Otto Ludwigin 'Taivaan ja maan välillä' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3860. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja
Projekti Lönnrot.




TAIVAAN JA MAAN VÄLILLÄ

Romaani


Kirj.

OTTO LUDWIG



Suomentanut

Eino Länsilehto





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1915.






_Otto Ludwig_, saksalainen kirjailija, jonka mestarinovelli »_Taivaan
ja maan välillä_» nyt uutena käännöksenä ja halpahintaisena
ilmestyy kielellämme, oli syntynyt helmik. 11 p. 1813. Taiteellisen
uransa alotti hän musiikin opiskelulla, mutta jätti sen noudattaen
runoiluhaluansa. Pitkällisten harjoitelmatöiden jälkeen kertomuksen
ja näytelmän alalla valmistaa hän v. 1850 murhenäytelmänsä »Der
Erbförster» (»Metsänvartia») ja viisi vuotta myöhemmin historiallisen
näytelmänsä »Makkabealaiset». Yksityiskohdissaan ovat nämä kappaleet
täynnä värikästä ja mukaansa tempaavaa draamallista voimaa, mutta
kokonaisrakenteeltaan silti heikkoja. Tämän jälkeen anastavat hänen
tuotannossaan huomattavimman sijan suorasanaiset kertomukset, joista
maailmanmaineen on saavuttanut juuri nyt ilmestyvä. Se on mestariteos,
jonka sielullinen syvyys, jännittäväisyys, juonen rautainen
johdonmukaisuus ja kauttaaltaan eheä tunnelma tekevät jo ensi sivulta
alkaen vaikutuksensa.

Sairaus synkisti runoilijan myöhemmän elämän, jonka kuluessa hän
kuitenkin uupumattomasti harrasti kirjallisuushistoriallisia ja
kaunotieteellisiä tutkimuksia. Hänen elämänsä ja teoksensa ovat
myöhemmin herättäneet tutkijain vilkasta mielenkiintoa.

Otto Ludwig kuoli helmik. 25 p. 1865.




1.


Pienoinen puutarha on asuinrakennuksen ja liuskakivikattoisen vajan
välillä; talosta vajaan mennessä tie kulkee puutarhan vieritse, jolloin
se jää vasemmalle kädelle. Oikealla näkyy osa pihasta vaunuliitereineen
ja tallineen, ja sen erottaa naapurikartanosta säleaita. Asuinrakennus
on kaksikerroksinen. Sen vihreäluukkuiset ikkunat antavat kadulle,
joka on kaupungin vilkasliikkeisimpiä. Vajan alitse johtaa suuri
porttikäytävä sivukadulle, jonne puutarhan korkeitten ruusupensasten
kukat aidanraosta kurkistelevat ja joka yhdistää kaksi suurempaa
sisaruskatua toisiinsa. Kadun toisella puolella on korkea rakennus,
joka ylhäisessä yksinäisyydessään ei suvaitse heittää silmäystäkään
tuolle kapealle kujalle. Vain pääkadun hyörinää se katselee avoimin
silmin, ja jos lähemmin tarkastelee kujan puoleisia suljettuja silmiä,
niin huomaa pian syyn tähän ikuiseen uneen. Ne ovat siinä vain näön
vuoksi, ne ovat ainoastaan seinälle maalattuja kuvioita.

Toinen talo, jolla on se pienoinen puutarha, ei ole joka taholta
niin siistin näköinen, kuin pääkadun puolelta. Tällä seinällä
vaaleanpunainen rappaus ei liian räikeästi eroa vihreistä
ikkunaluukuista ja sinisestä liuskakivikatosta. Kujan puoleinen
päätyseinä on kiireestä kantapäähän haarniskoitu liuskakivellä; toinen
pääty liittyy välittömästi taloriviin, jonka äärimmäisenä päänä tämä
rakennus on. Mutta pihasivu taas antaa tukea sananlaskulle, että
kaikella tässä maailmassa on heikot puolensa. Siellä on talon yläkerran
seinämälle rakennettu parvekelehtimaja, joka suuresti muistuttaa
orjantappurakruunun puoliskoa. Sitä tukevat karkeatekoiset puupylväät,
ja se ulottuu yläkerran päästä päähän. Vasemmalla se laajenee pieneksi
huoneeksi, jonne ei pääse suoraan asuinhuoneista. Tullakseen tuohon
»yliskamariin», on mentävä ulos takaovesta ja kuljettava seinäviertä
noin kuusi askelta koirankopin ohitse puisille portaille, jotka ovat
kuin kanahuoneen tikapuut. Näitä myöten on kavuttava parvekkeelle,
jonka jälkeen on vielä kuljettava tämän vasemmanpuoliseen päähän.
Loppumatkalla tarjoaa silmäys puutarhaan kyllä viehätystä. Ainakin
kesällä, ja vielä sillä ehdolla, etteivät käytävän seinästä toiseen
kahteenkertaan pingoitetut köydet roiku täynnä märkiä vaatteita. Sillä
talvella muodostavat luukut, jotka kesäksi aina otetaan pois, yhdessä
reuna-aitauksen kanssa läpipääsemättömän lautaseinän, jonka valoaukot
ovat siksi korkealla, ettei tavallinen mies niihin ylettyisi.

Vaikka rakennusten aistikkuus ei kaikkialla olekaan yhdenlainen, ja
vaikka parveke, talli ja vaja huomattavasti eroavat asuinrakennuksesta,
niin ei mistään kuitenkaan puutu sitä, mikä vielä enemmän viehättää
silmää, kuin muotojen kauneus ja loistava koreus. Ulkonainen siisteys
hymyilee katsojalle joka sopesta. Puutarhassa se on melkein liian
tuskaisen huolellista voidakseen hymyillä. Luulisi, ettei puutarhaa
ole siivottu luudalla eikä haravalla, vaan harjalla. Eipä myöskään
uskoisi, että pienet kukkamaat, jotka niin silmiinpistävästi eroavat
teitten keltaisesta hiekasta, olisivat piirretyt maahan köyden avulla,
vaan oikein viivottimella ja harpilla, ja että orapihlaja-aitaus olisi
tavallisen maallikon leikkaama; luulisi kaupungin taitavimman parturin
huolehtivan joka päivä sen hoidosta, kädessään kampa ja partaveitsi. Ja
kuitenkin sen miehen sininen takki, jonka parvekkeella seisoessa näkee
joka päivä määrätyllä kellonlyönnillä vaeltavan puutarhaan, on vielä
siistimpi kuin tämä. Kun tuo vanha herra, moninaiset työt tehtyään,
menee pois puutarhasta — ja se tapahtuu joka päivä yhtä täsmälleen
kuin hänen tulonsakin — niin hohtaa hänen valkoinen esiliinansa niin
nuhteettoman puhtaana, että on vaikeata käsittää, miksi hän sen
oikeastaan on vyöllensä ottanut. Kun hän kävelee korkearunkoisten
ruusujen välissä, jotka näyttävät pitävän mallinaan vanhan herransa
ryhtiä, niin ei askel toisestaan eroa, ei yksikään ole toistaan
pitempi eikä tahti koskaan rikkoonnu. Jos katselee häntä tarkemmin
hänen seisoessaan tuossa töittensä keskellä, niin huomaa, että hänen
ulkonainen asunsa tarkoin seuraa luonnon itsensä antamaa esikuvaa.
Hänen kookkaan vartalonsa säännölliset yksityiskohdat näyttävät olevan
muovaillut yhtä tarkalla huolellisuudella kuin puutarhan kukkamaat.
Kun luonto hänet muodosteli, niin sillä varmaankin oli kasvoillaan
sama tunnollisuuden ilme, mikä esiintyy tuon vanhan herran piirteissä
ja mikä hänessä kaikessa ankaruudessaan epäilemättä osoittaisi
itsepäisyyttä, ellei sen lomitse pilkistäisi esiin rakastavan
hellyyden, melkeinpä haavellisuudenkin lempeä sävy. Ja näyttääpä siltä,
kuin luonto yhä vieläkin valvoisi häntä samalla huolellisuudella, kuin
hän itse puutarhaansa. Hänen takaa lyhyeksi leikattu tukkansa, joka
otsalla kiertyy somaksi kutriksi, on yhtä moitteettoman valkoinen, kuin
hänen kaulahuivinsa, liivinsä, kauluksensa ja esiliinansakin. Täällä
puutarhassa hän on oikeassa ympäristössään; kotinsa ulkopuolella hänen
näössään ja olemuksessaan on varmaan jotakin outoa. Tyhjäntoimittajat
tahtomattaankin lakkaavat lavertelemasta, lapset kadulla leikkimästä,
kun herra _Nettenmair_ lähestyy, hopeapäinen keppi oikeassa kädessään.
Hänen vaatepartensa noudattaa jo aikoja sitten unhoon joutunutta
muotia: hattu on suippopäinen, sinisen päällystakin kaulus kapea ja
olkapäät kohenevat. Siinä olisi kylliksi aihetta pilantekoon, mutta iva
vaikenee. On ikäänkuin tuossa ylevässä olennossa asuisi joku näkymätön
voima, joka tukahuttaa kevytmieliset ajatukset.

Kun kaupungin iäkkäämmät asukkaat herra Nettenmairin kohdatessaan
keskeyttävät juttelunsa ja tervehtivät häntä kunnioittavasti, niin sitä
vaikutusta ei yksinään tuo taikavoima saa aikaan. He tietävät, miksi
he tätä vanhaa herraa niin kunnioittavat. Ja kun hän on mennyt ohitse,
niin katsovat he häntä yhä vaieten, kunnes hän häipyy kadunkulman taa.
Silloin ehkä kohoaa joku käsi, ja ojennettu sormi kykenee paremmin kuin
kieli kertomaan pitkästä, kaikkien kansalaishyveitten koristamasta
elämästä, jonka kauneutta ei yksikään virhe ole himmentänyt. Se on
tunnustus, joka on sitäkin arvokkaampi, kun tietää, kuinka ankaran
tuomion ulkomaailmasta eristetty elämä useinkin osaksensa saa. Ja
herra Nettenmairin elämä on sellaista. Häntä ei näe koskaan julkisessa
tilaisuudessa, olipa vaikka niinkin, että siinä neuvoteltiin jostakin
yleishyödyllisestä asiasta tahi pantiin sellainen puuha alulle. Sen
virkistyksen, minkä hän itsellensä suo, hakee hän puutarhastansa.
Muulloin hän istuu tilikirjojensa ääressä tahi pitää vajassa silmällä
liuskakivikuormien purkamista ja lastaamista; sitä hän saa näet
omasta louhimastaan ja harjoittaa sen vientiä kauas maan rajojen
ulkopuolellekin. Hänen kälynsä, joka on leski, hoitaa hänen talouttaan,
ja tämän pojat hänen liuskakiviliikettään, jonka yhteydessä hän pitää
myöskin kauppaa; sekin vetää edelliselle liikkeelle laajuudessa
vertoja. Pojissa on sedän järjestyksen ja omantunnontarkkuuden henki
aina itsepäisyyteen saakka vallalla, ja se hankkii heille pysyvää
luottamusta, niin että heidän maineensa on laajalti levinnyt, mutta
erittäinkin kaikkialle sinne, missä tarvitaan uuden rakennuksen
kattajaa tai vanhan liuskakivikaton perinpohjaista korjaajaa.

Tuossa talossa, missä on vihreät ikkunaluukut, kulkee elämä omaa
omituista uraansa. Käly, isäntää vähän nuorempi, vielä jotenkin kaunis
nainen, kohtelee vanhaa herraa tavalla, josta ilmenee hiljaista
kunnioitusta, jopa hartauttakin. Samaten pojat. Vanhus sitävastoin
kohtelee kälyänsä arvokkaasti, jonkunlaisella ritarillisuudella, joka
kaikessa ujoudessaan on liikuttavaa; pojille hän on aivankuin oma
isä. Kuitenkin on molemmin puolin jotakin, joka heidän suhteelleen
antaa jonkunlaisen jäykän, kaavamaisen leiman. Siihen lienee osaksi
syynä vanhan herran äänetön umpimielisyys, joka on tarttunut muihinkin
perheenjäseniin, samalla tavalla kuin he näyttävät omistaneen
kaikki hänen omituisuutensakin aina pienimpiin yksityisseikkoihin
saakka, niinhyvin ruumiinliikkeet ja ryhdin, kuin myös ajatustavan
ja mieliteot. Vaikka perhe keskuudessaan onkin harvapuheinen, niin
ei kenenkään silti tarvitse erikoisesti ilmaista toivomuksiaan eikä
mielipiteitään, sillä toinen varmalla vaistollaan osaa ne jo etukäteen
arvata. Ja tokkopa se niin vaikeata lieneekään sellaisissa oloissa,
missä kaikki oikeastaan elävät samaa elämää?

Tuossa talossa, missä on vihreät ikkunaluukut, kulkee elämä omaa
omituista uraansa.

Naapurit ihmettelevät, ettei herra Nettenmair ole mennyt kälynsä
kanssa naimisiin. Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta, kun tämän mies,
herra Nettenmairin vanhempi veli, kuoli tapaturmaisesti Pyhän Yrjön
kirkonkattoa korjatessaan. Siihen aikaan luultiin yleisesti, että
hän naisi veljensä lesken. Jopa hänen isänsä, joka silloin vielä oli
elossa, toivoikin sitä, eikä poikakaan näyttänyt vastahakoiselta. Ei
tiedetä, mikä oikeastaan oli esteenä. Mutta niin ei kumminkaan käynyt,
vaikka herra Nettenmair kyllä piti veljensä taloudesta ja lapsista
isällistä huolta, eikä mennyt naimisiin kenenkään muunkaan kanssa,
huolimatta siitä, ettei hyviä tarjokkaita häneltä suinkaan puuttunut.
Silloin jo alkoi tuo omituinen yhdyselämä. —

On luonnollista, että kunnon ihmiset ihmettelevät: he eivät tiedä,
mitä siihen aikaan neljän ihmisen sielussa liikkui; ja joskin he sen
tietäisivät, niin ihmettelisivät he sitä kukaties vieläkin enemmän.

Täällä ei aina ole vallinnut se sunnuntairauha, mikä nykyään levittää
siipensä talon asukkaitten ankarimpienkin ponnistusten yli ja ulottuu
puutarhaankin. Oli aika, jolloin menetetyn onnen tuottama katkera
mielihaikeus, itsekkäät pyyteet erottivat asukkaat toisistaan;
jolloin murhankin uhka heitti synkeän varjonsa talon ylle; jolloin
omasta keskuudesta lähteneen kurjuuden synnyttämä epätoivo yösydännä,
käsiään väännellen, hiipi takaovesta portaille ja niitä myöten
parvekkeelle ja taas takaisin kulkien rauhatonna puutarhan ja tallin
välistä polkua vajan luo edestakaisin, edestakaisin. Ja silloin oli
puutarha erään kookkaan olennon lempipaikkana; mutta hänen ryppyisten
kasvojensa itsepäistä ilmettä ei lempeys lauhduttanut. Hänenkin kadulla
kulkiessaan keskeyttivät poikaset niinikään iloisen kisailunsa, mutta
tämä vanhus ei luonut heihin ystävällistä katsetta. Kenties siksi,
että hänen silmiensä valo oli sumentunut. Olihan tämäkin vanha herra
Nettenmair kyllä arvossapidetty mies ja ansaitsi kansalaistensa
kunnioituksen yhtä hyvin kuin hänen nuorempi jälkeläisensäkin. Hän oli
ankara kunnian mies. Mutta hän oli sitä liiaksi!

Mikä siihen aikaan talon asukkaitten sydämiä äärimmäisyyteen asti
katkeroitti, mitä noissa synkissä mielissä liikkui ja tuskaisessa
itsensäunhottamisessa osittain ilmenikin tahi teoiksi, epätoivoisiksi
teoiksi purkautui: kaiken tuon kerratkoon muistissaan se mies, johon me
nyt kertomuksessamme lähemmin tutustumme. On sunnuntaiaamu, ja Pyhän
Yrjön kirkonkellojen ääni, joka kutsuu ihmisiä Herran huoneeseen,
kaikuu puutarhaan saakka, missä tällä hetkellä herra Nettenmair tapansa
mukaan istuu lehtimajassa penkillä. Hänen katseensa on suunnattuna
Pyhän Yrjön kirkontornin liuskakivikattoon, joka niinikään näyttää
katselevan häntä. Tänään on kolmekymmentä yksi vuotta kulunut siitä
päivästä, jolloin hän palasi kotikaupunkiinsa, kierrettyään maailmalla
pitkät ajat. Silloinkin oli kelloissa sama kutsuva ääni, kun hän
maantiellä metsän läpi taas ensi kertaa näki tuon korkean tornin.
Siihen aikaan oli hänen lähin tulevaisuutensa liittynyt tornin vanhaan
liuskakivikattoon; nyt sama katto oli muistuttamassa hänelle menneitä
aikoja. Sillä — mutta olenhan unohtanut, ettei lukija tiedä, mistä
puhun. Sitähän minä tässä juuri aionkin ruveta kertoilemaan.




2.


Niinpä siirtykäämme kolmekymmentä yksi vuotta ajassa taaksepäin.
Silloin tapaamme sen vanhan miehen, johon äsken tutustuimme, nuoruuden
kukoistuksessa. Hän on silloinkin yhtä kookas, mutta ei niin vahva,
kuin myöhäisempinä vuosinaan. Hänen tukkansa on ruskea, takaa lyhyeksi
leikattu kiertyen otsalla somalle kutrille. Hänen kasvoillaan ei ole
vielä vanhuuden järeyttä, niiden hyväntahtoisessa ilmeessä ei ole
vielä kärsittyjen sieluntuskien jälkeensä jättämiä arpia. Mutta hänen
olemuksestaan ei ilmene myöskään sitä kevytmielistä huolettomuutta,
mikä muuten hänen iälleen on ominaista, eikä sitä mukavuuttaharrastavaa
velttoutta, mikä kiertäville käsityöläissälleille niin helposti piintyy
tottumukseksi. Tie, jota myöten hän vaeltaa, kulkee vielä sakeassa
metsässä, mutta Pyhän Yrjön kirkonkellojen helke, joka kuuluu alhaalta
laaksosta, kajahtelee metsäiselle kukkulalle saakka ja tunkeutuu
puitten ja pensasten läpi, vastustamattomana kuin äiti, joka kiiruhtaa
avosylin lemmikkiänsä vastaan. Koti! Miten paljon sisältävätkin
nuo kaksi tavua! Millaisia tunteita herääkään ihmissydämessä, kun
kotiseudun ääni, kirkonkellojen helke, toivottaa vierailta mailta
palaavan tervetulleeksi, se ääni, joka kutsuu lasta kirkkoon,
nuorukaista alttarin ääreen ensikertaa nauttimaan pyhää ehtoollista;
joka puhuu hänelle joka neljännestunti! Ajatellessamme kotia syleilevät
meitä kaikki hyvät enkelit.

Kyyneleet herahtivat nuoren vaeltajamme totisiin, mutta silti
ystävällisiin silmiin. Ellei hän olisi hävennyt itseään niin olisi hän
itkenyt ääneen. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen oleskelunsa vierailla
mailla ollut vain unta, josta hän nyt herättyään muisti tuskin muuta,
kuin että hän oli uneksinut varttuneensa mieheksi siellä kaukana; kuin
olisi hän jo unissaan tiennyt uneksivansa vierailla mailla voidakseen
sitten kotona herättyään niistä kertoa. Saattoi näyttää kummalliselta,
että hän tällä hetkellä, jolloin koko hänen sisimpänsä oli liikutuksen
vallassa, kiinnitti huomionsa hämähäkin verkkoon, jonka kotitienoilta
puhalteleva ystävällinen tuulahdus lennätti hänen takkinsa
kaulukselle, ja että hän varoen kuivasi kyyneleensä, jotteivät ne vain
tipahtaisi kaulaliinalle; ja ennenkuin hän koko sielullaan antautui
kotiseudun herättämän tunteen valtaan, hän ensin mitä itsepäisimmällä
kärsivällisyydellä poisti hopeaverkon viimeiset pienimmätkin
jäännökset. Mutta olihan hänen kiintymyksensäkin kotiseutuun osaksi
vain eräs ilmennysmuoto tuosta itsepäisestä siisteydenkaipuusta,
joka piti saastana kaikkea vierasta mikä yritti häneen tarttua; ja
tuo kaipuu oli taas saanut alkunsa siitä sydämen lämmöstä, jolla hän
harrasti kaikkea sitä, mikä lähemmin koski häntä itseään. Vaatteet
hänen yllään olivat kappale kotiseutua, ja niistä hänen täytyi torjua
kaikki, mikä vain oli vierasta.

Nyt tie teki polvekkeen; vuorenharjanne, joka tähän saakka oli
kaventanut tietä, jäi sivulle, ja yli nuoren vesakon kohosi tornin
huippu kohti korkeutta. Se oli Pyhän Yrjön kirkon tornin huippu.
Nuori vaeltaja pysähdytti askeleensa. Niin luonnollista kuin olikin,
että kaupungin korkeimman rakennuksen oli ensiksi ennen muita tultava
näkyviin, hän mietteissään kumminkin unohti tuon seikan sen syvän
merkityksen vuoksi, minkä hän tälle sattumalle antoi. Kirkon ja tornin
liuskakivikatto oli korjauksen tarpeessa. Se oli annettu hänen isänsä
tehtäväksi, ja tämä seikka oli tahi oli ainakin olevinaan syynä
siihen, miksi isä kutsui hänet maailmalta aikaisemmin takaisin, kuin
mitä poikansa lähtiessä oli aikomuksensa ollut. Ehkäpä jo huomenna
hän puolestaan saisi alkaa työnsä. Tuonne, tuon avaran kaariaukon
yläpuolelle, josta hän näki kellojen heilahtelevan, sinne oli
kattoluukku asetettu. Tuolla oli kaksi ulkonevaa hirttä tikapuiden
kannattimiksi, ja näitä myöten hänen on kiivettävä aina viiritankoon
asti ja sidottava sinne istuinkorinsa köysi voidakseen sitten
hupaisesti keinua ilmassa katon ympärillä. Ja kun hän luonnonlaadultaan
oli sellainen, että hän kiintyi lujilla sydämen siteillä niihin
esineihin, joita hänen työnsä koski, niin tuntui hänestä nytkin tornin
ilmestyminen tervehdykseltä, ja vaistomaisesti hän ojensi kätensä sinne
päin, ikäänkuin hän olisi odottanut ystävällistä kädenpuristusta.
Työtänsä ajatellen hän joudutti sitten askeleitaan, kunnes hän vuoren
korkeimmalle kunnaalle saavuttuaan metsäaukeaman kautta näki koko
kotikaupunkinsa tuolla alhaalla laaksossa.

Taas hän pysähtyi. Tuolla oli kotitalo, ja sen takana
liuskakivikattoinen vaja. Samassa osassa kaupunkia, jotenkin lähellä,
oli taas tuo talo, missä — hän silloin asui, kun nuorukaisemme lähti
maailmalle. Nyt tyttö asui hänen kotitalossaan, oli hänen isänsä
tytär, hänen veljensä vaimo, ja hänen tuli tästä päivästä lähtien elää
samassa talossa ja joka päivä nähdä tyttöä, joka oli hänen kälynsä.
Häntä ajatellessaan nuorukaisen sydän löi kiivaammin. Mutta sitä ei
lämmittänyt yksikään niistä toiveista, joita hänessä muulloin tuota
nuorta tyttöä ajatellessa heräsi. Suhde oli muuttunut veljen suhteeksi
sisareen, ja se, mikä hänet nyt saattoi liikutuksen valtaan, näytti
pikemmin olevan surua. Hän tiesi, ettei tuo nainen häntä mielellään
ajatellut. Hän oli koko talossa ainoa, joka nuorukaisen tulosta ei
ollut hyvillään. Mistä tuo kaikki johtui? Eikö muinoin tuo nainen
näyttänyt olevan häntä kohtaan hyväkin? Silloin kun tämän nuoren miehen
tapaaminen hänestä oli yhtä tärkeätä kuin sittemmin hänestä erillään
pysytteleminen? Tuolla alempana kaupungin ulkopuolella on ampumaseuran
talo puutarhan keskellä. Kuinka puutkin talon ympärillä olivat
kasvaneet siitä päivästä, jolloin hän tältä samalta kunnaalta sillekin
oli heiluttanut hattuaan jäähyväisiksi! Tuolla tuon akasiapuun alla hän
vähää ennen oli seisonut — silloin oli kaunis kevätilta, hänen elämänsä
kaunein, hän arveli —; oli juuri helluntain ampumakilpailujen aika.
Muu nuori väki oli sisällä tanssimassa; autuaana hän kierteli taloa,
jossa hän tiesi hänenkin tanssivan. Nytkin vielä hän tunsi itsensä
ujoksi naisväen seurassa eikä hän osannut jutella heidän kanssansa;
siihen aikaan hän oli vieläkin ujompi kuin nyt. Kuinka mielellään hän
olisikaan tyttöä puhutellut — yksin ollessaan, kuinka paljon hänellä
olisikaan ollut sanottavana ja kuinka hyvin hän tiesikään sanottavansa,
ja jos hän sattumalta tapaisi tytön yksinään — ihmeellistä muuten,
miten mielellään sattuma sellaisen kohtauksen välittäjäksi rupesikin
— silloin se ajatus, että hetki on tullut, karkoitti veren sydämeen,
sanat kieleltä sielun syvimpiin kätköihin. Niin kävi, kun tyttö
yksinään tuli pihalle, posket tanssista punaisina. Hän nähtävästi tuli
vain vilvoittelemaan leyhytellen valkoisella liinalla kasvoilleen
viileyttä, mutta posket kävivät vain entistä punakammiksi. Nuorukainen
tunsi että tyttö oli hänet huomannut, ja odotti nyt että hän tulisi
lähemmäksi, ja se, että tyttö tiesi pojan ymmärtäneen hänet, se sai
hänen poskensa punehtumaan. Tätä punastumistaan kainostellen, ja kun
poikakin arasteli, hän pakeni takaisin saliin. Ehkäpä siitäkin syystä,
että hän huomasi jonkun kolmannen lähestyvän. Nuorukaisen veli tuli
pihalle salin toisesta ovesta. Hän oli nähnyt noiden molempain seisovan
äänettöminä, kukaties hän huomasi tytön punastumisenkin. »Etsitkö
Beatea?» sankarimme kysyi nolouttaan salaten. »En», veli vastasi. »Ei
hänestä ole tanssijaksi ja hyvä se onkin. Siitä ei kumminkaan tulisi
mitään; minun on hankittava itselleni toinen, ja kunnes sellaisen
löydän, on böömiläinen olut lohduttajani.»

Veljen puhe oli hiukan synkkää. Sankarimme katsoi häntä kummastuneena
ja samalla huolissaan. »Miksei siitä voi tulla mitään?» hän kysyi. »Ja
mikä sinua vaivaa?»

»Niin, kenties luulet, että minun pitäisi olla sinun kaltaisesi,
hurskas ja kärsivällinen, kun vain takkiisi ei ole tarttunut
minkäänlaista nukkaa. Minä olen toista maata, ja jos minun aikeeni
tehdään tyhjiksi, niin minun täytyy hakea lohdutusta hurjasta
huvinpidosta. Miksikäkö siitä ei voi tulla mitään? Siksi, ettei se
sinitakkinen ukko tahdo.»

»Isä kutsui sinua eilen puutarhaan —»

»Niin teki ja kohotti valkoisia kulmakarvojaan, jotka ovat kuin
viivottimella vedetyt, puolitoista tuumaa korkealle. Kyllähän minä sen
arvasinkin. Sinä seurustelet veronkantajan Beatan kanssa. Olkoon se
viimeinen kerta.»

»Onko se mahdollista? Ja miksi?»

»No oletko sinä milloinkaan tuon sinitakin kuullut syitä selittelevän?
Ja oletko häneltä koskaan kysynyt: mutta minkätähden, isä? Tahtoisinpa
nähdä hänen naamansa, jos joku meistä kysyisi häneltä: minkätähden? Ei
hän sitä sanonut, mutta minä tiedän, miksi Beaten ja minun suhteista
on tuleva loppu. Odotinkin sitä jo koko viime viikon; kun hän vain
kohotti kättänsä, niin älysin, että oli mentävä puutarhaan, ja, minä
olinkin valmis kuin vaivainen syntisparka seuraamaan häntä. Sehän se on
hänen virkamääräystensä jakelemispaikka. Veronkantajan asiat taitavat
olla vähän niin ja näin. Huhutaan hänen tarvitsevan enemmän kuin minkä
kukkaro myöten antaisi. Ja — no sinähän olet samanlainen kirpunnylkijä
kuin tuo sinitakki. Mutta minkä tyttö sille mahtaa? Ja minkä minäkään?
No, loppuhan siitä jutusta tuli, mutta tyttöä minä surkuttelen, ja saa
nähdä, voinko minäkään häntä unohtaa. Minun täytyy joko juoda tahi
hankkia toinen.»

Sankarimme tiesi veljensä tavat; hän ymmärsi, ettei veli puheillaan
tarkoittanut niin pahaa kuin olisi voinut luulla, ja osoittihan hän
kuuliaisuudellaan rakkautta ja kunnioitusta isää kohtaan; mutta silti
olisi sankaristamme ollut mieluisempaa, jos veli olisi sitä osoittanut
puheillaan samoinkuin teoillaankin. Eikä veljen ivanteko ollut
oikeastaan aivan perusteetonta. Apolloniuksesta tuntui, kuin olisi
veljen sielu ollut hiukan tahrainen, ja hän pyyhkieli kädellään useaan
kertaan hänen takkinsa kaulusta, ikäänkuin tuo tahra olisi ulkonaisesti
ollut poistettavissa. Tanssiessa olikin takille kertynyt tomua; se kun
oli lähtenyt pois, tuntui hänestä, kuin kaikki muukin vieras olisi
veljestä hävinnyt.

Keskustelu kääntyi toisaalle. He johtuivat puhelemaan tytöstä, joka
äsken oli ollut vilvoittelemassa; Apollonius ei luonnollisestikaan
tiennyt sen tapahtuneen hänen aloitteestaan. Kun tyttö oli se päämaali,
jota kohden hänen kaikki ajatuksensa suuntautuivat, niin oli hän
nytkin sitä lähelle tultuaan kokonaan sen vallassa. Hän aivan unohti
veljensäkin, niin että lopulta hän oikeastaan puhui vain itsekseen.
Oli kuin veli nyt vasta olisi huomannut tytön kaikki kauniit ja hyvät
puolet, joita sankarimme niin haltioituneena ylisti. Hän tunsi siitä
yhä enemmän ihastuvansa, kunnes hän purskahti kolkosti nauramaan, mikä
herätti sankarimme haaveistaan ja sai hänet punehtumaan samalla tavalla
kuin tyttökin äsken oli punastunut.

»Ja sinä vain hiiviskelet ympäri salia, missä tyttö toisten kanssa
tanssii, ja kun hän milloin tarjoaa tilaisuuden, et sinä rohkene
käyttää sitä hyväksesi ja mennä hänen seuraansa. Odotappas, minä
rupeankin sinun puhemieheksesi. Tästä lähtien hän ei saa tanssia muiden
kuin minun kanssani, jottei kukaan tulisi tiellesi. Minä tiedän kyllä,
miten tyttöjen kanssa on meneteltävä. Jätä asia minun huolekseni.»

He olivat kymmenkunnan askeleen päässä isosta salin ovesta, jonne
Apollonius hievahtamatta katseli veljen vain salavihkaa pitäessä ovea
silmällä. Sankarimme säikähti ajatellessaan, että tyttö kenties vielä
tänään saisi tiedon hänen tunteistaan. Lisäksi valtasi hänet ujous
ajatellessaan omaa arkuuttaan ja kömpelyyttään ja häntä pelotti mitä
tyttö arvelisi siitä, että hän turvautui välittäjään. Hän kohotti
jo kättänsä veljeänsä estääkseen, kun tytön itsensä ilmestyminen
saattoi hänet unohtamaan kaiken. Hiljaa ja yksin niinkuin äskenkin,
tuli tyttö ovesta. Liinan alitse, jolla hän löyhytteli viileyttä
kasvoilleen, hän näytti katselevan salavihkaa ympärilleen. Apollonius
näki jälleen hänen punastuvan. Olisikohan tuo hänet huomannut? Mutta
hänhän käänsi kasvonsa toisaanne. Oli kuin hän olisi etsinyt jotakin
edestään ruohikosta. Apollonius näki, kuinka tyttö taittoi pienen
kukan, pani sen penkille ja hetken mietittyään, ottaisiko hän sen
taas käteensä, kääntyi pikaisen päättävästi takaisin ovelle päin.
Puoleksi vaistomainen kädenliike näytti sanovan: ottakoon hän sen; se
on hänelle. Taas sävähti tyttö punaiseksi tummanruskeita kutrejaan
myöten, ja sillä nopeudella, jolla hän saliin pujahti, hän näytti
tahtovan torjua katumusta, minkä huoli siitä, kuinka hänen käytöksensä
ymmärrettäisiin, kenties saattaisi herättää.

Veli, joka ei tuota kaikkea ollut huomaavinaankaan, jatkoi puhettaan
vilkkaasti ja kiihkeästi; hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville;
sankarillamme olisi pitänyt olla kaksi sielua, jos mieli mitään kuulla,
sillä se ainoa mikä hänellä oli, oli hänen silmissään. Nyt hän näki
veljensä syöksyvän saliin. Liian myöhään johtui hänen mieleensä ajatus
häntä pidättää. Turhaan hän kiiruhti hänen jälkeensä ovelle asti.
Siinä hänen ajatuksensa taas kiintyivät kukkaseen, jonka tyttö oli
jättänyt jonkun löydettäväksi, jonkun onnellisen, jos sen nimittäin se
löysi, jolle se oli aiottu. Ja hänen huultensa lausuessa vaistomaisia,
hiljaisia kehoituksia veljelleen, että tämä vaikenisi — joita
kehoituksia veli ei kumminkaan enää kuullut — hän sydämessään kysyi
itseltään: sinua vartenkohan tyttö todellakin asetti kukan penkille?
Vai asettikohan hän sen ketään varten? Onnellisena hänen sydämensä
vastasi myöntävästi kumpaankin kysymykseen, mutta veljen aikeet
saattoivat hänet vieläkin levottomaksi.

Jos tuo oli merkkinä tytön tunteista häntä kohtaan, niin oli se silloin
viimeinen merkki.

Kahdesti hän salavihkaa vilkaisi saliin, kun ovi aukeni; hän näki
tytön tanssivan hänen veljensä kanssa, sitten tämä tanssin lomassa
nopeasti kuiskasi jotakin tytön korvaan. Nyt hän puhuu minusta, hän
ajatteli sävähtäen punaiseksi. Tytön lähtiessä salista hän syöksyi
läheisen pensaan varjoon. Veli saattoi tyttöä kotiin. Hän seurasi
heitä tarpeellisen loitolla, jottei tyttö vain häntä huomaisi. Veljen
palattua saattamasta, hän vetäytyi tiepuoleen. Hän tunsi häpeävänsä
kuin alaston. Mutta veli huomasi hänet virkkaen: »Ei hän vielä sinusta
välitä; en tiedä, onko se pilaa vai täyttä totta. Kohta minä hänet
kyllä taas tapaan. Eihän puukaan yhdestä iskusta kaadu. Mutta tunnustaa
minun täytyy, että sinulla on makua. En tiedä, missä silmäni ennen
oikein ovat olleet. Hän on aivan toista kuin Beate. Ja se merkitsee
paljon!»

Siitä lähtien veli lakkaamatta tanssi Waltherin Kristinan kanssa
ja puhui hänelle veljensä puolesta. Ja joka kerran, kun hän oli
saattanut tytön kotia, hän teki sankarillemme selkoa puuhistaan. Hän
oli vielä kauan epätietoinen, oliko tyttö vain olevinaan vai eikö
hän tosiaankaan välittänyt sankaristamme. Hän kertoi tarkalleen,
mitä hän sankarimme hyväksi oli tytölle puhunut, mitä tyttö hänen
kysymyksiinsä ja vakuutteluihinsa oli vastannut. Hänellä oli vielä
toiveita, kun sankarimme ne jo oli kokonaan menettänyt. Ja tämän olisi
pitänyt jo huomata tytön käytöksestä häntä kohtaan, vaikkakaan veli
ei olisi hänelle mitään kertonut, että hänen kiintymyksensä tyttöön
ei herättäisi mitään vastakaikua. Tyttö karttoi häntä kaikkialla yhtä
visusti, kuin hän ennen oli näyttänyt häntä etsivän. Ja oliko hän
sitten se, jota tyttö siihen aikaan etsi, jos hän ylimalkaan etsi
ketään?

Tuontuostakin veli kehoitti pitämään tyttöä silmällä ja ajamaan itse
asiansa. Hän pani kaiken kekseliäisyytensä liikkeelle hankkiakseen
sankarillemme tilaisuutta puhutella tyttöä kahdenkesken. Sankarimme
torjui kehoitukset samoinkuin tarjouksetkin. Turhaahan se kumminkin
olisi. Ainoa, minkä hän voisi saada aikaan, oli että tyttö vain yhä
enemmän suuttuisi.

»Minua todellakin huolestuttaa nähdessäni sinun laihtuvan ja käyvän
yhä kalpeammaksi,» veli sanoi eräänä iltana sankarillemme, kerrottuaan
hänelle ensin, kuinka hän tänäänkin taas oli turhaan puhunut hänen
puolestansa. »Sinun on joksikin ajaksi mentävä muuanne, se on
sinulle kahdessakin suhteessa hyvin hyödyllistä. Kun sanon tytölle,
että sinä hänen tähtensä lähdit maailmalle, niin ehkäpä hän muuttaa
mielensä. Usko minua, minä tunnen hyvin nuo palmikkoniekat ja osaan
myös menetellä heidän kanssaan niinkuin pitää. Sinä kirjoitat hänelle
liikuttavan erokirjeen, minä toimitan sen hänelle ja minä pehmitän
kyllä hänen sydämensä. Ja jos se olisi turhaakin, niin ei sinulle
suinkaan ole vahingoksi, että olet täältä vuoden tahi useampiakin
poissa, sillä täällä kaikki muistuttaa sinulle hänestä. Ja lopuksi:
vieraissa oloissa sinä muutut toiseksi mieheksi, joka paremmin menestyy
noiden hameniekkojen parissa. Sinun on opittava tanssimaan, silloin
olet jo puolitiessä. Ja sitäpaitsi on setämme, joka asuu Kölnissä,
esittänyt sinitakkiselle vanhukselle, että tämä lähettäisi toisen
meistä hänen luoksensa; luin sen äskettäin muutamasta kirjeestä,
joka oli pudonnut hänen taskustaan. Sano vain hänelle huomanneesi
tuontapaista hänen puheistaan, ja jos hän antaisi suostumuksensa, niin
sinä olisit halukas lähtemään. Tahi jätä se minun huolekseni. Sinä olet
liian rehellinen.»

Ja tosiaankin hän toteutti aikomuksensa. Herää mielessä kysymys,
olisiko sankarimme vapaaehtoisesti kyennyt tekemään päätöksen lähteä
pois kotoa, hän, joka ei käsittänyt, kuinka ihminen saattaisi elää
muuallakin, kuin kotikaupungissaan, hän, joka oli pitänyt satuina
kertomuksia muista kaupungeista ja niissä asuvista ihmisistä,
hän, joka oli kuvitellut mielessään, että näiden ihmisten puheet
ja toimet eivät olleet yhtä todellisia, yhtä yksinkertaisia kuin
hänen kotitienoonsa rahvaan, vaan pikemmin jonkunlaisia hämäriä
kuvia, joilla tosi elämän kanssa ei ollut mitään tekemistä. Veli,
joka tiesi vanhuksen tavat, johti ikäänkuin sattumoisin keskustelun
Kölnin setään. Hän ymmärsi että viittaukset, joita herra Nettenmair
ovelalla tavallaan teki, olivat vain valmistavia enteitä. Ja hän
puolestaan teki toisia, jotka liittyivät edellisiin ja suorastaan
koskivat sankariamme. Keskusteltuaan useammin vanhuksen kanssa hän oli
huomaavinaan, että tämä selvästi halusi lähettää Apolloniuksen Kölniin
setänsä luo. Siten vanhus oli saanut päähänsä tuon ajatuksen, jota
hän nyt, luullen sen olevan hänen omasta mielestään peräisin, tapansa
mukaan hartaasti hautoi. Töitä oli talossa vähänpuoleisesti eikä
niiden lisääntymisestä lähitulevaisuudessa ollut paljoakaan tietoa.
Työvoimaa tulisi nyt olemaan yhtä miestä vähemmän, mutta vaikka sitä
nyt toimessa pitäisikin, niin jäisihän käyttämättä puolet sen voimista.
Vetelehtimistä, joksi vanhus joutenoloa kutsui, hän voi kaikkein
vähimmin sietää. Ei enää puuttunut muuta kuin pientä vastahakoisuutta
sankarimme puolelta. Tämä ei tiennyt mitään veljensä aikeista. Veli
oli viisas eikä ilmaissut niitä hänelle, koska hän tunsi Apolloniuksen
liian hyvin voidakseen toivoa tältä apua asiassa, jonka hän hylkäisi
muka epärehellisenä isää kohtaan ja samalla häntä alentavana.

»Sinä aiot lähettää Apolloniuksen Kölniin,» veli virkkoi vanhukselle
kerran hämärissä. »Mutta onkohan hän halukas lähtemään? En usko. Sinun
täytynee lähettää minut hänen sijastaan. Apollonius ei lähde. Ei
ainakaan tänään eikä vielä huomennakaan.»

Se riitti. Vielä samana iltana vanhus kutsui sankarimme kanssaan
puutarhaan. Hän pysähtyi vanhan päärynäpuun alle ja virkkoi
taittaessaan pientä oksan vesaa puun rungosta: »Huomenna sinä lähdet
setäsi luo Kölniin.»

Nopeasti hän käännähti puhuteltuun päin ja näki ihmeekseen, että
Apollonius nyökkäsi päätään sangen kuuliaisena. Häntä melkein harmitti,
ettei hän kohdannut uhmaa, jonka hän olisi voinut nujertaa. Kuuliko
hän tuon hennon nuorukaisen kantavan päässään uhkamielisiä ajatuksia,
vaikkakaan tämä ei niitä lausunut julki ja aikoiko hän nujertaa
ajatustenkin uhman? »Vielä tänään saat sonnustautua, kuuletko?» hän
jatkoi.

Apollonius sanoi: »kuulen kyllä, isä».

»Aamulla auringon noustessa saat lähteä matkalle.» Näin melkein väkisin
koetettuaan saada hangoittelevaa vastausta, hän jo miltei katui
kiukkuansa. Hän viittasi kädellään. Apollonius lähti kuuliaisena.
Vanhus seurasi häntä ja pistäytyi tuontuostakin veljesten huoneeseen,
ja ollen jo lauhtuneempi hän muistutti matkavarustuksia tekevälle
Apolloniukselle yhtä ja toista, mitä tämä ei saisi unohtaa ottaa
mukaansa.

Ja Pyhän Yrjön kirkontornista kajahti juuri päivän neljännen hetken
viimeinen lyönti, kun tuon vihreäluukkuisen talon ovi aukeni, ja nuori
vaeltajamme tuli veljensä kanssa kadulle. Samalla mäellä, mistä hän nyt
katseli kaupunkia, veli sanoi hänelle jäähyväiset ja katseli kauan,
kauan hänen jälkeensä. »Kenties minä sittenkin voitan hänet sinulle,»
oli veli sanonut, »ja silloin minä heti kirjoitan. Ja ellen onnistu,
niin eihän hän ole ainoa maailmassa. Sinä olet mies, saatan sen sinulle
kyllä sanoa, yhtä miellyttävä kuin kuka tahansa muukin, ja jos sinä
vain luovut ujoudestasi, niin tytöistä ei ole puutetta. Sillä onhan
selvää, etteivät tytöt voi kosia, enkä minä sitäpaitsi pitäisikään
sellaisesta, joka vain ilman muuta heittäytyisi kaulaani. Ja mitäpä
terhakka tyttö tekisikään haaveilijalla? Kölnin sedällä kuuluu olevan
pari kaunista tytärtä. Ja nyt jää hyvästi. Kirjeesi toimitan vielä
tänään perille.» Näin sanottuaan veli erosi hänestä.

»Niinpä niin,» Apollonius virkkoi itsekseen, tuijottaen veljensä
jälkeen. »Hän on oikeassa. Eipä silti, että huolisin sedän tyttäristä,
enempää kuin kenestä muustakaan, vaikka kuinka kaunis olisi. Jos
olisin ollut toisen luontoinen, niin ehkäpä en nyt olisikaan
matkalla maailmalle. Minullekohan tuo tyttö lie aikonut sen kukan
silloin helluntaina? Olisikohan hän halunnut tavata minua silloin ja
aikaisemminkin? Kukatiesi kuinka hän on ollut pahoillaan. Ja jos hän
olisi sen tehnyt muuten vain ilman aikojaan, niin olisiko hänen silloin
tarvinnut itseään hävetä? Oi, tyttö on oikeassa, jos hän ei enää
minusta välitä. Minun täytyy muuttua toisenlaiseksi.»

Eikä tämä päätös ollutkaan mikään kukkanen, joka kohta puhjettuaan
kuolee. Sedän luona Kölnissä ei ollut tilaisuutta minkäänlaiseen
haaveilemiseen. Siellä oli elämä aivan toisenlaista kuin kotona.
Vanha setä oli yhtä iloluontoinen, kuin perheen nuorin jäsen ikään.
Siellä ei ollut yksinäisyys mahdollista. Perheessä vallitseva hilpeä
ja kaikenlaiselle hupaisalle ilonpidolle altis mieliala ei sietänyt
minkäänlaista erakkomaisuutta. Jokaisen oli pidettävä varansa;
kenkään ei saanut olla pelistä poissa. Tahtomattakin tunsi Apollonius
muuttuvansa. Asioitakin täällä hoidettiin toisin kuin kotona.
Sinitakkinen vanhus jakeli siellä käskyjänsä kuin pilvistä puhuva
juutalaisten Jumala, ja ukon jylinän tavoin hän antoi määräyksiänsä
ilman pitempiä selvittelyjä, sillä hän piti sellaista selontekoa
arvolleen sopimattomana, eivätkä poikansakaan uskaltaneet häntä
kysymyksillään vaivata. Jopa sellaisetkin tehtävät, joissa ei kukaan
nähnyt minkäänlaista järkeä, oli suoritettava, kun kerran käsky oli
annettu. Muista kuin liikeasioista hän ei poikainsa kanssa koskaan
jutellut. Sedän tapana sitävastoin oli ensin kysyä apulaistensa
mielipidettä, ennenkuin hän liikeasioita meni päättämään. Eikä silloin
pelkkä mielipide riittänytkään, vaan hänen piti tietää perustelutkin.
Sitten hän lausui oman ajatuksensa asiasta; jos toisten mielipide
oli oikea, oli näiden toteutettava se. Mutta jos he erehtyivät, niin
hän pakotti heidät hänen oman ajatuskantansa perustalla ottamaan
asiasta selon. Siten hän kasvatti itsellensä apulaisia, joihin hän
monessa suhteessa saattoi luottaa ja joiden ei tarvinnut jokaisessa
pikkuasiassa kysyä häneltä neuvoa. Ja niin oli laita muistakin asioista
juteltaessa. Harvat olivat ne yhteiskunnalliset kysymykset, joita
hän ei olisi pohtinut perheensä keskuudessa, johon Apolloniuskin
kuului. Vaikka hänen lähimpänä tarkoituksenansa olikin kehittää
nuorten arvostelukykyä, niin tuli hän samalla antaneeksi heille
runsaasti elämän ohjeita ja istuttaneeksi heihin periaatteita, jotka
olivat sitäkin hedelmällisempiä, koska muuten nuorten itsensä olisi
täytynyt niitä hapuilla. Mutta sukulaisensa omantunnon tarkkuutta,
tämän työssä osoittamaa itsepäisyyttä ja hänen siisteyttänsä niinhyvin
ruumiillisessa kuin henkisessäkin suhteessa, — niitä setä ei puheissaan
kosketellut. Mutta silti hän teki viittauksia ja kertoili esimerkkejä,
kuinka nämäkin hyveet liiallisuuteen kehitettyinä saattoivat turmeltua.

Apollonius tunsi, että hänen oma onnensa oli johtanut hänet sedän
luo. Hänen haaveellinen luonnonlaatunsa väheni päivä päivältä; pian
saattoi setä uskoa nuorukaiselle vaikeimpiakin tehtäviä, ja tämä
suoritti ne omin neuvoin sedän suureksi tyytyväisyydeksi. Ja sedän
täytyi tunnustaa, ettei edes hän itsekään olisi kyennyt käymään työhön
käsiksi sen harkitummin, jatkamaan sitä sen tarmokkaammin ja päättämään
sitä sen pikemmin ja sen paremmin, kuin Apollonius teki. Pian kykeni
nuorukainen muodostamaan itsellensä käsityksen siitä tavasta, millä
kotona asioita hoidettiin. Jos hänen täytyikin myöntää, ettei kotiväen
puuhat usein olleet niinkään tarkoituksenmukaisia, vieläpä että moni
asia, jonka vanhus oli ollut järjestävinään, oli suoraan sanoen
järjetön, niin hän samalla katkerasti soimasi oman mielensä liiallista
kunnioituksen puutetta ja koetteli itseksensä puolustella isänsä
tekoja sekä pakotti, jollei se onnistunut, itsensä ajattelemaan, että
vanhuksella oli hyvä tarkoitus, mutta että hän oli kykenemätön sitä
ymmärtämään.

Veljeltä tuli kirjeitä. Ensimäisessä tämä kirjoitti saaneensa tytöstä
niin paljon selville, että hän tiesi tytön kylmyyden Apolloniusta
kohtaan johtuvan hänen kiintymyksestään johonkuhun toiseen, jonka nimeä
tyttö tarkoin piti salassa. Seuraavassa kirjeessä, joka ei tytöstä
kertonut enää juuri mitään, veli sanoi säälivänsä Apolloniusta —
mistä syystä, sitä tämä ei voinut arvata. Kolmannesta kirjeestä kävi
syy liiankin tuntuvasti selville. Veli itse oli ollut tytön salaisen
rakkauden esineenä. Tyttö oli ilmaissut sen hänelle monella tavalla,
sen jälkeen kun veli isänsä mieliksi oli luopunut ensimäisestä
lemmitystään. Veljellä ei ollut asiasta pienintäkään aavistusta, ja
hänen esiintyessään nyt oman veljensä puhemiehenä, ei tyttö saanut
sanaakaan suustansa, sillä häpeä ja tietoisuus siitä, että veli ei
häntä rakastanutkaan, tyrmistyttivät hänet kokonaan.

Tuskaisin sydämin Apollonius käsitti nyt, että hän oli pettynyt
luullessaan noiden äänettömien merkkien tarkoittaneen häntä. Hän
ihmetteli, ettei hän jo silloin huomannut erehdystään. Eikö hänen
veljensä ollut yhtä lähellä kuin hänkin, silloin kun tyttö pani
penkille kukan, jonka hän asiaankuulumattomana sitten löysi? Ja kun
tyttö hänet milloin aivan sattumoisin kohtasi — niin, kun hän muisteli
jälleen noita hetkiä, noita hänen unelmiensa aikoja — niin olikin tämä
etsimässä hänen veljeänsä. Sentähden tyttö pakeni aina Apolloniuksen
nähtyään, koska hän vain olikin tavannut sen, jota hän ei etsinyt.
Apolloniuksen kanssa tyttö ei antautunut puheisiin; veljen kanssa hän
taas saattoi laskea leikkiä pitkät ajat.

Nämä ajatukset valoivat hänen sieluunsa joka hetki, joka päivä, joka
viikko mitä haikeinta tuskaa. Mutta sedän luottamus, jonka hän tahtoi
palkita tarmokkaalla työllänsä, sitkeän ja harkitun toiminnan parantava
vaikutus, miehuus, jonka ne jo hänen luonteessaan olivat ehtineet
kypsyttää, ne osoittivat taistelussa oikean olemuksensa ja siinä ne
vain yhä karaistuivat.

Muuan myöhäisempi kirje, jonka hän veljeltänsä sai, toi sanoman, että
vanha Walther, joka oli huomannut tytön tunteet, ja sinitakkinen vanhus
olivat sopineet siitä, että veljen oli mentävä tytön kanssa naimisiin.
Vanhuksen käsky oli velvoittava, sen tiesi Apollonius yhtä hyvin kuin
velikin. Tytön tunteet olivat saaneet veljen heltymään; Kristina
oli kaunis ja kelpo nainen; pitikö veljen vastustaa isänsä tahtoa
Apolloniuksen tähden, rakkauden tähden, joka kumminkin oli toivoton?
Ollen jo ennakolta varma Apolloniuksen suostumuksesta, hän oli jättänyt
asiansa sallimuksen huomaan.

Koko alkupuoli seuraavasta kirjeestä, jossa veli ilmoitti menneensä
avioliittoon Kristinan kanssa, huokui syvää hartautta. Sydämellisesti
lohduttaen veli pyysi anteeksi tahi paremmin sanoen ymmärtämystä, ettei
hän kahteen vuoteen ollut Apolloniukselle kirjoittanut. Sitten seurasi
hänen kotoisen onnensa kuvausta. Hänen nuori vaimonsa oli synnyttänyt
hänelle tytön ja pojan. Ja nuoruuslemmen lämmin hehku ei ollut heidän
väliltään vielä kylmennyt. Isän näkö oli tällä välin heikontunut ja
hän oli käynyt yhä kykenemättömämmäksi johtamaan liikettänsä entiseen
itsevaltiaaseen tapaansa. Tuo seikka teki hänet yhä kummallisemmaksi.
Vaikka hän jo aikoja sitten oli jättänyt ohjat kokonaan poikansa
käsiin, niin oli hänet sittemmin kuitenkin vallannut vanha
hallitsemisen halu, jota vastentahtoisen joutilaisuuden aiheuttama
ikävyys vielä oli kiihoittanut ja tehnyt hänet jälleen vireäksi. Nyt
hän enää vain puolittain ymmärsi asioita, joista kulloinkin oli puhe
(ja joista hän muinoin ei ollut ollenkaan välittänyt); ja vaikka hän
olisikin ymmärtänyt, niin oli hänestä pääasia vain saada oma tahtonsa
täytäntöön, ja jo siitäkin syystä hän hylkäsi sen suunnitelman minkä
mukaan hänen poikansa oli toiminut. Nyt oli jo käynyt siten, että talon
työt ja niihin uhratut varat olivat joutuneet hunningolle. Silloin oli
hänen taas kumminkin turvauduttava poikansa apuun, mutta parhaatkaan
neuvot ja selvittelyt eivät korvanneet vanhuksen oman huomiokyvyn
puutetta. Lopulta hän kuitenkin huomasi, että asiat eivät olleet
oikealla tolalla. Rahaa, aikaa ja työvoimia oli tuhlattu, ja — mikä
häneen kipeimmin koski — hän itse oli merkityksensä menettänyt. Kun hän
sitten oli useaan kertaan koettanut sokeana ajomiehenä pitää ohjaksia
käsissään ja siinä epäonnistunut, hän vetäytyi syrjään liikeasioista.
Ja mahdotonta vanhukselle oli alistua vain neuvottelevaksi apulaiseksi
ja vieläpä omalle pojalleen, joka näihin asti oli ollut vain hänen
käskyjensä nöyrä ja tahdoton toimeenpanija. Puutarha oli nyt hänen
askartelupaikkansa. Siellä hän saattoi keksiä uusia tehtäviä, jos häntä
ne eivät tyydyttäneet, joita puutarha tähän saakka oli hoitajiltaan
vaatinut. Hän saattoi hävittää vanhan, luoda uutta ja raivata alaa
vieläkin uudemmalle ja sen hän tekikin. Rajattomalla vallalla halliten
pientä vihreätä valtakuntaansa, missä tästä lähtien oli kaikkien
kyselyjen vaiettava, missä luonnonlakien rinnalla vallitsi vain yksi
voima: hänen tahtonsa, hän unohti tahi oli unohtavinaan, että hän
muinoin oli pitänyt kädessään mahtavampaakin valtikkaa.

Mutta enemmän kuin liikeasioista ja kummalliseksi käyneestä
vanhuksesta, kirjoitti veli seuraavassa kirjeessään kotikaupungin
ampumaseuran juhlallisuuksista ja eräästä porvariston yhdistyksestä,
jonka tarkoituksena oli panna toimeen huvitilaisuuksia omassa
piirissään, erillään alemmasta kansasta. Kaikista kuvauksista, jotka
koskettelivat linnustamista ja maaliin ammuntaa, konsertteja ja
tanssiasioita, hänen ja nuoren vaimonsa ollessa niiden johtavana
sieluna, huokui kirjeenkirjoittajan turhamaista itserakasta
tyytyväisyyttä. Ainoastaan viimeisen kirjeen jälkikirjoituksessa
oli sivumennen mainittu tärkeämpikin asia, se nimittäin, että
kaupungilla oli aikomus korjauttaa Pyhän Yrjön kirkon samoinkuin
sen torninkin katto ja että tämä työ oli uskottu hänen huoleksensa.
Sinitakkinen vanhus oli vaatinut, että veli kutsuisi Apolloniuksen
takaisin kotikaupunkiin ollakseen työssä apuna. Veli arveli, ettei
Apollonius hennoisi lähteä Kölnin mukavista oloista niin vähäpätöisen
seikan takia, sillä korjaustyö voitiin jo käytettävissä olevillakin
esineillä saada lyhyessä ajassa suoritetuksi. Turmeltuneita kohtia
tornin ja kirkon katossa oli jotenkin vähän. Sitäpaitsi, vaikka hän
ei ottaisikaan huomioon vaimonsa vastenmielisyyttä Apolloniusta
kohtaan, jota vastenmielisyyttä hän muka alati turhaan oli koettanut
haihduttaa, niin tuottaisihan Apolloniuksellekin menneitten muistojen
henkiin herättäminen turhanpäiväisiä tuskia, muistojen, joiden
unohtamisesta tämän pitäisi iloita. Voihan aina keksiä tekosyitä,
joiden nojalla saattaisi olla tottelematta käskyä, joka kumminkin oli
oikusta johtunut. Kirjeensä lopussa veli veitikkamaisesti viittasi
sankarimme ja sedän nuorimman tyttären luuloteltuihin suhteisiin,
jotka jo kotikaupungissakin muka olivat yleisesti tiedossa. Veli pyysi
Apolloniusta kertomaan hänen terveisensä tulevalle kälylle.

Vaikka tuollaisista suhteista ei ollut tietoakaan niin kumminkin
Apollonius oli varma siitä, että hän kyllä saisi niitä syntymään,
jos hän itse vain haluaisi. Setä oli jo monesti viittaillut siihen
suuntaan; eikä mainittu tyttökään olisi ollut vastahakoinen.
Apolloniuksestamme oli kehkeytynyt nuorukainen, jolle yksikään
tyttö, jonka käsi ja sydän vielä olivat omassa vallassa, ei olisi
saattanut antaa rukkasia. Hän oli jo tottunut menettelemään oman
harkintansa mukaan ja itsenäisesti ohjaamaan kunnollistenkin työmiesten
toimia, ja tämä antoi hänen ulkonaiselle esiintymisellensä ryhtiä
ja varmuutta. Ja se, mikä vielä oli jälellä hänen aikaisemmasta
ujoudestansa naisseurassa ja hänen taipumuksestansa haaveilevaan
itseensäsulkeutumiseen, se vain yhä lisäsi hänen vakavaa
miehekkäisyyttään, jonka karkeutta se ainoastaan lievensi.

Niin, hän tiesi voivansa päästä sedän vävyksi, jos hän itse vain
haluaisi. Tyttö oli soma, kunnollinen ja piti Apolloniuksesta, kuten
sisar. Mutta sankarimme kohtelikin häntä vain sisarenaan; koskaan
hän ei halunnut olla enempää. Tunteensa Kristinaan hän luuli jo
tukahuttaneensa; hän ei tiennyt, että tämä se juuri estikin häntä
mieltymästä sedän tyttäreen, enempää kuin kehenkään muuhunkaan.
Saatuaan tietää, että Kristina rakasti hänen veljeään, hän otti pois
sydämeltään pienoisen peltirasian, jossa hän tarkoin oli säilyttänyt
sitä eräänä iltana erehdyksessä ottamaansa kukkaa. Kristinan jouduttua
veljen vaimoksi, hän lähetti kukkarasiansa veljelleen. Hävittää hän
ei hennonnut, mikä hänelle kerran oli ollut kallista, mutta oikeutta
hänellä ei enää ollut pitää kukkaa omanaan. Se kuului vain sen käden
omistajalle, joka kukan oli antanut.

Isä kutsui hänet kotiin ja hänen oli toteltava. Mutta hän teki sen
muustakin syystä, ei vain pelkästä kuuliaisuudesta. Hän ei ainoastaan
lähtenyt, vaan hän lähti myös mielellään. Hänestä oli isän sana
paremmin luvananti kuin käsky. Kun keväinen aurinko valaa säteitänsä
huoneeseen, joka koko talven on ollut asumaton ja suljettu, niin
silloin huomaa, että elämä, joka oli tupertunut lattialle kuin kuollut
ruumis, olikin siellä vain nukkunut. Nyt se liikkuu ja laajenee
muuttuen tupruavaksi pilveksi, joka riemuiten kiitää kultaisen
auringonpaisteen syliin. Ei yksin isä häntä kutsunut, vaan kotitienoon
jokainen talo, jokainen kunnas, jokainen puutarha, ja sen jokainen
puu — ne kutsuivat häntä myöskin. Veli ja sisarkin — hän tarkoitti
sillä Kristinaa — kutsuivat häntä. Hän tunsi olevansa varma, että hän
ikävöi Kristinaa sisarenaan. Mutta eihän hän Apolloniusta kutsunutkaan.
Hän kantoi kaunaa sankariamme kohtaan, niinhän veli oli hänelle
kirjoittanut; kaunaa niin katkerata, että veli kuusi vuotta oli sitä
turhaan koettanut haihduttaa. Hänestä tuntui, kuin hänen jo yksin
siitäkin syystä oli mentävä kotiin voidakseen näyttää, ettei hän ollut
ansainnut Kristinan vastenmielisyyttä, että hän oli kyllin arvokas
ollakseen hänelle veli. Tämän kaiken hän kirjoitti veljellensä, samalla
ilmoittaen noudattavansa isän kutsua ja mainiten päivän, jona veli voi
odottaa häntä tulevaksi. Hän vakuutti veljellensä, etteivät muinaiset
muistot tuottaneet hänelle tuskaa ja että veljen huoli oli siis
aiheetonta.

Niin oli käynyt, että hänen ajatellessaan Kristinaa entiset toiveet
eivät enää heränneet henkiin. Katsellessaan kunnaalta alas laaksoon,
hän kysyi mielessään: »Onnistuuko minun olla hänen veljenänsä, hänen,
joka nyt on sisareni?»

Vielä hetken hän seisoi ja katseli laaksoon. Mutta hänen asentonsa oli
muuttunut ja hänen katseensa oli saanut toisen ilmeen. Ajatuksissaan
hän oli elänyt uudestaan viimeiset kuusi vuotta ja siten hän vielä
kerran oli ujosta, haaveksivasta pojasta varttunut mieheksi. Kun hänen
katseensa taas pysähtyi Pyhän Yrjön kirkkoon ja sen torniin, niin
hän ei enää vaistomaisesti kuten äsken kohottanut kättänsä ikäänkuin
näkymättömään tervehdykseen vastatakseen. Häntä harmitti lapsellinen
tuijottelunsa. Hänen oli niin pian kuin mahdollista nähtävä kaikki
lähempää, voidakseen päättää, mihin ensiksi oli käytävä käsiksi.
Rakkaus kotiseutuun oli hänessä vielä yhtä luja kuin ennenkin, mutta se
ei ollut enää lapsen rakkautta. Hänestä ei kotiseutu ollut enää mikään
äiti, joka hyväillen hänet sulkee syliinsä. Hänen rakkautensa oli
miehen rakkautta. Kotiseutu oli hänestä kuin vaimo, kuin lapsi, jonka
hyväksi hänen oli voimiaan ponnisteltava.




3.


Joka tänään puolenpäivän aikoihin olisi voinut katsella elämää tuossa
talossa, missä on vihreät ikkunaluukut, hän olisi kyllä huomannut,
että sen asukasten ajatukset eivät kulkeneet tavallista jokapäiväistä
uraansa. Sen saattoi huomata noiden ihmisten liikunnoista, siitä
tavasta, millä he aukoivat ja kulkivat ovia, kuinka he ottivat käteensä
ja panivat taas paikoilleen milloin minkin esineen, jolla he eivät
tehneet eivätkä edes aikoneetkaan tehdä mitään. Joka muistaa, missä
mielentilassa hän useimmiten ottaa kellonsa taskustaan ja jo ennen
kuin hän sen on pistänyt takaisinkaan, unohtaa, paljonko se oli, ja
ottaen sen taas käteensä, tietämättä mistä syystä, hän panee sen
korvalleen silti kuuntelematta, käykö se vai ei ja rupeaa sitä sitten
vetämään pian kolmatta kertaa samana tuntina: hän kyllä arvaa — jos hän
nimittäin muistaa, mitä hän silloin sitä tehdessään ei vielä tiennyt —
mikä saattaa ihmiset tuollaisiin turhanpäiväisiin tekoihin. Samoin tuo
nuori mies, joka juuri kumminkin kuudetta kertaa vetää kelloaan yhden
tunnin aikana, unohtaa sen siihen määrin, että hän jo neljännestunnin
kuluttua koettelee sitä uudestaan. Sitten hän lepuuttaa hyvinruokittua,
lyhyenläntää ruumistaan tuolilla ikkunan ääressä, ja epätietoista
on, katseleeko hän kadulle vai onko hän vaipunut ajatuksiinsa, jotka
yhtä turhan levottomina kuin hänen ilmeensäkin, pilvenhattaroina
kiitävät ohi. Mustaan pyhäpukuun pukeutuneena hän istuu siinä nuoren
vaimonsa rinnalla. Hänellä olisi kyllin aikaa katsoa, kuinka kaunis
tämä on, kuinka miellyttävä tämän hajamielinen ilme, — joka pukeekin
paljon paremmin hänen vaimoaan kuin häntä itseään. Joskus hän näyttää
huomaavan sen, mutta silloin hänestä tuntuu, kuin tuo näky ei tuottaisi
hänelle pienintäkään iloa. Silloin ajatukset luovat synkempiä varjoja
hänen otsalleen eivätkä ne kiidäkään ohi niin nopeasti kuin äsken. Hän
katselee tarkempaan nuoren vaimonsa kauniita piirteitä ja näyttääpä
siltä, kuin hän niitä väijyisi, kuin hän huolissaan kysyisi itseltään,
tokkohan tuo vastenmielisyyden ilme niissä kestänee siksi, kunnes — ja
jos hän silloin sattuu kuulemaan kadulta selvempää askelten kaikua,
niin hän säpsähtää, mutta hän välttää vaimonsa kaunista, avomielistä
katsetta, jonka tämä askelten havahduttamatta saattaisi häneen luoda.

Puutarhassa vanha Valentin ei osaa mitenkään olla sinitakkisen ukon
mieliksi. Hän on liian levoton, hän katselee aidanraoista liian
usein kadulle ja sentähden hän puuhailee sitten toisinaan liian
rajusti, toisinaan taas liian laiskasti, ja vanha herra toruu häntä
monesti, vaikkakin nähtävästi vain omaa liikutustansa salatakseen.
Huomattavasti vapisevin käsin hän tunnustelee, onko pienten kukkamaiden
orapihlaja-aitaus leikattu niin perinpohjaisen säännölliseksi, kuin
hän itse olisi sen tehnyt, jos hänen näkönsä vain olisi yhtä tarkka
kuin muinoin. Ja vanha Valentin pyyhkäisee kyyneleen ryppyisiltä
kasvoiltaan, kuten usein muulloinkin, kun hän huomaa vanhuksen
avuttomuuden ja sen nähdessään johtuu vertailemaan entistä ja nykyistä
aikaa keskenään. Mutta hänen ajatuksensa ja katseensa ovat aidan takana
kadulla.

Heidän takanaan käytävän päässä istui paitahihasillaan muuan
pahasisuinen sälli liuskakiviläjällä. Hänen kasvojensa ilme vaihtelee
nähtävästi ilman varsinaista syytä, käyden milloin salakavalan
nöyräksi, milloin taas kiukkuisen uhmaavaksi. Hän näyttää muuttelevan
ilmettään kuin tyttö korujansa. Hän on valmis aina osoittamaan sitä,
mitä kulloinkin tarvitaan.

Heidän edessään palvelustyttö raoitti ovea pysähtyen kuulemaan.
Mutta ei ketään tuttua kulkenut ohi. Pian hän löytäisi tekosyyn
pysähdyttääkseen heti ensimäisen ohikulkijan ja ilmoittaisi tälle vain
sattumalta, että tänään odotettiin nuorempaa poikaa kotiinpalaavaksi.
Nyt hän sai jutella siitä talon vanhalle koiralle, joka edestakaisin
juoksennellen koetteli pitää yhteyttä eri ryhmien välillä ja tuli
nyt hänen luoksensa. Ja heti juoksi se takaisin pihalle, ikäänkuin
taas kertoakseen toiselle, mitä oli kuullut. Vanhaan koiraankin oli
tarttunut ihmisten levottomuus. Sillä muina päivinähän se juuri tähän
aikaan nukkui koppinsa suulla.

Vanha totuttu tapa näyttää saavan siinä vallan kopin ohitse juostessa.
Se paneutuu maata sen eteen, mutta silmiään ei se ummista; on kuin se
olisi vaipunut syviin mietteisiin. Ajatelleekohan se avaraa maailmaa,
sen vuoria, laaksoja ja jokia, sen kaupunkeja ja kyliä? Ja eri
seutujen välisiä teitä ja niitä pitkin vaeltelevia ihmisiä, maailmalle
matkaavia, kotiin palaavia?

Jos silmä olisi niin tarkka, että näkisi kaikki ne sydänlangat,
jotka pitkin teitä yli kunnaiden ja laaksojen juoksevat, milloin
tumman, milloin taas helakan värisinä, aina sitä mukaa kuin toivo
tahi epätoivo kerää käsitteli, niin silloin olisi todellakin voinut
nähdä uuden kudelman! Monet rihmoista ripsahtavat poikki, helakat
tummenevat, tummat helakoituvat; monet pysyvät kiinteällä niin kauan
kuin sydämet sykkivät, ne sydämet, jotka niitä kerälle käärivät;
monet taas juoksevat vastustamattomalla voimalla taaksepäin. Silloin
vaeltajan sielu kiiruhtaa hänen edellänsä, kolkuttaen jo kotitalon
ovelle, leväten jo omaisten lämpöisessä sylissä, lujasti painautuen
heidän hellää sydäntänsä vasten ja itkien ilokyyneleitä — hänen itsensä
vielä taivaltaessa kaukana vieraalla maaperällä, ja hänen vihdoin
saavuttuansa perille kuinka kaikki onkaan toisin, millä tavoin hänet
usein otetaankaan vastaan hänen unelmiinsa verraten! Kuinka ihmiset
ovatkin muuttuneet! Yhtenä hetkenä hän toistaa: niinkuin ennenkin,
mutta jo heti seuraavana: muuttuneet, muuttuneet. Sitten hän käy
katselemassa muinaisia mielipaikkojansa, taloja, jokea, vuoria, jotka
ympäröivät kotilaaksoa; nehän nyt ainakin lienevät ennallaan. Mutta
muuttuneet ovat nekin. Usein ovat esineet käyneet toisenlaisiksi, usein
ihmiset, mutta usein vain silmä, joka niitä katselee. Aika muovailee
toisin kuin muisto. Muisto tasoittaa vanhat rypyt, aika taas uurtaa
uusia entisten lisäksi. Ja todellisuudessa kysytään uutta tottumusta,
jos mieli mukautua niihin, joiden kanssa on seurustellut vain muistojen
maailmoissa.

Ajatteliko Apollonius täten, kun hän odotuksen vallassa lakkaamatta
turhaan tähysteli tielle, tietämättä, että veljen oikeastaan piti
tulla häntä vastaan? Aavistiko veli Apolloniuksen häntä odottavan,
kun hän niin pikaisesti nousi tuoliltaan? Hän jo tarttui ovenripaan.
Hän irroitti kätensä. Johtuiko hänen mieleensä, että hän kenties
saattoi erehtyä? Ja luopuiko hän aiheestaan siksi, että hän halusi
säästää vaimonsa ja veljensä siitä kiusallisesta hetkestä, jolloin
nämä kahdenkesken joutuisivat seisomaan silmäkkäin? Vaimo inhoten, ja
toinen tuntien olevansa tuon inhon esine. Nyt hän muisti poissaolevan
veljensä muinaisen hahmon, ja se näytti haihduttavan hänen raskaan
huolensa. Hän käännähti, kuten muulloinkin hetken herättämiä
kiusallisia ajatuksiaan karkoittaessaan, ja tuntui, kuin olisi hän
itsekseen sanonut: »Tuo haaveksija!» Ja nopea liike, minkä hän teki,
ikäänkuin herätti hänessä selvän tunteen siitä, kuinka toisenlainen
mies hän oli, miten paljoa paremmin hän ymmärsi elämää samoinkuin
noita »palmikko- ja hameniekkojakin.» Levollisena hän katseli peilistä
pyylevätä vartaloaan, pyöreätä, punakkaa naamaansa ja päätänsä, joka
näytti olevan syvemmällä hartioitten välissä, kuin hän itse luulikaan,
mutta ei sentään niin syvällä, että se olisi näyttänyt rumalta; hän
pisti kätensä housuintaskuun rahojansa helistellen. Hän muisti jo
sanoneensa sällille, joka istui vajan edustalla: »Työt tehdään entiseen
tapaan. Sinun on toteltava vain minun käskyjäni, sillä minä olen
täällä isäntä». Ja toinen naurahti niin kummallisen kaksimielisesti.
Hän myönsi kyllä asian oikeaksi, mutta samalla hän näytti virkkavan
itsekseen: »puhu vain; kyllä täällä minullakin sananvaltaa on.» Fritz
Nettenmair ajatteli: »kauaksi aikaa hän ei jää; siitä kyllä pidän
huolen.» Ja tehden taas liikkeen, joka ilmaisi: »tässä on mies, joka
ymmärtää elämää,» hänen mieleensä johtuivat tämäniltaiset tanssiaiset,
joissa tuo miehekkäisyyden tunne häntä yhä enemmän hivelisi. Sillä
kaikkien silmistä ilmeni siellä häntä kohtaan erityinen arvonanto, ja
kaikki tunnustivat, ettei kukaan vedä hänelle vertoja.

Hänen nuori vaimonsa näytti ajattelevan samaan tapaan. Hänkin katselee
peiliin; hän yhdytti oman silmäyksensä. Sanotaan avioliiton muuttavan
puolisoita toistensa näköisiksi. Tässä se todellakin piti paikkansa.
Yhdessäolo oli muuttanut saman näköisiksi näiden kummankin piirteitä
jotka muissa oloissa kenties olisivat olleet aivan erilaiset. Mutta
oikeastaan eivät molemmat olleet muuttuneet, vaan ainoastaan toinen. Ja
tarkka silmä saattoi huomata, että yhteiset kasvojen juonteet olivat
alkuaan miehen; tämä oli vain antanut, mutta ei saanut. Ja kuitenkin,
jos asianlaita olisi ollut päinvastainen, se olisi ollut kummallekin
parempi, vaikka mies ei tahtonut sitä tunnustaa eikä vaimo sitä
huomannut, ei ainakaan tällä hetkellä. Ehkäpä ei vielä huomennakaan
eikä edes ylihuomenna. Kuinka paljon aikaa tarvittaneekaan, kuinka
paljon tuskia täytyneekään ajan avuksensa ottaa, jotta alkuaan niin
kauniilta ihmiskasvoilta huuhtoutuisi se saasta, minkä vuosikausien
tottumukset niille ovat luoneet!

Ovi kimmahti auki, palvelustyttö tuli punastuneena huoneeseen. »Hän
tulee!» Joka nyt sattuisi seisomaan kadunpuoleisessa ikkunassa, hän
varmaankin mielihyvällä katselisi tuota reipasta, solakkaa, miehevää
nuorukaista, joka lähestyy taloa, laukku selässä, keppi kainalossa.
Hänen käsillään on kylliksi huolenpitoa. Oikealla hän taluttaa pikku
tyttöä, kaksi poikapahaista pitää kumpikin kiinni hänen vasemmasta
kädestään; seikka, mikä ei kulkua suinkaan jouduta. Naapurit, jotka
tiesivät kuka oli tulossa, kurkistelivat ovista ja ikkunoista. Häntä
eivät ahdista ainoastaan lapset väsymättömillä kyselyillään, vaan
muutkin. Hän vastailee vanhuksien tervehdyksiin ja leikinlaskuihin, hän
viittaa entisiä koulutovereita luoksensa, hän kumartelee punastuville
tytöille. Lakkiaan hän ei kykene nostamaan, sillä lapset eivät suo
hänelle hetkenkään rauhaa. Mutta tervehtijät eivät sitä vaadikaan; he
näkevät sen olevan mahdotonta. Ja hänen kulkiessaan ihmiset iskevät
silmää hänen takanaan: »hän on yhä vain sama miellyttävä vaatimaton
poika,» ja toinen virkkaa, tehden painokkaan liikkeen: »mutta poika
hän ei ole enää; hänestä on varttunut mies, ja millainen mies!»
Suljetun ikkunan takana kaikki ylistävät häntä ääneensä, paitsi tytöt,
jotka olivat kyllin kehittyneitä vastatakseen hänen tervehdyksiinsä
punaisiksi sävähtäen; he olivat tavallista hiljaisempia, ja aurinko,
joka tänään heloittaa paljoa herttaisemmin kuin muina päivinä, herättää
heissä eloon mitä kummallisimpia mielialoja. Ensiksi tuntui jaloissa
omituinen halu suunnata kulku ikkunan luo; sitten heräsi äkkiä yhtä
ihmeellinen into uudistaa vanhoja tuttavuuksia, joita piti käydä
virittämässä Nettenmairin naapuritalossa; vihdoin saattoi huomata,
kuinka veri merkillisen usein pakkasi päähän. Sitä olisi saattanut
luulla punastumiseksikin, jos vain sellaiseen arveluun olisi ollut
aihetta.

Ilahuttaneekohan tuo muutos, mikä vaeltajassamme hänen maailmalla
ollessaan on tapahtunut, hänen veljeäänkin samassa määrässä kuin
naapureita?

Hän saapui kotitalonsa ovelle. Turhaan hän oli etsinyt ikkunoista
tuttuja kasvoja. Nyt syöksähti ovesta muuan turpea, pyhäpukuinen mies.
Hän lennähti niin nopeasti, hän puristi vaeltajaamme valkoliivistä
rintaansa vasten niin lujasti, hän syleili häntä niin rajusti, hän
painoi kasvonsa niin lähelle toisen kasvoja, hän oli siinä asennossa
niin kauan että saattoi olla kahden vaiheilla: joko hän rakasti
veljeänsä niin sydämellisesti, tahi — hän ei halunnut kohdata tämän
katsetta. Mutta täytyihän hänen vihdoin lopettaa syleilynsä; hän
tarttui Apolloniuksen käsipuoleen vieden hänet huoneeseen.

»Olipa hauskaa, että tulit, hyvin hauskaa! Oikeastaan eihän se niin
välttämätöntä olisi ollut — tuon sinitakin päähänpisto vain, eikä
hänellä liikkeessä ole enää sen suurempaa sananvaltaa. Mutta hauskaahan
on joka tapauksessa, että tulit; sääli vain, että morsiamesi silmät
siten saatat itkusta punaisiksi.» Morsiamesi, sen hän sanoi niin
selvästi ja kuuluvalla äänellä, että tuvassa olijatkin sen huomasivat.

Kyynelsilmin koetteli tulija katsoa veljen kasvoihin, ikäänkuin piirre
piirteitä tutkiakseen, vieläkö niissä ilmeni kaikki sekin, mikä hänelle
ennen oli ollut niin rakasta ja kallista. Veli oli välinpitämätön
Apolloniuksen uteliaisuudesta. Mikä häntä lieneekin estänyt; hän näki
Apolloniuksen vain leukaa myöten. Kenties hän aikoi tehdä tavanmukaisen
pyörähdyksensä kantapäällään ja asettua käskijän asemaan. Mutta sen
verran kuin hän vain katselikin veljeänsä, niin sittenkin hän huomasi,
että »haaveksijasta» oli tullut toinen mies, ja pyörähdys jäi tekemättä.

»Tulonihan tapahtui isän tahdosta», tulija sanoi avoimesti. »Ja mitä
sinä morsiamesta sanoit —»

Veli keskeytti hänet; hän purskahti nauramaan entiseen tapaansa, niin
että häntä ei olisi enää saattanut ymmärtää, vaikka Apollonius olisikin
jatkanut puhettaan. »Hyvä on! Hyvä on! Toistan vielä: oli oivallista,
että tulit meillä käymään, ja sinun on nyt viivyttävä täällä ainakin
pari viikkoa, sano mitä sanot. Hänestä älä ole milläsikään», hän lisäsi
matalalla äänellä osoittaen oikealla kädellään ovea kohti toisella
juuri sitä avatessaan.

Nuori vaimo oli kyyrysillään kaapin edessä, selin oveen päin. Hämillään
eikä varsin ystävällisenäkään hän käännähti mieheensä katsahtaen.
Lanko ei nähnyt vielä muuta kuin osan hänen oikeata poskeaan ja sen
hehkuvan punan. Mitä samaisen naisen käytöksestä muuten voitaneekin
sanoa, niin nyt hänessä kumminkin selvästi ilmeni rehellisyyttä ja
vilpittömyyttä. Hän esiintyi sellaisena, kuin hän todellisuudessa
oli. Näytti siltä, kuin hän olisi varustautunut kuulemaan jotakin
vastenmielistä. Tulija meni hänen luoksensa ja otti häntä kädestä, mikä
kälystä ensin nähtävästi oli väkinäistä, mutta sitten hän kuitenkin
salli sen tapahtua. Apollonius iloitsi saadessaan tervehtiä tuota
kunnioittamaansa naista, veljensä vaimoa. Hän pyysi tältä anteeksi
sitä, että hän tulollaan kenties tuotti hänelle harmia, sanoen
kumminkin toivovansa että hän rehellisellä tavalla voisi karkoittaa
tuon silminnähtävän vastenmielisyyden, jota käly häntä kohtaan tunsi...

Kuinka varovaiseen ja kohteliaaseen muotoon hän pyyntönsä ja
toivomuksensa pukikin, niin lausui hän ne kumminkin vain ajatuksissaan.
Hän tunsi, että kaikki oli sellaista kuin hän oli ajatellutkin, ja
sittenkin taas aivan toista — ja se otti hänen rohkeutensa ja saattoi
hänet hämilleen.

Veli katkaisi parahiksi kiusallisen äänettömyyden — hänen vaimonsa
ei näet virkkanut sanaakaan vastineeksi. Hän osoitti lapsiansa. Nämä
tungeskelivat yhä uuden sedän ympärillä, välittämättä siitä mikä
aikaihmisiä painoi. Tuskinpa he sitä huomasivatkaan, vielä vähemmän
ymmärsivät. Ja Apollonius oli iloinen saadessaan aiheen kumartua heidän
puoleensa ja vastata heidän tuhansiin kysymyksiinsä.

»Kylläpä nuo tunkeilevat,» veli sanoi. Hän osoitti lapsiansa, mutta
samalla hän salavihkaa katsahti vaimoonsa. »Oikein minua kummastuttaa
kuinka te niin tulitte tuttaviksi. Ja näin pian,» hän lisäsi. Kenties
hänen ajatuksensa punoutuivat vielä loppuhuomautukseen: »näytätpä
osaavan pian tekeytyä tuttavalliseksi ja tehdä toisetkin.» Huolestunut
ilme levisi hänen punaisille kasvoilleen. Mutta lasten tähden hän ei
ollut huolissaan; muutenhan hän olisi vilkaissut silloin lapsiinsa eikä
vaimoonsa.

Tulija haasteli yhä innokkaammin lasten kanssa. Hän joko ei kuullut
veljen sanoja, tahi hän ei tahtonut harmistuneen naisen antaa huomata,
kenen kuva hänen sieluunsa oli niin elävänä painunut. Äidin näöstä hän
oli tuntenut nuo pienokaiset, jotka hän niin sattumalta oli kohdannut,
veljensä lapsiksi. Mutta vanhalta Valentinilta olisi pitänyt kysyä,
kuinka tuo tuttavallinen suhde niin pian oli syntynyt. Sillä hänhän
oli alati jutellut heille sedästä, joka pian tulisi heidän luoksensa.
Luultavasti vain saadakseen edes jonkun kanssa puhella siitä, josta
hän niin mielellään haasteli: Veli ja käly karttoivat tuollaisia
keskusteluja, eikä vanha herra alentunut juttelemaan kaikkien sällien
kanssa asioista, joiden perustalla nämä pian saattaisivat häntä liiaksi
lähennellä. Vanha Valentin olisi myöskin voinut sanoa, etteivät lapset
niinkään sattumalta kohdanneet setäänsä. He vartavasten menivät häntä
vastaan. Vanha Valentin oli ajatellut, kuinka monen moni kotiinpalaava
saa ikävöidyn, sydämellisen vastaanoton; häntä suretti, ettei hänen
lemmittyänsä edes tervehdittykään, ennen kuin tämä kolkutti isänsä
ovelle.

Apollonius vaikeni äkkiä. Hän säpsähti huomatessaan, että hän tuossa
kiusallisessa asemassa ollen oli unohtanut isänsä. Veli älysi hänen
liikutuksensa ja sanoi, helpotuksesta huokaisten: »Hän on puutarhassa.»
Apollonius hypähti pystyyn ja kiiruhti ulos.

Siellä kukkamaittensa keskellä oli vanhus kyyrysillään. Yhä hän tarkoin
seurasi käsillään Valentinin saksia, joilla tämä polvillaan ryömien
leikkoi pensasaitausta. Hän huomasi monta epätasaista kohtaa, jotka
Valentinin oli heti korjattava. Eipä tuo ihme ollutkaan. Vanha Valentin
tuumiskeli joka hetki: nyt hän tulee! ja silloin sakset sujahtivat
poikkipuolin pensaikkoon. Ja kyllä vanha herrakin olisi toisella
tavalla tiuskaissut, ellei sama ajatus olisi saattanut epävarmoiksi
hänen käsiänsä, jotka nyt tekivät silmien virkaa.

Apollonius seisoi isänsä edessä, voimatta liikutukseltansa virkkaa
sanaakaan. Hän tiesi jo aikoja sitten, että isä oli sokea, hän oli
monta kertaa ajatellut sitä tuskaisin sydämin. Tuossa hän nyt oli
entisen näköisenä; silmät olivat vain peitossa. Hän oli kuvitellut
mielessään, kuinka isä nyt saisi vain istua tahi olla vanhan Valentinin
taluteltavana, mutta ei koskaan sellaiseksi, kuin hän hänet nyt näki.
Tuo kookas vanhus oli avuton kuin lapsi, kun hän siinä kyykötti ja
epävarmana ojenteli vapisevia käsiään. Nyt Apollonius vasta tiesi mitä
on olla sokea.

Valentin laski sakset kädestään, vuoroin itkien, vuoroin nauraen,
jopa tehden kumpaakin yhtaikaa. Vanha herra kallisti ensin päätänsä
kuunnellen, sitten hän tajusi hetken tärkeyden. Apollonius huomasi,
että isä häpesi sokeuttaan. Hän näki vanhuksen koettavan kaikin voimin
välttää jokaista sellaista liikettä, mikä saattaisi muistuttaa hänen
olevan sokean. Nyt vasta hän tiesi, miltä tuosta vanhuksesta, jota hän
niin rakasti, tuntui olla sokeana! Vanha herra aavisti, että hänen
poikansa oli saapunut. Mutta missä hän oli? millä puolen? Apollonius
tunsi, että isän oli vallannut tämä hävettävä epätietoisuus, ja väkisin
hän pusersi tuskaisesta rinnastansa huudahduksen: »Isä! Rakas isä!»
Hän heittäytyi polvillensa vanhuksen eteen aikoen häntä syleillä.
Vanhus liikahti kuin armoa rukoillen, vaikka hänen tarkoituksenansa
oli vain torjua nuorukainen luotansa. Tämä painoi nyt kätensä, jotka
eivät saaneet vanhusta syleillä, omaa rintaansa vasten, pidättääkseen
tuskansa, joka kuuluville päässeenä olisi ilmaissut isälle, kuinka
syvästi Apollonius tunsi hänen kurjuutensa. Sama säälintunne pakotti
vanhan Valentininkin, joka jo teki vaistomaisen liikkeen auttaakseen
vanhan herran seisoalleen, sen sijaan ottamaan saksensa, jotka olivat
vanhan herran vieressä. Hänkin tahtoi tulijalta salata sitä, mitä ei
kumminkaan käynyt salaaminen. Sellaisella syvällä uskollisuudella hän
oli kiintynyt vanhaan isäntäänsä.

Vanha herra nousi seisoalleen ja kätteli poikaansa, ikäänkuin tämä
olisi ollut poissa vain niin monta päivää, kuin nyt oli vuosia.
»Varmaankin sinun on nälkä! Minun silmäni ovat hiukan kipeät, mutta
se ei tee mitään. Liikeasioista juttele Fritzin kanssa. Minä olen ne
jättänyt. Haluan olla levossa. Mutta eipä juuri siitäkään syystä;
täytyyhän nuortenkin miesten tottua itsenäiseen toimintaan. Se lisää
enemmän työintoa.»

Hän astui askeleen poikaansa lähemmäksi. Hän näytti taistelevan itsensä
kanssa. Hän aikoi sanoa jotakin, jota ei muut kuin poika saisi kuulla.
Mutta hän vaikeni. Ajatus, että hänen pitäisi pyytää anteeksi jotakin,
nostatti epäluulon ja arkuuden varjon hänen kivenjäykille kasvoilleen.
Hän antoi merkin, että poika saisi mennä. Mutta hän itse ei hievahtanut
paikaltaan, ennenkuin hänen tarkka kuulonsa erotti, milloin tuvan
ovi aukeni ja painui kiinni. Silloin hän meni lehtimajaan, yhä
teeskennellen ja tekeytyen huolettomaksi. Siellä hän viipyi kotvan,
vihreään peräseinään päin kääntyneenä, ja näytti tarkoin tutkivan
_lycium_-köynnöksiä, jotka lehtimajan muodostivat. Kaikenkaltaisia
ajatuksia risteili hänen päässään. Niitä rasitti huoli, ja useammin
synkensi niitä epäluulo, useammin, kuin toiveet niitä kirkastivat. Ja
kaikki ne koskivat liikeasioita ja talon kunniaa, joista ei kukaan, ei
edes oman perheen jäsenetkään, luulleet hänen vähintäkään välittävän.

Miksi hän ei sanonut tulijalle mitä hänellä oli mielessä? Olisiko se
koskenut liikeasioita vai talon kunniaa? Ja tiesikö tai aavistiko hän
puutarhan portilla olevan sen, joka nyt hänen asemastaan piti huolta
noista kummastakin, ja saattavan kuulla, mitä hän puhui tulijan kanssa,
ja jos hän puhui salaa hänen kanssaan, niin ainakin saattavan nähdä
hänen niin tekevän? Siitäkö syystä hän lie kutsunut Apolloniuksen
takaisin kotiin? Ja oliko hänestä yhä vieläkin kaikenlainen kyseleminen
hänen kunniallensa käypää?

Kummallinen mieliala vallitsi tuvassa päivällistä syödessä. Vanha
herra söi, kuten aina, yksin pienessä kamarissaan. Lapsetkin olivat
omilla teillään ja tulivat vasta aterian päätyttyä tupaan. Nuori
vaimo pysytteli enimmäkseen keittiössä tahi ulkosalla; ja vaikka
hän hetkisen istuikin ruokapöydässä, niin oli hän yhtä äänetön kuin
tervehtiessäänkin; synkät pilvet eivät haihtuneet hänen otsaltaan.
Veli oli tottunut katselemaan isän avutonta tilaa, joka Apolloniuksen
sydäntä outoudellaan kipeästi vihlasi; hän kertoili yhä vain isän
kummallisuuksista, miten tuo sinitakki ei itse muka tiedä, mitä hän
oikein tahtoisi, ja miten hän muka ihan turhanpäiten katkeroitti sekä
omansa että koko talonväen elämän. Apolloniuksen kääntäessä keskustelun
liikeasioihin, pian tapahtuvaan Pyhän Yrjön kirkonkaton korjaukseen,
rupesi veli puhumaan huvituksista, joihin osaaottamalla hänen veljensä
olo kävisi hauskemmaksi — mitä hän muka sydämestään toivoi —; ja hänen
mielipiteensä näytti alati olevan, että Apollonius oli kotona vain
käymässä. Jos tämä sanoi, ettei hän ole tullut tänne huvittelemaan,
vaan tekemään työtä, niin veli nauroi, ollen käsittävittään koko
puheen vain hauskaksi pilaksi, kuinka muka Apollonius halusi olla
apuna tyhjäntoimituksessa; ja hän väitti ymmärtävänsä paljoa
kuivempaakin leikinlaskua. Vaimonsa mentyä ulos hän sitten uteli
Apolloniuksen ja sedän tyttären suhteita ja naurahteli taas veljensä
leikinlaskutaidolle, joka muka oli aivan uusi piirre tuossa vanhassa
haaveksijassa.

Aterian päätyttyä lapset tulivat taas tupaan tuoden eloa ja reippautta
mukanaan. Pienokaiset olivat jo täydellisesti perehtyneet uuteen setään
ja pitivät häntä kotiväkeen kuuluvana, jotavastoin Apolloniuksesta
entiset kotoiset olot vielä tuntuivat uusilta ja oudoilta. Koko
iltapäivän oli veli ja — kuten näytti — kälykin tanssiaispuuhissa.
Veli unohti yhä enemmän äskeisen kiusallisuudentunteensa, sillä hän
vain mietti, millaisen vaikutuksen hän tehnee veljeensä, ollessaan
juhlan pääjohtajana. Ja koko ajan, aina kemujen alkamishetkeen
saakka, hän parhaansa mukaan koetteli antaa veljelleen ikäänkuin
esimakua, kertoillen tälle ja tehden selviä viittauksia, kuinka koko
hienosto sellaisissa tilaisuuksissa häntä muka kunnioittaen katseli.
Hän vilkastui huomattavasti ja yhä ylväämpänähän asteli tuvassa
edestakaisin. Hänen kiiltävien kenkiensä narina tuntui jo edeltäkäsin
toistelevan tanssiaisvieraitten huomautuksia: »katsokaa, tuolla hän on!
tuolla hän on!» ja hänen vähänväliä helistellessään rahoja taskussaan
kuului jokaisesta huoneen nurkasta: »Nyt tulee hauskaa! Nyt tulee
hauskaa!» Ja tuonne kumartelevien tulijoitten joukkoon — mutta nyt hän
ei enää astellut, hän keinahteli, leijui soiton humussa — jokainen
tanssi oli riemuitsevaa alkusoittoa Nettenmair-nimen kunniaksi — hän
oli kuin ilmassa, kuin siivillä; tuskinpa hän huomasi nuorta rouva
Nettenmairiakaan, joka leijaili hänen käsipuolessaan kauniimpana
kauniimpia, samoinkuin hänen miehensä iloisimpana iloisimpia, ikäänkuin
peukalona tanssiaisten kämmenessä.

Ja pari tuntia myöhemmin kuului todellakin joka taholta: »tuolla
hän on!» ja joka nurkasta: »nyt tulee hauskaa!» Heidän kulkiessaan
salissa tarjottiin heille istuimia. Ei kenenkään muun kättä puristettu
niin sydämellisesti kuin herttaisen Fritz Nettenmairin, ei kenenkään
seuraelämään osaaottavan korvaan kuiskittu niin vilpitöntä ylistystä,
kuin hänen. Mutta hän oli todellakin rakastettava! Miten nöyrästi
hän ottikaan ansaitsemansa suosionosoitukset vastaan! Kuinka hauska
hän osasikaan olla; kuinka miellyttävästi hän naurahteli. Eikä vain
omille sukkeluuksilleen — eihän ne näet ihmeellisiä olleetkaan; kaikki
he olivat niin älykkäitä, että hänen tahtomattakin täytyi nauraa —
toistenkin leikinlaskulle, vaikka se hänen omaansa verrattuna ei sitä
olisi ansainnutkaan. Joukossa oli tosiaankin joitakuita, jotka hänestä
eivät olleet millänsäkään, ja ne, jotka tuota välinpitämättömyyttään
selvemmin osoittivat, olivat poroporvareita, jokapäiväisiä, mitättömiä
ihmisiä, kuten hän veljellensä halveksien kuiskasi. Oli aivan
kummallista, missä määrin nuo ihmiset Fritz Nettenmairia kunnioittivat;
siitä saattoi tarkalleen päättää heidän joko suuremman tahi
pienemmän merkityksensä ihmisinä ja kansalaisina. Tuossa hän seisoi,
punakkanaamainen pää hartioitten välissä, joita hän, oman arvonsa
vilpittömästi tuntien — ja hänen oma vaitelias mielipiteensä itsestään
oli vieläkin vilpittömämpi kuin salin parhaimpienkin ihmisten ääneen
lausutut ajatukset — yhä ylemmäksi kohotti, kädet milloin somasti
puuskassa, milloin valmiina antamaan arvokkaimmille kepillä pienen,
suopean nykäyksen, johon aina kiitollisesti hymyillen vastattiin.

Tanssin alkaessa Fritz Nettenmair kutsui veljensä sivuhuoneeseen.
»Sinun täytyy tanssia,» hän sanoi: »Vaimoltani saisit kyllä rukkaset,
joka minusta ei ole hauskaa. Minäpä esitän sinulle erään neitosen, joka
on taitava tanssija ja pitää sinut tahdissa. Rohkeutta vain, vaikkei se
heti niin hyvin kävisikään.»

Turhamaisuudessaan Fritz Nettenmair unohti, että kuusi vuotta oli
kulunut. Veljeään hän yhä piti vain entisenä haaveksijana, jota
hän joskus pakotti huvikseen tanssimaan. Kun hän nyt, huomaamatta
Apolloniuksen estelyitä, esitti hänelle tytön, suostui Apollonius
kumminkin tanssiin, jottei näyttäisi epäkohteliaalta.

Herra Fritz Nettenmair oli parahin ihminen maailmassa, niin kauan
kuin hän yksin tiesi olevansa yleisen ihailun esineenä. Sellaisessa
mielentilassa hän saattoi tehdä uhrauksiakin niiden hyväksi, joita
hän loistollaan himmensi. Niin nytkin. Istuessaan hienoston seurassa
sampanjaa tarjoillen hän luki vaimonsa silmistä, millä sisäisellä
tyydytyksellä tämä katseli hänen osaksensa tulevaa runsasta kunniaa.
Ja hän tunsi silloin antaneensa veljellensä anteeksi suuren vääryyden
ja itse olevansa varsin jalo ihminen, joka hyvin ansaitsi kaikki nuo
kunnianosoitukset ja kuitenkin miellyttävässä vaatimattomuudessaan
nöyrtyi niiden edessä eikä näyttänyt niistä välittävän. Hän näki, ettei
Apollonius ollutkaan se entinen haaveksija, mutta hän antoi senkin
hänelle anteeksi. Kaikkien silmät olivat kiintyneet tuohon siroon
tanssijaan ja hänen miellyttävään, joustavaan käytökseensä. Fritz
vei vaimonsa tanssiin varmana siitä, että hän kerrassaan häikäisisi
veljensä, ja lisäksi lämmitti hänen sydäntään suloinen tunne, että
hän oli antanut veljellensä anteeksi, kuka tiesi kuinka monta
vääryydentekoa, joita tämä koskaan ei ollut hänelle tehnyt.

Mutta tuo kiittämätön! Hän ei jäänytkään varjoon. Fritz Nettenmair
tanssi reippaasti ja tavalla, josta huomasi hänen tuntevan maailmaa ja
osaavan seurustella »hame- ja palmikkoniekkojen» kanssa; veli oli hänen
rinnallaan kuin kivikuva. Apollonius ei nyökännyt päällänsä tahtia, hän
ei heitellyt ruumistaan oikealle ja vasemmalle; hän ei niin rohkeasti
ja taitavasti kiitänyt edestakaisin yli lattian eikä hajoittanut toisia
pareja; hän ei tanssinut ollenkaan niin reippaasti eikä sen tavalla,
joka tuntee maailmaa ja osaa seurustella »hame- ja palmikkoniekkojen
kanssa»; ja sittenkin kaikkein katseet kiintyivät häneen ja Fritz
Nettenmair turhaan pani parastansa.

Nämä olivat kuivimmat tanssiaiset, missä Fritz Nettenmair milloinkaan
oli ollut; ne eivät olisi voineet olla kuivemmat, vaikka Fritz
Nettenmair olisi jäänyt kotiin. Fritz Nettenmair vakuutteli sitä
pontevin sanoin, ja arvokas väki, joka joi hänen sampanjaansa, oli nyt,
kuten aina, tarkalleen yhtä mieltä.

Muutamat arvossapidetyimmät rouvat ilmaisivat rouva Nettenmairille
oikeutetun ystävällisen harminsa langon käytöksestä. Tämä oli muka
osoittanut anteeksiantamatonta ylenkatsetta, kun ei ollut pyytänyt
kälyään ensimäiseksi tanssiin. Rouva Nettenmair, joka tunsi
herttaiselle puolisollensa tapahtuneen vääryyden yhtä syvästi, kuin
olisi se koskenut häntä itseänsä, sanoi langon jo kauan tietäneen, että
hän olisi saanut kälyltään rukkaset. Mutta hetki hetkeltä kasvoi ihailu
ja kunnioitus Apolloniusta kohtaan, ja tanssiaiset kävivät aina sitä
mukaa yhä kuivemmiksi. Niin kuiviksi, että Fritz Nettenmair vaimoineen
lähti pois juuri sillä hetkellä, jolloin tunnelma hänessä muulloin
alkoi vasta nousta. Mutta siitä huolimatta hän vielä kokosi tulisia
hiiliä veljensä pään päälle. Hän pyysi tytöltä Apolloniuksen puolesta,
että tämä saisi saattaa hänet kotia. Sivuovesta hän sitten meni
takaisin saliin vaimonsa luo ja lähti hänen kanssaan tanssiaisista,
jättäen hienoston, joka vielä janosi sampanjaa, surkean epätoivon
valtaan.

Kun Apollonius palasi täyttämästä hänelle väkisin asetettuja
ritarillisuuden vaatimuksia, huomasi hän kartanon oven olevan avoinna
ja väen vaipuneen jo uneen. Missään ei ainakaan näkynyt valkeata, ja
kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Veli oli varannut hänelle asunnoksi
pienoisen kamarin parvekkeen vasemmalla puolella. Apolloniuksen onneksi
ei ainakaan talo ollut muuttunut näinä kuutena vuotena, niinkuin sen
asukkaat. Hän meni hiljaa takaovesta, ystävällisesti murahtavan Moldaun
ohi, jonka takkuista selkää hän silitti pysyvän ystävyyden merkiksi,
nousi tikapuita myöten parvekkeelle ja meni huoneeseensa, jossa hänelle
oli vuode valmistettu. Mutta ennen riisuutumistaan hän istui vielä
kauan tuolilla ikkunan ääressä, vertaillen mielessään entistä ja
nykyistä aikaa keskenään.

Siitä johtuneet ajatukset ja mielikuvat eivät antaneet hänelle
unissakaan rauhaa. Taaskin tuli isä hänen luoksensa ilmoittaen, että
hänen on huomenna lähdettävä Kölniin, ja puhuessaan tuo roteva vanhus
lyyhähti kokoon ja vapisevin käsin haparoi avuttomana ympärilleen
sokeuttansa häveten. Veli istui vieressä, juoden sampanjaa. Käly tuli
huoneesta, suloisilla, avoimilla kasvoillaan ominainen tuttavallinen
ja vilpitön ilme; kukka, jonka hän oli aikonut antaa Apolloniukselle,
putosi hänen kädestään, kun hän huomasi veljen. Ja tämän uusi ja outo,
tyhjyyden, järjettömän ja turhamaisen huvitteluhalun valtaama luonne,
joka samalla huokui synkkää katkeruutta Apolloniusta kohtaan, vaikutti
nuoreen naiseen yhtä ilkeästi kuin kiinnitakertuva likainen hämähäkin
verkko. Apollonius halusi työtä tehden unohtaa tuon kaiken, mutta veli
huojutteli istuinkoria, niin että hän vähällä oli pudota kivikatuun
tuolta huimaavasta korkeudesta ja samalla hän sanoi: parin viikon
vierailuajalla ei saa tehdä työtä. Sitäpaitsi hän itsekin halusi mennä
kotiin. Ja kummallista oli, että nyt tuntui Köln hänestä kodilta, ja
kotikaupunki niin vieraalta, että hän vilpittömyydessään siitä oikein
soimasi itseään. Sitten hän taas huomasi olevansa istuinkorissa ja
riippuvansa korkealla tornin katolla. Siellä oli kaikki nurinkurin,
liuskakivet olivat asetetut väärinpäin, ja nyt hän tarttui kiinni
kattoluukkuun ja kietoutui yltympäriinsä tomuisiin hämähäkin
verkkoihin. Hänellä oli yllään pyhäpuku; se oli kauttaaltaan liassa;
hän pyyhkieli ja harjasi hikihatussa, mutta sen puhtaammaksi se ei
tullut.

Ja aina kun hän heräsi tuosta hyödyttömästä rasituksesta, hän toisti
ääneensä sen päätöksen, jonka hän ennen maatamenoaan oli tehnyt.
Seuraavana aamuna hänen piti saada tietää, mitä hänellä täällä oli
tekemistä, ja hänen suhteestansa kotiväkeen piti tulla selvä. Jos
hänelle ei ollut täällä työtä, niin huomispäivänä hän on jo matkalla
takaisin Kölniin.

Auringon noustessa hän oli jo ylhäällä; mutta hän sai odottaa kauan,
ennenkuin veli suvaitsi kömpiä vuoteestaan. Sillä aikaa hän käväisi
Pyhän Yrjön kirkolla; hän halusi itse ottaa selon, mitä siellä oli
tehtävää. Tultuaan takaisin hän tapasi veljensä ja erään herrasmiehen.
He olivat lähdössä tuvasta. Herrasmiehen tunsi Apollonius ennestään
kaupungin rakennusneuvokseksi. He tervehtivät toisiaan. Jo eilen ne
olivat jutelleet keskenään tanssiaisissa, missä herrasmiehellä ei
nähtävästi ollut kunniaa kuulua parempain ihmisten ja kansalaisten
seurapiiriin; pikemmin hänet laskettiin poroporvarien, arkipäiväisten
ja mitättömien ihmisten joukkoon. Hänestä tuntui olevan mieluista
tavata Apollonius juuri nyt. Heidän vaihdettuaan tavanmukaiset
kohteliaisuudet, rupesi herrasmies tekemään selvää käyntinsä
tarkoituksesta. Tänä aamuna vielä piti asiantuntijain viimeisen kerran
kokoontua neuvottelemaan, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä kirkon
ja tornin katon korjaamiseksi, jotta neuvottelun tulos voitaisiin
esittää iltapäivällä pidettävässä kaupunginneuvoston istunnossa
ja saattaa se siellä lopulliseen päätökseen. Fritz Nettenmair ja
rakennusneuvos olivat juuri menossa kirkolle, missä toistenkin
asiantuntijain piti kokoontua.

Veli ei halunnut, kuten hän sanoi, vaivata vierastaan sallimalla hänen
ottaa osaa toisten työhön; yhtä vastenmielisesti — mutta tätä hän ei
sanonut — hän halusi jättää hänet yksin kotiin. Hän pyysi Apolloniusta
menemään metsäravintolaan, josta hän noutaisi hänet kävelylle.
Apollonius vakuutti avoimesti haluavansa mieluummin olla läsnä
kokouksessa, ja kun rakennusneuvoskin kehoitti häntä tulemaan mukaan
asiantuntijaksi, ei veli keksinyt esteeksi minkäänlaista tekosyytä.
Ehkäpä Fritz Nettenmair aavisti, että hänellä oli vieraalleen pian
paljon enemmän anteeksi annettavaa.

Muut kokouksen jäsenet, pari tuntematonta katonkattajamestaria, ja
kaupungin rakennusneuvokset, rakennusmestari, muurari ja peltiseppä,
odottivat jo heitä tornin ovella. Katolle oli jo katselmusta
varten asetettu muutamia liikkuvia telineitä; kirkon vierellä,
lähinnä suurinta telinettä, tapahtui neuvottelu. Apollonius seisoi
vaatimattomasti loitommalla ja kuunteli. Ja jos kysyttäisiin, niin
hän vastaisi. Hän oli äsken tarkoin tutkinut kattoa ja muodostanut
itsellensä mielipiteen asiasta.

Molemmat tuntemattomat katonkattajat lausuivat, että perinpohjaisempi
korjaus olisi välttämätön. Fritz Nettenmair sitävastoin väitti varmana,
että jo muutamilla pienillä paikkauksilla, jotka hän tarkemmin
osoitti, olisi asia autettu vuosikausiksi eteenpäin. Hänen kanssaan
yhtä mieltä olivat neuvokset, rakennusmestari, muurari ja peltiseppä:
kaikki eilisten tanssiaisten iloisia ja arvossapidettyjä osanottajia,
jotka omantuntonsa mukaan päättelivät, että kenen sampanjaa juo, sen
mielipiteitä täytyy myös noudattaa. Vieraat katonkattajat tiesivät
aivan hyvin, että neuvosto pelkäsi kustannuksia, jotka johtuisivat
perinpohjaisemmasta korjauksesta, lykäten siten tämän perin tärkeän
asian vuodesta vuoteen. Kun heillä lisäksi itsellään ei näyttänyt
olevan minkäänlaisia toiveita saada korjaustyö suoritettavakseen, niin
eivät he suinkaan turhan tähden halunneet ruveta tyrkyttämään herra
Fritz Nettenmairille työtä ja sen tuottamaa voittoa, mistä tämä ei
kuitenkaan näyttänyt välittävän. Siksipä he keskustelun kuluessa yhä
enemmän myöntyivät, sanoen asiaa tarkemmin harkittuansa huomaavansa,
että myöskin herra Fritz Nettenmair oli oikeassa. Herra rakennusneuvos,
joka oli kunnon mies, kenties käsitti heidän, samoinkuin toistenkin
perustelut. Kasvoillaan tyytymättömyyden ilme hän aluksi vain kuunteli,
kunnes hänen mieleensä johtui Apollonius. Hän oli huomaavinaan tämän
piirteistä, että heidän kummankin mielipiteet kävivät samanne päin.
»Entä mitä te arvelette?» hän kysäsi Apolloniukselta.

Vaatimattomana Apollonius otti askeleen lähemmäksi.

»Toivoisin teidän ottavan asian mahdollisimman huolellisen tarkastuksen
alaiseksi,» neuvosherra virkkoi.

Apollonius vastasi sen jo tehneensä.

»Minun ei tarvinne kiinnittää huomiotanne asian erinomaiseen
tärkeyteen», neuvosherra jatkoi.

Apollonius kumarsi. Rakennusneuvos ei sanonut, mitä hänellä vielä oli
mielessä. Tuon nuoren miehen kasvoista ilmeni, niiden lempeydestä ja
sävyisyydestä huolimatta, niin ankara tunnontarkkuus ja itsepintainen
rehellisyys, että neuvosherra melkein häpesi sitä kehoitustaan, jonka
hän hänelle oli ollut aikeessa antaa.

Apollonius ryhtyi nyt tekemään selkoa tarkastelunsa tuloksesta. Hän
kertoi, minkälaisessa kunnossa ne kohdat katosta olivat, joita hän oli
ehtinyt katsella, ja lausui sen nojalla mielipiteensä koko asiasta.
Kirkon tilikirjat osoittivat, ettei kattoa kahdeksaankymmeneen vuoteen
oltu sanottavasti korjattu. Vaikka hyvä liuskakivikatto sellaisenaan
saattoikin kestää säiden vaikutusta, niin sama ei suinkaan ollut
naulojen laita, joilla liuskakivilevyt olivat kiinnitetyt. Ja
sikäli kuin hän oli huomannut, oli ruoste turmellut naulat osaksi
täydellisesti, osaksi tehnyt ne muuten kelvottomiksi. Kirkon katto oli
hyvin jyrkkä; kun naulat eivät enää tehneet tehtäväänsä, olivat levyt
paikotellen luisuneet, joten vesi tunkeutui niiden alle. Ja niistä
kohdin olivat kattolaudat aivan lahot, vaikka ne osaksi olivatkin
tammea; ja tuollaisia paikkoja oli kaikkialla.

Oli siis aivan välttämätöntä kattaa uudestaan koko katto ja panna
uudet laudat lahoneitten sijaan. Talven kuluessa saattoi katto siihen
määrään turmeltua, että korjauksen viivyttäminen ei suinkaan olisi
taloudellisesti edullista, sillä katon ollessa nykyisessä kunnossaan ei
korjausta enää kuitenkaan voitasi lykätä kuin korkeintaan ensi vuoteen.
Hän vei kokouksen jäsenet niille paikoille, joista saattoi huomata
hänen olevan oikeassa. Itse hän ei johtopäätöstä tehnyt, vaan hän osasi
yhtä ovelasti kuin setänsäkin pakottaa vastustajat tekemään sen hänen
puolestansa.

Rakennusneuvoksen luottamus ja kunnioitus Apolloniusta kohtaan kasvoi
silmin nähtävästi. Keskustelun kuluessa hän kysyi melkein yksinomaan
vain hänen mielipidettänsä ja lähtiessään kokouksesta hän puristi
sydämellisesti Apolloniuksen kättä. Hän toivoi Apolloniuksen ottavan
osaa korjaustyöhön, jos vain neuvosto suostuisi siihen koko sen
laajuudessa, mitä hän muuten ei enää sanonut epäilevänsä, ja hän antoi
Apolloniuksen tehtäväksi lausunnon laadinnan, millätavoin työhön olisi
paras ryhtyä. Apollonius kiitti häntä vaatimattomasti luottamuksesta
ja sanoi koettavansa parhaansa voidakseen osoittautua olevansa sen
arvoinen. Omasta osanotostaan työhön hän sanoi isän saavan päättää,
koska tämä oli liikkeen johtaja.

»Minäpä tulenkin nyt teidän kanssanne,» neuvosherra sanoi, »ja
kuulustelen hänen mielipidettänsä.»

Vaikka veli olikin tähän saakka johtanut liikettä ja vaikka hienosto
pitikin häntä johtajana, niin ei hän sellainen kuitenkaan ollut. Vanhus
ei sallinut hänen olla johtajana, yhtä vähän kuin hän halusi jättää
liikettäkään kokonaisuudessaan hänen huostaansa. Hän pidätti itsellensä
täyden vallan ryhtyä asioihin käsiksi, milloin hän sen tarpeelliseksi
havaitsi.

Jo kaukaa kuuli vanha herra heidän lähenevän ja hän hapuili penkkiä
lehtimajassaan. Siellä he tapasivat hänet istumassa. Tervehdittyään
rakennusneuvos kysyi herra Nettenmairin vointia.

»Kiitoksia paljon,» vanhus vastasi, »silmäni ovat hiukan kipeät, mutta
ei se haittaa!» Hän hymyili ja rakennusneuvos loi Apolloniukseen
katseen, josta tämä tunsi heltyvänsä. Sitten neuvosherra kertoi
vanhukselle neuvottelusta, jota selontekoa kuullessaan Apollonius
vaatimattomuudessaan sävähti punaiseksi eikä pitkään aikaan saanut
punastumistaan hälvenemään. Vanhus veti silmäkäärettään alemmaksi,
jottei kukaan näkisi hänen kummallisen ristiriitaisia ajatuksiaan.

Jos olisi voinut nähdä kääreen alle, niin olisi ensin luullut vanhuksen
iloitsevan; hänen eilen Apolloniusta kohtaan tuntemansa epäluulo katosi
jäljettömiin. Eihän hänen nyt tarvinnutkaan pelätä että Apollonius
antautuisi veljen vehkeilyihin! Näyttipä hän oikein iloitsevankin
vanhemman poikansa nöyryytyksestä. Kenties hän olisi vanhaan tapaansa
tiuskaissut: »sinä astut nyt minun paikalleni, Apollonius, kuuletko?»
ellei rakennusneuvos olisi tätä niin ylistänyt ja ellei tämä olisi sitä
hyvin ansainnut.

»Niin,» hän virkkoi ovelasti, siten salaten ajatuksiansa, jotka hän
vain puolittain ilmaisi; »niin, ne nuoret! hän on nuori.» — »Ja
kuitenkin niin älykäs!» rakennusneuvos täydensi.

Vanhus nyökäytti päätänsä. Neuvosherra ja kuka muu tahansa, jota asia
olisi koskenut, olisi voinut luulla hänen nyökkäävän myöntäen. Mutta
hän tarkoitti: »nuoret, ne tähän aikaan vallitsevatkin maailmaa!»
Niin, hän tunsi ylpeyttä, että hänellä oli noin kelpo poika, häpeää,
että hän itse oli sokea, iloa, ettei Fritz enää saanut ominpäinsä
menetellä, että talon kunnia oli saanut uuden vartijan, pelkoa, että
tuo poikansa kunnollisuus, josta hän iloitsi, saattaisi hänet itsensä
tarpeettomaksi. Eikä hän voinut sitä mitenkään estää, hänestä ei ollut
enää mihinkään. Ja ikäänkuin Apollonius olisi nuo sanat sanonut, hän
suoristautui, tahtoen osoittaa, että poika riemuitsi liian varhain.

Rakennusneuvos pyysi, että vanhus suostuisi pitämään poikaansa luonansa
niin kauvan kuin korjaus kestäisi ja sallisi hänen ottaa osaa työhön.
Vanhus vaikeni hetken, ikäänkuin odottaen Apolloniuksen kieltäytymistä.
Sitten hän nähtävästi otaksui Apolloniuksen sen tekevänkin, sillä hän
tiuskaisi kiukkuisesti ja käskevästi: »sinä jäät, kuuletko?»

Apollonius lähti kamariinsa tavaroitansa järjestämään. Hän oli vielä
niissä puuhissa, kun tieto tuli, että kaupungin neuvosto oli suostunut
korjaukseen.

Oli siis päätetty: hän jäi. Hän sai nyt työskennellä rakkaan
kotiseutunsa hyväksi ja käyttää hyödykseen, mitä hän maailmalla oli
oppinut.

Joka yhdellä silmäyksellä tahtoo käsittää Apollonius Nettenmairin
koko olemuksen, se katsokoon nyt hänen huoneeseensa. Hän oli nyt
saavuttanut toiveittensa lähimmän päämäärän. Hän riemuitsi. Mutta
hän ei hypähdellyt, ei juoksennellut huoneessaan sinne tänne, hän ei
pudottanut mitään, ei asettanut mitään väärään paikkaan, ei etsinyt
arkustaan eikä tuolilta, mitä hänellä jo oli kädessä. Ilo ei häntä
saattanut hämmennyksiin, se selvitti hänen ajatuksiaan, jopa teki
hänet itsepäiseksikin. Hän huomasi jokainoan pikku höyhenen, jokainoan
tomuhiukkasen vaatteillaan, joita hän järjesteli. Hän pyyhkieli niitä
aivan yhtä huolellisesti kuin ennenkin. Vain siitä tavasta, jolla
hän sen teki, saattoi huomata, mitä hänen mielessänsä liikkui. Eri
esineitä käsitellessään hän samalla ihan hyväili niitä. Saavutettu
onnen tuottama ilo ei pimittänyt häneltä ainoatakaan hetkeä, kaikki hän
oli saanut uudestaan lahjaksi, ja hänen suhteensa jokaiseen esineeseen,
minkä hän omisti, ilmaisi hellää, mutta silti arvokasta kunnioitusta.
Hänen ajatellessaan kuinka rakennusneuvos häntä ylisteli, saattoi tuo
ilo hänet täälläkin yksinäisessä kamarissa sävähtämään punaiseksi,
ilmaisten hänessä samaa torjuvaa vaatimattomuutta, jota hän tunsi
vieraittenkin läsnäollessa. Hän oli aina sama, olipa hän yksin tahi
toisten ihmisten seurassa.

Saatuaan tavaransa järjestykseen hän heti ryhtyi laatimaan vaadittua
lausuntoa. Korjaukseen oli päätetty ryhtyä hänen neuvostaan; hän ei
ollut yksistään isänsä apulainen, ei ainoastaan tavallinen työmies; hän
tunsi suostuneensa siihen erityisestä siveellisestä velvollisuudesta
synnyinkaupunkiansa kohtaan. Hänen oli ponnistettava kaikki voimansa
täyttääksensä sen vaatimukset. Hän ei olisi oikeastaan tarvinnut
tuollaista herätettä; ilman sitäkin hän olisi tehnyt voitavansa. Hän
tunsi itseään liian vähän sitä tajutakseen.

Tämän hartaan mielialan valtaamana hänestä näytti olevan helppoa
tukahduttaa se katkeruus, mikä veljen ja kälyn puolelta häntä nyt tänne
jäädessään uhkasi. Velihän toivoi hänen lähtevän pois vain siksi,
että käly tunsi häntä kohtaan vastenmielisyyttä, ja hänet kyllä saisi
kestävillä, rehellisillä ponnistuksilla taipumaan. Veljeään hän ei
ollut koskaan loukannut; hän halusi mielellään olla hänelle kuuliainen
liikeasioissa. Hän ei ajatellut, että loukata voi myöskin tietämättään
ja tahtomattaan, jopa että velvollisuuskin saattaa siihen monasti panna
pakon. Hän ei ajatellut, että veli olisi voinut loukata häntä. Hän ei
tiennyt, että vihata saattaa loukattuakin eikä vain loukkaajaa.

Vajan edessä sama pahansisuinen sälli irvisteli Fritz Nettenmairille,
virkkaen: »Yksi ainoa silmäys saa sellaisen väistymään. Niin, tuo
Apollonius herra! Mutta ei se haittaa. Sitä ei enää kestä kauan!»

Fritz Nettenmair pureskeli kynsiään, huomaamatta liikettä, jonka mies
teki koettaen saada häntä kysymään, mitä sälli tarkoitti sanoessaan,
ettei se kestä kauan. Hän meni tupaan sadatellen mennessään jotakuta,
joka oli ollut saapuvilla: »Rehellisyyttäkö? Liikeälyäkö, kuten tuo
typerä neuvosmies sanoo? Minä tiedän, miksi tunkeilet ja tuppaudut,
sinä nukannokkija! sinä pölynpyyhkijä: Tekeydy viattomaksi, jos sinua
huvittaa, minä —» hän teki liikkeen, josta ilmeni: »minä olen mies, joka
tuntee maailmaa ja nuo hame- ja palmikkoniekat!» Samassa hän avasi
oven, mutta hänen käännähtelynsä ei ollut enää yhtä reipasta ja iloista
kuin muulloin.

Kuinka moni luuleekaan tuntevansa maailmaa ja tunteekin vain itsensä!

Tuon vihreäluukkuisen talon haltiahenki tiesi enemmän kuin Apollonius
Nettenmair, se tiesi enemmän kuin kukaan muu. Öisin se katseli
ikkunasta huoneeseen, missä Apollonius istui lampun ääressä, yhä
kirjoittaen lausuntoaan. Paperille lankesi tuon nuoren miehen himmeä
varjo, ja kirjoittaessaan hän päästi syvän huokauksen tietämättä
miksi. Sitten se kulki tuskaisena vajalle vievää polkua pitkin, ja
vanha koira ulvahteli unissaan tietämättä miksi. Nuori vaimo näki
sen kädellään silittävän miehensä otsaa; hän pelästyi ja pelästyi
puolisokin tietämättä miksi. Vanha herra näki unta, että taloon tuotiin
häväisty vainaja, ja vanha rakennus rusahti joka liitoksestaan,
tietämättä miksi. Ja kun kaikki jo nukkuivat, vaelsi haltiahenki vielä
kauan huoneesta toiseen, ylös ja alas, edestakaisin, parvekkeella,
puutarhassa, vajassa ja kujassa, kalpeita käsiänsä väännellen: hän
tiesi miksi.




4.


Taivaan ja maan välillä on katonkattajan valtakunta. Syvällä alhaalla
maan vaeltajien huumaava hälinä, korkealla ylhäällä taivaan vaeltajat,
äänettömät pilvet loppumattomassa kulussansa. Kuukausiin, vuosiin,
vuosikymmeniin siellä ei ole ollut muita asukkaita kuin kirkuvien
naakkojen lentelevät parvet. Mutta eräänä päivänä aukenee tornin
katon keskellä oleva ahdas luukku; näkymättömät kädet työntävät
sieltä esiin kaksi telinepuuta. Alhaalta katsojasta näyttää, kuin
olisi aikomus oljenkorsista rakentaa silta taivaaseen. Naakat
pakenevat tornin huippuun ja istahtavat viirille, pelosta pyristellen
sulkiaan. Telinepuut pistävät ulos parin jalan verran, ja näkymätön
käsi lakkaa niitä työntämästä. Sen sijaan alkaa kuulua vasaran
kalkutusta kannatinlaitteen sisäpuolelta. Nukkuvat pöllöt säikähtävät
ja pyrähtävät esiin koloistansa, huojuen lennellen häikäisevässä
päiväpaisteessa. Naakat kuuntelevat kauhuissaan; ihmislapsi alhaalla
maankamaralla seistessään ei sitä kuule, pilvet korkealla taivaalla
kulkevat välinpitämättöminä ohi. Kotvan kestää kolkutusta, sitten
se vaikenee. Telinepuiden perästä työntyy pari kolme lyhyttä lautaa
poikittain niiden päälle. Niiden jälkeen tulee näkyviin miehen pää
ja tukevat käsivarret. Toinen käsi pitelee naulaa, toinen takoo sitä
vasaralla, joka vinhasti heilahtelee, kunnes laudat ovat lujasti
kiinni naulatut. Ilmatelineet ovat valmiit. Siksi kutsuu niitä
rakennusmestari, jolle ne hänen tahtomattaankin saattavat olla
siltana taivaaseen. Telineille hän nyt sovittaa tikapuut, ja jos
torni on hyvin korkea, näiden päähän vielä toiset. Mikään muu ei
estä niitä putoamasta kuin rautainen koukku, mikään muu ei niitä tue
kuin kahden miehen kädet telineillä ja ylhäällä viiritanko, johon ne
nojaavat. Kun ne on saatu sidotuiksi luukun suulle ja viiritankoon
lujilla köysillä, silloin rohkea katonkattaja voi vaaratta niille
kiivetä, vaikka alhaalla kovalla maan kamaralla seisovan ihmislapsen
tottumatonta päätä huimaakin, kun hän katselee torniin luullen tikapuut
tikuista tehdyiksi, kuten lasten leikkikalu. Mutta ennenkuin hän on
saanut sidotuksi tikapuut kiinni — ja sitä tehdessään hänen on ensin
kiivettävä viiritankoon asti — hän jättäköön kurjan sielunsa Jumalan
haltuun. Silloin hän vasta oikein onkin taivaan ja maan välillä.
Hän tietää, että tikapuiden pieninkin luiskahdus — ja yksi ainoa
harha-askel voi ne luiskahduttaa — armotta syöksisi hänet varmaan
kuolemaan. Kellojen soitto hänen allaan, sekin voi saada hänet
säpsähtämään!

Katselijat alhaalla maanpinnalla pidättävät henkeään ja panevat
vaistomaisesti kätensä ristiin; naakat, jotka tuo kiipeävä mies on
karkoittanut soukimmistakin sopista, kirkuvat kiivaasti, räpytellen
siipiään hänen päänsä kohdalla; ainoastaan taivaan pilvet kiitävät
välinpitämättöminä tiehensä. Pilvetkö vain? Ei. Tuo uskalias mies
kiipeilee tikapuilla ollen aivan yhtä välinpitämätön kuin nekin. Hän ei
ole mikään turhamainen uhmailija, joka päättömällä rohkeudellaan tahtoo
saavuttaa mainetta; häntä vaatii hänen toimensa tälle vaaralliselle
taipaleelle. Hän tietää, että tikapuut ovat lujat; itse hän rakensi
ilmatelineet ja hän tietää niiden kestävän; hän tietää, että hänen
sydämensä on vakaa ja askeleensa varmat. Hän ei katsele alas, missä
maaemon vihreä syli houkuttelee, hän ei katsele ylös, missä taivaan
pilvet kiitävät ja helposti saattaisivat huimata hänenkin lujaa
päätänsä. Hievahtamatta hän tuijottaa puolapuihin ja saapuu ylös. Hän
ei ajattele taivasta eikä maata, ainoastaan viiritankoa ja tikapuita,
jotka hän siihen köydellä kiinnittää. Solmu syntyi; katselijat
huokaisevat helpotuksesta ja kehuvat joka kadulla tuota rohkeata miestä
ja hänen toimiaan korkealla taivaan ja maan välillä. Kaupungin lapset
leikkivät katonkattajaa kokonaisen viikon.

Mutta nyt vasta alottaakin tuo rohkea mies työnsä. Hän vie ylös toisen
köyden ja kiertää sen liikkuvaksi renkaaksi viiritangon tyveen. Siihen
hän kiinnittää kolminkertaisen väkipyörän, ja väkipyörän koukkuun hän
asettaa istuinkorinsa renkaat. Istuimessa on kaksi uurrosta jalkojen
mukavuudeksi, sen takana matala, käyrä selkänoja ja joka paikassa on
liuskakivi-, naula- ja työkalulokeroita. Uurroksien välissä etupuolella
on hakkuurauta, pieni alasin, jonka päällä hän vasarallaan tasoittelee
kivilevyjä sitä mukaa, kuin hän niitä tarvitsee. Tämä neljän lujan
köyden kannattama vehje, jonka köydet ylhäällä rengaspäisinä yhtyvät
väkipyörän koukkuun, se on ilmatuoli, kuten hän sitä kutsuu, tuo keveä
laiva, jolla hän keinuu korkealla ilmassa tornin katon ympärillä.
Väkipyörän avulla hän helposti voi vetää itseään ylemmäksi ja laskeutua
alemmaksi, pysytellä niin korkealla kuin hän haluaa; ylimmäinen
rengas pyörii väkipyörän ja ilmatuolin mukana ympäri tornia joka
puolelle. Kevyt potkaus kattoon panee koko kompeen liikkeelle, ja
hän voi sen pysähdyttää milloin hyväksi näkee. Kohta ihmislapset
eivät enää pysähdykään tornin juurelle eivätkä enää katsele ylös; tuo
korissaan keinuva katonkattaja ei enää ole mikään uutuus. Lapsetkin
ryhtyvät jälleen entisiin leikkeihinsä. Naakat tottuvat häneen; ne
luulevat häntä linnuksi, sellaiseksi kuin he itsekin, ainoastaan
suuremmaksi, mutta yhtä rauhalliseksi kuin hekin. Ja pilvet korkealla
taivaalla eivät ole hänestä koskaan välittäneetkään. Naiset kadehtivat
hänen näköalaansa. Jospa voisikin noin esteettömästi katsella yli
vihreitten lakeuksien ja nähdä, miten vuoret toistensa takaa kohottavat
huippujaan, ensimäiset viheriöinä, sitten yhä sinertävämpinä, kunnes
taivas vieläkin sinisempänä sulautuu viimeiseen vuoriselänteeseen!
Mutta vuorista hän välittää yhtä vähän kuin taivaan pilvet hänestä.
Päivät pitkät hän käyttelee vasaroitaan ja lattojaan, päivät pitkät
hän tasoittelee liuskakiviä ja naulailee niitä kiinni, kunnes
kalkutteleminen ja naulaaminen vihdoin taukosi. Eräänä päivänä
mies, istuinkori, tikapuut ja telineet olivat kadonneet. Tikapuiden
päästeleminen on yhtä vaarallista kuin niiden kiinnittäminenkin, mutta
alhaalla ei kukaan pane käsiänsä ristiin, ei yksikään suu ylistä
miehen tekoa tuolla ylhäällä taivaan ja maan välillä. Naakat ovat koko
viikon ihmeissään, sitten heistä tuntuu kuin olisivat he jo vuosia
sitten uneksineet jostakin kummallisesta linnusta. Syvältä alhaalta
kuuluu vieläkin maanvaeltajien huumaava hälinä, korkealla ylhäällä
kulkevat vieläkin taivaan vaeltajat, äänettömät pilvet loppumattomassa
kulussansa, mutta tuon jyrkän katon ympärillä ei enää leijaile kukaan
muu, kuin naakkojen kirkuva parvi.

Apollonius oli lausuntoansa varten tehnyt vielä monia tutkimuksia.
Tornin katto oli peitetty metallilevyillä; tämä kate oli jo lähes
kahdensadan vuoden vanha. Kiertäessään kattoa istuinkorissaan hän
huomasi metallilevyjen olevan kerrassaan kelvottomia. Sitä hän oli
pelännytkin. Korkeitten rakennusten lyijykate tulee liuskakivikatetta
verrattomasti kalliimmaksi, jos kiveä vain on läheltä saatavissa. Sen
liuskakivimäärän, minkä kattaja kerralla tarvitsee, hän ottaa mukaansa
istuinkoriin, mutta moninverroin raskaampia lyijylevyjä ei niinkään
helposti mukanaan kulettele. Koko kattamisen suorittaa työntekijä
korissansa istuen; lyijyllä kattaessa tarvitaan kiinteitä telineitä.
Apollonius esitti, että torninkin katto katettaisiin liuskakivillä.
Levyseppä, arvokas mies, tosin huomautti, että vanhat ihmiset olivat
kyllä ymmärtäneet asian yhtä hyvin kuin se Kölnissäkin tajutaan —
siinä oli olevinaan piikki Apolloniukselle. Ja veli oli samaa mieltä:
jos vanhat ihmiset olisivat pitäneet liuskakiveä lyijyn veroisena,
niin he tietysti olisivatkin käyttäneet sitä. Siihen aikaan ei
kuitenkaan vielä ollut liuskakivikaivoksia lähellä; sitä olisi siis
ollut tuotava kaukaa, ja kate olisi siten noussut kalliimmaksi, kuin
lyijyä käyttäessä oli ollut laita. Itse kirkon katto oli siihen aikaan
katettu tiilellä, ja liuskakivellä vasta myöhemmin, kun kaivoksia
rupesi ilmenemään lähistölle. Levyseppä ja Fritz Nettenmair eivät sitä
tienneet tahi eivät olleet tietävinään. Jälkimäistä katkeroitti veljen
nouseva arvo. Mutta Apollonius tiesi asian ja voi siten tehdä kaikki
vastaväitteet tyhjiksi.

Hänen ehdotuksensa hyväksyttiin. Korjaustyön koko johto olisi annettu
Apolloniuksen käsiin. Hän halusi kieltäytyä, jottei loukkaisi
veljeänsä. Siihen määrin hän varoi veljeänsä loukkaamasta, ettei hän
edes selittänyt syytä kieltäytymiseensä. Hän oli jo Kölnissä oppinut
toimimaan itsenäisesti; veljensä tavattuaan hän arvasi kohtaavansa
vastustusta tämän puolelta. Hän tiesi ottavansa hartioilleen raskaan
taakan, kun hän rakennusneuvostolle vakuutti, että asialle on
yhtä edullista, vaikka kaksikin henkilöä on sen johdossa. Kunnon
rakennusneuvos, joka ymmärsi Apolloniuksen ajatukset ja siitä syystä
häntä yhä enemmän kunnioitti, hankki hänelle neuvoston suostumuksen
ja päätti itsekseen, jos hän huomaisi tarpeelliseksi, puolustaa
suosikkiansa ja tämän yrityksiä veljen hyökkäyksiltä.

Vaikea oli se tehtävä, johon Apollonius oli ryhtynyt. Se oli paljoa
vaikeampi kuin hän oli luullutkaan. Hänen täällä olonsa oli alusta
lähtien ollut veljestä vastenmielistä; sen oli kälyn vaikutus saanut
aikaan; veli oli yhä enemmän hänestä vieraantunut — eikä ihmekään!
Apolloniushan oli jo tullut tuntemaan veljen turhamaisuuden ja
kunnianhimon. Tämä huomasi sen perusteella, mitä myöhemmin tapahtui,
arvonsa Apolloniuksen rinnalla alentuneen. Kälyn vastenmielisyyden
Apollonius luuli lauhduttavansa rehellisellä toiminnallaan, veljen
loukatun kunnianhimon hän taas uskoi sovittavansa ulkonaisella
alistumisellaan. Ellei muuta estettä ollut, niin hän saattoi hyvin
toivoa voivansa täyttää hänelle asetetun tehtävän, niin vaikealta
kuin se näyttikin. Mutta hänen ja veljen välillä olikin muuta, aivan
toista, kuin hän luuli. Ja hänen tietämättömyytensä teki asian vieläkin
vaarallisemmaksi. Se oli epäluuloa, syyllisyydentunnosta syntynyttä.
Hänen yrityksensä raivata luulotellut esteet pois tieltä, ne vain
pahensivat asian todellista tilaa.

Kunpa hän ei olisikaan tullut! Kunpa hän ei olisikaan totellut isää!
Kunpa hän olisikin jäänyt maailmalle!

Tornin huipussa riippuu istuinkori; nyt alkaa työ kirkonkin katolla.
Tukevat kädet naulaavat kannatinpuihin tukikoukkuja ja kiinnittävät
niihin vahvoja köysiä, joilla ne hinaavat ylös uuden kannatuslaitteen.
Se on pantu kokoon vahvoista paaluista kahden kolmion muotoiseksi, ja
sen huippukulma on yhtä suuri kuin katon taite. Kantasivu, joka nojaa
sisäkattoon, peitetään kokonaan oljilla, ja vinojen sivujen tehtävänä
on tukea kattolautoja. Nyt kun ne on saatu kiinnitetyiksi, ryhtyy
kattaja naulaamaan niihin liuskakivilevyjä; hänen vieressään käden
ulottuvilla roikkuu naula- ja liuskakivilaatikko, joka on sidottu
tukipuuhun lyötyyn koukkuun.

Apollonius luovutti veljellensä työn johdon. Fritz Nettenmair
käyttäytyi alussa kummallisesti, samalla hienosti huomauttaen, että
hän luuli Apolloniuksen tulleen tänne käskemään eikä palvelemaan. Sen
epäluulon vallassa ollen, mikä hänessä kerran oli herännyt, hän oli
kaikissa veljen puuhissa näkevinään jonkinlaista erityistä tarkoitusta,
jonkinlaista etukäteen suunniteltua. Sentähden hän myöskin luuli, että
Apollonius halusi ottaa kirkon korjaustyön johdettavakseen. Ken siellä
työskenteli se saattoi hyvin nähdä, oliko tornin katolla riippumassa
istuinkorissa ketään, vai keinuiko se tyhjänä. Vilpittömäksi
tekeytyen hän sanoi olettavansa, että Apollonius kenties mieluummin
ryhtyisi kattamaan tornin kattoa, sillä hänestähän se puuha oli
lähtöisinkin. Apollonius ei kieltäytynyt. Fritz luuli, ettei hän
niinkään mielellään suostunut, vaikka ei tahtonut sitä osoittaa.
Fritz tunsi samaa tyydytystä kuin sellainen, jonka on onnistunut
viekkaudella voittaa vastustajansa. Tämä tunne uudistui aina, kun hän
katolla työskennellessään katsahti torniin, missä Apollonius kyykötti
istuinkorissaan; ja hän oli varma siitä, ettei veli hänen näkemättään
ja hänen avuttaan voisi lähteä istuinkorista työn loputtua. Silloin
oli Apollonius hänestä haaveksija, ja hän sellainen mies, joka tuntee
maailmaa. Toisena hetkenä hän ehkä taas näki veljessään viekastelijan
ja tunsi mielihyvää, kun hän saattoi surkutella omaa vilpittömyyttään
tuota kohtaan, joka viritteli pauloja hänen tielleen, jotta vain saisi
aihetta vihata veljeänsä, joka muka häntä vihasi. Häneltä puuttui
selvyydenkaipuu, mikä Apolloniukselle oli osoittanut vallitsevan
ristiriidan ja mikä pakotti häntä sitä ratkaisemaan. Kenties hänkin
tunsi tuon ristiriidan, vaikka hän tahallaan oli siitä välinpitämätön.
Niinpä hän tunnossaan edellyttikin, että veli häntä vihasi, sillä hänen
oli pakko itselleen myöntää olevansa sen arvoinen.

Pian Apollonius huomasi, ettei täällä vallinnut sitä järjestystä, sitä
virkeätä ja tarkasti harkittua toimeliaisuutta, johon hän Kölnissä
oli tottunut, eipä edes niinkään suuressa määrässä, kuin muinoin isän
pitäessä ohjaksia. Kattaja sai kotvat ajat odottaa liuskakivilevyjä;
kantomiehet vetelehtivät ja toivat puolustuksekseen hakkaajien ja
lajittelijoiden hitauden ja järjestyksen puutteen. Säälien veli
naureskeli Apolloniuksen valituksille. Sellaista järjestystä, kuin
tämä vaati, ei muka ollut missään eikä se edes ollut mahdollistakaan.
Itsekseen hän taas pilkkasi tuota haaveksijaa, varsinkin kun tämä
oli niin epäkäytännöllinen. Ja vaikka sellainen järjestys olisikin
mahdollinen, niin olihan työ annettu päiväpalkalla suoritettavaksi.
Joutohetkistä maksettiin yhtä hyvin kuin niistäkin, jotka kuluivat
työssä, ja kun Apollonius ryhtyi erottamaan vetelehtijöitä, silloin
veli piti häntä taas rakennusneuvoksen ja neuvoskunnan mielistelijänä,
ja itseään suorasanaisena miehenä, joka halveksii tuollaisia kujeita.
Tuo veli halusi nyt muka lopullisesti raivata hänet tieltään ja olipa
hänellä kai mielessä pahempaakin, mikä kumminkaan ei saanut onnistua
kaikesta hänen kavaluudestaan huolimatta; nyt oli Apollonius muka
tullut kotiin vain sitä varten. Ja kuitenkin hän arveli, että tuo
haaveksija lyö kirveensä kiveen, jos hän vain ryhtyy puuhaan, mikä ei
onnistunut edes hänellekään, joka tunsi maailman. Hänelle, jonka ilme
oli vielä tuimempi, kuin itsensä sinitakinkaan oli aikoinansa ollut.

Fritz Nettenmair luuli vielä voittavansa vanhuksen, kun hän
vain entistä kimakammin sormillaan vihelsi, vielä kiukkuisemmin
yskähteli ja vielä päättävämmin syljeskeli. Mikä vanhuksessa
oli todella kunnioitusta herättävää, tuo johdonmukaisuus, joka
itsepäisyyteenkin saakka kehittyneenä vaatii arvonantoa, tuo kunnon
miehen levollinen, vakaa arvokkuus, sitä ei veli ottanut huomioonsa.
Sillä kun hänellä itsessään sitä ei ollut, puuttui häneltä myöskin
kyky huomata sitä toisissa. Vaikka hän käytöksessään jäljittelikin
vanhuksen varmaa ryhtiä, jota hänellä muuten luonnostaan ei ollut,
niin ilmeni hänessä kuitenkin joka hetki hänen levottomuutensa ja
sisäinen epävakaisuutensa, joka selvästi toi näkyviin vanhuksen ja
hänen välillään vallitsevan vastakohdan. Tuon ovelan puhetapansa
hän näytti vain lainanneen vanhukselta, siten pilkatakseen omaa
pintapuolisuuttaan ja epävarmuuttaan. Joskus hän vapautui sinitakkisen
vanhuksen jäykkyydestä ja antautui oman iloisuutensa valtaan, jopa
siihen määrään, että hänen leikillisyytensä likaisin käsin pyyhkäisi
olemattomiin rajan hänen ja häntä alempana olevan väliltä. Jos hän
sitten yhtäkkiä taas väkisin tarttui ohjaksiin, niin ei se suinkaan
palauttanut menetettyä kunnioitusta, pikemmin se vain yhä sitä
vähensi. Kaiken lisäksi hän monesti ei kyennyt antamaan työmiehilleen
tarpeellista opastusta, ja kun tiukka tuli, niin he saivat menetellä
oman mielensä mukaan.

Apolloniuksella sitä vastoin oli jo luonnostaan ne ominaisuudet,
mitkä veljeltä puuttuivat, ja sedän kouluuttamina ne olivat vain yhä
vakaantuneet. Hänen olemuksessaan oli arvokkuutta ja johdonmukaisuutta
aina itsepäisyyteen saakka. Hänen sisäinen varmuutensa tehosi aina;
hänen ei tarvinnut sitä pakottaa tehoamaan — hän halveksi kaikkea
tahallista maineen tavoittelua, mikä niin harvoin vie päämaaliin,
jopa useimmiten kokonaan harhaan. Ja niinpä hänen aikomuksensa
onnistuivatkin. Pian vallitsi työpaikalla mitä mallikelpoisin
järjestys, ja kaikki näyttivät olevan tyytyväisiä — paitsi Fritz
Nettenmair. Ripeä toiminta, joka kulki aivan kuin näkymättömän
välttämättömyyden uurtamaa uraa, saattoi varjoon veljen pontevuuden,
joka oli sinitakkisen vanhuksen jäljittelyä, mutta joka kumminkin
lisäsi hänen ylemmyyden tunnettaan. Lisäsyynä tuohon katkeruuteen oli
vielä se, että tämä uusi järjestys oli veljen toimeenpanema; saman
henkilön, jolle hän jo niin paljon oli antanut anteeksi ja jolle hän
nyt yhä vähemmän halusi antaa anteeksi. Hän ei tiennyt, tahi kenties
ei tahtonut tietää, mikä lumousvoima vaiteliaisuudella on, vaikka
hänen itsekseen ihan vasten tahtoansa olikin se myönnettävä, ja
vieläkin vähemmän hän tiesi, että tuo ominaisuus häneltä puuttui ja
että veljellä se oli. Hän oli varma siitä, että veli oli turvautunut
keinoihin, joiden käyttämiseen hän iloksensa tunsi olevansa liian jalo.
Siten oli veli hänestä vieroittanut työmiehet. Apolloniuksella ei ollut
pienintäkään aavistusta, mitä veljen mielessä liikkui. Tämä käyttäytyi
häntä kohtaan sangen varovaisesti, kuten ainakin epäluotettavan ihmisen
seurassa ollessaan, sillä sellaiset viholliset saattaa voittaa vain
heidän omilla aseillaan. Veljellinen ystävällisyys ja arvonanto, jota
Apollonius hänelle osoitti, oli muka vain naamio, jonka avulla tämä
luuli varmasti voivansa salata kavalat juonensa. Hän mittasi samalla
mitalla ja teki hänet vähemmän vaaralliseksi, kun hän samanlaisen
naamion alle kätki oman valppautensa. Apolloniuksen hyväntahtoisuuden,
jota hän osoitti alistuessaan ulkonaisesti veljen käskettäväksi,
käsitti tämä pilkanteoksi, johon tuon petturin taivuttamat työmiehet
tahallaan ottivat osaa. Ollen arka arvostaan hän itse ryhtyi keinoihin,
jotka hän tällaisessa asemassa huomasi tehokkaiksi. Julkiseen
vastarintaan ryhtymästä esti häntä se seikka, että Apollonius herätti
hänessä itsessäänkin kunnioitusta, vaikkei hän sitä mielellään
myöntänyt. Hän riisui yltään tuon sinisen jöröjukantakin ja laskeutui
iloisuutensa alimmalle portaalle. Alussa hän teki viittauksia, sitten
hän jo vähitellen sanoillaankin ilmaisi sääliänsä työmiehiä kohtaan,
jotka muka huokailivat tuon liehittelevän tulokkaan hirmuvallan
alaisina, kuten hän sanoi. Kun hänellä ei ollut rohkeutta yllyttää
heitä suoranaiseen vastarintaan, koetteli hän houkutella heitä
yksityisiin pieniin rettelöihin. Hän ryhtyi kestitsemään heitä joka
päivä. He söivät ja joivat, silti kumminkaan poikkeamatta siltä tieltä,
minkä Apollonius oli heille viittonut.

Rahvaan miehellä on lapsen tarkka silmä huomaamaan esimiehensä
vahvat ja heikot puolet. Noilla yrityksillään, joiden tarkoituksen
he tajusivat, Fritz Nettenmair menetti tyyten arvonsa; siitä he
huomasivat, elleivät he sitä vielä tienneet, kuka saattaisi heidät
hunningolle ja kuka ei. Ja jos he yhä olisivat olleet epätietoisia,
niin olisi sen lopullisesti osoittanut rakennusneuvoksen käyttäytyminen
kumpaakin veljestä kohtaan. Ja kun he eivät olleet niin arkaluontoisia,
eikä heillä ollut siihen syytäkään, kuten Fritz Nettenmairilla, niin he
ilmaisivat peittelemättä mielipiteensä. He käyttäytyivät häntä kohtaan
tavalla, joka osoitti, että tulos hänen alentuvaisuudestaan olikin
aivan toisenlainen, kuin hän oli ajatellut. Kiukuissaan hän kääriytyi
taas siniseen takkiinsa, peittyen kuin pilveen ikään, vihelteli entistä
kimakammin, niin että kaiku helähteli tuolla tornin isossa kellossa;
asteli kahta ylväämpänä, kohotti hartioitansa kahta korkeammalle
ja keikisti mustatukkaista päätänsä. Äskeisen yskähtelemisen ja
syljeskelemisen osoittama kiukku oli vain leikkiä tämän rinnalla. Mutta
työmiehet huomasivat pian, että tuollaista tapahtui vain Apolloniuksen
poissa ollessa, ja kun tämä sattui tulemaan, niin haihtui uhkaavinkin
ukonilma, kuten nousevan täysikuun tieltä.

Fritz Nettenmairin valtasi epäilys, voisiko hän työpaikalla
palauttaa takaisin entisen arvonsa. Tietysti hän pani nämä vääräin
toimenpiteittensäkin tulokset Apolloniuksen tiliin, joka yhä vain
suureni. Tunne, että häntä ei enää tarvittaisi, painoi häntä, kuten
vanhustakin, mutta ulospäin se ei tehnyt aivan samaa vaikutusta.
Samoin kuin vanhukselle puutarha, niin tuli nyt Fritz Nettenmairille
liuskakiviliiteri mielipaikaksi. Ainakin niin kauaksi aikaa, kuin hän
näki Apolloniuksen istuinkorissa tahi kirkon katolla. Mutta nyt hän toi
vanhuksenkin mukanaan tupaan. Hänen lapsensa — helppoapa se olikin, kun
hän itse ei niistä välittänyt — oli veli myöskin voittanut puolelleen
— ja luonnollisesti kierolla tavalla. Tuo kiero tapa oli juuri se,
mitä hän itse ei koskaan käyttänyt: sydämellinen laupeus ja rakkauden
järkevä kuri. Mutta myöskin vaimossaan hän oli yhä enemmän huomaavinaan
oireita, jotka viittasivat siihen, että tämä saattoi olla veljen kanssa
liitossa häntä vastaan. Sitä hän oli jo kotvan ennustanut, ennenkuin
hänellä vielä oli siihen pienintäkään todellista syytä, ja tämä oli
se varjo, jonka hänen syyllisyydentuntonsa heitti tulevaisuuteen,
synkentäen sen. Mielikuvituksen vanha laki pakottaa hänet turvautumaan
nurinkurisiin keinoihin ja omin päin muuttamaan tuon varjon eläväksi,
todelliseksi olennoksi, joka koston henkenä seuraa häntä läpi elämän.

Pahaa aavistuttava pelko, joka valoisina välihetkinä välähteli hänen
mielessään, näytti hänelle kuiskaavan, että hänen muuttunut käytöksensä
vaimoansa kohtaan kiiruhtaisi noiden aavistusten toteutumista. Silloin
hän äkkiä tuli vaimolleen kahta ystävällisemmäksi ja herttaisemmaksi,
mutta tämä herttaisuuskin oli saman luontoista, kuin se kuuma maaperä,
missä se kasvoi.

Muuan lääke on kehuttu tällaisessa taudissa; se on huvitus, itsensä
unohtaminen. Sopisikohan se merimiehelle, joka huomaa uhkaavan karin?
ja sopisikohan se ihmiselle ylimalkaan, kun milloin varovaisuutta
tarvittaisiin kaksinverroin? Fritz Nettenmair otti tätä lääkettä.

Tästä lähtien hän ei ollut poissa yksistäkään tanssiaisista, ei
yksistäkään yleisistä huveista. Hän luuli ikipäiviksi välttäneensä
vaaran, kun hän vain hetkenkään oli poissa sieltä, missä se näytti
häntä uhkaavan. Hän oli enemmän ulkosalla kuin kotonaan. Eikä yksin
hän. Vaimolle tuo lääke hänen mielestänsä oli vieläkin tarpeellisempaa
kuin hänelle. Hänen kostonhimoinen itsetietoisuutensa otti jo etukäteen
tulevaisuudelta kaiken, mikä vain oli mahdollista, luullen sitä jo
nykyhetken todellisuudeksi. Ja hänen vaimonsa oli vielä siksi hänen
puolellaan, että hän oli vihoissaan veljelle, jonka vaikutusta hän
huomasi puolisonsa käytöksessä — ei sellaisena kuitenkaan, kuin se
todellisuudessa oli. Hänhän oli odottanut, että veli alati esiintyisi
loukkaavalla tavalla. Tämä odotus oli vaikuttanut senkin, että hän oli
tulijalle näyttänyt vain toisen poskensa ja sävähtänyt punaiseksi,
ikäänkuin tuo pelko jo olisi toteutunut. Eikö hän sitten tiennyt, että
veli oli tullut vain häntä katkeroittaakseen?

Apollonius, jota kaikki tämä painoi kuin raskas pilvi, kuin joku
käsittämätön aavistus, tajusi vain yhden seikan: veli ja käly
karttoivat häntä. Hän vältteli niitä paikkoja, jonne nämä kulloinkin
menivät. Jo luontonsa sisäisestä pakosta hän olisi niitä vältellyt,
luontonsa, joka aina pyrki pysymään koossa eikä rikkoutumaan.
Yksinäisyys oli hänestä paras lääke, kuten toisista huvittelu. Hän
huomasi, miten käly oli entisestään muuttunut. Hän aivan kiitti
onneaan, etteivät hänen suloisimmat toiveensa olleet toteutuneet.
Työ antoi hänelle kylliksi itsetietoisuutta. Mikäli aikaa liikeni,
etsi hän huvitusta lasten parista. Lapsissa on luonnollinen kaipuu
kasvaa varttuneen ihmisolennon turvissa, olennon, joka rakastaen ja
rakastettuna on heidän esikuvanaan ja mittapuuna ihmisiä ja asioita
arvostellessa. Ja siksipä nämäkin pienokaiset pyörivät sedän ympärillä,
joka heitä hoiteli yhtä ystävällisesti, kuin vanhemmat kylmästi
heidät unohtivat. Kuinka hän olisikaan voinut tietää, että hänen
syntiluettelonsa veljen silmissä siten vain yhä kasvoi?

Entä sinitakkinen vanhus? Eikö hänellä sokeudessaan ollut minkäänlaista
aavistusta niistä pilvistä, jotka uhkaavina kertyivät hänen kotinsa
ylle? Vai tämä aavistusko se juuri vaikutti, että hän Apolloniuksen
kohdatessaan vaihtoi hänen kanssaan vain muutamia sisällyksettömiä
sanoja? Silloin kaksi mahtia kamppaili hänen otsallaan, mutta poika
ei sitä nähnyt, kun otsa ja silmät olivat peitossa. Hän aikoo kysyä
jotakin, mutta ei kysy. Vanhus on niin täydellisesti kietoutunut noihin
pilviin, ettei yksikään tie johda sieltä ulkomaailmaan eikä yksikään
ulkomaailmasta hänen luoksensa. Hän on sen näköinen, kuin hän tietäisi
kaiken. Jos hän menettelee toisin, niin osoittaa hän maailmalle
avuttomuutensa ja antaa tälle siten itse aihetta käyttämään sitä
väärin. Ja jos hän kysyisikin, niin sanottaisiinko hänelle totuus? Ei!
Hän uskoo, että maailma on häntä kohtaan yhtä tyly kuin hän maailmaa
kohtaan. Hän ei kysy. Hän kuuntelee, kun hän tietää, ettei kukaan sitä
huomaa, jokaista ääntä kuumeisella jännityksellä. Jokaisesta hän kuulee
sellaista, mitä siinä ei ole; hänen pingoittunut mielikuvituksensa
muodostaa niistä vuoria, jotka musertavat hänen rintansa, mutta hän ei
kysy. Hän ei uneksi mistään muusta kuin tapahtumista, jotka tuottavat
häpeää hänelle ja hänen kodillensa: hän tyhjentää kaikki häväistyksen
uumenet ja tuntee jokaisen ihmisten tiedossa olevan herjauksen
kohdistuvan omaan itseensä. Sellaisenkin, mikä ei ole häpeällistä,
synkentää hänen sairaloisesti kiihtynyt kunniantuntonsa siksi, jota
ei pieninkään lepo tyynnytä. Mutta hän kantaa mieluummin suurimmankin
häpeän kuin kysyy. Suunnattomia ponnistuksia hän tekee ajatuksissaan,
kun hän yrittää torjua uhkaavaa vaaraa, mutta hän ei vain kysy. Kuinka
moni teko jo tekemättömänä kuvitteleekaan tekijänsä mielessä! Koittaako
aika, jolloin vanhuksen ajatukset käyvät toteen?

Rikoksen luonne on sellainen, että se ei ainoastaan tekijäänsä kiedo
uusiin rikoksiin. Sillä on tenhovoima, joka vetää kaikki ympärillä
seisovatkin kuohuvaan piiriinsä ja kypsyttää heikoissa vielä uusia
rikoksia. Onnellinen se, jonka puhdas sydän torjuu tämän tenhovoiman.
Jos hän ei voikaan itseään rikollista pelastaa, niin saattaa hän olla
enkelinä toisille. Tuossa ovat nuo neljä ihmistä, kaikki erilaisia,
mutta yhtyneinä samaan elämän solmuun, jonka yksi rikos katkaisee!
Millaisen kohtalon he yhdessä ollessaan itsellensä kutonevatkaan, nuo
vihreäluukkuisen talon asukkaat?




5.


Nyt oli jo kulunut useita viikkoja Apolloniuksen kotiintulosta, eikä
kälyn pelko vieläkään ollut toteutunut. Ensimäisinä päivinä Fritz
Nettenmair huomasi vaimossaan jonkinlaista suonenvedon tapaista mielen
rohkaisua, epätoivoista ponnistelua tyynenä pysyäkseen. Nyt sen sijaan
näytti hänessä ilmenevän suoranaisia ihailun oireita. Hän näki, hän
ainoastaan, kuinka tämä yhä rohkeammin alkoi kiinnittää huomiotaan
veljeen, kun hän vain sai sen tehdä salavihkaa. Oli kuin hän olisi
vertaillut mielessään Apolloniuksen luonnetta ja käytöstapaa siihen,
mitä hän oli odottanut. Fritz Nettenmair tunsi sielussaan, kuinka
vähän näissä oli yhteistä. Hän koetti kaikin tavoin kiihdyttää nuoren
vaimonsa vastenmielisyyttä ennalleen. Hän koetteli, mutta huomasi sen
olevan turhaa; sillä yksi ainoa katse veljen lempeihin, rehellisiin
kasvoihin teki tyhjäksi sen, minkä hän päivien kuluessa tuskalla ja
vaivalla oli saanut aikaan. Hän tunsi, kuinka ovelasti hänen olisi
pitänyt yrittää, ja kuinka kömpelösti hän sen kumminkin teki. Sillä
sama voima, joka teroitti kohtuutta hänen mieleensä, se vei hänet itse
teossa sen rajojen yli. Mihin hän oli ryhtynyt, sen hän tiesi kyllä
onnistuvan — hänen omaksi turmioksensa. Hän koetti unohtaa kaiken ja
vei vaimonsa yhä syvemmälle huvitusten pyörteeseen.

Lääkkeitten sanotaan liiallisesti käytettyinä vaikuttavan
päinvastaista, kuin oli tarkoitettu. Sama oli laita Fritz
Nettenmairinkin lääkkeisiin nähden; ainakin mikäli hänen nuori vaimonsa
niitä nautti. Kotoisten askarten jokapäiväisyydessä hän muulloin
kaipasi huvituksia; nyt kun nämä olivat käyneet jokapäiväisiksi,
veti ikävä häntä kodin tyyneen elämään. Kyllästyneenä hienoston
kunnianosoituksiin hän nyt vasta huomasi, että oli sellaisiakin
ihmisiä, jotka mittasivat hänen puolisoansa toisella mittapuulla.
Hän ryhtyi vertailemaan, ja hienosto menetti hänen silmissään yhä
enemmän arvoaan arkipäiväisten ihmisten rinnalla. Hän muisteli sen
iltaisia ikäviä tanssiaisia, jolloin Apollonius tuli. Silloin hän
karttoi Apolloniusta; hän pelkäsi tämän käyttäytyvän loukkaavasti. Nyt
etsivät hänen silmänsä häntä kaikkialta salista; hän näki vain Fritz
Nettenmairin, jota hän vähimmin näytti katselevan. Sillä tämä nauroi ja
joi rajummin ja iloisemmin kuin koskaan ennen. Häntä vaivasi vain ikävä
ja hän halusi vaihtelua; hän ei tiennyt kaipaavansa erityisesti ketään.
Fritz Nettenmair huomasi sen ja oli pakahtua nauruun. Hän tiesi enemmän
kuin vaimonsa; hän tiesi, ketä tämä kaipasi. Kaikkia muita kohtaan hän
oli herttainen, mutta vaimoaan hän kohteli kuin olisi hänellä ollut
sininen takki yllänsä.

Pian hän kyllä saa niin paljon aikaan, että vaimo voi tuota pelättyä
veljeä verrata häneen.

Nuori vaimo istui puutarhassa vanhuksen vedellessä raskaita
päivällisuniaan. Fritz Nettenmair loikoi tuvan sohvalla parannellen
iloisen yön tuottamia jälkikipuja. Äsken hän vilkaisi kirkolle päin.

Hänen vaimonsa tunsi kummallista mielihyvää saadessaan olla kotona.
Ja oliko se ihme? Eivätkö lapset leikkineet hänen luonansa? Hän ei
muistanut, miten useasti hän oli lapsiensa parista ikävöinyt huveihin,
jotka häntä enemmän houkuttelivat. Hän ompeli. Pojat leikkivät
hietikolla hänen edessään niin hiljaa kuin vanhus olisi ollut
saapuvilla. Niin ei asia kuitenkaan ollut; sillä jos vanhus olisi
ollut puutarhassa, niin eivät he sinne olisi uskaltaneetkaan tulla.
Tyttö oli kietonut kätensä äidin kaulaan, äidin, joka itsekin kaikessa
viattomuudessaan oli vielä aivankuin tyttö. Paljoa ei ollut enää
kasvoilla hänen miehensä piirteitä. Ne olivatkin olleet vain ulkonaisia
merkkejä, jotka olivat tarttuneet hänen iloiseen ilmeeseensä:
minkäänlaiset vakavammat tapaukset eivät olleet niitä häneen painaneet.

Pikku tyttö kertoi tuolle suuremmalle tytölle, äidilleen, nukeistaan,
kukkasista, toisista lapsista, ja tapansa mukaan hän teki sen osaksi
kahteen kertaan, osaksi vain puolittain. Nyt kohotti hän viisaana
päätänsä, katsoi äitiänsä miettiväisesti silmiin ja virkkoi: »Mitähän
se oikein merkinnee?»

»Mikä?» äiti kysyi.

»Sinä kun olet kotona ja sitten menet pois, niin hän käy hyvin
surulliseksi.»

»Kuka?» äiti kysyi.

»Tuopa Apollonius setä. Kukas muu? Oletko torunut häntä tai lyönyt,
kuten minua, kun luvatta otan sokeria? Varmasti olet tehnyt hänelle
jotakin; muuten hän ei olisi niin surullinen.»

Tyttönen laverteli yhä edelleen; mutta pian hän unohti sedän,
nähdessään perhosen liitelevän. Äiti ei unohtanut. Äiti ei enää kuullut
tyttönsä laverteluja. Kummallinen tunne tuo, joka hänet valtasi,
suloinen ja katkera samalla kertaa! Hän pudotti neulansa, mutta ei
huomannut sitä. Oliko hän säikähtynyt? Oli kuin olisi säikähtänyt,
samalla tavalla kuin usein säikähtää puhutellessa jotakuta henkilöä ja
huomatessa äkkiä, että tuo henkilö ei ollutkaan se, jota oli aikomus
puhutella. Hän oli kuullut, että Apollonius halusi häntä vain loukata,
ja nyt sanoo lapsi: sinä olet häntä loukannut. Hän katsahti pihaan ja
näki Apolloniuksen tulevan vajasta ja menevän tupaan. Samassa ilmestyi
toinen mies tielle Apolloniuksen ja hänen välillensä, ikäänkuin
taivaasta pudonneena. Se oli Fritz Nettenmair. Hän ei ollut kuullut
tämän lähestymistä.

Tehtyään pari turhanpäiväistä kysymystä, hän rupesi kummallisella
innolla puhumaan noista »kuivista tanssiaisista». Hän kertoi, mitä
ihmiset arvelivat siitä, ettei Apollonius silloin ollut pyytänyt
häntä tanssiin, ei edes ensimäiseenkään, ja kuinka kaikki olivat
loukkaantuneet tuollaisesta häväistyksestä. Omituista, miten nuori
vaimo tunsi sen entistä kipeämmin, kun häntä nyt siitä muistutettiin.
Katkeruutta tuo tunne ei ollut, ainoastaan surumielistä haikeutta.
Hän ei sitä sanonut. Eikä se ollut tarpeellistakaan. Fritz Nettenmair
oli niinkuin ihminen, joka on vaipunut magneettiseen uneen. Hänen ei
tarvinnut katsoa vaimoaan; ummessa silminkin hän tiesi, jopa hän luki
puun lehdestä, aidan säleestäkin, kuin kirjasta ikään, mitä hänen
vaimonsa tunsi.

»Minä luulen, että me pian pääsemme hänestä», hän jatkoi, ikäänkuin
hän ei olisi lukenutkaan sitä tallin seinästä. »Ei meillä ole tilaa
kahdelle perheelle. Ja Anna on tottunut väljiin huoneisiin.»

Anna oli sen tytön nimi, jonka kanssa Apollonius oli tanssinut noissa
»kuivissa» tanssiaisissa ja jonka hän myös oli saattanut kotiin.
Tyttö oli sittemmin usein käynyt talossa milloin milläkin tekosyyllä,
joiden valheellisuudesta hänen punaisiksi sävähtävät poskensa häntä
rankaisivat. Hänen isänsäkin, arvossapidetty porvari, oli tehnyt
Apolloniuksen tuttavuutta, ja Fritz Nettenmair koetti voimiensa mukaan
edistää asian kulkua.

»Annako?» nuori vaimo huudahti säikähtäen.

»Hyvä, ettei hän voi valehdella», Fritz Nettenmair ajatteli
helpotuksesta huokaisten. Mutta nyt juolahti hänen mieleensä, että
hänen vaimonsa tunneherkkyys saattoi olla apuna veljen kavalien juonien
täytäntöön panossa. Mustasukkaisuus oli hänen viimeinen keinonsa.
Nyt taas hän teki tuon tyhmyyden, jota hän jo katui. Vaimo ei kykene
salaamaan tunteitaan; ja jos Apollonius olisikin vielä entinen
haaveksija, niin johan kälyn kummallinen mielentila ilmaisisi tämän
sydämen tunteet ja kälyn oma mielentila ilmaisisi hänelle itselleen
oman sydämensä tunteet. Itse hän ei vielä sitä tiedä. Ja silloin — taas
hän oli ajatustensa keskipisteessä; hän huomasi, että vaimo tajusi oman
sydämensä; »ja silloin», hän kiristeli hampaitaan, niin että joka tavu
tuli verisenä ilmoille, »ja silloin — minä hänelle näytän!»

Veli odotti häntä tuvassa. »Pitihän tietysti olla jotakin syytä kulkea
tästä ohi, kun hän oli yksin, vaikka hän tiesi, että minä näin hänet»,
Fritz ajatteli ja meni tupaan.

Apollonius todellakin odotti häntä tuvassa. Hänet nähdessään veli
tavanmukaisella pyörähdyksellään ilmaisi arvanneensa oikein.
Apollonius tahtoi tavata veljeänsä vain varoittaakseen häntä tuosta
ilkeämielisestä sällistä. Hän oli kuullut yhtä ja toista epäilyttävää
hänestä ja tiesi, että veli luotti tuohon sälliin aivan sokeasti. »Ja
sinäkö minua käsket ajamaan hänet tiehensä?» Fritz kysyi, voimatta
estää katkeruuttansa pilkistämästä teeskentelyn lomasta. Apollonius
saattoi hänen äänensä sävystä arvata hänen todelliset ajatuksensa. Ne
sisälsivät: »Haluaisitpa tunkeutua liiteriinkin ja karkoittaa minut
myöskin sieltä. Koeta vain, jos uskallat!»

Apollonius katsahti veljeensä silmissään vilpitön mielihaikeus. Hän
siveli kädellään veljensä takin kaulusta, ikäänkuin haluten pyyhkiä
pois kaiken, mikä sumensi hänen ja veljen suhdetta, ja sanoi: »Olenko
minä pahoittanut sinun mieltäsi?»

»Minunko?» veli naurahti. Tuo naurahdus ikäänkuin merkitsi: »Milläpä
sinä olisit mieltäni pahoittanut?» mutta todellisuudessa se sisälsi:
»Teetkö sinä mitään muuta, tahdotko sinä edes tehdä mitään muuta, kuin
sellaista, minkä tiedät tuottavan minulle mielikarvautta?»

»Jo kauan olen halunnut sanoa sinulle jotakin», Apollonius jatkoi,
»minä sanon huomenna; tänään et ole hyvällä tuulella. Ja mitä sällistä
sanoin, se olisi sinun pitänyt jo tietääkin. Aikomukseni ei ollut
sellainen kuin luulit.»

»Niinpä kyllä! Niinpä kyllä!» Fritz nauroi. »Uskonhan minä, ettei
aikomuksesi ollut sellainen.»

Apollonius meni, ja Fritz täydensi puhettaan: »Aikomuksesi ei ollut
sellainen, kuin sinä senkin nukannokkija tahdot minulle uskotella. Eikä
se ollut sellainenkaan, kuin minä luulin? Sinä luulet minulla olevan
— tuo sälli on mitätön mies; mutta et sinä olisi varoittanut minua,
ellei sinulla ollut sen parempaa syytä.» Ylimielisesti hän pyörähti
kantapäällään. Tässä autiossa mielentilassaan hän iloitsi, että hän
menestyksellä kykeni käyttämään vanhuksen ovelaa keinoa: puhua, mutta
silti vaieta.

Se ilo haihtui kumminkin pian; entiset huolet rupesivat häntä taas
vaivaamaan. Ja lisäksi tuli vielä uusiakin. Hän löi laimin liikkeen
hoidon. Sällillä, joka hänen poissa ollessaan isännöi vajassa, oli
ollut kyllin tilaisuutta varastamiseen eikä hän tietystikään ollut sitä
käyttämättä. Korjaustyöhön Fritz Nettenmair ei enää kotvaan aikaan
ollut ottanut osaa; Apolloniuksen piti pestata yksi sälli lisäksi
veljen sijalle. Kotvaan ei tämä ollut ansainnut enää penniäkään,
mutta silti hän ei ollut poissa yksistäkään julkisista huveista.
Hienoston kunnioitus häntä kohtaan näytti päivä päivältä vähenevän,
eikä sitä voinut enää pitää yllä mitenkään muuten kuin panemalla
toimeen yhä vierasvaraisempia samppanjakestityksiä. Hän velkaantui
velkaantumistaan. Ja sittenkin oli aika koittava, jolloin tuon tuskalla
ja vaivalla ylläpidetyn hyvinvoinnin loiste himmeni. Hän tiesi, että
ihmiset kunnioittivat häntä vain niin kauan, kuin hän on se iloisista
iloisin. Hän oli kyllin viisas halveksiakseen tuollatavoin saavutettua
mainetta, mutta ei kyllin luja voidakseen siitä kieltäytyä. Tämä
osaltaan tuntuvasti lisäsi entistä huolien taakkaa, ja syynä kaikkeen
oli veli, yksistään veli!

Wohligin Anna kävi Apolloniuksen tultua sangen usein talossa, eikä
nuori emäntä koskaan katsonut karsaasti hänen kömpelöimpiäkään
tekosyitänsä — ominaisuus, joka teeskentelemättömissä ihmisissä on
luonnollisena seurauksena heidän omasta suorasukaisuudestaan. Tänään
oli asian laita toisin. Hän oli äkkiä käynyt niin tarkkasilmäiseksi,
että tekosyy, jos hän sellaista huomasi, oli hänestä anteeksiantamaton
rikos. Tuo tyttö, joka saattoi olla noin kiero, herätti hänessä
vastenmielisyyttä, ja hän itse oli liian suora voidakseen sitä
salata. Anna kuuli, että syynä nuoren vaimon muuttuneeseen käytökseen
oli tämän inho lankoa kohtaan. Sillä olihan tunnettu asia, ettei
nuori käly sallinut miehensä pitää tuota poikaparkaa veljenään. Hän
itse oli sanonut antavansa hänelle rukkaset, jos hän vain rohkenisi
tulla pyytämään häntä tanssiin. Ja tuon kelpo Apolloniuksen naamasta
saattoi nähdä, ettei hänen olonsa suinkaan ollut hauskaa. Se harmitti
Annaa niin, ettei hän enää kieroillut; hän puhui suunsa puhtaaksi,
mikäli siihen tilaisuutta oli, silti kumminkaan koskettamatta omien
tunteittensa kipeää kohtaa. Samoja syytöksiä, joita oma lapsi jo oli
tehnyt, Kristina sai nyt kuulla vieraaltakin taholta.

Tyttö lähti. Apollonius kulki taas ohitse, ollen tulossa veljen luota.
Hän näki vielä tytön. Mutta hänen kasvoillaan ei ollut piirrettäkään,
mikä olisi vahvistanut kälyn hämärää pelkoa. Eikä Fritz Nettenmairkaan,
joka salavihkaa kurkisteli oven raosta, huomannut hänessä niin paljoa,
kuin oli pelännyt.

Lapsukainen sanoo: olet tehnyt hänelle pahaa; Anna sanoo: sinä
vihaat häntä etkä suo hänelle pienintäkään iloa. Ja Apolloniuksen
surumielinen katse — samassa käly kohtasikin sen aivan huomaamattaan —
sanoo samaa. Hänen sydämensä sykähti kuin äkillisen salaman iskusta,
huomattuaan, ettei Apollonius katsonut Annaa surumielisesti enempää
kuin iloisestikaan, ei! vaan yhtä välinpitämättömästi, kuin ketä
tahansa muuta. Hänelle sanotaan: sinä vihaat Apolloniusta, sinä olet
häntä loukannut ja haluat häntä yhä loukata, ja hän kun oli luullut,
että Apollonius vihaisi häntä ja tahtoisi häntä loukata. Ja eikö
Apollonius olekin häntä loukannut? Hän muistelee menneitä aikoja,
jolloin Apollonius häntä loukkasi. Ei hän ole enää kotvaan ollut
siitä vihainen, vaan hän on vain odottanut uusia loukkauksia. Voiko
hän nyt enää siitä suuttua, kun Apollonius noin on muuttunut; kun
hän itse kerran tietää, ettei hänen tarvitse pelätä minkäänlaista
loukkausta; kun ihmiset sanovat, ja Apolloniuksen oma surumielinen
katse: hän loukkaa Apolloniusta? ja kun hän muistelee, muistelee niin
hartaasti, että soitto taas kaikuu hänen korvissaan, ja hän taas istuu
leikkivien nuorten parissa yllään valkea, punanauhainen puku, istuu
tuolla ampumaseuran salissa penkillä ikkunan ääressä, ja sitten taas
kummallisen levottomana nousee ja menee ovelle — ja siitä ulos; eikö
tuo ole sama katse, joka häntä nytkin seuraa, niin rehellisenä, niin
lempeänä kaikessa surumielisyydessään? Eikö nytkin hänen sydämessään
asu sama kummallinen säälin tunne kuin silloinkin? Silloin hän karttoi
Apolloniusta eikä enää katsonutkaan häntä, sillä Apollonius oli kiero.
Kieroko? Onko hän nytkin? Yhä vieläkin?

Satakieli laulaa helkytteli vanhassa päärynäpuussa, jonka alla hän
istui, helkytteli niin ihmeellisesti, niin sanomattoman sydämellisesti
ja hartaasti. Pyhän Yrjön kirkolta kuului iltaveisuun hiljainen humina.
Ja tuolla korkealla, ikäänkuin sävelten kannattamana, keinui Apollonius
kevyessä istuinkorissaan. Iltarusko kultasi sen kannatinköydet. Minne
hän vain katsoi, loistivat nuo uskolliset, surumieliset silmät, sen
miehen silmät, joka katseli häntä, kun hän poistui. Pikku tyttönen
katsahti häneen samoilla silmillä ja kertoi sedästä, joka oli niin
herttainen ja hyvä. Vai kertoiko tyttönen menneistä ajoista? oli kuin
ajan pyörä olisi pysähtynyt: entisyydellä ja nykyisyydellä ei ollut
eroa. Hänen kasvoiltaan hälveni viimeinenkin Fritz Nettenmairin piirre.
Hänen sielunsa värähteli korkeuksissa taivaan ja maan välillä. Mitä hän
näki, se oli arvoitus, jonka selitys oli suloinen, mutta hän ei sitä
tajunnut. Hän oli itse arvoitus itselleen. Puolisolleen hän ei sitä
ollut.




6.


Fritz Nettenmair mietiskeli koko päivän, mitä Apollonius huomenna
hänelle mahdollisesti sanoisi; »huomenna; koska en muka tänään ole
hyvällä tuulella. Hyvällä tuulellako? Olenpa tainnut tuon nukannokkijan
antaa kurkistaa kortteihini. Ellen sitä olisi tehnyt, olisi hän kyllä
sanoa järähyttänyt mitä tahansa. Nyt minä olen varoittanut häntä ja
herättänyt hänessä epäluulon. Olen liian rehellinen voidakseni tulla
toimeen tuollaisen petollisen pelaajan kanssa; pakostakin minä joudun
häviölle. Hyvä; olenpa huomenna hyvällä tuulella ja tekeydyn kuuroksi
ja sokeaksi! aivan kuin en huomaisi hänen aikomuksiansa, vaikka ne
olisivat vieläkin selvemmät. Hämähäkin verkko kauluksellani, jotta
hänellä olisi hiukan harjaamista. En voi sietää, että tuollainen
katselee minua silmiin, mokomakin tekopyhä!»

Seuraavana aamuna Apollonius tapasi veljensä, joka häntä odotti
mielessään vakaa päätös voittaa tuo viekastelija viekkaudella, vaikka
se panisi kärsivällisyyden kuinka kovalle koetukselle tahansa.
Apolloniuskin oli tehnyt lujan päätöksen. Veljen oikkujen hän ei
enää anna viedä itseään harhaan; hänen aikomuksenaan olikin ehdyttää
kaikkien näiden oikkujen lähteet. Fritz toivotti hänelle hyvää huomenta
niin teeskentelemättömästi, niin herttaisesti, kuin hän suinkin voi.

»Jos haluat kuulla minua levollisena ja veljen tavoin», Apollonius
sanoi, »niin toivoakseni on tämä aamu siunauksellisin sekä sinulle että
minulle samoinkuin meille kaikille.»

»Meille kaikille», Fritz toisti, ilmaisematta, kuinka hän nämä kaksi
sanaa käsitti. »Tiedän sinun alati ajattelevankin meitä kaikkia; puhu
siis vain iloisesti, mitä on sydämelläsi, ja minä teen samoin.»

Apollonius kävi suoraan asiaan. Hän oli oppinut olemaan viisas
ja varovainen, mutta hänestä ei tuntunut suoralta olla viisas ja
varovainen veljeen nähden. Ja vaikka hän olisi tiennytkin veljen
kieroudesta, ei hänelle sittenkään olisi johtunut mieleen turvautua
sellaiseen keinoon. Hän olisi pitänyt erehdyksenä tuontapaista
luulottelua.

»Minä luulen, Fritz», hän puhui sydämellisesti, »että meidän olisi
pitänyt käyttäytyä toisiamme kohtaan toisin kuin mitä tähän saakka
olemme tehneet.» Hyväntahtoisuudessaan hän otti toisen puolen omaksi
syyksensä. Ajatuksissaan veli lykkäsi kaiken hänen niskoilleen ja aikoi
juuri iloisesti vakuuttaa aivan päinvastaista, kun Apollonius jatkoi:
»Välimme eivät ole olleet sellaiset, kuin ne olivat ennen ja niinkin
niiden tulisi olla. Syynä tähän on tietääkseni ainoastaan vaimosi
vastenmielisyys minua kohtaan. Vai tiedätkö sinä ehkä vielä muita
syitä?»

»En tiedä», veli sanoi olkapäitään kohauttaen; mutta hän muisteli,
kuinka Apollonius oli tullut kotiin vastoin hänen neuvoaan, hän
muisteli tanssiaisia, kirkolla tapahtunutta neuvottelua, omaa
alakynteen joutumistansa korjaustyössä, kaikkia veljen suunnitelmia,
niinhyvin niitä, jotka jo olivat toteutuneet, kuin niitäkin, jotka
vielä olivat toteutumatta. Hän ajatteli että Apollonius parhaillaan
toimi jälkimäisten täytäntöönpanossa ja älysi, kuinka tärkeätä oli
arvata hänen lähin tarkoituksensa ja tehdä se tyhjäksi.

Sillä aikaa Apollonius jatkoi jutteluaan, ollenkaan aavistamatta, mitä
veljen mielessä liikkui. »En tiedä, mistä vaimosi vastenmielisyys minua
kohtaan johtuu. Sen vain tiedän, etten tahallani ole tehnyt mitään
sellaista, mikä siihen antaisi aihetta. Voitko sinä sanoa syyn siihen?
En tahdo häntä siitä moittia; mahdollistahan näet on, että minussa on
jotakin sellaista, mikä häntä ei miellytä. Ja jos sellaista on, niin
se ei suinkaan ole mitään kehuttavaa eikä säilyttämisen arvoista. Minä
puolestani olen myös viimeinen, joka siinä tapauksessa tahtoisin sitä
säilyttää, kun vain tiedän, mitä se on. Jos sinä sen tiedät, niin sano
se minulle. Vaikka se olisikin pahaa, niin älä surkeile, huolimatta
siitä, että se kenties voisi olla sinusta vaikeata. Jos sinä sen tiedät
etkä sano, niin lienee vaiteliaisuutesi syynä sääli. Mutta enhän minä
siitä loukkaudu, usko minua, Fritz.» —

Fritz Nettenmair menetteli Apolloniuksen tavoin: hän arvosteli veljeään
itsensä mukaan. Tulos oli Apolloniukselle turmiollinen. Apollonius
käsitti hänen vaiteliaisuutensa vastaukseksi.

»Ellet tiedä», hän jatkoi, »niin mennäänpä kysymään häneltä. Minun
täytyy tietää, mitä minun on tehtävä. Tällainen elämä ei saa enää
jatkua. Mitä isäkin sanoisi, jos hän tämän tietäisi! Yöt päivät painaa
mieltäni, ettei hän tiedä asiasta mitään. Tule, se on parasta meille
kaikille; älkäämme sitä enää lykätkö.»

Fritz Nettenmair kuuli vain veljen kehoituksen. Hänkö veisi
hänet Kristinan luo! Nytkö juuri hänen pitäisi se tehdä! Jokohan
Apollonius sitten tiesi hänen mielentilastaan, tahtoen nyt käyttää
sitä hyväkseen? Kyselyjä ei tarvittaisi; katseista nuo kumpikin jo
toisensa ymmärtäisivät. Silloin tapahtuisi se, mitä hän viikkomääriä
oli koetellut estää, suomatta itselleen yön lepoa, päivän rauhaa.
Silloin tapahtuisi se, minkä hän tiesi tapahtuvan, vaikka hän olikin
tehnyt epätoivoisia yrityksiä sen torjumiseksi. Ei siis tullut
kysymykseenkään, että he tapaisivat toisensa; se ei tullut kysymykseen,
ennenkuin uusi juopa on heidän välilleen auennut. Millä tavalla? Sitä
ei nyt ollut aikaa ajatella. Hänen oli keksittävä syy tuon tapaamisen
estämiseksi, toisin sanoen: saatava aikaa sen keksimiseen. Ja vain
aikaa voittaakseen hän nauroi:

»Todellakin! Tehdä iloinen kysymys. Kysyjälle kerrotaan. Mutta mitä se
juuri nyt mieleesi juolahti? Juuri nyt?» Ajatus, joka salaman tavoin
välähti hänen mielessään, puikahti itsestään tuohon kysymykseen.

Apollonius oli jo ovella menossa. Hän kääntyi veljeensä päin ja
vastasi ilomielin, mikä tästä tuntui pirullisuudelta, sillä hän ei
nähnyt veljen rehellistä ilmettä. Sensijaan olisi Apollonius huomannut
jäytävää tuskaa veljen kasvoissa, jos tämä vain olisi häneen päin
katsonut. Mahdollisesti ei sittenkään. Kenties hän olisi luullut, että
veli on sairas. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä
veljen tällä hetkellä saattoi niin tuskaiseksi. Jopa hänen mielestään
veljen piti tuntea samaa iloa kuin hänenkin.

»Ennen», Apollonius vastasi, »minä pelkäsin vieläkin enemmän häntä
tuskastuttavani. Ja se olisi sinusta ollut vielä ikävämpää kuin
minusta.»

Veli naurahti iloisesti ja nyökkäsi myöntäen, edes jotakin tehdäkseen.
Ja hänen kysymyksensä: »Entä nyt?» näytti vain nauru tukahuttaneen,
eikä mikään muu.

»Viime aikoina on vaimosi muuttunut tuntuvasti», Apollonius jatkoi
tuttavallisesti. —

»Niin on» — vastasi vaistomaisesti Fritz Nettenmairin olkapäiden
kohaus, ilmaisten, minä hän vaimoaan piti. Tuo oli ilkeä sana. Mutta
sanoisiko hän sen itse, hän, joka vaimonsa oli sellaiseksi tehnyt?
Ei, hänen pelkonsa ei vielä ollut toteutunut. Ja sen toteutumista
hän voi vielä viivyttää. Väkisinkin hän tukahduttaa kiihtymyksensä.
Hän kysyisi mielellään: »Ja mistä tiedät, että hän — on muuttunut?»
ellei hän tietäisi, että hänen äänensä vapiseisi ja siten ilmaisisi
hänen tunteensa. Hänen on saatava selville, mistä veli tuon tiesi.
Lieneeköhän hän jo puhutellut Kristinaa? Onko hän kaukaa nähnyt sen
hänen silmistään? Vai onkohan joku kolmaskin pelissä? Vihollinen, jota
hän jo vihaa, ennenkuin hän tietääkään sen olemassa olosta?

Näyttää siltä, kuin Apolloniukseenkin olisi hiukan tarttunut veljen
onnetonta arvaamiskykyä. Veli ei kysy mitään; hän ei edes katsokaan
häneen; hän penkoo vaatekaappia hakien jotakin aivan epätoivoisena,
silti kumminkaan mitään löytämättä. Ja Apollonius vastaa hänelle
kuitenkin.

»Sinun pikku Annasi sanoi sen minulle», hän virkkoi naurahtaen. »Setä»,
tuo soma lapsi sanoi; »ei äiti ole enää sinulle vihainen; mene vain
hänen luokseen ja sano: en tee enää sellaista; silloin hän leppyy ja
antaa sinulle sokeria. Sillätavoin tuli se mieleeni. On kummallista,
kuinka usein tuntuu, kuin puhuisi enkeli lasten suun kautta. Pikku
Annasi on kenties meidän kaikkien hyvä hengetär.»

Fritz Nettenmair nauroi tuolle lapselle niin äänekkäästi, että nauru
tarttui Apolloniukseenkin. Mutta hän tiesi, että lapsen suun kautta
oli puhunut paholainen; hänestä oli kuin koko lapsi olisi ollut
paholainen ja yhä turmeltuisi. Ja sittenkin hänen täytyi nauraa tuolle
pienokaiselle, tuolle iloiselle lapselle, jonka päähän oli pälkähtänyt
»kirottu» ajatus. Hän nauroi niin kovasti, ettei ollut ollenkaan kumma,
jos vastaus tuntui katkonaiselta ja pakoitetulta. »Minusta nähden vaikka
huomenna tahi vaikkapa tänäänkin iltapäivällä; nyt minulla ei mitenkään
ole aikaa. Me lähdemme nyt kirkolle. Huomenna minulla on tärkeätä
toimitettavaa! Tuota tytön paholaista!»

Apollonius ei aavistanut, miten vakava tuo nauraen sanottu »paholaista»
oli. Hän sanoi, itsekin vielä sille nauraen: »Hyvä on. Kysytään siis
huomenna. Ja sitten kaikki muuttuu. Iloitsen siitä, kuin tuo lapsi, ja
tietysti sinäkin, Fritz. Elämä muuttuu kokonaan toiseksi, kuin ennen.»
Kunnon Apollonius iloitsi sydämestään veljen ilosta! Iloitsi vielä
sittenkin, kun hän taas keinui istuinkorissaan kirkon katolla.

Yhtä ahkeraan kierteli hänen veljensä pelko sen hämärän kohtalon
ympärillä, mikä hänen yllään kiiriskeli, uhaten hänet murskata;
entistä sitkeämmin takoi hänen sydämensä uusia suunnitelmia turmion
estämiseksi: mutta hänen ajatuksensa eivät leijailleet taivaan ja
maan välillä, taivaan valon turvissa; ne vajosivat yhä syvemmälle ja
syvemmälle, maan ja manalan välille, ja tuonelan tulihohde synkensi ne
yhä kaameammiksi.




7.


Pikku Anna syleili taas äitiään, joka istui lehtimajassa. Jälleen hän
katsahti äitiinsä Apolloniuksen silmillä ja kertoi hänelle sedästä.
Ja kun hän milloin, kuten lapset usein tekevät, poikkesi välillä
kertomaan muusta, niin johti äiti hänet viisaasti taas takaisin samaan
asiaan. Silloin kahisivat lehdet hetken hänen takanaan. Hän luuli
tuulen niitä rapisuttavan, tai sitten hän ei sitä ollenkaan kuullut;
kenties siksi, ettei se puhunut Apolloniuksesta. Jos hän olisi katsonut
taakseen, niin olisi hän kauhuissaan hypähtänyt pystyyn. Lehdet pani
kahisemaan raivoisasti vapiseva, nyrkkiin puristettu käsi. Siellä
oli mies, kasvoiltaan punaisena ja ilme tuskan väristämänä, tuskan,
jota ojennetun nyrkin hillitseminen tuotti, sillä muuten se olisi
osunut lapsen hymyileviin kasvoihin, tuon nuoren olennon, joka jo
pyrki parittajaksi. Nuo nauravat, murhamieliset isän kasvot! Lapsella
on sininen mekko yllään; sininen on Apolloniuksen mieliväri. Omalla
lapsella on verivihollisen värit. Ja äiti — hm, Fritz Nettenmair muisti
vielä sen ajan, jolloin Kristina oli aina samassa puvussa kuin nytkin.
Eikö tuo edes pelkääkään? Luuleeko hän, että sen aikuiset tapahtumat
oikeuttavat häntä tukahduttamaan kaiken pelon? Oikeuttavatko ne häntä
saamaan aikaan häväistystä, joka koituisi hänenkin niskoillensa? Kaikki
tämä saattoi tuon ojennetun nyrkin vavahtelemaan.

Nyt äiti unohti tyttärensä ja virkkoi itsekseen: »Apollonius parka!»
— Mikä pidättää kohotettua nyrkkiä? — »Minun täytyy sanoa Fritzille,
kuinka minä häntä säälin. Hän on niin hyvä. Eikö olekin, Anna?» Anna
lauleskelee eikä kuule kysymystä. Eikä se vastausta kaipaakaan. »Fritz
on hänelle vihainen, koska hän kerran loukkasi minua. Minä olen sen jo
aikoja sitten unohtanut. Hän on toisenlainen, ja Fritz on väärässä, jos
hän luulee hänen olevan entisen kaltaisen. Ja kenties hän ei koskaan
olekaan ollut sellainen, kenties ihmiset ovat Fritzille valehdelleet.
Meidän on oltava hyviä häntä kohtaan, jotta hän tulee iloiseksi. En
enää saata nähdä häntä noin surullisena. Juttelenpa tästä Fritzille.»
Siten nuori vaimo puheli itsekseen; koko hänen neitseellinen suloutensa
pulpahti taas esille, ja Fritz Nettenmair käsitti, että teko, johon
hän vihoissaan saattaisi ryhtyä, saisi aikaan aavistamattomia asioita,
jouduttaisi tulevaa tuhoa. Hänestä on tullut köyhä, surkuteltavan
köyhä. Tulevaisuus ei ole enää hänen; hän ei saa enää huolia
huomisesta; hän elää vain nykyhetkessä; hänen on pidettävä kiinni
siitä, mikä on nykyisyyden ja lähimmän tulevaisuuden välillä. Sillä
muualla on vain tuskaa ja vaivaa.

Tähän asti hän on rakastanut vaimoaan pintapuolisesti ja —
herttaisesti, jollainen hän itsekin on ollut elämänsä kaikissa
vaiheissa. Omatunto oli syventänyt hänen sieluaan. Menettämisen pelko
opetti hänelle toisenlaista rakkautta. Rakkaus taas herätti hänen
mielessään toisenlaista pelkoa. Jos hän ennenkin olisi rakastanut
vaimoaan sillä tavalla kuin nyt, olisi tämän syvä sielu kenties
avautunut hänelle, tämäkin olisi kenties silloin rakastanut häntä. He
ovat vuosikausia eläneet yhdessä, kulkeneet toistensa rinnalla, mutta
heidän sielunsa eivät tienneet toisistaan mitään. Vaikka Kristina
ulkonaisesti olikin puoliso ja äiti, niin oli hänellä kuitenkin vielä
neidon sielu. Hänen miehensä ei ollut herättänyt hänen sydämessään
uinuvaa syvempää kaipausta, hän ei tuntenut vaimoansa, hän ei olisi
voinut tyydyttää häntä. Hän huomaa tuon kaipauksen vasta nyt, kun se
kohdistuu vieraaseen olentoon. Nyt vasta, kun se kuuluu toiselle,
hän huomaa, mitä hän tietämättänsä on omistanut. Mitä hän tunteekaan
huomatessaan tuon nupun vasta puhkeavan, jonka hän jo luuli auenneeksi;
mikä aavistamaton taivas avautuukaan siinä, mistä hän ennen vain oli
omaa kuvaansa katsellut. Ja miten paljon hän näkikään: koko aartehiston
uhrautuvaa rakkautta, alistuvaisuutta, hiljaista kunnioitusta ja
palvelevaa nöyryyttä, mikä loisti hänen rusottavilla poskillaan, ja
sitä hänen silmänsä eivät ennen kyenneet huomaamaan, vaikka epäluulo
olikin ne tehnyt tarkoiksi. Hetkeksi tukahdutti tuska hänen vihansa.
Hänen täytyi hiipiä pois, paeta omaa syyllisyyttään noiden kasvojen
edestä, sillä tuon naisen katsetta hän pelkäsi kuin rikoksellinen,
vaikka se olikin lempeä.

Myöhemmin illalla heräsi nuori vaimo äkkiä unelmistaan kuullessaan
Fritzin ja Apolloniuksen juttelua. Hän istui nurmella lähellä vajan
ovea, joka oli kiinni. Fritz oli juuri tullut veljensä kanssa vajaan.
Kristina kuuli hänen yllyttävän veljeä ottamaan Wohligin Annan
vaimokseen. Anna oli muka kaikinpuolin edullisin koko kaupungissa, ja
veli oli veitikka, joka muka tunsi maailmaa, ja noita »palmikko- ja
hameniekkoja». Anna kuului muka jo täydentävän pukuvarastoaan ja hänen
tätinsä levittävän tietoa Apolloniuksen avioliitosta talosta taloon.
Nuori vaimo kuuli hänen kysyvän, koska häät pidettäisiin. Kristina
halusi poistua, hän unohti sen; hän ei muistanut hengittääkään. Mutta
pian hän oli vähällä huudahtaa riemusta: Apollonius sanoi, ettei hän
huoli kenestäkään, ei edes Annasta.

Veli nauroi. »Sentähden sinä tuloiltanasi kai tanssit vain Annan kanssa
ja saatoit hänet kotiinkin?»

»Minä olisin tanssinut vaimosi kanssa», Apollonius vastasi. »Sinä
varoitit minua sanoen vaimosi antavan minulle rukkaset, sillä hän ei
muka voinut minua sietää. Silloin en ollenkaan olisi halunnut tanssia.
Sinä toit minulle Annan, ja lähtiessäsi kysyit häneltä, saanko minä
saattaa hänet kotiin. Enhän siis muuta voinut. En koskaan ole aikonut
Annaa —»

»Ottaa vaimoksesi»? veli nauroi. »No, onhan hän kyllin soma tehdäksesi
hänestä — pilaa, ja maksaa kyllä vaivan, että huvin vuoksi rakastutat
hänet itseesi.»

»Fritz!» Apollonius huudahti loukkautuneena. »Mutta ethän sinä
tosissasi puhukaan», hän sanoi leppeästi. »Tiedän sinun tuntevan minut
paremmin; mutta kunnollista naista ei saa leikilläkään halventaa.»

»Mitä vielä», veli sanoi, »tekeehän hän sitä itsekin. Miksikä hän käy
meillä ja pyöriskelee sinun ympärilläsi?»

»Sitä hän ei tee», Apollonius vastasi suopeasti. »Hän on kelpo tyttö
eikä ole käynnillään tarkoittanut mitään pahaa.»

»Niinpä niin, muussa tapauksessa sinä olisit opastanut hänet oikealle
tielle», Fritz nauroi, äänessään ivallinen sävy.

»Mistä minä hänen ajatuksiaan tiedän?» Apollonius sanoi. »Sinä olet
tyrkyttänyt häntä minulle ja minua hänelle. Minä en ole tehnyt mitään,
mikä antaisi hänelle aihetta sellaiseen luuloon. Se olisi minusta ollut
synti.»

Miehet menivät taas tiehensä. Kristinan päähän ei pälkähtänyt, että he
olisivat saattaneet tulla samaa tietä, jolla hän seisoi. Koko hänen
suoruutensa ja totuudenrakkautensa yltyi kapinaan puolisoa vastaan.
Ihmiset eivät ole hänelle valehdelleet; hän on itse kavala. Hän oli
valehdellut vaimolleen ja valehdellut Apolloniukselle, ja Kristina oli
harhaanjohdettuna loukannut Apolloniusta. Apollonius, joka oli niin
kunnollinen, ettei hän sallinut edes Annasta tehtävän pilaa, ei ollut
häntäkään koskaan pilkannut. Kaikki oli ollut valhetta ihan alusta
saakka. Hänen miehensä vainosi Apolloniusta, koska tämä oli rehellinen,
ja hän itse petollinen. Sydämensä pohjasta Kristina inhosi vainoojaa
ja rakasti vainottua. Kaikkien hänen tunteittensa sekasorrosta nousi
voittoisana uusi pyhä tunne, ja teeskentelemättömän viattomana hän
antautui sen valtaan. Hän ei sitä tuntenut. Jospa hän ei sitä koskaan
tulisikaan tuntemaan! Niin pian kuin hän sen tulee tuntemaan, muuttuu
se synniksi. — Jo kuului heinikossa askelten ääni, askelten, joilla tuo
turmiollinen tieto läheni.

Fritz Nettenmairin oli avattava se uusi juopa, ennenkuin hän toisi
veljen vaimonsa luo. Sentähden hän tuli. Hänen käyntinsä oli epävarmaa;
hän harkitsi yhä eikä päässyt päätökseen. Hänen epävarmuutensa kasvoi,
kun hän saapui vaimonsa luo. Jo kasvoista hän näki, mitä tämä tunsi;
ne olivat liian rehelliset mitään salatakseen; ne tiesivät liian
selvästi, mitä ne ilmaisivat, voidakseen ajatella sen peittämistä.
Fritz tunsi, etteivät vanhat parjaukset enää mitään hyödyttäisi.
Hän saattaisi selittää, mihin hänen tunteensa häntä velvoittavat ja
vedota sitten hänen kunniaansa, hänen naiselliseen ylpeyteensä. Hän
saattaisi pahoittaa hänet — mihin? Teeskentelemäänkö? Valehtelemaanko?
Salaamaanko, vaikka hän tietäisi oman tahtonsa? Eikö hän ajattelisi:
pettää petturia, varastaa varastettu tavara takaisin, se ei ole mikään
petos, ei mikään varkaus? Siinäpä se! Syyllisyyden tunto väärensi hänen
silmissään sekä ihmiset että asiat. Hän tiesi, että hänen vaimollaan on
vakaa kunniantunto, samoinkuin että veljen luja rehellisyys lähentelee
itsepäisyyttä, ja hän olisi luottanut heihin kaikessa; siinä vain hän
ei heihin luottanut, missä hän itse tunsi ansaitsevansa tulla petetyksi.

Kumminkin hän piti edullisempana menetellä entiseen tapaansa. Hiukan
vain hän siitä poikkesi alkaessaan jutella tuon »nukannokkijan
narrimaisuuksista!» Hän tiesi, että pikku naurettavaisuudet ovat
tehokkaammat kylmentämään versovia tunteita kuin suuret asiat.
Hän matki, kuinka Apollonius kynttilä kädessä kulkiessaan palasi
vielä takaisin peljäten pudottaneensa siitä kipinän; kuinka hän ei
saanut unta silmiinsä, jos hän vain muisti työssään unohtaneensa
tavallisen itsepäisyytensä, tai että joku työmies oli saanut häneltä
ansaitsemattomia nuhteita, kun hän oli oikein innoissaan; kuinka hän
kimmahti vuoteeltaan asettamaan viivottimen, jonka hän oli unohtanut
poikittain, yhdensuuntaiseksi pöydän sivun kanssa. Samalla Fritz
Nettenmair puhalteli ja pyyhkieli muka nukkaa takiltaan. Hän näki
kuitenkin, että tulos hänen vaivastaan oli päinvastainen. Siitä
kiukustuneena hän turvautui tehokkaampiin keinoihin. Hän surkutteli
tuota Anna parkaa, jonka Apollonius tekopyhyydellään oli viekotellut
rakastumaan itseensä. Ja hän kertoi, miten sopimattomasti hän tyttöä
kaikille ivasi.

Nuoren vaimon kasvoille kohosi tumma puna. Suorat teeskentelemättömät
luonteet tuntevat syvää vihaa kaikkea vääryyttä kohtaan, kenties siksi,
että he vaistomaisesti huomaavat olevansa aivan aseettomina vihollisen
edessä. Hän vapisi vihasta, kun hän nousi ja sanoi: »Sinä sellaista
voisit tehdä, sinä; mutta hän ei.»

Fritz Nettenmair säpsähti. Nähdessään tuon halveksivan olennon
edessään hän tunsi itsensä avuttomaksi. Vääryyttä vastassa seisoi
totuuden voima, viattomuuden ylpeys. Väkisin hän rohkaisi itsensä.
»Onko hän sinulle sitä kertonut? Joko te olette niin pitkällä?» hän
sai sanotuksi. Kristina aikoi poistua; Fritz pidätti häntä, mutta hän
vastusteli.

»Kaikki on sinun valheitasi», hän sanoi, »hänelle sinä olet valehdellut
ja minulle sinä olet valehdellut. Minä kuulin, mitä sinä äsken vajassa
hänelle juttelit.»

Fritz huokasi helpotuksesta. Siispä hän ei tiennyt kaikkea. »Pitihän
minun», hän sanoi, tuskin kestäen vaimonsa puhdasta katsetta, »pitihän
minun välttääkseni häpeän, mikä sinua uhkasi. Vai sietäisitkö sinä tuon
nukannokkijan halveksimista?» Vielä ei hän kestänyt vaimonsa katsetta.
»Tiedätkö, mikä sinä olet? Kysy häneltä, millainen on se nainen, joka
unohtaa kunniansa ja velvollisuutensa. Kenen ympärillä sinun ajatuksesi
pyörivät, silloin kun sinun pitäisi ajatella vain miestäsi? Kun sinä
rakastuneen naikkosen tavoin hiiviskelet siellä, missä toivot hänet
tapaavasi, niin luuletko että ihmiset ovat sokeita? Kysy toki häneltä,
miksi hän sellaista naista nimittää. Oo, sellaisia varten on ihmisillä
kyllä kauniita nimiä.»

Hän huomasi vaimonsa säikähtävän. Hänen käsivartensa vapisivat. Fritz
Nettenmair huomasi, että vaimo alkoi häntä ymmärtää ja ymmärtää myöskin
itseänsä. Hän oli peljännyt vaimonsa uhmaa ja huomasi nyt hänen
masentuneen. Kiukkuinen punastus hälveni hänen kasvoiltaan, jättäen
sijaa vastustamattomalle häpeän punalle. Hän huomasi, kuinka hänen
vaimonsa katse painui, ikäänkuin tuntien ihmisten häntä tuijottelevan,
ikäänkuin vajalla, aidalla, puilla olisi silmät, jotka olivat häneen
suunnatut. Hän huomasi, kuinka hänen vaimonsa äkillisen katumuksen
valtaamana nimitti itseään sellaiseksi, jolle ihmiset noita kauniita
nimityksiä antavat.

Tuska tulvehti sateena pitkin hänen häpeästä punaisia, kuumia poskiaan,
ja kyyneleet olivat öljyn kaltaisia. Polte kiihtyi, kun vajasta kuului
ääntä ja askelten kaikua. Hän tahtoi väkisin riistäytyä irti ja
katsahti ylös puoleksi raivoisin, puoleksi rukoilevin silmin, jotka
taas tuhansien katseitten kohtaamina vaipuivat maata kohden. Hän
näki miehensä katseen, ja vajasta tulijan katse oli kauhein. Fritz
Nettenmair sai takaisin entisen rohkeutensa.

»Sano hänelle», hän sähähti, »mitä sinä hänestä ajattelet. Jos hän on
sellainen kuin luulet, niin hän varmasti halveksii sinua.»

Fritz Nettenmair piteli vastustelevaa vaimoansa kiinni voittajan
voimalla, kunnes hän sai viitatuksi Apolloniukselle, joka kysyvänä
katsoi vajasta, että tämä tulisi lähemmäksi. Hän päästi irti vaimonsa,
joka pakeni huoneeseen. Apollonius pysähtyi säikähtyneenä puolitiehen.

»Siinä näet, millainen hän on», Fritz sanoi hänelle. »Sanoin hänelle,
että sinä haluaisit häneltä kysyä. Jos tahdot, niin menemme hänen
jälestään ja hänen on tehtävä meille tunnustuksensa. Haluanpa nähdä,
tokko vaimoni saa loukata veljeäni, joka on niin kunnon mies.»

Apollonius pidätti häntä. Fritz ei heti ollut muka tyytyväinen.
Vihdoin hän sanoi: »Mutta nythän näet, ettei se ole minun syyni. Olen
todellakin pahoillani!»

Viimeisistä sanoista ilmeni välitöntä haikeutta, jonka Apollonius
ymmärsi johtuneen epäonnistuneesta sovitteluyrityksestä. Fritz
Nettenmair toisti samat sanat hiljaa, ja tällä kertaa ne kuuluivat
Apolloniuksesta ivalta, epäonnistuneen viekkauden pilkalliselta
surkuttelulta.

Kristina syöksyi tupaan, sulkien oven. Fritziä hän ei ajatellut, mutta
Apollonius valtasi hänen mielensä. Hänessä syntyi kuumeinen ajatus
paeta maailmalle! Mutta minne ikänä hän kuvittelikaan menevänsä,
jylhimpään vuoristoon, synkimpään korpeen — kaikkialla hän kohtasi
Apolloniuksen, joka arvasi hänen aikeensa ja halveksi häntä. Ja mitä
hän oikeastaan halusi? Toivoiko hän Apolloniukselta mitään? Kun hän
ajatuksissaan häntä pakeni etsien kätköpaikkaa, eikö hän kumminkin
paennut juuri hänen turviinsa? Kun hän ajatuksissaan painautui jonkun
syliin itkemään, eikö se ollut juuri Apolloniuksen syli? Sinä hetkenä,
jona hän tunsi tahtovansa Apolloniukselle pahaa, silloin hän myös
tunsi, mitä hän itse asiassa tahtoi. Pikku Anna oli huoneessa; hän
ei huomannut lasta. Äidin koko elämä oli keskittynyt hänen omaan
sisäiseen kamppailuunsa. Pikku Anna ei huomannut, mitä äidin mielessä
liikkui. Hän veti äidin tuolille ja tapansa mukaan syleili häntä,
katsellen häntä silmiin. Äidistä tuntui, kuin olisi tuo katse ollut
Apolloniuksen. Pikku Anna sanoi:

»Tiedätkö äiti? Lonius-setä» — äiti hypähti pystyyn työntäen lapsen
luotansa, ikäänkuin se olisi ollut Apollonius itse. »Älä puhu enää —
hänestä!» hän sanoi kiukkuisen tuskaisesti, niin että tyttö tyrmistyi
itkuunsa. Pikku Anna ei huomannut tuskaa äidin käytöksessä, hän huomasi
vain kiukkua. Se oli kiukkua omaa itseään kohtaan.

Tyttö valehteli kertoessaan sedälle, että äiti oli hänelle kiukuissaan.
Se oli liikaa. Eikö Apollonius itse nähnyt, että hän punastuen
pakeni hänen ja veljen kysymystä. Yhtä kiukkuisesti punastuen, kuin
silloinkin, kun Apollonius saapui kotiin.

Ah, elämä oli todellakin ollut kummallisen tuskaista tuossa talossa,
missä on vihreät ikkunaluukut, ja sitä oli kestänyt päiviä ja viikkoja.
Nuori vaimo tuskin näyttäytyikään, ja jos hän joskus sen teki, niin
hehkuva puna paloi hänen poskillaan. Jo aamuhämärissä Apollonius
istui korissaan ja teki työtänsä iltapimeään asti. Sitten hän hiipi
hiljaa kujaa myöten vajan alitse pihaan ja painausi kamariinsa. Hän ei
halunnut tavata sitä, joka häntä pakeni. Fritz Nettenmair oli kotosalla
entistä harvemmin. Aamusta iltaan hän istui kapakassa, jonka ikkunasta
hän saattoi nähdä tornin katolle. Hän oli entistä iloisempi, kestitsi
kaikkia, siten nauttien ihmisten valheellisesta arvonannosta. Mutta
sittenkin, nauroipa hän tahi pelasi, tahi joi — lakkaamatta kierteli
hänen katseensa naakkojen kanssa tornin jyrkkää kattoa. Ja oli kuin
noiduttua, että joka kerran, kun Apollonius hiipi vajan alitse pihaan
ja siitä kamariinsa, Fritz Nettenmair oli juuri viisi minuuttia
aikaisemmin tullut kotiin.

Vajassa ja liuskakivikaivoksessa isännöi sälli hänen sijastaan. Hän
teki töistä selkoa Fritz Nettenmairille; alussa hyväntuulinen isäntä
kirjoitti tiedot paksuihin kirjoihin, sittemmin ei enää. Huvitukset
kävivät hänelle yhä tarpeellisemmiksi; kirjoittamiseen hänellä ei enää
ollut aikaa. Siihen asti, kunnes hän iltamyöhällä palasi kotiin, käveli
sälli vajan ja kartanon välistä polkua edestakaisin. Lähitienoilla oli
tapahtunut varkauksia; sälli piti vahtia: Fritz Nettenmairista oli
kotosalla tullut tuskainen mies. Muu väki ihmetteli Fritz Nettenmairin
luottamusta sälliin. Apollonius varoitti häntä tuontuostakin.
Tosiaankin! Hänellähän oli syytä katsoa karsaasti tuota vartioimista,
varsinkin kun sitä toimitti sälli, joka hänestä ei pitänyt, ja se
oli aiheena, että Fritz Nettenmair luotti sälliin eikä kuunnellut
varoituksia. Kun Fritz Nettenmair oli sanonut Apolloniukselle: olen
pahoillani, oli hän huomannut sällin. Tämän irvistyksestä hän älysi,
että sälli hänet ymmärsi ja tiesi, mitä Fritz Nettenmair pelkäsi.
Silloin hän puri hammasta. Puoli tuntia myöhemmin hän luovutti sällille
vahdinpidon ja isännyyden vajassa ja kaivoksessa. Siinä ei monta
sanaa tarvittu. Sälli ymmärsi, mitä Fritz antoi hänelle tehtäväksi;
hän ymmärsi myös, mitä hänen vielä piti tehdä, vaikka Fritz ei sitä
sanonut. Fritz Nettenmair luotti hänen rehellisyyteensä yhtä vähän kuin
Apolloniuskin. Hän tiesi, että sälli oli ylpeä siitä, että hän tiesi
asioita, joita muut eivät aavistaneet eivätkä saaneetkaan aavistaa.
Sällin epärehellisyyden siellä korvasi hänen rehellisyytensä toisaalla,
missä sitä paremmin tarvittiin. Se oli kuumeisen tuskan aiheuttamaa
huolettomuutta kaikesta siitä, mikä ei ollut yhteydessä tuon tuskan
esineen kanssa.

Sinitakkinen vanhus näki pahoja unia, pahempia kuin koskaan ennen. Hän
kuunteli jännittyneempänä kuin koskaan ennen. Jokaisesta vähäpätöisestä
äänestä hän tajusi enemmän kuin se sisälsikään, siten kasaten
sydämelleen yhä suurempaa taakkaa. Mutta hän ei kysynyt.




8.


Oli iltamyöhä. Fritz Nettenmair näki kapakan ikkunasta, että Apollonius
nousi istuinkoristaan ja kiinnitti sen ilmatelineihin. Tapansa mukaan
hän kiireimmiten lähti kapakasta ehtiäkseen kotiin ennen Apolloniusta.
Hänen vaimonsa puuhaili tuvassa taloustoimissa. Sälli tuli huoneeseen
ja teki selkoa päivän töistä, kuten ennenkin. Sitten hän kuiskasi
jotakin isäntänsä korvaan ja poistui.

Fritz Nettenmair istahti pöydän ääreen vaimonsa viereen. Siinä hän
istui tavallisesti siksi, kunnes sällin veltto astunta eteisessä
hänelle ilmoitti, että Apollonius oli paneutunut levolle. Sitten hän
lähti takaisin kapakkaan. Hän tiesi, että varkaita ei tarvinnut pelätä,
sillä sälli oli vahdissa.

Tunne, että vaimo oli hänen vallassaan ja mukautui oloonsa, vaikka
kärsien, se oli yhdessä viinin kanssa saanut aikaan, että hänessä
ilmaantui heikko kajastus siitä herttaisesta ystävällisyydestä, joka
muinoin kirkkaana kuin aurinko oli valaissut Fritz Nettenmairin koko
olennon. Tänään tuo kajastus oli hyvin heikko. Kenties siitä syystä,
että vaimon katse ei painunut maahan, kun hän sen kohtasi. Kyseltyään
yhtä ja toista hän sanoi:

»Tänään sinä olet ollut iloinen.» Vaimon piti näet havaita, että hän
oli selvillä kaikesta, mitä talossa tapahtui, vaikka hän itse ei
ollutkaan kotona. »Sinä olet lauleskellut.»

Vaimo loi häneen levollisen katseen sanoen: »Niin tein. Ja huomenna
laulan taas. Kenpä minua kieltäisi?»

Pikaisesti nousi mies tuoliltaan ja käveli kiivaasti edestakaisin
huoneessa. Hän tahtoi peloitella vaimoaan. Tämä nousi levollisena ja
pysähtyi odottamaan hyökkäystä, jota hän ei peljännyt. Fritz meni hänen
luoksensa, nauroi käheästi ja teki kädellänsä liikkeen, jota vaimon
muka säikähtyneenä piti väistää. Sitä tämä ei tehnyt. Mutta loukattu
tunne nosti punan hänen poskilleen. Hän oli käynyt tarkkasilmäiseksi
ja epäluuloiseksi miestänsä kohtaan. Hän tiesi, että tämä antoi pitää
silmällä sekä häntä että Apolloniusta.

»Eikö hän sanonutkaan sinulle mitään muuta?» hän kysyi.

»Kuka?» Fritz Nettenmair kivahti. Hän kohotteli olkapäitään,
luullen siten olevansa sinitakkisen vanhuksen näköinen. Nuori vaimo
ei vastannut. Hän osoitti kamarin ovelle, missä pikku Anna seisoi.
»Tuo urkkija! Lörpöttelijä!» mies puhisi. Lapsi läheni tuskaisena ja
epäröivin askelin. Se oli paitasillaan.

Fritz Nettenmair ei huomannut lapsen rukoilevaa katsetta, joka pyysi,
että isä olisi hyvä äidille; silloin olisi äitikin hyvä. Hän ei
huomannut, kuinka rikkoontuneet kotoiset suhteet lasta rasittivat päivä
päivältä kalventaen hänen poskiaan; kuinka se niinkuin muutkin kärsi
tästä asioiden tilasta, sitä kumminkaan ymmärtämättä. Hän huomasi
vain kuinka jännittyneenä se kuunteli, kyetäkseen sitten kertomaan
kaiken sille, joka sitä oli kuuntelemaan kehoittanut. Pienokainen
yritti syleillä hänen polviaan, mutta hänen katseensa, hänen ojennettu
nyrkkinsä estivät sen. Alakuloisena otti äiti lapsen syliinsä, vei sen
kamariin ja laski takaisin vuoteeseen. Hän pelkäsi, että mies saattaisi
tehdä sille mitä tahansa. Mitä mies hänelle itselleen saattaisi tehdä,
sitä hän ei peljännyt. Hän sanoi sen puolisolleen tultuaan takaisin
tupaan ja suljettuaan oven, ikäänkuin lasta suojellakseen.

»Olen päässyt selville itsestäni,» hän sanoi ja sen huomasi hänen
loistavista silmistäänkin, niin että mies taas rupesi kävelemään
edestakaisin, päästäkseen niitä näkemästä. »Olen päässyt selville
itsestäni. Sellaisia ajatuksia on päähäni pälkähtänyt, mutta minä en
ole siihen syypää, sillä minä en ole niitä henkiin herättänyt. En
tiennyt niiden olevan pahoja. Nyt olen niitä vastaan taistellut enkä
väsy taistelemasta niin kauan kuin elän. Olin hengessä äitivainajani
kuolinvuoteen ääressä ja panin kaksi sormea hänen sydämelleen. Minä
lupasin hänelle, etten tee mitään, mikä on kunniatonta, enkä halua
sellaisesta kärsiäkään, ja kyynelsilmin pyysin häntä auttamaan minua,
etten tekisi itseäni syypääksi mihinkään kunniattomaan tekoon ja ettei
minun tarvitsisi sellaisesta kärsiäkään. Lupasin niin hartaasti ja
pyysin niin kauan, kunnes tuskani haihtui, ja minä tiedän olevani
kunniallinen vaimo ja sellaisena pysyväni. Eikä kukaan saa minua
halveksia. Mitä sinä minulle aikonetkaan tehdä, sitä minä en pelkää
enkä myöskään puolusta itseäni. Sinä vastaat siitä kyllä omantuntosi
edessä. Mutta lapselle sinä et saa tehdä mitään. Sinä et tiedä, miten
vahva minä olen ja mitä minä kykenen tekemään. Minä en kärsi sellaista;
usko se!»

Miehen katse väisti arasti tuota solakkaa olentoa. Hän ei uskaltanut
katsoa vaimonsa kauneihin, kalpeihin kasvoihin, sillä hän tiesi, että
hänen edessään oli enkeli, joka häntä uhkasi. Oi, hän tajusi, hän
tunsi, kuinka vahva tuo olento oli. Ja hän tunsi myös, kuinka luja
turva rehellisen sydämen tekemä päätös on. Mutta vain häntä vastaan!
Sen hän heikkoudessansa tiesi. Häh tunsi, että tuota olentoa täytyi
uskoa, jos yleensä voi uskoa. Tämän oikeutensa hän oli menettänyt
epärehellisessä pelissä. Hänen olisi täytynyt uskoa vaimoaan, jos hän
ei olisi tiennyt, että sen täytyi tapahtua, minkä oli pakko tapahtua.
Hänen vaimonsa laita ei ollut sama, eikä sitä kukaan voinut estää.
Ja ennenkuin Fritz Nettenmair lähti tuon enkelin luota, osoitti
tämä hänelle pelastuksen tien. Hänen tuli rehellisesti, herkeämättä
koettaa sovittaa, mitä hän vaimoaan vastaan oli rikkonut. Hänen tuli
teoillaan osoittaa rakkauttansa, jonka olemassa olon menettämisen
pelko hänelle oli näyttänyt. Eikö hänellä ollut auttajaa? Eikö lasten
tullut häntä auttaa? Ja vaimon velvollisuuden tunnon, joka oli niin
voimakas? Äitivainajan, jonka vuoteen ääressä vaimo hengessä oli ollut
ja tehnyt valan hänen sydämellään? Mutta juuri se, mitä hän toivoi,
vaimonsa puhtaus, pakoitti hänet peräytymään. Hän on joutunut oman
syyllisyydentuntonsa kummitusten valtaan, koston himon pauloihin, joka
häntä vastustamattomasti yllyttää tekemään sitä, mitä hän aikoo torjua.
Hän on vajonnut liian syvälle siihen kuiluun, jonka koston ajatukset
hänelle ovat kaivaneet. Niille on toivo ja luottamus outoja; viha on
niiden läheinen sukulainen! Ja tätä hän huutaa avuksensa. — Ulkona
laahustelee sälli pihamaan hietikossa. Varkaita ei tarvitse peljätä.
Hän saattaa siis huoletta lähteä.

Kapakassa Fritz Nettenmair on tänään niin iloinen, kuin suinkin olla
voi. Hänen liehittelijöitään janottaa ja he ovat hyvillään hänen
ystävällisyydestään. Hän juo, painaa vierailtansa hatun silmille ja
tekee sekä kepillään että kädellään muitakin hyväilyn osoituksia ja
nauraa ihaillen keppostensa henkevää pilaa. Hän koettaa kaikkensa,
jotta vain unohtaisi itsensä. Se ei onnistu.

Jospa hän voisi olla vaimonsa asemassa tämän istuessa yksin kotona!
Mitä hän kaipaa: itsensä unohtamista, sitä vastaan täytyy hänen
vaimonsa taistella. Mitä hänen on pakko tehdä, mitä hän kaikista
ponnistuksistaan huolimatta ei voi välttää, sitä hänen vaimonsa kaipaa,
koettaen sitä saavuttaa — itsensä muistamista. — Auttoiko se, että
äiti tukki lapselta suun? Kaikki hänen ajatuksensa kumminkin kertovat
Apolloniuksesta. Hän luuli itse karttavansa häntä, ja hän huomaa,
että tämä pakeneekin häntä. Hänen pitäisi olla siitä iloissaan, ja
kumminkin se tuottaa hänelle tuskaa. Hänen poskensa hehkuvat taas.
Omituista, että hän itse katsoo tilaansa ankarammin tahi lempeämmin
silmin, aina sitä mukaa kuin hän luulee Apolloniuksen sitä arvostelevan
ankarammin tahi lempeämmin. Siten on Apollonius vaistomaisesti käynyt
hänen arvostelujensa mittapuuksi. Tietääkö Apollonius, millainen
hän on ja halveksiiko hän? Hän on niin lempeä ja hellä, hän ei ole
Annaakaan pilkannut eikä halveksinut. Onhan hän tuominnut toistenkin
halveksumista ja ivailua. Eikö Kristina jo ennen hänen tuloaan hautonut
ajatuksia, jotka hänen olisi pitänyt karkoittaa luotansa, ja eikö
Apollonius niitä arvannut? Vieläpä on niinkuin hän itse kaikkine
tietoineen ja toivomuksineen olisi vain ajatus Apolloniuksen aivoissa,
ajatus, jonka tämä tajuaa, kuten muutkin ajatuksensa. Ja hän on
säälinyt Apolloniusta; ja sentähden tämä katseli häntä surumielisesti,
kun hän meni pois. Niin! Tietysti! Ja nyt karttoi tuo mies häntä
säälistä: hänen läsnäolonsa ei saanut herättää Kristinassa ajatuksia,
joiden pitäisi uinua siksi, kun hän jo itse nukkui nurmen alla. Kenties
Apollonius olikin sanonut tai kirjoittanut siitä hänen miehelleen.
Ja tämä oli pitänyt parhaimpana parannuskeinona vastenmielisyyden
herättämistä hänen sydämessään.

Oliko sattumus, että hän tällöin tuli vilkaisseeksi miehensä
kirjoituspöytään? Hän huomasi, että avaimet olivat unohtuneet
laatikoiden suulle. Hän muisti, ettei mies koskaan ole ollut noin
huolimaton. Muuten hän ei siihen olisikaan huomiotaan kiinnittänyt.
Nyt hänen mieleensä juolahti, ettei mies koskaan hänen saapuvilla
ollessaan ole poistunut huoneesta laatikoita sulkematta ja ottamatta
avaimia mukaansa. Oikeanpuoleisessa yläkomerossa olivat Apolloniuksen
kirjeet; muuten hän ei sitä kohtaa olisi huomannutkaan. Nyt hän avasi
laatikon. Hänen kätensä vapisivat, koko hänen ruumiinsa värisi. Ei
pelosta, että hänen miehensä saattaisi hänet yllättää. Hänen täytyi
saada selville, millä kannalla olivat asiat hänen, Apolloniuksen ja
hänen miehensä välillä. Hän olisi tältä kysynyt; ominlupinsa hän ei
olisi siihen ryhtynyt, jos hän vain olisi voinut mieheensä luottaa. Hän
värisee odotuksesta, mitä hän mahtaneekaan löytää. Aavistaneekohan hän
ollenkaan, mitä hän löytää?

Laatikoissa oli useita kirjeitä. Kaikki olivat auki ja levällään, ja
kaikki näyttivät olevan toistensa jäljennöksiä, niin yhdenlaisia ne
olivat. Ensimäisissä näytti käsiala kumminkin olevan lempeämpää. Kuinka
siististi olivatkaan alkusanat jokaisessa tarkalleen samalla kohdalla;
tarkalleen yhtä monen rivin päässä kirjeen alusta. Vaakasuorien rivien
välimatka toisistaan samoinkuin tyhjä reuna oli kaikissa yhtä iso;
ei mitään oltu pyyhitty pois; ei pieninkään säännöttömyys ilmaissut
kirjoittajan mielentilaa tai sen muutosta. Joka kirjain oli toisensa
näköinen.

Hän kosketti jokaista kirjettä, yhtä toisensa jälkeen, ennenkuin hän
ryhtyi lukemaan. Joka kerran sävähti uusi punastus hänen poskilleen,
ikäänkuin hän koskisi Apolloniukseen itseensä, ja vaistomaisesti hän
veti kätensä takaisin. Nyt putosi eräästä kirjeestä pieni läkkinen
kotelo; se aukeni, ja esiin tuli pieni, kuivettunut kukka. Pieni,
sininen kellokukka. Samanlainen kuin se minkä hän silloin oli pannut
penkille Apolloniuksen löydettäväksi. Hän säpsähti. Apolloniushan oli
vielä samana iltana pilkaten ja ivaten kaupitellut sitä tovereilleen
ja kysynyt, mitä nämä siitä antaisivat, ja sitten kaikkien nauraessa
juhlallisesti lahjoittanut sen veljelleen. Tämä toi sen hänelle ja
jutteli tanssiessa koko asian, ja Apollonius katseli salin ikkunasta
ivallisesti irvistellen, kuten veli sanoi. Veli pirstoi kukan;
jäännökset katosivat tanssisalin lattialle. Tämä kotelossa oleva kukka
oli toinen. Kirjeestä varmaankin saisi selville, keneltä se oli, tahi
kenelle Apollonius sen oli lähettänyt.

Ja kumminkin se oli sama kukka. Hän näki sen kirjeestä. Miltä hänestä
tuntuikaan saadessaan tietää, että se oli sama kukka! Kyynel toisensa
jälkeen vierähti paperille, ja niistä kumpusi ruusuinen tuoksu, joka
levisi yli koko pienen tuvan. Ja tuoksusta tuntui lähtevän tuulahdus,
kuin vieno, keväinen aamutuuli, joka hilpeästi puhallellen ajelee
usvaa, ja hymyilee siniseltä taivaalta ja kultaisilta kunnailta.
Ja näköpiiri avautuu yhä enemmän, ja kun aaltoileva usvahuntu
painuu alemma ja alemma, kohoaa näkyviin humisevia metsiä, vihreitä
kukkaniittyjä, herttaisia, reheviä puutarhoja, taloja, joissa asuu
onnellisia ihmisiä. Oi, kyynelistä syntyi onnellisuuden maa, onnellisen
hymyn ja ilonkyynelten maa; joka ainoa kyynel kimalteli yhä uusissa
taivaankaaren väreissä, joka ainoa huusi: tuo maailma oli sinun,
ja viimeinen vaikeroi: ja se ryöstettiin sinulta! Kukka oli hänen
antamansa. Apollonius kantoi sitä sydämellään ikävöiden, toivoen ja
peljäten, kunnes se, jonka muistona kukka oli, tuli veljen omaksi.
Silloin hän lähetti kukan, tuon onnen sanansaattajan, takaisin sille,
joka liiton oli rikkonut. Hän oli niin hyvä, että hänestä oli synti
olla antamatta tuota pientä kukkasta sille, joka häneltä oli ryöstänyt
sen lahjoittajan. Ja tuon miehen omaksi olisi hän saattanut tulla,
olisi voinut liittyä häneen sydämen siteillä ja katkerin kaipauksen
tuntein kietoa hänet syliinsä eikä koskaan enää erota! Hän olisi
voinut, hän olisi saanut ja hänen olisi pitänyt se tehdä! Se ei olisi
ollut mikään rikos; se oli rikos ettei hän sitä tehnyt. Ja olisiko se
nyt rikos, koska mies, joka nyt häntä kidutti, oli pettänyt häntä ja
Apolloniusta? Kidutti sen tähden, että se hänen mielestään oli rikos?
Sama mies, joka hänet pakoitti tekemään syntiä; sillä tämä pakoitti
häntä vihaamaan Apolloniusta. Ja sekin oli rikos, johon tuo mies oli
syypää. Sama mies, joka häntä pakoitti — pakoitti enempäänkin, tyrkytti
hänelle ajatuksia, jotka olivat kauhistus taivaan Jumalalle, ajatuksia,
jotka koettivat uskotella oikeiksi rakkautta ja vihaa, jotka Jumala
kielsi; ajatuksia kammottavan viisaita, viekoittelevasti kuiskivia,
rajuja, kuumia, rikollisia. Ja jos hän kauhistuen niitä torjui, niin
silloin hän huomasi, että hän tahtomattaan tekee itsensä syypääksi
rikokseen. Hirvittävän suloinen pelko sydämessään hän tiesi, että tuo
mies oli hänelle läheinen, mies, jonka hänelle olisi pitänyt olla aivan
outo ja jonka pauloista pelastuakseen hän heikkoudessaan ei keksinyt
mitään keinoa. Hän pakeni Apolloniusta, jopa itseäänkin, kamariin,
missä hänen lapsensa nukkuivat, missä hänen äitinsä oli silmänsä
ummistanut. Sinne, missä pyhä tunne heräsi hänen mielessään kuullessaan
noiden viattomina uinuvien olentojen hiljaista hengitystä, olentojen,
joiden vaalijaksi Jumala hänet oli osottanut. Vain rauhaisa huounta
häiritsi pimeän yön hiljaisuutta. Jokainen henkäys oli huolettoman
suloista antautumista sen tuntemattoman voiman valtaan, joka koko
maailmaa kantaa sylissään. Hän pysähtyi jokaisen vuoteen ääreen,
hartaana polvistuen sen luo ja painaen otsaansa sängyn terävää reunaa
vastaan.

Pyhän Yrjön kirkontornista kaikui kellojen ääni, ajan sivukulkiessaan
niihin koskettaessa. Kello löi neljänneksen, puoli, kolmeneljännestä,
täyden tunnin ja taas neljänneksen ja taas puoli. Uinailevien lasten
vieno hengitys väreili hänen ympärillään. Hän oli polvistuneena
kauan, kauan, polttavat kädet ristiin puristettuina. Silloin
tuosta vienosta värähtelystä nousi ilmoille ääni, hopeisena kuin
pääsiäishuomenkellon helke. Mitä sinä hänestä pelkäät? Ja hän näki
kaikkien suojelusenkeliensä polvistuneina ympärillään, ja hän oli
yksi niistä, kaunein, väkevin ja lempein. Ja hän sai katsoa tuohon
olentoon kuten enkeliin ainakin. Hän nousi ja meni takaisin tupaan.
Kirjeet hän levitti pöydälle. Sitten hän meni levolle. Kirjeitten
omistajan piti tietää, kun hän palasi kotiin ja huomasi ne, että
hän oli ne lukenut. Ei siksi, että hän olisi tahtonut pelästyttää
miestään, eikä minkäänlaiseksi syytökseksi — mitä hän muuten miehestään
liekin ajatellut. Miehen tuli siitä vain huomata, mitä hänen oman
syyllisyytensä tunto puhui. Hän näki tästä loukkauksesta vaimonsa
koston uhman ja hänen suunnittelunsa sen toteuttamiseksi. Mies tunsi
vaimonsa suoruuden; jos hän olisi ollut yhtä puhdas, kuin tämä, niin
hän olisi tiennyt, että hänen vaimonsa noudatti rehellisen luonteensa
vaistoja. Vaimo ei olisi hennonnut luopua kirjeistä: mutta eiväthän ne
olleet hänen. Vain kotelon, missä oli kuivunut kukka, hän otti pois,
aikoen huomenna tunnustaa tekonsa.

Fritz Nettenmair istui vielä kapakassa aivan yksinään. Hänen päänsä
roikkui raukeana rinnalla. Itsekseen hän puolusteli vihansa ja
toimintansa oikeutusta. Veli ja Kristina olivat petollisia; veli ja
Kristina olivat syypäät siihen, että hän täällä tuhlasi lastensa
perintöä. Hän ei ollut siihen syypää. Se, joka on ryöstänyt häneltä
hänen vaimonsa sydämen, se pitäköön huolta lapsistakin. Hänen onnistui
parahiksi päästä siitä asiasta varmuuteen, kun kotona kamarin ovi
aukeni. Nuori vaimo nousi vuoteeltaan ja pani kukkakotelon kirjeitten
sekaan. Koska Apollonius ei ollut sitä pitänyt, niin ei hänelläkään
ollut siihen oikeutta. Mies ei vielä ollut kiireissään lähtemään
kotiin, kun hänen vaimonsa uudestaan veti peitteen puhtaan olentonsa
ylle. Päättäen tästälähin pitää Apolloniusta johtotähtenänsä ja uskoen
pysyvänsä puhtaana ja olevansa turvattu, jos hän toimisi niinkuin tämä,
hän nukahti ja hymyili uinaillessaan kuin huoleton lapsukainen.




9.


Elämä tuossa talossa, missä on vihreät ikkunaluukut, kävi yhä
tuskallisemmaksi. Päivä päivältä vieraantuivat puolisot yhä enemmän
toisistaan. Fritz Nettenmair kohteli vaimoaan yhä julkeammin, tultuaan
vakuuttuneeksi, ettei sääliväisyys enää ollenkaan auttanut. Tämä
varmuus johtui yhä kylmemmästä ja tyynemmästä halveksimisesta, jota
hänen vaimonsa hänelle osoitti. Mies ei muistanut, että hän itse oli
syypää tuohon halveksumiseen. Onnettomat välit yhä kiristyivät. Niin
harvoin kuin Apollonius juttelikin veljensä ja kälynsä kanssa, niin
huomasi hän kumminkin heidän särkyneen suhteensa. Tietoisuus, että syy
oli hänen niskoillaan, teki hänet onnettomaksi. Millä tavoin hän tuon
syyn oli saanut kannettavakseen, sitä hän ei aavistanut. Kun käly oli
kiintynyt häneen lempein kunnioituksen sitein ja seurasi sekä omassa
elämässään että taloutensa hoidossa Apolloniuksen esikuvaa, niin tämä
mietiskeli kälyn sammumattoman vastenmielisyyden tunteen syitä. Veli
ei yrittänytkään korjata tätä erehdystä; hän pikemmin sitä lujitti.
Ainakin silloin, kun hän ylimielinen hymy huulillaan itsekseen ivasi
Apolloniusta, tai kun viini ja imarreltu turhamaisuus kihosivat hänen
päähänsä. Velttouden hetkiä, hetkiä, jolloin hän oli tyytymätön omaan
itseensä, niitä oli kumminkin useammin. Silloin hän väkisin käsitti ne
kuvitteluksi, ja herättämällä siten sydämessään sääliä itseään kohtaan
kiihoitti hän vihaansa toisia kohtaan, sillä viha tuotti hänelle
viihdykettä.

Apollonius ei tiennyt paljoa veljen elintavoista. Fritz Nettenmair
salasi ne häneltä saman vaistomaisen tunteen pakoittamana, jonka
Apolloniuksen rehti olento hänessä oli herättänyt, mutta jota hän
ei myöntänyt todeksi kenellekään ja kaikkein vähimmin itselleen. Ja
työmiehet tiesivät, etteivät he uskaltaisi mennä Apolloniuksen luo
minkäänlaisissa kielittelyn aikeissa, kaikkein vähimmin silloin,
kun se olisi koskenut veljeä, jota hän mielellään toivoi kaikkien
kunnioittavan enemmän kuin häntä itseään. Mutta hän oli huomannut, että
Fritz piti häntä tungettelijana, joka häiritsi hänen työskentelyään
ja sotki hänen liikeasioitaan. Jo heti tulopäivästä saakka Apollonius
tunsi, ettei hänellä kotona ollut hyvä olla. Hän oli rakkaitten
omaistensa tiellä. Usein hänen mieleensä johtui Köln, minne hän
aina tiesi olevansa tervetullut. Tähän saakka oli häntä pidättänyt
hänen siveellinen velvollisuutensa, joka korjaustyössä oli hänen
hartioillaan. Tämä valmistui nopeasti. Ja niinpä hän saattoikin harkita
ajatuksensa toteuttamista, ja hän kertoi siitä veljelleen.

Alussa kävi Apolloniukselle vaikeaksi saada veli uskomaan, että hän
todenteolla aikoi palata takaisin Kölniin. Fritz piti sitä vain ovelana
keinona, jonka tarkoituksena muka oli tehdä hänet vaarattomaksi.
Ihmiselle on yhtä vaikeata luopua pelostaan kuin toiveistaankin. Ja
hänen olisi täytynyt tunnustaa mielessään, että hän on kohdellut väärin
noita kahta ihmistä, joita hän oli tottunut syyttämään vilpillisyydestä
— jopa syyttämään aivan omaksi huviksensa. Hänen olisi täytynyt antaa
veljelleen anteeksi toinenkin vääryys, jonka hän niinikään oli pannut
tämän syyksi. Silloin hän vasta ymmärsi koko asian, kun hänen onnistui
saada päähänsä, että veli olikin vain samanlainen haaveksija, kuin
ennenkin, haaveksija, jonka yritykset alusta loppuun olivat typeriä;
kun hän Apolloniuksen aikeesta huomasi tämän tahtomattaan myöntävän,
että veli oli ylivoimainen vastustaja ja että hänen, varmana huonojen
aikeittensa epäonnistumisesta, oli pakko väistyä. Samassa hetkessä
heräsi Fritz Nettenmairin koko entinen herttainen ystävällisyys kuin
talviunestaan. Taas narisivat hänen kenkänsä: tuolla hän on! ja, nyt
tulee hauskaa! kilahtelivat kolikot hänen taskussaan entiseen tapaansa.
Kenkien narina esti häntä kuulemasta järjen ääntä, joka varoitti häntä
tuhlauksen välttämättömistä seurauksista ja hänen julkisen arvonsa
alenemisesta. Hänestä tuntui, kuin kaikki korjautuisi ennalleen,
niin pian kuin veli vain menisi tiehensä. Jopa hän edeltäkäsin uskoi
osoittavansa suurta jalomielisyyttä antaessaan veljelleen anteeksi
hänen täällä olonsa. Hän jo pöyhkeili veljensä edessä koko entisessä
suuruudessaan, jota hän liikkeen ainoana johtajana jo tulokkaallekin
oli osoittanut. Ystävällisesti hymyillen hän kutsui Apolloniuksen
luoksensa ja käski tämän asiassaan kääntymään sinitakkisen vanhuksen
puoleen; ukon tehtävänä oli muka Apolloniuksen pois lähettäminen.

Nuori vaimo oli toista mieltä. Fritz Nettenmair oli liian viisas
kertoakseen hänelle asiasta liian varhain. Mutta vanha Valentin ei
ollut liian viisas eikä tiennyt, miksi hänen edes pitäisikään olla
niin viisas. Vanha Valentin oli hauska ukko. Vanhalle herralle hän
ei virkkanut mitään. Oli kummallista, miten tunnollisesti hän täytti
velvollisuutensa taloa kohtaan, tuo rehellisin olankohottaja, mitä
koskaan on ollut. Hän ei koskaan ilmaissut nuorelle väelle mitään,
mitä hän tiesi vanhasta herrasta. Uskollisuudesta tuota sinistä takkia
kohtaan hän salasi pojilta kaikki niin viisasti kuin vanhus itse.
Mutta niin uskollinen hän oli poikiakin kohtaan, ettei vanhus saanut
häneltä tietää näistä sen enempää, kuin he itse halusivat ilmaista. Ei
sittenkään, vaikka vanhus olisi tehnyt sen, mitä hän ei milloinkaan
tehnyt, nimittäin kysynyt.

Nuoresta vaimosta tuntui kuin pitäisi hänen luopua hyvästä enkelistään.
Hän tunsi Apolloniuksen läheisyydessä olevansa paremmassa turvassa kuin
tämän poissa ollessa. Sillä koko se lumousvoima, jonka synnillisyyttä
hänen toiveensa torjuivat, virtasi häneen juuri Apolloniuksen silmistä;
hänen otsaltaan, joka oli niin puhdas, että rikoksellinen ei rohjennut
katseellaan sitä saastuttaa eikä viekoitella häntä himojensa pauloihin.
Ja hän itse, koko hänen olentonsa, oli sielultaan niin puhdas, että se
toisiinkin vaikutti puhdistavasti.

Apollonius ei päässyt lähtemään, ja syypää siihen oli veli, joka
yksinään koko kaupungissa iloitsi hänen lähdöstään. Tosin hän ei
tunnusta syyllisyyttään; sen hän siirtää Apolloniuksen niskoille.
Apollonius kertoi rakennusneuvoksellekin päätöksestään. Häntä
oudostutti, että tuo kelpo mies — joka muulloin jo etukäteen hyväksyi
Apolloniuksen aikeet, ikäänkuin Apollonius ei voisikaan tehdä
sellaista, mitä hän ei hyväksyisi — otti uutisen vastaan kummallisen
kylmänä ja ihmettelevästi hymähtäen. Hän pakoitti hänet sanomaan
syyn tuohon muutokseen. Kunnon miehet ymmärsivät pian toisensa.
Rakennusneuvos sanoi, ensin kummasteltuaan, ettei Apollonius sitä
tiedä, mitä hän oli kuullut veljen elintavoista, olevansa sitä
mieltä, että isän liike ja talous eivät ilman Apolloniuksen apua
voisi pysyä pystyssä. Hän lupasi tiedustella asiaa tarkemmin ja hän
saikin pian tilaisuuden antaa Apolloniukselle lähempiä tietoja. Veli
oli velkaa useille melkoisia summia, liuskakiviliikettä oli varsinkin
viime aikoina hoidettu niin veltosti ja huolimattomasti, että useat
monivuotiset liiketuttavat olivat siitä jo vieraantuneet, ja toisia oli
juuri vieraantumassa. Apollonius säikähti. Hän ajatteli isää, kälyä ja
tämän lapsia. Hän ajatteli itseäänkin, mutta juuri tämä hänen vankka
kunniantuntonsa antoi hänelle ensimäiseksi aavistuksen siitä, miten
tuo vanha, ylpeä, rehellinen, sokea mies kärsisi siitä häväistyksestä,
jonka mahdollinen vararikko hänelle tuottaisi. Hän itse ei kyllä
jäisi leivättömäksi; mutta entä veljen vaimo ja lapset? Ja he eivät
olleet tottuneet kärsimään puutetta. Hän oli kuullut, että vaimon
perintöosa oli ollut melkoinen. Ja hänen mielessään heräsi toivo, että
asia vielä olisi autettavissa. Ja hän tahtoi auttaa. Ajan, voimain ja
varojen hukka ei käy silloin hänelle liian vaikeaksi kestää. Ellei hän
voisikaan turmiota torjua, niin puutetta hänen omaisensa eivät saaneet
kärsiä.

Kunnon rakennusneuvos iloitsi suosikkinsa ajatuksista, jotka hän
arvasi. Häntä oli oudostuttanut, ettei tämä niitä aikaisemmin
ilmaissut. Hän tarjosi apuaan Apolloniukselle; hänellä ei ollut vaimoa
eikä lapsia, ja Luoja oli siunannut häntä siksi, että hän saattoi
auttaa ystävää. Tarjousta ei Apollonius kumminkaan vielä hyväksynyt.
Hän halusi ensin ottaa selvän, millä kannalla asiat olivat ja päästä
varmuuteen siitä, olisiko rehellistä ottaa tuo ystävällinen tarjous
vastaan.

Nyt koittivat Apolloniukselle raskaat ajat. Vanhus ei saanut vielä
tietää mitään, ja jos hänen maineensa oli ennallaan pysytettävissä, ei
edes silloinkaan aavistaa, että se oli horjunut. Apollonius tarvitsi
kaiken lujuutensa ja lempeytensä tullakseen toimeen veljen kanssa. Joka
päivä oli hänen esiinnyttävä yhä arvokkaammin, ja joka päivä annettava
hänelle yhä enemmän anteeksi. Tuotti jo suuria vaikeuksia urkkia
häneltä hänen varallisuussuhteensa, hänen velkojansa ja velkojensa
suuruus. Turhaan vakuutti Apollonius tarkoitustaan hyväksi, veli ei
häntä uskonut. Jos hänen olisi ollut pakko uskoa, niin sitä enemmän hän
olisi Apolloniusta vihannut. Hän vihasi omaa itseään Apolloniuksessa,
ja vihasi häntä sitä katkerammin, mitä harmillisemmalta hänen oma
työnsä hänestä näytti.

Saatuaan selvän velkojista ja veloista Apollonius tutki liikkeen tilaa
ja huomasi sen sotkuisemmaksi kuin hän oli pelännytkään. Kirjanpito
oli puutteellista; viime aikoina ei tileihin ollut merkitty mitään.
Paperien seassa oli liiketuttavien kirjeitä, jotka sisälsivät moitteita
huonosta tavarasta ja töiden hitaudesta, toisissa kirjeissä taas oli
laskuja kaivosten omistajalta, joka ei huolinut uusista tilauksista,
ennenkuin vanhat olivat maksetut. Vaimon omaisuus oli melkein kokonaan
mennyttä. Apollonius pakoitti veljen luovuttamaan loppusumman siitä
hänelle. Hänen oli uhattava oikeudenkäynnillä. Mitä kaikkea Apollonius
saikaan kärsiä sellaisessa sekasotkussa, hän, jolla oli niin tuskainen
järjestyksen kaipuu! Mitä kaikkea hän saikaan kärsiä sellaisista
veljessuhteista, hän, joka niin lujasti oli kiintynyt omaisiinsa! Ja
kumminkin veli oli näkevinään tuon kärsivän Apolloniuksen jokaisesta
sanasta, jokaisesta teosta vain huonosti salattua vahingon iloa.
Tavattomasti ponnistettuaan Apolloniuksen lopulta onnistui saada
yleissilmäys asiain tilasta. Tuloksena oli: jos velkojat ovat
kärsivällisiä ja jos oli toivoa uudistaa vanhat liiketuttavuudet,
niin talon kunnia oli pelastettavissa ankarimmalla säästäväisyydellä,
ahkeruudella ja tunnollisuudella, ja ellei lamaus kesken vallannut,
niin saattoivat veljen lapset joskus periä ainakin velattoman
liikkeen. Heti kirjoitti Apollonius liiketuttaville ja sitten hän meni
veljen velkojien luo. Edelliset olivat vielä taipuvaisia uudistamaan
suhteensa. Saattoi kyllä huomata, että he olivat varovaisia, ensimäiset
tilaukset tapahtuivat ikäänkuin koetteeksi. Velkojista Apollonius
ilokseen huomasi, kuinka suurta luottamusta hän kaupungissa jo nautti.
Kun hän otti vastuun hartioilleen, niin sai hän velat muutetuksi
pienikokoisiksi kuoletuslainoiksi. Olivatpa muutamat halukkaat antamaan
hänelle lisäksi käteistä rahaakin. Hän ei yrittänytkään ottaa luottoa
vain koetteeksi, ja siten hän vain yhä enemmän saavutti velkojien
luottamusta. Nyt hän vaatimattomasti ja sävyisesti esitti veljelle,
mitä hän oli tehnyt ja mitä hän vielä aikoi tehdä. Syytökset olivat
hyödyttömiä ja kehoituksia hän piti tarpeettomina, kun välttämättömyys
kerran puhui niin selvää kieltä. Kun Apollonius nyt yksin ja täysin
itsenäisesti otti koko liikkeen ja talouden johdon omiin käsiinsä ja
kaikki tulot ja menot vastuulleen, niin ei veli saattanut siinä nähdä
mitään mielivaltaista sortoa. Asiat, joiden takeeksi Apollonius oli
pannut kunniansa, täytyi tämän saada järjestää aivan vapaasti. Asioiden
rauhallista kulkua johtamaan vaadittiin yksi ainoa käsi, jos mieli
päästä aiottuun tulokseen.

Myyntiliike oli ennen kaikkea saatava kuntoon. Kaivoksen omistaja
oli lähettänyt yhä huonompaa tavaraa, ja veljen oli ollut pakko
se hyväksyä, jos mieli tavaraa ollenkaan saada. Toisten velkojain
tarjouksen, että velka saisi jäädä pysyväksi pääomaksi, hän hyväksyi,
voidakseen sillä summalla, mikä oli jäänyt jälelle vaimon omaisuudesta,
ensimäiseksi työksi suorittaa kaivoksen omistajalle vanhan velan
ja heti sitten tehdä uuden suurenpuoleisen tilauksen ja maksaa sen
käteisellä. Siten saatiin taas huokeaan hintaan hyvää tavaraa,
joka tyydytti ostajia. Kaivoksen omistaja, joka tällöin tutustui
Apolloniukseen ja huomasi hänen perinpohjaiset tietonsa raaka-aineesta
ja sen käytöstä, tarjoutui vuokraamaan hänelle kaivoksen, sillä itse
hän oli jo vanha eikä enää jaksanut hoitaa tointansa. Ehdot, jotka hän
asetti, Apollonius huomasi sangen edullisiksi, mutta niin kauan kuin
hän oli tässä vaikeassa asemassa ilman apua, ei hän uskaltanut tuhlata
voimiaan useampiin yrityksiin yhtaikaa.

Apollonius teki laskelmansa seuraavaa vuotta varten ja määräsi
etukäteen summan, minkä veli taloutensa hoitoon joka viikko häneltä
tulisi saamaan. Hän vähensi työväkeä niin paljon kuin suinkin voi.
Rehellisen Valentinin tehtäväksi hän antoi töiden silmälläpidon
niinä aikoina, kun hän itse liikeasioiden vuoksi ei ollut kotosalla.
Mitä tuohon pahanilkiseen sälliin tuli, niin saattoi hyvällä syyllä
epäillä hänen tehneen itsensä vikapääksi moniin petkutuksiin. Fritz
Nettenmair, jonka viimeisenä turvana oli tuo hänen maineensa vartija,
koetteli kaikkensa häntä puolustaakseen, ja toimessa pysyttääkseen.
Kaikkeen, mistä sälliä syytettiin, tämä oli muka saanut häneltä
nimenomaisen käskyn. Apollonius olisi kernaasti halunnut jättää sällin
oikeuden käsiin, mutta hänen oli tyydyttävä siihen, että hän maksoi
sällille palkan ja kielsi häntä vasta taloon tulemasta. Apollonius oli
jäykkä, niin sävyisästi kuin hän veljelle asiat kertoikin. Jokaisen,
joka tasapuolisesti asiaa katseli, täytyi myöntää, ettei Apollonius
muuta voinut kuin ajaa sällin tiehensä. Yksikseen ollessaan Fritz
Nettenmairkin ajatteli, vaikka katkerasti nauraen: »Kyllä kai hänen on
mentävä matkoihinsa!» Naurusta ilmeni jonkunlaista tyytyväisyyttä, että
hän muka oli oikeassa, jonkunlaista vahingoniloa, jolla hän itseään
pilkkasi:

»Tuo nukannokkija olisi narri, ellei hän ajaisi pois sälliä. Narri,
samanlainen kuin minäkin olin, luullessani, ettei hän sitä sittenkään
tekisi. Oo, minä olen liian rehellinen, liian tyhmän rehellinen,
ollessani sellaisen kanssa tekemisissä. Mitä minun velkani häntä
liikuttavat? Hän tahtoi saattaa minut valtansa alaiseksi, siksipä
hän pakoittikin minut tekemään velkaa, jotta hän voisi erottaa
sällin, joka oli hänelle haitaksi. Hän tahtoi isännöidä talossa;
siksipä hän horjuttikin asemaani, jotta hän saisi minua peloitelluksi
kärsimyksillä, joita hän minulle kykeni tuottamaan. Sitten oli hänellä
lopullisena aikeena elää häiritsemättä vaimoni kanssa. Ja jos hän on
oikeassa, niin miksi hän niin monessa kohden noudattaa minun mieltäni?
Yhtä rehellinen mies kuin minä käyttäytyisi hänen asemassaan toisella
tavalla. Syynä on varmaankin hänen paha omatuntonsa. Hän ei olisi
sellainen, ellei hän olisi kiero. Ei häneltä näy keinoja puuttuvan.
Missä peloitteleminen ei auta, siinä hän turvautuu imarteluun. Minua
kohtaan hän ei osaa olla kyllin ovela. Minä olen mies, joka paremmin
tuntee maailman, kuin kaikenkaltaiset haaveksijat!»

Kumpaa tahansa, ankaruutta tahi sävyisyyttä, Apollonius hänelle
osoittikaan, kumpikin vain vahvisti hänessä tuota käsitystä. Se piintyi
häneen sitä lujemmin, mitä kauemmin hän sitä mielessään hautoi, ja sitä
himokkaammin se janosi hänen sydänvertansa, mitä kauemmin hän sitä
sillä ruokki. Hän ei keksinyt enää minkäänlaista ulkonaista estettä,
jonka hän voisi panna veljen rikollisten aikeitten tielle.

Tästä lähtien hän milloin epätoivoissaan mukautui siihen, mikä ei enää
ollut vältettävissä, tahi paremmin sanoen: mikä jo oli tapahtunut,
milloin taas kuumeisella kiihkolla koetteli sitä kumminkin estää.
Sen mukaan oli hänen käytöksensäkin Apolloniusta kohtaan milloin
häikäilemättömän uhmaavaa, milloin taas matelevan kavalaa nöyryyttä.
Kun hän oli edellisen kaltaisessa mielentilassa, silloin hän haki
unohdusta yöt päivät. Pahaksi onneksi oli sälli saanut työtä läheisessä
liuskakivilouhimossa ja hän oli nyt yökaudet Fritz Nettenmairin
toverina. Hienosto karttoi häntä, kostaen julkealla halveksumisella
sen tarpeen, jonka hän siinä oli herättänyt, kykenemättä enää sitä
kumminkaan tyydyttämään. Nyt nuo ihmiset palkitsivat hänelle sen
herttaisen ystävällisyyden, jota he olivat sietäneet niin kauan,
kuin hän maksoi sen samppanjalla. Fritz Nettenmairkin karttoi heitä
ja oleskeli sällin kanssa paikoissa, joissa tämä oli kuin kotonaan.
Siellä kajahteli hänen herttainen ystävällisyytensä asteikkoa alemmassa
sävellajissa. Nyt sinkahutteli hän pilapuheitaan viinakapakoissa ja
ne kävivät sävyltään yhä enemmän ympäristön kaltaisiksi. Mutta olihan
niistä parempinakin aikoina ilmennyt ikäänkuin ennustavaa yhtäläisyyttä
nykyisten kanssa. Niinpä koittikin aika, jolloin hän ei enää hävennyt
seurustella roskaväen parissa.

Kun Apollonius päiväkaudet vaarallisessa istuinkorissaan kalkutteli
rahaa veljensä perheen ylläpidoksi ja kun hän yöt nälkäisenä istui
kirjojen ja paperien ääressä, korjatakseen veljen laiminlyöntejä,
sillaikaa istui tämä kapakoissa ja jutteli, miten huonosti veli häntä
kohtaan käyttäytyy, koska hän on niin kunnon mies ja veli kelvoton. Hän
juttelee tuollaista niin usein, että hän lopulta itsekin sen uskoo.
Hän surkuttelee velkojia, että nämä luottavat tuohon tekopyhään,
joka heidät kumminkin pettää, ja kertoo samalla keksittyjä juttuja,
jotka muka antavat hänelle aihetta surkutteluun. Jos hänellä olisi
sananvaltaa, niin turhaan Apollonius kalkuttelisi ja turhaan hän
valvoisi kirjojensa ja paperiensa ääressä. Mutta kukaan ei häntä
usko; hän kaivaa vain hautaa omalle maineelleen, mikäli sitä vielä
on jälellä. Apolloniuksen neuvoihin hän vastaa ivaten. Kumminkin
Apollonius toivoo, että veli lopultakin huomaa hänen uskollisuutensa
ja parantaa itsensä. Hänen toiveensa todistavat enemmän hänen oman
sydämensä laatua, kuin veljen mielialan tuntemusta. Jos tämä huomaa
oman alennustilansa, niin silloin on hänellä entistä enemmän syytä
vihata tuota nukannokkijaa, ja vaimo parka saa kuulla kunniansa, jos
hän palaa kotiin samaan aikaan, kun Apollonius jo on työhön lähdössä.




10.


Jos katto on katettu metallilevyillä tahi tiilillä, ei sitä
tavallisesti tarvitse korjata ennenkuin vuosien kuluttua.
Liuskakivikaton laita on toisin. Telineet ja itse kattamistyökin
vahingoittavat aina jonkun verran liuskakivilevyjä, vaikka sitä
ei heti huomaakaan. Kattamistyön päätyttyä on katolla kolmena
ensimäisenä vuotena tehtävä suurempia korjauksia, kuin viitenäkymmenenä
seuraavana. Tätä vanhaa kokemusta vahvisti osaltaan myöskin Pyhän
Yrjön kirkon katto. Sensijaan tornin liuskakivikate, joka kokonaan oli
Apolloniuksen työtä, antoi riittävän todisteen tekijänsä itsepäisestä
tunnollisuudesta. Naakat, jotka siellä asuskelivat, olisivat vielä
kotvan saaneet olla rauhassa hänen istuinkorinsa puolesta, ellei vanha
peltiseppä olisi osoittanut kirkolle uskollisuuttaan lahjoittamalla
sille läkkipeltisen koristelaitteen. Se oli seppeleen muotoinen, ja
Apolloniuksen oli kiinnitettävä se tornin katon ympärille. Sen vuoksi
hän nyt taas sitoi tikapuunsa viiritankoon. Yli puoli vuotta sitten hän
oli ne viimeksi sieltä irroittanut.

Hänen tänä aikana tarmolla suorittamansa työ ei ollut hukkaan mennyttä.
Entiset liiketuttavuudet hän oli saanut säilytetyiksi ja lisäksi hän
oli solminut uusiakin. Velkamiehet olivat saaneet korot ja pienen
kuoletussumman ensimäiseltä vuodelta. Apolloniuksen maine ja luotto
kasvoivat päivä päivältä. Samalla lisääntyivät myös hänen toiveensa ja
voimansa, jotka hän maksoi kaksinkertaisella ahkeruudella.

Jospa voisi sanoa samaa hänen veljestäänkin! Ja aviopuolisoiden
keskinäisistä suhteista!

Oli onneksi Apolloniukselle, että hän koko sielullaan antautui
työhönsä, ettei hänelle jäänyt aikaa askel askeleelta seurata veljeään
sekä silmin että sydämin, ja nähdä tämän vajoavan yhä syvemmälle
ja syvemmälle, huolimatta siitä, että hän kaikin voimin koetti
häntä pelastaa. Kun hän iloitsi menestyksestään, niin se johtui
uskollisuudesta veljeä ja tämän perhettä kohtaan. Veli näki hänen
ilossaan jotakin aivan toista eikä muuta ajatellut kuin sitä, millä
tavoin hän voisi sitä häiritä.

Fritz Nettenmair meni pitkälle.

Alussa hän antoi vaimolleen suurimman osan siitä rahasta, minkä hän
joka viikko talousmenoihinsa sai. Sitten hän piti itse yhä enemmän
ja enemmän ja lopulta hän vei koko summan sinne, minne tarve ostaa
kestityksellä itselleen imartelijoita häntä uskollisemmin seurasi,
kuin koko kaupungin kunnioitus. »Hienoston» muuttunut mielipide ei
käännyttänyt häntä pahuuden poluilta. Vaimon toimeentulo niukkeni
niukkenemistaan. Vanha Valentin huomasi hänen hätänsä, ja tästedes
talousrahat eivät kulkeneet enää miehen, vaan Valentinin käden
kautta. Lopulta tuli Valentinista vaimon rahastonhoitaja ja hän ei
antanut tälle koskaan enempää, kuin kulloinkin oli tarvis, sillä
vaimon hallussa ollen rahat eivät enää olleet mieheltä turvatut.
Tästä, kuten kaikesta muustakin, sai vaimo taas kuulla kunniansa.
Mies oli jo tottunut vaimolleen kostamaan koko maailman vainoamiset,
omat mielentilansa ja Apolloniuksen menestyksen. Jo aikaa olisi
Valentin valittanut siitä Apolloniukselle, ellei vaimo itse olisi
häntä estänyt. Tämä tunsi tyydytystä siitä, että hän kärsi miehensä
vuoksi, joka kumminkin kärsi vielä enemmän hänen ja hänen lastensa
tähden. Jos vaimo tiesi Apolloniuksen olevan matkoilla rajuilman
aikana, silloin hänkin kotvat ajat seisoi autiolla pihamaalla: saman
sään, mikä Apolloniusta tuiversi, piti häntäkin tuivertaa; hänen piti
saada kannettavakseen yhtä raskas taakka, koska hän ei kerran kyennyt
keventämään Apolloniuksen kantamusta. Niin pitkälle vei hänet oma
uhrautuvaisuutensa.

Muuten hän käytti aikansa, mikäli sitä taloushuolilta ja lasten
hoitelemiselta liikeni, kaikenlaisten kapineitten valmistamiseen, joita
sitten Valentin hänen asiamiehenään kaupitteli. Niistä ansaitsemillaan
rahoilla hän muun ohessa — hän itse kyllä mielellään saattoi nähdä
nälkää, mutta lapsiaan hän ei hennonnut pitää nälässä — osti tupaan
kaikenlaisia koristuksia, sellaisia, joista hän tiesi Apolloniuksen
pitävän. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei Apollonius sinne milloinkaan
tullut, ettei tämä noita koristuksia kumminkaan näe. Mutta eipä
hän siihen puuhaan olisi ryhtynytkään, jos hän olisi tiennyt, että
Apollonius sen huomaisi. Hänen miehensä sen kyllä huomasi joka kerran
kotiin tultuaan. Hän ei jättänyt käyttämättä hyväkseen ainoatakaan
tilaisuutta, mistä hän voi löytää syytä kiukkuansa ja vihaansa
purkaakseen. Hän huomasi, että hänen poikainsa hiukset oli kierretty
samanlaisille kutreille kuin Apolloniuksellakin oli, hän huomasi,
että vaimon ja lasten piirteistä saattoi havaita yhä suurempia
yhtäläisyyksiä Apolloniuksen kanssa; hän huomasi selvästi joka
seikan, mistä vain saattoi ilmetä hänen vaimonsa kunnioitusta veljeä
kohtaan, mikä vain saattoi osoittaa, että hänen vaimonsa joko tietäen
tai tietämättään jäljitteli tuon vihatun veljen kummallisimpiakin
omituisuuksia. Jopa hän huomasi veljen vaikutusta siinäkin, että vaimo
ikkunan ääressä ollessaan seisoi aivan suorana. Silloin hän rupesi
herjaamaan Apolloniusta sellaisilla sanoilla, että väkisinkin tuli
ajatelleeksi hänen myös tahtovan osoittaa, miten paljon toisten tavat
voivat vieraaseen henkilöön vaikuttaa.

Jos lapset olivat saapuvilla, silloin oli vaimon ensimäisenä huolena
viedä ne pois. Niiden ei pitänyt nähdä hänen raakuuttaan eikä
siten oppia halveksimaan isää. Ei tämän takia, vaan lasten itsensä
vuoksi. Isä ei ilmaissut, kuinka kernaasti hän pysyi erillään noista
»urkkijoista». Hän ei välittänyt lapsista, vaan ainoastaan omasta
itsestään. Niin yksinäiseksi oli hänet turmelus jo tehnyt. Hän
pelkäsi, että lapset lavertelisivat hänestä Apolloniukselle. Hän
ei ajatellut, että hänen vaimonsakin saattaisi hänestä laverrella,
ei, vaikka hän olettikin hänen seurustelevan Apolloniuksen kanssa.
Intohimot ja hurjasteleva elämä olivat hävittäneet sen vähänkin
selvyyden kaipuun, mikä hänessä ehkä oli ollut. Hän ei kummastellut,
jos hänen edellytyksensä joskus olivat keskenään ristiriitaisia, kunhan
ne vain olivat sopusoinnussa hetken mielialan ja hänen itsepäisten
intohimojensa kanssa. Kaikki, mitä hän huoneessa näki, oli hänestä
uutena todistuksena hänen häpeästään. Kuinkapa hän olisikaan voinut
saada päähänsä, että jokaisella seikalla saattaisi olla muukin
tarkoitus eikä vain Apolloniuksen huomion kiinnittäminen! Jos vaimo
hänelle silloin sanoo, että hänen pitäisi soimata vain häntä eikä
suinkaan Apolloniusta, silloin hän mustasukkaisen valppaalla silmällä
huomaa, miten vaimo nauttii saadessaan kärsiä Apolloniuksen puolesta.
Hän syyttää siitä vaimoaan, eikä tämä väitäkään vastaan. Hän sanoo
vain: »Hänkin kärsii minun ja lasteni tähden. Hän antaa meille
säästönsä, jotka hän työllä ja vaivalla on koonnut, siten korvaten sen
viikottaisen määrärahan, jonka isä omilta lapsiltaan ryöstää.»

»Ja sellaista hän sanoo sinulle? Tuollaisia asioitako hän sinulle
jutteleekin!» nauraa mies hurjasti iloiten, että vaimo tuli
tunnustaneeksi seurustelevansa Apolloniuksen kanssa.

»Ei hän», vaimo kivahtaa, koska tuo halpamainen mies arvosteli
Apolloniusta itsensä mukaan. Tuo mies, hänen puolisonsa, pitää
mitättömänä sitä, mitä toiset hänen hyväkseen ovat tehneet, mutta
muistuttaa alituiseen ja liioitellen, mitä hän muka on tehnyt toisten
hyväksi. Apollonius sitä vastoin antaa suuremman arvon toisten hyville
töille; omista ansioistaan hän ei puhu, tahi hän vähäksyy niitä, siten
välttääkseen kuuntelemasta pyyntöjä, tarjouksia ja kiitollisuuden
osoituksia. Vai Apollonius sellaista sanoisi! Vanha Valentin sen oli
tehnyt. Hänhän oli myynyt kellon omanaan, saman, jonka Apollonius oli
tuonut Kölnistä. Apollonius oli kieltänyt häntä kertomasta sitä kälylle.

»Ja myöskin kertomasta, että hän oli kieltänyt?» mies nauroi. Ja
hänen naurussaan oli halveksiva sävy. Tuollaista saattoi kyllä
haaveksijasta uskoakin; mutta nyt hän ei ollut taipuvainen sitä
uskomaan. »Tosiaankin», hän nauroi vielä hurjemmin. »Tietäähän
sen vielä typerämpikin mies kuin tuo haaveksija, ettei sellaista
ilmaiseksi tarvitse tehdä. Mitättöminkin mies toivoo saavansa työstänsä
palkan. Sellaisen kuin sinä olet, kaunistukkaisen, kaunissilmäisen
ja kaunisvartaloisen!» Hän tarttuu vaimonsa tukkaan ja katsoo häntä
silmiin tavalla, joka saattaa puhtaimmankin punastumaan ja jota vain
hylkiö voi nauraen sietää. Hän käsittää punastumisen tunnustukseksi
ja nauraa entistä hurjemmin. »Ehkä sinä pidät minua häntä vielä
kelvottomampana. Hahaha! Oletpa oikeassa. Sillä olenhan mennyt
naimisiin sinunlaisesi olennon kanssa. Hän sitä ei olisi tehnyt. Siihen
hän ei ole kyllin kehno!»

Tuollaisia kohtauksia sattui joka päivä, joka yö. Kun Fritz Nettenmair
tiesi veljen olevan pihalla tai kamarissaan ja vanhuksen puutarhassaan,
silloin hän puski vihansa pöytiin ja tuoleihin. Vielä hän ei uskaltanut
käydä vaimoonsa käsiksi. Ensin piti sisäisen raivon temmata hänet sen
taikapiirin ulkopuolelle, joka viattomuuden ja hiljaisen kärsimisen
ylevässä muodossa hänen vaimoaan ympäröi. Jos niin käy, silloin huonous
on voimansa menettänyt, ja lopulta hän pelkästä tottumuksesta tekee
sellaista, mikä häntä nyt vielä hirvittää. Ihmiset eivät tiedä, mitä he
tekevät sanoessaan: »Teen sen vain tämän kerran». He eivät tiedä, mikä
suojeleva lumous silloin haihtuu olemattomiin. He eivät tiedä, että
ensimäinen kerta ei ole viimeinen. —

Vanha Valentin ei nähtävästi ollut pysynyt sanassaan, tai sitten vei
sattuma Apolloniuksen ohi oven, kun veli luuli hänen olevan kaukana.
Hän kuuli melun, veljen rajun sisunpurkauksen, hän kuuli välillä vaimon
puhtaan äänen, joka kiihtymystilassakin oli puhdas ja heleä. Hän kuuli
kummankin puheen, sitä kumminkaan ymmärtämättä. Hän säikähti. Noin
pitkälle hän ei luullut eripuraisuuden kehittyneen. Ja eripuraisuuteen
oli hän syypää. Hänen oli tehtävä voitavansa aseman parantamiseksi.

Veli jäi kuin kivettyneenä uhkaavaan asentoonsa, kun hän huomasi
tulijan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänet äkkiä yllätetty rikoksesta.
Jos Apollonius nyt olisi kohdellut häntä ansion mukaan, niin olisi
veli ryöminyt hänen edessään. Mutta Apolloniushan halusi vain sovittaa
ja teki sen levollisesti ja sydämellisesti. Olisi hänen tosin pitänyt
tietää, minkä hän kyllin usein oli kuullut, että hänen lempeytensä
antoi veljelle vain yllykettä ivalliseen uhmailuun; nyt hän sen taas
näki. Hurjasti nauraen Fritz pilkkasi häntä siitä, että hän muka
teeskenteli, vaikka hän oli isäntä talossa. Vai sen vuoksiko hän
oli tullutkin tänne isännöimään? Hän tiesi, että hän Apolloniuksen
asemassa olisi esiintynyt toisella tavalla. Ne, jotka olivat hänen
vallassaan, olisivat silloin saaneet tietää, että hän on herra. Hän
oli rehellinen mies eikä hänen tarvinnut kaunistella. Lisäksi juolahti
hänen mieleensä, miten usein hän oli turhaan hiiviskellyt oven
takana yllättääkseen Apolloniuksen tuvassa. Nythän hän oli tuvassa.
Hän oli tullut, koska hän ei luullut tapaavansa siellä Fritziä.
Apolloniuksenhan silloin piti pelästyä eikä hänen, Apolloniushan oli
yllätetty, eikä hän. Sovittelu oli vain ensimäinen paras tekosyy,
johon Apollonius turvausi. Siksipä hän olikin niin säveä. Siksipä
vaimokin pelästyi, joka hänelle uskotteli, ettei Apollonius koskaan
käynyt tuvassa. Siksipä hän katsahtikin mieheensä niin rukoilevasti.
Halveksiva katse, jolla hän äsken juuri oli miestään mittaillut,
hävisi äkkiä yhdessä teeskennellyn viattomuuden valhenaamarin kanssa
hänen kasvoiltaan. Nyt hän tiesi varmasti: ei mitään voinut enää estää
tapahtumasta, nyt kysyttiin vain kostoa. Nyt hän voi näyttää veljelle,
että hän tunsi hänet ja oli aina tuntenut.

Hän osoitti vaimoaan. »Hän rukoilee, että poistuisin. Minkätähden?
Minä katson ulos ikkunasta. Aivan yhden tekevää, missä olen. Minun
nähdäkseni ei ole syytä noudattaa hänen kehoitustaan.»

Apollonius ei häntä ymmärtänyt. Vaimo arvasi sen, vaikkei katsonutkaan
häneen. Hän halusi lähteä. Hän ei jaksanut kestää, että hänet
Apolloniuksen läsnä ollessa poljettaisiin lokaan. Mies pidätti
hänet rajulla otteella. Hän tarttui vaimoonsa kuin petolintu ikään.
Vaimo olisi aivan kiljaissut, ellei sielun tuska olisi tukahuttanut
ruumiillista kipua.

»Älä ole milläsikään, vaikka hän on lähtevinään», sähisi Fritz
Nettenmair hermostuneesti naurahdellen ja iski veljeen silmänsä yhtä
petomaisesti kuin vaimoon kätensä. »Ei sinun tarvitse hätäillä. Minä en
muuta kuin käännyn selin, niin kyllä hän silloin taas on alallaan. No
jutelkaa nyt toki keskenänne. Sano sinä eukkoseni vain hänelle, ettet
saata häntä sietää; uskonhan minä sen. Miksipä mies ei sinunlaistasi
uskoisi? Ja sinä veliseni, olethan sinä Kölnissä oppinut jos jotakin;
neuvo siis hänelle, miten mies karkoitetaan kotoaan ja toimestaan,
jotta — no, jotta — hahaha! Sano toki hänelle: vaimon pitää oleman
kuuliainen. Mitä? Oo, noin kuuliainen vaimo on — sano toki hänelle,
mikä sellainen vaimo on. Hän ei vielä tiedä sitä, tuo viaton! Hahaha!»

Apollonius ei käsittänyt rahtuakaan siitä, mitä hän kuuli ja näki.
Mutta häntä kauhistutti, kun mies käytti väärin voimiaan voimatonta
naista kohtaan. Tämä tunne valtasi hänet väkisin. Hänen voimansa,
jotka jo muutenkin olivat veljen voimia paljoa suuremmat, kävivät
kahdenkertaisiksi, kun hän tarttui tuon petomaisen miehen käsipuoleen,
niin että tämä päästi uhrinsa irti ja ikäänkuin halvautuneena lyyhähti
lattialle. Vaimo yritti mennä ulos, mutta hänen voimansa pettivät.
Apollonius tuki häntä ja laski hänet sohvaan. Sitten hän meni veljensä
eteen ja oli kuin vihastunut Herran enkeli.

»Olen tahtonut taivuttaa sinua lempeydellä, mutta sinä et ole sen
arvoinen. Paljon olen saanut harmia tähtesi ja vielä saan ja minä
kannan kaiken», Apollonius sanoi; »sillä olethan veljeni. Sinä
syytät minua siitä, että minä muka olen syössyt sinut turmioon.
Jumala on todistajani, että olen pannut kaikkeni, minkä osasin,
pysyttääkseni sinua jaloillasi. Kenen muun hyväksi minä olen tehnyt
sen, mistä sinä minua syytät, kuin sinun itsesi, sinun kunniasi ja
sinun vaimosi ja lastesi pelastukseksi? Kuka on pakoittanut minua
olemaan ankara sinua kohtaan? Kenen hyväksi minä teen työtä? Kenen
etuja minä valvon? Jospa tietäisit, miten minuun koskee se, että
sinä pakoitat minut luettelemaan, mitä olen hyväksesi tehnyt! Jumala
paratkoon, sinä pakoitat minut siihen. En ole sitä tehnyt muille
enempää kuin itsellenikään. Sinä tiedät, että haet vain tekosyitä
katkoaksesi veljessuhteemme. Minä tiedän sen ja kärsin myös edelleen,
kuten tähänkin asti. Mutta sitä minä en kärsi, että sinä vaimosi
vastenmielisyydestä minua kohtaan löydät tekosyyn, jonka nojalla sinä
häntä kidutat ja kohtelet tavalla, jolla kunnon mies ei kunnon vaimoaan
kohtele.»

Fritz Nettenmair naurahti kamalasti. Veli oli kaikin tavoin tuottanut
hänelle häpeätä ja oli vielä olevinaan hyveellinen hänen edessään,
hänen, jota viattomasti oli loukattu ja joka viattomasti loukattuja
miehuullisesti suojeli. »Kunnon vaimo! Oo, tosiaankin! Eikö hän
olekin? Sinä sen sanoit ja olet kunnon mies. Haha! Kenpä sen paremmin
tienneekään, onko vaimo kunnollinen, kuin sinunlaisesi kunnon mies?
Etkö sinä ole vienyt minulta kaikkea, mitä minulla oli? Vieläkö sinä
veisit minulta järjenkin, jotta uskoisin satujasi? Inhoaako hän sinua?
Eikö hän voi sinua sietää? Niin, etpä vielä tiedäkään, missä määrin.
Minun ei tarvitse muuta kuin poistua, niin hän sanoo sen sinulle.
Silloin sinun käy huonosti! Hän puristaa sinut kuoliaaksi, jotta
uskot. Minun läsnäollessani hän ei sano. Sellaista ei vaimo miehensä
läsnäollessa sano, jos hän vain on kunnollinen, niinkuin tuo on. Mikset
sano, ethän sinä voi kumminkaan häntä sietää? Oo, nyt minä en enää
käsitä mitään! Jo minä uskon kaikki, mitä vain sanotte!»

Intohimojensa huumaamana oli Fritz Nettenmair vakuuttunut siitä, että
nuo molemmat olivat omasta päästään keksineet tuon vastenmielisyysjutun.

Apollonius oli hämmästynyt. Hän ei ollut uskoa silmiään eikä korviaan.
Veli huomasi hänen kauhistuvan tätä sekamelskaa ja tuntevan harmia ja
tuskaa siitä, että hänet ymmärrettiin väärin. Ja kaikki, mitä hän näki,
oli niin totta, että hänen itsensäkin täytyi se uskoa. Hän mykistyi,
kun ajatukset salaman tavoin välähtelivät hänen aivoissaan. Se olisi
ollut sittenkin vielä estettävissä! Vielä olisi tulevaa kohtaloa voinut
viivyttää! Ja taas hän oli itse — Mutta Apollonius — näkihän sen hänen
hämmästyksestään — epäili vielä eikä voinut uskoa. Vielä siis oli hänen
mielettömyytensä parannettavissa ja silloin voisi tulevan kohtalonkin
välttää tahi sitä ainakin viivyttää, jos ei muuta niin täksi päiväksi
ja kenties huomiseksikin. Mutta miten? Sillä tavoinko, että hän tekisi
siitä julman leikin? Sellainen leikinlasku ei hänestä ollut mitään
kummaa, ja olihan Apollonius taaskin hänestä käynyt entisenkaltaiseksi
haaveksijaksi, joka uskoi kaikki, mitä hänelle sanottiin. Ja hän
itse oli taas sellainen mies, joka tuntee elämää ja osaa hyvin tulla
toimeen haaveksijain kanssa. Ainakin tuli hänen sitä koettaa. Mutta
pian, ennenkuin Apollonius ehtisi voittaa oudot ajatuksensa, joiden
kanssa hän kamppaili. Hän purskahti nauruun, joka oli sen herttaisen
naurun kamala irvikuva, jolla hänen muinoin oli tapana palkita omia
mielijohteitaan. Olipa kirottua, että Apollonius luulotteli Fritz
Nettenmairia mustasukkaiseksi! Herttainen Fritz Nettenmairko olisi
mustasukkainen! Herttainen Fritz Nettenmair! Ja lisäksi hänelle. Sen
kirotumpaa juttua ei ennen ole kuultu! Hän huomasi vaimonsa ilmeestä,
kuinka tämä käänne huojensi häntä. Hän jo uskalsi vaimolleenkin nauraa,
miten kirottua se muka oli. Vaimon myöntävä nyökkäys lisäsi hänen
rohkeuttaan. Hän nauroi nyt vaimoaan, tuota kirottua, joka oli hänelle
suuttunut siitä, että hän oli tehnyt tämän riippuvaiseksi tuon vihatun
ihmisen armosta, ja nauroi, kun sellaisestakin saattoi syntyä pieniä
perhekohtauksia. Hän nauroi Apolloniusta, kun tämä oli pienen kiistan
ottanut niin vakavalta kannalta. Koskapa ei nyt muka aviopuolisoiden
kesken sellaista sattuisi? Siitä juuri näki, että Apollonius vielä oli
poikamies!

Apollonius kuuli eteisestä rakennusneuvoksen äänen, joka kysyi häntä;
hän meni nopeasti ulos, jottei rakennusneuvos tulisi tupaan ja näkisi,
mitä oli tapahtunut. Veli kuuli heidän yhdessä poistuvan. Hän ei
suinkaan vielä ollut rauhallinen. Apolloniuksen rehellisistä kasvoista
saattoi huomata, että hän vielä mennessäänkin yhä kamppaili ajatustensa
kanssa. Fritz Nettenmair oli raivostunut omalle itselleen, ja tämä
raivo purkautui taas vaimolle. Sinä hetkenä hän tunsi tekevänsä kaiken,
mikä vain naisen saattoi turmella. Hän huomasi vaimonsa ilmeestä,
kuinka tämä halveksi itseään, annettuaan äsken myöntävän vastauksen,
jonka hän niin väkisin oli tehnyt; kuinka tämä vakuutti itselleen, että
nyt hän lopultakin oli täysin turmeltunut. Fritz Nettenmair oli tuosta
peloissaan juuri siksi, että vaimo sanoi sen itselleen. Hänen piti siis
estää vaimoansa menemästä niin pitkälle. Hän tiesi sen, ja kuitenkin
hän ivallisesti arveli vaimon voivan valehdella yhtä taitavasti kuin
kenen tahansa. Fritz Nettenmair ei koskaan ollut oma herransa; nyt hän
oli sitä entistä vähemmässä määrässä.




11.


Fritz Nettenmairin sydämessä taisteli tänään kaksi intohimoa; toinen
tukahutti toisen. Hänen turmiollinen tapansa hukuttaa huolensa
viinalasiin kahlitsi hänet sadoin kahlein kapakkaan; mustasukkaisuuden
synnyttämä pelko taas kiinnitti hänet tuhansin kynsin kotiin. Jollei
veli vielä tähän saakka tullut ajatelleeksi, mitä hän kykenisi
saavuttamaan, niin Fritz sen nyt kumminkin hänelle näytti. Ja vaikka
veli olisikin niin kelvollinen, kuin hän on olevinaan, niin mitä
hän mahtoi? Oliko hän niin varma itsestään, ettei hänen mieleensä
juolahtanut käyttää hyväkseen omaa vanhaa rakkauttaan, vaimon rakkautta
ja kauneutta — ei koskaan ennen Fritz Nettenmair ollut huomannut
vaimoaan niin kauniiksi kuin nyt — Fritzin riippuvaista asemaa, vaimon
vihaa miestänsä kohtaan, yhteistä asuinpaikkaa ja, mikä kaikesta
kamalinta, Fritzin omaa syyllisyyden tuntoa? Koko päivän hän kantoi
mielessään tuskaisia suunnitteluja ja piti alati vaimoaan silmällä.
Vasta silloin kun kaikki kävi hiljaiseksi hänen ympärillään, kun
vaimo on asettanut lapset levolle ja lopulta mennyt itsekin, vasta
silloin kun Apolloniuksen ikkuna on pimeä, silloin kynnet hänestä
heltiävät, mutta kahleet tuntuvat sitä lujemmilta. Hän sulkee takaoven,
joka Apolloniukselta estää pääsyn tuvan puolelle, hän työntää vielä
salvankin eteen, vieläpä hän sulkee parvekkeenkin oven ja lopuksi
sen oven, mistä hän itse tuli ulos. Hänen on pakko pitää kiirettä,
itsekään tietämättä, mistä syystä. Sällillä ei ole enää aikaa odottaa.
Fritz Nettenmair ei vielä tiedä Apolloniuksen saaneen aikaan senkin,
että kaivoksen omistaja erotti sällin työstä; ja sen, että poliisi on
kieltänyt häneltä huomisesta lähtien oleskelun paikkakunnalla. Sälli
on valmis matkalle: kapakasta hänen tiensä käy avaraan maailmaan. Hän
halusi vain sanoa jäähyväiset entiselle isännällensä — ja lisäksi vielä
muutakin.

Maailmassa ei ole enää paljoa sellaista, mikä Fritz Nettenmairia
puoleensa vetäisi. Tie, jota hän vaeltaa, vie häntä yhä kauemmaksi
siitä, mikä hänelle on ollut rakkainta. Sen hän on ikuisiksi ajoiksi
kadottanut. Milloinkaan häntä ei enää ihailla eikä imarrella. Vaimoon
sitovat häntä enää vain mustasukkaisuuden tuliset kahleet. Isäänsä
hän ei koskaan ole kiintymystä tuntenutkaan. Veljeänsä hän vihaa. Hän
vihaa ja tietää, että häntäkin vihataan tai mielettömyydessään luulee,
että häntä vihataan. Pikku Anna tahtoisi turvata häneen rakkautta
janoavan lapsen sydämen koko voimalla, mutta vihaisena hän karkoittaa
lapsen luotaan; sehän on muka »urkkija». Vain yhteen ihmiseen on hänen
sydämensä vielä kiintynyt, siihen ihmiseen, joka kaikkein vähimmin sitä
ansaitsee. Hän tuntee hänet ja tietää, että tuo mies on häntä pettänyt,
on ollut osallisena hänen perikatoonsa, mutta sittenkin hän on häneen
kiintynyt. Tuo mies vihaa Apolloniusta, se on ainoa, häntä lukuun
ottamatta, joka vihaa Apolloniusta, ja siksipä juuri Apolloniuksen veli
onkin häneen kiintynyt!

Fritz Nettenmair saattoi sälliä kotvan matkaa. Sälli haluaa kulkea
nopeammin ja on kiitollinen, että Fritz Nettenmair on häntä
tähänkin asti saattanut. Kun kaksi ihmistä tavallisesti eroaa, niin
keskustelevat he viimeksi siitä, mitä he kumpikin rakastavat; Fritz
Nettenmair ja sälli keskustelivat viimeksi vihasta, joka heidän
kummankin sielussa kuohui. Sälli tietää, että Apollonius mielellään
olisi toimittanut hänet kuritushuoneeseen, jos vain olisi voinut.
Heidän nyt eron hetkellä silmäkkäin seisoessaan mittailee sälli toista
katseellaan. Tuo katse oli ilkeä, vaaniva, kiukkuisen salakavala ja se
kysyi Fritz Nettenmairilta, tämän kumminkaan sitä huomaamatta, tokko
hän oli halukas johonkin, jota hän ei sanonut. Sitten hän virkkoi
käheällä äänellä, joka Fritz Nettenmairia olisi kammottanut, ellei
hän jo olisi siihen tottunut: »Aikomukseni oli vain sanoa, että te
pian saatte hautajaisia. Näin hänet äsken.» Hänen ei tarvinnut nimeä
mainita; Fritz Nettenmair arvasi, ketä hän tarkoitti. »On ihmisiä,
jotka näkevät enemmän kuin toiset», sälli jatkoi: »On ihmisiä, jotka jo
katonkattajan naamasta näkevät, onko hänen vielä samana vuonna tultava
alas, niin että he saavat häntä kantaa ja näkevät hänen nukkuvan, mutta
että itse hän ei sitä enää näe. Muuan vanha katonkattajan sälli kertoi
minulle salaisuuden, kuinka tuollainen ennustustaito saavutetaan.
Minulla se on. Hyvästi vain. Äläkä nurise, jos hänet kannetaan kotiin.»

Sälli erosi. Hänen askeltensa ääni häipyi hämärään. Fritz Nettenmair
seisoi vielä, tuijottaen harmaaseen usvaan, minne sälli katosi.
Usva leijaili niittyjen yllä, tien kummallakin puolella, levitetyn
hurstin tavoin. Se kohosi korkeammalle, tiheten kummallisiksi
aaveiksi, se pilveili, hajosi ja painui taas maahan ja sitten se
jälleen kohosi ylemmäksi. Se riippui tiepuolen pajukossa, ja kun se
verhosi pensaat ja taas purki ne näkyviin, niin lopulta ei saanut
selvää, tihenikö usva puiksi, vai hajosivatko puut usvaksi. Se oli
aavemaista leijailua, lakkaamatonta liikettä, jolla ei ollut mitään
tarkoitusta eikä päämäärää. Se kuvasi Fritz Nettenmairin sielun
tunteita, kuvasi niin tarkoin, ettei hän huomannut eroa oman sisäisen
olemuksensa ja ulkomaailman välillä. Näytti siltä, kuin sumupilvet
olisivat kumartuneet maahan ja väännelleet käsiään maassa makaavan
kalpean olennon ympärillä, sitten muuttuivat ne hitaasti vaeltavaksi
ruumissaatoksi. Ja hänestä tuntui, kuin tuo olento, jota ne kantoivat,
olisi ollut milloin vihollinen, milloin veli. Sieltä kajahteli väliin
kamalaa, vahingoniloista naurua, väliin taas tuntui, kuin sääli olisi
vallannut kaikki ja väliin huomasi kumpaakin samalla kertaa. Tuolle
uinahtaneelle, jota kannettiin, hän antoi kaikki anteeksi. Hän itki
surusta; silloin kuului vienosti hautauslaulun lomasta iloisen polkan
sävel, jota tulevaisuus viritteli: »Tuollapa hän onkin! Nyt tulee
hauska.» Ja tuon vainajan vieressä oli näkymättömänä toinenkin ruumis,
hänen pelkonsa siitä, mitä tapahtuisi, ellei veli parka olisikaan
kuollut. Ja ruumisarkusta versoi huomaamattomana Fritz Nettenmairin
entinen herttainen onni uudestaan. Fritz Nettenmair tuntee olevansa
enkeli. Hän toivoi, ettei veli vain suinkaan kuolisi, hän toivoo sitä
siksi, kun — hän tietää, että veljen täytyy kuolla.

Yhä kulkee hän sumussa, kun kaupungin kivikatu jälleen kajahtelee
hänen askeleistaan. Hänen tiensä kulkee »Punaisen kotkan» ohitse.
Salin ikkunat ovat valaistut ja sieltä kuuluu soiton humua. Fritz
Nettenmair pysähtyy, katsahtaen saliin, ja kouraisee vaistomaisesti
taskuansa, kuten tavallisesti siihen aikaan, jolloin hänellä vielä oli
rahoja helistettäväksi asti. Hän unohti jo sällin, josta hän äsken niin
haikealla mielellä erosi. »Sälli on mitätön mies; hyvä, että meni.» Hän
unohti menneisyyden, hän unohtaa tulevaisuuden, sillä tulevaisuus on
taas hänen; se on tuossa aivan hänen ylettyvillään ja nauraa hänelle
silmät kirkkaina. Hän on jo siihen määrään tottunut panemaan kaikki
huolensa veljen syyksi, että hän uskoo niiden menevän veljen mukana
hautaankin. Varallisuutensa rappiotilaa hän ei mielellään muistele.
Hän ei kernaasti ajattele ikäviä asioita, ennenkuin hän suorastaan
joutuu niihin käsiksi. Eikö jo riitä se, että hän tietää kadottavansa
veljensä? Ja jos tuollaiset asiat väkisin tuppautuvat hänen mieleensä,
niin silloin tulee hänen kevytmielisyytensä avuksi. Kun hän pikaisesti
välähyttää asiaa aivoissaan, niin hän keksii keinon kaikkeen, ja mikä
tänään ei johdu mieleen, se johtuu huomenna; päivähän se huomennakin
on. Ja hän on sellainen mies —. Pyörähdys, joka hänet keikahduttaa
hänen oikeaan uomaansa, onnistuu yhtä iloisesti kuin aina ennenkin.

Mutta hänet valtaa kummallinen tunne, kun hän ajattelee, että ovelle,
jonka hän juuri avasi, kerran tuodaan ruumisarkku. Vaistomaisesti
hän väistyy syrjään, ikäänkuin tehdäkseen tilaa ruumisarkulle ja sen
kantajille. »Kohtaloonsa», hän virkkaa hiljaa itsekseen, ikäänkuin
harkiten, mitä hän voisi lohdutuksiin vastata, jos tuollaista milloin
tulisi kysymykseen, »kohtaloonsa on ihmisen mukauduttava», ja kun hän
näin sanoessaan kohauttaa olkapäitään, silloin hän huomaa himmeän,
kapean valojuovan. Osa siitä sattuu hänen hihalleen, toinen on hänen
vieressään kivikolla kappaleiksi katkenneena. Hän tähystelee; valo
tunkeutuu raosta, joka on luukun alareunan ja ikkunalaudan välissä.
Tuvassa on siis tuli. »Näin myöhään?» Fritz Nettenmair kuuntelee
henkeään pidättäen, painajainen ahdistaa taas hänen rintaansa. Velihän
on vielä elossa; ja se, mikä oli tapahtuva, jos hän vain jäisi eloon,
sehän saattaa vielä ennen hänen kuolemaansa tapahtua, tahi — kenties
se on jo tapahtunutkin! Vaikka hänen kätensä vapisevat, saa hän oven
kumminkin aivan silmänräpäyksessä ja äänettä lukituksi. Ihan yhtä
hiljaa, ihan yhtä nopeasti hän tuli takaovelle. Se ei ole auki, mutta
lukko on vain yhteen kertaan kierretty. Ja Fritz Nettenmair tietää, hän
voi sen vaikka vannoa, että hän lähtiessään kiersi sen kahdesti. Hän
hiiviskelee hapuillen ja tulee tuvan ovelle. Hän löysi rivan ja painaa
sitä hiljaa. Ovi aukeni; himmeä valonhohde tunki eteiseen. Kynttilä,
jossa oli varjostin, palaa pöydällä, jonka vieressä pimennossa on pieni
vuode. Se on Anna lapsukaisen vuode, ja hänen äitinsä istuu sen ääressä.

Kristina ei huomaa, että ovi aukeni. Hän on kätkenyt päänsä lapsen
vuoteeseen. Hän hyräilee hiljaa, tietämättä, mitä hän hyräilee. Hän
kuuntelee tuskaisena, mutta ei hyräilyään. Hän itkisi mielellään,
elleivät kyyneleet samentaisi näköä. Mutta nyt saattaa puna taas
nousta lapsen poskille, nyt saattaa tuo omituinen, outo piirre lapsen
silmien ja suun ympärillä kadota; ja hän ei sitä näkisi ja tuskittelisi
vielä ihan turhaan. Hänestä tuntuu, kuin edellisen olisi pakko palata
ja jälkimäisen kadota, jos hän vain oikein tarkkaan pitää lasta
silmällä. Mutta samalla hän vielä kykenee muistamaan, miten äkkiä tuo
kaikki tapahtui, mikä hänet nyt tekee niin tuskaiseksi; miten pikku
Anna yhtäkkiä vuoteessa hänen vieressään kiljaisi oudolla äänellä
eikä sitten enää osannut puhua, miten hän oli hypännyt vuoteestaan
ja pukeutunut; miten hän hädissään herätti Valentinin ja tämä,
hänen tietämättään, Apolloniuksen. Vanha palvelija oli koetellut
kaikkia talon avaimia, kunnes hän huomasi, että vajan avain sopi
takaoveen. Tätä ei Kristina tiennyt. Sitä elävämmin hän muisti, kuinka
Apollonius oli tullut tupaan, kuinka tuo odottamaton kohtaus hänessä
herätti kauhua ja häpeän tunnetta, mutta kuinka hän silti oli ollut
ihmeellisen rauhallinen. Apollonius oli heti toimittanut lääkärin ja
sitten lääkkeitä. Hän oli seissut vuoteen ääressä ja kumartuneena
katsellut pikku Annaa, aivan niinkuin Kristina nyt. Häntä Apollonius
oli katsellut surumielisesti ja sanonut, että pikku Annan sairaus
johtui vanhempien eripuraisuudesta ja että lapsi ei parane, elleivät
riitaisuudet lopu. Hän oli kertonut, millaisia ihmeitä äidit voisivat
saada aikaan, ja sanonut, että ihminen voi ja että hänen täytyy voittaa
itsensä. Sitten hän oli antanut Valentinille monenlaisia määräyksiä
pikku Annan suhteen ja mennyt pois, jottei veli luulisi hänen kaiken
lisäksi tahtovan karkoittaa häntä vielä oman lapsen tautivuoteenkin
äärestä. Tuska ja mielihaikeus oli vähällä pahoittaa Kristinan
heittäytymään Apolloniuksen syliin; hänestä tuntui kuin kaikki
korjautuisi, jos hän vain saisi kallistaa päänsä Apolloniuksen rintaa
vastaan eikä päästää häntä enää koskaan luotansa. Mutta seisoessaan
lapsensa vuoteen ääressä ja siinä puhellessaan, silloin Apollonius
näytti hänestä niin ylevältä, ihan pyhimykseltä, jonka edessä hänen
oli polvistuttava. Vuodevarjostin kietoi tuon kookkaan, solakan miehen
pimentoonsa. Näkyvissä oli vain hänen korkea otsansa, jonka ympärille
kynttilän valo loi kirkkaan sädekehän. Kun Kristina siirsi ajatuksensa
Apolloniuksesta puolisoonsa, silloin kouristi hänen sydäntään hyytävä
tunne, ja hänessä heräsi inho, joka jättiläisen tavoin tuhosi jo pelkän
ajatuksenkin. Mutta Apollonius oli sanonut, ettei pikku Anna tule
terveeksi, ellei eripuraisuus lakkaa. Hän oli sanonut, että ihminen voi
ja että hänen täytyy voittaa itsensä; hän tahtoi voittaa itsensä, koska
Apollonius oli siten sanonut, lastensa tähden äidit saattoivat tehdä
ihmeitä; kun hän muisti Apolloniuksen ilmeen hänen noin sanoessaan,
täytyi suurimmankin ihmeen käydä hänelle mahdolliseksi.

Fritz Nettenmair tuli tupaan. Hän ei ajatellut muuta kuin että
Apollonius varmasti oli ollut siellä, vaikka häntä ei enää näkynytkään.
Hänen silmänsä kiiluivat raivosta. Hän olisi hypännyt vaimonsa
kimppuun, ellei hän olisi huomannut vanhan Valentinin istuvan kamarin
ovella. Hän päätti odottaa, kunnes tämä lähtisi huoneesta, ja hiipi
istumaan tuolille ikkunan ääreen, missä oli hänen tavallinen paikkansa
silloinkin kun hän oli toisenlainen kuin nyt. Vaimo kuuli hänen
äänettömät askeleensa; miehensä kasvoja hän ei nähnyt. Kristina luuli
hänen huomanneen lapsen tilan ja siksi kulkevan niin hiljaa. Hän loi
pikku Annaan silmäyksen, joka ilmaisi että kaikki, mitä hän nyt tekisi,
hän tekisi vain sairaan lapsensa vuoksi; toinen katse ovelle, mistä
Apollonius oli mennyt, lisäsi: »ja koska hän niin sanoi».

»Tuossa on isä, Annaseni», hän sanoi sitten. Oikeastaan puheli hän
puolisolleen, mutta hän ei saattanut katsoa häneen eikä kohdistaa
puhettaan suoraan hänelle. »Oletkin yhä häntä kysellyt, kuulit hänen
palattuaan olevan samanlaisen, kuin ennenkin, silloin kun olit vielä
terve. Äitisi tahtoisi sitä myös — sinun tähtesi.»

Hänen äänensä helähti niin sydämellisesti, että miehen väkisin täytyi
hillitä kiukkuaan. Hän ajatteli: »Hän tekeytyy noin herttaiseksi
vetääksensä sinua nenästä. Ne ovat sopineet keskenään, kun hän oli
täällä.» Ja yhä kiivaammin kiehui hänen sappensa, kun vaimo hennolla
äänellä jatkoi:

»Ethän sinä vielä mene taivaaseen. Ethän Annaseni? Olethan niin hyvä ja
herttainen lapsi; jääthän sinä vielä toki isän ja äidin luo. Ellei vain
— ethän sinä henno isäsi tähden, sinä suloinen raukka, vaikka hän puhuu
niin kovasti. Mutta eihän hän sillä pahaa tarkoita.»

Hän vaikeni hetkeksi; vastausta hän odotti isältä, ei lapselta. Hän
odotti, että isä tulisi vuoteen ääreen juttelemaan lapselle kuten
hänkin, ja lapsen kautta hänellekin. Ajattelipa hän miehestänsä mitä
tahansa, lapsi oli kumminkin hänen lapsensa ja oli nyt sairaana.

Mies istui ääneti ja kaikessa rauhassa tuolillaan. Siunaaman aikaan
ei kuulunut muuta kuin kellon raksutusta, joka yhä kiihtyi samoinkuin
ihmissydänten sykintäkin, joka aavistaa pahaa; kynttilän liekki läpätti
kuin olisi sekin peljännyt.

Valentin nousi tuoliltaan kynttilää niistämään.

Lapsen rinta korahteli. Pienokainen yritti puhua, mutta ei voinut;
se yritti käsin tavoittaa isäänsä, mutta ei voinut; se ei voinut
muuta kuin sydämellään syleillä isää. Mutta isän sielu ei nähnyt
rukoilevaa lasta; suonenvedontapaisesti viha kouristi sitä, suomatta
lapselle hetkenkään hellyyttä. Hän kuuli korahtelun, mutta hän
tietää, että hänen vihollisensa on viekoitellut lapsen, että lapsen
mieli on turmeltunut. Ja jos se olikin sairas, niin tahallaan se
oli sairastunut, ollakseen apuna isänsä pettämisessä, ja jos se
kuolisikin, niin olisi sen kuolema vielä yksi paritustyö, jonka se
isänsä vihollisten hyödyksi tekisi. Jos hänen silmänsä ei olisi
niin sairas, että se näkee kaikkialla vain yhtä ja samaa, jota hän
sielussaan lakkaamatta hautoo, niin varmasti hän äidin kasvoista
huomaisi ja kuulisi hänen äänensä sävystä, ettei hän teeskentele, että
lapsi todella on sairas ja hyvinkin sairas. Mutta vaimon tuska, hänen
hentomielisyytensä näyttää hänestä olevan vain omantunnon tuskaa,
rangaistuksen pelkoa, rangaistuksen, jonka hän on ansainnut, mutta
jonka hän kumminkin tahtoo välttää. Valentin poistuu kynttilän luota
ja menee ulos itkemään. Mies nousee läheten hitaasti vaimoaan, joka
häntä ei huomaa. Mies aikoo hänet yllättää, ja se hänelle onnistuukin.
Vaimo pelästyy nähdessään äkkiä vuoteen yllä vääristyneet ihmiskasvot.
Hän peljästyy, ja mies sähisee hampaittensa välistä: »Peljästyitpä.
Tiedätkö miksi?»

Vaimo oli itse aikonut sanoa miehelleen, että Apollonius oli ollut
tuvassa, mutta vielä hän ei ollut kyennyt. Sairaan lapsen vuoteen
ääressä hän ei sitä rohjennut sanoa, sillä hän tiesi miehensä siitä
vimmastuvan. Lapsen terveenä ollessa hän oli säästänyt tämän näkemästä
isän raakuutta, milloin vain voi. Nyt saattaisi lapsi säikähdyksestä
kuolla. Hän ei vastannut miehelleen, mutta hän luo häneen rukoilevan
katseen lasta osoittaen.

»Hän oli täällä! Eikö ollut?» mies kysyy. Ei varmuutta saadakseen,
vaan näyttääkseen, että hän tiesi sen jo ennakolta. Hänen puristettu
nyrkkinsä kohoaa; pikku Anna ponnistelee pystyyn päästäkseen. Hän ei
näe lasta; vaimo sen näkee; hänen tuskansa kasvaa. Hän panee kätensä
ristiin, luo mieheensä katseen, josta ilmenee kaikki mitä vaimo saattaa
luvata, mitä vaimo saattaa uhata. Mies näkee vain hänen peljästyksensä,
josta hän arvaa, mitä on tapahtunut, ja nyrkki putoaa suoraan vaimon
otsaan.

Kuuluu kirkaisu. Lapsi kouristuu suonenvedon kynsissä, äiti, joka on
lyykähtänyt vuoteelle, itkee ääneensä. Valentin kiiruhtaa tupaan, Fritz
Nettenmair menee kamariin.

Hän ei tiedä, mikä hänet on vallannut, koston tuottama tyydytyskö vai
pelko siitä, mitä hän teki. Hän vaipuu vuoteelle, ikäänkuin antamansa
isku olisi osunut häneen itseensä, huumaten hänet. Epäselvästi hän
vain kuulee, että Valentin juoksee noutamaan lääkäriä. Samoin hän myös
kuulee lääkärin tulon ja lähdön, samoin hän myös kuuntelee, eikö hänen
korviinsa tunkisi Apolloniuksen kuiskailua ja pehmeitten askelten
ääntä. Hän ei rohkene näyttäytyä, häpeä pidättää häntä. Hän puolustelee
tekoaan, sanoen Annan sairautta turhaksi kiukkuilemiseksi: »Tänään
saattavat lapset olla henkihieverissään ja huomenna ne taas ovat
entistä rajumpia!»

Kuumeentapainen kuulostaminen ja itsensä rauhoittelu muuttuu
kuumeentapaiseksi uneksimiseksi. Hän näkee Apolloniuksen aikovan
kiinnittää tikapuunsa viiritankoon, ja sanoo, ikäänkuin itseään
lohdutellen, joka kerran, kun Apollonius on noussut askelta ylemmäksi:
»Nyt hän putoaa, nyt!» mutta Apollonius ei putoakaan. Joka hetki
hän odottaa kiinnitysköysien katkeavan; ne eivät katkeakaan. Uneen
sekaantuu tuvan oven jysähdys; unessa hänestä silloin tuntuu kuin
huimaavasta korkeudesta putoaisi raskas ruumis maahan. Silloin hän
tuntee helpotusta, ikäänkuin kaikki taas olisi hyvin. Puolinukuksissa
hän kuulee tuvasta hiljaista astuntaa, hiljaista puhelua, hiljaista
itkua, ja väliin käy taas kaikki äänettömäksi.

Tuota hiljaista nyyhkytystä, joka käy äänekkäämmäksi ja taas vaimenee
ikäänkuin lähellä olisi nukkuva, jota se ei tahdo herättää, ja taas
yltyy, siksi ettei se voi tuota nukkuvaa herättää, ja taas hiljenee,
koska se aivan kuin säikähtää itseään kovaäänisyytensä vuoksi paikassa,
missä kaikki ihmiset ovat hiljaa: kenpä ei sitä tuntisi? kenpä ei
arvaisi, vaikka ei sitä tuntisikaan?

Fritz Nettenmair tietää, vaikka puolinukuksissa ollen: tuossa on
vainaja. Ne ovat sen tuoneet. »Kohtaloonsa on ihmisen alistuttava.»

Ensi kerran moneen kuukauteen hän taas nukkuu rauhallisesti.

Ja miksipä hän ei nukkuisi? Tuo hiljainen itku muuttuu iloiseksi
valssin säveleksi. »Tuollahan hän on! Nyt tulee hauskaa!» — kuulee hän
unissaan, kaukaa »Punaiselta kotkalta» asti.

Mutta hiljainen astunta ja hiljainen puheleminen oli todenperäistä
ja se jatkui, ja tuvassa oli ruumis, kaunis lapsenruumis. Fritz
Nettenmairin uneksiessa tikapuista ja istuinkorista, oli pikku Annan
sielu pelastunut paremman isän turviin. Ruumis oli jäykkänä pienoisella
vuoteella. Vanhempain riitaisuus oli saanut lapsukaisen sairaaksi;
tuska isän kurjasta teosta äitiä kohtaan oli murtanut pienen sydämen.

Kun uusi päivä koitti, veteli Fritz Nettenmair vielä vanhurskaan unta.
Jo hetken oli Apollonius ollut virkeä; ehkäpä hän ei ollut ollenkaan
nukkunut. Sama kamppailu, minkä hänen veljensä oli vielä huomannut
hänen kasvoillaan hänen lähtiessään tuvasta rakennusneuvoksen kanssa,
kamppailu, jota päivän huoletkaan tuskin kykenivät tukahuttamaan,
se karkoitti öisin unen hänen silmistään. Aivan oikein oli veli
huomannut, että keskustelun leikillinen käänne ei ollut saavuttanut
tarkoitustaan. Ja jos Apollonius selaili muistojensa kirjaa, tunsi hän
varmaankin luulonsa lujittavan, luulonsa siitä, että veli oli hänelle
mustasukkainen. Moni seikka, mitä hän silloin ei ollut käsittänyt,
sai tästä olettamuksesta selvyyttä, joten se siitä yhä lujittui.
Vaimon vastenmielisyys näytti olevan vain tekosyy, jonka nojalla veli
koetteli pysyttää häntä erillään asiasta. Veli varmaankin uskoi,
ettei Apollonius voisi pitää vaimoa pelkkänä kälynään ja veljensä
puolisona. Ja tuo tuntui todennäköiseltä, kun Fritz kerran tiesi,
että Kristina oli Apolloniukselle ollut enemmänkin kuin mitä hän enää
kälynä ollessaan oli. Mielellään hän ajatuksissaan olisi soimannut
veljeään, ellei hänen olisi täytynyt tunnustaa, että sääli, jonka
veljen raaka käytös vaimoaan kohtaan hänessä oli herättänyt, oli vaimon
silmissä antanut hänen tunteilleen lämpöä, joka hänet itsensäkin
teki levottomaksi. Hän ei peljännyt, että nuo tunteet saattaisivat
hänet toteuttamaan veljen pelon, mutta hänen ankara tunnollisuutensa
piti jo tuota lämpöäkin rikoksena. »Mutta», juolahti silloin hänen
mieleensä, »eikö vaimo tosiaankin ollut osoittanut vastenmielisyyttä
häntä kohtaan? Ja jos hän tunsi vastenmielisyyttä, niin miksi veli
sitten pelkäsi? Moittien oli veli sanonut sitä saduksi; hän ei siis
uskonut sitä, vaan luuli vaimonsa vain teeskentelevän. Setä oli usein
kertonut mustasukkaisuuden luonteesta, kuinka se syntyi itsestään ja
ravitsi myös itseään; kuinka sen epäluuloisuus käy todellisuuden,
jopa mahdollisuudenkin rajain yli vieden tekoihin, joita muulloin
vain mielipuolisuus saa aikaan». Tuollaisen tapauksen näki Apollonius
nyt edessään ja hän surkutteli veljeään ja tunsi syvää sääliä vaimoa
kohtaan.

Näistä ajatuksista herätti hänet Valentin, joka kutsui häntä
alakertaan, levottomampana kuin hän oli mennyt hän palasi takaisin.
Hänen sydäntään ei painanut yksistään pikku Annan kohtalo, Annan,
jota hän rakasti kuin omaa lastaan; myöskin sääli Annan äitiä kohtaan
oli kasvanut ja muuan pelko oli uudestaan vallannut hänen mielensä.
Sen hän mielellään olisi haihduttanut, jos tuollainen menettely vain
olisi ollut sopusoinnussa hänen selvyydenkaipuunsa ja tunnollisuutensa
kanssa. Kun uuden päivän ensi sarastus kajasti hänen huoneeseensa,
nousi hän tuoliltaan, jolla hän koko ajan oli istunut. Tuossa hänen
nousemisessaan oli jotakin juhlallista. Oli kuin hän olisi itsekseen
sanonut: »Jos asia on, niinkuin pelkään, on minun vastattava meidän
molempien puolesta; siihen minussa kyllä on miestä. Olen luvannut pitää
yllä isäni kartanoa ja hänen kunniaansa, ja joka suhteessa minä myös
lupaukseni pidän —»

Fritz Nettenmair havahtui lopultakin. Yön unikuvista hän ei enää mitään
tiennyt; ainoastaan tyytyväinen mieli, jonka ne olivat saaneet aikaan,
se oli hänellä jälellä. Turhaan hän mietti, mikä tuon mielialan, joka
hänelle niin kauan oli ollut outo, hänessä oikeastaan oli herättänyt.
Kuluneen yön tapaukset, mikäli hän nyt juuri niitä muisti, eivät
olleet omiaan antamaan siihen selvitystä. Hän tiesi vain, että hänen
vaimonsa oli suurentanut »urkkijan kiukkuilemisen» sairaudeksi, sillä
tekosyyllä voidakseen puolustella kohtaustaan hänen kanssaan. _Hänen!_
Ei ainoastaan keskustelussa sällin kanssa, vaan myös itsekseen ja
vaimonsa läsnäollessa hän vältti mainitsemasta Apolloniuksen nimeä;
kenties siksi, että hänen vihansa miestä kohtaan kohdistui myös
miehen nimeen; kenties siksi, että hän yöt ja päivät ajatteli vain
kahta ihmistä, joiden silmien suhteen ei voinut erehtyä. Hänellä
ei ollut maailmassa mitään muuta kuin viha; ja se tunsi vain kaksi
ihmistä, joista toinen oli mies ja toinen nainen. Hän jo mietti, miten
kiukkuileminen päättyisi. Tällaisten ajatusten vallassa hän avasi
oven ja hänen edessään oli — ruumis. Väristys kulki hänen lävitsensä.
Tuossa oli kuollut lapsi hänen edessään kuin varoitusmerkki: pitemmälle
ei enää tätä tietä, jota olet kulkenut! Tuossa oli lapsi, joka oli
hänen lapsensa, ja se oli kuollut. Muulloin hän oli karkoittanut
sen luotansa; nyt se ei liikahtanut eikä enää peljännyt ja se kysyi
häneltä, saattoiko hän vielä vihata, saattoiko hän vielä nimittää häntä
sillä nimellä, jolla hän vihapäissään oli häntä nimittänyt. Eilen hän
ei huomannut kuinka hän iski, lapsen tuskasta ja kuolinkamppailusta
huolimatta, lapsen äitiä. Eilen hän ei huomannut, millä mielellä,
hän seisoi lapsen vuoteen ääressä; nyt hän sen huomaa, vaikka minne
katseensa loisi tuota näkyä karttaakseen. Tuossa on lapsi hänen
edessään syyttäjänä ja todistajana. Se todistaa äidin puolesta. Äiti
tiesi sen olevan kuolemaisillaan ja lapsensa kuolinvuoteen ääressä ei
turmeltuneinkaan tekisi sitä, mitä hän oli luullut vaimonsa tehneen.
Se syyttää häntä. Hän on lyönyt äitiä hänen lapsensa kuolinvuoteen
ääressä. Sitä ei yksikään mies saattaisi tehdä, vaikka vaimo olisikin
syyllinen. Ja hänen vaimonsa ei ollut, lapsi sen todistaa. Nyt hän
tietää, mitä äidin kalpeat mykistyneet kasvot huusivat: »Sinä tapat
lapsen; älä lyö!» Mutta kumminkin hän löi. Hän tappoi lapsen. Se iskee
häneen salamana, niin että hän lyyhistyy lapsen vuoteen ääreen, missä
hän äitiä oli lyönyt; vuoteen ääreen, jossa hänen lapsensa kuoli, koska
hän löi lapsen äitiä.

Kotvan hän siinä kyyhötti. Salama, joka hänet siihen vaivutti, loi
kammottavaa selvyyttä taaksepäin: molemmat, joita hän oli vainonnut,
hän huomasi viattomiksi. Syytä ei ollut kenessäkään muussa kuin hänessä
itsessään. Hän yksin on koonnut sen kurjuuden, joka musertavana lepää
hänen hartioillaan, kuorman toisensa päälle, syyn toisensa lisäksi.
Lapsen kuolema on huippu. Ja kenties sekään ei riitä. Tuo kurja mies
huomaa, että hänen on peräydyttävä. Ajatuksissaan hän tarttuu jokaiseen
oljenkorteen, joka vain saattaisi hänet pelastaa. Silloin hän taas
kuulee sen hennon äänen, jolta hän eilen oli korvansa sulkenut: »Luulit
hänen palattuaan olevan samanlaisen kuin ennenkin, silloinkun olit
vielä terve. Äitisi tahtoisi sitä myös.» — Nuo sanat olivat kuin pehmeä
käsi, jonka vaimon sielu ojensi hänen sielulleen sovintoa tarjoten;
hänen tuskansa, hänen hätänsä tarttuivat nopeasti ojennettuun käteen.
Hän näki lapsen paitasillaan seisovan kamarin ovella, niissä se niin
useasti oli seissut, kun hänen kiivautensa oli sen unesta herättänyt;
kädet ristissä; silmät tuskaisen rukoilevina: hänen pitäisi olla hyvä
äidille; ja samalla niin hätäisenä: hänen ei pitäisi suuttua siitä että
hän rukoilee. No, nyt se oli liian myöhäistä, ja hän huomasi, että
lapsi halusi nyt olla hänen enkelinään. Mutta eihän se liian myöhäistä
ollut! Hän kuuli vaimonsa hiljaisia askeleita, jotka eteisestä kävivät
tuvan ovelle päin. Hän kuuli oven aukenevan. Jos Anna nyt seisoisi
kamarin ovella, niin hän varmaan hymyilisi. Hän halusi olla hyvä; hän
halusi olla taas samanlainen kuin Annan terveenä ollessa. Hän ojensi
vaimolle kätensä. Vaimo huomasi hänet ja vavahti peljästyksestä. Hän
oli yhtä kalpea kuin Anna vainajakin, hänen muuten niin kukoistavat
huulensakin olivat kalpeat. Hänen kaulansa, kauniit käsivartensa,
pehmeät kätensä olivat kalpeat; nuo muuten niin loistavat silmät
olivat sameat. Koko hänen elämänsä oli vetäytynyt hänen sydämensä
syvimpään soppeen, jossa se itki kuollutta lastansa. Kun hän huomasi
miehensä, kulki väristys kautta koko hänen ruumiinsa. Hän oli ruumiin
ja miehensä välissä, parin askeleen päässä kummastakin, ikäänkuin hän
tahtoisi vielä nytkin suojella lastansa. Niin ei kuitenkaan. Ei pelko
eikä tuska väreillyt pienen suun ympärillä; huulet olivat lujasti
yhteen puristetut. Toinen tunne se oli, joka rypistytti noita kaarevia
kulmakarvoja ja leimahteli noista muuten niin lempeistä silmistä. Mies
huomasi, ettei tuo ollut enää sama vaimo, joka oli puhunut suloisia
rauhan sanoja; se oli kuollut yhdessä lapsensa kanssa tänä kauheana
yönä. Vaimo, joka hänen edessään seisoi, ei enää ollut äiti, joka häntä
toivoi luoksensa ja jonka lapsen hän olisi voinut pelastaa; se oli
äiti, jonka lapsen hän oli tappanut. Äiti, joka murhaajan karkoitti
kauas lapsen pyhän vuoteen äärestä. Hirmuisesti vihastunut enkeli, joka
saastaisen koskettajan ajaa pois pyhätöstään. Mies puhui — oi jospa hän
olisi puhunut eilen! Eilen vaimo sitä ikävöi; tänään hän ei kuullut
hänen sanojaan.

»Anna minulle kätesi, Kristina», hän sanoi. Suonenvetoisesti vaimo
vetäisi pois kätensä, ikäänkuin mies jo olisi siihen koskenut. »Olen
erehtynyt», hän jatkoi; »uskonhan minä teitä, minä tiedän asian,
koskaan en enää sellaista tee! Te olette parempia kuin minä.»

»Lapsi on kuollut», vaimo sanoi, ja hänen äänensäkin kuului kalpealta.

»Suo minulle lohdutusta tässä kauheassa hädässäni. Jos voin tulla
paremmaksi, niin voin sitä ainoastaan nyt, kun sinä vain annat kätesi
ja nostat minua», mies sanoi. Vaimo katsoi lastansa, ei miestänsä.

»Lapsi on kuollut», hän toisti. Merkitsikö se, että hänestä oli
samantekevä, miten miehen kävisi, kun hänen parantumisensa ei
kumminkaan lasta pelastaisi? Vai unohtiko vaimo hänet, puhuen vain
itsekseen? Mies kohosi puoleksi; hän tarttui hätääntyneen voimalla
vaimonsa käteen pitäen sitä lujasti.

»Kristina», hän nyyhki rajusti, »tässä minä olen kuin mato. Älä tallaa
minua! Älkää tallatko minua! Jumalan tähden, armahda! En saattaisi
unohtaa koskaan, jos turhaan olisin matona kiemurrellut. Muista se!
Jumalan tähden, muista se; olen nyt käsissäsi. Minusta voit tehdä,
mitä tahdot. Sinulla on vastuu. Sinä olet syypää kaikkeen, mitä vielä
saattaa tapahtua.» — Vihdoinkin vaimon onnistui riuhtaista kätensä
irti; hän riiputti sitä, ikäänkuin häntä olisi inhottanut, että mies
oli siihen koskenut.

»Lapsi on kuollut», hän sanoi. Mies ymmärsi hänen sanoneen: Minun ja
lapseni murhaajan välillä ei enää saata olla minkäänlaista yhteyttä, ei
maan päällä eikä taivaassa.

Mies nousi. Yksi anteeksiannon sana olisi hänet ehkä pelastanut! Ehkä!
Kuka tietää! Selvyys, joka äsken pakoitti hänet katumuksentekoon,
oli salaman selvyys. Se mikä häneen nyt vaikutti, oli yllätyksen
äkillisyys. Kun lapsi lepää maan povessa, lapsi, jonka odottamaton
näkeminen hänet masensi, himmenee hänen varoitusmerkkinsä
himmenemistään. Joka hetki vähentää kauhun valtaa hänen tätä tapausta
ajatellessaan. Muinaisten mieletönten ajatusten ura on liian syväksi
uurtunut, jotta se ainaiseksi häviäisi; liian pitkälle hän on kulkenut
vaarallista tietä, jotta hän vielä voisi kääntyä takaisin. Salaman
kirkkaus katosi, ja vanha harha kietoi kaikki jälleen valheelliseen
usvavaippaansa. Fritz Nettenmair ulvahti tahi naurahti. Vaimo ei
välittänyt, kumpaa hän teki. Syvä inho tuota miestä kohtaan sulki
hänen korvansa, hänen silmänsä, tukkesi hänen ajatuksensa. Mies meni
horjuen takaisin kamariin. Vaimo ei sitä huomannut, mutta hän tunsi,
ettei miehen läsnäolo enää häväissyt paikan pyhyyttä, paikan, jossa
hänen äidintuskiensa pyhimyskuva oli. Hiljaa itkien hän vaipui kuolleen
lapsensa vuoteen ääreen.




12.


Kirkon katon korjaustyö oli alkanut. Apolloniuksen aikomuksena oli
saada se ensin valmiiksi, ennenkuin hän ryhtyisi somistamaan tornia
läkkipeltikoristuksella, joka kirkolle oli lahjoitettu. Sen ohella
hänen huolenaan oli pikku Anna vainajan hautajaisten valmistelu;
Fritz ei siitä välittänyt. Tämäkin perheenisän velvollisuus joutui
hänen niskoillensa. Näissä puuhissa hänet valtasi haikea ja samalla
miellyttävä tunne. Eihän hän raskaampienkaan huolien painamana
vaivojaan valitellut! Eihän hänellä ollut muita, kiehtovampiakaan
toiveita vastustettavanaan ja voitettavanaan kuin se, että hän otti
vastuulleen velvollisuuden veljensä perheen huolenpidosta; olihan
hän noudattanut luontonsa juuri ominaisinta vaistoa. Hänen luontonsa
vaati, että hänen oli aina oltava oma itsensä. Kun hän oli menettänyt
nuoruuslempensä toiveet ja samalla tukahuttanut itse tuon tunteenkin,
silloin oli myös ajatus oman kodin perustamisesta käynyt hänelle
vieraaksi. Hän ei tiennyt elämällään olevan muuta päämäärää, kuin tuon
velvollisuuden täyttäminen. Mutta hän ei käsittänyt sitä hengettömäksi,
julmaksi laiksi, joka hänen noudatettavakseen muka oli annettu; se
valtasi koko hänen olemuksensa välittömän tunteen hedelmöittävänä
lämpönä. Tätä oli kestänyt jo kuukausimääriä. Kun hän istuinkorissaan
keinui tornin katon ympärillä, kun hän ryömien kalkutteli katolla,
näki hän ajatuksissaan veljensä lapset, omat lapsensa, ympärillään.
Suuremmalla nopeudella kuin hän itse korissansa leijaili, kiisivät
hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Samoinkuin hän itse pyöri tornin
katon ympäri, samalla tavalla hänen ajatuksensa pyörivät sen hetken
ympärillä, jona pojat olisivat täysikasvuisia ja jolloin hän jättäisi
velattoman liikkeen heidän haltuunsa; jona pikku Anna olisi äitinsä
näköinen ja jolloin hän liittäisi hänen neitsyeellisen kätensä
jonkun kelpo miehen käteen. Joka kerran, kun hän siirsi katseensa
liuskakivilevyistä, hän näki Annan purppuraposket. Kun tyttö hänelle
veitikkamaisesti hymyili, rakasti hän sitä; kun hänen kasvonsa kävivät
yhä kalpeammiksi ja surumielisemmiksi, rakasti hän lasta entistä
enemmän. Usein hän kyyneltensä läpi näki samalla kertaa kaksi kuvaa
tuosta herttaisesta lapsesta. Nyt — oi, monesti hänestä työ tuntui
aivan turhalta! Ja lisäksi oli vielä tullut muuan seikka, joka
häntä yhä enemmän huolestutti. Säälistä, jota hän tunsi tuota hänen
tähtensä kärsivää vaimoa kohtaan, puhkesi hänen nuoruuslempensä kukka
uudelleen esiin, päivä päivältä yhä varttuen. Mitä veljen iva ja
kiittämättömyys hänessä eivät kyenneet vaikuttamaan, sen sai aikaan
tämän käytös vaimoaan kohtaan. Apollonius tunsi sydämensä kylmenevän
veljelle. Hän halusi hartaasti asettua vaimon suojaksi, mutta hän tiesi
asiaan sekaantumisellaan panevansa tämän alttiiksi yhä julkeammalle
kohtelulle. Muuta hän ei vaimon hyväksi voinut tehdä, kuin pysytellä
hänestä niin erillään kuin suinkin. Eikä ainoastaan veljen vuoksi,
vaan myös itsensä tähden, jos hän vain oli asian oikein arvannut.
Oliko hän sen oikein arvannut? Itsekseen hän sen jyrkästi kieltää.
Hän kieltää sen haikealla mielellä; mutta sitä useammin ja jyrkemmin
hän sen kieltää, ja hän tunsi, että hän ei saa tuota naista nähdä, jo
Fritzinkin tähden. Häntä tuskastutti, jos pikku asiat olivat sekaisin
ja epäjärjestyksessä, hänen vielä kykenemättä niitä korjaamaan. Täällä
hän näki, että epäsopu ja ristiriitaisuudet olivat tunkeutuneet hänen
pyhimpäänsä, hänen sisimpään sieluunsa, hänen kotinsa sydämeen, hänen
omaan sydämeensä, ja kädet sidottuina hänen piti katsella, kuinka
eripuraisuus kasvoi.

Yhä synkemmäksi, yhä painostavammaksi kävi elämä tuossa
vihreäluukkuisessa talossa, senjälkeen kun pikku Anna oli saatettu
hautaan. Yhä synkempi, yhä painostavampi tunne valtasi Fritz
Nettenmairin mielen ja sydämen. Hän oli tahtonut kääntyä pahalta
tieltänsä, jolla häntä oli pelästyttänyt Anna vainajan kuva, ja se
selvyys, minkä tämä jo tehdylle taipaleelle loi. Hän olisi palannut,
jos vaimo vain olisi tarttunut tarjottuun käteen. Niin hän ainakin
luuli. Mutta vaimo oli hänet karkoittanut luotaan, osoittanut
hänelle inhoa ja halveksumista. Hän oli huomannut tämän sydämessään
nimittävän häntä lapsen murhaajaksi; hänen katseensa oli uhannut
hänelle kostoa, ja silloin hänen sydämensä taas oli synkistänyt
vanha varjo, syyllisyyden synnyttämä pelko. Jos vaimo vielä ei ole
tehnytkään sitä, mitä hän pelkäsi, niin nyt hän sen kumminkin tekee,
rangaistukseksi hänelle siitä iskusta, joka pikku Annalta vei hengen.
Mitä hartaammin hän tuota päässänsä hautoo, sitä selvemmältä hänestä
tuntuu, miten vihollisille — ja he ovat hänen vihollisiansa, sillä
he vaativat hyvitystä kärsitystä vääryydestä — miten vihollisille
oikeaan aikaan tuo isku sattui. Sitten hän älyää, että olisihan
vaimo voinut häntä varoittaa. Vaimo ei sanonut: »Älä lyö, lapsi on
sairas: se kuolee, jos lyöt.» Ei, sitä hän ei tehnyt! Yksi ainoa
sana olisi iskun voinut torjua; hän ei sitä sanonut. Oo, selvä on,
päivän selvä; äänettömyydellään vaimo tahallisesti yllytti hänet
tuohon hurjaan tekoon. Mutta miten se on ymmärrettävissä? Toivoiko hän
lapsensa kuolemaa? Sitä ei yksikään nainen saata toivoa. Niin, hän
ei itsekään luullut sen kuolevan; siitä, että mies löi häntä sairaan
lapsen vuoteen ääressä, siitä hän tahtoi saada vain näennäistä aihetta
vihaan ja vihasta vilppiin. Hän ei luullut sen kuolevan; ja kun se
kumminkin kuoli, niin vieritti hän kaiken syyn miehensä niskoille. Ja
Fritz oli taas ollut typerä rehellisyydessään; tähänkin ansaan hän
oli käynyt, kun hän ei tiennyt epäillä. Matona hän oli kiemurrellut
vaimonsa edessä, vaimonsa, jonka pitäisi kiemurrella hänen edessään.
Ja lisäksi tämä karkoitti hänet luotaan, halveksien karkoitti luotaan!
Aina kun hän tuota hetkeä muisteli, teki hän vaimon vastuunalaiseksi
kaikesta, mitä tulevaisuudessa vielä saattoi tapahtua. Ja hänen
omiaankin kohtaloonsa on vaimo syypää. Hän tarjosi kätensä; hän oli
viaton. Sitten hän mietiskeli, mikä hänen kohtalokseen vielä oikeastaan
saattaisi tulla, ja kurjinkaan kohtalo ei hänestä ollut kylliksi kurja
suurentamaan sitä syyllisyyden määrää, minkä hän vieritti vaimonsa
niskoille. Kauhulla ja katkerasti katuen oli vaimo vielä, näkevä, mitä
hän teki karkoittaessaan miehen luotansa. Mitä lähempänä mies näki
tulevan kohtalon uhkaavan, sitä hurjemmaksi yltyi hänen rakkautensa,
joka hänestä oli samaa kuin viha, sillä kumpaakin sisältyi siihen
tunteeseen, jota vaimo yhä hehkuvampana häneen valoi. Sitä tarkemmiksi
kävivät hänen silmänsä huomaamaan kaiken, mikä oli vähänkin viehättävää
vaimon olennossa, ja sitä kipeämmin tämä kauneus vaikutti silmien
kautta hänen sydämeensä. Tuo kirottu kauneus, joka oli alkusyynä
kaikkeen hänen kurjuuteensa; tuo paholaisen kauneus, jonka vuoksi oma
veli ajoi hänet pois vajasta ja talosta ja saattoi hänet koko maailman
ja vieläpä oman vaimonkin ylenkatseen alaiseksi. Ajatuksissaan hän
rupesi etsimään keinoa, millä hän tuon kauneuden saisi tuhotuksi,
niin että se herättäisi inhoa kilpailijassa, joka tuntisi pettyneensä
päämääränsä suhteen ja siten aiheettomasti tulisi syösseeksi hänet
kurjuuteen. Ja kun hän kuvitteli löytäneensä tuollaisen keinon, silloin
hän purskahti niin hurjasti ja vahingoniloisesti nauramaan, että hänen
lujahermoiset juomatoverinsakin säikähtivät, ja vastaantulevat ihmiset
vaistomaisesti seisahtuivat. Ja kuitenkin oli tuo kuvittelu vain vielä
turmiollisemman ajatuksen edelläkävijä. Hänelle johtui näet samalla
mieleen sällin ennustus; hänen oma unensa käy toteen, niin pian kuin
tuo hurja teko on tehty. Kotvat ajat hän seisoi milloin missäkin, mistä
vain saattoi nähdä Apolloniuksen työskentelevän kirkon katolla, ja
katseli, odottaen ja laskelmia tehden. Nyt varmaankin murtuvat laudat
tuon kalkuttelijan alta, nyt varmaankin katkeaa köysi, joka kannattaa
tukipuita. Nyt varmaankin kiljaisevat kauhusta samat ihmiset, jotka
paraikaa huolettomina katselevat ikkunoista tai kävelevät kadulla.
Sitten hän teki laskelmiaan yhä kuumeisimmalla kiihkolla. Kylmä hiki
helmeili hänen otsallaan. Mutta laudat eivät murtuneet, köysi ei
katkennut, ihmiset eivät kiljaisseet kauhusta. Ja hän nauroi itsekseen
yhä hurjemmin, kun hän väsyneenä ja pitkästyneenä turhaan odotukseen
lähti kulkemaan edelleen: »Jos se vain olisi minun onnettomuudekseni,
jos hän siten vain voisi syöstä minut yhä syvemmälle kurjuuteen, kuin
mitä hän jo on ehtinyt, niin olisi hän jo aikaa sitten kuollut. Hän
elää vain siksi, koska hänen elämänsä tuottaa minulle kurjuutta. Hän ei
halua kuolla, ennenkuin hän on syössyt minut täydelliseen turmioon!»

Tämä pelko ei antanut hänelle rauhaa, se kiusasi häntä yhä
tuskallisemmin. Kun hän myöhään yöllä tuollaisessa mielentilassa palasi
kotiin, niin saattoi vaimon rauhallinen uni hänet raivoon: Se, joka
hänelle ei suonut lepoa, nukkui itse kaikessa rauhassa! Hän istahti
vaimonsa vuoteen reunalle, herätti hänet ja kertoi hänelle matalalla
äänellä aikeistaan vaimon lemmittyä kohtaan. Ne olivat hirveitä
asioita. Kun vaimon ruumis värisi tuskasta ja kauhusta, silloin hän
naurahti tyytyväisenä, tyytyväisenä siitä, että hänellä muka vielä
oli joku keino, jolla hän kykeni säikähdyttämään vaimoansa tuosta
äänettömästä halveksimisen tilasta, millä tämä puolustautui. Ja silloin
hän hetkeksi unohti kiusallisen tunteensa; ja hän naurahti melkein
herttaisestikin. Vaimokin oli saanut osansa hänen tuskastaan. Tämä oli
vain muuan Fritz Nettenmairin kujeista. Eiväthän he nyt niin varsin
pitkälle vielä ole päässeet, että hän tosissaan tuollaista ajattelisi.
Mutta jos vaimo vain hiukankaan siitä mainitsee Apolloniukselle,
silloin hän on siihen pakoitettu, ja vaimo on siihen syypää. Hän pitää
silmällä vaimonsa jokaista askelta, tämä ei voi tehdä mitään hänen
tietämättään. Ja jos vaimo jonkun kolmannen välityksellä saattaa asian
Apolloniuksen tietoon, niin kyllä hän jo näöstä sen henkilön tuntee.
Oo, Fritz Nettenmair on sellainen mies, joka —!

Päivät pitkät, yökaudet harhailee vaimo kuin kuumehoureissa.
Intohimoisen tuskan yllyttämänä kasvaa hänen rakkautensa Apolloniukseen
intohimoksi. Eikä hän kykene sitä estämään, sillä intohimo puolestaan
enentää tuskaa. Tuskan tunne täyttää hänen sielunsa jokaisen sopen.
Hänen syliinsä hän haluaisi painautua, puristaa häntä rintaansa
vasten, rukoilla häntä — sitten taas jättää hänet oikeuden huostaan;
mutta onhan tämä vain hurjaa pilaa, ja itse hän sen todeksi tekee,
jos hän kenellekään siitä kertoo. Hän ei enää poistu tuvasta, ei enää
peljästyneenä käy ikkunan luo. Hän tahtoo välttää jokaista askelta,
jokaista liikettä, kaikkea, mikä vain saattaisi osoittaa hänen
kaipaavan Apolloniusta. Hänellä ei ole enää rohkeutta puhella kenenkään
kanssa, sillä hänen miehensä voisi sen huomata ja luulla hänen
siten vaihtavan ajatuksia Apolloniuksen kanssa. Ja mies näkee hänen
intohimonsa kasvavan, näkee, kuinka se keino, jolla hän koettaa tulevaa
kohtaloa viivyttää, sitä vain jouduttaa. Ja yhä kärsimättömämmin hän
odottaa ja tekee laskelmiaan, sillä laudat eivät murru eikä köysi
katkea.

Oli pilvinen, lämmin yö. Sen päivän edellinen yö, jona Apollonius aikoi
ryhtyä sijoittamaan koristelaitetta tornin katolle. Fritz Nettenmair
hiipi takaovesta ulos kulkien polkua pitkin vajaan päin, katsoakseen
Apolloniuksen ikkunaan: kun hän huomasi sen olevan jo pimeän, silloin
hän tapansa mukaan sulki takaoven ja lähti hillittömille yöllisille
retkilleen. Sen yön perästä, jona Valentin avasi takaoven vajan
avaimella, Fritz Nettenmair joka kerran salpasi sen vielä lisälukolla.
Apollonius ei vielä ollut paneutunut levolle. Fritz Nettenmair tiesi,
ettei Apollonius itsepintaisessa varovaisuudessaan koskaan vuoteesta
käsin sammuttanut kynttilää. Sen paikka oli kirjoituspöydällä kaukana
vuoteesta; ennen vuoteeseen menoansa hän sen ensin niisti ja sitten
sammutti. Fritz Nettenmair pui nyrkkiään ikkunaa kohden. Täälläkin
Apollonius häntä viivytteli liian kauan. Hän oli väsynyt ja meni
vajaan, Takaoven avain sopi vajan lukkoon. Vajassa oli pimeä.

Kun katonkattaja muovailee levyjänsä, niin hän istuu kahdareisin
penkillä, jonka keskikohdalla on hänen pieni alasimensa. Sellaiseen
penkkiin kompastui Fritz Nettenmair, ja silloin juolahti hänen
mieleensä, että hänen pitäisi istahtaa. Eräästä luukusta hän saattoi
nähdä Apolloniuksen ikkunan; täällä hän tahtoi odottaa siksi, kunnes
kynttilä sammuu. Katonkattaja saa monasti olla kirvesmiehenäkin,
ja sentähden hänellä työkalujensa joukossa on myös pieni kirves.
Sellainen oli nyt penkillä; hänen istahtaessaan se putosi. Hän otti
sen maasta ja piteli sitä käsissään ilman sen enempää tarkoitusta;
sillä itse hän ajatuksissaan oli kamarissa. Hän istui vaimonsa vuoteen
laidalla kiusaten häntä uhkauksillaan. Hänen kiukkunsa, joka johtui
Apolloniuksen vitkastelusta, sai siitä yllykettä. Tuo vitkastelu esti
häntä hakemasta unhotusta viinalasista. Hän oli nojannut kädellään
vaimonsa vuoteeseen ja tuntenut peitteen läpi hänen jäsentensä
vavahtelun. Hän tuntee mielessään vaimonsa tuskan, hän tuntee, kuinka
hän itse on Apolloniuksen saattanut vaimonsa ajatusten ainoaksi
esineeksi, kuinka vaimo huomenna varmaankin syöksyy Apolloniuksen
syliin tämän työstä palatessa. Ja vaikka he eivät olisikaan hänen
pahojahenkiänsä, vaikka he olisivat enkeleitäkin, niin sittenkin
täytyi huomenna sen tapahtua, jota hän yritti estää. Vaikka vaimo
syleisisi häntä tuskan tulisimminkin tuntein, tuo kaunis, tuo kirotun
kaunis nainen, niin sittenkin sen täytyi tapahtua, jos vain veri vielä
hänen suonissaan kiertää. Ja vaikka hän ei koskaan olisi hautonutkaan
tuollaisia ajatuksia, jotka kumminkin öin ja päivin ovat hänen
mielessään, niin sittenkään ne eivät anna hänelle rauhaa. Sen täytyi
tapahtua, sen juuri, minkä pelko yksistään jo syöksi Fritz Nettenmairin
kurjuuden syvimpään kuiluun ja saattoi hänet katkerasti halveksimaan
itseänsä. Sen täytyi tapahtua — ellei huomiseen mennessä jo sällin
ennustus kävisi toteen. Ja nyt hän taas seisoo kadunkulmassa ja taas
vilkuilee torniin entistä epätoivoisempana odottaen ja laskelmiaan
tehden. Hiki virtaa pitkin hänen ruumistaan; mutta laudat eivät murru
eikä köysi katkea. Oi, Apollonius pian näyttää ennustuksen olevan
lorua, hän jää eloon, kulkee täällä vielä vuoden, kymmenen ellei
satakin vuotta. — Sillä hän vihaa veljeänsä. Ja yhä hän laskee: yksi,
kaksi; hän sanoo: nyt — silloin hän kuulee köyden rapsahduksen ja
havahtuu kuumeisesta hourailustaan. Hurja, tuskainen ilo on turhaa;
ei hän seisokaan kadunkulmassa eikä vilkuile torniin. Hän istuu
vajassa; on yö. Mutta rapsahduksen hän kuuli; se ei ollut pelkää
kuvittelua. Ja se kuului tuolta. Hänen hiuksensa kohosivat pystyyn.
Tuolla ovat istuinkorit, väkipyörät ja köydet. Tuhansia kertoja hän
on kuullut kerrottavan ja jokainen katonkattaja myös tietää, mitä tuo
ennustava rapsahdus merkitsee. Mutta senhän pitää kuulua kolmasti,
ihan niinkuin köysi todellakin katkeaisi; ja hän kuuli sen vasta
kerran. Hän kuuntelee, hän painaa nyrkillä sydänalaansa. Hän ei kuule,
vaikka se vielä kerran ja toisenkin rapsahtaisi, sillä sydän sykkii
niin rajusti ja veri suonissa kiitää niin vinhasti. Hän kuuntelee
kuuntelemistaan, mutta turhaan. Silloin välähtää hänen tunteittensa
sekasorrossa kaamean salaman tavoin muuan ajatus hänen mieleensä;
ajatus kohtalon jouduttamisesta. Kirves on yhä hänen kädessään.
Vaistomaisesti hän kämmenellään kosketti sen terää; nyt hän huomaa
sen olevan tahotun. Suunnitelmat ovat valmiit; tuntui aivan kuin
ne jo kotvan olisivat mielessä olleet, mutta että salama ne vasta
selvensi. Huomenna Apollonius kiinnittää tikapuunsa viiritankoon,
sitten köyden, jossa istuinkori riippuu. Fritz Nettenmair tavoitti
kädellään ja löysi köyden. Kohtalo tarvitsee hänen apuansa; siksipä
se itse panikin kirveen ja köyden hänen käteensä. Kukapa tietäisi
hänen olleen täällä? Pari kolme viillosta köyteen kirveellä, tuskin
huomattavaa viillosta. Ne yhtyvät suureksi repeämäksi, kun jykevän
miehen paino pingoittaa köyttä ja kun istuinkorin keinuva liikehtiminen
vielä lisää kuormaa. Kuka noista viilloksista huomaisi, että ne ovat
varsin tehdyt? Köysi, joka kannettaessa puoleksi laahaa maata, sehän
voi monasti vioittua kaikenlaisiin teräviin esineihin. Katonkattaja,
joka riippuu taivaan ja maan välillä, on kohtalon varassa. Kohtalo
kannattaa häntä tahi antaa hänen pudota, eikä suinkaan köysi enempää
kuin siihen tehdyt viilloksetkaan. Jos se tahtoo häntä kannattaa, ovat
viillokset vaarattomia; mutta jos hänen täytyy pudota, katkeaa lujakin
köysi. Ja hänet on kohtalo jo merkinnyt. Päivää ennen tahi myöhemmin —
se on yhdentekevää, kun hänen kumminkin täytyy pudota. Päivää myöhemmin
hän jo saattaa pudota pahantekijänä. Eikö kohtalo tee viisaasti
katkaistessaan hänen taipaleensa jo ajoissa sitä ennen? —

Tuo ainoa ajatus karkoitti yhdellä iskulla kaikki muut Fritz
Nettenmairin mielestä! Hetki vain, ja se syttyi, hetki vain, ja tuo
manalasta kimmonnut kipinä leimahti ilmiliekkiin. Köysi on hänellä
vasemmassa kädessä. Hän kohottaa kirveen — mutta kauhu vaivuttaa hänen
kätensä. Kirves on verinen, koko vajan läpi käy verinen juova. Fritz
Nettenmair pakenee vajasta. Mielellään hän pakenisi itseäänkin; tuskin
hän uskaltaa katsoa Apolloniuksen ikkunaankaan. Sieltä pilkoitti
kirkas valonsäde, jota Fritz Nettenmair karttoi, painuen pensaan
suojaan. Nyt valo himmeni. Apollonius nousi pöytänsä äärestä pidellen
kynttilää kädessään. Hän niisti kynttilän. Mahdollisesti oli saksista
pudonnut hehkuva karsi papereille; niin ei kumminkaan ollut käynyt,
ja hän pani kynttilän takaisin paikoilleen. Fritz Nettenmair tunsi
veljensä tuskaisen tunnollisuuden; lukemattomia kertoja hän oli nähnyt
hänen käsittelevän kynttilää samalla tavalla. Hän älysi, ettei se
ollut verta, mikä häntä oli säikähdyttänyt. Kynttilän liekin kajastus
oli langennut luukusta vajaan loistaen punaisena kirveen terällä ja
pimeässä vajassa. Kumminkin Fritz Nettenmair seisoi vavisten pensaansa
takana. Aavemainen kauhu katosi, mutta niin pian ei kadonnut hänen
hirvittävän aikeensa herättämä tunne, eikä se mielijohde, että veli
vielä ikäänkuin näytti hänelle tulta hänen tuota tekoa tehdessään. Pian
sammui Apolloniuksen kynttilä. Fritz Nettenmair saattoi huoletta palata
takaisin ja päättää työnsä; kukaan ei häntä enää häirinnyt. Sitä hän
ei kuitenkaan tehnyt, vaan antautui jälleen vanhan vihansa valtaan.
Itsekseen hän virkkoi: »niin pitkälle hän ei minua saa». Syyn tuohon
ajatukseen hän vierittää niiden niskoille, jotka aina ovat syypäät
kaikkeen. Omaksi ansiokseen hän lukee sen, ettei hän tuota ajatusta
toteuttanut. Hän tietää, että toinen hänen asemassaan olisi tehnyt
tuhoja.

Nyt hän lukitsee takaoven, pannen siihen lisälukon, sitten tuvan
oven. Ja hän lähti. Hän haluaa juoda itsensä tajuttomaksi. Tänään
hänellä on unohtamista enemmän kuin koskaan ennen. Hän menee. Eikö
hän tule takaisin? Ei tänään. Mutta huomenna, ylihuomenna? Kun tuo
ajatus hänelle ei enää ole outo? Tottumushan tekee itse paholaisenkin
ystävyyden mieluisaksi. Niin pitkälle he eivät häntä vie! Eiköhän sekin
hetki vielä tule, jolloin hän katuu, ettei hän antanut viedä itseään
niin pitkällä, kun hän kumminkin sen lopulta sallii? Ja lisäksi:
kuinkahan pitkälle toinen hänen asemassaan olisi antanut itsensä viedä?

Yhä synkemmäksi, yhä painostavammaksi kävi elämä tuossa
vihreäluukkuisessa talossa. Joka nyt kurkistaa sinne, hän ei usko,
miten synkkää, miten painostavaa se kerran on ollut.




13.


Tästäpuoleen Fritz Nettenmair ei enää kiusannut vaimoaan uhkauksilla
Apolloniusta kohtaan. Voipa sanoa, että hän käyttäytyi jotenkin
ystävällisesti. Toisinaan hän taas istui kotvat ajat äänettömänä,
syviin mietteisiin vaipuneena. Mutta kun hän huomasi jonkun häntä
katselevan säpsähti hän ja heräsi haaveiluistaan. Silloin hän oli
ystävällisempi ja lasketteli leikkiä, kuten muinoin parhaimpina
aikoinaan. Jopa hän yritti käydä työhönkin käsiksi. Mutta vaimo kävi
vain yhä tuskaisemmaksi; vielä enemmän kuin ennen hän vältti kaikkea
sellaista, mikä miehelle saataisi antaa aihetta luuloon, että hän
haluaisi lähestyä Apolloniusta. Hän ei tiennyt, miksi hän noin teki.
Ja vaikka hän käsitti pelkonsa olevan sulaa hulluutta, niin kumminkin
hän pelkäsi. Ilolla Apollonius huomasi veljessä tapahtuneen muutoksen
ja hän koetti kaikin tavoin sitä lujittaa. Hän ei tiennyt, miten veli
hänen ilonsa ymmärsi!

Sillävälin oli Apollonius ruvennut asettamaan lahjaksisaatua
koristelaitetta paikoilleen Pyhän Yrjön tornin katon ympärille.
Hän oli taas työntänyt esiin telinepuut ja naulannut ne kiinni
kannatuslaitteen sisäpuolelle, kiinnittänyt laudat niiden päälle,
asettanut tikapuut näille ilmatelineille ja köyttänyt ne viiritankoon.
Hän oli taas asettanut köysirenkaan viiritangon tyveen, kiinnittänyt
siihen väkipyörät ja näihin istuinkorin. Koristelaite oli puolentoista
kyynärän pituisissa osissa, joita senvuoksi saattoi mukavasti
käsitellä. Lahjoittaja, joka itse huolehti kiinnityskustannuksistakin,
oli määrännyt, että osien tuli muodostaa kaksi seppeleen tapaista
kiehkuraa, joiden piti yhdensuuntaisina ja riippuvakaarisina kiertää
tornin kattoa. Viisi tuollaista osaa, ylemmässä kolme muodosti yhden
kaaren. Ne kiinnitettiin ensin pääkkäin ja sitten lujilla nauloilla
kattopuihin. Kun liuskakivet joka paikassa olivat limitysten,
niin täytyi niihin kohtiin, joihin naulat upotettiin, panna
lyijylevyt liuskakivilevyjen sijasta. Sama on laita silloinkin, kun
kannatushirsiin lyödään tukikoukut, joissa katonkattajan tikapuut
työtä tehdessä ovat kiinni. Niitä paikkoja katossa, joihin tukikoukut
ovat isketyt, ei käy kattaminen liuskakivilevyillä. Sillä kiivetessä
koukuissa riippuvia tikapuita myöten alkoivat koukkujen lävistämät
levyt liikkua, joka seikka turmeli toisiakin levyjä. Siksi se katetaan
lyijylevyllä. Kovalla tuulella tärisi myöskin koristelaite. Sen
estämiseksi oli vielä keino keksittävä. Tukikoukut olivat samassa
linjassa ympäri kattoa, yhdeksän ja puolen jalan päässä toisistaan, ja
eri linjojen välimatka oli noin viisi jalkaa. Nyt piti koristelaite
asettaa sillä tavoin, ettei se koskenut noita koukkuja.

Apollonius teki ahkerasti työtään. Peltisepällä, joka halusi niin pian
kuin mahdollista nähdä koristeensa paikoillaan, oli vähemmän syytä
olla Apolloniukseen tyytymätön, kuin Apolloniuksella häneen. Alussa
seppämestari kiirehti häntä, mutta pian oli Apolloniuksen kiirehdittävä
seppämestaria.

Kiehkurasta puuttui enää vain se osa, jonka kaarenmuotoisena tuli
riippua luukun yläpuolella. Apollonius ei malttanut joutilaana odottaa
koristeen valmistumista. Häntä oli kutsuttu naapurikylään suorittamaan
muuatta pientä korjaustyötä. Siksi ajaksi hän jätti istuinkorinsa
riippumaan Pyhän Yrjön tornin katolle ja lähti Brambachiin.

Seuraavana päivänä vanha Valentin kolkutti tuvan ovelle. Jo
muutamia kertoja hän oli käynyt ovella ja mennyt taas pois. Hänen
koko olemuksestaan ilmeni levottomuutta. Muuan seikka, jota hänen
lakkaamatta täytyi ajatella saattoi hänet niin hajamieliseksi, että
tuvasta tulevan äänen, joka kehoitti häntä astumaan tupaan, varmasti
luuli jääneen häneltä kuulematta. Ja ikäänkuin edellyttäen, että tuo
ääni vielä kuuluisi, kun vain oikein tarkoin kuuntelisi, hän painoi
korvansa avaimen reiälle. Levottomuus herätti hänet hajamielisyyden
tilasta. Hän kolkutti toisen ja kolmannen kerran, ja kun kehoitusta ei
vieläkään kuulunut, rohkaisi hän mielensä, avasi oven ja meni tupaan.
Nuori vaimo oli jo pitkän aikaa häntä aina vältellyt. Niinpä nytkin;
mutta tänään piti vanhuksen saada häntä puhutella. Vaimo istui kamarin
ovella, tahallaan kaukana ikkunasta. Vanhus ei huomannut, että vaimo
oli yhtä levoton kuin hänkin ja että hänen tulonsa tuota levottomuutta
yhä vain lisäsi. Hän pyysi anteeksi tungettelevaisuuttaan. Vaimon
yrittäessä poistua hän vakuutti, ettei hän viivy kuin hetken. Hän ei
olisi luvatta tullut tupaan, ellei muuan seikka häntä pakoittanut,
seikka, joka saattoi olla hyvinkin tärkeä. Hän ei sitä toivonut,
mutta mahdollistahan se voi olla. Vaimo kuunteli, yhä tuskaisempana
vilkuillen milloin ikkunaan, milloin ovelle. Jos vanhuksella oli
jotakin hänelle sanottavana, niin piti se tehdä mahdollisimman pian.
Oli kuin Valentin olisi vastannut vaimon tuskaiseen katseeseen samalla
kun hän sanoi:

»Fritz herra on Pyhän Yrjön kirkon katolla. Äsken juuri näin hänet
kartanolla.»

»Ja katsoiko hän tänne? Näkikö hän teidän tulevan tupaan?» vaimo kysyi
henkeään pidättäen.

»Jumala varjelkoon», vanhus virkkoi; »hän raataa kuin vihollinen.
Ei ajattele syömistä eikä juomista. Kun mies noin raataa», — vanhus
keskeytti, miettien sanottavansa valmiiksi: »niin hänellä on jotakin
mielessä». Vaimokin vaikeni. Hän koetti torjua ajatusta, joka kehoitti
häntä ilmaisemaan vanhukselle kaiken tuskan. Vanhus ei sitä huomannut.
»Tuo naapuri, kai sen tiedätte», hän jatkoi, »ei muutamina öinä saa
ollenkaan unta. Yöllä ennen Apollonius herran Brambachiin menoa hän
oli keittiönsä ikkunasta nähnyt, jonkun hiipivän pitkin kadunpuoleista
polkua vajaan». Vanhus ei sanonut, kenet naapuri oli nähnyt. Nähtävästi
hän odotti nuoren vaimon sitä kysyvän. Tämä kumminkin vaikeni; hän ei
kuullut koko juttua. Vanhus jatkoi: »Brambachiin lähtönsä edellisenä
iltana Apollonius herra valikoi työkaluja, jotka hänen piti ottaa
keralleen. Hän tarkasteli kaikki perinpohjin, kuten tavallisesti, mutta
tuloksetta. Ja se on yhtä merkillistä kuin sekin, että Fritz herra niin
äkkiä on tullut ahkeraksi».

Apolloniuksen nimi havahdutti nuoren vaimon ajatuksissaan: hän
teroitti korviaan, vanhuksen jatkaessa: »Tuota tulin vasta äsken
vajassa ajatelleeksi. Kun naapuri oli kertonut jonkun hiiviskelleen
vajassa, ajattelin minä: mitähän tuolla hiiviskelijällä noin yöaikana
on mielessä ollut. Ja kun katsahdin kirkolle päin ja näin Fritz
herran sillä tavoin raatavan, silloin minut valtasi levottomuus ajaen
minut vajaan, kuin seipäällä uhaten. Siellä tuumailin pääni puhki,
mitä kellään täällä on yöllä hiiviskelemistä. Ensiksi näin kirveen
ovensuussa, vaikka sen olisi pitänyt olla toisten työkalujen joukossa.
Silloin ajattelin: Onkohan se tarvinnut kirvestä? Ja taas tuumiskelin,
mitähän tuo yöllä hiiviskelijä siellä kirveellä on voinut tehdä. Johtui
mieleeni, että tikapuissa kenties olisi joitakin merkkejä. En nähnyt
niissä mitään. Istuinkorissakaan, joka vielä oli siellä, ei ollut
mitään. Silloin minä rupesin tarkastelemaan väkipyöriä ja lopulta
köysiä. Eräässä niistä huomasin vikaa, ikäänkuin se olisi sattunut
johonkin terävään esineeseen ja leikkautunut. Silloin ajattelin:
Tuollaistahan sattuu usein eikä sitä maksa vaivaa tarkastella. Mutta
taas minä myös ajattelin: Muuten ei mitään; mutta jos kuka täällä on
hiiviskellyt, niin on hänellä ollut joku tarkoituskin: ja jos hänellä
on ollut kirves, niin jotakin hän sillä myös on tehnyt. Silloin minä
katson tarkemmin ja — Jumala varjelkoon meitä syntisiä! Siihen oli
kirveellä tehty viillos, toinen ja kolmaskin. Minä heitin köyden orren
ylitse ja koetin siinä riippua, ja viillokset repesivät. Minä luulen,
että jos siinä riippuu istuinkori, niin köysi hyvin pian katkeaa.»
Kertoessaan oli vanhus kalvennut. Yhä tuskaisemmin ja tuskaisemmin
vaimo oli tarkannut hänen puhettaan; sitten hän vaipui tuolille, saaden
tuskin sanaakaan suustansa.

»Hän on uhannut», hän vaikeroi. Vanhus ei ymmärtänyt hänen sanojaan.

»Edellisenä iltana tämä ei vielä ollut tapahtunut», vanhus jatkoi,
»Apollonius herra, kyllä hän näkee vaikka itikan pureman. Hän olisi
sen huomannut, kun hän tarkasti kaikki niin huolellisesti. Nyt minä
arvelen, että se, joka on viillokset tehnyt, on ollut läsnä silloin
tarkastettaessa ja luullut Apollonius herran huomenna käyttävän köyttä
toistamiseen sitä tarkastamatta. Ja silloin hän yöllä hiipi vajaan.»

»Valentin», vaimo huudahti tarttuen häntä hartioihin, puolittain
ikäänkuin pakoittaen häntä puhumaan suunsa puhtaaksi, puolittain
ikäänkuin itse pystyssä pysyäkseen. »Eihän hän sitä vain ottanut
kerallensa? Valentin, sano, ottiko?»

»Ei ottanut sitä,» Valentin sanoi. »Mutta toisen istuinkorin, joka
siellä oli, ja sen köydet, ja vielä muutakin».

»Entä oliko niissäkin viilloksia?» vaimo kysyi yhä tuskaisemmin. Vanhus
sanoi:

»En tiedä. Mutta se, joka ne teki, ei tiennyt, kumpaisen Apollonius
herra ottaa.»

»Jos hänen aikeensa on ollut varma, niin on hän kumpaisenkin — ja minä
olen syypää», vaimo vaikeroi. »Hän uhkaili jo kauan jotakin hänelle
tekevänsä, mutta hän sanoi sitä vain leikiksi. Jos minä kenellekään
siitä kertoisin, uhkasi hän tehdä leikistä toden.»

»Ei niin pientä pilaa», Valentin sanoi, »ettei totta toinen puoli».

Vaimon koko ruumis värisi kauhusta, niin että vanhus jo pelkäsi enemmän
hänen kuin Apolloniuksen kohtaloa. Valentinin piti häntä tukea. Mutta
vaimo torjui hänet luotansa, rukoillen ja uhkaillen samalla kertaa:
»Pelasta hänet, Valentin, pelasta hänet. Auta, Valentin! Oi Jumalani,
muuten lankeaa syy minun niskoilleni.» Hän anoi Jumalalta pelastusta,
anoi, rukoili, tuontuostakin tuskissaan vaikeroiden: »Apollonius ei
ole enää hengissä ja hän on sen saanut aikaan.» Hän pyysi Apolloniusta
mitä hellimmin hyväilynimin, ettei tämä kuolisi. Tuskissaan Valentin
koetteli kaikin keinoin häntä rauhoittaa ja rauhoittui samalla
hiukan itsekin. Vaikka hän ei täysin osannutkaan rauhoittaa, niin
kumminkin heräsi toivo, että Apollonius varmaankin on jo kotimatkalla.
Tietysti hän on uudestaan tarkastanut köydet. Ja jos onnettomuus
olisi tapahtunut, niin johan se olisi täälläkin tiedossa. Kymmeneen
kertaan sai Valentin jankata tuota samaa, ennenkuin vaimo älysi hänen
tarkoituksensa. Ja nyt vaimo odotti sanantuojaa, joka kertoisi tuon
hirveän sanoman, ja aina oudon äänen kuullessaan hän säpsähti. Omassa
nyyhkimisessäänkin hän oli kuulevinaan sanantuojan äänen. Lopulta,
kun tuska ja neuvottomuus valtasi Valentininkin, kiiruhti tämä
noutamaan vanhaa herraa vaimon luokse. Hän ei tiennyt, mitä tehdä; ja
kenties saattoi vielä pelastuskin olla mahdollinen, jos vain ripeästi
ryhdyttäisi toimeen; kenties vanha herra tiesi, mitä oli tehtävä, jotta
Apollonius pelastuisi.

Vanha herra istui pienessä huoneessaan. Pilvet, jotka eroittivat
hänet muusta maailmasta, olivat vähitellen siihen määrään tihenneet
hänen ympärillään, että lopulta puutarhakin kävi hänelle vieraaksi.
Varsinkin tuo iankaikkinen kysymys kuinka voitte, herra Nettenmair?
varsinkin se teki hänelle oleskelun siellä vastenmieliseksi. Hän
tunsi, etteivät ihmiset enää uskoneet hänen selitystään: »Silmäni
ovat hiukan kipeät, mutta ei se tee mitään», ja sen huomion tehtyään
hänestä tuo kysymys kuului ivalta. Apollonius, joka muuten niin
tarkoin piti huolta vanhuksesta, ei pahoitellut tämän erakkomaisuutta
ja ihmispelkoa. Mitä syvemmälle veli vajosi, sitä hankalammaksi kävi
salata vanhukselta asioiden tilaa ja pitää häntä erillään liian
suulaista ihmisistä, joilta hän puutarhassa ei ollut turvattu; lopulta
se kävi mahdottomaksikin. Apollonius ei tosin tiennyt, että vanhus
kamarissaan kärsi tuskia, jotka jo olivat kyllin suuria, vaikka ne
olivatkin pelkän mielikuvituksen synnyttämiä. Siellä kyykötti vanha
herra nahkatuolissaan pöydän ääressä päivät pitkät ja vanhaan tapaansa
mietiskeli, millaisen häväistyksen alaiseksi hänen kotinsa oikeastaan
joutuisi, tai sitten hän käveli kiivain askelin edestakaisin, ja hänen
ryppyisten poskiensa puna samoinkuin hänen käsiensä tuskaisen torjuvat
liikkeet osoittivat, kuinka hän ajatuksissaan koetti kaikkensa uhkaavaa
vaaraa torjuakseen. Kukaan muu kuin rakennusneuvos, joka Apolloniuksen
kanssa oli hyvissä välissä, ei päässyt hänen luoksensa. Kuten kaikilta
muiltakin, niin myös vieraaltaan vanha herra salasi tunteensa, mutta
samalla hän myös ilmaisi teeskentelevänsä, joka seikka vahvisti hänen
luuloaan, ettei hän kysyen saisi mitään tietää, vaan että hän siten
vain paljastaisi oman avuttomuutensa. Mitä kiivaammin hänen sisimpänsä
kiehui, sitä kylmemmältä hän näytti. Hänen tilansa oli sellainen, että
se varmasti veisi aivan mielipuolisuuteen asti, ettei ulkomaailma
tulisi apuun ja väkisin tekisi hänen erakkoelämästään loppua.

Tänään se tapahtuikin. Hän istui tuolillaan paraikaa hautoen ainaisia
ajatuksiaan, kun Valentin tuskissaan kiiruhti hänen luokseen.
Vanha tottumus pakoitti palvelijan vaistomaisesti kulkemaan hiljaa
ovesta ja hiljaa myös astumaan huoneeseen. Mutta sairaloisessa
herkkätuntoisuudessaan vanha herra heti tajusi tapauksen outouden.
Hänen odotuksensa luonnollisesti suuntautuivat hänen ajatustensa
poluille. Taloa uhkasi häväistys, sillä muuten Valentin ei olisi
poikennut vanhasta tavastaan. Ja tuo häväistys on varmasti hirveä,
koskapa se vanhan palvelijankin saattoi niin päästään pyörälle,
että hän unohti kaikki muodollisuudet. Vanha herra vapisi tuolilta
noustessaan. Hän oli kahden vaiheilla, kysyisikö hän vai ei. Ja
turhaapa se olikin. Vanha palvelija kertoi kysymättäkin. Tulisella
kiireellä hän puhui pelostaan ja sen syistä. Vanha herra säpsähti
kuullessaan, miten todenperäisiä hänen kuvittelunsa olivat olleet;
mutta iäkäs palvelija ei huomannut sitä isäntänsä ilmeestä. Tämä
kuunteli häntä kuten ennenkin, aivankuin hän olisi kertonut hyvin
turhanpäiväistä juttua. Kun hän lakkasi puhumasta, ei tarkinkaan
silmä enää olisi havainnut pientäkään vavahdusta tuon kookkaan
vanhuksen jäsenissä. Vanha herra seisoi taas todellisuuden vankalla
pohjalla; hän oli taas entinen sinitakkinen vanhus. Yhtä jäykkänä
kuin ennenkin hän seisoi vanhan palvelijansa edessä, yhtä jäykkänä ja
levollisena, niin että Valentinin mieli ihan rohkaistui. »Luulottelua!»
hän sitten virkkoi entiseen kiukkuiseen tapaansa. »Eikö siellä ole
sälliä saapuvilla?» Valentin kutsui huoneeseen sällin, joka juuri oli
noutamassa liuskakiviä. Vanha herra käski hänen heti mennä Brambachiin
kutsumaan Apolloniusta kotiin. Sälli lähti. »Ellei hän sinun mielestäsi
mene kyllin joutuin, sinä vanha akka, niin käske häntä kiiruhtamaan,
jotta pikemmin huomaat turhaan hopunneesi. Mutta älä juttele
kenellekään, mitä olet täällä höpissyt! Ja miniä pysytelköön tuvassa
älköönkä menkö tekemään typeryyksiä.» Valentin totteli. Vanhan herran
luottamusta herättävä olemus ja tietoisuus siitä, että nyt oli edes
jotakin saatu aikaan, vaikuttivat häneen paremmin, kuin tuhat tukevinta
perustelua. Hän ilmaisi vaimolle hyvät toiveensa. Hänellä oli liian
kiire, jotta hän olisi ehtinyt sanoa, mihin hän ne perusti. Jos hänellä
olisi ollut kylliksi aikaa niin varmaankaan ei vaimo olisi yhtä paljoa
rauhoittunut. Eikä hän itse vähääkään aavistanut, että vanha herra
mielessään oli aivan vakuuttunut vanhemman poikansa syyllisyydestä
ja nuorempaa uhkaavasta vaarasta, jollei kuolemastakin, vaikka hän
Valentinille väitti hänen pelkoaan turhaksi luulotteluksi, ja oli
lähettävinään sällin vain häntä ja vaimoa rauhoittaakseen.

»Nyt sinä vanha narri», herra Nettenmair virkkoi Valentinin palattua,
»tietysti olet jutellut koko keksimäsi tarinan naapurille, ja
emäntä kaiketi jo on lähettänyt puoli tusinaa tätejä kantamaan sitä
kaupungille!»

Valentin ei vähääkään huomannut sitä jännitystä, millä vanha herra
odotti vastausta huudahduksen muotoon asettamaansa kysymykseen. »Sitä
en ole tehnyt», hän sanoi kiivaasti. Vanhan herran luulo loukkasi
häntä. »Minulla itselläni ei vielä ole ollut mielessä minkäänlaisia
kujeita, eikä rouva Nettenmair ole sen jälkeen jutellut kenenkään
kanssa.»

Vanhan herran toiveet lisääntyivät. Valentinin poissa ollessa valtasi
hänet hetkeksi koko se tuska, jota isä tuossa asemassa saattaa
tuntea; mutta hän virkkoi itsekseen: turhaa on toimetonna vaikeroida
ja lyödä laimin sekin, minkä vielä saattaisi tehdä. Jos pojat
olisivatkin mennyttä kalua, niin vielä oli kenties pelastettavissa
ainakin talon, miniän, lasten ja hänen oma kunniansa. Nyt kun tosi
oli edessä, niin olikin vanhuksella hyvään tarpeeseen se harjoitus,
jonka hän oli saavuttanut hautoessaan mielessään kaikenlaisia
mahdollisuuksia. Kun hänen sairaloisesti herkistynyt kunniantuntonsa
pakotti hänet pelkäämättä tarttumaan äärimäisiinkin keinoihin, niin
eivät hänen ajatuksensa nytkään toden tullessa poikenneet siitä
kuumeisesta kulustaan, johon hänen pelkonsa synnyttämät mielikuvat
olivat ne totuttaneet. Tärkein tehtävä hänestä nyt ensiksi oli salata
kaikki sellaiset seikat, jotka saattaisivat herättää epäluuloja
hänen vanhempaa poikaansa kohtaan. Vaikka Valentin ja miniä eivät
kenellekään vielä olisi ilmaisseetkaan, mitä tiesivät, niin olisihan
asia jo kenties muulla tavoin voinut tulla tunnetuksi. Tuollainen
rikollinen aie ei synny sattumalta. Se on vauraan myrkkypuun hedelmä.
Valentinin oli kerrottava, mitä Apolloniuksen tulon jälkeen talossa
oli tapahtunut. Valentin joko ei tiennyt mitään Fritz Nettenmairin
mustasukkaisuudesta tai sitten hän ei halunnut virkkaa siitä mitään
vanhalle herralle, jonka epäluuloisen mielenlaadun hän tunsi.
Hän kertoi kevytmielisestä, kunnianhimoisesta ja huvinhaluisesta
tuhlaajapojasta, joka kunnollisemman veljensä kaikista ponnisteluista
huolimatta vajosi kelvottomaksi hurjastelijaksi ja juopporentuksi.
Samalla hän kertoi uskollisesta veljestä, joka hädän tullen
otti tuhlaajalta pois liikkeen ja talon kunnian ja toimeentulon
huolehtimisen, jotta koko maine ei menisi, mutta jota tuo rappiolle
joutunut mies kuolemaan asti vainoaa.

Vanha herra istui hievahtamatta. Ainoastaan puna, joka yhä hehkuvampana
paloi hänen laihoilla poskillaan, ilmaisi, kuinka hän kärsi talon
kunnian puolesta. Muuten hän näytti tietävän jo kaiken. Sehän oli
hänen vanha tapansa. Nyt hän noudatti sitä kenties senkin vuoksi,
kun hän arveli ukon vähemmän uskaltavan mitään salata tai muuttaa
vastoin parempaa tietoansa. Sisäinen kiihtymys esti häntä huomaamasta
millaiseen ristiriitaan tuo teeskentely joutui hänen kunniantuntonsa
kanssa. Valentin ei yrittänyt synkentää niitä varjoja, jotka lepäsivät
Fritz Nettenmairin tekojen yllä. Mutta sikäli kuin hän tunsi vanhaa
herraa, oli hänen mielestään tärkeätä esittää Apolloniuksen kelpo
toimet niiden parhaassa valossa. Mutta hän tunsi vanhan herran vain
puolittain. Hän laski väärin sen vaikutuksen, minkä hän vanhaan
herraan luuli tekevänsä ylistämällä sitä lapsellista kärsivällisyyttä,
jota tuntien Apollonius esti vaaran sanoman pääsemästä vanhuksen
tietoon. Sillä hän turmeli senkin vaikutuksen, jonka hänen koruton
kertomuksensa pojan ansioista sen kalleimman asian auttamiseksi, mikä
oli lähinnä vanhuksen sydäntä, vanhaan herraan oli tehnyt. Vanha herra
huomasi vain pelkonsa käyvän toteen, sen pelon, jonka Apolloniuksen
kelvollisuus hänessä oli herättänyt. Tavalla, joka ei sovi lapselle,
Apollonius oli salannut häneltä vaaran, voidakseen lukea pelastuksen
omaksi ansiokseen. Tahi sitten hän piti isäänsä sokeana ja avuttomana
olentona, joka ei enää ollut minkään arvoinen eikä kyennyt muuhun
kuin korkeintaan olemaan haittana. Ja tätä varsinkaan ei vanha herra
voinut hänelle antaa anteeksi — huolimatta tuskasta, jota pojan kuolema
hänelle tuotti, sillä kuolleena hän tätä jo piti. Yhä enemmän hän
vaimeni vakuutuksessaan, että hän ei olisi antanut asian kehittyä
niin pitkälle, jos hän siitä vain olisi tiennyt ja ottanut sen
huolekseen, ja että Apollonius ei voinut syyttää murhastaan ketään
muuta, kuin omaa leväperäisyyttään. Nämä ajatukset saivat nyt kumminkin
väistyä kun pikaisista toimenpiteistä oli kysymys. Mitä hän tuosta
veljenmurha-aikeen synnystä toistaiseksi tiesi, se saattoi vahvistaa
herännyttä epäluuloa, mutta ei sitä herättää, jollei lisäksi olisi
tullut toinen seikka, joka hänelle vielä oli tuntematon. Hänen itsensä
täytyi tuolta syylliseltä pojalta kuulla, oliko sitä toista seikkaa
olemassa. Hän teki päätöksensä huomioon ottaen kaikki mahdollisuudet.
Hän käski tuomaan hattunsa ja keppinsä. Muulloin Valentin olisi tuosta
käskystä hämmästynyt, jopa kenties säikähtänytkin. Kun joku erinomainen
tapaus on kiihoittanut ihmisen mielen, kuten Valentinin nyt, niin
silloin on odottamatonta vain se, mikä muulloin oli tavallista ja
mikä muistuttaa menneitä rauhan aikoja. Valentinin täytettyä saamansa
käskyn, ja vanhan herran lähtöään valmistellessa, osoitti tämä hänelle
vielä kerran, miten aiheeton ja typerä hänen pelkonsa oli. »Kuka sen
tietää», hän virkkoi kiukkuisesti, »mitä naapuri on nähnyt. Luuleeko
hän yöllä tuntevansa ketään niin pitkän matkan päästä? Ja sinäkin niine
viilloksinesi! Jos nyt Brambachissa pojalta katkeaisi köysi tahi jos
hän muuten joutuisi tapahtuman uhriksi, niin sinä uskot lujasti, että
syynä siihen ovat nuo kuvittelemasi viillokset ja että ne on tehnyt
se henkilö, jonka naapuri — joka on yhtä yksinkertainen kuin sinäkin
— väittää nähneensä vajassa hiiviskelemässä. Ja jos sinä siitä virkat
sanankaan, tahi jos olet niin viisas, että peitetyin sanoin juttelet
siitä, mitä tyhmä kallosi on keksinyt, niin huutaa sitä huomenna jo
koko kaupunki. Ei siksi, että luulottelusi olisivat todennäköisiä ja
että kukaan järkevä ihminen niitä uskoisi, vaan siksi, että ihmiset
nauttivat saadessaan puhua pahaa toisista. Luoja kyllä pitää huolen,
ettei pojalle satu onnettomuutta, mutta saattaahan sellaista tapahtua
ja kenties on jo tapahtunutkin. Miksei onnettomuus voi kohdata
vaikka vuoteessa, saatikka sitten taivaan ja maan välillä, missä
katonkattaja leijailee kuin lintu, vaikka hänellä ei ole siipiäkään.
Senpävuoksi juuri katonkattajan toimi onkin niin jalo toimi, koska
katonkattaja on selvin kuva siitä, miten sallimus ihmistä varjelee
hänen tehdessään rehellistä työtä. Ja jos se näkee hyväksi antaa hänen
suistua maahan, niin se kyllä tietää, mistä syystä. Eikä ihminen saa
mennä sitä vääristelemään sillä tavoin, että siitä toisille koituisi
onnettomuutta, kenties häpeääkin. Minä olen varma, että asia näyttäytyy
oikeassa valossaan eikä sellaisena, kuin sinä hätäillessäsi olet sen
kuvitellut. Sillä —»

Näin pitkälle vanha herra pääsi puheessaan, kun ulkona joku jysähtäen
laski taakkansa maahan. Vanha herra mykistyi hetkeksi ja oli kuin
kivettynyt. Valentin huomasi ikkunasta, että pihaan tuli peltisepän
sälli ja juuri purki taakkansa.

»Peltisepän Jyrki», Valentin virkkoi, »joka toi koristelaitteen valmiin
loppuosan.»

»Ja sinä herkkäuskoinen säikähdit, luullen sieltä tulevan Herra tiesi
kenen. Missä Fritz on?»

»Kirkon katolla», Valentin vastasi.

»Hyvä», herra Nettenmair virkkoi. »Sano peltisepälle, että hän
tulee sisään, kun on saanut kantamuksensa puretuksi.» Sen sälli
tekikin. Sitä ennen kumminkin vanha herra matalalla äänellä jatkoi
parannussaarnaansa. Hän puhui siitä, kuinka ihmiset sommittelevat
kaikenlaisia luuloja ja kiusaavat niillä itseään, kuten tosiasialla;
kuinka ajatukset saavat ihmisessä ylivallan ja vievät häneltä rauhan,
ellei hän heti alussa niitä torju luotansa. Tuntui, kuin vanha herra
olisi tehnyt pilaa itsestään. Hän ei tullut ajatelleeksi että hän
nuhteli Valentinia omista vioistaan. Valentin sitävastoin tunsi
häpeävänsä, kuten ansaitun rangaistuksen saanut ainakin; ja hartaudella
ja syvästi katuen hän kuunteli vanhan herran puhetta, kunnes
peltisepän sälli tuli huoneeseen. Herra Nettenmair otti keppinsä,
jonka Valentin hänelle ojensi, painoi hatun silmilleen, salatakseen
maailmalta mahdollisuuden mukaan kuolleitten silmiensä vastentahtoisia
tunnustuksia, ja majesteetillisena suori sinistä takkiansa. Valentin
aikoi häntä taluttaa, mutta hän sanoi: »emäntä tarvitsee sinua. Sinä
tiedät, mikä sinun tehtäväsi minun palveluksessani on.» Valentin tajusi
tuon ovelan puheen merkityksen. Vanha herra teki hänet vastuunalaiseksi
emännän käytöksestä. Mutta herra Nettenmair kääntyi peltisepän
sällin puoleen, joka kunnioituksesta hiukan yskäsi, kysyen häneltä,
olisiko aikaa saattaa hänet Pyhän Yrjön kirkon tornin katolle, missä
hänen vanhempi poikansa teki työtä. Peltiseppä vastasi myöntävästi.
Valentin uskalsi vielä ehdottaa, että olisi kenties parempi, jos Fritz
herra kutsuttaisiin tänne. Vanha herra sanoi kiukkuisena: »Minun
on puhuteltava häntä siellä. Asiani koskee korjaustyötä.» Sitten
hän taas kääntyi sällin puoleen. »Minä tartun käsipuoleesi», hän
virkkoi lauhtuneempana. »Silmäni ovat hiukan kipeät, mutta ei se ole
vaarallista.»

Päätänsä pudistellen Valentin katseli heidän menoaan. Kun vanha
herra ei enää ollut saapuvilla haihtui hänen luottamuksensa, jonka
vanhus hänessä rohkaisevalla läsnäolollaan oli herättänyt. Tuskasta
hän väänteli käsiään; mutta kun hän älysi olevansa tuvan ovella ja
muisti myös olevansa vastuunalainen jokaisesta huhusta, jonka hänen
»luulottelunsa» saattoivat panna liikkeelle, hillitsi hän itsensä ja
oli vain tyytyväisyydestä hierovinaan käsiään.

Peltisepän sälli oli kuullut, että herra Nettenmair jo vuosikausia
oli ollut sokeana; itse hän oli sanonut silmiensä olevan vain hiukan
kipeät; hän huomasi pian, että ihmiset kumminkin olivat oikeassa. Joku
vastaantulija mennessään tervehti vanhusta, kysyen: »Kuinka voitte?»,
johon tämä hymyilen vastasi: »Silmäni ovat hiukan kipeät, mutta ei se
haittaa.» Jos herra Nettenmairin asemassa olisi ollut joku toinen, niin
sälli olisi nauranut; mutta tuon vanhan miehen ylevä olento herätti
hänessä sellaista kunnioitusta, että hän ei huomannut ristiriitaa
oman havaintonsa ja vanhuksen sanojen välillä, uskoen yhtä hyvin omia
silmiään: herra Nettenmair on sokea, kuin tätä itseään: ei se haittaa.

Vanhan herran ilmestyminen kadulle oli ihme, ja varmasti se olisi
herättänyt huomiota, ja hänet olisi tuon tuostakin pysäytetty,
kätelty ja kyselty, ellei eräs toinen seikka olisi kääntänyt ihmisten
huomiota hänestä. Kaduilla huhuiltiin puoliääneen ja kiihkeästi. Pari,
kolme pysähtyi seisomaan, odottaen kolmannen, neljännen lähestymistä,
joista huomasi, että hekin tiesivät sen, mitä kymmenissä ryhmissä
kuiskailtiin. Tuolla ilmoittaa sen joku kulkiessaan. Ja jokainen
aloitti: »Joko tiedätte?», jolloin toinen usein vastasi: »Mutta mitä
oikeastaan on tapahtunut?» Herra Nettenmairin ei tarvinnut kysyä; hän
tiesi kenenkään sanomatta, mitä oli tapahtunut. Mutta hän ei rohjennut
sitä osoittaa, sillä hän tiesi että häneltä sitä oikeastaan olisi
pitänytkin kysyä. Ihmiset eivät halunneet tietää ainoastaan, mitä oli
tapahtunut, vaan myös kuinka, millä tavalla ja miksi se oli tapahtunut.
Peltisepän sälli luuli herra Nettenmairin voimain pettävän, mutta
vanhus kompastui vain hiukan, joka »ei haitannut». Sälli kysäsi eräältä
vastaantulijalta. »Muutamalle katonkattajalle on käynyt onnettomasti
Brambachissa.» »Millä tavoin?» sälli kysyi. »Köysi on katkennut. Muuta
ei vielä tiedetä.» Herra Nettenmair tunsi, miten sälli säikähti ja
että hän säikähti ajatellessaan taluttavansa sitä miestä, jonka poikaa
onnettomuus on kohdannut. Hän sanoi: »Se on tapahtunut Tambachissa,
ihmiset ovat kuulleet väärin. Ei se haittaa.» Sälli ei tiennyt mitä
ajatella herra Nettenmairin välinpitämättömyydestä. Punan kohotessa
poskille vanhus virkkoi itsekseen: »Niin, niin on käynyt. Aivan
varmasti.» Hän ajatteli, että on keino, jolla voi välttää oikeuden
asiaan käymistä ja kaikenlaatuisia tutkinnoia. Keino, jota hän
tarkoitti, oli varmaankin ankara, sillä hammasta purren hän nyökkäsi
päätään ja virkkoi: »Niin käy. Ihan varmasti.» Kuten unessa kulki
sälli, vanhaa herraa taluttaen, Pyhän Yrjön kirkolle. Ihmiset olivat
oikeassa; herra Nettenmair oli tosiaankin omituinen mies!

Vanha herra sanoi haluavansa puhutella poikaansa kirkon katolla —
korjaustyön takia. Tarkoituksetta hän puhui entiseen ovelaan tapaansa.

Kirkon katolla hänen oli toimitettava asiansa, ja se koski korjausta,
mutta ei katon korjausta.




14.


Taivaan ja maan välillä on katonkattajan valtakunta. Taivaan ja maan
välillä, ylhäällä Pyhän Yrjön kirkon katolla puuhaili Fritz Nettenmair,
kun vanhaa herraa talutettiin portaita myöten hänen luokseen. Tänne
korkealle oli Fritz Nettenmair paennut ihmisten katseita, luullen
niiden olevan häneen suunnatut, tänne korkealle hän oli kiivennyt
ajatuksiaan karkuun, hakien turvaa vimmatusta ahertamisesta. Hän toi
rinnassaan tänne ylös tuonelan tuskat; ja ponnistelipa hän kuinka
hurjasti tahansa, niin ei hiki, joka hänen otsallaan helmeili, ollut
kumminkaan rehellisen työn nostattamaa lämmintä hikeä, vaan se oli
omantunnontuskien kylmää ja kelmeätä hikoilua. Hän muovaili kivilevyjä
ja naulasi ne kiinni niin tuskaisen kiireisesti, kuin naulaisi hän
maailman rakennusta, peläten sen tuossa tuokiossa luhistuvan kokoon.
Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet työssä mukana, ne olivat siellä,
missä köydet lakkaamatta rapsahtelevat poikki ja missä onnettomat
katonkattajat huimaavaa vauhtia suistuvat varmaan kuolemaan. Joskus
hän keskeytti kolkuttelunsa; hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen
huutaa alas: »Brambachiin! Hän ei saa nousta tikapuille! Hän ei saa
mennä istuinkoriin.» Mutta silloin nuo monet sadat ihmiset, jotka
muurahaisten tavoin vilisivät alhaalla maankamaralla, pysähtyivät
kauhusta jähmettyneinä, ja kaikkien silmät tuijottivat ylös, ilmaisten
kauhua ja inhoa. Ja poliisi tuli ja talutti hänet tikapuita myöten
alas; ja sittenkin se saattoi olla liian myöhäistä! Silloin hän äkkiä
pani kätensä ristiin vasaran ympärille ja lupasi: jos Apollonius ei
kuole, niin minusta tulee kunnon mies. Hän ei ajattele, että hän katuu
sitä heti, kun vain saa tietää Apolloniuksen pelastuneen. — Silloin
joku kiipeää tikapuita myöten — jokohan se on poliisi? Ei ole. Ei
kukaan tiedä, mitä hän on tehnyt. Hän irvistää uhmaten ja kysyy:
»Kuka voi minua mistään syyttää?» Nyt hän kuulee puhetta, ja muuan
ääni osuu hänen tuskaiseen sydämeensä kuin vasaran isku. Se on ääni,
jota hän ei odottanut täällä kuulevansa. Kysyneeköhän se, jolla on
siihen oikeus: »Missä on veljesi Abel?» Ei kysy. Sen asiana on vain
sanoa pojalleen, että onnettomuus on veljeä kohdannut; se sanoo vain,
että tämä päivä on onneton päivä ja ettei poika saa tänään enää tehdä
työtä. Ja vaikkapa hän kysyisikin, niin vastaus on lähes yhtä vanha
kuin ihmissukukin: »Olenko minä veljeni vartia?» Lisäksi rauhoittaa
häntä sekin tietoisuus, että isä on sokea. Sillä hän tuntee, ettei hän
nyt saattaisi kestää vanhuksen kaihoista katsetta. Yhä suuremmalla
kiireellä hän takoo ja naulaa. Hän pakenisi isää, jos vain voisi, mutta
katto on liian kapea, ja vanhuksen ääni kuuluu jo luukun suulta. Hän
ei ole huomaavinaan koko tuloa, ennenkuin viime tingassa. »No nythän
olemme perillä», hän kuuli vanhuksen virkkavan. »Sano mestarillesi
terveisiä, ja tuossa on sinulle hiukan vaivoistasi.» Fritz Nettenmair
kuulee vanhuksen istuutuvan luukun suulle, ja hän tietää, että
vanhuksen ruumis täyttää koko aukon. Hän kuulee sällin kiittelyt ja
hänen loittonevien askeltensa kaiun.

»Kaunis ilma», herra Nettenmair virkkoi. Poika arvasi vanhuksen
kuulostavan, oliko muitakin ihmisiä katolla. Vastausta ei kuulu;
Fritz Nettenmairin ääni takertuu kurkkuun; hän takoo yhä kovemmin
ja nopeammin. Hän toivoo, että hetki, päivä, elämä heti päättyisi.
»Fritz!» vanhus huutaa. Hän huutaa vielä kerran ja toisenkin. Fritz
Nettenmairin oli pakko vihdoin vastata. Hänen korvissaan kaikuu: »Kain,
missä olet?» »Täällä, isä», hän vastaa vasaraansa yhä heilutellen.

»Kivi on kovaa», vanhus virkkoi välinpitämättömästi; »kuulen sen
äänestä; se ei lohkeile».

»Ei», Fritz vastaa hampaat kalisten, »se pitää veden».

»Nyt se on parempaa kuin ennen», vanhus jatkaa; »kaivos on syventynyt.
Taidat olla yksinäsi?» Sana kuolee pojan huulille. »Syvemmällä kivi on
aina kovempaa. Eikö täällä ole muita telineitä?»

»Ei.»

»Hyvä. Tule tänne. Tänne luokseni.»

»Mitä sanoitte?»

»Tule tänne.»

»Asia on aina toimitettava hiljaa puhuen.»

Vavisten Fritz Nettenmair läheni isäänsä. Hän tiesi tämän olevan
sokean, mutta kumminkin hän koetti välttää hänen katsettaan. Vanhus
taisteli kiihtymystänsä vastaan, mutta pieninkään ilme hänen
kuihtuneilla kasvoillaan ei sitä osoittanut; huomata sen saattoi
vain hänen vaikenemisestaan ja hänen hengityksestään, joka heikkona
kaikuna tuntui noudattavan läheisen tornikellon raskasta, tuskallista
käyntiä. Oireista Fritz Nettenmair jo aavisti, mitä oli tulossa. Hän
koetti kiihdyttää uhmaansa. Jos tuo epäluulossaan sen arvaakin, niin
kukapa sen kykenee näyttämään toteen? Ja vaikka hän sen voisikin
näyttää toteen, niin syytä hän ei; siitä olen varma. Miksipä hän
muuten tahtoisi puhua hiljaa? Sanokoon mitä tahansa, minä en tiedä
mitään, minua ei asia koske, minä en ole tehnyt mitään. Ilme hänen
kasvoillaan muuttui pelokkaasta värähtelystä mitä hurjimmaksi uhmaksi.
Vanhus oli yhä äänetönnä. Kumeana kuului alhaalta rattaiden kolina;
varjot kävivät jo sinertäviksi ja Apolloniuksen istuinkorin ympärillä
leikittelivät päivän viimeiset säteet. Kauempaa kuului ohi lentävien,
pellolta kotiinpalaavien kyyhkysten siipien havina. Oli ilta, tyyni ja
rauhaisa. Syvällä alhaalla laaja, vihreä maa; sen yllä kaartui korkea
taivas, kuin sininen kristallimalja. Pienet rusopilvet olivat kuin
leijailevia untuvia. Alhaalta kuuluva melu vaimeni vaimenemistaan.
Ilmassa värähteli kaukana kumajavien kellojen ääni, joka rauhaisan,
leikittelevän aallon lailla vienosti peräytyi koskiessaan kattoon. Tuon
lähimmän vihreän kunnaan takana, mistä kumahtelu kuului, on Brambach.
Varmaankin Brambachin iltakellot. Korkealla taivaalla ja syvällä
maanpinnalla, kaikkialla vallitsee harras rauha, ja suloinen levon
kaipuu. Ainoastaan taivaan ja maan välillä nuo kaksi miestä, Pyhän
Yrjön kirkon katolla istuessaan, eivät tunne sen siipien kosketusta.
Vain heihin se ei vaikuta. Toisessa palaa kiihtyneen kunniantunnon
mielipuolisuus, toisessa taas loimuavat kaikki helvetin liekit ja
raivoavat kaikki helvetin tuskat.

»Missä on veljesi?» kirahti vihdoin toisen hampaitten lomitse.

»En minä tiedä. Kuinka minä sen tietäisin?» kuohahti toisessa yltyvä
uhma.

»Etkö tiedä?» Vanhus vain kuiskasi, mutta hänen joka sanansa iski pojan
sieluun kuin ukkonen. »Minä sanon sen sinulle. Tuolla Brambachissa
hän makaa vainajana. Köysi on katkennut, ja sinä olet leikannut
sen kirveellä. Naapuri näki sinun hiiviskelevän vajassa. Sinä olet
uhannut vaimollesi sen tekeväsi. Koko kaupunki tietää asian; juuri
vievät ihmiset sanaa viranomaisille. Ensimäinen, joka nyt nousee näitä
tikapuita, on poliisi, joka vie sinut tuomarin eteen.»

Fritz Nettenmair lyyhähti kokoon; telineet, joilla hän seisoi,
rusahtivat. Vanhus kuulosti. Jos tuo onneton nyt säikähti telineitten
reunalla seistessään, niin hän suistui syvyyteen, ja kaikki oli
silloin hyvin! Päätös oli tehty! Läheisestä puutarhasta kohosi
leivonen korkeuteen, virittäen iloisen liverryksensä, joka helkkyi yli
puiden ja talojen. Onnellisemmat ihmiset kuulivat viserryksen kaukaa,
työmiehet laskivat lapionsa maahan, lapset piiskansa ja kiekkonsa,
ja he katselivat taivaalle, etsien sieltä väikkyvää laulavaa pikku
pistettä ja kuunnellen henkeään pidättäen. Vanha herra Nettenmair ei
kuullut lähellä helkkyvää leivosen laulua; hänkin pidätti henkeään,
mutta hän kuunteli, mitä alhaalta kuului eikä mitä ylhäältä. Eikä
se, mitä hän halusi kuulla, ollut suinkaan mitään leivonlaulua. Se
oli jysähdys, heikko tuskanhuuto. Ensin hän kuunteli sydän täynnä
toivoa, sitten täynnä tuskaa. Mitään ei kuulu alhaalta. Hänen edessään
telineillä korahtelee olento raskaasti hengittäen. Hän kuulee, ettei
sattuma, joka sääliväisenä olisi voinut olla hänelle apuna, ollut tätä
tehnyt. Hänen on se tehtävä, sillä tehtävä se kumminkin on. Muuten
ihmiset osoittelevat lapsia sormellaan: Noiden isä tappoi veljensä ja
kuoli hirressä tahi kuritushuoneessa. Ja jos tapaus kotvaksi aikaa
unohtuisikin, niin ei tarvinnut muuta, kuin että he näyttäytyivät,
niin silloin se taas elpyisi ihmisten muistissa; silloin he taas
osoittelisivat sormellaan ja inhoten kääntäisivät heille selkänsä.
Luottamus, jonka ihminen vanhemmiltaan perii, on se pääoma, millä
hän voi alottaa. Sitä hänelle on osoitettava jo ennenkuin hän sitä
ansaitseekaan, jotta hän oppisi hankkimaan luottamusta. Kuka heille
osoittaisi luottamusta, heille, jotka isän häpeä on leimannut? Kuinka
he oppisivat hankkimaan luottamusta? Ihmisten keskuudessa ihmisten
hylkääminä, eikö heistä silloin tule isänsä kaltaisia? Ja hänen oma
pitkä elämänsä, täynnä ponnisteluja kunnian saavuttamiseksi ja sen
säilyttämiseksi, senkin pojan häpeä saastuttaa. Ihmisten mielestä
kykenevät lapset siihen kuin isäkin, eikä kenelläkään kunniallisella
isällä ole tuollaista poikaa! — Yhä hehkuvammin paloi puna noilla
kuihtuneilla poskilla; sisäänpainunut rinta kohoili läähättäen.
Vaistomaisesti hän teki kädellään uhkaavan liikkeen. Fritz Nettenmair
aavisti hänen aikeensa ja yritti nousta, mutta olisi vaipunut takaisin,
ellei hän olisi molemmin käsin tukenut itseään. Nelinryömin hän siten
kyyhötti vanhuksen edessä, ja tuskan huuto tunki hänen huuliltaan:
»Mitä aiot, isä? Mitä sinulla on mielessä?»

»Haluan nähdä», vanhus vastasi käheästi kuiskaten, »täytyykö minun
tehdä se, mikä on tehtävä, vai teetkö sinä sen itse. Ja tehdyksi
sen täytyy tulla. Vielä ei kukaan tiedä mitään, mikä aiheuttaisi
oikeuden tarttumaan asiaan, ainoastaan minä, vaimosi ja Valentin.
Itseni kyllä takaan, mutta en toisia, sillä he saattavat ilmaista,
mitä tietävät. Jos nyt suistut alas telineiltä, niin että ihmiset
luulevat sen tapahtuneen vahingossa, silloin suurin häpeä on vältetty.
Katonkattaja, joka joutuu onnettomuuden uhriksi, on maailman silmissä
kunniallinen vainaja, yhtä kunniallinen, kuin sotilas, joka on kaatunut
taistelukentälle. Sinä et ansaitse sellaista kuolemaa, sinä maineesi
menettänyt. Pyövelin pitäisi laahata sinut oikeuspaikalle, sinä konna,
joka olet surmannut veljesi ja yrittänyt myrkyttää viattomain lasten
tulevaisuuden ja minun menneisyyteni, joka on ollut kunniakas. Sinä
olet kylliksi häväissyt kotiasi, enää sinä et saa sitä häväistä.
Minusta eivät ihmiset saa sanoa eikä minun lastenlapsistani, että
minun poikani, että heidän isänsä on kuollut mestauslavalla tahi
kuritushuoneessa. Rukoile nyt isämeidän, jos vielä osaat rukoilla.
Sitten olet ryhtyvinäsi työhön ja polkaiset oikealla jalallasi
telineen reunan ulkopuolelle. Kun minä sanon, että kauhu veljensä
onnettomuudesta saattoi hänet niin sekaisin, uskoo minua sekä oikeus
että koko kaupunki. Sen saa aikaan elämä, joka on ollut toisenlainen
kuin sinun. Jollet suostu hyvällä, niin suistun minä kanssasi
syvyyteen, ja silloin on minunkin kuolemani omallatunnollasi. Ihmiset
tietävät, että silmäni ovat kipeät; he luulevat minun kompastuneen ja
tarttuneen sinuun ja vieneen sinut mukanani. Sen jälkeen, mitä tänään
olen kokenut, en enää halua elää eikä elämäni ole minkään arvoinen;
minä olen päässyt päähän, mutta lapset vasta alottavat. Ja lapsiin
ei saa tarttua pienintäkään häpeän tahraa, niin totta kuin nimeni on
Nettenmair. Mieti nyt, miten on paras. Minä lasken tuon kellon mukaan
viiteentoista.»

Yhä kasvavalla kauhulla oli Fritz Nettenmair kuunnellut isänsä puhetta.
Toivoa hänelle kumminkin antoi se seikka, ettei hänen tekonsa ollut
vielä yleisesti tiedossa. Uhkaavan kuoleman pelko osaksi herätti hänen
voimiaan. Hän turvautui taas uhmaansa. Vanhuksen vaiettua hän sanoi
nopeasti: »En tiedä, mitä sinulla on mielessä. Minä olen viaton.
En ymmärrä, mitä sinä kirveen viilloksista sanot.» Hän odotti isän
takertuvan hänen huomautuksiinsa, odotti, vaikka alussa epäillen.
Mutta vanhus rupesi levollisena laskemaan: »Yksi. Kaksi.» — »Isä», hän
yltyvän tuskan vallassa tarttui vanhuksen laskemiseen, ja hänen ivansa
uhma purkautui rukoukseen: »kuule toki minua. Kuuleehan oikeuskin,
mutta sinä et. Syöksynhän minä alas, jos haluat minun kuolemaani,
vaikka syyttä. Mutta ensin kuitenkin kuule minua!» Vanhus ei vastannut
mitään: hän jatkoi laskemistaan. Tuo onneton näki, että hänen tuomionsa
oli luettu. Isä ei uskonut, vaikka hän sanoisi mitä tahansa; ja hän
tiesi, että mitä ikinä tuo itsepintainen vanhus sai päähänsä, sen hän
myös hellittämättä toteutti. Hän aikoi antaa myöten; silloin johtui
hänen mieleensä ajatus rukoilla vielä kerran; silloin pälkähti hänen
päähänsä: hänhän saattaisi torjua vanhuksen yritykset ja livahtaa hänen
käsistään, sitten: hän voisi vanhuksen käsiksi käydessä ponnistaa
vastaan, jottei hän ainakaan putoaisi. Siitähän ei kukaan ihminen häntä
syyttäisi. Mutta samalla hän kauhistuen älysi, mikä häntä odotti,
jos hän karkaisi, ja oikeuden käsiin hän joutuisi joka tapauksessa.
Parempi oli kuolla nyt. Mutta vielä kauheampaa hänellä oli haudan
tuollapuolen odotettavissa. Hän mietti entistä elämäänsä eläen sen
hetkessä uudestaan, koettaen etsiä aihetta, jotta ikuinen tuomari
voisi antaa anteeksi. Hänen ajatuksensa sotkeutuivat; milloin hän oli
siellä, milloin täällä, ja hän unohti, mikä kaikkeen oli syynä. Hän
näki usvan pilveilevän, saman usvan, minne sälli kerran katosi; samalla
hän katsahti »Punaisen kotkan» kirkkaasti valaistuihin ikkunoihin
ja kuuli sanottavan: »Tuolla hän on! Nyt tulee hauskaa!» Hän seisoi
kadunkulmauksessa laskelmiaan tehden, mutta laudat Apolloniuksen
alla eivät vain murtuneet, köydet hänen päänsä yläpuolella eivät
katkenneet; hän seisoi taas vaimonsa edessä ja sanoi kuolevan pikku
Annan vuoteen yli kumartuneena: »Tiedätkö, miksi pelästyit?» ja iski
tuhoisan iskunsa; senkin, että makasi isänsä jaloissa ja hirvittävän
tuskaisella kiireellä mietti sinne tänne, senkin hän näki ohimennen
kuin kuumehoureissa ollen. Sitten hänestä tuntui, kuin palaisi hän taas
täyteen tajuunsa ja kuin se aika, mikä oli sen hetken, jolloin isä oli
ruvennut laskemaan kellon nakutusta ja nykyisen välillä, olisi ääretön.
Johan nyt varmaankin kaikki oli ennallaan. Hänen täytyi nyt vain
miettiä, karkaisiko hän isän käsistä, vai ponnistelisiko hän vastaan
isän käydessä käsiksi. Mutta hän oli vielä maassa, ja isä istui vielä
entisellä paikallaan. Hän kuuli vanhuksen sanovan »yhdeksän» ja sitten
vaikenevan. Hän vaipui tainnoksiin.

Mutta vanhus todellakin vaikeni. Hän ei enää laskenut. Hänen tarkka
korvansa kuuli kiirehtiviä askeleita tikapuilta. Hän tarttui poikaan,
pidellen häntä ikäänkuin varmuudeksi, jottei tämä karkaisi. Hän
tunsi jäsenten kylmyydestä ja raukeudesta, joka pojan äkkiä oli
vallannut, että oli turha pidellä häntä kiinni! Poika varmaankin oli
pyörtynyt. Siitä hän sai uuden huolen. Jos poika oli pyörryksissä,
niin täytyi hänen salata se vieraitten katseilta. Tuo pyörtymyskin
saattoi synnyttää ja kasvattaa epäluuloja. Hän nousi ja kääntyi
katsomaan tulijaa. Hän oli epävarma, peittäisikö hän luukun omalla
vartalollaan, vai menisikö hän tulijaa vastaan. Sälli, joka äsken oli
lähetetty Brambachiin — sillä hän sieltä sellaisella kiireellä tulikin
— yski portaissa. Hänet kyllä vanhus voi estää telineille pääsemästä;
saattoipa hän salata häneltä tuon telineillä makaajankin, jos hän
meni vain häntä vastaan ja tiedusti asian jo portaissa. Siten kenties
varmemmin, kuin jäämällä seisomaan luukulle, koska oli luultavaa,
ettei hän sitä kokonaan täyttänyt. Nyt vasta vanhus tunsi, miten
tämänpäiväiset kokemukset olivat lamauttaneet hänen voimansa. Mutta
sälli ei sitä ollenkaan huomannut nähdessään vanhan herran sulkevan
häneltä tien.

»Tuonko minä hänet tänne, herra Nettenmair»? sälli kysyi jääden
seisomaan tikapuille.

»Kenet?» herra Nettenmair tokaisi. Tuskalla ja vaivalla hän säilytti
teennäisen tyyneytensä. Jos sälli oli ollut Brambachissa, niin ei hän
olisi voinut puhua noin levollisesti, puhuipa hän kenestä tahansa.

»No, hän on pian kotona», sälli vastasi. Vanha herra ei toistanut
kysymystään; hänen oli pakko turvautua hirsiin, joihin hän nojasi.
Hän oli jo tulossa, sälli jatkoi; »portille saakka me tulimme
yhdessä. Siitä hän käski minun mennä peltisepän luo kysymään, joko se
koristelaite lopultakin on valmis. Jyrki sanoi sen jo tuoneensa ja
juuri tulevansa Pyhän Yrjön tornin katolta vanhaa herra Nettenmairia
saattamasta. Silloin arvelin teidän olevan vielä täällä; ja kun oli
niin kiire, niin aioin kysyä, pitääkö minun ehkä pyytää Apollonius
herra tänne.»

Vasta nyt herra Nettenmairin onnistui tunnustella hirttä, josta hänen
oli ollut pakko pidellä kiinni, tunnustella sitä puolelta ja toiselta,
ikäänkuin hän olisi pidellyt sitä vain ottaakseen selvän sen laadusta.
Tuntien kätensä vapisevan hän lakkasi sitä tunnustelemasta. Hän sanoi
niin kiukkuisesti, kuin hän tällä hetkellä vain voi: »Tulen itse alas.
Odota tikapuilla siksi, kunnes kutsun sinut tänne.» Sälli totteli. Herra
Nettenmair hengitti syvään, kun tunsi taas olevansa rauhassa. Hengitys
suli nyyhkytykseksi. Nyt vasta, kun sielun jännitys, johon Valentinin
tuoma sanoma hänet oli saattanut, alkoi laueta, nyt vasta purkautuu
ilmoille isänsydämen tuska, jota tähän saakka oli hillinnyt hänen
intohimoinen ponnistelunsa kodin kunnian säilyttämiseksi. Nyt vasta
hänellä oli aikaa surra kunnon pojan onnettomuutta, kun tuli ilmi, että
poika olikin vahingoittumaton. Mutta hänen mieleensä juolahti, että
tuota kelpo poikaa uhkaa yhä vieläkin samanlainen vaara, niinkauan kuin
tämä kunnoton poika oli hänen läheisyydessään. Tällaisenkin tapauksen
hän oli suunnitelmia tehdessään ottanut huomioon ja päättänyt, mitä
hänen silloin oli tehtävä. Hänen äskeinen lujuutensa, joka oli
vain hetken vaatimusten synnyttämä, olisi höllennyt jännityksenkin
lauetessa, ellei yhä vielä olisi ollut kyseessä tuon kelpo pojan
hengen ja kodin kunnian pelastaminen. Hän haparoi luukkua. Tällä välin
Fritz Nettenmair oli tointunut tuperruksistaan ja hänen oli onnistunut
nousta seisoalleen. Vanhus käski hänen laskeutumaan telineiltä, sanoen:
»Huomenna et ole enää täällä. Saa nähdä, tokko sinusta Amerikassakaan
kykenee tulemaan toinen mies. Täällä sinä olet itsellesi ja muille
häpeäksi. Nyt tulet kotiin, rahaa saat ja sitten lähdet matkalle.
Vuosikausiin et ole pannut tikkua ristiin vaimosi ja lastesi hyväksi;
minä pidän heistä huolen. Ennen päivännousua olet matkalla. Kuulitko?»

Fritz Nettenmair horjui. Äsken juuri oli hän katsonut kuolemaa silmiin;
nyt hän saisi elää! Elää siellä, missä kukaan ei tiedä hänen teoistaan,
missä ei jokainen pieni risahdus hänelle kummittele poliisina. Tällä
hetkellä hän itsekin piti onnenaan, että hän saisi olla vaimosta
erillään, jonka tähden hän oli kaikki tekonsa tehnyt; jonka katse
hänelle aina kumminkin muistuttaisi, mitä hän oli tehnyt; joka tiesi
hänen tekonsa, ja jonka jokainen silmäys uhkasi kostoa. Hän kammoi
taloa, joka alati muistutti hänelle sellaista, minkä hän vieraan
taivaan alla toivoi kokonaan unohtavansa ja minkä hän päätti koettaa
sovittaa kokonaan uudella elämällä. Parasta olisi hänestä ollut, jos
hän jo tästä paikasta viipymättä olisi voinut kiiruhtaa, pelastuksen
satamaan.

»Apollonius ei olekaan suistunut», vanhus jatkoi, ja kaikki Fritz
Nettenmairin uudet toiveet raukesivat tyhjiin. Entinen pelko kietoi
hänet taas pauloihinsa. Nyt hän taas rakasti vaimoaan, jota hän äsken
ilolla olisi tahtonut paeta. Kun hänen vihansa esine vielä oli elossa,
niin viha ja rakkaus taas heräsivät ja kumpikin loimusi tuonelan
tulena. Hän luuli, että hän olisi kyennyt tekemään vaikka mitä;
kuolemakin oli leikkiä, kun vain kilpailija olisi kylmänä. Omantunnon
tuskat, haudantakaisen kohtalon uhka — kaikki hän voisi kestää; yhtä
vain ei: tietoa, että vaimo lepäisi veljen sylissä. Vanhus odotti pojan
suostuvan hänen tuumaansa. »Sinä menet», hän sanoi, kun tämä vaikeni.
»Sinä menet. Huomenna ennen päivän nousua joko sinä olet matkalla
Amerikkaan, tai minä olen matkalla tuomarin luo. Jos kerran häpeä on
kannettava, niin pelkkä häpeä on parempi, kuin häpeä ja murha. Muista,
että minä olen sen vannonut, ja nyt tee, mitä tahdot.»

Vanhus kutsui sällin katolle ja saatatti itsensä kotiin.




15.


Tällä välin oli sama huhu, joka vanhan herran oli yllättänyt
matkalla Pyhän Yrjön kirkolle, ehtinyt myös sille kadulle, jonka
varrella on vihreäluukkuinen talo. Ikkunan alla muuan ohikulkija
kertoi siitä toiselle. Vaimo ei kuullut muuta kuin »Joko tiedätte,
mitä on tapahtunut? Brambachissa on erästä katonkattajaa kohdannut
onnettomuus.» Silloin hän suistui lattialle tuolilta, josta hän
juuri aikoi hypähtää pystyyn. Taas täytyi Valentinin unohtaa surunsa
Apolloniuksen tähden sen tuskan ja huolen takia, mikä hänet emännän
vuoksi valtasi. Hän kiiruhti apuun. Putoamista hän ei voinut
kokonaan estää, ainoastaan sen hän kykeni varjelemaan, ettei vaimon
pää loukkautunut tuolin jalan terävää särmää vasten. Hän kyyhötti
voimattomana viruvan naisen ääressä, pidellen vapisevin käsin tämän
päätä koholla. Hänen kiinni tarttuessaan vaimon tuuhea, tumma
tukka siirtyi otsalle, peittäen nuo kalvakat kasvot. Reunimaisilla
kiharoilla oli taipumus kiertyä luonnollisille kutreille, minkä
vaimo kumminkin kiinteällä kampauksella esti tapahtumasta. Näytti
siltä, kuin kiharat olisivat nyt käyttäneet hyväkseen haltijansa
pyörtymyskohtausta voidakseen noudattaa taipumustansa. Vanha Valentin
laski pään varovaisesti lattialle ja koetti siirtää syrjään hiuksia
vaimon kasvoilta. Valentinin piti saada nähdä, oliko emäntä vielä
hengissä. Kotvan hän sai tehdä turhia yrityksiä; hänen vanhat kätensä
saattoi tuska entistä kömpelömmiksi. Lisäksi valtasi hänet vielä
omituinen arkuus, joka väkisinkin saattaa vanhanpojan suunniltaan
tämän ollessa naista noin lähellä; vaikeutena oli vielä itsepäiset
hiukset, jotka aina vain kiertyivät kutreiksi ja peittivät kasvot.
Kaula- ja ohimosuonet kykenivät torjumaan hiukset kohdaltansa. Hän
huomasi kutrien liikkuvan niiden tykytyksen mukaan, ja hänessä
heräsi taas toivo. Pöydällä oli vesipullo; hän kaatoi siitä hiukan
kämmeneensä ja kostutti vaimon tukkaa ja kasvoja. Se tehosi. Vaimo
liikahti; Valentin auttoi häntä nousemaan tukien häntä. Nyt vaimo itse
sysäsi vastahakoiset hiukset silmiltään ja katseli ympärilleen. Hänen
katseessaan oli outo ilme, niin outo, että Valentin uudestaan säikähti.
Silloin vaimo nyökkäsi päätään ja virkkoi hiljaisella äänellä: »Niinpä
niin.» Valentin älysi hänen virkkavan sen vakuudeksi siitä, että
hän todella oli kuullut tuon hirveän sanoman eikä vain uneksinut.
Hänen äänensä sävystä Valentin kuuli, että hän kyllä tiesi, mitä oli
tapahtunut, mutta ei sitä tajunnut. Näytti siltä, kuin koko tapaus ei
häntä koskisikaan, vaan ikäänkuin hän miettisi, ketä muuta se saattaisi
koskea. Vaimo aavisti kyllä kauhistuvansa ja tuntevansa tuskaa sen
täysin tajuttuaan, mutta tällä hetkellä hän ei tiennyt, mitä kauhu ja
tuska ovatkaan. Ikäänkuin unessa hän oli edeltäkäsin tuntevinaan, että
hän silloin puristaisi kätensä ristiin, kalpenisi, hypähtäisi pystyyn,
pyörtyisi, käsiään väännellen harhailisi sinne tänne, väsyisi, niin
että hän tahtoisi vaipua jokaiselle tuolille, jonka ohi hän silloin
horjuu, mutta taas kumminkin epätoivoisena nostaisi päänsä pystyyn
ja jälleen antaisi sen raukeana vaipua rinnoille. Tämä unentapainen
aavistus hoippui hänen edellään tuvassa, samoinkuin hänen kaukainen,
epäselvä kuvansa peilissä, hämärään harsoon käärittynä. Lähempänä
ja selvempänä tuntui kaamea painostus sydänalassa, painostus, joka
yltyi kalvavaksi tuskaksi, samoinkuin se kiduttava tieto, että hän
siihen pakahtuisi, ellei hän heristyisi kyyneliin, jotka varmaankin
toisivat lievitystä. Näin hän istui liikkumattomana, ollenkaan
kuulematta, mitä Valentin tuskissaan hänelle puhui. Eipä tuo ollutkaan
vahingoksi; sillä vanhus ei itsekään uskonut lohdutuksiaan, kun hän
oli vakuuttavinaan, ettei onnettomuus ole Apolloniusta kohdannutkaan;
olihan Apollonius muka kyllin varovainen ja kyllin järkevä. Ja lisäksi
hän kertoi tarinan nuoruutensa ajoilta, jolloin muka monet, jotka
nyt jo kauan ovat maanneet haudassa, olivat syyttä säikähtäneet
samanlaisista huhuista! Hän tiesi sen, kuitenkin jatkaen kertomustaan
ja kuvaillen samoja henkilöitä, ikäänkuin se täysin saattaisi vaimoa
rauhoittumaan, jos tämä saisi selvän kuvan siitä, miten tuomari Kern
taloudenhoitajattarensa kanssa aikoinaan eli ja oli. Hän olisi antanut
henkensä, jos hän vain olisi voinut olla avuksi; neuvottomuudessaan
hän ei tiennyt, millä tavalla. Siksipä hän yhä innokkaammin jatkaen
tarinaansa koetti taltuttaa omaa tuskansa. Samalla hän kumminkin
tarkoin piti silmällä noiden kalpeitten, kauniiden kasvojen juonteiden
pienintäkin värähdystä; ja mitä kauniimmilta ja nuorekkaammilta
ne hänestä näyttivät sitä raskaammilta hänestä tuntuivat vaimon
kärsimykset ja sitä innokkaammaksi kävi hänen tarinansa.
Seitsentoistavuotiaana morsiamena hän oli nähnyt hänen tulevan tähän
vihreäluukkuiseen taloon ja kahdeksan vuotta he sitten olivat jo
eläneet saman katon alla. Kuinka paljon nainen, joka neljäänkolmatta
ikävuoteensa asti oli ollut sydämeltään koskematon, iloinen ja
huoleton lapsi, kuinka paljon hän näinä viimeisinä kahtena vuotena
olikaan saanut kärsiä! Ja kuinka kauniina hän kärsimyksissään alati
olikaan pysynyt, kuinka kauniisti hän olikaan kärsinyt! Nyt hän virui
murtuneena kuin puoleksi puhjennut kukka hänen edessään, hänen vanhan
miehen, joka niin usein hänen tähtensä oli itkenyt; itkenyt enemmän
hänen lempeytensä, hänen itsetiedottoman, häviämättömän ylevyytensä
takia, jolla hän onnettomuutensa kantoi, kuin itse onnettomuuden takia.
On sellaisia sydäntäliikuttavia olentoja joita ei tuska, eipä edes
vihakaan rumenna; jotka liikuttavat meitä kaikella toiminnallaan, jopa
hymylläänkin, vieläpä äänekkäällä ilollaankin; joiden näkeminen meidät
saa heltymään, vaikkemme heitä katsellessamme ajattelisikaan heidän
tuskaansa ja heidän kärsimyksiään. Eikä tuo liikutuksemme silloin
ole ollenkaan katkerata, ja tuskakin sellaisille kasvoille osoittaa
ihmeellistä voimaa, joka meitä sekä lohduttaa että hellästi kohottaa,
samalla kun se herättää meissä syvintä sääliä sitä henkilöä kohtaan,
jota tuo tuska painaa. Sellainen olento oli Kristina ollut vanhalle
Valentinille, niin kauan kuin tämä hänet tunsi, sellaisena hän nytkin
virui maassa Valentinin edessä.

Vihdoin Kristina suli kyyneliin. Vanha Valentin taas elähtyi; hän näki,
että vaimo oli pelastettu. Hän näki sen tämän kasvoista, jotka ollen
yhtä rehelliset kuin hän itsekin, eivät voineet salata mitään. Valentin
katseli ja kuunteli hänen itkuaan sellaisella iloisella jännityksellä,
kuin se olisi ollut kaunista laulua, jota vaimo hänelle hyräili.
Sellaisina hetkinä, jolloin ihminen pakosta joutuu vahvemman luontonsa
valtaan, ilmenee hänen todellinen luonteenlaatunsa kaikkein varmimmin.
Se, mikä ihmisessä on eläimellistä, vaikkakin kätkettynä niinkutsutun
sivistyksen tahi välttämättömän teeskentelyn perinnäisen verhon alle,
se tulee silloin oikeassa olemuksessaan esiin ruumiin liikkeissä ja
äänen sävyssä. Kyyneltulvan läpi vanha Valentin kuuli Kristinan äänen
puhtaan soinnun, jota se ei ollut kadottanut silloinkaan, kun se pikku
Annan vuoteen ääressä suunnatun iskun vaikutuksesta purkautui tuskan
ja vihan huudahdukseksi. Kristina oli itkenyt itsensä tyynemmäksi ja
nousi; vanhan Valentinin ei olisi tarvinnut häntä auttaa. Kristina
yritti lähteä ulos. Hänen olentonsa oli saanut juhlallisen ja päättävän
ilmeen. Valentin huomasi sen hämmästyksellä ja huolella. Hän muisti
vastuunalaisuutensa. Tuskaisesti hän kysyi, aikoiko Kristina todella
lähteä. Tämä nyökkäsi päätänsä. »Mutta minä en saa teitä päästää»,
vanhus sanoi. »Vanha herra on sen käskyn laskenut sydämelleni.»

»Minun täytyy», Kristina sanoi. »Minun täytyy mennä oikeuden eteen.
Minun täytyy sanoa, että syyllinen olen minä. Isoisä saa pitää huolen
lapsista. Tahtoisin sanoa oikeusherroille, että he hautaisivat hänet
pikku Annan viereen, hän rakasti lasta niin hellästi. Minäkin tahtoisin
saada leposijani samaan paikkaan, mutta sitä he eivät salli. Ei, minä
en siitä virka mitään.»

Valentin ei tiennyt, mitä vastata. Hän ei saanut päästää häntä, mutta
hänen päättäväisyydestään hän huomasi, ettei hän kykenisi häntä
pidättämään. »Jospa edes vanha herra olisi täällä!» hän ajatteli. Hän
sanoi: »Ettekö te tahtoisi vanhalle Valentinille tehdä mitään mieliksi?»

Kristina katsoi tuskansa läpi häneen ystävällisesti virkkaen: »Kuinka
te saatattekaan kysyä! Te olette häntä rakastanut, enkä minä sitä
unohda, niin kauan kuin vielä elän. Hän on kuollut, ja minunkin täytyy
kuolla. Jos voin ennen pois lähtöäni tehdä jotakin hyväksenne, niin
sanokaa vain. Jos vain voin sen tehdä ja jollette vaadi, etten lähtisi.»

»Ei», vanhus sanoi. »En sellaista halua. Mutta jos te suostuisitte
jäämään tänne siksi, kunnes vanha herra tulee takaisin, jotta
sitten pääsen vapaaksi vastuunalaisuudestani.» Vanhus ei sanonut
tätä vain itsensä vuoksi. Hän toivoi samalla, että vanha herra
neuvokkaisuudessaan keksisi keinon, joka estäisi miniän aikeet.

Vaimo nyökkäsi myöntäen. »Odotan niin kauan», hän virkkoi.

Huoli ja toivo ajoi vanhuksen ulos katsomaan eikö herra Nettenmair
ikään tule. Kristina otti virsikirjansa pulpetilta ja se kädessä
istahti pöydän ääreen.

Valentin viipyi kauemmin, kuin itse oli luullutkaan. Tultuaan vihdoin
takaisin hän ei enää ollut sama mies kuin lähtiessään. Hän oli
hämillään ja ujosteli, mutta aivan toisesta syystä kuin taannoin.
Tuon tuostakin hän yritti sanoa tai tehdä jotakin, mutta aina hän
säpsähti ja sanoi tai teki jotakin muuta ja oli taaskin epätietoinen,
pitäisikö hänen siitäkin säpsähtää. Joka kerran, silloinkin kun hän
oli ääneti, hän luuli sanoneensa liian paljon. Monasti tuntui, kuin
hän olisi naurahtanut; sitten hän taas kävi entistä surumielisemmän
näköiseksi. Eikä se oikein sopinut hänen puheenaineeseensa; sillä hän
haasteli ilmasta. Välillä hän aina pistäytyi ovella, jota hän myötäänsä
raoitti; lopulta hän menikin eteiseen, josta hän saattoi katsella
pitkin vajaan johtavaa polkua. Ja syyt, joilla hän kaikkia noita
puuhiaan puolusteli, olivat perin kummallisia. Nuori vaimo ei ensin
tuota muutosta huomannut, sitten hän alkoi tarkata ukkoa ihmeissään
ja yhä kummallisempaa aavistaen. Lopulta Valentinin viitteet häneen
vaikuttivatkin. Kun tämä naurahti, silloin hänessä heräsi toivoa, mutta
kun tämän ilme taas muuttui surumieliseksi, silloin hän jälleen kalpeni
ja väänteli käsiään. Hän seurasi vanhuksen silmiä ja häntä itseäänkin
ovelle, säpsähtäen joka kerran kun Valentin sen avasi. Samalla he yhä
haastelivat ilmasta; jos he olisivat olleet tavallisessa mielentilassa,
niin he varmaankin olisivat nauraneet omille puheilleen, mutta nyt
saattoi selvästi havaita, että Valentin ei rohjennut mitään sanoa ja
vaimo ei mitään kysyä. Vihdoin Kristina painoi molemmin käsin milloin
sydäntään, milloin taas polttavia, jyskyttäviä ohimoitaan. Vanhus
arveli hänen lopultakin olevan kyllin valmis kuulemaan muustakin, kuin
vain ilmasta. »Niin», hän virkkoi, »tämä on päivä, jona kuolleetkin
saattavat virota, ja kuka tietää — mutta olkaa minulle vielä mieliksi
älkääkä säikähtäkö.» Hän säikähti kumminkin ja sanoi itsekseen: »Mutta
eihän se voi olla mahdollista!» Ja hän säikähtikin juuri siksi, että se
oli enemmän kuin mahdollista, koska se oli varma. »Katsokaapa tuonne
taaksenne», vanhus nyyhkytti yrittäessään nauraa. Kristina katsahti
polulle; hän teki sen jo ennenkuin vanhus häntä kehoittikaan. Vanha
Valentin kiiruhti ulos ovesta viemään vanhalle herralle ilosanomaa;
autuaana ja ylpeänä teostaan, jonka hän niin ovelasti oli suorittanut.
Nuori vaimo nojasi pihtipieleen kuullessaan askeleita porttiholvista.
Mutta ei pihtipielikään enää pysynyt paikoillaan, eikä hän itse enää
seisonut tukevalla pohjalla; hän keinui taivaan ja maan välillä, ja
nähdessään hänen tulevan, hän ei antanut arvoa koko maailmalle sen
rinnalla, jonka tähden hän viikkokausia oli saanut kärsiä tuskia,
kuolontuskia katkerampia; kaikki pyöri hänen silmissään, ensin seinät,
lattia, katto, sitten puut, taivas ja vihreä maa; hänestä tuntui, kuin
maailma hajoaisi ja hän joutuisi hävityksen pyörteeseen, ellei hän
takertuisi kiinni Apolloniukseen. Hän tunsi menevänsä tainnoksiin,
sitten hän ei tuntenut enää mitään.

Apollonius kiirehti paikalle ja otti hänestä kiinni. Siinä hän nyt
seisoi, sylissään tuo nainen, se nainen, jota hän rakasti ja joka
häntä rakasti. Ja Kristina oli kalpea, aivankuin kuollut. Apollonius
kantoi hänet tupaan, hän ei laskenut häntä maahan, hän ei tehnyt mitään
häntä toinnuttaakseen. Hän seisoi hämmennyksissään; hän ei tiennyt,
mitä oli tapahtunut, hänen täytyi muistella. Vanha Valentin ei vielä
ollut puhunut hänelle sanaakaan; hän oli vain kuullut sälliltä, joka
kiiruhti Pyhän Yrjön kirkolta, että Apollonius oli tulossa ja olisi
pian perillä. Naulaseppä oli pysähdyttänyt Apolloniuksen portille.
Sitten hän kiiruhti, isän käskyä noudattaen. Häntä oli oudostuttanut,
että isä kutsui häntä; hän ei saattanut käsittää, mistä syystä.
Jonkun katonkattajan putoamisesta Tambachissa hän oli kyllä kuullut,
mutta hän ei tiennyt, että huhu oli erehtynyt paikan suhteen ja että
kukaan saattoi luulla onnettomuuden kohdanneen häntä. Näin hiukkaakaan
aavistamatta, mitä seuraavassa tuokiossa tapahtuisi, hän oli tullut
vajan ohitse. Hän aikoi mennä suoraapäätä isän kamariin, mutta
silloin hän näki tuon nuoren vaimon syöksyvän eteiseen ja taistelevan
pyörtymystään vastaan. Ja hän kiiruhti apuun. Ja nyt tämä nainen oli
hänen sylissään. Tuo olento, jota hän jo viikkokausia tuskissaan,
mutta turhaan, oli koettanut unohtaa, jonka pelkkä muisteleminen
saattoi hänen koko olemuksensa sellaisen liikutuksen valtaan, että
hän syytti itseään rikollisista ajatuksista, tuo olento lepäsi nyt
värähtelevänä, huokuvana, suloisena, mutta silti tuskaatuottavana
todellisuutena hänen sydäntänsä vasten. Kristinan pää riippui hänen
vasemmalla käsivarrellaan; hän näki nuo kasvot, jotka olivat kauniimmat
ja vaarallisimmat, kuin hän unelmissaan oli osannut kuvitellakaan. Ja
nyt sävähti rusottava hohde noille poskille, ulottautuen aina pehmeään,
ruskeaan tukkaan asti, joka lempeinä, luonnollisina kiharoina valahteli
ohimoille, nuo syvänsiniset silmät aukenivat, eikä hän voinut vastustaa
niiden voimaa. Ja nyt Kristina katsoi häntä ja tunsi hänet. Kristina
ei tiennyt, miten hän oli joutunut tänne ja hänen syliinsä, hän ei
tiennyt edes, että hän Apolloniuksen sylissä olikaan; hän ei tiennyt
mitään, kuin että hän eli. Kuinka hän olisikaan voinut muuta ajatella!
Hän itki ja nauroi yhtaikaa, hän syleili Apolloniusta, ollakseen
varma, että se tosiaankin oli Apollonius. Ja kuitenkin hän kysyi
tuskaisen hätäisesti: »Oletko se todellakin sinä? Oletko varma siitä?
Ja elätkö vielä? Etkö pudonnutkaan? Enkö minä sinua surmannutkaan?
Sinäkö siinä olet? Ja minäkin? Mutta hän — hän saattaa tulla!» Hän
katseli hurjasti ympärilleen. »Hän tahtoo tappaa sinut. Ennen hän ei
saa rauhaa.» Hän painautui lähemmäksi, ikäänkuin olisi tahtonut omalla
ruumiillaan suojata Apolloniusta viholliselta; sitten hän unohti
tuskansa saatuaan varmuuden siitä, että hän vielä eli, ja taas hän
itki ja nauroi yhtaikaa ja kysyi jälleen, elikö hän vielä, oliko hän
todella Apollonius. Mutta hänenhän täytyi varoittaa Apolloniusta. Hänen
täytyi kertoa hänelle kaikki, mitä tuo mies oli hänelle tehnyt ja mitä
hän vielä uhkasi tehdä. Hänen täytyi kertoa pian; joka hetki saattoi
tuo mies tulla. Varoitus — suloisen tiedotonta lemmenleikkiä. Itku,
nauru, tuska, hätä menetetystä onnesta; valittelu, niinkuin lapsen
valittelu isälle; rakkauden kaipuu, kaipuu olla koko olemuksellaan,
iloineen ja suruineen vain ajatus tämän miehen aivoissa, tunne hänen
sydämessään, sopusointuinen hänen muitten ajatustensa ja tunteittensa
kanssa; morsiamen arkuus, ja koko maailman unohtaminen tämän ainoan
hetken vuoksi, hetken, johon hänen elämänsä sisältyy, — sillä entisyys
ja tulevaisuus ovat vain varjo —; mitä hän kertoo unelmistaan ja
kokemuksistaan, sen hän tuntee ja tietää nyt vasta; mitä on ollut ja
mitä voi tulla, se on ollut ja se tulee vain tätä hetkeä varten; tämä
hetki on ajan alku ja loppu; — kaikki nuo ajatukset vilisivät hänen
aivoissaan, kaikki nuo tunteet värähtelivät hänen hätäisen ja kiihkeän
äänensä jokaisessa soinnussa. »Hän on valehdellut meille molemmille.
Hän sanoi sinun ivaavan minua ja kaupitellen kukkaani sälleille.
Muistanethan vielä helluntain ampumakilpailuja, sitä kukkaa, sitä
pientä kellokukkaa, jonka panin penkille. Ja sinä lähetit sen hänelle.
Minä näin sen. En tiennyt, miksi sen teit. Minä säälin silloin sinua.
Minä surkuttelin sinua, kun olit niin äänetön ja niin alakuloinen ja
niin yksin. Silloin hän kertoi minulle tanssiessa, että sinä muka
pidit minua pilkkanasi. Sitten sinä menit pois, ja hän kertoi, miten
sinä kirjeessäkin yhä minua ivasit; se koski minuun kipeästi. Et usko
kuinka se koski; sillä enhän edes tiennyt, mistä syystä tuo kaikki
tapahtui. Isäsi tahtoi, että menisin hänelle vaimoksi. Ja tultuasi minä
pelkäsin sinua; kuitenkin minä sinua yhä surkuttelin, yhä rakastin,
vaikken sitä itse tiennytkään. Hän se vasta minulle sen kertoikin.
Silloin minä välttelin sinua. En tahtonut alentaa enkä tahdo nytkään.
En tahdo. Sitten hän pakoitti minut valehtelemaan. Sitten hän uhkaili
tekevänsä sinulle mitä tahansa. Hän aikoi sinut pudottaa. Leikkiä hän
sanoi kyllä puhuvansa; mutta jos minä sinulle siitä hiiskuisin, niin
silloin hän uhkasi tehdä leikistä toden. Sen jälkeen en ole saanut
unta silmiini; yökaudet olen istunut vuoteellani, ja sydämeni on ollut
pakahtua tuskasta. Näin sinun olevan vaarassa, mutta sitä en saanut
sanoa sinulle enkä sinua pelastaa. Ja hän viilteli köydet kirveellä sen
päivän edellisenä yönä, jona sinä lähdit Brambachiin. Valentin kertoi
naapurin nähneen hänen hiiviskelevän vajassa. Luulin sinua kuolleeksi
ja halusin itsekin kuolla. Sillä minähän olisin ollut syypää surmaasi
ja sinun tähtesi minä tahtoisin kuolla vaikka heti. Ja nyt sinä olet
vielä elossa enkä minä kykene sitä käsittämään. Ja kaikki on vielä
ennallaan; puut tuolla, vaja, taivas, etkä sinäkään ole kuollut. Ja
minäkin halusin kuolla, koska sinäkin muka olit vainajana. Ja nyt
sinä vielä elät, enkä minä tiedä, onko se totta vai uneksinko minä.
Onko se ihan totta? Sanohan: onko se totta? Uskon kaikki, mitä sinä
sanot. Ja jos sinä sanot, että minun täytyy kuolla, niin minä kuolen,
sillä sinähän sen parhaiten tiedät. Mutta hän voi tulla. Kenties hän
on kuunnellut, kun kerroin sinulle hänen aikeistaan. Käske Valentinin
mennä tuomarin luo, jotta hänet vietäisiin pois, sillä muuten hänestä
ei ole takeita!»

Näin houraili, nauroi ja itki tuo kiihtynyt nainen hänen sylissään.
Unohtaen kaiken, kuten lapsi, joka leikkii jyrkänteen reunalla
eikä sitä huomaa, hän tietämättään lähenee vaaraa, turmiollisempaa
kuin se, jonka sivuuttamisesta hän riemuitsee; uhkaavampaa, kuin
se, jota vastaan hän tätä miestä suojelee omalla ruumiillaan.
Hän ei aavista millaisia tunteita hänen intohimoisuutensa, hänen
tulvehtivan hellyytensä suloisuus, hänen hyväilynsä, hänen lämmin,
kiihkeä syleilynsä herättää miehessä, joka häntä rakastaa; hän ei
aavista tekevänsä sellaista mikä tuon miehen, jonka rehellisyyteen ja
jalomielisyyteen hän niin sokeasti luottaa, voi saattaa tunteitten
kuohuessa unohtamaan rehellisyyden ja jalomielisyyden. Hänellä ei
ole pienintäkään aavistusta siitä, millaisen taistelun hän hänessä
saa aikaan ja kuinka hän vaikeuttaa hänen voittoansa, ellei tee sitä
suorastaan mahdottomaksikin. Ja mies puolestaan tietää nyt, että
vaimo hänen sylissään on ollut hänen; veli on pettänyt hänet tämän
naisen tähden ja tämän naisen hänen tähtensä. Nyt hän tietää, kun
vaimo hänen sylissään osottaa onnen suuruuden, miten kauheasti veli
on hänet pettänyt. Veli on ryöstänyt tämän naisen ja vielä pidellyt
häntä pahoin; ja siitä, mitä hän on veljen tähden kärsinyt, tehnyt,
tämä vielä vainoaa häntä ja väijyy hänen henkeänsä. Onko tämä vaimo
sen oma, joka on hänet varastanut toiselta, joka häntä pitelee pahoin,
jota hän vihaa? Vai onko hän sen oma, jolta hän on häpeällisesti
ryöstetty, joka häntä rakastaa, jota hän myös rakastaa? Nämä olivat
epäselviä ajatuksia; ne olivat tuhansia irrallisia puuskia, jotka syvän
ja rajun tunnevirran ajamina kiersivät hänen suonissaan ja jännittivät
hänen käsivarsiensa lihaksia, sillä puristihan hän sydäntänsä vasten
omaa aarrettansa. Mutta samea tuska pyrkii vasten virtaa ja jäykistää
lihakset, kuin suonenveto. Tunne siitä että hän aikoo tehdä jotakin,
josta hän ei tiedä, mitä se on ja minne se voi viedä; hämärä muisto
siitä, että hän on antanut sanansa, jonka hän nyt rikkoisi — jos
antautuisi virran vietäväksi; epäselvä mielikuva siitä, että hän
ikäänkuin seisoisi pöytänsä ääressä ja varomattomasti liikahtaessaan
saattaisi kaataa mustepullon pöytäliinalle tai tärkeille papereille:
kaikki nuo johtuivat siitä tuskaisesta aavistuksesta, että hän yhdellä
liikkeellä voisi turmella jotakin, joka ei enää olisi korjattavissa.
Ja kotvan tuota huumaavaa ääntä kuullessaan, hän kaipasi jotakin,
kaipasi jo ennenkuin hän itse sitä edes tiesikään, ennenkuin hän tiesi
että se oli selvyys, hänen luontonsa peruskaipaus. Ja nyt hän sai sen
ja sanoi itsekseen: »Lupaus, jonka annoit, oli lupaus säilyttää talon
kunnia, ja mitä nyt aiot tehdä, se turmelee sen.» Hän oli mies ja hänen
oli vastattava omasta ja tämän naisen puolesta. Tuo selvyys leimasi
petokseksi sen, että hän edes yhdellä liikkeellä, yhdellä silmäyksellä
käyttäisi hyväkseen sitä luottamusta, mikä vaimon hellyydestä ilmeni,
leimasi sen suurimmaksi häväistykseksi, mitä ajatella saattoi. Vaimon
puhdas katse, hänen levätessään Apolloniuksen sylissä ja haaveellisena
häntä katsellessaan, osoitti, että se turmio, jonka Apollonius
itsellensä ja vaimolle valmistaisi, olisi suurempi, kuin se, josta he
yhteistä vihollistansa syyttivät. Vielä vallitsi viaton arkuus heidän
välillänsä, suojellen heitä, ja sen saattoi iäksi haihduttaa yksi ainoa
liike, yksi ainoa katse. Mutta kuitenkin Apollonius tuskissaan toivoi
apua ulkoapäin. Jospa edes Valentin tulisi! Silloin hänen olisi pakko
irtautua hänestä. Valentin ei tullut. Mutta häpeä oman heikkouden
vuoksi, joka etsi apua ulkoapäin, se tuli avuksi. Varovasti hän laski
tuon voimattoman naisen maahan. Päästettyään nuo pehmeät jäsenet
käsistään, hän ensin hämmästyi. Hänen täytyi kääntää katseensa muuanne,
voimatta pidättää äänekästä nyyhkytystä. Silloin nuorin poika kurkisti
uteliaana eteiseen. Hän kiiruhti pojan luo, nosti lapsen syliinsä,
painoi sitä sydäntänsä vasten ja asetti sen sitten vaimon ja hänen
välilleen. Se tehosi; puristaessaan lasta rintaansa vasten, vaimeni
raju kiihko, ja nyt vasta laukesi lihasten jännitys. Vaimon hän tuossa
lapsessa oli sydämelleen painanut sillä hellyydellä, millä hän vain
hänet saattoi sydämelleen painaa.

Vaimo huomasi hänen asettavan pojan heidän välilleen ja ymmärsi hänet.
Hehkuva puna sävähti hänen poskilleen aina vallattomiin, ruskeihin
kiharoihin saakka. Nyt vasta hän tiesi olleensa Apolloniuksen sylissä,
tiesi syleilleensä häntä ja puhelleensa hänelle sillä tavoin, kuin
ainoastaan luvallinen rakkaus salli. Nyt vasta hän huomasi sen
vaaran, jonka partaalle hän oli saattanut hänet ja itsensä. Hän
kohosi polvilleen, ikäänkuin tahtoen rukoilla, ettei Apollonius
häntä halveksisi. Samalla hänelle taas juolahti mieleen, että mies
oli saattanut kuulla ja voisi panna vielä uhkauksensa täytäntöön.
Silloin hän vasta olisikin tuhonnut Apolloniuksen, tuhonnut ilollaan
äskeisestä pelastuksesta. Apollonius huomasi tämän kaiken ja kärsi
hänen kanssansa. Hän oli pakoittanut itsensä salaamaan vaimolta kaiken,
mitä hänen mielessään liikkui; mutta hänen sydämessään ei taistelu
vielä ollut päättynyt. Hän kumartui vaimon puoleen, virkkaen: »Sinä
olet minun kelpo sisareni. Sinä olet kelvollisempi minua. Ja meitä
ja sinun miestäsi kaitsee Jumala. Mutta mene nyt tupaan, sisareni,
rakas kelpo sisareni.» Vaimo ei uskaltanut katsahtaa häneen, mutta
kumminkin hän näki lempeyden, syvän ja ehtymättömän hyväntahtoisuuden,
katoamattoman ihmisrakkauden hänen otsallaan ja väreilevän hänen
huulillaan. Tieten ja tietämättään hän piti Apolloniusta arvostelujensa
mittana; siksipä hän nytkin uskoi, ettei hän ollut kelvoton, ettei hän
edes voinut tullakaan kelvottomaksi. Apollonius kantoi häntä vahvoilla
käsivarsillaan hellästi kuin äiti lastaan. Vaimo ei rohjennut häneen
katsoa; Apollonius oli niin suuri, että hän ulottui ihan taivaaseen
saakka. Hän tiesi, ettei hänen miehensä voinut häntä vahingoittaa.
Apollonius laski pojan hänen syliinsä ja auttoi hänet seisoalleen. Hän
värisi liikutuksesta ja kun hän vielä oli polvillaan, kohosivat hänen
ajatuksensa rukouksena Apolloniuksen luo. Apollonius talutti hänet
ovelle.

Vajan alitse tuli herra Nettenmair sällin saattamana. Fritz Nettenmair,
joka heitä seurasi, näki vielä, kuinka Apollonius talutti hänen
vaimoaan.




16.


Kuluneen päivän huolista ja harmeista ei ollut huomattavissa jälkeäkään
herra Nettenmairin luisevilla kasvoilla hänen palatessaan kotiin.
Nuori vaimo ja Valentin saivat kuulla aika saarnan siitä, että he
pitävät totena kaikenlaisia turhia luulotteluja; sillä juttuhan
oli sangen yksinkertainen, eikä sellainen miksi Valentin oli sen
sotkenut. Fritz Nettenmairin matkan hän uskotteli jo kauan sitten
olleen puheenalaisena, vaikka hän nyt vasta oli siihen suostunut.
Apolloniukselle hän lähetti sanan, että hänen oli heti tultava vanhan
herran kamariin ja tuotava tilikirjat mukanaan. Vanha herra sanoi
haluavansa tutustua tarkoin liikkeen tilaan; hänen aikeensa itse
asiassa oli suojella Apolloniusta, kunnes veli lähtisi matkalle.
Apollonius kykeni, silti joutumatta pulaan, hankkimaan veljelle
matkarahat Hampuriin asti. Siellä hänellä oli muuan ystävä, joka
ennen oli ollut Kölnissä ja oli hyvissä varoissa. Korvaukseksi siitä
erinomaisesta avuliaisuudesta, jota Apollonius hänelle monasti oli
osoittanut tämä useasti, ja vielä aivan äskettäin, oli tarjonnut
Apolloniukselle raha-apua. Isän kamarissa hän kirjoitti tälle
ystävälleen kirjeen pyytäen häntä hankkimaan veljelle paikan laivaan,
maksamaan sen ja antamaan veljelle — ei kumminkaan ennenkuin ihan
lähtiessä — jonkun summan rahaa; kaikki Apolloniuksen vastuulla.
Valentinin oli vielä ennen iltaa vietävä kirje postiin ja merkittävä
Fritz Nettenmair matkustajaluetteloon. Vaunut lähtivät tuntia ennen
auringonnousua; ja tuntia aikaisemmin oli Valentinin oltava valmiina ja
tultava vanhan herran luo.

Näin oli elämä tuossa vihreäluukkuisessa talossa käynyt yhä
painostavammaksi. Tämän yön tyyni levottomuus oli samanlaista, kuin se
tuskainen tyyneys, jonka aikana ulapoiden myrskyt kokoavat voimiansa
uuteen myllerrykseen. Se oli omituista liikehtimistä. Sille, joka tänä
yönä olisi voinut kurkistaa tuohon taloon, mutta ei ihmisten sydämiin,
sille olisi kaikki ollut outoa. Kun tavallisissa oloissa perheen joku
jäsen varustautuu matkalle, jolta hän kenties ei milloinkaan palaja,
häärivät kaikki muut hänen ympärillään. Kuta nopeammin kuluvat hetket,
jotka hän vielä saa omaistensa parissa viettää, sitä hartaammiksi ne
käyvät. Niihin sisältyvät ne vuodet, jotka tähän saakka on yhdessä
eletty. Jokainen katse, jokainen sana, jokainen kädenpuristus on
kuin ikuinen muisto kummaltakin puolelta. Taipaleitten takaa tulevat
matkamiehen ystävät hänen luokseen, vielä kerran häntä nähdäkseen.

Fritz Nettenmairia ei talonväki kaipauksella ajatellut. Jokainen
kauhistui hänet kohdatessaan, ikäänkuin hän olisi ollut hirvittävä
kummitus. Ja sellaisena hän hiiviskelikin talossa ja karttoi ihmisiä,
kuten nämäkin häntä. Ja ihmiset, joita hän karttoi ja jotka häntä
karttoivat, eivät ole outoja; joukossa on hänen isänsä, hänen
veljensä, hänen vaimonsa ja hänen lapsensa. Hän on matkamies, jota
ei kenkään näe ja joka ei kenellekään näyttäydy, joka ei itse ja
jolle eivät toisetkaan jäähyväisiä sano, ja joka kumminkin matkustaa
vapaaehtoisesti, ja jonka matkasta toiset tietävät ja ovat antaneet
siihen suostumuksensa!

Apolloniuksen täytyi lukea tilikirjoja vanhalle herralle. Se oli
perin turhaa työtä! Sillä ei hän eikä vanhus jaksaneet kiinnittää
ajatuksiaan laskuihin. Lisäksi vielä vanhus oli tietävinään kaikki
jo ennakolta. Siitä että Apollonius oli salannut hänellä taloa
uhkaavan vaaran, hän tietysti ei virkkanut mitään; siitä johtuneet
ajatuksensa hän myös visusti peitti. Hänen ovelista sanoistansa, jotka
hän silloin tällöin lausui antaakseen hiukan todellisuuden väritystä
teeskentelylleen, saattoi ehkä arvata, jos katsoi tarkemmin kuin
Apollonius kykeni tekemään, että vanha herra oli muka antanut kaiken
tapahtua vain siksi, että hän voisi osoittaa, minne jouduttaisiin, jos
hän luopuisi peräsimestä, ja että hän aikoi tästälähtien itse käydä
laivaansa ohjaamaan. Kerran hän kysyi pojaltaan ikäänkuin sivumennen,
tiesikö tämä lähemmin Tambachissa tapahtuneen onnettomuuden uhrista.
Apollonius sanoi tuntevansa miehen; se oli muka sama sälli, joka ennen
oli ollut heilläkin. »Vai se?» vanhus virkkoi välinpitämättömästi.
»Entä onko tapahtuman syy tiedossa?» Apollonius oli kuullut, että
katkennut köysi oli ollut melkein uusi, mutta katkeaman kohdalle
siihen varmaankin on tehty viilloksia jollakin terävällä aseella.
Vanha herra säpsähti. Hän aavisti muuatta yhtäläisyyttä, joka saattoi
juolahtaa toistenkin mieleen. Hän muisti Valentinin äskettäin
kertoneen, että mies, joka kuljetti työtarpeita Brambachiin, oli
tulomatkallaan nähtävästi kadottanut erään kuormaköyden. Apollonius
oli rauhoittanut Valentinia sanoen tarvinneensa köyttä Brambachissa
ja ottaneensa sen. Vanha herra oli nyt vakuuttunut siitä, että
Apolloniuskin aavisti muuatta yhtäläisyyttä, ellei suorastaan tiennyt
sitä, ja että hän vastauksellaan tahtoi sen salata Valentinilta.
Hän älysi Apolloniuksen menettelevän hänen, vanhan herran tavalla.
Tässä suhteessa ei siis tarvinnut peljätä. Mutta saattoihan ilmetä
seikkoja, jotka Apolloniuksen varovaisuudesta huolimatta uhkaisivat
paljastaa koko asian. Tällä kertaa hän luopui jäykkyydestään, niin
vaikeata kuin se hänelle olikin, ja yhä uudistetut kysymykset
pakoittivat Apolloniuksen vihdoin sanomaan, mitä hän tiesi. Tämän hän
tiesi: ensimäisenä päivänä oli Apollonius Brambachissa tarvinnut vain
tikapuita. Hänen tullessaan oli sälli ollut majatalossa. Vielä samana
iltana hän oli nähnyt hänen hiipivän yli pihan. Seuraavana aamuna oli
köysi kateissa. Hän oli heti epäillyt sälliä, mutta tunnollisuudessaan
hän ei siitä puhunut kenellekään. Kotimatkallaan kaupungin portilla
hän sai tiedon onnettomuudesta, joka sälliä oli kohdannut ja samalla
myös kuuli, ettei tämä ollut kenenkään palveluksessa, vaan oli omin
päinsä ryhtynyt korjaamaan erästä liuskakivikattoa Tambachissa. Erään
hänen työkaluistaan, piilukirveen, oli oikea omistaja jo vaatinut
takaisin. Pian senjälkeen Kristinan varoitus osoitti, että köysi, jonka
katkeaminen sällin oli syössyt turmioon, oli hänen. Asian näin ollen
hän ei luonnollisestikaan saattanut tunnustaa, että köysi oli hänen,
jopa hänen oli pakko tehdä rehellisyydelleen väkivaltaakin ja keksiä
kaikenlaisia olettamuksia, jottei totuus tulisi vain ilmi.

Vanha herra käski pojan jatkaa lukemistaan. Apollonius totteli, mutta
kummankin ajatukset olivat taas muilla mailla. Apollonius koetti
väkisin tyyntyä. Hänen ainainen tapansahan oli koko sydämellä kiintyä
työhön, mitä hän kulloinkin teki. Se ei hänelle onnistunut. Hänenkin
sopusuhtaisen ja tasaisen mielensä valtasi siis tämä outo sekava
asia. — Vihdoin tuli Valentin, sai Fritz Nettenmairin matkarahat ja
Hampurissa asuvan ystävän kirjeen sekä käskyn viedä matkamiehen tavarat
postitalolle ja apuaan tarjoten pysytellä hänen läheisyydessään aina
lähtöön saakka. Tuntia myöhemmin hän palasi ja oli tehnyt, kuten oli
käsketty. Hän kertoi Fritz Nettenmairin olleen iloissaan siitä, että
saisi alkaa Amerikassa uutta elämää. Hänen palattuaan kaikki muka
ihmettelivät hänessä tapahtunutta muutosta. Tuskin hän niin pitkään
malttoi odottaakaan.

Vanhan herran mieli sai uutta pontta; hän sanoi kärtyisesti, että
Apollonius oli niin uninen, ettei voinut enää lukea ja käski hänen
mennä maata. Aloitettua työtä saattoi kyllä toistekin jatkaa.




17.


Entä Fritz Nettenmair? Miltä hänestä tänä yönä tuntui? Kun hän
rauhattomana kuin sijaton sielu hiiviskeli kartanon ja vajan välistä
polkua edes takaisin, milloin väännellen käsiään, milloin taas
niitä nyrkkiin puristaen? Toisin ajoin hän säikähti putoavan lehden
rapinaa, toisin ajoin hän taas toivoi, että rakennus luhistuisi
hänen päällensä ja hautaisi hänet. Joka kerran, kun hän pääsi polun
päähän, paisui hänen mielessään mitä raivokkain uhma, kutistuen taas
kumminkin mitä alistuvaisimmaksi avuttomuuden tunteeksi. Oliko hän
päättänyt lähteä — ja jättää vaimonsa tuolle vihatulle? Jotta he
sitten häntä ivaisivat? Olivathan he saaneet niin paljon aikaan, että
nyt olivat pääsemäisillään hänestä; silloinhan heidän ainoa toivonsa
olisi toteutunut. Ei! hän jää! hänen täytyy jäädä! — ja silloin
hän taas joutuisi oikeuden käsiin — sillä sinitakki piti sanansa —
ja panisivat hänet kahleisiin, ja — silloin olisi sama juttu. He
olisivat taas päässeet tarkoitustensa perille. — Fritz Nettenmair teki
käsillään kiivaita liikkeitä, ikäänkuin hän jo riuhtoilisi vankilan
ikkunaristikkoa, ja hengitti niin vaivaloisesti, ikäänkuin kosteitten
seinien löyhkä hänet jo tukehuttaisi. Silloin hänet valtasi äkkiä
uupumus ja samalla hän kauhistuttavan selvästi tunsi koko äärettömän
kurjuutensa, täydellisen yksinäisyytensä koko surkeuden. Kultaisia
kuvia kajasteli hänen mielessään; menetetty autuus kidutti häntä
enemmän kuin saavutettu kadotus. Muinoin hän viattomana lapsena
juoksenteli samalla polulla, jota pitkin hän nyt laahasi kurjuutensa
kuormaa; silloin oli ihmisiä, jotka häntä rakastivat. Kuinka
helkähtelikään äidin ääni, joka häntä kutsui, niin suloisesti! Ja nyt
häntä ei enää kenkään rakastanut. Vieraat ihmiset häntä halveksivat;
ne, joiden olisi pitänyt häntä rakastaa, kammoivat häntä. Oi, jospa
olisi edes yksi ainoa sydän, joka häntä kaipaisi, silloin hän lähtisi
ja muuttuisi toiseksi ihmiseksi. Nyt hän näkee jokaisen ystävällisen
katseen, jota hän intohimojensa sokaisemana ei ole huomannut. Hänen
mieleensä muistuu hymyily pikku Annan tuskasta värähtävillä huulilla;
nyt hän tajuaa sen väsymättömän rakkauden, jonka hän hylkäsi, joka
aina tarjoutui, kun hän sen hylkäsi, tarjoutui siksi, kunnes hän sen
lähteen tukahdutti; nyt, jolloin pienokainen voisi hänet pelastaa,
ellei hän olisi sitä surmannut; nyt valtaa hänet sääli tuota lasta
kohtaan niin kiduttavalla voimalla, että hän sen rinnalla unohtaisi
oman kurjuutensa, ellei se olisi osa siitä. Pikku Anna on kuollut,
mutta hänellä on muita lapsia; näiden täytyy häntä rakastaa, sillä
ovathan ne hänen. Hänen sydämensä janoaa hellää sanaa. Hänen sylinsä
avautuu suonenvedon tapaisesti, pyrkien painamaan sydämelleen sellaista
mikä on hänen omaansa, jotta hän tietäisi, ettei hän ole hukassa; sillä
hukassa ei ole kenkään, jolla on maailmassa edes yksikään ihminen
turvanaan. Uudistunein voimin hän kiiruhtaa pitkin polkua läpi eteisen,
tuvan ja kamarin ovesta. Varjostimen himmentävä yölamppu antaa isälle
kyllin valoa, jotta tämä näkee lapsensa. Lähimmän pienokaisen vuoteen
ääreen hän vaipuu polvilleen. Kauan sitten unohtunut sana kuuluu
kuiskauksena hänen huuliltaan, ja sillä tavalla, kuin hän ikinä sen
vain on osannut kuiskata. »Fritz!» Vain kerran hän haluaa painaa lapset
sydäntänsä vasten, nähdä heidän rakkautensa ja — lähteä. Lähteä ja
muuttua toiseksi ihmiseksi, paremmaksi, onnellisemmaksi! Pienokainen
havahtuu; se luulee äidin häntä kutsuneen. Hymyillen se avaa silmänsä
ja — säikähtää. Tuota miestä hänen vuoteensa ääressä hän pelkää. Se on
vieras mies. Pahempikin kuin vieras mies. Oi, se on vain liian tuttu
mies! Ja kumminkin vierasta vieraampi. Se on mies, joka niin usein on
luonut lapseen vihaisen katseen, mies, jolta äiti sulki hänet kamariin,
koska hän ei saanut nähdä mitä tuo mies äidille teki. Ja silloin
pienokainen väristen seisoi ovella ja kuunteli, silloin voimaton viha
puristi hänen pienet kätensä nyrkkiin. Sehän se opetti lapsen häntä
vihaamaan eikä rakastamaan.

»Fritz», isä virkkoi tuskaisesti, »minä lähden pois enkä enää palaa.
Mutta minä lähetän sinulle makeita omenia ja kuvakirjoja ja joka hetki
lakkaamatta ajattelen sinua.»

»En minä tahdo sinulta mitään», poika sanoi sangen uhmaavasti. »Lonius
setä antaa minulle omenoita, en minä sinun omenoistasi huoli.»

»Etkö sinäkään minua rakasta?» isä virkkaa murtuneella äänellä
seuraavan vuoteen ääressä.

Pikku Yrjö pakenee veljensä viereen. Ja pelokkaina lapset painautuvat
toisiaan lähemmäksi. Kuitenkin hän uhmaa, ja hänen silmistään ilmenee
niin paljon inhoa, kuin lapsen silmistä vain voi. »Äitiä minä rakastan,
Lonius setää minä rakastan», lapsi virkkoi; »sinusta en huoli. Mennään,
minä sanon Lonius sedälle!»

Fritz Nettenmair nauraa kolkkoa ivanaurua ja nyyhkyttää samalla
avutonta tuskaansa. Lapsethan eivät enää olekaan hänen. Hänhän ei
enää olekaan niiden isä. Toinen mies se on. _Hän!_ _Hänen_ lapsiansa
ne ovat. Hän on niiden isä. Se mies, joka häneltä on ottanut kaiken,
ottanut lapsetkin, joita ei kurjimmaltakaan oteta. Jos _hänen_ olisi
lähdettävä, tuon toisen, niin lapset pitäisivät kiinni hänen kädestään;
ennen vaikka käsi poikki, ennenkuin ne hänet päästäisivät, ja vaimo
täällä, tuo kaunis vaimo, jonka enkelikasvoille lamppukin hellien luo
kaikki säteensä, saaden häneltä enemmän valoa, kuin hän lampulta;
tämä vaimo, _hänen_ vaimonsa, _hänen!_ Sekin _hänen_, kuten kaikki,
mikä kerran oli minun! Hän on vaatteet yllään mennyt vuoteeseensa;
hän ei voi odottaa minun lähtöhetkeäni. Mutta jos _hän_ lähtisi, niin
kalpenisivat nuo ruusut, ja hän vaipuisi kuolevana hänen syliinsä,
jottei vain tarvitsisi _hänestä_ erota. Kuinka hän hypähtäisikään
kauhusta, jos joku sanoisi hänelle kesken unia, jota hän tuosta
toisesta näkee, että hän hymyilee _hänen_ lähdöstänsä! Hän, vaimonsa
— Ei! minä en lähde! En! minä en voi lähteä! Ennen minä tuhannesti
kuolen! Ja onhan hän jo katsonutkin surmaa silmiin viimeksi aivan
äsken, viruessaan isänsä edessä telineillä. Se oli lasten leikkiä,
sellainen kuolema, tällaiseen elämään verrattuna. Oli se — sillä
olihan hänkin kuollut. Vielä se olisi sitä nytkin, jos vain hänkin
olisi kuollut. Ja sitten hän olisi kostanut vaimolle, joka tuossa
hymyili pirullista enkelihymyänsä. Ja hän olisi kostanut isälle,
joka hänet erotti Beatesta, hänen hyvästä enkelistään. Ja pojalle,
joka hänet työnsi luotansa, pikku Anna vainajalle, joka edisti hänen
turmiotaan ja kiduttaa häntä vieläkin yöt päivät. Hän olisi — mutta
hänhän ei ollutkaan kuollut. Hänen täytyi lähteä. Hänen tilansa kävi
entistä kurjemmaksi. Ja niille, joita hän vihasi ja jotka hänet ovat
tuhonneet, hänen lähtönsä on onneksi. Hän mustasi heidät kaikki taas
paholaisiksi, jottei heidän loisteensa häntä sokaisisi. Hän vihasi
taas heissä sitä, mihin hän itse oli syypää; vieläpä hän vihasi
heitä senkinvuoksi, että hänen oli pakko pitää heitä paholaisina. Ja
jos heidän loisteensa sittenkin tunki sen synkeyden läpi, johon hän
pelokkaana heiltä kätkeytyi, niin he näyttäytyivät hänelle enkeleinä.
Ja silloin hän vihasi heitä vielä pirullisesta kateudesta. Hän oli
astunut sen rajan yli, jonka takaa ei enää pois päässyt. Nähdessään
vaimonsa nukkuvan tuossa kaikessa kauneudessaan, johtui vielä kerran
hänen mieleensä tuhota tuo kauneus. Mutta äsken herännyt muisto siitä
hetkestä, jolloin hän kuoleman kourissa virui isänsä edessä, ja muisto
siitä, mitä isä hänelle aikoi tehdä, osoittautui voimakkaammaksi ja
karkoitti hänet pois. Tuon hetken kuva painui hänen mieleensä, vaihtaen
vain henkilöt. Hän väritti sen yhä kirjavammaksi. Ja nyt häntä ajeli
kurja ilo edestakaisin kartanon ja vajan välisellä polulla. Hän
liikutteli käsiään yhtä kiivaasti, kuin äsken, mutta hän ei riuhtonut
nyt rautaristikkoa.

Kuu oli tällä välin noussut. Tuo vihreäluukkuinen talo uinaili niin
rauhallisena sen hohteessa. Ohikulkija ei olisi ulkoapäin huomannut
sitä levottomuutta, mikä piili sen seinien sisällä eikä aavistanut sitä
ajatusta, jota helvetin voimat siellä hautoivat turmeluksen maljassa.




18.


Apollonius oli väsynyt valvomisesta ja siitä sisäisestä taistelusta,
jonka tuon rakastetun vaimon vaarallinen läheisyys ja tieto veljen
petoksesta ja tunnottomasta kiittämättömyydestä hänessä oli herättänyt.
Tämän lisäksi oli hänessä virinnyt toinenkin taistelu. Isä ei näyttänyt
uskovan veljen ilkeitä aikeita. Hän kauhistui sitä ajatusta, että
suojaksi veljeä vastaan olisi pyydettävä esivallan kättä. Siitä
häpeästä, mikä koko perheelle koituisi, jos veljen teko tulisi
tiedoksi, isä varmasti kuolisi. Ja saattoihan velikin vielä kenties
olla pelastettavissa, jos vain onnistuisi osoittaa hänelle selvästi
että hän oli erehtynyt. Mutta miten? Jospa hän — vakuuttaisi, vannoisi
veljelle, että hän piti Kristinaa vain sisarenaan? Puolisen vuotta
sitten hän vielä olisi voinut sen vannoa: nyt hän ei sitä enää saanut
tehdä, nyt hän vannoisi väärin. Ellei veli luopuisi murha-aikeistaan,
niin hän kyllä saattaisi niiden toteutumista vaikeuttaa, mutta ei tehdä
niitä mahdottomiksi. Siinä tilassa, missä Apollonius nyt oli, saattoi
kuolema olla hänelle pikemmin toivottua kuin hirvittävää; silloinhan
olisivat lopussa kaikki taistelut, kaikki omantunnon tuskat, kaikki
huolet. Mutta mihin joutuisi isä, mihin käly ja tämän lapset? Ja eikö
hän ole luvannut varjella heitä hädästä ja häpeästä? Tämän uuden
taistelun oli tukahuttanut isän tuoma tieto, että Fritz aikoo lähteä
Amerikkaan. Mutta tuo tieto vain vaikeutti vanhaa taistelua ja antoi
viholliselle uutta voimaa. Hän tosin tiesi päättäneensä, ettei hän anna
toiveittensa, joita hän kirosi, kehittyä teoiksi. Mutta toiveet itse!
Kun niiden toteutumiselle ei enää ollut mitään ulkonaista estettä,
niin eikö niiden voima silloin kasva? Ja niiden mukana omantunnon
tuskat? Ja poistuminen paikkakunnalta, jossa ainainen läheisyys antaisi
niille yhä uutta yllykettä, teki taas toiselta puolen mahdottomaksi
sen lupauksen täyttämisen, jonka hän itselleen oli antanut ja sen
velvollisuuden, joka jo luonnostaan lepää hänen hartioillaan. Hänen
mielensä oli kovin kiihtynyt ja kaipasi lepoa. Tänä aamuna hänen oli
vielä saatava valmiiksi tornin katon seppelöimistyö sitten korjattava
pois istuinkori, köydet, rengas ja tikapuut. Hänen askeltensa täytyi
olla varmat, hänen katseensa selvä. Yhden tunnin takia, jonka kuluttua
hänen oli taas työhönsä ryhdyttävä, hän ei viitsinyt riisuutua eikä
paneutua vuoteeseen. Ei hän vielä ollut virunut sohvallakaan, joka
oli hänen huoneessaan. Hän karttoi kaikkea sellaista, joka saattaisi
veltostuttaa; yhtä suurena syynä siihen oli myös hänen juurtunut
tapansa käsitellä hellävaroen niitä esineitä, joiden kanssa hän
oli tekemisissä, niitä sukia ja kiilloittaa. Tätä tapaansa hän ei
unohtanut siinä hämmingin ja väsymyksen tilassakaan, jossa hän isän
luota palasi. Vaistomaisesti hän siveli hyväillen sohvan päällystä
istahtaen sitten puiselle tuolille, jota hän käytti kirjoittaessaan.
Siinä hänet valtasi uni pikemmin kuin hän luulikaan. Mutta se ei
ollut sellaista unta, jota hän oli kaivannut; se oli yhtämittaista ja
kiihoittavaa hourailua. Kristina oli hänen sylissään kuten eilenkin,
hän taisteli taas, mutta tälläkertaa hän ei voittanut; hän puristi
Kristinaa rintaansa vasten. Silloin ilmestyi veli heidän viereensä,
eivätkä he enää seisoneetkaan tuvan eteisessä, vaan ilmatelineillä
ylhäällä tornin katolla. Veli aikoi riuhtaista tuon tiedottoman naisen
hänen sylistään ja pidellä häntä pahoin. Kuohuen katkerasta kiukusta
hän syytti veljeä kaikesta, mitä tämä hänelle ja vaimolle oli tehnyt ja
heidän vaimosta kiistellessään sysäsi veli hänet alas telineiltä. Hän
heräsi. Hän koetteli pysyä virkeänä, jottei sama uni toistamiseen häntä
vaivaisi. Kun hän avasi silmänsä, oli jo päivä ja siis aika lähteä
työhön. Herättyään hän oli kiihtyneempi kuin isän luota tultuaan. Hän
nousi seisoalleen. Hän toivoi, että raikas aamuilma ja virkistävä vesi,
jolla hän tapansa mukaan valeli koko yläruumiinsa, haihduttaisivat
nuo hourekuvat, jotka elvyttivät entisiä toiveita ja samalla yhä
kiihdyttivät niistä johtuvia omantunnontuskia. Mutta niin ei käynyt; ne
seurasivat häntä hellittämättä. Työssäkään ne eivät antaneet hänelle
rauhaa. Yhä huokui lämpöisten huulten hengitys hänen poskillaan; yhä
hän tunsi olevansa tuon naisen aaltoilevassa syleilyssä, yhä kumpusi
hänen sydämessään kiivaita syytöksiä veljeä kohtaan, joka seisoi
vieressä. Hän ei tuntenut enää itseänsä. Syytösten lisäksi, joita
hän sentähden sai itselleen tehdä, tuli vielä tyytymättömyys siitä
ettei hän osannut kiinnittää työhön koko huomiotaan. Muulloinhan hän
ikäänkuin sulatti työhönsä koko virkeän kunnollisuutensa, ja työstä
piti silloin tulla hyvä ja kestävä. Tänään hänestä tuntui kuin naulaisi
hän omia ilkeitä ajatuksiaan, kuin takoisi hän kammottavaa lumousta,
eikä työstä näyttänyt tulevan kelvollista eikä lujaa.

Katonkattajan on tehtävä työtänsä harkiten. Se mies, joka ryhtyy kattoa
korjaamaan, saa pakostakin luottaa edeltäjänsä ammattikuntoisuuteen,
edeltäjänsä, joka vuosikymmeniä, kenties satakin vuotta sitten
askaroitsi samalla paikalla. Jos tänään huolimattomuudessasi
kiinnität kattokoukun liian löysästi, niin saattaa joku kelpo
mies, joka viidenkymmenen vuoden perästä ripustaa Taivaan ja maan
välillä tikapuunsa samaan koukkuun, suistua surman suuhun. Ei
ollut odotettavissa, että Apolloniuksen päättäessä tänään työnsä
leväperäisyys tai hutiloiminen toisi noin tuhoisia seurauksia, mutta
hänen luonteinen tuskallinen tarkkuutensa oli myöskin joutunut hänen
muitten voimainsa sairaloiseen jännitystilaan. Samalla kun hänen
omatuntonsa taisteli hänen mielessään väikkyviä synnillisiä haavekuvia
vastaan, uhkasi häntä synkkänä pilvenä aavistus siitä että hän
hajamielisyydessään takoi jonkun tulevaa turmiota.

Työ oli valmis. Häikäisevänä välkkyi uusi peltikoriste auringossa
liuskakivikaton tummaa pintaa vasten. Rengas, köydet, istuinkori ja
tikapuut olivat korjatut pois; työmiehet, jotka pitelivät tikapuita kun
ne otettiin irti ja kun Apollonius niitä myöten laskeutui alas, olivat
lähteneet. Apollonius irroitti kattohirsistä ilmatelineet ja tangot,
joihin ne nojasivat, ja seisoi yksikseen kapealla laudalla, joka oli
asetettu hirsiristikon ja luukun välille. Hän seisoi mietteissään.
Hänestä tuntui kuin olisi hän jättänyt muistamattomuudessaan jonkun
kohdan naulaamatta. Hän katsahti hirressä riippuvan istuinkorinsa
kivi- ja naulalaatikoihin. Alhaalta tornin portaista kuului varovasti
kiiruhtavien askelten kaiku. Hän ei kiinnittänyt siihen huomiotaan;
sillä juuri hän älysi kivilaatikossa olevan jäljellä yhden lyijylevyn.
Mukaansa hän oli ottanut niin monta lyijylevyä, kuin tarvitsi; yhden
hän siis oli unohtanut. Hajamielisyydessään hän oli jättänyt sen
kiinnittämättä. Luukulta hän silmäili kattoa räystäältä huippuun asti.
Jos vika oli tullut tällepuolen tornia, niin oli se korjattavissa
kenties ilman istuinkorin apua. Hän tarvitsisi ehkä vain tikapuita
siihen ylettääkseen. Ja niin olikin. Noin kuusi jalkaa hänen
yläpuolellaan, lähellä kattokoukkua, oli kohta, josta hän oli ottanut
pois liuskakivilevyn, mutta unohtanut asettaa sijaan lyijylevyn ja
naulata siihen peltikoristeen. Tällävälin olivat hiipivät askeleet yhä
lähenneet; nyt oli tulija jo päässyt kiviportaitten päähän ja kiipesi
luukulle johtavia tikapuita myöten ylös. Kello naksahti alhaalla. Se
läheni kahta. Apollonius ei vielä ollut syönyt päivällisateriaansa.
Mutta huomatessaan vian työssänsä hän ei saanut rauhaa, ennenkuin se
oli korjattu. Hän peräytyi noutamaan tikapuita. Ne olivat nojallaan
hirsiä vasten istuinkorin vieressä. Silloin, juuri kumartaessaan niitä
ottamaan, hän tunsi jonkun tarttuvan niskaansa ja rajulla voimalla
työntävän häntä luukun suulle. Vaistomaisesti hän otti oikealla kädellä
kiinni hirrestä ja vasemmalla hän turhaan yritti puolustautua. Sitä
tehdessään hän kääntyi hyökkääjäänsä päin. Kauhistuksekseen hän huomaa
vääntyneet kasvot. Ne ovat hänen veljensä raivosta kalpeat kasvot. Hän
ei ehdi miettiä, miksi tämä on tänne tullut.

»Mitä sinä aiot?» hän huudahti. Vaikka hän on yhtä ja toista
kuullutkin, niin ei hän sittenkään tahdo uskoa silmiään. Hurjasti
nauraen toinen vastaa hänelle:

»Saat pitää hänet yksinäsi tahi sitten molemmat alas!»

»Mene tiehesi!» uhanalainen huusi. Kiukkuinen tuska ajoi kaikki veljeen
kohdistuvat syytökset näkyviin hänen kasvoilleen. Koko voimallaan hän
vapaalla kädellään torjuu päällekarkaajaa.

»Lopultakin näytät oikean karvasi», tämä ivasi entistä hurjemmin. »Joka
paikasta oletkin minut karkoittanut; nyt on minun vuoroni. Saat minut
omalletunnollesi, senkin nukannokkija! Heitä minut alas, tahi menemme
molemmat!»

Apollonius ei nähnyt mitään pelastuksen keinoa. Raukesi käsikin, jolla
hän tuskalla ja vaivalla piteli paksun hirren terävästä reunasta. Hänen
on pakko kaikin voimin tarttua veljen käsivarteen, vääntää hänet nurin
ja syöstä alas, muuten veli vie hänet mukanaan. Kuitenkin hän huutaa:
»En minä mene!»

»Hyvä!» toinen puhkui. »Senkin sinä lykkäisit minun syykseni! Sekin
minun vielä pitäisi tehdä! Nyt loppui tekopyhyytesi!» Apollonius
hakisi muualta tukea, ellei hän tietäisi veljen käyttävän hyväkseen
samaa silmänräpäystä, jolloin hän irroittaisi kätensä entisestä. Ja
veli jo hyökkäsikin rajulla voimalla hänen kimppuunsa! Apolloniuksen
käsi heltisi hirrestä. Hän on hukassa, ellei hän saa uutta tukea.
Hyppäämällä hän kenties saisi molemmat kätensä hirren ympärille,
mutta silloin syöksyisi veli, jota ei enää mikään pidätä, omalla
vauhdillaan alas aukosta. Samassa hän mielessään näkee vanhan, ylpeän,
kelpo isänsä, kälyn ja tämän lapset; hän muistaa lupauksensa; hän
on omaistensa ainoa turva; hänen täytyy elää. Keikahdus vain, ja
hän riippuu hirressä. Samassa hetkessä veli suistuu sivutse. Painot
alempana ratisevat, ja kello lyö kaksi.

Naakat, joiden rauhaa taistelu häiritsi, kiitävät hurjalla vauhdilla
alas aina luukun suulle asti leijaillen siinä edestakaisin kirkuvina
pilvinä. Syvältä alhaalta kuuluu jykevän ruumiin muksahdus
katukivitykselle. Samalla kajahtaa parkaisu joka suunnalta.
Kalpeakasvoiset ihmiset katselevat vielä kalpeampaa vainajaa, joka
viruu verissään katukivityksellä. Sitten leviää tuo kalpea kiire,
huuto, tungos, kauhunilmaukset tuulispään tavoin pitkin katuja kirkon
pihasta aina kaupungin syrjäisimpään soppeen. Mutta pilvet korkealla
taivaalla eivät sitä huomaa, vaan jatkavat välinpitämättöminä
loppumatonta kulkuaan. Ne näkevät maan päällä niin paljon oman syyn
synnyttämää kurjuutta, että yksityistapaukset niitä eivät voi liikuttaa.

Kaikesta tästä maailmassa on hyötyä, jollei itse asianomaiselle, niin
ainakin toisille. Niinpä nytkin se, mikä Nettenmairin talolle oli
tuonut häpeätä, tuli turvaksi vielä suurempaa häpeätä vastaan. Fritz
Nettenmairin juopottelusta tiesi koko kaupunki; kaikki jo olivat
nähneet hänet juovuksissa. Ei siis ihme, että jokainen, kuullessaan
Fritz Nettenmairin kuolemasta, luuli sen johtuneen tuosta paheesta.
Ensimäiset ne oikeastaan tuollaista sommittelivat, toiset kuulivat jo
valmiin jutun. Oli hyvä, ettei kukaan Nettenmairin talon ulkopuolella
tiennyt hänen aikeestaan lähteä Amerikkaan, ja hyvä oli myös, että
hän itsekin halusi herättää mahdollisimman vähän huomiota ja siksi
asettautui postivaunuihin työpuvussaan. Päällystakin hän kyllä oli
heittänyt hartioilleen. Sen hän kumminkin pudotti tielle, ja ne,
joilla oli oikeus sen perimiseen, tietysti visusti vaikenivat.
Työpuvussaan hän palasi. Ne, jotka tiesivät hänen lähteneen, luulivat
hänen ensin käyneen kotonaan ja jättäneen sinne päällystakkinsa.
Ne taas, jotka kohtasivat hänet paluumatkalla, arvelivat hänen
tulevan liuskakivikaivokselta tai muilta työmailta tai tekemästä
työsopimuksia. Ei kenellekään jälestäpäin johtunut mieleen antaa
tuollaisille tuskin huomattaville seikoille sen suurempaa merkitystä,
sillä eihän nyt tarvinnut sommitella kokoon minkäänlaista juttua,
kun sen jokainen kerran sai valmiina. Lisäksi hän oli ennen tätä
tapausta juonut aika runsaasti tavallisessa huvittelupaikassaan ja
pöyhkeillyt uhkarohkeudellaan. Sitä hän olikin, luonteensa mukaan,
aina pitänyt täydellisen katonkattajan korkeimpana ominaisuutena
ja toimintansa aikana sitä kylliksi osoittanutkin, mikä seikka ei
ollut jäänyt julkisuudelle oudoksi. Sitten hän oli sanonut aikovansa
suorittaa nyt mestarinäytteensä ja oli vahvasti juovuksissa lähtenyt
kapakasta Pyhän Yrjön kirkolle. Kaikki nuo olivat seikkoja, jotka pian
tulivat tiedoksi ja yhä vahvistivat syntyneitä arveluja. Onnellinen
sattuma oli, että työmiehet eivät olleet kirkolla; putoamista ennen
tapahtuneesta käsikähmästä eivät Apolloniusta lukuunottamatta
tienneet muut kuin naakat, jotka siellä asuskelivat. Kuultuaan
mitä oli tapahtunut rakennusneuvos heti etsi käsiinsä suosikkinsa,
joka masentuneena istui tornin alakerrassa, ja kertoi hänelle koko
kuulemansa jutun. Siksipä ei kenenkään mieleen johtunut kuulustella
Apolloniukselta, kuinka asianlaita oli. Sensijaan että hänen olisi
annettu kertoa, kerrottiin hänelle. Kesken kaikkien sieluntuskiensa
häntä ilahdutti — olihan hänen sielunsa sama kuin isän sielu — ettei
kukaan aavistanut asian todellista laatua. Eihän veljen häpeä,
joka samalla oli koko talon häpeä, ollut kenellekään hyödyksi, ja
saattoihan se helposti viedä isästä hengen. Sentähden hän vaikeni eikä
vastannut kysymyksiin, joita hänelle ei edes tehtykään. Vanha herra
arvasi tuon tuhlaajapojan tahallaan suistuneen surman suuhun. Ja hän
huomasi asian olevan hyvällä tolalla. Hänestä kaikki, mitä hän kuuli,
todisti tuon onnettoman tahtoneen säästää kotinsa kunnian. Kumminkin
häntä huoletti se mahdollisuus, että saattaisi ilmetä seikkoja, jotka
kenties oikaisisivat yleisen harhaluulon. Selvää oli, ettei hän millään
tavalla ilmaissut arvelujaan eikä pelkoaan. Ei hän osoittanut sitä
Apolloniuksellekaan, joka siinä luulossa, että isä olisi samaa mieltä
kuin koko kaupunki, puolestaan myöskin salasi sen, minkä hän pelkäsi
turhanpäiten isää säikähdyttävän ja huolestuttavan. Niinpä ensimäinen
mielipide asiasta jäikin vallitsevaksi. Oikeus ei huomannut olevan
aihetta käydä sitä sen lähemmin tutkimaan, ja vaara, joka perheen
kunniaa oli uhannut, välttyi onnellisesti.

Eräänä iltana nähtiin sitten mustat paarit vihreäluukkuisen talon
edessä. Talo ei katsellut paareille, se katseli muuanne, siten
koettaen puolustautua syytöksestä, jonka sille surupuvun puutteessa ja
punertavasta väristään olisi saattanut tehdä. Kauempana seisoi naisia
ja lapsia yksissä ryhmissä, milloin matalasti kuiskaillen, milloin
osoittaen tarkkaavaisuutta, joka lopulta kiihtyi kärsimättömyydeksi.
Sama levottomuus, samat tunteet, joiden vallassa sivistyneemmät
kansaluokat odottavat sitä hetkeä, jona esirippu avautuu ja katsojien
eteen ilmestyvät runoilijan luomat liikuttavat kuvaukset, sama tarve,
mikä silloin saattaa kaupungin kaunispukuisimmat kokoontumaan yhteen,
se kokosi nyt tänne nuo sini esiliinat, lopulta tuli muuan mustaviitta,
päässään kolmikulmainen hattu, synkkänä ja vakavana pitkin katua ja
meni paarien ohitse taloon. Vihdoin ovet aukenevat. Arkku on paareilla,
ja kummankin peittää kääriliina; hiljaa ja yhtätasaisesti kohoaa tuo
musta aaltoileva joukko; nyt on arkku paikoillaan, sillä kantajat
panevat hatun päähänsä. Ja väkijoukko lähtee liikkeelle verkkaisena
aallokkona. Arkun kannella välkkyy kattovasara, jonka Valentin on
kiilloittanut, ja se merkitsee, että se, joka nyt on matkalla manan
majoille, on maan ja taivaan välillä tehnyt rehellistä työtä. Vanhojen
vaimojen suloiset kyyneleet huuhtovat pois sen saastan, mikä hänen
muistoaan on tahrannut. Mielessään he tekevät lupauksen, ettei
kukaan, ketä he vain voivat siitä estää, saa ruveta katonkattajaksi.
Se on vaarallinen tuo katonkattajan ammatti siellä taivaan ja maan
välillä, sitä saarnaa mies, joka lepää mustan peitteen alla neljän
laudan sisällä; ja vaikka hän on mykkä, niin hän kumminkin saarnaa sitä
järkyttävän kaunopuheliaasti. Sitten he tarkastelevat vanhaa herraa,
jota kaksi surevaa taluttaa. Hän on kuin itse rehellisten hautajaisten
henki. Mutta nähdessään solakan, kookkaan Apolloniuksen astelevan
kunnianarvoisan rakennusneuvoksen rinnalla unohtavat he kokonaan
äskeisen lempeytensä; he kaivavat vainajan taas esiin kasteisten
kuolonkukkien alta, jotka verhoavat hänen inhimillistä alastomuuttaan.
Hänen tähtensä olisi vasara hänen arkullaan musta häpeän ruosteesta,
mutta Apolloniusta hän saa kiittää siitä, että työkalu välkkyy niin
kunniankirkkaana hänen viimeisen leposijansa yllä. Ja olisiko hän sitä
ansainnut? Sitä ei kukaan rohkene väittää. Jos vainaja voisi arkustaan
ja mustan peitteen alta kuulla ihmisten mielipiteet niin olisi hänellä
veljelle entistä enemmän anteeksiannettavaa. Tahi ehkäpä hänellä ei
olisi ollutkaan anteeksiannettavaa; hänellä ei ollut mitään hänelle
anteeksiannettavana, ei sitä mitä hän oli tehnyt Apolloniukselle,
enempää kuin sitäkään, mitä Apollonius oli tehnyt hänelle. Ja jos hän
täydellisesti voisi katsoa veljen sydämeen, josta hänen kuolemansa
oli haihduttanut kaiken katkeruuden, joka syyttää itseään siitä, että
se näki ilkiön siinä, missä hänen olisi pitänyt syvästi säälien nähdä
onneton mielipuoli, niin yltyisi hänessä hänen pirullinen kateutensa
yhä kiihkeämmäksi. Sitten tulee nuoren vaimon vuoro, ja täysin oman
sukupuolensa tapaan nuo valittelevat vaimot muuttuvat naimiskaupan
välittäjiksi. Ja tosiaankin! Eivät he väärässä olekaan. Pulskempaa
paria, sellaista, joka olisi sopuisempi, jossa molemmat olisivat
toisilleen kuin yhdenarvoisia, kuin tässä, sellaista ei tarkempikaan
huomioiden tekijä löytäisi koko kaupungista. Saattue kulki »Punaisen
kotkan» ohi. Siellä oli taas tanssiaiset, joista puuttui Fritz
Nettenmair; tietysti kuivat tanssiaiset! Tuolla hän on! tuolla hän
on! kaikui saatto väen korvissa yhtämittaa, niin kauan kuin katua
kesti. Mutta hauskaa ei siitä huolimatta tullut. Tie oli sama, jota
myöten Fritz Nettenmair palasi sälliä saattamasta. Silloin hän oli
hengessään nähnyt veljen, kattovasaran ja poimukkaan mustan peitteen
alla ja surevana hän saattoi veljeään. Todellisuus oli nyt kääntänyt
asian toisin päin, mutta Apollonius tunsi todella sitä, mitä veli
vain teeskenteli tuntevansa. Ja matka jatkui pitkin samoja katuja,
joita Fritz Nettenmair silloin kulki. Ja portin ulkopuolella hajosivat
pajukot taas sumuksi ja sumu tiheni pajukoiksi. Joka suunnalla utuisat
miehet kantoivat utuista ruumista todellisen rinnalla. Tienristeyksessä
missä Fritz Nettenmair silloin näki sällin häipyvän sumuun, häipyi hän
sinne nyt itse. Tokkohan häntä ilahduttaisi, jos joku hänelle sanoisi,
että hän tapaa ystävänsä? Hän saattaisi taas tätä — minne? Juuri
samaan aikaan oli sällikin viime matkallansa Tambachista. Heillä on
toisilleen paljon puhumista. Fritz Nettenmair saa sanoa sällille, miten
huolellisesti hän on vaalinut sitä ajatuksen etua, jonka tämä hänelle
oli antanut, vaalinut sitä siksi, kunnes köysi katkesi! Ja sälli saa
sanoa entiselle isännälleen, että se viillos, jonka tämä oli tehnyt
köyteen, syöksi hänet surman suuhun. Pappi, joka pitää puheen Fritz
Nettenmairin haudalla — sillä Fritz Nettenmair haudataan kaikella sillä
kunnialla, mikä hänen säädylleen kuuluu ja minkä rahalla voi saada — ei
tiedä, mikä hirvittävä aihe häneltä nyt jää käyttämättä.

Hautapuheen viimeinen sana oli vaimennut, viimeinen turve oli pudonnut
Fritz Nettenmairin arkulle, surevat omaiset olivat palanneet kotiansa;
yö oli tullut ja sitten päivä, ja taas yö ja sitten taas yhä päivä
ja yö. Toiset asiat olivat saattaneet kaupungin unohtamaan Fritz
Nettenmairin tapaturman ja nämä taas olivat väistyneet toisten tieltä.
Hänen haudalleen oli pystytetty kivi ja siihen oli kuvanveistäjä vielä
kerran todistanut hänen kunniallisen kuolemansa ja taltan iskuilla
merkinnyt sen jälkimaailman herkästi haihtuvaan muistiin. Luulisi,
että vihreäluukkuista taloa uhkaava synkkä pilvi olisi purkautunut
siitä salaman iskusta, joka vanhemman pojan paiskasi Pyhän Yrjön kirkon
tornin katolta katukivitykselle, ja että elämä sen seinien sisäpuolella
kävisi niin virkeäksi, kuin oireet osoittivat. Niinpä kyllä luulisi,
kun näki nuoren lesken tai hänen lapsensa! Nuo kolme pirteätä olentoa
kohottivat taas painuneet päänsä, heti kun painajainen oli päästänyt
heidät rauhaan. Nuori leski ei ollut aviovaimon näköinen, vielä
vähemmän onnettoman aviovaimon näköinen. Päivä päivältä hän yhä enemmän
muistutti morsiusiässä olevaa tyttöä tai tyttöiässä olevaa morsianta.
Ja eikö ollutkin syytä? Eikö hän tiennyt että Apollonius häntä rakasti?
Ja eikö hän rakastanut Apolloniusta? Eivätkö ihmisten leikkipuheet
hänelle huomauttaneet, ellei hän jo itse älynnyt, että heidän lempensä
nyt oli luvallista? Kuinka useasti hän sai kuulla kysymyksiä, joko
hän valmistelisi myötäjäisiään? Tai lasten uteluja, olisiko heidän
uusi isänsä myöskin oikea isä? Kykenikö hän niihin vastaamaan
muuten kuin ääneti punehtuen ja kerkeästi siirtäen keskustelun
toisiin asioihin? Ja siten menettelevät morsiusiässä olevat tytöt ja
tyttöiässä olevat morsiamet; sen tietää kuka tahansa. Jo avioliitto
oli niin luonnollinen, ja perinnäisen käsitystavan mukaan niin
välttämätönkin, että ensinmainitut ja ne, jotka eivät leikkiä puhuneet,
edellyttivät sitä mitään puhumatta ja sen vuoksi juuri, että se heidän
mielestään lankesi aivan luonnostaan, he eivät puhuneetkaan mitään.
Vanha herrakaan ei kaikessa oveluudessaan malttanut olla sinnepäin
viittailematta. Kristina yhä katsoi tuohon mieheen, joka ihmisten
arvelun mukaan voi, jonka suorastaan täytyikin ottaa hänet vaimokseen,
kuin itseään korkeampaan olentoon. Tässä niin kuin muissakin suhteissa
oli hänen mielihalunsa, velvollisuutensa ja nautintonsa alistua sen
tahdon alle, jonka hän tiesi olevan puhtaimman ja pyhimmän. Jos hänen
sydämessään tästä alistuvaisuudesta huolimatta iti kaipauksia ja
toiveita, niin kenpä sitä ei luonnollisena pitäisi? Kuka häntä siitä
moittisi?

Vanha herra oli vakuuttunut siitä, että jos ohjat olisivat olleet
hänen käsissään, niin kaikki olisi käynyt toisin. Hän kyllä olisi
saattanut senkin, minkä Apollonius oli turmellut, mahdollisimman
onnelliseen päätökseen. Hätä oli antanut peräsimen hänelle vielä kerran
hoidettavaksi, eikä hän aikonut sitä nyt päästääkään. Onnellisesti
ratkenneen asian nostattama oman arvon tunto saattoi hänet unohtamaan,
että hän jo kahdesti oli pakostakin tullut huomaamaan sinitakin johdon
olevan vain silloin mahdollisen kun ei tarvinnut käyttää apuna toisten
silmiä. Nyt hän sai sen kokea kolmannen kerran. Ei ollut kumma, että
hän luuli Apolloniuksen tähänastisen toiminnan johtuneen vilpillisistä
vaikuttimista. Ja silloin, kun hän iloitsi poikansa kelvollisuudesta,
oli hänet tuo pelko vallannut, ja Valentinin tunnustus asioitten
salaamisesta sen lopullisesti varmensi. Poikansa kehutun sääliväisyyden
lomitse hän oli huomaavinaan omavaltaisuutta ja salaisen vehkeilemisen
halua sitäkin selvemmin, kun hän arvosteli häntä oman käsityskantansa
mukaan. Lähinnä hän tietysti edellytti pojalla olevan samat
ominaisuudet kuin hänelläkin. Jo tuonnoittain hän oli jonkunlaisella
kateudella tuntenut, ettei hän itse nuorekkaan, kelpo poikansa
rinnalla ole mitään eikä kyennyt mihinkään. Epäluuloisuus, jonka
hän avuttomuudessaan oli mieleensä virittänyt, sanoi hänelle, että
Apollonius kaikista peittelyistä huolimatta oli päässyt siitä perille,
ja niinpä hän nyt luuli halveksumisenkin ohjaavan pojan toimintaa.

Vanhemman pojan väkivaltaisen kuoleman edellisestä yöstä lähtien oli
herra Nettenmair taas liikkeen johdossa. Joka päivä Apollonius teki
hänelle selkoa töiden kulusta ja sai vanhukselta määräyksiä. Kun työ
kerran on päässyt oikeaan vauhtiinsa, silloin se käy itsestään, eikä
ohjaajan tarvitse muuta kuin pitää sitä silmällä ja silloin tällöin
kannustaa sitä. Mutta kun ryhdytään käsiksi uuteen työhön, silloin
on ensimäiseksi etsittävä se oikea suunta, jota sen on seurattava ja
joka nopeimmin, varmimmin ja edullisimmin vie toivottuun tulokseen.
Tätä tehtävää työnantaja usein vaikeuttaa, kun hän itse puuttuu asiaan
tai ilmaisee erityisiä toivomuksia, jotka mestarin samalla on myöskin
täytettävä. Paikka, aika ja raaka-aineet ovat otettavat huomioon
kussakin erikoistapauksessa. Ei jokaista työtä saata uskoa jokaiselle
työmiehelle; uuden työn takia mestari ei saa unohtaa jo menneillään
olevaa työtä. Valikointi, työvoimain oikea sovittaminen ja jakaminen
tuottavat hankaluuksia. Lisäksi vaikuttavat asiaan vielä matkan pituus
ja sään laatu. Kaikki nämä vaikeudet täytyy voittaa, ja voittaa
sillä tavalla, ettei työnantajan toiveiden ja etujen vuoksi tarvitse
syrjäyttää mestarinkaan ammattikunniaa ja etuja. Siinä tarvitaan
selvänäköisyyttä ja nopeata päättäväisyyttä. Että Apolloniuksella
nuo ominaisuudet olivat, sen huomasi vanha herra jo ensimäistä
selontekoa kuunnellessaan. Tällöin oli kysymyksessä muuan erityisen
vaikea tehtävä. Apollonius esitti sen niin selvästi, että vanhus
oli näkevinään sen eri kohdat aivan omin silmin. Tällainen tapaus
olisi saattanut pulaan kokeneen vanhan herran. Apolloniukselle se ei
tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Hän osoitti kolme, neljä keinoa,
jotka kukin veisivät perille, ja saattoi vanhan herran niin hämilleen,
että tämä tuskin jaksoi sitä salata. Luisevan otsan yli, jota osittain
peitti silmäkääre, kulki ristiriitaisia tunteita kummallisessa
sekasorrossa: ilo ja ylpeys pojasta, sitten tuska siitä, ettei hän
itse enää ollut mitään eikä kyennyt mihinkään, sitten häpeä ja kiukku
siitä, että poika tuon tiesi ja tunsi ylemmyytensä hänen rinnallaan;
halu hillitä häntä ja osoittaa, että hän se vielä kumminkin oli herra
ja mestari. Mutta jos hän yrittäisi ajaa tahtonsa läpi: tottelisiko
poika? Hän ei voinut keksiä parempaa keinoa, kuin mitä poika oli
esittänyt; jos hän kumminkin määräisi toisin, niin hän vain lisäisi
pojan ylenkatsetta; ja tämä olisi silloin tekevinään isänsä määräyksen
mukaan, ja kumminkin teki, mitä itse tahtoi. Eikä hän voinut sitä
estää eikä pakoittaa poikaa. Hänenhän täytyi uskoa, mitä poika ja mitä
ihmiset hänelle sanoivat. Eikö hänen jo puolentoista vuoden aikana ole
täytynyt uskoa pojan sanoja, ja ihmiset olivat tätä vielä auttaneet?
Ja vaikka hän asettaisi vieraan ihmisen seuraamaan pojan toimia,
niin saattaisiko tämän vieraan uskollisuuteen luottaa? Ja vaikkapa
voisikin, niin eikö hän siten juuri vasta osoittaisikin avuttomuuttaan,
niin että koko kaupunki saisi kuulla hänen olevan sokean, joka ei
enää kelvannut mihinkään eikä kyennyt mihinkään ja jonka kanssa voi
menetellä miten halusi? Hänelle ei jäänyt mitään muuta keinoa, jonka
avulla hän säilyttäisi edes varjonkaan isännyydestään kuin ainoastaan
hänen oveluutensa. Kiukkuisella äänellä hän antoi nyt määräyksiään,
jotka oikeastaan olivat tarpeettomia, sillä ne koskivat seikkoja, jotka
jo luonnostaan olivat kyllin selvät ja jotka olisi voinut suorittaa
ilman määräyksiäkin. Kysymyksen ollessa alullepantavista uusista töistä
hän äkäisesti hylkäsi Apolloniuksen ehdotukset; ja määräys, jonka
hän lopulta antoi, perustui pohjaltaan kumminkin siihen ehdotukseen,
joka Apolloniuksen mielestä oli ollut paras. Jälestäpäin hän taas
asettui omalle kannalleen, mikäli se kävi mahdolliseksi; hän keksi
omasta mielestään viisaamman keinon kuin mitä Apolloniuksen ehdotukset
olivat; kun hän oli vakuuttunut siitä, että jos hänen näkönsä vain
olisi tallella, niin kaikki kävisi aivan toisin, silloin hän huoletta
saattoi iloita ja ylpeillä poikansa kelvollisuudesta, kunnes hän taas
kiukkuisen välttämättömyyden pakosta joutui sellaiseen asemaan, että
hänen täytyi turvautua oveluuteensa. Apollonius aavisti yhtä vähän sitä
pakonalaisuutta, johon hän vasten tahtoaan vanhuksen saattoi, kuin
sitäkään, että tämä oli ylpeä hänestä. Hän iloitsi, ettei hänen enää
tarvinnut salata isältä liikeasioita ja että hänen kuuliaisuutensa
ei estänyt hänen aiheittensa toteutumista. Tältäkin taholta seestyi
seestymistään taivas vihreäluukkuisen talon yllä. Mutta kartanon henki
kiersi yhä käsiään väännellen. Joka kerran kun kello löi kaksi yöllä,
seisoi se parvekkeella Apolloniuksen kamarin ovella ja kohotti kalvakat
kätensä taivasta kohden, ikäänkuin se olisi rukoillut.




19.


Kotona ollessaan Apollonius yhä vain pysytteli yksikseen kamarissaan.
Vanha Valentin kantoi hänelle sinne ruuan kuten ennenkin. Eikä se niin
varsin ihmeellistä ollutkaan. Liike oli laajentunut hänen ahkeran
toimintansa kautta; kirjoittamista hänellä oli kahtavertaa enemmän
kuin ennen. Postinkantaja toi taloon aina kokonaisen pinkan kirjeitä.
Lisäksi oli Apollonius äskettäin hyväksynyt omistajan edullisen
tarjouksen ja vuokrannut liuskakivi-kaivoksen. Jo Kölnissä hän oli
tutustunut liuskakiven louhintatyöhön ja avukseen hän kutsui sieltä
erään vanhan tuttavansa, jonka hän tiesi tähän asiaan perehtyneeksi
ja elintavoiltaan luotettavaksi. Hänen vaalinsa näytti onnistuneen;
mies oli toimelias; mutta siitä huolimatta Apolloniuksen työtaakka
kasvoi tuntuvasti kaivoksen vuokraamisen kautta. Vanha rakennusneuvos
katseli häntä joskus huolissaan, arvellen että Apollonius sittenkin
on liiaksi luottanut omiin voimiinsa. Nuori leski ei kummastellut,
että Apollonius vain silloin tällöin pistäytyi tuvassa. Yhteyttä
pitivät yllä lapset, jotka hän usein kutsui luoksensa antaen heille
harjoituksen vuoksi pikku tehtäviä toimitettavaksi. Ja he voivat
todistaa, ettei Apolloniuksella ollut liikaa aikaa. Sitä useammin
oli Kristina Apolloniuksen kamarissa: mutta vain silloin, kun tämä
ei ollut kotona. Ovet ja seinät hän koristeli kaikella mitä hänellä
oli ja mistä hän tiesi Apolloniuksen pitävän, ja tuntikausia hän
noissa puuhissaan viipyi kamarissa. Mutta hänkin huomasi Apolloniuksen
kasvojen kalpeuden, joka hänestä aina näytti lisääntyneen sen jälkeen
kun hän oli Apolloniuksen viimeksi nähnyt. Ja ollen joka suhteessa
kuvastus Apolloniuksesta, Kristinassa kuvastui nyt tämä kalpeuskin.
Kernaasti hän olisi tahtonut ilahduttaa Apolloniuksen mieltä, mutta
hän ei pyrkinyt tämän läheisyyteen; hänestä näytti siltä, kuin hänen
läsnäolollaan olisi aivan päinvastainen vaikutus kuin mitä hän toivoi.
Apollonius oli häntä kohtaan aina ystävällinen ja osoitti hänelle
ritarillista arvonantoa. Se ainakin tyynnytti hänen pelkoaan, joka
johtui Apolloniuksen eristäytymisestä. Kristina, joka Apolloniukseen
sovitti kaikki tuntemansa hyveet, kuin pyhimykseen, ei tällöin
unohtanut teeskentelemättömyyttäkään, jonka hän asetti kaikkien
edelle. Ja niinpä hän tiesikin, ettei Apollonius olisi pakottanut
itseään osoittamaan hänelle arvonantoa, ellei hän olisi sitä tuntenut,
laskipa Apollonius joskus leikkiäkin, varsinkin kun hän huomasi kälyn
huolestuneena katselevan hänen yhä kalvakammiksi käyviä kasvojaan;
mutta Kristina havaitsi, ettei hänen seuransa siitä huolimatta tehnyt
Apolloniusta sen iloisemmaksi eikä terveemmäksi. Mielellään hän olisi
kysynyt Apolloniukselta, mikä häntä vaivasi. Apolloniuksen ollessa
saapuvilla hän ei rohjennut sitä tehdä; yksin ollessaan hän kyllä
kysyi. Yökaudet hän mietiskeli, millä tavoin hän houkuttelisi hänet
tunnustamaan, ja tarinoi hänen kanssansa. Jos Apollonius olisi kuullut
hänen itkevän, kuullut, miten hän haasteli hänelle ja pyysi yhä
suloisemmin ja sydämellisemmin, kuullut ne hellät nimitykset, joita
hän antoi, niin aivan varmasti hänen olisi täytynyt sanoa, mikä häntä
vaivasi. Kristinan koko elämä oli hänen sydämensä ja huultensa välillä;
jos hän sitä joskus korvallaan kuulosti, niin hän huomasi, mitä hän
puhui. Silloin hän punehtui, ja sekä itseään että kuuntelevaa yötä
kainostellen hän kätki punehtuneet kasvonsa visusti peitteen suojaan.

Vanhalle kunnon rakennusneuvokselle hän uskoi huolensa.

»Onkos se mikä kumma», tämä sanoi tiukasti, »kun puolentoista
vuoden ajan rasittaa itseään päivisin liiallisella raatamisella
ja öisin istumalla kirjojen ja kirjeitten ääressä? Lisäksi sitten
yhä kasvava huoli tuon — Jumala antakoon hänelle anteeksi, hän
on vainaja, ja vainajista ei saa puhua pahaa — tuon veljen takia
lopuksi vielä säikähdys, joka teki minusta sairaan kolmeksi päiväksi,
sen saman miehen tähden, jota minä muuten en juuri koskaan voinut
sietää, varsinkaan viime aikoina — sanon sen vaikka hänen leskensä
läsnäollessa. Sellaisiahan ne nuoret ovat. Minä varoitin häntä sata
kertaa, tuota kelpo poikaa. Ja nyt vielä se kirottu liuskakivikaivos!
Surkeata sellainen tunnollisuus! Ei se ole mistään kotoisin, kun omaa
terveyttäkään ei anna ajatella!»

Vanha rakennusneuvos piti nuorelle leskelle kokonaisen
rangaistussaarnan, joka koski henkilöä, joka sitä ei kuullut. Sitten
he sopivat, että Apolloniuksen oli turvauduttava lääkäriin, halusipa
hän tahi ei; ja rakennusneuvos meni heti kaupungin parhaimman lääkärin
luo. Lääkäri lupasi tehdä voitavansa. Hän kävikin Apolloniuksen
luona, eikä tämä vastustelutkaan lääkärin parannuspuuhia, koska ne
sitä halusivat, joita hän rakasti. Lääkäri tunnusteli suonta, kävi
hänen luonansa yhä uudestaan ja uudestaan, kirjoitti lääkemääräyksiä
toisen toisensa jälkeen; Apollonius kävi vain entistä kalpeammaksi
ja surumielisemmäksi. Lopulta tuo kunnon mies selitti tässä olevan
kysymyksessä vian, jonka korjaamiseksi mikään taito ei riittänyt; niin
syvälle koko olemukseen, kuin tämän sairauden juuret ulottuivat, eivät
mitkään hänen lääkkeistään vaikuta.

Apollonius kielsikin senvuoksi lääkärin enää käymästä hänen
luonansa. Hän tiesi kyllä: hänen taudilleen eivät lääkärit mitään
mahda. Mistä rakennusneuvos luuli löytävänsä siihen syyn, siinä
se oli vain osittain. Liikarasitus oli vain valmistanut maaperän
sille loiskasville, joka jäyti hänen elämänsä ydintä: Itu piili
mielenliikutuksissa, mutta ei niissä mielenliikutuksissa, joista
rakennusneuvos tiesi. Ei veljen onnettomuuden aiheuttamassa
säikähdyksessä, vaan siinä tilassa missä tuo säikähdys hänet valtasi.
Taudin ensimäiset oireet näyttivät ilmenevän ruumiissa. Sinä hetkenä,
jona veli hänen ohitseen oli syössyt surman suuhun, oli kello alempana
lyönyt kaksi. Siitä lähtien hän kauhistui jokaista kellonlyöntiä.
Tuskallisemmin häntä huolestutti muuan pyörtymyskohtaus. Kaikki tuon
päivän kauhut eivät kyenneet hälventämään hänestä levottomuutta, jota
hän ei voinut karkoittaa huomatessaan työssä pienenkään epätarkkuuden
ennenkuin se oli korjattu. Jokainen kellonlyönti, joka häntä
säikähdytti, oli hänestä kuin kehoitus siihen. Jo seuraavana aamuna
hän kattotikapuut käsissään avasi luukun. Häntä kummastutti, miten
epävarmat hänen askeleensa jo portaita noustessa olivat; nyt nähdessään
luukulta kaukaisten vuorten, joita hän muulloin tuskin huomasikaan,
nyökkäävän toisilleen niin kummallisesti ja vanhan tornin hänen allaan
alkaessa hiljaa huojahdella, hän säikähti. Se oli pyörrytystä, joka
on katonkattajan ilkein ja kavalin vihollinen, jos se äkkiarvaamatta
yllättää hänet horjuvilla tikapuilla taivaan ja maan välillä! Turhaan
hän yritti sitä voittaa; tänään hänen oli siis luovuttava aiheestaan.
Taipaletta niin tuskaista ei Apolloniuksella koskaan ole ollut kuin
matka Pyhän Yrjön kirkontornin portaita alas. Kuinka nyt käy! Kuinka
hän nyt täyttää lupauksensa, jos pyörrytys hänestä ei häviä! Vielä
samana päivänä hänen oli tarkastettava Nikolain tornin kattoa. Nyt
täytyi hänen uskaltaa enemmän kuin äsken; kello löi hänen ollessaan
juuri vaarallisimmassa asemassa, pyörrytyksestä hän ei huomannut
jälkeäkään. Iloiten hän kiiruhti takaisin Pyhän Yrjön kirkolle; mutta
siellä portaat taas tärisivät hänen jalkojensa alla, ja kun hän katsoi
ulos, nyökkäsivät vuoret taas, huojahteli taas torni. Hän oli vasta
alimmalla porrasaskeleella, kun kello ylhäällä alotti lyödä täyttä
tuntimäärää. Sen ääni tunki hänelle luihin ja ytimiin saakka, hänen
täytyi pidellä kiinni käsipuusta kunnes viimeinkin kaiku oli kokonaan
vaiennut. Hän yritti vielä kerran ja toisenkin. Hän nousi kaikille
katoille ja kaikkiin torneihin entisellä varmuudella; mutta Pyhän Yrjön
kirkolla asui pyörrytyksen peikko. Siellä hän oli työhönsä naulannut
omat ilkeät ajatuksensa; jo silloin hän oli tuntenut, että hän takoi
lumousta, valmisteli vastaista tuhoa. Yöt päivät vaivasi häntä sen
paikan kuva, mihin hän oli unohtanut naulata lyijylevyn ja kiinnittää
koristelaitteen. Se kohta oli kuin kammoittava sija, missä oli tehty
joku turmiollinen teko tahi yritetty se tehdä, johon ei enää ruoho
nouse eikä varjo lankea; kuin vain haava, joka ei parane, ennenkuin se
on kostettu; kuin tyhjä hauta, joka ei peity, ennenkuin se on saanut
asukkaansa. Jospa tuo kohta olisi korjattu, silloin lumouksella ei
enää olisi valtaa. Hän voisi antaa sen jonkun sällin tehtäväksi, mutta
ajatus, että hänen pitäisi korjauttaa laiminlyöntinsä toisella, nosti
häpeän punan hänen kalpeille kasvoilleen. Ja toisen naulaama lyijylevy
irtautuisi hyvinkin pian; vikainen kohta vaati häntä käymään siihen
käsiksi ja ainoastaan hän kykeni sen korjaamaan. Tahi turmio, jota hän
siellä oli kalkutellut, pyörrytyspeikko, joka siellä asui, vaatisi
sällin uhrikseen ja syöksisi tämän syvyyteen.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin veljen vaimo oli hänen sylissään,
hän eli kaksinaista elämää. Päivät pitkät hän puuhaili ulkona,
yöt hän istui kamarissaan kirjojensa ääressä; kaikki kävi häneltä
aivan koneellisesti. Ponnistuksista huolimatta hänen mielensä oli
vain puolittain työhön kiintynyt; toinen puoli eli itsekseen alati
leijaillen naakkojen kanssa tornin katon ja luukun ympärillä ja
mietiskellen, mikä se tuleva tuho mahtaisi olla, jonka hän tuona
aamuna oli valmistanut. Sielussaan hän uneksi uudestaan synnillisen
unelmansa, taisteli uudestaan kauhean taistelun veljen kanssa. Veljenkö
tapaturmaa hän olikin kalkutellut? Silloin hänen mieleensä juolahti,
eikö olisi käynyt mahdolliseksi pelastaa tuo mielipuoli. Silloin hän
tuskaisesti mietti mahdollisuuksia, jotka olisivat voineet pelastaa
veljen ja kumminkin hän säpsähti ajatellessaan, että hän voisi keksiä
sellaisen. Sitten veljen syyllisyys oli kokonaan sekoittanut hänen
ajatus juoksunsa. Mutta hänen mietiskelyssäänkin ilmeni vastakohta
hänen ja veljen luonteen välillä. Veljessä rehoitti ylenmääräinen
itsekkäisyys, huonot taipumukset; Apolloniuksessa liiallistuivat
hänen hyvät ominaisuutensa: hänen tunnollisuutensa, uskollisuutensa
ja siisteydenkaipuunsa. Hän ei vierittänyt syytä omilta niskoiltaan
veljen hartioille; helläsydämisenä hän otti veljen syyllisyyden
kannettavakseen. Sillä hänelle selvisi selviämistään, että hän
lopultakin olisi voinut estää veljen putoamasta. Hän olisi silloin
varmasti löytänyt siihen keinon, ellei hänen sydämensä ja mielensä
olisi ollut kokonaan hurjien luvattomain pyyteitten vallassa; ellei
hän olisi vihastunut siihen, jota hänen olisi pitänyt sääliä. Niinpä
niin, hän oli ilkeillä ajatuksillaan takonut valmiiksi veljen turmion.
Ilman noita ajatuksia hän olisi saanut työnsä aikaisemmin valmiiksi,
eikä veli olisi tavannut häntä enää tornin katolla; veli olisi tullut
liian myöhään ja olisi siis vielä ehtinyt katua päätöstään. Ja
vaikka hän vielä olisikin ollut ylhäällä niin olihan hän vahvempi,
järkevämpi, ja olisi keksinyt keinon, mikä olisi estänyt turmion
tapahtumasta. Ulkonaisessa esiintymisessäkin ilmeni tämä vastakohta
heidän välillään. Sitä mukaa kuin veli kävi yhä itsekkäämmäksi, yhä
hurjemmaksi ja häikäilemättömämmäksi tekivät sieluntuskat Apolloniuksen
yhä lempeämmäksi ja sävyisämmäksi. Oman tilansa takia hän ei kadottanut
sääliään toisten kärsimyksiä kohtaan. Itseään hän ei surkutellut. Kun
hän ajatteli niitä läheisiä olentoja, jotka häntä rakastivat, niin
oli hänen tuskansa enemmän heidän säälinsä säälimistä. Muistipa hän
silitellä sohvaansakin; hän teki sen kuin olisi lohdutellut palvelijaa,
joka isäntänsä onnettomuudesta kärsi, niinkuin se olisi hänen omansa.
Ihmiset tietysti leikillisesti huomauttivat hänen avioliitostaankin,
joka heidän mielestään oli välttämätön. Hänen täytyi tunnustaa, että
hän ajatteli samoinkuin hekin ja että hänen toiveensa eivät enää olleet
luvattomia. Mutta se seikka, että ne kerran olivat olleet luvattomia,
pimensi nykyhetken, joka hänet oli kaikista syytöksistä vapauttanut.
Hänen rakkautensa, sen pyhättö, oli hänestä ikäänkuin tahrattu.
Sanoivatpa järki ja rakkaus mitä tahansa, hän tunsi kumminkin että
avioliittoon menemällä hän tekisi itsensä vianalaiseksi. Siitä johtui
ettei Kristinan läsnäolo tehnyt häntä iloiseksi. Oli kyllä hetkiä,
jolloin hän piti synkkyyttään sairaloisuutena, ja hän toivoi siitä
vapautuvansa. Mutta silloinkaan hän ei lähentynyt Kristinaa, vaikka
sydän siihen kuinkakin vaati. Hän pysyi kälyänsä kohtaan samanlaisena
kuin silloin, kun hän asetti pojan heidän kummankin väliin. Pieninkin
lähentyminen oli hänestä tapansa mukaan sitoumus, ja jos hän ajatteli
avioliittoa päätetyksi asiaksi, niin syyllisyyden taakka laskeutui
taas hänen hartioilleen. Hän siirsi tuollaiset ajatukset hämärään
tulevaisuuteen; silloin hän tunsi asemansa siedettäväksi. Hän, joka
muulloin ei voinut sietää epäselviä suhteita! Mutta siinä hän jälleen
oli täydellisesti oman itsensä kaltainen, että hän mahdollista
syynalaisuutta alati piti omanaan. Kristina oli hänestä kaikissa
suhteissa pyhä ja puhdas.

Vanhan herran mielestä ja hänen ulkopuolisen kunniankäsityksensä
mukaan oli sellainen yhdyselämä, kuin Apolloniuksen ja Kristinan
välillä vallitsi, ilman kirkollista vihkimistä suureksi pahennukseksi.
Ainoastaan puolison nimellä Apollonius ilman häpeätä saattoi olla
nuoren kauniin lesken ja tämän lasten suojelija ja ylläpitäjä. Tapansa
mukaan hän lausui painavan sanansa. Hän määräsi ajan. Tarpeellinen
puolen vuoden suruaika oli kulunut; ja viikon perästä piti olla
kihlajaiset ja kolme viikkoa myöhemmin häät.

Elämä vihreäluukkuisessa talossa alkoi käydä taas yhä painostavammaksi
ja painostavammaksi. Uudet pilvet, jotka näkymättöminä olivat kertyneet
sen yllä, uhkasivat purkautua suuremmalla voimalla kuin edelliset.
Nuori leski sai vain näön vuoksi olla morsiamena. Hän teki, mitä
häneltä leikillä oli kysytty: hän täydensi morsiusvaatevarastoaan.
Puoliyöhön hän istuskeli kyyristyneenä leikaten ja ommellen valkeita
liinavaatteita ja kirjavaa vuodepeitettä. Hän kostutti työtänsä
kyynelillä, mutta kyyneliin oli ilolla yhä vähemmän osuutta. Hetki
hetkeltä hän näki rakastamansa miehen tilan pahenevan eikä voinut
erehtyä arvatessaan siihen olevan syynä aiotun avioliiton. Mitä
kalpeammaksi ja heikommaksi Apollonius kävi, sitä lempeämmin ja
kunnioittavammin hän kohteli Kristinaa. Niin, siinä ilmeni jotakin,
joka oli kuin katkeraa sääliä ja jonkin vääryyden tai loukkauksen
sanatonta torjumista, loukkauksen, johon Apollonius tunsi itsensä
vikapääksi. Kristina ei tiennyt, mitä hänen tuosta tuli ajatella;
sen vain, ettei hän saanut ajatella mitään sellaista, mikä ei olisi
sen kuvan arvoista, jota hän Apolloniuksesta sielussaan kantoi.
Apolloniuksen läsnäollessa Kristina oli yhtä äänetön kuin tämäkin.
Hän näki tuon mykän tuskaisen mietiskelyn, mutta vasta silloin, kun
hän oli yksin ja kun lapset nukkuivat hänen vierellään, hän rohkeni
päästää pyyntönsä kuuluville. Tuntikausia hän pyysi silloin kuin lapsi,
että Apollonius toki sanoisi, mikä häntä vaivaa. Kristina haluaa jakaa
taakan hänen kanssaan; täytyyhän hänen; eikö hän ole Apolloniuksen oma?

Entä Apollonius itse? Tähän saakka hän oli voinut keventää tuon
hämärän syyllisyyden tunnon painoa, joka liittyi avioliittoajatukseen,
keventää sitä lykkäämällä päätöksen teon epämääräiseen tulevaisuuteen.
Silloin häntä auttoi toivo siitä, että tuo tunne olisi vain sairaloinen
ilmiö, joka pian häviäisi. Nyt kun vanha herra oli lausunut painavan
sanansa, oli tuo keino menettänyt merkityksensä. Päämaali oli varma;
joka päivä, joka hetki se läheni. Hänen oli pakko tehdä päätös: hän
ei kyennyt. Hänen sisimpänsä säröytyi yhä enemmän. Jos hän kieltäytyi
onnesta, silloin väistyisi syyllisyyden peikko, mutta onnen syli kävisi
entistä houkuttelevammaksi. Ottaisiko hän kunniansa liittolaisekseen?
Isä karkoittaisi hänet silloin; kuinka hän pitäisi sanansa? Kuka
häntä soimaisi, jos hän heittäytyisi onnensa syliin? Isä tahtoi sitä;
Kristina rakastaa häntä ja on häntä aina rakastanut, vain häntä; kaikki
ihmiset hyväksyisivät sen, jopa he suorastaan vaativatkin sitä häneltä.
Silloin hän näkee hänet, ennenkuin hänet ryöstettiin häneltä, asettavan
kellokukan häntä varten penkille; punoittavana ruskeakutrisena; sitten
kalpeana veljen, ryöstäjän pahoinpitelystä, kalpeana hänen tähtensä;
sitten vapisevana veljen uhkausten edessä, vapisevana hänen tähtensä;
sitten nauravana, itkevänä, pelokkaana ja onnellisena hänen sylissään.
Ja sillä tavoin hän saisi pidellä häntä, häntä, joka on hänen omansa,
ilman että kenelläkään on mitään moittimista. Mutta kesken aaltoilevaa
syleilyä, kesken kaikkia hiljaisen leppeän onnen kuvitteluja karmi
häntä taas entinen kauhu. Samalla tavalla kävi hänelle jo unissaankin
kun hän veljen kanssa kamppaili Kristinasta ja kun hän syöksi veljen
ilmatelineiltä surman suuhun. Hän vakuuttaa itselleen sen tapahtuneen
vain unessa; unessa tehty ei ole todellista. Mutta ilkeät ajatukset
saattoivat hänet kykenemättömäksi pelastamaan veljeä. Veljen tapaturma
vapauttaa vaimon. Hän tiesi sen antaessaan veljen pudota. Senvuoksihan
hän oli syössyt hänet unessakin. Nyt hän oli niinkuin siinä pahassa
unessa, veli oli kuollut, ja hänellä oli tämän vaimo. Jos hän ottaa
veljen vaimon, joka tapahtuman kautta tuli vapaaksi, niin silloin hän
syöksi hänet alas. Jos hän saa teon palkan, niin on tekokin hänen.
Siitä tunteesta hän ei pääse irti, jos hän ottaa Kristinan; hän tulee
olemaan onneton ja hän tekee toisenkin onnettomaksi. Kristinan ja
itsensä tähden hänen on vaimosta luovuttava. Ja jos hän haluaa sen
tehdä, silloin hän tunnustaa, miten horjuvia nuo johtopäätökset selvien
järjen silmien edessä ovat ja jos hän taas tahtoo tarttua onnesta
kiinni, niin uhkaa sama hämärä syyllisyydentunto uudestaan niinkuin
hyytävä halla hänen kukkaansa, eikä järki mahda mitään sen tuhoisaa
voimaa vastaan. Lisäksi muistuttavat häntä yhä äänekkäämmin Pyhän Yrjön
kellot. Yhä kuumeisemmaksi kävi hänen levottomuutensa, kun vika vielä
oli korjaamatta. Ulkonaiset seikat vielä kiihdyttivät hänen hätäänsä.
Oli satanut lakkaamatta, lovi vuoti, kattopuut imivät veden ahneesti
sisäänsä; puu varmasti lahoaa. Jos pakkanen talvella käy ankarammaksi,
niin märkä puu jäätyy, joten aluspuut vetäytyvät kieroon vahingoittaen
liuskakivilevyjä. Kaupunki, joka luotti hänen velvollisuudentuntoonsa,
kärsisi vahinkoa hänen kauttansa. Joka yö herätti hänet kahden
lyönti. Kuumeen houreissa sekaantuivat varjot. Sisäinen ja ulkonainen
siisteydenkaipuu soimasivat häntä samalla kertaa. Avoin haava vaati
yhä vastustamattomammin kostoa; ammottava hauta peittäjänsä. Ja tuo
kellonlyönti vaati häntä oikeuteen, häntä, jonka tuli peittää hauta,
ennenkuin valmiiksi taottu tuho kohtaisi viatonta päätä. Itselleen hän
oli tulevan tuhon takonutkin. Hänen täytyi nousta torniin korjaamaan
vika. Ja hänen siellä ollessaan kello lyö kaksi. Silloin valtaa hänet
pyörrytys vetäen hänet alas veljen jälestä.

Vanha kunnon rakennusneuvos pyysi häntä ilmaisemaan tuskansa; hän
oli saanut oikeuden vaatia häneltä luottamusta. Apollonius hymyili
surumielisesti; hän ei vastustanut hänen pyyntöään, mutta hän lykkäsi
sen täyttämisen päivästä päivään. Päivä päivältä hetki hetkeltä nuori,
kaunis morsian näki hänen kalpenevan ja kalpeni itsekin samalla. Vanha
herra sokeudessaan vain ei huomannut pilveä, joka uhkasi pahinta.
Painostavaksi ja yhä painostavammaksi oli taas elämä vihreäluukkuisessa
talossa käynyt. Ei yksikään ihminen huomaa tuosta rusoittavasta
talosta, miten painostavaa elämä siellä kerran on ollut.




20.


Oli määrätyn kihlajaispäivän vastainen yö. Odottamatta oli satanut
lunta ja sen jälkeen tullut kova pakkanen. Jo muutamina öinä oli
näkynyt virvatulia liekehtivän tornien huipuista taivaan vilkkuvia
tähtiä kohti. Kirkkaasta pakkassäästä huolimatta seudun asukkaat
tunsivat jäsenissään kummallista kankeutta. Ei pienintäkään tuulen
henkäystä huomannut ilmassa. Ihmiset katselivat toisiaan ikäänkuin
kysyen toinen toiseltaan, tunsiko tuokin samaa merkillistä painostusta.
Outoja ennustuksia sodista, taudeista ja kalliista ajasta kulki
suusta suuhun. Järkevämmät hymähtelivät tuollaisille, mutta eivät
kumminkaan kyenneet tukahuttamaan tunnetta, joka pakoitti heidät
hautomaan mielessään heidän sisäistä ahdistustaan vastaavia kuvitteluja
uhkaavista tulevista tapauksista. Kaiken päivää oli taivaalle
keräytynyt synkkiä pilviä, joiden muoto ja väri oli aivan toisenlainen,
kuin talvisen taivaan pilvien tavallisesti. Niiden tummuus olisi
sietämättömän räikeästi eronnut lumesta, joka peitti vuoret ja laaksot
ja sokerinvalkeana riippui lehdettömien puitten oksilla, ellei niiden
kajastus olisi himmentänyt lumen valkoista hohdetta. Siellä täällä
oli synkän pilvivarustuksen jyrkkiin reunoihin muodostunut roikkuvia
kaistaleita. Nämä olivat tavallisten lumipilvien näköisiä, ja niiden
samea punaharmaa väri muodosti rajan ylempien kerrosten sysimustan
värin ja maanpinnan likaisen valkean värin ja sen tumman hohteen
välille. Koko pilviryhmä pysytteli hievahtamatta kaupungin yllä mustuen
mustumistaan. Jo pari tuntia puolipäivän jälkeen oli kaduilla yö.
Alikerrosten asukkaat sulkivat ikkunaluukut; yläkerrosten ikkunoihin
syttyi tuli toinen toisensa jälkeen. Kaupungin toreilla, joista näki
taivasta laajemmalti, seisoi ryhmittäin väkeä katsellen milloin
taivaalle, milloin toistensa venähtäneisiin pelokkaihin kasvoihin.
Ihmiset juttelivat keskenään korpeista, joita suurin parvin oli tullut
etukaupunkeihin saakka, osoittivat naakkojen levotonta, kiivasta
parveilua Pyhän Yrjön ja Pyhän Nikolain tornin ympärillä, kertoilivat
maan järistyksistä, vuorten halkeilemisista, kenties tuomiopäivästäkin.
Rohkeammat arvelivat ilmassa olevan vain runsaasti ukkosta. Mutta
sekin näytti kyllin arveluttavalta. Joki ja niin sanottu tulilampi,
josta veden hetkessä saattoi maanalaisia kanavia myöten johtaa
kaikkialle kaupunkiin, olivat jäässä. Moni toivoi vaaran menevän ohi.
Mutta aina kun he katsahtivat taivaalle, olivat synkät pilviryhmät
yhä paikoillaan. Jo pari tuntia puolipäivän jälkeen ne olivat olleet
samassa asemassa; puoliyön ajoissa ne eivät vielä olleet muuttuneet. Ne
näyttivät vain tulevan raskaammaksi ja laskeutuvan alemmaksi. Kuinkapa
ne liikahtaisivatkaan, kun ilmassa ei tuntunut tuulen henkäystä?
Jos mieli sellaisen joukon hajota ja työntyä pois, olisi tarvittu
myrskytuulta.

Kello Pyhän Yrjön tornissa löi kaksitoista. Viimeinen lyönti ei
tahtonut ollenkaan vaimeta. Mutta syvä, kumea jyminä, joka niin kauan
kesti, ei enää ollut kellon häipyvää kaikua. Sillä nyt se koveni. Kuin
tuhansin siivin se tuli kohisten ja paisuen ja törmäsi kiukkuisena
kohti rakennuksia, jotka sitä yrittivät pidättää, ja kulki viheltäen ja
vinkuen läpi jokaisen aukon, jonka se tapasi. Se raivosi joka talossa,
kunnes se löysi toisen aukon josta se kirmasi ulos; se riuhtasi auki
luukut ja paiskasi ne vihoissaan taas kiinni; se pusertausi ulvoen
kautta ahtaitten kujien; se vinkui raivoissaan kadunkulmissa; se
valahti tuhansiksi puroiksi, se yhtyi jälleen ja kuohui nielevänä
virtana eteenpäin; se vilahteli hurjasti leikkien edestakaisin; se
riuhtoi kaikkea kiintonaista; se vingutti vihaisin sormin ruostuneita
viirejä ja nauroi kirkuen niiden vaikerrukselle; se puhalsi lumen
katolta toiselle, lakaisi sen pois kadulta, ahdisti sen jyrkkiä muureja
vasten, niin että se tuskissaan ryömi jokaiseen ikkunan rakoon, ja se
muodosti lumesta tuhansia tanssivia jättiläiskuusia ja pyöritteli niitä
kynsissään.

Ihmiset olivat odottaneet ukonilmaa, ja senvuoksi he olivat
jalkeilla ja täysissä pukimissa. Raatihuoneen ja kaupungin eri
piirien yövartiostot sekä palokunta olivat jo monta tuntia olleet
valmiina. Herra Nettenmair oli lähettänyt poikansa päävartiostoon
raatihuoneelle edustamaan häntä neuvoston katonkattajamestarina.
Molemmat sällit olivat torninvartijain apuna, toinen Pyhän Yrjön
kirkolla, toinen Pyhän Nikolain tornissa. Neuvoston muu apumiehistö
kulutti aikaansa vahtituvassa niin hyvin kuin taisi. Rakennusneuvos
katseli huolestuneena mietiskelevää Apolloniusta. Tämä huomasi
ystävänsä katseen olevan häneen suunnattuna ja nousi seisoalleen
mielentilaansa salaten. Samassa kohahti ulkona myrskytuuli uudelleen.
Kello raatihuoneen tornissa löi yksi. Kellon kaiku ulvahteli myrskyn
kynsissä, joka sen huhtasi mukaansa hurjaan temmellykseensä. Apollonius
meni ikkunan luo ikäänkuin kuulostelemaan, mitä ulkona tapahtui.
Silloin välähti valtava rikinsininen tulenkieleke huoneessa, valaisi
pari kertaa värähtäen uunia, seiniä ja ihmisiä ja katosi sitten
jäljettömiin. Myrskyn raivo jatkui. Mutta samoinkuin se näytti
syntyneen Pyhän Yrjön viimeisestä kellonhumahduksesta, samoin sen
kohinasta nyt syntyi jotakin, joka valtavuudessa voitti sen yhtä
suurella voimalla, kuin sen kohina kirkonkellojen äänen. Tuntui siltä,
kuin näkymätön maailma olisi murskautunut sen raivosta. Myrsky kohisi
ja ulvoi kuin hurjistunut tiikeri, kun se ei kyennyt tuhoamaan kaikkea,
mihin se kyntensä iski. Kumea, majesteetillinen jyminä, joka sen
keskellä kuului, oli leijonan ärjyntää, leijonan, joka on nujertanut
vihollisensa, ja se oli riehunnasta kyllänsä saaneen voiman ylvästä
riemuitsemista.

»Nyt se iski alas», joku virkkoi. Apollonius ajatteli: jos se iskisi
Pyhän Yrjön torniin, siihen aukkoon, ja minun täytyisi kiivetä sinne
ja kello löisi kaksi ja — hän ei kyennyt päähän asti ajattelemaan.
Avunhuuto, tulipalon hälyytys myrskyn ja ukkosen lomasta. »Ukkonen iski
alas», kuului kadulta. »Se iski Pyhän Yrjön torniin. Pian Pyhän Yrjön
kirkolle! Hoi! Apua! Tuli on irti! Pyhän Yrjön kirkolle: Hoi! Tuli on
irti Pyhän Yrjön tornissa!» Torvet soivat, rummut pärisivät. Ja myrsky
ulvoi ja ukkonen jyrisi lakkaamatta. Silloin kuului huuto: »Missä on
Nettenmair? Nettenmair voi auttaa jos kukaan! Hoi! Tuli on irti! Pyhän
Yrjön kirkolle! Nettenmair! Missä on Nettenmair? Hoi! Tuli on irti!
Pyhän Yrjön torniin!»

Rakennusneuvos näki Apolloniuksen kalpenevan, hänen vartalonsa
lyyhistyvän yhä enemmän kokoon. »Missä on Nettenmair?» kuului taas
ulkoa. Silloin tumma puna sävähti hänen kalpeille kasvoilleen ja
hänen sorja vartalonsa suoristautui. Hän napitti nopeasti takkinsa,
kiinnitti lakkinsa hihnat lujemmin leuan alle. »Jos jään sinne», hän
sanoi mennessään, rakennusneuvokselle, »niin muistakaa isääni, veljeni
vaimoa ja hänen lapsiaan.» Rakennusneuvos säpsähti. Nuoren miehen
sanat »jos jään» kaikuivat kuin: »Minä jään». Ystävä aavisti tämän
olevan yhteydessä Apolloniuksen sielun kärsimysten kanssa. Mutta hänen
kasvoillaan ei ollut vielä pienintäkään kärsivää ilmettä; hän ei
ollut tuskainen eikä hurjistunut. Huolen ja pelon lomitse tuo kunnon
mies huomasi iloisten toiveitten pilkistävän. Hänen edessään oli taas
entinen Apollonius. Hänessä oli jälleen samaa levollista, vaatimatonta
päättäväisyyttä, joka hänet alunpitäen oli niin kiinnittänyt tuohon
nuoreen mieheen. »Jospa hän tuollaisena pysyisikin!» rakennusneuvos
ajatteli. Hän ei ehtinyt vastaamaan mitään. Hän puristi Apolloniuksen
kättä. Tämä tunsi kaiken, mitä kädenpuristus tarkoitti. Hänen
kasvoillaan kuvastui sääliä kunnon vanhusta kohtaan, pahaa mieltä
siitä, että hän oli kunnon vanhukselle tuottanut huolta ja vielä aikoi
tuottaa. Hän virkkoi entiseen tapaansa hymyillen: »Sellaiseen olen
aina valmis. Mutta nyt on kiire. Toivottavasti taas iloisina tapaamme
toisemme!» Nopsajalkainen Apollonius katosi pian rakennusneuvoksen
näkyvistä. Koko matkan Pyhän Yrjön kirkolle, keskellä huutoja,
torven toitotusta ja rummun pärinää, myrskyn ulvontaa ja ukkosen
jyrinää, rakennusneuvos vakuutteli mielessään: »Joko minä tuota kelpo
poikaa en näe enää ollenkaan, tahi on hän terve, kun näen.» Hän ei
harkinnut, mistä hän tuon sai päähänsä. Vaikka hän sen muuten olisi
tehnytkin, niin nyt hänellä ei ollut aikaa. Hänen velvollisuutensa
rakennusneuvoksena vaati kaiken hänen huomionsa.

Huuto: »Nettenmair! Missä on Nettenmair?» kaikui huudetun korviin
kaikilta suunnilta hänen matkallaan Pyhän Yrjön kirkolle.
Kansalaistensa luottamus herätti hänessä taas henkiin oman arvon
tunnon. Kun hän vierailta seuduilta palatessaan näki edessään
kotikaupunkinsa, oli hän sille ja sen palvelukseen lupautunut kokonaan.
Nyt hän sai näyttää, miten todellisella mielellä tämä oli tehty.
Ajatuksissaan hän kuvaili kaikki vaaran mahdollisuudet ja kuinka hän
niitä voisi torjua. Kattohirsikolla oli ruisku valmiina, vieressä oli
purjekankaita, joilla veteen kastettuina suojeltiin vaaranalaisia
paikkoja. Sällin oli käsketty pitämään kuumaa vettä saatavilla. Hirsiin
oli kaikkialla kiinnitetty tikapuita. Ensimäisen kerran kotiintulonsa
jälkeen Brambachista hän oli taas koko sielullaan mukana tehtävässään.
Todellisen hädän ja sen asettamien vaatimusten tieltä väistyivät hänen
mietiskelyjensä haavekuvat kokonaan syrjään kuten haihtuvat varjot.
Koko entinen toimintatarmo ja työn ilo heräsivät hänessä taas henkiin,
ja helpotuksen tunne niitä vielä kannusti. Ajatuksilla voi vastustaa
ajatuksia, mutta tunteitten torjumiseksi ne ovat liian heikkoja aseita.
Hänen henkensä harkitsi turhaan pelastuksen tietä; sama lamaannus,
mikä hänet oli vallannut, oli heikontanut senkin. Nyt oli terve ja
voimakkaampi tunne leimahtanut sairaitten ja voimattomien tunteiden
rinnalle ja tukahuttanut ne liekkeihinsä. Hän tiesi, ilman että hän
erityisesti sitä ajatteli, että hän oli keksinyt pelastuskeinon, ja
se antoi hänen koko olemukselleen uutta voimaa. Hän tiesi ettei häntä
pyörrytä, ja vaikka hän sille tielleen jäisikin, niin olisi hän silloin
velvollisuutensa eikä minkäänlaisen syyllisyyden uhri ja että Luoja
ja kaupungin kiitollisuus ottaisivat silloin huolekseen sen lupauksen
täyttämisen, jonka hän omaisilleen oli antanut.

Pyhän Yrjön kirkon piha oli täynnä ihmisiä, jotka tuskaisina
tuijottivat tornin katolle. Ylväs vanha rakennus oli kuin kallio
taistelun keskellä, jota sävähtelevät salamat väsymättä kävivät synkän
yön kanssa sen ympärillä. Nyt ympäröivät sitä tuhannet säihkyvät
salamat sellaisella voimalla, että se itsekin näytti liekehtivän
niiden hehkussa; meren tyrskyjen kaltainen kuohu vyöryi sitä vastaan
ja peräytyi murtuneena takaisin, ja sitten sulki synkkä yö sen
vaippaansa. Yhtä useasti valaisivat salamat myöskin tuota sankkaa,
kalpeakasvoista väkijoukkoa, joka oli keräytynyt tornin juurelle, ja
samoin sekin taas peittyi pimeyteen. Myrsky tempoili ihmisten hattuja
ja viittoja, pieksi heitä sekä heidän omilla että toisten hiuksilla
ja vaatteitten liepeillä ja viskeli heitä lumirännällä, joka salamain
valossa sinkoili kuin hehkuva kipinäsade, tahtoen ikäänkuin ihmisille
kostaa sen, että turhanpäiten oli rynnistellyt ja vereytynyt tornin
kivistä kuvetta vasten. Ja samalla tavalla kuin ihmiset milloin tulivat
näkyviin, milloin peittyivät pimeyteen, samalla tavalla heidän hätäinen
hälinänsäkin tuontuostakin häipyi myrskyn pauhinaan ja ukkosen jyrinään.

Silloin muuan huusi itseään lohdutellen: »Ei se salama sytyttänytkään.
Eihän tuolta näy mitään.» Toinen arveli tulen vielä kytevän ja
voivan vielä hyvinkin leimahtaa ilmiliekkiin. Kolmas kimmastui; hän
käsitti tuon huomautuksen toivomukseksi, että palo olisi syttynyt
ja että se leimahtaisi ilmiliekkiin. Hän oli näet jo rauhoittunut
ja kosti täten sen levottomuuden, jonka äskeinen huomautus hänessä
jälleen herätti. Pelosta ja vilusta väristen useat katselivat tylsin
silmin torniin tietämättä enää mistä syystä. Sadat äänet sen sijaan
hokivat, että kaupunkia voisi kohdata ja varmasti kohtaisikin kauhea
onnettomuus, jos salama todella olisi sytyttänyt tulen. Joku jutteli
liuskakiven ominaisuudesta, kuinka se muka sulaa tulessa ja hehkuvana
kuonana sinkoillen jo useasti ennen oli aivan palon alussa levittänyt
tulen silmänräpäyksessä yli koko kaupungin. Toiset valittivat, että
myrsky edistää tulen leviämistä varsinkin kun vettä ei ole käsillä
sammuttamista varten. Ja toiset vielä lisäsivät, että vaikka sitä
olisikin, niin se jäätyisi ruiskun letkuihin tällaisessa pakkasessa.
Useimmat kuvailivat pelokkaalla kaunopuheisuudella tulenvaaran
mahdollista leviämistä. Jos palava katto sortuisi, niin myrsky
suistaisi sen sille puolelle, missä tiheä rakennusryhmä ulottuu melkein
tornin juurelle saakka. Siinä oli tulenvaaralle alttiina kohta koko
kaupungissa. Lukemattomat puuparvekkeet ahtailla pihamailla, laudoista
rakennetut katot, olkikattoiset vajat — kaikki niin yhdessä ryhmässä,
ettei ruiskua voisi sijoittaa minnekään eikä palokuntakaan saisi
mitään kunnollista aikaan. Jos palava katto sortuisi sille puolelle,
mikä seikka oli hyvin todennäköinen, niin silloin oli koko tuo tuulen
alla oleva kaupunginosa auttamattomasti hukassa, sillä myrsky oli
liian ankara ja vedenpuute suuri. Tällaiset mahdollisuudet saattoivat
pelokkaimmat niin pois suunniltaan, että he luulivat jokaista salaman
iskua tulenliekiksi. Se seikka, että kukaan ei voinut tornin katosta
nähdä muuta kuin yhden puolen, vielä edisti kaikenlaisia harhaluuloja.
Oli kummallista, mutta joka taholta kuului yhtaikaa huuto: »missä?
missä?» Myrsky ja ukonjyrinä tukahuttivat selitykset. Jokainen halusi
nähdä omin silmin; siten syntyi hirveä ahdinko.

»Minne se iski?» kysyi Apollonius, joka juuri saapui paikalle.
»Brambachin puoleiselle sivulle», vastasivat useat äänet. Apollonius
raivasi tien väkijoukon keskitse. Vinhasti hän kiiruhti ylös tornin
portaita. Hän ehti hitaampia kumppaneitaan paljon edelle. Ylhäällä hän
sai kysellä aivan turhaan. Tornissa olevat miehet arvelivat, ettei
salama sytyttänytkään, mutta kumminkin he parhaillaan keräilivät
kampsujaan kokoon aikoen livistää tiehensä. Ainoastaan sälli, joka
hääriskeli uunin luona, oli vielä säilyttänyt malttinsa. Apollonius
kiiruhti vielä ylemmäksi lyhty kädessä ripustaakseen sen kattohirsiin.
Tikapuut eivät enää huojahdelleet hänen jalkojensa alla; hänellä oli
liian kiire sitä huomatakseen. Kattohirsikon sisäpuolella ei Apollonius
huomannut jälkeäkään alkavasta tulipalosta. Ei tulikiven katkua, joka
on merkkinä salaman iskusta, enempää kuin tavallista savuakaan ollut
havaittavissa. Apollonius kuulosti kumppaneitaan portailta. Hän huusi
heille olevansa perillä. Samassa silmänräpäyksessä välähti sinertävä
valo tornin jokaisesta raosta ja heti sen jälkeen tärisytti rätisevä
salama tornia. Apollonius oli ensin kuin huumaantunut. Ellei hän
vaistomaisesti olisi tarttunut kiinni hirrestä, olisi hän tärähdyksestä
kaatunut. Sakea tulikiven savu tunkeutui hänen kurkkuunsa. Hän hyppäsi
lähimmän kattoluukun luo hengittämään raitista ilmaa. Työmiehet,
jotka olivat kauempana iskun vaikutuspiiristä, eivät huumautuneet,
mutta säikähdyksestä he pysähtyivät portaille. »Tänne», huusi heille
Apollonius. »Pian vettä! Ruisku! Salama iski varmaankin tälle puolelle,
sillä sieltä tulee tulikiven katkua. Pian vettä ja ruisku luukulle!»
Rakennusmestari oli jo ehtinyt tikapuille ja huusi yskien: »Mutta tuo
katku!» »Pian vain», Apollonius vastasi. »Luukulla on raitista ilmaa
enemmän kuin tarpeeksi». Muurari ja nokikolari tulivat niin nopeasti
kuin suinkin tuoden mukanaan ruiskua rakennusmestarin jälestä, joka
veti letkua. Toiset toivat ämpärillä kylmää, sälli kuumaa vettä, jolla
estettiin jäätyminen.

Tällaisina hetkinä on sillä, joka osoittaa mielentyyneyttä, kaikkien
luottamus ja ripeästi toimivaa henkilöä tottelee jokainen sen enempää
kyselemättä.

Luukulle johtava lautasilta oli kapea; mutta Apolloniuksen älykkään
järjestelyn kautta oli kullakin pian oma paikkansa. Lähinnä
Apolloniusta oven kohdalla oli rakennusmestari, sitten ruisku, sitten
muurari. Ruisku oli käännetty siten, että kummallakin miehellä oli
pumpun tanko edessään. Kaksi rotevaa miestä kykenikin hoitamaan
ruiskun. Muurarin takana oli katonkattajan sälli valmiina hänen
olkansa yli tarvittaessa kaatamaan kuumaa vettä. Toiset jatkoivat
sällin äskeistä työtä; he sulattivat jäätä ja lunta, joten saatua
vettä he säilyttivät lämpimässä torninvartijan kopissa estääkseen
sen uudelleen jäätymästä. Toiset olivat valmiina kantamaan vettä
kopista sammuttajille ja olivat sitä varten muodostaneet kantoketjun.
Antaessaan rakennusmestarille ja muurarille pikaisia toimintaohjeita
Apollonius otti tikapuut ja tarttui toisella kädellään luukun
hakaan. Ihmiset toivoivat parasta; mutta kun myrsky vinkuen puhalsi
luukusta sisään kiskaisten rakennusmestarilta lakin päästä ja ajaen
sakean lumiryöpyn torniin ja samalla ulvoen ja ryskyen tärisyttäen
kattovarustusta ja salaman toisensa jälkeen häikäisevästi valaistessa
pimeätä aukkoa, silloin rohkeinkin oli vähällä luopua turhasta työstä.
Apolloniuksen piti kääntyä selin oveen, voidakseen hengittää. Asettaen
sitten molemmat kämmenensä tueksi luukun kamanaan hän kurkisti
katolle. »Pelastus on vielä mahdollinen», hän huusi minkä jaksoi,
jotta miehet myrskyn pauhinasta ja lakkaamattomasta ukonjyrinästä
huolimatta kuulisivat. Hän sieppasi lyhimmän letkun pään käteensä
käärien osan letkua ympärilleen. »Kun kahdesti peräkkäin kiskaisen
letkusta, niin ryhtykää työhön. Miehet, me pelastamme kirkon, ehkäpä
kaupunginkin.» Tukien itseään oikealla kädellään kamanasta hän
ponnistausi ulos luukusta; vasemmassa kädessä hänellä oli kevyet
kattotikapuut, jotka hän aikoi ripustaa lähimpään kattokoukkuun luukun
yläpuolelle. Toisista näytti tämä mahdottomalta. Myrsky tietysti
kiskaisisi tikapuut mukanaan ja — samalla myös varsin todennäköisesti
miehenkin. Oli onneksi Apolloniukselle, että tuuli painoi tikapuita
kattoa vasten. Valoa ei puuttunut koukun löytämiseen; mutta lumiräntä,
jota tuuli tuiskutteli pitkin kattoa hänen silmilleen, haittasi kyllä.
Kumminkin hän sai tikapuut kuntoon. Aika oli kallista; hän ponnahti
tikapuille. Kiivetessään hän sai luottaa enemmän käsivarsiensa voimaan
ja varmuuteen kuin askeltensa vakavuuteen; sillä myrsky keinutteli
tikapuita miehineen edestakaisin kuin kelloa. Ylhäällä tikapuitten
ensimäisen puolapuun kohdalla hyppeli sinertäviä, keltakärkisiä
liekkejä lovipaikan lähellä ja välähtelivät esiin liuskakivien rakojen
lomista. Salama oli iskenyt pari jalkaa loven alapuolelle. Vielä
hetki sitten hän oli kauhistunut pelkkää mahdollisuuttakin, että
salama saattaisi iskeä ja hänen täytyisi kiivetä torniin — olihan
noihin ajatuksiin liittynyt joukko synkkiä, kamaloita hourekuvia — nyt
oli kaikki se tapahtunut, mitä hän äsken vain oli ajatellut; mutta
lovipaikka ei ollut hänestä sen kummempi kuin muukaan kohta tornin
katolla. Tuntematta pyörrytystä hän seisoi tikapuilla ja raikas,
rohkea tunne täytti hänen mielensä; hänen täytyi torjua kirkkoa ja
kaupunkia uhkaava vaara. Ja ihmeellistä, että se, mikä hänestä oli
herättänyt synkkää pelkoa ja huolestumista, osoittautui nyt suorastaan
siunaukselliseksi ja onnelliseksi seikaksi. Hän älysi, että ainoa,
mikä kaikista tehokkaimmin pidätti tulen ylivaltaa, oli vesi, jota
lovipaikka viikkomääriä oli imenyt sisäänsä ja joka nyt oli jäätynyt.
Tuli oli levinnyt vasta pienelle alalle. Jäätynyt laudoitus torjui
yhäti itsepintaisia, hyppeleviä liekkejä ennenkuin ne ennättivät
lopullisesti juurtua ja jatkaa sitten edelleen hävitystyötänsä. Jos ne
kerran yhtyisivät yhdeksi isoksi liekiksi, joka leviäisi laajemmalle
kuin tuo jäätynyt ala oli, silloin palo varmasti kasvaisi valtavana
loimena yli tornin huipun, ja kirkko, ehkäpä kaupunkikin sortuisi tulen
ja myrskyn yhdistyneitten voimien raivosta. Hän huomasi pelastuksen
olevan vielä mahdollisen; ja hän käytti hyväkseen kaiken sen voiman,
minkä tämä ajatus hänelle antoi. Tikapuut eivät keinuneet enää
sivuttain edestakaisin, vaan ne notkuivat samalla ylös ja alas. Mistä
se johtui? Jos kattohirret olisivat irti, — mutta hän tiesi, ettei niin
voinut olla laita — niin tällainen liikehtiminen olisi sittenkin ollut
mahdoton. Mutta eiväthän tikapuut edes riippuneetkaan koukussa; hän
oli ripustanut ne läkkikoristeesta ulkonevaan tammenlehteen, lähelle
koristeen yhtä kiinnityskohtaa; mutta kiehkuran osan toinen pää, jossa
tikapuut riippuivat, oli sama, jonka hän oli unohtanut naulata kiinni.
Hänen ruumiinsa paino veti koristetta alaspäin tikapuitten mukana
vääntäen suoraksi sitä puolta, missä tikapuut riippuivat. Vielä tuumaa
enemmän, ja lehti olisi vaakasuorassa ja tikapuut luiskahtaisivat
siitä irti ja syöksyisivät kauhistuttavaan syvyyteen vieden hänetkin
mukanaan. Nyt täytyi hänen osoittaa äsken saavuttamaansa rohkeutta,
ja sen hän tekikin. Kuuden tuuman päässä lehden vieressä oli koukku.
Vielä kolme kevyttä askelta tikapuita myöten, ja hän tarttui vasemmalla
kädellään koukkuun, piteli siitä kiinni nostaen oikealla tikapuut
lehdestä koukkuun. Ne riippuivat. Hän irroitti vasemman kätensä
koukusta tarttuen molemmilla tikapuihin; jalat seurasivat mukana; hän
oli taas tikapuilla. Ja nyt jo alkoivat liuskakivet lovipaikan kohdalla
hehkua; hetken kuluttua ne valuivat sulana, ja palavat kuonakappaleet
lähtivät sinkoilevina levittämään turmiota laajemmalti. Apollonius
veti kynsiraudan vyöstänsä; sillä muutamia kiskaisuja, ja liuskakivet
katosivat jäljettöminä syvyyteen. Nyt hän näki selvästi, miten pienen
alan tuli oli ehtinyt vallata; hänen luottamuksensa kasvoi. Kaksi
nykäisyä letkusta, ja ruisku alkoi toimia. Hän suuntasi suihkun
ensiksi lovipaikkaan, jotta laudoitus palavan kohdan yläpuolella olisi
vieläkin taatumpi kestämään tulta. Ruisku osoittautui tehoavaksi; missä
vesisuihku vain tunki liuskakivien rakoihin, siellä nämä paukahdellen
irtausivat nauloista. Tulen liekit rätisivät ja hyppelivät vihaisina
valuvan veden tiellä; vasta kun suihku suoraan niihin suuntautui,
onnistui sen lannistaa nuo uppiniskaiset loimot — kenties enemmän
tukahuttamalla kuin sammuttamalla ne.

Palanut paikka oli mustana hänen edessään, vesisuihku ei saanut
vastaukseksi enää pienintäkään pihinää. Silloin ratisi kellon
hammasratas syvällä hänen allaan. Kello löi kaksi! Kaksi lyöntiä!
Kaksi! Ja hän seisoi eikä pudonnut! Kuinka toisin olikaan nyt kaikki
todellisuudessa verrattuna hänen mielentilansa uhkaaviin aavistuksiin!
Hänen ylhäällä ollessaan kello lyö kaksi, ja silloin yllättää hänet
pyörtymys riuhtaisten hänet alas, hämärän syyllisyyden sovitukseksi.
Sellaisista hän oli valveilla ollessaan tuskaisena uneksinut. Ja nyt
hän todellakin seisoi ylhäällä, ja tikapuut keikkuivat myrskyssä,
lumipyry ryöppysi hänen ympärillään, salamat nuoleskelivat häntä,
jokaisessa leimahduksessa hulmahti kattojen, vuorien, laakson
koko seudun lumipeite valtavaan loimoon, ja nyt löi kello hänen
allaan kaksi, sen ääni ulvoi myrskyn mylläkässä, ja hän seisoi, hän
seisoi pyörtymättä, hän ei pudonnut. Hän tiesi ettei minkäänlainen
syyllisyydentunto häntä painanut; hän oli tehnyt velvollisuutensa
silloin kun tuhannet sitä eivät olisi tehneet; hän, hän yksin oli
pelastanut kaupungin mitä kauheimmasta vaarasta, kaupungin, johon hän
koko sydämellään oli kiintynyt. Mutta tämän ajatuksen herättämä ylpeys
oli hänen sielussaan kuin kiitosrukousta. Hän ei ajatellut ihmisiä,
jotka häntä nyt ylistäisivät, hän ajatteli vain ihmisiä, jotka saisivat
taas helpotuksesta huoata, kurjuutta, joka oli torjuttu, onnea,
joka oli saavutettu. Ja hän itsekin tunsi nyt kuukausien kuluttua,
miltä tuntuu helpotuksen huoahdus. Tämä yö oli hänellekin antanut
taas elämänhalua. Ilolla hän jälleen muisteli lupaustansa, jonka hän
itsellensä oli tehnyt. Ihmisille sellaisille kuin Apollonius, on kelpo
työn tuottama suurin siunaus siinä, että he tuntevat itsensä entistä
voimakkaammiksi uusiin samanlaisiin ryhtyäksensä.

Väkijoukko alhaalla huusi yhä: »Missä? Missä?» ja tungeskeli ankarasti,
kun salama toistamiseen iski. Hetken olivat kaikki kauhun lamauttamina.
»Luojan kiitos! Ei nytkään sytyttänyt!» huusi joku. »Ei! Ei! Nyt
se syttyi! Jumala armahtakoon!» toiset vastasivat. Tarkkasilmäiset
näkivät, kun salamain välillä hetkeksi tuli pimeä, pienten
kynttilänliekin kaltaisten liekkien hyppelehtivän liuskakivien välissä.
Ne etsivät toisiaan ja yhdyttyään ne leimahtivat suurempana liekkinä;
sitten ne hypähdellen taas erosivat, jälleen yhtyäkseen. Myrsky
taivutteli ja tuiversi niitä sinne tänne, joskus ne näyttivät sammuvan,
sitten ne taas lehahtivat äskeistä korkeammalle. Ne kasvoivat, sen
saattoi kyllä huomata; mutta eivät varsin nopeasti. Paljon pikemmin
ja valtaisemmin paisui uusi tulenvaaran hälytys läpi koko kaupungin.
Tuskaisen jännittyneenä kiintyivät kaikkien katseet tuohon vähäiseen
kohtaan. »Nyt apua, ja sen ehtii vielä sammuttaa!» Ja taas kajahti läpi
myrskyn ja ukkosen tuskaisena huuto: »Nettenmair! Missä Nettenmair
on?» Joku huusi: »Hän on tornissa.» Kaikki tunsivat mielensä ikäänkuin
rauhoittuvan. Eivätkä useimmat häntä edes tunteneetkaan, eivät kaikki
huutajatkaan. Ja tuntemattomat huusivatkin äänekkäimmin. Yleisen
avuttomuuden hetkenä tarrautuu väkijoukko yhteen nimeen, pelkkään
sanaan. Osa torjuu siten omantuntonsa kehoitukset itsekohtaiseen
ponnisteluun, itsekohtaiseen uskaltamiseen; ja sellaiset ovat niitä,
jotka sitten sydämettömästi soimaavat auttajaa, ellei hän ole voinut
auttaa, soimaavat häntä siitä, mitä hän on tehnyt sekä siitä, mitä
hän ei ole tehnyt. Toiset ovat iloisia voidessaan olla ajattelematta,
mitä lähihetki saattaa mukanaan tuoda. »Mitä hän aikoo?» joku huusi.
»Auttaa! Pelastaa!» huusivat toiset. »Sitä ei tässä myrskyssä uskalla
yrittää kukaan, vaikka siivet olisi.» »Kyllä Nettenmair ainakin!»
Rohkeimmat tunsivat sisimmässään, ettei hän uskalla. Ajatus, että
liekin saattaisi vielä sammuttaa, jos sen luo vain pääsisi, teki
yleisen mielialan entistä tuskallisemmaksi, sillä se esti tylsän
välinpitämättömyyden pääsemästä valloilleen, jollaiseen mielentilaan
auttamaton hätä ihmisen lempeällä kovuudella pakoittaa. Kun luukku
aukeni ja tikapuut tulivat näkyviin ja kun näytti siltä, kuin sittenkin
joku sen uskaltaisi tehdä, vaikutti se yhtä kauhistuttavasti kuin
itse salaman isku. Ja tikapuut riippuivat ja keinuivat korkealla
ylhäällä ja niillä mies, joka kiipesi ylemmäksi tuiskun tuivertaessa ja
salamoiden välähdellessä hänen ympärillään; kiipesi tikapuilla, jotka
näyttivät mitättömiltä kuin lastu ja heilahtelivat kellon lailla tuolla
huimaavassa korkeudessa. Kaikki pidättivät hengitystään. Sadoissa
erilaisissa kasvoissa oli sama tuijottava ilme ja kaikkien katseet
olivat kiintyneet tuohon mieheen. Jokaisesta oli tuollainen rohkeus
uskomatonta, ja kumminkin he näkivät sellaisen, jolla sitä oli. Tuntui
kuin tämä kaikki olisi ollut unta ja totta samalla kertaa. Ei kukaan
sitä uskonut, ja kumminkin seisoi jokainen itse tikapuilla, ja jokaisen
alla keikkui tuo kevyt lastu myrskyssä ja salamoissa ja ukonjyrinässä
ylhäällä taivaan ja maan välillä. Kuitenkin he taas seisoivat alhaalla
lujalla maan kamaralla ja vain katselivat ylös; ja kumminkin, jos
tuo mies putoaisi, niin tuntui kuin he itse putoaisivat. Ihmiset
alhaalla maan kamaralla puristivat suonenvedontapaisesti käsillään
keppejään, pitelivät kiinni vaatteistaan, jotteivät vain putoaisi
tuolta hirvittävästä korkeudesta. Niinpä he samalla kun seisoivat
varmalla pohjalla, riippuivat myös kuoleman kuilun yllä, vuosikausia,
elinkauden, sillä menneisyyttä ei ollut; ja kumminkin oli vain hetkinen
kulunut siitä, kun he riippuivat korkeudessa. He unohtivat kaupunkia
ja itseään uhkaavan vaaran, sen vaaran takia, mikä häilyi miehen yllä
tuolla ylhäällä, sillä hänen vaaransahan se oli heidänkin vaaransa. He
näkivät, että palo oli sammutettu, että kaupunkia uhkaava vaara oli
torjuttu; he tiesivät sen kuin unessa, kun tietää uneksivansa; se oli
vain pelkkä ajatus vailla elävää sisältöä. Vasta sitten kun mies oli
laskeutunut alas tikapuilta ja kadonnut luukusta sekä vetänyt mukanaan
tikapuut, vasta sitten kun he eivät enää riippuneet ylhäällä, kun
heidän ei enää tarvinnut pidellä kiinni omista käsistään, kepeistään
ja vaatteistaan; silloin vasta taisteli ihailu tuskan kanssa, silloin
vasta tukahutti riemuhuuto: »Hyvin, kunnon poika!» tuskan huudon »Hän
on mennyttä miestä!» Vanhuudesta vapiseva ääni alkoi laulaa: »Nyt
Herraa kiittäkää.» Kun vanhus tuli kohtaan: »mi meit' on varjellut»,
silloin vasta he selvästi tajusivat, mitä he olisivat voineet kadottaa
ja minkä he olivat saaneet pelastetuksi. Oudot ihmiset syleilivät
toisiaan, toinen syleili toisessaan omia rakkaimpiaan, jotka olivat
pelastuneet. Kaikki yhtyivät virteen ja kiitossävelet kaikuivat kautta
koko kaupungin, yli katujen ja torien, missä oli koolla ihmisiä, jotka
olivat pelänneet ja tunkeutuivat taloihin, niiden sisimpiin huoneisiin,
ja kohosivat ylimpien kerrosten kammioihin. Sairas yksinäisellä
vuoteellaan, vanhus tuolillaan, johon raihnaus oli hänet vaivuttanut,
lauloi kaukaa mukana; lapset lauloivat mukana, vaikka he eivät virttä
ymmärtäneetkään eivätkä vaaraa, joka oli torjuttu. Koko kaupunki oli
kuin yksi ainoa kirkko, ja myrsky ja ukkonen sen valtaiset urut. Ja
taas kajahti huuto: »Nettenmair! Missä Nettenmair on? Missä on auttaja?
Missä on pelastaja? Missä on se urhea poika? Missä se kunnon mies?»
Myrsky ja ukkonen unohdettiin. Kaikki juoksentelivat sekaisin huudeltua
etsien; väkijoukko ryntäsi Pyhän Yrjön torniin. Rakennusmestari tuli
haeskelijoita vastaan sanoen Nettenmairin asettuneen hetkeksi levolle
torninvartijan kojuun. Nyt he kävivät rakennusmestarin kimppuun;
eihän hän toki liene vahingoittunut? Ei suinkaan hänen terveytensä
liene kärsinyt. Rakennusmestari ei kyennyt sanomaan mitään muuta kuin
että Nettenmair on tehnyt enemmän kuin ihminen tavallisissa oloissa
kykenee tekemäänkään. Tällaisissa tapauksissa, kuin tämänpäiväinen
pelastus oli, on ihminen tavallisuudesta poikkeava; jälestäpäin hän
itsekin ihmettelee silloisia voimiaan. Mutta kaikki saa korvauksensa.
Häntä — rakennusmestaria — ei ihmetyttäisi, vaikka Nettenmair nukkuisi
kestämiensä ponnistusten jälkeen kolme yötä ja kolme päivää ihan
yhtämittaa. Ihmiset näyttivät olevan taipuvaisia odottamaan niin
kauan portailla, jotta he vain näkisivät tuon kelpo miehen heti
hänen herättyään. Sillävälin oli muuan arvossapidetty mies ryhtynyt
toimittamaan rahain keräystä läheisellä torilla. Rahalla tosin ei
palkitse sellaista tekoa, kuin tuo kunnon mies tänään oli tehnyt;
mutta ainakin voitaisiin hänelle osoittaa, että ihmiset tiesivät,
mistä heidän oli häntä kiittäminen. Hetken mielialan valtaamina,
hetken, joka vielä oli tuoreessa muistissa, kiiruhtivat tunnetuimmatkin
saiturit antamaan osansa, huolimatta siitä, että he tovin kuluttua sitä
katuisivat. Muutamat varakkaimmista pysyivät poissa; köyhimmät antoivat
kaiken, mitä heillä oli. Kerääjä hämmästyi itsekin työnsä runsaista
tuloksista.

Runsaan puolen tunnin ajan Apollonius lepäsi. Ennen vuoteelle
heittäytymistään hän vielä huolehti, että lyhdyt tarkoin sammutettiin.
Hän oli sulkenut luukun ja tyhjennyttänyt ruiskun, kannattanut
letkut kojuun, jottei pakkanen niitä turmelisi. Hän tuskin jaksoi
seista. Rakennusneuvos, joka sillävälin oli saapunut torniin, sai
hänet sittenkin vain puoliväkisin lepäämään kojuun. Sitten lukitsi
ystävä oven sisäpuolelta, pakoitti Apolloniuksen riisumaan jäätyneet
vaatteet yltänsä, ja sitten kuten äiti istahtanut suosikkinsa vuoteen
ääreen. Apollonius ei saanut unta; mutta vanhus ei sallinut hänen
puhua. Hän oli tuonut mukanaan rommia ja sokeria; kuumaa vettä ei
puuttunut; mutta Apollonius, joka ei koskaan nauttinut väkeviä,
kieltäytyi kiittäen ottamasta juomaa. Sälli nouti sillaikaa kuivia
vaatteita. Apollonius vakuutti olevansa taas täysissä voimissa, mutta
hän hidasteli nousemasta vuoteeltaan. Nauraen antoi vanhus hänelle
vaatteet. Apollonius riisuutui äsken peitteen alla, ja niinpä hän nyt
pukeutuikin. Rakennusneuvos kääntyi häneen selin naurahdellen ikkunasta
myrskylle ja salamoille; hän ei tiennyt, nauroiko hän oikeastaan
Apolloniuksen häveliäisyydelle, vai ylimalkaanko suosikistaan
iloiten. Hän oli usein katunut vanhaksipojaksi jäämistään; nyt hän
oli siitä melkeinpä hyvillään. Olihan hänellä kumminkin poika ja niin
kelvollinen, kuin isä yleensä saattaa toivoa.

Matkalla oli Apollonius pahemmassa kuin pulassa. Häntä kiskottiin
sylistä syliin; yksinpä ylhäiset rouvatkin syleilivät ja suutelivat
häntä. Hänen käsiänsä puristettiin ja pudisteltiin sillä tavalla, että
ne kolme päivää olivat aivan turtana. Hän ei kadottanut luontaista
jaloa ryhtiään: haltioituneesta kiittelemisestä joutuneet aika
vaatimattomuus, ihailevista ylistelyistä noussut punastuminen sopivat
hänelle yhtä kauniisti kuin hänen rohkea päättäväisyytensä vaaran
uhatessa. Joka häntä ei vielä tuntenut, se hämmästyi; olisi luullut
häntä toisenlaiseksi, ruskeaksi, vilkassilmäiseksi, rohkeannäköiseksi,
voimaakuohuvaksi, jopa suorastaan rajuksikin. Mutta jokainen sentään
tunnusti, ettei hänen ulkonäkönsä kumminkaan ollut ristiriidassa
hänen tekonsa kanssa. Tyttömäinen punastus kookkaan miehen kasvoilla
viehätti omalla ominaisella tavallaan, ja rehellisten kasvojen arka
vaatimattomuus, joka ei näyttänyt tekonsa arvoa tuntevan, se lumosi;
lempeä päättäväisyys ja suora levollisuus asetti teon vain kauniimpaan
valoon; näki, ettei turhamaisuudella ja kunnianhimolla siinä ollut
pienintäkään osuutta.




21.


Siirtykäämme ajatuksissamme kolme vuosikymmentä eteenpäin palataksemme
samaan mieheen, johon kertomuksemme alussa tutustuimme. Erosimme
hänestä hänen puutarhansa lehtimajassa. Pyhän Yrjön kirkonkellojen ääni
kutsui kaupungin asukkaita aamupäiväjumalanpalvelukseen; se kuului
myöskin tuon vihreäluukkuisen talon takaiseen pieneen puutarhaan.
Siellä hän istuu joka sunnuntai tähän aikaan. Kun kellot kutsuvat
iltapäiväjumalanpalvelukseen, silloin nähdään hänenkin hopeapäinen
keppi kädessään astelevan kirkkoon. Jokainoa vastaantulija tervehtii
kunnioittavasti tuota vanhaa herraa. Siitä nyt on pian kulunut
kolmekymmentä vuotta, mutta vielä on elossa ihmisiä, jotka ovat
nähneet sen yön, sen ikimuistettavan yön, josta juuri kerroimme.
Joka sitä vielä ei tiedä, sille he saattavat sanoa, mitä tuo
hopeapääkeppinen mies sinä yönä oli kaupungin hyväksi tehnyt. Ja mitä
hän seuraavana aamuna oli perustanut, siitä voivat kivet kertoa.
Kaupungin ulkopuolella Brambachin tien varrella lähellä ampumaseuran
huoneustoa kohoaa ystävällisen puutarhan keskeltä komea rakennus. Se
on uusi sairaala. Jokainen vieras, joka siellä käy, saa kuulla, että
ajatus sen perustamisesta on lähtöisin herra Nettenmairista. Hänelle
kerrotaan koko tuo öinen tarina, herra Nettenmairin kelpo teko, jonka
suorittaessaan hän vielä oli nuori; sitten, kuinka hänelle oli koottu
rahaa, ja kuinka hän sitten saadun kauniin summan oli luovuttanut
neuvoskunnalle pohjarahastoksi rakennusta varten; kuinka hänen
esimerkkinsä oli kantanut hedelmää, ja kuinka rikkaat porvarit olivat
lahjoittaneet ja testamentanneet lisää, ken enemmän, ken vähemmän,
kunnes vihdoin vuosikausien kuluttua lisäys kaupungin kassasta oli
tehnyt mahdolliseksi rakennustöiden aloittamisen ja päättämisen.
Kirkosta tultuaan herra Nettenmair vietti lopun sunnuntaipäivää
kamarissaan — sillä siellä hän yhä vieläkin asui — tai käveli hän
läheiselle liuskakivikaivokselle, joka nyt on hänen tahi oikeammin
hänen veljensä pojan. Sen lupauksen täyttäminen, minkä hän itselleen
oli tehnyt, jäi pysyväksi ajatukseksi läpi koko hänen elämänsä.
Mitä hän vain puuhaili, puuhaili hän veljensä omaisten eduksi; hän
piti itseään vain heidän holhoojanaan. Kohdatessaan kadulla soman
tyttösen, ajatteli hän pientä Anna vainajaa. Hänen muistinsa oli yhtä
tunnontarkka kuin hän itsekin. Silloin hän kutsui tyttösen luoksensa,
silitti hänen päätänsä, ja olipa kumma, ellei hän sinisen takkinsa
taskusta löytänyt jotakin huolellisesti paperiin käärittyä, minkä hän
saattoi vetää esiin ja ansaita sitten pienestä suusta suurkiitoksen.
Mutta lapsi osasi iloita vasta hänen mentyään. Kaiken ystävällisyyden
ohella oli tuossa kookkaassa miehessä jotakin vakavaa ja juhlallista,
niin että lapsi kunnioituksesta ei voinut tuoda iloaan ilmoille.
Viikkokaudet herra Nettenmair istui kirjojensa ja kirjeittensä ääressä,
tahi piti vajassa silmällä kuormien purkamista ja lastaamista,
liuskakivien hakkaamista ja lajittelua. Täsmälleen kello kaksitoista
hän söi päivällisateriansa, täsmälleen kello kuusi illallisen
kamarissaan; siihen häneltä meni neljännestunti, sitten hän hellävaroen
silitteli sohvaansa ja jäljellä olevat kolmeneljännes tuntia hän
kesän aikana käyskenteli puutarhassaan. Heti kello yksi ja kello
seitsemän hän taas sulki sälöaidan portin. Sunnuntaina oli toisin;
silloin hän istui kokonaisen tunnin lehtimajassa katsellen Pyhän Yrjön
kirkonkatolle. Vähän meillä on edelliseen lisättävänä, ja lukija tietää
kaiken, mitä herra Nettenmairin mielessä liikkuu, millaisia muistoja
Pyhän Yrjön tornin katto hänen sydämessään herätti. Lukija tietää myös,
kenen nuo iäkkäät, mutta silti yhä kauniit naisen kasvot ovat, naisen,
joka joskus aidan vieressä papumaan reunalla katselee yksin istuvaa
vanhusta. Nykyään valkea otsakihara, joka vieläkin pyrkii valloilleen,
oli vielä tummanruskea ja sankka riippuen alas sileältä otsalta, posket
sen alla uhkuivat vielä nuorteata voimaa, huulet kukoistivat vielä ja
siniset silmät loistivat, kun hän kiiruhti sitä miestä vastaan, joka
juuri oli pelastanut kaupungin. Apollonius suuteli häntä hellästi
otsalle kutsuen häntä »sisareksi». Tämä ymmärsi tarkoituksen. Jo siihen
aikaan hän katsoi tähän mieheen samalla hellyydellä ja hartaudella,
jolla hän nyt katselee hänen mietiskelyään, mutta toinenkin tunne
ilmaisihe hänen avoimilla kasvoillaan.

Vanha herra kimmastui, kun Apollonius ilmaisi hänelle päätöksensä elää
naimattomana. Hän antoi pojan valita: joko hänen piti ajatella perheen
kunniaa tai mennä takaisin Kölniin. Apollonius tunsi sydämessään, miten
vaikeata hänestä oli vakuuttaa isälle, että hän se juuri kykenikin
pitämään yllä perheen kunniaa ja että hänen senvuoksi oli jäätävä
kotiin, vaikka hänen järkensä myönsikin tuon vakuutuksen oikeaksi.
Hän tiesi, että ainoastaan pysymällä päätöksessään hänessä olisi
miestä pitämään sanansa. Sitä hän ei saattanut isälle sanoa. Jos tämä
saisi tietää molempien nuorten todelliset keskinäiset suhteet, niin
pahoittaisi hän heitä vain entistä kiivaammin naimisiin. Silloin
hänen olisi pitänyt myöskin sanoa, millä tavoin veli oli syössyt
surman suuhun. Siten hän olisi saattanut isän entistä levottomammaksi.
Hän ei tiennyt isän olevan vakuuttuneen siitä, että veli itsemurhan
kautta oli päättänyt päivänsä. Nuo niin samankaltaiset ihmiset eivät
ymmärtäneet toisiaan. Apollonius edellytti isässä olevan samaa
arkaa kunniantuntoa, kuin hänessä itsessäänkin, ja vanhus näki
pojan kieltäytymisessä ja hänen käytöksessään, joka muka osoitti
hänen pitävän itseään kykenevänä selvittämään talon vaikean aseman,
vain uhmaa omasta välttämättömyydestään, jonka vuoksi hän ei edes
katsonut tarpeelliseksi salata sitäkään, että isä hänen silmissään
oli vain avuton, sokea vanha mies. Ja se, mikä tämän epäsovun
aiheutti ja piti sitä yllä, umpimielisyys nimittäin, se oli juuri
sukuominaisuus, joka heille kummallekin oli yhteinen. Samana aamuna
oli neuvoskunnan lähetystö tuonut Apolloniukselle ilmi kaupunkilaisten
kiitollisuuden, ja kaupungin arvossapidetyimmät ihmiset kilvan
koettivat hänelle osoittaa huomiotaan ja kunnioitustaan. Siinä oli
kyllin syytä kunnianhimoisen mielen pöyhistymiselle, aihetta kyllin
vanhalle herralle, joka Apolloniuksesta sellaista luuli, uskoa tuohon
pöyhistymiseen. Vanhan herran oli pakko tunnustaa tuon uhmailevan
pojan välttämättömyys, voimatta häntä kohtaan käyttää oikeutta enempää
kuin väkivaltaakaan. Mielenliikutus ja henkinen liikarasitus tuona
päivänä, jona hänen vanhin poikansa oli kuollut, olivat heikentäneet
hänen viimeisetkin voimansa; nyt hän kokonaan murtui. Päivä päivältä
hän kävi kummallisemmaksi ja kärtyisemmäksi. Hän ei enää vaatinut
Apolloniukselta alistuvaisuutta: hän kärsi ja nautti samalla kertaa,
kun hän ovelalla tavallaan moitti pojan tylyyttä alituiseen purkamalla
kiukkuista sääliään siitä, että tuon kunnon pojan muka niin kauan piti
kärsiä vallanhimoista isäänsä, josta enää ei ollut mihinkään ja joka
ei enää kyennyt mihinkään. Turhia olivat pojan ponnistukset, vanhus ei
uskonut niiden vilpittömyyteen. Samalla hän kaikessa kummallisuudessaan
kumminkin saattoi iloita poikansa kelvollisuudesta sekä talon
kasvavasta arvosta ja hyvinvoinnista, vaikka hän sitä ei koskaan
tuonutkaan ilmi. Hän eli vielä silloin, kun ostettiin liuskakivikaivos,
joka Apolloniuksella siihen saakka oli ollut vain vuokralla. Poika
kesti isänsä omituisuudet hellällä kärsivällisyydellä, jolla hän
veljeäkin oli kohdellut. Olihan hänen koko elämänsä sen ajatuksen
valtaama, joka pahoitti hänet täyttämään lupauksensa niin runsaalla
mitalla, kuin hän suinkin saattoi ja sama lupaus koski isääkin.
Hänen toimiensa menestys antoi hänelle voimia ilolla kestää kaikki
loukkaukset.

Tuon talvisen ukkosyön jälkeisenä päivänä hän ilmoitti
rakennusneuvokselle koko sydämensä salaisuuden. Vanha rakennusneuvos,
joka kuolemaansa saakka koko sielullaan oli kiintynyt häneen, pysyi
hänen ainoana seuranaan, samoinkuin hän myös oli ainoa, johon
Apollonius luonnollensa väkivaltaa tekemättä saattoi liittyä lujilla
siteillä.

Tuon yön jälkeen oli Apollonius muutamia päiviä vuoteen omana. Hän
oli saanut ankaran kuumeen. Lääkäri sanoi alussa taudin olevan
arveluttavaa laatua, mutta siinä taisteli vain ruumis lopullisen
voitokkaan taistelunsa sitä yleistä rasittumista vastaan, jonka
rohkeus silloisena yönä hänen sielussaan oli saattanut onnelliseen
päätökseen. Kaupunkilaisten osanotto Apolloniuksen sairauteen ilmeni
liikuttavasti monella muotoa. Vanha rakennusneuvos ja Valentin olivat
häntä hoitamassa. Sitä, jonka luonto rakkaudesta ja kiitollisuudesta
oli määrännyt hänen huolekkaimmaksi hoitajakseen, Apollonius ei
kutsunut vuoteensa ääreen, ja kutsumatta hän ei uskaltanut tulla. Koko
sairauden ajaksi hän oli siirtänyt vuoteensa parvekkeelle, ollakseen
alati mahdollisimman lähellä sairasta. Sairaan nukkuessa viittasi
rakennusneuvos hänet huoneeseen. Silloin hän seisoi vuodevarjostimen
vieressä kädet ristissä seuraten nukkuvan jokaista hengenvetoa toivoen
ja huolehtien. Vaistomaisesti seurasi hänen hiljainen hengityksensä
nukkuvan hengitystä. Tuntikausia hän seisoi katsellen vuodevarjostimen
raosta sairasta. Tämä ei aavistanut hänen läsnäoloaan, mutta
rakennusneuvos saattoi huomata, että hänen unensa oli silloin kevyempi,
hänen kasvonsa hymyilevämmät. Jokaisen pullon, josta sairaan tuli
nauttia lääkkeitä, tämä tietämättään sai hänen kädestään; jokaisen
siteen ja laastarin hän valmisti, jokaisen kääreen, joka sairaan
ympärille käärittiin hän ensin lämmitti povellaan ja suudelmillaan. Kun
Apollonius sitten rakennusneuvoksen kanssa puheli hänestä, huomasi hän
hänen huolehtivan enemmän kälystään kuin itsestään; kun hän lähetti
kälylleen ystävällisiä ja lohdullisia terveisiä, vapisi tämä ilosta
vuodevarjostimen takana. Kristina nukkui vain muutamia tunteja, ja kun
kylmä talviöinen tuuli puhalsi hataroiden luukkujen lomitse kylmiä
lumihiutaleita hänen lämpöisille poskilleen, kun hänen oma, peitteeseen
huurtunut hengityksensä kosketti hänen jääkylmää kaulaansa, leukaansa
ja poveaan, silloin hän oli onnellinen saadessaan kärsiä edes vähän
hänen tähtensä, joka kaikki kärsi Kristinan tähden. Näinä öinä pyhä
rakkaus voitti hänessä maallisen; pettyneitten suloisten toiveitten
synnyttämästä tuskasta, toiveitten, jotka halusivat Apolloniusta
omakseen, nousi tämä kuva taas saavuttamattomaan pyhyyden piiriin,
jossa hän sen ennenkin oli nähnyt.




22.


Apollonius parani nopeasti. Ja nyt alkoi molempain ihmisten omituinen
yhteiselämä. Harvoin he näkivät toisiaan. Apollonius jäi asumaan
kamariinsa. Valentin kantoi hänelle sinne ruuan, kuten ennenkin.
Lapset olivat usein hänen luonansa. Kun kumpikin kohtasi toisensa,
tervehti Apollonius kälyään ystävällisellä varovaisuudella, samoin
toinen vastasi. Jos heillä oli toisilleen jotakin puhuttavaa, niin
tapahtui aina ikäänkuin sattumalta että lapset ja vanha Valentin
tai palvelustyttö olivat saapuvilla. Ei päivääkään kulunut ilman
että he osoittivat toisilleen kunnioittavaa arvonantoa. Tullessaan
sunnuntaisin puutarhasta kotiin oli Apolloniuksella kukkavihko, jonka
Valentin sai toimittaa perille. Apollonius olisi voinut tehdä hyviä
naimiskauppoja; komeita kosijoita ilmestyi Kristinalle. Kumpikaan ei
huolinut tarjokkaista. Niin kuluivat päivät, viikot, kuukaudet, vuodet,
vuosikymmenet. Vanha herra kuoli ja haudattiin. Kelpo rakennusneuvos
seurasi häntä, rakennusneuvosta vanha Valentin. Lapset sitävastoin
varttuivat nuorukaisiksi. Vallaton kutri lesken otsalla, kihara
Apolloniuksen otsalla vaaleni; lapset varttuivat miehiksi, vahvoiksi ja
lempeiksi, kuten heidän kasvattajansa ja opettajansa; kutri ja kihara
olivat valkoiset, kummankin ihmisen elämä pysyi samanlaisena.

Nyt lukija tietää koko menneisyyden, joka muistuu vanhan herran
mieleen Pyhän Yrjön tornin katosta hänen istuessaan lehtimajassa ja
kuunnellessaan kellojen kutsua aamupäiväjumalanpalvelukseen. Tänään
hän mieluummin katselee eteensä tulevaisuuteen, kuin taaksensa
menneisyyteen. Sillä pian vanhempi veljenpoika vie Anna Wohligin
tyttären alttarin ääreen ja sitten kotiinsa; mutta ei vihreäluukkuiseen
taloon, vaan sen viereiseen suureen taloon. Laajenevalle liikkeelle
kävi punertava talo liian ahtaaksi, eikä uudelle taloudellekaan olisi
siinä sijaa. Herra Nettenmair osti kujan toisella puolen olevan talon.
Nuorempi veljenpoika matkustaa Kölniin. Siellä oleva vanha setä, jolle
Apollonius oli niin suuressa kiitollisuuden velassa, on jo aikoja
sitten kuollut, sedän poikakin on kuollut. Tämä jätti suuren liikkeensä
ainoalle lapselleen, Fritz Nettenmair nuoremman morsiamelle. Kumpikin
pariskunta vihitään yhtaikaa Pyhän Yrjön kirkossa. Sitten molemmat
vanhukset asuvat yksinään vihreäluukkuisessa talossa. Vanha herra aikoi
jo kauan sitten luopua liikehommista; pojat ovat sen tähän asti saaneet
estetyksi. Vanhempi poika vaati vaatimalla, että vanhan herran piti
jäädä johtoon käsiksi. Vanha herra ei tahdo. Elämänsä loppuajaksi hän
on pidättänyt osan rakennusneuvoksen jättämästä omaisuudesta, jonka
hän sai periä; kaiken muun — eikä suinkaan vähän; herra Nettenmairia
pidettiin rikkaana miehenä — hän luovutti veljensä pojille;
pidättämänsä osa oli hänen kuoltuaan lankeava uudelle sairaalalle. Hän
on toteuttanut sanansa; kattovasara hänen arkullaan on oleva kunniasta
kirkkaampi kuin monella muulla.

Nuori morsian ei tahtoisi ottaa kaikkea, mitä tuleva anoppi hänelle
antaisi. Kaiken muun tämä antaisikin, yhden hän vain pitää itse; se
on peltirasia, jossa on kuivettunut kukka; sen paikka on raamatun ja
virsikirjan vieressä ja se on omistajalleen yhtä kallis kuin nämäkin.

Kellot kutsuvat yhä. Ruusut korkeissa pensaissa tuoksuvat, Kerttu istuu
pensaikossa päärynäpuun alla ja laulaa; salaperäinen tuulahdus käy läpi
koko puutarhan ja jäykät orapihlajatkin sirojen kukkamaiden ympärillä
liikuttelevat tummia lehtiänsä. Mietteissään vanha herra katselee Pyhän
Yrjön tornin katolle; kauniskasvoinen emäntä katselee häntä papumaan
ääressä. Kellot soivat, Kerttu laulaa, ruusut tuoksuvat, hiljainen
tuulahdus puutarhassa kuiskaa, kauniit iäkkäät kasvot sanovat,
Pyhän Yrjön tornin katosta saatat lukea: Ihmiset puhuvat taivaan
tuomasta onnesta ja onnettomuudesta! Mitä ihmiset sanovat onneksi
ja onnettomuudeksi, se on vain kummankin raaka-ainetta; ihmisestä
riippuu, millaiseksi hän sen muovailee. Ei taivas tuo onnea; omassa
rinnassaan ihminen valmistaa onnensa ja muodostaa taivaansa omassa
sydämessään. Ihmisen ei pidä huolehtia, että hän tulisi taivaaseen,
vaan että taivas tulisi häneen. Joka sitä ei kanna omassa itsessään, se
etsii turhanpäiten avaruudestakaan. Anna järjen johtaa itseäsi mutta
älä silti loukkaa tunteen pyhiä rajoja. Älä käännä moittien selkääsi
maailmalle sellaisena kuin se on; koeta mukautua sen mukaan, silloin
sekin mukautuu sinun mukaasi. Ja tässä mielessä kulkekoon vaelluksesi

      _Taivaan ja maan välillä!_



