia».
Tuosta näytelmästään, jonka »toistaiseksi ensi näytös on menossa»,
tekijä on epävarma, »sillä onhan draama minulle aivan terra incognita
(tuntematon ala)», mutta hän arvelee sen kuitenkin menevän. »Ja nyt
voikaa hyvin ja nähkää toistenne käsivarsilla kauniita unia.» Ja vielä
J. K.: »Jos teille tulee kummin tarve, ennenkuin minä pääsen vapaalle
jalalle, niin voittehan merkitä minut poissaolevana kummiksi.»

»Oulu, entinen paikka, 12. 7. 1916», näin alkaa seitsemäs kirje ja
jatkuu sitten kiireellisenä, aivan kuin töksähdellen, mistä huomaa
miehen hermojen olevan kovassa jännityksessä. Eikä ihmekään, kun kuulee
mistä on kysymys.

Kirjeestä näet ilmenee: »Pistän nimittäin Sinun kirjeeseesi kaikessa
kiiruussa vastaukseksi vain pari sanaa. Olen näet kiireellisissä
matkavalmistuksissa. Äsken nim. tulivat santarmit minulle ilmoittamaan,
että minun oli tänä iltana lähdettävä matkalle, päämääränä Krestyn
vankila Pietarissa, missä minua tultaneen edelleen tutkimaan sekä sen
jälkeen luultavasti karkottamaan sisä-Venäjälle. Koska luultavastikaan
en sieltä voi kirjoittaa ainakaan alussa, niin on tämä pitemmäksi aikaa
minun viimeinen kirjeeni teille. Mutta varmastikin me vielä, olojen
tyynnyttyä, tapaamme ja 'sitten me ryypättiin'. No niin, voikaa oikein
hyvin. Paljon terveisiä kaikille tuttaville, joita satutte tapaamaan.
Jos milloin joudut sikäläisten (turkulaisten) maalarien seuraan, niin
sano terveiseni myös heille, sillä tunnen heistä useita.»

Wilkunan aavistus sisä-Venäjälle lähettämisestä ei onneksi toteutunut,
vaan hän vapautui Shpalernajan vankilasta (eikä Krestyn, kuten hän
kirjeessään oli arvellut) vallankumouksellisten toimesta samoin kuin
muut hänen kohtalotoverinsa, heidän joukossaan mm. Aarne Sihvo ja Jussi
Heiskanen.

Mutta antakaamme kahdeksannen kirjeen puhua puolestaan. Se on
päivätty Nivalassa 19. 5. 1917 ja osoitettu Loimaalle. Minun perheeni
kiertolaiselämä jatkui, ja niin oli edessä taas etappina tuttu rakas
Loimaa. Siellä toimin kerran viikossa ilmestyvän »Kuntain Lehden»
-toimittajana ja harjoitin samalla kirjallista näpertelyäkin, niin
että syksyllä julkaisin Wilkunan viidennessä kirjeessään mainitseman
tukkihuijausaiheisen romaanin »Puhdasta jälkeä».

Wilkuna kirjoittaa:

»Helsinkiläismatkani jäi tältä keväältä. Kustantajani varoitti
tulemasta Helsinkiin. Syynä silloin sattuvat hämäräperäiset
vangitsemiset. Tutkintotuomari Mashkevitsch, jonka huostassa meidän
suomalaisten 'konspiratöörien' (salaliittolaisten tai salavehkeilijäin)
asia oli Shpalernajassa, elää vielä ja tuntenee olonsa samanlaiseksi
kuin Piru, jolta odottamattoman maan mullistuksen kautta kaikki
helvetin asukkaat ovat päässeet karkuun. Hän kiertää nyt maita
mantereita, koettaen saada entisiä hyyryläisiään takaisin komeroihinsa.
Hän on energinen ja häijy mies, kokoonpantu ankeriaasta ja pirusta sekä
saanut viimeisen voitelunsa 'Novoje Vremjalta'. Olen siis katsonut
parhaaksi pysytellä täällä puolustuslinjojeni sisällä. Ouluun minun
on kuitenkin pakko huomenna lähteä, hoidattaakseni hampaitani sekä
ollakseni kuulusteluissa, joita varatuomari Makkonen prokuraattorin
käskystä panee toimeen, saadakseen selville, kuinka titulus Enehjelm
(Oulun läänin silloinen maaherra) kohteli valtiollisia vankeja. Minulla
on jo mainittua herraa vastaan valmiina ankara valitusbumaga. — Tulin
siellä Shpalernajassa tuntemaan erään Loimaan pojankin, nimeltä Nahi.
Sanoi tuntevansa Sinut. Jos tapaat, niin sano terveiseni. Töihin en ole
vielä päässyt käsiksi. Otin äsken esille luonnoksen hist. näytelmästä,
joka hävisi siellä Shpalernajan tyhjentämisessä, mutta ikävältä tuntuu
lähteä samoja jälkiä jullaamaan. — Olisin kovin mielelläni käynyt
Loimaan seutujakin näkemässä, mutta tältä kesältä se nyt nähtävästi
jäänee. — Koska tämä joutunee perille Lyylin päiväksi, niin liitänpä
oheen lämpimän onnentoivotukseni. Edellinen Lyylinpäivä oli minulle
sangen kolkko ja kohtalokas: silloin minut nimittäin vangittiin, kun
oli aloitteeksi revolvereja paukutettu. — Pax vobiscum!»

Sain kyllä Savonlinnaankin siellä lehtimiehenä toimiessani vuoden 1917
syyskuusta vuoden 1920 syyskuuhun muitakin Wilkunan kirjeitä, mutta
ne ovat tuulen viemiä. Sain myös hänen kirjoittamansa kansalaissotaa
kuvailevan muistelmateoksen »Kun kansa nousee» sillä nimenomaisella
omistusvarauksella, että »niin h-tin tasavaltalainen kuin lienetkin,
älä sentään pahasti pitele tätä kirjaani». — No, tuo kirja oli
hyvä, mutta en kumminkaan maininnut siitä lehdessäni juuri tuon
omistuskirjoituksen takia. Wilkunahan oli jääräpää kuningasaatteen
kannattaja.

Kiertolaiselämämme jatkui: muutimme Tampereelle syksyllä 1920. Silloin
perustetussa »Maaseudun Sanomissa» oli toimeni. Yhdeksäs kirje
hyppääkin sinne, se on päivätty Lapualla 22. 12. 1921. Kirjailijalla
oli suomen kielen ja historian opettajan paikka Lapuan yhteiskoulussa.
Sitä paitsi hänellä oli sittenkin kärsivällisyyttä »lähteä samoja
jälkiä jullaamaan», mistä oli seurauksena uusi käsikirjoitus, jonka hän
toi luettavaksi Tampereen Teatterin silloiselle johtajalle, maisteri
Lahdensuolle. Historiallinen näytelmä »Niilo Skalm» oli syntynyt. Hän
viipyi silloin Tampereella pari vuorokautta.

»Nyt vasta käyn kiittämään varsinaisemmin ja lämpimästi niistä
hauskoista hetkistä, joita kodissanne vietin», niin alkaa kirje. »On
ollut tässä olevinaan kaikenlaista pientä puuhaa, etten ennen ole
saanut sitä tehneeksi. Saittehan kuitenkin kortin, jonka Björklundin
Matin ja nti Westphalenin kanssa Ernstin hotellissa Waasassa bolšin
ääressä istuessamme sinulle lähetimme.»

»Muistellessani sitä teillä viettämääni jälkipäivää, olen tuntenut
pieniä näpistyksiä omassatunnossani, että taisin ylimielisyydelläni
loukata Lyylin teosoofista maailmankatsomusta, jota hän sangen
kunnioitettavalla nokkeluudella puolusti. Olen kuitenkin lohduttanut
itseäni varmalla anteeksiannon toivolla. Toisekseen olin jo vähällä
sanoa kuin maaherra Felix Paavalille: 'ei paljon puutu, ettet saa
minuakin uskovaiseksi'. Ainakin olisin utelias tutustumaan niihin
lähteisiin, joista Lyyli on viisautensa ammentanut. Jos hän nyt
lähemmin ilmoittaisi, mitä kirjoja ne ovat ja mistä niitä on saatavana,
niin tilaisinpa kohta, esim. sen, missä ne 'povauskaavat' olivat.»
(Vaimoni lähettikin kirjailijan pyytämät tiedot.) Fanny Davidson oli
meillä vieraana silloin kuin Wilkunakin ja hänelle hän myös lähettää
terveisensä toivottaen lopuksi »mitä sopusointuisinta joulua ja
menestyksellisintä uutta vuotta.»

Kevättalvella 1922 oli sitten »Niilo Skalmin» ensi-ilta. Wilkuna pyysi
tilaamaan jostakin hyvästä matkustajakodista kaksi huonetta. Ihmettelin
vaimoni kanssa, miksi kaksi. Arvelimme hänen saapuvan vaimoineen,
mutta miksi silloin tarvittiin kahta huonetta? Samalla Wilkuna sanoi
tulevansa niin aikaisin, että sai olla harjoituksissa läsnä.

No, tein työtä käskettyä ja tilasin kaksi huonetta »Hämeenpyörästä».
Ja niin sitten Wilkuna ilmestyikin eräänä iltana »Maaseudun Sanomain»
toimitukseen. Kun kysyin, missä se sinun kumppanisi on, niin kirjailija
oli salaperäisen näköinen.

— Se jäi tuonne porttikäytävään odottamaan. Mutta mistä olet tilannut
nuo huoneet?

Menimme yhdessä porttikäytävään, ja siellä se kumppani värjötteli:
se oli samainen neiti Westphalen, jonka nimi oli ollut saamassani
kortissa, hotelli Ernstistä lähetetyssä.

Wilkuna kävi harjoituksia seuraamassa, mutta päivittäin me sentään
seurustelimme kodissamme. Lisäksi tapasimme lehden toimituksessa.
Väliin neiti Westphalenkin oli meillä vieraana. Hän oli erään
balttilaisen insinöörin tytär, joka oli paennut Venäjältä
bolsevikkivallankumousta ja antoi nyt saksan kielen opetusta, jonka
takia Wilkuna oikeastaan oli joutunut hänen lumoihinsa ja tietysti hän
tahtoi sen ohessa harjoitella perusteellisemmin saksan kieltä. Wilkuna
tuli tuntemaan tuon neidin erään vaasalaisen varatuomarin perheessä,
jossa tämä oli kotiopettajattarena.

Ensi-ilta läheni, eikä Wilkunalla ollut mustaa pukua. Minulla sattui
olemaan bonsuuripuku, mutta takin hihat olivat aivan liian lyhyet
Wilkunalle. Kun hän ei kumminkaan halunnut vaivata muita kaupungissa
olevia tuttaviaan, niin hän pukeutui siihen. Fanny Davidson ja minä
vaimoineni istuimme vierekkäin. Fanny D. ihmetteli, kun Wilkuna
esityksen päätyttyä tuli tavanomaiselle kumarruskäynnille näyttämölle:

— Ohoh, onpas sillä miekkosella pitkät kädet.

— Tai liian lyhyet hihat, vastasin nauraen.

Näytelmä sai verraten viileän vastaanoton sekä yleisön että
arvostelun taholta. Epäilemättä siinä oli paljonkin hyviä, arvokkaita
kohtia, mutta jos tekijä olisi malttanut pysyä vain turvallisesti
suorasanaisella linjalla, niin asia olisi voinut olla toisin. Vain
muutamia kertoja »Niilo Skalmia» esitettiin Tampereen Teatterissa.

Kansallisteatterissa syksyllä 1922 se ei saanut osakseen niinkään
suurta huomiota kuin Tampereella.

       *       *       *       *       *

Saman vuoden toukokuussa minä tulin hullutelleeksi: ostin asuntotilan
Piikkiön Rungonkylästä. Sinne Wilkuna lupasi varmasti saapuvansa,
hänhän nuhjaili usein Auran vanhassa kaupungissa sen historioihin
perehtymistä ja tutkimista varten. Kirjoitin Wilkunalle tuon palstan
ostettuamme, ja hän vastasi heti. »Älkää yhtään hämmästykö, jos
ilmestyn sinne teille jonakin kauniina päivänä ilmoittamatta ennakolta
tulostani. Onhan Turku, varsinkin Aboa vetus, rakas minulle.»

Odottelimmekin Kyöstiä kotiimme, sillä kesän alussa neiti Westphalen
oli muuttanut Paimion pappilaan kotiopettajattareksi. Ajattelimme nyt
tärppäävän ja Wilkunan saapuvan meille. Mutta hänpä ei saapunutkaan.
Neiti Westphalen kävi meillä parikin kertaa.

Kumminkin Kyösti Wilkuna oli käynyt Turussa syyssuvella, kuten V. A.
Koskenniemi, Wilkunan hyvä toveri, kertoi minulle myöhemmin Wilkunan
itsemurhan tapahduttua. Mutta hän ei ollut käynyt Koskenniemenkään
luona niinkuin aina ennen.

       *       *       *       *       *

Niin, Kyösti Wilkuna ei tullut, mutta sen sijaan kajahti saman vuoden
joulukuun 12. päivänä Lapualla laukaus, joka jysähti kuin tyrmäävä
nyrkki jokaisen suomalaisen sydänalaan saaden kunkin kyselemään: Miksi?

Kirjoitin hänen kuolinpäivättään hänen muistokseen seuraavaa:

»Lapuan lakeudet kohisevat tänään surussa ja ilottomassa hämärässä
vyörytellen ympäri maan viestiä: Kyösti Wilkuna on kuollut.

Mennyt on mies, suora suomalainen ja totinen kansalainen, jossa ei
yhtään vilppiä ollut, mennyt on kirjailija, joka ehkä enemmän kuin
kukaan muu meistä kirjailijoista rakasti isänmaataan ja kansaansa,
niiden menneisyyttä yhtä rajattomasti kuin niiden tulevaisuuttakin,
kirjailija, joka oli ehkä meitä muita positiivisempi: hän jo antoi
myös jotain kansalleen ja maalleen kirjallisessa tuotteissaan, sillä
aikaa kuin me muut vasta uneksimme, hän jo uskoi, sillä aikaa kuin me
muut vasta uskalsimme toivoa. Hän oli rohkeuden, uskon ja työn mies.
Ja senpä vuoksi hänen elämänmatkansa, joka aina pohjautui näihin
ominaisuuksiin, kantaa kautta aikojen tukevuuden ja kulumattomuuden
jälkiä, vankkoja ja suomalaisessa kirjallisuudessa pysyviä, jommoisia
karu ilmanalamme vain harvoin jaksaa panna miehensä polkemaan.

Kyösti Wilkuna.

Puhelintiedon saavuttua kuolemastasi harmaana, lokaisena ehtoopäivänä
minulle Piikkiöön, jonka talonpoikaisväestöä ja herroja et myöskään
ole unohtanut kuvailla historiallisissa novelleissasi ja muissakin
teoksissasi, mykistyin ja kyyristyin mökkini nurkkaan. Ajatus
tyrehtyi alkuunsa, sanat kuolivat huulilleni, mutta sydämeni toisti
äänettömästi: miksi, miksi...

Mutta muistaessani, ettet eläessäsi pitänyt pitkistä puheista, uskon
nyt, että kuoltuasi pidät niistä entistä vähemmän. Senvuoksi tyytynet
vaatimattomaan tunnustukseen: kiitos vilpittömästä toveruudestasi!»




SEVERI NUORMAA


Pienestä pojasta alkaen, uskollisena vapaamielisille aatteille, joiden
eteenpäinviejäksi perustettiin ensin nuorsuomalainen ja sittemmin
puolueiden uudelleen järjestyessä edistysmielinen puolue, muistan jo
varhaisimman nuoruuteni ajoilta puolueen johtomiesten nimet, heidän
toimintansa ja passiivisena vastarintana esiintyneen taistelunsa.
Elävästi on muistiini jäänyt, että isäni tilasi »Suometarta» ja minä
taas »Päivälehteä», ja näistä riitti pientä leikillistä kinailua
meidän välillämme. Kun sitten alkoi ilmestyä »Turun Sanomat», jonka
perustavassa kokouksessa myös minulla oli kunnia olla läsnä, oli isäni
jo kuollut, mutta arvelen, että hän olisi edelleenkin pysynyt vankkana
vanhasuomalaisena, niin edistyshaluinen kuin hän muuten olikin.

Severi Nymaninkin nimi, joka myöhemmin muuttui Nuormaaksi, hänen
julkinen toimintansa lehtimiehenä, tutkijana, opettajana ja
suomentajana mutta varsinkin luovana runoilijana oli minulle tuttua
jo vuosia, ennen kuin jouduin tämän hienosyisen ja monipuolisesti
sivistyneen kulttuuripersoonallisuuden kanssa läheisempiin kosketuksiin.

Hänen muodoltaan kauniit ja kuin vaskeen valetut runonsa olivat
vuosisadan rajan kahden puolen Eino Leinon, Kasimir Leinon, J. H.
Erkon, Larin-Kyöstin ja Ilmari Kiannon runotuotteiden ohella eniten
luettuja ja lausuttuja. Aikahan oli niinsanottua sortoaikaa, jolloin
idästä vinkuvat viimat yrittivät saattaa Suomen oikeuksineen ja
vapauksineen »pyhän» Venäjän kaikkinielevään helmaan.

Eipä siis ollut ihme, että Pälkäneen kuuluisan pojan runot herättivät
kaikkialla maassa, puolueisiin katsomatta, yleistä ihastusta ja
valoivat mieliin rohkeutta ja uskoa kansamme tulevaisuuteen. Niinä
aikoina koulupoikavuosia viettäneisiin niillä lienee yhä vieläkin
isänmaallisesti herättävä vaikutuksensa. Samoin ne vaikuttivat
myös sen ajan vanhempaan väkeen. Eritoten Severi Nuormaan kynästä
singonnut komeapoljentoinen »Itätuulessa» vangitsi nuorten samoin kuin
vanhempaankin polveen kuuluvien mielet.

Muistini komeroista sukeltautuu esille omakohtainen kokemus tästä
runosta. Vietettiin Varsinais-Suomen Nuorisoseuraliiton suvijuhlia
Loimaalla vuonna 1902. Mainittu runo oli jo ennen julkaistu,
tietääkseni tekijän omassa kokoelmassa, sitä oli luettu ja lausuttukin
jo vuosia aikaisemmin. Suvijuhlien lausujan nimi on jo häipynyt
mielestäni, mutta hän esitti »Itätuulessa»-runon niin vakuuttavasti ja
sellaisella pyhällä paatoksella, että huomasin monen silmissä kiiltävän
kyyneleitä, joita sitten kuin häpeillen koetettiin känsäkourilla
pyyhkiä pois. Tunnustan itsekin itkeneeni. Enkä vielä nytkään, niin
paatunut ja penseä kuin olenkin nykyajan runoudelle, varsinkin
riimittömälle, voi muuta kuin innosta värisevänä kuulla tai lukea tätä
runoa.

Noista laulujuhlista tulkoon merkityksi muistiin tämäkin pienoinen
tapaus, vaikka se ei oikeastaan tähän lukuun kuuluisikaan. Eräs juhlien
kaikkein toimeliaimpia jäseniä, maisteri Antti Hammarén ehdotti,
että ohjelman loputtua käytäisiin kunniatervehdyksellä noin viiden
kilometrin päässä asuvan Loimaan vanhan, jo virastaan eronneen rovasti
Antero Wareliuksen luona tämän omistamalla Lepolan huvilatilalla.
Ehdotus hyväksyttiinkin yksimielisesti. Osa juhlayleisöstä lähti kyllä
junalla Turkuun ja osa Toijalaan päin, mutta meitä jäljelle jääneitä
oli sentään jommoinenkin jono, joka pitkin pölyistä maantietä marssi
vähän ennen Loimaan kirkkoa olevaan Lepolaan.

Täällä sitten maisteri Hammarén, siihen aikaan tunnettu puhuja, joka
kuoli verraten nuorena ja on haudattu Metsämaan kirkkotarhaan, kuvaili
lyhyesti Antero Wareliuksen toimintaa. Vanha rovasti oli ilmestynyt
akkunaan ja selvästi näki hänen liikuttuneen. Hän vastasi puheeseen
»muutamin harvoin valituin sanoin», kuten on tapana sanoa.

Tämä Antero Warelius oli muuten harvinainen ilmestys ajassaan, viime
vuosisadan suuria suomalaisia. Hän syntyi Tyrvään Warilan talossa
vuonna 1821 ja kuoli Loimaalla 1905. Hän lahjoitti muun muassa Turun
ensimmäiselle suomenkieliselle klassilliselle lyseolle 100 tynnyriä
ruista — »jos kelpaa», kuten lahjoittajan kirjelmässä sanottiin.
Loimaalla elänee vieläkin vanhoja ihmisiä, jotka tietävät, kuinka
oppinut herra heidän rovastinsa oli: filosofian maisteri ynnä muuta.
Mutta harvat tietävät muuta kuin Tietosanakirjaan vilkaisemalla hänen
olleen Elias Lönnrotin apumiehenä suuren sanakirjan laadinnassa. Ja
vielä harvemmat edes aavistavat, että nuori maisteri Antero Warelius
kirjoitti — paitsi muuta — 2-näytöksisen ilveilyn »Vekkulit ja
kekkulit», joka oli alallaan uutta suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Ilveily ilmestyi vuonna 1848, siis sata vuotta sitten. Myös hänen
kirjoittamansa »Enon Opetuksia Luonnonasioissa» oli aikansa käytetyin
kansankirja.

Niin että semmoisia järkeviä ja taitavia äijiä siellä Loimaalla on
elänyt ja vaikuttanut. Luulen professori Niilo Ikolan kirjoittavan
tästä vanhasta ja kunnianarvoisasta rovastista tarkemman elämäkerran,
oikein suuren, jommoisen Antero Warelius epäilemättä ansaitseekin.

       *       *       *       *       *

Kun Severi Nuormaa vuonna 1909 muutti Turkuun sikäläisen työväenopiston
johtajaksi, hänelle avautui heti laaja ja vaihteleva työkenttä. Työ
aloittelevassa opistossa oli monivivahteista, mutta sen lisäksi hän
hoiteli väliaikaisesti lehtorinvirkoja eri oppilaitoksissa ja oli
lehtimiehenä. Mutta siinäkään ei ollut kylliksi, sillä hän perusti
vielä »Kodin Kuvasto»-nimisen viikkolehden, jota toimitti. Ja juuri
tämän lehden ansiosta onni soi minun tutustua häneen.

»Esittelijän» virkaa hoiti kummankin meidän yhteinen ystävämme,
varatuomari, lehtimies ja hyvien tilapäislainojen sommittelija Antti
Mikkola. Pelkäämättömänä laillisuusmiehenä Mikkola oli kuuluisa
ei ainoastaan kotimaakunnassaan, vaan kautta koko Suomen. Monet
olivat ne uljaat puheet ja esitelmät, joita hän joutui pitämään
eri tahoilla maatamme, ei vähiten Varsinais-Suomessa. Tämän miehen
murhasivat villiintyneet huligaanit talvella 1918 päivää paria ennen
kansalaissodan puhkeamista hänen noustessaan junaan Helsingin asemalla
lähteäkseen kotiinsa Turkuun. Ja syy tähän kammottavaan tekoon?
Yksinkertaisesti se, että Antti Mikkola oli eduskunnan jäsenenä
vaatinut Suomelle oman sotaväen perustamista.

Vaikka Severi Nuormaa ja Antti Mikkola olivat minua vanhempia,
he osasivat hienovaraisesti suhtautua nuorempaan ystäväänsä. Ei
minkäänlaista isällisen neuvoilevaa »tee tuo noin», »älä helkkarissa
noin», vaan tuo toverisuhde oli kuin veljien, pohdittiinpa sitten mitä
asiaa tahansa politiikan, talouden ja kirjallisuuden aloilta. Aina
vallitsi hyvä sopu siinä pöydässä, missä kulloinkin jouduimme istumaan.

       *       *       *       *       *

Severi Nuormaa oli paljon matkustellut ulkomailla, kolunnut lännet ja
idät, vieläpä joutunut lähtemään maanpakolaisena Amerikkaankin. Niihin
aikoihin karkotettiin monet muutkin maan laeille uskollisina pysyneet
miehet »vieraille veräjille», kuten Juhani Aho niin liikuttavasti
sanoi jossakin lastussaan, kutka Ruotsiin, kutka taas pitemmälle —
jotkut lähtivät aina Amerikkaan asti, Nuormaan lisäksi muiden muassa
Eero Erkko. He palasivat kotikonnuilleen 1905, kun valoisammat vuodet
näyttivät koittavan kansallemme.

Vaikka Severi Nuormaa olikin runoilija, joista on tapana sanoa, että he
merkitsevät paperille pienimmänkin sydämensä ailahduksen ja kerskuvat
sillä, niin hän ei ollut kernas kertoilemaan runojensa synnystä. Vielä
vähemmän hän kertoi tai kirjoitteli maailmanmatkoistaan. Sai suorastaan
udella, jos halusi kuulla niistä jotakin. Niin vaatimaton mies oli
Severi Nuormaa.

Kerran kumminkin onnistuin saamaan häneltä toimittamaani
»Joulukellot»-nimiseen lehteen herkullisen palan Itävallan
pyhimysjuhlasta — hän näet oli ollut läsnä tuossa tilaisuudessa.
Senkin sain aivan sattumalta, sillä käydessäni kerran »Turun Sanomain»
toimituksessa hoksasin päätoimittaja Nuormaan pöydällä erään
pyhimysjuhlia kuvaavan käsikirjoitusliuskan ja sanoin hänelle:

— Mutta tuossahan on valmis alku kirjoitukseesi.

— Niin kylläkin, tosin olen aikonut laatia sen omaan lehteeni.

— Älä nyt joutavia. Lehden kustantaja lupasi minulle vapaat kädet
palkkioiden maksamiseen. Saat sen minkä pyydät.

Niin tuo kirjoitelma tuli »Joulukelloihin». Eikä sen laatijan suinkaan
tarvinnut katua, sillä hänen määräämäänsä tuiki vähäiseen palkkioon
lisäsin pari sataa. Ja se oli sitä vanhanajan hyvää valuuttaa.

Meidän kesken käytiin alituiseen pientä suukopua hänen
ulkomaanmatkojensa johdosta, sillä tavan takaa kehoitin häntä
kirjoittamaan niistä.

— Sinähän voisit milloin tahansa tekaista useita opuksia matkoistasi,
sanoin kerran jos toisenkin.

Runoilija tuprutteli savukettaan myhähtäen:

— Ei ole aikaa koota aineistoa muistilehtiöiden hajanaisista
merkinnöistä.

— Miksei ole? Ota lomaa!

— Helpommin sanottu kuin tehty. Ei ole varaa palkata apulaista. Ja
sanomalehtityö, joka on muodostunut toiseksi luonnokseni, vaikka nyt
varsinaisesti aherrankin täkäläisessä työväenopistossa, hajoittaa
aikani ja tappaa harrastukseni esimerkiksi ulkomaiden vaikutelmia
koskevan kirjani luomiseen.

— Mutta se on väärin, koetin inttää vastaan.

— No, ei kai maailma siitä parane jos ei pahenekaan, ellei noita
matkakirjoja synny.

— Mutta runotarta veli palvelee edelleenkin?

— Mihinkäs sitä voi vapautua vanhasta rakkaudestaan.

— Hyvä on. Pelkäsinkin jo, että lopetat iskevien säkeistöjesi
sepittämisen tuosta samasta syystä: ei ole aikaa.

Severi Nuormaa naurahti leppoisaan tapaansa.

       *       *       *       *       *

Minäkin jouduin sittemmin tallaamaan samoja lehtimiehen polkuja kuin
Severi Nuormaa.

Vaellukseni alkoi Jyväskylästä. Sieltä se jatkui Loimaalle ja
Savonlinnaan sekä päätyi lopulta Tampereelle, josta käsin vappuna
1922 tulin ostaneeksi pienen asuntotilan Piikkiönlahden rantamilta.
Tämän vain siksi, että voisin antautua levossa ja rauhassa
palvelemaan kirjojen tekemistä. Paikan valinnan aiheutti se, että
majastamme oli olevinaan juhlallinen näköala kohden Kuusistonlinnan
rapistuneita raunioita ja muuta sellaista, mikä viehättää silmää ja
saa mielikuvituksen irralleen. Mutta sain kyllä kokea, ettei pelkällä
ihanuudella eletä eikä itseään vaateteta.

Oli selvää, että seurustelu Severi Nuormaan kanssa sai nyt uutta
yltyä ja virikettä, sillä Piikkiön asemahan on vajaan puolentunnin
rautatiematkan päässä Turusta. Ja Nuormaa oli pysynyt turkulaisena.
Välillä hän sentään oli vuoden päivät ollut Helsingissä »Suomen
Sotilaan» päätoimittajana. Sinä aikana olin kerran tavannutkin hänet,
se tapahtui nuorsuomalaisen puolueen viimeisessä puoluekokouksessa
joulukuun alussa 1918. Tapahtumapaikka oli Nybergin vanha,
kunnianarvoisa ravintola vastapäätä senaattia. Kokous pidettiin näet
mainitussa ravintolassa.

— Terveisiä Savonlinnasta.

— Ja terveisiä täältä Helsingistä.

— Oletko muuttanut pääkaupunkilaiseksi?

— Toimittelen täällä 'Suomen Sotilasta'. Ei sen kummempaa.

Mutta nälkä hänellä oli, kuten kaikilla helsinkiläisillä siihen aikaan.
Huomasin, miten hän tuijotti vieressään istuvan hyvän toverinsa,
erään hovioikeudenasessorin, rehevää olemusta ja tämän nauttimia
eväitä: voita, sianlihaa ja maukasta leipää, joka oli toisenlaista
kuin pääkaupungissa saatu »tikkuleipä». Mutta tuo aterioiva porho ei
tarjonnut eväistään kellekään, ei edes naapurilleen Severi Nuormaalle.
Päivällisen loputtua hän huokasikin syvään ja siirtyi meidän pöytäämme.

— Täällä on ainakin ystäviä, hän sanoi merkitsevällä äänenpainolla.

— Ja myös vähän suuhunpantavaa, tokaisi joku joukostamme.

— Ennen kuin ryhdyimme muuhun, minä sanoin Severiystävälleni, — niin
ota täältä eväistäni vähäsen ruoanpuolta.

Ja niin jouduin jakamaan mukanani olleet eväät vanhan ystäväni kanssa.

Piikkiöön muuttaessamme Severi Nuormaa oli »Turun Sanomain» päänä ja
hoiteli samalla uskollisesti tuntiopettajan toimia erinäisissä Turun
oppikouluissa.

Seurustelimme joko hänen päätoimittajanmörskässään tai kahviloissa ja
hätätilassa jossakin hyvämaineisessa ravintolassa. Severi Nuormaan
kotona en käynyt kuin kerran, sillä hän oli tottunut nauttimaan
kahvinsa ja muut kuppinsa ulkona.

Vaimoni ja minä olimme monta kertaa kutsuneet häntä luoksemme, mutta
hänellä muka ei ollut koskaan aikaa. Tuohon hänen ikuiseen sanontaansa
»ei ole aikaa» kilpistyivät hyväätarkoittavat aikeemme kuin kallioon.
Mutta kun kerran kesällä 1923 kävelimme Tuomiokirkonsillalla, töksähti
Nuormaa vastaamme. Hän oli väsynyt ja sanoi olevansa matkalla
kotiinsa tuomiokirkon taa. Olin aikaisemmin päivällä toimituksessa
pistäytyessäni kuullut, että hänen perheensä oli muuttanut kesälomalle
erääseen saaristopitäjään, minkä vuoksi tartuin päättävästi miehen
käteen.

— Perheesi on lomalla. Nyt kai sinulla on vihdoinkin aikaa tulla
Piikkiöön.

Vaimoni yhtyi hartaasti pyyntööni.

— Niin, luultavasti semmoinen retki virkistäisi, Nuormaa virkkoi.

— Varmasti.

— Mutta käydään meidän kautta, hän lisäsi katsellen taivaan
ukkospilviä. — Saisin ottaa kesäpalttoon mukaani.

Kotonaan isäntä kohteliaana miehenä käväisi hakemassa mehupullon
kellarista ja tarjosi raikasta juomaa. Ja sitten painuttiin matkalle.

Tämän ainoan kerran Severi Nuormaa pistäytyi meillä. Seuraavana päivänä
paluumatkalle lähtiessään hän vakuutti virkistyneensä, kun sai edes
tuokioksi vapauttaa sanomalehtimiehen voimia ja hermoja kuluttavasta
työstä. Ja sinä yönä hän suusanallisesti esitti »muotokuvia»
tuntemistaan kirjailijoista ja taiteilijoista, samantapaisia kuin
minäkin tässä yrittelen, mainiten muun muassa, että Eino Leino jo
koulupoikana oli hänen silloisen lehtensä »Hämeen Sanomain» ahkerimpia
runoilija-avustajia.

Mutta nyt jatkuu kuvaus taas Turusta. Jouduin näet kerran näyttelemään
sovintotuomarin osaa Antti Mikkolan ja Severi Nuormaan välillä. Mutta
mikä oli saanut nämä hyvät toverukset kiukustumaan toisiinsa?

Seikka oli sellainen, että Nuormaa oli kirjoittanut pienen nasevan
runon »Turun Sanomain» palstoille. Minäkin sain kyllä runosta
käsityksen, että siinä letkautettiin silloisia gulassityyppejä, mutta
sitä en ymmärtänyt ollenkaan, että siinä olisi millään lailla loukattu
Antti Mikkolaa. Sen vuoksi en osannut kuvitella, että ystävysten
välinen kriisi oli niin jännittynyt kuin minkälainen se todellisuudessa
oli ollut jo viikonpäivät.

Jouduinpa jälleen tekemään matkan Loimaalta Turkuun, ja silloin tuo
»välitystuomioni» tapahtui. Minulla oli asiaa juuri Antti Mikkolalle.
Huomasin hänen olevan merkillisen hiljainen, hänen, joka muuten oli
aina tulta ja tulikiveä. Hän pyysi minua illastamaan kanssaan Turun
Kunnallisklubiin, joka oli juuri niihin aikoihin perustettu.

Ehdittyämme perille Mikkolan kaupunkiasunnosta kauniin ja vihreän
Samppalinnan kupeelta aloitimme voileipäpöydästä, joka oli tosiaankin
mainio ja yltäkylläisyydessään verraton. Siellä Antti sitten purki
sydämensä: tuo Nuormaan runo olisi hänen mielestään saanut joutua
paperikoriin.

— Se on loukkaus minua kohtaan, hän sanoi vihoissaan pamauttaen jo
nyrkkinsäkin pöytään.

Minä puolestani koetin lohduttaa häntä:

— Eihän se sinua voinut koskea, siinähän vain yleisesti kuvaillaan
gulassihenkeä ja sitä edustavia tyyppejä.

Mutta Antti tolkkasi vain, että kyllä Nuormaa perimmältään sittenkin
tarkoitti häntä noissa säkeissään.

Juuri silloin sattui syntisäkki Nuormaa astumaan sisälle ja suoraa
päätä ruokasaliin. Hän huomasi meidätkin, mutta nyökäytti vain minulle,
kokosi lautaselleen illallispöydän herkkuja ja lähti sitten lautasineen
viereiseen huoneeseen, lukusaliin. Me katsoimme toisiimme. Minä
ehdotin heti Mikkolalle, että kävisin noutamassa Nuormaan pöytäämme,
mutta Antti oli jyrkkänä. Vasta kun olimme siirtyneet konjakin alalle
ja minä vatkutin, että mitäs te, aikamiehet, viitsitte riidellä
tuollaisista joutavanpäiväisistä, eläkää ja nauttikaa niin kauan kuin
vielä on armonaikaa, äkkäsin hänessä pientä heltymistä. Hän oli minun
motkottaessani riipustanut jotakin muistilehtiöönsä ja työnsi sen nyt
nokkani eteen sanoen tiukasti kuin tuomiopöydän ääressä:

— Lue tuosta vastaukseni! Lue ja puhu vasta sitten.

Vastauskin oli runomittainen. En muista enää, minkälainen se oli, mutta
se mahtoi olla yhtä naseva kuin sen aiheuttajakin, usein mainittu
Severi Nuormaan runo — valitettavasti se ei ole hallussani kuten ei
ole Nuormaan runokaan, joten en voi lainata niitä tähän, niin hauskaa
kuin se olisikin. Räjähdin nauramaan. Muistilehtiön suikale kädessäni
kiiruhdin heti Nuormaan luo ja huitaisin sen hänen pöydälleen. Hän luki
ja alkoi hymyillä. Kun me sitten yhdessä seilasimme Antti Mikkolan
pöytää kohden, niin eiköstä vain sieltäkin hymyilty vastaamme.

Reiluna miehenä Severi Nuormaa tervehti Mikkolaa virkkaen:

— Se on osuva runo, vaikka vähän häijyntuntuinen.

— Samat sanat veljen runosta, Antti vastasi siekailematta. — Mutta
kyllähän minäkin, vaikka olenkin ammatiltani tämmöinen lakijuristi,
pystyn myös runomuodossa huitaisemaan vastaan.

— Kyllähän veli osaa...

— Niin on sovinto valmis, minä huomasin nyt oikeaksi huomauttaa. —
Ja nyt juodaan visaisen välitystuomioistuimen kunniaksi yhteinen
veljenmalja. Eikös niin, isäntä Mikkola?

— No tottahan toki. Mutta oliko se sinun tekaisemasi runo tähdätty
minua ja asianajotoimintaani vastaan?

Nuormaa mietti tuokion hörppien hitaasti kahviaan.

— Miten sen nyt ottaa. Oli ja ei ollut. Se oli tähdätty yleensä sitä
gulassitoimintaa vastaan, joka hirvittävässä määrässä on levinnyt, jopa
niinsanotun yhteisen kansankin keskuuteen. Sinä, Antti, olit oikeastaan
johdattimena runon syntymiseen.

— Se koira älähtää, johon kalikka sattuu, pistin minä väliin.

— Pidä suusi, senkin nallikka, Mikkola virkkoi, tuumiskeli sitten
tuokion ja lausui: — Vanhana kokeneena lakijuristina en saata kieltää
perustelujasi, mutta ollaan ystäviä siitäkin huolimatta, Severi. Ja tuo
Väinö-poika on ansainnut tuikeat konjakkarit sovinnonteosta.

       *       *       *       *       *

Tuo ennen mainitsemani »ei ole aikaa» oli niin kuvaavaa Nuormaan
täsmällisyydelle ja tunnontarkkuudelle, että se vei hänet tuonen
tuville ennen aikojaan, miehen ja runoilijan parhaassa iässään,
kuuttakaankymmentä vuottaan vielä täyttämättömän. Siellä he nyt ovat
katselemassa meitä jälkeenjääneitä, lakimies Antti Mikkola ja runoilija
Severi Nuormaa.

Niin, runoilija, aatteenmies, tutkija, koulu- ja lehtimies Jumalan
armosta — kaikkien noiden ihmisten parhaat ominaisuudet yhtyneinä
samaan henkilöitymään — semmoisena Severi Nuormaa on piirtynyt
muistiini.

Hänessä poistui viimeinen ateenalainen ystävieni piiristä,
ateenalainen, joka olisi sopinut paremmin vanhaan, jaloon Hellaaseen,
mutta armelias Luoja, jolle ei mikään ole mahdotonta, soikin hänen
syntyä tänne karuun Suomeen laulamaan uskoa ja luottamusta kansallemme
silloin, kun se kipeimmin sitä kaipasi ja tarvitsi.

Mutta ehkä hän olikin ateenalainen!

Teosofit uskovat jälleensyntymiseen, ja siinä suhteessa minussa on
runsas annos teosofia, joten hyvällä syyllä saatan uskoa Severi
Nuormaan olleen Hellaan poikia.

Hänen kuoltuaan kirjoitin runon, mutta en muista siitä enää muuta kuin
viimeisen säkeistön:

    Ateenalainen viimeinen
    jo maasta meni pois,
    mut tuntuu niinkuin muisto sen
    ajassa vielä sois.




JOEL LEHTONEN


Jos Severi Nuormaa oli elämänsä varrella joutunut matkailemaan
ulkomailla paljonkin, niin voiton hänestä peri Joel Lehtonen,
Savonlinnan kuuluisin poika kirjallisella areenalla.

Joel Lehtonen, alkuvoimainen ja räiskähtelevän mielikuvitusrikas
runoilija, oli näet nuorena ylioppilaana ja vielä vanhempanakin
matkaillut laajalti Keski-Euroopan maita aina Espanjaa ja
Pohjois-Afrikkaa myöten. Viimeksi hän haki lievitystä reumatismilleen
viimeksimainituista maista. Hän viipyi noissa vieraissa, oudoissa
maissa pitkiä aikoja oman pakottavan halunsa ja levottoman, aina
uusia virikkeitä etsivän henkensä mukaisesti. Kuitenkin mies palasi
ulkomaanmatkoiltaan aina kotiin kohtaloonsa alistuneena ja loi sen
jälkeen muun muassa »Putkinotko»-romaaninsa ja »Lintukodon», jotka
ovat Suomen kansalliskirjallisuuden kestäviä kulmakiviä. Oman lukunsa
ansaitsisivat Lehtosen maailmankirjallisuuden merkkiromaanien taitavat
suomennokset, mutta ne eivät kuulu tämän epistolan puitteisiin.

Jos Severi Nuormaa ei ollut halukas kertoilemaan ulkomaanmatkoistaan,
niin Joel Lehtonen oli niiden suhteen vieläkin vaiteliaampi. Kumminkin
on hänen ansiokseen luettava, että hän mm. novellikokoelmissaan »Myrtti
ja alppiruusu» ja »Punainen mylly» sekä runokokoelmassaan »Puolikuun
alla» on vanginnut vaikutelmiaan ja tunnelmiaan vieraiden maiden
oloista ja ihmisistä kaiken kansan luettavaksi.

       *       *       *       *       *

Jo nuorena ylioppilaana opiskellessani estetiikkaa ja muuta sen
mukaista olin ihastuksella ahminut Joel Lehtosen »Permin», »Paholaisen
viulun», »Mataleenan» ja muun hänen kirjallisen alkutuotantonsa. Se
vaikutti omituiselta raisuudessaan ja huolettomassa rehtiydessään.
Tuntui kuin kirjailija olisi painiskellut näissä ensimmäisissä
teoksissaan oman hehkuvan henkensä kanssa päästäkseen selville vesille:
tyynempään, tasaisempaan sanontaan.

Joel Lehtosella oli jo alkuaankin oma, muista poikkeava sävynsä
kaunokirjallisuudessamme, mutta näiden itsekamppailujen tuloksena oli
selvä voitto, joka takaa kirjailijalle pysyvän nimen aikakirjoissamme.

Ikään kuin lähemmäksi minua Joel Lehtonen tuli hänen asuessaan eräänä
kesänä jossakin Littoisten järven rantahuvilassa ja kirjoittaessaan
jatkonovellin »Turun Sanomille», jonka avustaja minäkin olin. Novellin
nimeä en enää muista. Kun parin vuoden kuluttua jouduin »Keski-Suomen»
toimittajaksi, huomasin Joel Lehtosenkin olleen sen kesätoimittajana.
Täten mies oli taas tullut askelta lähemmäksi tuttavuuden tiellä.

Varsinainen tutustuminen tapahtui näin ikään:

Kävelin pääkaupungin Pohjois-Espistä vappuaamuna 1915 Närpiöstä
kotoisin olevan ja Jyväskylään kotiutuneen rakennusmestari A. E.
Henrikssonin kanssa, jonka olin sattumalta tavannut aamulla varhain.
Hänen luonaan Joel Lehtonen kuulemma oli asunut Jyväskylässä
tuona toimittajakesänään. Katselimme väen vilskettä ja reipasta
vappumeininkiä Espiksellä, kunnes tuttavani tervehti kädestä pitäen
muuatta lyhyttä, viisaannäköistä ja silmälasipäistä miestä esittäen
hänet minullekin.

— Koska kerran olette virkatovereita, tuttavani selitti. — Ja lisäksi
keskisuomalaisia kumpikin.

— No, ei sentään juuri keskisuomalaisia, Joel Lehtonen virkkoi, — mutta
aikoinaan on sitäkin oltu.

— Olen selaillut 'Keski-Suomen' vuosikertoja, ja niissä näkyy olevan
teidänkin puumerkkinne, vastasin.

— Mitä joutavia! Joel Lehtonen sanoi siristäen silmiään silmälasiensa
takana. — Joel on mun nimeni, mutta Jukaksi haukkuvat. Niin että mikä
on sinun nimesi?

Näin yksinkertaisesti kävi tuo toimitus.

       *       *       *       *       *

Savonlinnassa 1917 syyskuun puolimaissa.

Olin muuttanut perheeni kanssa kaupunkiin, missä minulla oli
päätoimittajan paikka — muuta toimittajaa ei tuossa kolmipäiväisessä
lehdessä ollutkaan. Silloinkin vallitsi asuntopula kaikissa
kaupungeissa eikä vähiten Savonlinnassa.

Asuimme väliaikaisesti, isompaa huoneistoa odotellessamme, vain yhdessä
huoneessa Olavinlinnan vahtimestarin Malmin talossa keittiön ollessa
yhteinen hänen perheensä kanssa. Talo sijaitsee kauniilla paikalla
vastapäätä Olavinlinnaa.

Soipa sitten eräänä kuultavana iltapäivänä toimituksen puhelin.

— Halloo, kuka on puhelimessa? kuuluu ääni. — No, sinua minä
tavoittelinkin ja kohta tärppäsi. Pane nyt nappulasi vilkkaasti
käyntiin ja ohjaudu tänne Seurahuoneelle, jos sopii.

— Sopii hyvinkin, sillä nyt on tiistaipäivä.

Joel Lehtonen istui tyytyväisen näköisenä Seurahuoneen peräkamarissa
punssipullo nokan alla — mistä lienee hommannutkin sen alkavan
kieltolain kynnyksellä. En kysynyt, mutta siinä se vain könötti
ja siitä me maistelimme. Parin tunnin kuluttua ilmestyi sille
seuralaiseksi toinen punssipullo. Tämä olikin muuten ainoa kerta,
jolloin jouduin Jukan kanssa maljoja maistelemaan — ankara reumatismi
näet esti häntä liikoja väkeviä käyttelemästä.

Mies oli iloinen kuin olisi uudestisyntynyt. Olihan tullut taas hyvä
apaja niihin aikoihin perustetun uuden kirjailijayhtymän Kirjallisen
Työn hyväksi. Hän liikkui näet sen asioilla ja sanoi saaneensa eräältä
äveriäältä savonlinnalaiselta kauppiaalta 10.000 markan lahjoituksen.

Mutta tämä ei yksin olisi herättänyt Jukka Lehtosen hyvää tuulta,
vaan siihen oli perimmäisenä syynä se, että kevään ja kesän kuluessa
oli valmistunut uusi romaanin käsikirjoitus, jota hän oli hautonut
monia vuosia. Jukka selosti lyhyesti sen sisällön. Romaani oli
vielä ristimätön ja yhdessä me koetimme keksiä sille nimeä, joksi
lopullisesti sitten hyväksyimmekin »Kerran kesällä.»

Koko kevään ja kesän kirjailija oli asunut rakkaassa Putkinotkossaan
Säämingin pitäjän Haukiveden rantamilla, mutta sanoi pikapuoliin
palaavansa takaisin Helsingin liepeille.

Oli jo tullut hämyinen ilta meidän jutellessamme kirjallisista asioista
ja vähän muistakin. Kuutamo loisti ulkona, Hopeasalmen kirkkaan veden
solina kuului avatun akkunan kautta perähuoneen savuiseen ilmaan ja
jonkun yksinäisen vaeltajan askelet kajahtelivat Pitkälläsillalla.

Olimme kumpikin vaipuneet omiin unelmiimme — kuvittelimme kai jonkun
ritarin siellä kiirehtivän porvarillisen mielitiettynsä luo, ainakin
niin haaveilin minä. Yhtäkkiä Jukka katkaisi hiljaisuuden palaamalla
jälleen arkielämään.

— Jos olisi vene mukana, niin hätäkös sillä olisi nyt soudella
Putkinotkoon kuun hopeisessa valojuovassa. Mutta jalan sinne meno ei
kannata, tuleehan sinne perhananmoinen huippaus nienten ja poukamien
kautta kierrellessä.

Sanoin, että meilläkin voi jollain lailla kiinata, ja selostin
tilanteen.

— Mutta mitä vaimosi virkkaisi, jos toisit ventovieraan sällin sinne
yhteen huoneeseesi? Kiitos vain ystävällisyydestäsi. Mutta missä sitten
asutte?

— Linnakadun yhdessä.

— No mutta sinnehän minun tieni johtaa joka tapauksessa, sen talon
piharakennuksessa kun asuu muuan tuttu varatuomari. Hänellä,
perheettömällä miehellä, on huoneita yllin kyllin. Hänen luonaan
olen näin yökuntiin kaupunkiin eksyttyäni ennenkin kiinannut, talon
yläkerrassa on semmoisia valoisia kesäkamareita, joissa näin lämpimillä
säillä vieläkin viihtyy. Niin että tuomarilla on aina jokin lämmin
soppi tämmöisillekin kodittomille kulkureille. Mutta tunnethan sinäkin
hänet, ehkä vielä paremmin kuin minä, olettehan saman lyseon kasvatteja.

— Tunnen toki Unto Nevalaisen.

— Ja nyt sitten lähdetään. Ohjaan sinut suorinta tietä Linnakadun
yhteen.

Hän veikin minut oikopolkuja pihojen ja puistojen kautta, jotka olivat
hänelle tuiki tuttuja hänen poika- ja lyseovuosiltaan. Saavuimme tuon
tarkoitetun piharakennuksen taa käyttämättä talon porttia. Tuomari ei
ollut kotona, mutta yösijan Jukka Lehtonen silti sai, sillä määräys
oli kova ja tinkimätön niinkuin laki: kaikille tuomarin ystäville
oli aina varattava paikka, kuhunka he päänsä voisivat kallistaa.
Taloudenhoitajatar, lempeä vanha nainen, johdatti kirjailijan
yläkertaan.

Seuraavana aamuna Jukka saapui meille huomenkahville. Hän kertoi
asuneensa juuri samassa huoneessa kouluaikanaan useitakin lukuvuosia ja
rakkaita muistoja liittyvän tähän pitkulaiseen kamariin.

— Ilmankos sinä niin tarkoin tiesit kaupungin sokkelot ja kujaset viime
yönä.

— Tottahan toki, kaikki täällä on niin tuttua.

Ja Jukan äänessä tuntui soivan kuin kaipaus: ollapa vielä nuori poika
ja saada kokea lapsuuden- ja varhaisnuoruuden elämykset kerran vielä,
mutta ikään kuin aavistaen minun arvaavan hänen ajatuksensa hän
huitaisi kädellään virkkamalla:

— Tulen toimitukseen kanssasi. Saan siellä selailla Helsingin lehdet,
ja sieltä lähdenkin sitten hyvissä ajoin laivalle. Putkinotko, se on
mielessäni, se näet, että miten siellä velimieheni tulee toimeen, se
kun on vähän semmoinen juutas...

       *       *       *       *       *

Kuluivat sitten kansalaissodan kauhuviikot.

Tampereen tultua vallatuksi olin erään savonlinnalaisen varatuomarin
kanssa tykistömiehenä Hamiltonin tykkiväessä Tampereella. Kun aika
siellä tuli pitkäksi, pyysin ja sainkin lomaa neljäksi päiväksi
käydäkseni syntymäpitäjässäni Loimaalla. Matkustin ensin junalla
Humppilaan ja sieltä resiinakyydillä Ypäjän aseman kautta perille.

Mutta punaiset peijakkaat olivat pakomatkansa turvaamiseksi
räjäyttäneet Loimijoen yli rakennetun rautatiesillan — mikä hupsunteko!
Siksipä resiinan täytyi pysähtyä jokipäkkärälle minun pääsemättä
parinsadan metrin päässä sijaitsevalle Loimaan asemalle.

Levottomin mielin astelin paikalliseen esikuntaan. Puhuttiinhan
punaisten harjoittaneen kaikenlaista kauheutta ennen hillitöntä pakoaan
itään päin. Mutta pelkoni osoittautui turhaksi ainakin mitä lähimpiin
omaisiini tuli — päinvastoin vanhin siskoni tuli lottapuvussaan
terveenä ja reippaana vastaani.

Paluumatkalle lähtiessäni äitimuori sulloi tilavan matkalaukun täyteen
evästä kaikenlaista, niin että sitä oli melkein mahdoton nostaa
vaununhyllylle, hyvä kun sai raahatuksi sen edes vaununsillalle tai
hyvässä lykyssä vaununkäytävään. Se jäikin Tampereen asemalle toisen
luokan ruokasalin ovenpieleen, kunnes olin ehtinyt saada määräyksen
takaisin Savonlinnan suojeluskunnan käytettäväksi. Määräyksen sainkin
parin vuorokauden kuluttua, minkä ajan komppanian muiden miesten kanssa
asuin kasarmissa (eräässä nahkatehtaan työsalissa). Tällä välin kävin
sentään aina kurkkimassa matkalaukkuani. Se ei liikkunut sijoiltaan
minnekään: lienee ollut liian raskas rotevimmankin sällin pideltäväksi.

Palattuani kotiin Savonlinnaan toukokuun puolimaissa nousi tietysti iso
ilo tuomisieni johdosta. Meillä oli nyt kaksi huonetta, mutta keittiö
oli jälleen yhteinen erään kruununvoudin lesken kanssa.

Olimme parhaillaan istumassa kotituomisia maistamassa, kun Jukka
Lehtonen paiskautui kalpeana yhteiseen riemuun.

— Tulit kuin kutsuttuna, sanoin. — Istu pöytään ja pidä hyvänäsi.

— Niin, tervetuloa, vaimoni yhtyi kehotukseeni. — Kas tässä, olkaa hyvä.

Jukka Lehtosen silmät pyöristyivät. Pöydällä lojui kotivehnäsestä
leikattuja tukevia viipaleita ja piparkakkuja.

— Ainako te nautiskelette näin?

— Ei toki aina, olemme kärsineet täällä valkoisella puolellakin
elintarvikepulaa, vaimoni vastasi, — vaikkemme tietysti niin suuresti
kuin toisella puolen sijaitsevilla seuduilla.

— Mutta sano minulle, Väinö, mistä tämä ihanuus on kotoisin? Jukka
kysyi.

Selostin hänelle asian.

— Sinulla on kultainen äitimuori, Jukka totesi.

Olin havaitsevinani hänen äänessään pientä katkeruutta »löytölapsen»
kohtalon johdosta, mutta hän jatkoi sitten:

— Todella ylenpalttinen ihanuus. Antakaa, rouva, minun ensin haistella
tätä vehnästä.

— Mielihyvin, virkkoi vaimoni nauraen.

— Haistele, veikkonen, kyllä se on sitä oikeata kotonakasvatettua
nisua, minä yhdyin leikkiin.

Jukka Lehtonen oli taas menossa kauniiseen Putkinotkoonsa voimistumaan
talvella ja keväällä Helsingissä kokemansa pakollisen nälkäkuurin
johdosta.

       *       *       *       *       *

Niin, Putkinotko oli oikea pienenpuoleinen savolainen talo, jossa
oli peltotilkkujakin ja heinämaata kallioiden välissä. (Hovi se ei
ollut, sillä »hovissa on kaksi korsteenia», sanovat leikilliset
muunmaakuntalaiset, ja täällä oli vain yksi.) Kesäisin Jukka asui
Putkinotkossaan, milloin ei matkustanut ulkomaille.

Hän toivoi meidänkin joskus pistäytyvän hänen luonaan, saunankin
lupasi valmistaa kylpykuntoon, mutta kun Putkinotko sijaitsi verraten
kaukana laivareittien varrelta eikä laivasiltaa ollut lähellä, jäi tuo
aikomus valitettavasti vain pelkästään toiveeksi. Putkinotko näkyi
kyllä laivalle, kun matkustimme mökillemme Rantasalmen Repolan kylään.
Korkeitten kallioiden ja metsäisten vaarojen keskellä sen rakennusryhmä
yleni poukamansa varjosta.

Vähän ennen Tampereelle muuttoani elokuussa 1920 kohtasin Jukka
Lehtosen Savonlinnassa pirteänä ja elinvoimaisena. Hän kertoi
Putkinotkon metsästä kaadattaneensa ja apumiehenä veistäneensä
Huopalahden huvilaansa saunahirret, jotka nyt oli lastauttanut junaan.

— On näet rattoisaa istua ja kylpeä saunassa, jonka hirret ovat
Putkinotkosta kotoisin, sanoi hän hymyillen viisasta hymyään
silmälasiensa takaa. — Älä naura... niin paljon paikallispatrioottia
toki saa olla minussakin.

Mutta kyllästyneenä Putkinotkoonsa, jossa hänen velipuolensa isännöi
ja keitti kai korpirojuakin Jukan sanoista päätellen, hän myi sen.
Kun kumminkaan Huopalahdenkaan huvila ei ajan mittaan tyydyttänyt
hänen uutta kaipaavaa ja hersyvää sydäntään muulloin kuin syys- ja
talvikuukausina, hän osti erään pienehkön saaren Vanajaveden selältä
muuttaen vaimoineen sinne Lintukotoonsa. Ja niin hänestä muokkautui
hämäläinen.

Tässä saarenmajassaan hän kirjoitti viimeisimmät herkät teoksensa, mm.
»Rai Jakkerintyttären» ja »Lintukodon».

       *       *       *       *       *

Tapasin Jukka Lehtosen kyllä myöhemminkin, mutta viimeisen kerran jäin
hänen kanssaan »suustani kiinni» talvella 1923.

Olin julkaissut edellisenä syksynä »Henrik Hyyryläisen elämän» ja
mennyt siinä Jukan kalavesille. Sen vuoksi olin vähän peloissani, mitä
mestari nyt sanoisi aikaansaannoksestani.

Mutta mutkittelematta hän ensi sanoikseen pamauttikin:

— Hiton hyvä kirja, se sinun Hyyryläisesi.

Tämä on myönteisin ja parhain arvostelu kirjoittamistani teoksista.

Ja vielä: sen lausuja oli mies, joka oli kuuluisa ja omaperäisimpiä
kirjailijoita meikäläisessä kaunokirjallisuudessa. Semmoiset teokset
kuin »Mataleena», »Kerran kesällä», »Putkinotko», »Rai Jakkerintytär»,
»Lintukoto» ynnä muut suorasanaiset ja monet värikkäät, tunnekuohuiset
runokokoelmat säilyttävät Joel Lehtosen nimen kuolemattomana.

Vaikea on täyttää kunnialla hänen paikkaansa kirjallisuudessamme.




EINO LEINO


Keväällä 1903 oli ylioppilaskokeissa suomen kielen aineiden joukossa
muun muassa »Kuka on mielikirjailijani?» Siitä kirjoitti Turun
suomalaisen klassillisen lyseon oppilaista vain yksi ainoa, joka
ihastuneena ja tunneryöppyisenä päätyi tulokseen: Mielikirjailijani on
Eino Leino.

Tämän aineen kirjoittaja oli Kustavi Kaila, silloisen arkkipiispan
Gustaf Johanssonin nuorempi poika. Piispa Johansson, joka elämänsä
alusta asti oli ollut vanhoillinen sekä räiskynyt tulta ja tulikiveä
oikeiksi katsomiensa opinkappaleiden (myös isänmaallisuuden) puolesta,
oli tällöin jo iäkäs mies. Arvaa isäukon surun, kun poika kirjoitti
nuorten runoilijasta. Mutta ehkä hänen mieltään lepytti vähän se,
että poika sai aineestaan kiitettävän arvosanan — tai sitten se vielä
ennemmän raivostutti kiivasta arkkipiispaa. Kun muuan turkulainen
sanomalehti sai asiasta vihiä ja julkaisi siitä uutisen, joka
sitten kiersi maan sanomalehdissä ja paisutettiin »Tuulispäässä» ja
»Fyrenissä» melko mauttomaksi, isäpapan päässä varmaan surisi ja
pörisi. Mutta isä ja poika, jonka luokkatoveri olen, eivät vieraiden
kuullen sanallakaan koskettaneet tätä isälle epäilemättä arkaa kohtaa.

Kustavi Kailasta sukeutui ensin filosofianmaisteri, sitten
lakitieteenkandidaatti, myöhemmin oikeusneuvos ja hänen viime vuosinaan
muistaakseni hallitusneuvos, mutta yhä edelleen hän oli — hän kuoli
toissa vuonna — nuoruuden rakkautensa lumoissa, seurasi intohimoisesti
kotimaista kirjallisuutta ja piti ylimpänä kotijumalanaan edelleen Eino
Leinoa, kuten hän joitakin vuosia sitten minulle kertoi.

Eino Leino ei ollut meitä silloisia ylioppilaskirjoittajia iältään
vanhempi kuin neljä, viisi vuotta. Mutta kuinka paljon me, silloiset
ja tulevat koulupojat, olemme velkaa Eino Leinolle, sitä ei ehkä voida
vielä arvioidakaan. Hän oli ja on yhä edelleen nuorten runoilija,
puhaltakootpa aikain vaihteluissa minkälaiset tuulet tahansa. Eino
Leinon runouden ydinajatuksena voidaan pitää _in tyrannos_, mikä oli
Schillerinkin runouden kannustimena. Eino Leinon runoudessa se säilyi
runoilijan vaikeimpina ja raskaimpinakin vuosina.

Eino Leino on luonut rehevällä ja kukkivalla mielikuvituksellaan
uusia, väljiä maailmoita, joissa ihmisyys versoo ylinnä. Näin hän
avartaa näköaloja ihmisille, jotka tahtovat ja ovat alttiita niitä
vastaanottamaan. Koska nuoret ovat herkkävireisimpiä, niin Eino Leinon
runous vaikuttaa juuri heihin.

       *       *       *       *       *

Kun minulla, ikävä kyllä, ei ole tapana kulkea päiväkirja mukanani,
niin en muista enää varmasti kuukautta, enpä edes vuottakaan, milloin
tulin Eino Leinon tuttavaksi, vaikka hänen runoutensa on askarruttanut
mieltäni jo hänen esikoiskokoelmansa »Maaliskuun laulujen»
ilmestymisestä asti.

Tuo tutustuminen mahtoi tapahtua vuosien 1909-1911 vaiheilla. Ja
paikka oli Päivölä, silloinen nuorsuomalaisten kerhohuoneisto
Helsingissä Kasarminkadun varrella. Runoilija istui pöydässä L. Onervan
ja säveltäjä Otto Kotilaisen kanssa, kun meidän meluava joukkomme
illalla myöhään työntyi sisälle. Nähtävästi joku seurastamme tunsi
tuosta kolmikosta jonkun, koska me kaikki ennen pitkää istuimme
heidän pöydässään. Pöytä oli pitkä ja sen monille tuoleille olisi
sopinut toinenkin mokoma iloisia herroja, mutta eipä hätää mitään,
sillä minkä herroja puuttui, sen korvasi Eino Leino säkenöivällä
keskustelutaidollaan, niin ettei pöydän tyhjiä paikkoja huomannut
lainkaan. Oli todellinen nautinto silloin — ja vastedeskin — kuunnella
runoilijan resonointia, jossa alkuvoimaiseen älykkyyteen yhtyi elämän
kiusauksissa jalostuneen sielun henkevyys. Niin, Eino Leino »tuli, näki
ja voitti» minut niinkuin paljon nerokkaammatkin herrat ja naiset,
joihin mestarilla oli miltei maagillinen vaikutus hänen itsensä
olematta siihen ehdoin tahdoin vikapää.

Seuraavina vuosina tapasin Eino Leinon useinkin pääkaupungin eri
ravintoloissa.

Jouduttuani sittemmin lehtimieheksi maaseudulle en enää useinkaan
tullut käyneeksi Helsingissä eikä muistiini ole jäänyt mitään varmaa
runoilijasta, kunnes sattumalta heinäkuun alussa 1917 kohtasin hänet
Haapamäen asemalla. Olin saapunut joukkoineni paikkakunnalle niin
ajoissa iltasella, että olimme ehtineet nukahtaa aseman viereisessä
majatalossa, joten me virkkuina pasteerailimme asemasillalla kello
neljän tienoissa aamulla odottaen Jyväskylään lähtevää junaa.
Päämääränämme oli ensin Äänekosken Koivistonkylän kansakoulu, jossa oli
opettajana Juho Hoikkanen — myös kirjailijana tunnettu ja sen jälkeen
Sortavalan saaristo.

Siinä kävellessämme näin valoisassa suviyössä asemaravintolan oven
avautuvan ja siitä astuvan miehen levätti harteillaan ja mustalierinen
hattu päässään. Siinähän oli ihka elävä poeta.

— Mikä ilo tavata veljeä, sanoin.

— Ilo on molemminpuolinen, hymyili runoilija hieroen unisia silmiään.

Hän kertoi tulleensa keskiyöllä Akseli Gallen-Kallelan ateljeehuvilasta
Ruovedeltä ja aikovansa Jyväskylän kautta Aarni Koudan luo
Rautalammille. Hän pahoitteli sitä, ettei ollut hoksannut tehdä samaa
temppua kuin me, majoittua myös Haapamäen kestikievariin. Siellä olisi
voinut ojentautua kunnolla, kun nyt sen sijaan oli pitänyt piristäytyä
ravintolan kahvin voimalla.

— En saanut edes oltta, lopetti runoilija hyväntuulisesti.

Jyväskylän juna oli pian lähtövalmiina. Vaunuun astuttuamme siellä oli
muiden mukana eräs venäläinen upseeri, jonka vastapäiselle penkille
majoituimme. Upseerin katse kiintyi Leinoon — ja vähitellen meihin
muihinkin — omituisen harmaana ja elottomana. Leino huomasi oitis
venäläisen katseen ja jäi vuorostaan tuijottamaan hänen silmiinsä. Koko
ajan hän kumminkin piti yllä vilkasta jutustelua kanssamme, yksinpä
kahdeksanvuotias poikammekin sai osansa runoilijan ehtymättömästä
sana-arkusta. Hän pakinoi ohikiitävistä maisemista, metsistä ja
vaaroista, niinkuin vain armoitettu voi jutella. Kirkas, heleä
heinäkuun aamu oli nähtävästi virkistänyt tätä suurta luonnonrunoilijaa.

— Olen useat kerrat kesäisin keinunut noilla maisemilla, hän huomautti
kysyvään katseeseeni.

Kun minäkin tunsin Keski-Suomen luontoa ja sen kansaa, oli mieluista
todeta, että mielipiteemme olivat samanlaiset — niin keskisuomalaisen
kansan hyviin kuin huonoihinkin ominaisuuksiin nähden.

Venäläinen upseeri oli noussut istualleen ja sytyttänyt savukkeen.
Huomasimme nyt, että hänellä oli tekosilmä. Upseerin mentyä
toimittamaan aamusiivoustaan vaunumme pesuhuoneeseen Eino Leino myhähti:

— Huh-huh, vetipäs kylmäksi ruumiin ja hengen, kun tuo rumilus vilkuili
elottomalla silmällään minuun ja vähän ennen nousemistaan raotti sen
oikeankin silmänsä...

Runoilija jäi meistä Jyväskylään ja tiedusteli minulta, entiseltä
jyväskyläläiseltä, jotakuta semmoista mukavaa heppua, jonka kanssa
voisi sopivasti viettää iltaa. Mutta mikä paholainen panikaan junaan
nousemaan kaupungin lähimmältä asemalta erään varatuomarin ja minut
esittämään herrat toisilleen. Sillä eivät ainoastaan sitä päivää
ja iltaa, vaan vielä seuraavankin päivän ja illan herrat, joihin
tietysti välillä oli liittynyt muitakin elämänhaluisia veitikoita,
viettivät humussa ja sumussa. Me jatkoimme matkaamme Suolahteen, josta
Juho Hoikkanen johdatti meidät kauniiseen kansakouluunsa Äänekosken
Koivistonkylään, jossa kaksi yötä oltuamme palasimme Jyväskylään.
Mutta eikös vain Kuusan asemalla aamulla heilunut taas Eino Leinon
levätti ja musta huopahattu. Hän oli saapunut Jyväskylästä lähteneellä
aamujunalla. Säntäsin hänen luokseen.

Sanovat tämän kautta olevan lyhimmän ja parhaimman maantien
Rautalammille, hän selitti. — Mutta kylläpäs sinä toimititkin minut
seuraan! Eipä silti, hyvänä siellä pidettiin, mutta parempi olisi toki
kahvin voimalla piristäytyä kuin — ohoh...

Junamme läksi, hyppäsin vaununportaikolle samaan aikaan kun Eino
Leino näkyi istuutuvan majatalon hevosen rattaille. Vielä viimeinen
huiskutus, ja maantienpölyn sekaan katosi runoilija matkallaan
Rautalammille.

       *       *       *       *       *

Tampereelta käsin pyysin kirjeellä Eino Leinoa avustamaan »Maaseudun
Sanomia» luvaten hänelle samoin kuin muillekin tunnetuille avustajille
johtokunnan päätöksen mukaisen kohtuullisen korvauksen. Leino vastasi
postikortilla, jossa oli hänen kuvansa — valitettavasti se on hävinnyt
jonnekin. Kortissa hän ihmetteli, että oli vielä semmoisiakin lehtiä,
jotka puhuivat palkkiosta — useat lehdet, jotka häneltäkin olivat
pyytäneet avustuksia ja saaneetkin niitä, kuittasivat koko jutun vain
suurkiitoksella tai vaikenivat kokonaan. »Maaseudun Sanomia» hän lupasi
avustaa »ei vain nimellisesti vaan todella» — jotenkin tuohon suuntaan
sanat kuuluivat.

Jouduin syksyllä 1921, jolloin »Maaseudun Sanomia» oli ilmestynyt
vasta muutama numero, käymään Helsingissä lehden asioiden vuoksi.
Sain asiat aamun ja päivän kuluessa toimitetuiksi ja istuin sen
jälkeen kello viiden tienoissa orpona huoneessani Fenniassa. Joku
helsinkiläinen tuttavani oli päivällä tiennyt kertoa Eino Leinon
asuvan Yliopiston apteekin talon toisessa kerroksessa sijaitsevassa
matkustajakodissa, jota piti sanomalehtimies O. Stén — sama mies, jonka
pienviljelystilasta lohkaistulle tontille rakennetussa asumuksessa
väsynyt runoilija sai kutsun rauhaan ja lepoon; Nuppulinnan Riitahuhta
oli muistaakseni paikan nimi ja se sijaitsi parisen kilometrin päässä
Jokelan asemalta.

Tunsin Sténin entuudestaan, sillä olin erään kevätlukukauden asunut
hänen vanhempainsa talossa Apolassa. Mutta vaikeaa oli saada Eino
Leinoa puhelimeen, sillä rouva Stén kielsi runoilijan olevan kotona.
Sanoin nimeni ja pyysin toimittaja Sténiä puhelimeen.

— Ei hänkään ole kotona, kuului kiukkuinen vastaus.

Mutta härkäpäisyys auttoi. Minä en hellittänyt, ennen kuin toimittaja
tuli puhelimeen. Kuultuaan nimeni hän myönsi Leinonkin olevan kotosalla.

— Nuo akkojen puheet, älä niistä välitä. Käyn hakemassa Leinon
puhelimen ääreen, hän sanoi ja poistui.

— Halloo, et häiritse ollenkaan, kuului runoilijan ääni.

— On hauska tavata maalaisserkkuja, niin että tervetuloa vain.

Hänen silloinen kamarinsa, jossa hän oli asunut jo toista vuotta,
oli koruton, pitkulainen matkustajahuone, jonka perällä oli ikkuna
Heikinpuistoon päin. Siellä oli pari tuolia, seinillä muutamia
kuihtuneita laakeriseppeleitä, vuoteen yläpuolella K. J. Ståhlbergin ja
vastakkaisella seinällä sohvarähjän kohdalla Mannerheimin suurikokoiset
valokuvat omistuskirjoituksineen.

Runoilija oli loistavimmalla tuulellaan ja kertoi muun muassa, että
hänelläkin oli jo katsottuna valmis huvilanpaikka Sténin tilalta.

— Se on semmoinen kaunis mäenkumpare, Stén virkkoi.

— Ja koivuja, vähän mäntyjäkin, sinne tulee minun tusculumini...

— Eikö veljen jo olisi aika lähteä? Stén tiedusteli runoilijalta.

— Niin, se on totta. Minun pitää lähteä Pro Humanitateklubin
avajaistilaisuuteen. Tule mukaan, veliseni.

Selitin, etten mitenkään voinut lähteä, sillä siellä saisi vain päänsä
kipeäksi, ja mieluimmin tahdoin olla aamujunassa ilman minkäänlaista
kipua.

— Olet oikeassa, mutta kerhoonpääsyä varten annan sinulle lupakortin,
hän virkkoi kirjoittaen nimeni pääsykorttiin, joka valitettavasti on
joutunut kadoksiin. — Kas tässä, jos vastaisilla kerroilla täällä
käydessäsi aika sattuisi tuntumaan pitkältä.

Eino Leino oli kerhon puheenjohtaja. Läksin häntä saattamaan kerhon
ovelle, mistä pyörsin takaisin Fenniaan. Pari kertaa myöhemmin
pääkaupungissa pistäytyessäni kävin todellakin Pro Humanitatessa Eino
Leinoa kumminkaan tapaamatta. Sen sijaan tapasin siellä Antti Favénin,
jonka rouvalla tuo kerho oli vuokralla.

Mukaani sain runoilijalta lehteäni varten »Vanha pappi»-nimisen ihanan
runon. En kuitenkaan tiedä, lähettikö taloudenhoitajamme Leinolle hänen
palkkionsa vai joutuiko lehtemme niiden joukkoon, jotka kuittasivat
avustukset kiitoksella tai vaikenemisella. Ainakaan Eino Leino ei sen
jälkeen enää avustanut lehteä.

       *       *       *       *       *

Viimeisen kerran kohtasin Eino Leinon marraskuussa 1924.

Tuli näet minunkin hullutelluksi ja ostetuksi Piikkiöstä pieni
asuntotila, pinta-alaltaan pari hehtaaria, josta melkein kaikki
viljelysmaata. Kuvittelin kirjoittamisella ja kananhoidolla
ansaitsevani elantomme, toisin kuitenkin kävi — mutta se on juttu
erikseen.

Olin siis Piikkiöstä käsin matkalla. Otavan kustannusliikkeessä
käyntini jälkeen ohjasin kulkuni »Helsingin Sanomain» toimitaloon,
jossa tuttu puoluesihteeri — rehtori Salovaara — silloin hääräsi. Mutta
ennen kuin vielä olin ennättänyt pääoven eteen, tömähtivät ajurin
kärryt jalkakäytävän kupeelle. Ja Eino Leinohan niistä vääntäytyi.

Hän kertoi asuvansa jossakin Keravan puolessa — huvilanpaikasta en
hennonut kysyä. Ajuri odotti, kun me siinä kylmällä katukäytävällä
jutustelimme kaiken maailman asioista ja Leino selitti, että valtion
apurahan turvin hän tulee toimeen ainakin jotenkuten.

— Mutta suo anteeksi, minulla on vähäsen kiire. Tuo ajurikin katsoo jo
karsaasti, pelkää kai jäävänsä maksutta. Mutta olkaa huoletta, äijä,
maksun saatte, runsaankin, kohta kun olen tavannut tämän talon isännän
Eero Erkon... No terve sitten...

— Älä hätäile, minäkin lähden tapaamaan puoluesihteeriä.

No voi helkkari, samoissa portaissa molemmat. Ja tässä me olemme seistä
toljottaneet marraskuun hyytävässä koleudessa.

Avasin ulko-oven Suomen runoruhtinaalle.

— Ole hyvä, sanoi Eino Leino puolittain kirpeästi. — Ensin sinä, jolla
on paremmat tamineet päälläsi.

Katsoin hämilläni hengenmaailman mahtajaa, jolla oli virttynyt
urheilulakki päässään ja nukkavieru kesäpalttoo yllään ja — häpesin
Suomen kansan ja itseni puolesta, jolla sinä hetkenä sattui olemaan
kunnolliset pukineet yllään. Häpesin niin, että melkein kyynelsilmin
pyysin hartaasti:

— Ei, ei, ensin sinä...

— No, mennään sitten yhtä aikaa, runoilija virkkoi tarttuen minua
käsivarresta.

Ja hyvinhän siitä mahtuikin kaksi yhdellä kertaa, leveästä ovesta.

       *       *       *       *       *

Jyväskyläläinen lääkäriystäväni Yrjö Karpio oli ylioppilasvuosinaan
railakas ja hilpeä poika, mutta kun parisenkymmentä vuotta sitten
tulin Jyväskylään ja jouduin taas kosketuksiin hänen kanssaan,
hän oli muuttunut, vaikka hän yritti edelleenkin olla huoleton ja
remseä. Kuitenkin aavistin sen olevan pintavaahtoa, jonkinlaista
naamiointia. Mutta hän oli yhä Eino Leinon runouden lumoissa niinkuin
ylioppilasvuosinaankin. Hän osasi vieläkin ulkoa Leinon useita runoja
ja lauluja. Iloisella tuulella ollessaan hän joskus lausui varsinkin
»Elegiaa», siitä oli tullut hänen mielirunonsa. Kyynelet olivat meidän
kummankin silmissä hänen hiukan mahtipontisesti laususkellessaan:

    Haihtuvi nuoruus
    niinkuin vierivä virta.
    Langat jo harmaat
    lyö elon kultainen pirta.
    Turhaan, oi turhaan
    tartun ma hetkehen kiini:
    riemua ei suo
    rattoisa seura, ei viini.

Meillä oli kummallakin henkilökohtaisia muistoja tuosta Suomen tähän
asti suurimmasta suomenkielisestä runoilijasta ja näkijästä. Tämä
lääkäriystäväni — mies on ollut vainaana jo kymmenisen vuotta —
kertoili niistä ja minä samoin uunin hiilloksen tummuessa talviehtoisin.

Muuan noista hänen kertomistaan muistelmista on erityisesti
syöpynyt mieleeni, koska se sattuvasti kuvaa tuota toiselta puolen
syvätunteista, elämän ja kuoleman ongelmia maagillisella voimalla
ratkovaa sekä toiselta puolen perin huoletonta laulajaa.

— Oli syyskuun puoliväli 1916, alkoi alakuloinen lääkäriystäväni
kuvailla. — Kello taisi olla siinä neljän maissa iltapäivällä.
Kävelin vanhalta ylioppilastalolta Aleksia pitkin ajatellen pistäytyä
päivälliselle johonkin kosteikkoon. Olin näet juuri saapunut
pääkaupunkiin jatkamaan opintojani. Mutta kukas tuolla harppoo vastaani
— sehän on Eino Leino tavanomaisessa leveälierisessä hatussaan. »No,
terve terve.»

Molemmat hymyilimme. Ja Eino Leino myhäili leveästi.

»Päivää, veli on palannut suvilaitumilta jälleen alma materiimme.»

»Aivan, mutta nyt mietiskelen tässä sopivaa ruokapaikkaa.»

»Mikäs siinä. Tässähän on juuri sovelias.» Eino Leino viittasi
kellarikerroksessa olevaan Hultin ravintolaan kädellään, jossa oli
käärössä käsikirjoituspinkka.

»Tule mukaan, tarjoan.»

»Sangen houkutteleva tarjous, mutta minulla on tässä käärössä
'Helkavirsien' toisen osan käsikirjoitus, jonka lupasin viedä tänään
Alvar Renqvistin selailtavaksi ja sitten Otavan kirjallisen lautakunnan
reposteltavaksi.»

»Reposteltavaksi? Älä puhu pötyä, mies. Eiväthän ne sinun
käsikirjoituksiasi kohtele sillä lailla.»

»Eiväthän ne juuri sillä tavalla. Tähän saakka on riittänyt
toimitusjohtajan puoltava sana, jonka olen saanut», runoilija tunnusti.
»Mutta vain hyvistä opuksistani — huonommat olen joutunut myymään
muille kustantajille, nimittäin huonommat Otavan miesten mielestä.»

»Kuule, veliseni, nyt mennään, ettei muodosteta tähän mitään
kansalaiskokousta», lääkäriystäväni oli innostuneena sanonut tarttuen
Eino Leinon käsipuoleen. »Luet käsikirjoitustasi odottaessamme ruokaa
ja muuta siihen kuuluvaa.»

Mikäpä siinä auttoi. Ystäväni oli pohjalainen, ja onhan Ilmari Kianto
sanonut eräässä runossaan, että »haa, kaikki muut saa sortua, ei
koskaan pohjalainen» — ja pohjalainen oli sitä paitsi Eino Leinokin.
Eikä hän vallan väkinäisesti lähtenytkään mukaan, hänellä oli
itselläänkin nälkä ja hitusen verran ehkä janokin, sillä parin viime
vuorokauden aikana hän ei ollut ehtinyt pistäytyä ulkona aterioimassa,
vaan oli elätellyt itseään haukkaamalla vain kylmiä suupaloja. Niin oli
tämä käsikirjoitus vaatinut kaiken hänen keskityskykynsä hänen sitä
sorvatessaan ja viimeistellessään.

Hultissa ruokaa odoteltaessa runoilijamestari sitten lueskeli
käsikirjoitustaan, vieläpä pitkälti aterian jälkeenkin, innostuneelle
kuulijalleen. Ja niin kuluivat tunnit. Runoilija totesi ravintolan
kellosta, että nyt oli jo liian myöhäistä kiikuttaa kallista
käsikirjoitusta Otavaan. Hän luki loppuun runot ja laski ne
sitten pöydälle vähän sivummalle sitaisten vielä paperinkin
käsikirjoituspinkkansa ympärille. Toinen lohdutteli, että onhan
huomennakin vielä päivä.

»Ja vielä ylihuomennakin, mutta huomisaamuna vien sen varmasti»,
runoilija vastasi. »Kun maalaisserkut tahtovat tarjota, niin
kiittämätön totisesti olisin, jollen käyttäisi tilaisuutta hyväkseni.»

Mutta herrojen lähdettyä tuo kallisarvoinen käsikirjoituspinkka
unohtui pöydälle. Runoilija kiinasi yön ystävänsä asunnossa. Aamulla
Karpio katseli ihmetellen, miten vieras suoritti siistiytymisensä:
nenäliinaansa poika vain kuivasi kasvonsa, joihin oli ensin valellut
muutamia pisaroita vettä.

»Mutta velikulta, kuivaahan kasvosi pyyheliinalla», ystäväni huomautti.

»Näin se käy oikein hyvin. Mutta kuules, missähän se käsikirjoitukseni
nyt piileksii. Olen etsinyt sitä pöydiltä, takkini taskuista ja
kaikkialta muualtakin tästä huoneesta, vieläpä kolunnut eteisenkin.
Eikä mitään tulosta.»

Ystäväkin hätääntyi ja ryhtyi myös salapoliisiksi. Vihdoin runoilija
muisti:

»Sinnehän se unohtui ravintolan pöydälle!»

Saman tien hän sanoi sen olevan ainoan kappaleen ja nyt oli kiireesti
pelastettava, mitä vielä pelastettavissa oli.

Kello ei ollut vielä täyttä yhdeksääkään aamulla, kun ystävykset
törmäsivät Hultin portaita alas. He olivat istuneet yksityishuoneessa,
ja nyt pojat painuivat hiiden kyytiä sinne siivoojattarien juuri
lopettaessa aamusiivousta. Käsikirjoitus oli kadonnut pöydältä ja Eino
Leino tiukkasi, minne se oli joutunut.

»Luulin sitä jonninjoutavaksi paperitötteröksi», siivoojatar vastasi.

»Ihminen, minne sen heititte?» ystäväni kysyi.

»Sinnepä tietenkin, mihin kaikenlainen törky viedään.»

»Pian, pian, sanokaa, missä on ravintolan rikkakaivo», Eino Leino
hoputti.

»Tuolla takapihalla», vaimo vastasi hölmistyneenä, ja herrat
harppasivat nopeasti kaivon luo. Ja jopas onnisti: sieltä muun tunkion
joukosta he haravoivat kadonneen käsikirjoituspinkan kuivalle maalle.

Pyyhittyään siitä rikat Eino Leino läksi liukkaasti kiidättämään sitä
määränpäähän toisen jäädessä ravintolaan, jonne runoilijakin vajaan
tunnin kuluttua jälleen ilmestyi.

»Ja nyt tarjoan minä», hän lausui iloisesti taputtaen samalla vasenta
povitaskuaan, jossa oli ennakkosuoritus myydystä runokokoelmasta.

       *       *       *       *       *

Kaskuja, vitsejä, juttuja ja kaikenlaisia legendoja on Eino Leinosta
lukemattomia — onpa hänen persoonaansa liitetty eräitä mauttomiakin
juttuja. Näiden keräämisessä äskettäin perustetulla Eino Leino seuralla
olisi kiitollinen työmaa.




JONAS HEISKA


Kun Keskisuomen ja koko maan kuvaamataide-elämässä aikoinaan paljonkin
merkinnyt ja töittensä välityksellä yhä merkitsevä taidemaalari Jonas
Heiska maaliskuun alkupäivinä 1937 kuoli, köyhtyi Jyväskylän henkinen
ilmapiiri arveluttavasti.

Vaikka Heiska olikin ruumiillisesti raihnas, hänessä kyti aina loppuun
asti — hän olisi täyttänyt kuolinvuotensa syksyllä 64:nnen ikävuotensa
— semmoinen hengen vireys ja sielun joustavuus, mikä on suotu vain
jumalten suosikeille, sekä aivan tavaton työkyky. Kun Jonas Heiska
esimerkiksi vuonna 1936 järjesti oman yksityisnäyttelynsä Jyväskylään
ja heti sen jälkeen Helsinkiin, niin hänellä oli paikallisessa
näyttelyssä noin 70 teosta ja pääkaupungin näyttelyssä Strindbergin
Taidesalongissa noin 50. Ja melkein kaikki ne olivat saman tai
edellisen vuoden satoa.

Tuntui kuin hänelle olisi puhjennut onnellinen jälkikesä, kuin
kokemus ja ikä olisivat syventäneet hänen taidekäsitystään. Hän oli
voimaihminen, vaikka varreltansa heiveröinen.

Hänen maahanpaniaisissaan kuulin erään toivakkalaisen isäntämiehen
kertovan muistojaan taiteilijasta. Hän tuli puhuneeksi myös Jonas
Heiskan raihnaisuudesta — niinkuin tuttavat tietävät, Heiska oli
kyttyräselkäinen — ja hän kertoi tämän aiheutuneen siitä, että Jonas
pojannaskalina oli kerran ratsastanut satuloimattomalla hevosella,
niinkuin pojilla on usein tapana hevosia aamulla töihin haettaessa tai
illalla hakaan vietäessä. Ja silloin poika oli pudonnut laukkaavan
hevosen selästä kiveen ja saanut siitä muistoksi tuon kyttyrän.

Taiteilija asui omassa kauniissa talossaan Jyväskylän korkeakoulun
takana olevan Kramsunkadun yläpäässä. (Kramsunkatu ei ole saanut
nimeään runoilija Kaarlo Kramsusta, kuten joku tietämätön saattaisi
luulla, vaikka runoilija asuikin Jyväskylässä eräitä valoisimpia
aikojaan, vaan hänen veljestään, joka omisti Mattilan tilan
Kramsunkadun varrella.) Koivut ja männyt kasvavat rinteellä ja talosta
avautuu näköala Jyväsjärvelle. Talossaan taiteilija ehti asua jo
parinkymmenen vuoden ajan. Siihen on rakennettu taiteilijan eläessä
lisää isohko sali ja makuuhuone salin päälle. Oikeastaan talo on täten
kolmikerroksinen. Siinä taiteilija työskenteli ahkerasti ja vietti
hiljaiseloaan vaimonsa ja silloin oppikoulua käyvän tyttärensä kanssa
— nyt tytär on ylioppilas ja suorittanut Ateneumin kurssin, joten hän
seuraa isänsä jälkiä. Jonas Heiskan asunto on todellinen rauhanmaja,
sen työpaja korkeahko kuin pieni temppeli.

Olen usein pistäytynyt siellä ja vaikka aavistinkin taiteilijan
vaikeudet viime vuosina raskaiksi, en malttanut olla ensi sanoikseni
aina tokaisematta:

— Hyvinpäs olet talosi hoitanut.

— En paremmin kuin meidän Herramme on käskenyt. Mutta huoleni ne ovat
minullakin, taiteilija vastasi leikkisään tapaansa.

Jonas Heiskassa oli paljon samaa kuin aikoinaan toisessa tunnetussa
keskisuomalaisessa merkkihenkilössä, piirilääkäri Wolmar
Schildt-Kilpisessä, kuuluisassa suomalaisuusmiehessä ja nokkelassa
sanasepossa, vaikka heidän elämäntehtävänsä kulkivatkin eri
tunnusmerkkien alla. Kilpisessä oli kaiken muun lisäksi huumorintajua,
jota ilman ei voi läpäistä elämässä, ja sitä oli myös jaettu runsain
mitoin Jonas Heiskallekin tuommoista leppoisaa, ymmärtävää huumoria.

— Ja mieli värisi? jatkan ahdisteluani.

— Oletpas sinä koko takkiainen. Mutta pitäisihän sinun tietää, olethan
monesti käynyt näyttelyissäni.

— Kyllä. Mielivärisi on harmaa, violetti...

— Top tykkänään, sanoi Konkolan patruuna laivalleen. Harmaa kylläkin,
mutta hopeanharmaa. Se väri on vuosien kuluessa ikään kuin syöpynyt
siveltimeni kärkeen, se on aivan kuin kaiken taustana, johon sitten
koetan parhaani mukaan sivellä muut värit.

— Mutta viljelethän sinä myös violettia.

— Kyllä sitäkin, mutta vain varovasti, en paljoa, sillä violetti on
niin arka väri, että se saattaa taitamattoman miehen käyttelemänä
muodostua marjapuuroksi. Lyhyesti: värini ovat hopeanharmaa ja sitä
säestävät kaikki sateenkaaren värit, jos niin tarvitaan.

Kun huomautin hänelle, että hän uransa alussa maalasi niinsanotulla
täplätyylillä, niin hän vastasi:

— Niin, olen kokeillut monenlaisia maalaustapoja. Sehän on yhteistä
kaikille maalareille. Kaikki etsivät, etsivät ja sitten löytävät
keinot, mitkä heille ja heidän temperamentilleen sopivat.

Kysymykseeni, oliko hänellä ketään esikuvaa täplämaalauksessa, sain
suoralta kädeltä vastauksen:

— Eikä ollut. Vasta paljon myöhemmin sain nähdä Corot'n viljelleen
värejään jotenkin samaan tapaan. Eikö se kuulosta hassulta?

— Nähtävästi sukulaissieluja.

— Niin kai.

— Mutta kuulehan, veli hyvä, minulla on juteltavana kertomisen arvoinen
seikka, joka omalta kohdaltaan sivuaa tätä. Kun olin julkaissut
romaanini 'Henrik Hyyryläisen elämä', niin eikös vain joku pääkaupungin
arvovaltainen arvostelija lausunut sen muistuttavan ruotsinkielisen
kirjailijamme Mikael Lybeckin erästä romaania.

— No millä lailla sitten?

— Sillä lailla vain, että Hyyryläisen usein toistuva painajaisuni
vivahti muka lujasti Lybeckin julkaiseman romaanin päähenkilön
samanmoiseen.

— Lienet lukenut Lybeckiä?

— Sepä tässä juuri onkin huvittava kohta. En ole lukenut ennen enkä
sen jälkeenkään mainitun kirjailijan yhtään teosta, en runokokoelmaa,
en novellijulkaisuja enkä myös romaaneja, vaikka hän arvostelujen
perusteella onkin tunnustettu yhdeksi maamme ruotsinkielisten
kirjailijain eturivin mieheksi.

— Perin hassua. Hengenheimolaisia.

— Niin, ehkäpä.

       *       *       *       *       *

Jonas Heiska oli valmistunut ammattiinsa perusteellisesti. Hän tuli
ylioppilaaksi Jyväskylän vanhasta kunnianarvoisasta lyseosta, josta
niin monta muutakin kuuluisaa miestä on lähtenyt, sen jälkeen hän
opiskeli Taideyhdistyksen piirustuskoulussa suorittaen sen kurssin
vuonna 1904. Luentojen kuuntelemisen ohessa hän harjoitti piirustusta
myös yliopistossa, jossa opettajana toimivat Fr. Ahlstedt, Eero
Järnefelt ja Albert Gebhard.

— Ja heistä kaikista on jäänyt minulle mieluisa muisto mieleeni, Jonas
Heiska sanoo. — Ja paitsi noita kahta ulkomaista opintomatkaani, jotka
suuntasin Pariisiin ja Italiaan vuosina 1908-09, ja opiskeluvuosiani
Helsingissä, olen koko pienen ikäni asunut syntymäpitäjässäni
Toivakassa ja täällä Jyväskylän liepeillä sijaitsevassa työpajassani.

— Montako omaa näyttelyä on veljellä ollut tuon 'pienen ikänsä'
varrella?

— Mahdotonta sanoa näin yhtäkkiä. Helsingissä puolisen tusinaa,
lukuunottamatta yhteisnäyttelyihin osallistumisiani, ja täällä
kotikaupungissa tietysti monin verroin enemmän. Ulkomailla vain kerran,
Tukholman Liljevalchin taidesalongissa.

— Sinähän olet myös kynänpyörittäjä.

— Niistä asioista lienee paras vaieta. Mutta jos tahdot saattaa
kaiken maailman kuuluville nekin seikat, niin olkoon menneeksi: olen
kriipustanut joko sanoma- tai aikakauslehtiin kansantajuiseen tapaan
mietteitäni taiteesta ynnä muista aiheista sekä humoristisia juttuja ja
matkapakinoita omine kuvitukseeni eri julkaisuihin. Joko riittää?

— Kyllä, kiitos. Minä vain sen tähden, kun luin erään huvittavan
juttusi, jonka kuvitus oli myös sinun. Ja sen vuoksi arvelin sinulla
olleen muitakin kirjoitelmia julkaistuina. Enkä siinä pettynytkään.

       *       *       *       *       *

Kolmisen viikkoa ennen taiteilijan manallemenoa istuin jälleen tutussa
työpajassa.

Taiteilija makasi pienessä makuukomerossa ateljeen yläpuolella. Hän ei
näet halannut maata perheen makuuhuoneessa, vaan tässä pienen pienessä
sopukassa, josta oli avonainen näköala vinottain Jyväsjärvelle.

Taiteilija toivoi vielä parantuvansa taudistaan ja puheli
tulevaisuudentoiveistaan.

— Jahka minä tästä toivun, niin maalaanpas taas sydämeni halusta.

— Mitäs, toivuthan sinä siitä, sanoin.

Niin näytti minusta ja niin näytti Jonaasta itsestäänkin. Laskettiin
leikkiä ja oltiin iloisia. Hänen vaimonsa yhtyi leikinlaskuun.

Ja kumminkin kolmisen viikon kuluttua taiteilija oli jo vainaja.

Jonas Heiska oli ennen kaikkea Keski-Suomen luonnon ja ihmisten
verraton kuvaaja. Hänellä oli harvinainen etu, joka useilta
taiteilijoiltamme puuttuu, nimittäin tuo jo mainittu huumorintaju.
Ja se on kallis lahja kuvaamataiteilijoille niinkuin muillekin
kuolevaisille.

Tältä pohjalta kohoaa myös »Seitsemän veljeksen» kuvitus. Jonas Heiska
on tehnyt nimensä kuuluisaksi juuri Kiven mestariteoksen kuvittajana:
yli sata kappaletta »Veljesten» tarjoamista aiheista tehtyjä kuvia
hänellä oli valmiina töiden vaihdellessa useankin neliömetrin
kokoisista maalauksista pienen pieniin. Ja Kalevalankin maalarina hän
saavutti hyviä tuloksia.

— Kalevala ja Seitsemän veljestä ovat olleet rakkaimpia aiheitani
viime vuosien aikana, Jonas kertoi minulle tavatessani hänet hänen
kuolinvuoteellaan. — Ne ne pitävät miehen pään pystyssä, usko pois,
vaka vanha Väinämöinen.

Eri lukunsa ansaitsisivat taiteilijan lyyrilliset tunnelmapalaset,
joita hän on kiinnittänyt joko kankaalle tai paperille. Näissä
mielialojaan ja tunnelmiaan esittävissä tauluissaan Heiska oli varma ja
hereä vielä viimeiseen saakka. Hänen luonnontajunsa säilyi ikävuosista
huolimatta, oikeastaan ne vain tuntuivat herkistäneen sitä luoden
syvyyttä ja lämmittävää loistoa hänen huumorin kyllästämiin töihinsä.

Viime vuosinaan Heiska oli innostunut maalaamaan myös lintuja,
varsinkin viisauden lintua pöllöä, ja saikin ne hyvin elämään salo- ja
korpimaiseman luomissa puitteissa.

Jonas Heiskan mieli paloi maalaamaan kotikaupunkinsa merkkihenkilöiden
muotokuvia. Usein oltiin hänen kanssaan puheissa näistä seikoista.

— Mutta annahan olla, kun kaupunki täyttää satasensa, niin eiköhän
valtuusto sitten myönnä määrärahoja tähänkin tarkoitukseen. Onhan se
myöntänyt niitä moniin muihinkin, maallikon mielestä jonninjoutaviin
meininkeihin, kuten esimerkiksi Harjun kivisiin portaisiin, jotka
komeina ja ylväinä nousevat kuin astuttaisiin Pantheonille.

— Ja kumminkin kanta-asukkaat kaihtavat niitä, kulkevat nurmea pitkin
Harjulle noustessaan.

— Aivan niin. Kuka hullu niitä käyttäisi, paitsi tietysti täällä käyvät
matkailijat.

Jonas Heiska odotti viimeiseen asti.

Mutta miehelle tuli tuonen tuville lähtö juuri samana vuonna kuin
Jyväskylän kaupunki saavutti miehuusikänsä, Heiska ei saanut elää
siihen asti.

Eikä kaupunginvaltuusto myöskään myöntänyt määrärahaa tuota edellä
mainittua tarkoitusta varten.

Niin jäi Jyväskylän kaupungin esivanhempien muotokuvien maalauttaminen
toistaiseksi. Jonas Heiska jos kukaan olisi ollut pätevä, sillä hän
oli henkilökohtaisesti tuntenut monet jo nurmen alle menneet edustavat
kaupunkilaiset. Se, ettei asiasta tullut mitään, on suuri vahinko näin
paikallispatriootin näkökulmasta katsottuna.

Ei edes yhtä ainoata taideteosta kaupunki ole ostanut Jonas Heiskalta,
vaikka hän tunnetusti ja tunnustetusti on keskisuomalaisista
keskisuomalaisin taidemaalari — se on jo, tekisi mieli sanoa,
hassunkurista, ellei siinä piilisi myös hiven tragiikkaa.

Mutta eipä Ateneumin kokoelmissakaan liene Jonas Heiskan teoksia, jos
saa luottaa »Aikalaiskirjan» tietoihin.




CARL BENGTS


Muistini kammioissa säilyy selvimpiin kuuluvana Carl eli Kalle Bengtsin
kuva, hänen komea pitkänhuiskea olemuksensa. Sydämellisempää ja
avuliaampaa miestä kuin hän tuskin tapaa taiteilijamaailmassa.

Monet kerrat kävin hänen ja hänen rouvansa luona kauniissa Kumpulassa
lähellä Jyväskylää, joskus yksin, joskus Jonas Heiskan, Kalle Löytänän,
Einari Vuorelan tai vaimoni kanssa. Kun hän menetti Kumpulansa ja
siirtyi asumaan Jyväskylän kaupunkiin, kävin yhä hänen luonaan,
viimeksi hänen kuolinvuoteensa ääressä. Tällöinkin hänellä oli vielä
toivoa.

— Kyllä minä tästä paranen, hän sanoi, vaikka tuskat pusersivat hien
otsalle. — On vielä paljon, paljon maalailtavaa, savupirttejäkin...

Mutta toisin kävi. Kuolema saapui. Ristin piirtäminen tämän
tulisieluisen taiteilijan nimen yläpuolelle oli vaikeata, käsi ikään
kuin kieltäytyi tottelemasta. Mutta kylmä todellisuus oli järkkymätön:
Carl Bengts vaipui kuolon uneen lokakuun 10. päivänä 1934 lyhyen,
ankaran taudin uuvuttamana.

       *       *       *       *       *

Monivaiheinen ja kokemuksista rikas oli Kalle Bengtsin elämänrata.

Hän syntyi ruotsalaisessa Närpiön pitäjässä Bengtsin talon poikana
vuonna 1876. Nuorukaisena hän opiskeli Ateneumissa vuosina 1895-1896.
Sieltä hän siirtyi vuosiksi 1897-1898 Turun Taideyhdistyksen
piirustuskouluun, josta eräiden hyvien turkulaisten ystävien
suosittelemana muutti Akseli Gallen-Kallelan luo Ruovedelle mestarin
oppilaaksi. Ruovedeltä hän matkusti suoraan Pariisiin, jossa
Gallen-Kallela Bengtsin avustamana koristi Kalevala-aiheisin freskoin
Suomen maailmannäyttelypaviljongin vuonna 1900.

Seuraavana vuonna taiteilija oli ulkomaisella opintomatkalla Italiassa.
Muita ulkomaisia matkoja hän ei tehnytkään paitsi vuonna 1922 työmatkan
Viron Setumaahan, missä hän tutustui pääasiassa savupirtteihin
kiinnittäen niitä kankaalleen. Juuri savupirttimaalaajana Bengts onkin
tunnettu ja tunnustettu, vaikka hän silti maalasi muitakin aiheita,
kuten luonnollista onkin, kun kysymyksessä on eteenpäin pyrkivä ja aina
uusia päämääriä tavoitteleva taiteilija.

Levoton ja kuohahteleva mieli pakotti miehen muuttamaan paikasta
toiseen, etsimään uusia vaikutteita, uusia ihmistyyppejä. Hän asui
milloin talonomistajana Kristiinassa, milloin Jyväskylässä Mäki-Matin
kaupunginosassa, milloin Kumpulassa. Mutta jo ennen näitä matkojaan
hän joutui Säynätsaloon Parviaiselle piirtäjäksi. Tämä vakinainen
työ, joka olisi taannut ainakin leivän, ei ajan oloon kuitenkaan
tyydyttänyt Kalle Bengtsin kaltaista miestä. Vakinainen työ lienee
harvoin viehättänyt ketään luovaa taiteilijaa pitempää aikaa. Niinpä
Kalle Bengtskin luopui varmasta toimeentulostaan ja antautui jälleen
kiertolaisen elämään.

Tutustumisella Kallelaan Ruovedellä oli nuoreen, intomieliseen
Bengtsiin kohtalokas vaikutus. Tai oikeammin sanottuna: Carl Bengts
löysi sen, mitä hän salaisissa nuoruuden unelmissaan oli hapuilevasti
etsinyt, jota kohden kurkottanut.

— Löysin suomalaisen kansan, osan siitä kalevalaisesta väestä, johon
tietämättäni, vain vaiston avulla, olin pyrkinyt, oli taiteilijan
tapana sanoa asioiden kääntyessä vanhojen muistelemiseen. — Samalla
löysin oman itseni.

Minkä maininnan tulevien polvien arvostelijat antanevatkin
Kalle Bengtsin taiteesta, yksi on varmaa: he eivät voi kieltää
hänen uskollisuuttaan hänen kerran keksimäänsä perisuomalaista
kansankulttuuria kohtaan eivätkä hänen ansioitaan vanhojen savupirttien
loistavana kuvaajana. Näitä maalatessaan hän suorastaan saattoi
unohtaa itsensä. Huolimatta monien savupirttien epäsiisteydestä ja
niissä vilisevistä torakoista hän maalasi niitä useinkin vain himmeän
kynttilän valossa.

— Siitä olenkin saanut silmiini heikentymän, hän kertoi.

Savupirttiaiheita etsiessään hän teki pitkiäkin matkoja, jopa
aina Raja-Karjalaan saakka. Ja voidaan sanoa, että kun viimeinen
savupirtinkuvaaja poistui elävien ilmoilta, myös savupirtit ovat
alkaneet harventua niin, että tuskinpa Keski-Suomessakaan on niitä enää
kuin pari kolme.

       *       *       *       *       *

Keväällä 1931 jouduin kahdesti vaivaamaan Kalle Bengtsiä.

Ensimmäisen kerran oli seurassani Jonas Heiska ja valokuvaaja Jaakko
Rusanen. Käynnin aiheena oli haastattelu juuri valmistuneen Kivijärven
kirkon alttaritaulun johdosta. Rusas-Jaakko (vainaja jo hänkin) näppäsi
valokuvat alttaritaulusta ja kahvipöydästä. Alttaritaulu on mitoiltaan
mahtava: 3 m 60 cm korkea ja 2 m 40 cm leveä, Bengtsin tunnetut leveät
siveltimenvedot ja syvän herkkä innoitus kertovat taiteilijailosta.
Taulussa on sitä paitsi väkevä mystillinen tunnelma, joten se on oikea
alttarimaalaus, sillä mystiikka, jos mikä kuuluu näihin tauluihin...

Toinenkin kerta onnistui oikein hyvin, vaikka sekin koski
haastattelua. Halusin tietoja Kalle Bengtsin toiminnasta aktivistina
ja voimaliittolaisena ennen suurlakkoa ja suurlakkopäivinä sekä
vielä myöhemminkin. Olin näet saanut vihiä, että taiteilija oli
henkilökohtaisesti osallistunut kagaalin toimintaan. Häneltä siis
saattoi pusertaa omakohtaisia muistelmia noista ajoista, jotka
ennustivat Suomen vapautumista tsaristisen Venäjän puristavasta
syleilystä.

Molemmat käynnit olivat minulle mieluisia. Minulla oli kylliksi
aikaakin, niin että voin tutustua Kallen maalauksiin perinpohjaisemmin
kuin ennen. Kotona oli runsaasti isännän taiteellista tuotantoa. Se ei
käsittänyt yksinomaan savupirttimaalauksia, vaan joukossa oli paljon
muutakin arvokasta ja säilyvää: heleitä tunnelmia uhoavia interiöörejä
taiteilijan kodista ja muualta, henkilökuvia ja piirustuksia
eli yleensä kaikkea, mitä luovan ja elinvoimaisen taiteilijan
harrastuspiiriin kuuluu. Näissä maalauksissa kiintyi päähuomio niiden
ikään kuin sisältäpäin purkautuvaan, hehkuvaan väritykseen, ja ne
jäivät katsojan mieleen elävinä. Pääväreinään punainen ja violetti
tumman- tai mustanpuhuvine yhdistelmineen taiteilija sai aikaan väkevän
vaikutuksen.

Jommassakummassa haastattelutilaisuudessa taiteilija huomautti,
että hänen viimeisimpienkin teostensa johdosta joku arvostelija
oli väittänyt hänen »elävän mestarin (Gallen-Kallelan) suojassa»
tarkoittaen tällä väitteellään hänen maalaavan enemmän tai vähemmän
Kallelan tapaan. Samalla kun Bengts rehellisesti tunnusti olevansa
Gallen-Kallelan oppilas, hän sentään sanoi noudattavansa omia
näkemyksiään palettinsa ääressä.

Mutta ne Kalle Bengtsin muistelmat.

— Kerrohan, veli, niistäkin.

— No niin, mikäli muistan, taiteilija rupesi kuvailemaan, — olin
kevättalvella 1904 Tampereella maalaamassa joitakin freskoja, ja sieltä
läksin kotipitäjääni Närpiöön, jossa jouduin salaisiin poliittisiin
kokouksiin ja muutenkin osallistumaan silloisen niinsanotun kagaalin
toimintaan. Minusta nuo kokoukset eivät olleet sitä eivätkä tätä,
suuria sanoja vain, joissa ei ollut minkäänlaista aktiivista pontta.
Sen vuoksi ehdotin eräille taatuille närpiöläisille tuttavilleni, että
Suomeen olisi hankittava jokin määrä ruotsalaisia mauserkiväärejä,
brovninkeja ja pistooleja, mikäli mahdollista viimeisintä mallia,
sekä salaista kiellettyä kirjallisuutta, mutta närpiöläiset pitivät
suunnitelmiani järjettöminä. En ole koskaan rakastanut pitkiä puheita,
vaikka itse puhunkin paljon. Sonnustauduin pikakäynnille lahden
toiselle puolen. Siellä kävin Sundsvallin ja Hernösandin kaupungeissa.
Molemmissa oli runsaasti suomalaisia maanpakolaisia. Tapasin heistä
Sundsvallissa muun muassa Eric von Troilin, jolle tein selkoa
edellämainituista suunnitelmistani. Troil tunnusti oitis ajatukseni
silloisissa oloissa oikeiksi. Samaa mieltä olivat Hernösandissa
asuvat maanpakolaisemme, joista tässä yhteydessä muistan Oulun lyseon
silloisen rehtorin Maunu Rosendalin.

— No, tuliko suunnitelmista tosi?

— Tottahan toki. Tuon pikaisen Ruotsissa-käynnin jälkeen vaelsin
jalan Närpiöstä Kristiinaan asti etsiskellen sopivaa kohtaa veneen
kiinnittämistä varten.

— Minkä veneen? kysyin kummissani.

— Saat heti kuulla. Eric v. Troil näet omisti siihen aikaan Vaasan
upseerien vanhan purjealuksen, kalastusveneen. Sillä oli aikomus
kerran viikossa purjehtia Närpiön ja Sundsvallin väliä, niinkuin
sitten tapahtuikin kesällä 1904 myöhään syksyyn saakka. Mutta älähän
huoli, ei mennä sentään tapausten edelle. Löysin kuin löysinkin
eräältä Närpiön ulkosaarelta pienen kalastajatuvan, jossa oli huone ja
kellari sen alla, perunakellari vain. Ostin sen 100 markalla. Raddun
oli tuon paikan nimi, ja siitä tuli luultavasti Suomen ensimmäinen
aseenkätköpaikka, jona toimi tuo perunakellari. Santarmit ja muut
nuuskijat eivät osanneet saapua tänne asti etsimään, sillä Raddun
oli noin kymmenen kilometrin päässä meren rannasta. Isäni hevosilla
kuljetettiin nuo salaa tuodut aseet ja kielletty kirjallisuus Raddunin
piilopirttiin. Nepnäs, kalastuspaikka, on siitä verraten kaukana
sisämaahan päin, vaikka sekin tavallaan on vielä Närpiön saaristoa,
ja siellä käyvät ostoksillaan kalastuselinkeinoa harjoittavat
rannikkolaiset.

— Ja kuka oli tuon purjealuksen kapteeni ja ketkä miehistöä?

— Kapteenin ehkä tunnetkin nimeltä? Hän oli John William Nylander.

— Olen kuullut miehestä.

— Hän oli tunnettu suomenruotsalainen kirjailija, joka asui Norjassa ja
vieläkin asuu siellä, sillä hän on naimisissa norjattaren kanssa, mutta
Suomen alamaisena hän silti lienee pysynyt.

Taiteilija astui innostuneena kirjakaapilleen, penkoi sitä ja palasi
takaisin pöydän ääreen kädessään kirjapinkka.

— Katsotaan täältä, hän sanoi leväyttäen pöydälle kirjoja. Erään
kansilehdellä oli seuraava otsikko: »Bland frivillige. Minnen och
intryck från Grekisk-turkiska kampanjen 1897. (Muistoja ja vaikutelmia
kreikkalais-turkkilaisesta sodasta 1897) J. W. Nylander». — Nylander
otti osaa Turkkia vastaan käytyyn sotaan tanskalaisten joukossa
päästen upseeriksi. Semmoinen mies oli purjealuksen kapteeni, mies,
joka oli ennenkin haistellut ruutia. Ja tässä, katso: novelleja,
nimeltä »Sjöfolk» (Meriväkeä), useita eri osia, niin että hän tunsi
kyllä meriväen ja saaristolaisetkin. Siis kaikin puolin sopiva
mies purjealuksen kapteeniksi. Muita miehiä ei kapteenin lisäksi
tarvittukaan kuin pari. Toisena oli tavallisesti Pietarsaaren entinen
poliisikomissaario Ramstedt, joka myös oleskeli maanpakolaisena
Ruotsissa. Kun odotin »lähetyksen» saapumista Sundsvallista, otin
maalausvehkeet mukaani, ja niin poika oli taas menossa muka maalaamaan.
Vaikka eipä silti — joskus innostuin sitäkin »konstia» harjoittamaan.
Kun purjealus sitten oli onnellisesti luotsannut rannalle määrättyyn
kohtaan, niin isä-ukon hevosilla lasti vietiin Radduniin. Ja alus
saapui aina onnellisesti perille — kiitos taitavan ja pelottoman
kapteeninsa — palatakseen taas takaisin Sundsvalliin ja uudistaakseen
sieltä jälleen Suomen retkensä.

— Ja noita aseita sekä salaista kirjallisuutta valui jatkuvasti
Raddunin kalastajamökkiin? kysyin. — Ja levitettiin sieltä sitten
sopivissa tilaisuuksissa kautta Suomen?

— Aivan niin. Mutta varat eivät riittäneet kuin muutamien satojen
harjoitusaseiden hankkimiseen. Siihen aikaan täytyi olla varovaisia
venäläisten santarmien ja joidenkuiden omienkin kansalaisten suhteen,
mikäli tuli aseista puhe. Sen vuoksi sanottiinkin mauserkivääriä
»Isoksi Janneksi» ja brovninkia »Pikku Janneksi». Ne, joille nuo
nimitykset olivat tarkoitetut, ymmärsivät kyllä, mistä oli kysymys.
Mutta sitä kiellettyä kirjallisuutta ei levitetty ainoastaan meidän
maahamme, vaan kauaksi aina sisä-Venäjälle saakka. Mikäli muistan,
lähetettiin Ruotsista Radduniin saapunut venäjän- ja ranskankielinen
kirjallisuus ja lentolehtiset Vladivostokiin asti. Suomen ja ruotsin
kielellä ilmestyvä kirjallisuus painettiin enimmäkseen Tukholmassa,
samoin lentolehtiset ja pienet lehdet, kuten niistä tunnetuin
»Vapaita sanoja» (Fria ord), jokin pienempi ja vaatimattomampi osa
Sundsvallissa. Lehtikuljetuksia vene myöhemmin pääasiallisesti
suorittikin.

— Sundsvallissa oli arvattavasti jokin »päämaja», joka huolehti
Tukholmasta tuoduista tavaroista.

— Oli oikein. Minäkin jouduin käymään noiden tavaroiden keräyspaikassa.
Se olikin suuri huoneisto, jonka nimikilvessä komeili: von Troil.
Lehdet tulivat Tukholmasta hienoissa nahkamatkalaukuissa — huomion
välttämiseksi näet — enkä kuolemaksenikaan enää muista, keidenkä
laukkuja ne olivat vai olivatko kenenkään. Kun nuo matkalaukut olivat
käyneet v. Troilin isossa huoneistossa ja tyhjennetty, ne palautettiin
Tukholmaan uutta lähetystä ottamaan. Niin, suurihan tuo asunto
Sundsvallissa oli, mutta annahan olla, Nylanderilla, joka siellä asui
— milloin ei ollut merellä purjealuksellaan — oli kalustona vain
laatikoista laadittu pöytä salaisen kirjallisuuden lajittelemista
ja kirjoittamistakin varten sekä telttasänky. Muita huonekaluja
ei ollut koko suuressa huoneistossa. Jos sattui tulemaan vieraita
yökuntiin, nämä saivat maata lattialla. Minäkin jouduin olemaan
yötä tuossa komeassa asunnossa ja nukuin lattialla miten parhaiten
taisin. Se kestävyys ja sitkeys yhtyneinä lujaan ja horjumattomaan
isänmaanrakkauteen, joka Nylanderissa ilmeni, on kiitoksella
mainittava. Myöhään syksyyn hän pontevana kapteenina seisoi tuon veneen
ruorissa suolaisen meriveden huuhtoessa hänen kasvojaan ja joskus
ruumistaankin. Syksyllä hän sitten joutuikin Ruotsissa sairaalaan
ylenpalttisten rasitusten uuvuttamana. Sen jälkeen hän lähti Norjaan ja
meni norjalaisen papintyttären kanssa avioliittoon. — Heti kun Nylander
joutui sairasvuoteeseen, täytyi myös tuon purjealuksen kulkuvuorot
lopettaa. Mutta talvikin teki jo tuloaan.

Taiteilija vaikeni hetkeksi, huitaisi sitten kädellään ja jatkoi: —
Kun vene oli lopettanut kulkuvuoronsa, minä lähdin Helsinkiin. Ja niin
syntyi yhteistuumin John Engelbergin kanssa Bengts & Engelberg-niminen
koristetaide- ja freskomaalausliike. Se sijaitsi alkuaan Eläintarhassa,
mutta muutettiin sieltä vuoden 1904 vaihteessa Mikonkadun 2:een. Niin
kului talvi 1905 hiljaisessa työn touhussa ja muussakin toiminnassa,
myös kesä meni menojaan ja ehdittiin syksyyn vähän ennen suurlakkoa.
Silloin saapui Helsingin satamaan Amerikan lipun alla kulkeva huvialus
»Centhia», joka toi aseita. Siinä olivat aina väsymätön John Nylander
ja veljeni Oskar Bengts, joka oli astunut laivaan Englannista. Ja
ajatteles, suurin osa miehistöstä oli närpiöläisiä — tuo havainto
hytkähdytti mieltäni muistellessani edellisenä keväänä saamiani
kokemuksia heistä. Muuten laivan muu miehistö ja perämiehet olivat
kansanvälistä joukkoa, kapteenina toimi tietysti amerikkalainen mies.
Nylander oli ensimmäisenä perämiehenä amerikkalaisen perämiehen asussa,
toinen perämies oli virolainen, kokki kiinalainen jne.

— Kunhan vain, veliseni, et rupea laskettelemaan merimiesjuttuja,
sanoin epäillen.

— Siltä ehkä tuntuu, mutta totta tämä on. Mutta mistä tuo
amerikkalainen huvialus, jonka kuulemma omisti muuan rikas
amerikkalainen nainen, oli saatu tuomaan aseita Suomeen, sitä en
osaa sanoa tarkalleen. Kuitenkin arvelen Konni Zilliacuksella olleen
sormensa pelissä mukana. Hänethän oli karkotettu ensimmäisten joukossa
ja erityisesti juuri häneen kohdistui venäläisten raivo ja vimma, sillä
he aavistivat, että Zilliacus oli heidän järjestelmänsä vaarallisin ja
leppymättömin vihollinen. Niinkuin olikin.

Taiteilija naurahti.

— Miksi veljeni nauroi?

— Muistuu tässä vain mieleeni, mitä olen kuullut arvovaltaisilta
kansalaisilta Konni Zilliacuksen menettelytavoista. Hänellä näet oli
tapana merimieslähetyspapin pukuun pukeutuneena Raamattu kädessään
käydä niissä ulkolaisissa laivoissa, joissa aseita ja muuta siihen
aikaan kiellettyjä tavaroita kuljetettiin Suomeen — hänellä oli tarkka
vainu näissä asioissa — mutta heti kun mies oli päässyt tuttujen,
taattujen joukkoon kajuutassa, hän kiroili ja pärmänttäsi kuin pahin
santarmi meillä. No niin, kun tuo laiva saapui Helsinkiin, minä olin
Tampereella maalaamassa erästä freskoa. Nylander ja veljeni tapasivat
Engelbergin ja kuvanveistäjä Alpo Sailon, ja niin hekin innostuivat
poliittisiin asioihin. Kun palasin Tampereelta, halusi yhtiökumppanini
John Engelberg, että me eroaisimme — mistä syystä, sitä en vieläkään
ymmärrä. Ehkä hän pelkäsi jotakin yhtiökumppaninsa takia — olinhan
minä silloin vielä aika huimapää — kenties hän arveli minun tähteni
joutuvansa ikävyyksiin. Suostuin tietysti ehdotettuun eroon, otin
maalilaatikkoni pensseleineen ja muine tarpeineen ja lähdin tuosta
toiminimestä tyhjempänä kuin olin sinne tullut. Vähät huonekaluni
jäivät Engelbergin huostaan ja hän sai myös käyttää yhteistä
liikekilpeämme Bengts & Engelberg.

— Olipa se äkkinäinen lähtö.

— Äkkinäisiä lähdöt ovat kohdallani olleet aina. Muutin Pikku
Roobertille, talon numeroa en enää muista, mutta sen nimi oli
Staudingerin talo. Muutto sattui loka-marraskuun vaihteessa. Suurlakko
taisi olla jo julistettu, en muista sitä varmaan, mutta sen muistan
kuin eilisen päivän, miten minä maalilaatikko kädessäni vaeltelin
tuommoisena synkkänä helsinkiläisenä päivänä kello 3—4 tienoissa
iltapuolella katua ylös ja toista alas. Ihmisiä oli liikkeellä kosolta.
Tulin Mikonkadulle ja ajattelin, ettei maalaamisesta siihen hätään
enää tulisi tolkkua, joten heitin laatikon saman kadun varrella asuvan
rouva-taidemaalari Paarmion (sittemmin Ville Vallgrenin puoliso)
ateljeehen, työnnyin uudestaan tuohon kolkkoon ilmaan ja astelin
Aleksanteria Senaatintorille päin. Ehdittyäni yliopiston kulmaan näin
senaatinpalatsin harjalla liehuvan venäläisen lipun kuten tavallisesti,
valtakunnanlipuksi sitä silloin sanottiinkin. Silloin iski yhtäkkiä
päähäni: mitäs, jos tuohon harjalle nyt nostettaisiin Suomen
leijonalippu. Se oli vain semmoinen päähänpisto, mutta sen innoittamana
harppailin siitä Senaatintorin alakulmaan, ja kun vastaani tuli kaksi
siististi pukeutunutta miestä, en voinut olla sanomatta heille:

»Kuinka olisi, jos tuon senaatintalon harjalle kohotettaisiin vaihteen
vuoksi leijonalippu?»

Nuoret miehet innostuivat kohta asiaan.

»No, tulkaa mukaan sitten.»

Väkeä parveili Aleksilla, mutta me menimme kolmisin ryskyttämään
senaatin Aleksanterinkadun puoleista porttia. Muuan vahtimestareista
saapui portin toiselle puolelle kyselemään:

»Mitäs te täältä haette?»

»Me tulimme hakemaan leijonalippua», sanoin tulkkina toisten puolesta.
»Aiotaan nähkääs toimittaa pieni lipunvaihdos.»

Vahtimestari:

»Ei täällä senaatissa ole mitään leijonalippua, ainoastaan
valtakunnanlippu.»

Tovereitani ja minua harmitti, kun vahtimestari piti ajan tavan mukaan
Venäjän lippua valtakunnanlippuna. Virkoinkin sen vuoksi tovereilleni:

»Sitten minä tiedän, missä säilytetään leijonalippua. Tulkaa.»

Ja niin astelimme rientomarssissa Säätytalolle, jonka portaille
päästyämme vahtimestari tuli vastaamme tiedustellen asiaamme. Selitin
tarvittavan leijonalippua.

Vahtimestari:

»Säätytalon taloudenhoitaja, pormestari Öhman on tavattavissa
parhaillaan virkahuoneessaan. Minulla ei ole minkäänlaista tekemistä
tämän talon tavaroiden kanssa, kuten herrat ymmärtävät, olen vain
käskyläinen täällä. Mutta ohjaan kyllä herrat pormestari Öhmanin
huoneeseen. Hän yksin päättää tämän talon tavaroista.»

Vahtimestari vei meidät pormestarin huoneeseen. Siellä oli sillä
hetkellä pari muutakin asiakasta. Selitin pormestarille asiamme:
leijonalippua on tarvis, aiomme sen kohottaa senaatintalon harjalle
tuon niinsanotun valtakunnanlipun tilalle.

»Kysymys on siis vain yksinkertaisesta lipun vaihdosta», sanoin lopuksi.

Pormestari Öhman vastasi ruotsiksi, jota kieltä minäkin olin käyttänyt,
jotenkin seuraavasti:

»Minä olen vain valtion omaisuuden vartija eikä minulla ole oikeutta
lainaamiseen, mutta toiselta puolen en tahdo väittää, ettei
Säätytalossa ole leijonalippua, enkä kieltäytyä näyttämästä, missä sitä
säilytetään.»

Sitten hän pyysi vahtimestaria näyttämään leijonalipun säilytysarkun.
Ennen poistumistamme virkahuoneesta pusersin lujasti pormestari Öhmanin
kättä ja sanoin: »Tack, de va roligt, att vi förstå varandra» (Kiitos,
olipa hauskaa, että ymmärrämme toisiamme).

Leijonalippua säilytettiin eräässä ullakkokerroksen huoneessa. Se
lepäsi tammisessa arkussa. Oli komea näky, kun se otettiin sieltä.
Luulenpa tovereitteni, jos he vielä ovat elossa, muistavan tämän
hetken kaiken ikänsä. Lippu oli käärittynä rullalle. Kannoimme
sitä kuin autuuttamme ensin Säätytalon portaita, sitten sivuutimme
Senaatintorin ja saavuimme Kauppatorille. Seuraamme liittyi väkeä
kaikilta suunnilta. Ihmiset arvelivat, että jotakin erikoista oli
tekeillä. Aikomuksemme oli vasta Kauppatorilla leväyttää leijonalippu
hulmuamaan — se oli minun ideani. Sanoinkin sen vuoksi uteliaille,
jotka liittyivät mukaamme, että tässä se nyt on se leijonalippu, niin
että tulkaa seuraan vain, Kauppatorille. Ja väkijoukko kasvoi yhä
kuin laviini. Kun ennätettiin Kauppatorille, se oli jo tuhansissa
luettava. Torilla leijonalippu sitten levitettiin, miestä ja naistakin
oli tarttumassa lipun laskoksiin ja kulmiin enemmän kuin tarpeeksi. Ja
senaatintaloa kohden marsittaessa leijonalippu etunenässä väkijoukko
kasvoi yhtä mittaa täyttäen pian Senaatintorin. Leijonalippua kantava
kulkue kääntyi taas samalle portille kuin taannoinkin. Siellä me
kolme toverusta koputimme porttia, ja sama vahtimestarikin ilmestyi
taas portin taa. Hän ei aikonut avata muuta kuin pikkuportin, mutta
silloinpa minä tulistuin ja sanoin, ehkä taisin huutaakin:

»Leijonalippu ei saa eikä tahdo kulkea pikkuporttien kautta. Puoliskot
auki ja vähän liukkaasti sittenkin!»

Kaduntäyteinen kansanjoukko alkoi käyttäytyä uhkaavasti, niin
että vahtimestariparan oli aukaistava portti selkosen selälleen.
Muurahaisina miehet ja nuorukaiset aikoivat kiivetä tikkaita myöten
katolle. Oli syytä pelätä tikkaiden murtumista, vaikka ne olivatkin
raudasta rakettuja, ja noiden hurjimusten loukkautumista.

»Tämä ei käy», sanoin silloin noille kahdelle toverilleni. »Voi sattua
tapaturmia. Järjestys kaikessa, se on mielipiteeni.»

Silloin toinen tovereistani sanoi asentaneensa puhelinlangat
Senaatintalon ylle ja osoitti, mitkä tikapuut olivat lähinnä
lipputankoa. Hän pääsi parin kolmen muun miehen kanssa viemään
leijonalippua ja suorittamaan lipunvaihdoksen. Senaatintori oli
tulvillaan väkeä, pää päässä kiinni siinä seistiin. Oli juhlallinen
tuokio, kun Venäjän lippu vedettiin alas lipputangosta ja leijonalippu
hitaasti kohosi tilalle. Torilla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, mutta
kun Suomen leijonalippu vihdoin oli tangossa, paljastuivat torilla
seisovan monituhantisen kansanjoukon päät ilman käskyä kunnioituksesta
omaa lippuamme kohtaan. Ja sitten laulettiin Maamme täysin rinnoin
ja intomielin. — Poliisikamarin ikkunoista katseli joku säikähtynyt
komissaario ja konstaapeli, mutta kaikki oli sujunut rauhallisesti.
Muistiini ei ole jäänyt, oliko venäläistä sotaväkeä paikalla.

Kuuntelin jännittyneenä kuin oivaa salapoliisiromaania enkä huomannut,
että taiteilija oli jo keskeyttänyt. Kysyin:

— Saiko leijonalippu hulmuta rauhassa senaatintalon harjalla?

— Kaikkea vielä! Seuraavana päivänä siellä jo häälyivät Venäjän
värit, mutta sitä en tiedä, kuka tai kutka olivat lipunvaihdossa
tällä kertaa. Tosiasia on kumminkin, että leijonalippu ja niinsanottu
valtakunnanlippu vuorottelivat siellä niinä päivinä. Voimaliitto muuten
muodostui suurlakon aikana, ja sen perustajina oli noin kaksikymmentä
henkilöä. Siitä se sitten kasvoi voimakkaaksi järjestöksi, mutta siitä
haastelkoot ansiokkaammat miehet kuin minä, joka olen vain taiteilija.

Olen iloinen, voidessani pelastaa joutumasta unhoon nämä taiteilijan
muistelmat eräältä jännittävimmältä ajalta kansamme historiassa.
Hänenlaisiaan työn ja toiminnan miehiä tapaa harvassa, mutta
juuri hänenlaisiaan Suomi tarvitsee aina. Kalle Bengts ei oppinut
koskaan kunnollisesti suomea. Elämänsä loppuun asti hän puhui
sitä murteellisesti, niin mielellään kuin olisi halunnutkin puhua
kieltämme sujuvasti. Ja tietääkseni perhekielenäkin heillä oli suomi.
Mutta lienee niin, että Kallella ei ollut kielipäätä — eihän Wäinö
Aaltonenkaan osanne muuta kuin suomea.

Kerrottakoon vielä kuvaava tapaus tästä Bengtsin Kallen
kielisekoituksesta. Kun Jyväskylässä vietettiin Keski-Suomen Kerhon
perustamisjuhlaa, niin eikös vain siellä ollut vieraiden joukossa myös
pitkänhuiskea ja tummaihoinen Bengts. Hän kiiruhti kättelemään.

— Onko Velikin täällä jäsenenä? kysyin iloisesti hämmästyneenä.

— Mine ole aittosuomalainen, tuli vastaukseksi.

(Tämä tapahtui siihen aikaan kun aitosuomalaisia yhdistyksiä oli vähän
joka paikassa.)

Jyväskylän vanhemmalle väestölle tuttu näky on jo vuosia sitten
kadonnut: Bengts taulukäärö kainalossaan rientämässä katua pitkin
matkalla kauppaamaan maalauksiaan pankinjohtajille ja muillekin
tirehtööreille.

— Ne vekselit kun eräytyvät, niin minun täytyy myydä saadakseni
uudistusrahoja, hän sanoi surumielisesti.

Monen monta maalaustaan hän joutui myymään pilahintaan, mikä harmitti
häntä itseäänkin. Mutta minkäs teit, kun vekselit eräytyivät...

Eikä hän sittenkään voinut pelastaa rakasta Kumpulaansa, vaan joutui
myymään senkin pilahintaan ja muutti kaupunkiin elämänsä viimeiseksi
vuodeksi.

Tuo tuollainen taulukauppa selittää osaltaan sen, ettei Bengtsillä
juuri koskaan ollut maalauksia näytteille pantavaksi, sillä työt olivat
nopeasti hävinneet kaiken maailman tuuliin.




OSKARI RAJA-AHO


Johan Oskar Raja-aho syntyi Uuraisissa syyskuun 14. päivänä 1899. Jo
seitsenvuotiaasta hän rupesi riipustelemaan kuvia omin päin. Syksyllä
1914 hän viisitoistavuotiaana lähti seikkailemaan maailmalle ja toimi
pääasiallisesti sähkötöissä lähellä Venäjän rajaa. Sieltä palattuaan ja
pysähdyttyään Jyväskylään, josta sittemmin tuli hänen asuinpaikkansa,
hän alkoi harrastaa kuvanveistoa.

Siitäpä hän löysikin oikean uransa. Jyväskylässä muutamat henkilöt,
enimmäkseen naiset, huomasivat hänen lahjakkuutensa ja yrittivät auttaa
köyhää taiteilijanitua neuvoilla ja pienillä raha-avustuksillakin.
Luultavasti heidän kehoituksestaan poika joutui vuonna 1920 Suomen
Taideyhdistyksen piirustuskouluun, jonka kurssin päätti 1922.
Raja-aholle tipahteli piirustuskoulussa pieniä oppilasapurahoja ja
palkintojakin, mikä todistaa häneen kiinnitetyn toiveita jo hänen
taiteensa alkutaipaleella.

Koulusta päästyään hän ansaitsi päivärahansa tekemällä koristelu-
ja sisustustöitä, kuvittamalla kirjoja, leikkaamalla varjokuvia ja
puuhaamalla muuta sekalaista. Hänellä sen paremmin kuin yleensä
muillakaan ponnekkaasti eteenpäin pyrkivillä nuorilla taiteilijoilla
ei ollut tilaustöitä, ei rikkaita suosijoita eikä mesenaatteja, jotka
olisivat turvanneet hänen elämänsä, niin että hän vapaana rahahuolista
olisi voinut omistautua kokonaan taiteelleen. Viimeisinä elinvuosinaan
hän kyllä sai tavallaan mesenaatin, tunnetun kirkkorakennusmestarin
ja taiteensuosijan J. E. Niemisen, jolta hän sai ennakkoa tämän
omistaman Löylyniemi-nimisen huvilan pihamaalle aiottuja veistoksia
vastaan. Tämä aiheutti kyllä sen, että Raja-aho tunsi jollakin tavalla
itsensä sidotuksi, sillä hän ei voinut vapaasti toteuttaa unelmiaan
ja suunnitelmiaan. Hän tunsi edelleen ainaisen köyhyyden kirouksen ja
painon. Vihdoin hänkin, naimisiin mentyään, joutui elämän valoisalle
puolelle, sillä hänen vaimonsa oli verraten varakas. Tämä tapahtui
tosin vasta paria vuotta ennen kuvanveistäjän varhaista tuonellelähtöä.

       *       *       *       *       *

Mutta asiat järjestyksessä kerrottaessa on mainittava, että Raja-aho
sai Kordelinin apurahan vuonna 1923, siis suhteellisen nuorena. Se
oli muuten ainoa apuraha, jonka hän sai julkisista rahastoista, ja se
velvoitti tekemään ulkomaisen opintomatkan. Mutta pienehköä apurahaa
oli kartutettava, ja niin taiteilija muovaili muun muassa Jyväskylän
kaupungin kirkkoon kipsisen Pyhän Pietarin, josta Edv. Richter on
lausunut arvostelunaan, että se on kaikkein monumentaalisimpia
Pietari-veistoksia. Taisipa taiteilija lisäillä muillakin töillä
matkakassaansa.

— Sillä ei voi koskaan tietää, koska matti astuu lompakkoon, hän
huomautti leikillisesti. — Sitä paitsi en osaa nyt sanoa, kauanko
viivyn ulkomailla, puolen vuotta, vuoden vai useammanko, ja on hyvä,
että elämä on turvattu ainakin ensi hätään. Töihin aion pureutua
rohkeasti sielläkin, varsinkin Italiassa.

Matka kävi Dresdenin, Münchenin ja eräiden muiden Saksan kaupunkien
kautta Venetsiaan, Roomaan, Firenzeen ja muihin Italian kaupunkeihin.
Roomassa-olo kesti kaikkiaan vuoden päivät, mutta ei suinkaan jouten ja
työttä, joten taiteilija lunasti lupauksensa. Siellä hän veisti muun
muassa kaksi marmorista figuuria, »Katusoittajatar Firenzen yössä» ja
»Rukous».

Ensiksi mainittu on tutkielma valoista ja varjoista. Soittajan kädet
ikään kuin vavahtelevat innoituksesta silmien puolisulkeutuneina
katsellessa etäisyyteen. Jälkimmäisessä taas on veistoksellinen
puoli etualalla, siitä huokuu nöyrää alistumista, mitä todistavat
kasvojen syvä hartaus ja kaulalle taivutetut kädet. Myös kuvan niska
ja selkä ovat ehjästi käsitellyt, joten ne kauniisti täydentävät
kokonaisvaikutusta.

Mutta Raja-aho ei tyytynyt vain näihin veistoksiin, vaan teki
Italiassa ollessaan terrakottatöitäkin, jotka siellä myi. Nuo kaksi
marmoriveistosta hän pakkasi laatikkoihin lähtiessään jälleen
kotimaahansa. Paluumatkan hän teki Pariisin kautta, jossa viipyi
kolmisen kuukautta. Ja vähän ennen joulua 1924 poika oli taas
onnellisesti kotimaan kamaralla, Jyväskylässä.

Vielä toiseenkin ulkomaanmatkaan Raja-aho osallistui. Sillä oli mukana
edellämainittu J. E. Nieminen, joka rakennusmestarin ominaisuudessa
halusi tutustua ulkomailla vallitseviin olosuhteisiin ja myös
sikäläisiin taidekokoelmiin. En epäile sanoessani, että tämän
innostuksen aikaansaaja oli juuri Osku Raja-aho, jonka värikkäät ja
kaunopuheiset »maalaukset» elämyksistä ulkomaiden taidekeskuksissa
olivat sytyttäneet Niemisessä kaukomatkailun kaipuun. Hän tahtoi
tutustua ulkomaihin muullakin lailla kuin katselemalla aikakaus- ja
kuvalehdistä kiihottavia kuvia ulkomaiden elämästä ja tapauksista.
Mikäli muistan, tämä oli ystäväni Niemisen Eetun ensimmäinen ja
viimeinen ulkomaanmatka.

Tämä retki alkoi helmikuussa 1929 ja kesti toukokuuhun saakka. Sekin
ulottui Italiaan ja Ranskaan, joissa kuvanveistäjä täydensi opintojaan.

Miesten palattua matkalta tapasin Raja-ahon Jyväskylässä taiteilijan
työpajassa Halosen harmoonitehtaan kellarikerroksessa. Huone oli
talvisin paljon lämpimämpi kuin esimerkiksi Wäinö Aaltosen aikoinaan
käyttämä työhuone Ison-Roobertinkadun varrella Helsingissä. Puhe
kiertyi tietysti herrojen tekemään ulkomaanmatkaan. Minun tarvitsi
vain kuunnella, kyllä Raja-ahon suusta sanoja virtaili kourakaupalla.
Silloin tällöin sain heitetyksi väliin jonkin huomautuksen.

— No, mitä pidit matkatoveristasi?

Raja-aho naurahti.

— Ei puhuta hänestä, sillä hän on muuten oikein mukava mies. Kesken
kaiken, sain aiheen kiviseen veistokseeni Firenzestä: nuori, suloinen
tyttö. Sen nimi olkoon »Kevät», ja ikään kuin muistoksi meidän kahden
sällin seikkailuista se asetetaan Niemisen puutarhaan.

— Veli taitaa olla hiukan veloissa mesenaatilleen?

— Tietysti, eihän taiteilijakaan elä pelkällä vedellä ja leivällä.
Mutta aionpa suorittaa lainani viimeistä kolikkoa myöten. Oli hyvä,
että sain niinkin paljon luottoa ennakkosuorituksina, niin että minun
on kai laulettava halleluijaa sille Löylyniemen Kroisokselle.

Niin sitten kohosivatkin J. E. Niemisen Löylyniemen veräjänpieleen
»Tähyilevä karhu» ja puistoon »Kevät» kuvanveistäjän ahkerien käsien
kalkuttamina. Huvila sijaitsi Palokkajärven ja Tuomiojärven välisellä
kapealla kannaksella Saarijärvelle johtavan valtamaantien varressa
parin kilometrin päässä Jyväskylästä. Se oli kodikkaasti sisustettu,
siellä oli muutamia arvokkaitakin maalauksia. Siinä rakennusmestari
asui kesäisin milloin ei ollut kirkon tai jonkin muun suuren kolossin
urakoita hoitamassa. J. E. Nieminen on rakentanut Helsingin Vallilan,
Tampereen, Jyväskylän maaseurakunnan ja monet muut kirkot sekä muita
suuria rakennuksia, muun muassa saksalaisten hävittämän Pohjanhovin
Rovaniemelle. Hänet oli tunnustettu yhdeksi maamme parhaimmista ja
tunnontarkimmista kirkkojen rakentajista.

Raja-ahon edellämainittu veistos »Tähyilevä karhu» on luonnollista
kokoa, veistetty Jyväskylän mustasta graniitista. Kallionmöhkäleeseen
lujasti tarrautuneena se tuntuu ikään kuin murisevan: »Jos ystävänä
saavut huvilaan, niin tervetullut ollos, kippis vaan, mut muuten varo
käpälääni, se kosketa ei ystävääni!» — »Kevät» taas on veistetty
Vehmaan punertavasta graniitista, ja siinä kuvanveistäjä on herkästi
vaistonnut kevään ihmeellisen heräämisen ujon ja arkailevan nuoren
neidon hahmossa.

Kävin useita kertoja Löylyniemessä Raja-ahon viimeistellessä
noita veistoksiaan. Puhe juoksi solkenaan. Toisinaan Nieminenkin
liittyi jutteluihimme, milloin sattumoisin oli kotosalla
kirkonrakennustöittensä lomassa. Siinä suunniteltiin tulevaisuutta
meidän kolmen kohdalta.

— En haluaisi mitään sen kummempaa kuin tehdä lisää ulkomaisia
opintomatkoja, oli Raja-ahon säännöllinen toivo.

Raja-ahon muista huomattavista teoksista voidaan vielä mainita
korkokuva »Suojelusenkeli» erään yksityisen kansalaisen hautakivessä
Jyväskylässä. Se on veistetty punaisesta graniitista.

       *       *       *       *       *

Yksinäisillä kävelyilläni osuin kerran eräänä syksyisenä iltana
Raja-ahon työpajalle, jossa paloi kirkas sähkölamppu.

Koputin oveen ja miesääni kehoitti astumaan sisään.

Raja-aho oli parhaillaan siistiytymässä. Nähdessään tulijan hän
huudahti:

— Siinäpä mies, jota kaipasin.

— Sepä hauskaa, sillä harvoinpa minua kaivataan. No, mikäs nyt on
hätänä?

— Ei tässä minkäänlaista hätää ole. Mutta kuulehan, nyt mennään
valitsemaan Jyväskylälle — kauneuskuningatarta.

Purskahdin nauruun ja Raja-aho yhtyi hohotukseeni.

— Pakkaa minuakin naurattamaan tämä joutilaiden ihmisten puuhailu ja
heidän omasta mielestään tärkeääkin tärkeämpi toimitus, hän sanoi
naurunsa lomassa.

Olin kyllä lukenut lehdistä, että Jyväskylällekin valittaisiin
kauneuskuningatar, joka edustaisi keskisuomalaista naisihannetta, mutta
kun en ollut huvittunut tuommoisista asioista en antanut sen järsiä
pahoinkaan mieltäni.

— Mielipidettäni kysymättä minutkin on pantu johonkin semmoiseen
toimikuntaan, jonka pitäisi valita vielä tänä iltana tuo kuningatar.
Tule mukaani, veliveikkonen, että minäkin kehtaan sanoa sanottavani.

— En, kiitos vain kunniasta. Kyllä sinä kehtaat muutenkin, onhan
suupalttisuus veressäsi.

— Taitaapa olla. Ja nyt olenkin valmis.

Saatoin hänet perille ja heitin hyvästit. Näin hänen juoksujalkaa
kiirehtivän, tempaavan ulko-oven selkosen selälleen ja painuvan
sisälle. Muu yleisö oli jo nähtävästi juhlahuoneistossa.

Raja-aho oli luvannut tulla luokseni kertomaan illan tapahtumista.
Kauan ei tarvinnutkaan odotella, kun taiteilija astui nauraen
huoneeseeni.

— Et voi kuvitellakaan, minkämoisen rähäkän sain aikaan herrojen
palkintotuomarien keskuudessa esittäessäni omaa ehdokastani, joka
on todella kemiallisesti puhdas keskisuomalaisen naisen esikuva.
Ajatteles, he olivat esittäneet ensimmäiselle ja toiselle tilalle
kaikkea muuta kuin keskisuomalaista tyttöä edustavia, tummia ja kai
mustalaisvertakin suonissaan kantavia, mutta kun minä poika pääsin
pauhaamaan, niin siinä rupesivat herrojen korvat kärventymään.
Ja lopulta minun onnistuikin takoa herrojen päihin, minkälaista
on keskisuomalainen naiskauneus. — Kuvanveistäjän silmään ja
arvostelukykyyn siis uskottiin.

Juurtajaksaisen, värikkään kuvauksen hän kertoili illan tempauksista,
otti sitten lakkinsa ja riensi töihinsä.

Seuraavana aamuna kaupungin sanomalehdet kertoivat laajalti ja
seikkaperäisesti tuosta kuningatarvaalista. Ensimmäisen palkinnon sai
nuori vaaleaverikkö, joka nykyään toimii suosittuna hammaslääkärinä.

       *       *       *       *       *

Jyväskylässä Raja-aho työskenteli, täällä hänet ja hänen työnsä
arvostettiin korkealle. Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa
kuvanveiston alalla, kunhan hän olisi saanut elää ja kehittää itseään.
Hänestä olisi voinut kehittyä suurikin kuvanveistäjä, edellytyksiä
hänellä kyllä oli.

Mutta sitten tapahtui tuo surullinen onnettomuus.

Hän oli vuonna 1932 ollut reserviharjoituksissa ja päässyt niistä
vapaaksi ottaakseen osaa Viipurin maatalousnäyttelyn somistamiseen.
Hänen vaimonsa oli asunut kesän vanhempiensa luona Helsingissä, missä
kuvanveistäjä tapasi hänet pari päivää ennen aiottua Viipurin-matkaa.
Molemmat olivat innokkaita uinnin harrastajia, ja niinpä he heinäkuun
26. päivänä lähtivät Pihlajasaaren hiekkarannalle nauttimaan
olemassaolostaan kuten nuoret ja reippaat ihmiset ainakin.

Ja siellä kauniilla hiekkarannalla Oskari Raja-aho tapasi kohtalonsa.
Hän näet hyppäsi kello 17 ajoissa uimalaiturin sillalta veteen,
sukelluksiin. Viipyi kauan, huolestuttavan kauan, eikä miestä kuulunut
pinnalle, ei edes yhtään pyörrettä ilmaantunut meriveden kalvoon. Nuori
rouva hätääntyi, rantavartija hälytettiin paikalle. Hänen kanssaan pari
rannalla ollutta kylpijää nosti Raja-ahon hervottoman ruumiin pinnalle
ja siitä sillalle. Sattumalta oli hiekkarannalla kaksi lääkäriä, jotka
ryhtyivät antamaan tekohengitystä.

Puolen tuntia kestäneiden ponnistusten jälkeen huomattiin hukkuneessa
eloa. Hän virkosi vähitellen, saattoi jo puhuakin, mutta pysyi
liikuntakyvyttömänä.

— Hypättyäni veteen, niin hän saneli tuskan vallassa, — olin täysin
tajuissani, mutta käteni ja jalkani menivät hervottomiksi. En voinut
niitä liikutella.

Hänet vietiin poliisilaitoksen ajoneuvolla kirurgiseen sairaalaan,
jossa lääkärit totesivat alaruumiin halvautuneen ja myös selkäytimen
vioittuneen.

Pihlajasaaren hiekkarannalla-olijat kertoivat kuvanveistäjän
hypänneen matalaan veteen, arviolta 60 senttimetrin syvyiseen. Hän
oli todennäköisesti loikannut veteen pää edellä ja siten vioittanut
selkärankansa. Tämän jälkeen hän eli ainoastaan vajaat kaksi
vuorokautta kovissa tuskissa. Hän kuoli näet heinäkuun 28. päivänä
kello puoli kolme aamulla kirurgisessa sairaalassa.

Raja-ahon vaimo soitti kuolevan miehensä puolesta tämän vanhalle
toverille ja »mesenaatille», rakennusmestari Niemiselle, joka asui
Munkkisaaressa, ja pyysi tätä saapumaan sairasvuoteen ääreen. Raja-aho
toivoi tätä kohtausta. Mutta Nieminen ei noudattanut kuolevan kutsua.

Kun Nieminen sitten tuli käymään Löylyniemessä, tapasin hänet. Syystä
kummastelin hänen penseyttään, mutta Niemisellä oli vastaus valmiina:

— Tahdon säilyttää veli Raja-ahosta kauniin ja valoisan muiston. Enkä
sitä paitsi halua tavata kuolevia.

Niemisen puolustukseksi voidaan mainita, että on ihmisiä, jotka
kammoavat nähdä kuolevia.

— Entäpä jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa sinulle, virkoin, —
jotakin, joka koski sinun ja hänen välisiään suhteita?

— Mitäpä hänellä, kuului välttelevä vastaus.

Lienee ihmeellinen sattuma, että Nieminenkin kuoli onnettomuuden uhrina
kymmenisen vuotta myöhemmin. Syksy oli jo menossa hyvää vauhtia.
Nieminen oli tapansa mukaan polkupyörällä käymässä Löylyniemestään
Jyväskylän kaupungissa, jossa viipyi myöhäiseen iltaan asti. Kun hän
sitten hiljakseen ajeli kotiaan kohden, niin miten ollakaan, hän joutui
raskaan linja-auton ruhjottavaksi Taulumäellä, juuri rakennuttamansa
kauniin kirkon kohdalla.

Tapauksesta kuultuani en voinut olla muistamatta Oskari Raja-ahon
kohtaloa...

       *       *       *       *       *

Sitten tuli Niemisen perinnönjako — hän eli ja kuoli vanhanapoikana.
Löylyniemi myytiin vieraalle, mutta Jyväskylän kaupunki osti
»Tähyilevän karhun» ja »Kevään», jotka se on sijoittanut vehmaaseen
Kirkkopuistoonsa. Siellä ne ovat muistuttamassa jälkipolville Oskari
Raja-ahon etevyydestä kuvanveiston vaikeassa ammatissa.

Hän oli vasta lupaava lahjakkuus ja hänen elämänsä kaari katkesi
juuri, kun se oli nousemassa loistoonsa. Hän ei ollut täyttänyt vielä
kolmeakymmentä vuotta.

Carl Bengts, joka ei tajunnut kaikkia suomen kielen vivahduksia,
sanoi Oskari Raja-ahosta »Sisä-Suomeen» kirjoittamassaan nekrologissa
tahtomattaan hiukan huvittavasti: »— Meitä (nimittäin taiteilijoita)
on täällä Keski-Suomessa perin vähän ja vielä vähemmän kuvanveistäjiä
_poisnoukittaviksi_...»

Mutta siinä sinä, ystäväni Kalle, lausuit totuuden sanoja.




RURIK FRILANDER


Kirjakauppias-kuvanveistäjä — niin, sellainenkin mies on meillä ollut,
vaikkei hän olekaan pitänyt melua itsestään. Hän toimi Weilin & Göösin
(Jyväskylän yliopistoyhdistyksen) kirjakaupan johtajana, kumarteli
yleisölleen ja oli aina hyväntuulinen herra päivät pitkät, mutta
antautui muina aikoina omille harrastuksilleen. Hänen nimensä oli Rurik
Frilander.

Kysyttiin tosiaan innostusta mieheltä, joka päivittäin aamusta iltaan
saakka raskaassa kirjakauppatyössä punnerrettuaan jaksoi vielä yöhön
myöhään muovailla saveen tai veistää puuhun rakkaita lintujaan.

Syksyllä 1928 ja 1931 häneltä oli jyväskyläläisten taiteilijoiden
järjestämissä näyttelyissä eräitä ilmeikkäitä fajanssista muovailtuja
lintuja ja linturyhmiä. Tämä antoikin minulle aiheen käväistä hänen
kauniissa kodissaan kovistamassa, miksi hän ei useammin asettanut
töitään näytteille.

Ällistyin, sillä suurehkossa salissa, ruokailuhuoneessa ja
makuukamarissakin ei ollut ainoastaan taiten sommiteltuja lintuja
erilaisissa asennoissa, vaan seiniä koristivat myös osuvasti käsitellyt
suuret ja pienet öljyvärein maalatut lintutaulut sekä lepästä,
koivusta, mahongista ja haavasta hauskasti veistetyt kohokuvat, jotka
esittivät oravia ja muita eläimiä.

— Teillähän on täällä kokonainen lintugalleria. Mikä valtava määrä
työtä ja harrastusta! Mistä ihmeestä olette saanut semmoisen sitkeyden?

— Saahan sitä, kun vain tahtoo, Frilander vastasi vaatimattomasti. —
Mutta helppoa se ei ole ollut. Ja kärsivällisyyttä se myös on kysynyt.

Siinä sitten kahvia juodessamme talon ystävällisen rouvan hoivaamina
isäntä kertoili elämänsä vaiheista.

— Minulla on ollut pienestä pojantenavasta saakka jonkinlainen
alitajuinen rakkaus lintumaailmaa kohtaan. Herra paratkoon,
en ole suinkaan niitä ammuskellut, vaan mieliharrastukseni on
kohdistunut niiden elämän tutkimiseen niiden omilla olinsijoilla.
Jo kymmenvuotiaana koulupoikana Joutsassa sain vimmatun halun
ruveta täyttämään lintuja. Koulunkäyntini lopetettuani siirryin
kirjakauppa-apulaiseksi Viipuriin noin kahdenkymmenen ikäisenä.
Palvelin siellä koko ajan Lagerspetsin kirjakaupassa ja asuin
isäntäväkeni luona. Sattuikin niin somasti, että rouva Lagerspets
harrasti maalausta, pääasiassa hän restauroi ja jäljensi toisten
maalauksia, ja häneltä minä opin piirustuksen ja maalauksen ensimmäiset
alkeet. Se ei ollut mitään leikintekoa, kun ottaa huomioon työpäivien
pituuden, sillä jo puoli seitsemältä aamuisin täytyi olla kirjakaupassa
ja vasta myöhään illalla pääsi vapautumaan. No niin, mutta menihän
se kumminkin. Viipurissa tulin olleeksi kymmenisen vuotta täytellen
lintuja ja muita eläimiä kaupungin oppikouluille. Omasta mielestäni
olin siis jo koko mestari, koska oppikoulutkin turvautuivat apuuni.
Siirryin sitten kirjakaupan apulaisjohtajaksi Kotkaan, missä edelleen
vakinaisen toimeni ohella harrastin eläinten täyttämistä. Ja vasta
Kotkassa aloin veistää lintuja.

Mutta kun halusin päästä itsenäiseksi mieheksi, perustin Helsingin
Töölöön vuonna 1913 R. Frilanderin kirjakaupan. Helsingissä
olin lähellä taideopistoja. Mutta vielä silloin en ryhtynyt sen
ratkaisevampiin toimenpiteisiin, näyttelyissä tosin kävin ahkerasti
ja punnersin entistä uuraammin omissa mieliharrastuksissani. Myin
kirjakauppani 1918 keväällä ja matkustin ulkomaille, Ranskaan,
Saksaan, Belgiaan ja Ruotsiin näkemään ja oppia saamaan. Palasin
tuolta matkaltani syksyllä samana vuonna ja siirryin Helsingin
Suomalaiseen Kirjakauppaan. Niin vierivät vuodet. Iltaisin veistelin
lintuja enkä enää havitellut sen enempää, kunnes sitten joulun aikaan
1922 tuli semmoinen »pakko päälleni», että piti päästä Ateneumiin
muovailuosastolle. Vaimoni varsinkin kehoitteli tekemään niin.
Sovittiin sitten Suomalaisen Kirjakaupan johtajan Snellin kanssa,
että saisin keväällä olla poissa töistä kolmisen tuntia päivässä.
Kuvanveistäjä Viktor Malmberg, jonka oppilaana olin kevätlukukauden
1924, oli hyvin ystävällinen minulle ja harjoitelmilleni, jopa niin
ystävällinen, että lupasi tulla kotiini Oulunkylään katsomaan töitäni
silloin tällöin, kun kahdessa paikassa työskentely rupesi käymään
minulle ylivoimaiseksi. Niin hän sitten kävikin keväällä, kesällä
ja syksyllä 1924, jolloin minut vuoden lopulla valittiin toimeeni
Jyväskylään.

— Mitä kuvanveistäjä Malmberg, oppi-isänne, arveli töistänne?

— Tietenkin Malmberg kiitti niitä töitäni, jotka kiitosta ansaitsivat,
mutta oli purevan jyrkkä huonojen aikaansaannosteni suhteen. Ja vaimoni
hoitaa nyt hänen urakkaansa. Tietysti neljä silmää näkee selvemmin kuin
kaksi.

— Tietysti — edellyttäen, että nuo silmät ovat perillä viivoista,
rytmistä, asennoista ja muista seikoista. Mutta oletteko ottanut osaa
muihin kuin näihin kahteen jyväskyläläiseen näyttelyyn?

— Eipä niistä juuri kannata jutella. Mutta jos tuo ketään huvittaa,
niin olkoon menneeksi. Jo syksyllä 1924, kun opintoni vielä olivat
kesken, olin kutsuttuna osanottajana Keramiikkiyhdistyksen näyttelyssä
Strindbergillä ja kesänäyttelyssä 1929 Helsingin Taidehallissa.
Molemmissa näyttelyissä oli lintusommitelmiani fajanssiin muovailtuina.

— Entä aiotteko piakkoin panna näytteille edustamanne taidelajin
tuotteita?

— Se on sen ajan murhe. Saatuani saveen muovailemani linnut, jotka
vähitellen ovat tulleet erikoisalakseni, mieleiseeni asuun lähetän ne
Helsinkiin poltettaviksi. Varsinkin haahkaperheitä, poikasia, uroksia
ja naaraita, olen koettanut tutkia monen monen kesälomankin aikana.

Todellakin siellä oli haahka poikineen. Niitä istui uunien
reunustoilla, niitä kökötteli astiakaapin päällä ja niitä esittivät
muutamat seinien öljyvärimaalauksetkin. Mutta oli siellä myös muita
lintuja, eräät niin ilmieläviä, että piti melkein koskettaa. Oli
lepinkäisiä, pöllöjä, jahtihaukkoja, hiirihaukkoja ja niiden poikasia,
olipa pienoiskoossa kaksi valkoista jääkarhuakin ynnä muita.

Täytyy myöntää kuvanveistäjän onnistuneen ilmentämään monet niistä.
Nähtävästi hänen oli ollut tarkoin tutkittava niiden karakteristiikkaa
niiden olosijoilla, jopa niiden sielunelämääkin — niin ne katsoivat
kuin elävä ihminen, milloin riemukkaina jostain niitä huvittavasta
seikasta, milloin pelokkaina aivan kuin paetakseen.

       *       *       *       *       *

Rurik Frilanderkin on nyt poissa, kuollut. Ja hänen kaunis kotinsa
on hajonnut. Linnut ja linturyhmät, mikäli niitä vielä on poikien
hallussa, katsovat surullisina ympärilleen, ikään kuin haluaisivat
jälleen nähdä isäntänsä. Mutta monet niistä ovat myydyt, paenneet
niinkuin silloin niiden silmistä näkyi.




KONRAD LEHTIMÄKI


Täytän erään rakkaan ja mieluisan velvollisuuteni Konrad Lehtimäkeä
kohtaan koettamalla muutamin sanoin vetää hänet vähän lähemmäksi
kirjallisuutta harrastavaa yleisöä ja eritoten tätä nykypolven
väkeä, joka ei kenties tiedä, mikä mies kirjallisuutemme vainiolla
Konrad Lehtimäki onkaan. Tai olikaan, sillä hän kuoli keuhkotautiin
kymmenkunta vuotta sitten.

Aiheen tämän kirjoituksen laadintaan sain, kun pöyhiessäni laatikoita
sieltä putkahti näkyviin perin kellastunut postikortti. Olin
heittämäisilläni sen uuniin, mutta tarkemmin silmäiltyäni sitä
huomasinkin sen olevan Konrad Lehtimäeltä. Muuten ainoa muisto häneltä.
Näin kuuluvat kortin sanat:

  »Turku 9. 2. 1915.

  Kunnioitettava ystävä. Rohkenen nimittää Teitä näin, vaikkemme ole
  edes tavanneet toisiamme. Ja tähän antoi aiheen Teidän ystävällinen
  korttinne. Totta kyllä, että työ se sittenkin on kaikki kaikessa,
  mutta Teidän korttianne lukiessani tunsin jotakin, aivankuin toverin
  kädenpuristuksen, ja sellainen kyllä tuottaa iloa. — Olisi kovin
  hauskaa tavata Teitä joskus. No, ehkä vielä tavataankin.»

Asuin silloin Viialassa. Olin lukenut Konrad Lehtimäen »Kuolema» ja
»Syvyydestä» teokset, jotka tarjosivat todella järkyttävän elämyksen,
ja niiden innoittamana olin esittänyt kortilla välittömät tunteeni
tekijälle, vaikka en häntä silloin tuntenutkaan. Tiesin vain hänen
olevan Severi Nuormaan parhaita ystäviä. Myös varsinaissuomalainen hän
oli, kotoisin Vahdolta, oli ollut merimiehenä ja koeskellut muitakin
ammatteja ennen kirjailijaksi ryhtymistään.

Mutta vuodet kuluivat, lähes parikymmentä ajastaikaa kortin
saapumisesta, ennen kuin tavattiin, vaikka olin joutunut asumaan
samassa vanhassa Turussa, osan aikaani samassa Raunistulassakin
kuin hän. Kuulin vain eräiltä turkulaisilta taidemaalareilta ja
kuvanveistäjiltä Konrad Lehtimäen häärivän silloin perustetussa Turun
Taiteilijaseurassa sen innokkaimpana ja ponnekkaimpana jäsenenä.

Tuo tapaaminen näet sattui vasta syyskuussa 1933 Brondinin
taiteilijakahvilassa Helsingissä.

Meitä istui samassa pöydässä Wäinö Aaltonen, Eemeli Jaakkola ja tämän
kirjoittaja. Huutelin Aaltos-Wäinön korvaan Jyväskylän kuulumisia
ja hän puolestaan valisti minua ja Eemeliä kirjallis-taiteellisilla
uutisilla Helsingin horisontista nähtyinä.

Asteli silloin eteisestä pöytäämme kohden kookas, ryhdikäs mies,
joka tovereitani tervehtien ja minulle kumartaen istuutui pöytään.
Aaltos-poika nauraa hykerteli ja puolikuuroille ominaisella tavalla
puhui hiljaisella äänellä:

— Että voi sun pirulauta sentään! Ettekö tunne toisianne?

— Mitäs siinä hohotat, laukaisi tuntematon, joka tuntui olevan huonolla
tuulella.

— Teitä on tässä kolme saman kulmakunnan pännänpyörittäjää, hahahaa...
eikö siinä ole naurulla sijaa? No mutta, ettekö tosiaankaan tunne
toisianne? Hahaa...

Hiljaisen mietteliäs Eemeli tarttui nyt puheeseen:

— Suo anteeksi, Lehtimäen Konrad, tämä tässä on...

Paiskasimme kättä.

— Tavattiinpa viho viimeinkin, sanoin ja kerroin hänelle vuonna 1915
saamastani kortista. Hän sanoi muistavansa sen.

— No, miksi mies murjottelee? Wäinö Aaltonen kysyi.

— Eikös sitten olisi syytä?

Ja Lehtimäki kertoi olevansa pikakäynnillä Paimion parantolasta,
hänellä kun oli keuhkot huononlaiset, hankkimassa uudelle teokselleen
kustantajaa. Tuomio kuului: ... tjahah, tjahah, hyvä käsikirjoitus
kylläkin, sitä ei voi kieltää, mutta niin surullinen, niin
surullinen... nykyaika ei siedä murhe-epistoloita, sillä jokaisella on
nyt tarpeeksi surua ja huolta itsestään ja toimeentulostaan. Miksette
kirjoita hauskemmista ja vetävämmistä aiheista? Näistä surulitanioista
kustantajilla ei ole muuta kuin tappiota. Teidän kynällänne ja
mielikuvituksellanne saattaisi kirjoittaa minkälaisia novellikokoelmia
ja romaaneja tahansa... Kun vastedes tarjoatte meille teostanne,
muistakaa ystävällinen neuvomme, että hauskempia ja eräissä suhteissa
rohkeuksiakin sisältäviä käsikirjoituksia olemme aina halukkaat
vastaanottamaan ja myös kustantamaan...

— Sama asia minullakin, Eemeli virkkoi. — Ja hylkäys tuli että napsahti.

— Niin minullakin.

Konrad Lehtimäki suoristautui haastaen syvällä äänellä:

— Noiden kustantajien on hyvä puhua ja neuvoa noin, kun itse ovat
nähtävästi istuneet lihapatojen äärellä. Mutta toista on minun, köyhän
torpparin pojan, joka olen nähnyt kurjuutta ja köyhyyttä kaikkialla,
kertoilla hauskemmista aiheista.

Hyi pirulauta sentään, kuten ystävämme Aaltos-Wäinö sanoi.

Saimme huutaa viimeksimainitun korvaan, mistä tässä nyt oli kysymys.
Wäinö-poikakin tuli surulliseksi, löi nyrkkinsä pöytään, niin että
kahvikupit olivat lentämäisillään permannolle, ja hetken mietittyään
virkkoi taas:

— Voi pirulauta sentään!

       *       *       *       *       *

Konrad Lehtimäki ei ollut liiallisella oppineisuudella tärvelty,
vain kansakoulun käynyt. Hän oli toisen »työläiskirjailijan» Toivo
Pekkasen kaltainen: molemmat ovat kohonneet sitkeytensä ja uutteran
itseopiskelunsa avulla taidekirjailijoiksi, Konrad Lehtimäki
aikaisemmin, koska oli syntynytkin parikymmentä vuotta ennen Toivo
Pekkasta.

Mutta täytyi olla harvinainen määrä sielun joustavuutta ja tiedon
nälkää, kun hankki Konrad Lehtimäen omaaman sivistysmäärän, joka
yhtyneenä todellisiin kirjailijantaipumuksiin teki hänestä yhden
suomalaisen kertoma- ja näytelmäkirjallisuuden parhaimmista ja
syvälleluotaavimmista edustajista. Tosin professori V. Tarkiainen ei
1934 ilmestyneessä »tyhjentävässä» sekä paljon puhutussa »Suomalaisen
kirjallisuuden historiassaan» mainitse edes nimeltä Konrad Lehtimäkeä —
kuten ei eräiden muidenkaan kirjailijain nimiä — puhumattakaan Konrad
Lehtimäen kirjallisista saavutuksista.

Tarkiainen on kirjoittanut tohtorinväitöskirjansa Kiven »Seitsemästä
veljeksestä», mutta olkoon kaukana meistä, että jollakin lailla
vertaisimme Konrad Lehtimäen tuotantoa Kiven tuotantoon, mutta
jonkinlainen »kivi» hänkin sentään on meidän kirjallisella ahollamme.
Kun Konrad Lehtimäen kirjallista tuotantoa joskus arvostellaan
oikeudenmukaisesti ja rehellisesti, hän saa varmaan epiteetin:
tulisieluinen voimaihminen ja taistelijaluonne.

En muista kenenkään muun suomalaisen kirjailijan ennen häntä käyttäneen
niin tärisyttäviä, paikoin yli maalinkin ampuvia taidekeinoja
kuin hän käyttää. Melkein jokaisella sanalla on tarkoin laskettu
tehonsa, yksinpä huutomerkit ja pisteetkin puhuvat omaa kieltään, ja
ajatusviivoilla on myös oma merkityksensä hänen piirtäminään. Hän
tuo mieleen maailmankirjallisuuden synkät kertojat, mutta omalla
suomalaisella tavallaan hän on kotiuttanut tuon kirjallisuudenlajin
meikäläiseen.

Myös Konrad Lehtimäen mielikuvitus on voimaihmisen.

Esimerkiksi »Ylös helvetistä» on siitä loistava näyte. Tämän teoksen
käsikirjoituksen kirjailija muuten jätti säilytettäväksi ystävälleen
Severi Nuormaalle lähtiessään Amerikkaan, ja kirjailijan palattua
matkaltaan se sitten julkaistiin. Se on nykyään taas ajankohtainenkin
ja sitä on jälleen saatavissa. Toisissakin Lehtimäen tuotteissa
mielikuvitus näyttelee ratkaisevaa osaa enemmän kuin todellisuus.

Konrad Lehtimäen kohtalo muistuttaa Aleksis Kiven kohtaloa. Kiven
tuotanto on nyt rakas kaikelle kansalle, kun hänet ensin oli
näännytetty nälkään. Unohtaako lukeva yleisö Konrad Lehtimäen tuotannon
— siihen antanee vastauksen lähin aika.

       *       *       *       *       *

Kerrottakoon vielä eräs Konrad Lehtimäkeen liittyvä tapaus
kansalaissodan jälkeiseltä ajalta. Tarinan on kertonut Severi Nuormaa.

Konrad Lehtimäki oli sosialisti, minkä vuoksi hän kansalaissodassa
joutui toiselle puolelle kuin sodan voittajat. Severi Nuormaa kertoi
naurahtaen, että Lehtimäki olisi oikein ratsulla istuen antanut
määräyksiä punakaartilaisille.

Sodan loputtua Lehtimäki käveli kerran Turun katuja pitkin ja poikin,
niinkuin hermostuneitten miesten on tapa. Tulipa häntä vastaan muuan
miekkonen, joka oli ns. valkoinen ja joka tunsi Lehtimäen. Hän hälytti
paikalle pari järjestyksenvalvojaa ja sanoi vahingoniloisena heille:

— Näettekö tuon miehen?

— Kyllä, entä sitten?

— Se on Konrad Lehtimäki, hänet on pidätettävä.

Järjestyksenvalvojat muistivatkin Konrad Lehtimäen osuuden
kansalaissodan vaiheisiin, vaikkei se Severi Nuormaan mielestä ollut
sen kummempaa kuin muidenkaan ihanteellisten miesten, jotka olivat
liittyneet punaisiin.

Kun järjestyksenvalvojat nyt lähestyivät Konrad Lehtimäkeä, hän pisti
tulijoita huomaamatta jotakin suuhunsa. Tuo ilmiantaja nyt huutamaan:

— Hän tappaa itsensä, kiiruhtakaa nopeammin saaliinne luo!

Konrad Lehtimäellä oli taatusti huonot hermot ja sen takia hän oli
tottunut nauttimaan silloin tällöin hermoja rauhoittavaa rohtoa, mitä
lie ollut oopiumia tai muuta sen tapaista. — Järjestyksenvalvojat
tarrautuivat Konradin käsiin, joissa oli vielä jotakin jäljellä.

— Vai niin, hengiltäkö täällä itseään otetaan? kysäisi toinen heistä.

Kun Konrad yritti selittää, ettei hän ollut ottanut myrkkyä, vaan
lääkettä, niin virkkoi tuo hänet tuntenut miekkonen:

— Kyllä se kohta nähdään. Vien tämän jätteen lääkärin tutkittavaksi.

Konrad Lehtimäki joutui tietysti tutkittavaksi, mutta vapautui
aikoinaan...

— Tietysti sinun antamaasi suositusta vastaan, huomautin Nuormaalle.

Tämä vain hymähti:

— Mitäpäs niitä vanhoja enää muistelemaan. Pidän Konrad Lehtimäkeä
eräänä kaunokirjallisuutemme väkevöittäjänä. Kunhan hän vain malttaisi
seestyä, niin minkälaisia teoksia hän voisikaan luoda!




VOLTER KILPI


Volter Kilvestä, tuosta suomalaisen kirjallisuuden perin oudosta
yrtistä, omaperäisestä ja -laatuisesta kirjailijasta, ovat muistelmani
sangen läheisiä siksi, että hän oli kuten minäkin Turun suomalaisen
klassillisen lyseon kasvatteja.

Mutta muuta yhteistä ei meillä sitten ollutkaan, sillä minä olen
yleensä yrittänyt pysytellä tukevasti maankamaralla ja Volter
Kilpi kulki omia teitään haltioituneena yli-ihmisen ongelmista ja
kuumista atmosfääreistä ja veisasi viis maan matosten elämästä ja
heidän aikeistaan. Koettuaan kirjailijana ensin värikylläiset ja
ahdistavan polttavat ajanjaksot hän antautui myöhemmin kansanelämän
perusteelliseen ja syvälliseen kuvaamiseen, jopa niin monikoukeroiseen,
että harvat lukijat ovat jaksaneet seurata hänen suuria tämän kautensa
romaaneja muuten kuin niitä silmäilemällä. Kärsivällisyyttä kysyikin
lukea Volter Kilven jo sivumäärältäänkin valtavan kookkaita »Alastalon
salissa», »Pitäjän pienimpiä» ja »Kirkolle» opuksia, joissa saattaa
olla parikin sivua samaa lausetta. Mutta minä voin pröystäillä sillä,
että olen kahlannut läpi nuo sanahirviöiden — kumminkin niin kauniiden
ja ylevien — täyttämät sivut sana sanalta. Se oli sentään aikamoinen
urakka, jonka toivoisin vain pahimmalle vihamiehelleni. Tuskinpa enää
jaksaisin...

Kun Volter Kilpi julkaisi ensimmäisen teoksensa »Bathseban» (1900),
me »kirjalliset» lyseolaiset tutustuimme siihen innolla. Etäinen
romanttinen aihe sekä kuva- ja värikylläiset sanamaalaukset olivat
jotakin ennenkokematonta suomalaisessa sanataiteessa. Seuraavana
vuonna ilmestyi »Parsifal», yhtä lyyrillisin kauneustunnelmin
kyllästetty ihmeellinen kertomus Graalin ritarista. Välillä (1902)
Volter Kilpi heittäytyi mietelmien kirjoittajaksi julkaisten
»Ihmisestä ja elämästä»-nimisen kokoelman. Ja vihdoin vuonna 1903,
ylioppilaaksitulovuotenamme, saatiin nauttia hänen värikkäällä kielellä
kertomastaan »Antinous»-tarusta. Tuossa hänen mietelmäteoksessaan
nietzscheläinen ajatus- ja tunnelmasuunta esiintyi meillä ensi kerran.
Arvelen Aarni Koudan saaneen siitä virikkeitä yli-ihmisen kaipuulleen,
minkä johdosta hän myöhemmin suomensi Nietzschen »Näin puhui
Zarathustra»-teoksen.

Niin, nämä Volter Kilven ensimmäiset teokset vaikuttivat nuoreen
lyseolaiseen kuin silloin vielä tuntemattomat atomipommit — niin
ihmeellinen ja värähdyttävä oli elämys.

Tähän elämykseen valoi lisävirikettä osaltaan sekin, varsin
vähäpätöinen seikka muuten, että »Bathseban» nähtyä päivänvalon
lyseomme suomen kielen ja historian lehtori, filosofian tohtori K.
R. Melander pysähdytti kerran kadulla minut, Bathseban tunnelmissa
kulkijan, ja tiedusteli, olinko jo lukenut Volter Kilven esikoisen.
Vastasin myöntävästi.

— Tjah, tjah, Volter Kilpikin on minun entisiä oppilaitani, lehtori
lausahti sitten tyytyväisenä.

Hänen äänensävystään olin havaitsevinani hänen pitävän ansionaan sitä,
että oli ollut Volter Kilven suomenopettajana. Nähtävästi hymyilin,
koska kunnon lehtori kiirehti jatkamaan:

— Tjah, mutta kovin mutkikkaalta ja konstikkaalta kaunis kielemme
kaikuu ja kumisee Volter Kilven käyttelemänä. Vai kuinka, mitä sinä
siitä tuumit?

— No, ei se ainakaan virallista suomea ole, mutta viehättävää ja
monisäikeistä se silti lienee.

— Aivan niin. Tjah, sinäkin siis olet kanssani samaa mieltä.

Tässä tulkoon mainituksi, että lyseolaisten keskuudessa lehtoria
sanottiin Kinkaksi, koska hän ei kertaakaan jättänyt käyttämättä
kin- ja kaan-päätteitä, missä niitä vain oli mahdollisuus viljellä.
— Kinkkakin on jo lähtenyt elämästä. Turusta hän siirtyi Helsinkiin
samojen aineiden opettajaksi Normaalilyseoon ja dosentiksi yliopistoon,
ja hänellepä minäkin kirjoitin yliopistossa laudaturkirjoituksen. Siitä
on vielä todistuskin jäljellä.

»Mutkikkaalta ja konstikkaalta» — siinäpä oikea arviointi Volter Kilven
kielestä, joka antoi korvatillikan oikealle, viralliselle suomelle.
Mutta se oli omiaan tuomaan väkevyyttä ja mitä monivivahteisinta
välkyntää kieleemme. Paljonhan ei niinä vuosina uusia kotimaisia
teoksia ilmestynytkään. Ne saattoi hyvin lukea kaikkikin, jos vain
tahtoi. Mutta tuskinpa Volter Kilven alkutaipaleen kirjoja lukivat muut
kuin kirjahullut, joku nuori lyseolainen, joku tavallinen kansanmies ja
ehkä joku vanhempikin henkilö.

       *       *       *       *       *

Volter Kilpi kuului samaan osakuntaan kuin minä, mutta tuskinpa hän
koskaan pistäytyi osakunnan kokouksissa ja illanvietoissa. Hän toimi
niihin aikoihin ylioppilaskunnan kirjaston hoitajana. Kirjasto oli
sijoitettu — taitaa olla vieläkin — Vanhan ylioppilastalon lukusalin
kellarikerrokseen. Hän lienee ollut myös Helsingin kaupunginkirjaston
virkamiehenä.

Tulin tuntemaan hänet hänen veljiensä Eeron ja Sulon välityksellä. Eero
Kilpi on Kansallisteatterin näyttelijä ja Sulo Kilpi jo professori.

Olimme siis, Volter Kilpi ja minä, vain hyvänpäivän tuttuja. Kilven
päivät olivat lisäksi työntäyteisiä, kun taas minä vietin nuoren
ylioppilaan huoletonta elämää. Mutta kun kerran sattui olemaan asiaa
— runokokoelman teelmys, nähkääs! —, niin rohkaisin itseni ja soitin
tälle jo kuuluisalle kirjailijalle pyytäen saada tavata häntä. Hän asui
Liisankadun varrella, talon numero on jo haihtunut muististani.

— Sopii. Tänään illalla. Sopiiko teille? No, hyvä on. Tervetuloa!

Tunnustan soittaneeni Volter Kilven ovikelloa sydän pamppaillen —
olihan hän tunnettu eteväksi ja teräväksi arvostelijaksi. Hän se
ensimmäisenä kaikista arvostelijoistamme muun muassa vaistosi V.
A. Koskenniemen kyvyn, ja Kilven arvostelu oli varmaan maineeseen
nousevalle Koskenniemelle huomattavana kannustimena ja ehkäpä
vipusimenakin.

Volter Kilpi selaili liuskojani myhähdellen, sillä välin kun talon
emäntä kattoi kahvipöytää. (Myöhemmin talon emäntä muuten julkaisi
näytelmän »Sillankorvan emäntä», joka esitettiin ainakin Tampereen ja
Porin teattereissa ja sai suopean vastaanoton niin arvostelijain kuin
yleisönkin taholta.) Lopulta Volter Kilpi loihe sanomaan hiljaisella
äänellään kahvin odottaessa pöydällä:

— Jos raskitsette jättää käsikirjoituksenne tänne parin päivän ajaksi,
voin lausua siitä mielipiteeni.

Minä raskin. Ja iloitsin. Mutta ilo oli ennenaikaista.

Sillä mentyäni jonkin päivän kuluttua tiedustamaan käsikirjoitukseni
kohtaloa Kilpi sanoi, että aiheet ovat hyviä, hyviä vertauksiakin on...

— Mutta eikö sovita siitä, niin kuuluivat hänen sanansa, — ettette
vielä tarjoa kokoelmaanne kustantajalle. Sulatatte, seulotte,
valikoitte. Luulen teissä olevan runoilijan vikaa.

Hän virkkoi tämän viattoman herttaisesti ja hymyillen. Ja minä kun olin
omahyväisyydessäni ja itsekeskeisyydessäni toivonut hänen suosittavan
runokokoelmaani jollekin kustantamolle. Siinä sait, poika, isän kädestä!

— Tämän kokoelman aiheet ja sen ilmapiiri ovat muuten melkein
samanlaisia, jatkoi Volter Kilven hiljainen ääni, — kuin erään
sukulaismieheni Kustavista. Hänellä on myös runokokoelman käsikirjoitus.

Taas herttainen naurahdus, ja käsikirjoituspinkka sukelsi taskuuni.

Hautasin tuon kokoelman pöytälaatikkooni. Vain muutamat sen runoista,
nekin perin pohjin muokattuina ja viimeisteltyinä, ovat ainoassa
runojulkaisussani »Ihmisen osa», joka ilmestyi vuonna 1917. (Onko
suomen kielestä tosiaankin niin vaikea löytää kirjannimiä, että
esimerkiksi Martti Merenmaan vuonna 1934 täytyi antaa runokokoelmalleen
juuri sama nimi? Sitä kummasteli ystäväni Lauri Viljanenkin
arvostellessaan Merenmaan kokoelmaa Helsingin Sanomissa.)

Kun esikoisteokseni »Lyyli» ilmestyi, lähetin sitä kappaleen
omistuskirjoituksella varustettuna Volter Kilvelle Helsinkiin
toivoen hienokseltaan hänen pätevää arvosteluaan jossakin
pääkaupunkilaislehdessä. Sain häneltä perin ystävällisen kirjeen, jossa
hän toivotti onnea alkavalle kirjailijanuralleni. Muutamia huomautuksia
hänellä oli tehtävänä, muun muassa metsäpalo oli hänen mielestään
irrallinen, muuten se kyllä oli oivallinen kuvaus, mutta ei vienyt
juonta eteenpäin, pikemmin päinvastoin. — »Tjah, tjah». Muistuivat
mieleeni Kinkan sanat.

       *       *       *       *       *

Niin joutui Volter Kilpi sitten ensin Turun kaupungin
kirjastonhoitajaksi, mutta siirtyi sieltä pian Turun yliopiston
kirjastoon ylikirjastonhoitajaksi.

Me tapasimme sitten useamminkin joutuessani käyttämään mainittua
kirjastoa. Aina oli Kilpi yhtä ystävällinen, aulis ja herttainen,
hymynhäive suupielissään.

Hänen kodissaan Vartiomäenkadun varrella, tohtori Spoofin entisessä
pienehkössä kaksi- tai kolmikerroksisessa talossa, vaimollani ja
minulla oli onni kerran käydä. Talossa oli tiloja ehkä liikaakin,
mutta kylmäksi isäntäväki sitä valitti ja muutenkin talo oli kovin
epämukavasti rakennettu. Mutta siinä oli nyt tilaa sekä isännän että
emännänkin kirjastolle.

Jouduin kerran, vuonna 1926 syksyllä, haastattelemaankin Volter
Kilpeä Turun yliopiston kirjastosta ja sen aarteista. Uno Harva näet
tarvitsi, mikäli käsitin, sellaista aineistoa voidakseen sen ja
muutakin asiaankuuluvaa julkaisemalla nykäistä jälleen Turun yliopiston
ystäviltä valuuttaa yliopiston tarpeisiin.

— Ei sen auta olla pitkä, Harva sanoi, — pääasia on, että se on
ytimekäs.

Mutta siitä ei sukeutunut lyhyttä, vaan päinvastoin pitkänpuoleinen
epistola, sillä kun Volter Kilpi, tunnettu kirjojenystävä, pääsi
puhumaan varsinkin enimmäkseen hänen luomansa Turun yliopiston
kirjaston kirja-aarteista, siitä olisi riittänyt aineistoa suurenkin
romaanin verroille. Hän näet oli nyt mieliaiheessaan.

Sen vuoksi typistelin ja supistin haastattelua armottomasti. Mutta kun
kiikutin sen Uno Harvalle, hän ihan kauhistui.

— En saanut sitä parhaalla tahdollanikaan tätä lyhyemmäksi, selitin.

— Voi, voi sinua, poikaparka. Sen kyllä ymmärrän, että Volter Kilpi
käyttää monimutkaista ja -koukkuista kieltä, mutta että sinäkin,
veljeni Brutus, joka elät meidän muiden kanssa tukevasti maassa,
erehdyt laatimaan tuollaisia protokolleja.

Julkaisiko Uno Harva juttuni jossakin brosyyrissä vai ei, sitä en
tiedä. Minusta se on yhtä lystiä, kunhan juttu vain tuli tekaistuksi.

       *       *       *       *       *

Sitten vielä pieni muistelo, jonka on kertonut jyväskyläläinen
piirieläinlääkäri O. A. Vuorio, Varsinais-Suomesta kotoisin oleva ja
kouluisin Turun klassillisesta lyseosta, Volter Kilven luokkatovereita.

Olivat »pojat» viettämässä nelikymmenvuotista luokkakokoustaan vanhassa
Auran kaupungissa. Olivat käyneet tavanomaisella hautausmaaretkellä
entisten opettajiensa ja luokkatovereidensa kummuilla, olivat
nuuskineet vanhan koulutalonsa siellä Linnankadun varrella ja sitten
juhlineet jossakin ravintolassa. Sieltä poistuttaessa Volter Kilpi oli
esittänyt hiljaisen totisella äänellään:

— Pojat, mennään meille loppuyöksi.

Pojat olivat suostuneet.

Siellä sitten Volter Kilpi kysäisi, halusivatko toiset kuunnella hänen
lukevan otteita vielä julkaisemattomasta romaanistaan. Tietysti he
halusivat, vaikka uni jo pakkasikin raukaisemaan.

Kun tekijä sitten alkoi lukea käsikirjoitustaan yksitoikkoisella
ja värittömällä äänellään — niinkuin valitettavasti meikäläisten
kirjailijoiden on tapana lukea omia teoksiaan —, niin piirilääkärimme,
joka on tottunut valvomaan pitkillä virkamatkoillaan, katseli
siinä sivussa toisia poikia. Tuolla nuokkui jo pää, täällä taas
toinen tappeli urhoollisesti voidakseen pysyä edes horroksessa,
akkunanpielessä, johon aamuaurinko jo paistoi, jonkun pää kolahti
akkunapenkkiin, niin että lukija häkeltyi ja pysähtyi.

— En suinkaan minä häiritse? kuului arka tiedustelu.

— Et toki, piirilääkärimme vastasi naurahtaen. — Jatka vain, poika.
Vaikka meistä joku sattuisi nukahtamaankin kesken kaiken — kyllä hän
siitä jälleen herää.

Ja Volter Kilpi jatkoi, kunnes kuulijakunnasta yhden ja toisen pää
rupesi nuokkumaan ja vaappumaan ja lopulta näytti siltä kuin koko
seurakunta olisi vedellyt vanhurskaan unia seuraavassa tuokiossa taas
havahtuakseen. Kaikki olivat kuuntelevinaan, mutta harvat todella
jaksoivat kuunnella iloisesti vietetyn luokkakokouksen jälkeen. Ei
edes piirilääkärimme muistanut, mitä Volter Kilpi silloin luki.
Joitakin hirmuisen pitkiä lausejaksoja, joista ei tuntunut tulevan
loppua, ja taas toiselta puolen hiuksenhienoja erittelyjä ihmisluonteen
syövereistä. Romaanin nimeäkään ei kertojani enää muistanut. Se mahtoi
olla »Pitäjän pienimpiä» tai »Kirkolle», jotka ilmestyivät niinä
vuosina.

       *       *       *       *       *

Kun Volter Kilpi sitten kuoli, hänen maallinen tomunsa siunattiin
Turun ikivanhassa tuomiokirkossa kesäkuun 20. päivänä 1939. Hänen
hautauspäivänään julkaistiin Turun Sanomien palstoilla seuraava
sepittämäni runo:

    Ylentykää, holvit, kuorit
    vanhan templin tään!
    Runoilijalta on ruorit
    päässyt käsistään.

    Hiljentykää! Runoilija
    läksi Tuonelaan.
    Palveluksen viime sija:
    hänet siunataan.

    Haihtui hältä riemut, manat,
    koitti sunnuntai.
    Runoilijan sattuu sanat, —
    kuulettehan kai?

    »Mitä toivoin, uneksin ma,
    elontielläin näin,
    mitä kärsin, kirjoitin ma
    sydänverelläin.

    Luomistuskan hurmiota
    tunsin ihanaa.
    Täytin sillä kohtalota
    mulle kuuluvaa.

    Nyt on hyvä olla mulla,
    pääsin lepohon,
    kunnes kerran vuoro tulla
    taas mun eloon on.»

         *   *   *

    Kustavista poika siirtyi
    keskeen elon, työn.
    Yrtit kummat sieluun piirtyi
    tähdet taivaan yön.

    Valvoi uneksija yönsä
    yksin haaveillen.
    Kypsyneenä teki työnsä
    ainutlaatuisen.

    Kotiseutu kallis, armas
    jokaiselle lie.
    Meri, pelto, metsä, parmas,
    sinne päättyy tie.

    Kustavista läksi, sinne
    palaa jällehen.
    Kirkkotarhan kaunis rinne:
    lepo suloinen.

Loppupäätelmä: Volter Kilpi ihmisenä oli aulis ja auttavainen,
hieno persoonallisuus. Kirjailijana hän oli omalaatuisensa ilmestys
suomalaisessa kirjallisuudessa. Hän oli aina omaperäinen, ei kieltänyt
koskaan itseään ihmisenä paremmin kuin kirjailijanakaan.




ILMARI KAIJALA


Sallittakoon heti aluksi pieni syrjähyppäys, joka koskee Ilmarin
vanhinta veljeä Frans Jooseppia, luokkatoveriani, vaikka samalla se
sivuaa hieman Ilmariakin.

Turun klassillisen lyseon viimeisillä luokilla oli joitakuita meistä
pojista puraissut metsästyksen hurma. Niinpä lähdimme tammikuun
viimeisinä päivinä 1900, eräänä lauantaiehtoopäivänä, painumaan
Paattisille Kaijalan poikien kotiin. Luulen sieltä olleen hevosen
käymässä Turussa, kun oli muutakin asiaa kaupunkiin, mutta en
muista ajajan nimeä. Joka tapauksessa me pojat, nykyinen Ähtärin
asemapäällikkö Max Ticklén, joka vieläkin rehkii metsillä, Frans
Jooseppi, Ilmari ja tämän kirjoittaja, istuuduimme rekeen kiljuvassa
pakkasessa. Max lienee ollut innokkain meistä kaikista, kun taas Frans
Jooseppi ja Ilmari olivat kemiallisesti puhtaita metsästyksen himosta.
Maxilla oli mukanaan salonkikivääri, minulla ei ollut minkäänlaista
asetta, sillä haulikkoni oli kotona kaukana Loimaalla, mutta kun Frans
Jooseppi vakuutti, että heillä kotona oli kaksipiippuinen haulikko,
niin hyvä oli.

Ehdimme Paattisten Kaijalaan illan hämyssä. Siellä oli ainoastaan
suurehko pirtti ja kamari, joka oli kylmillään. Ja kylmän kolealta
vaikutti pirttikin, jossa koko talonväki ja vieraat nukkuivat.

Seuraavana aamuna nousimme varhain jalkeille, sillä ennen
auringonnousua oli teerenkuvat saatava koivuihin. Max ja minä marssimme
innosta väristen teerenkuvituspaikalle, korkeahkolle, suuria koivuja
kasvavalle mäentöyräälle. Pystytimme kuvat ja Max asettui kojuun
vahtimaan minun mennessäni ajamaan teeriä liikkeelle. Niitä lentelikin
parvittain, mutta eivät erehdyksessäkään pysähtyneet ampumamatkan
päähän. Sen lisäksi oli kova pakkanen. Kaahattuani väsyksiin asti
kompuroin kojulle, josta Max vuorostaan lähti maastoon. — »Turkanen,
kun tuli kylmä», Max valitti mennessään hakaten käsiään vartalonsa
ympäri.

Minä jäin silmä kovana tirkistelemään, sattuisiko jokin teeri
pyrähtämään lähellä oleviin koivuihin. Eikä kauan tarvinnut
odottaakaan. Niitä lehahti suurehko parvi, mutta yksikään ei istahtanut
kuvakoivuun. Mittailin silmilläni matkaa lähinnä kuhertelevaan
lintuun, sitä lienee ollut noin 70 metriä. Olisipa minulla nyt ollut
oma haulikkoni, en olisi epäillyt lainkaan. Mutta nytkin, ennen kuin
aavistinkaan, olin jo laukaissut. Ei sattunut. Teeriparvi pyrähti
suurella pauhinalla lentoon eikä sen koommin enää ilmestynyt. Vasta
Kaijalaan palattuamme sain tietää, että haulikon molemmat piiput olivat
jollakin lailla vioittuneet. Max sai sentään ammutuksi yhden oravan.

Paluumatkalle Max ja minä lähdimme jalkaisin sunnuntaina iltapäivällä
Kaijalan poikien jäädessä vielä yöksi kotiinsa. Se oli tosiaan
talsimista. Ensin Jäkärlän pysäkille ja sitten rataa pitkin. Kuun
valosta huolimatta pimeäkin aikoi yllättää innostuneet nuoret
metsämiehet, mutta lopulta sentään ehdimme kotiin ja sukelsimme
sänkyihin.

Frans Jooseppi Kaijalasta muokkautui sitten hänen ylioppilaaksi
tultuaan ensi luokan sanomalehtimies. Jollakin ihmeellisellä tavalla
— liekö riitaantunut latinan opettajan kanssa — hän putkahti
ylioppilaaksi klassillisen lyseon yhteyteen perustetun reaalilyseon
ensimmäisen vuosikerran painoksena.

Jo kouluaikana hän kyhäsi juttujaan, pitäjänkirjeitä ja muuta
sellaista, aikoja sitten autuaasti nukahtaneen »Turun Lehden»
palstoille, tuon lehden, joka ei ollut minkään puolueen äänitorvi,
olipahan vain jonkin ruotsinkielisen lehden äpäräpoika, mutta jota
luettiin paljon melkein kaikkialla maassa. Siihen tämä Frans Jooseppi
tiputteli juttujaan salanimellä, ja toisella salanimellä hän sitten
sätti edellisen salanimen varjossa esiintynyttä kynäilijää.

Tämä luonnistikin vuoden pari, mutta sitten lehden päätoimittaja
Hagfors rupesi haistamaan palaneen käryä. Kerran kun Frans Jooseppi oli
perimässä penningeitään lehden kassasta, Hagfors otti hänet lujille.
Seuraus: hänen sepustuksiaan ei sen koommin näkynyt »Turun Lehdessä».
Mutta hän olikin jo tulossa ylioppilaaksi. Myöhemmin hän kertoi nauraen
tuosta jupakasta:

— Kas, kun kerran nostin palkkiotani kummankin salanimen saatavista,
niin hätäkös kassaneidillä oli vetää oikea johtopäätös. Hän nähtävästi
kertoi siitä tuolle Hagforsille, joka ei olisikaan ollut mikään oikea
toimittaja, ellei olisi hoksannut, miten asia oli.

Niin, tämä Frans Jooseppi toimi sittemmin sanomalehtimiehenä Turussa
ja Mikkelissä, kunnes muutti Helsinkiin Suomalaiseen Uutistoimistoon.
Siellä hän sairastui keuhkotautiin, mikä luultavasti oli perinnöllistä
— muistettakoon vain Paattisten Kaijalan tavattoman kylmät ja koleat
huoneet. Mutta älykäs ja aikaansaapa toimittaja hänestä kehkeytyi
vuosien varrella. Hän kuoli vuonna 1915 emännättömänä kotonaan
Paattisilla, rauhallisesti niinkuin keuhkotautiset yleensä. Ja
Paattisten yltiöpäinen pappi tuomitsi hänet helvettiin, tämän hienon ja
kaikille hyvää tarkoittavan Frans Joosepin, joka ei olisi tehnyt pahaa
edes kärpäsellekään. Mutta antanet hänelle anteeksi taivaassasi, Frans
Jooseppi, sillä hän lienee ollut vain tavallinen prelaatti, joka oli
unohtanut Mestarinsa ohjeen: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi...

       *       *       *       *       *

Niin menivät vuodet.

Olin ollut ylioppilaana jo moniahkoja vuosia. Tallustelin taas Turun
katuja ja silloin vasta tulin tuntemaan Ilmari Kaijalan. Tietysti
muistin hänet tuolta alun toistakymmentä vuotta sitten tekemältämme
Paattisten-matkalta, mutta yläluokkaisten mielestä alaluokkalaisethan
ovat pelkkää ilmaa.

Ensimmäinen varsinainen muistikuvani Ilmari Kaijalasta liittyy erääseen
kauniiseen alkusyksyn päivään.

Kävelin Turun suurta kauppatoria, joka levittäytyi siinä edessäni kuin
Saharan erämaa, mutta ei kumminkaan yhtä autiona, sillä myyntipöydät
koreilivat mitä erilaisimpia herkkuja ja kukkia tulvillaan. Minulle
tuli hiukaiseva näläntunne, kun katselin kaikkea tuota muhkeutta ja
tavaranpaljoutta. Selviydyttyäni väenvilinästä väljemmille vesille
huomasin pitkän, salskean nuoren miehen piirtävän muistilehtiöönsä
torielämän hauskuuksia. Tuttuhan mies oli, Ilmari Kaijala. Harppasin
hänen luokseen, hän kääntyi ja me tervehdimme oikein kädestä pitäen
niinkuin vanhat ystävät ainakin. Hän työnsi blokin taskuunsa kuultuaan,
että minulla oli nälkä. Ehdotin, että menisimme lähellä sijaitsevaan
Hamburger Börsiin. Hän suostui.

Seesteinen, aurinkoinen oli tuo päivä, ja Hamburger Börs kosteikko
erämaan kuivaamille huulille. Istuuduimme yläverannalle. Ilmari
oli juuri palannut ensimmäiseltä ulkomaiselta opintomatkaltaan
Turkuun, jossa hän sen jälkeen joutuikin suorittamaan päivätyönsä
piirustuksenopettajana kaupungin eri oppikouluissa, viimeiset
vuosikymmenet Turun Suomalaisessa Lyseossa, joka erääseen aikaan oli
oppilasluvultaan maamme suurin oppikoulu. Siinä sivussa hän hyöri
vapaana taiteilijana, mutta valitteli sitä, että koulutyö kahlehti
häntä kovin. Hänen ensimmäinen opintomatkareittinsä käsitti Saksan,
Ranskan, Belgian ja Alankomaat.

Ilmarillekin maistui ruoka, olihan hän vielä nuori iältään — iän
karttuessa hän eräissä tietyissä tapauksissa vieroksui herkullisintakin
ruokapöytää. Ruokailun jälkeen tilasimme viiniä emmekä punssia,
niinkuin senaikaisiin tapoihin kuului.

— Katsos, viinejä hörpitään ranskojen maassa kuin meillä tavallista
vettä tai maitoa ja kirnupiimää. Ja ne ranskalaiset peijakkaat
ovat niin varovaisia, etteivät tule päihinsä. Sitä paitsi lienevät
viinitkin siellä mietoja — en minäkään siellä ollut iloisella tuulella
— mutta ne pahukset lähettävät meille nähtävästi yksinomaan väkeviä
viinilaatujaan. Tämäkin alkaa jo kihahtaa päähän.

Siinä Ilmari sitten kuvaili oloaan ja eloaan vierailla mailla pienoinen
huumorinpilke silmissään. Värikkäästi ja tunnelmallisesti pojan suu
harvakseltaan jauhoi tapahtumia. Siitä varsinainen tuttavuutemme sitten
alkoi ja vuosien kuluessa se kehittyi lujaksi ystävyydeksi, joka kesti
Ilmarin kuolemaan saakka.

Pitäessämme majaa vajaat viisi kuukautta Littoisissa vierailivat
turkulaiset ystävämme luonamme ja me taas heidän kodeissaan. Yleensä
asuessamme jossakin Turun lähellä kävimme vuoroin toistemme luona.
Littoisista tein sitten Ilmarin kanssa Sallisen huvilalle tuon
kuuluisan huvimatkankin, josta toisaalla pidän melua.

       *       *       *       *       *

Loimaalta käsin matkustelin usein Turussa, jossa painettiin kerran
viikossa ilmestyvä toimittamani kunnallinen lehti. Olin saanut
niihin aikoihin valmiiksi »Puhdasta jälkeä»-romaanini. Ajattelinpa
silloin, että pitäisi saada kirjaan jonkun kotimaakunnan taiteilijan
sommittelema kansikuva. Päähäni välähti Ilmari Kaijala. Vielä
loppupiste romaaniin, ja niin oli poika valmis Turun-matkaan. Majoituin
erääseen ensiluokkaiseen matkustajakotiin, sillä arvelin ainakin
yön viipyväni. Varasin mukaani myös evästä, ettei olisi tarvinnut
kesken kaiken kiivetä mihinkään krouviin, sillä aioinpa kiusata
Ilmaria lukemalla kohtia käsikirjoituksestani, jotta hän saisi siitä
jonkinmoisen yleiskäsityksen kansikuvan piirtämiseksi.

Luinkin teoksesta otteita, välillä tupakoitiin ja turinoitiin ja minä
jatkoin taas lukemista, kunnes Ilmari sanoi:

— Ymmärrän jo, mistä vipusimesta pitää painaa. Niin että terve vaan!

Hän lähettikin kansikuvan minulle. Se oli romaanin sisältöä kuvaava,
joten postitin sen Otavalle, joka tiedoitti hyväksyvänsä sen. Mutta
kun romaani sitten samana syksynä, 1916, ilmestyi, siinä ei ollutkaan
Kaijalan laatimaa kansikuvaa. Kun tiukkasin asiaa Otavasta, niin sieltä
ilmoitettiin lakonisesti, että kuva oli jollakin tavoin unohtunut. Sen
vuoksi »Puhdasta jälkeä» tuli julkisuuteen kansilehti vain tekstattuna.
Tuo Kaijalan piirros jäi Otavalle, ja mikäli muistan se lienee
koristeena 1943 ilmestyneessä kokoomateoksessani »Ihmisen teitä».

Ilmari Kaijala piirsi Tampereella ilmestyneeseen »Joulukellot»-nimiseen
joululehteen, jota toimitin parina vuonna, raikkaita kuvia, samoin
joihinkin muualla julkaistuihin kertomuksiini.

       *       *       *       *       *

Ja sitten tuo ikimuistettava retki Ruovedelle suvella 1921. Ilmari
Kaijala oli asunut siellä Kuivajärven torpassa aikaisemminkin, koska
minulla on hänen piirustuksensa sieltä.

Olin vuonna 1921 erään tamperelaisen edistysmielisen lehden
toimittajana. Lehden johtokunnalla oli suuret haaveet: lehdestä piti
mukamas tulla puolueen pää-äänenkannattaja, »Helsingin Sanomat» kun ei
koskaan ollut julistautunut päälehdeksi. Mutta lopulta kävi johtokunnan
kauniille haaveelle varsin ohraisesti: lehti ajautui melkein
vararikkotilaan, sen johtokunnan jäsenistä ja muista sitä kannattavista
ystävistä monet saivat maksella suuria summia takauksistaan ja
vekseleistään. Lehti on aikoja sitten »kunniallisesti» haudattu,
ja takauksen suorittaneetkin lienevät jo toipuneet epäilemättä
kirvelevistä haavoistaan.

Ruoveden-matkalla olivat osanottajina paitsi Ilmari Kaijalaa ja hänen
Aksa-rouvaansa Rautatiekirjakaupan silloinen Turun-osaston johtaja
Hannes Sjöroos, vainaja jo hänkin, nykyinen Ikaalisten apteekkari
Arvo Erholm, joka silloin palveli proviisorina Tampereella Dunderin
apteekissa, hänen nykyinen rouvansa, siihen aikaan morsian, vaimoni ja
minä. Aivan viime hetkessä minä päätin osallistua retkeen, sillä oli
kesäaika ja meitä oli toimituksessa vain kolme toimittajaa, muut olivat
kesälomilla.

Koetin selitellä tätä laivarannassa retkeläisille, mutta jotenkin he
saivat sitten minut »ylipuhutuksi», sillä lopputulos oli tämä: Laiturin
lähellä seisoi pirteä pojanvekkuli, jolta kysyin, tietääkö hän,
missä on M. S:n toimitus. Kyllä hän sen tietää, mitäs olisi niinkuin
asiaa? Repäisin muistikirjastani lehden, kirjoitin siihen muutamia
rivejä, joissa selostin tilannetta, ja osoitin lappusen toimituksen
vanhimmalle miehelle. Hän kyllä ymmärtäisi tilanteen, niinkuin sitten
oli ymmärtänytkin. Painoin muutamia kolikoita pojan käteen.

— Ja nyt ala vilistää. Tärkeä juttu. Jos se ei mene perille, niin hukka
perii.

— Huomenna sen pitää olla lehdessä, vahvisti Arvo Erholm naama totisena.

Poika läksi huutaen vielä meille hieman niinkuin loukkautuneena:

— Tampereen pojat ovat reilua väkeä.

Ja niin lähdettiin kyntämään Näsijärven siintäviä selkiä. Syötiin ja
pidettiin lystiä. Kuten tavallisesti olivat huvimestareina Erholm ja
Sjöroos — puuttui vain kolmas huvinpitäjä Edw. Lydén. Syödessämme
päivällistä laivan ruokasalongissa ei meidän juttelumme suinkaan ollut
hiljaisuudella tärvelty, vaikka siellä oli muitakin ruokailijoita,
onneksi vain miehiä. Tulimme maininneeksi toinen toistemme nimiä, ja
annas olla, niin pöytäämme asteli muuan nuori mies, joka kysyi:

— Anteeksi, kuulin nimen Ilmari Kaijala.

— Minä olen, Ilmari vastasi ja nousi, minkä jälkeen seurasi esittely.

— Hauska tavata vanha tuttu, virkkoi tuo tunkeilija.

Vahinko, että olen unohtanut vieraan nimen. Ilmari ja tuntematon
vetäytyivät viimeksi mainitun pöytään. Mitä siellä nautittiin, sen
saattoi nähdä Ilmarista, kun hän taas asettui meidän pöytäämme
tuntemattoman poistuttua vähän ennen Ruoveden kirkonkylää olevalle
laiturille. Kun kyselimme Ilmarilta, kuka vieras oli, hänkin sanoi:

— Vanha tuttu. Toisin sanoen en tuntenut häntä lainkaan, mutta
mies sanoi kerran käyneensä Kuivajärvellä ja nähneensä minut ja
puhuneensakin kanssani.

Ruoveden kirkonkylästä ajettiin hevospeleillä Kuivajärvelle, joka
oli tosiaankin nimensä väärti. Mahtavana nähtävyytenä siellä on
Helvetinkolu korkeine, jyrkkine kalliorantoineen ja paatisine
louhikkoineen. Se on lähellä Kuivajärven torppaa, jossa meidät
saavuttuamme otettiin vastaan perin ystävällisesti. Ja mikäs ihme se
olikaan, kun talossa oli oikein vieraskirjakin. Siinä vilahteli nimiä,
maan mahtaviakin, Akseli Gallen-Kallelasta ja Mannerheimista alkaen
aina pienempiin tekijämiehiin saakka. Talo oli siis jonkinmoinen
kestikievari syvällä korvessa. Miehet saivat sieltä oman huoneensa ja
naiset samoin. Ja niin paneuduttiin taloksi.

Oli ikävä erota matkakumppaneista, mutta velvollisuus kutsui. Sinne
jäivät vielä ystävät ja veljet, kun vaimoni ja minä ylihuomenissa
aamulla varhain lähdimme paluumatkalle. Kävelimme taipaleen Ruoveden
kirkonkylään. Tie oli mutkainen ja kapea, oikein kummastutti, miten
rattaat olivat voineet pysyä tasapainossa Kuivajärvelle tultaessa.
Taitoimme taivalta hyräillen, kapusimme sitten laivaan ja hengitimme
raikasta ilmaa keuhkojemme täydeltä. Paluumatka alkoi.

Muu matkue palasi Tampereelle muutaman vuorokauden kuluttua, kaikki
väsyneinä mutta onnellisina. Tampereella vietettiin vielä yhdessä
iltaa, kunnes Kaijalat, tuleva rouva Erholm ja Hannes Sjöroos painuivat
omille kotitanhuvilleen meidän muiden jäädessä kaupunkiin. Asemalla
junan ruvetessa jo vierimään ja saatettavien seisoessa lenseässä
varhaisyössä vaunun portaikossa Arvo Erholm huikkasi vielä:

— Hauska tavata vanha tuttu — eiks' niin, Ilmari?

Ilmari hymyili ja heilautti vastaukseksi hattuaan.

       *       *       *       *       *

Tiemme sattuivat taas ristimään toisensa, kun minä perheineni muutin
Piikkiön Tiitusmäkeen toukokuussa 1922.

Hannes Kolehmainen oli muuten samana kesänä ostanut Munsteen
yksinäistilan Piikkiön Harvaluodon rantamilta ja siirtynyt perheineen
sinne vakaasti päättäneenä antautua turpeenpuskijaksi. Käydessäni
ensivierailulla Kolehmaisten kodissa tapasin siellä myös Hanneksen
äitimuorin, joka oli useita viikkoja asunut poikansa luona ja tuntui
hyvin viihtyvän Munsteessa.

Hannes oli käynyt katsomassa muitakin tiloja. Hänelle oli kerätty
kansalaislahjana yli 200.000 markkaa, jonka turvin hän ajatteli
maatilanostoa. Mutta kohtalo oli hänelle epäsuopea. Munsteen, johon
Hannes lopullisesti mieltyi, omisti muuan virkaheitto pappi, joka
huomattuaan Hanneksen ihastuneen tilaan korotteli ja korotteli sen
hintaa, niin että Hannes lopuksi joutui maksamaan siitä liian paljon.

Vanha, ystävällinen asemapäällikkö, joka samalla hoiti postitoimistoa,
kertoi, että Hannes Kolehmaiselle tuli kirjeitä ja muitakin
postilähetyksiä vain pelkällä ristimänimellä.

— Mutta kyllä me tiedämme, ketä Hannesta ne tarkoittavat. Meidän
kaikkien yhteistä Hannesta, hehee...

Sinne Piikkiön Tiitusmäkeen, jossa siis isännöin, kokoontuivat 1922
helluntaipyhinä ikään kuin tupaantuliaisiin hyvät turkulaiset ystävämme.

Se vierailu oli todella jälleennäkemisen riemua tulvillaan, niin että
semmoista ei varmaankaan ollut kuultu Rungon kylässä aikaisemmin,
vaikka se onkin ollut erään piispan syntymäkylä noin viisisataa vuotta
sitten.

Ilmankos itse vakaa Ilmari Kaijala suutahti ja moitiskeli:

— Kuulkaas nyt, hyvät ihmiset, lopettakaa jo riehahtelunne, täällähän
ei enää kehtaa olla. Mitähän naapuritkin sanovat tämmöisestä
mekastuksesta. Luulevat hullujen pitävän paraatiaan Tiitusmäessä.

Uhkailipa poika lähteä talsimaan jalan takaisin Turkuun, jollei
ääni vain vaimentuisi. No, saatiinhan Ilmari sentään leppymään, kun
yhteisesti lupailtiin pysyä hiljaa kuin hiiret.

— Hiiretkö? En minä sitä meinannut, mutta käyttäytykää muuten
sävyisästi, Ilmari vastasi.

Ystäväpiiri oli täysilukuinen, joten arvaa sen, ettei sieltä puuttunut
ääntä, kun me kaikki olimme silloin vielä täysissä ruumiin ja sielun
voimissa.

— Paina nappia vain, niin kyllä ääntä riittää, ääntä ja muuta
muljausta, oli siihen aikaan yhteinen tunnuksemme.

Seuraavana aamuna tapasin lähinaapurimme, vakavan ja tyynen
isäntämiehen.

— Olipas Tiitusmäessä eilisiltana riehakas seurakunta koolla, hän
virkkoi noin vain sivumennen.

— Olihan sitä, taiteilijoita.

Isäntämies vilkastui.

— Saamari, olisipa hauska joskus katsella noita iloisia vekkuleja
kasvoista kasvoihin.

— Koetetaan pitää mielessä toivomuksenne, sanoin nauraen.

Ilmari Kaijala kävi toisinaan yksinäänkin Tiitusmäessä. Hän ei silloin
ollut seurankipeä, hän halusi vain olla hyvän toverinsa kanssa kahden.
Ja keskustelun aiheita ei meiltä puuttunut. Jutteluihin osallistui
myös vaimoni. Kahvikuppien ääressä kilahtivat sekä lusikat että jutut
sopusointuisesti.

Mutta kävimmepä me vuorostamme joskus Kaijaloiden kesäasunnolla
Paraisilla. Ainakin suvella 1925. Ja Lydénien kesähuvilalla
pistäydyimme usein, niiltä matkoilta jäi vain pelkkiä valoisia
muistoja. Suviehtoon ja yön hämyt kiersivät meitä, ennen kuin raskimme
vetäytyä yöpuillemme. Joskus ennätti jo aurinkokin pilkistää, ja
se tapasi meidät vielä reippaina, ehkä hiukkasen uneliaina, mutta
kumminkin täynnä miehuusvuosien toiveita ja tarmoa.

       *       *       *       *       *

Ilmari Kaijala oli alati valveilla, hänen havaintokykynsä oli
verrattoman laajalle suuntautuva ja terävä. Vaikka hän taiteessaan
olikin Albert Engströmin seuraaja, niinkuin hän nöyrästi tunnusti,
niin hän kehitti vuosien mittaan oman yksinkertaisen tyylinsä. Se
poikkesi paljonkin ruotsalaisen mestarin tekotavasta. Ilmari Kaijala
näet ei karrikoinut kovakouraisesti kuvaamiaan kohtauksia ja ihmisiä.
Huumorinvälke silmännurkassaan hän piirteli lukemattomia turkulaisia,
nimettömiä matameja, ajopukillaan könöttäviä ajureita, torimuijia ja
äijänköriläitä. Ilmielävinä ne esiintyvät hänen piirustuksissaan.

Hänen vaimollaan oli ja on vieläkin Turussa hyvin keskeisellä paikalla,
Eerikin- ja Kristiinankatujen kulmauksessa, hattu- ja lakkiliike. Kun
liike takavuosien pula-aikana joutui vaikeuksiin ja eräät juutalaiset
olivat saamaisillaan sen haltuunsa, niin Ilmari pelasti yrityksen.
Joten pärjäävät taiteilijat silläkin alalla, vaikka vastapelurina
olisivat alan parhaat ammattitekijät.

Tuon liikkeen suurten ikkunoiden katveessa Ilmarilla oli tapana seistä,
milloin koulutöiltään jouti, piirustuslehtiö kädessään. Ikkunoista,
joista toisesta näki Eerikin- ja toisesta Kristiinankadulle, avautuikin
sopiva näköala, olihan Eerikinkadun ikkuna vinoittain Turun oivallista
kauppahallia kohti. Näistä ikkunoista näkemänsä monet tuokio- ja
muutkin kuvat taiteilija on ikuistanut herkullisissa piirustuksissaan.
Minullakin on niitä useita. Jos satun olemaan synkällä päällä ja
katseeni osuu niihin, niin jopa alkaa hymyilyttää. On kuin niissä
näkisi Ilmarin valoisaan sieluun ja tuntuu kuin kuvat muhoilevina
haastelisivat: Älä yhtään sure, on niitä vielä kovaosaisempiakin.
Esimerkiksi nämä minun piirustuksieni mallit, mutta kumminkin he ovat
tyytyväisiä tietämättömässä hurskaudessaan, tyytyväisiä ja ehkäpä
onnellisiakin. — Kun Kaijalalla oli Helsingissä oma taidenäyttelynsä
— vai oliko siinä osanottajina muitakin turkulaisia kuvantekijöitä —
hän pyysi ja sai minulta noita piirustuksia lainaksi näyttelyyn. Tämä
osoittaa, kuinka korkealle tasolle taiteilija itse arvosti nuo työnsä.

Muutamina vuosinaan Ilmari Kaijala oli ihastunut van Goghiin, mutta
pian hän kumminkin palasi omaan yksinkertaiseen tyyliinsä, jossa tunsi
olevansa ikään kuin omalla kotoisella pohjallaan.

       *       *       *       *       *

Elämä kulki rataansa, ja polkumme erosivat jälleen. Hannes Kolehmainen
myi Munsteen ja muutti Helsinkiin urheilukauppiaaksi, mikä toimi
sopiikin hänelle paremmin kuin konsanaan maan myllääminen, minä taas
muutin Jyväskylään, vaikka olin todella kiintynyt Piikkiöön. Toivoin
jopa saavani asua siellä elämäni loppuun saakka. Usein muistan
uneksineeni siitä, että pääsisin lepäämään Piikkiön kauniiseen
kirkkotarhaan, jossa tammet ja muut jalot puut varjostavat kumpuja.

Nyt tälle haaveelle voi vain surumielisesti hymyillä: poishan olemme
joutuneet Tiitusmäestä, jossa viettämäni vuodet olivat enimmäkseen
onnen kultaisia aikoja. Mutta liekö Jyväskylä sitten viimeisin
etappini? Toden sanoakseni kalpaan yhä sinne saviseudun viljaville
lakeuksille, joissa suvisin lemahtelee apilaspeltojen huumaava tuoksu
ja syksyisin puidun rukiin ja vehnän tukeva, täyttävä lemu. Mitä
olisikaan elellä siellä jonkin hiljaisen kosken rannalla sijaitsevassa
mökissä!

Niinpä niin, unelmansa kullakin. Varmaan niitä oli Ilmari
Kaijalallakin. Niistä hän kumminkin vaikeni, tai puheli niistä
tunnusmerkkien avulla, ikään kuin oraakkeli. Otti niistä sitten selvän.

Harvoin enää tapasimme toisiamme. Mutta muistan vielä erään retkeni
Turkuun. Tein sen syyskuussa 1939, siis sotavuonna, joka niin
kohtalokkaasti vaikutti Kaijaloittenkin elämänkulkuun. Heidän ainoa
poikansa Lasse näet kaatui jälkimmäisessä sodassa juuri ylioppilaaksi
valmistuttuaan. Tuo oli ankara isku molemmille vanhemmille ja myös
ainoalle sisarelle.

Mutta silloin kun kävin Kaijaloitten kodissa päivällisellä, Lasse
oli vielä pirteä ja toivorikas poika, oli lyseon ylimmillä luokilla.
Ilmarilla oli ihanteellinen asunto Vähän Hämeenkadun varrella
uljaan kivitalon viimeisessä kerroksessa, jonka yläpuolella oli
lisäksi ateljee. Sieltä avautui upea näköala Aurajoelle, taustalla
ikivanha tuomiokirkko. Päivällisen jälkeen lapset rupesivat
hyrräämään läksyjään, minkä vuoksi me vanhempi väki kapusimme Ilmarin
työhuoneeseen.

Ja vasta siellä esiintyi _maalari_ Ilmari Kaijala. Siihen saakka
olin tuntenut hänet piirustimen mainioksi mestariksi, mutta nyt
hän avautui minulle maalarina. Olin kyllä aikaisemminkin nähnyt
hänen öljyväritöitään, tiennyt hänen vuosikausia harjoitelleen
»öljylläsuttaamista», niinkuin Lydén sanoisi, mutta en ollut odottanut
hänen edistyneen jo näin pitkälle.

— Kuulehan, veli Ilmari, mitäs tuumit, jos kirjoitettaisiin sinusta ja
töistäsi semmoinen pieni juttu johonkin arvokkaaseen aikakauslehteen,
ehdotin.

— En tiedä, olisikohan siinä mitään taikaa, Ilmari hymähti.

— Tämä meidän mies on sitten sellainen saamaton, pamautti Aksa-rouva. —
Ei hänelle voi mitään.

No, sovittiinhan siitä kirjoittamisesta, mutta hyvä hanke jäi minulta
suorittamatta, osaksi puhjenneen sodan, osaksi yleisen väsähtämiseni
takia, mikä silloin valtasi kaikki ihmiset ja heidän mielensä.

Ilmari Kaijala, joka erosi rasittavasta opettajantoimestaan syksyllä
1943, kehittyi paljon maalarina. Vallankin hänen elämänsä viimeiset
vuodet olivat tässä suhteessa hedelmällisiä, eivät ainoastaan taulujen
lukuun vaan myös ja ennen kaikkea laatuun nähden.

Taiteilija Emil Rautala, joka perheineen asui kesäisin Rymättylässä,
missä Ilmari Kaijalakin viimeiset kesänsä asusteli verraten lähellä
Rautaloitten asuinsijaa, on kertonut tästä Ilmarin edistymisestä
öljyvärien käyttelijänä:

— Hän siveli kankailleen erinomaisen havaintokykynsä avulla maisemia,
jotka ovat rinnastettavissa parhaimpien taiteilijoittemme töihin. Ne
ovat niin ilmeikkäästi muotoiltuja, että monet niistä suorastaan elävät
katsojan silmissä.

Tuo lienee jo paljon sanottu — eikä sanottu sittenkään tyhjentävästi.

       *       *       *       *       *

Ilmari Kaijalan kuolema oli kaunis ja lohdullinen hänen omaisilleen ja
suurelle ystäväjoukolleen. Tuoni korjasi hänet syyskuun 13. päivänä
1944 Rymättylässä. Hän sammui keuhkotautiin kuten hänen vanhempi
veljensäkin Frans Jooseppi parikymmentä vuotta aikaisemmin. Ilmari oli
vähän yli 58-vuotias.

Aksa-rouva ja Rautalan Margit-tytär kertoivat hänen siirtymisestään
rajan taakse:

Ilmari oli saattanut tapansa mukaan Liisa-tyttärensä linja-autoon,
jolla tämä matkusti Turkuun hoitamaan liikettä. Kello kahden tienoissa
ehtoopuolella Aksa ja Ilmari menivät viemisille Rautaloitten luo.
Kukaan läsnäolevista ei havainnut mitään erikoista Ilmarissa,
päinvastoin hän keskusteli innokkaasti taidemaalari Kaipaisen —
Margitin miehen — kanssa taiteesta. Margit kertoi sitten jälkeenpäin,
että tuon keskustelun kuluessa Ilmarin kasvoja valaisi ihmeellinen
hohde, ne olivat kuin kirkastetut ja Ilmari kuin nuori poika. Mutta se
meni nopeasti ohi.

Parin tunnin vierailun jälkeen lähdettiin vastaanottamaan Emil
Rautalaa, jonka piti tulla linjurilla Turusta. Aksa ja Margit kävelivät
edellä, Ilmari ja Kaipainen seurasivat jäljessä hiljaa puhellen.
Ylittäessään lähellä olevan mäen seurue pysähtyi hetkeksi. Ilmari sai
vaikean yskänkohtauksen ja pyysi jonkun hakemaan suolaa Rautalasta.
Margit kiiruhti sitä noutamaan ja Ilmari istuutui tien viereen, missä
Aksa-rouva häntä hoivaili.

— Luonto on sentään kaunis, sanoi Ilmari osoittaen tien ääressä
kasvavaa tammea ja muutakin luontoa.

Ja siihen tammen juurelle taiteilija sitten sammui.

— Hän oli aina ihaillut tuota tammea, kertoi Aksa-rouva myöhemmin.

Kun Emil Rautala ehti paikalle, oli kaikki jo ohi.

       *       *       *       *       *

Kun minä vaimoni kanssa vuonna 1946 elokuussa olin Kakskerrassa
kesälomalla, meidät oli kutsuttu Kaijaloitten kaupunkiasuntoon
illanistujaisiin. Myös Weikko Puro ja Emil Rautala, kumpikin
vaimoineen, sekä lapsuudenaikainen yhteinen tuttavamme Helena Kangas,
edesmenneen toimittaja Kulovaaran tytär, olivat mukana. Seurastamme
puuttui vain Edwin Lydén, jotta se olisi ollut täysilukuinen. Lydén
asui suvet talvet eläkevaarina Luikkion-asunnossaan, eikä hänelle ollut
puhelinta.

Tuota iltaa vietettiin oikeastaan talon isännän Ilmarin myöhästyneenä
muistojuhlana. Se tietysti hillitsi äänten liian suurta sorinaa, mutta
kumminkin tuossa kodissa vallitsi yhä se ilonhenki, mikä siellä oli
ollut vallitsevana entisissä illanistujaisissamme. Se oli kuin piilossa
jossakin, mutta loisti kuitenkin kaikkien läsnäolevien kasvoilta ja
silmistä.

Sydämet olivat herkimmillään. Katseltiin Ilmarin viimeaikaisia töitä.
Ne olivat aitoja ja tuoreita, eivät joka miehen tavoitettavia.

Vähän ennen lähtöä Weikko Puro nousi puhumaan. Tuolin selustaan käsin
nojautuen hän antoi puherasiansa soida. Oli nautinto pitkästä aikaa
taas kuunnella hänen syvältä rinnasta kumajavaa, miehekästä ääntään.
Puhuessaan tämä armoitettu »kolportööri» vetosi kauniisti meidän
itsekunkin kotimaakunnan rakkauteen. Se oli todella lennokasta ja
notkeaälyistä sananselitystä. — Tuo tunnelmallinen ilta vivahti sangen
suuresti maailmanlasten parissa paljon parjattuun hartausseuraan, jossa
vuoroin soitettiin, laulettiin ja välillä yriteltiin itkeäkin.

Illanistujaisten aikana toi talon rouva vieraskirjan, johon sitten koko
hartausseurakunta kirjoitti nimensä. Mutta minun piti sepittää siihen
aluksi pieni säkeistö. Olin mielestäni tarpeeksi voideltu Ilmarin
muistoilla ja muullakin lailla, niin että vuodatin siihen sydämen
kyllyydestä sen iltaisen itseni.

    Jäipä kaunis muisto ystävästä,
    tuiki rehellisnä tietään kulki.
    Muhoillen hän nautti elämästä,
    näkemykset kankaisiin hän sulki,
    vesivärein, piirtäin hahmottelu
    niissä elo kaikkinensa eli,
    rikkaus ja onni, köyhyyskin,
    Ihmeen herkästi hän sommitteli
    ihmiselon nurjat puoletkin.

    Mutta koti oli kallein hälle,
    ilmapiirin loi se elämälle.
    Täällä muistuttavat häntä työnsä.

    Nukkuu rauhallisiin tuonenyönsä,
    kunnes nousee jälleen ehompana,
    jolla halluss' sivellin ja sana.

    Ethän pahastune, armas veikko,
    näitä illatsuita: lihas heikko
    oli Sulla eläissäsi täällä
    kuin on meilläkin, siks' ilopäällä
    muistelemme Sua
    kaivattua.

    Iloitsevain kanssa iloitsit
    itse, murehtivain murehdit.
    Hyvän Luojan käskyt näin sä täytit,
    leiviskäsi nöyryydellä käytit.

Ehkei runo ollut sanasta sanaan aivan samanlainen kuin tuohon nyt
kirjoitin ulkomuistista, mutta tarkoitus oli sama.




EMIL RAUTALA


Emil Konstantin Rautala oli Sääksmäen poikia, syntynyt 2. 10. 1883.
Hän oli »vaaka» niinkuin monet kuvaamataiteilijamme. Hän kävi Turun
piirustuskoulun ja Suomen Taideyhdistyksen koulun sekä opiskeli
yliopiston piirustussaleissa, joten hän tavallaan oli »koulutettu» mies
ja siis ammattiinsa perusteellisesti ja huolella valmistunut. Hänen
taideopintojaan täydensivät lukuisat ulkomaiset opintomatkat Saksaan,
Italiaan ja Pariisiin.

Alkuaan hän aikoi kuvanveistäjäksi, mutta köyhän, tuntemattoman
miehen oli vaikea saada työtä, varsinkin tilaustyötä, jotta olisi
voinut ponnistaa yhä korkeampiin saavutuksiin. Kuitenkin hän ehti
osallistua kuvanveistäjänä Turun kirjastotalon edustan kaunistamiseksi
järjestettyyn kilpailuun vuonna 1916 ja sai kolmannen palkinnon.
Gunnar Finne, joka osallistui kahdella luonnoksella, sai ensimmäisen
palkinnon, ja niinpä nyt koristaakin komean talon edustaa hymyilyttävän
pienikokoinen leijona; myös Viktor Jansson sai palkinnon. Helsingin
Vanhan kirkon puistossa olevan Virossa kaatuneitten hautakiven
kilpailussa vuonna 1920 lankesi Rautalalle samoin kolmas palkinto Into
Saxelinin saadessa monumentin tehdäkseen ja toisen palkinnon osuessa
Finnen ja Saxelinin yhteisluonnokselle. Tässä viimeksi mainitussa
kilpailussa oli osanottajia ennätysmäärä, kokonaista 85.

Esko Hakkila erehtynee sanoessaan Wäinö Aaltosesta kirjoittamassaan
elämäkerrassa, että Wäinö Aaltonen olisi päästänyt graniitin
tuhatvuotisesta unestaan. Sillä nykyaikaisen graniittityylin toi
Suomeen oikeastaan Emil Rautala, mutta Wäinö Aaltosella on ollut
tilaisuus käyttää tätä materiaalia enemmän kuin Rautalalla, joka on
tullut kuuluisaksi maalarina, etenkin muotokuvamaalarina.

       *       *       *       *       *

Muuttaessani Piikkiön Tiitusmäkeen tulin tuntemaan Emil Rautalan
perusteellisesti. Kävin usein Turussa hänen ateljeessaan, joka sijaitsi
Humalistonkadun varrella komeassa kivitalossa. Siellä tapasin usein
myös Eemeli Jaakkolan, joka milloin Ypäjältä, milloin Paattisilta käsin
viipyili vuorokaus-, jopa viikkomääriäkin tuossa ystävällisessä kodissa
Olga-rouvan huolenpidon alaisena. Ateljee oli suuri, vain yksi avara
huone, mutta se oli taitavasti järjestetty, niin että siihen sisältyi
sekä makuuhuone että kohtalaisen suuri olohuonekin, jossa vieraat
tunsivat viihtyvänsä kuin kotonaan. Siellä sattui kuolemantapauskin:
Emilin nuorempi veli, aikoinaan tunnettu näyttelijä Lauri Rautala sulki
siellä silmänsä kärsittyään valittamatta hirveitä vaivoja. Pistäydyin
myös silloin tällöin katsomassa Lauria. Oli suorastaan tuskallista
huomata hänen päivä päivältä kuihtuvan ja kuin sulavan kokoon.
Olga-rouva ei sanallakaan ilmaissut paheksumista, vaan kuin äiti hän
oli tällekin veljelle, joka tuli ainoaan kotiin, missä tiesi hänet
ystävänä otettavan vastaan. Kysyttiin siinä niin Olga-rouvalta kuin
Emililtäkin kärsivällisyyttä, kunnes kuolema vapautti onnettoman veljen
tuskistaan.

Emil Rautala maalaili siihen aikaan muotokuvia, niin ettei hän
tarvinnut ateljeetaan kuin hyvien ystävien kokoontumispaikaksi. Ja
kyllä siellä käytiinkin. Einari Vehmas, Niilo Latva, Rautiainen ja
monet muut nähtiin siellä silloin tällöin. Joskus käväisi siellä
Aatami Aaltonen, vieläpä Wäinö Aaltonenkin. Mutta kanta-asukas
oli hyväntuulinen Eemeli Jaakkola. Täytyi ihmetellä Olga-rouvan
»venyväisyyttä» Eemeliä kohtaan toisen Eemelin vain hymähdellessä
jotakin maalaustensa parista.

Piikkiön Tiitusmäessä Emil Rautala kävi aina yksin, ei koskaan
yhteisten turkulaisten ystäviemme seurassa. Hän ei yleensäkään
seurustellut ammattitoveriensa kodeissa järjestetyissä illatsuissa.
Hänen seurustelupiirinsä muodostivat silloin hänen tilaajansa ja eräät
maanviljelijät, joiden mielestä lienee ollut erittäin kiintoisaa saada
lukea jo silloin kuuluisa taiteilija lähimpien ystäviensä joukkoon.
Toinen yhtä yksinäinen Tiitusmäessä käyneistä oli silloinen Turun
Teatterin näyttelijä Raf. Ramstedt, joka sittemmin antautui vanhalle
uralleen, viisumestariksi.

Muuan muisto Emil Rautalan käynneistä on erityisesti piirtynyt
mieleeni. Ja se koskee viskipulloa, joka siihen aikaan — kieltolain
vallitessa — oli harvinaisuus. Olin jostakin onkinut sellaisen
Larin-Kyöstin vierailun kunnioittamiseksi, runoilijan näet piti
pistäytyä meillä. Mutta annahan olla. Kun Emil Rautala sitten
ilmoittamatta saapui Turusta, niin mikäs nyt neuvoksi?

Taiteilija-veli oli nähtävästi valvonut ja rasittunut liikeystäviensä
parissa ja tuli sen vuoksi hiukan tuulettumaan. Hän pyyhki tavan
takaa hikipisaroita naamastaan, olihan tosin ilmakin kuuma ja kirkas,
mutta se ei yksinään pusertanut noita karpaloita kasvoille. Katselin
osaaottavasti häntä. Voisinhan auttaa kärsivää lähimmäistäni.

Etsin pankkoistani tuon parantavan lääkepullon, ja Emilin kasvot
kirkastuivat.

— Älä, hei, mistäs olet kekannut tuommoisen? hän virkahti todettuaan
viskin oikeaksi skottilaiseksi.

— Se on oikeastaan varattu Larin-Kyöstille, niin ettemme voi hörppiä
siitä paljoakaan. Kenties lasillinen kylmään, raikkaaseen kaivoveteen
riittää.

— Katsotaan ensin, puhutaan vasta sitten.

Ennen kuin huomasinkaan, olin täyttänyt toiset lasit. Mutta kolmannen
lasillisen jälkeen löin pullon korkin tiukasti kiinni, ja Eemelikin oli
jo tyytyväinen saamaansa rohtoon.

Kun Larin-Kyösti sitten saapui, viskipullosta oli jäljellä se,
mikä siihen jäi Eemelin ja kirjoittajan tullattua siitä runsaan
kolmanneksen. Kerroin runoilijalle tapahtuman.

— Hyvä näinkin, hän virkahti leikillisesti. — Mutta te peijakkaan pojat
tunnette kyllä hyvän otran maun, joka piilee tässä jalossa juomassa.

Kerran kävin Emil Rautalan kesäasunnolla Nauvon kirkonkylässä.
Siellä oli paitsi Rautaloita tietysti myös Eemeli Jaakkola. Paikka
oli ihanteellinen suvenviettoon. Olin paluumatkalla Houtskärista ja
poikkesin tervehtimään Rautalan perhettä. Vuorokauden pari viivähdin
heillä. Siellä oli aikaisemmin oleillut Einari Vehmaskin. Tuntuu
todella ihmeelliseltä, miten Olga-rouva kesäasunnon ahtaisiin tiloihin
saattoi sijoittaa niinkin runsaan vierasjoukon kuin heillä kävi. Mutta
kun muistaa hänen ja hänen miehensä taitavuuden Turun-ateljeen suhteen,
haihtuu kekseliäisyyden päältä ja alta kaikki »salaperäisyys».

       *       *       *       *       *

Emil Rautala harjoitti taideopintojaan Münchenissä kahden vuoden ajan,
1907-1908. Taideakatemian professori Heimterich järjesti hänelle oman
ateljeenkin malleineen kaikkineen Baijerin valtion maksaessa kulut.
Elämä näytti ruusuiselta ja työinto lupaavalta.

— Mutta minkä takia paluu Suomeen?

— Katsos, ajan pitkään en viihtynyt siellä, vaikka Münchenissä
silloin ja vielä pitkät ajat jälkeenkinpäin olivat nuo kodikkaat
oluttuvat. Mieli paloi kotiin. Ja täällä rupesin sitten myöhemmin
muotokuvamaalariksi, vaikka silloin tällöin myös veistelen jotakin.
Jännittäviä hetkiäkö elämäni taipaleella? Suoralta kädeltä voin
sanoa jännittävimmäksi hetkeksi sen, kun antaumuksella suoritettu
muotokuvamaalaus — joskus päivänkin kuluessa — on tekijän ja mallin
nähtävänä. Jos huomaan sen onnistuneeksi, niin suuri on riemu
sydänalassani, ja toisinaan äkkään mallinkin suupielissä tyytyväisen
ilmeen.

— Tuo lienee usein toistuva jännittävin hetkesi. Mutta kun veli on
niinkin kauan purjehtinut Münchenin kaduilla ja krouveissa, niin eiköpä
muistojesi kammioista sukeltaisi esille jokin jännittävin tuokiosi
siellä?

— Annas olla, kun aprikoin. Totta tosiaan, nyt palautui mieleeni
muuan tapaus, joka vieläkin nostaa kananlihalle koko olemukseni.
Olin erään itävaltalaisen upseerin kanssa retkeilemässä Münchenin
maastossa. Toverini tunsi siellä tarkkaan kaikki pikkupolutkin. Niitä
pitkin voitaisiin oikaista kokonainen päivämatka, hän selitti. Ja
meillä oli olevinaan hirmuinen kiire. Sitten kavuttiin vuorenhuipulle
semmoista pikkuruikkusta kinttupolkua peräkanaa. Talot, kylät ja kirkot
häämöttivät noin tuhannen metriä allamme. Sai siinä olla suu supussa
ja kieli keskellä suuta kierreltäessä ja kaarreltaessa. Koko ajan sai
väännellä ruumistaan kuin paraskin tasapainotaiteilija, polku kun
toisin kohdin oli vain noin 20 sentin levyinen ja alhaalla ammotti
syvä rotko. Se oli todellakin elämäni jännittävin hetki, enkä enää
toivo sellaisen uusiutuvan tässä elämässäni. — Muuten harjoittelin
tuon itävaltalaisen upseerin kanssa miekkailuakin akatemiatöitteni
vaihteeksi. Miekkailuhan oli siihen aikaan muotia saksojen maassa
varsinkin ylioppilaiden keskuudessa.

— Mieliharrastukseni? Kielet ja filosofinen pohdiskelu.

Tämän kirjoittaja voi vakuuttaa, että Rautalalla oli kieli kerkeä
kuin kesäisin vikkelästi soliseva puro. Milloin puhe hänen kanssaan
luiskahti esimerkiksi filosofisille aloille, sai varmasti kuulla
omintakeisia ja omaperäisesti ajateltuja ja lausuttuja mietelmiä.

       *       *       *       *       *

Emil Rautala on maalannut lukemattomia muotokuvia sekä myös herkästi
vaistottuja ja vankasti muotoiltuja maisema- ja muita maalauksia.

Muotokuvia hän on maalannut viime vuosien aikana muun muassa
Jyväskylään ja Jyväskylän liepeillä sijaitsevaan Kinkomaan parantolaan.
Aikaisempina vuosinaan hän maalasi muun muassa kauppaneuvos Raf.
Haarlan tilauksesta Laukon Kurki-suvun henkilöistä kuvia täällä
kotimaassa ja Ruotsissa. Noin viisitoista muotokuvaa on nyt Raf.
Haarlan perikunnan hallussa muistuttamassa ylväästä Kurki-suvusta, joka
aikoinaan omisti Laukon kartanon.

— Miksi muutto pääkaupunkiin?

— Niin, seikka oli sillä lailla, että Turun elämä rupesi
tympäännyttämään, se oli semmoista yhtämittaista rähjäämistä, tosin
joskus hauskaakin sellaista. Sen vuoksi päätin yhdellä ainoalla
napsahduksella riuhtaista itseni irti. Pelkäsin näet ajautuvani siellä
perheeni kanssa karikkoon hyvien ystävieni, noiden tilanomistajien ja
muiden maalarimaailmaan kuulumattomien takia, jotka halusivat istuttaa
minut pöytäänsä. Turkulaiset ystäväni olivat hyviä, valitettavasti
liiankin hyviä, niin että maalaukseni tahtoivat jäädä retuperälle.
Sattuikin niin onnellisesti, että sain ateljeen huoneineen samasta
talosta Helsingistä, Ratakadun 1:stä, jossa itse Frans Eemeli
joukkoineen piti pulskaa majaa. Hän rupesi usein käymään luonamme,
mutta en heltynyt hänenkään käsissään vaihtamaan säännöllisiä
elämäntapojani, jotka vaivoin olin omaksunut Turusta muutettuani.
Vieläpä monen monet vanhoista turkulaisista ja helsinkiläisistä
taiteilijatuttavistanikin saivat olla vailla minun seuraani.
Yksinkertaisesti ei enää kannattanut lasketella täysin purjein.

Nyt on Emil Rautalakin jo vainaa. Hän kuoli vähän päälle 65 vuoden
ikäisenä lokakuun alkupäivinä tänä vuonna ja haudattiin Turun
hautausmaalle.




JUHO HOIKKANEN


Hyvä metsästys- ja muukin toveri ja mielenlaadultaan repäisevä —
semmoinen mies oli kirjailija Juho Hoikkanen, varsinaiselta ammatiltaan
kansakoulunopettaja.

Valmistuttuaan keväällä 1900 »kansankynttiläksi» Jyväskylän
seminaarista hän saapui samana vuonna Loimaan Kojonkulman Kuninkaisten
koulun opettajaksi. Siellä hän oli tasan kolmetoista vuotta ja muutti
sitten Äänekosken Koivistonkylään vasta perustetun kansakoulun
opettajaksi. Koivisto on hänen syntymäkylänsä. Juho Hoikkanen ei siis
pelännyt sitä Raamatun sanomaa, ettei kukaan ole profeetta omalla
maallaan, koska jaksoi junnata kotikylässään aina vuoteen 1944 saakka,
jolloin sai eläkkeen.

Olen käynyt hänen koulullaan Koivistossa ainakin kerran vuodessa, ja
saman verran matkoja Juho Hoikkanen teki Jyväskylään. Ja auta armias,
kun tämä mies, joka ei tahtonut nimitettävän itseään koulumestariksi
vaan kirjailijaksi — niitä on niinkin kaistapäitä — saapui kaupunkiin
ja yöpyi vanhan metsästysveikkonsa kotiin, silloin hän päästi
barrabaansa irti. Sai siinä varjella mööpeleitä, etenkin lamput olivat
vaarassa pudota pöydiltä ja katosta. Ja itseäänkin piti suojella,
kun tämä korvenjuutas läiskäytteli kämmenellään olalle ja hartioille
innostuksissaan siitä, että oli taas päässyt korpikylästään ihmisten
ilmoille.

Kirjailija Juho Hoikkanen oli tällöin kuin ladattu haulikon patruuna
niin täynnä salon yksinäisyydessä haudottuja ajatuksia, että
hänen oli pakko purkautua. Nuo mietiskelyt tosin olivat vuodesta
vuoteen samantapaisia kosketellen elämän eri aloja ja etenkin
kirjallisuuttamme, josta hänellä oli omat vakiintuneet, järkkymättömät
mielipiteensä.

— Kirjailija, joka ei osaa sopivasti viljellä vuoropuhelua, ei ole
mikään kirjailija, oli hänen tapanaan laususkella. — Sillanpäätäkin
kehuskellaan, mutta hän on mielestäni pitkäveteinen ja raskas.

— Mutta minä pidän Sillanpään teoksista, saan sanotuksi sanani
Hoikkasen purkauksien sekaan.

— Niin sinä, kyllä ymmärrän. Eihän omissa teoksissasikaan ole paljon
vuoropuhelua, ja jos onkin, se ei ole kansanomaista. Mutta älä
keskeytä. Ja syy Sillanpään kuivakiskoisuuteen mielestäni on se,
että hänen romaaneistaan ja novelleistaan puuttuu melkein tykkänään
luistava, vilkas vuoropuhelu.

— Hm, tuntuupa siltä, kuin tahtoisit olla ensimmäinen, joka sanoit sen.

— Mieluummin ensimmäisenä kuin viimeisenä haluaisinkin olla samoin kuin
eräs tunnettu professorimme Turussa. Tjah, vai ensimmäinen, sinäpä sen
sanoit, hän virkkoi rypistäen kulmiaan tuttuun naurunvireeseen. — Ei,
ensin puhun minä, sitten saatte jutella te kumpikin...

Mutta Hoikkanen, jonka suonissa luultavasti virtasi pisara
mustalaisverta — Laukaassa ja Äänekoskella liikkuu kosolta mustalaisia
ja jokunen perhe asuukin siellä — osasi kyllä huolehtia siitä, etteivät
muut päässeet suunvuorolle, oli nähtävästi harjoitellut ylistämäänsä
vuorokeskustelua itsensä kanssa siellä korpikylässään niinkuin kuningas
Taavetti Volter Kilven kirjoittamassa »Bathsebassa».

       *       *       *       *       *

Juho Hoikkanen tuli kotitaloni lähellä sijaitsevan koulun opettajaksi
niihin aikoihin, jolloin meidän molempien mieli oli herkimmillään ja me
uneksimme loistavia unia siitä, miten meistä kummastakin koituu joskus
»nimi» kirjallisuuden vainioille.

Hoikkanen oli jo seminaariajoillaan harjoittanut kirjailua ja minä
taas olin nuorena lyseolaisena aloittanut runojen ja muun sellaisen
sepittelemisen. Minä onnistuinkin sikäli, että vanha »Aura», jonka
päätoimittajana oli silloin maisteri J. H. Kala, julkaisi niistä
muutamia ja myös Hämeenlinnassa vuosisadan vaihteessa ilmestynyt
viikkolehti »Kansan toveri», päätoimittajana Väinö Andelin
(Hämeen-Anttila), otti niitä auliisti palstoilleen.

Kun siis kaksi näin »kirjallista» kannunvalajaa oli sattunut
yksiin moniksi vuosiksi, niin tietysti me rupesimme harrastamaan
»kirjallisuuden» tekemistä oikein olan takaa samalla ahmien kaiken
maailman kirjoja suomennoksina, vaikka etutilalla olivat tietysti
kotimaiset uutuudet. Ne jaksotkin silloin vielä lukea melkein kaikki —
nykyisin niitä ei paholainenkaan voisi seurata niiden ylenpalttisuuden
takia.

Juho Hoikkanen tosin muutti kevätlukukausien päätyttyä ja melkein
aina joululomaksikin kotikyläänsä Koivistoon, poikamies kun silloin
vielä oli, ja minä taas oleilin talvet Helsingissä. Mutta hän palasi
vartiopaikalleen elokuun puolivälissä, ja silloin se jälleen alkoi,
se kirjallinen jutustelu, siitä mihin se keväällä oli katkennut. Niin
että jankkaamista ja arviointia silloisista kirjailijoistamme ja
heidän saavutuksistaan riitti yllin kyllin, kun kumpikin tahtoi pysyä
vankkumatta omassa ajatuksessaan. Voi noita ihania, toivontäyteisiä
vuosia!

Etenkin metsästysmatkat, joita teimme Kojonkulman avariin metsiin
samoillen niissä ja tuloksiakin saavuttaen, eivät hevin haihdu
mielestä. Milloin oli ajokoira, milloin pystykorva uskollisena
seuralaisenamme. Ja ne tupakkaturinat onnistuneen ajon tai linnun
putoamisen jälkeen jollakin sopivalla kannolla istuen tai kanervikolla
lojuen ja ne voitaleivät ynnä muut asiaan kuuluvat — kuinka kernaasti
haluaisinkaan saada tuon kaiken takaisin.

Mutta minä en terveydellisistä syistä urheile enää metsästyksellä ja
pyssynikin olen jo myynyt, kun sen sijaan Jussi Hoikkanen lopetti
metsästyksensä vasta viimeisinä Koivistonvuosinaan.

— Me suuret sielut samoilemme saloja, kun pikkusielut ahertelevat
kotinurkilla, oli hänen tapanaan laususkella. — Ja sitten kun me suuret
sielut saamme metsiä kävelemällä — saalis on meille toisarvoinen
seikka, eikös niin? — uusia aatteita ja uutta elinmehua kuivettuneisiin
suoniimme, me vielä näytämme, mihin kelpaamme ja mitä meistä voi
putkahtaa. Eiks' niin?

Tällä sanonnallaan Juho Hoikkanen tietysti tarkoitti tulevansa
kaunokirjallisuutemme loistavaksi nimeksi, mutta olin huomaavinani
hänen kulmiensa kuitenkin vetäytyvän tuttuun naurunvireeseen.

Muuten: asuipa Kuninkaisten koulun naapurina pienehkössä
harmaantuneessa asumuksessaan räätäli Sundellin perhe. Siinä perheessä
oli poika, joka hoksasi kasvattaa mehiläisiä ja osaksi niistä
saaduilla tuloilla kävi lyseonsa. Pojan nimi on nyt Matti Sauramo,
geologianprofessori Helsingin yliopistossa.

Matti vain hymyili meidän intoilullemme sanoen sanan silloin toisen
tällöin. Hänellä nähtävästi oli päämäärä selvänä jo tuohon aikaan.

— Mutta puhuhan, Matti, sinäkin jotain, Hoikkanen kehoitteli tavan
takaa.

— Mitäs minä noin viisaista asioista voisin sanoa. Ja noin viisaille
herroille.

— Älä sinä ilveile, poika, Hoikkanen paasasi.

Ei siinä riitaa syntynyt, hyvien ystävysten kesken. Muuten vain
tuommoista hyväntahtoista suukopua pidettiin.

Mutta kalamatkoihin Kojonjoella Matti kyllä osallistui, milloin
merroilla, milloin ongella. Meillä muilla oli myös rysiä. Niistä
saatiinkin keväisin komeita haukia ja säynäviä, joskus lihavia
ahveniakin ja lahnoja. Ongella tuli tavallisesti kyrmyniskaisia
ahvenia. Mutta kerran minun onkeeni tarttui ankerias, jota pelästyin
niin, että jätin onkeni kosken kivelle ja lähdin rannalle huohottamaan.
Mikä kumman otus se oli? Käärmeeksi sitä luulin, sillä en ollut ennen
nähnyt ankeriasta. Kun sitten rohkenin käydä jälleen kivelle, onki oli
tipahtanut veteen ja sain sen hädin tuskin käsiini. Mutta silloin oli
ankerias jo tipotiessään.

Noista sen aikaisista kalastajista ovat erityisesti piirtyneet
muistiini aina myhäilevä Naulan isäntä ja Kuidun rusthollari, molemmat
jo autuaasti nukkuneita. Heidän kalajuttunsa lämmittävät mieltä
vieläkin.

       *       *       *       *       *

Kävin vuonna 1923 heinäkuun viimeisinä päivinä Juho Hoikkasen vieraana
Koivistonkylän kansakoululla.

Ilmassa väreili jo syksyn tuntua. Niinivesi läikehti koulun lähellä,
nurmi oli vehmasta ja rehevää. Siinä nurmella loikoessamme Hoikkanen
kertoili päässään hautuvasta uudesta aiheesta. Hän aikoi kirjoittaa
sokeasta ja sokean kohtalosta. Hän oli näet tullut tuntemaan erään
sokean ja jututtanut tätä: miltä maailma näyttää sokean »silmillä»
katsottuna, miltä ihmiset, miltä elämä, nainen, rakkaus ja muu
sellainen. Hoikkasella oli aihe jo silloin pääpiirteissään selvillä ja
hän sanoi siitä tulevan hänen parhaan kirjansa.

Kun tuo romaani sitten 1925 ilmestyi »Sokkosilla»-nimisenä, se sai
perin viileän vastaanoton. Arvostelu pudisti päätään, jos niin voi
sanoa. Teos oli kylläkin voimakas ja tärisyttävä kansanelämän kuvaus,
mutta siinä ei tavannut kirjailija Juho Hoikkasta itseään eikä hänen
sisintään. Se oli kuin jonkinlaista sokkosillaoloa. Siinä olivat kaikki
Juho Hoikkasen hyvät ominaisuudet, mutta kielteiset puolet olivat
etualalla. Tuntui kuin kirjailija olisi toistanut siinä jo aikaisempia
saavutuksiaan.

Opetus tästä on: kirjailijan on perin vaarallista sanoa, että tästä
tulee parhain teokseni. Muistan esimerkiksi Eino Leinon monta kertaa
lausuneen jostakin päässään vielä hautuvasta aiheesta, jonka hän oli
mestari kertomaan kuulijakunnalleen, että vasta tästä muokkautuukin
hänen loistavin ennätyksensä. Mutta kun kirja sitten ilmestyi, se ei
ollutkaan sitä Eino Leinoa, jota olimme tottuneet kunnioittamaan ja
rakastamaan. Olipahan vain keskinkertainen saavutus.

Pieni kuiskaus siis kirjailijoille: ei sovi lörpötellä vielä
synnytystuskissaan kiemurtelevasta aiheesta sitä eikä tätä.

       *       *       *       *       *

Mielestäni Juho Hoikkanen kirjoitti parastaan esikoisromaanissaan
»Suuria pyrkimyksiä». Kenties tämän rinnalle on asetettavissa
»Viinamäen Eenokki», vaikka novellikokoelma »Tuonen ahventa onkimassa»
saikin valtion palkinnon. Palkinnon johdosta Hoikkanen muuten lähetti
minulle kirjeen Savonlinnaan ja ilmoitti tulevansa tervehtimään minua
ja perhettäni. Niin hän sitten tekikin ja kesämökillämme Rantasalmen
Repolahdessa hän ilmoitti panneensa meidät vanhimman poikansa Unton
kummiksi. Poika oli syntynyt ja tietysti sille tarvittiin kummitkin.

— Enkä viitsinyt siitä tiedoittaa edeltäpäin, hän nauraen sanoi. — Jos
ette ehkä olisi suostuneetkaan.

No, se merkitsi ainakin sokeripihtien antamista kummipojalle — vein ne
mukanani käydessäni kesällä 1923 Koivistossa.

Mutta palatakseni asiaan, noissa ensiksi mainituissa ja
jälkimmäisessäkin teoksessaan Juho Hoikkanen esittäytyy lukijalle
armoitettuna kansanelämän tuntijana ja kansan tuntojen ja elämyksien
etevänä välittäjänä. Karun, kirpeän huumorinsa valossa hän tarkastelee
mökinäijiään ja -eukkojaan, talollisia emäntineen ja tyttärineen
ja poikineen sekä itsellisiä, palkkarenkejä ja -piikoja huomaten
heidän vikansa ja puutteensa mutta myös heidän myönteiset puolensa ja
ansionsa. Hän ei tuomitse heitä, vaan antaa tapausten sellaisinaan
selvitellä heidän kohtaloitaan, heidän elämäänsä, heidän rakkauksiaan
ja juonittelujaan samalla sirotellen kuvaukseensa sopivasti mystiikkaa
tuolloin tällöin.

Hoikkanen sanoi minulle usein:

— Jahka vapaudun tästä koulumestarin virasta, silloin on minullakin
aikaa syventyä aiheisiini. Tämä on ollut vasta harjoittelua, mutta
silloin näet minun leijonankynteni.

Ja kun sitten opettaja Juho Hoikkanen vihdoin suostui rupeamaan valtion
eläkevaariksi 1944 kevätlukukauden loputtua ja matkusti perheineen sekä
kiluineen ja kaluineen Korpilahdelle, aivan järvettömään ja joettomaan
paikkaan, hän vielä viime sanoikseen vakuutti:

— Nyt se vasta alkaakin kirjallinen työskentelyni.

Juho Hoikkanen läksi Korpilahdelle odottaakseen kummipoikamme Unton
valmistumista kansakoulunopettajaksi. Kun Unto sitten keväällä 1945
valmistui, niin Jussi muutti vaimonsa kanssa pojan koululle, joka oli
Kesälahden kirkonkylän lähellä. Niin oli hänellä taas nähtävänä järvi
ja joet, joihin oli tottunut.

Juho Hoikkanen, joka sairasti verenpainetta, ei käynyt kertaakaan
Korpilahdelta kaupungissa. Nähtävästi hänen tautinsakin oli pysynyt
kurissa. Ajattelinkin jo, että ehkäpä, ehkäpä hän hikoilee sen
parhaimman kirjansa parissa.

Mutta kun hän sitten matkallaan Unton koululle yöpyi meillä syyskuussa
1945, hän näytti alakuloiselta.

— No, miten työsi on edistynyt?

— Huonosti, perin huonosti. Ei ole tullut koko vuonna kirjoitetuksi
kuin pari novellia.

— Vapaaherrana oleminen ei siis tuottanutkaan sinulle kauan ja
hartaasti odottamaasi työrauhaa.

— Älä, veikkonen, siinä härnää! Kun opettajana ollessani henki lehahti
päälleni, istuin illat ja joskus yötkin pöytäni ääressä, ja valmista
syntyi.

— Taitavat olla sulakkeesi loppumaisillaan.

— Mene hiiteen! Kaikenlaisia vertauksia viitsitkin viljellä. Mutta
mahtaa olla niinkuin sanoit.

— Siihen tautiin on vain yksi lääke.

— Mikä sitten?

— Vaihda sulakkeesi uusiin, niin eikö se taas rupea syttymään.

Hän purskahti heleään nauruun ja minä huomautin:

— Et suinkaan kadu, vaikka palvelitkin uupumatta vartiopaikallasi
tenavien kasvattajana ja sait siitä nyt palkinnon eläkkeen muodossa.
Kirjailijaneläkettä tuskin olisit voinut saada.

— Mitäs minä sitä katuisin. Turhia uteletkin.

— Etkä enää pidä kirjailijan titteliä muka parempana kuin opettajan.
Katsos, nyt lienee sinulla hyvä olla.

— Kyllä, kyllä, kun vain saisin työtarmoni jälleen vietereille.

— Muistatko, mitä lausuilit niistä, metsästysmatkoistamme. Kun me
suuret sielut ja niin poispäin.

— Muistan toki.

— Ei siis surra.

Juho Hoikkasen täyttäessä 70 vuottaan lokakuun 29. pnä 1946 kävi tämän
kirjoittaja Kesälahden Totkiniemen koululla henkilökohtaisesti häntä
onnittelemassa mukanaan K. J. Gummerus Oy:n kirjalahja, jossa oli muun
muassa Stefan Zweigin »Eilispäivän maailma». Hoikkanen oli liikuttunut
tuosta lahjasta ja sanoi, ettei hän olisi uskonut häntä, korvesta
korpeen piiloutunutta erakkoa, vielä muisteltavan.

Muuten Hoikkanen vaikutti ikäisekseen varsin pirteältä. Ehkä tähän oli
osaltaan syynä se, että valittu opettajatar ei asunnon puutteen vuoksi
voinut saapua kouluun, niin että Jussi joutui hänen sijastaan taas
jatkamaan opetusta.

Tämä oli viimeinen tapaamisemme, sillä Hoikkanen kuoli seuraavan
vuoden toukokuussa. Hänen tomumajansa kätkettiin kesäkuussa Äänekosken
kirkkotarhaan allekirjoittaneen lausuessa kummulla muun muassa Suomen
Kirjailijaliiton puolesta muistosanat. Äänekosken Koiviston kansakoulun
entisten oppilaiden tunteet ja kaipuun tulkitsi maanviljelijä Lauri
Lehtonen.

Vanha ystävä ja eräveikko. Kohtapa painun tästä minäkin maan multiin.
Meidän aikamme ei koittane tässä elämässä, mutta kenties seuraavassa.
Ehkä sitten saamme rauhassa syventyä sen »parhaan romaanimme»
kirjoitteluun?




EEMELI JAAKKOLA


Meitä pääsi Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta samana vuonna
(1903) kokonainen sorea ja korea kokoelma ylioppilaita, joista
toiset ovat valmistuneet professoreiksi (A. M. Tallgren, kuollut),
kutka juristeiksi (Kustavi Kaila, hänkin jo vainaa) tai muiksi
virkamiehiksi, kutka taas hyvätuloisiksi rovasteiksi, (rovasti tuli
siitäkin luokkatoverista, jolla oli niin hyvä kuulo, että ratkaisi
matemaattiset tehtävät korvakuulolta viereisessä pulpetissa istuvan
etevän matemaatikkonuorukaisen huudettua hänelle, tietysti verraten
hiljaa, kolme tehtävää). Mutta sinusta, Kustaa Eemeli, joka opiskelit
suomea, historiaa ja unkaria, ei sukeutunut lehtoria eikä minusta
pappia, niinkuin nuoruuden innostuksessamme havittelimme. Ei tullut
meistä kummastakaan valmista, ei pippiä eikä pappia.

Mutta mahtavatko nuo valmiit miehet olla sen onnellisempia kuin mekään,
vaikka me hiljaisesti surimme sydämissämme valmistumattomuuttamme —
ehkä syyttä suotta, ehkä syystä, hyvä Jumala sen yksin tietää.

Me naapuripitäjien pojat, sinä, minä ja Perttulan (nykyisen Ypäjän)
pappilan pojat, siinä sivussa myös pappilan tyttäret, liityimme
lujasti toisiimme. Perttulan pappilan vanhin poika Uno pääsi vuotta
aikaisemmin ylioppilaaksi ja on nyt professorina Turun yliopistossa.
Me taas asuimme melkein koko lyseoajan yhdessä, ja yhdessä punnersimme
alma materin kansalaisiksi, sinä, Eemeli, melkein etumaisimpana, minä
hännänhuippuna kuin Jukolan Eero.

Kun tutkinnoistasi ei näyttänyt tulevan sen valmiimpaa, pakkasit
matkalaukkusi ja läksit Unkariin opiskellaksesi siellä unkarin kieltä
salaisena haaveenasi sieltä palattuasi suorittaa kandidaatintutkinto.
Mutta kun palasit kotimaahan, tuntui kuin olisi tapahtunut surullinen
ihme: toiveikkaana läksit, masentuneena palasit. Silloin teit
päätöksesi ja ryhdyit lehtimieheksi — sinullahan oli nokkela kynä ja
mielikuvitustakin omiksi tarpeiksi. Minä taas — yritettyäni ensin,
teologisesta tiedekunnasta erottuani, opinnoida historiaa, suomea
ja estetiikkaa — seurasin esimerkkiäsi. Sinä erosit aikaisemmin
lehtimiehen uralta, minä koetin kamppailla viimeiseen saakka, kunnes
taas oli seurattava esimerkkiäsi ja erottava tuosta uuvuttavasta mutta
silti rattoisasta ammatista.

Ja sen jälkeen me kumpikin tahollamme veistelimme omia kirjallisia
töitämme. Yrittelimme sen ohessa tarjoskella pienempiä juttujamme
sanoma- ja aikakauslehtiin sekä kuvajulkaisuihin. Mutta sepäs urakka
oli ja lienee vieläkin visaista hommaa, sitä ei soisi pahimmalle
vihamiehelleenkään — mutta eihän sinulla, Eemeli, vihamiehiä ollutkaan.
Olit vilpitön sydämeltäsi ja meitä toisia, itsekkäitä, enemmän muistava
kuin itseäsi. Niin että sinulla on nyt siellä nykyisessä olotilassasi
varmaan hyvä olla ja elää.

Sinun kirjallinen tuotantosi ei ole erittäin laaja, mutta siinä
on leikillistä huumoria, jota, herra varjelkoon, suomalaisessa
kaunokirjallisuudessa ei vieläkään osata viljellä tarpeeksi. Aloitit
»Kolmella karoliinilla», joka on niinsanotuista seikkailuromaaneistamme
parhaimpia. Sitten tuli kansalaissota, ja sen tuotteena ilmestyi
seuraava teoksesi »Vapaussodan kuormarengit». Sitä seurasi »Maaelämän
sulot», jossa hersyvällä iloisuudella kuvailet kotiseutusi kansaa sen
arkisessa aherruksessa ja vähäisessä riemussa. Tässä teoksessa on
eniten sinua itseäsi, eikä ihmekään, sillä sen juoneenhan punoutuvat
lapsuus- ja nuoruusmuistosi. Sitten seurasi taas väliaika, kunnes
ilmestyi »Lukkarin rakkautta», leikkisä kertomus lukkarista, papista ja
seurakuntalaisista.

Mutta kauan saimme odottaa seuraavaa teostasi. Ystäväsi tiesivät
sinun kokoavan siihen aineksia suurella hartaudella, ja sinä sanoit
salamyhkäisesti:

— Siitä sitten tuleekin pääteokseni.

Sait sen lopultakin valmiiksi. Tarjosit sitä ensin
pääkaupunkilaiskustantajille. Se oli niiden pöydillä punnittavana ja
arvosteltavana, mutta niiden mielestä se oli kai liian vakava juttu.
No, sinä silittelit sitä vielä ja tarjosit Gummerukselle, joka rohkaisi
itsensä ja kustansi sen.

Niin ilmestyi sinulta, veljeni Eemeli, viimeisin romaanisi »Neljän
vuosisadan sukutalo», joka, vaikka sitä rasittaakin kansantietouden
painolasti, sittenkin lienee pääteoksesi. Ainakin se on
rälssilääniläisille ja muillekin oikea noiden tietojen ja taitojen
aarreaitta. Hyvä niinkin.

Mutta yhden ja painavimman osan elämäntyöstäsi muodostavat sinun
oivalliset suomennoksesi unkarin kielestä. Teithän vielä toisenkin
matkan Unkariin, joten olit siis perusteellisesti valmentautunut
tehtävääsi. Tuskinpa esimerkiksi »Pakanoita» suomennetaan sen
mestarillisemmin kuin sinä teit, ja monista muista unkarin kielestä
suomentamistasi novelleista ja romaaneista on annettava yhtä kiitettävä
arvolause, täysi kymppi.

Niin, paljon läheisiä muistoja, Eemeli, minulla on sinusta yli
neljänkymmenen vuoden ajalta. Onko siitä jo tosiaankin kulunut tuo
aika? Keskinkertainen ihmisikä! Ja kumminkin tuntuu, kuin eilen olisi
ollut se kirkas syyskuun aamu, jolloin kohtasimme toisemme klassillisen
lyseon käytävissä — aurinko paistoi heleästi, vanha Aurajoki kohisi
ulkona, ja oppilaat kokoontuivat lähteäkseen aamuhartauteen lyseon
juhlasaliin.

Paljon muistoja, enimmäkseen iloisia, mutta vanhemmiten tietysti
surullisiakin, kun tuli kysymykseen oman niukan leivän ja särpimen
hankkiminen. Sinä siellä Ypäjän Perttulan kylässä neljän vuosisadan
sukutalossasi vanhanapoikana teit kirjallisia töitäsi (joskus
kyllä talonkin puuhia auttelit niiden ollessa kiireimmillään),
minä taas milloin missäkin. Riitaa ei välillämme ollut koskaan. Ja
olisin tahtonut tavata sen miehen, joka sinut, Eemeli, olisi saanut
riitaiseksi. Jos toisinaan tunsitkin närkästystä meitä itsekkäitä
kohtaan, salasit sen sydämesi sopukkoihin tai — käänsit selkäsi ja
lähdit kyhnyttelemään omia teitäsi, kunnes taas valoisana ilmestyit
seuraamme.

— Taisin vähän vihastua, sinä silloin sanoit.

— Älä välitä, mehän sinua loukkasimme. Nyt ollaan jälleen veljiä, eikö
niin?

— Ollaan, ollaan.

Ja kasvosi kirkastuivat.

       *       *       *       *       *

Mutta muistatko, Eemeli, nyt sieltä ylhäältä katsellessasi, kuinka
me usein lyseoaikamme viimeisillä luokilla pistäydyimme Perttulan
pappilan poikain ja tyttärien asunnossa Humalistonkadun varrella,
missä pidettiin oikeata juttutupaa. Usein menimme sinne jo niin
ajoissa, etteivät puodit vielä olleet suljetut, sillä halusimme
ottaa mukaamme pari pulloa olutta, jonka ääressä sitten plätistiin,
kirjallisuudestakin. Myös Uno-poika näet harrasti kirjailemista,
kirjoitti runojakin — häneltä lienee ollut kokoelmakin kustantajalla,
mutta hylkäystuomio tuli.

Ja joskus kun tyttärien silmät välttivät tai he olivat Turun kevättä
henkivillä kaduilla taikka jo silmujaan avaavissa puistoissa
mielitiettyjensä kanssa — me kaksi olimme vain heidän hyviä ystäviään
— niin silloin särpättiin olutta, tilkkanen pari vain. Oluttahan sai
silloin melkein jokaisesta sekatavarakaupasta. Koko pullo maksoi vain
25 penniä, joten se ei ollut hinnalla pilattu, vaikka siihen aikaan
oli kyllä raha tiukemmalla kuin nykyisin. Mekin kokosimme tavallisesti
kolehdin, kuka pani viisi, kuka kymmenen penniä ja kuka taas kokonaisen
pullon hinnan.

Kun joukossamme oli jo siihenkin aikaan aikamoinen juttumestari Uno
Holmberg, nykyisin professori Uno Harva, jonka kaksi veljeäkään eivät
istuneet tuppisuina, ei juttu katkennut kesken. Uno valmistui ensiksi
papiksi koettaen sitäkin ammattia, mutta peräytyi hyvän sään aikana
älyttyään, ettei hänestä ollut sielunpaimeneksi, jatkoi sitten lukujaan
ja on nyt se mikä on. Vuolaasti kävi Unon suu, mutta jos hän jo silloin
olisi kokenut sekä papin- että professorinammattinsa, niin auta armias,
millainen sanojen vedenpaisumus olisikaan tulvehtinut ylitsemme.

       *       *       *       *       *

Sinä, Eemeli, jouduit kasvamaan kirkon ja pappilan vaiheilla niinkuin
sukusikin neljän vuosisadan aikana. Pappilan pojat olivat kansakoulu-
ja samoin lyseotovereitasi. Ja vaikka sinä lienet hitusen epäillytkin
eräitä kirkon opinkappaleita, niin et tehnyt siitä numeroa, vaan
yritit elää kirkon uskollisena poikana, ja sen mitä et voinut hyväksyä
uskonnossa, kätkit sieluusi. Mutta silti uskon sinun perineen taivasten
valtakunnan.

Vaikket sinä, Eemeli, valmistunut milloinkaan miksikään paremmin kuin
minäkään, niin me kumpikin sentään kirjoittelimme sydämemme halusta ja
joskus innoituksestakin. Eihän kirjaileminen joidenkuiden mielestä ole
koskaan ollut mistään kotoisin, melkein yhtä tyhjän kanssa, mutta kun
siihen liittyy hartaus, niin se kenties tulevaisuudessa saa suurempaa
kantavuutta.

Muuten: valmistuukohan kukaan täällä aivan lopullisesti — eiköhän
valmistuminen yleensä tapahdu vasta kuolinhetkellä — vain muutamilla
harvoilla valituilla ehkä jo aikaisemminkin. Niin ainakin minusta
tuntuu. Sinä, Eemeli, joka jo olet astunut rajan toiselle puolen, sen
tiedät.

       *       *       *       *       *

Viimeisen kerran tapasin sinut, Eemeli, Helsingissä syyskuussa 1933.

Oltiin jo ikämiehiä molemmat, ja oltiinpa samalla asiallakin:
sinä tarjoskelit opustasi Söderströmille, minä Otavalle. Kumpikin
saimme reput. Mutta kun sinun teoksesi ilmestyi sitten Gummeruksen
kustantamana, minun romaanini käsikirjoitus haikailee pöytälaatikossani
vieläkin kustantajaansa monien muiden kanssa.

Ja kun sinä sieltä katselet tänne murheiden laaksoon, niin muistanet
senkin, miten minä samalla matkalla sain sinut lähtemään kerallani
tapaamaan Larin-Kyöstiä Oulunkylään. Sanoin hänen voivan lohduttaa
meitä kahta kovan onnen poikaa, mutta sinä pelkäsit tulla mukaan, koska
sinulla oli semmoinen nurinkurinen käsitys vanhasta, jo silloinkin
hopeahapsisesta hämäläisrunoilijasta, että hän ei muka siedä vieraita
naamoja kodissaan. Vasta sanottuani, että hän tuntee sinutkin teostesi
perusteella, sinä taivuit.

Larin-Kyösti otti meidät avosylin vastaan, tarjosipa päivällistäkin
kotitekoisen viinin kera. Palatessamme illalla myöhään Helsinkiin sinä
olit ihastunut runoilijaan, joka oli antanut meille itseluottamusta.
— Työssä ihminen löytää lohdutuksen, niin runoilija oli meille
laususkellut. — Älkää, pojat, yhtään surko, jos yksi käsikirjoitus
hylätäänkin. Kiinni vain uuteen! On minullakin laatikoissani
useita käsikirjoituksia, sekä runokokoelmia että suorasanaista,
jotka kierreltyään kustantajilla ovat palautuneet tänne varmaan
turvapaikkaansa. Mutta vielä niidenkin ilmestymisaika tulee, annanpahan
niiden hautua vain ja teen niihin joitakin korjauksia ja silittelyjä
aikani kuluksi...

Kadulla talsiessamme sinä, Eemeli, kiteytit loppuarvostelusi
Larin-Kyöstistä jotenkin seuraavaan asuun (sinussa oli paljon
pappiakin):

— On se Larin-Kyösti sentään hyvä ihminen. Olimme ahdistettuja ja hän
lohdutti meitä.

       *       *       *       *       *

Nyt on toinen meistä jo vainaa, toinen, joka näitä ilmieläviä
muistelee, koettaa yhä edelleen reumatismin ja muidenkin ismien
runtelemana haravoida kolehtihaaviinsa penningeitä elämän
ylläpitämiseksi — suonet jälleen itsekkyyteni anteeksi, veljeni Kustaa
Eemeli, niinkuin aina ennenkin.

Kun sinun maahanpaniaisesi maaliskuussa 1936 olivat Ypäjän
hautausmaalla, laski Gummerus Oy:n silloinen toimitusjohtaja Esko
Aaltonen yhtiön puolesta kummullesi seppeleen ja myös perheeni puolesta
kukkavihkon ja luki seuraavan kirjoittamani runon:

    Sa kasvoit kesken viljavainioiden,
    joist' uhkuu virsi hiljallensa soiden.
    Se virsi viittaa teille toimen, työn:
    sen kuulit päivin, hetkinäkin yön.

    Ja valtas syömmes silloin kumma kaiho,
    mi pyrki oraalle kuin vehree laiho.
    Niin liidit unelmissas aikain taa:
    sa peltotyös myös tahdoit suorittaa.

    Kuin joki kotis alla verkallensa
    käy määrään, meren helmaan, hiljallensa,
    myös sinä vartuit työhös, toimehes:
    kirjoissas kuvaat uskos, haavehes.

    Syän herkkä sykkii kertomuksistasi,
    veitikka piilee silmäkulmissasi,
    kun kotikansaas kuvailemaan käyt,
    niin ihmeelliset aukee sieltä näyt.

    Mut suunnitelmas moni kesken katkes,
    kun hauras elonlankas äkin ratkes.
    Vaan minkä ehdit tehdä, sen kuin mies
    sa teit. — Jo kirpos yltäs ajanies.

    Teit sarallasi, minkä ikiluoja
    soi sulle, peltotyösi. Nytpä suoja
    on sulle valmis kirkkotarhassas,
    miss' uinuu kaikki esivanhempas.

    Ylitse vetten hiljaisien, summain,
    sivuitse saarten äänettömäin, tummain
    sait viimein purtes soutaa tuonelaan,
    nyt kukkii elos uudess' asussaan.




EDWIN LYDÉN


Vilkas kuin elohopea, sukkela- ja sanavalmis, tulisieluinen
taistelijaluonne on yhä edelleen Edwin Leonard Lydén, joka ei enää
moniin vuosiin liene saanut armoa kankaittensa kaupaksimenemisen
muodossa turkulaisen taidetta harrastavan yleisön puolelta. Ei sen
jälkeen kun hän lakkasi maalaamasta tavanomaisen muodin mukaisesti
naturalistisia maisema- ja henkilö- sekä esinekuviaan. Mutta hänen
siveltimensä heiluu silti ahkerasti huolimatta siitä, ettei »suuri
yleisö» kaikin ajoin ole jaksanut sulattaa taiteilijan viimeaikaista
tuotantoa, joka perustuu pelkästään viivojen, värien ja muotojen
kauneuteen. (Se on siis jonkinlaista kubismia tai ekspressionistista
dadaismia, jos sitä nyt välttämättä tarvitsee luokitella johonkin
karsinaan.)

Mahtoi olla kamala paikka turkulaisille taiteentuntijoille ja
-suosijoille (siinä sivussa myös taidetta ostavalle yleisöllemme)
heidän saadessaan tietää, että kun suomalaisen taiteen näyttelystä
Tukholmassa 1929 oli ostettu eräitä maalaustaiteemme huomattavimpia
ja nykyaikaisimpia saavutuksia, niiden joukossa oli myös Edw. Lydénin
öljyvärimaalaus »Tuonela», joka kaiken kukkuraksi meni — Ruotsin
kansallismuseoon.

Tässä on toistunut oikeastaan vanha juttu uudessa muodossa: niinhän
T. K. Sallinen ja osaksi Wäinö Aaltonenkin tulivat Tanskan kautta
kuuluisiksi kotimaassaan, jossa sitä ennen heistä tiedettiin tuskin
mitään ja esimerkiksi Sallisen maalauksista riideltiin riitelemästä
päästyäkin. Mutta on vielä mainittava, että Edw. Lydén oli jo kohta
viisikymmenvuotias, kun hänet Tukholmassa »huomattiin».

Taiteilija selittää »Tuonelansa» syntyjä syviä näin:

— Maalauksessa ei ole muuta kalevalaista kuin nimi ja henki. Se ei
esitä mitään yksityistapausta eikä kertomusta. Se koettaa vain värien,
viivojen ja muotojen avulla aikaansaada tuonelaista tunnelmaa.

— Mutta en ymmärrä oikein noiden värien, viivojen ja muotojen
yhteensoinnuttelua, sanon. — Kerrohan, mihin sinä niillä oikein pyrit.

— Mielelläni. Katsos, taulun keskiosan täyttää sinisestä ja punaisesta
aiheutuva disharmonia. Sininen on saanut siinä leijailevien
ihmishaamujen hahmon, joiden takana kohoavat punertavat rinteet.
Keskustasta lähtien tausta muuttuu mustapitoiseen violettiin
oikeanpuoleista yläkulmaa kohden ja päättyy vaaleampaan kolmisointuun.
Vasenta alakulmaa hallitsee tummanruskea syvyys, jota kohti oikealta
lentää viipottelee muuttolintujen auraa muistuttava kulma. Kulman
sivut muodostuvat muuttolintuja muistuttavista lyhyistä, sinisistä
keihäänkärjistä, jotka osoittavat vain suuntaa.

— Maltahan. Onko tässä kubismia, jota veli aikoinaan on viljellyt?

Lydén naurahtaa herttaisesti.

— No, kubismia on tässä työssä vähän, sillä se ei ole laisinkaan sitä
ainemaailmaa, jota pelkällä kubismilla voidaan tavoitella. Siinä
saattaa kyllä olla ajan henkeä, vaikkei se seuraakaan mitään tunnettua
kaavaa tai reseptiä. Oletko ymmärtänyt?

— Kiitos, olen ja en ole. Siinä on vielä paljonkin minunlaiselleni
maallikolle ymmärtämisen varaa. Mutta kiitän vain oppitunnista.

Lydénin muista teoksista, jotka ovat saaneet ansaitun paikkansa,
mainittakoon alttaritaulu »Golgatha» Mellilän kirkossa. Siinä on ollut
mallina muun muassa hänen rouvansa. Taulu on rohkeasti tehty, mutta
melliläläiset olivat toki suvaitsevampia kuin aikoinaan jyväskyläläiset
Eero Järnefeltin alttaritaulun suhteen, jota eivät huolineet
kirkkoonsa. Melliläläiset ottivat Lydénin teoksen vastaan, ja nyt se
koristaa heidän kirkkonsa alttaria.

       *       *       *       *       *

Edw. Lydénin äiti, pojan kertoman mukaan, oli yrittänyt opettaa
rasavilliä tenavaansa piirtämään, vaikka »olin silloin vasta
kolmivuotias. Mutta jotainhan niinkin nuorena sentään jää muistiin.»

Ehdittyään kouluikään — hänen vanhempansa olivat pastori Emil Lydén ja
Anna Elisabeth Lindlöf — poika pantiin Turun suomalaiseen klassilliseen
lyseoon, jota hän kävi kolme luokkaa eroten neljänneltä. Sen jälkeen
hän viisitoistavuotiaana meni Turun Taideyhdistyksen piirustuskouluun.

— Äidin piirustuksenopetus kantoi hedelmää, taiteilija virkkaa nauraen
näistä asioista puheen tullessa.

Piirustuskoulussa oli silloin johtajana taiteilija Westerholm sekä
opettajina Muukka ja Wuori. Suoritettuaan loppuun koulun oppijakson
nuori taidemaalarin taimi lähti jatkamaan opintojaan maailman
silloisiin taidekeskuksiin ja pysähtyi pitkäksi aikaa Müncheniin, jonka
akatemiassa hän opiskeli yhteen menoon vuosina 1899-1906. Sieltä käsin
hän teki matkoja Venetsiaan. Välillä kotona käytyään hän palasi taas
Müncheniin 1908.

Ensimmäisen kerran Lydén osallistui Turun Taideyhdistyksen näyttelyyn
1901 ja on sen jälkeen ollut vakinaisena osanottajana yhdistyksen
näyttelyissä. Vuonna 1906 oli taiteilijalla oma näyttely Helsingissä,
1909 Santeri Salokiven ja 1920 H. Otavan, Ilmari Kaijalan ja Weikko
Puron kanssa — kaikki turkulaisia maalareita. Mutta muitakin näyttelyjä
hänellä on ollut Helsingissä, minkä lisäksi hän on ottanut osaa myös
siellä järjestettyihin yhteisnäyttelyihin. Hänellä oli aikoinaan
näyttely myös Bayerische Akademiessa hänen siellä opiskellessaan.

Edw. Lydén on myös armoitettu pilapiirtäjä. Tämä johtunee — vaikka
se tietysti on myös pitkäaikaisen työn tulosta — epäilemättä hänen
kyvystään sukeltautua henkilön karaktääriin. Lukemattomat ovat ne pila-
ja satiiriset piirustukset, jotka ovat lähtöisin hänen tussikynästään
ja koristavat kotimaisten pilalehtien sivuja. Esimerkiksi Turussa
aikoinaan ilmestynyt »Tuhkimus» suorastaan eli Lydénin piirustusten
varassa, ja »Tuhkimus» oli sentään meidän oloissamme harvinaisen
hyvä pilalehti. Myös puupiirroksia ja syövytystöitä, joukossa
huomattaviakin, hän on valmistanut.

Taiteilijan ulkomaanmatka, jonka hän teki vuosina 1919-1920, suuntautui
Berliinin kautta jälleen hänelle rakkaaseen Müncheniin. Siellä hän
halusi verestää vanhoja muistojaan, mutta matka muuttikin hänen
maalaustapansa perin juurin. Ja nyt se on sitä, mitä se on, eivätkä
mitkään voimat saa sitä irtikiskotuksi hänestä. Hän on sitä, mitä on,
kokonaan: täysin sydämin, sieluin ja keskitetyn tiivistetyin ajatuksin.
Sen vuoksi hän viimeaikaisissa töissään on erottunut jyrkästi toisista,
hän on väkevästi oma itsensä, persoonallisuus. — Viimeisen ulkomaisen
opintomatkansa Lydén teki vuonna 1931 jo ikämiehenä ja se suuntautui
Pariisiin.

       *       *       *       *       *

Lydénin muista harrastuksista mainittakoon, että hän on myös taitava
viulunsoittaja. Talon rouva, joka jo on kuollut, käsitteli pianoa vielä
taitavammin.

Hyppysistään Lydén on koko mato myös kotinsa piirissä ja lisäksi
käytännöllinen, mikä ominaisuus lienee harvinainen taiteilijalla.
Kuinka usein olenkaan kadehtinut hänen käytännöllisyyttään. Ollapa
minullakin Lydénin sormet, niin olisin monta kertaa säästynyt vaimoni
motkotuksilta, kun kotiamme on uusittu silloin tällöin.

Jos haluaa saada Edw. Lydénistä kokonaiskuvan, on käytävä joko hänen
asunnossaan Turun Kiinanmyllynkadun 2:ssa lähellä Nummenmäkeä,
taiteilijan nuoruudenkotia, tai hänen Luikkion-huvilassaan, johon
Naantalista tulee puolen tunnin soutumatka, vaikka pääsee sinne
maitsekin.

Kaupunkiasuntoonsa hän on omin käsin suunnitellut ja myös tehnyt seinä-
ja kattomaalaukset. Ruokasalissa sijansa saaneet barokkityyliset komeat
huonekalut hän on itse piirtänyt ja valvonut niiden valmistamista.
Kaiken kukkuraksi hän on vielä intohimoinen vanhojen huonekalujen
ystävä ja kokoilija. Hän on korjaillut ja nikkaroinut niitä hellävaroen
ja säilyttäen niiden alkuperäiset kauniit väriyhdistelmät. Ne ovat
hänelle melkein kuin eläviä olentoja. Ja kumminkaan heidän kotinsa
Turussa ja Luikkiossa eivät vaikuta museomaisilta, vaan todellisilta
ihmisten asunnoilta, jotka synnyttävät viihtymyksen tunteen
vieraissakin.

Luikkion piirsi taiteilija itse, oli mukana salvoksella ja valvoi
samalla töitä, kunnes huvila, noin kolmekymmentä vuotta sitten, oli
valmis.

— Etteivät ne pahuksen työmiehet vain fuskaisi, Lydén sanoi nauraen.

Mutta eiväthän ne fuskanneet, kuten taiteilija sitten myönsi.

Luikkio on rakennettu karjalaiseen tapaan pyöreistä hirsistä
ristikkosalvoksineen. Huonekalut, joissa herkulliset värisommitelmat
on säilytetty onnistuneesti, ovat vanhaa talonpoikaistyyliä. Huvila,
myös talvellakin asuttava, on kaksikerroksinen. Yläkerroksessa ovat
isäntäväen ja vieraiden makuuhuoneet sekä isännän pieni työhuone,
ensimmäinen kerros sisältää ison, takalla varustetun olohuoneen,
pienehkön ruokasalin ja keittiön.

       *       *       *       *       *

Tämän kirjoittaja muistaa emäntänsä ja muutamien parhaitten
ystäviensä kanssa viettäneensä aikoinaan eräitä unohtumattomia hetkiä
Lydénien kaupunkiasunnossa ja varsinkin Luikkiossa suviseen aikaan.
Ihania, valonkylläisiä päiviä, öitä ja huomenia, jolloin »viivat,
värit ja muodot» — puhuakseni taiteilijan suulla — leikkiä löivät.
Olen katsellut Luikkion oikeasta vanhankansan luhdista koivujen,
pyhien pihlajien ja mäntyjen lomitse Armonlaakson kunnianarvoisaa,
luostarinmäellä kohoavaa kirkkoa, ja tuo näky on ollut suurenmoinen,
kun tunnelmaa on tehostanut vielä meren suolainen tuoksu.

Minne hyvänsä ystävien pariin taiteilijan ja hänen Elli-rouvansa tie
johtikin, siellä remahti riemu kattoon. Eikä meitäkään, jotka kävimme
heidän luonaan, surulla sutkuteltu. Isäntäpariskunta osasi ottaa ilon
irti ja tarjota sitä vierailleenkin. Sillä kaiken sen vakavan, joka
taiteilijassa on — ja sitä on hänessä toki suuri annos — hän vuodattaa
tajuihinsa, mutta milloin hän haluaa iloita iloitsevien kanssa, hän
osaa kyllä senkin taidon ja saa vieraansa viihtymään.

       *       *       *       *       *

Nyt on Elli-rouva jo kuollut. Taiteilijan tytär Eila häärää
ylioppilastutkinnon suoritettuaan ja sen jälkeen talouskoulun käytyään
Huhtamäen tehtaalla talouspäällikkönä.

Ja Edw. Lydén on vanha vaari, joka kai hopeapäiseen keppiinsä nojautuen
kulkee Turun katuja ja puistoja arvokkaasti kuin joku eläkkeellä oleva
hovioikeuden- tai tuomiokapitulinasessori.

Niin, Edwin, joka ensi huhtikuussa täyttää 70 ikävuottansa, vanha
vaari! Tuo kuvitelma on niin hassunkurinen, että naurattaa.

Minusta näet on mahdotonta uskoa, että Edwin Lydén vanhenee.
Ruumiillisesti kylläkin, mutta ei henkisesti, sillä niin elohopean
vilkas, sukkela ja sanavalmis taistelija kuin hän ei vanhene koskaan
hengeltään eikä sielultaan.

Kellä sydän pysyy nuorena, hän ei tunne vanhenemisen oireita. Hän
kallistaa päänsä viimeiseen uneensakin kuin nukkuakseen aamuun ja
aamulla taas ryhtyäkseen arkisiin töihinsä.




EMIL DANIELSSON


Monesti olivat Emil Danielsson ja hänen iloinen rouvansa kutsuneet
meitä Karkun Pirunvuorella sijaitsevaan huvilaansa, jossa taiteilija
kesäisin asuu ja työskentelee. Tuo huvila on oikeastaan iso ateljee,
jossa on senkin seitsemät nurkat ja komerot, ettei paremmasta väliä,
niinkuin myöhemmin totesimme.

Kahdeksantoista vuotta sitten heinäkuussa saimme vihdoin sonnustetuksi
itsemme ja matkasimme Jyväskylästä Tampereen kautta Karkun asemalle.
Vaikka sukuni onkin isoisän puolelta kotoisin Kokemäen Vitikkalasta,
en kumminkaan ole joutunut paljoa matkustelemaan Satakunnassa. Mitä
lienen vain pari kolme kertaa piipahtanut Kokemäellä ja vähemmän muissa
Satakunnan pitäjissä.

Lukija suonee siis anteeksi, jos hämmästyimme Karkun maisemien
kauneutta ja jylhyyttä. Ne vivahtivat meren saaristoon. Nyt ymmärsin
senkin, minkä takia Emil Danielsson, meren kasvatti, oli rakennuttanut
asuntonsa tänne Pirunvuorelle jo vuosikymmeniä sitten, miksi hän
viihtyi täällä ja rakasti tätä kansanheimoa — hänhän on itsekin
harvapuheinen — ja miksi hän joka kesä muuttaa huvilalleen.

Kulovesi ja monet muut järvet saarineen ja niemineen, poukamineen ja
lahtineen vetävät vertoja Karjalan, Savon ja Keski-Suomen maisemille.
Ja ajatelkaa, ystävät, sillä saarella, salosaarella, jolla Pirunvuori
ylenee noin 100 metriä järven ja noin 160 metriä meren pintaa
korkeammalle, on viitisen kylää, joukossa ikivanha Karkun kylä, ja
parikymmentä itsenäistä, vakavaraista taloa. Sieltähän oli kotoisin
muun muassa edesmennyt lääkintöhallituksen pääjohtaja Hannes Ryömä.
Aivan oikein professori Jooseppi Mikkola eräänä kesänä Karkun Kutaalan
nuorisoseuran talossa pidetyssä satakuntalaisten ylioppilaiden
toimeenpanemassa iltamassa juhlapuheessaan valitti sitä niukkaa
huomiota, mitä tähän asti on osoitettu Länsi-Suomen ja Satakunnan
luonnonkauneudelle, ja esitti toivomuksen, että olisi tehtävä lujaa
propagandaa sen hyväksi. Ja kutkas muut kuin ylioppilaat ovat tämän
tehtävän ensikäteisiä vaalijoita.

       *       *       *       *       *

Kävi niin onnettomasti, että Jyväskylästä postitettu kirjeeni ei vielä
ollut ehtinyt perille meidän saavuttuamme Karkun asemalle kello kuuden
tienoissa iltapäivällä. Posti kannetaan Kärppälästä tuonne salosaarelle
vain kolmesti viikossa. Ei ollut johtunut mieleenikään, että
tuollaisen rintapitäjän asukkaat vielä nykyaikana tyytyivät tämmöiseen
asiaintilaan. Kaiken lisäksi saarelle ei ole, kuten sittemmin kuulin,
edes säännöllistä postilinjaa, vaan vuorotellen saarelaiset noutavat
sinne postin.

Sattui sitten vielä niin, että kahdesta Karkun asemalla olevasta
moottoriveneestä toinen oli epäkunnossa ja toisen kuljettajaa ei
tavattu. Eräs ystävällinen vanha mies kehoitti meitä soittamaan Hiedan
isännälle saareen.

— Kyllä isäntä varmasti tulee, jos vain on kotosalla, vanhus virkkoi
nähdessään meidän epäröivän.

Vaimoni meni asemakonttoriin soittamaan ja palasi sitten tyytyväisenä
ilmoittaen isännän olleen kotona ja tulevan noutamaan meitä.

— No, enkös minä sitä sanonut, vanha mies ilostui. — Herrasväen olisi
ollut turha soudattaa itseään ja matkalaukkujaan yli viisi kilometriä.

Sitäkin näet oli jo tuumittu.

— Ja sitä paitsi ne ovat niin hyviä tovereita keskenään, Hiedan isäntä
ja se Pirunvuoren taiteilija, että kun soittaa Hiedan isännälle,
se tulee aina noutamaan, lopetti vanha mies juttunsa, nousi aseman
edustalla olevalta penkiltä ja viimeisteli vielä lausettaan:

— Se on melkein sovittu asia se, että jollei Tanielssonni syystä tai
toisesta jouda saapumaan vieraitaan vastaan, tulee Hiedan isäntä.

Isäntä saapuikin upealla moottoriveneellään aseman laituriin ja vei
meidät sitten omaan siltaansa. Maksu ei tullut kysymykseenkään, vaikka
sitä tarjottiinkin.

— Mitäs tuonvertaisesta, isäntä sanoi hymyillen aurinkoisesti. —
Pitäähän sitä auttaa lähimmäisiään. Olisin vienyt teidät Danielssonin
saunan siltaan, sieltä tulee vajaa puoli kilometriä Pirunvuoren
huvilalle, mutta minulla ei olisi ollut aikaa luotsata teitä sinne
ylös. Saatte kyllä meiltä miehen kantamaan matkalaukkujanne.

Hän kertoi sitten, että kirje oli saapunut siihen taloon, josta
Danielssonit saivat maitonsa, ja että se jo keskiviikkona varmasti
olisi perillä maitotytön mukana.

Saimme talosta rotevan miehen kantamaan tavaroitamme, mutta hän
ei tuntenut lyhintä tietä Danielssonin asunnolle — oli vasta
muutaman päivän ollut Hiedalla. Näin tulimme kävelleeksi ainakin
puolitoista kilometriä liikaa. Lyhin tie Hiedasta Pirunvuoren
taiteilija-ateljeeseen on noin kaksi kilometriä, joten me saimme talsia
noin kolme ja puoli kilometriä.

Ja minkälaista oli kulkemamme tie?

Kivikkoista, kapeata metsäpolkua. Se alkoi kyllä Hiedasta varsin
lupaavasti, leveänä ja jotakuinkin tasaisena, mutta ei aikaakaan kuin
se jo vetäytyi kokoon ja supistui supistumistaan, kunnes se lopulta
johti ylöspäin kivisenä ja mutkikkaana. Sai joka hetki varoa, ettei
nyrjäyttänyt jalkojaan. Mitä lähemmäksi varsinaista Pirunvuorta
päästiin, sitä kivisemmäksi ja kolikkoisemmaksi muuttui polku.
Kiroilinpa jo itsekseni, että kaikkiin paikkoihin ne rakennuttavatkin
huviloitaan, mutta päästyämme perille hikisinä myönsimme, että tuo
jyrkkä nousu kyllä kannatti tehdä, niinkuin myöhemmin saadaan nähdä.

Koko matkan kantaa roikotin toista matkalaukkuamme, ja senpä vuoksi
perille päästyämme olin niin väsynyt, että heittäydyin pitkäkseni
paljaalle kalliopaadelle. Maksoin sitten kantopalkan, kun ensin
kolmisin olimme todenneet, etteivät Danielssonit olleet kotosalla.
Ainoastaan eteisen ovi oli lukitsematta.

— Eivät ne ole kaukana, mies lohdutteli poistuessaan. — Lienevät
saunassa tai jossakin siellä rannalla.

Kello oli puoli yhdeksän maissa illalla. Odotimme istuskellen kalliolla
tyystin uupuneina. Janokin rupesi vaivaamaan. Sanosan-tölkki oli
matkalaukussa, mutta mistä vettä?

Kopeloimme eteisessä olevat astiat, mutta mistään ei löytynyt vettä.
Haimme sisäoven avainta, mutta tuloksetta — vaikka se oli sujautettu
ulko-oven sisäpuolisen kamanan päälle, mistä Danielsson sen myöhemmin
illalla nokkelasti sieppasi.

No niin, me olimme siis janoisia ja nälkäisiäkin. Leipää meillä ei
ollut, mutta juustoa, omenoita ja tomaatteja kyllä. Niitä söimme
ja janoomme hörpimme — makeata soppaa (tiedättehän: väskynöitä ja
rusinoita), jota oli eteisen yhdessä kattilassa.

Minä noituilin oppaanamme ollutta miestä, jolta en ollut hoksannut
kysyä, mikä polku johti saunarannalle. Neljä polkua, paitsi tämä
kulkemamme, vei huvilalta poispäin. Aloimme nyt kulkea niitä vuoron
perään huutaen ja hoilaten, niin että Pirunvuoren kalliopaadet
kumahtelivat kesäisessä yössä. Mutta sittenkään emme osuneet
määräpaikkaan. Minä olin kuitenkin ollut oikean polun päässä, mutta
käännyin takaisin, kun polusta ei tahtonut tulla loppua ollenkaan.

Mutta hyvän keksinnön tein tällä polulla: löysin lähteen. Astuin
iloissani huvilan luo, jonka seinustalle vaimoni oli valmistanut
kalliolle kahdenmaattavan vuoteen. Alla oli pari kolme sanomalehteä ja
kylpytakki sekä niiden päällä huopa lakanoineen. Hän oli juuri saanut
työnsä valmiiksi ja katseli vuodetta arvostellen ja päätään puistellen.
Kysyvään katseeseeni hän vastasi:

— Ei tuo makuusija nyt mikään häävi ole, mutta saa välttää toistaiseksi.

— No, välttäköön mun puolestani. Mutta minäpäs löysin lähteen.

Etsimme eteisestä kauhaa, mutta sitäpä siellä ei ollut. Ulkoa löysimme
lipon, ja niin me nyt Sanosan-pulloinemme kävelimme lähteelle ja
sammutimme janomme, minkä jälkeen palasimme yövuoteellemme.

Vaimoni yritti unenpäästä kiinni, mutta viluhan siinä rupesi
hytisyttämään. Minä poltin piippua ja tuumiskelin valvoa
suvipalttoo hartioillani, kehoitin eukkoakin tekemään samoin,
jotta ei vilustuttaisi itseään. Olimme kumpikin niin uuvuksissa ja
puolitorkuksissa, ettei merkillisen jylhä huvila-ateljee paremmin kuin
Pirunvuorikaan jaksaneet herättää mielenkiintoamme sinä iltana.

Murjotimme vain ja olimme allapäin, kaiken kallella kypärin.

Kello lähenteli jo yhtätoista, oli kohta siltään vähän ylikin,
kun korviimme kantautui jostakin rantamalta käsin kahden ihmisen
vaimentunut huuto ja huhuilu. Sepäs virkisti meitä kuin enkeleitten
suloinen ääni.

Nousin ketterästi kiveltä, vaimoni samoin yövuoteeltaan. Yhdessä me
nyt aloimme huhuilla vastaan — ei, me huusimme ja hoilasimme kuin
Pirunvuoren paholaiset. Olimme näet tunteneet huhuilijain äänet.

Ja sieltäpä jyrkkää polkua pitkin asteli Emil Danielsson rouvansa
kanssa.

— Tervetuloa kotiin! me hihkasimme rientäen kädet ojolla tervehtimään.
Ja sitten seurasi yleinen toistensa taputteleminen.

He kertoivat olleensa Heinoossa joillakin ostoksilla ja palattuaan
saunalleen huomanneet hiilellä piirretyksi erään laatikon kupeeseen
seuraavat sanat: Kolkkalat huvilalla.

Myöhemmin kävi selville, että Hiedan isäntä oli moottoriveneellään
mennyt illalla kaatamaan lipputankoa metsästä eräälle kesävieraalleen
ja äkättyään Danielssonin moottoriveneen olevan poissa pelännyt
taiteilijaparin jäävän yöksi saunalle niinkuin usein ennenkin. Sen
vuoksi hän oli kesävieraansa avustuksella töhertänyt tuon kirjoituksen
palaneesta puusta kiskomallaan hiilellä.

Huvila-ateljeessa saimme raikasta lähdevettä, ja me tunnustimme
Saga-rouvalle juoneemme hänen makeansoppansa. Iloinen nauru kajahti
hänen huuliltaan. Syötiin vielä teeillallinen ja rupateltiin. Kellon
osoittaessa yhtä yöllä käytiin nukkumaan, isäntäväki lehterille
vakituiseen makuupaikkaansa, vaimoni ateljeen yläsänkyyn ja minä taas
alasänkyyn.

Seuraavana eli toisin sanoen samana aamuna noustiin virkistyneinä,
juotiin huomenkahvit ja tarkasteltiin huvila-ateljee ensin sisältä.
Ulko-oven puolella, sisääntultaessa oikealla, on valtava keittiönuuni,
joka jatkuu yhtä monumentaalisena takkana. Se on rakennettu
kivenjärkäleistä ja ulottuu nurkassa lattiasta kattoon. Itse rakennus
on tehty kivestä ja tavallaan se on kolmikerroksinen. Vaikka se
ulospäin ei vaikutakaan vallan suurelta, ei siellä silti ole ahdasta,
sillä permantopinta-ala on 7x7 metriä ja korkeus päätä huimaava
paitsi oven kohdalla, jossa edellämainittu lehteri on saanut sijansa.
Ateljeessa on ruokapöytää lukuunottamatta myös mahtava honkapöytä sen
kahden puolen olevine penkkeineen, kaksikerroksinen sänky vieraille,
joita talossa käy kesäisin harva se päivä, ja kolme mukavaa yhdestä
puusta veistettyä nojatuolia, joista yksi ja kaikista sopeutuvin
isännän tekemä, sekä penkkejä ja tuoleja.

Toisen kerroksen, johon johtaa leveät portaat, muodostaa sangen tilava
lehteri. Kaikki täällä on jykevää ja vankkaa tekoa, kuten kattoparrut
ja lehteriä kannattavat paksut lattiasta kattoon ulottuvat pylväät.
Lehteriltä noustaan kapeahkoja portaita myöten ylimpään, kolmanteen
kerrokseen, jossa toistaiseksi on vain pieni kamari suurenmoisine
näköaloineen alas Pirunvuoren metsäisiä ja louhikkoisia rinteitä kauas
Rantavedelle, Karkun kirkolle, asemalle ja kauas, kauas siintävään
avaruuteen.

Taiteilija kertoi, miten Ida Aalberg, käytyään Pirunvuorella ja
seistyään ääneti pitkän tovin ympärilleen katsellen loihe lausumaan
syvällä äänellään:

— Ah, tahtoisinpa kuoltuani saada leposijani tänne, jossa on ristin
muotoon laadittu ikkunakin. Tämä olisi minulle sopiva mausoleumi!

Totesimme asian olevan niin, sillä varsinainen ateljeen suur-ikkuna oli
ristin muotoinen.

Muuten on huvila-ateljee rakennettu talvisinkin asuttavaksi. Seinän
päällyksenä on käytetty maalarinkangasta, sen takana on hirsikerros,
tervapahvi ja vasta sitten muurattu kivikerros. Sisältä johtaa
ulkoilmaan kapeahko eteinen, rakennettu ympäristöstä löytyneistä
kivenjärkäleistä samoin kuin koko rakennuksen ulkoseinät. Noita
kivenjärkäleitä on vieläkin yllin kyllin taiteilijan asunnon
lähettyvillä, ja hän on niistä punnannut kiviaitaakin asuntonsa
ympärille. Hänen aikomuksenaan on vastedes rakentaa umpinainen kiviaita
talonsa varjelemiseksi, jahka vain aika tulee halvemmaksi.

Epäilemättä Emil Danielssonin huvila on originelli laitos.

Se muistuttaa jossakin suhteessa alkuaikojen kirkkoa, mausoleumia tai
jotakin sen tapaista, se on primitiivinen mutta kuitenkin aistikas.
Se sijaitsee Pirunvuoren huipulta katsoen alaspäin ensimmäisellä
kalliotasanteella itä-pohjoiseen suuntaan.

Taiteilija asui monet kesät Heinoon asemaseudulla, ennen kuin ryhtyi
rakennuttamaan omaa asuntoaan, ja tuloksena oli tämä Pirunvuoren linna.
Mitään varmaa rakennussuunnitelmaa hänellä ei ollut, ja sen vuoksi
huvila-ateljee syntyikin hetkellisten vaikutusten alaisena ja on
sellainen kuin se nyt on: eriskummallinen ja puoleensa vetävä. Sisältä
ateljee on saatu viihtyisäksi muutamilla pehmeillä väreillä.

Vielä aamulla ennen aamiaista nousimme Pirunvuoren huipulle, ja se
näköala, joka sieltä avautui, oli henkeä avartava mittaamattomine
taivaanrantoineen. Sieltä näkyi seitsemisen kirkkoa, niitä näkyi
kohoavan kaikilla ilmansuunnilla kaukaisen autereenkin takana.
Taidemaalarille avautuu sieltä kuin itsestään maalausaiheet, ei muuta
kuin kiinnittää vain värit kankaalle.

       *       *       *       *       *

Emil Danielsson on tutkinut ympärillään avautuvan luonnon ja sen
piirissä asuvan kansan. Kun katselee hänen maalauksiaan, niissä on
harrasta myötämielisyyttä aihetta kohtaan, mitä ilman ei taidetta
synny. Huomioon ottamatta ei voi jättää sitä huumorintajua, jota
eräissä hänen teoksissaan tapaa. Taiteilija on viime vuosinaan
antautunut myös muotokuvamaalariksi ja on onnistunut siinäkin kai juuri
siitä syystä, että hän on aikaisemmin joutunut taiteilijanvaistonsa
innoittamana teroittamaan huomiokykyään kaikkeen ympärillään olevaan ja
kehittämään sitä pitkillä ulkomaisilla opintomatkoillaan Italiassa ja
Ranskassa.

Näistä mietteistäni herättää minut taiteilija seisoessamme Pirunvuoren
korkeimmalla harjalla.

— Niinkuin huomaat, on tässä ollut aikoinaan näkötorni, puusta
rakennettu. Nyt ovat jäljellä vain hiiltyneet rauniot, joita täällä
käyvät huvimatkailijat ovat käyttäneet nuotiopuinaan.

Ja sitten hän kertoi, että kansalaissodan aikana rintamalinja oli
kulkenut Karkun kautta. Punaiset olivat Pirunvuorella käyttäneet
tähystyspaikkanaan nyt olematonta näkötornia, joka hallitsi seutua.
Heidän majapaikkanaan oli taas hänen huvila-ateljeensa, jonka ovet
he olivat särkeneet ja hävittäneet sen edustalla kasvaneet kauniit
riippakoivut polttopuikseen. Taiteilija oli saapunut Karkun asemalle
juuri kun tykkituli ohjattiin kohti Pirunvuorta ja sai aikaan sen,
ettei hänen rakasta kesäasuntoaan ammuttu mäsäksi. Sen sijaan
kohdistettiin tykkituli näkötorniin.

Tietysti me yhteen menoon kävimme myös Pirunluolassa, jota koskeva
kertomus lienee tuttu satakuntalaisille. Lyhyesti on tämä legenda
seuraavanlainen: Klaus Kurki, Laukon herra — tai joku muu mahtiherra
— jolla ei omassa pitäjässään muka vielä ollut kirkkoa, joutui kerran
niin pirun riivaamaksi, että hän rakennuttamaansa salaista käytävää
pitkin ahdistuksissaan pakeni Pirunluolasta kirkkoon järven toiselle
rannalle.

Katselimme käytävää. Se oli ahdas ja kapea. Emil Danielsson sanoi
kerran ryömineensä sitä pitkin ja saapuneensa vuoren toiselle puolelle,
jonne käytävä päättyi.

Muuten huomattakoon, että Pirunvuoren ja varsinkin Pirunluolan
ympäristö vaikuttaa siltä kuin siellä olisi ollut muinaissuomalainen
valtava linna, tietysti ennen kristinuskon tuloa. Mutta tuli sitten
kristinusko, joka murskasi muinaissuomalaisten vastarinnan ja heidän
valtalinnansa. Saapuivat papit ja pipit ja salaripit sekä pirut
ja helvetit. Ja niin ruvettiin Sastamalan puolella kristikansan
keskuudessa nimittämään vuorta Pirunvuoreksi, koska muinaissuomalaiset
vuorella vielä uhrasivat auringolle ja ukko ylijumalalle.

— Entisen näkötornin kohdalla on yhä havaittavissa jonkinlaista
uhripaikkaa muistuttava kiviröykkiö, taiteilija virkkoi: — Katsohan
tänne!

Siinä oli todellakin kiviröykkiö, joka olisi voinut olla uhripaikkana.

— Ja lopuksi on J. J. Wecksell kirjoittanut runon Pirunvuoresta ja
Pirunluolasta, niin että kyllä tässä kuuluisalla paikalla ollaan,
taiteilija hymähti painuessamme aamiaiselle.

Kun aamiainen oli syöty, lähdimme saunaan. Tämä käynti kuului talon
tapoihin. Päivällinenkin haukattiin usein saunarannassa ja tietysti
siellä juotiin säännöllisesti päiväkahvi. Vasta illalla myöhään
palattiin huvila-ateljeehen nousemalla samaa kapeata kivipolkua,
jota myöten aamulla oli laskeuduttu. Se olikin eri saunamatka, lähes
kilometrin pituinen. Se tuntui ensikertalaisen kinttusuonissa, tuntui
kuin olisi tehnyt hyvänkin päivätyön, kun vielä oli välillä uinut ja
käynyt saunassa.

Mutta vähitellen siihenkin tottui eikä tarvinnut katua tuota
joka-aamuista ja -iltaista matkaa. Sauna oli kaikin puolin
ensiluokkainen. Siihen kuului verraten tilava kamari ja eteishuoneessa
oli keittiöhella kahvin ja ruoan laittamista varten. Sauna oli
rakennettu niemekkeellä sijaitsevalle sopivalle kalliopaadelle kuten
huvila-ateljee siellä ylhäällä laakealle kalliopinnalle.

Niin vierivät suviset päivät ja yöt milloin kauniina, milloin sateisina
huvilan ja saunan välillä tallustellessa ja terveyttä hoidellessa. Ja
ihaillessa Karkun merentuntuisia näköaloja.

Kului yhdeksän tai kymmenen vuorokautta, en muista niiden lukua, kunnes
meille tuli kotiin lähdön hetki.

Heitimme hyvästit herttaiselle isäntäväellemme, joka ei vieläkään olisi
halunnut päästää meitä.

       *       *       *       *       *

Emil Danielssonilla oli syksyllä 1927 näyttely Jyväskylässä, johon
hän saapui rouvineen. Tapasin heidät useinkin sen jälkeen, mutta
varsinainen »toinen esiintymiseni» Pirunvuoren vaiheilla tapahtui
helluntain tienoissa 1944. Seuraani liittyi Tampereelta taidemaalari
Kalle Löytänä.

Danielssonit olivat jo vuosia sitten muuttuneet helsinkiläisiksi.
Ja pari vuotta aikaisemmin he olivat ostaneet Karkusta Rokan talon
päärakennuksen, jossa he asuivat talvisinkin Helsingissä vallitsevan
huonon ruokatilanteen vuoksi.

Emil Danielsson oli meitä vastassa Heinoon asemalla. Soutuveneellä
pinnattiin Hiedan rantaan, josta tie vei Rokan taloon. Hiedan isäntä
oli tanhualla. Tervehdimme häntä ja hän sanoi kyllä muistavansa tuon
tapahtuman runsaasti kahdeksantoista vuotta sitten.

— Mutta nyt saamme kulkea vain soutuveneellä, hän sanoi haikeasti. —
Bensiininpuute näet.

Pian sitten oltiinkin jo perillä. Saga-rouva oli pulskistunut kovasti
ja oli yhtä iloinen kuin ennenkin.

Danielssonit kertoivat asuneensa koko talven täällä ja vain joskus
pistäytyneensä pääkaupungissa milloin Emilin, milloin Sagan asioilla.
Ja vieraitakin heillä oli käynyt samoin kuin kesällä. Nälkäisinä
tulivat ja kylläisinä lähtivät.

Rokan talo sijaitsee lähellä kylää. Siinä on kaksi isoa huonetta ja
suurehko keittiö. Pieni peruna- ja vihannesmaatilkku kuuluu asukkaille.
Heillä oli yhtä kodikasta kuin huvila-ateljeessa, jossa he nyt käyvät
vain silloin tällöin. Mutta Pirunvuoren saunan he lämmittävät joka
lauantai ja käyvät muutenkin saunarannalla säännöllisesti.

Viivyimme nyt vain pari vuorokautta näiden ystävällisten ihmisten
parissa.

Emil Danielsson on viime vuosina erikoistunut muotokuvamaalaukseen.
Nytkin hänellä oli edessään matka Poriin eräitä muotokuvia maalaamaan.

       *       *       *       *       *

Emil Danielsson on syntynyt Venäjällä Tulassa 1882. Hänen isänsä
oli siellä kivääritehtaan työnjohtajana, mutta muutti vuonna 1886
perheensä kanssa Turkuun. Turussa Emil kävi 5 luokkaa ruotsalaista
lyseota, aikoi ensin apteekkialalle, mutta suorittikin Taideyhdistyksen
piirustuskoulun ja opiskeli sitten Italiassa Firenzen Accademia di
Belle Artissa. Opintomatkoja hän on tehnyt lisäksi Italiaan, Saksaan ja
Pariisiin useita kertoja.

Hänen teoksiaan on muun muassa Ateneumissa, Tampereen taidemuseossa ja
Porin kaupungin kokoelmissa, muotokuvia useissa kouluissa ja pankeissa
Tampereella, Porissa, Helsingissä ja muuallakin.

Hänellä on ollut yksityisnäyttely Helsingissä Stenmanilla 1922 ja suuri
näyttely Strindbergin Taidesalongissa 1926. Tampereella, jossa hän asui
toistakymmentä vuotta, hänellä on ollut useita näyttelyitä, samoin
Porissa, Jyväskylässä, Oulussa, Kuopiossa ja Turussa. Lisäksi hän on
ottanut osaa yleisiin näyttelyihin Helsingissä.

Emil Danielsson on vielä pirteä ikävuosistaan huolimatta.

— Maaelämän sulot, kuten eräs toinen Eemeli (Jaakkola) pani erään
romaaninsa nimeksi, — pitävät miehensä vireessä.

— Sanoiko hän niin? Saga innostui. — Kyllä siinä perää onkin. Täällä
saa ainakin ruokaa, kun olemme asuneet näillä main vuosikymmeniä.

— Niin kai, hänen miehensä vahvisti. — Ja ainakin raitista ilmaa ja
lisäksi hyvää.




LARIN-KYÖSTI


Larin-Kyöstin ystäväksi tulin samana kevättalvena kuin Kyösti
Wilkunankin, siis vuonna 1915, vaikka tietysti hän runokirjojensa
välityksellä oli ollut hyvä toverini jo ensimmäisistä
»Kevätrallatuksista» asti.

Ja samana keväänä tulin hänet tuntemaan myös hänen kotioloissaan. Hän
näet joutui muuttamaan asuntoa Oulunkylässä, minkä vuoksi hän pyysi
minua apupojakseen selittäen itse olevansa niin epäkäytännöllinen
tavallisissa maallisissa asioissa, ettei hänestä ole niissä mihinkään.
Sellainen hän sitten osoittautuikin olevan. Mutta tuntui kumminkin,
että hän samalla oli kamalan laiska: antoi toisten onnettomien ahertaa
pianon ynnä muiden raskaiden tavaroiden kimpussa ja itse viitsi juuri
ja juuri kantaa käsissään hänelle joskus omistettuja kuivuneita
laakeriseppeleitä. Ehkei olisi niitäkään roikottanut, mutta pelkäsi
luultavasti toisten käsissä niiden murenevan alkutekijöihinsä. (Suo
anteeksi, veljeni Kössi, tämä paasaaminen, mutta se oli todella hikinen
urakka.) Kuitenkin hän oli niin jalomielinen, että vei minut illalla
Oulunkylän Seurahuoneelle ja tarjosi uurastukseni korvaukseksi syömistä
ja jonkin verran juomistakin.

Mutta totuuden nimessä on sanottava, että Larin-Kyösti on minua kohtaan
aina ollut ystävällinen, onpa joskus antanut pienen vipinkin, kun
Helsingin-matkoillani olen joutunut rahapulaan ja on pitänyt päästä
pois siitä Sodomasta. Näen kirjailijain ja taiteilijain puistavan
epäillen päätään: Ohoh, Larin-Kyöstikö olisi vipannut! Vippasi
varmasti, mutta minäpä maksoin takaisin lupaukseni mukaan — vaikkei
lainanantaja uskonut kai sitä itsekään, koska antaessaan mukisi, että
kaikki ne käyvät hänen luonaan kärkkymässä rahaa, niinkuin hän olisi
mikäkin raharuhtinas...

Larin-Kyöstistä on näet hänet tuntevien ihmisten parissa semmoinen
käsitys, että hän on suuri saituri. Mahdollisesti onkin, mutta niin
olen minäkin. Kenties tämä yhteinen luonteenpiirre yhdistääkin meitä.
Olemme saitoja sillä tavalla, että silloin kun meillä on rahaa
rutkemmin, me sitä myös viljelemme kuin olisimme mitäkin miljonäärejä,
mutta kun rahaa ei ole, muutumme niin saakurin saidoiksi. Kerran
Larin-Kyösti kertoi Kööpenhaminassa pistäytyessään olleensa eräänä
ihanana aamuhetkenä niin hyvällä tuulella, että oli heitellyt
pikkurahoja hotellihuoneestaan kadulle ihmisten poimittaviksi. Tämä nyt
oli sellainen runoilijan päähänpisto.

Ymmärräthän leikin, Kössi, ja suot anteeksi, jos tässä on tullut
sanotuksi vähän liikaakin — olethan runoilija — ja varsinkin nyt, kun
tyytyväisenä asut omassa tusculumissasi Oulunkylässä ilman harmittavia
vuokralaisia sinulla on valta suhtautua suurpiirteisesti pikku
nalkutuksiin. Olet isäntä talossasi, ruoka-aikasi ovat vakiintuneet ja
elät yleensä kuin Aaprahamin helmassa emännöitsijäsi vaalimana.

Tuon huvilan rahoittamisvaiheista kerrottakoon pieni episodi.

Syksyllä 1917 runoilija lähti lausuntakiertueelle. Hän järjesti eri
paikkakunnille tilaisuuksia, joissa lausui omia runojaan hankkiakseen
huvilaansa varten rahoja, menetteli siis samoin kuin Eino Leino
aikaisemmin. Sain Kyöstiltä kortin Savonlinnaan. Siinä hän ilmoitti
saapuvansa silloin ja silloin ja pyysi minua huolehtimaan sopivan
juhlasalin vuokraamisesta. Kun olin ollut paikkakunnalla vasta runsaan
kuukauden enkä siis tuntenut montakaan kaupunkilaista, vielä vähemmän
juhlasaleja, annoin salin hommaamisen näyttelijä Roineen tehtäväksi.
Runoilija saisi yöpyä meillä.

Arvasin vanhasta kokemuksesta, että vierailijalle pitäisi hommata myös
hiukan jotakin miestä väkevämpää — runoilija oli itsekin vihjannut
siihen suuntaan kortissaan — mutta sitähän ei saanut siihen aikaan
muualta kuin apteekista, sillä trokarien tavaraan ei lehtimiehen palkka
riittänyt. Menin sen vuoksi hyvän ystäväni tohtori P. Alopaeuksen
puheille ja esitin hänelle huoleni. Tohtori ymmärsi tilanteen, nousi
naurahtaen ja nouti kellarista kokonaisen pullon Jamaica-rommia.

— En viitsi kirjoittaa reseptiä. Mutta kas, tässä tämä pullo, ota se.
Maksusta ei kysymystäkään.

Ketterästi nousin minäkin ja kiitin tohtoria kädestä pitäen.

— Maistakaa sitten minunkin onnekseni, hän virkkoi viime sanoikseen.

Larin-Kyösti saapui. Söimme päivällisen ja tullasimme jo hiukan
Jamaica-pulloakin. Sitten läheni lausuntailtaan lähtö. Ennen sitä
Larin-Kyösti kiusasi mukaansa pienen rohtopullollisen tuota jaloa
juomaa väittäen muutaman tilkan sitä tekevän hyvää lausuntanumeroiden
välillä. Sen kyllä uskoin, sillä lausuja kulautti suuhunsa vain sen
verran, että hieno punerrus paistoi poskipäillä hänen astuttuaan
jälleen yleisönsä eteen, jota juhlassa olikin miltei täysi huone.
Larin-Kyösti on muutenkin myhäilevä olemukseltaan, mutta aina
myhäilevämpänä hän väliaikojen jälkeen ilmestyi katederiin.

— Olipa hyvä, ettei sitä nektaria ollut enempää, sanoi runoilija
ohjelman loputtua mennessämme herrasväki Roineen tarjoamille
illallisille, joille oli kutsuttu kaupungin kerma pormestarista alkaen.

Siellä tarjottiin aluksi oikein vanhan kansan tuutingit herroille
ja viiniä naisille. Runoilijamme oli jo perin hyvässä vireessä
istuttaessa illallispöytään. Varovaisuuden vuoksi Larin-Kyösti oli
järjestänyt kiertuematkansa niin, että hänen seuraava esiintymisiltansa
oli vasta kaksi päivää myöhemmin. Noilla illallisilla ei pidetty
puheita. Leipurimestari Kuutti kyllä yritti tapansa mukaan puhua
kunniavieraalle, mutta Larin-Kyösti kohotti maljansa heti puheen alussa
ja sanoi herttaisesti hymyillen Kuutille: »Mitäs turhista sanoista, kun
on tätä...» Kuutti ymmärsi yskän ja yhtyi leikkiin lopettaen puheensa
heti alkuun.

Terveenä miehenä Larin-Kyösti seuraavana päivänä astui junaan,
kun ensin olimme käyneet saunassa. Elisenvaara oli hänen seuraava
pysähdyspaikkansa. Siellä hän sitten esiintyikin viimeisen kerran.
Hänen oli keskeytettävä lupaavasti alkanut kiertuematkansa, sillä
Suomen taivas näytti siihen aikaan pimeältä ja myrskyä uhkaavalta —
lähestyttiin kansalaissotaa. Elisenvaarasta hän matkusti Viipurin
kautta Oulunkyläänsä. Sieltä hän sitten kirjoitti meille tästä kohtalon
oikusta.

       *       *       *       *       *

Muististani nousee vielä seuraava kuva Larin-Kyöstin ystävyydestä.

Asuin keväällä 1926 Turussa ja olin ilman vakituista tointa. Olin
haeskellut työtä, »työtä mitä vain», niinkuin lehti-ilmoituksiin
on tapana panna, mutta tuloksetta. Vihdoin ryhdistäydyin ja läksin
Helsinkiin. Asuin Larin-Kyöstin huvilassa Oulunkylässä, mistä
käsin tein tiedustelumatkoja ja kävin puhuttelemassa kustantajia,
mainospäälliköitä ja kaikenlaisia johtajia. Kaikki turhaan!

Mutta kuinka hyvin muistankaan tuon oloni ja eloni Kyöstilässä. Se ei
hevin haihdu mielestä.

Sillä vaikka melkein kaikki lähimmät omaiseni — paitsi vaimoni ja vanha
äitimuorini — olivat kääntäneet minulle selkänsä, niin sinä, Kyösti,
ymmärsit tuskani ja epätoivoisen asemani. Sinä — käyttääkseni Raamatun
sanoja — ravitsit minua, kun minulla oli nälkä, sinä juotit minua, kun
janosin — puuttui vain, ettet vielä vaatettanutkin minua...

Kiitos tästä näin vuosien päästä!

Senkin jälkeen on ollut mieluista pistäytyä Kyöstilässä. Se kuvastelee
näin muodoin mielessäni kuin keidas aavikkomaassa, vaikka tiedän sen
olevan monille muille vain erämaata.

       *       *       *       *       *

Oli onni ja suuri voitto suomenkieliselle kirjallisuudelle ja eritoten
sen runoudelle, että Larin-Kyöstin riikinruotsalaiset vanhemmat
sattuivat muuttamaan supisuomalaiseen Hämeeseen ja sen pääkaupunkiin
Hämeenlinnaan ennen vuotta 1873, jolloin runoilija syntyi. Jos sattuma,
joka usein näyttelee elämässä ratkaisevampaa osaa kuin yleensä
luullaankaan, olisi viskannut Larsonit esimerkiksi Tammisaareen,
Loviisaan, Hankoon tai jollekin Pohjanlahden ruotsalaiselle perukalle,
silloin kun isä Larson etsi ravintolan paikkaa, olisi Larin-Kyöstin
runosuoni epäilemättä alkanut pulputa maamme ruotsinkielisen runouden
hyväksi.

Mutta Hämeenlinnassa Larin-Kyösti joutui etsimättä suomalaiseen
ympäristöön ja toveripiiriin. Siellä hän sai pikkutenavasta asti
henkeensä ja vereensä niin pysyviä vaikutelmia Sisä-Suomen luonnosta
ja kansasta, että ne vieläkin kaikuvat kauneimmin ja kirkkaimmin
hänen helisevässä kanteleessaan. Missä hän kulloinkin asunee — joko
Oulunkylässä, Suursaaren kalliorannoilla (se saarihan ei kuulu enää
hänelle paremmin kuin Suomen valtiollekaan) tai Turun tienoilla — on
hänen verenkiertonsa kuitenkin aito hämäläistä: hieman myhäilevää
ja sisimmältä olemukseltaan hieman raskaspoljentoista. Hämeessä hän
imi sieluunsa ensimmäisen runoilijainnoituksensa, jolle hän läpi
elämänsä on pysynyt uskollisena. Hämeen vaaleatukkaiset, sinisilmäiset
immet, sen kylät ja kujat teikareineen, piikasineen ja vakavine
isäntämiehineen, hiljaiset järvet ja salolammet, Hämeen kaihoihin
riutuvat illat — ne innoittivat Larin-Kyöstin runoilijaksi. Juuri
ne hänessä piilleen jumalaisen kipinän ohella ovat kohottaneet
Larin-Kyöstin yhdeksi maamme huomattavimmista runoilijoista, aivan
ensimmäisten joukossa mainittavaksi. Ilman häntä olisi suomenkielinen
laulurunous paljon köyhempi ja karumpi. Larin-Kyösti on minulle
kertonut, että Joose Sajaniemen ja Eino Leinon, koulussa karahteerattu
Lämpäksi, esimerkki sai hänetkin yrittämään suomenkielistä runontekoa.
Ja vaikka Eino Leino ja hän sitten kilpaa alkoivatkin julkaista
runokirjojaan, niin he eivät kadehtineet toinen toisiaan.

— Pysyimme aina hyvinä ystävinä, Larin-Kyösti vakuuttaa.

He tiesivät näet, että kummallakin oli oma sarkansa muokattavana
runouden vainioilla. Ja nyt kansamme saa iloita ja olla ylpeä näistä
kahdesta runoveikosta ja heidän sykähdyttävistä tuotteistaan.

Suotakoon minulle anteeksi, etten voi kirjoittaa Larin-Kyöstistä
vetämättä mukaan Eino Leinoa. Aina kun muistelen Larin-Kyöstiä,
ajattelen myös Eino Leinoa ja taas päinvastoin, vaikka he
runoilijatemperamentiltaan ja saavutuksiltaan ovat aivan erilaisia.
Yhteistä heillä ei liene paljon muuta kuin se, että heidän
ensiesiintymisensä sattui miltei samoihin aikoihin: Eino Leinon
esikoinen ilmestyi 1896, Kyösti Larsonin seuraavana keväänä. Yhdessä he
vuonna 1895 tulivat samasta lyseosta ylioppilaiksi — Larin-Kyösti oli
jäänyt pari kertaa luokalle — ja esikoisten ilmestyttyä he sen jälkeen
säännöllisesti vuosittain julkaisivat kumpikin runokirjan, toisinaan
parikin, ja tätä jaloa kilvoittelua kesti Eino Leinon kuolemaan saakka.

       *       *       *       *       *

Kun Larin-Kyösti viime vuosisadan viimeisellä kymmenluvulla — siis
samoihin aikoihin kuin Eino Leino Lönnbohm-nimisenä poikasena
Hämeenlinnan lyseon penkillä alkoi sepitellä runoja, ei suomenkielinen
taiderunous vielä ollut sillä korkealla tasolla, millä se on jo
nykyään. Puuttui vielä paljon kielen notkeudesta, monivivahteisuudesta
ja ilmeikkyydestä. Sen jälkeen tapahtunut runokielemme kehitys
taipuisaksi ja sen rehevä nousu on suurimmaksi osaksi juuri
noiden kahden runoilijaveikon ansiota. Valtaisemman vaon tässä
suhteessa on tietysti kyntänyt Eino Leino, joka rikkaat kielivarat
perineenä ja varhain kansanrunouteen perehtyneenä jo koulupoikana
löi ensimmäiset soinnut lyyrastaan ja joka vuosien kuluessa oli
kaiuttava rikasvivahteisimmat, jylhimmät ja suomalaisimmat runot,
mitä kielellämme on synnytetty näihin päiviin asti. Eino Leinohan
on lapsesta alkaen ollut kieli- ja muototaituri. Toisin on ollut
Larin-Kyöstin laita. Hän sai aikoinaan kamppailla paljonkin kielen ja
muodon kimpussa, ennen kuin kykeni alistamaan ne palvelukseensa.

Mutta vaikka kieli ja muoto hangottelivat Larin-Kyöstiä vastaan, hän
ei pelästynyt, vaan kävi rohkeasti kohtaloaan kohti. Runoilijaveri
kuohui pojassa niin väkevänä ja aitona, ettei hän saanut lepoa eikä
rauhaa, ennen kuin rupesi määrätietoisesti kehittäytymään runoilijaksi.
Jo koulupoikana hän loma-aikoinaan heitti kontin selkäänsä ja
painui Hämeen maaseudulle — Tuulos, Lammi, Hauho ynnä muut pitäjät
ovat yhä vielä hänen rakkaassa muistossaan — perehtyäkseen kielen
salatuimpiinkin vivahduksiin itse kielen luojan, kansan, keskuudessa.
Siellä hän liikkui myöhemminkin nuorena ylioppilaana. Samassa
tarkoituksessa hän taivalteli kauempanakin maassamme, muun muassa
Laatokan rantamilla Karjalassa, mistä hänen ensimmäinen näytelmänsä
»Juhannustulilla» (näin sen ensiesityksen Turussa nuorena lyseolaisena
silloisen Maaseututeatterin esittämänä) sekä useat karjalaisaiheiset ja
-sävyiset laulunsa kantavat kauniita todistuksia, kuljeskeli kulkurina
kulkureitten ja mustalaisten parissa, joista hänen runoudessaan on
kajastuksia.

Koska Larin-Kyöstin runotuotanto on ollut tämmöisten vaikeuksien
takaa irrotettavissa, se ei tietystikään ole voinut jättää runoutemme
vainioon niin syvää ja omaperäistä jälkeä kuin esimerkiksi Eino
Leinon, mutta joka tapauksessa: jos Larin-Kyöstin parhaista runoista
valikoitaisiin kokoelma, se olisi kunniaksi minkä maan kirjallisuudelle
tahansa. (Siitä onkin jo valittu, mutta lisä ei tekisi pahaa.)

       *       *       *       *       *

Tämän kirjoittaja muistaa vielä hyvin sen kevään, jolloin Kyösti
Larsonin esikoinen »Tän pojan kevätrallatuksia» juuri ilmestyneenä
sattui käsiini — mistä liekään koulupojalle liiennyt rahoja. Opettelin
itse silloin runontekoa ja uuden tekijän kokoelma vaikutti kuin
sähköisku, ei tappavasti, vaan sytyttävän raikkaasti ja kiihottavasti.
Siinä helähtelivät reippaat maalaissoinnut, ja sen sävelet olivat
suomalaisessa lyriikassa ennen kuulemattomia. Kokoelman runot
vangitsivat lukijansa tuoreudellaan, välittömyydellään ja myhäilevällä
huumorillaan — olkoonpa, että ne joissakin kohdissa vivahtivat Gustaf
Frödingiin, jota Larin-Kyösti ihailee. Joka tapauksessa hänen runojensa
juuret imevät ravintonsa puhtaasti suomalaisesta maaperästä, aina
ja johdonmukaisesti. Esikoista seurasivat »Kylän lauluja», »Ajan
käänteessä», »Kulkurin lauluja», »Unta ja totta» ja useita muita
kokoelmia, milloin lyyrillisiä, kuten edellä luetellut, milloin
kertovia runoelmia, kuten »Etsijän tarina», »Kuisma ja Helinä», »Musta
hepo», »Aslak ja Hetta» sekä »Korpinäkyjä» 1 ja 2. Hänen kynästään
on lähtenyt myös näytelmiä, kuten »Juhannustulilla», »Tuhkimo ja
kuninkaantytär», unelmanäytelmä »Ad astra» ja »Ulkosaarelaiset». Vielä
hän on julkaissut kertomuskokoelmat »Leipä ja laulu», »Katupeilin
kuvia» sekä »Oli kerran». Viimeksi hän on hämmästyttänyt lukijakuntansa
julkaisemalla laajan romaanin. Mies on täyttänyt seitsemänkymmentäviisi
vuotta, mutta on yhä elinvoimainen ja luomiskykyinen.

Aivan erikoisella sijalla Larin-Kyöstin tuotannossa ovat kertovat runot
»Korpinäkyjä», vallankin niiden ensimmäinen osa, sekä mystillinen
näytelmä »Ad astra». Edellisissä runoilijan on onnistunut harvinaisen
omaperäisesti tunkeutua korven huohottavaan olemukseen ja sen
mystiikkaan ja siten välittää »korpinäkynsä» väkevästi lukijalle.
»Korpinäkyjä» vastannee Eino Leinon »Helkavirsiä»: kummankin parhaat
ja syvällisimmät runoilija-avut esiintyvät näissä balladikokoelmissa
voimakkaimpina. Unelmanäytelmä »Ad astra», joka on kirjoitettu jo
1906, on ainoalaatuinen suomenkielisessä näytelmäkirjallisuudessa
niin aiheeltaan kuin käsittelyltäänkin, eikä sen suggeroiva vaikutus
varmaan heikkene näyttämölläkään. Mutta luulen, ettei sitä ole vielä
missään teatterissamme esitetty. Sen piti kyllä tulla Kansallisemme
50-vuotisjuhlaohjelmaksi, mutta jostakin käsittämättömästä syystä se
jäikin syrjään ja sen asemesta esitettiin jokin Maila Talvion uusi
näytelmä, joka ei mennyt kuin pari kertaa.

Tästä asiasta tuli muuten puhe, kun Larin-Kyösti kävi luonamme
Piikkiössä vähän ennen viisikymmenvuotiaaksi tuloaan. Käytin
tilaisuutta hyväkseni — isäntänä tein siinä tietysti väärin — ja
häiritsin häntä pienellä haastattelulla.

Sanoin silloin muun muassa:

— Asiasta toiseen. Muistan viime vuonna lukeneeni jostakin
lehdestä, että Kansallisemme viettäessään viime syksynä suomalaisen
näyttämötaiteen 50-vuotisjuhlaa aikoi esittää veljen kirjoittaman »Ad
astran». Miksi tuosta aikomuksesta luovuttiin ja esitettiinkin Maila
Talvion kappale?

— Tutkimattomat ovat herrojen tiet. Minä en tiedä asiasta mitään.
Kai jokin väärinkäsitys sanomalehtiselostajan taholta, niin minulle
selitettiin Kansallisteatterin johdon puolesta. Sattuuhan niitä
semmoisia »väärinkäsityksiä» — miksi ei sattuisi. Syksyllä se sitten
nähdään, minkä vaikutuksen »Ad astra» tekee Kansallisessa, johon sen
pitäisi vihdoinkin tulla. Myös Viipurin näyttämöllä se esitetään ja
mahdollisesti Tampereen Teatterissakin. Sen lisäksi on toiveita, että
se saataisiin siirretyksi saksan ja englannin kielille ja sitä tietä
kenties eurooppalaisillekin näyttämöille. Ajatteles sitä, poika!

Mutta, kuten sanottu, ainakaan meikäläisiin teattereihin se ei liene
vielä päässyt, Unkarissa se tietääkseni on esitetty.

Keskustelimme vielä runoilijan tulevaisuudensuunnitelmista,
merkkipäivän kynnyksellä kun oltiin.

— Niistä lienee viisainta vaieta, sanoi runoilija. — Mutta sen sanon,
että runoja ei kannata sepitellä nykyaikana, niille on vaikea saada
kustantajaa siksi, että ne eivät mene kaupaksi. Ja kustantajien on
pidettävä myös afäärinäkökohdat selvillä — samoin kuin minunkin, jonka
täytyy elää työlläni. Näytelmäkappaleiden nikkaroimiseen nyt aionkin
käydä uhraamalla runouden, lyriikan...

       *       *       *       *       *

Larin-Kyöstin tähänastinen tuotanto on harvinaisen runsas ja
monipuolinen. Hän on muun muassa sepittänyt kaikki Teuvo Pakkalan
»Tukkijoella»-näytelmässä soivat ihanat laulut, vaikkei monikaan sitä
tiedä. Esimerkiksi Pusulassa kesää viettäessämme hyräili joku Sallisen
sisarista, vai oliko tuo nyt Sallisen rouva, jotakin »Tukkijoen»
laulua. Kysyin, tietääkö hän, kuka sen on sepittänyt.

— Mistäpä sen tietäisin, mutta kaunis se on, kuului vastaus.

Larin-Kyösti, joka oli myös tuolla suvenviettomatkalla mukana, vain
hymyili.

— Tässä istuu sen niinkuin kaikkienkin »Tukkijoen» laulujen
kirjoittaja, vastasin osoittaen myhäilevää runoilijaa.

Mutta kuvitelkaa hämmästystäni, kun sellainenkin mies kuin Aapo
Similä, jonka sentään odottaisi erottavan kansanlaulun ja runoilijan
kirjoittaman laulun toisistaan, saattaa näistä erehtyä. Kun hän
eräänä lukuvuonna piti Jyväskylän kansalaisopistossa esitelmän
kansanlauluista, niin hän kanteleensa säestyksellä lauloi kansanlauluna
Larin-Kyöstin »Heilani on kuin helluntai». Satuin olemaan tuossa
juhlassa. Paikkani oli Aapon vieressä, ja kun hän esityksensä jälkeen
istuutui jälleen tuolilleen, sanoin hänelle:

— Laulu, jonka esitit, on Larin-Kyöstin sepittämä.

— Ei suinkaan, sehän on kansanlaulu.

Kun tuo juhla loppui, menimme yhdessä minun kotiini. Löin siellä
Similän eteen Larin-Kyöstin runokokoelman, jossa tuo laulu on.

— Enpä olisi uskonut, Aapo lausui. — Ilmankos tuntuukin kuin siinä
olisi jotain taiderunouden tapaista.

Säveltäjät ovat innoittuneet siivittämään Larin-Kyöstin runoja ja
lauluja enemmän kuin ehkä kenenkään muun suomalaisen runoniekan. Sillä
lailla ne ovat muuttuneet miltei kansanlauluiksi, niin että kaikki
sivistyneetkään hyräilijät ja esitelmöitsijät — kuten edellä olevasta
ilmenee — eivät aina osaa sanoa niiden kirjoittajan nimeä. Se on onni,
joka koituu vain harvojen osaksi ja jota jotkut arvostelijat väittävät
runoilijoiden parhaaksi saavutukseksi. Silloin runo on tunkeutunut
kansan henkeen ja vereen ja kansa on tiedottomasti tunnustanut sen
omakseen, oman sielunsa ja sydämensä hereimpien tunnelmien tulkiksi.

Niin, Larin-Kyösti on enemmän lyyrikko kuin eepikko. Toiset pitävät
sitä avuna, toiset heikkoutena, mutta kukaan ei evänne sen kaaren
kauneutta ja korkeutta, jonka runoilija on Suomen kirjallisuuden
taivaalle kohottanut.

       *       *       *       *       *

On tullut ikään kuin pyhäksi velvollisuudekseni käydä
Helsingin-matkallani myös Kyöstilässä, jossa aina myhäilevä,
hyväntuulinen runoilija jo vanhana hopeapäisenä ottaa tulijan vastaan.
Kaikkein kauneinta on pistäytyä siellä kirkkaana syyskuun ehtoopäivänä,
kun koivut ja vaahterat hehkuvat Oulunkylän katujen ja kujien varsilla.
Milloin Larin-Kyösti on käynyt meillä, hän on saanut yhtä ystävällisen
vastaanoton.

Larin-Kyöstin kanssa olen aikoinani joutunut seurustelemaan enemmän
kuin kenenkään toisen vanhemman kirjailijan kanssa. Eikä mikään ole
rikkonut ystävyyttämme — elleivät nämä muistelmansirpaleet nyt sitä
tee. Vaikka Larin-Kyöstihän voi lohduttautua sillä, että ehkä näistä
pakinoista voisi olla tarvepuiksi hänen elämäkertateokseensa, joka on
vielä kirjoittamatta.

Ihmeellistä kyllä.

Kun esimerkiksi Eino Leinosta on L. Onervan kirjoittama ansiokas ja
vankka kaksiosainen teos, niin pitäisi muistaa myös hänen runoveikkoaan
niin kauan kuin hän vielä on elävien mailla ja siis esimerkiksi hänen
elämäkertansa kirjoittajan haastateltavana.




T. K. SALLINEN


Lienen tullut tuntemaan Tyko Konstantin Sallisen vuoden 1910 vaiheilla.
Seurustelin hänen kanssaan useita vuosia ja vietinpä hänen ja muiden
hyvien ystävien ja ystävättärien seurassa kerran kesälomaakin Pusulan
kirkonkylän Uotilan talossa. Mutta pariinkymmeneen vuoteen en ole
kuullut hänestä enää muuta kuin mitä sanomalehtiarvosteluista olen
lukenut.

Mutta tuohon ajanjaksoon, jona Sallinen kuului tuttavapiiriini,
sisältyi niin paljon kiinnostavaa ja Sallisen olemusta kuvaavaa, että
siitä voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen tukevan kirjan. Sallisen tytär
Irja Salla onkin kirjoittanut isästään, isoisästään ja -äidistään
esikoisromaaninsa.

— Sonninen olisi oikeastaan nimeni, kertoi taiteilija kerran naurahtaen
kuivasti, — mutta isäni, joka valmistui räätälimestariksi, piti sitä
liian maalaisena. Sallinen oli muka fiinimpää, joten tuo Sonninen
ei sopinut enää hänelle. Eräästä suuresta Savon pitäjästä on suku
lähtöisin.

Vaellusvuosinaan Sallinen asui pitkän aikaa Tanskassa. Hän oli
räätälintyöntekijänä Kööpenhaminassa ja Helsingörissä samalla myös
maalaillen. Viimeksi mainitussa kaupungissa hänen työnantajanaan oli
räätälimestari ja tunnettu taiteenkokoilija Rudeng. Tämä osti Sallisen
töitä ja joutui hänen välityksellään läheisiin kosketuksiin muidenkin
suomalaisten taiteilijain kanssa ja hankki kokoelmiinsa huomattavan
määrän heidänkin teoksiaan. Sallisella on Tanskassa vieläkin uskollisia
ystäviä, jotka auttoivat häntä aloittelevana siveltimenkäyttäjänä,
silloin kun hänestä kotimaassa ei vielä mitään tiedetty tai ei oltu
tietävinään. Nämä tukivat hänen työskentelyään ja olivat iloisia hänen
menestyksistään Tanskassa toivoen hänelle samaa onnea Suomessakin.
»Tanssi»- ja »Kinkerit»-nimiset Sallisen maalaukset ovat Tanskan
valtion museossa. Muuten Sallisen vanhin sisar on Tanskassa naimisissa.

— Ne olivat ihania aikoja, työn ja kuumeisen kiireen vuosia, Sallinen
muistelee.

— Entä miten kotimaassa suhtauduttiin taiteeseesi, kun Tanskasta rupesi
kuulumaan viestejä menestyksistäsi?

— Hm, oli kuin olisi vilkuteltu härälle punaista vaatetta. En olisi
välittänyt siitä tuon taivaallista, ainahan kuvaamataiteessa on
totuttu puhumaan myös roskaa. Mutta kun itse Gallen-Kallelakin yhtyi
huutokuoroon, että minä tärvelen väriaistia ja muuta semmoista, niin
se rupesi jo vähäsen suututtamaan minua, lempeätä mutta samalla
tulikiukkuista miestä. Lienenkin eräässä taiteilijain kokouksessa
sanonut mestarista jotakin loukkaavaa, ehkä joskus muulloinkin. Nuoret
ovat ajattelemattomia ja kuvittelevat olevansa maailman napoja.
Ruokokoski, ainainen kumppanini, ja minä olimme silloin vielä nuoria.
Huimapäisyydessämme tulimme tekaisseeksi paljon sellaistakin, mikä ehkä
olisi saanut olla tekemättä.

       *       *       *       *       *

Kevättalvella 1915 tuli päätetyksi, että Sallinen perheineen, hänen
kaksi sisartaan, Larin-Kyösti, tuleva vaimoni ja näiden pakinoiden
kirjoittaja viettäisivät kesää yhdessä jossakin syvällä maaseudulla,
paikassa, missä saisi rauhassa työskennellä, jos haluttaisi, tai
olla työskentelemättä. Ja suopea kohtalo paiskasikin meidät Pusulan
kirkonkylän Uotilan taloon, jossa oli hyvin ystävällistä isäntäväkeä.

Oli siellä minulle tuttu rovastikin, Metsämaan entinen kirkkoherra,
jonka pappilassa kerran kävimme joukolla. Mutta eniten meitä — ainakin
Larin-Kyöstiä ja osaksi Sallistakin — kiinnosti paikkakunnan kirkko.
Tämän kirkon aidalla kehittyi ja kypsyi vähitellen muun muassa eräs
Larin-Kyöstin veikeimpiä lauluja, »Kirkon aidalla». Kirkonkylässä
poltettiin myös kalkkia, ja kalkkiuunien kupeilla me usein seurasimme
silmä kovana polttajien tempauksia ja kuuntelimme heidän selostuksiaan
kalkin syntymisestä.

Larin-Kyösti sai asua omassa kamarissaan. Hänellä oli aina
nukkuessaankin kynä ja paperia tuolilla vuoteen vieressä. Kun kerran
sitä ihmettelin, runoilija selitti:

— Jos näen sopivan unen tai mieleen juolahtaa jotakin lauluihin
vihjailevaa, niin heti herättyäni pistän sen paperille, jos nimittäin
vielä sen muistan. Usein unta odotellessa lojuessani merkitsen myös
mieleeni johtuvat loppusoinnut paperille.

— Onpas tuo runoilijan ammatti helppoa: ei muuta kuin nähdä unta ja
piirtää ne paperille, härnäili Sallinen.

— Mitämaks on sitten sinun ammattisi — samanlaista töhertämistä kuin
minunkin, vastasi runoilija.

— Mutta toista sentään on proosakirjailijan, yhdyin minäkin
leikinlaskuun.

— Vai toista, hymähti runoilija. — Kyllä kai. Sanonkos, millaista se on?

— Sano, sano! pyysi koko seurakunta.

— No, se on semmoista, sanoi runoilija ja heittäytyi samalla
rikkinäiseen riippumattoonsa, niin että se repesi ja istuja putosi
mätkähtäen maahan. — Kas pentele, en luullutkaan tätä näin mädäksi,
tätä riippumattoa. — Hän kömpi jaloilleen ja istui turvalliselle
puutarhanpenkille hymyillen meidän naurullemme. — Niin, se
proosakirjailijan toimi, hän jatkoi, — se on semmoista, ikään kuin
lapamadon kaltaista: kun saa juonen päästä kiinni, niin venyttelee sitä
sitten kuin lapamatoa. No, naurakaahan nyt!

Uotilan taloon kuului eräs autio torppa, joka oli kirkonkylän
liepeillä, ja siellä meidän oli tapana käydä keittämässä päiväkahvia.
Sallinen oli kahvinkeiton mestari, ja hän se luotsasi minutkin sen
salaisuuksiin.

— Kaksi täysinäistä lusikallista ja vähän ylikin kuppia kohden, hän
neuvoi. — Se on minun taksani.

Vaimoväki kuitenkin moitti Sallisen keittämää kahvia liian väkeväksi.
Mutta joivat he sitä sentään, kun olivat ensin tirauttaneet tilkkasen
kuumaa vettä kuppiinsa.

— Te ette ymmärrä mitään hyvästä kahvista, Sallinen ivaili. —
Lehmikarjaa olette...

— Nonoh, noo, Larin-Kyösti yritteli sanoa lepyttääkseen naisväkeämme. —
Puhu vähän siivommin, mestari Sallinen.

Sallinen vain naureskeli ja painui maalaamaan torpan pihalle. Siellä
hän sihtaili ja tähtäili, sovitteli telinettään ja oli vähitellen
tyytyväinen ilmaisten sen iloisella vihellyksellä. Sivellin kävi
kankaalla, tökkäsi siihen väriä, ja joskus se siveli kangasta
vinhemminkin. Riemuisasti pulppusivat vihellykset miehen huulilta sitä
mukaa kuin työ edistyi. Välillä taiteilija pyyhki väriin tuhrautuneita
käsiään ikikulujen samettihousujensa lahkeisiin.

— Niin sinä olet kuin mikäkin kirjava otus, sanoin hänelle, — kun
tuolla lailla teet.

— Ann' olla vain, Sallinen vastasi. — Omatpa ovat housuni.

Heinäkuun loppupäivinä minun oli pakko pistäytyä kotosalla Loimaalla,
mutta aikomuksenani oli vielä palata Uotilaan. Se jäi kuitenkin.
Sain Klaus de Pontilta postikortin, missä tämä ilmoitti, että hänkin
oli löytänyt tiensä tuohon rauhalliseen taiteilijasiirtolaan ja että
hänellä oli mukanaan erinäisiä pulloja viskiä ja konjakkia, »niin että
saavu liukkaasti, ennen kuin ne loppuvat».

Tunsin miehen tavat, ja kun minulla ei ollut enää mitään kiinnekohtaa
Uotilaan, en palannut. Pyysin vain talonväkeä hommaamaan matkalaukkuni
ja polkupyöräni rautateitse Loimaan asemalle. Klasua kiitin kutsusta.

       *       *       *       *       *

Muistuu mieleeni vielä muuan Uotilasta tehty hevosmatka Lohjalle.
Eräänä kesäisen kauniina lauantai-aamuna Sallinen ja minä lähdimme
sinne olutta noutamaan. Mutta kärryjen eteen saamamme hevonen oli
senpäiväinen kuhnuri, etten saanut sitä juoksemaan, vaikka hampaat
irvessä yritin nykiä ohjaksista. Ja niin sitten kävi, että oluttehdas
oli jo suljettu, kun me ehdimme lopultakin perille. Ei auttanut muu
kuin asettua yöksi matkustajakotiin ja aloittaa sunnuntaiaamupäivällä
murheellinen paluumatka.

— Mitähän se runoilija arvelee hukkareisustamme? Sallinen tuumi hevosen
hiljalleen löntystäessä pölyistä maantietä.

— Niin, sehän jäi kieli pitkällä odottamaan tuloamme. Mehuisa olvi näet
virkistää ketä hyvänsä.

— Vallankin jos se on juuri kellarista tuotua.

Tuollaisia me haastelimme, alakuloiset miehet. Ei ole ihme, jos
vesi herahtikin kielellemme, kun ajattelimme kellarinkylmää olutta
köröttäessämme kolisevilla kärryillä kesäauringon paahteessa. Lopulta
Sallinen sanoi ehkä itseään ja minua lohduttaakseen ja mielialaamme
kohottaakseen:

— Mutta näimmehän sentään uusia maisemia tästä armaasta maastamme.

Epäilemättä aika laiha lohdutus.

Kun iltapäivällä myöhään ennätimme Uotilaan, olivat meitä pihalla
vastassa runoilija, koko naisväkemme ja talon poika. Larin-Kyösti
saapui kiireesti nuuskimaan rattaitten takalistoa. Sitten hän katsoi
kysyvästi meihin, ja me katsoimme vastaan. Minä hyppäsin rattailta ja
aloin päästää hevosta valjaista talon pojan avustamana.

— No? tiukkasi runoilija.

— Roskareisu, mutta tulihan tehdyksi, tokaisi Sallinen.

— Enpä olisi uskonut teitä noin huonoiksi miehiksi, runoilija tuhahti.

Selitimme syyn, ja silloin kaikki ymmärsivät. Eihän itse pelsepuupikaan
olisi jaksanut odottaa maanantaihin asti niin kuivassa ja tomuisessa
kylässä kuin Lohja silloin oli.

Niin, monia muitakin muistoja on säilynyt, mutta osa niistä on niin
intiimejä, että puhumatta paras.

Yksi sentään kerrottakoon, nimittäin pirun vierailut eräässä lähiseudun
talossa. Tapaus herätti aikoinaan suurta huomiota kautta maan.
Paholainen näet kolisteli talon huoneissa, heitteli tuhkaa uuneista
lattialle ja ihmisten silmille öisin, viskeli kirveitä ja vasaroita ja
käyttäytyi kaikin puolin häijysti ja nimeään vastaavasti.

Pirun vierailut olivat kuitenkin juuri päättyneet, kun me asetuimme
Uotilaan, mutta uteliaisuudesta kävimme tuossa talossa. Sitä hallitsi
vanhahko isäntäväki, joka asiasta kertoili juohevaan tapaansa.

— Jos se vielä ilmaantuu, niin lennättäkää sana Uotilaan. Sieltä saapuu
uskalias joukko, joka varmasti selvittää tämän kiperän jutun.

Isäntä hymyili.

— Tuskinpa vain. On täällä käynyt herroja jos narrejakin samoissa
meiningeissä. Mutta kun piru sitten on ilmestynyt tekemään piilojansa,
he ovat olleet yhtä neuvottomia kuin tämä alhainen kansakin.

Sanaa ei lähetetty. Piru oli tehnyt talossa tehtävänsä ja ehkä mennyt
toisille tahoille jakamaan ilkeyksiään ja koirankujeitaan. Talon
väkikin voi taas ehtoisin kallistua rauhassa vuoteisiinsa.

Uotilan kesävieraiden poistuttua saapui sinne syyskuussa Viljo Kojo,
joka sai haltuunsa Larin-Kyöstin entisen kamarin. Ja siellä valmistui
sitten Kojon esikoisromaani »Velka», johon arvostelu suhtautui hyvin
suopeasti, muun muassa V. A. Koskenniemi lausui siitä mairittelevia
sanoja, joihin minä omasta puolestani yhdyin täydellisesti.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt haluan palata edellä kerrottuja tapauksia edeltäneeseen
aikaan, vuoden 1914 loppuun. Tuleva vaimoni näet istui silloin Sallisen
mallina. Hän tahtoi ilahduttaa mieltäni jouluna ja yllättää Loimaan
lumisilla lakeuksilla oleilevan pojan muotokuvallaan.

Pari päivää ennen joulua sain Loimaan asemakonttorista ilmoituksen
paketin saapumisesta. Sisällys: muotokuva. Sydämeni hypähti riemusta.
Kiidätin hevosella tuon lähes parikymmenkilometrisen taipaleen kotoani
asemalle ja ojensin ilmoituskortin luukun toisella puolella olevalle
tutulle virkailijalle. Hän etsi ja etsi, mutta ei löytänyt pakettiani.

— Varmasti tämä kortissa ilmoitettu tavara on tullut, hän virkkoi,
— muistan sen hyvin. Mutta mihin kummaan asemamiehet ovat sen
piilottaneet. Maltas, käyn kysymässä tavarasuojasta.

Sillä aikaa minä tarkastelin aseman isohkoa odotussalia, jossa kuhisi
väkeä junien saavuttua kahdelta suunnalta. Katseeni osui seinustalla
nojaavaan kääröön, joka vaikutti juuri sellaiselta kuin taulun
sisältävä käärö näyttää. Kävelin nopeasti käärön luo, jonka osoitepuoli
oli käännetty seinää kohden. Tartuin siihen varovasti ja kurkistin
nimeä. Paketti oli osoitettu minulle! Käärö kädessäni riensin luukulle,
johon tuttu virkailijakin palasi kieltävästi päätään pudistaen.

— Katsohan tätä! sanoin ja nostin käärön luukun tasalle.

— Mistä hemmetistä sinä sen löysit?

— Täältä odotussalista. Mutta ajattelehan, jos se olisi kadonnut, niin
piru olisi perinyt sinut ja koko aseman virkailijajoukon.

— Nonoh, ei suututa, valitan tapausta. Siinä on kai jokin taulu, käärön
muodosta päättäen.

— Niin on.

— Taitaa olla morsiamen kuva, koska näyttää noin suurelta. Paljonkohan
tuollaiset suurennukset tulevat maksamaan?

— Veli voi kysyä valokuvansuurennusasiamieheltä, sillä minä en tunne
niitä asioita. Tämä on maalattu.

— Äläs. No, mitä se sitten maksaa? Ajattelin lähettää suurennetun
valokuvan morsiamelleni, mutta jos maalauksen saisi yhtä huokealla,
niin eiköhän sekin välttäisi?

— En tiedä, mitä tämä maksaa, saan sen joululahjaksi. Mutta veljen
pärstästä riittää kyllä suurennettu valokuvakin. Niin, hyvää joulua
vain.

Kotona kehittelin käärön varovasti auki. Siinä _hän_ oli ilmielävänä.
Äitimuori sanoi:

— Nätti on.

Sisaret ja veli tirkistelivät kauan tuota kuvaa, poistuivat sitten
asioilleen katsahtaen minuun merkitsevästi. Ja hymyilivätkin juuttaat.
Mutta äitimuori jatkoi vakavana:

— En halua asettua tiellesi, koska jo olet aikoja sitten ollut täysi
mies. Toivon vain hartaasti teidän sopivan toinen toisillenne.

Ripustin tuon kalliin kuvan huoneeni seinään työpöytäni yläpuolelle.
Siinä se oli kaikkien nähtävänä. Joulunpyhinä kävi vieraita, sukulaisia
ja muita hyviä kylänmiehiä ja -naisia, myös eräs naapurirusthollin
tytär. Hänkin tirkisteli pitkän aikaa kuvaa.

— Mitäs pidät siitä? kysyin.

— En tierä. Mutta sano minulle, onko se luonnossakin noin rivo?

— Rivo?

Täytyi pidättää naurua ja tyydyin vain hymyilemään, sillä
Länsi-Suomessa, ainakin Loimaan puolessa, käytetään rivo-sanaa samassa
merkityksessä kuin muualla ruma-sanaa. Piti siis ruveta luennoimaan
rivo- ja ruma-sanojen välisestä eroavaisuudesta, mutta tytär jankkasi
vain tietävänsä, mitä puhui.

— No, onko hän sitten noin ruma? taipui hän kumminkin vihdoin utelemaan.

— Mistä mikin tykkää...

Kun sitten kerroin mallille naapurintyttären sanat, hän aivan
kauhistui. Rivo, huh!

Toinenkin arvostelu tuosta maalauksesta. Runoilija ja taidemaalari
Heikki Asunta pistäytyy Jyväskylässä käydessään usein meillä, ja aina
hän jää pitkäksi aikaa katselemaan tuota muotokuvaa. Kerran hän lausui:

— Se on kuin Sibeliuksen sinfonia, niin harras ja juhlavatuntuinen.

       *       *       *       *       *

Sallisen tapasin vielä usein, mutta erittäin selvästi muistan
turkulaisen taiteilijan Ilmari Kaijalan kanssa tekemäni matkan
taiteilijan huvilalle kesäkuussa 1916.

Ilmari ei vielä tuntenut nimekästä taiteilijaa, mutta koko kevään hänen
mielensä oli palanut käydä tervehtimässä Sallista ja Ruokokoskea,
jotka edellisenä syksynä olivat asettuneet omiin huvila-ateljeihinsa
Hyvinkäälle. Ja luotsiksi hän pyysi minua, joka silloin asuin
perheineni Littoisissa.

Kirjoitettiin kortti, ja siihen saapui ystävällinen vastaus:
»Kotona ollaan. Tervetuloa mahdollisimman pian. Asemalta n. 3 km.
Hyvinkään-Karjaan radan varrella. Majatalosta saatte aina hevosen, kun
käskette ajaa Mutilaan maalareiden luokse.»

Mitäs muuta kuin matkalaukku kuntoon. Ilmari tuli meille yöksi ja
sunnuntaiaamuna lähdimme matkalle Helsingin kautta. Mielemme teki
näet hengittää vähän myös pääkaupungin ilmaa. Helsingissä olimme vain
pari tuntia, niin että niukin naukin ehdimme Centralissa hotkaista
aamiaispäivällisen suihimme. Ravintolassa tapasimme Larin-Kyöstin,
josta »Helsingin Sanomain» arvostelija silloin oli lausunut muun
muassa, että hän »nykyisistä kirjailijoistamme on lähinnä Kiveä». Hän
liittyi ilolla kolmanneksi seuraamme.

— Pitänee lähteä katsomaan, miten pojat huviloissaan viihtyvät, hän
tuumi. — Olen siellä tosin jo aikaisemminkin käynyt, mutta ennen
kesälomalle lähtöäni tässä on vielä joutilasta aikaa.

Hyvinkäällä emme malttaneet odottaa hevosta, sillä päivä porotti
tukahduttavasti ja kurkkua kuivi, vaan tilasimme parantolan auton, joka
käden käänteessä lennätti meidät Mutilaan, työväentalon pihalle. Siitä
oli käveltävä pari sataa metriä pitkin kumisevaa santanummea, ja niin
oltiin perillä.

Lohjanselän männikköharjun kupeessa, noin kolmesataa metriä Vantaanjoen
rannasta kohosi vierekkäin kaksi aivan samanlaista huvilaa, joiden
honkaiset seinähirret loistivat valkeuttaan.

Hirveä koirien ulina tervehti meitä.

— Jossakin näillä seuduilla tiimelivät ja metsästelivät aikanaan
Jukolan urheat, karvarintaiset veljet, huomautti runoilija astuessamme
rinnettä alas.

Todellakin!

Tohiseva kangas, joka kumisi askeltemme alla, koirien äkäinen ärhentely
ja männikön voimakas pihkantuoksu synnyttivät vaikutelman, kuin
olisimme lähestyneet seitsemän veljeksen kotitanhuvia.

— Onko tuon koiran nimi Killi vai Kiiski? kysäisin runoilijalta ja
osoitin pörrökarvaista pystykorvaa, jota sen isäntä, Sallinen, juuri
portaille ilmestyneenä koetti rauhoittaa.

— Mitä vielä. Aika huononee, eivät kelpaa enää koirillekaan vanhat
nimet. Fiinimpää pitää olla — se on Irja, vastasi runoilija
paiskatessaan kättä ensin isännälle sitten Irjalle.

Astuimme sisään valoisaan ateljeehen.

Mutta ulkona rähisivät Ruokokosken kaksi koiraa, kaunis terrieri ja
sian näköinen piski, ja santainen nummi kajahteli niiden äkeästä
haukunnasta.

— Ruokokoski on tässä lähellä maalaamassa jotakin tilattua maisemaa,
Sallinen selitti ja meni rauhoittamaan ulvovia paholaisia.

Silmäilimme sillä aikaa ympärillemme. Seinillä oli luonnoksia ja
keskeneräisiä maalauksia, joukossa joku valmiskin, joista muutaman
muistin vielä edellisen vuoden suviselta Pusulan-ajalta.

— Ei kannata rääkätä silmiään, paljasta pötyä, huomautti Sallinen
vaatimattomasti palattuaan sisään. — Nopeastipa sieltä Turusta
tulittekin. — Hänen äänessään oli hieman tyytymätön sävy. — Emme näet
ennättäneet hommata mitään suunavausta.

Mutta Ilmari availi hiljalleen laukkuaan ja kopeloiden sitä puheli:

— Anteeksi on annettava meillekin, kun emme voineet varata enempää.

Sallinen kiiruhti keittiöön, ja tuota pikaa olivat edessämme kahvit ja
kermat.

Ja puhe alkoi luistaa.

Kotvan kuluttua vaipui runoilija tuijottamaan ateljeen akkunain edessä
humisevaa männikköä ja Ilmari alkoi tarkastella Sallisen töitä, vaikka
ne tekijän väitteen mukaan olivat vain »sellaisia». Minä käytin
tilaisuutta hyväkseni pakistakseni isännän kanssa yhtä ja toista.

— Ihmeen pian panitte nämä omat talot pystyyn. Eihän ole kulunut vielä
vuottakaan siitä, kun sinä minun laillani olit katoton mies.

— Ja jo puolen vuotta ollut oman katon alla, Sallinen hymähti. —
Siellähän me Pusulan kirkonaidan vierellä viime kesänä ensi kerran
pohdimme omakotikysymystä.

— Aivan oikein. Ja kolmantena oli tuo runoilija, joka ei vieläkään
ole päässyt niin pitkälle kuin sinä, vaikka hänen minä luulin meistä
ensimmäisenä olevan huvilanomistaja.

— Huvilan omistaminen ei riipu rahoista, vaan tahdosta. Syyskuussa
tilasimme piirustukset arkkitehti Palmqvistilta, lokakuussa alettiin
rakentaa ja joulukuussa olivat majat valmiina, ei tarvittu enää muuta
kuin astua vain oman takan ääreen.

— Oikein amerikkalaista vauhtia.

— Ei siinä olisi tainnut auttaa yksinomaan sekään, Sallinen selitti
edelleen. — Mutta katsos, veli Ruokokoski, joka kaiken äkkää ja
kaikkeen ehtii, oli jo ennakolta katsonut valmiiksi paikan ja
rakennustarpeet sekä suunnitellut kaiken muun, minkä minäkin puolestani
sitten katsoin hyväksi.

— Mitä ihmettä. Te vain katsoitte ja katsoitte. Toiset saavat _ostaa_,
mutta te _katsoitte_ itsellenne huvilat.

Sallinen naurahti.

— Niin se vain kävi, että katsellessamme kaikki valmistui.

— Kuinka paljon te sitten 'katselitte', jos saa luvan udella?

— Miksei saa. Kumpikin huvila tuli maksamaan noin neljä ja puoli
tuhatta markkaa.

Samassa ryntäsi Ruokokoski sisään, katsahti pöytään, latasi kiireesti
itselleen kupin ja ärähti äskeisen keskustelun päätökseksi:

— Vaikka minun huvilani onkin yhtä tuumaa lyhyempi.

— Ja hyvin viihdytte maalla?

— Varmasti. Kuin porsas pahnoillaan.

— Toista kuukautta sitten kävimme viimeksi Helsingissäkin.

Sallinen selitti, ettei hän tosin keväällä ollut paljoakaan tehnyt
työtä, mutta suvikuukaudet hän aikoi punnertaa hiki hatussa. Heillä
molemmilla oli aikomus ottaa osaa Liljevalchin taidehallin syksyllä
Tukholmassa järjestämään näyttelyyn. Olipa Salliselle luvattu sieltä
kerrassaan oma erikoinen huone.

— Tietysti käytät tilaisuutta hyväksesi?

— Sittenpä nähdään. Aion syksyllä avata oman näyttelyn Helsingissä.
Mutta joka tapauksessa otan ainakin muutamilla tauluilla osaa myös
Tukholman-näyttelyyn.

— Samat ovat meiningit minullakin, ehätti Ruokokoski. — Syksyllä oma
näyttely, jota käytän muun muassa Turussa.

— Veljellähän oli tietääkseni siellä näyttely toukokuussa — ainakin
turkulaisissa lehdissä mainittiin siitä.

— Minullako tänä keväänä oma näyttely? Ja lisäksi Turussa!

Ruokokoski nauroi.

— Näettekö te, pojat, useinkin kärpäsiä?

— Emme suinkaan, Kaijala vastasi. — Raij'n taidekaupassa ilmoitettiin
olleen sinun yksityisnäyttelysi.

Ruokokoski oli lentää selälleen.

— Mi-mitä ihmettä!

Lopulta hän sentään uskoi meitä.

— Mutta minulla ei ole ollut mitään tekemistä sen näyttelyn kanssa, hän
sihahti vihdoin.

— Vaikka näytteillä oli kolmisenkymmentä kättesi työtä!

— Vai oikein kol... — perhana!

Ja tunnustaa täytyy, että me toiset olimme yhtä hämmästyneitä kuin
taiteilija itse tällaisesta lievimmin sanoen julkeasta keinottelusta:
järjestetään kokoon haalituista töistä yksityisnäyttely, josta
asianomaisella taiteilijalla ei ole pienintäkään vihiä.

— Katalaa peliä.

— Uutta lajia gulaššiparoniutta.

— Se on melkein samaa kuin jos joku alkaisi kirjailijan luvatta
keinotella hänen teostensa uusilla painoksilla.

— Ja mikä pahinta, se tekee hallaa ensi syksynä aikomalleni
näyttelylle, varsinkin jos siinä, kuten aavistan, on ollut enimmäkseen
keskinkertaisia töitäni, sellaisia, joita en itse olisi koskaan
asettanut näytteille, Ruokokoski virkkoi.

— Etkö tiedä, kuka tuon näyttelyn järjesti?

— En, ja jos tietäisinkin, mitä se enää auttaisi, Ruokokoski sanoi
katkerasti.

Ilta kului hauskasti. Kun seuraavana päivänä hyvästelimme noita
pirteitä, toivorikkaita taiteilijoita, hoksasin kysyä, mitkä ovat
heidän huviloittensa nimet.

— Ei ole vielä ehditty ristiä, vastasi Sallinen hieman epäröiden, mutta
Ruokokoski tokaisi:

— Onpas. Minun huvilani nimi on Humala, Sallisen Krapula.

— Se on totta, toinen myönsi. — Ruumiissaan sen tuntee, noiden nimien
tarkoituksenmukaisuuden.

Totta tosiaan. Istuessamme kuumassa rautatienvaunussa jäsenet kipeinä
meidän täytyi tunnustaa, että olivatpa pojat keksineet oikeat nimet
asumuksilleen.

       *       *       *       *       *

Sallinen on syntynyt Nurmeksessa 1879 räätälin poikana, käynyt
4 luokkaa lyseota ja Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun.
Opintomatkoja hän on tehnyt Ranskaan, Saksaan, Italiaan, Skandinavian
maihin ja Amerikkaan.

— Miten sinä Amerikkaan jouduit? kysäisen häneltä kerran.

— No, kun siellä eräs suomalainen lehti tarvitsi piirtäjää ja
kuvittajaa, niin mikäpäs siinä, minä läksin. Olo oli kaikin puolin
hyvä, mutta sittenkään minua ei miellyttänyt elämä rapakon takana.
Olinkin siellä vain lyhyen ajan.

Sallinenkin on vuosien kuluessa tasaantunut ja tullut väriensä suhteen
säästeliäämmäksi. Entiset rajut värit ovat saaneet väistyä miedompien
ja tarkoin punnittujen yhdistelmien tieltä. Mutta silti ne tehoavat.

Aaro Hellaakoski on julkaissut vuonna 1921 tutkielman Sallisesta. Siinä
ei tietenkään voida puhua mitään viimeisten 25 vuoden töistä. Muuta
kirjaa Sallisesta ei tietääkseni ole julkaistukaan. Valitettavasti.




WÄINÖ AALTONEN


Wäinö Aaltosesta on kirjoitettu ainakin kaksi elämäkertateosta, joista
toisen on sorvannut ylitsevuotavaa kiitosta säästämättä Esko Hakkila,
eduskunnan aikaisempi oikeusasiamies.

Mutta mainittu kirjoittaja on iskenyt kirveensä kiveen ainakin
siinä kohdassa, jossa hän sanoo, että Wäinö Aaltosen Savonlinnan
sankaripatsasta koskevaan hankkeeseen vaikutti muun muassa kirjailija
Joel Lehtonen. Mutta Jukka Lehtonen ei ollut siihen aikaan, kuten ei
milloinkaan talvisin, mailla eikä halmeilla, ei Savonlinnassa eikä
Putkinotkossa.

Asian laita oli aivan toinen.

Meitä oli Savonlinnassa silloin, kansalaissodan päätyttyä, tukku
turkulaisia, muun muassa kaupungin pormestari Aug. Hietaro (nykyään
Alavuden tuomiokunnan kihlakunnantuomari), kaupungin rakennusmestari
Nurmi ja tämän kirjoittaja.

Kun sitten heräsi kysymys patsaan pystyttämisestä eikä sitä
varten valittu toimikunta halunnut haaskata rahojaan kilpailun
toimeenpanemiseen, niin pormestari Hietaro tiedusteli minulta,
toimikuntaan kuulumattomalta, kenelle mielestäni patsaan luominen olisi
annettava.

— Henoh, tietysti Wäinö Aaltoselle.

Kun mukanani sattui olemaan valokuva Alastaron sankaripatsaasta, jonka
paljastustilaisuus oli juuri ollut, näytin sitä pormestarille. — Mutta
nyt tulkoonkin ensin kerrotuksi pieni surullisen lystillinen seikka,
joka liittyi tuohon alastarolaisten patsashankkeeseen.

Savonlinnasta käsin jouduin kerran matkustamaan asioilleni Helsinkiin,
ja tietysti menin tutulle Brondalle. Oli kevätpuoli 1919. Istuin ja
odottelin tuttuja. Vihdoin saapuikin pöytääni Wäinö Aaltonen, joka
silloin ei vielä ollut saavuttanut kuuluisuuttaan. Hän oli apean
näköinen. Minä kyselin pääkaupungin kuulumisia ja hän vastaili
harvakseen.

— Miksi on muotosi murheinen? hoksasin lopulta kysyä.

— Sinultahan on tilattu Alastarolle sankaripatsas, jonka
paljastamistilaisuuskin jo on määrätty, joten sinun tulisi päinvastoin
olla iloinen.

— Siitäpä juuri on muotoni murheinen, Aaltonen vastasi vilkastuen. —
Saan tuosta sankaripatsaasta tuskin tavallisen kivennakuttajan palkkaa.

— Kustannusarviosi oli kai liian alhainen?

— Niinpä niin. Mutta kuka olisi voinut aavistaa sen tulevan maksamaan
niin tuhottomasti.

Löin Aaltosta olalle.

— Älä yhtään hätäile! Tunnen kaikki ne maanviljelijät, jotka
pystyttävät tuon patsaan. Ja jos oikeus ja kohtuus vielä jotakin
merkitsevät, kirjoitan jollekulle heistä liikuttavan kirjeen, ah niin
liikuttavan kirjeen, että isä Jumalakin heltyisi.

Kaiman silmissä syttyi toivonkipinä.

— Teepäs se, veli hyvä, niin ainakin kiitoksen velkaa olen sinulle.

Niin sitten kirjoitinkin ja sanoin muun muassa, että miltä heistä
tuntuisi, jos kuvanveistäjä kiroaisi lopuksi koko patsaan, ja
pyysin muistamaan sen luojaa paljastustilaisuudessa jollakin
pyöreällä summalla. Kirjeeni osoitin vanhalle hyvälle ystävälleni
Väinö Kestilälle, mutta tämä oli tietämättäni äskettäin kuollut
keuhkotautiin. Hänen veljensä avasi kuitenkin kirjeeni ja tiedoitti
sitten minulle, että hän on antanut kaikkien puuhassa mukana olleiden
lukea sen. Ja heidän mielestään kuvanveistäjä oli palkkansa ansainnut —
he muuten olivat ihmetelleetkin kovin alhaista kustannusarviota.

Kävi paremmin kuin hyvin: kuvanveistäjälle ojennettiin muistaakseni
kahdeksan tai kymmenen tuhatta markkaa silloista rahaa. Patsaan
kustannusarvio oli tietääkseni ollut alle kaksikymmentä tuhatta.
Kuvanveistäjä sai siis sievoisen lisäsumman.

No niin. Tämän Alastaron patsaan kuvaa näyttäessäni kerroin pormestari
Hietarolle vielä, että Wäinö Aaltonen otti osaa myös Tampereelle
pystytettävää patsasta koskevaan kilpailuun, mutta hänen luonnoksensa
tuli siellä hylätyksi. Ja kun minulla sattui olemaan valokuva myös
tuosta luonnoksesta, niin näytin sitäkin Hietarolle. Kerroin hänelle
lisäksi — ellei hän sattunut asiaa ennestään tuntemaan — tuon
Tampereen-luonnoksen olleen näytteillä eräiden muiden suomalaisten
taiteilijain teosten rinnalla Kööpenhaminassa, jossa se sai osakseen
kehuvat lausunnot sanomalehtien palstoilla.

— Hyvä on, tämä jo varmasti riittääkin, pormestari sanoi.

— Koetan vaikuttaa toimikunnan herroihin. Ja niinkuin tiedät, minulla
on melko hyvä ulosanto.

Kului viikko, kului kuukausi, eikä asiasta kuulunut sen enempää.

Uudenvuodenpäivänä 1920 kohtalo paiskasi Savonlinnaan taidemaalari T.
K. Sallisen, joka tietysti tuli ensiksi meitä tervehtimään. Hänellä
oli mukanaan Taju-tyttärensä, nykyisin kirjailija Irja Salla. Sallinen
oli aikonut lähteä Tanskaan, mutta jostakin syystä hän kuitenkin
päätti jäädä kotimaahan ja oli nyt lähtenyt tervehtimään Savonlinnassa
olevaa lankoaan. Tietysti myös maalaaminen oli hänellä kiikarissa.
Sallinen viipyikin Savonlinnassa muistaakseni lokakuuhun saakka —
tämän kirjoittajan pistäessä pillit pussiinsa jo syyskuun alussa ja
siirtyessä Tampereelle. Savonlinnan seudun maisemat olivat kuin luotuja
Sallisen temperamentille, ja niinpä siellä syntyivätkin monet hyvät
maisemamaalaukset, jotka ovat oikeaa »vanhaa Sallista».

Mutta annahan olla. Kun Sallisen olo paikkakunnalla tuli tiedoksi,
niin vaikutusvaltaisimmat toimikunnassa olevat henkilöt kysyivät hänen
mielipidettään Wäinö Aaltosen töistä.

— Oolrait, Sallinen virkkoi. — Olisitte tyhmiä, jollette käyttäisi
tilaisuutta hyväksenne ja ottaisi juuri tuota Tampereen kilpailussa
ylenkatsottua luonnosta, jota veljeni Väinö kuulemma on jo suositellut.

Asia ratkesikin sitten Wäinö Aaltoselle myönteisesti: hän sai ilman
kilpailua patsaan veistääkseen. Helmikuun alussa hän saapui nuoren
Aino-rouvansa kanssa Savonlinnaan lopullista sopimuksentekoa varten.
Tuohon patsastoimikunnan kokoukseen oli asiantuntijana kutsuttu myös
Sallinen. Myöhemmin pormestari Hietaro kertoi minulle naureskellen
kokouksen menosta:

— Tuo Wäinö Aaltonen onkin aika iso herra.

— ?

— No kun se käyttää oikein tulkkia.

Vedimme suumme hyväntahtoiseen nauruun, sillä tiesimmehän molemmat,
että Wäinö Aaltonen oli jo silloin hyvin kuuro. Ja kokouksessa hän oli
käyttänyt »tulkkinaan» vanhaa tuttavaansa Sallista, joka ymmärsi puhua
hänelle tarpeeksi kovaa.

Sankaripatsas oli siis jo tavallaan kuuluisa — ollut esillä Tampereella
ja Kööpenhaminassa — mutta kun kuvanveistäjä sitä sitten Savonlinnassa
viimeisteli, niin jopa tulivat eräät tekohurskaat savonlinnalaiset
levottomiksi, sillä patsas, polvistuva sankari, oli ilkosen alasti. He
valitsivat oikein lähetystön, joka pyysi taiteilijaa käyttämään edes
viikunanlehtiä, mutta Wäinö Aaltonen vain nauroi ystävällisesti ja
kalkutteli edelleen välittämättä noiden tekohurskaiden esityksistä.

Ja kaunis ja ylevä on tuo Savonlinnan sankaripatsas. Miten ylväänä ja
hartaan nöyränä kypärää käsissään kantava soturi siinä polvistuukaan
Jumalan eteen. Patsaassa ei ole mitään teennäistä, se on kuin rukous.
Se ja Alastaron sankaripatsas — nainen ja hänen kyynelistään täyttyvä
uurna — ovat tuntemistani sankaripatsaista parhaimpia, antiikkisessa
rauhallisuudessaan vaikuttavimpia monumentteja, joita veljessotamme
kaameiden kuukausien johdosta on pystytetty.

       *       *       *       *       *

Olen tuntenut Wäinö Aaltosen jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan.
Piikkiössä asuessamme hän kävi monta kertaa luonamme, joskus nuoren
vaimonsakin kanssa, ja minä taas vuorostani pistäydyin hänen kodissaan
Hirvensalon rantamilla.

Ihmettelen muuten, kuinka hän raski muuttaa Hirvensalosta, josta
oli muistorikas näköala kaikkiin suuntiin. Mantereen puolella oli
ensin vanha harmaa Turun linna ja Aurajoki, sitten koko kaupunki
Korppolaismäkineen ja taustalla himmeästi näkyville kunnianarvoisine
tuomiokirkkoineen sekä lännessä taas salmen toisella rannalla ihana
Ruissalo vanhoine tammimetsikköineen. Mutta Wäinö Aaltonen oli
suurpiirteinen herra niin yksityiselämässään kuin taiteessaankin.
Hän muutti pääkaupungin läheisyyteen Kulosaareen ollakseen lähempänä
Helsingin »piirejä».

Wäinö Aaltosen kuurous on yleisesti tunnettu asia. Hän on kertonut,
että pienenä pojanvintiönä hänen oli tapana uida ja sukeltaakin
Hirvensalon rantavesissä. Kerran hän sukeltaessaan sai merivettä
korviinsa ja keuhkoihinsakin, ja siitä hänen kuulonsa alkoi heikentyä.

Kuurouteensa kuvanveistäjämme kävi hakemassa apua siihen aikaan
(1924-1925) kovasti mainostetulta lontoolaiselta »ihmelääkäriltä»,
tohtori Streteriltä. Mutta eipä se siellä parantunut ainakaan
ensi kerralla, ja toista kertaa kuvanveistäjällä ei ole ollut
tilaisuutta matkustaa Lontooseen. Palkkioksi tuosta lääkärinhoidostaan
kuvanveistäjä muuten muovaili tohtori Streterin muotokuvan.

Kun hän oli palannut tuolta Lontoon-matkaltaan, satuin tapaamaan hänet
Turun Taidemuseon edustalla, missä hän parhaillaan oli pystyttämässä
Ekmanin ja Westerholmin muotokuvahermejä. Kysyin häneltä tavallisella
äänellä sitä lainkaan korottamatta:

— Paraniko kuuroutesi?

— Mitäh?

Toistin kysymykseni huutamalla.

— Mitä pirua se siellä olisi parantunut? hän huusi vastaan, niin että
lähelläolleet perin arvokkaat turkulaiset vähän niinkuin säpsähtivät
ja pudistivat säälivästi päätään ajatellen kai, että kaikille noitakin
töitä on uskottu.

Mutta kuvanveistäjämme lienee onnellinen kuuroudessaan.

— Sillä katsos, on niin hauska istua esimerkiksi kahvilassa tai
ravintolassa, kun ei tarvitse kuulla kaiken maailman melua ja
joutavanpäiväistä rupattelua ympärillään, on hänen tapanaan sanoa.
Epäilemättä asia on niinkin, mutta jonkinlainen katkeruuden vivahdus
pilkistää sentään sanojen takaa.

Niin, olen monesti ollut juttusilla kuvanveistäjän kanssa. Vaikka
»juttusilla» on oikeastaan väärä sana, sillä hänen kanssaan ajatuksia
vaihtaessa täytyy käyttää kynää ja paperia.

Muistan erään huvittavan tapauksen matkaltamme Helsingistä Turkuun
Karjaan kautta. Kuvanveistäjällä oli nälkä. Vaikka minä olinkin
syönyt jo pääkaupungista lähtiessäni, siirryin hänen pyynnöstään
seuraksi ravintolavaunuun. Se oli melkein tupaten täynnä, ainoastaan
niin ikään matkalla olevan E. N. Setälän pöydässä oli tilaa.
Professori-valtioneuvos kutsui meidätkin ystävällisesti pöytäänsä.
Professori ja kuvanveistäjä olivat tietenkin entuudestaan tutut
keskenään. E. N. Setälä yritti turhaan saada keskustelua käyntiin häntä
vastapäätä istuvan toverini kanssa. Mutta kun professori ei halunnut
ruveta huutamaan, toverini ei siis kuullut mitään eikä sen vuoksi
voinut vastata toisen ystävällisiin sanoihin. Vihdoin Setälä virkkoi
minulle hymyillen:

— Niin kielitaitoinen kuin olenkin, hänen kanssaan en pysty
keskustelemaan.

No, tulkitsin professorin sanat Aaltoselle suoraan hänen korvaansa
supattaen. Ja katso, silloin taiteilijankin kasvot levisivät laajaan,
aurinkoiseen hymyyn.

       *       *       *       *       *

Kun Wäinö Aaltonen keväällä 1923 oli Rooman-matkallaan vaimonsa kanssa,
hän kirjoitti sieltä kirjeen minullekin. Mehän olimme siihen aikaan
hyviä tovereita keskenämme, eikä tuo toveruutemme sittemminkään ole
väljähtänyt siitä päättäen, että milloin vain satun pistäytymään
Helsingissä ja tapaamme siellä toisemme, Aaltonen kutsuu käymään
Kulosaaren huvila-ateljeessaan. Mutta Helsinki on minulle jo vieras
kaupunki, jossa en mielisurmin kävisi muuta kuin välttämättömillä
asioilla. Viimeisestä käynnistäni on jo kulunut yli viisi vuotta.

Tuo kirje on päivätty Roomassa 25. 4. 1923 ja se kuvastaa hyvin
senaikaista, erityisesti toverien kesken tunnettua Wäinö Aaltosta.
Kirjeessä sanotaan muun muassa:

»Täällä on vierähtänyt jo muutama viikko ja hyvä täällä olisi olla,
jos olis vain enemmän rahaa. Minun tuli hommatuksi sitä aivan
riittämättömästi.

Muuten olen saanut ateljeen ja sen puolesta olisi tilaisuus tehdä
töitä, ja innostus tietysti on rajaton, varsinkin kun näille kaiken
maailman taiteilijoille, joita täällä on kuin kärpäsiä kesällä, voisi
näyttää oikein suomalaisella tavalla hurjuutta. Ne ovat niin — huonoja,
etten ole unissanikaan nähnyt. — Kyllä täällä on sentään vanhoja hyviä,
jotka ovat ottaneet taiteen vakavalta kannalta, ottaneet miehestä ulos
mitä miehestä lähtee, mutta — — sen mekin teemme.»

Lopusta selviää kirjeen varsinainen tarkoitus:

»Mutta jos sulla suinkin on mahdollista, niin koeta hommata vähäsen
rahaa, kyllä pidän huolen takaisinmaksusta».

Eihän minulla ollut liikoja rahoja, mutta oli sentään vähän luottoa.
Kiiruhdin yhteisen ystävämme Hannes Sjöroosin luo, jossa tekaisimme
5.000 markan vekselin.

Wäinö Aaltonen palasi saman vuoden kesäkuun alussa kotimaahan ja oli
kutsuttuna vieraanamme Piikkiön Tiitusmäessä palstan isännän täyttäessä
saman kuun lopulla neljäkymmentänsä. Meillä oli silloin muitakin
vieraita, enimmäkseen turkulaisia taiteilijoita, mutta kuvanveistäjämme
pääasiassa piti huolta puhumisesta päivällispöydässä.

Useita kertoja kuvanveistäjä on pistäytynyt Jyväskylässä, mihin hän on
tehnyt eräitä töitä, mutta tämän kirjoittajan, jo kohta kaksikymmentä
vuotta Jyväskylässä asuneen, kotiin hän ei ole löytänyt tietään.
Terveisiä hän on kuitenkin lähettänyt.

Mutta muuan veistos minulla on häneltä muistona. Se on reliefi,
joka kuvaa erästä puolalaista naishammaslääkäriä kädet omituisesti
taivutettuina. Sain sen häneltä käydessäni Tampereelta käsin
Helsingissä syksyllä 1920, jolloin kuvanveistäjällä oli ateljee
Ison-Roobertinkadun varrella, kylmä ja kolea huone, taisi olla vanha
kellari.

Kun pakettiin kääräisty veistos oli vielä tuore, niin se hiukan
»koristui» asetellessani sitä kolmannen luokan hyllylle ja käärepaperin
tarttuessa sen pintaan.

Myöhemmin Wäinö Aaltonen sattui käymään meillä Tampereella, jossa hänen
vaimollaan oli konsertteja, ja näki reliefinsä.

— Sehän on nyt aivan kuin patinoitu, hän nauraa hykersi.

Ikävä vain, että hän valmisti tuota korkokuvaa parisensataa
kappaletta, joista osa varastettiinkin — ehkä pieneksi rangaistukseksi
kuvanveistäjälle, niin ainakin arvelee tämän muistelman kirjoittaja.




AARRE AALTONEN


Kaksi on kuuroa nykyisistä kuvanveistäjistämme. Molemmilla on sama
sukunimi: Aaltonen. Ovat kaiken lisäksi keskenään sukulaisiakin.
Ja vieläpä syntyneet naapuripitäjissä: Wäinö Aaltonen Karmaisten
kappelissa, joka silloin kuului Marttilan emäpitäjään, mutta on jo
vuosikymmeniä ollut itsenäinen kunta ja seurakunta, Aarre Aaltonen taas
Pöytyällä. Aarre Aaltonen on Wäinöä noin viisi vuotta vanhempi.

Aarre on syntynyt maan viljelijäperheen lapsena joulukuun 8. päivänä
1889. Hän kävi Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulun vuosina 1906-1909
ja jatkoi opintojaan Sääksmäellä Emil Wikströmin luona. Sen jälkeen hän
aloitti ulkomaiset opintomatkansa käyden Pietarissa sekä oleskellen
Firenzessä ja Roomassa vuosina 1912-1913. Myöhemmin, vuonna 1920, hän
kävi vielä samoissa taide- ja kulttuurikeskuksissa sekä Pariisissa
vuonna 1923. Nykyisin hän asuu Helsingissä Lallukan taiteilijakodissa.

Aarre Aaltonen on vähemmän kuuro kuin Wäinö Aaltonen. Hänelle
puhuttaessa ei tarvitse jännittää äänijänteitä paljoakaan, sillä hän
ymmärtää, mitä toinen hänelle haastelee, ainakin pääsisällyksen, on
kuin lukisi nuoteista.

Nuoteista hän näet saa selvän, sillä hän on myös musiikkimies, soittaa
ainakin viulua. Tämä pelimannitaito kuulunee suvun ominaisuuksiin,
sillä Aarre Aaltosen veli toimii kanttoriurkurina Paimiossa.

Siihen aikaan kun Aarre (miksikäs muuten olet muuttanut
pääristimänimeksesi Aarre, kun kaikki sinun ystäväsi tuntevat sinut
Aatamina?) Aaltonen ja tämän kirjoittaja vuosina 1922-1926 asuivat
lähekkäin, Aatami Turussa ja minä Piikkiössä, sain monesti kuulla hänen
soittavan viulua, milloin pianon säestyksellä, milloin ilman säestystä,
toisinaan taas pienoisorkesterin jäsenenä. Hänen soittonsa vaikutti
hienostuneelta minustakin, musiikkia verraten vähän ymmärtävästä, ja
asiantuntijat vakuuttivatkin hänen soittavan hyvin. Juuri tästä hänen
musiikkiharrastuksestaan johtunee, että hän »lukee» toisen ihmisen
huulien liikkeistä, mitä hänelle kulloinkin puhellaan.

       *       *       *       *       *

Aarre Aaltonen on miellyttävä henkilö, joka elää omissa maailmoissaan.
En ole kuullut hänen esimerkiksi parjaavan toisia taiteilijoita, mihin
syntiin monet huomatuimmatkin taiteilijamme, kirjailijamme ja näyttämön
edustajamme tekevät itsensä vikapäiksi. Tämä piirre jos mikä todistaa
Aarre Aaltosen luonteen sivistystä, jota olisi suositeltava ei vain
taiteilijoille vaan muillekin ihmisille. Parasta olisi elää vain omaa
elämäänsä ja uurastaa parhaansa mukaan kadehtimatta toisten, ehkä
onnellisempien saavutuksia.

Mutta tämä luonteen sivistys voi koitua myös vaaraksi luovalle
taiteilijalle, niinkuin se on osittain Aarre Aaltoselle koitunutkin.
Hänen luonteensa hienous ja jalous, käyttääkseni näitä kuluneita
sanoja, on estänyt häntä tyrkyttämästä itseään ja töitään. Sen takia
hän on jäänyt syyttä liian paljon syrjään.

Jos verrataan esimerkiksi Wäinö ja Aarre Aaltosen eräitä parhaimpia
veistoksia toisiinsa, niin viivojen rytmiikka on kummankin
kuvanveistäjän luomuksissa kaunista, ilmeikästä ja herkkää, vaikka
työt aiheitten valinnasta riippuen tietysti ovat muuten erilaisia.
Wäinö Aaltonen rakastaa kaikkea suurta ja väkevää, Aarre Aaltonen taas
siroa ja jollakin lailla ns. jokapäiväistä, tämän sanan kauneimmassa
merkityksessä.

Kun näet tarkastelee Aarre Aaltosen töitä, niin huomaa, että etevimmät
niistä ovat mallikelpoisesti tutkittuja ja ratkaistuja niiden olematta
suinkaan niin kolossaalisia ja suuria mitoiltaan kuin Wäinö Aaltosen
suurimmat veistokset. Aarre Aaltosen töissä on lisäksi ikään kuin
jonkinlaista naisellista suloa, jota puuttuu hänen kilpaveikoltaan.
Niissä on joskus myös jotakin syvälle luotaavaa, kun sen sijaan
Wäinö Aaltonen on meikäläisessä taiteessa — ja ehkäpä muuallakin —
tunnustettu voimaihmiseksi. Mutta kenties selventävämpi vertaus on
tämä: Aarre on herkkä uneksija, joka kuin viulun sävelten tahdissa
suunnittelee ja sitten myöhemmin muovailee näkemyksensä graniittiin,
marmoriin tai pronssiin, Wäinö taas kuin titaani, joka luomuksiansa
varten tahtoisi mullistaa maat ja meret ja kaiken niissä olevaisen.
Näin olen heidän taiteilijaolemuksensa ja sielunsa ymmärtänyt. Kenties
se lienee väärä, kenties oikea.

       *       *       *       *       *

Pieni muistelma Aarre Aaltosesta kuvailkoon hänen miellyttävää
olemustaan.

Tämä tapahtui Helsingissä syyskuussa 1933, paikka vastapäätä
Oprista oleva olut- ja viinitupa. Meitä istui siellä illalla kolme
hyvää turkulaista ystävystä, jotka sitä paitsi olimme kotoisin
naapuripitäjistä: kuvanveistäjä Yrjö Liipola, kirjailija Eemeli
Jaakkola ja näiden muistelmien tekijä, jokaisella olutkolpakko nenän
alla. Oli siinä juttua jos millä mitalla. Yrjö Liipolahan on tunnetusti
sanavalmis ja puhelias herra. Hän oli äsken palannut isiensä maille
monivuotisen Unkarissa olonsa jälkeen, ja hänen suunsa se tietysti
pääasiassa kävikin hänen kertoillessaan kuulumisia Unkarista, jossa
Eemeli-velikin oli aikoinaan käynyt. Me kaksi tyyntä ja totista miestä
vain kuuntelimme.

Yrjö Liipola oli juuri laukaissut jonkin iloisen kaskun, kun katuovi
avautui ja sisälle työntäytyi Aarre Aaltonen.

— Hoi, Aatami, raivaa tiesi tänne! huudahti silloin Yrjö Liipola.

Mutta mitä huutoa Aatami olisi voinut kuulla sellaisessa
hornanmyllyssä, sillä jokaisessa pöydässä puheltiin ja kiisteltiin
kilpaa.

— Käy sinä, Eemeli, noutamassa Aatami meidän pöytäämme hakiessasi
kolpakon, Yrjö Liipola sanoi huomatessaan Eemelin nousseen tyhjä
kolpakko kädessään.

Aatami tuli ja sanoi sävyisästi:

— ... että sikaria minä vain valikoimaan. Yösauhut nähkääs.

Eikä huolinut oluesta, vaikka jokainen meistä sitä tarjoskeli, ei edes
viinin tilkkaa ottanut.

— En viiniä juo, en rypäleverta, ne viekää pois, ne sieluni surma ois,
lauloi aikoinaan vanhapoika Juhana Erkkokin, hän vain deklamoi. —
Ottaisin mielelläni olutta ja viiniäkin, mutta ne kumpikin pakkaavat
unettamaan, ja minä aion yömyöhällä vielä vähäsen aherrella.

Hän nousi hymyillen pöydästä meidän kolmen vielä jäädessä istumaan ja
aikaa kuluttamaan.

— Merkillinen mies tuo Aatami, tuumi Liipola. — Ei luulisi
taiteilijaksi, mutta onpas vain, ja päälle päätteeksi hyväkin.

— Aatami on aina ollut kohtuuden mies, sanoin.

— Niin, viini sen paremmin kuin olvikaan ei ole paikallaan työtä
tehdessä, varsinkaan yöllä, Liipola virkkoi. — Sen tietänette tekin,
pojat. Niin, että eiköhän mekin aleta jo lähteä.

       *       *       *       *       *

Aarre Aaltosen luomuksista ovat edustavimmat Mynämäen sankaripatsas,
Äiti ja lapsi (marmoria, Ateneumissa), Tytön pää (marmoria, Turun
Taidemuseossa), viulutaiteilija Jean de Niwinski (pronssia, Turun
Taidemuseossa), Valon tulo Pohjolaan (marmorikohokuvat Turun
yliopistossa), Käpylän kirkon veistokset sekä lisäksi suuri määrä
lapsimuotokuvia (mm. prof. Aarni Penttilällä Jyväskylässä).

Aarre Aaltosen kohtalona näyttää olevan, että hän saa elää ja
työskennellä »suuren nimen» — Wäinö Aaltosen — varjossa. Arvelen, että
vasta molempien kuoltua tuleva aika taidehistorioissaan osannee asettaa
nämä kummatkin töineen siihen oikeaan ja tasapuoliseen valaistukseen,
mihin ei vielä ole mahdollisuutta. Silloin Aarre Aaltonenkin pääsee
tuon suuren nimen varjosta ja silloin kummankin etevän kuvanveistäjämme
hyvät ja huonot puolet asetetaan siihen arvoon, mikä niille kuuluu.

       *       *       *       *       *

En ole tavannut Aarre Aaltosta Turun-aikojen jälkeen, paitsi silloin
olut- ja viinituvassa, enkä niin muodoin tunne hänen viimeaikaisia
töitäänkään.

Mutta jos kohtaisin hänet vielä joskus tässä elämässä, niin hän
varmasti ilostuisi niinkuin minäkin. Hänen silmänsä ja kasvonsa
alkaisivat loistaa — niin kuvittelen — ja hyväntahtoisesti hän
virkahtaisi niinkuin niin usein ennenkin tavatessamme toisemme Mannisen
kahvilassa:

— Terve terve pitkästä aikaa. Hauska tavata vanha, hyvä kumppani.

Minulla on Aarre Aaltoseltakin muistona muuan työ, isohko tuhkakuppi.
Se on kipsiveistos ja kuvaa syntiinlankeemusta. Vaimoni on käyttänyt
sitä pöytälamppunsa alustana. Ällös pahastu siitä, veljeni Aatami,
leikinymmärtävä mies.




F. E. SILLANPÄÄ


Vaikka Vaaskivi on kirjoittanut ansiokkaan elämäkertakuvauksen Frans
Eemeli Sillanpäästä, niin ei kai ole haitaksi pieni muistelmakimppu
entisten lisäksi tästä nykyhetken kuuluisimmasta suomalaisesta
kirjailijasta, tohtorista ja Nobelin-palkinnon saajasta.

Jo ennen kuin tutustuin henkilökohtaisesti Sillanpäähän, olin
keväällä 1915 usein keskustellut hänestä Kyösti Wilkunan kanssa.
Kirjailijanuransa alussa Sillanpää käytti nimimerkkiä Syväri ja
kirjoitteli erääseen helsinkiläiseen päivälehteen ja ehkäpä muihinkin
lehtiin ja aikakauskirjoihin erittäin ansiokkaita ja herkkävireisiä
maalaiselämän tuokiokuvia. Ne pyrkivät mielestäni kuvailemaan tuota
elämää ja sen ilmiöitä ikään kuin jostakin sisältäpäin poiketen
siten olennaisesti totutusta kansankertomustyylistä. Kun kerran tuli
puheeksi suomalaisen kaunokirjallisuuden tulevaisuus ja sen kehittäjät,
huomautin Wilkunalle:

— Eiköhän tuosta Syväristä mahda kehittyä ainakin yksi napa, jonka
voimasta kirjallisuutemme rupeaa virkistymään ja edistymään.

Wilkuna heitti silmälasiensa takaa tutkivan katseen minuun ja
nähdessään vakavan naamani hän hetkisen tuumittuaan virkkoi:

— Voipa olla niin, että Sillanpäästä tulee kansallemme uusi ja
toivottavasti loistavakin nimi. Hänellä on suuret lahjat.

Tuntui kuin Wilkuna olisi pelännyt kilpailijaa kirjallisella
kynnöksellä, mutta toiselta puolen: kuinka oikein hän osasikaan
profetoida Sillanpään tulevan aseman kirjallisuudessamme. Professori
J. V. Lehtonen onkin arvostellessaan Wilkunan jotakin teosta
lausunut, että Wilkunassa oli jonkinlaista vanhantestamentin aikaista
profeettaa, vaikka tuskinpa Lehtonen tarkoitti suorastaan kirjailijan
ennustajankykyjä.

Sitä vastoin kirjailija U. V. Valakorpi erehtyi sangen pahasti.
Syksyllä 1915 hän kävi luonani Viialassa ja kertoi tavanneensa
Tampereen aseman odotussalissa »erään toistaiseksi tuntemattoman
kirjailijan, suurisuisen ja leveäliikkeisen».

— Kenet sitten?

— Olipahan vain muuan hämäläinen ylioppilas, Valakorpi sanoi vähän
noin niinkuin yliolkaisesti. — On kotoisin Hämeenkyröstä, Sillanpää
nimeltään ja on sirotellut kirjoitelmiaan erinäisiin lehtiin
Syväri-nimimerkkiä käyttäen.

(Profetoiminen on vaarallista, veljeni Valakorpi, sillä mitäs nyt
sanot ja mihin pensaaseen pääsi pukkaat, kun Sillanpää on saanut jopa
Nobelin-palkinnon!)

       *       *       *       *       *

Lehtimiehenä jouduin vaeltamaan toimituksesta toiseen, kunnes päädyin
kerran Tampereelle, Frans Eemelin koulukaupunkiin.

Puhuttakoon lehtien toimituksista mitä tahansa, niin on niillä ainakin
se hyvä puoli tai miksi sitä sanoisi, että toimittajat niissä oppivat
tuntemaan paitsi muita ihmisiä myös kirjailijoita tai niiksi aikovia
sekä muitakin taiteilijoita. Kirjailijathan ovat toimituksissa melkein
jokapäiväisiä vieraita, varsinkin ne heistä, joilla on tarjottavana
jokin tuote lehteen. Muistan nyt erityisesti Einari Vuorelan, jonka
sama runo oli meidän lehdessämme ja kilpailevassa naapurissa samana
päivänä. Paitsi Einari Vuorelaa muistan toimituksessa käyneistä
myös Kyösti Wilkunan, U. V. Valakorven — Messukylän pojan, joka
sittemmin akoittui ja muutti Hämeenkyröön tavallaan kotivävyksi Emil
Danielssonin, Aaro Hellaakosken, Kalle Löytänän, Gabriel Engbergin,
Väinö Rautalinin, Wäinö Aaltosen, Eemeli Jaakkolan, Urho Ahonurhon ja
monet muut sekä tietysti myös eräät näyttämötaiteilijat.

Mutta erikoismaininnan ansaitkoon Ilmari Kianto, joka Tampereella
lehteä toimitellessani antoi esitelmä- ja lausuntaillan kaupungissa.
Simo Kaario se lausui, ja hyvin lausuikin, eräitä Ilmari Kiannon
runoja. Mutta minä onneton jouduin arvostelemaan tuota tilaisuutta.
Tapauksella oli pienet esi- ja jälkinäytöksensä, joten tulkoot nekin
tässä kerrotuiksi.

Toimittajatoverini John Zidbäck, joka näki Ilmari Kiannon tulevan
toimitukseemme ennen tuota iltaa, murahti, että »siinä se taas saapuu
tyrolilaishattuineen», ja lisäsi minulle:

— Jos hän tulee tänne, niin sano, että olen jo haihtunut. Tunnen herran.

Mutta ennen kuin Zidbäck ennätti haihtua, Kianto olikin jo huoneessa.
Hänen lähdettyään Zidbäck sitten sanoi, että minun oli mentävä
arvostelumielessä Kiannon iltaan.

No, mikäs siinä. Kirjoitin selostuksen Kiannon esitelmästä oman
käsitykseni mukaan. Mutta siitäkös alkoi vimmattu kirjetulva Kiannon
taholta. Minä en vastannut halaistulla sanallakaan, mutta kirjeet
säilytin siltä varalta, että Kianto olisi kirjoittanut jotakin matkalla
saamistaan kokemuksista, niinkuin oli aikaisemminkin kirjoittanut
edellisen kiertomatkansa vaikutelmista.

Tietysti hämmästyin ja kiukustuinkin. Oli outoa, että runoilija,
joka ei ollut saanut kipeästi kaipaamaansa tunnustusta sekavasta ja
hajanaisesta esitelmästään, rupesi haukkumaan kuin koira viatonta
arvostelijaa siitä, että tämä oli vain lausunut vakaasti harkitun
mielipiteensä kirjailijan esitelmästä. Ajattelin jo, että täytyikö
lopettaa Kiannon runokokoelmien ja romaanien lukeminen vain sen
takia, että mies oli noin maineen kipeä. Ja kuitenkin pidin Kiantoa
lukemistani kirjailijoista parhaimpiin kuuluvana.

Ensi kiukkuni haihduttua pääsin kuitenkin itseni herraksi ja sain
mieleni tasapainoon. Nyt koko tapaus hymyilyttää.

       *       *       *       *       *

Sillanpää oli jo julkaissut suuret romaaninsa »Elämä ja aurinko» ja
»Hurskas kurjuus» tullessani hänet tuntemaan »Maaseudun Sanomain»
toimituksessa syksyllä 1920. Ja ensi vaikutelma hänestä?

»Suurisuinen ja leveäliikkeinen» totisesti, mutta ei mauttomasti;
rehevähkö olemukseltaan ja yhtä rehevähkö puheiltaan, välitön
luonteeltaan, saattoi jutella kirjallisista kysymyksistä yhtä
seikkaperäisesti ja asiantuntevasti kuin luonnontieteellisistä
ilmiöistä, vaikkapa aamuun asti. Sillanpää on väärentämätön
satakuntalainen niinkuin minäkin, sillä molempien isien sukujuuret
juontavat alkunsa kokemäkeläisestä maankamarasta. Meistä tuli kohta
ystävykset, samoin vaimoistamme.

Sillanpää asui silloin Hämeenkyrössä ja rakennutteli parhaillaan
huvilaansa. Hän kutsui käymään luonaan katsomassa tuota huvilaa, jonka
hän jo oli ristinnytkin. _Saavutus_ oli oleva sen nimi.

Noudatin kutsua mielihyvin, kun oli muutakin asiaa Hämeenkyröön, piti
näet tehdä lehteä tunnetuksi hämeenkyröläisten keskuudessa, vaikka
propagandatoimintani rajoittuikin sitten vain Sillanpään perheeseen,
Valakorpeen ja pariin kylän isäntämieheen. Niin, joulukuun alkupäivinä
vyötin kupeeni ja tartuin matkalaukkuuni. Matkustin junalla Siuroon
ja sieltä jokilaivalla Laitilan laituriin, siihen laivasiltaan, josta
Sillanpää viimeisessä romaanissaan »Ihmiselon ihanuus ja kurjuus» niin
sykähdyttävästi kertoilee.

Lähellä laituria olevalla törmällä kökötti Valakorven pieni palstatila
rakennuksineen, jotka hän oli saanut appivanhemmiltaan naituaan yhden
Ala-Vakerin talon tyttäristä. Siitä taas viistoon, maantien ja järven
välisellä autiolla ja puuttomalla päkkärällä sijaitsi Sillanpään vasta
osaksi valmistunut kaksikerroksinen asuinrakennus. Siellä ei ollut
vielä kunnossa muita kuin alhaalla keittiö ja tilava kamari sekä
ylhäällä kirjailijan työhuone, josta avautui näköala maantielle.

Sillanpää ja Valakorpi olivat rannassa vastassa ja ohjasivat minut
viimeksi mainitun asuntoon, jossa oli tarkoitukseni yöpyä.

Heti saavuttuani Valakorven emäntä tuli kutsumaan päivälliselle ja sen
syötyämme me miehet läksimme Sillanpään Saavutusta katsomaan. Sillanpää
selvitti innokkaasti asuinrakennuksensa vielä valmistumattoman osan
suunnitelmia:

— Tähän yläkertaan tulee musiikkihuone ja vastapäätä työhuonettani
vieraskamari.

— Mitä, musiikkihuone? kysyin hämmästyneenä, ja Valakorpi naurahti. —
Onko perheessäsi musiikintaitajia? Ehkä emäntä? Vai isäntäkö?

— Enhän minä, emäntä vastasi iloisesti. — Mutta tuo meidän pappa on
semmoinen, että minkä hän kerran päättää, sen hän myös panee toimeksi.

— Enhän minäkään sanan varsinaisessa merkityksessä ole
musiikki-ihminen, isäntä myönsi.

— Sullahan on sormet paksut kuin halonhakkaajalla, Valakorpi pisti
väliin ilkamoivasti. — Mennä nyt niillä rimputtelemaan pianoa!

Sillanpää virkkoi painokkaasti ja ehkä vähän tulistuenkin:

— Älä sinä nilviäinen siitä huoli! Niillä sormilla on kirjoitettu
semmoista, joka jää elämään kuoltuanikin, kun sen sijaan sinun kirjasi
ovat kuolleet jo syntyessään. Suotta sinä muutit sinne Ala-Vakerin
rakennukseenkin, jossa me ennen asuimme. Vai tahdotko saada sieltä
minun henkeäni hajuaistimiisi...

— Joko te taas alatte kinastella? sanoi talon Sigrid-rouva
tuskastuneena.

Valakorpi oli lennähtänyt entistä punakammaksi — punainen oli muutenkin
pääväri hänen kasvoissaan — mutta Sillanpää jatkoi rauhallisesti:

— Toden ystäväni Valakorpi sanoi paksuista sormistani. Mutta musiikista
nautin sanomattomasti. Tuumiskelin, että tuo musiikkihuone olisi
tarpeellinen lasten varalle, jos näet heistä jokukaan harjaantuisi
soittamaan pianoa. Mutta käykäähän tänne alakertaan. Järvenpuoleiseen
päätyyn, tänne näin, rakennetaan sellainen vanhanaikainen pirtti...
Pyhiä pihlajia ja koivuja istutamme tontillemme, jahka tässä keritään,
kaikenlaisten hyötykasvien, marjapensaiden, omenapuiden ja sen
semmoisten täydennykseksi.

Kun talo oli tarkastettu, minä painuin illan pimeässä Valakorven kanssa
tämän asuntoon yöpuulle.

Aamulla Sillanpää huomenkävelyllään pistäytyi vielä minua tapaamassa.
Hänessä oli jo silloin jotakin rovastimaista tukevuutta, kun hän
rauhallisesti asteli siellä Hämeenkyrön maisemien piirissä.

       *       *       *       *       *

Sen jälkeen en käynyt enää Saavutuksessa — se oli todellakin nimensä
arvoinen »saavutus», velkarahoilla näet pystytetty —, mutta silti
seurustelumme jatkui. Sillanpää pistäytyi silloin tällöin Tampereella,
joskus vaimoineenkin, jolle hän muuten kotona luki klassillisia ja
vähän muitakin teoksia, etupäässä romaaneja, niin että nuoren rouvan
näköpiiri laajeni ja hän kykeni seurustelemaan luontevasti, koska
muutenkin oli välitön ja herttainen luonteeltaan. Meillä oli silloin
varsin rattoisaa Soukanlahdenkadun varrella sijaitsevassa asunnossamme.

Mutta seuraus kaikesta tästä ja muistakin syistä oli se, että myös
minä hullaannuin ostamaan pienen palan tätä armasta isänmaata, vaikka
esimerkiksi Maila Talvio varoitteli kovasti esittäen kieltelynsä
tueksi Kyösti Wilkunan tapauksen. Ostin Piikkiön aseman luota 1922
asuntotilan, josta muissa yhteyksissä olen jo kertonut. Sinne
Sillanpää lupasi varmasti saapua oikein eukkoineen ja lapsineen
nähdäkseen, olinko muka tehnyt hyvänkin kaupan. Mutta tulematta
hänen jäi. Piikkiöstä käsin toimitin kahtena jouluna Tampereella
ilmestyvää joululehteä nimeltä »Joulukellot», jonka kustantajana
oli ystäväni, liikemies ja näytelmäkirjailija Ossi Johansson,
kirjailijanimellä Kyösti Somero; hänen kynästään ovat lähtöisin
muun muassa historiallinen näytelmä Danton, joka esitettiin ainakin
Tampereen teatterissa, ja muita pienempiä näytelmiä. Sillanpäältä
sain »Joulukelloihin» molemmilla kerroilla novellin. Nämä hän sitten
julkaisi vähän siistittyinä jossakin novellikokoelmassaan.

Tapasin Sillanpään viimeisen kerran hänen ollessaan »Panun»
toimittajana vuosina 1925-1926. Tuo tapaaminen sattui Helsingin
City-ravintolassa ja meillä oli ratki hauskaa. Silloin Sillanpää
tunnusti, ettei hänestä ole lehtimieheksi, ei edes sellaisen
kirjallistaiteellisen julkaisun kuin »Panun» ulosantajaksi.

Sitten hän häipyi perheineen näköpiiristäni ja minun täytyi taas ruveta
jatkamaan lehtimiehen raskasta uraa. Alkoi jälleen vaeltelu lehdestä
toiseen. Silloin tällöin osui silmiini Sillanpään tuttu nimi milloin
jonkin novellikokoelman, milloin romaanin kansilehdeltä, kunnes sitten
sattui käänne Frans Eemelin elämänkulussa.

Otava näet »osti» hänet ikiomakseen kaikkine kirjallisine ansioineen,
puutteineen ja koottuine teoksineen. Kenen haltuun Saavutus jäi, en
tiedä, mutta kesällä 1930 matkustaessani Ikaalisiin huomasin linjurin
akkunasta, ettei huvilan pihalle eikä muuallekaan tontin alueelle ollut
noussut pyhiä pihlajia eikä koivuja, niinkuin Sillanpää oli kerran
toiveikkaana lausunut. Päinvastoin paikka näytti melkein entistäkin
autiommalta.

       *       *       *       *       *

Niin, Frans Eemeliä en ole tavannut pitkään aikaan, mutta hänen äänensä
kuulin puhelimessa, kun syyskuussa 1939 Helsingissä käydessäni soitin
hänelle.

— Arvaa veli, kuka täällä soittaa? kysyin tomppelimaisesti.

— Eiköhän se ole... maltas kun ajattelen... eiköhän se ole Kolkkalan
Väinö, tuli vastaukseksi. — Mutta mistä soitat?

— Täältä Helsingistä.

— No, tule helkkarin liukkaasti kotiini. Olen kyllä kuumeessa ja
vuoteessakin, mutta silti voisimme puhella ja muistella muinaisia.
Puhelinkoneenkin olen siirtänyt tähän yöpöydälle vastatakseni, jos
kysytään.

— Emme ole tavanneet toisiamme sen jälkeen, kun olit 'Panun'
toimittajana Porvoossa. Tapaus sattui syyskuussa 1925.

— Niin, olin silloin käymässä pääkaupungissa, tuulettumassa näetsen,
ja menimme Cityyn. Ja oikein rattoisa ehtoo meillä olikin. Mutta hyvä
Luoja, onko siitä jo niin pitkä aika! Tule, veli hyvä, luokseni,
minulla pitäisi olla täällä klahvin laatikoissa vähän sellaista
nektariakin, jota olen hissukseen nautiskellut pitääkseni kuumetta
kurissa.

Ikäväkseni en voinut noudattaa ystävällistä kutsua, sillä soittaessani
oli myöhäinen ilta ja seuraavan päivän aamujunassa jatkui matkani
Turkuun. Lupailin tosin saapua katsomaan sairasta miestä, mutta
menemättä kuitenkin jäi, sillä kiire oli.

       *       *       *       *       *

Kerran keskustelin Sillanpäästä professori E. N. Setälän kanssa hänen
ollessaan Jyväskylän kesäyliopistossa luennoimassa.

— No, tuleeko Sillanpäältä jokin opus joulumarkkinoille? kysäisin
Setälältä, joka kuului Otavan johtokuntaan.

— Kyllä kai. Hän kirjoittaa joitakin liuskoja, kiidättää ne Otavalle ja
saa niistä rahaa, professori vastasi.

— Luultavasti jokin romaani tai novellikokoelma?

— Niin, en tiedä. Hänellä riittää aiheita rakkaasta Hämeenkyröstään.
— Professori naurahti ja jatkoi: — Pian hän lienee käsitellyt
hämeenkyröläisensä loppuun. Mutta asia on sillä lailla, että mies kuvaa
semmoista, minkä varmimmin tuntee ja vaistoaa. Ja totta puhuakseni,
hämeenkyröläinen asujaimisto ja tienoo ovat kyllä niin laajoja, että
niistä riittää vielä tulevillekin mestareille kuvailemista.

Syksyllä 1943 olin Ikaalisten apteekkarin vieraana juuri niihin
aikoihin, kun Sillanpää oli päässyt vaikean sairautensa jälkeen
tuttujen ihmisten pariin ja tutuille maisemille. Mielelläni olisin
poikennut Saavutukseen, mutta viivyin Ikaalisten apteekkariperheen
vieraana vain yhden yönseudun ja illalla huristin apteekkarin kanssa
takaisin Tampereelle.

Mutta ehkäpä joskus vielä tavataankin...




HANNES AUTERE


Olin elämäni aikaisempina vuosina katsonut silmäni melkein
puolisokeiksi maineikkaisiin varsinaissuomalaisiin kuvanveistäjiin Yrjö
Liipolaan, Aarre Aaltoseen ja Wäinö Aaltoseen. En tullut ollenkaan
ajatelleeksi ketään heidän verroilleen pystyvää.

Vaikka jo yli parinkymmenen vuoden ajan olin asunut Jyväskylässä,
josta parissa tunnissa pääsee linjavaunulla Saarijärven Pajupurolle,
Hannes Autereen valtakuntaan, niin en tuntenut häntä juuri lainkaan
eikä juolahtanut mieleenikään, että hän kykenisi nousemaan edellä
mainittujen taiteilijaveikkojensa rinnalle. Tietysti olin kuullut
hänestä, lukenut hänen töittensä johdosta arvovaltaisten lehtien
julkaisemia yhtä arvovaltaisten arvostelijain kirjoittamia kiittäviä
arvosteluja ja kuullut jyväskyläläisten taiteentuntijain puhuvan
hänestä, nähnyt valokuvia hänen töistään, pienoisveistoksista, jotka
ovat kantaneet hänen nimensä kauaksi Eurooppaan ja Amerikkaan asti,
lukenut hänen luonaan käyneiden haastattelijain haltioituneita
kirjoitelmia ja vieläpä nähnyt Jyväskylän Taiteilijaseuran näyttelyssä
muutamia herkkiä pienoismaalauksiakin häneltä, mutta en koskaan ennen
ollut tavannut tätä saarijärveläistä taikuria — käyttääkseni Autereen
opintotoverin L. Heinosen sattuvaa nimitystä hänestä. Jyväskylän
Taiteilijaseura, joka ei silloin ollut täyttänyt vielä vuottakaan mutta
oli jo perin pirteästi vaikuttanut taiteen tunnetuksi tekemiseksi
niin kaupungissa kuin maaseudullakin, otti asian omakseen, ja niin
huristettiin linja-autolla lähes kolmikymmenpäisenä joukkona kohti
Saarijärveä. Seuralla oli myöhemmin illalla oma ohjelmansa Lanneveden
nuorisoseuran talolla. Sen tarkoituksena oli tehdä Taiteilijaseuran
toimintaa tunnetuksi myös paikkakunnan virkeästi toimivalle
nuorisoseuraväelle — tämä oli muuten ensimmäinen tämmöinen retki.
Iltamassa esiintyivät paitsi nuorisoseuran ohjelmansuorittajia myös
jyväskyläläiset taidemaalarit ja kaksi saarijärvistä, Hannes Autere ja
Yrjö Hakala, sekä muutamat jyväskyläläiset sanasepot.

Mutta tärkeintä matkalla oli ainakin minulle käynti Pajupurolla.
Oli sunnuntaiaamu, kun matkalle sonnustauduttiin jo kello kahdeksan
tienoissa. Matka joutui, tie lyheni ja hyvissä ajoin oltiin perillä,
ensin Lanneveden nuorisoseuran talolla, jossa vain piipahdettiin, ja
sitten pian Pajupurollakin mestarin asunnolla. Jo veräjällä olivat
talon isäntä ja emäntä toivottamassa vieraat tervetulleiksi. Emäntä
ohjasi koko joukon taiteilijan tilavahkoon työpajaan, jossa kahvi
odotti monenlaisille pikkuleipineen, kakkuineen ja vehnäsilleen.

— Niin lähellä asutaan, eikä kumminkaan ole tavattu, sanon.

— Mutta hauska tutustua myöhemminkin, taiteilija virkahtaa
hyväntuulisesti. — Nimeltä tunnetaan.

Taiteilija asuu isältään perimällä tilalla, josta on lohkaistu isohko
huvilatontti. Siihen hän on rakennuttanut, heiluen itsekin salvoksella,
omien piirustustensa mukaisen ateljeen, osaksi kaksikerroksisen
asuinrakennuksen ja viimeisinä vuosina näiden kahden rakennuksen
välimaille yksinkertaisen, tasakattoisen ja valkoiseksi rapatun
rakennuksen, joka nykyisin on perheen varsinainen asuinrakennus. Siinä
on avara olohuone, pieni makuukamari ja suurehko keittiö. Kaikki on
taiteilijan omaa käsialaa, huonekalut, ovien rivat ja koristelut,
kudonnaiset, ryijyt, raanut, tilkkuliimaukset sekä vieläpä kaikenlaiset
neuletyöt. Koko talo muinekin rakennuksineen, pikkulaa myöten, kantaa
kotoisen taiteen leimaa.

Ateljeessa olivat tekeillä vaasalaisen kauppaneuvos Tikanojan tilaamat
neljä suurikokoista miesvartaloa kipsiin muovailtuina. Ne tulevat
valettaviksi pronssiin ja pystytettäviksi Tikanojan kauppapalatsin
julkisivulle Vaasaan. Näistä osa muovaillaan siten, että ne kuvaavat
Tikanojan liikkeen syntyä ja kasvua.

— Voin vain vaivoin liikutella oikeaa kättäni, kuvanveistäjä selittää
äänessä pienoinen valittelu. Ja käykin selville, mistä tämä oikean
käden osittainen rampuus johtuu.

Hän oli kerran seitsemäntoistavuotiaana lähtenyt viemään myllykuormaa.
Reen eteen oli valjastettu nuori vauhko orivarsa, ja kuinka ollakaan,
ajokki säikähti jotakin tiepuolessa heilahtanutta häiläkkää ja
keikahutti rekeä niin, että taiteesta haaveileva nuorimies lennähti
kuormalta. Hän piti kuitenkin suonenvedontapaisesti kiinni ohjista,
poika oli näet hevosmiesten sukua, ja siinä rytäkässä lienee oikea käsi
joutunut kiven tai muun kovan esineen kanssa tekemisiin. Siitä asti
vika on ollut olemassa, vaikka tietysti monet vuodet ovat menneet sen
ilmaisematta olemassaoloaan. Ikävuosien karttuessa tuollaiset kolaukset
alkavat kuitenkin tavallisesti muistuttaa itsestään.

— Mutta ehkä juuri tästä syystä olenkin ryhtynyt entistä enemmän
maalaamaan kuvanveiston jäädessä yhä vähemmälle osalle, taiteilija
jatkaa. — Enkä nyt maalaile, kuten nuoruusvuosinani, suurikokoisille
kankaille laatukuvia kansan elämästä ja oloista, vaan olen
erikoistunut, jos niin voi sanoa, pienoismaalaukseen. Osaksi siksi,
etteivät värit tahdo riittää, osaksi sen vuoksi, että tuommoisissa
pienissä kuvissa saa ilmi juuri sen, mikä on olennaisinta. Esimerkiksi
puun oksa, lumenhaituva ja muut sellaiset ovat usein taulujeni aiheina.
Maalauksissani yritän pyrkiä hieman koloristiseen suuntaan — vaikka
ehkä on väärin sanoa niinkin, sillä vähät minä välitän suunnista,
kunhan vain saisin esille sen kaiken, mikä sisälläni liikkuu ja
ailahtelee.

Näin tämä Saarijärven poika selvittelee ajatuksiaan ja mielialojaan
tutustuttaessaan Jyväskylän Taiteilijaseuran jäseniä teoksiinsa.

Hänen alkutaipaleensa on ollut ohdakkeinen. Ensin hän oli Ateneumissa,
sai välillä paiskia tavallisia sekatyöläisenkin töitä, pääsi sitten
oppilaaksi Gunnar Finnen ateljeehen, meni naimisiin ja asui aluksi
pääkaupungissa, kunnes palasi Saarijärvelle vuonna 1919. Sieltä
hän joutui usein matkustamaan Helsinkiin, ajoi ensin polkupyörällä
lähimmälle rautatieasemalle, joskus syyspimeinä öinä yltä päältä
kuraisena. Veistoksiaan myymään poika painui, mutta hiljaisena ja
arkana hän useinkin joutui kaupittelemaan tuotteitaan pilahintaan
helsinkiläisille taidekauppiaille.

       *       *       *       *       *

Tuo Pajupurolla käynti oli ensimmäinen kosketukseni Hannes Autereeseen.
Mutta kesän ja syksyn kuluessa tapasimme usein Jyväskylässä taiteilijan
käydessä paikkakunnalla, milloin muilla asioillaan, milloin
järjestämässä näyttelyään, jonka hän Jyväskylän Taiteilijaseuran
kutsumana toimeenpani syksyllä 1946.

Kuten meikäläisten tapoihin kuuluu, tulimme ystäviksi keskenämme heti
ensikohtaamalla. Autere kertoili paljonkin humoristisia piirteitä
itsestään ja oppivuosiltaan.

Tässä yhteydessä muistan ainakin erään, joka niin sattuvasti kuvaa
myhäilevää leikinlaskija Auteretta, tätä Kiven tapaista alkuvoimaista
taiteilijaa, että se saattanee lukijankin hyvänmielen vireeseen.

Olipa muuan professori hänen opettajanaan Ateneumissa. Kun toverit
nimittivät häntä, oppilasta, milloin isän sukunimellä Piesaseksi,
milloin Peuraksi, milloin Autereeksi, milloin Pajupuroksi, niin
professori kummastuneena kyselemään:

»Mutta kuinka monta nimeä teillä oikein onkaan?»

»Toverit ovat oikeassa jok'ikinen», vakuutti tuleva kuvanveistäjä.
»Sillä nämä kaikki nimet liittyvät jollakin lailla minuun. Isäni nimi
on Piesanen, myös Peura liittyy minuun, Autere on otettu nimi ja
Pajupuron varrella on kotini.»

»Eihän tämä passaa», professori puheli. »Jokin määrätty sukunimi täytyy
olla jokaisella.»

— Ja niin minusta sitten sukeutui Autere. Muuten harmittaa, kun en
ottanut Pajupuroa tai pitänyt vanhaa, vuosisataintakaista Piesasta.
Autereita on vilisemällä, mutta Piesasia vain kourallinen ja Pajupuroa
vain yksi, nimittäin kotini lähettyvillä virtaileva Pajupuro.

Toisenkin tapauksen taiteilija kertoili:

— Olin silloin jo jonkinlaista nimeä saavuttanut. Tapahtuma-aika
lienee ollut siinä kolmekymmentäluvun lopulla tai neljäkymmentäluvun
alussa, kun muuan suuren liikkeen arkkitehti pyysi minua muotoilemaan
joitakin puuveistoksia rakennettavaan saunaan, tarkemmin sanottuna
sen oviin. No, tein työtä määrättyä, rahtasin luonnokseni Helsinkiin
arkkitehdille nähtäviksi. Hän katseli niitä, tiiraili joka puolelta
ja oli tyytyväisen näköinen. Olin ajatellut ne leikattaviksi suoraan
ovipuun pintaan ja sanoinkin tämän arkkitehdille, mutta hän ilmoitti
ajatelleensa ne liimattaviksi sellaisinaan tavalliselle vaneeriovelle.
Loputtomilta vaikuttavia neuvotteluja käytiin kirjeitse. Mutta minä
väsyin viimein, lopetin kirjeenvaihdon ja panin luonnokset säilöön.
Myöhemmin kuulin eräältä ammattitoveriltani, miten sama arkkitehti
ajoi hänet suoraan pellolle sulasta suuttumuksesta. Taiteilija oli
arkkitehdin pyynnöstä maalannut valmiiksi erään työn, kun arkkitehti
olisi halunnut vain luonnoksen. Nyt noille tapauksille voi vain
hymyillä, ajallinen välimatka on vähentänyt niiden typeryyttä.

Kun tuli puheeksi taiteilijan käyttämä tumma väriasteikko, hän kertoi:

— Nuo tummat värit johtuvat siitä, että syvyys ja tunne tulisivat siten
paremmin esille. Mutta tummatkin värit voivat hohtaa ja hehkua, kun
vain osaa niitä järjestellä. Maalaukseni kohoavat todellisuuspohjalta
— olkoonpa, että niihin sekoittuu jokin määrä mystiikkaa. En kärsi,
että huiskitaan raaoin värein ja huonoin, hutiloiduin vedoin. Se ei
ole vielä mitään taidetta, vaikka joskus niin luullaan, ja ollaan
jo kovasti mestaria. Pannukakku siitä vain tulee, arkipäiväisesti
puhuakseni. Mielestäni maalauksen on oltava maalausta sanan parhaassa
merkityksessä, ei hutilointia, mutta ei myöskään valokuvausta.

— Raamatullisaiheisia maalauksiako? Olen maaseudun kasvattina joutunut
paljon mietiskelemään uskonnollisia asioita, ja muutenkin lienee
pääkopassani jotakin mietiskelyyn taipuvaa. Olen lisäksi joutunut
painimaan oikeata Jaakopin painia itseni kanssa: kumpi on oikea
alani, veisto vai maalaus. Tämä on nyt viime vuosien aikana kovasti
askarruttanut aivojani. Mutta yltyä uskonnollisten aiheiden käsittelyyn
antoivat Mäntän kirkon koristelutyöt, vaikka eivät Raamatun kertomukset
suinkaan olleet minulle vieraita aikaisemminkaan.

— Niin, kerrohan nyt Mäntässä olostasi. Sinähän lienet ollut
kymmenkunnan vuotta vuorineuvos Gösta Serlachiuksen leivissä.

— Todellakin leivissä, taiteilija vastaa naurahtaen.

— Kerro siis, minä vuonna vuorineuvos kävi ensimmäisen kerran luonasi.

— Kesällä 1929. Ja sitten joka kesä, kun hän oli matkalla Viitasaaren
kuuluille, itse Juhani Ahonkin ylistämille lohikoskille tai palasi
sieltä.

— Mitä vuorineuvos, Mäntän keisari, sanoi tavatessaan sinut ensimmäisen
kerran?

— Hän oli silloin rouvansa kanssa. Molemmat katselivat töitäni, ja
varsinkin vuorineuvos oli kiinnostunut. Hän jutteli välillä, että kyllä
mies tunnetaan, katseli ja tuumiskeli itsekseen, mitä lie tuumiskellut,
ja virkkoi sitten lyöden olalleni: 'Nytpä löysin oikean paikan ja
miehen, meistä tulee vielä työtoverit moniksi vuosiksi. Minulla on
teille varattuna työtä paljon, paljon. Tarvitsen teitä.' Ja kun minäkin
tarvitsin ymmärtävää taiteensuosijaa, en pannut pahakseni, kun hän
myöhemmin samana kesänä selitteli ajatuksiaan, Mäntän kirkkoa koskevia
suunnitelmiaan ja puhui omista yksityiskokoelmistaan, joihin halusi
minunkin töitäni.

— Lähtikö veli heti huristamaan vuorineuvoksen autossa Mänttään?

— En toki, niin hätähousu en ollut, vaikka vuorineuvos olisi ottanutkin
minut korjuunsa heti. Mutta muistaakseni jo seuraavalla kerralla 1930
painuin hänen mukanaan, kun Mäntän kirkon koristelu lankesi osalleni.
Puuveistoksin sitten somistin kirkon ja saarnastuolin. Kirkossa on noin
kolmekymmentä puuveistostani, apostolien ja muita kirkollisaiheisia
kuvia. Urkulehteriin tein muun muassa erään maalaisaiheisen sarjan,
joka ei miellyttänyt seurakunnan silloista kirkkoherraa. — 'Miksi ei
noiden tilalle olisi voinut yhtä hyvin järjestää jotakin vakavampaa
elämänkäsitystä esittäviä kuvia?' sielunpaimen lausahti noin niinkuin
hiukan närkästyneenä. — 'Ne kuvastavat nykyajan Raamattua, niissähän
on hyvin paljon oppimista itse kullekin' — tuohon suuntaan vastasin.
Vuorineuvos hyväksyi ilman muuta kuvat — naureskelipa vielä, juutas,
kirkkoherransa ahdasmielisyydelle.

Sitten haasteli taiteilija vuorineuvoksen suhtautumisesta muihinkin
hänen töihinsä. Seuraavin sanoin hän kuvaili Mäntän-aikaansa:

— Alusta alkaen vuorineuvos osoittautui töihini nähden mielestäni
liiankin suopeamieliseksi. Hän asetti minuun luottamuksensa — vieläpä
antoi luottonsakin käytettäväkseni. Osasin toki rehellisenä miehenä
niitä kunnioittaa. Arvelen tämän johtuneen siitä, että hänellä oli
kovasti tarkka silmä erottamaan kelvollisen taideteoksen huonosta,
osaksi ehkä pikkuisen mainetta saanut nimenikin vaikutti edukseni.
Kauanko asuin Mäntässä noina vuosina? En pitkiä aikoja kerrallaan,
enintään parisen viikkoa, useimmiten vain vuorokauden kuin kaupparatsu.
Ja sitten taas autolla kotiin. Hyvää ja kelvollista valmistaessani
halusin näet olla rauhassa. — 'Sinä olet semmoinen kotikarhu',
vuorineuvos lausahti kerran — oltiin jo sinä-tuttavat hänenkin kanssaan.

— Mitä vastasit hänelle?

— En mitään, sillä vastauksesta huolehti silloin Serlachiusyhtymän
palveluksessa toimiva varatuomari Julius Lagus, taulujen keräilijä
hänkin. Hän alkoi nyt puolustaa meitä taiteilijoita sanoen, että
taiteilijat tarvitsevat samoin kuin minkä muun ammatin harjoittajat
tahansa rauhallisen soppensa, jossa saattavat keskittyä ja syventyä
töittensä kehittelyyn. — 'No, niinhän se taitaa olla', vuorineuvos
lausahti kurillisen ilmeen pilkahtaessa silmistä. — Niin sitten
suoritin saamani työt rauhallisesti kotona Pajupurolla. Sieltä
ne noudettiin autolla Mäntän kirkkoon ja vuorineuvoksen omiin
taidekokoelmiin, joista nyt on muodostettu Gösta Serlachiuksen
Taidesäätiön museo Mäntän Joenniemeen, vuorineuvoksen yksityiseen
komeaan taloon. Aina kun Mäntässä sain asiaankuuluvat tiedot mitoista
ja muista orteleista, käännettiin vuorineuvoksen auton kokka taas
kohti Pajupuron 'karhunpesää'. — Kuukausipalkallako vuorineuvoksen
palveluksessa? Mitä sitä kaunistelisi turhia, vajaan vuoden olin, mutta
se vuosi oli pitkä kuin nälkävuosi — siihen ei, luulisin, voisi verrata
edes Saarijärven Paavon kuuluisaa nälkäkuuria, sillä Paavohan oli
vapaa tilallinen, kun minä sen sijaan tunsin itseni melkein orjaksi.
Kuukausipalkkani ei suinkaan ollut huono, ruhtinaallinen se oli, mutta
kun minulle kasattiin semmoisia tehtäviä kuin rakennuspiirustuksia ja
yhtä jos toistakin, jotka eivät oikeastaan kuuluneet alaani, vaikka
selviydyinhän niistäkin, niin palattiin taas entisiin maksutapoihin.

— Miten oli, halusiko vuorineuvos neuvoa ja ohjailla sinua töissäsi?

— Ei, päinvastoin hän antoi minulle täysin vapaat kädet. Senpä
vuoksi olinkin perin tyytyväinen, kun hän ei mitenkään tahtonut
sitoa minua omiin aiheisiinsa ja aikeisiinsa. Hän luovutti joskus
liiankin avonaisen valtakirjan ja minun oli tiedettävä melkein
mitä vain. — 'Kyllä Autere tietää', vuorineuvos väliin virkkoi.
Mutta kyllä vuorineuvos äkkäsi heti, milloin vain oli vähänkin
humpuukinkäryä töissäni, ja hän oli myös kohta valmis huomauttamaan
siitä. Mutta täytyy sanoa, ettei välillämme edes vahingossakaan
esiintynyt hankausta niiden vuosien aikana, joina toimitin hänen
asioitaan. Olihan näet selvää, että minunkin piti olla varovainen
työntämättä hänelle keskeneräisiä tai muuten vajaamittaisia töitä.
Hänhän luotti minuun suuresti. — Mutta tuo lause: 'Kyllä Autere
tekee, kun on pakko ja saa maksun', jonka vuorineuvos lausui joskus,
loukkasi minua, vaikken siitä hiiskunut mitään hänelle. Sehän paljasti
vuorineuvoksen liikemiesominaisuuden, mutta toisella puolella oli hänen
taideteollisuus- ja taidekeräysvimmansa merkittävä hänelle plussaksi.

— Kysyit Huhkojärveä. Se maatila olikin vuorineuvokselle erityisen
rakas, ja hyvin viljelty se oli. Suurella pieteetillä antauduin
sen suunnitteluun. Olen piirtänyt tilan asuinrakennuksen sekä
navetat ja muut ulkosuojat, vieläpä kaivonkin. Nuo työt tein
juuri kuukausipalkollisena, ja itse olin vielä rakennustöitä
valvovana rakennusmestarinakin. Huhkojärvellä ei ole kovinkaan
runsaasti veistoksiani, mutta huonekaluissa kyllä jonkin verran, ja
kattoparruissa on pikku maalauksia. Huhkojärven — kuulemma kuuluisat —
saunanovet ovat kotonani veistetyt. Mäntässä oli käteviä seppiä, joille
piirustin määrlyjen, ovenripojen yms. luonnokset, ja valmiit kappaleet
lähetettiin minulle mahdollisia korjauksia varten. Ja hyvää tuosta
kaikesta tuli, ainakin vuorineuvos oli tyytyväinen. Muuten kannattaa
mainita vielä, että vuorineuvos lahjoitti alaisilleen pikkutiloille ja
torppareilleen piirustuksia, jotta vanhan kansan juhlava leima säilyisi
edelleenkin rakennettavissa taloissa ja jopa ulkohuoneissakin. Tätä
saattaa todella nimittää maaseuturakkaudeksi.

— Paljonko töitäni Mäntässä on? En enää tarkoin muista niiden lukua, en
tullut silloin panneeksi niitä paperille, mutta niiden määrä on legio.
— En muista enää sitäkään, kuinka paljon maalauksia ja veistoksia myin
vuorineuvokselle, mutta on siellä Mäntän Joenniemessä niitä useita
kymmeniä, lukuunottamatta Mäntän kirkon maalauksia ja veistoksia sekä
Huhkojärvellä olevia. Vuorineuvos tilasi vielä sairaana ollessaankin
useita veistoksia, etupäässä Madonnan-kuvia, joita sitten lahjoitteli
enimmäkseen ulkomaisille ystävilleen ja liiketovereilleen. Näihin
vuosiin saakka olen veistänyt myös vuorineuvoksen pojille aina silloin
tällöin jotakin.

— Mutta vielä pari sanaa Mäntästä ja vuorineuvoksesta ja Mänttään
kutsutusta areiopagista. Seikka oli näet sellainen, että milloin
vuorineuvoksella oli jotakin tärkeää suunnitteilla taidetta koskevissa
asioissa, jotka jollakin lailla liittyivät hänen kotinsa tai kirkon
kaunistamiseen, niin hän kutsui Helsingistä taidetta ymmärtäviä
arvokkaita herroja, arkkitehtejä, taiteentuntijoita ja muita sellaisia,
joka tapauksessa sangen viisaita miehiä, sekä minutkin maanmoukan. Ja
sitten pantiin nuo viisaat päät yhteen, niin että ihme oli, elleivät
siinä ratkenneet vähän vaikeammatkin pulmat. Joskus kun oli ratkaistu
alussa ehkä visaiseltakin tuntunut ongelma, pidettiin pienet pidot
vuorineuvoksen käskystä.

Oltuaan hetken vaiti Autere naurahti ja alkoi taas selvitellä:

— Naurattaa vieläkin niin jumalattomasti se ehdotus, jonka vuorineuvos
teki minulle. Hän näet pyysi minua rakennuttamaan oman huvilan
ateljeineen Mänttään, sanoi, että saisin valita mieleiseni paikankin.
Se tulisi seuraamaan minua ja lapsiani kolmanteen ja neljänteen
polveen. Mutta en toki ryhtynyt hulluttelemaan, kun minulla Saarijärven
Pajupurolla oli jo valmis olinpaikka. Ja sitä paitsi, vaikka
Mäntästä olisi valikoitu minulle paikka miten harkiten tahansa, se
olisi ollut minunlaiselleni erakolle rauhaton. Siellä levottomassa
tehdasyhdyskunnassa olisin tuntenut itseni juurettomaksi, kuin irti
reväistyksi kotoisesta, tutusta ympäristöstäni.

— Kerrottakoon vielä, että vuorineuvos Serlachiuksella oli hyvin tarkka
vainu taideteoksien hintaan nähden. Hän kyseli usein, minkä hintaiseksi
arvostelin kulloisenkin työni, ja kun vastasin hänelle summittaisen
hinnan, niin hän hymyillen sanoi: 'Aivan niin minäkin arvelin'. Hänellä
oli tarkka silmä, sanon sen vielä kerran, oikein arvostamaan ne työt,
jotka nyt koristavat hänen taidekokoelmiaan. Tämän tosiseikan ovat
muutkin säätiöön myyneet taiteilijat tunnustaneet.

       *       *       *       *       *

Hannes Autere on syntynyt lokakuun 10. päivänä 1888 maanviljelijän
poikana. Koulut eivät ole tärvelleet hänen tervettä makuaan. Hän on
käynyt vain kansakoulun ja sitten tietysti Ateneumin. Vain kahdesti hän
on käynyt ulkomaisella opintomatkalla, Ruotsissa ja Italiassa.

Ja kätevä hän on melkein kaikilla jokapäiväisen askareen aloilla. Tämän
kyvyn hän on perinyt vanhemmiltaan. Niinpä hän muun muassa valmisti
käytännöllisen maalaustelineen — vanhasta pyykinvääntökoneesta.

— Ja nyt minulla on maalausteline, ettei paremmasta väliä. Sen kun vain
vääntää veivistä, jos tahtoo maalauskangasta kohottaa tai laskea.

Hannes Autere kamppailee parhaillaan siitä, olisiko hänen pantava
maalaus vai kuvanveisto etusijalle. Mutta hänen taiteensa ihailijat
toivovat, että hän suoriutuisi tästä Jaakobinpainistaan niin, että sekä
sivellin että taltta muodostaisivat kauniin, särmättömän kokonaisuuden.




VILJO KOJO


Taidemaalari, runoilija, romaanikirjailija, sanomalehtimies — kaikkea
tätä on Viljo Kojo. Hänessä yhdistyvät onnistuneesti kaikki nämä lajit
ja hän hallitsee kutakin alaansa suvereenisesti.

En muista varmaan, minä vuonna tulin tämän tuhattaiturin tuntemaan,
mutta otaksun sen tapahtuneen kevättalvella 1915, jolloin Tyko
Sallisen kanssa rytiköimme Helsingissä. Ainakin se on varmaa, että
meidän esikoisteoksemme ilmestyivät samana vuonna, siis vuonna 1914,
Viljo Kojolta runokokoelma »Aamutuuli» ja minulta novelli »Lyyli».
Ja sen muistan, että Viljo Kojo peri Larin-Kyöstin kulmahuoneen
Pusulan Uotilan talosta syksyllä 1915. Siellä hän sitten muokkaili ja
viimeisteli ensimmäisen romaaninsa »Velka», joka mielestäni on hänen
kypsimpiä teoksiaan. Se on tosin perin hauras ja ikään kuin käsiin
mureneva, mutta se on hyvin Viljo Kojon taiteilijaominaisuuksien
mukainen, joihin kuuluvat huoleton kansanomainen ja samalla älyperäinen
sanonta sekä terävä ihmistuntemus.

Kun syksyllä 1918 kävin Helsingissä, asuin Viljo Kojon luona. Hänellä
oli pieni työpaja Liisankadun varrella. Ja kun Eemeli Jaakkola, jolle
olin kirjottanut Ypäjälle, ilmestyi pääkaupunkiin samaan aikaan,
niin Viljo Kojo majoitti vielä hänetkin boksiinsa. Parin vuorokauden
kuluttua, saatuani talvipalttooni räätäliltä, häivyin takaisin
Savonlinnaan Eemeli Jaakkolan vielä jäädessä kiinaamaan Viljo Kojon
asuntoon.

       *       *       *       *       *

Seuraavan kerran tapasin Kojon Savonlinnassa kesällä 1919. Silloin
retkeilivät Itä-Suomen lehtimiehet ja faktorit siellä ja Kuopiossa.
Olihan Savonlinnan lehtimiehilläkin jonkinlainen yhdistys, joten
olisi ollut luonnollista, että sikäläisetkin neekerit olisivat
osallistuneet tuohon retkeen. Mutta naapurilehden toimittajista
ei kukaan ollut vastassa Punkaharjulla, jossa retkeläiset kävivät
ottamassa alkuvauhdin, enkä siellä ollut minäkään — kukas sinne omalla
kustannuksellaan!

Mutta aamulla seisoin Savonlinnan satamassa tulijoita vastassa ja
ällistyin pahanpäiväisesti, kun laivan pysähtyessä laituriin tuttu ääni
huusi sieltä varsinaissuomalaisittain murtaen:

— Mikset snää senkin kanalja tullut Punkaharjulle näitä herroja
vastaan, häh?

Tuttu oli mies, jo silloin vanha äijä, Savonlinnan kaupungin puutarhuri
Oksanen, joka todella oli käynyt vastaanottamassa vieraita. Hän katsoi
sen kuuluvan velvollisuuksiinsa, kun ei ketään muutakaan, pätevämpää,
ollut siellä. Oksanen oli lehteni avustajista vakinaisimpia ja
hartaimpia. Vahinko vain, että hänen käsialastaan oli vieraan melkein
mahdoton saada tolkkua, ja kun vei hänen töhertämänsä paperipalan
latomoon, niin sielläkin tahtoi nousta tie pystyyn joidenkin sanojen
kohdalla.

No, annahan olla — käyttääkseni Viljo Kojon mukavaa sanontatapaa —
laivasta putkahti laiturille ensimmäisenä Oksanen ketteränä kuin kärppä
ja supatti korvaani, että mukana olivat muun muassa Viljo Kojo ja
Aukusti Vuorelainen, jotka kovasti olivat muka kyselleet minua. Pian
ilmestyvätkin laiturille retken osanottajat, joista entuudeltaan tunsin
nuo edellämainitut. Vuorelainen hihkaisi heti:

— Mikset saapunut meitä vastaanottamaan?

— Olihan minulla etulainen, tämä Oksanen.

— No, hän olikin mies paikallaan, paasasi kuin paraskin pappi, tuumi
Vuorelainen naureskellen. — Minäkin satun tuntemaan veli Oksasen niiltä
ajoilta, jolloin olin täällä lehtimiehenä.

Poimin joukosta Viljo Kojon ja Niilo Pärnäsen (kirjailijanimeltään Olli
Karilan) ja painuimme asuntooni Kalkkuinniemellä. Perheeni oli maalla
ja piti majaa Rantasalmen Repolahdessa, jossa omistin pienen kalamajan.
Pojat olivat kovasti tupakantuskassa ja minä hommasin heille muutamia
savukelaatikoita. Matkaa jatkettiin iltapäivällä »Heinävesi»-laivassa
ja minäkin lähdin retkeläisten mukaan. Viljo Kojon kanssa sovin niin,
että Kuopiosta matkustamme »Leppävirta»-laivalla Varkauden kautta
kesäasunnolleni.

Saimme »Heinävedestä» avaran hytin, mihin mahtui neljä henkilöä. En
muista enää, kuka oli neljäntenä pyöränä, mutta luultavasti hän oli
sopuisa mies, koska ei pannut pahakseen meidän elellessä noin niinkuin
rusthollarimaisittain. Ei tuo sopuisa mies ollut ainakaan Vuorelainen,
koska hän tavan takaa sivultapäin yritteli seuraamme. Heinävedellä
laivamme pysähtyi yösydämen ajaksi. Ihana oli reitti ja välillä
taisimme pistää lauluksikin.

Kuopiossa olivat ammattiveljet laivarannassa joukolla vastassa.
Katseltiin aluksi kaupunkia vain päällisin puolin, sillä tarkoitus
oli lounaan jälkeen perehtyä siihen perusteellisemmin. Mutta kun
lounaan syönti jatkui tavallista pitempään, niin meille tuli kiire
laivarantaan, sillä »Leppävirta» lähti iltapäivällä. En tiedä,
miten jäljelle jääneet käyttivät aikansa ja mitä tietä he palasivat
kotiseuduilleen.

»Leppävirta» saapui Repolahden laituriin tapansa mukaan aamulla kello
kolmen ajoissa. Mökkimme sijaitsi kapeahkon lahden poukamassa. Saimme
naapurin soutuveneen ja hetken kuluttua olimme perillä, kumpikin
väsyneinä. Hinauduimme ullakolle nukkumaan, jottemme olisi herättäneet
kotiväkeä. Mutta jo varhain kömmimme jälleen alas — nuorena ei tarvitse
unia paljoakaan — ja Viljo Kojo huuhteli parhaillaan eteisessä
hampaitaan, kun vaimoni alastomana, kuten tapoihimme kuului, aikoi
mennä aamutuimaan uimaan. Kumpikin säikähtyi aika lailla ja vaimoni
pujahti takaisin keittiöön, josta sitten alkoi kuulua nauruntyrskettä.
Siellä oli näet myös eräs meillä vieraileva vaimoni ystävätär.

Viljo Kojo sen kun myhäili.

Vietimme pari päivää mökillämme, ja lauantaiaamuna kello kolmen
tienoissa me pojat nousimme taas »Leppävirran» kannelle ensimmäisenä
tavoitteenamme Rantasalmen silta, jossa oli vastassa runoilija ja
myöhemmin kansakoulunopettaja Kalle Julkunen. Hän asui Rantasalmen
kirkonkylässä, on näet oikeita rantsalamelaisia. Rantasalmen laiturista
tulee sievoinen huippaus kirkonkylään, mutta sujuihan se raikkaassa
aamussa melkoisen vaivattomasti.

Kalle Julkunen oli samana vuonna julkaissut ensimmäisen
runokokoelmansa. Sen nimi oli »Laulavia sanoja». Olin lukenut sen
ennen kustantajalle lähettämistä, karsinut siitä muutamia runoja
ja tehnyt eräitä korjausehdotuksia, jotka nuori runoilija auliisti
ottikin onkeensa. Sitten se postitettiin allekirjoittaneen suosituksin
turvin. Ja nyt se läpäisi, vaikka se jo aikaisemmin oli käynyt saman
kustantajan katseltavana. Siihen aikaan suositukset vaikuttivat
suuresti kustantajien päätöksiin — kuinkahan lienee nyt?

Perillä maistelimme Julkusen valmistamaa kaakaolikööriä, mutta sillä
oli se paha vika, mikä aina on hyvillä asioilla: sitä oli liian vähän.
Kalle Julkunen oli sen laittanut Viljo Kojon, vanhemman runoveikkonsa,
kunniaksi. Meidän kahden vieraan oli matkustettava vielä lehteni
johtokunnan puheenjohtajan Kalle E. Pesosen maatilalle Osikonmäen
Pesolaan, minkä vuoksi soitin hänelle, ja hän lupasi lähettää hevosen
meitä hakemaan. Kuultuaan, että olimme Julkusen luona, hän arveli
meidän viihtyvän siellä enemmänkin aikaa ja lausui, että »hevosilla on
nyt vähän kiire näin keskipäivällä, mutta iltasella varmasti tullaan
noutamaan».

Niin siinä sitten oleilimme ja muistelimme muinaisia, kunnes alkoi jo
tulla ilta. Soitin uudestaan Pesoselle. Isäntä lupasi heti hevosen
ja sanoi, että alkakaa vain saapastella tännepäin, niin hevonen
ajopoikineen tulee tiellä vastaanne.

Ja me noudatimme ystävällistä kehoitusta. Parsimme kilometrin, toisen
ja kohta kolmannenkin, eikä ajopoikaa hevosineen vain kuulunut.
Saunat lämpisivät tien varrella taloissa ja tölleissä, vilja oli jo
kuhilailla, tuntui vielä lievää apilan lemua. Ilmassa oli todellisen
lauantaiehtoon tuntua.

Kun olimme jo lähellä päämääräämme, hölkytti tiellä vastaamme hevonen.
Se pysähtyi ja ajopoika kysyi:

— Outtakos työ niitä herroi...?

Vastasimme niitä olevamme, mutta lisäsimme, että »pyöräytä, poika,
liukkaasti hevonen takaisinpäin kotia kohden. Jaksamme me vielä tämän
pienen matkan kulkea, kun olemme jo tänne asti rämpineet».

Isäntä Pesonen kiiruhti hymyillen tervehtimään tulijoita, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Hän sanoi päivän olleen niin työntäyteisen,
ettei hevosta olisi liiennyt.

— Paitsi niin rakkaille vieraille kuin te, hän lisäsi viattomasti.

— Ole vaiti. Sinähän meidät kutsuit, joten olisit ollut velvollinen
haettamaan meidät kirkonkylästä asti.

— Tavallaan kylläkin. Mutta älä siinä murjota, eipäs tämä
virkaveljesikään ole pahoillaan. Ollaan taas ystävyksiä.

Sinä iltana kävi Pesosen saunassa kaksi myrtynyttä miestä isännän
seurassa. Löylynkö ansiota lienee ollut, että hyvä tuuli palautui taas
illallispöytään istuttaessa.

Seuraavana päivänä pojat olivat jälleen Savonlinnassa. Matkustimme
rautateitse Rantasalmen asemalta. Kun olimme syöneet kasinolla krapuja,
painuimme tyytyväisinä nukkumaan kaupunkiasuntooni. Maanantaina
Kojossa heräsi pensselinkäytön vimma, mutta kun hänellä ei sattunut
olemaan maalivehkeitä mukanaan ja kun hän kuitenkin halusi antaa
minulle muistoksi jonkin maalauksen, käväisimme Strengin kirjakaupassa
ostamassa vesivärejä ja pari sivellintä, joilla Kojo näppärästi
tekaisi Saimaan maiseman, aiheena alaston kalliosaari, jolta puut ovat
sukupuuttoon parturoidut.

Viljo Kojo oli siihen aikaan »Karjalan» toimittajana hoitaen
kirjallisuus-, taide- ja teatteriarvosteluja sekä kirjoitellen osuvia
pakinoita. Myös lehden sunnuntailiitteen toimittajana hän huolehti
siihen tulevista kirjoitelmista.

       *       *       *       *       *

Kun Karisto ensimmäisenä kustantajistamme hoksasi panna toimeen
romaaninkirjoituskilpailun, niin Viljo Kojo nappasi siitä ensimmäisen
palkinnon, suuruudeltaan siihenkin aikaan loistelias 50.000 markkaa.
Kilpailun palkinnot jaettiin 1927. Viisaana ja varovaisena miehenä
Kojo sijoitti rahat heti Viipurin läheltä ostamaansa maatilaan. Nyt
sekin omaisuus on mennyt, samoin kuin hänen vanhemmilleen Kaukolasta,
syntymäpitäjästään, ostamansa pientila.

Kojo on luonteeltaan kovin vaatimaton. Erään tätä kuvaavan tapauksen
on minulle kertonut professori Erik Ahlman, joka aikoinaan toimi
Viipurin klassillisen lyseon lehtorina. Hän oli näet kutsunut Viljo
Kojon luokseen erääksi illaksi — professori Ahlman on siitä merkillinen
mies, että hän tuntee melkein kaikki nykyisin elävät suomalaiset
kaunokirjailijatkin. Pidot oli valmistettu, mutta vierasta ei vain
kuulunut, ei edes puhelinsoittoa tullut. Tietysti Ahlmanin perhe oli
pahoillaan, varsinkin kun Kojon tiedusteluun, onko muita kutsuttuja,
Ahlman oli vastannut kieltävästi ja Kojo oli luvannut sitten saapua.

Mitäs tähän sanot, veljeni Viljo Kojo?

       *       *       *       *       *

Kesäkuussa 1924 olin asioillani Helsingissä. Illansuussa käveli
vastaani Viljo Kojo.

— Kas vain, vieläkö veli kuhnailee täällä? Eikö maaseutu houkuttele,
kaunis Kaukolan pitäjä?

— Kyllä, äläkä luule minun niin vietävästi Helsinkiin lemmestyneen kuin
Eino Leinon, mutta on yhtä ja toista tekemistä vielä täälläkin.

Käytiin siitä Seurahuoneen Grilliin. Siellä sitten tarinoidessamme
vääntäytyi sisään Santeri Ivalo ja istuutui pöytäämme.

— Olet siis jo palannut pohjoismaisilta kirjailijapäiviltä Tukholmasta,
huomautin puheen aluksi.

— Ja mitä ne siellä taas fundeerasivat ja päättelivät? Viljo Kojo kysyi.

— Aina yhtä ja toista, mutta kerron sitten, kun olen saanut ensin
hiukan ruokaa.

Santeri Ivalo alkoi kertoa, valitettavasti en enää muista hänen
kertomastaan muuta kuin tämän:

— Meitä oli Suomen kirjailijaliiton edustajina F. E. Sillanpää,
Anna-Maria Tallgren ja minä. Ruotsinmaalaiset, tanskalaiset ja
norjalaiset — varsinkin ensiksi mainitut — pitivät Sillanpäätä
kuin piispaa pappilassa. Sillanpää jäikin vielä Ruotsiin
hengenheimolaistensa pariin. Mutta ennen lähtöämme sovimme siitä, että
esitämme ruotsinmaalaisille isännillemme yhteisen julkisen kiitoksen.
Mutta tämän päivän pääkaupungin lehdissä kerrotaan jo Sillanpään
yksityisestä kiitoksesta.

— Niin kerrotaan, Kojo totesi kuivasti.

— Nyt on tuumittava, kannattaako meidän kahden enää lausua
kiitoksiamme, sanoi Ivalo mietteissään.

Jälkeenpäin en tullut lukeneeksi sanomalehtiä niin tarkalleen, että
olisin huomannut, tuliko tuo kiitosmaininta lopultakaan julkisuuteen.
Mutta sen sijaan muistan hyvin seuraavan päiväisen käyntini »Helsingin
Sanomain» toimituksessa, missä tapasin Santeri Ivalon. Hänen silmänsä
olivat omituisen kosteantuntuiset, kun hän työnsi käteeni päivän lehden
osoittaen sormellaan erästä uutista, jonka yläpuolella oli risti:
Severi Nuormaa oli mennyt.

Siinä istui kaksi miestä alakuloisina. Molempien vankkumaton ja hyvä
yhteinen ystävä oli poistunut elävien ilmoilta.

— Raskasta oli elämä hänellekin, Santeri Ivalo havahtui vihdoin
sanomaan, — kuten kaikille sanomalehtimiehille. Mutta hän uurasti
urhoollisesti loppuun asti.

En voinut muuta kuin myöntää.

       *       *       *       *       *

Vuosien kuluttua kohtasin jälleen Viljo Kojon talvella 1930. Kohtalo
oli näet kiskonut minut uudelleen Jyväskylään, mistä lehtimiesammattini
olin alkanutkin vuonna 1913 jo autuaasti kuolleen »Keski-Suomen»
toimitussihteerinä.

Kojo oli tullut myymään erästä novellikokoelmaansa Gummerukselle, jonka
kirjallisena johtajana silloin toimi niin ikään jo kuollut Martti
Raitio. Kaupat syntyivätkin. Pari päivää kirjailija viipyi kaupungissa.

Sen jälkeen en ole ollut Viljo Kojon kanssa kosketuksissa muuten kuin
kirjeiden välityksellä hänen ollessaan »Karjalan» toimituksessa.




WEIKKO PURO


Weikko Puro: uuttera ja pystyvä sanomalehtimies sekä etevä
taidemaalari. Hän on ollut »Turun Sanomain» toimittajana jo vuodesta
1911, aluksi pääasiassa lehden taidearvostelijana, mutta myös maaseutu-
ja kaupunkiuutisten hankkijana. Viime vuodet hän on hoitanut lehden
päätoimittajan vastuunalaista tehtävää. Eikä vain nimellisesti, vaan
hän kirjoittaa itse myös artikkelin melkein lehden jokaiseen numeroon,
vieläpä toisinaan kaksikin.

Tämä Säkylästä kotoisin oleva mies on syntynyt 1884. Hän on älykäs,
varmaotteinen ja työkykyinen. Se, joka on ollut päivälehden
toimittajana, tietää kyllä mitä se on: aamuvarhaisesta myöhäiseen yöhön
yhtämittaista ja valppautta vaativaa raatamista. Ja siihen sitten
lisäksi vielä taidearvosteluja! Sillä niitäkin Weikko Puro ennättää
kirjoitella tuhkatiheään, käy jopa pääkaupungissa saakka katsomassa
huomattavimpia näyttelyjä, joista sitten kirjoittaa. Voidaankin
väittää, että Weikko Puro on meidän parhaimpia taiteenymmärtäjiämme.
Sisäisesti hienostuneena hän lausuu sanansa ymmärtävän vakuuttavasti,
moittiikin, jos on aihetta, mutta aina hän on arvosteluissaan suopean
tuntuinen. Sen vuoksi »Turun Sanomat» juuri Weikko Puron ansiosta onkin
noussut paikkakunnan ykköseksi taidearvostelun alalla.

Weikko Puro ja Ilmari Kaijala ovat olleet sukulaissieluja eräässä
suhteessa: he eivät panettele ammattitovereitaan eivätkä muitakaan,
niinkuin meillä muilla on usein tapana, vaikkemme sillä aina tarkoita
pahaa. Tämän kirjoittaja ei monikymmenvuotisen ystävyyden aikana ole
kuullut heidän lausuvan pahaa sanaa kenestäkään lähimmäisestään.

       *       *       *       *       *

— No, mutta koska sinä ehdit tarttua siveltimeesi? kysyin äskettäin
Purolta tavatessani hänet lehtensä toimituksessa.

— Käytän kesälomani pensselin heiluttamiseen.

— Tarkoitatko sitä, että kesälomasi aikana, vaikka se onkin
puolitoistakuukautinen, maalailisit syksyn ja talven aiheita?

— En. Minulla on niin hyvä isäntä, että saan pitää lomani milloin
haluan, kunhan vain osan siitä vietän kesäisin. Niinpä nytkin jatkan
lomaani syys-lokakuun vaihteessa.

Weikko Puro oleskeli kesällä 1946 vaimonsa kanssa Keuruulla tohtori
Heikinheimon hoitolassa. Sieltä hän piipahti Jyväskylässä tervehtimässä
paria hyvää ystäväperhettään. Toinen oli Urho Lehtinen, toinen taas
»me».

— Paikka oli ihanteellinen, kertoi taiteilija. — Ainoa varjopuoli
oli se, ettei siellä saanut olla muuta kuin määräajan. Jos oli
tilannut oleskelun esimerkiksi kahdeksi viikoksi, niin ei saanut jäädä
kauemmaksi aikaa, vaikka olisi itkenyt. Pois vain. Uusia vieraita oli
näet tulossa.

Keuruulla hän oli maalaillutkin. Tavallisesti hän aikaisin aamulla
hiipi hiljaa maastoon jo illalla valmiiksi katsomansa aiheen pariin. —
Luonnoksiako? Tietysti — mutta onpa pari teosta jo viimeisteltykin.

— Kun kerran löysitte tien tänne Jyväskylään ja Keski-Suomeen, niin
tervetuloa vastaisillakin lomilla, vaimoni virkkoi.

— Mieli tekee, Weikko vastasi. — Tämä kaupunki esiintyy varsin edukseen
nyt kesäkuun lopulla: suuria komeita kivitaloja, lehteviä puistoja,
puutalojen kodikkaita pihoja, joissa koivut ja muut puut peittävät
kaiken suloiseen siimekseen.

— Tule ja järjestä Jyväskylään oma näyttelysi, kehoitin.

— Täällä on ollut tänäkin vuonna useita taidenäyttelyitä, ja
jollen väärin muista, niin on esillepanijoiden joukossa ollut myös
turkulaisia, tosin nuorempaa polvea. Ja mynttiä ovat lyöneet.

— Surukseni tiedän, sillä tuleehan toimitukseemme myös täkäläisiä
lehtiä. Mutta myntti — mitä se on? Tulee ja menee kuin auer, eikä sitä
enää ole.

Urho Lehtinen, joka on ollut Multialla maalaamassa viikkokausia useina
eri vuosina, kehoitti Weikko Puroa käymään myös siellä. Hän kuvaili
laveasti Multian nähtävyyksiä, sen korpi- ja suomaisemia sekä vanhoja
myllyrakennuksia. Mutta Weikko Purolla oli vain vähän aikaa, sillä jo
ylihuomenissa hänen oli lähdettävä Keuruulta.

Weikko Puro on käynyt Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulun, josta
pääsi 1906. Ulkomaisen opintomatkan hän teki Turun Taideyhdistyksen
myöntämän Dahlströmin apurahan turvin vuosina 1921-1922 Müncheniin,
Dresdeniin, Nürnbergiin ja Berliiniin. Toisen opintomatkan hän on
tehnyt Pariisiin.

Tästä matkasta Puro kertoili kerran hienoinen hymynhäive suupielissään:

— Olin hakenut 1928 Kordelinin apurahaa opiskelua varten Pariisissa,
mutta en tietysti onnistunut saamaan.

— Et tietysti, harvoinpa niitä suodaan maaseudun taiteilijoille.

— Sinähän puhut rohkeasti, mutta totta se sentään taitaa olla. Jotkut
turkulaiset olivat saaneet vihiä tästä epäonnistuneesta yrityksestäni
ja katso ja ihmettele: lehteni johtokunta kustansi minut tuolle
matkalle.

— Kas vain, kaunis teko. Mutta sinähän olet seisonut tuulessa ja
tyvenessä Turun Sanomain palvelijana jo vuosikymmeniä ja olet mitä
ahkerin työmuurahainen.

— Kylläpäs sinä nyt rupeat runolliseksi.

— Muutetaan sitten tahtia. Mikä on ollut jännittävin hetki elämäsi
taipaleella?

— Sen voin sanoa heti. Olin juuri päässyt Taideyhdistyksemme
piirustuskoulusta ja koetellakseni siipiäni osallistuin Helsingissä
pidettyyn Suomen Taiteilijaseuran näyttelyyn. Mutta vain yksi ainoa
pääkaupungin lehti huomasi työni 'Hälisten koski'. Tuo lehti oli
ruotsalainen 'Hufvudstadsbladet'.

— Ja mitä lehti arveli työstäsi?

— Oli varsin toiveikas maalarintulevaisuuteni suhteen.

— Osuiko lehti siinä oikeaan?

— No, en osaa sanoa sitä itse, olenhan jäävi. Mutta sen jälkeen olen
ponnistellut, mikäli lehtityöltä olen saanut aikaa. Ensimmäinen
julkinen tunnustus on aina tekijälle mieluisa. Mutta usein myös
vahingollinen, nimittäin jos asianomainen taiteilija, olkoonpa hän
sitten kuvaamataiteilija, kirjailija tai mikä muu tahansa, kuvittelee
suuria itsestään ja kyvystään ja lyöttäytyy laiskaksi ja leväperäiseksi
eikä enää kehitä itseään. Monen monta hyvääkin aloittelijaa on
ensimmäinen hyvä arvostelu tuhonnut. Lomilla ollessani viihdyn
parhaiten kankaitteni parissa, sillä 'paraskaan ei ole liian hyvää' —
tätä kultaista sääntöä olen pitänyt ohjeenani.

— Mutta eikö lehtityö rasita hermoja äärimmilleen? Eikö tee joskus
mielesi heittää se hiiden tuuttiin?

— Ei suinkaan. Sehän on sentään vakinainen leipäpuuni, jonka turvissa
maalauksenikin valmistuvat ja kypsyvät vähitellen. Mitä suurempi
ponnistelu niiden valmistelussa ja viimeistelyssä, sitä isompi on ilo.

— Aivan samoin on meidän kirjailijoiden laita, niin että kyllä
tunnetaan nuo ihanat ja samalla tuskalliset luomisen hetket tälläkin
puolen barrikadia. Mutta entäs omat näyttelysi, paljonko niitä on ollut?

— Vain kaksi. Turussa 1922 ja Helsingissä Hörhammerin taidesalongissa
1943.

— Mutta olet tietysti osallistunut muihin näyttelyihin sekä Turussa
että pääkaupungissa.

— Olenpa niinkin, Turun Taideyhdistyksen ja Suomen Taiteilijaseuran,
melkein säännöllisesti. Lisäksi töitäni on ollut näytteillä
Hämeenlinnassa, Tampereella, Viipurissa ja Porissa.

— Mieliharrastuksesi?

— Noin parikymmentä vuotta sitten oli mieliharrastukseni puunkaiverrus.
Vieläkin ajatukseni ja joskus myös puukkoni askartelevat puun kimpussa,
vaikka tietysti maalaukset vievät suurimman osan lomastani. Ja hauskaa
on minusta käveleminen, yleensä jalkapelillä eteneminen milloin teillä
ja kujilla, milloin taas metsissä, joissa samoilu on terveellistä ja
herttaista hupia. Liikkumisesta muistuu mieleeni, että kesällä 1907
suoritin suurimman urotekoni taivaltamalla synnyinkylästäni, Säkylän
Vähästäkylästä, juoksujalkaa yhtä kyytiä Auran rannalle, jota matkaa
on kuusikymmentä kilometriä. Vahinko vain, että on unohtunut, kuinka
kauan käytin matkaan — en muista edes sitäkään, oliko minulla silloin
lainkaan kelloa.

Näin puhui viisas ja joskus sopivissa kohdin sangen vaitelias Weikko
Puro selvitellen maalaustensa syntyä ja näkemyksiään elämän eri aloilta.

       *       *       *       *       *

Voi noita vanhanajan kodikkaita kahviloita, joita myös Turussa oli
ainakin kaksi, Mannisen ja Lehtisen kahvilat. Edellinen oli jo
lopetettu ja jälkimmäinen on kadottanut entisen vetovoimansa.

Mieleni komeroihin ovat jääneet pysyvästi ihanat, väliin tunneiksikin
venyneet tuokiot Mannisen kahvilassa, jossa oli mieluisa käydä.
Siellä kohtasi melkein kaikki sikäläiset taiteilijat, niin näyttämön
palkeilla palvelevat Thaleian papit, harvemmin papittaret, kuin
kuvaamataiteilijatkin. Mutta istuipa siellä myös lehtimiehiä,
rakennusmestareita ja muita, sanalla sanoen sekalainen oli seurakunta.
Kahvilassa oli siihen aikaan vain yksi suuri huone, mutta sen teki
kodikkaaksi siellä vallitseva toverillinen ilmapiiri.

Kaikki näet tunsivat toinen toisensa ainakin ulkonäöltä. Jutusteluun
otti osaa pöytäkunta kuin pöytäkunta. Siellä jokainen oli kuin
kotonaan. Vapauden, veljeyden ja tasavertaisuuden aatetta toteutettiin
käytännössä. Pöytäkeskustelu ryöppysi rajuina ja joskus hillittömän
väkevätehoisina katkelmina lainehtien harmaan tupakansavun yllä. Joskus
kiihdyttäessä tai muuten vain pamautettiin nyrkkiä pöytään ikään kuin
sanojen vahvikkeeksi, että »minä se olen, joka tiedän tämänkin asian...»

Kahvilaan eksyi väliin Severi Nuormaakin, vaikka hän tavallisesti oli
kaupungin monien ravintoloiden vieras. Usein siellä istui kamreeri
Heikki Liipola, Liipolan veljessarjan vanhin, joka oli käynyt
ruotsinkielisen oppikoulun, kun suomenkielistä lyseota ei silloin
vielä ollut Turussa, kirjailija Eemeli Jaakkola, taiteilijat Ilmari
Kaijala ja Emil Rautala, pitkänkomea pyylevä rakennusmestari Rinne,
hyväntuulinen taiteilija Santeri Salokivi Helsingistä pyrähtäneenä
jne. Herra varjelkoon, monet Mannisen kahvilan kantavieraista ovat jo
menneet maanrakoon, itse kahvilan isäntäkin!

Mutta paljon on siellä istuneista vielä elävienkin kirjoissa. Silloin
he olivat vielä tuntemattomia suuruuksia, mutta useat heistä ovat nyt
kuuluisia, jopa maamme rajojen ulkopuolellakin mainetta niittäneitä
tekijämiehiä. Vakinaisia kävijöitä olivat edellä mainittujen lisäksi
Aatami Aaltonen (silloin kun pääsi livahtamaan työpajastaan muka
toriostoksille), hyvinvoipa ja hyväntuulinen Ragnar Ungern, Weikko
Puro, aina räiskyvän puhelias Edw. Lydén, Wäinö Aaltonen, John Karsten,
proviisori Arvo Erholm, veljekset Henry ja Hannes Sjöroos, näyttämön
polkua astelevat Uuno Laakso, Raffu Ramstedt ja monet muut.

Siellä pohdiskeltiin kaikenlaisia asioita ja selviteltiin syntyjä
syviä. Maalarien pöydissä poristiin enimmäkseen taiteesta ja sen
tulevaisuudesta meillä ja muuallakin. Ylintä viulua soitteli Edwin
Lydén, mutta aina sovinnollisessa hengessä.

— Asiat riidelkööt, mutta eivät miehet, Weikko Puro tyynnytteli joskus
kiivastuneita mieliä.

Mutta sitä kelpasi kuulla, kun kahvilan omistaja Manninen ja Aatami
Aaltonen solkkasivat kilpaa italiaa. Niin, Manninen oli saanut
päähänsä, että hänenkin pitäisi taitaa posetiivarien kieltä, kun
kerran Aatami Aaltonenkin osasi välttävästi. Monet hyväntahtoiset
naurunpurskahdukset seurasivat näitä kieliharjoituksia. En tiedä,
oppiko Manninen ennen kuolemaansa italiaa, ei ole tullut kysytyksi sitä
hänen opettajaltaankaan.

Kaiken maailman tulevaisuudenkannuja Mannisen kahvilassa valettiin,
mutta tällaista asiaintilaa, mikä nyt vallitsee koko maailmassa, ei
kukaan edes aavistanut.

Myös Weikko Puro osallistui joskus noihin jutteluihin, mutta
varsinaiset puheensa hän säästi joihinkin suppeamman ystäväpiirin
illanistujaisiin.

Hän oli jo silloinkin hyvä ja mukaansa tempaava puhuja, jonka sanat
kumpusivat sydämestä ja valuivat kuulijain sydämiin.




URHO LEHTINEN


Kuten niin monet muut taidemaalarit Urho Lehtinenkin on saanut
ponnistella verraten köyhistä oloista siihen asemaan, joka hänellä
nyt on taiteilijana erityisesti Keski-Suomessa. Hän on ollut ja on
pätevin mies kantamaan Jonas Heiska-vainajan manttelia. Hän on asunut
Jyväskylässä lähes kolmekymmentä vuotta ja avoimin maalarinsilmin
katsellut täkäläisiä ihmisiä ja luontoa, oppinut rakastamaan kaunista
Keski-Suomea sekä maalaamaan sitä arki- ja pyhäoloissa.

Urho Waldemar Lehtinen syntyi Tampereella syyskuussa 1887. Isä oli
teiskolaista talonpoikaissukua ja ammatiltaan koristepuuseppä. Pojan
ollessa vielä aivan nuori perhe muutti Turkuun, jossa Urho joutui
sikäläisen reaalilyseon oppilaaksi. Nähtävästi pojan mielessä jo
silloin kuvastelivat taiteen tanhuat, koskapa hän erosi koulun
neljänneltä luokalta ja muutti samana vuonna toiseen kouluun: Turun
Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Samalla hän harjoitteli eräässä
turkulaisessa maalarinliikkeessä. Turussa perhe eleli vuoteen 1905,
jona aikana Urho oppi rakastamaan kaupunkia vehreine puistoineen,
tuomiokirkkoineen ja vanhoine kunnianarvoisine linnoineen, mutta
myös työtään, jota hän ei koskaan unohtanut. Turusta perhe muutti
Helsinkiin. Siellä nuori Urho Lehtinen jatkoi ponnistuksiaan tullakseen
taidemaalariksi. Samalla kun hän oli oppilaana Ateneumissa, hän
vakinaisesti työskenteli Slotten koristemaalausliikkeessä. Myös
Wuorion koristemaalaamossa hän oli jonkin aikaa. Taideyhdistyksen
piirustuskoulusta hän sai päästötodistuksen 1908.

Slottelta Lehtinen erosi 1912, mutta siellä hän oli joutunut
ensimmäisen kerran tekemisiin kirkkokoristelun kanssa, nimittäin
Kallion kirkossa, ja sillä seikalla oli huomattava merkitys hänen
vastaiselle kehitykselleen kirkkojen somistajana, vaikkei hän sitä
silloin itse huomannutkaan. Muun taiteellisen työnsä ohella hän vuosina
1915-1916 suoritteli koristelutöitä ja kesää hän vietti perheineen —
Lehtinen oli näet ehtinyt jo mennä naimisiin — Kurkijoen Korpisaaressa
Laatokan rannalla. Muutto Helsingistä tapahtui vuonna 1917 ja kolmisen
vuotta perhe asui Jämsässä, kunnes vuonna 1920 tuli siirto Jyväskylään.
Asetuttuaan »vakinaiselle kannalle» Jyväskylän asukkaaksi Lehtinen
ei ole silti unohtanut Raja-Karjalan pitäjiä, muun muassa Suistamoa,
monien taidemaalarien Mekkaa.

Lehtisen monipuolisesta koristemaalauskoulutuksesta on ollut suurta
apua hänen suorittamissaan kirkkomaalauksissa. Kymmeniin kohoaa niiden
kirkkojen luku, jotka hänen taattu ja varma kätensä on somistanut.
Hänet tunnetaankin ja tunnustetaan maamme ensimmäisten kirkkomaalarien
joukkoon kuuluvaksi. Asemaansa hän ei ole saavuttanut leikiten, vaan
uuraalla, määrätietoisella työllä, mutta niinpä hänen tämän alan työnsä
kestävät arvostelun myös taideteoksina.

Palatakseni vielä Urho Lehtisen vanhempiin on todettava, että isä
muovaili valmistamiinsa huonekaluihin leikkauksia ja upotuksia ja
muutenkin hän oli taitava puunveistäjä. Äidin suvussa oli taas taitavia
käsityöihmisiä, joilla oli oivallinen väriaisti. Kenties Urhon
taiteelliset taipumukset ovat juuri vanhempien perintöä.

Syventääkseen näkemystään Urho Lehtinen teki aikoinaan ulkomaisia
opintomatkoja Skandinavian maihin, Saksaan ja Ranskaan. Hän näet tahtoi
perehtyä sekä ulkomaisten mestarien klassillisiin tuotteisiin että
nykyaikaisiinkin taidevirtauksiin. Ja tulosta hänen matkoiltaan olikin.
Esimerkiksi ennen taiteilijan Pariisin-matkaa, jonka hän teki 1927,
hänen maalauksissaan oli jonkin verran sameahko ja raskas sävy, mutta
matkan jälkeen hänen tekotapansa muuttui kevyemmäksi ja ilmavammaksi.
Häneltä on ollut teoksia yleisissä näyttelyissä Helsingissä vuodesta
1909 alkaen ja omia näyttelyjä hän on järjestänyt vuodesta 1912.

Taiteilijan näyttelyistä on myyty lukuisia laatukuvia ja maisemia
kotimaahan, ovatpa niitä ostaneet jotkut ulkomaalaisetkin keräilijät.

Mutta, kuten sanottu, erääseen aikaan muut työt olivat jääneet
sivummalle odottamaan vuoroaan, sillä kirkkomaalaukset ja -koristelut
olivat tulleet päätekijöiksi.

       *       *       *       *       *

— Tämä on semmoista sesonkityötä, tämä kirkkojen somistelu,
samantapaista kuin muittenkin maalarien, Lehtinen tavallisesti sanoo.
— Keväät ja kesät kuluvat siihen ja työ on raskasta, mutta todellista
lepoa on maalata rakasta Keski-Suomea.

Huomattavimmat Lehtisen alttarimaalauksista ovat Kuopion kirkon
alttaritaulun alakuva »Elämänveden lähde», Pohjaslahden kirkon
(arkkitehti Kauno S. Kallion piirustusten mukaan rakennetun) »Jeesus
Getsemanessa», Pusulan kirkon alttaritaulun kummallakin puolen olevat
»Syntiinlankeemus» ja »Ylösnousemus» sekä Ihantalan kirkon »Elämän
vettä janoavat ristin juurella». Kirkoista, jotka hän on somistanut
koristeellisilla henkilösommitelmilla, ovat mainittavimmat Jämsän
kirkko 1919 ja palaneen kirkon tilalle arkkitehti Kauno S. Kallion
piirustusten mukaan rakennettu uusi kivikirkko, Kuopion, Pohjaslahden,
Uskelan, Pusulan sekä Ilmajoen kirkko ja siunauskappeli, jossa on
kalkkimaalauksella sivelty alttaritaulu »Ylösnousemus», vaaleasävyinen
ja muista ylösnousemuskuvista paljon poikkeava. Maalaus on sangen
suuri, 6 1/2 metriä leveä sekä 2 metriä korkea. Vielä on Lehtinen
koristanut Isojoen (Engelin piirtämä Empire-tyylinen kaunis kirkko,
jossa on neljä suurta seinämaalausta), Säkylän, Kankaanpään, Kokemäen,
Ylistaron, Multian, Maaningan ja Impilahden kirkot.

Maaningan kirkossa on Urho Lehtisen töistä suurin ja valtavin:
hän on koristanut matalahkon kupolin, jonka halkaisija on 11 1/2
metriä. Aiheeksi on taiteilija valinnut Ilmestyskirjan sanat:
»Katso, uudeksi teen minä kaikki». Sommitelmaan kuuluu kokonaista
kaksikymmentäseitsemän henkilöä, jotka kahdelta puolen pyrkivät
yliluonnollista kokoa olevaa päähenkilöä kohden. Maalaus kuvaa
pyrkimystä päästä hengen kirkastukseen ja elämän veden lähteille.
Saman kirkon urkulehterin otsikkoon taiteilija on maalannut aiheen,
jossa neljä poikaa ja neljä tyttöä kantaa elämänsä punosta sommitelman
keskuksessa olevaa hengen maljaa kohti. Muuten on Maaningan kirkon
kupolissa rikas väritys: kepeän sinertävällä pohjalla pehmeän punaista,
vihreää, keltaista, kepeän ruskeata, harmaata ja sinipunaista. Kirkon
hirsiseinät taiteilija on patinoinut sinipunaiseen vivahtavalla
ruskealla, penkit taas ovat pehmeän sinivihreät, niiden päät
mustanvioletit, katot vaalean keltaharmaat, ikkunat loistavat pehmeän
vihreinä ja suuressa kattolistassa toistuu kupolissa olevia värejä.

Impilahden kirkon kahdeksankulmaisen kupolin yläpintaan taiteilija
on kuvannut ylösnousemus-aiheen vähän toisella tavalla, tai ehkäpä
kokonaankin toisin, kuin Pusulan kirkkoon maalaamansa. Neljään
alapintaan hän on maalannut ylösnousemukseen ja kirkkauteen pyrkiviä
henkilöryhmiä. Tämäkin teos on suurikokoinen. Värit ovat pehmeän
kuultavaa keltaista, kellanruskeaa, punaista, vihreää ja sinipunaista.
Koko sommitelman pohja on pehmeää siniharmaata. Lehterin otsikkoihin
hän on sivellyt kuvat kylväjästä, tuhlaajapojan paluusta ja laupiaasta
samarialaisesta. Saarnastuoliin taiteilija on maalannut evankelistain
kuvat samoin kuin hänen tapanaan on ollut maalata muihinkin
somistamiinsa kirkkoihin. Ne eivät tietysti ole aina samanlaisia, vaan
taiteilija on muunnellut niiden piirteitä ja väriyhdistelmiä.

       *       *       *       *       *

Olen joutunut yli kahdenkymmenen vuoden ajan verraten läheltä
seuraamaan Urho Lehtisen taiteellista työskentelyä käymällä usein hänen
kodissaan. Hän on silloin selvitellyt tarkoituksiaan ja näkemyksiään.
Nyt kun entisiä kirkkoja ei enää koristella ja uusia tuskin rakennetaan
kansamme köyhyyden tähden, otin kerran asian puheeksi Urho Lehtisen
kanssa.

— Mitäs nyt sanot? Taitaa hiukan surettaa, kun ei enää ole kirkkotöitä.

Taiteilija naurahti hilpeästi.

— Päinvastoin siunaan tätä asiaintilaa, sillä vasta nyt pääsen
liikkumaan vapaana kuin taivaan lintu tai lammen laine. Pakkasi jo
kyllästyttämään se alituinen kirkkojen koristelu.

— Mutta ansiota siitä tuli?

— Tietysti, sillä kuka nyt ilmaiseksi ahertaisi. Mutta ei se niin
tuottavaa ollut kuin ehkä luullaan. Jos niiden vuosien ansiot, jotka
noiden kirkkomaalausten parissa tuhertaessani sain, laskettaisiin
yhteen, niin tuskin ne olisivat edes sekatyömiehen palkkoihin
rinnastettavissa.

— Eikö vähän kaduta, että niin kauan sait junnata noiden
kirkkokoristelujen kimpussa?

— Ei, silmäni siinä kehittyi ja myös piirustustaitoni tehostui.

Keskustelu siirtyi sitten koskettelemaan taiteilijan käyntejä
Raja-Karjalassa.

— Minua innosti siihen, kertoi Lehtinen, — jyväskyläläinen
päätoimittaja Heikki Hyppönen, joka nykyisin toimii Vaasassa. Hän
on kotoisin Suistamon Alatun kylästä ja kesälomallaan hän sai minut
viekoitelluksi lähtemään mukaansa, vaikka paloihan oma mielenikin
sinne. Kesällä 1925 tuon matkan teimme. Viivyinkin Suistamolla parisen
kuukautta yhteen menoon.

— Ja maalaussaaliisi?

— Luonnoksia koko joukko. Pari viikkoa oleilin vanhojen Šemeikkojen
jälkeläisten parissa. Silloin eli vielä Pessi Šemeikka, kalastaja,
eränkävijä ja maanviljelijä, joka lauloi vielä metsämiehen lauluja.
Hänestä maalasin muotokuvan. Myös Matjoi Plattosen tapasin, tuon
kuuluisan itkuvirsien taitajan. Hänestäkin sain muotokuvan maalatuksi,
ja se on säilynyt minulla. Rakkaita muistoja kätkeytyy sekä Pessi
Šemeikan että Matjoi Plattosen kuviin, nyt kun he itse ovat vapautuneet
maan tomusta taivaallisiin asuntoihinsa. Suistamolta jatkui matkani
Läskelän kautta Laatokan kauniita reittejä myöten Valamoon, jossa
sivelin vesiväreillä erinäisiä kuvia, ja sieltä painuin sitten suoraan
Kuopion kirkkoa somistamaan.

— Entä lähiaikojesi suunnitelmat?

— Palan halusta Päijänne-aiheiden ohella maalaamaan laatu-, henkilö- ja
muotokuvasommitelmia.

Minulla on muutamia Urho Lehtisen töitä, eräitä piirustuksia ja
maalauksia, muun muassa hänen maalaamansa oma muotokuvani. Myös olen
kerran ollut mallina, kun hän luonnosteli erästä apostolinkuvaa.

       *       *       *       *       *

Urho Lehtinen osti heti Jyväskylään muutettuaan Mattilan tilan alueelta
pienen asunnon, jota hän vuosien mittaan on laajentanut rakennuttamalla
muun muassa yläkertaan valoisan ja suuren ateljeen, niin että
kirkkomaalauksien luonnoksetkin mahtuvat sinne. Huvila sijaitsee
Korpilahdelle menevän maantien varrella lähellä kaupunkia.

Silmää hivelevät suviseen aikaan huvilan alueella kasvavat omenapuut,
marjapensaat, kasvitarhat sekä erikoiset ja hyvin hoidetut
kukkaistutukset, varsinkin kiinnittävät katsojan huomiota monet
kalliokasvit. Urho Lehtinen näet on innostunut ulko- ja sisäkasvien
kasvattamiseen ja vaalimiseen, missä hänellä on hyvänä apuna emäntänsä,
Hilja-rouva.

— Tuo meidän mies on merkillinen, sillä kotiin tullessaan hän haalaa
tänne matkoilla löytämiään kaikenkaltaisia harvinaisia kasveja ja
niiden taimia, on rouvan tapana moitiskella, vaikka sanojen alta
kuultaakin hyvämieli.

Perheen nuorempi poika kaatui äskeisessä sodassa. Vanhempi poika on jo
naimisissa ja isäkin. Hän kävi aikoinaan Viipurin sahateollisuuskoulun.
Nuorin lapsista, Hilpi-tytär, sai äskettäin valkolakkinsa ja opiskelee
Helsingissä Taideteollisuuskoulussa.

Kun perheen muista jäsenistä ei nykyisin ole paljon apua
puutarhatöissä, saa taiteilija itse tilapäisten apulaisten
kanssa huolehtia hedelmäpuistaan, marjapensaistaan ja ihanista
kukka-istutuksistaan. Mutta loistavassa kunnossa ne aina ovat.

— Tämä ruumiillinen työ virkistää niin tavattomasti mieltä ja koko
miestä, Lehtinen virkkoi käydessäni hänen luonaan.

Sen kyllä näki miehestäkin.



