Pentti Haanpään 'Yhdeksän miehen saappaat' on Projekti Lönnrotin
julkaisu n:o 3713. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja
levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




YHDEKSÄN MIEHEN SAAPPAAT

Kirj.

Pentti Haanpää





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1945.






1.


Saapasparit riippuivat varaston orrella omassa hiljaiselossaan.
Ne olivat uusia saappaita, ja elämä ja seikkailu odottivat niitä,
odottivat soturien urhoolliset ja nöyrät jalat. Niiden musta muhkeus
näytti välähtelevän halveksivasti toisien orsien käytetyille
saapaspareille, joissa oli kuhmuja ja naarmuja ja muodottomuutta.
Jalat ja elämä olivat pidelleet niitä sangen pahoin. Kukapa tiesi
tahi tuli ajatelleeksi, että noilla surkeilla saappailla oli kerran
ollut oma nuoruutensa, että upseeri oli seisonut niissä kukkulalla
ja johtanut taistelun menoa, että sotamies oli niissä hyökännyt
ilkeässä kuulasateessa, hyökännyt, kunnes koivet oikenivat ja saappaat
kiskottiin jäykistyneistä jaloista toisia jalankampuroita verhoamaan...
Ehkäpä on nahkasaappaillekin onneksi, että tulevaisuus on kätkettynä ja
vieläpä menneisyyskin pimeyden peitossa...

Kerran ne olivat olleet elävää nahkaa, joka peitti kotimaan tahi
merentakaisen muukalaismaan laitumilla liikkuvaa eläintä, joka kasvoi
takkuista tahi kiiltävää karvaa ja tunsi kärpästen kipeät pistot. Mutta
sitten oli tullut teurastaja tappaen ja nylkien, oli tullut parkitus ja
suutarinveitsen viillot ja kenkätehtaan koneitten jyrinä.

Nahkasta oli tullut saappaita, ja ne olivat arvossapidettyä tavaraa
sotaakäyvässä maassa ja maailmassa.

Saappaat oleilivat siis orrellaan, kunnes eräänä päivänä vääpeli Soro
saapui varastokersantti Pensaan puheille. Vanhat toverukset tervehtivät
toisiaan ilostuneesta kiroillen, muistaen aikoja, jolloin olivat
palvelleet samassa yksikössä. Vääpeli oli päässyt lomalle sotivasta
armeijasta ja hän valitti olevansa rähjäinen. Kersantin mielestä
vanha toveri oli kyllä asunsa puolesta paraatikunnossa. Sitäpaitsi
rintamamiestä ei pukenut liika komeus. Mutta vääpeli Sorolla oli omat
ihanteensa: siististi, silloin kun se kävi laatuun. Ei hän halunnut
esiintyä minään rintamarenttuna, jonka turhamaisuus pursuilee ulos
repaleitten, lian ja auki reuhottavien nappien muodossa..

Kävi tietenkin niin, että vääpeli lopulta sonnustautui täysin uuteen
asuun, miten se lienee varastokersantin mieltä karvastellutkin. Siinä
tilaisuudessa vääpeli Soron ahnas silmä ja osaavat hyppyset huomasivat
erään saapasparin otollisuuden. Siten hän tuli sanoneeksi suuren
tulkoon sanan, veti eräät saappaat alas orrelta, kutsui ne elämään ja
oli niiden ensimmäinen ihminen.

* * * * *

Vääpeli Soro ja kersantti Pensas lähtivät varastosta ja astelivat
kaupungin katuja. Vääpeli haisteli kaupungin kiihoittavaa tuoksua ja
tunsi uuden asunsa ympärillään hieman kankeana, mutta miellyttävänä.
Hänessä heräili ajatus, että hän oli melkoinen henkilö. Hän tunsi
olevansa uusi ihminen. Jossakin takana oli korpi ja savuinen murju,
hieman yksitoikkoiseksi muuttunut sodankäynti. Nyt hän oli kaupungissa
ja uudet mahdollisuudet tuntuivat odottavan joka askeleella, joita
uudet saappaat ottivat sileällä katukäytävällä. Ne olivat vielä
uutuuttaan jäykät, hieman narahtelevat, ikäänkuin tottumattomat ja
ujot. Mutta ennenpitkää niissä olisi hyvä seisoa. Oli ilmeistä, että
vääpeli Soron täytyi näyttää niissä melkoisen vaikutusvaltaiselta
sotilashenkilöltä...

He kävelivät kaupungin valtakatua. Oli ilta ja täysi sotapimeys, ja
pimeydestä kuului lukemattomien puukenkien kopina, naisten kevyitten
ja muukalaisten sotilaitten raskaitten ja raudoitettujen. Uusi ja
omituinen sota-ajan ääni, joka vaikutti vääpelin korvaan kiihoittavasti
kuin rummun pärinä.

Mutta kävelemään se ei suinkaan häntä yllyttänyt. Hän sanoi
toverilleen, että ei ole hyväksi äkikseltä kävellä katua pitkälti,
varsinkaan uusilla saappailla. Tulee pian rakko jalkaan. He poikkesivat
siis ravintolaan ja tilasivat juomia. Varsinkin vääpeli oli vanhastaan
päähän menevien aineitten suuri harrastaja. Sitäpaitsi oli nyt
aihetta juhlaan: hän oli juuri saapunut korvesta kaupunkiin, lomalle
sotarintamalta. Ja sitäpaitsi hänen oli kestittävä kersanttia,
jonka myötävaikutuksesta hän nyt esiintyi uljaana ja näyttävänä
sotilashenkilönä.

Muistikuvat entisiltä yhteisiltä nuoruudenpäiviltä nousivat piilostaan,
kielet kävivät ja uusi saapaspari pöydän alla alkoi läpytellä tahtia
sähkögramofonin musiikkiin.

Saapaspari eli kuten muinoin, toisessa olomuodossa, Etelä-Amerikan
pampalla, naudan selkäverhona tuntien kärpäsen kipeän piston.

Mutta nyt ne olivat sotilassaappaat, osana siinä historiallisessa
armeijassa, jonka tuli taistella maailmaan uusi aikakausi, uusi
Eurooppa. Vääpeli Soro tunsi erityisesti olevansa uuden Euroopan,
kertakaikkiaan uuden elämän tarpeessa. Eikö olisikin kohtalon ivaa,
jos hän, melkoinen sotilashenkilö, uuden aikakauden luojia, jos hän
jäisi entiseen talopahaseensa erämaan järven rannalle, jossa elämä oli
yksitoikkoista ja ikävää, mautonta. Uuden Katariinankin hän tarvitsisi,
jopa tärkeämmin kuin sen vereksen Euroopan: se entinen oli liiaksi
isäntähenkinen, kiukkuinen... Hänellä olikin jo uusi Katariina,
kirjeystävä, oikeastaan vielä kuin henkimaailman asukas, mutta
kuitenkin ylen elävä. Perin hanakasti se oli tiedustellut, että milloin
hänellä olisi lomaa...

Ja uusi suunnitelma alkoi itää vääpeli Soron mielessä: tämä uusi
Katariina hänen on tavattavakin tällä lomallaan, eikä ensinkään
entistä, kyselevää, ikävän tuttua...

Vääpeli tunsi hengittävänsä uuden aikakauden ilmaa.

Sillä hetkellä kersantti Pensas sattui mainitsemaan: — Mitä? Vääpelin
merkkejähän sinä yhä vielä kannat! Ja minä kun muistelen, että sinut
talvisodan jälkeen koroitettiin vänrikiksi...

Tämä ihmettely sattui otolliseen aikaan, siinä piili siemen, joka heti
alkoi itää.

— Vänrikiksi, niinkö? puheli Soro humalaisena. — En ole tosiaankaan
tullut ottaneeksi selvää... Kyllähän majuri siitä muutaman kerran
mainitsi...

Oikeastaan vääpeli sillä hetkellä muisti vallan hyvin, että majuri
oli nimenomaan maininnut, että noustava pykälä oli liian pitkä,
joten Soro nostettaisiin sodan parkkiammeesta entisellään, ikuisena
vääpelinä... Mutta onko mikään niin vallan varmaa, varsinkaan kauan
sitten lausutut haihtuvaiset sanat? Sitäpaitsi saatetaan sanoa sitä ja
tätä ja kuitenkin tehdä ja ehdottaa vallan toista... Tähtiin ei ole
suinkaan kirjoitettu, että joku olisi tuomittu ikuiseen vääpeliyteen
nykymaailmassa, jolloin ei muuta tehdäkään kuin vapautetaan maita ja
kansoja ja tullaan jopa marsalkoiksi...

Silloinhan olisi kyseessä vallan mitätön henkilö! Nyt kun vääpeli Soro
tunsi nimenomaan henkilökohtaisesti astuneensa uuteen elämään ja aikoi
kohdata vallan vereksen Katariinankin, kuuluisi tietenkin juttuun, että
kauluksessa kiiltäisivät tähdet...

— Uutten tähtien alla! hyräili hän.

— Niin, muistelen siitä tosiaankin lukeneeni esikuntakäskystä, sanoi
kersantti Pensas.

— Sinä luit, ja nyt vasta tulet sen maininneeksi! Mutta väliäpä
tällä! Minä en välitä, vaikka vänrikkyyteni onkin hautautunut
arkistopapereihin...

— No, emme me sen sinne anna tukehtua! Kaivamme vänrikin esiin vaikka
minkälaisen paalin alta...

— Väliäpä tällä! Sekä vänrikeitä että vääpeleitä on jumalattoman paljon
maailmassa. Mutta Soron Väinöjä on vain yksi, ainokainen...

Mutta puhuipa vääpeli mitä tahansa, niin hänen kohtalonsa oli siinä
tilaisuudessa ratkaistu. Vänrikkyys hänen sisässään iti ja kasvoi
vastustamattomasti niinkuin lihava maa keväällä. Hän oli tosiaankin
niin ainokainen henkilö, että hän siinä paikassa, juomien ääressä,
ylensi itsensä ja vihkiytyi vänrikiksi.

Mutta istuihan tuossa pöydän toisella puolella taatusti lihaa ja
verta oleva henkilö, joka muisteli lukeneensa korkeitten esikuntien
papereista, että uusi upseeri on syntynyt. Väinö Matias Soro..
Vähemmillekin todistuksille on paljon rakennettu...

He palasivat myöhään majapaikkaansa. Vääpeli Soro hoippui ja hörähteli,
iski aiheettomasti yhteen uusien saappaittansa kantoja ja vei kättä
päähineeseen.

Ja tapahtui niin, että toinen saapas jäi orpona ja riisuttuna
kyyhöttämään vuoteen viereen, toisen lepoa saamatta täyttäessä
tehtäväänsä vääpeli Soron koivessa.

* * * * *

Aamulla herättyään vääpeli Soro oli toinen, laimea, arkinen
henkilö. Hän ei edes muistanut vänrikkyyttään, uutta elämää,
uudestasyntymistään. Se kaikki oli haihtunut kuin öinen uni.

Mutta hän ei ollut ihminen, joka ilman muuta alistui kohmeloiseen
aamutunnelmaan. Hän veti reippaasti toisen saappaan jalkaansa, puuhasi
pullon kaljaa ja nautti taidokkaasti sen ja säästyneen viinatilkan.
Hän reipastui, mutta pysyi yhä arkisessa olotilassaan, vääpeli Sorona,
joka oli menossa lomalleen korpikyläänsä vaimonsa ja lastensa pariin.
Linjavaunu lähtisi pian aikaan. Alkoi jo olla kiire. Hän hyvästeli
vanhan tuttavansa kersantti Pensaan ja lähti.

Mutta astellessaan reippaassa tahdissa kohti autoasemaa hänen
silmäänsä sattui akkuna, jossa oli näytteillä sotilaallisia merkkejä
ja nauhoja. Upseerintähti kiilteli kauniisti kuin syksyn ensimmäinen
tähti siellä erämaajärven rannalla, ja vääpeli Soron askel pysähtyi.
Kaikki eilisiltainen ja öinen muistui äkkiä hänen mieleensä ja oli ja
jäi. Hän ei ollut enää mikään ikuiseen vääpeliyteen tuomittu soturi,
joka palaisi karulle maatilkulleen nilkuttavan vaimonsa luo, joka ei
suonut hänelle pienintäkään iloa, harharetkeä, palaisi ja karjuisi
pöllöille pojilleen, joista saattoi kehittyä mitä tahansa, isäänsä...
Jos hänen tuo täytyisi tehdä, niin silloinhan koko suuri sota olisi
hänen kohdalleen turha jyrinä. Se ei vapauttaisi häntä mistään, eikä
avaisi mitään uutta näköalaa... Mutta onneksi oli päälleluotettava
ihminen lukenut dokumenteista, että vääpeli Väinö Matias Soro oli sillä
ja sillä päivämäärällä ylennetty vänrikiksi, kokonaan toisen asteen
ihmiseksi. Hänen ei enää tarvinnut palata entisiin aikoihin. Hän voi
vapaasti vaeltaa uuden Katariinansa luo, olla uusi ihminen uudessa
maailmassa...

Hän hengitti jo täysin keuhkoin uuden aikakauden ilmaa, astui kauppaan
ja osti oitis pari upseeritähteä ja uudet kauluslaatat. Hän esiintyi
hyvin ryhdikkäästi eikä malttanut olla huomauttamatta myyjälle, että
tässä muutetaan vähän kurkunalustan mallia. Myyjä onnitteli.

Sen jälkeen Soro meni hotelliin, sai huoneen ja kiinnitti siellä
tähdet kauluksiinsa, korjata sukaisi lomatodistuksessaan vääpelin
vänrikiksi, tutki rautateitten aikatauluja, käväisi kaupungin
komendanttivirastossa, tapasi sielläkin tuttavia, toistakymmentä vuotta
armeijan kirjoissa ollut mies, ja sai tarvitsemansa litterat.

Astellessaan asemalle hän silmäsi pahaenteisesti vastaantulevaa
sotamiestä, joka ilmeisesti ei aikonut tervehtiä, ja näki
mielihyväkseen vastahakoisen käden kohoavan lakin reunaan.

Silloin omatekoinen vänrikki Soro tunsi olevansa melkoinen
sotilashenkilö, upseeri kertakaikkiaan. Hän nousi junaan ja istui
mahdikkaana toisen luokan pehmeällä penkillä junan jyristessä etelään
päin.

Niin tapahtui, että vääpeli Soro heitti vakaisen elämän ja heittäytyi
omatekoiseen vänrikkyyteensä kuin univuoteelle.

* * * * *

Vänrikki Soro laskeutui junasta jollekin synkeälle, syksyiselle
asemalle. Pahainen lamppu tuikutteli ylenpalttisessa pimeydessä. Mutta
hän onnistui löytämään matkustajakodin ja sai huoneen, jonka kolakassa
autiudessa olo kuitenkin tuntui ylen onealta. Hän kaivoi tavaroistaan
pullon esiin ja ryyppäsi, ja hetken kuluttua olo oli ystävällisempää ja
sähkön himmeä valo kodikasta.

Talossa oli myöskin kahvila. Hän työntyi sinne ja näki sota-ajan
murheellisen kyläkahvilan. Pari poikasta ja eräs yksinkertaisen
näköinen mieshenkilö ryppyisen sanomalehden takana. Eikä talossa ollut
edes kaljaa, vaan ainoastaan sitä tummaa, horniaa juomaa, jota sotiva
maailma piti kahvinaan. Vänrikki Soro mausti salavihkaa kupposensa
pullosta. Sitten hän alkoi puhutella sitä yksinkertaisen näköistä
mieshenkilöä. Hän sanoi olevansa komennuksella oleva upseeri. Kuinka
oli, eikö seudulla asunut eräs rouva Puhti, Katariina Puhti, vanhoja
tuttavia?

Yksinkertaisen näköinen mies katsoa tiiristeli kyselijää. Asui, asui
niin, huvilan röttelössä, parin kilometrin päässä. Siten ja siten sinne
osasi. Soro, uudessa olomuodossaankin yhä eteenpäin pyrkivä mies, osasi
jutella taitavasti edelleen ja lypsää lypsämistään. Ei, yksinkertaisen
näköinen mies ei ollut selvillä rouvan varoista, mutta eivät ne
kerjäläiset ainakaan asu sellaisissa huviloissa. Ei se ainakaan nykyään
mitään tehnyt. On vähän omituinen ihminen, laisensa, kertovat. Ei hän
itse tuntenut...

— Niin, jokainenhan on oma ihmisensä, sanoi vänrikki Soro, — ainoa
kappale...

Se ei ollut mitään merkillistä. Mutta seuraava tiedonanto teki hänet
vähän levottomaksi. Rouvalla kuului käyvän paljon sotilaita vieraana,
kertovat...

Siinä sitä oltiin! Uusi Katariina on uusi Katariina. Ettei vain olisi
kovin monihyväinen...

Vänrikki Soro tunsi väsymystä, meni huoneeseensa, riisuutui ja nukkui.

Aamulla herättyään hän oli virkeä poika. Suunnitelma oli selvillä.
Oli parasta yllättää uusi Katariina kotioloissaan. Eteenpäin vain,
vänrikki! Olet tiedustelija...

Hän pukeutui huolellisesti. Uudet saappaatkin saivat ensikerran kokea
harjan pyyhkäisyjä.

Leskirouva Katariina Puhdin huvila löytyi helposti, mikäli
eilisiltaisen yksinkertaisen näköisen miehen ohjeet olivat
päälleluotettavia.

Vänrikki Soro pysähtyi punarunkoisten petäjien juurelle ja katseli
tovin huvilaa. Yksinkertainen mies oli ollut oikeassa: sitä saattoi
sanoa röttelöksi! Talo oli auttamattomasti rappiolla ja sen maalit
olivat luonnonvoimien vaikutuksesta muuttuneet perin merkillisiksi.
Mutta se oli kuitenkin suuri talo, siinä oli epälukuinen määrä
akkunoita ja mielikuvituksellinen veranta ja parikin parveketta. Siinä
oli lahoavan ja luhistuvan tehoa. Voi helposti ymmärtää, että tuossa
ympäristössä elettiin perin erilaista elämää kuin siellä kaukana järven
rannalla, jossa molupotut höyrysivät ja kuului lapsen itku ja kirveen
hionta... Vänrikki Soro ajatteli, että uusi Katariina kävisi hyvinkin
laatuun noissa puitteissa...

Hän kuvitteli jo olevansa huvilan herra ja astui urhoollisesti
eteenpäin. Hän saapasteli läpi verannon ja tuli pimeähköön
eteiseen, josta kolmekin ovea johti johonkin, ehkä yhä enempään
tuulettamattomuuteen ja tomuun ja tuoksuihin. Mutta vänrikin mielestä
tässä kaikessa oli kuitenkin jotakin makua. Nyt oli vain saatava
selville, minkälainen lintu tätä pesää asui.

Hänen upseerin silmänsä oli jo arvioinut, minkä oven takana elämää
piileilisi, ja hänen luinen rystysensä sattui oven pintaan hanakasti
kuin tikan nokka honkaan. Ovenremppana ihan tärähteli.

Mutta niinpä hetken kuluttua kuuluikin nopeita askeleita ja naisen
hämmästelevä äännähdys. Sitten ovi raottui ja punatukkaiseen
yökauhtanaan verhoutunut olento, terhakka kuin närhi, täytti oviaukon.
Kasvot olivat jo kuihtuneet, mutta suuret silmät välähtelivät elävinä.
Runsas tukka oli epäjärjestyksessä.

Epäilemättä uusi Katariina, arvasi vänrikki Soro. Mutta siitä seikasta,
tuliko hänen olla tähän Katariinaan tyytyväinen, hän ei ollut näin ensi
silmäyksellä selvillä.

— Olemme kai tuntemattomia tuttuja, niin sanoakseni, esittäytyi hän. —
Nimeni on Väinö, Väinö Soro.

— Voi niinkö! liverteli nainen. — Mikä yllätys! Käy sisään, rakas
ystävä! Täällä on tosin kaikki sekaisin. Meni vähän myöhään ja olen
aivan yksin. Palvelustyttöäkään ei saa mistään tällainen yksinäinen
ihminen. Hyvä, etteivät itseäni pistä piiaksi. Mutta olettehan te,
rintamamiehet, tottuneet kaikenlaisiin oloihin...

Hänen peränsä keikahteli muhkeana väljän punakukkaisen kauhtanan alla.
Hämähäkki, tuli perässä astuvan Soron mieleen.

Huone, johon he tulivat, oli pienehkö ja huonekalut kuluneita. Eikä se
ollut vallan siistikään. Pöydällä näkyi tyhjiä laseja ja lautasella
voileipien jätteitä, jotka Soron mielestä melkein todistivat öisistä
kemuista...

Mutta rouva Puhti ei antanut paljonkaan aikaa huoneen tarkasteluun.

— Kas, vänrikkihän olet! Ja vääpelille piti kirjoittaa. Vai,
koroitusko? Onnittelen!

Näillä sanasilla uusi Katariina nosti paljon arvoaan Soron silmissä.

— Kas! ajatteli hän. — Nainen, jolla on silmää, joka ymmärtää...

Hän sanoi, että oikeastaan ylennys on jo vanha tapaus, mutta hän ei
tullut seuranneeksi asiaa, vaan kuuli siitä vasta äskettäin, sattumalta.

— Voi ihmettä! laverteli rouva. — Vaikka et sinä oikeastaan sellaiselta
vätykseltä näytä... Anteeksi! Mutta istu, ole hyvä! Älä nyt siihen!
Tuossa toisessa on ehkä vähän mukavampi. Siinä on myöskin savukkeita
tahi saksalaista, jos piippua harrastat...

Hän pyysi vielä kerran anteeksi asuaan, ja kukikas kauhtana häilähti ja
kauhtunut verho heilahti, kun hän katosi viereiseen huoneeseen, joka
ilmeisesti oli hänen makuuhuoneensa.

Vänrikki istui nyt yksin ja tupakoi. Hän ei ollut vielä aivan selvillä
siitä, mitä hänen oli ajateltava. Tämä uusi Katariina ei ollut niin
tuore kuin voisi toivoa, mutta ehkä silti virkistävä. Ja sitten riippui
paljon maallisista seikoista... Virheetön nuorikaan ei ollut juuri
mitään, jos eleli aivan puilla paljailla...

Hän kuuli verhon takaa askeleita ja vaatteen kahinaa, ja sitten hänen
tutkiva katseensa äkkäsi näyn, joka heti herätti hänen mielenkiintonsa.
Huoneitten väliverho oli hiukan raollaan ja siitä rakosesta vänrikki
kuvitteli näkevänsä sotilassaappaan hahmon. Hän nousi ja lähestyi
verhoa metsästäjän hiipivin askelin ja kurkisteli varovaisesti. Ei
epäilemistäkään: suuri jos suurikin, kuhmuinen, eikä nihki puhdaskaan
sotilassaapas, vieläpä kaksikin saapasta oli oviverhon vieressä,
aivan tyhjinä. Ne näyttivät siihen ikäänkuin unohtuneen. Mutta mitään
muita miehisiä tahi sotilaallisia vaatekappaleita ei huoneessa
näkynyt. Siellä kyllä vallitsikin melkoinen pimeys alaslaskettujen
akkunaverhojen vuoksi. Nainen vain jatkoi pukeutumispuuhiaan, ylle
vedettävä läninki päässä kuin säkki. Sitten korva oli eroittavinaan
kiireisen kuiskauksen. Eikä kai se hämähäkkiperäinen yksinään
kuiskutellut? Vai valehtelivatko korvat tässä huvilaröttelössä?

Soro hiipi takaisin istuimelleen mieli melkoisesti kylmenneenä uutta
Katariinaansa kohtaan. Oliko sillä joka yö kauheat sotilassaappaat
makuuhuoneensa oven pielessä? Sietäisi kysäistä...

Kohta Katariina-rouva sukelsi näkyviin verhon takaa mahtava perä ja
muhkeat rinnat entistä näkyvämpinä, nyt kun läikkyvä läninki oli hänen
yllään. Hänen kielensä kävi lakkaamatta, ja samalla hän kätevästi teki
huoneessa pieniä siistimistöitä ja puuhasi vieraansa mukavuudeksi.

Mutta sitten koputettiin oveen ja Soro jo aavisteli, että uusi
sotilashenkilö on tulossa näyttämölle.

Tulija oli kuitenkin nainen, joka sisään astumatta ilmoitti, että
rouvaa oli pyydetty heti soittamaan. Mihin, sen naiset salasivat
Soron korvilta. Kävijä meni ja Katariina-rouva kääntyi pahoitellen ja
anteeksi pyydellen vänrikin puoleen. Sellaista se oli. Puhelintakaan
hänellä ei ollut, koska ihminen rakasti rauhaa.

— Mutta on joskus asioita, välttämättömiä. Ole kuin kotonasi! Viivyn
vain tuokion...

Hän pistäytyi makuuhuoneeseensa, jälleen Soro oli kuulevinaan kiireisen
kuiskuttelun käheää suhinaa. Sitten Katariina ilmestyi näkyviin
sadetakki yllään, sillä ulkona oli alkanut sataa, taputti ohimennen
vänrikkiä leikillisesti poskelle ja katosi.

— Sopii! mietiskeli Soro. — Ehkä tarjoutui tilaisuus tutkia tämän
huvilan ja emännän makuukamarin salaisuuksia...

Hän veteli syviä henkisavuja ja astuskeli äkeästi ja äänekkäästi
lattialla. Mutta itse asiassa häntä vähän hirvitti: kukaties tuo
toinenkin on peloittava soturi...

Hän pysähtyi ja raotti vähän oviverhoja. Saappaita ei enää ollut oven
pielessä. Oliko hän äsken nähnyt harhanäyn? Tahi oliko rouva, joka
epäilemättä oli taitava nainen, ne tällä välin huomannut ja siirtänyt,
piiloisempaan paikkaan...

— Herra Jumala! parahti samassa epätoivoisen päättäväinen ääni. — Minä
en kestä tätä enää! Minä tulen esiin...

Ääni kuului jostakin makuuhuoneen puolipimeydestä, ja se sai vänrikin
vähäksi aikaa jähmettymään patsasmaiseen asentoon. Mutta sitten hän
karkaisi luontonsa, ojensi kätensä, löysi nappulan ja napsahutti valot
palamaan.

Hän ehti parahiksi näkemään, kuinka sängyn alta, joka muuten oli
jo siististi valkoisen verhon peitossa, ryömi alusvaatteisillaan
oleva mieshenkilö, pitkä roikale, mutta ilmeisesti aivan nuori,
parissakymmenissä, joka joutui yhä enemmän ymmälle ja kauhun valtaan
huomatessaan valojen rävähtäneen palamaan ja uljasasuisen upseerin
seisovan ovella.

Toisen miehen ikä, asu ja asento teki vänrikki Sorosta täydellisen
tilanteen herran.

— Minä tulen! hoki alushousuinen itsepintaisesti.

— Enpä tiedä, sanoi vänrikki tyynesti, — onko se oikein luvallista.
Ilmeisesti olette joutunut sinne rangaistukseksi synneistänne, ja
synnin palkkaa ei sovi pienentää...

Mutta nuori mies veteli jo hätäisesti ja häpeillen ylleen valtion
varusteita, jotka hän löysi yhdestä mytystä sängynpään kätköstä...
Saatuaan housut jalkaansa hän näytti rohkaistuvan kielenkäytöstään
päätellen.

— Pitäisi tässä joutua, ennenkuin se akanlaho ennättää...

— Nuori mies, sanoi Soro ankarasti, — jos te tarkoitatte
nimityksellänne talon emäntää ja minun tätiäni, niin tulette
huomaamaan, onko hän laho, jahka joudutte puheistanne tilille...

— En minä halua tavata sitä rouvaa! Siitä ei pääse eroon, ja minun on
jouduttava junalle...

— No, miten te tänne jouduitte?

— Kirjeenvaihdosta se johtui. Minun piti tulla häntä tapaamaan, mutta
minä olin siinä luulossa, että hän on nuorempi, kokonaan toisenlainen...

Se oli isku vänrikki Sorolle: siis tuo melkein alaikäinen pojanhontelo
oli hänen kohtalotoverinsa! Ja hän, monessa parkissa kypsytetty
mies, oli käynyt samaan ritaan... Hän kykeni kuitenkin säilyttämään
tyyneytensä, vieläpä viisastelemaan:

— Siis käsialan syntejä! Tulitte siis näkemään, että niiden kintereillä
seuraa itse tekosynti.

Nuori sotamies veti äänettömänä jalkoihinsa noita kuhmuisia, suuren
suuria saappaita, jotka vänrikki tunsi entuudestaan.

— Tehän kasvatte pitkin maata! ihmetteli Soro myrkyllisestä

— Herra vänrikki, päästäkää minut menemään! pyysi sotamies nöyrästi. —
Minun on jouduttava junaan...

— Menkää, veikkonen, minun puolestani! lupasi vänrikki.

Sotamies oli valmis tuossa tuokiossa. Hän tekaisi asennontapaisen,
hairasi päällystakin ja melkein tyhjänä repsottavan repun kainaloonsa
ja säntäsi ulos kuin pakenisi palavasta talosta.

Vänrikki Soro kirosi karvaasti ja samassa onnitteli itseään siitä
viisaudesta, että oli tullut vierailulleen yllättämällä. Ehkäpä hän
voisi vielä jatkaa peliä niinsanottuna väkivaltaisena tiedusteluna...

Hän nuuski nopeasti joka loukon huoneesta, keksi kaapinpäälle
unohtuneen avainnipun ja avasi siekailematta kaapin ja huomasi, että se
oli täynnä kirjeitä, niputettuina ja hyvin järjestettyinä.

— Tämähän on kokonainen kirjemuseo! ähkäisi vänrikki.

Hän jatkoi tarkasteluaan. Kaapissa oli lisäksi kirjanpitokirja, suuri
kuin kuvaraamattu, ja tottuneella toimistomiehen silmällään Soro oli
heti selvillä sen sisällyksestä. Siinä oli täydellinen kirjanpito rouva
Katariina Puhdin kirjeenvaihdosta ja siitä kehittyvistä suhteista.
Jokaisella kirjeenvaihtotoverilla oli oma aukeamansa, ja näitä aukeamia
oli kokonaista kaksisataaseitsemän.

— Totta jumalauta! ällisteli Soro. — Toista komppaniaa...

Kaikki olivat sotilashenkilöltä, sotamiehiä ja aliupseereita, mutta
joukossa ehkä parisenkymmentä upseeria, eräs eversti huippuna. Jokaista
varten oli henkilötietosarakkeet, joita oli täydennelty ja muuteltukin
sen mukaan miten tietoja oli saatavissa: ikä ja koko, värit ja
tuntomerkit ja monessa tapauksessa valokuvakin. Oli omat sarakkeensa
säädylle ja ammatille, naineille ja naimattomille ja vieläpä
varallisuudellekin. Kirjanpidosta selkeni lähetettyjen ja saatujen
kirjeitten luku, suhteen kehitys, tapaamiset, niiden laatu ja läheisyys.

Siellä komeili omalla aukeamallaan myöskin vääpeli Väinö Matias Soro.
Henkilötiedot puuttuivat. Oli vain eräs merkintä »Huomautuksissa»:
— Esiintyy poikamiehenä, luultavasti valehtelee... Soro ihmetteli
sitä seikkaa, että hänkin, laiskanlainen kirjoitusmies, oli tullut
lähettäneeksi sellaisen määrän kirjeitä sen talvisodan kylmän päivän
jälkeen, jolloin hän oli vastaanottanut uuden Katariinan paketin
tuntemattomalle sotamiehelle...

Siellä lienee ollut joukossa sekin äskeinen kiireellinen nuori mies.
Eräs muukin juttu näytti päättyneen samaan tapaan, sillä selailijan
silmään osui merkintä: — Karkasi hyvästelemättä...

Monet kirjeenvaihdot näyttivät jo alusta pitäen olleen kituvia ja
velttoja ja lopahtavan kaikessa hiljaisuudessa...

Miten syvälle vänrikki Soro lieneekin vaipunut tutkimustyöhönsä, hänen
sotilaalliset tiedustelijan vaistonsa olivat kuitenkin hereillä. Hän
höristi äkkiä korviaan: hiekkapolku oli kahahtanut askelten alla...
Siinä samassa oli jättimäinen kirjanpitokirja kaapissa, kaappi lukossa
ja avainnippu kaapin päällä.

Kun ovi sitten aukeni ja rouva Katariina, suuri kirjeenvaihtaja,
seisoi oviaukossa ja päristeli sadepisaroita kiiltävästä takistaan
kuin terhakka närhi, niin hänen vieraansa istui ikävystyneen näköisenä
tuolissaan sytyttämätön savuke suupielessä.

— Eihän sinulla ole ollut kovin ikävä, kultaseni? Tulin väkisinkin
viipyneeksi. Linjoilla oli tungosta...

— Tietysti minulla oli vähän ikävä. Mutta käytin aikani eräisiin
ajatuksiin...

Soro tarkasteli rouvaa uudella mielenkiinnolla, kuten aina, kun on
saatu tietää toisesta ihmisestä jotakin uutta, kätkössä ollutta. Miten
oikeassa hän oli ollutkaan verratessaan tuota naista heti ensinäkemältä
hämähäkkiin. Siinä se vaani satasilmäinen kirjeenvaihtoverkkonsa
levitettynä. Siinä tuli sotamiehen tolvana, siinä vänrikki, ja jossakin
pörisi everstikin uljaana paarmana... Mihin hän pyrki? Ehkä hän etsi
hyötyäkin, saalista, kun niikseen sattui, sillä olihan hän avannut
myöskin varallisuussarakkeen. Mutta ensi sijassa hän lienee ihminen,
jossa kokoilemis- ja keräilemishulluus sai tuollaisia muotoja...
Hän avasi kirjanpitokirjansa ja iloitsi valloituksistaan, uljaasta
komppaniastaan, niinkuin toinen voi nauttia postimerkkisarjoistaan...

— Niin, sinulla on ajatuksia, laverteli rouva, — joka kirjeeseesi niitä
riittää...

Hän pujahti verhon taakse makuuhuoneeseensa. Hänessä voi havaita
ehkä hitusen levottomuutta. Soro nautti: mitenkähän nyt suusi panet,
rouvaseni, kun huomaat, että jotakin on täytynyt tapahtua...

Rouva Katariina Puhti selvitteli jutun mainiosti.

— Mutta mihinkä Eevertti on hävinnyt? parkaisi hän huoneessaan. — Oliko
sillä poikaressulla niin kiire?

Hän seisoi ovella ja katsoi vänrikkiä kasvot tulvillaan kujeita ja
naurua.

— Ihmettelenpä, miten te selvisitte toisistanne! Eevertti paha, alokas,
pelkäsi sinua niin kovin, upseeria, ettei aikonut millään tulla
esiin... Näitkö hänet? Mitä hän sanoi? Hän oli nuori sisarenpoikani...

Soro tupakoitsi ja ihmetteli rouvan julkeutta. Se ihmeotus
näytti oikein nauttivan tästäkin tilanteesta. Ehkäpä se vallan
ilkeyksillään pisti nuorukaisen kelteisillään sängyn alle kylmälle
lattialle nähdäkseen kuinka käy... Yksi seikka oli vallan varma:
tuo nainen ei voinut olla se uusi Katariina, jota hän tarvitsi,
tuo komppanian tahi pataljoonan komentaja, jolle hän oli vain yksi
numero kahdestasadastaseitsemästä ja joka seivästi hänet perhosena
raamatunpaksuiseen kokoilukirjaansa... Mutta ei kannattanut vihastua.
Tämä hämähäkkiperäinen oli mikä oli. Vänrikki Sorolla ei ollut
aikaa kasvattaa häntä. Eikä ollut syytä edes rikkoa välejä, erota,
lopettaa. Oh heitettävä kaikki avoimeksi. Soro oli sitä mieltä,
että tuttavuuksia, suhteita, piti olla mahdollisimman paljon.
Hänen kokemustensa mukaan ne usein osottautuivat hyödyllisiksi ja
tarpeellisiksi...

Hän siis selitti aluksi pahasti pelästyneensä, kun kuuli
naapurihuoneesta olemista ja asumista ilmaisevia ääniä. Hän kun oli
uskonut olevansa ainoa ihminen koko talossa. Mutta hän oli karkaissut
luontonsa ajatuksella, että kummitukset ovat sentään pieniä tekijöitä
nykyisessä moottoroidussa maailmassa. Ja sitten Eevertti oli tullut
esiin vähän ujostellen ja pyytänyt kertomaan tädille terveisiä, että
hänen on kiiruhdettava junaan...

Rouva Katariina katsoi kertojan kasvoihin kaiken aikaa vallan
vakavasti, ja Soro oli varma siitä, että hän aavisteli tavanneensa
melkein vertaisensa veijarin...

Sitten vänrikki nousi päättäväisesti. Valitettavasti hänenkin junansa
olisi pian paikalla. Hänen täytyi siis lähteä...

Rouva Katriina oli hämmästynyt.

— Ei suinkaan! Tokihan jutellaan, tutustutaan. Junia tulee aina uusia,
joka ainoa päivä...

Mutta vänrikki oli taipumaton. Aikaa oli ylen niukasti. Hän ei
ollut kuitenkaan mitenkään malttanut ajaa ohi käymättä näkemässä ja
näyttäytymässä. Tulleehan toki vielä aika, jolloin maailmassa on
runsaammin aikaa. Silloin jatketaan kesken jääneitä juttuja...

Oli siis hyvästeltävä. He molemmat katsoivat toisiaan silmiin koettaen
urkkia, mille mielelle toinen jäi, mitä ajatteli.

Vänrikki Soro asteli suorana hiekkaista polkua, jonka vierellä
punarunkoiset petäjät suhahtelivat syksyn tuulessa. Sadepisarat pitivät
sipinäänsä hänen harmaassa päällystakissaan.

Mutta suuri Kirje-Katariina katsoi hänen jälkeensä niin kauan kuin
kävelijän hahmo näkyi. Ehkä hänellä oli hämärä tunne, että siinä meni
eräs merkillisimmistä miehistä, mitä hänen kirjoissaan oli...

* * * * *

Juna jyrisi jälleen, mutta nyt pohjoista kohti, ja vänrikki Soro istui
pehmoisella penkillä, mutta hänen olonsa oli hiljaista, apeaa ja
noloa. Uutta Katariinaa ei ollut löytynyt, retki oli ollut turha, ja
hän käsitti olevansa surullisella peräytymistiellä... Sitäpaitsi hänen
rahavaransa olivat lopussa, merkki, että oli parasta suunnistautua
tutuille laitumille...

Mutta Soro ei ollut niitä miehiä, jotka antavat turhan murheen kalvaa
itseään. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka käsittävät saaneensa vain
silloin, kun saavat rahaa ja rahanalaista. Nytkin hän oli saanut
seikkailla, oli tavannut melkoisen merkillisen kirjanpitäjän ja
kokoilijan...

Jos hänen nyt pitikin palata karun erämaanjärven rannalle, tuttuun ja
tuskastuttavaani maisemaan, entisen Katariinan luo, niin Koti-Katariina
oli nainen, joka ymmärsi iloita esimerkiksi miehensä uudesta vänrikin
arvosta. Myöskin naapureille oli mukava näyttää, että hänelle oli
käynyt hyvin. Se vaikuttaisi heihin kuhunkin laatunsa jälkeen. Jotakuta
se voisi sukaista miellyttävästi... Ja jälkeläiset juoksivat isää
vastaan, sekin miellyttävä elämys näin harvakseltaan. Oli hyvä näyttää
koko synkeälle järvelle, että poika yhä oli elossa, vaikka aika
aaltoili myrskyisenä...

Se olisi väliaikaista, sillä sota ei suinkaan ollut lopussa, vaan
jatkui ja antoi yhäti uusia kohtaloita, asuinpaikkoja, Katariinoja,
uusia arvoja... Eikä käynyt laatuun kuvitella olevansa huono-onninen
mies, joka jää kaikesta osattomaksi...

Niihin ajatuksiin Soro nukahti pehmoisen penkin nurkkaukseen
tyytyväisenä kuin lapsi.

Ja tapahtui, että uuden vänrikin uudet saappaat kokivat ensi kerran
metsäpolun kuhmuraiset juuret ja kivet, suoportaitten niljakkuuden
ja itse suonkin imevän pehmeyden. Ne kompuroivat rannan kivikoissa
ja veneen teljoilla, lonkuttelivat ja sujuttelivat korpitalojen
rappeutuneita lattiaksia.

Sitten ne puhdistettiin ja voideltiin, sillä vänrikki Soron lyhyt loma
oli loppunut, ja hän palasi jälleen sotivaan armeijaan.

* * * * *

Vänrikki Soron ajatuskyky oli melkoisen selvä, jollei hän vain
rentonaan antautunut valtavalle näkemykselleen maailmassa ja samalla
tietysti hänen elämässään tapahtuvalle suurelle muutokselle. Tuota
taustaa vasten vääpelien kohoamiset vänrikeiksi olivat häviävän pieniä
tapauksia, joihin kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Hän oli lisäksi,
joutuessaan jo nuorena armeijan palvelukseen, kuullut kertomuksia
sen aikuisen sodan päivinä ja heti jälkeen tapahtuneista nopeista
ylenemisistä, paljon vaivattomimmista kuin hänen pitkällä palveluksella
ansaitsemansa vänrikin napit. Mies oli vain alkanut kantaa sellaisia
ja tällaisia merkkejä ja lopulta siitä oli tullut virallinen tosiasia,
vanhan nautinnon oikeudella...

Mutta niinä hetkinä, jolloin Soro ei seisonut huipulla ja nähnyt
maailman valtavaa muutosta ja tullut täyteen huolta, että hän jäisi
osattomaksi siitä ja tulisi työnnetyksi vanhaan loukkoonsa, jossa
ei käynyt mitään virtaa, selvinä hetkinään Soro tulisi monesti
ajatelleeksi, että hänen vänrikkyytensä ei mahdollisesti levännyt
perin tukevalla perustalla. Toisinaan hän oli aikeissa ratkoa tähtöset
pois ja palata leveisiin ja luotettaviin vääpelinnauhoihinsa. Mutta
sekin oli jo vaikeata. Liian moni henkilö oli nähnyt hänet vänrikkinä
ja onnitellut häntä. Nyt myöskin vaimo ja kotiseutu oli nähnyt hänet
tähtiin asti kohonneena... Täytyi jatkaa. Ylen pieni asia on muutamat
vänrikin tähdet siinä pyykissä, missä kaikki maat ja kansat nyt
olivat...

Mutta hän ei tuntenut itseään aivan varmaksi. Levottomuus ja kiusaavat
ajatukset tekivät hänet vielä persommaksi väkijuomille kuin hän
entuudestaan oli.

Pienessä humalassa oli olo luontevaa, upseerius tuntui silloin
erinomaisesti soveltuvan hänen vartalolleen, ja hän selitti kadulla
vastaantulleelle tuttavalle, kuinka Karhu Esko piirissä oli hänelle
sanonut, että mitä sinä, mies, meinaat! Ei sinulla ole oikeutta kävellä
vääpelinä! Oli kaiveltu papereita ja näytetty... Sillä hetkellä Soro
kuuli vielä paperin kahinan, näki oman nimensä tiheän konekirjoituksen
keskellä ja kapteeni Karhun osoittavan, paksun, karvaisen etusormen...

Niinpä hän sitten ajeli yksikköään kohti pikkuhumalaisena vänrikkinä,
ja hänen nahkaisessa salkussaan ja suuressa repussaan oli siksi
runsaasti päähän meneviä aineita, että hän perille päästyään
pystyi järjestämään pienet juhlat esimiehilleen ja uusille
upseeritovereilleen. Kaikki meni hyvin. Kukaan ei näyttänyt erikoisesti
ihmettelevän sitä, mitä vääpeli Soralle oli tapahtunut. Kaikki ottivat
hänen vänrikkyytensä luonnollisena ja näköalaan soveltuvana asiana.

Juhla oli mainio ja uudet toverit ystävällisiä ja iloisia. Sora meni
levolle perin tyytyväisessä sieluntilassa, ihmetellen vain sitä
seikkaa, että hän oli niin kauan tyytynyt elämään aliupseeriuden
mitättömyydessä...

Upseerina hän ei tietenkään voinut jatkaa palvelustaan vanhoissa
vääpelin tehtävissään. Mutta yksikössä oli avoinna talousupseerin
paikka, jota Soro oli ennenkin hoidellut tilapäisesti. Se sopi
mainiosti. Uusi mies, eräs kersantti, määrättiin vääpeliksi. Kävi heti
ilmi, että Soron kohoamisesta siunautui muillekin mahdollisuuksia,
näköaloja..

Päivät kuluivat, ja Soron upseerius alkoi vakiutua ja vanheta arkiseksi
ja jokapäiväiseksi asiaksi. Hän nosti vänrikkinä päivärahat ja jopa
uusi upseeripassikin oli kirjoitettu. Mitään kiusallisia kysymyksiä ei
kuulunut.

Asemasota jatkui yksitoikkoisena, talvi teki tuloaan, joskus
jymähtelivät tykit, ja vänrikki Soro istui ja selaili papereita. Hän
tunsi merkillistä levottomuutta ja toiminnanhalua eikä voinut viihtyä
paikoillaan, vaan järjesteli itselleen matkoja ja komennuksia.

Kerrankin, ollessaan nostamassa yksikön päivärahoja, hän ajaa hyrisytti
kaupunkiin asti ja sai viinaa päänsä täyteen, jolloin olo ja elämä
alkoi luistaa. Hän istui mahtavana ravintolapöytien ääressä rinnassaan
korttelinpituinen nauhalevy ja muita merkkejä. Päivärahoja hän kantoi
karttalaukussaan ja laskuja maksaessaan aukoi huolettomasti raamatun
paksuisia setelinippuja. Silloin hän seisoi kukkuloilla, ja vänrikkyys
oli vähäinen asia, jonka pätevyydestä ei kannattanut olla huolissaan.
Päinvastoin: hänen kaltaisensa mies saisi olla vähintään eversti, eikä
siihenkään pitäisi olla mitään huomauttamista...

Kun hän lopulta tointui lähtemään, niin hän tiesi, ettei hän siitä
retkestä selviäisi muuten kuin kirjoittamalla Koti-Katariinalle. Sillä
oli kyllä rahaa, kiitos metsän ja oman isäntähenkensä... Mutta miten
hetas se olisi sitä antamaan, se oli toinen juttu. Jos se lopulta
taipuisikin pakon edessä, niin kuminakakkua siitä riittäisi... Onneksi
oli sota yhä käynnissä, elämän muutoksia ennustellen...

Vänrikki oli mahdollisimman huonolla tuulella palatessaan yksikköönsä
ja riiteli uuden vääpelin kanssa. Hänen ihmeekseen vääpeli riiteli
vastaan, tuo kersantin tuhrus, jonka hän oli nostanut mitättömyydestä.
Nyt se istui vääpelin pöydän ääressä, usein puolihumalaisena, kämmenet
ja naamakin kopiopaperien ja aniliinikynien värjäämänä, pöytä papereita
tulvillaan ja kehui selviävänsä... Nyt se julkesi mennä niin pitkälle,
että sanoi kirjoittavansa sellaiseen paikkaan, jossa tiedettäisiin,
milloin Soron vänrikiksi yleneminen oli oikein tapahtunut...

Ja sen hän myöskin teki. Se kävi ilmi muutamia päiviä myöhemmin, kun
vänrikki Soro kutsuttiin päällikön puheille. Tämä, luinen ukonrähjys,
raivosi, ettei hän olisi uskonut Soroa, vaikka hänet leuhkaksi
tiesikin, niin hulluksi, että heittäytyy niitä nimiään vänrikiksi ja
olla pollettelee upseerina kuukausikaupalla kaikessa viattomuudessa...
Se oli ennenkuulumatonta! Hänellä oli kädessään paperi, jossa
todistettiin, että Väinö Matias Soroa ei ole koskaan ylennetty
vänrikiksi...

Soro oli nolo, allapäin. Kova onni seurasi häntä, niinkuin hän
sisimmässään kaiken aikaa oli aavistanut. Kuitenkin hän mutisi, että
oli olemassa toisenlaisiakin papereita, jotka hän oli nähnyt omin
silmin...

— Te joudutte sotaoikeuteen! jyrisi päällikkö.

Vähitellen selvisi, että se oli vain peloittelua. Asia aiottiin
painaa niinsanotulla villaisella. Soron oli vain selvitettävä asiansa
yksikössä, maksettava takaisin liiat, vänrikkinä levennellessään
nostamansa päivärahat, ja sitten hän saisi siirron toiseen yksikköön ja
voisi yrittää entisellä vääpelin arvollaan uutta elämää...

Niin vähällä hän pääsisi. Armo kävisi oikeudesta...

— Te olette jo kyllä itsekin oivaltanut, kettu, sanoi päällikkö, —
ettei se tapahdu teidän takianne, vaan siksi, etteivät syrjäiset ja
syyttömät joutuisi hulluudestanne kärsimään mitään...

Soron upseeritarina oli lopussa. Vänrikin tähdet oli ratkottava
kauluksista, ja nyt hän ihmetteli, mikä häneltä järjen lappoi niin
vähiin, mikä piru hänet niin sokaisi, että hän oli tullut ne ottaneeksi
kantaakseen... Mutta se oli niin sallittu. Se oli hänen ristinsä, josta
ei päässyt yli eikä ympäri...

Soro käveli muutamia päiviä ilman mitään arvomerkkejä. Uuteen
vääpeliin, kersanttiin, hän katsoi karsaasti. Se leventeli hänen
entisen pöytänsä ääressä, töhrys, kämmenet ja naamakin kopiopaperien
ja aniliinikynien värjäämänä, pöytä papereita tulvillaan ja kuvitteli
olevansa hyväkin oikeudentekijä...

Sitten tuli kuin tulikin Koti-Katariinan rahalähetys, ja Soro huokaisi
helpotuksesta. Olipas Katariina kuitenkin kaikessa kitsaudessaankin
käsittänyt, että mies oli nyt pinteessä! Mutta oli sillä taasen puolta
sanoa! Onneksi sota ei ollut suinkaan lopussa... Vänrikkinä tai ilman:
vieläkin oli parempi olla kuin kotona...

Hän voi nyt täyttää vaillingin ja jättää kassan ja toimensa
seuraajalleen. Sitten hän sai paperinsa ja jätettyään komppaniansa
vähin hyvästelyin aloitti matkansa uuteen yksikköön, joka oli kokonaan
toisen tien varrella, toisella suunnalla.

Hän matkusti lomalaiskolonnassa, kyyrötellen kylmissään ja yksinäisenä
ja äänettömänä pahvikopin nurkassa. Eräs vaihe hänen elämässään oli
päättynyt ja uusi oli edessä. Ikuiset vääpelin nauhat leventelivät
jälleen hänen kauluslaatoissaan. Mutta sota jatkui, maailma loi
nahkaansa... Peli ei ollut vielä pelattu. Toistaiseksi sait olla
tyytyväinen siihen seikkaan, että olit pudonnut vääpelyyteesi niinkuin
kissa käpälöilleen...

Pysähdyspaikassa, mustan korvikekupin ääressä, hän sitten tapasi
tuttavia. Eräs luutnantti, jonka naama oli säitten parkitsema, katsoi
häntä pitkään. Lopulta kuului iloinen kirous: — Saamari, sehän on Soro!

Sitten vääpelikin tunsi puhuttelijan. Se oli Jopperi, eräs hänen
ensimmäisiä alokkaitaan, muinaisilta ajoilta, jolloin hän toimi
harjoitusaliupseerina. Kolmen kuukauden aika asentoa ja ojennusta ja
sitten tämä ihminen oli kadonnut Eruukoohon. Nyt se seisoi tuossa
hieman rähjäisenä rintamaluutnanttina, mutta tunsipas vielä Soron,
silloisen kersantin. Soro tunsi hyvää mieltä: hän oli lopultakin mies,
joka muistetaan...

— Eihän sitä silloin tultu ottaneeksi koko hommaa oikein toden
kannalta, puheli Jopperi. — Koko sotalaitos oli vain eräs maailman
riennoista. Mutta nyt tässä on nähty, että totta ne tarkoittivat, nyt
se on ainoa asia... Ja sinä olet vain vääpeli, vaikka olet ahertanut
ammatissa paljon enemmän kuin me, muka upseerimiehet, jo silloin, kun
me pidimme kaikkea vain leikkihommana... Lomalleko?

Ei, Sorolla oli käynnissä vain muu majanmuutto.

— Mutta sinähän olet komea kuin olisit menossa voiton paraatiin!
Meikäläisellä ovat saappaatkin melkein hajoamistilassa. Kuule, vaihda
saappaita! Seisoisi sitä mielellään varvas piilossa ensimmäisellä
lomallaan...

— Ja annatko pitkät pillit, punaiset paulat päällisistä, laski Soro
leikkiä.

He vaihtoivat saappaita. Soro tiesi, että hänellä oli vielä toiset yhtä
hyvät repussa, ja sitäpaitsi hän saisi aina uusia. Hän kehaisikin sillä
seikalla.

Riisuessaan saappaitaan hän tuli muistaneeksi, että hän oli vetänyt
nämä kengät jalkaansa ensi kerran juuri sinä samana iltana, jolloin
hän sai päähänsä tuuman ruveta vänrikiksi. Kukaties nämä saappaatkin
olivat osallisina tuon aatteen syntymiseen, josta ei ollut koitunut
mitään iloa... Kovin uudet ne olivat ja hyvin ne soveltuivat jalkaan ja
luontevasti poimuili varsinahka nilkoissa ja salaperäisesti välähteli
niiden musta muhkeus kadun sotapimeydessä...

Hän potkaisi saappaat tylysti jalastaan mietiskellen, ettei koskaan
tiedä, mihin kuollut nahkakin elävän ihmisen viettelee...

Ja niin jäi vääpeli Soro, ja uusi ihminen veti heti saappaat jalkaansa,
lomalle matkustava luutnantti Jopperi.

Hänestä tuli tämän saapasparin toinen ihminen.




2.


Jopperi oli nuorehkona kuolleen nimismiehen ainoa poika. Sisaria
hänellä oli kolmekin, pari nyt jo naimisissa eri puolilla maata, ja
yhden oli nykyaika, joka ahdisteli joutilaita, ajanut konttorituolille.
Perhe oli varakas, joten Heikki Jopperin opinnoilla ei ollut mitään
kiirettä. Hän tuli ylioppilaaksi, suoritti välillä asevelvollisuutensa
ja yritteli lueskella sitä ja tätä. Hänen harrastuksensa olivat monet,
mutta suurin ja läheisin oli kuitenkin urheilu ja retkeily. Hän oli
melkoinen juoksija, joka oli menestyksellä kilpaillutkin. Ja sitten
hän oli ajaa vouhottanut moottoripyörällä maanteitä pitkin ja kokenut
pieniä seikkailuja. Lopulta, iän kasvaessa, hän oli toiminut muutamia
vuosia vaatimattomana kansakoulun opettajana. Hän ei tuntenut siihen
ammattiin mitään vetovoimaa, mutta neljäskymmen alkoi jo olla käsissä
ja tuli tunne, että jotakin on tehtävä, ja kansakoulun opettajan
pätevyys oli hänelle verrattain helposti hankittavissa. Tämä valinta
oli puolittain sattuma, mutta se vastasi myöskin hänen ihanteitaan.
Hän pääsi maaseudulle kaupungista, jota hän ulkoilmaihmisenä
inhosi. Hän ei käsittänyt kaupunkien syntyä, sitä, että ihmiset
kasautuivat niin läjäpäihin... Jo niinä vuosina, ukkospilvien alkaessa
muodostua, lehtien kirjoitellessa tulevasta sodasta niinkuin varmasta
asiasta, jo silloin Heikki Jopperi oli profetoinut, että tulevan
sodan ilma-ase on se piiska, joka ajaa ihmiset levälleen, luonnon
helmaan... Sitäpaitsi kansakoulun opettajilla oli ihanteellisen pitkä
kesäloma, ikäänkuin vartavasten hänen urheiluharrastuksilleen ja
moottorimustalaisuudelleen. Lisäksi hänestä oli hauskempi katsella
lasten kasvoja kuin aikuisten, joista usein niin helposti näki, mitä
elämä on ihmiselle tehnyt...

Hän harrasti Suur-Suomeakin. Hän oli varma siitä, että Suomen rotu on
valittua rotua, joka elää ja levenee ja perustaa vahvan valtakunnan.
Hän oli sodan aattona linnoittamassa Kannasta ja heilutti lekaa
tarmokkaasti. Talvisodassa hän selvisi hengissä ja terveenä ja
vihastuneena maailman kapitalisteihin, jotka näyttivät käyttävän hänen
pientä isänmaataan koekaniinina haluten nähdä, kummoiset hampaat idän
pedolla oikein on, miten se jyrsäisee, miten vaarallinen se on...

Näköala oli synkkä. Mutta se muuttui nopeasti kuin ajatus aamuruskon
kaltaiseksi. Vaiennut Saksa kääntyi itään päin. Sen vastustamattomat
panssarit lähtivät liikkeelle. Suomi voi nyt ottaa omansa pois, vieläpä
kauan sitten menetetyt rotunsa alueet... Suur-Suomen synnytyshetki oli
tullut...

Se oli Heikki Jupperille riemusotaa, tuo hirveä kesä tiettömässä
korvessa. Hyökkäystä ja kuolemaa ja silpoutumista. Loputtomia marsseja,
näännyttäviä kantamuksia, unettomia ja ruoattomia vuorokausia, likaa ja
syöpäläisiä. Mutta myöskin voittoja ja etenemistä. Kivulla ja uhreilla
on lunastettava kaikki uusi tässä maailmassa...

Heikki Jopperi oli ollut melkoisen ujostelematon sotilas. Hän oli
saanut parikin sotaristiä ja ylennys kapteeniksi voi tapahtua minä
päivänä tahansa. Nyt vasta, talven kynnyksellä, hän oli saanut
ensimmäisen lomansa. Ja sitä ennen oli jo viikkokausia maattu
paikoillaan, kurakuopissa, asemissa. Sodan arki alkoi jo olla käsissä
ja hänen mielensä oli hiukan lamassa. Idän petoa ei oltu lyötykään
heinäntekoa odotellessa, niinkuin talonpojat olivat puhuneet, eikä
edes kokonaisena kesänä. Susi on sitkeä nylkeä... Puheet salamasodasta
panivat ihmiset kuvittelemaan liikoja. Se on kuitenkin toinen, joka
väsyy, eikä suomalainen, Suomen rotu, joka ei ole koskaan väsynyt...
Hiljaisuudessa luutnantti Jopperi oli kuitenkin tullut siihen
sieluntilaan, että tämä sota on pitkä juttu...

Hän oli nyt kantanut asetakkia yli kaksi vuotta yhtämittaa, sillä
hän oli pysynyt palveluksessa välirauhan ajankin, ja jumala tiesi,
kuinka kauan sitä piti kantaa. Ehkä se olikin hänen ainoa takkinsa?
Ehkä niin oli paras... Oli ikäänkuin vääpeli Soron ajatukset olisivat
kulkeutuneet saappaitten mukana, jotka luutnantti Jopperi nyt oli
mukavasti ojentanut vastapäisen penkin alle, junan jyristessä etelään
päin. Sillä hän huomasi nyt ensi kertaa ajattelevansa, miten mahdotonta
ja tylsää olisi palata koululle, opettajan toimeen. Häneltä tietysti
helposti luiskahtaisi mielikirouksensa saamari soikoon, kun hänen
pitäisi kysäistä Israelin lapsista tahi Viipurin pamauksesta tahi
kissan hammasrakenteesta. Hänen tietysti pitäisi uskoa ja uskottaa,
että kaksi kertaa kaksi on neljä, yhä, kuten entisaikaankin...

Onneksi paluu entiseen ja vanhaan käynee yhä harvinaisemmaksi. Eihän
hän esimerkiksi voinut palata vanhaan kotiinsa, merenrantakaupunkiin,
tuttuun taloon, jonka äiti oli hankkinut silloin, kun isä oli kuollut
ja oli aika ajatella lasten kouluttamista. Se talo oli mennyt
tämän sodan alkupäivien ilmapommituksessa, palanut ja luhistunut.
Jopperi muisti hiukan hymyillen, kuinka hän oli kerran ennustellut
Herran piiskasta, joka on ajava ihmiset kivierämaista vihreille
laitumille... Nyt ainakin hänen äitinsä oli pommitettu ulos taivaan
alle ja maaseudulle, josta hän ei ollenkaan pitänyt. Oli sääli
ajatella äitiä ilman vanhaa taloaan, ilman monia rakkaita esineitään,
jotka sodan tuli oli hävittänyt. Luutnantista tuntui niinkuin hänen
nuoruutensa olisi lopullisesti loppunut silloin, kun se talo paloi,
ainoa, jota hän oli nimittänyt kodikseen, niinkuin keväät olisivat
kadonneet maailmasta, poika-aikojen keväät, jolloin pallo pyöri niin
viehättävästi paljastuneella ja sulaneella kentällä... Kuitenkin se
talo oli ollut kaupungissa, joita Heikki Jopperi inhosi, niinkuin
hän rakasti sateen ropinaa teltan katossa ja nuotion elävää tulta ja
myöskin moottoripyörän hurjaa menoa loputtomilla maanteillä...

Kun Jopperi laskeutui alas junasta ja oli aikeissa lähteä
tiedustelemaan uusia kulkuneuvoja, niin hänen satunnainen
matkatoverinsa, leukava luutnantti, seisoi vaunun portailla ja antoi
auliisti neuvojaan: — Ja kuule, katso sinä sieltä kaikin mokomin pitkiä
kivinavetoita ja ota selvää, onko sellaisessa pitkänavettaisessa
paikassa tytärtä tahi sotaleskeä tahi mitä tahansa ystävällistä
naisenpuolta... Sillä voi on nykyajan kultaa, paina mieleesi kokeneen
finanssimiehen sana! Isänmaallisuus on luonnollinen juttu sille
miehelle, jolla on voita rasiassa...

Jostakin syystä Jopperi tuli kuunnelleeksi häntä, vaikka hän
tavallisesti otti pitkät puheet vastaan niinkuin sateen ropinan. —
Hyvin sotilaallisia ajatuksia, mietiskeli hän. — Sillä leivässä meidän
mielemme usein askaroi, leivässä ja leivän särpineessä. Ei tosiaankaan
olisi hullumpaa, jos olisi joku, joka sipaiseisi jotakin ruunun leivän
päälle...

— Siinä on maailman katsomusta kylliksi nykyhetkellä! kuului vielä
leukavan luutnantin ääni liikkeelle lähtevästä junasta.

* * * * *

Luutnantti Jopperi löysi äitinsä isosta maalaistalosta, jonka
asukkaat olivat hänen kaukaisia sukulaisiaan tahi oikeastaan hänen
miesvainajansa ja siis myöskin hänen poikansa sukulaisia.

— Kyllä, rouva Jopperi on täällä, sanoi nuori naishenkilö talon
portailla. — Te olette varmaankin Heikki Jopperi? Olemme siis
sukulaisia, jonkinlaisia pikkuserkkuja...

Hän oli vaalea ja viehättävä ja osasi hymyillä ja nauraa. Hän oli talon
tytär ja hänen nimensä oli Hanna...

— Mutta tulkaa toki sisään!

Luutnantti Jopperi oli äkkiä tietoinen rähjäisyydestään ja
likaisuudestaan. Viikkokausiin hän ei ollut käynyt saunassa eikä
vaihtanut alusvaatteita. Lomalle lähtökin oli tullut vähän yllättäen.
Tuntui kutinaakin...

— Enpä tiedä, sanoi hän, — onko se oikein, oikein sopivaa. Minä voin
nimittäin hoidella sen puolen pientä karjaa... Tarvitsisin oikein
helvetin — anteeksi — kuumaa saunaa...

— Se sattui sopivasti. Sauna on lämpiämässä ja joutuu aivan pian.
Puinti on nimittäin käynnissä, ja väen on pestävä pölyt joka ilta...

Sitä se siis oli tuo ulvahteleva surina, jota luutnantin korva oli
puolitiedottomasti kuunnellut kuin epämiellyttävää lentokoneen ääntä.
Puimakoneen raskas, surunvoittoinen laulu täytti syksyisen maiseman...

— Tulkaa sisään vain! sanoi tyttö. — Eihän tuo pieni karjanne toki
liene niin tyytymätöntä, että lähtisi heti vaeltelemaan...

Sitten luutnantti näki äitinsä hyvinvoivana ja virkeänä, mutta
kuitenkin vanhentuneena. Sitäpaitsi hän puheliaisuudestaan huolimatta
vaikutti hiljaiselta, vieraalta, ympäristöönsä soveltumattomalta. Poika
voi aavistaa, kuinka hän kaipasi kaupungin ääniä, omaa avaraa taloaan
ja ystäviään, vesijohtoa ja veeseetä ja laiskanlinnaa ja kirkkaita
valoja. Mutta sähköt täälläkin paloivat, vaikka kituvan himmeinä.
Rouva Jopperin ei sentään tarvinnut kokea öljytuikkujen käryä tahi
täydellistä pimeyttä...

— Mitä sinä oikein täällä puuhailet, äiti?

— Enpä paljoakaan! Kesällä puuhailin jotakin puutarhassa ja sitten olen
tehnyt vähän käsitöitä...

Luutnantti Jopperi sai sen vaikutelman, ettei hänen äitinsä oikein
tiennyt, mitä hän täällä tekisi. Maalaistalo oli näihin asti ollut
hänelle tuntematon ja outo. Ja sitten hän oli täällä aivan yksin... Hän
oli täydellinen sotapakolainen maailman monien pakolaisten joukossa.
Hänenkin täytyi kärsiä isänmaan asian tähden. Tahi onko niin, että
ihmisellä täytyy olla jotakin, jolla hän kaunistaa kärsimyksiään
tehdäkseen ne siedettävämmiksi...

— Mutta miksi et ole mennyt Hertan tai Helenan luo? Luulisi, että
olosi olisi rattoisampaa omien tyttäriesi luona, ja lisäksi he asuvat
kaupungissa. Ethän ole koskaan pitänyt maaseudusta...

— Minä en kuitenkaan ole niin tyhmä, sanoi rouva Jopperi, — etten
tietäisi maan kasvavan leipää. Ja sitten kaupunkeja pommitetaan, enkä
minä pidä siitä. Se oli jotakin kauheata! Sano, onko siellä sodassa
aina sellaista?

— Ei suinkaan! On monenlaista. Aivan rattoisaakin joskus majoitustulien
ääressä... Mutta Suomen kaupunkeja ei tässä sodassa ole pommitettu
kuin ne ainoat kerrat, eikä pommitetakaan. Ryssällä on nyt muutakin
tekemistä. Sain sisarusten kirjeistä sen käsityksen, että he ovat vähän
loukkaantuneita siitä, että et ensinkään turvautunut heihin...

— No niin, suoraan sanoen en voisi sietää Helenaa kauankaan aikaa, ja
Hertan miestä en hiukkaakaan...

— Hyvä! nauroi luutnantti. — Tuollaista puhetta aina ymmärtää...

— Sellaista se on, niin yksimielinen kansa kuin olemmekin! Aina on
kuitenkin lähimmäisiä, joita ei mielellään edes näkisi...

— Mutta miten tulet toimeen tämän talon väen kanssa?

— Hyvin. Hehän ovat minulle vieraita ihmisiä. He saavat olla mitä ovat,
eikä mieleeni juolahda kasvattaa heitä. Sehän se juuri on vaikeutena
läheisten kanssa: tekisi mieli olla pieni maailman parantaja... Tämän
talon väki lienee mainiota väkeä. Luulenpa, että he vähän nauttivat
siitä, että kaupunkilaisille on käynyt ja käypi sodan vaikutuksesta
hullusti. Näyteakkunat ovat alastomat, ja peli ja musiikki eivät täytä
vatsaa. Korttiannostensa ääressä kaupunkilainen tulee muistaneeksi maan
ja maalaiset, joille ennen nauroi...

— Niin, tulee ainakin epäilemään, että kenellä tuota suussa sulavaa
mahtaisi olla...

— Maa vetää meitä puoleensa, huokasi rouva Jopperi, — meitä paatuneita
kaupunkilaistakin monessa merkityksessä... Mitenkähän tämä kaikki
päättynee?

— Hyvin tietysti! Vähän kärsivällisyyttä vain...

— Sitä ihmisillä on ylen paljon!

Vanhan rouvan kasvoja kaunisti pieni, salamyhkäinen hymy.

Sitten luutnanttia kutsuttiin saunaan. Hän sai talosta lainaksi
tarvitsemansa vaatekappaleet, sillä maallisesta tavarasta hän oli
nykyään niin puhdas, että jos lumen aikana puuhun nousi, niin maahan
jäi vain jäljet... Niin hän sanoi vaalealle serkulleen, viljellen
viimeisen lähettinsä puheenparsia. Hänen vaatteensa ja tavaransa olivat
välirauhan aikana tulleet kuljetetuiksi äidin kotiin ja olivat nyt
tomua ja tuhkaa.

Sauna oli hyvä, sisäänlämpiävä. Sen ihana savun tuoksu ja seinien
verraton mustuus oli luutnantti Jopperista mainio asia. Kylvyn jälkeen
oli illallinen, jonka herkut, tuoreet voit ja kirnupiimät, olivat
hänestä yhtä mainio asia. Sitten saunasta ja syömisestä rauennutta
sotilasta odotti vuode, oikea pehmeä vuode lakanoineen, jollaisen
olemassaolo melkein ällistytti häntä. Niin kauan hän oli heittäytynyt
pitkäkseen riisuutumatta, maahan tai pehkuille.

Syvä, hyvä uni otti sitten luutnantti Jopperin vangikseen.

* * * * *

Seuraavat pari päivää olivat Jopperille vähän nöyryyttäviä, vaikka
hän itse ensimmäisenä oli laskemassa asiasta leikkiä ja kuljeskeli
rohkeasti huonosti sopivissa sivilivaatteissa. Hän oli melkoinen
linnunpelätti. Puku oli hänelle ylen pieni, itse isännän, pienoisen,
kuivettuneen, leikkisän ukon pyhäpukuja. Nyt se puheli, että niin se
vain hänenkin takkinsa tarvitaan Karjalan maata vapautettaessa...

Luutnantti kuljeskeli siis ympäri, kävi puintipaikallakin ja yritti
tehdä vähän töitäkin, mutta väsyi ‘pian. Sitten hän otti koiran ja
haulikon mukaansa ja meni metsään. Syksyisen metsän ikuinen tohina oli
hyväätekevää ja rauhoittavaa. Se sai epäilemään, että lieneekö tämä
nykyinen sotakaan niin perin suuri juttu... Metsä humisee ikihuminaansa
sen jälkeen niinkuin ennenkin... Mutta lieneepä metsä tohissut
myöskin siellä jossakin, vaikka se ei siellä rauhoittanut, vaan
päinvastoin häiritsi höristelevää korvaa ja säläsi jotakin vaanivalta
silmältä. Siellä askel oli varovainen ja sormi aina liipaisimella. Oli
sellaistakin metsää...

Hän kaatoi pari jänistä ja palasi tyytyväisenä, samalla alakuloisesti
mietiskellen sitä seikkaa, että ihminen oli niin tappavaa laatua...

Illalla hän istui suuressa tuvassa, jonka tilavuus vaikutti häneen
kuin kirkko, istui väkeä ympärillään ja kertoi sotaseikkailuja. Joskus
vaietessaan hän huomasi äkkiä, että tämä oli oikeastaan tyypillinen
piirre hänessä... Missä hän lienee tällaiseksi tullut? Sodassako?
Majoituspaikoissa oli kuitenkin tavallinen näky, että hän istui
miesparvi ympärillään ja muisteli... Ja joku ovela veitikka voi
sekaan kysäistä, että muistaako luutnantti sitä ja sitä... Ja vaikka
luutnantti tajusikin, että siinä pyrittiin häntä mielistelemään,
höystämään, niin tuollainen huomaavaisuus kuitenkin lämmitti häntä...

Sillävälin hänen sotilaspukunsa, joka aluksi oli saanut hänen omasta
kädestään tuimat häkälöylyt, oli puhdistettu ja pesty ja korjattu ja
silitetty. Luutnantti Jopperi oli hyvin tyytyväinen saadessaan sen
vetää jälleen ylleen. Vääpeli Sorolta vaihdetut saappaat välähtelivät
muhkeina hänen jaloissaan, uuden kiillon peittäessä Soron harhailevien
askelten aiheuttamat naarmut. Nyt hän vasta voi kertoa ja muistella
iltaisin isossa tuvassa. Sillä hän tiesi olleensa melkoinen kuvatus
ahtaassa, lyhythihaisessa takissa. Sellaisessa asussa ei miestä oteta
oikein toden kaimalta...

Hän seurusteli aika paljon myöskin vaaleaverisen serkkunsa kanssa,
vaikka tämä olikin aina kiireissään, aina touhussa. Hän oli talossa
emännän asemassa sen jälkeen, kun hänen äitinsä oli kuollut välirauhan
aikana. Hän oli käynyt vain jonkinlaisen talouskoulun ja kansanopiston,
mutta hän oli reilu ihminen, joka ei koskaan surkeillut. Hän esiintyi
hyvin luonnollisesti, ja luutnantti Jopperi mieltyi häneen melkoisesti.

Pari kertaa hän huomasi rouva-äitinsä katsovan heitä kahta pitkään,
kasvojen rauhallisen ja viileän hymyn takana salattua paheksumista.
Hän, herraslähtöinen nainen, ei toki mielellään nähnyt ainoaa poikaansa
ja rahvaanomaista Hanna Sakeusta samassa maisemassakaan. Mutta rouva
Jopperi oli viisas nainen, joka käsitti, ettei tuo lopultakaan ole
mitään vakavaa. Se on vain välikohtaus, ajan satunnainen kuva.
Luutnantti menee sotimaan ja talon tytär jää tänne huolehtimaan
lehmistään, eikä sen enempää... Tosin hänen poikansa, joka jo
alunpitäen on ollut hänen pettymyksensä, joka aina on ollut liiaksi
omalaatuisensa, näyttää sotaretkillään pyrkineen kielenkäyttöään myöten
yhä lähemmäksi yhteistä kansaa. Ja siihenhän nykyään kehoitetaankin
ja ylistetään kovantyöntekijäin tarpeellisuutta yhteiskunnassa.
Se lieneekin totuus, mutta silti olisi ihmisen tiedettävä, mikä
itsekullekin sopii...

Niin kuluivat luutnantti Jopperin lomapäivät, joita ei ollutkaan
kovin monta, melkein huomaamatta loppuaan kohti. Yhden päivän hän
varasi matkan varrella olevaa Hertta-siskoaan varten, josta hän piti,
koska tämä oli reilu ihminen, joka ei koskaan surkeillut, miten muka
maailman ja ihmisten käypi... Tietysti niille ei käy sen hullummin
kuin ennenkään: maapallo kiertää kehäänsä ja elävät elävät ja kuolleet
makaavat haudoissaan...

Viimeisenä päivänä satoi yllättäen syksyn ensimmäisen lumen niillä
mailla, ja illalla taivas selkeni, kuu kumotti ja tähdet tuikkivat.
Maan uusi, valkoinen, pehmoinen lumimatto loisti, ja kulkusten
kuliseva, kumma soittelu vaikutti lähtevään luutnanttiin syvästi.
Hevonen seisoi jo portaitten edessä. Lähtöhetki oli tullut.

— Onnellista matkaa! helähti Hannan ääni, sekin kuin pieni kulkunen
pakkasillassa, ja kirkkaat silmät katsoivat hiukan kysyvinä ja
ihmettelevinä lähtijään.

— Onnellista matkaa!

Se oli oman äidin soinnukas ääni. Hänen silmänsä olivat kyynelistä
himmeät. Poika lähti sotaan, eikä koskaan tiennyt, mikä hyvästijättö
olisi viimeinen...

— Onnellista matkaa! sanoi isäntäkin, itse Sakeus. Hänen silmänsä
katsoivat lähtijään myötätuntoisina. Niin paljon nuoria miehiä meni
tuonelaan, ja vanhat elävät elämistään...

— Onnellista matkaa! Palatkaa tervennä! kuului etäämpää portailta
kimakoita ja matalia ääniä. Sitten ystävälliset kädet peittelivät
luutnantin nahkaisiin. Hevonen alkoi ravata, kulkuset soivat, lumi
loisti valkoisena, ja musta taivas säkenöi tähtiä.

Mutta ohi vilahtelevien talojen ja töllien akkunoista pilkotti myöskin
valoja. Tuo oli luutnantti Jopperista aina ollut kauneimpia näkyjä
isänmaassa: syksyiltään pilkoittava tuli torpan akkunassa...

* * * * *

Mies, joka nyt seisoi taakse jääneen vääpeli Soron saappaissa, oli
tähän omatekoiseen vänrikkiin verraten todellinen ja tosisotaa näkevä
soturi. Niinpä hän pian poljeskeli ampumahaudan pohjaa ja kuunteli
ystävänsä kapteenin juttelua. Tämä kapteeni toimi pataljoonan
komentajana, ja nyt hän hieman kadehti luutnanttia, joka juuri oli
tullut Suomenmaasta ja nähnyt elämää ja naisten nilkkoja, istunut
kapakassa ja kuullut soiton ja sorinan ja haistanut rommin tuoksun...

He nojasivat montun reunaan. — Tässä sitä nyt jökötellään, puheli
kapteeni. — Minä en koskaan taida päästä perille sodankäynnin salatusta
viisaudesta. Esimerkiksi tuo mäki tuolla näytti alussa olevan jokin
ihmeellinen paikka, joka meillä kaikin mokomin piti olla, ja niinpä
me otimme sen ryssiltä kokonaista neljä kertaa, ja yhtä monta kertaa
he ottivat sen takaisin. Sitten me emme sitä enää saaneetkaan, vaikka
kolmasti totisesti yritimme. Sotamies venäläinen piti pähtinsä, ja
meiltä meni monta parempaa ja huonompaa miestä kaiken maailman tietä.
Nyt me olemme jo viikkokausia tulleet toimeen ilman tuota nyppylää, ja
minä olen alkanut epäillä, ettei koko mäellä tee mitään, vaikka siitä
sellainen melu pidettiin...

— Vai on teidän sotanne nyt tällaista! Tuntuu siltä, että minun pitäisi
päästä siitä erilleen. Epäilen, että kestäisinkö tätä...

— Eihän tämä mitään hauskaa ole. Tämä pysähtyminen on ikäänkuin
tunnustus, että veto on lopussa. Mutta minä puolestani sain jo
tarpeekseni liikkuvasta sodankäynnistä. Ennen sitä makaa kuin juoksee
tällä iällä. Kunhan meidän vain ei jälleen alkaisi tehdä mieli tuota
jonninjoutavaa mäkeä...

— Mäelle meidän on päästävä, sanoi luutnantti Jopperi.

— Ei voi muuta kuin onnitella! Mutta onhan sinulla edellytykset päästä
kaukopartioporukkaan...

Viuh, vauh! Ne vihelsivät kipeästi kuin piiskan sivallus, ja luutnantti
nykäisi nopeasti päänsä suojaan.

— Sinullahan taitaa olla siviilitapoja! puheli kapteeni. — Ei
täälläkään olla miten sattuu, vaikka se siltä näyttää. Sotamies
venäläinen on aika tarkkakätinen poika. Mutta niin siinä vain nytkin
oli tarpeellinen tuuma elämän ja kuoleman välillä...

He palailivat korsuun, jossa he alkoivat kiertää puhelimen kampea.
Sitten kävi niin, että luutnantti Jopperi sai siirron uusiin,
väljempiin oloihin.

Partiohiihtäjien majoituspaikka oli rintamantakaisessa kylässä,
oikeissa hirsihuoneissa. Oikeat sängytkin siellä oli, kaksikerroksiset
puiset kasarmisängyt, ja niissä vuodevaatteet. Siellä he lepäsivät, ja
sieltä harmailta pihoilta he lähtivät liikkeelle sihisevillä suksilla.
Ja sinne he jälleen palasivat lepäämään. Joskus joku jäi palaamatta...

Mutta täällä kävi niin, että luutnantti Jopperi potkaisi saappaansa
sängyn alle ja otti käytäntöön uudet jalkineet, huopahiihtokengät.
Saapaspari ei saanutkaan olla mukana partioretkillä ja
sotaseikkailuissa. Se lepäsi kumollaan ja unohdettuna nurkassa, ja
paksu kerros harmaata tomua kerääntyi niiden päälle.

Mutta ehkä ne hyvinkin voivat seurata huokosillaan isäntänsä kotielämää.

Luutnantti saapui retkiltään tavallisesti väsyneenä ja vähäpuheisena.
Mutta syötyään, saunottuaan ja nukuttuaan kyllikseen hän nousi aivan
virkeänä ja silmäili sanomalehtiä ja availi kirjeitä. Joskus hän sai
pakettejakin äidiltä ja sisarilta ja muilta sukulaisilta. Tulipa
kerran muhkea paketti Sakeuksen Hannaltakin. Silloin luutnantti
näytti olevan erikoisen hyvällä mielellä. Missä lienee se leukava
matkatoveri? Olisipas nyt näkemässä miestä, jolla on voita rasiassa...
Hän meni miehistötupaan, sai piirin ympärilleen ja aloitti juttunsa ja
muistelunsa...

Tuollaiset hetket näyttivät olevan hänelle elämä itse. Miehet pitivät
hänestä. Oli kerrankin upseeri, josta heti päälle näki, että siinä
tulee herra, mutta joka kuitenkin oli kuin yksi heistä...

Mutta asuipa hän omassa huoneessaankin tahi oikeastaan kolmen upseerin,
partionjohtajan, huoneessa. Harvoin he kaikki kolme olivat yhtä
aikaa kotona, mutta milloin heitä oli kaksikaan, niin silloin riitti
meluavaa puhelua, laulunpätkiä ja hullutuksia, joilla sotilas näyttää
väljän luontonsa ja täyttää tyhjyyttä. Välistä oli hiljaisempaakin,
kun lueskeltiin ja kirjoittaa sukaistiin kirjeitä. Istuttiinpa väliin
tuntikausi totisina shakkilaudan ääressä. Mutta sitten otettiin kortit
esiin ja alettiin läiskytellä ja leukailla.

Lisäksi luutnantti Jopperi voimisteli säännöllisesti näinä päivinä,
jolloin levättiin ja odotettiin. Ruumiin kunto merkitsi pitkän partion
miehelle melkein samaa kuin hyvä onni, jolla sankarikuolema vältetään,
opetti hän muistelutilaisuuksissaan.

Pari kertaa hän otti saappaansa esiin sängyn alta, pyyhki niistä
pölyt ja pani ne jalkaansa. Hän käväisi silloin kävelyllä, tovereita
tapaamassa tahi kenttälottia puhuttelemassa. Mutta sitten luutnantti
potkaisi saappaansa tylysti luotaan entiseen pölyyn ja pimeyteen.

Oli jo käsissä kevättalvi, kun tapahtui niin, että luutnantti Jopperi
ja hänen kanssaan monta muuta miestä ei enää palannutkaan retkeltään.
Partio oli jouduttuaan kahakoimaan ja takaa-ajetuksi suunnitelmien
mukaisesti jakautunut kahteen ryhmään. Mutta luutnantti Jopperin
ryhmästä ei ketään kuulimut palaavaksi. Sanantuojaa ei näyttänyt
jääneen, ja tuli suuri tuisku, joka peitti kaikki jäljet.

Sen hiihdon jälkeen olisi luutnantti Jopperin pitänyt päästä toiselle
lomalleen. Hänen huoneessaan ja koko majoituspaikassa oli oudon
hiljaista. Kenen ympärille nyt kokoontuisi pieni piiri? Kenelle
lausuttaisiin yllyttävä huomautus, että muistaako luutnantti sitä ja
sitä? Sääli, ettei luutnantti voinut istua takan ääressä muistelemassa
viimeistä retkeään...

Ja hänen saappaansa lojuivat sängyn alla ja entistä paksumpi ja
harmaampi tomukerros alkoi peittää niitä.




3.


Tuli armas maaliskuu, ja luonto loimusi Suomenmaan värejä: taivaan
sineä ja hangen valkeutta.

Eräänä sellaisena päivänä luutnantti Heikki Jopperi siirrettiin
virallisesti kadonneitten kirjoihin. Ja silloin yksikön varuskersantti
Lintunen lähti liikkeelle ja käveli kadonneen luutnantin majapaikkaan,
jossa hän otti haltuunsa partiohiihtäjältä jälkeenjääneen omaisuuden.
Sitä ei ollut paljon: kaksipäisen kotkan koristamaan paperisäkkiin
mahtuivat sekä luutnantin omat että hänen käytössään olleet valtion
tavarat.

Siinä tilaisuudessa myöskin pölyn peittämä saapaspari nousi sängyn alta
ja jatkoi vaellustaan.

Niiden kohtaloksi ja kolmanneksi ihmiseksi tuli kersantti Nirva, siksi,
että hän oli äskettäin antanut varuskersantille ryyppyjä saksalaisesta
rommipullostaan ja myöskin mukiinmeneviä sikaarin savuja. Samalla hän
oli myöskin ilmaissut tarvitsevansa saappaita, oikeita saappaita,
entisten risojen tilalle. Varuskersantti oli vakuuttanut, että Nirva
oli osannut kääntyä oikean henkilön puoleen ja oikealla tavalla:
saappaat saataisiin. Nyt niitä ei tosin ollut, mutta ensimmäinen
tilaisuus olisi hänen.

Sitäpaitsi kersantti Nirva sattui onnekseen tulemaan säkkiä kantavaa
varusmestaria vastaan. Muuten saappaat kaikesta huolimatta olisivat
voineet joutua aivan toisille teille, sillä varuskersantti oli
lyhytmuistinen mies, ja saappaitten ja kaikkien hyvien varusteitten
kyselijöitä oli kyylytykseen asti. Mutta kun Nirva sattui nyt tulemaan
vastaan ja tiedusteli, mitä pussissa oli, ja rommipullo oli vielä
tuoreessa muistissa, niin varuskersantti sanoi reilusti: — Siinä on
sinulle saappaat! Ja hyvät saappaat, upseerisaappaat!

— Vanhat ronttoset! moitti Nirva, kun kengät otettiin esiin. — Eikö
sinulla ole tuliteriä?

— Ei, ja mitä sinä tuliterillä! Upseerisaappaat, ota huomioon, paremmat
kuin uudet! Niitä ei meikäläinen satu saamaankaan muuten kuin hyvällä
kimmokkeella...

Niin kersantti Nirva, pataljoonan hevosaliupseeri, omaa tilaansa
viljelevä talonpoika, rehellinen pohjalainen talonpoika, niinkuin hän
itse rakasti sanoa, sai saappaat.

Sodan alussa silloisella alikersantti Nirvalla oli ollut luja luottamus
saksalaisen nopeaan sotataitoon. Saksalaiset tankit jyrisivät
eteenpäin, saksalainen marssii, ja suomalainen marssii mukana ja ottaa
omansa, ottaa mitä haluaa...

Niin tunkeuduttiin taistellen tiettömään korpeen. Itse herra kapteeni
piti puheen, kun eräs joki oli ylitettävä, ja sanoi, että siinä ryssä
vielä tekee vähän vastarintaa. Siinä on kenttälinnakkeet ja lieneepä
lentokenttäkin. Mutta siitä alkavat myöskin tiet ja sen jälkeen ei
tarvitse muuta kuin istua autoissa, jotka ovat jääneet jälkeen tien
kehnouden tahi olemattomuuden takia, ja ajella eteenpäin.

Joki ylitettiin ja tiet alkoivat, mutta samalla alkoi myöskin tosisota,
sitten se vasta alkoi. Nirva alkoi vähitellen ymmärtää, että puhe
vaunulla ajosta oli leikilliseksi tarkoitettua...

Niihin aikoihin hän myöskin näki ensimmäiset saksalaiset, näki
ensimmäiset saksalaiset hevosajoneuvot, ja silloin hän, omien sanojensa
mukaan, purskahti itkuun.

Nelipyöräiset vankkurit, kummalliset kuomuvaunut, kuusikin hevosta
edessä, vetämässä kahta olkipaalia. Voi, totta jumalauta, uhoon
oli yhdytty! Puhe salamasodasta oli siis myöskin ollut merkillistä
leikinlaskua... Naapuri ei ymmärtänyt mitään kärrytyön päälle! Nuo
pyörät eivät pitkälle pyöri tässä maisemassa...

Ja muulien korvat heiluivat Nirvan silmissä yhä pitempinä ja pitempinä,
parin kyynärän pituisina. Ne ikäänkuin pilkkasivat kaikkea, tekivät
koko suuren sotarintaman leikilliseksi...

Toivo Nirva oli hevosmies. Moottorit ja voimavaunut upposivat suohon
ja ikävöivät tietä kuin äitiään. Mutta hevosella pääsi, pääsi kun oli
vain oikea mies ohjissa. Hevonen oli huollon selkäranka ja huolto koko
sodankäynnin ruoto...

Se nähtiin silloin, kun meikäläinen oli melkein motissa, ja kolonna,
jonka johtaja ei ollut hevosmies, palasi takaisin tyhjin toimin,
koska tie muka oli poikki ja pystyssä suon ja vihollisen vuoksi.
Silloin oli alikersantti Nirvan vuoro. Hän vei kolonnan perille
ja toi sen takaisinkin. Tie oli auki eikä vihollista näkynyt. Oli
vain uskallettava, oli mentävä. Se ei ollut helppoa säkkipimeässä,
hevosten vajotessa paikoin selkärankaansa myöten suohon ja ruumiitten
muljahdellessa jalkojen alla siinä paikassa, missä edellisenä päivänä
oli taisteltu. Hiljaakin oli oltava, koska ryssä ei totisesti
ollut kaukana ja kiirettäkin oli pidettävä, koska tällä tiellä ja
hämärissäkin perisi piru, puhumattakaan päivän valkeudesta. Kuormat,
jotka purilaita kiskoen saatiin perille, olivat naurettavan pieniä sen
silmissä, joka ei ollut tuota pientä Golgatan tietä kulkenut. Mutta
niinpä vain suossa makaava sotamies sai jotakin sisäänsä ja pyssynsä
sisään ja jatkoi sotimistaan.

Paluumatkalla raahattiin haavoittuneita.

Nirvan kolonna teki monta sellaista retkeä valvoen yön yön jälkeen. Ja
siitä syystä hänestä tehtiin kersantti.

Sen jälkeen hänen sotansa oli ollut hiljaista ja maineetonta. Hän
puuhaili talleissa ja huolehti hevosten oloista, heinistä ja kauroista,
kengityksestä ja harjauksesta. Sillä vetoeläimen, totta jumalauta,
piti saada hoitonsa, vaikka ihminen kävikin sotaa! Mutta hänellä
riitti paljon aikaa asumiseen, vieläpä kyläilyynkin. Hän oli hyvän
ruoan ja kahvin ja korvikkeenkin ymmärtäjä. Hän paistoi mainioita
pannukakkuja ja pyöräytti tuossa tuokiossa käristyksen tahi minkä
ruokalajin tahansa. Hän pelaili korttia ja politikoi siviilin pääsystä
ja ikäluokista. Sota oli hänen mielestään jo ohimennyt olotila. Ei
tarvittu kohta aseissa muuta kuin nuorimmat, asevelvolliset ikäluokat,
jotka jäisivät vahtiin näille uusille sotilaallisesti eteville
rajoille. Vanhemmille miehille sanotaan, että pojat: menkää kotiin!
Hän oli toivorikas, neljättäkymmentään aloittava nuorukainen, kova
löylymies, joka mielellään ryyppäsikin ja pistäytyi tuon tuostakin
Berliinin torilla, esiintyen liukkaana, ele- ja kielitaitoisena,
menestyvänä kauppamiehenä.

Mutta kun talvi kului kulumistaan ja vanhemmat miehet lomautettiin eikä
kersantti Nirvan ikäluokan vuoroa tullut, niin hän kävi kärsimättömäksi
ja kiivasteli virkakunnan hitaudesta. Jo syksyllä oli saksalainen
sanomalehdissä julistanut, ettei ryssästä ole enää tappelukaveriksi,
ja silti täällä miehiä makeutettiin syyttä suotta... Kotiseudun
väljä maisema alkoi yhä useammin muistua hänen mieleensä ja kotitalo
vaimoineen ja lapsineen. Heikki, Kalle ja Liisa siellä piipertelivät,
ja kolme hevosta oli tallissa ja navetassa kaksikymmentäkolme lypsävää.
Tahi yksi hevonen oli nyt sotapalveluksessa ja kolme lehmää oli
täytynyt luovuttaa yleiseen kulutukseen. Sota sorti talonpoikaa, otti
hevoset ja lehmät ja tyhjensi viljahinkalot, kohotti verokuormaa kaikin
tavoin, otti itse isännän pelloiltaan tällaiseen kirottuun korpimaahan
ikävöimään viljeltyä maisemaa, jotka vuosisatainen asuminen oli
muovaillut leppoisammiksi silmälle ja sydämelle... Sinne kotimaisemaan
oli jo palannut monta tuttua miestä, toiset tosin hiljaisina poikina
sankarivainajien riveissä, mutta useita myöskin jatkamaan maanpäällistä
elämäänsä. Mutta Toivo Nirvan täytyi yhä jäädä tänne ikäänkuin
kolmattakymmentä lypsävää ja neljäkymmentä hehtaaria sulaa maata voisi
niin vain heittää oman onnensa nojaan...

Näihin aikoihin hän pistäytyi vähän väliä Berliinin torilla, otti
ryyppyjä ja kävi yhä kielevämmäksi. Tallien ja hevosten tilasta hän
kuitenkin piti huolta entiseen tarmokkaaseen tapaansa.

Tällainen mies veti nyt jalkaansa viimeisen, umpeen tuiskunneen latunsa
hiihtäneen luutnantin saappaat. Toivo Nirvan jalat, joilla hän oli
tallustellut pitkänpitkiä vakoja oivan parin perässä, olivat suuret
ja kuhmuiset ja rumavarpaiset. Niissä oli selvästi näkyvissä hänen
nuoruutensa pyhäpäivien ja juhlien ahtaitten jatsarisaappaitten ruhjova
vaikutus. Nämä uudet saappaatkin olivat uusiin jalkoihin liian pienet.
Ne mahtuivat kuitenkin, kun kersantti jännitti käsivartensa vetäväksi.
Mutta sekä saapas että jalka joutuivat ylen ahtaalle. Nirva oli
kuitenkin tyytyväinen. Hänen jaloissaan ja koko ruumiissaan heräsivät
nuoruuden päivien iloisten lähtöjen muistot, heräsivät niin elävinä,
että hän ikäänkuin nuortui ja otti pari pyörähtävää tanssiaskelta
kolkkavalla lattialla.

— Niin se on, pojat! Sopiva saapas: ja ihminenkin on kuin uudesta
syntynyt ja voi panna jalalla koreasti...

— Sopiva? epäili joku, — kovin näyttää olevan ihoa myöten...

— Kyllä nuoren nahka venyy, sanoi kersantti Nirva.

* * * * *

Kevät lähestyi, lumi suli, ja maaäidin aina ikinuori povi alkoi
paljastua. Kevät ei ollut menettänyt makuaan. Laulurastaan hupatus
korvessa kajahti yhtä hilpeänä kuin ennenkin.

Yksinpä nuhrautunut, ajelehtiva sanomalehden palanenkin näytti
sisältävän toivorikkaan uutisen. Siinä puhuttiin suuresta
keväthyökkäyksestä kuin valtavasta kevättulvasta, joka kertakaikkiaan
on lopettava talven vallan. Ihminen oli hyvin taipuvainen uskomaan
senkaltaisiin ihmeisiin. Keväthyökkäys! Muuta ei tarvita, ja elämä on
muuttuva hyväksi ja iloiseksi...

Sulava maanpinta tuntui mukavalta kersantti Nirvan pontevasti marssivan
saappaan alla. Mutta hänen mielessään kyti tuska. Sillä liian elävänä
kohosi hänen mieleensä kotipuolen väljä maisema. Tumma kynnös
höyrähteli odottavana... Kuka sinne nyt ajaa äkeen? Nirva kuvitteli
peltojensa jäävän siementämättä. Sillä hän oli peltomies ja hevosmies
ytimiään myöten, ja kevät ilman maanmuokkausta, ilman maahan sirisevien
jyvien kahinaa, oli hänestä aivan luonnoton, pahanunenomainen...

Täällä hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä.

— Nouskaapas, kaverit, olemaan! jyrisi hän kämpässä aamuisin.

Kevät edistyi. Mutta kersantti Nirvan ikäluokkaa ei vain lomautettu
eikä kotiutettu. Kaukana kangasteli kotiseutu ja toukotyöt. Hän
käveleskeli levottomana ahtaissa saappaissaan. Joskus hänen jalkojaan
alkoi kivistää, niin että saappaat oli kiskottava jalasta ja tilalle
vedettävä väljät nauhakengät, joita nimitettiin maihinnousuiksi.

Kevät edistyi. Vastarakennettu huoltotie oli kuin liejuvirta. Se oli
autio ja tyhjä. Postiakaan ei saatu viikkokausiin. Sana kelirikko
alkoi nyt saada sisältöä ja tuli ilmehikkääksi. Kersantti Nirva
seisoi toisinaan pitkät tovit aution huoltotien ääressä. Siitä uhoi
lohduton erämaan tuntu. Se tie oli kertakaikkiaan sellaista, että sitä
eivät kulje muut kuin kurjet ja pirut... Kerran tai pari Nirva näki
saksalaisen maastoauton kulkevan ohi, että lieju aaltoili. Se lienee
nykyaikaista pirunrotua, liejunherra, mahanalus rattaita täynnä...

Mutta se näky ei elähdyttänyt kersantti Nirvaa. Vaunun heilunta
ja möyrintä toi äkkiä hänen mieleensä keväisen vainion. Hän tunsi
ruumiinsa tärähtelevän korkealla istuimella traktorin kulkiessa
myristen ja kahden äkeen keikkuessa perässä ja jättäessä hienon jäljen,
jota kelpasi katsella. Hän oli elänyt sellaistakin elämää keväisillä
vainioilla pitkinä päivinä ja vaalenevina öinä...

Mutta kun maastovaunu oli kadonnut ja tie oli tyhjä ja lieju näytti
ikuiselta, niin oli entistä autiompaa ja lohduttomampaa. Ainoakin
liikunnan merkki oli näkymättömissä. Yhteydet olivat poikki, niinkuin
sanottiin, ja ne olivat jääneet ja unohtuneet tähän harmaaseen
kylärähjään... Kersantti Nirva jatkoi levotonta kuljeskeluaan ja
muutti välillä ahtaat saappaat jälleen jalkaansa. Olo tuntui ikäänkuin
paremmalta noissa entisten onnellisten joutopäivien tiukoissa
jalkineissa...

Voi hetkisen kuvitella, että mies oli saanut lomaa kovasta ja
vastuksellisesta maanmiehen elämästään, josta hänelle ei ollut mitään
iloa, että hän nyt joutessaan käveli vieraan kylän raitilla etsien
huvitusta, etsien kenet nielisi...

Muun hyvän lisäksi yhteydet yksinpä Berliinin torillekin olivat aivan
poikki.

* * * * *

Eräänä aamuna kersantti Nirva ja koko harmaa kylärähjä sai varhaisen,
ällistyttävän herätyksen. Kranaatti räiskähti kiukkuisesti keskelle
kylää, kiväärituli rätisi ja kimmahtanut luoti vonkaisi ilkeästi.

Kämpissä oli kiirettä, hätäistä vaatekappaleitten ylle vetoa ja
aseitten sieppaamista ja siunausta ja kirousta. Miten tämä oli
mahdollista? Kylähän oli ollut kelirikkomotissa kertakaikkiaan. Ei
lomakolonnaa, ei postia viikkokauteen... Ja nyt tällainen meteli,
suorastaan sota, josta sanomalehdissä kirjoitettiin... Miten ryssä oli
kahlannut halki korven, läpi sohjuisen lumen, yli sulavien jäiden? Tahi
taivaastako ne oli tipautettu, lentokoneesta? Mutta siellä se kuulosti
olevan, juuri tähän kaukana rintaman takana olevaan kylään ryntäämässä.
Ja heittimiäkin sillä oli! Niin raittiisti paukahteli. Se oli
suorastaan noitamaista! Se oli karkeimpia herätyksiä ihmiselämässä...

Kersantti Nirva ähki ja tempoi ahtaita saappaita jalkaansa. Hän
ajatteli, että sotilaan saappaiden pitäisi olla niin avarat, että
niihin voisi hypätä suoraan sängystä. Ne nauhakengätkään sotkeutuvina
jorongaisineen eivät olisi olleet sen häävimmät...

Hän sai lopulta saappaat jalkaansa, sieppasi kiväärin käteensä ja
leipälaukullisen panoksia kupeelleen. Hän oli nyt läpeensä toimiva
henkilö. Kaikki haaveet ikäluokista, siviliinpääsystä ja siementä
odottavista pelloista olivat haihtuneet. Hän yritti saada muutamia
miehiä mukaansa. Oli mentävä talleille. Siellä oli heidän lohkonsa. Oli
katsottava, miten oli hevosten laita...

— Piruako me koneista! kirosi joku.

— Älä helvetissä! sanoi kersantti Nirva, — ota huomioon, että hevosten
hinnat ovat nousseet. Me myymme niitä vielä edullisesti markkinoilla...

Hän alkoi juosta muutamien tallimiesten seuratessa perässä.

Harmaa kylä oli täynnä liikettä ja myöskin ilmeistä hämminkiä. Mutta
vastarinta oli jo järjestymässä. Onneksi tämä ei ollut mikään pelkkä
huoltokylä. Täällä majaili luppoaikaa viettävää kaukopartioväkeä,
kokenutta ja sotataitoista. Tuo kuin taivaasta tipahtanut vihollinen
saisi kyllä vastusta. Kiväärituli ratisi kylän kahdella laidalla.
Luoteja vingahteli aamuilmassa kuin pitkiä vihellyksiä, ja kranaatteja
putoili harvakseltaan. Pari laitimmaista hökkeliä paloi.

Nirvan laskeutuessa mäen rinteelle luotisuihku alkoi äkkiarvaamatta
tikata kenturaa. Vihamielinen konekivääri työskenteli jossakin
vastakkaisen mäen metsärinteellä. Välimatka oli niin pitkä, että
työ ei ollut vallan tarkkaa, mutta suihkut romahtelivat kuitenkin
aivan seutuville. Muuan kuula jo pyyhkäisi naarmun kersantti Nirvan
toisen saapasvarren sisäsyrjään, vaikka hän itse ei sitä koskaan
tullut tietämään. Hän säntäsi rinnettä alas minkä kerkesi, tehokkaan
piiskan lakkaamatta vonkuessa, ja ehti onnekseen pois konekiväärin
toimintasäteestä. Toiset olivat pysähtyneet ylös mäelle konepyssyn
alkaessa laulaa. Nirva viittasi heitä kiertämään vaarallisen rinteen,
jossa joku näytti jo löytäneen matkan pään. Kaatunut lojui selällään ja
kädet levällään.

Talleilla oli vielä kaikki hyvin. Useimmat hevoset jatkoivat
rauhallisesti alituista syöntitouhuaan, mutta muutamat keikuttelivat
hermostuneina päitään ja äyskäröivät kavioillaan. Ne olivat tunteneet
sodan äänet, eivätkä ne niistä entisten kokemustensa mukaan pitäneet.
Muuten ei eläimillä ollut mitään hätää. Tallit olivat mäen rinteeseen
kaivettuja korsuja, ja myöskin niiden ainoa hirsiseinä oli vahvistettu
maalla kuin linnake. Ainoastaan oven läpi ja pienistä akkuna-aukoista
voi luoti harhautua sisälle.

Tallien edessä oli mutkitteleva ampumahauta, jota muitten muassa
kersantti Nirvakin oli syksyllä kaivanut ja kaivattanut, mutta perin
vastahakoisesti ja pilkkaillen herroja, jotka eivät siedä nähdä
sotamiestä joutilaana, vaan kaivattavat turhanturhia kuoppia... Nyt
niitä ehkä saataisiin käyttää.

— Tässä meillä on hyvät hautapaikat, sanoi kersantti Nirva, — vaikka
nämä niin kiroillen kaivettiin...

Edessä oli aukeata suota ja suon takana metsän peittämä loivasti
kohoileva vaaran rinne. He, puolisen kymmentä miestä, odottelivat
kuopissaan. Täällä ei tapahtunut mitään, vaikka kylän kahdelta laidalta
kuului läheinen taistelun melske. Nirva kävi jo kärsimättömäksi ja
murisi, että eikö hän ollut jo ajan alussa sanonut, että maa ei kaipaa
tätä kaivamista... Mutta sitten he huomasivat muutamien hahmojen
sukeltavan metsän peitosta ja alkavan rämpiä suon yli kylää kohti.

Ampumahaudassa silmäiltiin pitkin kiväärinpiippuja sormi liipasimella.
Sitten laukeili ja tulijat palasivat metsän suojaan kiireenvilkkaa,
paitsi paria kolmea, joiden sota näytti loppuneen sille suolle.
Samassa vastarinteen metsäkin ikäänkuin heräsi. Sieltä vihelsi luoteja
jatkuvasti. Kun jokin konekiväärikin alkoi sieltä soitella, paikasta,
josta oli hyvä näköala alempana olevaan ampumahautaan, niin haudan
kulmauksissa ei tosiaankaan voinut elää hyvin leveästi.

— Nyt sitä olisi mielellään nyrkin kokoinen, sanoi kersantti Nirva, —
ja vieläkin pienempi...

Mutta sitten alkoi heidänkin mäellään laulaa ravakka konease, ja
ennenpitkää tuo vastarinteen kiusankappale vaikeni. Niin jatkui
taistelu tuntikausia. Luoteja tuli ja meni, mutta tulokset eivät
olleet nähtävissä. Ryssän oli täytynyt väistyä kylän laiteilta, mutta
ympäröivillä mäkimailla se pysytteli sitkeästi. Oli ilmeistä, että tämä
ei ollut mikään partiokahakka, vaan suurin voimin suunniteltu isku
sivustaan, ryssän keväthyökkäys...

Apuvoimia alkoi saapua paikalle vaivalloisen matkan jälkeen jo hieman
kuivahtaneilla teillä. Vastahyökkäys alkoi, mutta kesti tuntikausia,
ennenkuin se alkoi vaikuttaa.

Oli jo iltapäivä käsissä pienen asemasodan tallien luona loppuessa.
Vastapäisen vaaran rinne oli jälleen eloton. Ammuntaan ei vastattu.
Voitiin nousta haudasta, oikoa puutuneita jäseniä ja käyttäytyä
vapaasti.

— Olisi oikeastaan mentävä katsomaan, sanoi kersantti Nirva, — mihin
naapuri lymyili. Sitäpaitsi minusta tuntuu niinkuin olisin noiden
suolle sortuneiden rintaperillisiä...

— Mitä niillä on muuta kuin täiset ryysyt ja pyssyrämä. Köyhiä
saatanoita ne ovat...

— Ei sitä tiedä, väitti Nirva, — on ainakin hyvä kuvitella, että niillä
on kelloa ja sormusta ja kultahammasta ja ties mitä...

Hän lähti rämpimään yli suon muutamia miehiä seurassaan. Hieman
epäröivää, odottelevaa kulkua, kiväärit kainalossa. Eihän ollut
ensinkään taattua, ettei vastarinteeltä vieläkin paukahda ja vingahda...

He ehtivät kaatuneitten luo, kun niin tapahtuikin. Kiväärin laukaus
jymähti, ja kersantti Nirva kaatui ääntä päästämättä rahkamättäälle.

Metsänreunassa haavoittuneena maannut vihollissotilas oli vielä
pystynyt käyttämään asettaan.

* * * * *

Ilta-aurinko paistoi vaisusti, ja kersantti Nirva lojui harmaan kylän
raitilla maahan levitetyn peitteen päällä monien muiden haavoittuneiden
joukossa. Hänessä oli vain vähän eloa. Mutta välistä hän oli
tajuissaankin. Hän näkikin, jopa pienen, melkein säikähdyttävän vihreän
ruohontaimen, joka pilkisti maasta peitteen vierestä. Oli kevät, ja maa
kasvoi. Ihmeellistä, että niin pienestä alusta tuli suuri heinä, joka
heilui tuulessa, jota varten viikate hiottiin... Kummallista, että maa
jaksoi olla aina nuori, kevään kevään jälkeen...

Kun hän sitten keikkui sairasvaunun paareilla kelirikkoisella tiellä,
niin hänessä oli yhä vähemmän eloa. Hänen jalkansa alkoivat kylmetä
saappaitten sisässä.

Mutta tien vieressä, pohjolan vaaleassa ja viileässä kevätyössä,
hupatteli korpirastas hilpeästi ja riemukkaasti.

Kun vaunu saapui kenttäsairaalaan, niin huomattiin, ettei kersantti
Nirva enää apua tarvitse. Hän oli sankarivainaja.

Kenttäsairaalassa palveleva sotamies Ahven huomasi myöskin vainajan
saappaat, aivan liian hyvät saappaat sellaiselle, joka ei enää kävele
maata myöten. Sotamies Ahvenella ei taasen ollut saappaita ollenkaan,
vaan pahanpäiväiset nauhakengät. Tässä oli ilmeinen tilaisuus. Ahvenen
ei tarvitse puhutella varusmestaria, jolta huonompisaattoinen ei saa
kuunaan kunnon kenkiä...

Melkoista vaivaa nähden hän sai saappaat vedetyksi kuolleen jaloista ja
tarkasti ne luonteenomaisen perusteellisesti. Hyvänpuoleiset saappaat,
eivätkä vielä pidollakaan pilatut. Toisessa saapasvarressa oli veres
naarmu, epäilemättä kuulan raapaisema. Mutta se ei suuria merkinnyt.

Sotamies Ahvenen likaisenruskea naama oli tyytyväisissä kurtuissa. Omat
maihinnousuläntöksensä hän heitti vainajan jalkopäähän.

Tuo hiljainen kauppalanko ei ollut vailla väliä, niinkuin muinoin
Berliinin torilla.




4.


Sotamies Ahven tuli lääkintäkapteeni Kolan puheille. Se
pöyhistäytyminen, joka ovensuussa tapahtui, oli jonkinlaisen asennon
vastike.

He tunsivat toisensa jo vanhastaan. Kapteeni oli juuri palannut
kolmen kuukauden lomalta, ja hän muisti jo sodan ensi päiviltä, niin,
oikeastaan sodan odotuspäiviltä, tämän varhain kurtistuneen ruskean
naaman ja hintelän, laihahkon vartalon, joissa voi uumoilla katajaista
sitkeyttä.

Kenttäsairaala oli rajakylässä toimintavalmiina. Tyhjä talo odotti,
valmiit vuoteet odottivat. Ketä? Se oli vielä kätkettyä. Varmaa oli
vain se, että täytensä ne tulevat saamaan, huoneet ja vuoteet, jahka
lihamylly alkaa jauhaa... Kaikesta kokemuksestaan ja tottumuksestaan ja
viisaista ajatuksistaan huolimatta tohtori Kola oli vähän hermostunut.
Vaikka järjestetyssä yhteiskunnassa aina pitääkin olla sairaspaikkoja
varattuina tautien ja tapaturmien kohtaamille ja odottavat vuoteet
saavat täytensä tilastojen ennustamalla varmuudella, niin tämä oli
jotakin toista. Valkoisista vuoteista uhoi jokin kaamea tuntu. Sodan
lihamylly alkaisi pian jauhaa...

Tohtori Kola harhaili siellä täällä sairaalansa alueella ja puhutteli
ihmisiä perusteellisemmin, mitä hänen tapansa tavallisesti oli.

Niin hän tuli tutustuneeksi sotamies Ahveneen, jonka ruskea,
merkillisesti kurtistunut, rauhallinen naama herätti hänen huomiotaan.
— Kas! ajatteli kapteeni Kola, — siinä on epäilemättä ihminen, jolla ei
ole aavistustakaan tästä kauheasta odotuksen tunteesta, josta kaikki on
luonnollista ja päivänselvää...

Hän sai kuulla, että sotamies Ahven oli oikea korpi-ihminen. Hänen
asuinpaikkansa oli parin penikulman päässä tästä kylästä, erämaassa,
johon kuljettiin vain kinttupolkua. Mökki oli palanut talvisodassa,
melkein rajalla kun oli. Sauna vain oli jäljellä. Perhe, vaimo ja kuusi
lasta, elivät vieläkin evakkoelämää, joka ei ollut hääviä...

— Kuusi lasta! mietiskeli tohtori. — Tässä ja täällä sitä nyt oli sitä
lapsirikkautta, jota sotamiehiä tarvitseva maailma on alkanut kiittää.
Tämäkin mies oli ehtinyt paljon isänmaan hyväksi, vaikka hän kuulema
oli iältään vasta kolmissakymmenissä. Miestä työhön ja sotaan on aina
riittävä, jos hänen kaltaisiaan oltaisiin...

Hän tiedusteli, mikä evakkoelämässä oli vikana. Eikö päinvastoin niin
sanotuilla ihmistenilmoilla ollut monin tavoin mukavampaa?

Sotamies Ahven ei sitä oikein osannut selittää. Mutta siellä
kirkonkylässä oli ikäänkuin ihmisten jaloissa. Mökillä, Lapukassa,
oli taasen elämä oikean makuista. Siellä sai olla oloillaan. Ei
ollut vierasta ihmistä ivaamassa puutteita ja kadehtimassa saaliita.
Lähimpään naapuriin, toiseen samankaltaiseen mökkiin, oli nimittäin
runsas puoli penikulmaa...

— Mutta eikö joskus tee mieli ihmisseuraa? Eikö olisi hyvä esimerkiksi
sairauden sattuessa, että naapureita olisi lähellä?

— Kuhun tottuu, sanoi sotamies Ahven. — Eikä sydänmaan eläjä saa
sairastaa muuta kuin kuollakseen...

Kapteeni Kola sai kuulla yhtä ja toista korven asukkaan elämästä ja
kohtalosta. Ahven oli esimerkiksi ollut kätilönä useimmille niistä
kuudesta jälkeläisestään. Hänessä lienee vielä kiertänyt esi-isäin
verta, sillä metsästys ja kalastus oli hänen mielityötään, ja siitä hän
oli näihin asti saanut melkoisen osan tuloistaan. Paljon hän kuitenkin
oli ollut metsätöissäkin, puun kaadossa, savotoissa.

Kapteeni Kolalle tällainen metsäihminen, jonka hän nyt näki kasvoista
kasvoihin, oli melkoinen elämys. Kuinka voi ihminen elää sellaista
elämää? Tämä Ahven, niin yhtä ja yksimielistä kansaa kuin oltiinkin,
oli ikäänkuin toista rotua. Kola itse olisi sellaiseen elämään
joutuneena nääntynyt ja kuollut, ellei muuhun, niin ikävään...

Hän oli toisen, vanhan ja viljellyn maailman mies, rehevien puistojen
ja puutarhojen mies. Hän rakasti vesijohtoa ja sähkövaloja ja
keskuslämmitystä ja tuoretta sanomalehteä ja sileätä katukäytävää ja
auton pehmoisia patjoja...

Miten kävisi, jos hän joutuisi paripenikulmaiselle kinttupolulle
viisikymmenkiloinen jauhosäkki selässä, suurusta seitsemään, kahdeksaan
suuhun, suurusta, joka ei missään maistunut niin hyvältä kuin jossakin
Lapukassa, korpilammin rannalla...

No, tässä he kuitenkin seisoivat molemmat toimintavalmiin, odottavan
sairaalan pihalla, isänmaansa puolesta kumpikin...

Kapteeni Kola muisti siis hyvin oven suussa seisovan sotamies Ahvenen.
Hänen mieleensä johtui, että olisi oikeastaan pitänyt huomauttaa
huonosta ryhdistä. Mutta soveltuiko tälle miehelle pystöily ja tulta
iskevät kantaraudat... Kapteeni muisti kaskun, savolaispojan vastauksen
ryhtiä vaativalle upseerille: — Mitäpä se köyhä julmistelemaan! Hän
hymyili.

Sotamies Ahvenen asia ei ollut mitään uutta laadultaan: hän pyysi
lomaa. Hänellä oli päteviä syitä. Hän oli saanut luvan muuttaa
perheensä kotiin, Lapukkaan. Sen verran väljemmäksi oli maailma nyt
mennyt tältä kohtaa...

— Mutta muistaakseni kerroitte mökkinne palaneen?

— Paloihan se, kun poltettiin, sanoi sotamies Ahven. — Mutta sauna on
jäljellä...

Hän kertoi, että asuminen kävisi hyvin laatuun saunassakin, varsinkin
kesällä. Hän tekisi siihen jonkinlaisen muurauksen lomallaan. Myöskin
hän kylvää pirauttaisi vähän ohraa ja perunaa. Pari lehmänkantturaakin
hänellä oli ja nekin olisi kuljetettava sinne väljemmille laitumille...

Kapteeni Kola ajatteli tuota karavaania, joka kulkisi korpeen, Ahventa
vaimoineen ja kuusine lapsineen ja kaksine lehmineen painumassa
johonkin mustaan saunaröttelöön monen penikulman päähän ihmisistä ja
ihmisten teistä.

— Eivätkö he, herran tähden, voineet syödä korttiannoksiaan lähempänä?
pääsi häneltä.

— Mitä lähempänä, sanoi Ahven. — Taivas on sielläkin hyvin korkealla.
Se on isänmaata sekin...

Hänen suunsa oli omituisessa naurun virneessä. Hän puhui pääsystään
tuohon jumalanseläntakaiseen erämaahan, niinkuin olisi juuri
sivuuttanut vaikean ajan, ja niinkuin häntä olisi nyt kohdannut
melkoinen onni. Ja herra kapteeni Kola näki hänen tekonsa ihmeteltävänä
urotyönä...

— Luulenpa, että te ja teidän lapsenne tulette aina elämään. Ei voi
olla eikä tulla sen kovempaa...

Sotamies Ahven ei näyttänyt ymmärtävän. Mutta sen hän käsitti, että
loman hän oli saanut, kahden viikon pituisen loman.

* * * * *

Kasperi Ahven huokasi tyytyväisenä ja sytytti piippunysänsä.

— Se vetää, se vetää! huudahti pieni Kasperi, Ahvenen kahdeksanvuotias
esikoinen, joka evakko matkallaan oli ensikertaa ällistellyt autoa: —
Äiti, hoi! Onpa juuttaalla suuret silmät...

Nyt oli ollut syytä pieneen huoleen. Sillä uuni, jonka isä Kasperi oli
nopeasti muurata rötistänyt saunan nurkkaan, näytti aluksi tunkevan
kaiken savun sisään.

— Niin on tukossa kuin vasara! ähkäisi muurari onnettomana.

Mutta nyt uuni veti, kuten sanottu. Tuli leiskui iloisesti ja
nokimustat saunan seinät kiiltelivät ja mätien lehtien imelä tuoksu
kohosi permantopalkkien alta.

Savu nousi jälleen Lapukan mäeltä, nousi harmaan keväiselle taivaalle,
todistaen, että ihmiselämän liekki jälleen lepatti näillä mailla.

Sotamies Ahven oli saapunut tänne jo eilen illalla taluttaen perässään
kahta lehmää pienen Kasperin piiskoineen esiintyessä perämiehenä. Uutta
vihreätä heinää kasvoi jo kyllin lammin rannalla ja puron varrella, ja
Lapukan Kasperi osasi kyllä lypsämisen taidonkin.

Sitäpaitsi oikean lypsäjän, Lapukan Marin, piti tulla tänne jo huomenna
pienempien kanssa, nyt kun uuni ja asunto olivat valmiina. Hänellä se
tänne vasta into olikin, omalle konnulle, omaa emännyyttä hoitamaan.
Hän ei tuntenut olevansa oikein sovelias isompaan maailmaan, johon
sota ja sotapakolaisuus olivat hänet ajaneet Lapukan rauhasta. Jo
kevätkeleillä hän oli tuottanut tänne muutamia taloustavaroita ja
vähän jauhonpuoltakin. Mari oli oikeastaan se henkilö, joka toimi ja
suunnittelu tämän pikaisen paluun Lapukkaan...

Tänä iltana Lapukan Kasperi oli erikoisen tyytyväisessä mielentilassa
kyykistyessään valkoisenkirjavan lehmän kupeelle: haiku nousi
asumuksesta ja pian olisi emäntäkin täällä hääräämässä ja vapauttaisi
mökin ukon esimerkiksi tästä vaivalloisesta lypsyhommasta. Sillä mikään
harjaantunut karjakko hän ei suinkaan ollut. Maito suihkusi sinne
ja tänne ja tirisi sormien välistäkin, sormien, joita hän ei ollut
tullut pesseeksi muurauksen jäljiltä, niin että niissä oli melkoisesti
laastia. Myöskin kiulun puhtauden suhteen olisi emäntä Marilla voinut
olla jotakin sanomista...

Isä Kasperi siis lypsi poika Kasperin viihdytellessä lehmää kestämään
tämän käsittelyn kärsivällisesti ja hiljaa. Mutta lypsäjän mieli oli
muualla.

Lapukan Kasperi ajatteli, että tällaisena iltana metso laulaa, varmasti
se laulaa, könönokka, juhmukulma, pyrstö pörhöllään. Ajatuskin
sellaisen aikalinnun laulusta sai hänen verensä liikkeelle, metsämiehen
veret. Ukkometso hioo hammasta, lyöpi nälläriä, ja se tulisi alas
kuin viiden kilon pussi... Tulisi, jos olisi ase! Mutta Kasperi Ahven
oli näinä pako- ja sotavuosina sortunut pyssyttömäksi. Eikä vääpeli,
kirjaimellinen herra, ollut antanut hänen ottaa edes kivääriä mukaan.
Se oli lomallaolijalta kielletty. Ja mitäpä mokomilla torvilla juuri
tekisikään! Vahinko se olisi, jos könönokan kuivakiskoisen lemmenlaulun
kuolema katkaiseisi, vahinko, sellainen ase kourassa, itse Lapukan
Kasperillekin, jota on myös sanottu Metso-Kasperiksi...

Ihan tuskastutti moinen köyhyys. Ylen puutteelliselta tuntui olo ja
elämä. Könönokka saa laulaa laulunsa iltikseen, vaikka Lapukan Kasperi
on seutuvilla... Täytynee tässä mennä lankoja tekemään puron varteen,
verkonresu laskemaan. Mutta veden vilja, kylmien kalojen pyydystäminen,
ei koskaan lämmittänyt hänen mieltään niinkuin metsänriista.

Liikkeelle hän kuitenkin lähti lypsyhomman päätyttyä. Pikku Kasperin
täytyi jäädä kotimieheksi. Samoileva ja pyydystävä Lapukan mies rakasti
ja osasi olla vain yksin retkillään. Sitäpaitsi hänen matkassaan
eivät väkipuolet pysyneetkään. Sellainen kävelijä se oli, satumainen
suonkahlaaja...

Pikku Kasperin kalvakat kasvot jäivät siis hiukan haikeina katsomaan
isän jälkeen. Hän jäi yksin siihen pikku aukealle, harmaan
saunaröttelön seinämälle. Mutta hän osasi olla yksin, kuten ainakin
erämaan asukas. Pian hän nukkuisi seinien suojassa, juuri muuratun
uunin ja vanhojen, mustien kiuaskivien lämpimänuhossa.

Kasperi Ahven viritteli pyydyksensä purolla jotenkuten hotaisemalla.
Ruotokalakin on jotakin hampaanrakoon. Mutta ei se ole nälkäisen
ruokaa. Niillä voi tappaa itsensä...

Hän lähti kävelemään etemmäksi. Teki mieli kuulostaa miten metso,
könönokka, laulaisi. Niin hän samoili korvessa. Sitten häntä hävetti
äkätessään olevansa sellaisella päättömällä kävelyretkellä. Ei mitään
asetta kourassa, ei edes ansoja koettavana... Höpsishommaa! Hän
pysähtyi ja seisoi matalalla kangasmaalla suon reunassa. Myrskytuuli
oli siinä joskus nujertanut kumoon petäjiä, joiden rungot olivat
kuolleet ja kuivuneet, ja juurakot törröttivät pystyssä mustina ja
multaisina kummituksina.

Erään sellaisen juurakon päällä silmä oli eroittavinaan kiiluvaa, josta
vähitellen sukeutui pyssynhahmo. Sotamies Ahven ei uskonut silmiään.
Liiaksi hän lienee vaivannut mieltään pyssyn puutteella...

Mutta juurakon päällä oli kuin olikin pyssy, oikea käsin kosketeltava,
venäläinen puoliautomaatti. Ja mustassa juurakkokuopassa oli aseen
entinen haltija, josta sillä hetkellä oli jäljellä vain luita ja
vaatteitten ja nahkan jäännöksiä. Joku unhoon vaipunut talvisodan
kohtaus, sotilaan kohtalo... Sillä mitään taisteluita ei näillä mailla
ollut käyty.

Kasperi Ahvenen mieltä kiehtoi kuitenkin vain jäljelle jäänyt ase. Se
näytti säilyneen melkoisessa kunnossa. Sillä lienee tuskin ammuttu
laukaustakaan. Se oli jäänyt siihen aivan uutena, ehkäpä paksussa
varastorasvassa. Vähäiset ruostumat olisivat helposti puhdistettavissa.

Sotamies Ahven ryhtyi heti siihen työhön. Se kävi häneltä hyvin
puutteellisillakin välineillä pohjolan vaaleassa kevätyössä. Hänellä
oli takkinsa taskussa muutamia unohtuneita panoksia. Paikalle jääneet
patruunat olivatkin kosteuden vaikutuksesta käyttökelvottomia. Hän
vuolaisi pilkan puuhun ja ampua pamautti. Ase toimi ja kuula osui
maaliin.

Mikä tapaus, mikä lahja köyhälle miehelle! Metsä oli hyvällä päällä. Se
voi antaa miehelleen mitä tahansa, se voi ojentaa aseenkin kouraan...

Hyvillä mielin Kasperi Ahven heitti muutamia havuja mustassa
tuulenkaadon kuopassa lepäävän peitoksi. Kumma miekkonen, kun siihen
kuukahti! Toipahan vain Lapukan Kasperille aseen...

Tällaisen lahjan täytyi tietää jotakin. Metsä oli antipäällä...

Ja niin tapahtui, että Kasperi Ahventa vastaan juosta vohlusi sinä
yönä suuri sarvipäinen hirvi, metsänlehmän rumilus, joka sai luodin
sydämeensä Kasperille annetusta oivallisesta aseesta.

Kasperi otti ilman omantunnon vaivoja kaiken, minkä metsä antoi. Hän
nylki ja paloitteli saaliin, teki tilapäisen varastopaikan, sälytti
selkäänsä mahtavan kantamuksen hirvenlihaa ja ponnisteli miehekkäästi
Lapukkaa kohti.

Hänellä oli nyt tiedossa monta sellaista raskasta, kiireellistä
taakankantotietä. Lihakin oli laihaa ja sitkeää, keväisen hirven
liha. Mutta se oli kuitenkin ruoanpuolta, joka karkoitti puutteen
kintereiltä. Lapukan miehen mieli oli hyvä. Hän uskoi, että metsä oli
häntä odottanut. Se antoi aseen ja antoi riistaa. Nyt sopi eukonkin
tulla. Oli pataan panemista yllinkyllin...

Aurinko oli jo korkealla, kun Kasperi Ahven, jalat jo painavina
taakkaansa kantaen, lähestyi kääpiöasumustaan. Äkkiä hän säpsähti:
mikä hahmo siinä seisoikaan aamutuulessa liehuvin liepein? Ei kukaan
muu kuin eukko, Lapukan Mari, reima akka. Se osasi läpsähyttää käsiään
yhteen ja ihmetellä, niin että Kasperi aivan virkistyi.

— Voi, tuota ukkoa! Voi ryökäle, mitä se kantaa! Onpa siinä kerrankin
isoa lihaa...

Hän oli oikeastaan komea ilmestys siinä keväisen vihreällä pihamaalla,
avopäin ja avojalkaisena, riuskaliikkeisenä, melkoisen suulaana. Sillä
hän harjoitti puhumisen taitoa yksinkin puuhaillessaan täällä kuuden
tekemänsä parissa. Syrjäinen olisi hänen elämässään nähnyt vain työtä
ja vaivaa ja köyhyyttä. Mutta itse asiassa Mari Ahven oli aina iloinen.
Kiukutellessaankin hänet ympäröi jonkinlainen olemisen ilo. Ei voinut
kuvitella, että tuo nainen olisi elämään kyllästynyt...

Siinä hänen vierellään oli yksi hänen nuori ja naimaton sisarensakin
siunailemassa. Hän oli ollut apuna kuljettamassa niitä viittä
alaikäistä. Eikä sellainen reissu ollut mikään huviretki pari
penikulmaisella kinttupolulla. He olivat tulleet aikaisemmin
aikomaansa, loppumatkan yötä myöten. Kaikki kuusi lasta nukkuivat nyt
saunan seinien sisällä. Ahdasta siellä nyt oli, mutta aina sieltä vain
löytyi paikka kolmelle aikuisellekin.

— Täällä on kuitenkin lämmintä, sanoi sotamiehen takkia kantava Lapukan
Kasperi.

— Ja ulkopuolella on sitä väljyyttä, sanoi emäntä Mari.

Sitä oli. Kaukana, kaukana sinersivät etäisimpien vaarojen metsät
keväisen aamun kullassa.

Mutta sisällä harmaassa ja mustassa saunassa, jossa hajahteli tuore
muurilaasti ja lahoavat vastanlehdet, muisteltiin kaikki olemisen hyvät
puolet. Ei kenenkään tarvinnut nyt tulla sanomaan pienillekään, että he
nullottivat tahi kiljuivat kuin metsänpedot...

Korvike maistui motevalta ja hirvenkaatajan kastuneet, kuolleen jalasta
vedetyt saappaat kuivuivat muurin hohteessa.

Perhe-elämä oli jälleen alkanut Lapukassa, uusien ihmisten kasvatus
tähän maailmaan. Pääsy takaisin Lapukkaan merkitsi heille itsenäisyyttä
ja vapautta, joiden takia maailmassa on niin paljon sodittu ja
soditettu.

* * * * *

Loma loppui, ja vain Mari kuusine tekemineen jäi asumaan Lapukan
tantereita ja harmaata ja mustaa saunaa. Sotamies Ahven palasi
yksikköönsä, jossa kapteeni Kola tunsi yhä kiinnostusta tätä
metsäläistä ja hänen elämäänsä kohtaan. Hänestä oli syntyisin se
tuuma, että sotamies Ahvenelle rakennettaisiin asumus, niinsanottu
asevelitalo, yksikön voimilla. Eihän käynyt laatuun, tohtorin mielestä,
että Ahvenen perhe jatkaisi surkeata saunaelämäänsä vielä talvellakin.
Tuumasta toimeen. Talonrakennuspuuhassa aherteli pitkälle kesään
aina muutamia joutilaita sotasairaalan miehiä ja eräitä toipuvia
potilaitakin. Niin sotamies Ahvenelle veistettiin kaksihuoneinen
asuinrakennus jyhkeistä petäjäpuista.

Hänen elämänsä oli hyvin valoisaa silloin, kun talo valmistui
kurkipäälle. Mutta samoihin aikoihin hänen saappaansa pohjat olivat
kuluneet reikiin, ja koska hän oli hyvin mielistynyt näihin kenkiinsä,
niin hän hommasi ne suutariin nimilapulla ja yksikön peiteluvulla
vahvasti varustettuina ja siinä uskossa, että hän saisi ne entistä
ehompina takaisin.

Mutta sotamies Kasperi Ahven ei enää koskaan tullut näkemään niitä
saappaita.

* * * * *

Saapaspari sai nyt hyvän levon suutarinverstaan nurkassa, missä
se lojui viikkokausia samassa kasassa kaltaistensa kuluneitten,
kärsineitten ja raunioituneitten kenkien kanssa. Sieltä pilkisteli
ja irvisteli kantapäätä, päkiäistä ja vartta, merkillisen hajuista
kuolleen nahkaa, sotilassaapasta, joka oli verhonnut ihmisjalkaa ja
tulisi vieläkin verhoamaan ihmiskunnan sotiessa ja valloittaessa ja
vapauttaessa...

Puolisen tusinaa sotamiehentakkia kantavia suutareita työskenteli
huoneessa tavallisin käsityöläisen välinein ja sillä työteholla,
minkä suomalainen luonne on omaksunut armeijan kolhoosimaisissa
hommissa. Siinä syötiin, tupakka ja juttu jauhettiin ja naurettiin ja
murjotettiin. Enimmäkseen heitä tuntui tympäisevän sota, joka risaisten
saappaitten muodossa levisi heidän eteensä äärettömänä kuin ikuisuus.
Yksi heistä esiintyi hyväuskoisena ennustajana, joka lopetti sodan joka
päivä. Mutta itse ylisuutari, korpraali Isolintu, vasta talvisodan
jälkeen isänmaan palvelukseen astunut nostomies, oli toista maata. Hän
sanoi, että sota ei lopu koskaan. Siitä tulee pysyväinen olotila ja
se on hyvä juttu, sillä rauhan aikana ei päästäkään näillä neulan ja
naskalin pistoilla. Sota on ymmärrettävä onnelliseksi lomaksi kovan ja
vastuksellisen rauhanajan perään...

Korpraali Isolinnun sodan ylistys maiskahti kavereista jekkuilulta.
Mutta Isolintu oli suulas mies, jonka kanssa ei parannut lähteä
soittelemaan, sillä hän osasi kyllä puhua samasta asiastakin kaikissa
äänilajeissa...

Tämä suutarinverstas oli vain osanen valtavan mittavasta
lautaparakista, joita sota-aika oli nostanut niin runsaasti pohjolan
männikkökankaille. Siinä oli myöskin vaatekorjaamo ja pesula.
Siellä jyrisivät koneet, siellä höyrysivät armeijakunnan likaiset
alusvaatteet, joista uhoi nenään urhea miehen haju. Siinä oli varastoja
ja toimistoja ja asuinhuoneita.

Sotasuutarin elämä ei itse asiassa ollut niin yksitoikkoistakaan kuin
ruumin leipä puuroineen ja lipottimineen ja perunoineen ja lotinoineen.
Ruokajärjestykseenkin hankittiin vaihtelua kaupankäynnillä, etupäässä
Berliinin torilla. Sillä aseveljien parakkialue oli lähistöllä ja
suomalaiset saappaat ja talvitamineet olivat oivallista valuuttaa
raudoitettujen anturain miehille. Sieltä saatiin myöskin väkijuomia, ja
kielletty puuhailu yleensä antoi elämään jännitystä ja seikkailun makua.

Korpraali Isolintukin istui joskus päiväkausia pukillaan neuloen ja
naputellen, korea pullo jonkin tyhjän saapasvarren kätkössä. Hän oli
taitava ryypiskelijä, joka ei kummia ryminöitä pitänyt. Mutta hän
jutteli ilahduttavia asioita ja välistä laulaa kajahdutti komeasti
värssysen: — Kuularuiskut kun pani, että tärärättättää, tuli Antinkin
asemansa jätätättättää... Tahi hän saarnasi parhaalla pastorin
nuotilla: — Te upseerit ja lotat, aliupseerit ja sotilaskotinaiset,
sotamiehet ja pyykkärit, minä varoitan teitä pyyhkimästä lumpeen
lehteen, sillä lehti voi puhjeta ja sormi sotkeutua...

Hän oli melkoinen veijari, jonka tiedettiin sodan alussa,
kun lentokoneet jyrisivät ja pommit paukkuivat, esiintyneen
uskonnollisena veisailijana, mutta joka nyt oli korttipukari ja
oikean varkauden valheen isä, joka osasi tarpeen tullen esiintyä
alasimenkovalla siveellisellä paatoksella. Hänellä oli myöskin
pyykkäreitten keskuudessa rakastajatar, jonka toverit väittivät olevan
kuusikymmenvuotiaan tytönheitukan ja lisäksi umpisokean.

Mutta korpraali Isolintu sanoi, että mistäpä ne virheettömät nuoret
meidän iällä. Hän olikin, kuten sanottu, astunut vahvistamaan
sotavoimia paljon nähneenä ja kokeneena miehenä vasta välirauhan
aikana. Hän oli päässyt tästä rauhanajan palveluksesta jokseenkin
vähillä asennoilla höystämällä kahelimaista kanta-aliupseeria.
Hänellä oli ollut särvintä silloinkin, kun kavereilla ei ollut
riittävästi leipääkään. Niihin aikoihin hän oli esiintynyt luku- ja
kirjoitustaidottoman toverin kirjurina kirjoittaen pojan puolesta
kotiväelle, että lähettäkää kymmenen kiloa voita ja viisituhatta rahaa
eli muuten poika kääntää tuulenhalkaisijan ylös päin... Silloin oli
isiltä perityn laestadiolaisuuden ja varallisuuden ja säästäväisyyden
täyttämässä kodissa siunailtu, että sellainenko siitä pojasta piti
tulla...

Tämä korpraali Isolintu sanoi siitä rakastajatarseikasta, että jos
näkö olikin heikko, niin hajuaisti oli sitä parempi. Hiipipä hän
paikalle millaisin kissantassuin tahansa, niin heti se alkoi nuuskia ja
ojennella käsiään, ja ihmetellä, mistä se niin tuore miehen haju tulee
nenääni...




5.


Tällainen oli se suutari, jonka käsiin eräänä päivänä (silloin oli
jo syksy, koivussa keltaväriä ja ilmassa lasista kuulautta) kopeutui
korjattavien kenkien kasasta sotamies Kasperi Ahvenen nimellä ja
osoitteella varustettu saapaspari. Muinainen omatekoinen vänrikki
Soro oli ollut nahkatavaran tuntija, sillä korpraali Isolintu sanoi
nimilappua irroittaessaan, ettei mokoma kyrmyniska tarvitse tällaisia
saappaita. Hyvä kun jonkinlaiset rajat saa, sillä saku antaisi näistä
parikin potraa pulloa...

Korpraali Isolintu oli mies, joka tiesi. Hän oli monta kertaa
seisonut Berliinin torilla. Mutta hän oli myöskin kohtalaisen taitava
käsityöläinen, ja kun tuo jo monet jalat ja monet polut kokenut
saapaspari oli lestattu ja puolipohjattu ja putsattu ja kiilloitettu,
niin siinä oli todellakin kengät, joita oli ilo nähdä.

— Parempi kuin uusi! sanoi Isolintu. — Olisi synti työntää niitä
jollekin Ahvenelle, kalalle, veteen...

Mutta sillä hetkellä astui työvelvollinen Juhani Norppa suutarien
huoneeseen. Hän oli jollakin loma- tahi komennusmatkalla, ja hän oli
pysähtynyt tahi joutunut pysähtymään tähän parakkikylään ja etsinyt
melkoisella vaivalla käsiinsä vanhaa tuttavaansa ja ystäväänsä
Isolintua.

Juhani Norppa oli puoliväliin viidennenkymmenensä leikannut ikämies,
joka nuoruudessaan oli ottanut osaa moneen sotaan ja oli siis niin
sanottu heimosoturi. Sittemmin vuosien vieriessä hän oli saanut uusia
ajatuksia, ja hän etsi mielellään oman linjansa, mikäli se kävi
laatuun. Niinpä hän tämän sodan alussa oli pysähtynyt rajalinjalle ja
janttautunut siihen. Hän sanoi jo kerran käyneensä siellä, mihin nyt
oltiin menossa, ja siellä oli tullut, niinkuin laulussa laulettiin,
kortteerin muutto. Ja hän on asukas, joka uskoo kerralla eräät asiat.
Sitäpaitsi hän muisteli, että muinoin vannotussa sotilasvalassakaan ei
oltu mainittu mitään hyökkäyksestä rajan yli...

Upseeri oli raivonnut Juhani Norpan tyhmyyden tähden. Miten oli
mahdollista, että oli joku suomalainen, joka ei käsittänyt, että nyt
oli ainokainen hetki ja toista ei tule. Nyt perustetaan laajempi
valtakunta, saavutetaan strategiset rajat. Ja sotilas ei ole vannonut
mitään muuta kuin tottelevansa päällystöään... Upseeri raivosi ja
ravisteli ampuma-asetta Juhani Norpan nenän alla. Mutta tämä sanoi,
että tässä oli hänen strateginen paikkansa, jos se herrassananen
nimittäin merkitsee hyviä hautapaikkoja, kuten sopi epäillä...

Mitään hautaa ei kuitenkaan kaivettu. Mutta Juhani Norppa joutui
toisten sotiessa kuokkimaan suota. Rangaistuksen loputtua hänet
oli pantu palvelemaan työvelvollisena sotilaallisessa yksikössä
kolmen markan päiväpalkalla ja ilman mitään sotakuukausipalkkoja ja
huoltorahoja. Hän ei tosin niitä tarvinnutkaan. Hän oli leskimies ja
hänen ainoa poikansa palveli jo armeijan riveissä.

Tämä Juhani Norppa, ulkoasultaanko sotilaan ja sivilin välimailla,
astui nyt suutarien kämppään ja tervehti meluisasti. Tietenkin hän
huomasi saappaat, jotka korpraali Isolintu yritti kätkeä vähemmän
houkuttelevien rajakenkien alle.

— Mutta siitähän minä saan saappaat! ihastui hän. — Nämä entiset eivät
olekaan häävit...

— Et suinkaan! sanoi Isolintu. — Sinä et usko, miten tiukka järjestys
täällä on. Jokaisen on saatava saapasparinsa takaisin, muuten tulee
helvetinmoiset tutkinnot. Sitäpaitsi nämä ovat erään Ahvenen, hyvän
tuttavani, saappaat, joita et ainakaan voi vaihtaa...

Mutta Norppa, ripeä mies, oli ne jo vaihtanut ja otti nyt muutamia
koeaskeleita ja pyörähdyksiä verstaan lattialla.

— Kun pistät näihin entisiin muutaman neuleen ja naulan, niin se Ahven
uipi niillä näkymättömiin...

Korpraali Isolintu yritti vieläkin pelastaa saapasparin tarmokkaasti ja
urhoollisesti. Pitäisihän Norpankin sentään uskoa, että tuo ei käynyt
laatuun. Täällä oltiin tarkkoja, sotilaallisen tarkkoja. Sitäpaitsi
Norpalla, työvelvollisella, oli tuskin oikeuttakaan pitää valtion
saappaita...

— Minullahan se vasta on, sanoi Norppa. — Minä tulen valtiolle niin
halvaksi, että jos ei olisi sen kalliimpia miehiä, niin ei tarvitsisi
isänmaan lainoja trokata...

Vähitellen korpraali Isolintu alkoi ymmärtää, että tuo oiva saapaspari
oli auttamattomasti luisunut hänen käsistään. Työvelvollinen Norppa oli
ne suoraan sanoen ryövännyt. Hän oli röyhkeä mies, joka suulaudessakin
veteli vertoja itselleen Isolinnulle.

— Tunnusta pois, kelmi, että aioit näillä vaihtaa takausmieheltä
viinaa. Mutta vielä tässä viinat! Hyvä kun leipää saat...

Korpraali Isolinnun täytyi nauraa. He molemmat olivat naurutaitoisia
miehiä, naurun ja jutun taitavia. Kelpasi kuunnella, kun he vapaasti
omin sanoin kertoilivat toisilleen viimeaikaisista kokemuksistaan.
Heidän hampaansa kyllä pystyivät niihin, jotka olivat sortaneet
käsityöläistä tahi työvekkulia. Tästä tuoreesta saapasjutusta
huolimatta he pitivät toisistaan ja iloitsivat, että he molemmat, että
monet ihmiset, olivat selviytyneet siksikin vähällä. Vaikutti siltä,
että heitä ei olisi saanut hevillä uskomaan, että tässä maailmassa
on ikävä ja paha olla. Heidän toiveikkuutensa ydin oli Isolinnun
muistamassa sananparressa, että on sama kenen länkinaulan alla niitä
täitä tappaa...

Kaikki tämä ei estänyt korpraali Isolintua vielä Juhani Norpan
lähtöhetkelläkin karvain mielin silmäilemästä tämän koipiin. Liian
elävästi tuli hänen mieleensä pari potraa pulloa, jotka oli menetetty
sen vuoksi, että piru riepoitti tuon vanhan kaverin sisään niin
sopimattomaan aikaan. Niinpä hän valaisi parilla esimerkillä miten,
sotarosvon, jollaiseen tämä tapaus oli verrattavissa, oli käynyt ja
käypi...

Mutta saapaspari, niin työvekkuli kuin niissä nyt seisoikin, teki
huolettoman ja uljaan asennon ovensuussa ja katosi korpraali Isolinnun
verstaasta ja jatkoi vaellustaan.

* * * * *

Työvelvollinen Juhani Norpalla ei niihin aikoihin ollut pysyväistä
majaa. Suovankilasta päästyään hän oli palvellut jonkin aikaa eräässä
huoltoportaassa, jossa häntä ei nähty mielellään. Suun soitollaan
kolmen markan päiväpalkastaan, joka katkeroitti häntä, hän teki
itsensä sietämättömäksi. Niinpä hänet oli lähetetty Hooteekoohon,
täydennyskeskukseen, jossa hänestä ei myöskään pidetty. Olisi parempi
saada moinen soturi mahdollisimman kauas, niin ettei hän sen erän
perästä olisi heidän vaivoinaan.

Siihen ilmenikin tilaisuus. Jossakin vallatulla alueella, Itä-Karjalan
perukoilla, tarvittiin rakennusmiehiä. Juhani Norppa passitettiin sinne.

Juhani Norppa murisi. Hän oli ollut siellä kerran ennen, rajan takana,
ja siellä ei ollut käynyt häävistä. Mutta harmaa suovankila oli vielä
tuoreemmassa muistissa. Ja niinpä Juhani tyytyi suun soitteluun ja
nousi junaan.

Yön pimeydessä, täpötäydessä rautatievaunussa torkkuen hän sitten
ylitti rajan, jonka näkemisestä ja huomioimisesta hän oli joutunut
kuokkimaan monta neliömetriä suota pelloksi. Mutta hän oli tehnyt sitä
työtä myöskin vapaana miehenä. Hän oli raivannut korpea ja pystyttänyt
niin sanotun kotilieden, joka häneltä oli kuitenkin otettu, vaikka
autuaaksitekevä yksityisomistusoikeus olikin voimassa, niinä vuosina,
joita sanottiin pulavuosiksi, vuosikymmen takaperin. Se oli ihmeellistä
aikaa, joka ylen nopeasti näytti haihtuneen ihmisten mielestä.
Maa ja maailma oli hukkumaisillaan viljaan ja tavaraan, ja siitä
onnettomuudesta olisi tuskin selvitty, jollei olisi ryhdytty näihin
ankaroihin parannuskeinoihin ja pantu suurta lihamyllyä pyörimään...

Mutta Juhani Norppa ei unohtanut niitä aikoja koskaan. Pakkohuutokauppa
vei hänen uutistalonsa Kuuselan ja kuolema vei hänen vaimonsa Aliinan
ja hän itse alkoi nähdä maailman uudessa valossa...

Nyt hän oli siis ylittänyt rajan, hyökännyt kertakaikkiaan. Sellainen
hyökkäys oli vain vähän aikaa sitten ollut pahassa huudossa tässä
maassa. Mutta sitten mieli muutettiin ja Juhani Norppa sai linnaa, kun
näki rajan. Hänen olisi kai nähtävä se vieläkin, mutta suovankilan
harmaa päiväjono oli liian tuoreessa muistissa, ja hän rauhoitti
itseään sillä, ettei hän liikkunut valloitushommissa. Hänet oli
kutsuttu rakentajaksi...

Hän tirkisteli uteliaasti maata, jossa syyspäivä vaikeni vitkaan. Kauan
sitten hän oli rähminyt täällä kivääreineen ties mitä mielessä. Suomen
rotu oli täällä raivannut ja asunut. Se piti vapauttaa, maa ja kansa...
Kuka oli vapaa? Pakkohuutokauppa oli vienyt häneltä Kuuselan, jonka hän
oli omin käsin valloittanut kylmältä korvelta, itse vapaudestaan ja
itsenäisyydestään kuulussa Kanta-Suomessa...

Juhani Norppa ei nähnyt mitään asiaa päivän selvänä. Saksalainen
savuke suupielessä kytien, yritellen oikoa olkapäitään ahdingossa
hän alkoi puhua poikiemme seisomisesta Syvärillä ja Äänisen aaltojen
vartioimisesta. Se kuulosti rienaukselta, moinen puhe sänkisestä
naamasta. Ympärillä oli tylsiä ja unisia kasvoja ja tungoksessa
turtuneita jäseniä.

— Suomi on suuri, mutta yhä meillä on näin ahdasta, ja meillä on pieni
luu purtavana ennenkuin ollaan Valkean meren rannalla...

Niin Juhani Norppa matkusti Itä-Karjalaan ja saapui onnellisesti
perille ja ilmoittautui asianomaisessa paikassa. Kävi ilmi, että
hänestä piti tulla kirkonrakentaja.

Se kirkko oli ollut jo tekeillä lähes vuoden, melkein siitä päivästä
alkaen, kun tämä kaukainen paikkakunta oli valloitettu. Oli niin paljon
tietoja siitä, kuinka bolshevikit olivat tehneet kirkoista teattereja.
Mutta nyt piti tehtämän päinvastainen kepponen: teatteritalo
muovailtaisiin kirkoksi. Tämä kostotuuma oli syntynyt jonkun sotapapin
sielussa. Töitä oli tehty pikkuhiljaa, mutta nyt niihin piti saada
vauhtia. Tänne oli komennettu arkkitehtejä ja rakennusmestareita ja
taitavia työmiehiä kautta armeijan. Kirkosta piti tulla jotakin, jota
kelpasi nähdä ja näyttää, jotakin erikoista. Rakennusaineena käytettiin
yksinomaan Karjalan punaista honkaa.

Tähän kirkonrakentajien valittuun joukkoon oli nyt eksynyt myöskin
Juhani Norppa vain siksi, että eräässä hooteekoossa oli toivottu
hänet niin pitkälle, että pippuri kasvoi. Mutta vähältä piti, ettei
siitä kirkosta puuttunut Juhani Norpan piilun jälkiä. Vastaanottava
kansliaherra näki tietysti papereista, mitä polkuja tulija oli
vaeltanut, ja niin hän tuli ihmetelleeksi, että nytkö tänne jo passasi
tulla... Siitä Juhani Norppa suuttui ja hänestä paisui pienoinen
profeetta. Hän sanoi, että eräänä päivänä vielä kadutaan katkerasti,
että tänne tultiin lähteneeksi peukaloimaan...

Moisesta julkeudesta toimistoherra suuttui vuorostaan ja hetken aikaa
oli jo kyseenalaista, kelpaisiko Juhani Norppa ollenkaan veistämään
kirkkoa Karjalan punaisesta hongasta. Mutta sitten tuli paikalle
upseeri, joka osasi lyödä asian leikiksi, ja Juhani Norppa puolestaan
oli mies, joka nauroi mielellään, jonka mielestä kaikesta huolimatta
kolmen markan työvekkulinakin oli hupainen elää.

Niin hänestä tuli kirkonrakentaja.

Hän puhui siitä paljon leikilliseksi tarkoitettua, puhui Suomen
mahtavuuden ajasta, jolloin ensitöiksi nähtiin tärkeäksi rakentaa
vallattuun maahan kirkko, ja komea kirkko, punaisesta hongasta. Hän
ihmetteli, tulleeko se rakennetuksi kalliolle, niin että se kestää, kun
tuulet tulevat ja sateet lankeavat...

Itse asiassa hän oli melkoisen tyytyväinen työhönsä, sotaansa.
Hän saapui mielellään työpaikalle lumisina, kylminä ja hämärinä
talviaamuina. Kamiinat lämmittivät sopivasti suurta rakennusta, joka
vähitellen alkoi saada kirkon kupoolimaisia, uljaita muotoja. Vasaran
äänet kajahtelivat, sahat sirisivät ja höylät sihahtelivat.

Juhani Norppa teki penkkejä. Eivät ne olekaan, jaarikoi hän,
mitä hyvänsä penkkejä, joihin ihminen heittäypi huolettomasti
takamuksilleen, vaan niihin istutaan nimenomaisessa tarkoituksessa
saada mielelle ylennystä...

Hän piti puutyöstä. Niinkuin tikka, sanoi hän. Hän tunsi epämääräistä
hyvää mieltä saadessaan valmistaa käsillään jotakin, joka oli ja jäi.

Sitäpaitsi tämä rakennus, joka päivä päivältä yhä selvemmin sukeutui
esiin honkapuista, jotka vähän aikaa sitten olivat seisoneet Karjalan
rämeen laidassa, tämä suuri, kajahteleva huone, herätteli hänen
mielessään kaukaisia muistoja. Monet kulkuset olivat kilisseet
talvisessa pimeydessä ja reenjalakset narisseet ja kirkossa oli ollut
hieman kylmä, kun kamiinan hehku ei ollut ehtinyt sitä vielä lämmittää
kaikkialta. Mutta kynttilät tuikkivat riemukkaasti ja papin ääni
kajahteli puhuen Betlehemin piltistä ja asioista, joita ei voinut
käsittää, mutta jotka olivat hyviä ja tarpeellisia. Ainakin isot
ihmiset näyttivät olevan sitä mieltä ja vähäinen Norpan Juhani, isän
suuri sarkatakki päällysvaatteenaan, heidän mukanaan. Se oli isien
uskoa, joka sitten vähitellen oli kulunut hänen yltään kuin vaateparsi,
jonka paha maailma oli riistänyt antamatta mitään turvallista ja
lämmittävää tilalle...

Juhani Norppa huomasi kaihoten muistelevansa mennyttä aikaa, kaukaista
aikaa, jolloin hän saattoi istua kirkonpenkissä ajattelematta rikki
repiviä asioita, että tämä oli muinaista taikuutta, jatkuvaisuuden
lain voimassa pitämä museomainen muisto ajoilta, jolloin lentokone
ei pörissyt ilkeästi ilmassa, eikä radio levittänyt lakkaamatonta
äänenväkeään korvessakin asuvan ihmisen korvaan... Silloin
nykyinen kolmen markan työvekkuli alkoi uudemman kerran jaaritella
penkkiasioista. Epäilemättä hänelle luettaisiin ansioksi se seikka,
että hän kolmen markan miehenäkin valmisti juhlavan penkin, jolle
ihminen voi laskea takamuksensa, että pappi olisi tilaisuudessa
pääsemään käsiksi hänen sieluunsa...

Mutta iltaisin hän askarteli omissa puutöissään tässä samassa suuressa
huoneessa penkkinsä ääressä. Puhdetyöt olivat silloin tulemassa muotiin
armeijassa. Pahkoja kaiverrettiin, tuohta punottiin ja metallia
taottiin ja taivutettiin. Vuolaista lastu oli omiaan laimentamaan
kauheaa odotuksen aikaa. Nähtiin monia oudon koristeellisia töitä,
joista syntyi epäilys, että sodan pahahenki oli jotenkin vääntänyt sen
tekijän aivoja. Mutta Juhani Norppa oli synnynnäinen puutyöntekijä.
Puuta purevan teräaseen ääni oli musiikkia hänen korvalleen.
Hänen rasiansa ja lippaansa olivat yksinkertaista tavaraa, mutta
niitä kelpasi katsella. Hän huomasi saavansa huomattavan lisän
päiväpalkkaansa ja tuli ylen ahkeraksi. Hän höyläsi ja jaaritteli, että
on sanottu, kuinka puhdetöillä vältetään monta kiusausta ja synnin
tilaisuutta. Hän puolestaan ahertaa voidakseen lomallaan vajota pieniin
synteihin, jotka maistuvat kolmen markan puhtaitten päivien jälkeen.

Mutta toisinaan hän kuljeskeli ulkonakin ja teki huomioita maisemista
ja rakennuksista ja paikkakunnan vähistä alkuasukkaista. Hän pistäytyi
usein erääseen kylän liepeillä olevaan rappeutuneeseen tupaseen ja
tuli siinä asuvan mummon ystäväksi. Hän olikin sitä mieltä, ettei se,
joka ei ole hyvissä väleissä vanhojen naishenkilöitten kanssa, oikein
menesty elämässään. — Juo tsaikkua, juo! — Ka, mikset juo tsaikkua?
kehoitteli mummo, ja Juhani Norppa kyseli häneltä kyselemistään
entisistä ajoista, kyseli mitä mummo tykkäsi suomalaisvallasta. Ja
puolikuuro mummo vastaili viisaan varovaisesti, tavalla, josta ei
tullut hullua hurskaammaksi. Norppa ajatteli lämpimin mielin, että
tuo mummo oli Suomen rotua, ja aprikoi minkälainen hän mahtaisi
olla siinä tapauksessa ja minkälainen mahtaisi Juhani Norppa
olla, jos poikamme olisivat seisoneet Syvärillä jo satoja vuosia
jatkuvasti, jos toinen Aadolfi ja kahdestoista Kaarle olisivat
paremmin menestyneet meiningeissään. Mutta ehkäpä siinä tapauksessa
mahtava Ruotsi olisi niellyt hiljaisesti sisäänsä Suomen rodun ja
mummo ja Juhani puhuttelisivat toisiaan toisella kielelläkin... On
täytynyt käydä niinkuin on käynyt. Nyt poikamme seisovat Syvärillä,
mutta Juhani Norpasta se vaikutti myöhästyneeltä, jollakin tavalla
seikkailumaiselta, epätodelliselta...

Paitsi mummoa, hän löysi täältä myöskin nuoren Tatjanan, jonka
ystäväksi ja lohduttajaksi hän änkäytyi menestyksellisesti. Tatjanan
mies oli sodassa toisella puolella. Hän oli yksi maailman monista
sotaleskistä, joka aivan hyvin voisi olla jo oikea kuolleen miehen
leskikin. Ei ollut oikeastaan mitään ihmeellistä siinä, että hän
kuunteli Juhani Norppaa ja taipui hänen tuumiinsa. Hän oli vaalea,
yksinkertainen, hyväntahtoinen nainen ja Juhani oli häneen melkoisen
mielistynyt. He molemmat kuitenkin tiesivät, että väliaikaista kaikki
on vaan...

Niin Juhani Norppa eleli ja järjesteli ja oli koko olemuksellaan,
joskaan ei aina suullaan, sitä mieltä, että sotivassakin maailmassa
oli hyvä elää. Tällainen kirkonrakennussota oli sentään toista kuin
kytröttää kuopassa räjähdysten räiskeessä ja manata kerta toisensa
jälkeen, että eipä, saatana soi, tuo vielä sattunut... Sillä hän tunsi
sellaisenkin sodan maun.

Eräänä kevättalven päivänä, aurinkoisena ja armaana, olivat sitten
ensimmäiset kirkonmenot vastavalmistuneessa kirkossa. Monta
pappia, sivilipappejakin ja muita korkeita herroja, kutsuvieraina
Kanta-Suomesta saapuneita ja paikkakunnan alkuasukkaita, Karjalan
kansaa. Upseerit ja lotat ja muu alempi sotaväki sekä kirkonrakentajat
täyttivät lopun tyhjän tilan ääriään myöten. Punainen honka hohti
uutuuttaan puhtaana ja pihkan terhakka haju tuoksahteli yli
ihmistungoksen hajujen ja pappien ääni kajahteli lakilautojen
pinnoista. He sanoivat, että tämä oli kallis hetki varsinkin Karjalan
kansalle. Voimakkaampi veli oli tullut ja tuonut heille oikeuden
vapaasti palvella Jumalaa ja pystyttänyt keskellä sodan pauhuja tämän
temppelin. Sitä saatettiin sanoa Suomen armeijan uljaaksi puhdetyöksi
ja epäilemättä se muistettaisiin suvusta sukuun. Siitä kerrottaisiin
lapsille. Lehti oli kääntynyt, uusi aika alkanut Suomen rodulle...

Työvelvollinen Juhani Norppa, joka istui omin käsin tekemässään
penkissä, tunnusti mielessään, että tämä oli tosiaankin uskomaton
teko, satukirjamainen, tämä, että pieni Suomi rakenteli kirkon kauas
Itä-Karjalaan. Sen olisi pitänyt olla suuri hetki hänellekin, vanhalle
Karjalan kävijälle, heimosoturille. Unelmat olivat täyttyneet. Mutta
hänessä oli tapahtunut muutos sen jälkeen. Hän huomasi ajattelevansa,
että paitsi kirkkoa ja pappia Karjalan kansa saa myöskin kymmenysmaksut
ja suurin voittaja on puutavarayhtiö, joka pääsee runnaamaan Karjalan
korvessa. Ehkäpä se noille tuolla sopi hyvinkin. He olivat ehkä
voittajia, eivätkä vain luulleet olevansa, kun taasen yhteisellä
kansalla jo vanhan Suomen puolella oli ollut yllin kyllin niitä puita,
joiden juurelle kumartua viuluineen. Tahi he sitten tunsivat tämän
suureksi hetkekseen vain siitä syystä, että olivat yhä poikasia, sillä
asteella, minkä Juhani Norppa oli jo sivuuttanut...

Heti juhlan jälkeen työvelvollinen Norppa pääsi lomalle. Hän jyryytti
täpötäysissä junissa pitkät matkat ja saapui lopulta kaupunkiin,
jossa hän oli ollut töissä sodan alkaessa ja jossa hänen vähät
tavaransa yhä olivat eräällä ullakolla. Hänellä oli tässä kaupungissa
myöskin sukulaisia ja tuttavia, joiden luona hän vieraili. He olivat
Norpan mielestä muuttuneet. Suuri kaupankäynnin, hanaamisen henki
näytti vallanneen ihmiset. Useampi harrasti sivutöikseen pienempää
tai suurempaa, salaista keinottelua, joppausta ruokatavaralla ja.
vaatetavaralla, tupakalla ja viinalla, millä tahansa, vieläpä
sotilaitten puhdetöilläkin. Se oli henkeä. Joku selitti, että siihen
oli pakko. Pelkällä palkalla oli vaikea tulla toimeen. Heidän
välityksellään, puhdetyö- ja vanhoilla säästörahoilla, Juhani Norppa
osti turkin, jonka hinta lähenteli entisiä mökin hintoja, vaikka myyjät
ja välittäjät olivat tekevinään tuttavankauppaa. Niistä pienistä
lysteistä, joista hän oli puhunut, tuli siis turkki. Juhani Norppa
sanoi, ettei vanha muuta iloa tarvitsekaan kuin lämmintä. Hänen
mielessään olivat monet kylmät kyydit autonlavoilla ja junavaunujen
portailla. Toisekseen nyt oli kesä tulossa. Ehkäpä siis hänessäkin iti
vain hanaamisen ja varastoimisen myyrämäinen henki...

Hän pistäytyi myöskin maaseudulla, siellä, missä hän oli aikomaan
esiintynyt uutisraivaajana, oman konnun miehenä. Hän oli sen jälkeen
tuskin käynytkään siellä, koska jo epäonnistumisen ja suurten
pettymysten maisema ja taustakin etoi hänen mieltään. Nyt hän kuunteli
talonpoikain puheita korkeista veroista, lihanluovutuksista ja
armeijaan otetuista hyvistä hevosista. Hän käveli hautausmaalla, jonka
pitenevässä valkoisten ristien jonossa näkyi monta tuttua nimeä. Siellä
he lepäsivät sankarivainajina nuo tavalliset miehet, ja nuoria leskiä
käveli kujilla ja poikia ontui kainalosauvoineen, lyhyt sota takanaan
ja pitkä elämä edessään. Juhani Norppa osti muutamia kiloja hintavaa
voita ja palasi kaupunkiin.

Loma alkoi jo lähestyä loppuaan, mutta vielä hän ehti
mielikarvaudekseen tavata erään tuttavan, joka oli samoin lomalla. Hän
kuului olevan saksalaisten töissä. Hän sanoi saavansa viisi markkaa
jokaisesta tiilestä, jonka hän pisti paikoilleen muuraukseen. — Siitä
sen tiedät, kehaisi hän, — että markkaluku on melkoinen päivää kohti...

Juhani Torppa tiesi ja ymmärsi, että osat ja arvat näyttävät olevan
monenlaiset. Siinä istui hänen ikäisensä mies, joka sai viisi
markkaa muuraamaltaan tiileltä, Juhani Norpan saadessa kolme markkaa
päivältä... Tosin hän oli pyrkinyt ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä
ja nähnyt erään rajan, jonka takana hän ei luullut olevan mitään
tekemistä. Mutta vertailu voisi olla samantapainen johonkin toiseenkin
poikaan nähden, joka ryömi tulen alla...

— Mutta sinä kai toivot, että sota ei loppuisi koskaan, että saksmanni
aina muurauttaisi Lapinmaan tuntureilla...

— Älähän nyt! puheli toinen leppoisasti. — Komealtahan se kuulostaa
markkaluku tullessa, mutta komea se on myöskin mennessä. Sinä et sitä
oikein käsitä sinne ruunun leivän ääreen...

— Niin, sanoi Juhani Norppa, — ehkäpä se ei ole sen kummempaa kuin
rauhankaan aikana: joku saa markkasia ja joku menettää entisetkin ja
joku kallistaa päänsä ja antaa henkensä...

Mutta sisimmässään hän oli tyytymätön ja sai paljon vettä puhemyllyynsä.

Viimeisenä lomapäivänään hän tapasi kadulla vanhan tuttavansa korpraali
Korpin, joka käveli rahatonna ja kohmeloisena. Hän, entisessä
Euroopassakin huoleton poika, kuulosti nyt sotivassa maailmassa elävän
kuin viimeistä päivää. Norppa tarjosi hänelle ryypyt, kehaisten, että
hänellä vielä on, vaikka hän olikin vain kolmen markan työvekkuli.
Sitten hän tuli nähneeksi Korpin jaloissa vahvat saappaat ja ehdotti,
että he vaihtaisivat kenkiä. Hänen saappaansa olivat nimittäin jo
kuluneet talven käytöstä ja kun hän kulki työvelvollisen nimellä, niin
vaihdolle varastoissa voitaisiin tekaista esteitä. Korppi taasen saisi
vaihdetuksi jalkineensa minä päivänä tahansa. Korpraali, aina aulis ja
huoleton mies, suostui mielellään, varsinkin nyt, kun tarjotut ryypyt
lämmittivät hänen mieltään.

Niinpä saappaat jälleen vaihtoivat jalkoja kuppilan pöydän ääressä,
jossa he istuivat. Sitten miehet erosivat. Työvelvollinen Juhani Norppa
tunsi saaneensa jotakin hyvitystä ainoan viinatilkkasensa menetyksestä
ja lähti astumaan pitkin katuja, jossa vesi jo pisaroi ja kevät
enteili. Hänen oli noustava junaan. Hän oli hyvällä mielellä, kuten
aina matkojen ja muutosten edellä. Kolmen markan työvelvollisuuskaan
ei voi kestää ikuisesti. Kukapa tietää, jos kohtalolla on hänenkin
varalleen jotakin viiden markan tiileen verrattavaa...

Niin hän katosi, ja korpraali Einari Korppi, rahaton lomalainen,
istui kuppilan pöydän ääressä ja tömisteli vereksillä saappaillaan
tahtia sähkögramofonin musiikkiin. Kärsineen ja kärsimättömän näköinen
ravintolanemäntä silmäili häntä vihaisesti.

— Minä lähden, täti kulta, sanoi korpraali. — Vain vähän
kärsivällisyyttä. Meikäläinen olisi tietysti sopivin ja joutilain
henkilö sankarihautaan. Siellä sitä menisi täydestä, mutta aion sen
kohtalon kaikella muotoa kiertää...

Kyllikseen soiteltuaan korpraali Korppi tosiaankin nousi ja lähti.




6.


Ellei korpraali Korppi vereksine saappaineen, jotka olivat kärsineet
ja kolhiutuneet kirkonrakennustyömaalla ja saaneet työvelvollisen
kirveestä sipaisun, joka oli melkein puhkaissut vasemman saappaan
syrjän, ellei Korppi olisi pysähtynyt latailemaan piippuaan juuri
siihen kadunkulmaan, niin mikä tietää minkälaista olisi ollut siitä
eteenpäin...

Nyt kävi näin.

Tuuleskeli ja piippu ei ottanut hevillä syttyäkseen. Korppi syventyi
omaan tuherrukseensa ja havahtui sotaherran ääneen:

— No, korpraali, onko se piippu enemmän kuin koko maailma kaikkine
kapteeneineen ja sotineen?

Korpraali Korppi nosti silmänsä ja avasi suunsa ja näki edessään erään
Nenäsen mustanpuhuvat ja kirkkaat kasvot.

— Mutta sehän on Korppi!

— Ja siinähän on Nenänen, ja täytenä kapteenina!

— Niin, lintuseni, mikä kohtaus!

He kättelivät rakkaasti. Sillä he olivat olleet aseveljiä jo
muinaiselta tuntuvassa talvisessa sodassa. He olivat yhteistuumin
olleet matalana ja piru ties mitä kaikkea.

Nenänen, joka jo haisi viinalle kuin rankkitynnöri, pisti kätensä
Korpin kainaloon ja kuljetti häntä mukanaan. Hän hommasi juomia, joihin
he molemmat olivat hyvin perehtyneitä. Mitäpä he muutakaan ymmärsivät.
Olivathan aseveljet tavanneet toisensa...

He kävivät monissa paikoissa ja kohtasivat monia uusia ihmisiä ja uusia
laseja ja uusia juomia. Korppi myi kellonsa saadakseen rahaa. Koko
elämä meni jonninjoutavaksi törinäksi. Lopulta Korppi ei enää tiennyt,
mihin hän oli kulkeutunut ja kenen kanssa hän oli tekemisissä. Hän oli
auttamattomasti, niinkuin sanotaan, tunnelissa.

Joku korea mies nyki häntä kyynärpäästä, että eiköhän se ole parasta,
että korpraalikin lähtee... Ja Korppi oli taipuvainen ja hyvällä
päällä. Hän nousi ja lähti.

Avoimesta ovesta lankesi vähän valoa sotapimeälle kadulle. Ja siinä
valossa Korpin hämärä silmä eroitti komean ketun ja ketunnahkan takaa
naisen kasvot.

— Tprty, tprty! äänteli korpraali Korppi täynnä ystävällisyyttä.

Ovi sulkeutui ja valo katosi, kettu katosi, naiskasvot katosivat. Oli
vain sotapimeys.

Mutta samassa oli paikalla myöskin poliisi.

— Sotamies, antakaa ihmisten kulkea rauhassa!

— Kuinka? ällisteli Korppi. — Kuinka voi esiintyä ystävällisemmin?
Kuulkaa: tprty, tprty...

Mutta samassa hän jostain syystä töräköityi armottomaksi
hakkapeliitaksi.

— Sitäpaitsi, sotakoirilla ei ole tässä mitään tekemistä!

— Se nähdään! Meillä on paikka, jossa voi levätä ja rauhoittua...

Sillä hetkellä kettu ja naiskasvot olivat jälleen lähellä, vaikka
pimeyden peitossa.

— Kuulkaa! kuului sointuva, naurahtava ääni. — Minusta sotamies
esiintyi, kuinka nyt sanoisin, hyvin, hyvin kodikkaasti. Sitenhän
sanotaan vasikalle, eikö totta? Se on suloinen olento vihreillä
laitumilla. Emmekö nyt kaikki voisi erota ystävinä, nyt kun
pääsiäisjuhlakin on lähellä?

— Kernaasti, hyvä rouva! Mutta tämä sotamies on siinä tilassa, että hän
tuskin voi kulkea...

— Rouva, soperteli korpraali Korppi. — Rouva, me olemme nyt tekemisissä
ylen innostuneen juopuneitten taluttajan kanssa...

— Sehän kuulostaa Srinbergiltä, sanoi kettunainen.

Ravintolan ovi avautui ja vähän valoa häilähti jälleen kadulle.

— Mutta sehän on sukulaispoika! huudahti nainen. — Herra konstaapeli,
minä otan hänet liuostaan! Oletteko niin ystävällinen, että toimitatte
meille ajurin...

Poliisi nosti kätensä lakin reunaan kohteliaana ja kummissaan.
Epäilemättä hän tiesi jotakin kettunaisesta ja ihmetteli moista
esiintymistä.

Mutta korpraali Korppi ei tuntenut ketään. Hän eli omassa
sekasortoisessa ja unenomaisessa rohtomaailmassaan. Hän ei olisi
tuntenut isää eikä äitiä. Hän mutisi: — Olette liian ystävällinen,
rouva..

Ja hetken kuluttua:

— Mutta täti! Mikä päähänpisto!

Nainen nauroi mielellään.

— Se tämä on! Mutta enhän voi heittää teitä noin. Vai voisinko?

Korpraali Korppi näytti vajonneen syviin ajatuksiin, kädet nyt jo auki
reuhottavan päällystakin taskuissa. Vaikka korea mieshenkilö oli sen
äskettäin huolellisesti napittanut toimittaessaan häntä ulos.

Ajuri saapui ja korpraali kompuroi rattaille ja nainen nousi hänen
viereensä. Juoksevan hevosen askeleet alkoivat jymistä pimeillä
kaduilla. Korpraali näytti nukahtaneen. Välillä hän heräsi, sai
tarmon puuskan ja huusi: — Ajuri, kääntäkää! Sitten hän riiteli
läsnäolemattomien henkilöitten kanssa ja nukahti jälleen.

Mutta kun rattaat pysähtyivät, laskeutui hän vallan ketterästi alas,
suoristautui, löi kantapäät yhteen ja nosti käden päähineeseen:

— Hyvää yötä, rouva!

— Eihän toki! sanoi nainen. — Ei se niin ollut!

Hän maksoi ajurille ja sanoi selitykseksi:

— Näiden maalaisserkkujen kanssa on toisinaan ihmeellistä...

Ajuri mutisi jotakin viiksiensä kätköistä ja maiskautti hevosensa
liikkeelle.

— Meidän on kai aika mennä lepäämään, sanoi nainen korpraalille, joka
nyt oli vaitelias ja kuuliainen.

Niin Korppi, tunnelissa kulkien, astui sisälle erääseen taloon.

* * * * *

Kun korpraali Korppi heräsi, niin hän huomasi lepäävänsä pehmoisella
ja valkoisella vuoteella takki ja saappaat riisuttuina, mutta housut
jalassa. Ensimmäinen huomio oli, että hänen sarkahousunköltöksensä
näyttivät lakanan valkeutta vasten ruokottomilta. Päässä humisi ja
suuta kuivasi. Tuntui siltä, että siitä on tullut kivitaskun suu.

Korpraali kääntyi kyljelleen, näki yöpöydällä vesikarahvin ja ojensi
oitis kätensä ja joi ahnaasti. Se virkisti. Oli jo epäilemättä täysi
päivä, vaikka huoneessa vallitsikin miellyttävä hämärä alaslaskettujen
verhojen vuoksi. Huone oli ylen hieno. Kiiltäviä pintoja, muhkeata
nahkaa, tauluja seinillä.

Korpraali Korppi kirosi hiljaa ja ihmetteli, että mahtoiko hän olla
toinen Jeppe Niilonpoika. Mutta hänen tuolinselkämyksellä riippuvassa
takissaan ei ollut edes kenraalin punoksia, vaan yhä ikuiset,
kiemuraiset ja nuhrautuneet korpraalinnauhat.

Hän muisti jotakin: pahuksen Nenä-Veikko! Mihin lienee kuljettanut...
Mutta koko kapteeni oli haihtunut usvaksi, eikä muisti saanut mitään
kiinnekohtaa...

Hän nousi ja riipaisi akkunaverhon ylös. Tosiaankin: kylläpä kelpasi!
Tämä oli tosiaankin huone korsun ja kämpän ja parakin jälkeen. Paljaat
jalat vaipuivat nilkkoja myöten mattoon. Akkunasta näkyi pihamaa
puineen ja pensaineen, näkyi hieman töhryistä keväistä lunta, auringon
paisteessa kimmeltävää. Tupakkapöydällä oli savukkeita ja Sikaareja
ja myöskin piipputupakkaa. Hän täytti nysänsä ja heittäytyi tuoliin,
johon vajosi säikähdyttävän syvälle. Mitäpäs tässä! Nousepas, Korppi,
olemaan! Tuo kaverien aamuherätys sopi tähän erinomaisesti...

Ovelle koputettiin.

— Sisään, tehkää hyvin!

Näkyviin tuli nainen, ei enää vallan nuori, hyvin hoidettu
herrasnainen. Puku oli sininen ja silmät hyvin siniset, hymyilevät.

— Huomenta! Miltä nyt tuntuu?

Korpraali Korppi nousi tuolistaan ja kumarsi.

— Kiitos, mukiinmenevältä. Olen vain vähän ihmeissäni. En suinkaan minä
ole ollut mahdottomasti ihmisten vaivana?

— Ei erittäin, mikäli tiedän...

— Oikeastaan minun pitäisi tehdä tuo kuuluisa kysymys: missä minä olen?

Naista näytti huvittavan. Hän oli tullut lähemmäksi ja Korppi näki
entistä selvemmin, että mikään tytönheilakka hän ei suinkaan ollut.

— Missä teidän sitten suunnitelmienne mukaan pitäisi olla?

— Suunnitelmieni? kertasi Korppi ja päätti puhua suorasukaisesti,
repäisevästä. Ehkä tämä rehevä nainen, epäilemättä hänen emäntänsä,
siitä piti. Hän huitaisi kädellään.

— Ei mitään piirustuksia! Mutta entisten vähäisten kokemusteni mukaan
minun olisi pitänyt herätä aivan toisenlaisessa paikassa. Mikä
herääminen! Esimerkiksi tämä matto jalkojen alla. Siinähän pitäisi
olla kova sementtilattia, eikä vallan kuiva eikä puhdaskaan. Herättyä
janottaa, että kita on haljeta. Saat karjua ja potkia ovea ja ehkä
sinulle lopulta tuivataan vettä ruosteisella törpöllä...

Nainen ei hymyillyt. Hän katsoi Korppia vakavasti.

— Niinkö! Teillä oli siis onnea tällä kertaa...

— Epäilemättä, mutta tällainen ympyröitten rikkominen tekee
levottomaksi, avuttomaksi...

— Pieni levottomuus tekee hyvää kaiken jälkeen. Olitte eilen ihan
juovuksissa...

— Sikana, tunnusti korpraali Korppi avomielisestä.

— Mutta minähän aivan unohdan!

Nainen neuvoi hänelle pesuhuoneen ja poistui. Posliini hohti.
Epäilemättä tämä oli uljas talo ja tuo oli uljas mummo, parempia,
parempiosaisia mummoja. Korpraali Korpin päähän vinttaili sellaista
ajatusta, että kun nyt osaisi olla, niin parhaimman onnen käsittäisi...
Hän peseytyi huolellisesti ja oli vähän tyytymätön nuhruiseen pukuunsa.
Mutta ehkä se sopi hyvinkin emännän silmään, ehkä hän halusi tutustua
rintamarenttuun... Ja näissä housuissa, tässä nutussa korpraali Korppi
osasi olla...

Häntä pyydettiin kahville. Siro palveleva henki loi vieraaseen uteliaan
katseen. Mutta korpraalin uljuus oli horjumaton. Oletpa taasen noussut
olemaan, oi, mustalintu, tuumiskeli hän.

Heleä liina ja heleitä kukkia ja oikeata kahvia. Niin, tämä oli totta
jumalauta, toimeentuleva ja eteensäkatsova mummo! Kahvia keväällä
yhdeksäntoista sataa neljäkymmentä kolme! Sitäpaitsi korpraali Korpin
kupin vieressä oli pikari konjakkia.

— Rohdoksi, sanoi rouva. — Ajattelin, että se tekee teille nyt hyvää.
Mutta enemmän tuota ja miten uljas soturi tahansa tulee perinpohjin
lyödyksi, niinkuin eilenkin nähtiin...

— Niin, huokasi Korppi, — epäilemättä se eilenkin nähtiin...

— Mutta luvatkaa sitten tuollaiset unohtaa pitkiksi ajoiksi.

— Toistaiseksi, sanoi Korppi, — se lankeaa luontojaan. Taskusta löytyi
vain rypistynyt viitonen. Se asevelihenki oli eilen niin korkealla...

— Ettekö voi sitten olla ilman muuten kuin pakosta?

— Ei ole tullut koskaan yritetyksi. Ei ole ollut mitään piirustuksia.
Ehkä se kävisi laatuun... Mutta sanokaa nyt, hyvä rouva, miten minä
olen täällä?

Nainen katsoi korpraalia kysyen ja moittien.

— Te ette siis muista? Näin se kävi. Oli vähän ikävää. Kävelin
valtakatua ja pimeydessä kopisivat naisten puukengät ja muukalaisten
paksut anturat. Ajattelin asioita, jotka ovat olleet. Entiset ajat
loistelivat kuin samanaikaiset valaistut näyteakkunat. Nyt pimeys ja
kopiseva kulku pimeydessä. Mihin? Tuli jollain tavoin haikea olo,
ajatus, että lohduttakaa minun kansaani... Kevätkin oli käsissä,
pääsiäinen lähestymässä, tuhansia muistoja tuova... Sitten kuljin
avautuvan oven ohitse ja kuulin äänen, miten se nyt oli: tprty,
tprty... Eikö niin sanota vasikalle? Lapsuudenaikaisia, maalaisia
muistoja tulvahti mieleeni. Näin vilaukselta kasvonnekin, korpraali, ja
ne näyttivät minusta, kuinka nyt sanoisin, kauheilta ja viattomilta.
Olisin ehkä jatkanut matkaani, mutta samassa te jouduitte selkkaukseen
poliisin kanssa. Ja silloin minun tuli teitä sääli, yhtä harhailijaa
pahassa, sotivassa maailmassa. Eikö tässä ollut tilaisuus pieneen
keväiseen pääsiäislahjaan sotilaalle, maan puolustajalle... Tein
pikaisen päätöksen ja otin teidät huostaani...

Korpraali Korppi oli melkein hämillään.

— Se oli sangen ripeää ja urhoollista. Se oli hyvä lahja,
ainutlaatuinen. Kiitän teitä, rouva...

— Katsokaapas, tämä sotapimeys antaa rohkeutta. Ja sitten olen aina
mielelläni suonut, että ihmisillä olisi puheenaiheita...

— Tuo mielipide oli korpraali Korpille otollinen. Herra on hullujen
holhooja...

— Kas niin! Siinähän se tuli: te olette Korppi. Minä olen rouva Risu,
leski, talonomistaja ja kauppias...

Nimi oli korvakuulolta tuttu Korpille: kauppaliike, monta taloa
kaupungissa, ehkä maaseudullakin, ainakin huvila. Kaupungin äveriäitä,
mutta näköjään elävä ihminen, jolla ei ollut mitään pientä muutosta,
seikkailua vastaan...

He keskustelivat edelleen. Kävi ilmi, että korpraali Korppi oli
lomalla, jota oli jäljellä vielä parisen päivää.

— Mutta silloinhan te joudutte matkustamaan pitkänäperjantaina. Miten
teidän lomanne on järjestetty?

— Se sopii minulle paremmin kuin monelle muulle, sillä minulla ei ole
kotia eikä kontua, ei liioin omaisiakaan. Kaikki on aina mukana...

— Silloinhan te jäätte minun vieraakseni lomanne loppuajaksi. Se on
selvää.

Korpraali Korppi sanoi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Mutta
ehkä hänestä oli liiaksi vaivaa.

Päinvastoin. Oli suuri ilo kestitä vähän tuntematonta sotilasta, eikä
enää niin tuntematontakaan.

* * * * *

Siten tutustuivat rouva Risu ja korpraali Korppi.

Loman loppu kului kohtalaisen hyvin. He kävivät kerran teatterissakin,
kävelivät kerran pimenevällä kadulla, juttelivat kodikkaasti ruoka- ja
kahvipöydässä. Korpraali nukkui ruhtinaallisessa vuoteessa ja istuskeli
säikähdyttävän vajottavilla tuoleilla lataillen käyrää piippuaan ja
toivoen, että kaverit korvessa voisivat nähdä hänen uskomattoman
elämänsä.

Hänen ryhtinsä oli huoleton ja horjumaton siron palvelevan hengen
uteliaitten silmäysten alla.

Välistä emäntä ja vieras tarkkailivat toisiaan salaisesti huvittuneina,
arvaillen toistensa ajatuksia ja aikeita. Korpraali Korpin levoton
mieli ehti jo kuitenkin tuntea ikävääkin. Oli liian yksitoikkoisen
komeaa ja siistiä, väsyttävän mukavaa. Itse emäntäkin vaikutti
silloin vastenmieliseltä, äiläkän valkealta, sienimäiseltä, tympeästi
hajuvesiltä lemuavalta ja toisen ihmisen sisään tunkevalta.
Viinaryyppyä se ei antanut ja Korpin rakkaalle piipulle se nyrpisti
nenäänsä. Omituisia pääsiäislahjoja se antoi ja kumman paketin se oli
samalla itsekin saanut...

Korppi tunsi itsensä ikäänkuin tyrmästä päästetyksi, oli vapautunut
ja mielissään, kun lähtöaika tuli. Rouva saattoi hänet asemalle,
komeana, suuren tyylin ihmisenä, äidin kaltaisena. Hän sanoi olevansa
vakuutettu, ettei kadota vielä kokonaan, arestilaistaan. Korppi työntyi
junaan kupeva reppu hartioillaan. Siinä oli hyvät eväät ja monenlaisia
lahjoja.

Veturi alkoi puuskuttaa. Pyörät pyörivät. He huiskuttivat toisilleen,
komea rouva laiturilla ja hieman nukkavieru korpraali vaunun portailla.

Junanmuuttoasemalla Korppi yhdytti pari sotamiestä, jotka alakuloisina
ryyppäillen vertailivat viimeisiä yösijojaan. Toinen oli ollut Oulun
putkassa, toinen Kajaanin. Toisessa oli makuupaikkana vain kova
sementtilattia ja siinä korttelin verran kaikenlaista märkyyttä.
Pikkuinen akkuna oli katon rajassa ja luukku ovessa. Mutta toisen
kaupungin putkassa oli oikein lavitsa, yksinkertainen, mutta oikea
lavitsa, sekä kohtalaisen kokoinen akkuna.

Toinen sotamies kuunteli synkeänä tätä kuvausta ja päätti:

— Minä en mene koskaan lomalle Ouluun!

— Älä mene! vakuutti toinen. — Mene Kajaaniin tai Iisalmeen: siellä on
parempi putka...

Tämän keskustelun kuultuaan korpraali Korppi tunsi olevansa
tyytyväinen. Hän ymmärsi olleensa ihminen, joka ei ole vaeltanut
tavallista tietä.

Se oli sentään ollut onnellinen ja komea herääminen, muistettava
pääsiäislahja.

* * * * *

Kevät oli aloittanut suuren hyökkäyksensä valtavalla voimalla.

Korpraali Korppi totesi sen pääteasemalla. Lomautuskeskuksessa
sanottiin, että oli kyseenalaista lähtisivätkö lomalaisautot enää
taipaleelle, sillä kelirikko alkoi olla käsissä.

Kevät ei ollut menettänyt makuaan.

Iltojen ja aamujen valkeus vivahti ihmeeseen, lintujen viserrys oli
riemukasta, ja maanpinta tuntui mukavalta anturain alla talven lumen
ja jään jälkeen. Olipa kuin korvikekupponenkin, tuo sota-ajan laimea
juoma, olisi saanut osasensa kevään uudistavista voimista. Yksinpä
sanomalehtikin kanttiinin pöydällä vaikutti tuoreelta, ikäänkuin siinä
tosiaankin olisi uutisia kuten ennen muinoin. Kirjoitettiin suuresta
keväthyökkäyksestä ja saatiin ihminen unohtamaan, että noin ne olivat
kirjoittaneet jo monena, monena vuotena, saatiin ihminen helposti
uskomaan, että nyt on kysymys asiasta, joka kertakaikkiaan lopettaa
kaiken pitkäpiimäisen, talvisen, nykyiset kovat ajat...

Korpraali Korppi oli levoton ja toimelias. Hänessä oli matkakuume.
Liikkeelle, kohti korpea! Sinne oli kuitenkin mentävä. Rahattomalle
ei ollut kuitenkaan isoa iloa näistä kylistä, eipä edes loman
jatkoistakaan, joista kansa huhuili keväisen hyväuskoisena. Eivätkö
lomalaisvaunut muka lähtisi? Hän yhdytti erään lähtöaikeissa olevan
kuormavaunun ja pääsi siihen vänkärin paikalle. Entinen mies oli
sairastunut ja joutunut sairaalaan.

Pensa-asemalla pumppaili mies nestettä, joka ei kylläkään mittalaseissa
välähdellyt niin kirkkaasti kuin menneinä rauhan päivinä, vaan
paremminkin, kevätvesien karvaisena, pumppaili ja kertoili: — Nämä ovat
minulle tuttuja kankaita: olen minä täällä siksi monta rotan paskaa
syönyt...

Se, joka tuntee erämaaseutujen kasarmikankaita ja ajattelee elämää
siellä, hän ymmärtää kuulleensa sankaritarinan ja kertaa huoaten: —
Niin, monta, monta rotanpaskaa on syöty...

Mutta tänään, ensimmäisenä oikeana kevätpäivänä, ei tämänkään tarinan
synkeys tehonnut. Korpraali Korppi ajatteli, että monta on syöty, mutta
monta ei enää syödä! Kevät on tullut ja suuri keväthyökkäys, joka on
tekevä uudeksi kaikki, on jo ovella...

Tankki oli täynnä ja vaunu hyrähti liikkeelle. Matka oli alkanut Vienan
suunnan keväisellä huoltotiellä.

Kylä jäi taakse ja metsä alkoi. Pari tyttöä istui tien vieressä
kaatuneen puun rungolla. Kyytiinkö? Ei! He huiskuttivat iloisesti.
Hekin olivat kevätlintuja. — Eipä niitä siinä ole näkynyt, sanoi
automies, — milloin lieneekään, ei sitten kuin entisessä Euroopassa...

Sitten alettiin aavistaa, että keväinen tie ei aina ollut kevyt kulkea,
ei mikään haavepolku. Jos kevät oli mielen keventänyt, niin tien se
oli vienyt vallan pehmeäksi, melkein pohjattomaksi. Auto alkoi puurtaa
mahaansa myöten liejussa. Kävi ymmärrettäväksi, miksi sitä joskus oli
mainittu korkeilla sotilaallisilla arvonimillä. Siellä ja täällä näkyi
jo kiinni juuttuneita, syrjään nykäistyjä, väsyneitä vaunuja. Pienen
tienkorjaajajoukon havut ja ponnistukset näyttivät hukkuvan liejuun.

Mutta aina vielä auton pyörät löysivät jotakin lujaa, josta raapaista,
aina auto porhalsi eteenpäin huojuen ja keikkuen kuin vene myrskyssä,
ryskyen, raskaasti huoaten ja huohottaen. Kertaakaan he eivät —
tarttuneet vakavammin kiinni, mutta useamman kuin yhden kerran he
saivat ojentaa sinkin kovaonniselle, lapioivalle ja hakkaavalle, tietä
tukkivalle naapurille.

Kevät oli tehnyt ihmeitä muutamassa päivässä ja näyttänyt valtavan
voimansa. Toista vuorokautta sitten, kertoi ajuri, tästä oli tultu
vielä keikkuen, tosin koloista tietä, mutta kuitenkin ajamalla ajaen.
Nyt oli aina kärsä maassa, aina henki päällä, aina työ ja tuska ja
ponnistus. Tuntui melkein uskomattomalta muistella, kuinka keveästi
tästä joskus oli pyyhkäisty, silloin kun tässä oli tie...

Aina kuitenkin pyörät pyörivät, aina mentiin eteenpäin. Mutta
hirvittävän pitkiltä alkoivat jo tuntua edessä olevat penikulmat
ja naurettavan vähäiseltä takana huojuva, keikkuva ja tärähtelevä
tuhatkiloinen heinäkuorma. Enempää ei oltu uskallettu kuormittaa, sillä
jotakin tällaista oli ajaja aavistanut.

Kun kevätilta alkoi hämärtää, niin oli kuljettu kolmisen penikuormaa,
raskasta penikuormaa, kuljettu tusinassa tunnissa. Ja edessä oli
pahanlaatuinen neva. He pitivät parhaana yöpyä tienviereiseen taloon.

Syönti, ensimmäiset kevätkalat, joita he saivat talosta, kuumaa
korviketta, muistelmia viime sodasta, jolloin tämäkin talo
tyhjennettiin ja vihollispartiot jo liikuskelivat näillä mailla. Unta
avaran tuvan leveillä penkeillä, herääminen ja lähtö.

He olivat toivoneet, että yökylmänen hieman hillitsisi liejun tahmeata
valtaa. Mutta toiveet olivat turhia. Pieni mäennyppylä teetti jo
lujasti töitä. Maata pois kärsän edestä, puuta pyörien alle, ja hoppa
veti, veti kuin vetikin suurelle nevalle asti, jossa he juuttuivat
uudelleen kiinni. Lapioimista ja hakkaamista, ahkeroita yrityksiä
ja pyörien avutonta suhona pyörimistä. Lopulta käpälät jotenkuten
töppäsivät ja he heiluivat ja huojuivat eteenpäin.

Polttojiipee, jossa vaunun tankki täytettiin, ja sitten matka jatkui.
Maantie oli kuin liejujoki, joka pärskyi ja aaltoili voimakkaan vaunun
kulkiessa. Ei näkynyt enää liikkeellä muita ajoneuvoja ja se oli hyvä.
Sivuuttaminen olisi usein ollut ylen pulmallista.

Olipa kuitenkin kyytiin pyrkijöitä, pari siviiliukkoa, korpiukkoa,
kirkonkylästä palaajaa, leipäkorttien hakijaa. He nousivat korkealle
kuorman päälle ja riippuivat siellä köysistä kynsinhampain. Röykyttipä
vaunu miten tahansa, niin siellä he vain pysyivät, tervesisuksiset
miehet. He ajoivat kyytillä mieluummin kuin kävelivät tätä tietä, johon
saapas upposi suuta myöten, ja mielipä jalka sitten solahtaa saappaasta
ennemmin kuin kenkä nousta uuteen askeleeseen. Ja ravin takana metsissä
ja nevoilla oli taasen valtavasti hyhmää ja lunta.

He ajoivat aina eteenpäin, kunnes yhdyttivät suohon juuttuneen
saksalaisen kolonnan, joka ei päässyt paikalta päkähtämään. Muukalaiset
hakkasivat havuja ja pehersivät liejussa pienine pioneerilapioineen.
Mutta tilanne näytti kertakaikkiaan niin toivottamalta, että oli
parempi pistää tupakaksi ja ihmetellä, että mitähän isännät arvelevat
näistä ulkosaroistaan! Ja on niillä pojilla , lapiokin, papin lapio:
siunausmenot sillä saa toimeen sitten, kun vaunu lopullisesti vajoaa
liejuun...

Tie oli tukossa. Haikeasti paloivat vähät tupakat.

Mutta sitten tuli näkyviin kolonnaa saattava saksalainen maastovaunu.
Se tulla möyrysi mutkan takaa ja veti perässään tavallista vaunua,
jonka se heitti, ja alkoi selvittää ruuhkaa. Se ajoi epäröimättä
ojiin, pistäytyi metsäänkin, pyörähteli ketterästi, heittäen koukkuja
ja nykien avuttomat liejusta. Se järjesti vaunut jonoon, kokonaiseksi
junaksi, ja alkoi vetää äheltää. Ja taivahinen! Jono lähti kuin
lähtikin liikkeelle, kun itse liejunherra vohlusi edellä, vohlusi
mahanalus rattaita täynnä...

Tie oli selvä ja vapaa. Suomalaisten vaunu porhalsi urhoollisesti
eteenpäin ja selvisi kuin selvisikin siitäkin nikamasta omin
avuin. Kopissa istujat pomppivat seiniin ja kattoon ja korpiukot,
tervesisuksiset miehet, kiikkuivat kynsinhampain kuormaköysissä.

Seuraava suo oli nielevä ja näännyttävä. Rattaat pyörähtivät monta
turhaa kierrosta. Monta puuta oli hakattava, monen monta lapiollista
liejuista maata nostettava toiseen paikkaan. Siinä meni aikaa ja
tupakkaa. Siinä kirottiin ja väsyttiin. Puolikymmentä muuta vaunua rypi
samassa suossa tahi kellotti hylättynä, elottomana kovakuoriaisena. Yö
yllätti ja uusi päivä koitti ennenkuin he siitä suosta setvisivät ja
vieläpä porhalsivat onnellisesti suontakaisen jyrkän mäen päätiekin.
Siellä oli harmaa talo, ruokaa ja vähän vapaata lattiaa.

Siinä, sammunut piipunnysä suupielessä, korpraali Korppi muisteli
kaverilleen, kuinka ruhtinaallisesti hän oli asettunut yölevolle
lomansa loppuaikoina ja miten syönyt syömällä. Nopeasti hoikentuneen
repun evään tähteet olivat antaneet hänen puheistaan kaverillekin
kouraantuntuvan ja mahantäyttävän todistuksen.

Sieltä harmaan talon akkunasta oli komea katsella, kuinka edestäpäin
tuleva kolonna lasketti mäkeä alas yhä pahemmaksi porkkautuneelle
suolle ja tarttui liejuun kuin liisteriin.

Ja sama kolonna rypi siinä suossa vielä sittenkin, kun he tovin
levähdettyään jatkoivat matkaa. Se jatkui kilometri kilometrin jälkeen.
Vaunu veti, lieju aaltoili. Tervesisuksiset korpiukot pudottautuivat
johonkin ja lähtivät saapastelemaan erämaahan, joka oli vettä
hulveisillaan. Vaunu veti, lieju aaltoili.

Mutta sitten tuli pysäys. Vaunu ei vetänyt. Kävi ilmi, että siinä ei
ollut mitään vikaa. Bensiini oli vain kertakaikkiaan lopussa. Tämä
keväinen sotatie söi öljyä paljon enemmän kuin kohtuullista oli.

Siinä sitä oltiin. Tie oli autio ja tyhjä. Vaunu kökötti avuttomana
kuin tervaan takertunut kovakuoriainen. Muutama kirous, muutama pään
raapaisu. Sitten viimeiset leivän kappaleet kerättiin pahvilaatikosta
taskuihin ja viimeinen savuke katkaistiin. Eväitä oli vallan vähän.
Korpraali Korpinkin lähtiessä niin kupeva reppu repsotti tyhjänä.
Matka oli ollut pitkä, ja korpraali oli aina ollut sellainen, että hän
muisti, kuinka kaverikin on hyvä mies... Ajuri lähti saapastelemaan
eteenpäin. Siellä jossakin penikuorman päässä oli sotavankikomppanian
leiri. Sieltä saisi ehkä jotakin apua, ehkä bensiiniä. Sinne
hämärän toivon keitaaseen oli monta raskasta askelta, roiskahtavaa,
molskahtavaa, nuljahtavaa, turskahtavaa askelta...

Korpraali Korppi talsi kilometrin takaiseen torppaan. Siellä hän
jyrsiskeli leivän tähteet, poltti savukkeen tumpin ja kuunteli mökin
väen muistot viimeisestä sodasta. Tässä torpassakin oli ryssä jo
majaillut ja elänyt sikaisesti...

Tunnit kuluivat, tie, tuo liejuvirta, oli autio ja tyhjä. Tuntui
uskomattomalta, että auto oli siitä joskus pyyhkäissyt kevyesti ja että
siitä joskus kevyesti kuljettaisiin. Hirsilava siihen täytyisi panna...

Näytti siltä, että sananlaskuissakin vakaiseksi ylistetyn maantien
varrella voi joutua hyvin ikävään jamaan: ei ruokaa, ei tupakkaa, ei
bensiiniä vaunuun, ja tie sellaista, että sitä ei kulje kuin kuret ja
pirut...

Korppi kävi alistuneena ja alakuloisena pitkäkseen torpan lattialle ja
nukahti.

Hän heräsi töytäykseen. Toveri kyykötti vieressä ja raplasi auki
savukelaatikkoa. Tupakat sytytettiin ja kaveri kertoi, että hyvillä ja
paljoilla puheilla hän oli saanut asiat luonnistumaan. Sekä savuja että
bensiiniä hän oli saanut. Sotavankileiriltä oli juuri ollut lähdössä
auto ja autollinen ryssiä tuota suohon juuttunutta kolonnaa auttamaan.
Siihen kyytiin hän oli saanut lainaamansa pensatynnörin ja siinä hän
tuli itse. Kyllä sekin vaunu kulki kun ryssät työnsivät...

Nyt matkaan. Vaunu veti ja elo ja olo tuntui jälleen mukiinmenevältä.
Et ollut enää ilman tupakkaa, et ainakaan naurettavasti erämaan
armoilla keskellä maantietä, sotatietä, huoltotietä...

Vaunu veti ja ryskytti ja oli välillä vetämättäkin. Senkin seitsemät
kerrat oli lapioitava ja lyötävä puita tiehen, joka tuntui nielevän
vaikka kaiken maailman kovan tavaran tulematta sen kantavammaksi.
Muuan luutnantti ja vääpeli talsivat vastaan jalkapatikassa suuret
reppukyttyrät hartioilla. He eivät olleet yhdyttäneet kyytiä. He olivat
lomalle menossa. Pieni Golgatan tie...

Lepohetki pienessä tienvieren torpassa. Vaimoihminen ja pieniä
pellavapäitä. Mies sodassa ja kansa kuului kertovan ja juoruavan, että
vaimo olisi liiaksi mielistynyt tiellä vaeltaviin muukalaisiin...

Tietä ei ajeta ainoastaan ajopeleillä. Sitä myöten kulkee myöskin
kohtalo...

Matka jatkui. Vaunu rytkyi ja rapa roiskui. Mutta täällä ei enää
vajottu akseleita myöten. Tämä ei enää ollutkaan vanhaa rauhanaikaista
maantietä, vaan sotatietä, kivettyä, savettua, puhkeamatonta, varmaa.
Parisen vuotta olivat työvelvolliset sen ääressä nojailleet lapioihinsa
ja sotavangit laahustaneet ruskeissa sinelleissään. Mutta tien he
olivat tehneet, vaikka ei olisi uskonut, tien, joka piti. Sitäpaitsi
kevään suuri hyökkäys ei ollut täällä yhtä pitkälle kehittynyt kuin
etelämpänä. Matka oli pitänyt kohti pohjoista.

Täsmälleen neljän vuorokauden kuluttua he olivat määrän päässä. Sama
tie ajaa hursaistiin tavallisesti puolessa vuorokaudessa. Nyt he
tunsivat olevansa kaukaa tulleita...

Kun he ajattelivat kestettyjä vaiheita ja vaivoja, niin perille
tuotu tuhatkiloinen heinämytty näytti naurettavan, vähäiseltä. Mutta
sodallahan on oma arvomittansa...

Ja kun korpraaali Korppi toisekseen ajatteli taakse jäänyttä keväistä
tietä, niin hän huokasi voitokkaasti:

— Läpipä pääsimme!

* * * * *

Mutta korpraali Korppi ei suinkaan ollut vielä matkansa päässä.
Hänen olopaikkansa koko sodan ajan oli ollut eräs hiljainen,
ikäänkuin unohdettu kenttävartio tämän suuren huoltotien sivustassa.
Sinne, Metsovaaraan, oli tästä pysähdyspaikasta matkaa runsas pari
penikuormaa, jonkinlaista kinttupolun haamua metsässä ja soudettavaa
vettä tahi talvisin tavallisesti umpeentuiskunnut suksenlatu. Sinne
kulki tavallisesti muonakaravaani kerran viikossa, mutta näin kelirikon
aikana ei edes sekään, kun kenttävartioon oli kelkottu pieni varasto
rospuuton varalta. Puhelin sinne sentään oli ja Korppi ilmoitti oitis
tulostaan esimiehelleen kenttävartion päällikölle luutnantti Purnulle.

— Tervetuloa kotiin! kuului äreä ääni. — Pitäisihän tässä jokin
siirtokin saada tehdä...

Luutnantti oli kovettu shakkimies. Korppi sanoi kuitenkin
katsastavansa, olisiko yökylmästä, että suksista olisi vähän apua.

Hän vieraili tässä pienessä huoltokylässä, jossa palveli hänen
velimiehensäkin, kersantti, ja lisäksi monta muuta hyvää, vanhaa
tuttavaa, joiden parissa aika kyllä kului. Muiden arkisempien
ihmisten ohella siellä oli ylikersantiksi ylennetty Paja-Vatula,
jonka olkapäillä oli lennokas natsasarja kuin kurkiparvi, joka oli
tukkinut tarkastavan everstin ärisevän suun karhakalla ilmoituksella,
että hän kengittää hevosen vaikka suoralla raudalla, se ja se
vieköön, joka sivutöinään piti kämppäkunnan hirvenlihassa, joi
hevosen jalan voiteet ja noitui ylenmäärin ja joka oli vaikuttanut
eri paikkakunnilla ja eri työpaikoissa ja ammateissa rauhan ja sodan
maailmassa omien satunnaisten ilmoitustensa ja muiden tarkkojen
yhteenlaskujen mukaan sata seitsemän vuotta. Mutta ennen kaikkea
siellä liikuskeli salahkamaisen sukkelana vääpeli Lipotin, joka voitti
Paja-Vatulan elämän kokemuksissa. Hän oli palvellut kahdeksantoista
vuotta ammattisoturina ja lisäksi pari vuotta hotellin portieerina
ja kivityömiehenä, viisi vuotta sirkuksessa, oli ollut merimies
ja suurriistan pyytäjä ynnä muuta, niin että hänen oli laskettu
toimineen eri ammateissa kokonaista sata kahdeksantoista vuotta.
Ensimmäisen sotakesän syksynä Korppi muisti vääpeli Lipottimen
olleen hyvin tyytymättömän siihen seikkaan, ettei Pietarin motti
ottanut lauetakseen. Siellä olisi hänellä etuja valvottavana.
Hänellä tai oikeastaan hänen vaimollaan oli siellä kaksikin taloa,
sukuperintöä. Hän oli käynyt lakimiehen puheilla kaikkine papereineen,
ja tämä oli sanonut, että asia on oikea ja suora. Hän tulee kyllä
saamaan talot haltuunsa tahi ainakin tontit, sillä rakennuksillehan
voi sodankäynnissä käydä niin ja näin. Asia oli kiistaton. Vain
siinä tapauksessa, että taloja olisi käytetty venäläisen sotaväen
majoitukseen, voisi juttu käydä mutkikkaaksi...

He istuivat silloin ryypyn ääressä ja korpraali Korppi kysäisi: — Etkö
kysynyt, saisiko siinä tapauksessa majoitusrahoja? Vääpeli ei ollut
hoksannut kysyä.

Nykyään Lipotin ei ollut enää yhtä innostunut Pietarin perinnöistään.
Ensimmäisen kesän riemusotakin oli vaipunut muinaisuuteen. Mutta
hänellä oli aina mielenkiintoista muisteltavaa hotelli- ja
sirkusmaailmasta ja tropiikin viidakoista.

Tässä pienessä huoltokylässä ei suinkaan ensi päivänä tullut ikävä.
Siellä parveili lennokkaita, satumaisia soturihahmoja, ja vain tyhmää
pilaa oli puhe, että tämän kylän väki oli kaikki kelkalla saunaan
vedettävää...

Mutta monta päivää ei korpraali Korpin aika ottanut täällä kuluakseen.
Ei, ennemmin tuo ikuinen Metsovaaran kenttävartio. Sehän hänet
kuitenkin perisi...

Niinpä hän sitten eräänä varhaisena aamuhetkenä hiihteli tukikohtaansa
kohti. Yöllä oli kylmänyt. Rakeiset lumentähteet rouskuivat ja
sohisivat hänen suksiensa alla. Saappaissa oli niin sanotut
hiihtokärjet. Hän ei ollut vaihtanut huonokuntoisia kenkiään
huoltokylässä, jossa siihen ehkä olisi ollut tilaisuus. Siinä hänellä
oli pieni kavaluus mielessä. Kun kenttävartiossa olisi oikein, oikein
ikävää, tappavaa, niin hän voisi ehkä saada pienen vaihtokomennuksen
sotatien varteen, muihin ihmisiin...

Matka tulvan vallassa olevassa erämaassa oli väsyttävä ja hidas ja
vähän vaarallinenkin, sillä hänen oli suksineen ylitettävä eräs
vesistölinja. Mutta illan alkaessa sinertää tuli Metsovaaran tuttu,
puoleksi maahan vajotettu hirsikämppä näkyviin.

Oli mieluista heittää reppu selästään ja vettä turskavat saappaat
jalastaan piisin rakkaassa hohteessa. Toverit ahdistelivat
kysymyksillään, mutta korpraali Korppi oli väsynyt ja vähäpuheinen.
Onneksi hän oli tuonut repussaan postia, johon kyselijät pian
syventyivät.

Niin eräs loma oli ohitse ja toisen odotus alkoi.

* * * * *

Mutta seuraavana päivänä korpraali Korppi jo istui luutnantti
Purnun kanssa akkunapöydän ääressä, ahtaan akkunan, josta keväinen
valo syöksyi sisään ja valaisi ruutulautaa ja mustia ja valkoisia
nappuloita, joiden olemus ja vaikutus, shakkipelin pienoinen maailma,
avautui ja oli vain heille kahdelle. Muille kenttävartion miehille se
pysyi kätkettynä. Pelaajien hievahtamattomat, ajatuksiinsa jysähtäneet
hahmot, heidän olonsa jossakin puunappulamaailmassa, saattoi herättää
toisissa taikauskon sekaista pientä kummastelevaa kammoa ja harmia.

Tuo ei ollut mitään ihmisten peliä! Pelaava ihminen äänteli sitä ja
tätä, nauraa rähähteli, kiroili huonon kortin juostessa. Mutta nämä
vain tolmottivat ja tuijottivat tiiman ja toisenkin. Se saattoi jo ihan
etoa syrjäisen mieltä.

Shakinpelaajien arvoitukselliset hahmot olivat ikäänkuin kiusana
kiusan päällä. Sillä hievahtamatonta hiljaisuutta ja liikkumattomuutta
oli heidän elämässään muutenkin jo yllinkyllin. Lähes kaksi vuotta
samassa kenttävartiossa, samassa puoliksi maahan kaivetussa kämpässä.
He olivat tulleet tänne joskus sodan ja ajan alussa ja jääneet tänne
metsänpeittoon. Erämaata oli ympärillä laidattomasti. Eikä koskaan
tapahtunut mitään. Aina vain erämaa ja erämaan rauha. Ei merkkiäkään
vihollisesta koko aikana. Sillä mitä merkitsi vieras jälki jossakin
rahkamättäässä, vieras laukaus, jolla ehkä partisaani pudotti riistaa,
salamyhkäinen lentokoneen surina? Mitä se oli maailmansodassa, jossa
tehtiin ennätysmotteja, jossa joka hetki tapahtui suuria...

Kerran viikossa tuli muonakaravaani. Voimöykky, sokeripalaset,
ratiseva vanikka ja tupakka todistivat, että he yhä kuuluivat
sotivaan armeijaan. Sanomalehdet ja kirjeet olivat vanhoja. Mutta
joka numerossahan kerrottiin pöhöisin kirjaimin hyökkäyksistä ja
menestyksellisestä torjunnasta, eivätkä kirjeetkään olleet menettäneet
makuaan viivähtäessään.

Sitten olivat lomat joka neljäs kuukausi, etukäteen loistavat,
uuden ajanlaskun luoneet lomat. Loma rikkoi erämaa- ja kämppäelämän
ympyrän. Mutta se kului pian loppuun. Tuli paluu ja erämaa, entinen
ja ikuinen kenttävartio nielaisi heidät ja koko muu maailma valtavine
sotameininkeineen muuttui melkein uskomattomaksi, tarunomaiseksi
asiaksi.

Oli erämaa ja kämppä ja entiset tutut kasvot. Mitään ei tapahtunut.
Puhelimen suriseva pirahdus oli jo suuri juttu.

Metsämiehille — ja niitä olikin monta — oli elämä täällä aluksi ollut
melkein luvatun maan elämää. He samoilivat korpia, pudottelivat
lintuja, nylkivät oravia ja kaatoivat hirvenkin. Padassa porisi,
pannussa pihisi ja lomamatkoilla käytiin kauppaa ja rikastuttiin
linnuilla ja metsännahoilla. Mutta sitten riista loppui, kaikkosi
kertakaikkiaan olemattomiin. Sai hiihtää päivän näkemättä hiiren
hyppyä. Erämaa oli autio ja tyhjä. Oli vaikea kuvitella, että edes
suuri sodan henki liikkui sen päällä.

Oli yllinkyllin hiljaisuutta, liikahtamattomuutta.

Nyt sitä oli kestänyt pian pari vuotta. Se on pian sanottu, mutta
kun ajattelit, niin huoaten sanoit: pari vuotta... Kerran, vihreässä
nuoruudessaan he olivat tänne saapuneet... Sen jälkeen ei ollut
mitään tapahtunut ja tuskin tulisikaan tapahtumaan, miten pöhöisiksi
sanomalehtien otsikot paisunevatkin...

Tuli aika, jolloin heidän sotakohtalonsa sukeutui heidän mielissään
mitä omituisimmaksi ja kaameudessaan verrattomaksi. He olisivat sen
mielellään vaihtaneet toisiin sotakohtaloihin, joita ihmisjärki nykyään
keksi. Temmattiin, esimerkiksi, ihmisiä kodeistaan, purjehdittiin
toiselle laidalle maapalloa ja hyppäytettiin heidät kaulaa myöten
mereen. Alapa sitten kahlata purskutella rannalle, josta ampua
paahdettiin. Se oli maihinnousu. Tahi sinut pudotettiin lentokoneesta
vieraaseen maahan selässä mytty räjähdysaineita, joilla sinun
piti tehdä ilkeyttä särkien tärkeitä laitteita. Silloin esiinnyit
laskuvarjojääkärinä.

Ne eivät olleet hääviä kohtaloita. Mutta se sota oli parempi sen
puolesta, että siinä oli liikettä, tapahtumaa, meininkiä. Se oli toista
kuin tämä heidän sotansa, jossa vihollisen kanssa ei oltu jouduttu
kertaakaan tekemisiin ja tuskin jouduttaisiinkaan. He vain olivat
ja odottivat. Heidän herätyshuutonsa kuului: — Nousepas, kaverikin,
olemaan!

Mutta oleminen ei ollut helppoa. Parisen vuotta sama kenttävartio,
entinen hiljaisuus, metsien ikuinen humina. Ennen pitkää oli ilmeistä,
että täälläkin esitettiin sankaritarinaa.

Tuli aikoja, jolloin he silmäilivät toisiaan pienin, kytevin
epäluuloin. Oliko kaverissa jotakin kummallista? Miksi Lalli
esimerkiksi kaverteli pahkaa, vuoli ja vuoli, kunnes se tirkkeni
olemattomiin, eikä paheistakaan tuhkakuppia koskaan valmistunut? Ja
Rouvi alkoi esiintyä sisumiehenä. Jos epäili, että sitä ja sitä ei tee
kukaan, niin Rouvi piankin näytti sen mahdolliseksi itse teossa. Puolet
parrastaan hän nyppi pois tongeilla, jotka löytyivät pikakiväärin
puhdistusvälinelaukusta. Ja kokonaisen viikon hän oli syömättä
ainoastaan näyttääkseen päättäväisyytensä voimaa...

Ja mitä on ajateltava päällikön ja Korpin jokailtaisesta istunnosta
lautansa ja nappuloittansa ääressä? Siinä ne tolmottavat ja tuijottavat
ja siirtävät puupalikkaa niin varovaisesti kuin siinä olisi henkikulta.
Ja samaan aikaan jossakin on käynnissä ennätyshyökkäys, maa tärisee,
savuaa, tuprahtelee, repeilee, ja liha ja veri näyttää olevan halpaa...

Voi melkein vihastua siitä, että nuo tuossa näyttävät niin
onnistuneesti pakenevan ja lymyävän nykyaikaa puunappulamaailmaansa.

Luutnantti Purnu on vakava mies, joka odottaa rauhaa palatakseen
töihinsä ja perheensä pariin. Mutta Korppi on melkoinen veijari,
joka kuvittelee ihmiskunnan sotivan nimenomaan siinä tarkoituksessa,
että hänen elämänsä järjestyisi mielenkiintoisemmaksi. Ainakin
hän niin sanoo. Mutta missään tapauksessa ei tuota shakkilaudan
ääressä istuvaa uskoisi siksi maailmanlopun juopporentuksi, joka hän
kuitenkin lomillaan on. Monet eivät sitä uskokaan, vaan luulevat hänen
kerskailevan, kun hän joskus kertoo pullomääristä, jotka ovat menneet
alas putouksesta... Silloin hän sipaisee ilmehikkäästi kurkkuaan ja
rintaansa. Mutta korpielämänsä tämä periaatteellinen juoppo elää ylen
kitsaasti — ja se ei näytä vaativan suuria ponnistuksia — voidakseen
tehdä lomamatkoja ympäri maata. Hänen suuria näköalojaan ovat rikkaat
lesket, mutta ennen kaikkea päähän menevät nesteet ja hän puhuu
suurella asiantuntemuksella paikkakunnista, jossa niitä on paras ja
otollisin nauttia...

Hänen ansiotaan on, että tuo kaamea shakkipelikin saa lopulta melkein
joka ainoa ilta inhimillisiä piirteitä.

Luutnantti Purnu suhtautuu shakkipeliinkin ylen vakavasti, melkein kuin
pappi asiaansa.

Sitten tulee hetki, jolloin hän huomaa, että vastapelaajan nappulat
ovat toisessa asemassa kuin mitä niiden pelin luonnollisen kulun mukaan
pitäisi olla. Silloin saadaan vihdoinkin kaivattua ääntä.

— Mutta miten sinun kuninkaasi tuolla on? Sehän oli sidottu!

— Älä, älä! Mitenkä sinä kuninkaan sidot! Se on liikkuva. Mahtimiesten
ei passaa jäädä vaarallisiin paikkoihin...

— Varkain siirsit sitä! ärjyi Purnu.

Usein kävi niin, että Purnu löi vihapäissään nappulat kasaan ja
julisti, että moisen miehen kanssa ei pelistä ole mitään iloa.

Mutta seuraavana iltana hän oli sen seikan unohtanut. Sitäpaitsi ei
kenttävartiossa ole ketään muuta, jonka kanssa hän voisi vaeltaa
ruutulaudan ja puunappuloitten maailmaan. Niinpä he sitten istuvat
joka jumalan päivä hievahtamatta lautansa ääressä. Ja heidän hahmonsa
ovat ikäänkuin kiusa kiusan päällä hiljaisen kenttävartion odottavassa
maailmassa.

Kenttävartion päällikkö oli siis shakkihullu, ja koska hän ei halunnut
menettää pelitoveria päiväksikään ja sai samalla tilaisuuden rangaista
tätä epävakavasta pelistä, niin hän ei päästänytkään korpraali Korppia
saappaitten vaihtoon, kun tämä otti asian puheeksi. Hän tarttui
puhelimen kampiin ja järjesti asian. Muonakaravaani toisi eheät
saappaat ja veisi jälleen rikkinäiset. Sillävälin voisi Korppi käyttää
luutnantin kumiteriä, jos tulisi kyseeseen yhteyspolulle lähtö.

Niin saappaat sitten vaihtuivat eräänä päivänä. Korppi uusine
jalkineineen jäi istumaan ruutulaudan ääreen Purnua vastapäätä, ja
vanhat kengät vaelsivat karavaanin miehen selässä kohti uusia vaiheita.




7.


Vanha saapaspari, kuluneena ja harmaana, luodin raapaisu varressa ja
kirveen sipaisu syrjässä rumasti vimottaen, virui viikkokausia pienessä
huoltokylässä hämärän varastohuoneen nurkassa. Eräänä päivänä ne
kiskottiin sieltä esiin ja viskattiin auton lavalle, jossa ne toisten
kaltaistensa kenkien ja muiden näköjään elämästä kyliänsä saaneitten
varusteiden kanssa matkustivat vielä suurempaan varastoon, jossa ne
joutuivat valtavaan rikkinäisten ja kovia kokeneitten saappaitten
kasaan. Siinä ne viipyivät viikkoja, kunnes koko kasa eräänä päivänä
lastattiin autoihin ja autoista junaan. Sitä vanhaa saapasparia
riepoteltiin ja viskottiin monta kertaa, ennenkuin se lopulta suuressa
jalkinekorjaamossa sai näkönsä jälkeen. Tahi ei suinkaan enää entistä
näköään, koska mennyt on mennyttä. Puolipohjat, uudet anturat, olivat
jonkinlaista kumikorviketta ja kantalaput koivupuuta. Oli jo marssittu
niin pitkästi sotatietä, eikä päätä näkynyt, niin että jo epäiltiin,
että tietä on enempi kuin nahkaa. Mutta kirveen jälki saappaan syrjässä
suutaroitiin taitavasti kiinni ja huolellinen rasvaus kaunisti kengät
hyvinkin mukiinmeneviksi.

Sitten saapaspari joutui sen saman suuren varastohuoneen orrelle,
josta se oli kerran joutunut lähtemään toiseen maailmansotaan ja uuden
Euroopan luomiseen, vääpeli Soron silmän ja hyppysten ihastuessa niiden
upouuteen muhkeuteen.

Nyt vääpeli Soron kaltainen mies, entisissä voimissaan ja
sieluntilassaan, olisi sylkäissyt, jos hänelle olisi esitetty saman
saapasparin jalkaan vetoa. Mutta aika kuluttaa ihmistäkin, varsinkin
niin sanottu suuri aika, saati sitten saapasta, jossa ihminen seisoo,
marssii, kääntyilee, tanssii, potkaisee tiellä olevaa...

Saapaspari riippui siis aikansa orrella odottaen seuraavaa
jalkapariaan. Eräänä päivänä ne nykäistiin sieltä alas ja kuljetettiin
suuren sotasairaalan varusvarastoon. Siellä ne riippuivat ja
riippuivat jälleen orrella, kunnes sairaalasta toipumislomalle
pääsevä nuori sotamies Matti Nokkanen veti ne jalkaansa, veti, monia
muitakin saappaita koeteltuaan, epäröiden, tyytymättömänä, nokkaansa
nyrpistellen ja kiroillen. Hän väitti armeijan pahimman laatuisen
jalkahien löyhähtelevän saappaiden sisästä. Ja kantarautoihin, jotka
vannehtivat puista kantalappua, hän ei ollenkaan mielistynyt.

— Hevosenkengät kantapäissä! pilkkasi hän ja kirosi joka toiselle
sanalle. — Kyllä tämä saisi jo loppua, kun ei akselilla ole edes
kenkiä...

Mutta varusmestari sanoi, että ne säväkät jatsarisaappaat ovat siellä
missä jatsitkin, kaukana takanapäin. Niin sotamies Nokkasen oli
lähdettävä lomalleen niissä saappaissa. Lähtöä tehdessään hän tömisteli
raudoitetuilla kantapäillä lattiapalkkeja niinkuin olisi koetellut
niiden kestävyyttä.

Saapaspari oli jälleen saanut täytensä. Mutta aikaa siihen oli
mennyt. Lehti oli sillä välin puhjennut ja kasvanut puihin, sipissyt
suvituulessa, kellastunut ja karissut maahan, jota syksyn routa
kouristeli. Ja lumi oli peittänyt karisseet lehdet.

Mutta sota jatkui ja sotilaat saappaineen elivät kohtaloltaan.

* * * * *

Parin viikon kuluttua Matti. Nokkanen, sotamies hamasta lapsuudestaan,
istui pilkkopimeän ja huuruavan kylmän rautatievaunun penkillä.
Pyörät jyskivät tahdikkaasti ja vaunu tärisi. Ympärillä oli, kuten
aina, samanlaisia harmaaseen sotamiessarkaan verhottuja olentoja,
vaiteliaita, koska lomat ja komennukset olivat lopussa ja pääteasema
lähestyi. Joku kuului syödä mutustelevan, joku sytytti savukkeen, joku
kuului kiroavan laimeasti: jekuttaa...

Matti Nokkanen ei tuntenut oloaan oikein terveeksi. Oli kuin kuumetta,
oli kuin pientä vilua. Oli huonot oltavat tunteessa, että taaskaan ei
ole tullut eletyksi parhaalla tavalla. Oli mielessä elävä muisto äidin
kasvoista ja katseesta, salaisesti moittivasta. Niin, mutta kuitenkin
oli ihminen, joka jaksoi ajatella hänestä hyvällä sydämellä...

Maattuaan sairaalassa useita viikkoja lievän haavoittumisen jälkeen
hän oli päässyt toipumislomalle. Ryypätyksikin oli tullut hyvien
tovereitten kanssa. Olihan yritettävä iloita. Niinhän laulettiinkin,
ettei meitä surulla ruokita... Olisi kai ollut enempikin sitä laatua,
mutta varat olivat vähäiset. Kotiväen varojakin hänen oli sentään
pitänyt saada niihin pieniin hummauksiin. Nyt se kaikki ikäänkuin
sisäisesti leikkasi, kadutti. Miten sitten ihmisen olisi oltava? Ehkä
se kaikki oli sanottuna ohjesäännöissä. Mutta ohjesäännöt tomuttuivat
jossakin herrain hyllyillä, kuten ainakin kuolleet kappaleet. Sotamies
taasen oli elävä ja hänelle tapahtui mitä sattui, jos hänet löysättiin
asennosta ja päästettiin vähänkin väljälle...

Sitten loma oli ohi juuri ennen joulua. Nyt jouluaattoiltana Matti
Nokkanen istui junassa ja oli lähestymässä pääteasemaa, joka oli
hänelle aivan uusi ja outo, niinkuin koko rintamanosa ja yksikkökin,
johon hänet oli siirretty. Hänet oli lähetetty kokonaan toiselle
suunnalle. Mutta se ei ollut pahinta. Sotamiehet ja montut erosivat
vallan vähän toisistaan olkootpa missä tahansa. Pahinta oli, että
hänellä ei ollut montakaan markkaa rahaa, eikä muruakaan tupakkaa.
Hän seurasi silmillään halukkaasti pimeydessä palavien savukkeitten
hehkuvia päitä. Kaikista pahinta oli kuitenkin elävä muisto äidin
kasvoista ja katseesta, ihmisen, joka jaksoi ajatella hänestä hyvällä
sydämellä... Ruumiissa, väljän päällystakin alla, oli kuumetta ja
vilua. Mielen piilossa kyti hämärä, salamyhkäinen tunne, että jotakin
pahaa tapahtuu...

Juna pysähtyi ja sotamies Matti Nokkanen hoiperteli asemalle
reppuineen. Siellä oli töhmeröistä lunta ja pimeyttä. Joku himmeä lyhty
tuikutteli pimeydessä. Tämän lyhdyn alla hän kuuli heleän äänen: Matti,
Matti!

Sotamiehen sydän värähti. Joku siis tunsi hänet täälläkin, vieläpä
nainen. Totisesti! Sehän oli Kaija, Kaija Holm, muisto muinaisilta
ajoilta, jolloin ei ollut sotaa, ei raskaita saappaita, ei suurta
päällystakkia, ei korsua, ei monttua, ei haavoja, ei täitä, ei pitkiä
rupeamia, ei unettomia öitä...

Tuossa hän nyt seisoi lyhdyn alla ja vaaleat, lihavahkot kasvot ja
satumaiset hymykuopat näyttivät ihmeen tutuilta. Hän ojensi molemmat
kätensä.

— Matti! Siinähän sinä olet! Miten kauan siitä onkaan, kun olen nähnyt
sinut...

Niin, siitä oli tosiaankin kauan! Matti Nokkanen oli silloin ollut
yhdeksäntoistavuotias, ja nyt hän oli kahdenkymmenen neljän.
Puolikymmentä vuotta... Helppo sanoa, mutta siihen sisältyi paljon
asioita: tappavan ikäviä parakkikankaita, korpea, sotaa, hetkiä, joita
olisi luullut viimeisiksi, ensimmäiset humalat, ensimmäiset naiset,
sairaus, haavoittuminen, sanalla sanoen nuoruus...

— Miten sinä olet miehistynyt! ihasteli Kaija.

Oliko hän siis päässyt kaikkien näiden vuosien ohi kuin varkain? Miten
oli mahdollista, että nuo satumaiset hymykuopat olivat säilyneet
entisellään?

Sitten Matti Nokkanen huomasi, että hänen muinainen Kaijansa
oli lottapuvussa, ja hän kylmentyi. Lotta oli sotilas ja kaikki
sotilaallinen oli niin tympeän tuttua. Lieneepä hän ennenkin kuullut,
että Kaija Holm oli lottana. Nyt hän sen näki ja aika alkoi saada
jälleen oikeat mittasuhteensa. Hänen mieleensä muistui nykyaikainen
sananparsi: kun lottaa rakastaa, niin tuntuu siltä kuin kunnanapua
nauttisi...

Mutta Kaija Holmilla viattomine hymykuoppineen ei näyttänyt olevan
aavistustakaan tästä sotamieskatkeruudesta. Hän laverteli, että
tietysti sinä, Matti, jäät nyt hetkiseksi tänne, vieraakseni...

— Ei käy laatuun. Lait ja asetukset ovat kiivaat...

— Mutta nythän on joulu. Kaikilla ihmisillä on vähän hyvää tahtoa.
Huomenna päivällä lähtee kolonna, jossa voit hyvin jatkaa matkaa...

Hän puhui puhumistaan, ehti välillä kysäistä senkin seitsemistä
seikoista ja neuvoi Nokkasta menemään leimauttamaan
komennustodistuksensa. Silloin hän voi nousta huomiseen päiväkolonnaan
ilman muuta. Hän lupasi vartioida tavaroita sen aikaa.

Ja sotamies Nokkanen jätti reppunsa siihen lyhtypylvään juurelle
ja kävi leimauttamassa paperinsa. Jonot olivatkin lyhyet. Olihan
jouluaattoilta ja kodin kynttilät syttyivät. Hän palasi ja tapasi
Kaijan tepastelemassa lumessa. Tämä oli nyt keksinyt, että kantamukset
voitiin hyvin heittää kanttiiniin huomista odottamaan. Hänen
asumukselleen oli kappaleen matkaa. Matti antoi hänen touhuta.
Ilmeisesti kohtalo oli tahtonut tästä jouluaatosta juuri tällaisen...

He kävelivät käsikoukkua ja juttelivat vilkkaasti ja iloisesti. He
olivat yhä nuoria. Sodan helteiset vuodet, nopeasti kypsentävät,
vanhentavat häipyivät jotenkuten olemattomiin. Tuntui siltä, että aivan
eilispäivänä he olivat kävelleet näin meren rannalla, syyskesän illan
tummuessa...

Tyttö painautui lähelle.

— Minä olen muistanut sinua usein, sanoi hän.

— Niin minäkin, sanoi poika.

Se olikin totta. Hän oli monissa tilanteissa muistanut Kaijan, nuo
satumaiset hymykuopat, yksinäisenä iltana vuotavassa parakissa,
rintamalla painautuessaan hädissään lähelle maata, lomalla remuavassa
seurassa, kun he kuvittelivat saavansa säkeneen iloa nuoruudestaan,
jonka tunsivat valuvan kuin hiekan läpi käsien, keskellä humalaansa oli
Matti Nokkanen muistanut joskus Kaijan ja käynyt oudon hiljaiseksi...

Kaija asui siviilitalossa ja hänellä oli oma huoneensa. Hän näytti
elävän hyvässä yhteisymmärryksessä talon rouvan kanssa, jolle hän
esitti vieraansa vanhana tuttavana, oikeana rauhanajan tuttavana, kuten
hän sanoi ikäänkuin olisi kysymys kahvista tahi muusta entisen Euroopan
verrattomasta tavarasta. Hän onnistui vaikuttamaan huvittavalta.

Heillä oli oikein mukavaa ja kodikasta. Pari kynttilää paloi. Ne toivat
sotamiehen mieleen elävästi ajan, jolloin joulu oli suuri juhla,
lapsuuden. Se oli tuossa kädenojentaman päässä ikäänkuin sotavuosien
erämaapoutaa, joka oli kulkenut yli nuoruuden kuin kuivuus yli
viljapellon, ikäänkuin näitä läpikahlattuja vuosia ei olisikaan...
Taikamainen hymykuoppanen Kaijan poskella riiteli ne olemattomiin.

Emännän tarjoama savuke maistui ylen mainiolta paaston jälkeen.

— Eikö sinulla poloisella ole edes tupakkaakaan! säälitteli Kaija.

— Ei mitään, sanoi Matti. — Köyhä poikariepu yksin maailmalla...

Tyttö lupasi hänelle tupakkaa vielä evääksikin. Heillä oli hyvin
rattoisaa. Ennen pitkää he syleilivät ja suutelivat ja koko paha
maailma jäi unholaan.

Sitä tuskallisempi oli herääminen todellisuuteen Matti Hokkaselle,
sotamiehelle hamasta lapsuudestaan.

Tyttö järjesteli vallattomia kiharoitaan ja hänen poskillaan leikkivät
nuo viattomat hymykuoppaset. Hän näytti aikamoiselta veitikalta, joka
on onnistunut kepposessaan.

— Tiedätkö, minulla on mies!

— Mies! ällisteli Matti Nokkanen.

Hymykuopat tytön poskilta häipyivät. Hän ilmeisesti näki ja aavisti,
että tämä tiedonanto koski kovasti poikaan.

— Miksi sinä et sitä ennen sanonut? kysyi poika synkästi.

— Enhän toki voinut. Ajattelin, että se häiritsisi sinua, meitä... En
voinut mitenkään luopua sinusta, päästää sinua noin vain...

Onnenhetki oli häipynyt. Maailma ja elämä oli jälleen saanut muotonsa,
omituisen, oikukkaan, vääntyneen. Matti Nokkanen katseli tyttöä kuten
aivan vierasta naista, kummastellen. Hän pudisti päätään.

— Olet sinäkin omituinen otus!

— Niin, kiirehti tyttö puhumaan, — en tiedä kuinka se oikein kävi. Hän
oli hyvin kiltti poika ja hyvin nuori. Hän on nyt rintamalla. Hän on
vänrikki...

— Niin, tietysti pitää jonkin tähtipahasen kiilua, sanoi Matti Nokkanen.

— Hyi, miten sinä nyt olet katkera! _Häntähän_ tässä on petetty, ei
sinua...

Mutta sotamies ajatteli, että myöskin häntä oli petetty. Miksei elämä
ollut pyyhkinyt noita hymykuoppasia pois Kaijan poskilta, kuten kaikkea
muutakin...

— Pidän hänestäkin, puheli tyttö, — miehestäni, mutta millaista
lienee... Heti kun näin sinut siellä lyhdyn alla, tiesin, etten voi
päästää sinua noin vain menemään...

— Vai akkaihminen olitkin! mutisi Matti Hokkanen.

— Sinäkin voit olla mikä ihminen tahansa! sanoi Kaija Holm
loukkautuneena ja onnettomana. — Hyvähän minä tarkoitin sinulle olla...

Niin, miten voisi ihminen tietää, kuinka on elettävä? Ehkä se on
sanottu ohjesäännössä, mutta ohjesääntö on unohtunut hyllylle...

Samassa ovelle kolkutettiin kovasti, niin että talo tärähteli ja
riehakas ääni huuteli avaamaan.

Kaija pelästyi.

— Se on Lauri, mieheni! Hän on sittenkin saanut viime tingassa lomaa.
Mitä nyt tehdään?

— Mistä minä tiedän! Mutta ehkäpä hän on hyvinkin vapaamielinen
henkilö...

Tyyneydestään huolimatta Matti Nokkanen oli hyvin neuvoton. Tilanne oli
hänelle aivan uusi ja ennen tuntematon.

— Peto se on, jos pääsee selville...

Myöskin talon rouva ilmestyi paikalle koreassa yökoltussaan ja
kiireisiä neuvotteluja ja järjestelyjä tapahtui. Matti Nokkanen ei
oikein päässyt selville, että kumman rouvan serkku tahi muu sukulainen
hänen nyt piti olla. Joka tapauksessa hänen vierashuoneensa muuttui
Kaijan kamarista muualle.

Ovi jytisi entistä kovemmin ja huutava ääni kävi kärsimättömäksi.
Vihdoinkin oltiin valmiita avaamaan. Matti Nokkanen kuunteli allapäin,
kuinka riemukkaan julkeasti tuo vieras tulija tervehti Kaijaa. Hän,
kookas nuorukainen, paljon nuoremman näköinen kuin nuori Nokkanen,
aikoinaan keikarimaisessa, mutta nyt aikalailla rähjääntyneessä
upseerin puvussa, ei näyttänyt kiinnittävän suurtakaan huomiota
talossa olevaan sotamieheen. Ja mitäpä ihmeellistä siinä tosiaan oli:
maailmahan oli sotamiehiä täynnä. Kaikki kävi hyvin.

Hyvinkö? Sotamies Matti Nokkanen ei ollut siitä oikein selvillä.
Liiankin sievästi oli kaikki mennyt sellaisen jännityksen jälkeen.
Hän istui alakuloisena yksikseen, toisen miehen kadotessa nyt Kaijan
huoneeseen, jossa hän niin äskettäin oli kokenut onnen hetken ja
myöskin suuren järkytyksen kuin olisi polkenut miinaan: Kaijalla olikin
mies... Lienevätkö hänen poskillaan nyt leikkineet nuo satumaiset
hymykuoppaset...?

Sitä hän ihmetteli ojentautuessaan pitkäkseen kapealle vuoteelle.

Huolimattomasti repsottavan akkunaverhon rakosesta kiilui ja vilkutteli
taivaan tähti, jouluyön tähti.

* * * * *

Matti Nokkanen, sotamies hamasta lapsuudestaan, jatkoi seuraavana
päivänä matkaansa. Hyvästijättö Kaijan kanssa oli viileä ja
vähäpuheinen, sillä tuo yllättävä, nuori aviomies oli läsnä siinä
tilaisuudessa. Mutta hymykuoppaset Kaijan poskilla elivät ja
värähtelivät entisellään...

Kolonna lähti täsmällisesti, niin joulupäivä kuin olikin. Pureva tuuli
puhalsi ja lunta oli kahlata asti. Mutta aura oli aukaissut tien.
Vaunut vetivät hyvin ja kamiina lämmitti kodikkaasti.

Matti Hokkasella oli nyt tupakkaakin, Kaijan illalla hänen taskuunsa
tunkema laatikko, mutta silti hän tunsi itsensä ikäänkuin köyhemmäksi.
Oli kuin hän olisi huomannut kadottaneensa jonkin vanhan säästön, jonka
olemassaolo oli jo unohtunut, mutta joka sitten äkkiä oli johtunut
hänen mieleensä...

Tupakka kyti haikeasti ja Nokkanen yhtyi mielessään erään hölmön
näköisen matkatoverin sanoihin, joka kylmissään tunkeutui kamiinan
lähelle ja lämmitteli käsiään ja virkahti: — Meitä on petetty...

Perillä Matti Hokkaselle osoitettiin korsu ja korsussa makuupaikka,
niinkuin ne olisivat odottaneet nimenomaan häntä jo ajan alusta.
Työpaikkakin oli tuttu: näköala yli lumen peittämän rämeen, jossa
eroitti mustia väkälankoja, tuota sotahämähäkin seittiä... Kun hän
seisoi siinä ensikerran, niin hänen mieleensä johtui, että hän itse
asiassa oli se henkilö, josta sanomalehdissä kirjoitettiin: poikamme
seisovat vartiopaikoillaan...

Kaikki oli niinkuin jossakin muuallakin. Oli vain opittava miksi
mitäkin kaveria nimitettiin. Sillä kullakin oli nimensä, vaikka samalla
tavalla ne virnailivat ja noiduskelivat. He sanoivat jekuttavan,
niinkuin ne kaikkialla sanoivat...

— Mitä sitä sitten tehdään, kun sota loppuu? kysäisi eräs samanikäinen
kaveri äkkiarvaamatta Hokkaselta, kun he lojuivat laverilla vierekkäin.

— Loppuuko? epäröi Hokkanen yllätettynä.

— Tottahan se joskus loppuu. Ei kai me ainakaan työtä tehdä. Muuta
meidän on keksittävä, helpompaa, mielenkiintoisempaa...

— En tiedä, sanoi Hokkanen. — Olen minä vähän ajatellut
teollisuuskoulua, tunnusti hän sitten. — Veljeni on rakennusmestari...

— Huihai! sanoi kaveri. — Liian vanhoja me ollaan kouluihin, eikä
kuitenkaan kylliksi vanhoja. Kyllä heidän kelpaa: palaavat siihen,
mistä lähtivätkin, parteensa...

He vaikenivat.

— Ho, eipä tämä vielä ole loppunut, sanoi Hokkanen.

— Ja jos näyttää loppuvan, niin lienee parasta hypätä Syväriin...

Kaveri vahvisti puhettaan jyrisevillä kirosanoilla, niinkuin
Hokkanenkin. Se kuului tyyliin.

— Tahi tottapa he johonkin vievät sittenkin, keksi kaveri
lohdullisemman mahdollisuuden. — Vieneethän ne ovat tähänkin asti,
eivätkä vielä, kertaakaan sellaiseen paikkaan, johon eivät leivän,
tekijät olisi jo edellä menneet...

Tämä oli vakavin keskustelu, mitä Matti Nokkasella oli ollut pitkiin
aikoihin. Siinä paljastui heissä piilevä pelko, että he sodan loputtua
olisivat orpoja, tarpeettomia...

Mutta enimmäkseen he elivät nykyajassa: kävivät vartiovuorolla, saivat
muonansa ja postinsa, kirjoittivat kirjeitä ja odottivat lomavuoroa.

Niin samanlaista kuin harmaa sotilassarka olikin ja jalkarättien lemu
kuivauslangalla korsukamiinan hohteessa ja nuhruiset korttipakat,
joiden ääressä he kokoontuivat, niin se kaikki oli vain pintaa. Nuori
Nokkanen alkoi saada vainua siitä asiasta. Pinnan alla piili ihmisiä,
jotka tarkemmin katsellen erosivat toisistaan, niinkuin saman puulajin
lehdetkin erosivat toisistaan. Sota ei ollut kaikille sama. Niinkuin se
otti toiselta yläraajan ja toiselta alaraajan ja joltakin koko ruumiin,
samoin se saattoi piilossa, ihmisen sisällä tehdä sitä ja tätä... Hän
itse seisoi siinä näköjään virheettömänä, mutta hän epäili syvästi,
että sota oli leikannut häntä pahasti: vienyt häneltä nuoruuden...

Matti Nokkaseen vaikutti syvästi tutustuminen sotamies Jaaraan.

Täällä oli olemassa eräs korsu, jota nimitettiin Pelihelvetiksi, sen
vuoksi, että korttipeli oli siellä käynnissä lakkaamatta, yöt ja
päivät, viikosta viikkoon. Sinne kokoutuivat kaikki pelurit, ne, jotka
nousivat paikaltaan vain upporikkaina tahi rutiköyhinä, ja siellä kävi
moni varovaisempi koettelemassa onneaan.

Mutta kuuluisin kaikista pelureista oli sotamies Jaara. Väliin
kerrottiin hänen voittaneen niin ja niin paljon tahi hävinneen sen
ja sen summan, ennätysmäisen. Ja alituisena ihmeenä oli hänen sitkeä
viipymisensä korttipöydän ääressä. Niin ja niin kauan hän oli taasen
istunut yhtälillaa. Kaikki muut miehet vaihtuivat, mutta Peli-Jaara
jaksoi aina jatkaa.

Nuori, äskettäin saapunut Nokkanen kävi kerran katsomassa Pelihelvettiä
ja Peli-Jaaraa.

Karbiidilamppu paloi ja matala, rakoillut lautapöytä oli tehty sileäksi
levitetyillä sanomalehdillä. Siihen lentelivät kortit selälleen,
ristit ja ruudut, padat ja hertat. Ja kunkin pelaajan edessä oli
salamyhkäinen reikäkortti, pelin selkäranka, jonka laitaa he silloin
tällöin hermostuneesti nostivat ja kuikistivat. Heidän silmänsä elivät.
He seurasivat jakajan liikkeitä, korttien peruuttamatonta lentelyä
pakasta. Paitsi kortteja, pöydälle heitettiin myös rahaa, sileitä tahi
perin rypistyneitä seteleitä, huolettomasti kuin roskapaperia. Kuului
kummallisia puheenparsia: — Minä ratsaan! — Siihen täytyy runtata...

Matti Nokkaselle tämä kaikki ei ollut ollenkaan outoa. Päinvastoin,
missä kaksi tai kolme sotamiestä kokoontui siinä otettiin usein
kortit esiin. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että tuo sököpöytä, nuo
uhkapelaajat, oli jollain tavoin mieleenpainuvin ja kaameinkin näky,
mitä hän oli sotaretkellään nähnyt. He olivat tuossa, mutta voi
aavistaa, että he olivat vajonneet aivan toiseen maailmaan, pelin
maailmaan, joka oli häneltä kätketty...

Kauhein katsella oli kuitenkin sotamies Jaara, Peli-Jaara itse.

Hän oli tavattoman laiha ja kalpea pitkistä ruoanväleistä ja
viikko- ja kuukausikaupalla kestäneestä istumisesta maanalaisessa
korsussa. Ruokoton parransänki oli venynyt pitkäksi, takkuinen
tukka peitti ohutta niskaa ja kädet, jotka ilmiömäisen näppärästi
selailivat setelitukkoa tahi sahasivat korttipakkaa, olivat mustat
liasta. Hänen silmänsä olivat hämärät, ilmeettömät, joskus ikäänkuin
mielipuolimaisesti vilahtelevat. Hän näytti näkevän ja käsittävän vain
korttilehtien kuviot ja silmät. Hänen ei sanottu virkkavan sanaakaan
päiväkausiin.

Kuiskailtiin, että se on istunut tuossa yhtämittaa kaksi viikkoa.
Joitakin kertoja se on vähän syönyt, kun joku kaveri on kantanut ruoan
paikalle, ja muutamia tunteja se on joskus nukkunut tuolla korsun
pimeimmässä nurkassa. Hänen vieressään oli kenttäpullo, jossa oli
jotakin mehua. Siitä hän maistoi joskus ja pelasi pelaamistaan. Sekava
setelikasa hänen edessään paisui tai kutistui. Joskus sen oli nähty
kokonaan loppuvan. Silloin hän sieppasi uutta rahaa saapasvarrestaan,
housunliitingistä tahi taskustakin ja pelasi pelaamistaan.

Nokkanen näki, että häntä tönittiin kylkeen.

— Kuule! Vartio! Sinulla on vuorot...

Näki, että hänen oli työläs herätä, käsittää. Hän käänsi näkyviin nuo
nuoren Nokkasen mielestä kauheat kasvonsa ja hänen silmissään oli
kärsimätön välähdys.

— Hä?

— Sinulla on vartio!

— No, onhan siellä niitä viidenkympin miehiä...

Hänen äänensä oli käheä, kuiskaava, haudantakainen. Hän lenoi
näppärästi setelitukkoaan ja ojensi häiritsijälleen rahaa.

Hän kuului maksaneen vartiovuoronsa rahalla pitkän aikaa. Hän maksoi
viisikymppiä tunnilta.

Hän oli jälleen vajonnut pelimaailmaansa. Hänen laiha, likainen,
kalvakka, pörröinen, mielipuolimainen, kuuluisa hahmonsa oli nuoren
Nokkasen mielestä kauhea katsella, surkea, säälittävä. Hän oli
ikäänkuin huutomerkki: katsokaa, mitä sota on tehnyt ihmiselle!

Sillä epäilemättä se oli sota. Nuo pelaajat olivat kaikki paenneet
sotaa, nykyistä painajaisunenomaista elämää, korttipelin keinotekoiseen
maailmaan. Mutta syvimmälle heistä oli vajonnut sotamies Jaara. Hän ei
enää ollut mikään sotamies, ei mikään ihminen... Hänellä ei ollut enää
nimeä. Hän oli riivattu. Hänessä asui pelin pahahenki...

Nuori Nokkanen tiesi aina muistavansa tämän tilaisuuden yhtenä sodan
kaameimmista näyistä:

Peli-Jaaran hahmon syvällä maan uumenissa, karbiidilampun hohteessa,
korttien läpsyessä ja seteleitten kahistessa...

Ehkäpä tässä samalla piili jonkinlainen vertauskuva: noin maailman
kansatkin olivat vajonneet suureen sotapeliinsä, eivätkä voineet
irtautua, ei ennenkuin loppu oli tullut, kaikki pelattu, menetetty...

Korsua sanottiin Pelihelvetiksi. Mutta sen jykevien otsahirsien alta
johti ovi myöskin ulos. Ja kun nuori Nokkanen tuli väljän taivaan alle,
oli hänen helppo hengitellä.

Taivas oli musta. Tykin suulieska leimahti, jossakin etäällä jymähti ja
aivan lähellä ratisi pikakiväärin nopea sarja.

Mutta sota on joskus loppuva. Miten silloin käynee Peli-Jaaran?
Pääseekö hän ylös helvetistään?

* * * * *

Näytti siltä, että hän pääsisi, vieläpä sodan kestäessä.

Eräänä päivänä kerrottiin, että Peli-Jaara oli hävinnyt kaikki rahansa.
Saapasvarsista, housunliitingistä, taskuista ei ollut löytynyt enää
mitään, vaikka hän kuinka kopeloi. Kellot, kukkarot, sormukset ja
puukot olivat painuneet saman tien.

Silloin Peli-Jaara nousi nöyränä kuin haudantakainen haamu helvetistään
ja paneutui nukkumaan ritsilleen.

Kansa ihmetteli kuinka sanotaan, ettei voi olla pelaamatta, jos oikein
perehtyy... Mutta saattoipas! Saattoi hyvinkin, kun raha loppui, raha
ja rahanalainen.

Nyt nähtiin, että itse Peli-Jaarakaan ei pelannut.

Eräänä päivänä Matti Nokkanen näki Peli-Jaaran menevän vartiovuorolleen
kuten muidenkin miesten. Hän oli peseytynyt ja parta oli ajeltu ja
tukka leikattu. Hän oli yhä laiha ja kalpea ja silmät syvällä päässä.
Mutta niissä oli nyt inhimillistä ilmettä. Voi käsittää, että hän näki
muutakin kuin korttilehtien kuvioita, ymmärsi aivoillaan muutakin kuin
parien ja sarjojen mahdollisuuksia...

Mutta nuori Nokkanen epäili, tokkopa hän sittenkään lienee päässyt ylös
helvetistään. Riivaaja ehkä uinui ilmi elävänä hänessä. Jonakin päivänä
hän saa rahaa ja astuu alas helvettiin, ja jos onni on sellainen, niin
pelaa pelaamistaan ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin
sököpöydän, avopokan, ikuinen ympyrä.

Kauhistavana oli Nokkasen mieleen jäänyt Peli-Jaaran hahmo syvällä
korsussa karbiidilampun hohteessa. Uskomattomalta tuntui, että
hän tuossa käveli vartiopaikalleen niinkuin muutkin miehet Siellä
hän tähystää... Ettei vain esteissäkin sukeudu hänen silmissään
korttilehtien pareja ja sarjoja...

Sillä sotamies Jaaraan oli ryöminyt pelin pahahenki. Nokkanen näki,
että hän näinä pakollisina pelipaastonsa päivinä oli hyvin levoton. Hän
ei nukkunut paljoakaan. Kunnon sotamiehen uskomatonta unenlahjaa, joka
tekee miehen kykeneväksi nukkumaan vuorokausikaupalla, ei oltu hänelle
annettu. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään muitakaan harrastuksia,
joilla täyttäisi ajan tyhjyyttä ja autiutta. Hän ei askarrellut
puhdetöissä, kuten monet muut, eikä myöskään lukenut. Hän kuljeskeli
ulkona ja pistäytyi pienillä vierailuilla korsuissa ja töpinässä
asti. Hän saattoi puhella vilkkaasti monista asioista, enimmäkseen
pahankurisena katisten kuin vitsarahe. Saattoipa hän jopa nauraakin
pelitouhulleen ja nykyiselle kohtalolleen. — Uskovaisen ne tekivät!
sanoi hän. Mutta hänen naurunsa oli teennäistä, ja puhuessaan sitä tai
tätä hän näytti hajamielisesti ajattelevan kokonaan muita asioita.

Siihen korsuun, jossa peli oli yhä käynnissä, Pelihelvettiin, hän ei
koskaan pistäytynyt. Katselijana, takapiruna, hän ei näyttänyt voivan
olla.

Eräänä päivänä hän tuli Matti Nokkasta vastaan ja ehdotti niitä
nimiään, että he vaihtaisivat saappaita. Niin tapahtuikin ja
Nokkanen ihmetteli, että mitä Jaara sillä kaupalla tarkoitti, sillä
epäilemättä hänen entiset saappaansa olivat sekä paremmat nähdä
että lujemmat pitää, kuin ne, jotka Nokkanen oli noituen vetänyt
jalkaansa sotasairaalan varastosta. Nokkanen näki hänen kokeillen
pistelevän sormiaan saapasvarsien suihin niinkuin olisi sijoittanut
sinne setelitukkoa, kuten hänellä pelatessaan oli tapana. Ehkäpä nämä
saappaat olivat sopivammat tuollaiseen kukkarotarkoitukseen. Ehkä hän
uneksi sinne sullovansa ohuita pohkeitaan vasten koko sen suunnan
rahat... Tahi hän ei uneksinut eikä ajatellut mitään. Saappaan vaihto
tehtiin vain siitä syystä, että jotakin olisi tapahtuvinaan, ettei
päivä olisi niin tyhjä kuin se todella oli, varsinkin Jaaralle, joka
oli karkoitettu keinotekoisesta pelimaailmastaan, joka näytti olevan
hänen ainoa turvansa...

Niin nuori Nokkanen ajatteli katsellessaan, kuinka Peli-Jaara
sipsutteli tiehensä kevyesti kuin henkimaailman olento, vereksien
saappaitten varret ohuissa säärissä avarina kuin mustalaisella muinoin.




8.


Sotamies Niilo Jaara alkoi kirjoittaa tuhertaa kirjettä töhryisen
pöydän ääressä, huonokuntoisen, suopamöykyillä kitatun karbiidilampun
sähistessä ja tohahdellessa hänen edessään.

— Heipä hei täältä! niin hän aloitti. Mutta tämän reippaan alun jälkeen
jatko sujui kömpelösti ja puisevasti ja hengettömästi. Mitäpä oli
oikeastaan kirjoittamistakaan? Eivätkä asiat kirjoittamalla paranneet.
Hän oli jo puolittain päässyt siihen vakaumukseen, että tämä oli hyvä,
tämä ero, johon aika antoi tilaisuuden. Vaimo, jonka kuihtumisen
oireiset kasvot, hän vaivoin sai mieleensä, oli merkillisen etäinen,
samoin kuin mökkikin siellä kylän laidalla, pienet pellot ja elukat,
hevonenkin, jota siellä oli elätetty tyhjän panttina kaikki nämä
vuodet. Ja samoin oli käynyt lastenkin, tytön ja pojan. Hekin olivat
melkein kuin mikä tyttönen ja poikanen tahansa. Niitä juoksentelee joka
kylän raitilla sellaisia... Sielläpä olkoot ja eläkööt, ajatteli hän
väsyneesti. Saavatpa he sotakuukausipalkan valtiolta ja valtio lienee
sentään vahvempi turva kuin joku Jaara parhaimmillaankin... Sillä hän
hyvitti mielensä.

Niin, oikeastaan tämä hänen vieraantumisensa mökistään ja omaisistaan
oli alkanut jo rauhan aikana, vuosia ennen sotaa, jolloin hän kulki
savotoissa hevosineen ansaitsemassa. Se oli hänestä mieluista ja
mielenkiintoista elämää. Siellä hän oli aloitellut korttipeliäkin
ja vähitellen alkanut siihen perehtyä, kunnes hän täällä, tässä
asemasodassa, oli alkanut pelaamalla pelata... Kuten hullu! tunnusti
hän mielessään. Sillä hän tiesi olevansa pilalla, auttamattomasti.
Mutta väliäpä sillä. Hänellä oli sellainen mielikuva, että joskus hän
lopettaa, jonakin komeana hetkenä, kun hän on lyönyt kylmäksi kaikki
peliveikot, kun heidän rahansa ja kellonsa ovat kaikki hänellä, aivan
jokaiselta kortinpelurilta niin kaukaa kuin ääni kuuluu. Silloin
hän nousee ja haukottelee, että ei kai sitä voi pelata, kun ei ole
kumppaleita... Silloin hän lopettaa.

Mutta siihen mennessä hän eli vain pelissä. Nytkin, kirjoittaessaan
tätä puisevaa kirjettä vaimolleen, hän kaiken aikaa näki mielensä
silmällä korttien lentävän. Hänellä oli värisarja, tyvestä, ja
vastapelaajalla samoin, mutta pienempi. Hän kuuli vastapelaajan
kiusautuneen äänenkin! — Minun on pakko katsoa... Ja Jaaralla oli
reiässä se kortti, mikä pitikin, aina hänellä oli...

Käytännöllisessä, ilmissä tapahtuvassa pelissä ei aina ollut. Eipä hän
tässä muuten niin kituisikaan, vaan istuisi ja pelaisi ja odottaisi
aikaansa. Sillä se voi tulla tupsahtaa milloin tahansa, tuo tuurien
tuuri, jonka jälkeen hän lopettaa... Sillävälin oli sotavaltio isänä
hänen perheelleen, ja voi helposti uskoa, että se oli hyvä ja varakas
isä. Jaara voi huoletta pelata. Täytyihän täällä miehen joutaa
kaatumaankin...

Peli-Jaara sentään vielä kirjoittaakin, mikä kuolleilta ei käy
ollenkaan. Paljon hänellä ei ole sanomista. Kunhan nyt tulee
mainituksi, että heipä hei, täällä ollaan! Ja saaneeko tuota paljon
sanoakaan? Joillekin on tullut ikävyyksiä sensuurin takia...

Mutta sitten hänen ajatuksensa jotenkin pysähtyy siihen kotona olevaan
hevoseen, joka seisoo tallissa melkein tyhjän panttina odottamassa,
että Jaara tulisi ja aloittaisi ajot ja tienestit. Eukko on joskus
kirjeissään valitellutkin, että hänelle on sen hevosen ruokkimisessa
paljon vaivaa, eikä hän kykene sitä ajamaan ja hallitsemaan. Selvä
tapaus! jysähtää Niilo Jaaran mielessä. Se on myytävä.

Hän kirjoittaa nyt aika ripeästi, sujuvasti ja epäröimättä.

Naapurin mies, joka on sillä hevosella joskus ajellut omiaan ja Jaaran
ajoja, on sitä riiaillut ostaakseen. Myyköön eukko sen siis pois.
Rahalla saa polttopuutakin paremmin kuin akkain ajolla. Ja mitäpähän
tarvitsee, jos sotakuukausipalkka ei riitä. Ja hevosen ruoat säästyvät
toisiin tarkoituksiin. Sitäpaitsi hevoset ovat nyt hinnoissaan.
Selitettyään nämä asian hyvät puolet Niilo Jaara lisäsi, että itselleen
isännälle on oitis lähetettävä noista hevosenhintarahoista viisituhatta
markkaa, jonka hän tarvitse pieniin liikehommiin...

Tähän päästyään Niilo Jaara ajatteli, että hän olisi aivan hyvin voinut
kirjoittaa koettavansa niillä onneaan korttipelissä. Sillä tässä
kohdassa eukko on naurahtava ilkeästi, että kyllä ne hommat tiedetään:
korttipeliin se rahaa tarvitsee, Niilo riepu! Onhan sille toki tiedot
toimitettu, niinkuin maailma on hänellekin tiedoittanut eukon elämästä,
että se olisi ikävissään pitänyt muita, toiskielisiä, joita on
tarjolla... No, Jaara ei siitä paljon perusta, ja sitäpaitsi maailma
puhuu paljon perättömiä. Peli lienee lisäksi ottanut hänet haltuunsa
siinä määrin, että kaikki muut himot ovat ikäänkuin kuolleet. Hän
muistaa eukon ilkeilleen lomalla, ettei mokomasta miehestä ole enempää
iloa kuin ristikuninkaasta tahi ruutusotamiehestä...

Moisesta oli Niilo Jaara saanut kyllä yhä enemmän yllykettä vajota
pelimaailmaansa.

Mutta hevosen eukko tulee kyllä myymään, koska se vähentää töitä ja
antaa rahaa käteen, rahaa, jota se kyllä mielellään käsittelee. Ja
kukapa ei käsittelisi. Ja tuskinpa se uskaltaa olla lähettämättä
miehensä pyytämää summaa. Sen verran sillä täytyy olla kunnioitusta
Niilo Jaaran selviä käskyjä kohtaan niiltä ajoilta, jolloin isäntä oli
kotona mökissään...

Niilo Jaara oli melkein hyvällä mielellä sulkiessaan kirjeen. Oli
taasen toiveita, että hän pääsee elämään. Sopii taasen yrittää
ja rouvimmasti, eikä aivan arkaillen kuten jollakin hullulla
palkkasatasella, jolla saattaa heti häätyä nousemaan...

Näissä hyvissä toiveissa hän sitten sieti jokseenkin hyvin runsaan
viikon odotusajan. Hän käveleskeli pitkin korsualuetta, eikä hänen
äänensäkään nyt katissut niin pahankurisesti kuin vanhankansan
vitsarahe.

Rahalähetys tuli kuin tulikin ja saman päivän iltana Peli-Jaara astui
alas Pelihelvettiin, jossa ikuinen sökökierto kulki kulkuaan. Hän
pyysi, että hänellekin annettaisiin kortti ja pääsi vanhalle paikalleen.

Ja niin se oli taasen alkanut. Peli-Jaara pelasi pelaamistaan, välistä
viikkokausia yhtälillaa, maksaen vartiovuoronsa rahalla ja nukkuen ja
syöden ihmeellisen vähän. Toisinaan, pelin laimetessa, hän hoiperteli
ulos ottaakseen, muutamien vuorokausien perusteellisen levon,
peseytyäkseen, ajaakseen partansa, syödäkseen kunnollisesti. Pelin
äärestä hän lähti lomalleen ja pelin ääreen hän palasi. Onni vaihteli,
mutta aina rahat riittivät. Välistä hänen avarat saapasvartensakin
olivat setelinresuja täynnä. Hänen näppärät, nopeat, liasta mustat
sormensa sivelivät silloin saapasvarsia, sivelivät naarmua, jonka kuula
oli joskus pyyhkäissyt.

Niin meni talvi, jolloin ensimmäiset rauhanhuhut liikkuivat ja
pommituslaivueet jymisivät Koti-Suomen kaupunkien yllä ja pommit
putoilivat ja vain mustat rauniot jäivät paikalle, jossa ennen oli
ollut jotakin muuta...

Kortinpelaajatkin voivat välistä ihmetellä, lieneekö rauha tosiaan
tulossa. Mutta he päättivät, että mitenpä Suomi sen tekisi: vävypoika
ei anna tehdä rauhaa...

Peli-Jaarassa ne puheet eivät herättäneet mitään mielenkiintoa. Hän
seurasi kiiluvin silmin kortin juoksua ja oli kauhea katsella, laihana,
likaisena, parroittuneena, kummitusmaisena...

Hän eli omassa pelimaailmassaan, odotti hetkeä, jolloin hän olisi
voittanut kaikki, eikä peliveikkoa näkyisi kääntyisipä hän mihin
suuntaan tahansa.

Mutta sellaista suurta hetkeä ei näyttänyt tulevan pelihelvetin pelissä
enempää kuin maapallon sodassakaan...

* * * * *

Kevät tuli ja lumi hupeni olemattomiin ja tulvavesi hulvehti
ampumahaudoissa, ja korsuissa oli ikävän kosteata. Pelihelvetissä
kirottiin, kun katosta pisarteli pöydälle ja uusille korttilehdille.

Mutta maa kuivui nopeasti. Eräänä päivänä pelaajat nousivat tummasta
korsustaan ja jatkoivat peliään erään avonaisen montun pohjalla. Taivas
oli ihmeen sininen, valon runsaus hämmästytti, lehtipuiden uusi vihreys
melkein kiusasi silmiä ja maasta tunki näkyviin hyvin, hyvin vihreitä
ruohonpiikkejä. Leuto tuuli kuljetteli kesän mainioita hajuja, ja
joskus kuului lintujen elämäniloisia ääniä.

Pelaajat tuskin huomasivat tätä kaikkea. Ainakin Peli-Jaara heidän
keskellään oli täällä väljän taivaan alla entistä kauheampi katsella.
Hän oli kuin henkimaailman karkuri. Hänelle oli olemassa vain peli,
korttilehtien maailma...

Tuli hetki, jolloin pelaajatkin pörhistelivät korviaan, jolloin
kaikki näyttivät aavistavan, että uusi vaihe oli edessä, kynnyksellä.
Vihollinen oli aloittanut suuren hyökkäyksen ja murtanut linjat. Vain
Peli-Jaara ei näyttänyt kiinnittävän näihinkään uutisiin vähäistäkään
huomiota. Oli kuin hän olisi kuunnellut tietoja Kiinanmaassa
tapahtuvista hyökkäyksistä ja torjuntavoitoista. Hän pelasi, sillä peli
jatkui kuitenkin järkähtämättä, olivatpa uutiset millaisia tahansa.
Ja peliä houkkamaisen näköinen Niilo Jaara hallitsi hyvin, kokeneen
pelaajan kaikki huomioon ottavalla oveluudella. Hänellä oli nykyään
onnea. Saapasvarsissa, housunliitingissä ja taskuissa oli paljon rahaa.
Mutta määränpää, täydellinen voitto, kaiken vastustuksen loppuminen,
joka lienee yhä kangastellut hänen mielessään, oli yhä saavuttamatta.
Aina löytyi pelaajia vaikka jo vähemmän ja ikäänkuin hajamielisiä,
muita asioita mietiskeleviä. Vain peliä, eikä mitään muuta kuin peliä,
ajattelevalla Jaaralla oli onnea heidän seassaan.

Mutta tuli päivä, jolloin aavistettu muutos, sotilaallinen tappio
Kannaksella, alkoi vaikuttaa heidän kohdallaan. Pelaajatkin nousivat
montustaan ja silloin vasta oikein kävi ilmi, kuinka täydelliseksi
tontuksi Niilo Jaara oli pelannut itsensä. Hän näytti aivan
avuttomalta, kun kortteja ei enää jaettu ja pakat oli pistetty taskuun.
Hän tollotti silmät pyöreinä päässä, mutisi jotakin itsekseen ja vain
vaivoin hän näytti saavan sen verran aikaan, että järjesti rahansa
saapasvarsista, housunliitingistä ja taskuista parempaan korjuuseen
leipälaukkuun. Siitä lähtien häntä ei pidetty oikein täysipäisenä.

Kuontuipa hän kuitenkin riviin, kun lähdettiin, kun suuri
perääntymismarssi alkoi. Heikkona, horjuvana, varjon kaltaisena, kuin
henkimaailman karkulaisena jaksoi hän ihmeen sitkeästi seurata mukana.
Reppu ja kivääri painoivat hänet kumaraan kuin joulupukin ja saappaat
hölskyivät hänen jaloissaan ja hankasivat ihon rikki. Hän ei näyttänyt
kuuntelevan eikä käsittävän toisten rähinää ja hammastelua: nytkö
ei enää seisotakaan Syvärillä ja otettiinkohan sitä Äänisen aaltoa
ollenkaan ämpäriin, niinkuin Tiltu kuuluu neuvoneen. He viisastelivat,
että eipä niitä strategisia rajoja, hyviä tappelupaikkoja, edes
kokeiltu, vaikka niille niin uhosta pyrittiin. He kyselivät, mitä
vartenhan se Suomi köyhyydessään kävi tänne tiet ja temppelit
tekemässä...

Niin he ääntelivät marssiessaan ja pieni, arvosteleva ihmettely tuntui
tekevän hyvää ja elähdyttävän heitä. Vain sotamies Jaara marssi haamun
hiljaisena, sitkeänä kuin varjo.

Kun lentokoneet hyökkäsivät marssikolonnan kimppuun aamun kajossa ja
useampi sydän vapisi, nytkö tuhon piti tulla, nyt, kun sodan loppu
jo epäilemättä alkoi häämöittää, niin Peli-Jaara istui mättäällä
sankarimaisena kuin hullu ainakin ja riisui saappaita jaloistaan. Kun
sitten jälleen lähdettiin liikkeelle, niin huomattiin Jaaran esiintyvän
avojaloin tiellä. Naapurit kyselivät, onko Sökö-Jaara jo sökötellyt
saappaansakin, ja Jaara vastasi sävyisästi, että kengät vihasivat
jalkoja, joten hän jätti ne.

Siellä ne olivatkin tien vieressä, toinen kumollaan ja toinen pystyssä,
ja siihen ne jäivät. Sotamies Niilo Jaara jatkoi matkaansa, läpsytellen
avojaloin Aunuksen tietä, josta harmaat pölypilvet kohoilivat kolonnain
marssiessa kotimaata kohti.




9.


Saappaat lojuivat tienohessa koko pitkän poutaisen päivän, toinen
pystyssä, toinen kumollaan. Aurinko lämmitti niitä kovin ja ne olivat
tien tomusta harmaat.

Mutta illan hämyssä ajoi pitkä hevoskolonna tietä myöten ratisevin
rattain. Erään kuorman päällä istui sotamies Väinö Lehto, pitkä
ja musta mies, jolla oli alituisena tapana katsella ympärilleen
vilkkain, nopein silmäyksin, mies, jolle varmasti olisi tullut ikävä,
jos häntä olisi kuljetettu pussi päässä tietä pitkin. Ja vaikka,
kuten sanottu, oli jo illankuhjo, niin sotamies Lehdon aina etsivä
silmä äkkäsi tiensivussa tuon pystyssä törröttävän saapasvarren.
Hän hyppäsi alas kuormalta, sieppasi mukaansa pelihullun Jaaran
jättämän kenkäparin, kiipesi takaisin kuormalleen ja alkoi tarkastella
saalistaan. Vielä käyttökuntoiset saappaat ja sopivan kokoisetkin.
Lehto hihkaisi naapurilleen, että tässä nähtiin, kuinka hän oli Herran
kanssa liitossa, koska hänelle annettiin kengätkin kuin kaarneen
kantamina... Hänen toinen saappaansa, laho ronttonen, oli nimittäin
aamulla murtunut melkein poikki, ja hän oli vahvistanut sen tilapäiseen
kävelykuntoon rautalangalla. Mutta nyt hän voi vetäistä mitä melkoiset
saappaat koipiinsa ja sulloa entiset johonkin rakoon kuormassaan, joka
sisälsi kansliatarpeita. Ja sotamies Väinö Lehto ei voinut lakata
ihmettelemästä, miksi niitä paperinresuja raahattiin sellaisia määriä
mukana. Eihän paperi paukahda...

Kolonna marssi onnellisesti yön hämyisen ajan ja pitkälle kirkasta
päivääkin. Väinö Lehto silmäili nopein näkevin katsein taakse jääviä
maisemia ja ajatteli, että sinne häipyy Suur-Suomi. Se oli liian
valtava luu purtavaksi meikäläisen hampaille...

Lentokoneiden kaukainen hyminä piti tuon tuostakin jännitystä yllä.
Ei ollut koskaan sanottu, milloin ne jyrähtäisivät päälle sellaisella
pauhinalla, että taivaan luuli repeävän, ja muodostaisivat tästä muuten
mukiinmenevästä paluutiestä oikean Golgatan tien... Mutta sellaista ei
sattunut. Päiväsydämeksi leiriydyttiin erääseen metsikköön ja seuraavan
yön hämyssä koko kolonna lastattiin junaan eräällä asemalla. Puhuttiin,
että rykmentti oli jo heitetty reiän tukkeeksi sinne suurelle
sotatanterelle. Kolonna seurasi nyt perässä.

Sitten juna jyrräsi eteenpäin ja tuntui kaiken aikaa liian julkiselta
olopaikalta. Kesäinen taivas avartui valkeana ja milloin tahansa voisi
sinne ilmestyä parvi lintusia, jotka visertävät pienen värssysen...

Eräässä pysähdyspaikassa he saivat sitten kokea hävittäjien
hyökkäyksen. Pommeja ja konekivääritulta. Hetken aikaa tuntui siltä,
että kaikki on lopussa, koko sota. Mutta kun se oli ohi, niin
selvisi, että oli tullut vain muutamia vainajia ja haavoittuneita
niin miesten kuin hevostenkin keskuudessa. Juna oli kyllä kurjan
näköinen. Laudanräippiä repalehti joka puolella ja kokonaisia seiniä
oli sinkoillut irti vaunuista. Mutta veturi oli ehjä ja pienten
korjaustöiden jälkeen lähdettiin nilkuttamaan eteenpäin.

Sillä matkalla sotamies Lehto näki ensikerran kansan vaeltavan pois
sodan jaloista, näki maantien täyteisen lauman ratisevia rattaita
ja levotonta, ammuvaa karjaa. Naisia ja tyttösiä ja poikasia tarpoi
avojaloin maantien ravassa. Oli alkanut sataa vuorokausikaupalla, oli
pilvistä, tuulista ja synkeätä. Mutta sotamies Väinö Lehto oli samaa
laatua kuin useat näistä vaeltajista: ei kannattanut rasittaa sieluaan
sodan synkeyksillä ja tylsyyksillä eikä pimeyden peitossa olevalla
tulevaisuudella. Mikä tapahtui, se tapahtui. Hänen mielensä oli reipas
ja reipas mieli on paljon nykymaailmassa. Siitä maksettaisiin paljon,
jos se joutuisi myytäväksi... Tuon karjatytön nauru kylmässä sateessa,
paljaat sääret polviin asti ravan peitossa, se helisi kuin kourallinen
muinaisajan kultarahoja...

Ja sotamies Lehto lauloi hevosvaununsa ovella: jos rikkautta... saanut
mä perinnöksi en, niin sainhan lahjan suuren, sain mielen kevyen...

Hän mietiskeli, että laulakoon aika lauluaan. Jo vanhat sanoivat,
että arka noita säikkyköhön, viittä kuutta hallavuotta, seitsentä
sotakeseä... Kuolema, se niittää aina, rauhankin aikana. Mutta
kokonaista kansaa ei niitä mikään. Se ei kuole koskaan. Se kahlaa halki
minkä myrskyn tahansa...

Lehto puhutteli eräällä asemalla vanhaa inkeriläistä ukkoa, joka ei
tykännyt kolhoosista. Ukko sanoi pitävänsä Suomesta, maasta, jossa
kukin saa elää niinkuin haluaa...

— Satuitpa hyvään maahan lopultakin, äijäseni, puheli Lehto. — Elelehän
vain miten päin miellyttää! Me tässä vielä vähän sotia ropsimme...

Niin sotamies Väinö Lehto painui kolonnan matkassa Karjalan maanteille
ja näki autiot kylät, joiden omituisen tunnelman uskoi iäksi jäävän
mieleensä. Kerran hän näki villissä metsässä patsastelevan komean
kukon, epäilemättä sotapakolaisen rattailta jätetyn tahi karanneen
kukon, joka orpoudessaanko oli säilyttänyt ylvään upseerinryhtinsä.
Tämäkin oli Väinö Lehdosta jollakin tavoin mieleenpainuvimpia näkyjä
sotien ja kansainvaellusten maailmassa...

Melkein lakkaamatta jymisivät tykit rintamalla päin ja toisinaan niiden
pauhu yltyi hellittämättömäksi ukkosen vyöryksi. Lentokoneitten rukit
hyrisivät myöskin ahkerasti. Maanteillä kävi sodan tavallinen liikenne:
ammuksia ja muonaa vietiin, haavoittuneita ja kaatuneita tuotiin.
Täysinäisiä vaunuja sodan satoa...

Sellaista liikennettä hoiteli sotamies Lehtokin rattaineen ja
hevosineen jossakin huonolla syrjätiellä, mihin autoilla ei ollut
asiaa. Hän ystävystyi hevosen kanssa, viisaan eläimen, joka osasi
lyöttäytyä matalaksi, silloin kun ajajakin painautui maahan
kranaattiryöpyn tullessa. Häntä säälitti tuo nöyrä elukka ja hän
huomasi odottavansa vastausta puhellessaan sille, että kyllähän se,
polle, rauhan aikana pelloilla, vaikka ikävä olikin, oli mukavakin...

Niin kului kesä kulumistaan. Kärpäsarmeijat surisivat päivisin, ja
öisin, lauhassa pimeydessä, alkoi soitella sirkka.

Kansa odotti uutisia ja niitä sille alettiin antaakin. Valtion päämies
vaihtui ja tulivat aselevon ja välirauhan päivät. Hieman ällistelevä
sotamies huomasi, että oli tehty rintamanmuutos ja vaihdettu
aseveljeäkin. Ei enää uhoteltu, että vielä ne ryssälle pannaan päitset
päähän, vaan puhuttiin siivosti Neuvostoliitosta...

Eräänä päivänä sotamies Väinö Lehto oli jälleen sotilaskuljetusjunassa
matkalla pohjoista kohti. Siellä oli nähtävästi tekeillä uusi, sievä
sota äskeistä aseveljeä, vävypoikaa vastaan. Sillä tämä ei ollut noin
vain lähtenytkään, vaan räjäytteli siltoja ja tuohusteli kyliä palamaan.

Jollakin asemalla juna seisoi pitkän rupeaman ja siellä Väinö Lehto,
joka mielellään katseli ympärilleen ja puhutteli kaikkia ihmisiä, tuli
tutustuneeksi muutamaan sotamies Ahveneen, joka etsi yksikköään lomansa
jälkeen. Hän oli ollut niin sanotulla evakoimislomalla. Tuo vähänläntä
mies, ruskein, viiruisin, ilmeettömin naamoin, kertoi elämän hänen
kohdallaan olleen nykyvuosina yksitoikkoisen vaiherikasta. Talvisodassa
hänen mökkinsä poltteli suomalainen tehdäkseen ryssälle kiusaa. Tämän
sodan aikana hänelle sitten rakennettiin niin sanottu asevelitalo.
Mutta ei sitä taloa paljon saatu asutuksi. Jo edellisenä kesänä sai
perhe siitä muuttaa partisaaneja pakoon ja nyt tuli sama juttu. Lisäksi
saksmanni polttaa käräytti sen uuden mökinkin, asevelitalon, tehdäkseen
kiusaa ryssälle ja suomalaiselle...

Mitäpä toinen sotamies voi muuta tarjota kuin huonoa lohdutusta, että
kyllä tässä vielä asutaankin, jahka näiltä sotatoimilta joudetaan.
Ja lisäksi kessuja piippuun, Karjalan maasta evakoituja, pikaisesti
kuivattuja, niin korean vihreitä tupakoita, että niitä nimitettiin
keisarinvihreiksi.

— Mutta toiset ovat asuneet kaiken aikaa, sanoi Ahven ja katsahti
vaurasta kylää kuin syyttäen. — Mitä nämä sodasta tietävät?

— Aina ne siitä toki kuulevat puhuttavan, sanoi sotamies Väinö Lehto ja
alkoi sulloa piippuunsa samaisia keisarinvihreitä.

Sotamies Ahven siirtyi muihin asioihin. Hänelläkin oli tarkat silmät,
jotka näkivät kaiken, vaikka eivät näyttäneet katsovankaan. Hänen
huomionsa oli kiintynyt Lehdon saappaisiin.

— Siinäpä on tutun näköistä kuolleen nahkaa, puheli hän. — Taitavat
olla vanhat palvelijat. Ovat kuin ovatkin. Tuossa on kuulan raapaisema,
mutta tuota korjattua rikkeintä syrjässä ei siihen aikaan ollut... Ja
muutenkin niitä on aika leikannut...

— Pidettävä pehmenee, sanoi Lehto. — Satuin näkemään nämä Aunuksessa
tiepuoleen paiskattuina...

— Minä aikoinaan nykäisin ne viime henkensä haukkoneen jaloista,
selitti Ahven.

— Niin, moni on menettänyt ainoansa ja taitaa vieläkin menettää. Mutta
se kuulunee juttuun...

He erosivat, sillä sotamies Lehdon juna oli lähdössä.

* * * * *

Väinö Lehto ei ollut enää sotamies. Hänet oli kotiutettu. Mutta
hän oli yhäkin sotamiehen saappaissa, harmaissa sarkahousuissa ja
sillapuserossa. Eikä hänellä juuri entisiä siviiliajoilta säästyneitä
vaatekappaleita ollutkaan. Alaikäiset jälkeläiset olivat sotavuosien
mittaan pitäneet ne, joko semmoisenaan tai pienennettyinä. Vaivoin oli
löytynyt lippalakin reuhka päähän.

Kotiutetun ensimmäiset päivät tuntuivat vähän oudoilta. Oliko se
tosiaankin lopussa? Eikö ollut enää missään odottamassa »miestä, joka
ohjaisi edelleen?»

Nyt Väinö Lehto seisoi syksyisellä peltoaukealla lapioon nojaten,
pitkänä ja mustana. Sillä hänellä oli peltoa ja talorähjä nimissään
erään kylän laidassa ja vaimo ja lapsia. Hänen aikomuksensa oli
lapioida auki umpeen painunut oja.

Mutta hän oli niin kauan ollut osanen jostakin suuremmasta, että
hänestä tuntui oudolta, kuinka hänet oli heitetty siihen aivan yksin
lapioineen, että oli täysin hänen oman harkintansa varassa avaako hän
esimerkiksi nämä ojat vain heittää ne silleen. Tuntui ikäänkuin siltä,
että häneltä puuttui yhteyksiä oikealle ja vasemmalle...

Onneksi naapuri kulki siitä ohi ja tervehti ihmeissään, että onpa mies
kotiutunut ja työkaluako on muutettu... Väinö Lehto oli mielissään
naapurin saapumisesta. Hänellä oli vuosikausia ollut aina tarvittaessa
puhekaveri tai kuuntelija, niin että oli tuntunut rasittavalta seisoa
siinä aivan yksin keskellä aukeata...

Hän puheli, että ojat ovat painuneet umpeen sillä aikaa, kun hän on
ollut maata puolustamassa ja valloittamassa, etsimässä strategisia
paikkoja ja piirtämässä miekalla rajaa... Nyt pitäisi veden päästä
lirisemään aika vauhtia...

Niin, naapuri arveli, että olisi voinut olla parempi, jos olisi
kaivettu vain näitä pellonojia, eikä muita hautoja...

Väinö Lehto luuli, että sota oli täytynyt sotia. Ei siitä sivu päässyt.
Ja suotta oli pelätä, että kaikki veri ja vaiva oli mennyt turhaan,
suonsilmään. Muutos siitä seurasi maailmaan, elämän muutos...

— Muutos? Niin, veroja ja luovutuksia! Siihenpä vain sinutkin
reuhauttivat takaisin pellollesi... Miten se kaivaminen tuntuu
muuttuneen?

— Ei nyt hätäillä, sanoi Väinö Lehto. — Vitkaan se viljakin itää.
Sitäpä minäkin lienen tässä haikaillut: konetta, hulluajussia
kaivamaan, oja-auraa... Tämä oli koneitten sotaa ja turha niiden on
antaa olla rokulissa rauhankaan aikana. Minä näin siellä savotassa
sellaisen tientekijänkin, ettet sanomalla usko. Se kun jylläsi, niin
pois vain tieltä kymmentuumaiset petäjätkin ja mökin kokoiset kivet!
Voi, taivahinen! Oli sillä kärsä! Sellainen kun pannaan pellon tekoon,
niin siinä tulee jälkeä...

— Saat uskoa, ettei se meille kaiva!

— Kaivaa, kaivaa se meikäläisellekin, kunhan saataisiin vain voima
jylläämään rauhan töissä, niinkuin sodassakin...

Naapuri meni menojaan ja vasta kotiutettu Väinö Lehto alkoi kaivaa
käsilapiollaan, haaveillen isommista työkaluista, joita pian nähtäisiin
maisemassa.

Oja aukeni hiljoilleen myöskin vanhankansan lapiolla. Mutta hetken
kuluttua Väinö Lehto alkoi kohotella koipiaan ja tarkastella hänelle
jääneitä valtion saappaita. Ne vuotivat ja jalat kastuivat. Ihmekös
tämä! Alunperinkään ne eivät olleet etunokan vesikengät ja sitten
ne oli vetäisty senkin seitsemänlaiseen jalkaan ja niillä astuttu
monenmoiseen paikkaan. Niillä oli hyökätty ja oltu asemissa ja
peräydytty. Nyt, melkein loppuun käytettyinä, ne olivat joutuneet
pellolle, rauhan töihin...

Niistä ei ollut täällä isoakaan iloa: jalat kastuivat. Melkoinen ihme
oli kuitenkin, että raskaita maatöitä tekevä ihminen nyt seisoi noissa
sotasaappaissa...

Väinö Lehto polkaisi jälleen lapion maahan. Antaapa koiven kastua!
— Annettiin sen siellä jossakin kastua koko ruumiinkin, jos näytti,
että rautaa on liikkeellä... Jos saappaat eivät ole häävit, niin miten
lienee käynyt saappaan pitäjällekin... Kuluneita ovat molemmat...

Oja avautui. Suoraa ja sievää siitä tulikin. Vesi turskahteli
saappaissa, ja Lehto selitti sivu kulkevalle naapurille, että
kengät vähän oudostelevat, kun ovat ensikertaa oikein tosihommissa,
leipätöissä.. .

Sillä entinen sotamies Väinö Lehtokin oli niitä miehiä, jotka kyllä
osaavat avata suunsa ja selittää asian parhain päin.



