Heikki Klementin 'Viidennet kuvat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3845. 
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia 
kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.




VIIDENNET KUVAT

kirj.

Heikki Klemetti





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1952.






SISÄLLYS:

SUURI LUONTO

Ystävä tiiainen
Kevätpäivän tasaus
Uutta vanhaa
Kevät tullut on
Hile
Joutuu suvi
Kevätlaulu
Suvivirsi
Salon laulu
Matkapoika
Autossa
Kuusikoski
Vehapuro
Virren ilo
Puuhassa taas kevät on
Hirvi
Näkemyksiä
Meni pois
Karvamato
Lakeus

IHMISKOHTALOITA

»Oraspellon pientarella»
Tähti
Hautalan Liisa
Omatunto
Kosken Matti
Lehtomäen Kustaa
Kikki
Salve!
Susi
Kirkkokahvit

MUINAISILTA AJOILTA

Kuva Indalista
Pyhä Olavi ja suomalaiset
Frustilan Kälvi

TUNNELMIA

Eron hetki
Oon väsynyt
Ehtookello
Tuisku
Omalla maalla
Lepo
Venheeni
Huuhkain
Kruunu
Soitto
Kajuutta

SANOJA MUSIIKKIIN

Sanoja musiikkiin
Unta vain
Timantti hangella
Neidon suru
Mustat ruusut
Meren laulu
Ilta
Tieni
Nuorten marssi
Nuorten vartio
Aaltonen
Talven sillat
Muistot
Hyljätty
Laineitten laulu
Kynttiläinen
Nukkuneet
Terve päivä Pohjolahan!
Joululaulu
Syys
Talvilaulu
Ero
Hyvästijättö
Sinikellot

MINKÄ MITÄKIN MIELIALAA

Ajatelmia alhaalta
Eräs kansanlaulu
Kultani on kaukana
Kysyy
Maailmankaikkeus
Nurmella
Syyslaulu
Pursu
Erakko
Joulu
Tappoi
Taráxacum

ERI ALOILTA

Mustan- ja valkoisenkirjava
Hevonen
Ukko Noa tanssii
Ole Bull
Tynnörin päällä
Seppele
Murha
Oja-Jussi
Pari Joulumuistoa
Kunnia korkeudessa






SUURI LUONTO




Ystävä tiiainen


Se on niin tärkeä lintu, että täytyy vieläkin mainita, vaikka olen
niin paljon jo minäkin koettanut. Sehän on ihmispolon lähimpiä ystäviä
luomakunnassa. Muut linnut pitävät yllä hupia, kylmästi kuin diivat
konsertissa rahan edestä, etäällä, tahi joutsenenakin, kaukana lammilla
vain turvallisen välimatkan päässä näyttäytyvät, että ei sellaisista
hupulaisiksi. Mutta tiiainen tulee helposti tutuksi, talinpalaa
ottamaan, lyhteestä, ja kopistaapa ikkunaankin ellet muista. Se onkin
aivan Jumalan muistutus, jos vain maailmaltasi havaitset. Kun se oli
suven tuonut sisälle ja sitten lakkasi juhlalaulusta, tyytyäkseen
siihen tii-tii!, niin se ei ollut merkittävää musiikin puolesta, mutta
silti niin sydämellistä: Jos ei näyttänyt olevan yhtään ystävää,
olipa yksi joka lensi läheiselle oksalle ja sanoi sen tii-tii!, niin
tunsit että olitkin yksilö, jolla oli kosketus, mitä minä sanon,
kuin ympärilleni katsellen, — Jumalaan. Naura vain, mutta niin se
oli. »Lohduttaja, se pyhä henki», eikö se ollutkin tiiainen, vaikka
minä eräässä jutussa panin sen metsän humuksi, virveksi, viheriäksi,
lehtikerpoksi, joka toi mieleen lapsuuden muiston.

Mutta tosiaanpa _siksi_ tiiainen, silloin se henki vasta eli ja oli
oikein. Monta kertaa tiiainen sitten, vaikka olikin suven soitellut
tulemaan, itse suvella niin lenteli, istahti: kuka minä olen, että
muistaisit? Ja kyllä minä muistin, muistan aina, niin kauan kuin
jotakin kuulen. Luonnollisesti minä unohdin välillä, niinkuin
ihminen unohtaa luomakunnan järjestyksen, senkin unohtaa että
hänen täytyy kuolla. Niin minä nyt, kun kulin kaukana maaliskuulla
tässä Fimbul-talvessa ympäri ja juroilin pyryssä. Sitä vain, yhtä
myllerrystä ja pakkasta, kautta maailman, että ihmiset hautaantuvat ja
kuolevat, niin oli tietysti, niin kuin ma sanoin, synkkä olla. Niin
yht'äkkiä, mitä minä kuulen: tita-taa, tita-taa!, niin aina neljä
kertaa perätysten. Se on tiiainen! ja tuiskaus vihainen tuontuostakin
poskella, lumi synkkä, ja tohisevien kuusten napse! Ihmiset kaivavat
itsensä ulos Englannissa, Saksassa kannetaan jähmettyneitä pois tieltä
—. Kellopa helähtää, kirkonkello. Sunnuntai, omituista senkin laulu
tähän kuoleman kangistukseen! Oikein, oikein, niinhän piti ollakin
—, en muistanut. Kuuntelin vielä, en mitään näe, mutta jostakin
soi, ei vielä aivan heleimmiten, mutta ailahduttavasti kumminkin:
tita-taa, tita-taa —. Ja samalla alkaa päivä puhkoa tuiskuista
pilveä, kirkastaa vanhat silmäni ja keventää sydämeni. Kenen ääni?
Sinun tiiainen, vähäpätöisen hylkylinnun lauluvalioiden rinnalla!
Se paljastuu se päivän pyörä niin että loistaa jo joskus täydeltä
terältä. Kyllä tiiainen tiesi. Sen _täytyy_ tulla, suven nimittäin,
vaikka kannetaankin kangistuneita, laivat ahdossa. Sanoi sen suulla
suuremmalla. Ja katso, minä joka vedän viimeisiä vetojani, kohoan,
kepenen, kuljen kuin lintu kotvan poispäin.

Nyt se oli ti-taa, ti-taa, pian se on tu-li luu, li-luu, li-luu ja
kuusen viher loistaa kevätkirkkautta. Alkaapa tuo toinenkin, se kello,
kolmella äänellä merkiksi myös että Herran päivä on alkanut säihkyvässä
kasukassa. Ja minä tunnen jotakin kuin kummaa kiitollisuutta siitä että
näinkin ollut on. Paljon huonommin olisi voinut olla. Että äkkäsin
tuon tiiaisenkin äänen. Mene pois hyvillä mielin! Se oli vierelläsi
salolla, tii-tii!, se lensi luoksesi pientä palkkaa pyytämään, mutta
se maksoi sen suurenmoisesti. Tuommonen pieni olento sanoi niin suuren
luonnon salan että astut toisiin maailmoihin kuin kirkastuneena ikään.
Oli virpi vierelläsi, oli oksa Jumalan kuusessa, sillä tiiainen, sitä
kuulit, hyvä oli, ettei parempaa maan madolle.




Kevätpäivän tasaus


Voi ääretöntä kuinka luomakunta on mitätön, kun yksi maaliskuun
aamu paistaa pakkaseen. Siihen pakkaseen, joka vielä on irti, aivan
kuin mieletön kaikki mullistaakseen, hyytääkseen niin että luulisi
olevan kuoleman. Ne sattuvat joskus pääsemään sellaisetkin voimat
liikkeelle enemmän kuin niille kuuluu. Mutta otetaan kiinni taas,
kun aika tulee. Ja nyt on tullut. Kun minä ajattelen tällaista
kirkkautta vasten presidentin kipittävän nauhoineen, ajutantteineen,
mikä naurettavuus, turhuus! Kaikki tieteelliset seurat, tohtorit
roppeineen, ja taiteilijat etyydeineen, voi vihliäisimmän kerran!
Ette te pysty luomaan kaikki yhteensä yhtä sädettä tästä häikäisevän
valokylläisyyden kimpusta, joka nyt lämmittää poskeani. Helkkariin
reseptinne, mittarinne ja masiinanne, kevätpäivän tasaus on ollut, ja
se pani sydämen tanssimaan, kuoliaaksi tuomitun. Vaellatte kuin valjut
varjot meneväisyyttänne, mihinkä tuollaiset, jonnekin iankaikkisuuden
rikkaläjälle olemattomuuden korreksi kuivamaan. Mutta minä vielä tätä
katson: pudottaa mänty, kuusi lumilakan oksaltaan, hei! huhuu! värisee
eetteri kuin avaruuden yliaistista iloa ihmiselle, narri-ihmiselle,
joka ei edes ymmärtänyt nähdä sitä, kumartaa sille, meni vain sivu,
tuntematta, piittaamatta mitään.

Mutta tunnustele, nyt on ollut kevätpäivän tasaus! Kohta maa muhoo,
kohta muurahainen rupeaa liikkumaan, kärpänen pörräämään. Sitä
se värinä, valo, kirkkaus. Lakki kaljultasi sekunniksi! Pysähdy
kiireeltäsi katsomaan siksi tuokioksi kuinka apostolit myllää, koko
vanha testamentti, myriadit menneet sielut huutavat silmänräpäyksen
ajan hoosianna! sille, joka painoi nappulaa ja tämän tulituksen teki.
Etkö tahtoisi syntisessä sydämessäsi, olit kuka olit, piispa, itse
paavi, huudahtaa samalla tavalla tällä autuaalla hetkellä? Ei tainnut
olla liturgiassasi säveltä tälle kevätpäivän tasaukselle.

Mutta ei tarvittukaan, kuiva olisi ollut knääkkäsävel sen rinnalla,
jonka näkymätön Herran lähetti, taaspa tiiainen päästi, ja se oli
aivan erilainen nyt, tätä aamun humua varten. Kyllä minä ainakin
ajattelin itse tykönäni että kaikki meidän ihmisten aivoitukset,
runosuitsutukset, ajatusrikkaat niiden arvostelut, sakeeta, kuin
jäätynyttä jälttä kiskoa, liruu, liruu, orkesteri, piano, bassosta
kilkahtavaan diskanttiin, kuinka mitätöntä se oli tämän rinnalla.
Tässä ei tarvita järkeä ollenkaan, se oli tuo päivän säihky, joka toi
itse järjen, väljensi, ailahutti ajatuksen käsittämään, omistamaan
myös kuin kevään humauksella kaiken täyteen tätä jotakin joka oli yli
maan, ihmisen, neron ja kunnian. Vähän aikaa, sen tuokion, mutta oli
kumminkin. Hyvä kun oli, oli varmaan, vaikka pimitetyltä pyydöltäsi
et nähnyt, tuntenut, etkä ymmärtänyt. Taisit pilkata minuakin, kun
tällaisia näin, näistä täytyin, tulin henkeen, juoksin kotiin, _miltei_
juoksin, minä kuolemaan katsottu, ja kirjoitin. Katsoin varmuuden
vuoksi vielä almanakkaan, kyllä se oli kevätpäivän tasaus, elävän
Jumalan rajapyykki täällä maailmassa, jota ihmisen pahuuden tähden
sanotaan murheen alhoksi.




Uutta vanhaa


Eiköhän tuota nyt ole ennen nähnyt kuinka kevät tulee, kun hanki rupeaa
sulamaan ja virven umppu alkaa näyttää jotakin elämisen merkkiä. Ja
kumminkin se kiinnostaa, kiinnostaapa niin aina ja aina, uudemman
kerran jokaikinen vuosi minkä elät, vaikka harmaanakin kuljet.

Siinä on sellainen kummallinen taikaääni kun riite risahtelee, koko
lakso laulahtaa kun astot aamuvarhaisena punaisen päivän noustessa. Ja
kun se on hetken aikaa kiertänyt korkeutta, niin kuuluu tuo lystikäs
solina sieltä vielä ojakatteen alta, ja sekin on taas kuin uusi, niin
että pysähdyt kuuntelemaan sillä korvalla. Aina putoilee ja putoilee
pieni jääpalanen helisten alas, puhelee kuin ennen, kuuleeko vanha
korvasi vielä? Totta kuulee, unohtunut sinfonia, mutta tämä kappale
kestää, näyttää kestävän kuoloon asti. Tuntuu tulevan aivan kaipuulle,
jos ma ajattelen että aika tulee kun en kuulekaan. Ja ettäs tuotakin
tarkkaat, vettähän se on vain joka juoksee pientä liriränniä pitkin
lumen läpi, mutta se hymyilyttää harmaata partaasi. Noin se meni ennen,
ja sinulla siinä kaarnalaiva! Suurenee ja suurenee sula rannassa.
Katsos maanlastansa: kuikka lentää luhdalle päin, jossa sillä on
tavannut olla pesä, ja laulaa! Mistä tiesi tulla kuin päivän päälle
juuri kun laksot mättäitten välissä aukenivat? Mistä tosiaan piti
vainuta siellä missähän oli yli talven?

Jospa minä sitten kuljen edelleen. On soma ajatella mikä meno, humu ja
värinä tästä aivan muutaman päivän päästä. Kun niitä alkaa tulla isoja
vesiä niin että leikki myllyt ja oikeat myllyt pyörivät, jymy jo käy,
putoukset kohisee ja höyry nousee kimaltaitteisena.

Mutta etkö mene työhösi, köntys? Olen tehnyt aikani, en jaksa enää,
katson vain kuinka Jumala leikkii ihmislasten, minunkin kanssani. Eikös
sekin ole työtä, opin paremmin ja paremmin ymmärtämään. Paremmin ja
paremmin —, 70 kertaa tämän nähnyt, ja aina havaitsen jonkin uuden
nyanssin. Tahdon tarkastaa käsialaasi, että olet kuin tuttu sitten kun
vuoroni tuli. Olenhan monta kertaa tunnustellut töyrältäni miltä järvi
tuoksui kun se aukeni yht'äkkiä siniseksi. Mutta nyt se tuntui taas
erilaiselta palsamilta, niin palsamilta, juuri sen hetken, mutta uutta
oli. Ja kuinka monta kertaa olen kokenut kuinka luhta suruisasti soi
kun tulvahile löi rannalla, ja tämä kylmä hyöky oli taas toinen, lepän
punakin siihen tänä päivänä eri lisä — mater dolorosa — mutta onhan
niitäkin kuvauksia niin paljon, mitä sitten kaikkivaltiaan kädestä.

Luuletteko että varis vaakkuu aina samalla lailla kun se katsoo pesän
paikkaa.

Tuolla tuo, tällä tämä pieni triumfaalinen uusi soinnunsävy, aivan kuin
pilvensineä, eetterin kirkkautta myöten. Ja ihmisen on myös silloin eri
tavoin hyvä olla.

Minua huvittaa astua hiekalla, jota jo näkyy aallon alta. Kerranko
tämän tein! Mutta se virkistää taaskin sielun uudella lailla. Vaan
jos minä vain kuvittelen? Tietysti minä kuvittelen, mutta kun se on
niin olevinaan, sama eijaa! Kaikkivaltiaan puoleen, kun hän on niin
järjestänyt että vaikka 80, vaikka 90 vuotta, aina uutta ja aina
elämässä kiinni. Paljon tätä elämää oli, paljon pahaa siinä oli kun
piti olla ihmisen tekemissä, mutta Jumalalla oli omansa, joka ei
koskaan pettänyt, joka oli _aina_ kaunis, korkea.

Kyllä te veisaatte ja tunnustatte siellä jonka ikkunoissa tämä aurinko
— huomaan että nyt onkin sunnuntai — kiiltää, mutta ei teillä ole
tätä madon psalttaria, sen joka kiiruhtaa keolleen korsineen, ei
tätä muurahaisen hirmukorkeaa viisautta, jolla hän tietää kaiken
suuressa kekokonstruktiossaan. Ja pyh — ei koko piispa- ja paavikunta
kruunuineen saa syntymään puolta punaperhon siipeä, joka täällä
hiletörmällä lepattaa ilokseni. »On Herran päivä nyt» — täällä se vasta
oli!

Eikä kukaan, ei mikään minua loukannut, ei taivas kultasäihkyineen,
ei maa, kevään voimaa muhoova, ei kärpänenkään kannon päässä. Tule
pois, sisilisko, auringossa jo virkeästi liikehtivä, ystäviä olemme
Herran kirkkaudessa. Ja, vieläkin mä sanon, tämän minä näin 70 kertaa,
mutta tänne minä sen 71:n, 72:n — en uskalla sanoa tulenko sitten
enää, jos ei minua ollutkaan. Mutta sen minä sanon sinulle Herra
Jumala, että kyllä hyvin teit tämän kaiken, täytyyhän minun puhua
ihmisenä, kun ihmiseksi minut loit: tässä alttari, jossa maan elukoita
mataa, paistattaa päivää työssä ja touhussa, jossa hongat doorisina,
joonisina, korinttisina pilareina heloisassa valossasi lämpiävät, järvi
sininen holvi, sen aalto rannan vihantaan nousisi, niinkuin on noussut
niin monta kymmentä kertaa, vaikka pakanaksi luulivat. Sela!




Kevät tullut on


    Kevät, kevät tullut taas on,
    herää maa Luojan loistohon:
    kullassa kuusi,
    kivikossa puna,
    kuovi jo huusi:
    kauan olit kahlittuna
    vaahtoaalto rannan!
    Siniviiru salmessa
    pian yltää valkosannan,
    vapaa oot,
    rauetkoot
    sitehesi hyiset!

    Hongat korkeet humisten soi,
    sanan kun lännen tuuli toi:
    pilvistä pian jo
    kuuluu kurkein kuoro,
    syttävä soitto:
    livertää on leivon vuoro
    kevätvirsiänsä.
    Tähtiyöstä aurinko
    päivän loi säihkyllänsä.
    Taivas, maa
    kuuluttaa
    kilvan kiitostansa.




Hile


Paljonpa helkkyy ja soi keväällä.

Sekin kun suolaveden laksot tiellä menivät yöllä umpeen, ja aamulla
astuit yli ja rasahteli, ja oli niin kauniin punainen rusko. Ja se
kun oja aivan itsekseen puheli: ei näkynyt mitään eloa, ei liikettä,
mutta hiljainen kristallisoitto jostakin, kimeässä diskantissa vuoroin,
toisinaan taas syvemmässä altossa: se oli ojariite, joka putosi
ja lähti soljuvan saloveden matkaan. Ja sittenhän aurinko hehkui
maisemassa, eetteri väristessään sinistä salmea vasten, kaikki vilkkui
ja vilaji. Niin, kun päivä paistoi ja lämmitti kärpäsen surisemaan.

Mutta kun se meni pilveen, tahi nukahti sinne joksikin aikaa vallan,
silloin tuli tuo Suomen suruinen kevät, joka laulaa niin kauniissa
mollissa, kuin virttä melkein, mutta nuorin, kirkkain äänin, ja
nuoret, vähän hymyävät kasvot on siellä takana. Sitä minä kävin taas
kuuntelemaan leppätörmälle. Kun länsituuli on tuonut tänne itärannalle
jäähilettä tulvan täydeltä ja ne siinä laulelevat. Niin, todella, ne
laulavat aivan pitkissä sävelissä aallon niitä alinomaa heiluttaissa.

       *       *       *       *       *

Leppä, vielä lehdetönnä, mutta jo punaumpuin kuunteli, tässäkin minun
vierelläni, vilua soittoa, mistä tulevaa, missä sen koti? Mutta pajun
lehdet jo pilkistivät esiin ylempänä, jos kohta varjommassa lampaalla.
Siinä joku duurisointu tähän hileen huokaukseen, jolta tuntuu, kun
päivä piili pilven takana. Ei vuokkoa vielä, jokin pieni ruohon vihanta
vain ojan aurinkoisella puolen. Aalto harmaa, sydämeni synkkä. Eikö
sinulla, kotijärveni, ollutkaan minulle muuta antaa kuin lume, lymynnyt
lume, jota oli eilinen kirkkautesi, tämä on totuutesi, kun olin tullut
sinua pitkästä aikaa, ehkä viimeisen kerran, tervehtimään?

Minä kuuntelen hileen jatkuvaa sinfoniaa, heittäydyn pitkäkseni vielä
kuolleelle nurmelle ja näen harmaan taivaan, joka on samassa liitossa
tämän ankean lohduttomuuden kanssa.

Me onneton Pohjola, onnettomin Suomi, miksi meidän pitää näin, kun
kaikesta rikas etelä käy riemuellen loistosta loistoon, kirkkain
värein, satakielten sulosoitoin. Ei hyytä, hallaa, pieni uinahdus vain
päivän, parin, pakkasen siteessä.

— Mutta kun minä aukaisin silmäni näistä murheisen mietteistä: mikä
muutos! Päivä onkin päässyt pois, sini auennut sen ympärillä, se
leviää, koko taivas näyttää aukeevan, hileen mieli muuttuu, nyt se
soi kuin miljoonat hopeatiu'ut. Lepikko hymyää iloisena auringon
hyväilystä, ja nuo nuoret kasvot katsovat kirkkain silmin. Tulee
kiurukin siihen seuraksi jostakin, nytkö juuri tuli, vai oliko
piillyt suruisena sekin. Mutta nyt se helisee, tämä ranta helisee,
kaikki helkkää ja elää uutta elämää. Ne huutavat uutta muotoa
murheen maailmalle. Ja se tulee, huomenna jo, ylihuomenna aivan.
Koski käy siniseksi, niin että vuokkokin on sen rinnalla valju. Hei!
muurahaisjono marssii, mehiläinen surahtaa sivuitseni ja pääskynen
väipähtää. Nyt se tuli, ja se on sitä kauniimpi kun muistan hileistön
äskeisen surusoiton. Se humahti kyllä pian pois sekin, mutta ehdin
kuulla sen tuon hetken kultaduurin, ja se jäi motoksi mieleeni, kevään
kauniin, suloisimman Suomen suven tunnukseksi. Per aspera! Sitä tietä
noussut on, ja nousee tämän köyhän kotimaan ääretön ihanuus, sitä
ylevämmäksi, jota kauemmin leppärannan surusinfonia soi, sitten kun
tuomi tuli, ja kauniit, kukkivat niityt tuoksui.




Joutuu suvi


    Joutuu suvi,
    sulaa jäät,
    kohta pienet
    siivekkäät
    lauluveikot palaa.
    Kevään kultaa valaa
    kuusi kruunuksensa.

    Ruohottuvi
    rimmen maa,
    purot paisuu,
    aukeaa
    vetten riemureitti,
    silmäsuo kun heitti
    kirsikahlehensa.

    Hei! mä huudan
    hurmassani,
    Herra käskyn
    käymään pani:
    Nouskaa nukkumasta
    kukat, kuolemasta
    myriadein joukoin!

    Kalvas kuudan
    katselevi,
    talviöitä
    muistelevi.
    Mennä on mun vuoro
    nyt, kun kurkein kuoro
    tekoa soi toukoin!

    Tuoksutuomi
    tervehtää
    helteissänsä
    häärivää
    miestä muhovaon.
    »Sampoa mä taon»,
    Simppa nyökkää vastaan.

    Sulo Suomi!
    Eipä vain
    aikojesi
    ankarain
    ahdistus voi estää
    nousuas, kun kestää
    kunto ainoastaan!




Kevätlaulu


Säälitti Käkelän Jallu, kun kävin katsomassa. Pienessä ahtaassa
mökkisessä makasi vuoderämässä rauskain vällyjen vajaassa peitossa
kalpea parroittunut raukka. Tuskin jaksoi vastata kysymykseen; ei
hänellä tulisi kauan olemaan elonpäiviä. Vielä tällainen levottomuus,
mukuloita alituisesti ulos ja sisälle, raakaa talvi-ilmaa joka kerta
sisään, niin että vilutti yskivää miestä.

Ei sitä tiedä joka ei ennen ole nähnyt minkälaisista paikoista on
tullut miehiä Suomenmaassa, tohtoreita, professoreita; mukuloita,
kakaroita tupa tosiaan täynnä kuin silakkanelikko. Tässä tapauksessa
vielä kaksi, joilla ei ollut minkäänlaista vaatekappaletta yllä, oli
suvi taikka talvi. Suvella sänkipellollakin kuuppivat, piehtaroivat
intiaanin ihoisina, talvella ilkialasti ovea paiskaten toisesta
mökistä toiseen lumipolkua, hankeakin pitkin. Vasta kolmevuotiaana
jotakin hurstipaidan kaavausta ylle. Ja katso kummaa: saattoipa
todella tästä parvesta putkahtaa professori ehkä jo kolmannessa
polvessa, Amerikassakin, itse Jallu sellaista ei luonnollisesti olisi
ymmärtänyt uneksiakaan, ei olisi ymmärtänyt mikä professori onkaan,
eikä osannut sanoa. Niin se vain on, voisin nimetäkin yksilöitä. Olen
sellaisten kättä pudistanut, niiden autoissa ajanut vinhaa vauhtia ohi
pilvenpiirtäjien.

Mutta Jallun luo taas!

»Herra taitaa pian laskea palvelijansa rauhaan», sieltä rauskoista
vällyistä. »Jaa, se on niin meidän kohta», minä siihen. Se sopi hyvin
Jallun suuhun, sillä hänen pienen pienoisen tupansa päällä oli
valkoiseksi maalattu puuenkeli, joka muistutti taivaan kartanosta,
maailman menosta taas tuvan päädyllä seipään nenässä punainen
huIivilipoika, joka kääntyili tuulen mukaan sapeleitaan innokkaasti
heiluttaen. Jallu näet myös nikkaroi, konstikapineitakin.

       *       *       *       *       *

Jallu oli sairastellut jo useita vuosia, kaiket talvet pääasiassa
maannut, mutta kesäisin oli virkeämpi ja teki töitäkin rakennuksilla.
Ihmiset luulivat ja minäkin luulin, että se on laiskuutta, mutta
sananlaskun vaivaisena olen senkin kokenut, että Jallu todella saattoi
olla sairas. Muutamien elimistö on sellainen että talven tyly olemus
kuin hyytää, tahmennuttaa ihmisen yhteen jos toiseen kärsimykseen.
Suvella sitten taas sulaa, solisee paha pois, ja koito käy iloisena.

Niin juuri Jallu. Kuoleman leimainen lopun lähellä oleva röhisijä
nousee istumaan kohta kun pajulammas tuli esiin, haukkoo nuorta uutta
ilmaa avatusta ovesta, nuortuu, reipastuu itse. Todellinen mato maan
kuorella kannon juurella, kärpänen, muu kauniin viheriä köntiäinen,
joka, kohta kun päivä on ylittänyt määrätyn piirinsä almanakassa,
ja kuusen kylki alkaa leyhätä lämmintä vastaan sen säteelle, myös
virkoo, liikkuu, kotvan kuluttua aivan jo sukkelasti kiiruhtaa
toimiinsa. Samoinpa Jallu, nousee istuiltaan, pukee päällensä vanhat
päällyksettömät turkit, ottaa uunilta ryhmyisen leppäkeppinsä ja
naapukkansa, ja ulos narisevasta ovesta Herran heleään paisteeseen.
Mikä hänen, ei mikään, kun räystäät noin tippuvat, noin lorisee jo
hanki aitan taitse alas, ilma värisee naapuritorpan tallin seinää
vasten. Sattuu vielä kuovi kirkaisemaan miltei jo lumettomalta
nevaluhdalta: hän ei köyhä ei kipeä! Nyt on näet _kevät_ jo, Ja tämä on
kevätlaulu, Jallu käy, köpöttelee maantien mäkeä alas. Se on helppoa
niinpäin, mutta ei jaksa sittenkään kauan maannut, kovin kauan.
Pysähtyy tien viereen tasaiseksi sahatun kannon päähän. Pani sur,
sur, korvaan! Uskotko kokematon että se voi olla kuin yliluonnollisen
kaunis soitanto sellaisen korvaan, joka on kuunnellut kuoleman ääniä
vihliäisen vuoteensa kovalta lavalta. Vaikka onkin katsellut postillaa
menoksensa silloin kun jaksoi. Ihminen on näet jollakin langalla kiinni
täällä maailmassa koko sen ajan kun elää, se on niin järjestetty.
Ja kun tuo soitanto, sanoin, kuuluu Jumalan iäisiin ihmeisiin: itse
herätä hirmupakkasten läpikylmäävästä elottomuudesta täyteen toiminnan
vireyteen taas, surista samaa elon voimaa toisen, miltei kuolleen
korvaan, saada tämän silmä loistamaan sammuneisuudestaan, näkemään
auringon auringoksi, tuntemaan ihastuksella sen säteen lämmön, Ja
ajattelemaan tyydytyksellä: minä elän!, vaikkakin jo sanoi: »nyt,
sinä Herra lasket...». Se on _ihmettä_, ja sen airut on _kevät_.
Kaikki sen värinä, solina ja kirkkaus, sen hohto ja pian kukkasten
kunnia ja lintujen laulu. Kun Jallukin näki ensimmäisen pääskysen,
ja se lentää säväytti läheltä hänen naapukkaansa, se vähän kuin
viilsi hänen sairasta sydäntään, jostapa tämä vällyrauskoissa makuu
mahtoi johtuakin, mutta niinkuin lääke, joka on vähän kirpeä, vaan
kohta päälle suloinen. Vanha pää nousi pystympään ja hän ajatteli jo
jotakin sellaista kuin hei! ja heipähei!, kun vielä toinen pääskynen
sävähti. Sitten hän lähti kotiin päin, leppäkeppi löi maahan tiheämmin
ja pontevammin, hän tuli kotiin, havaitsi tuon enkelin kuvan ja oli
kiitollinen.

Sitten Jallu rupesi kokoamaan työkamppeitaan, käski Ella-pojan tahkoa
vääntämään, ja kohta tuttu sihinä soi, sekin kuin eloa pulputtaen. Ja
niin oli hän huomisin valmis nousemaan Luhtalan salvokselle, varovasti,
varovasti ensin, mutta kun toiset olivat jo alkaneet niin että pihka
tuoksui, se kuin hengen eliksiiri kohotti vaipunutta rintaa, ja kun
hän vielä kuuli ylhäälle päästyään kurkien koikahtelun, hän jo tunsi,
uskovainen mies, aivan hupaisia, meni suu nauruun ja puheli kompasanoja
nuorelle alokkaalle Puntaisen Fiilukselle, kun tämä lohkaisi joskus
lilan suuren laikan hirrestä. Kotia astellessaan illalla, kun päivä
alkoi mukavasti ruskottaa ja riite ritisi, Jallu oli kuin ilmetty
»Terve päivä Pohjolahan!», punaakin, vain sairaan, sairaan miehen
kalvenneella poskella.

Minunkin täytyy tässä sanoa hei!, niin se tarttuu, ja muistaa tuota
kuinka taivas on kirkkaan heleä, Ja kuinka vesi niin sininen, sinisempi
kuin itse sini, tavallinen ihmisen sini, Ja valkea vaahto sitä vasten
kuin mannavaahto, minä ajattelen, hyväilevä, hyväksi lääkitsevä.

       *       *       *       *       *

Luonnollisesti, tuli se kuolema Jallulle, niinkuin tulee kaikille,
kaikelle. Se tuli sitten talvella, pyryn nuiskiessa nurkkia,
jäniksenhännän heiluessa ja takkatornin tohistessa.

Meni aika, tuvallinen mukuloita kasvot, hajosi maailmalle, Jallu
alkoi unohtua, Justiinakin kuoli pois, itse tupa hävisi, enkeli ja
hulivilipoika. Niin että siinä hetken perästä ei ollut mitään, aittaa
eikä yhtään kiveäkään, jotka naapuri oli tarvinnut muurin perustukseksi
kamarin kakluuniin. Ei mitään.

Sen minä kyllä maantietä kulkiessani näin. Mutta kun olin tullut
vanhaksi itse ja huonosilmäisemmäksi, vaikka muisto ei ollut sammunut,
parannut vain, ajattelin kerran mennä katsomaan sitä paikkaa, jossa
oli ollut lapsuuteni enkeli ja hulivilipoika. Vähän tarkemmin, niitä
kun tulee muistoissa sellaisia päähänpistoja. Siellä ei todella
ollut mitään. Oli vain vielä melko tasainen paikka pientä metsikkötä
kasvavan mäen keskellä, ja siinä tyhjällä paikalla muutama harva
vesa. Jonkin ehkä tohtorin, professorin syntymäkehto siis kutakuinkin
vähäinen ilmiö, olisivatko sitä löytäneetkään, ehkä nuoremmat
paikkakuntalaisetkaan eivät enää olisi tienneet. Mutta yksi asia
siinä kiinnitti huomiotani. Se tyhjä paikka oli aivan valkoisena
tähtimöitä, niin että enpä ole juuri nähnytkään ennen niin. Mitenkä
sattuneet sikiämään. Mutta niitä onkin usein juuri esim. vanhojen,
taikka entisten saunojenkin läheisyydessä, en tiedä mitä syynyhteyttä.
Tässä paikassa tuli vanhaan mieleeni että nehän ovat kuin sen valkoisen
puuenkelin kylvämiä jostakin olemattomuudestaan, lahoavana aineena,
mutta henkenä, niinkuin tietysti myös Käkelän Jallu itse. Olihan
Jallu uskovainen mies, ei olisi muuten enkeliä tehnytkään. Mutta nämä
tähtimöt sopivat myös jonkinlaiseksi kevätlauluksi nekin, siksi vain,
ajatteli mitä muuta ajatteli. Tosiaan, olihan nyt taas kevät, vaikkapa
kevätkesä, niin että tähtimöt saattoivat valaista. Tuli ja tuli niitä,
menivät taas, kun syksy tuli ja tuiskuava talvi. Sehän on kyllä vähän
surullista ajatella, mutta kevätlaulu on sinänsä, ja eri. Keikkuu kurki
uudemman kerran, mato nostaa päätään uutta heleyttä kohti.

       *       *       *       *       *

Mitäpä siitä vaikka vain sen lyhyen aikansa, ja että menee niinkuin
meni Jallu, Justiina, puuenkeli ja hulivilipoika. Tuleepahan toinen,
ja saa taas tuta kevätlaulun. Ehkäpä tähänkin tulee joku toinen
Jallu, viehättyy tähtimöiden valaisemaan hauskaan paikkaan pienen
mäen nyppylällä ja tekee tuvan. Sitten se pianaikaa vähän samanlainen
kiertokulku, ehkä paremmat vällyt, ehkä vähän isompi tupa, ehkä eivät
enää Wille ja Wihtori alasti. Suru saattoi kulkea, käväistä katsomassa,
kun se kerran oli. Vaan kulki mitä kulki, kevät oli aina ja sen laulu,
joka nosti ja pani ihmisen leppäkeppinsä kanssa astumaan, aivan
iloisena astumaan maantietä, olipa vaikka vanha vaivainenkin, kunpa
pääskynen sävähti ja päivä lämmin paistoi.




Suvivirsi


    En kiuru oo, muu kuulu maan,
    hyv' on jos varpusehenkaan
    mua joskus varoin verrataan.

    Ja kuitenkin ma laulelen;
    mun täytyy, tahdoin taikka en,
    kun Luojan töitä katselen.

    On kaunis hangen tähtönen,
    vaan kaunihimpi kukkanen,
    mi tuossa hymyy tuoksuen.

    Tuo, nuo ja koko loistokkaat
    nää punanurmet, leppähaat,
    kuin tarun kummat taikamaat.

    Käy ajo hilvas aaltojen
    taas lakehilla laihojen,
    kun puhuu puhdas pohjonen.

    Ja päivä ämmin paisteellaan
    pian kultajyvän kasvamaan
    saa tähkäpäähän tuutivaan.

    Voikukkanen, ja vuokko sä,
    pien' lemmikkinen lempeä,
    täynn' ootte Luojan ihmettä!

    Ma ansaitsinko kaiken tään?
    En, huono, heikko nähtyään
    mun sieluni on kiittämään.

    Excelsior! vaan määräin on.
    Sen pyytein virsi koruton
    luo Luojan, tääkin, nouskohon!




Salon laulu


Lapsi ajattelee, ettekä voi sille mitään.

— Minkä näköinen on Jumala? Sillä totta hän _on_ jonkin näköinen, kun
kerran on. Parhaiten sopii Iikka Arpalaiseksi, joka on vanha merimies,
kalju pää ja pitkä harmaa parta. Hänen suuret silmänsä katselevat
miettivästi avaruuteen kun hän hieroo pojun päätä ja niskasuonia ettei
kivistäisi, Iikka on nähnyt palmunkin ja viikunapuun.

Entä Jeesus? Hän on pitkä, kalpea ja kovin laiha, ei oikein kuin
ihminen. Turvaatkin paremmin Jumalaan, jonka kanssa olet hyvä ystävä.

»Rakas Jumala, älä anna mamman torua», kun olit erehdyksessä syönyt
auringonkukansiemenen multalaatikosta —. Jeesuksessa vaikutti vähän
vieroittavasti se orjantappurakin, oli kuin olisi ottanut kipeää. Ja
kun Laura-täti aina sanoi: »Jess endö!»

Mutta Pyhästä Hengestä et ymmärtänyt muuta kuin että se oli
jonkinlaista heleää värinää, niinkuin avaruus aaltosi tiilimakasiinia
vasten kun kevätpäivä kirkkaasti paistoi ja Aapeli toi rannasta
lipollisen tuoksuvia kuoreita. Oli silloin Helluntain viikko.

Vasta pitkän ajan perästä, varttuneena miehenä tämä Pyhän Hengen käsite
sai sinussa muun, ja vähän selvemmän hahmon. Se tapahtui näin:

Kävelit Tähtitornin vuorella eräänä taas kevätaamuna, niin tulit
menneeksi Lähetysseuran kirkon ohi. Sieltä kuului veisuuta. Mitähän jos
menisit katsomaan, kun on sunnuntaikin. Oli paljon väkeä, ettet päässyt
aivan ovellekaan asti. Rupesi joku saarnaamaan. Hetken tarkattuasi,
kuinka saarnamies puhui hieman erikoisella nuotilla, aina samalla
tavalla laskien sävelkorkeuden lauseen lopussa, totesit: tuttu ääni!

Mutta missä kuullut?

»Kuka saarnaa?» sinä eräältä muijalta.

»Lähetyssaarnaaja K.»

Hetken mietittyäsi tuli ajuusi kuva:

Kaukana vihreällä salolla korkeitten koivujen alla, joita Latomäen
Jussi ja Sivelin Aapeli kaatelevat ryskeellä —. Vaimot kassareineen
kaatuneitten runkojen kimpussa, tulee lehtikerppoja, tuoksuu,
sihahtelee kun paiskivat niitä haasion luo kokoon. Mukava tohina
kun latvain kumartaissa tuuli käy. Olet ensi kertaa salolla, yrität
jotakin joukkoon, mutta pian päivä menee hihaan, tulee uni. Heräät
siitä tuohitanon puhallukseen ja näet samalla haukan liitävän korkealla
sinitaivaan välkettä vasten. Se vielä vinkaisee. Aapeli on ruokalevolla
kiertänyt sinua varten pitkän tanon. Nouse koettamaan! Tämä oli
hauskaa. Kun opit saamaan äänen tanoon, kiipesit kuuseen ja puhalsit
sanan menemään kautta maailman koppeloille ja teerille nevan takana.
Kaiku vastasi somasti.

Kotia mennessä kannoit tanoasi ylpeydellä olkapäälläsi, ritari uljas,
peloton!

Pitkä matka, kaksi virstaa, väsyit lopen, Aapeli ja Jussikin olivat
väsyneet koko päivän korvessa ruhdottuaan, eivätkä mielellään olisi
lähteneet soutamaan sitä vierasta lähetyssaarnaajaa pappilasta.

Hän tuli, ihmiset menivät kirkkoon, vaikka oli arki-ilta ja hän
saarnasi. Aapelikin meni kummaa katsomaan ja kuulemaan, kertoisiko
vielä mustista Mooseksista, niinkuin oli tehnyt venheessä.

»No kuinka se pani», Jussi, päivämies-Ylli ja lihava-Sanna, jotka
eivät olleet kirkossa. Silloin Aapeli rupesi saarnaamaan lähetyspapin
äänellä, ja se painui minun mieleeni — taidanpa saada sanoakin
jo »minun» — vaikka en myöskään ollut kirkossa, niin että oli
muistissani vielä 30 vuoden perästä. Tosiaan, sehän se oli, juuri tämä
lähetyssaarnaaja K., sama joka silloin saarnasi Majan renkituvassa
Sivelin Aapelin suun kautta. En koskaan kuullut, ja kuitenkin tunsin
heti lähetyskirkossa. Vielä enemmän: Hän saarnasi armosta ja anteeksi
antamisesta, puhui kauniisti ja lohduttavasti omalla laulavalla
nuotillansa. Vaan sitten hän yht'äkkiä alensi äänensä ja lausui
peloittavalla vakavuudella: yhtä vain ei anneta anteeksi, syntiä Pyhää
Henkeä vastaan —!

Mutta nyt minä myös tiesin minkälainen Pyhä Henki oli: tuoksuva
lehtikerppo, haukka taivaalla ja tanon ääni humisevalla salolla.
Lähetyssaarnaaja K. kuljetti sen kuvan mieleeni, ja sinne se jäi. Lapsi
ajattelee, ette sille mitään mahda. Vanhamies, lapsi tietysti hänkin,
ajattelee myös, ettekä sillekään mahda. Tietänen että Pyhän Hengen
vertauskuvana on kyyhkynen, mutta minun Pyhän Hengen kuvani on toinen,
se minkä sanoin. Oliko se ehkä huonompi? En tiedä. Salo soi, haukka
huutaa, päivä kaunis paistaa, tuoksuu lehvä, suvi, sulo on, eikö mahda
olla henkeä sekin, Jumalan henkeä aivan?

_Veni Sancte Spiritus_ siinäkin muodossa! Pilkkasinko tällä kuvalla?
Hirveää! Etkä sinäkään, hyvä lähetyssaarnaaja, ole enää tulkitsemassa.
Menit pois, meni apulaisesi Aapeli, menivät kaikki. Kohta menen
minäkin. Mutta vielä on se kuva, se tuoksuva viherkerppu ja tano — tu
tuu! Kohta ei ollut.

Mutta salo on, lehvä ja tanokin, ken tahtoo, ja sen yllä Luojan henki,
kun sen kuuli.

Ehkä ei ollutkaan pilkkaa.




Matkapoika


    Käyn metsässä niin mielelläin:
    niin monta kummaa siellä näin,
    näin vedet, virran välkkyvän,
    näin salot siintävän,

    kun nousin vuoren kiireelle
    tai leppälehdon liepeelle,
    kun kannon päähän istahdin
    ja kontin aukaisin.

    Kas kuink' on savu sininen,
    mi kohoo yli kuusien:
    se liekö mökin harmajan,
    vai oisko pontikan?

    Jahah, ja tuolla kirkkokin,
    niin pieni, kera tapulin,
    ja tiilipankki punainen,
    suur' riemu velkaisen!

    Tää kuusikko sen kaapiss' on,
    se kaupungissa juotu on;
    ah, sääli Luojan saloa,
    se koht' on listalla.

    Ja heiluhäntä orava,
    sun täytyy yhä kauemma;
    ja salasiimes tuoksuinen
    oot muisto muinainen.

    Vaan minä poika, pummari,
    työhepo, tukkijunnari,
    käyn lauleskellen polkuain,
    yks' kaikki minne vain.

    Yks' kaikki missä hakkailen
    ja kompiani nakkailen,
    soi salo, lastu sinkoaa
    ja tukki tuoksuaa.

    Kun kiuru suven sanan toi
    ja metsäpuron sävel soi,
    taas koskelleni käyskelen
    ja siellä junnailen.

    On hauska alas huristaa
    kun hyrskyvaahto roiskuaa.
    Hei, elämää tää tääkin on,
    vaikk' elo jätkän on!

    Ei tulla herrain listoille,
    ei muille kirjain pistoille
    kuin missä saman litviikin
    sai pomo, sällikin.

    Hei hyrskyt virran vinhakkaan,
    hei pärskyt, lyökää päälle vaan!
    Niin seisoo Tuppu tukilla
    kuin kelo nummella.




Autossa


    Sinivirta vaahtoaa,
    niin sininen, niin sininen
    kuin vain on koski keväinen;
    ja rentukkainen rannalla
    niin keltainen
    kuin hohtais tähti kultainen.

    Tuomi, tuoksukukkainen,
    kuin morsianna odottaa
    suvea Suomen, valkeaa,
    ja tervehdyksen törmältään
    se vilkuttaa
    kun poika ohi porhaltaa.

    Tukkilautta lahdella
    niin reippahasti välkähtää
    ja käki kukkuu, helkyttää.
    Hei, onpa hauska taivaltaa,
    on lämmin sää
    ja tie kuin pöytä, sileää.

    Eipä liene lystimpää
    kuin on nyt meillä kahdella;
    ei huoli autoon ahdella
    kuin akkansa ja itsensä
    ja ajella
    kuin prinssi, lakki kallella.



Kuusikoski


    Kuusikorpi, humiseva,
    mätäs pehmyt maassa,
    lymy läylin, elossain
    ristin riehukkaassa!

[Läyli = vanha, suruntuttu, levoton.]

    Sinihelo heljä ylhä,
    pilvi purjehtiva,
    toivosi, oi toivosi,
    aatos uneksiva!

    Virpi viher, valkopursu,
    leyhä hyväilevä,
    leposi, oi leposi,
    henki himmenevä!

    Tuuli soittaa, keinuu kuusi,
    tunnon tuudittavi,
    rauhani, ah rauhani
    mulle lahjoittavi.

    Tilankin se ehkä tässä
    juurellansa soisi.
    Hautani, niin hautani
    viihtyisin se oisi.

    Lintu pieni lauleleisi,
    päivä paistelisi,
    sieluni, mun sieluni
    kuin lapsen uneksisi.




Vehapuro


    Vehapuro, lippilehti
    halki kuusikorven —;
    poika vetees ruskeahan
    kasti tuohitorven.

    Soitti sillä saattosoiton
    rattosolinalles,
    tervehdyksen matkallesi,
    lymyin kulkemalles.

    Rentukat sua kumartavat
    nevanotkelmassa,
    tuomi toinen törmältänsä
    vaahtivalkeassa.

    Syvenet ja levenet, käyt,
    kasvat komeemmaksi,
    ulpukat jo rahkarantas
    pukee puhtaammaksi.

    Ruuhiukko rantojasi,
    niinkuin joen, kulkee,
    koski soi ja mylly laulaa,
    pato juoksus sulkee.

    Vaan kun yhä ehompana
    soljut taivaltasi,
    mitä näänkään matkatessain
    pajurantojasi:

    Eteheni aava aukee
    seljän sinerväisen,
    ranta raukes, uoma uuttui
    ojan yksinäisen.

    Vehapuro, tummasilmä,
    katos kaislikkohon
    niinkuin vaeltaja kerran
    kuusikalmistohon.




Virren ilo

    Pajun umppu, koivun puna,
    päivän säihkykilo!
    Norot nousee, pauhaa puro;
    mikä virren ilo
    hongassa huojuvassa,
    viidassa sinisessä!
    Hei kevät! Terve kevät!
    Talven kahleet taitoit.


    Luomakunnan laitoit
    pukuun uuteen,
    ihanuuteen
    hyiset pellot.
    Helää kellot
    myriadit
    ojariitteen riutumusta
    valkeutta, vapautta!
    Terve kevät, kirkas kevät,
    elvyttäjä sydäntemme!


    Emme sure, emme:
    kevät tuli,
    lumi suli,
    nousee laiho,
    katoo kaiho,
    veljet, siskot riemuitkaamme
    armautta maamme!
    Kuokka syvään!
    Raatakaamme
    rajat kauemmaksi!
    Suomi suureks', uljahaksi!
    Hehku lies, iske mies
    Sampo uusi kipunoikoon!
    Sekin kiitosvirttä soikoon
    tämän uuden ajan,
    elon innoittajan.


    Näitä lauloi kaunis kevätaamu
    häipynyt kun oli
    talven synkkä haamu.




Puuhassa taas kevät on

(Elias Sehlstedtin mukaan.)


    Puuhassa taas kevät on hikipäin:
    kiuruparin muutaman eilen
    jo näin; jo vuokkonen nousevi mullasta maan
    ja pilvikin luo kultiaan.

    Aurinko riistää, kuin leikissä ois
    hopeaisen panssarin vuorelta pois.
    Jo kantele koivussa, männyssä soi,
    ja purokin taas tanhuta voi.

    Rastahat nauraen leikkiä lyö,
    sääskillä täysi on laulannan työ;
    käy uuras muurahainen taas keolleen
    ja lukkikin verkolleen.

    Nyyrikki sievine Tuulikkineen
    hääräävät yhdessä luutineen;
    on siivohon saatava talvinen maa,
    kukin täytyy se kaunistaa.

    Vaan kiire nyt on, nelistäin työ käy,
    ei aurinko tyydy, jos urvut ei näy,
    tomuharjan ja siiven nuor' Mielikki tuo,
    pesupaljuna vaahtoova vuo.

    Jo Luojamme Pakkasen löi pakohon,
    se tuhmana Jussina Turjassa on.
    Nyt kotka ja sirkka ja toukkakin maan,
    ne voivat kuin kuninkahat vaan.

    Sä kevähän lämpöinen, säihkyvä sää,
    sun suloasi tahdon mä näin ylistää:
    Sinä kaunehin minkä Luojamme loi,
    soi riemuas, virteni, soi!




Hirvi


Olen aina ihaillut hirveä, mutta en hirventappajia. Itse
»Hirvenhiihtäjät» on ollut vastenmielinen, niin että en muistakaan
siitä juuri muuta kuin sen »rusopartaisen Ontron», värityksen kannalta,
ja Topelius—Paciuksen »Kuningas Kaarlen metsästys» on vaikuttanut
narrien peliltä. Mitä häärivät semmoisissa puuhissa luomakunnan muka
kruunut! Oikea kruunu on se, sanoisin miltei hän, jota ajetaan, jonka
kintereillä koirat, jota kohden kelvottomain pilkkaan ampujain vinkuvat
luodit. Ja sitten kun ovat joukolla saaneet hengiltä kruunupään,
ottavat kirkkaan ja katselevat pikarin takaa mällistellen toistensa
päälle. Olitteko urhoollisia! Sinä varsinkin, pääklooppari, jonka
varsinainen elämäntehtävä oli ollut huutaa klubilla »heelan goor, sun
komfaturiitiarallallei!» Taivaan pieliä repelöi rähjäisyytesi kun
laukaisit sellaista kohden.

Kyllähän nyt hirven on vankina eläintarhoissa nähnyt yksi ja toinen,
harva luonnossa muuta kuin murhattuna, sillä se tietää kristiveljen
petollisuuden ja välttää. Mutta minä satuin kerran näkemään aivan
kuin olisi kyllä huonolle sielulleni vartavasten näytetty mikä
on luomakunnan ylevyys. Samosin, en juuri saloja, mutta mahtavia
vaivaiskoivutuntureita ylös, alas, milloin kirkkaita kohisevia
koskia kahlaten yli, milloin sakeaan jättipajulaaksoon, siitä taas
ylös karua kalliota aina valkeaan lumipälveen asti, niin satuin
multakummun, pyöreän kunnaan lähettyville, joka kurkisti kuin
katsellakseen näköalaa yli kuusikkojen siellä alhaalla, yli kaiken
aavan ja kuin äärettömän, matalan maailman puoleen. Niin, kun pysähdyin
ylösnoustessani hengähtämään kummun läheisyyteen, näenpä ihmeellisen
marssirivistön: yksi, kaksi, kolme — yhdeksän eläintä, ja näen jo
kaukaa että niiden täytyy olla hirviä, ei tavallisia villipeuroja,
perätysten astelevan harjanteen laella sellaisessa näkökulmassa
että ne kuvastuivat vain siluetteina tyhjää avaruutta vasten. Ne
näyttävät kääntyvän minua kohden, niin että haen jonkinlaista
lymypaikkaa, jonka löydänkin läheisestä louhesta. Saatan olla jotenkin
näkymättömissä, eivätkä eläimet näy vainuavan minua. Tulevat siis
niin lähelle että luulen kuulevani niiden huohotuksen ja pärskynnän.
Etumainen, näköjään johtaja, asettuu kuin matkailija ainakin katsomaan
näköalaa kummulta. Sepä onkin komea: ollaan niin ylhäällä, mitä lie
1.000:n metrin korkeudessa, että kaikki on kuin leikkijuttua siellä
alhaalla, huikaiseva kirkkaus, lumi ja virtain välke vuoroin, kuusten
tumma viher, ja taas heleä pieni koivahainen siellä täällä. Nostaa
johtajahirvi sarvikruunuisen päänsä ja kuin tunnustelee tuulten
tuoksuja ensin, sitten se huutaa, mylväisee omalla kielellään alas
äärettömään avaruuteen jotakin, joka vavahuttaa minua, menee kuin
luihin ja ytimiin. Noitako hiihtävät, ajavat, ampuvat, vaivaisesta
salakyttätrokarista aina kruunupääkuninkaaseen saakka. Ettei aivan
prelaatit, piispat! Noita, jotka ovat luontoa kuin aurinko, kuu ja
tähdet!

Silloin kun hirvikuningas katsoi kunnaalta avaraa maailmaa, ajoin minä
hiljaisessa tunturiyksinäisyydessä takaa niiden 2.000:n suomalaisen
lepopaikkaa, jotka Norjan tuntureilla menehtyivät uunnavuonna 1719.
Löysinkin sen, suuressa erämaassa Jämtlannin ja Norjan rajalla
Järfbäcksvallenilla. Se oli ollut aikoinaan jättiläiskumpu, mutta
oli sittemmin sisään painunut, niin että kummusta oli tullut kuoppa,
ja sen pohjalle kirkasvetinen lampi. Kun sitä lähestyin ja paikalle
päästyäni näin taas sen paikan kunnian, ja komean, siellä erämaan
kuin valtaistuimena, oli mieleni silloinkin virinnyt ylevyyteen, ja
varmaan tuon hirviparvenkin takia siellä kirkkauden siluetissa. Olin
25 kilometriä linnuntietä kantanut sinne alhaalla laaksossa tekemääni
ristiä menneitten muistoksi. Pystytin ristin ja se on siellä vieläkin.
Kun sitten tämän päälle veisasin »Minä vaivainen mato ja matkamies,
monta vaarallista vaellan retkee», tein sen siellä ypöyksinäisyydessä,
tiiaisen tikityksen hiljaa säestäessä juhlallisella, taidanpa sanoa
liikutetulla mielialalla. Mutta nyt, kun täälläpäin ajattelen,
liikutuksen tuntuisi pitäneen olla vielä voimakkaampi. Muistit noita,
jotka ilman omaa syytään kangistuivat kinoksiin, joiden toivon,
epätoivon tyly pakkanen puri pois ja vaivutti. Tietysti, se oli kovaa.
Mutta mitä nyt on 2 000! Sano 20 000, _kaksi miljoonaa_! jos niikseen
on. Se on nykyaikaa ja sen saavutusta, oppipoikia olivat ennen.
_Ihminen_, hänhän tietää mitä tekee, viisaudella varustettu. Mitäs
järjestävät niin että palellutaan, ponnahdetaan aavistamatta taivaan
tuuliin? Panisivat vastaan, huutaisivat ja löisivät alas!

Mutta tämä, joka katseli lumipälven liepeeltä! Eipä hän järjestänyt
tapporetkeä ketään vastaan, eivät olleet pitäneet istuntoja,
suunnitelleet lumeteesejä, sillä aikaa kynsin hampain sonnustautuakseen
toisensa tuhoksi.

Hän, tämä komea korven ilmestys, jota ei pystynyt luomaan yksikään
atomin irti päästäjä, hän vain viattomasti mylvähtää olemisensa
riemua, huutaa Luojansa kunniaa kalliolta, astelee rauhallisesti
elinasioillansa, tuottaa sinulle vallan pienen verorasituksen, ei pure,
ei potkaise, on vain, olisi mielellään sekin, mutta ei saa. _Tämä_ jos
olisi sekaantunut veisuuseesi, se olisi ollut vielä todellisempi; se
vasta vaivainen matkamies!

— Näitä minä ajattelin kun luin taas syksyn tullen hirven kaatolupia.
Vilahti sieltä joukossa moni jalo mies. Tosiaan salakyttätrokarista
aina kruunupääkuninkaaseen! Mikä uljuus! Ja vain urheilukseen niitä
pyytävät, rikkaat, riippumattomat miehet. Yhä parempi! Toisen verellä,
kauhulla mässäät terveydeksesi kristiveli. Hupainen huvitus!

Sattuipa sitten, vielä myöhemmin syksyllä silmääni sanomalehdestä
seuraava uutinen:

— _Nälkään kuolleen hirven ruho löydetty Päntäneellä_. Hirven ruhon
löysivät eräät Rajamäen kylän oranvanmetsästäjät äskettäin Päntäneellä
metsästä. Lihat olivat jo pilaantuneet ja samoin olivat säät sitä
vähän vioittaneet. Kaikesta päättäen oli hirvi kuollut nälkään. Siltä
oli alaleuka täysin murskaantunut, eikä se ollut ilmeisesti pitkiin
aikoihin voinut nauttia muuta kuin vettä, mikä todettiin mahalaukkua
tutkittaessa. Hirvi oli todennäköisesti Kauhajoen metsästysseuran
ampujain vioittama hirvi, joka jäi heiltä saamatta. (»Vaasa»,
16/12.1946.)

Olin yrittänyt olla leikkisä, se oli olevinaan tuo vanhan, haudan
partaalla olevan kuninkaankin tiimalta sen arvoista — »läksi soitellen
sotahan» — mutta nyt olen surullinen. Pitikö ihmisen vajota tuolle
tuholaisasteelle —. Minun ei ole hauska elää. Painun alas syyttävää
katsettasi, sarvikruunusi majesteettia tunturin laelta. Häpeen
viheliäisyyttäni, kun minun täytyy olla saman taivahan alla tämän jalon
seuran kanssa, enkä voi mitään.

P. S.

Senjälkeen kun tämä jo oli kirjoitettu, ilmestyi lehteen Kauhajoen
metsästysseuran oikaisu että sen ampujat eivät ole vioittaneet nälkään
sittemmin kuollutta hirveä, mitä lie olleet salakyttiä. Johonka minä
vastaan: — kyttä kuin kyttä!




Näkemyksiä


Olipa kamala mies! Varmaan he niin ajattelivat kun minun tässä
tapauksessa hyvin häiritsevä persoonani oli poistunut yläkannelta.
Kun siinä näet »Heinävesi»-laivalla livuskelimme sillä kertaa
sileitä selkiä Kuopiota kohden, niin herrasväet olivat maisemien
ihanuudesta perin liikutettuja. He ihailivat hartaudella, päitään
silloin nyökytellen, jylhähköjä maisemia, kuinka ne kuvastelivat
itseänsä peilivesiin, kuinka fantastisesti louhet, rotkot ja kaiken
kuusihäkkärät karkeloivat, kuinka ne kalliot eri värein väikehtivät kun
varhaisaamun varjot vaihtelivat — tässä alkaa tulla aivan runoa, niin
se oli kaunista.

»Eikö tämä ole hurmaavaa? Oletteko ennen matkustanut Savossa?»

»Ei ole ollut tilaisuutta.»

»No mutta nyt näette. Eikö tästä sovi sanoa että '— — — tää armas,
kallis maa!'»

»Kyllä, mutta, en minä tiedä, yksitoikkoiseksi tulee, yhtä ja samaa!»

»Kuinka niin!» Heidän huulensa jo kuin valmiiksi väreilivät jotakin
närkästynyttä ajatuksissaan. Ja he kävivät päälle niin että minun piti
ruveta selittämään.

»Joo, katsokaas, minä, joka olen sieltä meiltä päin, kaipaan jotakin
elon merkkiä, jotakin että _ihminen_ oli, jotakin pellon palaa,
viheriän, kellan vilkkua, Ja jospa punaista tupasta väliin —.»

»Ah, materialisti!», he ajattelivat, minä näin jopa tuon neitosen
silmistä, joiden lämpö aleni muutaman asteen, vaikka oli niin
ystävällinen harso.

»Niin, sitä kun on ihminen tottunut siihen että leivänkin pitää
lainehtia, että se lutviutuisi, niinkuin työ täälläpäin sanotta, niin
on vähän kuin veressä, että se jollakin tavoin kuuluu maisemaan.
Kyllähän minä ymmärrän että se on runollista tuo jonkinlainen
aavemaisuus, kun nuo kuusen roikaleet — suokaa kaikin mokomin anteeksi
— nuo uljaat partaniekat kuin runolaulajat, peilailevat itseään mustiin
vesiin, on siinä jotakin Tuonen tuntua, lautturin laulua, ja sehän
on ylevää Böckliniä. Mutta se on samalla kuin liian paljon arkkua ja
laitaliinaa, olletikin kun sitä on näin yhtenään, ranta rannan päälle,
eikä muuta mitään. On sitten niin kovin ristiriitaista kun siihen
tuo kapteenin kultakaluunainen lakki ja nämä kaikki harsot, joku
silinterikin ja lakkakengät.»

Näkyivät ottavan hirtehispuheeksi —.

»Mutta onhan niitä talojakin, katsokaa nyt tuotakin törmää, ja mitä
siinä on tehty!»

He ojensivat minulle vielä kiikarin, jolla minä muodon vuoksi katsoin,
vaikka näin muutenkin. Siellä oli pari harmaata taloa, kaivonvintti ja
sitten harmaata kartanorykelmää ympärillä ja joku, tosiaan, vihanta
läikkä vainiota.

»Niin, mutta minun sieluni vaatisi maiseman tasapainoksi, että olisi
muutakin kuin harmaata, sanomme jotakin punanpuhuvaa esimerkiksi,
ikäänkuin tämän elämän tristitian höystöksi. Oikein reirua Falunin
punaa! Olisipahan samalla kuin kappale kulttuuria, paljon, paljon
tupenheilunnan perspektiivejä aikain ajolta.

Taikkapa jotakin kellanheleää taas siksi virvoitukseksi. Vaikka
jokin hämäläinen sellainen torpeedon hävittäjä, 110 matalaa kamaria
perätysten. Mutta se oli kumminkin väriä vilkuttava merkki siitä että
oli kuin olikin toimeen tartuttu. Oli selvästi se _ihminen_, josta jo
sanoin.»

— Mutta ei he näyttäneet viihdytetyiltä, niin että minä painuin
hattuani nostaen pois, siinä kamalan miehen tietoisuudessa. Taisin
tulla sanoneeksi senkin, että kuinkapa vain nuo alankomaalaisetkin,
ensiksi Dyck, ja sitten Rembrandt, Rubens ja niin, olisivatkohan
niinkään, ellei ollut fiikunavintturia Amsterdamissa, itse olen
koettanut. Että ei se materialismikaan niin vain hyi häpeä!

Mutta kun on katsomuksensa kullakin.

       *       *       *       *       *

Siirrymme nyt siihen minun näkemykseeni, vaikka en minä voinut sitä
esiintuoda siellä Heinävein reitillä, liikaa olisi ollut.

— Siinäkin saari, ja kajastaa varjot veteen. Mutta ei ole kuusi, ei
honka, koivu vain, jospa komea. Eikä ole järvi, on vain joen suvanto.
Oli ennen vähän aavempi ja hieman virtavampi, mutta ei järin paljon
enemmän, sillä saaren pinnasta vain parisen metriä ylempänä on vanha
hautakumpu. Kuinka vanha? Isonvihan ajoilta, nälkävuosien?

Soutipa tähän satalauta suolavesiltä, tuli Turja Tullan poika, lakki
rauta, hiiro hopea. Vaipunutpa vainotiellä, purressansa poltettihin,
vaskilautojen varassa, sen kypenet kylvettihin, kivin kuulu kummuttihin
vuotta tuhat tuonnempana, sata päälle, kohta kolme, meren on myrskyn
mahtajien, uro Tumlinxin tuville.

Muistot muinaiset runoksi rakentuvat niinpian kuin nousen Pukkilankin
kuningaskönkälle Kyrössä ja katselen laihon tuudintaa lakeudella.
Lähilaihon tässä, mutta joka katoo, häipyy kuin meren sineksi yhä
tuonnempana, yhdeksi aavaksi, aamuisin auteren soutaa. Toipa tuuli
sieltä tuoksun kun heilimöi ulappa. Se, tähkän lemu, apilan hieno
hajuhyminä, se kohotti kuin siipiin sieluni. Ei sen tuoksun tähden
vain, mutta sen tiedon, että tässä ennen jo Turja Tullan poikaa tuhat
vuotta, toinen perästä, on ponnistettu mullan muhoksi muutannassa
korven konnosta karusta. Ei ole rientänyt riemuksensa leipä miesten
maatessa. Sinne on nevanoron ojaan jäänyt moni juurien vääntäjä,
paakkujen paiskija viimeiselle levolleen, kun ei ollut enää varaa
parantaa, ja mieli olisi tehnyt, veren veto siihen, joka vihdoin
nyt on: tämä lakeus tässä, kukkalakeus, värivälke sielullesi, joka
on noussut, kun näki kaiken tämän. Näki nyt kun kytösavu sinisi ja
eksytti silmäsi etäisyyksissä, näki sitten kun kokkosten, ruisjalkojen
juhlallinen satatuhantinen armeija seisoi vartiossa auttaaksensa
kansapoloista kuoleman uhasta, jonka kranaattisivistys toimitti sille
siitä että eli, oli ja yritti, kilvan kiistasi oman mantunsa, kontunsa
kohoksi.

Tämän minä näen, tunnen, kuulen kun tuhannet kellot kalkattavat, näen
kuinka talot vilkkaa, hohtaa, välkkää, kuinka kiiltää kirkonristit
aina muutaman vainionvälin vierittyäni, ristin siunaus sinulle, jonka
kuokka samoin kiilsi siellä Kalajan kaukaisella nevalla. On kuin se
erä-Tuoni siellä kuusten kajastuksessa, täälläkin ennen elellyt, olisi
kastettu näiksi muiksi, niiden henget kuin yököt, saaneet valkeuden
siivet suhista, ja me kaikki tämän olon raadolliset nousseet pykälän
ylemmä alhostamme. Minne? Sitä kohden, joka pitäisi olla parempi, ja
on yrittänytkin näyttää siltä, että sellainen jokin olisi, joskin nyt
on taas sumennut. En tiedä ehkä oli, ehkä ei, mutta on siitä ainakin
toivo, kun sen näkee, minkä näytin. Siinäpä ohella henki, sitä mukaa
kun se muu kohosi. Se on aina ollut niin.

Tämä oli minun näkemykseni sieltä meiltä. Mutta en tahtonut sen
tarkemmin selittää silloin. Ja nyt, jos tämän lukevat, olen jo piankin
mennyt pois, tässä ehkä väärässä luulossani.




Meni pois


Olen kirjoittanut kuoreesta, ja sain kirjoittaa. Kuore oli Jumalan
kunniaksi paljon enemmän kuin se ja se, joka aina tuli kotia klo 4
aamulla ja pani gramofonin soimaan. Tuota suremaan! Mutta _sitä_ minä
suren kun kuore meni pois. Lakkasi lipon loistava pirinä, kuin olisi
Herran aurinko alennut, sinisen veden välke kuollut. Laulaako nyt
enää variskaan sillä kevätraikkaudella kuin ennen, kuoreen tuoksun
tuntuessa? Kun kuljen nukkavillaluhdalla, kolea, tyhjä tuuli jostakin,
märkä mäiskähdys jalkani alla, yksin olen, ei yhtäkään loljaa, johon
lippo nousi, hyi, kuolema! Ennen niitä oli kymmeneen, kahteentoista,
vilkkui, tosiaan pirisi tähän kevään kirkkauteen niin mainiosti
sointuva sininen lippo. Ja tuoksui jalo kala, jalo, sillä ei mikään
muu kala kuin kuore tuo sitä koko luomakunnan ihanuutta tullessaan.
Zephyr, mikä se oli niiden vanhain runoilijoiden sana länsituulelle,
se kuului kuoreen kanssa yhteen, sama suloisuus, sama harpun helinä
talven murjomalla mielelle. Nyt ei soi. Mäkyysen Kustaa on poissa! Jo
useina vuosina olin häneltä tilannut kuoreita, täytyihän kuoreita olla
kun oli kerran Helluntai, pyhänhengen vuodatus ja Zephyros tuli. Mutta
hän vastasi ettei tahdo saada. Ne kun ovat kaikenlaiset sihteerit,
tarkastajat ja hallitukset, sitävarten että menisi kaikki hullusti.
Tässäkin tapauksessa että muka kala enenisi, vähenee se vain: tehneet
Lakaluomalla yli joen sementtipadon kuin Jerikon muurin. Se saa
siinä olla, mutta kuore, joka tulee merestä, ei saa nousta, sen ne
hallitukset ja tarkastajat. Niin kuorekin vähenee vähenemistään. Jonkin
kerran pirissyt moneen vuoteen vähän, _vain_ Mäkyysen lipossa, ei
kannata enää sekään, suutaroi mieluummin ihmisten kenkärajoja. Nyt ei
sitten yhtään, ja siksi minä tässä valitan. Luonto ei ole luonto enää,
mikään ei tuoksu miltään, ei kukkakaan, korsi, virpi vihanta. Kylmä,
yrmeä päivä, hile jauhaa kuin julmaa sohinaansa rannan pajuissa. Tulisi
edes yhtenä päivänä Mäkyysen Kustaa yrittämään, jospa päivä leppyisi,
virkistyisi, aivan riemastuisi ja kirkastaisi lipon pohjan, kyllä
siellä varmaan kuoreparvi pirisisi, olisi taas oikea kevät kaikilla.
Sanoisi variskin pappilan ladonkatolta sanansa, ja se olisi varmaan
suotuisa. Mutta ei tule. Miksi ei tule Mäkyynen? Hän on kirkonhaudassa.
Kellot kertoivat, ja ihmiset sitten. Nyt minä ymmärrän. _Se oli
kuoreen loppu_. Ei ole muita yrittäjiäkään enää. Se taisi olla myös —
katselen vähän ympärilleni — minunkin loppuni, ajattelen hiljaa. Eihän
ne nykykansa kuoreesta, koskaan maistaneetkaan, ne tarkastajatkaan,
jotka valvoivat padon, mutta minä olin vanhankansan mies, minä olen
kasvanut ja elin Jumalan aivoituksissa, joissa Mäkyysen Kustaakin. Ei,
heitetään pois! Sinä menit sinne, minä tulen kohta. Anjovis, brislinki,
sardiini ja muut purkkihirviöt kuoreen tilalle! Mikä se kuore on? kansa
kysyy kohta. Eivät tienneet että oli elämässä kuin se lähteen solina
erämaassa, jonka Mooses sauvallansa löi. Herran hengen siunaus, kun isä
pani kätensä ristiin kuoreelle. Kun olimme nuoria, tarmon poikia ja
kevät tuli. Oliko siellä toisessa maailmassa kuore? En tiedä, olisipa!

En jaksa sitä ajatella, olen surullinen. Laulaisit hile mulle
iloisempia! »Mitä sinä tarvitset iloisempia, mene jo, olet sillä ikää!»
Ka, havainnutkaan, taisin olla. Minä menen. Mutta muistan mennessäni
kuinka sittenkin oli kaunista kun kauniin sininen lippo nousi, kun
siellä kuoreet kiilsi, Zephyros soi Nisulasta päin, Mäkyynen nosti ja
muut jäntevin käsin. Kunpa oli. Se väläys vain, muisto kuin pitkäisen
leimaus pimeyteen. Vielä kaukaa kajastaa, kun kääntyy taipaleelta
katsomaan. Olipa niin, ja sitä minä tässä vain. Ei ollut kaikilla.
Poloinen poika jos ei ollut, yhtä kauneinta Jumalan säihkyvän taivaan
alla.




Karvamato


Minä puhun nyt aivan omasta tietämättömästä päästäni. Saatan siis
kirjoittaa hyvinkin yksinkertaisesti, mutta jos sattuisi olemaan toisia
samanlaisia.

Karvamato rupesi sytemään mielessäni. Minun ymmärrykseni mukaan
jo madon, matosten miljoonan moninainen olemassaolo on ihme,
Luojan kaikkivaltiaan kaikkein suurimpia ihmeitä: mikä yliajuinen
pienuus, bakteerista lähtien, mikä ylevä suuruus puusta syöksyvään
jättiläiskäärmeeseen, taikkapa sen senkinmoiseen alligatoriin,
krokotiiliin, jotka myös lasken tähän, ja jotka ovat vähän enemmän
kuin ne sotalaivat, joilla nykyajan sivistys tappelee. Ihme siis jo
lajin suuruus, paljous, vaikka olisi kuinka yksinkertaisen tehoista.
Mutta kun sen erinäiset yksilöt siinä sivussa vielä ovat kaikinpuolin,
olollisesti, näöllisesti ja toimellisesti ihmeitä sinään, otanpa
lakin päästäni tässä yksinäisyydessäni jollekin, teen hengessäni
kuin ristinmerkin, ja ajattelen muka syviä asioita, niin syviä
kuin mihin tällä minun ajupahaisellani pääsee. Epäilen vähän tokko
lopulta sinäkään, ylitietäjä, pääsit paljon selvemmälle siitä mitä
nämä, millä, kuinka, mitä varten mikin. Tuokin tuo punan, kellan,
mustan kiiltokirjava olio, joka jostakin tullessaan pysähtyy ja
yrittää käpristyä minun ruusupuukeppini ympärille. Tuoksahti tiedämmä
tuntosarviin, ja pysähtyi tiedustamaan mikä se tällä leveysasteella
niin. Ei meidän mänty, leppä, vähän myös tuoksahtava katajakaan niin!
Tutkittuaan tuokion ja todettuaan, lähti taas matkoillensa auringon
kimalteessa. En tiedä onko sieluni jollakin tavoin esteettisesti
eriskummallinen. Kun se rusomato lähti menemään ja heilutti hupaisesti
päätään, niinkuin olisi hyvästiä minulle nyökännyt, ailahti siellä kuin
liikutusta: että pitää olla tällaisia, näin kauniita näin kauniissa,
kun järvikin vilkutti syyskesän sinessä heiluvan lehvän läpi, hohti
hiekka, ja viimeinen lämmin heijasti punaisesta seinästä. Minulle,
tällaiselle, ja meille kaikille, teille, keitähän olettekaan, jotka
istutte istuimilla.

Menen edelleen, muuten vain, minne vain. En laiskuuttani, mutta kun
_täytyy_ levätä. Kun olin nähnyt tuon kirjomadon, tuli ajatus: jospa
näkisin lapsuuteni leppälinnun! Muistin kyllä sen »lennä, lennä
leppälintu!», ja muistelin että se todella lensi, ja mikä mato siis?
Mutta minun laiseni suusta se on samantekevä.

Ei näkynyt leppälintua, vaan näkyipä jos hyvänsä, muistin sen suloisen
punankellan silti, ja mustan siinä ohella, multaa vasten vielä kaiken,
ja minttua, sinipellavaa, hajuavaa hamppua. Sinä kuuluit siihen,
niinkuin ne kaikki muut, Jumalan kokonaisuuteen, joka oli ihmisen
iloksi.

Silloin kiiruhtaa polun yli joku rusakkaa suurempi olento. Minä niitä
värejä: millä sait Sallinen, jos sait, tuon mustan-, viheriän-,
hopeanhohteisen laulun sen seljästä kankaalle! Jos olisit katsonut
tarpeelliseksi. Se taas tässä polun tummanruskeaa vasten, kuusen
vehreää, lahon kannon harmautta. Tiesi joka teki. »Teki!» Itse syntyi!
Synnytäppä poika! No laki, kehityksen laki —. Tee se laki, Sinä, frakin
ja silkkipytyn keikari!

Niin sitten minä vasta kehityksen näin: Tulen suuremmalle tielle,
kujalle, joka oli kuin maantie. Niin tuleepa, meneepä, aivan viilettää
jonnekin vanha ystäväni karvamato. En tiedä sille muuta nimeä, enkä
tahdo tietää, liian oli silloin selitteellistä, kuivettavaa sen
runouden rinnalla. _Runouden_? No jopa totta! Sehän on kuin ruhtinatar,
nuori ruhtinatar, yhtä pehmeä puuhka, yhtä norja liikunta, sorja
joustavuus. Yhtä kuin keimaileva meno, pää aina vähän nousee kun ruumis
ryhdillä liikkuu eteenpäin. Mihinkä menee, viilettää, minä vielä sanon?
Mistä tiesi mihin meni? Miksei mennyt tuonne, tänne toisaalle, miksi
juuri sinnepäin? Ja itsepäisesti, niin että kun minä kepin eteen, se
vain sen kiertää, ja taas samaan entiseen suuntaan viistoon yli kujan.
Sillä oli jotakin _asiaa_ sinne, jonne pyrki. Jotakin suunnitetta:
hänpä sieltä sitä ja sitä, sitä ja sitä tehtävää siellä, ja tässä
aava kujamaantie, suojatonta, ei lehvää, kortta kätkeäkseen itsensä
vaaralta, siksi kiire, aivan helkkarin kiire, ja pää heiluu.

Minäpä lähden sitä seuraamaan nähdäkseni millä asioilla liikkuu. Kas,
minä vielä, kas kun on hyväilyttävän pehmeä karvaltaan, todella kuin
tuo ruhtinatar, joka tuli kolmivaljakolla kun soihtu paloi, riisunut
juuri turkit yltään, nyt pukeutuu puuhkaan, järjestelee briljanttia
samettirintaansa ja korjaa diadeemia mustassa tukassa. Sitten saliin,
kilisevään, soivaan saliin! Myski ja tummanraukeat silmät.

Niin olet matoseni, minä upseerisi, ruusupuukeppi sapelini! Otaksun
että sinunkin silmäsi säihkyi, arkuutta, mene tiedä niinkuin tuon
neitosen: osaako olla, juuri rippikoulusta päässyt? Sinulla pikemmin
pelkoa: pääseekö yli ettei tuho tule, ajaa joku, astuu joku, ettei enää
asiaa.

Niin, kun minä olin vähän aikaa matostani seurannut ja jo niinpaljon
nähnyt että se selvästi _ajatteli_ sitä mihin ja mitävarten se meni,
sillä kuin olemattomalla päällään, niillä mikroskooppiaivoilla, ja
olisin vielä mennyt, nähdäkseni loppuun asti, kun ei ole koskaan
tullut lähemmin tarkastetuksi, silloin tuli Laila pyörällä postiin ja
pysähtyi. Sen verran että niiden muutaman sanan aikana ruhtinattareni
pääsi livahtamaan silmistäni, enkä sitä enää löynnyt, huonosilmäinenkin
jo. Minä sitten Lailalle seuraavana päivänä, kun taas meni postiin:
mihinkähän se karvamato katosi, olisin tutkinut millä asioilla se
liikkui?

»Voi, voi», Laila vastasi, »se oli kuollut, sama karvamato, näinhän sen
minäkin! Muutama kymmen metriä siitä eilisestä paikasta, sillä puolen,
jonne se pyrki. Joku oli kai ajanut sen päälle.»

Niinpä niin; sanoi edes »voi!» Niitä kyllä ajeli sitä tietä
edestakaisin, hoo, hoilaa, kuormia ja muuta, autojakin, hiekalle
kansalaisia kehityttämään, kulki myös käypäläisiä, eilenkin postiin
luteerilais-körttiläinen kirkkoherra, ortodoksis-kreikkalainen toinen
kirkkoherra, kansaa kaikenlaista, tavallista luomakunnan kruunua.
Ehkä niistä joku astoi, ehkä se, tämä kirkkoherra astoi, polkaisi.
Yhden madon —; ei edes tullut panneeksi merkille että polkaisi.
Matojahan on myriadeja maailmassa! Onpa on, mutta eikö senkin saanut
olla, yksilönä niinkuin sinä, te kirkkoherrat ja minä lukkari? Matoi,
mitä varten, toukka, tuholainen? Mitä varten _me_, sinä, minä?
Hyödyllistä yhteiskuntaan! Mato söi sen hyödyllisen — paina pääsi alas
— _sinutkin_, herra kirkkoherra! Merkki siitä että muut voimat jyllää.
En minä pyydä anteeksi, juuri sopiva sana sille, joka polkee madon
keskellä Jumalan kirkasta päivää, Joka elähytti sen madon niinkuin
sinun, kuinkahan nyt elähytti sinun, kun sydämesi oli niin kylmä että
polit. Hahaha! — ruhtinattareni Mutta kuinka ne ajoi niidenkin yli,
eivät katsoneet —! Veisaan sulle, teille: »Käy taitavasti christitt',
ja tutki sun ties!» Ettet polje matoa, ettet sorra, aja yli, runtele
ruhtinatarta! Kun ei vielä ole sanottu kuinka sinun, teidän käy,
sittenkun itse olitte matona. Tiesittekö ollenkaan mihinkä päin piti
mennäkään, niinkään paljon kuin tuo karvamato, ja vaikka olitte olleet
oikein sen asian päällä, messun ja öylätin. Kun ette seuranneet sitä,
joka on jo alkaa päältä: »Älä pilkkaa Herraa sinun Jumalaasi!»

Pilkkaa?

Jumalahan sen matoruhtinattaren teki, kauniin, kauniimman, tuonkin
punamustakeltaisen kuin sinä kuvatus itse, vaikka sinä muka kerskaat
jumalankuvaisuudellasi. Ja sinä poljet! Jumalaasi poljet! _Mato_ vain
—. Mutta matokin saattoi olla suuresta painosta. Samaa sieluttoman
ja siispä mielettömän olemuksen sukukuntaa kuin ne _neljä eläintä_
siellä aivan Ylimmän istuimen edessä. Niin vielä muotoiltuja, että
jos ette tietäisi kirjoista mitä pitää tietää, te hymyilisitte,
miksikähän sanoisitte sitä, joka sellaista tuotti, koko pappeinkokous:
silmiä täynnä edestä ja takaa! Vasikankin kaltainen ja liitelevän
kotkan! Ja niillä vielä kullakin kultainen harppu ja kultainen malja
täynnä suitsutusta, joka suitsutus oli pyhäin rukoukset. Mutta nämä
_eläimet_ — kuulkaa! — soittivat hekin kultakanteleitaan, heittäytyivät
istuimella istuvan Ylimmän eteen ja lauloivat uutta virttä, joka ylisti
sitä, joka poljettu oli ja kuollut ristillä, ja joka virsi loppui: »— —
— Hän on tehnyt meidät kuninkaikseen ja papeikseen maan päälle.»

Minä tekstejä lukematon mies ymmärrän tämän niin, että he _todistavat_
Jumalan suuruutta, kaiken A:ta ja O:ta täällä vajavaisuudessa.

Ja sen kannelten kultakaiun kuultuaan, ja ne todistuksen sanat, kaikki
luontokappaleet, ne jotka taivaassa ovat ja maan päällä ja maan alla
ja meressä, kaikki niissä asuvaiset sanoivat istuimella istuvalle —
Johannes kultaseppä kuuli sen —: »Kiitos, ylistys, kunnia ja voima
iäisyydestä iäiseen!» »Niin on, niin on!» sanoivat ne neljä eläintä
siellä ylhäällä (joilla kanteleet), ja autuitten vanhimmat, langeten
kasvoillensa sen eteen, joka elää iäisyydestä iäisyyteen.

Matokin, tämä minun karvamatoni kiitti ja todisti yhtenä Ylimmäisen
pappina sillä että se _oli_, oli kaunis, suloisesti pehmeän hohtoinen,
kelta, kultakin kun ilta-aurinko paistoi, haki, haki, tiesi yliaistisen
pienessä ajussaan mitä haki, vaikka et luullut tietävän. _Eli_ siis,
niinkuin tuutiva puu, kumartava kukka, enemmän vain vielä Luojansa
ihmettä.

Yhtä vain ei tiennyt sekään, että poljettiin, että kuoli, kuin
Golgatalle tämäkin todistaja. Kun se on niin tämän maailman kaikkeuden
laki.

Mutta vaikka olikin se laki, pitikö sinun, minun, meidän niin korkeasti
ajullisten, sitä täyttää! Annoimme mennä Jumalan todistajan hilpeästi
päätään heilutellen, kylläpähän omansa huoltaa, hoitaa niiden elämisen
ja kuolemisen järjestyksen Hän, jolle ne kultakanteleet.

Nousepa siis, nouse karvamato keppiini, kiipee ylös saappaalleni, minä
ainakin sanon: ole hyvä, ihmeystäväni, sata kertaa ihmeellisempi kuin
minun kömpelö olemukseni! Että minäkin vähäisen osani kanneleijaahan,
jota ne siellä ylhäällä. Täältä alhaalta näin, kun en tiedä mihinkä ne
sitten minut pani, kun ylistyksen! ääni lankesi.




Lakeus

Lakeus nukkuu, tumma, syksyinen usva-aamu.

Karhukorpi, kolea kuusikkokonto. Erämies ennen yksinäinen, kuoppa ja
sadin; kiiluvat tähdet. Kaukainen, kaamea äänettömyys vuosien tuhanten
takaa.

Lakeus herää, hämärä häipyy: harmaat ladot, viheriä virkeä oras.
Välissä sininen kynnös ja mustanpunerva lehdetön koivikko. Ääretön,
rannaton ulappa, turpehen tumma meri. Punaiset talot, vilkkuvat,
sammuvat sähköt.

Lakeus valkee. Kolisee, kiitää juna, pylväät vilisee. Tuhannen tuhatta
miestä multana makaa. Ne jotka raatoivat tuhannen vuotta, ja kuolivat.
Muistoa heidän multa, sinervä multa, kuollut ja hiljainen nyt, kuin
kuollehet mullassa.

Mutta kun kiuru on tullut ja rentukka kultaa kohisevat ojat, vuokot
virkoo, kello ja horsma, silloin nousevat kuolleet sielut, ja maassa on
tuhannen tuhatta helmeä, umppua, tuoksuista terää.

Lakeus laulaa, kedot, koivikot, kymmenet kylät, kylmästä, harmaasta
kuivatut, kuokitut.

Lakeus taulaa. Minäkin, heikoin, häipyvin äänin, kohta kuolevin,
sammuvin satojen, satojen suureen joukkoon, pieneksi muistoksi
muinaisuuteen.

Eikä tiennyt tutkija tuleva, että se muisto, niin pienen pieni, loisti
lakeuden suuressa, suuressa kunniassa, kun aurinko yleni aavaisen
aukion takaa.






IHMISKOHTALOITA




»Oraspellon pientarella»


Suori elämä! Kaunis asiahan se on, sen hupi ja ilo, suruja tainnut
paljon ollakaan. Niin että miksei kannattaisi vähän ryypätäkin sen
päälle, vielä iloisempaa!

Tiedä ajatteliko siinä sellaisessa Nyykoolin Kalle selvänäkään sen
enempää kuin oli vain, ottaneena ei ollenkaan, se menee se aika niissä
humuissa. Jos ajattelisi, ei tekisi niin, ymmärtäisi että tämä vie
hornantuuttlin, ja kuka sinne!

Mutta mitä minä tätä preluudia, se on ykskaikki mitä sanoi, tiedetään
sanomattakin, eikä sille mitään mahdeta että tuhannen, kymmenen,
satatuhatta ryyppää sen elämänsä ilon kuin savuna taivaalle, raunio
vain jäi kuin muustakin palaneesta. Sitten kun sellainen ruumis raukka
raukeni, niinkuin virsikirja sanoo, se meni, lahosi, eikä ollut
mitään. — Niin, olipa joskus edes valokuva, jota myös katselit joskus,
niinkuin tässäkin tapauksessa Kalle Nyykoolia eli Nygårdia, ja tulit
surulliseksi: poika parka!

Viimeinen muisto leipurinsälli Kalle Nygårdista oli tuo: »Oraspellon,
pellon pellon pientarella» — — — hik! sano, — — — »oraspellon, pellon
pientarella» — — hik! — ja pieni kuorsauksen yritys. Ei siitä nuotista
tullut sen enempää, sitä ynisi, kunnes vihdoin retkahti lattialle ja
siihen sika nukkui.

Kalle oli tullut kaupunkiin vierailunäytäntöjä antamaan. Ensimmäinen
kohtaus oli putkassa, jonne vietiin kohtalotoverinsa jonkin toisen
retkunperin kanssa, kun olivat yksistä puolin tapelleet kaupungin
vakinaisten hampparien kanssa. Toinen oli tämä tässä ullakkokamarin
lattialla, jossa koulupoika koetti kesken tuota möyhinää pienen
tuikkulampun ääressä lukea läksyään: »a, ab, absque, abs ja de, coram,
cum sekä ex ja e, sine, tenus, pro ja pre —», latinan prepositioneja ja
vielä »Jo hetken oon nyt heilunut, mä kirves kädessäin» ulkoa — kova
päivä huomenna, ja tuo tuossa! Hävetti vähän, kuulevat alhaalla oikeat
ihmiset tämän menon. Eikä niin vähääkään hävettänyt, vaikka oli häpeejä
pieni mies, olihan tuo röhö vielä sukulainen. Eikös olisi pitänyt
papin pojan vähän paremmin käyttää itseänsä! Nuori läksynlukija eli
vielä ruusuisissa ihanteissaan, joita oli kirjahyllyiltä saanut Hilda
Hellmanin käden kautta.

Kalle Nygård oli käynyt pari luokkaa kymnaasiakin, mutta kun isä,
köyhä salokappelin kappalainen kuoli, ei lapsia enää voitu kouluttaa
kahdentoista peninkulman takaa hevospelillä, ja niin joutui Kalle
leipurin oppiin, josta vihdoin kisälliksi, kiertäjäksi, ja nyt,
niinkuin näimme, ryyppääjäksi resuksi.

»Hur ha de gott me poiken?» Laura-täti Hanna-tädille, kun Kalle
poloinen surkean näköisenä soitti ovikelloa, sai kahvikupin ja
setelinsä ja oli mennyt. Täytyi turvautua isän sukulaisiin, että
pääsisi taas vähän alkuun, sillä ei tämä kaunista ole, Kalle itsekin,
kun syysaurinko valaisi punalehtisiä puistokadun pihlajia.

       *       *       *       *       *

Kalle vaelsi jalkapatikassa ne kaksitoista peninkulmaa kotipitäjäänsä
vanhemman sisarensa luo, joka oli siellä lukkarin emäntänä: Saisiko hän
koettaa ruveta leipomaan väentuvassa, saisi matka rahat Amerikkaan, hän
yrittäisi siellä? Kalle puhui nöyrällä hiljaisella äänellä. Jotakin
syti nyt toista kuin tuo »Oraspellon, pellon pientarella».

— Olipa sitten hieman hupaista nähdä kun Kalle Nygård ajeli nimismies
Franzellin hienoilla kiiltonahkakieseillä, jotka lukkari oli huutanut
omistajan kuoltua, pitopaikkoihin nisua myydäkseen ulkona kartanolla
mekastavalle kuokkaväelle, niitä kun aina oli enemmän kuin pyyttöväkeä,
ja mitään muuta nautittavaa ei ollut kuin vehnänen ja piparkakku.
Sitä maantien poikanen, hieman humalassa hihkaisten valkopukuiselle
tyttöselleen. Nisuankkastukki povitaskustaan katsellen moni häjykin
hyppeli polskaansa; hyvä oli olla kun tähtikin jo ulkona tuikahti.

Mutta Nyykoolin Kalle sai kun saikin Amerikan-rahat, meni ja katosi
höyrylaiva »Sundsvallin» kannella Ruotsiin, sieltä Norjan mäen kautta
kauas pois edelleen, ja luultiin, ehkä hyvällä syyllä, että katosi
iäksi.

Meni, sammui sekin valo, valoisa poika, väkevä mies, ei kumma että
löi katuun hampparin, toisen, mielestään huonomman luokan kisällin.
Sellaisia ajatteli joskus silloinen läksypoikakin, ja että vahinko,
sitten vanhempana kun jo paremmin ymmärsi.

— Vaan eipä niinkään. Tulee Amerikasta eräänä päivänä monen vuoden
perästä valokuva, jossa Charles Newgarth seisoo hevosvankkureineen
rakennuksen edessä. Rakennuksen seinässä on nimikilpi »Charles
Newgarth, baker».

Ei hätää mitään! vähän kuin helpoituksesta kaikki joille asia kuului.
Kallen on käynyt hyvin!

»Mitäs Kallesta kuuluu?» Joku entinen nuoruuden ystävä joskus, jotakin
sanoakseen.

»Ei ole nyt taas kuulunut mitään, mutta tässä tuonoin tuli kirje, että
hyvin käy, leipoo ja on hevonen jolla ajelee nisua ympäri.»

»Soo!», kuulija iloisesti ja meni edelleen.

Mutta se olikin se vankkurikuva ainoa väläys, ei mitään sitten, kuvaa,
kirjettäkään. — —

»Kuollutpa tietenkin, kuollut, kuollut —», hänen vanha sisarensa,
silmän jäädessä pitkään tuijottamaan ikkunasta, niinkuin muihin
maailmoihin. Niinhän se meni Aatikin, raukka, toinen veli Amerikassa;
oli käynyt huonosti, kun ei malttanut olla ottamatta, huonosti käynyt,
perhe jäi puille paljaille.

Mitäpä se latinan prepositsioneja lukenut poikanen niin Kalle
Nygårdista, jos kohta sukulaisesta, muutaman kerran nähnyt —. Se vain
että ihminen kuin ihminen, ja kun se sortui ja kuolema kulki, niin
sitä aina vähän kuin huokaisi, pitikö niin poloisen, ja kesken; muita,
vieraitakin ihmisiä ajatellessa niin.

— Kun maailma menee, ja ne jotka siinä ovat, sammuvat ja unohtuvat,
niin koko »oraspellon piennar», toisin sanoen Kalle Nygårdkin unohtui,
vanhemmat sukulaiset kuolivat vielä pois, niin että kohta ei muistettu
vaeltavaa kisälliä olleenkaan.

       *       *       *       *       *

Mutta Kalle-poika entisiltä ajoilta nousi kuolleistaan muistossa vähän
ihmeellisellä tavalla. Joutui se ullakon poikainen, jota Kalle Nygård
oli silloin häirinnyt, myös Amerikkaan, ja sellaisissa asioissa että
hänen nimeään mainittiin sanomalehdissä. Eräänä päivänä kopistetaan
hänen huoneensa ovelle pilvenpiirtäjähotellin 21. kerroksessa, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä astuu sisään seurue; mister, mistress ja
kaksi viehättävää missiä. Newgarth! hän esittää itsensä. Huoneen asukki
ei tahdo aluksi tulla jaloilleen —, mikä Newgarth? Niin että tulijan
täytyy selittää: Kalle Nygårdin poika, ja tässä hänen perheensä,
sukulaisia kai siis, ja tulleet kaarallaan kaukaa tervehtimään.

Sepä miellyttävä jälleennäkeminen, todella niin, sillä tämä uusi Nygård
oli aivan isänsä näköinen.

»Ei suinkaan isä enää elä?»

Silloin he joutuivat vähän kiusallisen kysymyksen eteen, jota ei kysyjä
voinut tietää. Surullinen juttu! Tietysti, mitäpä muuta kuin surullista
tästä suvusta, hän sai pian, ja sitten yhä enemmän yksin jäätyään,
ajatella.

Jack Newgarth, tämän maan »Nyykooli», joksi hänen isäänsä toiset
kisällit olivat sanoneet, ei muistanut isäänsä ensinkään, olivat
eronneet äiti ja isä niin aikaa sitten että hän oli vajaasti
nelivuotias. Kävi selville, keskustelijoiden ollessa yhteisesti
alakuloisella mielialalla, että äidin oli ollut pakko jostakin syystä
jättää isä oman onnensa nojaan. »Syynä kai juoppous», Jack Newgarth
lausui selvällä suomenkielellä vielä, vaikka Amerikassa tietenkin
syntynyt ja amerikkalaisen koulun käynyt, mutta suomalaisissa
naimisissa. Ei ollut koskaan tarkemmin kertonut äiti, joka nyt myös oli
poissa, niinkuin varmasti häntä vanhempi isä, missä levännee, ei mitään
tietoa.

»Jahah, ja sinun perheesi» — päästäkseen pian tilanteesta — »taitaa
mennä hyvin?»

»Yes! Tämä Olga — tädinkin kaimatar, sattui — on muuten myös musiikin
alalla, hänestä tulee pianisti ja harpunsoittaja.»

Kun nuori siro Olga, joka hänkin oli tullut isoisänsä komeaan
näköön, sitten istui flyygelin ääreen esittäytyäkseen, soi Bachin
C-duuri preludi, jonka hän vaistosta valitsi, aivan erityisellä
tähtihelkkeellä, niinkuin soittaja olisi tiennyt sen kohtalon, josta
juuri oli puhuttu.

He menivät taas menojaan, ja luvattiin että ensi suvena Suomessa
tavattaisiin, mutta pommit alkoivat räjähdellä kautta maailman, murheen
valitus —, ei voitu tulla, ei nähdä, ollaanko olemassa vai ei, eivät
tiedä siellä, emme tiedä täällä.

       *       *       *       *       *

Sisään! suomeksi, kun suomalaisia niin paljon kävi kopistamassa.

Sattuikin olemaan taas suomalainen, pastori, Amerikassa kauan ollut.
Niin tuli pastorille mainituksi että hänkin, joka juuri oli jutellut
Jack Newgarthilaisten kanssa, oli vähän jollakin siteellä Amerikassa
kiinni: sukulaisia täällä ja niiden jälkeläisiä — tiedä vain lienevätkö
olleet juuri kunniaksi uudelle maailmalle, häpeä kyllä sanoa.

Tulipa mainituksi että Kalle Nygårdkin eli Newgarth oli tainnut täällä
olla, ja että poika-parka! Niin pastori kertoi että hänen mieluisimpia
käyntipaikkojaan N.N:n kaupungissa oli eräs vaatimaton asunto, jossa
oli kaksi kuin kyyhkystä, hiljaisia, vanhoja valkoisia: juuri Kalle
Nygård, jota nimeä hän käytti suomalaisten kesken edelleen, ja hänen
myös jo vanha vaimonsa. Hurskas, hyvä mies! Siitä on jo vähän pidempi
aika, hän kun on nyt toisessa piirissä. Mahtoiko olla sama?

Tokkopa —, ja puhuteltu muisti sen »— — oraspellon, pellon
pientareita», ja hammasten kiristyksen.

Mutta ei, kyllä taisi sittenkin olla sama: leipuri, saarnamies.

Kalle Nygård saarnamies!

Ja pastori kertoi todelta, että kuin virkaveli: Kun Kalle Nygård
saarnasi, kansaa kaukaa maaseudulta asti, jumalisia, jumalattomia,
mutta he tahtoivat kuulla mitä mies kertoi totuuksia synnin teiltä.

Entä se juomisen puoli?

Eihän nyt toki! Jos lie koskaan maistanut, kuinka nyt Kalle Nygård!

Mutta ehkä sentään, pastori muisteli Kallen joskus lausuneen:
hänkin syvästä alhosta, surkea sielu —. Mutta oli kohonnut ja kuin
kirkastunut. Kukaan ei enää tiennyt kuinka ja koska se oli tapahtunut.
Ehkä näin:

Kalle teki työtä kuin karhu, silloin kun teki, niinkuin oli aina
tehnyt. Hän oli taikinassaan kiinni hengessä ja totuudessa, ja olisi
pitänyt nähdä hänen huultensa liikkeitä kun puristeli paperitruutustaan
sokeritaikinaa kuvioiksi kaakulle. Eri koukerota myöten ne kääntyivät
kuin samalle mutkalle, samoin taiteellisesti mukana eläen.

Mutta sitten tuli se »oraspellon piennar», sama tolkuton hyriseminen,
kun oli siinä asteessa; ikävä toveri silloin. Ja kun tämä oraspelto
kuin laajeni vain, loppui vihdoin rouva Matleenan, Newgarthin kaikkensa
koettaneen vaimon kärsivällisyys: ei sen kanssa jaksa! Hän otti
Jäcki-poikasensa ja nuoremman Frankin ja poistui iäksi.

Silloin tulivat yksinäiset pimeät illat, huoneet kuin sihisivät
hiljaisuutta, niinkuin tapaa sellaiselle ankealle mielelle. Kalvoi —.
Usein oli katsottava kelloa yöllä: niinkö vähän —; eikö päivä pian tule?

Vihdoin se tuli, hirveällä tuskalla, niinkuin ruhtoraju, ison miehen
itkulla, selvin päin: Elänkö minä, kuolenko? Ei, minä elän!

Ja hän vannoi valan, muistoraamattunsa kautta, se kokoonristittyjen
käsiensä välissä: Ei koskaan! Jumala minua auttakoon!

Sitten hän pani ilmoituksen suomalaiseen lehteen: »Pyydän nöyrästi,
eikö vaimoni Magdalena Nygård tulisi takaisin.»

Mutta ei kuulunut Matleenaa koskaan. »Sama meno siellä olisi», tiedämmä
ajatteli, jos näki lehden; ehkä ei nähnytkään.

Mutta pastori näki kaksi vanhaa, valkoiset kuin kyyhkyset?

Oli tietysti naisapulainen, kun oli liikekin, ja yksin oli. Vanhempi
ihminen jo, hiljainen ja rehellinen, sattui. Tämä armahti vuosien
kuluttua yksinäistä miestä, ja kun ei Matleena tullut, heidät vihittiin.

Niin se oli käynyt. Kalle Nygård tahtoi valaista muillekin menneensä
surkeuden, niin että rupesi pitämään seuroja, entinen hurja kisälli.

Saarnaaja! hupaista —. Oliko se ehkä sitä että _piti_ saarnata, kun oli
papin sukua monessa polvessa, niinkuin oli veli — Jooseppikin siellä
kotimaassa ruvennut saarnaamaan, vaikka oli koneenkäyttäjä? Vai oliko
syvempää pohjaa, sitä jota syti jo silloin nuoren miehen sydän, kun
kysyi nöyrästi ja hiljaisesti sisareltaan saisiko ruveta leipomaan
väentuvassa?

       *       *       *       *       *

Ajattelin näitä monenlaisia, kun istuin ja monesta vuodesta nautin
kaakaota, kupin vanhaa suklaata tässä uudessa surkeuden maailmassa,
joka nyt muka nousi. Oli tullut Amerikasta, kun juuri tämä sama
pastori oli lähettänyt lahjapaketin. Minulle? Niinpä juuri, sillä minä
olin se siellä Amerikassa, jolle pastori kertoi tarinan saarnaavasta
kisällistä, joka oli hurskas. Minä sama läksypoika ullakkokamarista,
jossa tuo röhö yritti laulaa »— — — oraspellon, pellon, pellon
pientarella», nyt, kun toden tunnustan.

Oli vielä silloin ennen vanha mies pannut polvillensa, kun pastori oli
sanonut aikovansa käydä Suomessa, vaikka sitten maailmansota esti, oli
niin tehnyt, ja pyytänyt viemään terveisiä kaikille, minullekin, ja
että kirkastuisi.

Se nyt tuli mieleen, kun olin itsekin vanha, vanhat kyyhkyset kahden.

Taisipa olla hyväkin toivotus; siinä se on mennyt.




Tähti


Niitä on hulluja monenlaisia, tämäkin vanhamies, joka tuli mieleeni,
kun tähti paistoi. Tosiaan, hänen mielialaansa, taikka sanommeko
mielentilaansa piti lähetä aivan tähtien kautta. Vanhallamiehellä,
tämän kertomuksen aikana hyvin vanhalla, oli nuoresta saakka ollut halu
tähtiin, vaikka hän ei ollut tullut niiden teoriaan perehtyneeksi.
Koulussa hänen nuorena ollessaan ei luettu, ei puhuttu yhtään
sanaa tähdistä, niin että hän oli jäänyt niiden nimistäkin täysin
tietämättömäksi. Se oli kai senaikaisten koulukonsulien mielestä
joko yhdentekevä, tahi sitten nuorelle vesalle liian mutkikas asia
tuo tähtitaivas, joka kumminkin kimmelsi niin kauniisti, kun sielu
sille avautui. Kuinka niin avautui? Niin se on merkillistä, ei ne
sitä kaikki, arvaten nuo konsulitkaan, nähneet miksikään. »Kylläpä
nyt on pimeä, ei edes tähdet valaise — — —.» He saattoivat kyllä
sanoa niin, mutta vain sen valon tähden, että näkisi esimerkiksi
kellonsa, kun tuli klubilta kotia. Muuta he ei perustaneet, mitäpä tuli
pilttienkään tietää. Mutta tämä vanhamies ainakin oli toisenlainen.
Oli jostakin syystä, mistä perinteestä lie kuin veressä että se kun
tuo tähti, vähän kuin sinervä, vilkutti niin ja niin, kuin silmää
räpyttäen, oli kaunista, ja että kun tuo toinen, kaikkia kirkkaampi,
aivan kuin syleili, niinkuin äiti koulusta kotiin tullessa, ja
linnunrata, kuin se harppu, joka Helsingistä kävi koulukaupungissa
konsertin antamassa. Ehkä siitäkin johtui kun hän ylioppilaana
ollessaan oli tullut kuin tutuksi yhden tähden kanssa. Hän oli koditon
ja köyhä tietysti, ja joutui kerran nakkeluksissaan erään myllärin
peräkamariin joulunpyhiksi. Oli jonakin päivänä jäniksiä ampumassa,
ja rangaistukseksi siitä hän sairastui, niin että sai paljon öisin
valvoa. Siinä yksinäisyyden ankeudessa tähdet lohduttivat. Erityisen
ystävällinen oli aamun sarastamaan ruvetessa eräs suuri kirkas tähti
kaakon puolella taivasta. Sen nimen hän halusi tietää, mutta ei
myllärikään tiennyt, eikä hän koskaan tullut sitä tietämään. Syti
mielessä ja muisti sen kuinka se katsoi myllärin ikkunasta aina kun
näki, mutta niinpä se jäi, ettei tullut ottaneeksi selvää.

Sitten tämä ylioppilas tuli armeliaitten ihmisten takauksilla papiksi.
Hän ei ollut lahjaton, päinvastoin hän luki runokirjoja, jos se nyt
olikaan piispojen mielestä mikään sellainen merkki. Tainnut olla,
koska sai pastorin arvolla palvella 60 vuotta. Kun oli 50 vuotta
saarnannut, niin seurakunta esitti että eiköhän jo olisi aika antaa
rovastin arvoa, vaikka vanhamies oli vain kappalainen. Uskollinen
oli ja vaatimaton, ei ollut eläissään edes muualle hakenut, kun oli
tähän päässyt. Ei ollut kaksinen palkka, mutta siitäkin oli säästänyt
rukoushuonetta varten, ja sitten kerännyt niin että suoraan sanoen
_yksin_ oli pystyttänyt jätkäpuolelle pitäjää tiilisen rukoushuoneen,
torni päällä. Niin eiköhän vähän kuin siitäkin, ja kun ne usein tekevät
tavallisia kappalaisia rovasteiksi. Mutta ei piispa. Oli sellainen
piispa, sanoivat, että häntä piti liehitellä, kohdella kontaten, ja
kun ei vanhamies ollut sellainen, ei pastori koskaan saanut rovastin
arvonimeä, yhtävähän kuin tuli tietämään tuttavan tähtensä nimeä.
Vanhamies-pastori eli vielä, eli aivan kiusallisen kauan haluaville
harmiksi, kaunis puustelli, ja seurakunta sopivalla paikalla, ei
erämaassa. Mutta tuli vihdoin niin vanhaksi, ettei jaksanut, yksinäinen
mies vielä, kun oli vaimonsa, tuki, turva ja lohduttava, kuin tähti
siellä myllärin tuvalla, jo kauan sitten kuollut. Mutta mitenkä hän
muutenkaan, täytyi jaksaa, vaikka ei jaksanutkaan, eihän papeilla ole
eläkettä. Silloin hänen tyttärensä, ikäihminen jo hänkin, toimessa
Helsingissä, kirjoitti: »Kyllä isän nyt on otettava ero ja muutettava
tänne, siinä kaksi missä yksi, kun on hyvä tahto ja Jumalan varjelus!»
Vanhamies arveli ja kamppaili, mutta muutti kumminkin, jättäen
virkansa. Hänet oli tähän päätökseen ajanut kummallinen, muutamat
sanoivat täysihullu halu: hän rupeaa jatkamaan _opinnoitaan_!

Ja niin tapahtui. Vanhanmiehen rinnalla nuori, kuin poikanen professori
hämmästyi eri lailla kun odotushuoneesta astuu esiin valkopartainen
kansalainen pyrkiäkseen kuulijaksi hänen itämaisten kielten
luennoilleen: Pastori X, 82 vuotta!

Mutta hänpä vain kulki ja kulki, itse olen nähnyt äijän kiipeevän
hissittömiä portaita keppinsä kanssa, lyhyen, kumaran käpsäyksen.

Hän _elää_, elävä ihminen ei voi olla joutilas, ja kun hän ei pysty
tuottamaan kuin turhia runoja pöytälaatikkoonsa, hänen on hoidettava
tomumajansa henki loppuun asti, ettei mene kulttuuri alas hänen
osuudeltaan. Tämä hullu? Viisaampi kuin piispansa, joka oppi ja istui
arvoa ja nousua varten, tämä aatteen vuoksi.

Vanhanmiehen opinkäynti huipentui aivan taivaalliseen loistoon
näytelmän vielä pari vuotta jatkuessa. Tarkoitan kuin siihen tähden
loistoon, josta hän sai sysäyksen viimeiseen voitteloonsa.

Seisoipa vanhamies kerran sen puuhuvilan ullakkoikkunassa, jossa
tytär asusti, ja katseli jouluaamun nousua. Tuikki taivaalta vielä
yksi ja toinen tähti. Sitä tuollaisina hetkinä helposti tulee menneet
mieleen, tässäkin huurukirkot kirkkain kruunuin ja kynttelein, ja
tulee henkeen, vaikka ei ole pappikaan. Vanhamies tässä varsinkin,
kun pimeys oli alkanut raueta, avaruus vaikeni, kuuleni niin että
erinomaisen ottavasti sieltä korkeudesta koitti se vanha tuttava
myllärin kamarista, kirkas, kirkas, ja siitä vähän alaviistoon toinen
pienen pieni kiilu. Mikähän se oli tuo iso tähti? Tosiaan, se oli taas
kaakon kulmalla. Sattui vielä että pieniä ruskeita pilven kimpaleita
kiisi tähden alitse toiselle puolelle taivasta kadotakseen. Aivan kuin
hän: kohta kiitonsa loppuu!

Niin siinä tuli mieleen: kuinka ei ole tullut koskaan tosissaan
otetuksi selvää mikä se tuo tähti on! jos hän elää yli uudenvuoden,
siksi kun yliopisto alkaa, hän menee tähtitieteen luennolle!

Ja äijä lähti, vaikka tytär varoitti ja pyysi. Vanha olet, huonommaksi
ja huonommaksi tullut, et kestä kiivetä!

Katsoivat taas pitkään toiset luennolla olijat heille outoa tulo kasta,
silmäilivät karttojaan ja tekivät piirroksiaan. Äijä ei ymmärtänyt
yhtään mitään, mutta ajatteli että ensikerralla hän kysyy professorilta
mikä se tähti oli, jonka kanssa hän nuorena ylioppilaana tuli tutuksi
myllärin kamarissa.

Loppui luento, nuoriso poistui nopeasti, professorikin, äijä jäi yksin.
Sattuipa vielä niin että hänen luentonsakin päättyivät siihen, koko
kansalaisvelvollisuutensa, niin että hän ei koskaan tullut tietämään
tähtensä nimeä. Minäkään en tässä pysty sitä sano maan, sillä olen
samanlaisen koulun kasvatteja kuin vanha pastori. Itse olen joskus
vähän ajatellut sitä kysyä professoreilta, mutta ei ole tullut
aikuiseksi.

Se vanhamies oli tosiaan sille luentomatkalleen sortunut, tytär tuli
yötä vasten hakemaan, kun ei kuulunut, niin löysivät Laokoonin luota,
tähtiprofessori kun luennoi iltaisin.

— Jouduin laulattamaan vanhalle pastorille, kun tunsin tyttären,
ja harvoin on meidän tavallisten hautalaulujemme onttous tuntunut
tuskallisemmin kuin silloin. »Kirkas tähti, luoksesi!», se nyt olisi
vähän ollut, mutta eihän maallinen serenaadilaulu sopinut. Kaikki,
joissa tähdistä puhuttiin, maallisia.

Täytyi siis laulaa niitä tavallisia sovinnaisia, vaikka ajattelikin
että oikeastaan olisi pitänyt kaiuttaa »— — — veren antaa Suomellemme,
teemme, veljet, valan kallihin!» Sillä sitä tämä äijäkin pohjimmalta
tuotti, vaikka jäi vähäinen kynttilä vakan alle, kuten niin monelta,
ettei tiennyt kukaan, muuta kuin jos joku harva nyt, kun sattumalta
tämän jutun luki.




Hautalan Liisa


Liisa on piikana Leveelän Jaskalla, ja Juha renkinä Yliselässä,
niemellä järven takana. Lauvantai-iltoina kun oli saunasta päästy ja
iltainen syöty, meni Juha tavallisesti luttiinsa, puki pyhävaatteet
päällensä, pisti tupakkikukkaron ja hopeapislaisen piipun taskuunsa,
ja asteli korkeakorkoisissa inkkarisaappaissaan rantaan. Suuren
kirkkoveneen viereltä hän lykkäsi nopeakulkuisen onkiveneen vesille,
ja hiljalleen soutaa nytkyttäen katosi niemen taa. — — — Yö rupesi
jo tulemaan, sumu leijaili vesillä ja noropaikoissa, kun Juha nousi
vastamaata liukkaan pyörtänön syrjää Leveelän kartanolle.

Liisa oli jo lutin ovella vastassa. Odottanut oli ison aikaa. Ei
koskaan ole vielä Juha niin varhain tullut, ettei Liisa olisi odottanut.

»Yksinkö tulet?» — »Yksin — kenenkäpäs kanssa minä?» — »Ajattelin
vaan että jos tulet poika-Matin kanssa, senhän ne sanovat ruvenneen
kulkemaan toisen tuvan Miinalla.»

Liisa ottaa säästämänsä pullon pöytäkaapista ja kaataa ryypyn
lämpimiksi Juhalle, joka iltakylmästä tulee.

Eivät he paljoa puhu. Sanan silloin, toisen tällöin vaihtavat, senkin
lyhyesti, ikäänkuin sivumennen, Liisa makuultaan, ja Juha maalatulla
arkulla istuen. Siinä jutellessa riisuu Juhakin inkkarisaappaansa,
heittää takin yltään, ja pitkäkseen oikaisee Liisan viereen. He
tuumiskelevat mihin sen mökin paikan oikeastaan laittaisi, laittaisiko
Leveelän takalistolle, vai Yliselän isännän kansaako sovittelisi.

»Kyllähän se on ainakin hallanarkaa se Leveelän takalistokin, sellaista
nevaista ja rämäkkötä, vaikka en minä taas, mitä sinä?» »Niin, en
suinkaan minäkään», vastaa Liisa, »mutta pelkään vain sitä Yliselän
äijää, kun se on sellanen vähän häjyntahtoinen, jos sitten ajaa pois,
kun on alkuun päässyt.»

»Ei suinkaan se taas niin, mutta en minä väliä pidä, vaikka Leveelän
takalistollekin mennään.»

Liisa kääntyy seinään päin, Juha laidalla makaa. Seinäsepät tikittävät
lutin honkaisissa hirsissä reikiä tehden, ja ruisrääkän nariseva ääni
kuuluu oraspellosta seinän takaa.

       *       *       *       *       *

Heti Köyrilauantain jälkeen ovat he menneet yhteen, samana kesänä.
Kotureina ollaan oman tilan puutteessa kevääseen saakka, mutta sitten
alkaa mullistus Leveelän takalistolla. Yhteisillä säästöillä saadaan
pieni mökki nousemaan, kyllähän se aluksi riittää, ja Juha iskee korven
syrjään kiinni.

Mutta luja on korpi, lujempi kuin luultiinkaan. Ei väisty paljon yhden
miehen tieltä, vaikkakin toinen palavissaan tonkii kuokan kanssa
syyskauden, vaikka kantoja vääntää niin että natisevat jäsenet.

Mutta ei sitä vielä tiedä. Alussa se näin ottaa väkevästi vastaan,
mutta kun tulevan kesän vielä väännän, niin eiköhän siitä rupea leipää
lähtemään.

Suurimman osan talvea kulkee Juha metsätöissä, ja kylillä työtelee
kesää varten. Liisa ei pääse lapseltaan, mutta koettaa kotona kehrätä
hyryytellä.

Päivä menee, toinen tulee. Sunnuntaisin vain käy Juha kaukaiselta
työmaaltaan katsomassa kuinka kotona jaksetaan.

Niin tulee toinen kesä. Ankarasti raataa nytkin Juha. Ryskyen katkeevat
puunjuuret, ja vankat kannot kaatuvat. Tilan tekee väkipakollakin
heikko-olkisele rukiille Juhan sitkeys ja voima. Ja kun hän
syksymyöhällä rinnalta tuo riihitsemänsä jyvät Erkkilän hevosella, ja
jauhojakin, oman viljan jauhoja pussillisen, niin on pienellä mökillä
harras ilo.

»Leivoppas Liisa oman maan viljasta, että maistella saadaan», sanoo
Juha.

Liisaa ei naurata, melkein tulevat kyyneleet silmiin. — — — Kun sitte
hyvillä mielin omaa leipää maistelevat, ajattelevat he, että taitaapa
tästä sentähden elämisen alkuun päästä. Ja toinen verta on nyt
kylvettynä kuin ennen.

»Menköön nyt tämä talvi näin, kulje sinä tukkitöissä, minä kehräilen,
mutta ensi kesäksi lehmän ostamme, kun maakin rupeaa annintaan
jakamaan.»

Mutta ei ole aina näin Juhan mökillä, joskus tahtoo kovin tukalaksi
käydä olo. Kylläännyttää alituinen ponnistus, ja pakkaa ajatteluttamaan
että mitä varten sitä näin pitää heidän raataa, mitä varten tämmöisen
raskaan vaivan alla olla.

Varsinkin Juha tahtoo näin ajatella. Silloin hän pitkät ajat
nyreissään käyskelee, eikä Liisallekaan hyvää sanaa anna, hienoisesti
haukahteleekin, jos vaan suinkin syytä on. Silloin etenkin kun
ryypyissään kotiin tulee, sillä Juha on tukkitöissä tottunut
maistelemaan. Toisinaan hän kyllä ajattelee itsekseen, vaikka ei siitä
Liisalle mitään puhu, että ei kävisi tämä eläminen näinkään, ellei
Liisaa olisi.

Itse ei viitsisi näin raataa, mutta Liisa se häntä työntekoonkin
yllyttää.

Niin mennään taas vuosia pari eteenpäin. Kehdossa potkiskelee jo toinen
poika, pienessä navetassa lehmä kytkyessä talvikauden seisoo, ja kesät
metsiä käy. Juhakaan ei ole enää viime talvea tukkitöissä ollut, vaan
kotona nikkaroiden ja näpräillen. Pellosta jo jonkun tynnörin saavat,
vaikka hoikkaa on olki ja pienipäistä; ruisjalat ohrakokkoisten
kaltaisena kyyköttävät.

Mutta kerranpa eräänä kesäaamuna on kuurassa koko vainio, kuurassa
juuri silloin kun viheriäisen jyvän sisus maitona valuu, jos kuoren
katkaiset. Juha on ollut vähäistä vainiotaan tarkastamassa. Nyreänä
istuu hän mökin penkillä, kädet ristissä polvien välissä. Sitä he
eivät olleet muistaneetkaan enää. Ei ollut ennen sattunut. Sitäkö
varten tässä oli raadettu, sitäkö varten oli mies hiessäpäin kesäkaudet
tonkinut ja juuria väännellyt. Ja entä vasta. Kun vainio laajenee,
kun korpi on siirtynyt vielä pyssynkantaman, ja jos sitte vie kaikki.
Vaikka kaikki se nytkin vei —. Raskasta on varsinkin Liisalle, mutta
minkäs mahtaa. Kun sallimus kerran näin tahtoo asiain menon järjestää.
Minkä tässä taitaa. Koettaa täytyy.

Kärtyisenä oleilee Juha usein tämän jälkeen. Ja kun Liisa koettaa
lohduttaa, niin vihastuu vain, ja häjysti tiuskaisee usein, vaikka
selvä on mies. Ja hän parasta tahtoisi. Eikä puhukaan kuin silloin
tällöin.

»Älä sinä nyt niin ole kovin oikoinen, kyllähän tässä taas Jumalan
avulla mennään, koetetaan neuvonsa pitää», koettaa Liisa taas kerrankin
tasoitella. Ei puhu pitkään aikaan Juha mitään, mutta vihdoin äkäisenä
sanoo, että Liisa oikein peljästyy: »Puhu siinä vielä — — hyvä sinun
on sanoa, mutta mene itse tonkimaan vainiolle — saamari — sinä tänne
Leveelän takalistolle tahdoitkin. Mutta sen minä sanon, että kauvan en
minä tässä tongiskele. Heitän siihen paikkaan kaikki ja rautatielle
lähden.»

Liisa ei puhunut mitään, haikeaksi vaan nakkasi mielen. Kun hän sitten
illanhämärissä oli navetassa maitoa vaahtoavaan kiuluun lypsämässä,
niin tulivat taas mieleen Juhan sanat. Eikö hän ollut kyllä tässä
koettanut — häntä soimaa, joka on koettanut katketaksensa raataa
hänkin, ja yökaudet päreen ääressä kehräillä. Päivän polttamille
poskille kyyneleet pyörähtivät. Kyllähän hän oli jo aikaa sen
huomannut, ja nyt varsinkin, ettei se Juha hänestä välitä hetikään niin
paljo kuin hän Juhasta.

Metsäpolkuja kulkiessaan rinnalta mökille ja mökiltä rinnalle,
mietiskelee Juha usein kohtaansa. Olisikin tässä vielä poikamies.
Mikä hänen olisi hätänä, ei mikään. Rautatientöissä elelisi ja rahaa
kilisevää kukkarossa. Mutta kun tuli tuo joukko laitetuksi. Silloin
iskee hänen päähänsä ajatus: »entä jos menisi Amerikkaan» —. Näin hän
ajattelee Kettukangasta kulkiessaan: »Hätäkös on rikasten rintamailla,
ei pane halla, ja vainiota siimänkannot. Kamarissa makaa lihavana ja
kartuusia polttelee. Mutta köyhä mies. Raataa vaivaiseksi itsensä,
taistelee korven kanssa, että kyyryyn painuu ruumis ja jäsenet
jäykistyvät, ja sitten kylmä kaikki vie. Amerikan maa on toinen maa. Ei
siellä, kuulemma ole herroja eikä isomahaisia isäntiä ja halla ei pane.
Siellä on mies kukin kohdastaan, ja rahaa tulee erilailla. Kuinkas kävi
Latvalan Kustaankin. Sellainen saamaton ja hallan panema mies, joka ei
koskaan joukossa pysynyt luhdallakaan, ja satoja taaloja on jo kotiinsa
lähettänyt. Ja näkisi tuota maailmaa.»

»Entä Liisa ja lapset — niin, kuinkas ne.» Mutta sitten ajatteli
hän, että »jos panisi kasaan, jos olisi tarkasti eikä ryyppäisi, jos
saisi tuhat taalaa ja ostaisi taion. Kyllähän ne taas sen ajan täällä
menisivät.»

Ja kerran, hyvällä päällä ollessaan sanoi hän Liisalle: »Liisa, mitäs
sanot, jos ma lähden Amerikkaan?»

— — »Amerikkaan! — sitäkö se siinä on kulkenut päiväkausia pää
alhaalla.»

Ajatus tuntui Liisasta niin kamalalta, ettei hän voinut pitkään aikaan
sanoa mitään, kaatinsa kulmalla vaan salaa silmäänsä pyyhkäisi. »Entäs
minä?» sanoi hän vihdoin hiljaa.

Niin, Liisa ja lapset, sitä hän oli ajatellut, mutta ei ollut mitään
keksinyt.

»Niin no, en minä sitä nyt taas niin varmaan tiedä vielä.» Ja niin meni
joitakuita viikkoja, ettei siitä asiasta mitään puhuttu. Mutta niin
nakkasi apeaksi mielen, kun piti vainiota niittämään ruveta, että taas
uudestaan alkoi entistä enemmän mieli tehdä. Kun se Latvalan Kustaakin,
niin miksei hänkin. Kyllähän hän on nyt paljon parempi työmies kuin se
semmoinen. Ja kun tarkasti olisi, ei ryyppäisi eikä pelisaluunoissa
kulkisi, niin kyllähän tuota tuhat taalaa taas luulisi kokoon saavan.
Yhä kovemmaksi tuli into. Ei tahtonut yön lepoa saada.

Mitä se Liisa niin vastaan pani. Ei suinkaan hän nyt sinne iäksi
menisi. Mutta ne akat ovat semmoisia, ja varsinkin Liisa. Kyllähän
sitä nyt jonkun vuoden täällä tulisi yksinkin toimeen. Antakoon heinää
kasvaa peltojen, eipä niitä paljon ole. Hän lähettää rahoja, sitten
uuden tuvan laittaa ja maan asuu kun tulee, jos ei tykkänään uutta
osteta.

»Älä mene, kyllähän sitä tässä taas toimeen tullaan, vaikka ei niin
kaksista olekaan. Ja rupeat pian sielläkin juomaan, ja —»

»Olenkos minä sitten liikoja ryypännyt?»

»En minä tiedä liikoja, mutta niinpähän sanoi Hauta-ahon Antti, että
jos siellä vaan ryyppäämään rupeaa, niin ei tahdo enää miestä tulla, ja
jos sinäkin rupeaisit siellä ryyppäämään —»

»Kah, olenko minä sitten liikoja ryypännyt, etkö sinä kuule, hulluko
sinä olet siinä», sanoo Juha manaten.

»No älä nyt, enhän minä pahalla.»

»Mitäs kun aina sitä ryyppäämistä hokee.»

Hän nyt ryyppäämään! Ja vaikka rupeaisikin, kas nyt aina jos ryypyn
pari nakkaisi! Ei hänestä ainakaan renttua tulisi. Saamari vieläkin mä
sanon; onko hän tässä liikoja ryypännyt. Mutta se on tuo Liisa, aina se
hänelle naukuu.

Juha ajatteli että eipä se silloin semmoinen ollut, kun he yhteen
menivät, mutta ei muista ettei hänkään silloin vielä ryypiskellyt,
vasta tukkitöissä oli tottunut.

Liisa taas ajatteli, että mitähän varten se häntä kaataa, vaikka hän
aina hyvin päin koettaa sovitella, vaikka ei pahaa sanaa ole sanonut.
Mutta ei se tiedä kuinka hän on Juhan puolesta murehtinut, ja monta
itkua itkenyt.

Eikä hellitä Juha, vaan menoa tekee koko kesänlopun. Syksyllä on hän
saanut matkarahat lainaksi, ja Mikkelin tienoissa, kun maa routaisena
kärryn pyörän alla karskahtelee, lähtee hän samalla kertaa kuin muutkin
senpaikkaiset. Hyvästijätellessä ei hän uskalla katsoa silmiin Liisaa,
sillä Liisa on koko ajan ollut ja on vieläkin vastaan. Mutta minkäs
sille saa, kun väkisin menee.

Juha kyllä muistaa koko matkan Liisan itkuiset kasvot, muistaa pienet
lapset, mutta koettaa karaista itseänsä ajatellen että sellaisia ne
ovat akat muutkin, ja kyllähän siitä taas talttuu, kun hän rupeaa
taaloja lähettelemään.

— Mutta pienellä takalistomökillä on karvas suru. Monena päivänä, kun
Liisa lastaan soutaa, niin kohdalleen unohtuu kehto tuontuostakin.
Mustat silmät etäisyyteen tuijottavat läpi matalan ikkunan, ja
vesikaljamalle käyvät. Onkohan Juha jo Atlannilla? Ja kun lapsi
kehdossa ääntelee, niin tosin polkee anturaa jalka, mutta silmät yhä
miettivinä kohti etäisyyttä tähtäävät, ja uudelleen Liisa ajatuksiinsa
vaipuu.

       *       *       *       *       *

Monta vuotta on kulunut. Jok'ikisenä postipäivänä näen minä Liisan
laihana ja luisevana tästä ikkunan ohi postikonttoriin kävelevän, ja
hänen vierellään juoksee vähäläntä poika pieniä tangon päässä olevia
lautapyöriä lykäten. Nyt he asuvat likellä kirkonkylää pienessä
mökissä, jonka omistaa Juhan äiti, hän ja hänen molemmat lapsensa, sekä
se, joka saatiin vasta sitten kun Juha oli jo Harboriin muuttanut. Ensi
aikoina oli Juha kirjoitellut, oli rahaakin lähettänyt melkein heti
kun oli Amerikkaan tullut. Mutta nyt ei ollut moneen vuoteen tullut
mitään, eikä ollut kirjoittanutkaan. Kuolleeksi häntä jo muut luulivat,
mutta Liisa ajatteli että entä jos kokoaa ja sitten lähettää tuhansia.
Näyttää että on sitä miehiä muitakin kuin Kantolan Eljas, joka ei
oikealla tavalla olekaan rikastunut.

Ja aina hän joskus postissa käy vieläkin.

Toisinaan tuntuu kovin raskaalta, kun puute ahdistaa häntä ja lapsia;
ei tahdo riittää se vähä minkä kehräämisellä ja kankaan kutomisella
irti saa. Mutta ei masennu mieli sittenkään — ajattelee että kyllä se
sieltä vielä tulee ja rikkaana tuleekin.

Silloin sattuu kesäsydännä Yliselän poika Amerikasta kotiin tulemaan.
Kainalosauvoilla täytyy nyt kävellä, kun toinen jalka on tykkänään
kiven alle mennyt. Hän oli toista vuotta sitten tavannut Luhtalan
Nestorin, ja tämä taas oli sanonut nähneensä Juhan. Ei ollut enää
Harborissa, vaan edemmä oli siirtynyt. Ja juovan kuului kovasti — joka
sentin juo, minkä saa.

Juhako heittäytyi rentuksi — — —

Sitä hän ei tahdo uskoa. Olisiko se niin miehuutensa menettänyt — —

»Kyliä se niin on käynyt monen muunkin, vaikka en minä tiedä, Luhtalan
Nestorilta vain kuulin.»

Ei tahdo sittenkään uskoa Liisa. Ihmiset puhuvat paljon perättömiä, ja
valehtelevat, mikä niitä tietää uskoa.

Kumminkin kun yö tulee, kun muut nukkuvat ja hän yksin kesäyön
hämärässä hiljaisuudessa miettien valvoo, eikä tarvitse enää kenenkään
edessä puolustella Juhaa, niin horjumaan rupeavat hyvät luulot. Kuumaan
itkuun sulavat murheelliset ajatukset — — — mitä varten se Juha niin on
heittänyt itsensä — — —

Vielä kerran päättää Liisa koettaa kirjeen kautta. Yhtiön Villellä
kirjoituttaa kirjeen, jossa hän kauniisti pyytää että tulisi pois Juha
Amerikasta. Ahtaat ovat ajat, ei tahdo tulla elämään, Jukka kulkee
kylää, mökki on pitänyt kylmille heittää ja lehmä myydä. Lähettäisi
edes jonkun taalan mielen pehmitteeksi. »Sanovat täällä, että sinä olet
rentuksi heittäytynyt, mutta en minä sitä usko. Ja saan tietä antaa,
että minä nyt olen täällä äidin mökillä, ja kylmä tahtoo olla talvella.»

— Tämän kirjeen on hän pannut Luhtalan Nestorin osoitteella, ja
pyynnöllä että hän sen perille toimittaisi.

Ja nyt kulkee hän jok'ikisenä postipäivänä kirjettä katsomassa.
Jos olisi edes jonkun taalan lähettänyt. Mutta ei tule — ei mitään
tule. »Olikohan väärään mennyt kirje, vai oliko yhtäkaikki rentuksi
heittäytynyt.» Mutta vielä hän aina odottaa, vaikka ei moni enää
odottaisi. Jos on viipynyt kirje matkalla, eli jos sairastaa. —

— On lauvantai syksykesästä. Posti ei vielä tule tuntiin, mutta
Liisa kävelee jo edeltäpäin odottamaan. Ihmisiä muitakin seisoskelee
postikonttorin käytävässä odotellen tietoja omaisiltaan kaukaa Atlannin
takaa. Kilpaa kysellen tunkeilevat he luukulla, kun postia vihdoin
aletaan jakaa. Mikä rahaa saa, mikä paljaan kirjeen, mikä Amerikan
sanomia.

»Onkos Liisa Hautalalle kirjaa?» — Hän kumartaa luisevat hartiansa ja
kurkistaa laihoilla kasvoillansa luukusta sisään.

»Ei ole.»

Hiljaa, raskaalla mielellä astuskelee Liisa taas mökille maantien
vieressä, ja poika perässä kulkee lautapyöriä lykäten, kuten monta
kertaa ennen. »Tuliko nytkään?» kysyy Juhan vanha äiti. »Ei tullut — —
—.»

Kangaspuiden ääreen istahtaa Liisa ja alkaa kutoa paukutella,
vuorotellen toisella ja toisella jalalla polkien. Ei tahdo
kuitenkaan edistyä työ — — — vauhtiraitoja syntyy ja lanka katkeilee
sukkulaisesta. — Lakanneeko Juha ryyppäämästä — — — ja nähnenkö häntä
enää koskaan — — — vai ehkä onkin jo kuollut.

Ja taas mustat silmät tuijottavat miettivinä yli kangaspuiden,
sukkulainen jää käteen, jalka polkuimelle seisahtuu — — —.

Mutta ei sitä taas tiedä. On sieltä muitakin sellaisia tullut, joita
on kuolleiksi luultu, ja tullut tuhansien kanssa. Jos tulisi Juhakin —
— — jos tulisi Juhakin tuhansien kanssa yht'äkkiä ja talon ostaisi. Ei
tarvitsisi Jukka pojan kylää enää kulkea, ja turkulaisilla ajaisivat
kirkolle. Siinä näkisivät ihmiset. — Omiansa! Mitähän ne sanoisivat —?
Saadaanpa vain nähdä —.

Jo luistaa sukkulainen taas, kaide paukahtelee kangasta vasten ja jalat
sekaisia polkuimia painelevat.

Mutta Liisa ei tiedä että Juhalla on toinen vaimo Amerikassa, ja sillä
vaimolla on lapsikin.

Odottaa vain vieläkin, ja silloin tällöin postikonttorissa käväisee.
Kumartaa luukusta sisään ja kurkistaa.

»Onko kirjaa Liisa Hautalalle?»

Jos se yhtäkaikki sattuisi jonkun taalan lähettämään — — —.

1901.




Omatunto


»Aika hauskan näköinen», vaimoväki sanoi, ja se oli merkittävä
tunnustus. Tosiaan! mikäpä hänen puuttui: terveen tasoinen hyvä
hipiä, suora nenä, vähän ryhtiäkin, ja käynti reipas, enimmäkseen
kuin kiiruhtava. Lisäämme tähän vielä siniset silmät, juomukanvienot,
niitäkin ne vaimoväet mainitsivat, tavallisimmin sitten lyhyt,
vaaleakauluksinen lammasnahkaturkki sekä jonkinlainen herrahtava
Pietarin nahkalakki, siinä koko mies. Tavallisimmin, sanoimme, sillä
pitkää syksyä ja lumista talveahan tämä meidän maailma suurimmalta
osalta on, ja siihen ilmaan tuo asu parhaiten käy. Hän oli, tämä
hauskan näköinen mies, usein asemalla, asioillaankin, mutta myös
muuten huvikseen yksinäisyydessä. Oli näet todella aivan yksinäinen.
Oma oli, juuri rakettu asunto maantien vieressä vähän matkaa asemalta,
yksinäiselle vallan tilava ja vauraan näköinen, mutta emäntää ei ollut
siihen ottanut. Yksin piti taloutta, yksin istui keinutuolissa ja
lueskeli lehtiä lampun viihtyisästi kuultaessa ulos kierrekaihtimen
läpi. Kun emme sitten unohda että oli lyhyenläntä, hieman
tanakantapainen, niin selvä! heipä hei!

Mutta entä sitten sisempää? Sen verran kuin sitä ensiksikin näkemältä
pystyi arvioimaan, ensi vaikutus oli terävä, kuin tuimanterävä
katse. Ei ollenkaan vihainen, mutta muuten omituisesti tutkiva, kuin
olisi ruumiintarkastukseen ollut ruvettava. Ja kun olit vähän tullut
tapojaan tuntemaan, heräsi pian sellainen vaistomus että olikohan
lompakkosi tosiaan taskussa. Ei niin että olisit pelännyt varkautta,
eihän toki, kauppias ja yleisesti seudulla tunnettu kansalainen, mutta
tuntui kuin olisi hän silti jollakin tavoin uhannut turvallisuuttasi,
tavalla taikka toisella aiheuttanut jotakin epämukavuutta, niin että
et ainakaan hyötynyt hänestä hengen ei aineen puolesta rahtuakaan,
pikemmin niinpäin, että jos sinulla jotakin oli sopivaa, se pian
siirtyi hänen haltuunsa soputietä, mutta aivan polkuhinnasta, mitenkä
saikaan niin sovitetuksi! Ja jos edelleen, ostit esim. polkupyörän,
joita hän lomahetkinään naputteli ja putsaili, sait tarkasti katsoa
ettei siinä joku paikka sittenkin pettänyt. Oliko ne uusia ollenkaan?

Lomahetkinään, sanoin, sillä hän oli enimmäkseen matkoilla, turkisten,
lintujen, vuotien, kankaitten kanssa, joita hän osti hyvin halvalla,
maksaen ne mieluimmin hyvin kalliilla tavaralla vastaan. Sillä näin
kertyi _rahoja_, rahoja ja vielä rahoja.

Mihinkä hän ne pani? Kaikki ihmettelivät ja toisiltaan kyselivät. Olisi
tullut tiedoksi jos pankissa, jos yksityisillä lainoilla.

Muuhun päätökseen ei voitu tulla kuin että ne olivat hänen
lompakossaan, mahdollisimman suurina seteleinä, että mahtui. Joku oli
tietävinään vielä että tämä lompakko oli öisin aina hänen pielustansa
alla.

Miksi näin, viisas mies, koska osasi rahoja kääriä? Sitä ei tiedä, sitä
ei tiedä, huonot on merkit maailmalla, tulee suuri sota, tulee muukin
hulina, menee kaikki —.

Tämä hauskan näköinen mies oli viisaampi kuin monet maailman
mahtajat, vaikka vähän ennen aikojaan meillä. Mutta kuinka kävikään
muutaman parasangin päässä! Mies tiesi mitä oli tuleva, kun kuljetti
nahkakamppeitaan Pietarin puolelle.

— Emmepä sitten tiedäkään paljoa lisätä. Siinä oli mies, hetken niissä:
terve! heipä hei! ja sitten ei ollut, yhtäkkiä ei ollut, ei yksinäisen
tuikkavaa lamppua eikä miestä.

       *       *       *       *       *

»Mikähän niillä Mesimäen — muistanut mainita hauskannäköisen miehen
nimeäkään — niin, mikähän niillä Mesimäen ketuilla on, kun niin
huutavat?» ihmiset kyselivät. Kauppias Mesimäki elätti joitakin kettuja,
ratokseenkin ehkä, nahkallansahan sitten jokatapauksessa maksoivat
ylöspitonsa. Niin nämä nyt huusivat, niin että ihmiset veivät ruokaa:
Missähän Mesimäki näin kauan? Viikon verran on tavannut viipyä, nyt jo
kaksi, ilman että on näkynyt. Menivät vähin kurkistelemaankin, mutta
ei näkynyt mitään, tyhjät huoneet. Niin, kun oli kohta kolmas viikko
mennyt, joku sanoi poliisille että on mentävä katsomaan kruunun miesten
olisiko sille jotakin sattunut. Ja kun mentiinkin ja avattiin eteisen
ovi, sielläpä kaamea näky: Mesimäki kuollut! ja vielä hirveämpää: hän
oli surmattu, selvästi surmattu takaapäin ampumalla.

Mesimäki oli mikähän oli, monen tuttava, tuskin yhdenkään ystävä,
liikemies, loittomies, mutta järkytettyjä oltiin silti: keskellä kylää,
lähellä asemaa maantien vieressä!

Seurasi suuret tutkinnot — kuka kumma?

Sanoi poikainen Hakamäki, Mesimäen sukulainen, joka oli vähän aikaa
sitten ollut polkupyöräin kokoojana, mutta mennyt pois:

— Kukaan muu se ei ole kuin Santti, muurari Santti, vähän viistoon
toiseltapuolen tietä.

Kuinka herrantähden, Santti, reiru mies! Poika perusteli seuraavasti:
Kukaan muu kuin Santti ei yleensä yksityisenä käynyt Mesimäen luona.
Santti istui usein. Tuli tietämään Mesimäen liikeasioitakin vähän,
joskus sen verran tuli puhutuksi, hänkin kuuli. Sitäpaitsi Santti
kantoi kaunaa. Oli Mesimäki tingannut uuden asuntonsa muurariksi
Santin. Mutta kun tämä tuli ja laittoi, Mesimäki, otettuaan
kilpailevalta huonommalta muurarilta selvää mitä työ tekisi, laski
Santille vain sen summan käteen.

»Odota —tana!», Santti takanapäin.

Poliisi alkoi vähän kuunnella poikaa.

Lompakkoa ei ollut Mesimäen taskussa, eikä mitään rahaa missään, ei
pankissakaan kuin joitakin käsirahatuhansia. Ja miehellä _täytynyt_
olla rahaa, suuret summat selvästi.

Murha oli siis suunniteltu. Kuka tiesi Mesimäen asioista vähänkään?
Kuka tosiaan niinkään kuin Santti! Santtia ruvettiin varjostamaan.
Hänet pidätettiin, laskettiin vapaaksi, ei saatu syytä. Ei sopinut
Santin pyssyn luotikaan haavaan. Mutta oli nähty ja kuultu vieras auto
ilman valoja ajelevan eräänä kuutamoisena yönä. Kuka ilman valoja?
Entä jos? Ja he muistivat että Santin pojalla oli autokorjaamo eräässä
toisessa pitäjässä —. Lisää pidätyksiä. Maan taitavimmat etsivät
saavat asian haltuunsa. Jatkuvilla kuulusteluilla ja kokeneitten
etsiväin oveluudella he saavat Santin sotkeutumaan niin paljon että
hänet pidätetään uudelleen. Eikä sitten enää irti laskettukaan. Sattui
maalaisessa matalassa käräjätuvassa seuraava sisällökäs kohtaus.

— Oikeus istuu kolmatta kertaa tämän asian takia. Santti on tiukasti
kieltänyt, Santin vaimo, tytär, poika eivät tiedä mitään.

Tuodaan Santti sisään. Mitä: ilmeinen Kristus! Sitä tyyppiä, jolla on
kevyt leukaparta. Nenä, kasvot ja pään asento, kaikki kuin vuorisaarnaa
varten, kun hän rauhallisesti, vakuuttavasti vastaa kysymyksiin, mm.
missä hän oli tuona yönä, kun tuntematon auto kulki.

»Nukuin rauhallisesti kotonani!»

Mies, joka tuolla rehellisellä äänenpainolla sen sanoo, ei voi olla
syyllinen.

»Tuokaa sisään todistaja N.N.»

Astuu käräjätupaan nuorehko nainen, ei neitonen. Tumma,
tummasilmäiseltä vaikuttaa, ei kaunis, mutta jollain tavoin silti
miellyttävä. Hän on hyvin vakava ja näyttää pelokkaasti katsahtavan
Santtiin, jonka Kristus-otsalle alkaa ilmestyä hikipisaroita.
Jonkinlainen tuskaisuuden varjo, pieni kuin Golgatan väipähdys, näyttää
tuokioksi pilvettyvän Santin kasvoille.

Tuomari alkaa lukea kirjettä, jonka aikana syytetty Santti usein
muuttaa seisoma-asentoaan, ajatusten ilmeisesti riehuessa hänen
sisässään.

»Via dolorosa» — miltei säälittää.

Kirjeen sisältö on seuraava:

Hän N. N., kirjoittaja, on näinä kuukausina, syyskuusta tähän
tammikuuhun mennessä taistellut kovaa taistelua, sanonko vai vaikenenko
edelleen siitä mitä tiedän. Mutta omatunto ei anna rauhaa. Hän oli
eräänä syksyiltana kahden kauppias Mesimäen luona. Lamppu paloi
pöydällä, mutta kaihdin alhaalla. Oli siinä klo 10 illalla, Yht'äkkiä
kopistetaan ikkunalle: »Tule ulos katsomaan, täällä menee ilmalaiva!»

Tämän kertomuksen kirjoittaja lisää tähän omasta puolestaan että
ilmalaivaa, minkäänlaista lentokonettakaan ei vielä silloin oltu
Suomessa nähty, oli vain sellaisista lehdissä luettu. Mesimäki
hyökkäsi tiedon kuultuaan heti eteiseen, ulos pyrkiäkseen, ja hän
perässä. Heti kun Mesimäki on saanut avatuksi ja lukituksi oven,
leimahtaa kirkas valo vastaan, niin että hänkin yrittää jostakin
säteestä sokaistua. Kohta kuuluu ulkoa laukaus, sitten hiljaisuus, ja
kotvan kuluttua joku sanoo: »Hyvinpä isä ampuikin!» Sitten rupeavat
jotkut miehet kuutamohämärässä raahaamaan ihmistä sisään. Hän tulee
kauhusta puolitajuttomaksi ja lyyhistyy eteisen nurkkaukseen. Muutaman
silmänräpäyksen perästä joku huomaa hänet, valaisee taskulampulla ja
sama ääni, joka oli ikkunaan kopistanut, sanoo: »Kuka sinä olet, oletko
piru vain ihminen?», ja tarttuu kiinni käsiin, jotka hän on suojakseen
kohottanut. »Vai sinä se olet! Mutta kyllä sinun nyt on kuoltava,
muuten sinä ilmiannat meidät!»

Rukoilin henkeni edestä, mutta mies piti vain päälle: »Kyllä meidän
täytyy sinut tappaa!»

Niin yksi miehistä kuului oviaukosta sanovan: »Annetaan olla, on vähän
liian raaka teko!»

»Niin he vaativat minut pyhästi lupaamaan etten ikinä hiiskuisi
näkemästäni sanaakaan kellekään, sitten he päästivät, uhkauksella että
jos kertoisin, mikään ei voisi henkeäni suojella. Sitten he kyyditsivät
minut autolla pois paikalta kotikyläni tienhaaraan.»

Tämä oli sitten alkanut polttaa kertojan tuntoa ja hän oli vihdoin,
tuli mitä tuli, kirjoittanut tunnustuksen ja lähettänyt sen rovastille,
joka puolestaan toimitti kirjeen tuomarille.

»Tunnustaako N.N. kirjoittaneensa tämän kirjeen?»

»Olen!»

»Ja todistaja pysyy edelleen puheessaan?»

»Kyllä!»

»Mitä syytetty tähän sanoo!»

Santti kieltää jyrkästi: Oli mitä oli tällaista tapahtunut, hän ei
tiedä mistään!

»Tunteeko todistaja syytetyn?»

»En, mutta ääni on sama, joka sanoi »Tule katsomaan ilmalaivaa!» ja
joka minua vannotti.»

Sen hän otti valalleen. Sitävastoin hän ei voinut varmuudella tuntea
Santin pojan, automekaanikko Salon ääntä, yhtävähän parin muun syytetyn.

Mutta kun Salon jalka auton korjauksessa runneltui niin että oli
vietävä sairashuoneelle, todistaja N.N. kätkettiin näkymättömiin
voidakseen tarkata etsivän lisää kuulustellessa. Salo ei silloin kivun
takia muistanutkaan muuttaa ääntään, jolloin N.N. heti tunsi äänen,
joka sanoi: »Hyvinpä isä ampui!»

       *       *       *       *       *

Jossain määrin draamallisia tuokioita. Erityisesti kohtaus Mesimäen
eteisessä. N.N. oli siitä vielä lähemmin kertonut eräälle Mesimäen
omaiselle.

Hän pyysi sanan täydessä merkityksessä polvillaan konttien niiden
miesten edessä, jotka sitten osoittautuivat olevan Santti ja Salo.
Armahtakaa! Vaikka ei hänellä, nähdessään Santin tuimat, kiiluvat
silmät kuun tullessa pilvistä esiin, ollut mitään toivoa. Mutta Jumala
varjeli.

N.N:stä tuli muuten tämän jälkeen toinen ihminen. Entinen pieni
kevytmielisyys katosi kauhun hetkinä. Hän kuoli kunniallisena talon
emäntänä.

— — Kylmästi ja taitavasti suunniteltu teko!

Menit, poloinen Mesimäki, maksamaan palkan suoraan sielultaan synkän
shamaaniolion käteen, vaikka Kristus-parta —. Perintöä, perintöä tuo
olioisuus: jalokasvoisen isä jo leikannut ranteensa poikki, ja kun ei
kuollut, syytti poikaansa, juuri tätä kyömykomeaa pahoinpitelystä —.

Luteerus, postilla! _Rahat_ ensin! Niitä saadakseen punovat,
suunnittelevat, ajavat sammutetuin valoin, sammutetuin sielunkin
valoin. Oh, kansalaiset, lähimmäiset, kunniallista kuulua heimoon!

— Kuinkas sitten?

Pelkäsi jalopartakin sen verran, elinkautinen, kun Tuonen portit
alkoivat siitä kuin silloisesta murhahämärästä eroittautua, että
tunnusti vankilan papille olevansa tihun tekijä.

Ketkäs ne muut?

Sitä hän ei sano —, ja heitti henkensä.

Se oli, kuten sanottu, ja sanotaan, hiton hyvin suunniteltu ja laskettu
kaikki, niin varhainkin, klo 10! Joku voi vielä kuutamolla paukauttaa
lammilla lipuvan sorsan, ei sitä kukaan huomaa: sen _täytyy_ onnistua!

Mutta Kaikkivaltias järjesti toki Mesimäki-paran puolesta, yksinäisen,
vaikka olikin fuskari, niin että N.N. sattui olemaan siellä, ja tuli
lyhytsulku.

Sama Valtias kuin olisi vähän muutenkin järjestellyt niin että kävi
niin kuinka kävi: Santin tytär juoksi järveen. Ei kehdannut elää, kun
tiesi, eikä saanut tietää. Salo sai 8 vuotta, yksi loisti ja räiskyi
vähän aikaa urhoollisena jääkärinä, mutta korjattiin kesken pois
rauhan vahvan vallitessa, neljäs katosi Amerikkaan ja sammui siellä.
Yksi vain säilyi ja piti pintansa: Santin vaimo, hän jonka nähden
tietenkin rahain jako Santtilassa suoritettiin, ja joka keitti kahvin
luonnollisesti, plörönä päälle ryypättäväksi. Hän ei tiedä vieläkään
mitään. Asuu vanhus muualla paikkakunnalla mökissään, joka nousi
jollakin, millähän lie, käy kepsuttaa sieltä päivittäin postissa,
kirkkoonkin ahtautuu, niinkuin kristisisarelle kuuluu.

Tämä laji tuskin tietää mitään sillä kahdentoista lyönnilläkään. Ottaa
öylätin ja viinin, eihän se pahitteeksikaan ole, mutta ei muista,
kuollakseenkaan muista mitään siitä kuutamoisesta syyskuun yöstä.




Kosken Matti


_Pohjalainen_ — yhtä kuin piru! Vanha tuttu asia. Se tappelee, lyö
halolla ja kriimunvarrella, puukosta puhumatta, hyppää tasakäpälää,
tulee lyhyesti sanoen päälle koska vain. Kyllä ne sitten sen koettavat
ansaitusti maalatakin, panevat vielä suuhun jos joitakin törkeyksiä,
minunkin, vaikka en ole koskaan sellaista palturia puhunut, itse
keksivät juttujansa. Mutta eipä heitä niin vakavalta kannalta! Ovat
niin kielen tuntemattomiakin että kun koettavat pilkata pohjalaista
murretta, tekevät sen hupsusti: »pohjaalaanen» se on, ylipäänsä
aina pitkä vokaali väärässä paikassa, me kun sanomme »pohjalaane»,
Isoo-Antti ja Kukkoosuutari!

Sellainen karkeus oli Kosken Mattikin, oli hänellä sentähden tavalliset
nimet. Ja kyllä mies totta puhuen olikin vähän oudon näköinen kun häntä
alasti katseli uimaan mennessä: mahtavia puukon viiltoja arpina siellä
täällä. Mutta se on toinen asia mitä _on ollut_, muunpaikkainen se
useinkin jatkaa isoon kelloon asti samaa syntiänsä, pohjalaanen tekee
täyskäännöksen ja puskee tempperamentin peltoonsa.

Matti oli sitä mustasilmäistä, sanonko pikisilmäistä lajia häjy, joita
on suuri paljous Etelä-Pohjanmaalla, mitä lienevät perää. Tukka on
tietysti samoin musta ja nenä useimmiten kyömy, voimallisesti kaarella.
Ja rotevia ne tavallisesti myös ovat, niin että maa järähtää kun kuokka
iskee nevakantoon.

Kunpa siis päältä katselet, saatat vieras ajatella että tuon miehen
sielukin on kuin vanhan tervatynnörin kimpi, jäyhä ja karkea, ei sitä
liikuta muu kuin kaksitoista rumista porraspäähän!

Mutta ei se aivan niin ole, minä sanon vaatimattomasti. Olen jo
siinä »Rökäs»-jutussa vähän maininnut mitä tyyliä eräskin kekäleen
kanssa heilunut Pehusen Matti oli siviilissä. Olkoonpa tässä sanottu
samanlainen sana Kosken Matista.

Niin, Matti oli myös aikoinaan ollut kovaa poikaa, sanottiinkin ennen
Jyskyksi, joka ei selitystä kaipaa. Viina, puukko ja korttipakka olivat
maailman makeuden välikappaleita silloin. Sivistys? Tuntematon, ja
turha vaikka olisi tunnettukin. Niinkuin onkin, se on nähty, ellei
ole muuta kuin silinteripinta. Mitä muuta? Et ymmärrä sitä ellet ole
pohojalaane. Sanoiko tuollainen tuimilas, jonka silmät oli kuin tulen
salama silloin kun suututettiin, sanoiko siviilissä tosiaan kun aalto
oli alennut, koskaan loukkauksen sanaa toiselle, oli kuka vähäinen
tahansa? Sanoi asian, mutta ei halventavalla tavalla. Jos ajatteli,
ajatteli itsekseen. Sortiko, taikka puuhasi juonia? Joka sen teki,
oli muuta kulkeutumaa, ei siltä paikkakunnalta. Niin on asia itse
luonnon tekoon nähden. Sen sai turmelluksi millähän turmelevat, mitähän
keksivät keittää kuusen juurella, mutta kun sen heittää pois, niinkuin
Kosken Matti, kuin seinään, silloin jäi jälelle se sekoittamaton
jokin, joka oli korkeampi kuin sivistys paraatipuheineen, sekin
saarnakarttoineen, joka ei näy vaikuttavan itse piispaan, kun oli
luonnon teko toinen. Mikäs se oikein oli? Se oli esimerkiksi se, kun
Kosken Matti, Matti Arpinen itki. Itki! Miehinen mies, Jysky, viisas
mies, kunnan haka!

Tässä tulee nyt toinenkin sellaisen sielun pasmalanka esille,
jonkalaisia ei juuri myöskään ole kuin Pehusen ja Kosken Mattien
kaltaisissa loimissa.

Kosken Matilla, vaikka oli aivan tavallinen tunkio-Jussi, oli eräs
herraystävä. Herra! — oikein valkolakkien ja myös joskus pakosta
silinteripäinen, kun yleinen maailman narrius niin vaati, eihän sitä
yhden miehen mieli sammuttanut.

Olivat ystävystyneet mailla, metsillä, vesillä. Se oli jo ollessaan
kaunis muisto maailman tutulta, Salomonista, Jeesus Siirakista lähtien.

_Ystävyydestä_ laulelivat runomiehet, tuhat vuotta Siirakkiin, toisen
Siirakista tännepäin, samalla sulosuulla aivan, vaikka oli haven, jopa
musta, murtaa.

Ja tästä Kosken Matin ja sen herran ystävyydestä saattaa sanoa, että
se oli jalo. Siksikin että se oli kahden niin erilaisena pidetyn
katsomuksen välillä.

Vaivoinpa tuollainen Matti-hakoniskan ja lyyra-herran ystävänseurustelu
tulisi vieläkään kysymykseen muualla kuin Pohjanmaalla, villeimmän
taantumuskapitalismin maassa, sanovat. Hallisen piika tulee Amerikassa
tuhannen mailin päästä katsomaan minua ihmisten silmissä korkeaa herraa
siitä syystä että olen hänelle ennen maailmassa vertaisena lausunut
ystävällisen sanan!

Niistähän on nyt tullut demokraatteja, niistä jotka eivät ennen muinen
käskeneet päivälliselle vaikka olisi pitänyt. Hyvä oli että tulivat
alas. Mutta, en tiedä, mahtaisiko joku heistä tulla alas myös 2l:sestä
kerroksesta, jos tultaisiin sanomaan että Sussun-Kustaa, känsäkourainen
jätkämies, haluaa puhutella yksityisenä ystävänä? Tuleeko Sussun-Kustaa
ylimalkaan, seurustelevatko he sellaisten kanssa, ja itkeekö Kustaa
perään? Niinkuin itki tämä, myös sellainen Sussun-Kustaa oikeastaan,
Kosken Matti.

Se näet tuo lyyraherra, Matin kanssa ystävystynyt toveri kuoli
yht'äkkiä kaupungissaan, jossa oli virkamiehenä, niin odottamatta että
Kosken Matti, niinkuin lähimmät sukulaisetkin sen vasta sanomalehdestä
näkivät. Silloin käyttäytyi tämä entinen karski kansalainen, Kosken
pikkupalstan isäntä vallan omituisesti. Lyyraherran sisar, joka asui
herravainajan kesäkodissa, kertoi elävästi: Hän, itse surun murtamana,
sattuu olemaan ulkona kun näkee miehen lähestyvän. Reippaasta käynnistä
ja siihen kuuluvasta käden heiluttamisesta hän jo kaukaa arvaa Kosken
Matin. Nyt tämä näköjään käy erityisen kiihkeässä tahdissa. Ja kun
Matti kauniina suvipäivänä, kun on tyyni rauha ja linnut laulaa, tulee
tuntemaetäisyydelle ja näkee surupukuisen naisen, hän purskahtaa
äänekkääseen itkuun. Se kai kävi surunvalituksesta. Jysky Arpinen —
ne kun vieläkin tahtovat Etelä-Pohjanmaalla käyttää liikanimiä, niin
minäkin — itkee kuin pieni lapsi. Tämä on melkein yhtä suuri ihme kuin
Tannhäuserin sauva. Puhkee yrtin lehvä vanhan tervatynnörin kimpeen,
sinä tohtori, professori Juro, jolle ei myöskään tahdo kelvata kuin ne
12 rumista porraspäässä, tahi muu sentapainen tempaus! Puhkee se vain,
ja joutaa niin olla. Olkoon itku löyhässä, niin että sinua naurattaa,
mitäpä se haittaa kun sama mies panee maan kasvamaan niin että toinen
ranta on kuin meren sini.

       *       *       *       *       *

Sen kävi sitten mukavasti tämän Kosken Matin, Sussun-Kustaana kyllä
maailman suuren menon kannalta, vaikka oli sen verran herraantunut
hänkin että piti pientä kauppaa talosta taloon kaupunkipaikoissa,
hurstia vain, ei sen kummempaa. Niin joutuipa jo vanha mies siihen
kaupunkiin, jossa tämä hänen herraystävänsä oli vaikuttanut ja koti oli
vielä, ynnä perhe. Oli siinä asunnossa ennenkin käynyt ja tiesi, että
oli aina tervetullut, vaikkapa märissä turkeissaan fotöljiin, kun ei
aina ollut aikaa ottaa päältänsäkään. Tuli taas ja katseli vähän aikaa
pois menneen ystävänsä kuvaa seinällä. Niin kahvikuppia ottaessaan
siihen ystävänsä lahjatuoliin valahti.

Itkikö kukaan, sitä en tiedä.

— Kuulin tämän tarinan, ja näin sitten Kosken Matin hautapaalusta.
Ja minusta se sopii hyvin näin, Jeesus Siirakin ja niiden toisten
sententia kuin puhkesi uuteen kukkaan siltä osalta.




Lehtomäen Kustaa


Tämä nyt on suoraan sanoen aivan tilauksesta tehty, ja silloinhan
ei pitäisi saaman. Ehkä tässäkin kävi niin. Se nyt kyllä on, että
minä vähän livistin, en kirjoittanutkaan hautausmaitten _porteista_,
niinkuin pyydettiin. En tiedä olisinko tainnutkaan, en ole tullut niitä
sillä silmällä katselleeksi, vaikka läpi olen minäkin monta kertaa
mennyt. Se meni myös, ja se, paljon niitä meni ja monenlaisia. Entä jos
tästä sittenkin tulisi jotakin kokoon. Ja kun vielä muistin kuinka ne
veisasivat, lauloivat, soittivat, oikein torvisoittokunnalla —. Minäkin
olen ollut veisaamassa ja vallankin veisauttamassa, vähänkö vain. Ja
niin rupesin muistamaan.

Hienoa koettaa olla, se ainakin jo alkaa päältä tulla mieleeni.
Silinteri, välttämättä silinteri, valkeat hansikkaat melkein yhtä
välttämättä, valkoinen rusetti, lakkakengät, liljoja, narsisseja. Ja
tuoksu. Ei mikään viehkeä leukoija, on enemmän synkkä, mutta se pitää
olla, mistähän tulee tulpaaneista, ne kun nyttemmin kantavat haudoille
punaistakin, ennen pidettiin sopimattomana.

Ja sitten arkkuja, kalliita tammesta, kiiltävin loistavin jaloin,
valkeita samoin, taiteellisin rakennelmin, seppeleitä kaunein nauhoin
ja kultakirjaimin.

Klanit paljastuvat: »Mä kuljen kohti kuolemaa» —, kvartetti, joka on
lukemattomilla puhelinsoitoilla saatu kokoon, aloittaa tunnelman,
ihmiset tuntevat ylennystä, enemmän taikka vähemmän taikka ei
ollenkaan, kuinka kvartettikin on.

Niin, kun on vain sen verran säätyä että lauluherrat tulevat, kyllä
kannattaa painua maan poveen, kaunista se on, vaikka ei menisikään niin
tillilleen.

Mutta se on huomioonotettava myös se portille tulo. 100 issikkaa,
tulee, tulee aina kadunkulman takaa, 75 seppelettä, 25 pakettia!
Ja harsoissa, sangen surullisesta mutta usein sievästi, kun
katsahtavat. Ja sitten varsinkin kun pölisevällä maantiellä ajaa 100
keisipeliä, mikä keltaiseksi, mikä viheriäksi, punaiseksi maalattu,
kansatieteellisestä aivan loistava näky. Minä muistan vielä sellaisia,
vanha mies. Arvatenkin silloin meni joku parempi ruumis. Täysi
seremonia lihaperunoineen ja rusinasoppineen!

On ymmärrettävää että juuri tällaisten saapumisen kirkon portille
huomaa, niitä pienempiä ei niinkään, joita on joitakuita niitäkin,
hyvinkin pieniä, niinkuin tuo Lehtomäen Kustaan kulku. Minun
koulutoverini vielä! Ne tuovat tavallisesti kuusilla, niin että on
kaksi kuusta pistetty kärrynlavalle taikka reen kalikanreikiin, oli
kuka oli, se on niin paljon sivistys saanut aikaan. Mutta saattaa nähdä
sellaisen vainaan ettei ole niitä, ei autoa, keisiä, kärryjä, jospa
kyllä joku polkupyörä perässä. Se on alempaa veroluokkaa. Alinta oli
kai tuo Lehtomäen Kustaa, vaikka niin kaunis nimi. Enpäs ollut vielä
sellaista saattoa sattunut havaitsemaan. Tulevat kolisevat työkärryt,
niillä, minun täytyy sanoa, melko vaivainen arkku, jollakin tummaksi
tuhrattu, mies sen päällä kahdenreisin ja toinen polkupyörällä perässä,
kaiketi koska olisi näyttänyt humoristiselta kaksi miestä arkun päällä,
yleensä kärryillä sellaisessa tilanteessa.

Näin tulevat kirkon portille, jolla minä juuri satun olemaan.
Hevonenkin, pää vähän riipuksissa, näyttää kuin häpeevän.

Tähänastisen näkemäni perustuksella en olisi uskonut että vain kaksi
miestä kantaa arkun ruumiineen, mutta nyt sen näin. Ajomies nousi arkun
päältä alas ja tuo toinen, joka nähtävästi oli tullut vain kantamista
varten, pyörältään, ja he nostavat ykskaks vainaan kärryiltä yleiselle
kivialukselle hautausmaan portin vieressä. Vainaa oli todennäköisesti
ollut laiha, joka hyvin sopikin, kun sittemmin kuulin. Mutta jonkun
ajan kuluttua jostakin ilmestyy kaksi muuta miestä, tunsin toisen
haudankaivajaksi, näköjään myös kantohommiin, sillä kuinkapa nuo
kaksi tuojaa olisivatkaan voineet saada säädyllisellä tavalla arkun
kannetuksi rivihautaan toisessa päässä hautausmaata. Näkyy sakastista
tulevan myös pappi, nuori pastori vain, ja lukkari, ja he asettuvat
puolimatkaan odottamaan niinkuin haudattavaa ainakin. Tapulissa alkavat
kellot elää, neljän hengen saatto lähtee liikkeelle portilta, mustat
miehet kuuluvat veisaavan, ja siihen kuva jäi minun puolestani.

Läksin pois: mikä lie ollut onneton siirtolainen, surullista —.

Mutta ei, ei se ollutkaan siirtolainen, ellemme nyt ajattele laajempaa
taustaa vasten, oli Lehtomäen Kustaa, kuulin, kun huomisin kysyin
kanttorilta kenenkä veisasitte sellaisen joka tuli kutakuinkin yksin.
Se hän oli. Vaikka ei minulle asia vielä sen enempää valjennut kuin
että olipahan oli, yksi matkamies Kunnalliskodista, väsynyt päivän
vaivoista.

Vasta kun tapasin Perämäen Kaapoon, ja tuli puheeksi kuinka se ihminen
sittenkin on kaikessa mahtavuudessaan hyttyisen tapainen olemus, tulin
tietämään että Lehtomäen Kustaa olikin sellainen poika että minun olisi
aivan pitänyt mennä hänelle saattoväeksi, ja olisinpa mennyt, jos ma
tiesin.

Ensimmäiseksi mieleeni: punakka, pulska, eloisa poikainen, puhuu
rohkeasti, äänekkäästi kuin pikku terhakka kenraali. »Näitkö ruplia
isän klaffinloorassa!» Joku toinen poika oli ollut heillä yötä pyhän
aikana. Ruplia, ruplia, niitä oli tallella äveriäämmillä isännillä, kun
ei uuteen rahaan vielä oikein luotettu, ja pankki oli outo, ja sitä
paitsi kaukana, mikä sen tiesi. Hopearuplia, neljän markan hopearuplia
saattoi siis olla laatikoittain. Niinpä Korkialassakin, jonka poikia
Kustaa oli syntyjään, tuo Lehtomäki oli vain sellainen mökin paikka,
jolle oli vihdoin maailman myrskyissä suuntautunut. Kustaallakin oli
varmasti noita samoja ruplia joku lakkarillinen, kun talosta läksi;
laittoi perintöpalstalleen asumuksen ja alkoi möyriä omaa maataan.

Mitä siitä Korkialasta nousikaan, minä en ollenkaan sano, repeisi
korvanne! Mitenkä ne toiset nousivat, oli ihme kyllä, mutta yhtä ihme,
ihmeempi että Kustaan kaari laski, laski aina tähän asti että yksi
arkun päällä, toinen pyörällä takana.

»Joiko Kustaa?»

»Ei.»

»Pelasi?»

»Ei.»

»Noh?»

»Sitäpä ei niin sivullinen tiedä. Niin se vain käy että yhdellä
vaikkapa satakin miljoonaa, toisella, samaa juurta — no joo, mökkinen
kyllä ja lehmä, kappale nurmiketoa, mutta ei sitäkään kynttää
hoitamaan, eikä niistä ruplista kopeekkaakaan pitkiin aikoihin. Kuinka
ja millä nialla kukin yritti. Mutta antoi yrittää!»

»Mitä sinä sanoit tuosta 'kynttäämisestä', kuinka eivät kyntäneet?»

»Eivät pystyneet tulemaan yksin toimeen, hoopoilivat vanhat
päänheikkoudessaan tuota tätä, tunteneetkaan toisin ajoin toisiaan
Sanna-Kaisa ja Kustaa, elämäikänsä hasaannehet.»

Ystäväni käytti tietysti eteläpohjalaista kieltä, jossa »hasajaa»
merkitsee miltei riitelemisen asteelle kiihtynyttä väittelemistä.

Niin, hasaannehet, eivätkä tunne enää toisiansa, oliko nyt ilmoja
myöten.

Sepä oli todella kaikista vienoimman sääsken hiljainen laulu täällä
ihmiselon mahtavuudessa. Piti siirtää kunnalliskotiin koko joukko,
Kustaa, Sanna-Kaisa ja Mansikee. Ja sieltä nyt siirtyi vielä edemmä
Kustaa aluksi.

Kuinka se niin kävi, että vain ne kaksi miestä, sitä en tahdo tutkia.
Se vain että lapsia kyllä ei ollut ollutkaan, nämä kaksi kahden
ainoastaan.

Sanoi Kaappoo että ilmoja myöten. Olisikohan sitten ollut suotuisampi
ilma, kun Sanna-Kaisa ymmärsi kysyä kopissaan että »mihnäs Kustaa?»,
joka eteläpohjalaisella kielellä on sama kuin »missäs Kustaa?».

Antoivat silloin kupin kahvia, jossa oli oikein Amerikan-pakettia
seassa ja, eivät tällaisessa tapauksessa valehdelleet, mutta vähän
narrasivat ja sanoivat: »kyllä Kustaa pian tuloo!»

Minä olen kyllä siksi muu mies, etten oikein tiedä mihinkä ministeriöön
tällaiset asiat kuuluu, mutta sen minä sanon yleisesti, että saisivat
ne laittaa sellaisen ohjesäännön, että kun näin tämänkaltaisia sattuu
kuolemaan, pitäisi panna laitoksesta edes kolme neljä pyörällä perään.
Maksaisivat sen verran yli sen 6, 7 tuhatta. Näyttäisi vähän paremmalta
ja olisi sille siellä makaajallekin hupaisampaa.

Nytkin, jos olisi ollut siinä mukana vielä kolme piikaa veisaamassa,
Kustaa olisi pianaikaa tullut ajatelleeksi Sanna-Kaisaa, nyt kun oli
uusi aju, ja vaikka olivat hasaanneetkin, muistui nyt niin hyvältä,
että aivan hymyssäsuin kysäisi itsekseen: »eikö Sanna-Kaisakin pian
tule?»




Kikki


Katselitte ihmetellen: seisooko siinä todella niin? Kuinka se on
mahdollista —!

Kummako jos oudoksutte sanaa, sitähän täytyy kuin kaihtaa mainitsemasta
koko toimitusta, vaikka se on meidän itsekunkin aivan alun alfa,
niinkuin on arkku oomega. Niin että mitä hävettävää siinä oikeastaan
on? Olen minä nähnyt sellaistakin, että Neitsyt, ihana indigosineen
puettu madonna, kultasäteet kulmillaan imettää itse Kristusta, Jumalan
poikaa.

Eivät ole hävenneet mestarit näyttää viivalla, värillä kuinka se
tapahtuu, pitäisikö minun hävetä mainita asiaa aina muistamani rakkaan
äitini kielellä, hänen joka myös ihanasti evästi minut maailman
matkalle. Itsekin vähän muistan: katsoi tähti talviaamun taivaalta,
kumarteli huuruinen honka rannassa, joka näkyi jääkukkaikkunasta,
katajanhaon tuoksu ja suloinen lämmin salissa. Niin oli käsillä
luonnon toimitukset hiljan syntynyttä sisartani varten. Minäpä, vähän
vanhempi, jo puheleva palleroinen myös! Kiipesin äitini helmaan ja
silloin kaiketi vielä kiharainen pääni sukelsi suloisimpaan ihanuuteen,
mitä olen koskaan tietänyt — ah! kanarialintu rupesi laulamaan, joka
tiesi päivän nousua, sopikin, minä turvan tuutussa naulitsemaan
elähyttävää annintani. Se oli kuin kaunista unta, elävän unta.
Niin kaunista että olin tuokion kuluttua innostunut yhä jatkamaan:
»toinen!» Samassa innossa vielä toisellakin, kulttuurikielellä:
»andra tissen!» Samanarvoinen sana kuin tuo äsken mainittu,
kallisarvoinen jokatapauksessa sellaiselle kansalaiselle, silloin, nyt
ja aina, tasavallan presidentille, kuninkaalle, keisarille. Sillepä
todellinen halleluja! nyt tässä, tässä maallisessa, millekä paremmin,
mieluisimmin. Ei, älkää te hävetkö, vaikka sanon niin kuinka sanoin,
pilkkaatte pyhimpiä muistojamme!

— Tulipa tässä mieleeni samansukuinen juttu: Oli vilu vienyt viljan,
ettei ollut syödä, monella ei valjua elämääkään elää, piti viedä pois
multiin. Sanotaan sellaista nälkävuodeksi. Niin tekivät muutamat
orvoiksi jääneet lapsukaiset Pohjanmaalla taivalta pyryssä ja
nietoksessa, vanhin ja vahvin kelkalla kahta muuta pienempää koettaen
työntää, ihmisiin, kaupunkiin, jos siellä olisi! Tuli kylmä tuiskussa,
vaikka kuinka koetti yrittää eteenpäin. Alkoi hyytää jäseniä, ei
tahtoneet polvet jaksaa. Vanhin ymmärsi tuhon pian tulevan. Ohitettiin
maantien vieressä oleva navetta, jossa lehmä sattui ammaisemaan, nälkä
kai senkin. Tuli ajatus: siellä ehkä lämmin, mennään! Ja kun ei siihen
aikaan navetoita lukittu, tien taivaltajat pääsivät sisään. Suloinen
tunto sen ulkona ulvoneen pakkasen rinnalla, ja vielä ihanampi olo, kun
kelkkaa työntänyt veli keksi riisua omat ja sisartensa kenkärajat, ja
pistää jähmettymässä olleet jalkansa lehmän »kikkien» väliin. Ei lehmä
ollut vihainen, ynisi ystävällisesti, niinkuin olisi ymmärtänyt.

Näin kertoili vanhana arvon ja kunnian miehenä ulkomailla, jonne oli
monien vaiheiden jälkeen joutunut, se vanhin näistä pyryn poloisista.
Asui loistolinnassa, kimalsi kaikki kauniit, ja oltiin hienoja. Niin
tämä vanhus tosiaan loihe lausumaan äitinsä, sen nälkään kylmenneen
äitinsä kielellä hänkin, tällaisia. Saitte kuunnella päältä, ehkä
häveten, jotka ymmärsitte. Häpeette ehkä nytkin, tätä lukiessanne. En
tiedä, minusta oli vain kuin kaunista: tähti, honka, huuru, kikki,
kyntteli —. Vielä kuin paistaisi tähän sekin tähti tallin yltä, aasin
ammu, suitsu ja myrha mukaan. Ei nekään järin hienoja siellä seimelässä.

Ja kun sille hienolle isännälle sitten siellä kaukaisella maalla tuli
lähdön tunto, hänpä sääti, että hänen maallinen majansa on kuljetettava
sinne kotimaahan, jonka kielellä hän oli vieraitaan silloin hävettänyt,
ajettava sitä samaa tietä, jota he lapsina ponnistelivat kylmässä
tuiskussa, kun lehmä auttoi ystävällisesti. Ehkäpä se navettakin vielä,
sen ohi. Edelleen sen kirkon multiin, jossa lepäsi hänen vaalijansa, ja
jonka ihanuuteen hän oli sukeltanut niin kuinka minä tässä yllä, sinä
ja sinä.

Kauniisti muisti, kaikkea. Niin että enpä malttanut olla kertomatta,
kun henkeen tulin. Sattui tässä vielä tähti tuikahtamaan ikkunastani,
kun oli talviyö, ja petäjä silloin tällöin naskahteli tuulen humua
seinän takana. Ehkä jo pienen tuiskun, kylmän ainakin, kun talvi oli.
Ja minä täällä lämpimässä, turvan tuutussa. Kiitos vain Jumala hyvä
sieltä kotivähäisen vanhan suloisesta muistosta!




Salve!


Nainen osaa rakastaa, kun niikseen on. Mahtaako siinä mies ollenkaan
tulla rinnalle? Mitä ne keksivät suunnitelmaa, kun on saatava mies
kiinni, ja millä ylevällä lujuudella he sen toteuttavat! Hänellä on
vainu kuin pääskysellä pilvissä kaukaisen maan pesälleen tietämään
missä _hän_ kulloinkin on. Missä kyttää, mistä sihtaa, mutta siitä
ja siitä kadunkulmasta hän aivan sattumoisin lehahtaa vastaan:
kas, kerranhan Teitäkin, eli olisiko jo sinua, tapaa! Hän kulkee
kukkakaupat, namuspuodit, kirjoittelee pilettejä, kun on nimipäivä,
konsertti, muu esiintyminen, ja sitten hän ajattelee! Kuinka hän
ajattelee! Vain _häntä_, ei mitään muuta sillä tietoa. Hän ymmärtää
vaikka mitä sitä mitä hänkin, yksinpä musiikkia, vaikka hänelle muuten
sonaatti ja pippuri on yksi ja sama, ja silmä tirkistää tulen palavasti
vaikka konsertti on hänelle doloris balnea tuskan kylpy, surun sauna,
niinkuin Juhani Aholle omien puheittensa mukaan »Kotimaisen orkesterin»
sinfonia Kansallisteatterissa.

Mitä siitä sitten tuli, se on eri asia, hirveän eri asia: heinäpouta,
syys synkkä, Golgatan viiru —. Mutta silloin hän meni vaikka
helvettiin, iäiseen helvettiin.

— Niin, kuinka nainenkin on. Minkälaisen luonnon ja vedon oli
arvatenkin esipolviltaan saanut. Toista veti ja hän seurasi vetoa
päätäpahkaa, toistakin veti, mutta hän oli ujompi, se kun oli naisen
kannalta sellainen tapakin.

Siitäpä minä nyt tässä sanan. Ehkä surullisen, juttu moduloi molliin.

       *       *       *       *       *

Ystäväni kamreeri Torkkeli oli kyllä kamreeri, mutta silti mukava
mies, ei laisinkaan mikään kuivimus, vaikka oli vielä vanhapoika. Tämä
kai johtui siitä, että hänellä nuoruudessaan oli ollut humanistisia
taipumuksia, musiikkiinkin perehtynyt niin että johti pienen
virkakaupunkinsa sekakuoroa ja soitteli viulusooloja iltamissa. Siitä
kai se sukeusi se draamallinen satu, joka yllättävästi tuli esille
tavallisena kahvipuheena Torkkelin ollessa vieraisilla tohtori Viholan
luona kerran kesäpitäjässä tässä aivan tuonoin. Olin siellä myös,
eläkevaareja olimme kaikki, minäkin jonkinlaista sen säädyn häntäpäätä.
Niin tuli esille vanhat asiat, ja kuinka oli ollut ennen 40 vuotta
sitten X:n kaupungissa, josta rouva Viholalla ja Torkkelilla oli
yhteisiä muistoja. Ja tietysti niitä jahkaistiin ruusuntuoksuisina
aivan, kun oli vielä kaunis kesäilta: muistatkos?

Rupesi rva Vihola kiusaamaan Torkkelia: miksi sinäkin, Torkkeli jäit
vanhaksipojaksi? Sopisi olla akka ja mukuloita tuvallinen niinkuin
minulla ja tällä meidän Akselilla. Ja hän näytti kuin iskevän silmää
harmaapäiselle Torkkelille. Kun ei Torkkeli näyttänyt olevan tällään
kiusanteosta, rupesi rva Vihola lähemmin selittämään. »Ah, koko
kaupunki oli perässäsi, kun sinä olit nuori ja pulska ja soitit
»Träumereitä». Ja silläkö silmällä ne vain katselivat neitoset
kuorossasi, rakastuneet silmittömästi, kyll’mää vaan tierän!» Me
nauroimme tietysti ja Torkkelikin hymähteli.

»Jaa jaa, tiäräks', eks' sää vain muista Saara Tickleeniäkin, kaikkihan
sen tiesivät! Niin rakastui, ett' tul' aivan hulluks'!»

Me taas nauraa höräytimme.

»Niin, niin, se tuli vallan torell' hulluks'!»

Se oli jo mollisointu, mutta eihän sitä vielä vakavalta kannalta.

Sen verran vain kamreeri Torkkeli otti itseensä että lausahti pöydän
takaa:

»Minä en ole Saara Tickleenin kanssa sanaa vaihtanut, enkä nyt enää
muista minkä näköinenkään oli.»

Se merkitsi sitä että Viholaska puhui juttuja.

»Sa sin' vai!», rva Vihola, »semmosii te miehet olette, ensin panette
tytöt palamaan, sitten ette muista minkä näköinenkään.»

Torkkeli vaikeni aivan kylmän näköisenä, ja me rupesimme puhelemaan
muita.

— Mutta kun minä olen juttumies, se otti vähän korvaani tuo rva Viholan
leikinlasku, joksi sen tietysti otin.

Vaan jospa olisi totta —; ja vaikka ei olisikaan.

Soitin seuraavana päivänä rva Viholalle, että mitä hän oikein tarkoitti
tuolla puheella Saara Tickleenistä?

»Se on totta, totta joka sana! Saara tul' hulluks', sen oma sisar
sanoi, ja justiin ton Torkkelin tähden!»

Tämäpä merkillistä!

       *       *       *       *       *

Minun piti huomisin uudestaan lähteä Viholaan peräämään asiaa.

»Sas ny kuin se oikein oli se Saaran asia, teitkö sinä pilkkaa meistä?»

»Kuules ny, mää kuuli itte oikke Saaran siskolt'!» Saara oli laulanut
Torkkelin kuorossa, ja rakastunut sitten johtajaansa. Taitaa muuten
sellaista helposti tapahtua. Mitenkä se nyt tuli tiedoksi, hänkin,
rva Vihola, siitä kuuli, niin että kaikki tiesivät. Niin että on se
nyt kumma paikka, ettei muka Torkkeli itse mitään tiennyt, ja nytkin
vielä ettei sanaa vaihtanut, niinkuin sanoi. »Mutta ne on toiset naiset
semmosii, ettei ne kehtaa — —. En minä vaan niin! Hihihi!» rva Vihola.

»Mutta tuliko hän todella hulluksi?»

»Aivan varmaan tuli. Koht' ku Torkkeli sai määräyksen toiseen paikkaan
ja jätti kaupungin ja kuorokin sammui siihen, rupesi Saara suremaan,
ajattel' ja ajattel', ja niin tuli ett' piti viedä Pitkäänniemeen.
Kyllähän sen kaikki tiesi, mutt' se sisar, Selma, sano että sitä
Torkkelii se kyll' ajattel'.»

»Vaan eiköhän siinä ollut jotakin vikaa ennestään? Tuntuu vähän siltä.»

»Sit' en mää tiärä, mutt' näin on asia!»

»Sano se sitt' viel' niinkin Selma, ett' ku se Saara pääs' pois sielt'
Pitkästniemest' ja eli viel' muutama vuare, sittekin se aina sillon
tällön puhu siit' Torkkelist'.» Oli puhunut lempeydellä, niin että
hyvin näki kuinka asiat oli olleet.

»Ja, tiäräks mitä», rva Vihola jatkoi, »kun Saara muutaman vuoden
terveenä oltuaan kuoli, isänkin kuolema masenti mieltä, Selma oli
löytänyt Saaran papereista kuivatun orvokin liuskalle liimattuna, ja
sen alla kauniisti tekstattuna: »Salve!» »Varmaan se oli», Selma sanoi,
Torkkelille aiottu, tämä kun oli laulattanutkin kirkkokonsertissa erään
latinalaisen laulun 'Salve Regina!' Ei ollut tullut lähetetyksi, kun
Torkkeli asui toisella paikkakunnalla, jos olisi aikonutkin. Ei ollut
uskaltanut.»

— Läksin pois näine tietoineni. Juttupatiedot todella. Ja minun piti
vielä kotiin päästyäni täydentää.

»Kuule, suo anteeksi Torkkeli, minä vähän sen eilisen puheen johdosta
soitan siitä Saara Tickleenistä, jota se rva Vihola tuotti, etkö
todellakaan ollut suhteissa sellaiseen neitoseen?»

»Kunniani kautta» niinkuin vanhoissa romaaneissa, Torkkeli langan
päässä, »minä en ole koskaan sanaa vaihtanut asianomaisen kanssa,
en muista kuollakseni minkä näköinenkään, vähän jotakin valkoisen
karvalakin muistoa kajastaa, usko pois!»

— Jäin ajatuksiini —. Yksi tähtää ikkunapielestä: »hauska kerrankin
tavata!», toinen »usque ad mortem», ei uskalla, ei _tahdo_, vaikka
uskaltaisikin, kun ei se tavan mukaan kuulu naiselle. Sytee, sytee
kyllä, palaa vihdoin korsi.

Tuo vielä, tuo »Salve!» Sehän merkitsee tavallisesti samaa kuin »Ole
tervehditty!» Mutta se saattaa myös hienomman tiedon mukaan — katsoin
aivan suuresta Upsalan akatemian »Lexicon latino — svecanum» v:lta 1790
— merkitä »Jää hyvästi!»

Hänen viimeinen toivotuksensa. Kaunis, varmaan isältä opittu, joka oli
latinankielen lehtori.

»Kyllähän sen arvasin», Selma oli sanonut, »mutta en tahtonut, minäkään
en uskaltanut, lähettää sitä kamreeri Torkkelille, olisi pian vain
piittaamattomasti naurahtanut.»

Mutta minä täällä yksinäisyydessäni ajattelen että olisi lähettänyt
vain, tuskinpa Torkkeli olisi sydämessään nauranut, eihän niistä
huulista aina niin tiedä.

— Tulee itsekin joskus näin lähdön päähän muistoja katselluksi: tuossa
kuivaneet ruusu ja kielo lasiputkesta, joka pistettiin rintaasi, kun
astuit ulos pasaasiin Bacherin ovesta valkoinen lakki ensikerran
päässäsi, tässä promotioseppele ja sitojan kuva, muutakin »heinää»,
kuten vallaton nuoruus pilaili.

Siinäpä sinullakin tämä Saaran orvokki olisi mennyt, hyvinkin! vai mitä
Torkkeli, minä täälläpäin? Ettes huomannut!

Fidelis, trogen, myös _hjertlig_, upsalaiseni taas sanoo,
»sydämellisesti uskollinen», vaikka et sanaa vaihtanut. Olihan se kyllä
kaunis orvokki tämä muisto vain.

       *       *       *       *       *

Nyt te sanotte että minä »kirjailen», omasta päästäni panen, ja ettei
se onnistunut.

Mutta älkää sanoko! juuri pääsin tapaamasta 72-vuotisen äijän, joka oli
ottanut vain yhden pienen lasin Frapinia, niin että ei sen puolesta.
Mutta 14-vuotisesta tyttösestä, joka ennen Tronhjemissa heitti eräälle
hänen tuttavalleen kukkia laululavalle, ja kuinka siitä nuoruuden
ruusunrakkaus, kirjeitä, isän kielto ja suru, ja kuinka sitten tuo,
jolle oli kukkia heitetty, sattumoisin tapasi heittäjättären Bauzenissa
Saksassa, niin he molemmat harmaapäät, ja lähes 50 vuoden päästä
— itkivät. Ja yks' kaks' tämä kertoja äijä itse itkee. Se, jolle
heitettiin, oli siis hän! Toinen Torkkeli, mutta toista lajia.

Niin että sanokaa mitä tahdotte, ei ihmisestä useinkaan tarvitse
kirjailla, hän on muutenkin.




Susi


_Susi_ oli ihminen, ja vaikka en ole häntä koskaan nähnyt, enkä
kuullutkaan kuin lauseen mittaisen väläyksen, kunnioitan häntä niin
suuresti että harvoja muita niin koko tässä maailmassa. Oli hänellä
toinenkin sankari toverina, _Tjuma_, jonka tietenkin myös vedän mukaan
samaan kunnioitukseen, mutta koska Susi mainitaan tietolähteessäni
ensiksi, mahtaa hän olla kaiken sen kauniin pääedustaja, joka tässä
tulee tavallisen kansan tietoon. Minun täytyy näet häveten tunnustaa,
että vaikka olen teologian tohtori ja entinen papin kokelas, olen
jäänyt aivan osattomaksi siitä kohottavasta tiedosta, joka koskee
Susia, Tjumaa ja kokonaista pientä komppaniaa muita samanarvoisia
suurmiehiä Herran, ja ihmistenkin edessä, niitä jotka kantoivat
Taavetti Livingstonen ruumiin Afrikan sydämestä Zanzibariin,
sanomattoman sitkeästi, sanomattomalla rakkaudella, kuoleman uhalla,
kuolemalla.

Otaksun että »tavallinen kansa» ei ole tästä tietoinen, ja siksi
sanoin. Minun historian-, uskonnon opettajani, professorini eivät itse
ole mahtaneet tietää tästä mitään, taikka pitäneet asiaa virrenvärsyn
arvoisena jossakin pakanalähetyksen koivujuhlassa, milloin ovat laimein
silmin selitelleet pilteille maailman menoa. Olihan Susikin vain
neekeri sitäpaitsi, hiljattainen pimeä pakana. Mutta komea neekeri hän
mahtoi olla. Jospa oli sellainenkin kuin se, joka kantoi kapsäkkiäni
Pullman-junasta Washingtonin asemalle, kelpasipa nähdä! »Timbuktun
palmu» olen tavannut joskus sanoa, kun näen ryhdikkään, kookkaan
neekerin, pähkinöitä vielä kuin riippuisi, kaliseisi kiharoissa ja
tuulen humu kävisi. 3 — 4 tuumaa hän on neljättä kyynärää, voimaa uhoo
joka liike, niin että kapsäkkini nousee kuin höyhen, vartalo, sikäli
kuin länsimaiseen pukuun puetusta miehestä saa selvää, solakka, ja
ryhdikäs jokatapauksessa, eikä kasvojenkaan katsannolta hulluin, vaikka
musta. Kiiltävät silmät ovat ystävällisesti luottavaiset, niin että
minäkin luotan tähän mustaan Moosekseen täydellisesti, kun hän lähtee
viemään kapistoksiani.

Mitä sitten se Susi-lähimmäinen siellä Afrikan salolla, kun ei
ollut hohtonappista valkeaa takkia, ei vellovia housuja ja muuta
sivistyksellistä, ruumiilta ainakin todellinen Jumalan kuva, ihmiseksi
tehty, ei knääkäksi itseään aikain kuluessa menetellyt.

Astuipa tuo, kun olivat paarinsa laskeneet palatsin eteen, esiin, pyysi
puhutella Zanzibarin kuvernööriä ja sanoi syvällä, kalskahtavalla
bassoäänellä: »Tohtori on täällä!» »Kuka tohtori?», toinen, ja tosiaan
ällistyen, kun Susi muutamalla kangertavalla englannin sanalla saa
selitetyksi että _Taavetti Livingstone_, hän, rakas opettaja sieltä
kaukaa. Kuoli, ja he kuljettivat olkapäillään tänne. _Sen_ tohtorin
tunsi kuvernööri, niinkuin tunsi koko maailma. Tunsivat oppineet,
kirkonmiehet, hallitukset, kuulotiedolta kaikki kansa, _minäkin_
tunsin, muutama vuosi tämän tapauksen jälkeen, niinpiankuin pieni mies
olin oppinut lukemaan.

Jäipä vielä pois luettelosta erityisesti mainitsematta yksi kaunis
ryhmä kristiveljiä — _orjakauppiaat_, hepä vasta tunsivat!

Orjakauppias — kuuluu nyt kuin kummalta sadulta. Kuinka elämä rientää!
Kuin uutena asiana palautuu tässä muistaessani mieleen kuvia: astuu
etelän helteessä viidakkotietä, polku vaivainen se vain, alas rantaan
mustien miesten kiemurreleva maleva, naisiakin joukossa. Miehet, aina
jotkut naisetkin ovat _kahleissa_. Useimmat viimeisilleen saakka
näännyksissä, verissäkin monet, ratsastajat saattajat ovat iskeneet
piiskallaan, taikka orjantappurakepillä jos kuka on ollut kyräilevä
ja vastahakoinen. Nämä ovat _orjia_, arapialaisten muhamettien, mutta
myös uskovaisten portugalilaisten, jopa piplioita myyskenteleväin
_englantilaisten_ ottamia, miekoin, kiväärein kukistamia sisämaan
majakylissä. Heitä kuljetetaan proomuilla uloimpana odotteleviin
laivoihin vietäväksi elukkakarjana orjatyön tekoon maailmalle.
Tällaistahan olimme lukeneet lainakirjoista suomenkin kielellä. Pieni
asia siitä oli tehty meillä — niin kuinkapa meillä, Aleksanteri II:han,
»meidän keisari», vasta poisti orjuuden suurelta Venäjältäkin — mutta
vähän oli vielä muun maailmankin huomio siihen kiintynyt, koskapa
ei ollut enempää painunut lapsen mieleen kuin että pääsee muutaman
vuoden perästä unohtumaan, jos lie silloin aikanaan ottanut nuoreen
sieluun orjan kahle. Kuka tiesi ilman Livingstonea _vieläkin_ ihmisiä
myytäisiin orjiksi, niinkuin tosiaan sanovat vielä joitakin vuosia
sitten tehdyn.

Mutta tämä Zanzibariin paareilla kannettu tohtori julisti
huutavan äänenä maailmalle orjakaupan, maailman avoimen haavan
olemassaolon. Tutkiessaan ensin lähetyssaarnaajana, sitten yhä
enemmän maantieteilijänä Afrikan sisäosia, hän joutui sellaisten
kauhunäytelmäin todistajaksi Juuri tässä suhteessa, että hengelliset
herrat, en tiedä häpeevätkö jotakin, vain viittaillen niistä
kirjoissaan mainitsevat. Luen tässä edessäni eräästäkin: »Kaikkialla
hän näki orjakaupan hävityksiä — — —.» Mutta minkälaisia nämä
hävitykset olivat, teos ei kerro. Niinkuin esimerkiksi että kivääreillä
varustetut ja siis mustien jousimiesten rinnalla ylivoimaiset
orjakauppiaat ajoivat itsepintaisimmat uhmaajat ja taas vanhukset ja
työhön kykenemättömät sairaat sekä »turvattomat» lapset viitoihin,
jotka sitten _sytyttivät palamaan_. Sinne kärventykööt ihmisystävyyden
nimessä.

Silloin tällöin Euroopassa käydessään Livingstone joutui pitämään
näkemästään esitelmiä ja niissä hän rohkeasti ja totuudenmukaisesti
kertoi kuinka asiat olivat. Seuraukset alkoivatkin näkyä. Englannin
Lähetysseura ilmoitti Livingstonelle »ettei seura voinut kannattaa
yrityksiä, jotka olivat ainoastaan kaukaisessa yhteydessä evankeliumin
kanssa.» Selvähän tämä oli, mitä tekemistä orjakaupan vastustamisella
tosiaan oli puhtaan jumalansanan julistamisen kanssa! Yhtä vähän kuin
niillä Livingstonen puuhilla, joita selittää hänen sanansa: »Uuden
maan löytämisellä on arvoa vain sikäli kuin se avaa mahdollisuuksia
kohottaa sen asukkaita. Minä pidän maantieteellistä löytötyötä alkuna
lähetystyöhön.» Lähetystyöhön Livingstonen mielestä kuului aivan ensi
sijassa _taistelu orjakaupan hävittämiseksi_.

Kun Englannin Lähetysseura oli vetäytynyt syrjään Livingstonen
yrityksistä, ryhtyivät häntä kannattamaan tiedemiehet ja kauppiaat,
ja hallitus nimitti hänet Itä-Afrikan konsuliksi ja suuren
tutkimusretkikunnan johtajaksi. Retkikunnan tarkoitus oli tutkia
maata ja toimia ohella orjakaupan vastustamiseksi. Mutta kuinkapa
kävi? Englannin hallitus kutsui jonkin ajan kuluttua takaisin koko
retkikunnan, »arvattavasti peläten loppumattomia riitoja Portugalin
kanssa», sanovat kirjatiedot. Kuinkahan on, olikohan tämä ainoa kerta,
kun politiikka vaimensi inhimillisyyden äänen? Pahimpia, tunnottomimpia
orjakauppiaita olivat näet juuri portugalilaiset. Mutta maailman
yleinen mielipide merkitsee myös jotakin, yli hallitusten ja seurojen,
eikä se voinut olla vaikuttamatta vaimenemista tuossa raa'assa
edesottamisessa. Livingstone oli sen aikaansaanut.

Nytpä astuu _Susi_ taas esiin.

Livingstone oli jalo, mutta oli Susi myös, ja samoin koko se musta
seurue, jonka keskuuteen pian parikymmentä vuotta Afrikassa toiminut
lähetystyön tekijä ja tutkija vihdoin loppuun saakka uupuneena kuoli.

Kävi näin:

Hänelle tilapäisesti kyhätystä majasta oli Livingstonen aamulla päivän
koittaessa lähdettävä edelleen liikkeelle, sairaana kyllä, niin että
häntä täytyi aina toisinaan kantaa, mutta lannistumatonna silti. Vaan
kun ei tohtoria ruvennut kuulumaan, raoitettiin ovea, jolloin hänet
tavattiin kuolleena. Hän oli polvistunut vuoteensa ääreen, kaipa
tavalliseen aamurukoukseen, ja siinä kohtasi loppunsa.

Huomioitsijoita oli pari miestä, ja otaksun että he juuri olivat Susi
ja Tjuma, ehkä suurimmat siitä sankarijoukosta, joka mestarilleen
osoittamansa viimeisen palveluksen kautta on jättänyt maailman
historiaan lähtemättömän muiston. Livingstonen palveluksessa oli
joukko apulaisia, emme tiedä edes olivatko he kaikki kristityltä,
kerran ainakin mainitaan että sillä erää niitä oli 27, kaikki
»raakoja, pimeitä pakanoita», mutta _uskollisia_. Sellaisellakin
neekerillä saattoi näet olla sydän, ja nämä mustat ymmärsivät kyllä
kuvaannollisesti sen sanan merkityksen. Niinpä he irroittivat
rakkaan tohtorinsa ruumiillisen sydämen ja hautasivat sen hänen
kuolinpaikalleen. Sitten he omilla keinoillaan _palsamoivat_ ruumiin
säilymään mahdolliseksi, käärivät kasvien lehtiä ympärille ja lähtivät
sitä _kantaen kuljettamaan_, päämääränä Zanzibar ja edelleen Englanti!
Joku tämän keksi, seuranneesta vaiheesta päättäen Susi, olisiko vainaja
joskus lausunut toivomuksen päästä lepäämään syntymämaahansa. Mutta
että toiset siihen yhtyvät ja lähtevät _9 kuukautta_ kestäneelle
vaivalloiselle, hengenvaaralliselle matkalle, niinkuin moni sille
tielle jäikin, ja yhtään kysymättä riittivätkö Livingstonen ehkä
jälkeenjättämät varat ylläpitoon, ja olikokaan niitä, tämä on kyllä
siinä pimeydessä kauneinna kajastava muisto. Jokainen on niin paljon
lukenut Afrikan matkoista että tietää mitä sellainen erämaa merkitsee,
sankka, villi kasvillisuus, pedot, monesti vihamieliset ihmisheimot,
tiettömyys, tautisuus — siinä 9 kuukautta kantamalla! Vain jos
veljesi, sisaresi, isäsi ehkä vielä poikasena ollessasi oli sidottuna
kuljetettu pois, kotikyläsi päälle poltettu, jospa kuin petona
olit pakoillut ja pelastunut yhä turvattomaan olemiseesi, ymmärsit
kiitollisuuden, joka ajoi neekeriä ponnistamaan vaikka hengen menoon,
että velka suoritettaisiin sille joka »sääli mustia», niinkuin kuului
villin pakananeekerin sana Livingstonesta. Siinä on melkein jotakin
primitiivistä, niin sanotulle sivistykselle outoa, niinkuin koiralla,
joka jää isäntänsä haudalle, eikä lähde pois, palaa uudestaan, jos
viedään pois, ja kuolee vihdoin. Onko se sen alempaa silti, oli jos
hyvänsä eläin? Valitamme, että se tunne niin tyystin puuttuu meiltä
luomakunnan muka kruunuilta.

       *       *       *       *       *

Susi veljeni! Taisipa ollakin Sinun sukuasi se komea Jim siellä
Amerikan Pullmannissa! Kulkeutunut veljesi kahleissa sinne
plantaaseille, ja sen pojanpoika nyt minun kapsäkkiäni —. En
muistanut silloin. Jos olisin muistanut, olisin jättänyt nimikorttini
ja kirjoittanut siihen vain _well_! Ja se olisi ollut kuin minun
vaatimattoman sydämeni symboli siitä mitä isoisäsi veli, se uljas
Timbuktun Susi teki, kun kannettuansa valkoisen tohtorin Zanzibariin,
lähti vielä _saattamaan_ häntä Zanzibarista Lontooseen. Olipa siinä
hautajaismatkaa! Jo eurooppalaisten vaatteitten päällesi pukeminen
oli raskasta. Oudot olot aarniometsäin vapauteen tottuneelle
ovat vaikeammat kestää kuin tietämätön arvaa. Suomalaisetkin
lähetyssaarnaajat ovat koettaneet tuoda jonkun sikäläisen mukanaan,
mutta onnetta. Eräs joutui jo valtamerellä epätoivoon ja hyppäsi
mereen. Toinen tuli ymmärtämättömänä pikkutyttönä, pantiin seminaariin
ja tuli kansakoulunopettajaksi, mutta ei koskaan oikein sopeutunut
länsimaisiin oloihin, ja kuoli nuorena. Mutta Susi ja Tjuma kestivät.

Kun nämä toverukset, pitkät, salskeat miehet vitivalkoisissa puvuissa,
niinkuin neekerit mielellään tapaavat, etumaisina korkeitten
herrojen edellä kantoivat tohtoriaan sen viimeisen taipaleen Lontoon
Westminsteriin, olikohan joku Lähetysseuran jäsen joka ajatteli näyn
nähdessään että ei se Livingstonen työ sentään tainnut ollakaan kovin
kaukaisessa yhteydessä evankeliuminkaan julistukseen? Samoin, jos
oli sattunut joukkoon jokin hallituksen lordi, että olivatkohan nuo
portugalilaiset niin peloittavia. Ja jatkoi vielä itsekseen: olisimme
antaneet kiväärin käteen noille mustillekin, kyllähän tuon näköiset
miehet olisivat puolensa pitäneet! Kun tässä kerran saa ja tulee
tapella vaikka ristinmerkin suojin.

— — Kuule vielä veli Susi! Sinä lienet tosin jossain niin korkealla,
nyt kun on kulunut yli 70 vuotta tästä tapauksesta, että ei taida
ääneni kantaa koskaan sinne. Mutta jos joku parempi veisi sanan.
Ota vastaan persoonallinenkin kiitokseni siitä kun vahvistit myös
minun primitiivisiä vaistojani tuossa uskollisuudessa, jonka oireita
on minussa piillyt! Sataa, kun olen vähin hävennyt sitä, oikeaan
kulttuuriin kuulumattomana, ja sano niille toisillekin!

Jaloo ndangi! Kiitokseni on tosin ambokieltä, vaikka epäilen Sinun
puhuneen makololoa, mutta eivätköhän ne sitä siellä tulkinne.

Vieläkin mä sanon: onde mu pandula! Kyllä te sen ansaitsette.




Kirkkokahvit


Ei se ollut ennenmuinen kahvi mikään harvinaisuus köyhän kansankaan
kesken. Vaikka oli sellaisia otuksia kuin Kryhy ja muita akkoja. Niin,
»otuksia» tulin sanoneeksi, kun Kryhy oli kyttyräselkäinen, ja saanut
kansalta tuon nimen. Kulki vielä hattu päässä vanhalta muistolta,
sillä kun hän syntyään oli papin tytär, niin tietysti täytyi se
arvon merkki pitää, ihmisten säätyero kun oli suuri silloin vielä,
epädemokraattisena aikana Kriminsodan vaiheilla, jolloin Kryhykin oli
tyttösenä silmiintynyt tähän maailmaan. Mutta köyhiä oltiin yleensä
akkakansa, Kryhystä nyt puhumatta, jolla ei koskaan ollut mitään virkaa
ollutkaan, vaan muutkin irtonaiset vaimonpuolet, joita oli ennen aivan
erikoisella tavalla enemmän kuin nyt. Yksinäisiä vanhojapiikoja, joille
oli tullut vahinko ennen nuorena, ja sellaisen, jolla oli lapsi, oli
vaikea saada enää miestä. Niinpä he sitten kokivat harjoittaa mikä
kankurin, mikä hierojan, mikä mitäkin ammattia, jolla ansaitsi aivan
naurettavasti nykyiseen nähden. Kryhykin koetti jotakin nypläillä,
jotakin vähää, eiväthän talonpojat vielä pitsejä tarvinneet. Tietysti
ei hänellä lasta ollut, muuten vain köyhä, vanhan katsomuksen mukaan
rampaa, ja vielä naista, kun ei edes tarvinnut panna kouluun, vaikka
olikin isä pappi, pikku kappalainen, ja niin jäänyt Kryhykin isän
kuoltua hyppysiensä varaan. Mutta siihen kahviin. Oliko se niin
paljon halvempaa kuin nyt, mutta oli sitä vain, aivanpa yleisesti
kautta kaiken maaseudunkin. Ei niin köyhää, kurjaa, ettei olisi
hänenkin äänensä joskus yhtynyt tuohon »kaffia, sokuria puoleksi
kumpiakin» joskus porvarin tiskin takana. Kryhy oli niin lyhyt että
hätinä hän tiskille näkikään, ja se oli vähän kuin hävettävää, aina
salavihkaa punastui, kun piti asiansa sanoa ja muita oli puodissa.
Mutta minunpa pitää vielä kertoa tarkemmin tuosta Kryhyn tilasta.
Eikös pappien perheillä ole tavallisesti eläkkeet, juuri sellaisten
kuin Kryhynkin varalta? Ei niitä kyllä ollut muullakaan akkaväellä,
valitettavasti, irti ja turvattomia olivat kuin taivahan linnut,
mutta oli jo talollisilla syytinkinsä ja sensuhteiset osansa. Vaan
toki nyt papeilla, heillä jotka hoitelivat aivan taivaan valtakunnan
avaimia, paitsi että olivat virkamiehiä, siis herran asemassa, joka
oli suuresta painosta senaikaisen yhteiskunnan kannalta. Olikin
_ollut_, aikojen kuluessa virkakunnan oli pitänyt tuloistaan maksaa
yhteiseen eläkekassaan aina vuosittain, niin että sieltä saivat tarpeen
sattuessa turvattomat syytinkinsä. Nyt vain olivat jotkut hyväkkäät
niin hoitaneet kassan, että eräs juutalainen suuria summia mukanaan
pääsi karkaamaan Amerikkaan ja toinen pani tehdasyrityksessään sen
pitkän tien menemään loput. Niin tuli Kryhyjä ja Kryhyn tapaisia, tuli
itku ja hätä. Jaksoi kuka jaksoi ja sai kolikon, kuka ei jaksanut,
eikä osannut vaihtaa ammattia, hänestä tuli pienimmän koon mökkiläinen
silakalle ja leivälle. No, mitäpä pahaa siinä, eikös pidä olla
mökkiläisiäkin? Miltäs se tuntuu taivaaseen pääseminen, jos runsauden
pata porisee jo täällä? Ei, pihistä päälle vain, niin sitten sen
ihanuuden tiedät. Ja kyllä Kryhy ainakin oli pihistänyt. Kun hänen
äitinsä, kappalaisen leski, oli mennyt yhteisiä niukkuuden teitä
rutisevasta, pyryssä naskuvasta pikku asunnostaan, se jäi Kryhylle.
Siinähän oli hovi, muutamilla ihmisillä on vain maantie. Iso apu tämä,
aivan hyvä, kasta siinä kaljaan leipäsi ja ole iloinen. Kyllä niin.
Vähänpä taisit nykyajan köyhälistö sittenkin siitä tilasta tietää
kun, haa, minun täytyy käyttää vanhanajan raakaa kieltä, nälkä kurni
suolia, henki näkyi tuvassa ja tapeetit pullistui kuin parkkilaivan
pramipurje pasaadissa, mutta kylmässä. Vaan mitäpä minä häiritsen
kansalaisia noilla inhottavilla asioilla. Hyppään yli niihin aikoihin
kun tuli _vielä_ köyhempää. Kun sodittiin niin ettei ollut edes
kaffia eli kaffeetakaan. Kun vain muutamat harvat saivat joitakin
salateitä kellariinsa säkin, kun oli rahaa, mistähän tullutta. Kryhy
oli vanha, matala ja harmaa, hän ei saanut nyysätäkään, vaikka oli
pienestä tottunut. Kuuli vain kummia juttuja kuinka sen ja sen korkean
kellarista oli löydetty jotakin, jopa kahvia. »Senkaltaisten on taivaan
valtakunta», olisi saanut kiristellä, jos olisi hammasta ollut. Mutta
kun hätä on suurin jne. Silloin ne keksivät tuon »kirkkokahvin», ja se
oli Kryhynkin, niinkuin muiden akkain päivänpaiste.

Tuli Amerikasta uskovilta uskoville alkuainetta, tuli aivan ilmaiseksi,
kun olisi muuten pitänyt nähdä vaivaa ja polttaa, kuten esim.
Brasiliassa. Sai tulla tullittakin, ylen hyvähän oli asia. Levisi
tieto: korjattu kirkko vihitään, tulkaa akat, tarjotaan oikeata kahvia!
Mitä aivanko kirkossa? No, ei nyt juuri kirkossa, mutta ainakin kirkon
mäellä, sisaret hääräävät ja ihana tuoksu nousee. He voimistuivat,
nuo harmaat, Kryhykin, kun kuuli; että piti vielä onnestaman! Askel
nousi keveästi pölisevän tien vartta, eipä heillä pyörää, millä, kun
ei mitään, ei edes arkkurahoja ollut. Mutta hyvillä mielin silti.
Siinä kipitti Kryhykin, ikivanha hattu päässään, kuin variksenpelätin
vanhoilta ajoilta! Soo, humaa! Auto törähytti juuri korvan juuressa,
oli päälle ajaa. Vanha, sairas sydän sävähti: etteivät katso! Mitäpä ne
meitä enää katsoo, naurahti Läiskän Sanna, entinen kankuri, silikissäpä
ja sametissa näkyvät nykyisin ajelevankin pipit, papit.

Ja niin he tulivat »plassille», niinkuin tavattiin ennen
markkinapaikkoja sanoa. Siellä oli kansaa, kihisi, kuhisi. Kryhy
oli niin sen kahvin odotuksessa että oli unohtanut virsikirjansakin
perintöpiirongin looraan portviinipullon viereen, joka oli siellä
tautia varten maannut kymmeniä vuosia, niiltä ajoin, jolloin sen vielä
sai 75 pennillä. Siitä oli hän hiljaisessa itse tykönänsä aikonut ottaa
puolen pikaria kotia tultua, kun oli tällainen juhla. Saarnattiin ja
musiikki pelasi. Ja kun sitten tungeksittiin lankkupöytien ympärillä,
joilla kahvi höyrysi, kun kaikki oli yli, ei Kryhy olisi ilman Läiskän
Sannaa saanut sen märkää, mutta nyt onnistui aina kolmeen kuppiin asti,
ja yhden sokeripalan vielä säästi lakkariin. On se siunattu asia tämä
tämmöinen järjestys, kyllä niiden pitäisi tulla paremmasti palkituiksi,
jotka tämän keksivät, akat tuumasivat tiellä taas tallustaessaan.
Mitäpä he olisivat sen pidemmälle ajatelleet, ja millä päillä? Kunhan
pihisi edelleen, ettei ainakaan maantiellä! Se vain, että kun ei ne
tahdo antaa enää metsästään sammaltakaan, että saisi köyhä seinän
rakoon. Mutta hyvällä tuulella akat olivat silti, ainakin tällä
kertaa, tottapa väkevä neste meni senverran jäseniin. Tuli mieleen
voimallisempiakin ailahduksia.

»Mennähästä Fiia minun tuvalleni kun kotia päästään, kaadan siellä
lasin ainaa, paukku murheeseen!» Se oli Läiskän Sanna, joka näin sanoi
ja iski silmää Kryhylle heidän yhdessä astellessaan. Se oli sillä
lailla, kun oikein hiljaa puhutaan, että Sanna, ansiot kun olivat
heikot, pieneksi sivuparseeliksi silloin tällöin kuletti sivuloukolta
hameensa lakkarissa pullollisen jotakin, josta tuli hyvälle tuulelle.
Isännät antoivat jauhoja, ja se oli hyvään tarpeeseen näinä ahtaina
aikoina.

Niin sanoi Läiskän Sanna, eikä Kryhyllä mitään vastaan ollut. Kunhan
tässä pääsisi edes kotia asti, niitä kun rupesi tulemaan pyörillä ja
autoilla aivan sakeana. Komeasti jos komeasti menivät, keitähän olivat,
pappilaa kohden pitivät! Tuli tienhaara ja vastamäki. Siinä juuri
rupesi ylös pörräämään auto, hieno, että kuvaisensa näki. Pois, pois,
pispa tulee! Läiskän Sanna ja Kryhy, käypäläiset, yrittivät tien poikki
ja pääsivätkin, että pispa sai mennä, mutta takaa tuli pyöriä myös
vauhdissa vastamaata. Niin joku manasi Kryhyn takana, »kuka piru se
etehen juoksee?» ja tölhäisi Kryhyn kumoon, mennen menojaan. Toisiakin
siihen ruuhkaantui ja nousivat pyöränsä selästä katsomaan, Kryhy kun ei
enää noussutkaan maasta.

Ka, mikä sille tuli? Mikähän tuli, mutta Kryhy makasi selällään, hattu
oli päässyt päästä, niin että harmaat hiukset haapsottivat. Kasaantui
siihen väkeä, autokin pysähtyi. Ettei se ole kuollut, näyttää vähän
siltä! Nostakaa hyvät ihmiset autoon, viedään se kotiansa, eihän sitä
sovi tähän tielle jättää.

— Niinpä Kryhy vietiin pieneen perintömökkiinsä. Levätä siellä
ponnistuksistansa, se kun oli ollut kovaa urakkaa niinkin vanhalle
ihmiselle. Ja sairaalle vielä, kaikinpuolin kryhylle. Mitäs meni.
Niin no, mutta ihminen Kryhykin oli, ja kun nyt pitkästä aikaa oikein
tosiköyhäkin kaffia, kirkkokahvit vielä.

— Ajatteli siinä Läiskän Sanna Kryhyä puettaessansa, että joutaisivat
ne sittenkin panna nuo kahvirahat todempaan. Mitä niitä kaikille,
miljoonia, silkkisille ja samettisille, antaisivat heille, niin ei
tarvitsisi pontikkaa — — — Vaan mitäpä heistä. Maantietä varten he,
yliajettaviksi ja pölyä päälle.

       *       *       *       *       *

Mutta kyllä ne Kryhyn hyvin hautaan sai. Luhtalainen teki arkun, kun
tiesi saavansa tavaransa takaisin. Olihan Kryhyllä pöytä, piironki
ja sänky. Niinkuin saikin, sitten kun kaukainen sukulainen tuli
hautaamaan. Pidettiin huutokauppa ja Kryhyn pieni omaisuus nousi
hyvinkin arkkuun asti. Maahanpanijaiset olivat suorastaan komeat.
Sukulainen tarjosi Läiskän Sannalle ja muille puettaja-eukoille aivan
portviiniä siitä säästöpullosta, josta Kryhy itse oli aikonut ottaa
pienen tuikun juhlan kunniaksi. Kantajille ei enää ollut, mutta Läiskän
Sanna jalomielisesti toi naapurimökistä kaatinsa alla jotakin. Ja niin
lähdettiin hiljalleen vaeltamaan kesäaamuna kun linnut lauloi, oli
varhainen, eikä tarvinnut peljätä päälleajoa.

Ja sitten kun huutokauppa eli niinkuin kansa sanoo avissooni oli ollut,
niin hetken päästä ei paitsi Kryhyä, Kryhylääkään ollut, sillä huutaja
siirti sen pois, ja jälelle jäi vain kuoppa, joka sekin pian ruohottui,
ja taisi siihen kasvaa joku keltainen kukkakin.






MUINAISILTA AJOILTA




Kuva Indalista


    »Näkki maalle, minä vetehen,
    näkille juusto, mulle leipä!»

Muistitko tuon vielä lapsuudestasi? Se oli taika, jolla Näkki
houkuteltiin maille, ettei veisi, kun piti ihmisen vedessä olla taikka
vesillä asua sen ulottuvilla. Uskoitko ylimalkaan Näkkiä? Totta se
oli, kun ne sen näki, kuulikin, vanha kansa. Tämä haltija oli vähän
alhaisemman arvoinen kuin meidän itse Ahti, joka oli kuningas,
germaaneilta asti saatukin, niinkuin arvonimensä; liekö ollut omaa
Wellamo veen emäntä? Mutta Näkki oli varmaan saatu Pohjanlahden takaa
vain, ja se oli virkansa ohella soittoniekka, mutta toista lajia
kuin Väinämöinen, se näet lumosi harpullaan herkkätunteisia poloja,
niin että tulivat hurmoksiin ja vapaaehtoisesti seurasivat häntä
kaislaan, kosken kuohuun, toisia se taas vei muitta mutkitta mukanaan
väkivaltaisesti, ja siksi sitä piti hyviä ja torjua taialla. Jos et
muistanut tahi tahtonut sitä tehdä, saattoi helposti sattua että se vei.

Kun se oli Ruotsista, on luonnollista että Näkki niillä maisemilla
oli varsinaisesti kotonaan, niin että sen näki miltei tavallinen
kovamielinenkin kulkija, kun auer alkoi asuskella vesillä. Uinui
siinä lahti, lampi, nuokkui leppä, jymisi koski alas kiitäessään,
paasia paljon, vihaisia ryöppyjä, tie sitten korkealla rantaäyräällä,
josta katselit alas, se sydetti kummemmasti mieltäsi kuin täällä
kotolakeuksilla, niin että tosiaan olit kuulevinasi sen harpun helinän
ainakin, ja näit pianaikaa kuinka parta paistoi päivän viime säteessä
mikäli se tuokioksi painui.

Kyllähän tiedämmä saatat nähdä todella hahmolla mitä hyvänsä, kun
ajattelet? Ymmärtänet siis minut, kun minäkin, ajaessani oikeaa
Näkki-väylää, Indal-joen vartta ylös Norjaan päin, olin näkevinäni sen
kiitävissä kuohuissa tulevan alas kuin ihmisen, välistä väipähtävän
näkyviin, ja taas katoavan vaahtoisan sinen alle. Se kun minä muistin
kuinka hurja virta kauan aikaa, yli 400 vuotta sitten, kuljetti alas
yhtäkin ruumista, jolta hengen oli vienyt Strupen-nielun Näkki 9
peninkulmaa ylempänä. Tässä jossakin rannalla on häränsilmä, joka
vihaisesti piiriä kiertäessään joskus saattaa heittää kuljetettavansa
rantasärkälle, kuinka sattuukin kuohu kulkeutumaan. En minä sitä nyt
lähde täältä ylhäältä etsimään, mutta uskon kun ne sanovat, ja sen että
sen ihmisen, jonka olin näkevinäni tulevan alas, kuohut johdattivat
juuri siihen häränsilmään ja siitä rannalle. Niin että tuli lohta
pyytävä poika katsomaan: »Jeesus, Maaria! Ihminen!» Ja hän juoksi
läheiselle riihelle, jossa kuuluttiin varhaisena syysaamuna lyötävän
kolmoista: »Tulkaa katsomaan, täällä on hukkunut!» Ja kun riihiväki
juoksujalkaa kiiruhti rantaan, se virran viskaama oli vielä siellä.
Se vedettiin ylös — — —: »Maariastansa, Herra siunaa! sehän on meidän
kirkkoherra!»

Kirkkoherranhan piti olla kirkonrakennuksella Norjan puolessa,
maanantaina taas mennyt, ja nyt näin! Ottivat lakit päästänsä ja
lankesivat kaikki polvilleen rakastetun vainajan ruumiin ympärille. Hän
oli todella rakastettu, kansan mies, ja niinkuin työmies hänkin, monta
kertaa itse käsitteli laastikauhaa ylhäällä holvitelineillä.

Vetivät sitten härät reellä ruumiin ratsupolkua pappilaan, vähän
parempi valtatie oli toisella puolen jokea, mutta tässä ei ollut siltaa.

       *       *       *       *       *

Kirkkoherra oli ollut kirkonrakennuksella. Hän olikin niillä asioilla
yhtä mittaa. Tämä viimeinen, Forssin, oli jo 6:s kivikirkko, jonka
kirkkoherra _Josephus_ oli rakennuttanut. Silloin, 1400-luvun
loppupuoliskolla oli Suomessa ehkä kaikkein toimeliain aika sillä
alalla. Vaatimattomissa oloissa rakennettiin upeita kivikirkkoja
koko joukko, niihin tehtiin kauniit holvit ja varustettiin kuva- ja
muilla korumaalauksilla, niin että jykevistä graniittipyhätöistä
tuli viihtyisiä, usein aivan suloisia kokouspaikkoja hengellisiä
toimituksia varten. Indalin kirkkoherra Josephus Finno oli 1600-luvulta
säilyneen silloisen Indalin kirkkoherra Thelaeuksen tiedonannon
mukaan »suomalainen mies», oli tietenkin myös joko teininä ollessaan
loma-aikoina, tahi jo ennen kouluun menoaan käynyt muurarin opin ja
ollut kirkonrakennuksilla Suomessa. Varmaan lähinnä tästä johtuen
hän toi saman rakennusharrastuksen myös Ruotsin Medelpadiin, jonne
mainittuun Indalin seurakuntaan, lähelle Sundsvallia hänet määrättiin
kirkkoherraksi 1470-luvulla, ilmeisestikin sikäläisen, silloin vielä
sangen lukuisan suomenkielisen väestön tarpeen takia. Ensi työkseen hän
rakensi uuteen pitäjäänsä kivikirkon entisen puukirkon tilalle, sitten
kappeliinsa Indals-Lideniin, ja niin edelleen. Ajan oloon kaikki muut
on laajennettu ja muotonsa muuttaneet, paitsi Indals-Lidenin on yhä
sillään, osaksi särjetty välillä, mutta aivan hiljakkoin rakennettu
entiselleen.

Tämän merkkimiehen asuinseudulle paloi mieleni, ja läksinkin sinne v.
1930, ja olin juuri ajamassa korkean, aivan vaaramaista Indalin joen
äyrästä vastavirtaan, kun alkoi tulla niin eloisan kuvallisia maisemia,
että johduin jo sanomaan jonkun näkemyksen niistä _historiallisista
tosiasioista_, jotka ovat tämän kertomuksen pohjana.

       *       *       *       *       *

Mitenkä kirkkoherra Josephus oli joutunut vihaisen virran vietäväksi?

Thelaeuksen tiedoitus sanoo vain: »Onnettoman ja satunnaisen tapaturman
uhrina hän hukkui Indal-joen vuolaaseen kuohuun Bodhan ja Edtse
Isogaurumin välillä.» (Huomaa tässä suomenkin Putaa ja Etze [Edzeve,
Etzeri]!).

Voimmehan sen ajatella tapahtuneen näin: »Lähetäänpä Tookkola
Paljakkaan iltaa istumaan! Vähän pyytteli Ikalempi-isäntä. Sauvottakoon
Sven venheen huomenna takaisin, me tulemme aamulla Paljakan hevosilla,»
Tookkola oli Josephuksen mestari Suomesta, samaa sukua jo kuin se
Tuokkola, joka yli 100 vuotta myöhemmin taas liikkuu ilmajokisen
kirkonrakentaja Juho Ilkan mestarina.

Paljakka-nimisiä kyliä on niillä main tänäpäivänä, itse olen käynyt
Lidenin Paljakassa.

He lähtivät. Mutta jostakin syystä laskija Svenin hermot pettivät
Strupenin nielussa ja vene täyttyi, miesten joutuessa vinhan veden
varaan. Muut selviytyivät kiinni rantalouhiin, mutta kirkkoherra
Josephus, ikämies, ei jaksanut, »raivokas virta tempasi hänet mukaansa
ja vei 9 peninkulman matkan Indalin seurakunnan rajalle, asukkaat
nimittävät sitä paikkaa Ännetznacken», Thelaeus kertoo.

Forssin kirkko jäi Tookkolan täydennettäväksi.

— — Haltija saattoi viedä Josephuksen vielä minun muistooni, lapsille
Näkki, mene tiedä se oli aikuistenkin alitajunnassa. Saatikka sitten
1500-luvun alussa. Aivan varmaan se oli koskenhaltija — —. Ja he
kuiskivat sitten vain hiljaa, merkitsevästi toistensa päälle katsahtaen
— vaimonpuolet nimittäin — että kirkkoherralla oli tiedämmä —; niin,
olkoon, hänellä, niinkuin niillä muillakin siihen aikaan, kun eivät
saaneet mennä naimisiin. Niin siitä. Ei sen puolesta, hyvä mieshän se
vainaa oli, köyhällekin.

       *       *       *       *       *

Mutta kirkkoherra Josephus oli nyt päättänyt päivänsä, ja siitä tuli
maakuntaan suuri suru.

He hautasivat hänet muistettavasti. Koska hän oli »maakuntarovasti»,
siis niinkuin myöhemmän ajan »kontrahti-»; ja nyt lääninrovasti, niin
häntä saattamassa oli paljon pappeja, ja sitten muuta kansaa, pitäjän
miehiä niistä pitäjistä, joiden kirkot Josephus oli rakentanut ja
paikallista väestöä epälukuisat määrät. Kun kirkkoherraa kannettiin
läheisestä pappilasta kirkon asehuoneen vierelle avattuun hautaan,
lauloivat papit hengellisiä lauluja, ruotsinkielelläkin, jopa
diskantoiden äänissä koulumuistolta. Ja kun liturgia oli päättynyt,
seurasi ruotsalaisille papeille ja muille säätyläisille ja varmaan
maallikoillekin ennen näkemätön toimitus. Vielä avoimen haudan
ääressä pari Lidenin Paljakan emäntää suoritti pakanallisperinteisen
itkentätoimituksen rakastetun suomalaisen maakuntarovastinsa muistolle.
Heitä ei siitä estetty, kun eivät asianomaiset olisi ymmärtäneetkään
estää.

Viimeksi isäntä Ikalempi Forssin Paljakasta puhui muutaman sanan,
lausuen että näin piti käydä, ja hän hyvää tarkoitti pyytäessään
kirkkoherran vieraakseen.

Hän päätti puheensa lukien liikutuksesta väräjävällä äänellä »Herran
siunauksen» suomeksi, jolloin kansajoukosta kuului nyyhkytysten
tyrskettä.

Hauta luotiin umpeen, ja sen päälle vieritettiin »hakkaamaton paasi»,
sanoo Thelaeus, niinkuin silmäkivi siis polttohautauksen muinaiselta
muistolta.

Isä Josephuksen vaihe oli päättynyt. Mutta siitä kertoi vielä, Thelaeus
edelleen sanoo, yli 100 vuotta muistomerkki, joka pystytettiin
Ännetznackeniin siihen paikkaan, jossa Josephus ajautui rannalle.
Paikkakuntalaiset rakensivat siihen ristin, johon oli veistetty
vainajan kuva, ja tämä risti oli siinä »kajoamattomana ja tuoreena
vielä tänäpäivänä» Thelaeus tiedoittaa 150 vuotta myöhemmin. »Se ei
joutunut tulenkaan uhriksi, vaikka tuli sitä monta kertaa nuoleksi.»
Varjeltui kuin pyhän miehen muisto.

— Sopikin niin.

Tämä oli nyt ihana alkusuven kesäilta, mutta joku lintu vielä lauleli
tunnelmaa, lehmukset suhahtelivat ja auringon säde kimalsi kirkon
värillisen ruudun läpi. Niin tapahtui siinä seuraava näytelmä:
Indalin nykyinen kirkkoherra, »ei ruotsalainen, vaan wallooni»
Wallberg, hänen »suomalainen», paikkakunnan suomalaisista polveutuva
puolisonsa, myös suomalaisheimoinen pappilan talousapulainen ja minä
emäntineni seisoimme isä Josephuksen haudalla, niin enpä malttanut olla
virittämättä virttä hänen muistokseen.

Olipahan pieni kiitos ja kunnia täältäpäin yhdelle, eikä vähimmälle
niitä lukuisia pioneereja, jotta köyhä Suomi on vähän eri tahoille
maailmaa aikoinaan yhteisen hyvän yritykseksi lähetellyt.

Requiescat in pace!




Pyhä Olavi ja suomalaiset


Kohosipa _pyhäksi_ asti suursukuinen norjalainen _Olavi Haraldinpoika_,
»digregksi» jonkinlaiseksi lemminkäiseksi nuoruudessaan nimetty.
Joutui Suomessakin sittemmin tässä pyhän ominaisuudessa monen
veitsen muotoamaksi, patsasta kun pojasta tarvittiin kirkkoihin
kumarrettavaksi, se oli entinen tapa semmoinen.

Mistä lie saaneet tekijät mallin, toinen se oli ainakin kuin näkyy
olleen itse Norjassa, siellä epämääräinen, mieluummin todella
jonkinlainen yltiö, jos digrellä sitä tarkoitettiin, meillä
lauhkea, rauhallisesti haasteleva. Osasta kyllä kansallisnäöltään
skandinaavinen, niin ettei itse sillä puolen niin sopivasti nähtyä
lainkaan, mutta toiset veistokuvat taas selvästi suomalaisella
hiljaisella hahmolla. Ei tämä näin muotoiltu Olli olisi niin menetellyt
kuin tietää esim. Snorre Sturlasson Kuningassaduissaan todellisen
Olavi Haraldinpojan pitäneen päälle: ken ei vain tahtonut lemmessä
hyljätä vanhaa pakanuuttaan, Olavi oli kovakourainen, kädet ja jalat
poikki, silmät puhkaistiin, toisia hirtettiin —, kukaan ei päässyt
rankaisematta, joka ei tahtonut Herraa palvella, oli kuka oli.

Nuoresta oli kyllä urhomme verileikkiin tottunut, 12-vuotiaana lähtenyt
viikingin tielle, miksei, isokasvuinen, hyvä jousella ampumaan ja
pystyvä muussa urheilussa. Saipa sitten kuin esittäytyä sillä alalla
Suomessa.

Oli ensin ollut Ruotsissa mm. sittemmin suomalaisten tuhooman vanhan
Sigtunan edustalla hävittämässä, »Ei ollut järin paljon väkeä, mutta
laivat isoja», laulaja Sigvat kertoo asiasta. Kuinka isoja, ja kuinka
paljon väkeä? kysymme me nykyiset.

»100 valittua urosta» mainitaan usein tavallisen taistelulaivan
miehistöksi. Nämä olivat lisäksi rengashaarniskoissa. Varsinaisissa
viikinkilaivoissa saattoi olla parikin sataa miestä, »vieläkin
enemmän». Kuinka paljon sitten tällaisia laivoja, siitä saamme
käsityksen tuonnempana.

Eräs pikkuseikka, väriä ja luonnetta antava joka tapauksessa,
mainittakoon vielä. Olavi oli erääseen laivaansa omin käsin veistänyt
kokkakuvaksi miehen pään, josta tuli sitten tavaksi että kuningas
käytti ikäänkuin amiraalilaivansa merkkinä samanlaista miehen päätä.

Tällainen oli nyt se viikinki- (lue: rosvo-)laivasto, joka v. 1008
suuntasi Suomenkin vesille, yksi harvoja sellaisia retkiä, joista
mitään tiedetään. Sigtunasta Olavi oli laskenut Gotlantiin, jossa
talvehti. Gotlantilaiset eivät olleet rohjenneet ottaa vastaan, vaan
maksoivat suosiolla pakkoveron. Mahtoi Olavin sotavoima siis olla
melkoinen.

Keväällä vesien vapauduttua hän purjehti Saarenmaalle, jossa
yli 900 vuotta myöhemmin vielä asuivat »kuralised», kuten eräs
liiviläistyttönen allekirjoittaneelle tiesi. Siellä hänen maalle
laskiessaan syntyi taistelu. Paikalliset joutuivat tappiolle, Sigvat
taaskin laulaa. Samaa Sigvatia Snorre sitten referoi kertoessaan kuinka
Olavi edelleen Suomeen hyökkäsi. _Taas_ sanoo Snorre, muuta retkeä ei
kumminkaan kerrota.

Tällainen strategia oli nyt suomalaisilla: Kun kuningas, ylipäällikkönä
hänen nuoruutensa takia Rane Vidfarle, laski maihin, huomattiin
asukkaiden paenneen rannikolta sisämaahan, »he olivat autioittaneet
kaikki», niin että tulijat eivät saaneet mitään.

Pako ei kai tapahtunut sillä hetkellä kun vieraat laivat alkoivat
etelästä häämöttää, kaipa vartiointi oli alinomainen, jollekin
korkealle paikalle, vartiotorniin järjestetty, mahdollisesti
ulkoluodoilla olevine etuvartioineen. Sitähän ei Sigvat tiedä.

Mutta tulijat eivät tahdo myöskään palata tyhjin toimin, he painuvat
poistuneiden perään. Kai heitä on silloin _satoja_, koska kansa on
katsonut viisaammaksi kadota näkymättömiin. Ja arvatenkin heillä on
rengashaarniskansa, samoin ranskalaiset kypäränsä — sellaisiakin
mainitaan — mitä varten heillä oli sellaisia, ellei odotettavissa
olevan taistelun takia?

Viikingit lähtevät siten keväisenä päivänä läpi suuren metsän
sisämaahan. Tuntikausia saavat taivaltaa, niin tulevat laaksomaille,
josta saavat hiukan tavaraa, mutta ei yhtään ihmisiä ole täälläkään.
Missä kansa? Pakosaunoilla, kuten pian tuhat vuotta myöhemmin, niille
kuljettaneet kiireessä arvokkaamman irtaimistonsakin.

— Mutta aika joutuu matkatessa, täytyy pyörtää takaisin, muuten
yllättäisi pimeä näillä main jo. Huono tulos niin suuren vaivan
palkkana! Huonommin oli käyvä. Sillä kun he ovat päässeet syvimpään
metsään takaisin, alkaa luonnonmurrosta kapean tieaukon kahden puolen
»kaikilta puolin» Sigvat laulaa, sataa nuolia ja keihäitä, suomalaisten
hyökätessä ankarasti päälle. Norjalaiset, jotka olivat tottuneet
»fylkaantumaan», taistelemaan järjestyneessä rintamassa, hätääntyvät.
Kuningas kuuluu huutavan: »hoitakoon kukin itsensä niinkuin parhaiten
mahtaa!»

»Mutta se ei ollut helppoa, sillä suomalaiset suojautuivat metsään»,
Snorre sanoo. Vain se joka tuntee suomalaisen erämetsän, tietää
mikä suoja näillä oli. Osuin kerran tässä takavuosina Lestijärven
sydänmaille ja jouduin näkemään minkälaiseksi korpi käy, kun ei siihen
ihmiskäsi satu satoihin vuosiin.

Alinna sammaltuneita jättipuita ristissä rastissa, päällä toisia
toisinpäin, vieläkin toisia, paitsi niitä auringon salaavia, jotka yhä
kasvavat vuorollaan pystyssä: erinomainen suoja todella ja salasoppi
ampujalle. Joka sitten, niinkuin tietokirjat kertovat, tavoitti
tarkalleen maalinsa 200 askeleen päästä nuolipelillä, vaarallisiapa
vastustajia todella, vaikka pudottaisi puoleen kantomatkan.

Äkkiä oli suomalaisten joukko kokoontunut, ja komento ja johto oli:
mistä tiesivät juuri sille kohtaa tulla, siinä läpi kiemurtelevan
tieperkiön kohdalla iskeä kiinni joka taholta? Ja vasta paluumatkalla,
kun karjaa oli ajettavana, muutakin saalista mukana, ja väsynyt jo
pitkästä vaeltamisesta vieras! Eikä heitä ollut aivan muutama, muuten
eivät olisi uskaltaneet käydä niin varustettujen tulijain kimppuun.

Mistä ja millä kokoomaperusteilla yhtäkkiä yhteensaatu joukko?
Saada siinä silmänräpäyksessä jalkeille tuosta pataljoonan verta
aseistettua miestä, ei olisi helppo asia nytkään. Ei mikään alkeellinen
puolustusjärjestelmä! on sanottava.

— — Jätämme muinaisuuden miehet äänettömään voitteloonsa, kuin haamut
nykyisen melskeisen menon rinnalla.

— — »Monta miestään menetti kuningas, ja moni haavoittui — —»

Onkohan monenkaan viikinkiretken tulos ollut tuollainen?

»Vasta iltamyöhällä kuningas pääsi laivoilleen —»

Saa sen vaikutuksen kuin ei norjalaisilla, ilmeisestä ylivoimastaan
huolimatta, olisi ollut halua ottaa vastaan aukeammalla maallakaan,
he näet nousevat laivoihinsa, vaikka suomalaisten sotajoukko on vielä
koossa ja kintereillä. Suomalaiset ovat myös tietenkin noituudellaan
mukana pelissä: he nostattavat yöksi myrskyn, niin että norjalaisten
täytyy yön selkään luovia nähtävästi jostakin lahdesta ulos avomerelle
päästääkseen. Suomalainen sotajoukko seuraa heidän liikkeitään
rantavartiosta.

Tämä oli laulaja Sigvatin todistus tapahtumasta.

Olavi Haraldinpojan oli siis vähällä käydä huonosti Suomenmatkallaan,
ainoa kerta muuten kun häntä retkillään sellainen kohtalo uhkasi,
vaikka hän samalla matkalla oli voittoisasti vaaran paikoissa aina
Ranskassa asti.

— — Olavi Haraldinpoikahan menetti henkensä Stiklastadin tappelussa
taistelussa norjalaisia talonpoikia vastaan. Suomalaiset olivat olleet
hänen ensimmäisiä vastustajiaan. Sattuipa niin että suomalaiset
tulivat olemaan myös hänen viimeisiä auttajiaan. Mainitussa
viimeisessä taistossa hänen puolellaan oli »joukko» suomalaisia
_veren kiinniottajia_, kokonainen saniteettikomppania siis. Tosin
nämä kylläkin suomalaisiksi hyvin luontehikkaat toimitsijat
saatetaan vängätä lappalaisiksi, mutta on todisteita, joiden nojalla
voidaan osoittaa että »finn» todella tarkoittaa suomalaista.
Vaivoinpa nyt, niinkuin yhteen aikaan Norjan kauneimmassa laivassa,
pikkukuningas Rödin johtamassa, oli _lappalainen_ miehistö, vaivoin
eräällä viikinkimatkalla Britanniaan _kolmannes_ koko armeijaa oli
_lappalaisia_, tuskinpa tarkoittaa edelleen lappalaista kertomus
siitä ja siitä jättiläiskokoisesta (!) finnistä, joka esiintyy jonkun
kuninkaan vaiheitten yhteydessä, jne.

       *       *       *       *       *

Vaikka suomalaiset sitten ajan oloon pakosta palvelivat myös p. Olavia
ja tekivät hänen kuviaan, varmaan hän kyllä ei ole ollut kansan suosima
pyhimys. Taitaa olla vaikea tuoda esiin Olavila-nimistä taloa Suomesta,
samoin Oolevilaa, Ooluvilaa, vaikkapa Uuolevilaa. Mutta Olliloita,
Ollisia, Ollikoita on vaikka kuinka paljon.

_Kirjat_ ovat kyllä Oluffeja Oleff'eja täynnä, papit panneet, niinkuin
muitakin käypiä pyhimysnimiä. Kansan käyttämä nimi oli vanhempi, paljon
vanhempi _Olli_, jo muinaisuudesta kansainvälinen kulkunimi.

Ulfr, Ulf, Ulvi on taas eri.

       *       *       *       *       *

En tiedä, kiitollinenpa saisi olla santtimme, kun sai täällä maassa
niin kauniit kuvat muistokseen. Ei muuta tehnyt kuin tihun yrityksen,
tosin meidän vakaisen Luojan turvin varjellun, mutta olisi voinut
pahastikin päättyä, jos olisi saanut mielensä mukaan mekastaa. Minä
puolestani olen suurella tyydytyksellä lukenut tämän Sigvat-Snorren
jutun, urheudenkin ja taitavan strategian takia, jota esi-isämme
osoittivat, mutta erityisesti siksi että norjalainen kuulu mies jätti
jälkimaailmalle vakuuttavan todistuksen myös suomalaisten kehittyneestä
järjestyneisyydestä alalla. Muistanemme tuon Snorren sanan »taas».
Varmaan Olavin hyökkäys ei ollut ensimmäinen. Ihme ja kumma että kansa
kesti itsenäisenä niinkin kauan.




Frustilan Kälvi

Parafraasi islantilaisen historiankirjoittajan Snorre Sturlassonin
(1178 —1241) kertomasta Ynglinga-sadusta


Olivat syttyneet vartiotulet Kavonkönkällä: vieraita laivoja ulapalla!
Oli kansaa kiiruhtanut kokoon, olivat tulokkaat soutaneet maihin
kenenkään estämättä, kun niitä oli niin paljon, oli otettu vastaan
ylempänä, ja miehiä kaatunut kahden puolen, mutta tämän maan puoli oli
hävinnyt, heitä oli vähemmän. Kaatunut oli myös heidän päällikkönsä
_Frusti_. Oli paettu sisemmä metsiin, ja merentakaiset nyt ryöstivät ja
polttivat pitkin Korpijoen hyvin asuttuja rantoja.

Frustilan isossa tuvassa istui iloista iltaa Agne, suitten johtaja,
kuninkaaksi kutsuttu, päämiestensä kanssa. Frustilan Kälvi-tytär,
komea, mustasilmä tinarinta, kantoi pitkään honkapöytään olutta ja
simaa. Hänen täytyi, vaikka sydän oli surullinen.

Agne oli halukas ottamaan, hän tuli pian hyvälle tuulelle: Kälviseni,
lähdetkös kanssani meren taa, pidän sinut hyvänä!

Isä, Frusti-ukko lepäsi vielä tantereella, ei ollut polttajaa, hoovari
metsissä, ja tuo tuollaisia! Mutta Kälvin täytyi hymytä hurjalle:
»Itsepähän tiennet lähdenkö vai en.»

Agne: »Lähde omalla laivallasi! Pane sana väellesi, missä ovat, ota
omat soutajat, saavat täyden vapauden, tulemme komeasti finnahöfdingin
tyttären kanssa Suitian tammirannalle!»

Hyvä sana, jaarlit nauroivat kopistaen kannuja pöytään: »Lisää Kälvi!
Jos on loppu, Agnen lohikäärmelaivassa on, pane Rane pari orjaa tuomaan
tuikku hyvää!»

»Laita vahti varaksi, ettei lintu lennä pois! Aamulla auringon kanssa
lähdemme, ja Kälvi mukana! Niinpä niin, tyttöseni!»

Agne-kuningas taputti Kälviä tuttavallisesti poskelle. Kälvin
tumma silmä loisti, sen verran jo humaltunut Agne otti sen vastaan
tyytyväisellä ilolla. Nähtiinpä, nähtiin mitä loisti.

       *       *       *       *       *

Airojen tahdikas rysähtely yötä päivää. Ei paljon lepoa, muutenkaan
olisi tullut silmään laivamajassa, saatikka sillä mielellä. Tuska
kalvoi Kälvi-poloisen rintaa — tappoi ison, emo kultainen suruhun
sortui, heimo heljä kalvenneena, kuollehena.

»Nukutko Mallu?»

»En, en!»

»Ajattelen ankeita, ei tule uni uupuneellekaan. Pahoin tekivät, vaan
eipä tiedä kuinka käänsi Taatto taivahinen kuulujenkin kulun. Sinä
seuraat minua, minne ikinä tulimme, niinkuin äiti tytärtäsi. Sano
Rourulle salaa, etteivät keihäsniekat sui-vartijat kuule, ettei laske
miehiä hajalle, eivätkä etene loitolle purrestamme. Ei tiedä mikä
sallima sattuu.»

— Laskivat päivän, vielä toisen, kolmantenapa karahtivat laivat
Tukkisalmen niemelle Suitian rannalla. Astui Agne väkineen maihin.
Ilta hämärsi, oli yövyttävä siinä mihin oli tultu. Tekivät telttojansa
päällysmiehet metsän suojaan tuulilta turvaan, Agne itse ison tammen
alle.

»Nytpä tulijaisjuhla, vetsla vanhaan tapaan!», Agne Ranelle, »olihan
retki riemullinen, mahtava matka, laivat täynnä tuomisia. Viljoin
sima sirisköhön, istumme illan nuotioitten loimessa meren laineen
laulellessa.»

»Suuri oli vetsla», Ynglingasatu sanoo, »juotiin lujasti».
Runolaulaja Övind tulistutti uroita kuvailemalla Frustin ja muiden
suomalaisten surmaa, Agnen voittokulkua, kuulun Kälvin kauneutta
ja kunniaa, aurinkona idästä nousseen. Kälvin rinnalla istuva Agne
oli juhlapuvussa. Hänellä oli kaulassaankin arvokas sukumuisto,
erään esi-isänsä, suomalaisesta äidistä syntyneen Visburin kultainen
kaularengas. Visbur oli aikoinaan syyllistynyt vilppiin tämän
kultakorun takia, ja siksi sillä oli kirous, se oli kerran koituva
hänen sukunsa parhaan pojan tuhoksi.

Agne nousi poistuakseen Kälvin kanssa. Oli humaltunut. Teltassa
humaltui hän yhä enemmän. Kälvi huolehti siitä: oli juotava hänen
isänsä Frusti-vainajan muistomalja, urhoollinen mieshän hän oli ja
hyvä mies, jos olisit tiennyt, Agne arvoisa. Ja olethan, kuningas
kuulu, vähän kuin meikäläisiä, vanha Pakkanen, tietäjä iänikuinen oli
esi-isiäsi. Häneltäpä tuo kaunis kaularengaskin, Varo vain ettei se
häviä, pahaa tietäisi.

»Sidon sen lujemmin kiinni, rakkaani!»

Tuokion kuluttua Agne nukahti.

       *       *       *       *       *

»Mallu, Mallu, oletko siellä?»

Uskollinen Mallu olikin vartioinut teltan vierellä pimeässä.

»Mene ottamaan selvää mitenkä leirissä on asiat! Jos soveltuu, tulkoon
Rouru muutaman miehen kanssa tänne!»

— »Hyvin on asiat. Juopuneina kuuluvat kuorsaavan; kaikki nukkuvat.»

»Rouru, ovatko miehet valmiit?»

»Ovat.»

»Täällä on myös valmista!»

Kälvin miehet laskivat Agnen teltan kannatintangot alas, heittivät
tolkuttomana nukkuvan kuninkaan kaularenkaan alitse pujotetun nuoran
päät sopivalla korkeudella olevan tammenoksan yli ja vetivät muutamalla
tempauksella Suitian »mahtavan ja mainitun kuninkaan, suuren sotaurhon
ja voimamiehen Agne Daginpojan oksalle».

»Kälvi ja hänen miehensä juoksivat laivoille ja soutivat pois»,
Ynglingasatu kertoo.

Juominki oli todella ollut niin perinpohjainen ja muinaispohjoismaista
raittiuskantaa kuvaava, että aseettomia suomalaisia heidän laivansa
lähistöllä silmällä pitävät vartijatkin nukkuivat sikeästi.

Yksi kumminkin heräsi telojen kalinaan purtta vesille työnnettäessä.
Rourun oli tehtävä hälinän yrityksestä loppu poloisen omalla keihäällä.

       *       *       *       *       *

Onneksi oli nyt sama tuuli kuin tullessa, lämmin länsi. Nyt se oli
ystävällisesti myötäinen. Nostettiin punapursikin ja niin lähdettiin
reippain aironpistoin Korpijokea kohti.

Päivän valjetessa Pohjolan pursi oli jo kaukana näkymättömissä
viheriällä vaahtoisalla merellä.

— Suitian simamiehet nukkuivat perusteellisen vetslansa perästä
myöhäiseen aamuun. Korkealle jo noussut aurinko kirkasti kaamean näyn
Agnen tammella. »Agnefit» oli paikan nimi siitä pitäen, Agne-kuningas
kun poltettiinkin siinä ja kummuttiin kunnialla.

       *       *       *       *       *

Edelläoleva kertoelma on asiasisällykseltään täysin alkuperäisen
mukainen. Se vain, että viimemainitussa puhutaan yleensä Suomesta,
paikkaa mainitsematta, Minä taas olen sijoittanut Frustilan sinne,
jossa se tänäpäivänä on, nimittäin Vähäänkyröön. Snorre Sturlasson
käyttää myöhemmänaikaista muotoa Froste, mutta riimukivissä nimi
on äänteelleen kuten Vähässäkyrössä yhä: Frusti. Kälvistä taas
todistaa Kälviänjoki, Kälviän pitäjä. Snorre kirjoittaa Skälf. Niin
olisivat vanhat ihmiset Laihialla vielä minun lapsuudessani sanoneet.
1500-luvulla nimen muoto on rantaruotsalaisilla Kjelf ja Tjelf.
Muuten Ynglingasagan henkilönimiä on Etelä-Pohjanmaalla useita, kuten
Domarr Laihialta, Kraki Kauhajoelta ja ollut itse Agne Isossakyrössä.
Nähtävästi näitä nimiä on ollut ikimuistoisista ajoista käytännössä
myös suomalaista kansallisuutta olevien asujainten kesken. Sui on =
ruotsalainen. Muinaisajan »suiones», myöhempi »Switjut» sen todistavat,
sekä edelleen Alankomaitten ja _Laihian_ sukunimi Sui, joka sopii
tarkoittaa samaa.

Agne-kuninkaan retki sopii n. 500—600-luvulla tapahtuneeksi.






TUNNELMIA




Eron hetki


    »Eron hetki lähellä
    ja matka pitkä minulla —.»
    Tuulenleyhä kehuttaa
    salusiinikarttuunaa;
    on lauha syksy-yö,
    meren laine louhta lyö.

    Lamppu pieni pöydällä
    sun piironkisi sivulla;
    kello kirkas raksuttaa,
    saraa aamun ilmoittaa.
    Reseeda puketin
    tuoksuu kautta kammarin.

    Aavan vihreen keinussa
    kohta olen soutuva —.
    Käässäs pannu nokinen
    miksi oot niin totinen?
    Mä oonhan palaava,
    taas hellästi sua halaava!

    Mutta jos et palaa sa!
    niin ankealla äänellä
    Alma kuiskaa, hypistää
    suortuvaista sinervää,
    itkuun tyrskähtää;
    poveen pojan painuu pää.

    Palaan, palaan tyttösein,
    tuon sllkkisaalin arkussa:
    isopurje pullistuu,
    aallon vilkun kultaa kuu.
    Sun lamppus tuiketta
    on hauska kaukaa hakea.

    Ällös siis sä kyynelein
    mitään mulle ennusta.
    Ensi kerran kun sun nään,
    enpä sitten lähdekään,
    mökin laitan mä —:
    sä sen pulska emäntä!

    Et palaa, tunnen sen!
    on sydämein niin suruinen:
    Alla aaltoin kuohuvain
    lepäät —; minä arkussain;
    sun muistos, ystäväin,
    liljankukka, kädessäin.

    Raikuu laulu poikien,
    liina viittaa liehuen.
    — — —
    Kävikö se totehen,
    mitä itki neitonen,
    tää juttu tiedä ei.
    Runotar mun muihin vei.




Oon väsynyt


    Väsynyt myös on runo,
    ei aju aatetta puno.
    Kaikki on hetkeä syksyisen illan,
    mi sammuttanut on tähteinkin sillan;
    ei aalto laula, ei huokaa puu,
    pimeys pimeää vain uneksuu.

    Suloinen sammuvaisuus,
    kaiken katoovaisuus —
    kun kaikki, kaikki on yhtä, samaa,
    mieltäin mikään ei lämmitä, lamaa;
    alkua ei, eikä loppuakaan,
    ei muistoa, ei minuuttakaan.

    Jos saisi Suru mua vastaan,
    se tuskin tuntisi lastaan,
    ei ole enää mun hahmoain,
    sen ohi leijaisin minä vain
    auerna aamun valjenneen,
    tuolle puolen Tuonelan veen.

    Vai halaanko sinnekään,
    ei, mennä en minnekään,
    haihtua vain kuin aave unen
    haihtuvi, niin myös unhottunen
    soihtu kun loppuun saa,
    kerran viimeisen vilkahtaa.




Ehtookello


    Ehtookello laulaa rauhanlauluaan,
    vaimenevi riento, melu maan;
    tumma koht' on ilta, syttyy tähti —.
    Näinkö pian suvi armas lähti?

    Vaeltaja taas kuin orvommaksi jää,
    etäämmältä muisto väikähtää;
    vähemmän sä yhä viivyt, suvi.
    Kello laulaa —; aatos angettuvi.

    Mitä vaellan ma täällä yksiksein?
    Mitä mukanani täältä vein,
    suvi kun ei enää saapunutkaan,
    eikä kysynehet mua kutkaan?

    Vastaa vain tuo ehtookello, helkähtäin —.
    Niinkö köyhäks' todella ma jäin?
    Viime lyönti värähdellen haipuu,
    niinkuin suven menneen muisto, kaipuu.




Tuisku


Tuiskuaa. Tuiskuaa. Lumi lentää, hiutaleet hyppivät ylös, alas. Kuuset
kumartaa, huojuu, häilyy, koivikko keinuu sinne tänne. Raju ajaa
valkeaa vitiä yli sillan, railoisen jään, sakeana pilvenä, raisuna
rientona jonnekin kauas näkymättömyyteen.

Missä sen pää? Siellä, missä oon minäkin, minä, joka riensin hurjana
myös, kuin tuisku, jostakin jonnekin, määrää vailla kuin valkea
viti, kuoleman viti. Niinkuin minäkin kuolin, kuolin jonnekin
näkymättömyyteen, jonnekin jossa pysähtyi, sammui se, joka ryntäsi
niinkuin pyry, helmikuun hurja lumileikki; pysähtyi voitettuna,
suuremman, surman alle, sen, joka viuhutti, vieritti vitiä hankea
pitkin etäisyyteen, näkymättömyyteen. Sinne missä lakkasi myllervä
meno, hiljeni, selveni, vaikeni, vaipui. Hangen korkean, kaukaisen
alle, kun taas oli hiljaa, ja aurinko lämmitti hohtavaa lunta.




Omalla maalla


Pyykki on pantu ja pysyy!

Seiso lujana omalla maalla, oma maa vielä sun kuntoas kysyy! Kysyy
kanto ja juuri kolean konnon, korven tumman synkkänä seisova kuusimuuri.

Teitä en pelkää minä. Palaa povi ja paisuu suonet: seiskää pilviä
piirtävinä, kohta mun kirveeni kajaa, lastu lentää ja pirskuvi pihka,
poika kun välkkyvän vaajansa ajaa rintahan kuusen ylvään. Kiraa korpi,
vuori vonkuu vihasta kun kuulee templinsä pylvään pauhaten sortuvan
alas taivaan pilvistä kiitävistä, missä se kopeena humista halas.

Pakenee paljahan raja, paistaa päivä jo vaaran laitaan. Lakealta
katsoo lannistaja: kaukana kirkko kiiltää —; kohta täältäkin valkeeta
vilkkuu, kuokkani tuopa kun turvetta viiltää. Kohoo kultainen korsi,
kaivon vintti ja viirinsalko —. Nousipa, nousi yllemme orsi, meidänpä,
meidän yksin. Raadamme päivät pellollamme, ehtoolla käymme käsityksin
hoimahan honkamajan, raadannan raskaan, uupumuksen, vaan myös rauhan
lahjoittajan. Rauhan, kun muilla on mure kunniasta ja korkeudesta.
Täällä ei katehen puuhat pure.

Kyllin en kiittää saata kohtaa tätä!

Kuokkani soi, pala, innossa iske isiemme maata!




Lepo


Menen niin varmaan kuin ehtoon armaan himmeä yltää hiljainen yö.

Riehun nyt täällä. Multani päällä ehkä jo piankin toinen on työ:
yölintu laulaa, hopeista paulaa hämähäkki harmaa helkyttää. Päivä kun
nousi, mettinen sousi sinne, ja virveliä viivähtää. Karttuvi kerho:
siniliito perho tervehti vanhaa ystävää.

— Ihana aamu: yön tumma haamu vaihtunut Koittaren valkeuteen! Kiuruni
siellä tuulien tiellä kohoovi kiittäin korkeuteen.

— — Ne sanovat kyllä ett' ilmojen yllä asunto kaikkea kauniimpi on. Se
paikka on pyhäin, hurskasten, hyväin, riemu on siellä sanomaton.

Ken nähnevi sen? Minä varmaan en —.

Ollenko siitä onneton?

Ah en, ah en! — Olin syntinen.

— — Mun hyvä on olla näinkin vain:

Jos syreenin saan mä tuoksumaan, surisee mettinen seuranain —.

Ja vaikk' ei yhtään yrttiä ole, ei ystävä muistain multaani pole, kun
on aamuinen auer ja päivän nousu, se valkeus mulle riemuksi riittää,
sieluni siitäkin korkeinta kiittää.




Venheeni


Venheeni, toverini, tanakka ja tukeva, kauniin kaareva! Kuinka
sun pohjassas lauloi lempeä lipla lämminnä sydänsuven päivänä
rantariossani! Kuinka sun kokkasi kahisi kaislikossa, yöudun sisässä,
kuinka rantahan rasahdit, sorsa kun narskahti jossain ja ruisrääkkä
vastasi vainion reunasta, kun minä kuljin jonnekin kuminaojaa, ja
nousin jonnekin portaita natisevia!

Venheeni, toverini! Kuinka sun keulasi hyppi ja nousit aallolle norja,
tuuli kun soi ja vaahtopää pärskyi, kun minä taas kotirantaan soudin
tulisena, voimakkaana!

— Venheeni, vanha venheeni! Kuinka niin yksin oot jäänyt? Et ole
laho, vuodatkokaan? Mustempi vain oot, tervaisempi; minä taas harmaa,
valkoisempi.

Miksi niin rauhassa rannassasi? Lintuhan laulaa lepässä kuin ennen,
pilvet päilyy, rusko raukea kutsuu, — Vaan ei sua työnnä teloiltasi,
minä, ei muut. Ranta sun jätti hiekallesi.

— Voi minun purteni, voi toverini! Niinhän sä oot kuin arkkuni ikään,
kun sua katselen kammaristani hämärtyissä syksyisen illan.




Huuhkain


Tiesitkö mikä huuhkaja eli huuhkain oli muuta kuin oppikirjastasi?
Mutta olitko sitä koskaan nähnyt, kuullut muuta kuin ehkä
eläintarhassa? Jos et, et tuntenut itseäsi, jumalankiitos. Minäpä
näytän mikä se oli. Solut ruuhellasi pienen lammin pintaa toiselle
puolen, jossa korkea synkkämetsäinen mäki. Siellä on hirmuhonkien
varjossa musta vesi, joka tyyneenä kiiltää kuin arkun lakka,
ennen maailmassa kun tekivät mustia arkkuja eikä valkeita taikka
tammenvärisiä niinkuin nyt. Mutta pääasia: kello on vasta 4 aamulla,
viimeinen auer leijaa. Tahdot onkia rauhassa maailman melulta. Silloin
siellä kyrmyjen kanssa kahdenkesken ollessasi kuuluu salosta kumma
ääni: kuin haudankaivaja valittelisi jotakin tuskaansa niiden lailla,
joita hän panee menemään harva se päivä. Kuin hautapaalujen kuoro, jos
ajattelisimme niidenkin yrittävän äänissä »Mä kuljen kohti kuolemaa».
Se oli huuhkain, kaameaa! Sen se oli näköinenkin, kun kerran lensi
aittasi katolle pöllöyksissään: iso rumilas, epämääräisen ruskea,
todisteleva ruotus. Mutta sen erän perästä ei sitten näkynyt, oliko vai
ei synkässä korvessaan, kukaan ei tiennyt.

Niin tämä sinä olit, kun olit tullut vanhaksi. Kaikkien täytyy tulla
vanhoiksi, mutta kaikki eivät sitä huomaa. Tällainen kummitushuuhkaja
olet: kulje, köpöttele keppisi kanssa, tulee joku vastaan, menee,
lakkiaan vähän kuin pelokkaasti nostaen, mitä sen kanssa puhuu?
Niillä on nuoremmilla sellainen käsitys, että se on tuo vanha pöllö
kuin halkioimissa jo, särkyy pian, jos koskee siihen. Harva näin
lakkiaankaan nostaa, menevät muuten vain ohi, mitä se enää tuntee,
tietää ja ymmärtää, näekään paljon mitään. Ja Kaisaniemen ikkunan
takana hän kulkee kuin haamu, niinkuin se huuhkaimen ääni, nähdäkseen
vilaukselta minkälaista väkeä siellä nyt on, sillä hän muistaa kyllä,
muistaa tulentarkasti minkälaisia sinne meni ja siellä oli 55 vuotta
sitten, herroja, herroja valkoiset krait kaulassa, eikä niinkuin nyt,
silloisia hamppareita suurimmat valtiomiehet päältäpäin. Hän varoo
näyttäytymästä ettei nuorempien stemninki menisi pilalle. Töyttisivät
toisiaan pianaikaa: katsokaa, katsokaa, tilaa tyytingin, voi jukukliut!

Mutta yksi on tällä vanhalla miehellä oiva asia, hän kuulee musiikkia
mainiosti. Vieläpä hän kuulee sellaistakin, josta nykykansalla
ei ole aavistustakaan, hän kuulee musiikin oikean intervallin.
Sattuipa kerran kuulemaan radiosta, ja sellaisesta paikasta, että
tiesivät vielä, siellä jotkut erikoiset, mitä puhtaus oli, sellaista
metkaa, että se pani mullinmallin hänen jälelläolevan maailmansa:
»Estudiantina» se oli. Mikä on »Estudiantina»? Vanha edesmennyt valssi,
espanjalainen vielä, kuinka espanjalainen maankollo ajaa markkinoilla
ja mitä hän näkee. Sitä soitti ennen koko maailma, _hänkin_, tämä
huuhkain soitti. Ja siitäpä tämä juttu, olisi nimi sopinut yhtähyvin
»Estudiantinaksi». Hän puhalsi sitä es-kornetilla, kimeällä
es-kornetilla maalaissoittokunnassa, jota hän johtikin, ja se oli
niin hupaa, että hänen täytyi lähteä ulos muistelemaan ja miettimään
tuota asiaa. Oli tyyni silloinkin, kun he soittivat, niin että vesi
päilyi niinkuin silloin ruuhilammilla, mutta oli ilta, ihmiset olivat
tulleet saunoistaan heinäaikana, istuskelivat ulkona ja kuuntelivat
kun uusi musiikki soi Leppiniemestä. Sitä oltiin vähän kuin ylpeitä:
meidänkin pitäjässä noin! Ja heille tuotiin prikalla teetä, Leppiniemen
Elli-neiti itse toi ja Pappilan Martta vehnästä ja piparkakkuja eri
tarjottimella, ja se oli suuri kunnia. Siinä sitä soitteli tuomen alla
aivan sulosäveliä mielestään. Muistatko, Risunperän Kustaa? Mutta
eihän sinua olekaan, ollut enää pitkiin aikoihin. Entä sinä, Etelämäen
Erkki? Sama juttu. Kah, niinkö se aika on mennyt. Ja vanha mies kulki,
köpötteli keppinsä kanssa hongikon polkua ja muisteli edelleen.
Entäpä Sivelin Siimoni, sinä joka puhalsit barytonisoolon niin että
Kreeta-Maija aivan hiukeni järven takana —? Ei tietoa enää pitkiin
aikoihin. Ja niin hän kaivoi mielestään koko septetin. Ei sitä sielua
—, mitä, hän yksin! Hm! Ja »Estudiantina» soi yhä hauskasti tuolta
radiosta! Saksasta vielä, surkeasta Saksasta —. Mitä soi, härnää!

Saisi jo huuhkain häipyä salollensa.

Kun ne vielä, Leppiniemen Ellikin kultabrosheineen on menneitten
listalla, ja pappilan Martta ja itse Leppiniemi lasipalloineen. Hujan
hajan hajotettu, hanurifoksi sopii raunioille, tällaisten raunioille,
tässä uudenajan maailmassa, mitä »Estudiantinaa!»

Kun tämä näitä mietiskellyt huuhkain tuli honkapolultaan vielä sen
kerran kaupunkiin, kulki hän, kamppaili, taas yksinään katua pitkin.
Niitä tuli ja meni vieraita ihmisiä sen kuin kerkisi, tuttavaa ei,
yhtään ystävää ei. Mutta mitäs ollakaan, yht'äkkiä kulman takaa
pöllähtää esille Akseli Sviberg, niiden menneitten aikain »Sjung om
studentens lyckliga dar». Sviberg aikoo mennä ohi, mutta vanha mies
pysäyttää hänet: Hei! terve mieheen Sviipäri! Tämä toinen huuhkain
ojentaa kättä aivan toiseen suuntaan. Mitä, niinkö näki jo huonosti?
Juuri ja juuri hän kuului valon ja pimeyden eroittavan, sen verran että
kulkea osasi ihmisiin pahki pöksähtämättä. Hän oli toisenluontoinen.
Tahtoo istua mukana kun saa, siihen viimeiseen hetkeen, menee
yksinäisen aika mukavammin. Nytkin hän oli menossa Vanhaan YL:ään.
Etkö sinäkin tule? Tosinhan ne ovat nuoria ne vanhatkin, mutta saahan
kuulla kvartettilaulua ja iskeä itsekin käreällä äänellään mukaan,
tiedä kauanko tässä kalkatellaan. Se toinen vanhamies ei enää puhunut
»Estudiantinasta» mitään, mistäpä Sviipäri tiesi, jahah, kaksi heitä
siis oli vielä! Niin, kaksi, on se somaa kuinka tuo aika rientää. Ja
Akseli Sviberg ojensi kätensä ja lähti kepillään koetellen kadun yli.
Mutta juuri silloin kaarsi kulman takaa kuorma-auto ja ajoi Sviipärin
yli. _Se_ huuhkain meni, arvatenkin »Sjungom studentens» mielessään.
Tämä toinen, josta tässä enemmän on ollut puhe, tämä »Estudiantinan»
soittaja, jäi, mutta yhä yksinäisemmäksi, näkymättömämmäksi, katosi
kuin se oikea huuhkain korpeen, se joka oli kerran pöllöyksissään
lentänyt aitan katolle. Eikä hänestä sitten kuulunut ulahdusta, eikä
kotvan kuluttua kukaan puhunut mitään. Mutta olipa kerran vain pitäjän
kukkana ja kunniana soittanut »Estudiantinaa» Leppiniemen tuomen alla,
oli tuotu teetä, ruusuin ja kukin kohdeltu, oli vain, ja olihan se.




Kruunu


Sentimentaali —. Voisinhan käyttää jotakin kalevalaista sanaa, ange,
angervoinen esim., mutta liian tuntuu arvokkaalta tällaiseen, joka oli
vain ihmisen ohimenevää vähän alakuloista mielialaa, sattui. Kun näet
oli säkkipimeä syksyiltä ja aalto löi rantaan. Siinä vielä valo vipaji
jostakin, tämän ihmisen mielestä onnellisesta paikasta, niin että
tuntui sitä alakuloisemmalta. Se on usein syksyiltä niin, panitteko
merkille?

Siinä ihminen sitten kun kulki hiedalla ja tuo valo väikehti, niin
muisti toisen valon kauan aikaa sitten, ja se oli juuri tuota
sentimentaalisuutta, kaiken kaikkiaan, kun oli se ja tämä pimeä ilta.

Oli valoa kaikki ikkunat täynnä, oksat rapisuttivat silloin tällöin
kylmän pisaran päälle, kun ihminen katseli käytävältä marjapensasten
takaa. Sieltä rakennuksesta niiden ikkunain läpi kuului surullinen
soitto, klaneetin ja viulun sävelin, ja ihmisiä liikkui. Niitä näkyi
astelevan piirissä, ja keskellä pyörähteli pari, mustiin puettu mies
ja valkoinen nainen, jolla oli kruunu. Ihminen meni lähemmä ikkunoita.
Nyt hän sieltä pimeästään selvästi näki tuon naisen, joka pyörähteli
mustan miehen kanssa. Nainen näytti kalpealta ja kruunu kimalsi. Tätä
nähdäkseen ihminen juuri oli tullut rantaa pitkin, noussut tuomikujaa
myöten törmää ylös ja hiipinyt marjapensasten taa niinkuin varas.
Tulikin heti koira haukkuen varasta katsomaan, mutta kun tunsi, vikisi
vain mielihyvästä ja heilutti häntäänsä. Ihminen ajatteli sellaista
kuin sopi, kun hänen olisi oikeastaan pitänyt olla tuon mustan miehen
tilalla.

Ei ollut. Miksikähän ei ollut, mitäpä se meille kuului, ystävähän kuin
mitä ajatteli. Me ajattelemme vain että ihminen, jolle koira vikisi,
_oli_ tässä, oli tullut miksikähän oli tullut, katseli valaistua
rakennusta ja kuunteli surullista soittoa.

Niin ne lakkasivat ja hajosivat sinne tänne, ja kaksi naista alkoi
kiertää ympäri, yksi tarjottimen kanssa, jolla näytti olevan laseja,
ja perässä toinen, jonka tarjottimella arvattavasti oli sokeriässiä.
Tietysti portviiniä edellä. Ihminenkin oli joskus saanut, ja hän tuli
vähän kuin surullisemmaksi ja vetäytyi taas taemma.

Niin yht'äkkiä hän kuuli kahinaa, ja joku valkea haamu ilmestyi
pimeästä siihen poisvetäytyneeseen aivan pahki.

»Hyi kun mä säikähdin!», se valkea haamu sanoi, ja kruunu vähän helisi.

»Vai säikähdit!» Tietysti säikähdit: varas, kulkuri kukalle —. Ethän
voinut arvata että minä täällä. Mistäpä arvasit että satuin.

»Ihminen!», se valkea haamu kuiskasi ja tarttui puhuttelemaansa kädestä
kiinni, »kyllä minä vähän arvasinkin —». Jolloin puhuteltu puristi
kovasti kruunumorsiamen kättä.

Sitten puhuteltu taittoi läheisestä pensaasta, jonka tiesi, ruusun,
muisti myös että se oli punainen, antoi valkealle haamulle ja sanoi:
»— — — pidä tätä kädessäsi se aika minkä menet tästä kuistille, muuten
vain; heitä sitten pois!»

He puristivat vielä toistensa käsiä, haamu kuin olisi vähän
tyrskähtänyt, kuului kahinaa, kruunu helähti, ja hän katosi pois.

Ihminen katsoi vähän aikaa tyhjään pimeyteen, meni sitten törmän laelle
suuren tuomen juurelle, sen josta hän poikasena oli kiivennyt marjoja
tuolle toiselle.

— Hetken kuluttua ne taas alkoivat siellä sisällä, jolloin katsoja meni
lähemmä. Mutta nyt se oli polkkaa. Sitä hän ei ollut koskaan sietänyt,
siinä oli sellainen arkipäiväinen rytkytys. Nyt varsinkin, kun hän
vielä näki kuinka se musta mies tanssitti kruunumorsianta ja hyppeli
kuin harakka, sen sävelet pistelivät häntä kuin terävät neulan kärjet —.

Ihminen kääntyi pois, laskeutui tuomikujannetta alas rantaan ja lähti
kävelemään hiekkaa pitkin synkässä syksy-yössä kun aalto löi.

— Aivan kuin nyt, pitkän, pitkän ajan perästä. Kun vielä silloin hänen
tultuaan sellaiselle kohdalle, jossa oli puiston puissa lovi, niin että
valo vipaji liploissa — muisti kuin eilisen — yhä enemmän niinkuin nyt.

Ajattele ihmistä, tulisitkohan sinä sentimentaaliseksi? Hetkeksi,
hetkeksi vain, kunnes alkoi maailman meno.

»Teetä, lasi teetä, eikö kävelyllä tullut vähän kylmä?», ystävälliset
ihmiset sanoivat sille sentimentaaliselle, oli lämmin ja tulet loisti
kirkkaasti.




Soitto


Minulla on siinä suhteessa vähän merkillinen luonto, että vaikka olen
papillista sukua niin etten oikein tiedäkään kuinka monessa polvessa,
minua eivät miellytä kirkolliset seremoniat. Niinkuin esimerkiksi
kun ne kumartavat yht'aikaa paitansa penkkeihin joittenkin aina
sylkäistessä, ja taas kimpaisevat kaikki seisaallensa, Larvalaanen
ja Nirvan Matti ymmärtäväisen näköisinä etunenässä. Lurjuskin siinä
pianaikaa saattaa näyttää hurskasta naamaa ja antaa herkkäuskoiselle
kirkkoherralle väärän käsityksen itsestään ja maailmasta. Eikä
minua suoraan sanoen miellytä sekään kun pappi yhtä mittaa sanoo
»rakkaat ystävät» ja kanttori vääntää suutansa jos johonkin mutkaan.
Tulee epähartaita ajatuksia ja häiriinnyn. Muuten minä kyllä tunnen
suurta tyydytystä nähdessäni kasukan, ehtoolliskannut ja kullatun
kynttilänjalan monihaaraisena alttarilla, laulavain renesanssivärien
säestämänä kun Kristus riippuu ristillä.

Tämänpä takia usein istunkin vain männikössä, kun on kaunis ilma,
ja kuuntelen sieltä urkuja ja kuinka ne veisaavat peipposen mukana
helistessä.

Oliko nyt sen vuoksi että sattui olemaan suloinen ilta ja kaiken
luonnonkauneuden sopiva konstellaatio sankariristeineen ja niiden
edessä olevine kukkalaitteineen, jotka olivat kuin riemukynttilät, ja
kun päivänsäteet vielä kuin lohduttavasti kajastivat punaisen kirkon
ikkunoista, niin tulin erikoisesti henkeen, kun kuulin yksinäisestä
kirkosta urkujen jyminää, ja ikkunan alle mentyäni laulua. Varsin
miehekkään sointinen ääni siellä veisasi »Oi Jumalan Karitsa, joka pois
otat maailman synnit — — —», ja tuntui urkujenkin ääni sopeutuvan siihen
yhtä syvän suhdakkaasti, ilman kirkuvia pillejä. Kukahan siellä yksin?
Vähän kuin kummittelisi. Vain yksi polkupyörä kirkon seinustalla,
ei täällä siis ole mitään kokousta. Se oli kaunista, ja tuntui sitä
vaikuttavammalta kun olen nuoruudessani ollut tuotakin sävelmää
harkitsemassa ja korjaamassa, soinuttanutkin sen, ja nyt minä vanha
mies tässä keppini kanssa kuuntelen. Luonnollisesti, olisit sinäkin,
toinen syntinen, tällaisessa tilanteessa pysähtynyt ja katsellut
miettiväisenä kukkasia ruohistossa.

Ei se kanttori ollut, hänen äänensä tunsin, ja mitä kanttori huvikseen
soittelisi illalla »Jumalan Karitsaa», muutenkin saa kyllänsä.
Muistinkin samalla että kanttori oli kirkkolaulujuhlilla ja nyt oli
lauantai-ilta. Se on siis joku sijainen, joka harjoittelee. Hyvin, ja
tunnollisesti tehty.

Tuntematon alkoi soittaa »O Jesu, leipä elämän» ja minä menin
menoilleni..

Siinä lähteissäni havaitsin vielä orjanruusun kurkistavan tervattujen
tikapuiden lomitse, oli sen jalkoihin ottanut asunnon.

Samoin vihansi nuori koivahainen kirkon kivijalan alta tullen. Sitä
pidetään onnen merkkinä, kuin hyvä haltija siinä muodossa.

       *       *       *       *       *

Kun sitten kuulin rovastilta kuka oli soittanut ja laulanut
lauantai-iltana, valkeni minulle heti tämä, jota tässä nyt kyhään.
Kitula se oli, Kitulan Santeri, nuori kansakoulunopettaja, jonka
kanttori oli saanut esiintymään edestään. Kuka oli Kitula erikoisempi,
että häntä oikein tällaisessa mainitaan? Muistin laulun:

    »Minä olen Salttu Sametin poika
    Keski-Kitulasta.
    Eikä vain nuo Palon pihan poijat
    tohtinu ottaa vastaan!»

»Salttu Samelin poika», senhän musta ori hyppäsi pystyyn rantahonkiemme
edessä järvellä, kun oli iljankojää ja nurkat paukkui, vaikka oltiin
vasta joulun alusviikolla. Aikainen talvi.

Minä olin hyvin pikkuinen mies silloin. Katselin sahviaanisohvalla
seisten salin ikkunasta kun järveä ajoi saatto, hevosia pitkä jono
kirkolle päin. Edellä ajoi musta hevonen tavallista työrekeä, jolta
oli ruumisarkku, musta myös, synkkä, niinkuin ne olivat aina siihen
aikaan, valkoisin laitaliinoin. Niin jostakin syystä, hevonen kai
vaistosi että nuori jää saattaisi pettää, se pysähtyi ja alkoi hyppiä
pystyyn, jolloin reki siristi kuin vipukelkka, ja koko saatto sekosi,
ihmisten ajaessa eri tahoille ettei upottaisi. Arkussa ajaja oli
juuri tuo laulun mainitsema Kitulan Salttu, itse ehkä tehnytkin sen,
silloinen tunnettu »häjy», joka nyt oli kuollut, tapettu kai, ainakin
olisi voinut monta kertaa tulla tapetuksi, sillä elämä oli melko villiä
siihen aikaan.

Tämä näytelmä oli painunut mieleeni koskaan lähtemättömäksi muistoksi,
ja palautui nyt taas 67:n vuoden perästä yhtä kaameana vastakohtana
kuin kaikki muu siinä ohella, virsi ja kukkaset oli lempeää ja
suloista. Punainen väri on usein kiihkoinen ja levoton, puhumatta että
se on kristillisesti katsoen vieras, mutta sopivassa kokoonpanossa ja
ympäristössä se voi olla sanomattoman kaunis. Tuona lauantai-iltanakin,
kun Kitula soitti, pieni paanukattoinen hautakappeli jonkin matkan
päässä pihlajain sisällä hohti auringon valossa kuin Ilmestyskirjan
topaasi, jossakin taivaallisessa loistossa, se puna kun oli tumman
sointuva ja nyt ilta-auringon kirkastama. Nämä sammuvat syreenitkin
itse kuin veisasivat, ja vihdoin tuo orjanruusu jämeän tervan ruskeasta
katsellen. Vaalea, viaton kuin jonkin Samelin Maijan poismennyt sielu
sieltä etäältä, todistaja tässä, kun nuori Santeri lyhensi velkaansa.
Niitä kaikkia vanhoja, kun puukot heilui.

Saattaapa olla, että jos olisi ollut tämän suven tavallinen kolakka
ehtoopäivä, kirkko jokin raaka vaaleanruskea tahi puukirkoksi kylmä
valkea, jos ei olisi ollut sankarihautaa eikä pientä punakappelia
pihlajan alla, minäkin pianaikaa olisin mennyt piittaamattomana ohi,
kuului kirkosta mitä kuului, niinkuin varmaan olisi mennyt moni
Matkailijakodissa juuri hyvän kalakeiton syönyt kesäasukas, sikaari
suussa. Mutta kun se »Jumalan Karitsa» kuului näin kuinka kuului, kun
ympäristö sitä vielä säesti harpullaan, ottipa tuntoon.

En tiedä Sinua, taidat taas pitää vähäisenä, tyhjänpäiväisenä, mutta
niistä vähäisistäkin hahmottuu usein suuria, kun on auetakseen ovi.
Ja Kitulan Santeri, enhän minä yhtään tiedä mikä olit, ja seititkö ja
lauloit muulla mielellä kuin että vähän pelkäsit kuinka käy, itsekseni
vain näin ajattelin, kun runo käski. Pane ylös, kun kaunis sävel soi,
ja painuva päivänsäde taas ehkä tietämättäsi kuittasi verokirjaasi
pienen erän niistä entisistä!

Oli pian Sakunkin parempi olla siellä jossakin, jonne musta ori hänet
vei huuruisena joulukuun aamuna.




Kajuutta


Se näyttää tuo ihmisen niinsanottu sielunelämä olevan melko
laskematonta. Tietysti kuinka sielukin on. Minun ajatukseni ainakin
»laukkaa», niinkuin ne joskus sanovat kirjoissa, että epäilen vähän
toisinaan kuinka koko koneiston laita oikein on. Ilman näköjään mitään
syynyhteyttä toisesta asiasta toiseen, muistuttaen tosiaan hevosen
hyppäämistä laitumella pellon päästä toiseen ja ympäri, niin että
tanner jymisee. Saattaa tämä tässä seuraavakin olla lukijasta sitä
lajia. Sopiipa sitten painua omiinsa, panee Kirjan pois ja virittää
piippunsa muuten vain.

Että minä esimerkiksi näen kulkiessani syyspäivänä kuinka Kulosaaren
kalliota hakkaa vihervalkoinen kajuutan kappale, kun oli ollut myrsky,
ja sitten tulee Abraham Ojanperä-vainaa ja Skånen rakuunarykmentin
soittokunta puhaltamassa »O Gud som styrer»!

Se ensimmäinen siitä kajuutasta oli vain totuus, muu kuvaa. Se oli
todella, kun menin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista, kappale
jonkin aluksen kajuuttaa, maalattu niinkuin melkein aina, en tiedä mitä
varten, osittain valkeaksi, ja taas vaalean viheriäksi. Olisiko että
kun on merikin viheriä ja vaahto valkoinen.

Vaikka olen tietenkin merimiehen mielestä aidoin ja kömpelöin
maankrapu, niin on minulla, mitä lie vesivelhoperinteitäni, aina ollut
halu myrskyyn, jota pahempi sellainen, sitä parempi. Napitan silloin
takkini, painan hatun lujasti päähäni ja — brrrr! käyn rajuilmaa päin
sinne missä se etäimmältä hyrskyy ja pauhaa. Ollappa tuolla kiikkumassa
vimmatusti soivan touvin alla, haa, ja vaikka mennä rämähtäen
kappaleiksi louheen, mitä minunkaan on väliä, paremmin kuin niiden
toisten, joita sieltä sitten tulee rannalle!

Siinä mielessä olin nytkin lähtenyt, ja sattui tosiaan tulemaankin
eräitä niitä toisia. Mihinkähän olivat jääneet kiveen karahdettuaan
tämänkin kajuutan omistajat, itse kappale ajautui tähän ja siinä nyt
hakkaa, uudestaan ja uudestaan töytäisten.

Mutta kuvina tulee muita, ihmeellistä: ensiksi Abraham Ojanperä ja
sitten koko liuta, kilinä ja kalina ja Kappeli, se vanha Kappeli! Ja
todella Skånen rakuunarykmentin soittokunta, silinterit kaikilla,
johtajalla sinikeltainen kuin marsalkan nauha. Soittavat jalosti
Wennerbergin hymniä, jota me ennen arvokkaimmissa paikoissa. Kyllä
viimeksimainittu senpuolesta tähän tunnelmaan, kun joku kajuuttaan
kuuluva varmasti oli meren pohjassa.

Ja tuo Ojanperä! Silinteripä hänenkin päässään, vaikuttaen siltä kuin
tapaisi olla siinä yötä päivää, ja silkkirinnuksinen kesäpalttoo ja
hopeapää keppi, vielä briljantti punamustan kirjavassa solmiossa.
Kovin hieno mies, vaikka vain Johanneksenkirkon lukkari. Hän hymyilee
leveää joviaalista hymyään: ovat tutkinnot olleet, nyt päästään vähän
väljemmille vesille, tuulettumaan — Berliniin, Roomaan, Napoliin,
niitä Erkon lagolainehia soutelemaan! Ah, »Wellamolla», »Wellamolla»
— päästäppä mukaan! Kaikki ne sinne, kun toukokuu alkoi täällä
tomahutella, kaikki ne sieltä, kun illat pimeni ja kaasut taas lepatti
Kappelissa. Minä, rahaton kirjatoukan nimellinen, päältä katsoja ja
jutun kuuntelija Gambrinilla, mihinkä minä! Siksipä se niin vaikuttikin
kun ne muut menivät rautapyöräissikalla rämisten, Oskar Merikanto,
kun kerran Abraham Ojanperäkin, punakka Martin Wegelius, aina lähinnä
ihanaan Kölniin, ilmankos hän oli säveltänytkin sen »Toivioretken
Kevlaariin». Ja niin. Silloin ei muita kansalaisia ollutkaan, _vain_
taiteilijat, muusikot, runoilijat, maalarit. Siltä ainakin näytti
tuossa itse karusellin navassa, vanhassa Kappelissa, jossa jokaisen
näki, jokaisen tunsi ken oli tuntemaan oikeutettu. Sibelius tekee
Impromptua Kappelin peräkamarissa, Gallen suahelin kielellä »terve,
terve!», punaposkinen, siivonkatseinen J.H. Erkkokin hiihtää esiin.
Niin, ketäpä niitä muita olikaan? Jaa, Aino Achtén (silloin vielä näin)
mustat, »jeevliga», silmät loistavia maailmalta, ja yhtä tulisilmäinen
ja -sieluinen Apostol juuri tullut yhteiskunnassa esille, jota mukaa
myös Kappelin musiikki.

»Wellamo, Wellamo» vielä — ne unelmat ja toiveet, kaikki kaunis edessä,
tuuli puhui raittiita, rinta nousi isänmaan intoa, sielu kuin se Eero
Järnefeltin »Annoin huolla honkapuien».

Erkosta muistin: harjoitin innossa sitä» — — — mut kolmanten' oli
kuolema», että minäkin muka ulos »Wellamolla» — —

— Ja kun se _olikin_ kuolema.

Nimittäin juuri tuosta kajuutankappaleesta tähän kaikkeen, minä vasta
oivallan, ja takaisin siihen, kunpahan käväisin maailmalla: sehän se
onkin »_Wellamo_», joka siinä louhta lyö, tässä nyt vain kajuutan
kappaleena. Ne toiset, toivorikkaat, iloisin silmin, jäivät johonkin,
niinkuin hekin, jotka tässä kajuutassa vielä tuokio sitten.

— — Ei, tulee kylmä katsellessa, kun oli, joko lokakuu. Mitähän jos
menisin ja ottaisin tuolta Kasinolta rommitotin, niinkuin ennen
kauniissa Kappelissa! joo, ja että kun _tuli tehdyksi_ —. Puhalla vain
ula tuuliasi, kyllä minä vielä!

Mutta kun vedin Kasinon ovesta, ja varmuuden vuoksi vielä toisen
kerran, se oli kiinni.

Niin, omiansa, mitäpä sinä enää, vanha knääkkä!

Ymmärsin yskän ja läksin kotiin. Jostakin syystä sain halun soittaa sen
»Viken tidens», »Narvan marssin». Mutta kun menin saliini, havaitsin
että siellä olikin vieraita ihmisiä, majoitettu. En muistanut. Niin
että ei auttanut muu kuin kiivetä ullakkoputkaansa paperien sekaan ja
katsella ikkunasta jonnekin, muuten vain, niinkuin tavataan kun ollaan
ajatuksissaan.

Kuusi siinä kumarsi parin metrin päässä ja ikkuna kuin vähän vinkui
tuolloin tällöin. Sitä myrskyä oli siis vielä, ja huomasin että
rantalouhi, josta puhuin, näkyi tänne, ja kun tarkemmin katsoin,
kajuutan kappalekin vielä silloin tällöin töytäisi siihen ja meri
tyrskähti.

Tavallinenpa, tavallinen näky, mitä ihmettelemistä, kerrankos se
kajuuttakin louheen! Tavallista myös se toinen, ylen tavallista.

Mitenkähän vain sattuu joskus tulemaan mieleen.






SANOJA MUSIIKKIIN




Sanoja musiikkiin


Syystä että säveltäjät usein käsittelevät runotekstejä vapaasti,
kertaavat sanoja, jättelevät joskus jotakin poiskin niin että mitta
rikkoontuu, aniharvoin saa musiikkiin tehdystä tekstistä säännöllisen
rakenteista kokonaisuutta. Lisäksi rytmilliset ja painolliset seikat
sitovat niin, että tuskin ollenkaan voi puhua musiikkikappaleen
»kääntämisestä», se on aina, kuten saksalainen sanookin »umdichtung»
»uudestaan runoiltu». Olen kumminkin rohjennut liittää tähän yhteyteen
suomeksi sovittamieni laulujen melkoisesta paljoudesta eräitä, jotka
käynevät tekstisisällyksen kannalta »kuvista», samalla kuin ne kokevat
ilmentää musiikin luonteen.




Untako vain

»Var det en dröm?» J.J. Wecksellin mukaan. _J. Sibelius_.


    Untako vain kaikk' ollut on,
    kun olit ystäväin?
    Kuin lumo laanneen laulelen
    on muistos mielessäin.

    Ma muistan ruusun antamas,
    kun pois ma luotas sain,
    kun kiilsi kyynel poskellasi
    kaikk' ol'ko unta vain?

    Kuin vuokko kedon keväisen,
    niin hetken kestävä,
    mi tieltä uutten kukkien
    pian kuihtuu kelmeenä.

    Vaan usein on kuin nyyhkyttäin
    sois ääni rinnassain:
    kaunein on muisto elämäin
    se, vaikk' oi' unta vain.




Timantti hangella


»Demanten på marssnön.» J.J. Wecksellin mukaan _J. Sibelius_.


    Tuoll' loistaa säihkyellen
    timantti hangellaan.
    Ei kyynel, kaunein helmi
    voi voittaa hohdettaan.

    Kuin kaipausta hellää
    sen katse kimmeltää,
    kun päivän sätehelle
    se säihkyin hymyää.

    Sen jalkain juureen kaino
    timantti lankeaa
    ja suudelmaansa riutuin
    kyyneleeks' raukeaa.

    Oi onni elon korkein,
    kun kaiken kalleimman
    saa suoda suurimmalleen,
    elon ja kuoleman!




Neidon suru

»Men min fågel märks dock icke». J.L. Runebergin mukaan. _J. Sibelius_.


    Joluu joutsen salmen suulla,
    havina jo haahkan soipi,
    kiurut leikkii korkealla,
    kuikuttavi suollaan kuovi.
    Kevät kerää karjojansa,
    kutsuu linnut lauluinensa
    aurinkoisna armahana,
    päivän pitkän houkutuksin.

    Minäkin nyt neito rukka,
    odottelen onneani.
    Koen kantaa kaihoani,
    iloita kuin ilman lintu
    kevätaamun koittehessa,
    vaikka suru syöntä kalvaa,
    sumentavi silmän kyynel.
    Lintu polo vain on poissa.




Mustat ruusut

»Svarta rosor.» E. Josephsonin mukaan. _J. Sibelius_.


    Miks' on niin ankea mielesi nyt,
    vaikka aina hilvas, huoleton oot?
    En taida minä olla ankeempi nyt
    kuin milloin hilvaaks' mun huomannut oot.
    On yönmustat murheeni ruusut.

    Minun syömessäin kasvavi kuin ruusupuu;
    silt' yhä tuskaisemmaks' se ahdistuu.
    Punaoksilla pistävät piikit on,
    niiden kalvaminen on loppumaton.
    On yönmustat murheeni ruusut.

    Mutta puu kukat kauniit vihdoin luo,
    kuin kuolo, niin valkeet, kuin hurmeinen vuo.
    Se kasvaa ja kasvaa. Pian yltää mun yö.
    Jo turmaani juuret sen tempoo ja syö!
    On yönmustat murheeni ruusut.




Meren laulu

Säv. F.A. Reissiger.


    Kaunis on aavalla leikintä aalloin,
    urhoinsa haudoilla hyrskyäväin:
    kalliolouheen ne sinessä taivaan
    taittuvat vaahdosta valkein päin.

    Kaunis kun päivä sen helmahan painuu,
    kylpien purppuraloistehessaan,
    kaunis, veen päilyhyn tuikkaissa tähden,
    yö tummentoonsa kun kätkevi maan.

    Kasvaen aavalla, aaltojen urhot
    vaarojen voittohon valmistuvat:
    mylvintä myrskyn luo tahtohon tarmon,
    mielehen tulta veet vaahtoisat.

    Leikkihin aavan ken kerran on mennyt,
    tenhossa aina sen kulkeva on,
    kunnekka helmaan veen vehreän vaipuin,
    rauhansa raataja saa peloton.




Ilta

Säv. F. Mendelssohn-Bartholdy.


    Nyt äänetön on metsä tumma,
    on laannut laulu lintujen;
    on lepo siellä, rauha kumma,
    kuin Luojan henki yll' ois sen.

    Maa murheiden tai suoja riemun,
    kuin silta on se mulle vain,
    mi yli ajan virran vie mun
    sun suureen rauhaas, jumalain.




Tieni

»Mä kuljen kohti kuolemaa.»


    Käy tieni kohti kuoloa,
    jos kunne kulki täällä.
    Ollut se olkoon onnea,
    tai tuskaa surun säällä,
    sen tulla täytyy pään —.
    Et yhteen ystävään
    voi turvata kun tullut on
    sun ehtoon hetkes erohon!

    Sielu, sä ole sittenkin
    iloinen lähteissäsi,
    rauhan sun saattaa majoihin
    lempeä Luojan käsi!
    Ei enää tuskan tie,
    hän kirkkauteen vie
    ja ilon siellä ihanan
    suo murheesta maan matalan.




Nuorten marssi

Mukailu Kaarlo Granqvistin runosta »Jos sydän sulla puhdas on.» _K.
Collan_. (»Waasan marssi.»)


    Jos altis oot sä taistohon,
    on mieles puhdas, pelvoton,
    niin meihin liity, liitto tee,
    mi vasta kuoloss' raukenee:
    Tää Suomenmaa
    mun toimen' saa,
    ain' eestä sen mä taistelen
    siks' kunnes kaadun,
    kylmenen!

    Sä heikko oo tai voimakas,
    et kieltää saa sä uhrias,
    se työsi olkoon tahraton,
    jos min se suokin kohtalon.
    Ei mahti maan
    saa sammumaan
    sen kunniaa, ken rohkeaa
    ain' oikeutta
    puolustaa!

    Oot nuori, uljuutt' uhkuen
    käyt joukkoon, teille taistojen,
    siis horjumatta kestä myös,
    tee aina urhon lailla työsi
    Ei uupuen,
    vaan uskoen:
    viel' unhostaan
    saa nousemaan
    sun kuntos kerran
    synnyinmaan!




Nuorten vartio

Z. Topeliuksen mukaan _Joh. Filip v. Schäntz'_in musiikki.


    Me oomme vartijoita sen,
    mi, nousten korkeutehen,
    ihanan aamun airut on,
    säteenä auringon:
    Me valkeutta vaalien,
    sen eestä kaikki antaen,
    me taistelemme ainiaan,
    ja vaikka kuolemaan.

    Me oomme koitto huomenen,
    mi kirkastaapi koillisen
    ja alta yön, kuin kuoleman,
    luo päivän hohtavan.
    Ja taikamaata maamme on:
    soi toivo sille kohtalon,
    (*) ja meidän kaikki korkea,
    mi viel' on nouseva.

    Sä Suomi, toivojemme maa,
    saa suureks', niitä kunniaa,
    vaikk' itse rauennemme me
    kuin laine rannalle!
    On täällä varjo vaihtuva,
    vaan henki ei voi sammua,
    ja vartiosto nuorien
    on yhtä iäinen.

(*) Laulettaessa sanain toistannan takia:

    Ja meidän kaikki korkea,
    se kaunis, korkea,
    min vastaisuus on vielä antava,
    min vastaisuus on vielä antava.




Aaltonen

»Mitt lif är en våg.» Säv. _C.J. Laurin_.


    Kuin aaltonen on
    mun rientoni tää,
    sen tie levoton
    meren myrskyhyn jää.
    Ja itse se rantaan
    raueten lyö,
    pois sammuu sen santaan,
    kun syksyinen yö
    maan yltää ja syttyy tähtien vyö.

    Niin kauniina käy
    yön ylhäinen tie,
    ei alkavan näy,
    ei loppua lie.
    − − −
    Mun murheeni haamun
    muuttaako saan,
    ja auerna aamun
    mä mullasta maan
    saan nousta sen
    loistoon lohduttavaan.




Talven sillat

Säv. _O. Lindblad_.

    Taittui talven tantereilta sillat,
    hangen hyinen kukka kuoli jo,
    kevään koitti kirkkautta illat,
    helää, soi jo kultakuusisto.
    Valkeissa hohtaa pian tuoksutuomi,
    kirjoperho liitää, leijailee,
    kaunehinna koht' on taas sulo Suomi,
    riemuvirttä leivo laulelee.




Muistot

Säv. _Ole Bull_.


    Kun maan melu raukee
        rauhaksi yön,
    sun haavasi aukee,
        särjetty syön.
    Taas surun muistot valvoo mennehet,
        ja viihdytystä niille löydä et.

    Vaan kuusten kun huminaan
        sammua saa,
    ne lepohon laulullaan
        sen tuudittaa,
    mi odottanut onneansa on,
        vaan löytänyt ei ole, levoton.




Hyljätty

Saksal. kansanlaulu, sov. _J. Brahms_.


    Yö vaiti on
    ens' vartion
    nyt hetket verkkaan vierii;
    ah, aamun koi
    vain tuskan toi,
    poskeltain kyynel kierii.

    Syön vaikeroi,
    ei kenkään voi
    mull' antaa vaimennusta.
    Mä kaihoain
    saan kantaa ain'
    en löydä lohdutusta.

    Kuu kultainen
    käy pilvehen,
    pois kasvot surren peittää,
    ja tähtönen
    myös tuikkehen
    mun tähten itkein heittää.

    Ei lintukaan
    nyt laulullaan
    tuo rintaan riemujansa;
    on vaiti maa,
    se kaihoaa
    nyt kera kurjimpansa.




Laineitten laulu

Arvid Mörnen mukaan. Oma sävelmä.


    Niin lohduton autius nyt
    on yön hämärässä.
    Valvoo vain kaksi:
    soi aavalta laineitten
    ainainen laulu,
    ja tuoksuinen, tumma metsä
    rannalla huminoi.

    — Oon itse mä kuollut,
    mi vieraaksi näitten nyt sai.
    Niinkuin on ranta tuo,
    mi metsästä mereen vie:
    lintu ei pesää tee,
    kukkaa ei kohoo santaan sen.
    — Valvoo vain kaksi:
    kuohut, metsän tuoksuvan puut —.
    Oon itse mä kallio rannan,
    jot' aavalta aallot lyö.




Kynttiläinen

A. Chamisson mukaan. Oma sävel.


    Sä kynttiläinen pieni,
    et enää taikakaan!
    On liekkis lohtu multa
    pois viety, vaivatulta;
    nyt yksin olla saan.

    Mun olkoon osan' olla
    pimeessä pirtin tään,
    kun vain sä valos soisit
    ja tuikkees ilon toisit
    myös toisten hämärään.

    Oi kynttiläinen pieni,
    et enää tuika sä,
    et illan kuutamossa,
    et yössä hiljaisessa,
    vain yksin itken mä.




Nukkuneet

A. Chamisson mukaan. Oma sävelmä.


    Rauennut raunio muurin
    keskeltä korven nyt,
    miss' ennen luostarit, linnat,
    ja kulta on kiillellyt.

    On vaipunut nurmen alle
    jo pilarit sortunehet,
    ja hurskahat untansa nukkuu,
    maan mahtajat muinaiset.

    Yön yltäissä miksikä saavuit?
    Ken kulkija huoleton liet?
    Vain tyhjyyttä täältä sä löydät
    ja muiston mullasta viet.

    Sä häipyvän hetken lapsi:
    täytymys ompi tää!
    On turha valitukses,
    heit' et sillä voi herättää.




Terve päivä Pohjolahan!

1. säkeistö Eino Leinon, 2. säkeistö Heikki Klemetin.


    Terve päivä Pohjolahan,
    terve Suomehen suvinen aika,
    terve lepikot lehtimään,
    kullan käköset helkkymään,
    terve lämpimät lounatuulet,
    lemmen tuulet tuoksumaan,
    maat vihertämähän,
    veet sinertämähän,
    taivahan auteret tanhuamaan!
    Paistaos armahin aurinko!

    Terve virsi viidastosta,
    raiku kankahan kuusikosta,
    koski kohise tenhojas,
    hyrsky laine lauluas,
    terve kukkahan kultanurmet,
    tuomet nuoret valkeaan,
    soi saloilta soitto,
    sään suvisen voitto,
    riemua taivahan, riemua maan!
    Paistaos armahin aurinko!




Joululaulu

Omat sanat. Oma sävelmä.


    Jouluaika suloinen
    rauhansa taas meille soi,
    rauhaa tuikkaa tähtönen,
    rauhaa kuuset huminoi;
    rusko kultaa taivaan rantaa,
    aamu valkeuden antaa:
    tuhatloistein metsä, maa
    joulurauhaa toivottaa.

    Tervehdyksen korvestaan
    tuo tää kuusi pienoinen,
    tähden tuike oksallaan,
    laulumme kuin humu sen;
    rauhaa sekin toivoo meille,
    tietä viittaa eksyneille,
    ikikirkkautta vain
    mielehemme muistuttain.




Syys

Omaan säveleeseen omat sanat.


    Syyslaulua laulavi lehto,
    jo aika on:
    pian tuutivi Tuonelan kehto
    sun leinon lepohon,
    sun nuorena nukkua pois,
    ettei niin ankea ois,
    kun uhkaa talvi armoton.

    — Miks' täytyy sun, suvi sorja
    myös olla kuoleman orja,
    kuin on osa ihmisen lapsien?
    Siks' syys on laulusi suruinen.



Talvilaulu

_Lapsille_. Oma sävelmä.


    Terve taas sä talvi raikas,
    tullut on sun hauska aikas!
    Ulkona jo Pohjan ukko
    untuvia puistaa,
    kohta siellä sukset, kelkat
    liukkahasti luistaa.
    Pyrytköön, paukkukoon,
    järven selkä ulvokoon,
    törmälle jyrkälle
    rohkeasti vaan
    käymme luikumaan.
    Hei, Maija, Jukka,
    alas tulla antakaa,
    katsokaa:
    liukkahasti liidän nyt kuin
    salon sinisukka!

    Säihkysäde Turjan tuiman,
    tohu uljas tuulen huiman
    saattajina saapuissamme
    lumikunnahilta,
    tähtiparvet tervehtävät
    taivaan tanhuvilta.
    Kimmeltää kultakoi,
    leimuun kun sen päivä loi,
    hauskasti hangelle
    suksentola vie,
    meidän mielitie.
    Laulumme tahti
    reipas on ja riemuinen:
    siksi sen
    syttänyt on sydämissä
    talven taikamahti.




Ero

Sanat kansanlaulun säveleeseen.


    Pohjasta tuuli se puhalsi
    ja latvat ne kumarteli,
    kun viimeistä kertaa mun lauluni ääni
    kankaalla kajahteli.

    Eikä mun mieleni paha oo
    vaikka laulu on surullinen.
    Taisi se olla niin että ero sulle
    oli onnellinen.

    Sitten se lähti se liinukkavarsa
    ja raudat ne helähteli.
    Taivahan tähdet syntymämaalta
    hyvästi vilkutteli.




Hyvästijättö

Sanat kansanlaulun säveleeseen.


    Kamarissa kasvoi se ruusunkukka
    ja siellä me illalla istuttiin.
    Siellä me ikuista rakkautta
    toisillensa vannottiin.

    Amerikan laivalta laulu kuului
    ja laulu se oli niin suruinen.
    Siellä se lauleli kulkupoika
    hyvästijättönsä iäisen.




Sinikellot

Kansanlaulun tyyliset sanat omaan säveleeseen.


    Niityllä, niityllä sinikellot kasvaa
    kahden puolen aitaa.
    Kuinkahan lienee, kuinkahan lienee
    mun ystäväni laita?

    Aamulla, aamulla aurinko nousi
    ja käki kukahteli.
    Muistiko mua, jota nyt minä muistin,
    vai muita ajatteli?






MINKÄ MITÄKIN MIELIALAA




Ajatelmia alhaalta


Sielutiede, psykoanalyysi, sen syväluotaus, sepä neroutta, muu
kirjaileminen ei juuri mitään. Ja kun se minun mielestäni taas, ja
ihminen minäkin muka olen, ei ole paljon mitään. Ihminen itse ei
ole paljon mitään, vaikka hetaleet, prenikat ja silkkipytyt, paljas
barbaarinen mateeria, raa'an halun katoova kuori. Kun tuli näet se
viimeinen tosi. Kun oli ensin aikansa kaikkea sitä vähää jumalaista
mikä siinä oli, väärinkäyttänyt, kierästi, kavalasti menetellyt,
alas louheen se toinen, joka yritti nousta rinnalle, seppelein
sitten Vanhaan kirkkoon, preludi ja kauniit sanat, autuuden multa
kannelle. Taivaaseen! Pyhimykset, ah, te kauniit Karjaankin madonnat,
minkälaisessa seurassa teidän tulee ikipäivänne viettää! Sinäkin,
ihana Pietà-äiti suloisin onnen hymyinesi, ja sinä, joku Birgitta,
sydämessäsi oka juuri tästä surkeudesta —. Teidän kaikkia kataloita
paimentaa. Pitääkö minunkin tosiaan sinne? Eikö ole muuta paikkaa?

Mutta lurjushan itse olen, siispä juuri taivaaseen! Armoa! Enkö saisi
olla jonakin näkymättömänä, vaikkapa vain täällä luhdalla, jossa
valkonukkavilla soutuu lauhassa tuulessa! Tulee länsi siniseltä
seljältä ja soi santaan. Olisin varis, selvä, rehellinen varis, joka
katselee naskuvan hongan latvasta Luojan käsialaa, olisin västäräkki
rannalla ryyppäämässä, satasala perhonen kukalta kukalle, olisin kukka
itse, loistaisin päivän, nukkuisin ummessa yöni, ilman pahennuksen
paikkoja, joisin virvoituksekseni Kaikkivaltiaan kastetta. Raukeisin
sitten kun aika tulee kuin nuo, kuin korsi kuivuin, tuulen viedä
tuntemattomuuteen. Mutta tuonne? Kuka takaa, ettei sielläkin olisi sama
vaino, vähäksyntä, väärä todistus kuin täällä?

Kuka ne kaikki muutti, ja missä ajassa? Sinäkin, mullan nakkaaja, joka
lupasit! Minkälainen oli oma sydämesi? Tietäisin minäkin, jos saisin
sanoa. Kukkona olet orrella täällä, tottapa sielläkin, kun ne avaimet
hallitset.

Mutta meninpä mihin menin, tulin miksi tulin, se on ainakin omassa
vallassani, että määrään teidät viemään minut pois tasa-arvoisena
toisten kanssa, mahdan kadota kuin koira, haukka huutava pilvistä, en
ole yhtään parempi, en niinkään hyvä.

Mitähän varten minä ylimalkaan olin, tällainenkin? Mitä Jumala
tarkoitti kun loi? Katselenpa noita kuovejakin tuossa, särkkä täynnä
rauhassa ja sovinnossa, lokkeja valkeana hirsi pitkä, miljoonat,
biljoonat perhosia kaunistamassa maan, lukemattomia maita, auringon
kirkkauden loi, monia aurinkoja, äärettömyyden, iäisyyden, ettei ajuni
ymmärrä. Kuinka monta koirasteertä nevan rannan puissa sammuvana
iltana, yli koko maailman, universumin, tuhannen tuhansissa sen
kappaleissa? Ja minut, sinut, selvän silkan porsaan, sivu oikean
porsaan, joka on rehellinen peliltään! Halu raaka ainainen, verimurha,
hirtto hirmuinen meidän sielujemme käyntiä. Selvisikö se tutkimalla,
paraniko yhtään sellaisen romaanin kirjoittamalla? Vähemmälläkin tuon
näki. Oma ajuni loppui, sano joku toinen: mikä ihminen on? Miksi se on,
kun on mesi, manna ja punatulkku?

Virvaliekki! Eino Leino sanoo, joka oli parhaimmalta puolen. Mutta
virvaliekki on jo runoa, runoapa taisi ollakin vain. Tuska on olla
ihminen _todessa_. Emme huoli puhua Jumalan kuvasta, sen ihminen itse
sanoi. Tuomi tuoksuva, valkea pihlaja, humuhonka ja kuusi kultainen
keväällä on sitä paremmin. Matokin kirjava, jota et tehnyt yksikään
pyhin taivaan kandidaatti. Ihminen täytyy olla alhainen porras toisiin
muotoihin muualla, lähempänä Jumalaa, niin se on, olitte oikeassa,
jotka sitä tuotitte. Hän jäi tänne katoovan korren hiukkaseksi,
mullan tulessa häviäväksi muruksi, vaellustansa myöten vielä alempaa
alkamaan. Harvat tämän taivaankappaleen parhaat Pietarit pääsivät vasta
korkeamman olotilan ensi portaalle, nousemaan sieltä elosta eloon
kohti jumaluutta, sitä jumaluutta joka antoi jo täällä meille näytteen
huimaavasta suuruudestaan monessa pienistä pienimmässä. Koeta avata
silmäsi, korvasi sille, nousisit, pääsisit pianaikaa yrittämään ylemmä,
alimpana uuden puhtauden eläimenä täkäläisyyttäsi maksamaan. Pitkä,
pitkä matka, mutta jo tieto siitä mahdollisuudesta on raadolliselle
suuri siunaus.




Eräs kansanlaulu


Kaunis on aina kaunista! Kyllä niin, mutta se voi olla sama kaunis
toisessa yhteydessä vielä kauniimpi kuin toisessa. Tuli sivutekijöitä,
jotka kuin kirkastavat sen vielä lajistaan jalompaan hehkuun. Hehkuunpa
todella, niinkuin tässä tapauksessa Jumalan aurinko laulun sävelen. Ei
ole mitään haihattelua, vaikka kyllä _runoa_, ellei ole runo joistakin
mielistä aina haihattelua.

Tuo melodia, jonka vain pelkät musteelliset nuotit varmaan ovat monelle
jo sykähdyttävä elämys, saattaa syttyä mainittujen sivutekijöiden
lisällä vielä paljon ihmeellisempään eloon, sekin nuotti, jonka alla
julkaisen. Puhua, syttyä, valittaa, sammua — polo ihminen, jolle ei
luonto ole suonut korvaa kuulla sitä, eikä sydän siis sitä tunne.
Käyppä kanssani kukkanurmelle kauniille kesäpäivänä kirkkaana. On siinä
pieni harmaa mökkinen kylpemässä auringossa sydänpäivänä. On pihalla
kukkiva tuomi, on siinä linnut laulamassa, ei satu tuulemaan läheiseltä
järveltä, kaikki on kuin Herran päivää. On tuotu laulaja, sokea vanhus,
joka makailee vain tuvassa loppuansa odotellen, tänne ulos, istutettu
tuomen juurelle. Hän katselee sammuneilla silmillään kirkasta päivää
päin, varjostaen kädellään silmiään, häikäiseekö niitä muka? Hiukset
hesajavat epäjärjestyksessä, mitäpä varten niitä olisi huoliteltu,
kuka sokeasta? Kun vielä vanhuksen tytär, keski-iän ihminen, samassa
mökissä asuva, on sokea. Kahden nämä sokeat elelevät siinä, nuorempi
käy kylillä hieromassa, vanhus odottaa yksin sen ajan. Nyt on tullut
omasta mökistään toinen, näkevä tytär hoivaamaan, kun äidin pitää
laulaa vieraalle herralle. Kuka keksi tämän, houkutella sokeat tuvan
ahtaasta ummehtuneisuudesta tänne ihanasti paistavaan, visertävään
luontoon —. Olikohan se näkevä tytär? Nostettiin tuoli vanhukselle,
nuorempi, toinen sokea tytär, joka myös lauleli, jotakin sellaista
mitä ei äiti sattunut muistamaan itsestään, istahti nurmelle kukkasten
joukkoon. Tuli lauluja, ihmeellisiä vanhanaikaisia, muinaismuistoin.
Yksi muita ehompi, taisin käyttää epäonnistunutta sanaa, sillä se oli
kultaa kalliimpi, yli smaragdin, itse ihanin kukka kedolta. Ei siinä
ollut monta sanaa selittämään, muutama itkevä kaipuusta, näitä sokeita
ajatellen vielä erikoisesta, ystävä kullan kaipuusta:

    »Kultani on kaukana,
    en tiedä vaikk' olis kuollu —.
    Eikä ne pienet lintusetkaan
    sanomia tuonu.»

Mutta millä hohdolla ne sanat paloivat! Ei ole mitään tämän taivaamme
alla, johon voisi verrata vanhan säröisen äänen muiksi muuttumista
tässä laulussa. Sävel, näkymättömistä kertova, sen teki. Kuka sen
oli joskus maailmassa ensikerran laulanut? Taivaan enkeli —. Ehkä
nyt näin ajatellen, mutta silloin joku yksinäinen ojankaivaja, joka
tuokioksi nojasi lapioonsa. Saattoi olla syksyillan hämärä, kun
koirasteeri kukersi ruskettuvan nevan laidassa. Miksei niin, sehän on
eleegisintä näkemystä ihmisen vaelluksessa. Taikkapa oli tyttönen, joka
hetkeksi pysähtyi katselemaan pellavahiukkasten tanssia valovanassa,
joka lankesi luukun raosta. Muisti saunassa häkylöidessään ketähän
muisti vieraalla maalla. Niin se luultavasti olikin. Würzburgissa,
Nürnbergissä, missä kaukana meni. Ja tuli ihanin tunto, mikä
minkään ihmisen rinnasta on koskaan noussut. Vaikka sellainen hahmo
ulkonaisesti. Vaan ei Jumala katso sitä, kun kylvää niitä siemeniä,
lankesi minne lankesi, siellä sikesi suloiseksi raadollisen iloksi.
Kaiken, korkeimmankin riemuksi. Mitä olikaan korkeus tällaisen
edessä? Tuo pölyhiukkanen saunan valovanassa! Luuletko että tässä
oli mikään muu kuin Jumala? Et saanut, polo, kokoon, olit kuka olit
kunniankruunukas. Tämä tyttönen teki Luojan suulla suuremmalla! Niin
minä tunnen, vaikka paljon kuullut, koetellut.

Ken leikkasi joitakin yliluonnollisen ihania pyhimyksenkuviamme?
Sama näkymätön henki ohjasi kättä. Muutamista esimerkeistä, vain
_muutamista_ sen näki tässä maan mataluudessa.

Hahmottui kuolematon milloin miksikin, sanaksi, säveleksi, kuvaksi,
mutta Jumalan käden kautta. Olen onnellinen lapsellisuudestani, kun
voin uskoa näin.

Soippa laulu kultasäveliäs, viritä viesti, joka on yhtä ylhäältä sinua
kuin purjehtiva pilvi maan mullan mataajaa.




Kultani on kaukana

Hyvin hitaasti.


    Kultani on kaukana,
    en tiedä vaikk' olis kuollu.
    Eikä ne pienet lintusetkaan
    sanomia tuonu,
    eikä ne pienet lintusetkaan
    sanomia tuonu.

    Voi jos vielä kuuluisi
    se laulu lahden takaa.
    Vaan ei kuulu kullan ääni,
    hän jo maassa makaa.
    Vaan ei kuulu kullan ääni,
    hän jo maassa makaa.




Kysymys


Rääpsähti alas varis aidanseipäästä haulikkorämällä —!

Eipä niin loistava lento eikä komea kuolema! Ja sinä esineuvos,
tietoviisaus, olitko suurimmassa suuruudessasi yhtään arvokkaampi?
Yhtä avuttomasti mäiskähtäen tulit alas tantereelle niin että prenikat
rinnassasi helisi, kunpa tahdoin tietää erinäisiä kysymyksiä. Niinkuin
esimerkiksi: mikä siellä alun takana? Niiden miljoonien vuosien; mitä
miljoonien —, biljoonien!

Sen takana, josta kaikki lähti, synti, hekuma, helvetti, vanhurskaus,
tekohurskaus, ylväästi ohi vähempäsi; pilvien pieltä, maan, meren
uumenia. Niin mitä, kun oli ajattomuus, olemattomuus? Niin mistä tuli
se joka tuli, kun ei mitään ollut, Ja kun kumminkin sitten oli?

Jumala!

Mistä Jumala?

       *       *       *       *       *

Ja mihin sitten meni? Kaikki joka raukesi. Miksikä raukesi, mihinkä
se joksi raukesi? Mitä se mihinkä? Koska »mihinkä» pysähtyi? Mikä sen
takana johon pysähtyi; jos pysähtyi? Ja sen?

Sano nyt minulle, väkevä ihminen, nerokeisari!

Mitävielä sanot! suusi on tukossa, vaikka suurikin, säteili päässäsi
kuin taivaan tähdet logiikka, filosofia, metafysiikka, tulit
opinsaunalta, korkeimman sivistyksen kulttuurilöylyltä —.

Roustin olit poikia, arkussa ajoit, ammuttu varis, minne sieltä — —?
läksi —

Mikä on läksi?

Missä, minne se?




Maailmankaikkeus


    Maailmankaikkeus,
    tähtien tarhat,
    iäinen, tuikkava
    äärettömyys —,

    Ihmisen pienuus,
    matkansa mataluus,
    toimensa turha
    tuokioinen!

    Kuinka ne hohti
    myriadit valot,
    kuinka ne lauloi
    kiertäissään!

    Kuink' oli musta
    alhaalla yöhyt,
    kuin oli hiljaa
    kuolemassaan!

    Kuink' oli heikko
    kelloinsa helke,
    joilla ne saatteli
    valioitaan,

    viisaita, ylväitä,
    uljaita urhoja —.
    Pieniä, pieniä
    matoja maan.

    — Jyrähti tykki,
    leimahti liekki:
    ystävä muisti
    ystävätään —.
    − − −
    Välähti, vavahti,
    hetken hehkui
    ihmeinen iäinen
    äärettömyys:

    Vuoret vaipui,
    suli, sammui,
    muuttihe muiksi
    mahtava maa.




Nurmella


Nuku nurmelta väsynyt sielu, Jumala sua tuudittaa! Koivu kumartaa,
leppä liehuttavi lännen humun tuloa, laulaa aalto, kaiku vastaa
kuusikosta. Pieni heinäkin huojuu ja papinkaulus, apilanoksa nyökyttää
vihreitä korviaan; kaikki humisee, soi, keinuu, tuoksuu loistavan
auringon alla.

Mitä heilut heinä, mitä kello kiikuttelet sinistä päätäsi?

Jumala meitä tuudittaa sielusi levoksi, väsyneen sielusi, joka tuli
tänne järvirannan nurmelle.

Käy tästä yli, tallaa meitä! Jumala meidät nostaa, meidät ja sinut. Ole
tervetullut nurmellemme! Katso, me elämme, Jumala meitä elättää, meitä
ja sinua.

Liehu hänelle leppä, kumarra koivu, sanokaa että on niin Jumalan tahto!

       *       *       *       *       *

Päivä meni pilveen, nurmen laulu muuttui suruisemmaksi.

Petitte! sielu ajatteli ja oli myös surullinen: ne ovat kaikki niin —.

Mutta kun hän nousi lähteäksensä siihen maailmaan, jota hän oli
paennut, tuli aurinko taas siniselle taivaalle ja virisi uusi veisu. Ja
kellot ja papinkaulukset, heinät ja helpeet liehuttivat ja kumarsivat
kilvan, ja aalto jymisi rantaan, ja hongikko aidan takana humisi, ja
ne sanoivat kaikki, ja mehiläinenkin surisi: Elä, sielu! Elä hyvällä
mielellä, Jumala meitä elättää, meitä ja sinua!

Ja kun sielu meni pois heljää hiekkaa, niin soi se laulu yhä hänen
perässään sadoin sävelin. Ja kun hän kääntyi katsomaan, leppä liehutti
kuin äsken ja koivu kumarsi. Ja oli niin hyvä olla, ettei hän muistanut
mitään muuta kuin minkä leppä liehui, kumarsi koivu ja ne kaikki muut
siellä lämpimän, iloisen auringon alla.




Syyyslaulu


    Lyö aalto harmaa louheen!
    Yllä usva ytimiin,
    sumu sankka, joka kätket meren, maan!
    — — —
    Honka äärelläni, valitatko jotain
    oksillasi huojuvilla?
    Itketkö jotain
    pisaroillas putoovilla?
    — — —
    Sinäkin —? Niinkuin minä;
    minä, niinkuin paasi, aallon lyömä,
    niinkuin kaisla kalvennut;
    niinkuin riite rannan,
    meren vapaan vaahdotessa.
    — — —
    Uljas meri!
    Lainees sinittyy kun tuulee toukokuu.
    Kylmä kallio, sä lämpenet
    kun suven säde hohtaa.
    Honka, humiset ja tuoksut pihkaa iloisesti,
    kaisla, lauleskelet ilovirttä vihreänä.
    — — —
    Minä —?
    Minä menin.
    Yli tumman veen,
    yli virran väikehtivän:
    kuva kalpea kuin lilja lumpeen
    siitä katsoi suruisena;
    taikka hymyellen,
    niinkuin hymyävi se,
    min tuska jätti,
    min saattoi syksyn synkän pisar,
    kaislan kalvaan soitto
    hiljaisuuteen,
    tyhjyyteen.




Pursu


»Pysäytäppä vähän!» Sanoja nousi pois ja otti tienohesta kangasnorosta
pursun, se kun näkyi juuri kukkivan kaunista kevättä. Hän tunnusteli
sen tuoksua: rippi, ehtoollisviini — sellainen virvoitus! Hän
vain kuvitteli, muisti vanhoilta, vanhoilta ajoilta, mistäpä hän,
vaeltaja, tuhlaajapoika tiesi. Tosiaan, mitä virvoitti, mihin?
Kaikkeen kauniiseen, joka nyt yht'äkkiä palasi mieleen: lapsen silmiä,
synnittömiä, hilpeitä, helakoita ääniä —. Mutta oli myös ihmeellisiä
muita sieltä kuin ylhäältä sinestä, kun kuusi kumarsi ja länsi
humisi. Niinkuin puhuisivat, vai veisasivatko hiljaa? Ne olivat niitä
vanhoja, jotka menivät pois kauan sitten, jonnekin jonne on mentävä.
Mutta mitenkä tässä pursussa oli kuin niiden rauha, niin toista kuin
se meluinen maailma, josta hän, tuhlaajapoika, tuli. Kuinka hän oli
unohtanut kaikki, mikä oli mäen multa, pellon multa, rahka rannalla
iloisessa auringossa, mikä miettivä putki, hymyävä neilikka ja keinuva
kello! Tämä pursu sanoi kuin anteeksiannon kaikelle, tervetuloa,
tervetuloa takaisin poika, sillä poika sinä olet meille täällä kirjavin
kukin nauravassa viidassa, täällä lintujen laulussa, metsän humussa.
Ole kanssamme niin kuin ennen!

Mutta minun täytyy pois —, tulin vain katsomaan, viimeisen kerran. Ne
olivat hiljaa kaikki, ja kuin surullisia, päiväkin juuri silloin sattui
menemään pilveen. Niin hän lähti taas ajamaan jonnekin, ja tunnusti
taas sen pursun tuoksun. Tuli päivä esiin, leyhähti lämmin kedolta ja
vilaji sininen vesi. Hän oli kuulevinaan taas ne ihmeelliset äänet —,
oliko se vain tuuli?

Olivat mitä hyvänsä, mutta hänen oli hyvä olla, ja hän päätti pyytää
että ne panisivat hänen käteensä pursunkukan, jos oli kevät kun pois
piti, ja vaikka olisi tuiskuava talvi, tämän tässä, jonka hän kuivasi.

Soisikohan hänenkin äänensä muiksi muuttuneena ja kuuluisi sellaisena
rauhan hyminänä kuin noiden toisten? Olisi lysti kuunnella uuden
tulijan maailman melun päälle, kun ehkä tuli katsomaan hänkin, sen
viimeisen kerran, ja tuuli, vai mikä oli, soitteli.




Erakko


    Kuninkaat ja korkeat:
    sorto, vaino, valta.

                                     Täällä köyhät, matalat
                                     unhoss' maailmalta.

    Siellä saasta, riettaus,
    hempehitten hymy.

                                     Täällä Herran valkeus,
                                     viettelyltä lymy.

    Piru synnin riivalla
    siellä pauloo, syö.

                                     Lämpimällä liivalla
                                     täällä läikkä lyö,
                                     aamu Herran herännyt
                                     kun on, ja mennyt yö.

    llopillit siellä pauhaa,
    vaan ei sielu löydä rauhaa.

                                     Täällä linnut tervehtävät,
                                     aamuvirren virittävät,
                                     kunpa kaislavuoteeltansa
                                     nousi ukko, majastansa
                                     astui päivän kiloon,
                                     lauluniekkain iloon.
                                     Kiitti Luojaa,
                                     levon suojaa.

    Prameus ja mammona,
    elo ilki, korskea:
    Loppu vihdoin kauhea,
    synnin synkkä kuolema!

                                     Niinkuin kukka kedon, raukee
                                     ukko yksinäisen majan.
                                     Yli iäisyyden rajan
                                     sielu liitää, taivas aukee.

                                     Niillekin hän armahtajan
                                     rauhaa pyysi, jotka siellä
                                     sokaistuivat synnin tiellä.




Joulu


    Joulu jalo juhla,
    valon tuoja!
    Herra Luoja,
    kuink' on kaunis silloin
    taivaallinen talo!

    Ikkunoista yöllä
    kimmeltäen
    tähtisäen,
    yhtä ihanainen
    ruso aamun koista.

    Kuunpa kumo hopee
    valistaen
    vilkkulaen,
    yli huuruhonkain
    mikä loihtulumo!

    Viittakuusi nuokkuu,
    reki rasaa,
    tietä tasaa,
    alla hangen railo
    uljahasti huusi.

    Matkan määrä näkyy,
    templin hohde
    joukon johde.
    Rinnan rientää sisään
    vanhurskas ja väärä.

    Kumpaisenkin siellä
    mainen hukkui
    pyytö, nukkui
    sielu säihkyrauhaan
    kirkon kynttelpenkin.

    Paimenvirsi vanha
    kasvoi, kaikui,
    urut raikui.
    Sydämestä syvä
    suli, katos kirsi.




Tappoi


Säälin eläimiä. Tulin hyväksi tuttavaksi oravan kanssa, joka asusti
minun maallani, tarttui lahkeeseenkin ja istui radioni päällä, ja
kun se oli pudonnut vesiammeeseen, jonka sille vartavasten teetin,
että saisi juoda, ja hukkunut, oli minun totisesti paha mieleni. Mitä
minä sitten _tappaisin_! En muurahaistakaan, joka vetää pitkän matkan
päästä monta kertaa itseään suurempaa roskaa rakenteilla olevaan
kekoon, Yhdessäkin vetävät joskus oikein suurta hakotukkia, kolmekin
ponnistaen. Kuinka minä astuisin päälle kömpelösti ja sekoittaisin
heidän esimerkilliset yrityksensä! Ihmisestä minä en niinkään piittaa.
Maatkoon röhö siinä mihin on juovuspäissään sortunut, kylläpähän
poliisi korjaa, ja hommatkoot tuollaisen taivaaseen ne joille se
kuuluu. Se nyt on, että missä on raja? Jaa, missä se on? Istuin vanhan
toverini fyysmatin kanssa, niin tuli puheeksi tämänluontoiset asiat,
ja minä kun olen filologi, niin en tiennyt sieltä kasvikunnan alalta
sitä mitä hän. Hän näet luotti että kyll' maar ne sitä lajiakin
luodut reagoivat ihmisen pahasta työstä aivan selvästi, niinkuin
kärsisivät kipua ja tuskaa. Miksei se niin olekin, ottaa kipeää, en
ole vain tullut ajatelleeksi. Silloin minulle tuli kuin taannehtivasti
mieleen kuinka minä ennen poikasena tapoin kauniita tunnelmallisia
putkia ruohoiselta rantatörmältä, joiden turvaan sisilisko pakeni
pikkupeijakasta, minua. Kuolema tuli kun minä leikkasin, nirhasin
juuresta poikki, ja putken kruunu retkahti alas kuin Jeesuksen pää
ristillä. Mitä varten minä niin tein? Puolien käämeiksi. Eikö olisi
ollut paperia, joka ei enää niin tuntenut? Sanovat minua melko raa'aksi
ja häjyksi mieheksi, mutta kyllä minä vain ajattelen. En minä enää
tappaisi putkea, olkoot, kylläpähän Jumala niille tilan katsoo. Se on
kaunis laite siinä rannalla kun vesi vielä vilkkuu, ei siihen pidä
sekaantuman, onhan ihmiselle kuin iloksi.

Niin minun tuli vähän paha mieleni siitäkin kun näin muijan korissa
voikukkavainajia säälittävästi hervottomina makaavan.

Uskotte eli ei, ne tekivät aivan sen vaikutuksen kuin Pietà-ryhmässä
Kristus surevan Maarian sylissä. Avuton raukka, ei kukaan puolustanut,
vaikka koetti heloittaa kevättä Jumalan kunniaksi. Yli auringon
loisti viheriällä nurmella, lauloi, aivan lauloi sitä iloa kun
pilvi purjehti heleällä taivaalla taas ja meri puhalsi lämpimästi
kirkkaisiin, kumarteleviin kuusiin. Ei mikään koko luomakunnassa ole
niin riemukkaasti nauravan keltainen kuin voikukka juuri kun se on
puhjennut. Niin siitä tuli paha mieleni kun näin muijan kykkivän korin
kanssa, tappavan siihen noita hohtoja aivan aseen kanssa, jolla kaapi
juuretkin ylös. Ja minä vielä sanon: kun ne sitten korissa makasivat
kuin kalvenneina nekin, lehdet näivetyksissä, ruumiilla ei enää luonnon
reipasta ryhtiä, sumeaksi meni mieleni. Minkätähden? Antaisit kasvaa,
muija, Jumalahan nekin siihen pani! Rikkaruohoa! Oo, älä pilkkaa
Jumalaa, etteikö hän tiennyt mikä oli kaunista. Kyllä se vain saa
ihmisen silmälle kelvata. Mikä se silmä itse? Sammuu, puhkee, mato
syö —. Kiitä kun näet voikukan, sen lyhyen ajan! Kyllä minä ymmärrän
että et sinä muijaparka itsestäsi tähän tullut koreinesi, joku sinut
lähetti. Joku, joka paremmin ymmärsi. Ymmärsikö hän? Alas, alas kuin
alhaisin mato, koko tämä kevään korkea näky huutaa Sinulle, olepa itse
miten korkea tahansa! Tämä on korkeampi, ja se on kuin Jumalan huuto.
Muista se! Tulet sinäkin vielä tuntoon. Jospa tulisit!

Minä menin pois, ja vaikka oli mieleni hyväkin, kun näin vielä
myriadittain voikukkia, niin paljon että tuhannen muijaa ei olisi
riittänyt kykkimään niitä kuoliaaksi, niin olipa se sen verran pahakin,
että tuli tuo laulu mieleeni. Olen yksin, yksin valju lauluni soi.
Voikukka parka!




Taráxacum


        _Taráxacum, taráxacum_
        sun kultahohtees helo
        kun pientarelta pilkistää,
        sieluuni uusi elo
        myös kera kevään heräjää,
        mua nostaa, lämmittää.

        Niin kaunihisti kiuru soi
        sinessä korkeuden,
        ja väräännässä ilmojen
        käy korennolta suden
        ja kirjoparvet perhojen,
        einettä etsien.

        Kas kuinka oras vilajaa
        kun leyhää lännen viri,
        ja helkkyin ojan pohjassa
        soi puron pienen piri.
        Jo virkoo mato mullassa,
        päivyen kullassa.

           *       *       *       *       *

        Taráxacum, taráxacum,
        sun näinkö käydä piti!
        Nyt päätäsihän gloria
        kuin syksyn vilun viti
        jo painavi, niin valkea,
        niin kuolonkalpea!

        Niin äkkiä! Ah sydäntäin,
        mi aave ange siellä?
        Mä luulen, itse taisin mä
        jo olla muuttotiellä.
        Enk' enää helos välkettä
        lie riemuin kiittävä.






ERI ALOILTA




Mustan- ja valkoisenkirjava


Muutapa nimeä sillä ei ollutkaan. Lampaat ovat niin toinen toisensa
kaltaisia, että niitä on suuressa joukossa vaikea toisistaan eroittaa,
siksi niitä ei ristitä. Ja mistäpä nimet riittäisivätkään. Tälläkään
lampaalla ei ole nimeä, eikä muuta tunnusmerkkiä kuin oikeassa korvassa
lovi ja vasemmassa reikä. Sekin oikeastaan tarpeeton, sillä lammas
on ilmankin niin merkillinen, että sen tuntee jos kuinka suuresta
joukosta. Se on mustan- ja valkoisenkirjava, niin epätavallisesti vielä
sellainen, että naurattaa, kun sen tienvieressä näkee. Toinen puoli on
melkein tykkänään musta, hiukan vain valkoista reunoilla. Seljässä kuin
pieksun jälki, sekin vinossa, ja toinen kylki kuin kolarin nokeama.
Kuono on hohtavan valkoinen kahdenpuolen väykyttäviä leukoja, mutta
yläpuoli päätä on taas musta. Mustan alla kaksi lampaan silmää ja pää
tyhmän näköisesti pystyssä. Ja ärsyttävää erittäinkin on se, että
kaikki muut jalat ovat valkoiset, paitsi yksi etujalka on musta. Lammas
on aivan kuin olisi joku sen ilkeyksissään tuollaiseksi tuhrinut.

Ja kyllä raukka saa siitä kärsiä. Nekö eivät olisi sitä havainneet
toiset lampaat. Luontokappaleet eivät tahdo sietää joukossaan
tavallisesta poikkeavaa enemmän kuin ihmisetkään. Kun tällä mustan-
ja valkoisenkirjavalla on vielä äänikin sitä mukaa kuin muu muoto!
Ei se ole kakun, eikä ole lampaan. Ja kun ei se ymmärrä ohi ajavia
ihmisiäkään karttaa! Silloinpa se vasta nostaakin päänsä pyörtänön
syrjästä, leuat loukuttavat, ja kimeästi määkäisee lampaansilmillään
kalistellen. Toiset lampaat painavat häveten päänsä alemmaksi: kun ei
se saata olla määkäisemättä, häpäisee koko joukon! Ja kun se on tuon
näköinen —. Ne lampaat, jotka olivat joko tykkänään valkoisia tahi
mustia, neuvottelivat kuinka sen saisi pitämään suunsa kiinni.

Jos sanoisi suoraan?

Mitä se muusta, sanotaan suoraan —.

— Sanokoon Syytinki-Eljäksen oinas, siltä se parhaiten käy!

Mutta ei Syytinki-Eljäksenkään oinas tahtonut, olkoon tuonnemmaksi!

Ja ei se kumma ollut jos toisten lammasten vähän vihaksi kävi mustan-
ja valkoisenkirjavan käytös. Joskuskin se yht'äkkiä lähti kummallisesti
hyppimään, kaikki neljä jalkaa suorina kuin tikut alla, ja sitten
niillä pitkiä hyppäyksiä. Mitenkä se pääseekin tuolla lailla!

»Älkää te taas sillä naurako», yksi isännän vanhimmista uuhista sanot
puolikasvuisille lampaille, »te ette muista niitä aikoja kun tuomarin
jäniskoirat vielä irralla kulkivat pitkin pitäjää. Silloin sitä tuolla
lailla niitä vastaan mentiin, varsinkin metsäloukkoiset niin.»

»Mutta eihän tässä nytkään mitään vihollista näkynyt, ei kuulunut,
siinä sen pöllöys näkyy.»

— Kukaan ei tiennyt mistä oli kotoisin tuo mustan- ja valkoisenkirjava.
Tämän lauman lampailla, johon se oli kulkeutunut, oli toisenlainen
merkki. Lovi oli kyllä, mutta oli vasemmassa korvassa, jotavastoin
oikean nenästä oli pala pois leikattu. Ja tämän lauman lampaat olivat
kaikki saman talon alle kuuluvia, vaikka olikin miniän lampaita, oli
isännän, Syytinki-Eijäksen ja joku piioilla.

Mustan- ja valkoisenkirjava oli arvattavasti jostakin metsäkulmalta
rinnalle joutunut, oli joittenkin mökkiläisten lampaita, eikä ollut
tottunut maantiellä kulkevia paljon näkemään.

— — Syksypuoli rupesi jo tulemaan: Äpärettä ei enää maantien syrjä
ottanut kuin niukasti, ja tuli kylmät sateet. Vaikka koko päivän kulki
kuono alhaalla, ei sittenkään tahtonut täyttyä.

Silloin sai mustan- ja valkoisenkirjava kakun — ja minkälaisen —
tietysti mustan- ja valkoisenkirjavan! Onneksi ei se kumminkaan ollut
sillä lailla mustan- ja valkoisenkirjava kuin emä itse. Mutta sama se
oikeastaan oli, kunhan oli sitä näköä, siinäkin oli pilkan aihetta
toisilla, ja varsinkin kun ei se kuulunut samaan joukkoonkaan.

Eivät ne taas mitään pienelle mustan- ja valkoisenkirjavalle tehneet,
uuhilampaita kun olivat enimmäkseen, mutta kyllä muuten koettivat
osoittaa että syrjäistä on tuo joukko.

Kerranpa sattui että oli makasiinipäivä. Ihmisiä kulki jyviä hakien
pitkin päivää, ja iso mustan- ja valkoisenkirjava oli pientään taas
tuontuostakin makasiinimiesten aikana määkinyt, kun ei se tahtonut
pysyä emän perässä. Sen kimeä ääni oli jo niin kauan yli muiden
määkymisten kuulunut, että Syytinki-Eijäksen oinaskaan ei enää voinut
hillitä itseään, vaan meni jääräistä päätään heiluttaen mustan- ja
valkoisenkirjavan eteen ja sanoi: »Mitä sinä määyt! Etkö sinä kuule
että äänesi on kuin kakun ääni! — häpäiset koko joukon. Ja mistä sinä
olet, kenenkä lampaita, ja kenen luvalla tuppautunut tänne kirkonkylän
lammasten joukkoon? Jos et ole määkymättä ja ihmisten aikana tuolla
lailla hyppimättä, saat mennä tiehesi!» Ja Syytinki-Eijäksen
oinas pukkasi mustan- ja valkoisenkirjavaa niin että se puoleksi
kyljelleen suistui, ja oli vähällä litistää alleen pienen mustan-
ja valkoisenkirjavan. Mustan- ja valkoisenkirjava pelkäsi niin että
värisemään rupesi. Mitä pahaa hän oli tehnyt?

Oli pientä mustan- ja valkoisenkirjavaa määkynyt, muuta ei ollut
tehnyt mitään. Ei ollut tukkinut ihmisten vainioihin, ei aidan raosta,
ei kiviaitojen päällitse, ei ollut koskaan vihastunut ja heikompiaan
pukkinut. Ja iso mustan- ja valkoisenkirjava koetti edes nuoleksia
pientä, kun se vilusta väristen lapsellisella äänellään valitteli.

— Tämän jälkeen tuli mustan- ja valkoisenkirjava araksi. Jälkipäässä
koki kakkuineen pysytellä. Eipä se muuta pyytänytkään, kunhan sai
kellastuvaa äpärettä nyhtää, että sai voimia sitä myöten kuin pieni
mustan- ja valkoisenkirjava entisiä imi.

Toiset lampaatkin taas pian leppyivät, sillä lammas ei kaikeksi onneksi
ole pitkävihainen. Eivät enää puhuneet mitään, vaikka tuli joskus
vahingossa määkäistyksikin.

Pieni karitsa kasvoi isommaksi päivä päivältä. Pysyi hyvästi omilla
jaloillaan ja emää seurasi. Ja vähitellen, kun oli kesänlopun ollut
näiden lammasten kanssa, tuli mustan- ja valkoisenkirjava tutummaksi ja
kuin samaan joukkoon kuuluvaksi. Kyllähän se oli yhä tuommoinen mustan-
ja valkoisenkirjava, kakun ääni sillä oli, ja hyppi omalla oudolla
laillaan toisinaan, ei muistanut huonolla päällään Syytinki-Eljäksen
oinaan pukkausta, mutta kun siihen oli totuttu, siinähän taas meni
joukon jatkona.

Eikä sitten enää sinä kesänä laumassa mitään erinomaista tapahtunut.
Maantiellä elelivät, ja joskus virmapäisimmät pahantekoon menivät, kun
jostakin raosta pääsivät. Joshan joltakin pää aldanrakoon jäi niin
että ohikulkevien piti tulla auttamaan, taikka että pienet oinaanpojat
verissäpäin tappelivat, lapset on lapsia.

— Syksy kylmeni yhä. Vesilaksot maantiellä olivat aamuisin ritisevässä
jäässä ja tuulet kävivät vinhasti, kylmäten takkuisen turkinkin
läpitse. Silloin rupesi lammaslauma asustamaan kotokartanolla,
navetantakaista lyhyttä ruohonjäännöstä jyrsien. Ja kun suuri karsina
navetan perällä oli kuntoon saatu talviasumukseksi, laskettiin lampaat
eräänä syyssateisena päivänä katosalle. Piika-Maija seisoi miniän
kanssa navetan ovella kapeita sisään ohjaamassa.

Viimeisenä tulee mustan- ja valkoisenkirjavakin kakkuineen ja sisälle
yrittää niinkuin muutkin lampaat. »Hyys! mikä sinä olet — mene pois
ruma lammas, pois vieraan lammas, ka, etkö mene siitä!» Heidän
lampaissaan ei ollut tuommoista kolarin nokeamaa, mistä lie eksynyt
toisten joukkoon. Ovi paiskataan kiinni, ja mustan- ja valkoisenkirjava
jää kakkuineen navetan syrjälle seisomaan.

Huono oli pää, ei muistanut mistä oli kotoisin, luuli kuuluvansa tähän
joukkoon, mutta eipähän päästetty sisälle. Aikoi ruveta kakkuaan
imettämään, mutta piika-Maija tuli navetasta ja paiskasi oven kiinni.
Silloin peljästyi mustan- ja valkoisenkirjava niin että lähti suin
päin kakkuineen navetan taa pakoon. Siellä seisahtui männynvesan
alle ja antoi imeä kakun, ja kuonollaan pukkia. Ja ikävä oli olla,
kun yksin jäi. Suru tuli mieleen, vaikka olikin lampaan mieli. Vielä
kerran käväisi navetan syrjällä ja kakun äänellään kimeästi määkäisi.
Mutta ei kuulu mitään. Mustan- ja valkoisenkirjavan täytyi taas lähteä
kakkuineen maantielle.

Täytyy kulkea kuono alhaalla ja koettaa jyrsiä kellastunutta äpäreen
jäännöstä, että jaksaisi huoltaa pienensä.

Syksyinen kylmä tihnusade on kastellut turkin niin että värisyttää.

— — — Tämän jälkeen katosi mustan- ja valkoisenkirjava kakkuineen.
Ehkä meni metsään katsomaan olisiko siellä mehuisampaa ruohoa kuin
syksyn keltaama avoimella maantiellä. Ja kukaties joutuivat koirien
revittäviksi kun herrat rupesivat jäniksiä ampumaan.




Hevonen


Kohta kai tulee aika, jolloin hevosia katsellaan vain kuvakirjoista ja
tiedot niistä ovat koululäksyinä. Niin että mitäpä noista!

Mutta nykypolven vanhemmalle väelle se on vielä toveri, jolle on,
ihmiset ovat niin monenluontoisia. Toinen repii suitsia, pieksää ja
manaa, toinen taputtelee, sanoo hyvänkin sanan. Vaan harva ajattelee
sen pidemmälle, että hevosella olisi joitakin vähän samantapaisia
tunteita kuin ihmiselläkin. Mutta kyllä niillä vain on, kodista esim.
hyvinkin samanlaisia kuin itselläsi, jos ymmärsit sitä miksikään kun
tulit väsyneenä metsästä, mistähän tulit kotiin, ja tuli liehui takasta
ja vilkutti ulos illan hämärtyessä, että tervetuloa! Hevosella kyllä
vain ihmisen mielestä melko kolkko talli, ennen vielä hatara, pimeä
ja kylmä, mutta muistan minä kuinka se sinnekin iloisesti kilistellen
juoksi viihtyyn, suojaan ja lepoon, omaan oloon jokatapauksessa,
ja vaikka ei edes talliin, kunhan omaan hakaan, omille maisemille
tömistämään. Vieläpä niin ilostui että kun veräjä avattiin, sen
tuhannen kyytiä lähti laukkaamaan ympäri, että tomu nousi. Ensimmäinen
muistoni kyytillä ajosta sisältää juuri tuollaisen hakaidyllin.
Lähdettiin Polkalla, joka oli nuori hevonen, Lapualle kylään. Polkka
ei ollut koskaan pidemmällä matkalla ollut, kototanterilla vain
asustanut ja jonkun virstan päästä metsästä halkoja hakenut. Nyt se
sai juosta 40 km ja nähdä järviä, jokia ja kyliä. Kyllä se koetti tätä
uutta maailmaa tutkiakin, korvat »pelasi» virkeästi. Niin kun tultiin
perille, jättivät. Polkka vietiin vieraaseen hakaan, yksin sinne yötä
päivää olemaan. Ei Pökä-vanhusta, johon toiseen toveriin oli tottunut
turvautumaan kuin ystävälliseen setään ainakin, ei harmaapartaista
Jaakkoa, joka oli tavallisesti työstä päästyä laitumelle laskenut, ei
täällä ollut komeita varismäntyjä niinkuin siellä kotona. Ja kuinkas
kävi: kun ylihuomisin mentiin Polkkaa valjaisiin hakemaan, haassa ei
ketään. Varastettu! Varastettupa tosiaan, panneet vielä veräjän kiinni
juuri niin kuinka se oli ollut.

Olipa se vahinko! Ja nyt saatiin laiskalla kyytillä köryytellä 4
peninkulmaa kevarista kevariin. Alla päin, pahoilla mielin hyssytetään
kotikujaa. Niin kukas sieltä haka-aidan takaa iloisesti tervehtää muu
kuin juuri Polkka, minut Heikku-pojan nähdessään, tulee aidan viereen
ja hymähtelee, Jaakko on juuri menossa suitsien kanssa viemästä.

Tämä kotihaasta kilistelijä on ikävissään loikannut aidan yli Lapuan
haassa, juossut maita mantereita kotiin Kuurtaneelle syntymämaalle,
reippaasti aitonut itsensä taas yli omille tanhuville. Täällä hän
tahtoo olla, krää varikset, terve Pökä taas, nytpä sitä nukkuu aivan
pitkällään huoletonna taas —.

Sellainen se on hevonen, jonka luulet vain ajatuksettomaksi
silppumyllyksi, mättää sisäänsä kortta, kauraa, huiskii hännällänsä
kärpäsiä sen pitkän ikänsä, kunnes työkoneeksi pystymättömänä viedään
mäkeen. Sielu ja tunto on vain heillä, minkä milläkin viinalta
tulevilla röhöillä, jotka piiskan ja kriimunvarren kanssa.

Siitäkö johtuen että tuo Polkan kotirakkauden osoitus sattui
aikaisimmassa lapsuudessani jolloin mieli on altis kuin vaha
vaikutuksille, vai onko sukuvika, olen nähnyt ja näen hevosenkin melko
toisessa valossa kuin tavallinen maailma, ja kannan myös rauhallisena
sormella osoittamisen. Tuon mahdollisen sukuvian äkkäsin eräästä
neljännen polven esi-isäni kirjeestä pojalleen Turun yliopistoon v.
1821. Äijä, joka oli pappi, siinä kertoo että hän oli tässä äskettäin
pistäytynyt markkinoilla ja yllättävästi siellä tavannut (träffat)
vanhan kimonsa, jonka oli muutamaa vuotta jälkeen sodan (1808) tullut
myyneeksi Essenille. Miten lie tältä joutunut maailmalle ja vihdoin
tänne markkinoille. Hän kun kulki pitkin toria, niin yht'äkkiä hevonen
äänekkäästi ilmaisee itsensä. Mitä ihmettä, se on oma silloinen kimo!
Vanha nyt, mutta tuntee vielä hänet, toisen vanhan. Heltyi niin että
osti hevosen, joka nyt pitkän ajan kuluttua rouskuttaa rakkaassa
tallissaan taas.

Ei minulla ole koskaan hevosta ollut, mutta jos olisi, vaivoinpa sitä
olisin myynyt kurjimmillanikaan. Vikapa siis, tuo pappiäijän vika, kun
osti takaisin. Ja nyt en ainakaan, kun olen vielä lukenut kuinka ne
jotkut pollet menettelevät, kun on ollut käynnissä se suuri hevosten
osto Neuvosto-Venäjälle.

Muistatte varmaan, joka sattui näkemään uutisen, kuinka eräs orjahepo
Ruotsissa, kun Venäjän-laiva rupesi irtautumaan rannasta, epätoivossaan
hyppäsi mereen. Kotihaka, renki-Sven ja tuttu talli —, ei, kävi
kuinka kävi! Hevonen kiskottiin kyllä köysillä, vehkeillä ylös, piti
sittenkin. Mutta en tiedä pitikö sen Pohjanmaan Pokerin takaisin,
joka taas hyppäsi kiitävästä junasta kaukana jo kotimaakunnasta, eikä
sattunut käymään kuinkaan, niin juoksee satoja kilometrejä ja osaa
kotia tietä kysymättä, ilmestyy kaikkien hämmästykseksi kilistellen
kotikartanolle. Mahtoi pitää, on niitä sellaisia isäntiä, sai pianaikaa
vielä selkäänsä.

— Kaikkein, niin suorastaan huvittavin oli se joukkotoiminta
joutavaa mulkkausta kohtaan, joka tässä äskettäin myös ilmeni erään
sotaväenosaston hevosväessä. Eivät olleet hankkineet tarpeeksi
heiniä, loppuivat, ja hevoset vietiin pitkän matkan takaa vuokratulle
laitumelle. Mitä hemmettiä, mitä talonjussin vetoluuskia he, kruunun
palvelijat! Lähtään kotiin! Sanottu ja tehty. Kasarmille, kasarmille!
kapisi kavio, ja koko joukko, 17 hevosta, alkaa marssinsa. Musiikkia
vain puuttui, mutta olivatpa pääskyset pirisemässä, käet kukahtelivat
harvinaista saattoa ihmetellen. Näkyy jo Lahden kaupunki. Juostaas!
Ja he lähtivät sellaisella töminällä että maa järisi. Pois alta
posetiivarit! — musiikkiopisto juuri tuli tutkinnosta — Valpon miehet
kuin akanat tuuleen, kaikki kansa hymylän varjoihin, kun harjakkaiden
reipas joukko karautti läpi kaupungin. Ja niin he tulivat takaisin,
mitähän putkaa sitten mahtoivat saada.

Facit näistä väläyksistä: Hevosella on järki, ei, vaisto, eipähän kuin
järki, jolla ajatteli, että arvon mekin ansaitsemme, on tunto, sano
vain sielu, joka ilon, surun niinkuin ihminenkin. Tapa se siitä, pieksä
minunkin sieluni, ekkö mee. Lähettäkää Musta-Maija hakemaan minua
putkaan, hulluinhuoneeseen kansanyllyttäjänä, kun sanon että älä edes
Sinä Marttalan Matti, Kankahan Kaappoo myy hevostasi, älä ainakaan
Pokeria, joka juoksi 400 kilometriä kotitalliin, kyllä tässä sillä
samalla Jumalan avulla juttuun tullaan kun itsekin, kun kunniallisesti
eletään. Enkä minä tiedä tuota tappoakaan ja kuusimäkeä. Leveelän
emäntä sanoi että siinä se menee, vaikka vellillä pitää syöttää
vanhapappaa, kynteleekin vielä Valko vähinsä kevätkilossa. Kylläpähän
kuuppaa sitten kun aika tulee. Ja vaikka ei tekisi mitään, syytingille
sitä mekin tiedämmä. Aivan. Kunpa kuulisitte tämän puheen vaikka vain
te kaksi, kolme, olisi parempi tunto mennä kopistelemaan taivaan
oville, sinne kumminkin tekin. Eikä tiedä vielä vaikka olisi joitakin
sifrojakin pantu tällaisen teon puolesta. Menisipähän maailma silläkin
vähän eteenpäin, vähän kyllä, mutta aikaa voi olla vielä, vaikka
atoomikin on, ja sinne sitä kumminkin ollaan menossa. Hei, hei heppa
jo tuhannen vuoden päästä, jos sinua enää silloin oli, silmäsi loistaa
varmaan iloisempana kuin nyt!




Ukko Noa tanssii


Onkohan sinun niinkuin minun, että siihen ja siihen valssiin liittyy
joku kuva, »Dolorekseen» viheriä pusero, vaaleansininen silkkihuivi ja
sen sävyiset silmät, »Hommageen» lyhyt, kihara tukka, kyömy nenä ja
iloinen, terhakka olemus, vaikka se valssi on niin surullinen, ja tähän
tapaan?

Minä ainakin heti sävähdän, olin missä seurassa tahansa, niistä
sävelistä, ja kappale mennyttä kuin auer soutaa ohitseni. Sen nyt
ymmärtää että tämänsisältöisiä kuvia kulkee, nuorukainen, hätinä vielä
yritettykään aisoihin, ja tuo toinen tuikkasilmä tulee hakemaan naisten
valssiin! Mutta saattaa niitä tulla muitakin kuvia. Ja mitävarten
juuri _valssiin_? En tiedä, muu on aina pikemmin jotakin mitähän
on, valssi kuin kirvoittaa sielun ulos, kyyhkyseksi, joka liitelee
lystiään olemisen, minun täytyy sanoa aivan onnellisuudessa, katsoitte
vain pitkää. Kun on näet _sitä_ lajia valssi. Niitä yksi ja toinen
armoitettu tekijä saa sellaisia syntymään, mutta harva, aivan aniharva
sellainen, joka saa sinfonian.

Niistä muista kuvista yksi heti tulee hahmolle kun kuulen tuonkin
valssin Offenbachin »Hoffmannista», mikä sen nimi nyt olikaan, taitaa
käydä myös »Venelaulun» nimellä, oli mikä oli:

Silloin minun heti alkaa tulla kuin vilu, vaikka ei se valssi niin
varsin paisteleva liene, mutta siinä on muita tekijöitä.

_Ukko Noa tanssii_!

Kuuluu hupaiselta, vähän kuin rienaukselta, mutta Noack on melko
tavallinen sukunimi Saksassa, ja tämän valssin melodiassa pyörähtelee,
ailahtelee sellainen Noack, satunnainen poiminto tuhansista.

Yksi sortunut, lisäämme, niistä tuhansista. Selvästi vielä ehkä tosin
»entinen herra». Nukkavieru viheriänkellervä vierailutakki, ponksuu
päällä, sekin vähän herran merkki, vaikka ollaan Saksassa, tukka,
mikäli sitä enää on kaljun pään koristeena, harmaata, harmaata, koko
asu vähän lintallaan, niinkuin loppuunkävelty kenkä. Mutta kun panee
kaukolasit päällensä, näkee selvästi että hän, joka siinä hienokseen
teutaroi, on kasvoiltaan eri kuin olutkullan muu kansa, hipiä hienompi,
ei niin seidelinpunakka ja karhea, koko olemus niin holiseva kuin
näiden nahkakantisten täällä ulkotuvassa, jossa minäkin. Sisemmässä
aina vähin tanssitaan, neitosia, naikkosia ja ken on sattunut seuraan
Pottmeyer, Puttkamer, nuorempi miesaines, ehkä tietenkin hieman
epämääräinen, niinkuin tällaisiin paikkoihin kuuluu. Minä niissä
viihdyn mielihyvin, ennen kun piti köyhyydenkin tähden elää samaa
luokkaa opinkävijän, ja sitten edelleen, kun niistä näkee elämää
tarvitsematta lukea kirjoja huonoilla silmillänsä.

Musiikki alkaa, erinomainen musiikki tuota E. Edel'in oivallista
tyyppiä, jossa vanha aidaksenkarvalla oleva viulunsoittaja huokaisee
pianistille, taffelinsoittajalle: »Hiljempaa Wilhelm, onhan täällä
jytinää tarpeeksi!»

Soittelevat mitä soittelevat, luen Vossische Zeitungin iltapainosta
enkä kuuntele, katsele, sipsuttavat, välistä vähän jyskäyttävät siellä.

Sitten soittajat aloittavat kuin jonkinlaisella erityisellä
arvokkuudella, minusta tuntuu, tuon Offenbachin. Se on »uusi» silloin,
vanha kyllä, kuin jo museokappale, mutta nyt uudestaan herännyt
henkeen. Minullekin se on uusi, ja kiehtoo kummana paratiisin
käärmeenä, mutta sitä lajia sävyllä samalla kuin kiemurteleva
rentukkaoja kevään heränneessä vehreässä. Se on viehkeää, siitä ei
pääse mihinkään. Kas, sitä Offenbachia! »De kungarna de nalkas, na—» ei
ollutkaan ainoa!

Hetken aikaa musiikki soi yksin, kappaleen outouttako kuuntelevat?
Sitten toimeenpanee Noakiksi nimeämäni henkilö näytelmän, joka jäi
tämän Offenbachin valssin tunnukseksi mieleeni:

»Kun ei muut lihavammat —», siltä näyttää entisen herrasmiehen meno.
Hän tahtoo aloittaa tanssin. Hän tekee kavaljeerikumarruksen jollekin.
Tämä ei tahdo. Toiselle, ei tämäkään. Kolmannen kerran, niin se
naikkonen tekee aivan kahdella kädellä torjuvan liikkeen: »tommosen
kanssa!», kai.

Niin tekee ukko — tässä seurassa häntä jo taisi saada siksi nimittää
— ilon itsestään. Hän näpsäyttää sormellaan, jättäen sen jälkeen
peukalonsa vielä ylös pystyyn, panee silmänsä kiinni, pää vielä nousee
pystyyn kuin miettisi hän jotakin, taikka näkisi näkyä. Sitten hän
alkaa — yksin.

Kukaan muu ei yritä lattialle. Bravo! kansa huutelee. Tanssija jatkaa
pyörähtelyään; musiikkiakin naurattaa.

Minä lasken zeitungin kädestäni: tämä alkaa näyttää liikuttavalta.
Mistäpä tiesit mitä äijä tanssi? Ja että yleensä tuolla ikää! Kyntteli
palaa, palaa niitä vanhoja, kun sitä kerran vielä jäljellä on —.

Mistäpä minä tiesin kuka äijä oli, kuka ollut, enkä halunnut
tietääkään, parempi näin vain tyyppinä! En tiennyt häntä sanoa
Noaksikaan ennenkö vasta sen jälkeen mitä sitten tapahtui.

Ilmeisesti äijä oli jotakin ottanutkin, mutta siinä Offenbachin
hyväilevien sävelten ja muistojensa lumoissa kai hän viemistyi
vanha mies lattialla niin että lopettaessaanko, vai muutenko vain
hojaantuessaan hairahtui kuilun ulkotuvan puolelle ja kaatoi erään
seurueen pöydän suurella kolinalla ja kilinällä. Saksalaiset ovat
lystinpitoon herkästi ailahtavia, mutta tässä tapauksessa meni arvoja
hukkaan, loukatut suuttuivat ja rupesivat huutamaan: ulos, retale!

Tanssiosaston väki, jolla oli ollut vain huvia miekkosesta, nauroi
ja taputti käsiään, mutta viereisessä huoneessa melu kävi niin
äänekkääksi että isännän täytyi ruveta häätämään häiriön ja vahingon
tekoon syyllistynyttä ulos. Kaipa hän tunsi ukkosen ennestään, sillä
hän suoritti häädön kuin hellävaroen: »Noack muss aus!» hän aivan
ystävällisesti, olalle taputtaen, »ovat vihaisia!» Varmaan näin
hyväntahtoinen isäntä myös piti tapahtuneen omana vahinkonaan.

»Kuulinko oikein?» minä, myös lähtöä tehdessäni, isännälle, »oliko
poistuneen herran nimi Noack?»

»Kyllä, hän on Noack, entinen kauppias. Hyvä mies, mutta vähän
sortunut!»

— Astuttuani ulos kuilusta ulkona oli kylmä syyssade, yhtä kylmä
asetyleeni ja lohduton, pitkä asfaltti. Minulla oli ainakin
sateenvarjo, äijällä pois lähtiessään ei kuin keppinsä. Silinterirämä
päässä, mutta vain pelkkä kellanvehreä ponksuunsa hänellä oli ollut.

Minnekkä herra Noack?

Tietysti johonkin ullakkokerrokseen, 6:nteen, 7:nteen — hissejä ei
niinä aikoina ollut.

Hain kerran ukko Hirliä, yksityistä pianonvirittäjää sellaisesta:
Rutiseva lattia, tiilenkolkko kosteus ja lautaparakkeja loppumattomiin.

»Oo, kyllähän täällä menee, kun on vain hiiliä kamiinaan!»

Oliko Noackilla hiiliä, siellä yksinäisyydessään, otaksun? Ehkä, ehkä
myös joku ystäväkin, hyväsydäminen asfalttikukkanen, joka toiselta
puolen ullakkoa kävi antamassa pastillerin? Ei hätää mitään!

— Se yritti olla pikanttiakin tuo Noackin kuvavaihe: parketti kuilun
kamarissa, vanhaa muistoa, silmät kiinni, viehkeä musiikki —. Fokkaavat
sitten kylmään syyssateeseen —.

Niin että ei se aivan kumma jos jäi vähän kuin soimaan tuo Offenbach ja
»— — sachte, Wilhelm!»

Se vain että kun menit toistamiseen Vossische Zeitungiasi lukemaan,
sama Noack taas, Puttkamer, Pottmeyer —.

Istuu, syventyy seideliinsä, tulee henkeen, pyörähtelee, napsauttaa
sormillaan. Tällä kertaa ei niin, mutta jonakin toisena kertana ehkä
myös tökkäsivät sateeseen, tuiskuun. — Vanhaksi lajiksi! Niinpä se
kappalekin, kului, vanheni, niin että jos sen joskus kuulit, se ei
maistunut paljon miltään.

— Oven rämäys ja sateeseen! Kaspa nyt, aina: sata Nooaa, tuhat Nooaa!
Kun se alkuajan Noack kerran istutti sen »vinum»!

Mutta ota ja soita Wilhelm sachte se »Hommage», se kihara, hieman
kyömy, kirkassilmäinen, _minä_ tulen pian henkeen, pyörähtelen ja
napsautan sormillani. Se on se valssi niin.




Ole Bull


Kuule, Sinä joka olet itse viuluniekka, Sinulla mahtaa olla tämän _Ole
Bullin_ joitakin sävellyksiä, olisin tarvinnut?»

»Koskaan kuullutkaan. Puhuttavan luonnollisesti, mutta luonnossa,
tarkoitan.»

»Jaa, en minäkään. Tiedätkös kenellä olisi?»

»En, totisesti!»

»Tuo 'Polacca guerriera', 'A-duuri konsertti', '4-ääninen kvartetti
sooloviululle' ja niin, niinkö todella, mihinkä kummalle hävinneet,
ettei tässä maailmassa?»

Kaksi muusikkoa näin puhelimessa. Minä kun olin taas pitkästä aikaa
lukenut mitä Jonas Lie v. 1881 kirjoitti Ole Bullista, tuosta vähän,
eikä niin vähänkään merkillisestä miehestä.

Kuinkas se olikaan, kuoli v. 1880! — — — Värjäri Wettberg ja
eversti-Eno olivat ongella ja eno putosi loljasta järveen, hojaantui
Aasian aroilta tullut, tottumaton —. Se oli juuri 1880. Minä muistan
siis asioita niiltä ajoilta. Ei sen pidempi aika, ja kaikki kuin tuhka
tuulessa. Onko tämä mahdollista? Olemmeko keisareista, kuninkaista,
kuningattarista aleten herttuoista, varsinkin herttuattarista,
piispoista, korkeista muista prelaateista, kuin hullut hurmaantuneet,
Paganini, itse Niccolo Paganini, Malibran, Beriot, Ernst, Vieuxtemps —
— kaikki kunnioittaen tunnustuksen! Ja nyt ei yksikään tiedä mitään.
Vielä minä kysyn.

»Mitäpä jos Sinä nuorempana miehenä ryhtyisit toimiin, hanki minulle
_jostakin maailmalta_ Ole Bullin sävellyksiä!» Niinpä sovimme että hän
yrittää.

Syvennyin taas Lien kirjaan »Ole Bull».

Mitä siitä luinkaan, ihmeellistä! Kuinka yhden miehen osaksi voi
tulla tuommoinen kunnia! Paitsi yleisö kaikkialla konsertteihin kuin
tappelemalla, musta pörssi jo silloin, liput menevät välikäsien kautta
kymmenkertaisiin hintoihin, kukkia sataa teatterien näyttämöt täyteen,
ruhtinaallisia vierailuja, päivällisiä, ritarimerkkejä jalokivin,
kallisarvoisia kunnialahjoja, soihtukulkueita.

Mitenkä mies on soittanut?

Pääasiallisesti _itseoppinut_! Ei hän mikään Paganinin oppilas ollut,
Paganinin vain kuullut ja kerran kättäkin puristanut, mutta ihaillut
kovin ja muistista jäljitellyt. Yrittänyt sitten vähän yhden ja
toisen johdolla, mutta heittänyt sikseen, kun ei jaksanut, levoton
nuorukainen, sahata yhtä ja samaa. Hän tahtoi nopeammin eteenpäin, omin
keinoin, ja pääsi, hämmästytti pian entisiä opettajiaan, niin että
itse Spohr seisoi kunnia-asennossa kun Bull, entinen oppilas, ilmestyi
mestarina esiin. Ja vaatimattomasta, köyhästä, tuntemattomasta alkanut,
lujalle ottanut, joutunut joskus epätoivoon.

Mitä mies oli syntyjään? Apteekkarin poika Bergenistä, soitellut
itsekseen pienestä pojasta, mutta piti lukea myös. Ei viitsinyt, piti
sittenkin, sillä isä oli järkevä, hankki kotiopettajan, ja niin tuli
poika ylioppilaaksi ja pantiin — papin kouluun. Mutta joku vanha
professori päästi hänet ahdingosta: »Mitä sinä tässä väärällä alalla,
villi mies, mene musiikkiin!» Ja poika meni yhdestä äärimmäisyydestä
toiseen: yht'äkkiä hänet nähdään teatterin orkesterin edessä tahtia
lyömässä, siihen asiaan melko outo mies. Mutta hänpä oli joka musiikin
asiassa, ettei tunteja tarvinnut!

Ja niin lensi Ole Borneman maailmalle. Pian rupesi myös kuulumaan.

Kukaan ei ote tainnut tutkia sukua taapäin, mitä putkahteita oli,
varmaan sieltä löytyisi, vaikkapa kaukaa, joku syypää, niin mihinkä,
paljoon kummalliseen, paljossa muussa, ennen muuta musiikkinoituuteen
—. Ei kukaan muu ylimalkaan niin, ei missään asiassa!

— Kuinka se alkoi Ole Bornemannin kuulu ura? Asuu Bolognassa
hampuusikahvilassa. Soittelee suruissaan. Ihmiset pysähtynevät
kuuntelemaan avoimen ikkunan alle alhaalla. Pysähtyy sinne konserttien
johtajakin, joka on pälkähässä kuulun laulajattaren Malibranin ja
hänen kumppaninsa Beriot'n takia, jotka ovat ruvenneet juonimaan
sitoumuksissaan, eivätkä tahdo esiintyä, sairaiksi tekeytyen.

Kukas kumma soittelee?

Konserttien järjestäjä kuuntelee ja kuuntelee. Ei, mutta hänessäpä
viriää ajatus, hän menee halpiaiseen asuntopaikkaan: Mikäs mies te?
Soitelkaapa vielä vähän!

Bull soittaa. Hetken kuluttua järjestäjä: Haluatteko esiintyä
musiikki-iltamassa silloin ja silloin, tarvitsisin sattuneesta syystä
avustajaa.

Rahantarpeessa oleva Bull: Mikäpä siinä!

Ja Bull menee tilaisuuteen, soittaa, lämpenee, innostuu, improvisoiko
enemmän ja enemmän —: kuulijat haltioituvat. Beriot, sormi siteessä,
kuuntelee päältä. Mato näkyy olevan!

Järjestäjä järjestää toisia iltamia, aivan omia konsertteja, Bull
soittaa, sillä seurauksella, että Malibran syleilee häntä vihdoin
yleisön edessä, ja Berioykin antaa täyden tunnustuksensa!

Siitäpä nyt tie menevi: koko maailma avoin!

Mitä Bull on Italiaan tullut? Melodiaa oppimaan, kuulemaan kuinka
kansa, vaikkapa vain kadulla, lauloi. Voiko sitä niin? Toinen voi,
toinen ei, kun ei ole millä voi. Vieuxtemps sattui joskus Bullin
kanssa samaan paikkaan. Sai peruutella toisia konserttejaan. Korrektia
oli, selvää, mutta »lasimainen ääni». Bull soitteli yksinkertaisia
kansanlaulujakin, ja kansaa ahtaen vaikka kuinka paljon. Tottapa
instrumentissa oli silloin sielu, jokin sama kuin laulussakin. Sanovat
että Mozartin Adagioita esim. kukaan ei osannut niin sieluttaa kuin
Bull.

Ryhtyä tässä kuvaamaan kutakuinkinkaan oikeudenmukaisesti Ole Bullin
voittokulkua ympäri maailman olisi ylivoimainen asia. En tiedä onko
kukaan suuruus sillä tavoin koko maailman _loihtinut_. Loihtinut
todella! Sillä vain sellaiseen verrattavaa on Ole Bullin esiintyminen
nähtävästi ollut. Niitä, jotka eivät anna hänelle tunnustusta, pitäen
häntä sharlataanina, markkinailveilijänä, oli vain yksi kaksi,
muutama. _Kaikki_, koko ajan arvostelu, jos ei yleisö yhtään mistään
tietäisi, on Bullin puolella _vakavasti_. Hän on siten puhtaasti
teknillisessä mielessä taituri ettei muut kuin Paganini ole tullut
rinnalla kysymykseen: oktaavikaksintaja, ihmeellinen flageoletisti,
ehdottoman puhtaasti soittaja, vanhanaikaisen peukalolla hoidettavan
käyrän käyttäjä, niin että hän voi soittaa todella 4-äänisesti, joka
oli jo kuin satua hänen aikoinaan, irtonaiset metallikielet kuin
viola d'amourissa hänen soittimessaan, niin että ääni oli vienompi
kuin tavallisesti, siinä eräitä ulkonaisia tekijöitä. Lisättävä on
vielä erinomainen jousikäsi, kaipa myös silloin talonpoikaissoittajain
tekniikan erikoisuutta siinäkin suhteessa, jota et nykyajan taidesoitto
huimimmassakaan menossaan pysty ymmärtämään, se kun perustuu
nykytavallisesta poikkeavaan kaaritukseenkin, kuten vielä 1600-luvulla.

Kun sitten Bull, niinkuin yleinen tapa oli niinä aikoina taiturien,
soitti paljon omia sepitteitään, joissa hän sai vapaasta halusta
näytellä, sanomme temppujaan, yhä enemmän vielä, taikkapa
moninaisemmin, juuri siitä samasta jonkin sävelmän vapaissa
kuvitteissa, joita hän kuuluu laskeneen koska vain, kun henki päälle
tuli, on ollut siis viulun Kempff, ymmärtää miksi yleisön oli mustan
pilettipörssin kautta häntä kuunneltava.

Ei _taidetta_! Voi hyvät, hyvät ystävät, miksi orkesteri taas joskus,
parkittu aines, tuli liikutetuksi, niin että yksi ja toinen miehinen
mies kuten sanotaan itki, kun niikseen tuli —.

Viittasimme jo edellä siihen kuinka ruhtinaalliset henkilöt katsoivat
arvonsa sallivan saapua Ole Bullin konsertteihin, sitähän pidetään
ainakin merkkinä esiintyjänkin arvosta. Lisäksi he antoivat sen
mukaisia kunnialahjoja taiteilijalle. Eiköhän ole suurin kunnianosoitus
sitten se, minkä Ruotsin kuningas Oscar II Bullille kohdisti: hän
komeaäänisesti ja kiitetyllä ilmehittämistaidolla julkisesti lauloi
säveltäjän kautta maailman tunnetun sepitteen »Saeterjentens söndag».
Tämä tapahtui eräällä matkalla Norjassa, laivalla, jolle luonnollisesti
vain valitut olivat päässeet mukaan, joukossa ollut Ole Bull, kai
tunnettuna henkilönä, esitti kuninkaan maljan, johon kuningas vastasi
yllämainitulla tavalla.

Ole Bullilla oli luonnollisesti kadehtijoita ja häjynilkisiä
päällekävijöitä. Sitä suurempaan mitättömyyteensä vajonneet, olivatpa
arvostelijoita tahi muita muka kansalaisia.

Bull oli jonkinlainen huimapää poikanen ikämieheksi asti. Oikukas
taiteilijana, saattoi »pilata» ihanimman andantensa yht'äkkiä kuin
hurjalla huudolla, samanlainen muussa elämässä. Muutama esimerkki:

Menevät viuluniekka Ernstin kanssa nuorina miehinä vielä vallan
erään herttuattaren luo kutsuttuina soittamaan. Hienoa ja korkeaa.
Oli sensäätyinen rakkikin, joka tuli tuimasti päälle heti eteisessä,
yrittäen Ernstiä lahkeesta. Tämä oli arka mies, ja pujottelihe Bullin
taa turvaan. Niin, kun ei ärhentely lakkaa, Bull ottaa ja potkaisee
koiran ylös kattoon, josta on seurauksena koiraparan kuolema.
Herttuatar tulee suunniltaan kiukusta tutkinnolle. Bull: minulle kävi
näin onnettomasti, valitan! Herttuatar: Poistukaa heti paikalla! Bull:
Kyllä, mutta 25 louisdoria ensin!

7 puolivilliä meksikolaista jossakin laivalla ryyppyhommissa. Bull,
muhkea, väkevännäköinen mies, niinkuin olikin, pasteeraa kannella
edestakaisin.

»Ota ryyppy viinaa, kaveri!» joku miehistä Bullille.

»Enpä ota viinaa, kiitos vain!» Bull takaisin.

»Mitä hittoa, oletko raittiusseurassa?»

»En ole, mutta viina ei sovi minulle, se on myrkkyä minulle!»

»Mikäs fiskaali sinä olet, tule tappelemaan!»

»En minä tappele, mutta sopii koettaa ottaa kiinni!»

Yksi käy syliksi —. Mutta sillä silmänräpäyksellä hän makaa rankana
kannella, vieläpä jää siihen nujertuneena, niin että Bull jo pelkää
tehneensä todellisen tihun.

Vaan viinatilkkasella mies virkoaa, katsoo kummastuneena Bullia: Mies,
mikä sinä olet, toss' on! Ja maan tavan mukaan hän jättää kaksiteräisen
tikarinsa voittajalle. Toiset kuusi seuraavat esimerkkiä ja niin saa
taiteilija 7 tikaria kohtauksen muistoksi.

Bull oli korkeimpienkin kanssa kursailematon, eikä häkeltynyt. Kerran
hän oli Wienissä kutsuttu itsensä Metternichin luo. Hän sai odottaa yli
puoli tuntia.

»Jahah, oletteko huvimatkalla?»

»Ei, minä soitan!»

»Mitä soitatte?»

»Olen Ole Bull!»

»Pitääpä laittaa että saamme kuulla teidät!»

Hänen ylhäisyytensä tarkoitti jotakin iltamaa, johon hän kutsuisi
Bullin soittamaan.

Bull: »Niin, se on parasta että Teidän Ylhäisyytenne hankkii lipun
konserttiin, teillä ei taida kumminkaan virkatehtävienne takia olla
tilaisuutta käväistä luonani kuulemassa. Hänen täytyy juuri nyt lähteä
harjoitukseen!»

Tanskan kuningas Fredrik VI, vaikka antoikin nuuskatoosan, suuttui
kerran Bullin vastauksesta ja käänsi selkänsä. Bull oli vain sanonut
näin: Kuningas: »Mutta kuka opetti teidät tuolla lailla soittamaan?»
Bull: »Norges fjelde.»

Mutta kerran höyrylaivalla hän sattui runoilija Oelenschlägerin
kanssa yksiin ja tuli jostakin asiasta väitös, niin Bull kiihtyi ja
tuli sanoneeksi pahasti Oelenschlägerille. Tämä vetäytyi syrjään,
yksinäisyyteen. Niin hetken perästä hän havaitsee miehen juoksevan
neljällä jalalla häntä kohden ja haukkuvan kuin koira: sovitaan pois!

Hullu mies, näkeehän sen! arvostelija sanoo.

No, sanoipa mitä sanoi, mutta entä ne toiset? Muistuupa nyt mieleeni
erinäiset runoniekat esim., jotka joko sepittelivät kunniarunoja
Ole Bullille, tahi muuten osoittivat hänelle huomiota: Welhaven,
Wergeland, Oelenschläger, Björstjerne Björnson, A. Munch, Geijer,
Nyblom, amerikkalainen kirjailijatar L. Maria Child, juhlapuhujina
sitten erinäiset piispat ja muut huomatut henkilöt. Sharlatanilleko
he, hengelle, jota jälkimaailma sai hävetä — eräät arvostelijat
ja kirjoittelijat jopa neljännesvuosisata hänen kuoltuaan hänelle
kriitillisinä hymyillä! Vaikka hänen sävellyksensä olisivat
_kaikki olleet ala-arvoisia_ musiikkina, _se tapa_ millä hän on
niitä esittänyt, on ollut selvästi sellainen, että se vaatii pään
paljastamisen, vakavassa mielessä, arvonantoisen muistelun pitkät,
pitkät ajat. _Suuri henki_! Ken toisin menetteli, itsensä paljasti
ja tuomitsi, tuomitsi auttamattomasti. Olkoonpa että ovat lakanneet
soittamasta, kuka lakkasi muuten, muutamat kylmät, ymmärtämättömät
suuropettajat — Joachimin vahtimestarin lausunto on kuvaava: noo,
olihan tuo Bull nyt, mutta ei hän ole _meidän_ rinnallamme mitään!
— lakkasivat niin sadat, tuhannet oppilaat, eikä kansa vaatinut.
_Mutta_: ottipa ja teki »In ertsomme stunde» (Kun maan melu haipuu)
ja »Saeterjentens söndag» (Paimentytön sunnuntai)! Teki arvostelija,
»musiikkikirjailija», sinfonista, kapelmestari, ylimalkaan _kuka
hyvänsä_! Ne näet ovat kaiken kansan nähtävinä vielä tänä_päivänä.
Olisivat_, elleivät ne olisi uponneet vain kuorokappaleiksi, jokahan
on sitä samaa kuin mennyttä kalua. Tiedetään että on, mutta ei enää
_kenenkä_ on.

On näet tullut aivan tavaksi varsinkin maaseutulehdissä, vallattomuus
mainita usein esityksissä _vain_ kappale, jos sitäkään, mutta ei
viitsitä enää ottaa selville, jos johtajakaan tietäisi, kuka sen oli
_säveltänyt_, ja niinpä niin upposi »Maan melukin» kuin lieko. Taikka
meni lauluveikkojen istunnon pimeyteen. Mutta sanokaa, vielä kerran,
kuka teistä teki lähimainkaan sellaisen, niin äärettömän kauniin,
liikuttavasi! sydämellisen melodian? _Ei kukaan_, ja sillä hyvä! Samoin
»Saeterjentens söndag» — muistuu kuin sammumattomana auringonsäteenä
mieleen entisajoilta, kun Kranck lauloi soolon, tahi Jolli Rautavaara.
Hävetä sitä! Niinkuin peura janoissansa —, muistaa, kuin käsiänsä
ojentaa kaipaava sielu viime kertoja ennenkö sammuu. Mutta kauniiseenpa
sammui.

Luuletteko te, Tietosanakirja ja Te joku Reidar Mjöen, itse
norjalainen, että te olette oikeutettuja vähäksymään tällaisten
kappaleiden tekijää mainitsemalla hänet yhdellä, parilla sanalla?
Vaikka ei kuin _yhden_ kappaleen olisi tehnyt.

— Tämä oli vain taru Ole Bullista, yhdestä ihmeellisimmistä
ihmishengistä mitä koskaan on ollut. Hänen enemmän kuin kuninkaallinen
hautauksensa 70 vuotiaana Bergenissä 23/8 1880 oli jo inhimillistä
turhuutta, ei Bullin syy, joka pyysi saada vain kimpun kanervia
viimeiseksi muistokseen siitä maasta, jota hän niin palavasti rakasti,
_sitä_, ei itsestänsä piitannut, Norjaa, kaikkea norjalaista,
Möllegut'ista, kansansoittajasta yli _norjalaisen_ teatterin,
_norjalaisen_ tiedeakatemian, Pennsylvanian _norjalaiseen_ vapaaseen
siirtokuntaan, kun ei muuta vapaata Norjaa vielä ollut. Niitä on
toisia, jotka lentävät korkeammalle kuin me useimmat. Ihmettelemme
kunnioituksella heitä.




Tynnörin päällä


Liettua! Satuinpa kulkemaan Liettuan läpi. No, mikäpä siinä, kyllähän
Liettuan läpi paljon kuljetaan, rautatie vie. Mutta ensi kerran siihen
maahan, jonka läpi Kustaa Bertelsköld ponnisteli, ja tuli luopuneeksi
siitä RRR:n lupauksesta.

Synkkää metsää, koleaa kontoa se kai olikin, tuskinpa ne alkeelliset
siellä olivat päässeet mihin esim. ikivanhalla Etelä-Pohjanmaalla.
Ja olimmehan sitten Yliopiston juhlasalissa laulaneet liettuan
kieltäkin, heidän kansallislauluaan myöten, ja nähneet kuinka
kodittomat pakolaiset itkivät. Yksinäisyyttään, konnuttomuuttaan ja
sitten sitä, kun heidän halpa kielensä kaikui kirkkaasti valaistussa
Yliopiston juhlasalissa hienon herrasväen keskellä, vaikka he niin
yksinkertaisia ihmisiä, ja vihdoin viimein, kun me sanoimme suomeksi
juuri niin kuinka he, _Liettua_, se vain että heillä oli tuo v vielä
tallella, Liettuva, joka meiltä oli kulunut pois. Olimme siis olleet
joskus maailmassa naapureita ja saaneet nimen suoraan heiltä, eikä
niiltä, jotka olivat nimen mulkanneet jo vähän muuksi. Niin totta
sitä vähän sydän sävähti kun rajan yli ajettiin ja aikoi näyskellä
taloja ja kaivonvinttejä. Tällaistako täällä nyt oli? Ei niin järin
paljon metsiä, ei erämaata, kumpareista, vainiota oli ja oras kasvoi
kauniisti. Ja kun juna sitten pysähtyi ensimmäiselle isommalle
asemalle, näimme ja kuulimme kummia. Me olimme näet laulukunta, joka
oli tullut tähän maahan laulamaan, herroja, jotka eivät ylenkatsoneet
heidän halpuuttaan, niin sanoivat itse, ja meitä piti tervehtien siitä
kunnioittaa. Aseman edustalla oli pitkiä pöytiä ja niillä kaikenlaista
herrain herkkua, sen me vilaukselta näimme, mutta lähinnä huomiotamme
herätti kolme ihmisryhmää, yksi nuorisoa, toinen hiukan vanhempaa
väkeä, tavallisilta talonpojilta näyttivät, kolmas lapsia. Kaikki
naiset ovat _huivipäisiä_, niinkuin meillä kansannaiset vielä 50 vuotta
sitten, miesväki samoin ilman kaulusta, jonkinlainen kaulahinen sen
tilalla. Ja ennenkö ehdimme silmiintyä ja tulla paljon päälle mistä
tässä oli kysymys, ryhmittyvät vastaanottajat yhteen ja kajauttavat
Maamme-laulun äänissä _suomeksi_, selvällä kielellä ja raikkain äänin
puhtaasti. Ällistymme kerrassaan. Sitten he laulavat kukin jotakin
omalla kielellään. Laulajat olivat olleet paikkakunnan maamieskoulu,
jonkinlainen kansanopisto ja kansakoulu. Juna odottaa, taisi olla
pidempi aika määrätty. Liput hulmuavat kaikkialla, siniristilippuja
ylinnä. Niin tapahtuu seuraavaa: Eräs maalaisisäntä, aivan vanhaa
meikäläistä tyyppiä, nousee tynnörin päälle, että kuuluisi, ja alkaa
pitää puhetta. Sen sisällys oli tämä:

»Me olemme täällä vallan yksinkertaista maalaisväkeä, niinkuin näette.
Ei meillä ole herroja. Siksi on meille suuri kunnia, kun te, niin
pitkälle jo päässeet, tulette meitä tervehtimään, annatte meille sen
arvon. Me olemme siitä niin kiitollisia, että ette tiedäkään, ja siksi
olemme tulleet sitä vaatimattomasti näyttämään. Me emme voi teille
tarjota mitään samanlaista vastaan. Mutta yhtä voimme: jos sattuu
tulemaan joskus viljasta puute, katsokaa näitä peltoja, tahdomme antaa
sitä mitä meillä on. Kirjoittakaa vain!»

Tämän meille tulkitsi jollakin tavoin Liettuaan kulkeutunut suomalainen
kansannainen, huivipää, ikäihminen, aivan tyypillinen »akka», ja se
teki isäntämiehen yksinkertaisen puheen sitä liikuttavammaksi.

Kun kiirehdimme vaunuihimme, huomasimme ne köynnöksin koristelluiksi,
hunajaa, tosiaan oikeaa hunajaa, ja muuta mannaa sinne varustetun
matkaeväiksi.

Juna vihelsi, viljapellot, ne joista meille oli kuka lie lautamies
Sabaliauskas luvannut pahan päivän apua, vilahtelivat, viheriät
lehdot läikkyivät kuin runossa ikään, kauniissa runossa. Nousipas
tämä kansa, nousi, 1000 vuotta toisten orja, ei lannistu, vanhaa
kieltään haastelee, omia peltojaan osoittelee tynnörin päältä, kauniita
laulujaan laulelee yhä.

Eläköön, eläköön —!

Sinne jäivät. Se oli kuin unennäkö. Kellot soivat liettuaa Kaunaksen
ja pienten maalaiskirkkojen torneista, kansa asteli auran perässä,
kumarteli pelloillaan kultaviljaa kokoon, päivä oli noussut ja valaisi
kauniisti oman maan. — Se meni kyllä pian pilveen, parikymmentä
vuottako paistoi, lautamies Sabaliauskas sammui pois siinä luulossa
että ne vainiot nyt iankaiken näin nauravat. Eipä niinkään, se on
maailman tapa semmoinen.

Luin tämän lehdistä, ja muistin oikeastaan siitä koko tynnörin
päälle nousemisen, muutaman kymmenen vuoden vanhan unen. Seisoi että
Liettualla oli vielä Amerikassa oma edustus. Pulmallinen juttu! ja että
Englannin parlamentissa joku ääni kysyi kuinka se on oikeastaan sen
Liettuankin kanssa? Yhtä pulmallinen asia antaa vastausta. Mitenkähän
selvinnevät. Mutta kaunis on aina kaunis. Ja sellaisena muistona
säilytän sen kun isäntä nousi tynnörin päälle, ja akka tulkitsi.

Kauniisti, kauniisti paistoi Jumalan päivä silloin. Ehkä se vielä
samoin joskus 1000 vuoden perästä. Yksi päivähän se vuosien määrä vain
on Herran edessä.




Seppele


Sibelius sai aikoinaan ensimmäisistä pianoimpromptuistaan kilon
mateenmätiä. Olihan se, se tavara on aina ollut hyvässä hinnassa. Sain
minäkin Pelle Westerlundilta 75 markkaa G-duuri urkupreludista, ja se
oli jo suorastaan paljon, sillä sillä sai niinä aikoina monenlaista.
Mutta eniten minä puolestani olen saanut aivan pienestä kappaleesta,
oliko muuta kuin 12 tahtia, ja kappale oli vielä sellainen että sillä
muutaman kymmenen vuoden perästä ei tee mitään. Näin se kävi:

Olin matkalla Riikaa kohti Latvian entisessä valtakunnassa. Matka
oli senluontoinen, laulukuoron matka, että siitä oli seisonut
sanomalehdissä, tiesivät siis. Niin kun heiluvassa makuuvaunussa
uinailen sydänyönä, kuuluu junan jossakin pysähtyessä vaunun ovelta
kolkutus. Kun olen unimielissäni noussut avaamaan, siellä mies ja
nainen jotka ojentavat jotakin, sanovat muutaman sanan ja katoavat,
junan lähtiessä taas yön selkään. Se mitä olin saanut, osoittautui
paremmin herättyäni ja sitä tutkiessani pieneksi seppeleeksi,
joka oli tehty vapaista kedon kukista ja mitä siinä näytti olevan
pensaantapaista kaunista siteenä. Tämä oli kiitollisuuden osoitus siitä
että olin säveltänyt ehkäpä maailman pienimmälle kansalle maailman
lyhimmän kansallislaulun — ei siinä niin seisonut, minä itse tässä
vain ajattelin. Kysymyksessä oli näet »Liivli ma uob, unpa liivliseks
jieb», hymni jonka olin tehnyt liiviläisten lähettämään tekstiin, ja
nyt kun näkivät lehdistä että minä menin heidän maansa ohi, tahtoivat
osoittaa kiitollisuuttaan ja tulivat pitkän matkan takaa meren rannatta
sydänyöllä lähimmälle asemalle kukkansa kanssa. Minä kun en ole koskaan
käynyt liiviläisten kotopaikalla, enkä sinne koskaan enää voi mennä,
niin tämäpä lahja oli kuin olisin itse siellä käynyt. Kukkasenkin
näin kuin itse paikan päällä, sinä vaatimaton luonnon yrtti, purren
valitus, tuntui, jotakin valitit, en tiedä oikein sanoa mitä. Aavan
meren rannalla kasvoit pienellä pänkärellä kuolevan kalamiehen ratoksi.
Kuinka niin kuolevan? Kun ei teitä ollut enää kuin yksi, kaksi maailman
kansojen, meidänkin miljoonien rinnalla.

Pian menevää, ah, muinaiset uroot! Tuskin enää maata muuta kuin
tosiaan se pieni pänkäre, jolta minun kukkani poimitte, ne harvat
pensaat, jotka olivat kasvaneet meren laulussa. Siksipä niin raikkaan
viheriöiksi, laakeria kauniimmiksi. Yrititte viimeisen kerran,
tälläkin, muka kansallislaululla. Osaanpa antaa lahjallenne arvon.
Vien tämän muiston kotiin Kuurtaneelle, joka on oikea koti. Kun se
on kuivanut ja tullut kuoleman kaltaiseksi, vien sen tapuliin, ilman
että kukaan tietää mikä se on, ristiinnaulitun Jeesuksen ja Maarian
jätkäin juureen. Siellä kun on se kaunis, vanha alttaritaulu jostakin
etelän kirkosta ennen tuotu. Sinne ripustan raukan, parhaassa on
turvassa siellä. Muistohan olet vain, kohta tyhjästä, olemattomasta,
mutta niinhän olette tekin, sinä Maaria, sinä Magdalena ja Kristus
itse painunein päin. Mutta se on ainakin kauneinta, mitä on koskaan
ollut. Vaikka heidänkin piti kulkea tietä, jolle vaivatun veri tiukkui.
Käyn siellä katsomassa aina kun kuulen kellojen soivan ja tiedän että
tapuli on auki. Me kuulumme yhteen. Minäkin täältä kohta lähden. Mutta
olimmepahan. Te tuimina mereltä, hyrskyjä päin, minä taas maailmalla:
Terve Suomeni maa!

— Hyväpä kun tuli hymninne niin lempeä. Herramme edessä, niinhän tulee
olla. »Liivit ma uob!» Ole sitä, tämä vähä aika! Minäkin koetan pitää
mielessäni tuon Suomen maan.

Näitä kuvittelin seppeleeni kanssa pimeässä yössä, ja vihdoin nukahdin.

       *       *       *       *       *

Onko seppeleeni siellä tapulissa?

Kuljin sen kanssa suuressa maailmassa paikasta paikkaan, se kuihtui, ja
karisi. Niin siivosivat sen pois, ettei ollutkaan kun tulin konsertista
kotia. Olin juuri laulattanut Lottin »Crucifixuksen». Taiteellisesti se
oli suurenmoinen momentti, mutta minä olin todessakin surullinen.




Murha


Mitä lie eläimen rääkäys, paha kohtelu yleensä, jotakin yleistä
primitiivisyyttä, ja paikallista sitä katsomusta, vaiko vain yksityistä
raakuutta, en tiedä, ruma ja tuomittava menettely jokatapauksessa.
Entäpä jos itse joudut saman kohtelun alaiseksi, juoksit orjana rikshan
edessä, sait kojeessa istuvalta satraapilta raipan sivalluksen paha,
paha, mutta usein omiansa. Miksi hosuit hevostasi, potkaisit koiraasi,
ärjyit ja sadattelit! Heittäytyy minunkin bernhardilainen Turva-koirani
joskus maantielle, ei jämähdä siitä hetkeen, kehoitit minkä kehoitit,
mutta olisinpa heittiö ihmiseksi, jos rupesin sitä siitä potkimaan ja
piiskaamaan. Totta sillä on syynsä, sairas, sydän kipeä esimerkiksi,
annahan hetken levätä, nousee taas iloisena. Ja »hevonenkin hengähtävi
matkan pitkän mentyänsä», Kalevala niin sanoo, joka viittaa
hienotunteisuuteen, niinkuin jokin muukin Kalevalan kohta juuri
hevosen tiimalta. »Iski virkkua vitsalla, helähytti helmisellä» se mm.
laulaa. Miksi »helähytti»? Oli piiskan varren päässä rautarengas, joka
niinikään rautaista kiinnitintään vasten helisi piiskaa pudistaessa.
Jacob Tegengren kaivoi sellaisen esiin eräästä Vöyrin rauniosta, ja
»helmivarsi» helisi yhä heilutettaessa, jopa kauniisti. Kunpa ei
kalevalainen tahtonut lyödä hevostansa, hän vain helinällä muistutti
että »soh, Polle, eiköhän hyssytetä hiukan taas!» Paljon hienompaa kuin
sirkustirehtöörien ja joittenkin lordien sitä varten tehdyn piiskan
paukuttelu, joka pamahtaa kuin pistooli. Hermostuttaa, tekee vauhkoksi
eläimen.

En ole löytänyt Kalevalasta mitään eläimen tunnottomaan kohteluun
viittaavaa. Eiköhän ollut sekin, kun meidän puoleen tulleet karjalaiset
aluksi, ennenkuin heitä siitä huomautettiin, seisottivat selvin päin
hevosiaan peitteettä talvipakkasessa niin että selkä jäässä, eikö
mahtanut olla vain jälkeenjääneen katsomusta, olivathan he muuten yksiä
ja samoja kristiveljiä kuin jotkut täkäläiset juopot ja lurjukset,
jotka seisottavat hevosiaan tuntikausia tuulessa ja tuiskussa, olipa
olevinaan vaikka jotakin päälläkin.

En tunne tapoja ruotsalaisen Suomen Korsnäsissä, eiköhän mahda olla
samaa maata kuin kotipuolessani sanomme 50 vuotta sitten, Korsnäsin
puolessa kun on vielä paljon luonnonniittyjäkin, niin että kaipa myös
piiskasivat ja hakkasivat hevosiaan. Kävi siellä ainakin joku aika
sitten näin:

Tulee mies kotiin mistähän tulee. Riisuu hevosensa ja laskee sen
valloilleen pihamaalle, jossa kevään ensimmäinen ruoho tikittää.
Mutta hepo ei nyt tahdo sitä hamuta, kuin harkinnasta se oikopäätä
astelee valjaita kantavan isäntänsä luo, tarttuu hampaillaan tämän
takinkaulukseen, kaataa maahan ja rusentaa kavioillaan isäntäpoloisen
rintakehän. Hevonen saatiin hätään juosseiden toimesta hillityksi,
mutta isäntää ei voitu pelastaa, hän kuoli. Arvatenkin sama hevonen sai
vetää kuusilla koristetut kärryt hautausmaalle.

Tiesikö mitä oli tehnyt? Kukapa sen sanoi. Tiesi ainakin ennen
kotitaloni vanha 25-vuotias Pökä mitä teki kun minä poikasena putosin
sen selästä ja olisin voinut tulla yliastutuksi. Asia kävi näin:
Minä, vallan vielä pikkuinen mies, kehoitin haassa Pökän tulemaan
aidan luo, että pääsin aidan päältä sen selkään. Sitten lähdettiin
kaunista ketoaukeaa iloisesti. Niinkuin Pökä olisi ymmärtänyt tilanteen
leiki11isyyden se, vaikka vanha salvio, teki aivan lystikkäitä
loikkauksia, takaruumistaan heitellen, että pojulla olisi hauskaa.

Mutta poju oli vasta-alkaja, ja kävikin niin että hän tässä menossa
vierähti alas Pökän pyöreältä selältä sen jalkoihin. Silloin se
pysähtyi silmänräpäyksessä ja katsoi jalkoihinsa: kuinkas nyt miekkosen
käytiin? Minä ilmestyin sormi vähän nyrjähtäneenä häveten Pökän vatsan
alta esiin ja laskin sen vapauteen. Kyllä vain Pökä ymmärsi mitä
oli tapahtunut ja pysähtyi oitis, ettei vain olisi päälle astunut.
Korsnäsin hevonen myös täysin varmasti tiesi mitä teki astuessaan
isäntänsä rinnan päälle. Saakoon, kuolkoon! Arvattavasti se myös tiesi
kuka arkussa oli, kun sitä vedettiin kuusikärryillä.

Murha! Kyllä, mutta onko ihme jos kerran näinpäin. »Soh, ekkö perkele
mene!», ja riimunvarsi helähtää. »Humaa... tana!» Olen minä nähnyt
jossakin Hämeen puolessa seuraavan näytelmän: Kevättalvi on jo
sulatellut päiviä maantiehen. Tulee hurjaa vauhtia reellinen miehiä
soljuvaa hankitaivalta. He ovat kuuluvasti humalassa, tullevatko
häistä vai hautajaisista, tuontuostakin joku näkyy läimäisevän hevosta
piiskalla. Satun olemaan ahteella, jota heidän on noustava. Se on jo
siksi sulana että neljän miehen ylösveto on hevoselle vaikeata. Mene
ylös vain! Mutta vaahtoinen hevonen ei jaksa, se pysähtyy keskelle
mäkeä huokaisemaan. Silloin nousee, kompuroi yksi mies reestä ja alkaa
sadatellen piiskalla pieksää vapisevaa hevosta. Se kiljaisee tuskasta
ja epätoivosta. Tämä vihlaiseva ääni saattoi myös minut, vaikka vanhan
miehen, suunniltani. Menettelyni sopivaisuutta harkitsematta säntäsin
hakkaavan miehen luo: »Älä lyö hevostasi!», taisin aivan karjaista.
Punervalla parransängellä varustettu piiskamies: »Mikäs fiskaali sinä
olet!» Hän näyttää aikovan käydä kimppuuni. Toinen talisilmä vielä
yllyttää reestä: »Velä kuonoo!»

Tuollaisia lurjuksia, olivatpa jos hyvänsä rusthollareita, ei
kannata kohdella kunniallisina kulkevina. Vastaukseksi piiska ojossa
minua lähenevälle juopolle vedin arvelematta poliisimestarin itse
minulle aikoinaan turvaksi antaman pistoolin taskustani ja sanoin
asianmukaisella äänenpainolla: »Piiska alas, äläkä satu sillä
hevoseenkaan, taikka olet rankana tuossa maantiellä!» Sen verran olivat
tolkulla, että ojennettu pistooli teki efektin. Oli sota-aika, mikä
tietää todella mikä fiskaali se on, tottunut tekijä —.

»Joka mies ylös reestä, näettehän että mäki on pälvellä!»

Miehet tottelevat nöyrästi, punapartainenkin piiskoinensa, kehoittavat
hevostaan aivan sävyisästi, ja joukko lähtee nousemaan mäkeä. Päälle
päästyä he taas sulloutuvat rekeensä ja jonkun matkan päässä alkaa
kuulua laulu. Arvatenkin he taas myös iskivät piiskallaan, nämä
kalliisti lunastetut.

Ehkäpä oli Korsnäsin mies joskus myös käyttäytynyt punapartaisen
tapaan, ehkä samalla matkalla, rääkätty hepo muisti sen, mistähän
syynyhteydestä tuli mieleen, ja teki tekonsa.

Olisivatko nyt sukulaiset vieneet hevospolon jonnekin kartanolle,
hakanneet seljän raipoilla veriin rangaistukseksi, sehän olisi ollut
aivan luonnollista, eihän murhatyön tekijää voinut kahleisiinkaan
panna. Eikä varsinkaan tappaa, sehän olisi ollut mene tiedä 100 000:n
vahinko! Muuten kyllä.

Minä sanon vain tämän johdosta että kumma kun ei ne luontokappaleet
enemmän kosta. Orjapa kyllä ja henki herransa kädessä, mutta kun sielu
on verillä, niinkuin kaula siellä yksinäisyydessä, jossa on kuin
tahallaan sitä hangannut piikkilankaan, saattaa joskus tulla mieleen
potkaisenko, otanko kauluksesta kiinni ja rusennan.

Enimmäkseen hevonen on säälittävä katsella: riipuksissa kaikki,
toivoton piittaamattomuus, nikamat, kulmat korkealla, ei välitä hyvästä
sanasta, plantaasipaholainen se sanoja on kumminkin, oli miten oli
tämän ajan. Niin että hämmästyt kun joskus tapaat iloisen katseen.
Tuossakin kun mies lastaa myrskyn kaatamasta koivusta hakattuja
halkoja kärryihin ja menen ohi. Hepo odottaa ja katsoo puoleeni
miltei humoristisella ilmeellä, kun tervehdin Puli, Puli! »Päivää
vain! Mistäs kaukaa vieras? Minä olen pappilan Lirkku.» Se hän oli.
»Kuinkas vanha tämä hevonen?», sillä muistin sillä olevan ikää. »24
vuotta!» »Vaan eikös se ole jo kuin viimeinen ikä?» »Kyllä se vielä
tehtävänsä täyttää, hyvin hoidettu!» Todella. Nytpä muistinkin että
kun kerran pyysin Lirkkua ajamaan pari kuormaa lantaa pellolleni, sitä
ei annettu, »Lirkku ei jaksa, se on jo tehnyt päivätyönsä!» Muistin
nuo monet »ekkö mee, p-Ie» ja »humaa, -tana!», ja myönsin että se oli
aivan oikein tuo että kiellettiin. 24 vuotta hevosella ainakin kuin 85
ihmisellä. Pane sellainen lannan ajoon, kun ilta tullut on! Ja kerran
kun satuin katselemaan ehtoopäivällä maisemaa pappilan salin ikkunasta,
näin riemastuttavan näytelmän: hevonen tömistää ketoa aivan villinä,
heittelee ruumistaan ja potkielee temperamentikkain tempaisuin.
»Ka, onko teillä varsakin, en ole tiennytkään?» »Ei, se on Lirkku!»
»Lirkku, tuo vanha kaakki?», »Ei se ole kaakki, se on hevonen!»,
rovasti oikaisee. Tosiaan, en uskaltanut, kun muistin sen entisen
kiistakumppanini pastori Hälliön kannan, huomauttaa että sielupa
silläkin näkyy olevan, muuten vain ajattelin että ymmärtääpä vain ilon.
Täyttänyt velvollisuutensa yhteiskunnan rakentamisessa tänäkin päivänä,
hyvä olla, nytpä siinä tunnossa loikataan kesantovainiolla!

Tunsiko se tyydytystä tehdystä työstä? Ainakin minun Turvani tuntee
sen selvästi. Niin kauan se huutaa mellastaa oven takana kunnes on
saanut nähdä kuka tuli, hyvä vai huono, ja tulipa kuka tuli, mutta kun
se on virkatehtävänsä täyttänyt, se menee ilmeisellä tyytyväisyydellä
sijalleen, katsahtaa minuun että eikös niin pitänyt, ja pian alkaa
rauhallinen kuorsaus kuulua.

Niinpä varmaan Lirkkukin. Ja tällainen Lirkku ei ota rovastia
kauluksesta muuta kuin jos leikkispäältä ravistaakseen että sinä
vanhapaappa ja minä Lirkku-mumma, kyllähän tässä vielä meneskellään.

Emmeköhän voisi olla sellaisissa suhteissa kaikkeen luomakuntaan.
Yhteinen ilo olemisesta, ja tavattaisiin pianaikaa aivan taivaassa, kun
se aika tulee.




Oja-Jussi


    Neva ja oja.
    Syvä ja leveä;
    pohjalla ruskea suovesi niruu.
    Suora kuin putki; ja pitkä,
    Kainastosta Pynttäriin.
    Metsä jo sinesi toisessa päässä.
    Luhdikankukkia pyörtänöllä,
    kurjenjalkoja, horsmia;
    valkeitakin horsmia,
    västäräkkiä, peukaloista.
    Sirii — — —,
    pääskynen lentää matalaitse.
    Voi kuinka täällä tuoksuu;
    nevalta tuoksuu,
    nevakoivun lehdeltä,
    pihkalta, kytösavulta.
    Herrajumala noita latoja:
    sata, kaksisataa,
    latoja, luhtaa ja orasta,
    seitsemänsataa!
    Seitsemänsataa!
    Katsokaa, katsokaa:
    tuolla ei näy metsää enää,
    taivas vain!
    Täällä on hyvä hengittää.
    Paperi ja kirjat on roskaa.
    Mätäs kultaa,
    kukat jalokiviä,
    pursu, mirha ja suitsu.
    Kuka tämän taivaan teki?
    Jumala ja Oja-Jussi.
    Kuka on Oja-Jussi?
    Se, mitä tuossa viedään.
    Mustassa arkussa,
    kertuuki reunalla.
    Kaappoo kahdenreisin päällä,
    kärrynlavalla.
    Sitä uutta tietä pitkin,
    tämän ojan yli,
    jonka Jussi loi.
    Loi tämän ojan
    ja tuhannen muuta,
    monta, monta virstaa.
    Pani linnut laulamaan,
    pani kukat kukkimaan,
    miljoonan rentukkaa,
    myriadin horsmaa.
    Tästä Teikariin.
    Mikä oli Jussi?
    Elävä kuokka,
    jota isännät kantoi olkapäällään,
    lihavat isännät
    Ala- ja Yli- ja
    Keskikylästä.
    Kuokka ja lapio.
    »Minä tein ojaa.»
    »Minä kuokin kytöä,»
    »Minä — — —»
    Jussi ei sanonut mitään.
    Jussia ei aina paljon näkynytkään,
    rapa vain lenteli ojasta
    ja kuokka välähteli.
    Välähteli virstan päähän
    kuin salama.
    »Minä ojin tuota Keritynnevaa»,
    Keski-Tusa sanoi Ala-Tusalle.
    »Käydääs katsomaan!»
    Ja panivat Fordin käyntiin.
    Ja siellä se Jussi oli ojan pohjassa.
    Makasi. Ja nyt sitä viedään tuossa.
    Yli ojan.
    Sen mökistä tuolla harsikossa.
    Kirkolle,
    jonka risti paistaa
    suuren nevan takaa;
    välähtää kuin Jussin kuokka
    niin monena kesäpäivänä.
    Västäräkki kumppanina,
    pääskynen — — —
    tslrii, tsirii,
    tsiritsiritsirii,
    ja kurki edempänä
    karpalomättäällä.




Pari Joulumuistoa


_Jouluksi_, jouluksi jouluksi, ja _musiikkia_, musiikkia! Mistä minä,
yhtä ja samaa? Niin monta kertaa jo kirjoittanut, ja aihe yksi aina! Ja
kun en lopulta paljon perusta koko joulusta, vieras asia lapsuudesta,
itse sana »joulu» vieras. Etelä-Pohjanmaalla, josta minä olen, näet
sanottiin vain »juhla», ja varmuuden vuoksi ei mitään muuta juhlaa
ollut kuin juuri se jota sitten kirjoista opittiin sanomaan jouluksi.

Kristus? Eikä kuin _kropsu_! Tuvan puolella, joka kuvasti »kansaa», ei
Kristuksesta koskaan puhuttu, aivan varmaan vanhimmat piipunperäleuat
eivät tienneetkään koko asiasta mitään. Juuri meidän renki se oli, joka
antoi rippikoulussa tuon luontehikkaan vastauksen:

»No, Myllyaho, mihnäs Kristus syntyi?»

Hetken vaitiolon perästä, jona aikana kovaa kuiskaussohinaa kuului
Myllyahon takaa: »Moskovas!»

Niin tämä oli sanan täydessä sisällyksessä kropsukansaa — oletan että
kansa tietää mitä kropsu ylimalkaan on. Sauna, se, ja sitten kelliä
joutilaana Tapaniin saakka, jolloin taas ajeltiin ja vähin ryypättiin,
siinä meidän joulu! Siitäpä se vielä minun veressänikin, että ei
kirkonmenot, peltrut ja kannut tähän kuulu, juhla on juhla, se on
syömingin ja, jos ei muuta niin sahdin, kaljan eli »juoman», hienomman
kaljan juomingin juhla. Me emme, se vanha kansa, enää tienneet minkä
_tähden_ niin, mutta minä tiedän sen nyt: Olemme jostain sieltä
etelästä tulleita, muinaisten germaanien naapureita, näiltä saimme
heidän auringon syntymisen juhlastaan, »jiuhlasta» kajun, se oli 25. p.
»talvikuuta», ja se on vielä meidän muistossa. Sovittivat sitten siihen
Kristuksen, koskahan sovittivat. Mutta tästä olen jo täksi jouluksi
toisaalla tarkemmin kirjoittanut, ehtivät ennen.

Ja nyt ei minulla ole mitään, ei mitään. — Jaa, mutta olihan sekin
todella jotakin, kun ei ollut mitään.

Jospa lähtisikin siitä.

On tullut sellainen tapa ja tottumus että jouluna täytyy, jos on
vielä yksinäinen nuorimies varsinkin, olla jossakin »kotona» mikäli
sellainen on, ellei, paha paha, niin täytyy jokatapauksessa koettaa
järjestää niin että jotakin kodin tunnelmaa olisi, olipa missä sopessa
tahansa. Sepä onkin tällaisessa tapauksessa hieman kiperä asia. Ei
ollut ennen yhteisiä jouluaaton viettoja yhdistyksissä, kuka kutsui
kotiinsa tuntemattoman, suhteita vailla olevan kulkijaimen, joskohta
ylioppilaslakilla kruunatun? Mene minne tahdot! Mutta minne menet, kun
jokaisen hotellinkin ovella »Stängt», suljettu, pyörrä pois, jos kävit
kurkistamassa! Niin niinä aikoina, jolloin minäkin olin nuori. Entä
sitten? Tosiaan, olla putkassa vain, totta taas jonkinlainen sellainen
jokaisella oli. No, ei ollut sanottu että kaikilla sellaistakaan, oli
joitakin sohvalta toiselle siirtyviä »kiinalaisia», joista kukaan
ei ole koskaan tiennyt mitään. Luojan kiitos, ettei taas tarvinnut
sellaista tilaa kokea. Minullakin oli sinä jouluaattona, josta
tässä juttuan, koskahan oli, viitisenkymmentä vuotta sitten, kamari
ja jopa keinutuoli, ei hätää mitään. Tosin meitä asui siinä kaksi
yhdenkaltaista, mutta hyvinhän se kävi laatuun niinä aikoina, kiitti
kun oli näin, jos ajattelit muuta mahdollisuutta, ei mitään, ei mitään,
niinkuin yllä sanoin.

Ja niinpä me päätimme, kaksi varista oksalla, järjestää siinäkin
olotilassa hauskaa, ostimme reirusti ja metkasti pullon samppanjaa,
rahaa oli sen verran. Sovittaisimme niin että sinä päivänä juuri
jonakin iltahetkenä vasta tuli takkaan, siinä se hauskasti paukahtelisi
ja korkki myös — gloria in excelsis! Vielä markan sikaari mieheen,
joka tiesi kaikkein korkeinta sillä alalla, kalliimpaa ei ollut. Kunpa
olimme käväisseet illastamassa, silloin alkaisi ihana joulunvietto
loistavan, lämmittävän kotilieden ääressä. »Kotiliesi, kullan kallis!»
— kuinka ne lauloivatkaan laulukirjoissa.

Nyt vain sattui käymään niin että jokapaikassa oli tuo »Stängt», vedit
mistä ovesta hyvänsä. Vieläpä puodit suljetut, ilta kun jo vähän alkoi
hämärtää. Ainoa minkä tavoitimme oli kaksi korvapuustia syrjäkadun
leipuripuodista, joka sattui olemaan auki. Korvapuusti mieheen
tallustimme kotiin lumihiutaleitten runollisesti päälle pudotessa.
Joulunvietto alkoi.

Siihen aikaan ei ollut sähköä. Meillä oli siis vuodekynttilät. Nepä
palamaan yhteiselle pöydälle, tyttö toi tulen takkaan, ja tunnelmaa
alkoi jo olla alkuun. Tietysti veisaus. Pitihän se olla muodon vuoksi,
kun emme kerran enää olleet auringon palvojia, jota nuo tulet kyllä
muistuttivat, lepattava pesä ja kaksi tuikkua pöydällä. Huonetoverini
oli heikko veisuumies, minä YL:n rivimies, vähän enemmän nuotin päällä.
Oli vuokrattu pianokin, mutta tilaisuuteen sopivia nuotteja ei kuin
joku Kansanvalistusseuran lauluvihko, joissa ei ollut jouluvirttä.
Täytyi siis ottaa vain »Jumala ompi linnamme», joka sattui olemaan.
Koetin olla lukkarina, toisen päästellessä puita heiniä korvaani. Mutta
kas, sepä vaikutti aivan juhlalliselta sekin. »Kansa, joka pimeydessä
vaelsi —.» Tässä kaksi mitä lie, yhtä pimeää oven takana, jossa kiilsi
ja kalisi ja kikatus kävi. Heillä oma onnensa omassa kodissa, mutta
vaivoinpa Herran hengessä, me taas ne kaksi varista oksalla. Mutta
raauimmepa tuon Luteeruksen virren toki, nuo toiset eivät tahtoneet
sitäkään.

Meidän 1½-ääninen veisuumme vaikutti sen, että olivat hiljaa kuin
hiiret sen ajan. Kunnes taas rupesivat, jumalattomat. Me menettelimme
seuraavasti:

Söimme kumpikin puolet korvapuustistamme, joka olikin tarpeen
vaatima toimenpide, sillä emmehän olleet saaneet mitään illallista.
Sen tehtyämme avasimme, plutkautimme samppanjapullon, kaadoimme
lasit ja nousten seisaallemme katsoimme niiden yli toistemme päälle
ja teimme sellaisen kohteliaan nostoliikkeen kuin olimme nähneet
hienojen herrain tekevän. Sitten me maistoimme — niin en tiedä oikein
kenenkä, tahi minkä kunniaksi, tokkopa Messiaksen, yhtä vähän kuin
nuo kikattavat oven takana. Minä kysyn tässä yhteydessä teiltä,
arvoisat kansalaiset, minkä kunniaksi tahi muistoksi te, nyt 50 vuotta
jälkeenpäin, otatte ryypyn ehkä juuri tänä samana iltana? Tahi ehkä
ette otakaan, veisaatte, poltatte kyntteliä ja kuusta, lankeette sitten
polvillenne, syötte yhden heinäsirkan sekä teelusikallisen metsän
hunajaa, ja menette maata sen päälle. Mutta ei puuroa ei rusinaa,
porsaan paistia, kanan, koppelon, pyyn... Ei tietysti, sillä onhan toki
maailma edistynyt näinä viitenäkymmenenä vuotena niin paljon: köyhän
poikasen kunniaa nyt sian rasvalla mässäten, viinamäen kirkkaalla
kilistäen! Meillä ei silloin ollut enempää, niin käyttäydyimme varsin
siveellisestä ja menimme maata.

— Nuori mies saa unta vaikka vähän kikattaakin oven takana, mutta
liika on liikaa. Olisiko ollut siinä sydänyön seutuvilla, pyhänä
itse joulupäivänä siis, heräsimme peljästyneinä ja varmaankin
silmät ympyriäisinä, ellei olisi ollut pimeä: Mitä peijakas! Ja
viritimme valon istuillamme. Viereisestä huoneesta oven takaa kuului
aivan hirmuhelinä, mäiskähdyksiä ja villiksi huudoksi kohonnutta
möyhinää. Mitä peijakas tosiaan! Ja minullekin juuri tähti tuikutti
jonkinlaisessa eräkorven tapaisessa —. Joku oli luultavasti vetänyt
tuolin jonkin näpärällä istuneen alta, tämä oli lentänyt takalistolleen
ja vetänyt perässään juhlapöydältä jos jotakin.

Se nyt oli kyllä paha tuo »peijakas» sellaisena ajankohtana, mutta
ettei aivan kirkkoisä Augustinus olisi kielellään sanonut samoin, kun
tuolla lailla säikäyttävät! Tosiaan, me »hämmästyimme säikähtäin»
niinkuin ne silloin siitä taivaallisesta valosta, mutta olipa eri asia,
oli.

— Meni minun kohdaltani kymmenisen vuotta ettei kotoo ei kaupunkii,
ja joulunvietto sitä mukaa. Kun tähän vielä tulee, ettei koko joulu,
nykyisellään, ole veressäni, ymmärtää lukija, etten mielelläni kirjoita
joulusta.

Tämä tässä lehdessä ilmenevä suhtautumiseni on hieman poikkeusmainen.
On kysymyksessä Satakunta, ja eiks' Pori mahra olla myös Satakuntaa.
Sattui niin että v. 1906, juuri edellämainitun kohtauksen
10-vuotispäivänä sain rangaistuksen silloisesta löyhäsuisuudestani.
Olin ylennyt urpunistiksi asti ja piti mennä aamulla ani varhain
kirkkoon. Oli sattunut aamuyöstä vuodenajan mukaan jo talvihyiseen
maahan ankara sade, niin että se oli täysiljangolla, Porin torikin kuin
ensi luokan luistinrata. Sen yli viistoon olin tavannut kulkea ja niin
nytkin. Mutta oli samalla raju, hirveä jumalanilma, niin että vähän
matkaa sillä edettyäni en päässyt enää edes ei taa. Ei auttanut muu
kuin paneutua kontilleen, ettei vallan tuuli veisi. Kellojen soitosta
kuulen, että jumalanpalvelus on kohta alkava, ja siinä kirkossa oltiin
täsmällisiä. Ainoa tapa päästä eteenpäin oli konttaaminen. En tahdo
myöhästyä, ja niinpä minä siihen keinoon. Sanan täydessä merkityksessä
siis polvillani ryömin yli torin vihurin vinkuessa, ja silloin olin
kohta perillä. Synteini tähden näin, erityisesti tuon »peijakkaan»
silloin siellä keinutuolikammarissani. Ei olisi saanut sanoa niin,
vaikkakin joku veti tuolin ja toinen lensi takalistolleen.

Mutta jouduin ajoissa urkupenkilleni. Ennättipä vanha virkatoverini
kanttori vielä ennen alkua kuihkaista: »Anna tulla komeasti, Eetu Salin
on kirkossa!»

Eetu Salin! ylisosialisti, kansanvallan pomo —. Hapuilin muutaman
silmänräpäyksen nappuloitani, ja kyllä pian tulikin niin että uumenet
jymisi. Bachin preludi ja sitten »Enkeli taivaan», täyttä rintaa
3000:lta veisaajalta ja minun pilleistäni.

Eetu Salin tosiaan: vilkaisin syrjäsilmällä koraalikirjastani ja näin
että lehterin etupenkillä oli kuin olikin kuvista tuntemani Eetu
ja näköjään eräitä muitakin sosialisteja, tulleet uutta urpunistia
katsomaan ja kuulemaan. Vieläpä he seisoivat ja Eetu Salin näkyi
kovasti veisaavan. Jokin korkeamman voiman vaisto vetänyt. Sopi että
minäkin näin juhlalliseen tilaisuuteen tulin konttaamalla.

Seuraavasta joulusta lähtien onnistuin joutumaan oman orren alle,
seikkailu, Jerusalemin suutarin, yksinäisen kulkijan usein, näin
perästäpäin muistellen mollinsointuinen vaellus oli päättynyt
tavanomaiseen rauhalliseen rusinapuuroon ja manteliin, niinkuin pyhänä
päivänä pitää.




Kunnia korkeudessa!


    Kunnia korkeudessa!
    Vaikka vaipuvi vallat,
    kuolevat kurjat
    murhaajan miekkaan,
    katoovat varjot,
    hiueten hiekkaan.
    Turma ruhtoo ja tuhoo,
    kylmä kuoleman uhoo.
    Sammuuko maailman valo
    pimeään pitkään,
    toivoton yltää yö?

    Katso, taivahan talo
    hohtaa kynttelin lempein!
    Enkelten elää
    laulelo jalo.
    Sitä se puhui
    pilvien palo,
    kultas kun koillisen rusko.
    Säily, sieluni usko:
    ei ollut kuollut Luoja!
    Sitä se viittoi
    tähtien kimmelvyö.

    Kunnia korkeudessa,
    Taaton taivahisessa!
    laulamme julki
    vaikkakin kulki
    kuolema, uksen
    uskolta sulki.
    Herra heikon on suoja!
    Ei ole kuollut Luoja,
    vielä, turvamme tuoja,
    rienaajan riivan
    martaaksi maahan lyö!



