Henrik Ibsenin 'Nukkekoti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3863.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.
maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Sirén, Mikael Rekola, Johanna 
Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.




NUKKEKOTI


Kirj.

HENRIK IBSEN


Suom.

Eino Palola





Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1964






HENKILÖT


Asianajaja Torvald Helmer

Nora, hänen vaimonsa

Rouva Linde

Asioitsija Krogstad

Anne-Marie, Helmerin lastenhoitaja

Sisäkkö

Kaupunginlähetti

Tapahtuu Helmerin asunnossa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS


Hauskasti ja hyvällä maulla muttei ylellisesti kalustettu huone.
Oikealla, taka-alalla oleva ovi vie eteiseen; toinen vasemmalla
taka-alalla Helmerin työhuoneeseen. Molempien ovien välissä piano.
Vasemmalla on keskellä seinää ovi ja taempana ikkuna. Ikkunan edessä
pyöreä pöytä, nojatuoleja ja pieni sohva. Oikealla sivuseinällä, hiukan
taempana, ovi ja samalla seinällä, lähempänä etualaa kaakeliuuni, jonka
edessä pari nojatuolia ja keinutuoli. Uunin yläpuolella ja sivuoven
välissä pieni pöytä. Seinillä on kuparipiirroksia. Kalustona on vielä
teline porsliini- ja taide-esineineen, pieni kirjakaappi korukansiin
sidottuine kirjoineen. Permannolla matto. Uunissa palaa valkea. On
talvipäivä.

Eteisen kello soi; hiukan sen jälkeen ovi kuuluu avautuvan, Nora tulee
hyvillä mielin hyräillen huoneeseen. Hänellä on yllään päällystakki
ja käsissään koko joukko kääröjä, jotka hän laskee oikealla olevalle
pöydälle. Hän jättää eteisen oven auki jälkeensä, ja sieltä näkyy
kaupunginpalvelija, joka kantaa joulukuusta ja koria. Hän ojentaa ne
sisäkölle, joka on oven avannut.

Nora: Piilota joulukuusi tarkasti, Helene. Lapset eivät millään saa
nähdä sitä ennen kuin illalla koristeltuna. (Kaupunginpalvelijalle,
ottaen kukkaronsa): Kuinka paljon?

Kaupunginpalvelija: Viisikymmentä äyriä.

Nora: Tuossa on kruunu. Ei, pitäkää vain kaikki.

(Kaupunginpalvelija kiittää ja poistuu, Nora sulkee oven. Hän hyräilee
yhä tyytyväisenä riisuessaan päällysvaatteitaan.)

Nora (ottaa taskustaan makeispussin ja syö pari karamellia. Sitten hän
varovasti hiipii miehensä ovelle ja kuuntelee): Näyttää olevan kotona.
(Hyräilee taas mennessään oikealla olevan pöydän luo.)

Helmer (huoneestaan): Leivonenko siellä visertelee?

Nora (availlessaan kääröjä): Leivonen.

Helmer: Oravako siellä peuhaa?

Nora: Orava.

Helmer: Milloin orava tuli kotiin?

Nora: Juuri äsken. (Pistää makeispussin taskuunsa ja pyyhkii suutaan.)
Tule tänne, Torvald! Saat nähdä, mitä olen ostanut.

Helmer: En jouda nyt. (Avaa hiukan sen jälkeen oven ja katselee
huoneeseen kynä kädessä): Sanoitko ostaneesi jotakin? Kaiken tuonko?
Onko pieni peliveikko taas ollut liikkeellä ja pannut rahoja menemään?

Nora: Niin mutta, Torvald: tänä vuonna voimme kyllä hiukan huvitella.
Tämähän on ensimmäinen joulu, jolloin meidän ei tarvitse säästää.

Helmer: Mutta kuulehan, tuhlata emme voi.

Nora: Voi, Torvald, voimme hiukan tuhlatakin. Eikö totta? Vain aivan
pikkuruisen. Sinähän saat kovin suuren palkan ja ansaitset paljon,
paljon rahaa.

Helmer: Uudesta vuodesta alkaen, mutta sitten kuluukin kokonainen
neljännes, ennenkuin palkka maksetaan.

Nora: Hyh, mehän voimme lainata siksi aikaa.

Helmer: Nora! (Menee hänen luokseen ja tarttuu piloillaan hänen
korvaansa.) Joko kevytmielisyys taas kummittelee? Ajattelehan,
että lainaisin tuhat kruunua tänään, ja sinä panisit ne menemään
joulupäivinä. Uutena vuonna putoaisi kivi päähäni ja siihen jäisin.

Nora (panee kätensä hänen suulleen): Hyi, älä puhu noin kauheita!

Helmer: Otaksuhan nyt, että sellaista tapahtuisi. Mitä sitten?

Nora: Jos jotakin niin ilkeää tapahtuisi, olisi sama olisiko minulla
velkoja vai ei.

Helmer: Entä ne ihmiset, joilta olisimme lainanneet?

Nora: Hekö? Kuka heistä välittäisi. Hehän ovat vieraita.

Helmer: Nora, Nora, sinä olet nainen! Mutta vakavasti puhuen, Nora —
sinähän tiedät, mitä ajattelen sellaisista asioista. Ei velkoja. Ei
koskaan lainaa! Lainalle ja velalle rakennettuun kotiin tulee jotakin
epävapaata, vieläpä rumaakin. Nyt olemme urhoollisesti kestäneet tähän
päivään saakka, ja sen teemme jälellä olevana lyhyenä aikanakin.

Nora: (menee uunia kohti): Niin, niin, aivan kuin tahdot, Torvald.

Helmer (seuraa häntä): No, no, ei leivosen pidä riiputtaa siipiään.
Mitä. Murjottaako Oravainen? (Ottaa kukkaronsa.) Nora, mitä luulet
minulla tässä olevan?

Nora: (kääntyy): Rahaa!

Helmer: Kas tässä. (Ojentaa hänelle muutaman setelin.) Tiedänhän minä,
että talouteen kuluu aikalailla joulun aikana.

Nora (laskee): Kymmenen; kaksikymmentä — kolmekymmentä — neljäkymmentä
— neljäkymmentä. Kiitos, kiitos, Torvald; nyt minä pääsen pitkälle.

Helmer: Niin, saatpa luvan päästä.

Nora: Pääsen, pääsen kyllä. Mutta tulehan tänne niin näytän, mitä
kaikkea olen ostanut. Vieläpä aika halvalla! Kas tässä uudet vaatteet
Iivarille; ja miekka. Tässä hevonen ja torvi Bobille. Tässä nukke ja
nukenvuode Emmylle; ne ovat kovin yksinkertaisia, mutta hän repii ne
kuitenkin pian kappaleiksi. Ja tässä on hamekangasta ja esiliinoja
palvelijattarille; vanhan Marien olisi kyllä pitänyt saada enemmän.

Helmer: Entä mitä tuossa käärössä on?

Nora (huudahtaa): Ei, Torvald, sen saat nähdä vasta illalla.

Torvald: No niin, no niin. Mutta sanohan minulle nyt, pikku tuhlari,
mitä olet suunnitellut itsellesi?

Nora: Hyh, minulleko? En välitä yhtään mistään.

Helmer: Välität varmasti. Sano minulle jotakin kohtuullista, jota
mielesi tekee.

Nora: En, en todellakaan tiedä. Mutta kuulehan, Torvald —

Helmer: No?

Nora (sormeilee hänen nappejaan häneen katsomatta): Jos tahtoisit antaa
minulle jotakin, niin voisit — voisithan —

Helmer: No, no, anna kuulua vain.

Nora (kiireesti): Voisithan antaa minulle rahaa, Torvald. Vain niin
paljon kuin katsot voivasi luovuttaa. Ostan sitten niillä jotakin.

Helmer: Mutta kuulehan, Nora —

Nora: Voi, tee se, rakas Torvald. Pyydän sinua hartaasti. Ripustaisin
rahat kauniiseen kultapaperiin käärittyinä joulukuuseen. Eikö se olisi
hupaista?

Helmer: Miksi sitä veikkoa sanotaan, joka aina menettää rahaa?

Nora: Peliveikoksi, peliveikoksi, sen minä tiedän. Mutta tehkäämme
ehdotukseni mukaan, Torvald; sitten saan aikaa miettiä mitä eniten
tarvitsen. Eikö se ole hyvin järkevää. Eikö?

Helmer (hymyillen): On, varmasti on. Tietysti, jos todella voisit
käsitellä antamiani rahoja, ja ostaa niillä itsellesi jotakin. Mutta
ne menevät talouteen ja kaikenlaiseen turhanpäiväiseen, ja niin minun
kukkarooni vedotaan taas.

Nora: Mutta, Torvald —

Helmer: Sitä ei voi kieltää, rakas pikku Nora. (Kietoo käsivartensa
hänen ympärilleen.) Peliveikko on suloinen. Mutta se käyttää kovin
paljon rahaa. On uskomatonta, kuinka kalliiksi peliveikon pitäminen
tulee miehelle.

Nora: Hyi, miten voit puhua tuollaista? Säästänhän todella minkä osaan.

Helmer (hymyilee): Niin, se oli tosi sana. Minkä osaat. Mutta sinä et
osaa.

Nora (hyräilee ja hymyilee hiljaa tyytyväisenä): Hm, kunpa sinä
tietäisit kuinka paljon menoja meillä leivosilla ja oravilla on,
Torvald.

Helmer: Sinä olet merkillinen pikku veitikka. Ihan samanlainen kuin
isäsi. Yrität kaikin keinoin hankkia rahoja, mutta heti kun sinulla
niitä on, ne aivan kuin häipyvät käsistäsi. Et milloinkaan tiedä, mitä
niillä olet tehnyt. No, sinuun täytyy suhtautua sellaisena kuin olet.
Ominaisuudet ovat veressä. Niin, niin, sellainen on perinnöllistä, Nora.

Nora: Toivoisinpa, että olisin perinyt paljon isäni ominaisuuksia.

Helmer: Minä en tahtoisi toivoa sinua toisenlaiseksi kuin juuri
sellaiseksi mikä olet, pieni, herttainen laulurastaani. Mutta
kuulehan: mieleeni juolahtaa jotakin. Sinä näytät niin, niin, mitenkä
sanoisinkaan? — epäilyttävältä tänään —

Nora: Näytänkö?

Helmer: Näytätpä vain. Katso minua tarkkaan silmiin.

Nora: (katselee häntä): Entä sitten?

Helmer (uhkaa sormellaan): Herkkusuu on tainnut tänään olla
ryöstöretkellä kaupungissa?

Nora: En, mistä se sinun päähäsi pälkähtää?

Helmer: Eikö herkkusuu todellakaan ole poikennut sokerileipurille?

Nora: En, vakuutan sinulle, Torvald —

Helmer: Eikä maistellut hilloa?

Nora: En, en suinkaan.

Helmer: Ei edes nakerrellut karamellia tai paria?

Nora: En, Torvald, vakuutan sinulle todella —

Helmer: No, no, no, minähän laskin vain leikkiä.

Nora (menee oikealla olevan pöydän luo): Minun päähäni ei pälkähtäisi
toimia sinun mieltäsi vastaan.

Helmer: Ei, sen tiedän kyllä, ja olethan antanut minulle sanasi. (Menee
hänen luokseen.) Säilytä vain pienet joulusalaisuutesi, siunattu
Norani. Ne tulevat kai ilmi illalla, kun joulukuusi on sytytetty?

Nora: Oletko muistanut kutsua tohtori Rankin?

Helmer: En ole. Mutta sitähän ei tarvitse. Onhan itsestään selvää, että
hän aterioi kanssamme. Muuten voin kutsua hänet hänen tullessaan tänne
aamupäivällä. Olen tilannut hyvää viiniä. Nora, et saata uskoa kuinka
iloitsen tästä illasta. Entä miten lapset riemuitsevat?

Nora: Minä myös.

Helmer: On toki ihanaa ajatella, että on saanut varman, turvatun
aseman, että saa runsaan toimeentulon. Eikö totta: on suuri nautinto
ajatella sitä.

Nora: Oi, se on ihmeellistä!

Helmer: Muistatko viime joulua? Kolme viikkoa ennen juhlaa sulkeuduit
kauan yli keskiyön huoneeseesi valmistaaksesi kukkia joulukuuseen
ja kaikkia muita ihanuuksia, joilla meitä piti yllättää. Uh, se oli
elämäni ikävintä aikaa.

Nora: Silloin minulla ei ollut ollenkaan ikävä.

Helmer (hymyillen): Mutta lopputulos oli kuitenkin aika mitätön, Nora.

Nora: Aiotko taas kiusata minua tuolla. Enhän mahtanut mitään sille,
että kissa oli päässyt huoneeseen ja repinyt kaikki kappaleiksi.

Helmer: Et tietenkään mahtanut, pieni Nora parka. Teithän parhaasi
ilahuttaaksesi meitä kaikkia, ja se on pääasia. Mutta on toki hyvä,
että ahtaat ajat ovat ohi.

Nora: Niin, se on todella ihmeellistä.

Helmer: Nyt minun ei tarvitse istua yksin ikävissäni kotona; eikä sinun
tarvitse kiusata siunattuja silmiäsi ja pieniä, somia, hienoja käsiäsi —

Nora (taputtaa käsiään): Eikö totta, Torvald, sitä minun ei enää
tarvitse? Se on hurjan ihanaa kuulla! (Tarttuu hänen käsipuoleensa):
Nyt kerron sinulle, minkälaiseksi olen suunnitellut asuntomme, Torvald.
Heti kun joulu on ohi — (Ulko-oven kello soi.) Voi, nyt kello soi.
(Siistii hiukan huonetta.) Nyt sieltä kai tulee joku. Sepä oli ikävää.

Helmer: Muista, etten ole kotona vieraille.

Sisäkkö (ovelta): Täällä on eräs vieras rouva —

Nora: Pyydä hänet sisään.

Sisäkkö (Helmerille): Ja tohtorikin tuli samalla kertaa.

Helmer: Menikö hän suoraan huoneeseeni?

Sisäkkö: Meni.

(Helmer menee huoneeseensa. Sisäkkö saattaa rouva Lindeä, joka on
matkapuvussa, ja sulkee oven hänen jälkeensä.)

Rouva Linde (arkana ja hiukan viivytellen): Päivää, Nora.

Nora (epävarmasti): Päivää —

Rouva Linde: Et taida tuntea minua enää.

Nora: En; en oikein tiedä — kyllä sittenkin, minusta tuntuu — (Äkkiä
huudahtaen): Mitä! Kristine! Sinäkö siinä todella olet?

Rouva Linde: Minä.

Nora: Kristine! Ja minä kun en tuntenut sinua! Mutta miten saatoin —.
(Hiljemmin.) Oletpa sinä muuttunut, Kristine.

Rouva Linde: Tietysti olen. Yhdeksässä — kymmenessä pitkässä vuodessa —

Nora: Silloinko me viimeksi tapasimme? Niin, kauanhan siitä on. Voi,
saat uskoa, että nämä kahdeksan vuotta ovat olleet onnellista aikaa. Ja
sinä siis olet tullut käymään tänne kaupunkiin? Tehnyt pitkän matkan
talvisaikaan? Se on urheaa.

Rouva Linde: Tulin juuri tänä aamuna höyrylaivalla.

Nora: Tietysti huvittelemaan jouluna. Sepä ihanaa! Kyllä me
huvittelemmekin, me kaksi. Mutta riisuhan toki takkisi. Eihän sinua
palele? (auttaa häntä): No, istuudu nyt mukavasti uunin ääreen. Ei,
tuohon nojatuoliin! Minä istun tässä keinutuolissa. (Tarttuu hänen
käsiinsä.) Nyt ovat entiset kasvosi edessäni jälleen. Vain ensi hetkenä
—. Hiukan kalpeammaksi olet kuitenkin tullut, Kristine, — ja ehkäpä
hiukan laihemmaksikin.

Roteva Linde: Ja paljon, paljon vanhemmaksi, Nora.

Nora: Ehkäpä hiukan vanhemmaksi; pikkuisen, pikkuisen vain; ei
ollenkaan paljon. (Vaikenee äkkiä, totisena.) Olenpa minä ajattelematon
istuessani tässä lörpöttelemässä! Suloinen rakas Kristine, voitko antaa
minulle anteeksi?

Rouva Linde: Mitä tarkoitat, Nora?

Nora (hiljaa): Kristine parka, sinähän olet jäänyt leskeksi.

Rouva Linde: Niin, kolme vuotta sitten.

Nora: Tiesinhän minä sen, luinhan sen sanomalehdistä. Voi, Kristine,
usko että aioin monta kertaa kirjoittaa sinulle niinä aikoina; mutta
siirsin sen aina, eikä siitä koskaan tullut mitään.

Rouva Linde: Ymmärrän sen hyvin, rakas Nora.

Nora: Ei, tein siinä pahoin, Kristine. Kuinkahan paljon sinun raukan on
täytynyt kokea. Eikö hän jättänyt sinulle mitään perinnöksi?

Rouva Linde: Ei jättänyt.

Nora: Eikö lapsiakaan?

Rouva Linde: Ei lapsiakaan.

Nora: Ei siis yhtään mitään?

Rouva Linde: Ei edes surua tai kaipausta kulutettavaksi.

Nora (katsoo häneen uskomatta): Mutta miten se voi olla mahdollista,
Kristine?

Rouva Linde (hymyilee raskaasti ja silittää Noran tukkaa): Sellaista
tapahtuu välistä, Nora.

Nora: Noin, aivan yksin. Elämäsi mahtaa olla hirmuisen raskasta.
Minulla on kolme suloista lasta. Nyt et voi nähdä heitä, sillä he ovat
ulkona hoitajattarensa kanssa. Mutta nyt sinun on kerrottava minulle
kaikki —

Rouva Linde: Ei, ei, ei, kerro sinä mieluummin.

Nora: En, sinun on aloitettava. Tänään en tahdo olla itserakas. Tänään
tahdon ajatella vain sinun asioitasi. Mutta jotakin täytyy minun
kuitenkin sanoa sinulle: Tiedätkö, mikä suuri onni meitä on kohdannut
näinä päivinä?

Rouva Linde: En tiedä. Sano toki.

Nora: Ajattelehan, että miehestäni on tullut Osakepankin johtaja.

Rouva Linde: Miehestäsikö? Mikä onni —!

Nora: Sanomaton! Asianajajan ammatista saa epävarman toimeentulon,
etenkin jos tahtoo puuttua vain sellaisiin juttuihin, joita pitää
kauniina ja puhtaina. Muihin Torvald ei tietysti ole milloinkaan
halunnut ryhtyä, ja siinä olen ehdottomasti yhtä mieltä hänen kanssaan.
Saatpa uskoa, että olimme iloisia. Hän aloittaa toimensa pankissa jo
uutena vuonna, ja silloin hän saa suuren palkan ja paljon tantiemeja.
Siitä lähtien saatamme elää aivan toisella lailla kuin ennen —
ihan kuten tahdomme. Voi Kristine, kuinka onnelliseksi ja kevyeksi
tunnenkaan oloni! Sillä onhan ihanaa saada hyvin paljon rahaa, niin
ettei tarvitse olla huolissaan. Eikö totta?

Rouva Linde: Tuntuisi ihanalta kun olisi edes välttämättöminkin.

Nora: Niin välttämättömin, mutta runsaasti, runsaasti rahaa.

Rouva Linde (hymyillen): Nora, Nora, etkö vieläkään ole tullut
järkeväksi? Kouluaikana olit aika tuhlari.

Nora (hymyilee hiljaa): Sitä Torvald vielä nytkin väittää. (Uhkaa
sormellaan): Mutta »Nora», »Nora» ei olekaan niin hupsu kuin luulette.
— Ei meillä ole ollut niin paljon varoja, että olisimme voineet
tuhlata. Meidän on molempien ollut tehtävä työtä.

Rouva Linde: Sinunkin?

Nora: Niin, pikku töitä, käsitöitä, neulomista, kirjailua ja sen
sellaista; (viittaillen) vieläpä muutakin. Sinähän tiedät Torvaldin
eronneen valtioneuvostosta mennessämme naimisiin? Hänen osastollaan ei
ollut mitään mahdollisuutta kohota ja sittenhän hänen täytyi ansaita
enemmän kuin ennen. Mutta ensimmäisinä vuosinaan hän rasitti itseään
liikaa aivan tavattomasti. Täytyi hankkia kaikenlaista sivuhommaa ja
olla työssä niin varhain kuin myöhäänkin. Mutta sitä hän ei jaksanut,
ja niinpä hän sairastui hengenvaarallisesti. Lääkärit pitivät
välttämättömänä että hän pääsisi etelään.

Rouva Linde: Niin. Tehän olitte koko vuoden Italiassa?

Nora: Olimme. Saat uskoa, ettei ollut helppo päästä lähtemään, Ivar oli
silloin juuri syntynyt. Mutta lähteä meidän täytyi. Voi, se oli ihana
matka, ja se pelasti Torvaldin hengen. Mutta se maksoi kovin paljon
rahaa, Kristine.

Rouva Linde: Sen minä kyllä arvaan.

Nora: Se maksoi tuhatkaksisataa taalaria. Neljätuhattakahdeksansataa
kruunua. Se on paljon rahaa, se.

Roteva Linde: Niin, mutta tuollaiset tilaisuudet ovat aina onneksi, kun
sellaisia vain sattuu.

Nora: Voinhan kertoa sinulle, että saimme ne isältä.

Rouva Linde: No niin! Sehän sattui luullakseni juuri isäsi kuoleman
aikoihin.

Nora: Aivan niin, Kristine, juuri silloin. Ja ajattelehan: en voinut
matkustaa kotiin häntä hoitamaan. Oleskelin täällä ja odotin joka
päivä, että pikku Ivar tulisi maailmaan. Ja sitten minun vielä oli
pidettävä huolta kuolemansairaasta Torvaldistani. Rakas, kiltti isäni!
En saanut enää milloinkaan nähdä häntä, Kristine. Se on raskain
elämykseni avioliittoni aikana.

Rouva Linde: Tiesin, että pidit paljon hänestä. Siispä te matkustitte
Italiaan?

Nora: Matkustimme. Silloin meillä oli rahaa ja lääkärit jouduttivat
meitä. Matkustimme kuukautta myöhemmin.

Rouva Linde: Ja miehesi palasi parantuneena?

Nora: Terveenä kuin kala!

Rouva Linde: Mutta — tohtori?

Nora: Mitä tarkoitat?

Rouva Linde: Olin kuulevinani sisäkön sanovan, että tohtori tuli
samalla kertaa kuin minä.

Nora: Ai, se oli tohtori Rank. Mutta hän ei tullut sairaskäynnille. Hän
on lähin ystävämme ja hän pistäytyy meillä vähintään kerran päivässä.
Ei, Torvald ei ole ollut hetkeäkään sairaana sen jälkeen. Ja lapset
ovat terveitä ja reippaita, kuten minäkin. (Hypähtää seisoalleen ja
taputtaa käsiään.) Jumala, Jumala, Kristine, on huikean ihanaa elää
ja olla onnellinen! — Mutta minähän olen inhottava, puhun vain omista
asioistani. (Istuutuu jakkaralle rouva Linden viereen ja kiertää
käsivartensa hänen polviensa ympärille.) Älä suutu minuun. — Sano, onko
aivan totta, ettet pitänyt miehestäsi? Miksi siis otit hänet?

Rouva Linde: Äitini oli vielä elossa, mutta oli vuoteeseen sidottu
ja avuton. Ja sitten minun oli huolehdittava kahdesta nuoremmasta
veljestäni. Hänen kosintansa hylkääminen ei minusta siis ollut
puolustettavissa.

Nora: Eipä ei, saatat olla oikeassa. Hän oli siis silloin rikas?

Rouva Linde: Luullakseni aika varakas. Mutta hänen liiketoimensa olivat
epävarmoja. Hänen kuollessaan meni kaikki nurin, eikä yli jäänyt mitään.

Nora: Entä sitten?

Rouva Linde: Sitten minun täytyi ansaita toimeentuloni vähäisellä
kaupalla, pienellä koulunpidolla ja kaikenlaisella keksimälläni.
Viimeiset kolme vuotta ovat olleet minulle kuin levoton työpäivä. Nyt
se on lopussa, Nora. Äiti parkani ei tarvitse minua enää, sillä hän
on kuollut. Eivätkä pojat myöskään. He ovat saaneet ammattinsa ja
huolehtivat itsestään.

Nora: Tunnet varmasti suurta helpotusta —

Rouva Linde: En, vain sanomatonta tyhjyyttä. Ei enää ketään, jonka
puolesta eläisi. (Nousee levottomana.) Sen vuoksi en enää sietänyt olla
tuossa kaukaisessa kolkassa. Täällä lienee kuitenkin helpompi löytää
jotakin, johon voi antautua ja jolle voi uhrata ajatuksensa. Kunpa
minun pian onnistuisi saada vakinainen toimi, hiukan toimistotyötä —

Nora: Mutta, Kristine, sehän on kauhean rasittavaa. Näytät jo etukäteen
kovin väsyneeltä. Sinun olisi parasta päästä johonkin kylpylaitokseen.

Rouva Linde (menee ikkunan luo): Minulla ei ole isää, joka lahjoittaisi
minulle matkarahat, Nora.

Nora (nousee): Älä suutu minuun.

Rouva Linde (menee hänen luokseen): Rakas Nora, älä sinä suutu minuun.
Minun asemassani on pahinta se, että se synnyttää kovin paljon
katkeruutta mielessä. Ei ole ketään, jonka vuoksi tekisi työtä; ja
kuitenkin täytyy puuhailla joka taholla. On pakko elää, ja niin tulee
itsekkääksi. Kun kerroit teidän asemassanne tapahtuneesta onnellisesta
käänteestä — uskotko sen? — en iloinnut niin paljon sinun kuin itseni
takia.

Nora: Miten niin? Ah, nyt ymmärrän. Ajattelet, että Torvald ehkä voisi
tehdä jotakin puolestasi.

Rouva Linde: Sitä juuri ajattelin.

Nora: Se hänen täytyykin tehdä, Kristine. Jätä asia minun huolekseni.
Hoitelen sitä hienosti, niin hienosti — keksin jotakin herttaista,
josta hän oikein pitää. Voi, tahtoisin kovin mielelläni tehdä sinulle
palveluksen.

Rouva Linde: On kaunista sinun puoleltasi, Nora, että innostut minun
asiaani — kaksinkerroin kaunista sinulta, joka tiedät niin vähän elämän
kuormista ja vaikeuksista.

Nora: Minäkö —? Minäkö tietäisin vähän —?

Rouva Linde (hymyillen): No, herran tähden, hiukan käsitöitä ja sen
sellaista —. Sinä olet lapsi, Nora.

Nora (heittelee niskojaan ja menee permannon poikki): Tuota sinun ei
pitäisi sanoa niin ylimielisesti.

Rouva Linde: Niinkö?

Nora: Sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin. Te luulette, ettei
minusta ole mihinkään vakavaan.

Rouva Linde: No, no —

Nora: — etten ole kokenut mitään tässä mutkaisessa maailmassa.

Rouva Linde: Rakas Nora, äskenhän kerroit minulle kaikki vastuksesi.

Nora: Hyh, — mokomatkin pikkuasiat! (Hiljaa.) En ole kertonut sinulle
sitä suurta.

Rouva Linde: Mitä suurta? Mitä tarkoitat?

Nora: Sinä pidät minua kovin vähäpätöisenä, Kristine. Mutta sitä sinun
ei pitäisi tehdä. Olet ylpeä siitä, että olet työskennellyt niin
raskaasti ja kauan äitisi vuoksi.

Rouva Linde: Minä en todellakaan väheksy ketään. Mutta totta on: olen
sekä ylpeä että iloinen ajatellessani, että minun oli sallittu tehdä
äitini viimeiset päivät jokseenkin suruttomiksi.

Nora: Ja sitten ylpeilet myös ajatellessasi, mitä olet tehnyt veljiesi
hyväksi.

Rouva Linde: Minusta tuntuu, että minulla on oikeus siihen.

Nora: Niin minustakin. Mutta nyt saat kuulla jotakin, Kristine.
Minullakin on ylpeyden ja ilon aiheeni.

Rouva Linde: Sitä en epäile. Minkälaista tarkoitat?

Nora: Puhu hiljaa. Voi, jos Torvald saisi kuulla sen! Hän ei saa
mistään hinnasta — kukaan ei saa tietää sitä. Kristine, ei kukaan muu
kuin sinä.

Rouva Linde: Mutta mitä se sitten on?

Nora: Tule tänne. (Vetää hänet sohvaan viereensä.) Niin, sinä —
minullakin on ylpeyden ja ilon aihetta. Minä olen pelastanut Torvaldin
hengen.

Rouva Linde: Pelastanut —? Millä lailla pelastanut?

Nora: Kerroinhan sinulle Italian matkasta. Torvald ei olisi voittanut
tautiaan, jollei hän olisi päässyt sinne —

Rouva Linde: No niin, isäsihän antoi teille tarpeelliset rahat —

Nora (hymyillen): Niin, siinä uskossa ovat sekä Torvald että kaikki
muutkin, mutta —

Rouva Linde: Mutta —?

Nora: Isä ei antanut meille killinkiäkään. Minä ne rahat hankin.

Rouva Linde: Sinäkö? Koko suuren summan?

Nora: Kaksitoistasataa taalaria. Neljätuhattakahdeksansataa kruunua.
Mitä siitä sanot?

Rouva Linde: Mutta miten se oli mahdollista, Nora? Olitko voittanut
arpajaisissa?

Nora (vähäksyvästi): Arpajaisissa? (Viheltää.) Mikäpä ihme se olisi
ollut?

Rouva Linde: Mutta mistä sitten sait ne?

Nora (hyräilee ja hymyilee salaperäisesti): Hm. Tralalalaa!

Rouva Linde: Lainatahan sinä et niitä voinut.

Nora: Vai en? Miksi en?

Rouva Linde: Aviovaimo ei saa ottaa lainaa miehensä suostumuksetta.

Nora (heittää niskojaan): Oo, kun on aviovaimo, joka hiukan osaa hoitaa
asioita — aviovaimo, joka osaa käyttäytyä hiukan viisaasti, silloin —

Rouva Linde: Mutta Nora, en ollenkaan ymmärrä —

Nora: Ei sinun tarvitsekaan. Ei ole ollenkaan sanottu, että olen
lainannut rahat. Olenhan voinut saada ne toisella tavalla. (Heittäytyy
jälleen sohvaan.) Olenhan voinut saada ne joltakin ihailijaltani. Kun
on niin viehättävän näköinen kuin minä —

Rouva Linde: Sinä olet hupsu.

Nora: Nyt olet varmasti hirmuisen utelias, Kristine?

Rouva Linde: Mutta kuulehan, rakas Nora, — etkö ole menetellyt
ajattelemattomasti?

Nora: (nousee jälleen istumaan): Onko miehensä hengen pelastaminen
ajattelematonta?

Rouva Linde: Minusta on ajattelematonta, että sinä hänen tietämättään —

Nora: Mutta hänenhän ei pitänyt tietää mitään! Etkö sinä, herra Jumala,
saata ymmärtää sitä? Hän ei edes saanut tietää, kuinka vaarallinen
hänen tilansa oli. Lääkärit tulivat minun luokseni sanomaan, että hänen
henkensä oli vaarassa, ettei häntä voinut pelastaa muu kuin oleskelu
etelässä. Etkö usko minun aluksi yrittäneen viekoitella häntä? Puhuin
hänelle, kuinka ihanaa olisi jos saisin matkustaa ulkomaille kuten muut
nuoret vaimot. Minä sekä itkin että rukoilin. Sanoin, että hänen olisi
hyvä ottaa huomioon olosuhteet, joissa olin, ja että hänen pitäisi olla
kiltti ja taipuisa. Ja sitten ehdotin, että hän mukavasti voisi ottaa
lainan. Mutta silloin hän melkein suuttui, Kristine. Hän sanoi, että
olin kevytmielinen, ja että hänen velvollisuutensa aviomiehenä oli olla
seuraamatta oikkujani ja päähänpistojani — sellaisiksi hän taisi niitä
sanoa. Niin, niin, arvelin minä, sinut on pelastettava, ja silloin minä
keksin keinon —

Rouva Linde: Eikö isäsi sanonut miehellesi, ettei hän ollut antanut
rahoja?

Nora: Ei milloinkaan. Isä kuoli juuri samoina päivinä. Olin aikonut
ilmoittaa hänelle asian ja pyytää häntä olemaan paljastamatta
mitään. Mutta hän oli kovin sairas —. Valitettavasti se ei käynyt
tarpeelliseksi.

Rouva Linde: Etkö ole senjälkeen uskoutunut miehellesi?

Nora: En toki, taivaan tähden, miten voit ajatella sellaista? Hänhän on
kovin ankara sellaisissa asioissa. Ja sitäpaitsi — Torvald miehekkäässä
itsetunnossaan — miten ilkeää ja nöyryyttävää hänen olisikaan tietää
olevansa minulle velkaa jotakin. Sehän järkyttäisi kokonaan suhteemme;
kaunis onnellinen kotimme ei enää olisi sellainen kuin nyt.

Rouva Linde: Etkö aio koskaan sanoa hänelle sitä?

Nora (miettivästi, hiukan hymyillen): Ehkäpä, joskus — monen vuoden
kuluttua, kun en enää ole niin kaunis kuin nyt. Älä naura minulle.
Tarkoitan tietysti: kun Torvald ei enää pidä minusta niin paljon kuin
nyt, kun häntä ei enää huvita, että tanssin hänelle naamiaisasussa ja
lausun. Silloin pitäisi olla jotakin takataskussa — (Keskeyttäen.)
Hui, hai! Sitä aikaa ei koskaan tule. — No, mitä sanot suuresta
salaisuudestani, Kristine? Enkö minä kelpaa johonkin? — Saat muuten
uskoa, että se asia on tuottanut minulle paljon huolta. Minun ei ole
todellakaan ollut helppo täyttää sitoumustani oikeaan aikaan. Kuulehan,
liike-elämässä on jotakin, jota sanotaan neljännesvuosikoroksi ja
jotakin, mitä sanotaan lyhennykseksi; ja niitä on aina hirmuisen vaikea
saada kokoon. Niinpä minun on täytynyt säästää hiukan sitä ja tätä,
siinä missä osasin, näetkö. Talousrahoista en voinut panna mitään
syrjään, sillä Torvaldinhan täytyi syödä hyvin. En voinut antaa lasten
olla huonoissa vaatteissa. Minusta tuntui että minun täytyi käyttää
kaikki mitä heitä varten sain. Nuo kultaiset, siunatut pienokaiset!

Rouva Linde: Siispä saatoit säästää vain omista tarpeistasi, Nora parka?

Nora: Luonnollisesti. Minähän siinä olin lähinnä. Aina kun Torvald
antoi minulle rahaa uusiin pukuihin ja sellaiseen, kulutin vain puolet,
ostin aina yksinkertaisimpia ja huokeimpia laatuja. On jumalan onni,
kun kaikki sopii minulle niin mainiosti, ettei Torvald huomaa mitään.
Mutta se oli monta kertaa raskasta, Kristine; sillä onhan ihanaa olla
hyvin pukeutunut. Eikö totta?

Rouva Linde: On tietysti.

Nora: No, sitten minulla on ollut muitakin tulolähteitä. Viime talvena
minun onnistui saada koko joukko puhtaaksikirjoittamista. Niinpä
sulkeuduin huoneeseeni ja kirjoitin kirjoittamistani joka ilta pitkälle
yöhön. Ah, olin monesti väsynyt, loppuun väsynyt. Mutta oli kuitenkin
hurjan hauskaa istua siinä, työskennellä ja ansaita rahaa. Tuntui
melkein siltä kuin olisin ollut mies.

Rouva Linde: Mutta kuinka paljon olet sillä lailla voinut lyhentää
velkaasi?

Nora: Kas, sitä en osaa tarkalleen sanoa. Sellaisista asioista,
katsohan, on hyvin vaikea pitää selkoa. Tiedän vain maksaneeni kaiken
mitä olen saanut kokoon haalituksi. Monta kertaa olen ollut aivan
neuvoton. (Hymyilee.) Silloin kuvittelin itsekseni, että joku vanha
herra olisi rakastunut minuun —

Rouva Linde: Mitä? Mikä herra?

Nora: Hullutusta! — että hän muka oli kuollut ja että kun hänen
testamenttinsa avattiin, oli siihen suurilla kirjaimilla kirjoitettu:
»Kaikki rahani on heti käteisellä suoritettava suloiselle rouva Nora
Helmerille.»

Rouva Linde: Mutta, rakas Nora — kuka se herra oli?

Nora: Hyvä Jumala, etkö ymmärrä? Vanhaa herraa ei ollut olemassakaan.
Minähän vain kuvittelin sellaista taas ja taas, kun en keksinyt keinoa
rahojen hankkimiseksi. Mutta sehän on yhdentekevää: tuo vanha, ikävä
ihminen saa minun puolestani olla missä on. En välitä hänestä enkä
hänen testamentistaan, sillä nyt olen suruton. (Hypähtää seisomaan.)
Oi Jumala, sitä on sentään ihana ajatella, Kristine! Huoleton! Olla
suruton, aivan suruton. Leikkiä ja meluta lasten kanssa, pitää taloa
kauniina ja miellyttävänä, sellaisena, mitä Torvald pitää arvossa.
Ajattelehan: sitten tulee kevät, suurine sinisine taivaineen. Silloin
voimme ehkä hiukan matkustaa. Saan ehkä nähdä meren jälleen. Niin,
niin, on todella ihmeellistä elää ja olla onnellinen! (Eteisen kello
soi.)

Rouva Linde (nousee): Ovikello soi. On kai parasta, että lähden.

Nora: Ei, jää vain, ei kai sieltä ketään tule — Torvald vain.

Sisäkkö (ovella): Anteeksi — rouva. Täällä on eräs herra, joka haluaa
puhutella tuomaria.

Nora: Tarkoitat kai pankinjohtajaa?

Sisäkkö: Niin, pankinjohtajaa. Mutta en tiennyt — tohtori kun on
siellä —

Nora: Kuka se herra on?

Asioitsija Krogstad (eteisestä): Minä vain, rouva.

(Rouva Linde säpsähtää ja kääntyy ikkunaa kohti.)

Nora (astuu askeleen häntä kohti, jännittyneesti, puoliääneen): Tekö?
Mistä on kysymys? Mistä aiotte puhua miehelleni?

Krogstad: Pankkiasioista — tavallaan. Minulla on pieni virka
Osakepankissa ja teidän miehestännehän kuuluu tulevan päällikkömme —

Nora: Te siis —

Krogstad: Vain kuivia liikeasioita, rouva; ei yhtään muuta.

Nora: Olkaa siis hyvä ja menkää toimistoon.

(Tervehtii välinpitämättömästi sulkiessaan eteiseen vievän oven. Menee
sitten katsomaan uunia.)

Rouva Linde: Nora — kuka tuo mies on?

Nora: Asioitsija Krogstad.

Rouva Linde: Se oli siis todella hän.

Nora: Tunnetko sen ihmisen?

Rouva Linde: Olen tuntenut hänet — monta vuotta sitten. Hän oli
aikoinaan valtuutettu asianajaja meidän seudullamme.

Nora: Niin, siellähän hän oli.

Rouva Linde: Olipa hän muuttunut.

Nora: Hänen avioliittonsa lienee ollut hyvin onneton.

Roteva Linde: Nyt hän kai on leskimies.

Nora: Monine lapsineen. No niin, nyt se palaa!

(Hän sulkee uuninpellit ja siirtää keinutuolin syrjään.)

Rouva Linde: Hän kuuluu hoitavan monenlaisia asioita.

Nora: Niinkö? Se on kyllä mahdollista, mutten tiedä. Älkäämme ajatelko
liikeasioita, se on niin ikävää.

(Tohtori Rank tulee Helmerin huoneesta.)

Tohtori Rank (ovelta): Ei, ei, en tahdo häiritä; pistäydyn mieluummin
hetkeksi vaimosi luo. (Sulkee oven ja huomaa rouva Linden.) Anteeksi,
taidanpa häiritä täälläkin?

Nora: Ette millään muotoa (Esittelee:) Tohtori Rank — rouva Linde.

Rank: Niinkö! Nimi, jonka usein kuulen tässä talossa. Luulen kulkeneeni
ohitsenne portaissa.

Rouva Linde: Aivan niin. Nousen portaita hyvin hitaasti. En oikein
jaksa.

Rank: Ahaa, keuhkoissa hiukan vikaa?

Rouva Linde: Pikemminkin liikarasitusta.

Rank: Eikö muuta? Olette siis tullut kaupunkiin hiukan lepäämään
kaikkien kemujen jälkeen.

Rouva Linde: Olen tullut hakemaan työtä.

Rank: Onko se jonkinlainen pätevä keino liikarasitusta vastaan?

Rouva Linde: Täytyy elää, herra tohtori.

Rank: Niin, yleisen mielipiteen mukaan se kuuluu olevan kovin
välttämätöntä.

Nora: Tiedättekö mitä, tohtori Rank? — Tahtoisitte kai itsekin
mielellänne elää.

Rank: Kieltämättä tahtoisin. Niin surkea kuin olenkin, tahtoisin
kuitenkin kidutuksen jatkuvan mahdollisimman kauan. Kaikki potilaani
ovat samanlaisia. Ja sellainen on moraalisen tartunnan saaneidenkin
laita. Helmerin luona on paraikaa tuollainen moraalinen potilas.

Rouva Linde (hillitysti): Ah!

Nora: Ketä te tarkoitatte?

Rank: Oh, siellä on eräs asioitsija Krogstad, mies, josta ette tiedä
mitään. Hänen luonteensa on pilalla juuria myöten, rouva. Mutta itse
hän alkoi selittää kuin mitäkin tärkeää asiaa, että hänkin tahtoi elää.

Nora: Niinkö? Mistä hän tahtoi puhua Torvaldille?

Rank: En todellakaan tiedä, kuulin vain, että asia koski jollakin
lailla Osakepankkia.

Nora: En tiennyt, että tuo Krog- että tuo asioitsija Krogstad oli
jossakin tekemisissä Osakepankin kanssa.

Rank: Hän on saanut siellä jonkinlaisen toimen. (Rouva Lindelle:) En
tiedä onko teidän puolessanne eräänlaisia ihmisiä, jotka hiiviskelevät
ympäriinsä nuuskiakseen moraalista mätää ja saattaakseen jonkun
edullisessa asemassa olevan henkilön huonoon valoon. Terveet saavat
kauniisti jäädä seisomaan ulkopuolelle.

Rouva Linde: Sairaathan on ennenkaikkea eristettävä.

Rank (kohottelee olkapäitään): Niin, siinä sitä ollaan. Tuollainen
näkökanta tekee yhteiskunnasta sairaalan.

Nora (on vaipunut omiin ajatuksiinsa, puhkeaa puoliääneen nauramaan ja
taputtaa käsiään.)

Rank: Miksi te sille nauratte? Tiedätteköhän ollenkaan mitä yhteiskunta
on?

Nora: Mitä minä välitän koko ikävästä yhteiskunnasta? Nauroin aivan
toiselle — kuulumattoman hullunkuriselle asialle. Sanokaahan minulle,
tohtori Rank — eivätkö kaikki ne, jotka ovat Osakepankin palveluksessa,
joudu nyt Torvaldista riippuvaisiksi?

Rank: Sekö Teistä on kuulumattoman hauskaa?

Nora (hymyilee ja hyräilee): Ei puhuta siitä! Ei puhuta siitä! (Kävelee
ympäriinsä permannolla.) Onpa todella mahdottoman hauskaa ajatella
että me — että Torvald on saanut sellaisen vaikutusvallan niin moniin
ihmisiin. (Ottaa taskustaan pussin.) Tohtori Rank, tahdotteko pienen
makeisen?

Rank: Kas, kas, makeisia! Luulin niiden olevan kiellettyä tavaraa
täällä.

Nora: Ovathan ne, mutta Kristine antoi nämä minulle.

Rouva Linde: Minäkö?

Nora: No, no, älä nyt säikähdä! Ethän sinä voinut tietää, että Torvald
oli ne kieltänyt. Kas, hän pelkää, että saan niistä huonot hampaat.
Mutta hyh — yhden kerran —! Eikö totta, tohtori Rank? Olkaa hyvä!
(Pistää makeisen hänen suuhunsa.) Ja sinä myös, Kristine. Täytyyhän
minunkin saada yksi, aivan pieni — tai enintään kaksi. (Lähtee jälleen
kävelemään.) Niin, nyt olen todella mittaamattoman onnellinen.
Maailmassa on vain yksi asia, joka minua äärettömästi houkuttelee.

Rank: No, mikä se on?

Nora: Jotakin, minkä äärettömän mielelläni sanoisin, niin että
Torvaldkin sen kuulisi.

Rank: Miksi ette voi sanoa sitä?

Nora: En uskalla, sillä se on hyvin häijyä.

Rouva Linde: Häijyä?

Rank: Se ei olisi viisasta. Mutta meillehän te voitte — Mikä on se,
jonka äärettömän mielellänne soisitte Helmerin kuulevan?

Nora: Minulla on tavaton halu sanoa: kuolema ja kadotus.

Rank: Oletteko hupsu?

Rouva Linde: Siunatkoon, Nora!

Rank: Sanokaa se. Tuossa hän on.

Nora: Hss, hss, hs! (Kätkee makeispussin.)

(Helmer tulee huoneestaan päällystakki käsivarrella ja hattu kädessä.)

Nora (juoksee häntä vastaan): No, pääsitkö irti hänestä?

Helmer: Pääsin; hän on mennyt.

Nora: Saanko esitellä — tässä on Kristine, joka on tullut kaupunkiin.

Helmer: Kristine? — Anteeksi, mutten tiedä —

Nora: Rouva Linde, rakas Torvald; rouva Kristine Linde.

Helmer: Aivan niin. Kaiketikin vaimoni lapsuudentoveri?

Rouva Linde: Olemme aikaisemmin tunteneet toisemme.

Nora: Ja ajattelehan, nyt hän on tehnyt pitkän matkan tänne
keskustellakseen kanssasi.

Helmer: Mitä hän tahtoo?

Rouva Linde: En oikeastaan —

Nora: Kristine on nimittäin erittäin etevä konttoritöissä, ja sitä
paitsi hänellä on verraton halu työskennellä oivallisen miehen johdolla
ja oppia enemmän kuin nyt osaa.

Helmer: Hyvin järkevää, rouva.

Nora: Ja kuultuaan sitten, että sinusta tulee pankinjohtaja — siitä
sähkötettiin — hän matkusti tänne niin pian kuin suinkin ja —. Voithan,
Torvald, tehdä jotakin Kristinen hyväksi minun takiani? Voithan?

Helmer: Niin, se ei ole ollenkaan mahdotonta. Rouva on kaiketi leski?

Rouva Linde: Olen.

Helmer: Ja olette harjaantunut toimistotyöhön?

Rouva Linde: Jossakin määrin.

Helmer: No, siinä tapauksessa on hyvin mahdollista, että voin hankkia
teille paikan. —

Nora (taputtaa käsiään): Näetkö, näetkö?

Helmer: Olette saapunut otollisella hetkellä, rouva — Rouva Linde: Oi,
miten voin kiittää teitä.

Helmer: Ei mitään kiitoksia! (Vetää päällystakin ylleen.) Mutta tänään
teidän täytyy suoda minulle anteeksi —

Rank: Odota, tulen mukaasi.

(Hakee turkkinsa eteisestä ja lämmittää sitä uunin edessä.)

Nora: Älä jää kauaksi ulos, rakas Torvald.

Helmer: Noin tunniksi, en kauemmaksi.

Nora: Lähdetkö sinäkin, Kristine?

Rouva Linde (pukee päällysvaatteet ylleen): Minunkin täytyy nyt lähteä
kaupungille hakemaan itselleni asuntoa.

Helmer: Menemme ehkä yhdessä katua alas.

Nora (auttaa rouva Lindeä): Mikä vahinko, että asuntomme on niin ahdas;
meidän on mahdotonta —

Rouva Linde: Mitä sinä ajatteletkaan! Hyvästi Nora rakas ja kiitos
kaikesta.

Nora: Näkemiin! Illalla sinä tietenkin palaat. Ja te myös, tohtori
Rank. Mitä? Jos voitte kyllin hyvin? Varmasti voitte. Pukeutukaa vain
lämpimästi.

(He lähtevät keskustellen eteiseen. Yläkerroksen portailta kuuluu
lasten ääniä.)

Nora: Siellä he tulevat! Siellä he tulevat!

(Hän juoksee avaamaan oven. Lastenhoitaja Anne-Marie tulee lasten
mukana.)

Nora: Tulkaa, tulkaa! (Kumartuu suutelemaan heitä.) Voi teitä suloisia,
siunatuita —! Näetkö heidät, Kristine? Eivätkö he ole ihania!

Rank: Älkää jääkö puhelemaan tänne vetoon.

Helmer: Tulkaa, rouva Linde. Nyt täällä eivät siedä olla muut kuin
äidit.

(Tohtori Rank, Helmer ja rouva Linde laskeutuvat portaita,
lastenhoitajatar tuo lapset huoneeseen. Nora seuraa sulkien eteisen
oven.)

Nora: Kuinka terveiltä ja reippailta näytättekään. Voi, kuinka
punaisiksi poskenne ovat tulleet! Kuin omenat ja ruusut. (Lapset
lörpöttelevät koko ajan vuorosanan jatkuessa.) Oletteko pitäneet
oikein hauskaa? Sehän on mainiota. Vai olet sinä vetänyt Emmyä ja
Bobia kelkassa? Ajattelehan: molempia samalla kertaa! Niin, sinä
olet reipas poika, Ivar. Anna hänet hetkeksi syliini, Anne-Marie.
Pieni suloinen nukkelapseni! (Ottaa lapsentytöltä pienimmän ja pyörii
lapsi sylissään.) Äiti tanssii kyllä Bobinkin kanssa. Mitä? Oletteko
heitelleet lumipalloja? Voi, siinä minun olisi pitänyt olla mukana. Ei,
ei, Anne-Marie, tahdon riisua heidät itse. No, no, lupaa toki, se on
niin hauskaa. Mene keittiöön siksi aikaa; näytät kovin palelevaiselta.
Liedellä on sinulle lämmintä kahvia.

(Lapsenhoitaja menee vasemmalla olevaan huoneeseen. Nora riisuu lasten
päällysvaatteet ja heittelee ne sinne tänne antaen heidän kilpaa
kertoilla.)

Nora: Vai niin? Vai juoksi iso koira perässänne? Mutta eihän se purrut?
Koirat eivät pure pieniä suloisia nukkelapsia. Et saa availla kääröjä,
Ivar. Mitäkö niissä on? Sen kai haluaisitte mielellänne tietää. Oi,
ei, ei, se on jotakin pahanmakuista. No, leikitäänkö? Piilosilla.
No, leikitään piilosilla, Bob saa ensiksi mennä piiloon. Minäkö? No,
antakaa minun piiloutua ensimmäiseksi.

(Nora ja lapset leikkivät nauraen ja riemuiten salissa ja viereisessä
huoneessa oikealla. Lopulta Nora piiloutuu pöydän alle, lapset
syöksyvät huoneeseen, etsivät, mutteivät löydä häntä, kuulevat hänen
hiljaisen naurunsa, syöksyvät pöydän luo, nostavat liinaa ja näkevät
hänet. Hän ryömii esiin pelottaakseen heitä. Uutta riemua. Sisäovelle
on kolkutettu kenenkään huomaamatta. Ovi avautuu puoleksi ja asioitsija
Krogstad tulee, odottaa hiukan, leikki jatkuu.)

Krogstad: Anteeksi, rouva Helmer —

Nora (hillitysti huudahtaen ja hypähtäen puoleksi pystyyn): Ah! Mitä te
tahdotte?

Krogstad: Suokaa anteeksi. Ulko-ovi oli raollaan; joku oli unohtanut
lukita sen.

Nora (nousee seisomaan): Mieheni ei ole kotona, herra Krogstad.

Krogstad: Tiedän sen.

Nora: Tiedätte? — Mitä siis täältä haette?

Krogstad: Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne.

Nora: Minunko —? (hiljaa lapsille.) Menkää Anne-Marien luo. Mitä? Ei,
ei se vieras mies tahdo tehdä äidille mitään pahaa. Hänen mentyään
leikimme taas. (Vie lapset vasemmalla olevaan huoneeseen ja sulkee oven
heidän jälkeen.)

Nora (levottomasti ja jännittyneesti): Tahdotte puhua kanssani?

Krogstad: Tahdon.

Nora: Tänäänkö —? Mutta eihän vielä ole kuun ensimmäinen päivä —

Krogstad: Ei, nyt on jouluaatto. Riippuu teistä, minkälaiseksi
jouluilonne tulee.

Nora: Mitä te tahdotte? Tänään en ollenkaan voi —

Krogstad: Siitä emme toistaiseksi puhu mitään, vaan jostakin muusta.
Teillä on kai hetkinen aikaa?

Nora: On, on kyllä. Vaikka —

Krogstad: Hyvä. Istuin Olsenin ravintolassa ja näin miehenne menevän
katua alas —

Nora: Aivan niin.

Krogstad: — erään naisen seurassa.

Nora: Entä sitten?

Krogstad: Saanko luvan kysyä, oliko tuo nainen eräs rouva Linde?

Nora: Oli.

Krogstad: Aivan äsken kaupunkiin tullut?

Nora: Tänään.

Krogstad: Eikö hän ole teidän hyvä ystävättärenne?

Nora: On, mutten käsitä —

Krogstad: Minäkin olen tuntenut hänet kerran.

Nora: Tiedän.

Krogstad: Vai niin? Olette siis selvillä siitäkin. Sitä kyllä luulin.
Saanko siis kysyä teiltä suoraan saako rouva Linde paikan Osakepankissa?

Nora: Miten uskallatte udella minulta, herra Krogstad, te, mieheni
alainen? Mutta kun kerran kysytte, saatte tietää: On, rouva Linde on
saanut toimen. Ja minä olen puhunut hänen puolestaan, herra Krogstad.
Nyt tiedätte sen.

Krogstad: Olin siis arvanut oikein.

Nora (kävelee edestakaisin permannolla): Luulisinpa, että minulla
sentään on hiukan vaikutusvaltaa. Sillä vaikka onkin nainen, ei
suinkaan ole sanottu, että —. Alistetussa asemassa oltaessa, herra
Krogstad, pitäisi todella varoa loukkaamasta jotakin, hm.

Krogstad: — jolla on vaikutusvaltaa.

Nora: Aivan niin.

Krogstad (muuttaen sävyä): Rouva Helmer, ettekö olisi hyvä ja käyttäisi
vaikutusvaltaanne minun puolestani.

Nora: Mitä nyt? Mitä te tarkoitatte?

Krogstad: Oletteko hyvä ja pidätte huolen, että saan pitää vähäisen
asemani pankissa?

Nora: Mitä se merkitsee? Kuka aikoo ottaa teiltä paikkanne pankissa?

Krogstad: Ei teidän tarvitse näytellä tietämätöntä minuun nähden.
Tajuan hyvin ettei teidän ystävättärestänne ole mieluista joutua
kosketuksiin minun kanssani, ja nyt huomaan myös, ketä minun on
kiittäminen siitä, että minut ajetaan pois.

Nora: Mutta vakuutan teille —

Krogstad: Niin, niin, niin, sanalla sanoen: teillä on vielä aikaa ja
neuvon teitä käyttämään vaikutustanne ehkäistäksenne sen.

Nora: Mutta, herra Krogstad, minulla ei ole minkäänlaista
vaikutusvaltaa.

Krogstad: Eikö? Olin kuulevinani, että te äsken itse sanoitte —

Nora: Sitä ei pidä ymmärtää väärin. Minä! Miten te luulette, että
minulla olisi sellainen vaikutus mieheeni?

Krogstad: Tunnen miehenne ylioppilasajoilta. Arvelen, ettei herra
pankinjohtaja ole lujempi kuin muutkaan miehet.

Nora: Jos puhutte halveksivasti miehestäni, ajan teidät ulos.

Krogstad: Rouva on urhoollinen.

Nora: En pelkää teitä enää. Uuden vuoden jälkeen pääsen helposti irti
kaikesta.

Krogstad (hillitymmin): Kuulkaahan nyt, rouva. Jos käy tarpeelliseksi,
taistelen kuin henkeni puolesta saadakseni pitää vähäisen paikkani
pankissa.

Nora: Niin, siltä tosiaankin kuuluu.

Krogstad: En tee sitä ainoastaan tulojen vuoksi. Ne ovat minulle
kuitenkin vähäarvoisimmat. Mutta on jotakin muuta. — No, niin, sanonpa
sen. Tiedätte luonnollisesti yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että minä
joitakin vuosia sitten syyllistyin ajattelemattomaan tekoon.

Nora: Luulen kuulleeni jotakin sellaista.

Krogstad: Asia ei joutunut oikeuteen. Mutta kaikki tiet ikäänkuin
sulkeutuivat minulta samalla kertaa. Sitten rupesin hoitamaan asioita,
jotka tunnette. Johonkinhan minun täytyi ryhtyä, ja uskallanpa sanoa,
että en ole ollut kaikkein pahimpia. Mutta nyt minun täytyy päästä irti
kaikesta sellaisesta. Poikani kasvavat; heidän takiaan minun täytyy
hankkia itselleni takaisin niin paljon porvarillista arvokkuutta kuin
suinkin. Paikka pankissa oli minulle kuin ensimmäinen porras. Nyt
tahtoo miehenne potkia minut pois portailta, niin että joudun jälleen
tonkimaan rapaa.

Nora: Mutta, Herran nimessä, herra Krogstad, minun vallassani ei
mitenkään ole auttaa teitä.

Krogstad: Se johtuu siitä, ettei teillä ole halua, mutta minulla on
keinoja pakottaa teidät siihen.

Nora: Ettehän toki kerro miehelleni, että olen teille velkaa rahaa?

Krogstad: Hm; entäpä jos kertoisinkin?

Nora: Se olisi häpeällinen teko. (Itku kurkussa.) Tuon salaisuuden,
joka on iloni ja ylpeyteni, senkö hän saisi tietää ilkeällä
ja karkealla tavalla — teiltä? Te aiheuttaisitte minulle mitä
pelottavimpia ikävyyksiä —

Krogstad: Ikävyyksiäkö vain?

Nora (kiivaasti): Mutta tehkää se vain. Se on pahinta teille
itsellenne, sillä silloin mieheni saa oikein nähdä, mikä kelvoton
ihminen te olette ja silloin ette suinkaan saa pitää paikkaanne.

Krogstad: Kysyin, pelkäättekö vain kotoisia rettelöitä?

Nora: Jos mieheni saa tietää asian, hän tietysti heti maksaa
loppusumman, ja sitten meillä ei ole enää mitään tekemistä siinä
asiassa.

Krogstad (lähestyy askeleen): Kuulkaahan nyt, rouva Helmer — joko
teidän muistinne ei ole kovinkaan hyvä tai sitten ette ymmärrä
paljonkaan liikeasioista. Minun on selitettävä teille hiukan tarkemmin.

Nora: Millä lailla?

Krogstad: Miehenne sairaana ollessa tulitte luokseni lainaamaan
kaksitoistasataa taaleria.

Nora: En tiennyt ketään muita.

Krogstad: Lupasin hankkia teille summan —

Nora: Ja hankittekin sen.

Krogstad: Lupasin hankkia teille summan eräillä ehdoilla. Olitte
silloin niin huolissanne miehenne sairaudesta ja innoissanne
saamaan matkarahat, ettei teillä kai ollut aikaa tarkemmin ajatella
sivuseikkoja. Sen vuoksi onkin asiaankuuluvaa muistuttaa teille niistä.
Siispä lupasin hankkia teille rahat itse laatimaani velkakirjaa vastaan.

Nora: Niin, ja minä kirjoitin nimeni.

Krogstad: Hyvä! Mutta sen alle lisäsin muutaman rivin, jossa isänne
otti vastatakseen velasta. Nuo rivit piti teidän isänne hyväksyä.

Nora: Piti? Hyväksyihän hän.

Krogstad: Olin jättänyt päivämäärän merkitsemättä. Tarkoitan, että
isänne saisi itse ilmoittaa, minä päivänä hän kirjoitti nimensä
paperiin. Muistatteko sen, rouva?

Nora: Luulenpa muistavani —

Krogstad: Sitten annoin velkakirjan teille, jotta lähettäisitte sen
postissa isällenne. Eikö totta?

Nora: Totta.

Krogstad: Ja sen te tietenkin heti teitte, sillä jo viisi tai kuusi
päivää myöhemmin toitte minulle todistuksen isänne hyväksymänä. Sitten
maksoin teille summan.

Nora: No, enkö minä ole suorittanut sitä säännöllisesti?

Krogstad: Jokseenkin. Mutta palataksemme siihen, mistä puhuimme — se
oli raskasta aikaa teille, rouva?

Nora: Sitä se oli.

Krogstad: Isännekin oli luullakseni hyvin sairas.

Nora: Hän oli viimeisillään.

Krogstad: Ja kuoli hiukan myöhemmin?

Nora: Kuoli —

Krogstad: Sanokaahan minulle, rouva Helmer, sattuisittekohan muistamaan
isänne kuolinpäivän? Kuukaudenpäivän, tarkoitan.

Nora: Isä kuoli syyskuun 29.

Krogstad: Aivan oikein; siitä olen ottanut selon. Ja sen vuoksi, (ottaa
taskustaan paperin) en osaa selittää itselleni erästä kummallista
seikkaa.

Nora: Mitä seikkaa? En tiedä —

Krogstad: On kummallista, että isänne hyväksyi velkakirjan kolme päivää
kuolemansa jälkeen.

Nora: Miten? En ymmärrä.

Krogstad: Isänne kuoli syyskuun 29. Mutta katsokaas, hän on päivännyt
nimikirjoituksensa lokakuun 2. päivänä. Eikö se ole kummallista, rouva?

Nora: (on vaiti).

Krogstad: Voitteko selittää minulle tämän?

Nora: (on yhä vaiti).

Krogstad: Silmäänpistävää on myös, että sanat lokakuun 2. päivänä ja
vuosiluku eivät ole kirjoitetut isänne käsialalla, mutta toisella,
jonka luulisin tuntevani. No, senhän saattaa selittää: Isänne oli
unohtanut päivätä nimikirjoituksensa, ja joku toinen on sitten tehnyt
sen arviolta ennen kuin kuolemantapauksesta tiedettiin. Siinä ei ole
mitään pahaa. Tärkeää on vain nimikirjoitus. Ja sehän on oikea, rouva
Helmer? Onhan isänne todella kirjoittanut nimensä tähän?

Nora (hetken vaiti oltuaan, heittää päätään taapäin ja katselee toista
uhmaavasti): Ei, ei ole. Minä kirjoitin isän nimen.

Krogstad: Ettekö tiedä, että se on vaarallinen tunnustus?

Nora: Miksi niin? Tehän saatte kohta rahanne.

Krogstad: Saanko kysyä teiltä jotakin — miksi ette lähettänyt paperia
isällenne?

Nora: Se oli mahdotonta. Isähän makasi sairaana vuoteessaan. Jos
olisin pyytänyt hänen nimeään, olisi minun myös ollut sanottava
hänelle, noihin rahoja tarvittaisiin. Mutta enhän voinut sanoa hänelle
hänen sairaana ollessaan, että mieheni henki oli vaarassa. Sehän oli
mahdotonta.

Krogstad: Niinpä olisi ollut parempi, jos olisitte luopunut
ulkomaanmatkasta.

Nora: Ei, se oli mahdotonta. Matkanhan piti pelastaa mieheni henki.
Siitä en voinut luopua.

Krogstad: Mutta ettekö ajatellut, että petitte minua —?

Nora: Sitä en saattanut ollenkaan ottaa huomioon. En välittänyt
ollenkaan teistä. En voinut sietää teitä teidän noudattamienne kylmien
muodollisuuksien takia, vaikka tiesitte, kuinka vaarallinen mieheni
tila oli.

Krogstad: Rouva Helmer, teillä ei nähtävästi ole minkäänlaista
käsitystä siitä, mihin olette syyllistynyt. Mutta voinhan kertoa
teille, ettette tehnyt mitään pahempaa eikä väärempää kuin minä kerran
turmellessani koko yhteiskunnallisen asemani.

Nora: Te? Tahdotteko uskotella minulle, että olisitte tehnyt rohkean
teon pelastaaksenne vaimonne hengen?

Krogstad: Lait eivät kysy vaikuttimia.

Nora: Silloin ne lait ovat aika kelvottomia.

Krogstad: Kelvottomia tai ei — jos jätän tämän paperin oikeuteen,
tuomitaan teidät lakien mukaan.

Nora: Sitä en ollenkaan usko. Eikö tyttärellä olisi oikeutta
säästää vanhaa kuolemansairasta isäänsä ahdistuksista ja huolista?
Eikö vaimolla olisi oikeutta pelastaa miehensä henkeä? En tunne
lakeja kovinkaan tarkoin, mutta olen varma, että niissä jossakin on
määrättynä, että sellainen on luvallista. Ja sitä te ette tiedä, te,
joka olette asianajaja? Taidatte olla huono lakimies, herra Krogstad?

Krogstad: Ehkäpä. Mutta liikeasioita — sellaisia liikeasioita kuin
meillä on keskenämme ollut — luulen kyllä osaavani hoidella. Hyvä!
Tehkää nyt mitä haluatte. Mutta sen minä sanon teille: jos minut vielä
kerran potkitaan pois, seuraatte te mukana.

(Tervehtii ja poistuu eteisen kautta.)

Nora (hetken miettivänä; heittää niskojaan): Mitä! — tahtoi pelotella
minua. Niin yksinkertainen en ole. (Alkaa koota lasten vaatteita;
pysähtyy äkkiä.) Mutta —? — Ei, sehän on mahdotonta! Teinhän sen
rakkaudesta.

Lapset (vasemmalla ovella): Äiti, nyt se vieras mies meni jo portista.

Nora: Meni, meni, tiedän sen. Mutta älkää puhuko kenellekään vieraasta
miehestä. Kuulitteko? Ei isällekään.

Lapset: Emme puhu, äiti; tahtoisimme leikkiä taas.

Nora: Ei, ei nyt.

Lapset: Mutta sinähän lupasit, äiti.

Nora: Lupasin, mutten jaksa nyt. Menkää huoneeseenne, minulla on kovin
paljon tekemistä. Menkää, menkää, rakkaat, suloiset lapset!

(Hän ohjailee heidät varovasti toiseen huoneeseen ja sulkee oven.)

Nora (istuutuu sohvalle, ottaa käsityön ja ompelee muutaman piston,
mutta lopettaa kohta): Ei! (Heittää käsityön menemään, nousee, menee
eteisen ovelle ja huutaa:) Helene, tuo joulukuusi tänne! (Menee
vasemmalla olevan pöydän luo ja avaa laatikon; jättää sen taas
silleen.) Ei, mutta sehän on aivan mahdotonta.

Sisäkkö (tuo joulukuusen): Mihin panen tämän, rouva?

Nora: Tuohon keskelle permantoa.

Sisäkkö: Pitääkö minun vielä tuoda jotakin?

Nora: Ei — kiitos. Minulla on kaikki mitä tarvitsen.

Sisäkkö (on asettanut kuusen paikalleen ja poistuu.)

Nora (kuusta koristellen): Tähän kynttilä — ja tähän kukkia. —
Inhottava ihminen. Hui, hai. Ei se mitään merkitse. Joulukuusesta tulee
ihana. Teen kaiken, mikä sinua miellyttää, Torvald; — tanssin sinulle,
laulan sinulle —

(Helmer tulee ulkoa paperikäärö kainalossaan.)

Nora: Ah, tuletko sinä jo kotiin?

Helmer: Tulen, onko täällä ollut joku?

Nora: Täälläkö? Ei.

Helmer: Sepä omituista. Näin Krogstadin tulevan portista.

Nora: Niin, se on totta. Krogstad oli hetkisen täällä.

Helmer: Nora, näen ilmeestäsi hänen olleen täällä pyytämässä, että
sanoisit hyvän sanan hänen puolestaan.

Nora: Aivan niin.

Helmer: Ja se sinun olisi pitänyt tehdä kuin omasta aloitteestasi?
Sinun olisi ollut salattava minulta, että hän oli ollut täällä. Eikö
hän pyytänyt sitäkin?

Nora: Pyysi, Torvald, mutta —

Helmer: Nora, Nora, ja sellaiseenko sinä puutut? Keskustelet moisen
ihmisen kanssa ja lupaat hänelle jotakin! Ja sitäpaitsi valehtelet
minulle.

Nora: Valehtelenko —?

Helmer: Etkö sanonut, ettei täällä ollut käynyt ketään? (Uhkaa
sormellaan.) Sitä pieni laululintuni ei koskaan enää saa tehdä.
Laululinnulla täytyy visertääkseen olla puhdas nokka; ei milloinkaan
vääriä ääniä. (Tarttuu häntä vyötäisiin.) Eikö se ole totta? Niin,
tiesinhän minä sen. (Päästää hänet.) Tästä ei puhuta enempää. (Istuutuu
uunin luo.) Onpa täällä rauhallista ja miellyttävää! (Selailee
papereitaan.)

Nora (koristelee joulukuusta; vähäisen vaitiolon jälkeen): Torvald.

Helmer: Mitä?

Nora: Iloitsen sanomattomasti Stenborgien huomisista pukutanssiaisista.

Helmer: Ja minä olen kovin utelias tietämään, millä aiot yllättää minut.

Nora: Äh, tyhmä päähänpisto.

Helmer: No mitä?

Nora: En löydä mitään kunnollista; kaikesta tulee tyhmää ja
mitäänsanomatonta.

Helmer: Onko pikku Nora tullut siihen johtopäätökseen?

Nora (hänen tuolinsa takana, käsivarret selkänojalla): Onko sinulla
hyvin kiire, Torvald?

Helmer: Noo —

Nora: Mitä papereita nuo ovat?

Helmer: Pankkiasioita.

Nora: Joko nyt?

Helmer: Eroava johtokunta on suostunut antamaan minulle valtuutuksen
suorittaa tarpeellisia vaihdoksia henkilökunnan keskuudessa ja
toimintaohjelmassa. Siihen minun täytyy käyttää jouluviikko. Tahdon
saada kaikki järjestykseen uudeksi vuodeksi.

Nora: Sen vuoksi siis, Krogstad parka —

Helmer: Hm!

Nora (yhä nojaten tuolin selkämykseen vetelee häntä hiljaa
niskahiuksista): Jollei sinulla olisi niin kiire, olisin pyytänyt
sinulta aivan tavattoman suurta palvelusta, Torvald.

Helmer: Anna kuulua. Mikä se on?

Nora: Ei ole ketään, jolla olisi niin hieno maku kuin sinulla. Nyt
tahtoisin olla kaunis pukutanssiaisissa. Etkö sinä, Torvald, voisi
ottaa huolehtiaksesi minusta ja määrätä, mikä olen ja miten pukuni on
ommeltava?

Helmer: Vai hakee pieni omapäinen pelastajaa?

Nora: Haen, Torvald, en pääse mihinkään ilman apuasi.

Helmer: Hyvä, hyvä; ajattelenpa asiaa; keksimme kyllä keinon.

Nora: Voi, kuinka hyvä sinä olet. (Menee jälleen joulukuusen luo,
hiljaisuus.) Kuinka kauniilta punaiset kukat näyttävätkään. — Mutta
sano minulle, onko tuo Krogstad todella syyllistynyt johonkin oikein
pahaan?

Helmer: Väärentänyt nimikirjoituksia. Onko sinulla käsitystäkään, mitä
se merkitsee?

Nora: Eikö hän ole saattanut tehdä sitä hädässä?

Helmer: On, tai, kuten monet muut, ajattelemattomuudesta. En ole niin
sydämetön, että ehdottomasti tuomitsisin miehen tuollaisen yksinäisen
tapauksen vuoksi.

Nora: Niin ethän!

Helmer: Moni saattaa moraalisesti nousta jälleen tunnustettuaan
avoimesti rikoksensa ja kärsittyään rangaistuksensa.

Nora: Rangaistuksensa —?

Helmer: Mutta Krogstad ei valinnut sitä tietä. Hän puikahti pulasta
tempuilla ja kiertämisellä, ja se juuri on murtanut hänet moraalisesti.

Nora: Luuletko, että olisi —

Helmer: Ajattelehan vain, miten sellaisen rikoksesta tietoisen ihmisen
täytyy valehdella, teeskennellä ja näytellä joka paikassa, käyttää
naamiota läheistensä, vieläpä vaimonsa ja lastensakin parissa. Lasten
laita onkin kaikkein kauhein, Nora.

Nora: Miksi?

Helmer: Sen vuoksi, että tuollainen valheen usvaverho levittää
tartuntaa ja sairautta koko kodin elämään. Sellaisessa talossa saavat
lapset joka hengenvedollaan itseensä jonkin ilkeän ituja.

Nora: (lähempänä hänen takanaan): Oletko varma siitä?

Helmer: Voi, rakkaani, senhän olen tuon tuostakin kokenut asianajajana.
Melkein kaikilla aikaisin turmeltuneilla ihmisillä on ollut valehteleva
äiti.

Nora: Miksi juuri — äiti?

Helmer: Se johtuu useimmiten äidistä. Mutta isät vaikuttavat myös
samaan suuntaan; jokainen asianajaja tietää sen hyvin. Kuitenkin
tuo Krogstad on oleskellut kotonaan vuodesta vuoteen ja myrkyttänyt
omat lapsensa valheella ja teeskentelyllä. Sen vuoksi sanon häntä
moraalisesti turmeltuneeksi. (Ojentaa kätensä Noraa kohti.) Sen vuoksi
suloisen Norani tulee luvata, ettei ryhdy ajamaan hänen asiaansa. Kättä
päälle sen johdosta. No, no, mikä nyt? Ojenna minulle kätesi. Päätetty
siis. Vakuutan sinulle, että minun olisi mahdotonta työskennellä
yhdessä hänen kanssaan: tunnen oikeaa ruumiillista pahoinvointia
moisten ihmisten läheisyydessä.

Nora (vetää pois kätensä ja menee joulukuusen taa): Onpa täällä lämmin.
Ja minulla on kovin paljon puuhaa.

Helmer (nousee ja kokoaa paperinsa): Niin, minunkin täytyy yrittää
lukea hiukan näitä ennen ateriaa. Pukuasi ajattelen myös. Onpa minulla
valmiina jotakin joulukuuseen kultapaperissa ripustettavaa. (Laskee
kätensä hänen päänsä päälle.) Oi, sinä siunattu laululintuni. (Menee
huoneeseensa ja sulkee oven.)

Nora (hiljaa, hetken vaiettuaan): Mitä! Eihän se ole totta. Se on
mahdotonta. Sen täytyy olla mahdotonta.

Lapsenhoitaja (vasemmanpuoleisella ovella): Pikkuiset pyytävät niin
kauniisti päästä äidin luo.

Nora: Ei, ei, älä päästä heitä luokseni. Ole sinä heidän luonaan,
Anne-Marie.

Lapsenhoitaja: Olen kyllä, rouva. (Sulkee oven.)

Nora: Tuhoaisin pienet lapseni —! Myrkyttäisin kodin? (Lyhyt vaitiolo,
hän kohottaa päätään.) Se ei ole totta. Tämä ei koskaan, ei ikinä ole
totta.




TOINEN NÄYTÖS


Sama huone. Pianon luona nurkassa on joulukuusi riisuttuna, revittynä,
ja sen kynttilät ovat palaneet loppuun, Noran päällysvaatteet on
heitetty sohvalle.

Nora on yksin huoneessa, kulkee levottomasti edestakaisin, pysähtyy
lopulta sohvan luo ja ottaa viittansa.

Nora (päästää viitan taas käsistään): Nyt tuli joku! (Lähestyy ovea ja
kuuntelee.) Ei; siellä ei ole ketään. Tietysti tänään, ensimmäisenä
joulupäivänä — ei ketään tulekaan; — eikä huomennakaan. — Mutta ehkä —
(Avaa oven ja katsoo ulos.) Ei, ei mitään kirjelaatikossa, se on aivan
tyhjä. (Liikkuu permannolla.) Tyhmyyttä! Ei hän siitä totta tee. Eihän
moista saata tapahtua. Se on mahdotonta. Onhan minulla kolme pientä
lasta.

(Lapsenhoitaja tulee vasemmalla olevasta huoneesta suuri pahvirasia
kainalossaan.)

Lapsenhoitaja: Vihdoinkin löysin rasian, missä naamiaispuvut ovat.

Nora: Kiitos. Pane se pöydälle.

Lapsenhoitaja: Mutta ne ovat pahasti epäjärjestyksessä.

Nora: Oh, kunpa voisin repiä ne tuhansiksi kappaleiksi.

Lapsenhoitaja: Siunatkoon! Ne voidaan vähäisellä kärsivällisyydellä
panna kuntoon.

Nora: Menen hakemaan rouva Lindeä auttamaan minua.

Lapsenhoitaja: Joko taas ulos? Tuohon ilkeään ilmaan? Vilustutte, Nora
rouva, ja tulette sairaaksi.

Nora: Se ei ole pahinta. — Miten lapset voivat?

Lapsenhoitaja: Ne pikkuveitikat leikkivät joululahjoillaan, mutta —

Nora: Kysyvätkö he usein minua?

Lapsenhoitaja: Nehän ovat niin tottuneet, että äiti on heidän luonaan.

Nora: Niin mutta, Anne-Marie, en voi tästä lähtien olla heidän kanssaan
yhtä paljon kuin ennen.

Lapsenhoitaja: No, pienet lapset tottuvat kaikkeen.

Nora: Niinkö luulet? Luuletko, että he unohtaisivat äitinsä, jos hän
olisi kokonaan poissa.

Lapsenhoitaja: Siunatkoon, kokonaan poissa!

Nora: Sanohan minulle Anne-Marie — olen usein ajatellut sitä asiaa —
miten luontosi salli sinun jättää oman lapsesi vieraiden hoiviin?

Lapsenhoitaja: Mutta sehän oli pakko, kun minun täytyi imettää pikku
Noraa.

Nora: Mutta _tahdoitko_ tehdä sen?

Lapsenhoitaja: Sainhan hyvän paikan? Köyhän tytön, jonka on käynyt
hullusti, täytyy iloita siitä. Sillä tuo hulttio mies ei tehnyt mitään
hyväkseni.

Nora: Mutta tyttäresi on kai jo unohtanut sinut?

Lapsenhoitaja: Vielä mitä! Hän kirjoitti minulle sekä ripille
päästessään että naimisiin mennessään.

Nora (ottaa häntä kaulasta): Sinä vanha Anne-Marie, olit hyvä äiti
minulle pienenä ollessani.

Lapsenhoitaja: Eihän pikku Nora paralla ollut muuta äitiä kuin minä.

Nora: Jos pienokaisilla ei olisi ketään muuta, tiedän kyllä, että
tahtoisit —. Lörpön lörpön. (Avaa rasian.) Mene huoneeseesi. Nyt minun
täytyy —. Huomenna saat nähdä kuinka kaunis minusta tulee.

Lapsenhoitaja: Eipä taida koko naamiaisissa olla ketään niin kaunista
kuin te Nora rouva. (Menee huoneeseen vasemmalle.)

Nora (alkaa purkaa tavaroita, mutta heittää kohta kaikki luotaan): Voi,
kun uskaltaisin mennä ulos. Kunpa kukaan ei vain tulisi. Kunpa täällä
kotona ei sillä välin tapahtuisi mitään. Tyhmää lörpötystä — ketään ei
tule. Ei vain pidä ajatella. Puuhka on harjattava. Ihanat hansikkaat,
ihanat hansikkaat. Jätä se mielestäsi, pois, pois! Yksi, kaksi, kolme,
neljä, viisi, kuusi — (Huutaa:) Voi, siellä ne nyt tulevat — (Pyrkii
ovelle, mutta jää päättämättömänä paikoilleen.)

(Rouva Linde tulee eteisestä, jonne on jättänyt päällysvaatteensa.)

Nora: Sinäkö siellä, Kristine? Eihän siellä ulkona muita ole? — Olipa
hyvä, että tulit.

Rouva Linde: Kuulin sinun käyneen meillä minua hakemassa.

Nora: Niin, kuljin juuri siitä ohi. On eräs asia, jossa sinun
välttämättä on autettava minua. Istutaan tänne sohvaan. Kas niin!
Huomeniltana pitäisi konsuli Stenborgilla yläkerroksessa olla
naamiaiset, ja Torvald tahtoo, että esiintyisin napolilaisena
kalastajatyttönä ja tanssisin tarantellaa, jonka opin Caprilla.

Rouva Linde: Kas, kas; sinun pitäisi siis oikein esiintyä.

Nora: Niin, Torvald sanoo, että minun pitäisi tehdä se. Kas, tässä on
puku, jonka Torvald ompelutti minulle siellä kaukana. Mutta nyt se on
niin repaleina, etten tiedä —

Rouva Linde: Tämän me pian laitamme kuntoon. Koruompeleet ovat
irtautuneet sieltä täältä. Neulaa ja rihmaa? No, tässähän on kaikki,
mitä tarvitsemme.

Nora: Voi, kuinka kiltti sinä olet.

Rouva Linde (ompelee): Olet siis huomenna naamiaispuvussa, Nora?
Tiedätkö mitä — tulenpa hetkeksi katsomaan kuinka sorea olet. Mutta
olenhan aivan unohtanut kiittää sinua eilisestä, miellyttävästä illasta.

Nora (nousee ja menee permannon poikki): Eilen minusta täällä ei ollut
niin hupaista kuin tavallisesti. — Olisit tullut kaupunkiin hiukan
aikaisemmin, Kristine. — Torvald osaa kyllä tehdä kodin hienoksi ja
miellyttäväksi.

Rouva Linde: Aivan kuin sinäkin, mielestäni. Ethän ole turhaan isäsi
tytär. Mutta sano, onko tohtori Rank aina yhtä alakuloinen kuin eilen?

Nora: Ei, eilen se oli hyvin silmäänpistävää. Mutta hänellähän on hyvin
vaikea tauti. Sitä raukkaa — hänen selkärankansa näivettyy. Hänen
isänsä oli vastenmielinen ihminen, joka piti rakastajattaria ja muuta
sellaista, ja siksi pojasta tuli sairaalloinen lapsuudestaan saakka,
ymmärrätkö?

Rouva Linde (päästää ompeluksensa vaipumaan): Mutta rakkain, parhain
Nora, mistä sinä saat tuollaisia tietoja?

Nora (kävelee): Hyh, kun on kolme lasta, käy luonani silloin tällöin
rouvia, jotka ovat puoleksi lääkäreitä, ja he kertovat yhtä ja toista.

Rouva Linde (ompelee jälleen, lyhyt hiljaisuus): Käykö tohtori Rank
joka päivä teillä?

Nora: Joka ikinen päivä. Onhan hän Torvaldin paras nuoruudentoveri, ja
minunkin hyvä ystäväni. Tohtori Rank aivan kuin kuuluu taloon.

Rouva Linde: Mutta sanohan minulle: onko tuo mies aivan vilpitön?
Lausuuko hän mielellään kohteliaisuuksia ihmisille?

Nora: Ei, päinvastoin. Mistä se johtui mieleesi?

Rouva Linde: Kun eilen esittelit minut hänelle, hän vakuutti kuulleensa
nimeni usein tässä talossa. Mutta sitten huomasin, ettei miehelläsi
ollut aavistustakaan kuka oikeastaan olin. Miten tohtori Rank siis
saattoi —?

Nora: Se on aivan totta, Kristine. Torvaldhan pitää niin sanomattoman
paljon minusta, ja sen takia hän tahtoo pitää minut kokonaan, kuten hän
sanoo. Aluksi hän tuli ikäänkuin mustasukkaiseksi, kun mainitsin jonkun
kotona olevista rakkaista ihmisistä. Niinpä tietysti jätin sen. Mutta
tohtori Rankin kanssa puhun alituisesti sellaisista asioista, sillä,
katsohan, hän tahtoo mielellään kuunnella niitä.

Rouva Linde: Kuulehan Nora: sinä olet monessa suhteessa kuin lapsi.
Olenhan paljon vanhempi kuin sinä ja minulla on enemmän kokemusta.
Tahdonpa sanoa sinulle jotakin: sinun pitäisi koettaa päästä pulastasi
tohtori Rankin avulla.

Nora: Mistä pulasta minun pitäisi päästä?

Rouva Linde: Niin yhdestä kuin toisestakin, arvelin. Eilen illalla
puhuit jostakin rikkaasta ihailijasta, joka voisi hankkia sinulle
rahoja —

Nora: Niin, valitettavasti sellaisesta, jota ei ole. Entä sitten.

Rouva Linde: Onko tohtori Rankilla varallisuutta?

Nora: On, on kyllä.

Rouva Linde: Eikä ketään huollettavaa —?

Nora: Ei ketään, mutta —?

Rouva Linde: Ja hän käy teillä joka päivä?

Nora: Käy, senhän jo kuulit.

Rouva Linde: Mutta miten tuo hieno mies saattaa olla niin tunkeileva?

Nora: Nyt en ymmärrä sinua ollenkaan.

Roima Linde: Älä teeskentele, Nora. Luuletko ehkä etten arvaa, keneltä
olet lainannut nuo kaksitoistasataa taalaria?

Nora: Oletko aivan järjiltäsi? Voitko ajatella jotakin sellaista?
Ystävämme, joka käy täällä joka päivä. Kuinka piinallinen asema se
olisikaan?

Rouva Linde: Siis ei todellakaan hän?

Nora: Ei, vakuutan sinulle. Hetkeksikään ei mieleeni ole juolahtanut —.
Silloin hänellä sitäpaitsi ei ollut rahoja lainattavaksi; hän peri ne
vasta myöhemmin.

Rouva Linde: Luulenpa, että se oli onneksi sinulle, rakas Nora.

Nora: Päähäni ei olisi pälkähtänytkään pyytää tohtori Rankilta —.
Muuten olen aivan varma siitä, että jos pyytäisin häneltä —

Rouva Linde: Sitähän et tietenkään tee.

Nora: En tietenkään. En voi kuvitella, että se kävisi tarpeelliseksi.
Mutta olen varma, että jos puhuisin tohtori Rankin kanssa —

Rouva Linde: Miehesi selän takanako?

Nora: Minun täytyy päästä irti tuosta toisesta; myös hänen selkänsä
takana. Minun täytyy päästä tästä kaikesta.

Rouva Linde: Niin, niin, sitähän minä sanoin eilenkin; mutta —

Nora (kävelee edestakaisin): Miehen on paljon helpompi selittää
tällaista kuin naisen —

Rouva Linde: Oman miehen, tietenkin.

Nora: Höpsis. (Pysähtyy.) Kun on maksanut koko velkansa, niin saahan
velkakirjan takaisin.

Rouva Linde: Saa tietysti.

Nora: Ja saa repiä sen tuhansiksi kappaleiksi ja polttaa sen; tuon
ilkeän likaisen paperin!

Rouva Linde (katselee häntä tarkasti; laskee ompeluksensa pois ja sanoo
hitaasti): Nora, sinä salaat minulta jotakin.

Nora: Voitko huomata sen minusta?

Rouva Linde: Sinulle on tapahtunut jotakin eilisen aamun jälkeen. Mitä,
Nora?

Nora (lähestyy häntä): Kristine! (Kuuntelee.) Hss, nyt Torvald tuli
kotiin. Menehän lasten luokse siksi aikaa. Torvald ei suvaitse
ompelutöitä. Ota Anne-Marie avuksesi.

Rouva Linde (kokoaa osan tavaroistaan): Menen kyllä, mutten lähde
täältä ennenkuin olemme vilpittömästi keskustelleet.

(Lähtee vasemmalle. Samassa Helmer tulee eteisestä.) Nora: Voi, miten
olen odottanut sinua, rakas Torvald. Helmer: Ompelijatarko —

Nora: Kristine vain. Hän auttaa minua pukuni korjaamisessa. Saatpa
nähdä, että tulen olemaan edukseni.

Helmer: Niin, eikö tuo päähänpistoni ollut aika onnellinen.

Nora: Loistava! Mutta enkö minäkin ole kiltti kun noudatan mieltäsi?

Helmer (tarttuu hänen leukaansa): Kiltti — noudattaessasi miehesi
mieltä? No, no, pikku hupsu. Arvelen ettet tarkoittanut sitä siten.
Mutta en tahdo häiritä; sinun kai täytyy koetella pukuasi.

Nora: Ja sinä kai teet työtä?

Helmer: Tietysti. (Näyttää paperipinkkaa.) Katsohan tätä. Olen ollut
pankissa — (Aikoo mennä vasemmalle.)

Nora: Torvald.

Helmer (pysähtyy): Mitä haluat?

Nora: Jospa pieni orava pyytäisi jotakin oikein kauniisti?

Helmer: Mitä sitten?

Nora: Tahtoisitko tehdä sen?

Helmer: Tietysti minun ensin täytyy tietää, mitä se on.

Nora: Orava juoksentelisi ja hyppelisi, jos tahtoisit olla kiltti ja
taipuvainen.

Helmer: No, anna kuulua.

Nora: Leivonen visertelisi kaikissa huoneissa sekä hiljaa että kovasti —

Helmer: Mutta senhän leivonen tekee joka tapauksessa.

Nora: Näyttelisin keijukaista ja tanssisin sinulle kuutamossa, Torvald.

Helmer: Ethän vain tarkoittane sitä, johon aamulla viittailit.

Nora (lähestyen häntä): Tarkoitan, Torvald.

Helmer: Ja sinulla on tosiaan rohkeutta jälleen puuttua tuohon asiaan?

Nora: On, on, mutta sinun täytyy taipua. Anna Krogstadin pitää
paikkansa pankissa.

Helmer: Rakas Nora, olen määrännyt hänen paikkansa rouva Lindelle.

Nora: Se on sanomattoman kilttiä puoleltasi. Mutta voithan erottaa
jonkun muun apulaisen Krogstadin asemesta.

Helmer: Tuohan on uskomatonta itsepäisyyttä! Koska olet tullut
antaneeksi ajattelemattoman lupauksen puhua hänen puolestaan, niin
minunkin pitäisi —!

Nora: Ei, ei se siitä johdu, Torvald. Itsesi takia. Tuo mieshän
kirjoittelee mitä ilkeimpiin sanomalehtiin: olet sen itse kertonut. Hän
saattaa tehdä sinulle sanomattoman paljon pahaa. Tunnen oikeaa kuoleman
kauhua häntä ajatellessani.

Helmer: Ahaa, ymmärrän: vanhat muistot ovat saaneet sinut pelästymään.

Nora: Mitä sinä tarkoitat?

Helmer: Ajattelet tietenkin isääsi.

Nora: Niinpä ajattelen. Muistathan, mitä pahantahtoiset ihmiset
kirjoittivat sanomalehtiin isästä, ja panettelivat häntä kauheasti.
Luulen, että he olisivat saaneet hänet viralta, jollei ministeriö
olisi lähettänyt sinua sinne tarkastamaan ja jollet olisi ollut perin
hyväntahtoinen ja auttavainen häntä kohtaan.

Helmer: On suuri ero isäsi ja minun välillä, pikku Nora. Isäsi ei ollut
suinkaan moitteeton virkamies. Mutta minä olen sellainen, ja toivon
että sellaisena pysynkin niin kauan kun olen paikassani.

Nora: Kukaan ei tiedä, mitä pahat ihmiset voivat keksiä. Nyt meidän
olomme tulisi niin hyväksi, rauhalliseksi ja onnelliseksi tässä
tyynessä ja rattoisassa kodissamme — sinä ja minä ja lapset, Torvald.
Sen vuoksi pyydän sinua sydämestäni —

Helmer: Hänen puolestaan puhuessasi teet minulle aivan mahdottomaksi
pitää häntä. Pankissa tiedetään jo, että aion erottaa Krogstadin. Jos
nyt juoruttaisiin, että uusi pankinjohtaja on sallinut vaimonsa kääntää
päänsä —

Nora: Mitä sitten —?

Helmer: Niin tietenkin: kun pieni jäykkäniska vain on saanut tahtonsa
toteutetuksi —. Koko henkilökunnan silmissä tulisin naurettavaksi
— ihmiset alkaisivat luulla, että olen riippuvainen kaikenlaisista
vieraista vaikutuksista. Saisitpa nähdä että pian saisin kokea
seuraukset. Ja sitäpaitsi — on eräs asia, joka tekee Krogstadin aivan
mahdottomaksi pankissa niin kauan kun minä olen johtajana.

Nora: Mikä se on?

Helmer: Hänen moraalisen puutteellisuutensa olisin ehkä voinut
hätätilassa sivuuttaa —

Nora: Niin, eikö totta, Torvald?

Helmer: Olen kuullut, että hän myös on sangen käyttökelpoinen.
Mutta hän on nuoruudentoverini. Noita sattumoisia tovereita, joista
monta kertaa myöhemmin elämässä on haittaa. Niin, voinhan sanoa
suoraan: olemme sinut. Ja tuo epähieno ihminen ei suinkaan salaa sitä
toisten läsnäollessa. Päinvastoin — hän luulee, että se oikeuttaa
hänet käsittelemään minua tuttavallisesti; ja niinpä hän joka hetki
pamauttelee: sinä, sinä Helmer. Vakuutan sinulle, että se on minulle
kiusallisinta. Hän tekisi asemani pankissa sietämättömäksi.

Nora: Tuolla kaikella et tarkoita mitään, Torvald.

Helmer: Vai niin? Miksi en?

Nora: Et, sillä tuohan on aivan pikkumaista.

Helmer: Mitä sinä sanot? Pikkumaista? Olenko minä sinun mielestäsi
pikkumainen?

Nora: Et, päinvastoin, rakas Torvald; ja juuri sen takia —

Helmer: No, koska pidät vaikuttimiani pikkumaisina, niin kai minä
itsekin olen pikkumainen. Pikkumainen! — No, tästä täytyy tulla loppu.
(Menee eteisen ovelle ja huutaa:) Helene!

Nora: Mitä sinä aiot?

Helmer (hakee papereistaan): Tehdä ratkaisun. (Sisäkkö tulee.)

Helmer: Ota tämä kirje, ja vie se heti. Hae käsiisi kaupunginpalvelija
ja anna hänen huolehtia siitä. Mutta nopeasti. Osoite siinä on. Kas,
tässä on rahaa.

Sisäkkö: Hyvä on. (Menee kirjeineen.)

Helmer (kokoaa paperinsa): Kas niin, pikkurouva jäykkäniska.

Nora (tukahtuneesti): Torvald, — mikä kirje se oli?

Helmer: Krogstadin erottaminen.

Nora: Peruuta se, Torvald. Vielä on aikaa. Voi, Torvald, peruuta se.
Tee se minun takiani — itseni vuoksi, lasten takia. Kuuletko, Torvald;
tee se. Et tiedä, mitä onnettomuutta se tuottaa meille kaikille.

Helmer: Liian myöhään.

Nora: Niin, liian myöhään.

Helmer: Annan sinulle anteeksi, rakas Nora, sen ahdistuksen, jonka
vallassa olet, vaikka se oikeastaan on loukkaus minua kohtaan. Juuri
sitä se on! Vai eikö olisi loukkaus uskoa minun pelkäävän rappiolle
joutuneen nurkkakirjurin kostoa? Mutta annan sinulle kuitenkin
anteeksi, koska se on niin kaunis todistus suuresta rakkaudestasi
minuun. (Syleilee häntä.) Näin täytyy olla, oma rakas Norani. Tulkoon
sitten mitä hyvänsä. Kun oikein tiukalle ottaa, saat uskoa että minulla
on sekä rohkeutta että voimia. Saat nähdä, että minä kykenen vastaamaan
kaikesta.

Nora (säikähtyneenä): Mitä sinä sillä tarkoitat?

Helmer: Kaikkea mitä sanon —

Nora (tyyntyneenä): Sitä sinun ei koskaan pidä tehdä.

Helmer: Hyvä, siispä jaamme vastuun, Nora — kuten mies ja vaimo.
Silloin on kaikki paikallaan. (Hyväilee häntä.) Oletko nyt tyytyväinen?
No, no, no, ei noita säikähtyneitä kyyhkysen silmiä. Tuo kaikkihan
on pelkkää mitä tyhmintä kuvittelua. — Nyt sinun pitäisi soittaa
tarantellaa ja harjoitella tamburiinin käyttöä. Menen sisätoimistoon ja
suljen välioven, niin etten kuule mitään. Sinä saat mellastaa kuinka
paljon tahansa. (Kääntyy ovessa.) Ja kun Rank tulee, sano hänelle,
mistä hän minut löytää.

Nora (sietämättömän ahdistuksen vallassa, seisoo paikoillaan kuin
naulattuna, kuiskaa): Hän kykenee tekemään sen. Hän tekee sen. Hän
tekee sen kaikesta huolimatta. — Ei, ei ikinä tätä! Ennen mitä muuta
tahansa! Pelastus —! Pääsykeino — (Ovikelloa soitetaan.) Tohtori Rank!
Ennen mitä muuta tahansa —! Mitä hyvänsä tapahtuneekin! (Pyyhkii
kasvojaan, hillitsee itsensä ja menee avaamaan eteisen oven. Ulkona
seisoo tohtori Rank ja panee turkkiaan naulaan. Seuraavan kohtauksen
aikana alkaa pimetä.)

Nora: Tervetuloa, tohtori Rank. Tunsin teidät soitosta. Mutta älkää nyt
menkö Torvaldin luo, sillä luulen, että hänellä on työtä.

Rank: Entä teillä?

Nora (tulee huoneeseen ja sulkee oven hänen jälkeensä): Senhän te kyllä
tiedätte — teitä varten minulla aina on vapaa hetki.

Rank: Kiitos siitä. Käytän sitä hyväkseni niin kauan kuin voin.

Nora: Mitä sillä tarkoitatte? Niin kauan kuin voitte?

Rank: Pelästyttääkö se teitä?

Nora: Sanotte sen niin kummallisesti. Saattaisiko ehkä jotakin tapahtua?

Rank: Tapahtuu se, johon jo kauan olen ollut valmistautunut. Mutta en
luullut, että se saapuisi näin pian.

Nora (tavoittaa hänen käsivarttaan): Mitä te nyt olette saanut tietää,
tohtori Rank? Teidän täytyy sanoa se minulle.

Rank (istuutuu uunin luo): Minä menen alaspäin. Sille ei mahda mitään.

Nora (hengähtää helpotuksesta): Teitäkö se —?

Rank: Ketäpä muuta? Ei kannata valehdella itselleen. Olen surkein
potilaistani, rouva Helmer. Näinä päivinä olen tehnyt sisäisen
olemukseni perinpohjaisen tarkastuksen. Konkurssi. Kuukauden kuluttua
minä ehkä jo makaan mätänemässä hautausmaalla.

Nora: Hyi, kuinka rumasti te puhutte.

Rank: Asia on myös peevelin ruma. Mutta pahinta on, että sitä ennen
tapahtuu paljon kaikenlaista ilkeää. Nyt on jälellä vain yksi
tarkastus: kun se on suoritettu, tiedän jokseenkin tarkoin, milloin
hajaantuminen alkaa. Tahtoisin sanoa teille jotakin. Helmerillä on
hienon luonteensa vuoksi erikoisen suuri vastenmielisyys kaikkea rumaa
kohtaan. En tahdo häntä sairashuoneeseeni —

Nora: Mutta tohtori Rank —

Rank: En tahdo häntä sinne. En missään tapauksessa. Suljen oveni
häneltä. Heti kun olen saanut täyden varmuuden pahimmasta, lähetän
teille käyntikorttini, johon olen piirtänyt mustan ristin, ja silloin
tiedätte, että nyt on hävityksen kauhistus alkanut.

Nora: Ei, tänäänhän te puhutte aivan mahdottomia. Ja minä kun
tahtoisin, että olisitte oikein hyvällä tuulella.

Rank: Kuoleman kourissako? — Ja kun täytyy täten kärsiä toisen vuoksi!
Onko se oikein? Ja joka perhettä vallitsee tavalla tai toisella
samanlainen säälimätön kosto —

Nora (pitelee korviaan): Lörpötystä! Iloinen, iloinen!

Rank: Niin, eipähän tuolle totta sanoakseni voi muuta kuin nauraa.
Viaton selkäranka parkani saa kärsiä isäni iloisista luutnantin
päivistä.

Nora (vasemmanpuoleisen pöydän luona): Hänhän piti tavattomasti
parsasta ja hanhenmaksasta. Eikö niin?

Rank: Ja tryffeleistä.

Nora: Niin, ja tryffeleistä. Ja ostereista myös, luullakseni?

Rank: Tietysti ostereista, ostereista. Sehän on selvää.

Nora: Ja palan paineeksi paljon portviiniä ja sampanjaa. On surullista,
että noitten maukkaitten juomien täytyy vaikuttaa selkärankaan.

Rank: Etenkin kun ne vaikuttavat onnettomaan selkärankaan, joka ei ole
saanut vähääkään nauttia niistä.

Nora: Niin, niin. Sehän on kaikkein surullisinta.

Rank (katselee häntä tutkivasti): Hm —

Nora (hiukan vaiettuaan): Miksi te hymyilitte?

Rank: Ei, tehän hymyilitte.

Nora: Ei, kyllä te hymyilitte, tohtori Rank!

Rank (nousee): Te olette suurempi veitikka kuin luulinkaan.

Nora: Minulla on hyvä halu tehdä tyhmyyksiä tänään.

Rank: Siltä kuuluu.

Nora (molemmat kädet hänen olkapäillään): Rakas, rakas tohtori Rank, te
ette saa jättää Torvaldia ja minua.

Rank: Sen kaipauksen voitatte helposti. Poismennyt unohdetaan pian.

Nora (katselee häntä kuin hätääntyneenä): Niinkö uskotte?

Rank: Solmitaan uusia suhteita, ja sitten —

Nora: Kuka solmii uusia suhteita?

Rank: Sekä te että Helmer minun poistuttuani. Minusta näyttää, että
olette jo hyvällä tiellä. Mitä tuo rouva Linde teki täällä eilenillalla?

Nora: Ahaa. — Ettehän toki ole mustasukkainen Kristine paralle?

Rank: Olen kyllä. Hänestä tulee minun seuraajani tässä talossa. Kun
minulle on tullut este, tuo nainen ehkä —

Nora: Hiljaa, hiljaa, älkää puhuko niin kovasti. Hän on tuolla sisällä.

Rank: Tänäänkin? Siinä näette.

Nora: Vain pukuani ompelemassa. Herra jumala, kuinka mahdoton te
olette. (Istuutuu sohvaan.) Olkaa nyt kiltti, tohtori Rank. Huomenna
saatte nähdä, miten kauniisti tanssin ja silloin teidän on kuviteltava,
että teen sen vain teidän vuoksenne, — ja tietysti myös Torvaldin
takia; — sehän on selvää. (Ottaa rasiasta erilaisia tavaroita.) Tohtori
Rank, istuutukaa tähän, niin näytän teille jotakin.

Rank (istuutuu): Mitä se on?

Nora: Katsokaa tarkkaan.

Rank: Silkkisukat.

Nora: Ihonväriset. Eivätkö ne ole ihanat? Nyt täällä on kovin pimeää,
mutta huomenna — ei, ei, ei; saatte nähdä vain jalkaterän. No niin,
saattepa nähdä hiukan ylemmäksikin.

Rank: Hm —

Nora: Miksi olette niin arvostelevan näköinen? Uskotteko ehkä, että ne
eivät sovi?

Rank: On mahdotonta, että minulla olisi jokin perusteltu mielipide
siitä.

Nora (katselee häntä hetkisen): Hävetkää. (Lyö häntä kevyesti sukilla
korville.) Siinä teille. (Panee sukat jälleen rasiaan.)

Rank: Ja mitä muita ihanuuksia saan nähdä?

Nora: Ette saa nähdä yhtään enempää, sillä olette tuhma. (Hyräilee
hiukan ja penkoo lipasta.)

Rank (vähäisen vaitiolon jälkeen): Istuessani tässä näin
tuttavallisesti teidän kanssanne, en käsitä — ei, en tajua — mitä
minusta olisi tullut, jollen milloinkaan olisi tullut tähän taloon.

Nora (hymyilee): Niin, uskon kyllä, että te pohjaltaan viihdytte aika
hyvin meillä.

Rank (hiljemmin, katselee eteensä): Ja sitten täytyy jättää tämä
kaikki —

Nora: Turhaa puhetta, ette te jätä mitään.

Rank (kuten äskenkin): — voimatta jättää jälkeensä edes vaatimatonta
kiitoksen merkkiä, tuskin haihtuvaa kaipausta — ei muuta kuin tyhjän
paikan, jonka ensimmäinen paras täyttää.

Nora: Ja jos nyt pyytäisin teiltä — ei —

Rank: Mitä sitten?

Nora: Suurta ystävyyden osoitusta —

Rank: Niinkö?

Nora: Ei, minä tarkoitan — tavattoman suurta palvelusta —

Rank: Tahtoisitteko todella kerran tehdä minut niin onnelliseksi, Nora?

Nora: Ettehän te tiedä, mitä se onkaan.

Rank: No hyvä. Sanokaa se sitten.

Nora: Ei, en minä osaa, tohtori Rank. Se on jotakin niin mahdottoman
paljon — neuvoa, apua ja palvelusta —

Rank: Mitä enemmän sitä parempi. Tarkoituksenne on minulle
käsittämätön. Mutta puhukaa toki. Enkö ole teidän uskottunne?

Nora: Olette, enemmän kuin kukaan muu. Olette uskollinen ja paras
ystäväni, sen tiedän kyllä. Sen vuoksi tahdonkin sanoa teille sen. No
niin, tohtori Rank. Se on jotakin, jonka estämisessä teidän pitäisi
auttaa minua. Tiedättehän, kuinka lämpimästi, kuinka kuvaamattoman
paljon Torvald rakastaa minua. Hän ei hetkeäkään epäilisi antaa
henkeään puolestani.

Rank (kumartuen häntä kohti): Nora, — luuletteko, että hän olisi ainoa?

Nora (hieman säpsähtäen): Joka —

Rank: — joka iloisesti antaisi henkensä teidän vuoksenne.

Nora (huoaten): Niinkö?

Rank: Olen vannonut itselleni, että teidän tulisi saada tietää se,
ennen kuolemaani. Parempaa tilaisuutta en koskaan löytäisi. — Niin,
Nora, nyt te tiedätte sen ja nyt te myös tiedätte voivanne uskoutua
minulle paremmin kuin kenellekään muulle.

Nora (nousee tyynenä ja rauhallisena): Antakaa minun mennä.

Rank (tekee hänelle tilaa, mutta jää istumaan): Nora —

Nora (eteisen ovelta): Helene, tuo lamppu tänne. — (Menee uunin luo.)
Voi, rakas tohtori Rank, nyt te teitte todella pahoin.

Rank (nousee): Oliko paha, että olen rakastanut teitä yhtä lämpimästi
kuin joku muukin?

Nora: Ei, vaan se, että sanoitte sen minulle. Sehän ei ollut ollenkaan
tarpeellista —

Rank: Mitä te tarkoitatte? Oletteko tiennyt —?

(Sisäkkö tulee tuoden lampun, laskee sen pöydälle ja poistuu.)

Rank: Nora, — rouva Helmer, — kysyn teiltä oletteko tiennyt jotakin?

Nora: Olinko minä selvillä siitä, mitä tiesin ja mitä en tiennyt?
En todellakaan voi sanoa teille sitä —. Osasittepa te olla kömpelö,
tohtori Rank. Kaikkihan oli niin hyvin.

Rank: No, olettehan nyt ainakin tietoinen siitä, että olen
käytettävissänne sieluineni ja ruumiineni. Tahdotteko siis ilmaista
kaiken.

Nora (katselee häntä): Tämän jälkeen?

Rank: Pyydän teitä; antakaa minun tietää, mitä se on.

Nora: Te ette saa tietää mitään nyt.

Rank: Saan, saan. Sillä tavoin ette saa rangaista minua. Sallikaa minun
tehdä puolestanne minkä ihminen voi.

Nora: Nyt ette voi tehdä mitään puolestani. — Muuten en tarvitsekaan
apua. Saatte nähdä, että se on vain kuvittelua. Niin, tietysti on.
Luonnollisesti. (Istuutuu keinutuoliin, katselee häntä, hymyilee.)
Olettepa tekin aika herrasmies, tohtori Rank. Eikö teistä tunnu, että
teitä hävettää nyt kun lamppu on sytytetty?

Rank: Ei oikeastaan. Mutta minun lienee paras mennä — ainaiseksi?

Nora: Ei, sitä teidän ei suinkaan pidä tehdä. Teidän täytyy käydä
täällä kuten ennenkin. Tiedättehän hyvin, ettei Torvald voi olla ilman
teitä.

Rank: Entä te?

Nora: Minusta tuntuu aina, että teidän tullessanne kaikki täällä
muuttuu sanomattoman hauskaksi.

Rank: Juuri se johdatti minut väärille jäljille. Te olette arvoitus
minulle. Minusta on monesti tuntunut, että te melkein yhtä mielellänne
olitte minun kuin Helmerin seurassa.

Nora: Niin, katsokaas, on eräitä ihmisiä, joista pitää eniten, ja
eräitä, joitten kanssa mieluimmin oleskelisi.

Rank: Niin, siinä on perää.

Nora: Kotona ollessani pidin tietysti eniten isästä. Mutta minusta oli
hirveän hauskaa päästessäni pistäytymään palvelijain huoneeseen, sillä
he eivät toruneet minua vähääkään, ja sitten he aina juttelivat niin
hauskasti keskenään.

Rank: Ahaa, heidänkö sijalleen minä siis olen tullut.

Nora (hypähtää seisomaan ja kiiruhtaa hänen luokseen): Voi, rakas,
kiltti tohtori Rank, sitä minä en ollenkaan tarkoittanut. Mutta
saatatte kai ymmärtää, että Torvaldin laita on sama kuin isänkin —
(Sisäkkö tulee eteisestä.)

Sisäkkö: Rouva! (Hän kuiskaa ja ojentaa Noralle kortin.)

Nora (silmää korttia): Ahah! (Pistää sen taskuunsa.)

Rank: Onko tapahtumassa jotakin pahaa?

Nora: Ei, ei, ei millään tavoin, se oli vain — se oli uusi pukuni —

Rank: Miten? Tuossahan teidän pukunne on.

Nora: Niin se, mutta tämä on toinen, olen tilannut sen — Torvald ei saa
tietää sitä —

Rank: Ahaa, siinä on siis se suuri salaisuus.

Nora: Niin on. Menkää vain hänen luokseen, hän on sisähuoneessa,
pidättäkää häntä niin kauan —

Rank: Olkaa rauhassa, hän ei pääse käsistäni.

(Hän menee Helmerin huoneeseen.)

Nora (sisäkölle): Hän siis odottaa keittiössä?

Sisäkkö: Niin, hän tuli takaportaita.

Nora: Mutta etkö sanonut hänelle, että täällä oli vieras?

Sisäkkö: Sanoin, mutta se ei auttanut mitään.

Nora: Hän ei siis tahtonut mennä pois?

Sisäkkö: Ei, hän ei lähde, ennen kuin saa puhua rouvan kanssa.

Nora: Päästä hänet siis tänne, mutta hiljaa. Älä sano sitä kenellekään,
Helene: se on yllätys miehelleni.

Sisäkkö: En sano, en. Ymmärrän kyllä — (Poistuu.)

Nora: Se kauhea tapahtuu. Se tulee kuitenkin. Ei, ei, ei, se ei saa
tapahtua, se ei saa tapahtua.

(Hän kiiruhtaa työntämään salvan Helmerin ovelle.)

(Sisäkkö avaa oven asioitsija Krogstadille ja sulkee sen hänen
jälkeensä. Hänellä on yllään matkaturkki, päällyssaappaat ja
nahkalakki.)

Nora (astuu häntä kohti): Puhukaa hiljaa; mieheni on kotona.

Krogstad: Olkoon vain.

Nora: Mitä te tahdotte minusta?

Krogstad: Tahdon tietoja eräästä asiasta.

Nora: Puhukaa pian. Mitä tietoja?

Krogstad: Tiedätte hyvin, että minut on erotettu.

Nora: En voinut estää sitä, herra Krogstad. Olen taistellut viimeiseen
saakka asianne puolesta, mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä.

Krogstad: Niinkö vähän miehenne rakastaa teitä? Hän tietää, minkä uhan
alaiseksi voin teidät saattaa, ja kuitenkin hän uskaltaa —

Nora: Kuinka voitte kuvitellakaan hänen saaneen vihiä?

Krogstad: Ei, en kuvittelekaan. Ei ole kunnon Torvald Helmerin tapaista
osoittaa niin suurta miehekkyyttä —

Nora: Herra Krogstad: vaadin teitä kunnioittamaan miestäni.

Krogstad: Tietysti, suurin kunnioitukseni! Mutta koska rouva pitää tätä
asiaa niin huolellisesti salassa, uskallan kai otaksua teidän saaneen
hieman parempia selvityksiä kuin eilen siitä, mitä oikeastaan olette
tehnyt?

Nora: Enemmän kuin te milloinkaan olisitte voinut opettaa minulle.

Krogstad: Niin, sellainen huono lakimies kuin minä —

Nora: Mitä te tahdotte minusta?

Krogstad: Vain nähdä miten voitte, rouva Helmer. Olen liikuskellessani
ajatellut teitä koko päivän. Ulosottomiehellä, nurkkakirjurilla,
miehellä — no, sellaisella miehellä kuin minä, on myös jotakin, mitä
sanotaan sydämeksi.

Nora: Osoittakaa siis se. Ajatelkaa pieniä lapsiani.

Krogstad: Oletteko te ja miehenne ajatelleet minun perhettäni? Mutta
se on yhdentekevää. Tahdoin vain sanoa teille, ettei teidän pidä ottaa
tätä juttua liian vakavasti. Ensiksikin minä en nosta syytettä.

Nora: Ette kai, tiesinhän sen jo ennestään.

Krogstad: Koko juttu voidaan järjestää hyvällä. Sen ei ollenkaan
tarvitse tulla ihmisten korviin. Se jää vain meidän kolmen väliseksi.

Nora: Mieheni ei milloinkaan saa tietää siitä.

Krogstad: Miten luulette voivanne estää sen? Voitteko ehkä maksaa
jäännöksen?

Nora: En, en nyt heti.

Krogstad: Tai onko teillä keinoja nostaa rahaa näinä päivinä?

Nora: Ei mitään keinoja, joita tahtoisin käyttää.

Krogstad: No, siitä ei teille kuitenkaan olisi ollut mitään hyötyä.
Vaikka nyt olisitte siinä kädet rahoja täynnä, ette sittenkään saisi
velkakirjaanne minulta.

Nora: Selittäkää siis, mihin käyttäisitte sitä.

Krogstad: Pidän sen vain hallussani puolustuksekseni. Kukaan
asiaankuulumaton ei saa siitä tietoa. Jos te sitten tekisitte jonkin
epätoivoisen päätöksen —

Nora: Sen minä teen.

Krogstad: — jos päähänne pälkähtäisi karata talosta ja kodista —

Nora: Sen minä teen!

Krogstad: — tai jos ajattelisitte vieläkin pahempaa —

Nora: Mistä te sen saatatte tietää?

Krogstad: — niin jättäkää se mielestänne.

Nora: Mistä te saatatte tietää, että ajattelin _sitä?_

Krogstad: Useimmat meistä ajattelevat _sitä_ — aluksi. Minäkin
suunnittelin sitä, mutta minullapa ei ollutkaan rohkeutta —

Nora (tukahtuneesti): Ei minullakaan.

Krogstad (huojentuneena): Ei, eihän ole; teillä ei ole rohkeutta
siihen, ei teilläkään?

Nora: Minulla ei ole, minulla ei ole.

Krogstad: Se olisikin suuri tyhmyys. Kunhan ensimmäinen kotoinen myrsky
on ohi —. Minulla on taskussani kirje miehellenne.

Nora: Ja siinä paljastatte kaikki.

Krogstad: Niin säästeliäin sanoin kuin suinkin.

Nora (reippaasti): Sitä kirjettä hänelle ei anneta. Repikää se heti
palasiksi. Keksin kuitenkin keinon saadakseni rahat.

Krogstad: Anteeksi, rouva, mutta luulin äsken sanoneeni teille —

Nora: En puhu rahoista, jotka olen teille velkaa. Sanokaa paljonko
vaaditte mieheltäni, niin hankin rahat.

Krogstad: En vaadi rahoja mieheltänne.

Nora: Mitä te sitten tahdotte?

Krogstad: Sanon sen teille: Tahdon päästä jaloilleni, tahdon nousta,
ja siinä miehenne saa auttaa minua. Puoleentoista vuoteen en ole
syyllistynyt mihinkään epärehelliseen. Olen koko tuona aikana
kamppaillut mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Olin tyytyväinen saadessani
työlläni nostaa itseäni askel askeleelta. Nyt minut on potkaistu pois,
enkä tyydy siihen, että minut vain otetaan jälleen armoihin. Tahdon
ylös, kuuletteko! Tahdon pankkiin takaisin — saada paremman paikan.
Miehenne saa luvan keksiä aseman minulle —

Nora: Sitä hän ei koskaan tee.

Krogstad: Tekee kuin tekeekin. Tunnen hänet; hän ei uskalla päästää
ääntäkään. Ja kun olen kerran siellä hänen kanssaan, niin saattepa
nähdä. Vuodessa minusta tulee johtajan oikea käsi. Nils Krogstad eikä
Torvald Helmer johtaa Osakepankkia.

Nora: Sitä te ette tule koskaan kokemaan!

Krogstad: Tahdotteko ehkä —?

Nora: Nyt minulla on rohkeutta siihen.

Krogstad: Ette te minua pelota. Tuollainen hieno, hemmoteltu nainen
kuin te —

Nora: Saattepa nähdä, saattepa nähdä!

Krogstad: Ehkäpä jään alle? Kylmään, hiilenmustaan veteen? Ja sitten
keväällä pinnalle rumana, tuntemattomana, tukka poissa —

Nora: Ette te pelota minua.

Krogstad: Ette tekään minua. Mutta sellaista ei tehdä, rouva Helmer.
Mitäpä hyötyä siitä olisi. Hänhän on joka tapauksessa kynsissäni.

Nora: Myöhemminkö? Sitten kun minua ei enää ole —?

Krogstad: Taidatte unohtaa, että silloin teidän jälkimaineenne on minun
käsissäni?

Nora (seisoo ja katselee häntä sanattomana.)

Krogstad: Niin, nyt olen valmistanut teitä. Älkää tehkö mitään
tyhmyyksiä. Helmerin saatua kirjeeni, odotan häneltä tietoa.
Muistakaakin, että miehenne itse on pakottanut minut tällaisille
teille. Sitä en koskaan anna hänelle anteeksi. Hyvästi, rouva. (Poistuu
eteisen ovesta.)

Nora (menee eteisen ovelle, raottaa sitä ja kuuntelee): Menee! Ei
jättänyt kirjettä. Ei, ei, sehän olisi ollut mahdotonta. (Avaa ovea yhä
enemmän.) Mitä tämä on? Hän seisoo ulkopuolella. Ei laskeudu portaita.
Harkitseeko hän? Mahtaisiko hän —?

(Kirjelaatikkoon putoaa kirje; sen jälkeen kuuluvat Krogstadin
askeleet, jotka häipyvät porraskäytävään.)

Nora (tukahtuneesti huudahtaen juoksee permannon poikki sohvapöydän
luo. Lyhyt vaitiolo.): Kirjelaatikossa. (Hiipii arasti eteisen ovelle.)
Siellä se on. — Torvald, Torvald — nyt meitä ei mikään pelasta.

Rouva Linde (tulee vasemmanpuoleisesta huoneesta puku mukanaan): En
löydä enää korjattavaa. Koettelisimmeko —?

Nora (hätäisesti ja hiljaa): Tule tänne, Kristine.

Rouva Linde (heittää puvun sohvalle): Mikä sinua vaivaa? Olet kuin
suunniltasi.

Nora: Tule tänne. Näetkö tuon kirjeen? Tuolla — näetkö kirjelaatikon
ruudusta?

Rouva Linde: Näen, näen kyllä.

Nora: Se kirje on Krogstadilta —

Rouva Linde: Nora — Krogstad on siis lainannut sinulle rahat!

Nora: On, ja nyt Torvald saa tietää kaikki.

Rouva Linde: Usko minua, Nora: se on parasta teille molemmille.

Nora: Siinä on enemmän kuin tiedätkään. Olen väärentänyt nimen —

Rouva Linde: Mutta taivaan tähden —?

Nora: Nyt tahdon sanoa sinulle, Kristine, vain sen, että olet
todistajani.

Rouva Linde: Millä lailla todistaja? Mitä minun —

Nora: Jos menettäisin järkeni — ja se saattaa helposti tapahtua —

Rouva Linde: Nora!

Nora: Tai minulle tapahtuisi jotakin muuta — jotakin sellaista, etten
olisi läsnä —

Rouva Linde: Nora, Nora, sinähän olet suunniltasi!

Nora: Jospa olisi joku, joka ottaisi kantaakseen koko syyn, ymmärrätkö —

Rouva Linde: Ymmärrän, mutta miten voit ajatella —?

Nora: Silloin sinun on todistettava, ettei se ole totta, Kristine.
En ole ollenkaan suunniltani. Olen nyt täydessä järjessäni ja sanon
sinulle: kukaan muu ei ole tiennyt siitä — minä yksin olen tehnyt
kaikki. Muista se.

Rouva Linde: Muistan, muistan, mutta en ymmärrä kaikkea tätä.

Nora: Oo, miten voisit ymmärtää sen? Nyt se ihmeellinen tulee
tapahtumaan.

Rouva Linde: Ihmeellinen?

Nora: Niin, ihmeellinen. Mutta se on niin kauheata, Kristine; se ei saa
tapahtua, ei millään hinnalla maailmassa.

Rouva Linde: Menen heti keskustelemaan Krogstadin kanssa.

Nora: Älä mene hänen luokseen; hän tekee sinulle pahaa!

Rouva Linde: Olipa aika, jolloin hän mielellään olisi tehnyt mitä
hyvänsä minun takiani.

Nora: Hänkö?

Rouva Linde: Missä hän asuu?

Nora: Voi, mistä minä sen tietäisin —? Tiedänpä sittenkin. (Kaivaa
taskustaan.) Tässä on hänen korttinsa. Mutta kirje, kirje —!

Helmer (koputtaa huoneensa ovelle): Nora!

Nora (huutaa hädissään): Mitä, mitä? Mitä sinä minusta tahdot?

Helmer: No, no, älä nyt noin säikähdä. Emmehän pääse sinne. Sinähän
olet sulkenut oven. Koetteletko ehkä pukuasi?

Nora: Koettelen, koettelen. Minusta tulee hyvin kaunis, Torvald.

Rouva Linde (joka on lukenut kortin): Hänhän asuu aivan nurkan takana.

Nora: Niin, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Meitä ei pelasta mikään.
Kirjehän on laatikossa.

Rouva Linde: Onko avain miehelläsi?

Nora: On aina.

Rouva Linde: Krogstadin täytyy vaatia kirjeensä takaisin lukemattomana,
hänen on keksittävä tekosyy —

Nora: Mutta juuri tähän aikaan Torvaldilla on tapana —

Rouva Linde: Viivytä häntä. Mene hänen huoneeseensa siksi aikaa. Palaan
niin pian kuin ehdin. (Menee kiireesti ulos eteisen ovesta.)

Nora (menee Helmerin ovelle, avaa sen ja kurkistaa sisään): Torvald!

Helmer (takahuoneesta): No, pääseekö nyt vihdoin takaisin omaan
huoneeseensa? Tule, Rank, nyt saamme nähdä — (Ovessa.) Mutta mitä tämä
on?

Nora: Mikä, rakas Torvald?

Helmer: Rank valmisteli minua suureen pukukohtaukseen.

Rank (ovella): Käsitin sen niin, mutta erehdyin siis.

Nora: Kukaan ei saa nähdä minua loistossani ennen huomista.

Helmer: Mutta, rakas Nora, näytät niin rasittuneelta. Oletko
harjoitellut liikaa?

Nora: En ole vielä harjoitellut ollenkaan.

Helmer: Se on kuitenkin välttämätöntä —

Nora: Niin, se on aivan välttämätöntä, Torvald. Mutta en pääse
minnekään sinun avuttasi; olen suorastaan unohtanut kaikki.

Helmer: No, virkistämme kohta muistisi.

Nora: Pidä nyt vihdoinkin huolta minusta, Torvald. Lupaatko minulle
sen? Olen kovin peloissani. Suuri seura —. Sinun täytyy uhrautua
minulle kokonaan tänä iltana. Ei vähääkään toimistotöitä, ei kynääkään
käteesi, mitä? Eikö totta, Torvald?

Helmer: Lupaan sen sinulle. Tänä iltana olen kokonaan palveluksessasi,
— sinä pieni avuton olento. — Hm, tottakin, täytyyhän minun ensiksi —
(Menee eteisen ovea kohti.)

Nora: Mitä sinä sieltä ulkoa haet?

Helmer: Katson vain onko tullut kirjeitä.

Nora: Ei, ei, älä tee sitä, Torvald!

Helmer: Mitä nyt?

Nora: Torvald, pyydän sinua — ei siellä mitään ole.

Helmer: Anna minun kuitenkin katsoa. (Aikoo mennä.)

Nora (pianon ääressä, soittaa tarantellan ensimmäiset tahdit.)

Helmer (pysähtyy oven eteen): Ahaa!

Nora: En voi tanssia huomenna, jollen saa harjoitella sinun kanssasi.

Helmer (menee hänen luokseen): Oletko todella niin peloissasi, pikku
Nora?

Nora: Hurjan peloissani. Anna minun harjoitella heti; onhan aikaa ennen
kuin käymme pöytään. Istu soittamaan minulle, rakas Torvald; oikaise
minua; ohjaa minua tapasi mukaan.

Helmer: Mielelläni, hyvin mielelläni, koska toivot sitä.

(Istuutuu pianon ääreen.)

Nora (ottaa tamburiinin rasiasta ja pitkän, kirjavan huivin, johon hän
kiireesti verhoutuu. Hypähtää sitten permannolle ja huutaa): Soita nyt
minulle! Nyt tahdon tanssia!

(Helmer soittaa ja Nora tanssii. Tohtori Rank seisoo pianon luona
Helmerin takana ja katselee.)

Helmer (soittaessaan): Hitaammin, — hitaammin.

Nora: En osaa toisin.

Helmer: Ei niin rajusti, Nora!

Nora: Juuri näin se on esitettävä.

Helmer (lakkaa soittamasta): Ei, ei, tämä ei käy ollenkaan.

Nora (nauraa ja heiluttaa tamburiiniaan): Sitähän minä sanoin.

Rank: Anna minun soittaa hänelle.

Helmer (nousee seisomaan): Tee se, niin voin paremmin ohjata häntä.

(Rank istuutuu pianon ääreen ja soittaa. Nora tanssii sitä hurjemmin.
Helmer on asettunut uunin luo ja huomauttelee hänelle oikaisuja silloin
tällöin. Nora ei näytä huomaavan sitä. Hänen tukkansa irtautuu ja
levittäytyy olkapäille. Hän ei välitä siitä vaan jatkaa tanssiaan.
Rouva Linde tulee huoneeseen.)

Rouva Linde (seisoo sanattomana ovella): Ah —!

Nora (tanssien): Nyt näet hauskaa, Kristine.

Helmer: Mutta rakkain, paras Nora, sinähän tanssit kuin henki olisi
kyseessä.

Nora: Niin onkin.

Helmer: Lopeta, Rank; tämähän on pelkkää hulluutta. Lopeta, kuuletko.
(Rank lopettaa soittamisen ja Nora pysähtyy äkisti.)

Helmer (menee hänen luokseen): Tätä en olisi milloinkaan uskonut.
Olethan unohtanut kaiken oppimasi.

Nora (heittää tamburiinin menemään): Siinäpä näet.

Helmer: No, tässä tarvitaan todella ohjausta.

Nora: Niin, näet kuinka välttämätöntä se on. Sinun on ohjattava minua
viimeiseen asti. Lupaatko sen minulle, Torvald?

Helmer: Siihen saat huoleti luottaa.

Nora: Sinun ei pidä tänään eikä huomennakaan ajatella mitään muuta kuin
minua, ei avata ainoatakaan kirjettä, — ei kirjelaatikkoa —

Helmer: Ahaa, tuon ihmisen pelko siis —

Nora: Niin, niin, se myös.

Helmer: Nora, näen sinusta, että siellä on kirje häneltä.

Nora: En tiedä; uskon sen; mutta sinun ei pidä nyt lukea sellaista;
meidän välillemme ei saa tulla mitään pahaa ennen kuin kaikki on ohi.

Rank (hiljaa Helmerille): Älä nyt vastusta häntä.

Helmer (syleilee Noraa): Lapsen tahto toteutuu. Mutta ensi yönä,
tanssittuasi —

Nora: Silloin olet vapaa.

Sisäkkö (oikealta ovelta): Rouva, pöytä on katettu.

Nora: Tahdomme samppanjaa, Helene.

Sisäkkö: Hyvä on, rouva. (Poistuu.)

Helmer: Vai niin, suuret pidot siis?

Nora: Samppanjapidot aamun valkenemiseen asti. (Huutaa.) Ja hiukan
makeisia, Helene, paljon, kerrankin.

Helmer (tarttuu hänen käsiinsä): No, no, no, ei tuota säikähtynyttä
hurjuutta. Ole taas tapasi mukaan oma leivoseni.

Nora: Olen, olen kyllä. Mutta mene ruokasaliin vähäksi aikaa. Ja te
myös, tohtori Rank. Kristine, auta minua kampaamaan tukkani.

Rank (hiljaa heidän mennessään): Ei kai ole — jotakin sellaista
odotettavissa?

Helmer: Kaukana siitä, hyvä veli. Se ei ole muuta kuin tuota
lapsellista pelkoa, josta puhuin. (Menevät oikealle.)

Nora: No!?

Rouva Linde: Matkustanut maalle.

Nora: Näin sen ilmeestäsi.

Rouva Linde: Hän palaa huomenillalla. Jätin hänelle kirjelapun.

Nora: Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä. Sinä et saa estää mitään.
Oikeastaan on riemullista tämä, sen ihmeellisen odotus.

Rouva Linde: Mitä sinä odotat?

Nora: Voi, sitä et sinä saata ymmärtää. Mene nyt ruokasaliin, tulen
hetken kuluttua. (Rouva Linde menee ruokasaliin.)

Nora (seisoo hetken paikallaan ikään kuin ajatuksiaan kooten,
katsoo sitten kelloaan): Viisi. Seitsemän tuntia keskiyöhön. Sitten
neljäkolmatta tuntia seuraavaan keskiyöhön. Silloin on tarantella
tanssittu. Neljäkolmatta ja seitsemän? Yksineljättä tuntia elettävänä.

Helmer (oikealla ovella): Mutta minne pieni leivonen jäi?

Nora (kiitää häntä vastaan käsivarret levällään): Tässä on leivonen!




KOLMAS NÄYTÖS


Sama huone. Sohvapöytä sitä ympäröivine tuoleineen on muutettu keskelle
permantoa. Ovi eteiseen on avoinna. Ylemmästä kerroksesta kuuluu
tanssimusiikkia.

Rouva Linde istuu pöydän ääressä selaillen hajamielisesti kirjaa. Hän
yrittää lukea, muttei näytä voivan pitää ajatuksiaan koossa. Kuuntelee
pari kertaa tarkkaavasti ulko-ovea.

Rouva Linde (katsoo kelloaan): Ei vieläkään, ja nyt on jo viimeinen
hetki. Jollei hän vain — (Kuuntelee taas.) Ah, siellä hän on. (Menee
eteiseen ja avaa varovasti ulko-oven. Portailta kuuluu heikkoa askelten
ääntä, hän kuiskaa:) Tulkaa sisään. Täällä ei ole ketään.

Krogstad (ovella): Löysin kirjeenne kotoa. Mitä tämä merkitsee?

Rouva Linde: Minun on välttämättä puhuttava kanssanne.

Krogstad: Niinkö? Aivanko välttämättä tässä talossa?

Rouva Linde: Kotonani se on mahdotonta; huoneeseeni ei ole erillistä
käytävää. Tulkaa sisään; olemme aivan yksin. Palvelustyttö nukkuu ja
Helmerit ovat tuolla ylhäällä.

Krogstad (tulee huoneeseen): Kas, kas, vai tanssivat Helmerit tänään?
Todellako?

Rouva Linde: Tanssivat. Miksikä ei?

Krogstad: Miksikä ei. Totta kyllä.

Rouva Linde: No, Krogstad, keskustelkaamme.

Krogstad: Onko meillä kahdella mitään sanottavaa toisillemme?

Rouva Linde: Paljonkin!

Krogstad: Sitä en olisi uskonut.

Rouva Linde: Ette, sillä ette ole milloinkaan täydellisesti ymmärtänyt
minua.

Krogstad: Oliko muutakin ymmärrettävää kuin se, mikä on maailmassa
aivan yksinkertaista. Sydämetön nainen antaa miehelle matkapassin, kun
jotakin edullisempaa tarjoutuu.

Rouva Linde: Uskotteko, että olen aivan sydämetön? Uskotteko, että
katkaisin välimme kevein sydämin?

Krogstad: Ettekö?

Rouva Linde: Oletteko todella uskonut sellaista, Krogstad?

Krogstad: Jollei asia ollut niin, miksi kirjoititte minulle sillä
lailla?

Rouva Linde: En voinut muuta. Kun minun täytyi katkaista välimme, niin
olihan velvollisuuteni häivyttää teistä kaikki, mitä tunsitte minua
kohtaan.

Krogstad (vääntelee käsiään): Siksi siis. Ja kaikki — kaikki vain
rahojen takia.

Rouva Linde: Älkää unohtako, että minulla oli avuton äiti ja
kaksi pientä veljeä. Emme voineet odottaa teitä, Krogstad; teidän
tulevaisuutennehan oli vielä silloin kovin hämärä.

Krogstad: Vaikka niinkin; mutta teillä ei ollut oikeutta hylätä minua
kenenkään muun takia.

Rouva Linde: Niin, en tiedä. Monta kertaa olen kysellyt itseltäni oliko
minulla siihen oikeus.

Krogstad (hiljemmin): Menettäessäni teidät tuntui minusta kuin maa
olisi vyörynyt pois jalkaini alta. Katsokaa minua: nyt olen hylyllä
ajelehtiva haaksirikkoinen mies.

Rouva Linde: Apu lienee lähellä.

Krogstad: Se oli lähellä; mutta sitten te tulitte ja asetuitte väliin.

Rouva Linde: Tietämättäni, Krogstad. Vasta tänään sain kuulla, että
saan teidän paikkanne pankissa.

Krogstad: Uskon sanoihinne. Mutta väistyttekö nyt sen tietäessänne?

Rouva Linde: En, sillä se ei hyödyttäisi teitä vähäistäkään.

Krogstad: Hyödyttäisi, hyödyttäisi —; minä tekisin sen joka tapauksessa.

Rouva Linde: Minä olen oppinut toimimaan järkevästi. Elämä ja katkera
välttämättömyys ovat opettaneet sen minulle.

Krogstad: Minua elämä on opettanut olemaan uskomatta puheenparsiin.

Rouva Linde: Silloin elämä on opettanut teille jotakin hyvin järkevää.
Mutta tekoihin te kai sentään uskotte?

Krogstad: Mitä te sillä tarkoitatte?

Rouva Linde: Sanoitte olevanne kuin hylkyyn jäänyt haaksirikkoinen mies.

Krogstad: Minulla on hyvä syy sanoa siten.

Rouva Linde: Minäkin olen kuin hylkyyn jäänyt haaksirikkoinen nainen.
Ei kenestäkään huolehdittava, ei kenenkään huolen kohteena.

Krogstad: Valitsitte itse.

Rouva Linde: Sillä kertaa ei ollut valitsemisen varaa.

Krogstad: No, entä sitten?

Rouva Linde: Kuulkaahan Krogstad: jos me, kaksi haaksirikkoista
ihmistä, pääsisimmekin toistemme luo.

Krogstad: Mitä te puhutte?

Rouva Linde: Kaksi ihmistä samassa hylyssä on sentään parempi kuin
kumpikin omassaan.

Krogstad: Kristine!

Rouva Linde: Miksi luulette minun tulleen tänne kaupunkiin?

Krogstad: Olisitteko ehkä ajatellut minua?

Rouva Linde: Minun täytyy työskennellä kestääkseni elämän painon.
Kaikkina elinpäivinäni, niin kauan kuin muistan, olen tehnyt työtä,
ja se on ollut paras ja ainoa iloni. Mutta nyt olen aivan yksin
maailmassa, kauheasti tyhjänä ja hylättynä. Ei ole mikään ilo tehdä
työtä vain omaksi hyväkseen. Krogstad, hankkikaa minulle jotakin, jonka
vuoksi työskentelisin.

Krogstad: Tuohon en usko. Tuohan ei ole mitään muuta kuin pingottunutta
naisylpeyttä, joka tarjoutuu uhraamaan itsensä.

Rouva Linde: Oletteko koskaan huomannut, että minä olisin ollut
pingottunut?

Krogstad: Mahtaisittekohan olla? Sanokaa — tunnetteko täydellisesti
entisyyteni?

Rouva Linde: Tunnen.

Krogstad: Ja tiedättekö millaisena minua täällä pidetään?

Rouva Linde: Kuulostaa siltä kuin ajattelisitte, että teistä minun
rinnallani olisi tullut toisenlainen.

Krogstad: Sen tiedän aivan varmasti.

Rouva Linde: Eikö se voisi tapahtua vielä nytkin?

Krogstad: Kristine — tuon te sanotte täysin harkitusti. Näen että se on
totta, näen sen ilmeestänne. Olisiko teillä todella rohkeutta —?

Rouva Linde: Minulla on tarve olla äitinä jollekin, ja teidän lapsenne
tarvitsevat äitiä. Me kaksi tarvitsemme toisiamme. Krogstad, minä
uskon luonteenne pohjimmaiseen hyvyyteen; uskallan mitä hyvänsä teidän
mukananne.

Krogstad (tarttuu hänen molempiin käsiinsä): Kiitos, kiitos, Kristine —
nyt osaan kohota toistenkin silmissä. — Ah, mutta unohdin —

Rouva Linde: Hiljaa, hiljaa, tarantella! Menkää, menkää!

Krogstad: Miksi? Mitä se on?

Rouva Linde: Ettekö kuule tanssia tuolta ylhäältä? Sen loputtua voimme
odottaa heitä heti.

Krogstad: Menen, minä menen. Kaikkihan on turhaa. Ette kai tiedä, mihin
toimenpiteisiin olen ryhtynyt Helmereitä vastaan?

Rouva Linde: Tiedän, tiedän kyllä, Krogstad.

Krogstad: Ja teillä olisi kuitenkin rohkeutta —?

Rouva Linde: Ymmärrän kyllä, minne saakka epätoivo saattaa ajaa
sellaisen miehen kuin te.

Krogstad: Voi, jos voisin tehdä sen tekemättömäksi!

Rouva Linde: Sen voitte kyllä, sillä kirjeenne on vielä postilaatikossa.

Krogstad: Oletteko varma siitä?

Rouva Linde: Aivan varma, mutta —

Krogstad (katselee häntä tutkivasti): Pitäisikö tuo ymmärtää niin, että
te tahdotte pelastaa ystävättärenne mihin hintaan hyvänsä. Sanokaa
suoraan. Onko niin?

Rouva Linde: Krogstad! — joka kerran on myynyt itsensä toisen takia, ei
tee sitä toiste.

Krogstad: Pyydän kirjeeni takaisin.

Rouva Linde: Älkää, älkää.

Krogstad: Tietysti; odotan täällä kunnes Helmer tulee. Sanon hänelle,
että hänen pitää antaa minulle kirje takaisin — että se koskee vain
irtisanomistani — ettei hänen pidä lukea sitä —

Rouva Linde: Ei, Krogstad. Teidän ei ole pyydettävä kirjettä takaisin.

Krogstad: Senkö vuoksi halusitte meidän kohtaavan toisemme täällä?

Rouva Linde: Ensimmäisen kauhistuksen vallassa. Mutta nyt on päivä
kulunut ja olenpa saanut olla uskomattomien asioiden todistajana
tässä talossa. Helmerin täytyy saada tietää kaikki; tuon onnettoman
salaisuuden täytyy joutua ilmi, heidän täytyy perusteellisesti
selvittää välinsä. Tuollaista salaamista ja kiertelemistä ei saata aina
kestää.

Krogstad: No hyvä, jos te kerran uskallatte —. Mutta jotakin voin
kuitenkin tehdä ja se on tehtävä heti —

Rouva Linde (kuuntelee): Kiiruhtakaa; kiiruhtakaa. Menkää, menkää!
Tanssi on päättynyt emmekä enää hetkeäkään ole turvassa.

Krogstad: Odotan teitä alhaalla.

Rouva Linde: Tehkää se. Voittehan saattaa minut ovelle.

Krogstad: Näin uskomattoman onnellinen en ole koskaan ennen ollut.

(Poistuu ulko-ovesta. Eteisen ja huoneen välinen ovi jää edelleen auki.)

Rouva Linde (siivoilee hetken ja järjestelee päällysvaatteitaan): Mikä
käänne! Niin, mikä käänne. Ihmisiä, joitten puolesta työskennellä —
joitten vuoksi elää, koti, johon saa levittää viihtyisyyttä. Niin,
asioihin on käytävä lujasti käsiksi —. Kunpa he pian tulisivat —
(Kuuntelee.) Ahaa, siinä he ovat. Takki ylle!

(Rouva Linde ottaa hattunsa ja takkinsa. Helmerin ja Noran äänet
kuuluvat ulkopuolelta, avain kiertyy ja Helmer kuljettaa Noran melkein
väkisin eteiseen. Noralla on yllään italialainen puku ja suuri, musta
huivi. Helmer on iltapuvussa, yllään avoin, musta domino.)

Nora (ovella, vastustellen): Ei, ei, ei tänne! Tahdon takaisin ylös. En
tahdo lähteä niin aikaisin.

Helmer: Mutta rakkain Nora —

Nora: Pyydän sinua hartaasti, Torvald, pyydän sinua sydämellisen
kauniisti — tunti vain.

Helmer: Ei minuuttiakaan, Nora kulta. Muistathan, me sovimme siitä. No
niin, huoneeseen vain; vilustut tässä.

(Helmer kuljettaa Noran hänen vastarinnastaan huolimatta varovaisesti
huoneeseen.)

Rouva Linde: Iltaa.

Nora: Kristine!

Helmer: Mitä, rouva Linde, oletteko täällä näin myöhään?

Rouva Linde: Niin, suokaa anteeksi; tahdoin kovin mielelläni nähdä
Noran pukeutuneena.

Nora: Oletko istunut täällä minua odottamassa?

Rouva Linde: Olen, valitettavasti en tullut ajoissa, olit jo mennyt. Ja
minusta tuntui sitten, etten voinut lähteä näkemättä sinua.

Helmer (riisuu Noran huivin): Niin, katselkaa häntä oikein tarkasti.
Arvelisin, että hän on katsomisen arvoinen. Eikö hän ole ihana, rouva
Linde?

Rouva Linde: On, sanokaa minun sanoneen —

Helmer: Eikö hän ole ihmeellisen ihana? Se oli muuten seurankin yleinen
mielipide. Mutta hirveän itsepäinen hän on — tuo suloinen pieni olento.
Mitä me sille voimme? Ajatelkaahan, minun täytyi käyttää melkein voimaa
saadakseni hänet lähtemään.

Nora: Torvald, saat katua, ettet suonut minulle edes puolta tuntia
lisää.

Helmer: Siinä kuulette, rouva. Hän tanssi tarantellansa, — saavutti
loistavan menestyksen, — joka oli hyvin ansaittukin, — vaikka
esityksessä ehkä oli liiaksi luonnollisuutta; tarkoitan, — enemmän,
kuin taiteen vaatimuksiin ankarasti katsoen olisi soveltunut. Mutta
olkoon menneeksi. Pääasia on, että hän onnistui, onnistui loistavasti.
Olisinko minä siis jättänyt hänet sinne sen jälkeen? Heikentänyt
vaikutusta? Ei kiitos, otin pienen Capri-tyttöni — oikuttelevan
Capri-tyttöni, saattaisin sanoa — käsipuoleeni. Nopea kierros salissa,
kumarrus joka taholle, ja — kuten romaanikielessä sanotaan — ihana
näky oli kadonnut. Lopun täytyy aina olla vaikuttava, rouva Linde.
Mutta sitä Noraa ei saa ymmärtämään. Puh, kuinka lämmintä täällä on.
(Heittää dominon tuolille ja avaa oven huoneeseensa.) Mitä? Siellähän
on pimeää. No, tietysti. Anteeksi — (Menee huoneeseensa ja sytyttää
pari kynttilää.)

Nora (kuiskaa nopeasti ja henkeään pidättäen): Nyt?

Rouva Linde (hiljaa): Olen puhunut hänen kanssaan.

Nora: Entä sitten —?

Rouva Linde: Nora — sinun täytyy sanoa miehellesi kaikki.

Nora (soinnuttomasti): Minä tiesin sen.

Rouva Linde: Sinulla ei ole mitään pelättävää Krogstadin puolelta,
mutta puhuttava sinun on.

Nora: Enpä puhu.

Rouva Linde: Niinpä kirje puhuu.

Nora: Kiitos, Kristine; nyt minä tiedän, mitä minun on tehtävä. Hiljaa —

Helmer (tulee huoneeseen): No, rouva, oletteko ihaillut häntä?

Rouva Linde: Olen. Ja nyt sanon hyvää yötä.

Helmer: Nytkö jo? Onko tuo neuletyö teidän?

Rouva Linde (ottaa sen): On, kiitos; olinpa vähällä unohtaa sen.

Helmer: Te siis neulotte?

Rouva Linde: Tietysti.

Helmer: Tiedättekö, teidän pitäisi mieluummin harjoittaa koruompelua.

Rouva Linde: Niinkö? Miksi niin?

Helmer: Siksi, että se on paljon kauniimpaa. Katsokaas: kangasta
pidellään näin, vasemmalla kädellä ja oikealla ohjaillaan neulaa —
tällä lailla — kevyessä, pitkässä kaaressa. Eikö niin —?

Rouva Linde: Niin, saattaapa olla.

Helmer: Mutta neulominen — siitähän ei koskaan tule muuta kuin rumaa.
Katsokaa, kylkiin puristetut käsivarret, — puikot, jotka liikkuvat ylös
ja alas; — siinä on jotakin kiinalaista. — Tarjottiinpa meille tosiaan
erinomaista samppanjaa.

Rouva Linde: Hyvästi nyt, Nora, äläkä enää ole itsepäinen.

Helmer: Oikein puhuttu, rouva Linde!

Rouva Linde: Hyvää yötä, herra johtaja.

Helmer (saattaa hänet ovelle): Hyvää yötä, hyvää yötä; toivoakseni
pääsette hyvin kotiin? Tahtoisin niin mielelläni —; mutta teidänhän ei
tarvitse kävellä pitkälle. Hyvää yötä, hyvää yötä. (Rouva Linde menee,
Helmer sulkee oven hänen jälkeensä ja palaa.) No, vihdoinkin saimme
hänet ovesta ulos. Hän on kovin ikävystyttävä, tuo ihminen.

Nora: Etkö ole kovin väsynyt, Torvald?

Helmer: En, en yhtään.

Nora: Etkö uninenkaan?

Helmer: En ollenkaan. Tunnen päinvastoin olevani hyvin virkeä. Entä
sinä? Näytät sekä väsyneeltä että uniselta.

Nora: Olen kovin väsynyt. Tahdon pian nukkumaan.

Helmer: Kas vain, kas vain! Olin siis oikeassa, kun emme jääneet
kauemmaksi.

Nora: Sinä menettelet aina oikein.

Helmer (suutelee häntä otsalle): Nyt leivonen puhuu kuin ihminen. Mutta
huomasitko kuinka iloinen Rank oli tänä iltana?

Nora: Oliko? Oliko hän iloinen? En päässyt puheisiin hänen kanssaan.

Helmer: Enpä juuri minäkään; mutta en ole moneen aikaan nähnyt häntä
niin hyvällä tuulella. (Katselee häntä hetken ja lähestyy sitten.) Hm,
— olipa kuitenkin ihanaa päästä jälleen kotiin, olla aivan kahden sinun
kanssasi. — Oi, sinä viehkeä, ihana nuori nainen!

Nora: Älä katsele minua tuolla lailla, Torvald!

Helmer: Enkö saisi katsella kalleinta omaisuuttani? Kaikkea sitä
ihanuutta joka on minun, vain minun, minun kokonaan.

Nora (menee pöydän toiselle puolelle): Et saa puhua minulle tuollaista
tänä yönä.

Helmer (seuraa häntä): Huomaan, että tarantella on vielä veressäsi. Ja
se tekee sinut yhä viettelevämmäksi. Kuule! Nyt vieraat alkavat lähteä.
(Hiljemmin.) Nora, — kohta on koko talossa hiljaista.

Nora: Sitä minäkin toivon.

Helmer: Toivothan, oma rakastettu Norani? Tiedätkö, — ollessani sinun
kanssasi vieraitten parissa, — tiedätkö miksi puhun niin vähän sinulle,
pysyttelen niin kaukana sinusta, vain silloin tällöin salaa silmäilen
sinua, — tiedätkö miksi sen teen? Koska kuvittelen, että olet minun
salainen rakastettuni, minun nuori salakihlattuni, ja ettei kukaan
aavista meidän välillämme olevan jotakin.

Nora: Tiedän, tiedän kyllä, että kaikki ajatuksesi ovat luonani.

Helmer: Ja kun sitten lähdemme ja levitän huivin hennoille
nuorille olkapäillesi — tuon ihmeellisen niskakaarteen ylle —
silloin kuvittelen, että olet nuori morsiameni, että juuri tulemme
vihkiäisistä, että ensi kerran saan sinut asuntooni, — että ensimmäisen
kerran olen yksin kanssasi, — aivan yksin nuoren värisevän ihanuutesi
kanssa. Koko iltana en ole kaivannut mitään muuta kuin sinua. Kun näin
sinun kiitävän viekoittelevana tarantellassa, — vereni kiehui; en
kestänyt kauempaa; — sen vuoksi toin sinut tänne niin aikaisin —

Nora: Mene pois, Torvald. Sinun täytyy mennä luotani. En tahdo mitään
tuollaista.

Helmer: Mitä tämä merkitsee? Vieläkö leikit kujeilijaa kanssani, pikku
Nora? Tahdo, tahdo? Enkö ole sinun miehesi —?

(Ulko-ovelle kolkutetaan.)

Nora (säpsähtää): Kuulitko —?

Helmer (eteisessä): Kuka siellä on?

Tohtori Rank (ulkopuolella): Minä vain. Saanko tulla teille hetkeksi?

Helmer (hiljaa, närkästyneesti): No, mitä hän nyt tahtoo? (Ääneen.)
Odota hiukan. (Menee aukaisemaan oven.) Oletpa ystävällinen kun et
mennyt ovemme ohi.

Rank: Olin kuulevinani äänesi ja niin tahdoin mielelläni pilkistää
sisään. (Katsahtaa ympärilleen.) Niin, niin, nämä tutut paikat.
Uskoisinpa, että teillä molemmilla on rauhallista ja miellyttävää
kotonanne.

Helmer: Minusta tuntui, että viihdyit oikein hyvin tuolla ylempänäkin.

Rank: Erinomaisesti. Miksi en olisi viihtynyt? Miksei nauttisi kaikesta
mahdollisesta tässä maailmassa? Ainakin niin paljon, ja niin kauan kuin
voi. Viini oli erinomaista —

Helmer: Etenkin samppanja.

Rank: Huomasitko sinäkin sen? On melkein uskomatonta, kuinka paljon
kaasin sitä kurkkuimi.

Nora: Torvaldkin joi paljon samppanjaa tänä iltana.

Rank: Vai niin?

Nora: Niin, ja sitten hän on aina niin hauska jälkeenpäin.

Rank: Miksikä ei voisi juoda lasia hyvin käytetyn päivän jälkeen?

Helmer: Hyvin käytetyn; sitä en osaa omasta puolestani kehua.

Rank (lyö häntä olalle): Mutta minä osaan!

Nora: Tohtori Rank, olette kai tänään suorittanut jonkin tieteellisen
tutkimuksen?

Rank: Niin olenkin.

Helmer: Kas, kas, pikku Nora puhuu tieteellisistä tutkimuksista.

Nora: Ja saanko toivottaa teille onnea tuloksen johdosta?

Rank: Saatte todellakin.

Nora: Se oli siis hyvä?

Rank: Paras mahdollinen sekä lääkärille että potilaalle, — varmuus.

Nora (kiireesti ja kysyvästi): Varmuus?

Rank: Täysi varmuus. Enkö siis olisi voinut pitää hauskaa iltaa sen
jälkeen?

Nora: Siinä teitte aivan oikein, tohtori Rank.

Helmer: Sen minäkin sanon, jollet vain saa kärsiä siitä huomenna.

Rank: Tässä elämässähän ei saa mitään ilmaiseksi.

Nora: Tohtori Rank, — te kai pidätte paljon naamiaisista?

Rank: Pidän, kun on paljon lystikkäitä naamioita.

Nora: Kuulkaahan, mitähän me kaksi esittäisimme seuraavissa
naamiaisissa?

Helmer: Sinä pieni kevytmielinen, — ajattelet jo nyt seuraavia!

Rank: Me kaksiko? Niin, sanon sen teille: teidän on oltava onnenlapsi —

Helmer: Mutta löytäkääpä sitä ilmaiseva puku.

Rank: Anna vaimosi esiintyä sellaisena kuin hän maailmassa liikkuu.

Helmer: Tuo oli todella sattuvasti sanottu. Mutta etkö tiedä, mitä itse
haluaisit esittää?

Rank: Tiedän, hyvä ystävä, siitä olen aivan selvillä.

Helmer: No mitä?

Rank: Seuraavissa naamiaisissa olen näkymätön.

Helmer: Sepä hassu keksintö.

Rank: On olemassa iso musta hattu — etkö ole kuullut kerrottavan
näkymättömyyshatusta? Joku panee sen päähänsä, ja silloin kukaan ei näe
häntä.

Helmer (peitetysti hymyillen): Kas, siinä olet aivan oikeassa.

Rank: Mutta minähän unohdan, mitä varten oikeastaan tulin. Helmer, anna
minulle sikari, sellainen musta havanna.

Helmer: Mielelläni. (Tarjoaa rasiaa.)

Rank (ottaa sikarin ja leikkaa sen pään): Kiitos.

Nora (sytyttää tulitikun): Sallikaa minun tarjota tulta.

Rank: Kiitos siitä. (Nora pitää tikkua, hän sytyttää.) Ja sitten
hyvästi!

Helmer: Hyvästi, hyvästi, hyvä ystävä!

Nora: Nukkukaa hyvin, tohtori Rank.

Rank: Kiitos siitä toivotuksesta.

Nora: Toivottakaa minulle samaa.

Rank: Teille? No niin, kun niin tahdotte —. Nukkukaa hyvin. Ja kiitos
tulesta. (Nyökkää molemmille ja lähtee.)

Helmer (hillitysti): Hän oli juonut aika lailla.

Nora (omissa mietteissään): Ehkäpä.

(Helmer ottaa avainkimpun taskustaan ja menee eteiseen.)

Nora: Torvald — mitä sinä sieltä haet?

Helmer: Tyhjennän postilaatikon; se on aivan täynnä.

Ei ole tilaa lehdillekään aamulla aikaisin —

Nora: Aiotko työskennellä tänä yönä?

Helmer: Tiedäthän, etten aio. — Mitä tämä on? Joku on raapinut lukkoa.

Nora: Lukkoako —?

Helmer: Aivan varmasti. Kukahan se on ollut? En voi uskoa, että
palvelustytöt —? Tässä on katkennut hiusneula. Onko se sinun, Nora —

Nora (nopeasti): Lapset kai —

Helmer: Siitä saat totuttaa heidät pois. Hm, hm; — no, sainhan sen
kuitenkin auki. (Ottaa sisällön ja huutaa keittiöön päin:) Helene!
Helene! Sammuta eteisen lamppu. (Tulee huoneeseen ja sulkee eteisen
oven.)

Helmer (kirjeitä kädessään): Kas tässä. Tahdotko nähdä, miten niitä on
kertynyt. (Selailee niitä.) Mitä tämä on?

Nora (ikkunan ääressä): Kirje! Oi, ei Torvald!

Helmer: Kaksi käyntikorttia — Rankilta.

Nora: Tohtori Rankiltako?

Helmer (katselee niitä): Lääketieteen tohtori Rank. Ne olivat ylinnä.
Hän on kai pistänyt ne laatikkoon lähtiessään.

Nora: Onko niihin kirjoitettu jotakin?

Helmer: Nimen yli on piirretty musta risti. Katso! Sepä kaamea
keksintö. Aivan kuin hän ilmoittaisi oman kuolemansa.

Nora: Sen hän ilmoittaakin.

Helmer: Mitä? Tiedätkö jotakin? Onko hän sanonut sinulle jotakin?

Nora: On. Kun nuo kortit tulevat, hän on sanonut hyvästit meille. Hän
aikoo sulkeutua huoneeseensa kuolemaan.

Helmer: Ystävä parkani. Tiesin, etten saisi pitää häntä kauan. Mutta
niin pian —. Ja sitten hän kätkeytyy kuin haavoittunut eläin.

Nora: Kun sen täytyy tapahtua, on parasta, että se tapahtuu sanoitta.
Vai mitä, Torvald?

Helmer (kävelee edestakaisin): Hän oli kasvanut kiinni meihin.
Minusta tuntuu, etten voi ajatella häntä poissaolevana. Sairauksineen
ja yksinäisyydessään hän oli kuin pilvinen tausta aurinkoiselle
onnellemme. — No, ehkäpä siten on parasta. Ainakin hänelle. (Pysähtyy.)
Ja ehkäpä meillekin, Nora. Nyt me kaksi olemme täysin sidotut vain
toisiimme. (Kiertää käsivartensa hänen ympärilleen.) Oi, sinä rakas
vaimoni, minusta tuntuu, etten voi pidellä sinua kiinni kyllin lujasti.
Tiedätkö, Nora — monesti toivon, että sinua uhkaisi suuri vaara, jotta
saisin uskaltaa elämän, veren ja kaikki sinun vuoksesi.

Nora (riistäytyy irti ja sanoo lujasti ja päättäväisesti): Nyt sinun on
luettava kirjeesi, Torvald.

Helmer: Ei, ei tänä yönä. Tahdon olla luonasi, rakas vaimoni.

Nora: Ystäväsi kuolema ajatuksissasi —

Helmer: Olet oikeassa. Se on järkyttänyt meitä molempia. Välillemme on
tullut rumuutta, kuoleman ja hajaantumisen ajatuksia. Niistä meidän
täytyy pyrkiä irti. Siksi aikaa —. Menemme kumpikin omaan huoneeseemme.

Nora (riippuu hänen kaulassaan): Torvald — hyvää yötä, Torvald!

Helmer (suutelee häntä otsalle): Hyvää yötä, pieni laululintuseni. Nuku
hyvin, Nora. Nyt luen kirjeet. (Menee kirjekasa käsissään vasemmalle
huoneeseen ja sulkee oven.)

Nora (silmät hurjina, harhailee ympäriinsä, ottaa Helmerin dominon,
kiertää sen ympärilleen ja kuiskailee nopeasti, käheästi ja
katkonaisesti): Ei koskaan nähdä häntä. Ei koskaan. Ei koskaan. Ei
koskaan. (Heittää huivin päänsä yli): Ei nähdä lapsiakaan koskaan. Ei
heitäkään. Ei koskaan; ei koskaan. — Voi, jääkylmää mustaa vettä. Voi
pohjatonta —; tuota —. Kun tämä vain olisi ohi. — Nyt hänellä on se;
nyt hän lukee sitä. Ei, ei vielä. Hyvästi, Torvald ja lapset — (Aikoo
syöksyä eteiseen, mutta samassa Helmer tempaisee huoneensa oven auki ja
pysähtyy kynnykselle avattu kirje kädessään.)

Helmer: Nora!

Nora (huutaa kovasti): Ah —!

Helmer: Mitä tämä on? Tiedätkö, mitä tässä kirjeessä sanotaan?

Nora: Tiedän, tiedän, anna minun mennä! Päästä minut ulos!

Helmer (pidättää häntä): Minne aiot?

Nora (yrittää riistäytyä irti): Et saa pelastaa minua, Torvald.

Helmer (horjahtaa taapäin): Tottako! Onko totta, mitä hän kirjoittaa?
Kauheaa! Ei, ei, onhan mahdotonta, että se olisi totta.

Nora: Se on totta. Olen rakastanut sinua yli kaiken taivaan alla.

Helmer: Älä esitä tyhmiä verukkeita.

Nora (astuu askelen häntä kohti): Torvald —!

Helmer: Mitä sinä onneton olet tehnyt!

Nora: Päästä minut menemään. Sinun ei tarvitse kärsiä sitä minun
takiani. Sinun ei pidä ottaa sitä syyksesi.

Helmer: Nyt ei näytellä komediaa. (Sulkee eteisen oven.) Sinä pysyt
täällä ja teet tilin minulle. Ymmärrätkö mitä olet tehnyt? Vastaa!
Ymmärrätkö sen?

Nora (katselee häntä lakkaamatta ja sanoo ilmeen jäykistyessä):
Ymmärrän. Nyt alan ymmärtää sen perinpohjin.

Helmer (kävelee permannolla): Voi mikä kauhea herääminen. Kaikki nuo
kahdeksan vuotta, — hän, joka oli iloni ja ylpeyteni, — teeskentelijä,
valehtelija, — pahempaa, pahempaa, — rikollinen! — Kaikessa tässä
piilee pohjatonta rumuutta. Hyi, hyi.

Nora (on vaiti ja katselee häntä kiinteästi).

Helmer (pysähtyy hänen eteensä): Minun olisi pitänyt aavistaa, että
jotakin tällaista voisi tapahtua. Minun olisi pitänyt nähdä se
ennakolta. Kaikki sinun isäsi kevytmieliset periaatteet. Hyi! Sinä olet
saanut perinnöksi kaikki isäsi kevytmieliset periaatteet. Ei uskontoa,
ei moraalia, ei velvollisuudentuntoa —. Voi, kuinka minua rangaistiin,
että katselin häntä sormieni läpi. Tein sen sinun takiasi; ja näin sinä
palkitset minut.

Nora: Niin juuri.

Helmer: Nyt olet tuhonnut onneni. Koko tulevaisuuteni olet pilannut.
Sitä on kauheaa ajatella. Olen tunnottoman ihmisen vallassa; hän
saattaa tehdä minulle mitä tahtoo; vaatia minulta mitä hyvänsä,
käskeä ja komentaa minua niin kuin häntä miellyttää. — Ja minä en saa
hiiskahtaakaan. Ja näin surkeasti täytyy minun vaipua ja tuhoutua
kevytmielisen naisen takia.

Nora: Kun minä kerran olen poissa maailmasta, olet sinä vapaa.

Helmer: Ei mitään metkuja. Tuollaisia puheenparsia isälläsikin oli aina
valmiina. Eihän minua hyödytä yhtään se, että olet poissa maailmasta,
eikö totta? Se ei hyödytä minua hiukkastakaan. Hän saattaa joka
tapauksessa tehdä asiasta julkisen, ja jos hän sen tekee, voidaan
minua epäillä tietoiseksi sinun rikollisesta teostasi. Luullaan ehkä,
että minä olen ollut kaiken takana, — että minä olen kehottanut sinua.
Ja kaikesta minun on kiittäminen sinua, sinua, jota olen kantanut
käsivarsillani koko avioliittomme ajan. Ymmärrätkö nyt mitä olet tehnyt
minulle?

Nora (kylmän levollisesti): Ymmärrän.

Helmer: Tämä on niin uskomatonta, etten ollenkaan voi tajuta sitä.
Mutta meidän täytyy koettaa selvitä. Riisu huivi, riisu huivi, sanon
minä! Minun täytyy koettaa tyydyttää hänet jollakin tavalla. Asia on
painettava villaisella millä hinnalla hyvänsä. — Ja mitä sinuun ja
minuun tulee, täytyy näyttää siltä, että kaikki meidän välillämme on
samanlaista kuin ennenkin. Mutta luonnollisesti vain maailman silmissä.
Sinä siis jäät tähän taloon; sehän on itsestään selvää. Mutta lapsia
sinä et saa kasvattaa; heitä en uskalla uskoa sinulle. Voi, että minun
täytyy sanoa tämä naiselle, jota olen rakastanut paljon ja jota minä
vielä —! No, olkoon se mennyttä. Nyt ei enää ole kysymys onnesta, on
kysymys vain jäännöksistä, rippeistä, ulkokuoresta. (Ovikello soi.)

Helmer (säpsähtää): Mitä se on? Näin myöhään. Tapahtuisiko kauhein —?
Aikoisiko hän —? Piiloudu, Nora! Sano, että olet sairas.

(Nora jää liikkumattomana paikalleen. Helmer menee avaamaan eteisen
oven.)

Sisäkkö (puolipukeissa, eteisestä): Täällä on kirje rouvalle.

Helmer: Anna se minulle. (Sieppaa kirjeen ja sulkee oven.) Näkyypä
olevan häneltä. Sinä et saa sitä, minä luen sen.

Nora: Lue vain.

Helmer (lampun luona): Tuskinpa uskallan. Ehkä olemme hukassa sekä
sinä että minä. Ei, minun täytyy tietää se. (Repii kirjeen auki, lukee
muutaman rivin, katselee siihen liitettyä paperia. Riemuhuuto.) Nora!

Nora (katselee häntä kysyvästi.)

Helmer: Nora! — Minun täytyy lukea se vielä kerran. — Niin, niin se on.
Minä olen pelastunut. Nora, minä olen pelastunut.

Nora: Entä minä?

Helmer: Tietysti sinäkin. Me olemme pelastuneet molemmat, sekä sinä
että minä. Katsohan. Hän lähettää velkakirjasi takaisin. Hän kirjoittaa
katuvansa ja valittavansa —; onnellinen käänne hänen elämässään —;
yhdentekevää mitä hän kirjoittaa. Olemme pelastuneet, Nora! Kukaan ei
enää voi tehdä sinulle mitään. Voi, Nora, Nora —. Ei, ensiksi tämä
iljetys pois maailmasta. Katsotaanhan — (Silmää väärennettyä paperia.)
Ei, en tahdo nähdä sitä; sen täytyy olla minulle vain unta. (Repii
velkakirjan ja molemmat kirjeet palasiksi, heittää kaikki uuniin ja
katselee niiden palamista.) No niin, nyt niitä ei enää ole. — Hän
kirjoittaa, että sinä jouluaatosta saakka —. Nuo kolme päivää olivat
kai kauheita sinulle, Nora.

Nora: Olen käynyt kovan taistelun noina kolmena päivänä.

Helmer: Ollut ahdistuksen vallassa, etkä nähnyt muuta pääsytietä kuin
—. Ei, emme halua muistella kaikkea tuota rumaa. Tahdomme vain riemuita
ja toistella: se on mennyttä, se on mennyttä! Kuulehan, Nora — et taida
oikein käsittää: se on mennyttä. Mitä tuo merkitsee — tuo jäykkä ilme?
Voi, pikku Nora parka, ymmärrän sen kyllä: et näytä uskovan että olen
antanut sinulle anteeksi. Varmasti olen, vannon sinulle: olen antanut
sinulle kaikki anteeksi. Tiedänhän minä, että teit sen rakkaudesta
minuun.

Nora: Se on totta.

Helmer: Olet rakastanut minua kuten vaimon tulee miestään rakastaa.
Sinulla vain ei ollut kyllin kokemusta välikappaleista. Mutta luuletko
olevasi minulle vähemmän rakas, vaikket osaakaan toimia omin päin? Ei,
ei, nojaa sinä vain minuun; neuvon sinua, opastan sinua. En olisi mies,
jollei juuri tuo naisellinen avuttomuus tekisi sinua kaksinkerroin
viehättäväksi silmissäni. Älä kiinnitä huomiota ensi säikähdyksessä
lausumiini koviin sanoihin, kun luulin, että kaikki romahtaisi ylleni.
Olen antanut sinulle anteeksi, Nora. Vannon sinulle, että olen antanut
anteeksi.

Nora: Kiitän sinua anteeksiannostasi.

(Nora menee oikeanpuoleisesta ovesta.)

Helmer: Ei, jää tänne —. (Katselee ovesta.) Mitä teet siellä alkovissa?

Nora (huoneesta): Riisun naamiaispuvun.

Helmer (avoimella ovella): Niin, tee se. Koeta rauhoittua ja saattaa
mielesi jälleen tasapainoon, pelästynyt laululintuparkani. Lepää
vain rauhallisesti; minulla on leveät siivet suojaksesi. (Kulkee
edestakaisin oven edessä.) Oi, miten kotimme on pehmoinen ja
turvallinen, Nora. Täällä on sinulla pesäpaikka. Täällä suojelen sinua
kuin ahdistettua kyyhkystä, jonka olen vahingoittumattomana pelastanut
haukan kynsistä. Minä kyllä rauhoitan lepattavan sydämesi. Usko,
Nora, että se tapahtuu vähitellen. Huomenna kaikki näyttää sinusta
toisenlaiselta, kaikki on kohta samanlaista kuin ennen; minun ei enää
tarvitse toistella sinulle antaneeni anteeksi: saat itse varmasti
nähdä, että olen tehnyt sen. Miten saatoit ajatellakaan, että minun
mieleeni juolahtaisi hylätä sinut, tai edes moittia sinua? Sinä et
tunne oikean miehen sydäntä, Nora. Miehelle on sanomattoman suloista
ja tyydyttävää tietää antaneensa vaimolleen anteeksi — antaneensa
anteeksi täysin ja vilpittömin sydämin. Vaimohan on siten ikään kuin
kaksinkertaisessa mielessä tullut hänen omaisuudekseen. Hän on ikään
kuin uudelleen saattanut hänet maailmaan. Hänestä on samalla kertaa
tullut hänen vaimonsa ja lapsensa. Tällainen olet minulle tästä
lähtien, sinä pieni, neuvoton, avuton olento. Älä pelkää mitään,
Nora. Ole vain avomielinen minulle, ja minä olen sekä tahtosi että
omatuntosi. — Mitä tämä on? Etkö olekaan vuoteessa? Oletko pukeutunut
uudelleen?

Nora (tulee arkipuvussaan): Nyt olen vaihtanut pukua.

Helmer: Mutta miksi, näin myöhään —?

Nora: Tänä yönä en nuku.

Helmer: Mutta, rakas Nora —

Nora (katsoo kelloaan): Kello ei vielä ole paljon. Istu tuohon,
Torvald; meillä kahdella on paljon puhuttavaa keskenämme.

(Nora istuutuu pöydän toiselle puolelle.)

Helmer: Nora — mitä tämä tarkoittaa? Tuo jäykistynyt ilme —

Nora: Istu! — Tätä kestää kauan. Minulla on paljon puhuttavaa sinulle.

Helmer (istuutuu pöydän ääreen häntä vastapäätä): Säikytät minua, Nora.
Enkä ymmärrä sinua.

Nora: Et, siinäpä pulma juuri onkin. Sinä et ymmärrä minua, enkä
minäkään ole ymmärtänyt sinua — ennen kuin tänä iltana. Ei, älä
keskeytä minua. Sinun täytyy vain kuunnella, mitä minulla on
sanottavaa. Tämä on tilintekoa, Torvald.

Helmer: Mitä sillä tarkoitat?

Nora (hetken vaiti oltuaan): Eikö silmääsi pistä mikään meidän
istuessamme näin?

Helmer: Mitä se olisi?

Nora: Olemme olleet naimisissa kahdeksan vuotta. Eikö sinun mieleesi
juolahda, että me, sinä ja minä, mies ja vaimo, ensimmäisen kerran
puhelemme vakavasti yhdessä?

Helmer: Niin, vakavasti —

Nora: Kahdeksana yhdessä elettynä vuotena — kauemminkin — aina
ensimmäisestä tutustumisestamme saakka emme ole koskaan vaihtaneet
vakavaa sanaa vakavista asioista.

Helmer: Olisiko minun siis alituisesti ja aina pitänyt uskoa sinulle
huolia, joita et voinut auttaa minua kantamaan?

Nora: Ei, en puhu huolista. Sanon: emme koskaan ole istuneet yhdessä
vakavasti keskustellen päästäksemme selvyyteen jostakin asiasta.

Helmer: Mutta, rakas Nora, mitä se olisi merkinnyt sinulle?

Nora: Nyt olemme itse asiassa. Et ole koskaan ymmärtänyt minua. —
Minulle on tehty paljon vääryyttä, Torvald. — Ensin isä ja sitten sinä.

Helmer: Mitä? Me kaksi — me kaksi, jotka olemme rakastaneet sinua
lämpimämmin kuin ketään.

Nora (pudistaa päätään): Ette koskaan ole rakastaneet minua. Teistä
tuntui vain hauskalta olla olevinaan rakastuneita minuun.

Helmer: Mutta, Nora, mitä puhetta tuo on?

Nora: Sellaista se kuitenkin oli, Torvald. Ollessani kotona isän
luona hän ilmaisi minulle kaikki mielipiteensä, ja niinpä minulla oli
samat mielipiteet kuin hänellä. Jos ajattelin toisin, salasin sen,
sillä siitä hän ei olisi pitänyt. Hän sanoi minua nukkelapsekseen ja
leikki kanssani kuten minä nukeillani. Sitten tulin tähän taloon sinun
luoksesi —

Helmer: Mitä sanoja käytätkään avioliitostamme?

Nora (häiriintymättä): Tarkoitan, että siirryin isän käsistä sinun
hoitoosi. Järjestit kaiken oman makusi mukaan, ja niinpä omaksuin
saman maun kuin sinä, tai olin omaksuvinani. En tiedä oikein — taisi
olla kumpaakin, milloin toista, milloin toista. Nyt sitä katsellessani
tuntuu minusta, että olen elänyt täällä kuin köyhä — vain kädestä
suuhun. Olen elänyt tehdäkseni temppuja sinulle, Torvald. Mutta sitähän
sinä tahdoit. Sinä ja isä olette tehneet raskaasti syntiä minua
kohtaan. Teidän vikanne on, ettei minusta ole tullut mitään.

Helmer: Oletpa sinä mahdoton ja kiittämätön! Etkö ole ollut onnellinen
täällä?

Nora: En, en koskaan. Luulin olevani, mutten ole koskaan ollut.

Helmer: Et ole ollut — onnellinen?

Nora: En, ainoastaan iloinen. Ja sinä olet aina ollut kovin hyvä
minulle. Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen
täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi.
Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani. Minusta oli hauskaa, kun
leikit kanssani, niin kuin sinusta tuntui hauskalta minun leikkiessäni
lasten kanssa. Sellaista on avioliittomme ollut, Torvald.

Helmer: Sanoissasi on jotakin perää — niin liioiteltuja ja
pingottuneita kuin ne ovatkin. Mutta nyt kaikki muuttuu. Leikin aika on
nyt ohi; nyt seuraa kasvatus.

Nora: Kenen kasvatus? Minun vai lasten?

Helmer: Sekä sinun että lasten, rakas Nora.

Nora: Sinussa ei ole miestä kasvattamaan minusta oikeata vaimoa sinulle.

Helmer: Sinäkö sanot sellaista?

Nora: Entä minä — miten minä olen valmistautunut lapsia kasvattamaan?

Helmer: Nora!

Nora: Etkö äsken sanonut: — sitä tehtävää en voi luovuttaa sinulle.

Helmer: Niin, kuohahduksen hetkellä. Miksi välität siitä?

Nora: Sanoitpa siinä aivan oikein! En kykene siihen tehtävään.
Ensiksi on toinen pulma ratkaistava. Minun on pidettävä huoli omasta
kasvatuksestani. Sinussa ei ole miestä auttamaan minua. Siis minun on
selvittävä yksin. Ja siksi matkustan nyt luotasi.

Helmer (hypähtää seisaalleen): Mitä sinä sanoit?

Nora: Minun täytyy olla aivan yksin päästäkseni selville itsestäni ja
kaikesta ulkopuolella olevasta. Sen vuoksi en voi kauemmin olla luonasi.

Helmer: Nora! Nora!

Nora: Lähden täältä nyt heti. Saanen kai olla Kristinen luona tämän
yön —

Helmer: Olet hullu! Et saa lupaa. Kiellän sen.

Nora: Tämän jälkeen minulta ei kannata kieltää mitään. Otan mukaan sen,
mikä minulle kuuluu. Sinulta en tahdo nyt enkä myöhemmin mitään.

Helmer: Mitä hulluutta tuo on!

Nora: Huomenna matkustan kotiin — tarkoitan entiselle kotipaikalleni.
Siellä minun on helpompi päästä käsiksi johonkin.

Helmer: Voi sinä sokaistunut, kokematon olento!

Nora: Minun täytyy hankkia itselleni kokemusta, Torvald.

Helmer: Jätät miehesi ja lapsesi! Etkä ajattele mitä ihmiset sanovat!

Nora: Siihen en voi kiinnittää mitään huomiota. Tiedän vain, että tämä
on minulle välttämätöntä.

Helmer: Tämä on kuohuttavaa! Voitko sillä lailla pettää pyhimmät
velvollisuutesi?

Nora: Mitä sinä pidät pyhimpinä velvollisuuksinani?

Helmer: Täytyykö minun sanoa se sinulle! Eivätkö ne ole velvollisuutesi
miestäsi ja lapsiasi kohtaan?

Nora: Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia.

Helmer: Ei ole. Mitä ne voisivat olla?

Nora: Velvollisuudet itseäni kohtaan.

Helmer: Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti.

Nora: Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen,
minä, yhtä hyvin kuin sinä, — tai että ainakin koetan tulla ihmiseksi.
Tiedän kyllä, että useimmat katsovat sinun olevan oikeassa, Torvald, ja
että kirjoissa on jotakin sellaista. Mutta en enää voi tyytyä siihen,
mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa sanotaan. Minun on itseni
ajateltava asioita ja saatava niistä selko.

Helmer: Etkö muka ole selvillä asemastasi omassa kodissasi. Eikö
sinulla tuollaisissa kysymyksissä ole pettämätöntä opasta? Eikö sinulla
ole uskontoa?

Nora: Voi, Torvald, enhän oikeastaan tiedä, mitä uskonto onkaan.

Helmer: Mitä sinä puhut?

Nora: En tiedä muuta kuin mitä pastori Hansen sanoi minun rippikoulua
käydessäni. Hän sanoi, että uskonto on sitä, on tätä. Päästessäni
irti kaikesta tästä ja jäätyäni yksin, tutkin sitä asiaa myös. Tahdon
ainakin selvyyden siitä, olivatko pastori Hansenin puheet oikeita tai
olivatko ne oikeita minun kohdaltani.

Helmer: Tuohan on kuulumatonta noin nuoren naisen lausumana! Mutta
jollei uskonto voi opastaa sinua, salli ainakin minun ohjata
omaatuntoasi. Sillä kai sinulla sentään moraalisia tunteita on? Tai,
vastaa minulle — eikö ole?

Nora: Niin, Torvald, siihen kysymykseen ei ole helppo vastata. Mistä
minä sen tietäisin! En ole ollenkaan selvillä noista asioista. Tiedän
vain että minulla on sellaisesta aivan toinen käsitys kuin sinulla.
Olen myös nyt saanut kokea, että lait ovat aivan toisenlaisia kuin olin
luullut; mutta en millään saa päähäni, että nuo lait olisivat oikeita.
Naisella ei siis olisi oikeutta säästää vanhaa kuolevaa isäänsä tai
pelastaa miehensä henki! Sellaiseen en usko.

Helmer: Puhut kuin lapsi. Et ymmärrä yhteiskuntaa, jossa elät.

Nora: En, en ymmärrä. Mutta nyt otan selvän siitä. Nyt koetan päästä
perille: kumpi on oikeassa, yhteiskunta vai minä.

Helmer: Olet sairas, Nora; sinulla on kuumetta; luulen melkein, että
olet tolaltasi ja hämmentynyt.

Nora: En ole koskaan tuntenut ajattelevani niin selvästi ja varmasti
kuin tänä yönä.

Helmer: Ja selvänä ja varmana jätät miehesi ja lapsesi?

Nora: Niin teen.

Helmer: Siispä vain yksi selitys on mahdollinen.

Nora: Mikä?

Helmer: Et rakasta minua enää.

Nora: Niin on asia.

Helmer: Nora! — Ja sen sanot sinä!

Nora: Voi, minusta tuntuu pahalta, Torvald, sillä olet aina ollut niin
hyvä minulle. Mutta en mahda sille mitään. En rakasta sinua enää.

Helmer (pakottautuen rauhalliseksi): Onko tuo myös selvä ja varma
vakaumus?

Nora: Aivan selvä ja varma. Sentähden en tahdo olla täällä kauemmin.

Helmer: Osaatkohan selvittää minulle myös, miten olen menettänyt
rakkautesi?

Nora: Osaan hyvinkin. Se tapahtui tänä iltana, kun sitä ihmeellistä ei
tullutkaan, sillä silloin näin, ettet ollut se mies, joksi olin sinua
luullut.

Helmer: Selitä tarkemmin, en ymmärrä sinua.

Nora: Olen odottanut hyvin kärsivällisesti kahdeksan vuotta, sillä,
herra jumala, ymmärsinhän kyllä, ettei se ihmeellinen noin vain
joka päivä tule. Sitten vyöryi tuo tukahduttava ylleni, ja olin
ehdottoman varma: nyt tulee se ihmeellinen. Krogstadin kirjeen ollessa
postilaatikossa, — mieleeni ei kertaakaan juolahtanut, että sinä
taipuisit tuon miehen ehtoihin. Olin niin pettämättömän varma siitä,
että sanoisit hänelle: julistakaa vain asia koko maailmalle. Ja kun se
olisi tapahtunut —

Helmer: Mitä sitten? Kun olisin jättänyt oman vaimoni parjattavaksi ja
häväistäväksi —!

Nora: Kun se olisi tapahtunut, ajattelin pettämättömän varmasti, että
sinä esiintyisit ja sanoisit: Minä olen syyllinen.

Helmer: Nora —!

Nora: Ajattelet, etten milloinkaan olisi ottanut sinulta sellaista
uhria? En tietenkään. Mutta mitäpä minun vakuutteluni olisivat
vaikuttaneet sinun rinnallasi? — Pelkoni vallassa odottelin ja toivoin
vain tuota ihmeellistä. Ja vain estääkseni sen, tahdoin ottaa oman
henkeni.

Helmer: Tahtoisin iloisesti tehdä työtä yötä ja päivää vuoksesi, Nora,
— kantaa surua ja kaipausta sinun takiasi. Mutta kukaan ei uhraa
kunniaansa rakastamansa puolesta.

Nora: Sen ovat sadattuhannet naiset tehneet.

Helmer: Ah, sinähän ajattelet ja puhut kuin ymmärtämätön lapsi.

Nora: Olkoon menneeksi. Mutta sinä et ajattele ja puhu kuten mies,
johon minä voisin liittyä. Kun säikähdyksesi oli ohi — et pelännyt sen
vuoksi millä minua uhattiin vaan oman asemasi takia — ja kun vaara oli
ohi, silloin sinusta tuntui ikään kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Olin täsmälleen sama kuin ennenkin, pieni laululintusi, nukkesi, jota
tästä lähin kantaisit käsilläsi kahta vertaa varovammin, koska se oli
niin herkkä ja hauras. (Nousee seisomaan.) Torvald, — silloin minulle
selvisi, että olin kahdeksan vuotta elänyt vieraan miehen kanssa ja
että olin saanut kolme lasta —. Voi, en siedä ajatella sitä ajatusta!
Voisin repiä itseni pieniksi palasiksi.

Helmer (raskaasti): Näen sen, näen sen. Meidän välillemme on selvästi
auennut kuilu. Voi, Nora, eikö sitä voisi täyttää?

Nora: Sellaisena kuin nyt olen, minusta ei ole sinulle vaimoksi.

Helmer: Minulla on voimia muuttua toisenlaiseksi.

Nora: Ehkäpä — jos nukke otetaan sinulta pois.

Helmer: Erota — erota sinusta! Ei, ei Nora, en voi käsittää sitä
ajatusta.

Nora (menee oikeanpuoleiseen huoneeseen): Sitä varmemmin sen täytyy
tapahtua.

(Nora palaa päällysvaatteet mukanaan ja kädessään pieni laukku, jonka
hän asettaa pöydän vieressä olevalle tuolille.)

Helmer: Nora, Nora, ei nyt! Odota huomiseen.

Nora (pukien päällysvaatteita ylleen): En voi jäädä yöksi vieraan
miehen huoneisiin.

Helmer: Mutta mehän voimme asua täällä kuin veli ja sisar —?

Nora (sitoo hattunsa nauhoja): Tiedät aivan hyvin, ettei sitä kestäisi
kauankaan —. (Kietoo huivin ympärilleen.) Hyvästi, Torvald. En tahdo
nähdä lapsia. Tiedän, että he ovat paremmissa käsissä kuin minun.
Nykyiselläni en voi olla mitään heille.

Helmer: Mutta kerran, Nora, — kerran —?

Nora: Mistä minä sen tietäisin? Enhän edes tiedä, mitä minusta tulee.

Helmer: Olet vaimoni sellaisena kuin olet ja miksi tuletkin.

Nora: Kuulehan, Torvald; — kun vaimo jättää miehensä talon siten kuin
minä nyt, olen kuullut, että mies lain mukaan on vapautunut kaikista
velvollisuuksista häntä kohtaan. Minä vapautan sinut joka tapauksessa
kaikista velvollisuuksista. Sinun ei pidä tuntea olevasi sidottu
mihinkään, yhtä vähän kuin minunkaan. Molemmilla puolilla täytyy
vallita täysi vapaus. Tuossa saat sormukseni takaisin. Anna minulle
omasi.

Helmer: Vieläkö tämäkin?

Nora: Tämä myös.

Helmer: Tuossa on.

Nora: No niin, nyt on siis kaikki lopussa. Panen avaimet tähän.
Palvelustytöt tuntevat kaikki talon asiat — paremmin kuin minä.
Huomenna minun matkustettuani tulee Kristine tänne keräämään tavarat,
jotka ovat kotoa saatua omaisuuttani. Tahdon, että ne lähetetään
jälkeeni.

Helmer: Mennyttä, mennyttä! Nora, etkö koskaan ajattele minua?

Nora: Ajattelen kaiketi monta kertaa sinua ja lapsia ja tätä taloa.

Helmer: Saanko kirjoittaa sinulle, Nora?

Nora: Et — et koskaan. Sitä sinä et saa tehdä.

Helmer: Mutta saanhan lähettää sinulle —

Nora: Et mitään, et mitään.

Helmer: — auttaa sinua, jos olisit tarpeessa.

Nora: Ei, sanon minä. En ota mitään vierailta.

Helmer: Nora — enkö koskaan voi olla muuta kuin vieras sinulle?

Nora (ottaa laukkunsa): Voi, Torvald, silloin täytyisi kaikkein
ihmeellisimmän tapahtua —

Helmer: Sano, mikä se on, tuo kaikkein ihmeellisin!

Nora: Silloin täytyisi sekä sinun että minun muuttua niin, että — voi,
Torvald, en usko enää mihinkään ihmeelliseen.

Helmer: Mutta minä uskon. Sano mikä se on. Muuttua niin että —?

Nora: — että yhdyselämästä meidän välillämme tulisi avioliitto.
Hyvästi. (Nora menee ulos eteisen kautta.)

Helmer (vaipuu tuolille oven viereen ja peittää kasvonsa käsillään):
Nora! Nora! (Katselee ympärilleen ja nousee seisomaan.) Tyhjää. Häntä
ei enää ole täällä. (Hänessä herää toivo.) Tuo ihmeellisin —? (Alhaalla
kuuluu ovi kumahtavan kiinni.)

