Aarne Anttilan 'Elias Lönnrot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3739. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




ELIAS LÖNNROT

Kirj.

Aarne Anttila



Tietolipas No 2





Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1945.






SISÄLLYS:

 1. Suomalaisen sivistyksen tila 1800-luvun alkupuolella.
 2. Synnyinseutu ja sukuperä.
 3. Alkuopinnot.
 4. Yliopisto-opinnot.
 5. Kansanrunousharrastukset opintoaikana.
 6. Kajaanin piirilääkärinä.
 7. Kalevalan syntyvaiheet.
 8. Kanteletar.
 9. Sananlaskut ja arvoitukset.
10. Tärkeimmät tutkimusmatkat.
11. Sanomalehti- ym. kirjallisia töitä.
12. Uusi Kalevala.
13. Suomen kielen professorina.
14. Käytännöllisenä suomen kielen viljelijänä.
15. Suomalaisuuskanta.
16. Suuri sanakirja.
17. Virsityö.
18. Perhe-elämä ja vanhuudenaika Sammatissa.
19. Muisto ja merkitys.
20. Tärkeimmät lähteet.




1. Suomalaisen sivistyksen tila 1800-luvun alkupuolella.


Nykypäivien suomalaisen on vaikea käsittää, kuinka alkeellisissa
ja syrjäytetyissä oloissa suomen kieli, suomalainen kirjallisuus
ja sivistys elää kituuttelivat toista vuosisataa sitten. Eräs moni
tietoinen aikalainen, professori August Ahlqvist, on tästä esittänyt
havainnollisia, mutta miltei uskomattomia todistuksia:

»Lönnrotin ilmautuessa kotimaallisen kirjallisuuden alalle, s.o.
noin vuoden 1830 paikoilla tahi paria vuotta ennen, oli Suomen
kieli niin vähän viljeltyä, että nykyisen miespolven tuskin on
mahdollinen käsittää sen kirjallista köyhyyttä ja yhteiskunnallista
ala-arvoisuutta. Paitse raamatun käännöstä oli suomalaisena
kirjallisuutena silloin virsikirja, pari postillaa, 'Sionin
virret', 'Hunajan pisarat', 'Ilolaulu Jesuksesta' ja muutamia muita
tämänlaisia kirjoja. Muuta kuin uskonopillista kirjallisuutta löytyi
tuskin nimeksikään. Niin esim. ei ollut muuta matkakertomusta kuin
Bunyanin 'Kristityn vaellus', ei muuta valtiollista teosta kuin
'Euroopan valdakundain tasavoiman vaarasta' [vähäinen ranskasta
suomennettu lentokirjanen v. 1790], ei muuta luonnontieteellistä
kuin Frosteruksen 'Hyödyllinen huvitus luomisen töistä', ei
muuta draamallista kuin 'Korkia Weisu', eikä muuta nykyaikaisen
runoelman koetta kuin Arkkiveisut. Lakikirja tosin oli käännetty,
vaikka hyvin ruotsinvoittoisesti, ja sen lisäksi käännettiin myös
joku osa asetuksia; mutta virallisesti ei suomea käytetty muissa
asiakirjoissa kuin verokuiteissa ja kreikanuskoisten pappien
antamissa papinkirjoissa. Ei minkäänlaisessa muussa koulussa annettu
opetusta Suomen kielellä kuin kylänluvuissa ja rippikoulussa, eikä
koulukirjojakaan ollut muita kuin aapinen ja katekismus. Ainoana
johtona luvunlaskussa oli aapisessa löytyvä kertotaulu, ja vasta vuonna
1839 antoi juuri Lönnrot Mehiläisessänsä ensimmäisen säännöllisen
osviitan 'neljästä tavallisimmasta laskukeinosta'. Maantieteen alkeita
julkasi von Becker ensimmäisessä vuosikerrassa Turun Viikkosanomiansa,
ja ensimmäinen kartta Suomen kielellä oli se pieni ja törkeästi tehty.
Tukholmassa painettu Europan kartta, joka seurasi näiden sanomain
toista vuosikertaa. Sanomalehtiä tällä kielellä ei kukaan ollut
uskaltanut ruveta ulosantamaan Lizeliuksen 'Tietosanomain' jälkeen,
jotka elivät vaan puoli vuotta (v. 1776), ennenkuin v. Becker v. 1820
alkoi ulosantaa mainittua viikkolehteä. Vasta kolmannen vuosikymmenen
lopulla, nim. v. 1829, alkoivat Oulun Viikkosanomat, ja vasta v. 1833
ilmestyi Sanansaattaja Viipurista.»

Tällainen henkinen köyhyydentila taustana sekä valoisamman ja
itsenäisemmän elämän toivo olivat kannustimina niillä nuorilla
Suomen miehillä, jotka saivat kutsumuksen henkisen elämämme johtoon.
Heitä tuli useita ja oikeaan aikaan. Kukaan heistä ei elämäntyönsä
monipuolisuudessa ja valtavuudessa ylitä Elias Lönnrotia, joka kohoaa
miltei uskomattomiin, tarumaisiin mittasuhteisiin, niin runsain ja
varmoin todistuskappalein kuin hänen vaiheitaan ja työtään voidaan
valaista. Goethe on sanonut: »Ihminen kasvaa suurten päämääriensä
keralla». Elias Lönnrotin tapauksessa on »alkuaines» ollut
poikkeuksellisen kehityskykyistä. Synnyinseudusta, sukujuurista ja
varhaisemmista elämyksistä on aluksi koetettava etsiä jotakin selitystä
hänen suuruudelleen.




2. Synnyinseutu ja sukuperä.


Kuulee usein väitettävän, että Suomen suurmiehet ovat syntyisin
yleensä Pohjanmaalta. Tähän voi huomauttaa, että myös eräät
suomalaisen Uudenmaan syrjäseudut voivat ylpeillä pojistaan: Pernaja
suomen kirjakielen perustajasta Mikael Agricolasta, Sammatti suomen
kirjakielen toisesta perustajasta ja kansalliseepoksen julkaisijasta
Elias Lönnrotista, Nurmijärvi suurimmasta taidekirjailijasta
Aleksis Kivestä, Askola kirjailijasta ja kansanherättäjästä Johannes
Linnankoskesta. Viimeksi mainittu on eräässä puheessaan v. 1906
luonnehtinut suurten maakuntalaistensa työtä mm. seuraavasti:

»Yhteistä on, että kaikki lähtevät oppimattomasta rahvaasta, köyhistä
kodeista. Kuka on kalastajan poika, kuka räätälin, suutarin,
talonpojan tai mökkiläisen. Yhteistä on, että he kaikki ovat tavallaan
itseoppineita, s.o. raivaavat tiensä suurien vaikeuksien läpi,
eikä kenestäkään tule täydelleen sitä, mitä olisi suotuisemmissa
olosuhteissa voinut tulla. Kuka murtuu palavan henkensä kuluttamana,
kuka työn vaivojen taittamana, mutta jokainen tekee jotakin erikoista.
Kukaan ei tavoittele huoletonta toimeentuloa eikä näkyväistä asemaa,
eivätpä edes niistä huoli, heillä on aina yksi tunto: suomalaisen
sivistyksemme alkeellisuus, yksi kannustin: sen kohottaminen. Yhteistä
on: kukin uurastaa omassa nurkkasessaan, mutta jäljet ulottuvat koko
suomalaiseen kansaan. Vielä yksi seikka: kaikki he todistavat _työn_
kunniaa, työn voittokulkua. Lönnrotin aikalaisissa oli epäilemättä
monta terävämpää päätä ja loistavampaa lahjakkuutta kuin hänen.
_Heidän_ nimensä olemme unohtaneet, mutta Lönnrotin polkeman sitkeän,
lannistumattoman työn ura kulkee miespolvesta miespolveen valtatienä
suomalaisen sivistyksen sarkojen keskitse. Hattu päästä: työlle,
_työlle_ kunniata!»

Sammatti on Uudenmaan luoteiskulmassa kaukana yleisiltä valtateiltä.
Se mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran v. 1427 Lohjan pitäjään
kuuluvana kylänä. 1500-luvulla muodostetaan Lohjan ja Karjaan
pitäjien suurien vesien erottamista takamaista Karjalohjan pitäjä,
jonka kappelina jo v. 1591 mainitaan Sammatti. Erikoisasemansa se
on säilyttänyt näihin asti: se on Suomen verrattomasti vanhin ja
muistorikkain kappeli ja Uudenmaan maalaiskunnista pienin.

Niin kauas kuin kirjalliset ja muistitiedot ulottuvat, parisataa
vuotta, Sammatin väestö on ollut varsin kiinteästi paikallaan asuvaa,
rodultaan, varallisuussuhteiltaan ja elintavoiltaan yhtenäistä. Tämä
on seurauksena siitä, että seutu on syrjässä vilkkailta kulkuväyliltä;
mitään yleisiä töitä ei sen alueella ole suoritettu, eikä sen ole
koskaan tarvinnut tuntea sahojen, tehtaiden, herraskartanoiden yms.
siunausta ja kirousta. Pääväestö on ilmeisesti vakavaa ja vanhoillista
hämäläisjuurta, ei kuitenkaan niin juroa kuin Sydän-Hämeessä. Kun
Sammatti on siksi lähellä kielirajaa, on sinne silloin tällöin tuotu
nuorikko rantapitäjistä, ja valtion virkataloihin on koetettu sijoittaa
ruotsalaisia tilanhoitajia. He ovat vähitellen muuttaneet pois tai
suomalaistuneet. Mitään ruotsalaista kylää, kuten esim. Karjalohjalla,
ei Sammatissa ole ollut.

Kappelin väkiluku on vähäinen ja lisääntyy hitaasti: 1700-luvun
loppupuoliskolla alle 500, 1800-luvun alkupuolella 500:n ja 600:n
välillä, ja kohoaa vasta 1880-luvulla 800:aan. Asukkaiden enemmistö on
pienviljelijöitä ja varattomia pikkueläjiä. Eräs tilasto 1800-luvun
alusta osoittaa, että Sammatin talouksista on varakkaita vain 1, hyvin
toimeen tulevia 5, köyhiä 82 ja rutiköyhiä 7.

Tiedot Elias Lönnrotin sukujuurista ovat vielä perin vaillinaiset
ja ennen kaikkea epätasaiset; isänpuolella voi erästä haaraa pitkin
päästä yhdeksänteen polveen, äidinpuolella jo toisesta polvesta
osaksi puuttuvat niinkin alkeelliset seikat kuin tiedot syntymä- ja
kuolinvuosista.

Eräs haara johtaa Turkuun Tolpoihin, Niskan ohella oikeastaan ainoa
porvari- ja säätyläissuku, joka 1700-luvulla säilytti nimensä
suomalaisena. Toisessa isänpuoleisessa haarassa on ollut Sammatin
suurimman tilan Lohilammen omistajia, mutta muut Elias Lönnrotin
esivanhemmat ovat vähän tunnettuja ja vähävaraisia pikkueläjiä. Hänen
isoisänsä oli Pommerin sodassa taistelleen sotamiehen Eerik Lostenin
poika, kansanomaiselta nimeltään Mustapää-Matti (1740—1821). Nimi
johtui siitä, että Matti oli hyvin tummatukkainen ja -ihoinen, mikä
on aiheuttanut arveluita, että hän olisi ollut mustalaissukua. Mitään
todisteita ei tästä kuitenkaan ole voitu esittää..

Mustapää-Matti oli varsinaiselta ammatiltaan räätäli, mutta lisäksi hän
oli taitava puumies, viulunsoittaja ja laulunsepittäjä, jonka sukkelia
sanakäänteitä kauan muisteltiin. Matti vaihtoi entisen sukunimensä
Losten Lönnrothiksi, niinkuin arvellaan erään asuntonsa läheisen puron,
Vahterojan mukaan. Kun nimenmuutos tapahtui 1769—70 ja Matti asettui
mainitun puron lähettyville asumaan vasta vuosikymmentä myöhemmin,
näyttää perustelu epävarmalta. »Lönnrot» eri tavoin kirjoitettuna
[Lönrot, Lönroot, Lönnroth] ei ole uusi nimi 1700-luvulla, joskin
varsin harvinainen: Karjalohjallakin elää 1730-luvulla muuan kersantti
Thomas Lönroot.

Matti Lostenin esikoinen Fredrik Juhana, joka oli syntynyt Sammatin
Lohilammella v. 1765, rupesi hänkin räätäliksi. Hänestä tuli Elias
Lönnrotin isä.

Äidinpuolisista esivanhemmista tiedetään ani vähäisen. Se haara,
jota voidaan seurata toista polvea pitemmälle, omisti Kiskon
(nyk. Suomusjärven) Laperin ratsutilaa. Mainitun tilan vanhan,
eläkkeelle siirtyneen isännän Antti Wahlbergin ja palvelijatar Maria
Eerikintyttären tytär Ulriika (synt. 1773) on Elias Lönnrotin äiti.

Niin puutteelliset ja epätasaiset kuin tietomme ovatkin Elias Lönnrotin
sukujuurista, toteamme ainakin sen, että Suomen kansa eri säätyineen,
eri kehitystasoineen ja varallisuusasteineen, sivistyneistö,
kaupunkien porvarit, varakkaat ratsutilalliset, köyhät sotamiehet,
käsityöläiset, torpparit ja palkolliset, on niissä edustuneena. Tässä
on näkevinään jonkinlaisen selityksen Lönnrotin kyvyn ja harrastusten
monipuolisuuteen.

Tuntuu myös siltä kuin hän lähimmillä esi-isiltään olisi saanut
perinnäistottumukset vastaiseen elämäntapaansa. Entisajan
kyläräätäli oli omituinen yhdistelmä kokenutta kulkuria ja uutteraa
paikallaanistujaa. Hän vaelsi talosta taloon työtä tekemässä, jonkin
viikon tai kuukaudenkin paikassaan, tutustui mitä erilaisimpiin
ihmisiin, oppi sopeutumaan mitä erilaisimpiin oloihin ja ymmärtämään
elämää. Toisissa taloissa räätälimestari oli ikäänkuin ensimmäisillä
portailla talonpojasta herraa kohti, hän toi tervehdyksen maailmalta
ja häntä kohdeltiin kunnioitettuna vieraana, toisissa paikoissa
hän oli taloton ja tavaraton irtolainen, jota pakosta siedettiin
ja joka pöydällään tuvan nurkassa ei aina säästynyt nuorenväen
kujeilta. Kumpikin asema oli omiansa kehittämään itsensähillintää ja
elämisentaitoa. Talosta toiseen siirtymistä lukuunottamatta räätälin
työ oli viikkokausia paikallaankyyhöttämistä ja -nypläämistä, joka
liikkuvaan elämään tottuneelle on henkisesti yhtä tappavaa kuin se on
terveydellisesti turmiollista. Täytyikin todella olla apuna useiden
sukupolvien perinnäistottumus, jotta toimittaja voi kestää esim.
Kalevalan kokoonpanon ja suuren sanakirjan vaatiman istumatyön ja
säilyä työkunnossa yhdeksännellekymmenelle.

Elias Lönnrotin vanhemmat asuivat naimisiin mentyänsä aluksi vaimon
syntymäkodissa Kiikalan kylän Juonilla, mutta rakensivat sitten v.
1800 Sammatin pohjoisimman kylän Haarjärven eteläkärkeen kauniin
Valkjärven rantatörmälle pienen tuvan. Tässä majassa syntyi pariskunnan
neljäs poika huhtikuun 9:ntenä 1802. Ei mikään kirjallishistoriallinen
tosiasia liene tunkeutunut niin syvälle kansamme kaikkiin kerroksiin
kuin tieto: »Elias Lönnrot syntyi Paikkarin torpassa», joten on
sääli siihen millään tavalla koskea: vuosikymmenien käytäntö on
sen järkkymättömäksi vakiinnuttanut. Tosiasia on kuitenkin, ettei
ennen 1840-lukua löydä tällaista torpan nimeä mistään kirjoista
eikä asiapapereista. Paikkaa nimitettiin varhemmin Kyrönahoksi tai
Kyrönpelloksi, jotka viittaavat uudismaahan. V:n 1840 isostajaosta
lähtien se kuului torppana Paikkarin sotilasvirkataloon.
Räätälimestarin muutettua Kydönaholle ruvettiin torppaa nimittämään
»Lenruutiksi» tai myös joskus Valkjärven torpaksi. »Paikkarin torppaa»
Elias Lönnrotin syntymätupaa tarkoittavana erisnimenä on ensimmäisenä
käyttänyt Sakari Topelius kuvitetussa teoksessaan Suomesta »Finland
framstäldt i teckningar» (1845—52). Siitä ja Maamme kirjasta se on
siirtynyt kaiken kansan tietoisuuteen.

Hyvään tapaan kuului ennen, että lapsi sen parempi mitä pikemmin
toimitettiin ristittäväksi. Kolmantena elinpäivänänsä poika lähetettiin
naapurin emännän sylissä ajamaan penikulman taivalta pastorin luo.
Vanha tarina tietää, että lunta pyrytti ja poika itki koko matkan.
Perille tultaessa ei muori muistanutkaan kotona annettuja, ties
kuinkakin harvinaisia nimiä. Pastori ehdotti silloin raamatullista
Eliasta, jonka nimipäivä oli lähimailla almanakassa. Kotona oli
äiti tyytymättömänä tokaissut, että »olis hänen sitte pannut vaikka
Tuisku-Jaakoksi». Mitään muistoa ei ole säilynyt siitä, miksi
vanhemmat olisivat tahtoneet pojan kastettavaksi. Jonkinlainen hämäys
tässä joka tapauksessa näyttää tapahtuneen neljännen pojan jäädessä
yhdelle nimelle, kun kaikki toiset olivat saaneet tai saivat komeat
kaksoisnimet: Henrik Juhana, Adolf Fredrik, Kustaa Edvard, Gabriel
Martti. Tyttärien vain oli tyydyttävä yhteen nimeen: Johanna ja
Henriika.

Elämä torpassa oli enimmäkseen hyvin hädänalaista. Perhe oli
suuri, peltotilkut pienet ja lehmiä oli yksi ainokainen. Omaa
saunaa ja riihtä ei ollut, varakkaampi naapuritorppa auttoi tästä
pälkähästä. Räätälintyöstä olivat tulot niukat, varsinkin kun isä
aika ajoin heittäytyi juomaan. Pettuleipää ja jäkälävelliä käytettiin
ruoanjatkona. Huonoimpina aikoina täytyi lasten lähteä mieronapua
hakemaan.

Eliaksen vanhemmista ovat tiedot ristiriitaisia. Se ainakin on varmaa,
että he olivat ruumiillisesti ja henkisesti hyvin erilaisia.

Isä oli keskimittainen, tanakkatekoinen ja erikoisen vahva. Ei ollut
aivan paljon liioittelua siinä, kun hän vanhana veneeseen talutettaessa
virkahti: »Ei maar tarvinnut minua taluttaa, kun olin nuori mies,
yhdeksän miestä loukkoon lykkäsin». Tietoja on myös siitä, että hän
nuorena oikein etsimällä etsi tappelua. Töissään hän oli ripeä, kätevä
ja monitaitoinen: laitteli piipunheloja, tupakkakukkaroita, silmälasien
sankoja, mertoja jne. Räätälimestari oli kiivas, lahjakas ja
ripeä-älyinen mies. Erikoinen kyky hänellä oli pyöräytellä leikillisiä,
iskeviä sanasutkauksia ja tekaista runonpätkiä kaikenlaisista
pikkutapahtumista. Ansioksi hänelle mainitaan, että joskin hän suuttui
kovasti, niin hän leppyi pian. Väkevien juomien käytössä hän vanhempana
tuli kohtuullisemmaksi.

Elias Lönnrotin äiti oli kookas, hauskannäköinen, ruskeasilmäinen.
Luonteeltaan hän oli hiljainen, vakava ja uskonnollinen, avulias
köyhille ja ystävällinen lapsille. Pitkävihaiseksi Ulriika Lönnrotia
mainitaan: hän saattoi jurotella päiviä, jopa viikkoja mitään sanomatta
ja mitään tekemättä jostakin suututtuaan.

Merkillistä on, että Elias pojasta kehittyi tässä kohdin aivan
erilainen. Lapsuudenmuistot ehkä juuri vaikuttivat, että poika sai
elämäniäkseen aivan fyysillisen kammon kaikkea riitaisuutta kohtaan, ei
vain siten, että hän itse puolestaan eli sovinnossa kaikkien kanssa,
vaan sitenkin, että hän ei voinut olla mukana seuroissa ja kokouksissa,
joissa kiivaasti väiteltiin.

Minkäänlaista katkeruutta eivät lapsuusvuodet kuitenkaan jättäneet
miehen mieleen. Kun hän 26-vuotiaana ensimmäiselle keruumatkalle
lähteissään saa aiheen niitä muistella, hän poimii vilpittömästi kaiken
miellyttävän esiin, jotta lukija, joka ei muuta tiedä, voi ajatella:
»Onpa sillä pojalla ollut suruttomat ja aurinkoiset lapsuusvuodet».




3. Alkuopinnot.


Elias Lönnrotin lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat kauneimpia esimerkkejä
suomalaisen opinkäynnin syvästä hartaudesta ja uskomattomista
vaikeuksista. Jo kuusivuotiaana Elias kunnostautui lukusilla, ja
seuraavalla kerralla hän osasi katkismuksen ulkoa.

Tästä alkaen muuttuu Eliaksen lukuhalu suorastaan intohimoksi.
Hän etsii etsimällä rauhaa saadakseen sitä tyydyttää: milloin hän
kiipeää kotinsa vieressä kasvaviin puihin, milloin ryömii aitan tai
katajapensaiden alle tai lähtee yksin ruuhella järvelle. Joskus
hän moneksi päiväksi vetäytyi lukemaan erääseen latoon, joka oli
korpiniityllä neljän kilometrin päässä kodista, eväänään vain kovaa
reikäleipää. Hänen lukuhalunsa synnytti ympäristössä sananparsia.
»Nouskaa ylös jo! Lönnrotin Elias on jo aikaa istunut puunoksalla
lukemassa», herätteli naapuritorpan muori lapsiansa. Kerran Elias oli
pitkään katsellut, kun Paikkarin virkatalon palvelijat olivat jauhaneet
viljaa, nälkä oli ruvennut häntä ahdistamaan: »Äiti, minun on nälkä»,
ja kun äidillä ei ollut mitään antaa, virkahtanut tyynesti: »Jassoo, mä
luen sitten».

Kun sekä isä että isoisä, eräs setä ja pari veljeä olivat räätäleitä,
joutui Eliaskin kotonaan ompelemaan. Nöyräluontoinen kun oli, hän ei
vastustellut, vaikka ajatukset liikkuivatkin muualla. Useasti hän
unohtui ompeleensa äärestä tuijottamaan ulos, ja isä manaili, ettei
niin hajamielisestä pojasta ollut mihinkään. Ukosta oli tietysti
räätäli ihmisen mitta: »Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta
tule miestä ollenkaan». Vanhin veli Henrik Juhana, joka räätälinä
oli joutunut seuraamaan Eliaksen työntekoa läheltä, teki myös omat
johtopäätöksensä: »Ei sen työnteosta ole, sen täytyy antaa lukea».
Hän vei nuoremman veljensä lokakuussa 1814 Tammisaaren 2-vuotiseen
pedagogioon. Kotoa lähetettiin sinne kuivaa ruokaa — mikäli riitti.
Elatuksen apua saadakseen Elias kävi tovereineen ennen joulua
muinaisten tähtipoikain tavoin laulamassa latinalaisia lauluja »Ecce
novum gaudium» (= katso uutta iloa) ym. Koulussa ei luettu latinaa,
joten laulujen ulkoaoppiminen tuotti vaikeuksia. Kiitolliset kuulijat
antoivat ruokaa, rahaa, kynttilöitä ja ken mitäkin. Kaikki tuli
varmasti kipeään tarpeeseen. Vielä vanhanakaan ei entinen teinipoika
unohtanut näitä retkiä ulkomuistista suomentaessaan mainitun
jouluvirren.

Keväällä 1816 Lönnrot pyrki Turun vanhaan katedraalikouluun. Suurimmat
vaikeudet aiheutti ruotsin kieli, jota poika oli Tammisaaressa oppinut
vain vaillinaisesti käyttämään. Täälläkin poika ponnistautui vähitellen
luokkansa ensimmäiseksi. Syksyllä 1818 eivät varat enää myöntäneet
kouluun lähtemistä. Elias tarttui siis vakinaisesti neulaan ja saksiin,
kuten tähänkin asti oli tehnyt loma-aikoinaan. Suuren osan vuotta
nuori räätäli tällöin joutui kiertelemään töissä eri puolilla pitäjää,
vieläpä naapuriseurakunnissakin. Tämä oli Eliakselle esiharjoitusta
elämäntehtävää varten. Taloihin tullessaan hän aina tiedusteli, saisiko
iltaisin ja pyhäpäivisin lukea siellä olevia kirjoja.

Onneksi eivät Eliaksen luvut jääneet tilapäiseksi harrasteluksi.
Karjalohjan kappalainen Juhana Lönnqvist kuultuaan räätälinpojan
lukuhalusta ryhtyi häntä yksityisesti opettamaan ja avustamaan. Hän
suositteli varojen hankkimiskeinoa, jolla oli pitkä perinnäistottumus
takanaan ja joka edelleenkin oli köyhän koulupojan miltei ainoa turva,
nim. teinilaulua. Isä, joka oli hyvä laulaja, opetti pojalle muutaman
virren, mm. »Mun silmän', käten' nostan» ja »Hädässän' huudan Herraa».
Teini tervasi jalkapohjansa ja heitti pussin selkäänsä. Sen suurempia
valmisteluja ei tarvittu. Teinikulku laillisena oikeutena oli jo
lähes pari vuosisataa ollut lakkautettuna. Se oli viime vuosisadan
alkaessa unohtumassa käytännöstä jo vanhana tapana, jolloin teinit
eivät enää röyhkeästi vedonneet oikeuksiin, vaan nöyrinä varakkaampien
hyväntahtoisuuteen.

Eliaksella ei ollut suuria edellytyksiä teiniksi: ääni oli
heikonlainen, ja ujous vaivasi niin, että tuskin kehtasi kuulijoihin
päin katsoa. Ehkäpä juuri tämä herätti heidän myötätuntoaan, sillä
tulokset olivat hyvät. Vielä vanhana Lönnrot muisti saaneensa esim.
Kiikalan Pulkalla 4 vakkaa jyviä, suuren lihakappaleen, juuston ja
leivän.

Teininkäynnin kokonaistulosta v. 1819, kuutta tynnyriä viljaa, täytyy
pitää hyvänä, kun muistaa esim., että pitäjän apulaisen vuosipalkka
oli vain 14 tynnyriä ja 2 kappaa. Alussa vuotta 1820 saattoi taas
ajatella kouluunlähtöä. Lönnqvist, joka itse oli käynyt Porvoon lukion,
suositteli entistä kouluansa, tarjoutui omalla hevosellaan kuljettamaan
nuorukaisen sinne ja hankki asunnon jonkun käsityöläisen luokse.

Porvoossa Lönnrot ehti opiskella vain pari viikkoa, kun hän hyvän
latinan taitonsa ansiosta pääsi apteekkioppilaaksi hämeenlinnalaisen
L.J. Bjuggin apteekkiin. Talon yläkerrassa asui piirilääkäri J.E.
Sabelli, joka alkoi suosia ja avustaa köyhää ja lahjakasta nuorukaista,
Torin toisessa kulmassa sijaitsevan Hämeenlinnan triviaalikoulun
rehtorina toimi Karjalohjalla syntynyt Henrik Långström, jota tämä
kotipitäjän poika kiinnosti ja joka ryhtyi hänen jatko-opintojansa
ohjaamaan. Varustettuna Långströmin antamalla yksityistodistuksella
Lönnrot lähti lokakuun alussa 1822 pyrkimään Turun yliopistoon.




4. Yliopisto-opinnot,


Turun yliopiston filosofisen tiedekunnan nuorempien opettajien
keskuudesta oli 1810-luvulla saanut alkunsa uudistusliike, jota on
nimitetty ensimmäiseksi kansalliseksi heräämiseksi. Syyskuussa 1821
nimitetään kreivi J.F. Aminoff yliopiston varakansleriksi valvomaan,
ettei »henkinen villitys ja vallattomuuden henki» saisi valtaa
nuorisossa. Hän ryhtyy heti häikäilemättömiin poliisitoimenpiteisiin.
Liikkeen innokkain johtaja, historian dosentti A.I. Arwidsson
erotetaan keväällä 1822 yliopistosta ja hänen on pakko siirtyä pois
synnyinmaastaan. Kaksi muuta yliopistonopettajaa pakotetaan pyytämään
eroa ja useat muut suunnittelevat siirtymistä johonkin turvalliseen
papinvirkaan. Erästä yliopistonopettajaa vastaan suunnataan
murhayritys, eräs toinen tekee itsemurhan. Aikalaisilla oli täysi syy
nimittää vuotta 1822 Turun yliopiston »mustaksi vuodeksi». Jälkimaailma
on aivan päinvastaisella kannalla, sillä se muistaa ennen kaikkea sen
ihmeellisen sattuman, että lokakuun alussa merkitään Turun yliopiston
kirjoihin kolme sellaista nuorukaista kuin J.L. Runeberg, J.V. Snellman
ja Elias Lönnrot.

Lönnrot ryhtyi opiskelemaan filosofiankandidaatin tutkintoa varten.
Varattomuus tuotti jälleen monia vaikeuksia. V. 1824 Lönnrot pääsi
kotiopettajaksi lääketieteen professorin ja Laukon kartanon omistajan
varakkaaseen ja viihtyisään kotiin, jossa hän myöhemmin oleskeli
pitkiä aikoja perheen ystävänä. Tämä hienosti sivistynyt koti on
Lönnrotin kehitykselle merkinnyt paljon. Syksyllä 1826 Lönnrot
ryhtyi historian professorin Reinhold v. Beckerin johdolla laatimaan
latinankielistä maisterinväitöstä »Väinämöisestä, muinaissuomalaisten
jumalasta» (De Väinämöine, priscorum fennorum numine). Porthanin
suoranaisesta ja välillisestä ansiosta oli 1766—89 ilmestynyt
sellaisia kansanrunouttamme valaisevia ja merkillisiä yliopistollisia
opinnäytteitä kuin moniosainen »Suomalaisesta runoudesta» (De poesi
Fennica) ja Erik Lencqvistin »Muinaissuomalaisten taikauskon teoriasta
ja käytännöstä» (De superstitione veterum Fennorum theoretica
et practica, 1782) sekä Kristfrid Gananderin teos »Suomalainen
jumalaistarusto» (Mythologia Fennica, 1789). Lähes nelikymmenvuotisen
väliajan jälkeen on Lönnrot ensimmäinen, joka hakee väitöskirjan
aiheen tältä alalta, ja ihme ei ole, että hän valitsee Väinämöisen.
Ennen v:ta 1825 kerätyissä kansanrunoissa ja niitä käsittelevissä
kirjoitelmissa on Väinämöinen useimmin mainittuja ja suurimpia
sankareita, Gananderin mukaan esim. suomalaisten etevimpiä jumaluuksia
sekä laulajana ja kanteleensoittajana runoilijain »patruuna», johon
1820-luvun romantikkomme vetoavat pateettisin tunnekorostuksin.
»Turun Wiikko-Sanomissa» 1820 R. v. Becker esittelee Väinämöisen
suomalaisten pääsankarina: »Turhaan on sata Sankaria, turhaan tuhatta
muuta merkillistä miestä pyytänyt päästä niin kuuluisaksi, kuin
hän. Heiän nimensä ovat kaonneet, kuin yön kaste, mutta eipä katoa
Väinämöisen nimi niin kauan kuin Suomen Kansaa Maailmassa mainitaan.»
Lönnrotin väitöskirja on 16-sivuinen vihkonen, jossa parinkymmenen
painetun kirjoitelman ja v. Beckerin käsikirjoituskokoelman pohjalla
koetetaan tehdä selkoa Väinämöisen syntymäseudusta, -ajasta,
sukuperästä, mainesanoista, ominaisuuksista ja toimista, osallisuudesta
maailman luomiseen, soitosta kalanluisella ja koivuisella
kanteleella, kilpalaulannasta, ilman immen kosinnasta, ansiotöistä
ja veneenveistossa saamasta haavasta. Väitöskirja loppuu keskelle
lausetta. Tekijällä oli tarkoituksena julkaista jatkoksi toinen osa.
Se olikin syksyllä 1827 kirjapainossa valmiina, kun Turun tulipalo
tuhosi koko painoksen. Suoritettuaan vielä lopputentit yhdessätoista
aineessa varsin menestyksellisesti Lönnrot sai kesäkuun 11:ntenä 1827
kandidaattikirjan. Varattomuus esti hänet osallistumasta yliopiston
viimeiseen ikimuistettavaan promootioon, jossa kaikki kandidaatit
saivat samalla kertaa sekä tohtorin- että maisterinarvon (doctor
philosophiae ac artium liberalium magister).

Kun Turun tulipalon jälkeen yliopisto aloitti toimintansa Helsingissä
syksyllä 1828, Elias Lönnrot ryhtyi opiskelemaan lääketiedettä.
Tähän valintaan ovat varmasti vaikuttaneet harjoittelu Hämeenlinnan
apteekissa, vanhempien ystävien Sabellin ja Törngrenin kehoitukset,
ja ilmeistä on, että lääkärin virka soveltui erinomaisesti siksi
»vihreäksi oksaksi», jonka varassa Lönnrot tuli suorittamaan elämänsä
varsinaisen suurtyön.

Lääketieteellinen tiedekunta oli ensimmäisinä Helsingin-vuosinaan
perin heikossa tilassa ja valmisti nuorukaisia kieltämättä varsin
puutteellisesti avunantajiksi 1830-luvun alussa raivoavan koleran,
lavantaudin ja punataudin aiheuttamassa vakavassa tilanteessa, vaikka
siihen kuului vielä 1828—30 eräs yliopiston kaikkein suuripiirteisimpiä
ja ihailluimpia opettajia: Israel Hwasser. Nerokkuus, lennokas
mielikuvitus, tunteen hehku ja julistajan vakaumus kohotti hänet
opiskelevien silmissä miltei epäjumalaksi. Arkisia, mutta tuiki
tarpeellisia käytännöllisiä neuvoja hänellä oli vähemmän antaa.
Samantapainen oli hänen seuraajansa Immanuel Ilmoni, joka syksyllä
1830 aloitti luentonsa. Toiset opettajat olivat perin kehnoja tai
muiden virkavelvollisuuksien rasittamia. Opetusvälineet olivat mitä
alkeellisimmat: anatomisina havaintoesineinä oli vain pari pääkalloa,
jokunen irrallinen selkänikama, sääriluu ja muutama eri-ikäinen
sikiö. Pahin oli käytännöllisen harjoituksen puute. Yliopiston
ensimmäinen klinikka valmistui vasta syksyllä 1832. Mitä Ilmoni
kertoo lääketieteellisestä koulutuksestaan, pitää varmasti paikkansa
Lönnrotiinkin nähden: »Lääketieteellisten opintojen varsinainen
perusta, anatomia, jäi varsin niukaksi ja epätäydelliseksi silloisen
prosektorin Ursinin johtaessa, joka ei ollut mikään anatomi. Kaikki
tämä lisäsi vastenmielisyyttäni lääketieteen vakavia ja vaikeita
reaaliopintoja kohtaan — — —. Toisaalta johdattivat minua enemmän kuin
olisi pitänyt spekulaation alalle yliopistoon vastanimitetyn Hwasserin
nerokkaat esitelmät biologiasta ja patologiasta. Tutkin silloin myös
innokkaasti luonnonfilosofisia teoksia. Näin vahvasti varustettuna
sananparsilla ja teorioilla ja paljoa niukemmin todellisilla tiedoilla
suoritin lääketieteen kandidaattitutkinnon 1822, mutta tämä ei oikein
avannut silmiäni.»

Lönnrot suoritti lääketieteen kandidaattitutkinnon joulukuun 14:ntenä
1830 ja joutui seuraavana syksynä taistelemaan peloittavaa vihollista,
aasialaista koleraa vastaan, joka ensimmäistä kertaa vieraili
maassamme. Nuori kandidaatti toimi ensin Hietalahden kolerasairaalassa
avustajana, sitten lentävänä lääkärinä Uudellamaalla. Onneksi ei tauti
päässyt pääkaupungissa pahasti raivoamaan — n. 10.000 asukkaasta
sairastui 333 ja kuoli 197 —, mutta useita kuukausia siellä elettiin
pakokauhun vallassa. Kuka suinkin voi, pysytteli kaukana maaseudulla,
yliopisto oli suljettuna ja seuraelämä lamassa. »Uutisia en tiedä
kaupungista kertoa, sillä jokainen ihminen, jota olen halunnut
puhutella, on tähän asti paennut minua», valittaa Lönnrot tällöin
eräälle ystävälleen.

Taloudelliset huolet jatkuivat entiseen tapaan. Välttämättömiin
tarpeisiin Lönnrot hankki varoja pitämällä jonkinlaista
ylioppilasleipomoa: parikymmentä nuorukaista on vv. 1829—32 hänen
antamallaan todistuksella päässyt yliopistoon. Apteekkari Bjugg,
lääkäri Sabelli ja vuokraisäntä Salomon Jansson avustavat vv. 1823—32
pikkulainoilla, jotka vastaavat yhteensä n. 1.500 kultamarkkaa.
Kevätlukukaudella 1832 Lönnrot erikoisesti joudutti opintojaan ja
valmistui lääketieteen lisensiaatiksi toukokuun 4:ntenä. Samoin kuin
maisterinväitökseensä Lönnrot valitsi tohtorinväitökseensäkin aiheen
alalta, joka oli hänen harrastuksiaan lähinnä, nimittäin suomalaisen
kansanrunouden ja -tietouden, »Suomalaisten maagillinen lääketiede»
(Om finnarnes magiska medicin). Alan laajuus ja aineksen runsaus
uhkasi viedä enemmän aikaa kuin nopeasti lähestyvä promootio myönsi
ja paisuttaa kirjoitelman yli silloin tavanomaisten rajojen. Niinpä
hän julkaisi väitöskirjakseen vain katkelman käsikirjoituksestaan, 16
pienikokoista sivua, mikä oli tuskin neljättä osaa alkuperäisestä.
Viimeksimainittu ei ole säilynyt, mutta se on varmasti miltei
samanlainen kuin »Finska Läkare-sällskapets Handlingarien»
ensimmäisessä osassa 1842 painettu.

»Maagillisen lääketieteen» kaukaalähtevä johdanto osoittaa ilmeisesti
Schellingin luonnonfilosofian vaikutusta, jonka kannattajia
olivat Lönnrotin opettajista m.m. Bergbom ja Hwasser. Schellingin
ydinajatukset: tietämyksen kolmijako (absoluuttinen, luonto, s.o.
esihengellinen, tiedoton aste ja henki) sekä hänen identtisyysoppinsa,
että aine ja henki ovat pohjaltaan yhtä ja vain eri ilmenemismuotoja,
lausutaan selvästi ja helppotajuisesti »Maagillisen lääketieteen»
johdannossa. Tietämyksen kolme astetta ovat Lönnrotin mukaan: Jumalan
kaikkitietävyys, josta kaikki on lähtöisin, inhimillisen tiedon
yöpuoli, s.o. aavistukset, unet, näyt jne., ja inhimillisen tiedon
päiväpuoli, s.o. aistimukset ja järki. Kun Schelling tähdentää kahden
viimeksimainitun asteen peräkkäisyyttä ja kehitystä, Lönnrot korostaa
niiden rinnakkaisuutta ja tasa-arvoisuutta: »Niinkuin nukkuminen on
elämälle yhtä tärkeä asia kuin valvominen, niin ovat unelmat tiedolle
yhtä merkittäviä kuin ajatukset. Mitään arvoneroa ei siis ole olemassa
tiedon päivä- ja yöpuolen välillä.»

Alkujaan magia edusti ihmisen koko tietämystä itsestään. Siitä kokemus-
eli järki-lääketiede erottui ja kehittyi vähitellen omaksumalla
alkuperäisen magian aineellisen puolen. Jäännöksestä kehkeytyi myöhempi
maagillinen lääketaito. »Sen perusmerkitys on psyykillisen vaikutuksen
huomioonottaminen, ensi kädessä psyykillisen ja toisessa kädessä
aineellisen.» Tämä on järki-lääketieteen tunnustettava.

Johdannon jälkeen seuraa »Maagillisessa lääketieteessä» pääasiallisesti
omiin havaintoihin perustuva asiarikas, deskriptiivinen kuvaus
kalliotilasta, loihtijoiden nimityksistä ja heidän käyttämistään
tempuista ja luvuista.

»Maagillisen lääketieteen» ensimmäisen ja laajemman laitoksen rinnalla
vaikuttaa 1832 ilmestynyt väitöskirja varsin laihalta ja ylimalkaiselta
supistelmalta ja katkelmalta. Se valmistui ja tarkastettiin aivan
viime tingassa kesäkuun 15:ntenä, professori J.A. Törngrenin toimiessa
esimiehenä. Kesäkuun 20:ntenä vietettiin Helsingin yliopiston
ensimmäistä promootiota, jossa Lönnrot monen parhaan toverinsa kanssa
10-vuotisten yliopisto-opintojensa jälkeen sai tohtorin arvon ja
tunnukset: hatun, miekan ja sormuksen. Että Lönnrotiin kiinnitettiin
toiveita, osoittaa se, että hän paria viikkoa ennen yliopistosta
eroamistaan sai J.J. Haartmanin stipendin, 25 pankkoriksiä (n. 100
kultamk), joka oli varattu »yliopiston opettajaksi arvokkaille
tai tiedekunnalle kunniaa tuottavina, käytännöllisinä lääkäreinä
isänmaassaan toimiville».

Juuri samoihin aikoihin kun Lönnrot aloitti lisensiaatin
loppututkinnot, joutui avonaiseksi paikka, joka hyvänlaisien
palkkaetujen lisäksi oli runojenkerääjälle erikoisen houkutteleva,
nim. Karjalan piirilääkärin virka asuinpaikkana Joensuu lähellä
kuuluja lauluseutuja. Sinne nimitettiin Kajaanin piirilääkäri Samuel
Roos. Hänen seuraajakseen Lönnrot pääsi toimittuaan syystalven
1832 apulaislääkärinä Oulun piirissä, jossa lavan- ja punatauti
raivosivat. Tammikuun puolivälissä 1833 Lönnrot lähtee kaupungin- ja
piirilääkäriksi Kajaaniin, josta sitten tulee hänen vakinainen toimi-
ja kotipaikkansa kahdeksi vuosikymmeneksi.




5. Kansanrunousharrastukset opintoaikana.


Jo vähäistä ennen kuin ryhtyi laatimaan maisterinväitöstänsä
Lönnrotilla oli kotiopettajana Laukossa ollut tilaisuus itse
kansansuusta merkitä muistiin ainakin kaksi huomattavaa kertovaa
runoa. Vielä 1820-luvulla laulettiin Vesilahdella länsisuomalaisen
kansanrunouden jylhintä ja draamallisinta balladia. Se kertoi Laukon
herran, ritari Klaus Kurjen ylpeästä kosinnasta, mustasukkaisuuden
puuskasta, jonka vallassa hän poltti viattoman Elina vaimonsa
ja poikansa, sekä tuota tekoa seuranneesta katumuksesta ja
hukuttautumisesta. Lönnrot ei julkaissut saamiansa toisintoja
sellaisinaan, vaan valitsi niistä kustakin parhaat ja täydellisimmät
kohdat ja yhdisti ne eheäksi kokonaisuudeksi tarpeen tullen itse
sepittäen siirtymäsäkeitä — menetelmä, jota hän sitten yhä uudelleen
noudatti. »Elinan surman» ensimmäisessä kokoonpanossa on 393 säettä,
joista n. 3/4 on todistettavasti kansanomaista. Toinen Vesilahdelta
muistiin merkitty kansanruno on »Tahvanin laulu», jonka Lönnrot
julkaisi »Helsingfors Tidningarissa» 1829. Se kertoo jylhin, joskin
katkelmallisin säkein Ruotuksen (Herodeksen) tallirengistä Tapanista,
joka hevosta juottaessaan näki idän taivaalla ihmeellisen tähden ja
luopui jumalattoman isäntänsä palveluksesta.

Lukuvuotena 1827—28 ei Turun yliopistossa enää pidetty luentoja.
Raunioituneeseen kaupunkiin saapuivat vain ne opiskelijat, joilla
oli loppututkinnot kesken. Lönnrot, joka juuri oli selvinnyt
filosofiankandidaatistaan ja aikoi aloittaa lääketieteelliset opinnot,
vietti syksyn ja talven Törngrenin luona ja päätti käyttää kesän
runonkeruumatkaan.

Suunnitelma, jonka Lönnrot asetti itselleen, oli laaja ja epämääräinen:
»nähdä laajemmin omaa maata, oppia tuntemaan sen kieltä eri
murteiden mukaan, mutta varsinkin koota sen merkillisen ja kauniin
kansallisrunouden tuotteita». Tähän voisi täydellä syyllä lisätä:
»käydä tapaamassa tuttuja ja tutun tuttuja», mikä varsin suuresti
häiritsi matkan tärkeämpää tarkoitusta. Kulkureittinsä Lönnrot aikoi
ulottaa Hämeen, Savon ja Karjalan lisäksi vielä Pohjanmaalle ja
Arkangelin kuvernementtiinkin asti. Jo siitä alkaen kun Topelius
vanhempi 1822 julkaisi ensimmäisen vihkon kokoamiansa runoja, joista
mahtavimmat olivat peräisin Vienan Karjalasta, kangasteli tämä seutu
runon varsinaisena kotimaana.

Kevät oli kylmä. Talvitamineissa oli huhtikuun 29:ntenä lähdettävä
matkaan ja käärittävä kesävaatteet kirjojen ja paperien joukkoon
selkäreppuun. Muista tärkeimmistä varusteista mainittakoon pyssy,
huilu ja tupakkavehkeet. Rahaa oli neljää kuukautta varten vain n.
100 kultamarkkaa vastaava määrä. Matkan vaiheita voimme seurata aivan
yksityiskohtaisesti Lönnrotin hauskasta päiväkirjasta »Vaeltaja eli
muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa».

Hämeen halki matkamies riensi nopeasti, sillä väestö vaikutti jurolta
ja epäystävälliseltä ja runoja ei löytynyt. Mitä pitemmälle matka
kului, sitä paremmaksi muuttuivat tulokset ja tyytyväisemmäksi
vaeltajan mieli. Kerimäellä hän merkitsi muistiin jo parikymmentä
runoa. Matkan huippukohdaksi tuli Kesälahti Karjalassa (8—13.
VI.). Täällä Lönnrot kohtasi kuudennusmiehen Juhana Kainulaisen,
jonka vertaisen laulajamestarin hän tapasi vasta paljoa myöhemmin
Vienan Karjalasta, nimittäin Latvajärven Arhipan. Kainulaisen
lauluja Lönnrot kirjoitti viidettäkymmentä kappaletta kaksi päivää
aamusta iltaan. Laulajaa odotellessaan hän joutui seudun lumoihin:
»Tunsin jonkinlaista selittämätöntä nautintoa vaeltaa metsässä,
jossa Kainulaisen nyttemmin kuollut isä oli monta kertaa lukenut
rukouksiaan kultaisille metsänjumalille ja -jumalattarille ja jossa
'Mehtolan neiot' entisaikoina olivat näyttäytyneet suosikeilleen».
Erikoisesti Lönnrotiin vaikutti se avuliaisuus ja sydämellisyys,
jota perheenjäsenet osoittivat toisilleen ja vieraalle. Kainulainen
ei aluksi tahtonut jäädä työstä pois kotiin laulamaan, jottei
esikoisena antaisi huonoa esimerkkiä veljilleen. Seuraavaksi päiväksi
hän järjesti kotipuuhaa, jotta voi laulaa ja tehdä työtä samalla
kertaa. Vanha emäntä pesi omasta aloitteestaan matkamiehen vaatteet
tämän saunassa ollessa ja kieltäytyi kiitoksiakaan vastaanottamasta
vieraanvaraisuudestaan. »Mitäs ihmisestä olisi, jollei sitä hyvää
toiselle tekisi.»

Kesälahden naapuripitäjästä, Kiteeltä, Lönnrot merkitsi vanhoja ja
uudempia runoja, nelisenkymmentä yhteensä, ja joutui Potoskavaaran
kylässä talonpoikaishäihin, joiden menoja ja lauluesityksiä hän
tarkoin kuvailee. Sen jälkeen runosaalis taas niukkeni ja matkantekoa
oli Valamon, Ilomantsin, Lieksan, Kuopion ja Rautalammin kautta
joudutettava takaisin Laukkoon. Kesä oli niin pitkälle ja rahat
niin vähiin kuluneet, ettei ollut lähtemistä rajan taakse. Runoja
oli kertynyt viisi vihkollista, yhteensä neljättäsataa kappaletta.
Lönnrotin ensimmäinen runonkeruumatka tuli niin merkitseväksi sen
vuoksi, etteivät sen tulokset jääneet vuosikausiksi pöytälaatikkoihin
kuten esim. A.J. Sjögrenin laajan, vv. 1824—28 tehdyn matkan,
vaan ilmestyivät pian painosta uutta intoa kylvämään. Jo matkalla
majataloissa ja muuten levätessään Lönnrot oli ryhtynyt järjestämään
ja puhtaaksi kirjoittamaan saalistaan. Hän jatkoi työtä niinä
puolellatoista kuukautena, jotka hän vietti Laukossa ennen yliopistoon
lähtöään. Marraskuun lopulla järjestelytyö oli niin pitkällä, että
toimittaja voi ilmoittaa kokoelman, »Kantele taikka Suomen Kansan
sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja», viitenä vihkona ä
50 kop. tilattavaksi. Esipuheesta näkyy, että julkaisun tarkoitus
oli kahtalainen, ensiksi että kansa havaitsisi vanhoille runoille
pantavan arvoa ja niin ollen ei enää »heittäisi niitä, tahi vaihettaisi
Ruotille murtaviin lauluin; toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa
jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista
tiedonlisäntöä esivanhempaimme menneistä ajoista». Toimittaja ei ole
pyrkinyt mihinkään tieteelliseen järjestelyyn esim. siten, että olisi
kerännyt saman seudun samanlaatuiset tai -aiheiset runot yhteen. Hän
on koettanut saada jokaisen vihkon mahdollisimman monipuoliseksi
sijoittamalla niihin sekä vanhoja runoja että nykyaikaisia lauluja,
eepillisiä ja lyyrillisiä runoja ja loitsuja ja eri pitäjien tuotteita.
»Kanteleen» vihkot ilmestyivät nopeassa tahdissa: ensimmäinen kesällä
1829, toinen marraskuussa 1829, kolmas alussa vuotta 1830, neljäs
huhtikuun keskivaiheilla 1831. Painos oli 500 kpl. Keväällä 1831 oli
viidennen vihkon toimitustyö aivan valmis ja esipuhekin allekirjoitettu
ja päivätty 20. VI. 1831. Sen painatus lykättiin vain alkavan
runonkeruumatkan vuoksi. Esipuheessa sanotaan mm.:

»Mitä sanotulta Archangelin maalta on odotettava saaliiksi, nähdään
siitäkin, että Topelius vainaja ainoastansa maakauppioilta, jotka
sieltä kulkevat rajan ylitse tänne, on saanut enimmän osan vanhoista
runoistansa. Tätä asiata ajatellessa olen jo kauan aikaa toivonut
päästä sinne ja on nyt luja päätökseni, jos muutoin neuot auttaa,
muutaman viikon perästä lähtiä vaeltamaan rajan taakse näiden
Suomalaisten maalle. Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän
ja muistamata omaa parastani, kuin sillä lailla kulutan aikani ja vähät
varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä. — — −
Niin se kyllä on kuin onkin, mutta vaikea on luopua luonnostansa ja
luovuttuakin palajamme usein, mihen luonto vaatii.»

Kahden vuoden ajan vaativat taistelu kulkutauteja vastaan ja
lääketieteellisten opintojen päättäminen niin kokonaan Lönnrotin
voimat, ettei käynyt kirjallisia puuhia juuri ajatteleminenkaan.
Syyskesällä 1833 alkoivat hänen mielessään itää suuret suunnitelmat,
jotka saattoivat »Kanteleen» jatkovihot tarpeettomiksi. Jo
1820-luvulla oli mm. Gottlund suunnitellut seuraa, jonka tehtävänä
olisi suomalaisuusharrastusten johtaminen ja suomenkielisten kirjojen
kustantaminen, vaikka tuloksetta. Syksyllä 1830, jolloin Lönnrotin
»Kanteleen» vihkojen kustantaminen ja jakelu aiheutti tekijälle paljon
ylimääräistä vaivaa, monialoitteinen lääkäri Martti Lindfors teki uuden
yrityksen, joka johti tulokseen. Helmikuun 16:ntena 1831 kokoontui
yliopiston suomen kielen lehtorin K.N. Keckmanin luokse 12 yliopiston
kansalaista, jotka päättivät perustaa Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran. Lönnrot valittiin Seuran ensimmäiseksi sihteeriksi, ja hän oli
lähivuosikymmeninä sen toimeliain jäsen. Seuran ensimmäinen suoranainen
toimenpide suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi oli se, että se
myönsi runonkeruumatkalle lähteneelle Lönnrotille kesäkuussa 1831 100
ruplan apurahan.

Matka oli Lönnrotin epäonnistuneimpia: alkutaipaleella häntä
viivästytti ankara vilutauti, kiirehdittyään sitten Rautalammin,
Pielaveden, Iisalmen kautta Kajaaniin lääketieteenkandidaatin täytyi
sikäläisen piirilääkärin Samuel Roosin hartaista pyynnöistä kierrellä
rokotusta tarkastamassa eräissä syrjäpitäjissä, ja hänen ehdittyhän
Kiannalle Venäjän rajalle hänet saavutti elokuun 6:ntena runolaulun
luvatun maan porteilla lääkintöhallituksen kirje, jossa kandidaatti
kutsuttiin kiireimmiten Helsinkiin koleraa vastustamaan.

Kesällä 1832 yliopistoluvuista lopullisesti selvittyään Lönnrot
päätti varustautua uudestaan runonkeruumatkalle. Seuranaan kaksi
juopottelevaa ylioppilasta Lönnrot vaelsi Laukosta Jyväskylän ja
Rautalammin kautta Nurmekseen. Sieltä hän yksin pistäytyi muutamaksi
päiväksi rajan taakse Repolaan, Roukkulaan, Miinoaan ja Akonlahteen.
Aika oli liian lyhyt tutkimusten tekoon, mutta ensimmäiset vaikutelmat
rajantakaisesta Karjalasta ja varsinkin sen väestöstä olivat edulliset.
Yleinen turvallisuus, vieraanvaraisuus ja puhtaus olivat suuremmat
kuin Suomessa. Väkijuomia käytettiin vähän, tupakkaa ei ollenkaan.
Ulkonaisten olosuhteiden vuoksi kansa oli jäänyt takapajulle, vaikka
se muuten vaikutti hyvin vireältä ja miellyttävältä. Paluumatkan
Helsinkiin Lönnrot suoritti nopeasti Lentiiran, Kajaanin, Kuopion ja
Porvoon kautta. Tästäkään matkasta ei ollut siis sitä tulosta, jota
Lönnrot itse ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran miehet odottivat.
Mutta kaikesta huolimatta, kun hän syksyllä 1832 lähtee pääkaupungista
kolmatta vuosikymmeneksi, jollei tilapäisiä vierailuja ota lukuun,
hän on yhä edelleen Seuran vankin tukipylväs, »ille faciet», hän sen
tekee, jolla on kaikkien ehdoton luottamus. Lönnrotilta Seuran jäsenet
kärsimättöminä odottavat vakuuttavinta todistusta sen olemassaolon
oikeudesta. Se viipyy vuosia, mutta ylittää tullessaan kaikki toiveet.




6. Kajaanin piirilääkärinä.


Vuosisata sitten Kajaanin kaupunki oli pahanpäiväinen kylärähjä,
jossa oli tuskin neljäsataa asukasta. Lönnrot oli lapsuudestaan asti
tottunut mitä yksinkertaisimpiin oloihin, eikä häntä muutenkaan voida
vaateliaisuudesta syyttää. Kajaani oli sentään hänellekin liikaa.
Kuvailtuaan eräälle ystävälleen toukokuussa 1833 aluksi ne muutamat
kajaanilaiset, joiden kanssa voi seurustelua ajatella, hän jatkaa:
»Jollei näitä kolmea neljää miestä ota lukuun, niin ei koko kaupunki
ole muuta kuin suuri viheliäisyyden pesä. Se on kaupungin ja kylän
sekamuoto, kyynärä kuraa kaduilla, jossa vilisee kerjäläisiä ja
lurjuksia nimeltään, kunnialtaan ja arvoltaan muka porvareita. Kaiken
tämän tähden olenkin vakaasti päättänyt lähteä kaupungista ja asettua
asumaan jonnekin sen lähistölle maalle, missä ainakin raitis luonto
on silmieni edessä.» Maaliskuussa 1834. hän osti Paltamosta pienen
talo pahasen, Hövelön, jossa lähes puoli vuosisataa myöhemmin syntyi
runoilija Eino Leino. Se oli kuitenkin liian kaukana kaupungista ja
myytiin seuraavana vuonna. Tällöin Lönnrot osti postimestarin talon
kaupungista ja kaksi yhdysviljelyksessä olevaa tilaa, Polvilan ja
Partalan sen lähistöltä. Näin hän menetteli voidakseen sijoittaa
lähettyvilleen vanhempansa ja eräitä omaisiaan. Olot olivat
vaatimattomat. Taloon kuului alkujaan vain kamari ja suuri pirtti,
nelisen syltä pitkä ja leveä. Pirtti jaettiin lautaseinin kolmeen
osaan: vieraille, vanhemmille ja isännälle itselleen työhuoneeksi.
Vasta myöhemmin Lönnrot muutti kamarin eteiseksi ja rakensi sen
perään keittiön ja huoneen vanhemmilleen sekä viereen itselleen
työkammion. Kalustoa oli vain kaikkein välttämättömin: työhuoneessa
esim. vain pieni pöytä, pitkä sohva, pari tuolia ja kantele, kaikki
maalaamattomia. Matka Polvilaan oli linnunteitse kolmisen kilometriä,
mutta kovin hankala. Talvisin sinne pääsi vain hiihtäen: yksinäiseen
taloon ei kannattanut ajotietä avata. Kesäisin kulki sankan korven
kautta polku, joka oli niin märkä, että lääkärin nähtiin astuvan siellä
usein paljain jaloin, saappaat toisessa kädessä, kaupungintuliaisia
tai maantuomisia toisessa. Vesitse oli matka lyhempi, mutta mennessä
oli sauvottava kovinkin virtavia paikkoja ja palatessa varottava
koskenkiviä. Elämänjärjestystään Lönnrot kuvailee eräälle ystävälleen
kesäkuussa 1848 seuraavaan tapaan: »Talouteni on järjestetty siten,
että syön päivälliset tohtori Lindhillä. — — − Iltaisin klo 5—6 olen
joka päivä vaeltanut maalle vanhempieni luo, jotka asuvat kolmisen
virstan päässä kaupungista, nukkunut siellä yötä ja seuraavana aamuna
klo 8 lähtenyt sieltä kaupunkiin. Maalla olen syönyt muut ateriat,
nim. voileivän ja kaksi kuppia kahvia klo 8 aamulla ja voileivän ja
kolme lasia teetä klo 7—8 illalla. Näin on nyt talouteni järjestetty,
minkä siksi olen niin yksityiskohtaisesti kuvannut, että kirjeessäsi
mainitsit siitä et mitään tietäväsi. Ajan maalla klo 7—10 illalla ja
klo 4—8 aamulla, kaikkiaan 7 tuntia, olen käyttänyt uuden Kalevalan
tekstin toimittamiseen — — —.»

Ottaessaan tammikuun lopulla 1833 vastaan Kajaanin kaupungin-
ja piirilääkärin viran Lönnrot sai heti nähdä piirinsä kaikessa
kauheudessaan, jolloin ankaran katovuoden saattueena punatauti ja
lavantauti raivosivat pahimmillaan. Kesä 1832 oli ollut kylmä ja
sateinen. Jo eloa korjattaessa satoi lunta. Talvi tuli ankara. Sen
kestäessä hätä ja taudit lisääntyivät aivan peloittavasti. Väliaikaisia
sairaspirttejä järjestettiin: pahimpana aikana, helmi- ja maaliskuussa
1833, niitä oli kaupungissa 7 ja saman verran naapuripitäjissä, kaikki
Kajaanin piirilääkärin hoidossa. Sadat sairaat eivät ehtineet eivätkä
mahtuneetkaan niihin. Jo vuodenvaihteessa oli kirkoilla sunnuntaisin
ruumisarkkuja kuin halkoja pinossa, myöhemmin oli hautaus toimitettava
ilman muuta, kun harvat terveet eivät ehtineet arkkuja valmistamaan.
Lähes viides osa seudun väestöstä kuoli vajaassa vuodessa, mikä vastasi
tavallista tuonen saalista kymmenenä vuotena. Helmikuun lopulla Lönnrot
itse sairastui »hermokuumeeseen», s.o, lavantautiin. Kun postiyhteydet
Etelä-Suomeen olivat hyvin hitaat, levisi siellä huhu, että Kajaanin
piirilääkäri oli kuollut, ja eräs naistuttava Laukon ajoilta sepitti jo
ruotsinkielisen sururunon, johon Lönnrot vastasi leikillisesti samaa
mittaa ja kieltä käyttäen. Helluntaina 1839 Lönnrot oli toisen kerran
vakavassa hengenvaarassa, kun koskivene Kajaanin ja Polvilan välillä
kaatui. Lönnrotin veljenpoika ja palvelijatar hukkuivat, mutta hän
itse, joka oli hyvä uimari ja havaitsi, ettei kumoutuneesta veneestä
ollut turvaa useammalle, pelastui uimalla rantaan.

Jos oli ensimmäinen puoli vuotta Kajaanissa ollut työlästä kulkutautien
vuoksi —raportteja ja virkakirjeitäkin oli kymmeniä arkkeja —, niin
olivat seuraavat kolme neljä vuotta sitä helpompia. Kuolonvuosi 1833
oli ilmeisesti vienyt mukanaan tarkoin kaikki taudeille alttiit,
ja aivan vähistä ei Kajaanin seuduilla lääkäriin lähdettykään.
Lönnrot sai näin ollen rauhassa tehdä kirjallisia töitään, pitipä
hän eräiden lääkärikirjasten laatimista palkkansa vastineeksi
suorastaan velvollisuutenaan. Niinpä hän suomensi Gustava Schartaun
kirjasen »Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina» (1834) ja C.D. v.
Haartmanin »Neuvoja yhteiselle kansalle Pohjanmaalla pienten lasten
kasvattamisesta ja ruokkimisesta» (1844) sekä erästä ruotsalaista
esikuvaa itsenäisesti mukaillen laati »Suomalaisen talonpojan
koti-lääkärin», joka ilmestyi kolmena painoksena (1839, 1856 ja
1867) ja sananmukaisesti on kulunut loppuun kansan käsissä. Suuren
työn aiheutti ammattisanojen muovaaminen, sillä suomenkielistä
lääketieteellistä kirjallisuutta oli ilmestynyt vain nimeksi. Kuka
uskoisi, että esim. kuumeen, laskimon ja valtimon on tämä oivallinen
kansankirjanen tuonut suomen kieleen.

Kun Lönnrot kevätkesällä 1834 lähti puoleksikolmatta kuukaudeksi
Helsingissä käymään, ei hänelle tarvinnut määrätä ollenkaan sijaista,
ja kun hän syyskuun puolivälistä 1836 toukokuun puoliväliin 1837
kiersi pitkällä runonkeruumatkallaan, hoiti Raahen piirilääkäri
J.F. Ticklén Kajaanin seutuja oman virkansa ohella. Tärkeänä osana
Kajaanin piirilääkärin virkavelvollisuuksissa olivat tarkastusmatkat
isonrokon ja v:sta 1837 alkaen veneeristen tautien torjumiseksi:
lääkärinhoidottomalta rajantakaiselta alueelta oli alituinen vaara
uhkaamassa. Näissä asioissa Lönnrot joutui vuosittain kulkemaan
ainakin sata penikulmaa — niinkuin Helsingistä Inariin —, mutta ei
näytä pitäneen matkoja rasituksina, koska sivussa voi useasti kerätä
kansanrunoutta. Suurin osa hänen virkakirjeitänsä koskee näiden
tarkastusten käytännöllistä järjestelyä ja tuloksia. Lönnrotin ansioksi
on luettava, että isorokko ja veneeriset taudit hänen aikanaan Kajaanin
piirissä rajoittuivat yksittäistapauksiin, vaikka ne rajan takana
raivosivat kulkutauteina.

Kuitenkin 1830-luvun lopulla Lönnrot vakavasti suunnitteli
lääkärinvirasta luopumista. Hänelle oli keräytynyt kansanrunoutta
niin runsaasti, että ainesten järjestely ja julkaisu yksinomaisenakin
työnä olisi vaatinut vuosia. Myöskin vastuunalaisuuden tunne
siitä, että laajan alueen ainoana lääkärinä kenenkään kanssa
neuvottelematta joutui ratkaisemaan vaikeita tapauksia, häiritsi hänen
mielenrauhaansa. Keväällä 1840, kun Lönnrotin tehtäväksi jätettiin
suomalais-ruotsalainen sanakirja, hän pani suostumuksensa ehdoksi
kahden vuoden virkavapauden, minkä lääkintöhallitus myönsikin. Niin
työlään suunnitelman toteuttamiseen aika oli aivan liian lyhyt,
varsinkin kun suurin osa siitä kului keruumatkaan. Lokakuussa 1842
Kajaaniin palattuaan Lönnrot koetti tavalla tai toisella vapautua
»Asklepioksen kepinalaisuudesta»: milloin hän on aikeissa hakea
Utsjoelle pastoriksi, milloin Kuopioon, Viipuriin tai Porvooseen
kreikan kielen, historian tai matematiikan lehtoriksi, milloin
yksinkertaisesti anoa vain eroa lääkärin virasta ja puolta eläkettä.
Lönnrotin helsinkiläinen asiainhoitaja, lääkintöhallituksen asessori
F.J. Rabbe sai aikaan, että hänelle keväästä 1844 lähtien myönnettiin
kirjallisia töitä varten viiden vuoden virkavapaus ja 600 hopearuplan
vuosipalkka. Vasta jälkimaailma osaa täysin arvioida tämän ratkaisun
merkityksen.




7. Kalevalan syntyvaiheet.


Selvittyään kulkutautipuuskasta Lönnrot kesällä 1833 ryhtyi suorimaan
keräämiänsä runoja painokuntoon. Tällöin hänessä heräsi ajatus, että
niitä ei ollut enää julkaistava »Kanteleen» tapaan, vaan että kutakin
pääsankaria, Lemminkäistä, Väinämöistä ja Ilmarista koskevat runot
oli liitettävä yhteen. Ensimmäiseksi syntyi Lemminkäisestä sikermä,
jossa oli 825 säettä. Syyskuussa 1833 Lönnrot joutui 3-viikkoisella
runonkeruumatkallaan Vienan kuuluisimpiin runokyliin Vuokkiniemeen ja
Vuonniseen. Perillä Lönnrot tapasi kuuluisan Ontrei Malisen, jonka
vertaista runonlaulajaa ei tiedetä muita kuin Kesälahden Juhana
Kainulainen ja Latvajärven Arhippa Perttunen. Parhaissa sielun- ja
ruumiinvoimissa oleva Ontrei esitti matkamiehelle mahtavan 366-säkeisen
Sampo-jakson, johon sisältyi mm. maailman luominen, Väinämöisen
ensimmäinen retki Pohjolaan, Sammon taonta ja ryöstö, edelleen hän
lauloi erikseen kilpalaulannan, Vellamon neidon onginnan, Vipusessa
käynnin, Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnan, purren valituksen
ja kanteleen synnyn, vieläpä Marjatan tarinan ja sen yhteydessä
Väinämöisen tuomion ja poislähdön — siis tulevan kansalliseepoksemme
tärkeimmät kertovat ainekset. Samassa kylässä matkamies tapasi
toisen kuulun, ikälopun tietäjän Vaassila Kieleväisen. Hänen
laulutaitonsa oli jo kovin heikentynyt, mutta hän näyttää tunteneen
vanhan runolaulumme komeimmat eepilliset ainekset ja, kun muisti
petti, kertoili. Paluumatkalla Lönnrot merkitsi Vuokkiniemessä
muistiin entistä täydellisemmät häärunot. Niistä sai muutaman
vähäisen yhdistyksen tekemällä ja kieltä tasoittamalla 499-säkeisen
»Naimakansan virsiä». Väinämöisen vaiheita ja toimia esittelevät
runot tuottivat paljon enemmän vaivaa, kun niitä oli niin runsaasti
ja moninaisia. Tallella olevassa »Väinämöisen» käsikirjoituksessa on
1.867 säettä, mutta yhdistystyö on vielä aivan kesken. »Ilmariseen»
ei Lönnrot edes ryhtynyt sen vuoksi, että suurin osa tätä sankaria
kuvailevaa runoainesta oli saanut sijansa jo »Väinämöisessä» ja
että entistä suurempi ja hedelmällisempi suunnitelma alkoi orastaa
hänen mielessään; aie yhdistää kaikki äsken suunnittelemansa pikku
sikermät yhdeksi yhtenäiseksi eepokseksi. Tämän ikimuistettavan työn
Lönnrot suoritti pääkohdin marraskuussa 1833. Suunnitelma kasvaa ja
selkenee työn kestäessä. Lönnrotin Suom. Kirj. Seuran esimiehelle
6.II.1834 lähettämässä kirjeessä kangastelevat jo näkemykset tehtävän
valtavasta isänmaallisesta merkityksestä ja samalla kirjoittajan oma
vaatimattomuus:

»Verratessani niitä [syksyllä 1833 kerättyjä runoja] ennen tunnettuihin
heräsi minussa halu järjestää ne yhdeksi kokonaisuudeksi saadakseni
suomalaisesta jumalaistarustosta jotakin islantilaisten Eddaa
vastaavaa. Ryhdyinkin heti työhön ja jatkoin sitä useita viikkoja,
vieläpä kuukausia aina jouluun asti, jolloin minulla oli Väinämöisestä
melkoinen nide runoja haluamassani järjestyksessä. Kiinnitin huomiota
erikoisesti runojen mainitsemain sankaritekojen aikajärjestykseen.
Alussa sitä näytti olevan varsin vaikeata huomata, mutta se helpottui
melkoisesti itse työn kestäessä, samoin sain jonkinlaista johtoa
monista suorasanaisista, Arkangelin kuvernementin vanhalta väeltä sadun
muodossa kuulemistani kertomuksista. — — — En tiedä kuitenkaan, onko
jumalaistarullisten runojen yhdeksi kokonaisuudeksi järjestämistuuma
yhden toteutettava vai mieluummin useampien, koska jälkeläisemme
mahdollisesti tulevat asettamaan tällaisen kokoelman yhtä korkealle
kuin gööttiläiset kansakunnat Eddan tai kreikkalaiset ja roomalaiset,
jolleivät Homeroksen, niin ainakin Hesiodoksen. Olenkin ajatellut
Kirjallisuuden Seuralle lähettää käsikirjoitukseni vain ehdotuksena
siellä tarkastettavaksi.»

Samalla Lönnrot huomauttaa, ettei tätä runoyhdistelmää vielä olisi
painettava, koska hänellä oli tiedossa ainakin yksi erinomainen
runonlaulaja, jolta oli toiveita pian saada lisiä. Tässä ei Lönnrot
pettynytkään. Lisiä tuli niin odottamattoman runsaasti, että
toimitustyö oli uudelleen suoritettava. Tämä esipuheineen miltei
painokuntoinen kertova runoelma jäi näin käsikirjoitukseksi ja
nuoremman sisarensa »Kalevalan» varjoon. Se on vasta Lönnrotin
kuoleman jälkeen julkaistu tieteellistä tutkimusta varten »Runokokous
Väinämöisestä»-nimisenä. Tämä kansalliseepoksemme välitön edeltäjä
sisältää 5.052 säettä jaettuna kuuteentoista »laulantoon». Uusia
aiheita siinä on verraten vähän, mutta kokoonpanoltaan se on paljon
luontevampi ja kiinteämpi kuin varhemmat sikermät. Se ansaitsee
täydellä syyllä Alku-Kalevalan nimen.

Esipuheessa Lönnrot tekee arkailemalla ja valaisevasti selkoa
toimitustavastaan: »Tuskin luet yhtäkään seuraavaisista Väinämöisen
laulannoista, jota ei olisi vähintäki viidestä eli kuudesta eri
laulajoilta saaduista runoista yhteen toimitettu. Toisinaan oli kyllä
vaikia niistä paras valita, eikä liene työ aina onnistunnakaan. — — —
Ei kaikki arvattavasti pidä järjestystä, johon näitä laulantoja olemma
suorittaneet, hyvänä ja otollisna. Siinä olemma seuranneet, mitä vanhan
väen tarinoimalla olemma Väinämöisen toimista kuulleet ja keralla
noudattaneet, mitä olemma luulleet itse laulanto-aineitten luonnon
seuruuteensa vaativan. Vähin täydellisenä olemma saaneet laulannon,
jossa luetaan Väinämöisen ja Ilmarisen hankkeista saada uutta kuuta,
päivää ja tähtiä taivaalle siotetuiksi, entisten Pohjolan akalta
kätkettyä. Paikoin on sihen pitänyt täytteeksi omiaki sanoja panna, ei
kuitenkaan sillä tavalla, että olisi itse asian perustuksesta poikettu,
joka sekä tarinoimalla että laulamalla kansalta toimitettiin.»

Tämä lausunto on pääpiirtein tosi, varsinkin Lönnrotin kannalta
katsoen, mutta toisaalta se supistaa hänen oman työosuutensa aivan
liian vähäiseksi. Alku-Kalevalassa on totta kyllä ani harvoja säkeitä,
joilla ei ole selvää vastinetta itse kansan laulamissa runoissa,
kaikkiaan puolisen kolmatta sataa, siis vain 5 prosenttia. Nekin
episodit, joita kukaan runonlaulaja ei tiettävästi ole esittänyt, kuten
Ilmarisen toinen kosiomatka Pohjolaan, uuden päivän ja kuun takominen
ja koivun valitus, ovat kansanomaisista aineksista niin rakennettuja,
ettei tarkinkaan tutkija toisintoja tuntematta voisi ruveta niiden
alkuperää epäilemään. Alku-Kalevalassa on myös harvoja jaksojen
toisiinsa liittämisiä, joita joku runonlaulaja jo varhemmin ei olisi
tehnyt. Tältä kannalta katsoen Lönnrotin osuus on vähäinen.

Toiseen tulokseen joutuu, kun ottaa huomioon, että laajin kansanomainen
runoyhdistelmä, joka Lönnrotilla oli Alku-Kalevalaa laatiessaan
käytettävänä, Ontrei Malisen 366-säkeinen Sampo-jakso, ei ole täysin
neljättätoista osaa siitä. Lisäksi on muistettava, että Lönnrotilla
eräistä episodeista oli useita toisintojapa niiden yhdistämisiä
runonlaulajat olivat suorittaneet hyvin eri tavoin — näin ollen
_valikointikin_ saattaa edustaa huomattavaa kokoonpano-, ellei
luomistyötä. Se mitä Lönnrot 3 Uuden Kalevalan ilmestymisen aikoihin
kirjoittaa itse runonlaulajaksi rupeamisesta, pitää osaksi paikkansa
hänen työtavastaan jo v. 1834.

Suom. Kirj. Seura olisi mielihyvin painattanut jo tämän
käsikirjoituksen, mutta Lönnrot itse tahtoi vielä sitä ennen laulattaa
erästä runoniekkaa, jonka maine oli kantautunut hänen korviinsa.
Huhtikuun lopulla 1834 hän tapasi vanhan runolaulumme mahtavimman
nimeltä tunnetun taitajan, Latvajärven Arhippa Perttusen, joka lauloi
kolmatta päivää runoja erinomaisessa järjestyksessä. Vain 11 päivää
Lönnrot tällä kerralla viipyi rajan takana ja merkitsi muistiin lähes
14.000 säettä. Se on ennen pikakirjoituksen aikoja jonkinlainen
maailmanennätys alallaan — keskimäärin 1.270 säettä päivässä — minkä
teki mahdolliseksi vain kerääjän tavaton ahkeruus ja käyttämät
lyhennykset. Näin ollen toimitustyö oli uudelleen suoritettava. Tohtori
Väinö Kaukosen laskelmien mukaan Lönnrotin käytettävänä oli varhemmin
painettua kansanrunoutta lähes 10.000 säettä, hänen itsensä keräämää
lähes 25.000 säettä. Viimeksi mainituista oli 65 % Vienan Karjalasta,
26 % Suomen Karjalasta ja vain 9 % muualta Suomesta. Kertovista
aineksista oli melkein 89 % Vienan Karjalasta, kun taas Suomen Karjala
oli erikoisesti tuottanut loitsuja: 44 %. Täydellä syyllä Lönnrot
tähdensi Kalevalan alanimekkeessä »Wanhoja Karjalan Runoja Suomen
kansan muinoisista ajoista» Karjalan osuutta.

Kalevalan ensimmäinen painos poikkeaa Alku-Kalevalasta vähän tai
paljon, miltä kannalta asiaa katsoo. Runojen järjestys on kummassakin
laitoksessa täsmälleen sama. Uusia aihelmia esiintyy myöhemmässä
suhteellisen vähän ja entisiin verrattuina jokseenkin toisarvoisia:
Väinämöisen syntyminen, venepuun etsintä, runoreen rikkoutuminen ja
toinen käynti Tuonelassa, Ahdin ja Tieran retki, Kullervon sotaanlähtö
ja kuolonsanomat, tautien synty ja parantaminen, karhun tappo,
Joukahaisen ainoan sisaren kosinta. Muuten on ero tavattoman suuri.
Alku-Kalevala, jossa oli vain 5.052 säettä jaettuna 16 runoon, on
paisunut oikeaksi eepokseksi, jossa on säkeitä runsaasti kaksi kertaa
enemmän, 12.078, jaettuna 32 runoon. Työtä suorittaessaan Lönnrot oli
jo tehnyt viisi keruumatkaa ja hänen runokokoelmansa olivat monin
verroin suuremmat kuin kenenkään aikaisemman keräilijän, laajemmat
ja monipuolisemmat kuin parkaankin yksityisen runonlaulajan tieto.
Aiheensa he kukin esittivät vain yhdellä, ani harvoin kahdella tavalla.
Lönnrotilla voi samasta aiheesta olla kymmenenkin eri toisintoa.
Käsillä olevista toisinnoista hän valitsi yleensä pohjaksi laajimman,
kauneimman ja kokoonpanolle parhaat liityntäkohdat tarjoavan.
Lönnrotille tuottivat laajat keräelmät useasti runsauden pulan. Jokin
piirre voi kahdessa ja kolmessakin toisinnossa olla eri tavoin ja
miltei yhtä kauniisti esitetty. Lönnrot ratkaisi pulman useasti siten,
että hän otti ne molemmat tai kaikki mukaan kertosäkeiksi ja kerron
kerroksi. Varsinkin loitsurunoja kutoutui entistä enemmän eepilliseen
runkoon. Tämä runsaus ehkä selvimmin erottaa Kalevalan alkuperäisestä
kansanrunoudesta, ja tässä kohdin on puhtaasti esteettiseltä kannalta
katsoen sen suurin heikkous.

Kalevala ilmestyi 500 kpl:n painoksena: edellinen osa juuri jouluksi
1835, jälkimmäinen maaliskuun alussa 1836, siis vuoden perästä
esipuheen päiväyksestä 28.II.1835. Lönnrot sai tekijänpalkkioksi 50
vapaakappaletta.

Mikä oli ensimmäinen vaikutelma, jonka kansalliseepoksemme ilmestyminen
herätti? Kuultakoon aluksi julkaisijan omaa mielipidettä, joka on
oikein Lönnrotin tapaan pidättyvästi ja vaatimattomasti lausuttu
Kalevalan esipuheessa:

»On kumpiaki, jotka pitävät näitä runoja isostaki arvosta, ja jotka
niillen ei anna väheäkänä, vaan minä niitä en soisi varsin sorrettavan,
jos ei yksipuolisesti aivan suurinakan piettävän. Ei niissä suinkaan
ole Greekalaisten ja Ruomalaisten Mythologian vertaa eikä vielä
Islandilaistenkan, vaan arvotonna ne ei kuitenkan ole. Enimmiten
tavataan niissä kieli kaunihina ja mielen juohatus somasna ja usein
kumpainenki parempana, kun että niitä monikan tekisi jälkeen.»

»Ainaki epäilevä jaksannostani mitään kelpaavata toimittaa, on tässä
työssä toisinaan siksiki epäillys kasvanut, jotta eräät kerrat juuri
olen ollut kaikki tukkunaan tuleen nakata, koska en ole voimiani
uskonut niitä mielenmyötäsesti toimittaa, enkä taas ole sopivaksi
luullut itsiäni omalla työllä ja vaivalla tutkinnon alaseksikaan
keskosesta työstä saattaa. Menkäät nyt kuitenki Kalevalan runot jos
vähemminki valmisna, ettei vieläki ajan käsissäni viivyttyä tuli teistä
tekisi valmiimpata!»

Perusteltua arvostelua runojen laadusta ja niiden kokoonpanosta
ei tietysti voinut pian odottaa, siksi outo ja odottamaton oli se
lahja, joka Kalevalassa Suomen kansalle tarjottiin. Jo sen kieli
oli suurimmalle osalle silloista sivistyneistöämme käsittämätön,
niillekin, jotka auttavasti taisivat lounaissuomalaista kirjasuomea,
mutta Kalevalan ilmestymisen valtavan historiallisen merkityksen
ennakoivat useat jo selvästi. Suom. Kirj. Seuran esimies J.G. Linsén
lausui vuosijuhlapuheessaan 16.III.1836 mm.: »Se suomalaisten
muinaislaulujen aarre, joka on äskettäin ilmestynyt painosta tämän
Seuran kustannuksella, on senarvoinen, että kotimainen kirjallisuutemme
ei näin ole tullut vain suunnattomasti rikkaammaksi, vaan saavuttanut
miltei eurooppalaisen merkityksen. Niin, liioittelematta voi
sanoa, että se nyt vasta on päässyt kehdostaan. Nämä kertomarunot
hallussaan Suomi voi rohkaisevin itsetunnoin oppia oikein ymmärtämään
muinaisuuttaan ja sen ohella myös vastaista henkistä kehitystään.
Se voi sanoa itselleen: 'Minullakin on historia!'» Runeberg, jolle
Lönnrot oli lähettänyt Kalevalan XI runon, kilpakosinnan ruotsinnoksen,
»Helsingfors Morgonbladissa» julkaistavaksi, kirjoittaa johdannoksi
m.m.: »Toimittajalla ei ole ollut tilaisuutta perehtyä Kalevalan
muihin runoihin, mutta luulee käsilläolevasta täysin varmasti
voivansa päättää, että suomalainen kirjallisuus tässä runoelmassa
on saanut aarteen, joka sekä sävyyn ja laatuun että kokoon ja
arvoonkin nähden on verrattavissa kreikkalaisen taiteen molempiin
mitä ihanimpiin eepillisiin mestariteoksiin. Näiden kaikki ansiot
esityksen suurenmoiseen ja levolliseen kulkuun ja kuvien kestävään
ja varmaan tarkoitukseen nähden ovat suomalaisessakin runossa, ja se
voittaa ne ehkä, mikäli täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvausten
ylevyydessä ja yksinkertaisessa juhlallisuudessa.» August Schauman
kertoo muistelmissaan: »Ei luettu Kalevalaa laajoissa piireissä: sen
kieltä sanottiin olevan mahdotonta niidenkin ymmärtää, jotka luulivat
osaavansa suomea. Käännösten ja selostusten avulla saatiin kuitenkin
vähitellen käsitys sen sisällyksestä. Jokainen tunsi jonkinlaista
ylpeyttä sellaisen kansallisaarteen omistamisesta, ja niin alettiin
suomen kieltäkin katsella vähän toisin kuin ennen.»

Suomen kielen harrastaminen tuli suorastaan muotiasiaksi. V:n
1840 vaiheilla aatelisnuorukaiset, jotka vapaasti saivat valita
osakuntansa, olivat järjestänsä »savo-karjalaisia». Mainittu osakunta
otti ensimmäisenä suomen pöytäkirja- ja matrikkelikielekseen, ja
siinä pidettiin ensimmäiset viralliset puheet suomeksi vuosijuhlassa
9.III.1846, vieläpä kokonaista seitsemän kappaletta peräkkäin.
Osakunnan kuraattori Fabian Collan on tarkoin aikamäärin todennut
yleisen mielipiteen muutoksen: »Merkillinen on myös se täyskäännös,
joka vain 5—10 vuotta sitten on alkanut ilmetä maan yleisessä
mielipiteessä. Kymmenen vuotta sitten _naurettiin_ vielä miltei
yleisesti ns. fennomanialle, Lönnrotin pyrkimyksille — puhumattakaan
sellaisista kuin Volmar S[childt-Kilpise]stä —, vieläpä jokaiselle
väitteellekin, että suomen kielellä olisi arvoa _kirjallisuudessa_.
Viisi vuotta sitten maassa jo _hävettiin_ tai ei uskallettu avoimesti
tunnustaa tätä halveksumista, _vaiettiin_, oltiin kylmiä ja
välinpitämättömiä. Mutta niin suuri on nuoruuden mahti, että nyt jo
monet kiihkeimmistä vastustajista ainakin teeskentelevät jonkinlaista
mielenkiintoa suomen harrastuksia kohtaan ja kehittelevät yhä enemmän
vallitsevaa yleistä henkeä.»

Eräiden itäsuomalaisten, kuten Antti Puhakan, J.F. Lagervallin ja K.A.
Gottlundin epäsuotuisia arvosteluja Kalevalasta ei otettu kuuleviin
korviin.

Myös ulkomailla Kalevala herätti odottamattoman suurta huomiota,
mitä vuosikymmentä varhemmin ei pienen kansan aikaansaannokselle
olisi osattu uneksiakaan. M.A. Castrénin oivallinen Kalevalan
ruotsinnos (1841) on ollut tärkeänä välittäjänä. Maineikas saksalainen
kielentutkija Jakob Grimm piti Berliinin tiedeakatemiassa v.
1845 esitelmän »Suomalaisesta eepoksesta», sanskritintutkija H,
Brockhaus otti suomalaisen maisterin luokseen suomea opettamaan,
jotta voisi kääntää Kalevalan saksaksi, lukuvuonna 1846—47 luennoi
kaksi professoria Berliinin yliopistossa suomea ja Kalevalaa. V.
1847 Kalevalasta ilmestyi Léouzon Le Duoin täydellinen suorasanainen
ranskannos. Monet Ranskan kirjallisuuden, tieteen ja valtiollisen
elämän merkkimiehet, kuten Hugo, Lamartine, Mérimée, Sainte-Beuve,
Egger, Thierry-veljekset, Ampere, Guizot, ilmaisivat siitä suuren
ihastuksensa. Kalevalan salaperäistä, suorastaan maagillista vaikutusta
todistaa parhaiten muudan tapahtuma v:lta 1839. Haaveellinen estofiili,
tohtori G.J. Bertram-Schultz kävi Helsingissä ja vei sieltä ensimmäisen
kappaleen Kalevalaa Tarttoon virikkeeksi laadittavalle virolaiselle
kansalliseepokselle ja lausui:

»Ajatelkaa, minkä kohottavan vaikutuksen tekee sorrettuun kansaan
herännyt tieto sen historiallisesta olemassaolosta ja suuruudesta.
Eikö sen käy niinkuin kerjäläisen, jolle äkkiä sanotaan: 'Sinä olet
kuninkaan poika'. Sillä mikä todistaakaan epäämättömämmin kansan
historiallisen merkityksen, kuin että sillä on eepos. — — Kuinka tulee
Viron Oppineen Seuran tehokkaimmin edistää täysikäiseksi tunnustetun,
orjuudesta vapautetun ja kuitenkin vielä alaikäisyytensä ja arkuutensa
kiroissa huokailevan kansan valistusta ja henkistä uudelleensyntymistä?
Luullakseni kahdella välineellä. Jos annamme kansalle _eepoksen_ ja
_historian_, on kaikki voitettu.»

Se Vanhan Kalevalan kappale, joka antoi aiheen tälle korkealentoiselle
lausunnolle, oli ainakin sata vuotta myöhemmin vielä tallella Virossa
— _sivut aukileikkaamatta_. Tämä osoittaa havainnollisesti, ettei
Vanha Kalevala ollut aikalaisten suurelle enemmistölle kirja, vaan
taikaesine, uskonkappale, »jäsenlippu kansojen seuraan». Kirja, jota
luettiin, ymmärrettiin ja sen perustuksella ihailtiin, ei olisi voinut
näin vaikuttaa.




8. Kanteletar.


Kajaaniin päästyään Lönnrot piti ensimmäisenä velvollisuutenaan saattaa
yhtenä kokonaisuutena julkisuuteen kansamme vanhat kertovaiset runot,
joilla hän arveli olevan myös enimmin historiallista arvoa. Lyyrillisen
aineksen runsaus »Kanteleessa», sen kolmannen vihkon runomittainen
esipuhe, jossa neitojen lauluja erikoisesti ylistellään, vieläpä
Lönnrotin runoruotsinnoksetkin osoittavat, että kansanlyriikka häntä
omakohtaisesti kiinnosti vieläkin enemmän. Se näkyy myös selvästi
Lönnrotin »Borgå Tidningiin» lähettämien runoruotsinnosten johdannosta
ja kirjeestä saksalaiselle professori H. Brockhausille v. 1845:
»Palatakseni varsinaiseen kansanrunouteen, niin se esiintyy mielestäni
viehättävimpänä lyriikassa eli siinä lajissa, jota mainittu Kanteletar
edustaa.»

Lukuunottamatta ensimmäisellä keruumatkalla 1828 karttunutta
saalista, josta suurin osa tuli »Kanteleessa» painetuksi, Lönnrot
sai runsaanlaisesti Kantelettaren aineksia kevätmatkallaan 1834.
Ensimmäisen kerran Lönnrot puhuu lyyrillisten runojen julkaisemisesta
kirjeessä Keckmanille 9.III.1835.

Kun uudet matkat tuottivat yhä uutta ainesta, Lönnrot joutui
muokkaamaan käsikirjoituksen neljään kertaan. Tärkein välivaihe on
kevään ja kesän 1838 kuluessa syntynyt laitos, joka on vasta v. 1929
julkaistu nimellä Alku-Kanteletar ja sisältää noin kaksi kolmannesta
lopullisesta koosta. Kanteletar ilmestyi 500 kpl:n painoksena ja
kolmena kirjana, I huhtikuussa, II lokakuussa 1840, III maaliskuussa
1841. Kantelettaren esipuhe, jonka allekirjoittamis-ajaksi Lönnrot
valitsi syntymäpäivänsä, huhtikuun 9:nnen, on hänen tuotannossaan
erikoisasemassa: se on huomattavin ja miltei ainoa hänen esteettisistä
lausunnoistaan. Vaikkeivät laulu ja soitto pystykään täydellisesti
ihmisen ajatuksia ilmaisemaan — se on kirjoitelman pontena —, ne ovat
sittenkin kuin toinen, suorasanaista parempi ja pyhempi kieli. Edelleen
asetetaan kansanrunous ja taiderunous siinä jyrkiksi, väliasteettomiksi
vastakohdiksi niiden erikoislaatua tehostaen:

»Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä
[kansanrunoissa] _luonnon_, jälkimäisissä [taiderunoissa]
_moninaisuuden_ voittavan. Kansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan
_tehdyiksi_ sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne _tekeytyvät_ itsestänsä,
syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän
huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne
siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. — — —
Samassa kun niitä sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi, kadottaisivat
kansanrunollisen arvonsa.

Oppineitten runot siinä kohta erotaksen kansanrunoista, etteivät
ole _ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä_. Tekijä ei
pakoteta sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta
päättömältänsä. Siinä on muuttunut _työksi_, mikä kansanrunoissa oli
_ilmauma_; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkellossa;
luonnon puro kaivetuksi vesiojaksi; luontanen metsä istutetuksi
puistoksi. — — — Oppineitten runoelmissa pilvi itsestään ei ala
sataa, vaan esinnä tehdään pilvi, jonka sitte annetaan sataa, s.t.s.
oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee mielensä ja sydämensä sillä
aineella täyttää, josta päätti runoella. — — — Vielä on seki oppineille
haitaksi, että kun nuoruudesta aikain harjottavat itsiänsä moninaisten
ainetten tutkinnoissa, usein unehuttavat ne, jotka lapsuudesta oikein
tunsivat, eivätkä aina opi uusia täydellisesti, vaan puuttuvaisesti
tuntemaan.»

Vähäistä myöhemmin Lönnrot näille kahdelle äärimmäisyydelle, vanhalle
kansanlaululle ja oppineiden runoille, esittää väliasteen, uudemman
kansanlaulun. Hänen oma myötätuntonsa on ilmeisesti ensinmainitun
puolella: sen yksinkertaisessa selvyydessä ja välittömyydessä ovat
sisällys ja muoto, sana ja nuotti, klassillisessa sopusoinnussa.
Jotta lukija itse voisi tehdä vertailuja, sisältyy Kantelettaren
esipuheeseen 24 uudempaa suomalaista kansanlaulua, niiden joukossa
myöskin Satakunnasta (?) muistiinmerkittynä Eerik Ticklénin »Neion
valitus». Toisena vertauskohtana on viisi Herderin »Stimmen der Völker
in Liedern»-kokoelmasta suomennettua laulua: lappalainen, eskimolainen,
sisilialainen, liettualainen ja kreikkalainen. Käännös on hyvin vapaa,
ja kun runomitta lisäksi on muutettu kalevalaiseksi, ei alkuperäistä
sävyä ole paljoa jäänyt jäljelle. Mainitessaan kansanrunouden ja
uskonnon suhteesta, mikä kysymys 1830-luvun keskimailla oli voimistuvan
herännäisyyden vuoksi tullut uudelleen polttavaksi, Lönnrotin sanoissa
on kipeästi eletyn ja saavutetun vakaumuksen tuntu. On muistettava,
että hän vähää ennen vastoin aikomustaan oli joutunut antamaan
alkuaiheen herännäisiä koskevaan sanomalehtiväittelyyn, että häntä
itseänsä oli syytetty »epäkristilliseksi», eräät oppineetkin ihmiset
olivat pitäneet kansanlauluja turmiollisina, ja lopuksi, että hän
itse oli läpikäynyt uskonnollisen murroksen. Tätä taustaa vasten
katsoen Lönnrotin lausunto näyttäytyy täydessä ylevyydessään ja
humaanisuudessaan:

»Sillä niin jumalattomat mielestämme emme ole'kaan, että ehdolla
hankkisimma esteitä kristilliselle elämälle, jolla ilmanki hankkimatta
kyllä lienee vastusta maailmassa. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä
nytki, kaiken ja monivuotisen vaivamme perästä, saisivat paikalla
präntin siasta lieteen lentää nämät laulut ja virret, jos niistä
mainitussa [uskonnollisessa] kohdassa mitään haittaa, vastusta eli
muuta hämmennystä pelkäisimmä.»

Hyvin omintunnoin samoin kuin Kalevalasta Lönnrot saattoi
Kantelettaresta vakuuttaa, ettei ollut siihen omiansa lisännyt. Vain
ani harvoilla sen _säkeillä_ ei ole kansanomaista vastinetta, mutta ani
harvat sen runot ovat yhden laulajan toisintoa ilman mitään lisäyksiä
ja korjauksia.

Eräässä kohdin Kantelettaren julkaisija on johdonmukaisesti poikennut
kansanomaisista toisinnoista, minkä jälkimaailma varmasti hyväksyy:
hän on niistä poistanut ruokottomat tai nykyisen käsityksen mukaan
ruokottomilta näyttävät säkeet joko pyyhkimällä tai useasti vain
muutamia kirjaimia korjaamalla.

Nimen valinnasta julkaisija leikkisästi huomauttaa uskoneensa laulut
kanteleen haltianeidon, Kantelettaren huostaan, koska tämän huolet
mainitusta soittokoneesta ovat vähentyneet ja pian loppunevat
kokonaan, s.o. kanteletta ei enää maassamme käytetä. Tässä on joukossa
sikäli tottakin, että Lönnrot pitää runoa ja säveltä erottamattomina
sisaruksina, mitä hän runomittaselvittelyissäänkin aina korostaa.
Kantelettaren ensimmäisen painoksen liitteiksi hän on painattanut 20
runosävelmää, 22 uudempien kansanlaulujen sävelmää ja yhden toisinnon.
Nuottiliite oli laulunopettaja F.A. Ehrströmin toimittama.

Kieli- ja oikeinkirjoitusasu on samoin yhdenmukaistettu kuin
Kalevalassa huolimatta siitä, missä kukin runo on muistiinmerkitty.
Niitä, jotka harvoissa Hämeen runoissa pahastuvat, ettei kirjakielen
d:llä ole mitään vastinetta, julkaisija leikkisästi kehoittaa
korjaamaan kohdat kirjoitus- tai painovirheinä.

Kanteletar sai yhtä innostuneen, mutta vielä välittömämmän vastaanoton
kuin Kalevala. Tämä ilmenee m.m. siitä kääntämisinnosta, jolla
sen lyyrilliset helmet koetettiin saattaa suomea taitamattomien
ulottuville: 1840-luvulla ilmestyi lehdissä ja antologioissa
neljättäsataa ruotsinnosta Kantelettaren runoista. Kääntäjien joukossa
on julkaisijan lisäksi silloisen sivistyselämämme edustavimpia miehiä;
Runeberg, Snellman, Castrén, Cygnaeus, Nervander, Ahlqvist, Kellgren,
Fabian Collan, William Nylander. 1840-luvun keskivaiheilla Lönnrot
suunnitteli Kantelettaren runoruotsinnosten julkaisemista yhtenäisenä
valikoimana, mutta aie raukesi. Huomattavimmat käännösvalikoimat ovat
Rafael Hertzbergin ruotsinnos (1870), Hermann Paulin saksannos (1882),
Aladár Bánin unkarinnos (1907) sekä August Annin vironnos (1931).

Kalevala — Kanteletar: muinaisuutemme kallisarvoiset ja toisistaan
erottamattomat kaksoset. Edellinen valtaa suurpiirteisyydellään,
se on antanut ja antaa historian ja myyttien tutkijalle ja niiden
taiteelliselle elävöittäjälle ainesta laajasuuntaisiin, vieläpä
huimaaviin näköaloihin. Kanteletar taas tenhoaa välittömyydellään. Sen
runonäyistä ei etsi kansamme historiallisten vaiheiden eikä uskomusten
kangastelua, siinä ailahtelee sen tunne-elämä moninaisuudessaan,
rikkaudessaan ja kaikissa tilanteissaan: jokainen ikäkausi on menneinä
vuosisatoina sen säkeisiin valahduttanut iloansa, leikkiänsä, ivaansa
ja ennen kaikkea murhettaan ja kaipaustaan, ja jokainen jälkeentuleva
sukupolvi on niistä löytävä omien mielenliikkeittensä kuvastelua.




9. Sananlaskut ja arvoitukset.


Kaikista kansanrunouden ja -tietouden lajeista ovat sananlaskut ja
arvoitukset saaneet elää ja versoa kaikkein suopeimpien tähtien alla.
Kun uskonpuhdistuksen alkaessa ruvettiin kansanrunoutta vieromaan
jumalattomuutena, niin ei sananlaskuja saatettu samaan tuomioon.
Olihan niillä kunnioitettu esikuva itse Pyhässä Raamatussa, Salomon
sananlaskuissa, ja uskonpuhdistuksen suuret johtajat Luther ja
Melanchton olivat saarnoissaan ja kirjoituksissaan rahvaanomaisuutta
ja nasevuutta tavoitellen viljelleet niitä runsaasti. Ei näin ollen
ole ihme, että sananlaskuja tavataan jo 1500- ja 1600-luvuilla useita
kymmeniä huomattavimpien kirkonmiestemme käsialoissa Agricolasta
Gezelius nuorempaan asti, harvoista maallisista kirjailijoistamme
puhumatta. Sananlaskujen keruu ja julkaiseminen alkaa myös varhemmin
kuin minkään muun kansanrunoudenhaaran. Jo 1600-luvun keskivaiheilla
oli Tammelan kirkkoherra Lauri Pietarinpoika Aboicus eli Tammelinus
merkinnyt muistiin suuren joukon sananlaskuja, ja keruuta oli jatkanut
hänen poikansa Lohjan rovasti Gabriel Tammelinus. Tätä kokoelmaa oli
Paimion rovasti ja etevä suomen kielen taitaja Henrik Florinus vielä
täydentänyt ja toimittanut sen monien kehoituksesta painetuksi 1702.
Florinuksen kokoelma on aakkosellisesti järjestetty ja varsin runsas
sisältäen puolisentoista tuhatta sananlaskua. Sananlaskujen kerääjinä
ja julkaisijoina ovat edelleen ansioituneet H.G. Porthan, Kr. Ganander,
Jaakko Juteini ja K.A. Gottlund. Vuoteen 1832 mennessä, jolloin
Lönnrot ryhtyi runojen ohella merkitsemään muistiin sananlaskuja,
oli niitä julkaistuna n. 2.000 erilaista. Omien suurien keräelmiensä
lisäksi Lönnrot sai käyttääkseen kymmenkunta Suom. Kirj. Seuralle
saapunutta kokoelmaa. Aluksi Lönnrot aikoi erikseen mainita kunkin
keräelnät, mutta kun sama sananlasku esiintyi usealla, niin hän jätti
sen tekemättä ja lisää kuvaavaan tapaansa: »Vähäpä tuosta, ken heidät
kokosi; se paras, että ovat kootut. Ne ovat Suomen kansan yhteinen,
ei kokoiliain erityinen tavara.» Kun ainekset olivat koossa, oli
jatko Kalevalan ja Kantelettaren toimitustyöhön verraten leikintekoa.
Aineksen seulonta ei tuottanut vaikeuksia: kirjaan oli koetettava saada
kaikki sananlaskut, aivan mitättömiä ja siivottomia lukuunottamatta.
Milloin toisinnot poikkesivat vähänkin enemmän toisistaan, ne voi ottaa
joukkoon eri numeroina.

Järjestelyssä Lönnrot noudatti samaa periaatetta kuin kaikki
aikaisemmat sananlaskujen kokoajat ja julkaisijat, Gottlundia
lukuunottamatta, nimittäin aakkosellista. Näin tuli aivan eri aiheita
peräkkäin, mutta ei tarvinnut aineksen sijoittamisessa pitkälti
aikailla. »Suomen kansan sananlaskuja», joka sisälsi 7.077 numeroa,
ilmestyi v:n 1842 lopussa 500 kpl:n painoksena.

Ensimmäinen suomalainen arvoitusjulkaisu on Kr. Gananderin »Aenigmata
fennica. Suomalaiset arvotuxet, vastausten kansa. Kootut kahdexantoista
ajastaikaa» (1783). Se näyttää sisältävän 337 numeroa, mutta kun saman
arvoituksen toisinnot ovat eri numeroina ja muutama kymmen on aivan
mitätöntä, julkaisu on niin pitkäaikaiseksi työksi varsin vaatimaton.

Syysmatkaltaan 1835 Lönnrot toi saaliinaan puolentoista sataa
uutta arvoitusta, jotka oli merkitty Gananderin »Arvoitusten»
välilehditettyyn kappaleeseen, ja ryhtyi niitä jo silloin järjestämään
ja puhtaaksikirjoittamaan. Suurretkeltä 1836—37 palatessa oli
arvoituksien luku kohonnut jo n. 1.200:aan, joista Lönnrot arveli
kuitenkin neljänneksen tai kolmanneksen olevan arvottomia tai
sopimattomia julkaistaviksi. Arvoitukset olivat kaikki peräisin Suomen
ja Venäjän Karjalasta ja Kajaanin läänistä. Näiden lisäksi Kajaanin
lääkäri sai tovereiltaan ja Suom. Kirj. Seuran arkistosta erinäisiä
lisiä. Järjestelyyn nähden Lönnrot ensin vähän horjui aineenmukaisen
ja aakkosellisen välillä, mutta valitsi sitten viimeksimainitun
kuten sananlaskuissakin. Tästä järjestyksestä johtuvaa hankaluutta,
että samanaiheiset ainekset joutuivat hajalleen, hän koetti auttaa
hakusanaluettelolla. Levätessään Kuusamossa kolmisen viikkoa vuosien
1836—37 rajalla kahden pitkän kierroksen välissä Lönnrot kirjoitti
keräelmänsä puhtaaksi aakkosjärjestykseen. Niitä tuli 921 numeroa,
lukuunottamatta lähes satakuntaa sanoiltaan tai ratkaisultaan
sopimatonta, jotka pantiin erilleen.

Pieni viimeistely ja puhtaaksikirjoitus — ja Lönnrotin keräämät
arvoitukset olisivat voineet ilmestyä painosta jo 1837. Mutta matkat
ja muut tärkeämmät ja kiireellisemmät työt lykkäsivät julkaisemisen
vuodesta vuoteen, ja niiden kuluessa ilmestyi vanhan käsikirjoituksen
reunoihin ja rivien väliin lisiä kuin itsestään. Sen johdosta, että
Ganander ilmoittaa keränneensä 337:ää arvoitustansa kahdeksantoista
vuotta, Lönnrot mainitsee yhtä monessa päivässä miltei millä seudulla
tahansa saavansa kokoon yhtä suuren määrän. Joskus hän käytti sitä
tapaa, että lupasi jokaisesta arvoituksesta, jota ei pystynyt
ratkaisemaan, esittäjälle 2—3 kopeekkaa. Vertauksen vuoksi Lönnrot otti
mukaan myös 135 virolaista, kirjallisuudesta poimittua arvoitusta.

Vaikka Lönnrotin v. 1844 julkaisema »Suomen kansan arvoituksia» on
noin viisi kertaa rikkaampi kuin Gananderin julkaisema ja toisin
järjestettykin, hän painatti viimeksimainitun sepittämän esipuheen
kokonaan, joskin vähän korjattuna kirjansa alkuun ja supisti
vaatimattomasti oman sanottavansa vain sen lisäyksiksi ja alaviitoiksi,
niinkuin olisi ollut kysymys toisesta painoksesta.

Lönnrotin kansanrunoutemme piiristä noutamasta neljästä kulmakivestä
tämä viimeinen saavutti nopeimman menekin. Ensimmäisen painoksen
loputtua viidessä vuodessa oli uusi tarpeen. Sen Lönnrot toimitti 1850
poimien Suom. Kirj. Seuran saamista keräelmistä puolen viidettäsataa
numeroa lisää ja eräistä Virossa hankkimistaan kirjoista 53 virolaista
arvoitusta. Tämä kirja, joka sisältää 2.224 suomalaista ja 189
virolaista arvoitusta, on siksi laaja, ettei vieläkään ole ilmestynyt
sen täydellisempää.




10. Tärkeimmät tutkimusmatkat.


Lönnrot on tehnyt lukuisien lääkärinmatkojensa lisäksi, joiden
kestäessä hän merkitsi muistiin myös kansantietoutta, toistakymmentä
varsinaista tutkimusmatkaa. Useimmat niistä olivat vain viikon tai
pari kestäviä pistäytymisiä rajan taakse ja ulkonaisilta vaiheiltaan
hyvin samanlaisia, niin esim. matkat elokuun lopulla 1832, syyskuussa
1833, huhtikuun lopulla 1834, lokakuun lopulla 1834, huhtikuussa
1835, elokuun lopulla 1835, syyskuussa 1838. Niiden suhteen viitataan
tässä Suom. Kirj. Seuran Lönnrotin syntymän 100-vuotismuistoksi
julkaisemaan teokseen »Lönnrotin matkat», jossa kutakin matkaa koskevat
muistiinpanot ja kirjeet on järjestetty yhtenäiseksi kokoelmaksi.
Omaan ryhmäänsä kuuluvat jo kestonsakin vuoksi kesävaellus 1828, josta
edellä on ollut puhe, retki 1836—7 sekä kaksi kielentutkimusmatkaa
1841—42 ja 1844. Ensimmäinen oli enemmän huvia ja uteliaisuutta kuin
työtä, kesäistä kiertovierailua tuttujen ja tutun tuttujen luona ja
lisäksi runonkeruuta. Sen perussävy on kirkkaan kesäsunnuntain, jolloin
ei tehdä työtä ja kuitenkin vilja kypsyy. Retki 1836—37 on sen täysi
vastakohta: se on velvollisuuden ja tehtävän täyttämistä olosuhteista
huolimatta, tiettömien taipalien samoamista vieraalta vieraalle, ellei
viholliselle, hengen vaaraa, koti-ikävää ja viikkokausien hedelmättömiä
ponnistuksia. Sen perussävy on Lapin talviyön, jolloin valoisimmankin
mielen ajoittain valtaa epätoivo ja rauhallisintakin ahdistavat
nimettömät kauhut.

Saatuaan lääkintöhallitukselta vuoden virkavapauden ja Suom. Kirj.
Seuralta 1000 ruplan apurahan Lönnrot lähti syyskuussa 1836 ylioppilas
J.F. Cajanin kanssa Uhtualle, jossa toverukset viipyivät kolme viikkoa
talvikeliä odotellen ja runsasta runovarastoa muistiinmerkiten. Sieltä
Lönnrot suuntasi yksin matkansa pohjoista kohti Pisto- ja Tuoppajärven
kautta Kuusamoon ja sieltä edelleen Kieretin, Kannanlahden, Kuolan ja
Inarin kautta takaisin Kajaaniin, jonne saapui toukokuun alussa 1837.
Runotaito tuntui niiltä karuilta seuduilta kuolleen ja matkanteko oli
mitä rasittavinta ja hengenvaarallistakin. Tammikuussa 1837 Lönnrot
kirjoitti matkatoverilleen mm.: »Tuskin uskotkaan, kuin Uhtuvasta
lähettyäni maailma minusta näytti kamalalta. Sitä ikävätäni en voi
'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä'. Olen usein ennenki Venäjän
puolella ollut, vaan niin apialla mielellä en konsa vielä. Usein
tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä veet silmihini. Voi
kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt, jos olisin kehannut
ja jos toisella puolella ei himoni olisi vetänyt minua ulommaksi
tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä seuvuin kerta
käyä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toisten en enää pääsisikän.»

Virkavapauden loppuosan Lönnrot käytti kiertämällä Vuokkiniemen ja
Sortavalan välisellä alueella toista sataa penikulmaa suureksi osaksi
jalkaisin.

Vaikka kolmisen kuukautta matkan keskivaiheesta oli mennyt aivan
turhaan, oli yleistulos sentään tavattoman rikas:

1) Mytologis-historiallisia runoja, joista useimmat Kalevalan
toisintoja ja täydennyksiä. Niiden keskuspaikkana olivat Vuokkiniemen
ja Paanajärven pitäjät.

2) Loitsurunoja niin paljon, että niistä Topeliuksen ym. varhemmin
julkaisemain kanssa tulisi painettuna ainakin 500 sivua oktaavoa.

3) Kalevala-mittaisia lyyrillisiä runoja 274 kappaletta lyhyempää ja
pitempää, joista ennen painettujen kanssa tulee 500—600 sivua oktaavoa.
Näitä laulettiin enimmin Suomen Itä-Karjalassa Pielisestä Kurkijoelle.

4) Uudenaikaisia 7-jalkaisia loppusoinnullisia lauluja tavataan
runsaasti yli koko kielialueen, vieläpä Venäjän Karjalassakin.
Huonoimmat säkeet hylätenkin karttuisi näistä suurempi kokoelma kuin
kummastakaan edellämainitusta.

5) Sananlaskuja löytyi yli koko alueen viitisentuhatta kappaletta,
joista kolmannes tai neljännes ei ollut painattamisen arvoinen.

6) Arvoituksien laita, joita kertyi n. 1.200 kappaletta, oli samoin.

7) Satuja ja kaskuja oli muistiinkirjoitettuna lähes kahdeksankymmentä.
Niitä esitettiin samoissa pitäjissä kuin lyyrillisiä runojakin ja
lisäksi Venäjän Karjalassa.

8) Uusia sanoja, lauseparsia ja huomioita murteista.

Lönnrot arveli, että näin oli saatu vasta puolet suomalaisesta
kansanrunoudesta kerätyksi.

Tammikuun puolivälissä 1841 Lönnrot lähti Aunukseen aikoen Arkangeliin
asti, mutta virheellisen passin vuoksi hänen oli Petroskoista palattava
miltei tyhjin toimin. Seuraavana syksynä hän lähti M.A. Castrénin
kanssa uudelle kierrokselle pohjoista tietä Inarin, Norjan- ja
Venäjän-Lapin kautta ja palasi yksin Arkangelista vepsäläisalueen tietä
takaisin. Lönnrot tuli kulkeneeksi viidettä sataa penikulmaa, ja matkan
tavattomiin rasituksiin katsoen olivat suoranaiset tulokset vähäisiä.
Jollei ollutkaan suuri muistiinmerkitty kieliaines, oli ainakin
vaivalloinen uranuurtajan työ sikäli tehty, että seuraavat tutkijat
osasivat jo lähtiessään tarkemmin päämääränsä asettaa ja säästyä
pahimmilta tyhjiltä kierroilta.

Kun suureen suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan oli tarkoituksena
sisällyttää ainesta myös lähimmistä sukukielistä, Lönnrot suunnitteli
jo v. 1841 retkeä Viroon. Castrénin matkaseura houkutteli hänet silloin
Pohjois-Venäjälle ja Virossa vierailu toteutui vasta v. 1844, jolloin
alkoi Lönnrotin uusi 5 vuoden virkavapaus.

Ensimmäistä kertaa lähti näin suomalainen mies kielen- ja
kansanrunoudentutkimuksia varten Viroon. Se vähäinen ja pintapuolinen
tieto, joka veljeskansojen tutkijoilla viime vuosisadan alkupuolella
oli toistensa kielistä, perustui silloisiin perin puutteellisiin
painettuihin apuneuvoihin. Kun Arwidsson esim. 1821 teki merkittävän
ehdotuksensa viron oikeinkirjoituksen uudistamiseksi, hän perusti sen
vain erään virolaissyntyisen merimiehen lukemaan tekstinpätkään ja
lausumiin sanoihin.

Ajankohta, jolloin Lönnrot lähti Viroon, oli myös erikoisen
tähdellinen. Muutamia kuukausia varhemmin E.A. Ingman oli Suom. Kirj.
Seuralle tehnyt suomen kielen oikeinkirjoituksen perusteelliseksi
uusimiseksi ehdotuksen, johon Lönnrot suhtautui suopeasti.

Lahden eteläpuolella taas Eduard Ahrens oli oivallisessa kieliopissaan
(1843) vaatinut viron kielen oikeinkirjoituksen korjaamista suomen
esikuvan mukaan. Kummallakin taholla näkyi toivottavan tästä
murroksesta sisarkielien keskinäistä lähenemistä, ehkä suorastaan
yhteistä kirjakieltä.

Parhaana oppaana Lönnrotilla oli lääkäri ja kansanrunouden kerääjä K.
Fählmann. Syys- ja lokakuun Lönnrot kierteli virolaisten asuma-alueen
etelärajoilla Valkia ja Vörua myöten. Tällöin vasta hän varsinaisesti
tutustui virolaiseen rahvaaseen, sen kurjaan tilaan, joka suomalaista
vierasta säälitti ja kuohutti. Matkamies olisi mieluummin tahtonut olla
1.000 ruplan tuloilla Suomessa kuin 10.000 ruplalla Virossa, »koska
varmasti ehtisin kuolla ennenkuin tottua välinpitämättömänä katselemaan
täkäläisten moisionherrain sortaman rahvaan tilaa».

Syystalven Lönnrot käytti Viron Oppineen Seuran laajojen sanakokoelmien
jäljentämiseen ja lähti ennen joulua Pietarin kautta palaamaan
kotimaahan. Tästä kiertoretkestä oli se etu, että Lönnrot joutui
sattumalta tutustumaan toiseen, siihen asti varsin vähän tunnettuun
sukulaiskansaan, nim. vatjalaisiin. Poiketessaan Kattilan pappilaan
erään entisen opintotoverinsa luo Lönnrot merkitsi parhaalta
vatjaiaislaulajalta Anna Ivanovnalta muistiin n. 2.500 säettä.

Tähän päättyi puolentoista vuosikymmentä kestänyt tutkimusretkien
sarja, jolle laajuuteen, tuloksien tärkeyteen ja monipuolisuuteen
nähden on vaikea löytää vertaa. Vaikka Lönnrot suureksi osaksi vaelsi
jalkaisin, on hänen kulkemansa taival tänä kautena keskimäärin
toistasataa penikulmaa vuosittain, siis niinkuin Helsingistä Utsjoelle,
varsinaisia virka- ja lääkärinmatkoja lukuunottamatta. Lönnrotin
reitit ulottuvat kauas suomalaisten asuma-alueen ulkopuolellekin.
Erikoisen tiheät ne ovat Suomen ja Vienan Karjalassa. Ainoastaan yksi
tärkeä runoalue, nimittäin Inkeri, jäi Lönnrotilta keräämättä. Tämän
perustavan keruutyön kokonaistulos ei ole tarkoin laskettavissa,
koska kaikki alkuperäiset muistiinpanot eivät ole tallella: vanhoja
runoja ja niiden toisintoja on n. 2.400 kappaletta, yhteensä n. 75.000
säettä, uudenaikaisia lauluja pari kookasta vihkollista, sananlaskuja
kuutisentuhatta, arvoituksia toista tuhatta, satuja kahdeksisenkymmentä
sekä suuri joukko sanamuistiinpanoja ja kielellisiä havaintoja suomen,
aunuksen, vepsän, viron ja lapin kielen alalta. Tämän keruutyön
kantavuus ei johdu kuitenkaan etupäässä laajuudesta, vaan siitä, että
sen arvokkain osa julkaistiin otollisessa asussa otolliseen aikaan.
Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin olivat suuret runonlaulajat Arhippa
Perttunen, Ontrei Malinen ja Juhana Kainulainen iäksi vaienneet,
muutamia vuosikymmeniä varhemmin, Ruotsin vallan loppuaikoina, olisi
niin kookkailla suomenkielisillä, maalliseen kirjallisuuteen kuuluvilla
tuotteilla kuin Kalevala, Kanteletar ja Sananlaskut lukijakunnan
pienuuden ja kustantajain vähäväkisyyden vuoksi ollut tuskin mitään
mahdollisuuksia päästä painosta.

Oikea mies suoritti oikean työn oikeaan aikaan.




11. Sanomalehti- ym. kirjallisia töitä.


Näiden pääharrastusten ohella Lönnrotilta riitti aikaa mitä
erilaisimpiin kirjallisiin töihin. Sanomalehtien ja aikakauskirjojen
avustajana ja perustajana hänellä oli huomattava osuus. Hänen
tiettävästi ensimmäinen julkaisunsa on sujuva ruotsinnos venäläisen
kirjailijan Karamzinin runosta »Ranta» (Åbo Underrättelserissä
14.II.1824). Toimiessaan apulaislääkärinä Oulussa syksystä 1832 Lönnrot
solmi suhteet »Oulun Wiikko-Sanomien» toimitukseen ja julkaisi sen
palstoilla runoja, suomennoksia ja kansanlaulujen mukaelmia.

Pääkaupungin lehdistä Kajaanin piirilääkäri avusti innokkaimmin
»Helsingfors Morgonbladia» niinä vuosina, jolloin J.L. Runeberg ja
Fabian Collan olivat sen toimittajina. Tuskin mitään kirjoitelmia
luettiin niin jännittyneinä kuin Lönnrotin matkakertomuksia, kuvauksia
Kajaanin seudun hädästä ja lahkolaisuudesta (1835). Viimeksimainittu
esitys saattoi ensinnä myöhemmän herännäisyyden sivistyneistön tietoon
ja aiheutti väittelyä, johon sekaantuivat myös runoilijat J.L. Runeberg
ja Lauri Stenbäck eri leirien edustajina. Varsin useasti Lönnrot
lähetti lehteen myös »Kantelettaren» runojen ruotsinnoksia samoin kuin
myöhemmin »Borgå Tidningiin».

V:n 1836 alusta Kajaanin piirilääkäri ryhtyi omalla vastuullaan
julkaisemaan kerran kuussa ilmestyvää aikakauskirjaa »Mehiläinen», joka
sisälsi kansantajuisia kirjoitelmia mitä erilaisimmilla aloilta aina
lasku- ja lääkintäoppia myöten ja runsaasti näytteitä kansanrunouden
eri lajeista. Lehden liitteenä jaettiin Beckerin vanhanajan historian
suomennosta, J.F. Cajanin Suomen historiaa ja sekä toimittajan itsensä
että Kustaa Ticklénin mukailemaa Venäjän historiaa. »Mehiläinen»
ilmestyi vv. 1836, 1837, 1839, 1840. Viimeksimainitun vuoden kesäkuussa
se tilaajien harvalukuisuuden vuoksi lakkasi tuotettuaan toimittajalle
palkattoman vaivannäön lisäksi parinsadan ruplan tappion.

Huolimatta kovista kokemuksista Lönnrot oli jo samana syksynä valmis
ryhtymään uuteen aikakauskirjayritykseen. Raahen, Oulun ja Kajaanin
piirilääkärit päättivät syyskuussa 1840 tarkastusmatkalla tavatessansa
perustaa tieteellisluonteisen ja isänmaallisaiheisen aikakauskirjan
»Suomen». Toimituskuntaan liittyivät myöhemmin m.m. M.A. Castrén,
Gabriel Rein ja F.J. Rabbe. Ensimmäisinä vaikeimpina vuosina Lönnrotin
osuus oli sekä laadun että määrän puolesta merkittävin: _Om finska
ordspråk och gåtor, Bidrag till finska språkets grammatik, Klaus Kurck
och liten Elin, Muukalaisuudesta Suomessa_ ja _Kokeita suomalaisessa
laulannossa_. Tämä aikakauskirja, joka Kajaanin lääkärin hauskan
kuvauksen mukaan pantiin Vornan sillan alla samppanjalla hätäkasteeseen
ennen syntymäänsä, niinkuin katolilaiset joskus ristivät sikiöt, joiden
eloonjäämisestä on vähän toiveita, on jo täyttänyt sata vuotta ja elää
yhä — ainutlaatuista sitkeähenkisyyttä maamme aikakauskirjojen joukossa.

V. 1843 ei maassamme ilmestynyt ainoatakaan suomenkielistä
sanomalehteä, ja Kajaanin lääkäri piti miltei velvollisuutenaan
herättää henkiin »Mehiläisen». Kun sitten saapui tieto, että J.V.
Snellman alkaisi Kuopiosta käsin toimittaa sekä suomen- että
ruotsinkielistä lehteä, »Maamiehen ystävää» ja »Saimaa», niin Lönnrot
liittyi kummankin avustajaksi. Edelliseen lähetetyistä kirjoitelmista
on merkittävin moniosainen ja helppotajuinen kertoelma kansamme
vaiheista, jälkimmäiseen taas esitys suomalaisen runomitan perusteista.
Lönnrot asettui tässä kiihkeästi väitellyssä kysymyksessä jyrkästi
klassillisten kielten ja vanhan kalevalaisen runomitan kestoperiaatteen
kannalle.

Pelottomilla uudistusvaatimuksillaan »Saima» keräsi heti alussa
uhkaavat ukkospilvet ylleen. Lönnrot varoitteli toimittajaa sävyisään
tapaansa: »Koe sentähden velikulta pitää huolta Saima raukasta, ettei
tulisi kovin 'nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän, kauniina
katoamahan'», mutta moittijoille hän oli aina valmis Snellmania
puolustamaan: »Hänen tapansa on nyt kerta kaikkiaan sellainen,
että hän voi toimia vain radikaalisesti». V:n 184ö lopussa »Saima»
lakkautettiin, ja Snellmanilla ei ollut mitään mahdollisuutta saada
uutta lehteä omiin nimiinsä. Pyytäessään tässä heti Kajaanin lääkärin
apua hän kääntyi oikean miehen puoleen. Parhaatkin ystävät varoittivat
Lönnrotia ryhtymästä niin vaarallisen henkilön kanssa työtoveruuteen.
Vastaus on rauhanmiehen, mutta ei arkurin: »Viime kirjeessä
antamasi varoitukset yhteistoiminnasta ja pelkosi seurauksista
voivat olla aiheellisia, mutta totta on myös, että ystävyys, jolle
ei tahdota mitään uhrata, on vähän tai ei minkään arvoinen. Jos
Litteraturbladetkin aikoinaan lakkautetaan ja minutkin kielletään
enää kirjoittamasta, niin lohduttaudun sillä, että se on kohtalon
määräämä, ja luen sitä enemmän, mitä muut ovat kirjoittaneet, niin
kauan kuin se on sallittua — — —.» Tarjoutuipa Lönnrot korvaamaan
osan mahdollisesta tappiosta ja luovuttamaan Snellmanille mahdollisen
voiton, jota ehtoa tämä tietenkään ei voinut hyväksyä. Vuosina 1847—49,
jolloin »Litteraturbladet» oli tosiasiallisesti Snellmanin vastuulla,
Lönnrot suoritti noin kolmanneksen toimitustyöstä. Hänen kirjoitelmansa
koskevat kansanvalistusta, raittiutta, kotimaista kirjallisuutta ja
Uuden Kalevalan valmistelua.

Vv. 1852-53 Lönnrot oli lääkärinvirkansa ohella »Oulun Wiikko-Sanomien»
vastaavana toimittajana ankarimman sensuuriahdistuksen aikana. Lehden
sisällys on monipuolisesti opettavaa ja esitystapa hyvin kansanomaista
ja leppoisan leikillistä. Kun miehestä mieheen valitettiin, että oli
vaikea keksiä palstantäytettä ja useat lehdet sen vuoksi lakkasivatkin,
ei hyväntahtoinen lääkäri-toimittaja ollut tietääkseenkään: »Kaukana
olkoon meistä näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä,
joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa — —
— on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämä
sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan.» Työ oli miltei ilmaista.
Toimituspalkkioksi Lönnrot määräsi 75 ruplaa vuodelta, ja kustantaja
lähetti hänelle sata. Ilman moitteen häivettäkään ja hymyilyttävänä
sattumana Lönnrot myöhemmin kertoi sensorin saaneen »Oulun
Wiikko-Sanomien» pyyhkimisestä kaksin kerroin suuremman palkan kuin hän
itse sen palstojen täyttämisestä.

Vielä vanhuusvuosinaankin Lönnrotilta pirahteli avustuksia eri
lehtiin, erikoisesti turkulaisen kirjankustantajan J. F. Granlundin
»Tähti»-lehteen vv. 1864—67. Toistasadassa numerossa on hänen
lähetyksiään, joista useimmat virsiä ja niihin liittyviä huomautuksia.

Lönnrotin monivaiheinen toiminta julkisen sanan palveluksessa kesti
puoli vuosisataa. Sinä aikana hän ehti olla kolmen lehden vastaavana
toimittajana, »Mehiläisen» 1836—37, 1839—40, »Litteraturbladin»
1847—49, »Oulun Wiikko-Sanomien» 1852—53, ja hänen vakinaisesti
ja tilapäisesti avustamiaan lehtiä on toistakymmentä: »Åbo
Underrättelser», »Helsingfors Tidningar», »Helsingfors Morgonblad»,
»Oulun Wiikko-Sanomia», »Borgå Tidning», »Sanansaattaja Wiipurista»,
»Saima» ynnä sen liite »Kallavesi», »Kanava», »Suometar», »Finlands
Allmänna Tidning», Polénin »Mehiläinen», »Tähti» ja »Kirjallinen
Kuukauslehti». Tämähän jo yksinään hyvin riittäisi tavallisen ihmisen
elämäntyöksi. Lönnrotin suursaavutusten vuoksi unohdetaan miltei,
että hän oli myös sanomalehtimies. Tähän toimintaan sisältyy sentään
niin perustava työ kuin kehittymättömän kirjakielemme käyttö ennen
viljelemättömillä tiedonaloilla ja satojen uudissanojen luominen
»Mehiläisessä», pelottomuus ja uhrautuva työtoveruus »vaarallisen»
Snellmanin kanssa »Litteraturbladia» perustettaessa, nurkumaton sitkeys
tehdä kaikkensa kansan parhaaksi pahimman sensuuriahdingon aikana
»Oulun Wiikko-Sanomissa» ja koko ajan omaa voittoa etsimätön aulius
niin suurissa kuin pienissäkin tehtävissä.

Kun Lönnrot v:n 1844 alusta sai viiden vuoden virkavapauden suuren
sanakirjan valmistamista varten, niin monen monet ja hyvinkin
tärkeät sivutehtävät tulivat päätyön tielle. Juuri siksi, että
hänellä tiedettiin olevan sanakirjatyö käsillä, tungettiin hänen
laadittavakseen _Ruotsin, suomen, saksan tulkki_ (1847) ja
protokollasihteeri O. Meurmanin venäläis-ruotsalaisen sanakirjan
suomalainen osa. Ensinmainitusta paisui laaja teos, joka sisältää
lähes kymmenentuhatta sanaa ja parituhatta lausepartta, siis
runsaammin kuin käytännöllistä tulkkikirjaa varten oli tarpeenkaan.
Jälkimmäiseen Lönnrot taas uhrasi satoja tunteja kaikkein kiireintä
ja tärkeintä työaikaansa, kun ketään muuta pätevää ja halukasta
avustajaa ei ollut saatavissa. Suomalaisten vastineiden ensimmäisen
neljänneksen hän on itse laatinut ja tarkastanut D.E.D. Europaeuksen
valmistaman jatkon. Samoin Lönnrot on korjannut Europaeuksen laatiman
ruotsalais-suomalaisen käsisanakirjan ennen painatusta. Ettei Lönnrot
ottanut kummastakaan tarkastuksesta mitään palkkiota, johtui siitä,
että hän sääli Europaeuksen huonoja raha-asioita. Oudompaa on, ettei
hänen osuuttaan edes mainita esipuheessa.

Muita virkavapauden aikaisia tehtäviä olivat Paavo Korhosen koottujen
runojen julkaiseminen (1848), »Lukemiston» ja Uuden Kalevalan
toimittaminen. »Lukemisto», joka oli lähinnä laadittu koulujen suomen
kielen opetusta varten, sisältää oivallisen kokoelman suomenkielistä
tekstiä, sekä suorasanaista että runomuotoista, vieläpä näytteitä
vanhasta kirjakielestä ja sukukielistä. Käsikirjoitusta kuljetettiin
liian kauan tarkastusvaliokunnissa sekä Helsingissä että Viipurissa,
kunnes v:n 1850 kielto teki painattamisen mahdottomaksi. Paremman ajan
koitettua Lönnrotin vaatimattomuus ja eräiden toisten saamattomuus
hautasi kipeästi kaivatun teoksen käsikirjoituksena arkistoon.




12. Uusi Kalevala.


Ei ollut Kalevalan ensimmäinen laitos vielä kirjapainosta lähtenyt, kun
Lönnrot syysmatkallaan 1835 oli saanut huomattavan määrän uusia runoja
ja entistä parempia toisintoja, ja vielä tuottoisampi oli suurretki
1836—37. Jo tällöin hänellä oli mielessä Kalevalan uuden laitoksen
toimittaminen.

Sen julkaiseminen ei niin nopeasti kuitenkaan voinut tulla kysymykseen,
kun ensimmäistä 500 kpl:n painosta oli runsaasti myymättä. Uuden
toimittamiseen Lönnrot ryhtyi vasta lokakuun loppupuolella 1845
sovittaen paikoilleen D.E.D. Europaeuksen 1845 muistiin merkitsemät
runsaat lisät. Työssä sattui monen kuukauden keskeytyksiä. Muut
kiireelliset puuhat olisivat ehkä vieläkin lykänneet Uuden Kalevalan
valmistelut, elleivät ulkonaiset seikat olisi miltei pakottaneet niihin
ryhtymään. Berliiniläinen professori W. Schott oli ryhtynyt luennoimaan
suomen kielestä ja kansanrunoudesta, ja kun Kalevalan ensimmäinen
painos oli juuri loppunut, uhattiin, että se painetaan Saksassa
uudelleen, ellei Suomesta ole kappaleita saatavissa.

Vasta toukokuun alussa 1847 Lönnrot voi täydellä todella ryhtyä
Kalevalan toimitukseen — kuitenkin vain toisen vakinaisen ja useiden
tilapäispuuhien ohella. Kajaanin virastavapaalla piirilääkärillä oli
toista vuotta sellainen päiväjärjestys, että hän käytti kaupungissa
kuusi tuntia päivittäin 9—3 sanakirjatyöhön ja Polvilassa aamuisin 4—8
ja iltaisin 7—10 Kalevalaan. Ahlqvist, joka oli Lönnrotille lähettänyt
kuutisenkymmenen arkin laajuiset kokoelmansa, on yksityiskohtaisimmin
kuvaillut itse toimitustapaa:

»Kalevalan teentä käypi näin: hänellä on taulu edessä, jossa on
Kalevalan runot ja niiden sisällystä jälekkäin järjestettyinä.
Lukiesessansa kerääjän kirjasta niin ison palaisen kuin näkee yhteen
kuuluvan, ja jos ei muista, mihin kohtaan se kuuluu, katsahtaa
tauluunsa, etsii siitä runojen ainehistosta ja löytää sen aineen,
johon edessänsä olevat sanat käyvät. Taulussa on sivujenkin numero
ylhäällä ja tämän numeron jälkeen aukaisee nyt paperilla välistetyn
Kalevalan, löytää etsittävän paikan ja kirjoittaa sen vastapäätä
paperille kysymyksessä olevat säkeet. Kuta pitempi ja selvempi runo
on, sen paremmin juoksee tämä työ, kuta lyhempi, sitä usiammin tulee
taulusta ja kirjasta hakemaan. Itse sanoi kerkiävänsä noin kuusi
lehteä päivässä. Vaan toiselle olisi paljon vaikeampi tämä työ, sillä
L. muistaa melkeen joka sanan Kalevalasta ulkoa, eikä niinmuodoin
tarvitse niin yhä katsoa tauluunsa, menee vaan suoraan Kalevalaan.
— Hänen ahkeruutensa on niin suuri, että matkoillensakin ei koskaan
lähde erinäisettä työttä, ja ystäviensä seuraankin ottaa työn mukaansa,
kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on iloinen. — Hänen
luonnossansa on hyväntahtoinen nauru peräseinä.»

Vaikkei ollut vikaa työn järjestelyssä eikä tekijän ahkeruudessa, työ
vaati sittenkin tavattomasti aikaa ja kärsivällisyyttä, kuten näkyy
selvimmin hänen omista kirjeistään:

»Niin herkeämättä olen uurastanut tulevan uuden Kalevalan
toimittamisessa, että tuskin olen tahtonut riistäytyä siitä siksi
aikaa, mikä tarvitaan kirjeiden kirjoittamiseen. Koska Venäjän Karjalan
runot nyttemmin ovat sikäli kerätyt, ettei paljoa liene jäljellä,
niin katson ehdottomaksi velvollisuudekseni nyt kerta kaikkiaan käydä
lävitse kaikki mahdollisimman tarkasti. Mutta kymmenisen kirjaa paperia
tiheätä käsikirjoitusta ei ole niin helposti läpikäyty. Miettiminen,
etsiminen ja sen paikan löytäminen, johon jokin säe on sijoitettava
Kalevalaan, vie niin uskomattoman ajan, etten useasti ehdi enempää kuin
2—3 arkkia päivässä, enkä ehtisi luultavasti senkään vertaa, ellen
joka päivä astelisi vanhempieni luokse maalle ja siellä kirjoittaisi,
niin kauan kuin suinkin jaksan istua. Olen kuitenkin päättänyt,
ettei mikään saa pakottaa suurempaan kiirehtimiseen, koska vain
tällaista äärimmäisen tarkkaa menetelmää käyttäen voin toivoa saavani
työn lähimain asianmukaiseen kuntoon. Jos haluavat, painattakoot
saksalaiset vaan entisen painoksen uudelleen sellaisenaan, ja sanakirja
viivästyköön vuoden.»

Syksystä 1848 kevääseen 1849 Lönnrot vietti rauhallisessa Laukossa
voidakseen täysin keskittyä työhönsä. Kalevalan toisesta painoksesta
paisui kaksi kertaa laajempi kuin ensimmäinen, 22.795 säettä jaettuna
50 runoon, mutta tämä ei ollut niin paljon seurauksena uusista
episodeista, joista tärkeimpiä olivat ihana Kullervo-runosto,
Väinämöisen ohrankylvö sekä Ahdin ja Kyllikin valat, vaan
kertosäkeiden, loitsujen ja lyyrillisen aineksen lisäämisestä
vielä suuremmassa määrin kuin Vanhaan Kalevalaan. Tämä menettely
on taiteelliselta kannalta tuskin ollut eduksi, ja näin on myös
yhä enemmän etäännytty runonlaulajien alkuperäisestä laulutavasta.
Toisaalta on jälkimmäisessä laitoksessa kansalliseepoksemme rakenne
kiinteämpi ja jaksojen toisiinsa liittyminen luontevampi, esim.
Väinämöisen ammunta ja Aino-jakso, jotka edellisessä ovat lopussa
verraten irrallaan, ovat jälkimmäisen alkuosaan kiinteästi sidotut,
sitten kun Ainon veli, Joukahainen, ja kyyttösilmä lappalainen on
samastettu; maailman luojana ei ole enää Väinämöinen, vaan Vein emonen
(= Veden emonen) jne. Esipuheen julkaisija allekirjoitti nimipäivänään,
huhtikuun 17 p. 1849. Painos, jonka suuruus oli kaikkiaan 1.250
kappaletta, valmistui joulukuun puolivälissä 10—12 p:n tienoilla, joten
lomalle lähtevät ylioppilaat saivat niitä mukaansa kotiseudullaan
myytäväksi.

Lönnrotin osuutta Kalevalan kokoonpanossa voidaan tuskin
sattuvammin muutamilla sanoilla ilmaista kuin hän itse on tehnyt
»Litteraturbladissa» (1849): »En voinut pitää toisen laulajan
järjestystä toista alkuperäisempänä, vaan selitin molemmat syntyneiksi
siitä halusta, mikä jokaisella on asettaa tietonsa johonkin
järjestykseen ja joka sitten, laulajien yksilöllisen esittämistavan
mukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei yksikään
laulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen paljouden puolesta,
arvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin useimmilla laulajillakin,
nim. saada järjestää runot siten kuin ne parhaiten toisiinsa sopivat —
tai, puhuaksemme runon sanoilla:

    Itse loime loitsijaksi,
    Laikahtime laulajaksi,

s.o. pidin itseäni runonlaulajana, yhtä hyvin kuin hekin.»

Tärkeätä on muistaa, että tämä lausunto ei koske vain v:n 1849
Kalevalaa, vaan myös sen ensimmäistä painosta, vieläpä Alku-Kalevalaa.

Kalevalan toista painosta ei otettu vastaan läheskään yhtä suurella
ihastuksella kuin ensimmäinen — siksi paljon olivat vaatimukset
ehtineet kasvaa. Useat lausuivat toivomuksen, että Lönnrot itse
tai joku toinen toimittaisi vielä uuden korjatun painoksen. Mitä
useampi vuosi on kulunut, sitä vähemmän on kenelläkään ollut tähän
halua, puhumatta luonnollisesti ns. lyhennetyistä, kouluopetusta
varten tarkoitetuista laitoksista, jollaisen Lönnrot itsekin laati
jo 1862. Kalevala on kansallisromanttisen kautemme suurluoma ja
siihen kiinteästi kuuluva, juuri sen toinen painos on saavuttanut
kirjallisuudessa ja henkisessä elämässämme verrattoman ja hallitsevan
aseman. Pyramideja ja goottilaisia katedraaleja ei voi suhteiltaan
parantaa, jonkin halkeaman voi varovasti korjata.

Kalevala on vaikuttanut suomalaiseen hengenelämään syvästi,
monipuolisesti, vieläpä sen ensimmäinen ja toinen painos eri tavoin.
Vanhaa Kalevalaa voivat lukea verraten harvat, sitä tunnettiin
etupäässä ihailevista selostuksista. Mutta tieto, että mahtavien
naapurien varjossa eläneellä kansallamme, jolta kirjallisuus
sanan ankarimmassa mielessä puuttui, oli kansalliseepos, vaikutti
kansallisesti ja valtiollisestikin herättävästi ja rohkaisevasti.
Edustihan eepos ajan taidekäsityksen mukaan jo sellaisenaan
kirjallisuuden kukkaa, ja kansalliseepoksesta voivat ylpeillä vain
historian maineikkaimmat kansat.

Uuden Kalevalan vaikutus on ollut huomattavasti toinen, läheisempi ja
sanoisiko: henkilökohtaisempi. Laajat kansankerrokset sivistyneimmistä
yksinkertaiseen rahvaaseen asti ovat omakohtaisesti, vieläpä
koulussakin tutustuneet kansalliseepoksemme uuteen laitokseen: suuri
osa sen katsomuksista, kauneuksista ja kielellisistä rikkauksista
on uudelleen siirtynyt kansamme eläväksi henkiseksi omaisuudeksi.
Tästä on seurauksena, ettei Kalevala ole enää vain kansallisen
luottamuksen ja itsetunnon kohottaja, vaan siitä tulee luovan
taiteellisen innoituksen lähde. Fredrik Cygnaeus sepittää loistavan ja
syväaatteisen tutkielmansa Kalevalan traagillisesta aineksesta, »Det
tragiska elementet i Kalevala» (1853). Aleksis Kivi luo »Kullervon»
(1860), ensimmäisen suomenkielisen murhenäytelmän, joka tämän
kunnian ansaitsee. Maalari R.W. Ekmanin mielikuvitusta askarruttavat
kansalliseepoksemme aiheet jo 1850-luvun alussa, ja vuosikymmentä
myöhemmin valmistuvat hänen monet kalevalaiset taulunsa, joista
tunnetuin on ylioppilastalon musiikkisalin »Väinämöisen laulu».
Taiteilijan kivipiirrossarjaa »Kalevala, Suomen urostarina», johon
hän oli suunnitellut kuutisenkymmentä kuvaa, ilmestyy kannatuksen
puutteessa vain kahdeksan. Kuvanveistäjä C.E. Sjöstrand muovaa
kuvapatsaat »Kullervo-lapsi katkoo kapalovyönsä» (1859) sekä »Kullervon
surma» (1868) ja yliopiston eteishalliin Väinämöisen laulusta
kohokuvafriisin (1865). F.J. v. Schantz säveltää »Kullervo»-alkusoiton
»Ainamo»-nimiseen laulunäytelmään (1860) ja Fredrik Pacius S.
Topeliuksen satunäytelmän »Kypron prinsessa» (1860), jonka aihe on
Lemminkäisen tarinasta.

Lähinnä seuraavana vuosisadan neljänneksenä, noin vv. 1865—90, on
havaittavissa ilmeinen heikkeneminen kansalliseepoksen vaikutuksessa
henkiseen elämäämme, vieläpä sen ihailussakin. Edellisien
vuosikymmenien rajaton ja sokea ylistely herätti vastavaikutuksekseen
liiankin kriitillisen asenteen. Alettiin yhä innokkaammin odottaa
täsmällistä ja kylmän asiallista selitystä siitä, missä määrin
Lönnrotin työ todella perustui kansanomaisiin aineksiin ja mitä hän
tahtoen tai tahtomattaan oli niihin omaa lisännyt. Epätietoisuus tästä
antoi viime vuosisadan kolmannella neljänneksellä aihetta pelkoon, että
edellinen osuus supistuisi jälkimmäisen rinnalla varsin vähäiseksi.
Ahlqvist mainitsee, että Kalevalan ja Lönnrotin ystävät vapisivat,
kun oli vastattava kysymykseen, millä oikeudella Lönnrot oli ryhtynyt
ensin yksittäisten runojen, sitten tärkeimpien eepillisten aiheryhmien
yhteensovittamiseen. Tämä aineksia kriitillisestä seulova suunta sai
voimakkaan virikkeen, kun A. Borenius(-Lähteenkorva) 1873 löysi suuren
joukon kateissa olleita Lönnrotin käsikirjoituksia Keckmanin papereiden
joukosta ja kun vuosikymmentä myöhemmin Kalevalan kokoonpanijan muutkin
kansanrunojen muistiinpanot joutuivat Suom. Kirj. Seuran arkistoon
tutkijain käytettäviksi. Myöskin Kalevalan kokoonpanoa ja tyyliä
vastaan oli viriämässä tyytymättömyyttä. Gottlund ja Europaeus, jotka
runonkerääjinä edustivat jonkinlaista asiantuntemusta, asettuivat
Kalevalaan nähden, edellinen jyrkästi, jälkimmäinen lievemmin
kielteiselle kannalle. Näiden omalaatuisten erakkojen lausuntoihin
ei kuitenkaan kiinnitetty yleistä huomiota. Enemmän merkitsi, että
ankara ja arvovaltainen Ahlqvist 1860- ja 1870-luvuilla luennoidessaan
Kalevalasta poimi siitä sekä todellisia että runsaasti myös
luuloteltuja tyyli- ja kielivirheitä. Kunnioituksesta opettajaansa ja
suomalaisen kirjallisuuden suurta patriarkkaa kohtaan hän julkaisi
yksityiskohtaisen tarkastelunsa tulokset vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Kalevalan syrjäytymiseen vaikuttivat myös aivan ulkonaiset syyt.
Valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä kohoaa etualalle, ja v:n
1863 valtiopäivillä syntyy pääasiallisesti kielellisillä perusteilla
ja sivistyneistön keskuudessa puoluejako: suomalainen puolue ja
liberaalinen, sittemmin ruotsalainen puolue. Kalevalan tuntevat ja
tunnustavat kansalliseepokseksi enää ne, jotka puhuvat suomea tai
pitävät sitä varsinaisena äidin- ja maamme kansalliskielenä. Vähäistä
myöhemmin 1880-luvulla kirjallisuuden ja kuvaamataiteiden alalla
viriävä ja valtaan pääsevä realismi suhtautuu meillä kuten muuallakin
varsin kriitillisesti edeltäneeseen ihannoivaan romantiikkaan ja
muinaisaiheisiin yleensäkin. »Eikä minulla ole», kirjoittaa Juhani Aho
1886, »koskaan ollut kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni
suurten miesten jälkiä myöten Venäjän-Karjalaan tai Lappiin tai
Viroon tai muiden suomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai
kansatieteellisiä riepuja ja rättejä penkomaan.»

Tämä puuska menee yhtä nopeasti ohi kuin realismimme lyhyt loistokausi.
Tutustuttuaan Pariisissa naturalisminvastaisiin ilmiöihin J. Aho
matkakirjeissään 1890 kehoittaa kirjailijoita ja taiteilijoita
nimenomaan valitsemaan aiheita kansallisesta muinaisuudesta. Tätä
kehoitusta ei olisi noudatettu niin mieslukuisasti, ellei suunta
todella olisi muuttunut. Kesällä 1890 A. Gallen-Kallela kiertelee
Kajaanin takaisilla seuduilla ja joutuu Kalevalan aihepiirin
lumoihin. Seuraavana keväänä Savo-karjalainen osakunta panee toimeen
Kalevala-aiheisten harjoitelmien näyttelyn, johon osallistuvat paitsi
Gallen-Kallelaa Eero Järnefelt, Louis Sparre, S. Keinänen ja J. Kortman
ja joka herättää suurta huomiota.

Kesällä 1892 alkaa oikea pyhiinvaellus Kalevalan laulumaille,
Pohjois-Karjalaan. Taiteilijoista matkustavat sinne Gallen-Kallela
uudelleen, Louis Sparre, Emil Wikström, Eero Järnefelt; säveltäjistä
Jean Sibelius; kirjailijoista Juhani Aho ja Santeri Ivalo, myöhemmin
Eino Leino. Hetken innostus unohtuu, mutta Gallen-Kallelan »Sammon
puolustus», »Lemminkäisen äiti», »Kullervon kirous», Sibeliuksen
»Satu», »Venematka», Lemminkäis-sarja, »Tulen synty», Eino
Leinon »Helkavirret» tulevat aina todistamaan, että Kalevala on
niin hedelmällisesti innoittanut suurimpia taiteilijoitamme ja
kirjailijoitamme, että voi puhua kansallisesta renessanssista.
Kalevalan välillinen vaikutus on näin tehostanut välitöntä ja
saavuttanut mittasuhteet, joihin Lönnrotin elämäkerran yhteydessä
saattaa vain viitata.

Ulkomailla Uusi Kalevala sai suhteellisesti vielä ihastuneemman ja
arvovaltaisemman vastaanoton. Kansainvälisesti tunnetut tutkijat,
jotka Homeros-kysymys tai itämaiden suurten eeposten selvittely
olivat johtaneet perehtymään kansalliseepoksemme, eivät ainoastaan
tunnustaneet sitä suomalaisen kirjallisuuden ja sivistysmuodon
edustavimmaksi luomukseksi, vaan asettivat sen maailmankirjallisuuden
harvojen ja parhaiden kansalliseeposten rinnalle. Näin esim. Karl
Rosenkranz, Max Müller, Steinthal, M.A. Geffroy, F.C. Cook, D.
Comparetti ja monet muut.

Kalevalan kansainvälistä merkitystä todistavat uudistuvat ja miltei
voittamattomia vaikeuksia uhmailevat Kalevalan käännösyritykset.
Vanha Kalevala ehdittiin kääntää vain ruotsiksi ja ranskaksi. Uudesta
Kalevalasta on lukuunottamatta monen monia valikoimia ilmestynyt
seuraavat täydelliset tai miltei täydelliset käännökset: 2 saksalaista,
1 ruotsalainen, 2 ranskalaista, 2 unkarilaista, 2 englantilaista,
1 venäläinen, 2 virolaista, 1 tšekkiläinen, 1 vähävenäläinen, 3
italialaista, 1 liettualainen, 1 lättiläinen, 1 hollantilainen, 1
serbialainen ja 1 japanilainen.




13. Suomen kielen professorina.


Se, että Suomen ainoassa yliopistossa voisi olla suomen kielen ja
kirjallisuuden professori, jonka oikeudet olisivat samat kuin muiden
professorien, oli viime vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä niin
merkillinen ja mahdoton ajatus, ettei se voinut johtua kenenkään oman
maan miehen mieleen. Vain kehittyneemmän kansan kaukonäköinen edustaja
saattoi kotoisten olojensa perustuksella pitää sitä luonnollisena
asiana. Kun sivistyshistoriassamme ikimuistettava tanskalainen
kielentutkija Rasmus Rask keväällä 1818 Suomessa käydessään kuuli
Kustaa Renvallin suomalaisen sanakirjan suunnittelusta, hän piti
teosta siksi tärkeänä, että ehdotteli toimittajan »vihreäksi oksaksi»
professorinvirkaa. Suomen kielen professorinvirka oli sitten eri
muodoissa vireillä kolmisen vuosikymmentä, mutta lykkäytyi milloin
mistäkin syystä.

Aivan yllättäen huhtikuun 8:ntena 1850 senaatin molempien osastojen
yhteisistunnossa, jossa esitettiin surullisen kuuluisa sensuurikielto
suomenkielistä kirjallisuutta vastaan, mainittiin, että keisari
oli kanslerin mielipiteen mukaan päättänyt perustaa suomen kielen
vakinaisen professorinviran, jonka haltijan oikeudet tosin olivat monin
rajoituksin vähennetyt: hän ei saanut virkaan valtakirjaa kuten muut
professorit, vaan ainoastaan määräyksen ja oli siis erotettavissa ilman
tuomioistuimen päätöstä, ei ottaa osaa tutkintojen pitoon oppiarvoa
varten, ja vuosipalkka oli 1.000 ruplaa eli puolet siitä, mitä
toisilla vakinaisilla professoreilla. Täysin selvillä ei ole näiden
kahden merkillisen ja vastakkaisia pyrkimyksiä kuvastelevan asetuksen
yhteensattuma — konsistorin pöytäkirjassakin ne ovat peräkkäin —, mutta
aikalaisten kesken oli yleinen luulo, että jälkimmäinen oli tarkoitettu
lieventämään edellisestä aiheutuvaa mielipahaa.

Suomen kielen ja kirjallisuuden professorinvirka näytti olevan kuin
luotu Lönnrotia varten, mutta mitkään suostuttelut eivät muuttaneet
hänen käsitystään, että M.A. Castrén oli siihen pätevin. Kun virka
Castrénin kuoltua keväällä 1852 tuli uudelleen vapaaksi, eivät
vieläkään tehonneet yksimieliset vakuuttelut, että Lönnrot oli virkaan
itseoikeutettu, vaan vasta ylioppilasosakuntien kehoituskirjelmä ja
sentapaiset lausunnot kuin: »Yhtä hyvä ja parempikin lääkäri saadaan
Kajaaniin kuin Sinä» tai »Eihän Sinulla ole sydäntä jättää suomenkieltä
sellaisiin käsiin» (nim. Gottlundin).

Puolustettuaan väitöskirjaa _Om det Nord-Tschudiska språket_,
jonka ainekset oli kerätty vepsäläisten keskuudessa kesällä 1842,
Lönnrot nimitettiin lokakuussa 1853 suomen kielen ja kirjallisuuden
professoriksi. Hänen tieteellisluonteiset julkaisunsa tältä kaudelta
ovat jokseenkin vähäisiä kirjoitelmia: _Några ord om finskans,
estniskans och lappskans inbördes förhållande (1853), Ueber den
Enare-Lappischen Dialekt (1856), Minnestal öfver Akademikern, Dr.
Anders Johan Sjögren (1855), Om ursprunget till Finnarnes Hiisi (1856),
Om Finnarnes väderstreck (1856), Om de finska magiska runorne (1856),
Piispa Henrikin surmavirsi (1857), Suomalaisia kielioppisanoja (1858),
Kasvikon oppisanoja (1859), Tre ord om och ur Finska fornsången
(1858), Paavo Korhonen och Zachris Topelius d.ä._ sarjassa »Finlands
minnesvärde män» (1857), _Kielitutkimusta_ (Mehiläinen 1862).
Suomen kielen professorin ensimmäinen velvollisuus ei ollutkaan
siihen aikaan niin paljon tieteellisen tutkimuksen edistäminen kuin
virkamiehenalkujen käytännöllinen opastaminen ymmärtämään kansan kieltä
ja heidän kuulustelemisensa. Luennoissaan Lönnrot käsitteli etupäässä
Kalevalaa ja suomen kielioppia ja juuri käytäntöä silmällä pitäen
käännätti suullisesti ja kirjallisesti eriaiheisia tekstejä suomeksi.
Syksyllä 1856 hän ryhtyi esittämään suomeksi mytologiaa, mikä on
Helsingin yliopiston ensimmäinen suomenkielinen luentosarja.

Keväällä 1862 Lönnrot otti täysinpalvelleena eron professorinvirastaan,
ei siksi että olisi työhön kyllästynyt, vaan siksi että virkaan oli
kehittynyt pätevä hoitaja, August Ahlqvist.




14. Käytännöllisenä suomen kielen viljelijänä.


Paljon suurempi kuin teoreettisena tutkijana on Lönnrotin merkitys
käytännöllisenä kielenkäyttäjänä, sinä miehenä, joka murteiden
taistelun sekasorrosta tehokkaimmin johdatti kohti kaikkien
suomalaisten vähitellen omaksumaa yhteistä kirjakieltä, huolimatta
siitä, että hänen oma tyylinsä, varhempina vuosina varsinkin, on
pitkälauseista ja kankeata ja olisi melko raskasta lukea, ellei tavan
takaa leikillinen käänne sitä kirkastaisi. Hänen päätarkoituksensa
ei ollut kirjoittaa suomea »oikein», ei »kauniisti», tuskinpa edes
johdonmukaisesti, vaan siten, että mahdollisimman monet sitä helposti
ymmärtäisivät. Länsisuomalaisen, varhaisemmassa kirjallisuudessa
jo jokseenkin vakiintuneen muotosysteemin hän kaikissa pääkohdissa
säilytti, rikastutti sitä tarpeen mukaan vain Itä-Suomen murteista
lainatuin lisin, esim. refleksiivimuodoin, ja ennen kaikkea runsain
sanavaroin. Monipuolisena suomen murteiden tuntijana Lönnrot
oli verraton uudissanojen sepittäjä. Näytteinä hänen omista ja
kansanmurteista kirjakieleemme tuomistaan sanoista mainittakoon:
_alkuperä, asianmukainen, elanto, elinkeino, elähdyttää, emämaa,
ennakoida, epävakainen, esitys, hallitusistuin, hyve, hyvittää,
ikimuistettava, itsenäinen, juontaa, jälkeläinen, kansallisuus, kerake,
kielioppi, kieltolaki, kirjain, kirjallisuus, kuume, laskimo, lause,
lukemisto, markka, mietelmä, monikko, muistelma, muodostua, mukaella,
muste, näyttelijä, pahe, penni, potilas, pöytäkirja, runoelma,
sivistys, sopimus, suudelma, tapahtuma, tasavalta, toisinto, valtimo,
yksikkö, ylimielisyys, äänioikeus_ jne. On vaikea käsittää, kuinka
satasen vuotta sitten voitiin tulla toimeen ilman näin tärkeitä ja
keskeisiä sanoja. Enimmin Lönnrotin luomuksia on historian, kieli-,
lääke-, lasku-, kasvi- ja lainopin aloilla. Perustavia ja esikuvallisia
tässä suhteessa ovat _Flora Fennica, Suomen Kasvisto_ (1860, 2:nen
painos 1866), _Kauppakaari ja maakaari uudesta suomennettu_ (1858),
_Kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan kansliakollegion esipuhe
lakikirjaan_ (1859) ja J.Ph. Palménin _Lainopillinen käsikirja
yhteiseksi sivistykseksi_ (1863) Lönnrotin suomentamana.

Kesällä 1857, jolloin kato uhkasi Pohjois-Suomea, hallitus lähetti
Kajaanin entisen piirilääkärin sinne korvikeruokain valmistusta
ohjaamaan. Hän julkaisi tällöin suomeksi ja ruotsiksi _Neuvoja erästen
jäkäläin käyttämisestä ruuaksi_, joka seuraavana nälkävuotena 1867
ilmestyi uutena painoksena. Lasten suuren kuolevuuden ehkäisemiseksi
Lönnrot laati kirjasen _Minkätähden kuolee Suomessa niin paljon lapsia
ensimmäisellä ikävuodellansa?_ (1859), joka painettiin uudelleen
»Suomen Julkisissa Sanomissa», almanakan liitteenä ja ruotsiksi
käännettynä. Raittiuden ja siivon elämän edistämiseksi Lönnrot
mukaillen suomensi opettavaiset rahvaankirjaset _Merenvirta_ (1851),
_Kolme päivää Sairion kylässä_ (1854) ja _Wilhelmi Linterin historia_
(1856), jonka alkuteos on kreivi Manteuffelin viroksi kirjoittama.




15. Suomalaisuuskanta.


Valtiolliseen suomalaisuusliikkeeseen Lönnrotin on väitetty
suhtautuneen kylmästi, nähtävästi siksi, että suurin osa hänen
tuotantoaan on ruotsinkielistä ja että hän tunnettuna rauhanmiehenä
ei muka pyrkinyt korjaamaan nurinkurisia kieliolojamme. Hän onkin
useasti lausunut julki kiitollisuutensa ruotsin kieltä ja ruotsalaista
sivistystä kohtaan, mutta Suom. Kirj. Seuran esimiehenä pitämissään
vuosijuhlapuheissa hän on yhä uudelleen tähdentänyt, että suomen kielen
täytyy sekä oppilaitoksissa että virastoissa päästä ruotsin kielen
vertaiseksi: näyttäköön sitten kumpikin kansanosa työssä, mihin kelpaa.
Hänen huumorintajunsa herää, kun fennomaaneja syytetään ruotsin kielen
halveksimisesta, kiittämättömyydestä ja ruotsalaisten sortamisesta,
silloin kun ruotsalaisilla on kaksitoista yläkoulua ja kuusi lukiota
ja suomalaisten pitäisi saada _yksi_. »Tiedän kyllä kaikkia talossa
tarvittavan ja huudolla ja soitolla sotaväkeäkin urhoollisuuteen
kehoitettavan, ja siis äänen pidolla ja valituksilla muissakin
tiloissa arvoa olevan. Mutta kun nykyisen Jerikon muurit eivät raukea
paljaasta huutamisesta, niin luulisinki niiden valinneen paremman
puolen, jotka työllä ja vaivalla kokevat tarkoituksensa voittaa, ja
työhön, kiinteään, suuttumattomaan, väsymättömään työhön Suomen talossa
mielelläni tahtoisin kaikkia sen asukkaita tässäki tilaisuudessa
kehoittaa.» (Puhe v. 1860.)

Keväällä 1862 Lönnrot kutsuttiin jäseneksi komiteaan, jonka tuli
harkita keinoja sen epäkohdan poistamiseksi, että kansan enemmistö
sai viralliset asiakirjansa sille käsittämättömällä ruotsin kielellä.
Jäsenten enemmistön kannan vuoksi komitean lausunto sisälsi vain
varovaisia, hurskaita toivomuksia. Lönnrotin mielestä vasta-asetettavat
tuomarit ja virkamiehet oli heti velvoitettava käyttämään myös suomen
kieltä, »kaikella siirtymisellä vanhasta tavasta on vaikeutensa, mutta
ne ovat samat esim. kymmenen vuoden päästä». Eräälle ruotsinmieliselle
jäsenelle, joka kummeksi sitä, että Lönnrot halusi päästää suomen
kielen niin nopeasti valtaan, tämä vastasi: »En sitä äkkiä vaadikaan,
vaan en myöskään salli, ettei se pääse ikinä». Jottei jäisi aivan
yksin, Lönnrot liittyi jyrkempään vastalauseeseen, jossa odotusajaksi
määrättiin viisi vuotta.

Porthanin patsaan paljastuspuheessa Turussa syyskuussa 1864
Lönnrot vielä kerran lausui vakavan ja selvän kantansa
suomalaisuuskysymyksessä: »Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet
Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin moninkerroin
suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja
etuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljon pienemmällä osalla,
ja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota
sentähden monin paikoin käyttääki haukkuma-nimeksi, sillä itseki
todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua.»

Jonkinlaisena todistuksena Lönnrotin »ruotsinmielisyydestä» on
pidetty sitä tosiasiaa, että hän viimeisinä vuosikymmeninään käytti
verraten paljon ruotsia sekä kirjoituksissaan että puheissaan, vieläpä
kotikielenäänkin. Tähän on monta syytä. Osaksi pitää paikkansa,
mitä Lönnrot omasta kokemuksestaan mainitsi, että koulukieli pyrkii
voittamaan äidinkielen, osaksi hän tahtoi tyttärilleen, jotka kävivät
suomalaista koulua, hankkia käytännöllistä harjoitusta ruotsinkielessä
ja lopuksi — tämä kuvaa erikoisesti Lönnrotin äärimmäistä
vaatimattomuutta — hän arkaili viimeisinä vuosina käyttää suomea, koska
kielen kehitys oli muka ehtinyt niin paljon hänen oman taitonsa edelle.




16. Suuri sanakirja.


Keväällä 1852 Lönnrot luovutti sanastokeräelmänsä Suom. Kirj. Seuran
suunnittelemaa ja Borgin toimitettavaksi uskomaa suomalais-ruotsalaista
sanakirjaa varten. Borg ei monilta kiireiltään kuitenkaan ehtinyt
saada käsikirjoituksen alkuakaan painokuntoon, ennenkuin G.E. Eurénin
ansiokas »Suomalais-ruotsalainen sanakirja» poisti _käsi_sanakirjan
puutteen. Vielä vähemmän oli siis toiveita »täydellisestä»
sanakirjasta. Helmikuussa 1863 Borg pyysi vapautusta työstä ja
ilmoitti Lönnrotin suostuvan siihen uudelleen, mikä tieto otettiin
mielihyvin vastaan: sanakirjan »joutuisata valmistumista nyt voidaan
varmuudella odottaa». Tällöin ei ollut täyttä tietoa työn laajuudesta
ja vaikeuksista, vielä vähemmän siitä, että Lönnrot paria kuukautta
myöhemmin joutuisi toiseen suurtehtävään, suomalaisen virsikirjan
uudistamiseen, joka vei hänen työvoimistansa ja -ajastansa ainakin
yhtä paljon kuin sanakirja. Lönnrot ryhtyi heti täydellä ponnella
työhön, mutta on valmistumisesta paljoa epävarmempi: »Sanakirjaan olen
ryhtynyt, mutta koska työ päättyy, on Herran kädessä».

Kolmatta vuoden tiukan aherruksen jälkeen koko sanastoaines oli pantu
aakkosjärjestykseen ja A-kirjaimen käsikirjoitus lopulliseen kuntoon.
Tällöin Lönnrot pyysi apulaisekseen vanhaa ystäväänsä, silloista
Maarian kappalaista Antero Vareliusta kuvaillen havainnollisesti
alkuvaikeuksia:

»Hyvä Veljeni! Olisiko Sinulla halua ja aikaa ruveta auttamaan minua
suomalaisen Sanakirjan työssä, että se saataisiin pikemmin valmiiksi.
Kahdellenki hengelle olis siinä kyllin työtä kolmeksi vuodeksi, mutta
minulla yksinäni se vähintäänki kestää kuusi. Kaikki suomenkielen tähän
asti huomaitut sanat olen nyt kirjoittanut tarkkaan aapiselliseen
järjestykseen (ei johtoperäiseen, niinkuin kaikissa entisissä
sanakirjoissa) ja koonnut itsekunki sanan jälkeen sen ruotsinkieliset
vastineet, missä vaan olen tavannut niitä, sekä sananparret, johon
alustustyöhön on kulunut parin vuoden aika ja mennyt 56 kirjaa paperia.
Taitaisitpa arvella sanakirjan sillä työllä jo puolivalmiina olevan,
mutta ei se sentähden vielä ole puolivalmiskaan. Sanain ruotsalaiset
merkinnät ja lauseparret, kun ovat kyllä kymmeneltä eri haaralta
kootuksi tulleet, ja sentähden ovat aivan sekasokaisesti välillänsä,
pitää aina johonkuhun sopivampaan järjestykseen laittaa ja uusia johto-
ja yhdyssanoja, missä niitä voipi syntyä lisäksi kirjottaa, niille
ruotsalaiset selitykset miettiä ja sitte kaikki painoa varten puhtaaksi
kirjottaa, monta muuta seikkaa ja temppua mainitsematta. Tätä kaikkea
en näe yksin voivani tuskin kautenakaan vuotena tehdä, varsinki kun
vielä aikatavasta ilmaantuu muita välitöitä, niinkuin nytki tekeellä
oleva toinen parannettava kasviston laitos. Sentähden olis hyvinki
suotava asia, jos tahtoisit osalliseksi sanakirjatyössä ruveta
sillä tavoin, että kun minä ensin olisin kirjottanut uudet johto-
ja yhdyssanat lisäksi, ja ylipäiten järjestänyt sanain ruotsalaisen
merkinnöt, sinä sitte voisit lisäillä mitä minulta epähuomiosta ehkä
olisi tekemättä jäänyt ja kirjottaa valmiiksi painamista varten.»

Toukokuussa 1866 Varelius viipyi viikon Lönnrotin luona sanakirjatyötä
oppimassa, ja hänestä tuli hyvin luotettava aputoimittaja.
Vareliukselle sattui kuitenkin paljon muita tehtäviä, joten Lönnrotin
täytyi opastaa yhä uusia miehiä sanakirjatyöhön. Heidän osuutensa
laajuus näkyy seuraavasta taulukosta:

  Ylioppilas O. Ingerman......................... 1.205 palstaa
  Loimaan kirkkoherra A. Varelius.................. 820   »
  Lohjan apulaispappi K. Erenius................... 728   »
  Naantalin kappalainen K. Dahlberg................ 587   »
  Pusulan apulaispappi E.J. Savolin................ 338   »
  Elias Lönnrot itse............................... 324   »
  Ylioppilas A.H. Kallio........................... 196   »
  Sääksmäen kirkkoherra G. Cannelin................ 149   »
  Turun lukion opettaja A. Nylander................  57   »
                                             yht. 4.404 palstaa

Taulukossa on Lönnrotin tilille merkitty vain hänen yhtenäinen
alkuosuutensa, ei niitä lukemattomia pikku lisäyksiä, joita on kautta
koko käsikirjoituksen. Sanakirjan lisävihko, joka ilmestyi vasta
Lönnrotin kuoleman jälkeen, on kokonaan A.H. Kallion käsialaa: 423
palstaa.

Työn yhtenäisyydelle olisi ollut eduksi, jos käsikirjoituksen
valmistajia olisi ollut vähemmän, mutta he olisivat voineet omistaa
koko työvoimansa sille, tai ainakin, että kunkin osuus olisi
ollut yhtenä jaksona. Mutta kun tutustuu sanakirjatyötä koskeviin
kymmeniin kirjeisiin, ei voi olla ihmettelemättä, kuinka tyynesti
ja lannistumatta Lönnrot järjesteli apulaisten sairauksien, muiden
kiireellisten töiden, vieläpä eräiden valheellisten tietojen
aiheuttamat haitat, oli valmis yhä uusia miehiä opastamaan työhön
ja korjaamaan heidän aluksi hyvinkin puutteellisia näytteitään.
Edellä olevat palstaluvut osoittavat suunnilleen apulaisten
työosuudet — Vareliukselle ja Ingermanille tuli lisäksi vähäinen osa
tarkastustyötä —, mutta on muistettava, että Lönnrot 324 palstan
painatuskäsikirjoituksen lisäksi on miltei yksin valmistanut koko
runkokäsikirjoituksen, jota oli 54 vihkoa, yhteensä n. 5.000
foliosivua. Lisäksi hän on tarkastanut kaikkien toisten työt ja lukenut
koko sanakirjan toisen oikaisuvedoksen. Siltä lähes kaksi vuosikymmentä
kestäneeltä työkaudelta, jonka jälkimmäinen vaihe kesti, voi kirjeistä
löytää monen monta todistetta, että se johtajaltakin on vaatinut paljon
»mustaa» työtä.

»Sitten kun virsikirjatyö helmikuun keskivaiheilla päättyi olen taas
keskeytymättä ahertanut sanakirjan kimpussa, työ, joka riittänee ehkä
koko jäljelläoleviksi elinpäivikseni.» (18.IV.1868.)

»Sanakirjan valmistustyössä menevät täällä päivät, viikot ja kuukaudet
samassa kun tulevatkin.» (5.VI.1873.)

»Ikuisen sanakirjatyön vuoksi, joka jo runsaasti 15 vuotta on pitänyt
minua kiinni ja vielä kestää muutamia kuukausia, en ole kuitenkaan
voinut paljon ajatella matkoja.» (27.VI.1880.)

Sanakirjaa lähetettiin tilaajille ja kirjakauppoihin 160-sivuisina
vihkoina: I maaliskuussa 1867; VII vihko, joka päättää ensimmäisen
osan, heinäkuussa 1874; XIV ja viimeinen vihko syyskuussa 1880.
Teoksen kokonaiskustannukset olivat n. 60.000 kultamk — peloittavan
suuri menoerä Suom. Kirj. Seuran silloisista varoista. Painosmäärä oli
1.000 kpl. Kun vakinaisia tilaajia ja ostajia oli vähän kolmattasataa,
saatiin teokseen kiinnitetyistä varoista välittömästi vain neljännes
takaisin.

Vaikka myöntäisikin sellaisinaan tosiksi ne vakavilta kuulostavat
huomautukset, että Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan ainesten
keruu oli suoritettu epätasaisesti, että mukaan oli hyväksytty jokin
määrä käyttämättömiä, kaavan mukaan luotuja johdannaisia, että
viitteitä sanojen lähteisiin, esiintymispaikkoihin, yleisyyteen oli
ani vähäsen, että pitkän toimitustyön aikana sana-artikkelien laadinta
ei säilynyt johdonmukaisena jne., niin on tunnustettava, ettei ole
ainoatakaan kirjaa, joka sisältäisi lähimainkaan yhtä runsaasti suomen
kielen sanavarastoa, ja että se on arvaamattomasti edistänyt suomen
kielen tuntemusta, tutkimusta ja viljelyä hyvin tärkeässä kielemme
kehitysvaiheessa. Erikoinen etu oli, että Kalevalan, kansanrunouden
ja Itä-Suomen murteiden sanavarasto, joka varhemmissa sanakirjoissa
oli heikosti edustuneena, nyt pääsee runsaasti mukaan perusteellisen
asiantuntijan tulkitsemana. Paljon harvinaista ja häviävää ainesta on
näin pelastettu vastaiselle tutkimukselle. Tähän kolmattasataatuhatta
hakusanaa sisältävään teokseen on vedottu ja vedotaan yhä uudelleen,
kun sanapulmia syntyy, ja miltei poikkeuksetta siitä saa jonkin urille
auttavan viitteen. Kaikilla sanakirjantekijöillä, jotka käsittelevät
suomalaista kieliainesta, se on edelleen peruskirjana; ani harvat ovat
ne suomen kielen sanojen alkuperää ja merkitystä koskevat selvittelyt,
joissa ei ammennettaisi tästä tyhjentymättömästä lähteestä; vieläpä
runoilutyössä, sellaisessa kuin Paavo Cajanderin siirtäessä suomen
kielelle Shakespearen laajaa ja reheväsanaista tuotantoa, tiedetään
Lönnrotin sanakirjan olleen alinomaisena apuneuvona. Vähemmän painaa
näiden ansioiden rinnalla se aikoinaan kylläkin huomattava puute, ettei
viime vuosisadan kolmannella neljänneksellä ilmestynyttä kirjallisuutta
ollut juuri nimeksikään sanastettu ja sen uudissanoja otettu
mukaan teokseen. Puutteena on myös pidettävä sanojen käytäntöä ja
merkityksiä valaisevien lauseparsien niukkuutta, mutta tämäntapaiselle
laajentamiselle panivat rajan jo kustantajan taloudelliset
mahdollisuudet. Yhtä ihmeteltävää on, että 1870-luvulla voitiin
sellainen suurteos saada aikaan ja että vieläkään ei ole olemassa
täydellisempää.




17. Virsityö.


Harras uskonnollisuus, halu käyttää kirjallista kykyänsä yleiseksi
hyödyksi ja vanha mieltymys runontekoon johtivat Lönnrotin virsien
sepittelyyn ja myöhemmin uuden virsikirjan toimitustyöhön.

V. 1701 oli julkaistu suomalainen virsikirja, jonka virsien luku
oli sama kuin ruotsalaisen painoksen, nim. 413. Tämä virsikirjan
laitos, ns. vanha virsikirja, pysyi käytännössä kauemmin kuin oli
osattu aavistaa ja kauemmin kuin se oli ansainnutkaan. Runsaaseen
vuosisataan sen yhä uudet, oleellisesti muuttumattomat painokset eivät
tiettävästi herättäneet mitään arvosteluja eivätkä korjausyrityksiä.
Vielä seitsemisen vuosikymmentä sen jälkeen, kun vanhan virsikirjan
kehnous oli arvovaltaisella kirkollisella taholla tunnustettu, se pysyi
virallisesti käytännössä — uuden, paremman ja yleisesti hyväksytyn
puuttuessa. Sen sisällys oli kovin puutteellinen ja epätasainen:
useita tilaisuuksia varten ei ollut virttä ollenkaan, kasteesta
vain yksi, mutta ruokavirsiä kokonaista kahdeksan jne. Tyylissä oli
runsaasti kömpelyyksiä ja karkeuksia. Vanhan virsikirjan katkotut sanat
ja liikojen tavujen vuoksi ontuva poljento taas ovat saavuttaneet
legendamaisen kuuluisuuden.

»Litteraturbladissa» 1847 Lönnrot julkaisi laajan kirjoitelman
virsien sepityksestä. Se sisältää aluksi yleisesityksen saksalaisen,
ruotsalaisen ja suomalaisen virsikirjan alkuvaiheista ja
tarkastelee yksityiskohtaisemmin käytännössä olevaa suomalaista
virsikirjaa. Lönnrot osoittaa lukuisin esimerkein, ettei sen kieli
ole vain virheellistä ja sanat pahasti katkottuja, vaan monesti
väärinymmärryksiä aiheuttavaa ja arkisuudellaan uskonnollista tunnetta
loukkaavaakin. Vanhan virsikirjan 413 virrestä oli tuskin neljäs osa
sellaisia, että niitä oli voitu käyttää uskonnolliseksi rakennukseksi.
Lönnrot ehdottaa, että vain ne kielellisesti korjattuina pääsisivät
uusiin painoksiin ja että muut numerot korvattaisiin osaksi v:n 1836
ehdotuksesta valikoiduilla virsillä, osaksi uusilla myöhemmin, mikäli
kelvollisia uusia virsiä sepitettiin. Nyt kun suomen kielen käytäntö
oli uudelleen vakaantumassa ja sen runomuodon lait alkoivat olla
paremmin tunnettuja, oli virsisepoillakin suuremmat mahdollisuudet
luoda kelvollista. Hyvän virren oleellisina ominaisuuksina Lönnrot
luettelee, että sen tuli sekä sisällöltään että muodoltaan noudattaa
tunnollisesti Raamatun perustotuuksia ja yksinkertaisen ytimekästä
sanontaa sekä välttää tulkintoja, jotka kuuluivat vain yksityisille
lahkokunnille. Välittömän tunteen ja yksinkertaisen kauneuden tuli
niissä saada ilmaisunsa, mutta oli kartettava maallisen runouden
lennokkuutta ja konstikkuutta samoin kuin arkisuutta, liikaa
tuttavallisuutta ja äitelyyttä, mikä oli tunnusomaista eräiden
lahkokuntien hengellisille lauluille: suloinen Jesukseni, pienoinen
karitsani jne. Hyvän virren tuli olla lyhyt ja ytimekäs, ja kunkin sen
säkeistön, varsinkin viimeisen, täytyi muodostaa oma puoli-itsenäinen
kokonaisuutensa.

»Vakaumuksemme on se, että uskonnollismielinen ja jumaluusopillisen
sivistyksen saanut mies, jos hänellä lisäksi on jonkin verran
runolahjaa ja perehtymystä sekä suomen kieleen että sen runouden
ominaisuuksiin, että sellainen mies käyttämällä nykyisiä apuneuvoja
ilman voittamattomia vaikeuksia saattaisi laatia uuden suomalaisen
virsikirjan, joka jokseenkin voisi tyydyttää nykyajan tarpeen. Tosin
hän ei saattaisi odottaa ehtivänsä vuodessa tai parissa valmiiksi,
mutta jos hän käyttäisi 10 tai 20 vuotta yritykseensä, joka yhtä monena
vuosikymmenenä olisi koko kansakunnalle hyödyksi, niin luulemme, ettei
hänen tarvitsisi katuen muistella sitä aikaa.» Tämä ennustus kävi
varsin tarkasti toteen, vieläpä juuri sen lausujan itsensä kohdalla.

Keväällä 1863 asetettiin ensimmäinen suomalainen virsikirjakomitea.
Sen jäseniksi kutsuttiin C.G. von Essen, F.G. Hedberg, K.M. Kiljander,
A.E. Ahlqvist, K.L. Lindström ja Elias Lönnrot, josta tuli osaston
puheenjohtaja.

Kesäkuun lopulla 1863 komitea kokoontui Turkuun ensimmäisen kerran.
Vanha virsikirja käytiin yhteisesti arvostellen lävitse. Sen virret
jaettiin kolmeen ryhmään: hyviin, varovasti korjattaviin, 208 kpl.;
keskinkertaisiin, perusteellisesti muokattaviin, 75 kpl.; huonoihin,
uusilla korvattaviin, 130 kpl. Kukin komitean työjäsenistä sai
osuutensa. Kun vielä oli keskusteltu ja sovittu eräistä yleisistä
periaatteista, mm. hyväksytty Ahlqvistin laatimat runomittasäännöt,
komitea hajautui kuukauden koossa oltuansa kolmeksi vuodeksi, jonka
kuluessa kunkin jäsenen piti valmistaa osuutensa tarkastettavaksi.

Lönnrot ryhtyi innokkaasti työhönsä ja sai sen noin vuoden kuluessa
valmiiksi. Jotta jo työn kestäessä ehtisi saada asianharrastajilta
ohjeita ja jottei seurakuntalaisille yhdellä kertaa karttuisi
liian paljon tarkastettavaa, Lönnrot julkaisi virsiehdotuksiansa
selityksineen, sikäli kuin niitä valmistui, Granlundin »Tähdessä» 1864.
Nämä näytteet ovat yhteen kerättyinä vihkosessa »Vanhoja ja uusia
virsiä suomalaisen virsikirjan korjaamista varten», joka ilmestyi
toukokuussa 1865 1000 kpl:n painoksena.

»Vanhoja ja uusia virsiä» kokoelma sisältää kaikkiaan 92 virttä, joista
50 korjattua, 37 suomennettua, mukailtua tai jollakin säkeistöllä
lisättyä sekä 5 Lönnrotin omaperäisesti sepittämää virttä. Eräistä
rajatapauksista voi tosin olla eri mieltä, mutta edellämainitut numerot
osoittavat, että omaperäistä työtä on verraten vähän, ja sittenkin
»Vanhoja ja uusia virsiä» on se julkaisu, jossa Lönnrotin virsien
sepittely on itsenäisintä ja niiden korjailu rohkeimmillaan.

Keväällä 1866 — siis vuotta myöhemmin kuin Lönnrot. — Ahlqvist julkaisi
oman virsiosuutensa vihkosena »A. Oksasen Wirrenehdotuksia». Arvostelut
näistä molemmista virsijulkaisuista ovat mitä kirjavimpia: ankarista
ja ehdottomista hylkäystuomioista empimättömään tunnustukseen. Siitä
ovat kaikki arvostelijat, jotka vertailuja tekevät, yhtä mieltä, että
Lönnrotin sepitelmät eivät vain uskonnollisen sisällyksensä, vaan myös
kielensä ja runopukunsa puolesta ovat moitteettomampia ja etevämpiä
kuin Ahlqvistin. Tämä on suuri epäsuora tunnustus Lönnrotin työlle,
sillä olihan Ahlqvist 1860-luvun lopulla sekä suomalaisen taiderunouden
että oikeakielisyyden alalla tunnustettu auktoriteetti.

Lähivuosina Lönnrot jatkoi vähentymättömällä voimalla virsityötään:
korjasi komiteatovereittensa ehdotuksia, suomensi ja mukaili
ruotsalaisia ja saksalaisia virsiä ja julkaisi niitä pieninä vihkosina
arvosteltavaksi. Kun virsikomitean ehdotusta ei ollut painettu
kirjakaupoissa myytäväksi eikä Lönnrot muutenkaan ollut siihen
tyytyväinen, hän julkaisi siitä korjatun yleisöpainoksen »Suomalainen
virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi» (1872). Se sisältää 569 virttä.
Sellaisena se joutui Suomen kristikansan tutkittavaksi ja odottamaan v.
1876 kokoontuvan ensimmäisen kirkolliskokouksen päätöstä.

Vieläkään Lönnrot ei katsonut virsityötänsä päättyneeksi. Se jatkui
lähivuosina entiseen tapaan harrastuksesta, vanhasta tottumuksesta ja
toisten toimeksiannostakin. Niinpä hän korjasi oivalliseen runo- ja
kieliasuun Lähetysseuran hengellisen laulukirjan »Matkalauluja» (1873),
joka on levinnyt kymmenenä suurena painoksena, ja suomensi maisteri,
sittemmin piispa O.I. Collianderin tekemän valikoiman uskonpuhdistuksen
ajan saksalaisesta virsiaarteesta »Kolme viidettä Elias Lönnrotin
kääntämää uutta suomalaista virttä» (1874).

Kesäkuun alussa 1876 kokoontui Suomen ensimmäinen kirkolliskokous,
jonka tehtäviin kuului mm. päätöksenteko uudesta virsikirjasta. Lönnrot
joutui siihen Raaseporin läntisen rovastikunnan maalikkoedustajana.
V. 1870 voimaantulleen kirkkolain mukaan virsikirjakomitea oli
kirkolliskokouksen asettama. Koska v:n 1863 virsikirjakomitea ei
luonnollisista syistä ollut tällainen, ei sen työtä voitu hyväksyä.
Kirkolliskokous tulkitsi myös hämäränlaista johtosääntöänsä siten,
että se voi tehdä ratkaisevan päätöksen uudesta virsikirjasta vasta
saatuansa papiston ja seurakuntain lausunnot. Papiston mielipidettä
oli tiedusteltu, ei seurakuntien, joten uuden virsikirjan hyväksyminen
ei tullut kysymykseenkään, ainoastaan sen arvosteleminen ja uuden
virsikomitean asettaminen. »Mutta jos näitä muodollisia esteitä ei
olisi ollutkaan», kirjoittaa »Kirjallisessa Kuukauslehdessä» Yrjö
Koskinen, joka itse oli kirkolliskokouksessa edustajana, »ja jos
ehdotukset olisivat olleet enkelien tekemiä, ei olisi sittenkään
ollut vähintäkään toivoa saada ne tässä kokouksessa hyväksytyiksi;
sillä siinä tapauksessa olisi tarvittu 3/4 äänistä. Kuinka vastakaan
tullee mahdolliseksi saada siinä kohden mitään läpitse, on tosiaan
vaikea ymmärtää. Yhteinen kansa, jos saamme useista sen edusmiehistä
arvion tehdä, näyttää olevan sillä jumalisuuden kannalla, joka
käsittää nykyistä käsikirjaa, nykyistä virsikirjaa ja katkismusta
enemmin taikakaluiksi, kuin opetuksen ja hartauden välikappaleiksi.
Samoin kuin villikansat kumartaen palvelevat fetishiänsä, huolimatta
onko tuo itsestään joku musta kivi vai joku ruostunut korkin-avain,
samoin rakkaat kansalaisemme näyttävät olevan umpisilmin harrastuneet
näihin muinais-kaluihin ja nimen-omaan niiden virheisiin. Yksin
kielivirheetkin väitettiin melkein Pyhän hengen tekemiksi ja
oikea-uskoisuuden pylväiksi. — — Me emme uskalla mitään esimerkkiä
tuoda esiin; sillä emme tahdo naurua herättää vakavista asioista, —
niin kummallisen kehnoja ovat useatkin paikat vanhassa Suomalaisessa
virsikirjassamme! Kuitenkin oli kirkolliskokouksessa niitä, jotka
suoraan väittivät, ei mitään uutta tarvittavan.»

Kirkolliskokous asetti uuden virsikomitean, jonka pystyvin jäsen
oli runoilija ja dosentti Julius Krohn. Lönnrotin suorittamien
esitöiden sekä Julius Krohnin ahkeruuden ja ripeyden ansiosta uuden
komitean virsikirjaehdotus ilmestyi painosta jo 1880. Virsiaineksensa
ja sisällyksensä puolesta se poikkeaa enemmän näennäisesti kuin
asiallisesti »Väliaikaisesta virsikirjasta»; viitisenkymmentä
heikonlaista toisintovirttä, joita Lönnrotkin oli ottanut mukaan
vain valinnan varaksi, on poistettu ja sijaan otettu 20 Lönnrotin
suomentamaa virttä Collianderin valikoimasta ja muutamia muita lisäksi.
Pitkäveteisiä virsiä on lyhennetty. Runomitan kannalta on ansiona, että
loppusointuja on parannettu ja painon polkemista vältetty.

Vähäistä ennen kuin Krohnin komitean »Uusi suomalaisen virsikirjan
ehdoitus» (1880) oli ilmestynyt, oli kustantaja G.W. Edlund kehoittanut
Lönnrotia julkaisemaan v:n 1872 virsikirjan uutena painoksena.
Tuloksena oli korjattu ja neliäänisillä nuoteilla varustettu laitos
»Väliaikainen suomalainen virsikirja» (1883). Ensimmäiseen painokseen
verraten se ei sisällä sanottavasti uutta ainesta, Collianderin
valikoimasta saadut lisät ovat parhaita, päinvastoin on heikonlaisia
ja harvoin tarvittavia virsiä poistettu, niin että jäljelle on jäänyt
tasan 500. Arvokkaana apuneuvona se sisältää vielä tarkan luettelon
virsien alkuperäisistä tekijöistä, suomentajista ja korjaajista. Omaksi
osuudekseen Lönnrot on laskenut 136 alkuperäistä, suomennosta ja
mukaelmaa, mikä on pikemmin liian pieni kuin suuri arvio.

V. 1884 ilmestyi kaksi teosta, joissa perusteellisesti ja
yksityiskohtaisesti arvostellaan toisen virsikomitean ehdotusta
vertailemalla sitä ensimmäisen komitean ehdotukseen ja varsinkin
Lönnrotin »Väliaikaiseen virsikirjaan» (1883): Aug. Ahlqvistin »Uusin
suomalaisen virsikirjan ehdotus kielelliseltä ja runolliselta kannalta
tarkastettuna» ja professori, sittemmin arkkipiispa G. Johanssonin
»Muistutuksia suomalaisen virsikomitean ehdoitukseen», jossa päähuomio
on kiinnitetty sisällykseen ja sen yhtäpitävyyteen Raamatun hengen
kanssa. Molemmat pitävät empimättä Lönnrotin viimeistä ehdotusta
parhaana.

Syyskuussa 1886 kokoontui toinen kirkolliskokous lopullisesti
ratkaisemaan sitkeätä virsikirja-asiaa. Sen yleinen henki oli
huomattavasti toinen ja uudistushaluisempi kuin ensimmäisen. Siinä ei
kukaan enää esiintynyt ehdottomana vanhan virsikirjan kannattajana,
ja hyvin yleinen oli käsitys, että uuden virsikomitean valitseminen
ja ratkaisun lykkääminen 10:n tai aikaisintaan 5:n vuoden päästä
kokoontuvaan kirkolliskokoukseen olisi tuhoisa: luottamus tämän
kirkollisen edustajiston kykyyn saada uudistusta aikaan katoaisi,
ja vanha virsikirja virheinensä vieroittaisi nuoren väen kirkosta
tai turmelisi sen kieli- ja runoaistia. Lönnrotin virsikirjan
hyväksyminen ei muodollisista syistä taaskaan voinut olla mahdollista,
koska se ei ollut laillisesti asetetun komitean työn tulos eikä
siitä ollut seurakuntien lausuntoja. Oli siis joko hyväksyttävä tai
hylättävä toisen komitean virsikirjaehdotus. Harvinaisen ahkerasti
työskennellen virsien tarkastusvaliokunta ehti kuukaudessa suorittaa
Ahlqvistin ja Johanssonin arvosteluissa ja Lönnrotin viimeisissä
virsijulkaisuissa ehdotetut tärkeimmät parannukset. Hyväuskoisinkaan
ei kirkolliskokouksen alkaessa olisi voinut odottaa, että uusi ehdotus
olisi hyväksytty niin suurella ääntenenemmistöllä: 71:llä 9:ää vastaan.

Vaikkei Lönnrotin väliaikainen virsikirja tullutkaan viralliseksi
kirkkovirsikirjaksi, on hänen osuutensa v:n 1886 virsikirjassa
ehdottomasti suurempi kuin kenenkään muun, sillä toisenkin komitean
ehdotus oli suureksi osaksi voinut rakentua hänen työlleen. Lönnrotin
omia sepitelmiä ei voida asettaa virsikirjamme parhaiden tuotteiden
rinnalle, niiden, joihin esim. Lutherin miehekäs voima ja uskonvarmuus,
Haquin Spegelin tunteenpalo ja pelastuksenikävä, Runebergin ja
Stenbäckin kultivoitu runollisuus on painanut aatelismerkkinsä.
Helppotajuisuus, vilpitön hartaus ja sanonnan koruton vakuuttavuus
kohottaa Lönnrotin virret kuitenkin varmasti keskitasolle. Edustavin
niistä on virsi »O Herra kaikkivaltias», v:n 1886 virsikirjan
ainoa kouluvirsi. Lönnrot on yleensä moneen kertaan muokannut
virsiä; tämä on heti ja ilmeisen helposti saanut miltei lopullisen
asunsa. Se on sepitetty 1860-luvun lopussa, jolloin Lönnrot perusti
kansakoulun synnyinseudulleen. Virren nimenä onkin ensin »Opistoa
avattaissa». Siitä huokuu koruton kiitollisuus terveestä sielusta
ja raittiista ruumiista ja harras pyrkimys käyttää näitä lahjoja
aina uskollisesti »kristillisissä avuissa», »tiedoissa ja tavoissa,
rauhassa, rakkaudessa». Suomalaiseen virsikirjaan voitaisiin ehkä saada
runollisempi kouluvirsi, mutta tuskin toista, joka lähtisi kauniimmalta
todellisuuspohjalta: varhaisimman lapsuuden legendamaisesta
tiedonjanosta ja vuosikymmeniä kestäneestä uskollisuudesta suurissa
ja pienissä tehtävissä. Sana on siinä hiljainen ja ujo. Se saa
painavuutensa ja tehonsa kauniista täyttymyksestä työssä ja elämässä.

Kalevalan, Kantelettaren ja suuren sanakirjan jälkeen Lönnrotin osuus
uuden virsikirjan aikaansaannissa on hänen neljäs jättiläistyönsä.




18. Perhe-elämä ja vanhuudenaika Sammatissa.


Nainen ei Lönnrotin nuoruus- ja miehuusvuosina ole tiettävästi
esittänyt mitään ratkaisevaa osaa. Etelä-Suomessa kulki tosin silloin
tällöin huhuja, että Kajaanin piirilääkäri oli mennyt kihloihin.
Lönnrotin vastaukset ystävien tiedusteluihin ja kehoituksiin ovat
hyvin kuvaavia: »Mitä tulee kysymykseesi, olenko päättänyt ikäni
pysyä naimattomana, en tiedä muuta vastata kuin etten ole mitään
asiassa päättänyt, vaan jättänyt tulevaisuuden, niin, melkeinpä
sattuman varaan» (11.1.1843). »Etten nykyisenä kiireellisenä aikana
ole ehtinyt ajatella mitään kihlausta, josta mainitset ja josta
kuopiolaisetkin tiesivät kertoa, saatan totuudenmukaisesti ilmoittaa»
(6.VI.1847). Lönnrotin todellinen kihlautuminen kävi nopeasti ja
kaikkein läheisimmätkin yllättäen. Hänen valittunsa oli oululaisen
värjärimestarin Elias Piponiuksen ja hänen vaimonsa Anna Jacobina
Snellmanin nuorin tytär, syntynyt 23.IV.1823. Nuorena neitosena hän
oli kolmisen vuotta purjehtinut lankonsa, kapteeni Selinin kanssa,
vieraillen, niinkuin sanottiin, »viiden kuninkaan riikissä». Ulkomailta
palattuaan neitonen joutui heränneiden seuraan, pukeutui körtteihin,
luki ahkerasti hartauskirjoja, varsinkin Nohrborgin postillan.
Ulkomuodoltaan Maria Piponius oli pitkä, solakka, tukka vaalean
ruskea, piirteet säännölliset ja kovat. Luonteeltaan hän oli ahkera,
käytännöllinen, ankara järjestyksen ihminen, vaativa itseään ja muita
kohtaan, lyhyesti sanoen oikea pietisti leikkiä ymmärtämättömässä ja
kunnioitusta herättävässä vakavuudessaan. Häät vietettiin Oulussa
heinäkuun 13:ntena 1849. Lönnrot osti Kajaanissa takaisin kaupunkitalon
ja -tontin, joka hänellä oli ollut 1830-iuvulla, ja rakennutti, rouvan
toimiessa tarmokkaana työnvalvojana, talon, josta tuli Kajaanin
suurin ja komein. Vanha rakennus purettiin, pihamaa tasoitettiin ja
paikalle istutettiin Lönnrotin kaupungin laidassa omistamalta pieneltä
pelto- ja metsäpalstalta, Hauholasta, tuodut koivut, jotka vielä
tänäpäivänä huojuvat tontilla. Kodin sisustus oli yksinkertainen ja
vanhanaikainen, mutta erinomaisen siisti ja ankarassa järjestyksessä.
Talo tuli maksamaan noin 4.000 hopearuplaa, mikä vastasi noin neljän
vuoden tuloja. Mutta niin olikin Lönnrot päättänyt jäädä Kajaaniin
loppuiäkseen.

Pienessä piharakennuksessa asuivat Lönnrotin iäkkäät vanhemmat, joista
pidettiin hyvää huolta. Poika kävi joka sunnuntai lukemassa heille
saarnan ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Isän, joka viimeisinä
vuosinaan oli vähäkuuloinen ja vanhuudenheikko, oli vaikea muiden
puhetta ymmärtääkään. Hän kuoli 18.X.1851 lähes 86-vuotiaana. Äiti,
joka oli miestänsä kahdeksan vuotta nuorempi, muutti poikansa mukana
Helsinkiin ja kuoli Sammatissa 21.III.1859 myös lähes 86 vuoden vanhana.

Eliaksen päivänä 1850 Kajaanin piirilääkärin taloon ilmestyi tulokas,
josta isäntä kirjoitti eräälle toverilleen: »Parhaan olen säästänyt
viimeiseksi, nimittäin että vaimoni lahjoitti minulle 17 p. t. k.
tukevan pojan nimipäivälahjaksi, mutta enpä tiedä, voiko hän joka
seuraavana nimipäivänä toimittaa samanlaisia lahjoja. Sekä hän että
poika voivat niin hyvin kuin voi toivoa. Pojan täytyy välttämättä saada
nimekseen Elias, ei vain syntymäpäivän ja allekirjoittaneen, vaan
myöskin isoisänsä ja enonsa vuoksi, joilla kummallakin on sama nimi.»

Poika edistyi nopeasti: kaksivuotiaana puheli jo hyvin ja tunsi isän
seinällä riippuvista merkkimiesten ja lintujen kuvista useimmat.
Näin onnellisin entein matkalle lähtenyt poikanen kuoli tuskin
puolenkolmatta vuoden vanhana aivokalvontulehdukseen. Paria kuukautta
varhemmin oli taloon ilmestynyt uusi tulokas, joka sai nimekseen Maria
Ulrika äitinsä ja isänäitinsä mukaan.

Syksystä 1849 Lönnrot joutui pitkän väliajan perästä uudelleen
lääkärinvirkaansa hoitamaan ja tunsi jääneensä kovasti kehityksestä
jälkeen. Tunnontarkasti hän hankki uusinta lääketieteellistä
kirjallisuutta, kertasi anatomian ja ruumiinleikkuun oppikirjat ja
täydensi vähäisiä lääkärinkojeitansa. Vuodet 1849—53 olivatkin Kajaanin
lääkärille kovin vaivalloiset, sillä kulkutauteja oli laajassa piirissä
runsaasti liikkeellä, ja matkoja niiden torjumiseksi oli tehtävä toista
tuhatta virstaa vuodessa. Lisäksi oli väestö sinä neljännesvuosisatana,
jolloin seudulla oli asustanut lääkäri, tottunut entistä enemmän häneen
turvautumaan. Useissa kirjeissä Lönnrot valittaa, ettei ehdi käyttää
kynäänsä muuhun kuin reseptien kirjoittamiseen. Mutta hän oli kuitenkin
päättänyt pysyä Kajaanin piirilääkärinä, kunnes täysinpalvelleena
ja eläkkeensä turvin voi omistaa elämänsä viimeiset vuodet kokonaan
suomen kielen harrastuksilleen. Kun Lönnrot vastoin suunnitelmiaan
ja toivomuksiaan joutui lopullisesti lähtemään Kajaanista v:n 1854
ensimmäisinä päivinä, niin se tapahtui pitkän epäröinnin jälkeen ja
velvollisuudentunnosta. Muutto merkitsi myös taloudellista uhrausta.
Niinkuin Lönnrot oli aavistanut, ei vasta rakennetulle talolle
ilmestynyt ketään ostajaa, joka olisi ottanut sen vastaan edes puolesta
hinnasta, ei edes ketään vuokralaista. Kuljetusvaikeuksien vuoksi oli
suurin osa irtaimistoakin pilkkahinnalla huutokaupattava: noin 500
numeroa sisältävä irtaimistoluettelo tuotti vain 332 hopearuplaa.

Pääkaupungissa professorina olo muodostui vain jonkinlaiseksi
välivaiheeksi. Kesäkuun alussa 1862 ajeli täysinpalvellut
suomen kielen professori rouvansa ja neljän pienen tyttärensä
kanssa kymmenpenikulmaista taivalta takaisin synnyinseudulleen.
Lönnrot ei varmaankaan tuntenut kaipausta, vaan tyydytystä
syrjäänvetäytymisestään. Pääkaupungin seuraelämä, huvitukset ja
edustusvelvollisuudet olivat aina tuntuneet hänestä häiriöiltä ja
hankaluuksilta, joita oli mikäli mahdollista koetettava välttää
tai nurkumatta kestettävä niinkuin muitakin elämän pienempiä
ja suurempia vastoinkäymisiä. Täysi professorineläke turvasi
huolettoman toimeentulon, terveys oli erinomainen, sopivaa työtä oli
tiedossa pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin, ja kotiseutu oli aina
vastustamattomasti vetänyt Sammatin poikaa puoleensa. Jo syksyllä
1859 hän oli sieltä ostanut Nikun talon, n. kilometrin päästä
vanhasta syntymäkodista. Kymmentä vuotta myöhemmin hän osti Sammatin
pohjoiskärjestä Lammin erämaantilan ja muutti sinne 1876 saadakseen
vielä paremmin olla rauhassa.

Oikeassa olossaan Lönnrot olikin kotonaan kekseliäästi laittamainsa
työpöytäin ääressä: kuluneet talonpoikaisvaatteet yllään, piippu suussa
ja kaikki käsikirjoitukset ja välineet erinomaisessa järjestyksessä.
Työn lomassa ja virkistyksekseen hän lauloi kansanlauluja ja virsiä
itse kanteleella säestäen sekä kävi säännöllisesti kävelemässä, uimassa
ja hiihtämässä.

Lönnrotin koti oli suomalaisuuden harrastajien pyhiinvaelluspaikka: sen
rauhaa, viihtyisyyttä, vaatimatonta ja hyväntahtoista ystävällisyyttä
kaikki yksimielisesti ylistivät. Lähimmässä perheen piirissä kävi
kuitenkin kuolema useasti vieraana: ainoa poika Elias oli jäänyt jo
Kajaaniin, puoliso kuoli 45-vuotiaana 1868, kolme lahjakasta tytärtä,
Maria, Elina ja Tekla 18—21-vuotiaina. Perheen viimeinen jäsen, Ida
Lönnrot, lähti 1886 ulkomaille, asettui asumaan Italiaan ja kuoli
Sienassa 1915.

Ei aiheetta nimitys »Sammatin poika» ole vakiintuneempi ja tunnetumpi
kuin mikään muu tämänluonteinen. Lukuunottamatta sitä, että
Lönnrotin koko olemuksen ja hiljaisen, vaatimattoman, uuraan ja
hyvässä merkityksessä vanhoillisen metsäkappelin välillä on ilmeinen
sukulaisuus, hän on siellä pääasiallisesti viettänyt elämänsä kaksi
ensimmäistä ja kaksi viimeistä vuosikymmentä, ja hänen muistonsa,
vaikka kuuluukin koko kansalle, jos mikään, elää välittömimmin
tajuttavana siellä. Vanhuutensa päivinä Lönnrot oli tosiaankin
synnyinkappelinsa kaikki kaikessa, kuin suuri patriarkka perheensä
keskuudessa. Papin puutteessa hän vuosikausia joka kolmas pyhä suoritti
jumalanpalveluksen Sammatin kirkossa, hänen luonaan kävi sairaita
maksutta parannuksilla, useasti he saivat samalla lääkkeensäkin, jotka
oli kotiyrteistä keitetty, lapsilta ostettiin marjat, vanhuksilta
luudat, astiat jne., jotta jokainen saisi työstänsä palkan. Lähimpien
omaistensa muistoksi, joista useimmat kuolivat ennen Lönnrotia, hän
milloin kustansi kansakoulun lisärakennuksen, milloin korjautti
kirkkoa, lahjoitti siihen A. v. Beckerin maalaaman alttaritaulun,
perusti omilla varoillaan lainakirjaston ja lopuksi määräsi omassa
testamentissaan suurimman osan omaisuuttansa emännyyskoulun
perustamiseksi, jossa emännänalut saisivat kaikinpuolisen, etenkin
käytännöllisen koulutuksen, Sammatin ja Karjalohjan varattomat
ilmaiseksi.

Elämänsä viimeisinä vuosina Lönnrot palasi jälleen nuoruutensa
rakkauteen, kansanrunouteen. V. 1880 hän julkaisi painosta Suomen
kansan muinaisia loitsurunoja ja J.V. Snellmanin 75-vuotispäiväksi
runoelman Turo, kuun ja auringon pelastaja. Inkerin kansanrunoista
kokoonsovittanut E. L. (1881). Kaikkein viimeisenä työnä Lönnrotilla
oli Kantelettaren uusi laitos, josta hän ehti perusteellisesti uusia
ja suuresti laajentaa kolmannen kirjan: 60 »virsilaulun» sijaan siihen
tuli kokonaista 137. Käsikirjoituksen on julkaissut Kantelettaren
kolmantena painoksena (1887) Julius Krohn.

Lönnrotin terveys oli hänen kahdeksannella vuosikymmenellään vielä
oivallinen. Käynti oli reipasta, silmälaseja ei tarvinnut lukiessakaan,
vain kuulo jonkin verran heikkeni. Lukuunottamatta kahta jalan
loukkaantumisesta johtunutta sairautta ei Lönnrotin tarvinnut olla
päivääkään muuten vuoteenomana. Ida tytär kirjoittaa esim. marraskuussa
1880: »Isä on myöskin hyvin pirteä ja reipas ja tekee yhä työtä hyvin
ahkerasti». Vielä paria vuotta myöhemminkin on asianomainen itse samaa
mieltä: »Olen ollut tavallisessa voimassa ja terveydessä. — — Muuten
olen ollut terve kuten tavallista, mutta en uskalla enää hiihtää kovin
jyrkistä mäistä alas, vaikka muuten joka päivä käytänkin suksia.»
Merkillinen mies, joka vasta 80-vuotiaana alkaa varoa jyrkkiä mäkiä!

Syystalvella 1883 Lönnrot sairastui: alkoi ilmetä ruoansulatushäiriöitä
ja yleistä väsymystä. Kolme seuraavaa kuukautta kului sairauden ja
terveyden välimailla, Lönnrot pukeutui kyllä aamuisin tavalliseen
tapaan, mutta vietti suuren osan päivää maaten sohvalla ja jaksoi
työskennellä pöytänsä ääressä vain muutaman tunnin päivässä. Maaliskuun
alussa 1884 sairas silminnähtävästi heikkeni ja kykeni vain vaivoin
kepin varassa liikkumaan huoneessa. Maaliskuun 19 päivän koitteessa hän
ummisti silmänsä ikuiseen lepoon.




19. Muisto ja merkitys.


Varhemmin sairautensa aikana Lönnrot oli määrännyt tyttärellensä,
että hänet oli nopeasti ja vaatimattomasti haudattava Sammatissa ja
vasta sitten ilmoitettava kuolema asiainhoitajalle C.G. Borgille
Helsinkiin. Borg oli kuitenkin nyt itse läsnä kuolinvuoteen ääressä ja
piti mahdottomana menettelyä, joka estäisi Suomen kansan osoittamasta
syvästi tuntemaansa kiitollisuutta ja viimeistä kunnioitusta suurelle
vainajalle.

Näistä hautajaisista huhtikuun 3:ntena tuli juhlatilaisuus, joka
Sammatin syrjäisen aseman, silloiset kulkuyhteydet ja kelirikon
huomioonottaen muodostui aivan ainutlaatuiseksi. Kenraalikuvernöörin,
senaatin, sotaväen, yliopiston, osakuntien, monen monien seurojen,
koulujen, kaupunkien ja maalaiskuntien edustajat saapuivat osoittamaan
kunnioitustaan suomalaisen kirjallisuuden patriarkan haudan ääreen.
Kautta Suomen vietettiin surujuhlia, joista arvokkain oli yliopiston
toukokuun 13:ntena. R. Kajanus oli sepittänyt surumarssin ja S.
Topelius ruotsinkielisen juhlarunon. A. Ahlqvist kuvaili lämpimässä
muistopuheessaan suuren vainajan työtä.

Testamentissaan, jonka Lönnrot oli tehnyt lähes kahta vuotta ennen
kuolemaansa, hän määräsi kirjallisen jäämistönsä kaikkine oikeuksineen
Suom. Kirj. Seuralle ja muun omaisuutensa, n. 80.000 kultamarkkaa,
sukulaisille varattuja pikku lahjoituksia lukuunottamatta,
emännyyskoulun perustamiseksi Sammattiin. Suullisesti Lönnrot oli
lausunut toivomuksen, että Lammin talo ja irtaimisto myytäisiin
mahdollisimman pian. Syyt eivät olleet vain käytännölliset — tyttären
oli vaikea hoitaa tätä erämaantaloa —, vaan Lönnrotin äärimmäisen
vaatimattomuuden sanelemat: ettei hänen kotinsa »jäisi palvottavaksi,
kuten Runebergin koti».

Keväällä 1886 pystytettiin Suom. Kirj. Seuran toimesta kivi hänen
haudalleen ja syksyllä 1902 Emil Wikströmin suunnittelema muistopatsas
Helsinkiin.

Elias Lönnrotin elämä ja toiminta on sarja mitä odottamattomimpia
sattumia tai ihmeellisintä johdatusta. Syrjäisestä metsäkappelista,
josta ei runsaaseen vuosisataan varhemmin ja kahdeksaan vuosikymmeneen
myöhemmin ollut ainoatakaan nuorukaista valmistunut ylioppilaaksi,
ponnistautuu köyhän kyläräätälin poika koulutielle ja saavuttaa
yliopiston korkeimman oppiarvon. Sen sivistyksen syventymisen,
elämäntaidon avartumisen ja ihmisten ymmärtämisen, joita koulu ei
voi antaa, täydentää monivuotinen kotiopettajanaolo perheessä, joka
edustaa oloissamme mitä hienointa sivistystä, suurinta varallisuutta
ja arvovaltaa. Ilman nuoruusvuosien ruumiillisia ponnistuksia,
kieltäymyksiä ja tottumusta kaikkeen tyytymään olisivat tutkimusmatkat
ja niiden tulokset supistuneet paljoa vähempään, ilman edellämainittua
henkistä harjoitusta ei olisi ollut riittäviä edellytyksiä tuloksien
muokkaukseen.

Myös ajankohta oli mitä otollisin. Vanha kansanrunous oli tosin
Länsi-Suomesta miltei tyystin kuollut ja Karjalan maillakin jo
unohtumassa, mutta mahtavimmat laulunaiheet olivat kutoutuneet siksi
suuriksi sikermiksi, että eeposajatus saattoi herätä kokoonpanijan
mielessä. Kalevalan toista painosta valmistellessaan Lönnrot itsekin
vakuuttui siitä, että oli suorittanut tehtävänsä edullisimpana
ajankohtana. Toisaalta viime vuosisadan toisen neljänneksen
romanttinen ilmapiiri oli mitä edullisin kansanrunouden ja Kalevalan
vastaanotolle. Paraskin sensuuntainen yritys olisi esim. 1600-luvulla
haaksirikkoutunut ankarana vallitsevaa oikeaoppisuutta vastaan, ja
1700-luvun sotien lyhyet väliajat olivat uupumusta ja sotavarustelua,
eivät henkisen työn aikaa. Viime vuosisadan loppupuolella taas
kansalliseepoksen aika näyttää olevan ohi: vaikka Kalevalaan tehdään
useita parannusehdotuksia ja aineskokoelmat kasvavat moninkertaisiksi,
ei uutta eepoksen kokoonpanoa kansanrunouden pohjalla yritetä.

Myös Lönnrotin kielelliselle uudistustyölle oli ajankohta otollinen.
Ruotsin vallan viimeisinä vuosisatoina ja jatkuvuudesta Venäjän vallan
ensimmäisinä vuosikymmeninä suomen kielen käyttö ja asema taantuu
taantumistaan syistä, joita nerokkainkaan ja pontevinkaan yksilö
ei olisi voinut toisiksi muuttaa. Sellaisissa oloissa ei tunnettu
kielenuudistuksen tarvetta, ja parhainkin ehdotus olisi jäänyt vain
paperille. Viime vuosisadan keskimmäisille vuosikymmenille sattunut
suomen kielen käytön lisääntyminen, tilapäisistä esteistä, kuten v:n
1850 sensuurikiellosta huolimatta, olisi varmasti ilman Lönnrotiakin
tuonut mukanaan jonkinlaisen kielenuudistuksen, mutta tämä uudistus
oli sitä rikkaampi ja kestävämpi, kun sen suoritti mies, jonka suomen
murteiden tuntemus oli monipuolisempi kuin kenenkään edeltäjän tai
aikalaisen. Lisäksi oli onneksi, ettei hän ollut ammatti-kielimies,
joka myöhemmin kestämättömiksi osoittautuvien teoriain mukaan koettaa
liiaksi kielenmuotoja oikoa, johdonmukaistaa tai saattaa oletettua
alkuperäänsä lähemmäksi, ja että hän oli kyllin avarakatseinen
ollakseen yksipuolisesti suosimatta mitään murretta. Lönnrotin
kielenuudistus — samoin kuin hänen kansanrunoustyönsäkin — on
vaistonvaraisen kollektiivisen toiminnan suoranaista jatkoa: luoda
ilmaisuväline, joka on mahdollisimman helposti tajuttava tietylle
yhteisölle, Suomen kansalle, kokonaisuudessaan.

Lönnrotin toiminnassa täyttyy näin ihmeellinen _coincideniia
oppositorum_, vastakohtien yhteensopeutuminen. Olematta varsinainen
kirjailija hän luo suomalaisen kirjallisuuden merkittävimmän teoksen,
olematta itse runoilija tai taiteilija hän antaa ja osoittaa
runoilijoille ja taiteilijoille ehtymättömän aarnion, olematta
varsinaisesti kielimies hänestä tulee »suomen kielen toinen perustaja»;
kaihtamalla politiikkaa sanan varsinaisessa merkityksessä hän kohoaa
harvinaiseksi valtiolliseksikin voimatekijäksi jonka molemmat silloiset
pääpuolueet, suomenmieliset ja ruotsinmieliset, katsovat omakseen
ja jonka lausuntoihin kumpikin vetoaa; liikkuen aloilla, joita on
pidettävä erikoisesti suomalaiskansallisina hän saavuttaa avaramman
kansainvälisen kuuluisuuden kuin kukaan Suomen mies ja tuloksia, jotka
tarjoavat vertauskohdan eurooppalaisen sivistyksen ikivanhoille,
valtaville perusluomuksille: Ilias ja Odysseia — Kalevala. Lönnrot
on ollut kieltämättä johdattaja ja profeetta, mutta ilman julistajan
eleitä, haltioitunutta intoilua, vieläpä ilman tietoa suuresta
kutsumuksestaan. Hän ei ole laskelmoiden valinnut tehtäviään, vaan ne
ovat valinneet hänet. Tai oikeammin: työt on työnnetty hänelle, ja
vasta valmistuneina ne ovat osoittautuneet suuriksi.

Ja lopuksi; vaikka jättäisi Lönnrotin ikimuistettavat työt
ja aikalaisten yksimielisesti tunnustavat lausunnot huomioon
ottamatta, ei voi olla yhä uudelleen ihailematta sen inhimillisyyden
puhtautta, sopusointua ja rakastettavuutta, nuhteettomuutta kaikissa
koettelemuksissa, mielen tasapainoa ilon ja murheen aikana, mikä huokuu
hänen kirjeistään ja päiväkirjoistaan. Havainnollisimman ja sattuvimmin
vastakohta-asetteluin ja vertauksin on Eino Leino luonnehtinut Sammatin
pojan olemuksen valtavuutta:

»Lönnrotissa näki Suomen kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana,
harmaana kalliona, jonka suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki
sen eri osien parhaat ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen
ja herkkä kuin karjalainen. Hän oli hiljainen kuin metsälampi
ja toimelias kuin merenranta. Hän oli oppinut kuin yliopisto ja
vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen tiedemies ja karjalainen
kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen. Hänessä oli suomalaisen
rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen suuren kiertokulkunsa:
kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta herraskasvatuksesta
oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri, suomalainen
_kulttuuri-yksilö_ — —.

Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen
Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna.
Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja
suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi
pappi, puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa
Agricolan myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen,
joka oli palannut vapaaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja
virsikirja kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa
suomalaisessa kulttuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja
jossa sen viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä. Siitäpä nyt
tie menevi.»




20. Tärkeimmät lähteet.


Miltei täydellinen luettelo L:n kirjallisesta tuotannosta on Tor
Carpelanin ja L.O. Th. Tudeerin julkaisussa »Helsingin yliopiston
opettajat ja virkamiehet» IV (1923); Kalevalaa ja sitä varhempaa
kansanrunoutta koskevasta kirjallisuudesta on Laina Hännisen
toimittama, lähes täydellinen »Luettelo ennen v. 1927 painetusta
Kalevalaa koskevasta kirjallisuudesta» (1928).

L:n kirjeenvaihtoa ja käsikirjoituksia säilytetään harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta Suoni. Kirj. Seuran arkistossa. Niistä mainittu
seura järjesti ja julkaisi »Kalevalan esityöt» I—III (1891, 1895),
L:n syntymän 100-vuotisjuhlaan »Elias Lönnrotin matkat I—II» (1902),
myöhemmin »Alku-Kalevalan» (1928), »Alku-Kantelettaren» lisäyksineen
(1929). Ruots. Kirj. Seura on julkaissut »Elias Lönnrots svenska
skrifter» 1 (1908) ja II (1911).

Edelläesitettyjen lähteiden lisäksi mainittakoon vielä seuraavat:
A.E. Ahlqvist, Elias Lönnrot, Elämäkerrallisia piirteitä (1884); S.G.
Elmgren, Minnestal öfver Elias Lönnrot (Suomen Tiedeseuran Acta XIV,
1884); A.R. Niemi, Elias Lönnrotin lapsuus (Valvoja 1895); sama, Elias
Lönnrot Kajaanissa (Virittäjä 1897); E. Nervander, Elias Lönnrotin
nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa (1893); E.N. Setälä, Elias Lönnrot
ja suomenmielisyys (1898); J. ja K. Krohn, Suomalaisen kirjallisuuden
vaiheet (1897); O.A. Kallio, Elias Lönnrot (Kansanvalistusseuran
elämäkertoja, 1902, uusi, korj. pain. teoksessa »Suurmiestemme
elämäkertoja», 1929); Eino Leino, Suomalaisia kirjailijoita (1909);
Niilo Ikola, Antero Warelius ja Lönnrotin sanakirjatyö (Virittäjä
1929); Väinö Kaukonen, Vanhan Kalevalan kokoonpano I (1939) ja II
(1946); Aarne Anttila, Elias Lönnrot, Elämä ja toiminta I—II (1931,
1935).



