Annikki Rastin 'Lumotut silmät' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3844. 
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia 
kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.




LUMOTUT SILMÄT

Runoja


Kirj.

ANNIKKI RASTI [Annikki Repo]





Porvoo — Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1937.






SISÄLLYS:

VALINNAN PISARA

Valinnan pisara
Arkailematta
Suru
Suosituskirje
Sana
Askeleet
Syksy
Ensimmäinen askel
Tapahtumaton hyvä
Majakat
Ihminen
Antamisen ilo
Odotan kukkiani
Hyväntahtoinen nauru
Hyvyys
Palaamattomuuden maa
Myrkkyä

MUOTOKUVIA

Muotokuvia
Akvarelli
Elämäntehtävä
Siipirikko
Sielun kuume
Resignatio
Ilotulitus
Surujensa laskija
Suuri väsymys
Syvyyden mittaaja
Asetelmia
Leikkivä auringonsäde
Minä Itse
Viimeinen laulu
Putoilija

LAULAVA RIEMU

Laulava riemu
Kultapuku
Vangitut sanat
Turhat sanat
Olen onnellinen
Ihme
Todellisuus
Oikea koru
Korallipäivät
Unen ovella
Leikkivä päivä
Väsyneet kädet
Epäilys
Valinta
Kultamaljakko
Pyhä maa

HETKET

Hetket
Asbestilipas
Aikamuodot
Nimetön hetki
Aika sulkee ovia
Aurinkopäivä
Pieni laulu
Vapautus
Sateen ääni
Ensimmäinen lätäkkö
Numerot
Joka päivän ilo
Väri
Illan pastelli
Kauneus
Nauran itselleni
Sateenkaarinauru
Todelliset kasvot

YKSINÄISYYDEN KÄSI

Yksinäisyyden käsi
Totuus
Viimeinen valkeus
Yksinäisyys
Ajatuksen puutarha
Odottavat kukat
Odotus
Kadonnut kauneus
Herkkyys
Sielukukka
Myötätunto
Lapsellinen huone
Solmuja
Elämän tahto
Kukka putosi jalkojeni juureen
Heliotropin tuoksu
Tarkoitus
Olen lukittu
Lumotut silmät






VALINNAN PISARA




VALINNAN PISARA.


Lapsi, lainaa minulle herkkyytesi,
syksy, anna kypsyytesi,
graniittipaasi tyyneytesi.
Sydämeni on uninäkyjen piirittämä,
ja sen pitäisi pudottaa
valinnan pisara.

Senkin, mitä en vielä omista,
antaisin pois.
Luopuisin hiljaisuuden sävelestä
ja rauhan viileästä timantista,
vaihtaisin ne katujen hälyyn
ja maantien loppumattomuuteen,
jos vain saisin säilyttää
tämän pisaran,
valinnan pisaran,
jonka pudottamiseen
ei sydämeni tahdo suostua.




ARKAILEMATTA.


Arkailematta
murskasit kuvitelmiamme.
Sanoit: — annan teille uusia,
loistavampia,
auringon ikuisen hyväilyn,
helmiä hohtavan sateen,
laulavan kukan
ja rakkauden,
joka ei kärsi. —

Arkailematta
annoitkin totuuksia.
Niitä emme ymmärrä.
Anna meille takaisin
entiset, kalpeat kuvitelmamme.




SURU.


Suru tuli luoksesi,
jäi asumaan.
Et jaksanut
toivottaa tervetulleeksi.
Suru istui vieressä,
käänsit pois kasvosi,
et kuunnellut
sen kysymystä.
Suuri myötätunto
lähetti avuksi sanan,
joka puhui surun äänellä.
Katsahdit suruun,
huomasit sen hunnuitetuksi,
yritit puristaa sen kättä.




SUOSITUSKIRJE.


Olet pieni, sairas ihminen
suuren talon viimeisessä huoneessa.
Vaivut syvälle,
ikuisen hiljaisuuden ovelle,
kuulet jo kuoleman askeleet portaissa.

Mutta kuolema
pudottaakin vain
sisään kirjeen,
suosituskirjeen
elämälle.




SANA.


Sana,
hyvä sana,
siunaan sinua.
Olet kietonut minut
pehmeisiin pilviin,
olet antanut minulle siivet,
olet nostanut minut aurinkoon.

Sana,
paha sana,
kiroan sinua.
Olet repinyt pois
vaatteet yltäni,
olet riistänyt käsistä voiman,
olet painanut minut maahan.




ASKELEET.


Askeleesi eivät kysele lupaa,
eivät pyytele anteeksi,
ne vievät vain
milloin mihinkin.
Välistä kuulet niiden kumahtavan kivipermantoon,
joskus kaiun vaimentaa
syksyn keltaisten lehtien runsaus.

Kuuntelet kuitenkin kulkuasi.




SYKSY.


Aurinko jo viileni,
taivaan väri väsähti.
Tämä on syksy.
Puutarha, olet valmis.
Aurinkosatusi on lopussa,
odottelet valkoista unta.
Olet onnellinen, puutarha.
Ei ajatuksia, valintaa,
otat vain ja luovutat,
valmistaudut varmaan lepoon.

Tämä on syksy.
Onnellinen puutarha,
sinulle syksy lupaa levon.
Minulle, ihmiselle,
se sanelee toisia sanoja.
Ihmisen osa on ajatteleminen.
Ihmisen ase on voiman valitseminen.
Emmekä edes tiedä,
tuoko kuolemakaan levon.




ENSIMMÄINEN ASKEL.


Seison yksin edessäsi,
erämaa Tulevaisuus.
Kukaan ei huiskuta hyvästiä,
kukaan ei odota toisessa reunassa,
jalkani ovat väsyneet.

Ensimmäinen askel —
tiedän, jos sen jaksan,
jaksan koko matkan.
Hiekka on kuumaa, upottavaa,
kukaan ei tartu käteen,
kukaan ei kuiskaa uskalluksen sanaa.

Väsynyt jalkani kohoaa,
siirtyy eteenpäin,
tavoittaa maan,
hiekan, erämaan.

Se oli ensimmäinen askel,
erämaa Tulevaisuus.




TAPAHTUMATON HYVÄ.


Olkoon, että uskoni on uni,
tahdon silloin unen.
Tahdon säteilevän kehän
elämäni ympärille.
Kuljen kukkien yli
ja jalkani ei niitä murskaa.
Kaulallani on marmorikääty
eikä se uuvuta minua.
Tapahtumaton hyvä
hohtaa kultana hiuksissani.
Olkoon uskoni uni,
tahdon unen.




MAJAKAT.


Siellä olette taas, majakat.
Vilkutatte: — milloin tulet?
Minä vastaan: — kyllä tulen.
Mutta tiedättehän,
monen katon yli olisi kiivettävä,
monen takapihan halki
pitäisi hiipiä.
Ja rannan kivilläkin on terävät särmät.

Kuitenkin vastaan aina:
— tulen, tulen.




IHMINEN.


Kerran ajattelin:
ihanaa olisi olla
viisas ihminen, kaunis ihminen,
ihailtu ihminen.

Nyt ajattelen:
olisi ihanaa olla
hyvä ihminen, rauhallinen ihminen,
tavallinen ihminen
— ihminen.




ANTAMISEN ILO.


Elämännälkäiset iloni karkasivat luotani
ja eksyivät katujen sokkeloihin.
Eikä minulla ollut aikaa etsintään,
sillä päiväni on kiireinen ja yöni väsynyt.

Vain antamisen ilo jäi luokseni.
Se koristi arkisen päiväni juhlan purppuroin,
se toi sellaisiakin kukkia, joilla ei nimeä ole,
antoi tasoittavan käden
ja ajatuksen tyytyväisen rauhan.

Mutta sitten aloin ikävöidä ottamisen iloa,
kutsuin luokseni, kunniaistuimelle.
Mitään en saanut, menetin kaiken.
Antamisen ilo peitti kasvonsa
ja hiipi hyvästeittä pois.
Nyt on luonani vain levottomuus,
vain kuivien lehtien kahina
askelteni pitkillä poluilla.




ODOTAN KUKKIANI.


Odotan kukkiani,
kevään ensimmäistä vuokkoa,
syksyn orvokkia,
jokaista erikseen
ja kaikkia yhdessä.
Odotan niitä haudalleni.

Elämä väsyy minuun,
kuolema katsoo ystävällisesti,
tarttuu käteeni
ja taluttaa turvaan.
Tulkaa, kukkani,
odotan teitä haudalleni.




HYVÄNTAHTOINEN NAURU.


Nauran mielelläni,
mutta en haluaisi iskeä,
en tahdo tuntea ivan iloa.
Vain herkän huumorin
hyväntahtoinen nauru
saa vierailla pitopöydässäni.

Sillä minuun on itseeni
isketty iskuja
naurulla ja nauramattomuudella.
Ja aina ojensi
suuren huumorin
pieni sisar auttavan kätensä.




HYVYYS.


Hyvyys,
mikä on hyvyys?
Älä heitä kiveä,
anna kukkanen.
Älä moiti,
sano kirkas sana.
Älä sano: minä,
sano: sinä, sinä.
Älä kulje aina ohi,
pysähdy joskus ja tartu käteen.




PALAAMATTOMUUDEN MAA.


Hän sytytti viimeisen siltansa,
hän on perillä
palaamattomuuden maassa.
Mutta silta sinkoaa
häneen tulikipinän.
Hän palaa itse
palaamattomuuden maassa.




MYRKKYÄ.


Kaupittelet kukkiasi,
elämä,
sanot: valitse,
ja kuitenkin tarjoat unikon.

Jos haluat myrkyttää,
elämä,
tuo paljasta myrkkyä,
älä anna sitä kukan verhossa.






MUOTOKUVIA




MUOTOKUVIA.


Japanilainen lilja
rubiininhohdetta terälehdillään
oli hänen rakastettunsa,
hento, vaalea, ylhäinen.
Pastellivärein hän maalasi
rakastettunsa muotokuvia,
hiusten platinaloiston,
turkooseja, valkeaa samettia.

Japanilainen lilja
ikävöi idän myskintuoksua,
pois katosi, pakeni
kaukaiseen, tavoittamattomaan.
Miniatyyriveistoksiin hän kopioi
rakastettunsa muotokuvia,
onyxjalustalta kohoaa
himmeää, valkeaa marmoria.




AKVARELLI.


Valoisat, kuulaat, herkät värit,
teidät hän yritti puhua
ihmisten sydämiin.
Teillä hän yritti sanoa:
— meitä valaisee aurinko,
katsele sitä, näe se.
Yritä toisetkin saada
näkemään se.

Itse hän vaelsi
pimeää, vaikeaa tietään.
Värinsä lauloivat
heleää aurinkolaulua.




ELÄMÄNTEHTÄVÄ.


Ei hän ole iloinen, surullinen,
ei virkeä eikä väsynyt,
hän vain yksinkertaisesti on.
Ei hän koskaan väsy,
hän tietää tehtävänsä elämässä
— sanoa: — voi hyvin,
voi oikein hyvin!
Sekin on eräs elämäntehtävä.




SIIPIRIKKO.


Ei hän osaa elää.
Osanneeko kuolla.
Ei osannut edes syntyä,
sattui väärään vuosisataan.
Värjötellen hän kulkee,
säikkymys on silmissä,
pelon piirrot suupielissä.
Kukaan ei häneen katso,
kaikki kiertävät kaukaa ohi.
Hän on siipirikko.




SIELUN KUUME.


Hän liikkuu usvassa,
haparoiden.
Kaikki häipyy
epäselvyyteen.
Hän sairastuu
sielun kuumeeseen.

Elämänkäsitys
repeytyy rikki.
Oikeudentaju
katoaa.
Ajatuksissa
on autiomaa.

Missään ei tuikahda
majakka.
Hän näkee vain
harhavaloja.




RESIGNATIO.


Ei hän koskaan sano »miksi»,
ei tuhlaa ikuista kysymystä.
Hän on uskovinaan:
resignatio on harmonian sisar.

Ihmiset sanovat:
hän on nöyrä,
hän on heikko.

Itse hän luulee
olevansa ylpeä,
voimakkaampi kohtaloaan.




ILOTULITUS.


Alppien huipuilta
hän meitä katselee,
pudottaa lumivyörynsä,
sinkoaa rakettinsa.
Me vaivumme maahan
lumen peiteltäviksi
kuunnellen janoisina, paleltuen
hänen sanojensa ilotulitusta.
Se häikäisee meidät.




SURUJENSA LASKIJA.


Lasken surujani,
sekaannun,
teen aina pienen virheen.
Kolmeko niitä oli,
kaksi, viisi?
Vai onko tämä laskeminen
vasta neljäs,
tai onko tämä ilo?

Sekaannun,
hyppään syrjään,
teen aina pienen virheen,
kun lasken surujani.




SUURI VÄSYMYS.


Silkkipieluksiin hän nojasi
ja katseli olemattomuuteen.
Hauraan lasin helähdys
oli hänen vastauksensa.
Liikkumattomana
lepäsi käsien kauneus.

Pimeälle tielle pakenin.
Tuuli helisytti haurasta lasia.
Käsien raukea kauneus,
olemattomuuden katse —
vain suuri väsymys
noin nojaa silkkipieluksiin.




SYVYYDEN MITTAAJA.


Hän mittaa syvyyttä,
kivi kumahtaa kuilun seinään.
Hän katselee korkeuteen,
mutta hänellä on vain syvyysmitta,
vain nuoraan kytketty kivi.
Heilurin varsi pitenee,
kumahdus kuuluu yhä hiljempää,
yhä alempaa.
Ja korkeus yläpuolella
lähenee.




ASETELMIA.


Asetelmia rakastan.
Patinoituneessa kuparimaljassa
koiranputki ja keisarinkruunu.
Punainen silkkiliina,
kaktuksen kiertynyt oksa,
satavuotinen kirja
ja kynttilän elävä liekki.

Myös elämäni on asetelma.
Tomuisella pöydällä
kuihtuva kukka,
pöydän pinnassa tahra,
syrjäänliukuneen liinan
puoleksi peittämä.
Pelkään elämäni asetelmaa.




LEIKKIVÄ AURINGONSÄDE.


Älä luule,
että jään luoksesi,
vaikka tulen ja menen
ja olen kuin kotonani
ja yritän silittää pois
tuon koristeellisen poimun
sumuisten silmiesi välistä.

En jää.
Minulla on kiire.
On monta muutakin
pimeässä nuhjottajaa.
Sillä minä olen
leikkivä auringonsäde
ja työpäiväni on päättymätön.




MINÄ ITSE.


Täällä tulen Minä.
Väistykää!
Antakaa tietä!
Tahdon ilmaa ympärilleni.
Älkää hipaisko Minua.
Minun vaatteeni ovat
suuremmilla rahoilla maksetut
kuin teidän kurjat rääsynne.
Miksi tyrkytätte käsiänne,
soperratte vaivaisia nimiänne.
Mitä Minä niillä.
Riittää, kunhan te tiedätte,
kuka tämä tulija on —
pää-, yli- ja kaikkineuvos
Minä Itse.




VIIMEINEN LAULU.


Juhlan tuli
paloi kirkkaimmillaan,
sanat säkenöivät,
viinin hehku poltti,
mimosan keltainen katse
yhä herkistyi,
tanssin rytmi värisytti
ikävöiviä käsiä.

Silloin hän lauloi
viimeisen laulunsa.
Siinä kimmelsi
vanhan hopean himmeys,
timanttikyynel
maalatulla poskella
ja mimosanherkkä
lapsen kysymys.

Juhlan tuli viileni.
Sanat kalpenivat.
Timanttikyynel sammui.
Arka mimosankukka
varisi särähtäen.
Lapsenherkkä kysymys särkyi.
Hän oli laulanut
viimeisen laulunsa.




PUTOILIJA.


Hän putoilee,
putoilee usein ja korkealta
ja syvälle.
Olen nähnyt hänen luiskahtavan
unien katolta
ja luottamuksen tammen latvasta,
liukuvan pitkin
pettymyksen rinnettä
ja pikkumaisuuden harjannetta.
Mutta aina hän
putoaa pehmeästi.
Nyt hän juuri tipahti alas
itserakkauden sillalta
nöyryytyksen mutaiseen virtaan.
Mutta tuolla hän jo
mennä kipittää
pitkin optimismin tietä
tähyillen uusia
putoamispaikkoja.






LAULAVA RIEMU




LAULAVA RIEMU.


Olen löytänyt herkimmän itseni.
Laulava riemu asustaa sisimmässäni.
Edessäni on sädehtivä tie.
On ihmeellistä kulkea pitkin kirkasta tietä.
Himmeys on kadonnut.
Kaikki pimeä on valhetta.
Vain valo on totta.
Aurinko, olet aivan omani nyt.




KULTAPUKU.


Pukeudun kultapukuuni,
kierrän helmet hiuksiini,
valkoisin hyasintein
koristan huoneeni.
Tänä iltana
olen hyvä,
koko elämäni
olen sinulle vain hyvä.
Pieninä, valkeina kukkina
hymyilen sinulle hyvyyteni.




VANGITUT SANAT.


Sanat olivat valmiit,
mutta eivät totelleet minua.
Arkiasiat vain
pääsivät puheeseen asti.
Livahti luoksemme kolmanneksi
jokin kummallinen,
vuosien äänettömyyden varjo
vangitsi juhlan sanat.
Kuljimme vain,
ja jos jotain puhuimme,
emme sanoneet mitään.




TURHAT SANAT.


Tule hyvä, viileä sade,
pese pois kasvoiltani kuumuus,
siloita tummien öiden varjot,
tee minut valkeaksi, vilpoisaksi.

Tule kirkas, suuri aurinko,
suo minun uudestaan elää se riemu,
kun käskystäsi
veri nousee kasvoihini
lämpimänä, lämmittävänä.

Tule, ystäväni,
kisko minusta pois
liiat, turhat sanat.




OLEN ONNELLINEN.


Heitän pois kaikki korut,
kaiken turhan,
kaikki painot.
Hengitän kevyttä,
kuulasta ilmaa.
Uneksin olemattoman ihmeen,
olen onnellinen.




IHME.


Taivaan kirkkain pilvi
putosi alas
ja ympäröi meidät.
Kukaan ei meitä näe,
ja me näemme
vain ihmeen.
Lämmin, hyvä pehmeys
ympäröi meidät.




TODELLISUUS.


Luulin, että olet hiljaisten tuulten humina
metsän suurissa puissa.
Oletkin myrskyn väkevä käsi
rantakallion sitkeässä hongassa.
Metsän syvä rauha on uni,
todellisuus on toinen,
koskevampi,
ihmeellisempi.




OIKEA KORU.


Mitä olivat suruni —
pieniä ja siloiteltavia.
Samaa lajia ilotkin,
vain puolihelmiä.

Olin kyllästynyt rihkamaan,
anelin: — elämä,
anna minulle oikea koru,
valkoinen tai musta.

Sain molemmat — sinut.




KORALLIPÄIVÄT.


Himmennä silmäsi,
ystäväni.
Älä näe sitä,
mitä minä en näe.
Älä näe kiitollisuuden velkaa,
ei sitä olekaan,
on vain kiitollisuuden lahja.
Älä näe menneitä, tulevia,
ei niitä olekaan,
on vain nykyiset päivät,
korallipäivät.
Himmennä silmäsi,
ystäväni,
näe vain se,
minkä minä näen.




UNEN OVELLA.


Äänessäsi on
eräs läheinen värähdys,
voin hyväillä ja lämmittää
sitä kädessäni.

Näin kerran
unen ovella
valkean ja kultaisen
viivan vierekkäin.
Kaksi väriä,
vain tajuttavissa,
ei käden lämmitettävissä,
vain välähdyksenä
unen ovella.




LEIKKIVÄ PÄIVÄ.


Tämän päivän veitikoin,
olen nuori,
norja, virma.
Ilo majailee silmännurkassa,
pitkät on minulla palmikot
ja paprikanpunainen puku.
Olen kirpeä sitruunasi,
maustan ja virkistän
arkisen päiväsi.
Olen helkkyvä nauru
ja notkea tanssi,
olen lapsenlapsesi,
hyvin vallaton
ja suuresti rakastettu.
Sillä tämä päivä
on leikkivä päivä.




VÄSYNEET KÄDET.


Ojennan käteni sinulle,
arat, väsyneet käteni,
purista voimaa niihin.
Käsiparkani.
Työtä ne osaavat tehdä,
opeta ne myös lepäämään,
hyväilemään.
Rumat, levottomat käteni,
ehkä ne voisivat olla herkät,
pehmeät, rauhalliset.
Ojennan poloiset käteni sinulle.




EPÄILYS.


Ystäväni,
kaikkea olen epäillyt:
kukkien kauneutta,
kauneuden oikeutta,
valoisaa päivää,
rakkauttani.
Mutta on eräs asia,
joka on korkeammalla,
epäilyksen yläpuolella
— sinun hyvä tahtosi.




VALINTA.


Punainen ja valkea kukka
kädessäsi.
Ojennat minulle toisen,
valkean,
ja sitä seuraa
sanaton kysymys.

En tohdi tahtoa
punaista kukkaa.
Tämän toisenkin
saan antaa takaisin.
Mutta sitä ennen
on sydämeni värittänyt
myöskin sen punaiseksi.




KULTAMALJAKKO.


Kultamaljakko,
sinulle annan kauneimman kukkani.
En minä sinulle anna sanoja,
annan vain rakkauteni.
Sillä sinä olet läheisimpäni,
sinä kultamaljakko,
sinä vanha bolssipullo,
jonka silasin
kultavärillä.




PYHÄ MAA.


Pyhä maa,
vain harvoin sinua lähestyn,
vain silloin, kun otsani on viileä,
ja ajatukseni hiljaisuuden tasoittama.
Silloin tulen portillesi,
riisun kenkäni
ja astun sinuun,
pyhä maa.
Ja jalkani muuttuvat
valkeaksi alabasteriksi,
ja askelteni jäljistä
kohoaa kukkia,
joiden tuoksu
on minulle aina uusi tuoksu.
Ja silmäni minä suljen
enkä tohdi mitään katsella,
minä vain kuuntelen —
pyhä maa.






HETKET




HETKET.


Hetkittäin,
välähdyksittäin,
sanattomasti,
silmät sulkien
sinua rakastan.
En tarvitse vuosia,
en päiviä minä,
joka suunnattomasti
hetkiä rakastan.




ASBESTILIPAS.


Ohi kiitävä hetki,
en sinua tavoita,
jäljiltäsi kokoan,
mitä sinne pudotit,
mustia helmiä,
lasisiruja.
Ne talletan
asbestilippaaseen.
Ne otan esille
salaa,
yksinäni.




AIKAMUODOT.


Alan tajuta aikamuodot
kirjaimellisesti.
Tämän päivän omistamme,
nyt olemme.
Jotain on ollut,
jotain on tuleva,
mutta nyt on.
Ja tämä »nyt»
on meidän.




NIMETÖN HETKI.


Olen nukkunut itselleni
välirauhan.
Ajatuksiini välähti
selkeys.
Nykyinen ja tuleva
sulautui yhteen
nimettömäksi hetkeksi,
silmänräpäykseksi
valoa ja varjoa.
Aika raoitti
ymmärtämisen ovea.




AIKA SULKEE OVIA.


Nuoruutesi tukemana
olet rohkea.
Odotat antavaa elämää,
ilon ja surun rikkautta,
haluat punnita
oikeaa ja väärää,
mitata voimiasi.

Aika avaa ovia.
Aika sulkee ovia.
Ilon ja surun runsaus
väsyttää voimasi.
Painat pääsi ajan helmaan,
kyselet tietä levähdyspaikkaan.




AURINKOPÄIVÄ.


Nyyhkytys.
Kuulitko jostain nyyhkytyksen?
Aja se pois, tuleviin aikoihin.
Nyt on hymyilyn hetki,
ilo nyt istuu vieressä.

Aavistus.
Tunsitko kylmän kosketuksen?
Väisty, älä anna sen viivähtää.
Nyt on aurinkopäivä,
valo nyt tarjoo turvaansa.




PIENI LAULU.


Lauloin äsken pienen laulun.
Aurinko paistaa ikkunan punaiseen kukkaan,
kaukana kiitää hohtava pilvi
pois yli ulapan. —
Olenko kaivannut joskus jotain?




VAPAUTUS.


Yksinäiset, harvat pisarat putoilevat.
Puutarhan puut vaikenevat.
Kukat verhoavat katseensa.
Pelästynyt perhonen hakeutuu turvaan.

Ihminen kuuntelee ihmetellen
hitaiden pisaroiden putoilua.

Samassa kuuluu kohahdus.
Puut heräävät, kukat huojahtelevat,
pisarat taajenevat, tihenevät,
sade sulkee syliinsä puutarhan.

Ihminen värähtää,
vapautus aukoo kahleet,
jännitys raukeaa rauhaan.




SATEEN ÄÄNI.


En ole ennen huomannut,
että äänesi, sade,
on näin kaunis.
Mutta sinähän olet
itse hiljainen, sade.
Vain putoilevien, äänettömien
sanojesi kaiku
soinnahtaa vastakaikuna
tuulista, puista, tanhuvilta
ja kumpuaa iloksemme
sateen ihmeellisinä sävelinä.




ENSIMMÄINEN LÄTÄKKÖ.


Löysit juuri
ensimmäisen lätäkkösi,
kaksivuotias.
Ensin jalkasi empi,
silmäsi etsivät apua,
ja erehdyksessä melkein
löysit lätäkkösi.
Uusi suuri ilo
liittyi elämäsi
jokahetkisiin iloihin.

Löydät vielä
monta lätäkköä,
sinä kaksivuotias.
Polskuttelet,
olet ehkä onnellinen,
olet aivan varmasti
pettynyt.
Suurin lätäkkö-ilosi
on kai sittenkin
tämä ensimmäinen.




NUMEROT.


Juhlalliset numerot,
en enää kestä
jokapäiväistä seuraanne
katsomatta arkinaamaanne.

1, sinä olet tyylikäs herrasmies.
2, on siro mielitiettysi.
3, on vaarallinen, salaperäinen nainen.
4, olet järkevä ja hyvä.
5, turhamainen keikari.
6, älä ole noin kumartelevainen.
7, riisu pois liiat korusi.
8, pikkumaisen säännöllinen.
9, juonitteleva, mutta kaunis.
10, sinä oletkin jo perhe,
nuori pari häämatkalla,
tyylikäs herrasmies Yksi
ja hänen Nolla-rouvansa.




JOKA PÄIVÄN ILO.


Pelargonian kukka,
joka ikkunan kukka,
arjen kukka.
Tuoksusi on pistävä,
värisi riemunkorea,
olentosi yksinkertainen.
Ja kuitenkin olet
aina hyvä,
lohduttava,
turvallinen,
aina ystävällinen,
joka päivän ilo.




VÄRI.


Väri,
olit ystäväni,
läheisimpäni.
Leikin sinulla,
soinnutin sinua,
tuhlasin sinua,
rikoin sinut pirstoiksi
ja yhdistin jälleen
kovaksi, kirkuvaksi
yltäkylläisyydeksi.

Nyt en tunne sinua enää,
värien runsaus,
nyt on läheinen
vain värittömyys,
vain valkoinen väri.
Nyt huomaan,
että sen kauneus
on pysyvin,
vivahdusrikkain.




ILLAN PASTELLI.


Illan kuulas käsi
silittää tuulen lepoon,
maininki nukahtaa
vaahdon untuviin.
Pilven viileä huntu
kietoo taivaan mereen,
kaislikko vaikenee
usvien keveyteen.

Simpukan vaaleanpunainen helmi
uneksii himmeää hopearistiä
uudeksi kodikseen.
Pieni valkoinen kissa
hiipii äänettömästi
hyväiltäväksi
harmaan sametin
pehmeisiin laskoksiin.




KAUNEUS.


Olen rakastanut
taipuilevia viivoja,
eloisia pintoja,
vivahtelevia värejä
tyydyttävimmällä rakkaudellani.
Olen tajunnut ne kauneudeksi,
ja kauneus on auttanut minua.

Rakastan niitä vieläkin,
pysähdyn kiittämään,
mutta en ole enää
vain onnellinen.
Jokin minussa vapisee,
elämäni hermo on levoton.
Nyt etsin
hiljaisuuden kauneutta,
rauhaa.




NAURAN ITSELLENI.


Nauran kirkkaimman nauruni,
nauran sen itselleni.
Kokosin eläviä sanoja,
poimin niityn kaikki kukat,
asettelin maljakkoihin.
Ne nuukahtivat, kuihtuivat,
kaipasivat vapauteensa.

Jätän sanat rauhaansa,
onhan minulla värini.
Ne tunnen, niitä ryhmittelen
ihmisten silmien iloksi.
Väritkin pakenivat peloissaan.

Nauran sittenkin kirkkaimman nauruni,
nauran sen itselleni.
Onhan minulla ahkerat käteni,
ja maailma on täynnä
tekemätöntä työtä.




SATEENKAARINAURU.


Ilo nauraa sateenkaarinauruaan.
Se hyppelehtii suihkukaivon solinassa,
levähtää perhosen siivellä,
leikkii valonheittäjän säteessä.
Se katsoo meihin lapsen löytöretkikatseessa
ja vanhuksen sunnuntaitervehdyksessä.
Se on lähellämme, avuliaana, ystävänämme,
se kurkistaa silmiin, jäisi vieraaksemme,
mutta harvoin sen huomaamme.
Me vain laskemme sateenkaaren värejä,
mittaamme valokiilan pituutta.
Emme kuule ilon sateenkaarinaurua,
oma järkevä naurumme sen vaimentaa.




TODELLISET KASVOT.


Naurumme näytämme kaikille,
hymyilymme monille,
itkumme muutamille,
vakavat kasvomme vain itsellemme.

Joskus tarkkailemme
vakavia kasvojamme.
Ja ajatus tulee luoksemme,
istuu ystävänä vieressämme.
Ajatus opettaa meidät
itkemään, nauramaan, hymyilemään
yksinämme, itsellemme,
omille vakaville, todellisille kasvoillemme.






YKSINÄISYYDEN KÄSI




YKSINÄISYYDEN KÄSI.


Kuljen hiljaisessa huoneessani
yksinäisyyden turvallisen
käden tukemana.
Hymyilen kukilleni,
nauran itselleni,
— hyvä on olla yksin — riemulleni.

Syksyn pääskyjen lento
heittää nopeita varjoja
aurinkoiseen ikkunaan.
Syksyn linnut eivät laula,
ne tuntevat jo
matkan tuulet siivissään.

Yksinäisyyden käsi,
pelästyitkö
pääskysten syöksähtelyä?
Et kai aio
kohota iskuun,
sinäkin?




TOTUUS.


Kuolema on totuus,
syntyminen on totuus.
Miksi sitoo valhe
nämä totuudet
toisiinsa?
Siksikö,
että elämä unohtaa:
mitä enemmän rakastat
sitä lähemmäs pääset
totuutta.




VIIMEINEN VALKEUS.


Jähmetys
tukehduttaa
aloittavan äänen.
Rumuus
tuhoaa
ihmisen elämän.
»Maailman pelastaa kauneus.»
Eikö se ollutkaan totta,
Dostojevski?
Otetaanko pois
tämä viimeinen valkeus?




YKSINÄISYYS.


Yksinäisyys,
olet suuri ihme,
olet suunnaton rauha,
rajaton levottomuus,
hyväilevä ilo
ja repivä tuska.

Sinäkö olisit
suurin opettajamme,
sinäkö meille annat
lopullisen arvosanan,
sinäkö punnitset
ihmisyytemme.




AJATUKSEN PUUTARHA.


Anna minulle avain
puutarhaasi, ajatus.
Seison muurin takana,
rakosista kurkistan sisälle.
Näen aurinkoisen nurmikon,
heräävät kukat, kultasiipiperhoset,
muratin pehmentämän kiven,
vanhan temppelin rauniot.

Ja sieltä johtaa polku
asunnollesi, ajatus.
Sinne pääsyä en pyydä.
Anna vain puutarhasi avain.
Anna lähempää katseltavakseni
tuo salainen, aavistettu kauneus.




ODOTTAVAT KUKAT.


Olen kummissani,
kukkani,
mitä te puuhailette?
Te punastutte,
vavahdatte,
hymyilette,
kyynelehditte,
ja teillä on
kilpatuoksujaiset.
Rakkaat, järkevät kukkani,
mitä te oikein odotatte?




ODOTUS.


Olen nähnyt kipeän odotuksen.
Se seisoi ovella ja odotti,
tarkkasi jokaista tulijaa,
kuunteli jokaista askelta.
Sen silmät olivat suuret,
liikkumattomat.
Se oli niin herkkä,
että pelkkä varjokin
olisi voinut
sitä satuttaa.
Se odotti ja kuunteli,
se jäykistyi.
Ja herkkyys väsyi pois,
vähitellen.




KADONNUT KAUNEUS.


Se tulee vielä usein,
puristaa minut kokoon
pieneksi.
Suljen silmäni,
sormetkin painan luomia vasten,
kuitenkin sen näen,
kauneuden,
joka katosi.

Tahtoisin olla hurja,
upottautua johonkin,
koska tiedän,
se tulee takaisin,
katsoo minuun,
naurahtaa,
katoaa.

Mutta sen varjo jää,
painaa minut maahan
pieneksi.




HERKKYYS.


Herkkyys, olet elohopeapisara
tuulen ja auringon ulottuvilla.
Aurinko sinut pirstoaa,
ja tuulet puhaltavat pois.
Olet autiolle kallioluodolle
unohdettu itkevä lapsi,
yksinäinen nyyhkytyksesi
katoaa meren lauluun.
Painat väsyneen pääsi
jälkiä jäljentämättömään kiveen,
ja oma pehmeä poskesi
saa säröistä ikuiset piirrot.




SIELUKUKKA.


Tiedätkö, miksi kukat ovat kauniita
ja vain hyviä?
Ne ovat juurillaan sidotut maahan,
lujaan, mustaan, lämpimään maahan.
Ihmisen sielukukalla
ei ole pysyväistä nojaa,
se saa leijailla
sekä pimeään että valoisaan.




MYÖTÄTUNTO.


Maailman tylyn katseen takaa,
elämän pilkan alta
putosi pieni pisara,
kirkas ja viileä.
Se oli toisen ihmisen myötätunto.
Jossain syttyi ystävällinen,
lämmin tuli.
Ei palella enää.




LAPSELLINEN HUONE.


Tämä huone
on nuori ja kokematon,
ei se vielä ole juhlinut.
Sen otsalla on vain oma kirkkautensa,
ei ole vielä viiniä läikähtänyt
sen uudelle paljettipuvulle.

Tämä huone
on lapsellinen,
se odottaa juhlaa.
Ei se vielä tiedä juhlien salaisuutta,
ei ole katsellut peiliin aamulla
yön kylläisten tähtien sammuttua.




SOLMUJA.


Me, jotka sanoja solmeilemme,
opimme ensin tekemään solmun »minä»,
sitten silmukkasolmun »sinä»
ja viimein solmuketjun »hän».
Mutta vasta kun löydämme
umpisolmun »se»,
alkaa meillä jo olla
jotakin sanomista,
kun sanoja solmeilemme.




ELÄMÄN TAHTO.


Mikä olet sinä,
joka hallitset meitä,
joka annat ja otat,
joka sanot:
tämä on osasi.
En ymmärrä syitäsi,
en edes yritä ymmärtää,
tunnen vain,
olet tinkimätön tahdossasi,
käsitettävä käskyssäsi,
sinua on toteltava.
Olet tajuamaton
ja kuitenkin
ainoa tajuttava,
elämän tahto.




KUKKA PUTOSI JALKOJENI JUUREEN.


Kukka putosi jalkojeni juureen.
Yritin tavoittaa sen väriseviin käsiini,
painaa kuumeista sydäntäni vasten.
Työn kovettamat käteni ovat kömpelöt.

Kaukaisista maista tuleva tuuli
vei kukkasen,
jonka elämä oli minulle tarkoittanut.

Mutta tuoksun tunnen yhä.




HELIOTROPIN TUOKSU.


Olen unohtanut
heliotropin tuoksun.
Kaipaan sitä
kipeyteen asti.
Etsin kaikkialta,
vaikka on talvi,
ja kukan henki
nukkuu kinoksen alla.
Kurkistan sisään
ihmisten ikkunoista.
Kohta kolkutan vieraille oville,
kyselen silmät kyynelissä:
— missä on heliotropin tuoksu?
Olen sen unohtanut.




TARKOITUS.


Suuri väsymys,
tunnut tarkoituksettomalta.
Ehkä sinuun piiloutuu
suuri tarkoitus.
Ehkä tasoitat tietä,
autat pois lohduttomuudesta,
ehkä pelastat.




OLEN LUKITTU.


Olen lukittu
pimeään huoneeseen.
Kynttilä palaa nopeasti.
Ulkopuolella odottaa
hiljainen puutarha.
Yö herättää
vahankeltaisen kuusaman tuoksun.

Jossain sytytetään
vihreä lamppu,
ovi avataan hiljaiseen puutarhaan.
Valkea liina
putoaa kevyesti
kasteiselle nurmikolle.

Minä olen lukittu
pimeään huoneeseen
ja kynttilä lyhenee.




LUMOTUT SILMÄT.


Lumottu!
Katso minua,
katso silmiäni.
Ne ovat lumotut,
ne ovat onnelliset silmät.

Lumotut silmät
eivät mitään sano,
ne kuuntelevat sielua,
joka leijailee pois,
uusiin maihin,
uusiin juhliin.
Lumotut silmät
ovat onnelliset silmät.



