Eino Auerin 'Naisten oma maailma' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o
3862. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.
maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




NAISTEN OMA MAAILMA

Leikillinen romaani


Kirj.

EINO AUER





Jyväskylä — Helsinki
K. J. Gummerus Osakeyhtiö
1932






SISÄLLYS:

    I. P. J. Lumme ja Poika Oy
   II. Naisten Oma Maailma
  III. Pojan tuumasta tulee tosi
   IV. Bodil astuu näyttämölle
    V. Mylly alkaa pyöriä
   VI. P. J. Lumme ja nainen
  VII. Pitkänen järjestelee asioita
 VIII. Seikkailu majatalossa
   IX. P. J. on edelleen pahankurinen ja Pitkänen tekee kaupan
    X. Pietari Johanneksen kärsimykset
   XI. Naisten kapina
  XII. Sirkka Paasion hätävalhe
 XIII. Kirjallinen johtaja aavistaa pahinta
  XIV. Vierailu rantakadulla
   XV. Finis




I luku

P. J. LUMME JA POIKA OY.


Kun Kristoffer Lumme perusti kustannusliikkeen, toivoi hän
luonnollisesti sen kasvavan ja kehittyvän poikansa käsissä. Hän
kuvitteli mielellään rakentaneensa valtakunnan, joka Lumpeitten
hallitsijasuvun hoivissa leviäisi ja kukoistaisi. Hän näki usein
hengessään, miten hänen pojanpoikansa ylpeänä viittaisi johtajanhuoneen
ikkunoitten välissä riippuvaan muotokuvaan dynastian kantaisästä,
tuohon mestari Albrecht Råådmanin maalaamaan taideteokseen, jonka
hän, Kristoffer, elämänsä juhlallisimpana hetkenä, kustannusliikkeen
oman toimitalon valmistuttua, oli naulauttanut pöytänsä yläpuolelle,
ja miten pojanpoika samalla koko olemukseltaan muistuttaisi häntä,
Kristofferia, vaikka olisikin uuden, merkillisen ajan lapsi. Näin hän
haaveili, sillä näin olivat haaveilleet miljoonat hänen kaltaisensa
ennen häntä ja samoin tekisivät ehkä yhtä monet hänen jälkeensä.

Mutta Kristoffer Lumme kuoli vuosisadan vaihtuessa uuteen, ja kehitys
alkoi harppoa eteenpäin jättiläisaskelin, ikäänkuin kyllästyneenä
aikaisempaan matamiseensa. Se murskasi jalkoihinsa vanhat järjestelmät
ja loi uusia, jollaisista ei Kristoffer Lumme olisi taitanut
uneksiakaan, eikä kukaan välittänyt siitä, kääntyikö hän haudassaan,
kun keisarikunnat alkoivat hoidella asioitaan tasavaltoina ja Lumpeen
Kustantamon nielaisi P. J. Lumme ja Poika Oy.

Näinhän on käynyt aikojen alusta ja näin käy edelleen, niin kauan kuin
vanha Tellus pyörii.

Pietari Johannes Lumme ei jaksanut isänsä kuoleman jälkeen kauankaan
pitää perintöään käsissään, sillä pyöreästä ja terveen punaisesta
ulkokuorestaan huolimatta hän oli heiveröinen mies. Hänen täytyi
saada tukea, ja se merkitsi Lumpeen Kustantamon loppua, vaikkapa
hän vain turvautuikin veljeensä ja sisareensa. Lumpeen Kustantamo
räjähti perheyhtiöksi, ja siitähän usein on vain kukonaskel laajempaan
yhtymään, jolla kenties kilvessä on perustajan nimi, mutta kilven
takana vallankaappaajia, joille tuo nimi ei merkitse mitään.

Näin pitkällä ei sentään vielä olla.

Emme tässä tarinassa näin pitkälle pääsekään.

Ei, tämä on vain totuudenmukainen kuvaus Pietari Johannes Lumpeen ja
hänen poikansa toiminnasta liikkeen säilyttämiseksi suvun hallussa.

* * *

P. J. Lumme lojui kahdenmaattavassa vuoteessaan, jota hän oli hallinnut
yksinvaltiaana jo alun toistakymmentä vuotta. Hän haukotteli, hieroi
silmiään ja massutteli huuliaan. Kieli tuntui paksulta, karhealta
ja jäykältä, ja suu oli sen makuinen kuin olisi hän koko yön
imeskellyt kuparikolikkoa. Silmäluomia kirveli ja takaraivo oli oudon
painava. Pahuksen rasittaviksi olivat viime vuosina käyneet Kerhon
vuosikokoukset, vaikka niiden virallinen puoli olikin supistunut
mitättömiin.

P. J. Lumme potki peitteen alemmaksi ja työnsi kämmenen pakottavan
päänsä alle. Uutimien raoista siilautui pari kirkasta valokeihästä
huoneeseen. Hän huokasi syvään. Jälleen oli uusi, raskas työpäivä
edessä.

Seinän takana alkoi könniläinen säristä. Hetken kuluttua seurasi
kahdeksan yskivää kalahdusta. Aika on armoton isäntä. Se ei pysähdy
suomaan rasittuneimmallekaan tarpeellista lekotteluhetkeä.

Pietari Johannes vääntäytyi istualleen, heitti jalkansa sängyn
reunan yli ja alkoi jaloillaan kopeloida tohveleitaan. Häntä kiusasi
hämärästi se vuosikokouksen loppupuoli. Oli tullut jotakin nahinaa
kirjakauppias Strandmanin kanssa — Strandman oli leuhkinut afääreillään
ja haukuskellut kustantajia, sen P. J. muisti selvästi — mutta miten
kaikki päättyi, sitä hän ei jaksanut muistaa. Noh, oikeastaanhan
ei Strandmanista tarvinnut välittää sen enempää, Strandmania eivät
hänen omat lapsensakaan ottaneet vakavalta kannalta, mutta ärsyttää
se rakinkin nalkutus, jos on muita kuulemassa ja näkemässä. Eikä hän
löytänyt tällä hetkellä muutakaan kiinteää pistettä, johon olisi
naulinnut epämääräisen suuttumuksensa. Takatajunnassa tosin kaakersi
pelko, että hän itse, P. J., olisi myöhemmin pikkutunneilla tehnyt
itsensä syypääksi vielä pahempaan n.s. munaukseen kuin Strandman,
mutta samanlainen pelko oli aivan aiheetta ahdistanut häntä ennenkin
tämänkaltaisten istuntojen jälkeen.

Pietari Johannes nylki yöpaidan yltään ja tassutteli kylpyhuoneeseen.
Viileä suihku sai hänen pullean olemuksensa rusottamaan, ja
mielenahdistuskin tuntui valuvan pois veden mukana. Hän koukisteli
käsivarsiaan, nosteli sääriään ja taputti vatsaansa. Pikku rymsteeraus
Kerhossa oli loppujen lopuksi mitätön asia suurelle sielulle. Tänään
oli kyettävä keskittämään ajatukset paljon tärkeämpiin seikkoihin.

Täsmälleen kello puoli yhdeksältä hän astui ruokailuhuoneeseen,
missä Zinaida-sisar ja poika jo istuivat pöydän ääressä. Nuo kaksi
muuten muistuttivat suuresti toisiaan. Pitkiä ja laihoja kumpikin,
harmaasilmäisiä ja tummatukkaisia. Zinaida olisi varsin hyvin voinut
olla Ilmarin äiti. Nyt hän oli vain äidin sijaisena, hoiti taloutta
ja suolasi keskinäisen kanssakäymisen kirpeillä huomautuksilla ja
valituksilla, joista tuskin mikään olisi voinut koskaan tehdä loppua.

Pietari Johannes nyökkäsi hyvän huomenen, istuutui ja iski haarukan
sillipalaan. Hänen poikansa oli syventynyt aamulehteen ja sisar
hypisteli tyytymättömän näköisenä ruskean villakankaan verhoamaa,
litteää poveaan.

P. J. ei tahtonut antaa persoonallista sävyä mahdollisesti
aloitettavalle pöytäkeskustelulle ja piti senvuoksi visusti punoittavat
silmänsä alasluotuina. Zinaida tuijotti häntä hetken ja aukaisi jo
suunsa, mutta muutti sitten mieltään ja kääntyi Ilmariin.

— Pane nyt pois tuo lehti, sanoi hän, — ja ala joutua toimeesi.
Myöhästytte taas molemmat.

Poika vilkaisi häneen hajamielisesti, mutta ei ollut tietääkseenkään.

Zinaida käänsi hieman päätään ja tuntui puhuvan seinälle.

— Muutamilla ihmisillä ei ole mitään edesvastuuntuntoa, sanoi hän.

»Muutamilla ihmisillä» hän yleensä tarkoitti veljeään ja
veljenpoikaansa ja sen nämä tiesivät. Mutta kumpikaan ei tällä kertaa
älähtänyt.

Zinaida suuttui.

— Muutamat ihmiset laiminlyövät velvollisuutensa, mutisi hän, — ja
syyttävät sitten huonoja aikoja, jos afäärit eivät menesty.

P. J. Lumpeen oli näytettävä särjensilmänsä avoimesti. Hän tyhjensi
maitolasillisensa ja rykäisi.

— Kuka on sanonut, etteivät ne menesty? kysyi hän.

— Sinä itse.

Zinaidan ääni oli kimeä ja hänen laihoilla kasvoillaan, joille nahka
oli kiristetty niin tiukalle, että se paikoittain tuntui olevan
repeämäisillään, kuvastuivat epämiellyttävästi korostettuina ne inhon
tunteet, joita veljen krapulainen muoto hänessä herätti.

Poika aavisti rajuilman olevan tulossa. Hän heitti lehden pöydälle ja
nousi katsellen otsa kurtussa rannekelloaan.

— Anteeksi, sanoi hän ja kumarsi tädilleen. — Minun täytyy näemmä
kiirehtiä.

Ovi loksahti kiinni hänen jäljessään.

— Muutamat ihmiset pakoilevat aina totuutta, jatkoi Zinaida. — Ilmari
valittaa huonoja aikoja niinkuin sinäkin, mutta kun sitten kosketan
arkaa kohtaa sormellani —

— Sano: potkaisen sitä, keskeytti Pietari Johannes, jonka takaraivossa
pajatyö tuntui jälleen alkavan. — En minä tällä kertaa jaksa ruveta
selittelemään. Valitset perin sopimattoman hetken —

Zinaidan vuoro oli nyt keskeyttää.

— Saisit hävetä noita sopimattomia hetkiä, kivahti hän. — Vanha mies,
toinen jalka haudassa ja —

— Tiedän, tiedän — toinen jalka haudassa ja toinen niinsanoaksesi
banaaninkuorella, mutta siitä huolimatta elää kevytmielisesti
tahtomatta nähdä elämän vakavaa puolta. Olet ihan oikeassa, mutta minä
en nyt ehdi jatkaa — kello on paljon.

— Meidän täytyy keskustella tilanteesta oikein perinpohjin, intti
Zinaida.

P. J. Lumme pyyhki sileitä kasvojaan ja huokasi.

— Se tuntuu niin turhalta, sanoi hän. — Kaikki näyttää menevän
männikköön. On melkein mahdotonta päästä mihinkään kunnollisiin
tuloksiin tällaisina aikoina.

Mutta Zinaida pursui viisautta.

— Mahdottomia asioita on varsin vähän. Ja keinojakin on vaikeuksien
voittamiseen vaikka kuinka paljon. Muutamilta ihmisiltä vain puuttuu
tarmo.

— No, sinä ainakin tunnut olevan repeämäisilläsi tarmosta. Taitaakin
olla viisainta kutsua koolle ylimääräinen yhtiökokous pohtimaan
asioita. Tosin johtokuntakin riittäisi, mutta haluan, että maisteri
Pitkänen on mukana. Samoin Ilmari.

— No, tuossa nyt on vähän järkeä, hyväksyi Zinaida. — Ja mitä pikemmin
kokous pidetään, sen parempi.

P. J. Lumme nousi, läpsäytti kiitokseksi ruuasta sisartaan jonnekin
lapaluitten vaiheille ja kiirehti ovelle.

— Katsoisit hiukan, että Ilmarikin tekee siellä liikkeessä jotakin
hyödyllistä. Niinä harvoina kertoina kuin olen siellä pistäytynyt,
hän on aina ollut naurattamassa konttorityttöjä. Hänestä näyttää
sukeutuvan vielä lahjakkaampi laiskottelua kuin sinä. Vahinko, että
niin sympaattisen pojan pitää muutamissa suhteissa olla aivan mahdoton.
Hän tuntuu perineen kaikki sinun huonot ominaisuutesi äitinsä hyvien
ominaisuuksien lisäksi.

— Kuka? kysyi P. J. hajamielisenä vetäessään päällystakkia ylleen.

— Abessinian keisari, kärähti Zinaida ja käänsi hänelle selkänsä.

* * *

P. J. viskasi hämärässä eteisessä hattunsa naulakon hyllylle,
ripusti sinisen päällystakinsa huolellisesti olkapuuhun ja aukaisi
työhuoneensa oven. Suuri huone oli niin tulvillaan valoa, että hänen
piti räpytellä silmiään hiukan, ennenkuin saattoi pitää ne kunnolla
auki. Sitten hänen katseensa vaistomaisesti vaelsi ikkunain välissä
riippuvaan perustaja-Lumpeen muotokuvaan. Äijä näytti tänään tavallista
happamammalta.

P. J. viskautui kirjoitustuoliinsa ja aukaisi amerikkalaisen pöytänsä
kannen. Posti ei ollut nähtävästi vielä saapunut, mutta pihan toisella
puolella olevasta tiilisestä kirjapainorakennuksesta kuului jo
koneitten jyske. Tuo jytinä alkoi joka arkiaamu täsmälleen kello puoli
kahdeksan — oli alkanut jo monta, monta vuotta. Lakkaisikohan se nyt,
vai lakkaisiko vain hän, toimitusjohtaja P. J. Lumme, kuulemasta sitä?

Hän tuhautti nenäänsä. Joutavia! Ei ollut mitään aihetta vielä maalata
beelsebubia seinälle.

Puhelin kilahti ja hän tarttui vastahakoisesti kuulotorveen.

— Halloo. — Lumme ja Poika!

Verneri-veljen ääni sieltä kuului syvänä ja ylenpalttisena.
Verneri-veli huusi tavallisesti puhelimessa, niin että »langat
oikenivat», kuten Ilmari sanoi.

— Siina, sanoi Verneri, soitti minulle — juuri äsken ja puhui
ylimääräisestä yhtiökokouksesta. Se sopii minulle vallan mainiosti.
Sanotaanko t.k. 18 päivänä? Lähden nimittäin seuraavana päivänä
matkoille.

Pietari Johannesta kaiveli. Kylläpä Zinaidalla nyt oli hätä. Hän
murahti jotakin »uudestaan soittamisesta myöhemmin» ja pani pois
kuulotorven.

Pahuksen huolenpitäjät! Eihän tässä nyt vielä oltu konkurssin partaalla.

P. J. Lumme mietti.

Myynti oli viime aikoina ollut melko vähäistä. Työväki maksoi.
Konttorihenkilökunta maksoi. Raaka-aineet ja reklaami maksoivat.
Tilaustöistä ei kannattanut kerskailla. Kirjakauppiaat tarjosivat
tunnusteita. Aikakauslehtiosasto tuotti tappiota... Jotakin oli
tehtävä. Ehdottomasti.

P. J. Lumme koetti olla rehellinen itselleen.

Esimerkiksi Pitkänen edusti suurempaa intelligenssiä kuin hän. Pitkänen
oli vallanhimoinen. Suurempi intelligenssi ja vallanhimo ovat pääomaa.
Ne muuttuvat rahapääomaksi, tahtoivat sitten tai eivät. Niin väitetään.
Miksi hän, P. J., asettuisi suluksi tielle. Pitkäselle oli aika antaa
tilaisuus.

Pietari Johannes tarttui jälleen puhelimen kuulotorveen ja pyysi
yhdistämään maisteri Pitkäselle.

— Huomenta, maisteri, sanoi hän. — Tuleppas vähän tänne.

Hetken kuluttua Pitkänen astui huoneeseen. Hän oli pienikokoinen,
suurikalloinen tiedemiestyyppi, melko nuori vielä iältään ja paljon
sisukkaampi kuin mitä hänen vaatimattomasta, takakenosta leuastaan
olisi voinut päätellä. Pää oli melkein kalju ja nenän alla riippui
pieni viiksitupsu. Silmiä ei nähnyt selvästi, ne kun olivat paksujen
silmälasien takana. Kun hän joskus puhdisti silmälasejaan, muuttui hän
peräti vieraan näköiseksi siristellessään arkoja silmiään kuin kissa
auringonvalossa.

— Morjens, tervehti hän. — Kattos vain, jaksoitpa laahata itsesi tänne,
vaikka viime yönä olit mässäämässä.

— Ei se helppoa ollut, tunnusti P. J. — Päätä koskee vieläkin.

— Älä välitä, ei Villekään välittänyt, lohdutti Pitkänen ja istuutui. —
Oikeinko sinulla on jotakin asiaa?

No niin, ajatteli P. J. Lumme. Tuolla tavalla häneen suhtaudutaan.
Niinkuin lapseen. Ei mitään respektiä. Poikakaan ei ottanut häntä
oikein vakavalta kannalta. Mutta ottiko poika yleensä mitään vakavalta
kannalta? Hän koetti suuttua, mutta hänen suuttumuksensa jäi nyt
niinkuin aina ennenkin keskoseksi.

— On minulla asian tapaista, yritti hän lauhkeasti. — Nämä afäärit
alkavat käydä hermoilleni.

— Ota kirjanpitotaitoinen eukko ja muuta nimesi Vihtoriksi, neuvoi
Pitkänen.

Lumme rypisti otsaansa.

— Tuntuu sinulla olevan leukoja, vaikkei niitä näy. Ei tämä ole mikään
leikin asia. Ei taitaisi sinuakaan naurattaa, jos tässä lyötäisiin
hansikkaat pöytään.

— Nonoh, nonoh, moitti Pitkänen, — ei tässä nyt vielä niin pitkällä
olla. Älä nyt itseäsi tee ihan narriksi sentään.

— Siitä asiasta on luonto nähtävästi ehtinyt jo huolehtia ennen minua,
puraisi P. J. vastaan. — Toivoin saavani sinulta jotakin apua, mutta
sinä —

— Mitään ei jaella niin anteliaasti kuin neuvoja, keskeytti Pitkänen.
— Tyhjennä sydämesi vain. Minä olen aina valmis, niinkuin partiolaiset
sanovat.

— No niin. Sinä olet kyllä yhtä selvillä kuin minäkin siitä, että
ruljanssissamme on paljon parantamisen varaa. Alennusmyynnistämme
en toivo suuriakaan. Suurteoksilla ei ole menekkiä ja koko
vähittäismaksusysteemi on arveluttava liiketapa. Se on arpapeliä.
Ensimmäisen maksuerän saat, mutta lopusta saat heittää kruunua ja
klaavaa. Meidän täytyy keksiä jotakin saadaksemme tämän vanhan
puutarhan kukkimaan.

— Niinhän se on, myönsi Pitkänen. — Mutta työnsipä sitä markkinoille
minkälaista hengen mannaa hyvänsä, tuntuu ostohalu olevan yhtä pieni.

— Kirjoja myydään. Westergren jakaa 15 % osinkoa ja Tuderus ilmoittaa
tämän tästä uusia painoksia — vika ei siis ole ostohalussa tai
rahankaan vähyydessä. Mutta ehkemme sittenkään osaa tarjota sitä oikeaa
sielun ryytiä —

— Ukothan tirsuvat metaforeja kuin Kustaa kolmannen hovirunoilijat,
keskeytti ääni ovelta. Ilmari oli tullut sisään niin hiljaa, etteivät
P. J. ja Pitkänen olleet häntä huomanneet.

Isä Lumme katsoi häntä altakulmain.

— Posti tuli, sanoi Poika ja paiskasi pöydälle aimo pinkan kirjeitä ja
sanomalehtiä.

P. J. kuittasi arvokirjeet äkäisin kynänvedoin ja alkoi sitten aukaista
niitä kirjeitä, joitten saattoi odottaa sisältävän tilauksia. Pitkänen
nappasi kasasta Uuden Suomen ja Poika tirkisteli isänsä olan yli
tilauslippuja.

— Hendoa, hendoa, totesi hän hetken kuluttua. — Kaksi nidottua
roskaromaania sinne ja yksi sidottu siirappirunokokoelma tänne.

Isä Lumme tuhahti närkästyneesti. »Hendoahan» se oli, mutta eihän sitä
nyt olisi tarvinnut sanoa ihan ääneen. Tuokion kuluttua oli vain yksi
kirje jäljellä, mutta se näyttikin sitä lupaavammalta. Hän aukaisi sen
hitaasti.

Runsaasti oli kuoressa paperia, mutta paljon muuta siinä ei sitten
ollutkaan. Eräälle arkille oli kirjoitettu:

    »Kustannusliike P. J. Lumme ja Poika Oy,
                Liisankaupunki.

Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle postitse V. Rautian runokokoelma
'Tuoksuja yössä' nidottuna. Mukana seuraa Smk. 20: — maksuksi kirjasta
ja postikuluja varten.

Kunnioittaen Neiti Anne-Marie Laaksonen, os. Rymättylä, p.t.»

P. J. Lumme pudisti arkkia.

— Eihän täällä ole mitään rahaa.

Hän tirkisti kuoreen. Siellä oli tosiaankin vielä jäljellä jotakin.
Suurella vaivalla hän onki esille muutamia toisiinsa kiinni
tarttuneita, likaisia ja rikkinäisiä viiden markan seteleitä.

— Hyi hitto, sanoi hän. — Jopas kehtaavat.

Poika kumartui virnistäen eteenpäin, tarttui varovasti yhteen
seteleistä ja painoi sen isänsä takin käänteelle.

— Siinä on rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, sanoi hän. —
Koetappas irroittaa se, leikkaamatta takkiasi rikki, niin annan sinulle
joululahjaksi Marlene Dietrichin silkkisukkineen päivineen.

P. J. tarttui inhoten seteliin ja repi sen irti, mutta se takertui
hänen hyppysiinsä niin lujasti, että hänen täytyi hangata niitä
pöydänsyrjään saadakseen töryn irtaantumaan. Poika ja Pitkänen
purskahtivat nauruun.

— Voitit, julisti poika. Mutta ukkoa ei naurattanut.

— Tuollaista se sitten on, puhisi hän. Nappikauppaa. Ja lisäksi vielä
maksetaan sellaisella töryllä, että tuskin mikään pankki siitä huolii...

— Älä sure, kyllä osuuskassa huolii, lohdutti Poika. — Ja
nappikaupallakin on moni rikastunut. Niin kauan kuin edes virsikirjat
menevät kaupaksi, ei ole mitään hätää.

— Mene tiehesi, ärähti P. J. Lumme. Hänen onnistui lopultakin suuttua.

— Hyi, pappa, miten sinä kohtelet liikkeen osakasta, nuhteli Poika
ja istuutui matalalle kaapille. — Ja vielä vanhempien ihmisten
läsnäollessa, lisäsi hän osoittaen mestari Råådmanin maalaamaa
muotokuvaa.

P. J. lysähti huokaisten tuoliinsa. Väinö Pitkänen nousi ja painoi
soittokellon nappia. Hän ojensi suurimman osan kirjeistä huoneeseen
astuvalle neitoselle ja puhui hänelle hetkisen matalalla äänellä.
Prokuristi Hellemaa nyökkäsi, silitti jo ennestään sileitä hiuksiaan ja
poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullut.

— Ehkä palaamme asiaan, sanoi Pitkänen sitten. — Voihan Ilmarikin ottaa
osaa keskusteluun.

Hän selvitti muutamin sanoin, mistä isä Lumpeen kanssa oli ollut puhe,
ja katsoi sitten odottavasti poikaan. Mutta ennenkuin tämä ennätti
aukaista suutaan, kivahti P. J.:

— Jos tässä ruvetaan kuuntelemaan Ilmarin neronleimauksia, joudutaan
vain ojasta allikkoon. Ellet sinä, Pitkänen, osaa ehdottaa mitään —

— No no, eihän tässä nyt vielä olla ojassakaan, keskeytti Pitkänen. —
Antaa nyt vain Ilmarinkin lausua mielipiteensä.

— Ilmari lausuu sen pyytämättäkin, sanoi Poika nousten. Mutta Ilmari
lausuu sen vasta yhtiökokouksessa.

Hän sytytti savukkeen ja puhalsi renkaan kohti isoisän kuvaa.

— Onko sinulla jokin ajatus sitten? kysyi Pitkänen.

— Oh, niitä on legio, vastasi Poika. — Pää täynnä. Minä en tyydy
pitämään siellä sahanpuruja, niinkuin »eräät ihmiset».

Hän matki Zinaida-tädin ääntä vallan mainiosti.

— Päästähän nyt edes yksi niistä vapauteen sitten, sanoi P. J. ironinen
hymy huulillaan.

— Epäilen, ettei niihin nyt suhtauduttaisi asianmukaisella
arvonannolla, sanoi Poika ja pudisti surumielisesti päätään. Sitten hän
yht'äkkiä teki täyskäännöksen ja marssi huoneesta.

— Äs, tyhjää kerskumista, mumisi Pietari Johannes ja siirteli
tarkoituksettomasti papereita pöydällään. — Ja siitä voi olla jo
etukäteen varma, että jos hän jotakin järkevää ehdottaisikin, niin sen
toteuttaminen varmasti vaatisi niin suuren pääoman kiinnittämistä,
ettei minulla nyt ole siihen varaa.

P. J. puhui miltei aina liikkeestä yksikön ensimmäisessä persoonassa.

— Uudistukset vaativat aina rahaa, sanoi Pitkänen. — Ja liiallinen
säästäväisyys, ettemme sanoisi kitsastelu, on huonoa ekonomiaa.

— Mm, murisi Lumme. — Niin. Niin kai. Ja jos kerran kaadutaan, niin
mikseikäs kaaduttaisi sitten äkkiä. Tuskattomampaahan se on. Ja
komeampaa.

— Herrscher und Engel stürzen immer plötzlich, nauroi Pitkänen. —
Mutta koetetaan nyt löytää oljenkorsi ensin. Enhän minäkään tässä
yhtäkkiä mitään osaa ehdottaa, mutta koetan miettiä jotakin kokoukselle
esitettävää.

Hänkin lähti ja jätti P. J. Lumpeen pureksimaan kynsiään, joissa totta
puhuen olikin pureksimista melko lailla.




II luku

NAISTEN OMA MAAILMA


Kun Ilmari Lumpeella joskus oli jotakin sydämellään, meni hän
tavallisesti juttelemaan faktori Perkamon kanssa. Faktorin pimeähkö
ja ahtaanlainen konttori oli pihanpuoleisessa rakennuksessa, valimoa
vastapäätä, ja siellä tavallisesti sai olla rauhassa. Faktori oli
aina valmis kuuntelemaan ja tekemään kunniaa. Oliko hänen asenteensa
todella »rehellinen», vaiko ainoastaan diplomaattinen, sitä en tiedä
eikäpä sillä ole suurta väliäkään. Pääasia on, että hän oli saavuttanut
Ilmarin luottamuksen.

Kun Poika siis eräänä aamupäivänä tuli faktorin konttoriin ja alkoi
udella hänen mielipidettään keinosta, johon olisi ryhdyttävä afäärien
elvyttämiseksi, järjesti hra Perkamo tärkeitä ryppyjä sekä pitkin että
poikin luisevaan tammannaamaansa, ja oli tuokion miettimisen perästä
tulvillaan viisaita neuvoja. On nimittäin helpompi olla järkevä toisten
kuin omasta puolestaan, sanoo profeetta.

— Enemmän profpekteja ja reklaamilehtifiä, sanoi Perkamo, sillä Herra
oli kieltänyt häneltä s:n ääntämisen taidon. — Enemmän reklaamia.
Pitäifi panna kaupparatfuja liikkeelle. Kiertäviä kirjakauppoja.
Autobuffit täyteen tavaraa ja mief joka maakuntaan...

Mutta Poika pudisti päätään. Tuontapaisesta oli kyllä ennenkin ollut
puhe. Hendo aate!

— No, enemmän fuurteokfia — mitä fanoifitte efimerkikfi Fuomen
maatalouden hiftoriafta?

— Yhtä hyvät mahdollisuudet kuin kätilömatrikkelilla.

Faktori veti uusia kurttuja naamaansa ja katseli mustia kynsiään. Hän
pureksi hetken uutta ehdotusta, mutta ennenkuin hän ehti laukaista sen
kuuluviin, naputettiin ovelle.

— Fifään, pyysi faktori kohteliaasti, mutta katui jo seuraavassa
tuokiossa kutsuaan, sillä huoneeseen astui neiti Eugenia Montin.

Neiti Montinin tunsi moni liisankaupunkilainen — tosin pintapuolisesti
— sillä hän oli kaupungin huomiotaherättävin originaali. Hän oli
harvinaisen suurikokoinen ja kovaääninen, jotapaitsi hän poikkeuksetta
käytti pukuja, jotka lakkasivat olemasta muodissa vuoden 1905
vaiheilla. Nytkin hän oli yltyleensä kiedottu volangeihin ja
röyhelöihin, jotka olisivat saaneet nuoren Eleonora Dusen viheriöimään
kateudesta, ja hänen päässään oli hattu, jonka muoto ja värit hyvinkin
olisivat voineet olla kopioidut jostakin nälkähallusinatioitten
vallassa maalatusta futuristisesta taulusta. Ilmarilta pääsi vahingossa
pieni nauruntirskahdus.

Neiti Montin istuutui pyytämättä ja tuikkasi Ilmariin pistävän katseen.

— Arvaan ilonne aiheen, nuori mies, sanoi hän, mutta koska makkaralla
on kaksi päätä, toinen pää ja toinen pää — mitä te ette nähtävästi
tiedä — annan teille anteeksi. Minulla näes voisi olla yhtä paljon
syytä hymyyn kuin teillä. Dionysius tyranni tarjosi Platonille pitkän,
kirjavan, persialaiskuosisen, hajuvesillä pirskoitellun puvun. Platon
kieltäytyi sitä vastaanottamasta sanoen, ettei hän miehenä kernaasti
pukeutunut naisen pukuun. Mutta Aristippos otti puvun vastaan, sanoen,
ettei mikään puku voinut turmella siveätä mielenlaatua.

Ilmari tunsi punehtuvansa. Hän kumarsi kevyesti.

Neiti Montinin hyväntahtoinen naurahdus tuli kuin pasuunasta. Hän
aukaisi suuren ja kirjavan käsilaukkunsa ja kääntyi typerästi
töllistelevän faktorin puoleen.

— Haluaisin tällä nimellä varustettuja nimikortteja, sanoi neiti Montin
ja ojensi hänelle paperilapun. Perkamo tuijotti sitä edelleenkin tyhmän
näköisenä. Ilmari nousi ja otti paperipalan hänen hyppysistään. Siihen
oli tekstattu siroin kirjaimin:

EUGÉNIE DE MONTIJO

— Se on minun todellinen nimeni, sanoi neiti Montin.

Ilmari pystyi tällä kertaa tukahduttamaan hymyn ja ojensi lapun
faktorille. Tämä pudisti päätään, mutta alkoi sitten selailla
kirjasinmalleja. Pitkän ja kovaäänisen kinan jälkeen tehtiin lopulta
sopimus ja neiti kääntyi uudelleen Ilmarin puoleen.

— Tehän olette herra Lumme junior? kysyi hän.

— Kyllä, vaikka todellinen nimeni onkin Hammurapi, sanoi Ilmari.

— Ah, te epäilette oikeuttani de Montijo-nimeen. Nuori mies — mitä te
tiedätte spiritismistä?

— Suunnilleen yhtä paljon kuin muinais-Babylonian
lastensuojelustoiminnasta. Reput tulee, että paukahtaa, vai mitä?

— Nuori mies, minä tiedän spiritismistä kaikki, mitä siitä yleensä
tänä päivänä tiedetään. Syntyperästäni en sitävastoin ole viime
aikoihin asti tiennyt muuta kuin että isäni oli kotoisin Ranskasta.
Viikko sitten sain kuitenkin henkimaailmasta ilmoituksen, että olen
Eugénie de Montijon, Napoleon III:n puolison pojantytär. Onnistuimme
materialisoimaan isoäitini ja hän kertoi asian itse.

Ilmari vihelsi. Hän muisti nyt Zinaida-tädin kertoneen, että neiti
Montin oli innokas spiritisti.

— Ahaa, sanoi hän. — Onnittelen. Vaikka Ranska tosin taitaa olla
jo niin vakiintunut ja vakaumuksellinen tasavalta, ettei teidän
ylhäisyydellänne ole suuriakaan toiveita sen kruunusta. Onnistuitteko
materialisoimaan myös ukko Napoleonin, arvoisan isoisänne.

— Puhutte asiasta kovin kevytmielisesti. Hänen majesteettinsa keisari
ei ollut isoisäni. Hän tietää kyllä olemassaolostani, mutta siinä
onkin kaikki. Isoäidilläni oli romanttinen rakkaustarinansa... Mutta
minä huomaan, ettette kuitenkaan usko. Puhutaan siis toisesta asiasta.
Minulla on nimittäin asiaa teille.

— Siinä tapauksessa pyydän teidän ylhäisyyttänne käymään toimistooni.

— Sanokaa minua vain neiti de Montijoksi.

Ilmari kumarsi ja aukaisi oven käytävään. Sulkiessaan sen hän iski
faktorille silmää ovenraosta ja lähti sitten luotsaamaan vierastaan
pihan yli konttorirakennukseen, missä hän vietti työpäivänsä
pienessä huoneessa maisteri Pitkäsen naapurina. Tämän huoneen
kuvaileminen vaatisi oikeastaan oman lukunsa, niin eriskummallisesti
ja Ilmarin luonnetta kuvaavasti se oli sisustettu, mutta koska en
jouda takertumaan toisarvoisiin seikkoihin, sivuutan koko jutun
lyhyesti. Pääasia huoneessa oli ihmeellinen kirjoituspöytä, jota
sen arkkitehtuurista päättäen oli ollut luomassa kuritushuoneen
puuseppäverstas yhdessä koruompelijataryhdistyksen ja N.M.K.Y:n
Hampurin haaraosaston kanssa. Pöydän edessä oli funktionalistinen
kirjoitustuoli ja seinän vieressä pari vaaleanpunaisella sametilla
päällystettyä klubituolia. Kun lisäämme, että ikkunan alla oli
turkkilainen tupakkapöytä ja seinillä reklaamiplakaattien ja
kirjailijakuvien välissä Das Magazinistä ja Uhrista leikattuja tyhmien
neitseitten kuvia, arvaa lukija jo osapuilleen loput, ja on valmis
kuuntelemaan, mitä neiti Montin—de Montijolla on sydämellään.

Istutettuaan hänet klubituoliin ja tyrkytettyään hänelle turhaan
savuketta sytytti Poika miniatyyripiipun, pani sormenpäänsä vastakkain,
nach berühmten Mustern, ja nosti tuuman verran kulmakarvojaan.

Neiti Montin kaivoi näköjään pohjattomasta käsilaukustaan käärölle
kierretyn mustakantisen vihon ja pani sen hänen eteensä pöydälle.

— Meikäläiset naistenlehdet, sanoi hän, eivät ole minua varten enkä
minä ole niitä varten. Meidän maassamme on niinsanottu naisasia
jo anakronismi ja johtavat rintamanaisemme ovat joko oman äänensä
hurmoksiin kiihoittamia kvasipolitikkoja, joilla ei ole mitään
todellista merkitystä, tai typeriä haihattelijoita, joihin nähden
gravitatiolaki ei tunnu olevan voimassa. Minulla on tarjottavana
naisillemme jotakin uutta ja se on tuossa!

Hän osoitti mustakantista vihkoa.

Ilmari otti sen käteensä ja aukaisi sen uteliaana. Nimilehdelle oli
siististi tekstattu _Naisten Oma Maailma_.

— Ja mitä tämä sitten on? kysyi hän.

Neiti Montin—de Montijo oikaisi arvokkaasti selkäänsä ja veti hattunsa
hieman enemmän otsalle.

— Se ei ole hartauslukemista eikä myöskään pelkkää rationalismia,
mutta siinä on silti, tai oikeastaan juuri senvuoksi, paljon
sellaisia asioita, jotka ovat naisillemme sekä nykytärkeitä että
mielenkiintoisia. Haluaisin teidän kustantavan tuon vihkosen — se on
kirjoitettu pamfletin muotoon — jonka jatkoksi kirjoitan toisen, jos
tällä on menekkiä.

Ilmari puri huuliaan ja tuijotti pienen piippunsa koppaa. Hän aikoi
luvata tutustuvansa käsikirjoitukseen, mutta muutti sitten mieltään ja
suuntasi vaieten katseensa ikkunasta ulos.

»Naisten Oma Maailma...» Noissa kolmessa sanassa oli jotakin ajatuksia
herättävää. Tuo nimi oli vetävämpi kuin »Itsenäinen Nainen» tai
»Naisten Äänitorvi», jos hän ollenkaan tunsi naisia. »Naisten Oma
Maailma» olisi itse asiassa sopinut hiton hyvin kirjan nimeksi. Tai
lehden — aikakausjulkaisun. Samperi sentään...

Ilmari nousi ja alkoi hitaasti astella edestakaisin huoneessa. Neiti
Montin—de Montijo seurasi hänen vaellustaan katseellaan ja puhui koko
ajan, mutta Poika ei kuunnellut. Hänen aivoissaan sikisi aate.

Yhtäkkiä hän istuutui jälleen ja otti uudelleen vihon käteensä.

— Luen tämän vielä tänään. Tietysti ilmoitamme teille aivan ensi
tilassa, voimmeko ottaa esityksenne harkittavaksemme, mutta sitä ennen
tahtoisin esittää teille jotakin muuta.

Hän katsoi neiti Montin—de Montijoa samalla tutkivasti ja miettivästi
suoraan silmiin.

— Mitä sitten?

— Sallitteko ensin pari kysymystä?

— Kysykää pois vain, kyllä minä vastaan, sanoi neiti Montin tyynesti.

— Kiitos! Poika pureskeli huuliaan ja naputteli sormillaan
käsikirjoitusvihkoa. — Ensiksikin: onko tuttavapiirissänne
naisia, joilla on kirjallisia harrastuksia, kirjailijattaria,
sanomalehtinaisia, tieteenharrastajia, pedagogeja?

— On.

— Voitaisiinko heistä saada kokoon ensiluokkaisen naisten julkaisun
toimituskunta?

— Mm — mnojaa — kyllä kai.

— Mistä te tässä puhutte pääasiallisesti? kysyi Poika heilauttaen
vihkoa.

— Naisen todellisesta itsenäisyydestä.

— Uskon teillä olevan siihen vallan erinomaiset edellytykset, sanoi
Poika kohteliaasti. No niin — mitä sanoisitte naisten viikkolehdestä,
jota te toimittaisitte yhdessä äskenmainittujen tuttavienne kanssa ja
jonka nimenä olisi _Naisten Oma Maailma_?

Eugenia-neiti mietti hetkisen.

— Oh, ah... ajatus on vallan verraton! huudahti hän sitten.

— Sitä minäkin, sanoi Ilmari hävyttömän kainon näköisenä. — Ehdotan
nyt, että keskustelisitte asiasta tuttavienne kanssa — tietysti vain
periaatteellisesti; miettisitte julkaisun ohjelmaa ja niin edespäin.
Minä puolestani otan asian alustavasti käsiteltäväksi johtokuntamme
ensi kokouksessa. Sitä ennen voisin tavata teidät ja jonkun muun lehden
mahdollisista tulevista toimittajista saadakseni tarpeellista evästystä
kokoukseen. Mitä arvelette?

— Sopii vallan mainiosti. Minun luonani on ylihuomenna spiritistinen
istunto. Sitä ennen kutsun kaartini kokoon ja tekin voitte silloin olla
saapuvilla. Voittepa kokouksemme jälkeen jäädä vielä istuntoommekin
tarkistamaan mielipidettänne spiritismistä. Sisareni on suurenmoinen
medio.

— Kiitoksia.

Neiti Montin—de Montijo nousi ja ojensi kätensä. Juuri kuin Ilmari
tarttui siihen, aukeni ovi ja Pitkänen astui huoneeseen. Hän pysähtyi
hämmästyneenä ja tuijotti suu raollaan Eugenia-neitoa, joka upeana kuin
fregatti purjehti hänen ohitseen luomatta häneen katsettakaan.

— Mikä tuo hyvänhajuinen ornamentti oli? kysyi hän oven sulkeuduttua.

— Ehkäpä raha-arpajaisten päävoitto, vastasi Poika hämärästi.

* * *

Zinaidan kromivihreä villatakki vaikutti Lumpeitten hillittyä,
sinertävää ruokailuhuoneen kalustoa ja vaaleanharmaita seinäpapereita
vasten kuin ärräpää keskellä kehtolaulua. P. J., joka oli jossakin
määrin esteetikko ja kehuskeli väriaistillaan, katseli häntä
ärtyneesti, ja kun Zinaida tiedusteli häneltä, mitä esityksiä viikon
lopulla pidettävälle ylimääräiselle yhtiökokoukselle aiottiin tehdä,
äyskäisi hän kuin vihainen rakki.

— Muutamat ihmiset eivät sitten osaa hillitä itseään ensinkään, sanoi
Zinaida kattolampulle.

— Sitä se tuo sinunkin pukusi todistaa, murisi Lumme. — Tuo vihreä
silmämyrkky turmelee joka suupalani.

Poika sai ilmeisesti leivänpalan »väärään kurkkuun» ja meni keittiöön,
missä pyysi Alida-neitsyttä röykyttämään häntä selkään. Kun hän palasi,
oli P. J. jo tyyntynyt senverran, että jaksoi surkealla äänellä
selittää sisarelleen, miten vaikeata oli keksiä mitään järkevää
ehdotusta kokoukselle.

Poika oli ensin aikonut omasta puolestaan vaieta kokonaan, mutta isän
masentunut hahmo oli suorastaan säälittävä. Ukko käyttäytyi totisesti
kuin olisi jo vararikko tulossa.

— Isä on aina liian pessimistinen näissä liikeasioissa, sanoi hän.
Nosta nyt nokkasi pystyyn vain, ukkeli. Myönnänhän minäkin, että
toimintamme viime aikoina on eniten muistuttanut jonkinlaista
foxtrottia: kaksi askelta eteenpäin ja neljä taaksepäin, mutta toiselta
puolen on Luoja antanut meille taloudenhoito- ja laskutaidon lahjat,
jotta me niitä käyttäisimme emmekä istuisi ristissä käsin valittamassa.
Liikeasiat ovat tavallaan uskon asioita, näetkös —

— Äh, pidä suusi kiinni, keskeytti Lumme. Kyllähän sinä osaat saarnata,
mutta saatko itse aikaan mitään positiivista?

— Sen saat nähdä varsin pian. Ja sattumakin voi auttaa. Rahamarkkinat
ovat varsin häilyvät ja koska mekin käsittelemme hiukan ulkolaista
valuuttaa, voi sattua, että joku kurssinheilahdus odottamatta heittää
meille kumminlahjan sieltä, toisen täältä. Mitäs sanoisit, faija, jos
huomenna saisit lukea lehdestä, että esimerkiksi punta ja markka ovat
vaihtaneet arvoa? Silloin olisi sinullakin sadantuhannen kravatti
kaulassasi.

— Ilmari, ellet voi pysyä vakavana, on parempi, että vaikenet, nuhteli
Zinaida.

— Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Se tuo kieli aina eksyy pölpöttämään
omiaan. Oikein vakavasti puhuen: minulla on aate.

— Mikä? kysyi Zinaida. P. J. tyytyi vain tuhahtamaan.

— P. J. Lumme ja Poika Oy:n heikoin kohta on aikakausilehtiosasto,
sanoi Poika. — Sieltä käsin on siis myös lähdettävä asioita korjaamaan.

Sekä Zinaida että Pietari Johannes höristivät korviaan.

— Ennenkuin kuitenkaan sanon, millä tavalla, on minun käytävä
spiritistisessä istunnossa, jatkoi Poika.

— Voi jumalista! voihkaisi P. J.

Ja Zinaidakin mutristi huuliaan ja mutisi:

— Ei, kyllä tuo poika on aivan auttamaton.

Mutta Ilmari ei ollut kuulevinaan, näkevinään, vaan nousi pöydästä
tärkeän näköisenä ja meni huoneeseensa viheltäen jotakin pätkää
»Tanssivasta kongressista.»




III luku

POJAN TUUMASTA TULEE TOSI


P. J. Lumpeen tapaisia miehiä on liikemaailmassa enemmän kuin
aavistetaankaan. Hauskoja ja huolettomia heppuleita niin kauan kuin
joku muu hoitaa heidän asioitaan, mutta annas olla, kun sitten
ilmestyy kantoja tielle ja heiltä itseltään vaadittaisiin myös jotakin
muuta kuin yleistä joviaalisuutta ja huvittavia kaskuja, niin jopas
hermostuvat kuin rotuhevoset ja näkevät pöpöjä keskellä kirkasta
päivääkin.

Hauska ja huoleton heppuli oli myös Ilmari, mutta Zinaida erehtyi
pahasti pitäessään häntä »puun juurelle pudonneena omenana». Poika
vaikutti kyllä periaatteettomalta ja holtittomalta, mutta hänellä
oli kuitenkin oma merkillinen etiikkansa, joka todella tiukan paikan
tullessa määräsi hänen tekonsa, tinkimättä silloin tippaakaan. Ja
silloin saattoi hänessä ilmetä ominaisuuksia, joita isä Lumme oli
kokonaan vailla. Jos hän tähän asti oli osoittanut niitä tuiki vähän,
johtui se siitä, että hänen viisikolmattavuotiaalla elämäntaipaleellaan
oli toistaiseksi esiintynyt hänen mielestään tiukkoja paikkoja ylen
harvoin.

Ilmari tunsi isänsä paremmin kuin isä poikansa. Hän oli kiintynyt
ukkoon, mutta tämän heikot puolet paistoivat hänen silmiinsä kuin
valkoiset täplät mustassa kankaassa. Isän avuttomuus nytkin — kun
oli kysymyksessä tuulen lietsominen liikkeen purjeisiin — harmitti
häntä samalla kuin hänen tuli ukkoa sääli. Pitkänen olisi kyllä
voinut asioita korjata, jos olisi tahtonut, sillä Pitkänen oli älykäs
ja käytännöllinen mies, mutta Pitkänenpä antoikin piu-paut koko
liikkeelle. Hän oli itsekäs ja tunteeton (kyynikko, olisi Zinaida-täti
sanonut) eikä perustanut muusta kuin siitä, että sai palkkansa
mahdollisimman vähäisellä työllä. Pitkänen tiesi, että Ilmari jonkun
vuoden kuluttua istuisi hänen tuolillaan eikä hänellä ollut mitään etua
liikkeen menestymisestä. P. J. luotti häneen, mutta Ilmari ei. Kerran
oli Poika yrittänyt avata isänsä silmät, mutta tämä vain naureskeli
ja kehoitti perillistään ensiksi pystymään siihenkin, mihin Pitkänen,
ennenkuin lähti häntä arvostelemaan. Sillä kerralla oli Ilmari
tuuminut, että neljäs käsky oli sentään kokolailla summittainen, mutta
kasvatus ja perityt tavat estivät hänet kuitenkin lausumasta arveluaan
ääneen, ja kaikki oli jäänyt ennalleen.

Nyt oli kapinanhenki jälleen päässyt hänessä vallalle, ja neiti Eugenia
Montinin vierailu antoi hänelle lopullisen sysäyksen siihen toimintaan,
jolla hän aikoi saada isänsä silmät avoimiksi monessakin suhteessa.
Eugenia-neidin käsikirjoituksen aiheuttama ajatus oli tosin vain
äkillinen päähänpisto, mutta mikseikäs se kelvannut yhtä hyvin kuin
joku muukin. Päähänpistoja toteutetaan usein paljon menestyksellisemmin
kuin kauan ja perinpohjaisesti harkittuja suunnitelmia.

Ilmari meni kokoukseen neiti Montinin luo.

* * *

Neiti Montin asui sisarineen pienessä, idyllisessä
pihanperärakennuksessa Rantakadulla. Heillä oli käytettävänään neljä
huonetta ja keittiö ja kukatiesi erinäisiä mukavuuksia, mutta se ei
ollut ollenkaan liikaa, kun ottaa huomioon talossa melkein alituisesti
oleskelevat vieraat ja henkimaailman olennot. Näitten viimemainittujen
materialisoimistilaisuuksissa vallitsi huoneustossa suorastaan ahtaus.
Kokousiltana oli talossa kuitenkin tilaa tavallista väljemmältä, sillä
Eugenia-neiti ymmärsi, ettei Ilmari halunnut kenenkään »asiattoman»
olevan läsnä. Vasta kokouksen jälkeen saapuisi vieraiksi eräitä
spiritistejä, koska tänä iltana oli tarkoitus manata esiin eräitä
historian huomattavia persoonallisuuksia. Medio-sisarensakin oli
Eugenia-neiti kokouksen ajaksi häätänyt keittiöön.

Ilmari katseli uteliaana ympärilleen tilavassa »salongissa». Sen
biedermeier-kalusto, hyvinhoidettu ja kiiltävän puhdas, tuntui
olevan sangen hyvässä sopusoinnussa emännän olemuksen kanssa. Sohvan
yläpuolella riippui kaksi pientä valokuvaa, jotka ilmeisesti esittivät
neiti Montinin vanhempia, keisarinnan harha-askelta ja hänen vaimoaan,
ja suurten ikkunain välissä olevalla heiveröisellä n.s. étagèrella
kyyhöttivät lasikupukellot ja posliinikoirat, kiinalaiskupit ja
fajanssipaimenettaret niinkuin olivat kyyhöttäneet jo vuosikymmeniä.
Matalan avotakan yläpuolella riippui Swedenborgin muotokuva —
jostakin vanhasta vaskipiirroksesta kopioitu ja suurennettu — ja
sohvapöydällä oli kehyksissä Conan Doylen juhlallinen naamataulu.
Eräällä sivupöydällä huomasi Ilmari Allan Kardecin teoksen »Livre des
esprits». Eteisestä johtavaa ovea vastapäätä oli toinen, jonka eteen
oli vedetty raskaat, punaiset plyshiuutimet. Hiukan ummehtunutta ilmaa
eivät suinkaan parantaneet kahvin ja kölninveden imelät tuoksut.

Ilmari suoritti esittelykierroksen. Läsnäolevista naisista hän tunsi
ainoastaan maisteri Leila Kivikko-Partasen, tyttölyseon matematiikan
lehtorin, joka hiukan vaivautuneen näköisenä istui suuressa
nojatuolissa ikkunan alla. Muut kolme hän kyllä muisti nähneensä
silloin tällöin, mutta heidän nimensä hän kuuli ensi kerran. Kauppias
Alli Silvanto oli pieni, lihava pätkä, jonka suu oli kuin kuminauhalla
kurottu, tohtori Elna Vallasvuo taas pitkä ja laiha ja miesmäinen.
Keskelle sohvaa oli istuutunut kirjailija Carmen Helke, muuan
Tuderus Oy:n nousevia tähtiä, joka hiljakkoin oli valittu kaupungin
kirjastonhoitajaksi. Hän oli nuori, vilkkaan ja hauskan näköinen ja
hänen olemuksensa vaikutti jollakin tavalla vapauttavasti Ilmariin,
joka ei suinkaan ollut astunut tähän huoneeseen kovin kevyellä mielellä.

— Läsnäolijat ovat jo arvatenkin selvillä tämän kokouksen
tarkoituksesta, sanoi Ilmari hiukan häkeltyneenä istuuduttuaan neiti
Montinin viereen.

— Kyllä, vastasi neiti Montin lyhyesti ja juhlallisesti.

Ilmari silmäsi häntä nopeasti ja yhtäkkiä hänet valtasi raju katumuksen
ja suuttumuksen tunne. Minkä hiton vuoksi hän oikeastaan oli kääntynyt
tuon puolihupelon originaalin puoleen? Tovin hän hermostuneesti
hypisteli polviaan, mutta sitten hänen huumorintajunsa työnsi tuon
ilkeän tunteen syrjään yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja hän
sanoi hyväntuulisesti:

— No, eipä sitten muuta kuin käymme in medias res. Mitä mieltä arvoisat
naiset ovat etusijassa naisille tarkoitetusta aikakausjulkaisusta,
joka sekä sisällöltään että asultaan koetettaisiin saada maamme
ensimmäiseksi. Olen omasta puolestani ajatellut jotakin _Good
Housekeepingin_ tai _The Woman's Home Companionin_ tyylistä — jos
olette sattuneet näkemään niitä. Siis pääpaino kaunokirjalliselle
puolelle, sitten tietysti jonkinlainen pääkirjoitus ja lopuksi
erilaisia osastoja, joissa niinhyvin teoria kuin käytäntö saisivat
tilaa. Moniväripäällys, syväpainoliitteitä ja sensellaista. Lyhyesti:
olisi saatava aikaan täysin ajanmukainen, kuvitettu, runsassisältöinen,
soliidi naisten julkaisu, jolla olisi edellytyksiä päästä, kuten
sanotaan, joka kotiin. Ilmoituksille olisi tietysti varattava
runsaanlaisesti tilaa, jotta yritys saataisiin kannattavaksi.

Tuokion oli huoneessa aivan hiljaista, mutta sitten murtuivat padot ja
seuraavassa hetkessä kuulosti siltä kuin olisivat Baabelin asukkaat
päässeet irralleen. Kouralliseen naisia tuntuu mahtuvan aivan
satumainen määrä nopeaa ja sekavaa puhetta. Ilmari käsitti ainoastaan
joitakin irrallisia sanoja ja lauseita.

— ... mainio ajatus... tietystikin yksinomaan naisia toimittajiksi...
asiantuntemusta... spiritistien osasto... muotikatsaus... politiikkaa,
tytöt, ja ah, millaista politiikkaa... periaatteessa mahdoton... eikö
juoda kahvia ensin... tietenkin reklamoida liikenaisten yrityksiä...
terveydenhoitoa... ja antakaas, kun minä pääsen haukkumaan miehiset
kirjailijamme... artikkeli von Vesmestä... vapautunut nainen... minä
erotin teleplasman aivan selvästi... jestassiunatkoon...

Poika tunsi ihonsa kihisevän. Ihan niinkuin pikkupoikana, kun oli
tullut törkätyksi keppi ampiaispesään. Hän siirteli jalkojaan ja aukoi
huuliaan ja hermostui lopulta niin perinpohjin, että kiukkuisesti iski
nyrkkinsä pöytään.

Puhetulva lakkasi heti ja viidelle naamalle levisi sekä hämmästynyt
että loukkaantunut ilme.

— Pyydän anteeksi ja toivon arvoisain naistenkin pyytävän anteeksi
sopimatonta käytöstämme, sanoi Poika, joka nopeasti saavutti takaisin
mielenmalttinsa. — Huomautan, ettemme voi tässä kokouksessa tehdä
mitään lopullisia päätöksiä, sillä minulla ei ole vielä valtuuksia
puhua P. J. Lumme ja Poika Oy:n puolesta, ja tämä yhtiöhän se alkaa
lehteä julkaista, jos alkaa. Tyydymme siis tekemään esityksiä kukin
puolestamme. Neiti Montinilla — öh — de Montijolla on puheenvuoro.

Neiti Montin lausui ajatuksensa lyhyesti ja ytimekkäästi ja suurin
piirtein myös niin järkevästi, että Poika totesi melkoisen älyn voivan
piillä mitä merkillisimmässä kuoressa. Hitaasti, mutta kuitenkin
koko helposti pääsivät naiset osapuilleen yksimielisiksi niistä
suuntaviivoista, joitten mukaan julkaisua olisi toimitettava, ja
ainoastaan kauppias Alli Silvanto ehti suuttua pahanlaisesti, kun hänen
vaatimustaan sellaisen reklaamiosaston perustamisesta, jossa naisten
liikeyrityksiä mainottaisiin korvauksetta, ei otettu huomioon.

— Jos sanon aivan vilpittömästi, mitä ajattelen, huusi hän, — niin
minä väitän, ettei kirjoitetulla tai painetulla sanalla oikeastaan
ole mitään arvoa, ellei se ole reklaamia. Mitä hittoa novelleilla ja
filosofisilla liirumlaarumeilla tekee, ellei...

— Lehti saa liike-elämäosastonsa, tyynnytti Ilmari, mutta meidän täytyy
pysyä aivan tasapuolisina reklaamiin nähden. Kirjaesittelyjä — öhm
— etupäässä meidän liikkeemme tietysti, ei kai oikeastaan voi pitää
reklaamina —

— Mutta minä ne arvostelen, keskeytti Carmen Helke, pannen päänsä
somasti kallelleen.

Neiti Montin oli noussut ja mennyt ovelle, joka ilmeisesti johti
keittiöön. Hän aukaisi sen ja lausui lyhyen komentosanan ja
hetkistä myöhemmin kiikutti hänen kaksoisolentonsa, medio-sisar,
kahvitarjottimen pöytään. Kokousta voitiin tosiasiallisesti pitää
päättyneenä, vaikka pöydän ympäriltä vielä hetken kuuluikin julkaisua
koskevia arveluja.

Ilmari nieleksi kahviaan miettivän näköisenä.

— Tuntuuko siltä kuin olisitte antanut pikkusormenne pirulle? kysyi
neiti Montin pasuunaäänellään.

— Hiukan, tunnusti Ilmari.

— No, sitten olette mennyttä, hörötti Eugenia-neiti. — Lehti alkaa kuin
alkaakin ilmestyä. Tytöt, me voimme kohta aloittaa istuntomme. Naimi
Grönlund ja Signe Tasamaa saapuvat aivan kohta. Totta kai tekin jäätte,
herra Lumme?

Ilmari oli senverran utelias, että vastasi myöntävästi. Vain kauppias
Alli Silvanto nousi lähteäkseen. Hänen mielestään spiritismillä oli
yhtä paljon arvoa kuin pilaantuneilla päärynöillä.

— Milloinka tämä lehtijuttu sitten lopullisesti selviää? kysyi hän
Pojalta sovittaessaan pientä hattulätsäänsä oikealle korvalliselle.

— Luultavasti noin viikon kuluttua. Annan siitä tiedon heti
johtokuntamme ratkaistua asian ja sittenhän voimme pitää seuraavan
kokouksen liikkeessä.

Alli Silvanto lähti. Hetkistä myöhemmin saapuivat spiritistit Grönlund
ja Tasamaa ja koko seurue siirtyi pienempään huoneeseen, missä
juhlallisesti asetuttiin pyöreän pöydän ympärille.

Tällä kertaa ei välitetty pöytätanssista ja psykografikokeista, vaan
ryhdyttiin heti pyrkimään yhteyteen määrättyjen henkimaailman olentojen
kanssa. Hiukan kärsivällisyyttä koettelevien alkuvalmistuksien jälkeen
— muun muassa koeteltiin monenlaista valaistusta, ennenkuin melkein
säkkipimeä osoittautui edullisimmaksi — vaipui medio trance-tilaan, ja
saatiin aikaan joitakin epämääräisiä koputuksia, joista ei Poika tullut
hullua hurskaammaksi. Sen kummempaa ei sitten tapahtunutkaan pitkään
aikaan, jonka vuoksi Eugenia-neiti piti parhaimpana keskeyttää kokeilut
tuokioksi. Hän puhui sitten »häiritsevistä elementeistä» ja syventyi
muitten naisten kanssa niin tieteelliseen väittelyyn, että Ilmari
oli aivan ymmällään. Hän epäili aluksi, että juuri häntä pidettiin
»häiritsevänä elementtinä», mutta kun Eugenia-neiti hetken kuluttua
ilmoitti, että istuntoa jatkettaisiin ja että nyt koetettaisiin, mikäli
mahdollista, materialisoida H. M. Napoleon III puolisoineen, rauhoittui
hän ja istui kiltisti paikoilleen, kun kaihdin jälleen laskettiin
ikkunan eteen.

Tunnelma oli kieltämättä kummallinen. Läsnäolijat pitelivät toisiaan
käsistä ja huoneessa oli aivan hiljaista, ellei oteta lukuun kunkin
enemmän tai vähemmän raskasta hengitystä. Ilmari tunsi hetken kuluttua
melkein pahoinvointia. Hän tuijotti suoraan eteensä ja hikoili kuin
saunassa. Yhtäkkiä hän hätkähti. Medion vaiheilla alkoi totisesti
erottua jonkinlaista vaaleaa usvaa. Se tiivistyi kahdeksi patsaaksi,
jotka värisivät hiljaa. Pertsana, tuumi Poika, tuohan se oli nyt sitä
teleplasmaa! Hän pidätteli hengitystään ja tunsi silmiensä kirvelevän
pelkästä tuijottamisesta. Joku voihkaisi. Toinen usvapatsaista liikahti
kuin voimakkaassa ilmavirrassa ja työntyi toista kohti. Pystymättä
hillitsemään itseään ryntäsi Poika pystyyn ja kiljaisi:

— Hei, varokaa, teleplasmat sekaantuvat!

Kuului huudahduksia. Joku tyrkkäsi häntä lujasti kylkeen ja pöydän
toisella puolella kaatui tuoli.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli kaihdin ylhäällä ja Poika näki
ympärillään suuttuneita kasvoja.

— Kaikki pilalla! huusi rouva Grönlund ja takoi pientä, valkoista
nyrkkiään pöytään Ilmarin edessä.

— Epäilijä! syytti neiti Helke ja osoitti häntä sormellaan.

— Pilkkaaja! huusi medio ja katosi keittiöön.

Eugenia-neiti koetti sumusireenin äänellä hillitä myrskyä, mutta se ei
ottanut laantuakseen. Ilmari kokeili israelilaisten tavallisesti niin
tehokasta tapaa puhua käsillään, mutta yhtä heikolla menestyksellä.
Loukkaantuneen naisen nopeaan lepyttämiseen tarvitaan ilmeisesti
vähintään tornado tai maanjäristys. Poika katsoi parhaaksi perääntyä ja
säntäsi, reväistyään hattunsa eteisen naulakosta, pihalle, missä seisoi
hetken hartaasti manaten. Sitten hän lähti hitaasti astelemaan kotia
kohden.

Olipa hän tosiaan antanut pirulle — ei, kokonaiselle pirulaisten
laumalle — pikkusormensa. Lähdepäs tuollaisen joukon kanssa
toimittamaan maailmalle aikakausijulkaisua, jolla olisi »edellytykset
päästä joka kodin lehdeksi». Epäilemättä nuo naiset pystyisivät saamaan
tuulta minkä liikkeen purjeisiin hyvänsä, mutta tuskinpa vain myötyriä
tai edes laitatuulta.

Minkäs kuitenkaan enää asialle taisit? Hän, Ilmari, oli tämän sopan
keittänyt ja hänen oli nyt huolehdittava myös siitä, ettei se palaisi
pohjaan. Jutusta oli selvittävä tavalla tai toisella.

* * *

Yhtiökokous muodostui myrskyisäksi, niinkuin itsekukin liikkeen
osakkaista oli ounastellut. Ja suurinta melua pitivät, niinkuin
tavallisesti, ne, jotka vähimmin ymmärsivät asioita, nimittäin
Verneri-setä, joka oli ammatiltaan eläinlääkäri, ja Zinaida-täti,
joka ei mitään muuta ollutkaan. Ilmari istui aluksi hyvin hiljaa
ja niin teki myös Pitkänen, jonka kakkulat olivat tutkimattomat,
kuten tavallisesti. Isä Lumme hikosi ja selitteli, mutta hänen
puolustuksessaan oli aukkoja, joihin veli ja sisar iskivät niin
voimaperäisesti, että hänen lopulta oli tyydyttävä aukomaan suutaan ja
kohauttelemaan hartioitaan.

— Ja minä sanon vieläkin kerran, pauhasi Verneri, — että minun
omaisuuteni ei jouda makaamaan tuottamattomana. Parina viimeisenä
vuonna on hädin tuskin kyetty jakamaan kuusi prosenttia osinkoa, vaikka
(hän muljautti Pietari Johannesta epäluuloisesti) minusta tuntuukin,
ettei se ole ollut oikein sopusoinnussa sinun saamasi tantiemin kanssa,
ja nyt mukamas näyttää siltä, ettei kyetä siihenkään. Yhtä järkevää
minun olisi pitää kolmesataatuhatta juoksevalla tilillä pankissa, höh!
Ja aivan samalla tavalla on Zinaidan rahojen laita. Sinä nostat sievän
palkan ja tuo poika samalla tavalla — samoin maisteri Pitkänen, joka
sentään tekee työtäkin sen edestä — mutta mitäs me saamme, Zinaida
ja minä? Jos minä olisin piirieläinlääkäri tai edes kunnan-, niin
en valittaisi, mutta tavallisella praktiikalla ei nykyisin pitkälle
potkita. Mitä minä lääkitsisin? Pika-ajurien tilalla on autoja,
kuormahevoset ovat vaihtuneet kuorma-autoihin, maamiehen hevosen
tilalla on traktori, kanarialinnut on vaihdettu radiovastaanottajiin,
lehmät kotiviinitynnyreihin —

— Älähän löpise, setä!

Ilmaria oli lopultakin alkanut suututtaa.

Verneri mykistyi, mutta vain silmänräpäykseksi. Sitten hän karahti
tummanpunaiseksi ja hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen. Hän
nousi ja meni aivan Ilmarin eteen.

— Kuule, nulikka, puhisi hän, — sinä vaikenet, kun minä puhun. Muuten
paukahtaa tästä... tästä näin, näetkös?

Hän piteli valtavaa nyrkkiään Ilmarin nenän alla.

— Näen, näen, tyynnytti Ilmari. — Tuon nyt näkee vaikka kuuden
kilometrin päästä ja sieltäkin sitä voisi luulla siankinkuksi.

Sedän nyrkki nousi, mutta Zinaida ehätti väliin.

— Ilmari! Verneri! Muutamat ihmiset ovat tosiaan aivan suoranaisia
villejä!

Nyt katsoi Väinö Pitkänen ajan tulleen puuttua keskusteluun.

— Minun nähdäkseni, sanoi hän ärsyttävän rauhallisesti ja hitaasti,
— meidän nyt pitäisi siirtyä päiväjärjestykseen, koska aikaisemman
toimintamme arvosteleminen joka tapauksessa on varsin hedelmätöntä
hommaa. Omasta puolestani olen pitkän harkinnan jälkeen päässyt siihen
tulokseen, että turvallisin ja samalla tehokkain keino kohentaa
liikkeen asioita olisi niinsanoakseni perustan pönkittäminen,
osakepääoman lisääminen —

Hänet keskeytti Lumpeitten kuoro, joka tällä kertaa oli aivan
yksimielinen. Tuollainen toimenpide ei tullut kysymykseenkään
toistaiseksi. Pitkänen kohautti hartioitaan ja muikisti huuliaan.
Niin no, jos muilla on parempia ehdotuksia, niin ei hänellä ollut
mitään niitä vastaan. Sitäpaitsi hän oli liikkeen osakkeenomistajista
merkityksettömin, niin että...

Hän lopetti lauseensa kesken ja istuutui alkaen pyyhiskellä
silmälasejaan.

Ilmari pyysi ja sai puheenvuoron. Hän esitti sanottavansa niin
selväpiirteisesti ja vakuuttavasti, että muut olivat vallan ihmeissään.
Vasta hänen päästyään selostukseen kokouksesta neiti Montinin luona,
alkoi joukosta kuulua mutinaa. Kun hän lopetti, oli huoneessa vähän
aikaa aivan hiljaista. P. J. siveli paperiveistä kuin apua etsien ja
kakisteli kurkkuaan koettaen muitten kasvoista lukea heidän ajatuksensa.

— Hm, mutisi Verneri, — eipä hullumpaa.

— Idea on oikeastaan hyvä, myönsi Zinaida.

— Asiaa kannattaa ajatella, sanoi P. J:kin lopulta. — Mitä mieltä sinä
olet, Pitkänen?

Pitkänen istui kädet rinnalla ristissä ja katseli eteensä tutkimattoman
näköisenä.

— Sano nyt jotakin, äkäili isä Lumme, — äläkä istu siinä kuin mikäkin
Mefistofeles.

— Mefistofeleesta ei muuta kuin hyvää — hänhän keksi paperirahan,
naljaili Pitkänen. — Mitäpäs minä sanoisin? Sopiihan tuota yrittää.
Mutta siitä julkaisun ohjelmasta minä ehdottomasti tinkisin pois
politiikan. Naiset ja politiikka —

— Juuri niin, innostui Verneri, joka ei ollut toviin kuullut ääntään,
— pois politiikka! Politiikka on eräänlainen lutka — anteeksi,
sanotaan nyt vaikka Circe — joka saa siat näyttämään ihmisiltä ja
tekee ihmisistä sikoja, mutta jonka lumoissa siitä huolimatta eletään.
Politiikka on —

— Sinä et voi sanoa mitään niin järjetöntä, setä, ettei joku filosofi
olisi sanonut sitä jo ennen sinua, keskeytti Ilmari. — Puhutaan nyt
mieluummin eräistä käytännöllisistä seikoista. Tietysti tuon julkaisun
ilmoituspuoli olisi hoidettava ehdottomalla asiantuntemuksella ja sitä
saadaan kyllä hakea turhaan äsken mainitsemastani naisjoukosta. Olisi
tietenkin valittava sopiva henkilö huolehtimaan siitä.

— Koko julkaisu, siis myös toimituspuoli, on tietysti
hoidettava mahdollisimman järkevästi, sanoi P. J. — Ei noista
sinun mainitsemistasi henkilöistä kelpaa yksikään vastaamaan
toimituspuolestakaan. Avustajina heitä ehkä voidaan käyttää, mutta se
on aivan eri juttu. Tunnetko sinä, Pitkänen, miestä, jolle homman voisi
uskoa?

Pitkänen oli tovin vaiti. Sitten hänen huulilleen levisi hymy, jota ei
juuri voinut sanoa kauniiksi, ja hän kääntyi Ilmariin.

— Sinulle siinä olisi sopiva homma, sanoi hän. — Sinä olet
aloitteentekijä — ota sinä hoitaaksesi asia myös eteenpäin.

— Jos muut kannattavat Pitkäsen ehdotusta, niin minä kyllä suostun,
sanoi Ilmari tyynesti.

— Hahhah, nauroi Verneri. — Siitä nyt ei ikinä syntyisi mitään. Minulla
ei ole varaa...

— Ole hiljaa, keskeytti Zinaida. — Miksikä ei hyvinkin voitaisi antaa
Ilmarin koettaa? En olisi uskonut, että hän olisi saattanut keksiä näin
lupaavalta kuulostavaa ajatusta, ja siksi koetan nyt puolestani olla
ennakkoluuloton.

Pietari Johannes oli noussut ja mennyt ikkunan luo. Hän rummutti sitä
ja tunsi olevansa kahden vaiheilla. Mitä sanoisi? Kuinka suhtautuisi?

— Jospa koetettaisiin, mumisi hän vihdoin. — Ilmarihan voisi nyt kesän
aikana pistäytyä vaikkapa Ruotsissa ja Tanskassa hiukan katsastamassa
tämänlaisten asioitten hoitoa siellä, ja näytenumero pantaisiin
julkisuuteen sitten syksyllä.

— Ei mitään huvimatkoja, kiljui Verneri punaisena. — Meillä on
vaikka kuinka paljon miehiä, jotka pystyvät tuon asian hoitamaan
huvimatkoittakin. Minä otan paijani pois leikistä, saateri vieköön, jos
tässä ruvetaan hassaamaan rahaa tyhmyyksiin.

Hän olisi jatkanut huutamistaan ties kuinka kauan, ellei puhelin olisi
soinut. Naisääni kysyi tohtori Verneri Lummetta.

Ja siihen se kokous päättyi.




IV luku

BODIL ASTUU NÄYTTÄMÖLLE


Vimmelskaftetin varrella Kööpenhaminassa on hauska, pieni
ravintola, jonka nimi on _Strögets Cocktail_. Poika oli keksinyt
sen heti Kuninkaan kaupunkiin saavuttuaan luoviessaan iltasella
Raatihuoneenaukiolta Amagertorille. »Berlingsken» kulmassa hän
oli ostanut Ekstrabladetin lukeakseen sen hotellissaan — hän asui
luonnollisesti Terminuksessa, koska matkusti liikkeen kustannuksella
— mutta havaitsi heti Strögetille saavuttuaan, että vielä hauskemman
lukupaikan löytäisi jostakin tämän muurahaispesän lukuisista
houkuttelevista taverneista. Ja niin hän astui »Cocktailiin», mihin
heti ihastui niin perusteellisesti, että hän jäi sinne sulkemisaikaan
saakka.

Odotellessaan whiskygrogiaan, jota alkuasukkaat kuuluivat hauskasti
sanovan »sjussiksi», tutki Poika ravintolan sanomalehtihyllyn ja löysi
sieltä »Revuen» ja »Evas Ugebladin» ohella monia yhtä hauskoja. Siinä
oli »Das Magazin» ja »Vore Damer», jopa »La Vie Parisiennekin», ja
Ilmarille selvisi yhtäkkiä, ettei hänen ulkomaanmatkansa itse asiassa
tarvinnutkaan muodostua ikäväksi, kuten se oli ollut tähän asti,
sillä eikö hän saattanut tutkia näitä naapurikansojen hengentuotteita
yhtä hyvin näin ravintolassa kuin ikävässä kirjapainosalissa tai
toimitushuoneessakin, ja sillä tavalla yhdistää huvia ja hyötyä, hyödyn
pääsemättä liiaksi häiritsemään huvia. Hän valikoi pari hauskimmalta
näyttävää julkaisua ja palasi pöytäänsä, jonka vieressä edeskäypä jo
odotti, ja kun hän sitten oli sytyttänyt Abdullahnsa ja maistanut
helmeilevää juomaansa sekä aukaissut lehtensä, jouti muu maailma hänen
mielestään hoitamaan itsensä toistaiseksi.

Pienen, mutta herkullisen kyljyksen ja punaviinineljänneksen
jälkeen hän siirtyi kahviin ja konjakkiin ja antoi tyytyväisen ja
hyväntahtoisen katseen liukua pienenlaisen, mutta kodikkaan salin yli.
Hän hyväksyi ehdottomasti punaisen maton ja kullan ja harmaan kirjavat
seinäpaperit sekä ruukkupalmut ja tarjoilupöydän takana istuvan
kassaneidin (jota luultavasti kannatti tutkia hiukan lähemmältäkin),
eikä hänellä ollut mitään musiikkia tai viinureitakaan vastaan.
Ainoastaan siitä naapurista, joka istui lähinnä vasemmalla, hän ei
pitänyt. Mies oli selvästikin hiukan päissään ja hänen suuressa,
kalpeassa naamassaan oli ilme, joka juorusi hänen mieluilevan riitaa,
vaikkapa kenen kanssa hyvänsä. Kun Poika vilkaisi häntä, veti mies
turpeat huulensa hävyttömään irvistykseen ja Poika arvasi, ettei
tarvittaisi otsanrypistystä kummempaa saattamaan hänet epämiellyttävän
aggressiiviseksi. Hän piti senvuoksi varansa, käänsi katseensa pois
ja lepuutti sitä muutamissa tyttölapsissa, joilla näytti olevan kovin
hauskaa kavaljeeriensa seurassa.

Hetken kuluttua hän huomasi jälleen tarkastelevansa kassaneitiä, joka
oli pieni, tumma ja iloisen näköinen. Ainakin näin matkan päästä tyttö
näytti tutkimusmatkan arvoiselta. Tekisiköhän asiaa? Hän hapuili
taskujaan. Tupakkaa oli. No, tulitikkujahan aina saattoi ostaa.
Kulautettuaan viimeiset pisarat kahvikupistaan hän nousi ja maleksi
hitaasti kassan luo.

Hän oli ollut aivan oikeassa. Kassaneiti _oli_ hauskan näköinen.
Hänellä oli tummanruskea leikkotukka ja suuret, mustat silmät, ja hänen
suupielensä kaartuivat suorastaan herkullisella tavalla ylöspäin, kun
hän hymyili. Poika pani lisäksi merkille, että hänen kätensä olivat
pienet ja täyteläiset — rystysten kohdalla niissä totisesti oli
kuoppaset kuin lapsilla — ja että hänen muut sulonsa todennäköisesti
olivat näihin välittömästi näkyvissä oleviin suoraan verrannolliset.

— B'gosh! äänsi Poika, joka näin ulkomailla toisinaan harrasti
englanninkielisiä huudahduksia, koska ne lisäsivät ihmisten sekä
kohteliaisuutta että palvelusintoa.

— Hvaba? kysyi kassaneiti hämmästyneenä.

Ilmari muutti ruotsiksi ja pyysi tulitikkuja. Hän sai ystävällisen
hymyn ja laatikollisen tulitikkuja sekä senjälkeen marmelaadilaatikon
ja savukelaatikon sekä viidentoista äyrin postimerkin, sillä hän
ei kyennyt kuolemakseenkaan lähtemään heti takaisin. Kassaneiti
katsoi häntä hyväksyvästi eikä tiedä, millä tavalla asiat olisivat
kehittyneet, ellei samassa muuan hikoileva »tjener» olisi tullut
asioimaan. Ilmarin oli pakko palata paikalleen.

Istuessaan jälleen pöytänsä ääressä tuli hän taas vilkaisseeksi
epämiellyttävää naapuriaan, joka katsoi häntä pirullisen näköisenä
kääntyäkseen sitten katsomaan kassaneitiä vielä pirullisemmin. Poika
tunsi verensä kuohahtavan, mutta malttoi mielensä.

Puoliyön maissa musiikki loppui. Vähäistä myöhemmin alkoi ravintola
tyhjentyä ja Ilmarinkin täytyi, vaikka vastahakoisesti, ruveta
ajattelemaan lähtöä. Hänen edeskäypänsä oli jo hyvän rupeaman
kaarrellut hänen vaiheillaan huiskauttaen liinallaan tyhjiltä pöydiltä
olemattomia muruja ja peitellen etu- ja keskisormellaan haukotuksia,
jotka olisivat olleet virtahevollekin häpeäksi. Maksettuaan laskunsa,
johon »tjener» hajamielisyydessään oli merkinnyt ylimääräisen
konjakkilasillisen, hän nousi ja vilkaisi epämiellyttävää naapuriaan,
joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli onnistunut pysymään valveilla
ja jonka ilme hänen kohdatessaan Ilmarin katseen vääntyi entistäkin
vastenmielisemmäksi. Poika kohautti hartioitaan. Mitäpä mies oikeastaan
häneen kuului? Hän sai hattunsa, keppinsä ja kumarruksen ja astui
kadulle. Hiljakselleen hän lähti kävelemään Raatihuoneelle päin.

Myöhäisestä tunnista huolimatta liikkui ahtailla kaduilla vielä
runsaanlaisesti väkeä. Polkupyöräilijäin lukumäärä vain oli vähentynyt
ja osa näyteikkunain valoista oli sammutettu. Viileä yöilma virkisti
ja vei hänen hetkellisen väsymyksensä tykkänään. Ei haluttanut vielä
lähteä Terminuksen liian pehmeille patjoille.

Kadun päässä hän kääntyi kulkemaan viistoon aukion yli n.s.
Näkinkuorelle Raatihuoneen edessä. Tästähän ei ollut enää kuin
kivenheiton matka hotelliin. Hän pysähtyi ja sytytti savukkeen.
Jatkaisiko matkaa, vai kääntyisikö vielä muualle? Yhtäkkiä palautui
hänen mieleensä »Cocktailissa» istunut miehenroikale — ja kassaneiti.
Hän kääntyi äkisti ja alkoi astella takaisin samaan suuntaan, mistä oli
tullut, osaamatta oikein tajuta, minkä vuoksi.

Badstuestraeden kulmassa hän pysähtyi miettimään. Eiköhän tämä
mielijohde, tämä paluu, ollut sittenkin lapsellinen? Luultavasti tuo
juippi oli jo potkaistu kadulle. Ehkä kassaneiti asui talossa tai
poistuisi takatietä. Sitäpaitsi hän näytti tytöltä, joka kyllä pystyi
hoitamaan asiansa. Ja ihmisiä oli liikkeellä runsaasti.

Ilmari naurahti itsekseen ja ikäänkuin tuon naurahduksen rohkaisemana
pysähtyi muuan tyttölapsi hänen eteensä lanteitaan keikauttaen.

— Iltaa, sanoi tyttölapsi.

— Iltaa, vastasi Ilmari ja silmäsi häntä uteliaasti. Tässä nyt oli
ilmeisesti ensimmäinen hänen kohtaamansa Kööpenhaminan kuuluisan
»kevyen ratsuväen» edustaja.

— Er de svensk? kysyi tyttö.

— En, Herran kiitos, sanoi Ilmari.

Tyttö purskahti nauruun ja tokaisi:

— Naa, saadan, i hvert fald snakker de skandinavisk — ska vi gaa hjem
til dem daa?

— Ei sovi.

— Maaske vi gaar hjem til mej?

— Ei sovi sekään.

— Naa, saa gaar vi vei hjem til oss?

Nyt täytyi Pojankin nauraa. Hän pudisti kuitenkin tarmokkaasti päätään,
mutta kun tyttölapsi siitä huolimatta viivytteli, alkoi hän ripeästi
astella eteenpäin päästäkseen rauhaan. Pari minuuttia myöhemmin hän
seisoi »Strögets Cocktailin» edessä.

Hän pysähtyi jälleen ja manasi lapsellisuuttaan. Laukkasi tässä
tyhjän takia Kööpenhaminan valtasuonta pitkin sensijaan, että olisi
jo vihdoinkin mennyt nukkumaan, sitä suuremmalla syyllä, kun huomenna
olisi uusi päivä. Hän silmäsi kuitenkin ravintolan ikkunaan. Sisällä
oli jo vähennetty valoja. Jokohan tyttö oli lähtenyt? Kahden vaiheilla
hän tuijotteli ravintolan ovea, mutta kääntyi sitten jatkamaan
matkaansa. Seuraavasta kulmasta hän kuitenkin taas palasi omituisen
jännityksen ja odotuksen tunteen vallassa ja jäi uudelleen seisomaan
ravintolan ulkopuolelle. Ja se oli hänen onnensa tai onnettomuutensa —
miltä kannalta nyt asian sitten ottaa. Hetken kuluttua näet ilmestyi
viereisestä porttikäytävästä kadulle kaksi olentoa, joista pienempi ja
sirompi alkoi nopeasti kävellä Raatihuoneen aukiolle päin, ja pitempi
hiukan emmittyään lähti epävarmasti toikkaroimaan hänen kintereillään.
Ilmari paremminkin vaistosi kuin näki, keitä nuo kaksi olivat. Hän
lähti astumaan heidän jäljessään.

Pitkin matkaa tuo epävarmasti kävelevä mies puhui kiivaasti tytölle,
mutta Ilmari ei luonnollisestikaan voinut kuulla, mitä hän sanoi.
Tyttö pisteli lopulta melkein puolijuoksua ja kerran hän pysähtyi kuin
kääntyäkseen, mutta jatkoi kumminkin matkaansa. Strögetin suulla hän
kääntyi oikealle ja mies seurasi. Poika pisti laukaksi.

Studiestraeden kulmassa hän saavutti heidät. Tällä oli hiljaista — ei
tarvinnut pelätä herättävänsä erikoista huomiota. Pariskunta pysähtyi
ja Ilmari oli kuulevinaan itkunsekaisen voihkaisun. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän seisoi heidän vieressään ja karjaisi yhtä paljon
muiden kuin omaksikin hämmästyksekseen:

— Hittoako te minun vaimoani ahdistatte?

Miehenroikale — sama irvistäjä, joka oli istunut ravintolassa — ei
liikahtanutkaan, vaan tuijotti häntä ääneti. Lyhdystä tuleva valo oli
kuitenkin niin heikko ja varjot niin syviä, että hän tuskin tunsi
Ilmaria. Tyttö oli vetäytynyt aivan seinän luo.

— Laputtakaa hiivattiin! huusi Ilmari.

— Vai vaimonne — hahhah! pääsi mieheltä. Hän iski polveensa ja
horjahti, niin että oli tuupertua kadulle.

Ilmari paiskasi keppinsä tytön eteen ja valmistautui lyömään. Tyttö
kirkaisi heikosti ja tarttui silmänräpäykseksi hänen hihaansa.

— Älkää —, huohotti hän, — tuo mies on teitä vankempi.

— Kun minä suutun, niin lyön vaikka veturia, sanoi Ilmari ja kiskaisi
itsensä irti. — Tuo roikale on lisäksi humalassa.

Samassa mies oli hänen kimpussaan. Ilmari ei joutanut ajattelemaan
mahdollisia seurauksia: murskaantuneita luita ja poliisin sekaantumista
asiaan; hän löi sokeasti ja lujasti. Mies tuntui jollakin tavoin
selviävän hiukan, sillä yhtäkkiä hän kamppasi taitavasti ja kumpikin
kieri seuraavassa tuokiossa käytävällä. Tyttö oli hiljaa kuin hiiri.
Kerran hän astui eteenpäin ja otti maasta Ilmarin hatun, mutta vetäytyi
taas seinän luo varjoon ja arvatenkin — nautti, nautti ihan samalla
tavalla kuin hänen kivikauden aikuinen esiäitinsä oli nauttinut
samanlaisesta näystä, samalla pelästyneenä ja huumaantuneena ja
ihastuneena.

Miehet eivät äännähtäneetkään. Hengitys vain kuului puuskuttavana ja
katkonaisena ja silloin tällöin ilmaisi kumea jysähdys nyrkin osuneen
maaliin. Tappelu ei kestänyt kahta tai kolmea minuuttia kauemmin, mutta
ainakin tytöstä tuo aika tuntui iäisyydeltä. Juopunut joutui lopulta
alakynteen ja jäi hetkeksi pitkälleen katukäytävälle, kun Ilmari
lopulta pääsi pystyyn. Kumma kyllä ei koko aikana lähistöllä näkynyt
ainoatakaan ihmistä.

Poika yritti vapisevin käsin korjailla asuaan. Hänen hiuksensa olivat
aivan sekaisin, kaulusnauha oli katkennut ja toinen takinkäänne oli
melkein irti. Hän oli yltyleensä hiessä ja kun hän siveli kasvojaan,
huomasi hän heikossa valaistuksessa sormissaan jotakin tummaa.
Takaraivo oli arka — siellä se tuntui olevan haavakin... Hyi hitto! Hän
kääntyi hiuksiaan silittäen ja potkaisi kadulla makaavaa. Tämä röhähti
ja nousi pystyyn vaivalloisesti ja puoliääneen kiroillen. Hetken hän
huojui paikallaan edestakaisin ja lähti sitten sanaakaan sanomatta
toikkaroimaan eteenpäin.

Ilmari palasi tytön luo.

— Suokaa anteeksi, en voinut muuta, sanoi hän.

Hän tunsi jännityksensä laukeavan ja polviensa käyvän kummallisen
heikoiksi. Tyttö nojasi edelleenkin seinään. Hän vaikutti pahasti
säikähtyneeltä. Kun Ilmari ei puhunut sen enempää, rauhoittui hän
kuitenkin vähitellen ja sanoi hiljaa:

— Kiitos — mieheni!

Äänessä oli itkua ja naurua sekaisin.

Tyttö oli selvästikin hämmentynyt, mutta niin oli Ilmarikin.
Peittääkseen sitä hän alkoi puhua höpöttää:

— Ei kiittämistä, pikku vaimo. Tämä avioliitto tuli teille tietysti
yllätyksenä, mutta älkää välittäkö. Se purkautuu, nähkääs, yhtä
nopeasti. Ihan kuin Amerikassa. Jos siellä menee illalla naimisiin
New Yorkissa, niin voi jo aamulla erota New Jerseyssä. Jos siellä
haluaa solmia oikein kestävän avioliiton, kysyykin pappi vihittäessä,
tahtooko Harry Williaminpoika ottaa Phyllis Peterintyttären vaimokseen
rakastaakseen häntä ilossa ja surussa, myötä- ja vastoinkäymisessä,
Kansasissa ja Nebraskassa, Indianassa ja Oklahomassa ja kaikissa
valtioissa Kalliovuorten länsipuolella...

Tyttö nauroi hysteerisesti. Ilmari hillitsi itsensä.

— Älkää välittäkö lörpötyksestäni, neiti, pyysi hän. — Ymmärsitte
tietysti, miksi menettelin niinkuin menettelin. Huomasin tuon lurjuksen
jo siellä ravintolassa.

— Olen teille hyvin kiitollinen, änkytti tyttö. Hän ojensi kätensä. —
Asun tässä aivan lähellä. En ymmärrä miksi säikähdin niin tavattomasti
— tämä tällainenhan on varsin yleistä täällä suuressa kaupungissa.
Olen ollut niin väsynyt koko päivän ja hermot kai pettivät. Olisin
tietysti voinut huutaa poliisia, mutta en tahtonut herättää huomiota.
Sellaisesta seuraa aina ikävyyksiä.

He lähtivät hitaasti kävelemään eteenpäin. Tyttö pysähtyi muutaman
kapean talonpäädyn eteen. Ilmari ei nähnyt numeroa, mutta hän pani
merkille, että talon alakerrassa oli tupakkakauppa ja sen vieressä
parturinliike.

— Mihin aikaan teidän huomenna pitää olla työssä? kysyi hän kuin
ohimennen, kun tyttö ojensi kätensä hyvästiksi.

— Kello yksi, vastasi tämä.

— Sittenhän teillä on aikaa levätä ja tointua säikähdyksestänne. Hyvää
yötä!

Tällä tavalla Poika tutustui Bodil Vangiin.

* * *

Runsaasti kaksi viikkoa myöhemmin Pietari Johannes Lumme sai
Kööpenhaminasta lyhyenlaisen kirjeen, jossa Poika ilmoitti tulevansa
kotiin. Mutta paitsi tätä tervetullutta tiedonantoa oli kirjeessä
myöskin yllättävä ja huolestuttava jälkikirjoitus, jossa Lumme junior
kertoi menneensä kihloihin köyhän, mutta kauniin ja siveän neidon
kanssa ja että neito seuraisi häntä Suomeen tutustuakseen tulevaan
appiukkoonsa.

P. J. istui pitkän rupeaman liikkumattomana tuijottaen typerästi noita
rivejä. Ja sitten pääsi häneltä pitkänä litaniana sanoja, joita ei
suvaittaisi ainakaan pyhäkoulussa. Olisipa pitänyt arvata, ettei ollut
viisasta päästää Ilmaria irralleen.

Oli jumalattoman kuuma syyskesän päivä. P. J. oli heittäytynyt
paitahihasilleen, mutta hikoili siitä huolimatta ylenmäärin. Hän
tyhjensi viidennen vichylasillisensa niin kiukkuisesti, että sai yskiä
ja kakistella pitkän aikaa, nousi lopulta, kiskoi tuolin selustalla
riippuneen takin vastahakoisesti ylleen ja lähti etsimään Pitkästä
saadakseen kertoa tällekin Ilmarin lähettämän jobinpostin. Hän oli sekä
myötätunnon että hyvän neuvon tarpeessa.

Käytävän molemmin puolin oli useita toimistohuoneita. Pietari Johannes
kurkisti ensinnä oikolukijain huoneeseen, missä kaksi nuorukaista
pelasi korttia sensijaan että olisivat syventyneet pöydilleen
kasautuneihin liuskoihin ja arkkeihin. Toinen nuorista herroista
heitti häneen niin närkästyneen katseen, että hän riensi nopeasti
sulkemaan oven, jonka takana sitten kiroili lampaanluontoaan.
Käytävän vastakkaisella puolella oli liikkeen taiteilijan työhuone.
Sen ovi työntäytyi auki, ennenkuin P. J. oli ehtinyt ladata itsensä
tarpeellisella sisulla ja paksu Viskari vääntäytyi käytävään. Hän
siristeli silmiään hämärässä, toivotti huolimattomasti hyvää huomenta
ja jatkoi matkaansa ulko-ovelle — tietysti taas »päänparannukselle»,
ajatteli P. J. — välittämättä sen enempää esimiehestään. Tämä oli
suututtavaa, häpeällistä, mutta minkäs sille taisi. P. J. jatkoi
matkaansa tuntien, niinkuin niin monasti ennen, olevansa suutari, jonka
lesti oli jossakin muualla — ei täällä.

Hän löysi lopulta Pitkäsen konttoripäällikön huoneesta.
Konttoripäällikkö Hartikka, jota sanottiin »Luurangoksi», koska hän
oli melkein kahden metrin pituinen, mutta painoi vain 55 kiloa, oli
keski-ikäinen, väritön mies, jonka huulilla asusti ikuinen, typerä
hymy, eikä liikkeessä tiedetty hänen vielä koskaan tehneen muuta
työtä kuin allekirjoittaneen joitakin kirjeitä. Siitä huolimatta hän
oli äärettömän arka tittelistään ja vaati puhuttelua kolmannessa
persoonassa, jotta »konttoripäällikkö»-sana mahdollisimman usein
hivelisi hänen korviaan, jotavastoin hän itse puhutteli »herroiksi»
kaikkia »tohtoria ja johtajaa pienempiä» pitääkseen luokkarajat
selvinä. Hänen suuri hobbynsa oli erimallisten kärpäslätkien keksiminen
ja valmistaminen ja nytkin hän paraikaa näytteli uutta tappoasetta
Pitkäselle.

— Huomenta, sanoi Pietari Johannes.

— Ah, huomenta, vastasi Luuranko, ja Pitkänen nyökkäsi.

— Tulkaapas katsomaan lätkämalliani B 29, kehoitti konttoripäällikkö.

— Vieköön beelsebub sekä A- että B-lätkänne, toivoi Lumme lopultakin
tarpeellisen rohkeuden saaneena. — Pitkänen, tule huoneeseesi, minulla
on sinulle juteltavaa.

Pitkäsen huoneessa herra toimitusjohtaja vaipui huokaisten
pegamoidipäällysteiseen klubituoliin ja veti povitaskustaan Ilmarin
kirjeen, jota hän naputteli tylpillä sormillaan.

— Ilmari tulee kotiin ensi viikon alussa, sanoi hän.

Pitkänen, joka hengessään oli toivonut, että Ilmari matkallaan hukkuisi
tai jäisi junan alle, otti kakkulat nenältään ja alkoi hangata niitä
keltaisella silkkinenäliinalla.

— Hyvä, hyvä, sanoi hän. — Nytpä voinkin lähteä viikoksi maille.
Muistathan, että minulla on vielä viikko lomastani jäljellä.

— Ei taida tulla mitään, mutisi Lumme. — Poika ei tule yksin.

— Mitä sinä tarkoitat? Pitkänen heristi korviaan.

— Hän tuo morsiamen mukanaan, ärähti Lumme. — Voi saamari sentään.
Juuri nyt, kun meidän pitäisi ruveta uurastamaan sen uuden julkaisun
kimpussa, menee tuo idiootti hankkimaan naisen niskoilleen ja nyt sitä
tietysti leikitään Romeota ja Juliaa aamusta iltaan ja kulutetaan
nukka salin seslongilta ja tuijotetaan kuuta yökaudet ja _Naisten Oma
Maailma_ saa hoitaa itsensä miten taitaa. Ymmärräthän sinä itsekin,
ettet voi lähteä lomalle ainakaan ennen kuin nähdään, kuinka asiat
rupeavat luistamaan. Parin viikon kuluttuahan meidän pitäisi saada
kirjalähetyskin markkinoille.

Pitkänen mutristeli ohuita huuliaan.

— Hm, sanoi hän, — Kööpenhamina on vaarallinen kaupunki. Sinne on moni
ennenkin tehnyt huvimatkan, joutuakseen sitten tekemään häämatkan
takaisin.

— No, niin pitkällä ei nyt vielä olla. He ovat vasta kihloissa —
idiootit, murisi Lumme. — Ja täällä alkaa nyt, tai oikeammin jatkuu,
nuoleskelu ja paijaaminen aamusta iltaan ja joudutaan lopultakin
palkkaamaan uusi mies sitä viikkojulkaisua varten.

— No no, no no, tyynnytti Pitkänen, — eiväthän nyt rakastavaisetkaan
aina ole toistensa kimpussa...

— Ovat ne, julisti Lumme asiantuntemuksella. — Missä sitä paremmin
viihtyy kuin sellaisessa seurassa, jossa saa puhua itsestään koko ajan?
Taisi olla vikapisto sittenkin pojan lähettäminen pois näköpiiristä.
Mitä tässä nyt osaisi tehdä?

Hänen turpea alahuulensa oli tavallista enemmän lerpallaan ja otsa ja
rusottavat posket olivat hiestä kosteina.

— Mitäpäs tässä. Koeta puhua Ilmarille järkeä ja ellei se auta, puhu
tytölle. Kuka ja mikä hän muuten on?

— Ota tuosta selvä, tuhahti P. J. ja heitti hänelle kirjeen.

— Niin, eipä siitä viisastu. Ehkäpä voisit koettaa sähkösanomaa.
Ilmoitat vain lyhyesti, että hänen on palattava yksin ja että tyttö voi
saapua myöhemmin, jos niin sovitaan.

— Mm — tuosta nyt tuskin olisi apua. Mutta ehkä olisi sitäkin
koetettava.

Hän pyöritteli hetken savuketta sormiensa välissä ja tuijotti eteensä.
Sitten hän nousi ja lähti sen enempää sanomatta huoneesta.

Iltapäivällä hän hyökkäsi Pitkäsen huoneeseen uudelleen punaisena ja
kiukkuisena, kädessään puolittain rutistettu paperinpala.

— Siin' on vastaus, jupisi hän ja paiskasi paperin pöydälle pistäen
sitten kädet housuntaskutkin, joissa kummassakin oli sopivaa
kalisteltavaa, nikkelirahoja toisessa ja avainkimppu toisessa. Pitkänen
luki:

    »Lumme
    Liisankaupunki

    Ellemme saa tulla kaksin tulen haaremin kanssa piste
    yksin en missään tapauksessa piste valmistakaa pitopöytä

                                            Ilmari.»

— Fatum! mutisi Pitkänen osaaottavasti.

Lumme lähti hampaitaan varovasti narskuttaen huoneesta. Ja hänen
mentyään katosi Pitkäsen murheellinen ilme kuin pyyhkäisemällä. Hänen
suupielensä vetäytyivät korvia kohti, kakkulat kimaltelivat ja hän teki
jotakin, jota tavallisesti tehdään vain romaaneissa: hän hykerteli
käsiään. Väinö Pitkäsellä oli omat n.s. kotkotuksensa.




V luku

MYLLY ALKAA PYÖRIÄ


Sanotaan, että oma etu puhuu kaikkia kieliä ja näyttelee kaikkia osia,
vieläpä epäitsekkäänkin. Olen taipuvainen yhtymään tähän väitteeseen
ja pitämään vilpittömästi epäitsekkäitä ja uhrautuvia ihmisiä joko
sääntöä vahvistavina poikkeuksina, jolloin he ovat idiootteja, tai
idealististen kirjailijain mielikuvituksen tuotteina, sillä esimerkiksi
ne ihmiset, joitten kanssa olen joutunut tekemisiin — ja niitä on legio
— eivät milloinkaan ole antaneet aihetta päinvastaiseen käsitykseen.
Monet heistä olisivat myyneet isoäitinsä sirkuksen vapaalipusta,
kenties vielä vähemmästäkin, jos vain olisi ilmaantunut halukas ostaja.
Näihin kuului, valitettavasti, Väinö Pitkänenkin.

Ilmarin kohoaminen liikkeessä soti hänen etujaan vastaan. Jos Poika
uuden julkaisun päätoimittajana menestyisi, tietäisi se palkkiota
ja palkkiona tietysti olisi kirjallisen johtajan asema, jolloin
hän, Pitkänen, saisi laputtaa, mikäli ei haluaisi siirtyä Ilmarin
apulaiseksi. Oli siis sangen tärkeätä, että Ilmarin menestys
estettäisiin, ja sitä parempi tietysti, mitä voimaperäisemmin se
tehtäisiin. Eikäpä tämä tuntunut ollenkaan mahdottomalta. Maisteri
Pitkänen kävi reippaasti toimeen.

Kun Ilmari siis kotiin palattuaan jälleen ryhtyi työhön, tapasi hän
merkillisesti muuttuneen Pitkäsen. Aikaisemmin olivat heidän välinsä
olleet varsin viileät: Pitkänen oli suhtautunut häneen suunnilleen
kuin sisäasiainministeri ulkoasiainministerin hiukan hermoille käypään
poikaan. Nyt hän tervehti apulaistaan kuin kauan kadoksissa ollutta
veljeään ja kuunteli halukkaasti Ilmarin mielipiteitä eri asioista.
Ennen oli Ilmari saanut tyytyä kuuntelemaan häntä. Hän oli kordiaali
ja avulias ja osoitti suurta mielenkiintoa _Naisten Omaan Maailmaan_,
jonka ensimmäisen numeron synnyttämiseen hän otti tehokkaasti osaa sekä
sanoin että töin — aivan pyytämättä. Ilmari ihmetteli ja toisinaan
häntä vaivasi joku hämärä epäluulokin, mutta hän ei kuitenkaan joutanut
asiaa miettimään syvemmälti, sillä näihin aikoihin oli hänen mielessään
tilaa ensi sijassa Bodil Vangille ja sitten vasta muille seikoille.

Pietari Johannes ja Zinaida olivat valmistautuneet ottamaan vastaan
miniän _in spe_ sillä tavalla, että miniä viipymättä ryhtyisi
tarkastelemaan Tanskaan menevien laivojen kulkuvuoroja, mutta vain
Zinaida pystyi pysymään päätöksessään. Olen jo aikaisemmin sanonut,
että P. J. oli heiveröinen mies.

Bodil tuli, näki ja voitti hänet, vaikka hävisikin Zinaidalle. Mutta
Zinaida muodosti vähemmistön eikä hänen suhtautumisensa nuoreen
morsiameen merkinnyt enempää kuin edistyspuolue eduskunnassa. P.
J. antautui kyselemättä, harkitsematta, vieläpä pyytämättä, sillä
nuori pari ei suinkaan saapunut nöyränä isän siunausta rukoilemaan,
niinkuin nuoret parit tekivät vielä 58 vuotta sitten, vaan pikemminkin
hyväksymään apen ja hänen sukulaisensa. Hyvin ymmärrettävistä
syistä oli jo Kööpenhaminassa sovittu siitä, että Bodilin ammatti
unohdettaisiin tyystin — tyttö oli suostunut siihen liiankin hanakasti
— ja niin hän kävi huolellisesti kasvatetusta, vaikkakin köyhästä
perhetytöstä, mikä oli melko helppoa, koska hän osasi käyttäytyä
moitteettomasti ja pitää nenänsä pystyssä. Asiat tuntuivat Ilmarin
mielestä sujuvan vallan mainiosti.

_Naisten Oman Maailman_ ensimmäiset numerot saivat melko
hyvän vastaanoton. Ilmari oli apulaisekseen ottanut nuoren
helsinkiläisylioppilaan, joka osoittautui tehtäväänsä innostuneeksi
ja pystyväksi, ja ilmoitushankintakoneistokin toimi ainakin aluksi
erinomaisesti, kiitos lihavien provisionien. Eugénie de Montijo ja
hänen kaartinsa aktiivisuus ylitti kaikki odotukset eikä siitä ollut
muuta kuin hyvää sanottavana niin kauan kuin heidän toimintansa
rajoittui propagandaan ja joihinkin pikku pakinoihin uudessa
julkaisussa. Ilmari oli innostunut ja toiveikas ja P. J. myhäili
tyytyväisesti — ensi kertaa pitkiin aikoihin. Väinö Pitkänen ei puhunut
paljon, hymyili vain sfinksinhymyään ja lehteili julkaisua kakkulat
ilmeettöminä.

Pääkaupungin ja suurimpien maaseutukaupunkien sanomalehdissä
aloitettu rummutus ulotettiin vähitellen myös pikkulehtiin. Nielihän
se rahaa, mutta tuntui siitä olevan tuloksiakin. Tilauksia alkoi
kasaantua oikein suuriksi pinoiksi aikakauslehtikonttorin pöydille ja
teollisuuslaitokset alkoivat hieroa kauppaa suurista ilmoituksista.
_Naisten Oma Maailma_ alkoi herättää huomiota ja se merkitsi rahaa P.
J. Lumme ja Poika Oy:lle. Faktori Perkamo sanoi töitten lisääntymistä
valittelevalle alifaktori Jussille, että »kannattihan hyvän afian
vuokfi hiukan kärfiäkin» ja samasta syystä naputtivat konttorineitoset
omasta aloitteestaan ja napisematta lasku- ja kirjoituskoneitaan
tavallista vinhemmin. Ilmarin keksintö tuntui kuin tuntuikin puhaltavan
uutta elämää liikkeeseen.

Bodil Vang oli esitelty liikkeessä ja perheen lähimmille ystäville.
Varsinkin miesväki hyväksyi hänet yksimielisesti, ei vain hänen
sievän ulkonaisen olemuksensa vuoksi, vaan myöskin siksi että hän
oli ulkomaalainen. Milloinkas suomalainen voisi vastustaa mitään
ulkomaalaista? Ilmari röyhisteli rintaansa ja näytti nauttivan
omistusoikeudestaan häneen sitä enemmän, mitä syvemmän vaikutuksen hän
muihin miehiin teki. Sellaisia me »vahvemmat astiat» (mikä naurettava
nimitys) olemme. Ja melkein samalla tavalla röyhisteli isä Lumme, joka
päivä päivältä ihastui yhä enemmän tulevaan miniäänsä. Hänen oli jo
ihan vaikea pitää näppejään erossa Bodilista, joka ei muuten ollenkaan
pannut pahakseen pientä nipistystä poskesta tai isällistä läpsäystä
pyöreään takalistoon. Kun Ilmari kerran siitä hiukan närkästyi,
mutristi tyttö tyytymättömänä huuliaan ja sanoi, että hänestä oli niin
hauskaa, kun »häntä pidettiin hyvänä» ja että oli Ilmarin oma syy, jos
ukko sai siihen liiaksikin tilaisuutta ja aihetta, Ilmari itse kun muka
oli siinä suhteessa aivan luvattoman kohtuullinen.

Poika huomasi pian, että kahden isännän palveleminen tosiaan oli
työlästä hommaa. Ja kun Bodil Vang lopultakin oli hänen sydäntään
lähempänä kuin _Naisten Oma Maailma_, alkoi hän antaa innokkaalle
naiskaartilleen yhä vapaammat kädet. Akkaväkeä lappoi hänen
työhuoneeseensa jo aamusta alkaen ehdotuksineen ja avustuksineen.
Myöntyminen oli helpompaa kuin kieltäytyminen ja se säästi aikaakin:
Carmen Helke sai julkaistuksi ensimmäisen kirja-arvostelunsa ja
rouva-nimityksen esitaistelijoille luovutettiin palsta joka kolmannessa
numerossa. Ylioppilasnuorukainen jo pudisteli toisinaan päätään,
mutta mitä on ylioppilasnuorukainen tarmokkaan ja määrätietoisen
naiskomppanian rinnalla? Hyttysen puhallus.

Syyskuu oli lopullaan. Bodil oli ollut Suomessa jo kuukauden päivät ja
Zinaida-täti alkoi Pojalta urkkia, milloin morsian lähtisi takaisin,
vai lähtisikö ollenkaan. Ilmari ei voinut sanoa siihen mitään varmaa.
Hän oli levoton. Bodilin oli oikeastaan turha palata Kööpenhaminaan
lyhyeksi aikaa, kun ei hänellä kerran ollut siellä mitään tekemistä,
mutta haluttomalta tuntui tyttö avioliiton lukkoon lyömiseenkin. Oliko
sillä nyt niin kiirettä? Oli niin hauskaa olla kihloissa, vailla
edesvastuuta. Kaikki olivat niin ystävällisiä ja huomaavaisia, sai
huvitella mielin määrin ja niin edespäin.

Ilmari istui sekarotuisen kirjoituspöytänsä ääressä ja mietti naisen
merkillisyyttä. Kovin kauan ei Bodilia enää voitu pitää vieraana
tällä tavoin. Joko oli tästä lähdettävä kuulutuksille tai sitten oli
hänen, Ilmarin, hankittava niin paljon rahaa, että saattoi elättää
Bodilia kuukauden tai pari Kööpenhaminassa. Ukolta ei heruisi eikä
Zinaida-tädiltä. Vekselillä ehkä saisi, mutta isän tietoon sekin tulisi
ja millä sen sitten selittäisi...

Ovelle koputettiin.

— Sisään!

Huoneeseen astuivat Eugenia Montin—de Montijo ja Carmen Helke. Ilmari
pani pois pienen piippunsa ja nousi tervehtimään. Neiti Helkkeen
silmissä oli melkein himokas ilme hänen katsellessaan siniseen
sheviottiin verhottua salskeaa nuorukaista, mutta Eugenia-neitsyt,
jonka seksuaaliset intressit kulkeutuivat telepaattista tietä
henkimaailmaan, silmäili häntä asiallisesti ja kylmästi. Hänellä oli
kädessään koneellakirjoitettuja paperiliuskoja ja Ilmari katseli niitä
epäluuloisesti.

— Minä olen kirjoittanut artikkelisarjan spiritismin alalta, sanoi
neiti Montin istuuduttuaan — _Naisten Omaa Maailmaa_ varten.

— Hm, pani Ilmari. — Katsotaan.

— Katsotaan vain, mutta painetaan myös, sanoi neiti Montin.

Ilmari vääntelehti tuolillaan, siirteli korrehtuuriliuskoja ja kaatoi
mustepullon.

— Te kohtelette meitä, avustajianne, hiukan ynseästi, hymyili Carmen
Helke. — Ja kuitenkin me luonnollisesti tiedämme paraiten, mitä naiset
mieluimmin lukevat.

Neiti Montin laski käsikirjoituksensa pöydälle.

— Ensimmäinen artikkeli ehtii hyvin ensi numeroon. Enkä halua teidän
tekevän siihen sanottavia muutoksia. Minä tiedän, mistä kirjoitan.

Ilmari sormeili papereita sen näköisenä kuin olisi silitellyt
sammakkoa, ja koetti varovasti selittää, että _Naisten Oman Maailman_
tuli olla yleistajuinen, ettei se voinut ryhtyä ajamaan mitään
määrättyjä oppeja, että kaunokirjallinen aines nyt jo oli supistettu
mahdollisimman vähiin, lyhyesti, että hän ei halunnut tietää neiti
Montinin artikkeleista tuon taivaallista.

Kiivastuttiin. Carmen Helke auttoi neiti Montinia ajamaan asiaansa,
vaikka se ei olisi ollut ollenkaan tarpeellista, sillä hupsuuksistaan
huolimatta oli Eugenia-neiti kaikkea muuta kuin typerä eikä hänen
puheenlahjassaan ollut mitään toivomisen varaa. Poika joutui vähitellen
alakynteen ja kun hänen argumenttivarastonsa vihdoin loppui ja Bodilkin
soitti kesken rähäkän vaatien sulhastaan kahville Liisankaupungin
»Fazerille», menetti hän lopulta malttinsa ja unohti itsensä siinä
määrin, että iski nyrkkinsä pöytään.

— Saakeli, tekö tämän pisnessin hoidatte, vai minä?

Naiset vaikenivat kuin olisi heidän suunsa yhtäkkiä lukittu ja Ilmari
alkoi kiukkuisena ja häpeissään, vapisevin käsin, pyyhkiä hiestynyttä
otsaansa.

Lopulta neiti Montin nousi loukkaantuneen näköisenä.

— Te olette kovin nuori, herra Lumme, sanoi hän, — ja kovin epähieno.
Ritarillisuus ja kohteliaisuus ovat tyystin hävinneet. Tiedän kyllä,
että nykyisin on jo kultaus karissut hyveitten palkinnoista, mutta se
ei ole mikään syy, jonka vuoksi hyveistä pitäisi luopua. Minä...

— Maisteri Pitkänenkin, keskeytti Carmen Helke, — on sitä mieltä, että
on aivan nurinkurista pitää miehistä makua mittapuuna naisten julkaisua
arvostellessa. Teidän olisi enemmän kuunneltava meitä. Saisitte varsin
pian havaita, että se kannattaa. Ja sehän on teille pääasia.

— Maisteri Pitkäsen mielipiteet eivät tässä asiassa merkitse mitään,
murahti Ilmari ja päätti itsekseen puhua pari sanaa lemmestä Pitkäselle
ennenkuin lähtisi liikkeestä. — Julkaistaan juttu, jos suinkin voidaan.

Naiset nousivat.

— Minä tuon huomenna arvostelun Dreiserin »Amerikkalaisesta
murhenäytelmästä», sanoi Carmen Helke ovelta. — Hyvästi.

Ilmari vaipui voihkaisten tuoliinsa.

Mieliharmit tuntuvat olevan sangen hedelmällisiä. Ne lisääntyvät
nopeasti. Ei tarvittu muuta kuin yksi tuollainen herneenkokoinen —
seuraavassa tuokiossa niitä on jo säkillinen. Tuskin pääsi nytkään
Eugenia-neidon aiheuttama suuttumus lauhtumaan, kun jo faktori toi
syytä lisään kirjapainosta.

Hän astui huoneeseen paperipinkka kädessään ja istuutui pyytämättä
kirjoituspöydän vieressä olevaan tuoliin.

— Lefkirouva Filvanto, fe kauppiaf, kävi fiellä minun konttoriffani ja
vaati tätä _Naisten Omaan Maailmaan_.

Hän heitti paperitukun pöydälle.

— Hittoako ne sinne tulevat? puhisi Ilmari ärtyneesti. Hän tarttui
papereihin. Pitkä selonteko Alli Silvannon muoti- ja turkisliikkeestä.

— No, kaf kun tätä ei pitänyt edef näyttää täällä kuftannufpuolella.
Lehteen vain! kikersi Perkamo.

— Oo Herra, tule ja puserra, kähähti Ilmari hampaittensa välistä ja
kohotti teatraalisesti nyrkkinsä ja katseensa kattoa kohti. — Vie pois
tuo roska. Polta se! Hautaa! Tuki sillä sen akan kurkku, kun se tulee
kysymään, miksei sitä ole julkaistu!

Faktori katosi. Pitkän rupeaman istui Poika kuin halvautunut
tuolissaan. _Naisten Oma Maailma_ alkoi saada peloittavan pöpön hahmon,
joka suureni suurenemistaan, kunnes tuntui täyttävän koko huoneen ja
uhkaavan musertaa päätoimittaja-paran Jaggernautmassallaan. Mutta
sitten tuli hänen huumorintajunsa kuin pelastava enkeli ja kummitus
katosi vapauttavaan nauruun. Tuo naisten toimitushomma oli lopultakin
kuin parasta farssia. Pahusko tässä ottamaan sitä vakavalta kannalta.
Mutta Pitkänen ansaitsi luunapin.

Ilmari nousi, ojenteli käsivarsiaan ja lähti Pitkäsen huoneeseen. Hän
astui sisään mielenosoituksellisesti, koputtamatta, mutta pysähtyi
hämmästyneenä kynnykselle. Pitkänen käveli kuin vaappuva ankka
edestakaisin ja piteli molemmin käsin pakaroitaan.

— Mitä hiivatin cake-walkia sinä tanssit? hihkaisi Ilmari.

Pitkänen jatkoi naama tuskallisessa virneessä vaappumistaan.

— Äsken, voihki hän, — äsken, kun minun piti istuutua tuoliini,
luiskahti se alta pois. Ja lattialla oli lisäksi piirustusnasta —
piikki pystyssä tietysti. Oih!

— Synti saa aina palkkansa, sanoi Poika kolkolla äänellä. Hän otti
sohvalta vahakangastyynyn ja paiskasi sillä Pitkästä, niin että
tämän silmälasit olivat pudota. — He, pane tuo iskunvaimentaja
istuinkamaraisi alle, kehoitti hän, — ja koeta kuunnella rauhallisesti,
mitä minulla on sanottavana. Vai haetanko sinulle ensin vahvistusryypyn
maitokaupasta?

Pitkänen istuutui vaivalloisesti ja muljautti Ilmaria vihaisesti.

— Kuule sinä, Pitkänen, älä sekaannu _Naisten Oman Maailman_ asioihin,
sanoi Poika. — Sinä olet vihjaissut muutamille naisavustajistamme,
että he muka tietävät parhaiten, miten tuollaista lehteä toimitetaan.
Minulla on aivan tarpeeksi huolta tuosta lehdestä jo ennestäänkin. Jos
nuo akat nyt ovat saaneet päähänsä, että sinä olet puhunut vakavissasi,
menee kaikki piirileikiksi. Mitä sinä oikein tarkoitat?

— Hyvää vain, sanoi Pitkänen viattomasti ja veti kapeat huulensa
hymyyn. — Tahtoisin vain helpottaa sinun työtäsi.

Ilmari tuijotti häntä hetken ja irvisti.

— Kuule, Pitkänen, ottaen huomioon heikon selkäytimesi en voi odottaa
sinulta paljon, mutta en olisi kuitenkaan luullut sinua niin tyhmäksi,
että yrittäisit syöttää minulle tuollaista.

— No, sitten se oli pelkkää pirullisuutta, sanoi Pitkänen edelleenkin
hymyillen.

Poika paiskasi oven kiinni, niin että seinät tärähtivät.

Hän oli omaan huoneeseensa astuessaan uudelleen huolestunut eikä hänen
huumorintajunsa auttanut tällä kertaa yhtään. Mitä hautoi Pitkänen?
Sillä jotakin hänellä oli tekeillä — sitä oli Ilmari aavistellut jo
siitä lähtien kuin palasi ulkomaanmatkaltaan, ja nyt hän oli siitä
varma. Olisi aivan turhaa pyytää Pitkästä lyömään korttejaan pöytään.
Se mies oli kiero kuin korkkiruuvi.

Poika sytytti piippunsa ja nosti jalkansa nojatuoliin. Hän oli pannut
myllyn pyörimään, mutta se ei tuntunut olevankaan niin yksinkertainen
kapine kuin miltä puusta katsoen näytti.

Pystyisikö hän sitä hoitamaan?

Kas, siinä kysymys...

Hän tarttui puhelinkampiin ja soitti Bodilille sekä ilmoitti kuivasti,
ettei nyt ehtinyt kahville. Piste. Sitten hän pyysi kirjapainosta
kaikki _Naisten Oman Maailman_ seuraavan numeron korrehtuurit ja
syventyi järjestelemään lehden sisältöä.




VI luku

P. J. LUMME JA NAINEN


Bodil Vangissa oli jokin selittämätön »je ne sais quoi», jota
tavallisen miehen oli vaikea vastustaa. Katseltuaan muutamia viikkoja
hänen pehmeää, notkeaa olemustaan alkoi Pietari Johannes tuntea
jonkinlaisia pyörrytyksen oireita hänen läheisyyteensä joutuessaan. Hän
ei yhtään enää ihmetellyt Ilmarin rakastumista. Bodilin naiselliset
vaistot taas selvittivät tytölle sangen pian, »mitä kello oli
lyönyt», eikä hänellä totta puhuen ollut mitään asiain kehittymistä
vastaan. Hän ei ollenkaan paheksinut ukon pikku hyväilyjä, vaan
vastasi niihin päinvastoin rohkaisevalla hymyllä, mikä puolestaan
pani P. J:n makuuhuoneensa yksinäisyydessä tarkastelemaan peilissä
keruubinnaamaansa, jopa harrastamaan jonkinlaista kotitekoista
aamuvoimisteluakin. Ilmari oli huomaavinaan, että isä alkoi käyttää
kirkkaammanvärisiä kravatteja kuin ennen ja että hänen housunsa
nykyisin olivat aina moitteettomasti prässätyt, mutta syytä tähän hän
ei osannut aavistaa eikä siitä paljon välittänytkään. Hänellä oli
näihin aikoihin aivan tarpeeksi ajattelemista muutenkin.

Tullessaan eräänä iltana kotiin liikkeestä, missä oli viipynyt
ylityössä, kuuli hän riisuessaan päällystakkiaan eteisessä
grammofonin soittoa isänsä työhuoneesta. Hetken hän seisoi aivan
liikkumattomana, mutta tassutteli sitten hiljaa ovelle ja kumartui
tirkistämään avaimenreiästä. Siitä ei kuitenkaan saattanut nähdä yhtään
mitään. Poika suoristautui ja aikoi jo aukaista oven, mutta luopui
aikomuksestaan ja painoi korvansa ovea vasten.

    Das muss ein Stück vom Himmel sein,
    Wien und der Wein, Wien und der Wein...

lauloi grammofoni. Poika oli tuon naukuvan tenorin ohella kuulevinaan
matalaa mutinaa, mutta vasta kun neula nostettiin levyltä, erotti hän
sanoja. Isä siellä melskasi huonoa ruotsiaan.

— Eihän minun pikku tyttöni vihainen ole, eihän... Ilmari on pentu...
Ota nyt pieni tippa vielä — madeiraahan se vain on. Sinulla on sitten
niin kaunis tukka, etten ole kauniimpaa nähnyt. Jos minä olisin
kaksikymmentä, ei kun kymmenen — taikka viisikin vuotta nuorempi, niin
löisin pojan laudalta... anna nyt kun appiukko hiukan pusii tuosta
korvan juuresta... Mitäs turhia hermostut, ei hän vielä tule ainakaan
kahteen tuntiin. Antaa pojanjolpin puskea vain, se tekee hänelle niin
äärettömän hyvää. Kyllä sinulla on sitten pehmeät ja silkinhienot
käsivarret. Ja nuo suupielet, ne sitten ovat niin houkuttelevat, että —

Ilmari ei voinut hillitä itseään kauempaa. Hän kiskaisi oven auki.

Ukko istui Bodilin vieressä leveällä sohvalla. Kummankin posket
punoittivat. Turkkilaistyylisellä tupakkapöydällä heidän edessään oli
madeirapullo, kaksi tyhjää lasia ja savukkeita. Molemmat olivat yhtä
syyllisen näköisiä kuin aikoinaan paratiisin omenavarkaat.

— Jakakaa nyt onnestanne hiukan minullekin, sanoi Ilmari pilkallinen
hymy huulillaan ja istuutui kirjoitustuoliin.

Mutta P. J. ja Bodil olivat niin häkeltyneitä, ettei kumpikaan saanut
sanaa suustaan.

— Me — mme, änkytti P. J. — pidämme vain hiukan hauskaa... juhlitaan
hiukan... kun m-meillä oli vähän ikävä...

Ilmarin kiukku katosi. Nuo raukat olivat niin noloja, että heitä
tuskin sieti katsoa. Bodil nousi, otti pöydältä savukkeen, pudotti sen
tuhkakuppiin ja alkoi selailla levyjä. Kukaan ei puhunut mitään pitkään
toviin.

— Riittäisi se vähempikin hellyys teidän välillänne, sanoi Poika
vihdoin kevyesti, vaikka hänellä olikin paha olla. Isäänsä hän ei
ihmetellyt, mutta Bodilista oli yhtäkkiä sukeutunut probleema. Tunsiko
hän loppujen lopuksi tuota tyttöä hituistakaan? — Vai mitä? lisäsi hän
Bodiliin kääntyen, kun ei kumpikaan vastannut.

Tyttö vaikeni.

— Et lausu mielipidettäsi, jatkoi Ilmari, ja nyt hänen äänensä oli
selvästi ivallinen. — Johtuuko se siitä, ettet itsekään pidä sitä
minkään arvoisena, vai eikö suusi toimi?

— Älä nyt rupea turhasta riitelemään, mutisi P. J. — Totta kai vanha
isä nyt tuon verran saa pitää miniäänsä hyvänä. Pari lasillista
madeiraa ja hiukan musiikkia — kotona lisäksi.

— Hempeämielisen hörönlörön säestyksellä, täydensi Ilmari. — No,
koetetaan panna viinin tilille. Kaatakaapa minullekin lasillinen.

Tunnelma keveni. Juotuaan lasillisen vakuutti Poika itselleen, ettei
tässä oikeastaan ollut mitään syytä suuttua. Mutta senverran apen ja
miniän tête-à-tête kuitenkin vaikutti, että hän tästälähin alkoi pitää
heitä hieman silmällä.

Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän yllätti heidät uudelleen. Tällä
kertaa kustannusliikkeessä. Bodil oli pistäytynyt häntä katsomassa
ilman mitään varsinaista »asiaa» ja sanoi lähtiessään kurkistavansa
isä Lumpeenkin huoneeseen. Neljännestuntia myöhemmin meni Ilmari eräs
käsikirjoitus kainalossaan isänsä puheille ja astui tapansa mukaan
koputtamatta huoneeseen. Ukko ja Bodil seisoivat kirjakaapin vieressä
ja ukon käsi oli tytön vyötäisillä. Tälläkin kertaa lehahtivat molemmat
tummanpunaisiksi ja syyllisyydentunne sai heidän kasvonsa sekä surkean
että koomillisen näköisiksi. Tyttö riensi ottamaan käsilaukkunsa
pöydältä ja sanoi hermostuneesti:

— Ei, nyt minä lähden — taidan mennä suoraan kotiin, makuulle. Päätäni
hiukan kivistää.

— Se on oikein, sanoi Poika ja hänen huulillaan oli ruma virnistys. —
Mene kotiin vain — päästämään virkistävä, pieni itku...

Ja kun tyttö oli sulkenut oven jäljessään, kärähti hän isälleen:

— Osaat sinä, faija, totisesti järjestää asiasi. Saat nauttia
mormoonivanhimman iloista tarvitsematta kasvattaa itsellesi täysipartaa
tai asua Salt Lake Cityssä. Kuinka pitkälle sinä aiot vikitellä
morsiameni?

— Älä puhu törkeyksiä, yritti P. J. — Totta nyt tuon verran voi vanha
mies poikansa vaimoa sormeilla. Sitäpaitsi — mikä hemmetin mormooni
minä olen? Leskimies ja...

— Oho, joko asiat ovat niin pitkällä? Mikäkö mormooni? Kyllä minä sinun
suhteesi tiedän...

— Äh!

— Ähpä äh! Sanon suoraan, etten pidä tuollaisesta. Ellet saa pidettyä
sormiasi irti Bodilista, saa hän minun puolestani lähteä vaikka
huomispäivänä eikä hänen tarvitse jättää minulle edes osoitettaan.

Pietari Johannes yritti tulistua hänkin.

— Älä rupea hävyttömäksi, poika. Tavallaan on kylläkin imartelevaa,
että voit olla mustasukkainen isällesi, mutta tiedät itsekin, ettei
siihen ole syytä. Ja tämä riittää tästä asiasta. Mene matkoihisi.

Ilmari pyörähti kannoillaan. Olisiko hän sittenkin erehtynyt?

* * *

Eräänä harvinaisen kauniina syyssunnuntaina istui Väinö Pitkänen
Rantapuistikossa tuijotellen leveälle joelle, jolla pieni hinaaja
kiskoi kymmentä lautalastissa olevaa lotjaa hitaasti eteenpäin. Hän
ei nähnyt mitään kauneudesta ympärillään, viimeisiä syksyn kukkia
ja lehtipuitten liekehtivää värisinfoniaa, nurmikkoa peittävää
kromikeltaista ja viininpunaista lehtivaippaa. Hän mietti.

Hänen suunnitelmansa Ilmarin nujertamiseksi eivät toistaiseksi olleet
sujuneet kalkyylien mukaan. Tosin hän oli onnistunut vaikeuttamaan
Pojan työtä jossakin määrin yllyttämällä naisavustajia häntä vastaan,
mutta siinäpä olikin melkein kaikki. Tuo kirottu lehti tuntui
»lyöneen itsensä läpi» oikein loistavasti ja ukko puhui pojastaan jo
jonkinlaisella arvonannolla. Jos kaikki kehittyisi yhtä suotuisasti
edelleen, olisi Pitkäsen piankin väistyttävä syrjään — ja mihin sitä
sitten joutuisi? Nykyään ei kunnollista paikkaa saanut niinkään
helposti.

Kaiken kukkuraksi hän, Pitkänen, oli rakastunut. Ja lisäksi
onnettomasti kahdessakin mielessä. Tyttö nimittäin oli köyhä kuin
kirkonrotta, pelkkä P. J. Lumpeen konttorineito, eikä tuntunut
erikoisen ihastuneelta Pitkäsen huomaavaisuuteen. Ja tapaus oli vakava:
Pitkänen ei ainakaan vielä uneksinutkaan muunlaisesta suhteesta kuin
kristillisestä avioliitosta. Tytön pään hän kyllä arveli saavansa
käännetyksi kärsivällisyydellä ja hyvyydellä, mutta kannattiko sitä
tehdä nyt näin kriitillisenä aikana? Millä tytön elättäisi, jos tässä
yhtäkkiä joutuisi paikattomaksi? Sitäpaitsi oli Sirkka Paasio niin
järkevä, ettei »tyhjän» miehen vaimoksi rupeaisikaan.

Pitkänen kynsi pikkuista leukaansa ja naputteli luisevia polviaan.
Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti Bodil Vang, Pojan tanskalainen
morsian.

Pitkänen oli tavannut hänet useita kertoja sekä liikkeessä että
Lumpeitten päivälliskutsuilla ja tarkkasilmäisenä psykologina hän
piankin oli päässyt tytöstä selville. Hän oli synnynnäinen koketti,
tunteeton ja tarkasti laskeva, eikä hänen pintakiilloituksensa suinkaan
pettänyt Väinö Pitkästä. Rakastunut Ilmari oli tietysti sokea kuin
pöllö, ja mitä Pietari Johannekseen tuli — no niin, P. J. oli P. J.

Juuri se seikka, että Bodil Vangin tapaiselle nuorelle naiselle
avioliitto ennenkaikkea on afääri, jossa tunteet merkitsevät kovin
vähän, pani uuden ajatuksen sikiämään Pitkäsen aivoissa. Hän oli
huomannut ukon katselevan tulevaa miniäänsä osapuilleen samalla
tavalla kuin pikkupoika katselee konditorian näyteikkunaa, ja miniän
kannalta taas ukko tietysti olisi parempi afääri kuin poika, varsinkin
senjälkeen kuin Pitkänen saisi hänelle selitetyksi hiukan asioita. Viis
siitä, syntyisikö siitä naimiskauppaa, vai eikö — joka tapauksessa
muodostuisi erinäisiä komplikatioita, jotka todennäköisesti — niin,
varmastikin — edesauttaisivat Pojan luhistumista.

Pitkänen napsautteli sormiaan ja vihelsi. Jo huomenna hän alkaisi
jaella uuden pelin kortteja. Siinä pelissä hän itse ei häviäisi mitään,
mutta hyvin helposti hän voisi voittaa kaikki.

* * *

Zinaida Lumme oli suorasukainen sielu. Diplomatia oli hänelle
tuntematon käsite ja kohteliaisuutta hän piti ylellisyystavarana,
jota tosin saattoi käyttää, mutta joka ei millään tavalla ollut
välttämättömyyksiin kuuluvaa. Niinpä hän eräänä päivänä lounasta
syötäessä paukahduttikin:

— Eräät ihmiset eivät tunnu ollenkaan tajuavan, että
vieraanvaraisuudellakin on rajansa.

P. J. ja Poika, jotka tunsivat hänen puhetapansa ymmärsivät heti, mistä
oli kysymys. He katsoivat kumpikin häntä moittivasti, mutta eivät
puhuneet mitään.

Sensijaan Bodil naurahti ja huomautti:

— Se on aivan totta. Sen huomion saattaa usein tehdä esimerkiksi juuri
suomalaisten perhekutsuissa.

Zinaida oli hetken ääneti. Hänen harmaisiin silmiinsä tuli kylmä kiilto
ja suu näytti ohuelta viivalta kireissä kasvoissa.

— Milloinka sinä lähdet kotiin? kysyi hän yhtäkkiä.

Poika kirosi hiljaa ja isä Lumme katsoi säikähtyneenä sisarestaan
Bodiliin, joka hämmästyneen näköisenä tuijotti Zinaidaa.

Mutta Bodil ei ollut niitä, jotka kauan ovat vastausta vailla. Hän
pyöräytti tummia silmiään, viskasi päänsä takakenoon ja purskahti
nauruun.

— Kotiin? Hyvät ihmiset, mistä minä tietäisin? Sellaiset profeetat
ja profetissat, jotka olivat lähempiä tuttuja Jumalan kanssa ja
tiesivät ennalta hänen aivoituksensa, ovat maanneet haudoissaan jo
vuosituhansia. Osaanhan minä rakentaa »onnenpöydän» korteista, ja jos
siinä sitten joutuu ristikuutonen pataässän viereen ja herttarouva
vastapäätä ruutukuningasta, niin matkaahan se voi merkitä yhtä hyvin
kuin jotakin muutakin, mutta päivämäärä siitä ei kuitenkaan selviä. Ei,
täti hyvä, en minä voi tietää, milloin minä matkustan.

— Julki jumalatonta, kihisi Zinaida ja nousi mielenosoituksellisesti
kesken kyljyksen ja vihreitten papujen.

Hetken vallitsi huoneessa tuskastuttava hiljaisuus. Sitten mumisi
Ilmari:

— Älä välitä tädistä.

Bodilin leuka alkoi väristä. Ilmari tunsi oireet ja vääntelehti
tuolillaan. Nyt seuraisi pikkuisen pitsinenäliinan esiinotto,
sitten muutama nyyhkytys, pari koristeellista kyyneltä ja lopuksi
sanatulva, jossa ei olisi enempää päätä kuin häntääkään. Pojalla oli
totisesti murheita tarpeeksi ilman tällaisia kohtauksiakin. Hän ei
yksinkertaisesti jaksanut.

P. J. rummutteli pöytää sormillaan, leikitteli haarukallaan ja ryki.
Hänen oli vaikea sanoa mitään. Hän ei uskaltanut pahoittaa Zinaidan
mieltä moitteella eikä tahtonut pahoittaa pikku Bodilin mieltä
puolustamalla sisartaan.

Zinaida, joka oli hetken seissyt ikkunan luona, kääntyi kuullessaan
ensimmäiset nyyhkytykset, ja paukautti:

— Ei kenenkään tarvitsekaan välittää tädistä, mutta täti välittää
teistä kaikista, niin kauan kuin se on tarpeellista. Ja se on
tarpeellista siihen asti kuin Bodil on joko kotonaan Tanskassa taas,
tai naimisissa — joko isän tai pojan kanssa!

Sanoi ja poistui huoneesta.

Pöydän ääressä istujat tuijottivat toisiaan pyörein silmin ja morsiamen
nyyhkytykset katkesivat kuin veitsellä leikaten.

— Mi-mitä hän tarkoittaa? änkytti hän.

Mutta siihen ei kukaan uskaltanut vastata.

* * *

Zinaidan käytös lounaalla kiusasi Pietari Johannesta koko päivän.
Liikkeessä soivat kesken kiireitäkin hänen korvissaan sanat:
»naimisissa joko isän tai pojan kanssa». Ne panivat veren omituisesti
kuumottamaan hänen suonissaan ja sydämen ikäänkuin paisumaan. Ne
ilmestyivät mustina kirjaimina valkoiselle paperille hänen eteensä.
Herra jestas, eihän kuusikuudettavuotias mies vielä ole mikään
ikäloppu...

P. J. ei saanut rauhaa. Päivällispöydässä hän oli hermostuttava
kuin pahankurinen koulupoika ja iltateen jälkeen hän tuntui saaneen
ruumiinsa täyteen muurahaisia. Zinaida pysyi vallan tuppisuuna. Poika
ja Bodil lähtivät omalle taholleen.

Maatamenon aikana ei Pietari Johannes enää pysynyt piirustuksissaan.
Hän viskasi tuolin selkänojalle heittämänsä takin uudelleen
hartioilleen ja meni Zinaidan huoneeseen.

Sisaren oven ulkopuolella hän ovelasti järjesti kasvonsa murheellisiin
ryppyihin, koputti sitten kainosti ja pujahti huoneeseen kuultuaan
Zinaidan hieman ihmettelevän kutsun.

Zinaida istui peilin ääressä vaaleanpunainen flanellinuttu yllään ja
muutamia hiusneuloja hampaittensa välissä. Hän tuijotti veljeään kulmat
koholla.

— Siina, sanoi P. J. surullisella äänellä, — minkävuoksi sinä loukkaat
ihmisiä aiheettomasti?

— Suoraa ja rehellistä puhetta ei tarvitse pitää loukkauksena, vastasi
Zinaida ja pudotti neulat suustaan.

— Sinä loukkasit meitä kaikkia, intti P. J. yhäti lampaan äänellä. —
Mitä sinä sillä tarkoitit, että Bodil voisi mennä naimisiin joko isän
tai pojan kanssa? Sellaiseen sinulla ei ollut mitään aihetta.

Zinaida hymyili. Totisesti, hän hymyili.

— Kuule, sanoi hän sitten. — Minulla on silmät ja korvat ja terve
järki. Ja sinä olet aivan naimakelpoinen vielä, senkin tekopyhä vanha
pukki! Mene nukkumaan!

P. J. pakeni omaan huoneeseensa. Hän salpasi oven, meni peilin luo ja
sipaisi rusottavia poskiaan.

Hetken kuluttua hän hörähti nauruun.

— Sitä minäkin, sanoi hän. — Sitä minäkin.




VII luku

PITKÄNEN JÄRJESTELEE ASIOITA


Kun mestari Olof Kexél aikoinaan kirjoitteli komediojaan — noita
älykkäitä salaatteja, jotka ovat puoleksi Molièren jälkeisen ajan
tapakuvauksia koomillisine ja usein sangen satiirisesti leikattuine
tyyppeineen, puoleksi englantilaisen koulun hentomielis-moralisoivaa
porvarisdraamaa — tuli hän luoneeksi vallan mainion olennon, jonka
nimi on kapteeni Puff. Tämä typerä ja satumaisen suulas herra olisi
erinomaisesti sopinut eläinlääkäri Verneri Lumpeen isoisän isäksi.
Jos tunnette kapteeni Puffin, tunnette myös Verneri Lumpeen. Ellette
— mutta minä en voi ryhtyä kopioimaan tähän Kexéliä. Tarkemmasta
luonteenkuvauksesta on siis luovuttava.

Tämä Verneri-veli sattui olemaan aika hyvissä väleissä Väinö Pitkäsen
kanssa, sillä hän epäili Pietari Johannesta eikä suinkaan kainostellut
vakoilla liikkeen asioita Pitkäsen välityksellä, saadakseen veljensä
kiinni jostakin konnuudesta tai ainakin voidakseen huolehtia siitä,
että hänen osakkeensa tuottivat mahdollisimman suuren koron. Kun
nyt Pitkänen alkoi »jaella korttejaan» huomasi hän heti Vernerin
mahdollisuudet ja kutsui tämän pieneen istuntoon Kerholle. Verneri
katsoi karsaasti _Naisten Omaa Maailmaa_ ja Ilmaria, ergo: Verneri
ei uskonut naisten julkaisun menestykseen eikä toivonut Ilmarin
menestystä. Verneri oli myös paremmin tuttu neiti Bodil Vangin kanssa
kuin hän, Pitkänen, ja saattoi sekä tehokkaammin että uskottavammin
tehdä tälle nuorelle naiselle selviksi eräitä asioita. Päästyään
Vernerin kanssa täydelliseen yksimielisyyteen riensi Pitkänen neiti
Eugenia Montinin, _recte_ de Montijo, puheille ja ilmaisi saaneensa
vastustamattoman halun tutustua spiritismiin.

Mutta käsitelkäämme asiat järjestyksessä.

Eräänä iltapäivänä, hiukan Lumpeitten lounaspöydässä sattuneen
kohtauksen jälkeen, maleksi Verneri tärkeän, mutta laiskan näköisenä
veljensä asuntoon ja tiedusteli, oliko P. J. kotona.

— Ei, sanoi Zinaida-sisar vähän ihmeissään, — tiedäthän sinä, että hän
tähän aikaan on liikkeessä.

— Hm, niinpä kyllä, aivan oikein, huomasi Verneri, — mutta väliäpä
sillä. Lähdin vain hiukan jaloittelemaan, toisin sanoen haukkaamaan
raitista ilmaa, kun sitä siunattua aikaakin on, niin että... hm, kaipa
sinä kupillisen kahvia saat aikaan?

Hän riisui päällystakkinsa, ripusti sen naulakkoon, heitti hattunsa
pienelle pöydälle, paiskasi isolla kämmenellään Zinaidaa hartioille
ja saapasteli arkihuoneeseen. Zinaida kohautti olkapäitään ja poistui
keittiöön.

Arkihuoneessa istui Bodil Vang suuressa nojatuolissa ikävystyneen
näköisenä, joku ruotsalainen kuvalehti polvillaan.

— No, mutta, paasasi Verneri pysähtyen hänen eteensä ja levittäen
kätensä, — no mutta, mitä minun vanhat silmäni näkevät? Pikku Bodil!
Galilean ruusu ja Libanonin lilja — vai oliko se päinvastoin... minä
joskus sekoitan paikannimet — ja ihan yksin lisäksi! Enpä voinut
aavistaakaan tapaavani sinua täällä Ilmarin poissaollessa (hän iski
silmää) ja vanhan Siinan kotonaollessa. Muis, muis!

Hän istuutui toiseen nojatuoliin tytön viereen ja taputti hänen kättään.

Bodilia hiukan hämmästytti Verneri-sedän joviaalisuus, mutta hän tyytyi
vain hymyilemään.

— Poikkesin saamaan kupin kuumaa ja pelkäsin joutuvani nauttimaan
sen vanhan Siinan kanssa kahden, mutta paremminpas kävi. Tosiaan
iloinen yllätys (mikä oli yhtä kaukana totuudesta kuin Allahabad on
illallisesta). Eipä se Ilmarikaan osaa huolehtia sinun hauskuudestasi
ollenkaan. Antaa nyt pikkuisen istua täällä ikävissään sensijaan, että
hankkisi hänelle hauskaa seuraa tai olisi itse seurana, kuljettaisi
kävelyllä ja —

— Mutta, setä, Ilmarihan on päivisin työssä.

— Oo samperi, vai työssä? Se poika ei ole koskaan tiennyt, millä
tavalla työ-sana kirjoitetaankaan. Hänellä olisi varsin mainiosti
enemmän aikaa sinulle nyt, kun olet täällä lyhyellä käynnillä, mutta
eiväthän ne tämänpäivän sulhaset ole sellaisia kuin siihen aikaan,
jolloin minäkin kävin kosiomatkoilla.

Verneri puhua pölpötti ja Bodil kuunteli. Hänelle selvitettiin
koko Lumpeitten sukupuu hyvine ja huonoine vesoineen ja näistä
viimemainituista sai varsinkin nuorin osakseen sekä perinpohjaisen että
värikkään kuvauksen. Zinaida tuli hetken kuluttua kahvitarjottimineen,
mutta hän ei viipynyt huoneessa kovinkaan kauan, sillä eipä edes
hän saanut puheenvuoroa siinä seurassa, missä Verneri viljeli
seurustelutaitoaan.

— Katsos, sanoi Verneri ja ryhtyi taas taputelemaan Bodilin kättä,
mikä ei tytöstä tuntunut olevan ollenkaan vastenmielistä, — katsos,
Ilmari on nyt kerta kaikkiaan ja valitettavasti tuollainen hemmoiteltu
pojanjolppi, jota ei kukaan ole koskaan uskaltanut ottaa vakavalta
kannalta, enkä ymmärrä, miten liikkeen käy, kun me muut kerran
ummistamme silmämme. En suinkaan haluaisi peloittaa sinua, kultaseni,
mutta epäilenpä, jaksatko sinä lopultakaan kestää hänen rinnallaan
avioliiton iljanteisella, vai okaisellako sanotaan, polulla, niin
reipas kuin oletkin. En sano, että Ilmari olisi tyhmä, vaikkei hänelle
olekaan siunattu älyä siinä määrin kuin esimerkiksi meille vanhemmille
Lumpeille, mutta hän on hirveän huikentelevainen — hm hm — enkä mene
takaamaan, että hän pysyisi uskollisenakaan... Katsos, vaikka olenkin
hänen setänsä, niin haluan sinun tietävän myös hänen suuret vikansa.
Katsos, rehellisyys on aina ollut minun suurimpia avujani; minä olen
aina oivaltanut, että rehellisyys maan perii, kuten Aristofanes sanoo
— ja mihinkäs minä jouduinkaan? Avioliitto on vakava askel, filosofeja
siteeratakseni, vaikka avioliittoon nykyisin usein mennäänkin yhtä
kevytmielisesti kuin johonkin sirkusnäytäntöön. Sinun sietää harkita
asiaa hyvin tarkoin, ennenkuin lopullisesti siihen antaudut. Sääli
sanoa, sääli sanoa, mutta Ilmari on huono afääri...

Tyttö oli tuskin käsittänyt puoliakaan hänen puhetulvastaan, mutta
nuo viimeiset sanat hän ymmärsi erinomaisen hyvin. Hän oli itsekin
alkanut viime aikoina epäillä, että Ilmari oli huono afääri. Siihen
viittasi muitten ihmisten suhtautuminen Poikaan, siihen viittasi tämän
taloudellinen riippuvaisuus isästään... Vai — koetettiinkohan Ilmaria
vain saada eroon hänestä — Bodilista?

— Minulla on — minulla on ollut hyvä käsitys Ilmarista, sanoi hän
koettaen heikosti puolustaa sulhastaan.

Verneri oli koonnut ilmaa keuhkoihinsa ja ratkesi uuteen vuolauteen.

Bodil katseli häntä viekkaasti altakulmin ja kun Verneri taas pysähtyi
haukkomaan henkeään, kysyi hän nenäkkään leikillisesti:

— Olisiko sitten Ilmarin pappa parempi afääri?

Hetken tuijotti Verneri häntä kuin halvauksen saanut, mutta sitten
levisi hänen suunsa toisesta korvasta toiseen.

— No, tottakkai!

He nauroivat molemmat makeasti.

Ja nyt alkoi Verneri tuoda esille P. J:n hyviä puolia ja siinä ohella
myös omiaan yhtä suurella antaumuksella kuin äsken oli päivitellyt
Poikaa.

Tuntia myöhemmin kotiutui Lumme senior. Silloin oli Bodil niin uupunut
Verneri-sedän kaunopuheisuudesta, että tuskin jaksoi sanoa hänelle
hyvästi, kun hän lopultakin poistui. Mutta sisimmässään hän oli
Vernerille kiitollinen. Hän antoi katseensa puhua puolestaan.

* * *

Tutkittuaan viikon päivät spiritismiä neiti Montinin kanssa oli Väinö
Pitkänen jo sikäli salaisuuksista perillä, että kykeni ottamaan
»ymmärtämyksellä» ja asiantuntemuksella osaa vaikeisiinkin kokeiluihin.
Hän oli vallan mainio psykogrammien selittäjä ja tulkitsi taitavasti
hämärimmätkin viestit. Lopulta keskityttiin materialisoimistehtäviin,
koska neiti Montin uskoi sitä tietä paraiten pääsevänsä seuraamaan
sukujuuriaan yhä syvemmälle.

Eräänä päivänä hän sitten taas, suurella hälinällä tulla kolisi Ilmarin
toimistohuoneeseen, kädessään tuore käsikirjoituskäärö. Ilmari tervehti
häntä hermostuneesti ja sytytti savukkeen.

— Tässä on teille oikein makupala _Naisten Omaan Maailmaan_, henkäisi
Eugenia-neiti heilauttaen kääröä.

— Koetetaan niellä, lupasi Ilmari ja aikoi panna paperit tarkastamatta
syrjään.

— Katsokaa nyt sitä sentään hiukan, nuori jumala, veikisteli neiti
Montin. Pojasta hän muistutti tällä hetkellä leikillistä sarvikuonoa.

Ilmari aukaisi käärön haluttomasti. Kuusi tai seitsemän liuskaa
Eugenia-neidin täsmällistä käsialaa, otsakkeena:

RANSKAN VIIMEINEN KEISARINNA KUNINGATAR NEFRETITIN JÄLKELÄINEN.

— Mitäs sanotte? ylpisteli neiti Montin. — Minunkin esiäitini oli siis
egyptiläinen kuningatar. Minä aionkin mennä täältä suoraan kirjapainoon
tilaamaan uusia nimikortteja siltä sammaltavalta faktorilta. Eugénie
Nefretiti de Montijo.

— Wonderful! huudahti Poika ja hymyili mielettömästi. — Mutta tätä
saakelin sulfaattiselluloosaa minä en julkaise, ettäs sen tiedätte.

Hän nousi ja alkoi tukkaansa repien harppoa ympäri huonetta.

— Noin nuori ja noin hermostunut, mumisi Eugenia-neiti päätään
pudistellen. — Rauhoittukaa nyt, nuori Apollo. Tuo minun kirjoitukseni
on lehtemme ensi numerossa ja sillä hyvä. Maisteri Pitkänen on lukenut
sen — hän on vallan suurenmoinen spiritisti — ja hänen mielestään
se on arvokkain juttu, mitä koko aikakausilehdistössämme vielä on
julkaistu. Se tulee herättämään huomiota ympäri maailman. Uusia uria
historiantutkimukselle. Autenttisia todistuskappaleita, nähkääs.
Tiedemiehet iskevät siihen kuin koirat luuhun. Minä —

— Juu, juu, anteeksi, kyllä minä, keskeytti Ilmari ja lysähti
murtuneena tuoliinsa. — Jos Pitkänen on sen hyväksynyt, niin tietysti
se on hyvä. Minulla on nyt hirveän kiire. Luen jutun kokonaisuudessaan
tänään illalla.

Neiti Montin lähti. Ilmari istui aivan lamautuneena paikallaan. Hän ei
jaksanut lähteä kuristamaan Pitkästä kuoliaaksi, vaikka se ilmeisesti
olisikin ollut viisain teko, mihin hän tällä haavaa saattaisi ryhtyä.
Hän ymmärsi nyt selvästi, mitä peliä Pitkänen pelasi. Jos hän menisi
puhumaan isälleen, käskisi tämä hänen painua hiiden pisaan. Jos hän
vaatisi ja saisi johtokunnan koolle, käskisi tämä hänet ehkä takaisin
hiiden pisasta, mutta lähettäisi hänet hornan tuuttiin.

Puhelin soi. Siellä oli faktori, joka ihmetteli neiti Montinin
uutta käyntikorttitilausta. Perkamo pelkäsi kirjapainon joutuvan
»ikävyykfiin, jof tuolle hullulle vanhallepiialle painettiin
kaikenmaailman väärennykfiä.»

— Mitä sinä tarkoitat? ärisi Poika.

— No, helkkariffa, fehän voi käyttää näitä vääriä nimikortteja vaikka
minkälaifiin hämäräperäifiin tarkoitukfiin.

— Ei se niillä voi puijata muita kuin henkimaailman olentoja, vakuutti
Ilmari. — Paina pois vain ja ota hirveä hinta.

Hän alkoi taas harppoa huoneessaan edestakaisin, pysähtyi välillä ja
mietti, menisikö iskemään Pitkäsen tajuttomaksi, mutta luopui sitten
tästäkin aikeesta. Yhtäkkiä hän palasi paikalleen pöydän ääreen ja
soitti konttoriin:

— Lähettäkää joku juoksupojista tänne, heti!

Juoksupoika tuli ja tapasi Ilmari-herran nauraa kukertelemassa tyhjälle.

— Tulehan tänne lähemmäksi, kehoitti Ilmari. — Kuules nyt, Oski, oletko
sinä koskaan varastanut?

— En, sanoi poika pelästyneen näköisenä.

— No, voisitko sinä ylimalkaan varastaa?

— En! Vastaus oli jyrkkä.

— Vai niin. Se on kovasti ikävää, sillä minä olisin juuri nyt tarvinnut
varasta.

Poika tuijotti häntä kuin mielipuolta.

— Kuule, Oski, sanoi Ilmari houkuttelevalla äänellä, — jos minä
antaisin sinulle kaksikymmentä markkaa vaivoistasi ja lupaisin, ettet
koskaan joudu kiinni, tahi että otan vastuun niskoilleni, jos joutuisit
kiikkiin, niin etkö sittenkään suostuisi?

Oski siirteli levottomana jalkojaan ja katseli seiniä.

— En mä tierä!

— Ahaa, kova sydämesi heltyy. Kuule nyt — näethän tämän
käsikirjoituksen? Sinun pitäisi ensi lauantaina, minun ollessani
lounaalla, ottaa tämä käärö ja viedä se pois. Vohkia se
yksinkertaisesti, tältä pöydältä. Vie se kotiisi W.C.-paperiksi tai
polta se tai anna kissalle, ykskaikki, kunhan vain varastat sen.
Ymmärrätkös? Ensi lauantaina — tästä pöydänkulmalta.

— Joo.

— Suostutko sinä?

— Tuota, sanoitteko kolmekymmentä markkaa?

— Kaksikymmentä, sinä nylkyri. Kymmenen heti ja kymmenen varkauden
jälkeen. Onko selvä?

— Joo. Kiinni on!

— Siinä on kymppisi. Laputa!

Ilmari nousi neiti Montinin käsikirjoitus kädessään ja meni Pitkäsen
luo.

— Terve! Kuule, Pitkänen, minä lähden tänä iltana käymään Korvisissa
morsiameni kanssa. Palaan vasta huomenna iltapäivällä. Etkö ottaisi
vaivaksesi siistiä tämän jutun kieliasua? Pane käsikirjoitus sitten
pöydälleni. Ei sillä tänään ole kiirettä, mutta huomenna — jotta
saadaan ladottavaksi.

— Sopii, sopii, sanoi Pitkänen, otti käärön, vilkaisi sen sisältöä,
punastui ja pani sen pöydälleen. Ilmari poistui iloisesti viheltäen.

* * *

Samana iltana istui maisteri Pitkänen maisteri Leila Kivikko-Partasen
luona kahvilla. Saapuvilla olivat melkein kaikki paikkakunnalla
asuvat _Naisten Oman Maailman_ naispuoliset avustajat. Suunniteltiin
aivan avoimesti lopullista vallankaappausta. Naisten lehti naisten
hoidettavaksi!




VIII luku

SEIKKAILU MAJATALOSSA


Lauantaina palasi Ilmari lounaalta liikkeeseen kokolailla sekavin
tuntein. Toiselta puolen hän jo etukäteen iloitsi kepposesta, jonka
Oski-poika nyt olisi suorittanut loppuun, kepposesta, joka panisi sekä
neiti Montinin että Väinö Pitkäsen kiristelemään hampaitaan. Toiselta
puolen taas häntä harmittivat isä ja Bodil. Hän oli jälleen tavannut
tämän arvon pariskunnan salamyhkäisesti kuiskailemassa isän huoneessa,
ja aterian aikana oli kumpikin käyttäytynyt niinkuin käyttäytyivät
aikoinaan herra Galvanin sammakot. Astuessaan toimistohuoneeseensa
vannoi Poika pyhästi, että hän vielä tänä iltana pakottaisi Bodilin
suostumaan jompaankumpaan vaihtoehtoon: joko lähtemään kuulutuksille
ja lopettamaan hulluttelunsa tai palaamaan Tanskaan... Sittenpä
nähtäisiin, välittikö tyttö hänestä todella, vai eikö.

Ilmari riensi pöytänsä luo. Käsikirjoitus oli poissa! Oski oli astunut
rikoksen tielle. Pitkänen oli palauttanut käsikirjoituksen korjattuaan
sen, mutta ei ollut maininnut asiasta sen enempää. Kaikki oli niinkuin
olla piti.

Ilmari sytytti piippunsa, pörrötti hiukan tummaa, sileää tukkaansa,
heitteli papereita pöydällään huiskin haiskin, aukoili laatikoita ja
penkoi hiukan hyllyjäkin. Sitten hän hiipi Pitkäsen ovelle ja kuunteli.
Pitkänen oli huoneessaan. Hyvä! Hän koputti.

— Sisään!

Hän aukaisi oven kärsimättömän näköisenä. Pitkänen istui pöytänsä
ääressä olematon leuka nyrkissään ja katseli häntä kulmat hiusrajassa.

— Kuules, Pitkänen, toitko sinä sen Montinin käsikirjoituksen
pöydälleni eilen?

— Toin tietysti. Etkö sinä vielä ole huomannut sitä?

— En totisesti. Olen etsinyt sitä puoli tuntia, mutta sitä ei löydy
mistään.

— Äs, pani Väinö Pitkänen närkästyneesti ja nousi. Hän lähti Ilmarin
huoneeseen ja Poika seurasi irvistellen jäljessä.

Pengottiin pöytää uudelleen, etsittiin paperikorit, jopa
kaapinalusetkin. Käsikirjoitusta ei löytynyt.

— Kuka pahus sen on varastanut? ähki Pitkänen.

— Niin, kuka? Siltä tosiaan näyttää, että se on varastettu.

— Äh, puhu pötyä. Kuka sellaista törkyä varastaisi? Olet tietenkin
heittänyt sen pois.

— Älä houri. En ole nähnytkään papereita senjälkeen kuin annoin ne
sinulle toissapäivänä. En muistanut koko asiaa ennenkuin nyt.

Hälytettiin siivoojatar, juoksupojat, konttorihenkilökunta, ja olisi
hälytetty isä Lummekin, mutta hän ei ollut vielä tullut. Kukaan ei
tiennyt mitään. Lopulta ei Ilmarin auttanut muu kuin soittaa neiti
Montinille. Hän teki sen suurella nautinnolla. Tyynesti, mutta silti
kaunopuheisesti ja yksityiskohtaisesti hän teki selkoa käsikirjoituksen
kohtalosta ja lausui lopuksi otaksumanaan, että käsikirjoitus joko oli
varastettu tai että Pitkänen oli sen hukannut.

Neiti Montin oli aluksi suunniltaan. Hän yhtyi ensin innokkaasti
varkausteoriaan, ja puhui jo etsivästä osastosta ja asian
ilmoittamisesta päivälehdille, mutta kävi sitten hiukan miettiväksi ja
ilmoitti saapuvansa itse liikkeeseen. Poika koetti kaikin keinoin estää
häntä tulemasta, mutta onnistumatta.

Siitä tuli vilkas iltapäivä.

Neiti Montin huusi, Pitkänen huusi ja Ilmari huusi. Neiti Montin
oli aluksi voitolla, mutta sitten hänen äänensä särkyi ja loppujen
lopuksi kaikki kolme istuivat uupuneina Ilmarin huoneessa kohtaloon
alistuneina. Neiti Montin virkkoi vihdoin väsyneesti:

— Osaan minä sen kirjoittaa uudestaankin, mutta kamala vaiva se
on. En olisi ikinä uskonut, että täällä pidellään papereita näin
huolimattomasti. Tuon uuden käsikirjoituksen maanantaina.

— Mahdotonta, sanoi Ilmari jyrkästi. — Lehti taitetaan tänään
valmiiksi. Osa painetaan jo tänään ja loput maanantaina. Kirjoitus ei
ehdi ensi numeroon.

— Mutta työhän loppuu tänään kello kolme kirjapainossa, sanoi Pitkänen.

— Ylityötä, ylityötä, huiskautti Ilmari kädellään. — _Naisten Oma
Maailma_ numero kuusi lähtee ihmisten ilmoille tiistaina.

— Tämä on kuin kiusantekoa, murisi Eugenia-neiti. — Seuraavaan numeroon
ainakin se kirjoitus tulee — siitä pidän kyllä huolen.

Hiukan kello viiden jälkeen lähti Ilmari kotiin. Hän oli iloisempi
kuin oli ollut moneen päivään. Yrittäkööt vain akat ja Pitkänen, mitä
yrittävät — kyllä hän heidät kurissa pitäisi.

Hyräillen hän riisui raglaninsa eteisessä ja astui arkihuoneeseen,
missä Bodil tavallisesti istuskeli. Huone oli tyhjä. Isän huone oli
niinikään tyhjä. Bodilin makuuhuone oli tyhjä. Hän muisti yhtäkkiä,
ettei P. J. ollut käynyt liikkeessä ollenkaan iltapäivällä. Hän meni
Zinaidan puolelle. Ei ketään sielläkään. Zinaida istui keittiössä
mehupullopatteri edessään pitkällä pöydällä.

— Missä isä ja Bodil ovat? kysyi Ilmari.

— En tiedä. En ole nähnyt heitä lounaan jälkeen.

Poika palasi takaisin arkihuoneeseen, meni taas isän työhuoneeseen ja
sieltä Bodilin makuuhuoneeseen.

Ja sitten löi kohtalo häntä pajamoukarilla.

Bodilin tavarat olivat poissa!

* * *

Ilmari ryhtyi toimittamaan tiedusteluja. Kiihtymyksestään huolimatta
hän oli varovainen. Oli koetettava mikäli mahdollista välttää
skandaalia. Ensi työkseen hän soitti asemalle, olisiko ehkä johtaja
Lummetta nähty siellä matkalle lähdössä. Hän esitti kysymyksensä muka
liiketuttavana. Ei — asemakonttorissa ei tiedetty mitään. Asemapoliisi
ei myöskään tiennyt mitään. Poika jatkoi tiedustelujaan autopirsseistä.
Eräässä niistä tiedettiin, että johtaja Lumpeen asunnolle oli tilattu
auto kello neljän tienoissa. Ahaa! Tiedettiinkö, minne auto sitten oli
ajanut? Ei. Tiedettiin vain, ettei se ollut palannut pirssiin.

Ilmari laski pois kuulotorven ja mietti. Niin paljon oli selvää, että
ukko oli Bodilin kanssa lähtenyt ainakin lähintä ympäristöä kauemmaksi.
Muuten olisi tietysti auto jo palannut. Mutta minne he olivat
lähteneet? Siihen kysymykseen ei ollut helppo vastata. Mahdollisuuksia
oli legio. Poliisia ei luonnollisestikaan voinut hälyttää.
Todennäköisimmältä tuntui, että pariskunta oli lähtenyt pääkaupunkiin.
Mutta miksi autolla? Tietysti, jottei asia herättäisi huomiota
Liisankaupungissa. Oli myös olemassa se mahdollisuus, että he olivat
ajaneet autolla vain joitakin asemanvälejä Helsinkiin päin ja nousseet
jollakin maaseutuasemalla junaan. Herra Jumala, mahdollisuuksia oli
niin paljon...

Jotakin oli tehtävä. Heti. Hän yksinkertaisesti ei voinut jäädä kädet
ristissä odottamaan.

Poika otti puhelinluettelon, selaili sitä tärisevin sormin ja soitti
parille kolmelle lähimmälle maaseutuasemalle. Ei tiedetty mitään.
Hän soitti Mikkeliin — sinne he olisivat jo hyvinkin ehtineet — ja
tiedusteli parista hotellista. Ei mitään.

Zinaida oli jo moneen otteeseen käynyt närkästyneesti kyselemässä,
mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ilmari vain tiuskaisi vastaan. Nyt hän
huomasi, ettei tapahtunutta enää voinut salata. Kenties Zinaida-täti jo
aavistikin.

Hän hyökkäsi Zinaidan huoneeseen, selitti muutamin katkonaisin sanoin
isän karanneen Bodilin kanssa, painui sitä tietä takaisin puhelimen
ääreen ja tilasi auton. Pyjama, toalettitarpeet ja puhdas kaulus
matkalaukkuun, päällystakki ylle. Hänen _täytyi_ toimia!

Auto pyyhälsi kaupungista Korvisten tielle. Ensimmäinen tiedustelu
Korvisten majatalossa. Ei mitään tuloksia. Poika oli niin suunniltaan,
että hän tuskin pystyi ajattelemaan ainoatakaan ajatusta kunnolla
loppuun. Tylsänä hän tuijotti auton ikkunasta pimeyteen. Lyhtyjen
valokeila lakaisi sileätä maantietä vinhaa vauhtia. Valtakylä — ei
pysähdytä, antaa painua eteenpäin! Peltola — antaa huristaa vain!

Kuljettaja hiljensi lopulta hiukan vauhtia ja huikkasi olkansa yli:

— Nyt on jo tultu lähes parikymmentä penikulmaa Liisankaupungista.
Minne herra oikein meinaa?

— Itä-Tiibettiin — antaa mennä vain!

— Missä se semmoinen paikka on?

— Tuolla puolen Jordan-virran. Älkää huolehtiko, ajakaa!

Autonkuljettajan asento ilmaisi selvästi, mitä hän ajatteli
kyydittävästään, mutta hän lisäsi kuitenkin kaasua. Huikkasi kuitenkin
vielä varmuuden vuoksi:

— Maksaaks herra kanss?

— Maksan, vaikka menisi paita päältä.

Sivuutettiin pieni, pimeä kylä, jota ei Ilmari tuntenut. Hiukan
myöhemmin ilmestyi valopiiriin tienviitta ja heti senjälkeen valaistu,
suurehko rakennus.

— Pysähtykää! karjui Ilmari.

Auto loikkasi vielä hiukan eteenpäin ja pysähtyi.

— Tiedättekö, mikä paikka tuo on?

Kuljettaja aukaisi oven ja katsoi taakseen.

— Pitäisi vissiin olla Porttilan kievari. Kyllä me jo niin kaukana
olemme.

— Minä käyn siellä. Kääntäkää auto, jos viivyn, ja tulkaa perimään
maksunne.

Hän harppoi pitkin askelin kohti taloa. Siellä oli ovi avoinna ja joku
naisihminen eteisessä.

— Onko tänne tullut tänään Liisankaupungista matkustavaisia? huohotti
Ilmari.

— Eikä ole, sanoi nainen hiukan pelästyneen näköisenä.

— Eikö ketään ole pysähtynyt tänne ohimatkallakaan?

— Ei ole.

— Voi saakeli!

— Jaa _mitä_ herra sanoi?

— Sanoin, että damn it!

Naisen silmät pyöristyivät yhä enemmän.

— Jollei Kerkkolaan olisi tullut, tuumi hän sitten hitaasti.

— Miten niin? Missä Kerkkola on?

— Kerkkolan majatalosta — sinne on kahdeksantoista kilometriä
— soitettiin pari tuntia sitten ja ilmoitettiin, että eräs
liisankaupunkilainen auto oli mennyt rikki. Pyydettiin meidän poikaa
sinne katsomaan, se kun on semmoinen monttoori.

Ilmari painoi hatun päähänsä ja ryntäsi takaisin pimeyteen. Hänen
sydämensä teki voltteja ja isandereja ja aivoissa kihisi: siellä ne
ovat, siellä ne ovat...

Auto oli juuri pysähtynyt majatalon edustalle.

— Uusi täyskäännös, karjui Poika. — Kerkkolan majataloon!

Parinkymmenen minuutin kuluttua hän nousi autosta Kerkkolan majatalon
edustalla, pyysi taas kuljettajaa odottamaan ja hyökkäsi sisään. Talon
kupeella häämöitti toisen auton silhuetti.

Eteisessä hän oli törmätä kookkaaseen mieheen, joka sanoi »oho!»,
ja samassa aukeni perällä ovi ja näkyviin ilmestyi Pietari Johannes
Lumpeen pyylevä olento.

Kumpikin pysähtyi paikalleen kuin naulittuna. Kookas mies heitti heihin
hämmästyneen silmäyksen ja katosi jonnekin.

— Pppe..., yritti P. J.

— Mitä?

— Ppp...

— Sylje pois vain. Kakaise kovasti ja sylje!

Isä Lumme kääntyi yhtäkkiä ja katosi samasta ovesta, josta oli
tullutkin.

Ilmarilta pääsi nyyhkytyksentapainen huokaus. Hän pyörähti kannoillaan,
maksoi kyydin eteiseen ilmestyneelle autonkuljettajalle, ja lähti
sitten isänsä jäljestä. Mutta ovella oli tie pystyssä. Herrasväki oli
vääntänyt avainta oven toisella puolella.

Poika koputti. Hän oli silmänräpäyksessä käynyt aivan tyyneksi
— jäätävän tyyneksi. Hän tiesi täsmälleen, mitä nyt tekisi. Kun
koputuksista ei ollut apua, löi hän nyrkillään ovea ja sanoi matalasti:

— Aukaiskaa, sillä aukeaa tämä ovi kuitenkin!

Ovi aukeni.

Huone oli aivan tavallinen pieni majatalonhuone niukkoine kalusteineen
ja ikkunalaudalle pantuine kukkaruukkuriveineen. Keinutuolissa pitkän
seinän molempien ikkunoitten välissä istui Bodil pelokkaana ja
kalpeana. P. J. seisoi hänen vieressään ja yritti olla arvokkaan ja
uhmailevan näköinen, mikä kuitenkin onnistui huonosti, koska hänen
rusottava naamansa oli vailla kaikkia edellytyksiä tällaisiin ilmeisiin.

Hetken oltiin huoneessa niin hiljaa, että seinän takaa selvästi erotti
vanhan mummon hiljaista hyräilyä. Ilmarin katse siirtyi melkoisen
koomilliselta näyttävästä pariskunnasta hujan hajan viskeltyihin
matkalaukkuihin.

— Mistä sinä tiesit tulla tänne? sai isä lopulta sanotuksi. Hänen
otsallaan näkyi suuria hikikarpaloita.

— Yksityinen seismografini merkitsi kuperkeikkanne, irvisti Ilmari.

— Minkä ku —

— Autonnehan meni nurin.

— Eikä mennyt. Kone vain meni epäkuntoon.

He puhuivat tietämättä, mitä puhuivat, koneellisesti, jotakin
puhuakseen. Bodil kuunteli mykkänä. Hän ei tajunnut mitään, ei
ymmärtänyt. Miksi he puhuivat suomea?

Syntyi taas tauko. Sitten:

— Voi helvetti!

Ilmarin posket olivat tiukalla ja hampaat kireästi yhdessä. Hän astui
askelen eteenpäin. Bodil kirkaisi.

Ilmari seisahtui taas ja katsoi tyttöä pitkään. Sitten hän purskahti
ilottomaan nauruun.

— Aioitteko viettää yönne tässä huoneessa? kysyi hän.

— Emme suinkaan, kiirehti isä Lumme selittämään loukkaantuneesti. —
Minulle on tehty vuode isoon saliin.

— Sinne tehdään vuode minullekin, sanoi Ilmari, — mutta mahdollisimman
etäälle sinun vuoteestasi. Jäämme tänne yöksi — vaikeata kai täältä
olisi päästäkään enää tänä iltana — ja huomenna näytellään tämän
farssin viimeinen näytös. Sen ohjaan minä.

Bodil oli noussut ja lähestyi häntä surkean näköisenä.

— Ilmari!

— Smukt navn, ikke? kärähti Poika. — Kuule, koeta tuota ilmettä
Strögetillä, täällä sinä et sillä pitkälle pääse. Hyvää yötä.

Hän työnsi isänsä edellään huoneesta ja kääntyi sanomaan:

— Loppuselvitys huomenna heti aamukahvin jälkeen.

Majatalon emäntä järjesti »isoon saliin» toisen vuoteen. Isä ja poika
eivät vaihtaneet sanaakaan. Ääneti kumpikin riisuutui, ääneti poltti
viimeisen savukkeensa ennen maatamenoa.

Ilmari makasi valveilla yrittämättäkään saada unta. Ajatukset
pyörivät kuin karusellissa. Toisella puolen huonetta väänteli ukko
vuoteessaan. Poika kuuli tukahtunutta mutinaa pariinkin otteeseen.
Äkkiä hänen jännittyneet hermonsa laukesivat. Suututti, säälitti ja
nauratti yhtaikaa. Hän ajatteli Bodilia ikäänkuin kokeeksi. Ei koskenut
ollenkaan. Herra Jumala, mikä narri hän oli ollut!

Isä ei lakannut vääntelehtimästä.

— Omatuntoko sinua heittelee? kysyi Poika vihdoin.

P. J. ei vastannut.

— Tänään on äiti totisesti kääntynyt haudassaan, jatkoi Ilmari.

Isän sängystä kuului ähkäisy.

— Älä sotke rakkaintamme tähän juttuun, mumisi hän.

P. J. oli melkein koko avioliittonsa ajan riidellyt vaimonsa kanssa,
mutta kuoleman jälkeen tämä oli kanonisoitu »rakkaimpanamme». Poikaa
nauratti jälleen.

Reaktio alkoi tuntua. Hän huomasi yhtäkkiä olevansa äärettömän väsynyt.
Omituisella nautinnolla hän totesi, miten uni hitaasti turrutti hänen
aistinsa. Hän oli kuin tummassa, lämpimässä pilvessä, joka kiertyi yhä
tiiviimmin hänen ympärilleen.

Hän ei tiennyt, miten kauan oli nukkunut, kun yhtäkkiä heräsi. Ulkona
paistoi kuu. Hänen sydämensä takoi kiivaasti ja kaikki aistit olivat
äärimmilleen jännitettyinä. Vähitellen hän alkoi erottaa esineitä
huoneessa. Isän sänky narahti.

Ilmari ei liikahtanutkaan. Hän näki, miten isä varovasti nousi
istualleen vuoteessaan ja väänsi jalkansa laidan yli. Aikoikohan tuo
hupelo lähteä huoneesta? välähti hänen aivoissaan. Tytön luo? Ukko
nousi jaloilleen ja tuijotti häntä. Hän ummisti silmänsä puoliksi.
Tuokion seisoi P. J. aivan liikkumattomana ja sitten hän otti varovan
askelen eteenpäin, aivan kuin koetellakseen, narisisiko lattia.
Ensimmäistä askelta seurasi toinen. Ilmari jäykistyi yhtäkkiä ja hänen
kätensä puristuivat nyrkkiin. Ukko tuli hänen vuodettaan kohti. Pojan
mielikuvitus alkoi toimia kuumeisesti. Mitä isällä oikein oli mielessä?
Pako? Kosto? Herra Jumala, aikoiko hän ehkä tappaa oman poikansa? Jospa
hän oli tullut mielipuoleksi? Lähestyikö hän ehkä kuristamisaikeissa
— tai lyödäkseen jollakin raskaalla esineellä? Kylmä hiki pursui
Pojan jokaisesta huokosesta ja hän uskalsi tuskin hengittää. Isä tuli
lähemmäksi. Nyt! Ilmari odotti häntä kuin jännitetty jousi. Nyt! Nyt!
Ukko oli aivan hänen vuoteensa ääressä ja Poika kuuli hänen hiukan
katkonaisen hengityksensä. Hän ei uskaltanut avata silmiään enemmän...

P. J. kumartui. Ihmeekseen Poika huomasi hänen hamuilevan jotakin
vuoteen alta. Asettako? Hän pidätteli henkeään.

Vuoteen alla kolahti jokin esine. Isä Lumme suoristautui jälleen,
kääntyi ja seisoi hyvän rupeaman hiljaa, ikäänkuin yrittäen nähdä oman
vuoteensa yläpuolella riippuvan valokuvasuurennuksen. Poika kuuli
ääntä, joka hänen korvissaan soi kuin ihanin musiikki. Ja yhtäkkiä
jännitys laukesi. Häntä nauratti. Häntä hävetti. Häntä melkein
itkettikin.

Ukko oli jälleen kääntynyt ja aikoi palauttaa vuoteen alta ottamansa
esineen paikalleen.

— Vie se vain oman vuoteesi alle, pyysi poika heikolla äänellä.

Viisi minuuttia myöhemmin kuorsasi kaksi miestä makeasti.

Aamu oli harmaa ja sateinen. Luonto sovittautui Kerkkolan majatalossa
suhteitaan selvittelevän kolmikon mielentilaan, joka puolestaan olisi
ollut omiaan hautajaisiin. Vaikka — eräänlaisista hautajaisistahan
tässä olikin kysymys.

Ilmari puhui eniten. Hän oli sanonut ohjaavansa viimeisen näytöksen ja
hän teki sen myös — minkälaisilla tuloksilla, nähdään myöhemmin.

Kun edellisenä iltana rikkoutunut auto lopulta aamiaista syötäessä
ilmoitettiin kuntoonsaatetuksi, oli kolmikkokin niin pitkällä,
että se saattoi hajaantua. Kylästä haettiin toinen auto ja Poika
astui Bodilin kanssa siihen. Isä Lumme oli saanut määräyksen
palata liisankaupunkilaisella autolla kotiin, missä hänen tuli
vaipua introspektiiviseen tarkasteluun, hävetä asianmukaisesti
ja ryhtyä jälleen ajattelemaan P. J. Lumme ja Poika Oy:n asioita
kööpenhaminalaisten tyttölapsien asemesta. Poika saattaisi Bodilin
lähimmälle rautatienasemalle ja sieltä edelleen junassa Riihimäelle,
mistä alkaen uskottiin neitosen tulevan toimeen yksinkin siihen asti
kuin laiva lähtisi Helsingistä.

Ilmari oli vielä viime hetkessä havaitsevinaan jotakin salaperäistä
kuiskuttelua tytön ja ukon välillä, mutta ei pannut siihen mitään
merkitystä. Kuiskutelkoot! Tyttö unohtaisi isän astuessaan junasta
Helsingin asemalla ja isä unohtaisi tytön viimeistään lauantaina
keikutellessaan Kerhon nuorinta tarjoilijatarta tukevalla polvellaan.

Tuntia myöhemmin istuivat Poika ja hänen tanskalainen morsiamensa
junassa — yhdessä viimeistä kertaa, kuten Poika otaksui. Hän katseli
arvostelevasti ja mietteliäästi vastapäätä istuvan tytön kasvoja. Tyttö
tuijotti kylmästi takaisin. Lopulta hän sanoi:

— Parasta olikin, että näin kävi. Komeamman ja rikkaamman miehen saan
varmasti Kööpenhaminassa.

Poika muisti eräässä kööpenhaminalaisessa baarissa näkemänsä »komean
ja rikkaan», jolla oli keskellä päivää ollut yllään hieno smoking-puku
yhdessä kaksinkertaisen kauluksen, pitkän kaulusnauhan ja punaisten
kenkien kanssa. Mies oli juonut samppanjaa ja polttanut pitkästä
sikarista viisi kuudesosaa, pistäen sitten pätkän poskeensa.

Hän naurahti.

— Niin saatkin, sanoi hän.




IX luku

P. J. ON EDELLEEN PAHANKURINEN JA PITKÄNEN TEKEE KAUPAN


On asioita ja tauteja, joita lääkkeet määrättyinä ajankohtina vain
pahentavat. Parantamistaidon suuruus näyttäytyy siinä, että se tietää,
milloin on vaarallista niitä käyttää. Näin sanoo eräs filosofisetä ja
me olemme hänen kanssaan samaa mieltä. Ilmarin sijassa me olisimme
antaneet Pietari Johanneksen painaa Bodilin kanssa Helsinkiin asti,
kenties kauemmaksikin — me kun olemme vanhoja ja viisaita — sillä
puheenaolevan kaltaisissa tapauksissa liian aikainen operatio on aina
arveluttava juttu. Mutta mistä Ilmari sen olisi ymmärtänyt? Hän oli
nuori ja vehmas. Hän ei käsittänyt, että rakkaus voi tehdä vanhan
miehen vielä suuremmaksi narriksi kuin nuoren. Senvuoksipa sitten
kävikin niinkuin kävi. Kun Ilmari myöhään sunnuntai-iltana kotiutui
Riihimäeltä, oli isä Lumme jälleen karannut.

Zinaida kertoi kiihtyneenä, että P. J. aivan oikein oli saapunut kotiin
autolla. Hän oli heti sulkeutunut huoneeseensa ja suostunut vain oven
takaa antamaan kuluneen vuorokauden aikana sattuneista tapauksista
niin niukkoja ja hämäriä selityksiä, että Zinaida ei niistä ollut
tullut hullua hurskaammaksi. Hän, Zinaida, oli jo pelännyt koko perheen
menneen päästään vialle ja hetken miettinyt lääkärin kutsumista,
mutta oli sitten päättänyt odottaa Ilmaria, ennenkuin lopullisesti
tekisi mitään. No niin. Isä oli kuhkinut aikansa huoneessaan,
suostunut, vaikkakin vastahakoisesti, syömään hiukan, ja palannut
taas huoneeseensa, mistä hetken kuluttua oli soittanut pankinjohtaja
Harvialle ja luvannut käydä hänen luonaan. Hän oli käynytkin siellä,
palannut kotiin, pakannut suurimman matkalaukkunsa ja livistänyt.
Sanomatta totisesti tälläkään kertaa halaistua sanaa aikomuksistaan
sisarelleen. Hän, Zinaida, oli saanut tästä niin kyllikseen, että
hän, ellei sattuisi tässä yhtäkkiä mielenjärkytyksestä kuolemaan,
kohtapuolin lähtisi myös talosta. Se oli tehtävä, jos mieli pelastaa
järkensä valon, mikäli sitä nytkään enää oli olemassa.

Oli jo myöhä. Mitään ei voinut tehdä enää tänään. Ilmari kömpi
väsyneenä vuoteeseensa viettääkseen uuden unettoman yön.

Aamulla hän meni tavalliseen aikaan liikkeeseen, mistä soitti
pankinjohtaja Harvialle. Tämä kertoi, että P. J. edellisenä päivänä
oli pyytänyt ja saanut häneltä viisituhatta markkaa rahaa kiireellistä
matkaa varten. Ilmari mietti. Ukko oli tietysti painunut tytön jälkeen
Helsinkiin. Hän soitti poliisimestarille. Onneksi tämä oli vanha
tuttu ja pitäisi suunsa kiinni, mikäli nyt kukaan piti suutaan kiinni
Liisankaupungissa. Kyllä, isä Lumme oli keskellä sunnuntaipäivää
vaivannut poliisimestaria ja saanut henkilökortin, joka oikeutti
matkustamaan Skandinavianmaihin. Päivemmällä Poika jatkoi puhelimen
rääkkäämistä ja sai monen yrityksen jälkeen selville, että Bodil Vang
oli ostanut lipun »Hecateen», joka lähtisi Kööpenhaminaan ja Hulliin
tänään täsmälleen kello 14. Jos P. J. pitäisi kiirettä, ehtisi hän
samaan laivaan. Ilmari ajatteli tovin ryhtyä toimenpiteisiin ukon
pidättämiseksi ja estämiseksi pääsemästä mukaan, mutta kun hän ei
oikein käsittänyt, miten sekään kävisi päinsä, luopui hän aikeesta ja
kutsui Peltosen, aputoimittaja-ylioppilaan puheilleen.

Nuorukainen sai kovat määräykset _Naisten Oman Maailman_ seuraavan
numeron varalle ja faktori Perkamo samaten. Ilmari selitti isänsä
lähteneen tärkeissä asioissa ulkomaille, minne itsekin matkustaisi jo
tänä iltana. Matkalla he viipyisivät suunnilleen viikon. Liike jäisi
muuten Pitkäsen hoteisiin, mutta naisten lehden asioihin ei maisterilla
ollut mitään sanomista. Oliko ymmärretty?

Viimeksi Poika puhutteli Pitkästä. Pitkänen kuunteli häntä ohut suu
suorastaan kiusoittavassa hymyssä. Pari kertaa Ilmari keskeytti
sanottavansa tuumien, iskisikö toista leukaan, mutta kun hänestä sitten
tuo leuka näytti niin pieneltä, että siihen tuskin kuitenkaan osuisi,
pääsi Pitkänen ehjin nahoin tästä haastattelusta ja Ilmari lähti kotiin
tekemään matkavalmisteluja. Isä Lumpeen intiaanikesä näytti muodostuvan
kalliiksi jutuksi.

* * *

Pitkänen istui »Luurangon» huoneessa neuvottelemassa eräille
kirjailijoille suoritettavista etumaksuista. Asia ei ollut mitenkään
kiireellinen, mutta hän teki siitä kiireellisen saadakseen rauhassa
ihailla Sirkka Paasion kullanruskeata, kiharaista tukkaa ja vaaleita
kasvoja. Sirkka oli pieni ja hento, mutta sievä — tuollainen
hiukan avuttomalta näyttävä tyyppi suurine sinisine silmineen ja
herkkine huulineen — eikä häneltä puuttunut ihailijoita enempää
liikkeessä kuin sen ulkopuolellakaan. Moni näistä oli jo suureksi
ällistyksekseen ja pettymyksekseen saanut huomata, että ulkokuori
välistä vie täydellisesti harhaan, sillä Sirkka Paasio ei ollutkaan
»sellainen tyttö». Hänellä oli sangen täsmällisiä mielipiteitä,
jopa selväpiirteinen maailmankatsomus ja elämänkäsityskin, ja
sisua ja tempperamenttia olisi riittänyt antaa hiukan poiskin.
Pitkänen oli jo kerran polttanut näppinsä ja luovi nyt sangen
varovasti tuon keijukaisen läheisyydessä, sillä tyttö ei toiselta
puolen ollut osoittanut, että herra maisteri hänestä oli suorastaan
vastenmielinenkään.

Pitkänen kuunteli hajamielisenä »Luurankoa», joka oli siirtynyt
kirjailijoista kärpäslätkiin. Hän koetti tavoittaa tytön katseen,
mutta tämä naputteli kirjoituskonettaan täysin työhönsä syventyneenä.
Vahinko, että tämä kirjallisen johtajan asema oli niin epävarma, ettei
uskaltanut oikein vakavasti käydä tuota tyttöä valloittamaan. Olisipa
Sirkka edes ollut rikas... vaikka siinäpä tapauksessa hän tuskin olisi
istunut tuon koneen takana.

Pitkänen huokasi. Se oli kipeä huokaus, joka alkoi jostakin
jalkapohjista ja kävi sitä tuskallisemmaksi, mitä ylemmä se nousi.
Ihmissuvun ehkä tavallisin ja toivottomin kysymys — _miksi_ — poukkoili
hänen aivoissaan kuin hiiri häkissä.

Jopa kohotti tyttö katseensa. Se oli hiukan ihmettelevä ja kun se
kohtasi Pitkäsen ihastuneen-surumielisen tuijotuksen, punastui tyttö
hiukan. Lisääntynyt väri hänen kasvoissaan teki hänet vielä entistäkin
sievemmäksi. Pitkänen huokasi uudestaan.

»Luuranko» piirusteli suunnitelmaa yhdistetyksi kärpäslätkäksi ja
pölyviuhkaksi muutaman laskun takapuolelle ja selitteli innokkaasti
tällaisen vehkeen käytännöllisyyttä. Pitkänen oli jo lakannut
kuuntelemasta häntä. Hän ei ylimalkaan kuullut mitään eikä nähnytkään
mitään, lukuunottamatta Sirkka Paasion pehmeitä huulia ja tummia
silmäripsiä. Kun tytön katse ei kuitenkaan enää kohonnut, oli hänen
lopulta noustava ja mentävä tiehensä.

Kävellessään käytävässä huonettaan kohti muisti hän yhtäkkiä
aamulla saamansa kirjeen, jossa sanottiin irti eräs hänen vanhoista
opintolainoistaan. Sirkka Paasio kaikkosi mielestä ja tilalle tulivat
paljon ikävämmät ajatukset. Hänen oli lähipäivinä saatava rahaa
jostakin — eikä kovin pieni summa riittänytkään. Liikkeestä tosin
saattoi saada jonkunverran palkkaa vastaan ja vekselillä lisää, mutta...

Yhtäkkiä valaisi neronleimaus salaman tavoin hänen pimeän mielensä.
Hänellähän oli osakkeita, P. J. Lumme ja Poika Oy:n osakkeita, jotka
saattoi realisoida nimellisarvosta milloin hyvänsä. Mitäpä hän niillä
teki? Paljon niitä ei ollutkaan, mutta aina senverran, että niillä
hyvinkin saisi vaaditun summan kokoon. Yhtiön sääntöjen mukaan olivat
yhtiön osakkaat etuoikeutetussa asemassa osakkeiden ostoon nähden.
Kenelle niitä nyt tarjoaisi, Zinaidalleko, Vernerille, vai... stop,
saakeli! Pitkänen sytytti savukkeen ja puhalsi pari paksua tuprausta.
Siinäpä se: osakkeilla oli myös kiusantekoarvoa. Jonkun yhtiön
ulkopuolella olevan käsissä ne voisivat muodostua pikku pommeiksi.
_Naisten Oma Maailma_... Eugenia Montin... Carmen Helke... Pitkänen
suipisti ohuet huulensa törtöksi ja vihelsi hiljaa. Seuraavan tunnin
aikana hänen puhelimensa oli yhtämittaa käytännössä.

Zinaida ei välittänyt osakkeista. Verneri ei liioin voinut nyt
sijoittaa rahaa sellaisiin. Neiti Montinilleko? Miksei — olihan
hän tavallaan liikettä lähellä. Zinaida ja Verneri olivat kyllä
päätösvaltaisia kahdenkin tällaisissa asioissa. Mitä neiti Montin
arveli asiasta? Hm... vaikea sanoa näin suoralta kädeltä. Tavataanko?
Sopii — päivällisen jälkeen.

Pitkänen tajusi kirkkaasti, että P. J. suuttuisi ja että Ilmari
varsinkin raivostuisi. Hän saattoi kuitenkin vedota kiireelliseen
rahantarpeeseensa — pankin kirje oli riittävä todistuskappale. Hän meni
neiti Montinin luo.

Eugénie Nefretiti Montin—de Montijo otti hänet vastaan
biedermeier-salongissaan, jonne entisten koristusten lisäksi olivat
ilmestyneet Houdinin ja Mary Karadjan kultakehyksiin pannut kuvat.
Liikuttuaan hetken henkimaailmassa siirtyi Pitkänen asiaansa ja
tähänastinen haltioitunut ilme neiti Montinin kirveellä veistetyissä
kasvoissa kävi läpitunkemattomaksi.

Pitkänen naksutteli sorminiveliään ja selitti.

— Hm, sanoi neiti Montin. — Hm. Älkää leikkikö tuolla tavalla
sormillanne. En sano, etten jaksaisi noita osakkeita lunastaa, mutta
onko minulla niistä tosiasiassa mitään hyötyä? Rahoilleni saan
arvatenkin kohtuullisen koron, mutta se ei vielä houkuttele minua.

— Hyvät ihmiset, sanoi Pitkänen. — Ymmärrättehän, että te nyt
saatte lujemman jalansijan liikkeessä. Teillä on siellä nyt jotakin
sanottavaa. Ajatelkaa, mitä se merkitsee julkaisullenne. Ellette tällä
osakemäärällä pääsekään mihinkään määräävään asemaan, on teillä ainakin
oikeus vaatimuksiin ja tilaisuus kiusantekoon — niin, puhutaan vain suu
puhtaaksi.

Neiti Montin silmäili häntä hiukan halveksivasti.

— Älkää viitsikö, sanoi hän. — Teillä näyttää olevan enemmän likaa
leuoissanne kuin mistä minä pidän. Minä en välitä kiusanteosta, mutta
vaatimuksiin oikeuttavaa asemaa vastaan minulla ei ole mitään. Asiaa
kannattaa harkita.

Pitkänen oli punastunut ja suuttunut. Saakelin akka, ajatteli hän
itsekseen. Niin me aina ajattelemme muista, kun itse olemme tehneet
tyhmyyksiä.

— Harkitsemiseen ei ole paljon aikaa, mutisi hän. — Minä tarvitsen
rahaa aivan lähipäivinä.

Neiti Montin meni soittamaan Carmen Helkkeelle. Carmen Helke innostui
heti. Hän oli aina valmis innostumaan.

Pitkänen seisoi ikkunan ääressä sormiaan naksutellen, kun neiti Montin
palasi.

— Lopettakaa nyt tuo sormileikki, sanoi neiti Montin närkästyneesti. —
Minä ostan osakkeenne.

Pitkänen huoahti helpotuksesta.

— Hyvä on. Järjestän siirron heti. Minä huolehdin tietysti
asianmukaisista lehti-ilmoituksista ynnä muusta. Maksun tarvitsen ensi
torstaina.

Hän tarjosi kättään.

— _Minä_ en rupea sormianne naksuttamaan, sanoi neiti Montin. — Hyvästi!

* * *

Liisankaupungin suurimman elokuvateatterin edustalla Pitkänen oli
vähällä törmätä Sirkka Paasioon. Yhteentörmäys vältettiin tosin,
mutta sittenkin tuntui Pitkäsestä kuin hän olisi saanut töytäyksen
sydänalaansa. Hän nosti hattuaan ja pysähtyi. Tyttö pysähtyi myös.

— Oletteko menossa elokuviin? kysyi Pitkänen.

— Olen — minä en häpeä tunnustaa, että olen ihastunut elokuviin. Tänä
iltana on hyvä ohjelmakin — minä pidän Bancroftista.

Pitkänen ei tuntenut Bancroftia, mikä tämä nyt sitten olikaan, eikä hän
välittänyt elokuvista tuon taivaallista, mutta hän innostui silti.

— Niinkö? Mitähän, jos minäkin lähtisin?

Tyttö ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja alkoi astella leveitä
portaita ylös. Pitkänen seurasi.

Pimeässä teatterissa Pitkänen tuijotti valkokankaalla tapahtuvia
asioita käsittämättä niistä mitään. Vähän väliä hän koetti varovasti
katsoa vieressään istuvaa tyttöä, mutta lukuunottamatta nenää ja
leukaa, joille lankesi heikko valonheijastus edestä päin, sulautuivat
tämän kasvot ääriviivattomina pimeyteen. Pitkänen tutkisteli itseään.
Mikä tuossa tytössä veti häntä niin vastustamattomasti puoleensa? Miksi
juuri _tuo_ tyttö sai hänen verensä kiertämään tavallista nopeammin?
Lapsellisia kysymyksiä! Mutta kiertämättömiä. Ristisana-arvoitus, jonka
viimeistä puuttuvaa sanaa ei löydetä koskaan.

Hän liikahti kärsimättömästi ja huomasi tytön pitävän oikeata kättään
tuolin käsinojalla. Hitaasti hän laski omansa sen yli. Hän tunsi
selvästi, miten tyttö jäykistyi; tovin tämä oli aivan hiljaa, mutta
sitten puristui vangittu käsi pieneksi kovaksi nyrkiksi ja tempautui
syrjään. Pitkänen puri hampaitaan melkein kuuluvasti.

Koko pitkän näytännön aikana he vaihtoivat vain pari kolme sanaa ja
ohjelman päätyttyä he äänettöminä palasivat ulkoilmaan. Pitkänen
ymmärsi, että hänen nyt olisi ollut viisainta erota tytöstä, mutta
milloinkapa hänen tilassaan oleva mies ennenkään olisi totellut järjen
neuvoja. Hän lähti kävelemään yhtä matkaa tytön kanssa.

Ilta oli kylmä ja Sirkka Paasio asteli eteenpäin melko ripeästi.
Pitkänen tiesi hänen asuvan aika kaukana keskustasta ja oli vastoin
parempaa ymmärrystään siitä iloinen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän
puhkesi puhumaan.

Peitetyin sanoin, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi hän antoi tytön
ymmärtää, millä tavalla hän tätä ajatteli. Hän kertoi itsestään
ja kunnianhimostaan ja vaikeuksistaan. Hän oli kaunopuheinen ja
tunteellinen ja suurenmoinen. Ja siunatuksi lopuksi hän pyöristi
viekkaan kysymyksen toteamukseksi, että hän oli köyhä eikä voinut
ajatellakaan köyhän tytön vetämistä avioliittoteitse samaan köyhyyteen.
Mutta olihan köyhilläkin oikeus rakastaa toisiaan.

He olivat pysähtyneet Sirkan asunnon eteen.

Tyttö oli vaiennut koko ajan. Ei hän avannut suutaan nytkään. Kohotti
vain katseensa Pitkäsen silmien tasalle. Se katse oli kylmä ja kova.

Pitkänen kääntyi nolona ja lähti hitaasti astelemaan poispäin. Mikä
vahinko, että tyttö oli köyhä — mikä vahinko! Mistäpä hän olisi tiennyt
Sirkka Paasion rikkauden? Eihän Sirkka tiennyt sitä vielä itsekään.

Sinä päivänä oli Helsingissä suoritettu valtion palkinto-obligatioitten
arvonta. Päävoitto, puoli miljoonaa markkaa, oli langennut obligatiolle
C 089377.

Obligation C 089377 omisti neiti Sirkka Paasio.




X luku

PIETARI JOHANNEKSEN KÄRSIMYKSET


P. J. Lumme matkusti Kööpenhaminaan Ruotsin kautta. Hän ei tullut
ajatelleeksikaan suoraa höyrylaivayhteyttä Helsingistä, vaan
painui yhtä kyytiä Turkuun ja sieltä edelleen Tukholmaan. Näin hän
kadotti Bodil Vangin näkyvistään pitemmäksi aikaa kuin olisi ollut
välttämätöntä.

Ihmeelliset olivat siis herran tiet, mutta Kööpenhaminaan hän joka
tapauksessa saapui osapuilleen samoihin aikoihin kuin tyttökin.
Erotessaan tästä Kerkkolan majatalossa hän oli saanut osoitteen
— talonnumeron jostakin Dyrehavenin läheltä — ja sen hän antoi
autonkuljettajalle niin pian kuin oli saanut tavaransa vaatimattomaan
hotelliin Glyptoteekin naapuristossa.

Ilmari sitävastoin saapui Kuninkaan kaupunkiin ilman mitään osoitteita.
Hän ei tiennyt, mistä isäänsä etsisi ja Bodilin löytäminen oli yhtä
epävarmaa. Kukapa senkään takasi, olivatko he enää Kööpenhaminassa,
sillä hän oli saapunut sinne kolme päivää myöhemmin kuin he. Joka
tapauksessa oli suoritettava tiedusteluja.

Jonkun matkustajan löytäminen Kööpenhaminan lukuisista hotelleista
ei ole niin pieni asia kuin outo voisi luulla. Poliisista ja
osoitetoimistosta on hyvin vähän apua. Sitäpaitsi ei Poika halunnut
kääntyä poliisin puoleen ainakaan heti. Tavallinen reipas mies,
ajatteli hän, on yhtä hyvä kuin poliisi ja vähän parempikin, jos nyt
poliisi muualla maailmassa hiukankin muistutti liisankaupunkilaista
poliisia. Ja kun hän sitten pari päivää myöhemmin sattumalta löysi
isänsä nimen Hotel Fyenin vieraskirjasta, varmistui hän yhä tässä
vakaumuksessaan.

Hän teki yliportierille selkoa henkilöllisyydestään ja pääsi isän
huoneeseen siitä huolimatta, ettei tämä juuri silloin sattunutkaan
olemaan kotona. Kymmenen kruunun raha lumosi lisäksi herra yliportierin
sikäli, että hän lupasi olla sanomatta kotiutuvalle isälle, mikä
yllätys tätä odotti — hän sanoisi yksinkertaisesti vain, että avain
luultavasti oli unohtunut ovelle. Ilmari kapusi toiseen kerrokseen
ajatellen portieria kuin hyvää ystävää ja toivoen, ettei ukko viipyisi
kovin kauan.

Mutta ukko viipyi. Ilmarille ehti aika tulla pitkäksi ahtaassa
huoneessa jo moneen kertaan, ja nälkäkin tuli, niin että hänen
täytyi tilata pari smörrebrödiä ja puolikkaan Carlsbergia voidakseen
joltisessakin fyysillisessä kunnossa katsoa kohta muodostuvaa
tilannetta silmiin, jos niin saisi sanoa.

Hän poltti savukkeen toisensa jälkeen, käveli kuusi askelta ovelta
ikkunan luo ja saman verran takaisin ja heittäytyi välillä valtavalle
vuoteellekin. Ulkona oli jo pimeä. Kerran hän jo tuumi lähtemistäkin
ja tapaamisen jättämistä huomiseksi, mutta ei kuitenkaan uskaltanut
vaarantaa koko peliä sillä tavalla, vaan sytytti jälleen uuden
savukkeen. Ja juuri kuin hän oli viskaamassa sammunutta tulitikkua
tuhkakuppiin, aukeni ovi.

Ukko Lumpeen ilmeestä hänen huomatessaan vieraansa olisi
Metro-Goldwyn-Mayer epäilemättä maksanut erinäisiä dollareita, mutta
valitettavasti Metro-Goldwyn-Mayer ei ollut sitä näkemässä. P.
J:ltä pääsi pari läähetystä, jonkalaisia tavallisesti kuullaan vain
hukkumisonnettomuuksissa, ja sitten hän veltosti lysähti vuoteensa
reunalle.

— Buona sera, toivotti Ilmari ja asettui yllätyksien varalta oven
vieressä olevalle tuolille. Tilanne oli hänestä melkein yhtä nolo kuin
P. J:stä, mutta hän ei aikonut näyttää sitä. Se olisi voinut johtaa
turhaan sääliväisyyteen ja lempeyteen.

— Mistä sinä olet ilmestynyt? sai P. J. kysytyksi, vaikka hänen
kurkkunsa ja suunsa tuntuivat yhtä kuivilta kuin Sahara keskulaisen
samumin jälkeen.

— Sieltä, mistä muutkin pelastavat enkelit ilmestyvät, sanoi Ilmari.
— Aiotko sinä vaivata minua Kap Hornin ympäri, ennenkuin lopullisesti
pysyt kotona?

Ukko yritti ryhdistäytyä.

— Et sinä, jolppi, kelpaa minua holhoamaan. Jos minä haluan mennä
toisen kerran naimisiin, on minulla siihen täysi oikeus ja samoin on
minulla oikeus mennä naimisiin kenen kanssa haluan. Piruako sinä minua
vainoat?

Ilmari pudisti murheellisena päätään.

— »Katso, he eivät ymmärrä omaa parastaan». mutisi hän. — Enhän minä
tahdo sinua estää menemästä avioliittoon ja minun puolestani saat naida
vaikka Nefretiti Montinin, kunhan vain irroitat näppisi Bodil Vangista.
Minä näet en rupea katselemaan sitä murhenäytelmää, joka syntyisi
avioliitosta hänen kanssaan. Ja jumaliste, määrään minä sentään, mitä
näytelmää katselen ja mitä en.

P. J. oli hetken vaiti ja koetti saada turpean suunsa niin kapeaksi
kuin mahdollista. Hän tavoitti näet päättävää ja itsepäistä ilmettä.

— Minä nain kenet tahdon, sanoi hän vihdoin.

— Sinä nait sen, jonka saat. Ja siitä minä pidän huolen, ettet saa
Bodil Vangia.

Pietari Johannes manasi.

— Hyi, pappa, älä ole rietas. Lähdetään yhdessä huomenna kotiin niin
kuin kiltit pojat ainakin ja haudataan koko tämä lemuava juttu, sanoi
Ilmari. — Vietetään sitten vaikka kolmoishäät Liisankaupungissa — sillä
kukaties on Zinaidallakin vielä niinsanottuja tunteita —

— Älä lörpöttele, keskeytti Lumme senior ärtyneesti. — Minä en lähde
minnekään, ennenkuin olen päässyt päämäärääni.

— Onpas nyt päämäärä! tuhahti Poika halveksivasti. Hänen huomionsa
kiintyi Pietari Johanneksen räikeän sinipunaiseen kaulanauhaan ja hän
pudisti päätään. — Deekikselle sellainen päämäärä näyttää vievän,
lisäsi hän ja nykäisi tuota kaulusnauhaa hiukan.

P. J. työnsi närkästyneenä pois hänen kätensä. Hän oli suuttunut
pojalleen, mutta vielä enemmän hän oli suuttunut itseensä. Miksi
piti hänen olla tällainen lammas? Sensijaan, että olisi arvokkaasti
mykistänyt poikansa istui hän kiltisti kuuntelemassa tämän moitteita.

Ilmari nousi ja otti hattunsa.

— Jätän sinut nyt tuumimaan asiaa, sanoi hän. — Probleeman ainoa oikea
ratkaisu on, että matkustamme huomenna. Muunlaisia ratkaisuja en
hyväksy. Tulen tänne huomenna kello yksi ja toivon silloin löytäväni
sinut järkiisi tulleena, maltillisena ja nälkäisenä, jotta lounas
Wivelissä maistuu. Hyvää yötä!

Hän jätti P. J:n haukkomaan henkeään mokoman nenäkkyyden johdosta ja
asteli hitaasti alakertaan, missä jälleen haastatteli yliportieria.

— Teillähän on johtaja Lumpeen henkilökortti vielä hallussanne? kysyi
hän.

— On kyllä, herra. — Siksi kuin hän lähtee, herra.

— Hyvä. Annatte sen huomenna minulle, sillä lähdemme huomenna.
Muistakaa: johtaja Lumpeelle ette saa sitä antaa — hän ei ole niin
terve, että hän kykenisi matkustamaan yksin.

— Hm...

Ilmari kaivoi lompakostaan viisikruunusen, joka vaihtoi omistajaa
huomiota herättämättä.

— Hyvästi!

Yliportieri toivotti hänelle Jumalan siunausta.

Seuraavana päivänä palasi Ilmari Fyen-hotelliin jo aamupäivällä.
Hän oli nukkunut yönsä verrattain hyvin, sillä tällä kertaa hän
saattoi olla jokseenkin varma siitä, ettei ukko pääsisi livistämään.
Ilman henkilökorttiaan tämä ei pääsisi kovinkaan pitkälle, vaikka
yrittäisikin. Hän harppoi portaita ylös, pari askelmaa kerrallaan ja
naputti keppinsä kädensijalla numero 28:n ovea.

Sisältä kuului askeleita ja tuokion kuluttua aukeni ovi raolleen.
Ilmari pani vikkelästi keppinsä rakoon.

— Huomenta vain, isäukko, sanoi hän. — Älä kainostele yhtään, vaan
aukaise veräjäsi perintöruhtinaan tulla sisälle.

P. J. koetti nykäistä oven kiinni, vastaamatta sanaakaan, mutta siitä
ei tullut mitään. Seuraavassa tuokiossa Ilmari astui yli kynnyksen.

— Ahaa! huudahti hän ja heitti hattunsa vuoteelle. Punaisella
plyshisohvalla huoneen vastakkaisella puolella istui nimittäin neiti
Bodil Vang.

Ilmari katseli häntä ja totesi sydämensä lyövän aivan rauhallisesti.
Tyttö oli häkeltyneen näköinen ja liikutteli levottomasti käsiään
hienon kävelypukunsa helmassa.

— Hei, hei, tervehti Ilmari häntä. — Anteeksi, että häiritsen,
mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan ilmeisesti sitä varten syntynyt
maailmaan, jos ihmisten puheisiin saa uskoa. Minä häiritsen kaikkia.

Tyttö nousi ja alkoi korjata hattunsa asentoa vaatekaapin ovessa olevan
peilin edessä.

— Ei sinun tarvitse lähteä, vaikka tulinkin, jatkoi Ilmari. —
Päinvastoin, istu! Istu, sanon minä!

Tyttö nakkasi niskojaan ja istuutui vastahakoisesti.

P. J. oli koko ajan seissyt mykkänä ikkunan ääressä, selin huoneeseen.
Hän kääntyi ja muljautti poikaansa vihaisesti.

— Kuinka syvästi sinä olet rakastunut isään? kysyi Poika ivallisesti.

Bodil ei vastannut.

— Mene tiehesi! äyskäisi ukko ikkunan luota.

— Yhdessä sinun kanssasi, pappa, yhdessä sinun kanssasi, sanoi Ilmari.
— No, Bodil, onko hän sinulle hyvin kallis?

— Minä pidän hänestä, mutisi tyttö.

— Vaikka hän olisi aivan köyhäkin?

Bodil katsoi häntä kysyvästi.

— Jos minä nyt kertoisin, että liikkeemme on menossa konkurssiin ja
ettei meillä sen jälkeen ole paljon mitään, niin yhäkö sinä pitäisit
hänestä?

Tyttö nyökäytti hiukan päätään, mutta silmien väliin oli ilmestynyt
vihainen ryppy.

— Ja menisit hänen kanssaan naimisiin?

Bodil säntäsi pystyyn ja hänen silmänsä paloivat vihreällä
fosforiloisteella. Hän sähisi kuin kissa.

— Mitä sinä tarkoitat? Mitä helvetin roskajoukkoa te oikein olette?
Humpuukeja? Vai naimisiin — häh? En ole ikinä aikonut mennä naimisiin
kummankaan kanssa! Ja oletko sinä isäsi holhooja? Mitä varten sinä
tulit tänne, senkin kitupiikki? Hahah..., vai konkurssin te olette nyt
tehneet! Mutta minä tunnen erään pienen tytön, joka veisaa siitä viisi,
ja hänen nimensä on Bodil Vang! Suomalaishölmöt! Ja nyt minä olen
saanut teistä tarpeekseni, piru vieköön!

Hän yritti hyökätä huoneesta, mutta Ilmari tarttui hänen käsivarteensa.
P. J. oli lysähtänyt tuolille ja katseli tyttöä kauhistuneen näköisenä.

— Et sinä mihinkään lähde! kärähti Ilmari.

— Hellitä, tahi huudan!

— Et huuda. Siitä olisi sinulle enemmän ikävyyksiä kuin meille. Istu!

Tyttö riuhtoi käsivarttaan vapaaksi, mutta ei istuutunut.

— No, seiso sitten, tokaisi Poika ja tyrkkäsi hänet peremmälle
huoneeseen. Bodilin ilme oli kaikkea muuta kuin kaunis.

— Kylläpäs sinä osaat vetää miesparkoja nenästä, totesi Ilmari
naputellen pohjettaan kepillään. — Oli tietysti äärettömän hauskaa
päästä kapakan kassalaatikon takaa elämään toisten pussilla —
ymmärränhän minä sen. Tietysti et alun alkaenkaan välittänyt minusta
yhtään?

Bodil ei vastannut.

— Tai isästä...

Tyttö purskahti nauruun. Sitten hän sylkäisi.

— Tuosta vanhasta pukista! Oli hauskaa huvitella hänen
kustannuksellaan, niin kauan kuin sitä nyt kesti...

— Niinpä niin. Vanhat pukit — ja nuoretkin — ovat näköjään olemassa
vain sitä varten, että niitä kerittäisiin. Mutta mistäs nyt nypit, kun
villat loppuivat?

— Oh, maailma on pukkeja täynnä.

Ilmari vilkaisi isäänsä. Ukko-paran kasvot olivat melkein harmaat.

— Häntä pystyyn, faija, sanoi hän. — Kaikki ilot saa kalliisti maksaa,
mutta ei nyt surra sitä. Joko olet maksanut laskusi täällä?

— En. Minulla ei ole tarpeeksi rahaa...

— Mitä ihmettä? Minne sinä rahasi olet pannut? Ja millä tavalla aioit
täältä selvitä?

— Aioin pyytää kotoa sähköteitse lisää.

— Hauskaa kuulla. Mutta minne sinä olet rahasi tuhlannut?

— Ei minulla paljon ollut mukana alunperinkään. Ostelin hiukan — tuota
— Bodil tarvitsi...

Poika iski katseensa Bodiliin.

— Vaa-ai niin?

Tytön huulilla oli ilkeä hymy.

— Tämänkin hän osti — tämän kävelypuvun, sanoi hän kiusoitellen. — Se
maksoi satakuusikymmentä kruunua. Ja rannerenkaan —

Ilmari kääntyi ja painoi soittokellon nappulaa. Sitten hän aukaisi oven
käytävään ja sanoi lähestyvälle siivoojattarelle matalalla äänellä:

— Tuokaa numero 28:n lasku mahdollisimman kiireesti, ja hankkikaa
sitten auto hotellin edustalle. Samalla kuin tuotte laskun, tuokaa
isonlainen pala käärepaperia ja hiukan nyöriä.

Hän sulki oven.

— Neljännestunnin kuluttua lähdemme — yhdessä, sanoi hän. — Ovatko
matkalaukkusi pakatut?

P. J. nousi ja alkoi tunkea tavaroitaan isoon, ruskeaan nahkalaukkuun.

— Onko sinulla sitten rahaa? kysyi hän.

— Senverran ainakin, että voin maksaa laskusi. Ei, Bodil — sinä et
lähde mihinkään.

Hän sytytti savukkeen ja poltteli hetken ääneti.

Ovelle koputettiin. Siivoojatar toi laskun ja ruskeata käärepaperia.
Hän sai suorituksen, sievät juomarahat ja katosi kohteliaasti kiittäen.

— Ja nyt, sanoi Ilmari, — nyt minä rankaisen sinua.

Hän katseli Bodilia synkästi.

Väri katosi tykkänään tytön kasvoista.

— Isä, ota vuoteesi ja kävele! Odota tuolla eteisessä!

— Mitä sinä aiot tehdä? vastusteli P. J.

— Aion olla hiukan raaka, sanoi Ilmari suomeksi. — Tuollaisiin eivät
hienotunteisuus ja hyvät sanat pysty. Mene nyt vain rauhassa — en minä
häntä nylje.

Ukko meni luomatta Bodiliin katsettakaan.

Ilmari sulki oven hänen jäljessään ja kääntyi taas tuijottamaan tyttöä.
Pojan suu muistutti tällä hetkellä aivan tavattomasti Zinaidan suuta.

— Riisu yltäsi tuo kävelypuku! komensi hän.

— Se on sitten valhe! huusi tyttö kimakasti. — Päästä minut ulos!

— Ojasta joudut allikkoon, jos huudat, sanoi Ilmari terävästi. — Syytän
sinua petoksesta. Olet väärillä lupauksilla keplotellut itsellesi tuon
puvun ja paljon muutakin. Riisuudu heti! Älä vain väitäkään, että
kainostelet minua.

Tyttö purskahti raivokkaaseen itkuun, joka kuitenkin lakkasi heti.
Hän repi vimmastuneena puvun yltään, pienen takin ja sitten hameen,
ja koko ajan hän tanssi jonkinlaista intiaanitanssia polkien vaatteet
jalkoihinsa. Housusillaan, pusero yllä ja hattu päässä ja kasvoissa
villi ilme, hän oli niin hassunkurisen näköinen, että Ilmaria melkein
nauratti.

Poika kääri vaatteet paperiin ja otti hattunsa. Tovin katsoi Bodil
häntä kiukusta sähisten — kiskoi sitten puseron yltään ja alkoi
nilistää sukkia jalasta. Ilmari pakeni lukiten oven ja ottaen avaimen
mukaansa.

Alhaalla oli matkatavarat jo viety autoon ja P. J. odotteli ovella.
Ilmari meni portierin luo heilutellen avainta kädessään.

— Hän sai jo juomarahaa, huomautti isä Lumme.

— Ei tarpeeksi, sanoi Poika ja supatti herra portierin korvaan jotakin.
Portieri oli levottoman näköinen, mutta nyökkäsi sitten ja otti vastaan
ruskean paketin, avaimen ja viisi kruunua.

— Siinä paketissa oli se ostamasi kävelypuku, sanoi Ilmari isälleen
astuessaan autoon. — Käskin viedä sen numeroon 28 puolen tunnin
kuluttua.

Auto urisi, yskäisi pari kertaa ja lähti laiskasti liikkeelle.




XI luku

NAISTEN KAPINA


Aputoimittaja-ylioppilas Efraim Peltosen helläluontoinen äiti
olisi itkenyt katkeria kyyneleitä, jos olisi tiennyt, minkälaisia
vaikeuksia vastaan hänen poikansa sai kamppailla ansaitakseen leipänsä,
puuroannoksensa ja elokuvalippunsa (olisi oikeastaan pitänyt mainita
viimemainitut ensiksi, sillä Greta Garbo oli Efraimille enempi kuin
leipä). P. J. Lumpeen ja Ilmarin ollessa asioitaan selvittelemässä
ulkomailla sai Efraim moneenkin kertaan aihetta tutkia kierosta
parranajopeilistään, olisivatko hänen yksikolmattavuotiaat hiuksensa
harmenneet. Naisten aikakausijulkaisu on jo sinänsä kova pähkinä
toimittajanuorukaiselle, mutta kun sitten kaiken lisäksi vielä naiset
itse ryhtyvät sitä väkisin toimittamaan, on asia suorastaan surkea.
Efraim ei voinut käsittää, miksei hänen päänsä tullut harmaaksi.

Faktori Perkamo noudatti alusta saakka Pilatuksen esimerkkiä ja pesi
kätensä. Pitkänen pysyi virallisesti neutraalina. Yksin sai Efraim
Peltonen suhtautua jollakin tavoin naisten työintoon ja pöydälleen
kasaantuviin käsikirjoituksiin. Hänestä elämä tuntui tällä erää yhtä
ruusuiselta kuin Fidshi-saarten ihmissyöjäalueelle pelastuneesta
haaksirikkoisesta. Hän enemmän kuin aavisti, että julkaisun
seuraava numero herättäisi epämiellyttävää huomiota kaikista hänen
ponnisteluistaan huolimatta. Ja miten sitten kävisi? Tietysti hän
saisi potkut — joutuisi kilometriverstaalle — saisi tyytyä katselemaan
»jumalaista Gretaa» vain elokuvateatterien ilmoituskaapeissa...

Muutamassa päivässä nuori Peltonen demoralisoitui peloittavasti.
Hänen kunnioituksensa toista sukupuolta kohtaan katosi — Gretankin
jalusta horjui silmänräpäyksen ajan — aivan täydellisesti; hän
unohti synnynnäisen, perintätapojen, -pitämysten ja Kotkan lyseon
hioman ritarillisuutensa ja kohteliaisuutensa kauniimpaa sukupuolta
kohtaan — niin, hän olisi ollut valmis harjoittamaan väkivaltaakin,
pahoinpitelemään tuota naisjoukkoa, ellei olisi tiennyt joutuvansa
alakynteen. Hän oli nimittäin kitukasvuinen ja heikko. Lyhyesti sanoen,
tilanne oli kärjistymässä äärimmilleen.

Osakekaupan jälkeen alkoivat neiti Montinin Mussolini-taipumukset näkyä
yhä selvemmin. Tottahan nyt osakkaan asema velvoitti tekemään jotakin
liikkeen hyväksi. Hän riitti jo yksinkin pitämään nuoren Peltosen
alituisessa hermostuneisuuden tilassa, ja kun häntä lisäksi avustivat
niin määrätietoiset olennot kuin tohtori Elna Vallasvuo ja kirjailija
Carmen Helke, osoittautuivat kaikki nuoren Peltosen protestit ja
vastaanhangoittelut turhiksi.

Eugenia Montin kirjoitti uudestaan tutkielmansa keisarinna Eugénien
sukujuurista. Se ladottiin. Carmen Helke laati arvioinnin suomalaisesta
kirjallisuudesta ja pani siinä pataluhaksi kaikki miespuoliset
kirjailijat hamasta Jöns Buddesta Riku Sarkolaan saakka. Juttu
ladottiin. Elna Vallasvuo rakensi poliittisen paloartikkelin, jossa hän
teilasi hallituksen pääministeristä sosialiministeriön juoksupoikiin
asti. Artikkeli ladottiin. Alli Silvanto silpoi kilpailijansa niin
kotipaikkakunnalla kuin naapurikaupungeissakin jättiläishaastattelussa,
joka niinikään ladottiin. Nuori Peltonen vaati, pyysi ja rukoili
faktoria purkamaan latomukset, mutta faktori kohautteli olkapäitään:
seuraavan numeron oli ilmestyttävä tiistaina — _mitä_ siihen sitten
panisi?

Nuori Peltonen itki, kiroili ja pani vastaan.

Mutta tiistaina, päivää ennen Lumpeitten kotiinpaluuta, ilmestyi
_Naisten Oma Maailma_ juuri sensisältöisenä kuin naiset olivat
tahtoneet. Kapinalliset olivat saaneet ensimmäisen suuren voittonsa.

* * *

Vaikenisin mieluimmin siitä metelistä, joka nousi, kun P. J. ja Ilmari
kotiutuivat. Rehellisenä kronikoitsijana en kuitenkaan saa jättää sitä
selostamatta. Koetan tehdä sen mahdollisimman lyhyesti.

Tuhlaaja-isä ja hänen poikansa eivät saapuneet juottovasikan ja viinin
ääreen. Heitä eivät odottaneet pitopöytä ja ilokyyneliä vuodattava
perhe. Ei — kohta astuttuaan Kauppakadun varrella olevan kotinsa
eteiseen pitkän ja rasittavan matkan jälkeen, he saivat silmilleen
ryöpyn, vuolaan ja suolaisen, sillä Zinaidaan oli ehtinyt patoutua
paljon kiukkua menneen viikon aikana. Selvittyään hänestä vetäytyivät
herrat makuuhuoneisiinsa, mutta ainakaan Ilmarin osalta eivät sen
päivän harmit vielä olleet lopussa. Hänen yöpöydällään nimittäin
odotti _Naisten Oman Maailman_ tuorein numero. Hän aukaisi sen
hajamielisesti, silmäili sisältöä yhtä hajamielisesti ja jäykistyi
sitten suolapatsaaksi, jonka rinnalla Lotin vaimo olisi vaikuttanut
elokuvalta.

Kauan hänen polvensa eivät häntä kannattaneet. Täytyi istuutua.
Ajatukset tuntuivat seisahtuvan kokonaan. Hän oli kuin salaman lyömä.

Ja sitten tuli reaktio. Pojan täytti kihisevä kiukku ja lamauttava
pelko. Mitä nyt seuraisi? Naisten lehti oli tehnyt itsensä
naurettavaksi — se oli häväissyt koko kustannusliikkeen. Hyvä Jumala...

Hän käveli huoneessa edestakaisin suu kuivana ja sydän läpättäen.
Kerran hän aikoi jo mennä isän puheille, mutta kääntyi oveltaan
takaisin. Mitä apua siitä olisi ollut? Hän repi tuon kamalan lehden
kappaleiksi, jotka siroitteli pitkin huonetta. Hän iski rystysensä
kipeiksi vuoteensa laitaan. Hän polki jalkaansa, taivasteli... Kello
oli yksitoista. Ei voinut tehdä mitään, ainakaan tänään. Ja mitäpä
voisi tehdä huomennakaan? Yhtä paljon.

Vähitellen hän tyyntyi hiukan, riisui yltään ja meni vuoteeseen.
Raivoamisella ei nyt päässyt pitkälle. Kunpa edes saisi unta...

Seuraava päivä ei kirvoittanut hänen kuormaansa, vaan lisäsi sitä
edelleen. Nuori Peltonen teki raporttinsa ja sanoutui urheasti irti,
minkäjohdosta Poika pyysi häntä haistamaan kukkasia, Perkamo sammalteli
hartioitaan kohotellen jotakin naisten ehdottomista vaatimuksista,
ja Pitkänen esitti osaaottavan ilmeen, joka kiitos perinpohjaisen
harjoittelun onnistui niin hyvin, että Ilmari oli saada uuden
raivokohtauksen.

Ja sitten räjähti suurin pommi. Maisteri ilmoitti kylmästi myyneensä
osakkeensa neiti Eugénie Nefretiti de Montijolle. Asialle ei mahtanut
mitään — rahat saatu — fait accompli, johon oli tyydyttävä.

Puoli tuntia muistutti isä Lumpeen huone miniatyyrihelvettiä, jossa
Pitkänen arvokkaana pääpiruna ikäänkuin sivusta seurasi riehahtaneen
adjutanttinsa menoamista.

Isä Lumme oli apaattinen ja äänetön. Hänen ajatuksensa harhailivat
kaiketi vielä maassa, jossa Shakespeare väittää olevan jotakin mätää,
eikä hän luultavasti oikein tajunnut, mistä nyt oli kysymyskään.
Ainoastaan Ilmarin vaatiessa Pitkäsen irtisanomista hän hetkeksi
havahtui ja pudisti päätään.

— En minä nyt tule toimeen ilman Pitkästä, mutisi hän.

Ilmari väsyi.

Palattuaan huoneeseensa hän löysi pöydältään kirjeen, jossa
Liisankaupungin Muoti-Aitta peruutti kaikki antamansa
ilmoitusmääräykset _Naisten Omaan Maailmaan_ ja pyysi lopettamaan
lehden lähettämisen liikkeen omistajalle.

Siitä se sitten alkoi.

Seuraavina päivinä toi posti julkaisun tilausperuutuksia yhtä
runsaasti kuin se oli tuonut tilauksia pari kolme kuukautta
aikaisemmin. Päivälehdet ympäri maata irvistelivät pakinapalstoillaan
Nefretiti-juttua ja Pojalle kerrottiin asiantuntevalta taholta, että
hän olisi saanut painokanteenkin, jos Elna Vallasvuon artikkeliin
olisi suhtauduttu vakavasti. Neiti Montinin kanssa hän joutui miltei
käsikähmään, kun tämä tuli norkoilemaan kiitoksia »tutkielmastaan». Isä
oli närkästynyt ja hermostunut, ei tahtonut kuulla mitään...

Eräänä päivänä tapasi Poika kadulla Verneri-sedän. Hän yritti puhua
tälle asiasta. Verneri oli kiusaantunut ja lörpötti puuta heinää,
kunnes kimmastuneena huudahti:

— No, pane lappu luukulle sitten! Lopeta koko lehti!

Se olisi tietenkin ollut paras ratkaisu Ilmarinkin mielestä, mutta sitä
ei niin yksinkertaisesti voinut toteuttaa. _Naisten Omalla Maailmalla_
oli runsaasti tilaajia ja paljon sitoumuksia. Sen lakkauttaminen
yhtäkkiä ei näissä oloissa voinut tulla kysymykseenkään.

Riitelemällä, rukoilemalla ja antamalla diplomaattisia lupauksia
onnistui Pojan saada seuraavasta numerosta kutakuinkin mukiinmenevä,
mutta jo sen ilmestymisen jälkeisenä päivänä kiertyi uusia solmuja
lankaan. Naiset olivat käsittämättömistä tiedonlähteistään saaneet
täsmällisen ja yksityiskohtaisen selostuksen isä Lumpeen seikkailuista
Kerkkolan majatalossa ja Tanskassa.

Ilmarin luo saapui lähetystö, johon kuuluivat neiti Montin, kirjailija
Carmen Helke ja maisteri Leila Kivikko-Partanen.

Nefretitin jälkeläinen nosti tuolin lähelle kirjoituspöytää, istuutui
siihen kömpelösti ja tuijotti Ilmaria kuin loukkaantunut norsu. Carmen
Helke ryhtyi miettivän näköisenä tarkastelemaan seinillä olevia tuhmien
neitseitten kuvia ja maisteri Kivikko-Partanen sijoittui mukavasti
punasamettiseen klubituoliin pannen kätensä ristiin.

Ilmari naputteli hermostuneesti sormiaan pöydänsyrjään.

— Me, sanoi neiti Montin vihdoin, — me emme olleet ollenkaan
tyytyväisiä _Naisten Oman Maailman_ viime numeroon.

— En minäkään, vakuutti Ilmari.

— No, siinä sitä ollaan! Neiti Montin paiskasi kämmenen polveensa.

— Alatte kai huomata itsekin, että naiset sentään hoitavat oman
julkaisunsa parhaiten, sanoi Leila Kivikko-Partanen.

Ilmari ei vastannut, sillä Carmen Helke oli kääntynyt ja palavalla
katseellaan lumonnut hänet kuin käärme pikkulinnun.

— Me olemmekin nyt päättäneet ottaa toimitushomman kokonaan käsiimme,
jatkoi neiti Montin. — Ellette halua olla toimitussihteerinä, voimme
kyllä hankkia siihen naisenkin. Tai ehkä toimittaja Peltonen voisi
hoitaa asian.

Ilmari käänsi katseensa pois neiti Helkkeestä ja sai puhelahjansa
jälleen.

— Vai niin te olette päättäneet, sanoi hän venyttäen hävyttömästi
joka sanaa. — Toistaiseksi minä kuitenkin olen lehden päätoimittaja
ja määrään lopullisesti, mitä siihen pannaan. Saan minä avustajia
muualtakin kuin Liisankaupungista.

Maisteri Kivikko-Partanen oli käynyt suuttuneen näköiseksi. Hänen
bulldogginnaamansa oli punainen, ja pienen nenän päähän oli ilmestynyt
kyynel.

— _Naisten Oma Maailma_ menestyy juuri niin kauan kuin me tahdomme,
sanoi hän jyrkästi. — Jos me katsomme olevan syytä ryhtyä sitä
boikottaamaan, on sen satu lopussa. Te ette saa siihen naistoimittajia,
ellemme me tahdo. Sitäpaitsi minusta neiti Montinilla liikkeen
osakkaana on jonkinlainen oikeus saada mielipiteilleen — jotka tässä
asiassa ovat meidän kaikkien mielipiteitä — hiukan huomiota.

Ilmari kaatoi vettä lasiin ja kostutti suutaan. Hän katui katkerasti
hullua päähänpistoaan ryhtyä yhteistyöhön tuon naislauman kanssa. Olisi
ollut mitä suurin nautinto saada heittää heidät ulos ja huutaa vielä
heidän jälkeensä, että siellä pysyisivätkin, mutta tilanne vaati aivan
päinvastaista menettelytapaa. Oli pysyttävä tyynenä vain.

— Arvoisat naiset, sanoi hän. — Kustannusmiehenä luulisin olevani
jossakin määrin perillä siitä, minkälaista hengenravintoa
lukevalle yleisölle voi tarjota, ja juuri sitä silmälläpitäen olen
pyrkinyt pitämään julkaisumme sisältöä yleistajuisella tasolla.
Tiedättehän itsekin, että nerot hyvin harvoin saavat tunnustusta
ainakaan eläessään. Jos voisimme olla täysin välittämättä lehden
kannattavaisuudesta, ei minulla suinkaan olisi mitään artikkeleitanne
ja pakinoitanne vastaan, mutta _Naisten Oma Maailma_ ei kerta kaikkiaan
ole sellaisessa asemassa, että voisimme ruveta odottamaan lehden ja
meidän kaikkien kuoleman jälkeen ehkä tapahtuvaa silmien avautumista,
uudelleen arviointia ja muistopatsaita. Meidän —

— Älkää pistelkö, nuori mies, keskeytti neiti Montin, — älkää pistelkö,
ettei teitä pistettäisi. Ottakaa huomioon, ettemme ole tulleet tänne
käymään neuvotteluja, vaan ilmoittamaan, että aiomme huolehtia
julkaisumme toimittamisesta. Ja nyt, kun sen olemme tehneet, voimme
lähteä.

Hän nosti painavan takalistonsa tuolista ja kohensi hattuaan.

Ilmari kimpaantui.

— Siinä tapauksessa erotetaan lehti kustannusliikkeen yhteydestä ja te
saatte huolehtia myös sen taloudellisesta puolesta — toisin sanoen,
voitte muodostaa keskuudessanne yhtiön, joka myös kustantaa lehden.
Me kyllä suostumme edelleenkin suorittamaan painatustyön tariffiemme
mukaista maksua vastaan.

Neiti Montin putosi takaisin tuoliinsa. Hetken katsoivat naiset
toisiaan aivan ääneti.

— Hävytöntä! kimitti Leila Kivikko-Partanen vihdoin.

Carmen Helke istuutui klubituolin käsinojalle ja heilutteli ruskean
silkkisukan verhoamaa säärtään. Himokas loiste hänen silmissään oli
muuttunut kylmäksi kiilloksi.

— Herra Lumme, sanoi hän, — me emme harkitse ehdotustanne eräitten
käytännöllisten hankaluuksien vuoksi. Me pidämme parempana, että lehti
edelleenkin hoidetaan täältä käsin. Vain sisältöön nähden otamme
määräämisvallan. Minun täytyy tähdentää tätä seikkaa vielä silläkin,
ettemme pidä teitä henkilönä, jonka periaatteet ja maailmankatsomus
edellyttäisivät oikeata, kypsää suhtautumista asioihimme. Teidän ja
isänne yksityiselämä — vaikka nyt rajoittuisimme vain puhumaan siitä
tanskalaisesta nuoresta naisesta, joka —

Ilmari oli kavahtanut pystyyn ja asettui punoittavana neiti Helkkeen
eteen.

— Nyt tukkikaa suunne, sanoi hän matalasti, — tai teen yksityiselämäni
vielä paheellisemmaksi vetämällä teidätkin siihen. Minä en enää halua
jatkaa tätä juttua pitemmälti — olen sanonut sanottavani ja siinä pysyn.

Naiset olivat nousseet. Neiti Helke oli niin raivostunut, ettei saanut
puhutuksi.

— Me emme ole vielä sanoneet viimeistä sanaamme, mörähti neiti Montin.

He lähtivät hyvästiä sanomatta.

Ilmari nojautui taaksepäin funkis-tuolissaan ja ummisti silmänsä. Hän
tunsi vanhentuneensa näinä kuukausina parisataa vuotta. Katkeralla
kaipuulla hän muisteli entistä minäänsä, jolle huolet ja murheet olivat
olleet melkein tuntemattomia.

Joku on joskus sanonut, että nainen tekee miehen elämän joko taivaaksi
tai helvetiksi.

Ainakin viimemainitusta hän nyt saattoi olla varma.




XII luku

SIRKKA PAASION HÄTÄVALHE


Odottamaton ja valtava onnenpotkaus tekee meidät usein perin
onnettomiksi. Sensijaan, että mielemme kevenisi ja että kaikki synkeät
ajatuksemme ja murheelliset hetkemme kaikkoaisivat, joudumme tilaan,
jossa raskasmielisyys, epäilyt, pelko ja pahat aavistukset yhtyvät
musertavaksi taakaksi. Sellaista miellyttävää aasilaumaa me olemme.

Melkein viikon kärsi Sirkka Paasiokin puolesta miljoonastaan siinä
määrin, että hän tuskin jaksoi käydä toimessaan. Ensin järkytti yllätys
hänet niin perinpohjin, että hän tuskin tajusikaan tapahtunutta. Ja
sitten tuli huolien pimeä pilvi. Sydän kiivaasti tykyttäen hän saattoi
istua tuntikausia miettien, mitä rahoilla tekisi, miten saisi ne
sijoitetuiksi niin, ettei niitä ryöstettäisi, miten saisi pidetyksi
asian salassa (voi, hyvät ihmiset, kuinka kovasti teki mieli kuuluttaa
se kaikille) ja riittäisikö se lopultakaan kaikkeen siihen, mitä hän
nyt tiesi tarvitsevansa. Ja kun sitten lopulta koitti päivä, jolloin
hän saisi voittonsa haltuunsa ja hän pääsi parin päivän lomalle
Helsinkiin »katsomaan sairasta enoaan», oli hän niin nääntynyt ja
äärimmilleen hermostunut, että valtiokonttorissa tuokion verran
epäröitiin, sopiko hänelle ilman muuta luovuttaa tuollaista summaa.

Ja sitten tuli helpotus yhtä äkillisesti kuin yllätyskin. Saatuaan
rahansa talletetuiksi kahteen pankkiin ja talletuskirjansa kuntoon
tunsi Sirkka huoliensa jälleen katoavan. Tuntui niin hauskan
turvalliselta omistaa kokonaista puoli miljoonaa markkaa, mutta ei
enää ollut mitään kiirettä ryhtyä rahoja käyttelemään. Kyllähän ne
pankissa pysyivät. Kaikki aikaisemmat hämärät suunnitelmat elintapojen
muuttamiseksi ja merkillisiin toimenpiteisiin ryhtymiseksi rikkauden
kartuttamista varten unohtuivat. Miksi hän muuttaisi elintapojaan —
miksi ryhtyisi johonkin uuteen? Hänellä oli hyvä toimi ja kohtuullinen
palkka — johon nyt voisi lisätä uuden pääoman korot — ja hän viihtyi
Liisankaupungissa oikeastaan yhtä hyvin kuin jossakin muuallakin.
Mitäpä turhia huolehtisi...

Sirkka palasi kotiin tyynenä, tarmokkaana ja iloisena, ja ryhtyi
jälleen toimeensa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Miehiset lukijani varmasti väittävät, että »se nyt sitten on laulua,
että tyttö osasi pitää suunsa kiinni», mutta miehiset lukijani
erehtyvät tällä kertaa perinpohjin. Sirkka piti suunsa kiinni. Hän ei
puhunut suuresta voitostaan kenellekään, ellei ehkä unissaan tyhjille
seinille. Senpävuoksi onkin perin ihmeellistä, että Väinö Pitkänen
joitakin päiviä myöhemmin sai asiasta tiedon.

En ole päässyt selville siitä, miten tämä tapahtui, mutta eihän se
niin tärkeätä olekaan. Pääasia on että Sirkan salaisuus ei kauan
salaisuutena pysynyt.

Pitkänen piti tietonsa visusti omanaan. Tuo viisisataatuhatta
oli kenties vielä hänenkin ulottuvillaan. Puolen miljoonan tytön
kyllä kannatti naida, varsinkin kun sattui olemaan rakastunut itse
tyttöönkin. Tosin hän, Pitkänen, oli tarpeettomasti sotkenut asioita
harkitsemattomalla lörpöttelyllään silloin elokuvista palattaessa,
mutta taitava mies pystyi kyllä korjaamaan sen seikan, kun vain olisi
kärsivällinen ja aivan hyvä.

Pitkänen alkoi taas osoittaa innokasta mutta silti kunnioittavaa
huomiota neiti Paasiolle. Hän saatteli häntä joskus kotiin ja tarjoutui
seuraksi elokuviin ja pani samalla koko kaunopuheisuutensa liikkeelle
hälventääkseen tytön saamaa epäedullista vaikutusta hänestä. Mutta
Sirkka oli kuin sfinksi, jäykkä ja vähäpuheinen. Ei hänestä saanut
selkoa.

Eräänä iltana Pitkänen sattumalta tuli tyttöä vastaan ja lähti muitta
mutkitta kävelemään hänen rinnallaan tehden tikusta asian. Sirkka oli
vielä tavallistakin jäykempi ja lyhytsanaisempi, mutta maisteri oli
jalomielisesti sitä huomaamatta. Tuokion kuluttua hän kysyi, oliko
neiti Paasio matkalla johonkin määrättyyn paikkaan ja kun tämä nyökäytti
myöntävästi päätään, hän ilmoitti ystävällisesti, niin, melkeinpä
hellästi, saattavansa hänet perille asti. Varovasti hän sitten käänsi
puheen sydämen asioihin ja vihjaili tarkistaneensa kantansa kahden
köyhän avioliittomahdollisuuksiin nähden. Tyttö kyllä kuunteli,
ilmeestään päättäen, mutta vaikeni visusti, ja Pitkäsen sydämeen, tahi
sanoisinko sydämen korvikkeeseen, alkoi hiipiä epämiellyttävä aavistus.
Olisiko hän kenties sittenkin menettänyt pelinsä ihan lopullisesti?

Kääntyessään Rantakadulle, jonka varrella Sirkan päämäärä — erään
ystävättären asunto — oli, huomasivat he tutun miehen tulevan
vastaansa. Ilmari Lumpeella oli nähtävästi kiire, sillä hän käveli
nopeasti ja sivuilleen vilkuilematta. Sirkka Paasio tunsi poskiensa
kuumenevan. Jostakin syystä häntä suututti, että Ilmari näki hänet
Pitkäsen seurassa. Sirkan ihmistuntemus ei ollut laaja, mutta hänellä
oli synnynnäisen psykologin vaistot ja nopsa äly, ja viimeisen puolen
vuoden aikana hän oli pannut merkille asioita, joista Pitkänen ja
Ilmari eivät tienneet muitten ihmisten olevan selvillä. Ilmarissa
tapahtunut muutos oli pannut hänen sydämensä sykkimään oudosta
ilosta — Pitkäsen seuraa hän sieti senvuoksi, että mies herätti
hänessä samanlaista mielenkiintoa kuin skorppiooni tai sanokaamme
lasisilmäkäärme. Eihän Ilmari näistä seikoista tiennyt mitään, mutta
sittenkin Sirkkaa harmitti tämä kohtaaminen.

Poika meni heidän ohitseen nostaen hattuaan. Sirkka kuvitteli, että
hänen silmissään oli ollut hämmästynyt ja hiukan moittiva ilme. Tytön
oppositiohenki heräsi ja iski reippaasti ympärilleen. Mikä oikeus
Ilmarilla oli enempää hyväksyä kuin paheksiakaan heidän, Pitkäsen ja
hänen, yhdessäoloaan? Tarvitsiko hänen välittää Ilmarin mielipiteestä?
Ja sittenkin — kaiken aikaa kirveli sydäntä ilkeästi...

Saavuttiin perille. Pitkänen pysähtyi ikäänkuin valmistautuen vielä
juttelemaan hetkisen, mutta Sirkka hyvästeli nopeasti ja livahti
taloon. Maisteri sai lähteä paluumatkalle epämieluisten tunteitten
vallassa.

* * *

Kirjapainossa jyskivät koneet, niin että ikkunain lasiruudut
helähtelivät hiljaa. Poika istui pitkästä aikaa jotakuinkin
tyytyväisenä faktorin huoneessa nauttien Perkamo-raiskan puheviasta.
Faktorikin oli mielissään, sillä tilaustyöt olivat lisääntyneet ja
_Naisten Oman Maailman_ pari viimeistä numeroa oli saatu valmistaa
jotakuinkin rauhassa.

— En minä usko, jutteli Ilmari, — että tuo akkaväki vielä on
antautunut. Kokoavat vain voimiaan hyökätäkseen uudelleen, mutta onpa
nyt meilläkin hengähdysaikaa, niin että jaksetaan panna kampoihin taas,
kun se aika tulee.

Perkamon otsaan ilmestyi ryppy.

— Faakelin naifet, sanoi hän. — Heiffä ei fitten ole mitään humaanifia
piirteitä. Armottomafti he käyvät minunkin kimppuuni, vaikka minulla
oikeaftaan ei ole mitään tekemiftä koko lehden toimittamifen kanffa.
Mikfeivät he tyydy fortteeraamaan afioita fiellä kuftannufpuolella?
Enhän minä ole mikään lupaaja enkä kieltäjä. Valehtelevatkin vielä.
Tulevat tänne käfikirjoitukfineen viime tingaffa ja fanovat, että ne
kyllä on hyväkfytty...

— Ymmärrän kyllä vaikeutesi, sanoi Ilmari, — mutta pääsisit varmasti
niistä suurimmaksi osaksi, jos osaisit olla jyrkempi. Paukauta
heille, ettet ota määräyksiä keneltäkään muulta kuin suoraan minulta.
Ryhdistäydy. Niele hiilihanko.

Perkamo kiemurteli.

— Minun eukkoni on aikanaan ottanut minulta nirrin poif niin tarkkaan,
etten jakfa tapella naiften kanffa, tunnusti hän murheellisena. — Kyllä
minä yritän, mutta lopulta ne kuitenkin aina lyövät minut nokkauf!

Ilmari pudisti päätään.

— Toivotaan nyt, että minä ainakin jaksan — ja minun _täytyy_ jaksaa,
lisäsi hän. — Viimeisenä mahdollisuutenahan aina on lopettaa koko
lehti, vaikkapa sitten pitäisikin ripustaa hampaat naulaan.

Hän sytytti pienen, hassunkurisen piippunsa ja lähti päättävä ilme
harmaissa silmissään maleksimaan yli nupukivipihan »omalle puolelleen».

Hän astui vihellellen huoneeseensa, heitti hattunsa nojatuoliin ja
istuutui pöytänsä ääreen. Parikin käsikirjoitusta virui odottamassa
kielellistä tarkastusta ja kokonainen liuta »päteviä suomentajia»
tiukkasi hujan hajan heitellyissä kirjeissä tietoa siitä, ottaisiko
liike julkaistakseen suomalaisen laitoksen »Orlando furiososta» tai
Berta Ruckin »Sydämeni tytöstä» tai jostakin muusta mullistavaa
huomiota herättäneestä opuksesta, mutta juuri tällä hetkellä ei Ilmari
piitannut niistä mitään. Oli niin suurenmoista tuntea mielensä kevyeksi
viikkojen ja kuukausien ikävyyksien jälkeen. Melkeinpä teki mieli
lähteä naurattamaan tyttöjä konttorin puolelle.

Yhtäkkiä hän herkisti kuuloaan. Pitkäsen huoneessa puhuttiin melko
äänekkäästi. Tavallisesti ei sieltä kuulunut mitään.

Hän kääntyi tuolissaan ja vilkaisi Pitkäsen huoneeseen vievälle ovelle.
Se oli tavallisesti kiinni. Varsinkin viime aikoina olivat sekä
maisteri että hän kiertäneet käytävän kautta niinä harvoina kertoina
kuin heillä oli toisilleen asiaa, elleivät peräti tyytyneet puhelimeen.
Tuo huoneitten välinen ovi oli kuvaannollisesti puhuen muurattu umpeen
samana päivänä, jolloin heidän suuri skismansa alkoi. Mutta nyt se oli
raollaan, ei paljon, mutta kuitenkin.

Ilmari nousi hiljaa mennäkseen sulkemaan sen, mutta pysähtyi
erottaessaan Sirkka Paasion äänen. Hänen silmiensä väliin ilmestyi syvä
kurttu. Kohdatessaan tytön Pitkäsen seurassa joitakin päiviä sitten hän
oli hämmästynyt ja tuntenut pienen pistoksen sisimmässään, sillä Sirkka
Paasio oli aina tuntunut hänestä harvinaisen miellyttävältä tytöltä.
Sitten hän kuitenkin oli unohtanut koko asian, kunnes se nyt yhtäkkiä
muuttui sangen merkitykselliseksi. Noilla kahdella oli siis kuin olikin
joitakin yhteisiä asioita, mutta mitä? Ilmari tiesi, että ovenraosta
kuunteleminen on jotakuinkin yhtä kaunista kuin avaimenreiästä
tirkisteleminen, mutta tässä eivät kauneusnäkökohdat tulleet
kysymykseen. Hän nojasi varovasti oveen ja päätti päästä selville niin
paljosta kuin suinkin.

— ...ja senvuoksi te nyt tuomitsette minut, kuului Pitkänen sanovan.

Tuokion oli huoneessa aivan hiljaista ja sitten tyttö virkkoi:

— Ei minun tarvitse teitä tuomita, sillä teidät on luultavasti tuomittu
kadotukseen jo syntyessänne. Minä en ymmärrä, mistä olette saanut
sen käsityksen, että olisin teitä rohkaissut. Minä en ole etsinyt
seuraanne; olen vain siksi hyvin kasvatettu, etten nosta kadulla
rähäkkää, jos joku tuttu ja yleisen käsityksen mukaan moitteeton
herrasmies tunkeutuu seuraani. Sitäpaitsi olen kyllä tuntenut
eräänlaista mielenkiintoakin teitä kohtaan, mutta se ei ole ollut
millään tavalla imartelevaa. Ja nyt minun täytyy mennä.

— Odottakaa hiukan. Sanon vieläkin, että tuomitsette minut syyttä. Minä
rakastan teitä rehellisesti —

— Pois sormet käsivarrestani!

— Minä tein surkean erehdyksen, kun silloin ensimmäisellä kerralla
annoin teidän ymmärtää, etten ajatellut avioliittoa.

— Teidän kosintanne nyt on yhtä surkea erehdys. Kuulkaa, ette saa
tarttua minuun!

Ilmarin käsi puristui oven kahvaan ja hän sai vain vaivoin itsensä
hillityksi. Teki mieli mennä pahoinpitelemään Pitkästä.

— Minä en laske teitä irti, ennenkuin suostutte, kähisi Pitkänen aivan
mielettömänä.

Ilmari kuuli hiljaisen huudahduksen ja sitten tyttö sanoi hätäisesti:

— Minä olen jo kihloissa. Salakihloissa...

— Kenen kanssa — muka?

Pitkäsen ääni oli kireä ja Ilmari oli näkevinään hänen puristavan tytön
ranteita.

— Se ei kuulu teille — aih!

— Suokaa anteeksi! Mutta minä en usko teitä!

Tytön äänessä oli kuin epätoivoista uhmaa, kun hän huudahti:

— Olenpa — Ilmari Lumpeen kanssa!

Ilmari hätkähti ja tunsi sydämensä hypähtävän rajusti. Hän peräytyi
hiljaa ja vaipui tuoliinsa. Hänen aivoihinsa tunkeutui hitaasti
mutta vastustamattomasti merkillisen hykähdyttävä ajatus: Sirkka
Paasio rakastaa minua... Hänen poskensa kuumenivat ja sydän puristui
autuaallisesti kuin lämpöiseen kouraan. Päässä humisi...

Viereisessä huoneessa oli maisteri Pitkänen hellittänyt otteensa tytön
käsistä. Hän oli imaissut ylähuulen suuhunsa ja pureksi epätoivoisesti
viiksitupsuaan. Sirkka Paasio hieroi vasenta rannettaan ja katsoi häntä
halveksivasti.

— Minä tunnen teidät paremmin kuin arvaattekaan, sanoi hän hieman
ajattelemattomasti, — enkä koskaan ole ajatellutkaan teidän olevan
muuta kuin mitä olette: viheliäinen mato, inhoittava salapurija,
lurjus —

— Säästäkää attribuuttivarastoanne, keskeytti Pitkänen, — sillä teidän
luonteellanne varustettu ihminen tarvitsee sellaista usein. Ilmari
Lumme sai arvatenkin tiedon äkillisestä rikastumisestanne pikemmin kuin
minä.

Sirkka haukkoi henkeään.

— Herra Jumala, huohotti hän, — olisihan minun pitänyt arvata... senkö
vuoksi te nyt kositte... te — te _saastainen onnenonkija_!

Hän säntäsi huoneesta.

Ilmari ei tiennyt heidän keskustelunsa loppuosasta mitään, mutta hän
kuuli oven paukahtavan. Samassa silmänräpäyksessä hän poukahti pystyyn
tuolistaan ja aukaisi oven käytävään. Sirkka Paasio oli jo ehtinyt
hänen ovensa ohi ja käveli hitaasti, pää painuksissa, konttoripäällikön
huonetta kohti. Muutamalla harppauksella oli Poika hänen rinnallaan.

— Neiti Paasio, huudahti hän tukahtuneesti, — minä... minä...

Sirkka Paasio pysähtyi ja katsoi häneen kummastuneena.

— Minä tulin äsken huoneeseeni ja kuulin — tuota...

Tyttö valahti aivan kalpeaksi ja haparoi seinää takanaan, nojaten
sitten siihen.

— Kuulin teidän sanovan, että olette salakihloissa minun kanssani.

Väri palasi hitaasti Sirkan poskille ja tummui, kunnes hänen kasvonsa
suorastaan hehkuivat. Mutta hänen katseensa ei väistänyt Pojan silmiä.
Ja Poika huomasi, että tuo katse synkkeni ja koveni.

— Mitä muuta te kuulitte? kysyi tyttö vihdoin.

— En mitään. Minä hämmästyin, niin että minut olisi voinut tyrkätä
kumoon vaikka tulitikulla. Palasin pöytäni ääreen ja — sitten kuulin
hetken kuluttua Pitkäsen oven paukahtavan.

Sirkka huomasi, että Ilmarin katse oli sekä vilpitön että ihmettelevä.
Häneltä pääsi pitkä, vavahteleva huokaus.

— Maisteri Pitkänen kunnioitti minua kosinnallaan, sanoi hän hiljaa, —
ja kun lopulta en voinut sanoa muuta, turvauduin hätävalheeseen.

— Sanoitte meidän olevan salakihloissa.

— Niin. Salakihloissa tosiaan — ettehän te tiennyt asiasta mitään.
Suottehan anteeksi.

Poika oli saanut takaisin malttinsa ja varmuutensa. Hän keinui hitaasti
edestakaisin kannoillaan ja varpaillaan, kädet housuntaskuissa.

— Tarvitseeko sen välttämättä olla hätävalhe? kysyi hän hiljaa.

Sirkan silmäluomet laskeutuivat kuin perhosen siivet. Hän liikahti kuin
lähteäkseen, mutta Ilmari tarttui estävästi hänen käsivarteensa.

— Minä olen ollut umpisokea, sanoi hän matalasti. — Te olette
ihmeellinen...

Tyttö naurahti hiukan. Hän irroitti pehmeällä liikkeellä käsivartensa
toisen otteesta, mutta jäi paikalleen.

— Älkää nyt kuvitelko olevanne rakastunut, vaikka tuo hätävalheeni
ehkä kutkuttikin itserakkauttanne, sanoi hän. Ja sitten hän punastui
uudelleen ja suuttui koko maailmalle. Mutta ennenkuin hänen
suuttumuksensa ehti purkautua, oli Poika kopannut hänet syliinsä ja
painanut huulensa houkuttelevalle, pehmeälle suulle. Sirkka rimpuili
vastaan kuin vimmattu.

Samalla hetkellä ilmestyi käytävään liikkeen taiteilija, paksu Viskari.
Hän harppoi varpaisillaan lähemmäksi ja kiskoi parin erilleen.

— Kaunis kuvaelma, hihitti hän, — mutta me emme nyt ole Parisissa
Rotonden kulmassa, vaan Liisankaupungissa Lumpeen kustannusliikkeen
käytävässä.

Ilmarin poskelle läjähti pienen, mutta lujan kämmenen antama
korvatillikka ja seuraavassa tuokiossa oli tyttö kadonnut. Molemmat
miehet katsoivat toisiinsa.

— Onnittelen! sanoi Viskari ja ojensi kätensä.

— Oh, mene hiiteen!

Ilmari tyrkkäsi häntä rintaan, niin että Viskari parka oli lentää
selälleen.

Hetkistä myöhemmin istui Poika jälleen pöytänsä ääressä. Hän tunsi
kuuluvansa seitsemännen taivaan asukkaihin, mikä, kuten tunnettua, on
ihanin olotila, mitä ihmisestä syntynyt voi kuvitella.

Mutta oven toisella puolella oltiin helvetissä.




XIII luku

KIRJALLINEN JOHTAJA AAVISTAA PAHINTA


Muutamien päivien ajan oli Sirkka Paasio visusti karttanut Poikaa.
Hän oli kyllä huomannut tämän yrittävän päästä kahdenkeskiseen
keskusteluun hänen kanssaan, mutta liikkeessä oli verrattain helppoa
välttää tällaiset tête-à-têtet. Vaikeampaa se olisi, jos Ilmari pyrkisi
lähestymään häntä kadulla tai hänen asunnossaan. Hän suorastaan ei
uskaltanut vielä jäädä Pojan kanssa kahden. Ei niin kauan kuin häntä
vaivasivat epäilyt...

Toisinaan Sirkka tunsi itsensä niin onnettomaksi, että hän, naisten
tapaan, toivoi kuolevansa. Olisiko Ilmari sittenkin kuullut myös
loppuosan hänen keskustelustaan Pitkäsen kanssa? Tai oliko hän, samoin
kuin Pitkänen, jollakin merkillisellä, tavalla päässyt selville hänen
äkillisestä rikkaudestaan? Oliko hänkin vain rahanahne lurjus? Sirkan
oli näihin aikoihin niin helppo uskoa mieshulttioista melkein mitä vain.

Ja sitten pyyhkäisi taas logiikka rumat epäluulot pois. Olihan aivan
luonnollista, että Ilmari oli hämmästynyt tuosta »salakihlauksesta»
siinä määrin, ettei ollut joutanut kuulemaan enempää. Eikä Ilmari ollut
niin köyhä, että hänen olisi tarvinnut ajatella rahoja. Eikä puoli
miljoonaa lopultakaan ollut mikään satumainen omaisuus. Eikä »uusi»
Ilmari, se, jonka hän viime kuukausien aikana oli oppinut tuntemaan,
voinut olla lurjus.

Joskus Sirkka-rassu ajatteli eroamista kustannusliikkeen palveluksesta
ja siirtymistä vallan muualle, pois kaikista ikävyyksistä. Mutta
pääsisiköhän niistä silläkään tavalla? Ehkä ne vain lisääntyisivät.
Oliko hänellä oikeastaan mitään järjellistä syytä lähteä pois? Ei. Eikä
hän voisikaan lähteä. Ei millään. Ilmarin tähden. Herra Jumala, se oli
ihan kauheata — mutta totta se oli. Hän rakasti Ilmaria. Hän oli ollut
rakastunut Ilmariin jo kauan.

Mihin tämä päättyisi? Eihän hän loppuikäänsä voinut vältellä Ilmaria.
Eikä hän tahtonutkaan vältellä häntä enää kauan...

Eräänä päivänä Sirkka palasi Kirkkokatua pitkin aamiaiseltaan,
kun yhtäkkiä huomasi Pitkäsen oikaisevan pienen puistikon poikki
ilmeisestikin tavoittaakseen hänet. Maisterin kosinnan jälkeen hän
oli onnistunut välttämään kahdenkesken joutumiset hänenkin kanssaan,
mutta nyt näytti siltä, ettei pääsisi pakoon. Hän silmäsi hätäisesti
ympärilleen. Toisella puolen katua oli pieni kauppa ja sen yläpuolella
suuri kilpi, johon sinisin kirjaimin oli maalattu harmaalle pohjalle

    KANSALLINEN NAISTEN PUKIMO
         Levi Obstbaum

Levi Obstbaumin liike oli sellaisten naisten Mekka, jotka eivät
voi jäädä odottamaan vaatteittensa hiljaista kehittymistä, vaan
niinsanoakseni poimivat ne mieluummin suoraan kypsinä puusta, ja sinne
saattoi mennä, vaikkei mitään ostanutkaan. Sirkka oli käynyt siellä
ennenkin. Hän ei epäröinyt, vaan käveli nopeasti yli kadun ja katosi
ovesta, ennenkuin Pitkänen ehti paikalle.

Pimeässä kaupassa seisoi myymäläpöydän takana pieni, kiharatukkainen
mies, joka riensi levittelemään tytölle käsiään. Sirkka ei tiennyt,
mitä hän puhui, sillä hänen ajatuksensa olivat kokonaan keskittyneet
kysymykseen, tulisiko Pitkänen sisään, vai ei. Olisikohan tuo niin
häikäilemätön? Jäisikö hän ehkä odottelemaan ulkopuolelle? Hän ei
tahtonut kohdata häntä — ei ikinä!

Vasta huomatessaan pikku Obstbaumin hämmästyneen ja loukkaantuneen
katseen hän tajusi huudahtaneensa nuo sanat ääneen.

— Vai ei igine? tuhahti Obstbaum. — Kyll she olee ekta skunkki, vaikkei
she haisekaan. Minull olee vain ekta nahat, biisam, seelbiisam,
opossum, skunkki, kerpe, kettu, nertsi, färjätty kaniin...

— Totta kai, totta kai, vakuutti Sirkka hermostuneesti nauraen. — En
minä sitä tarkoittanut — ajattelin muita asioita.

Israeliitta levitti nahkoja pöydälle ja selitteli, mutta Sirkka oli
taas lakannut kuulemasta, mitä hän sanoi. Jokohan uskaltaisi lähteä?
Odottelikohan Pitkänen?

Obstbaum oli tullut tiskinsä takaa ja yritti panna nahkakauluksen
Sirkan hartioille. Tyttö heilautti torjuvasti kättään.

— En minä nyt sentään — tällä kertaa. Voi taivas, se odottaa varmasti
ulkopuolella!

— Kuga? Mige? säikähti Levi.

Sirkka meni ovelle ja aukaisi sen varovasti. Ulkopuolella ei näkynyt
ketään. Hän nyökkäsi ällistyneelle juutalaiselle, joka tirkisteli hänen
ohitseen kadulle kuin utelias nenäapina.

— Tulen toisen kerran. Hyvästi!

Hän lähti ripeästi kävelemään kauppatoria kohti. Nurkan takaa astui
Pitkänen hänen eteensä!

— Neiti Paasio, minun täytyy saada puhua kanssanne.

Sirkka voihkaisi, mutta hidasti askeleitaan. Eihän kadulla voinut
ruveta toimeenpanemaan mitään näytelmiä.

— Minä epäilin, ettette puhunut totta, kun kerroitte olevanne kihloissa
Lumpeen kanssa. Minä olen siitä nyt aivan varma.

Pitkäsen kakkuloissa oli kylmä kimallus.

— Minä sanoin »salakihloissa», yritti Sirkka.

— Ykskaikki!

— Entä sitten? kivahti tyttö suuttuneesti. — Teillä ei ole missään
tapauksessa mitään mahdollisuuksia.

Pitkänen nuolaisi ohuita huuliaan ja yritti hymyntapaista.

— Sitä en uskalla toivoakaan, mutta saanhan silti olla ystävänne. En
haluaisi teille käyvän hullusti, mutta niin käy, jos teillä on piiput
kallellaan Ilmariin päin. Hän nylkee teiltä rahanne ja jättää teidät
sitten lehdellä soittamaan.

— Minä en halua kuulla hävyttömyyksiänne!

— Onpa se kaunis nimitys ystävällisille neuvoille. Tämä Lumpeitten
liike alkaa olla aika heikoilla jaloilla, ja Ilmarin keksintö, _Naisten
Oma Maailma_, vetää sen vielä nurin — minun avullani, jos tarvitaan.
Pian liike tarvitsee niin paljon rahaa kuin vain voimme saada irti ja
siinä rytäkässä menevät teidänkin varanne, jos vain istutte Ilmarin
kelkkaan —

— Te olette roisto! keskeytti tyttö ja pysähtyi. — Paljastatte asioita,
joita tietysti ei ole tarkoitettu kuulutettaviksi — jos nyt sitten ovat
tosiakaan — ja yritätte mustata työtoverinne aivan syyttä. Mutta tällä
kertaa olette laskenut väärin. Minäpä en aiokaan pitää suutani kiinni,
vaan teen selkoa tästä ja hiukan muustakin johtaja Lumpeelle ja hänen
pojalleen vielä tänään. Kuinka teidän sitten käy? Ja nyt — ellette jätä
minua rauhaan, huudan totisesti poliisia.

Hän lähti ja Pitkänen jäi kadun kulmaan kiristelemään hampaitaan.
Nyt oli piru merrassa! Miten hän saattoikaan olla niin typerä, että
meni lavertelemaan tuolle tytönräpäkälle? Tällaisia se rakkaus — vai
sanoisiko naisen himo — ja rahan himo — sitten teettää. Menee viisaskin
vipuun...

Tähänkö nyt päättyisi hänen uransa kustannusmiehenä? Joko hänen nyt
olisi lähdettävä? Häviäisikö hän lopultakin pelin, jota oli ollut
hoitavinaan niin ovelasti? Ei se Pietari Johanneskaan sietänyt mitä
hyvänsä — jos tyttö nyt sitten tietonsa kertoisi ja P. J. häneen
uskoisi. Miksei uskoisi, kun Ilmari tietysti alkaisi myös painostaa...

Pitkänen käännähti kannoillaan ja suuntasi askeleensa Kerholle. Hän ei
käynyt siellä usein, mutta nyt hän halusi olla rauhassa, eikä muutama
ryyppy olisi ollenkaan pahitteeksi. Tähän aikaan päivästä ei Kerhossa
ollut ketään.

* * *

Neiti Montin istui Ilmarin huoneessa ja hypisteli sylissään olevaa
käsikirjoituskääröä. Plyshinojatuolissa venytteli tohtori Elna
Vallasvuo savuke hampaissa ja otsa rypyssä. Poika pureskeli pienen
piippunsa vartta peräti kyllästyneen näköisenä.

— Me olemme päättäneet tehdä tästä alituisesta riitelemisestä lopun
ja me teemme siitä lopun nyt, julisti neiti Montin. — Me emme
rupea kompromissaamaan. Me tahdomme määrätä, mitä julkaisussamme
lukijakunnallemme tarjotaan ja te saatte tyytyä siihen. Te, nuori
jumala, ette ole kypsä arvostelemaan sellaisia asioita ja mitä
teidän isäänne tulee — no niin, me olemme valmiit jopa harjoittamaan
painostustakin, saadaksemme tahtomme läpi. Ellette hyvällä suostu,
teemme jossakin toisessa naisten julkaisussa selkoa siitä,
minkälaisissa käsissä tämä kustannusliike on — minkälaisella moraalilla
varustetut miehet täällä tahtovat määrätä, mitä arvokkaassa lehdessä
saa julkaista, mitä ei. Sitäpaitsi aion seuraavassa yhtiökokouksessa
vaatia, että —

— Mutta johan minä sanoin, tiuskaisi Ilmari tuskastuneena, — että
joulukuun numerot julkaistaan kaikki yhteisenä joulunumerona. Ja se on
jo enemmän kuin täynnä. Jätetään ensi vuoteen nämä teidän artikkelinne
— eiväthän ne niin aktuelleja ole...

— Nyt ei ole kysymys siitä, marisi Elna Vallasvuo. — Me puhumme lehden
toimittamisesta yleensä.

Ilmari haroi epätoivoisena tukkaansa.

— Minä esitän asian johtokunnalle, sanoi hän väsyneesti. — Voimmehan
jatkaa keskustelua senjälkeen.

Naiset vilkaisivat toisiinsa. Sitten jyrisi neiti Montin:

— Saatte aikaa ylihuomiseen! Hyvästi!

He lähtivät ja olivat ovessa törmätä Väinö Pitkäseen, joka naurahti
tylsästi ja horjahti Ilmarin huoneeseen ollen vähällä kaatua. Neiti
Montin katsoi häntä pitkään.

Pitkänen suoristautui vaivalloisesti ja nikotti:

— Mene sa-hik-sarkofaagiisi, muumio, äläkä siinä ku-kummittele!

Hän tyrkkäsi naiset käytävään ja pamautti oven kiinni. Sitten hän
kääntyi ja tuijotti Ilmaria typerästi hymyillen.

Hän oli täynnä kuin taivaan käki.

Ilmari oli suunniltaan hämmästyksestä. Hän ei ollut koskaan nähnyt
Pitkästä näin perinpohjaisessa humalassa. Pitkäsen tukka oli sekaisin,
kaulusnauha roikkui liivien päällä ja silmälaseista oli toinen lasi
pudonnut. Mies näytti suorastaan kaamealta. Oikea silmä katseli lasin
lävitse suoraan eteenpäin, kun taas vasen pullottavana ja ilmeettömänä
tiiraili katonrajaa.

— Missä hemmetissä sinä olet laittanut itsesi tuollaiseen kuntoon?
kärähti Poika.

— Mu-hik-murheeseen otetaan tuikku, mörisi Pitkänen retkahtaen
nojatuoliin. — Iso murhe vaatii mohonta tuikkua. Minulla on is-isho
murhe. Iss-itsestäni ja sinusta ja tästä liikkeestä. Kaikki menee
hik-hemmettiin. Hupp!

Hän yritti saada savukkeen syttymään, mutta epäonnistui.

— No! Niin no! Ei millään ole mitään vä-häliä enää. Hah-hah! Ja
oikeasshtaan minä olenkin jo saanut kyllikseni koko pa-hik-pas... no
niin no. Sinä olet nuori idiootti ja isäsi on saty — saty-hik... no
niin, sonni. En minä ymmärrä — hyvät kortit minulla oli, mutta pietti
tuli. Sama se, lähdetään vain, mu-hik-hikk... mutta ensin pannaan suu
puhtaaksi...

Ilmari oli noussut ja asettui hänen eteensä.

— Mitä sinä höpiset, mies? Mene kotiin — nukkumaan!

— Enkä mene, intti Pitkänen itsepäisesti. — Minä olen toistaiseksi
si-hik-sinun esimiehesi ja nukun, milloin tahdon.

Hän kompuroi pystyyn ja tarrautui Pojan takinkäänteisiin. Vasen silmä
yritti epätoivoisesti löytää kiintopisteen.

— No, nyt shinä pääset minusta. Upp! Sitähän sinä olet toivonut, nuori
pas-pass... no, olkoon nyt. Joku fuskasi pelissä. Minä menen. Ja
sitten menette te — hik! Helvettiin. Koko joukko. Ja tuo Totmes III:n
hovivelho, joka äs-äsken oli täällä, lämmittää teille krematorion —
hih-hih — Lumpeitten kustannusliikkeen osakkeilla...

Ilmari tyrkkäsi hänet luotaan.

— Lähde pois täältä — rankkitynnyri! ärjäisi hän. — Painu kotiin!

Pitkänen heilui kuin korsi tuulessa ja nuoleskeli kapeita huuliaan. Hän
yritti työntää eteenpäin miniatyyrileukaansa, mutta paljonkos tyhjää
työntää. Sitten hän yhtäkkiä teki täyskäännöksen.

Ilmari seisoi ovellaan seuraten hänen vaivalloista kulkuaan. Pietari
Johanneksen ovella Pitkänen pysähtyi ja koputti. Tuokion Poika empi,
menisikö tarttumaan maisteria kaulukseen ja heittämään hänet ulos,
mutta sitten hän palasi pöytänsä ääreen ja paiskautui tuoliinsa.

Häväisköön vain itsensä!

Hän ei tuntenut olevansa Pitkäselle velkaa yhtään mitään.

* * *

Isä Lumpeelle Pitkänen valmisti kaikkea muuta kuin miellyttävän
puolituntisen. Hän noitui, itki ja viskasi ympärilleen syytöksiä,
joissa kaikissa oli sama loppukerto:

— Ja tuollainen tytönrääpäle — hik — on sitten enempi kuin filosofian
maissteri!

P. J. oli ihmeissään ja kiusaantunut. Pitkänen oli pariinkin otteeseen
maininnut Sirkka Paasion nimen, mutta hänen puheissaan ei ollut
minkäänlaista johdonmukaisuutta tai edes yhtenäisyyttä. Lauseet ja
sanat tanssivat rumbaa, jolla ei tuntunut olevan alkua eikä loppua.

Humalaisen lörpöttelyä, tuumi ukko, mutta vaistosi silti, että maisteri
kyllä koetti saada jotakin tärkeää selitetyksi.

— Kuule, Pitkänen, mene lepäämään, yritti hän tyynnyttää moneen
kertaan, mutta huonolla menestyksellä. Tämä oli enemmän kuin
kiusallista. Jospa nyt sattuisi tulemaan joku asiakas esimerkiksi...

Maisteri toikkaroi hänen luokseen ja yritti langeta hänen kaulaansa.

— Hyvästi, Lumme, nikahteli hän. — Minä aavistan, että minun on
lähdettävä, kun — hik — tuo tyttö ja Ilmari panevat lampaanpäänsä
yhteen. Sinä olet pukki, ja joskus sinä olet myös nauta, mu-mmutta
sittenkin on ikävä erota sinusta. Tietenkin sinä uskot Ilmaria ja
nuoria, ihania tyttöjä — hik. Sinä ylipäänsä voit vielä uskoa — upp!
Sinulla on illusioneja...

Hän heittelehti takaisin käytävään ja paiskasi oven kiinni, niin
että seinät tärähtivät. Seuraavan neljännestunnin aikana hän riehui
konttorihuoneissa kuin mielipuoli, kunnes »Luuranko» lopulta paksun
Viskarin avulla sai hänet autoon.

P. J. kutsui Ilmarin luokseen.

— Voitko sinä selittää tätä? kysyi hän.

— Mitä selittämistä siinä on? sanoi Poika. — Pitkäsen tapaiset
lurjukset hirttävät lopuksi aina itsensä. Sinä et ole tahtonut uskoa
hänestä muuta kuin hyvää, mutta minä alan nyt aavistaa, että hän on
ollut vielä suurempi roisto kuin olen tiennytkään. Antaa hänen nyt
selvitä humalastaan, niin selviää kaikki muukin.

Ilmari palasi huoneeseensa epäillen vahvasti, että Sirkka Paasiokin
olisi voinut antaa valaistusta tämän päivän tapahtumiin, jos olisi
tahtonut.

Mutta ilmeisesti Sirkka ei tahtonut.




XIV luku

VIERAILU RANTAKADULLA


Pietari Johannes Lumme seisoi huoneensa ikkunain välissä riippuvan
muotokuvan edessä ja puristeli selkänsä takana sormiaan. Hän ei
uskaltanut katsoa isä Kristofferia silmiin, joihin mestari Råådman
oli onnistunut saamaan elävän ja karskin ilmeen, vaan tuijotti vanhan
herran nenän ja suun seutuja onnettoman näköisenä kuin nuhteita saanut
koulupoika. Ilmari oli vastikään käynyt tuskailemassa, että _Naisten
Omaa Maailmaa_ uhkasi oikein emäskandaali ja lopullinen romahdus.
Lehden täkäläiset naisavustajat olivat jättäneet ultimatuminsa.

P. J. huokasi ja palasi tuoliinsa. Hän oli puuttunut mahdollisimman
vähän naisten julkaisun asioihin, mutta hänkin oli suurin piirtein
selvillä siitä, missä syy sen epäonnistumiseen oli. Alku oli ollut
niin lupaava, mutta nyt — niin, _Naisten Omaa Maailmaa_ irvisteltiin
ja naurettiin jopa päivälehdissäkin. Tilauksia ei ollut näkynyt enää
pitkiin aikoihin. Arvokkaat ilmoittajat olivat kokonaan vetäytyneet
syrjään. Lehti oli tietysti lopetettava kokonaan vuoden päättyessä,
mutta näytti siltä, että sen viimeisetkin numerot oli pantava pilalle,
jos ne tahdottiin julkaista. Ilmaria ei voinut syyttää paljosta —
hän oli tehnyt, minkä oli voinut. Hänen ainoa virheensä oli, että
hän poikamaisessa ajattelemattomuudessaan ja huolettomuudessaan oli
kääntynyt tuon viisaan hullun, Eugenia Montinin puoleen. Eikä _Naisten
Oma Maailma_ aiheuttaisi ainoastaan välitöntä rahallista tappiota, se
oli fiasko, josta koko liikkeen maine kärsisi — ellei nyt mahdollisesti
saisi vielä näitä viimeisiä numeroita pelastetuiksi. Eikö nyt sitten
voitu tehdä mitään? Olihan aivan hassua, että muutama topakka nainen
uhkausten ja muutamien osakkeitten voimalla otti muitta mutkitta
määrätäkseen asioissa, joihin heillä ei oikeastaan ollut mitään
sanomista.

Ja mikä sitten oli oikeastaan tämä Pitkäsen juttu? Poika luultavasti
tiesi jotakin, mutta ei suostunut puhumaan. Kaikki oli sekaisin.

Hän nousi mennäkseen kävelemään hetkeksi raikkaaseen ulkoilmaan, mutta
samassa Ilmari raotti hänen oveaan.

— Oletko kuullut Pitkäsestä mitään?

— En — onko jotakin tapahtunut?

— Ei. Mies ei vain ole näyttäytynyt täällä koko päivänä. No, ehkä hän
hoitaa krapulaansa asunnossaan.

— Hm. Kuule, tulehan sisään ja sulje ovi.

P. J. istuutui jälleen. Ilmari nojasi kirjoituspöytään ja sytytti
piippunsa.

— Jotakin pitäisi tehdä noille naisille, aloitti ukko. — Meillä ei ole
varaa täyttää _Naisten Oman Maailman_ viimeisiä numeroita kalliilla
apulannalla. Vuoden lopussa loppuu tietysti lehtikin — saakeli sentään.

Ilmari pureskeli piippunsa vartta.

— Hm. En minä ymmärrä, mitä heille osaisi tehdä, kun ei oikein
sovi panna heitä lukkojenkaan taakse. Tai — jospa koettaisi saada
osakkeet takaisin siltä keisarinnan harha-askeleen lopputulokselta. He
vetoavat ahkerasti noihin osakkeisiin ja puhuvat yhtiökokouksesta ja
oikeutetuista vaatimuksista. Tietysti se on yhtä vaikeata kuin luun
ottaminen koiralta, mutta ainahan sitä voisi yrittää.

— Nniin... tiedä häntä, olisiko siitä hyötyä, mutta yritähän nyt.
Pääasia, että koetetaan kaikki luvalliset keinot — muutenhan koko liike
muuttuu sirkukseksi.

Yhtäkkiä alkoivat Pojan silmät loistaa ja hän naurahti.

— No? äänsi isä Lumme.

— Eipä mitään. Tuli mieleen vain muuan ajatus. Eiköhän tästä rytäkästä
sittenkin selviydytä — kunhan saan Pitkäsen käsiini.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Perästä kuuluu. Ollaan tyyniä poikia nyt vain.

Hän lähti omaan huoneeseensa ja soitti Pitkäsen asuntoon. Hetken
kuluttua kuului maisterin ääni hiljaisena ja epävarmana.

— Halloo, Pitkänen...

— Täällä Ilmari — Ilmari Lumme. Mitä kuparisepille kuuluu?

— Työssä ovat — juuttaat!

— Luoja kipua lisätköön! Etkö tule käymään liikkeessä tänään?

— En jaksaisi...

— No, yhtä lystiä. Siinä tapauksessa tulen tapaamaan sinua illalla. On
hiukan keskusteltavaa eräistä asioista.

Pitkänen ei vastannut, vaan pani pois kuulotorven. Ilmari virnisti.
Mutta sitten hänen ilmeensä synkkeni jälleen. Vaikkapa nyt neiti
Montin saataisiinkin luovuttamaan takaisin osakkeet, ei se paljon
merkinnyt. Jäljellä oli uhkaus häväistysjutusta. Jos se laadittaisiin
taitavasti, ei voitaisi nostaa syytettä kunnianloukkauksestakaan — ja
vaikka voisikin, jäisi kuitenkin jollakin tavoin »prikatuksi». Ainakin
pikkukaupungissa se merkitsisi paljon...

Hän lähti konttoripäällikön luo. »Luuranko» istui pöytänsä ääressä
nähtävästi vaipuneena haaveiluun. Toisella puolen huonetta naputteli
Sirkka Paasio konettaan.

— Kuulkaahan, Hartikka, sanoi Poika, vilkaisten salavihkaa tyttöä,
jonka poskille oli noussut hieno puna, — nyt on Häntä-Heikki päässyt
irti!

— Häh! heräsi konttoripäällikkö.

Ilmari istuutui ja tuijotti alakuloisena sormiaan.

— Näyttää siltä, että _Naisten Oman Maailman_ ilmestyminen on
lopetettava — heti. Siltä varalta haluaisin tarkat numerot sen
asemasta. Voitteko hankkia ne ylihuomiseksi?

Hartikka toljotti häntä suu puoliavoimena. Kirjoituskoneen nakutuskin
keskeytyi hetkiseksi.

— Tarkoitatteko, kysyi Luuranko hitaasti, — että se lopetettaisiin
ennen vuoden loppua?

— Siihen tuntuu olevan pakko.

— Mutta eihän se kävele — hemmetissä... mehän joudumme jollakin tavoin
hyvittämään tilaajia ja eräitä ilmoittajiakin ja... ja muutenkin. Ei
liikkeellä ole varaa siihen. Mehän kärsisimme sellaisen tappion, että
koko hoidon liitokset alkaisivat natista. Sen minä tiedän etukäteen.

Ilmari vajosi masentuneena syvemmälle tuoliin. Ja yhtäkkiä valtasi
hänet kummallinen katumuksen ja avomielisyyden puuska. Hän tyhjensi
sydämensä kokonaan, puhui, puhui lakkaamatta ja säästämättä itseään
ollenkaan. Päinvastoin hän koetti panna itsensä huonompaankin valoon
kuin olisi ollut tarvis, ruoski itseään kuin flagellantit muinoin — ja
ihmetteli. Mikä häneen oli mennyt? Tekeekö rakastetun naisen — sillä
Ilmari ei epäillyt enää: Sirkka oli hänen suuri rakkautensa — läheisyys
miehen tällaiseksikin?

— Ja elleivät liikkeen varat salli tätä suoneniskua, on minun
hankittava tarvittava summa, vaikka se pitäisi hakea Uranuksesta. Sehän
olisi vain oikeus ja kohtuus — minun pitäisi itse maksaa oppirahat,
lopetti hän.

Hän huomasi tytön lakanneen kirjoittamasta ja käänsi päätään kohdaten
hänen katseensa. Siinä katseessa oli omituinen sekoitus hellyyttä,
ihmettelyä ja tuskaa. Hänen hampaansa pureutuivat toisiinsa.

— Kyllä minä numerot toimitan teille, mumisi Hartikka. — Mutta hitto
soikoon sittenkin!

Ilmari nousi väsyneesti ja lähti pää kumarassa huoneesta.

Heti senjälkeen pyysi Sirkka, että saisi lähteä käväisemään
asunnossaan. Hänen oli noudettava sieltä pankkikirjansa.

* * *

Ilmarin oveen naputettiin arasti ja Sirkka Paasio astui huoneeseen.
Ilmari nousi ja katsoi häntä hämmästyneenä.

— Minun täytyi tulla puhumaan kanssanne, sanoi Sirkka punastuen ja
kiusaantuneena. — Minä... maisteri Pitkänen sanoi jotakin... voi, hyvät
ihmiset...

Hän purskahti itkuun, niinkuin nuoren naisen tällaisessa tilanteessa
tulee ja sopii. Ilmari riensi kietomaan käsivartensa hänen
hartioittensa ympäri ja painamaan hänet nojatuoliin.

Itku tyrehtyi ja Sirkka pyyhki pienellä nenäliinalla nenäänsä, joka nyt
oli yhtä punainen kuin hänen poskensakin. Ilmarin käsivarsi ei tuntunut
haittaavan, ainakaan paljon.

— Ehkeivät _Naisten Oman Maailman_ asiat olisi niin hullusti, jos
minä olisin suostunut maisteri Pitkäsen kosintaan, sanoi tyttö. —
Hän suuttui kiellostani kauheasti ja uhkasi kaikenlaista. Hän sanoi
liikkeen asioitten olevan huonosti ja naisten lehden lopulta vetävän
koko kustannusliikkeen nurin — hänen avullaan. Hän on hyvin huono mies.
Ehkä hän olisi suostunut auttamaan teitä noita naisia vastaan — niin,
kyllä minä tiedän, mistä kaikki johtuu — jos olisin vastannut hänelle
myöntävästi. Hänellä on kaikesta päättäen paljon vaikutusvaltaa heihin
ja...

Hän hautasi uudelleen nenänsä pitsitilkkuun.

Ilmari oli istuutunut tuolin käsinojalle ja heilutteli jalkaansa.

— No, nyt vaikenee loputkin, mutisi hän. — Oi, Pitkänen, kuinka
ikävöinkään sinua. Mutta pianhan sinut tapaan ja konsa eroamme
toisistamme, saat mennä suoraan tiedustelemaan, mitä plastillinen
naamaleikkaus maksaa.

Hänen käsivartensa puristui tiukemmin hentojen hartioitten ympäri.

— Mitä te sanoitte? kysyi tyttö ja yritti pystyyn.

— Minä vain siunasin Pitkästä. Ilman häntä tuskin olisin päässyt
selville siitä, mikä minun paras osani on.

— Ja mikä se sitten on?

— Eräs nuori nainen.

He olivat hetken ääneti ja sitten kohtasivat yhtäkkiä heidän
katseensa... Ilmari kumartui ja suuteli pehmeitä huulia.

— Sirkka, minä rakastan sinua — niin vietävästi, kuiskasi hän.

Tyttö riistäytyi irti, mutta Ilmari ennätti ovelle ennen häntä ja
tarttui lujasti kädensijaan.

— Sirkka!

Hän kahmaisi tytön uudelleen syliinsä ja antoi hänen rimpuilla ja
pyristellä välittämättä siitä vähääkään. Lopulta tyttö huokasi ja
painoi nenänsä hänen olkapäätään vasten.

Ilmari hellitti otettaan.

— Meistä tulee köyhä pari, sanoi hän, — mutta eihän meillä kummallakaan
taida olla järin ylellisiä tapoja. Enkä minä tahdo sinun menevän
kanssani naimisiin, ennenkuin olen maksanut oppirahani — vaikkapa minun
sitten olisi luovuttava osuudestani tähän kustannusliikkeeseen. Ja
sitten sitä yritetäänkin uudella innolla ja vahingosta viisastuneena...

Sirkka nauraa kukersi.

Ilmari piteli häntä käsivarren mitan päässä itsestään.

— Mikä sinua huvittaa?

— Oh, minä olen kai hiukan höntti.

— Älä sure, niin olen minäkin. Sitä paremminhan sovimme toisillemme.
Olemmehan me nyt varmasti kihloissa?

— En minä vielä tiedä. Sanon huomenna...

— Miksi huomenna?

— No, viikon kuluttua sitten.

— Stop, Maija-Liisa — olkoon menneeksi huomenna.

— Ja nyt minun täytyy mennä.

Hän lähti, etsi eteisessä Ilmarin päällystakin ja otti käsilaukustaan
kirjekuoren, jolle lyijykynällä töhersi muutaman sanan. Kuoren hän
työnsi päällystakin povitaskuun.

* * *

Märkä lumiräntä iski vasten Ilmarin kasvoja, kun hän illalla lähti ulos
mennäkseen Pitkästä tapaamaan. Harvalukuiset katulyhdyt paistoivat kuin
sädekehällä varustetut kuut katujen kulmissa, ja rantaan viettävillä
poikkikaduilla ulvoi tuuli kuin sireeni. Ilmarista tämä sopi aika hyvin
hänen mielentilaansa — se lisäsi kiukkua ja päättäväisyyttä.

Pitkänen istui sohvallaan jonkinlainen tupakkanuttu yllään, kun Ilmari
märkiä, punaisia kasvojaan pyyhkien astui hänen huoneeseensa. Maisterin
vieressä olevalla matalalla pikkupöydällä oli vesikannu, lasi ja pieni
lautanen, jolla oli puoleksi syöty suolakurkku. Nähtävästi P. J.
Lumme ja Poika Oy:n kirjallinen johtaja vieläkin poti edellispäivän
hurjastelun seurauksia.

Ilmari nyökkäsi ja tarjosi itselleen savukkeen kirjoituspöydällä
olevasta laatikosta. Pitkänen katsahti häneen levottomasti ja alkoi
tutkia hiukan täriseviä sormiaan.

— Yrititkö sinä sanoutua irti eilen? kysyi Poika heittäytyen
vanhanaikaiseen keinutuoliin.

Pitkänen murahti epäselvästi.

— Otaksukaamme, että yritit, jatkoi Ilmari. — Yrityksesi on onnistunut
kaikin puolin. Olet vapaa kuukauden kuluttua.

— Sinäkö sen asian järjestät? tuohtui Pitkänen.

— Takanani on johtokunta, liioitteli Ilmari. — Haluatko syventyä
aiheeseen pitemmälti?

— En.

— No, ei sitten. Jos haluat, voit kyllä saada johtokunnan suostumuksen
vaikka pergamentille tekstattuna...

Maisteri vääntelehti, nyppi sohvan peitettä ja katseli pitkin seiniä.

— Ei ole tarvis.

— Jätetään tälleen sitten tämä asia. Siirrytään toiseen. Minä haluan
saada ne osakkeet, jotka möit neiti Montinille.

Pitkäsen kakkulat kääntyivät häneen kysyvinä.

— Vai niin — no, ehkä hän myy ne sinulle.

— Sitä hän ei tee.

— Sille minä en voi mitään.

— Luulet vain. Panehan takki yllesi ja sievä rusetti kaulaasi, sillä
sinä lähdet nyt ostamaan nuo osakkeet häneltä takaisin.

Pitkäseltä pääsi hyvin surkea naurahdus.

— Kattia kanssa!

Ilmari nousi ja asettui hänen eteensä kädet ryntäillään. Hänen
poskilihaksensa olivat tiukalla.

— Takki ylle, Pitkänen!

— Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla rähisemään asuntooni...

— Jumaliste, takki ylle! Muuten et huomenna erota itseäsi
aamiaislihapullastasi.

Pitkänen nousi ja alkoi pukeutua ähkien ja sadatellen.

— Mutta jollei hän suostu niitä myymään?

— Sinun on saatava ne osakkeet, vaikka sinun pitäisi naida hänet. Minä
tulen mukaasi ja odotan ulkopuolella. Manaa esiin joku henki avuksesi,
tee mitä tahdot, mutta ilman osakkeita et palaa!

He pääsivät vihdoin matkaan. Astellessaan Rantakatua pitkin kuuli
Ilmari, miten maisterin hampaat löivät loukkua, ehkä vilusta, ehkäpä
hermostuneisuudesta...

— Sano hänelle, että osakkeet maksetaan huomenna kello kahteentoista
mennessä, teroitti hän heidän pysähtyessään portille.

Portti narahti ja he tarpoivat tokaista polkua pitkin matalan
rakennuksen eteen. Oikealla oli valaistu ikkuna. Neiti Montin oli siis
kotona. Ilmari veti hatun syvemmälle otsalleen ja pudisteli itseään.
Räntä oli jo tunkeutunut päällystakin läpi.

Oven edessä Pitkänen pysähtyi.

— En minä mene, sanoi hän. — Ei sinulla ole oikeutta vaatia sitä.

— Minulla on siihen oikeus ainakin moraalisesti, ellei sitä olekaan
juriidisesti. Paina pois vain soittokellon nappulaa. Esitä asiasi
rauhallisesti ja selvästi ja jos hän panee vastaan, niin suutele häntä
tai hypnotisoi hänet — mars!

Pitkänen kääntyi ja alkoi kävellä takaisin päin. Parilla harppauksella
oli Poika hänen rinnallaan.

— Hei, älä eksy! Ovi on tällä taholla!

Hän tarttui Pitkäsen kaulukseen ja heilautti hänet ympäri.

— Minä huudan poliisia! huohotti Pitkänen.

— Huuda vaikka Hollannin prinssipuolisoa. Ja jos saat apua, niin
mukiloin sinut heti putkasta päästyäni kolmasti päivässä aterian
jälkeen niin kauan kuin elämme. Ja nyt —

Pitkänen heittäytyi samassa hänen kimppuunsa ja karjui kuin hullu.

— Poliisi! Po—lii—sii! Hei! Täännepäin!

Ilmari löi kätensä hänen suulleen, mutta vetäisi sen samassa takaisin,
sillä maisteri iski siihen hampaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä
makasi Pitkänen loassa. Hänen silmissään kipinöi.

Jossakin aukaistiin ikkuna. Poika tönäisi jalallaan maisteria ja sähisi:

— Nouse jaloillesi, saaterin hullu!

Ennenkuin Pitkänen oli rämpinyt pystyyn, ilmestyi portille tumma hahmo,
joka pysähtyi ja huusi:

— Mitä siellä mekastetaan?

Ilmari kiskoi Pitkäsen jaloilleen ja veti hänet mukanaan portin luo.

— Iltaa, konstaapeli, sanoi hän. — Tämä minun toverini säikähti kissaa
— hän, nähkääs, on vähän heikkohermoinen. Ei mitään hätää enää.

— Niinkö on asia? murisi tanakka konstaapeli koettaen katseellaan
tunkea pimeyden läpi. — Taidatte olla humalassa...

— E-ei ollenkaan, vikisi maisteri pärskyttäen likaa suupielistään. —
Minä en voi sietää ki-kissoja!

— Mh! ärähti poliisi. — On siinäkin miehiä. Jos vielä kerran
kiljaisette, niin —

Heiltä jäi kuulematta, miten sitten kävisi, sillä Ilmari juoksutti jo
Pitkästä kohti neiti Montinin ulko-ovea, joka tällä välin oli auennut.
Oviaukossa seisoi neiti Montin itse valtavana ja pelottomana.

— Mitä kamalaa meteliä täällä pidetään? tiedusteli hän.

Ilmari tervehti.

— Hyvää iltaa, neiti de Montijo. Tämä maisteri vain on hiukan vauhko,
mutta hän on jo rauhoittunut. Tulin saattelemaan häntä, hän kun pelkää
pimeässä. Hänellä on teille kiireellistä asiaa.

Tuokiota myöhemmin oli ovi sulkeutunut neidin ja perin ryvettyneen
maisterin jälkeen. Ilmari oli sanonut jatkavansa matkaansa.

Hän sai odottaa melkein puoli tuntia. Hänen jalkansa olivat kastuneet
ja kirpeä tuuli vihloi ilkeästi märkien vaatteitten läpi. Pieni asia
suurelle sielulle, tuumi Ilmari ja jatkoi marssimistaan. Ja kun
maisteri sitten ilmestyi näkyviin, tunki hän märän hihansa tämän
kainaloon ja lähti pitkin askelin kulkemaan katua ylöspäin.

— No, osakkeet tulivat?

— Tulivat.

— Sinussahan on sittenkin miehen ainesta, kehui Ilmari. — Vaikka eipä
sitä niin paljon taida olla, että siitä sen enempää kannattaisi iloita.
Mitä sinä teit Eugenialle?

Pitkäsen silmiin tuli surkea ilme, mutta sitä ei Ilmari nähnyt.

— Minä — minä, yritti maisteri, — eih — en minä voi sanoa...

— Et suinkaan sentään tappanut häntä?

— Kunpa olisinkin tehnyt sen, mutisi Pitkänen hampaitaan narskuttaen.
Hän onki taskustaan paperikäärön ja ojensi sen Ilmarille.

— Tattis! Hyvää yötä nyt, Pitkänen. Tässä eroavat tiemme.

Poika kääntyi ja pisti juoksuksi.

* * *

Riisuessaan päällystakkiaan tuli Ilmari tunnustelleeksi kumpaakin
povitaskuaan. Toisesta hän onki keltaisen, suurehkon kirjekuoren ja
luki siitä:

  »Suostun menemään kihloihin kanssasi, jos maksat 'oppirahasi' tämän
  sisällöstä. Sinä et saa luopua osakkeistasi — sinusta pitää tulla
  minun suuri kustannusmieheni.

  Sirkka.»

Hän meni huoneeseensa, istuutui vuoteen laidalle ja aukaisi kuoren. Sen
sisällä oli kaksi pankkitalletuskirjaa. Hän aukaisi ne, ensin toisen
ja sitten toisen, ja jäi typerästi tuijottamaan siististi piirrettyjä
numeroita.

Laupias Kungfutse!

Viisisataatuhatta!

Hän pani kirjat yöpöydälle, kömpi pystyyn ja hoippui kylpyhuoneeseen,
missä aivastaen pisti päänsä vesihanan alle.




XV luku

FINIS.


Ohut, valkea lumiverho peitti kadut ja katot. Ilmari Lumme käveli
toimipaikkaansa kohden nuuhkien ilmaa yhtä ihastuneesti kuin
pikkupoikana ollessaan. »Haisi niin talvelle» jälleen. Olo tuntui
niin ihmeen kevyeltä kainaloon pistetystä osakekirjakääröstä ja
povitaskussa painavista pankkikirjoista huolimatta. Tai kenties juuri ne
aikaansaivatkin tuon kepeyden tunteen. Rahalla ja rahan vastikkeella on
ihmeellisiä ominaisuuksia. Ja kaiken lisäksi hän nyt saattoi olla varma
Sirkasta.

Nyt saivat Eugenia Montin ja hänen aseenkantajansa tehdä, mitä
tahtoivat. _Naisten Oman Maailman_ kohtalo oli ratkaistu. Lehti oli
kuollut ja kuopattaisiin mahdollisimman hiljaisesti ja huomiota
herättämättä — Eugenia-neitihän saattoi, jos tahtoi, jatkaa suhteitaan
siihen mediosisarensa avulla tästälähtien. P. J. Lumme ja Poika Oy:n
asemaa oli tuettava muilla keinoin — ja ne kyllä keksittäisiin.

Kustannusliikkeen edustalla Poika pysähtyi hetkeksi ja imaisi pari
kertaa raikasta ilmaa oikein keuhkojensa täydeltä. Hän naurahti.
Parasta lähteä työpöydän ääreen nyt, muuten tässä muuttuisi
ilmapalloksi kohta.

Käytävässä hän hipaisi kädellään Sirkka Paasion päällystakkia, samalla
hellästi ja ikäänkuin hiukan häpeillen tällaista hentomielisyyden
ilmausta. Hän nyökkäsi paksulle Viskarille, joka työhuoneensa
kynnyksellä seisten harjasi housujaan, ja heilautti kättään
»Luurangolle», joka ilmeettömänä kuin unissakävijä marssi käytävän
poikki kädessään jokin merkillinen vehje — luultavasti kärpäslätkä. Ja
kun hän lopulta astui huoneeseensa, pilkisti valju aurinko ikkunasta ja
seinillä hymyilivät kaikki tuhmat neitsyet, niin että heidän valkoiset
hampaansa välkkyivät.

Puoli tuntia myöhemmin saapui toimistoon neiti Montin Carmen Helkkeen
seurassa. He olivat molemmat kuohuksissaan ja riitelivät hyvän rupeaman
siitä, kumpi heistä oikeastaan puhuisi. Koska Carmen Helkkeellä ei
ollut mukanaan megafoonia, joutui hän tappiolle.

Ilmari antoi heidän paasata. Vasta todettuaan, ettei Carmen pystynyt
»panemaan suulla kampoihin», niinkuin sotaväessä sanotaan, hän
tiedusteli, mitä asiaa arvoisilla naisilla oli.

Neiti Montin viskasi pöydälle käärön — arvatenkin käsikirjoitusta —
pani kätensä puuskaan ja mörähti:

— Mitä te tarkoititte panemalla Pitkäsen kiristämään minulta osakkeeni
eilen? Minä en hyväksy koko kauppaa.

— Pitkänen oli myynyt nuo osakkeet saamatta siihen lupaa, sanoi Ilmari
tyynesti.

— Mutta hänhän sanoi olevansa oikeutettu tekemään sen.

— Hän puhui pehmeitä — johtokunnan puheenjohtaja oli ulkomaanmatkalla,
kun kauppa tehtiin.

Naiset katsoivat toisiaan neuvottomina.

— No, voitte kai siitä huolimatta ottaa artikkelini _Naisten Oman
Maailman_ ensi numeroon, sanoi neiti Montin jo paljon hiljaisemmalla
äänellä.

— Valitettavasti _Naisten Oma Maailma_ on räjähtänyt ilmaan niinkuin
kaikki muutkin suuret illusioonit.

— Mitä te tarkoitatte?

— Juuri sitä, mitä sanon. Koko julkaisu on lopetettu. Lehti nietu —
kaputt, fini, slut!

Kului melkein neljännestunti, ennenkuin hän selvisi ällistyneistä
naisista, jotka epämääräisiä uhkauksia mutisten lopulta vaelsivat
tiehensä. Ah, Herra, miten hän nautti! Hänen oli niin hyvä olla, ettei
hän jaksanut oikein vihata Pitkästäkään, tuota romaanikonnaa, joka
arvatenkin tällä hetkellä kuivatteli housujaan ja hautoi kuhmujaan
ummehtuneessa huoneessaan. Teki mieli mennä taputtamaan isäukkoa
päälaelle, tai tilata ruusukimppu Zinaida-tädille, tai... ei, ensi
työkseen hänen oli puhuttava Sirkan kanssa.

Hän soitti »Luurangolle» ja hetkistä myöhemmin tyttö astui huoneeseen
vaalean kiharapilven ympäröimät kasvot hieman kalpeina, mutta
silmissä loiste, jonka kaltaista ei ole saatavissa parhaistakaan
rohdoskaupoista. Poika istutti hänet nojatuoliin ja naputti
pankkikirjoilla kämmenpohjaansa. Hän oli iloinen ja kiitollinen Sirkan
suurenmoisesta tarjouksesta, mutta hän ei voinut ottaa sitä vastaan.

Tyttö mutristi suutaan ja oli niin viehättävän näköinen, että Poika
itsekseen vannoi kaikkien cinquecenton madonnienkin ihanuuden
kalpenevan tämän sulouden rinnalla. Mutta hänen ihastuksensa jäähtyi
hiukan, kun Sirkka hyvin päättäväisesti sanoi:

— Ei tullut mitään sitten!

— Mistä?

— Kihlauksesta. Älä nyt käyttäydy kuin joku missiromaanin sankari, vaan
noudata mieluummin filosofin neuvoa: »Älä nai tyttöä rahojen takia, nai
hänet hänen itsensä takia ja ota rahat kaupanpäällisiksi».

Ilmari pudisti päätään. Hän tiesi olevansa teatraalinen ja
vilpillinenkin, mutta hän oli nyt niin täynnä hyviä töitään ja uusia,
hyviä päätöksiä, että tämä »kaunis ele» hänen mielestään oli aivan
välttämätön, jottei harmonia rikkoutuisi.

Tyttö nousi. Hetken hän seisoi kahden vaiheilla, mutta sitten hänelle
tuntui juolahtavan jotakin mieleen ja hän istuutui jälleen.

— No, olkoon menneeksi — minä suostun kompromissiin. Myy minulle joku
määrä osakkeita. Niin paljon, että saat tarvitsemasi summan.

Ilmari purskahti nauruun.

— Saneleeko solidaarisuuden tunne omaa sukupuoltasi kohtaan tuon
ehdotuksen, vai pelkästä ihmisystävällisyydestäkö sinä sen teet?

Sirkka ei ymmärtänyt.

— Tarkoitin: aiotko sinä sitten antaa aseet käteen neiti —

Hän puraisi huultaan ja karahti punaiseksi. Mikä hemmetin halpamainen
lurjus hän sentään oli!

— Ihan on kuin volapykiä puhuisit, sanoi tyttö.

— Never mind — minä en ole nyt ihan normaali.

— No, suostutko?

— Kiitos kysymästä, kyllä.

He paiskasivat kättä.

* * *

Pietari Johannes katseli kynsiään, huomaamatta, että ne olivat sekä
leikkaamisen että puhdistamisen tarpeessa. Hänen ajatuksensa olivat
irtautuneet maallisista asioista ja askartelivat vaihteen vuoksi
iäisyyskysymyksissä. Hän oli äkkiä havainnut lähestyvänsä elämän
ehtoopuolta — ja minkälainen oli hänen päivätyönsä ollut? Kaikki näytti
niin mitättömältä, surkuteltavalta, naurettavalta. Vaivaisen leiviskän
hän oli saanut ja senkin hän oli haudannut maahan kuin koira luun.
Hän oli ollut huono palvelija — tavallaan yhtä huono kuin Pitkänen,
joka nyt istui kurjana ja kolhittuna (ja humalaisena) tuossa häntä
vastapäätä polttaen laivojaan. Tai ehkä hän ei nyt sentään ollut vielä
ihan tuolla asteella — Pitkänenhän oli yhtäkkiä muuttunut suorastaan
raunioksi. Älykäs, tarmokas, kunnianhimoinen Pitkänen!

— Minä o-olen nyt tehnyt itsemurhan, örisi Pitkänen. — Minä olen o-oman
itseni haamu. Luhistunut mikrokosmos. Hik!

Hänen silmistään tipahteli suuria kyyneleitä.

Pietari Johannes palasi takaisin maailmaan.

— Minä en oikein ymmärrä, mitä on tapahtunut, valitti hän. — En saa
minkäänlaista yhtenäisyyttä asioihin. Sinun puheesi on yhtä hämärää
kuin Ilmarinkin. Tiedän kyllä, että olet jollakin tavoin sotkenut
tuon kirotun naistenlehden asioita, mutta tarvitseeko sinun nyt silti
muuttua erehtyneestä ihmislapsesta ihan siaksi? Miksi sinä olet
ruvennut juomaankin tuolla tavalla?

— Miksi na-naiset käyttävät hameita ja mihiksi ih-ihmiset lukevat
»tosikertomuksia»? Vastaappas siihen. No niin, no. Minä pelasin ja
— hävisin. Ja te, pikkusielut ja poroporvarit ja — no, olkoon nyt.
Itsehän si-sinä olet antanut potkut minulle.

— Älä jaarittele...

— Ilmari sanoi — puhui johtokunnasta...

Pietari Johannes vaikeni. Tietenkin oli Ilmarilla ollut pätevä syy.
Ja loppujen lopuksi: parastahan näin olikin, koska Pitkänen osoitti
tällaisia oireita. Mutta tänään oli pojan puhuttava suunsa puhtaaksi.

— Ehkä a-asiat olisivat vielä ko-korjaantuneetkin, nyyhkytti Pitkänen,
— ellei piru olisi vienyt minua.

— Mikä piru?

— Montinska...

Pitkä hiljaisuus. Pietari Johannes katsoi ikkunasta kadulle, jolla
pieni miehenalku jo koetteli suksiaan. Pitkänen nousi ja ojensi
vapisevan kätensä.

— No, emme kai me vielä eroa? kysyi P. J.

— Saanko — saanko minä sitten olla täällä joulukuun loppuun?

— Tietysti saat. Mutta pysyttelehän selvänä sen aikaa.

Pitkänen meni.

Tuokion istui P. J. liikkumattomana pöytänsä ääressä. Sitten hän soitti
Ilmarille.

— Käyhän täällä.

Poika tuli ja hänen mukanaan tuli Sirkka Paasio. He olivat inhoittavan
iloisen ja tyytyväisen näköisiä. P. J. katseli tyttöä pitkään ja siirsi
sitten kysyvän katseensa perilliseensä.

— Me olemme vailla sinun isällistä siunaustasi, sanoi Ilmari, ja Sirkka
katseli kainosti kenkiensä kärkiä.

Jonkinlainen toivoton kateus nosti päätään P. J:n sisimmässä. Hän
katsoi heitä ynseästi.

— Onkohan tämä ajankohta oikein sopiva kihlautumiselle? sanoi hän.

— Paras mahdollinen, tokaisi Poika. — Nyt ollaan nimittäin taas
selvillä vesillä. _Naisten Oma Maailma_ on jälleen utopia vain — ja
minä maksan fioolit. Älä siis kokoa pilviä otsallesi. Firma ei tuon
onnettoman lehden takia kärsi penninkään tappiota. Ja kunhan me,
isäukko, lyömme viisaat päämme yhteen — ja siinä yhteentörmäyksessä
on myös Sirkka mukana — niin keksitäänkin parempi keino rahantulon
lisäämiseksi. Minulla on nyt kokemusta, eikä pääse Pitkänenkään enää
sotkemaan peliä.

— Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä Pitkänen oikein on tehnyt...

— Illalla, pappa kulta, illalla. Ei nyt ole aikaa. Täytyy joutua
tilaamaan sormuksia.

— Ja mistä sinä aiot nuo mainitsemasi »fioolit» maksaa?

— As kumma, olin ihan unohtaa. Minä olen myynyt Pitkäsen osakkeet ja
suuren osan omiani Sirkalle.

— Mitä hemmettiä? Millä oikeudella?

— Rauhoittukaa, johtaja, jääväthän ne perheeseen. Enkä minä ole mikään
Klaara, hymyili Sirkka.

— Enkä minäkään ole mikään johtaja — sinulle, naurahti Pietari. Hänen
katseensa oli kirkastunut ja olo alkoi tuntua taas oikein mukavalta. —
Onneksi olkoon, lapset, lisäsi hän. — Muis, muis, Sirkka!

— Älä nyt aloita taas, sanoi Ilmari ja iski isälleen varoittavasti
silmää.

* * *

Zinaida korjasi teevehkeitä ruokailuhuoneen pöydältä ja hyräili muuatta
schlageria »Tanssivasta kongressista». Ilmari oli viheltänyt sitä niin
usein, että sävel oli pakostakin jäänyt mieleen. Keittiössä hän jäi
miettivästi katsomaan Alidaa, piikaista.

— Mikähän ihme siinä on, etteivät eräät ihmiset ole ollenkaan niin
epämiellyttäviä kuin toiset? mutisi hän.

Mutta se oli Alidalle liian syvällistä. Mistä hän olisi tiennyt
Zinaida-neidin mielessään vertailevan Bodil Vangia Sirkka Paasioon?

Omassa huoneessaan oli P. J. Lumme syventynyt tutkimaan _La Vie
Parisienne'ia_. Iäisyysajatukset olivat unohtuneet.

Ja vihdoin, arkihuoneen sohvalla istui nuori pari käsivarret ja päät
sekaisin, niinkuin vastakihlatuilla on tapana.

— Sirkka! sanoi Ilmari.

— Ilmari! huudahti Sirkka.

Kunnes heistä tämä mielenkiintoinen, mutta kieltämättä hiukan
monotooninen keskustelu alkoi riittää vastaukseksi edellä käyneisiin
kysymyksiin, ja siirryttiin proosallisempiin asioihin.

— Mitähän me oikein alkaisimme hommata _Naisten Oman Maailman_ tilalle?

Ilmarin ääni oli huolestunut.

Sirkka tyrkkäsi peukalollaan pystyn nenänsä vielä enemmän pystyyn ja
tuijotti kattoon. Sitten hän nousi, etsi eräältä hyllyltä _Naisten Oman
Maailman_ viimeisen numeron ja otti Ilmarin liivintaskusta lyijykynän.

— Mitä tästä sanot? kysyi hän, veti lehden otsikon yli paksun viivan ja
tekstasi tilalle:

    LASTEN OMA MAAILMA.

Ilmari purskahti nauruun.

— Ei hullumpaa — tulevaisuutta ajatellen. Ja pikku Efraim Peltonen
olisi kuin luotu sen toimittajaksi.



