Larin-Kyöstin 'Kotoisilta kujilta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3843. 
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia 
kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Sirén, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.




KOTOISILTA KUJILTA

Muistelmakuvauksia


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1934.






      »Hämeenlinna, kuutamolla
      kun sun ensi kerran näin
      Hattelmalan harjanteelta,
      ei voi mennä mielestäin.»
      Vänrikki Stoolin tarinat.





SISÄLLYS

Vanha »Kumma»
Omenanvarkaissa
»Maishteri»
Post festum
Naapurin poika
»Ja huolt' ei tuntis ollenkaan...»
Miekka ja esivalta
Eino Leinon parissa
Käynti kotitalossa




VANHA »KUMMA»


Pienenpieni, punainen yölamppu valaisee vuodettani ja luo omituisen,
satumaisen hohdon hämärään huoneeseen. Katselen kuumeisilla silmillä
ikkunauutimien harmaita kuvia. Siinä on virta, rannalla puita, ja
virran keskellä soluu komea pursi, jota ohjaa nuori meripoika. —
Minulla on kova hinkuyskä, ja olen sylkenyt vertakin, ja minä olen
hyvin, hyvin heikko. Kuuntelen keittiöastioiden kalinaa, ja siinä
ruskean lipaston päällä on hyvin suuri ja isovatsainen pullo, jossa
on kiniiniviiniä. Siitä minulle aina annetaan lusikallinen punaista
nestettä, joka hiukan huumaa, virkistää ja viihdyttää. Ja yöpöydälläkin
on pienempiä pulloja, niiden kyljessä pieniä paperiliuskoja, jotka
näyttävät pieniltä purjeilta.

Unipurressa olen äsken seilaillut taudin tuskista uupuneena
tuntemattomia, viileitä vesiä. Nyt olen herännyt. Äitikin on käynyt
huoneessa, huolestuneena ja lempeänä on hän minua katsellut ja lähtenyt
taas askareilleen.

Mutta vuoteeni vieressä istuu tavallisesti vanha »kumma». Hän ei
oikeastaan ole kummini, mutta häntä sanotaan kummaksi, muoriksi. Hän on
minua hoidellut ja voidellut, pessyt ja puhdistanut minua syntymästäni
saakka. Hänen kasvonsa ovat hiukan likaisen harmaat. Ruskea tukka on
valahtanut hiukan otsalle, sen keskellä on jakaus, ja otsan alla,
syvistä silmäkuopista, tuikkaa vastaani kaksi ruskeata silmää, jotka
ovat melkein rumat, joskus tuimat ja tutkivat, mutta niihin saattaa
syttyä lämmin loiste, kun hän hellästi kohentelee peitettä, käärii sen
jalkojeni ympäri. Nenä on hiukan latuskaisen leveä. Sen alla kaartelee
leveänlainen suu, joka aina on hiukan kuin mutillaan. Ja leuka osoittaa
tarmoa ja uupumatonta uskollisuutta. Kädet ovat työstä karheat ja
sieroittuneet, peukalo kopelo, koukeroinen ja väärä, koska hän joskus
on saanut siihen pahan vamman. Sillä koukerolla kädellään hän on minua
hieronut, eikä niiden kosketus ole tuntunut kovalta, vaan hermoja
hivelevältä.

Se sama käsi saattoi kuin sattumalta hivellä kuumaa otsaanikin, ja hän
kertoili minulle, taudista toipuneelle pienelle, vallattomalle vesalle,
yksinkertaisella tavallaan pieniä satuja ja seikkailuita. Hän saattoi
puhua minulle myöskin Kristus-lapsesta ja pienistä enkeleistä, jotka
liitelevät taivaaseen kohoavan ristin ympärillä. Ja siellä korkealla
taivaassa istuu itse Isä Jumala, kultakehäisen pilven päällä. Ja siellä
oli vainajien sieluilla sama arvo ja luokkajärjestys kuin oli ollut
täällä maan päälläkin.

Vanha kumma uskoi merkillisiin uniin ja ilmestyksiin, hän oli
»swedenborgilainen» ja lueskeli hartaasti suuren henkiennäkijän,
Emanuel Swedenborgin uskonnollisia teoksia. Hän vihki minutkin näihin
salaperäisiin oppeihin, joita en tietysti ymmärtänyt. Ehkä hänkin
luuli seurustelevansa henkien kanssa ja uskoi yliaistillisen maailman
oloihin. Merkillisiä ne unet vain olivat.

Nyt herätessäni oli vanha kumma hetkellisesti poissa. Huusin häntä
jälleen luokseni. Kuulin keittiöstä sanojen sorinaa ja pilapuhetta,
kun renki ja palvelustytöt hiukan leksottivat tuon kummallisen kumman
kustannuksella, jonka sisällinen elämä ei ollut kotoisin tästä
maailmasta. Kun aika tuli pitkäksi sairasvuoteella maatessa, nousin
sängyn laidalle ja astelin tutisevin jaloin lattialla, kiipesin
tuolille ja tartuin siihen isomahaiseen kiniiniviinipulloon. Otin
siitä aimo kulauksen, niin että taisin olla pienenpienessä hiprakassa,
kun äitini tuli huoneeseen. Taisin saada toruja luvattomasta
edesottamisestani. Mars vuoteeseen ja peite päälle.

Mutta muistelen minä muunkinlaisia kohtauksia. Taisinpa minä näiden
varhaisimpien vaiheiden aikana ehkä kävellä unissanikin. Silloinkin
taisi vanha kumma taluttaa minut takaisin vuoteelle, — taisi asettaa
vuoteeni eteen märän vaatteen, jotten uudistaisi tätä vaarallista
tekoa kuumehoureissa harhaillessani. Siinä pikku vuoteella valvoessani
muistelin aikaa, jolloin isänikin makasi sairaana, kun hän oli
biljardia pelatessaan taittanut jalkansa, ja se oli lastoissa ja
kipsiin kääritty. Isä oli kovalle paperille piirrellyt minulle jonkun
vanhan linnan tai kirkon kuvia, joita minä kovin ihailin ja ihmettelin,
kuten olin ennen ihmetellyt isän taitoa vatsapuhujana, kun hän joulun
aikana keskusteli jonkun oudon, uunin päällä piilevän olennon kanssa,
joka vastasi hänen kysymyksiinsä. Tai hän esitti meille lapsilleen
pöydän kulmalle asetettua nukketeatteria, siirrellen näitä marionetteja
edestakaisin, saaden ne vuoropuhelulla keskustelemaan keskenään, ja
tämä temppuilu huvitti meitä pienokaisia suuresti.

Siinä vuoteella maatessa tuntui kuin isä olisi ollut jossakin hyvin
kaukana, jossakin talon etäisessä tarjoiluhuoneessa, missä hän
kujeillen istui iloisten setien kanssa ja tuli vasta illalla katsomaan
pientä potilastaan. Ja kun sitten silmäripset jo väsymyksestä alkoivat
painua kiinni, tuli vanha kumma vuoteen luo, asetti käteni ristiin,
saneli minulle isämeidän ja Herran siunauksen, ja niin minä vaivuin
unenhorteeseen, nähden hyviä unia hyvistä enkeleistä.

       *       *       *       *       *

Vanhalla kummalla oli omat oikkunsa, jotka vaihtelivat eri
mielentilojen mukaan. Hän piti vaaleaverisistä ihmisistä, mutta ei
sietänyt tummaverisiä. Minä olin erikoisesti hänen suosikkinsa,
valkoisine kutreineni. Hän pelasti minut elämälle lastentautien
raivotessa pienessä ruumiissani. Ja hän pelasti minut usein
selkäsaunastakin, kun olin tehnyt pieniä kolttosiani. Hän päästi minut
pimeästä konttorista, jonne äitini oli minut sulkenut. Hän talutti
minua ottaessani ensi askeleitani.

Myöhemmällä iällä kasvinkumppanit ja koulutoverit tulivat leikkimään
kanssani pihan perälle, missä me olimme piilosilla ja pyörimme
karviaismarjapensaiden ympärillä. Irvokkaat ja ilkkuvat mustatukkaiset
Krankin veljekset, Valter ja Gideon, saapuivat kanssani sotasille.
He tekivät kai kiusaa vanhalle kunnon kummalle, niin että hän
häristi heille nyrkkiään, palatessaan kanakopista tai kotkottavien
kalkkunaemojen ruokinnasta. Ja saipa kun saikin hän häädetyksi
nämä kiusanhenkensä, joita koulukraparistit nimittivät mustiksi
marakateiksi, heidän ilmi-italialaisen ulkomuotonsa vuoksi. Minä olin
hämilläni, sillä lapsenvaistoni esti minua milloinkaan härnäämästä tätä
hyvää vaimoa, vaikka joskus hymähdinkin hänen hassunkurisuudelleen.

Niin vuodet vierivät. Minä jouduin kouluun, ja vanha kumma katosi
joksikin aikaa näköpiiristäni. Hän ei enää nukkunut kodissamme, kun
olin taudista toipunut, mutta minä kävin hänen luonansa Linnankadun
päässä sijaitsevassa talossa, jossa hän asui pihan perällä pienessä,
matalassa rakennuksessa. Siellä hänen luonaan asui vanhempia
koulupoikia, yläluokkalaisia, m.m. Tuuralan veljekset, jotka antoivat
minulle opetusta laskutaidossa, — sen monimutkaiset tehtävät ja
ratkaistavat olivat minulle aina olleet vaikeita.

Syrjäkadulle viettävässä, pienessä takakamarissa vanhempi Tuurala
ankaralla kädellä takoi päähäni matematiikan alkeita. Hän näpsäytti
minua kirjalla sormille, panipa minut nurkkaan seisomaan, mutta
silloin saattoi vanha kumma käryävästä keittiöstään tulla häntä siitä
torumaan. Vanhempi Tuurala oli omissa kouluaineissaan kovapäinen.
Kumman kertomuksen mukaan asteli tämä minun mentorini edestakaisin
lattialla ja tankkaili tavan takaa latinaansa, »_homo sum, homo sum,_
ihminen olen, ihminen olen», sillä seurauksella, että vanha kumma
kotikeittiössä käydessään toisteli näitä latinalaisia sanoja ja taisi
niitä ulkoa oppia muitakin: »_amo, amas, amat, amamus, amatis, amant,_
rakastan, rakastat» j.n.e. Ja mitä siihen rakkauteen tulee, joka taitaa
olla elämän vaikein ja sukkelin tauti, niin se saattoi ajoittain ja
puuskittain vallata tämän vanhan leskivaimon mielen, jotta hän syyttä
ja suotta rakastui komeihin renkeihimme.

Vanha renki-Kustaa ei hänelle kelvannut, vaikka äitini leikillisesti
hänelle suositteli tätä hiljaa hissuttelevaa, säyseää ja piintynyttä
vanhaapoikaa. Mutta kun renki-Kustaa ryyppyjen riivaamana aina
joskus jätti paikkansa ja hänen sijalleen tuli joku toinen, kuten
kaunis-Kustaakin, hänen kaimansa, valtasi tämä vaimon mielen niin, että
kumma unohti Swedenborgin opinkappaleet ja saattoi tuntikausia seistä
portilla odottelemassa leipurilta kotiinpalaavaa, komeata renkiä, joka
vain naureli hänen turhille rakastumisilleen. Palvelustytöt häntä
siitä solvasivat, niin että hän suuttuneena läksi kotiinsa hoitamaan
holhokkejaan, nuoria koululaisia, joita hän oli kasvattavinaan aina
alaluokilta ylioppilastutkintoon saakka. Ja kun silmä vältti, tekivät
koulupojat hänelle tepposiaan.

Kun nuorempi veli, Konstu Aho, tuli kotiopettajakseni, kävivät
parsittavat laiskanläksyt minulle helpommiksi. Sillä nuorempi
veli oli iloluontoinen ja vanhempaa lempeämpi. Hänen kanssaan me
usein hiihtelimme kaupungin puistoon. Ja kun muori välioven takana
vartioitsi vehkeitämme, livistimme keväisin avoikkunasta kadulle, jonka
vastapäisessä sepäntalossa pidettiin hihhulikokouksia. Sieltä kuului
joskus hengenhädän huudahduksia ja kiljahduksia, kun me uteliaina ja
salaa saavuimme näihin hartauskokouksiin, tai läksimme muuanne hakemaan
seikkailuja kaupungilta.

Se kumman vanha peräkamari oli käynyt minulle sangen tutuksi, vaikka
joskus tuskalliseksikin. Veljeksistä tuli ylioppilaita. He katosivat
ilmapiiristäni. Mutta vanha kumma otti uusia holhotteja huostaansa.

       *       *       *       *       *

Hämeenlinnan vanhassa Seurahuoneessa vietettyjä varhaisimpia
lapsuudenaikoja muistellessa näen tämän vanhan vaalijani astelevan
vajojen ja kanakoppien välisellä polulla. Kirvesmiehet nostelevat
hirsiä, paikkaavat kuistikkoa. Siinä vieressä, lastujen keskellä,
minä leikin tai kiskon hevosena pieniä puisia kärryjä, jotka hyvä
timpermannisetä on minulle veistänyt. Mutta olenpa minä ajanut oikein
isolla mustalla hevosellakin, jolla isä on kiidättänyt kaupungin
puistosta. Ja vanha ajuri »Limmikin» on ottanut minut ränstyneille
rattailleen. Muistelenpa, että joku puiston rantoja ratsasteleva
luutnantti on nostanut minut korskuvan ratsunsa selkään, enkä minä
ollenkaan ole pelännyt siellä korkeudessa, vaikka hevonen on hyppinyt
ja tanssinut puiston parvekkeen edessä, jonka patsaita humalaköynnökset
ja pumppukasvit kiersivät.

Siellä ulkoravintolassa on sunnuntaisin ollut liikettä, iloa ja
melua. Puiston puut ovat vietelleet minua päivällä kiipeämään
huimaavaan korkeuteen linnunmunia etsimään. Palokunta on komeasti
illalla marssinut parvekkeen ohitse ylös korkeata mäkeä, jonka
laelle on pystytetty kuusiköynnöksillä koristettu kunniaportti. —
Sen mäen päältä ovat lapsenvaunut vierineet alas kaatuen kumoon
huolimattoman palvelustytön takia, mutta onneksi ei minusta ole tullut
raajarikkoista, kuten tarinassa »Aisopos kertoo sadun».

Sadunomaiselta tuntuu myöskin äitini kertomus, että minä piskuisena
paapattina olen isäni rattaiden jälessä juossut tietä pitkin
puiston portille saakka, jonka pieleen pystytetyssä puutarhurin
majassa ensi kerran näin suvisen päivän valon. Ovat hakeneet minua
tekoraunioista, kuvernööri Rehbinderin paviljongista, ehkäpä lähteeltä
ja järvenrannalta, luullen minun hukkuneen järven aaltoihin. Mutta tien
hiekkaan syöpyneet pienten kenkien jäljet ovat johdattaneet etsijäni
oikeille poluille. Nuori satujen seikkailija on tuotu kotiin. On
illalla viety ullakolle nukkumaan, lattialle levitetylle vuoteelle,
siskon viereen. Siellä lapsukaiset ovat kuunnelleet pengermältä
kaikuvaa rykmentin soittoa. Pieni sisko ei tahdo saada unta silmiinsä
soiton tähden, mutta isompi veli, joka kapellimestarin vieressä seisten
on heilutellut tahtipuikkoa, lohduttaa häntä varhaisen miehekkäästi
sanoilla:

»Kuule, sisko, eivät kaikki lapset saa soittoon nukkua.»

Ja aamulla sitä on sitten herätty puitten helisevään huminaan ja
peippojen iloiseen viserrykseen. Isä on vienyt pikkuveikon rantaan,
riisunut pienen piltin, huudoista huolimatta on hän nostanut pienen
poikansa hartioilleen, syöksynyt veteen, uinut keskelle järvenselkää,
jopa sukeltanutkin, niin että pieni valkoinen ruumis on vilusta ja
kauhusta vavissut, poika on rukoillut isoa isää uimaan takaisin
rannalle. Isä on sitten nostanut pelokkaan pojan rattaille, ajanut
hurjana huimaavaa kyytiä mustalla orhilla Seurahuoneen pihalle, niin
että vauhko hevonen on porhaltanut mäelle, missä pieni piltti muistaa
poimineensa pieneen, punaiseen suuhunsa pieniä, punaisia mansikoita,
ja kun hätä on ollut suurin, on aina armas apukin ollut lähellä. Vanha
kumma nostaa pienen piltin rattailta.

Jonakuna päivänä poika piipertää puiden varjossa ja eksyy portille,
missä odottavat pienet leikkitoverit, läheisen kelkkamäen —
»Palanterinmäen» — naapurin pojat, Ernsti ja Huugo. On ehkä ensin
pulikoitu rannassa, on siihenkin leikkiin väsytty. Minä olen etsinyt
jotakin uutta huvitusta. Olen keksinyt uuden aidan luona tervaleilin ja
sudin. Se Ernstin valkoinen takki hohtaa aivan kuin valkoinen paperi,
jolle isä piirusteli linnantorneja. Isä on ehkä jo opettanut minua
kirjoittamaan aakkosia. Osaan ehkä jo kirjoittaa isän nimen, äidin
nimen, siskon nimen ja oman nimeni. Mutta Ernstin nimeä minä en ole
vielä koskaan kirjoittanut, ja niin minä nyt Ernstille ehdotan, että
saisin käyttää hänen selkätauluaan kirjoitustaitoni hyväksi. Ehkäpä
minä jo osaan piirtää kirjaimet: E.P. Ja niin tartun tervasutiin ja
tuhrin valkoisen kesätakin suurilla E.P.-kirjaimilla.

Kun työni on valmistunut, hämmästyn sitä itsekin. Itsetiedottomasti
olen kujeillut aivan sopimattomalla tavalla. Minä hämmästyn rohkeata
tekoani, aavistaen sen ankaria seurauksia, sillä minä tiedän isäni
tuimaksi mieheksi, jonka kanssa ei ole leikkimistä. Ja kun Ernstiä
huudetaan kotiin, livistän minäkin kuin pieni pahantekijä kotiini.
Kerron pelostani vanhalle kummallekin, joka koettaa minua lohduttaa.
Myrskyn pimeät pilvet kulkevat pääni päällä, sillä isä on jo saanut
tiedon viime kepposestani, ja minua uhkaa ehkä kelpo selkäsauna tai
tuima korvatillikka. Äitikin on huolissaan.

Asiaa koetetaan sovitella. Välttääkseni rangaistusta taluttaa minut
vanha kumma äksyn ja ankaran naapurinlehtorin taloon ja jättää minut
eteiseen. Alkaa tuima tutkinto ja katumuksen matka. Lehtorin sali on
täynnä tätejä ja lehtorin poikia, jotka töllistelevät minua kuin suurta
rikollista. Minä saan järjestään käydä ensin lehtorin luo, sitten monen
tädin luo. Jokaiselle tarjoan tutisevan käteni ja toistan piinallisen
pitkän anteeksipyyntöni, levottomana loppumattomiin:

»Minä pyydän anteeksi, että minä tervasin Ernstin takin. Minä pyydän
anteeksi, että minä tervasin Ernstin takin. Minä pyydän anteeksi, että
minä tervasin Ernstin takin.»

Kun saavun Gunnarin luo, muistan samassa silmänräpäyksessä entiset
postimerkkikauppani. Mielessäni syntyy kuva: me istumme pöydän takana
lastenhuoneessa, postimerkkialbumejamme selaillen. Minulla on hyvin
harvinainen Victoriamerkki tai vielä harvinaisempi, kolmen tähden
arvoinen _rarissimus,_ kolmikulmainen, egyptiläinen postimerkki
pyramidi- ja sfinksikuvineen. Tätä rariteettia on Gunnar jo kauan
havitellut, mutta minä olen taasen ollut itsepäinen enkä ole suostunut
vaihtokauppoihin. Olen ehkä saanut lainaksi »Välskärin kertomukset»,
mutta tämäkään ei ole taivuttanut mieltäni. Siinä ollaan hiukan
tiukassa, ja hiljakseen siinä kinastellaankin. Silloin astuu huoneeseen
hintelä lehtori, katselee hetken tuimalla katseellaan silmälasiensa
takaa, raappii takkuista partaansa, sylkee ja sähisee:

»Aina sinä käyt täällä friimerkkikauppoinesi. Mene, senkin laiska
oppilas! Pane sinä pillit pussiin ja lähde kotiin.» Portilla kuulen
vielä nuorimman vesan terhakan evästyksen: »Mene pois, tämä on meirän
talo.»

Minä menen, enkä sen koommin ole viikkomääriin talossa käynytkään.
»Papan punaista krapua» ei ole vielä olemassakaan eikä varoittamassa
itse isää liian ahkerasta livadiasavukkeiden polttamisesta. No niin,
kuvakaapin sarja siirtyy. Veli, toinen järjestyksessä seisoo siinä,
vakavana Ernstin vieressä, kun minä kuljen ohi perherintaman toistellen
yhä:

»Minä pyydän anteeksi, että minä tervasin Ernstin takin.»

Kun vihdoin tulen Ernstin kohdalle, olen jo lysähtää kokoon. Meitä
liittävät toisiimme entiset, yhteiset pikku urhoollisuutemme,
puutarha-aidan yli pommittaessamme mäkeä alasastuvaa ryssäläistä
tensikkaa ja hänen ruokakannintaan. Muistelen, miten tensikka on
ajanut meitä takaa läheisen olutpanimon raja-aidalle saakka, jonne me
talvella mäkeä laskien sivautimme pienet suksemme. Uhkaavana kohoaa
tensikan käsi. Me koetamme mukiloida häntä. Joudumme kuitenkin lopulta
alakynteen ja pääsemme pakoon. Tai syntyy pienissä aivoissani toinen
muistikuva, miten me, intiaaneja ja sotamiehiä leikkivät lapset,
hyppäsimme huimaavasta korkeudesta lehtorin talon katolta alas
lumihankeen. Viimeinen rangaistuksen rajankäynti on nyt tehty, kun
minä vihdoin annan kättä vanhalle asetoverilleni ja tokaisen jo lopen
hengästyneenä:

»Minä pyydän anteeksi, että minä tervasin Ernstin takin.»

Sen tehtyäni vilkaisen jo ovelle ja kapaisen kadulle, missä uskollinen,
vanha kumma minua jo odottaa ja vie minut isän luo, joka kiivaudessaan
jo on lauhtunut ja leppynyt.

       *       *       *       *       *

Ja sitten siirtyvät armaat lapsuudenajat hetkessä eteenpäin. Uudessa
talossa, jonne olemme muuttaneet, on suuri suru ja tuska. Portilla,
jonka otsikossa on onneni luku III, seisovat vihreät kuolinkuuset.
minulle on laitettu musta puku, ja oikeaan käsivarteen on kiinnitetty
suruharso. Äitini on itkenyt siimansa kipeiksi. Talossa on käynyt
kouristuksentapainen kauhu.

En tiedä, mitä tehdä, minne mennä. Minä en ymmärrä tätä kaikkea, en
ymmärrä edes itkeä; kuin salliman tahdosta on minulle helpotukseksi
suotu lapsellinen ilo nauttia uudesta puvustani ja tästä kummallisesta
äkkikäänteestä varhaisessa elämänvaiheessani, sillä minä en ymmärrä
vielä elämän suurta surua enkä kovaa kohtalon iskua, joka riistää
meiltä rikkaimmat ilomme, kun jotakin on kadonnut, kun joku on lähtenyt
pois kodista sinne, mistä ei koskaan voi palata.

Vanha kumma on tarttunut pieneen käteeni, avannut koukeroisilla,
kohmettuneilla sormillaan vanhan jääkellarin vajan, vääntänyt vanhaa,
isoa, ruosteista avainta ja työntänyt korkeat ovet hiljaa syrjään,
niinkuin hän olisi avannut manalan portit selkosen selälleen. Vajan
hämärässä on musta arkku. Vanha kumma nostaa arkun kannen, ottaa minut
syliinsä, arkun pohjalla lepää valkealla vuoteellaan iloinen ja ratki
rakastettu isävainaja. Herran siunausta supisten vie hän pienen käteni
isän rakastavalle rinnalle, sulkien vielä silmäluomia, ristinmerkkiä
tehden.

       *       *       *       *       *

Minä etsin kuin muistini komeroista jotakin esinettä, joka yhdistää
minua lapsuuteni armaihin aikoihin. On jouluaatto. Ullakolta löydän
vanhan, tuohisen vaelluskontin ja voirasian viereltä sen pienen,
punaisen yölampun. Sytytän sen ja sammutan sähkövalon. Katselen
isäni, äitini ja vanhan kummini valokuvia, — kummini, joka seisoi jo
kehtoni ääressä ja isäni mustan arkunkin ääressä. Siunailen pyhää
muistoa, levitän eteeni pöydälle vanhan, Berlinissä Trowitzschin ja
Pojan kirjapainossa v. 1880 julkaistun »Biblia, se on: Pyhä Raamattu,
Vanha ja Uusi Testamentti». Sisäsivulle olen lapsekkaalla käsialalla
piirtänyt nimeni, jonka jälessä seuraa kiitollinen kirjoitus:
»Joululahja Rouva Nyholmilta, vanhalta kummiltani 1886. 22. Päivä
joulukuuta.»

Vanha kumma odotteli aina kotiinpalaavaa poikaansa, joka maailmalla oli
saanut mainetta ja menestystä, siten palkiten vanhan äitinsä hellän
huolen. Kumma lepää kuten omakin äitini siellä kaukana kotikaupungin
Rapamäen siunatussa mullassa. Vanha kumma oli niitä raamatun pyhiä
Marttoja tai leskiä Nainissa, jotka uhrasivat itsensä muille, unohtaen
oman ristiriitaisen, onnettoman elämänsä. Hänen muistonsa elää kuin
pienen, punaisen yölampun valo kirkastamassa lapsuuteni sairasvuodetta,
jolta minä läksin unenhoureissa kävelemään. Ja unissakävijänä lienenkin
kulkenut kautta koko elämäni, etsien vaellukselleni valoa ja vapautta.

Minä suljen raamatun, sammutan pienen, punaisen lampun. Sytytän sähkön
palamaan, sillä minä tahdon enemmän valoa, valoa, valoa!

       *       *       *       *       *

»Et sinä minun päätäni öljyllä voidellut; mutta tämä voiteella minun
jalkani voiteli.

Minä sanon sinulle: sentähden että hänelle paljo syntiä anteeksi
annettiin, niin hän paljon rakasti; mutta jolle vähempi anteeksi
annetaan, se vähemmän rakastaa.»

P. Lucan Ewangeliumi 7: 46, 47.




OMENANVARKAISSA


Meidän talonporttimme otsikossa oli numero III. Keppisataa
keppikymmentä keppi, kuten sitä poikakielellä sanottiin. Ei siinä
ollut numeroa 777. Seitsemänhän on valheen luku. Pieni, viaton lapsen
varkauskin kulkee valheen jälkiä.

Kotona ei saanut valehdella, vielä ankarammin oli tietysti myös varkaus
kielletty. Isäni oli kiivasluontoinen eikä sallinut valehtelemista tai
laiskottelemista. Äitini ei sitä myöskään suvainnut eikä kerjäämistä,
kun pienen pojan joskus teki mieli käydä naapuritädeiltä pyytämässä
voileipää.

Kotitalostani tein pikku retkeilyjä Vanajaveden rannalle, missä
täti Grönrosilla oli pieni rantatalo. Siellä rannassa minä leikin
naapurinpoikien, lehtori Palanderin paapattien kanssa, tehden kuoppia
santaan sekä ohjaten kaarnalaivoja rantavedessä. Niinpä tapahtui
kerran, että laituriin kiinnitetyssä veneessä telmien putosin
veteen. Muuan isompi poika oli siinä ongella, ja kun ei minua sitten
näkynytkään, ollessani vaipunut pohjaan, katsahti hän ympärilleen ja
näki pienen, valkean pääni nousevan veden pinnalle ja nosti minut
laiturille. Olenhan usein elämässäni nähnyt kuolemaa edessäni.
Silloinkin ikäänkuin näkymätön käsi tuon isomman pojan teon kautta
pelasti minut elämälle. Tämän teon isäni palkitsikin hänelle. Mutta
kotona sain ankaria toruja, vai sainko ehkä hyvän selkäsaunankin, sitä
en muista.

Tämä ei estänyt minua tekemästä uusia kolttosia. Niinpä taas kerran
pulikoitsin rannassa leikkitoverini Ernsti P:n kanssa. Me kai leikimme
jonkunlaisia merisissien ja Robinson Crusoen seikkailuja. Meillä oli
halu lähteä seikkailemaan omin päin kauemmas Vanajaveden toiselle
rannalle. Olimme irroittaneet jo veneen, minä istuin jo tuhdolla,
Ernsti tai kontinkielellä muunneltu Kornsti työnsi, isoja miehiä
matkien, jalallaan veneenperää sillä seurauksella, että vene lähti
liukumaan aallon mukana ja Ernsti putosi laiturilta veteen. Aalto
kuljetti airotonta venettä keskelle jokea. Minä huusin täyttä kurkkua
apua, keskellä virtaa, ja Ernsti säesti kai kovalla äänellään yhtä
lujasti rantavedessä seisten. Ei siinä sen suurempaa vaaraa ollut. Kun
muuan oluttehtaan työmies oli noutanut minut laiturille, seisoi siinä
itse lehtorikin sylkien ja sättien sekä nostellen housujaan ja moitti
minua syyttömästi siitä, että minä muka olin pudottanut hänen rakkaan
esikoisensa veteen.

Pienet seikkailut ja venerikot nostattivat tietysti minun pienessä
vatsassani pienen nälän. Sentähden poikkesinkin usein ystävällisen
tädin luo, joka syötteli minulle vehnäsiä ja voileipiä. Kotona äiti
ihmetteli, ettei kotiruoka maistunut, ja pian selvisikin asian
todellinen laatu. Minulle neuvottiin: »Et sinä saa pyytää vierailta
mitään, mutta jos sinulle tarjotaan, niin se on toinen asia.» Niinpä
minä kerran sitten jouduin ystävällisen tädin keittiöön. Hän tarjosi
minulle nytkin voileipiä.

»No, etkö sinä tahdo voileipää?»

»En minä...»

»No, otahan nyt vaan.»

»E-en minä...»

»No, olethan sinä ennenkin syönyt voileipiä.»

»En, en minä nyt sentään...»

Taas katselin ahnehtivilla silmillä voileipää, päätäni pudistellen.

Täti jatkoi: »No, ota nyt, kun minä pyydän.»

»Minä en saa pyytää.»

»Onko sinua kielletty pyytämästä?»

»O-on...»

»No, ota nyt vaan.»

»En minä uskalla.»

»Mutta eihän äitisi ennenkään ole sitä kieltänyt.»

Muistaen äitini kiellon kysyin varovaisesti: »Mutta, täti, onko tämä
nyt tarjoamista?»

»On kyllä», sanoi täti hymyillen.

»No, kyllä minä sitten otan.»

Minä otin vastaan tarjotun pienen lahjan, ja pian se katosi minun
pieneen hernelaukkuuni.

Näillä harharetkillä kun joskus olin kevätjäihin pudonnut, palasin minä
kotipihaani. Siellä minä leikin ja temmelsin. Naapurin aidan luona oli
pieni, rengin laittama luistinkenttä talviseen aikaan, ja syksyisin
viettelivät naapurin pensaiden täyteläiset marjat meitä pikkunaskaleita
näpistelemään aidan raosta jonkun marjan. — Pihalla vallitsi kesäiseen
aikaan hyvin kirjava elämä, mikä viehätti pienen pojan sinistä silmää.
Tallin kynnyksellä viilettelivät valkeat, punasilmäiset kaniinit, ja
nuori renkipoika usutti tallipässiä puskemaan päänsä tallin oveen.
Toisinaan saapui isäni talliin. Kun vanhaa Pokua, kotihevosta, ei
hänen mielestään ollut tarpeeksi ruokittu tai suittu, saattoi hän
kiivaudessaan antaa renkipojalle aikamoisen korvatillikan. Näytteeksi
hän itse harjasi hevosen, löi sitten hevossualla viiruja tallin
lattiaan, merkiksi siitä, että niin ja niin monta viivaa piti palkissa
olla, jotta hevosen karva välkkyisi kuin vaski. Renkipoika pillahti
silloin itkuun. Mutta taisipa tällainen rangaistus olla tarpeenkin,
koska hän oli huolimaton ja vilpillinen.

Kun vanha renki-Kustaa toisinaan erehtyi juomaan ja erosi
palveluksestaan, täytyi isäni kuoleman jälkeen ottaa tilalle nuorempia
renkipoikia. Minä viihdyin hyvin tallissa; erittäinkin tallin ylinen
hämärine loukkoineen ja heinähäkkeineen viehätti lapsenmieltäni.
Siellä oli hauska pelmuilla heinissä. Siellä oli mielestäni jotakin
ihmeellistä ja salaperäistä. Ehkäpä räystään nurkissa piileskeli
punalakkisia tonttuja ja menninkäisiä. Mene, tiedä, enpä niitä koskaan
tainnut nähdä. Siellä tallissa taisi ehkä kummitella, sen hämärä
samalla viehätti ja vapisutti.

Tallin vieressä oli vanha makasiini, jonka lattian alla oli jääkellari.
Lattialla oli vaunuja ja rattaita. Olipa vaunuvajassa vielä isoja
tynnyreitä, käytettyjä pullonkorkkeja täynnä.

Olinhan ennen koonnut muiden pikkupoikien kera kaupungin syrjätalojen
takapihoilta vanhoja luita ja muuta sen semmoista. Mutta tämä toimi
oli hiukan vaivalloista. Työkään ei ollut erikoisen siistiä, eikä se
tuottanut löytäjälleen kuin 50 penniä säkiltä.

Sentähden oli eräänä päivänä pieneen päähäni pälkähtänyt arka ajatus
ansaita helpommin ja puhtaammin rahoja. Olin riemastuneena sullonut
säkkiini vanhoja korkkeja. Raastoin sen jo pihalle, kun äkkiä
äitini ilmestyi paikalle ja käski minun tyhjentää korkit makasiinin
tynnyreihin. Olinpa vähällä nytkin saada selkääni kuten kerran ennen
pienempänä ollessani, kun miehiä matkien olin erehtynyt tupruttamaan
jotakin savukkeen pätkää. Täytyi totella, vaikka äiti muuten aina
lempeästi kohteli vallatonta vesaansa.

Makasiinin vieressä oli aitta, siellä oli tynnyrittäin ranskalaista
viiniä. Eräs entinen renki oli irroittanut seinälaudan ja tunkeutunut
sitä tietä aittaan. Tynnyreistä oli hän astiaansa juoksuttanut jaloa
viiniä, joka ei ollut tarkoitettu niin karkealle suulle. Rikos tuli
ilmi, ja renki sai lähteä talosta.

Meillä pikkupojilla oli luistelun ohessa hupina myös hiihdellä
pienillä suksillamme. Kotitaloni oli Kimnaasikadun varrella. Saman
korttelin kulmassa sijaitsi Östfeltin vanha talo, joka eriskummaisine
asukkaineen askarrutti myöskin pienen pojan vilkasta mielikuvitusta.
Piha oli avara, sen takana oli runsaasti hedelmäpuita, jotka syksyisin
täyteläisinä taipuivat punaposkisine omenineen ja päärynöineen. Se
oli kielletty paratiisi, jonne uskalsi vain salavihkaa katsella.
Toisenlainen oli se maailma korkean aidan takana kuin oman pihan pienen
aidan takana kurkoittelevat karviaismarjapensaat.

Mutta olipa kummallinen se pieni suksinikkariverstaskin, jossa pieni,
pyöreä ukkeli höyläpenkkinsä ääressä askarteli, paahtoi tai tervasi
erinomaisia, lumella luistavia suksia. Siellä oli aina outo, satumainen
hämärä pienien, viheriänvipevien ikkunaruutujen sisäpuolella.
Kummallisia tarinoita juteltiin itse talonväestäkin. Nikkarisetä
ja hänen vielä kummallisempi velisetänsä olivat aina vaiteliaita,
eivät sietäneet naisia eivätkä naisen keittämää ruokaa, eivätpä edes
oman naimattoman sisarenkaan tarjoamaa ruokaa, vaan kokkailivat itse
laittaen ruokansa jossakin huoneen nurkassa. Sisarkin oli pienenläntä
ja pyylevä. Nämä kolme talon asukasta muistuttivat kolmea suurta
tonttua, joiden töissä ja toimissa oli jotakin käsittämätöntä. Ehkä
he olivat tulleet jostakin pohjoisesta päin pieneen kotikaupunkiini.
Ehkä heidän suonissaan sykki lappalaisverta. He kulkivat länkisäärin ja
ontuivat sisäänpäin kuten kiveliönkin kiipijät, jotka saavat omituisen,
notkahtavan käyntinsä kivisiä tunturipolkuja astuessaan.

Olinhan nähnyt sen pienen, pyylevän nikkarisedän ja tädin soutavan
ruuhellaan isoa heinäkuormaa rautatiesillan alitse. Sillä sedällä
oli sillan takana oma heinälaiduri. Näytti hiukan hassunkuriselta,
kun pieni, hintelä täti mela kädessä ohjasi ruuhta ja pieni, pullea
ukko kiskoi airoja ruuhen kokkapuolella. Heidän välillään oli niin
iso heinäkuorma, etteivät he nähneet toisiaan. Ja nikkarisedällä oli
myöskin hevonen, jonka kavion kumahduksen olin kuullut poiketessani
verstaaseen. Siitä joulutonttujen pajasta olin kerran saanut
joululahjaksi pienet östfeltiläiset sukset. Niillä minä kerran
hiihtelin pitkin Hämeenlinnan katuja. Silloin eräs isompi hummeripoika
minulta ne vei väkisin ja varasti. Tämä raaka teko sai minut, pienen
piltin, pillahtamaan itkuun, se kaivoi nuorta lapsenmieltäni, sillä
olin jo ehtinyt kiintyä pieniin suksiini. Mutta tämä ehkä oli opiksi
minulle ja tavallaan varoitukseksi omien vastaisten kolttosteni varalta.

Ne punaposkiset kielletyn tarhan hedelmät väikkyivät mielessäni, mutta
enhän uskaltanut lähteä niitä pyytämään enkä kerjäämään, koska se oli
ankarasti kotona kielletty. Viisipennisellä kävin joskus ostamassa
tuopin omenia, mutta siinä ei ollut tarpeeksi, kun niitä vielä piti
jaella leikkitovereillekin. Eikä päähäni olisi pälkähtänytkään hankkia
niitä oman käden oikeudella.

Mutta sitten tuli viettelijä nuoren renkipojan hahmossa. Tallinylisillä
temmeltäessäni tai hevospilttuussa seistessäni kuiskutti hän pieniin
korviini jotakin juonikasta ja kiehtovaa punaposkisista omenista,
joita ei tarvinnut tuopittain ostaa, vaan saattoi niitä ominkin luvin
hankkia. Hän teki suunnitelmansa. Iltahämärässä piti meidän lähteä
salaiselle retkelle. Meidän piti kohdata toisemme talomme portilla
illallisen jälkeen. Tämä ehdotus minua hiukan hämäännytti, mutta kun
viettelijä yhä kauniimmin puhui kauniista omenista, voitti kielletyn
puun hedelmien saanti kaikki vakavat varoitukset.

Niinpä minä sitten iltahämärässä salaa hiipien lähdin portilta
renkipojan kanssa talojen seinustaa pitkin Östfeltin portille. Kaikki
ihmiset talossa nukkuivat, eikä verstaastakaan, punasinervän ruudun
takaa, näkynyt mitään valoa. Me puikkelehdimme pihaan. Korvat höröllä
kuuntelimme häipyviä iltaääniä. Joku ajuri ajoi rattaillaan kolisevilla
katukivillä yksinäiseltä torilta kotiinsa. Joku myöhästynyt vieras
hoiperteli tiellä, paluumatkalla jostakin ravintolasta. Sitten oli taas
hiljaista. Me hiiviskelimme jo tarha-aidan luo, kivijalan luukusta
loikkiva kissa sai minut jo säpsähtämään. Tähystelimme ympärillemme
ja aidan yli notkuvien oksien hämärään. Pieni sydän pamppaili, sillä
tiesihän se nyt, että kuljettiin luvattomilla teillä. Mutta viettelijän
käsi tarttui minua rohkaisten käteen, vetäen lähemmäksi aitaa, jonka
yli kiipesimme. Tarhassa seisoimme taas hiljaa ja kuuntelimme.
Päittemme päällä häämöttivät puunrungot. Yksi loikkaus, ja me olimme
oksilla. Siellä me seisoimme korkeudessa, salaperäisessä hämärässä,
ja jäimme kuuntelemaan kadun ääniä, mutta kaikkialla oli jälleen
hiljaista. Renkipoika vain hiljaa hyssytteli, pisteli puusta omenia
leveihin taskuihinsa, ja minä tein samoin.

Tuntui siltä kuin omenat olisivat kivinä painaneet pienissä
taskuissani. Äkkiä minä heräsin kuin pahasta unesta, omenanhimon oli
voittanut tämän äskeisen teon herättämä kauhistus, järkyttäen nyt
mieltäni. Vavisten luisuin alas puusta. Kiipesimme taas aidan yli.
Mutta tallin kohdalle päästyäni minä ikäänkuin kivetyin sisällisesti.
Äskeisen hämärän hiljaisuuden katkaisi äkkiä tallista kuuluva kolina,
joka pani minut säikähtämään. Sitten kuului taas kummallinen kumahdus.
Östfeltin vanha hevonen siellä kavioillaan kolkutti pilttuunsa
seinään. Nämä kolkahdukset kävivät läpi luiden ja ytimien. Ne olivat
ikäänkuin omasta pienestä sydämestä lähteneitä, varoittavia omantunnon
ääniä... Havahduin kankeasta olotilastani vasta silloin, kun renki
tarttui käteeni ja hoputti minua portille. Me aloimme kiireesti juosta
kotiportille, ja tielle taisi tippua joku omena. Kotitalon ikkunoista
näkyi vielä valoa, kun me puikkelehdimme talliin ja piilotimme
riistetyn saaliimme tallinylisille heinien sekaan. Illalla vuoteessa
maatessani olin kuulevinani nuo kummalliset kavion kolahdukset, ja
niiden outo ääni taisi jatkua vielä unessakin.

Mutta aamulla oli koko eilinen pelko haihtunut. Päivän valossa teko
ei näyttänyt kauhistuttavalta. Omenien omistus oli saanut minut nyt
valtoihinsa. Kiipesin tallinylisille ja täytin taskuni varastetuilla
omenilla. Silloin joku sisäinen ääni sanoi minulle: Omenanvaras,
omenanvaras! Mutta kun salaa pureskelin omin luvin ottamiani
omenia, tukahdutti niiden kostea makeus hetkeksi tämän äänen.
Korkkisäkkiseikkailullani olin kuitenkin saanut äitini valvovan silmän
tarkkaavaksi, nytkin syntyi ankara kuulustelu, ja sen seurauksena
oli se, että sain renkipojan kanssa viipymättä viedä omenat takaisin
naapurin suksiseppäsedälle. Nöyrästi sain pyytää anteeksi tuhmaa
tekoani. Kun tämä oli tehty, tuli vielä ankarampi varoitus, etten
enää koskaan saisi elämässäni pyytää, en kerjätä, en valehdella enkä
varastaa.




»MAISHTERI»


Muistan selvästi sen ajan, jolloin piskuisena »kraparistina» tulin
lyseon ensi luokalle. Olin silloin vielä pieni pojanpaapatti,
kun istuin pienellä penkillä tutkittavana. Iso, kaljupäinen
»hongankolistaja» seisoi leveästi liikkuen edessäni. Hän oli
latinankielen opettaja B. Hän oli minusta jonkunlainen sadun
jättiläinen, joita Gulliver saattoi ihmeellisillä retkillään nähdä.
Silloin minä häntä pelkäsin. Mutta hänen leikinlaskuun taipuvainen,
savolainen luonteensa tyynnytti kai viimein pienen pojan pamppailevan
sydämen lyönnit.

Olin tullut äitini saattamana kodistani normaalilyseon silloiseen
vaatimattomaan koulutaloon, joka sijaitsi vastapäätä omaa kotitaloani.
Olihan tämä kaikki hirveän juhlallista ja pelottavaa. Käytävässäkin
seisoi vakavannäköisiä tätejä ja isiä. Vilahtelihan opettajien
joukossa erilaisia hahmoja, joiden erikoispiirteitä en silloin ehtinyt
tutkistella. Taisipa niiden etunenässä olla kookas, holhoovan lempeä,
harmaahapsinen koulun rehtori, »isä» Geitlin. Ehkäpä joukossa oli tuo
omituinen opettajakummitus Otto Collin, n.s. »maishteri». Vaikeata on
ihan tarkalleen muistella kaikkia pääsytutkinnon vaiheita.

Alunalku ja lopunloppu oli nyt se, että olin päässyt valmistavasta
koulusta lyseon ensimmäiselle luokalle.

Siellä koulun takapenkillä istui isoja, luokalle jääneitä
pojanjaaveleja. Sattui näet niin, että maalta tuli koulun alaluokille
jo sangen varttuneita miehenalkuja, joiden huulilla saattoi olla
kunnioitusta herättävä parrankasvu. Sattuipa ennen aikaan niin, että
rehtori erehtyi luulemaan tällaisia partaniekkoja poikien isiksi eikä
kouluun pyrkiviksi pojiksi.

Minä ihmettelin takapenkin pitkien roikaleitten rohkeutta. Olin kyllä
valmistavassa koulussa ollut aika vallaton vesa. Olihan Lucina Hagman
joskus pistänyt minut pimeään konttoriin; minut oli nimittäin pantu
istumaan samalle penkille erään tytön viereen, sen johdosta olivat
pienet koulutoverini minua pistelleet, ja se oli kismittänyt minua
vetämään tyttöä letistä. Mutta tämä uusi meteli ja pauhu oli jotakin
ennenkuulumatonta. Erikoisen holtitonta ja vallatonta oli se juuri
kasvi- ja eläintieteen opettajan tunneilla, hänen opettaessaan meille
alaluokilla matematiikan alkeita.

Kouluhuoneen penkkien edessä oli kateederi ja sen sivulla musta taulu,
jonka luona »maishteri» hääri karttapuikko ja liitupalanen kädessä.
Kun hän käänsi selkänsä, piukkui hänen ympärillään herneitä, joita
isommat pojat heittelivät taskuistaan. Sellainen pieni, viaton,
vihreä herne sattui pomppimaan juuri minun, pienen, viattoman
piskuisen pulpettipöydällä. Karttakeppi oikoisena hyökkäsi opettaja
minun kimppuuni ja syytti minua sala-ampumisesta. Typertyneenä
koetin selitellä syyttömyyttäni, mutta mikään ei auttanut. Maisterin
itsepäiseen alitajuntaan jäi kun jäikin luulo, että minä muka olin
häntä solvaissut. Kun en minä muutenkaan ollut erikoisen innostunut
»matikkaan», sain ehkä tämänkin johdosta usein »maishterilta» ehtoja.

Kuten muutkin pojat taisin minäkin irvistellä maisterin omituiselle
olemukselle. Koko miehen muoto oli naurua herättävä. Soikiomaisissa
kasvoissa kiilui harvojen ripsien lomassa kaksi pientä porsaansilmää.
Niiden alapuolella oli kartion muotoinen, litteänlainen nenä, jossa oli
pienenpieniä mustia pisteitä, kuten nenän ympärilläkin ja ohimoilla.
Kasvojen väri oli harmahtava. Päästä riippuivat pitkät hiussuortuvat
niskaan, yli vanhan, kuluneen ponsuurin hilsepeitteisen kauluksen.

Leuassa oli faunimainen pukinparta, jota hän kourallaan veteli sekä
oikealle että vasemalle. Vartalokin vaappui tätä tehdessä samoihin
suuntiin. Suippoparran vääntelemisestä saattoi usein päätellä,
millä tuulella ukko kulloinkin oli. Jos hän hiveli sitä hitaasti ja
hellävaroen, niin sai olla varma siitä, että ukko oli sinä aamuna
noussut oikealla jalalla vuoteesta. Mutta jos hän kiskoi sitä hiukan
tiuhemmin, kävi siitä jo arvaaminen, että ukko oli äkäisessä vireessä.
Hiukset nousivat silloin ikäänkuin pystyyn, kädet puristuivat
nyrkeiksi, kun hän niitä heristeli jonkun kiusaajansa kasvojen edessä.
Pienet silmät säikkyivät, kun hän hiukan hampaattomasta suustaan
syyteli uhkauksia.

Mutta saattoi tähän toisinaan olla syytäkin, kun vallattomuus ylitti
rajansa, — kun joku oli illalla tervannut hänen ulko-ovensa kädensijan
tai opettajahuoneen käytävässä naulannut lattiaan hänen upokkaansa.
Minä puolestani taisin sentään olla hillityimpiä, sillä ehtojen
saaminen oli opettanut minua olemaan varovaisempi.

Minusta hänen olennossaan oli jotakin vastenmielistä, hänestä huokui
ilettävä homeen ja lian haju. Hän kulki epämääräisen vaappuvasti,
kumarassa huojuen, niin koulun käytävässä kuin kadullakin. Korkeintaan
uskalsin joskus harvoin hänen takanaan kulkien matkia noita hänen
omituisia liikkeitään. Kesänviettoani hämmensi näet usein ehtojen
lukeminen ja suorittaminen. Apuopetusta saatuani tulin hänen
asumukseensa. Piirtäessäni paperille laskukokeitani katselin hänen
pehmeitä, velttoja sormiaan, joiden kynsissä oli »surureunoja».
Katselin myöskin salavihkaa ympärilleni: Ummehtuneessa huoneessa
oli taiteellinen epäjärjestys, tomua ja pölyä oli kaikkialla,
kasvilipastoilla ja kaapeilla, joissa oli herbariot ja isot
munakokoelmat. Papereita ja kirjoja oli huiskin haiskin iloisessa
sekamelskassa pöydillä ja tuoleilla. Ponsuurin liepeellä hiukan tuolia
huiskaisten käski hän ensin istumaan. Viereisestä huoneesta kuului
hänen veljensä, tohtorin, yskä.

Maisterilla näet oli veli, lääkärismies, josta kaupungilla kulki
kummallisia huhuja. Tohtori puhui honottavalla äänellä. Hän taisi
häärätä keittiömestarinakin, milloin talossa ei sattunut olemaan
palvelustyttöä, ja joutoaikoinaan hän soitteli hanuria tai otti salaa
vastaan potilaita, kun häneltä oli laillisella tuomiolla lakkautettu
lääkärintoimen harjoittaminen. Veljekset olivat soitannollisia, missä
määrin, sen saattoi ikkunan ohi kulkeva koulupoika todeta, kun maisteri
joskus hiukan piipittävällä tenoriäänellään säesti tukevatekoisen
tohtorin käsipelin voihkivia vongahduksia. He olivat hämeenlinnalaisen
kauppiaan ja raatimiehen, toimellisen ja kunniallisen porvarin Collinin
poikia. Pehmeäluontoisena Otto-veli oli joutunut vanhemman Kallen
holhoukseen. Jo nuorena poikana ollessaan piti hänen Kalle-veljen
käskystä istua määrätylle tuolille, ja hän sai muutenkin ohjeita
käyttäytymisestään. Kun he nyt vanhemmiten asuivat yksissä leivissä,
piti Oton edelleen totella vanhempaa veljeänsä häntä elätellessään.
Syntyi joskus sellainen riita, että Otto-veljellä luokkaan
ilmestyessään oli mustelmia silmäkulmassa. Siitä me päättelimme, että
maisteri oli saanut kotiopetusta, vaikka hänellä koulussa olikin
määräämisvalta.

Erikoinen keino saavuttaa maisterin suosio oli koota hänelle
harvinaisia kasveja ja linnunmunia. Saattoipa maisterin myrskyisen
mielen taivuttaa jyrkilläkin toimenpiteillä. Mutta kotona hänen oli
alistuttava veljensä kurinpitoon. Kun tohtori oli joutunut Ottoveljensä
huollettavaksi, ilmeni talossa ehkä joskus puutettakin, koskapa
kerrottiin, että he vuorotellen käyttivät samoja vaatteita. Maisterin
vanha ponsuuri oli kiiltävä ja kulunut, pystykaulus oli aina hiukan
hilseinen. Otto-veli käytti tärkkipaitaa viikon verran, tohtori-veli
käytti sitä sen jälkeen kaksi viikkoa. Yhteen aikaan käyttivät he
samoja parhaita housujakin, maisteri koulussa ja Kalle kotona.

Kerrottiin Kalle-tohtorista muutakin. Pienen pojan mielestä häntä
ympäröi jonkunlainen salaperäinen ilmakehä. Hän ei koskaan päivällä
liikkunut ulkosalla, sen sijaan hän iltahämärissä hiiviskeli pitkin
pienen kaupungin syrjäkatuja. Kun veljeksille joskus sattui keväällä
asunnon muuttohomma, kerrottiin kaupungilla, että tohtoria oli
salakuljetettu tyhjässä vaatekaapissa, — lieneekö kaikki totta. Syynä
näihin salaperäisiin huhuihin oli hyvin kummallinen juttu. Kerrottiin
näet, että tohtori oli tehnyt vekselinväärennyksen tai biljardia
pelatessaan ottanut seinällä riippuvasta toverin takin taskusta
lompakon. Siitä teosta oli johtunut kansalaismaineen menetys, joten hän
ei saanut toimia lääkärinäkään. Tätä hän kai häpeili, karttaen julkista
esiintymistä.

Näitä tällaisia asioita minä ehkä mietin istuessani kesäisenä päivänä
maisterin salissa ehtojani suorittamassa. Ehkä keittiön avoikkunasta
tunkeutuva hemaiseva pihvinhaju houkutteli luokseen kesälomalla
kuljeksivia koulutovereita, jotka toivoivat harvinaisten munien ja
kasvien tuomisella saavansa hyviä arvosanoja ja numeroita. Mutta
minä olen saanut hyvin huonon numeron, nelosen tai viitosen. Olen
viikkomääriä hikoillut erään apuopettajan johdolla, olen tutkinut
kerto- ja jakotauluja, numerot ovat tanssineet silmissäni kuin pienet
peikot. Vaikeaksi on käynyt sääntö: »Ken kertotaulun hyvin oppii, aina
hän sen muistaa, laskut silloin vaikeatkin mainiosti luistaa». Maisteri
on asettanut eteeni paperin ja kynän. Vaikka hiukan pelottaakin,
läpäisen minä vihdoin koelaskuni. Olen päässyt luokalta toiselle
luokalle, olen vapaa, vapaa! Silmäni säteilevät, ja rinnanalainen pelko
on kadonnut kuin kesäiseen ilmaan. Remuten syöksyn rappusia pitkin alas
pihalle. Ahtaassa pihassa, vanhan kirkon alapuolella, vielä tulipalolta
säilyneessä vanhassa kaupunkikorttelissa, on pienien hökkelien
naapurimaille pystytetty isoja häkkejä pöllöille, joita viisauden
symbooleja maisteri erikoisesti näkyi suosivan. Hiirien hankkiminen
nälkäisille pöllöille oli sekin keino päästä maisterin fidespojaksi.

Minäkin aloin vähitellen yrittää käytännöllistä sivutietä, päästäkseni
kiusallisista ehdoistani. Niinpä seuraavana kesänä samoilin erään
toverini kanssa pitkin Kirstulan metsiä, kootakseni harvinaisia
linnunmunia, kotkan, huuhkajan ja erilaisten pöllölajien. Jos oli
mies omituinen, niin olivatpa omituisia hänen neuvonsakin, kun hän
koulutovereilleni selitti, miten oli meneteltävä esim. silloin,
kun piti kiivetä isoon honkaan riistämään korkeassa latvassa
ahdistelevan kotkan pesän munia. Metsään, maalle lähtevälle pojalle
saattoi hän antaa opastuksen, joka hänen tietämättään muuttui aivan
loppusoinnulliseksi ja epäloogilliseksi, vaikkei hän erikoisesti
tainnutkaan suosia runoutta, saati minua vastaista runonrustaajaa.
Sanat kuuluivat:

    Enshin puuhun, muna shuuhun,
    alas puushta, muna shuusta.

Jos nyt poika sitä kuullen kiipesi puuhun ja sieltä alas, saattoi muna
pudota puusta kivelle.

Minä ja eräs toverini läksimme siis metsään etsimään munia mättäistä
ja kallionkoloista. Kuljimme, kuljimme ja kurkistelimme puunlatvoihin.
Mutta mitään harhailevia haukkoja tai kuningaskotkia emme nähneet.
Jonkun vaivaisen variksenpesän vain löysimme. Ikäänkuin riemusaatossa
toimme sen kaupunkiin, soitimme ovikelloa, maisteri tuli aukaisemaan
ja veteli jo iloisena pukinpartaansa, mutta kun hän näki vihreät,
ruskeapilkkuiset variksenmunat, valahti hänen kasvoilleen pettymyksen
ilme, silmät tuimistuivat, käsi ojolla näytti hän ovea ja kivahti
minulle: »Shenkin lurjush! Vai tuot shinä minulle varikshen munjia.
Mene ulosh!» Minä kaappasin variksenpesän kainalooni. Kadulle tultuani
heitin sen kivijalkaa vasten, niin että munat menivät pirstaleiksi.
Tästä maisteri ehkä myöhemminkin kantoi minulle kaunaa.

Mutta paremmin onnistui eräälle toiselle toverilleni. Hän toi
maisterille kerran mukamas pyöreän, mustapilkkuisen, valkoisen
pöllön munan. Silloin oli maisteri hymyillen hyväillyt partaansa,
ja tohtori-velikin oli honottavalla nenä-äänellään pyytänyt sisälle
perähuoneeseen. Oli päivällisen aika, ja tohtori oli tuonut pöytään
uhkeita, rasvaisia pihvipaisteja, joita pojat hyvällä maulla
pistelivät poskeensa. Hyvästelivät ja läksivät. Toveri odotteli nyt
kuukausitodistukseensa hyvää numeroa. Astelipa sitten parin viikon
päästä rehvakkaana kadulta maisterin asuntoon. Silloin tanakka ja
harteikas Kalle-veli silmät suuttumuksesta päässä palaen hyökkäsi
viattomalta näyttävän toverin eteen ja karjaisi: »Sinä hävytön oppilas!
Et pelkää Jumalaa etkä ihmisiä! Tuot tänne muka pöllön munan, ja katso
nyt itse, sehän on pyöreä kananmuna, päälle päätteeksi olet musteella
tuhrinut siihen pilkkuja.» En tiedä, miten pojalle ja munalle lopulta
kävi. Ehkei poika sitä heittänyt kivijalkaa vasten. Sillä kenties se
jälkeenpäin paistettuna livahti Kalle-tohtorin suuhun.

Liekö maisterilla ollut alkemistinkin harrastuksia. Kerran oli muuan
uuspeili tuonut hänelle kadulla kullanhohtoisen kiven. Maisteri pisti
sen pitkän ponsuurinsa takataskuun ja alkoi sitä kotonaan särkeä ja
tutkia. Tunnilla pojat sitten utelivat: »Löysikö maishteri musasta
kultaa?» — Hämillään sopotti maisteri vain: »Hysh, shenkin... ei shiinä
mushassa mitään kultaa ollut!» Tällaisia kaskuja kerrottiin paljon, ja
niitä muistelevat suurella ilolla monet Hämeenlinnan koulua käyneet
oppilaat vielä tänäkin päivänä.

       *       *       *       *       *

Koulunkello soi. Kuulen sen äitini huoneeseen ja riennän kadulle,
kotikoira Musti kintereillä. Minulla on päässäni pieni, sinireunainen
samettilakki hopeisine laakerilyyryineen, josta jo olen hiukan
turhanylpeä. Isommilla pojilla, V luokan oppilailla, on jo pitkä musta
tupsu lakissaan. He ovat minun ihanteitani ja sankareitani koulun
temmellyksissä ja lumisotasilla oltaessa. Mutta ovatpa he olleet minun
pelonaiheenanikin, kun minut aliluokilla painettiin lumihankeen ja
kastettiin koulun uuteen uskoon.

Juoksen luokkahuoneeseen, jossa jo on aavistuksellinen alkumeteli,
kengät kolisevat ja penkit paukkuvat. Olen jo päässyt niin pitkälle
koulussa, että minulle opetetaan kasvi- ja eläintieteen alkeita.
Maisteri ei enää opetakaan minulle matematiikkaa. Liitutaululle on
piirretty kaikenlaisia hirviömäisiä kuvioita. Joku poika on saanut
tehtäväkseen tuoda fysiikankopista luurangon, jota sanotaan Kaisaksi ja
myöskin maisterin morsiameksi. Käytävästä kajahtaa rehtorin karjunta.
Luokka alkaa tulla hiljaiseksi.

Kuuluu läähätystä. Maisteri tulee tärkeän näköisenä luokkaan. Ympärillä
kuulee hissutusta ja hyssytystä. Maisteri muljauttaa pienillä
silmillään ja asettaa kateederille erilaisia, pieniä lintuja. Opetus
alkaa vanhaan samaavatvovaan tapaan alkueläimistä, siimalikoeläimistä,
onteloeläimistä, madoista, piikkinahkaisista j.n.e. ja päätyy lopulta
luomakunnan kruunuun, ihmiseen, jonka maalliset, näkyvät jätteet olivat
siinä edessämme. Usein alkaa hän sopottavasti puhua protoplasmasta,
alkulimasta, ja väittää äyriäisen olevan luomakunnan alkueläimen.
Kasvitieteen tunneilla hän aloittaa kaikilla luokilla opetuksensa
samoilla kysymyksillä: »Niin, tietääkö nyt, mikä on juuri», ja jollei
joku tomppeli siihen tiennyt mitään vastata, lisäsi hän: »Juuri on
perushorgaani, joka pyrkii maan keskipistettä kohden.» Jos jotakuinkin
osasit tähän vastata, kimmahti pieneen päähäsi seuraava pulmallisen
itsepäinen kysymys: »Mikä on ero mukulan ja juuren välillä?» Vastaus:
»Juuri ei lähetä lehtiä, mutta mukula lähettää kashvimaishia vershoja.»
Vanhemmilta tovereilta uudet oppivat nämä kuluneet knoppikysymykset,
mutta kuitenkin havaittiin kaikkien meidän tietomme sangen köykäisiksi,
eikä meissä useimmissa näkynyt huomattavampia pyrkimyksiä ei maan
keskipistettä kohden eikä kasvitieteen korkeille kukkuloille.

Maisteri näytti usein saamattomalta ja hajamieliseltä, mutta päässään
hän ehkä tiesi jalon tutkijan, Linnén kaikki salaisuudet. Hän oli kyllä
itse löytänyt uusia kasvimuotoja ja metamorfooseja, tehnyt jonkun uuden
keksinnönkin, mutta hän ei voinut lahjakkuuttaan havainnollisesti
esittää. Häneltä puuttui synteettinen järjestelemiskyky. Hän ei ollut
teoreetikko, vaan luonnon ja kasviston suuri harrastaja. Hän ei
voinut merkitä paperille tietojaan, hän oli sitäpaitsi epäonnistunut
pedagoogi, jonka omituinen opetustapa herätti meissä vain naurua. Ja
hän saattoi syyttä suuttua pienistä kepposista. Hänellä ei ollut lujaa
tahtoa pitää meitä kurissa, ja me tunsimme hänen heikot puolensa. Ne
olivat: kasvit, naiset ja laulut.

Maisteri puhuu ehkä lintujen ja kasvien suojelevasta väristä ja niiden
vaistosta pukeutua maan, sannan, puunkuoren kaltaisiksi: Nämä lienevät
nyt vain omia havaintojani. Hän näyttää meille lintuja, selittää
niiden lento- ja pesimistapoja. Mutta kukaan ei taida juuri paljoakaan
kuunnella hänen puheitaan. Takapenkeillä pojat meluavat, kuiskailevat,
lunttaavat. Joku lukee ehkä »Robinson Crusoeta», toiset nakertelevat
nekkuja tai popsivat munkkeja, joita tuttu mummo välitunneilla kadulla
kaupitteli. Sivupenkkien ääressä taiteilijan alku piirtää maisterista
pilakuvaa. Siinä kuvassa pälyilee kaksi pientä siansilmää, alla
latteanlainen nenä ja sen alla pujoparta.

Kuva kiertää kädestä käteen, kaikki pojat nauravat sille. Maisteri
keskeyttää opetuksensa ja kiljahtaa, hän etsii naurun syytä, mutta
ei sitä vielä huomaa. Siinä keskipenkillä mekastelevat minun
urheilutoverini, Krankin veljekset, joiden aina irvokkaat naamat ovat
maisterin silmätikkuina. Kaikkein vallattomin on ehkä luokan suurin
tappelija, joka heitteli kaupungin pitkältä sillalta hummeripoikia
lumihankeen ja kuljeskeli sivukaduilla lyijypuntti taskussa.

Toiset kuuntelevat sangen tarkkaavastikin maisteria, hänen vihkiessään
meitä luonnon suuriin salaisuuksiin. He todellakin harrastavat hänen
alaansa: kokoavat ahkerasti kasveja, joita liimaavat paperiarkeille
ja tuovat sitten syksyllä herbarioina kouluun, kasvit lajiteltuina
eri heimoihin. Me laiskemmat luonnontutkijat saamme näitä kokoelmia
tavallisesti joko lahjaksi tai pientä postimerkkivaihtokauppaa
käyttäen. Etupenkin painajat ovat liidunneet maisterin pitkän ponsuurin
liepeet, kun hän on kääntynyt taululle. Ja aivan äärimmäisellä
etupenkillä istuu hyvin typerän näköisenä juuri maalta tullut oppilas
B-holz.

Sillaikaa linnut ovat tehneet kiertoa pitkin pulpetteja. Kiperää oli
kymmenien täytettyjen pikkulintujen tunteminen ja erotteleminen, sen
kun piti tapahtua milloin nilkan levypeitteen, milloin siipisulkien
luvun mukaan. Paljon helpompaa oli erottaa ne puupalikoista, joihin
linnut oli kiinnitetty. Nuoret koulupojat kuten lapsetkin saattavat
olla julmia tietämättään. Kivenheitosta lujittuneissa, isoissa käsissä
taittuvat pienten lintujen jalat, ja pienet pyrstöt putoavat penkiltä
lattialle. Kummallisina muunnelmina ne sitten ilmestyvät kateederille.
Pyrstöinä on nekkupapereita, ja linnut seisovat pystyssä vaivalloisesti
tulitikkujen varassa.

Maisterin kasvot synkistyvät. Otsalle kohoaa myrskynenteisiä ryppyjä,
kädet puristuvat nyrkkeihin, hän on ikäänkuin sokea vihasta. Hän
näkee edessään ainakin neljäkymmentä nauravaa silmää, kaksikymmentä
pientä nenää ja kaksikymmentä ilkkuvaa suuta. Suut supisevat ja silmät
seuraavat hiukan ilkkuen maisterin kaikkia eleitä. Mutta niihin tulee
hiukan arempi ilme, kun maisteri puhkuen ja puhisten hyökkää luokan
keskikäytävälle. Neljästäkymmenestä silmästä erottaa maisteri nyt neljä
tummanruskeata silmää, Krankin veljesten silmät, aikoo käydä heihin
käsiksi ja huutaa heille: »Minä kukishtan teidät, veljekshet Krank!»

Tulee jälleen hiljaisuus luokkaan. Etupenkin kohdalta kuuluu
kihnaava ja kahnaava ääni, kuuluu luiden naksutus ja jalkanikamien
niksutus. Siinä luokan edessä irvistää Kaisa, herättämättä kuitenkaan
elämänvihreissä vesoissa mitään kuoleman kauhua. Etupenkin painajat
ovat säärillään sätkien ulottaneet kengänkärkensä Kaisan jalkoihin.
Kuuluu kauhea kolina, ja Kaisa kaatuu selälleen lattialle. Melu
luokalla kiihtyy kovaääniseksi.

Maisteri kääntyy, sättii, soimaa ja huutaa minkä kurkusta ehtii. Toiset
pojat ovat vakavia, mutta vanhan tappelupukaripojan kasvoilla on kai
erikoisen ilkkuva ilme. Maisteri huomaa tämän. Hän ei näe ketään muuta.
Hänen vihansa ja vimmansa kohdistuu nyt tähän vanhaan syntipukkiin,
joka ei koskaan mitään tiedä eikä taida, vaan on ainaisten kolttosten
alkusyy, luokan huono sielu ja paha omatunto. Maisteri muistaa tämän
junkkarin monet metkut ja vilpit. Hän tarrautuu poikaa rintoihin ja
ravistelee häntä. Pukarinkin silmät leimuavat, ja näyttää siltä kuin
hän vuorostaan aikoisi antaa vastaiskun, mutta hän hillitsee itsensä
pian ja nauraa ivallisesti, kun koko luokka alkaa huitoa ja huutaa
täyttä kurkkua.

»Maisteri, maisteri on lyönyt!»

»Mitä shaakutia, en minä ole lyönyt.»

»Kyllä maisteri vaan on lyönyt.»

»Hsh, hiljaa!»

»Maisteri saa vastata siitä!»

»Shoh, shoh!»

Joku rohkeimmista huutaa:

»Ja jollei maisteri anna Totille parempaa numeroa, niin me kantelemme
rehtorille!»

»Niin me teemme!» säestää koko luokka.

»Enhän minä ole...»

»Kyllä maisteri vaan on... Tästä tulee maisterille ankara rangaistus.
Mitä sanoo tästä koulun laki!»

Maisteri koettaa selittää ja selvitellä, mutta pojat yhä vain jatkavat
uhkauksia. Saamattoman ja nyt hiukan pelokkaan maisterin kasvoille
ilmestyy hämillinen tyyneys. Hän sotkottaa:

»Kyllä minä annan shille lurjukshelle paremmat numerot.»

Mutta keksivätpä koululaiset toisenlaisiakin keinoja saavuttaakseen
maisterin suosiollisuuden. Eräänä päivänä he yhteisesti toivat hänelle
hopeisen taskukellon, toisella kerralla piukan pieniä seteleitä.
Maisteri oli katsellut kelloa ihastunein silmin ja lausunut: »Jeekuna
vyrrää, hm, hm, tuota noin... kyllä minä lashken kaikki luokalta.»
Seteleitä oli hän tarkkaan laskenut, matemaatikko kun oli. Sekin
naula veti. Kasvit, munat, hiiret, kellot, setelit olivat oivia
välikappaleita, jotka täydensivät patapaatuneitten poikien tietojen
vajavaisuudet.

Opetus jatkuu taas. Kaisa on jälleen nostettu pystyyn, nikamat
jotakuinkin saatu yhteenliitetyiksi, mutta maisteri on hyvin vakavan
näköinen. Hän ajattelee kai nyt vain Kaisan äskeistä kaatumista.
Ehkä hän on unohtanut vanhat veljeskinastelut, munanväärennykset,
kotoiset kasvit, laulut ja harmonikansoitot. Sillä maisteri
oli vanha laulajaveikko, ehkäpä M.M:nkin jäsen, koskapa joskus
iltahämärässä ikkunan kautta kuului hänen kaunis tenoriäänensä, niin
epätaiteelliselta kuin hän muuten näyttikin. Kenties tämän pilkatun
ja piinatun miehen pinnan alla sykki sentään hyvä sydän, joka kärsi
itsetietoisesti omasta huomiota herättävästä hullunkurisuudestaan.
Kotonaan hän saattoi joskus laulaa runoilija Wadmanin
»Epikurén»-nimistä elämäniloista laulua:

    »Jag vill ha rus, ett glädjerus, var dag.
    Jag vill hvar natt bland sköna kvinnor skämta!
    Kung Salomo predikade som jag,
    Att sällheten af vin och kärlek hemta!...»

Mene tiedä, oliko hänellä koskaan ollut naismaailmassa suosiota,
mutta yleinen salaisuus oli, että naisia hän ihaili, — toisia ihaili,
kevytjalkaisempia ehkä ahdistelikin. Ja tietona oli myös, että maisteri
viime aikoina oli taas rakastunut. — Niin, maisteri oli rakastunut!
Sillä »Reskalla» vaappuili muun kaupunginväen mukana iltakävelyllä myös
maisteri. Isoissa potfooreissa heiluen ja partaansa vedellen kouhkoili
hän muun joukon jatkona, ja tähän alituiseen heilumiseen ja häilymiseen
oli syynä se, että hän oli pihkaantunut erääseen Sionin tyttäreen,
jonka epäsionistinen nimi oli Fiina, juutalaisen lihakauppiaan
Krapiffskyn tummatukkaiseen ja säihkyväsilmäiseen kaunottareen.
Maisteri pysähtyi usein lihamyymälän ovelle. Hymyili ja hihitti
piipittävästi, ja pojat kulkivat kujeillen hänen takanaan, taisipa
Fiinakin hänelle naurella, minkä maisteri saattoi katsoa jonkunlaiseksi
suosiollisuudeksi.

       *       *       *       *       *

Mutta siirrytäänpä taas luokkahuoneeseen. — Maisterista piirretty
pilakuva loittonee yhä useampien käsiin. Maisteri huomaa, että nyt
on jotakin salaista tekeillä. Hän on aavistanut, että hänestä nyt
tehdään jotakin aivan veristä pilaa. Hän huomaa veikeän taiteilija-alun
tarkkaavan hänen kasvonpiirteitään. Kynä pojan pöydällä matkii
taitavasti niitä. Piirtäjän kädestä syntyy yhä uusia pilakuvia, ja
maisteri huomaa sen lopulta. Hän on nyt varovaisempi, kuin muuna
miehenä hän hiipii nyt pojan pulpetin luo ja tempaa hänen pöydältään
paperin piirustuksineen. Kasvoille nousee harmahtava harmin puna.
Paperi vapisee kädessä. Ajatuksissa liikkuu ristiriitoja äskeisestä
rinnan riuhtomisesta ja kantelunuhkauksista. Hänessä leimahtaa taas
äskenkuohunut ja masennettu viha.

Ihan suunniltaan suuttuneena päättää hän nyt itse kannella rehtorille.
Mutta äkkimielisyydessään hän unohtaa pulpetille paperin, joka on tämän
julkean rikoksen _corpus delicti_. Hän syöksyy käytävään. Pian kuuluu
rehtorin kanslian ovelta väittelyä ja maisterin kiihkeätä puhetta.
Käytävästä askelet jo lähenevät luokkahuoneen ovea. Ja maisterin suusta
sinkoilee sanoja:

»She, she on she hävytön linnanvahtimeshtarin poika, she shuuri lortti,
joka on minushta kuvan piirtänyt.»

Rehtori on hiukan äkäisen näköinen, mutta ei sano mitään. Maisteri
selittelee jo kynnyksellä:

»Ja she kuva on ihan minun näköisheni.»

»Vai niin», tokaisee siihen rehtori hiukan myhäillen. Ukko Collin
hyökkää piirtäjän pulpetin luo. Mutta tekijä on maisterin poissaollessa
repinyt kuvan palasiksi ja piirtänyt uudelle paperille ison possun
kuvan: _Sus domesticus!_

Rehtori kääntyy ja lähtee kansliahuoneeseensa, salaa itsekseen
hymyillen, mutta maisteri purkaa nyt mielensä myrskyn koko luokalle;
joka sopesta kimpoilee häntä vastaan leveä hohotus ja piipittävä
hihitys. Kyynillisestä faunista on hän muuttunut salamoita
sinkoilevaksi Jupiteriksi.

_Quem Jupiter odit, pedagogum fecit!_

Mutta tuntien maisterin vanhat vihan puhkut ja puuskat, kuten hänen
lemmensyrjähyppäyksensäkin, vanhat viikarit keksivät nytkin oivan
ukkosenjohdattimen ja myrskyntaltuttajan. Maisteri päästelee pahoja
ärriä hiukan hampaattomasta suustaan, lausuu s:n sh-äänteenä, koska
hänen äidinkielensä oikeastaan oli ruotsi. Noin kuin kautta rantain
ja salaa vihjaillen kuiskaa nyt ruotsalaisesta kodista kouluun tullut
viisas veijari ja pikku psykologi:

»Har magistern sett kött-Fina i dag?»

Sovituksen ja sovinnon sateenkaari leviää äskeiselle harmaalle
taivaanrannalle, »liha-Fiinasta» tiedustettaessa suu menee suppuun,
silmät vilkuvat hullunkurisen veikeästi, ja pehmeä, veltto käsi hivelee
mitä hellävaraisimmin vallattomasti kiemurtelevaa suippopartaa. Kasvot
loistavat. Hän alkaa hihittää. Koko luokka hihittää. Koko luokan ilma
tuntuu kuin vapahtuneelta raikuvassa vallattomuudessaan.

Ja nyt alkaa luokan seinäkello vimmatusti takoa. Ei se lyö kolmea
kertaa, kolmannen tunnin kohdalla, jolloin päivän työ loppuu. Se lyö
jopa kolmetoista tai kolmekymmentäkin kertaa. Se kellohan on tänään
aivan villi ja vimmattu. Joku poikaviikari on salaa johdattanut nyörin
pitkin seinää kellon taakse toisen tiiman kohdalta pistäytyvään
koukeroon ja lämsään. Nuorasta kiskoen se iskee kellohattuun, pannen
kellon lyömään aivan nurinkurisesti. Maisteri syöksyy kellon luo, mutta
sillä aikaa nyöri on katkaistu. Maisterin käskystä vahtimestari saapuu
luokkaan, ottaa kellon seinältä ja vie sen korjattavaksi.

Tunti on loppunut. Pojat nousevat penkeiltään. Kaikilla on sudennälkä.
Toiset rientävät jo juoksujalkaa alas pitkin portaita kadulle.
Mutta silloin ilmestyy luokkaan meidän kotikoiramme Musti, joka
minun jälkiäni nuuskien on ulko-oven auetessa livahtanut sisään.
Maisteri sieti pöllöjä, haukkoja, hiiriä, sisiliskoja ja muita maan
matelevaisia. Mutta koiria hän ei voinut sietää. Hän tarttuu Mustin
kaulavyöhön ja kiskoo sen ulos ovesta. Tämä teko kiukuttaa minua, kun
hyvää leikkitoveriani täten kohdeltiin. Vastenmielisyyteni maisteria
kohtaan vain kasvaa, enkä voi unohtaa entisiäkään solvauksia ja
kiusallisia ehtoja.

Mutta tämän pienen mielenlamaannuksen tunteen lievittää saman
tunnin hullunkurinen loppunäytös ja luokan suurimman tyhmeliinin
typerä kysymys. Hän on lasku- ja munankokoamistaidossaan ehkä vielä
epäonnistuneempi kuin minä. Hänkin lie ajatellut koko metelin aikana
numeron parantamista sekä todistukseen merkintää: Hyvä käytös, ahkeruus
ja ilo. Kun maisteri nyt on tyynemmän näköinen, lähestyy maalta vasta
tullut, ujo poika maisteria ja kysyy häneltä arasti:

»Eikös maisterin pöllöt syö hiiriä?»

Maisteri ärhentelee: »Kyllä ne shyö hiiriä, mutta ei shinun hiiriä.»

Poika tankkailee edelleen kuin näyttäen tietojaan:

»Metsähiiri on latinaksi: _Mus silvaticus_.»

Maisteri mutisee: »Minä kysyn sen mukaan kuin olen tutkinut. Sinä itse
olet _silvaticus_.»

Lopulta poika päättää lyödä pöytään viimeisen valttinsa ja tokaisee:

»Eikös maisteri huolisi oravanmunista?»

Maisterin kasvot tyrmistyvät. Joku veitikka on neuvonut poikaa näin
kysymään, kun tämä oli vanhemmilta viikareilta kuullut, että munien
kokoamisella saattoi saada parempia arvosanoja. Tämä maalaishuumorin
höystämä typerä kysymys nostattaa keskeytyneen ilon taas ylimmilleen.
Maisterin nenä puhisee, hän alkaa nyt kiivaammin kiskoa partaansa,
mutta sitten hän hiukan ilkeänivallisesti tokaisee hämmentyneelle
pojalle:

»Minä shuuttuishin shinuun, jollet shinä olishi niin shaakutin pieni ja
tyhmä. Mene kotiin!»

Poika menee. Minä riennän jälessä, kirjat kainalossa yli kadun
kotitalooni. Portilla haukahtelee minulle Musti iloisesti maassa
piehtaroiden.

       *       *       *       *       *

Niin tapahtui talvella. Mutta kun kevätaurinko alkoi paistaa
luokkahuoneeseen, teki jo mieli päästä piinapenkiltään ulos
raittiintuoreeseen ilmaan kisailemaan urheilutoverien kanssa torilla
ja pihoilla. Viekoittelipa vapautunut Vanajavesikin kiitämään
saaristopurrella kautta päivänkimmelteisten salmien. Vanajaveden
rannalla kohosi korkea, vanha Birger Jaarlin linna. Sen liepeillä
seisoivat vakavat vankilarakennukset sekä torakanväriset venäläiset,
viheliäiset kasarmit. Kasarmien editse johti kaunis poppelitie
kaupungin puistoon. Poppelitiestä länteen päin levittäytyi laajalti
niittyjä kirjavine kukkineen. Kauempana kohosi Ojoisten kartanon niityn
laidoilta pehmeästi kumpuileva metsänranta, ja sen takana olivat
Parolan keltaiset nummet.

Saimme nyt toisinaan vaihtaa botaniikantunnit ulkoretkeilyihin.
Maisteri asteli nyt luokan edellä, päässä rasvoittunut huopahattu,
jalassa pitkät saappaat, olkapäillä riippui pitkän nauhan päässä
vihreä kasvisäiliö. Toisinaan hänellä oli kädessään pitkävartinen
harsohaavi, jolla hän pyydysteli kirjavia perhosia. Taskussa hänellä
oli suurennuslasi, jolla hän tarkasteli terä- ja verholehtiä,
heteitä ja emiä, selitellen meille kasvien synnyn salaisuuksia,
siitepölyn ja hyönteisten yhteistoimintaa. Erikoisesti juuri tällaiset
luomisprosessit kiinnostivat hänen hiukan sensualistista luonnettaan.
Toiset pojat seurasivat tarkasti hänen opetustaan, kokoilivat ahkerasti
kasveja, tutkivat ympäristön vaikutusta niihin ja pyrkivät laatimaan
sukulaisuuteen perustuvaa kasvijärjestelmää.

Vaikka maisteri tarkkaan tunsikin alansa, oli hän hyvin
epäkäytännöllinen opettaja. Hän oli harras kokoilija, ja kerrottiin,
että hänellä oli aivan poikkeuksellisen arvokas kasvi-aarteisto. Hän
lähetti kotimaisia kasvilajeja ulkomaille vaihdettaviksi tiedemiehille
ja kokoojille; Vähästä-Aasiasta ja Egyptistä saakka hän tällä kaupalla
sai etelämaisia kasveja. Saattoipa hänellä olla jonkunlainen kokoojan
ja kasvitieteilijän maine ulkomailla, vaikka siitä ei kotikaupungissa
juuri tiedetty. Minulla ei lainkaan ollut halua kasvien tutkimiseen;
syynä lienee ollut järjestelmätön opetustapa ja opettajan luonteen
koomillisuus, joka ei herättänyt arvonantoa. Näillä retkeilyillä
nautin minä enemmän luonnosta ja sen moninaisista salaperäisistä
elämänilmiöistä, muurahaisista ihmeellisine rakentamistapoineen aina
haukan korkeaan lentoon yläilmoissa.

Kujeilu ja vallattomuus vallitsi näillä ulkoretkilläkin. Maisterilla
oli omat vanhanpojan tavat. Oma tapansa aloittaa opetus luokkatunnilla.
Samoin hänellä näillä ulkoisilla löytöretkillä oli tapana lopettaa
kuulustelunsa siten, että hän maantiellä seisten viittoili kauas
niitylle, sormellaan osoitti jotakin erikoista kukkaa, kysellen sen
latinalaista nimeä. Kun joku vastatullut uusikko ei heti hoksannut
oikeata nimeä, kuiskasi hänelle joku vanhempi koulutoveri:

»Mene vain niitylle, siellä kukan vieressä on puikon kyljessä nimi!»
Maisteri näet pysähtyi järjestelmällisesti joka kevätretkeilyllä
samalle paikalle, poppelitien kohdalla, ja teki vaistomaisesti aina
saman kysymyksen. Poika teki työtä käskettyä, riensi kukan luo ja luki
puikosta latinalaisen nimen: _Campanula patula_. Puikko oli asetettu
siihen jo edellisenä vuonna, joten tietämätön oppilas saattoi täten
päästä pälkähästä.

Paluumatka kaupunkiin oli yhtä repäisevän veikeä ja vallaton. Maisteri
saattoi seisahtua jonkun erikoisen kasvin luo huudahtaen: »Shangen
intreshantti bashtardi.» Sillä häntä huvitti luonnossa kaikki, mikä oli
poikkeavaa ja hiukan uskallettua. Retkiltämme palasimme taas kaupunkiin
elämäniloisina, mikä minnekin, kotiin tai urheilemaan koulupihaan.
Maisteri jäi varmaankin kotiinsa lajittelemaan kokoelmiaan. Poikkesi
sitten lähimpään maustepuotiin, punnitakseen isolla vaa'alla
lähetyksiä, joita hän toimitti ulkomaille.

Kuten aikaisemmin on kerrottu, oli maisterin ja tohtoriveljen
asunnon pihalle pystytetty iso rautainen häkki pöllötarhoineen.
Viisaat huuhkajat istuivat korkeilla nappulaorsillaan vilkutellen
valonarkoja, pyöreitä silmiään, mutta hämärissä ne silmät kiilsivät
fosforinvälkkeisinä. Tämä piha näytti minusta aina salaperäiseltä, kun
portilta kurkistin sen takakujaan. Sinne pysähtyivät maalaiskuormat
ja sinne toivat korkeita arvosanoja kärkkyvät klooparit ja klipparit
hiiriä, toiset säkillisen rottia, joita olivat salonkikivääreillään
takapihoilta ampuneet.

Mutta eräänä päivänä pahaisna ei pöllötarhasta kuulunutkaan suloista
siipien kahinaa eikä viheltäviä huuhkajan ääniä, joita veljekset niin
suuresti rakastivat. Pihalla oli hiljaista kuten ylhäällä asunnon
toisessa kerroksessa. Suuri suru oli kohdannut kotia, kaikki pöllöt
olivat kuolleet syötyään myrkytettyjä hiiriä. Onnettomuus ei ollut
tapahtunut tahallisesti, vaan erehdyksestä. Sen koommin ei pöllötarhaa
enää näkynyt, se oli hajoitettu. Mutta surulliset pöllöhahmot
istuivat täytettyinä kuin kummitellen muna- ja kasvikaappien päällä,
muistuttaen kaiken suuren synnyn kurjasta katoamisesta. Vain lasiset
silmät tuijottivat nyt huoneen hämärään, jossa ukko Collin istui kuin
mikäkin Darwinin henkeä esiinmanaava nykyaikainen kabbalisti tai Faust
työpöytänsä ääressä, suurennuslasi tutkivien silmiensä alla.

Näin kuluivat viikot ja vuodet koulussa. Vähitellen pääsin yläluokille,
ja maisterin hullunkurinen hahmo häipyi ilmapiiristäni. Nuoren miehen
mieltä alkoivat nyt askarruttaa muut harrastukset, runonrustaaminen,
juhlapuuhailut ja näytelmäharjoitukset n.s. »poikain huveja» varten,
kun joulun edellä hommasimme iltamia köyhien ylioppilaskokelaiden
hyväksi, kuten ennen olen muistelmissani kuvannut. Koulun koridoorin
päässä oli meillä pieni näyttämökin. Esitin usein itse pääosia, ja
haluni päästä teatteriin kasvoi yhä palavammaksi.

Mieleeni muistuu eräs näytelmä, jota me harjoittelimme iltapäivisin
niillä lapsellisesti tekaistuilla palkeilla, jotka koettavat toistaen
esittää tätä maailmaa. Näytelmän nimi taisi olla _Professorn njuter
landluft_ (»Professori maalla»). Muuan originelli professori tulee
maalle kasveja keräilemään ja rakastuu karjakkopiikaan, joka
leksottelee ja laskee leikkiä professorin kosinnasta, vaikka tämä
kehuukin tyttöä, että hänellä muka muoto on ihan Formica-muurahaisen.

Minä näyttelin tätä professorin osaa. Olin pistänyt päähäni pitkän
peruukin, mastiksilla kiinnittänyt alaleukaani pujoparran, kitillä
leventänyt nenäni latteaksi, rohkeninpa huojuvin liikkein hiukan
matkia maisterin käyntiä ja puhetapaa; silloinen suurin taiteellinen
voittoni olikin mielestäni se, että sain toverini nauramaan tälle
lystikkäälle näyttämöluomalle. Eikä kuraattorikaan, joka konventissa
seurasi meidän edesottamisiamme, tätä paheksunut, sillä maisterin omat
opettajatoveritkin kuten kaupungin juoruavat akatkin taisivat pitää
häntä vain jonkunlaisena pellonpelättimenä sekä mielenkiintoisena
opettajabastardina.

Tähän taisi loppua koulussa yhteys ja suhde maisteriin. Toiset oppilaat
kävivät kyllä hänen luonansa. Kerrottiinpa kummia tapahtuneen,
liikkui häpäiseviä juttuja, jotka kiertelivät kaikkialla kaupungilla.
Maisteri kävi ruokkoamattoman ja pesemättömän näköiseksi. Hän pelkäsi
vettä ja saunaa. Hänen vaatteensa alkoivat kulua. Hänen kasvonsa yhä
harmaantuivat kuten hiuksetkin, ja näytti siltä kuin hän luisuisi yhä
enemmän alaspäin. Hän liikuskeli nyt epämääräisillä, luvattomilla
retkillä, ja hänen maineensa opettajana pilaantui pilaantumistaan.
Koulun Cicerona silloinen vararehtori F. aloitti hyökkäyksen ja
paljastuksen tätä siveetöntä Catilinaa vastaan, joka oli kyyryillyt
salaa Vaskiseppien kadulla. Koulussa oli tapahtunut jonkunlainen
henkinen maanjäristys, kuului räjähdys, joka kajahti yli koko kaupungin
ja läänin. Öiset retket huligaanimaisen Myllymäen ja Punaportin
kulmilla olivat tulleet ilmi.

Ehkä vararehtorilla ja maisterilla jo varemmin oli ollut keskenään
vanhaa kahnaa ja kaunaa. Vararehtori jatkoi kiivaasti tutkistelua,
joka totesi maisterin syylliseksi nuorukaisten viettelemiseen,
hänen käyttäessään heitä ajokoirina naismetsästysmaillaan. Asia
päättyi oikeudenkäyntiin. Tähän tilaisuuteen päästäkseen monet pojat
»kraapasivat» koulusta. Loppuratkaisuksi tuli se, että maisteri menetti
opettajanvirkansa.

       *       *       *       *       *

Niin, mitäpä minä nyt vielä lisäisin kertomukseeni hänen kohtalostaan.
Osat vaihtuvat tässä maailmassa. Maisteri oli nyt leivätön virkaheitto.
Ennen hän oli elättänyt Kalle-veljeään, nyt tohtori oli hämärästä
astunut päivänvaloon, kansalaisluottamuksen menetysajan päätyttyä, ja
alkanut harjoittaa lääkärin ammattia. Usein nähtiinkin nyt kadulla
tohtori touhukkaana rientämässä kaupungin koteihin. Hänen maineensa
etevänä parantajana oli kasvanut, hän oli kai käyttänyt pakollisen
lomansa tutkiakseen alaansa yhä perusteellisemmin. Täten hän nyt
vuorostaan elätti Otto-veljeään. Mutta se käänne oli lyhytaikainen,
jo keväällä 1894 tohtori äkkiä kuoli, ja maisterin toimeentulo jäi
satunnaisten ystävällisyyksien ja ylen karvaalta tuntuvan myyskentelyn
varaan, joka hiljalleen huventeli kaikkea vähäistä irtaimistoa, lopulta
ulottuen rakkaihin kokoelmiinkin.

Maisteri kulki kuten ennenkin kummallisena kuvatuksena pitkin katuja
torin ympäri, taakseen vilkuen ja nyrkillään häristellen, kun katupojat
häntä hämäsivät. Hän kävi yhä ränstyneemmäksi, räikeämmän näköiseksi.
Hänen pukunsakin kauhtui yhä epämääräisemmän vihreänvipeväksi. Vanha
talviturkki kävi yhä nukkavierummaksi. Hänen entiset oppilaansa
hommasivat hänelle vanhoja vaatteita, saivatpa hänet vietellyksi
parturiinkin. Pyylevä, kovin saksalaisesti mongertava parturimestari
Freimann (_alias_ Kiesewetter) nipsautti saksillaan pois pitkät
niskavillat. Pujoparta leikeltiin suipemmaksi. Parturituvasta tullen
maisteri taas näytti vanhalta, hienolta, harmaapäiseltä herrasmieheltä.

Saivatpa hänet aavistamattomaan ansaankin. Saatiin saunaan, jossa mies
pestiin ja putsattiin, niin ulkonaisesta kuin ehkä sisällisestäkin
liasta. Kun hän nyt kunnollisesti puettunakin saapui kotiinsa, oli
sielläkin tapahtunut täydellinen mullistus. Tomut oli pyyhitty, lattiat
pesty, hyllyt puhdistettu. Mutta kun tämä kaupungin vanha Diogenes
huomasi muutoksen, hyökkäsi hän hätäytyneenä munakaappinsa luo.
Haisteli tuulettunutta huoneensa ilmaa ja sopotti:

»Hush, hush, kun tääll' on shaakutin paha ilma.»

Sitten saattoivat hänet kaupungin herrat juhlaillallisille
Teatteriravintolaan, tekaisten aiheeksi sen, että oli muka
neljäkymmentä vuotta kulunut vanhentuneen Casanovan ensimmäisestä
salaisesta lemmenlehtoseikkailusta. Pikku tunneilla taisi ukko unohtaen
elämänsä suuret erehdykset ja kompastukset, eläytyen vielä iloisen
ylioppilasajan muistoihin, lauleskella Wadmanin runon loppusäkeistöä:

    Vid sista tull'n, när Petrus frågar dig,
    Hvad ondt och godt du för med dig från jorden,
    Då är det ej stort lönt att rosa sig
    Med mycken ursäkt stammande på orden,
    Ty kan du svara tryggt vid denna port,
    Att du har intet syndigare gjort
    Än sugit Lindas läppar och pokalen,
    Han öppnar gafvelvidt den stora salen.

Ehkä siinä illalla viileän väkevän viinimaljan ääressä joku on Darwinin
kehitysopista väitettäessä tai keveämmistä asioista kaskuiltaessa
kysellyt häneltä:

»Mitäs maisteri sanoisi, jos maisterin huomenna pitäisi kuolla?» Johon
maisteri stooalais-epikurolaisesti lienee vastannut:

»Herra jeshtash, josh minä shen tietäishin, niin minun pitäishi
järjeshtää uudeshtaan koko herbarioni.»

Poistaakseen kuolemanajatuksen tuottaman tuskallisen tunteen tokaisee
toinen entinen oppilas häntä mairitellen:

»Mitä maisteri nykyään tutkii, Hämeen flooraa vai faunaa... maisterihan
tuntee ne niin hyvin...?»

Maisteri miettii hetken ja vastaa:

»Minä tutkin nyt linnun laulua!»

Vanha laulaja tutkii linnun laulua, sielua luonnossa. Hänessä on
sittenkin tutkijan karun kuoren alla sykkinyt taiteilijan ja laulajan
sydän. Hän on kerrankin saanut tunnustuksen työstään, häntä on
muistettu, häntä on juhlittu aamuun saakka. Hän ei ole enää pelkkä
munamaisteri, vaan kasvikunnan herra.

       *       *       *       *       *

Maisteri järjestelee kotonaan kokoelmiaan. Sisällisesti on hän
eristäytynyt ja itseensäsulkeutunut, mutta ulkonaisesti hän on
kosketuksissa ulkomaalaisten tieteenmiesten ja tutkijain kanssa,
joiden piirissä hänellä on jo jonkunlainen maailmanmaine, vaikkei hän
kiiltävään takinkaulukseensa olekaan saanut mitään arvomerkkiä. Pikku
valtioneläke hänelle lopulta tuli toimitetuksi, kun hän oli jonkun
aikaa pedanttisesti hoitanut painoasiamiehen virkaa.

Ylioppilaaksi tultuani pienet katkeruudet katosivat, minä koetin
nyt ymmärtämyksellä syventyä hänenkin rikkinäiseen ja erakkoiseen
sielunelämäänsä. Hän ei vähitellen enää viihtynyt kotonaan rakkaitten
kasviensa ääressä, vaan kapakka muuttui hänen toiseksi kodikseen. Hän
istui säännöllisesti kantapöydän ääressä pieni kahvikupponen edessään
ravintolassa, tarkastellen suurennuslasillaan isoa sanomalehteä.
Tämä oli käynyt hänelle jo tavaksi. Mitä hän siinä odotti? Odottiko
hän mitään uutta elämältä? Ei. Hän ei odottanut enää mitään
muutosta muuttumattomaan elämänkulkuunsa. Ehkä hän siinä odotteli
pientä lämmittävää lasia iltansa iloksi. Joku maalta tullut tuttu
tilanomistaja saattoi astua huoneeseen, täyttäen leveällä naurullaan
hiljaisen hotellin tyyneyden. Remussa, humussa ja sumussa näki nyt
maisteri, poltellen ainaista sikaarinpätkäänsä, ympärillään sauhussa
sekavia kasvoja. Pyöreän pöydän vanhoja ritareita!

Saattoipa ilta joskus käydä niin remuavaksi, ettei kukaan enää
kuunnellut hänen kuluneita sukkeluuksiaan. Tilanomistajan pitkä
hevospiiska viuhahti ilmassa, sen pitkää siimaa hän veteli pitkin
salin lattiaa yltympäriinsä, niin että kantavieraatkin saivat joskus
hyppiä sen ylitse, muiden joukossa myös vanha maisteri, joka kömpelönä
retkahti lopulta tuolilta lattialle. Melun tauottua kulki hän sitten
yksinäistä katua yksinäiseen kotiinsa.

Hän palasi taas seuraavana iltana entiselle paikalleen kantapöydän
ääreen maistelemaan kahviaan tai köhivänä imeskelemään alatisammuvaa
sikaarinpätkäänsä. Seura vaihtui hänen ympärillään, katosi mikä
minnekin, mutta maisterin harmaa hahmo harmaan savun seassa ei
paljoakaan enää muuttunut. Hänen takkinsa oli yhtä tomuinen kuin
ennenkin, hänen hiuksensa ylettyivät taas hartioille. Mutta hänen
katseensa terä oli himmentynyt, kuten hänen muistinsakin alkoi
vähitellen hämärtyä. Minulle on jäänyt mieleen hänestä kuva tai
karrikatyyripiirros: mies kumartuneena vanhan sanomalehden yli,
vapisevassa kädessä ja silmäreiässä iso, tomuinen suurennuslasi.
Ehkä hän oli suurennellut ja liioitellut monia elämänsä ääriviivoja,
pettyäkseen ja herätäkseen nuoruuden unelmista, niin että se sama
suurennuslasi saattoi pienentää kaikki ympärillä olevat esineet ja itse
elämänkin.

Se himmeä suurennuslasi saattoi — käännettynä — olla hänen oman surkean
sielunsa symbooli ja vertauksellinen pienoiskuva.




POST FESTUM


_»Labor improbus omnia vincit.»_

»Sitkeä työ voittaa kaikki.» Kultaisin kirjaimin oli tämä
latinankielinen lause näkyvänä varoituksena lyseorakennuksen päädyn
yläosassa. Mutta _improbus_ merkitsee, ihme kyllä, suomeksi myös
»epärehellinen». Tästä me yläluokkalaiset toisinaan leksottelimme, kun
me koulutunnilla olimme »luntanneet» tai »jussanneet».

Enhän minä erikoisesti sitten sen epäonnistuneen omenanvarkauden
ollut koulussa oikeastaan tehnyt mitään rikoslakia hipaisevaa tekoa.
Seitsemännellä luokalla minut kuitenkin viattoman muskottiviinin
ja pienen tappelun takia erään toisen toverin mukana tuomittiin
karkotettavaksi koulusta neljäksi kuukaudeksi.

Kotona tätä tuskailtiin, ja äiti oli huolissaan, hommatessaan
minulle olinpaikkaa karkoitusajaksi. Sana oli toimitettu Pohjoisten
kartanon isännälle, isäni vanhalle lauluveikolle, joka pian saapuikin
tuuloslaisilla rattaillaan ja hämäläisellä, virmalla hevosellaan.
Pienet tavarani sullottiin rattaille, heitin hyvästit kodilleni hiukan
haikealla mielellä. Mutta kun oli päästy yli kaupungin pitkän sillan,
sivuutettu Kruununmylly ja Idänpään kylä, alkoi mieleni jo keventyä.
Ajaessamme syksyistä maantietä pitkin, läpi vihreiden metsien, yli
alakuloisten kankaiden, mäkeä ylös, mäkeä alas, alkoi mielessäni
ailehtia uusia tunnelmia. Vaikkakin nyt rytyytin karkoituskyydillä ja
rakkarin rattailla, tuntui sittenkin ikäänkuin uusi, vallaton vapaus
olisi ollut edessä, ja takana pikkukaupungin uninen ja ummehtunut ilma.

Sukkelasanainen ja kaskuja kertova setä Karander osasi ehkä
tarkoituksellisesti hälventää nuoren mielen painostuksen. Matka
kuluikin nyt hauskasti, kun joku jänönen pupperehti yli tien ja
metsäkana suhisevin siivin katosi kuusikon hämärään. Ja kun hevonen
pysähtyi markkinamiesten ja hämeenlinnalaisten sunnuntaimetsästäjien
tuttuun majapaikkaan, Heinikankaan kievariin, kuuluisan karhuntappajan
kotitaloon, laukesi viimeinenkin jännitys. Hupaisa setäukko tilasi
kummakseni pari pulloa hyvää olutta. Ihmettelin hänen humaanisuuttaan
ja hänen ystävällistä yhteisymmärrystään, hänen kohdellessaan minua
kuin vertaistaan.

Ehkäpä hän siinä lasin ääressä lauleskeli jotakin kanttorin ja papin
väliseksi karikoitua duettoa, jota hän ennen kenties oli isävainajani
kanssa lauleskellut Hämeenlinnan Seurahuoneessa, salin parvekkeella
seisten. Joka tapauksessa tämä kevensi mieltäni, sillä hän ei kohdellut
minua minäkään suurena syntipukkina, vaan nuorena, erehtyväisenä
miehenalkuna. Happaman oluen juonnin seurauksena, rattaitten
tärskyttäessä hänen vankkaa, harteikasta ruumistaan ja ruhoaan, oli se,
että hänen täytyi hetkeksi pysäyttää hevonen ja poiketa tien oheen.
Pienestä äkkipulasta selviydyttyä jatkoimme matkaamme Syrjäntaan kylään.

Sieltä mäeltä näkyivät pienen Suolijärven pienet, mutkittelevat lahdet.
Korkeammalta mäeltä näkyi n.s. Huvimäki. Alavaa maata hurauttaen ohi
nahkurin talon, yli pienen puron sillan, lähestyimme jo Pohjoisten
vanhaa, taitekattoista, hämäläistä kartanoa. Komeasti kaarrellen
ajoimme kiviportista pihalle. Oikealla olivat väentuvat, luhdit ja
aitat, vasemmalla rinteen alla, puron reunalla, sijaitsi pesutupa,
jossa vinkeä hämäläistyttö juuri pesi poukkuja. Itse kartanorakennus
oli kaksikerroksinen, keltamullalla sivelty, ja sen valkoiset
nurkkalaudat oli aika jo himmentänyt. Portille ajaessa oli setä jo
kuiskaillut jotakin naurettavaa korvaani. Eteisessä tuli vastaamme
talon emäntä hiukan yksinkertaisesti hymyillen ja hiukan unisen
näköisenä.

Talon ruokakello soi. Matkakapineeni oli jo viety yläkerran
ullakkokamariin Jussi-pojan huoneeseen, — hän lueskeli Helsingissä
lakitiedettä. Kalle-veli, pitkä hoikelo ja hiukan mamselimainen,
kätteli minua ensin hiukan epäluuloisesti ja halveksivasti. Sen
ilmeen olin huomaavinani hänen kasvoillaan. Häntä oli koulussa
sanottu karamatiksi ja marakatiksi. Kun ei hän siellä edistynyt,
oli hän koulusta erottuaan käynyt jonkunlaista maanviljelyskoulua,
ja auttoi nyt isäänsä kartanon hoidossa. Perhekuntaan kuului vielä
vanhin sisar, ikäneito, joka kulki hiukan veltosti laahustellen,
silmissä hänelläkin hiukan kellertävän tihruinen, väsynyt ilme. Ja
lopuksi Topi, tylsämielinen nuorin poika, pitkä koikale hänkin, joka
kalkkunantapaisella, katkonaisella äänellä sotkotti sekavia sanoja,
viihtyi mieluummin keittiössä tai pysytteli enimmäkseen näkymättömissä,
missä milloinkin, piikojen häntä härnätessä. Siinä talo, sen väki ja
ympäristö, jossa minun nyt piti viettää karkoitusaikaani ja lähestyvää
joulujuhlaa.

Täti oli lähtenyt keittiöpuuhiin ja setä vienyt minut puronpuoliseen,
pitkulaiseen, kapeaan, vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, »vihreään
kammariin». Seinällä oli joku vanhanaikainen taulu, sen alla
biedermaierilainen sohva ja pöytä tuoleineen. Pihanpuolisen ikkunan
ääressä oli pöytä, jonka luona kiivasluontoinen tilanherra jakeli
käskyjä torppareille. Pöydällä oli konttorikirjoja, sekä pieni,
rautainen kansitykki. Tämä ladattiin joskus ruudilla ja ammuttiin
laukaus ilmaan merkiksi siitä, että lähikartanojen, Toivaalan ja
Sairialan, Munsterhjelmien perintötilan y.m., iloiset valtaherrat
ja riemunritarit tiesivät tulla nimi- ja syntymäpäiväpitoihin,
totikekkereihin, joissa ukko Kara saattoi aamuyöhön saakka lakkaamatta
kertoa kaskuja.

Silloin häntä kehoitettiin veistelemään vitsejä: »No valehtelehan nyt
taasen, sinä vanha, veikeä uuspeili!» Tähän tämä paraissa voimissaan
oleva, elämäniloa pursuva mies saattoi vastata: »En minä valehtele
muulloisin, paitsi silloin kun minua huvittaa huvittaa toisia.» —
Minua, vieraaseen taloon tullutta, oli hän huvittanut pitkällä matkalla
ja äskeisellä korvakuiskauksella. Minua nauratti taas, kun hän riisui
nimettömänsä ja kätki ne vanhan, vihreän uunin taakse. Sen tehtyään
hän hoputti aterioimaan, ja me läksimme nälkäisinä syömään Suolijärven
ahvenia, hämäläisiä reikäleipiä, piimää, talkkunaa, silakkaa ja
perunoita.

Illan tullen hiivin portaita pitkin yläkerran ullakkokamariin. Katselin
vaatimatonta huonetta, lukittua kirjakaappia, pöytää ikkunan ääressä.
Siinä minun piti työskennellä tai haihatella epämääräisiä, vielä
hämärässä häämöittäviä tulevaisuudensuunnitelmiani. Katsellessani
yli puron näin taustalla tummia metsiä, pellonpilkkeitä sekä ison
niittysuon. Sen hyllyvän, pettävän pinnan poikki kulki oikopolku
Syrjäntaan vanhaan hämäläiskylään, jonka harmaat talot rykelminä
kuin kylki kyljessä vanhat vaarit nojautuivat toisiinsa, ikäänkuin
yksinäisyydessä toisiltaan turvaa etsien. Siellä, kaukaisten metsien
ja kumpuilevien vaarojen takana kuin pienen vuorikattilan pohjalla,
uinaili nyt kotikaupunkini ja sen ilottomat ihmiset, joista olin
vieraantunut. Siellä oli koti, rauha ja suru. Täällä vieras ilmapiiri,
jonka lumoissa jo sentään aloin vähitellen viihtyä, unohtaen hetkeksi
ankaran rangaistuksen herättämät apeat mielialat. Pian nukahdin
väsyneenä vuoteelle.

       *       *       *       *       *

Kun aamulla heräsin, paistoi syyspäivä huoneeseen. Alakerrasta kuulin
setä Karan kumean barytoniäänen kutsuvan:

»Gustavus Larsonius, Israelin poika, tule kahville!» Ukko veteli
karheita, sotilasmaisia viiksiään. Kaarevan nenän ja punertavien
poskipäiden yltä leimahteli kaksi haukansilmää, ja päässä törrötti
karhea pystytukka. Koko hänen olennossaan oli jotakin jämerää ja
karhumaista. Mutta samalla silmistä säteili mitä mieluisin myötätunto
ja anteeksiantava herttaisuus, mikä heti teki oloni tässä vieraassa
talossa viihtyisämmäksi.

Syötyä läksimme katsomaan peltoja, jotka jo olivat sängellä, kävimme
riihellä, jonka puinti juuri oli käynnissä. Torpparit riihimekkoineen
siellä pudottelivat kuivuneita sitomia rikkaparsilta, ja niitä
pudistettiin seinään ja työnnettiin luvaan. Konetta ei silloin vielä
käytetty. Leipähöyryllä jatkettiin puimishommaa luvan puolella, kunnes
lyhteistä rapisivat loputkin jyvät. Korret ajettiin ovesta pihalle, ja
siinä sitten sidottiin isompiin lyhteisiin. Kun varsioljet oli saatu
katoksen alle, alkoi varsinainen jyvien puhdistus vohkalla. Jyvät
sullottiin säkkeihin ja vietiin aitan laareihin.

Hauskaa oli katsella tätä harrasta huhkinata. Pölyisillä kasvoilla
kajasti vakavuus, mutta nokisten silmäripsien alta välähti, ja suusta
saattoi kesken hitaan ja hartaan työn singahtaa sukkeluuskin tyynesti,
kuin kautta rantain laukaistuna, niin ettei ventovieras heti voinut
käsittää sen kärkeä. Erikoista iloa tuottivat erään sydänmaalaisen
torpparintyttären, veitikkamaisen luonnonlapsen, suorasukaiset sanat:

»Täällähän käy sellainen meka ja mellastus kuin sydänmaanmiesten munain
läikinä.»

Tämä neitonen oli jonkunlainen poikatyttö, kulki pitkissä saappaissa,
isän takki yllä, uurasteli hevos- ja ojankaivuutöissä, teki päiviä
kartanoon, puhui miesten tavoin mukaviakin asioita, häikäilemättä
vastausta, leukaili ja torjui tungettelevien maalaispoikien lähentelyä
ja saattoi antaa niille korvatillikankin. Korven köyhä lapsi käytti
ehkä korven raakaa, kesytöntä kieltä, mutta pysyi kuitenkin puhtaana
mieleltään, harkitsematta sanojaan, niitä teoillaan pilaamatta.

Niin vaelsimme vainioilla sekä karjatiellä ja lopetimme usein
retkeilymme ja löytömatkamme lasiseen kuistiin. Siellä ukko Kara
vaipui nuoruutensa muistelmiin, kertoili Tuuloksen kartanon entisistä
aatelisasukkaista Munsterhjelmeistä, von Kraemereistä, Lammin pitäjän
Etholéneista, von Platenista — Vanhankartanon omituisesta isännästä,
polyglotista, joka taisi kaikkia maailman kieliä, luki Schillerin
ja Horatiuksen teoksia, käänsi Lamartinen runoja ja tutki Miltonin
»Kadotettua paratiisia», rakastui yhtä omituiseen englantilaiseen lady
Hester Stanhopeen tämän elellessä itämaalaisiin oloihin hurmautuneena
arabialaisten keskuudessa Palestiinan liepeillä. Se platoninen rakkaus
oli kehittynyt niin pitkälle, että »sihteeri» August Fredrik von Platen
matkusti Konstantinopoliin saakka tapaamaan henkiheimosisartaan,
mutta palasi Lammille, purettuaan ensin pettyneenä ja kiivastuneena
kihlajaistilaisuudessa suhteensa erääseen neiti von Kraemeriin. Ja kun
häneltä kysyttiin syytä, miksi hän palasi, oli hän vastannut:

»Sanoivat siellä Konstantinopolissa minulle: 'Mikä giauri sinä
olet, joka taidat meidän kieltämme?' (Platen näet osasi myöskin
turkinkieltä.) Minä olisin hyvin viihtynyt sulttaanin alamaisten
parissa, mutta kun tapasin siellä meidän pitäjämme nimismiehen, sen
Levánin, niin minä päätin matkustaa kotiin.»

Ukko Kara, entinen apulaisnimismies ja ankara virkaherra, kertoili
vielä juttuja vanhasta Piper-suvusta sekä kreivitär Piperistä,
joka lahjoitti hänelle vanhaa, pikimustaa, vihreävaahtoista
hoviolutta. Vanhoihin muistoihin vaipuneina saatoimme vapaamielisesti
seurustellen kaikessa rauhassa jatkaa matkaamme aittojen kyljessä
kyyköttävään erikoiseen huvihuoneeseen, jonka ikkunat antoivat
alaspäin. Oven heiluessa selkosen selällään, karjapiikojen kantaessa
pihalla maitokannujaan, saatoin siinä istua pitkän ajan ukko Karan
jatkaessa kaskujaan Argillanderista, »taapikapteenista», Platenin
hyvästä ystävästä, joka asui Lieson syrjäkylässä viettäen siellä
sotapuustellissaan vanhuutensa päiviä, puutetta nähden ja ontuen, koska
hän oli Suomen sodassa saanut luodin jalkaansa.

Kuin mikäkin Runebergin vanha vänrikki kertoili ukko minulle,
kutsumuksestaan vielä aavistamattomalle runoilija-alulle, tositarinaa
siitä, miten Suomen sotajoukko paetessaan Ruotsin pohjoista rajaa
kohden kamppaili viimeistä epätoivoista taisteluaan, jolloin
kuuluisa Duncker Hörneforsissa kaatuessaan oli vaipunut aseveikkonsa
Argillanderin syliin. Kertoilipa ukko Kara vanhoista faanjunkkareista
ja ratsumestareista, apulaispapista ja rovastista, jotka istuivat
Vanhassakartanossa sunnuntaipäivällisillä. Päivällisten päätyttyä
Platen siunasi ruuan, tekaisten tällaisen runon:

    »Tack, goda Gud, för maten,
    som Du ger åt Platen,
    tack för den, Du ger åt Argillander me',
    fast han är litet sne'»,

tarkoittaen viime säkeellä Argillanderin ontuvaa jalkaa. Sitten
hän pilaili: »Tässä minä olen kuin mikäkin Kristus kahden ryövärin
välissä.» Tällaisilla puheilla saattoi Platen lievästi loukata
pitovieraitaan, loukkasipa joskus Argillanderiakin, vanhaa ystäväänsä,
pistopuheilla siinä määrin, että toinen läksi kiivastuneena pois
pidoista puustelliinsa.

Vanhankartanon sihteeri oli muutenkin suuri originaali. Milloin hän
kolmivaljakolla ajaen, milloin sarkapukuisena maalaismiehenä tieltä
pellolle astellen jakeli elonkorjuun aikana miehille ruplia ja naisille
ruusuja. Katumapäälle tullen hän lähetti sanan Argillanderille.
Lepyttääkseen tätä hän täytti puustellin rengin myllyrattaat
ruissäkeillä, niin että köyhä puustellinperhe saattoi siten rennosti
elää yli talven.

Hauska, hilpeä Kara-setä oli suuri Runebergin ihailija. Hän osasi
ulkoa joukon Runebergin runoja. Olinhan itse yläluokilla ollessani
tovereilleni kotona pöydällä seisten lausunut »Vänrikki Stoolin
tarinoita». Yhteinen ymmärtämys ja ihailu löysivät tässäkin suhteessa
yhtymäkohdan, joka yhä enemmän sedällisillä ystävyyssiteillä kiinnitti
minut tähän suurpiirteiseen mieheen, niin etten enää pitänytkään
karkoitusaikaani pakkotilana, vaan vapauttavana virkistyksenä.

Yhdessä taas palasimme minun karkoituskoppiini; sen seinässä ei ollut
keskiaikaisesti keksittyjä, kauhistuttavia karsserin kaltereita,
kuten nykyaikaisen lyseorakennuksen kellarikerroksessa, vaan
syysauringossa kimmeltäviä pieniä, kotoisia ikkunaruutuja. Niiden
ympäriltä puuttuivat vain henkeähemaisevat, mielikuvitusta kiihoittavat
muskattiviiniköynnökset. Mennessäni laajan ullakon räystäslokeroiden
ohitse olin eräässä vanhassa matkakirstussa huomannut korkean,
isolla lyyralla varustetun kimnasistilakin. Samanlaisen lakin olin
nähnyt Josef Julius Wecksellin kuvassa »Samlade Dikter»-kokoelman
alkulehdellä. Yliskamarin sängynlaidalla istuen kertoi setä edelleen
tämän uuden löydön johdosta rakkaita lukiomuistelmiaan Porvoosta.

Olihan hän entinen porvoolainen kimnasisti, lasketteli latinaa
kuin poika, osasi Liviusta, siteerasi lauseita Caesarin _Bellum
gallicumista_, skandeerasi Vergiliuksen heksametrejä. Niinpä
meidän yhteiseksi keskustelukieleksemme muodostuikin salaperäinen
ruotsalais-suomalais-latinainen sekasotku. Hän kuvaili minulle
Porvoota ja sen rauhaisaa kaupunkilaiselämää, jonka keskeltä
hengenjättiläisenä kohosi J.L. Runebergin mahtava hahmo. Olihan
setä raisulta luonteeltaan vieläkin kuin mikäkin ikuinen, iloinen
kimnasisti. Niinpä hän sielullisella vaistollaan hyvin tajusi ja osasi
kohottaa nuoren, tupsulakkisen lyseolaisen vielä alkuperän hämärässä
häilyviä mielialoja. Uteliaasti ja kiinnostuneesti kuuntelin hänen
kompailevaa kertomustapaansa. Hän jutteli suuresta runoilijasta, jonka
kotona hän kävi seurustellen Runebergin poikien, Johan Wilhelmin ja
Walterin kanssa. Porvoon kuuluisa lehtori asui yläkerrassa, hänen
rouvansa, Fredrikan, askarrellessa hiljaa alakerrassa odotellen
hetkeä, jolloin Runeberg koputtaisi lattiaan tai pyytäisi iltaisin
tuomaan totitarjotinta kolleegojen ynnä muiden ystävien saapuessa
vieraskäynnille. Näissä tilaisuuksissa taittiin kertoa meheviä
metsästys-, kalamies- ja lurentreijarijuttuja, joita Runebergin jo
varttuneet, Suursaarella Eskon kalastajatalossa kesäänsä viettäneet,
ahavoituneet pojat saivat salaa kuunnella viereisessä huoneessa.

Tapahtuipa sitten kerran niin, että pojatkin olivat päättäneet salaa
pitää pieniä kekkereitä keskenään, muiden kimnasistien seurassa,
vierushuoneessa. Pojat istuivat hiljaa pimeässä ja maistelivat
kotitekoista punssia. Työhuoneessaan oli suuri runoilijamestari istunut
runotyönsä ääressä, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena ja siitä sitten
hetkeksi heränneenä kuuli jotakin outoa, salaperäistä kilinää poikien
huoneesta. Silloin hän nousi, avasi äkkiä oven. Kun huomasi huoneen
pimeäksi, virkkoi hän ehkä hiukan tekoankarasti, mutta samalla höystäen
tyynellä huumorilla nuhdettaan:

»No, mitä te täällä pimeässä teette, sytyttäkää kynttilä! Vai niin!
Miksi te pidätte sitä putelia pöydän alla, tuokaa se vain esille, niin
että minäkin saan osani.»

Tämä isällisen ivallisesti lausuttu sanaleikkaus hämäännytti niin
poikien mielet, että he eivät tienneet mitä tehdä. Häpeissään he
pistivät pois putelinsa. Näin opetti suuri isä poikiaan kuten
kansaansakin, jonka vaiherikkaita sorron ja sodan aikoja hän on niin
sydämeenkäyvästi loihtinut esiin. Niin hän runoilikin, kuvatessaan
m.m. rivakkaa ja ritarillista Kulnevia, joka joi maljansa naisen
tanssikengästä, tai Lotta Svärdiä, joka epäsi lämmittävän ryypyn
kerskailevalta karkurisotilaalta, mutta lievensi sillä haavoittuneen
soturin tuskia, kostuttaen tämän kuivia huulia.

Tällaisia tarinoita Kara-setä minulle kertoi, levitellen eteeni
kuin kuvakirjaa jo ammoin häipyneiltä hetkiltä. Runeberg-juttujen
yhteydessä hän jatkoi mehevää kaskua kansallisrunoilijamme ja von
Platenin kohtauksesta vanhassa Porvoossa. Olihan tiettyä, että Runeberg
kirjoitettuaan »Vänrikki Stoolin» ensimmäisen osan ajatellen sen jatkoa
mielellään kuunteli perimätietoja Suomen sodasta ja sen sankareista,
jotka mieskohtaisesti olivat lähettäneet hänelle kiitoskirjelmiä ja
lahjoja. August von Platen, hartaana maailmankirjallisuuden tuntijana
sekä myös Runebergin ja hänen teostensa ihailijana, oli jo kauan
hautonut mielessään matkaa Runebergin luo, saadakseen paikalla tutustua
Suomen suureen tietäjään.

Hiukan häntä ehkä hävetti, ettei hän itse ollut ottanut osaa Suomen
sotaan sen etenevillä taikka peräytyvillä rintamilla, sillä olihan
hän sodan syttyessä ollut kahdeksantoista vuotias, mutta häntä
iäkkäämpi Argillander oli ollut mukana monissa kahakoissa. Sen tähden
pienikokoinen August Fredrik valjastutti kolmivaljakon vanhojen
kuomuvaunujen eteen, matkustaakseen vanhaan Porvooseen. Valkoinen,
sinireunainen harsoverho peitti hevosten selät, ja etupenkillä istui
kuski, käsissä monet ohjakset, päässä ehkä hiukan venäläismallinen,
lattea silkkihattu, jonka sivulla heiluivat korkeat riikinkukon sulat.
Kun päästiin Porvooseen, ajettiin Runebergin talon pihaan. Piskuinen
Platen ja hänen jälessään ontuva Argillander nousivat portaita ylös.
Platen koputti Runebergin ovelle, ja kun sen eteen ilmestyi runoilijan
kookas vartalo, unohti Platen hämmennyksissään esitellä itsensä. Ehti
ehkä esitellä vain Argillanderin, Suomen sodan sankariksi, jonka
povella itse Duncker oli heittänyt henkensä. Silloin oli Runeberg
levittänyt kätensä ja huudahtanut:

»Jassoo, jassoo, rakas Argillander, tulkaa, tulkaa huoneeseen.»

Talutti »taapikapteenin» peremmälle ja läimäytti oven kiinni, niin
että suuren kartanon pieni onneton omistaja nyt jäi oven ulkopuolelle.
Tietysti erehdys korjattiin ja Platenkin kutsuttiin huoneeseen.
— Paluumatkalla Lammille Platen hiukan nolona sadatteli tätä
pikku välikohtausta, mutta lauhtui lopulta leppeämmäksi ja lausui
kotikartanolle tullessa:

»Mikä pentele käski minun ottaa sinut mukaani Porvooseen!»

Vanhat veikot kiivailivat ja kiistelivät tapansa mukaan, mutta riita
päättyi nytkin sovintoon, kun Platen kutsui koko puustellin perheen
jouluksi kartanoonsa, missä Argillanderin veikeät tyttäret isossa
salissa vanhanaikaisella klaveerilla soittaen osasivat viihdyttää
vanhassa rakkaudessaan elävää, uskossaan pettynyttä, yksinään elävää
erakkoa.

       *       *       *       *       *

Näin tarinoiden, niin päivisin kuin iltaisinkin, vierivät viikot
hiljalleen. Mieleni alkoi tyyntyä keskellä maalaisrauhaa. Joulu oli
ovella, ja vanhassa Pohjoisten kartanossa sitä nyt jo odotettiin
kasvavalla kaipauksella.

Olin kartanossa ollut jo noin kuukauden ajan ja tottunut talon töihin
ja tapoihin. Olinhan saapunut riistarikkaille Tuuloksen maille juuri
paraimpaan metsästysaikaan. Serkultani olin saanut lainaksi pienen
luodikon. Sen takia innostuin harhailemaan metsissä ja etsimään
maalitaulukseni jotakin männynoksalla kotkottavaa, komeata koppeloa.
Olin koulussa ollessani harjoitellut salonkikiväärillä ampumista, mutta
kun ei minulla täällä ollut lappalaista pystykorvaa, en repussani
voinut tuoda kartanoon mitään erikoisia Tapiolan antimia. Se hyöty
siitä kuitenkin oli, että nyt vapaasti sain syventyä Hämeen hiljaisiin
metsiin, ja lempeä luonto alkoi vähitellen karkoittaa katkeruuteni.

Löysin kerran mättäältä hirvensarven, joka pani mielikuvitukseni
vilkkaasti liikkeelle, suurennellen jättimäisesti kaikkia
koskemattomissa saloissa samoilevia metsän kuningaseläimiä suurten
soitten takana, missä minulle näkymättömät, salaperäiset kurjet
kirmaavilla äänillään loihtivat kummallisia kuvia luoksepääsemättömästä
korven elämästä. Ja kun kurjet sitten ajan tullen varman vaistonsa
varassa aurana liitivät matalien mäntyjen ylitse pääni päällä, heräsi
minussa kaipuu päästä joskus pois kaukaisemmille maille. Kuin metsän
lumoissa ja korpinäkyjen valtaamana palasin kartanoon, olin palannut
kuin jostakin toisesta maailmasta. Olin oppinut tutkimaan luontoa,
itseäni ja sen avulla muitakin ihmisiä. Mutta se ei vielä herättänyt
minussa luomishalua ja -iloa.

Istun yksin ullakkokamarissa ja koetan raapustella jotakin
runontapaista, katsellessani ikkunasta yli puutarhan, pienen puron
ja niittylakeuksien. Ja se J.J. Wecksellin aikuinen kimnasistilakki
ullakonnurkassa kai kummittelee. Runebergin, Wecksellin, Anna Maria
Lenngrenin ja Bellmanin runoilut eivät saa minun arkaa ja raisua
runohepoani laukkaamaan, sillä korkeat, henkiset päämäärät näyttävät
minusta saavuttamattomilta jättiläishuipuilta.

Niin, tässä minä nyt istun. Mitä minä mietin? Ajatukseni ovat
epämääräisiä, etsiviä, enkä löydä ulkonaista muotoa sisäiselle,
sielulliselle kamppailulleni. Entä kotikaupunki? Se tuntuu olevan hyvin
kaukana, enkä minä sinne haluakaan. — Koulukello soi, pojat marssivat
riveissä saliin aamurukoukseen, ja koulutunnit alkavat. Lukutöistä
vapautuneina esittävät he nyt konventin lauantai-iltoina näytelmiä,
joissa en saa olla mukana. Eivätkä kotitalossa käy vanhat toverit Eino
Leino, Toppelius, Kytömaa, Roope Toivio, y.m. Minulla on edessäni
oppikirjoja. Avaan ja selailen niitä ja paiskaan taas kannet kiinni.
Ei minulla ole halua paikkailla repaleisia tietojani, suoriutuakseni
keväällä loppututkinnosta. Ilma huoneessa alkaa minua painostaa, ja
vapauttavalta tuntuukin, kun setä alhaalta kutsuu:

_»Gustavus Larsonius, liber studiosus, spes patriac, kom o' äta!»_ Setä
laskettelee leikkiä päivällispöydän ääressä, sen jälkeen lepää hän
tädin kanssa leveässä aviovuoteessa unia ottaen, ja minä hiivin puron
rannalle katselemaan, kuinka laine vie pientä höylänlastua jonnekin
kauemmas.

Niin vierivät hetket ja viikot kuin kuplat tummassa kalvossa.
Syksyiltoina löydän itseni kartanon poikien parissa. Tuulastulien
loisteessa ja krapujen kimmeltäessä puron rannan äyräillä kuluu aika
harmaassa maalaisyksitoikkoisuudessa nopeammin. Tämä maalaiselämä, sen
oudot olot ja ihmiset ovat minulle jotakin aivan uutta. Eihän minulla
kaupunkilaispoikana ennen ollut tilaisuutta koulukauden aikana tutustua
tähän uuteen maailmaan.

Vilkasta vaihtelua elämän kulussa aiheutti sekin, että pitäjällä
perustettiin satunnainen näytelmäseura. Olimme ottaneet ohjelmistoomme
Paavo Cajanderin sovittaman kappaleen »Yökausi Lahdella», jonka
jo monituiset kerrat olin esittänyt huonetoverini, Jooseppi S:n
kanssa Lopella ja lähipitäjissä. Puuhailtiin ahkerasti harjoitellen
jossakin kansakoulun salissa. Molemmat näytelmän miehiset osat ovat
lauluosia. Mutta kun veli Kara-Matilla ei ollut lauluääntä, täytyi osan
esittäminen ratkaista jollakin erikoisella tavalla. Pelastajaksemme
tuli itse ukko-Kara.

Järven ylle kohoavalla Huvimäellä me sitten esitimme tämän
kappaleen. Näyttämön takana panimme päähämme peruukit, jotka olimme
tilanneet Hämeenlinnasta setä Freimannilta. Minulla oli laatikossa
maalipönttöjä, mastiksia ja irtopartoja. Esirippuna oli joku vihreä
sertinkikangas. Kuvaelman esittäjät, nuoret maalaistytöt, tahtoivat
pyntätä muheviin poskiinsa paksulta punaa, sillä he halusivat olla
oikeita kaupunkilaismamseleita ja kepeitä keijukaisia, ja joku
daideellisen-dundeellinen tai dundeellisen-daideellinen sällin sekoitus
tahtoi vähintäin olla kreivi tai markiisi, vaikka olikin kysymys aivan
vanhasta, maalaistaneesta rokokoajan purpuritanssista.

Kuvaelma ja kansantanssi onnistuivat kutakuinkin hyvin, mutta kun tuli
näytelmän esittämisen vuoro, oli syntyä skandaali. Harjaantumaton
kuiskaaja unohti osansa, luullen ehkä, että juuri hän näytteli
näytelmän pääosaa. Näytelmän päähenkilöinä on kaksi miestä, he ovat
eronneet samasta vaimosta, tuntematta ennen toisiaan. Tästä vaimosta
syntyy nyt riita, kumpainenkin väittää oikeuttaan häneen tai eroon
hänestä. Riita kehittyy hassunkurisen kiihkeäksi ja uhkaa muuttua
tappeluksikin, kun toinen onnettomalle osatoverilleen laulaa:

    »Vihaani peljätkää, vihaani peljätkää!»

Kun Karan Kalle ei ollut laulutaitoinen, piti hänen vain aukoa laulun
sanojen mukaan suutaan ja isä-ukko seisoi kulissin takana ja lauloi
nuottien mukaan, mutta kun isä ei tarkkaan voinut seurata poikansa
liikehtimistä ja suun ilmeitä, sekaantuivat sanat ja nuotit keskenään,
vaikka näytelmän alku oli sujunut jotenkuten mukiinmenevästi. Kalle
huitoi käsillään ja aukoi suutaan, vastapelaajana seisoin minä hänen
edessään kuin puusta pudonneena, odotellen vuorosanaa. Hätäytyneenä
Kalle hääri kuiskaajankopin luona, kun ukko Kara sopimattomassa
paikassa täräytti mahtavalla barytonillaan:

    »Vihaani peljätkää, vihaani peljätkää!»

Olihan ukko Kara tunnettu kiivaaksi mieheksi, kun hän vahvalla
nyrkillään häristellen uhkasi niskoittelevia torppareitaan. Eipä
tainnut yleisökään olla erikoisesti meidän hapuilevaa taidettamme
ymmärtävää, koska eräs maakalainen katsomosta kovaäänisesti huomautti:

»Sehän on Karanterin herran ääni.»

Tämä herätti salissa suurta hilpeyttä.

Mutta suurin taiteellinen voitto kruunattiin vasta silloin, kun me
pääpukarit näyttämöllä olimme tarraantuneet toistemme tukkaan. Tilanne
kävi niin jännittäväksi, että muuan hiukan humaltunut maalaisukkeli
hoippui käytävää pitkin näyttämöä kohden, huomatessaan, että tästä
taitaa tulla oikein tupen rapina, koska jo napit sattuvat. Hän pui
nyrkkiä Kallelle ja huudahti: »Pirähän pualias, miäs, kyllä minä
tuun auttamaan.» Koko katsomo remahti nauruun. Huippusaavutus!
_Sic itur ad astra!_ Kun riitakaverit näyttämöllä vihdoin sopivat
huomattuaan, että he oikeastaan olivat oikeita onnenpoikia päästessään
irti äkäpussistaan, päättyi esitys iloiseen esiripun laskemiseen ja
yleiseen karkeloon. Piiritanssissa minä pyörittelin heleitä Hennoja
ja lempeitä Lyylejä. Pyöripä siinä suutarin Jussikin, pitäjän pomo,
Lassi ja Teppo. Näihin kylälaulujen tyyppeihin minä ehkä silloin
tutustuin tulessa ja touhussa Tuuloksen jo tutuilla mailla, tai istuin
kuunnellen tanssituvan nurkassa klarinetin soittajan tai kuuluisan
Puuska-pelimestarin säveliä, taikka lennättelin piirin kauniita tyttöjä
ja soittoniekan mielitiettyjä. Minulla näet oli se etu, että saatoin
tanssittaa hänen tyttöänsä, kun hänen omat kätensä olivat viulunkopassa
kiinni. Mutta emme me kuitenkaan suutahtaneet kuten äskeiset
riitatoverit näyttämöllä.

Huvien jälkeen ehkä pistäydyimme Syrjäntaan vanhaan kievariin.
Tapasin siellä erään runostelevan ja kansantaruja taitavan nuoren
talonpoikaismiehen, Kalle Kosmaan, joka kertoili minulle kylän
juttuja, satuja, tietämyksiä vainajien palvonnasta jouluilloin
saunassa, salaperäisten henkien liikkuessa pihamailla. Hän kuvaili myös
metsämiehen teerinsoitimella nähdystä, läpi metsän hämärän liikkuvasta
sotajoukosta, puhui metsänneidosta, joka takamailla hevosnuotiolla
koetti viekoitella hevospaimenta hylkäämään oman morsiamensa. Nämä
kuvaukset liehtoivat mielikuvituksessani mahtavia korpinäkyjä, jotka
kauan jälkeenkinpäin askarruttivat mieltäni.

Siellä kievarin peräkamarissa tein ohraisen oluen ääressä lähempää
tuttavuutta uusien, hämäläisten ystävieni kanssa, luodatukseni siten —
_in vino veritas_ — humussa ja sumussa syvemmin kansan sielun pohjaa.
— Kun tarinointi oli jatkunut pitkälle pikkutunneille, johdatti minut
kertojani lopulta oikotietä ja suosiltoja pitkin, huuruavien niittyjen
yli selässään kantaen, Pohjoisten kartanoon.

Näin oli aika kulunut kohti joulua. Kotoa ei tullut mitään kuulumisia,
enhän minä sinne juuri mitään kirjoittanutkaan, enkä tiennyt, mitä
olisin selittänyt keskeytyneen koulunkäyntini johdosta. Eihän joulu
maalla ensin oikein joululle tuntunut. Ajatukseni askartelivat siellä
kotona, missä äiti puuhaili jouluruokien ääressä.

Joululahjat palvelusväelle oli kai jo jaettu. Uusia kankaita
palvelustytöille. Renki-Kustaa oli kai jo saanut uuden lakin. Kun
omaiset ruokahuoneessa olivat päättäneet syöntinsä, istui palvelusväki
meidän perhepöydässämme, syöden joulukinkkua, livekalaa ja puuroa
manteleineen. Ja kun se onnenmanteli sattui vanhan renki-Kustaan
kohdalle, niin piiat sille taas virnistelivät. Joulukuusen kynttilät
sammutettiin ja Kustaa hoippui lopulta renginkamariinsa. Siellä hän
taisi yksin hörppiä vaarinkaljaansa, eikä viereisestä pesutuvan
takaisesta kamarista kuulunut iloista kitaran ääntä, sillä sen kielten
käyttäjä oli kaukana poissa ja paossa vieraan väen joulupöydän ääressä.

Mitään joululahjaa ei kotoa kuulunut. Ymmärsin sen hyvin. Olinhan
tuottanut hiukan surua, ja sitä omaiset usein liioittelevat, sokeassa
rakkaudessaan. Hymähdin hiukan surunvoittoisesti, kun kartanon
ikäneidolta sain lahjaksi sukkaparin; mieluummin olisin vastaanottanut
— rukkaset.

       *       *       *       *       *

Metsästys maalla aikana, jolloin se kaupunkilaiskoulupojalle on _terra
incognita,_ oli tullut minulle yllätyksenä. Vaikken sanottavasti mitään
metsänriistaa saanutkaan, antoi se kuitenkin kokemusta vastaisten
eräretkien varalta. Karkelot riihellä ja huvi-iltamat sekä seurustelut
naapurikartanoissa olivat minulle uusi elämys. Tämä avarsi katsettani,
liikkuessani niin ylempien kuin alempienkin kansankerrosten parissa.
Pohjoisten kartanon pihalla minä kuten ennenkin rupattelin hilpeän
sedän kanssa, joka kertoili minulle isävainajastani sekä hänen kanssaan
vietetyistä yhteisistä iloitteluista ja laulajaisista. Yksin ollen
harhailin järven rantoja tai luovin puron rannalle ohi pesutuvan,
jossa kaarestellen katselin pellavatukkaisen, sinisilmäisen, salskean
maalaistytön puuhia. —

Kuljinhan usein myöskin Pohjoisten kylän raittia. Sen varrella oli
pieniä taloja, eräänkin pihan vinttikaivolla ammensi usein sangollaan
vettä tummaihoinen ja ruskeasilmäinen talon tytär, johon en niin
erikoisesti kiinnittänyt huomiotani. Naapurin talossa pilkkoi puitaan
herrasnaamainen, punakka, nuori talonpoika, enkä silloin vielä tiennyt
näiden nuorten keskinäisestä lemmentarinasta. Se selvisi minulle vasta
silloin, kun kartanon muun väen kanssa sain kutsun tulla häihin.
Harmaassa maalaisyksitoikkoisuudessa tuli tämä minulle uudeksi
yllätykseksi ja pikku elämykseksi. Häät, ristiäiset ja hautajaisethan
luovat hiukan vaihtelua ja virkistystä maalaisiin arkiaskareihin.

Kartanon hevosilla komeasti ajaen saavuimme häätaloon. Pihalla oli
paljon hevosia, vieraita ja kuokkureja, jotka pian täyttivät häätuvan.
Vanhaan tapaan oli häitä valmistettu jo kauan. Isossa tuvassa notkuivat
pitkät pöydät, kuormanaan paistit, porkkanat, juustot, herat ja voit
sekä pöydän päässä oikea jättiläishauki, jonka pää ehkä keikkui
Kemijoella, häntä heilui Hämehessä. Kartanon herrat ja »pomot» vietiin
erikoisesti pieneen peräkamariin, jossa tukeville talonpoikaisisännille
tarjottiin tukevia toteja, sainpa minäkin siinä sivussa sitä maistella
pienemmästä lasista. Olihan setä Kara humaaninen ja herttainen mies ja
tiesi, että koulupojatkin yläluokilla joskus askartelevat viinimäen
töissä. Sellaisen teon takiahan minä juuri olinkin joutunut maalle
ja saanut nyt tilaisuuden nähdä hämäläisiä häitä, mikä oli minulle
hyödyksi henkisenä alkunousukautenani.

Olin tainnut tietämättäni hiukan pihkaantua nuoreen morsiameen
hänen neitosena ollessaan. Se oli innostanut minua ullakkokamarissa
kyhäämään jonkunlaista morsiusrunoa, jossa poikamaisen varhaisvanhasti
kuvailin morsiamen surua, hänen jättäessään kotinsa, vihkiytyessään
aivan outoon, onnelliseen tai ehkä onnettomaan elämään. Runopaperi
oli povitaskussani. Vilaukselta olin nähnyt viehättävän, nuoren
morsiamen yrttiseppeleineen ja valkoisine häähuntuineen. Olin nähnyt
mustaanpuetun sulhasen, jolle olin omituisesti lapsellisen kateellinen.
Piiliköhän tässä samaa tunnelmaa kuin usein jälkeenpäinkin elämässäni,
että kun alan aavistaa kadottavani jotakin kallista, se vasta silloin
alkaa syvemmin herättää huomiotani.

Tarkastelin terävästi sulhasen kasvoja. Ne poikkesivat tavallisesta
yleispiirteestä: tummahkon tukan alla hohti puhdas, valkea otsa,
hienojen kulmakarvojen alta katsoi tutkijaa kaksi kaunista, vakavata
silmää, ja nenä oli hienon kaareva kuin milläkin aatelismiehellä
tai kreivillä. Ja mieleeni johtui ajatus, että seisoikohan tässä
edessäni jonkun kartanonherran jäljennetty hahmo ja hänen sinisemmän
verensä pienempi perijä. Sillä onhan Hämeessä aina ollut paljon
aateliskartanoita. Nuorten valtaherrojen kevytmieliset, yölliset
lemmenretket kantoivat nyt seurauksia jälkipolvissa vuosisatojen takaa.
Ja minusta morsiankin oli kuin hienompaa tekoa, kuin vieras kukka
maalaisessa ryytimaassa, jonka siemenen joku kaukaisempi kuljettaja oli
polulle pudottanut. Saattoipa näissä mielikuvissa olla harhaakin, omien
vertailujeni sekaannusta. Sillä kun tarkemmin katselin sulhasmiestä,
näytti hänen leveä suunsa tylsältä ja vankat leukaluut raaoilta, iso
koura oli sieroittunut ja raskas raadannasta.

Vilinässä etsin morsianta, löysin hänet vihdoin vihkivalmiina äitinsä
huoneesta ja jätin hänelle pienen paperini, ehkä ainoan runoni,
jonka olin kirjoittanut karkoitusajallani ullakkohuoneessani.
Uteliaasti tarkkakin nyt morsiamen liikkeitä, kun hän vapisevin
käsin luki säkeitäni. Suuri, loistava, kiitollinen katse kohtasi
minua. Minut valtasi jonkunlainen luomisilon tyydytys, joka
tukahdutti muun mieltymyksen. Morsiamen silmä sumeni, pian alkoivat
kyyneleet vieriä pitkin hänen kastanjan värisiä poskiaan. Ja — ihme
kyllä, tämä herätti minussa iloa. Minussa myllersi vastakohtien
ristiriitaisuus, huomatessani runon vaikutuksen. Ehkä minussa
silloin liikahteli sellainen salaperäinen tunne kuin unkarilaisessa
mustalaissoittajassakin, jonka suurin nautinto on saada omilla,
kaihomielisillä sävelillään kuulijansa liikutetuiksi.

No, niin. Morsian oli vihitty, ja nyt alkoi huima hoppu syöntiin ja
juontiin. Tuttu pelimanni Puuska ja hänen ontuva vierustoverinsa,
klaneetinsoittaja, alkoivat vinhasti käytellä soittimiaan. Humussa
ja sumussa, purpurissa ja piiritanssissa minä ahkerasti tanssitin ja
pyöritin nuorta morsianta koko illan ja puristin ehkä häntä vyötäröiltä
lujemmin kuin kunniallisen vihkimisen säännöt sallivat. Mutta pianhan
tuollainen turha tunnelma katosi, sehän oli vain jonkunlainen nuoren
koulupojan päähänpälkähdys ja oikku, ehkä hiukan turhamainen ja
tarkoitukseton.

Itse häärahvas, vanhat häätavat, kisat kirjavina kieppuen
silmissäni herättivät minussa silloin mielikuvia, tyyppejä, värejä
ja varjoja, pienen kylän puitteissa. Kaikki hahmoittelin tutuiksi
tulevaisuuden näyiksi. Olihan tämä kirjava kuvasarja kuin mikäkin
talonpoikaiskuvaelma tai maalaismaailma edessäni selvästi nähtävänä ja
tunnettavana, ikäänkuin jonkun hollantilaismestarin, Rembrandtin tai
Jan Steenin elävä maalaus. Sieluuni oli tarttunut suuren luonnon henki,
lumous ja luomisilo.

Niin henkistä kuin pientä ruumiillistakin humallusta seuraa
aina hämäännys ja herääminen. Istuin seuraavana päivänä taas
ullakkokamarissani. Ulkona alkoi sataa lunta, ja lumihiutaleet olivat
jo aikoja sitten peittäneet pesutuvan katon, puron jäisen pinnan ja
parmaat. Ne lumihiutaleet tanssivat ikkunaani, peittäen oletetut
vihreät viiniköynnöksenikin. Olinhan jo tässä istunut kuukausimäärin
raukeana kuin missäkin rangaistuskopissa. Kaipasin jonkunlaista uutta
vapautta, vaikka olinhan täällä ehdonalaisessa vapaudessa. Aloin jo
kaivata kotikaupunkiani, koulutovereitani, kotiani ja äitiäni, sillä
kaikesta ystävyydestä huolimatta tuntuivat vanhan taitekattoisen
herraskartanon elämä ja sen asukkaat minusta lopulta vierailta
pakonalaisessa olotilassani.

Ja väljentävän vapahduttavalta tuntuikin sitten se hetki, jolloin
Kara-setä otti tallista nuoren orhin, valjasti sen reen eteen. Me
karautimme kiviportista maantielle ohi häätalon, ohi nahkurin majan
siinä sillankorvassa ja painuimme kyliin, tummiin metsiin. Paluumatka
sujui mielestäni nyt nopeammin kuin pakomatka kotikaupungista. Reki
luisti vihdoin yli kaupungin pitkän sillan, talot ylenevällä rinteellä
molemmin puolin ikäänkuin nyökyttivät päätään, kuten kaduillakin tutut
ihmiset ja toverit. Ja mäen päällä hohti valkoisena kotikaupungin
kirkko. Sen kultaisen ristin alla kyyhötti palomiesten öinen koppi,
jossa he kaitsivat kaupungin rauhaa. Tapulin kummallakin puolen
hohtivat mustan kellotaulun kullatut osoittimet näyttäen aikaa
eri tahoille erilailla, niin että osa kaupungin väestöstä kulki
aikaansa jälessä, osa aikaansa ehkä hiukan edellä. Ohi doorilaisten
kirkkopylväiden ja yli vanhan torin ajoin kotipihaan. Siellä
renki-Kustaa otti hevosen vastaan. Juoksujalassa riensin keittiön
portaita pitkin, siellä äiti otti minut iloiten vastaan. Kaikki suru
oli sovitettu, kaikki kaipaus toteutettu ja kommellukset unhoitettu.

Kun seuraavana päivänä astelin lyseolle, kiilsivät sen päädyssä
kullatut otsikkokirjaimet _Labor improbus omnia vincit_ yhtä kirkkaina
kuin ennenkin. Olin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt ottaa tämän
tunnuslauseen ohjeekseni. Kaikella tahdolla ja tarmolla päätin nyt
koulussa korvata entisen laiskuuteni ja laiminlyöntini. Tiukka, tanakka
rehtori seisoi koulun käytävällä edessäni, ystävällisesti hymyillen
paiskasi hän lujasti kättä ja lausahti luottavalla ja lujalla äänellään:

»Tervetuloa, Larsson on nyt mies!»

Sana »mies», se menee kuin terva puuhun tai sytyttävä sysäys
nuorukaisen mieleen, joka seisoo tuntemattoman tulevaisuutensa ja
miehuutensa kysymysten kynnyksellä. —

_Ante festum_ — ja nyt _post festum,_ jymyn ja juhlan jälkeen monet
koulumuistot himmenevät etäiseen hämäryyteen, toisten muistojen yhä
kirkastuessa, niitä kaukaa katsoessa.

Lapsena saattoivat vaarat kaupungin ympärillä koulupihalta katsottuina
näyttää suurilta, vanhemmiten saattoi kaupunki vaaralta nähtynä näyttää
pieneltä. Mene tiedä, mikä tässä maailmassa on suurta tai pientä,
suuressa pientä tai pienessä suurta.




NAAPURIN POIKA


Hän asui aivan lähi-naapuritalossa. Oli sellainen käenpoikanen, joka
on joutunut väärään linnunpesään, sieltä pudota moksahtanut maahan,
lentääkseen sitten omin neuvoin, siivet harallaan etsien jotakin
lepopuuta. Tai sitten sellainen ruma ankanpoikanen, josta Andersenin
sadussa kerrotaan.

Vanhempiensa mukana oli Valle tullut kaupunkiin käydäkseen koulua.
Siellä Parolan nummien liepeillä oli hän varhaisimman lapsuutensa
elänyt, elänyt yksinkertaisen rahvaan parissa; sen keskellä hän kulki
harvasanaisena, varhaisvanhana, hiljaisena poikana, eikä hänessä
huomattu silloin mitään erikoista muussa kuin siinä, että hän karttoi
joskus muiden lasten seuraa, joiden kanssa hän lasketteli suksillaan
alas korkeita mäkiä. Tai hän viihtyi parhaiten omituisten kirjojen
parissa, luki seikkailuista vieraissa maissa. Tai tutki Tuhannen ja
yhden yön tarinoita, jotka kiihoittivat hänen hiukan kuivaa älyään
ja hänen vilkasta mielikuvitustaan, niin että outojen tarinoiden
alkukehto koko hänen eliniäkseen kansoineen ja kielineen muuttui hänen
ihanteekseen.

Hän oli perheen ainoa poika. Vanhemmat olivat torikauppiaita, sellaisia
vanhanajan yksinkertaisia, kunnollisia ihmisiä, joiden majaan
muinoin jumalatkin kotiutuivat. Sellaisia kuin Filemon ja Baukis
olivat, kreikkalaiset taruhenkilöt, jotka jumalille osoittamastaan
vieraanvaraisuudesta pelastuivat tulvalta. — Jo varhain aamulla
kuljettivat he pienillä kärryillä lihatavaroitaan torille, ukolla
päällään reuhkalakki, vanhat turkit, pitkä esiliina riippuvana maahan
asti. Ja kärryjä työnsi takaapäin pieni eukko puettuna paksuun
villahuiviin ja huopatossuihin. Ja he koettivat vähillä varoillaan
elättää ja kouluttaa rakasta käenpoikaansa, joka pesästään maalta
oli joutunut pikkukaupunkiin. — Pieni oli asunto, jossa he elelivät.
Keittiön puolella vanhukset ahertelivat, valmistellen köyhää ateriaa
pojalle, joka paraiten viihtyi kirjojensa ääressä.

Olikohan Valle koskaan nuoruudessaan tarpeeksi leikkinyt puuhevosilla
ja pienillä kärryillä? Ehkä hän mieluummin oli viihtynyt pienien
tyttöjen parissa, joiden nukeille hän oli kertonut ihmeellisiä satuja
kaukaisista maista. Mutta kaupunkiin muutettua nämäkin harrastukset
olivat saaneet väistyä lukuhalun ja kunnianhimon tieltä. Tytöt hänen
mielestään olivat sievempiä ja siistimpiä, vaikka hän niitä nyt
kaupungissa karttelikin. Hän ihasteli kaikkea hienostunutta, ylhäistä
ja ylevämpää, ja herraspojaksihan hänet hänen vanhempansa olivatkin
aikoneet, oppineeksi, suureksi mieheksi, ehkäpä professoriksikin. Hän
eli omissa mielikuvissaan ja oli viisaampi ikäistään. Omin päin hän
oli aherrellut oppikirjojen ääressä, ja kun hän pääsi heti kolmannelle
luokalle, herätti hän jo huomiota luistavalla latinankielen taidolla.

Häntä huvitti lasketella lapsellisuuksia ollakseen muiden mukainen,
mutta näille lapsellisuuksille naurettiin, vaikka hän paremmin luuli
tietävänsä ja tuntevansa kaikki. Ja toveritkin nauroivat hänen
kummallisuuksilleen, kun hän kädet levällään huiskien, leveät hartiat
hiukan kumarassa, väärin säärin juoksi koulusta kotiin. Pöytänsä
ääressä istui hän kumarassa tutkien kiviä, kasveja ja eritoten
kielioppeja, jotka hän oppi äkkiä kuin itsestään ja ihmeen kautta. Hän
kulki kuvaannollisesti kuin suuressa kielitarhassa, jossa kasvoi paljon
koreita etelämaisia puita: Saksan lehtikuusia, Englannin hiiltyneitä
aarniopuita, Italian kypressejä, Palestiinan setrejä, Japanin
kirsikkapuita ja Itä-Intian mangopuita, joilla kolibrit ja oudot
paratiisilinnut lauloivat mitä erilaisimpia, sekasointuisia säveliään.
Kulki puulta puulle, sukulaiskielestä toiseen kieleen, oppi niiden
ongelmat ja oudot rakennelmat — päämääränään koko maailman puu.

Valle oli koko käytökseltään hiukan kulmikas, otsa oli korkea, sen
pulleat suonet todistivat kiihkeästä, uupumattomasta opinhalusta ja
sitkeästä mielenlaadusta. Kasvot kalpean harmahtavat, luvuista ja
yövalvonnasta, nenä kuin ulospäin pyrkivä ja sen juuressa syvällä
kuopissaan kaksi harmaata, hiukan sivullepäin tähyilevää silmää, joiden
ilme oli verhottu. Suu oli leveä, huulilla jo pientä parranalkua,
ja vankka leuka ilmaisi voimaa, kertoen esi-isien vanhasta,
uuraasta työstä auran ja kuokan ääressä. — Ilmetty Aleksis Kiven
nuorennettu kuva, sellainen, joita epämääräisen piirustuksen mukaan
epäonnistuneiden veistäjien muovaamina joskus näkee kirjoituspöydillä.
Hän tuntui likinäköiseltä, ja siksi katsekin näytti terävältä ja
tutkivalta.

Hän yleni luokalta luokalle. Huhu hänen kielitaidostaan alkoi kasvaa
ja se alkoi kiinnittää minun mieltäni. Ja kun hän oli hyvä hiihtäjä
ja mäenlaskija ja ahkera varhaiskeväinen uimari, »Puiston» korkeilla
mäillä ja Vanajaveden rannoilla, lähestyin häntä ensin jonkunlaisella
uteliaisuudella ja sitten yhä lujemmalla kiintymyksellä. Kun hän
pitkän porkkansa varassa toverien pilkatessa haraten laski alas
korkeimpia mäkiä tai ui jääkylmässä vedessä aikaisin keväällä, ihailin
minä hänen uhkarohkeuttaan. Hänessä oli henkisestikin, yhä uusia
kieliä harrastaessaan, sama maailmanvalloittajan rohkeus. Hän lainasi
ahkerasti koulun kirjastosta sellaisia vanhoja kirjoja, joita muut
pojat vallan vieroksuivat. Ylemmillä luokilla luki hän jo viisaita
kirjoja, vanhoja klassikkoja ja suuria runoilijoita. Teos teokselta
syventyi hän yhä uusille aloille. Kun hän oli alkuun päässyt, ei hän
hellittänyt, siirtyi yhdestä aineesta ja aiheesta toiseen niin, että
hän jo nuorena oppi tuntemaan useimmat Euroopan kielet.

»Kukat, kielet ja naiset ne ovat kaikki kaikessa!» — Vallella
oli kotonaan nurkassa jonkun vanhan kirstun sisällä arvokas
kasvisto, ja hän katseli, ihaili ja kokosi näitä luomakunnan pikku
mestariteoksia, joita ei mikään taiteenmestari voi täydellisesti
jäljitellä. Valle tutki kaikkea maan ja taivaan alla, ja hän oli jo
aikaisin omaksunut oman elämänviisautensa, ongelmoiden kaikkea omalla
tavallaan: Miksi kaikki ei ole kaunista luonnossa ja luomakunnassa,
miksi suvun jatkaminen, johon luonto kuitenkin viittaa, kaikilla
häikäisykeinoillaan kulkee solujen kautta, jotka eivät aina ole
puhtaita? Siinä oli jotakin vastenmielistä, mikä soti rakkauden
korkeinta ihannetta vastaan. Intohimojen kuohussa sitä ei huomaakaan,
mutta sen huomaa tyynemmässä vanavedessä. Kuinka toisin oli kukkien
laita! Taivaan tuuli ja hyönteiset levittivät niiden siitepölyä. Eivät
ne kylvä eivätkä niitä, mutta Luoja huolehtii, niiden kuihtuessa
syksyllä, niiden ylösnousemuksesta taasen keväällä.

Valle oli panteisti ja pakana mielestään, uskoi joihinkin
luonnonlakeihin tai korkeampaan järjestykseen, ykseyteen. Hän oli
jo varhain raamattua luettuaan ruvennut tutkimaan maailman kaikkia
uskontoja, joiden kaikkien alkuperä juontui kaukaisesta idästä.
Niin hän jo aikaisin oli tutkinut Konfutsea, Bramaa ja Buddhaa,
arabialaista ja persialaista runoutta, ja hänen nuoressa eristyneessä
ja haaveellisessa mielessään olivat saaneet sijaa Fatimat, Zuleikat ja
huurit, taivaalliset, häikäisevän valkeat, mustasilmäiset neitseet,
jotka muhamettilaisessa paratiisissa sulostuttivat olemassaoloa
tarjoten viiniä uskollisille musulmanneille, vaikka se olikin kielletty
heiltä täällä maan päällä. Yksi on Jumala ja Muhammed on hänen
profeettansa!

Vallesta tuli vähitellen täydellinen musulmanni, jonkunlainen näkyjen
ja kielien suurvisiiri ja sheik-ul-islam, mutta hän ei oppinut
numeroita, algebraa ja aritmetiikkaa, jotka nekin olivat vanhojen
viisaiden arabialaisten ja kreikkalaisten keksintöä. Geometriset
väitelmät ja ratkaisut, jopa yksinkertaiset yhteenlaskut olivat hänelle
tuiki tuntematon maailma, ylipääsemätön muuri, johon hänen taittumaton
tarmonsa kilpistyi avuttomana. Saatikka sitten nuo luihut, loikeroiset,
käsittämättömät logaritmit, joiden perille ei päässyt itse pirukaan —
ei millään pelillä tai ponnistuksella. — Kun matematiikka luokallamme
minullekin oli kova kompastuskivi, tuottaen alituiseen ehtoja koulussa,
kiinnitti meidän mieliämme molemminpuolisena yhdyssiteenä sama iloinen
elämän valhe ja viha.

_Fiat justitia, pereat mundus!_ Hiiteen koko matematiikka, se oli
usein meidän keskeinen, yhteinen mielilauseemme, kun me naapurin pojan
kamarissa uskalsimme kapinoida kovaa kohtaloamme vastaan.

»Niin, niin, ikuinen Nirvana, tyhjäolo tai sielujen vaellus toisessa
maailmassa taikka ikuinen ilo taivaassa, mene tiedä, kumpi parempi. Ja
mistä on se n.s. synti saanut alkunsa. Rakkautta runsas, täydellinen
ja oikeamielinen Jumala ei ole alkuaan voinut antaa aihetta tähän.
Mutta jos joku toinen on luonut pahan, niin se rajoittaa Jumalan
kaikkivaltaa. Mikä voi olla tarkoituksena koko maailman karusellilla?»
Näin Valle jutteli astuen kiihkeästi lattialla edestakaisin pienessä
huoneessaan.

Minä katselin tämän suuren käenpojan siipien pyristämistä hiukan
ihmetellen ja ilkkuillen, kun hän sanoi: »Minä rakastan kasveja, kieliä
ja naisia!» Minä letkautin siihen: »Ne kaksi ensimmäistä taitavat
olla sinulle aina uskollisia, mutta entä ne viimeiset? Sinun täytyy
kiintyä johonkin. Älä haihattele, oletkohan sinä todella koskaan oikein
rakastunut...?»

Hän jatkoi viisasteluaan. »Kasvikunnassa ilmenee kaksi periaatetta,
miespuolinen ja naispuolinen, vaikka usein samassa varressa ja
samassa kukassa. — Minä en rakasta raakuutta enkä voi sietää lihaa.»
»Vaikka olet lihakauppiaan poika», lisäsin minä siihen, tahallani
väitellen häntä vastaan, saadakseni ihan kuin ilmaiseksi kuulla hänen
paradoksejaan ja luentojaan, minulle vieraasta maailmasta. »Niin,
palaan siihen suvun jatkuvaisuuteen. — Intohimon rumuus ja raakuus on
minulle käsittämätöntä. Eikö siinä ole jotakin eläimellistä?» —

Minä koetin selittää: »Sinä elät vain mielikuvituksissasi.»

»Ehkä minä suurentelen ja liioittelen», sanoi Valle.

»Naiset tulevat mielellään luoksesi lepertelemään, koska olet heille —
vaaraton.»

»Mistä sinä sen tiedät niin varmaan...»

»Tiedän, koska tunnen naiset ainakin osaksi. He rakastavat rohkeita,
mutta menevät naimisiin tomppelien ja tyhmien kanssa.»

Valle väitti: »Minä tunnen naissielun, siksi naiset pitävät minusta.»

»Kuules, Valle, minun luokseni eivät ne tule, sillä ne ehkä
pelkäävät... Sinä olet toisessa asemassa.»

»Kuinka niin?»

»Sinun tähtesi ei heidän maineensa pilaannu — —»

»Sinä vanha veitikka!»

Puheemme keskeytyi, kun pihalta kuului italialaisen posetiivinpelaajan
soitto. Äkkiä seisautti Valle kiihkeän käyntinsä, huitovin käsin
syöksyi hän ihmeekseni pihalle, pian ilmestyi hän huoneeseen
tummaihoisen ja tulisilmäisen italialaisen seurassa ja alkoi heti
puhtaalla italiankielellä puhua hänen kanssaan. Sohvalla istuen
ihmettelin minä tätä taitoa. Näytti siltä, että he olivat hyviä,
vanhoja tuttavia. Soittaja veti povitaskustaan kellastuneita papereita
ja osoitteita ja pyysi kirjoitustaidottomana Vallea laatimaan hänelle
kirjettä kotiin omaisille, kaukaiseen, kauniiseen Italiaan, jossa
Goethen sanojen mukaan sitruunat kukkivat...

Kun me olimme tulleet naapureiksi, ja kun Valle huonon
matematiikantaitonsa takia oli eronnut koulusta, aloimme me nyt harva
se päivä seurustella toistemme kanssa. Minä jatkoin koulunkäyntiäni,
koska äitini niin tahtoi. Minäkin aloin kirjastosta lainata
mestariteoksia, urheiluharrastukset saivat nyt vain sivutarkoituksen.
Aloin kaikessa hiljaisuudessa näperrellä runosepustuksiani, ja taisipa
iso käenpoikanenkin, se ruma ankanpoikanen hahmoitella »Itämaalaisia
haaveiluitaan». Istui siellä kotonaan yökaudet kumarassa pöytänsä
ääressä tuhruisen öljylampun luona, jonka kuuppa aina oli tomuinen
kuten pöytäkin. Hämärä oli huone kuten ahdas eteinenkin, jonka
ovenpielessä seinällä paloi pieni, vaivainen kitupiikki. Ja pienessä
huoneen nurkkakaapissa oli vanhoja, tummuneita teoksia sekä outoja
sanakirjoja.

Vallen ylähuuleen oli jo ehtinut kasvaa paksut viikset, kuten
Nietzschelle. Ne peittivät hänen hampaansa ja suupielen hiukan katkerat
ja itse-ilkkuvat ilmeet, niin että hän alkoi olla arvoitus opettajille,
tovereille ja minullekin, kunnes vähitellen opin häntä lähemmin ja
paremmin vuosien kuluessa tuntemaan. Hän suoritti koko koulun kurssin
moneen kertaan, mutta ei läpäissyt koetutkinnossa matematiikkaa. Hän
antoi yksityisopetusta kielissä, ansaiten siten leipänsä. Hän oli
oppinut englanninkielen kaikkine murteineen niin hyvin, että hän oli
saanut useita oppilaita. Siten saattoi hän kielitaidollaan elättää
köyhiä vanhempiaan. Hän opetti hienovaraisesti, ja vierashuoneessa
vanhemmat istuivat hiljaa tätä kuunnellen. Mutta työnsä lomassa
jaksoi hän olla sukkelasanainen. Hän saattoi olla pistäväkin
miestovereille, jotka eivät ymmärtäneet häntä, kun nämä joskus iltaisin
koettivat veikeillä hänen kustannuksellaan. Tyhjäntoimittajat ja
katujen mittaajat tulivat hämärissä hänen luokseen ilonleileineen
leksottelemaan, koska eivät uskaltaneet rienailla kotonaan. He pitivät
hänen kotiaan joskus jonkinlaisena ilonpitopaikkanaan. Mutta hän
saattoi antaa sanan sanasta, kun joku hiomaton nuorukainen koetti
hänelle selittää kaikessa tekoviisaudessaan, ettei mitään Jumalaa muka
ole. Siihen hän selitti:

»Kaikki uskonnot ovat aina mieltäni askarruttaneet ja olen niitä
kaikkia tutkinut, saamatta kuitenkaan koskaan kaikesta selvyyttä!»

Tyhjänpuhuja koetti kumota väitteen:

»Valle on mahometti ja pakana samalla kertaa!»

»Minun uskontoni, minun islamini, on tähän asti ollut minulle vain
runoutta, sillä uskonnoissa on paljon runoutta.»

»Valle on runoilija!»

»Jumala ties, olenko täydellisesti sitäkään tai yhtään mitään, mutta
sinulla pinnallisena pinkkapöksynä ei ole muuta huolta kuin täyttää
tyhjä taskumattisi tai etsiä paikkaa, missä sen tyhjentäisit.»

Tyhmä teikari ymmärsi lopultakin lähteä ja jätti Vallen rauhaan.

Pieni huone oli hämärä, ja seinällä oli himmeä öljyväripainos, joka
esitti italialaista nuorta naista. Oliko se Vallen salainen ihanne?
Ehkä jäljennös jostakin italialaisesta mestariteoksesta. Seinällä oli
myöskin koraanin lauseita. M.m. arabialaisin kirjaimin kyhätty pyhä
kirjoitus: _Bism illah irrahman irrahim,_ Jumalan armollisen, laupiaan
nimessä. — Hän oli oppinut suomalais-ugrilaisia kieliä, tataarin- ja
turkinkieltäkin. Arabiankieli oli käynyt hänelle rakkaaksi, ja siihen
oli johtanut Tuhannen ja yhden yön tarinain herättämä lapsuudenlumous.

Hänen suuri kielitaitonsa minua ihmetytti, ja kotikaupungissakin
se oli herättänyt suurta huomiota. Hän kävi Helsingin yliopistossa
suorittamassa tutkinnot italian- ja ranskankielissä sillä seurauksella,
että professorikin myönsi leikillisesti hänen taitavan italiankieltä
paremmin kuin professori itse. Pikkukaupunkilaiset eivät häntä
ymmärtäneet. Hänen ulkonainen, saamaton käytöksensä herätti joskus
naurua, niinkuin usein nauretaan sille, jota ei ymmärretä. Ja kun
pilkka meni liian pitkälle, niin minä häntä puolustin. Hän saattoi
tekeytyä tuhmaksi tuhmien kanssa, mutta samalla saattoi hänen
sanoissaan olla vilkasta viisautta, kun hän lasketteli leikkiään
nuorten, iloisten satakieliensä kanssa, joiksi hän naisoppilaitaan
sanoi. Häntä huvitti luonnollinen ja välitön luonne. Mutta kun joku
neitonen hiukan pilkallisesti lehteili jotakin teosta islamista tai
buddhismista ja sanoi: »Tämähän on paljasta pötyä, en minä usko
sellaisia jumalia.» — »Eihän neidin tarvitse niitä uskoa, mutta ei pidä
ennakkoluuloisesti tuomita asioita, joita ei ymmärrä. Viisaammat aivot
kuin mitä minulla on ovat harhautuneet buddhismin kylmiin sokkeloihin,
ja monet yhtä kauniit tytöt kuin sinä ovat uskoneet muhamettilaisten
ainoaan Jumalaan.» Sitten keskeytti hän leikillisesti ja alkoi puhua
teepöydän kattamisesta ja muista asioista.

Hän kirjoitteli ulkomaalaisiin aikakauslehtiin: _The Crescentiin_
ja _The Islamic Worldiin_. Suuri oli minun nuori iloni, kun hän
sai näissä lehdissä englantilaisina käännöksinä julkaistuiksi pari
runoani ja kertomustani: _Love and laurels_ (Lempi ja laakerit), _Man
and moss, The calls of death. The Islamic Worldissa_ julkaisi hän
myös pitkän runonsa maailman kielistä: _The Sisterhood of Languages_
(Kielten sisarkunta). Usein luin minä hänelle omia runojani. Hän oli
skeptikkoluonne. Kun luin hänelle kompani:

    »Lapsiksi kutsut sa taiteesi tekeleitä,
    lapsia kyllä ne lie, mut kuolleina syntyneitä»,

niin minä huomasin, ettei hän vuorostaan ymmärtänyt minua, sillä
minä en kommallani ollut tarkoittanut ollenkaan hänen omia runojaan.
Mutta tällaiset pienet väärinkäsitykset pian unhottuivat. Hänen
sukkeluutensa ja sanavalmiutensa ihmetyttivät minua, hänen suuri
vaatimattomuutensakin. Hän ei elämältä paljoa odottanut, ja hän
kunnioitti hiljaisia, hyviä vanhempiaan, jotka kävivät jo raihnaisiksi.

       *       *       *       *       *

Iäkkäät vanhemmat kuolivat. Hän oli yksin valvonut isänsä ruumisarkun
ääressä. Sen ääressä oli hän paljon miettinyt, ehkä oli keskustellut
itsekseen... Kun hän oli voittanut sielunsa kipeän, alkoi hän
siitä hiljaisesti tointua ja antaa opetusta entiseen tapaansa. Hän
karaisi laihan ruumiinsa uimalla kevät jäissä, ja hän seurusteli yhä
vierasmaalaisten kanssa. Kaupunkia saattoi ihmetyttää se, että hän
kadulla alkoi puhutella jotakin tataaria tai itämaalaiselta näyttävää
persialaista heidän omalla kielellään.

Olihan siellä Hämeenlinnan eteläisellä rinteellä juutalaisten
korttelissa semmoisia pikku hökkeleitä luhtisolineen, ja olipa siellä
synagoogankin tapainen, sekä vanhan venäläisen kirkon vieressä n.s.
narikka, juutalaisten kauppavaja, joka näytti Noakin arkilta. Se oli
salaperäinen maailma, joka askarrutti jo varhain meidän koulupoikien
mieltä. Vallen luona kävi toisinaan juutalainen nuori rabbi, tämä oli
samalla kirjailija ja oli suunnitellut jotakin Ahab-näytelmää. Rabbi
vei meidät kotiinsa ja näytti kahta, kolmea tyhjää kirjahyllyä. Niihin
mahtui laaja Talmud, niin babylonilainen kuin palestinalainen laitos,
niin mishna- kuin gemara-selityksineen. Olipa Valle käynyt juutalaisten
synagoogassakin. Ja hän kuvaili minulle heidän lehtimajajuhlaansa,
kun miehet istuvat lakit päässä muistellen korpivaellustaan Mooseksen
ajoilta. — Ilmestyipä sitten kaupunkiin syyrialainen Mirza Baba
bar-Ishaja, kummallinen itämaalainen, joka sai Vallen niin intoihinsa,
että hän alkoi jo muka kääntyä muhamettilaiseksi. Minuakin hiukan
ihmetytti tällaisen aasialaisen ilmestyminen kaupunkiin, ja kun me
menimme tälle maaseutua näyttämään ja tulimme hämäläiseen maalaistaloon
tutustuttaaksemme häntä suomalaisiin elintapoihin, kuiskasi talon
isäntä minun korvaani:

»Eiköhän vain liekin sitä Iskariotin sukua?»

Kävihän kaupungissa vaihteeksi ja virkistykseksi muitakin
ulkomaalaisia. Saksalainen soittokunta saattoi täräyttää säveliä
meidän kotipihallamme. Soittajien kanssa oli hauskaa koetella
saksankielentaitoaan. Joskus kadulla kulki omituinen tshekkiläinen
säkkipillinsoittaja rohtimisine housuineen ja tallukoineen. Eikös
Valle heti lähtenyt miestä puhuttelemaan. Joskus kulki kumma
bulgarialainen poika mankuen ja mongerrellen kadulla, heitteli mustaa
leipää kadulle, se kun hänelle oli kitkerää ja karvasta, sillä hän
oli kotoisin valkoisen leivän maasta. Tällaiset ohimenevät katukuvat
painuivat nuoreen mieleen. Ja kun pari hilpeäluontoista ranskalaista
sanomalehtimiestä maailmankiertomatkallaan ilmestyi kaupunkiin,
lyöttäydyimme heidän seuraansa. Minä puhuin heille saksaksi, mutta
Valle jutteli heille puhtaalla ranskankielellä. Kutsuimmepa heidät
Teatteriravintolaan päivälliselle. Ranskalaiset ovat esittelyssä
ja hyvästellessä kohteliaita. Syödessä ovat he hyvin välittömiä,
iloisia ja luonnollisia. Mutta tulipa siinä syödessä pieni hauska
välikohtauskin. Hyväntahtoisuudestaan, mutta myöskin typeryydestään
tunnettu kaupungin baltilaissyntyinen poliisimestari Havemann tuli
haastattelemaan ranskalaisia ja tiedusteli heidän matkaansa ja matkan
tarkoitusta:

»Minne matkataan?»

Me koetimme ranskalaisten suosiollisella avustuksella selittää
herra poliisimestarille, että ranskalaiset sanomalehtimiehet olivat
aikamatkalla maapallon ympäri.

»Ja matkan päämäärä?»

»Ensiksi Siperian kautta Japaniin.»

Hienostelevan kohtelias poliisimestari tiedusteli edelleen:

»Jalkaisinko koko matkan?»

Sen johdosta Valle sutkautti poliisimestarille:

»Nämä ranskalaiset herrat eivät ole veden päällä kulkijoita.»

Koetimme olla mahdollisimman tyhmän näköisiä. Kun poliisimestari oli
mennyt, purskahdimme me kaikki hilpeään nauruun.

Ehkei tämä sama bobrikoffilainen poliisimestari olisikaan ollut meille
niin hyväntahtoisen kohtelias, jos hän olisi tietänyt, että Valle kulki
kaduilla sylkäisten katukilpien venäläistä kirjoitusta ja ettei hän
hyväksynyt tätä barbaarikieltä muiden kielien hyvään joukkoon. Eipä hän
suopein silmin olisi katsellut minuakaan, jos hän olisi tietänyt, että
minä koulun yläluokilla ollessani poistin salimme seinältä Aleksanteri
III:n kuvan, vein sen pesutuvan takaiseen kamariini. Toverieni kera
minä floreteilla lävistin saman kuvan moniksi kappaleiksi. Siitä olisi
ehkä voinut koitua minullekin jonkunlainen Siperian matka.

Kun saatoimme kohteliaat ranskalaiset kaupungista maaseudulle, kysyin
minä Vallelta matkalla, miten ranskaksi käännettäisiin: »hauskaa
matkaa!» Löimme erotessa maantiellä kumartaen kantapäitämme yhteen ja
koetimme olla niin ranskalaisesti kohteliaita kuin mahdollista: _»Bon
voyage!»_ He kiittivät opastuksesta ja jatkoivat matkaansa.

Kun kohteliaat ranskalaiset olivat lähteneet kaupungista, saksalaiset
ja tshekkiläiset soittajat huvenneet muille maailmanmarkkinoille,
niin tuntui pikkukaupunki taas tyhjemmältä. Tein Vallen kanssa pitkiä
kävelymatkoja maaseudulle tai kiertelin hänen kanssaan ympäri torin,
ikuisessa kehässä, kuten muutkin nuorukaiset. Kadulla saattoi Valle
äkkiä pitkiä käsiään heiluttaen harpata yli kadun, jossa tyttöliuta
kulki kujeillen. Likinäköisenä hän tähysteli niitä, nosteli niille
lakkia, vaikkei hän kaikkia tuntenutkaan. Nauraen kuljin hänen
jälessään ja huomautin, että »niinhän sinä lennät kuin lumottu
noiden livertävien satakielien jäljessä, kuin tuli olisi takkisi
takaliepeissä. Mitäs se auttaa! Sinun täytyy olla rohkeampi.» Siihen
ei Valle sanonut mitään, myhäili vain salaperäistä hymyään, josta ei
koskaan tolkkua saanut.

Mutta kotona kielitunneilla hän oli hillitty, katseli oppilaitaan
samein silmin, pää kenossa. Käsillä haroen alkoi hän kävellä
edestakaisin lattialla, kunnes seisahtui ja sanoi naurahtaen jonkun
sukkeluuden. Tuskinpa hän rohkeni lähestyä, tarttua hellävaroen käteen.
Ja jos hän olisi yrittänyt suudella, olisivat huulet ehkä osuneet
neidon nenään tai korvaan. Mutta hän osasi tekeytyä tyttömäisen
lapselliseksi. Osasi hiljaa tunkeutua pieneen naissieluun niin, että
nämä uskoivat hänelle pienen pieniä salaisuuksiaan, osasi joskus olla
kauttarantaisesti kaksimielinen, nuoria naisia mairitteleva ja samalla
isällisen hienotuntoinen. Hän osasi puhua rakkaudesta, mutta ei osannut
voittaa itselleen rakkautta, sillä hän saattoi jollakin hullunkurisella
äänenpainolla tai liikkeellä tehdä tekonsa naurettavaksi. Sille
hän sisimmässään ehkä itsekin nauroi, tutkiessaan omaa, omituista
luonnettaan.

Kun vanhemmat olivat kuolleet, tunsi hän itsensä ikäänkuin vapaammaksi
ja samalla yksinäisemmäksi. Nuorena hän karttoi tyttöseuraa, nyt
muuttuivat naisoppilaat ja puhtaaksikirjoittajattaret vaihteluksi
ja virkistykseksi hänen elämässään. Ne astuivat nyt Fatimojen
ja Zuleikojen tilalle. Työn lomassa ne joskus puhdistivat hänen
huonekalujensa tomuja, valmistivat hänelle teepöydän, jonka ääressä
sitten rattoisasti rupateltiin. Valle oli alkanut kääntää Tuhatta ja
yhtä yötä, jonka lumoissa hän nyt eli uudestaan lapsuutensa unelmat.
Tuli nyt lisäksi lohduksi ja kehoitukseksi työssä suuren Tabacumin
henki. Valle oli alkanut tupakoida. Hän suosi erikoisesti itämaisia
savukkeita, huumasi itsensä niillä, ikäänkuin savuke olisi ollut
itämainen nargile, persialainen vesipiippu, jossa savu imetään suuhun
vesisäiliön kautta. Hän oli olevinaan jonkunlaisessa hashish-huumeessa.
Kun sauhu kierteli hänen päänsä ympärillä hämärässä huoneessa, saattoi
siinä mukavasti muistella Firdusin sankarilauluja ja runoelmia, Omar
Khajjamin runoja, joita viini on elävöittänyt, sekä Hafisin rauhallista
filosofiaa. Siinä hän saattoi istua yksin, vaipuen sisälliseen,
omaan näkemykseensä, unohtaen karvarintaisen ankanpojan muotonsa,
kätkeytyen kuoreensa, näyttämättä kenellekään katkeruuttaan, vaikka hän
itsetietoisten silmille äsken oli ripottanut iloisen ivansa suolaa.
Yksin ollen sanoi hän olevansa hyvässä seurassa.

       *       *       *       *       *

Tuli sitten hänen kirjurikseen nuori Mirjam-neito, tyttö köyhästä
kodista, hento ja herkkä, vakava ja vaitelias. Nuori neitsyt alkoi
pitää huolta opettajastaan, pyyhkieli paremmin kuin muut tomuja
Vallen pölyisiltä kirjoilta. Hän ei pilkkaillut Vallen omituisuuksia,
vaan koetti lapsensielullaan ymmärtää hänen oikkujaan. Vallen pikku
rakastumiset pieniin koulutyttöihin haihtuivat kuin hämärä ja sauhu.
Olihan hänen kotinsa oikeastaan hyvin tyhjä, olihan isä kuollut,
tavallaan kaupungin elämäkin oli hänelle kuollut, sillä hän kulki sen
kaduilla kuitenkin vieraana. Eivät ne juoruilijat häntä ymmärtäneet,
eikä hän tahtonut ymmärtää heitä, vaikka hän hyvin tiesi sen, mitä
he eivät tietäneet. Hän kavahti sääliä köyhyydessään, mutta pienen
Mirjam-neitosen salattu sääli häntä kohtaan liikutti häntä, vaikka
hän tiesi, ettei hän voisi herättää Mirjamissa mitään naisellista
rakkautta. Mirjam muisteli häntä hänen nimipäivinään, toi kukkia
hänelle kuten muutkin tytöt. Silloin Vallen mielestä hänen pieni,
hämärä huoneensa muuttui talvipakkasesta huolimatta jonkunlaiseksi
itämaiseksi talvipuutarhaksi, Semiramiin riippuviksi silloiksi. Hän
kaipasi noita leperteleviä satakieltään, joille hän toisinaan saattoi
olla julman ilkeäkin, mutta jotka iloisilla äänillään elävöittivät
hänen ajatuksiaan. Mirjam muuttui nyt »Tuhannen yön» Fatmaksi. Hänessä
heräsi tyttöä kohtaan jonkunlainen isällinen tunne. Hän vei lahjoja
Mirjamin vanhalle äidille. Hän koetti auttaa tätä köyhää kotia.

Mitä teki hän koko maineellaan, johonkin tahtoi hän kohdistaa
myötätuntonsa? Kun kerjäläiset soittelivat hänen ovikelloansa, kävi
hän avaamassa ja kaiveli taskustaan heille ropojaan. Hänen tuli sääli
näitä kulkureita. Mutta jollakulla kulkurilla ei aina ollut sääliä
Vallea kohtaan viedessään häneltä talvitakin eteisen naulakosta. Ja se
katkeroitti hetkeksi, mutta Valle kosti sen leikinlaskulla jollekulle
toiselle käypäläiselle, kun tämä teeskentelevästi lateli lauseitaan:
tuhannen kiitosta. Siihen Valle vain vastasi: »Kyllä kymmenenkin
riittää». Ajattelijan tyyneydellä otti Valle samalla tavalla vastaan
elämän niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin. Hänen katseensa kääntyi yhä
enemmän kuin sisäänpäin omaan itseen, kartellen ulkonaista maailmaa,
jolta hän ikäänkuin sulki oman sielunsa portin. Siksi häntä huvitti
vastakohtana tämän hienon ja herkän tytön, suloisen Mirjamin läsnäolo,
joka tyynnytti hänen levottoman luonteensa ailahduksia. Mirjamin silmät
säteilivät tummina, kuin itämaalaisen korukukan terälehdet sisäistä
valoaan ulospäin. Mirjam oli vakava, vaitelias. Hänen sielunsa paloi
ylösnousemuksen aavistelevaa ja värähtelevää valoa, ja se valo alkoi
tunkeutua Vallenkin jo väsyneeseen sydämeen. Hänen huoneensa oli tullut
kirkkaammaksi. Mirjam oli poistanut eteisestä tuhruisen kitupiikin ja
sijalle oli tullut sähkönappula. —

       *       *       *       *       *

Niin, uusi aika oli saapunut pikkukaupunkiinkin, tuoden sähkön kanssa
uuden kajastuksen. Aivan hiljaa oli tapahtunut muutos, niin ettei
Vallekaan sitä huomannut, niin uudenaikainen kuin hän mielestään
aina oli ollutkin. Hänen pöydällään paloi nyt vihreän, viihdyttävän
lasin alla kirkas sähköliekki, sen valossa tuo himmeä italialaisen
naisen kuva oli savuttuneena riippunut seinällä. Sen sivulle oli nyt
tullut Mirjamin, hänen madonnansa kuva. — Sinä yönä, jolloin Valle oli
yksin seisonut isänsä arkun ääressä valvoen ja puhellen kauan jonkun
tuntemattoman hengen kanssa, oli hän ehkä ruvennut Buddhan tavoin
uskomaan jonkunlaiseen sielunvaellukseen ja jälleennäkemiseen, vaikka
hän kirkkaassa päivänvalossa ihmisten mieliksi kielsi itsensä, ilkkui
ja tekeytyi paatuneeksi pakanaksi — vain härnätäkseen tekokristittyjä
ja ulkokultaisia kaupungin pikkusieluja. Ja hän nauroi niiden
suuttuessa, hän oli osannut koskea heidän arimpiin kohtiinsa, ja he
kimmastuivat, kun hän paljasti heidän totuuksiensa pettävän pohjan ja
suuren valheen. Vihassa he unohtivat sulkeutua kuoreensa, ja kun he
huomasivat itsensä nolatuiksi, koettivat he itseänsä häveten, keskenään
saivarrellen, väittää Vallea höperöksi.

Mutta pieni Mirjam ymmärsi hänen ivansa, jolla Valle vain peitti
mielenliikutuksensa. Vallessa heräsi halu uhrautua jonkun hyvän
asian takia, jottei ikävyys, itsekkyys ja kielimaine kovettaisi
hänen luonnettaan. Mirjam istui niin hiljaa pöydän ääressä ja
kirjoitti sanelun mukaan valmiiksi paperille. Valle nousi, käveli
edestakaisin huoneessa, tuijotti ilmaan, löytääkseen oikean, sopivan
sanan. Salavihkaa loi hän katseen tytön kelmeihin kasvoihin. Hän
huomasi Mirjamin poskella riutuvat ruusutäplät, ja hän alkoi
hajamielisyydestään huolimatta aavistaa, että joku kalvava, salainen
tauti riudutti Mirjamin nuoren rinnan, kun tämä joskus peitti yskänsä
nenäliinaan, jossa näkyi pieni veripilkku. Mutta sitten Mirjam
kiepsahti ympäri, toi teen keittiöstä, liverteli. Hääri ja puuhaili
siinä pikkuemäntänä, nuhteli Vallea joskus hellästi ja oli kiitollinen
lahjoista, joita Valle oli tuonut hänen kotiinsa. Ja kun Mirjam oli
mennyt, kaipasi Valle häntä jonkunlaisella isäntunteella. Valle jäi
miettimään taudin syitä ja seurauksia.

Olihan Mirjam puoli vuotta sitten päässyt ripille, eikä hän silloin
ollut noin riutunut. Alttarin ääressä nuoret neitoset olivat juoneet
pyhää viiniä. Siitäkö se johtui se kalpeus, se salakavala itu, josta
oli kehittynyt hiljakseen hivuttava vaara. Turhaan Valle syytteli
sokeassa vihassaan muita. Syytteli pippejä ja pappeja, jotka hän usein
väittelyssä oli saanut alakynteen. Pienessä huumassa ollen noitui hän
ne, kuten Dante tuomitsi paavit, alimpaan helvettiin. Mutta eivät siinä
syyttelyt eivätkä moitteet enää auttaneet. Nämä sadatukset olivat vain
Vallen kapinoimista kovaa kohtaloa vastaan.

Mirjani ei palannutkaan enää hänen hämärään huoneeseensa, kitui
siellä kotonaan omalla vuoteellaan, apua eivät voineet antaa ei papit
eivätkä lääkäritkään. Taittui kuin pienen itämaisen kukan varsi kesken
kasvuaan, kuoli pois. Pienen saattueen mukana ajaen pienen arkun
jälessä Valle toi hänen haudallensa kukkia. Hän ei puhunut mitään.
Hän palasi yksin kävellen pitkän matkan kotiinsa ja asetti yhden
kukan Mirjamin kuvan puitteiden yläpuolelle. Sytytti kaikki sähköt
palamaan huoneessa. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän
huomannut, että hänen pöydällänsä oli kukkia joka paikassa. Mistä
ne olivat tulleet? Hänen entiset oppilaansa, hänen »satakielensä»,
olivat kukittaneet hänen huoneensa, sillä aikaa kun hän oli ollut
hautausmaalla. Hänen erakkomajansa oli kuin kukkiva Eedenin puutarha.

Hän katseli ulos pihalle. Siellä ei ollut nyt hänen ikkunansa alla
leperteleviä muijia, jotka lörpötyksillään häiritsivät hänen työtään.
Hän oli joskus niille ärhennellyt, mutta siitäkös nämä sadattelemaan,
että se kielimaisteri on taas höpeltynyt. — »Teidänlaisen hupsun akan
takia kyllä... kas, se tyhmyys on tarttuvaa laatua!» Toinen akka oli
tiuskaissut siihen: »Ettekä te mikään maisteri olekaan!»

Valle siristi silloin silmiään ja lisäsi pisteliäästi:

»Hyvä ihminen, se maisterin titteli on vain haukkumanimi. Miksi sitä
sitten käytätte?»

Valle muisti ottaneensa hyllyltään vanhan koraanin, oli sitä heille
ikkunasta näyttänyt ja hiukan ivallisesti heille huomauttanut:

»Te olette puhuneet niin paljon pötyä, että jos kirjoittaisin muistiin
kaikki, mitä te olette sanoneet, niin siitä kirjoituksesta tulisi tämän
kirjan laajuinen, ehkä vielä isompi teos kuin on talmud, raamattu tai
joku muu pyhä kirja.»

Akat olivat siunailleet ja ehkä lähteneet portille, jatkamaan
juorujaan. Valle hymähti omille ajatuksilleen kesken suurta suruaan.
Huoneessa oli niin hiljaista, ja hän tunsi itsensäkin niin hiljaiseksi.
Hänen ainoa rakkautensa oli kuollut. Ehkä hän tästä kuolemasta oli
syyttänyt turhaan muita.

Aika vieri, vieri vitkaan eteenpäin. Ei seisonut ikuinen Aika, joka
parantaa sisäiset sielun poltot ja kirvelevät haavat, — Valle istui
taas yksin hämärässä huoneessaan. Hän mietti: Niin, niin... onhan taas
uuden vuoden aatto. Pikkukaupungin kirkontornista kajahtaa kaksitoista
lyöntiä... kaksitoista kanuunanlaukausta. Niin, ne pommittavat
taasen sen uuden vuoden kuuluville, niin, niin, sehän on taasen sitä
numeropalvelusta. Numerot, numerot!! Niitä minä en elämässäni koskaan
ole voinut ymmärtää. Numeroilla ja rahalla voi tehdä paljon pahaa, jos
hyvääkin. Numerojen takia minä en ole päässyt elämäni päämäärän perille.

Tomua oli taasen kaikkialla, pöydällä ja lipastollakin. Hän sammutti
sähkövalon. Saadakseen lämpöisemmän valon, sytytti hän kolmihaaraisen
kynttilän jalan ja asetti sen madonnansa Mirjamin kuvan eteen, niinkuin
hän ennenkin oli joskus tehnyt. Sitten meni hän keittiöön ja valmisti
yksin teen itselleen, kaatoi siihen väkevämpiä teelehtiä, saadakseen
jonkunlaisen huumauksen.

Hän hapuili huoneessaan edestakaisin, sitten otti lipastosta vanhan
muistikirjansa. Olihan siinä pöydällä mustia, punaisia ja vihreitä
mustepulloja. Hän valitsi vihreän värin ja alkoi sitten jatkaen
ajatuksiaan piirrellä muistikirjaan: »Minun uskontoni — minun islamini
oli minulle tähän asti vain runoutta. Sillä uskontoon sisältyy paljon
runoutta. Mieskohtaisesti olen tyytyväinen siihen kohtaloon, mikä on
miljoonille ihmisille suotu, olkoon se kohtalo sitten ikuinen lepo tai
ikuinen elämä. Mutta senjälkeen kun pieni Mirjam kuoli, on ylösnousemus
muuttunut minulle minun sydämeni vaatimukseksi, molemminpuoliseksi,
sisälliseksi toivomukseksi. Sillä hänen täytyy jatkaa ihanata elämäänsä
yhdessä tai toisessa muodossa, jos ollenkaan on mitään tarkoitusta koko
tällä maailman karusellilla; sillä hän kuoli liian nuorena. Ja jos
hänen on ikävä yksin siellä taivaassa, niin kutsukoon hän sinne myöskin
minut, pitääkseni seuraa hänen kanssaan teepöydän ääressä tai pienen
viinimaljan ääressä, niin, viinin, joka biljoonia vuosia sitten on
puristettu paratiisin jaloimmasta rypäleestä. —

Niin... Onhan tämä vanhuus tyyni ja tavallaan onnellinen. Ihminen elää
ulkopuolella pahan ja hyvän, mutta sydämet lyövät kuitenkin säestäen
muiden tahtiin ja ihminen tuntee kanssaihmistensä parissa olevansa
puolana samassa pyörässä.

Me emme vihaa emmekä rakasta — emme mieskohtaisesti, me tunnemme
maailman, me tiedämme, mitä me voimme siltä odottaa, ja me vaadimme
siltä niin vähän, että me tuskin olemme kykeneväisiä mieskohtaiseen
vihaan. Kuitenkin voimme me kiihtyä persoonattomaan vihaan tai vihaan
jonkun toisen henkilön puolesta. Elämän keväässä elävää turvatonta
olentoa vastaan tehty vääryys tuntuu suuremmalta kuin jos se olisi
tehty meitä itseämme vastaan, kadottaessamme ihanteemme. —»

Valle piirsi lauseen loppuun hiukan jo vapisevin, haparoivin käsialoin
pisteen ja ajatusviivan. Sitten hän otti nurkkahyllyltä Muhammedin
ilmestykset ja Tuhannen ja yhden yön tarinat. Avasi satukirjan ja sulki
laihat sormensa sen ympäri. Hän vaipui lapsuutensa kirjavan iloiseen,
itämaisen Harun ar-Rashidin satumaailmaan. Hänen siirtäessään jalkaansa
soljahti vanha, jo haalistunut matto syrjään, mutta hän ei sitä
huomannut. Sitten sulki hän kirjan, tuijotti seinällä riippuvaan naisen
kuvaan. Tuntui kuin kuva olisi irtaantunut puitteistaan ja liikkuisi
huoneen hämärään häntä kohden, kun hän sulki silmänsä. Sadun taikamatto
kohotti hänet nyt yli minareettien ja kalifin palatsin laakean katon,
yli pilvien ja korkean puolikuun, jonka sarvien välissä loisti tumma
tähti. Hän kohosi, kohosi paratiisiin. Vihreä valo ympärillä häikäisi
hänen väsyneet silmänsä, hän avasi ne ja näki suloisen Mirjamin, jonka
silmien edessä oli musta huntu. Hunnun yltä kohtasi hänen kaipaavaa
katsettansa kaksi säihkyvää silmää savupilven keskeltä.

Valle muisti hämärästi Mirjamin joskus väittäneen, että hän oli eksynyt
tähän maailmaan väärälle taivaankappaleelle, että hän oli vain pieni
sielu pienessä ruumiissa. Nyt hän oli aineeton, oli vain sielua,
joka laajenemistaan laajeni kuten auringonsäde, joka tunkeutuu läpi
avaruuden kaukaisesta idästä.

Valle näki unta paratiisista. Huurit suitsuttivat hänelle ja Mirjamille
mirhamia ja pyhää sauhua, kaatoivat riemun runsaudessa kuohuvaa viiniä
alabasterimaljoihin. Sitten Mirjam nousi divaanilta tähtibaldakiinin
alla, astui mosaikkilattialle ja tanssi kiihkeän, persialaisen
pikaritanssin, pitäen korkeata ruukkua päänsä päällä. Tuhannen ja yhden
yön tarinan unta, joka ei koskaan toteutunut. — Taikamatto oli kadonnut.




»JA HUOLT' EI TUNTIS OLLENKAAN...»


Hiljaiset illat ja hämyhetket herättävät kaipuuta, tuntemattomia,
omituisia ja kiehtovia. Ja kuitenkin on kaiken nähnyt ja kokenut.
Mitään ei ole enää uutta tämän taivaan kannen alla. Vain luomisen ilo
ja voima pysyvät alati ikuisina. Ja kummallista on, että vanhemmaksi
tultua menneisyyden kuvat aina varhaisimmasta lapsuudesta saakka
tulevat yhä useammin mieleen, saaden yhä enemmän arvoa ja tilaa
ajatuksissa.

Varhaisin lapsuus on monelle muistoista rikas ja rakas. Toiset muistot
häipyvät auttamattomasti hämärään, toiset muistot, joilla ehkä on ollut
jotakin merkitystä elämällemme, kirkastuvat selviksi kuviksi, jotka
seuraavat meitä kautta koko elämän.

Alle kymmenen vuoden iän en muista juuri sanottavampaa. Varhaisimmista
koulupoikavuosistani olen jo kirjoittanut edellisessäkin
muistelmateoksessa. Mutta ensimmäisiltä ylioppilasajoiltani olisi kyllä
jotakin kerrottavaa.

Alkaakseni lähdöstämme Helsinkiin suullisiin kokeisiin täytyy minun
lähtöhommistamme kertoa eräs pieni kuje, joita minulla, niinkuin
monella muullakin, oli siihen aikaan pää täynnä. Tämän kujeen
keksimme niille tovereillemme, jotka Eino Leinon kanssa lähtivät
ensiksi. Lyhyesti sanoen toimitimme Hämeenlinnan asemalle junanlähdön
ajaksi puujalkaisen Pilli-Johanssonin soittamaan läksiäismusiikkia
klarinetillaan. Ja juhlallista se tietysti oli.

Koko kaupunki, joka oli tullut asemalle saattamaan, nauroi tuota
piipittävää musiikkia, jota Pilli-Johansson vielä totisena ja
voimakkaasti puujalallaan säesti. — Ohimennen mainittakoon, että
Jean Sibeliuskin oli hämeenlinnalaisena tutustunut samaiseen
Pilli-Johanssoniin ja tuntenut vetäymystä tämän omituisen soittajan
pariin. — No, niin! Tietysti me omiin läksiäisiimme valmistimme
komeamman tunnelman. Eräs toverimme sai isänsä avulla hommatuksi
oikein torvisoittokunnan, joka kaiutteli lähtöhetkellämme juhlallisia
säveleitä.

Kun olin silloin vielä outo Helsingissä, toimitti Eino Leino
minut tenttiajaksi tätinsä, neiti Kyreniuksen luo, Erikinkadulle
— hyvin miellyttävä ja älykäs ihminen muuten; hän hoiti Kasimir
Leinon taloutta. Ensi tuttavuuttani Kasimir Leinon kanssa, joka jo
silloin oli tunnettu arvostelija ja runoilija, olen pitänyt hyvin
merkityksellisenä, sillä hän luki ensimmäiset runoni, neuvoi ja
johdatti minua innostavasti runouden poluille.

Niin, neiti Kyreniuksen luona me, tenttikuumeen valtaamat nuorukaiset,
pänttäsimme vimmatusti tietoja päähämme; minä erikoisesti
matematiikkaani, joka oli aina ollut pahin kompastuskiveni. Ensi
sijassa sujui hyvin latina, kun annettiin käännettäväksi Horatiuksen
runoja ja minä kun pidin erikoisesti Horatiuksesta. Hyvin meni
myöskin saksankielinen käännöskoe. Historiassa oli vähällä tulla
tenä, kun tentaattori, professori Schybergson, äkkiä kesken kaikkea
teki uuden kysymyksen jatkoksi jollekin aikaisemmalle kysymykselleen:
»Mitä samaan aikaan tapahtui Saksassa?» Mutta kun eräs toveri sai
minulle kuiskatuksi: »Luther!», selviydyin pulasta alkamalla puhua
uskonpuhdistuksen ajoista niin seikkaperäisesti ja laajasti, että
professori hetken kuluttua käski minun istua, toisin sanoen hyväksyi
minut.

Mutta edessä oli matematiikan tentti, jota pahimmin pelkäsin ja josta
äitinikin oli aina huolissaan. Olinhan minä sentään jo Hämeenlinnassa
yötä päivää lukemalla koettanut korvata monivuotiset laiminlyönnit
tässä minulle vastenmielisessä aineessa.

Mutta palaan sanottuun tenttiin.

Istuimme ikäänkuin jonkun parraskuumeen alaisina jossakin yliopiston
luentosalissa. Hintelä, pujopartainen maailmanmies ja Kasimir Leinon
hyvä ystävä, professori Teppo Homén, seisoi kateederin edessä. Hän
kyllä, kuulemma, yliopistoluentojensa lomassa mielellään ja pirteästi
haasteli kirjailijoitten ja taiteilijoitten kanssa Kappelissa
tai jossakin taiteilijakerhossa, mutta nyt hän tiukkahuulisena
ja terävin kysymyksin marssitteli meitä, nuoria »maantoivojen»
alkuja, liitutaululle, ratkaisemaan vaikeasti selitettäviä ongelmia
ja väitelmiä. Kaikki toverini läpäisivät jotenkuten, mutta minut
valtasi sanoin selittämätön kammo ja hämäännys, niin että kun vuoroni
tuli astua laskutaidon epätasaiselle areenalle, olin kuin puusta
pudonnut. En muistanut mitään. En tietänyt mitään, ja sillä hetkellä
pidin itsekin itseäni maailman typerimpänä ihmisenä ja tutkijaani
jonkunlaisena pilvien Juppiterinä, vaikka matematiikka taitaa kuuluakin
Merkuriuksen alaan, joka oli varkaidenkin jumala. Taisin vastata kuin
mikäkin »kraparisti», alaluokan oppilas, jotakin niin hämmästyttävän
tietämätöntä, että aavistin jo tehneeni jonkun kardinaalivirheen.
Lopulta istahdin penkille punoittavin poskin ja lähdin muiden mukana
luentosalista. Tulos oli, että sain reput ja kuukauden prolongation.
_Jurare in verba magistri!_ Vannoa opettajan sanoihin! Minun täytyi nyt
arvostelematta hyväksyä ankaran auktoriteettini mielipiteet.

Kun toverit ylioppilaslakit päässä ja kukitetuin rinnoin laskeutuivat
alas yliopiston portaita, tuttujen ja sukulaisten hurratessa,
tunsin mieleni hiukan apeaksi, ja kun illemmällä istuin uusikkojen
kekkereissä, ei mieleni tahtonut kirkastua.

Mutta nuoruuden jalossa, huimaavassa uhmassa sellaiset mielialat pian
haihtuvat. Matkustin kotiin ilman ylioppilasarvoa, mutta en sentään
ilman ylioppilaslakkia, jonka olin ostanut Bacherilta, entisestä
Maria Grapen hattukaupasta. Tosin ei minua lohduttanut sekään
»Kassen» (Kasimir Leinon) ystävällinen huomautus, että jos hän olisi
tietänyt kommelluksestani tutkintotilaisuudessa, olisi hän vihjaissut
professori-ystävälleen, että minulle runouden takia olisi pitänyt antaa
»armon käydä oikeudesta». Enimmin mieltäni pahoitti se, että taas ehkä
hämmensin herkkämielisen äitini toiveita ja odotuksia.

Niinkuin koulussa tapahtuneitten kolttosten jälkeen jouduin
parantamaan villiä luontoani isävainajani laulajaveikon, tilanomistaja
Karanderin luona Pohjoisten kartanossa, samoin nytkin rytyytin sinne
kotirattailla vanhan Pokun vetämänä ja uskollisen renki-Kustaan ollessa
ohjaajana, täydentääkseni kartanossa vajanaista taitoani matematiikan
ohdakkeisella oppipolulla. Siellä, kellertävän, taitekattoisen kartanon
ullakkokamarissa, hikoilin nytkin minulle jo kiusalliseksi käyneen
matematiikan kimpussa.

Parin viikon kuluttua palasin taas kotikaupunkiini, sulloin
matkalaukkuuni vanhoja, kuluneita algebran ja geometrian oppikirjoja
sekä uuden ylioppilaslakkini. Saavuin junalla luonnonkauniille Lohjan
rannalle. Kirkonkylässä asuin erään kauppiaan luona, missä vielä
jatkoin Pythagoraan väittämän ynnä muiden vaikeiden matemaattisten
tehtävien selvittelyä sekä vatvoin vastauksia knoppikysymyksiin,
joita kuulemani mukaan tiesin professorin erikoisesti asettavan
ratkaistaviksi. Laivalla lähdin sitten saaririkkaiden ja lehtoisten
nienten taitse prof. Homénin huvilalle; olin edeltäpäin ilmoittanut
tulostani. Professori tuli hyvin ystävällisenä ja kohteliaana
vastaani laivalle ja vei minut huvilalleen, missä minua yhtä
ystävällisinä tervehtivät hänen kaksi tätiänsä. Professori johti
minut työhuoneeseensa, jossa odotti kriitillinen hetkeni. Uskalsin
kautta rantain vihjailla, mitä kaikkea osasin. Hän laittoikin minut
ratkaisemaan ekvatioita, jotka olin melkein ulkoa oppinut. Hymyillen
ja pujopartaansa sivellen Homén kirjoitti minulle todistuksen,
jonka sujautin poveeni. Se tuntui lämmittävän vielä äsken levotonta
sydäntäni. Ehkäpä, niin luulen, oli vanhemman runoilijaveikon, Kassen,
suosituskin osaltaan vaikuttanut tähän suopeaan käänteeseen. Nyt ei
professorikaan näyttänyt minusta enää uhkaavalta Juppiteriltä, vaan
pikemmin hilpeäluontoiselta kreikkalaiselta faunilta, joka ymmärsi
nuoren teinin ja runoniekan arkoja mielen ailahduksia.

Jo huvilalle tullessani, laivan laskiessa laituriin, olin huomannut
siinä siron purjeveneen, joka minulle, Vanajaveden laineitten
laskettajalle, oli johdattanut mieleen iloisia koulupoikamuistoja.
Minut kutsuttiin aamiaiselle. Mielessäni vallitsi tunnelma sellainen
kuin Runebergin runossa kuvastuva: »Ja huolt' ei tuntis ollenkaan,
kun viikset vain sais kasvamaan!» Aamiainen muodostui eloisaksi ja
hauskaksi. Kuinka ollakaan, niin pöytäkeskustelussa tuli esille
myöskin purjehtiminen. Kerroin, että olin viilletellyt Vanajavesiä
ja tehnyt kerran haaverinkin. Kun professori mainitsi blokki-sanan,
purjehdustermin, taisin näyttää yhtä hölmistyneeltä kuin luentosalin
tutkintotilaisuudessa, koskapa hän leikillisesti letkautti: »Kuinkahan
mahtaa fysiikan tietojen laita olla?» Minä vain naurahdin siihen, vein
käteni povitaskun kohdalle ja ilkamoin: »Täällä on todistus!»

Tädit sanoivat ystävällisesti jäähyväiset, ja professori itse saattoi
minut laiturille, josta laiva kohta lähtikin porhaltamaan ohi
lehtoisten rantojen. Vedenkalvoon kuvastuivat valkorintaiset koivut,
joissa kesälinnut livertelivät minulle iloista vapauden virttä. Kävi
kuin humaus päässä ja rinnassa. Olinhan nyt ylioppilas! Kun päästiin
niemen taakse eikä professorin huvilaa enää näkynyt, otin esille
vastenmieliset matematiikankirjat ja heitin ne järven läikkyville
laineille.

Saavuttuani takaisin Lohjan kirkonkylään otin kauppiaan luona
matkalaukustani ylioppilaslakin esiin ja paiskasin sen päähäni.
Äidilleni lähetin sähkösanoman: »Kaikki hyvin!» Junamatka Lohjalta
kotikaupunkiin ei ollut nyt mikään murheen matka, kuten Helsingistä
palatessani. Se oli nuoren, vastaleivotun, tulikokeen kestäneen,
akatemian vapaan kansalaisen riemuretki. Kun Hämeenlinnan asemalta
ajoin ajurinrattailla vanhaa, tuttua Linnankatua ohi punaisen
»törmääkin», vierashuoneen, näin ikkunassa äitini ja erään vierastädin
iloiset kasvot. Riemusta säteilevänä otti minut vanha, paljon kokenut
äiti vastaan.






MIEKKA JA ESIVALTA




I


Qlinhan viettänyt varhaisimman nuoruuteni Hämeenlinnan »Puiston»
ravintolassa. Lapsena olin katsellut »Puiston» penkereeltä
Vanajaveden aaltoja, joilla olin soudellut kanootillani ja kerran
saaristoveneelläni kumoonkin purjehtinut. Tästä olin ehkä leikillisesti
puhunut istuessani Kaupunginhotellissa pyöreän pöydän ritarien
seurassa. Olihan siinä seuraa jos jonkinlaista. Tavallisesti
istuivat kaupungin pikkuherrat eri pöytiensä ääressä. Maiskuttelivat
tuutinkiaan ja katselivat toisiinsa. Kun nyt oli tuntikin tuijoteltu,
ja kun juoma oli pientä miestä lämmittänyt, niin heittipä mies
sanan, toisen toiselle, kaivellen jotakin vanhaa kaunaa, josta ei
nyt sentään syntynyt mitään tappelua. Istuihan siinä kaupunginvouti,
joka haukuskeli kuin syyhyinen koira kaikkia niin tunnettuja
kuin tuntemattomiakin. Olin hänestä kerran kirjoittanut komman
»Tuulispää»-lehteen:

    Hän virastohuoneesta krouviin souti,
    ja kuukausipalkkansa krouvista nouti,
    ja aina hän jaksoi, ja aina hän jouti,
    hän oli vain kaupunginvouti.

Hän oli minua kerran syvästi loukannut, minä olin antanut hänelle,
tälle kaupungin esivallan edustajalle, varoituksen, olin uhannut
kirjoittaa hänestä komman. Kun viraston rahastonhoitaja (räntmestari)
lääninkansliassa asetti leikillisen varovasti kompani kaupunginvoudin
pöydälle, alkoi kaupunginvouti sitä lukea. Räntmestari sanoi sitten
ivallisesti: »Tämähän on naulanpäähän osattu, lyhyesti, terävästi, ehkä
hiukan ilkeästi.» Pelastaakseen kiusallisen tilanteen tokaisi siihen
kaupunginvouti: »Hemmetin hyvä.» — Hämeenläänin kuvernöörillä, von
Kothenilla, oli joskus tapana antaa pieniä, leikillisiä huomautuksia
alaisilleen virkamiehille. Niinpä hän kerran jälkeenpäin huomautti
kaupunginvoudille, joka samalla oli maisteri: »Jatkakaa, herra
maisteri, vain onnellista matkaanne hotellista virastohuoneeseen.»

Siinä hotellin pienen ikkunapöydän ääressä tuli joskus iltaisin
istuttua, kun oli päivän työhön väsynyt. Kun minä iltatunnilla sanoin,
että huomenna täytyi minun ruveta työhön, niin joku tyhmä kanslisti
R. saattoi minulle sen johdosta huomauttaa, että »mitäs työtä sinä
sitten teet?» Olisinhan voinut häneltä työstä puhuttaessa tiedustella,
oliko hänellä virastossa lyijykynien teroittaminen ja lämpömittarin
asteiden merkintä niin tärkeätä, että hänestä voisi, uudestaan koulua
käytyään, kehkeytyä joku uuden tähtisikermän keksijä tai valtion
virallisen allakan uudistaja. Mitäpäs tuosta miehen puheesta, ehkä
minä hiukan kimpauduin, mutta huomasin samassa, että turhaahan oli
tuollaisen tuhman kanssa rähjätä ja rehennellä. Mutta sattuipa siinä
seuraan joskus pari hauskaa kansakoulunopettajaa. Toinen niistä asui
aivan Puistoravintolan lähellä kansakoulussa. Hänen ja erään toisen
kansakoulunopettajan hilpeässä seurassa kului ilta hauskemmin kuin
väitellen turhista asioista turhamielisten ihmisten kanssa.

Istuihan siinä kaupungin komisarjus, entinen reservivänrikki. Hänellä
oli miekka kupeellaan, esivallan miekka, ja miekan kahvassa riippui
tupsu. Ja pöydän vieressä lattialla istui hänen villakoiransa. Hän
vuorotellen koetteli miekkaansa ja taputteli koiraansa. Kun tunti oli
kulunut, saattoi hän erehdyksestä miekantupsuaan tavoitellessa vetää
koiraa hännästä.

Siinä kun illalla istuu hyvien toverien kanssa, kun keskustelu on
pyörinyt koko illan melkein samojen asioitten ympärillä, kun kaikki
koettavat puhua toisensa pussiin, kaikilla on oikein ja kaikilla on
väärin, riippuen siitä, että keskustelut ja väitteet ovat omakohtaisia,
niin että vätystäjät eivät voi nousta omien sanojensa yläpuolelle,
ja aihepiiri liikkuu usein kaupungin kuluneissa pikkujuoruissa ja
vanhoissa vitseissä. Osaavat miehetkin juoruta, eikä pidä aina
naisia syyttää. Ajatus ei aina jaksanut kohota yli pikkukaupungin
ilmapiirin. Virkamiehet väittivät, että monet ensin tulevat virkeinä
kaupunkiin, lahjakkaat miehet rupeavat ehkä juomaan, toiset kotiutuvat,
kaupunkilaistuvat ja kaavoittuvat. Mutta on toisia, henkeviä lyseon
opettajia, jotka tahtovat ymmärtää suurta luontoa ja runoutta. No,
siinä pöydän ääressä istuessa saattaa pälkähtää päähän lähteä jonkun
opettajan kanssa Puisto-ravintolaan, jossa tavallisesti arkisin
kaupunkilaiset eivät käy, vaikka heillä siellä on mitä luonnonihanin
maisema nähtävissä.

Niin mekin pakenimme pois kaupungin hiljaisesta melusta hiljaisempaan
Puistoravintolaan, syntymäsijoilleni. Valitsimme hauskan, pienen
sopukan; ikkunasta oli mitä ihanin näköala Vanajavedelle, jonka
ääriltä kohosivat Hämeenlinnan molemmat linnantornit. Iloisesti
jutellen, väitellen ja ajatuksia vaihtaen kului aika siinä keskiyöhön.
Kun sitten pöytäkelloa turhaan kilauteltuamme ei kuulunut mitään
edeskäypää, lähdin minä keittiöön katsomaan ja ottamaan selvää, miksi
meille ei enää tarjoiltu. Keittiössä istui poliisi hörppien olutta.
Ehkä keittiökarhut olivat säälineet hänen yksinäistä kulkuaan puiston
käytävillä, ehkä palvelijattaret olivat suosineet häntä hiukan
liikaakin, koska hän jo näytti sangen vilkkaalta.

Me istuimme kahden opettajan kanssa muistorikkaassa, vanhassa
kodissani: seinän takana muistan ennen lapsena asuneeni, silloin kun
äitini voima vielä vallitsi tässä samassa talossa. Tunnelma hiukan
rikkoutui, ei kuulunut edeskäypää, kulmahuoneeseen astui turhantärkeän
näköinen poliisimies ja käski meitä poistumaan.

No, mikäs hätänä! On kesäinen, valkea yö, lähdemme Puiston rinteelle,
pehmeälle, kasteiselle nurmikolle odottamaan auringon nousua.
Jonkunlaiseen hiljaiseen luonnonihailuun vaipuneina ja väsyneinä,
mutta kuitenkin virkeinä odotamme, että Puistolan ovi taas avautuisi.
Nuoruuden tahdon voimalla sitä jaksaakin valvoa. Ja vihdoinkin on
yhdeksäs tunti, ja ovi avautuu. Edeskäypä on hiukan uninen, mutta
kohtelias. Tilaamme keilaradan sekä sen pyöreään huoneeseen virkistäviä
aamujuomia. Heittelemme paksuilla palloilla keiloja. Toisinaan kaadamme
kierretyn kuninkaan, toisinaan sianselän ja koko pataljoonankin.
Olemme iloissamme ja innoissamme, kunnes ilmestyy keilaradalle eilinen
poliisimies ja tiuskaisee minulle:

»Te olette vienyt minulta viime yönä sapelin.»

Minä tulistuin ja vastasin hiukan juridisesti tutkien ja hämääntymättä:

»Te väitätte siis, että minä olen varastanut teidän sapelinne.»

Poliisi taisi hiukan hätkähtää. Ehkä hän tuhmasti todistellen katseli
keilaradan pyöreän huoneen nurkkia, katseillaan hakien kadotettua
sapeliaan, jota hän ei ainakaan sillä kertaa voinut löytää minun
kupeeltani. Taisi siinä olla tiukka paikka miehelle itselleen,
joka oli kadottanut sapelin. Siitähän voi tulla abskeetti niinkuin
»Nummisuutarien» Sakari-enollekin. Toverini rouva tuli miestään hakien
nähneeksi tämän välikohtauksen. Minä kiivastuin ja sanoin: »Kun
sanoin teille, etten ole vienyt sapelianne, niin sillä hyvä.» Ja me
hajaannuimme kukin kotiin hyvässä järjestyksessä. Niin järjestyksen
valvojakin.

Olin tästä loukkaantunut ja nuori mieli kuohuksissa, sillä en
tiennyt mitenkään pahoittaneeni tätä typerää poliisimiestä, jonka
nimeäkään en edes tuntenut. Liikuskelihan kaupungilla jo huhuja
tästä hullunkurisesta seikkailusta, ja minä niitä lisäsin kertomalla
kohtauksestani esivallan edustajan kanssa ja hänen miekkansa
katoamisesta. Päätin sentähden itse ottaa asiasta selvää. Kotonani
en tavallisesti tällaisista asioista jutellut. Mutta kunhan tapaisi
komisarjuksen, niin minä lukisin hänelle lakia ja kehoittaisin häntä
pitämään paremmin poliisejaan kurissa, jotteivat he toisten tulisi
suotta syyttämään sangen raskauttavasta, miekan varkaudesta. Eikö
poliisikamarin luihu etsivä, joka kuljeskeli kaupungin puistossa,
etsiskellen joutilaita naisia, jo ollut saanut selville tätä suurta
Sherlock Holmesin juttua? Kyllä tässä asiassa oli joku koira haudattuna
ja sen takana kuje, jonka esineeksi poliisi nyt oli joutunut.

En vasiten tahtonut vaivautua poliisikamariin ottamaan asiasta selvää.
En moneen aikaan ollut tavannut kadulla komisarjusta enkä hänen
uskollista villakoiraansakaan, joka ei suinkaan näyttänyt miltään
poliisikoiralta, rikollisten jälkiä nuuskivalta vainukoiralta.
Sentähden päätin poiketa Kaupunginhotelliin. Siellä sitten illalla
tapasinkin tutun komisarjuksen. Hän istui nytkin pöydän ääressä
villakoira sivullaan sivellen vuoroin miekkansa tupsua, vuoroin
koiransa hännän pyöreätä päätä.

Harmissani olin hänelle jo huomauttanut minua kohdanneesta
syytöksestä. Puoli piloillani olin uhannut nostaa syytteen hänen
alaistaan virkamiestä kohtaan, joka pelkästä epäluulosta oli heittänyt
silmilleni ilkeän vihjauksen. Ja miksi hänen epäluulonsa kohdistuivat
juuri minuun? Syyn selitin minä siten, että hän pelkäsi tai oli
häpeissään sen johdosta, että minä olin huomannut hänen hörppivän
Puiston keittiössä olutta kyökkikarhujen ja piian juippien joukossa.
Mitä minä sille mahdoin, että tällä pitkällä koikaleella oli ikävä
illalla yksin Puistossa kävellessä. Oli ehkä hörppinyt liikaa,
virkavaltaisuudessaan oli sitten tullut häiritsemään meitä Puiston
kulmahuoneessa istuessamme. Missä lie yönsä maannut, kun jo aamulla
ehti keilaradallekin ketunhäntä toisessa kainalossa ja lainmiekka
toisessa kainalossa, — kuten sananlaskussa sanotaan. — Mutta eihän
miehellä miekkaa ollutkaan, kuka lie vienyt. Ota tästä nyt selvä ja
anna näpsäys ja ankara varoitus tälle nenäkkäälle ja pöhköpäiselle.

Ilta kului, ja joustavaan joukkoomme istui nyt joku uusi tuttava,
ja silloin asia vihdoinkin selvisi: Poliisi oli nukahtanut yöllä
puiston penkille, kaikki virkakorut ja merkit yllään, kupeellaan
miekkakin. Joku maalainen, iloinen isäntämies, oli nähnyt vartijan
tuossa tukalassa tilassa, irroittanut sapelin ja vienyt sen mukanaan
laivalla maalle. Siitä koko juttu, joka päättyi iloiseen nauruun ja
sovintomaljoihin. En tiedä, saiko mies varoituksen, joutuiko isäntämies
edesvastuuseen yöllisestä seikkailustaan. Ainakaan ei minua sen
johdosta vaivattu enää tai peitettiin asia villaisella. Lopulta koko
asia minulta unohtui, kunnes uudestaan jouduin jälkeen päin omasta
aloitteesta silmästä silmään katsomaan esivaltaa ja sen miekkaa.

Pikkukaupungin pyöreän pöydän ritarit kokoontuivat toisinaan
iltaisin Teatteriravintolaan viettämään hupaisia hetkiä. Olipa siinä
erilaisia tyyppejä ja luonteita. Vanha ukko Collin, luonnontieteitten
entinen opettaja, istui siinä aina ensimmäisenä hörppien kahvia,
suurennuslasilla tutkien sanomalehtiä. Myöhemmin illalla lappautui
pieneen tarjoiluhuoneeseen muitakin kantavieraita: raatimies,
hieno aatelismies, joka hermostuneesti aina ravisteli päätään,
paksumahainen kaupunginvouti, rankkitynnöri (_alias:_ Stumlander
»Herra valtuusmiehessä»). Hänen verestävien silmiensä alla oli iso
vesinäppylä, hänen äänensä oli viinasta ja vilustumisesta aina käheänä.
Siinä vielä nilkku valokuvaajamestari sekä inhoittavan pöhöposkinen,
punanaamainen n.s. »W-sonnin punainen», kauppa-apulainen irvistävine,
valkoisine tekohampaineen, pulleine pässinsilmineen, jotka aina
karttelivat tutkivaa katsetta, syyn kai hän itse paraiten tunsi. Siinä
oli hiukan rappiolle joutunut luutnantti, jolle minä kerran pyynnöstä
kirjoitin kiihkeän rakkaudenrunon, kun hän aikoi kosia rikasta
rusthollarin tytärtä. Sapeliherra sai rukkaset. Ei minun runoni liene
sitä aiheuttanut, sillä runo oli hänen mielestään hyvä. Voihan sitä
joskus kyhätä jonkun intomielisen lemmenlurituksen kohdistamatta sitä
erikoisesti kehenkään; kun taas on rakastunut, niin ei kirjoita mitään,
ja kun ei ole rakastunut, kirjoittaa joutessaan jotakin muuta.

Muut ritarit olivat jo joutuneet avioliiton rauhalliseen satamaan.
Tämä krouvi oli joskus vain hätäsatamana, josta heidän arvoisat
rouvansa noutivat tai nostivat heidät ankkurista, niinkuin sen
hyväntahtoisen »lasaretin kamreerinkin». Tämä kehui kotiin tullessaan
kulkevansa takaperin rouvansa vuodetta kohden. Kun rouva sitten
heräsi yöllä ja kysyi häneltä, minne hän aikoi, niin kamreeri vastasi
selitellen aikoneensa pikimmältään lähteä vain ulos, mutta oli sentään
päättänyt jäädä kotiin rakkaan aviosiippansa luokse. Kerran, kun
vesikioski torinlaidalta yöllä oli siirretty sillankorvaan lasaretin
liepeille, oli kamreeri aamulla pöpöpäissään ikkunastaan katsellen
huomannut kioskin seisovan siinä ihan lähettyvillä. Tämän johdosta
erehtyi hän luulemaan, että hän vielä istui kaupungin hotellissa. —
Mulkoilihan siinä pyöreän pöydän ääressä pyyleä, pyöreä parturimestari
Freimann-vainajakin solkaten ruotsalaissaksalaista sekamelskaansa, sekä
ivastaan kuulu, pukinpartainen räätälimestari, joka kerran joutui oman
letkauksensa uhriksi, kallistaessaan kannuja toisen ilveniekan kanssa.
Räätälimestari näet tarvitsi koirannahkaa ja lupasi pitää illankestit,
jos toinen viiniveikko voisi sen hänelle hankkia. Toinen lupasikin sen
varmasti toimittaa. Kun ilta oli juotu, kyseli räätälimestari vihdoin:

»Missä sinulla nyt sitten on se koirannahka?»

»Minulla on se selässäni», sanoi toinen ilveniekka, se koiranleuka.
Tällaisia ja muita kaskuja kertoellen kului ilta ikävässä kaupungissa
joskus hauskastikin. Pienen sivupöydän ääressä reservimatkatoverini
Oskarin kanssa istuen saatoimme äkkiä ruveta laulamaan gluntteja,
iloisia Wadmanin lauluja, Oskari jymäyttäen syvällä bassollaan,
minä barytonilla säestäen. Iloinen, ystävällinen kassaneiti, jonka
ylähuulessa oli hienoja, mustia haivenia, saattoi heläyttää jonkun
merimiehen laulun, sulipa siinä vanhan ukko Collininkin sydän, laikahti
laulamaan jonkun nuoruutensa lempilaulun. Vanha telegraafipäällikkökin,
Spåre, säesti puuromaisella äänellään kuin kalkkuna, kun koko
ritarikunta yksiäänisesti alkoi hoilata vanhaa teinilaulua:

    »Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus,
    Post jucundam juventutem,
    Post honestam senectutem
    Nos habebit humus.»

Eikä mikään häirinnyt yleistä iloamme. Saattoihan joukossa olla joku
vastenmielinenkin riemun ritari, jonkun vanhan kaunan syyn nostattaja,
ikävän muiston herättäjä. Sellainen saunaveden loppu saattoi aloittaa
hammastelujaan, mikä ei kuitenkaan päättynyt mihinkään meteliin tai
käsirysyyn. Sellainen mies, mies mitätön, tiskisankari, oli juuri
samainen »W-sonnin punainen». Hän se juuri tuotti minulle kerran ikävän
välikohtauksen saman pyöreän pöydän ritarikunnan istunnon alkaessa.

Alitajuntaani oli jäänyt jäytävä tunne siitä, miten hän oli uhannut
ilmiantaa minut sen johdosta, että koulun yläluokilla ollessani olin
kerran salaa uskaltautunut kaupungin hotelliin, pieneen sivuhuoneeseen,
könötettyään ensin mahtavana norkoilijana meidän salaisen istuntomme
pöytävieraana. Miehen maine ei muutenkaan ollut erittäin kehuttava.
Kauppiaan hienossa vaatevarastossa oli kerran tapahtunut tulipalo.
Ehkä se oli vain tapaturma. Tulipalon alkusyytä ei saatu selville...
kauppias oli nostanut suuren palovakuutussumman. Senjälkeen tämä
punainen mies oli ruvennut rennosti elostelemaan, huhuiltiinpa, että
hän olisi ollut tuhopolttoon syynä, olisi sytyttänyt salaa, saanut
palkkion... mistäpä sen todeksi tiesi. Tämä kaikki vaikutti kuitenkin
sen, etten minä voinut sietää miestä. Karttelin häntä kadulla ja
ulkosalla sekä juhlatilaisuuksissa, mutta kapakassa en voinut välttää
hänen seuraansa.

Niinpä minä kerran iltapäivällä Kaupunginhotellista poikkesin hiukan
hienompaan Teatteriravintolaan hakemaan itselleni iloisempaa seuraa.
Nousutuulella ollen seisoi siinä eteisessä virnistelevä, punainen
mies, kopsauttaen kalosseja jalkaansa. Päällystakki oli jo harteilla
ja pyöreä, kova knalli päässä. En tiedä, mikä päähäni juolahti. Tuo
samainen knalli näytti niin viettelevältä, teki mieli siihen hiljaa
koskea, muistui mieleen joku vanha pistosana, sormia ikäänkuin kutitti.
Rehennellen seisoi hän siinä edessäni ilkkuen minulle jotakin, jota
en enää muista. Tapani mukaan kihahtaessani hillitsin minä itseni,
ehkäpä vihjailin hiukan punaisesta kukosta tai sen semmoista. Punainen
mies alkoi minulle siivottomasti ärhennellä. Silloin en voinut hillitä
itseäni, hypistelin sormiani, en enää malttanut mieltäni, vaan kopautin
hiljaa hänen knalliinsa, johon nyt syntyi pieni lovi:

»Tyhjä knalli ja sen alla vain tyhjää. Eikö niin!»

Muuta ei tarvittu. Olisipa mies läimäyttänyt minua korvalle, mutta sitä
hän ei uskaltanut tehdä. Salakavalasti syöksyi hän tarjoiluhuoneeseen
ja alkoi kiivaasti soittaa puhelimella jonnekin. Minä astuin suureen
saliin ja tilasin rauhallisena jotakin virkistävää juomaa; aikani
kuluksi istuin siinä ja katselin kadulle, puhelinsoitto oli tauonnut,
en aavistanut mitään pahaa. Ajatuksiini vaipuneena heräsin eteisen
oven kolinaan, ja suureksi yllätyksekseni ilmestyi huoneeseen kaksi
poliisimiestä, jotka vaativat minua tulemaan kamariin. Miksi sinne ja
mistä syystä? Sain kyllä sen jälkeenpäin tietää! No, en minä vähästä
hätkähdä! _Nil admirari!_ Ei pidä ihmetellä mitään, on usein ollut
elämäni ohjeena jonkun järkytyksen kohdatessa itseäni; ikäänkuin
itseäni käskien olen säilyttänyt mielenmalttini tietäessäni, etten ole
mitään raskauttavaa rikosta tehnyt.

Seurasin tyynenä miehiä, me astuimme kadulle. Kuljin yli torin
raastupaa kohden, vartija kummallakin puolella. Koko kaupunki näki nyt
tämän julkisen häväistyksen. En ollut vihainen vartijoilleni, jotka
vain täyttivät velvollisuutensa ja esiintyivät kohteliaasti. Tiesin,
ettei minun maineeni kaupungissa tästä pahenisi eikä paranisi. Syynä
tähän kaikkeen oli punaisen miehen salakähmäinen menettely. Missä
se punainen mies nyt oli? Miksei kulkenut tässä syyttäjänä sivulla?
Raukka, rikollinen itse, pelkuri oli paennut, ei rohjennut vastata
puhelinsoittonsa seurauksista. Niin saavuttiin kamarille. Minulta
kysellään, ja minä tiedustelen syytä tähän laittomaan vangitsemiseen ja
väärään ilmiantoon. Mutta tämän iltapäiväisen kaunokävelyn väkinäinen
aikaansaaja pysyy vain piilossa. Poliiseja istuu pitkin nurkkia,
minä seison ystävällisen tutkijan edessä, hän huomauttaa lopulta
kohteliaasti, että asia raukeaa tähän alkukohtaansa, koska läsnä ei ole
kahta todistajaa ja koska asianomainen poliisiavun anoja ei ole tässä
kantajana kunnioittamassa esivaltaa, joka ei syyttä miekkaa kupeellaan
kanna. Asia raukee... koska, jos ja mutta kun, aika ja paikka kuin
yllä, saatte mennä... »Kiitos!»

Siihen se päättyi tämä pieni jumalallisen lystikäs juttu; ajatusviiva
ja piste —.




II


Pikkukaupunki oli hiljainen ja rauhallinen, eivätkä sen rauhaa
häirinneet, eivät ulkonaisesti eivätkä sisällisesti, mitkään mellakat
tai suuremmat selkkaukset. Kaupungissa oli kai korkeintaan neljä,
viisi poliisia, niiden joukossa joku vanhempi, vanttera, joku
nilkku ja pari nuorempaa miestä. Harvoinpa näillä taisi olla mitään
erikoista tehtävää. Toinen kulki kuin joutessaan ja ehkä ikävissään
yksinäisellä kadulla, antaakseen vuorostaan sijaa toiselle, joka
öiseen aikaan valvoi, muiden asukkaiden vetäessä makeita uniaan. Veipä
hän joskus jonkun reuhaavan jätkän »Puol'matkan krouviin», torin
varrella sijaitsevan raatihuoneen kivikellariin, jonka ikkunoissa oli
rautaristikot. Mutta tavallinen iltakävelijä ei niihin kiinnittänyt
sen enempää huomiota. Markkina-aikoina pääsivät pahnoille jotkut
hevoshuijarit, jotka liiaksi olivat kannuja kumonneet, mutta
tavallisesti kamarit törröttivät kai tyhjinä, kuten pienet ikkunatkin.

       *       *       *       *       *

Hiukan romanttisen, ehkäpä keskiaikaisen leiman antoivat pikkukaupungin
yölliselle elämälle erikoiset yövahdit. Toiset niistä valvoivat
kaupungin kirkon pienessä neliskulmaisessa tornikomerossa, toitottaen
pitkillä, kauhuaherättävillä pasuunoillaan ilmaan silloin, kun jossakin
kaupungin nurkassa oli äkkiä syttynyt tulipalo. Silloin minäkin
pienessä, pesutuvan takaisessa huoneessani heräsin ja jyskytin seinään,
herättääkseni vanhan renki-Kustaan, joka pöpperöisenä pian saikin
vanhan Pokun valjastetuksi vesitynnörin ja reen eteen. Minä jälessä,
mukana pumppaamassa, kun monet joutilaat katselivat tätä kaikkea
kuin mitäkin huvinäytelmää. Eikä siinä poliiseillakaan ollut paljoa
tehtävää, päätyönhän suorittivat valppaat palokuntalaiset.

»Kello on yksitoista lyönyt! Varjele, vakainen Luoja, maatamme
valkean vaarasta.» Niin taisivat yövahdit entiseen aikaan huutaa
kadulla kulkiessaan. Työskennellessäni myöhään yöhön, jopa joskus
aamuunkin saakka pienessä, viihtyisässä wigwamissani kuulin yövahtien
säännöllisellä kierrollaan astelevan minunkin ikkunani ohi.

Heillä oli paksut turkit yllään, jalassa paksut huopasaappaat ja
käsissä paksut kuhmurasauvat. Hekin edustivat esivaltaa, vaikkei heidän
kupeelleen ollutkaan sonnustettu pitkää miekkaa. Paksu sauva edusti
miekkaa, sen tuttu kolina kadulla, jonka minä jo kaukaa kuulin, oli
käynyt minulle rakkaaksi ja rauhoittavaksi, kuten eristetty, hiljainen
yö, jolloin henkeni saattoi askarrella luomisilon ihanassa huumassa,
päivän räikeän rämyn ja raakojen ihmisäänien häiritsemättä hermojani,
jotka nyt olivat täydellisessä tasapainossa.

Mutta miten ollakaan, kerran tulin suututtaneeksi tämän kolmipäisen
esivallan, nämä hyvät vartijat ja huonemiehet, kuten jo kerran
ennen olen kertonut. Päivän työstä väsyneenä vietin joskus iltojani
virkistykseksi kaupungin kahden Bakkuksen-temppelin suojissa,
Kaupunginhotellissa ja Teatteriravintolassa. Kaupungin poliisit
tunsivat hyvin omat asiakkaansa, enkä minä alkuaikoina joutunut niiden
kanssa mihinkään tekemisiin. Tällaisilta yöretkiltä kotiin palatessani
muistan kerran huudahtaneeni yksinäiselle kadulla kulkevalle poliisille:

»Eikös siinä ole ikävä yössä noin yksin kulkea?»

Poliisi vain hymähti ja viittoi kädellään.

Mutta toisin kävi, kun minä siinä Borgin vanhan talon kulmassa,
missä itse Jean Sibelius oli asunut, riehaannuin ehkä hiukan
ajattelemattomasti huomauttamaan kolmipäiselle yökerberokselle:

»No siinähän kulkee pyhä kolminaisuus.»

Varomaton, poikamainen huudahdus, jonka seurauksena oli se, että
yövahdit seuraavana päivänä tulivat taloomme kantelemaan. Viisas
äitini, hyvä ihmistuntija, ei siitä sen enempää hätääntynyt, kaasihan
kolme kuumaa tuutinkia kolmelle kunnon miehelle, jotka nyt olivat aivan
arkivaatteisiin puettuina. Poissa oli koko yöllinen romantiikka ja
seikkailu. Ei siitä sen enempää tiedustelua tehty. Rauhalliset miehet
ymmärsivät kai hyvin nuoren, huimapäisen teinin eiliset edesottamukset,
kun he leppyneinä poistuivat talosta. Tämä tapahtui ylioppilasaikanani.

       *       *       *       *       *

Mutta muistan minä koulupoika-ajaltani toisen tapauksen, joka järkytti
koko kaupunkia ja koulua, ja jolloin jouduin esivallan eteen, en
syytettynä, mutta uteliaana katsojana raastuvan yläsaliin, missä
istuttiin käräjiä. Koulumme latinankielen opettaja Sainio oli murhattu
eräänä yönä, ja se herätti aamulla koulussa hirveän hämmingin. Tämä
tapahtui armottomana vuonna 1892, helmikuussa. Huhuiltiin, että oma
vaimo oli hänet strykniinillä myrkyttänyt. Lehtori oli huutanut niin
kauheasti, että se kuului naapuritaloihin asti. Mutta toisaalta
arveltiin, että lehtori ehkä oli erehdyksestä voinut nauttia myrkkyä.

Mielipiteet kaupungissa jakautuivat kahtia. Toiset syyttivät, toiset
olivat varmoja rouvan syyttömyydestä. Niinpä koulussakin jakautuivat
toverit kahteen leiriin. Lehtori oli kookas, komea mies, leveine
hartioineen ja suhteellisesti kapeine vyötäröineen, oikea atleetti- ja
urheilijatyyppi. Hänen kasvonsa olivat hiukan harmahtavat, ja katse
oli harhaileva, ilmaan tuijottava. Me nuoret voimistelijat ihailimme
hänen uljasta käyntiään. Hän oli luokkamme esimies, ja siten jouduin
minäkin hänen kanssaan tekemisiin, tai oikeastaan hän minun kanssani,
kun hän kerran jonkun kantelun nojalla oli saapunut kamariini tutkimaan
minua muka tupakanpolton tai salajuonnin johdosta. Hän nuhteli minua
lempeästi eikä tehnyt turhaan tikusta asiaa. Minua salassa usein
suututti se, että opettajat syyttä epäilivät minua, koska äidilläni
oli ravintola ja yömaja. Olin saanut kuulla, että lehtorin rouva oli
minut ilmiantanut, en tiedä mitä tietä, mutta toiset väittivät, että
hän oli puoltanut minua. Miten lieneekään ollut asian laita. Lehtori
oli kohdellut minua koulussa aina hyvin ja antanut minulle korkeimmat
arvosanat käännöskokeissa, mikä oli lieventänyt mieleni kaunan. Mutta
se harhaileva katse, joka ei koskaan tunkeutunut suoraan silmään, oli
jättänyt minuun hiukan epämääräisen muiston, joten itse suhtauduin
häneen karttelevasti.

Enkä minä kyllä ollutkaan mallikelpoinen suosikkipoika hänen
perheessään, jonne toisinaan monet koulutoverini, m.m. pitkä,
herttainen, sinisilmäinen ja punaposkinen Lenni, saivat kutsun saapua
iltaansa viettämään. Koulussa oli leikillisesti huhuiltu, että rouva
oli rakastunut Lenniin, joka syyttä suotta nyt kaupungilla tuli
juorun uhriksi. Poikien kesken kerrottiin, että perheessä iltaisin
oli hyvin hauskaa, ja minä pidin sitä luonnollisena ja hyvänä asiana,
vaikkei minua perheen piiriin kutsuttukaan. Sillä monet maaltatulleet
pojat tunsivat itsensä varmaankin kodittomiksi. Kerrottiin, että
lehtori oli velkaantuneena nainut tämän rikkaasta talonpoikaistalosta
lähteneen naisen. Rouvan kasvot olivat maakalaisen tavalliset, enemmän
rumat kuin kauniit; hän oli iloluontoinen ja rohkean leikkisä, mikä
huvitti kaavamaisuutta kammoavia koulupoikia. Mutta minussa oli
herättänyt vastenmielisyyttä hänen huolimaton käytöksensä, raa'an
rivo ilme suupielissä sekä liehuvat, likaiset liepeet, kun hän joskus
markkinoilla kulki kojulta kojulle, kulki homsuisena ja leveästi
leksotellen.

Kuolemantapaus mullisti koko mieleni. Kiihkeissä väittelyissä asetuin
minä puoltamaan häntä, kaikista syrjäisten huomioista huolimatta, sillä
pidin tekoa luonnottomana, — oli tapahtunut hirvittävä erehdys. Kukapa
saattoi mennä erittelemään toisen ihmisen sieluntiloja; näyttihän perhe
sentään onnelliselta, ainakin ulospäin, mutta kukapa saattoi tietää
keskinäisistä ristiriidoista ja erimielisyyksistä neljän seinän sisällä.

       *       *       *       *       *

Rouva oli vangittu, ei tunnustanut tekoaan, ja se kiihdytti yhä
enemmän mieliä häntä vastaan ja hänen puolestaan. Asianajajana oli
kuuluisa Lauri Kivekäs. Kaikista ristikuulusteluista huolimatta ei
rouva sittenkään tunnustanut tekoa. Tuli sitten raastuvanoikeuden
istunto ja lopullinen tutkintopäivä raastuvassa. Tämä sekava juttu oli
järkyttänyt meidän koulupoikien mieliä. Sinä päivänä en malttanut istua
tunnilla, en malttanut olla kotonakaan, johon minä puikahdin joskus
koulusta kraapatessani jonkun ikävän ja vaikean laskutehtävän takia.
Uteliaisuuteni ja mielenkiintoni tämän murha-asian johdosta kasvoi
minussa niin ylivoimaiseksi, että päätin parin toverini kanssa nyt
kraapata koulusta päästäkseni raastupaan seuraamaan oikeuden istuntoa,
vaikkapa karsseri meitä uhkaisi. Hiivimme siis salavihkaa pitkin
portaita oikeussaliin ja asetuimme seisomaan nurkkaan muiden taakse
niin, ettei meitä näkynyt. Sieltä seurasin oikeuden menoa ja tutkintoa.
Tuomari teki pöydän takaa kysymyksiä, kuultiin todistajia, niiden
joukossa oli rouva Sainion pieni äiti. Rikoksentekijätär seisoi pöydän
edessä harmaisiin, raitaisiin vangin vaatteisiin puettuna, jotenkin
suorana, uhittelevan asenteellisena, vastasi harkitusti, kylmästi ja
kieltävästi. Tästä huolimatta saattoi päättää, että hän oli hyvin
järkkynyt, koska hän hermostuneesti puserrellen hypisteli nenäliinaa
hyppysissään. Hän kielsi kieltämistään, lopulta ei vastannut mitään,
ja juttu keskeytyi sillä kertaa. Turhaan oli asianajaja koettanut
saada häntä tunnustamaan. Pettyneenä poistuin minä muiden mukana
oikeussalista. Kraapaamisestani en tainnut saada mitään rangaistusta,
seuraavaan oikeusistuntoon en päässyt. Tuomio oli langennut, rouva oli
viety uudestaan Hämeenlinnan vankilan suojaan yli »Kyynelten sillan»
komeroon, josta hän pääsi vapauteen vasta monen vuoden kuluttua. Viisas
asianajaja oli saanut hänen mielensä herkytetyksi, oli lannistanut
hänen paatuneen luonteensa, ei kovilla sanoilla, jotka olisivat vain
kovettaneet hänen sydämensä, vaan lempeästi kysellen:

»Miksi te teitte sen?»

Rouva oli tunnustanut, asia oli päättynyt. Ehkäpä koulutovereitanikin
oli salaa kuulusteltu, erikoisesti Lenniä. Kauan kierteli kaupungissa
huhuja, että hän oli ollut rouvan rakastaja. Se tuntui kuitenkin
luonnottomalta, sillä olihan meillä koulupojilla omat heilamme ja
heikkoutemme, mutta niin pitkälle ei Lennikään erehtynyt. Koetin
asettua piintyneitä pilkkaajia ja juoruja vastaan, puolustellen häntä
ja hänen mainettansa. Kerran jälkeenpäin astellessamme kaupungin
»Puiston» käytäviä lähellä tekoluostarin raunioita, vakuutti hän
minulle viattomuuttaan. Tietämättään oli hän joutunut joutavan naisen
oikkujen uhriksi.

Koko asia on minulta joskus unohtunut. Tapauksen johdosta jouduin ensi
kerran elämässäni esivallan edessä silmästä silmään näkemään sen suuren
murhenäytelmän loppukohtausta, jonka aihetta Minna Canth »Sylvi»-
näytelmässään on käyttänyt.




III


Maailmalta kuului kummia. Sortotoimet yhä tiukkenivat, mielivalta ja
venäläistyttämis-into kasvoivat kuohuttaen maassa mieliä. Tämän sokean
sorron ja väkivallan takia olin minä lopettanut lukuni yliopistossa ja
menettänyt venäjän kielen ja kirjallisuuden harrastuksen. Ullakolle
olin heittänyt kaikki lukukirjat ja sanakirjat sekä päättänyt katkaista
siteet ja sillat.

Hämeenlinnan poliisimestarina oli silloin saksalaisbalttilainen
eversti Havemann. Mies oli tuollainen lahjaton, hiukan lapsellisen
typerä, venäläinen virkamiestyyppi, jonkalaisia meille lähetettiin
suuresta pyhästä isänmaasta tekemään meitä yhdenvertaisuuslain
kautta samanarvoisiksi maahan pyrkivien, vieraiden slaavilaisten
ainesten rinnalla. Hän ei kuitenkaan ollut erikoisen virkavaltainen.
Yksinkertainen, hyvä mies, hiukan turhamainen, hiukan mamsellimainen,
pieni, keikailevasti asteleva herrasmies, poskipäillä hiukan à la
Aleksanteri II:n tapainen pulisonkiparta. Hän viihtyi ja kotiutui
pieneen kaupunkiin, seurusteli lääninkanslian virkamiesten y.m.
kaupunkilaisherrojen kanssa iltaisin ravintoloissa, jolloin nämä
hienosti hänen huomaamattaan pitivät häntä pilan esineenä. Niinpä
hän kerran pienessä iloseurassa oli tullut maininneeksi aivan uuden
uutukaisesta, valkoisesta sotilastakistaan, joka vastikään oli
räätälistä saapunut hänen kotiinsa, ja silloin huudettiin:

»Se meidän täytyy nähdä, se meidän täytyy nähdä. Se täytyy
krympätä.» Typerästi hymyillen oli ukkeli mennytkin kotiin. Saapui
ihan uusi univormu yllään piano-sivuhuoneeseen, jossa juhlittiin
tämän tärkeän tapahtuman johdosta. Pikkutunneille päästyä oli joku
rohkeampi kantavieras udellut hänen suhtautumistaan pääkaupungin
hirviöön ja ilmestyksenpetoon, pahaan poppaan, itse Bobrikoffiin.
Vieras oli tiedustellut, mitä Bobrikoff oli ajatellut hänen, hienon
everstin edesottamisista rakkaassa Suomenmaassa, pienessä kotoisessa
kaupungissa. — Entä se valkoinen, uusi puku, sehän sopi kuin valettu
everstin hartioille, sillähän sopisi käydä kosaisemassa kaupungin
kauniita leskirouvia, jotka vain odottivat pientä, hienoa viittausta...
eversti oli jo valloittanut monta sydäntä, pitäisi nyt vain akoittua
ja oikein suomalaistua. Ja mitä se kenraali Bobrikoff oli sanonut
everstille siellä pääkaupungissa käydessä? Eversti oli hiukan
humaltunut, lopulta paljastanut keskustelun sisällyksen, selittäen
saksalaisvoittoisella ruotsinkielellä:

»Gineral Bobrikoff sade mig: 'Herr everschten vara alltför schlapp!'»
Hän oli siis saanut varoituksen hyvänahkaisuudestaan.

Ilonpitoa ja naurunrähäkkää oli jatkunut myöhään, kunnes pieni
pulisonkipartainen eversti oli nukahtanut sohvaan. Siinä humussa ja
sumussa ei kukaan ollut huomannut käryävää lamppua. Vai oliko joku
veitikkamainen nuori kanslisti vääntänyt lampun sydäntä korkeammalle,
kun he olivat jättäneet herra everstin nukkumaan ja jatkamaan
laimeata viranhoitoaan esivallan edustajana... näkemään unia uusista
Stanislafkan arvomerkeistä ja iloisista leskirouvista. Kun hän aamulla
heräsi, oli koko hänen uusi, valkoinen sotilaspukunsa tumma kuin
nokikolarin. Lampun nokea oli yltyleensä, tukka ja kasvot olivat noessa
niinkuin Aleksanteri II:n aikainen poskipartakin. Unenpöpperöiset,
pienet silmät tirkistelivät mustuneiden ripsien lomasta. Kiireen
kaupalla tehtiin suursiivous, everstiä putsattiin ja puhdisteltiin
ja käytettiin saunassakin ennenkuin hän uskaltautui päivällä
poliisikamariin utelemaan yöllisistä kolttosista kaupungin kaduilla.
Iltapäivällä hän sitten lie jo sen verran virkistynyt ja valveutunut,
että kykeni hoitamaan virkatoimiaan.

Tsaarin hymnin piti kaikaa kaikkialla, ja päitten piti taipua sitä
kuunnellessa. Runebergin suuri runous oli pannaan julistettu. Kouluissa
sitä vielä sai lukea ja lausua, mutta »Porilaisten marssin» soittaminen
ja laulaminen oli kielletty. Kun pikkuinen eversti tepsutteli kadulla
ohi kirjakaupan, seisahtui hän äkkiä kadulla kiihtyen, hämmästyen
ja katsellen varovasti ympärilleen, ikäänkuin joku santarmi olisi
ilmestynyt hänen eteensä kadun nurkan takaa. Odottamatta jäi hän vasten
tahtoaan kadulla kuuntelemaan »Porilaisten marssin» mahtavia säveleitä,
jotka ikkunan kautta tunkeutuivat torille. Hän riensi kirjakauppaan.
Kirjakaupan pöydällä pärrytteli gramofooni ihan kuin uhitellen
esivaltaa ja sen miekkaa:

    »Pojat kansan urhokkaan,
    mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti,
    viel' on Suomi voimissaan,
    voi vainolaisen hurmehella peittää maan!»

Ehkä sama gramofooni everstin saunassa ollessa oli ehtinyt täräyttää
sotamarssinkin säveliä:

    »Punainen on kaakonkulma,
    verta, tulta ennustaa.»

Hätääntyneenä eversti kääntyi kirjakauppiaan puoleen ja huomautti
muodollisen kohteliaasti, että muita lauluja kyllä saisi soitella,
mutta ei »Porilaisten marssia», sillä kuten hän taas hassunkurisen
virheellisesti sanansa äänsi:

»Man foor ei schpeela Bjeerneborgarnas marsch, ty alla _juudarna_ kan
komma ud. Vasch kan man gjeera?»

Suomeksi:

»Bjeerneborgin marssia ei saamas soittamas, sillä kaikki _juutalaiset_
voivat tullamas ulos. Mitä tekemäs?»

Tällaiset everstin lauselmat ja virheelliset kielikukkaset herättivät
kaupungilla hymyä ja salailoa, koska hänen puhetapansa kuten hänen
järjenjuoksunsakin oli kaupunkilaisten kesken vähitellen havaittu
sangen köykäiseksi. Niille naurettiin ja annettiin anteeksi, sillä
hän koetti mahdollisuuksien mukaan kuitenkin lieventää ankarampia
toimenpiteitä, ja hän katseli tapahtumia joskus sormienkin lomitse,
kuten kävi minulle jälkeenpäin eräässä Teatteriravintolan jupakassa,
joka seurauksiltaan olisi saattanut koitua minulle hiukan ikäväksi.
Olisin sen takia ehkä saanut istua Shpalernajassa...

Esivallan miekkaa eivät kantaneet ainoastaan kaupungin poliisimestari
ja hänen alaisensa, vaan myös lukuisat venäläiset upseerit, jotka
joukkoineen olivat sijoittuneet kaupungin liepeille, lähikasarmeihin.
Hämeenlinnan seitsemäs tarkk'ampujapataljoona oli hajoitettu Nikolai
Valapaton mahtikäskystä. Muistan vielä selvästi sen päivän, jolloin
venäläinen väki marssi pitkin Hämeenlinnan katuja, läntistä,
Myllymäkeen johtavaa tietä pitkin. Silloin tapasin Residenssikadulla
hartaan eläinsuojeluseverstin, entisen Lammin reservipäällikköni
Forsténin. Hän pysäytti minut kadulla, puristi lujasti kättäni, seisoi
siinä tanakkana kuin mikäkin Vänrikki Stoolin von Fieandt, hajareisin
ja lakki takaraivolla. Vihasta leimuavin silmin huudahti hän:

»Tuossa menee nyt Suomen turva.» Nostattipa se inhon ja katkeruuden
kukkuroilleen minunkin mielessäni. Tämä tapaus koski niin ihmisiin kuin
eläimiinkin. Sillä kun tökötille ja hielle haiseva vieras valtajoukko,
Suomen tuho eikä turva, marssi kasarmin portista pihalle, oli kasarmin
suuri suosikki, iso bernhardilainen koira, niskakarvat pystyssä,
täyttä kurkkua haukkumassa näitä tupaantulijoita. _Njesvanni gost
huzhe tatarina,_ sanoo venäläinen sananlasku: kutsumaton vieras on
tataria kehnompi. — Olihan pyhä Venäjä puolitoista vuosisataa saanut
olla tatarilaisen ikeen alla, eikä se sillä ajalla ollut oppinut
mitään. Tatareilta se oli saanut perinnökseen ruoskan, jolla piestiin
jälkijoukkoja ja pakotettiin suuria raakalaislaumoja etenemään monissa
sodissa suomalaisia ja ruotsalaisia vastaan.

Maassa rehentelevän venäläisen sotaväen pistimien varassa Bobrikoff nyt
oli alkanut heiluttaa piikkipäistä ruoskaansa. Uhattiin kokonaan tuhota
Suomen valtiollinen vapaus ja sulattaa täydellisesti ja sananmukaisesti
Suomen kansa osana Venäjän sairaaseen ruumiiseen. Tämä oli kaikkialla
maassa kuohuttanut suomalaista sisua eikä vähimmin kotikaupungissa.
Olin tehnyt täydellisen pesäeron kielitieteellisistä harrastuksistani,
hylännyt uran, jonka olin valinnut, ja ottanut runouden osviitaksi
elämän ohdakkeisella polulla, vaikka minua siitä oli varoitettu. Ja sen
runouden motoksi olin valinnut suuren Johann Wolfgang Goethen opettavat
säkeet:

    »Bilde, Künstler, rede nicht,
    Wie ein Hauch sei dein Gedicht.»

Venäläiset sotajoukot pysyttelivät kasarmeissaan, Poltinaholla ja
linnan lähellä. Räikeä soittokunnan harjoitus ja sotamiesten ruma
loilotus vihloivat korvia ja sydäntä. Näkihän niitä solttuja joskus
marssivan yli torin asemalle tai sunnuntaisin paraatien aikana.

Joku kaupunkilaisneito oli eksynyt seurustelemaan venäläisten
upseerien kanssa, mutta näitä luopioita vieroksuttiin ja hiljakseen
halveksuttiin. Kaupunkilaisherrat eivät seurustelleet upseerien kanssa,
paitsi joskus viranomaiset, jotka virka-asioissa joutuivat tekemisiin
heidän kanssaan. Niin, niin, mutta toisinaan, kun Teatteriravintolassa
oli juhlat, saattoi niihin joukolla ilmestyä oikeita upseereitakin,
tai he tulivat vaihtelua hakien jatkamaan klubijuominkejaan. Näitä
tällaisia olin minä joskus ravintolassa illoin istuessani syrjästäkäsin
katsellut, puuttumatta heidän puheisiinsa.

Mutta kerran siinä yksin ikkunan ääressä istuessani, porvarillista,
pientä iltatuutinkia maistellessani, tuli isoon ruokasaliin joukko
venäläisiä kiiltäväkaluunaisia upseereita rintatähtineen ja miekkojaan
kalistellen sekä istahtivat pitkän pöydän ääreen. Sinä iltana ei
ravintolassa ollut paljon vanhoja kantavieraita. Näin poliisimestarin
istuvan pianohuoneessa jonkun henkilön seurassa, jossakin sivupöydässä
istui pari kaupungin sanomalehtien faktoria, toinen pyylevän paksu,
isomman lehden pränttääjä, ja toinen pienempi, tanakka pienemmän
lehden pränttääjä. Istuivat siinä kaikessa sovussa iltaisin, vaikka
aamulla olivat painattaneet ilkeitä parjauksia vastapuolueen kaikista
edesottamisista ja erehdyksistä. Kumpikin oli oikeassa ja väärässä,
mutta mihinkään ilmitappeluun tämä henkinen turnaus ei kuitenkaan
vienyt. Laskettelivat siinä kai sukkeluuksiaan nokitusten istuen
ja nauroivat epäonnistuneillekin kommilleen. Olin iskenyt heille
silmää, kun upseerit tavantakaa kävivät kiertämässä voileipäpöydän
viinasamovaarin hanaa.

Seurue ison pöydän ääressä kävi jo äänekkääksi ja meluavaksi. Heidän
röyhkeä rehentelynsä ja itsetietoisuutensa pisti jo vihaksi. Muistin
äskeiset, jyrkät sortotoimenpiteet, kansalaisten vangitsemiset,
Siperiaan karkoitukset. Ilman näitä upseereita, maassa vetelehtivää
vierasta sotaväkeä, ei tällaista olisi voinut tapahtua.

Jo koulupojan ajoilta nähty vääryys, Suomen historiasta opittu
vastenmielisyys tätä vierasta valtaa vastaan alkoi nyt hiljaa
jossakin sisimmässäni ailehtia. Istuin siinä ensin hiljaa itseäni
hilliten, tilasin itselleni uutta tulilientä, vereni rupesi käymään,
koko olemukseni alkoi muuttua. Upseerien irvokkaat ilmeet ja eleet
tympäisivät ja tulistuttivat, kun vieras, kirottu kieli soi korvissani
ikäänkuin jokin helvetillinen kuoro elämän ei-jumalaisesta näytelmästä.
Nuo upseerit olivat kuin meidän vapautemme vanginvartijoita; eiväthän
he suoranaisesti olleet syypäinä sortoon. Heidäthän oli komennettu
tänne »rajamaahan» ylläpitämään muka järjestystä ja tukahduttamaan muka
kapinayrityksiä.

Mieliala alkoi kohota. Vilkkaan luonteeni pakosta en voinut pysyä
vaiti. Mieleeni muistui opintoaikani vanhassa Novgorodissa, jossa
olin saanut ystävällisyyttäkin osakseni. Heitin siis sanan yli
pöydän, sinkautin toisenkin, puhuin ehkä oloistani Venäjällä ja
venäläisessä pikkukaupungissa asuessani. Upseerit heristivät korviaan,
ja balttilaisen poliisimestarinkin pää kääntyi pianohuoneessa; sen
pitkästä seinäpeilistä saatoin nähdä hänen naisellisen olentonsa ja
harmaan päänsä poskipartoineen. Kun nyt kielenkantani oli irtautunut,
en enää voinut pysäyttää puheeni juoksua. Ja kiihkeät, salassapohditut
ajatukseni purkautuivat nyt. Joku pilkkasana pitkän pöydän takaa oli
kuin kitkerä pisara täydessä maljassa, se kuohahti nyt yli laitojen.
En muista enää, mitä kaikkea minä siinä sanoinkaan. Puhe pyöri kuin
väkisin patoutuneena päivän politiikkaan. Jonkunlainen varova vaisto
alitajunnassani, sisällisen näkemyksen hurmiossa ja purkautumisen
ilossa, hioi sanani kuitenkin sellaiseen muotoon, ettei niitä voitu
selittää loukkaukseksi seuruetta kohtaan. Mutta lauseessani linkoamani
nimi Bobrikoff putosi kuin pommi katosta keskelle suurta pöytää. Se
saattoi vilkkaaksi koko seurueen.

Ravintolan omistaja kävi minua hiljakseen varoittelemassa. Ei auttanut.
Jatkoin kiihkeätä puhettani. Poliisimestari tuli minua varoittamaan. Ei
sekään auttanut. Faktorit ehkä salaa häristelivät minulle varoitellen
nyrkkejään. Mutta sitä en huomannut. Ikäänkuin jostakin kaukaa kuulin
omat syyttävät sanani, joihin sisältyi koko yhteismääritelmäni ja
ankara anateemani. Kovalla äänellä huusin nyt venäjänkielellä koko
pöytyeelle häikäilemättömät sanat, jotka lujasti ovat jääneet muistiini:

_»Bobrikoffskoje djelo i ruskoje djelo dvje rasnija djela»._ —
Bobrikoffin asia ja Venäjän asia — ne ovat kaksi eri asiaa.

Taisin nyt hätkähtää omaa rohkeuttani, sillä saattoihan joukossa olla
santarmi-urkkija, joka minut nyt voisi vangita. Olihan tietty asia,
että jokaisessa venäläisessä pataljoonassa oli joku salainen vakooja,
valepukuinen upseeri, joka antoi raportteja sotaväessä vallitsevasta
hengestä ja tilasta. Näin edessäni vain ilkkuvia, ilkeitä kasvoja. Näin
kuin hämärässä unessa poliisimestarin kulkevan tarjoiluhuoneeseen.
Puhelin soi, kannukset kilahtivat. Upseerit nousivat pöydästä ja
olivat kiihtyneitä. Niiden keskellä käy poliisimestari ja selittelee
jotakin, jota en ymmärrä. Mieleni on hiukan lamaannuksissa, mutta
raivonpuuskani ei ole talttunut. Silloin äkkiä kuin maan alta ilmestyy
eteeni kaksi poliisimiestä, jotka tarttuvat käsivarsiini. Tämä vieraan
käden kosketus, inhimillistä vapauttani syvästi loukkaava teko, saa
minut vihan vimmoihin, kun poliisit koettavat työntää minua hartioista
eteiseen. Olin niin kuohuksissani, että olisin voinut iskeä puukolla,
jos sellainen olisi sattunut kupeellani olemaan. Tällainen turha
vangitseminen oli saanut sisuni ihan suunniltaan.

Silloin rajussa rytäkässä tapahtuu äkkiä muutos. Faktorit ovat
rientäneet esille. He nostavat minut väkevillä käsillään ilmaan,
selittelevät jotakin poliiseille. Samassa silmänräpäyksessä mieleni
purkaus ikäänkuin laukeaa. Sillä nämähän ovat hyviä, suoria,
suomalaisia miehiä. He kantavat minut ravintolan ulkopuolella olevaan
rekeen, paiskaavat minut sen perälaudalle. Joku maalaiskartanon kuski
istuu ylempänä edessäni. Siinä talvi-illan hämärässä on hän kai kauan
odottanut hotellissa istuvaa herraansa. Kuuluu hoputus, piiskalla
sivalletaan hevosen kylkeen, ja niin reki liitää alas mäkeä, ohi
palotornin, kääntyen oikealle, pysähtyen vihdoin kotitaloni pääoven
eteen. Vanhat, veikeät veikat ja ystävälliset faktorit ovat pelastaneet
tilanteen, pitkin käytävää ovat he taluttaneet minut majatalon omaan
numerohuoneeseeni, minä olen yksin. Raapaisen tulitikkulaatikon
kylkeen sytyttääkseni savukkeen, ajatuksissani raapaisen ihan väärältä
kohdalta, niin että koko laatikko syttyy palamaan kädessäni, polttaen
kämmeneni sisäosan. Mutta äskeisen myrskyn mainingeissa en tunne mitään
tuskaa ja lopulta vaivun kaikkivaimentavaan uneen.

Kun aamulla herään, kummittelevat aivoissani vielä eiliset tapahtumat,
upseerit, välittelevä poliisimestari, tarjoilijat ja tuutingit, kiihkeä
käsirysy ja rytäkkä, kavionkopse ja piiskanpauke. Puheensorinasta
erottautuvat omat syyttävät sanani. Mitä tästä nyt seuraa? Hyvät
neuvot ovat nyt tarpeen. — Muistan vanhan toverini ja koulukumppanini,
sanomalehdentoimittaja K—n, joka ennenkin on neuvonut minua joskus
pahaan pulaan jouduttuani. Nousen äkkiä vuoteelta, pukeudun ja
lähden toverini kotiin, selitän hänelle koko eilisen selkkauksen. Se
Bobrikoffin sättiminen minua hiukan huolestuttaa. Mutta enhän ole tätä
sortosatraappia erikoisesti, en mieskohtaisesti loukannut, olen vain
puhunut Venäjän kansan asiasta ja Bobrikoffin asiasta, joilla keskenään
ei ole mitään yhteyttä: riippuu siitä, miten nämä sanat tulkitaan.
Ensin tutkitaan, ennenkuin hutkitaan. Sovimme siitä, että minä
poliisikuulustelussa olen jyrkkä, jos tutkija käyttää kovia sanoja, ja
kohtelias, jos hänkin on kohtelias. Näin evästettynä palaan kotiin.
Poliisi saapuu luokseni ja antaa minulle haasteen tulla poliisimestarin
puheille, kuulusteltavaksi.

Luulivatkohan minun livistävän tai pakoilevan, koska aamulla ilmestyy
pari poliisimiestä. He hoputtavat minua tulemaan kamariin; huomautan
toiselle ivallisen kohteliaasti, että minulla on aina tapanani
aamuisin pukeutua ennen kaupungille lähtöä ja pyydän ystävällisesti
odottelemaan käytävässä sillä aikaa kun minä vedän nimettömiä jalkaani.
Pukeudun parhaimpaan käyntipukuuni, englantilaismallisiin, harmaisiin,
ruudukkaisiin housuihin ja pitkään, mustaan ponsuuriin. En sentään
paiskaa silkkistä silinteriä päähäni, vaikka voisinhan minä kerran
vaihteeksi, kaupunkilaisten julkihuviksi silläkin toikkaroida yli torin
poliisikamarille. Niinhän minä ennen keikaroin Helsingissäkin miltei
joka päivä Esplanaadilla, astuessani Kämpin loistohotelliin tuttuja
taiteilijoita tapaamaan. Sieltä me iltamyöhällä henkevän ilon huumeessa
sukeltauduimme keskikadulle, eikä passipoliisikaan puuttunut meidän
puheisiimme tai pieniin kujeellisiin kolttosiimme. Mutta pikkukaupungin
henkinen ilmapiiri on aivan toisenlainen, toisenlainen on esivallan
järjen valo, eikä se anna miekkansa ruostua tuppeensa.

No, niin! Sain taivaltaa yli torin kuin mikäkin julmettu rikollinen ohi
katupeilien, joiden takana häväistyssairaat ikäneidot ja tuijottavat
juorutädit istuivat lemmettömässä ikävässään. Mitäs niistä, vettä
myllyyn, vettä myllyyn, kielikellot:

    »Har ni hört om sista natts skandal,
    ack, min vän, just sista natten...» —
    söi ja virskui, vilkui edeskäypään;
    pöytään kopsauttaen lausui: vatten!
    [»Täti Juoru» kokoelmassa »Lauluja rakkaudesta»]

Saavuin poliisikamarille, naputin hiljaa ovelle. Avasin oven, kumarsin
hienosti ja hillitysti kuin hienoin helsinkiläinen esplanaadihöylääjä
ikään. Ja tämä teki vaikutuksensa. Naismaisesti tepsutellen tuli
koreapukuinen, pieni poliisimestari luokseni, paiskasi kättä, levitti
käsiään, hymyili ja mongersi huonolla ruotsinkielellään, mikä vapaasti
käännettynä kuuluisi:

»Eihän se mitämäs tekemäs, kun ei se tapahtumas toinen kerta. Herra
Larson olemas hiukan liikutettu.» Hyvästelin ja läksin.

Lahdentakainen, pehmeänahkainen poliisimestari oli katsonut
sormiensa lävitse eikä tehnyt siitä jupakasta mitään ilmiantoa sille
pääpukarille, joka asui siellä Helsingissä ihan iloisen Kappelin
takana, likaisten ikkunauutimiensa hämärässä suojassa. Eivätkä
upseeritkaan tehneet tikusta asiaa, eihän heidän upseerikunniansa
sentään sallinut heidän asettua jonkun santarmiurkkijan kannalle.
Asia painettiin villaisella, ja silleen se jäi. Kaupungilla kulki
kai kaikenlaisia huhuja tästä pienestä välikohtauksesta kaupungin
yksitoikkoisessa, välinpitämättömässä elämässä, joka erikoisesti
on mieleeni jäänyt sortoajoilta suloisessa Suomenmaassa, kauniissa
kotikaupungissani.




EINO LEINON PARISSA


              »_Veli Apollossa._
    Ain yhteen tultiin, vaikk' eri teitä
    tutkimaan taiteen, viinin temppeleitä.»




I


Kaksi pistettä, joita yhdistää viiva. — . Elämäntie. Syntymä toinen
piste. Kuolema päätepiste. Niiden väliin mahtuu hyvin paljon tai hyvin
vähän elämän korkean kaaren alla. — Kaksi tähteä taivaalla, joiden
väreilevät säteet yhtyvät avaruudessa, aamutähden katse, joka kohoaa,
ja iltatähden, joka vaipuu ja katoaa. Ja kuitenkin ne ovat yhtä, sama
tähti, jota kuolevan ihmisen katse seuraa. Kuitenkaan ne eivät koskaan
saavuta toisiaan.

       *       *       *       *       *

Mikä aiheutti Eino Leinon tulon Hämeenlinnaan? Ehkä kuten joikuvan
joutsenen kiihko päästä Pohjolasta etelämmille maille: veljesveri,
runouden valtava voima ja elämän pyrkimys päästä pois ahtaammilta
aloilta ulos maailmaan. Asuihan Hämeenlinnassa Eino Lönnbohmin vanhin
veli Antti Lönnbohm, toimittaen »Hämeen Sanomia», aikaisemmin myöskin
Kasimir Lönnbohm (Leino), ja he ottivat hoiviinsa nuorimman veljen
Einon hänen muuttaessaan Oulun lyseosta Hämeenlinnan lyseon neljännelle
luokalle. Nuoresta iästään huolimatta osoitti hän keskiluokilla
varhaista lahjakkuuttaan, kirjoittamalla runon »Kajaanin linna». Eino
Leino taisi ensiksi joutua asumaan Grönroos-Reunasen taloon Vanajaveden
rannalla Antti-veljensä luo, jossa täti Kyrenius piti taloutta, sitten
Wetterhoffin kutomakoulun johtajattaren luo. Siellä asui myöskin tämän
veljenpoika Fritz sekä saksalaissyntyinen kutomamestari, henkevä ja
terävä-älyinen herra Neu, joiden vaikutus Eino Leinon kehitykselle
silloin saattoi olla merkittävä. Viimeiset kouluvuotensa asui Eino
rehtorinrouva Bergrothin luona.

Erään näytelmän runon suomentamisen johdosta konventin juhlaa varten
jouduin minä — kuten jo ennen olen kertonut — seitsemännen luokan
oppilaana tekemisiin kuudesluokkalaisen Eino Lönnbohmin kanssa. Vasta
silloin, kun Eino joutui konventtiin, kävi suhteemme läheisemmäksi,
minkä aiheutti runojen rustaaminen konventin molempiin lehtiin,
»Vasamaan» ja »Joci Baccalaureukseen», yhteiset harrastukset, uudet
aatteet ja maailmankatsomus, joita jo silloin ajoi »Nuoren Suomen» ja
»Päivälehden» piiri. Minä kävin toisinaan Wetterhoffilla tapaamassa
Einoa, siellä juteltiin runoudesta, veikeiltiin ja veisteltiin, sillä
Eino oli luonteeltaan suuri humoristi ja sangen sukkelasanainen.
Mutta kävipä Eino miltei joka päivä myöhemmin, Bergrothille
muutettuaan, minun kotitalossani, jossa meidän mielemme askarteli
runouden maailmoissa; lomassa laskettelimme leikkiä, palvellen neljää
kuningasta ja hörppien kahvia. Pihamaalla miekkailimme tai ammuimme
salonkikiväärillä pilkkaan.

Minä olin mukamas voimisteluhullu, kuten Eino Leino kerran jälkeenpäin
on maininnut Vihtori Kososelle. Eino Leino ei itse erikoisesti
harrastanut voimistelua, mutta yhteisillä hiihtoretkillä hän
peräpohjalaisena kerran letkautti minun hiihtämistäni vastaan. Kuinka
sitten sattuikaan kerran niin, että meillä voimistelusalissa oli
kilpa-ammunta, jolloin Lömpän ja minun panokset osuivat parhaiten.
Sen johdosta Ossi Nyman, joka voimistelutunneilla oli ensimmäisiä ja
minun kisatovereitani, leikillisesti huudahti: »Kas vaan, kun luokan
runoilijat ovat parhaita ampujia!»

Konventissa oli aikaisemmin vallinnut sangen vanhoillinen henki.
Kuvaavana esimerkkinä siitä voidaan mainita, että kun toverikunta
päätti poltattaa Minna Canthin »Kauppa-Lovon» ja Kasimir Leinon
»Ristiaallokossa», herätti se nuoressa mielessäni alaluokilla
hämmästystä ja kapinoivaa henkeä. Myöhemmin, kun Eino saavutti minut
seitsemännellä luokalla, jolle jäin sairauden takia, saikin uudempi
ja vapaampi ajatussuunta enemmän jalansijaa. Eturintaan astuivat
taistelutoverit Eino Leino ja Kaarlo Kytömaa. Aika kului vilkkaissa
väittelyissä konventissa. Puuhailtiin iltamia ja näytelmäesityksiä.
Koulun penkeillä kävi vallattomuus toisinaan ilmeiseksi. Priimuksena
ja hänen lähimiehenään istuivat Väinö Toppelius ja Lömppä, näiltä
ei paljoakaan kyselty. Eino taisi ehkä kirjoitella runoja etupenkin
toverin selän takana, Väinön hääriessä keksijäkoneineen. Siinä oli
rullia, lankoja ja trissoja. Saksankielen tunnilla olimme ehkä alussa
ilmirakastuneita nuoreen opettajatareemme. Keskiluokalla kuiskailtiin
ja supateltiin, taidettiinpa pelata »hörriäkin».

Eino Leino lueskeli jo koulussa ollessaan saksalaista kirjallisuutta,
siihen kuuluivat Heinen »Buch der Lieder» ja Nietzschen »Also
sprach Zarathustra», joiden hankkimiseen hänet oli luultavasti
saanut innostumaan Neu. Leino oli jo silloin Runebergin teosten
suomentamishommissa, koulupenkillä istuessaan. Lainailimmehan
me yläluokkalaiset ahkerasti lyseon kirjastosta kaikenlaisia
seikkailukirjoja, mutta luettiin siinä sivussa paljon vakavampaakin.
Erikoisesti olivat »Välskärin kertomukset» ja »Vänrikki Stoolin
tarinat» mielikirjojamme, ja jälkimäistä me ääneenlausuimme
toveripiireissä. Ja toverikunnassa kävi toisinaan tuima väittely
kirjallisista suunnista ja päivän tapahtumista. Ulkona kävelyssäkin
pitkin Residenssikatua me innostuimme puhumaan Euroopan uusista
aatesuunnista, keskustelimme kirjoista, joita olimme lueskelleet, ehkä
usein uuden uutukaisista näkökannoista, joista opettajilla ehkä ei
vielä ollut aavistustakaan. Ja koulun ulkopuolella panimme perheiden
piirissä toimeen pieniä kerhoiltoja; niissä luettiin ehkä jotakin
heleätä maaliskuun laulua tai kirpeätä komparunoa opettajista.

Ylimalkaan me suhtauduimme oikeihin opettajiin kunnioittavasti ja
kiitettävästi, mutta siitä huolimatta saattoi nuori mieli tunneilla
joskus kuohahtaa yli rajojensa. Hyvä kun ei vain puoletkin luokkaa
ollut sattunut kraapaamaan koulusta, ja kun luokka sattui olemaan
täysilukuinen, saattoi vallattomuus käydä joillakin tunneilla
sangen raisuksi ja erittäinkin saksantunneilla. Saksaa luettiin
ja osattiin, ja saksaksi vastattiinkin kysymyksiin, mutta siinä
sivussa johti supsutus, kuiskutus ja maltiton melu toisinaan pieneen
tottelemattomuuteen ja tarkkaamattomuuteen.

Kullakin penkkitoverilla oli omat halunsa, hommansa ja heikkoutensa.
Edv. Enehjelmillä oli pitkät pumpulit korvissa, osoittaakseen
kuulemattomuuttaan ja kuuliaisuuttaan. Pekka Koskinen, laulajasielu,
teki klovnin temppuja. Etupenkin painajat olivat kai liiduttaneet
penkin laidat, niin että opettajattaren hame oli valkoisissa
viiruissa, ja Matti-poika oli jalallaan siirtänyt peilinpalasen hameen
helmaan. Minut pantiin joskus lausumaan jotakin saksalaista runoa,
ja kun veitikkamaisesti esitin runon hiljaiset kohdat äänekkäästi
ja päinvastoin, lopetti opettajatar koko lausuntani huudahduksella:
_»Sitzen Sie, Larson!»_ Einoa ei vaivattu lausumisella. Hän oli
opettajien suosikkipoika, lasketteli jo silloin saksaa kuin mies ja
vaikutti minuunkin niin, että aloin lukea Heinen runoja.

Muuten me opettajia kohtaan esiinnyimme täysinä gentlemanneina,
kuten myöhemmin on minulle kertonut matematiikan lehtori P., joka
taisi olla Lönnbohmin hyvä ystävä. Erikoisen suurella arvonannolla
me kunnioitimme koulun rehtoria K.O. Lindeqvistiä. Mutta oli toisia
opettajia, joiden kanssa oli vaikea tulla toimeen. Sellainen oli
uskonnon lehtori, jota koulussa pilanimellä sanottiin »rupikukoksi»,
syystä että hänen kasvonsa olivat täynnä punaisia näppylöitä, tai
Roikkolambadiukseksi, kirkkohistorian Oikolampadiuksesta johtaen.
Niinpä eräällä uskontotunnilla räjähtikin pommi. Opettaja oli tehnyt
yllättäen kysymyksen Kytömaalle, joka hyvin vaillinaisesti kuulleena
vastasi kierrellen, kaarrellen.

Opettaja: »Miten vastaa Lönnbohm?»

Silloin Eino Leino, joka aina hyvin toverillisena ei suvainnut sitä,
että häntä käytettiin toisen nolaamiseksi, tokaisi:

»Mielestäni Kytömaan vastaus oli aivan oikea.»

Siitä opettaja kimmastui ja alkoi sättiä häntä opettajia kohtaan
osoittamastaan ylimielisyydestä, julistaen lopuksi tuomionsa:

»Oppilaalla ei ole ollenkaan oikeutta väitellä opettajan kanssa.»

Eino Leino: _»Audiatur et altera pars.»_

Kinastelu jatkui, kunnes Eino Leino sanoi: _»Sat zapienti»_ ja
istuutui. Tämä ymmärrettävästi saattoi opettajan ihan raivon valtaan.
Seuraavalla välitunnilla »pehtori» kutsui Eino Leinon kansliaan; siellä
hän ilmoitti opettajan vaativan ankarinta rangaistusta. Koko luokka
oli kuohuksissa. Juttu kuivui lopulta kokoon, mutta vastenmielisyys
tätä opettajaa kohtaan vain kasvoi. Tästä mielialasta oli jo ennenkin
ilmennyt leikillistä mielenpurkausta. Kerran Pekka Koskinen, joka
myöhemmin kuumesairaana saapui majataloomme ja muutti manalle nuorena
ylioppilaana, vastasi eräässä koulun päättäjäistutkinnossa lehtorin
kysymykseen, keitä kirkkoisiä Pekka tunsi, ja tällöin Pekka pamautti
vakavan veikeästi niiden joukkoon Roikkolambadiuksen.

Niin, pienet sanaturnajaiset olivat saaneet jälkinäytöksensä.

Eino oli rehtorin kansliassa, ja rehtori kuulusteli riidan syytä. Eino
asteli edestakaisin kanslian lattialla. Taisipa siinä uhata erotakin
koulusta. Rehtori oli aina oikeudenmukaisesti meitä yläluokkalaisia
kohdellut ja antoi erikoisesti suuren arvon Lömpän henkisille kyvyille;
siksi koetti hän nyt lempeästi sovitella tätä opettajan ja oppilaan
välillä syntynyttä ristiriitaa, mutta Eino vain tiukasti ja tuimasti
piti puoliaan. Hänen siinä harppaillessaan rehtori lopuksi tokaisi:

»No, Lönnbohm hillitsee nyt pohjalaista vertaan.» »Pehtori», tuntien
opettajan pedanttisuuden, kehoitti lopuksi sopimaan, ja poistuttuaan
kansliasta lähetti hän opettajan sinne.

Tämä saapui ja sanoi kuivan itserakkaana:

»Noo, mitäs Lönnbohmilla nyt on sanomista?»

Eino Leino: »En ole mitään audienssia pyytänyt.»

Siihen sovittelu päättyi.

Tällaisten pikkukahnausten, pienten koulupoikahuolien jälkeen päästiin
kahdeksannelle luokalle ja väljemmille vesille, käyttääkseni Kasimir
Leinon nimitystä toiselle runokokoelmalleen. Me olimme abiturientteja
ja odotimme tenttejä ja penkinpainajaisia.

Odotimme penkinpainajaisia ja Apollon kultaista lyyryä. Laakereista ei
ollut vielä tietoa.




II


Apollon kultainen lyyry oli saavutettu. Armas Eino Leopold Lönnbohm,
Eino-veli, oli sen saavuttanut kuukautta aikaisemmin kuin minä. Nyt oli
edessämme tuntematon tulevaisuus, uusi elämä ja vapaus, joka samalla
hurmasi ja velvoitti. Koulu-aika, joka sisältää meidän nuoruutemme
rikkaimmat muistot, oli päättynyt. Nyt oli valittavana elämän ura.

Vaikeatahan on mennä määrittelemään tai erittelemään Eino-veljen
tulevaisuudensuunnitelmia tai hänen sieluntilaansa nuorena
ylioppilaana, mutta varmaa on, ettei hän maanmittarin poikana halunnut
astua isänsä virkapolulle, vaan että hän oli jo varhaisesta lapsuudesta
asti vihkinyt tulevan elämäntyönsä Suomen Runottarelle.

Koulupenkillä istuessa ruotsinkielen tunnilla saimme luettavaksemme
Runebergin teoksia. Tunneilla luettiin ääneen, käännettiin ja
selostettiin suuren runoilijamestarin teoksia: »Hanna», »Vänrikki
Stoolin tarinat». »Hirvenhiihtäjät», »Nadeshda» ja »Salamiin
kuninkaat». Käännöskokeena esitti Eino Leino kerran osan »Kuningas
Fjalarista». Ruotsinkielen opettaja Arthur Siegberg, joka
sivuharrastuksinaan oli innostunut myös musiikkiin, laulukuoron
johtamiseen sekä kirjallisuuteen, kehoitti Eino Leinoa jatkamaan
käännöstyötä. Se ei kuitenkaan valmistunut hänen kouluaikanaan.
»Salamiin kuninkaiden» suomentamiseen hän ryhtyi myöhemmin. Tällaiset
sivuharrastukset oli täytynyt jättää abiturienttitutkintojen takia.

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen vapaa ylioppilaskesä oli nyt edessä. Mikä sattuma meitä
lieneekään toisinaan ajanut samoille asuinsijoille työskentelemään.
Niinpä jouduin sittemmin Mallasveden rannalle Pälkäneen pitäjän
Klemolan taloon viimeistelemään »rallatuksiani», ja sinne oli
tietämättäni runoilijaveljeni Eino Leino edellisenä kesänä eksynyt
kirjoittamaan ehkä »Tammen tarinaa». Nyt ensimmäisenä ylioppilaskesänä
suunnittelimme Eino Leinon kanssa kesäoloa aivan Hämeenlinnan
liepeillä, iki-ihanan Aulangon-vuoren alla sijaitsevassa pienessä
Aulangon torpassa. Olinhan jo poikana kiivennyt alhaalta päin vuoren
jyrkkiä kallioisia lokeroita pitkin huipulle. Muistelenpa varhaiselta
lapsuuden ajalta, että minä vanhempieni ja kotitätien seurassa
rattailla ajaen saavuin tälle luonnonihanalle kukkulalle.

Äidilläni oli silloin mukanaan ruokavasuja, nurmikolle levitettiin
valkoinen liina, kahvipannu porisi kai jossakin kallion kolossa.
Tätien joukossa saattoi olla minun kummitätini, vanha rouva Englund,
herttaisa ja leikillinen Pamela Lindström sekä ehkä myös ystävällinen
neiti Sokoloff, venakko, aivan suomalaistunut nainen, kuten useat
Hämeenlinnaan asettuneiden venäläisten perheiden lapset. Lyseon
yläluokilla käydessäni oli hän usein nähty mieluinen vieras kodissamme
ja tunsi kai harvakseltaan nähtynä myöskin Eino Lönnbohmin, vaikkei hän
meidän kotitanssiaisissamme mukana ollutkaan.

Siinä Aulangon vuorella järveä ja pientä torppaa ihailtaessa taisi
soittoa rakastava isävainajani ranskalaisen viinin innoittamana
kajautella Bellmanin lauluja.

Tällaisia lapsuuden hämäriä muistelmia herättivät minussa kesäiset
kiipeilyt Aulangon vuorella.

Mutta ensimmäinen vapaa ylioppilaskesä herätti minussa muitakin
mielikuvia. Vuorella seisten katselin alas vihreään kuusikkoon. Terävät
latvat näyttivät pistimiltä, ja kun tuuli pani ne heilumaan, tuntui
siltä kuin suuri sotajoukko olisi siellä liikuskellut. Minä mietin
viime keväistä ylioppilastutkintoani, jolloin minun samanaikaisesti
olisi pitänyt saapua asevelvollisuustarkastukseen. Olipa siinä taas
Skylla ja Karybdis edessäni. Voidakseni päästä tutkinnosta osalliseksi
täytyi minun sitä ennen käydä sotilaslääkäri B:n tutkittavana. Jos
hän hyväksyi minut sotapalvelukseen kelvolliseksi, sain ottaa osaa
koekirjoituksiin ja tutkintoon Helsingissä. Jos minut lääkäri hylkäsi,
oli minun joka tapauksessa alistuttava uuteen tarkastukseen, jolloin
en siis olisi voinut ottaa osaa tenttien kiirastuleen. Iloitsin
kuitenkin nyt siitä, että keväällä olin saanut suorittaa tutkinnon.
Nyt se pieni vapaudenaika oli lopussa, ja niin saisin pian lähteä
Aulangon torpasta hauskan huonetoverini ja mieluisan runoilijaveljeni
henkevästä ilmapiiristä proosallisempaan Lammin reservikasarmiin.
Urheilijana en pelännyt kenttäharjoituksia. Mutta kaihoksuen minä
nyt korkealta vuorelta silmilläni hyväilin kaunista Aulangon järveä
ja harmaata torppaa aittoineen, tupineen ja maitokamareineen, jotka
minun oli jo pian jätettävä taakseni iloisena muistona ensimmäisestä
ylioppilaskesästäni.

Sieltä vuorelta näki lännessä päin peltoja ja laaksoja, Hattulan vanhan
kirkon sekä uuden kirkon avaruutta kohden kohoavan suipon nirkon
kultaristeineen. Idässä päin näki syviä metsiä ja vesaikkoja sekä
idyllisen »Kruununmyllyn». Sen ohitse Eino ja minä olimme etuistuimella
könöttäen koluista ratastietä pitkin, vanhan Pokun vetäminä, vanhan
renki-Kustaan tempoessa ohjaksia, kiikkuneet kimssuinemme matkalla
kesäasunnollemme, Aulangon pieneen torppaan.

Torpassa oli vain kaksi huonetta, vierastupa sekä isompi pirtti
vanhoine muurikiukaineen, raheineen ja katossa riippuville
aitohämäläisine reikäleipävartaineen. Siellä asustivat vanha
torpanisäntä vaimoineen ja lapsineen sekä isännän komea ja hupaisa
velimies. Talon paikat olivat siis hyvin ahtaat. Saimmekin asunnoksemme
entisen maitokamarin. Jotenkuten mahduimme vierekkäin nukkumaan
ulospäin vedettävään n.s. harmonikkasänkyyn. Pienen ikkunan luona oli
pöytä, jonka Eino valtasi levitellen sille papereitaan, aloittaakseen
Runebergin käännöstöitä. Minä huoleton hulivili olin ottanut mukaan
kanteleeni. Kannel kainalossa kiipesin lähikukkuloille. Siellä
näppäilin viisikielistä kansallissoitintamme. Isännän veli liikuskeli
vastapäisellä mäellä halkotöissä ja väitti hiljaissointuisen kanteleen
äänen hyvin kuuluvan sinne, pitkin avaruuden ääniaaltoja. Eino Leino
teki sillä aikaa maitokamarissaan ahkeraa, vaikeata ja taitavaa
työtään. Pöydälle kasaantui kosolta rohkealla, korkeakirjaimisella
käsialalla kirjoitettuja liuskoja. Kun minä palasin torppaan
löytöretkiltäni metsästä, istahdimme yhdessä juttelemaan ja
leksottelemaan.

Maitokamari oli niin pieni, ettei kummankaan meistä tarvinnut nousta
hakemaan mitään esinettä. Jokainen tarvekalu oli kahden nuorukaisen
kahden sylen ulottuvissa, niin että toisen oli vain ojennettava
kätensä saadakseen haltuunsa kynän, paperin, kengän tai muun kapineen.
— Kun Eino Leino kerran viime vuosinaan kävi kirjailijamökissäni
Oulunkylässä, huomautti hän naurahtaen, että työhuoneeni muistutti ihan
Aulangon torpan maitokamaria!

Kuukauden aika kului Aulangon torpassa nopeasti. Eino Leinolla oli
huolta käännöstyöstä, minulla ei siihen aikaan ollut erikoisesti
halua runojen rustaamiseen, sillä ympäröivä luonto lumosi minut
niin, että mieluummin retkeilin Aulangonjärvellä meloen torpan
ruuhen takatuhdolla, Einon toisinaan hoitaessa airoja. Eino taisi
työnsä lomassa hioa »Maaliskuun lauluja» ja minä ehkä mietin
kevätrallatus-aiheitani. Minulla oli joskus veneessä kanteleenikin
polvellani.

Me vietimme jonkunlaista vapaata Robinson Crusoen elämää. Olimme
heittäneet päältämme kaikki kaupunkilaisen herrashepeneet. Kuljimme
yllämme vain paita ja housut sekä avojaloin. Söimme pienessä
vierastuvassa torpan vaatimattomia antimia, silakkaa, perunaa, munia
ja hämäläistä piimää. Harvoin kävimme kotikaupungissa, ja silloin
minä toin mukanani äitini keittiöstä joitakin herrain herkkuja.
Vietimmepä yhdessä joskus jonkun päivällishetken ranskalaiseen tapaan,
kun olin tuonut kotikellaristamme bordeauxviiniä, jota oli hankittu
suoraan Ranskasta. Tätä hienoa, hapanta viiniä, jota juodaan lihapalan
paineeksi Pariisissa, ei Eino silloin eikä myöhemminkään erikoisesti
suosinut, kun kansallisjuomaksemme muuttuivat benediktiniliköörit ja
bolssit, istuessamme joskus taiteilijatovereiden parissa Ala-Kämpissä.

Usein jäi Eino Leino aivan yksin maitokamarin erakoksi, kun minä metsän
polkuja astellen Kruununmyllyn ohitse kuljin kotikaupunkiin asioilleni.
Niinpä minun poissaollessani tapahtui Einolle eräänä sunnuntaina pieni
hassunkurinen, Elias Lönnrotin tapainen seikkailu.

Kerrotaanhan Elias Lönnrotista seuraava kasku: Suuri Kalevalan
kokooja ja luoja pyrki kerran yli lahden pappilaan, tapaamaan vanhaa
ystäväänsä, pitäjän kirkkoherraa. Sattuipa siihen rannalle myös
pari nuorta keltanokkaa, yliolkaista ylioppilasta. Nämä pyysivät
vaatimatonta professoria soutamaan heidät pappilan rantaan, jonne
heilläkin oli asiaa. Kansanmiehen näköinen ja kansanomaisesti puettu
Lönnrot teki työtä käskettyä. Itsetietoiset fuksit ja beaanit astuivat
pääovesta pappilan saliin. Lönnrot tallusteli tapansa mukaan keittiöön
ja istahti rahille. Piika ei tuntenut professoria ja pyysi häntä
pilkkomaan puita. Lönnrot meni vajaan, palaten sitten keittiöön.
Pappilan rovasti sattui tulemaan, levitti kätensä ja huudahti: »Mutta,
rakas Elias, täälläkös sinä istuskelet, tulehan nyt saliin.» Vei
ystävänsä salin sohvalle istumaan. Tuoleilla könöttivät jo nuoret
ylioppilaat ja hämmentyivät suuresti kun saivat tietää, että itse ukko
Lönnrot oli soutanut heidät yli lahden. Taisivat istua kuin neuloilla
ja tulisilla hiilillä, kunnes kaikkisovittava huumori pelasti tilanteen.

Neiti Sokoloff kertoi minulle tapauksen, joka hiukan muistuttaa tarinaa
Elias Lönnrotista. Neiti oli eräänä kauniina sunnuntaipäivänä saapunut
Aulangon vuorelle, oli sivuteitse astunut alas vuorelta ja tullut
torpan pihaan. Vuorelta katsellessaan idyllistä sisäjärveä hän oli
saanut halun soudella kesäkimmelteisillä laineilla. Pihalla huomasi
hän kesäisesti keveäpukuisen ja maalaispojan näköisen nuorukaisen. Hän
pyysi tätä soutajaksi, ja toinen suostuikin. Mutta tämä metsän suuri
poika ei mennytkään venerantaan, vaan katosi maitokamariin. Sieltä
hän astui torpan pihaan neiti S:n suureksi ihmeeksi puettuna aivan
herraskuosisesti.

Vaikkei neiti Sokoloff enää ollutkaan mikään nuori neitonen, oli
hän olennoltaan vielä joustava ja suloinen tummine, välkkyvine
silmineen. Eino veli ei ollut juuri kauneudella pilattu, mutta hän
oli kuitenkin miehekäs, hyvällä sanarieskan rikkaudella varustettu,
mielevä mies ja naismaailmankin piirissä valloitustaitoinen, koskapa
hän elämänsä tiellä sattui menemään kolmasti naimisiinkin. Ehkäpä
nuo liekehtivät silmät olivat saaneet hänet paiskaamaan päähänsä
valkean lakin, omaksumaan kovan kauluksen ja kravatin, — tai Einon
synnynnäinen kohteliaisuus aiheutti tämän ulkonaisen muutoksen. Näin
hän läksi soutamaan kaupunkilaisneitiä. Tämä oli suuresti hämmästynyt
metamorfoosista, saaden jälkeenpäin tietää, että maalaispojasta
herraspojaksi muuttunut nuori mies olikin minun maitohuone- ja
koulutoverini Eino Lönnbohm.

Näin kuluivat kauniit, kesäiset hetket korkean, sinisen taivaan sekä
matalan torpan ja maitokamarin katon alla. Eino viimeisteli Runebergin
käännöksiä ja minä viimeistelin matkaani ja eron hetkeä, sillä minun
täytyi nyt jättää hyvästit kauniille luonnolle, autereiselle Aulangon
vuorelle ja Aulangon torpan ystävälliselle isäntäväelle.

Kotitalostani saapui vanha renki-Kustaa, mukanaan vanha Poku-hevosemme,
viedäkseen minut Lammin kesäleirille suorittamaan sotapalvelustani.
Paiskasin kättä runoilijaveikolle, ja niin me erosimme veräjällä,
joka ei kuitenkaan ollut viimeinen veräjä. Elämän polulla kun
vertauksellisesti ajatellen on viisi veräjää: lapsuuden valkoinen,
nuoruuden vihreä, miehuuden punainen, vanhuuden harmaa ja kuoleman
musta veräjä.

Tästä mustasta veräjästä on veljeni Apollossa jo kulkenut Elysionin,
korkean Pamassin ja Ikuisuuden ihanille maille.

Lopetan tämän kyhäelmän Eino Leinon muistolle omistamallani ja
suomentamallani Bellmanin laululla:

    Ma katovaisuuskentät näin,
    vaikk' yö nyt katseet peittää.
    Käyt Kalman venhoon, ystäväin,
    suo tuulet, tyrskyt heittää.
    Jää hyvästi nyt, viininmaa,
    pois malja täytyy antaa,
    pian, veikko, keulas koskettaa
    jo Elyseion rantaa.




KÄYNTI KOTITALOSSA


Vihdoinkin! Seison vanhan kotini portin edessä, seison siinä — kuin
kysymyksen edessä. — Vaellusvuosien vaihdellessa olen sitä vanhaa kotia
muistellut, useasti olen sen unohtanut, sen kuva on häipynyt muistini
hämyloukkoihin, etäisyys on luonut esteitä. Seison kotitalon portin
edessä, jonka poikkipuussa on luku III, onnea tuottava kolmilukuni. —

Minä kuuntelen... Kadulla on niin hiljaista, kaupungin kaduilla olen
nähnyt vain harvoja, hiljaisia ihmisiä. Entistä ajurijonoa siinä
kultasepän kulmauksessa en nähnyt. On lähestyvän iltapäivän pehmeä
hetki. Autolla, jota en teiniaikanani kaupungissa koskaan nähnyt, olen
ystävättäreni kanssa palannut Rapamäeltä. Äitini haudalla olen pääni
paljastanut, punaisen syksyn viime kukkasen arkana asettanut harmaan
patsaan eteen ja ääneti siunannut suurta muistoa suuresta, hellästä,
sammuneesta sydämestä, jonka alla oma pieni sydämeni kerran sykki...

Siinä portinpielessä muistan isäni hautajaiskuusien seisseen, tunnen
vieläkin niiden tuoksun, tuoksut kuten tuskatkin terästävät aina
muistiani. Siinä on mankelihuoneen ulkoseinämä, mutta sisältä ei kuulu
koneen kitinää, jonka kuulin ennen istuessani pesutuvan takaisessa
lukukammiossani. — Kierrän talon nurkan taitse katukäytävällä ohi
sokean ikkunan ja astun katuovesta vanhaan kotitalooni.

Se ei ole ulkoapäin suuresti muuttunut. Seinien väri on vain haalennut,
yläosa on tummempi, alaosa vaaleampi, harmaampi. Sen väri on kuin
kahtia jakautunut, kuten koko talonpäätykin, jonka keskellä on suuri
pääovi. Asianajotoimisto! Minä käännyin sen edestä pois. Mitä minulla
täällä oikeastaan on tekemistä? En kaipaa kuivia asiakirjoja, en
rikoksia, riitoja, enkä asianajajiakaan, jotka sekoittavat elämän
kauniit värit, tekevät mustan valkoiseksi ja päinvastoin — _mutatis
mutandis_. Kaikki on sisällisesti muuttunut, niinkuin minä itsekin.

Minä kuljen nurkkaovesta, astun pitkin käytävää, jonka sivuilla on
numeroilla varustetut matkustajahuoneet. Siinä käytävän päässä ei ole
puhelinta, jonka luona ensi kerran tapasin runoilija Erkko-vainajan,
esikoisteokseni ensimmäisen ymmärtäjän ja tunnustajan. Puhelin on
siirretty tomukonttoriin. Kurkistelen keittiöön, jossa ei ole enää
kaksoissänkyjä katonrajassa. Vieras vaimo siellä askartelee. Kautta
rantain ilmaisen itseni talon entiseksi asujaksi. Vaimo tuntee minut
vielä nuoruuteni ajoilta, jolloin kuljeskelin kotoisia katuja. Vieras
omistajatar tulee puheilleni, ja saan tietää, että hän lueskelee
»Juvenilia»-muistelmiani.

Ja sitten istun minä vanhassa, punaisessa »förmaakissa», jossa ennen
pianon ääressä improvisoin »Thalia»-valssiani. Hyllyillä oli nyt
valkoisia Kristuksenkuvia. — Kahvin ääressä rupattelen ystävätärelleni
entisistä teinihurjasteluista ja lemmenseikkailuista näissä samoissa
huoneissa. Kodittomuuden henki on niihin nyt syönyt leimansa, kuten
aina majataloihin, joissa ihmisiä tulee ja menee, ventovieraita elämän
kost'jumalankauppiaita kirjavilta maailman markkinoilta. Sellainen
Jerusalemin muukalainen olen nyt minäkin entisessä, vanhassa kodissa,
jonka outo tylyys minua tympäisee. Kaikki on muuttunut ja minä sen
mukana.

Avaan ikkunan. Tähtipuistosta kesän viimeinen vihreys läikähtää
silmiini, ja minä lämpenen taas. Vastapäisissä ikkunoissa en näe
iloisia kasvoja, katu on tyhjä torille saakka, jonka ympäri kehässä
kuin Danten vaeltavat sielut me jo elämänviisaat ja varhaisvanhat
koulupojat kuljimme kujeillen. Astelihan siinä Eino Leinokin rinnallani
jutellen Heinrich Heinen runoista tai Nietzschen Zarathustrasta. Poissa
ovat monet lauluveikot, hän veli veikeä Apollossa, _poeta laureaius_,
ja hänen mukanaan monet muut mullassa maatumassa... Elämä raivaa
tietään yli hautojen ja sortuneiden kotien, jotka sotavuosina kulkivat
kädestä käteen, väistymättä, välittämättä mistään, ajan raaka henki on
häikäilemätön... Mutta yli rämettyneiden ja mataloituneitten mielien
hohtavat hengen heleät huiput kuin ikuiset tulipatsaat ajan yössä...

Suljen ikkunan. Ilma huoneessa alkaa apeuttaa... Ei soi siinä nurkassa
piano nuoruuden hurjia iloja ja unelmia. Edessäni ikäänkuin väikkyvät
neitoparven seasta nuoruuteni armaan siniset silmät, jotka silloin
myllersivät koko mieleni. — Väistän ylvään ystävättäreni katsetta...
Nousen ja kuljen pois pitkin käytävää ja aukaisen sen päässä olevan
lukitun oven, joka johtaa pihalle. Ystävättäreni hymähtää ja laskee
leikkiä minun paikallisvaistostani. Niin... vaisto ajaa minua. Minä
kuljen kuin unissani. Ja olenhan viime aikoina usein unessa ollessani
kävellyt kotikaupunkini kujia ja katuja... Olen joutunut äkkiä johonkin
minulle vieraaseen, harmaaseen huoneeseen, jossa äitini on askarrellut.
Ja sitten olen taas eksynyt sokkeloihin... Nuorempana näin usein unta,
että isävainaja oli tullut kotiin äidin luokse jostakin kaukaa...
vieraasta maasta. — Olen unessa hakenut ystävääni, italiankielen
opettajaani, naapuritalon suurta kielikykyä ja originaalia, kukkien,
kielien ja naisien rakastajaa, Suomen Mezzofantia. Mutta en ole
unessani löytänyt. Äsken hänet tapasin. _Stia bene, mio amico!_

Nyt olen löytänyt vanhan kotini, joka ei enää ole minun kotini.
Katselen ympärilleni. Iso rakennus näyttää hiukan vieraalta, mutta
vanha makasiinirakennus tervehtää minua kuin vanha tuttava. Sen
katolla narisee vanha, ruostunut viiri, kalan ja kyyn sekamuoto,
hampaat irvissä ikäänkuin se ilkkuisi minulle. Mutta lapsena sen
narinaa kuullessa tuntui ihan kuin se olisi nauranut kirkkaassa
auringonpaisteessa. Asfalttikatto on repaleinen, ja isot ovipuoliskot
törröttävät vinoina ja kömpelöinä. Siellähän isäni lepäsi kerran
kirstussaan...

Katselen komeita poppelipuita, jotka ovat kohonneet korkealle yli
katon. Lapsena ollessani ne olivat vain vesoja, niiden tervaisten,
tahmeiden lehtisilmujen tuoksu huumasi silloin väkevästi minun nuoren,
vallattoman vereni... Näen vanhan tallin viiston oven, hiljaa minä
sen aukaisen, vastaani läikähtää ummehtunut hämärä ja tunkiontuoksu.
Siellä rouskuttaa karsinassaan musta, outo hevonen. Se ei edes käännä
päätänsä tutkiakseen tulijaa. Toisin olisi Poku tehnyt! Muistan,
miten se luimisti korviaan ja inahti päästessään pihalle telmimään
ja piehtaroimaan, kun vanha renki Kustaa ensin oli sulkenut ison
puomiportin. Piehtaroituaan se ruumistaan ravistellen aina seisahtui
keittiön rappusten eteen tai nousi portaille kumistellen ikkunan luo,
josta äiti sille kurotti reikäleivän palasen.

Mieleni läikähtää nyt lämpöisemmäksi, tahdon lähestyä sitä kammiota,
johon ajatukseni kaukana seudulta vierailla veräjillä aina ovat
palautuneet. Se oli kiihkeänä keskuksena koko henkiselle työlleni ja
entiselle elämälleni teini- ja runoniekka-aikoinani kotikaupungissa
asuessani. Millaisessa kunnossa se nyt on, millainen elämä sykkii nyt
sen sisällä? Sinne on jäänyt osa sieluani, osa onneani, harhailtuani
etsijänä muualla maailmassa.

Minä astun kohden pesutupaa, jonka oven hellävaroen aukaisen. Astun
kuin vieraaseen maailmaan. Entistä isoa, mahtavaa muurikiuasta en löydä
mistään. Sen kohdalla on koppien ovia. Vanha mankelihuonekin on jaettu
moneen asuinkomeroon.

Ne ovat kuin vankikoppeja, joihin minun muistoni on teljetty.

Olen kuin ymmällä, en ymmärrä tätä kaikkea... Havahdun ääniin, — ne
tunkeutuvat mustana mutinana renkituvasta, jossa vanha renki-Kustaa
ennen aikaan loilotteli hassunkurista renkutustaan ryypyn riiviönä
ollessaan:

    »Ei ole ajat kuin oli ennen Suomess',
    musta kiulu peilinä ja muurikiuas huoneess'.»

Minä aukaisen renkituvan oven. Tupa on tupaten täynnä epämääräisiä
olioita, ryysyjä, kunnottomuutta ja kurjuutta. Vuoteella puoleksi
maaten mustanpuhuva ukkeli ruokottomine parransänkineen. Miehiä, outoja
koholla permannolla, huoneessa katkeraa sauhua. Kimmeltävä läkkileili
likaisella pöydällä... kiiluvat, kysyvät, juopuneet katseet tuijottavat
minuun.

Minä sanon nimeni, sanon ennen asuneeni peräkamarissa, tahtoisin sen
nähdä. Hiljainen vaimo selittää minulle, että kamarin asukkaat ovat
jossakin työssä kaupungilla. Siellä asuu seitsenhenkinen perhe minun
vanhassa lukukammiossani. Kamarin ovi on lukossa. On kuin olisi mennyt
lukkoon koko entisyys, katkera totuus vieroittaa minua ja kehoittaa
kääntymään. Minä näen itseni ajassa taaksepäin siellä peräkamarissa
kumartuneena kirjojeni yli. Kynä rapisee vinhasti paperilla... Minä
piirtelen, piirtelen luomis-ilon hiljaisessa huumeessa, enkä kuule
ulkopuolista elämää. Olen unohtanut ajan ja paikan. On kuin näkisin
siellä toisen minäni, josta olen vieraantunut. Omituinen tunne ja tahto
vetää minua kuitenkin sen kamarin ovelle ikäänkuin tahtoisin käydä
tervehtimässä vanhaa tuttavaa, omaa itseäni, henkeni hahmossa...

Eteeni ilmestyy kuuromykkä tyttö, perheen jäsen. Hän änkyttää jotakin
tolkutonta, avutonta. Hänen katseensa on kuin kysymysmerkki, hiljainen
hätähuuto jostakin entisestä, suu on kuin salaperäinen ajatusviiva. — —
Saan selville, ettei tytöllä ole avainta.

Sesam, sesam, aukene, salaisuus! Minä tuijotan tytön silmiin, alan itse
puhua jotakin tolkutonta, jota ei ymmärretä. Minä tartun tytön käteen,
hän hymyilee väkinäisesti, silmiin syttyy kuin säde pilven varjosta...
jotakin lämmintä, mutta samalla sammuvaa, katoavaa, kadotettua.

En tahdo kysellä enempää, olen nyt ikäänkuin kuuro ja mykkä omalle
itselleni, omille muistoilleni. Tämä tyttö on kuin vertauskuva
kadotetusta kodista, kaikesta, mikä minulle kerran ennen oli suurta ja
rakasta. Paras ollakin kuuro kaikelle, mykkä kaikelle! On kuin noissa
suurissa silmissä syventyisi oma kuvajaiseni, sieluni oma ongelma ja
ainainen arvoitus. — Minä lähden.

Oulunkylä 13.10.1928.



