Heikki Välisalmen 'Mies maailman turulla' on Projekti Lönnrotin
julkaisu n:o 3710. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja
levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




MIES MAAILMAN TURULLA

Muistelmia


Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Tammi,
1946.






SISÄLLYS:

Pieni, ahdas maailma
Maailma avartuu
Parrasvalojen kahden puolen
Kulttuurikehdossa
Hämeenlinnan kukkakimppu-kaupungissa
Siperian sydämessä
Tuli vallankumous ja vapaus
Riemun ja murheen vuosi 1917
Kovan kohtalon ajastaika
Viisi vuotta myöhemmin
Vähän kirjallista




Pieni, ahdas maailma


Mitenkähän paljon neroja tässä maassa olisikaan, jos kaikki pikku
lapset olisivat täyttäneet vanhempiensa, mummojensa ja tätiensä
toiveet? Maaseudulta näitä neroja olisi tullut vähemmän, sillä
siellä harvemmin joudetaan kiinnittämään huomiota lapsen jokaiseen
sanaan, mutta kaupungeista niiden tulva olisi ollut sitä valtavampi.
Niissähän melkein jokainen ns. sivistyneen perheen tenava on suorastaan
ihmelapsi, hänhän puhuu niin äärettömän viisaasti.

Minä en ole tuollainen ihmelapsi, vaikka olenkin syntynyt Kuopion
kaupungissa ja siellä ensimmäiset askeleni ottanut. Jos minulla jotakin
taitoa on ollut, niin se on ollut kokonaan "ruumiin viisautta",
sillä kertomusten mukaan olen vajaan vuoden vanhana kulkenut
ryömimällä ainoatakaan kuhmua saamatta Kuopion vanhan lasareetin
kolmannesta kerroksesta ensimmäiseen. Me olimme asuneet kolmannessa
kerroksessa, koska äitini oli vielä naimisiin mentyäänkin jonkin vuoden
hoitajattarena lääninsairaalassa.

Siinä vanhassa lasareetissa minä kuulun syntyneenkin, ja aina minä
myöhemmin, vielä lyseon alaluokkalaisena, katselin kunnioituksella tätä
kotitaloani, kun se vielä oli entisensä näköinen. Kannatti siitä vähän
ylpeilläkin toisille pojille, sillä kuka oli syntynyt missäkin, mutta
siinä talossa ei kukaan muu. — Vuosikymmenet ovat muuttaneet senkin
talon muotoa, lieneekö entisestä jäljellä muuta kuin paikka.

Pois veivät pojan Kuopiosta, synnyinsijoiltaan. Kohtalo oli kai
määrännyt, ettei minusta saanut tulla kaupungin kasvattia, isä oli
astunut uudestaan järjestettyyn Suomen sotaväkeen asevelvollisena
ensimmäisten joukossa, palvellut Kuopion pataljoonassa vanhempana
aliupseerina, mutta sitten halunnut siirtyä Suonenjoen
reservikomppaniaan. Siitä ajasta ei minulle, parivuotiselle, syntynyt
mitään käsitystä. Sen verran vain tiedän kertomuksista, että me olimme
asuneet Rautalammen Oikarilla ja että olen muistavinani sieltä erään
tapauksen. Olin silloin kai vähän kolmannella vuodella.

Talo sijaitsi aivan maantien vieressä. Sen ja maantien välissä oli
jonkinlaista puutarhaa, minkä maantiestä erotti tavallinen pisteaita.
Minä oleilin yksinäni puutarhassa. Silloin rupesi maantieltä kuulumaan
aisakellon moikumista. Se herätti uteliaisuuttani, ja minä painuin
aidan viereen nähdäkseni tarkemmin, mitä sieltä oli tulossa. Sieltä
ajoi kaksi miestä, joista toisella oli keltainen nauha lakissa. Kun
ajajat olivat häipyneet näköpiiristäni, juoksin sisään ja ilmoitin
äidille: "Posti se ajoi ja kärrin pyörät ne pyöri."

Muistanko minä todellakin tuon tapauksen? Voisihan olla, että se on
äidin kertomuksesta jäänyt mieleeni. Mutta sellaiseksi on kuva liian
tarkka ja edelleen aivan selvänä muistissani. Kyllä kai lapsi varsin
aikaisin rupeaa tekemään havaintoja ympäristöstään, vaikka ne aluksi
ovat vaistonvaraisia. Mutta jossakin on rajapyykki, josta alkaen
hänen mieleensä painuu kuva sieltä, toinen täältä pysyvämminkin. Ne
eivät vielä esiinny yhtenä jaksona, mutta osoittavat kuitenkin, että
hänen, niin sanoakseni, yhteiskunnallinen näkemyksensä alkaa kehittyä.
Muistanko minä tuon tapauksen todella vai olenko äidin kertomuksen
perusteella ja oman mielikuvitukseni avulla luonut mielessäni siitä
säilyneen kuvan, ei ymmärtääkseni ole tärkeätä. Sanat siinä varmasti
ovat oikeat, sillä äidin muisti on ne tarkasti tallettanut, eikä hän
ollut mielikuvitusihminen. Minä siis ainakin tiesin, että ajaja oli
posti, mikä ei ollutkaan vaikeata, sillä kukaan muu ei kesällä ajanut
aisakellossa.

Pojan seuraava etappi oli sitten Karttula, Kuopion maaseurakunnan
naapuripitäjä, josta tulikin hänen vakinainen asuinpaikkansa siihen
saakka, kunnes omaperäinen vaellus maailman turulla alkoi. Karhulassa
elää vielä mies, Topi Kukkonen, joka väittää tuoneensa äitini ja
minut Aittoniemen taloon Kuopiosta talvikelillä. Se lienee tapahtunut
vähän vuodenvaihteen jälkeen 1899, joten minä sitten huhtikuun 11.
päivänä täytin kolme vuotta. Isä oli nimitetty silta- ja jahtivoudiksi
Karhulaan ja nähtävästi jo hiukan edeltäpäin tullut uutta virkaansa
hoitamaan. Aittoniemen talo on vieläkin paikallaan ajan hampaan
pureskelemana neljä kilometriä Karttulan kirkolta Kuopioon päin.

Koettaessani nyt lohkoa muistojen kalliota irtoaa siitä jotakin tämän
Aittoniemen kohdalta. Tosin eräs "tärkeä" tapaus on valitettavasti
unohtunut ja joutuu nyt kirjattavaksi äidin kertomuksen mukaan. Meillä
kävi usein vieraisilla nimismies Höökin sisar Lydia. Hän oli hyvin
pitkä nainen — sen muistan itsekin, nähtävästi myöhempien tapaamisten
perusteella — ja jo silloin arvoisa vanhapiika. Niin hän sitten taas
kerran oli tullut meille, ja minä olin tuolille nousten ottanut
äidin sormukset lipaston päältä, mihin hän ne tavallisesti laski
talousaskareihin ryhtyessään, painanut ne — varmuuden vuoksi molemmat
— Lydian sormeen ja sanonut, että täten minä kihlaan sinut. Lydia
oli ollut kovasti ihastunut nuoreen sulhaseensa, mutta minua on aina
harmittanut, että voi näin hävyttömän epäkohteliaasti naissukupuolta
kohtaan tuollaisen tapauksen unohtaa.

Mutta sitten seuraa asia, jonka minä varmasti muistan. Juuri meidän
kamarimme ikkunan alla oli pieni kallio, jolta lähti lievästi valuva
myötäle Ala-Muurainen nimisen järven rantaan. Minä usein peppuroin
siinä kalliolla ja näin, kun Aitto-ukko hiihteli hirvittävän
leveillä suksilla minnehän lie hiihdellyt, mahdollisesti helmikuussa
matikanrysilleen. Tämä Aitto-ukko oli jylhä ukon karilas, vähäpuheinen
ja peloittavan ankaran näköinen. Myöhemmin, kun minä jo paremmin
ymmärsin asioita, kansa kertoi, että hän oli kelmi hautaansa asti.
Hän oli ollut taikuri ja joitakin tarpeellisia välineitä saadakseen
liikkunut luvattomissa puuhissa hautausmaalla, mistä oli seurannut —
niin kerrottiin — kuritushuonetta ja kansalaisluottamuksen menetys
loppuiäksi. Niin, tämä ukko se hiihteli niillä julman leveillä
mustajuovaisilla suksilla. Ja minä poika kun rakastuin niihin
Aitto-ukon suksiin. Muita suksia ei kai talossa ollutkaan.

Havaitsin, että ukko säilyttää suksiaan kujassa tallin seinää vasten.
Minulla oli usein asiaa kujaan. Katselin suksia, aluksi kaukaa,
mutta vähitellen yhä lähempää ja yhä uteliaampana. Sitten kerran —
silloin oli kevät ja hankiainen — minä ukon poissa ollessa jollakin
ihmeen voimalla hilasin nämä ylen raskaat hiihtimet, tietysti yhden
kerrallaan, pienen pihan poikki kalliolle, mielipaikalleni. Minulla
oli ilmeisenä tarkoituksena lähteä liukumaan myötämäkeä järven jäälle,
kuten olin nähnyt ukonkin monta kertaa tekevän. Tietysti myös ilman
sauvoja kuten esikuvakin.

Sain asetelluksi sukset rinnakkain kärjet järvelle päin ja rupesin
setvimään toista jalkaani varpaalliseen, mutta silloin vapaana
oleva suksi, jota puuhassani olin mahdollisesti tönäissyt, lähtikin
luihottamaan hyvää vauhtia kovaa hangenpintaa pitkin. Minä heitin
nyt toisen suksen silleen ja käännyin katsomaan karanneen perään
kuin kadonnutta unelmaa kaivaten. Se meni vain menojaan häviten
viimein näköpiiristä. Pohtien, miten nyt olisi suhtauduttava jäljelle
jääneeseen sukseen, käännyin katsomaan sitä. Mutta sekin oli hävinnyt,
liukunut jonnekin vähän toiseen suuntaan.

Taisi siinä minun päässäni pyörähtää hieman ankeita ajatuksia, sillä
äiti kasvatti lastaan kurituksessa ja Herran nuhteessa ottaen helposti
vitsan. Vaisto kai sanoi minulle, että on parasta olla puhumatta koko
asiasta. Ukko tuli joskus kotiin ja kalpasi suksiaan. Hän lienee tehnyt
tutkimuksia, havainnut joitakin jälkiä ja illalla kovimman hangen
aikana hakenut suksensa jäältä. Hänellä kai oli omat aavistuksensa,
mutta hän ei puhunut kenellekään mitään.

Minä en ollut luopunut hiihtoaikeista, vaanin vain tilaisuutta koetella
uudestaan onneani. Kerran hyvin keväisenä ja lämpimänä päivänä sain
kuin sainkin ukon sukset taas liikkeelle. Ukon piti olla poissa, mutta
sattuikin ihan parhaaseen touhuun tavoittaen minut itse teosta. Ei hän
sentään sen pahemmin suuttunut, urahtihan vain:

"Tuolla pojalla näkyy olevan kova kytö hiihtämään, kun se vuovaa minun
suksieni kanssa."

Läsnä oli silloin toinenkin mies, Muuraismäen Topi, joka omituisesti
vääntävään puhetapaansa lausui:

"Vai vuovaa poika..."

Sitten hän kuin minun puoleeni kääntyen jatkoi:

"Nyt tulee kesä, et sinä enää suksia tarvitse... etköhän noita saa
sitten, kun tulee uusi lumi."

Minä en silloin ymmärtänyt Topin tarkoitusta, mutta se setvisi aikanaan.

Aittoniemessä meni seuraava kesä ilman, että siitä on jäänyt mitään
muistiini. Anteeksi, irtoaa sieltä eräs tapaus. Minulle oli kesäksi
annettu olkihattu, jota talon palvelijat ja naapurimökin väki
nimittivät härän murkinaksi. Tämä harmitti minua ankarasti, ja minä
rupesin etsimään härkää, jolle olisin lahjoittanut sen murkinaksi.
Mutta kun en tavannut sellaista, niin tehdäkseni asiasta pikaisen lopun
annoin hattuni sialle. Muistaakseni siitä tempusta ei annettu selkään,
selitykseni ehkä katsottiin tyydyttäväksi. Minä näet sanoin, etten
halunnut pitää härän murkinaa päässäni.

Seuraavaksi jouluksi me oltiin muutettu omaan isän rakennuttamaan
taloon — Välisalmeen, kilometrin verran Aittoniemestä kirkolle päin.
Jouluksi — niin, sillä siellä minua vastaan tuli ensimmäisen kerran
joulu, sellaisena, että minä sen muistan. En minä vieläkään osannut
kiinnittää huomiota joulun valmisteluihin. Jos sanoisin kiinnittäneeni,
niin kertoisin myöhempiä muistoja, koskapa joulun valmistelut joka
vuosi olivat täsmälleen samanlaiset. Joulupukki kuitenkin sinä
jouluaattona liikkui ja toi minulle melkoisen kasan paketteja. Siinä
oli kulmikasta ja pyöreätä ja vaikka minkä muotoista, mutta yksi oli
pitkä ja sutjakka. En muista, mitä kaikkea niissä monenmuotoisissa
paketeissa mahtoi olla — paitsi yhtä, jossa oli Aapinen. Liikuttavaa
huolenpitoa kansanvalistuksesta: tiedon aarreaitan avain vajaan neljän
vuoden vanhan kansalaisen käteen!

Se pitkä ja sutjakka paketti veti kohta koko huomioni puoleensa.
Sanoiko aavistus jotakin vaiko vain pelkkä muoto kiinnosti? Nopeasti
se avattiin ja siitä ilmestyivät sukset. Ne olivat samalla tavalla
kirjaillut kuin Aitto-ukonkin, mutta niihin verrattuina pienet ja
sievät. Äiti sanoi, että muista kiittää niistä Muuraismäen Topia, kun
hän tulee. Topi tulikin jo tapanina, ja minä muistin kiittää.

Tietysti minulle oli jokaisena elämäni jouluna puhuttu joulupukista
ja minulle oli selkeytynyt siitä sama käsitys, mikä on jokaisella
lapsella, jolle pukin olemusta selvitellään. Hartaasti minä tänäkin
jouluna pukkia odotin ja olin valmis uskomaan vaikkapa kaikki nämä
lahjat hänen valmistamikseen. Mutta sitten jaloimmasta lahjasta,
suksista, käskettiin kiittää Muuraismäen Topia. Miksi? Katsos, Topihan
ne on tehnyt sinulle varta vasten.

Pukilla ei ollut koko tässä asiassa muuta osaa kuin että oli tuonut
ne Muuraismäeltä. Siihen minun uskoni joulupukin kaikkitaitoisuuteen
loppui, mutta Topi kohosi silmissäni arvaamattoman suureksi mestariksi.
Minä ihailin häntä kovasti, ja kaikkein selittämättömintä minusta oli,
mitenkä hän oli saanut sukset niin kirjaviksi. Vasta paljon myöhemmin
minä sain selville, ettei kirjavoittamiseen ollut käytetty sen
kummempaa vehjettä kuin poltinrautaa.

Luonnollisesti minulla oli käsitys suksien käytöstä, vaikken itse
ollutkaan vielä päässyt sellaisia vehkeitä koettelemaan. Mutta olin
nähnyt Aitto-ukon hiihtävän sauvoitta hirveillä latuskoillaan ja
huomannut toisia sauvallisiakin hiihtäjiä. Lahjasuksien mukana olivat
sauvatkin, ja minun olisi välttämättä pitänyt päästä ulos koettelemaan
näitä komppeita juuri siinä paikassa. Ei päästetty pimeään, eikähän
se muutenkaan sopinut jouluaattoiltana, kun piltissä loisteli kuusi
kynttilöineen ja piti juuri vaivuttaman juhlahartauteen. Myöhemmin sain
kuitenkin opetella hiihtotaitoa pirtin lattialla.

Jouluaamuna minut herätettiin makeimmasta unestani, mutta eipä ollut
vaikeata nousta, kun sukset olivat vuoteeni vieressä — minun vakaasta
pyynnöstäni. Oli taaskin keskustelua niiden käytöstä lumella, mutta
vanhemmat sanoivat, että sitten päivällä, nyt lähdetään kirkkoon.

Luulen saaneeni sinä jouluaamuna puoli kuppia kahviakin, mikä muuten
korvattiin maidolla. Se oli tavallaan ensimmäinen miehuuden merkki.

Kirkkomatkalla aisakellon kumeaan säveleeseen yhtyi tiukujen vieno
tillitys. Se oli Suomen maaseudun talvista musiikkia, jota ei enää
kuule. Nyt ajetaan ilman aisakelloja ja kulkusia, kuin salaa ja
hiiviskellen. Mitä varten niin? Pitääkö kaiken herkän ja runollisen
kadota kylmän arkielämän keskeltä? Minun sielustani tuo soitto ei
milloinkaan ole erinnyt. Varsinkin jouluaamuisin maatessani vielä
suljetuin silmin luulen kuulevani sen selvästi.

Päivällä minä koettelin suksia ja kaaduin nenälleni pehmeään lumeen.
Siitä kai lumen tuoksu on jäänyt sieraimiini. Lumellakin on näet
ominaistuoksunsa.

Kaaduin kerran, kaaduin kaksi, mutta pian opin hiihtämään.

       *       *       *       *       *

Savossa näkyy useamminkin kahden järven välinen salmi olevan nimeltään
Välisalmi. Tässä Ylä-Muuraisen vedet virtailivat rauhallisesti
Ala-Muuraiseen Välisalmen kautta. Meidän talomme seisoi lähellä virtaa
ja sai tietenkin nimensä sen mukaan.

Mutta vielä lähempänä talo oli Ala-Muuraisen rantaa. Siihen vietti
suoraan pihalta rinne, välissä vain oli maantie, sillä kohtaa suora,
kesällä kaunis, ruskean-keltainen kulttuuriviiva, joka yhdisti
maaseutupitäjiä kaupunkiin, kuten tekee yhä edelleenkin. Silloin se
vain oli ujo, ikäänkuin olemassaoloaan anteeksipyytelevä, silloin
tällöin yksinäisen astujan tai ajajan alle vaivautuva, eikä niinkuin
sitten paljon myöhemmin rymiseviä ja rämiseviä, pihiseviä ja puhisevia,
hajullisia pilviä pölläytteleviä autoja kannatteleva.

Ihme ja kumma, miten korkeana tämä paikka on jäänyt minun mieleeni. Se
aivan kuin hallitsi koko seutua ylhäisestä yksinäisyydestään. Ja talo
oli kuin linna ylväällä kummullaan. Se talo vietiin myöhemmin kirkolle
ja joidenkin vuosien perästä tuli tilalle toinen, mutta kun minä monien
välivuosien jälkeen tulin takaisin samoille maille, olivat sekä talo
että koko paikka käsittämättömästi madaltuneet. Tietä oli höylätty,
rinne oli siten kuin jollakin tavalla katkaistu ja paljon siinä oli
muutenkin muuttunut. Madaltunut oli rinne — vai olisiko minun mieleni
madaltunut maailman turulla maleksiessa? — Unissani minä kuitenkin yhä
vieläkin joskus palaan tähän lapsuuteni ihanaan kotiin, ja silloin se
aina on yhtä korkealla paikalla kuin ennenkin.

Ei saa kuitenkaan kaikkea kieltää: näköalaa siinä on vieläkin yli
Ala-Muuraisen. Nyt siinä vain leijailevat alituiset pölypilvet
ainaisten autojen jäljiltä. Ihmiset matkustavat kaupunkiin ja takaisin
pienimmänkin päähänpiston vuoksi. Niille pitää olla linjureita, ja
rikkaammat risaavat omilla koneillaan. Sillä tavoin se kulttuuri kasvaa
ja kehittyy. — Sota-aika tosin on painanut tämän kulttuurin päätä vähän
nuopalleen.

Tässä Välisalmen talossa pikku poika alkaa huomioida elämää
ympärillään. Talvi menee suksien parissa, lyhyet talvipäivät, mutta
iltapuhteen aikana hän istuu tuvassa ja seuraa aikuisten askareita.
Siellä ommellaan ja kehrätään, veistellään ja höyläillään jotakin.
Täällä on herännyt kokonaan toisenlainen elämä kuin Aittoniemessä.
Poika ei luonnollisesti tiedä, mikä tuon muutoksen aiheutti; hän ei
ole vielä selvillä siitä, että tämä on nyt oma koti ja että tuossa
toisessa paikassa oltiin vuokralaisina. Mutta hän huomaa kuitenkin,
että täällä nyt on nuori nainen äidin apuna, ja sitten on vielä
iloisesti lauleleva nuori mieskin, Kalle, joka päivisin ajelee hevosta
ja iltaisin veistelee. Hän on oikein mukava mies, tämä Kalle, ja
ottaa joskus pojankin mukaansa ajaessaan kuormaa vähän matkan päähän
aukealle, jolla kuuluu olevan pelto, edellisenä kesänä jo valmiiksi
raivattu. Hän ajaa meidän omalla hevosella, jonka nimi on Voima. Ja
navetassa on lehmä ja lammas, ja tyttö, Anna, sanoo, että sinne tulee
kohta useampiakin. Poika saa mennä navettaan Annan kanssa ja katsella,
kun tämä lypsää. Ei hän tiedä aluksi sitäkään, että tuollainen toimitus
on juuri lypsämistä, mutta Anna sanoo sen hänelle. Anna onkin kovin
kiltti, nostaa usein poikaa ja painaa häntä itseään vasten.

Sillä tavalla tälle pojalle, minulle, alkaa selvitä ympäristö. Samoin
kai se selviää kaikillekin pojille ja tytöille.

Kirjallekin minut pantiin keväällä, kun täytin neljä vuotta.
Joululahja-Aapinen oli ennustanut sitä, ja nyt katsottiin ajan tulleen.
Vähän päivässä, paljon kuukaudessa, verraten nopeastihan lukemisen
taidon oppii. Nykyaikaiset opettajat eivät pidä ollenkaan siitä, että
lapsia opetetaan kotona lukemaan, koska kouluun tulee siten lukemisen
eri asteilla olevia ja ihan lukemattomiakin joukkoon, joten sellaista
sekalaista seurakuntaa on vaikea opettaa. Mutta meidän pitäjässämmepä
ei ollutkaan muuta kuin kirkollinen kiertokoulu.

Talvella renki laitteli matikanrysiä rannan lähettyville. Hän
joutui niitä etupäässä hoitelemaan, sillä isä oli paljon pitäjällä
virka-asioillaan. Karttula oli silloin laaja pitäjä, yli kuusikymmentä
kilometriä pituutta. Minä olisin kovin mielelläni tutustunut lähemmin
tuohon rysäpyyntiin, mutta se oli ankarasti kielletty. Kerran vuosi
tai oliko parikin jälkeenpäin minä kuitenkin kaikesta huolimatta
menin jäälle, astuin vanhaan avantoon, vain heikosti riittyneeseen ja
hienoisen lumikerroksen peittämään, ja putosin siihen. Onneksi levitin
vaistomaisesti käteni ja jäin niiden varaan kapeaan avantoon, kunnes
renki ehti vetämään minut jäälle. Siitä tuli koivurieskaa, mikä minun
mielestäni oli vallan kohtuutonta. Minä vain paadutin sydämeni ja
ajattelin, että olisinpa hukkunut, niin mitähän ne sitten olisivat
sanoneet. Ne kasvatusmenetelmätkin ovat niin omituisia.

Keväällä hauenrysät olivat niin lähellä rantaa, että hääriskelyä niiden
parissa saattoi seurata kuivalta maalta. Tulihan sieltä haukea, ja
säynekin virran lähettyviltä joskus pistäytyi rysään. Ala-Muurainen
oli siihen aikaan kalainen järvi. Nyt kuuluu vedenvilja olevan paljon
tiukemmassa, jopa usein melkein saavuttamattomissa. Kalanviljelyä ei
ole hoidettu järjellisesti. Sama vika on havaittavissa muuallakin.

Vielä jännittävämpää oli katsella muuraismäkeläisten nuotanvetoa siinä
virran vierustalla. Se oli suurpiirteisiä puuhaa, vaikeasti selkenevää
nuorelle älylle. Mutta mahtavaa se oli, varsinkin tarpominen komeine
jysähdyksineen. Kun nuotta oli saatu veneeseen ja saalis huomattu
kuvalliseksi, Muuraismäen Topi sanoa väännätteli:

"Tulepahan, poika, hurrikkaalle."

Minä en ymmärtänyt.

"Hae astia, niin saat kaloja."

Minä juoksin kotoa kookkaan pesuvadin ja sain sen täyteen komeita
kaloja. Myöhemmin minä kyllä ymmärsin, että kalansaaliista osaa
kärttävä on hurrikkaalla. Mistä sana lie johtunut, en tiedä, eikä sitä
kukaan ole osannut selittää, mutta käytännössä se on vieläkin.

Kesän tultua minä pääsin yhä syvemmälle kalastuksen maailmaan. Minut
otettiin mukaan verkoilla käydessä, ja joskus, kun äiti lähti soutamaan
uistinta, minä sain istua perässä, tosin ilman melaa. Ongellekin äiti
otti minut — joskus sunnuntaisin isäkin oli mukana, muulloin hän ei
joutanut, sillä hänellä oli kotona ollessaan aina puuhaa pellolla
tai pihassa, käsistään pääsevä kun oli — ja pienellä ongellani minä
tempaisin ahvenen tuolloin tällöin. (Perinteet näkyvät säilyvän:
nelivuotias pojantyttäreni oli niin ankara onkimies, ettemme me
aikuiset millään tahtoneet riittää hänelle. Eikä hänellä kuitenkaan
ollut kuin toista metriä vapaa ja saman verran siimaa, mutta sillä
vehkeellään hän vain nyppi hirmuahvenia veneen laidan vierestä.)

Kesällä pääsi järveen polskimaan, tosin vielä katsannan alla. Pienessä
tarhassa märehti jo kaksi lehmää, joille tehtiin savuja ja joita pääsi
ripsumaankin. Kanoja ilmestyi pihan liepeille, kukko veteli virsiään.
Pikku miehen ympärille havainnollistui pienoismaailma, joka oli aivan
hänen omansa. Muuta maailmaa ei kaivattukaan. Kävihän talossa toki
ihmisiä, ja maantiellä näki liikettä, mutta mikään ulkopuolinen ei
vielä sillä hetkellä kiinnostanut.

Oli sentään yksi poikkeus: Riätälin mökki.

Sillä ei ollut mitään muuta nimeä, sitä vain nimitettiin omistajansa
ammatin mukaan. Se oli meidän ainoa naapurimme, loitompana virrasta,
järvestä ja maantiestä. Meidän juuri keväällä pantu pellonaitamme
rajoittui naapurin pieneen pellonlämpäreeseen, ja sen takana oli mökki.
Meidän kaivomme oli sinne mökkiin päin, ja kun minä usein leikin
hiekkakasassa kaivon luona, kiintyi huomioni naapuriin. Vähitellen minä
loittonin raja-aidalle asti.

Mökkiin johti Välisalmen sillan poskesta lähtevä kovin kaunis pikku
tie, jonka väljän metsän puoleisen osan erotti mökin peltojen halki
kulkevasta suikaleesta tavanomainen vihtapantainen portti. Tiehen
olivat syvästi uurtuneet kärrinpyörien uomat. Mökillä ei ollut kärrejä
eikä hevostakaan, mutta sen takana oli, kuten myöhemmin kävi selville,
muuraismäkeläisten kärrivaja. Itselleen Muuraismäelle ei vielä siihen
aikaan ollut kesäajotietä, joten kärrit tarvittaessa otettiin aina
tästä vajasta. Tien vieret ja myöskin ne viivat, jotka olivat jääneet
pyörien uomain ja hevosen tallaaman keskupaikan väliin, kasvoivat
kesäisin ihanan-vihreätä nurmea.

Kaikki tämä näkyi selvästi aidan viereen, missä minä usein seisoskelin.
Hiekkaläjä siinä kaivon luona näet pian lakkasi huvittamasta, ja minun
katseeni kääntyi vähän väliä ihailemaan sitä tietä, jossa niin somasti
kulki ruskea ja vihreä viiva vierekkäin, ja lopuksi se imeytyi itse
mökkiin.

Se seisoi pienenä ja mustaseinäisenä niukalla töyränteellä ison ja
tuuhean tuomen takana. Se oli minulle kuin satulinna, johon olisi
pitänyt kaikin mokomin päästä.

Mutta äiti ei laskenut. Hän sanoi, että mökissä on ilkeitä poikia,
jollaiset eivät sovi seuraksi sinulle. Äiti kulta oli erinomainen
ihminen, mutta hän pelkäsi, että hänen vesansa opetetaan puhumaan
rumia ja kenties kiroilemaan. Aivan kuin sellaisia puheita tarvitsisi
opettaa; nehän kulkevat ilmassa ja napataan sieltä helposti. Mistä
heitä vain saanee niitä sanoja, mutta kyllä niitä oppii. Ns. parempien
ihmisten lapset ovat useinkin vain parempia teeskentelijöitä. Minä olen
sen kokenut, sillä rovastin hyvinkasvatettu poika minulle pientenlasten
koulua käydessämme opetti ensimmäiset hävyttömyydet — opetti oikein
viereensä istuttaen ja kädestä pitäen.

Siinä mökissä tosiaankin oli monta poikaa, eräs minun ikäiseni ja
toinen vain vähän vanhempi. Ja kyllä me jouduimme kanssakäymiseen,
sillä he tulivat raja-aidan toiselle puolelle, ja siitähän se
seurustelu alkoi.

Syksymmällä minä jo menin mökkiin: Kukapa sellaista vekaraa voi estää,
kun hänen kerran annetaan ilman silmälläpitoa kuljeskella ympäriinsä ja
poiketa lähimmille metsäpoluillekin ainoana eväänään varoitus, ettei
saa mennä kauemmaksi kuin että koti näkyy. Metsäpolkua myöten minä
mökkiin meninkin ja solmin lujan ystävyyden poikien kanssa.

Itse mökki oli minusta ihmeellinen. Siinä oli vain yksi tupa ja sekin
niin pieni, etten minä mokomaa ollut ennen nähnyt. Tämän huomion
minä tein jo ensi kerralla. Myöhemmin sitten havaitsin, että tupa
oikein kiilsi puhtauttaan, vaikka siinä asui, söi ja nukkui kahdeksan
henkeä — vain vanhin poika oli silloin jo perhettynyt ja muuttanut
muualle. Isä räätäli, joka jo siltä ajalta jäi minun mieleeni vanhana,
leikkotukkaisena, kalpean-keltaisena, vaikeasti hengittävänä, oli aina
työssä. Joskus hänen vain piti heittäytyä kovalle sängyn kannelle, kun
henki melkein tukkeusi. Hänellä oli alituisesti hampaissaan äkkiväärä
piipunnysä, jota hän tavan takaa täytti kessulla hyvin vanhanmallisen
ompelukoneensa laatikosta. Kesällä tupa ei haissut nurkantakaiselta,
koska ovi oli aina silloin, kun minä siellä kävin, selki selällään.

Luulenpa, että tuon mökin elämä herätti minussa ensimmäisen
vaistonvaraisen ajatuksen yhteiskunnallisista vastakohtaisuuksista.
En osaa sanoa, tapahtuiko se jo ensimmäisenä kesänä, jona jouduin
mökin ja sen ihmisten kanssa tekemisiin, vai vasta seuraavina aikoina,
mutta outoja huomioita aloin heti tehdä. Satuin mökkiin ruokailunkin
aikaan ja havaitsin, että pöydällä ei ollut muuta kuin leipää ja kalan
suolavettä sekä joskus jotakin velliä, koska mökillä sentään oli lehmä.
Meillä taas oli kotona väljyyttä ja aivan toisenlaista ruokaa.

Minä rupesin tahtomaan äidiltä tavallista useammin voileipiä,
jotka annoin mökin pojille. He eivät halunneet kuitenkaan mitään
armeliaisuuden osoituksia, vaan leikkelivät minulle vastineeksi
paperista hevosia. Varsinkin eräs heistä oli ylen taitava. Niitä oli
eri asennoissa: seisovina, syövinä, juoksevina. Valitettavasti ei ole
säilynyt yhtään pekunaa, joten täytyy turvautua pelkkään kaukaiseen
muistoon, mutta uskon, että niissä kuvissa oli suorastaan taiteilijan
näkemystä. Mene tiedä, mikä nero siinäkin meni hukkaan.

       *       *       *       *       *

Poika vahvistui nopeasti niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.
Aapisen hän osasi ulkoa ja pian oli tutkittavana jo oikea kirja. Sen
kannessa oli ihmeellinen kuva, jota piti aina vähän väliä katsella
lukemisen edistyessä. Isä toi sen kerran kaupungista, se oli jokseenkin
ohut ja muistelen, että sen hinnaksi oli merkitty 50 p. Mitenkähän
monimuotoisena Daniel Defoen kuuluisa romaani lieneekään vaeltanut
maailmalla? Tässä oli minun kädessäni suppea suomalainen laitos,
nimeltä "Robinpoika". Sen jälkeen löytyi jostakin kaapista "Genoveva",
eräs kirjallisen sivistyksemme peruskirjoja, jonka ääressä Suomen
puolisivistyneistö on vuodattanut monta hereää kyyneltä. Nämä kirjat
luettiin moneen kertaan, hiljaa ja ääneen, ja opittiin ne ulkoakin
jotakuinkin hyvin.

Ukkivaarini, joka oli muutamia vuosia kahdeksannella kymmenellä, heitti
työnsä kaupungissa ja tuli tyttärensä, minun äitini luokse meille.
Hän oli roteva mies, täysissä voimissaan, kiukkuinen ja äkkipikainen.
Äitiä hän totteli, muita ei lainkaan. Hyvällä tuulella ollessaan
hän kertoili matkoistaan: oli käynyt kaikissa Suomen kaupungeissa,
joita oli kaksineljättä. Kerran hän oli lintukuorman kanssa matkalla
Pietariinkin, mutta tuli odotettua aikaisempi kevät ja linnut rupesivat
märkänemään; matka täytyi keskeyttää. Hänen kaikki muut aistinsa
toimivat hyvin, paitsi näkö. Hänen oli vaikea nähdä laseillakin. Siksi
hän alkoi käyttää minua esilukijanaan. Hänen mielikirjansa oli "Siionin
kannel" vai oliko se "Siionin virsiä". Siinä oli vanhaa kieltä,
parempiakin olisi ollut jo silloin saatavissa, mutta ukki ei halunnut.
Hän piti päänsä joka asiassa. Aluksi minun oli vaikeata päästä selville
visaisesta kielestä, mutta vähitellen siihen totuin. Minä olin ukin
esilukijana toistakymmentä vuotta. Pari hänen mielivirttään jäi päähäni
niin lujasti, että muistan ne vieläkin. Eräs alkoi näin:

    Älä juokse rohkeasti,
    juoksus kerran tutki tääl'.
    Päätä laskuus nopiasti,
    koskas sen saat tehdä viel'.
    Varsin joudut ahtahall',
    jos sun hautas partahall'
    äsken tulet valppahaksi,
    sielus hätää tuntevaksi.

    Voi kuink' päiväll' valkealla
    piru monen pimittää,
    petoksellans kavalalla
    liehakoiden eksyttää.
    Kukin luulee syntinen,
    että autuas on hän siksi,
    kunnes viimeiseltä
    helvettiin hän kaatuu täältä.

Eräässä jakeessa sanottiin:

    Etkös hämmästyväs luule,
    koska tuoni kerran niin
    seinään kirjoittamaan tulee:
    Mene tekel upharsin.

Tuon viimeisen lauseen ukki käänsi kätevästi: Mene perkel helvettiin,
ja huomautti, että sen voi sillä tavalla lukea.

Toinen ukin mielivirsi alkoi:

    Siioni armas vuori tääll',
    karitsa seisoopi sen pääll'
    rauhansa lipun kanssa,
    ja lauma kaikki lihavall'
    siell' käveleepi ruokamaall'
    ylistäin iloissansa
    ain armon rieskaa, jonk' siell' saa
    ja verratointa hunajaa.

Ulkomuistista minä yhä vielä lauleskelen noita ukin virsiä, kirja
on valitettavasti hävinnyt, enkä edes muista sen painatusvuotta.
Sellaisiin asioihin ei tenavana osattu kiinnittää huomiota.

Olin pienikokoinen, mutta vanttera pojanpallukka. Rengin mukana sain
jo ohjailla hevosta ja rupesin tuntemaan itseni oikein mieheksi.
Omintakeista kalastusta annettiin minun viisivuotiaana harjoittaa
vain rannalta käsin, eihän tietysti sellaista nappulaa vielä voinut
laskea yksin veneeseen. Renki kerran sitoi minun onkeeni oikein ison
koukun sanoen, että mitä sinä noita hotteja ongit, pannaan tähän
särjen häntä ja vie se tuonne ison kiven kupeeseen, niin saat isomman
kalan. Ja minähän vein, heitin ongen täkyineen järveen ja vavan
päälle vieritin kookkaan kiven. Annahan olla, seuraavana aamuna siitä
nousi yli puolentoista kilon painoinen ahven. Se keitettiin, ja kun
isä tuli parahiksi kotiin istuen ruokapöytään, minä sanoin uljaasti:
"Syö poikas saalista." Tämän sanantavan olin kai oppinut ukin kanssa
seurustellessani.

Sainpa minä jo siihen aikaan pistäytyä vähän ulompana kotinurkkiakin.
Muuraismäellä, todella korkealla vaaralla, parin kilometrin korpitien
takana sijaitsevassa talossa, jossa asui joku kunnan pamppu, sain käydä
asioilla, välistä pienempiä summia rahaakin mukanani. Ja sitten minä
kuudentena kesänäni kävin oikein hevosella hakemassa isää kirkolta —
ihan yksin. Äiti aluksi epäili, mutta renki vakuutti, että kyllä se
ajaa osaa, ja niin poika pantiin matkaan. Kolmen kilometrin matka se
vain oli, tie hyvä, hevonen säyseä ja vastaantulijoita harvassa, usein
ei ainoatakaan hevosmiestä, niin että mikähän siinä.

Luottamus kasvattaa lapsessa yritteliäisyyttä ja oma-aloitteisuutta.

Näinä vuosina, ennen varsinaisen koulunkäynnin alkamista, jolloin
maailmani vielä oli kovin pieni, minun — uskallan sanoa —
yhteiskunnallinen näkemykseni, joka oli vavahtanut hereille Riätälin
mökistä, terästyi vielä eräiden toisten asioiden vuoksi.

Jolloinkin, ehkä juuri viisivuotiaana ollessani, ilmestyi tuvan
nurkkaan vankivyörälin koppi, kuten siihen aikaan sanottiin. Muiden
virkojensa lisäksi isä oli ottanut myöskin vankivyörälin toimen. Koppi
kietaistiin hyvin nopeasti pystylaudoista, sen seinässä oli pieni
kalteriton luukku, joka voitiin sulkea ulkoapäin, mutta jonka minä
muistan ainakin päivisin olleen aina avoinna, öisinhän minä en sitä
nähnytkään, sillä minut pantiin aikaisin maata.

Minä olin vallan tavaton ulkoilma-elävä ja kai juuri sen vuoksi
tarvitsin joskus päivällä pienet nokkaunet. Ne minä säännöllisesti otin
tuvassa. Talvisin siellä usein kehrättiin, ja rukin surina nukutti
äärettömän herttaisesti. Ja Singerin ompelukonekin tuuditteli äänellään
unen maailmoihin. Kesällä taas vallankin sateen hiljainen laulu ikkunaa
vasten ja yksinpä hitaasti ruutua pitkin noruvat pisarapurotkin
pelkällä näöllään houkuttelivat paljosta puuhailusta väsähtänyttä
poikasta nirvanaan.

Minusta tuntui sitten, kun koppi oli rakennettu tuvan nurkkaan,
että siellä olisi vielä mukavampi nukahtaa, mutta äiti sanoi, että
varjelkoon, sehän on rikollisia varten ja ne viedään siitä linnaan.

Minun tajuntaani ei ollut silloin vielä selvinnyt mitään rikollisen
kuvaa. Meillä oleskeli silloin tällöin outoja miehiä, joiden kanssa
puhuttiin käräjäasioista ja joita sitten lähdettiin viemään kaupunkiin
— linnaan. Mutta ei heitä pidetty koskaan kopissa, vaan he istuivat
tuvassa jutellen isoisän ja muunkin talonväen kanssa ja syödenkin usein
samassa pöydässä perheen kera. Nämäkö nyt sitten olisivat rikollisia?
Eivät kaiketi, koska kerran koppi oli rikollisia varten. Äiti
selittikin, etteivät nämä ole oikeastaan rikollisia, vaan oman pitäjän
miehiä, jotka ovat saaneet sakon ja menevät linnaan syömään muutamia
päiviä vettäleipää, kun ovat köyhiä eivätkä voi maksaa sakkoaan.

"Joutuisivatko riätäliläisetkin linnaan, jos saisivat sakon", minä
tiedustelin.

Äiti myönsi, että niin saattaisi käydä, ja minun hiljalleen vahvistuva
yhteiskunnallinen ymmärrykseni sanoi, että köyhää uhkaa linna.

Mutta tuo pystyseinäinen ja pieniluukkuinen koppi pysyi vielä
toistaiseksi outona ja salaperäisenä, vieläpä houkuttelevana. Mutta
kerran talvella meille tuotiin harmaisiin, mustaraitaisiin vaatteisiin
puettu mies, jolla oli vahvat ja kaameaa kolinaa pitävät raudat
jaloissa. Mies työnnettiin oikopäätä koppiin. Silloin minä näin tuon
salaperäisen laitoksen ensi kerran käytännössä ja kysyin äidiltä, kuka
tämä viirutakkinen ja pyöreälakkinen mies oli.

"Hän on murhamies", äiti vastasi.

"Mikä on murhamies?"

"Sellainen, joka on ottanut toiselta ihmiseltä hengen."

Nyt kai minulle melkoisen helposti alkoi valjeta käsitys: rikollinen.
Murhamies oli siihen aikaan sangen harvinainen, mutta on asioita,
jotka lapsi käsittää hyvin nopeasti, aivan kuin jonkin atavistisen
vaiston nojalla. Tällaisia varten koppia tarvittiin. Pian minä myös
ymmärsin, mikä tuollaisen miehen perii, siksi paljon siitä vielä miehen
mentyäkin keskusteltiin. Käsitykset vankilasta ja sen oloista eivät
tosin maaseudulla silloin olleet aivan määrättyjä, koskapa minä vielä
isona poikana kuulin aikuisten juttelevan, että oikein paatuneille
murhamiehille vankilassa syötetään vehnästä ja nuorta maitoa, jotta ne
lopulta tulevat matoihin ja saavat rikostensa palkaksi vitkallisen,
kiduttavan kuoleman.

Tuon miehen käynnin jälkeen kopilta hävisi kaikki salaperäisyys ja
viehätys. Se oli nyt todellakin rikollisia varten, ja siihen joskus
ilmestyi asukas. Minä en enää kysellyt sellaisen tekoja, koska tiesin
ilmankin, että ne olivat pahoja. Siihen aikaan ihmistä ei vielä
vangittu hyvistä teoista.

Kerran sinne teljettiin muuan hurjapäinen nainen, joka oikeudesta
tultuaan äitini sävyisään kysymykseen, minkälainen tuomio tuli, huusi
kovalla äänellä:

"Piä poikki ja jalat jokkeen."

Hän oli nuoruutensa hulluudessa tehnyt useampia pahoja rikoksia ja
nähtävästi tuomittu vanhan rikoslain mukaan teilattavaksi. Häntä ei
luonnollisesti teilattu, ja hän eli vielä äskettäin samassa pitäjässä,
joka jo aikoja sitten oli unohtanut hänen menneisyytensä. Hän oli vanha
ja vakava, työstänsä toimeentuleva tavallinen kansalainen.

Vankivyörälin koppi, joka nyt elää enää vain minun muistossani, oli
ensimmäisen pienen maailmani ehkä huomattavin kokemus..

       *       *       *       *       *

Suppea oli ihmistä ympäröivä elämänpiiri silloin, runsaasti
viisikymmentä vuotta sitten. Kirkko oli keskellä kylää ja siinä
tietysti jokainen pitäjäläinen joutui käymään, mutta ei toki kaikkialta
joka pyhä, sillä monille pitäjän perukoille oli matkaa kolmekymmentä
kilometriä. Naapurikunnat olivat jo kokonaan toista maailmaa,
puhumattakaan Kuopion kaupungista, joka sijaitsi lähes viidenkymmenen
kilometrin päässä kirkolta. Markkinoilla siellä käytiin, usein pitkänä
hevoskaravaanina, mutta pikku eläjät eivät useinkaan nähneet kaupunkia
elämänsä päivinä. Mitäpä heillä olisi ollut sinne asiaa, kun ei ollut
hevosta vaihtaa eikä varaa havitella sellaista, mitä markkinoilta
mahdollisesti oli saatavissa. Jos joku torppari oli suustaladattavalla
rihlallaan napsautellut joukon oravia hengiltä, vei isäntä ne kyllä
kaupaksi markkinoille.

Kuopioon oli saatu rautatie yksitoista vuotta ennen viime vuosisadan
loppua. Sinne siis kulkivat kulttuurin sanomat kevyesti ja joka päivä,
mutta siitä eteenpäin kävi taival raskaaksi. Kerran viikossa posti
tuli Karhulaan ja toi, kenelle toi, viikon kolmipäiväiset sanomalehdet
samalla kertaa. Harva taisi tilata muuta kuin paikkakunnan lehden eikä
sitäkään pitäjään tulvimalla tullut. Siellä, missä lehti saatiin, luki
isäntä sen iltaisin kannesta kanteen. Vuosikausia oli "Uuden Savon"
etusivun vasemmassa yläkulmassa ilmoitus "H. du Bouzet" eikä mitään
muuta kuin musta kehys ympärillä. Sen alta alkoivat kuolinilmoitukset,
ja niin kuuli usein ihmeteltävän, että on se tuo "Hoo tu Pousetti"
saattanut olla korkea herra, kun sen kuolemasta aina vain ilmoitetaan.
Harva mahtoi tietää, että kysymyksessä oli konjakkimerkki.

Aivan liikuttavalta tuntui lukea viidenkymmenen vuoden takaa tällainen
uutinen:

"Separaattoreja (maidon kuorimakoneita) on Karhulassa vasta
kymmenkunta, joista yksistään Talluskylässä kolme ja neljäs on heti
tulossa."

Ompelukone, monesti vielä käsin kierrettävä, ja separaattori, siinä
kaksi koneellisen toiminnan "esitaistelijaa". Viimeksimainittu oli
varakkaiden kone, heidän taloutensa se vähitellen valloitti ja siirsi
tunnelmalliset puiset maitopytyt pois käytännöstä. Se oli risukarhin
aikaa, maanviljelyskoneista ei vielä tiedetty mitään. Mutta ei
halveksita risukarhia, liikkuu se vielä tänä aikanakin monen pikku
eläjän pelloilla.

Henkisesti pimeä oli pitäjämme. Kiertokoulu oli ainoa valistuksen
ahjo, eikä siitä suinkaan monta kipinää singonnut. Taikuus ei ollut
loppunut aikaisemmin mainitun Aitto-ukon kuritushuonetuomioon, vaan
harjoitettiin sitä vielä pitkän aikaa, jopa vuosisadan vaihteen ylikin,
vaikka myöhempänä aikana luonnollisesti yhä harvemmin. Äitiäni, entistä
sairaanhoitajatarta, haettiin usein sairaiden luokse, kun pitäjässä
ei ollut lääkäriä. Kerrankin hänet kiireellä vietiin erääseen taloon,
jonka aikamiespoika oli lyönyt kirveellä jalkateräänsä. Verta tuli
tietysti kuin teurastettavan härän kurkusta, eikä vain verenseisottaja,
joka aluksi oli noudettu loitsujansa lukemaan, kyennyt vuotoa
tyrehdyttämään. Äiti ehti vielä sentään hyvään aikaan, sitoi jalan ja
kehoitti viemään potilaan heti lääninsairaalaan. Jalkahan siitä vielä
kostui.

Seurakunnallisen toimen päämiehenä oli rovasti ja ritari Aejemelaeus,
ruotsinkielinen paimen, joka ei kai koettanutkaan lähestyä lampaitaan.
Karhula oli ns. keisarin pitäjä, johon kirkkoherra määrättiin
seurakunnan tahdosta välittämättä, ja niin oli tämäkin hyväluontoinen,
mutta kansaa ymmärtämätön mies joutunut supisuomalaiseen seurakuntaan.
Kappalainen Martti-pappi, Snellman, oli kansanmies ja kansan
suosiossakin. Hänellä oli hyvin komea ja kaunis rouva, silloin
vielä muodissa olevaa Emile Zolan Nana-tyyppiä. Tämän pariskunnan
kotona talonpoikakin tunsi viihtyvänsä, mutta hän muutti pian pois
seurakunnasta, ja hänen tilalleen tuli myös kotikielenään ruotsia
puhuva kappalainen, jolla tuskin lienee ollut kosketusta varsinaiseen
kansaan.

Oli pitäjässä sentään joku valistunut talonpoikakin. Sellainen oli
Kasper Huttunen Muuraismäen seitsenpäisestä velisarjasta. Monien kunnan
toimiensa ohella hän omatoimisuudellaan hankki itselleen lukeneisuutta
ja monipuolista tietoa. Hänellä oli melko vetreä kynä, jonka tuotteita
näkyi kuopiolaisessa lehdessä. Kirjahyllyllä oli Päivärintaa, Ahoa ja
yleensä siihen aikaan saatavissa olevaa kirjallisuutta. Kenties juuri
Päivärinta, kansankirjailijoistamme kansanomaisin, oli innoittanut
Kasperiakin kirjoittamaan romaania. Usein hän siitä kuului haastelevan
mm. isäni kanssa, mutta milloinkaan siitä ei tullut sen valmiimpaa.
Hän eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, mutta romaani vain jäi
valmistumatta. Muuten sanotaan hänen olleen ankara työmies. Kun hän
johonkin puuhaan ryhtyi, ei häntä hevillä saanut siitä erkanemaan,
tuskin edes syömään. Hän oli valistunut talonpoika, joka ei joutunut
ymmälle, liikkuipa keskustelu millä alalla hyvänsä.

Myöskin Juho Snellman, Ilopuron Jussi, aloitti yhteiskunnallisen
toimintansa minun ahtaan maailmani aikoina. Hänen isänsäkin lienee
toiminut jo kunnan asioissa, ja poika jatkoi nuoresta pitäen samaa
uraa. Hän ehti kuitenkin isäänsä pitemmälle ollen pitkät ajat
eduskunnan jäsenenä ja monissa yleisissä luottamustoimissa.

Kasper Huttusen veli Matti siirtyi kotitalostaan jo nuorena
liikemieheksi ja perusti Karttulan kirkolle kaupan. Hän ei ollut
lainkaan sen ajan rasvanahkainen kauppasaksa, vaan jo luonteeltaan
täysin herrasmies, hieno, avulias, miellyttävä ja harvinainen
kirjallisuuden ystävä. Hän vetäytyi mielellään kirjojensa pariin eikä
harrastanut yleisiä asioita. Passiivisen vastarinnan miehenä hänet
kuitenkin myöhemmin tunnettiin, kuten edellämainitutkin. Hänellä oli
hyvä sydän, mutta sellainen on useinkin heikko kestämään maailman
myrskyjä» Hän kuoli sydäntautiin verraten nuorena.

Pitäjämme ensimmäinen kunnanlääkäri oli G.V. Levander. Hän tuli siinä
edellisen vuosisadan viimeisen kymmenen ehkä kolmantena vuotena. Hän
oli etevä lääkäri, mutta piti paljon metsästyksestä ja kalastuksesta,
joten hän ei aina ollut säännöllisesti tavattavissa. Hänen puolisonaan
oli Anni Canth, kuuluisan Minnan tytär. Kerrotaan Minna Canthin
sanoneen, että hänen lapsistaan vain Anni oli perinyt kirjallisia
taipumuksia. Hän lienee kirjoittanut jonkin novellin, mutta varsinkin
näytelmien kääntämistä Suomalaista Teatteria varten hän avioliittonsa
alkuvuosina harjoitti. Kumpainenkin aviopuoliso olivat hienoja,
rakastettavia kodin ihmisiä. Kun äitini, joka itsekin oli harras
lukuihminen, muutama vuosi ennen vuosisadan vaihdetta, kun me jo olimme
muuttaneet kirkolle, perusti kirjakaupan, olivat tohtori Levander ja
kauppias Matti Huttunen kirjallisuuden suurostajia. Varsinainen kansa
kyseli enimmäkseen virsikirjaa ja katkismusta, jotkut mahdollisesti
saarnakirjoja, mutta aniharva pysähtyi kauno- ja tietokirjallisuutta
edustavan pöydän ääreen, paitsi sitten myöhemmin, kun pitäjään
perustettiin useampia kansakouluja, jolloin kansakoulunopettajat
ostivat joskus jonkin "maailmallisenkin" kirjan.

Tässä aivan äskettäin joku mainitsi Karttulaa tunnetuksi
kulttuuripitäjäksi. Kun tiedustelin syytä tähän ylistelyyn,
sain kuulla, että Karttula ansaitsee tuon nimityksen Makkosten
kulttuurisuvun perusteella. Aivan oikein. Välisalmea vastapäätä
Ala-Muuraisen toisella puolella on Savikoski, jonka äärellä oli ja
on vielä sahalaitos. Sen omistajana oli meidän pitäjään tullessamme
Makkonen. Isä-Makkosesta minulla ei ole käsitystä, hän lienee jo
kuollut verraten aikaisin, mutta hänen leskensä hoiti tavattomalla
tarmolla maatilaansa ja ainakin aluksi myöskin sahaa. Hän koulutti koko
suuren lapsiparvensa, jonka tytöistä tuli tunnettujen kansalaisten
vaimoja ja pojat joutuivat tärkeihin asemiin yhteiskunnassa.
Todellakin: Karttulan Savikoskelta lähti Makkosten kulttuurisuku.

Ja olihan Karttulassa siihen aikaan kaksi tehdaslaitostakin: Sourun
rautatehdas, joka valmisti vesistöstä nostetusta malmista takkirautaa,
ja Syvänniemen rullatehdas. Molemmat ovat jo aikoja sitten lopettaneet
toimintansa.




Maailma avartaa


Syksyllä, kuuden vuoden vanhana, minut lähetettiin kiertokouluun
Muuraismäelle. Minä osasin silloin lukea kuin paras pastori ja
kirjoittaa vähintään yhtä hyvin kuin se vanha kiertokoulunopettaja,
joka meille tiedon aarteita jakeli. Kumma kyllä, koko tämä ensimmäinen
julkinen opinahjoni on melkein täydellisesti murentunut muististani. Se
ei siis liene kyennyt antamaan minulle mitään erikoista. Ehkä siellä
sentään opetettiin ynnälaskua, mutta sitäkin vain ylimalkaisesti, koska
aika meni jauhaessa kokonaan lukutaidottomien päähän aakkosia. Minusta,
selvästä lukijasta, se oli ikävää ja joutavaakin.

Sitten talvella oli kinkerit, myöskin Muuraismäellä. Ne minä muistan
paremmin, ehkä sen vuoksi, että niihin osallistui paljon väkeä, sekä
vanhaa että nuorta. Kinkereitä on sanottu tukkajuhliksi ja ovathan
ne jolloinkin ja jossakin saattaneet sellaisia ollakin. Papit ovat
ehkä ottaneet kovapäisiä haivenista kiinni ja sanoneet: "Ei tämä ole
kipiäksi, vaan se on häpiäksi." Mutta ei Muuraismäen kinkereissä
tukasta nujuutettu, ei sittenkään, vaikka kuulusteltavan lukutaito oli
jokseenkin olematon, puhumattakaan luetun ymmärtämisestä. Kyllä siellä
monen, melkein kaikkien, voisi sanoa, suussa Egypti muuttui Epkyytiksi
ja joku luki mammonan maamunaksi, ja mitä kaikkia ihmeellisyyksiä
siellä lienee esiintynytkään. Minä lasten puolella hankin täysiä
ristejä kirjaani, joka sitten kauan aikaa säilyi todistuksena pojan
kristinopin taidosta.

Seuraavana syksynä aloitti toimintansa kirkonkylässä pitäjän
ensimmäinen kansakoulu. Savikoskella, Makkosten valtakunnassa, oli
aikaisemmin yritellyt toimia kansakoulun tapainen laitos, mutta se ei
koskaan päässyt kehittymään edes täydelliseksi, koska se ei saanut
avustusta kunnalta eikä valtiolta, vaan jäi kokonaan yksityisen
kannatuksen varaan. Kunnanmiehet tuumiskelivat, että onpa tuota tultu
toimeen ennenkin ilman mokomia hökötyksiä, mitäpä noita nytkään ruveta
rustaamaan. Herroja ja laiskureita niissä sellaisissa vain tehdään,
eivät ne oppineet enää viitsi työtä raataa. Yksityinen ei jaksanut
pitää koulua yllä, ja se loppui. Sourun tehtaalla oli muutaman vuoden
toiminut koulu tehtaan kannattamana, mutta kirkonkylään perustettu oli
pitäjän ensimmäinen.

Ei sekään kansakoulu kivutta syntynyt. Kuntakokouksessa
perustamisehdotus herätti kiivasta vastustusta juuri edellämainituilla
syillä. Mutta pitäjässä oli muutamia miehiä, jotka pitivät päänsä
ja lopulta saivat ajetuksi aatteensa läpi. Mutta kun sitten tämä
ensimmäinen koulu pääsi toimintaan, alkoi pitäjän eri kulmille syntyä
kansakouluja nopeassa tahdissa. Heräsikö sitten kansan keskuudessa
sellainen valistusvimma? Eikö mitä, vaan kilpailu. Toisten ähmällä
sitä siihen aikaan kansaa valistettiin. Kirkonkylään, keskukseen, oli
pitkä matka. Sinne piti lähettää lapsensa oikein evään kanssa, hankkia
kortteeri ja rahdata pyhäisin kotiin ja sieltä taas kouluun oikein
hevosen kanssa. Kuka tässä nyt sellaiseen puuhaan! Ja kuitenkin teki
mieli panna musikkansa kouluun, kun se ja sekin jo kuuluu panneen.
Ei siis muuta kuin perustaa koulu omaan kylään. Tulkoon tenavista
sitten herroja tai narreja, mutta kouluun ne laitetaan siinä kuin
noiden toistenkin perilliset. Ja kun vielä köyhätkin, niin tottahan
ökytalolliset...

Mikäpä siinä, valistus kuin valistus.

Kansakouluun pääsyikä oli yhdeksän vuotta. Silloin näet ei ollut vielä
alakansakouluja. Mutta ns. pientenlastenkoulua pidettiin ennen kuin
varsinainen koulu alkoi, kuten pidetään vielä nytkin supistetuissa
kansakouluissa. Sellaiseen minutkin pantiin seitsemän vuotta
täyttäneenä, ja niin minä käydä punnersin alkusyksyn neljän kilometrin
matkan joka päivä edestakaisin.

Kun varsinainen koulu aloitti toimintansa, lupasi opettaja, joka
oli mieltynyt tietoihini, ottaa minutkin mukaan, jollei tule yli
viidenkymmenen oppilaan ja jos tarkastaja hyväksyy. Tuli vain
seitsemänkolmatta opinjanoista.. Tarkastajakin saapui pian, pani
kätensä päälaelleni ja kysyi, jaksanko seurata opetusta. Minä vastasin
komeasti: "Jo toki!" Siihen tarkastaja: "Ole sitten koulussa." Ja
opinsauna oli avannut ovensa.

Oli siinä kummallinen kerho nuoria kansalaisia opintielle lähtemässä.
Oli 14—16 vuoden ikäisiä tyttöjä, tyhmiä neitseitä, jotka tulivat
täyttämään lamppunsa öljyllä. Heidän joukossaan oli kai vanhin
Tuhkalan Iida, aivan koulun lähinaapurista, talon tytär, pitkä ja
solakka, ei kuitenkaan mikään funkkityttö, kauniskasvoinen. Hän oli
aivan kuin luokkahuoneen seinän kuva: Istu näin. Minä taas olin ihan
saman näköinen kuin poika, jonka alla oli kirjoitus: Älä istu näin.
Se huomattiin hyvin pian ja siitä tuli paljon huomautuksia. Tämä
Iida ja moni muu luopuivat kohta koulusta, mutta toiset kävivät sen
läpi ja saivat päästötodistuksen suunnilleen aikaihmisinä. Poikia
oli samanikäisiä, heidän ylähuulessaan jo vihotti parranhaiventa.
Komeita uroita, joita ei kaikkia olisi kotoa mielellään laskettukaan
lorvailemaan, mutta oma halu piti kouluun, ja sinne he tulivat.
Oli meidän joukossamme sentään alle kymmenvuotiaitakin, joku ihan
rajaiässäkin, ja sitten minä pikkuinen tiitiäinen, jonka hartioita
painoi seitsemän ajastaikaa.

Jo aivan ensimmäisenä kuukautena opettaja erotteli muutamia vanhimpia
ja tiedoissa väkevimpiä toiselle osastolle. Minä en ymmärtänyt siitä
toimenpiteestä muuta, kuin että se oli jonkinlainen korotus, ja hyvin
nurrumielellä minä sinä päivänä taivalsin kotiin. Äiti sai kuulla
valituksen, että minä olen yhtä hyvä lukija kuin nekin ylennetyt,
miksi ei siis minua määrätty toiselle osastolle. Äiti sanoi, että sinä
olet liian nuori ja pääsit armosta koko kouluun, joten ei ole mitään
valittamista. No, täytyihän minun tyytyä, mutta karvastelevin mielin
sen tein.

Minun "sosiaalinen silmäni" alkoi nopeasti tehdä havaintoja
oppitoverieni keskuudessa. Siinä häämötti jo luokkarajoja. Ns.
parempien ihmisten lapsia ei tainnut olla muuta kuin rovastin minua
parisen vuotta vanhempi poika. Mutta vauraiden talollisten paksuun
kotikutoiseen sarkaan puettuja poikia sitävastoin oli enemmänkin. He
olivat aina ehyissä tamineissa, asultaan hyvin toistensa näköisiä.
Mökkiläisten pojat olivat siistejä ja puhtaita hekin, mutta asusteet
kirjavia ja niissä vilahteli paikkoja. Muistini mukaan köyhät pojat
olivat säyseämpiä ja hiljaisempia kuin varakkaat. Välitunneilla ei
heitä nähty teiskaamassa etunenässä, vaan useimmiten he katselivat
syrjästä toisten iloa. Siinä kai ilmeni jotakin alemmuuskompleksia.

Rikkaus ja köyhyys erottuivat myöskin selvästi kansakoululaisten
eväistä. Köyhät lapset vetäytyivät sivuun, kun rikkaiden vekarat
vetelivät vakkasesta paksulti voita leivälle, vuolaisivatpa sille usein
vielä muutakin höystöä ja joivat vahvaa maitoa päälle. Minä ystävystyin
nopeasti erään kirkonkylän laitapuolella, koulutieni varrella asustavan
pienoisen mökin pojan kanssa ja koetin vointini mukaan avustaa hänen
ruokavaliotaan, jonka olin havainnut kehnoksi.

Yhteiskunnallisen "kokemukseni" lisääntyessä mieltäni pahoitti, että
minua pidettiin parempien ihmisten lapsena. Enhän minä oikeastaan
sitä ollut, vaikka meillä voitiin kohtalaisen hyvin. Mutta olihan
isäni silta- ja jahtivouti ja myöhemmin poliisikonstaapeli, ja meidän
perheemme, seurusteli nimismiehen, opettajan, lukkarin, jopa papinkin
kanssa.

Koulumatkani oli melkoisen pitkä, mutta seitsenvuotiaalle terveelle
maalaispojalle se ei merkinnyt mitään. Se oli käytävä yksin, sillä
vasta parin vuoden kuluttua sain toverin. Syksyllä oli lähdettävä jo
pimeän aikana, mutta en minä osannut pelätä, vaikka kolmatta kilometriä
oli aivan talotonta taivalta. Sitten alkoi siihen aikaan vielä hyvin
harvaan asuttu kirkonkylä, jonka aivan toisessa laidassa koulu toimi
kaksi vuotta vuokrahuoneessa, Kissakuusi nimisen maalaistalon tuvassa.
Talvella oli hyvä hiihtotaitoni tarpeen, se olikin niin kehittynyt,
että minä vajaan kahdeksanvuotiaana sain nuorempien sarjassa ensi
palkinnon koulun toimeenpanemissa hiihtokilpailuissa. Kaikki
kilpatoverini olivat minua 2—3 vuotta vanhempia, mutta minä poika
ponnistelin itseni ehkä noin puolenkolmatta kilometrin taipaleelta
maaliin ainakin sata metriä toisten edellä. Opettaja oli isälle jo
ennen kilpailua kehaissut, että kyllä poikasi ensimmäisen palkinnon
vetää. Mitään Ritolaa tai Aitamurtoa minusta ei sentään tullut.
Lyseossa hiihdin kai yhden ainoan kerran kilpaa verraten huonolla
menestyksellä, ja sitten enää vain hät’hätää kotitarpeiksi. Potkuriakin
minä joskus talvikelillä käytin. Silloin potkukelkassa oli vielä
puujalakset, kiskolla raudoitetut. Luisto ei ollut niin hyvä kuin
nykyisillä rautajalaksilla varustetuilla potkureilla, mutta matkaa
sellaisellakin vanhan ajan vehkeellä tehtiin.

Juuri kirkonkylän laitaan päästessä oli pitkä Kaipialan sola, jota
kahden puolen reunustivat pisteaidat. Sen toisinaan tuiskutti niin
umpeen, ettei siitä minun voimillani lävitse päässyt. Silloin oli
koulusta tulomatkalla yövyttävä edellämainitun ystäväni kotiluokkiin,
koska toiselta suunnalta ei päässyt hevosellakaan solan läpi hakemaan.
Mökissä oli vain pienoinen tupa ja siinä riittävästi asukkaita, mutta
sopu sijaa antaa, ja jossakin välissä minäkin sovin makaamaan yöni.
Monesti tällaista ei sattunut, mutta ne harvat kerrat, jotka Koskisen
mökissä nukuin, tunsin itseni onnelliseksi, paljon onnellisemmaksi
kuin oman kotini salissa, tilavassa huoneessa, johon siihen aikaan
makuusijani oli järjestetty.

Kansakoulussa ennätti minulla olla kolmekin opettajaa. Ensimmäinen,
Räsänen nimeltään, toimi kaksi vuotta. Minulle on jäänyt hänestä
verraten vähäinen muisto. Tiukka ja vaativa mies hän kai oli, ja
muistissani on säilynyt hänen käsittelynsä seurauksena jonkun pojan
pörröstä irtaantunut vaalea hiustukko. Kuritusta me kai ansaitsimmekin,
sillä opintie oli siihen aikaan jotakin uutta ja ennenkokematonta.
Eivätkä suinkaan kaikki meistä olleet Jumalan parhaita lapsia. Mutta
hyvä ja herkkä Räsänen oli myöskin, hän vain tulistui helposti. Hän
siirtyi opettajaksi Tampereelle, muutti nimensä Railoksi, ja luopui
uraltaan saaden jonkinlaisen eläkkeen. Myöhemmin hän toimi Tampereen
ja Viipurin poliisilaitoksissa ja kirjoitti salanimellä parisen
nuorisoromaania.

Paljon paremmin on muistissani säilynyt toinen opettajani Leander
Backman. Hän oli onnistunut esimerkki siitä, miten ihminen saattaa
joutua väärälle uralle. Hän kasvatti meitä niin etevästi, että sai koko
koulun, pojat ainakin, vastaansa. Ymmärtääkseni hän oli ilkeä ja piti
jokaista oppilasta ilmettynä vihamiehenään. Minäkin, siihen aikaan
kiltti poika, riivauduin tuohon oppositioon. Kerran me, suuri joukko
poikia, saimme jälki-istuntoa. Opettaja jätti meidät lukon taakse
lähtien itse kävelemään. Me karkasimme ikkunasta. Seuraavana päivänä
jälki-istunto jatkui, minä vain pääsin pois, sillä isäni, joka päivällä
oli käynyt opettajan luona jollakin asialla, oli luvannut antaa minulle
selkään, kuten opettaja koko koulun edessä ilmoitti.

Koko kotimatkan minä kuljin mustin miettein. Jos minulle annetaan
selkään, tapahtuu ilmeinen vääryys, sillä minä en ollut tehnyt mitään
pahaa. Oli tapahtunut jotakin, mihin joku oli syyllinen, mutta hän
ei ollut tunnustanut, eivätkä toisetkaan olleet ilmiantaneet, joten
oli määrätty summittainen jälki-istunto. Onneksi isä ei ryhtynyt heti
kurittamaan — hän oli siinä suhteessa paljon hitaampi kuin äiti — vaan
salli minun selittää. Selitykseni tyydytti häntä siinä määrin, että
kurittaminen jäi. Hän murahti jotakin, että taitaa siinä opettajassakin
olla vikaa, olen kuullut muualtakin sellaista.

Opettaja Backman lienee huomannut itsekin vaikeutensa
kansakoulunopettajana, ainakin Savon jääräpäiden keskuudessa, ja
kaipa sen älysi silloinen johtokuntakin, joten kummaltakaan puolen ei
tunnettu kaipausta, kun hän vuoden kuluttua erosi toimestaan.

Backman-kausi oli jo toimittu omassa huoneistossa. Se tuntui suorastaan
kuninkaan linnalta Kissakuusen tupaan verrattuna. Lisäksi siinä ei
ollut muita kuin opettaja ja oppilaat, joten tunnelma pysyi aivan
toisena kuin vieraiden ja koulua kohtaan vielä vihamielisten ihmisten
jaloissa. Kissakuuselaiset olivat körttiläisiä eivätkä katselleet
"maallista" koulua suopein silmin, vaikka olivatkin tupansa sille
vuokranneet, samoin kuin pihanpäärakennuksensa opettajan asunnoksi.
Mutta raha oli poikaa, eikä sitä siihen aikaan saanut helpolla. Markka
tuli vaikeasti ja lähti soikeana tarkkojen ihmisten näpeistä.

Suurella kunnioituksella muistan viimeisen kansakouluvuoden opettajaani
Eljas Saastamoista. Hän on savolainen, Keiteleen naapuripitäjästä,
ja tuntee heimolaisensa. Hän suoritti koko elämäntyönsä Karttulan
kirkonkylän kansakoulussa. Samoin hänen puolisonsa opettajatar
Sohvi Saastamoinen. Molemmat elävät vielä eläkkeennauttijoina
arvossapidettyinä niiden ihmisten keskuudessa, joille he ovat opetusta
antaneet. Nuoren koulupojan mieleen on jäänyt vaikutelma, että koulutyö
vasta Eljas Saastamoisen astuttua virkaansa sai oikean ryhdin ja elävän
sisällön. Hän osasi herättää harrastuksen, joka edellisenä kouluvuotena
oli lamaantunut. Hän kykeni opettamaan ja häneltä opittiin. Tuskinpa on
liikaa sanoa, että hän ja hänen muutamaa vuotta myöhemmin, oppilasluvun
kasvettua, toimeensa tullut puolisonsa ovat luoneet koululle perinteet.

Minulla on jo kauan ollut sellainen käsitys, että opettajaksi täytyy
syntyä. Jokaiselle alalle vaaditaan tietty opiskelu ja kehitys,
mutta opettajan ura enemmän kuin mikään muu vaatii erikoisia
luonteenominaisuuksia.

Lähetessäni yhdettätoista ikävuottani me muutimme Välisalmesta
kirkolle, jonne isä oli rakennuttanut kartanon. Sinne jäi lapsuus,
alkoivat poikavuodet. Minä kaipasin kauan, aikaa tuota mäkeä, jolta
oli näköala yli Ala-Muuraisen kimmeltävän veden. Se oli länteen, ja
lounaaseen kaartui rantaviiva somasti Aittoniemeen päin, ja luoteeseen
olivat Linnanpellon pari mökkiä, pienellä kunnaalla nekin. Idässä taas
Muuraismäki nousi mahtavana kuin vuori, ja aivan lähellä pohjoisen
puolella virtaili Välisalmi rauhallisine häränsilmineen kesänsä,
talvensa. Usein siihen piti seisahtua, tuohon sillalle, ja katsella
pienten kalojen leikkiä matalassa vedessä, kuinka niiden näytti olevan
vaikeata nousta vasten virtaa ja kuinka ne sitten aikansa yritettyään
lähtivät taas myötävirtaan iloisina ja kisaillen.

Sinne jäi lapsuus.

       *       *       *       *       *

Kansakoulun lopetettuani menin seuraavana syksynä Kuopion klassillisen
lyseon pääsytutkintoon ja minut otettiin oppilaaksi.

Kuopio ei ollut minulle suinkaan outo, olinhan oleskellut siellä
sukulaisteni luona välistä viikkokaupalla. Olin maleksinut päiväkaudet
asemalla katselemassa junien "vekslausta" Se oli sen ajan poikasen
suuri ihme. Samoin laivaranta. Kotipuolessani en ensimmäisinä vuosinani
ollut nähnyt muuta kuin "Linnun", joka oli nimensä arvoinen siinä
suhteessa, että se kulki siivillä. Myöhemmin niille vesille ilmaantui
jokin potkurilla varustettu hinaaja, mutta meidän laivaliikenteemme
oli pientä Kuopioon verrattuna. Aamuisin purkautui laivoja kolmelta
suunnalta satamaan. Ne tulivat pienin väliajoin melkein samalla
tunnilla. Enimmäkseen ne olivat valkeita, puhtaita kuin lokit, mutta
oli joukossa muunkin värisiä. Puolenpäivän jälkeen ne taas lähtivät
niin ikään pienin väliajoin kolmelle suunnalleen, täynnänsä iloisesti
rupattelevaa väkeä ja kaikenlaista tavaraa. Siinä oli maalaispoikaselle
ihmettä kerrakseen, ja sitä saattoi katsella väsymättä päivästä
toiseen. Joskus onnistui pujahtaa seisonta-aikana jonkin laivan
kannelle, vieläpä kurkistaa avoimesta luukusta konehuoneeseenkin siellä
seisovaa harvinaista laitetta.

Nämä vaellukset olin saanut suorittaa yksin, sillä minulla ei, vielä
noina vuosina ollut tuttavuuksia kaupungissa. Sopivassa iässä olevat
serkkuni olivat tyttöjä, eikä heillä ollut innostusta tällaisiin
tutkimuksiin. Ja miten lie ollut, etten koko siinä pihassa, missä
tätini asui, ollut tavannut sopivaa poikatoveria. Ehkä heitä siinä oli,
mutta he olivat jo tutustuneet noihin asioihin aikaisemmin. Kaupungilla
liikkui poikajoukkioita, mutta heitä minä kartoin. Niistä jäi mieleeni
vain Tatu Kolehmaisen leveä naama. En minä sitä silloin tietänyt Tatun
naamaksi, mutta myöhemmin nähdessäni asianomaisen kilparadalla totesin,
että tuon pojan olin nähnyt aikoinaan Kuopion kaduilla. Niin oli hän
säilyttänyt tyyppinsä pikku pojasta.

Lyseoon tultuani maailma avartui. Meitä oli silloin ensimmäisellä
luokalla kaksiviidettä pojan nallikkaa. Joukossa lienee ollut joku
luokalle jäänytkin, mutta etupäässä me olimme uusia, saattoipa se
seurakunta olla vielä maalaisvoittoistakin. Kuopion ympärillä oli
monia isoja pitäjiä, joiden pojat lähetettiin juuri tähän kouluun.
Suomalainen yhteiskoulu, joka myöhemmin tuli hyvin suosituksi,
perustettiin kai muutamaa vuotta myöhemmin, ja silloin vielä toimiva
Ruotsalainen yhteiskoulu veti suojiinsa vain harvojen ruotsinkielisten
perheiden perilliset. Opiskelun aivan alkupään kokemuksia oli muuten
tappelunnujakka Ruotsalaisen yhteiskoulun poikien, "kissojen", kanssa.
Myöhemmin välit muuttuivat aivan lojaaleiksi, ja kanssakäymistäkin
syntyi. Aluksi oli vain hoidettava aikaisempien vuosien perinteitä.

Oli tietysti vähän outoa opiskelun aloittaminen lyseossa, kun
jokaiselle tunnille ilmestyi uusi opettaja ja kun touhu muutenkin
oli laajempaa ja virallisempaa kuin kansakoulussa. Mutta kaikkeen
totutaan. Heti ensimmäisistä päivistä jäi mieleeni maisteri Johan
Magnus Salenius, joka ensimmäisellä ja vielä eräillä seuraavillakin
luokilla opetti maantiedettä ja historiaa. Toiset opettajat laativat
itselleen taulukon istumajärjestyksen mukaan ja kesti verraten kauan,
ennen kuin he oppivat muistamaan kaikki nuo pojan naskalit nimeltä.
Eikä siinä suinkaan ollut mitään ihmettä, sillä minun muistini mukaan
me olimme kaikki jokseenkin samannäköisiä. Senikäisissä ei vielä ole
mitään erikoisen persoonallista ja jokseenkin kaikki maalaispojat
olivat puettuja samanlaiseen "kenttäharmaaseen". Maisteri Salenius ei
tehnyt mitään, taulukkoa. Kun oppilasluettelo ilmestyi seinälle, hän
otti sen, luki nimen käskien asianomaisen nousta seisomaan, katseli
poikaa vähän aikaa ja siirtyi sitten seuraavaan. Siitä lähtien hän
muisti jokaisen nimen. Tässä on minun mielestäni edelleenkin jotakin
aivan harvinaista. Muuten hän oli tavattoman ankara ja otti luulot
pois heti alkuun. Hänelle täytyi osata ja osata hyvin. Olisi tietysti
kelvannut omasanainenkin kerronta, mutta kun sillä iällä ei vielä ollut
sellaista kykyä, oli varminta lukea läksyt ulkoa. Tietämätön oppilas
sai helposti korvapuustin tai karttakepistä pehmeään paikkaansa navakan
rapsauksen. Saattoi hän joskus painaa pojan nokkaa kirjaan kiinni
ja sanoa: "Tuossahan se on, miksi et ole lukenut, sika." Jos sitten
paransi tapansa ja osasi kunnollisesti, niin "lyöty mies" sai kympin.

Salenius oli ollut opettajana jo kimnaasin aikoina, ja muutamien
vuosien kuluttua hän erosikin runsaasti täysin palvelleena.
Keskiluokilla hän opetti suomea, eikä hän sitten enää äystännyt
lainkaan. Mutta vanhalta muistilta hänen tunneillaan istuttiin hiljaa.
Opettaessaan hän aina seisoi ja tuli luokkaan täsmällisesti kuin kello.
Vaikka hän oli jo ikämies, en muista hänen koskaan sairastaneen. Hän
oli suora ja ryhdikäs, ja hänen ulkonäössään oli jotakin klassillista.
Hänen hymynsä, joka alaluokilla oli harvinainen, mutta viidennellä ja
kuudennella sitä yleisempi nähtävyys, oli suorastaan "homeerinen".
Erittäin sympaattisen muiston hän jätti, eli kai vielä kolmattakymmentä
vuotta eläkkeellä harrastellen historiallisia ja kielimurretutkimuksia,
jotka olivat olleet hänen mieliaiheitaan jo nuoresta pitäen. Koulun
vuosikertomukseenkin tavallisesti liittyi hänen kirjoittamansa
tutkielma.

Hyvin monissa poikaluonteissa koulu helposti herättää ilkikurisuutta
ja vallattomuuden halua. Se ei mahdollisesti ole pohjaltaan lainkaan
pahaa, vaan on pikemminkin terveyden ja jonkinlaisen yritteliäisyyden
merkki. Onhan vallattomistakin koulupojista usein tullut eteviä ja
kunnollisia kansalaisia. Todelliset ilkimykset eivät menestykään
koulussa, vaan poistuvat jo koulun ensimmäisiltä luokilta. Myöskin
opettajista johtuu, minkälainen kuri koulussa vallitsee.

Maisteri Salenius sai jokaikisen pojan, pahimmankin viikarin, pysymään
järjestyksessä. Siihen eivät kaikki opettajat kyenneet. Pedagogian
kandidaatti Kristoffer Tawast, liika nimeltä Repo, minkä hän oli saanut
jo milloin liekään edellisten polvien aikana, opetti ruotsia. Hänellä
oli Jeppe-niminen koira, jota hän piti mukanaan koulussa. Tunnin aikana
Jeppe makaili kateederilla lainkaan säikkymättä, vaikka isäntänsä
paukutti karttakeppiä pöytään ja ärjyi kuin markkinamies. Se oli hänen
ankaruuttaan ja opetustapaansa. Tätä julmaa meteliä ei kuitenkaan
kukaan pelännyt. Karttakeppi siinä meni usein kappaleiksi, ja primus
sai tehdä uuden, se oli hänen virkaansa kuuluva velvollisuus.

Tawastilla oli ominainen opetustapansa. Ei hän milloinkaan valmistanut
läksyä eikä luetuttanut mitään kielioppia. Hänellä oli joitakin pieniä
liikehommia, joihin hän lienee ollut kiinnostunut enemmänkin kuin
kouluun. Monta polvea hän oli kuitenkin johdattanut ruotsin kielen
salaisuuksiin, sillä hän oli jo vanha mies ja kuolikin sitten jonkin
ajan kuluttua. Ehtoja hän antoi runsaasti ja erään pojan uran hän
yritti katkaista alkuunsa merkitsemällä hänen tietonsa ensimmäisen
luokan kevättodistuksessa muistaakseni kakkosella. Luokalle jääminen
siitä seurasi, ja Tawast kai luuli, ettei poika enää jatka. Mutta poika
tuli syksyllä takaisin kouluun, oppi ruotsin siinä kuin muutkin aineet,
luki itsensä herraksi ja on nyt maanviljelysneuvos.

Minun alaluokkia käydessäni oli rehtorina vanha Evert Winter eli
Uki. Hänen aineensa olivat latina ja kreikka, viimeksimainittu
valinta-aineena viidenneltä luokalta. Hän ei joutunut milloinkaan
opettajakseni, sillä hän erosi minun yläluokille tultuani. Rehtorina
hän sen sijaan sai tekemistä meidän vallattomien vekkulien kanssa
erinäisiä kertoja. "Vui, vui, teitä poikia", hän sanoi, kun oli
sattunut jokin kolttonen, jota ei saatu selvitetyksi. Hän uhkasi
karsserilla jokaista tai joka toista, pauhasi hetken ankarasti,
mutta heltyi sitten, kyyneleitä välkähti silmiin, ja rankaiseminen
tavallisesti jäi sikseen. Ainakin kerran kuukaudessa koko koulu marssi
oppituntien loputtua hänen asunnolleen pyytämään lupaa seuraavaksi
päiväksi. Ylimmän luokan pojat tahi osa heistä meni sisään ja esitti
koko koulun toivomuksen. Kotonaan Uki oli herttainen ja hymyilevä
enkä muista tapausta, että hän olisi kieltänyt. Hänen poikansa on
kirjoittanut tästä "kuopiolaisesta koulumiehestä" kokonaisen teoksen.

Kaikkein heikoin kurinpitäjä oli laulunopettaja Elias Kahra. Hän oli
ollut mukana Suomalaisen Teatterin vaiheissa 1875 —80 esiintyen sen
ooppera- ja osittain puheosastollakin pienemmissä tehtävissä, kunnes
Kuopion tarkk'ampujapataljoonan tultua perustetuksi oli siirtynyt
sen kapellimestariksi ja sitten lyseon laulunopettajaksi. Hänen
tunneillaan mekastettiin niin, ettei opettajan ääntä ollut kuulua.
Tehtiin kaikenlaista ilkeyttä, mitä aina kunkin mieleen johtui.
Lauluhuoneen nurkassa oli luuranko opetustarkoituksia varten. Miksi
sitä lienee säilytetty juuri siellä. Tämä Matti Haapoja, kuten sitä
nimitettiin, ei koskaan pysynyt paikoillaan, vaan kuljetettiin ympäri
huonetta. Taisivat opettaa sitä istumaankin, mutta silloin siihen kai
tuli luuvikoja ja se lopulta siirrettiin pois. Kahra muuten eli hyvin
vanhaksi ja oli kauan Kuopion musiikkielämän keskushenkilönä. Vielä
tuonnoisina vuosina hänet näki kadulla edelleen hyräilevänä, mutta jo
vanhuuden kangistamana, entinen kuin sävelten siivin hypähtelevä käynti
oli poissa. Hyvin useana Kahran tuntina ilmestyi päiväkirjaan merkintä:
Sille ja sille "yksi tunti arestia sopimattomasta käytöksestä". Tämä
oli hänen antamansa ainainen rangaistus, joka kuitenkaan ei lopettanut
vallattomuutta. Se loppui, tai ainakin väheni yläluokilla, kun oppilaat
miehistyivät.

Urheiluinnostusta ei vielä minun lyseoaikani alussa ollut.
Voimistelutunneilla pelattiin syksyisin ja keväisin kuningaspalloa,
myöhemmin myös käsipalloa. Syksyisin vähän luisteltiin ja talvella
käytiin hiihtämässä. Harjoitettiin siis vain ulkoilua. Kallaveden
jäällä näimme joitakuita senaikaisia hiihtäjäuroita kilpailemassa,
ja siitä innostuneina me järjestimme keskuudessamme jotkin
hiihtokilpailut, mutta siihen silloinen urheilutoimintamme supistui.
Hyviä voimistelijoita meidän koulussamme sentään oli alun perin, ja
puntteja nosteltiin voimistelusalissa.

Vasta siinä vuosisadan vaihteessa, kun Ilo Emil Schroeder tuli
voimistelun kollegaksi, hankittiin koulullekin urheiluvälineitä.
Myöhemmin sitten oli jo Kuopiossa Suomen lyseoiden väliset
urheilukilpailutkin, joissa urheilukuningas, tamperelainen Eino Pekkala
erityisesti kunnostautui.

Kouluaikamme alkupäässä me lyseopojat, ainakin osa meistä,
olimme aika lailla kiinnostuneita kaupunkimme suomalaisesta
tarkk'ampujapataljoonasta, joka silloin vielä oli olemassa ja piti
paraatejaan keisarillisina juhlapäivinä. Tunsimme kaikki upseerit
nimeltä ja arvolta, ja kun heitä näyttäytyi kadulla, kuljimme heidän
perässään nähdäksemme, miten oikea sotaherra käyttäytyy. Paraatin
aikana kapusimme kirkon kiviaidalle, kun toimitus tapahtui kirkon
edessä, nähdäksemme ja kuullaksemme kaiken. Ja se vasta oli mies, jolla
oli mahdollisuus päästä käymään kasarmissa. "Vänrikki Stoolin tarinain"
runot olivat hyvin päässämme — ja paljon niitä on minun nupissani
säilynyt tähän saakka.

Saimme me kokoon jonkin "komppaniankin", joka marssi pimeinä
syysiltoina Väinölänniemellä ja säikytteli sinne mahdollisesti
pesiytyneitä rakastavia pareja. Emme me ketään tahallisesti
peloitelleet, sillä "armeijamme" oli varsin rauhallinen eikä kulkenut
taisteluaikeissa — marssi vain.

Kesälomien aikana me saman paikkakunnan koulupojat leikimme
sotaherrasilla, todellakin herrasilla, sillä miehistöä meillä ei ollut,
koska käyttökelpoista väkeä oli liian vähän. Näissä leikeissä minä olin
komentaja, vallan eversti, mikä kai johtui siitä, että isäni oli ennen
palvellut vanhempana aliupseerina, joten olin vähän kuin sotilassukua,
ja sitäpaitsi isäni kaapissa oli vielä aliupseerin käsikirja, josta
minä ammensin kaikenlaista tarpeellista tietoa.

Muutamien vuosien perästä tuo sotilaallisuus meistä haihtui, kun Suomen
sotaväki lakkautettiin ja kaupunkiin tuli venäläistä väkeä. Sitä me
emme katselleet suopein silmin, eikä se kelvannut meille esikuvaksi.

Mistähän muuten tuo pojissa eräänä ikäkautena ilmenevä sotilaallisuus
johtuu? Me olimme lukeneet "Vänrikki Stoolin tarinoita" ja sen lisäksi
meillä oli oikein elävä suomalainen sotaväki silmäimme edessä. Mutta
kerronpa ajankohdasta poiketen tapauksen, joka osoittaa, ettei mitään
tuollaisia "kiihottimia" tarvita.

Olin itse tuosta kerrotusta pikku hassuudesta päästyäni kehittynyt
täydelliseksi rauhanystäväksi ja koetin kasvattaa poikani
samanlaisiksi. Siksi en ostanut heille milloinkaan sotaisia
leikkikaluja, eivätkä he kotona kuulleet sanaakaan sota-asioista.
Maailmansotakaan ei ollut vielä alkanut, joten niin sanoakseni ilmassa
ei voinut olla sodan tuntua. Vanhempi poikani pääsi kolmivuotiaana
ensimmäisen kerran omin nokkinsa pihamaalle. Siellä marssi joukko
vanhempia poikalapsia kepakot olalla kaavaillen nähtävästi
sotilaallista rivistöä. Seurasin ikkunasta, miten poikani katseli
vähän aikaa kummastellen tuota menoa, mutta haki sitten itselleen
kepakon hänkin ja liittyi rivin päähän. Hän oli pienempi eikä oikein
pysynyt tahdissa, mutta jälkeen jääneenäkin taapersi kauempana kuin
ainakin sotamies. Myöhemmin sisälle tultuaan poika oli täynnänsä
sotaista henkeä ja puheli niistä asioista kuin ennen opetettu. Minun
kasvatukseni ei siis ollut merkinnyt mitään, pojasta oli tullut
"sotilas" ensimmäisellä itsenäisellä ulkoilmamatkallaan.

Kaikki tuo oli siis hänellä veressä, atavismia.

Toisen pojan sotilaallisten avujen kehityksestä ei kenenkään
sivullisen tarvinnut pitää huolta. Meillä oli jo asiantuntija omassa
perheessä: vanhempi veli. Heidän vaatimuksestaan minun sitten täytyi
ostaa tinasotilasarmeijoita ja olla erotuomarina niiden välisissä
harjoituksissa.

No, myöhemmin näille pojille tuli tosi eteen, mutta sehän on aivan eri
asia.

       *       *       *       *       *

Kaksi seikkaa johdatti meidät koulupojat vuosisadan vaihteen tienoilla
politiikan tielle: helmikuun manifesti ja buurisota. Ehkä meistä
alaluokkalaisista vain jotkut kallistivat korvansa silloin aikaihmisten
kesken käydyille keskusteluille tai yrittivät sanomalehdistä seurata
ajan merkkejä, mutta ainakin minä olin niitä, jotka politiikka silloin
tempasi mukaansa.

Ymmärsimme, minkä iskun Suomi oli saanut, ja me ihailimme samaan
aikaan, buureja, pientä kansaa, jolta vapaus niin ikään tahdottiin
riistää. Tietysti meidän politiikkamme oli varsin passiivista, emmehän
me osanneet mitään tehdä, mutta seurasimme tapahtumia ja purimme
hammasta.

Saimme me muuten omassa nahassammekin tuntea venäläistyttämisen
vaikutusta. Meidän klassilliseen kouluumme näet pantiin pakolliseksi
oppiaineeksi venäjän kieli jo ihan alaluokilta alkaen. Se oli ennen
ollut viidenneltä luokalta vaihtoehtoinen kreikan kanssa. Me — jotkut
meistä — ajattelimme sabotoida. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä
venäjän opettaja maisteri Juhana Pietari Tirkkonen oli niin etevä,
että hän pani pojat pakosta, aivan kuin huomaamatta oppimaan. Hän
käytti havainto-opetusta, hänellä oli jos minkälaisia tauluja, ja hän
teki aineensa niin visuksi, että meidän päähämme juuttui venäläisiä
sanoja, jotka pysyivät siellä ainaisesti. Tirkkonen tosin parin vuoden
perästä muutti Viipuriin, ja sitten tuli sellaisia opettajia, jotka
eivät ehkä meidän taitoamme sanottavasti lisänneet. Sitäpaitsi olimme
sitten jo lähes aikamiehiä, joten vastustuskykymme oli voimakkaampi.
Miten ollakaan, kyllä me Helsingin yliopiston venäläisessä kirjastossa
venäjän kieltä tenttiessämme mahdoimme olla aika heikkoja, mutta
tutkija, professori J.J. Mikkola, oli tietenkin tottunut siihen, että
hänen eteensä tuli ylioppilaskokelaita, joiden päästötodistuksessa
venäjän numero oli vähän niinkuin "teoreettinen".

Luullakseni olivat kaikki opettajamme myöntyväisyysmiehiä. Otto Julius
Kantele, latinan kielen lehtori, aina innostunut ja hyvä opettaja, oli
jo ikämies ja harras kristitty. Hän oli alun perin vanhasuomalainen
ja pysyi sellaisena. Uki Winterin jälkeen rehtoriksi tullut Karl Onni
Gerhard Hannikainen oli nuorsuomalaisen lehden päätoimittajanakin,
mutta ristiriidan puhjettua venäläisen tsaarivallan kanssa hän
kääntyi vanhasuomalaisuuteen. Hän oli historian tutkija eikä halunnut
rikkoa välejä suuren Venäjän kanssa, koska oli sitä mieltä, että
pienet kansat voivat menestyä vain suurten kyljessä. Hänen kanssaan
meille tuli riitaakin. Hän oli eräänä kesänä — se tapahtuikin juuri
sinä vuonna, jona Bobrikov sai diktaattorin valtuudet — poistanut
konventio kirjastosta eräitä teoksia, joita hän piti koulunuorisolle
sopimattomina. Joukossa oli salaisesti ilmestyviä "Vapaita sanoja"
yhteen sidottuina ja sellainenkin teos kuin Arvid Järnefeltin
"Matkaltani Venäjällä". Minä jouduin konventin puolesta noita kirjoja
peräämään, ja rehtori sanoi siirtäneensä ne koulun kirjastoon, koska
ne paremmin sopivat sinne. Sinne niitä kuitenkaan ei ollut tuotu,
vakuutti koulun kirjastonhoitaja maisteri Salenius. Kun minä menin
tästä seikasta huomauttamaan rehtorille ja moittimaan häntä siitä,
että konventin käsinkirjoitetusta "Puijo"-lehdestä oli revitty eräitä
valtiollisia asioita koskettelevia kirjoituksia, rikkuivat välimme
lopullisesti. Minä erosin silloin koulusta.

Palattuani seuraavana syksynä rehtori oli suuresti muuttunut. Bobrikov
ja Plehwe olivat murhatut, venäläinen komento hiukan höllentynyt ja
rehtorikin joutunut toisiin ajatuksiin. Hän oli myöhemmin innokas
itsenäisyysmies, oli kapinan aikana valkoisessa esikunnassa ja
ylennettiin reservikapteeniksi. Hänellä olikin hiukan sotilaallista
koulutusta, sillä hän oli nuoruudessaan palvellut reserviläisenä ja
tullut joskus luokallekin piimähousuissaan ja sinisessä takissaan.

Valtuuksiensa nojalla Bobrikov karkotti maasta Pekka ja Kaarlo
Brofeldtin, Juhani Ahon veljet. Karkotus tapahtui Kuopion läänin
silloisen kuvernöörin M.A. Berghin — kirjailijanimeltään Martti Wuori
— nimenomaisesta esityksestä. Tämä ei näet katsonut voivansa vastata
lääninsä järjestyksestä, jos nuo tunnetut perustuslailliset saisivat
olla maassa.

Kaupungissa tiedettiin yleisesti karkotettujen lähtöhetki.
Heitä saattamaan oli asemalle kerääntynyt sankka kansanjoukko.
Lähtemättömästi tuo hetki on painunut mieleeni. Vallinnut järkyttävä
hiljaisuus vaikutti enemmän kuin puheet. Läsnäolleet järjestelmän
edustajat, ainakin poliisit, varmaan tunsivat paatumuksestaan
huolimatta piston sydämessään.

       *       *       *       *       *

Vuosi 1904 toi jonkinlaisen käänteen venäläistyttämispolitiikan
vaiheissa. Suomalainen mies ampui Bobrikovin, ja
ministerivaltiosihteeri Plehwe sai surmansa venäläisen
vallankumouksellisen kädestä. Näin kaatui kaksi
venäläistyttämispyrkimysten tukipylvästä ja maassa rupesi tuntumaan
helpommalta hengittää.

Olin silloin jo kahdeksantoista vanha ja seurasin kiinteästi
valtiollisia tapahtumia. Muistan hyvin, kuinka mieliala Kuopion
seudullakin virkosi ja alkoi syntyä suunnitelmia yhä näkyvämmistä
toimenpiteistä venäläismielistä virkavaltaa vastaan.

Suurella innostuksella seurattiin Säätyjen kokoontumista joulukuussa
1904. Sellaista ihmettä ei olisi tapahtunut Bobrikovin eläessä, eihän
Säätyjä ollut kutsuttu koolle sitten, kun ne 1900 oli käsketty hajalle.
Niiltä odotettiin vakavaa sanaa kansan raskaissa vaiheissa. Sellainen
tulikin. Vuoden 1904 viimeisenä päivänä Säädyt hyväksyivät "Anomuksen
toimenpiteistä laillisen järjestyksen palauttamisesta maahan". Sillä ei
tietenkään ollut mitään vaikutusta, mutta vapauttava sana oli kuitenkin
sanottu, kansan toive täytetty.

V. 1904 alkoi myös Venäjän—Japanin sota. Venäjän hallitus lähti
siihen ylimielisesti. Julkaistiin tukuttain Japania halventavia
painotuotteita, ja Venäjän taantumukselliset sanomalehdet ilvehtivät,
että lakeillaan tsaarin armeija heittää japanilaiset nurin. Toisin
kuitenkin kävi: raskas tappio seurasi toistaan, ja vallankumousliike
alkoi nostaa uhkaavasti päätään Venäjällä. Kaikesta tästä iloittiin
Suomessa vilpittömästi. Suusta suuhun kulkevassa osuvassa
pilkkalaulussa, joka yhä jatkui sitä mukaa kuin Venäjän vastoinkäymiset
lisääntyivät, kuvailtiin koko sodan historia.

Seuraava vuosi merkitsi maamme oikeustaistelun historiassa varsin
aktiivista kautta. Venäjän vallankumousliikkeen voimistuessa alkoivat
sen mainingit tuntua meilläkin. Rauhallisessa Suomessa suoritettiin
terroritekoja. Aikaisemmin oli Hämeen läänin kuvernööri Papkovia kohti
heitetty pommi, tosin vaaraton. Salaneuvos Deutrichia kunnioitettiin
samanlaisella, myös epäonnistuneella, panoksella. Vaasassakin sattui
pommijuttu, jonka sanottiin olleen provosoidun. Järjestysvalta oli
vähän sekaisin. Venäläisten poliisikomissaarien väitettiin olleen
yllyttäjinä myös Helsingin katumellakoissa tammikuun 24— 25 päivinä.

Huhtikuun 14. päivänä oli Helsingissä jättiläismielenosoitus
äänioikeusasian johdosta. Kansa alkoi liikehtiä. Se heräsi valvomaan
etujaan. Sosiaalidemokraattinen puolue oli ollut toiminnassa
kuusi vuotta, sen perustaminenhan sattui kohtalokkaasti yksiin
helmikuun manifestin julkaisemisen kanssa. Ilmankos siitä tulikin
venäläistyttämistoimenpiteiden vankkumaton vastustaja.

Helmikuussa oli murhattu prokuraattori Soisalon-Soininen. Tätä tekoa
eivät kaikki venäläistyttämispolitiikan vastustajatkaan hyväksyneet.
Surmattu oli tosin ollut järjestelmän miehiä, vieläpä kaikkein
tärkeimmällä paikalla, laillisen menon ylimpänä valvojana, mutta hän
oli kuitenkin suomalainen mies, joten häneen kohdistettu terroriteko
tuntui monen mielestä oudolta. Ajan henki oli kuitenkin sellainen.
Samalta vuodelta voitiin aikakirjoihin merkitä vielä kaksi "Viipurin
pamausta". Kuvernööri Mjasojedov säilyi, mutta santarmieversti
Kramarenko sai surmansa.

       *       *       *       *       *

Laittomia asevelvollisuuskutsuntoja pidettiin Kuopiossa samaan
tapaan kuin muuallakin. Arvellaan, että Pohjois-Savossa niiden
vastustus oli sitkeämpää kuin useimmissa muissa Suomen maakunnissa.
Myöntymysmiehiä oli näet meidän seudullamme jokseenkin vähän, kun
taas perustuslaillinen väestö oli valpasta ja toimeliasta. Kuopion
kaupungissa taas työväenliikkeelläkin oli vaikutusvaltaa.

Kuopion kutsuntapaikassa minäkin joidenkuiden koulutoverieni kanssa
olin "järjestystä valvomassa", toisin sanoen estämässä halukkaita
menemästä kutsunta-huoneistoon. Useimmat epäröivät saatiin sanan
voimalla kääntymään takaisin, toisia kohtaan käytettiin, mikäli
poliisin silmä vältti, lievää väkivaltaakin. Pääsi tietysti joku
poliisin turvin sisällekin, joskin aniharva. Kutsunnassa käyneistä
muistan kuopiolaisen ylioppilaan Eero Haapalaisen. Hän oli vahvasti
päissään ja marssi synkän näköisenä sisälle. Haapalaisen myöhemmät
vaiheet ovat tunnetut: hänestä tuli sosialisti, Suomen Ammattijärjestön
pitkäaikainen puheenjohtaja, kansalaissodan eräässä vaiheessa
punainen ylipäällikkö, joka kuitenkin hyvin nopeasti ryyppäsi
virkansa. Punaisten johtomiesten mukana hän joutui Pietariin ja sieltä
Petroskoihin, jossa ainakin yhteen aikaan oli viinatehtaan tarkastajana.

Kuopion läänin kuvernööri M.A. Bergh, harvinaisen töykeä
satraappityyppi, osasi tehdä itsensä vihatuksi. Lieneekö kukaan toinen
laittomuusajan virkamies hallinnut niin itsevaltiaasti kuin hän. Kuka
olisi voinut uskoa, että tuo sama mies oli lupsakasti savolaisen
huvinäytelmän "Savon sydämessä" ja eräiden muiden humorististen
pikku palojen tekijä. Tuntuu kuin hänessä olisi ollut kaksi eri
henkilöä: toinen suorastaan väkivaltainen laittomuusmies ja toinen
veikeä humoristi. Hän demoralisoi alaisensa virkakunnan, harjoitti
yhteistoimintaa santarmien kanssa, sekaantui törkeästi kuntien
itsehallintoon ja sekoitti kaikin mahdollisin tavoin läänin oloja.

Kun läänin asukkaiden kärsivällisyys vähitellen joutui liian kovalle
koetukselle, päättivät Kuopion ja ympäristön perustuslaillisten
johtomiehet kutsua koolle kansalaiskokouksen pohtimaan läänin
asioita ja kuvernööri Berghin suhtautumista niihin. Ajan lyhyyden
vuoksi kaukaisemmista kunnista ei ehditty saada edustajia, mutta
kuitenkin niitä kokoontui toistasataa edustaen 17 kuntaa. Tämä
kokous pidettiin huhtikuun 20. päivänä 1905 ja siinä hyväksyttiin
kuvernöörille jätettävä adressi, jonka alle kaikessa kiireessä oli
koottu parituhatta nimeä. Seitsemäntoista edustajaa vei tämän adressin
pöytäkirjanotteineen kuvernöörille.

Asiakirjassa esitettiin lyhyesti kuvernöörin turmiollinen toiminta,
jolla hän vastoin virkavalaansa ja velvollisuuttaan oli vaikuttanut
laillisen järjestyksen ja oikeudellisien olojen järkyttämiseen
läänissä. Siinä sanottiin suoraan hänen menettäneen "sen luottamuksen,
jonka puutteessa ei kukaan suomalainen virkamies voi toimia
vahingoittamatta maataan, kansaansa ja itseään".

Ja loppupontena sanottiin: "Sen vuoksi omantuntonne ja velvollisuutenne
Suomen kansalaisena mielestämme vaatii teitä vapaaehtoisesti virastanne
luopumaan."

Kuvernööri ryhtyi väittelyyn lähetystön kanssa, joka luonnollisesti
pysyi asiakirjan kannalla esittäen vielä suullisesti lisäaineistoa.
Lopuksi Bergh juhlallisesti julisti, että hän on saanut valtuutensa
keisarilta eikä suostu eroamaan.

Läänin asukkaiden mielipide oli kuitenkin saatettu kuvernöörin tietoon
rohkeasti ja siekailematta ja verraten pian saatiin nähdä, että
keisarin valtakirja ei pätenyt kansan vaatimusta vastaan.

       *       *       *       *       *

Minä olin päässyt politiikan makuun seurailemalla tuttujen
perustuslaillisten avulla maakunnan asioita, salaistakin toimintaa, ja
lukemalla ahkerasti sanomalehtiä. Vähitellen mielessäni oli kypsynyt
ajatus antautua sanomalehtimieheksi. Toiselta puolen veri veti
teatteriinkin — siitä tulee puhetta tuonnempana — enkä kaikistellen
tietänyt, kumpi ala enemmän houkutteli. Olin saanut päivälehtiin
runoja ja kertomuksia, jotka tosin eivät sisältäneet politiikkaa,
mutta olivat mielestäni jonkinlaista harjoitusta, jos ammatinvalintani
kallistui sanomalehteen päin. Olinpa kerran saanut tekijäpalkkionkin
silloisesta "Mikkeli"-lehdestä, jota jaettiin lakkautetun "Uuden Savon"
tilaajille. Siinä oli julkaistu useita runojani ja kertomuksiani ja
pyynnöstäni minulle lähetettiin niistä yhteensä mk 5:—. En ollut
tyytyväinen palkkioon, mutta kun jälkeen päin satuin silmäämään noita
seitsentoistavuotiaan kertomuksia, niin ihmettelin, minkä vuoksi ne oli
julkaistu. Niiden kieli oli tosin sujuvaa, mutta mitään muuta niissä ei
oikeastaan ollutkaan.

Kaikessa tapauksessa minä päätin pyrkiä kesätoimittajaksi sanomalehteen
ja menin siinä tarkoituksessa toukokuun loppupuolella 1905 silloin
Kuopiossa ilmestyneen "Otavan" toimitukseen. Tämän perustuslaillisen
lehden toimittajina oli kaksi veljestä Marjanen, molemmat nyt jo
olevaisen rajan tuolla puolen. Jouduin esittämään asiani nuoremmalle
heistä, lehden toimitussihteerille. "Mitäs se nuori mies osaisi
lehdessä tehdä?" hän kysyi. — "Kirjoittaa, eikös sellainen taito ole
lehdessä tarpeen?" — Toinen myönsi. Sitten hän pani minut pienelle
koetukselle: luki puhelimitse juuri saamansa pienen maaseutu-uutisen
ja käski minun kirjoittaa se ulkomuistista; Tein niin, koe katsottiin
kelvolliseksi, sovittiin palkasta, joka tuli olemaan ensimmäiseltä
kuukaudelta mk 70: —, ja minun käskettiin tulla töihin kesäkuun
ensimmäisenä päivänä.

Nopeasti se kävi ja nopeata oli jatkokin.

Nimittäin siinä suhteessa, että se varsin pikaisesti hävitti
kaikki harhakuvitelmat. Minähän olin kuin hehkuvien hiilten päällä
odottaessani kesäkuun ensimmäistä, jolloin pääsisin kuvittelemaani
pyhään paikkaan: sanomalehden toimitukseen. Herkkä mieli aavisteli
siinä jotakin hyvin kaunista ja runollista.

Toimitus oli juuri muuttanut uuteen huoneistoon, joka sijaitsi samalla
tontilla kirjapainon kanssa. Toimitussihteeri Oskar Marjanen oli
edellisenä päivänä lähtenyt lomalle, ja minä jouduin vereksenä miehenä
hänen veljensä päätoimittaja Viktor Augustin oppiin. Meillä oli siinä
kaksi huonetta, kummallakin omansa. Lehti ilmestyi kolme kertaa
viikossa, sinä päivänä sattui olemaan lehtipäivä, joten ei ollut mitään
erityistä kiirettä. Taittolista oli minun edessäni. Se oli aluksi aivan
tyhjä, mutta pian päätoimittaja kronkkaisi siihen jotakin ja soitti
asiapojan, joka vei käsikirjoituksen painoon. Hän selitti minulle
listan tarkoitusta, ja minä koetin painaa hänen sanansa mieleeni.
Siihen aikaan ei vielä käytelty sellaisia julmia otsakkeita kuin nyt
ja jokainen uutinen merkittiin visusti omaan osastoonsa. Kirjoituksia
ei pätkitty niinkuin nykyisen sanomalehtitekniikan vallitessa, vaan ne
sai lukea alusta loppuun haparoimatta niiden jatkoa lehdestä sieltä
ja täältä. Lehti olikin silloin siististi nelisivuinen ja se luettiin
kannesta kanteen.

Olihan niitä jo siihenkin aikaan sanomalehdillä kirjeenvaihtajia, mutta
eivät heidän tietonsa lehdille juuri tuoreina tulleet. Postinkulku
oli huono eikä kertojilla ollut käsitystä asian kiireellisyydestä.
Sitäpaitsi kirjeenvaihtajat mielellään havainnoivat vain paikkakuntansa
yleistä elämää. Muistan siellä toimituksessa pidetyn jonkinlaista
päiväkirjaa, johon liimailtiin lehdessä olleita ilmoituksia siltä
varalta, että sitten otetaan selvää niiden tiedoittamista kokouksista.
Puhelinverkko oli harva ja pääsy monille paikkakunnille takuusten
takana, mutta jos jonkun kunnanpampun taloon oli puhelin, niin soittaa
yritettiin. Ja heruihan niitä varsinkin kunnallisia uutisia sentään
muutenkin.

No niin, tulihan siinä jonkinlaista aineistoa minun ensimmäisenä
toimituspäivänäni, taisi tulla jokin puhelinsoittokin, ja sitten
tuotiin "puhvin" luontoisia tietoja VPK:sta ja työväenyhdistyksestä.
Jotakin minä siinä näpertelin ja näytin työni hedelmät
päätoimittajalle, joka sitten minun nähteni merkitsi ne taittolistaan
yhä selitellen, minkä vuoksi tämä pannaan juuri tähän osastoon.
Oikovedoksiakin tuli hiljalleen, ja oiki neuvomisin minä sain päähäni
korrehtuurimerkit, vaikka virheet olivatkin aluksi vähällä luistaa ohi
silmien.

Ikävältä se ensimmäinen päivä tuntui, ei siihen mahtunut mitään
runollisuutta. Jokin runonpätkä taisi tulla maaseudulta — niitä
lehdille siihenkin aikaan tarjottiin, koska Suomen kansa on runoilevaa
kansaa — mutta saatuaan nähdä tuotteen päätoimittaja pisti sen
vikkelästi paperikoriin. Ei seuraavakaan päivä mitään erikoista
tarjonnut ennen kuin illalla. Silloin näet päätoimittaja kutsuttiin
jonnekin. Hän tuntui puhelimessa ensin estelevän, mutta kuului
sitten suostuvan lähtemään vähäksi aikaa, viittasi taittolistaan ja
kehoitti vain panemaan sinne kaiken, mikä näyttää lehteen sopivan.
Kylläpähän sitten myöhemmin katsotaan vaikka korrehtuurista, mitä
sinne on kertynyt. Nimittäin sitten, kun hän palaa. Aineisto oli vain
huolellisesti tarkastettava ja korjattava. Minä olin vähän peloissani,
mutta hän vakuutti, että ei tämä lehden tekeminen ole mitään ruudin
keksimistä.

Päätoimittaja soitti myöhemmin, että hänellä olisi täällä muutakin
tekemistä, eikä hän mielellään tulisi sinne lainkaan, jos sinä vain
toimeen tulet — ja tietysti sinä tulet, kyllä taittaja sitten hoitaa
loput. Minä en silloin vielä tietänyt, mikä on taittaja, mutta
ounastelin, että se mahtaa olla joku kirjapainon virkamies. Minä
lupasin koettaa parastani, mutta huomautin kumminkin, että tänne on
tuotu isonpuoleinen nivaska venäjänkielisiä sähkösanomia, mitähän
minä niille teen. "Panet lehteen tärkeimmät, loput paperikoriin,
sotasähkösanomat kuitenkin sisään." — "Mutta ne pitäisi kääntää." —
"Sinä käännät."

Lehtemme sai venäjänkielisiä sähkösanomia Pietarin toimistolta, ja
päätoimittaja oli venäjän kielen taitaja. Silloin oli vielä sota
Venäjän ja Japanin välillä ja sotasanomat oli pantava lehteen.
Minä rupesin kääntämään niitä kouluvenäjäni avulla ja jonkinlainen
selvyyshän niistä tuli, kun sanakirjaa ahkerasti käyttelin, mutta
välistä oli sellaisia paikkoja, että täytyi ottaa mielikuvitus avuksi.

Lehtihän siitä syntyi. Mutta minä olin unohtanut erään tärkeän seikan:
painoasiamiehen. Taikka oikeastaan minä en tiennytkään sellaisen herran
olemassaolosta.

Kuopiolainen sensori, nimeltään Stenius, oli halvaantunut ukko, joka
joskus oli hoitanut jotakin muuta virkaa, muistaakseni nimismiehen,
mutta nyt vanhoilla päivillään joutunut tähän vähemmän miellyttävään
tehtävään. Lohdutukseksi hän oli saanut kolleginsihteerin, vai
olikohan kolleginasessorin arvon — molempi parempi, sillä kumpainenkin
titteli oli ihan alimmasta päästä. Hän oli heikkonäköinen ja kuuro.
Hänen toimintansa ei ollut aina ollut kaikkein ankarinta laatua. Hän
oli joskus päästänyt lehteen "törkeän" kirjoituksen ja saanut siitä
muistutuksen. Nyt hän koetti olla mahdollisimman tarkka ja pyyhki pois
kaikki, mikä vähänkin haiskahti senaatin, kenraalikuvernöörin tai
yleensä voimassaolevan järjestelmän arvostelulta. Mutta ukko saattoi
helposti takertua johonkin kokous- tai juhlaselostukseen ja vainuta
siinä sopimatonta julkaistavaksi. Niinpä minunkin ensimmäistä suurempaa
työtäni, jonkinlaista Pohjois-Savon maakuntajuhlien selostusta hän
huomattavasti typisteli. Se nyt oli sellainen lennokas juttu, johon oli
koetettu kätkeä mietteitä olevista oloista.

Minä tuskastuin tästä kirjallisen työni hypistelemisestä siinä
määrin, että menin henkilökohtaisesti "sedän" puheille. Sensori
sanoi näet kaikkia toimittajia sinuksi ja kehoitti heitä kutsumaan
itseään sedäksi. Minä koetin osoittaa kirjoituksen viattomuuden ja
epäpoliittisuuden, mutta setä oli taipumaton.

"Älä sinä, nuori mies, koeta vetää minua nenästä. Jos se onnistuisi,
niin siitä seuraisi ikävyyksiä meille molemmille: sinut pantaisiin
linnaan tai vaikka karkotettaisiin ja minut erotettaisiin virasta. Ja
huonomman te vain saisitte tilalle, usko pois."

Minä huomautin sensorille, että kiristävä ote oli höltynyt.

"Ei ole tullut sirkulääriä" hän sanoi, ja selostus oli eräiltä
kohdiltaan uusittava.

Monta kertaa sitä ukkoa kuitenkin vedettiin nenästä aimo tavalla.
Jonkin pyyhityn jutun tilalle pistettiin viime tingassa toinen,
vahvasti allegorinen, jota ukko, myöhäisenä hetkenä väsyneenä ollen ei
jaksanut ymmärtää. Vieläpä hän joskus kehaisikin, että kun tällaista
panette lehteen, niin ei tule mitään ikävyyksiä.

Tavallisesti ladelma lähetettiin kirjapainosta suoraan sensuroitavaksi.
Pietarin toimiston uutisia ei tarvinnut lähettää, sillä ne katsottiin
luotettaviksi ilman muuta. Ukko luki ne vasta seuraavana päivänä
lehdestä.

Toisen työpäiväni jälkeisenä aamupäivänä päätoimittaja sanoi, että
sinähän näytät olevankin valmis lehtimies. Kiitos oli ansaitsematon,
mutta röyhisti nuoren miehen rintaa. Pian painoasiamies soitti
ja ihmetteli, kuinka lehteen oli tullut ihan hassuja uutisia. Ne
tuntuisivat olevan Pietarin toimiston lähettämiä, mutta ei niissä ollut
ollut tavanmukaista merkkiä (PT). Johan minä nyt olisin muistanut
niihin lykätä sellaisen merkin. Päätoimittaja mutisi jotakin,
että mitä lie se poika ajanut sinne... Minä olin luonnollisesti
käännösvaikeuksien esiintyessä laittanut vähän omaani sekaan ja on
huomattava, että minä kaikkien kunnon nuorukaisten tavoin toivoin
Venäjän täydellistä tappiota, koska vihasin sortajaamme kaikesta
sydämestäni, sielustani ja mielestäni.

No, sensoriukko oli pohjaltaan hyväluontoinen, ja hän lupasi unohtaa
nämä omintakeiset sähkösanomat, jollei niistä hänen päämiehensä taholta
ärähdetä. Ei liene ärähdetty, koskapa koko asiasta ei sen koommin
kuulunut mitään.

Sillä tavalla alkoi minun sanomalehtimiesurani, jolla ajan oloon
kertyi virkavuosia enemmältäkin. Ei siinä tarvittu korkeakouluja eikä
paljon muutakaan. Ensimmäisenä kuukautenani sain selostaa yleisen
raittiuskokouksen ja suuren maanviljelysnäyttelyn. Hyvin kai se kävi,
koska ei muistutuksia tullut. Pikemminkin vähän kuin kiitosta.

       *       *       *       *       *

Venäjän—Japanin sota, joka päättyi kesällä 1905 Venäjän tappioon,
nujersi joksikin aikaa tsaristisen taantumuksen voimat. Me suomalaiset
saamme kiittää Venäjän vallankumousliikettä siitä, että sortovallan
ote täälläkin vähitellen hellitti ja että me marraskuun suurlakolla
mainitun vuoden syksyllä saimme perustuslailliset oikeutemme takaisin
ja saman kansanliikkeen vaikutuksesta myöhemmin yksikamarisen
eduskuntamme.

Kuopiossakin valmistauduttiin suurlakkoon lokakuun viimeisenä päivänä.
Kaupungintalolle oli kutsuttu kansalaiskokous klo 8. Väkeä, eniten
työväkeä, joka kokoontui monituhatlukuisena, tulvi kuitenkin niin
paljon, ettei kaupungintalon juhlasaliin olisi sopinut siitä kuin
murto-osa. Sen vuoksi kokous siirrettiin kauppatorille kaupungintalon
edustalle. Siinä päätettiin yksimielisesti aloittaa lakko, jonka
tarkoituksena oli oleva laillisten olojen palauttaminen maahan. Samalla
valittiin monihenkinen lakkokomitea. Siinä olivat edustettuina työväki
ja perustuslailliset. Ns. suomettarelaisiakin kävi kokouksissa, joita
sitten pidettiin joka päivä, mutta he eivät ottaneet osaa yleiseen
menoon.

Samaan aikaan me kaupungin koululaiset pidimme kokouksen, jossa
päätimme yhtyä lakkoon. Siinä kokouksessa minäkin tukevana poikana ja
vankkana perustuslaillisena, sain "viran". Sitä toimittamaan menin
seuraavana aamuna, jolloin jo kirkontornin kaikissa neljässä kulmassa
liehuivat sinivalkoiset liput. Se oli tenhoava näky ja siitä syntyi
runo, joka muistini mukaan alkoi näin:

    Taas liehut lippuna kansani
    niin vapaasti valkosini,
    jo kaukaa rohkea roihuntas
    se pistikin silmihini.

Sitten seurasi jotakin hyvin uljasta isänmaallista, mm. sanottiin
näiden värien johtaneen ennenkin suomalaisia "taiston tiellä". Se oli
historiallisesti väärin, sillä eivät nämä värit olleet aikaisemmin
taistelleet, mutta kukapa siinä innostuksen vallassa nyt ehti
ajattelemaan historiaa. Taidettiin se runo jossakin julkaistakin —
historiasta välittämättä.

Niin, se virka, jota toimittamaan minä olin menossa juuri silloin, kun
tuo "rohkea roihunta" silmiini pisti, ei ollut varsin merkillinen.
Eräiden toisten yläluokkalaisten kanssa piti vain estää alaluokkalaiset
menemästä kouluun. Jotkut opettajat koettivat hätistellä pikku
poikia kouluun, mutta me valitut vartiomiehet sanoimme, että on lupa
toistaiseksi, ja arimmat mammanpojat viskelimme lankkuaidan ylitse
rännikadulle. Se toimeksianto hoidettiin loistavasti. Vähitellen sitten
opettajatkin uskoivat, ettei nyt tule koulunpidosta mitään.

Voi, kuinka kaukana tuntui nyt olevan se rauhallinen aika, jolloin
Kuopiossa oli vain neljä poliisia: Kekäläinen, Pykäläinen, Parviainen
ja Vainikainen ja heidän päällikkönään "viskaal Voreljus". Niilo
Forelius oli ainakin nuorempana ollut innokas teatterinharrastaja
ja puuhannut Kuopioon kesäteatterin, jota Suomalainen Teatteri
vieraillessaan kesällä 1874 (ja myöhemminkin) Kuopiossa käytti.
Viskaali oli "suurella uutteruudella ja nerolla" muutellut entisen
ruotuväen maneesin teatterihuoneeksi. Tämä kaikin puolin mukava mies
"poliisilaitoksineen" oli joutunut sivuun venäläistyttämistouhun
yhteydessä, ja kaupunkiin oli perustettu täydellinen poliisilaitos. Kun
se oli järjestelmälle uskollinen, ei sille suurlakon alettua enää voitu
uskoa järjestyksen valvomista, vaan valittiin oma järjestysmiehistö.

Kyllä siinä on perää, että armeijoja voidaan polkea maasta. Meille
Kuopioonkin syntyi iso kansalliskaarti ihan käden käänteessä.
Siinä seisoivat rinnakkain herrat ja työmiehet, koulupojat ja
kauppa-apulaiset, ja harjoitukset aloitettiin ripeästi. Huomattavampaa
puuhaa kaartilla ei ollut, mutta partioita lähetettiin kaupungille
ja turvattiin yleinen järjestys. Kaartin toimesta haettiin Kantalan
asemalta resiinalla Kuopioon säilytettäväksi asemapäällikkö Ilo. Se
mies oli ilkeä suustaan, ja vartiomiesten täytyi välistä uhkaamalla
hillitä häntä. Oli meille ilmestynyt revolvereitakin sen verran, että
vartioon lähtevät aina saivat paukun mukaansa. Tuo samainen Ilo muuten
säilyi rautatien virassa ja oli taas järjestelmän mies sitten, kun
taantumus uudestaan vahvistut. Hän kohosi Hyvinkään asemapäälliköksi ja
ampui itsensä vallankumouksen vaiheissa 1917.

Suurlakon huomattavimmaksi mieheksi Kuopiossa kohosi työväentalon
vahtimestari Antti Mäkelin. Työväenyhdistys oli vilkkaassa
toiminnassa jo ennen suurlakkoa, minäkin olin ollut sen talolla
joskus näyttelemässä, mahdollisesti runoakin lausumassa. Työväestön
osanotto suurlakkoon oli niin runsas, että se tietenkin oli
oikeutettu saamaan johdon käsiinsä. Antti Mäkelinillä oli kantava
ulkoilmapuhujan ääni, jota hän kajahutteli torille pystytetyltä lavalta
hämäläismurteellaan. Hän se ilmoitti kaikki asiat ja toimi yleensä
jonkinlaisena kuuluttajana. "Meitin soittokuntamme soittaa nyt Työväjen
marssin", muistan Antin tiedoittaneen, ja taidettiin siinä soittaa
"Marseljeesikin".

Kun sitten toista vuoden kuluttua tulivat ensimmäiset yksikamarisen
eduskunnan vaalit, oli Antti Mäkelin aivan kuin itseoikeutettu
edustajaehdokkaaksi. Hän tulikin valituksi useamman kerran
sosiaalidemokraattiseksi edustajaksi, kunnes sitten sattui
kieltolakipuolueen miehelle sopimattomaan tilanteeseen ja joutui
"sairauden" vuoksi eroamaan. Siihen hänen valtiollinen uransa loppui
verraten aikaisin. Hän koetteli vielä onneaan kommunistinakin, mutta
ikämiehenä ei enää saavuttanut menestystä. Suurlakon historiaan hän
kaikessa tapauksessa piirsi näkyvästi nimensä.

Kuvernööri M.A. Bergh, joka vielä keväällä oli röyhkeästi kieltäytynyt
eroamasta virastaan, joutui nyt ankaramman painostuksen alaiseksi.
Marraskuun 2. päivänä oli tavanmukaisesti klo 12 pidettävään yleiseen
kokoukseen saapunut noin 10 000 henkeä, hyvinkin puolet Kuopion
silloisista asukkaista. Kaupungilla oli tiedetty, että kuvernöörin
asia tulee siinä kokouksessa käsiteltäväksi. Suuressa kansanjoukossa
vallitsi enteellinen hiljaisuus. Keskuskomitea oli ennakolta laatinut
kansalle esitettävät kysymykset:

"Tunnustaako kokous herra M.A. Berghin tämän läänin kuvernööriksi?"

Aivan kuin yhdestä suusta jymähti vastaus: Ei!

"Hyväksyy kokous ehdotuksen, että herra Berghin tulee viiden tunnin
kuluessa poistua kaupungista?"

Yhtä jyrisevä vastaus: Hyväksyy!

"Hyväksyykö kokous ehdotuksen, että ellei herra Bergh viiden tunnin
kuluessa poistu kaupungista, hänet vangitaan?" Jälleen ponteva
hyväksymishuuto.

"Vastaako kokous herra Berghin turvallisuudesta, jos hän suostuu
ehtoihimme?"

Vakava, voimakas huuto: Vastaa!

Herra Berghin kohtalo oli sinetöity. Yhdeksänmiehinen lähetystö lähti
viemään kokouksen päätöstä kuvernöörille, ja valtava kansanjoukko
seurasi mukana. Se täytti koko Piispanpuiston, jonka laidassa
lääninhallitus ja kuvernöörin virka-asunto sijaitsevat. Siinä joukossa
oli vanhaa ja nuorta, mutta se tunsi tilanteen vakavuuden. Totisina ja
hiljaisina odotettiin lähetystön käynnin tulosta.

Aikaa tuntui kuluvan kokonainen iäisyys, mutta yhä hiljaisena vartoili
kansa.

Lähetystö oli joutunut kiistaan kuvernöörin kanssa, joka oli
kieltäytynyt noudattamasta kansan tahtoa. Lähetystö kävi selostamassa
keskusteluja odottavalle kansanjoukolle. Vaadittiin vastausta viiden
minuutin kuluessa. Kuvernööri silloin ilmestyi täydessä virkapuvussaan
asuntonsa parvekkeelle yrittäen selittää kantaansa. Voimakkaat huudot
keskeyttivät hänet.

Vielä hän teki verukkeita ja ilmoitti voivansa puolustautua.
Keskustelun aikana hän oli jollakin tekosyyllä käynyt moniaita kertoja
sisähuoneissa. Hän lienee koettanut päästä puhelimitse yhteyteen
venäläisen sotaväen päällystön kanssa. Lakkokomitea oli kuitenkin
asettanut vartijat puhelinkeskukseen, joten hänen puheluaan ei
yhdistetty. Vartijat eivät kuitenkaan tulleet ottaneeksi selvää,
minne hän pyrki, joten hänen yrityksensä jäi toteamatta. (Puolen
kolmattakymmenen vuoden perästä Martti Wuori — hänet tunnettiin silloin
enää vain kirjailijanimellään — jouduttuaan kanssani puheisiin näistä
asioista kielsi aikoneensa turvautua venäläiseen sotaväkeen, mutta
myöhemmin kerrottava tapaus osoittaa, että niin tuskin oli laita.)

Huomattuaan jääneensä yksin hän lupasi poistua määräajan kuluessa,
otti lakkokomitean matkustusluvan ja antoi siitä kuitin. Lakkokomitea
lähetti hänen käytettäväkseen ajoneuvot, mutta hänen huomattiin
poistuneen veneellä. Hän oli soudattanut itsensä Rauhalahden kartanoon.
Suurlakon loputtua hän matkusti Helsinkiin ja jätti eronpyyntönsä.
Myöhemmin hän sai vapaalta Suomelta neljänkymmenentuhannen markan
eläkkeen "ansioistaan".

Bergh ei kuitenkaan ollut vielä heittänyt kirvestään järveen. Hän
oli joutunut harhailemaan maaseudulla jokseenkin tukalissa oloissa,
majaillen mm. saunoissa, ja näiltä retkiltään hän oli jonkun miehen
mukana lähettänyt kirjeen venäläisen sotaväen päällikölle kehoittaen
tätä miehittämään lääninhallituksen. Näin ei kuitenkaan ehtinyt
tapahtua, sotaväen päällikön aikaillessa lakko loppui.

Lakon jatkuessa työväen vaatimukset, etupäässä yleinen ja yhtäläinen
äänioikeus, alkoivat päästä yhä enemmän etualalle. Paikallisten
puhujien lisäksi saapui lakon viime vaiheessa "punainen sisar" Sandra
Reinholdsson Helsingistä pitäen voimakkaan puheen työväen vaatimusten
puolesta. Porvarillisetkin ymmärsivät työväen panoksen merkityksen
lakon onnistumiseen, ja lakon lopettamistilaisuudessa tuomari C. Borg
lausui:

"Työväki, joka meille voiton antoi, vaatii meiltä, perustuslailliset,
että me uhraamme tarmomme ja kaiken voimamme kehittääksemme tämän kuun
4. päivänä annetun manifestin suomia oikeuksia siihen, että voimme
hyvinkin pian tulevaisuudessa sanoa, että sosialidemokratian nyt
tekemät vaatimukset ja meidän ohjelmamme ovat samat ja niiden päämäärät
toteutetut."

Niin, vapausmanifesti oli saatu, lakko sujunut kaikin puolin
rauhallisesti. Sen edellä oli ollut kuohuntaa, mutta nyt saavutettiin
voitto verettömästi.

       *       *       *       *       *

Vapauden tuulet puhaltelivat nyt yli maan. Suurlakon jälkeen joulukuun
1. päivänä ryhtyi uusi senaatti toimeensa. Virkakunta puhdistettiin
pahimmista järjestelmän miehistä. Mutta maassa liikkui levottomia
aineksia, ja uusi hallitus katsoi pian tarpeelliseksi lisätä
poliisivoimaa. Helsingin kansalliskaartin eräästä osasta syntyi
punakaarti. Pääkaupungin valtuusto muodosti valkokaartin poliisin
avuksi ja punakaartin vastavoimaksi.

Seuraava vuosi toi mukanaan outoja yllätyksiä. Valko- ja punakaarti
iskivät yhteen Hakaniemessä. Se oli epäonnistuneen Viaporin kapinan
seurauksia. Venäjän vallankumouksellisiin lukeutuvat lättiläiset
Tsokke-veljekset ryöstivät Venäjän valtiopankin Helsingin konttorin.
Pari kassanhoitajaa murhattiin virantoimituksessa ja heiltä ryöstettiin
rahat.

Tuollaiset tapaukset sumensivat muutoin niin kirkasta valtiollista
taivasta.

Kesällä 1906 olin jälleen pari kuukautta kesäapulaisena "Otavan"
toimituksessa. Toimitustyö sujui jo kuin ennen tehneeltä, ja sinä
kesänä tulikin uutisaineistoa runsaasti. Ennakkosensuuriakaan ei enää
ollut vastuksina. Minkä lehteen laittoi, se siinä pysyi. Muutenkin
oltiin sinä vuonna perustuslaillisessa lehdessä varsin vapaamielisiä.
Työväenyhdistyksen asioita seurattiin siinä kuin muitakin.

Minun myötätuntoni olikin nyt kokonaan työväen puolella.
Yhteiskunnallinen ajatustapani oli voimistunut. Valtiolliset tapahtumat
olivat kireän perustuslaillisen taistelun aikana vieneet huomioni,
mutta nyt minä, jolla jo pienestä pitäen oli ollut yhteiskunnallista
vaistoa, jopa ymmärrystäkin, liityin sosiaalidemokraattien riveihin
kiinteästi. En oikeastaan ollut marraskuun-sosialisti, sillä jo
vuosia aikaisemmin olin erään joululoman aikana kirjoittautunut
kotipaikkakunnalleni perustettuun työväenyhdistykseen. Nyt vain liityin
suurempaan seuraan.

Kun sitten "Savon Työmies" perustettiin puheenaolevana vuonna,
liityin läheisesti sen piiriin. Voimakkaita työväenhenkisiä runoja
alkoi tulla satamalla, samalla kun venäläistä sortovaltaa ivailevat
satiirit vuorottelivat vallankumouksellisten säkeiden kanssa. Olin
mahdollisimman jyrkkä, runoissa oli tulta ja verta ihan liikaakin, niin
että monta kertaa olen myöhemmin ihmetellyt, mikä noin oli kirjoittajan
vihastuttanut tähän porvarilliseen yhteiskuntaan. Mutta eihän se ollut
muuta kuin nuoruutta, oikeata nuoruutta, jonka pitää olla jyrkkä.
Helmikuussa 1907 ilmestyi runoyritekokoelmani "Ikeen alta", jonka
"Savon Työmiehen" kirjapaino kustansi. Se meni kuin kuumille kiville
valistusjanoisen työväen keskuuteen. Aivan eri asia sitten on, missä
määrin se pystyi tuota janoa sammuttamaan. Kiittävän maininnan se
sai myös jossakin porvarillisella vapaamielisellä taholla, ainakin
"Helsingin Sanomissa".

"Savon Työmiehen" päätoimittajaksi valittiin kansakoulunopettaja J.A.
Mustonen. Hän tuli jostakin Iisalmesta tai sen lähiseudulta. Hän oli
pitkätukkainen, palavasilmäinen, oikea alkuaikojen agitaattorityyppi,
elämältään raitis ja nuhteeton. Hän kirjoitteli sen ajan tyyliin pitkiä
pakinoita ja artikkeleita. Jouduin paljon tekemisiin hänen kanssaan
sekä toimituksessa että yksityiselämässä, koska satuin asumaankin hänen
seinänaapurinaan.

Kuopiossa tapahtui Haapaniemen tehtaan kassanhoitajan ryöstö 1907.
Häneltä vietiin työläisten palkkarahat. Juttu oli aluksi varsin sekava,
kunnes se vähitellen rupesi keriytymään selväksi. Mainittu Mustonenkin
oli jollakin tavalla sekaantunut siihen, mutta hän livisti ajoissa
Amerikkaan eikä hänestä sen perästä kuultu mitään.

Vasta jälkeenpäin minä muistin Mustosen kerran saunassa kysyneen
minulta, tiesinkö, mikä oli SVJ. Luonnollisesti minä olin siitä aivan
tietämätön. Hän mainitsi, että se on Suomen vallankumouksellinen
järjestö ja että se pitää ampumaharjoituksiaan metsässä,
olikohan Neulamäen rinteellä. Seuraavana sunnuntaina heillä oli
pistoliharjoitukset. Kun minä ihmettelin, mistä järjestö saa aseita,
hän vain hymähti ja sanoi, että kyllä niitä aina saa. Sen enempää ei
milloinkaan ollut puhetta järjestöstä, ja tuokin keskustelu minulta
unohtui. Selville kävi kuitenkin oikeudessa, että jonkinlainen järjestö
teon tekijöiden takaa häämötti, mikään yksityisluontoinen rikos se ei
ollut.

Kevätpuolella 1907 minä jo auttelin "Savon Työmiehen" toimitusta
käytännöllisessä työssä. Varsinkin vaaliaikana apu oli tarpeen, sillä
lehden toimitussihteeri kuopiolainen kirjansitoja P.J. Mömmö oli
eduskuntaehdokkaana ja kulki vaalimatkoilla. Hän tulikin valituksi
ensimmäiseen eduskuntaan ja mahdollisesti vielä seuraavaankin, mutta
sairastaen keuhkotautia hän pian sortui manan majoille.

Minä olin vakaasti päättänyt ryhtyä sanomalehtimieheksi ja niinpä
palattuani Helsingistä ylioppilastutkintoa suorittamasta menin
heti seuraavana päivänä "Savon Työmiehen" toimitussihteeriksi.
Toiminta-aikani loppui kuitenkin lyhyeen, sillä jo puolentoista
kuukauden perästä erosin liittyäkseni Ida Aalbergin Unkarin-turneeseen.

Thalia sillä kertaa vielä voitti.




Parrasvalojen kahden puolen


Kosketusta välittävään taiteeseen on minulla ollut jokseenkin koko
elämäni ajan — parrasvalojen kummallakin puolella.

Kahdeksatta käydessäni opettaja pani minut lausumaan pienoisen runon
kansakoulun kuusijuhlassa. Äiti harjoitti minua huolellisesti. Runo
oli painettuna tarkastaja Haapasen silloin jo toimittamaan 15 pennin
hintaiseen joululehteen "Joulusanoma lapsille" ja muistaakseni Haapasen
kirjoittamakin. Muistan yhä vielä sen ensimmäisen jakeen:

    Joulusiivoa pyydän sulta,
    iankaikkinen puhtaus.
    Kynttilöihini tuo'os tulta,
    kaiken maailman valkeus.

Opettaja nosti minut pöydälle ja runon loputtua takaisin, taputtaen
ystävällisesti poskelle. Menestys lienee ollut joltinenkin, sillä
jouduin kohta tehtävän suoritettuani tätiväen hyväiltäväksi. "Pappi
pojastasi tulee", sanoi pastori Snellmanin rouva äidilleni, ja siitä
tuli jonkinlainen "iskulause", jonka sain kuulla silloin tällöin vielä
lyseon alemmilla luokilla. Myöhemmin äiti siitä luopui ja vastasi
eukkojen uteluihin: pappiko pojastasi tulee, että tulkoonpa mikä
hyvänsä, kunhan tulee kunnon mies. Pappi kaikessa tapauksessa oli
siihen aikaan maalaisten ihanne, eivät he juuri muuta herraa tunteneet
ja tunnustaneet. Nimismies ei nauttinut lähimainkaan samaa arvonantoa
kuin pappi, ja lääkäri oli kansalle vieraampi ja kaukaisempi.

Sitten tätä suullista esiintymistä jatkui, ja viimeisellä osastolla
ollessani olin kansakoulun esilukijana, jonka tehtävänä oli mm.
rukousten lukeminen. Pojalla kuului olleen raikas ääni ja selvä esitys.

Kansakoulussa ollessani sain myös ensimmäisen ja useamman vuoden
mittaan ainoan maininnan sanomalehdessä. Isäni, joka maalaispoliisina
kävi valvomassa järjestystä iltamissa, otti usein minut mukaansa.
Eräässä sellaisessa tilaisuudessa minä esiinnyin lausujana, äitini
harjoittamana silloinkin, ja siitä mainittiin lehdessä, että
konstaapeli sen ja sen pieni, tuskin kymmenvuotias poika esitti parikin
omaa sepittämäänsä runoa ja Vänrikki Stoolin tarinoista "Munterin".
Lyhyessä maininnassa oli vain kaksi virhettä: olin parahiksi
sivuuttanut kymmenen vuotta ja runot olivat muistaakseni Eino Leinon;
olin ne löytänyt jostakin joululehdestä.

Iltamia yhdeksänkymmenluvulla pidettiin, vaikka yhdistysten ja seurojen
taloja ei pitäjässämme ollut. Niitä toimeenpantiin maalaistalojen
suurissa tuvissa. Olin useammassakin sellaisessa tilaisuudessa,
mutta en muista niissä esitetyn yhtään näytelmää. Vasta seuraavana
vuosikymmenenä alkoi näytelmä esiintyä ohjelmassa, ja se esitettiin
siellä, missä seurataloja ei silloinkaan vielä ollut, pirttiin
kyhätyltä lavalta. Hiiltä käytettiin naamioimiseen ja kuusennaavaa
parraksi. Seuranäytteleminen oli kaupunkipaikoissa kukoistanut
jo paljon aikaisemminkin, mutta syvällä Savon sydämessä se pääsi
vauhtiin vasta vuosisadan vaihteessa, huomattavammin sen ensimmäisellä
kymmenluvulla.

Näyttämön ihmeelliseen maailmaan tutustuin oikeassa teatterissa.
Suomalainen Maaseututeatteri esiintyi silloin ensimmäistä
toimintavuottaan 1899—1900 ja tuli Kuopioon tammimarkkinoiksi, kuten
sen tapana myöhemminkin oli. Koulukortteerini oli silloin tulevan
kirjailijattaren Maria Haggrén-Jotunin vanhempien kotona. Näillä
oli oma talo Minna Canthin- ja Hämeenkatujen kulmassa. Isoisä oli
ollut peltiseppä ja samaa ammattia hoiteli isäkin, joka oli käynyt
lyseota, mutta joutunut eroamaan jonkin kommelluksen vuoksi, kuten
sanottiin, eikä ollut sitten enää pyrkinyt opintielle, vaan ryhtynyt
isänsä ammattiin. Hän oli leikkisä ja valistushaluinen mies, joka
luki tarkasti sanomalehdet ja tutustui, mikäli tilaisuutta oli,
kirjallisuuteenkin. Hän se ensimmäisenä "paljasti" tyttärensä
kirjalliset harrastuksetkin. Maria kirjoitteli jo silloin yhteiskoulun
seitsemäsluokkalaisena johonkin Viipurin lehteen novelleja, mutta ei
hiiskunut tästä puuhastaan kenellekään. Isä oli sattunut näkemään
hänelle saapuneen palkkiolähetyksen, ja siitä Marian harrastukset
tulivat tunnetuiksi perheen keskuudessa.

Maria oli vilkas ja puheliaskin, vaikka hän sentään vetäytyi mielellään
saliin, jossa asusti. Mikäli muistan, kävi hänen luonaan joskus
naistovereita, mutta mitään vilkasta kanssakäymistä koulutoveriensa
kanssa hänellä ei ollut. Lieneekö hän pitänyt minua kehittyneempänä
kuin kanssani samanikäistä veljeään, vai mistä lienee johtunut, että
hän usein otti minut mukaansa iltakävelylle. Hyvää vauhtia me silloin
pistelimme Väinölänniemen ympäri. Ja Maria Jotuni minut vei ensimmäisen
kerran teatteriinkin. Hän oli minun, kolmetoistavuotiaan koulupojan,
silmissä täysi neiti, mutta eivät taitaneet hänenkään rahavaransa
olla kovin runsaat, koskapa tyydyimme Kuopion vanhan teatteritalon
sivulehteripaikkoihin, jotka maksoivat 75 penniä. Ne olivat nojatuoleja
sikäli, että oli nojattava eteenpäin kaidetta vasten, minkä ohessa
seisojia kasaantui selkään kokonainen lauma. Kun sali oli melkein
neliskulmainen, oli näyttämölle katseltava pää suunnilleen suorassa
kulmassa. Taidenautinto tuntui niskanikamissa vielä seuraavana
päivänäkin. Mutta mitäpä siitä, ihana muisto oli jäljellä.

Ensimmäinen näkemäni näytelmä oli "Tuulispää" (Froufrou). Tämä
ranskalainen teos lienee mennyt yli silloisen ymmärrykseni, koska
en muista siitä muuta kuin hyvin kalpeasti muutamia henkilöitä,
ennen kaikkea Kosti Elon ja Hilda Pihlajamäen (silloisen Martinin),
luultavasti myös Aino Haverisen. Joku heistä, kenties Aino Haverinen,
pyörtyi näyttämöllä — tietysti asianmukaisesti, jollei tämäkin muisto
ole harhaa. Niin vähäisen vaikutuksen kuin tämä näytelmä minuun
tekikin, se sytytti kuitenkin teatterirakkauden, joka on kestänyt halki
elämän. Jo tämän Maaseututeatterin ensimmäisen Kuopiossa käynnin aikana
minun täytyi keinolla millä tahansa päästä jokaiseen näytäntöön. Siinä
ei valittu ohjelmaa, vaan mentiin katsomaan kaikkea ja niin monta
kertaa kuin kutakin näytelmää esitettiin.

Pian sattuikin elämys: esitettiin "Seitsemän veljestä", todennäköisesti
Hemmo Kallion sovituksena, koskapa sitä jo vuotta aikaisemmin oli
näytelty Suomalaisessa Teatterissa, joten, se oli saatavissa. Maria
Jotuni lienee silloinkin ollut toverinani.

"Seitsemän veljeksen" esitys velisarjoineen nousee yhä vieläkin
eteeni ilmielävänä, aika ei ole voinut sitä himmentää. Veljekset
olivat: Juhani — Kaarlo Halonen; Tuomas — Aaro Itkonen; Aapo — Albert
Kerttula; Simeoni — Ville Laakkonen; Timo — Simo Osa; Lauri — Kosti
Elo; Eero — Iivari Paatero. Kanttoorina muistan Aapo Pihlajamäen, mutta
naisosat, joita ei ollutkaan kuin kaksi huomattavampaa, ovat haihtuneet
mielestäni, kun taas Emil Kauppi Piki-Mikon vähäisessä tehtävässä on
jäänyt mieleen.

Maaseututeatteri vieraili sitten Kuopiossa säännöllisesti joka
vuosi, ja teatterihullu koulupoika joutui näkemään huomattavan
määrän erilaista ohjelmaa. Mainitut miesnäyttelijät, jotka etupäässä
olivat Maaseututeatterin kannattavia voimia, ovat jääneet mieleen
monissa näyttämöhahmoissa. Heidän lisäkseen liittyi teatteriin
jonakin myöhempänä vuonna kuopiolainen Kaarlo Braxén, aikaisemmin
jo nähty paikkakunnalla eräissä Suomalaisen seuran kuvaelmissa ja
Maaseututeatterin avustajana. Joitakuita käypäläisiä nähtiin silloin
tällöin, mutta he eivät jättäneet muistiin syvempää jälkeä, sillä he
poistuivat pian teatterista. Silloisista naisnäyttelijöistä ovat ennen
muita jääneet mieleen Hilda Martin (Pihlajamäki), Aino Haverinen, Aili
Itkonen ja Aura Innanen, joka viimeksimainittu kuitenkin pian erosi
teatterista.

Ikimuistettavasta Jukolan velisarjasta Kaarlo Halonen pysyi teatterissa
v:een 1905. Juhanina hän vaikutti syvästi silloiseen herkkämieliseen
katsojaan. Myöhemmin muistan hänet Holoferneksena "Juudithissa"
ja Herodeksena Sudermannin näytelmässä "Johannes". Viimeisinä
Maaseututeatterin vuosinaan hän lihoi liikaa ja joutui yhä enemmän
syrjään ohjelmistosta.

Aaro Itkonen oli erittäin muuntautumiskykyinen näyttelijä ja
monipuolinen lahjakkuus. Hänen ohjelmistonsa ääriviivat olivat
kaukana toisistaan. Jyhkeästä Tuomaasta Kullervoon on matkaa, samoin
"Elinan surman" Uolevista Adolf Paulin Kristian tyranniin. Hänellä
oli myöskin laulunääni, ja hän esitti m.m. pikku "Mustalaisen" Petiä
ja reipasta betjaaria "Hevospaimenessa". Pian sen jälkeen hänet
nähtiin vakavana opettaja Flaschmannina. Kuvaavimpana muistona hänen
muuntautumiskyvystään on jäänyt mieleeni Kasimir Leinon "Jaakko Ilkan
ja Klaus Flemingin" Kaarle herttua ja jo seuraavassa näytöksessä surkea
talonpoika. Vilahtelee mielessä muitakin hänen osiaan: hammastautinen
lukkari jossakin unkarilaisessa kansannäytelmässä, ruhtinas Emmeritz,
Princivalle "Monna Vannassa". Hänen äänensä kävi käheäksi ja hänkin
erosi jo 1902 Maaseututeatterista. Myöhemmin hän taas toistakymmeneksi
vuodeksi palasi vanhalle alalleen, mutta ei joutunut näköpiiriini.

Albert Kerttula esitti paljon erilaisia osia Maaseututeatterissa
minun nuoruuteni aikana. Paitsi mielevää Aapoa, muistan Kerttulan
"Murtovarkauden" ketteränä ja liukkaana Hoppulaisena. Eräitä hänen
esittämiään herrasmiehiä on niin ikään jäänyt mieleeni, mutta ennen
kaikkea on hän elävästi muistissani "Regina von Emmeritzin" Kustaa
Aadolfina ja Klaus Fleminginä Kasimir Leinon ennen mainitussa
näytelmässä. Mutta monet huvinäytelmähenkilöt osoittivat hänen
"venyväisyyttään". Hän oli teatterinsa tukipylväitä, aina tulessa.

Vilho Laakkonen oli otettu teatteriin muusikkona. Hänellä oli
lukkariurkurin koulutus ja hyvä laulunääni, sanottiin sen olleen Suomen
korkeimman tenorin siihen aikaan. Ulkomuotonsa vuoksi hän ei kuitenkaan
sopinut laulutehtäviin. Ainoana sellaisena muistan korpraali Loriot'n
pienen osan "Pikku pyhimyksessä". Häntä teatteri voi käyttää vain
täyteosissa. Hänen Simeoninsa on kuitenkin painunut häipymättömästi
silloisen poikasen mieleen.

Simo Osan Timo ilahdutti puolenviidettäkymmentä vuotta sitten nuorta
koulupoikaa ja säilyy mielessä yhä muistona niiltä ajoilta, jolloin
oltiin herkkiä ja vastaanottavaisia. Harva maaseudun näyttelijä on
pysynyt niin uskollisesti saman teatterin palveluksessa kuin Simo Osa.
Hän palveli viipurilaista Thaliaa Maaseututeatterin alusta alkaen
siksi, kunnes talvisotamme lakkautti Viipurin kaupunginteatterin
toiminnan. Siltä kaudelta, mikä tässä lähinnä on kysymyksessä, paitsi
ikimuistettavaa Timoa, on hänen luomistaan jäänyt muistiin Sudermannin
"Johanneksen" nimiosa. Myöskin hänen Othellonsa häämöttää muistissani,
vaikka en ole oikein selvillä, olisinko sen nähnyt Maaseututeatterin
ensi vuosina vai myöhemmin. Aina hänkin oli tulessa, mutta muita
suurempia saavutuksia kuin mainitut ei ole mieleen tarttunut.

Kosti Elo esiintyi nuoruusvuosinaan ensimmäisenä rakastajana ja
luonnollisesti vaikutti syvästi nuoreen teatterientusiastiin. Mutta
vaikutelma hänestä jäi jollakin tavoin yleiseksi, mitään erikoisesti
mieleen syöpynyttä näyttelijätekoa ei ole mielessäni. "Monna Vannan"
Quido on muistissa sangen hämäränä, mutta "Punaisen laukun" Csillag
Pali muistuttaa hänen kovasti värisevästä, joskin miellyttävästä
laulunäänestään, samoin laulutehtävä ensimmäisessä Maaseututeatterin
esittämässä operetissa "Pikku pyhimys". Kosti Elon toimintaa jouduin
seuraamaan, milloin kauempaa milloin lähempää, koko hänen elämänsä
ajan. Joitakin viitteitä siitä tuonnempana.

Iivari Paatero oli muuntautumiskykyisimpiä näyttelijöitä, mitä tässä
maassa koskaan lie syntynyt, siinä suhteessa verrattavissa Aaro
Itkoseen. Hän kuoli seitsemänviidettä vuoden vanhana luomistyönsä
huipulla, ehtien kuitenkin jättää jälkeensä kunnioitettavan
elämäntyön. Jos tahtoisi nimetä hänen varsinaisen alansa, niin olisi
se ehdottomasti salonkimiehen. Hänen puheensa oli hienostunutta,
toisinaan melkein liiallisuuteen asti, käytöksensä samoin, kävely
herrasmiehen ja liikkeet hillitysti siroja. Hän osasi huvittamisen
taidon, mutta näytteli vakavaakin yhtä onnistuneesti. Sen jälkeen
kun hänen kirskahtavan-pirteä Eeronsa oli valloittanut sydämeni,
pysyi hän erikoisena suosikkinani. Kun uusi mainosohjelma ilmestyi
kaupungille, muistan aina ensiksi katsoneeni, oliko Paatero mukana.
Tietysti hän oli, sillä mikäpä näytelmä olisi voinut mennä ilman
häntä. Yhä vielä uskottelen itselleni, että hän ranskalaisessa
farssissa oli ranskalaisempi kuin kukaan muu, ja nykyjuutalaisen kuva
syntyi hänen muovaamanaan koulupojalle, joka ei ollut nähnyt muuta
kuin kotikaupunkinsa Kalle Smottin — hänkin kääntynyt ja suurimman
osan rotuominaisuuksiaan menettänyt. Cyrano de Bergerac ja Edmund
Kean saivat hänestä loistavan tulkitsijan, ja tuskinpa myöhemmin
edes Orjatsalon upea Kean pystyi himmentämään Paateron luomaa
kuvaa suuresta näyttelijästä. Historiallisesti Paateron pieni ja
ruumiillisesti hento olemus vastasi alkuperäistä Keania, ja mikäli
muistan, hänen sisäinen pontensa oli valloittava. Cyranon vaihtelevat
vuorosanat lennähtelivät hänen suustaan niin eloisina, että vieläkin on
kuulevinaan niiden kaiun. Tämä muisto onkin sitä voimakkaampi, sillä
en sattunut näkemään Axel Ahlbergia tässä osassa, joten vertauskohta
puuttuu. Kansanmiehiäkin Paatero esitti vakavasti ja harkitusti.
Muistan hänet esim. Aholan Anttina "Murtovarkaudessa". Koko ajan hän
oli yksivakainen ja juro torppari, mutta mikä lienee häntä riivannut
viimeisessä repliikissä: hän yhtäkkiä kiskaisi sen falsetilla,
voisi sanoa paateromaisesti, sillä äänellä, mitä hän joskus käytti
farssissa. Se rikkoi hiukan karaktääriä, mutta se annettiin hänelle
anteeksi. Niin, Paatero näytteli minkälaisia osia tahansa, hän oli,
kansanomaista sanontaa käyttääkseni, joka paikan höylä. Vertasin
hänen muuntautumiskykyään Aaro Itkosen samanlaiseen ominaisuuteen.
Heidän luomistapansa lienee kuitenkin ollut aivan erilainen. Itkonen
oli enemmän vaistonäyttelijä, jolle kaikki luontui helposti, kuin
itsestään. Paatero taas tutki osansa, pienimmätkin, tarkasti ja
muovaili niitä hartaasti. Hän oli älyllinen näyttelijä sanan
varsinaisessa merkityksessä, niin älyllinen, että joskus myöhemmin, kun
arvostelukyky jo oli kehittyneempi, jäi hänen henkilöistään kaipaamaan
riehahtavampaa tunnetta. Mutta mestari hän oli kaikessa tapauksessa.

Aapo Pihlajamäki oli myös Maaseututeatterin tukipylväitä. Hän oli
Adolf Lindforsin vastine maaseudulla, mutta hänen alansa oli laajempi.
Jaakko Ilkka Kasimir Leinon, ennenmainitussa kahden illan näytelmässä
jäi selvimmin mieleen. Se näyteltiin kolme kertaa Kuopiossa, ja
jokaisena iltana olin katsomossa. Kokonaisia repliikkejä alkoi jäädä
mieleen. Penttula ("Murtovarkaus"), Harpagon ("Saituri") ja Hieronymus
("Regina von Emmeritz") kestävät edelleen muistissani. Pätevää työtä
hänkin teki ja suurta suosiota nautti. J. 1904 hän jätti maaseudun
siirtyen Kansallisteatteriin — onnettomuudeksi maaseudulle ja ehkäpä
itselleenkin, sillä pääkaupungissa hän aivan liian aikaisin joutui
"vaarin päiville", lepäämään niille laakereille, jotka hän maaseudulta
oli hankkinut. Hänen nimensä näkyi ani harvoin päänäyttämön ohjelmissa.

Hilda Martin esitti puheenaolevana kautena joukon suur-osiaan. Elävästi
ovat muistissani "Elinan surman" Kirsti Fleming, Regina von Emmeritz,
Judith ja Monna Vanna. Me koulupojat — olihan meitä joitakuita
teatterihulluja varsinkin, yläluokilla — ihailimme hänen ylhäistä
olemustaan noissa osissa, ja hänen tumman äänensä kaiku jäi kauaksi
aikaa, toisille ehkä ainiaaksi, soimaan korvissamme. Suomalaisen
näyttämötaiteen historia on yhä kirjoittamatta, ja Hilda Martininkin
loisteliaat saavutukset ovat enemmän tai vähemmän onnistuneihin
tilapäisiin sanomalehtiselostuksiin merkittyinä hautautuneet
arkistojen tomuihin, mutta kun ne kerran kaivetaan sieltä esiin, niin
tämä näyttelijätär on esiintyvä maamme näyttämötaiteilijain aivan
ensimmäisten joukossa. Kansallisteatteriin siirryttyään (1904) hänkin
joutui huomattavasti sivummalle suuresta ohjelmistosta.

Toiset senaikaisen Maaseututeatterin naisnäyttelijät eivät ole
jättäneet muistiin syvempää jälkeä, paitsi Aino Haverinen, jota
lienee pidettävä ensimmäisenä suomenkielisenä operettidiivana. "Pikku
pyhimyksen" ja "Nuken" pääosat eivät unohdu mielestä. Unkarilaisten
kansannäytelmien laulavat tyttölapset muistetaan myöskin.

Myöhemmin, kun olin jo "vanha" teatterin ystävä, ilmestyivät
Maaseututeatterin palkeille sittemmin toisaalla tunnetuiksi tulleet
Väinö Sola, Simo Kaario ja Kaarlo Saarnio. Sola sai viisivuotisen
alkukoulutuksen mainitussa teatterissa, esittäen tehtäviä opereteissa
ja laulunäytelmissä, mutta näytellen myös useita puheosia. Kaarion,
joka aikaisemmin oli herättänyt huomiota Kuopiossakin "Kummittelijain"
Osvaldina Kaarle Halmeen kiertueessa, hyvä laulunääni johti myös
laulutehtäviin, vaikka hän muuten oli välillä kaikkiruokainenkin.
Saarnio oli vajaan vuoden Maaseututeatterissa, erosi keskellä vuotta
Halmeen mukana ja siirtyi tämän perustamaan Tampereen Teatteriin, josta
hänen tiensä sitten johti Kansan Näyttämölle. Sitä ja sen seuraajaa hän
onkin uskollisesti palvellut näihin saakka.

Kiertuevimma ei vuosisadan vaihteessa ja tämän vuosisadan
alkukymmenellä ollut niin yletön kuin itsenäisyytemme aikana. Silloin
oli vielä keksimättä keino näytellä "Elinan surmaa" ja "Regina von
Emmeritziä" tai muita suuria näytelmiä viidellä hengellä. En muista
tuona aikana Kuopioon eksyneen muuta kuin yhden aivan alkeellisen
kiertueen, joka esitti "Närkeläiset". Siinä oli kannattavana
voimana silloin näyttämöllä ensi askeleitaan hapuroiva Väinö
Viljamaa, joka sitten ehkä vuoden päästä liittyi Kasimir Leinon
vain yhden näytäntökauden (1903—04) eläneeseen Suomen Näyttämöön,
saavuttamatta vielä siinäkään huomiota. Kuopiolaiset suhtautuivat
epäillen tuntemattomaan kiertueeseen, ja yleisöä oli näytännössä vain
kourallinen. Suomen Näyttämöllä taas oli Kasimir Leinon ja eräiden
Maaseututeatterista siirtyneiden näyttelijäin nimen ja maineen vuoksi
menestystä. En muista sen esittäneen Kuopiossa muuta kuin Elviira
Willmanin silloin hyvässä huudossa olleen "Lyylin".

Kiertueita niinäkin vuosina sentään liikkui, joskin harrasteeseen.
Kaarle Halme kävi useampina vuosina ja itse Adolf Lindfors kerran.
Heillä oli hyvä henkilökunta, vaikkakaan esim. Adolf Lindforsista
ei mieleeni jäänyt erikoista muistikuvaa; hänen näytelmänsä —
muistaakseni "Kyynelten hirmuvalta" tarjosi suurelle taiteilijalle
kovin mitättömän tehtävän. Kansallisteatteri esitti ainakin "Hannelen"
ja "Tukkijoella". Edellisestä on jäänyt mieleeni vain Olga Leinon
suloinen olento nimiosassa. Kumma kyllä, että Otto Närhi, joka lienee
ollut mukana, on täysin häipynyt muistista. "Tukkijoella" lienee
ollut käypäisempää silloisen koulupojan mentaliteetille, koskapa
kaikki tärkeimmät henkilöt ovat säilyneet muistissa: Turkka — Evert
Suonio; Tolari — Taavi Pesonen; Maija — Kirsti Suonio; Pietola — Emil
Falck; Katri — Lilli Högdahl; Rättäri — Eino Salmela; Pölhö-Kustaa
— Olga Leino; Anni — Alma Auer; Huotari — Iivari Kainulainen. Miten
paljon "Tukkijoella" näytelmää onkaan moitittu, jopa usein julkisessa
sanassa ivailtu yleisöäkin, joka viitsii sitä katsella, se on tullut
tunnetuksi jokaisessa maamme kolkassa. Jos varsinkin ennen ensimmäistä
maailmansotaa pistäytyi minkä pikku paikkakunnan näyttämölle tahansa,
kohotti siellä nurkassa savotankontti muistona näytelmän esityksestä.
Vain Artturi Järviluoman "Pohjalaisia" on myöhemmin kyennyt
kilpailemaan kansansuosiosta "Tukkijoen" kanssa, tosin taiteellisilla
ansioillaan. "Pohjalaisten" isänmaallinen paatos on aina pysynyt
tuoreena ja valloittavana, mutta "Tukkijoella" tuntuu jo nyt radiossa
esitettynä hyvin haalistuneelta, jopa ikävältä. Mutta pitkän aikaa se
hallitsi maamme näyttämöitä "arvovaltaisesti".

Elli Tompurin kiertueen käydessä Kuopiossa tapahtui sellainen
ihme, että pari meitä lyseopoikaa pääsi ihan näyttämölle. Mutta
me olimmekin jo silloin herroja seitsemäsluokkalaisia. Tämä oli
Elli Tompurin ensimmäinen "Salome"-kiertue, ja toisena näytelmänä
oli "Sylvi". Viimeksimainittuun tarvittiin frakkipukuisia herroja
tanssiaiskohtaukseen avustajiksi, ja mikäpähän siinä muukaan auttoi
kuin lainata frakki ja mennä mukaan. Olihan sentään komeata esiintyä
ihan oikeassa teatterissa.

Seuranäyttämöltä silloin oli kokemusta jo aika riskisti.

Kuopion klassillisen lyseon kolmannen ja neljännen luokan oppilaat
perustivat keskuuteensa Siveysseura-nimisen järjestön, jonka
tarkoituksena oli vastustaa kaikkia huonoja tapoja, etupäässä
luullakseni tupakanpolttoa. Seuran esimiehenä oli lehtori Antti
Puupponen, kaiken hyvän harrastaja, joka sitten muutamia vuosia
myöhemmin meni naimisiin ja rupesi — niin kerrottiin, todeksi en
vakuuta — tupakoimaan, koska hänen vaimonsa mielestä tupakoiminen
ja varsinkin tupakan tuhka kukkien juurella edisti niiden kasvua.
Ensimmäisenä vuotenaan seura toimi pontevasti ja auttoi minutkin
omakohtaiseen kosketukseen parrasvalojen kanssa.

Seuran jäsen Kalle Lindeblom oli erästä juhlatilaisuutta varten
kirjoittanut kaksikin teosta. Toinen oli lyhyt näytelmä, joka varsin
realistisesti valaisi juoppouden kirousta. Minä näyttelin siinä
perheenäitiä, pesumuijaa, jonka täytyi elättää perhettä, kun mies
tuhlasi ansionsa väkijuomiin. Me siis käytimme antiikin teatterin
tapaan maskuliineja naisten osissa, koska meillä poikakouluna ei ollut
mahdollisuutta muuten menetellä. Oli miten oli, kovasti "luonnollinen"
kuuluin olleen tässä ensimmäisessä osassani ja valtavasti pestä
huljutin vieraan rouvan pyykkiä ihan oikeassa pyykkipunkassa. Illan
toisena esityksenä näyteltiin saman tekijän kuvaelma, sadunomainen
muuten ja tendenssinä silläkin raittius ja hyvät tavat. Olin kuninkaan
luokse saapuvana lähettinä ja paiskasin vuorosanani komeasti, kuten
olin kuullut teatterissa tehtävän vastaavanlaisissa tapauksissa.
Eiköhän vain liene "Regina von Emmeritzin" reipas sanansaattaja
ollut mielessäni. — Näiden unhoon jääneiden opusten tekijä Lindeblom
kirjoitti myöhemmin opiskeluvuosinaan näytelmän, joka esitettiin
Kansallisteatterissa. Unhoon sekin on häipynyt. Tekijästä tuli
pedagogi, ja hän kuoli tyttökoulun opettajana Turussa ollessaan vasta
keski-ikään pääsemässä. Lahjoja ja mielikuvitusta hänellä taisi olla,
mutta kirjallisella uralla hän ei viihtynyt.

Muuta esitystä emme enää "Siveysseurassa" saaneet aikaan, minkä
kerroimme satuja ja lausuimme runoja sen kokouksissa, mutta niin
meni veriin tuo yksikin näytännöllinen ilta, että seuraavana
keväänä kuusitoista vuotta täytettyäni menin valokuvaajalle tosi
tarkoituksella, saadakseni näet todistuksen edullisesta ulkomuodostani
ja hakeakseni teatteriin. Sieltä tuli pyöreänaamainen, pystytukkainen,
lihavahkon pojanjolpin kuva, minkä lähetin tohtori Kasimir Leinolle,
Suomalaisen Maaseututeatterin johtajalle, ynnä anomuksen päästä
teatteriin. Tohtori vastasi kohteliaasti, että näyttelijät seuraavaa
vuotta varten on jo otettu, ja sitäpaitsi nuorukaisen sopisi vielä
odottaa ja käydä koulua odotellessaan. Siihen minä rauhoituinkin.

Tulivat sitten konventtivuodet ja monet pikku näytelmien esitykset
siellä. Naiseksi minua ei enää koskaan pantu, vaikka minä innoissani
olisin näytellyt mitä tahansa.

Toiminta ei nyt enää rajoittunutkaan pelkkään koulun piiriin,
vaan aloin esiintyä yhä enemmän kaupunkilaisten toimeenpanemien
tilaisuuksien näytelmissä. Esitettiin pienempiä ja suurempia näytelmiä,
aina tarpeen mukaan. Minä, olin tavallisesti pääosassa ja jonkinlaista
ohjaustakin olin harjoittavinani. Se taisi olla yhtä tyhjän kanssa,
mutta jonkun piti olla ensimmäisenä ja minut aina siihen paikkaan
lykättiin.

Jonakin tämän vuosisadan alkuvuonna oli perustettu Kuopion
Näytelmäseura. Sen ensimmäisenä johtajana oli kuuromykkäkoulun
opettaja J.G. Oksanen, alituisesti hymyilevä, ehkä hiukan hiljainen,
mutta tasainen ja sivistynyt persoonallisuus. Hänellä oli harrastusta
näytelmätaidetta kohtaan, ja kun hän sai ympärilleen innostuneita
henkilöitä, syntyi näytelmäseura — sen vaativampaa nimeä sille ei
aluksi annettu — kuin itsestään. Oksasen johtaja-ajalta muistan ainakin
joitakin Eino Leinon vasta ilmestyneitä eksoottisia kuvaelmantapaisia
juttuja sekä eräitä muita pieniä näytelmiä.

Minulla ei silloin vielä ollut osuutta näytelmäseuran toimintaan,
vaikka jonkin verran seurailin sen harjoituksia. Omaksikin
yllätyksekseni havaitsin myöhemmin Kuopion Työväen Teatterin täyttäessä
vuosia — T. T. oli näet näytelmäseuran työn jatkaja ja siitä sitten
kehittyi nykyinen Kuopion Yhteisteatteri — toimintakertomuksesta
sellaisen kumman, että minä olin ollut Kuopion Näytelmäseuran johtajana
1904—05. Kyllä kai minä olin siinä virassa kahdeksantoistavuotiaana
poikasena, mutta mitään tuloksia en työstäni totisesti muista. Lieneekö
tullutkaan sanottavampaa valmista.

Sitä työteliäämpi oli seuraava vuosi, jolloin mm. esitettiin juuri
ilmestynyt Hauptmannin "Kankurit". Siinä esitin tehtailija Dreizigeria
ja lumppuri Hornigia. Näytelmällä oli valtava menestys, olihan
juuri suurlakkotalvi ja työväenliike nousussaan. Johtajana oli Juho
Hyvärinen, joka näyttämöllä käytti syntymätorppansa nimeä Pykäri.
Hän oli nuori, ammatiltaan maalari. Hänen ohjaajakykynsä ei ole
erikoisesti painunut mieleeni, vaan sitä selkeämmin muistan hänet
näyttelijänä ja kulissimaalarinakin. Hän oli aina täynnä tulta ja
intoa ja unohti ansiotyönsä, jos näyttämö vaati miehen kokonaan.
Ihmisenä Pykäri oli uneksiva, herttainen ja hieno, todellinen
taiteilijaluonne. Olimme sen talven hänen kanssaan kiinteässä
yhteistyössä, ja hänen valoisa henkilönsä on jäänyt pysyvästi
mieleeni. Onnettomuudeksi hän, josta olisi voinut paisua tekijämies
suuremmillekin eteyksille, oli ruumiiltaan heikompi kuin hengeltään.
Hän sairasti sydäntään ja maksaansa, ei jaksanut olla mukana pitempää
aikaa, vaan vaipui pian tautivuoteelle, jolta ei enää noussut. Tuon
näytelmäseuran kukoistusajan esiintyjistä muistan Maija Parviaisen
(sittemmin Halttunen), joka vuosikymmeniä esiintyi Mikkelin Työväen
Teatterissa ja kohosi ammattinäyttelijän verroille, sekä kuopiolaisissa
näyttämöharrastuksissa kauan mukana olleen Tilda Helveen ja Ansu
Koposen, joka näihin asti silloin tällöin on liikkunut kuopiolaisen
teatterin palkeilla.

Tuona touhun talvena suurlakon jälkeen, jolloin olin seitsemännellä
luokalla, sattui näiden esiintymisharrastusten vuoksi selkkaus kouluni
rehtorin kanssa — taikka oikeammin oli sattua, sillä eihän siitä
lopulta koitunut minulle mitään sen kummempaa. Kerran iltapäivän
välitunnilla tuli joitakuita kuudesluokkalaisia luokseni selittäen,
että rehtori Hannikainen oli juuri ollut heidän luokallaan kovana
oppilaiden julkisesta esiintymisestä. Oli viitannut seinällä riippuvaan
"koulukuriin", jossa sanottiin, että "oppilas älköön esiintykö
kellareissa ja muissa julkisissa paikoissa" ja pauhannut vallan
hirveästi sen johdosta, että oppilaat olivat hänen kuulemansa mukaan
sanottua "kuria" rikkoneet. Jos tällaista vastaisuudessa ilmenee,
joutuu oppilas ehdottomasti erotettavaksi. Samanlaisen saarnan rehtori
oli pitänyt sinä päivänä myöskin viidennellä luokalla. Nyt toverit
varoittivat minua menemästä rehtorin tunnille ennen kuin hänen vihansa
talttuu, sillä minähän juuri olin syntipukki, kukaan muu koko koulusta
ei tiettävästi ollut esiintynyt "kellareissa ja muissa julkisissa
paikoissa". Ankara paikka, mitä tehdä?

Omat luokkatoverinikin olivat sitä mieltä, että minun olisi pysyttävä
poissa ainakin seuraavan päivän aamutunneilta, jotka molemmat olivat
rehtorin. Harkitsin asiaa ja päätin mennä luokalle kuten ennenkin,
sillä ei suinkaan rehtori asiaa kuitenkaan unohtaisi, joten oli
parasta ottaa heti mitä tuleman piti. Minä siis menin aamulla kouluun
valmistautuneena kaikkein pahimpaan — mutta rehtori ei puhunut
sanaakaan siitä asiasta.

Kului viikko, ehkä parikin, ja koko juttu oli unohtunut. Kerran sitten
menin myöhemmin iltapäivällä, kouluajan jälkeen, viemään tavallisuuden
mukaan myöhästynyttä ainevihkoani rehtorin kotiin. Arvelin, että
palvelija tulee avaamaan ja minä pistän vihkon oven raosta hänen
kouraansa, kuten ennenkin monta kertaa oli tapahtunut. Mutta avaamaan
tulikin itse rehtori ja käski minut työhuoneeseensa. Nyt tulee myrsky,
arvelin, ja istuuduin arasti ovenpieleen — rehtorin kehoituksesta
tietysti — aivan kuin valmiina karkaamaan, jos huonosti rupeaa käymään.
Rehtori itse istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja aloitti:

"Minä olen kuullut, että te olette esiintynyt kaupunkilaisten
toimeenpanemissa näytännöissä..."

Ääni oli aivan levollinen. Ehkä juuri senvuoksi minuun meni paha henki
ja keskeytin rehtorin:

"Niin ja hyvällä menestyksellä, on kai rehtori huomannut lehdistä,
niissä on ollut kehuvia mainintoja."

Tottahan minä haastelin, vaikka samassa hätkähdinkin rohkeuttani.
Rauhoituin kuitenkin heti, sillä rehtori näytti myhähtävän toiseen
suupieleensä.

"Niin niin", hän jatkoi, "teillä näkyy olevan tuollaisia taipumuksia,
mutta vuoden perästähän te pääsette koulusta, jaksattehan te siihen
saakka hillitä itseänne."

"Kyllä, tietysti, mutta kahden viikon päästä ovat Kuopion
raittiusseuran arpajaiset, joihin minä olen kirjoittanut runon. Se on
painettuna, sitä myydään yleisölle, ja minä olen lupautunut lausumaan
sen."

"No, lausukaa se nyt sitten?"

"Sitäpaitsi samassa juhlassa on näytelmäkin, jota minä olen muka
ohjaillut, ja minun pitäisi esittää siinä pääosakin. Se menee myttyyn,
jos nyt täytyy ohjelmaa muuttaa..."

"Olkoon nyt sekin... tällä kertaa."

Siihen keskustelu loppui, ja ovesta astui ulos poika, joka tunsi
vapautuneensa kaikista koulun perustuslakia vastaan tekemistään
synneistä; Tiesin ennestään, että rehtori Hannikainen oli hieno
mies, joka ymmärsi koulupojan aivoituksia paljon paremmin kuin monet
muut opettajat, mutta nyt asetin hänet mielessäni pilven palteelle,
kultaiselle valtaistuimelle.

Elämä jatkui ennallaan: minä lausuin ja näyttelin aina silloin, kun
minua niihin puuhiin pyydettiin. Ja pyydettiinhän sitä...

       *       *       *       *       *

Palattuani kesäkuussa 1907 Helsingistä ylioppilastutkintoa
suorittamasta liityin heti "Savon Työmiehen" toimitukseen, kuten jo
aikaisemmin olen maininnut. Teatterikärpästä ajattelin tyydyttää
edelleen harrastajana varsinaisen toimeni ohessa, olihan siihen
tarpeeksi tilaisuutta. Toisin kuitenkin kävi.

Ida Aalberg valmisteli silloin kiertuetta, jonka piti esiintyä
laajalti Suomessa, mutta myöskin Pietarissa ja Unkarissa. Jo
Helsingissä oli entinen opettajani maisteri Osmo Tuorila käynyt minua
tapaamassa ja puhumassa kiertueen suunnitteluista. Hän oli nähnyt
minun näyttelevän koulussa ja mahdollisesti kaupungillakin ja tullut
maininneeksi minusta kirjailijatar Maila Talviolle. Maisteri Tuorila
kertoi, että Ida Aalberg halusi kiertueeseensa nuoria voimia ja että
minulla olisi erinomaiset mahdollisuudet päästä mukaan. Sitä varten
minun olisi pitänyt tavata Maila Talviota, mutta jostakin syystä
tapaamisesta ei tullut mitään, ja luulin asian rauenneen. Pian uuteen
toimeen ryhdyttyäni sain kuitenkin kirjeen itseltään Ida Aalbergilta
Berliinistä. Ennen kuin ehdin edes ilmoittaa suostumukseni, tuli
jo osakin: rehtori Kroll Ibsenin "Rosmersholmissa". Olihan siinä
sisäistä taistelua, sillä sanomalehtityökin tuntui viehättävän, mutta
teatterikärpänen puri kovasti ja ulkomaanmatka houkutteli.

Syyskuun alussa kokoonnuimme harjoituksiin Viipuriin. Meitä oli
kaikkiaan kymmenen henkeä. Eivät he kaikki olleet näyttelijöinä aivan
nuoria. Kosti Elolla oli jo yhdentoista vuoden kokemus takanaan, Kaarlo
Braxén ollut kuusi vuotta näyttelijänä, hänen rouvansa Helmi Braxén
(Autere) vuotta vähemmän, Reino Laaksonen näytellyt viitisen vuotta,
tosin amatöörinä, Mikko Halkilahti (Gestrin) liittynyt kuusi vuotta
aikaisemmin Kansallisteatteriin ja ollut sittemmin Maaseututeatterissa
ja Anna Talma (Rissanen) niin ikään ollut muutamia vuosia
Maaseututeatterissa sekä Heikki Soramaa kolme vuotta aluksi Tampereen
Teatterissa ja sitten Kaarle Halmeen kiertueella. Dagi Jansson oli
liikkunut parrasvaloissa Viipurin Työväen Teatterissa amatöörinä ja
vihdoin Annie Ahlberg (sittemmin Borg) nauttinut huomattavasti opetusta
ja palvellut vuoden Maaseututeatteria. Kaikki he siis olivat enemmän
tai vähemmän haistelleet teatteri-ilmaa ja tottuneet säännölliseen
näyttämötyöhön ja ohjaukseen. Minä yksin olin aivan kirveen jäljeltä,
niin sanoakseni, sillä minua ei ollut kukaan opettanut; päinvastoin oli
minut koetettu saada opettamaan toisia — arvattavasti hyvin huonolla
menestyksellä.

Harjoituspaikaksi oli saatu Viipurin työväentalo. Siinä oli pieni
näyttämö, ja koko talo oli kaikkea muuta kuin häävissä kunnossa. Siinä
kuitenkin ryhdyttiin työskentelemään tulisella kiireellä. Ja mitäpäs,
olihan Viipurin Työväen Teatteri esiintynyt siinä jo kahdeksan vuotta
— ja esiintyi senkin jälkeen vielä kolmatta vuosikymmentä, kunnes
teatterien yhtyminen Viipurissa tapahtui.

Minusta, kokemattomasta nuoresta miehestä oli outoa tulla oikein
ammattitekijäin joukkoon. Onneksi siinä oli pari tuttua — Elo ja Braxén
— ja hetken perästä minä kotiuduin välittömään ja puheliaaseen seuraan.
Olimme kaikki tulleet hyvissä ajoin ja odotimme rouva paroonitarta.
Vanhemmat näyttelijät olivat hänen kanssaan tuttuja ennestään, mutta
me nuoremmat hänelle vieraita, minä en ollut häntä nähnytkään.
Jonkinlainen käsitys minulla hänestä sentään oli, sillä olin ahkerasti
viime vuosina seurannut sanomalehtiä ja jossakin nähnyt hänen kuviaan.
Sanomalehdet eivät arvostelujensa yhteydessä niitä siihen aikaan
julkaisseet, mutta aikakauslehdissä sattui sentään huomattavien
näyttelijäin kuvia tapaamaan. Selvimmin oli mielessäni Edelfeltin
tunnettu maalaus.

Minä käsitin Ida Aalbergin hirveän arvokkaaksi daamiksi, joka liikkui
hitaasti kuin laahustinta vetävä kuningatar ja jonka koko olennossa oli
jotakin _noli me tangere_-ilmettä. Oliko juuri tuo Edelfeltin maalaus
aiheuttanut sellaisen käsityksen vai oliko sen luonut kaukainen ihailu,
sitä en osaa selittää.

Tämä käsitys romahti ensimmäisenä yhteistyöpäivänä täydellisesti.
Laahustin-majesteettia ei enää ollut olemassa, vaan pantterimaisen
joustavasti syöksyilevä vartalo ja omituisen kiihkeästi puhuvat
kasvot, joista kaikki majesteetillinen raukeus oli kaukana. Ja
silmät, ne tuntuivat katsovan toisen lävitse! Eikä mitään karkottavaa
ilmettä, vaan noihin suuriin silmiin syttyi helposti ystävällinen ja
ymmärtäväinen liekki.

Minä tietysti ihailin ja kunnioitin suurta näyttelijätärtä, jonka
näyttämöluomia en ollut nähnyt. Hän ei luultavasti ollutkaan minun
"teatterikautenani" käynyt kotikaupungissani, sillä kyllä minä
jostakin, vaikkapa keittiön tai katon kautta (nämä molemmat tiet hyvin
tunsin), olisin tunkeutunut hänen näytäntöönsä. Taisin olla aika lailla
hölmön ja saamattoman näköinen hänen eteensä astuessani, ja sanat
lähtivät hiukan kangerrellen vastaillessani hänen joihinkin aivan
tavallisiin kysymyksiinsä. Taiteilijatar hymyili leppeästi, hän oli
kai ennenkin nähnyt edessään samanlaisia saamattomia taiteentaimia.
Tällaista jäykistymistä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hänen
olemuksessaan oli jotakin luottamusta herättävää, oliko se toverillista
vai äidillistä, en osaa ratkaista, mutta pian keskustelu alkoi luistaa
sujuvasti.

Sitten alkoi "Rosmersholmin" ensimmäinen harjoitus. Rehtori Krollin
osa oli päässäni niin loistavasti, että olisin voinut "iskeä" mistä
paikasta hyvänsä kuultuani edellisen vuorosanan. Sitäpaitsi en.
lainkaan epäillyt osan analyysia, olinhan käyttänyt sen tutkisteluun
koko "suuren" teatterikokemukseni ja näkemykseni. Ja kun nyt Ida
Aalbergin henkilökään ei minua enää peloittanut, olin valmis
aloittamaan ja osoittamaan työni tulokset.

Ensimmäisessä näytöksessä on aluksi pieni kohtaus Ida Aalbergin itsensä
esittämän Rebekka Westin ja matami Helsetin (Helmi Braxén) välillä
ennen kuin rehtori Kroll astuu sisälle. Mielestäni tuo kohtaus oli
aivan merkityksetön enkä voinut ymmärtää, miten matamin esittäjä,
kokenut näyttelijätär, ei siitä heti suoriutunut, vaan vuorosanoja
toistettiin lakkaamatta ja ohjeita annettiin. Lopulta sentään tuli
minunkin vuoroni. Astuin sisään mahdollisimman arvokkaana, kuten
vanhoillisuutta edustavalle rehtorille sopi, ja rupesin laskettelemaan
vuorosanojani. Ensimmäinen niistä kajahti omaan korvaani hieman
oudolta, mutta pian pääsin niin sanoakseni ääneen ja aloin uskoa, että
hyvinhän tämä meneekin.

Silloin, niin, silloin tuli keskeytys ja koko kohtaus määrättiin
aloitettavaksi alusta. Ja sitten minulta aivan perusteellisesti
otettiin luulot pois, kuten arkikielellä sanotaan.

Siinä minä, joka olin omasta mielestäni tutkinut osani niin tarkkaan,
sain havaita, etten ollut niillä virstoillakaan. Jokaikinen vuorosana
oli lausuttava moneen kertaan, selitystä ja opastusta riitti
loppumattomiin. Nyt vasta minä, omatekoinen mestarinäyttelijä Kuopion
kaupungista, tulin huomaamaan, että ohdakkeista on taiteen polku. Taisi
siinä pistäytyä mielessä kaikenlaisia ajatuksia ja tuntua jo siltäkin,
että jopa poika joutui joron jäljille. Mutta harjoitus jatkui ja
näyttämölle tuli uusia tekijöitä, ja silloin minua lohdutti havainto,
että heidänkin polullaan kasvoi aivan samanlaisia ohdakkeita.

Raskasta ja hiljaisesti edistyvää oli harjoitustyö, mutta paljon
asioita sen kuluessa meille hänen opastettavilleen setvisi, ja me
kiinnyimme siihen nopeasti. Miten kärsimätön taiteilijatar toisinaan
saattoi ollakin aivan pikku asioissa, riitti hänelle harjoituksissa
kärsivällisyyttä määrättömiin. Ohjatessaan toisia hän eli itse mukana
samat kohtaukset yhä uudestaan.

Ensimmäisissä harjoituksissa oli jo mukana Ida Aalbergin mies parooni
Uexkull-Gyllenband eli Aleksanteri, kuten me häntä keskuudessamme
nimitimme. Jonkin ajan perästä hän matkusti Pietariin hoitamaan
virkaansa, mutta palasi aina aika ajoin seuraamaan harjoituksia, joita
kesti pääasiallisesti koko matkan ajan.

Patooni oli pienehkö, vilkasliikkeinen, tumma, täysipartainen mies,
jonka paksujen kulmakarvojen alta tuikki kaksi virkeätä silmää. Hän
puhui saksaa ja tietysti venättä, olihan hän Venäjän hallitsevan
senaatin virkamies. Outo olisi voinut luulla, että jokin arvonimen
tavoittelu olisi johtanut taiteilijattaren tähän avioliittoon, mutta
niin ei ollut laita. Paitsi muita siteitä, nämä aviopuolisot liitti
lujasti toisiinsa yhteinen rakkaus Ibseniin. Ida oli erikoisesti
innostunut Ibsenin draamoihin, ja Aleksanteri oli epäilemättä
harvinainen Ibsenin tuntija. Sen huomasi heti harjoituksissa. Hänen
analyysinsa Ibsenin näytelmistä oli tavattoman yksityiskohtainen, ihan
pedanttisuuteen saakka. Meidän ohjelmistossamme oli kolme Ibsenin
näytelmää, ja jokaisen harjoituksiin myös Aleksanteri osallistui.
Suomen kieli oli hänelle vieras, mutta saksalaisen käännöksen avulla
hän pysyi mukana ja näyttelijän äänenpainoista hän vainusi oikean
ja väärän. Tietysti Ida, joka tunsi hänen aivoituksensa, esiintyi
tarpeellisena välittäjänä. Jonkin verran hän myöhemmin sekaantui myös
Sudermannin "Kodin" harjoitukseen, mutta "Elinan surmaan" hän ei
kajonnut laisinkaan.

Me jouduimme kosketukseen paroonin kanssa verraten vähän. Viipurissa
me harjoittelimme kuukauden, mutta jo ennen tämän kauden loppua hän
lähti taas Pietariin. Sitten tapasimme hänet matkalla tuolloin tällöin
ottamassa osaa harjoituksiin, mutta hänen osuutensa jäi sittenkin vain
tilapäiseksi. Ohjaajakykyä hänellä varmasti oli ja, kuten jo sanottu,
Ibsenin tuotannon hän oli tutkinut läpikotaisin. Myöhemmin hän asettui
asumaan Suomeen ja perusti Helsinkiin Ida Aalberg Teatterin, jonka
piti vaalia suuren näyttelijättären muistoa ja perinteitä, mutta se ei
elänyt kuin yhden näytäntökauden.

       *       *       *       *       *

Ahkerasti me Viipurissa harjoittelimme. "Rosmersholmiin" kohdistettiin
eniten työtä ja sitä eniten esitettiinkin. Tämä näytelmä oli
kaksikymmentä vuotta aikaisemmin päässyt parrasvaloon Suomalaisessa
Teatterissa, Ida Aalberg silloinkin naispääosassa. Sen omituinen
mystillisyys ja pessimismi ei ollut miellyttänyt silloista yleisöä,
ja kolmannen esityskerran perästä se oli poistettu ohjelmistosta.
Nyt se joutui kiertämään pitkin Suomen maaseutua ja sai aina täydet
katsomot. Näytelmä ei niitä aiheuttanut, vaan Ida Aalbergin nimi.
Hirveästi sitä "fiilattiin" koko kiertueen aika. Vielä sitten, kun
näytelmä ei enää ylen lukuisien esityskertojen perästä voinut hioutua,
sitä vain harjoiteltiin aamupäivisin. Ida itse ei näihin harjoituksiin
tullut, vaan sai Annie Ahlberg, joka näytäntöjen aikana istui
kuiskaajan kopissa, lukea hänen osansa. Me käsitimme nämä harjoitukset
jonkinlaisiksi voimisteluharjoituksiksi, ettemme veltostuisi.

"Rosmersholmin" ohella ehdittiin "Elinan surma" harjoitella valmiiksi
Viipurissa, jonkin verran käsiteltiin myös Sudermannin "Kotia", mutta
Ibsenin "Meren tytär" ja "Hedda Gabler", joita ei esitettykään kuin
jokin harva kerta, valmistettiin vasta matkan varrella.

Kiertomatka alkoi lokakuun alussa. Ensimmäiset näytännöt
annettiin Kotkan Palokunnantalossa, tuossa kaikkea muuta kuin
tarkoituksenmukaisessa "temppelissä", joka kuitenkin oli saanut
palvella Thaliaa ainakin kolmattakymmentä vuotta. Nyt sinne sovittiin
kaikki sisään, niin naiset kuin miehetkin, naamioimaan ja pukeutumaan,
eikä tarvinnut kuten joskus parikymmentä vuotta aikaisemmin miesten
pukeutua teltassa ja ryömiä sitten jonkinlaisesta luukusta sisään.
Ahtaat paikat siellä kyllä oli, mutta ainahan sopu sijaa antaa.

Ensimmäisen naamion teko oli tärkeä puuha, mutta jonkinnäköinen siitä
sentään tuli. "Onhan niitä tämänkin näköisiä miehiä", Kaarlo Braxén
sanoi usein naamion tehtyään, ja samaan ajatukseen täytyi tällaisen
kokemattoman töhertäjänkin yhtyä. Ida tarkasti naamiot ennen esitystä —
saman tempun hän teki vielä monesti jälkeenpäinkin, kun sille tuulelle
sattui — ja täydestä siinä meni minunkin naamani, jonka olisi pitänyt
kuvata "Rosmersholmin" rehtori Krollin julkisivua.

Jännitystä silloin oli ilmassa, ja sydän taisi läpättää kuin lampaan
häntä. Vähän päästä täytyi koetella, onko kaulus oikealla paikallaan,
onko puku järjestyksessä ja lähteekö ääni vapaasti, ennen kuin
näyttämölle astumisen hetki koitti.

       *       *       *       *       *

Aleksanteri oli myös mukana sinä syksynä vietetyillä reippailla
Idan päivillä Viipurin Seurahuoneella. Yksityishuoneeseen oli meitä
kokoontunut "oma porukka". Syötiin komea illallinen, ja samppanja
virtasi. Ida kehui, että samppanja kaunistaa ja siksi sitä pitää juoda.
Joskus hän käytti tätä kaunistuskeinoa näytännön edellä.

Mutta palatakseni noihin nimipäiviin: niillä vallitsi hauska ja välitön
mieliala. Tuskinpa milloinkaan muulloin muistan nähneeni Idaa niin
vallattomana. Hän vaati lauluja, kalskahtavia lauluja, ja me pojat
vedeltiin "Hanssin Jukkaa" täysin keuhkoin. "Kolome kertaa suolet
syliss' olen tanssannu permannolla" teki Idaan jylhän vaikutuksen.
Moneen kertaan hän vakuutti, että tuo se karakterisoi Suomen kansaa,
siitä hän nauttii. Monia muitakin "miehekkäitä" kansanlauluja
siinä laulettiin, ei mitään meltoa ja mietoa. Ida koetteli kääntää
Aleksanterille mehukkaimpia kohtia, mutta tämä ei näyttänyt
oikein pitävän niistä. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt Suomen kansan
mentaliteettia, eikä ihmekään, olihan hän hienoa balttilaista aatelia,
mutta Ida Aalberg oli kansan lapsi ja saattoi tallettaa muistissaan
joitakin katkelmia Janakkalan Leppäkoskella kuulemistaan rautatien
rakentajien lauluista, joissa on voinut olla hyvinkin repäiseviä.
Sitäpaitsi hänen temperamenttinsa oli aivan toinen kuin hiljaisen
paroonin. Vastakohdat täydentävät toisiaan.

Eräs taiteellinenkin kina niillä nimipäivillä sattui. Tietysti puhe
johtui Ibseniin. Kuinkapa sitä olisi voinut välttää, kun kaksi
sellaista Ibsen-entusiastia oli läsnä. Siihen aikaan kammoksuttiin
kovasti tendenssiä — onhan se esiintynyt peloittavana kummituksena
aivan viime aikoihin asti — ja Ida samoin kuin Aleksanterikin oli
vankasti sitä mieltä, ettei Ibsenillä ole tendenssiä. Mikä siinä
lienee vimmannut minua, ehkäpä nuoruus ja hulluus ynnä samppanja,
joka mahdollisesti antoi muitakin avuja kuin kauneutta, mutta niin
minä rupesin väittämään, että kyllä sillä Ibsen-ukollakin on vain
tendenssiä. Enhän minä ollut perehtynyt Ibseniin, lienenkö tuntenut
hänestä muuta kuin nimen, ennen kuin sain käteeni Ida Aalbergin
lähettämän "Rosmersholmin". Kaarlo Braxén istui vieressäni "pahana
henkenä" yllyttämässä ja mistä ihmeestä lienenkään saanut sanoja
suuhuni, mutta niitä tuli kuin turkin hihasta, ja jollakin tavoin olin
todistavinani väitteeni. No, tietysti minut lyötiin. Myöhemmin olen
kirjallisuuden historioita tutkiessani saanut havaita, että Ibsenillä
myönnetään olevan tendenssiä, ja huomanneehan sen muuten jokainen, joka
tutustuu hänen näytelmiinsä. Minun valttini taisi olla vain sellainen,
että jokainen kirjailija tarkoittaa antaa parhaat ajatuksensa
lukijoilleen.

Vaikka siinä tendenssiottelussa minut perusteellisesti tyrmättiin,
sain runsaasti hyvitystä toisella tavalla. Ida näet kimposi yhtäkkiä
ylös paikaltaan pöydän toisessa päässä ja huudahti minua osoittaen:
Tuolla se poika istuu. Myöhemmin tilaisuuteen saapunut tyttökoulun
opettajatar Edla Hiillos oli kertonut Idalle, että hänen oppilaansa
olivat lukeneet siihen aikaan ilmestyneestä Helsingin Kaiku-nimisestä
kuvalehdestä jonkun Heikki Välisalmen kirjoittaman runon ja sitten
kyselleet, tietääkö täti, joka yleensä tuntee kaikki ihmiset, mitään
tästä miehestä. Täti ei tietänyt ja kertoi nyt pulansa Idalle. Minut
koetettiin pakottaa lukemaan tämä ylen surullinen syystunnelma, mutta
minä väitin, etten muista sitä — tosin kyllä vastoin parempaa tietoani.
Silloin Ida laittoi hotellin palvelijan hakemaan lehteä. Se löytyi
Viipuri-lehden toimituksesta, ja sitten Ida lausuili runoa puoliyön
tietämissä jo sangen kiitolliselle kuulijakunnalle. — Edla Hiillos,
joka tämän välikohtauksen aiheutti, oli innokas teatteri-ihminen,
ollut mukana Suomalaisen Maaseututeatterin perustamisvaiheissa 1899,
ja vielä kahdeksankymmenen ikäisenä hän Helsingissä seurasi hartaasti
teatterielämää.

Toinenkin vieras oli sentään tuossa tilaisuudessa: Uuden Suomettaren
toimittaja Eino Voionmaa, joka sitten esitteli tehdessään seurueen
näkemiensä harjoitusten perusteella — tämän "Idän apinateatterin",
kuten Axel Ahlberg kuului sitä kerran nimittäneen.

       *       *       *       *       *

Olihan siinä yksikolmattavuotiaalle taiteentaimelle urakkaa: näytellä
harmaantunutta, kallionkovaa taantumuksen pylvästä, "Rosmersholmin"
rehtori Krollia. Harjoituksissa olin sentään saanut hyväksyvän sanan,
ja kyllähän minä kaikin tavoin koetin peitellä nuoruuttani. Vakavasti
astuin varsinaisena ensi-iltana Kotkan Palokunnantalon pienoiselle
näyttämölle ja aloitin keskustelun Rebekka Westin kanssa. Ensimmäinen
vuorosana kaikui vieraalta, mutta "pianpa perehtyi poika". Päästiin
onnellisesti kohtaukseen, jossa keskustelu alkaa kiihtyä. Minä istuin
korkeaselustaisessa nojatuolissa sikaria poltellen ja ilkeillen
mielestäni aivan asiaankuuluvasti. Mutta silloin Rebekka yhtäkkiä
syöksähti taakseni ja kuiskasi: "Ellette ota kovemmin kiinni, niin minä
väännän teiltä niskat nurin." Minä säpsähdin ja sysäsin sen jälkeen
repliikkini ihan vihan vimmassa. Näytännön loputtua Ida sitten sanoi
ystävällisesti, että auttoipas se uhkaus, hyvinhän se meni.

Tuosta hän sitten otti tavan käydä joka kerta saman kohtauksen aikana
tuolini takana kuiskaamassa jotakin korvaani. Minusta tämä hänen
lähenemisensä juuri siinä paikassa oli mahdollisimman sopimatonta,
mutta taiteilijatar ei tuosta tavasta luopunut. Kenties hän löysi siitä
jonkin uuden nyanssin.

Ohjausta esitysten aikana Ida harjoitti hyvinkin usein. Kyllä hän
huolehti muistakin näyttelijöistään kuin minusta, antaen heille milloin
minkinlaisia ohjeita. Voivat ne joskus olla hyödyksikin, mutta usein
ne myös saattoivat kiskaista toisen oikealta tolalta. Varsinkin Kosti
Elo oli hyvin herkkä menemään epävireeseen. Kerran — tapaus kai sattui
Porissa — hän meni näyttämään Rosmerin naamiotaan Idalle. Hän oli
tehnyt sen jo siihen mennessä jokseenkin monta kertaa, eikä siinä
kukaan huomannut mitään vikaa, mutta Ida, ties mistä syystä, moitti
maskia ja käski Kostin ottaa vähän konjakkia rohkaisuksi. Kosti otti
— niin vähän, ettei se tavallisesti miehiseen mieheen vaikuta. Mutta
tämä "sisäinen naamio" teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin
oli tarkoitettu: hän hermostui, kompastui jo näyttämölle astuessaan
turhanpäiväisen matalaan näyttämökynnykseen niin, että seinät heiluivat
arveluttavasti, unohti osan rekvisiittaansa ja repliikkejänsäkin,
kunnes vasta myöhemmin esitys rupesi sujumaan tavalliseen tapaan. "Ei
olisi pitänyt neuvoa teille sitä konjakkia", Ida sanoi ensimmäisen
näytöksen jälkeen.

Näin hän saattoi ohjailla myös näyttämön teknillistä kalustoa. Kesken
kiihkeänkin kohtauksen hän huusi näyttämön taakse: "Enemmän tuulta!"
"Lopettakaa musiikki — tai musiikki hiljempää!" Ja muuta sen kaltaista.

Tätä ulkopuolista ohjailemista tapahtui silloin, kun hän ei ollut
"elementissään", vaan näytteli pelkällä rutiinilla. Yleisö sitä tuskin
huomasi, ehkä eivät arvostelijatkaan, mutta vastanäyttelijästä se
joskus tuntui kaamealta. Rutiinillakin näytellessään hänellä sentään
oli joitakin nyansseja, jotka hän välttämättä tahtoi esille. Niinpä
"Rosmersholmin" kolmannen näytöksen suuri selvityskohtaus ei mitenkään
saanut mennä ilman kyyneliä. Ne eivät kuitenkaan aina tulleet hereästi
ja itsestään. Muistan, kuinka avuttomina me, Kosti Elo ja minä,
seisoimme, kun sanojen olisi pitänyt sinkoilla, mutta koko toiminta
sen sijaan hetkeksi pysähtyi, ja Rebekka "leijaili" ympäri näyttämöä
koettaen saada kyynelet silmiinsä. Lopulta, jos mikään muu ei auttanut,
hän iski kyynärpäänsä johonkin, ja kyynelet tulivat. Sitten päästiin
taas jatkamaan, mutta vastanäyttelijöiden innostus oli tiessään.

Kotkassa esitettiin "Rosmersholm" ja "Elinan surma" ja saatiin
ensimmäiset maininnat julkisessa sanassa. Idaa tietysti kiiteltiin
sen kuin osattiin, mutta koko seuruekin sai armon. Alkoi tuntua
mukavalta, kun tämän kirjoittaja, nuori näyttelijä, kuten hänestä
aivan oikein sanottiin, sai oikeinpa mainesanoja rehtori Krollina ja
"Surman" kanttorinakaan "ei ollut hullumpi" toisen lehden mukaan ja
toisen mielestä jopa hyväkin. Mutta minä asuinkin sen toisen lehden
toimittajan ja arvostelijan luona!

Haminassa minä sitten jo ennakkoon pelkäsin arvostelua.

Siellä oli määrätty esitettäväksi Sudermannin "Koti". Kaarlo Braxén,
jolla oli vanha osa, oli sitä vähin ohjaillut, joten yleiskohtausten
asemat saatiin järjestykseen, mutta taiteilijatar itse ei ollut
kertaakaan käynyt harjoituksissa. Minulla pastorina oli pitkiä
kohtauksia Magdan kanssa, joten kauhistuin näin yllättäen tullutta
esitystä. Kävin paroonittarelle puhumassa, etten uskalla mennä yleisön
eteen, kun noita tärkeitä kohtauksia on harjoitettu vain sijaisen
kanssa. "Osaatte kai te läksynne?" hän kysyi. Vastasin myöntävästi, ja
hän lohdutti minua, että kyllä se sitten menee.

Tirkistelyssämme ennen esiripun avautumista sen raosta saliin Kaarlo
Braxén huomautti, että tuossa eturivillä istuu eräs Suomen ankarimpia
teatteriarvostelijoita, niin että koetahan nyt, poika, panna parastasi.
Minulta meni heti sisu kaulalle, olisin halunnut vajota maan alle ennen
kuin lähteä näyttämölle.

Mutta mikäs auttoi, oli mentävä. Ensimmäinen näytös, jossa Magdaa
ei vielä ole, sujui ymmärtääkseni aika hyvin, sillä olin saanut
voitetuksi pelkoni. Mutta sitten tulivat ne kamalat kohtaukset Magdan
kanssa toisessa ja kolmannessa näytöksessä — pelkkää dialogia. Minä
en tietänyt asemista mitään, sillä sijaisen kanssa olimme ne ottaneet
omalla tavallamme. Koetin vain aina väistää tieltä ja siirtyä toiselle
puolelle, kun Magda ryntäsi milloin mihinkin suuntaan. Siellä oli
pianomaskikin nurkassa, harjoituksissa sitä ei ollut käytetty eikä
siitä puhuttukaan mitään. Kerran Magda meni pianon luokse ja alkoi
markeerata soittoa. Minä olin silloin taas varovaisuuden vuoksi
toisella puolella näyttämöä. "Pastori tulee tänne", Magda kuiskasi
mielestäni melkoisen kuuluvasti. Minä astelin pianon sille puolelle,
mikä minusta tuntui sopivalta. Olin parahiksi päässyt perille, kun
Magda kuiskasi: "Toiselle puolelle." Minä kiersin arvokkain askelin
soittajan ja siirryin sinne. "Pastori nojaa pianoon ja kuuntelee."
Pastori tietysti nojasi ja kuunteli ja teki yleensä, mitä milloinkin
komennettiin. Se oli kamalaa kuljeskelemista. Joskus Magda syöksyi
minua vastaan ja tökitteli maalatuilla sormillaan bonjourini
rinnastan pilkulliseksi, joskus minun piti ottaa häntä kovasti kiinni
käsivarsista, ja mitä kaikkea siinä lie vehdattukaan.

Kyllä minä varmasti osasin vuorosanani loistavasti, kun en häkeltynyt
senkään pahemmin sellaisessa touhussa. Ja sen ikäisen miehen
hermot ovat luonnollisesti rautaa. Minä kestin urhoollisesti tämän
äksiisin loppuun asti, mutta sen päätyttyä olin ihan lamassa, sekä
ruumiillisesti että sielullisesti. Mitähän Ida sanoo?

Ida ei sanonut mitään, taputti vain ohi kulkiessani minua kevyesti
olalle. Siitä siis päästiin vähällä. Mutta entä se eturivillä istunut
ankara arvostelija? Kyllä kai hän kuuli koko komentelun, ja antaa
tehdessään sen mukaisen arvostelun. Minä tietysti joudun syntipukiksi.

Yöllä en saanut unta silmiini ennen kuin joskus aamulla, jolloin menin
tunniksi tai pariksi jonkinlaiseen horrokseen, johon sekaantui kauheita
näkyjä: olin mm. olevinani sidottuna pianomaskiin kuin polttopaaluun
enkä päässyt irti, vaikka Magda huusi minua ja komensi riivatusti.

Aamulla ajattelin, että tämä ura nyt loppuu tähän. Paroonitar ei ollut
sanonut mitään, mutta entä kun hän saa nähdä ankaran arvostelijan
tuomion. Ei hän yleensä harrastanut arvosteluja, en milloinkaan nähnyt
hänen niitä lukevan, paitsi milloin joku toi hänelle lehden jonkin
ihmeellisen neronleimauksen vuoksi, mutta tässä tapauksessa... Enhän
minä ollut syyllinen, mutta jos jotakin vallan kamalaa sanottaisiin...

No, se ankaran arvostelijan lausunto tuli. Ensin hän tietysti kirjoitti
pienen kappaleen suuresta Idasta. Sitten seurasi tällainen palanen:
"Kappaleen muista henkilöistä mainittakoon Kaarlo Braxén vanhana
everstiluutnanttina sekä Heikki Välisalmi pastorina. Molemmat näyttivät
antautuneen tehtäväänsä vakavuudella, josta tuloksena oli ehyt ja
yhtenäinen vaikutus." Hohhoh!

Ei siis hän, "eräs Suomen ankarimpia teatteriarvostelijoita", ollut
istunut siinä ensi rivillä kaikkein ankarimmalla tuulellaan, vai
oliko hänellä ollut vahaa korvissa ja sumua silmissä — tai oliko
sittenkin kaikki ollut niinkuin ollakin piti. Mene ja tiedä. Mutta
osasi hän raapaista kritiikin kynnelläkin. Kiiteltyään ensin Magdaa
hän kirjoitti samaan arvosteluun seuraavat omaperäiset, huomattavasti
reserveeraavat rivit: "Kuitenkin Ida Aalberg mielestämme paremmin
tulkitsee Shakespearea ym. historiallisia näytelmäkirjailijoita kuin
Sudermannia." Todella viisaasti ja "historiallisesti" sanottu.

Minä nousin "tomusta ja tuhkasta", olin taas nuori ja keikutin päätäni
korkealla, mutta vanhempi veljeni taiteessa Braxén, jolla oli tapana
sanoa, jos kysyttiin, miten näytäntö sujui: "Lukekaa lehistä", ei nyt
ollut tyytyväinen. Hän lausui arvostelun johdosta: "Harmittaa minua,
kun poikaset pannaan samaan kategoriaan aikamiesten kanssa."

Sitten kiertue — tahi oikeastaan turnee, sillä kiertue-sanasta ei
silloin vielä ollut aavistustakaan (myöhemmin joku yritti käyttää
retkuetta, mutta siitä haiskahti kahdenlaista ilmaa) — jatkui
tavallista menoaan. Meillä ei kuitenkaan koskaan ollut niin kiirettä
kuin yleensä pikku kiertueilla, jotka näyttelevät jokaikinen päivä.
Me matkustimme välistä pitemmänkin taipaleen ja saimme lomapäivänkin
tuolloin tällöin. Mehän emme käyneet muuta kuin kaupungeissa, emmekä
niissäkään pienimmissä. Joka paikassa oli väkeä täydet katsomot, vaikka
hinnat olivat kalliit. Kaikkialta taiteilijatar sai kukkia, jotka
kuljetettiin aina seuraavaan paikkaan ja jätettiin sinne toisten tieltä.

Mistä lienee johtunut, että kerran Viipurissa oli vajaa huone.
Taiteilijatar katsahti esiripun tirkistysreiästä ja sanoi ylpeästi:

"Ibsenin ei tarvitse hävetä, minun ei tarvitse hävetä, hävetkööt
viipurilaiset!"

Ehkä he häpesivät ja tulivat synnintuntoon, koskapa seuraavissa
esityksissä oli jälleen täydet huoneet.

Marras—joulukuun vaiheessa kiertue matkusti Unkariin. Kuljettiin
Pietarin ja Varsovan kautta. Mukana oli nyt entisten lisäksi myös Tilda
Vuori, joka silloin toimi toista vuottaan Tampereen Työväen Teatterin
johtajana. Ida Aalberg otti hänet esittämään Elinaa "Elinan surmassa",
koska hän ei ollut tyytyväinen osan varsinaiseen esittäjään Dagi
Janssoniin.

Matka aloitettiin suurin toivein. Useimmille se oli ensimmäinen
ulkomaanmatka, eikä kukaan, Idaa lukuunottamatta, ollut saanut
tilaisuutta esiintyä rajojen takana. Eipä sellaista onnea ole
yleensä tarjoutunut suomalaisille puhenäyttämön taiteilijoille.
Suomalainen Teatteri kävi vaellusvuosinaan joskus Pietarissa, samoin
Aspegrénin Kansanteatteri, nojautuen luonnollisesti sikäläiseen
suomalaiseen väestöön, mutta varsin pian nekin matkat loppuivat.
Lienevätkö puhenäyttelijöistämme muut kuin Ida Aalberg ja Elli Tompuri
esiintyneet ainakaan huomattavammin ulkomailla. Laulutaiteilijamme
sen sijaan ovat hyvinkin saaneet kiinnityksiä ulkomaisilla ooppera-
ja operettinäyttämöillä. Jotkut suomalaissyntyiset ruotsinkieliset
näyttelijät ovat näytelleet Ruotsissa, ja kävihän, kerran Suomen
Kansallisteatteri, vieläpä Turun Työväen Teatterikin, vierailulla
Tukholmassa.

Nyt me olimme matkalla Unkariin, jossa meidän piti panna "koko
programmi toimeen", esittää kaikki viisi näytelmäämme Budapestissa,
Kolozvárissa ja mahdollisesti vielä muuallakin. Yhteen aikaan
puhuttiin, että Unkarissa esitettäisiin "Tukkijoella", Ida itse
Maijana. Tämä ajatus huvitti taiteilijatarta, mutta toteutumatta
se jäi. Hän näet piti suosittua kansannäytelmää kovin köykäisenä
ohjelmistoonsa. Oikeastaan vahinko, sillä kuriositeetin vuoksi
olisi ollut hauska nähdä, miten suuri tragedienne olisi suorittanut
rehevän suomalaisen kansannaisen osan. Muuten vakavasti ajatellen:
meidän henkilökuntamme ei olisi riittänyt näytelmään, joskin pääosat
olisi saatu täytetyiksi. "Tukkijoella" olisi paremminkin sopinut
esitettäväksi Suomessa, missä joka kaupungista olisi saatu valmiita
henkilöitä täyteosiin.

Unkarin matka ei vastannut odotuksia. Viivyimme Budapestissa parisen
viikkoa ja esiinnyimme muistaakseni vain kaksi kertaa — "Rosmersholm"
ja "Elinan surma", jota viimeksimainittua yleisö seurasi pienet
selitysvihkoset käsissä. Järjestelyssä oli varmaankin vikaa. Me
katselimme kaupunkia, istuskelimme ravintoloissa ja teattereissa ja
kuuntelimme mustalaissoittoa. Yrityksen taloudellinen kannattavaisuus
oli kai perin huono tällä tavalla. Ehkä ei yleisönkään suhtautuminen
paroonittaren mielestä ollut tarpeeksi lämmintä. Jotkut yksityiset
koettivat parantaa asiaa. Satuin olemaan läsnä, kun professori
Bela Vikár veti paroonittaren eteen pari tuhatlappusta taatakseen
taloudellisen puolen, mutta tämä kieltäytyi enemmistö esityksistä.
Me siis palasimme takaisin Budapestista käymättä lainkaan muissa
kaupungeissa.

Meille seurueen jäsenille Budapestin matka oli ollut virkistävä. Olihan
meillä ollut kaksi hyvää opasta: Suomessa monet kerrat käynyt lehtori
Sandor Ispanovits ja suomalainen taiteilija Yrjö Liipola, kumpainenkin
silloin nuoria, innokkaita ja avuliaita.

Tulomatkalla pysähdyttiin Pietarissa ja annettiin pari näytäntöä Moikan
varrella sijaitsevassa Malyi teatrissa (Pikku teatteri), joka kyllä
Pietarin oloissa saattoi vastata nimeään, mutta meikäläisen silmiin
vaikutti melkoisen komealta. Pietarin suomalaiset täyttivät katsomon.
Suomalaisilla oli jo silloin Pietarissa oma näytelmäseuransa, josta
saatiin "Elinan surmaan" tottuneita avustajia. Heidän joukossaan liehui
mm. erään Santtu Pirin pitkä, jo hieman lähtöä tekevä taiteilijatukka.
Tämän Pietarissa asuvan suomalaisen räätälin nimi näkyi joskus runojen
alla siihen aikaan.

Suosiota tuli, ja pietarilaiset lehdet kirjoittelivat arvosteluja.
Kukkiakin ojennettiin Idalle sen ajan tavan mukaisesti partaan ylitse.
Me miehet kävimme ne vastaanottamassa ja kannoimme taiteilijattaren
eteen, jolloin hän tavallisesti kysyi kainosti: "Onko se minulle."
Pietarissa minä satuin kantamaan erittäin upean kukkalaitteen rampista,
siinä oli hilaamista asiaksi asti, sillä kukat oli asetettu pronssiseen
isokaariseen astiaan. Kun olin saanut sen vaivoin raahatuksi
asianomaisen eteen ja kuullut tavanomaisen kysymyksen, meni minuun
mikähän lie mennyt ja minä vastasin: "Ei kun minulle." Ida syöksähti
ulos näyttämöltä eikä sillä kertaa enää antanut nostaa esirippua. Minä
tietysti säikähdin ajattelemattomuuttani, mutta mitään jälkikaikuja
siitä ei ollut.

Toisen kerran kuitenkin oli — tai ainakin yritti olla. Esitettiin
samaisessa Pietarissa "Elinan surmaa". Oli juuri menossa
sakaristokohtaus, mikä muuten meidän lyhennetyssä laitoksessamme oli
ensimmäinen, ja Kaarlo Braxén Vesilahden rovastina ynnä minä lukkarina
olimme näyttämöllä. Yhtäkkiä huomasin, että toiselta seinustalta
puuttui penkki, jolle Klaus Kurjen piti istuutua. Arvaten, että tästä
tulee tupen rapinat, kuiskasin B:lle, joka vielä oli yliregissööri ja
siis vastuunalainen: "Tee repliikki, minä menen hakemaan penkin." B.
vilkaisi seinustalle ja sanoi asiallisella rovastin äänellä: "Lukkari
menee hakemaan penkin." "Heti paikalla", minä vastasin ja painuin ulos.
Nuuskin kaikki nurkat kulissien takana, koetin epätoivon vimmalla
tolkuttaa asiaa venäläisille näyttämömiehille, mutta mitään penkkiä ei
löydetty. Arvasin, että viipymiseni tekee rovastin aseman näyttämöllä
kiusalliseksi, ja lopulta kiikutin sisälle ainoan istuimen, minkä
hädissäni löysin. Se sattui olemaan matala, plyysipäällysteinen,
tupsuniekka salin taburetti. Yleisö ei reagoinut millään tavoin, ehkei
se huomannutkaan siinä mitään tyylin rikettä, mutta B. irvisti pahasti.
Minä asetin kapistuksen paikalleen, ja esitys jatkui.

Tämä Vesilahden kirkon sakastiin tuotu outo "mööpeli" yritti synnyttää
vähän komiikkaakin. Kosti Elo, joka esitti Kurkea, katsoi laitosta
epäillen, mutta ei uskaltanut olla istumatta sille, kun kerran
asema niin vaati. Hän luonnollisesti upposi syvään ja näytti vähin
onnettomalta. Vielä hassummaksi tuli tilanne, kun hänen piti nousta
ylös: korkeavartiset ja kankeat saappaat eivät millään tahtoneet sallia
sellaista toimenpidettä. Ida katseli synkästi Kostin nujuamista, ja
minä, joka seurasin kohtausta kulissin raosta, arvasin, että tästä
nousee vielä myrsky, joten on parasta kuvaelman loputtua pysyä
näkymättömissä. Tapaus tietysti pantiin minun syykseni ja kuulin
paroonittaren huutelevan minua. "Missä se poika on?" hän kyseli,
mutta kukaan ei tietänyt mitään minusta, joka piiloittelin erään
pukuhuoneen pimeässä nurkassa. Tätä piilosillaoloa jatkui seuraavinakin
väliaikoina, kunnes erään kuvaelman loputtua en ehtinytkään pakoon.
Huomasin silloin kahden kulissipinon välisen raon ja pakkauduin sinne.
Paroonitar ei Kirstin puvussa päässyt perässä, vaan jäi "solan"
suulle tirhentämään: "Tulkaa heti ulos sieltä!" — "En tule", vastasin
tiukasti. Useita kertoja käskynsä toistettuaan hän lopulta kysyi:
"Mitä varten te siellä olette?" Suoraan kysymykseen suora vastaus:
"Penkkijuttua paossa." Silloin hän nauraa helähdytti: "Tulkaa ulos
sieltä, enhän minä teitä syö." Eikä syönytkään, ei ollut enää edes
pahalla tuulellakaan, vaan koko asia kuitattiin muutaman hetken
iloisella seurustelulla, minkä aikana minä koetin selittää tehneeni
voitavani. Kuten olin tehnytkin.

Pietarissa meitä asui useampia "Suomalaisessa yömajassa" tai
"Suomalaisessa kortteerissa", miksi sitä lie virallisesti nimitetty.
Se sijaitsi Gontšarnaja-kadulla, talossa 21, pihan perällä. Paikka
oli lähellä Nikolain asemaa, siis oikeastaan kaupungin keskustassa,
mutta katu oli ahdas ja huonossa kunnossa. Huoneet olivat pimeät ja
aika lailla rähjäiset. Sitä piti joku suomalaissyntyinen venäläinen.
Ruokaakin sai talosta ja siellä voi asua passittomanakin. Sitäpaitsi
tällä "kortteerilla" oli perinteensä: siinä oli asunut Kaarlo Bergbom
Suomalaisen Teatterin Pietarin matkojen aikana.

Turnee Ida Aalberg näytteli vielä Suomessa kotvan seuraavaa vuottakin.

Minun on turhaa lähteä kuvailemaan Ida Aalbergia taiteilijana. Sen
ovat tehneet terävämmät kynät ja tulevat tekemään sitten, kun Suomen
näyttämötaiteen historia kerran kirjoitetaan. Hänen suuruutensa on
yksimielisesti tunnustettu. Ne, joilla on ollut onni nähdä hänen
näyttämöluomiaan, eivät voi niitä koskaan unohtaa. Hän oli näyttämön
tenhotar, jolla oli lumoava taikasauva hallussaan. Hänen työpäivänsä
päättyi kolmekymmentä vuotta sitten, mutta toista häneen edes jossakin
määrin verrattavaa ei ole ilmaantunut. Hilda Pihlajamäki on, mutta
hänenkin pääasiallinen luomiskautensa sattuu osaksi samoihin aikoihin.

Näyttämötaide on Ida Aalbergin päivistä kehitellyt ilmentämismuotojaan.
Sen yleistaso on ehkä huomattavastikin noussut, mutta ihminen,
joka nuoruudessaan on nähnyt Ida Aalbergin näyttämöllä, nykyaikana
vain harvoin kokee sellaista elämystä kuin silloin. Totta on, että
katsojaa suggeroiva vaikutus lähti tavallisesti yksinomaan hänen
persoonastaan, toiset henkilöt helposti himmenivät, unohtuivat. Hän oli
näyttämön yksinvaltiatar. Hän saattoi suggeroida näyttelijätoverinsa
antamaan parastaan, mutta hän voi, kuten edellä on lyhyesti viitattu,
jättää heidät pulaankin. Hän ajoi omia tarkoitusperiään, ja niiden
saavuttamiseksi hän oli valmis uhraamaan paljon, vastanäyttelijänsäkin.
Tämä on tosin vain erään nuorukaisen vaatimaton kokemus ja käsitys,
kenties hän toisessa seurassa ja ympäristössä helpommin mukaantui
yleiseen menoon.

Suggestiivinen hän oli ihmisenäkin silloin, kun oli taiteesta kysymys.
Muissa asioissa saattoi välistä ilmetä hämmästyttävää oikullisuutta,
jopa pikkumaisuuttakin. Mutta kukapa meistä kuolevaisista olisi
virheetön. Jumalainen Ida hän kaikessa tapauksessa oli, sen jokainen
hänen kanssaan kosketukseen joutunut myöntänee.

       *       *       *       *       *

Tämän vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä alettiin maassamme yleisesti
perustaa työväenteattereita. Vuosisadan tuolle puolelle — 1898 ja
1899 — lankeaa vain kahden, nimittäin Viipurin ja Tampereen Työväen
Teatterien synty. Helsinkiin perustettiin Työväen Teatteri-niminen
taidelaitos vuosisadan toisena vuotena. Tämä teatteri pystyi vaikeissa
oloissa toimivanakin suuriin saavutuksiin niinä viitenä vuotena,
jotka se pysyi pystyssä, ennen kuin sen jatkoksi perustettiin
Kansan Näyttämö. Uusia teattereita perustettaessa lienee joskus
lausuttu lennokkaitakin sanoja. Niinpä Kansan Näyttämön ensimmäinen
johtaja Kaarle Halme suunnitteli uudesta taiteen temppelistä
sellaista teatteria, "joka karsii meidän kieltämme, synnyttää meille
kirjailijoita, sytyttää aatteita, kohottaa tunneasteikkoa, kuvastaa
meidän henkisiä pyrkimyksiämme, estää meitä kulttuurihairoja tekemästä,
estää meitä eksymästä sosialismin ja oikean sivistyksen alkulähteille
johtavilta teiltä, näyttää meille parhaimmat ja korkeimmat
ihmisyysihanteet kuvastaen meidän riemujamme, kuvastaen meidän
surujamme".

Onhan siinä ohjelmaa kerrakseen yhdelle teatterille. Epäilemättä
ihanteellista ja korkealentoista, mutta enpä usko vielä minkään
teatterin kyenneen meitä estämään "eksymästä sosialismin alkulähteille
johtavalta tieltä". Pystyisivätköhän minkään teatterin taiteelliset
keinot sellaiseen? Kaiken muun innostunut teatterin ystävä ehkä voisi
allekirjoittaa, joskaan tie "sivistyksen alkulähteille" ei tunnu
niinkään viehättävältä kuin kulttuurin tien kulkeminen eteenpäin.

Paljon vaatimattomammin määrittelivät toiset teatterin perustajat
sen tarkoituksen, jona oli "suomenkielisen teatterin ylläpitäminen
kansan pohjakerrosten näyttämötaiteellisten harrastusten kohottamista
varten". Siinä ohjelma, joka lienee useimmin lausuttu suomalaisia
työväenteattereita perustettaessa ja joka ilmaisee näiden tarkoituksen
melkoisen selvästi, joskaan ei aivan täydellisesti.

Missään ja milloinkaan ei työväenteattereita perustettu työväenluokan
propagandatarkoituksia varten, vaikka myöhemmin valtiollisen kuohunnan
aikoina tietyltä taholta niin väitettiin. Kun itse olen ollut mukana
parinkin työväen taidelaitoksen syntymävaiheissa, koetan luonnehtia sen
pohjan, jolta nämä ovat lähteneet.

On otettava huomioon, että maamme työväestön ensimmäiset
valistuspyrkimykset liittyvät kiinteästi suureen
suomalaisuustaisteluun. Samaan aikaan kuin suomalaisuusliike teki
suurta rynnäkköä, ilmestyivät ensimmäiset työväestön järjestyneen
hengenelämän merkit Aluksi kiinnyttiin lukemiseen ja perustettiin
työväen lukuseuroja, ensimmäinen niistä tietääkseni Tampereella
puoliväliin yhdeksättäkymmentä vuotta sitten. Suomenkielisen
kirjallisuuden niukkuus asetti työväen lukuhalulle rajoituksensa, mutta
harrastus oli kuitenkin herännyt.

Lukuseuroja seurasivat lauluseurat, joita myöskin Tampereen esimerkkiä
noudattaen ruvettiin perustamaan sellaisille seuduille, missä
työväestöä oli runsaammin. Ja näiden musiikillisten harrastusten
kautta kävi tie näytelmälliseen toimintaan. Niiden toimesta alettiin
järjestää näyttämöesityksiä ja vähitellen alkoi olla iltamien eräänä
ohjelmanumerona seuranäytelmä.

Seuranäytelmäharrastus kasvoi ja kehittyi. Aluksi jokseenkin kaikki
seurojen ja yhdistysten jäsenet esiintyivät näyttelijöinä ilman
tarkempaa valintaa, mutta myöhemmin näyttämöllinen toiminta alkoi jäädä
siihen soveliainten haltuun. Näin syntyi näytelmäseuroja, joilla jo oli
joku "ensimmäinen yhdenvertaisten joukosta" johtajana, joten toiminta
alkoi saavuttaa säännöllisiä muotoja. Sitten vaatimukset kasvoivat,
ja näytelmäseurat muodostettiin teattereiksi, joiden toiminta tosin
oli harrastelijapohjalla, mutta muuten täydellisesti varsinaiseen
teatterityöhön verrattavaa. Työväenteatterit ovat kasvattaneet
monia kunnollisia ammattinäyttelijöitä, ja monen monet iäkseen
harrastelijoiksi jääneet eivät ole ammattilaisia huonompia. Muuten:
harvoinpa tehtäneen eroa ammatti- ja amatöörikirjailijan välillä,
mikäli on kysymys hänen taiteelleen asetettavista vaatimuksista. Tämä
sanottuna vertailun vuoksi.

Työväen näyttämöiden synnystä puhuttaessa en siis voi myöntää oikeaksi
sellaista "irti porvareista"-kantaa, jollainen on joskus esitetty
niin puolelta kuin toiseltakin. Suomen sivistyneistön kunniaksi on
luettava suomalaisen teatterin synty, mutta tämä sama sivistyneistö
ei jaksanut lopullisesti vetää toimintatarmoon herännyttä työväestöä
samaan kulttuuripiiriin tahi edes sitä lähellekään, vaan jätti sen
oman onnensa nojaan. Silloin sillä ei ollut muuta neuvoa kuin yrittää
luoda omaa kulttuuriaan, mikä kuitenkaan ei milloinkaan ole poikennut
eri teille kansallisen kulttuurin kanssa. Suomalaisen työmiehen luoma
kulttuuri on yksinomaan suomalaista, näyttämötaiteen kohdalta kaikkein
olennaisimmin.

Meidän kansallamme on erikoinen taipumus välittävään taiteeseen. Mutta
sillä, että työväestö on kiintynyt ennen muuta näyttämötaiteeseen (ja
musiikkiinkin) on oma selityksensä. "Taide sisimmältä olemukseltaan
on yhteiskunnallista toimintaa", on professori Yrjö Hirn sanonut.
Sellaista tietenkin on kaikki taide, mutta työväestö on erityisesti
ottanut vaaliakseen näyttämötaiteen. Se on nähnyt sen huomattavimmin
yhteiskunnalliseksi ja lisäksi: yhteiskunnalliseksi joukkotoiminnaksi.
Työväestö on tottunut joukkotoimintaan, ja näyttämötaide jos mikä on
sellaista, sillä sitä tehdään joukolla ja katsellaan joukolla. Näin
siitä on tullut Suomen kansanomaisin taidelaji.

Työväen kulttuurinälkä loi aikoinaan työväenteatterit. Niiden toiminta
osoitti, että työväen teatterien merkitys kulttuurilaitoksina
oli erittäin kantava. Aluksi ne suorastaan liittyivätkin
työväenjärjestöihin, mutta myöhemmin, kun järjestötoiminta tavattomasti
laajeni, teatterit pyrkivät siirtymään omien kannatusyhdistystensä
varaan. Mutta sittenkin järjestöt saivat monessa tapauksessa olla
kannatusyhdistysten takana maksamassa tappioita.

Vaikkakaan työväenteatterit eivät milloinkaan ole olleet
propagandavälineitä, niille on eri vaiheissaan myönnettävä
ohjelmateatterin merkitys. Ne ovat koettaneet mahdollisuuksien
mukaan pitää yllä arvokasta ohjelmaa. Kotimaista näytelmää ne ovat
suosineet, niin että esim. Johannes Linnankosken "Ikuinen taistelu"
sai ensiesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa, samoin Konrad
Lehtimäen suurnäytelmä "Spartacus", ja Lauri Haarlan ehkä paras
näytelmä "Lemminpoika" esitettiin ensimmäiseksi Oulun Työväen
Näyttämöllä. Köyhälistökuvausta ja ns. aatteellisiakin ohjelmistoa ne
ovat viljelleet, tosin siinä suhteessa seuraten Bergbomin aikaisen
Suomalaisen Teatterin linjaa, jota myöskin ainakin osittain Suomalainen
Maaseututeatteri noudatti vaellusvuosiensa ensimmäisellä kymmenellä.
Jokunen huomattavampi köyhälistönäytelmä, kuten Gerhard Hauptmannin
"Kankurit", joka helsinkiläisestä Työväen Teatterista lähteneenä kiersi
maaseudun pienille työväen näyttämöille, ei milloinkaan löytänytkään
armoa päästä ns. porvarillisiin teattereihin.

Luonnollisesti työväen teatterit ovat mielihyvin tarttuneet sellaisiin
näytelmiin, joissa on ollut yhteiskunnallista tuntua tai jotka ovat
tulkinneet ajankohtaista julistusta, mutta kirjoittava teatteri ei ole
sanottavasti sellaista dramatiikkaa luonut. Samoin työväen teatterit
ovat voimiensa mukaan vaalineet klassillisuutta.

Niiden merkitys ohjelmateattereina selvinnee siitäkin, että
ensimmäisen maailmansodan jälkeen uusia suuntia etsinyt draamallinen
kirjallisuus löysi työväen teattereista taiteelliset tulkitsijansa.
Ekspressionistisia näytelmiä on niissä runsaasti esitetty, ja
oltakoonpa niiden merkityksestä mitä mieltä tahansa, tuollainen
valppaus ajan kirjallisia suuntia kohtaan on kunnioitettavaa ja antaa
oikeuden puhua ohjelmateatterista.

Yllä oleva olkoon sanottuna sillä rajoituksella, että työväen
teattereidenkin on tietysti kassansa vuoksi välillä ollut turvauduttava
keveäänkin ja mitään sanomattomaan ohjelmaan.

Suomalaisen työväen näyttämötaiteen merkitystä määriteltäessä on
ymmärtääkseni hyvin tärkeänä seikkana pidettävä sitä, ettei se
milloinkaan ole säikähtänyt teatterin tarkoitusta. Siinähän ei
oikeastaan ole mitään tavatonta, vaikka meikäläiset esteetikot ovat
sitä niin usein pelänneet. Jo antiikin teatterilla oli tarkoituksensa.
Kreikkalainen huvinäytelmä arvosteli varsin kirpeästi valtiollisia
ja yhteiskunnallisia oloja. Ja keskiajan hengellinen näytelmä, joka
syntyi kirkon helmasta, edusti luonnollisesti määrättyä tarkoitusta.
Kyllä kai jokainen ymmärtää, että kirkko tekee propagandaa, sehän on
sen velvollisuuskin. Ei suinkaan katolinen kirkko olisi hyväksynyt
sellaista omaa synnyttämäänsä laitosta, joka ei olisi edustanut sen
tarkoituksia. Etevä Shakespearen tutkija August Brunius sanoo,
että muutkin Shakespearen aikalaiset näytelmäkirjailijat osasivat
kirjoittaa vaikuttavia ja esitettäväksi kiitollisia kohtauksia, mutta
heidän näytelmistään puuttui tarkoitusta. Siksi he ovat kuolleet ja
Shakespeare yksin elää. Entä Schiller, hänen draamoissaan oli vapauden
ylistystä, jopa kehoitusta vapaustaisteluunkin. Ja Ibsen on — sanoo
norjalainen kirjallisuushistorioitsija Bing — eräissä teoksissa
julistanut palavaa uskoansa persoonallisuuden oikeuteen yhteiskuntaa
vastaan ja sen ehdotonta velvollisuutta itseään kohtaan. Ja vanhan
Venäjän suuret nerot Gogol ja Tolstoi! Kyllä kai Gogolin "Reviisori"
arvostelee ja ruoskii; me vain olemme mielissämme, kun ei ruoskan
isku satu meihin. Tolstoi taas suorastaan julistaa, voisi sanoa:
saarnaa aatteitaan. Takavuosina on Euroopasta tullut yhteiskunnallisia
epäkohtia vitsovia näytelmiä, joita meilläkin on esitetty. Onpa sieltä
tullut tavallaan julistustakin, muistaaksemme vain "Verdunin ihmeen",
vahvasti pasifistisen kuvaelmasarjan, ja "Suuren maailmanteatterin",
jonka rytmeissä liikkui uskonnollinen paatos.

       *       *       *       *       *

Kotkan Työväen Teatteri perustettiin elokuun alussa 1908, ja minä
tulin sen ensimmäiseksi johtajaksi. Seuranäytelmätoimintaa oli ollut
ennenkin, mutta silloin valmistui uusi työväentalo ja teatterin
perustaminen katsottiin tarpeelliseksi. Talo olikin upea rakennus,
siinä oli avara sali, johon seisojat mukaan luettuna sopi tuhat
katsojaa. Salin akustiikka ei ollut kehuttava, mutta sitä paranneltiin
kankailla ja villalangoilla. Näyttämönpuolikin oli järjestetty varsin
tyydyttävästi, oli pukuhuoneita ja itse näyttämössä sekä syvyyttä että
korkeutta. Työväenyhdistys oli hankkinut vanhoja Arkadian — vai oliko
Ruotsalaisen teatterin — kulisseja melkoisen varaston. Sillä päästiin
pitkälle järjestelyillä, korjauksilla ja vähin uuttakin laittamalla.

Siihen aikaan oli innostusta näyttämöllisiin harrastuksiin. Teatteri
perustettiin kokonaan harrastelijapohjalle, mutta kaupungissa oli
runsaasti kokenutta näyttelijäainesta ja uutta tuli tulvimalla. Monesti
myöhemmin on tahtonut olla puutetta esimerkiksi avustajista, silloin
niitä tarjoutui liikaakin, joten oli varaa valita. Palkkioista ei ollut
kysymystäkään, vaikka melkoinen joukko näyttelijöitä oli harjoituksissa
jokaikinen ilta. Ja harjoituksiin tavallisesti saapuivat nekin, joilla
ei ollut osia. He tulivat katsomaan toisten työskentelyä. Seurasivatkin
tarkasti ja ottivat oppia, kun perusvirheitä oiottiin. Palkkioita ei
pyydetty, kuten sanottu, mutta jotakin sentään yritettiin maksaa.
Olisiko paras näyttelijän palkkio ollut siinä kahdenkymmenen markan
nurkilla kuukaudessa.

Huikeasti tehtiin työtä ensimmäisenä näytäntökautena, aivan
ammattiteatterin vauhdilla. Mikäli jaksan mieleeni johdattaa,
oli meillä alun toistakymmentä ensi-iltaa. Nuutti Vuoritsalon
"Virkistysmatkalla" aloitettiin. Tuossa taiteellisesti mitättömässä
hupailussa oli sentään tilaisuus koetella nuoria voimia ja karsia
heistä aloittelijain tavallisia virheitä. Sitä harjoiteltiin
sitkeästi ja verraten kauan, mutta kun koko näyttelijäkunta oli tuota
"äkseerausta" katsomassa, oli siitä yleistä hyötyä vastaisen varalle.
Seuraavan näytelmän valmistelussa ohjaajan työ oli jo aika lailla
keveämpää, ja kevätpuolella harjoitustyö sujui kohtalaisen nopeasti.

Ohjelmistossa oli sekä koti- että ulkomaisia näytelmiä. Eino
Leinon "Pentti Pääkkönen", näyttämöltä varmaan perin harvoin nähty
uhmaaja-näytelmä, herätti silloin Kotkassa harvinaisen paljon
huomiota. Larin Kyöstin "Herra Valtuusmiehellä" oli menestystä
pikkukaupunkilaiskuvauksena ja saman tekijän "Särkynyt sävel", pieni
tunnelmapalanen, joka esitettiin "Valtuusmiehen" täydennyksenä,
muutti illan tunnelman vakavaksi ja herkäksi. "Nummisuutarit" oli jo
ennen esitetty Kotkassa, nyt se otettiin uudestaan ohjelmaan, samoin
tietysti "Tukkijoella", joka ei siihen aikaan saanut puuttua yhdenkään
aloittelevan teatterin ohjelmistosta. Ulkomaisista näytelmistä
edustivat huvipuolta "Baldevinin häät", venäläisaiheinen "Korpit" ja
ikivanha ja ikihauska "Charleyn täti", josta tuli oikea menestysnumero.
Mutta vakavillakin näytelmillä oli siihen aikaan menestystä. Niinpä
silloin muodissa ollut Adolf Paulin "Pirun kirkko" sai ennätyksen.
Yleisöä kiinnostivat siinä väliverhon auki ollessa tapahtuvat näyttämön
muutokset. Sellaista ei ollut paikkakunnalla ennen nähty, ja sitä
ihmettä tultiin toisenkin kerran katsomaan. Kun tämä näytelmä oli
erityisen hyvässä huudossa kotkalaisten keskuudessa, se päätettiin
antaa kansannäytäntönä viidenkolmatta pennin maksusta hengeltä. Tähän
näytäntöön myytiin tuhatneljä lippua, jolloin poliisi keskeytti
myynnin. Jonoa oli vielä ainakin puolen kilometrin pituudelta. Halpojen
näytäntöjen antaminen keskeytyi tähän, sillä arveltiin, että yleisö
rupeaa niitä odottamaan eikä tulekaan tavallisiin näytäntöihin. Hyvä
menestys oli muillakin vakavilla näytelmillä, kuten Emile Zolan
romaanista muovatulla "Ansalla", jonka pitkä henkilöluettelo saatiin
helposti miehitetyksi, ja Leo Tolstoin "Pimeyden vallalla". Kun
Suomalainen Maaseututeatteri pariviikkoisen vierailun aikana esitti
saman näytelmän, ei se saanutkaan sanottavasti katsojia, ja monet,
jotka olivat olleet esitystä katsomassa, sanoivat, että paremmin
se täällä meni omin voimin. No, se nyt oli tietysti vain pelkkää
paikallisylpeyttä, sillä tietysti ammattiteatterin esitys oli aivan
toista kuin aloittelevan harrastelijanäyttämön.

Kotkan Työväen Teatteri lienee ollut niitä harvoja taidelaitoksia,
jotka tuottivat voittoa. Ei se ensimmäisen näytäntökauden voitto suuren
suuri ollut, mutta kuitenkin sellainen, että kannattaa näin ihmeeksi
mainita. Sen myöhemmästä taloudellisesta menestyksestä en tiedä, sillä
jo seuraavana syksynä lähdin sanomalehtimieheksi Turkuun ja jätin
teatterin, hieman ankein mielin kylläkin, sillä Kotkassa oli helppoa
työskennellä. Näyttelijäaines oli taipuisaa, innostus ja yhteishenki
mainiot.

Elämäntehtävä oli nyt muka selvinnyt: minä olin päättänyt jättää
näyttämön ja koteutua aikaisemmin yrittelemälleni sanomalehtialalle.
Lokakuun 15. päivänä 1909 lähdin Kotkasta oikein laulukuoron saattamana
ja jo seuraavana päivänä astuin uuteen toimeeni Turussa. Lehtemme
muuttui vuoden vaihteessa iltalehdeksi, ja silloin tuntui jäävän
aikaa sivuharrastuksiinkin. Onni Savola piti sinä talvena yllä
Turun Näyttämöä, ensimmäistä varsinaisen teatterin tapaan toimivaa
taidelaitosta vanhassa kulttuurikehdossa, josta leikillisesti
sanottiin, että se on kulttuurikehto, koska siellä kulttuuri on
kehdossaan. Onni Savola oli jo silloin tunnettu lausujana, nyt hän
esiintyi ohjaajana ja näyttelikin mukana. Hänellä oli teatterissaan
pari vakinaista näyttelijää ja oikein hyvä iltanäyttelijäkaarti, useita
vakinaisissakin teattereissa aikaisemmin esiintyneitä. Tähän näyttämöön
minutkin vedettiin ja olin mukana ainakin Martti Vuoren "Savon
sydämessä" komedian rovastina, J.H. Erkon "Ainon" Koukina ja lopuksi
Kiven. "Nummisuutarien" Eskona, josta tuli mieliosani ja jota esitin
Turussakin monet kerrat kolmella näyttämöllä.

Ei Turun Näyttämö jaksanut elää muuta kuin sen näytäntökauden. Menot
eivät liene olleet kovin suuret. Ne pari ammattilaista olivat heikolla
palkalla, emmekä me iltanäyttelijät pahasti työstämme kostuneet —
minäkin muistan saaneeni viisitoista markkaa esitysilloista, kun
taas harjoitukset menivät kokonaan ilmaiseksi. Suurin meno oli
Ruotsalaisen Teatterin hallussa olevan huoneiston vuokra, ja Turun
Näyttämö alivuokralaisena sai tietysti aina huonommat illat. Tulopuoli
oli kaiketi heikko. Turun yleisö oli jakaantunut kolmeen osaan:
ruotsalaisilla oli oma teatterinsa, työväellä näytelmäseuransa ja
suomalainen porvaristo, jonka olisi pitänyt täyttää Turun Näyttämön
katsomo, huomattavalta osaltaan nukkui. Turussa on vielä tänä
päivänäkin kolme teatteria. Nyt ne voinevat joltisestikin, mutta
kituelämää nekin ovat ajoittain viettäneet, vaikka ovat saaneet valtion
ja kunnan avustustakin.

Seuraavana syksynä jouduin sivutoimenani johtamaan Työväen
näytelmäseuraa. Se oli kummallinen ja ainutlaatuisilla perusteilla
toimiva laitos. Työväenyhdistys sille otti johtajan, joka sai
palkkiokseen kymmenen prosenttia kaikkien esitysten kokonaistuloista.
Näyttelijöitä oli paljon, monet heistä kauankin esiintyneitä ja
pahoja maneereja saaneita; heille maksettiin yksi markka arkilta.
Johtaja sai nostaa tilinsä kuukausittain, näyttelijät vain kahdesti
vuodessa. Toisille kertyi huomattaviakin taskurahoja, mutta
varsinkin nuorten aloittelijain tulot saattoivat supistua markkaan
ja viiteenkymmeneenkin penniin illassa. Puvustoa sillä seuralla oli
vaikka millä mitalla, joukossa kunnollistakin. Ohjelma samoin, siellä
oli sellaisiakin näytelmiä, joita ei missään muualla esitetty, oli
oikein alkuperäisiä käsikirjoituksiakin tuntemattomilta tekijöiltä.
Aikojen kuluessa tämä ohjelmisto oli kerääntynyt ja sitä oli esitetty
vuodesta toiseen. Oli näet sellainen järjestys, että ammattiosastot
tilasivat työväenyhdistykseltä huoneen lauantai- ja sunnuntai-illoiksi
ja sitten seuran johtajalta näytelmän. Harvoin niillä sitten olikaan
muuta ohjelmaa. Ja niin noita vanhoja näytelmiä — joukossa yhä vielä
sellaisiakin kuin Jahnssonin "Bartholdus Simonis" ja "Lalli" ja monta
muuta — laahattiin vuodesta vuoteen. Harjoitusaikaa niille ei jäänyt
kuin pari iltaa kutakin varten, mutta niinpä näyttelijätkin olivat
entisiä, monet kerrat samoja osia esittäneitä. Tuskinpa mikään näyttämö
milloinkaan on tullut toimeen niin vähällä ohjelmiston uusimisella kuin
tämä seura.

Minun aikanani kuitenkin saatiin muistaakseni viisi uutta ensi-iltaa,
jotka harjoitettiin entisen ohjelmiston lomassa. Niissä oli vähän
toisenlainen leima kuin noissa iänikuisesti "fiilatuissa" vanhoissa
näytelmissä. Tämä järjestelmä tukahdutti kaiken taiteellisen
yritteliäisyyden. Esitys oli sellaista, että siitä suorastaan kärsi;
ei sitä mielellään mennyt katsomaankaan, kiitti, kun sai lauantai-
ja sunnuntai-illan jotenkin menemään. Mutta onhan tuollainenkin
taiteen taimitarha ansainnut joutua merkityksi aikakirjoihin. Se ei
kasvattanut yleisöään eikä näyttelijöitäänkään, vaikka muutamia miehiä
sieltä lähtikin näyttelijänuralle, onneksi niin aikaisin, etteivät
olleet ehtineet vielä pilaantua. Yhteen näytäntökauteen minunkin
johtajana-oloni supistui ja helpotuksen huokauksin siitä laitoksesta
erosin.

Kolmanteenkin näyttämölliseen yritykseen minä vielä Turussa ollessani
jouduin. Yhdessä eräiden työväentalolta siirtyneiden näyttelijöiden
kanssa perustimme Turun Seuranäyttämön, joka esiintyi Vähäväkisten
talossa. Nimi oli vaatimaton, mutta innostus kova, ja tuloksetkin,
jotka jo ehtivät näyttäytyä kolmen ohjelman muodossa, varsin
tyydyttävät. Sanomalehdet antoivat tunnustusta, samoin yleisö, jota
kumma kyllä kävi näytännöissä runsaasti, paljon enemmän kuin ennen
Turun Näyttämöllä. Ainakin Akseli Karhi, myöhemmin tunnettu turkulainen
näyttelijä ja teatterinjohtaja, hankki kannuksensa Vähäväkisten
lavalla. Monta muutakin etevää, joskin amatöörinä pysynyttä näyttelijää
liikkui niillä palkeilla. Minun toimintani loppui kuitenkin jo
syyspuolella, sillä lehtiliikkeen johtokunta kielsi minua olemasta
sanotun näyttämön johtajana. Seuranäyttämön satukin sellaisenaan loppui
pian. Vain yksi minun alulle panemani näytelmä harjoitettiin loppuun
ja esitettiinkin. Sitten oli eräitä muita yrityksiä samassa paikassa,
mutta ne eivät ottaneet onnistuakseen.

       *       *       *       *       *

Aarne Orjatsaloon tutustuin jo eräitä vuosia aikaisemmin, mutta vasta
Turun-aikanani tuttavuus kehittyi läheiseksi ystävyydeksi. Hänellä
oli silloin jo takanaan lähes kymmenvuotinen teatteriura, ja nyt
vuosina 1908—10 hän esiintyi toiseen otteeseen Tampereen Teatterissa,
joka sangen usein vieraili Turussa. Mieleeni on erityisesti painunut
muutamia hänen luomiaan, kuten "Pirun kirkon" Kattilanpaikkuri,
Tiitus, Edmund Kean, "Reviisorin" Hlestakov ja Shaw'n "Sankarien"
Biuntshli. Kattilanpaikkurin notkea pirullisuus osoitti hämmästyttävän
kehittynyttä repliikkitaitoa ja Järnefeltin Tiituksen syvä humanismi
tulkittiin niin sydämellisesti ja lämpimästi, että katsomossa tuskin
yksikään silmä jäi kuivaksi. Gogolin Hlestakov, tuo ikuisen-venäläisen
huikentelevan ja huolettoman nuorenmiehen perikuva, joka alkoholin
vaikutuksen alaisena lopulta itsekin uskoo omia kevyitä valheitaan, oli
todella slaavilaisen verevä veitikka, niin vapaa ja yllätyksellisesti
välähtelevä, että sille sai hakea vastinetta kaukaa, aina Hlestakovin
kotimaasta asti. Olen nähnyt parinkin tunnetun venäläisen näyttelijän
Hlestakovin enkä hevin asettaisi niistä kumpaakaan Orjatsalon luoman
rinnalle. Orjatsalo loi myös tavallaan Edmund Keanin perinteet meillä.
Iivari Paatero oli mainio ja lähellä historiallista Keania, joka
oli varreltaan vähäinen ja henkisten ponnistusten jälkeen helposti
väsähti, mutta Orjatsalo loi näytelmän Keanin, sekä henkiseltä että
ruumiilliselta olemukseltaan väkevän ja riehakkaan. Sitä Kean-esitystä
— hänen nuoruutensa aikaista nimittäin, sillä jokin myöhempi esitys ei
liene saavuttanut enää samaa loistoa — ei helposti ylitettäne..

Myöhemmin, 1913—14, Orjatsalo vieraili Suomen Kansallisteatterissa
esittäen Brutusta "Marie Victoiressa" ja Othelloa ja liikkui
kiertueella sekä yhdessä Axel Ahlbergin kanssa että oman seurueen
keralla.

Aarne Orjatsalo oli syntynyt Thalian lempilapsena. Näyttämötaiteen
jumalatar oli suonut hänelle poikkeuksellisen suuret lahjat, joiden
ansiosta hän kypsyi taiteessaan harvinaisen nopeasti. Jotkut ovat
lausuneet sellaisen otaksuman, että koko hänen perin loistava
menestyksensä perustuikin pelkkään luonnonlahjakkuuteen, ja joskus
hän itsekin saattoi ylimielisyyden puuskassaan antaa aihetta
sellaiseen käsitykseen. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita.
Vaikka näyttämötehtävä muotoutuikin hänelle helposti, tiesivät ne,
jotka pääsivät häntä lähelle, että hän tavallisesti valmisti osansa
huolellisesti, jättämättä mitään satunnaisen inspiraation varaan.
Olen nähnyt häntä erinäisissä osissa monet kerrat ja saanut todeta,
että selvä, harkittu rakennelma oli aina havaittavissa. Jokainen
tositaiteilija, joka kykenee saavuttamaan jalon innoituksen, voi joskus
eläytyä osaansa tavallista herkemmin ja syvällisemmin, mutta hänen
työnsä, jos se on harkiten ja huolella tehty, kestää silloinkin, kun
suuri inspiraatio syystä tai toisesta jää tulematta.

Varsinkin toisen Tampereen-kautensa aikana Orjatsalo, joka jo sitä
ennenkin oli "hyvän näyttelijän" maineessa, kohosi taiteelliseen
suuruuteen ja saavutti oloissamme ennenkuulumattoman yleisömenestyksen.
Hän oli ihailtu ja juhlittu. Tampereen Teatterin vierailut muihin
kaupunkeihin kantoivat hänen mainettaan yhä kauemmaksi. Nykyään
elokuvat tekevät näyttelijöitä tunnetuksi. Orjatsalolla ei ollut sitä
apukeinoa, mutta hänestä puhuttiin yleisesti ja häntä haluttiin nähdä.
Minne hän vain tuli, siellä oli yleisö hänen jalkojensa juuressa.

V. 1918, tuona Suomelle ja varsinkin sen työväestölle niin
kohtalokkaana vuotena, Aarne Orjatsalon näyttelijäura keskeytyi. Hän
oli silloin Tilda Vuoren jäljeltä hyvässä kunnossa olevan Tampereen
Työväen Teatterin johtajana. Kansalaissodan pyörteissä teatterin
toiminta lakkasi, ja Orjatsalokin joutui muihin toimiin.

Hän ei ollut luonteeltaan poliitikko, vaan niin täysiverinen
taiteilija, että kaikki muut harrastukset jäivät pakostakin
toisarvoisiksi. Lämmin sydän saattoi kuitenkin hänet suopeaksi työväen
asialle ja johti hänet aika ajoin kulkemaan jokseenkin lähellä
järjestyneen työväen polkuja. Hän oli jo verraten aikaisin liittynyt
sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, ja muistaakseni v. 1907 hän
oli jonkin aikaa Forssassa ilmestyneen Santeri Nuortevan perustaman
"Yhdenvertaisuus"-lehden toimittajana. Hän kirjoitti lennokkaasti,
lyhyesti ja selkeästi. Vähäisenä toimittajakautenaan hän osoitti
olevassa edellä muita kirjoittajia siinä, ettei hän suosinut silloista
pitkäveteistä, laajasti selittelevää tyyliä.

Suurena nimenmuuttokautena herätti huomiota hänen uusi nimensä. Kun isä
Riddelin otti nimekseen Ritarsalo, muutti poika nimensä Orjatsaloksi.
Siihen kätkeytyi eräänlainen viittaus hänen mielipiteidensä suuntaan.

Niin vähän varsinaista politiikan tekoa kuin Orjatsalon elämään
sisältyikin, hän joutui v. 1918 onnettomissa tapauksissa valkoisten
taholla niin vihatuksi kuin tuskin monikaan punaisella puolella ollut.
Hänen kerran Kansallisteatterissa pitämänsä puhe, jossa miehen luonteen
mukaisesti oli tulta ja liekkiä, oli pääasiallisimpana syynä tähän. Hän
tosin esiintyi lausujana kansalaissodankin aikana joissakin työväen
tilaisuuksissa, mutta mitään erityistä aktiivisuutta hän ei tietääkseni
muulla tavalla osoittanut. Hänelle ei kuitenkaan annettu anteeksi, ja
vielä yksitoista vuotta kansalaissodan jälkeen, kun hän palasi Suomeen,
hän joutui lapuanliikkeen silmätikuksi.

Esiinnyttyään v. 1921—22 Lontoossa Winter Garden Theatressa
musiikkikomediassa "Sally", jossa hän näytteli ulkomaalaista ravintolan
isäntää, joten kielikään ei tehnyt haittaa, kun osa tulkittiin
englantia murtaen, ja oltuaan näyttämöhommissa Amerikan Yhdysvalloissa,
sekä johtajana että näyttelijänä, Orjatsalo palasi v. 1929 Suomeen.

Varsinkin työväestö otti hänet täällä vastaan ilman varauksia, mutta
myöskin poliittisesti vähemmän kiihkeä teatteriyleisö suhtautui
häneen myönteisesti. Eipä meillä liene monesti havaittu niin herkkää
ja lämmintä tunnelmaa katsomossa kuin oli Koiton näyttämöllä Aarne
Orjatsalon esiintyessä näytelmässä "Oikea rakastaja", jonka hän toi
tullessaan Amerikasta, ohjasi ja jonka pääosan hän tulkitsi. Näytelmä,
äänensä menettävän oopperahurmurin tarina, ei sinänsä ollut varsin
merkillinen, vaikkakin siinä kosketeltiin eräitä syvemminkin värähtäviä
kieliä, mutta Orjatsalo teki siitä huomattavan. Hän sovitti näytelmään
oman henkilönsä, kappaleen persoonallista elämää, taiteilijan iloa
ja tuskaa. Hän osoitti niinä toistakymmenenä vuotena, jotka hän oli
ollut poissa suomalaiselta näyttämöltä, taiteilijana vielä entisestään
kasvaneensa. Mikä ennen oli ollut ulkonaista loistoa, se oli nyt tyyten
hävinnyt, eikä edes viettelevä tilaisuus houkutellut häntä siihen.
Kaikki tuli syvästi sisältä, niukoin, hillityin keinoin. Hän osoitti
vääjäämättömästi sen tosiasian, että todellinen taiteilija luo oman
minänsä perustalle, vaikka hän sille muotoileekin kirjailijan henkilön.

Orjatsalo esiintyi eräissä maaseudun työväenteattereissa ja liikkui
myös omalla kiertueellaan. Syksyllä 1930 hän asettui Helsingin Työväen
Teatterin johtajaksi. Entinen Söörnäisten Työväen Näyttämö sai hänen
toimestaan mainitun uuden nimen. Se kastettiin vuosisadan alkuvuosina
toimineen Työväen Teatterin kaimaksi lisäämällä nimeen vain paikallinen
merkintä.

Hänen työnsä Helsingin Työväen Teatterissa jäi kuitenkin lyhyeksi.
Hänellä oli ollut aikaisemminkin, jo taiteellisia vastoinkäymisiä
"Oikean rakastajan" ilmiömäisen menestyksen jälkeen. Sitten kasaantui
tielle muita ikävyyksiä. Hänen Suomessa-olonsa sattui aikana,
jolloin lapuanliike lainehti korkeimmillaan ja poliittiset intohimot
leiskuivat tulivuorina. Taiteilijaa, jota vastaan ei edes etsivän
keskuspoliisin tutkimuksissa ollut löytynyt mitään raskauttavaa,
koskapa hän hyvin pian selviytyi pidätyksestä, uhkailtiin puhelimitse
ja kirjein "tuntemattomien miesten", taholta, ja Kansallisteatteriin
hänelle annettiin porttikielto, hän ei saanut tulla näyttämön puolelle
tuttaviaan tapaamaan, sanalla sanoen: hänet leimattiin yhä edelleen
punikiksi. Hän ei ollut mikään jyrkkä taistelijaluonne, ja niin hän
masentui. Hän eli Suomessa loistavan jälkikesän, joka kuitenkin
valitettavan pian kuihtui.

Palattuaan Amerikkaan hän vietti siellä vielä toistakymmentä vuotta
toimien osaksi näyttämöllä, osaksi muilla aloilla. Uudenvuodenpäivänä
1943 hän kuoli New Yorkissa 59 vuotta täyttäneenä.

Ehkä on paikallaan kuvailla vielä hiukan Aarne Orjatsaloa ihmisenä.

Hän oli tutustunut Eino Leinoon jo lapsuudessaan, heidän perheensä kun
asuivat naapureina. Tästä sukeutui ystävyys, jota kesti koko elämän
ajan. Tämä ystävyys oli Orjatsalolle varsin arvokas. Leino tuki hänen
teatteriharrastuksiaan, jotka heräsivät sangen varhain, ja hänen rikas
runoilijasielunsa ruokki toisen mielikuvitusta tarjoten hänelle sitä
herkkyyttä, jota nuori mies kaipasi. Runoilija häntä myöskin moitti ja
oikaisi usein, kun hänen ailahteleva ja runsaasti liioitteleva mielensä
kiihtyi. Leinon kuivahko huumori ja toisinaan vähän kuin ylhäältä
päin suuntautuva elämänasenne vaikutti Orjatsaloon tasoittavasti ja
tyynnyttävästi.

Orjatsalon sisar Anna-Liisa Primus-Nyman on kertonut siitä erään
tapauksen. Hän käveli veljensä kanssa Espiksellä tämän hautoessa
synkkiä itsemurha-ajatuksia. Hän oli kokenut jonkin pettymyksen
teatteriasioissa ja mahdollisesti oli ollut riitaa isän kanssa.
Sisar, vaikka olikin silloin vielä koulutyttö, oli läheinen Aarnelle
ja koetti tätä aina ymmärtää — Aarnehan oli erinomainen veli, aina
ystävällinen ja uhrautuvakin. Nyt hän pelkäsi, että tapahtuu ihmeitä,
jollei Aarnea paimenneta. Hänellä oli itku kurkussa kulkiessaan
siinä veljensä rinnalla. Silloin Leino tuli vastaan, katseli paria
alta kulmainsa ja sanoi: "Oletpas, Aarne, kuin vielä satamaton
ukkospilvi, ja Anna-Liisa on sellainen keväinen hattara, joka jo
priiskottaa pisaroita." Aarne selitti silloin kyllääntymistään elämään,
Leino kuunteli kärsivällisesti, ja kun Aarne oli lopettanut, kaivoi
taskustaan kymmenpennisen, antoi sen Aarnelle ja sanoi: "Tässä olisi
avustusta hirttonuoran ostamiseen." Aarne tuli aluksi vähän noloksi,
mutta purskahti sitten nauruun, ja mielenrauha palasi.

Aarne Orjatsalon toverillisuus oli ylitsevuotavaa, ja hän uskoi
ihmisiin, monesti liiaksikin. Hän ei yleensä ollut ihmistuntija,
vaikka hän osasi kuvata heitä näyttämöllä. Avomielisyydessään hän
uskoutui toisinaan liian perusteellisesti ihmisille, jotka eivät
sitä ansainneet. Hän oli niin välitön, ettei hän lähimainkaan aina
osannut erottaa hyvää pahasta, ja tämä välittömyys tuli joskus
hänelle itselleen vahingoksi. Hänessä oli tarpeettoman paljon
luottavaisuutta, hyväuskoisuutta ja epäilemättä taiteilijalle ominaista
herkkäkorvaisuutta imartelulle. Hän lamautui helposti vastusten
edessä, ja joskus yliarvioi oman merkityksensä. Nämä ominaisuudet
johtivat hänet välistä ajattelemattomiin tekoihin, joista oli eniten
vahinkoa hänelle itselleen. Pikkumaisen ilkeä hän ei kuitenkaan ollut
milloinkaan.

Orjatsalo oli loistava seuramies, jolta ei milloinkaan juttu loppunut
ja joka ei joutunut istumaan tuppisuuna, siirtyipä keskustelu mille
alalle tahansa. Hän oli älykäs ja lukenut, sen huomasi aina hänen
kanssaan seurustellessaan. Huomaavaisuutta ei puuttunut, vaikka hän
saattoi olla ajattelematonkin. Sen antoi mielellään anteeksi, sillä hän
ei milloinkaan tarkoittanut pahaa.

Aarne Orjatsalo oli hyvä ihminen, ansioineen, vikoineen. Hän oli
persoonallisuus joka tapauksessa, niin taiteilijana kuin ihmisenäkin.
Levoton luonne ja levoton aika pirstoivat hänen elämänuransa ja
estivät häntä antamasta kaikkea, mihin hän olisi kyennyt, mutta hänen
elämäntyönsä ei sittenkään juossut kokonaan hiekkaan.

       *       *       *       *       *

Suomessa on kolme ja puoli miljoonaa näyttelijää — näin aloitin kerran
erään esitelmän teatteripäivillä. Olen jo aikaisemmin viittaillut mm.
syvän maaseudun näyttämöharrastuksiin. Kaupungeissa, pienissäkin, tulvi
näyttelijöitä perustettaviin amatööriteattereihin vaikka minkä verran.
Hämeenlinnassa oli jo varsin kauan toiminut näytelmäseura, jolla oli
ollut aina joku "primus inter pares" johtajana ja useita suuriakin
näytelmiä oli esitetty. Syksyllä 1912, jolloin saavuin kaupunkiin
työväenlehden päätoimittajaksi, näytelmäseura muutettiin Hämeenlinnan
Työväen Näyttämöksi ja se rupesi toimimaan vakinaisen teatterin
tapaan. Sielläkin oli erinomaista näyttelijäainesta. Vanhoja tekijöitä
oli siirtynyt manan majoille tai muuttanut pois paikkakunnalta,
mutta nuorta voimaa oli noussut tilalle. Huomattaviin saavutuksiin
Hämeenlinnassakin päästiin niinä kahtena vuotena, jotka sillä kertaa
jouduin olemaan vasta perustetussa teatterissa, ensimmäisen johtajana
ja toisen näyttelijänä. "Nummisuutarit" ja Gogolin "Reviisori" saivat
parhaan sekä taiteellisen että yleisömenestyksen. Paljon kiertueitakin
tehtiin, uurtaen jo silloin vankasti uraa viime vuosikymmenellä muotiin
tulleelle maakuntateatterille. Hämeenlinnan Työväen Näyttämöllä
toimii vieläkin senaikaisia näyttelijöitä. Aku Peltonen voinee pian
viettää neljäkymmenvuotista juhlaansa, sillä hän oli esiintynyt jo
kuutisen vuotta verraten vakinaisesti näytelmäseurassa ennen näyttämön
perustamista. Viime aikoina hän on loistellut suomalaisessa elokuvassa
tehden oivallisia tyyppejä. Miia Jokinen on myöskin todellinen kyky.
Hän on menestyksellä näytellyt kaikki suuret pääosat. Kerran hän
innostui liittymään vakinaiseen teatteriinkin, mutta kotikaupunki veti
puoleensa, ja niin hän palasi sinne vuoden kuluttua. Muut alkuaikojen
näyttelijät ovat hajaantuneet toisille paikkakunnille, mutta uusia
kykyjä on tullut tilalle.

Vielä kerran — näytäntökautena 1921—22 — jouduin esiintymään
näyttelijänä sanotun teatterin palkeilla. Silloin se eli
kukoistusaikaansa, jota on riittänyt näihin asti. Taiteellisesti
vireänä se yhä tyydyttää kotikaupunkinsa ja laajan maaseudun
teatteritarvetta todellisena maakuntateatterina.

Tuo juuri äsken mainittu näytäntökausi olikin vähäisen näyttämöllisen
toimintani viimeinen. Pitkä rako siihen oli tullut jo Siperian
ja Neuvosto-Venäjän matkojen vuoksi. Mutta tosiaan, yksinäinen
tapaus sattui vielä seuraavana talvena: esitin Hämeenlinnan Työväen
Näyttämöllä Eskoa uudenvuodenpäivänä 1923.

Lienee kuitenkin syytä mainita "komea" teatteriyritys Pietarissa
1920—21. Sen nimenä taisi olla Pietarin Suomalainen. Valtion Teatteri.
Pietarissa oli jo ennen vallankumousta asunut nelisenkymmentä tuhatta
suomalaista. Tietysti siellä silloin oli ollut myöskin näyttämöllistä
toimintaa, sillä näytteleminen on meille toinen luonto, ja paljon
pienempikin piiri jo perustaa teatterin. No, teatteria ei Pietariin
vielä ennen ollut perustettu, vaan näytelmäseuroja kylläkin. Nämä
olivat kehittäneet joukon kelvollisia näyttelijöitä, Suomesta oli v.
1918 tapausten jälkeen tullut lisää, ja oikeastaan oli ihme ja kumma,
ettei jo ennen ollut pantu teatteria pystyyn. V. 1920 syksyllä se
tapahtui, sillä vähän ennen oli Siperiasta saapunut teatterihommissa
paljon mukana ollut Sakeus Juuri-Oja näyttelijätärvaimoineen, ja hän
pani asian alulle. Minut sitten pestattiin johtajaksi.

Neuvostovalta suosi kaikkien kansallisuuksien kulttuuripyrkimyksiä,
ja niin se antoi tukensa tällekin yritykselle. Teatterista
tehtiin täydellinen valtion laitos. Saatiin huoneisto, laadittiin
talousarvio, jonka asianomaiset valtion elimet hyväksyivät, ja niin
lähdettiin taipaleelle. Teatterin henkilökunta oli suuri, kaikkiaan
viisikymmentäkaksi henkilöä, joten talousarvio päättyi huomattavaan
summaan. Vaikka näin valtion turvin elettiin, ei toiminta sittenkään
ollut vaivatonta. Virastokankeus oli siihen- aikaan aivan tavaton, ja
johtavien henkilöiden aika oli vähällä mennä juoksuihin virastosta
toiseen, jotta aina saataisiin tarvittavat varat. Sittenkään ne
eivät tulleet aikanaan, ja kun teatterilla vasta-alkavana laitoksena
oli muitakin hankaluuksia, mm. elintarveannosten järjestely, joka
yleensäkin kohtasi vaikeuksia, niin toiminta ei edistynyt niin ripeästi
kuin oli toivottu.

Puolisenkymmentä ensi-iltaa sentään saatiin toimeksi: kaikki tunnettuja
suomalaisia näytelmiä. Pukujen saanti esimerkiksi "Pohjalaisiin" oli
takuusten takana. Pengottiin monen venäläisen teatterin varastot
ennen kuin saatiin kokoon joitakin sellaisia rytkyjä, joista sitten
muuntelemalla syntyi edes jossakin määrin auttavia tamineita. Muuten
juuri tällä näytelmällä oli erinomainen menestys. Se esitettiin hyvin
tyydyttävästi, sillä pääosiin teatterilla oli kelvolliset voimat.
Suomalainen yleisö katselee tätä näytelmää milloin ja missä hyvänsä,
mutta näytännöissä kävi myös paljon venäläisiä. He antoivat varsinkin
"Pohjalaisten" näytännöille erikoisen värin. Vuorosanoja ymmärtämättä
pääsivät he kuitenkin selville toiminnan laadusta aivan kuin mykissä
elokuvissa ja osoittivat suosiotaan monenlaisin äänin, usein keskellä
näytöstä. Jussille huudettiin bravo ja vallesmannille, joka esiintyi
helposti venäläiseksi tunnettavassa tsinovnikan puvussa, vihellettiin
hurjasti. Korkeimmilleen menoaminen nousi silloin, kun Jussi
vallesmannin luodin satuttamana iski tätä puukollaan. Muita näytelmiä
venäläiset eivät nähtävästi käsittäneet, vaikka he kävivät niitäkin
katsomassa.

Työtä Pietarin Suomalaisessa Teatterissa tehtiin eräistä vastuksista,
mm. tiheistä sairaustapauksista huolimatta. Oli sillä vakinainen
teatterikoulukin, jossa säännöllisesti annettiin monenlaista alaan
sisältyvää opetusta. Omien voimien lisäksi oli opettajana eräs
venäläinen, filmikoulun käynyt näyttelijätär. Hankaukset virastojen
kanssa ovat varmaankin myöhemmin tasaantuneet, joten teatterin työ
siltä kannalta katsoen on kai huomattavasti helpottunut.

Toiselta puolen teatteri menetti joukon henkilöitään, kun tie Suomeen
vihdoin kevätkesällä 1921 avautui. Eikä se liene monta vuotta sen
perästä toiminutkaan. Suomalaiset näet alkoivat yhä enemmän keskittyä
Petroskoihin, jonne tietenkin perustettiin myös omankielinen teatteri.
Siellä olikin aika mukava teatterihuoneista, jossa Pietarin Suomalainen
Teatteri vieraili joulun seutuna 1920.

       *       *       *       *       *

Olen edellä yrittänyt hiukan kuvailla maamme työväenteatterien
syntymävaiheita, osaksi siitäkin syystä, että juuri
työväenteatterijärjestelmä sinänsä on Suomelle aivan erikoinen.
Missään muualla ei vastaavanlaista kehitystä ole ollut havaittavissa.
Lännen kulttuurimaissa teatteri oli jo vanha ja vakiintunut silloin,
kun meillä suomenkielinen näyttämö vasta poti synnyintuskiaan. Kun
sitten työväestö ryhtyi yhteiskunnalliseen toimintaan, se otti myöskin
teatteritaiteen erääksi tämän toimintansa haaraksi.

Mutta työväen antama esimerkki houkutteli porvaristoakin. Sekään
ei enää tyytynyt niihin lyhyihin vierailuihin, joita Suomalainen
Maaseututeatteri (perustettu 1899) ja Tampereen Teatteri (perustettu
1904) tekivät maaseudun kaupunkeihin, ja niihinkin vain muutamiin. Ja
kun kerran kaikki kulttuuritoimintakin oli alkanut kulkea luokkarajoja
pitkin, ryhdyttiin perustamaan myös porvarillisia teattereita. Kyllähän
eräs osa porvaristoa uskalsi mennä työväentalolle, missä työväen
teatterit näyttelivät, ja selostihan porvarillinen sanomalehdistö
yleensä näytäntöjä, se kun sai ilmoituksia, mutta sittenkin ehkä
suurin osa pysyttelihe poissa työväenteattereista ja yhtyi mielellään
perustamaan omaa taidelaitosta, kun vain aloitteentekijä ilmaantui.
Niin syntyi maahamme vähitellen kaksiteatterisuus.

Kaikki perustetut näyttämöt eivät useista yrityksistä huolimatta
jaksaneet pysyä hengissä. Työväenteatterit tavallisesti olivat
sitkeähenkisempiä, mikä ominaisuus useimmiten johtui siitä, että
niillä oli takanaan järjestöjä, jotka maksoivat tappiot vuodesta
toiseen. Jokin niistäkin kuoli suuntariitojen takia. Jossakin taas,
kuten Lahdessa, oli kaksi työväen näyttämöä, sosiaalidemokraateilla
omansa ja kommunisteilla samoin. Kun sitten samassa kaupungissa toimi
vielä porvarillinenkin teatteri, niin lahtelaisilla lienee ollut
tarjolla teatteritaidetta ylen hypäten, sillä kaupungin väkiluku
oli silloin — kaksikymmenluvulla — vielä varsin vaatimaton. Niinkin
pienillä kaupungeilla kuin Kajaanilla ja Lappeenrannalla oli kaksi
näyttämöä. Silloin meillä todellakin "näytteli koko kansa", kuten eräs
ulkomaalainen huudahti kuultuaan selostukseni Suomen teatterioloista.
Mistä sitten lienee riittänyt katsojia kaikille näille näyttämöille?

Aluksi tietysti vain johtaja oli vakituisella pienellä palkalla,
ohjelmisto valittiin niin, ettei lavastuksiin tarvinnut paljon uhrata,
ja ensi-iltoja valmistettiin nopeassa tahdissa. Lisäksi toimeenpantiin
jokavuotiset arpajaiset. Taiteellinen taso näin ollen arveluttavasti
madaltui. Arpajaistenkin tulos alkoi vähitellen heikentyä, kun
kansalaisten kukkaroon jouduttiin vetoamaan liian tiheään.

Ruvettiin sitten saamaan avustusta kunnilta, mutta sekään ei
sanottavasti parantanut horjuvaa taloutta. V. 1922 valtio jakoi ensi
kerran apurahoja teattereille. Hakijoita oli legio, ja kokonaista
yhdeksänkolmatta teatteria saikin avustusta. Pääteattereille määrätty
summa merkitsi jotakin, mutta pikku laitokset saivat kymmenen, jotkut
viisikin tuhatta. Talous ei siitä sanottavasti kostunut. V:sta 1922
v:een 1929 valtion avustus kohosi 850 000 markasta 2 200 000 markkaan
— viimeksimainittuna vuonna Kansallisteatteri oli jo avustettavien
joukosta poissa, saaden apurahansa suoraan raha-arpajaisten
voittovaroista — mutta pienten teatterien avustus nousi hitaasti, kun
suuria oli varjeltava taloudelliselta romahdukselta.

Kaksi- ja kolmikymmenlukujen vaiheilla alkanut pulakausi vei teatterit
lopullisesti taloudelliseen ahdinkoon. Olin valtion draamallisen
taiteen asiantuntijalautakunnan jäsenenä joutunut läheltä seuraamaan
teattereiden kohtaloita ja huomannut, että näin ei voi enää jatkua;
jos jatkuisi, niin teatterielämämme kokonaan surkastuisi. Jotakin oli
tehtävä, ja parasta olisi niissä oloissa ja muutenkin vastaisen varalta
pyrkiä yksiteatterisuuteen. Ei tietenkään tarvinnut lähteä purkamaan
järjestelmää suurissa kaupungeissa, joissa oli kaksi elinvoimaista
teatteria, vaan pienempien paikkakuntien oli tyydyttävä yhteen
teatteriin. Esittelin mielipiteitäni lautakunnassa, jossa niillä tuntui
olevan kannatusta. Laajempaa tukea saadakseni kirjoitin joulukuun
alkupuolella 1929 "Suomen Sosialidemokraattiin" artikkelin, kehitellen
siinä melkoisen laajasti ajatuksiani yksiteatterisuudesta.

"Vaikka me tähän asti", sanottiin kirjoituksessa mm., "olemmekin
tottuneet pysymään taiteellisessakin suhteessa omassa karsinassamme,
on nyt karsinoiden ovet avattava ja ymmärrettävä toisiaan
ainakin taiteellisissa asioissa. Ainoastaan sillä tavoin voimme
teatteritaidettamme kohottaa, osoittaa sen kykeneväisyys muutenkin kuin
pelkän teatterien lukumäärän perusteella. Mikä siinä suhteessa olisi
esteenä?

"Tuskinpa teatterien ohjelmisto. Olemmehan vuodesta vuoteen tottuneet
näkemään, että eri yhteiskuntaluokkien teattereiden ohjelmistoilla
ei ole juuri eroa. Eikö ole samantekevää, missä teatterissa käymme
katsomassa operettia tai saksalaista farssia, jotka viime vuosina —
epäilemättä taloudellisista syistä — ovat olleet melkein kaikkien
teattereiden heikkona, puolena? Sitäpaitsi, sikäli kuin arvokkaampaa
ohjelmaa on esitetty, on monta kertaa sattunut, että paikkakunnan
porvarillinen teatteri on siinä suhteessa käynyt työväen teatterin
edellä. Kenties on toisenlaisiakin esimerkkejä löydettävissä, mutta
missään tapauksessa ei erotus ohjelmien välillä ole milloinkaan ollut
merkittävä.

"Tämän puolesta voitaisiin siis helposti lyödä kamppeet yhteen. Mutta
on muita syitä, jotka tekevät mahdottomaksi suoranaisen yhtymisen.
Luokkavastakohdat ovat meillä toistaiseksi niin jyrkät, että
kummallakin puolella epäillään toistaan, jos teatterien yhtymisestä
puhe tulee. Kumpikin asianomainen kantaa sellaista epäluuloa, että nuo
toiset yrittävät nielaista meidän laitoksemme. Ja kummallekin on omansa
luonnollisesti jollakin tavalla läheinen ja rakas. Nyt olemassaolevien
teattereiden yhtymisestä ei luultavasti tule mitään. On keksittävä
jokin muu keino.

"Esittääkseni toivottavasti heräävän keskustelun pohjaksi jotakin
myönteistä, koetan lyhyesti hahmotella uuden teatterimuodon,
_kaupunkiteatterin_. Kaupunkien olisi otettava aloite
teatterikysymyksen selvittämiseksi alueillaan. Mielestäni ei riitä se,
että kaupunginvaltuusto tekee, kuten ainakin eräällä paikkakunnalla
tietääkseni on tapahtunut, päätöksen olla avustamatta muuta kuin
yhtä teatteria, edellyttäen, että teatterit ilman muuta yhtyvät.
Kaupunkien olisi _perustettava kunnallinen teatterilaitos_, joka, jos
kaupunki ei katsoisi voivansa sitä yksin hoitaa, järjestettäisiin
jonkin laajemman tuen varaan, mutta jonka asioissa kaupungilla olisi
ylin määräämisvalta. Tätä laitosta kaupunki avustaisi — yhäkin
tietysti mieluummin pitäisi siitä kokonaan huolta — mahdollisimman
runsaskätisesti, minkä lisäksi se valitsisi toimikunnan sen johtoon.
Tähän toimikuntaan asetettaisiin määräajaksi esimerkiksi neljä jäsentä.
Näiden jäsenten vaali ei saisi kuvastaa valtuuston voimasuhteita,
koska sitä tietä jouduttaisiin mahdollisesti puolueellisuuteen, mitä
kai tätä järjestelmää toteutettaessa eniten pelättäisiin, vaan olisi
valittava säännöllisesti kaksi jäsentä porvareista ja kaksi työväen
puolelta. Tälle toimikunnalle määrättäisiin vaihtuva puheenjohtaja
esimerkiksi vuodeksi kerrallaan kummastakin yhteiskuntaryhmästä.
Niin menetellen tuskin herkkäluuloisimmankaan tarvitsisi pelätä
puolueellisuutta.. Tällainen on lyhyesti esitettynä allekirjoittaneen
ajatus maaseudun _pienten kaupunkien_ teatteriolojen järjestämisestä.
Sen täsmällistyttämisestä ja yksityiskohtaistuttamisesta ei liene
vaikeata päättää lähemmin kullakin paikkakunnalla. Jos tämä ei tunnu
luontevalta, voisi ehkä joku tehdä paremman ehdotuksen."

Mitään keskustelua ei syntynyt, jotkut maaseudun teatterimiehet
vain yksityisesti ilmoittivat hyväksyvänsä ehdotukseni. Seuraavana
keväänä, pääsiäisenä pidin teatteripäivillä pyydettynä esitelmän
samasta asiasta. Siellä se herätti vilkkaan keskustelun ja sai
yleistä kannatusta. Pori ryhtyikin pian tuumasta toimeen. Kävin
siellä esittelemässä asiaa ja teatterien yhtyminen tapahtui. Viipuri
lähti kohta samalle tielle, vieläpä jokseenkin suunnitelmani
mukaisesti. Porissa sattui aluksi vähän hankausta, mutta Viipurissa
kaikki meni aivan kitkattomasti. Sillä välin oli valtion lautakunnan
puheenjohtajaksi tullut professori K.S. Laurila, jonka aikana
yksiteatterisuutta ruvettiin lautakunnankin taholta erityisesti
puoltamaan. Pian, sitten Helsingissä Kansan Näyttämö ja Koiton
Näyttämö yhtyivät Helsingin Kansanteatteriksi ja vähitellen päästiin
siihen, että maaseutukaupungeista vain Turussa ja Tampereella on kaksi
suomenkielistä teatteria.

       *       *       *       *       *

Elokuva! Ohhoh — olenhan minä siinäkin kummitellut, varsinkin sen
mykkänä kautena, mutta muutamia kertoja puhuvanakin. Ei minulla
mitään kärpästä ollut, vaan sattui sillä tavalla, että me, ystäväni
näyttelijä Kaarlo Saarnio ja minä, tapasimme kerran yömyöhällä Erkki
Karun jossakin siinä Vanhan ylioppilastalon edustalla ja rupesimme
puhumaan filmistä. Kaarlo Saarnio silloin huomautti, että tässähän
tämä olisi tyyppi, jota sopisi kokeilla elokuvassa. Karu tuntui
myönnyttelevän, ja niin sitten kerran syksyllä 1925 minut samainen
Kaarlo Saarnio soitti Suomi-Filmin studioon, jossa otettiin viimeisiä
kuvia "Murtovarkaudesta". Tahi oikeastaan ne olivat ensimmäisiä —
elokuva kun valmistuu vallan sekavasti. Väläytellään sellainen kohtaus,
jossa Niilo ja Helena ovat pikkuisina lukkarin edessä opiskelemassa.
Minusta tehtiin se lukkari. Kyllä siinä aikaa meni ja useampia kuvia
otettiin, mutta ei niitä sitten kankaalla näkynyt kuin sen verran, että
minun tyyppini ehti tuntea. Kaikessa tapauksessa siitä seurasi vähän
yli kymmenen vuotta kiinteää yhteistyötä Suomi-Filmin ja etupäässä
Erkki Karun kanssa. Olihan minulla muitakin ohjaajia, oli Woldemar
Wohlström ("Murtovarkauden" muuten ohjasi nykyinen tukholmalainen
teatterinjohtaja Roeck-Hansen), Axel Slangus ja Vilho Ilmari yhdessä,
jopa eräässä mainosfilmissä Georg Malmsténkin eli Malmin Jali, kuten
häntä joskus leikillisesti nimitettiin erään "sankarin" mukaan, jonka
tempauksista Jori toisinaan kertoi. Kerran eksyin syrjähyppyynkin,
käväisten esittämässä jotakuta "patruunaa" erään tilapäisyhtymän
elokuvassa, jonka ohjasi silloin vielä aloitteleva Valentin Vaala.
Mitään leijonankynttä tästä ei silloin, alun toistakymmentä vuotta
sitten, voinut havaita, mutta leikkauksen, mikä lopullisesti tekee
filmin, hänen jo siihen aikaan sanottiin suorittaneen taitavasti.

Kolmessatoista elokuvassa minä jouduin "keekoilemaan". Kolmetoista on
aina ollut onnenlukuni, ja niin se oli nytkin, sillä kolmannentoista
elokuvani jälkeen minua ei ole enää kuvauspuuhiin pyydettykään.
Oma panokseni elokuvassa oli varsin vaatimaton, eräistä verraten
huomattavista tehtävistä huolimatta.

Parikymmentä vuotta sitten loisteli tähtenä Ellen Sylvin, oopperan
tanssijatar. Niin monta huomattavaa osaa kuin hän suorittikin, lienee
hänen merkityksensä suomalaisen elokuvan kehitykselle jäänyt verraten
vähäiseksi. Kaunis hän oli, mutta luullakseni liian temperamenttinen.
Hänen työnsä oli vain tuollaista pikkusievää — vaikka niinpä taisi
siihen aikaan olla useimman muunkin. Birgit Sergelius, joka silloin oli
uransa alussa Ruotsalaisessa teatterissa, oli virkeä ja temperamentikas
tyttö. Parissa osassa hän ehti esiintyä ennen kuin siirtyi Ruotsiin,
missä hän vielä kokeili näyttämöllä ja hiukan filmissäkin, mutta mitään
erikoisempaa hänestäkään ei kuulunut. Myös Elsa Segerström ennätti
näyttää täällä siroa olemustaan ja hänellä saattoi olla lahjojakin.
Myöhemmin hän siirtyi Saksaan, missä sai muutaman toisarvoisen osan
ja kerrottiin hänelle luvatun suurempiakin tehtäviä, mutta hän sai
parantumattoman taudin ja meni nuorena manan majoille. Itse Mia
Backman oli kerran mukana anoppina elokuvassa "Voi meitä, anoppi
tulee". Se taisi olla Mian ainoa yritys filmin alalla, ja varsin
pelottava anoppi hän oli. Ester Toivonen aloitteli silloin kun minä
oikeastaan lopetin, nimittäin "Syntipukissa" alkuvuodesta 1935. Hän
oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka oli voittanut Euroopan
kauneuskuningattaren arvon ja siitä syystä juuri silloin maineensa
kukkuloilla. Hänestä liikkui huhuja vaikka minkälaisia ja minkä verran,
mutta ken joutui hänen kanssaan yhteistyöhön, oppi hänessä tuntemaan
mitä vaatimattomimman ja luonnollisimman nuoren naisen. Hänessä ei
ollut pienintäkään asenteellisuutta eikä huomion herättämisen halua.
Päinvastoin hän kärsi varsinkin naisväen uteliaista katseista.
Herttainen, toverillinen, nöyrä ja avulias hän oli. Ansa Ikonenkin
"Syntipukissa" taisi vilahtaa ensimmäisen kerran valkokankaalla. Hän
oli silloin avustajana jossakin kohtauksessa.

Urho Somersalmi oli jo tunnettu elokuvasankari, kun hän v. 1928 esitti
mykän "Tukkijoella"-filmin Turkkaa. Hän oli jo aikaisemmin filmannut
Ruotsissakin. Hän on ollut mukana aina viime vuosiin saakka silloin
tällöin. Uuno Laakson filmiura alkoi Turussa yli kaksikymmentä vuotta
sitten. En muista edes tuon kuvan nimeäkään, mutta jotakin aivan
alkeellista kuva oli. Sitten taisi ollakin pitkä väliaika, ennen
kuin Uuno joutui jälleen kameran eteen. Viimeiset kymmenen vuotta
hän on ahkerasti ollut mukana ja saavuttanut yhtä hyvin Filmian kuin
Thaliankin palvelijana yleisön jakamattoman suosion. Jaakko Korhonen
joutui pitemmän väliajan perästä esiintymään "Syntipukissa". Hän oli
silloin jo sairas — filmaus tapahtui pääasiallisesti helmikuussa —
ja elokuussa hän kuoli. Kipunsa hän kuitenkin urhoollisesti salasi.
Yleensä jokainen, joka näkee itsensä ns. työkopiosta, jossa kuvat ovat
sekaisin siinä järjestyksessä, kuin ne on otettu, kauhistuu ja pitää
esitystään aivan mahdottomana. Niinpä Jaakkokin kerran työkopiota
katsellessamme sanoi, että hän ostaisi koko filmin ja polttaisi sen,
jos hänellä vain olisi varaa. Ja kuitenkin hän esiintyi elokuvassa
erittäin edukseen. Mutta sellainen on tavallisesti ensi vaikutelma.

Kulkihan siinä aikamoinen joukko henkilöitä kameran editse niinä yli
kymmenenä vuotena, joina minäkin filmin ilmapiirissä liikuin, mutta
useat niistä olivat vain käypäläisiä. Eräiden edellämainittujen
lisäksi vain Joel Rinteestä, joka oli pääosassa mykän ja äänifilmin
taitteessa 1930 esitetyssä elokuvassa "Aatamin puvussa ja vähän
Eevankin" — siinä oli jo muutamia ääniä — on tullut todellinen
suomalainen filminäyttelijä. Kuriositeetin vuoksi sopinee mainita, että
"Tukkijoella" yhdeksänkolmatta vuoden kuluttua siitä, kun tämä näytelmä
näki ensimmäisen parrasvalonsa Suomalaisessa Teatterissa (1899),
esiintyivät Kirsti Suonio (Maija), Eino Salmela (Rättäri) ja eiköhän
vain Mimmi Lähteenojakin (Poro-Pirkko) samoissa osissa kuin teatterin
ensi-illassakin.

Ennenkuin lopetan tämän filmikatsauksen, on toki mainittava Erkki
Karu, suomalaisen elokuvan pioneeri. Käsiteltäköönpä suomalaisen
elokuvan vaiheita milloin ja missä tahansa, häntä ei saa unohtaa.
Suomi-Filmin, ensimmäisen suomalaisen, elokuvayhtiön, perustajina
mainitaan kolme miestä: Erkki Karu, Teuvo Puro ja Martti Tuukka.
Filmimiehenä minä tunnen heistä Erkki Karun, jonka kanssa jouduin
siksikin kauan työskentelemään. Hän oli ollut kiertuenäyttelijänä ja
oman teatteriseurueen johtajana. Kulissimaalarina hän lienee myös
jonkin verran toiminut. Ei hän ollut tehnyt ulkomaisia opintomatkoja
eikä kai muutenkaan harjoittanut erityisiä teatteriopintoja.
Filmialalla hänellä, enemmän kuin kellään muullakaan suomalaisella, ei
ollut senkään vertaa kokemusta. Mutta hänellä oli yritteliäisyyttä,
uskallusta ja käytännöllistä järkeä. Näiden avujensa turvin hänestä
kehittyi ensimmäinen suomalainen filmimies tavallista huomattavampaa
kaliiberia. Suomi-Filmi kehittyi hänen johdollaan suurliikkeeksi.
Hän antoi toisten kokeilla ohjaajana ja ohjasi itse minkä suinkin
muilta töiltään ehti. On turha puhua mistään suurista taiteellisista
voitoista, niille tuskin kolmattakymmentä vuotta sitten oli
edellytyksiäkään. Suurin kustannuksin valmistetut amerikkalaiset
elokuvat pitivät silloin hallussaan koko maailmaa, ja saksalainenkin
tuotanto valtasi täällä alaa. Mutta vaatimaton, pienin pääomin
yrittelevä suomalainen elokuva pyrki myöskin yhä eteenpäin. Se
on katsottava etupäässä Erkki Karun ansioksi. Hän suunnitteli ja
järjesteli ja, kuten sanottu, myös ohjasi verraten paljon. Hän oli
ahkera työntekijä, joka ei säästänyt itseään eikä toisia. Alkuaikoinaan
suomalainen elokuva tarvitsi hänenlaistaan käytännön miestä, koska
mihinkään suuriin saavutuksiin ei ollut mahdollisuuksia näin köyhässä
maassa. Melkein pedanttimaisen huolellisesti Karu harjoitti kohtaukset
ennen kuin hyväksyi ne kuvattaviksi. Suomen kielen lausumista hän
myöskin valvoi ehkä tarkemmin kuin monissa suurissakin teattereissa,
eikä häneltä puuttunut silmää ja makuakaan joskaan ulkonaista komeutta
ei aina korostettu.

Erkki Karullakin oli pyramiidiunelmansa, johon hän kerran kaatui. Hän
suunnitteli Pohjois-Esplanaadin ja Keskuskadun kulmaan pilvenpiirtäjää
(suomalaisessa mielessä) ja ihastui valtavasti tähän ajatukseensa.
Piirustukset olivat valmiina, mutta pitemmälle hän ei päässytkään,
sillä silloin hänet sysättiin syrjään Suomi-Filmin johdosta. Hän
ei kuitenkaan lannistunut, vaan starttasi uuden firman, Suomen
Filmiteollisuuden, mutta kun hän sai sen jaloilleen, tuli kuolema.
Työn ja aatteen mies meni manan majoille parhaassa miehuudeniässään.
Mutta hänen nimeään ei millään mahdilla voida pyyhkiä pois suomalaisen
elokuvan historiasta.

       *       *       *       *       *

Tämän luvun ensimmäisessä lauseessa kehuin olleeni suhteessa
teatteritaiteeseen parrasvalojen kummallakin puolella. Aivan niin,
olenhan minä joutunut arvostelemaankin teatteria. Ensimmäisen kerran se
tapahtui kaiketi Suomalaisen Maaseututeatterin vieraillessa Kotkassa
alkutalvesta 1909 — vai olisinkohan kirjoittanut jostakin kiertueesta
jo lyseolaisena. Kaikessa tapauksessa Maaseututeatterista kirjoittelu!
Eteenpäin-lehteen jopa jonkin melko perusteellisenkin selostuksen.
Sitten jatkoin tätä toimintaani aina sanomalehtimiehenä palvellessani
Turussa (kahteen otteeseen), Hämeenlinnassa ja Helsingissä.

Teatteriarvostelu on minulle ollut kaikkein vaikeinta kynäilyä. Kaikki
muu kirjoittaminen on tavallisesti lähtenyt helposti, mutta teatteria
arvostelevat kirjoitelmat ovat vaatineet aikaa ja harkintaa harkinnan
perästäkin. Kyllähän kynämies tuntee — tai ainakin hänen pitäisi
tuntea — vastuuta kaikestakin kirjoittamisestaan, eipä silti, mutta
lähtiessäni selostamaan näyttelijän työtä on tämä vastuu minua aina
suorastaan peloittanut Näyttämötaiteilijan työ on kuin päiväperhonen,
joka elää vain katsojan silmien edessä ja siinäkin hetken. Hän jättää
nimensä teatterihistoriaan, jos hän on ollut todellinen taiteilija,
mutta ei muiden taiteenharjoittajain- tavoin mitään sellaista, mihin
myöhemmin voisi palata. Jos hänelle tehdään vääryyttä, ei sitä enää
vastaisuudessa voida korjata. Kun hän on jättänyt tämän maailman ja
hänen aikansa sukupolvi samoin, ei hänen työnsä arvoa enää voida mitata
muuten kuin niiden selostusten perusteella, mitä siitä aikanaan on
kirjoitettu. Sen vuoksi juuri sitä työtä on osattava arvostaa oikein
silloin, kun se on nähtävissä.

Eräs suomalainen teatteriarvostelija kirjoitti kerran, että on
tehtävä ero _ammatti_kritiikin ja _sanomalehti_arvostelun välillä.
Näyttelijöiden tulee saada arvostelua ammattilehdiltä, joiden
ei tarvitse kirjoittaa suurelle yleisölle, kun taas varsinaisen
sanomalehtiarvostelijan on tyydytettävä suuren yleisön, siis lehtensä
lukijakunnan tarpeet selostamalla teatteria sen kannalta. Kyllähän
tuollainen työnjako saattaisi olla edullinen, mutta sitä toistaiseksi
lienee tuskin missään noudatettu. Meidän maassamme on ollut varsin
vähän teatterilehtiä, eivätkä ne vähätkään ole eläneet näyttelijäin
pienen piirin varassa, vaan niidenkin on pitänyt hakea kannatusta
"suurelta yleisöltä". Jos ne eivät ole sitä saaneet, ei niiden elämä
ole ollut loisteliasta. Ja varsin vähän taitaa olla muuallakaan
maailmassa teatterilehtiä, jotka laajemmin, ja seikkaperäisemmin
arvostelisivat näyttelijän taidetta. Päivälehdet kaikkialla ovat
joutuneet hoitamaan sekä yleisön että näyttelijät. Hyvin se näkyy
myöskin käyvän päinsä, sillä samalla kun lehden lukijakunnalle
selostetaan näytelmää, sopii myös näyttelijän työtä arvostella niin,
että hänkin saa osansa. Eikä sitäpaitsi ole lainkaan pois tieltä,
vaikka yleisökin saa tietää arvostelijan käsityksen näyttelijän
onnistumisesta osassaan. Arvostelevia katsojia istuu teatterien
katsomoissa paljon enemmän kuin viralliset arvostelijat — voitaneen
sanoa, että jokseenkin jokainen ensi-illan katsoja on sellainen — joten
heidänkin kannaltaan arvostelijan lausunto on varmaan mielenkiintoinen.

En oikein jaksa uskoa, että ns. suuri yleisö olisi arvostelijan
johdettavissa. Teatteri tekee paljon työtä jonkin arvokkaan ohjelman
hyväksi, arvostelijat antavat esitykselle yksimielisen tunnustuksen,
vieläpä kehoittavat yleisöä täyttämään teatterin tätä ohjelmaa
esitettäessä, mutta yleisö pysyy itsepintaisesti poissa, ja näytelmä
on pian poistettava ohjelmistosta. Sen sijaan jokin mitättömyys,
jonka arvostelijat tuomitsevat, saa täyden katsomon toisensa perään.
Teuvo Pakkalan "Tukkijoella" näytelmästä joka näki ensi-iltansa
syksyllä 1899, sanoo Eliel Aspelin-Haapkylä "Suomalaisen Teatterin
Historiassaan": "Arvostelijat ovat sitä kohdelleet ylemmyydellä,
ettemme sanoisi ylenkatseella, ja yleisöön on kohdistettu letkaus
letkauksen perästä sentähden, että se on ollut niin mieltynyt
näytelmään, mutta sittenkin 'Tukkijoella' on pysynyt näyttämöllä."
Tosiaankin, siinä oikein kouluesimerkki arvostelijan voimattomuudesta
silloin, kun ns. suuren yleisön maku on kysymyksessä! Kulkupuhe ja
vähemmän arvostelevain yksilöiden lausunnot vaikuttavat enemmän kuin
arvostelijain vakavat sanat.

Nähdäkseni päivälehden arvostelija saa ja voi käsitellä
teatteriesitystä koko laajuudessaan, mikäli hän siihen tuntee
kykenevänsä. Ei hänen suinkaan tarvitse laatia mitään "ruokalistaa",
kuten arvostelijan lyhyin yleisluontoisin epiteetein varustettua
esiintyjäin luetteloa näyttelijäpiireissä on joskus nimitetty, vaan
hän saattaa huoleti syventyä näyttelijäin taiteeseen niin laajasti ja
yksityiskohtaisesti kuin katsoo esitysten vaativan ja ansaitsevan.
Vahinko vain, että meidän päivälehtemme useinkaan eivät anna tarpeeksi
arvoa teatteripalstoilleen eivätkä yritäkään hankkia niiden hoitajiksi
päteviä kyniä — jos niitä yleensä onkaan kovin runsaasti saatavissa.
Maaseudulla teatteriarvostelu on hyvin sattumanvaraista, ja verraten
häälyväistä se ainakin tuonnoisina vuosina oli pääkaupungissakin. Ei
haluttu aina sanoa edes omaa mielipidettä, vaan kirjoitettiin toisin
kuin ajateltiin.

Kerran esitettiin Kansallisteatterissa kevään viimeisenä ensi-iltana
eräs Shakespearen komedia. Näytelmä oli ilmeisesti jäänyt kovin
vähälle harjoitukselle, ohjaajakin oli ennen ensi-iltaa lähtenyt
kevätmatkalleen ulkomaille. Esitys oli silmäänpistävän kypsymätön
vallankin päänäyttämön tarjoamaksi. Sitä oli melkeinpä kiusallista
katsella. Väliajalla erään lehden arvostelija tuli luokseni ilmaisemaan
suoranaisen kauhistuksensa esityksen johdosta. Uskoin hänen lausuvan
tämän käsityksensä lehdessäänkin. Seuraavana aamuna siinä kuitenkin
upeili miltei loistava selostus. Ihmettelin tuota omituista
mielenmuutosta, kunnes muistin, että arvostelijan esimies oli teatterin
johtokunnan puheenjohtaja. Siitä kai selitys sitten oli löydettävissä.
Palveltiinkohan siinä suurta yleisöä oikealla tavalla? Jos näet
päivälehden selostajan on oltava etusijassa lukijakunnan palvelija.

Tuollaista häälyväisyyttä todistavia tapauksia olisi useitakin, mutta
kerron vielä vain yhden. Silloisella Kansan Näyttämöllä oli muuan
Pirandello-esitys. Keskustelin väliajoilla kolmen nuoren arvostelijan
kanssa, jotka edustivat eri pääkaupunkilaisia lehtiä. He olivat
kanssani yhtä mieltä siitä, että esitys ei ollut onnistunut; ohjaus ei
ollut saanut siihen oikeata henkeä. Kaksi heistä kiitteli seuraavana
päivänä lehdessään esitystä ylenpalttisesti, kolmas oli julkaissut
vain kuvan, mutta sen alle painettu lyhyt teksti edellytti kiittävää
arvostelua. Minua vähän harmitti, sillä iltapäivälehden kirjoittajana
tunsin jääväni nyt, kuten monta kertaa ennenkin, ainoaksi "huutavan
ääneksi korvessa", jos nyt sallitaan näin mahtava sanonta. Ilmoitimme
parin teatterimiehen kera haluavamme keskustella sen arvostelijan
kanssa, joka ei ollut vielä julkaissut selostustaan. Keskustelu
käytiin, ja seuraavana aamuna hän raapaisi esitystä kritiikin kynnellä
eikä suinkaan tehnyt muuta kuin ilmaisi oman vaikutelmansa. Jokin
turha varovaisuus oli vain hämännyt häntä — samoin kuin ehkä noita
toisiakin. Tuskinpa sentään edes teatterinkaan kannalta on edullista
salata tahallisesti virheitä. Ehkä teatterin johtokunta, joka huolehtii
laitoksensa taloudellisesta menestyksestä, pitää summittaisista
kiitoksista, mutta taiteellinen johto ja näyttelijät haluavat
asiallista selostusta. — Ollessani Turussa sikäläisen Sosialisti-lehden
toimittajana ja samalla teatteriarvostelijana sain vieraakseni pari
Turun Työväen Teatterin johtokunnan edustajaa, jotka pyysivät, että
_omaan_ teatteriin suhtauduttaisiin lievemmin kuin oli tapahtunut.
Vastasin, että minä saan tarpeeksi tinkiä poliittisissa asioissa,
sallittakoon minun siis ainakin taiteessa olla oma itseni. Jos taas
olen erehtynyt ja vikani pätevästi korjataan, myönnän kernaasti olleeni
väärässä. Ei, sellaista ei ollut tapahtunut, olin vain liian ankara,
kuten sanottu, omaa taidelaitosta kohtaan. Lopulta he uskoivat, että
minulle kaikki teatterit ovat yhtä rakkaita, joskin Työväen Teatteria
arvosteltaessa jo on käytetty hieman vajaata mittaa, sillä kun on
apunaan myös harrastelijavoimia.

Näyttelijä on, kuten olen koettanut osoittaa, oikeutettu odottamaan
työnsä asiallista arviointia. Tosin meillä useissa teattereissa —
oikeastaan kaikissa — ensi-illat seuraavat liian nopeasti toisiaan,
ja kun lisäksi samat tekijät ovat melkeinpä alituisesti tulessa,
on inhimillisesti jokseenkin mahdotonta saavuttaa aina parhainta
tulosta. Suuressa maailmassa näyttelijä esittää osan pari vuodessa,
kun hänen täällä meillä on pakko suoriutua, sanotaan, kahdeksastakin
osasta. Meikäläiset näyttelijät ovat tähän menoon niin tottuneet,
että he hyvin pian, jos sattuvat jonakin näytäntökautena saamaan osia
harvemmin, alkavat potea työn puutetta. Viime aikoina ovat filmi ja
radio auttaneet heitä tässä suhteessa, jopa siinä määrin, että on
vaikea käsittää, miten sama henkilö voi suorittaa sellaisen työmäärän.
Tämä tavaton monijakoisuus on epäilemättä näyttelijän työlle haitaksi.
Lienee luettava meikäläisten näyttämötaiteilijain ilmiömäisen työkyvyn
ansioksi, että tuo tavaton työmäärä ei ole pahemmin vaikuttanut
näyttelijäin esitystasoon. Kun ollaan pieni kansa, niin on ehdittävä
vähän kaikkialle niiden, jotka ovat saaneet lahjoja.

Olisi ehdottomasti sopivampaa arvostella näyttelijän työtä — ainakin
meidän oloissamme — vasta sitten, kun hän on vapautunut ensi-illan
hermostuneisuudesta. Yleisö on kuitenkin tottunut vaatimaan selostuksen
välittömästi ensi-illan jälkeen, ja lehtien toimitukset pyrkivät sen
halua tyydyttämään. Sitäpaitsi teatteriarvostelijoilla useimmiten
on paljon muuta työtä, joten he eivät voi riittävästi omistautua
teatterille. Taideosastojahan meillä harvoin hoidetaan, vaan ne
hoitavat itse itsensä. Ainakin pääkaupungissa ja eräissä suurimmissa
kaupungeissamme tämä kohta voitaisiin hyvällä tahdolla korjata.
Teatteri myös puolestaan saattaisi yrittää kiinnittää lehdistön
huomiota suunnitelmiinsa ja pyrkimyksiinsä muulloinkin kuin syksyllä
henkilökunnan kokoontuessa harjoituksiin.

Mutta mitäpä mennä pitemmälle. Nämähän ovat vain vaatimattomia
muistelmia, joita ei liene syytä raskauttaa liiallisilla mietelmillä.
Muistelmien alaan kuulunee eräs asiakirja, jonka liitän tähän:

"Koska kirjailija Heikki Välisalmi helmikuusta alkaen on vapaa
toimestaan teatteriarvostelijana Suomen Sosialidemokraatissa, olisi
erittäin suotavaa, että hän voisi siirtyä jonkin toisen lehden
toimitukseen, koska hänen arvostelunsa ovat mielestämme todellisella
asiantuntemuksella kirjoitettuja ilmaisten harkitusti, puolueettomasti
sekä vilpittömästi niin näytelmistä kuin niiden esityksistäkin
itsenäiseen vakaumukseen perustuvan mielipiteensä."

Helsingissä helmikuun 1 p:nä 1935.

  Matti Warén          Jussi Snellman
  Päivi Horsma         Joel Rinne
  Uuno Montonen        Aku Korhonen
  Uuno Laakso          Yrjö Tuominen
  Ruth Snellman        Eero Eloranta
  Leevi Linko          Unto Salminen
  Tauno Palo           Kyllikki Väre
  Rafael Pihlaja       Tyyne Haarla
  Kaarlo Saarnio       Liisa Pakarinen
  Hugo Hytönen         Kyösti Erämaa
  Kaarlo Angerkoski    Rosi Rinne
  Leo Lähteenmäki      Aino Lohikoski
  Sasu Haapanen        Jalmari Rinne
  Eine Laine           Ossi Korhonen
  Fritz-Hugo Backman   Pirkko Raitio
             Helvi Järveläinen.

"Miellyttävä asiakirja arvostelijalle, joka ei osannut sellaista
odottaa. Mitään vaikutusta sillä tosin ei ollut, vaikka
sitä asianomaisen tietämättä oli käytetty jossakin. Suomen
Sosialidemokraatti sentään otti hylätyn vielä arvostelijakseen. Tämän
uudistuneen toiminnan keskeytti talvisota, eikä kirjoittaja sen jälkeen
ollutkaan ”tapeetilla".




Kulttuurikehdossa


Lokakuun 16 päivänä 1909 siis ryhdyin turkulaisen "Sosialistin"
toimitussihteeriksi. Lehdessä oli ollut toimittajakato, minun
tullessani siinä oli vain kaksi miestä.

Päätoimittajana oli Ali Aaltonen, jota sanottiin luutnantiksi.
Tietääkseni hän oli käynyt Venäjällä junkkarikoulua, johon hän
omien sanojensa mukaan oli mennyt "isänmaallisessa mielessä". Hän
näet tahtoi valmistua upseeriksi voidakseen olla tehokkaasti mukana
sitten, kun maamme joutuu vapaustaisteluun. Koskaan hän ei oikein
tarkkaan selittänyt, mitä hän tällä vapaustaistelulla tarkoitti, mutta
aktivististakin ajatuksia hän hautoi. Nyt oli kuitenkin käynyt niin,
että hänen upseerikasvatuksensa keskeytyi. Japanin sota jatkui vielä,
ja hänen koulustaan komennettiin oppilaita riveihin. Heidät ylennettiin
väliaikaisesti upseereiksi ehdolla, että tulevat jatkamaan opintojaan
sodan loputtua. Ali Aaltonen ei kuitenkaan mennyt, vaan palasi
Suomeen. Hän väitti olevansa aliluutnantti. Näin tuskin kuitenkaan
oli asian laita, vaan oli hän yksinkertaisesti entinen junkkari,
päätellen siitäkin, ettei häntä Venäjän jouduttua maailmansotaan
kutsuttu lippujen alle. Hän toimi sodan aikana sosiaalidemokraattisena
sanomalehtimiehenä.

Toisena toimittajana oli silloin jo varsin keski-ikäinen mies Seth
Heikkilä, hiljan toimitukseen liittyneenä. Hän oli harrastellut
torpparikysymystä ja julkaissut kirjasen "Maattomain kohtalo pelissä",
josta hän hieman ylpeili ja johon hän usein vetosi. Hänestä ei ollut
lainkaan käytännölliseen sanomalehtityöhön. Artikkelin hän kirjoitti
vaikka joka päivä, jos sitä ei muualta saatu, osasipa vielä siihen
aikaan harvinaisen taidon kirjoittaa lyhyesti. Pakinaakin hän viljeli,
mutta käytti siihen huomattavasti enemmän palstatilaa. Häntä sanottiin
Sedäksi — Setä Heikkiläksi, koska tuo raamatullinen ristimänimi
tuntui kankealta. Hän oli perin hyväntahtoinen mies, vaikka hänen
kirjoituksissaan olikin luokkatietoinen sävy. Vain joskus viinakkaan
illan jälkeen hän saattoi olla hiukan kärttyisä.

Ali Aaltonen taas oli ainakin meidän yhteistyömme aikana jokseenkin
hankala toveri. Hänet sanottiin irti heti minun astuttuani toimeeni.
Jollakin ihmeen tavalla, ehkä toimittajapulan vuoksi, hän oli
aikoinaan saanut kolmen kuukauden irtisanomisajan, ja niinpä hän nyt
herkesi laiskottelemaan. "Sosialisti" oli silloin vielä aamulehti —
iltalehdeksi se muutettiin seuraavan vuoden alusta — ja toimitustyötä
siis kesti verraten myöhäiseen. Setä lähti aikaisin, hän kun ei
puuttunut teknilliseen työhön, ja Aaltonen tavallisesti häipyi kohta
hänen jälkeensä. "Toimitussihteeri täyttää lehden", hän sanoi kylmästi
ja jätti minut yksin.

Aluksi hän piti tapoinaan tulla joskus myöhäisellä hetkellä
toimitukseen päissään ja olla häiriöksi. Minulla oli kädet täynnä
työtä, ja kerran minä sitten käskin jotakuinkin tylysti häntä menemään
matkaansa. Hän otti kääntöveitsen taskustaan, oikaisi sen terän ja
uhkaili sillä. Silloin minun kärsivällisyyteni loppui, ja minä heitin
tuon pienen, mutta tanakan miehen melkoisen korkeita portaita alas. Hän
sai siinä sinelmän silmäänsä ja omasta veitsestään naarmun käteensä.
Hän yritteli nousta takaisin, mutta kääntyi kuitenkin pelkällä sanan
voimalla ja meni tiehensä. Sen perästä hän ei enää häirinnyt minun
työtäni, mutta ei välittänyt entisenkään vertaa omastaan. Hän lähti
jonkin verran ennen irtisanomisajan loppua, kun liike maksoi hänelle
palkan kouraan. Setäkin oli kyllästynyt häneen ja ehdotti johtokunnalle
sellaista menettelyä. Me erosimme sulassa sovinnossa, hän sanoi vain
laiskotelleensa kerran talon kustannuksella, kuten hänen mielestään
asianmukaista oli.

Myöhemmin Aaltonen oli sosiaalidemokraattisen sanomalehdistön
palveluksessa monet vuodet, mikä osoittaa, että hän osasi tehdä
työtäkin. Samoin mainittiin hänen alkuaikoinaan "Sosialistissakin"
ahkerasti istuneen työpöytänsä ääressä. Vasta ennen eroaan hän
laiskistui ja pyrki "lepäämään".

       *       *       *       *       *

Jospa nyt tässä kohden vähän käsittelisi sosiaalidemokraattisten
lehtien silloista ulkoasua.

Sanomalehdistön historiasta tiedämme, että ensimmäisenä varsinaisena
sanomalehtenä pidetään v. 1631 Pariisiin perustettua "La Gazette"
nimistä julkaisua, jonka sanotaan täyttäneen kaikki oikealta
sanomalehdellä vaadittavat ehdot. Sen toimittajana oli kauan muuan
hugenottilääkäri Renaudot. Tällä ammattitoverilla olivat avustajinaan
mm. kardinaali Richelieu ja kuningas Ludvig XIII, joiden kirjoituksiin
toimittaja veteli vahvasti "henkseleitä", osoittaen siten olevansa
oikea lehtimies hengeltä ja vereltä. Asianlaitahan on näet niin, että
oikean sanomalehtimiehen mielestä ei osaa kirjoittaa kukaan muu kuin
hän itse. Jollei hänellä ole tätä ominaisuutta, hän on epäilemättä
väärällä uralla. Tämä Renaudot, joka kuoli suuressa köyhyydessä,
kuten todellinen sanomalehtimies aina kuolee — ja elääkin —, sai
jälkimaailmalta muistopatsaan. Sitä kunniaa ei ole saanut moni hänen
ammattitovereistaan myöhemmin, vaikka onkin kuollut köyhyydessä.
Ranskassa muuten vajaassa puolessatoista sadassa vuodessa kehitettiin
sanomalehtityyliä siinä määrin, että toimittaja Marat käytti tehdessään
vastustajistaan nimityksiä: "viheliäinen rakkari", "rikollinen heittiö"
ja "perkele". Toimittaja Hébert sanoa sukaisi toisin ajattelevaa
"siaksi". Huomattakoon, että Marat’n lehden nimi oli "L'Ami du
peuple" — Kansan Ystävä, ja molemmat toimittajat olivat kirkkaita
vallankumouksellisia.

Mekin, sosiaalidemokraattiset toimittajat, olimme tavallaan noiden
"toverien" jälkeläisiä.

Vasta suurlakon jälkeen meillä alkoi syntyä sosiaalidemokraattisia
lehtiä useimpiin huomattaviin kaupunkeihin. Ennen sitä olivat olemassa
vain helsinkiläinen "Työmies", kaikista vanhin, jota sen johtokunta ja
toimitus eivät myöntäneet puolueen pää-äänenkannattajaksi, vaikka sitä
kaikkialla sellaisena pidettiin, tamperelainen "Kansan Lehti", alusta
alkaen voimakkaasti edistyvä, sekä viipurilainen "Työ" ja turkulainen
"Sosialisti", molemmat suunnilleen vuosisadan vaihteen tulokkaita ja
verraten ahtaissa taloudellisissa oloissa kamppailevia.

Monissa muissa maissa sosiaalidemokraattiset sanomalehdet saivat
muodostaa lukijakuntansa vitkalleen ja osittain vaivalloisestikin.
Meillä taas suurlakon jälkeen lukijakunta oli ikäänkuin valmiina ja
alkoi vaatia lehtiä. Tiedonhalu ja innostus sosialistisiin aatteihin
oli silloin väkevä. Puolueen kannattajajoukko kohosi odottamattoman
voimakkaaksi. Vaadittiin kirjallisuutta ja sanomalehdistöä. Kumpaakin
lajia saatiin. Pian maamme oli Euroopan "parhaiten varustettu"
sanomalehdistön puolesta.

Niin ulkonaisesti, mutta laatu ei vastannut lukumäärää. Taloudellinen
puoli oli heikko. Pääomia ei ollut eikä lehtien kannattavaisuus ollut
kehuttava. Lukijoita oli, mutta puuttui ilmoittajia. Porvarilliset
liikemiehet eivät halunneet käyttää työväenlehtien palstoja
ilmoitusvälineinään.

Monella tavalla oli puussa pohjat, petäjässä liisteet.
Sosiaalidemokraattisen puolueen riveihin oli liittynyt viisaita
miehiä, mutta ei ollut koulittuja toimittajia. Sellaisia täytyi
tekemällä tehdä miehistä, joiden luultiin vähänkin kykenevän kynää
käyttämään. Näin joutui sanomalehtityöhön henkilöitä, joilla siitä ei
ollut alkeellisintakaan aavistusta. Sitäpaitsi palkat eivät suinkaan
houkutelleet. Sosiaalidemokraattisilla sanomalehtimiehillä ei ollut
oppimestareita — ei ainakaan aluksi. He tekivät työnsä summamutikassa,
aavistuksen varaisesti.

Niin olivat sitten lehdetkin sen mukaisia: ulkoasu useimmiten aivan
kelvoton ja järjestys mahdoton. Tämä johtui siitä, että toimittajilla
ei ollut teknillistä taitoa. Hyväkin kirjoitus saattoi kadottaa osan
arvoaan, jollei se ollut painettu ja lehteen sijoitettu sopivalla
tavalla. Eikä tietysti lukijaan jättänyt hyvää vaikutusta, jos lehti
oli sekava tai kuivan "riimikronikan" tapainen. Kirjapainovälineet
olivat siihen aikaan paljon vaatimattomammat kuin nykyisin, mutta niin
paljon tavaraa sentään oli, että sitä taidokkaasti käyttelemällä lehti
olisi voitu saada hauskaksi ja vaihtelevaksi. Mutta ei osattu ja ehkä
ei aina välitettykään.

Porvaristo moitti sosiaalidemokraattisten lehtien kirjoitustapaa
raa'aksi ja kehui, että ulkolaiset vastaavat lehdet kirjoittavat niin
hienosti, että sellainen kielenkäyttö sopisi vaikka pyhäkoululehtiin.
Siinä saattoi olla perää, mutta sittenkin vain osaksi. Niinä
aikoina tehtiin herätystyötä ja asiat piti sanoa halki. Kenties
kuulosti raa'alta, jos totuus sanottiin peittelemättä ja vedettiin
päivänvaloon tapahtumia, jotka jo itsessään olivat siivottomia.
Sosiaalidemokraattisissa sanomalehdissä ei voideltu eikä haudeltu
paisetta, jos sen katsottiin vaativan puhkaisemista. Mitä taas tuohon
ulkomaiden esimerkkiin tulee, niin sitä tuskin kannatti ottaa huomioon.
Kyllä siellä, vaikka lehdistö olikin osaksi vanhempaa, kirjoitettiin
yhtä ravakasti. Mutta niinhän on usein asianlaita: vieras on parempi.
Kun meillä kiitettiin Saksan sosiaalidemokratian siisteyttä niin
saksalaiset porvarit sanoivat — siitä minulla on omakohtainen kokemus
—, että Suomen sosiaalidemokratia on oikea vitivalkoinen ihannelapsi,
jonka rinnalla heidän vastaava puolueensa sanomalehtineen on musta kuin
murjaani.

Ehkä meillä silloisilla sosiaalidemokraattisilla sanomalehtimiehillä —
enimmäkseen omatekoisilla — oli joutavaa omintakeisuuden tavoittelua
esimerkiksi otsakkeiden rakentelussa. Tuollainen ominaisuus on
tietenkin hyvä asia, mutta ihmisten makukin on otettava huomioon.
Sattuva otsake luonnollisesti aina kiinnittää lukijan huomion
puoleensa, ja on erinomainen asia, jos uutisen sisältöön ja henkeen
sopiva otsake keksitään, mutta silloin, kun sellainen ei hyvällä
toimittajan kynästä putoa, vie keksimishalu useinkin lohduttomiin
tuloksiin.

Käsiteltäessä ensimmäistä kieltolakia, joka eduskunnassamme
säädettiin, mutta jota korkeimmassa paikassa ei vahvistettu,
Danielson-Kalmari vastusti sitä. Silloin ruvettiin alkoholia
nimittämään sosiaalidemokraattisessa lehdessä kalmariiniksi.
"Kalmariini myllertää", otsikoi jokin lehti, ja sillä kertaa se
tuntui jopa hauskaltakin, mutta kun sanaa viljeltiin vuosikausia,
se menetti makunsa. Senaattori Kairamo oli kerran sattunut antamaan
selkään paimenpojalleen, ja asia joutui julkiseksi, saipa Kairamo siitä
sakkoakin. Eräs lehti kirjoitti sitten: "Joulukalmariini myllertää,
naistakin kairamoitu". "Kukkarovaltuusto" ja "Mullikat äänestäneet"
saattoi olla hyvä ja hymyilyttävä kerrakseen, mutta alituisessa
käytännössä nämäkin otsakkeet arveluttavasti happanivat. Tämä
otsakkeilla keimaileminen johti välistä kielellisiin kömpelyyksiinkin,
ja silloin se tietysti oli aivan hylättävä tapa.

"Sosialistissa" ei minun aikanani erikoisesti harrastettu noita
ylen "luokkatietoisia" otsakkeita, ehkä siitä syystä, että minä
toimitussihteerinä en oikein niistä pitänyt, paitsi silloin, jos ne
olivat osuvia.

Muistan kerran Seth Heikkilän kirjoittaneen artikkelin Snellmanin
patsaasta. Oli näet syntynyt riita patsaan paikasta, ennen kuin
oli päästy kunnolleen kokoamaan rahastoakaan sen pystyttämiseksi.
Setä silloin otsikoi pääkirjoituksensa: "Porvarien kivikasameteli."
Paikkakunnan ruotsalainen lehti lainaili tätä kirjoitusta, siinä lienee
ollut sille jotakin mielenkiintoista. Kun sitten patsas oli päätetty
pystyttää sille paikalle, millä se nyt seisoo, otsikoitiin sitä koskeva
uutinen: "Uusia kivimiehiä."

Paljon tilaisuuksia tasavaltalaisen mielentilamme osoitukseen meille
antoi Portugalin vallankumouksessa valtaistuimeltaan syösty kuningas
Manuel. Hänestä tavallisesti kirjoitettiin otsakkeella: "Joutomies
Manuel Braganza." Ja kun Tanskan kuningas kuoli sydänhalvaukseen
ollessaan matkalla incognito saksalaisen hansakaupungin puistoon,
muuan toimitustoverini toi eteeni uutisen tapauksesta otsakkeella:
"Taas yksi, koskahan viimeinen?" Olihan se etevä otsake, mutta ei sitä
sentään pantu lehteen, koska me vähitellen pääsimme yksimielisyyteen
siitä, etteivät kruunupäät lopu luonnollisella kuolemalla, niitä kun on
aina jonossa uusia.

Kun Leo Tolstoi kuoli, esitin Sedälle, joka silloin taisi olla vt.
päätoimittajana, että kirjoittaisin hänestä nekrologin. Setä kampaili
parhaillaan komeata tukkaansa à la Karl Marx ja oli ilmeisesti
pahalla tuulella edellisen illan ilon jälkeen. Hän sanoi melkeinpä
suutahtaneena: "Pirskule, jos joku porvari kuolee, niin pitääkö siitä
työväenlehdissä tehdä numero."

Sitä ei tehty. Huomasin, että luokkatietoisuudessani oli aukko, minkä
heti täytin panemalla lehteen yhden rivin uutisen: "Leo Tolstoi kuoli
eilen." Sen verran minulla sentään oli kunnioitusta tuota kamalaa
porvaria kohtaan, etten pannut otsakkeeksi siihen aikaan usein
käytettyjä: "Kuoli pois" tahi "Meni isäinsä tykö", kuten porvarien
kuolemat otsikoitiin.

Sellaista oli alkutaipalella. Nyt on kauan ollut toisin.

       *       *       *       *       *

Setä ja minä sitten Aaltosen lähdettyä teimme lehtiä kahteen pekkaan
kuukauden pari, kunnes saimme päätoimittajaksi Kaapo Murroksen ja
uutismieheksi Kaarlo Harvalan; kumpainenkin tuli Tampereelta, ehkä
helmikuun alussa.

Murros oli entisiä "Päivälehtien" miehiä, siirtynyt sitten Amerikkaan
ja kääntynyt sosialistiksi. Hän oli ollut "Kansan Lehden" toimittajana
ja viimeisen syyskauden Tampereen Työväen Teatterin johtajana, mutta ei
viihtynyt teatterissa, vaan palasi entiseen ammattiinsa. Hän oli kätevä
lehtimies, osasi kirjoittaa parahultaisen pitkiä pääkirjoituksia,
teki ne nopeasti ja kertaakaan korjaamatta. Samoin pakinat, joita
hän kevyesti lykkeli harva se päivä. Siinä sivussa hän vielä käänsi
jotakin Jack Londonin teosta jatkonovelliksi. Hänen käsialansa — siihen
aikaan ei vielä käytetty kirjoituskonetta — tuotti aluksi hiukan vaivaa
latojille. Se oli pientä ja pyöreätä, i:n pilkut ja t:n viivat olivat
unohtua, ja kirjoitus oli kuin jotakin pitsinauhaa. Pian latojat siihen
kuitenkin tottuivat. Hän oli kyvykkäimpiä sanomalehtimiehiä, mitä olen
tavannut. Ei hän kuitenkaan viihtynyt uralla enää kuin kymmenisen
kuukautta, vaan syöntyi lukemaan lakia, suoritti melkein ennätysajassa
oikeustutkinnon ja asettui kotikaupunkiinsa Tampereelle asianajajaksi.
Vuosien perästä hän siirtyi virkauralle, palveli Tampereen toisena
kaupunginvoutina, on nyt eläkevaarina ja julkaisee kirjoja. Politiikkaa
hän ei sanottavasti harrastanut lehtityöstä luovuttuaan, vaikka hänellä
siihen olisi ollut hyvät edellytykset, hän kun kaikkien muiden avujensa
lisäksi oli mainio puhuja.

Harvala oli entinen rautatieläinen, itseoppinut, mutta nopea,
sujuvakynäinen ja hyvää kieltä käyttävä kirjoittaja hänkin. Hän oli
saanut harjoitusta sanomalehtityöhön jo "Kansan Lehden" toimituksessa.
Hänellä oli sielläkin hyvä paikka, mutta hän oli kiintynyt Murrokseen
ja halusi lähteä tämän mukaan. Harvala oli ensimmäinen työtoverini,
jolla oli oikea uutismiehen vaisto ja kyky. Sen ohella hän kirjoitti
myös artikkeleita ja pakinoita. Oli siis kaikkiruokainen, kuten
siihen aikaan piti ollakin. Ei hänkään kauan viihtynyt Turussa, vaan
muutti pian Murroksen jälkeen kotikaupunkiinsa Tampereelle, jossa
ryhtyi Pienviljelijäliiton sihteeriksi. Kansalaissodan jälkeen hän
palasi muutamaksi ajaksi vielä sanomalehtialalle, tullen "Suomen
Sosialidemokraatin" uutispäälliköksi, mutta vanha veri veti taas
maatalouden piiriin, joten hän ennen pitkää siirtyi takaisin Helsinkiin
muuttaneen Pienviljelijäliiton toiminnanjohtajaksi. Harvala teki
karriääriä poliittisellakin alalla ollen kauan aikaa kansanedustajana.
Hän oli myös sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana ja
viimeisinä vuosina Alkoholiliikkeen apulaisjohtajana. Lahjakas mies
ja hyvä toveri sortui puolivälissä kuudettakymmentä manalle heikon
sydämensä vuoksi.

Keväällä tuli toimitukseen vielä oppilaskin. Meillä oli silloin
palkkatariffi ja toimittajaksi pyrkivältä vaadittiin puolentoista
vuoden oppilasaika. Tämä tulokas oli puolen kolmatta vuotta
lainopillisen tiedekunnan rullissa laiskotellut ylioppilas, muuten
luokkatoverini. Hänen ensimmäisinä oppiaikoinaan annoin miehelle
sunnuntaina vietettävään palokunnan vuosijuhlaan oikeuttavan
pääsylipun. Tällaisesta juhlasta oli tarkoitus kirjoittaa 10—20
rivin uutinen, joten reportaasin kannalta tässä ei ollut mitään
tavoiteltavaa, mutta ajattelin, että uusi mies saisi tutustua Turun
Urheilupuistoon ja nähdä vähän kaupunkilaisia yhdessä kasassa. Illalla
oli sitten vielä iltama Palokunnantalolla. Nuori mies toimi niin
perusteellisesti, että palasi vasta torstaina, ja kun kysyin, missä
hän oli näin kauan maleksinut, hän vastasi: "Palokunnan juhlissa."
Minä tiedustelin: "Kestivätkö ne näin kauan?" Hän vakuutti, että ne
kestävät vieläkin. "Mitäs sitten kesken lähdit, mene katsomaan loppua",
sanoin. Hän ei mennyt, vaan osoitti tottelemattomuutta esimiestään
kohtaan, jollaista sitten sattui myöhemminkin, minkä vuoksi hänen niin
loistavasti alkanut uransa loppui muutaman kuukauden kuluttua. Mies ei
sen koommin yritellyt sanomalehtialalle. Se ei sopinut hänen verilleen.
Eikä niille lopullisesti sopinut juuri mikään muukaan ammatti.

Avustajia meillä oli jokseenkin vähän. Maalaiskirjeenvaihtajia
kylläkin järjestettiin useimmille paikkakunnille, mutta heillä ei
ollut uutisvainua, vaan he kirjoittelivat asioista noin vain yleensä.
Koettelimme niistä rakentaa jotakin uutisentapaista, mutta he ottivat
helposti nokkaansa, kun toimitus reposteli heidän aikaansaannoksiaan.
Heillä oli näet oma käsityksensä sanomalehden toimittamisesta.

Sen sijaan turkulainen K.F. Hellstén oli oikea vainukoira löytämään
uutisia. Hän oli aikaisemmalta ammatiltaan puuseppä, mutta oli
hylännyt ammattinsa ja ruvennut talonomistajaksi. Myöskin asiakirjojen
laatimista hän harjoitti — ja on harjoittanut viime vuosiin asti, sillä
hän elää vieläkin vanhana ukkina. Hän oli ollut joskus "Sosialistin"
edeltäjän "Länsi-Suomen Työmiehen" toimittajana, mutta heittänyt
sitten senkin ammatin vakinaisena työalana. Paljon hän kuitenkin
avusti sekä "Sosialistia" että muita turkulaisia lehtiä. Hänellä oli
tapana kuljeskella pitkin katuja, kuunnella keskusteluja, ja jos
jotakin erikoista sattui kuulemaan, käydä asiaan kiinni tuoreeltaan.
Hän tiesi kaikki kaupungin tapahtumat, pienimmätkin, ja osasi niistä
laatia käyttökelpoisen uutisen. Eikä hän suinkaan ollut pintapuolinen,
vaan syventyi asioihin niiden alkujuuria myöten. Reportterina hän oli
siihen aikaan korvaamaton, ja myöhemminkin hän kuuluu vielä kauan
harjoittaneen tätä mieluista tointaan. Palkkiot olivat pienet, mutta
ei hän siitä nureksinut. Kertyihän siinä tuloja, kun monesta lehdestä
pisaroi penninkejä. Joskus hän vietti iloisia päiviä tuttaviensa — ja
niitähän oli legio — seurassa, vippaili, jos rahat loppuivat, pikku
summia sieltä täältä ja maksoi sitten taas hankkeeseen ryhdyttyään
kaiken takaisin säntillisesti viimeistä markkaa myöten.

Vanhoilla päivillään Hellstén kirjoitti Turun Työväenyhdistyksen
historian. Hän lähetti teoksen minullekin huomauttaen mukana olleessa
kirjeessä, että sinä kai olet luullut, että pitää käydä kouluja
osatakseen jotakin, mutta ei se ole välttämätöntä, kuten tästä
teoksesta näet. Kuvansakin hän liitti mukaan, jotta näkisin, "että
tästä se sosialismi alkoi". Niinpä kai tekikin. Taitaa H. olla puolueen
perustamisen ajoilta ainoa veteraani, joka vielä on elossa. Hän on aina
ollut maan hiljaisia, ei ole pyrkinyt Turkua ulommaksi ja hoidellut
vain sikäläisiä luottamustehtäviä, mikäli ei ole pysytellyt niistäkin
syrjässä. Hän ei ole ollut kunnianhimoinen, mutta kiinteästi hänen
nimensä on liittynyt turkulaisen työväenliikkeen historiaan.

Taavi Tainion kanssa en milloinkaan joutunut yhteistyöhön. Hän oli
ollut "Sosialistin" toimittajana, mutta eronnut ennen tuloani. Hän asui
Turussa ja piti — tai oikeammin hänen rouvansa — Kahvitupa nimistä
kahvila-ravintolaa. Hän oli silloin kokonaan erossa politiikasta ja
vain toimituksessa usein ja mielihyvällä nähty vieras. Paljon jouduin
hänen kanssaan seurustelemaan — olin tutustunut häneen jo aikaisemmin
Kotkassa — ja aina häneltä oli oppimista, oikeastaan kaikessa muussa
paitsi hänen käsityksessään sanomalehden päätoimittajan asemasta.
Hänen mielestään päätoimittaja ei saanut kirjoittaa muuta kuin yhden
artikkelin viikossa, sen tietysti hyvän, ja muina aikoina hänen tuli
vain johtaa työtä ja tarkastella muiden kirjoituksia. Joskus hän avusti
meitä pääkirjoitukseksi sopivalla artikkelilla. Hän kirjoitti erittäin
selvästi ja pirteästi, vähän pitkästi kylläkin. Ei hän sentään ollut
Eero Haapalaisen kannalla, joka sanoi senttimiehenä luonnollisesti
kirjoittavansa _ja niin edespäin_ eikä _jne_. Ilmeisesti Tainio
kirjoitti perin hitaasti ja paljon pyyhkien. Puhujana hän jäsenteli
puheensa tarkoin, vaikka sitten lisäili kulloinkin mieleen tulevia
asioita. Eräässä teoksessaan professori K.S. Laurila lukee Taavi
Tainion suurpuhujain joukkoon.

Kuten tunnettua, Taavi Tainio myöhemmin taas antautui politiikkaan.
Ennen kansalaissotaa hän oli Kuopiossa "Savon Työmiehen"
päätoimittajana ja kirjoitteli työväen liikehtimisen aikana ankarasti
väkivaltaista toimintaa vastaan. Siitä huolimatta hän joutui Isoon
Mjölöhön muiden kapinallisten joukkoon. Siellä hän huomasi, että
hänen artikkeleistaan oli otettu ylipainoksia, joita jaettiin
vangeille osoitukseksi, miten joku työväen johtomieskin on vastustanut
sellaisia puuhia, joihin työväestö sitten onnettomuudekseen ryhtyi.
Valtiorikosoikeudessa hänelle annettiin yhdeksän vuoden tuomio. Silloin
Tainio sanoi: "Viimeisen kerran minä kapinaa vastustin, koska siitä
näin paljon tulee." Pian tämä tuomio alentui kahdeksi vuodeksi ja
ehdonalaiseksi.

Kansalaissodan jälkeen Taavi Tainio oli taas kansanedustajana, kuten
oli ollut ensimmäisissäkin eduskunnissa, ja toimi monet vuodet
sosiaalidemokraattisen puolueen sihteerinä juuri uudestijärjestelyn ja
kommunistien kanssa käydyn valtataistelun aikoina.

       *       *       *       *       *

Suurlakon vaikutuksesta oli virastoja siivottu, poistettu
laittomuusajan miehet ja korvattu ne uusilla. Oli eletty muutamia
vuosia laillisissa oloissa ja ehditty jo melkein, unohtaa tuonnoinen
taistelu. Mutta tätä onnentilaa ei kestänyt kauan. Mustat pilvet
alkoivat pian vyöryä valtiolliselle taivaalle. Senaatti muuttui,
lailliset kuvernöörit vaihdettiin vähitellen taantumukselle
uskollisiin, ja entinen taistelu sortovaltaa vastaan alkoi.

Vuosina 1910—11 elettiin jo jotakuinkin samanlaisissa oloissa
kuin ennen suurlakkoa. Turun ja Porin läänin kuvernööriksi tuli
kenraalimajuri Borgenströmin sijaan lakitiedeitten kandidaatti
Ilmari Vuorinen. Hän taisi olla ainoa suomalainen lakimies, joka
antautui ja pääsi venäläisen taantumuksen palvelijaksi näin korkealla
virkapaikalla, muut kuvernöörit olivat Venäjällä kasvatuksensa saaneita
upseereita. Samoin poliisimestarit, jotka nyt astuivat eronneiden
tai erotettujen tilalle. Monet heistä olivat Venäjän armeijassa
palvellessaan joutuneet kireään taloudelliseen asemaan ja anoivat
sitten pääsyä Suomen poliisilaitoksiin asioitansa parantamaan.
Useimmilla tuskin oli mitään valtiollista vakaumusta, he tiesivät vain,
että oli toteltava esimiehiä, tehtävä niinkuin käsketään.

Turussa oli uuden sortokauden ensimmäisenä laittomuuspoliisimestarina
Hj. Valmquist. Hän ei ehtinyt paljonkaan siellä vaikuttaa, sillä
hänet, eversti kun oli, siirrettiin pian pääkaupunkiin vastaavaan
virkaan. Sitä pitemmän "virkaiän" saavutti hänen seuraajansa kapteeni
Arthur Ståhl, joka toimi Turussa vallankumoukseen asti. Kerrottiin
punaisten hänet kansalaissodan aikana vanginneen ja kuljettaneen
jonnekin junassa, jota valkoiset olivat ampuneet. Siinä hän oli saanut
surmansa valkoisten luodista seisoessaan ikkunassa joko pakotettuna
tai vapaaehtoisesti, mistä en ole saanut tarkempaa selvää. Olipa hänen
loppunsa laita miten tahansa, häntä tuskin kukaan turkulainen, lähimpiä
omaisia lukuunottamatta, lienee kaivannut.

Mitään varsinaista selkkausta poliisin kanssa ei sattunut, paitsi
minkä poliisit esimiestensä käskystä kävivät riisumassa lippuja
työväentalon lipputangosta. Niin, olipa sentään suurempikin skandaali,
kesällä 1912: Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja Hjalmar
Branting laahattiin alas Urheilupuiston puhujalavalta. Hänen ainoa
"rikoksensa" oli, että hän oli ulkomaalainen eikä olisi saanut
esiintyä Suomessa eikä ainakaan arvostella Suomen vallanpitäjien
toimia. Toimittaja Alex Halosta vastaan nostettiin poliisin
ilmiannosta syyte majesteettirikoksesta. Niin ikään Urheilupuistossa
pitämässään puheessaan hän pahoinpiteli majesteetin henkilöä ja sai
siitä tavanmukaisen kuusi kuukautta Turun hovioikeudessa, jonka eräs
osasto jakeli näitä tuomioita hyvin auliisti. Tuomionsa Halonen sai
siitä huolimatta, että hän hovioikeuden istunnossa koetti jäävätä
todistajiksi ilmoitetut poliisit "kantajan" palvelijoina.

Majesteettijuttuja käsiteltiin Turun hovioikeudessa siihen aikaan
sangen usein. Eniten niitä hankki tililleen "Kansan Lehden" silloinen
päätoimittaja Santeri Nuorteva, jolla oli aivan sairaalloinen halu
loukata majesteettia ja joka lopulta kirjoitti tästä niin törkeästi,
ettei kehdattu nostaa juttua, koska hänen kirjoituksensa olivat liian
"rasvaisia" oikeuden käsiteltäviksi. Riittävästi niitä kuitenkin oli
vireillä, koskapa Nuortevalla ei ollut halua mennä vastaamaan, vaan hän
poistui Amerikkaan.

Siellä hän herätti huomiota vasta jouduttuaan Suomen
kansanvaltuuskunnan (kapinahallituksen) "täysivaltaiseksi"
ministeriksi, tahi ehkä on oikeampaa sanoa: lähettilääksi, koska
silloin ei vielä puhuttu ministereistä meidän diplomaattisanastossamme.
Hänen päätehtävänään olisi ollut viljan hankinta, mutta
kansanvaltuuskunta oli lähettiläälleen määräyksen antaessaan unohtanut
erään pienen, mutta varsin tärkeän seikan: toimittaa hänelle myös
rahaa. Nuortevan lähettilästehtävä supistui siis välttämättömyyden
pakosta jokseenkin olemattomiin, semminkin kun hänellä ei ollut mitään
mahdollisuutta päästä Yhdysvaltain hallituksen kanssa tekemisiin.
Kenties hänellä oli enemmän merkitystä myöhemmin Neuvosto-Venäjän
asioiden hoitajana, vaikkei Yhdysvaltain hallitus häntä sellaiseksikaan
tunnustanut.

Jostakin syystä hän sitten poistui Amerikasta ja pysähtyi
Neuvosto-Venäjän matkallaan Englantiin. Siellä hän kuitenkin oli
persona ingrata, ja hänelle annettiin karkotusmääräys. Englanti on
sentään kohtelias jopa vähemmänkin suosituille henkilöille. Niinpä
Englannin laivaston risteilijä lähetettiin viemään karkotettua
Tallinnaan. Lieneekö monikaan suomalainen matkustanut niin komealla
kyydillä kuin Nuorteva silloin, ja se matka maksoi tietysti plootuja
— ei Nuortevalle, vaan Englannille. Matkustajalla oli vapaa ylöspito
ja viskikaappi aina avoinna. Itse Nuorteva kertoi, että risteilijän
päällikkö seurusteli koko matkan hänen kanssaan kuin ystävä ja veli.

Nuorteva oli muuten täydellinen taiteilijaluonne, mielikuvitusihminen,
runoilija. Sellainen hänestä ehkä olisi tullutkin, jos hänellä olisi
ollut äidinkieli. Sitä onnea ei luonto ollut kuitenkaan hänelle
lahjoittanut, sillä hän oli ruotsalaisvenäläisen isän ja ruotsalaisen
äidin suomalainen poika.

Hallitusmiehenä hän ennen kuolemaansa ehti kyllä olla. V. 1924
hänet valittiin Karjalan Neuvostotasavallan toimeenpanevan komitean
puheenjohtajaksi, siis presidentiksi. Silloin hänellä oli valtaa
melkein yhtä paljon kuin entisellä Venäjän keisarilla, jota vastaan hän
aikaisemmin niin säädyttömästi rikkoi.

       *       *       *       *       *

Juhlia ja mielenosoituksia viranomaiset eivät voineet kieltää, mutta
visusti he vartioivat, ettei mitään hallituksenvastaista saanut
tapahtua. Paitsi tavanmukaisia vappumielenosoituksia, järjestettiin
sellaisia muidenkin asiain vuoksi. Minun Turun-kautenani oli
päiväjärjestyksessä mm. Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjien liittäminen
Venäjään. Sitä aikomusta vastaan järjestettiin mielenosoituskulkue ja
pidettiin kovia puheita. Kokouspaikkaa ei saatu kaupungista. Niinpä se
otettiin kaupungin alueen ulkopuolelta. Poliisimestari Ståhl koetti
poliisiarmeijansa avulla estää mielenosoituskulkuetta pääsemästä
kokoontumispaikalle. Sitä varten hän oli järjestänyt poliisiketjun
Vähäväkisten torille. Se kuitenkin läpäistiin ja kokous pidettiin.
Kaikkialla vilisi silloin taas urkkijoita, vieläpä runsaammin kuin
ennen suurlakkoa. Santarmit olivat jälleen ilmestyneet maahan, vaikka
heidän järjestönsä ei juuri vielä ollut täydellinen. Siitä huolimatta
puhuttiin ja kirjoitettiin suoria sanoja.

Kirjoitettiin, vaikka sensuurikin taas toimi. Suurlakossa ei tätä
laitosta ollut "muistettu" hävittää. Pari sensoria "tervattiin",
mutta painoasiain ylihallitus jäi olemaan. Se tosin pysyi muutamia
vuosia hiljaa, mutta taantumuksen vahvistuessa alkoi vetää kynsiänsä
esille. Paikalliset painoasiamiehet nuuskivat taas sanomalehtiä. Erotus
oli vain siinä, ettei nyt sensuroitu ennakolta, mutta jälkisensuuri
oli ankara. Sai sanoa kuinka rasakasti tahansa, mutta kanteita tuli
samanmukaisesti. Turussa oli painoasiamiehenä muuan Saarniaho, joka
kerran valmisteli "Sosialistia" vastaan painokannetta Saksan keisarin
kunnian loukkaamisesta. Vain yrityksen liian aikainen ilmitulo ja
herkullinen uutinen siitä lehdessä sai hänet luopumaan aiheestaan. Eräs
toimitusta liehittelevä poliisikomissaario, jonka puhelinta Saarniaho
oli käyttänyt keskusteluissaan painoasiain ylihallituksen kanssa,
ilmaisi S:n aikomuksen.

Saattoi olla, että painoasiamiehet olivat santarmien välittöminä
kätyreinä ansaitakseen sievoisia sivutuloja. Tutkiessani v.
1917 santarmien arkistoa löysin oman "kolunkini" kohdalta
joukon sanomalehtileikkeleitä. Kummallisinta oli, että
pakinoitsija-nimimerkillä varustetut, vieläpä aivan nimettömätkin
artikkelit oli osattu panna oikean miehen tiliin. Painoasiamiehet
seurasivat lehtiä tarkimmin, ja he epäilemättä tunsivat kunkin
kirjoittajan tyylin parhaiten, joten he olivat sopivia santarmien
aineiston kokeilijoiksi.

"Tapain tuomari" — erään painoasiamiehen itselleen ottama arvonimi —
Saarniaho puuhaili lehdille ahkerasti kanteita, mutta, kuten sanottu,
kaikesta välittämättä kirjoitettiin rohkeasti. V. 1911 ilmestyi
Turussa pilalehti "Tuhkimus", toimittajanaan Ilmari Kivinen, tunnettu
nimimerkki "Tiitus", joka siihen aikaan toimi "Turun Sanomissa". Se
käsitteli poliittisia kysymyksiä jokseenkin kärkevästi. Saarniaho, joka
kuvitteli itsensä "oikeuden pyhyyden" vartijaksi, sai "Tuhkimuksessa"
kuulla kunniansa. Hän yritti kostaa hommaamalla kannetta lehteä
vastaan, mutta ei onnistunut.

Kuvernööri Vuorinen ei saanut kannatusta mistään muualta kuin
suoranaisten venäläistyttäjien piiristä. Hän pyrki turhaan Suomalaiseen
Nuijaan, vanhasuomalaisten järjestöön. "Tuhkimuksessa", jonka
"hovirunoilijana" olin, julkaisemani riimitys, nimeltä "Ulos", kertoo
tästä tapauksesta:

    Nuijakin voi joskus olla
    varsin vaarallinen kalu,
    jos sen peräpakaroiia
    halaella tulee halu.

    Kuvauksen kautta puhun,
    ymmärrätte tarkoituksen:
    avas selkiselällensä
    Nuija Vuoriselle uksen.

    Kuului käsky: lammaslaumaan
    vuohen tok' ei tulla sovi,
    syyhymättä tulit saunaan,
    marssi tiehes, siin' on ovi!

    Vuorisest' ei nuijamiestä
    tullut, kaikui kylmä kuoro:
    siitä sait nyt, kohta koko
    vuorispuolueen on vuoro.

Niin uhattiin, ja mikäli Vuorisen kannattajia oli Nuijan kirjoissa,
nekin taisivat saada potkun. Ainakaan julkisesti he eivät uskaltaneet
asettua Vuorisen toimenpiteitä kannattamaan. Salaisia "ihailijoita"
hänellä sentään lienee ollut Turussa ja ympäristössä. Eihän Suomen
kansan silloinen oikeustaistelu ollut yksimielistä — valitettavasti.
Mutta monia niitä, jotka tuonnoittain, ennen suurlakkoa, olivat olleet
venäläisen taantumuksen julkisia kannattajia, hävetti nyt, vaikka
luonto olisi vetänytkin entisille teille.

Luotsilaitoksemme venäläistyttäminen oli silloin myös käynnissä.
Suomalaiset luotsit olivat eronneet, ja heidän tilalleen oli tuotu
Kaspianmereltä ummikoita ja meidän vesiämme täysin tuntemattomia
luotseja, joille täällä alituiseen sattui kaikenlaisia kommelluksia.
Merenkulku heidän johdollaan oli jokseenkin turvatonta. Heistä riitti
sanomalehdille kirjoittamisen aihetta, eikä siinä suinkaan sanoja
säästelty. Eräässä "Tuhkimuksen" poliittisessa riimikronikassa muistin
heitä seuraavilla säkeillä:

    Pojat Kaspian — jos heitä
    myöskin tässä muistais hiukan —
    mielin haikein isänmaataan
    kaipaa maassa viinan niukan.

    Silloin tällöin suruissansa
    karia he vastaan töytää.
    Hyvä, että edes niinkin
    merimerkin paikan löytää.

Eräässä toisessa riimitetyssä katsauksessa, joka oli kokonaan omistettu
luotsilaitoksen "uudistukselle", arveltiin, että kaspialaiset saavat
luotsata yksinomaan luotsilaitoksen venäläistä päällikköä Samsonovia ja
kenraalikuvernööri Seyniä, koska kukaan muu ei lähde heidän kyytiinsä.
Ja lopuksi arveltiin:

    Pian komento tästä on muuttuva
    ja luotsipaikat ei puuttuva
    ole tsaijun ja vodkan hajua;
    ja pääse ilman natshajua
    ei pitkälle piiristä majakkain,
    jotk' alle kuuluvat uuden lain.

    Mut sallikaa minun sanoa:
    kai uusien luotsien janoa
    pian Samsonohvikin kiittää saa
    siit' että manalle matkustaa
    hän täältä laaksosta murheiden
    sillä, luulenpa, kautta pohjien
    täst’ aikain laivoja ohjataan.
    No, käypä se niinkin, onnea vaan!

Luotsikysymys oli siihen aikaan mieliä kuohuttava, ja siihen palattiin
usein. Kaspialaisista luotseista ei maamme merenkululle ollut
minkäänlaista hyötyä, päinvastoin. Luotsilaitos oli oikeastaan lakannut
olemasta. Kotimaiset laivat tuskin luotsia lainkaan kysyivätkään, mutta
ulkolaisten tänne saapuvien laivojen laita oli toinen. Niiden päällystö
ei tietänyt, että täällä on vieraita kyvyttömiä miehiä merenkulun
vartijoina. Ne hakivat luotsia, mutta tavallisesti turhaan. Luotsit
pitivät lystiä asemapaikoillaan. Vapun jälkikatsauksessa v. 1912
kirjoitettiin heistä näin:

    Uudet "luotsit", syämestäni
    kadehdin mä heitä kovin,
    ne on pojat vapunpäivää
    viettäneet jo pitkän tovin.

    Turhaan laivat reitiltänsä
    luotsausta kysyy, huutaa,
    "luotsien" on askareena
    kostutella kuivaa suuta.

    Niin no, taito sekin, että
    kurkustansa kunnon tapaan
    luotsata ain’ osaa alas,
    siinä pitää väylän vapaan.

Kummallista oli aika silloin. Turussa "kahakoitiin" poliisin kanssa
etupäässä sanoin. Joskus vain vähän työnnettiin poliisia syrjään,
kun se tuppautui sulkemaan tietä. Arthur Ståhl ei sentään mennyt
kovin pitkälle. Mutta Valmquist Helsingissä tukahdutti kerran
"kapinan" oikein venäläisen sotaväen mahdilla. Siitä kerroin eräässä
"Tuhkimuksen" runossa seuraavasti:

    Helsingissä hankittihin
    äsken kapinata julmaa,
    mutta Valmquist kreivin aikaan
    ehti selvittämään pulmaa.

    Kymmenkunta mukulata
    — vaaralliset on nää ajat –
    vaaniskeli vallatakseen
    valtakunta-raukan rajat.

    Mutta Valmquist päälle ryntäs
    sotamiesten kanssa äkin,
    sotki omaan verkkohonsa
    kapinoivan hämähäkin.

    Kiitosmessuja nyt kirkot
    valtakunnan, varmaan raikaa,
    huulilla nyt mustan sotnjan
    nimi Valmquistin kai kaikaa.

Todellakin, sellainen oli juttu. Pojat olivat tehneet pieniä
pillomuksia, siitä oli tehty poliisimestarille ilmianto, hän oli
pyytänyt sotaväkeä avukseen ja rientänyt paikalle saaden vangiksi
kymmenkunta alaikäistä pojanvekaraa.

Tampereella oli poliisimestarina höyryllä käypä mies, aliluutnantti
Blåfield. Hän palveli ensin Kotkassa komissaariona, mutta kun
oli järjestelmän mieleinen, sai päämestarin viran Tampereella.
Äskenmainitun vapun edellä hän ilmeisesti omasta aloitteestaan oli
antanut poliiseilleen määräyksen teroittaa sapelinsa. Muualla, mm.
Turussa, sellaista käskyä ei ollut annettu. Siitä riimitettiin
"Tuhkimuksen" päivän tapahtumissa:

    Tääll' ei edes sapeleita
    käsketty lie teroittamaan.
    Tampereella tahkot pyörii
    aamust' aina iltaan hamaan.

    Luojan kiitos, ett on täältä
    Tampereelle matkaa vähän,
    kaipa siellä kohta päitä
    liikoja jo listitähän.

No, ei Tampereeltakaan kummempaa kuulunut, mutta ajankuva on sentään
tuollainen pelkkä poliisimestarin ukaasikin. Muuten tälle samaiselle
Blåfieldille, niin järjestelmän mieleinen mies kuin olikin, sattui
kommellus, joka vei mieheltä viran. Venäjän silloisen sisäministeri
Maklakovin veljenpoika oli tehnyt kotimaassaan kavalluksen ja paennut
Suomeen. Oikeastaan hänen aikomuksensa oli matkustaa edemmäksi, mutta
hänellä oli täällä rakastajatar, jonka luota hän ei malttanutkaan
lähteä kuin jänis kuivalta haavalta, vaan asettui Tampereelle.
Ehkä oli lähetetty kiertokirje hänen pidättämisestään, mutta oli
luotettu siihen, että mies on jo ehtinyt pitemmälle. Blåfield sai
tiedon nuoren Maklakovin oleskelusta virka-alueellaan, pidätti hänet
ja lähetti Pietariin. Siellä suomalaiset Krestyn vangit tapasivat
tämän suomalaisen virkamiehen tölhöyden takia kiikkiin joutuneen
sisäministerin läheisen sukulaisen vankilan muurien sisällä.
Blåfieldilta tämä tempaus vei viran. Sen ehkä ainoan kerran, minkä
mestari oli oikealla asialla, hän sai maksaa näin kalliisti.

Itseään kenraalikuvernööri Frans Albert Seyniäkin tölväistiin usein
rankasti. Siihen aikaan hän ja "kotimainen hallitus", jonka jäseninä
oli koko- tai puolivenäläisiä miehiä, pitivät alituisesti huolta
venäjän kielen oikeuksista. Tämän kielen juurruttamista Suomeen
silloisten hallitusherrojen työ tarkoitti Siinä he eivät onnistuneet,
senhän me kaikki tiedämme. Kansan vastarinta oli voimakas, siihen
heidän pyrkimyksensä kilpistyivät. Noista yrityksistä riimitin
"Tuhkimuksessa" mm. seuraavasti:

    Venäänkielen oikeuksista
    "ystävämme" Seyn nyt pauhaa,
    "kotimaisen hallituksen"
    samaan suuntaan myllyt jauhaa.

    Mutta sen ma sanon, purra
    siinä saavat kovan palan,
    ennenkun ma viisujani
    "po ruskiksi" panna alan.

Kenraalikuvernööri Seynillä oli joskus jalojakin harrastuksia. Niitä
otettiin esille erinäisten kansankerrosten lumoamiseksi. Kuten
esimerkiksi teeskentely raittiusaatteella. Siihen Seyn "innostui"
saadakseen maan raittiusväen puolelleen. Tietysti hän ei onnistunut
siinäkään. Tekaistiin siitäkin asiasta viisu, ei tosin varsin
runollinen eikä mieltä ylentävä, vaan kaikessa tapauksessa senaikaista
sanontaa ja äkäistä mielialaa kuvaava. Mainittiin siinä näistä "Seynin
Franssin" raittiusharrastuksista ja jatkettiin:

    Olisiko vodka hälle
    lakannut jo maistumasta,
    täytehenkö selvyytehen
    tahtoi päästä krapulasta?

    Taikka ehkä perustaa hän
    yleisvaltakunnan tapaan
    seuran uuden, joka takaa
    jäsenilleen vodkan vapaan.

    Edistysnä kyllä pitää
    yhdenvertaisuuteen voi sen.
    Reilump' ois kai komento
    kuin kokouksissa Taimi toisen.

Taimi II oli — ja on vieläkin — vanha turkulainen raittiusseura.

Kyllä meillä siis neljättäkymmentä vuotta sitten oli sananvapautta.
Jälkisensuuri koetteli sitten puolestaan sen vuoksi toimittaa
ikävyyksiä. Jouduimmehan me joskus käpälälautaan, mutta ei siitä
välitetty. Veisteltiin vain.

Ehkä vieläkin pari pientä riimillistä muistelusta. Lausuin tai ehkä on
parempi sanoa huusin, koska siihen aikaan ei ollut muuta kovaäänistä
tai äänen vahvistajaa kuin oma kurkku, kerran Turun Urheilupuiston
puhujalavalta sepittämääni runoa, joka sisälsi kovia sanoja sortovaltaa
vastaan sekä mm. säkeet:

    Keisarisanat ei paljoa paina,
    tyrannivalat on valhetta aina.

Kun olin saanut "ulos" nämä sanat, huudahti aivan lavan juurella
seisonut poliisikomissaario, ehkä Gušev: "So, so." Minä katsoin häneen
kiukkuisesti ja paasasin runoa edelleen. Se meni onnellisesti lävitse
eikä mitään jälkikaikuja kuulunut.

Vuoden 1912 vapuksi ilmestyneessä "Punainen viesti" nimisessä
julkaisussa oli eräs runoni, jonka loppusäkeet kuuluivat seuraavasti:

    Kuulet viestin vieriväisen:
    Katko kahle kaksipäisen.

Tarkoitus lienee ollut riittävän selvä, mutta ei siitäkään syytetty.

Olen poiminut tähän muutamia näytteitä silloisesta poliittisesta
runoudesta, en suinkaan sen takia, että niillä olisi taiteellista tai
muuta arvoa, vaan muistoksi senaikaisista tapahtumista ja vapaan sanan
reagoinnista niihin. Ei kai kukaan niistä pahene.

       *       *       *       *       *

Työtaakka Turussa oli ankara. Toimittajat vaihtuivat alinomaa, ja näinä
tiheinä vaihdekausina me, Setä ja minä, jouduimme aina toimittamaan
lehteä kahden. Lisäksi sattui kaikenlaista kyllästyttävää juonittelua.
Vuoden 1912 puolella päätimme hakea uutta paikkaa heti, kun tilaisuus
ilmaantuisi. "Vapaan Sanan" (Vaasa) päätoimittajan paikka joutui
avoimeksi, me vedimme pitkää tikkua, arpa lankesi Sedälle, hän haki ja
pääsi toimeen. Minä olin Sedän lähdettyä vt. päätoimittajana, mutta
odottelin tilaisuutta päästä muuanne. Hämeenlinnalainen "Hämeen Voima"
tarvitsi päätoimittajaa, ja minä siirryin Birger Jaarlin kaupunkiin.




Hämeenlinnan kukkakimppukaupungissa


Hämeenlinna, pieni idyllinen kaupunki Vanajan reitin varrella, kuin
kukkakimppu, katselipa sitä miltä puolelta tahansa. Puistoja siinä
ei ole monta, mitenkäpä niitä tuollaiseen pienoiskokoon sopisikaan,
mutta jokseenkin jokaisen talon pihassa on puita. Siitäpä sitten tuo
kukkakimppumaisuus.

Neljännestunnissa sen aamukävelyllään pistelee ympäri, eikä varsinainen
kaupunki aikojen kuluessa ole kasvanut sanottavasti laajuutta, joskin
se on vähän kaunistanut kasvojaan, saanut muutamia isompia rakennuksia.
V. 1912 sen kaduilla vielä näki pikkukaupungin tavanmukaisia
originelleja tyyppejä, joita isommissa kaupungeissa ei niin huomaa,
mutta nekin ovat nyt jo muuttaneet tuntemattomaan. Kaupunki on
saavuttanut touhuisan elämänsykkeen ja nykyaikaisen leiman.

"Hämeen Voimassa" meitä oli kaksi toimittajaa, toisena Vihtori Huhta,
kirjaltajanopin käynyt, "Kansan Lehdessä" jo toimitustyöhön tottunut
ja sitten kotikaupunkinsa lehteen sijoittunut. Työskentelimme pienessä
huoneessa, johon parahiksi sopi vähän laajempi pöytä ja pari tuolia
vieraita varten. Välistä pöksä oli niin täynnä tupakansavua, että hädin
tuskin toisensa erotti, mutta olot olivat uudet ja työniloa riitti.

"Jollei Hämeenlinnaa olisi, niin Turku olisi Suomen ikävin kaupunki",
tunnettu lauseparsi sanoo. Minä en sitä allekirjoita. Ei Turkukaan
olisi ikävä, jollei siinä olisi niitä turkulaisia, mutta Hämeenlinna
hämeenlinnalaisineenkin on varsin viehättävä. Minun on suoraan
tunnustettava, että muistelen Hämeenlinnaa hartaana ja kiitollisena,
niin paljon vastoinkäymisiä kuin minua siellä kohtasikin. Ihmiset eivät
olleet suinkaan niin juroja kuin hämäläisistä tavallisesti annettava
kuva uskottelee, päinvastoin he olivat hauskoja ja luonnollisia ja
heitä lähelle pääsi helposti.

Työväenliike kaupungissa oli heikkoa, samat henkilöt saivat olla
toimihenkilöinä melkeinpä kaikissa järjestöissä. Yksinkertaisesti ei
ollut varaa valita. Siitä huolimatta kaikki tehtävät suoritettiin
reilusti. Maaseutu taas oli hyvin järjestynyttä, sieltä työväenliike
sai mehunsa.

Kaupunki oli siihen aikaan nuorsuomalais-perustuslaillinen. Tämä puolue
miehitti valtuuston. Kun joidenkin asiain käsittelyyn tarvittiin
lisävaltuusmiehiä, otettiin armosta mukaan joku työväenmieskin.
Vapaaehtoinen Palokunta oli ainoa järjestö, jossa sekä porvarit että
työläispiirien miehet seisoivat rinnan. Kaupungin pormestari Leonard
Idestam oli "kunnan" päällikkönä ja kunnallisraatimies V.A. Lindberg
varapäällikkönä. Syyskesällä vietettiin V.P.K:n vuosijuhlaa Parkissa —
kaupungin puistossa — "suurin juhlallisuuksin".

Tervehdyspuheen piti säännöllisesti "Ukko" Björkbom, eräs kaupungin
vanhimpia asukkaita, luultavasti Palokunnan sihteeri, Hän luki sen
paperista, eikä se suinkaan ollut tyhjentävä, vaan pikemminkin
tyhjä. Ohjelmaan sisältyivät ampuma- ja keilailukilpailut, Parkissa
oli nimittäin vanha ja kiero keilaratakin. Illalla "kunta" palasi
soihtukulkueena Teatteritalolle, jossa alkoivat riemulliset
ryyppäjäiset. Illan kuluessa pidettiin puheita toinen toisilleen.
Puhuin kerran minäkin ja puhuttiin minullekin. Loistavin oli "kunnan"
nelikymmenvuotisjuhla, johon oli kutsuttu toistenkin kaupunkien
palokuntamiehiä. Puhe-ennätyksen siinä saavutti Turun palomestari
Nordensvan pitäen kuusitoista puhetta, joista jokainen päättyi
eläköön-huutoon. Hän olikin kotoisin kaupungista, jossa osattiin sekä
juhlia että puhua. Eräässäkin Turun palokunnan juhlassa pidettiin
pikkutunneilla yhdeksänkertaiseen eläköön-huutoon päättynyt puhe
vainajille.

Työväellä oli omia rientojaan. Toimittiin vilkkaasti, vaikka joukko oli
pieni. Monia vuosia oli kaupungissa toiminut työväen näytelmäseura.
Nyt sen sijaan perustettiin Hämeenlinnan Työväen Näyttämö, varsinaisen
teatterin tapaan toimiva amatöörilaitos. Työväen kaikinpuolista
valistustoimintaa harrastettiin pontevasti. Työväentalo oli silloin
pieni ja ahdas (myöhemmin ostettiin työväenyhdistykselle Teatteritalo,
joka oli tilavampi), mutta juhlahuoneistoja saatiin muualta. Varsinkin
Palokunnantalo oli siihen aikaan ahkerassa käytössä.

       *       *       *       *       *

Hämeen läänin kuvernööri Gordie, laillisuusmies, oli joutunut
eroamaan virastaan ja hänen tilalleen oli tullut eversti R. Spåre,
Venäjällä kasvatuksensa saanut mies, joka puhui vain toista
kotimaista kieltä, ruotsia, sekä venättä. Hän oli järjenjuoksultaan
yksinkertainen mies; voinee huoleti sanoa, että jos ruuti olisi
jäänyt hänen keksittäväkseen, niin jousipyssyllä yhä ammuttaisiin.
Siis mitä oivallisin järjestelmän mies. Lääninsihteerinä oli vielä
1912 laillisuusmies K.U. Chydenius, mutta hän ei pitemmän päälle
sopinut järjestelmään, vaan oli hänenkin jätettävä virkansa jo
seuraavana vuonna. Sitten kuvernööri Spåre sai mieleisensä apulaisen:
Sigfrid Holpainen, häikäilemätön pyrkyri ja nousukas, nimitettiin
lääninsihteeriksi. Pian sen jälkeen siirrettiin lääninhallitukseen
Tampereen poliisilaitoksen venäläisperuinen kirjuri Juho Schurigin,
joka siitä lähtien tuli olemaan eräitä vuosia Spåren kirjelmien
varmentajana, luotettavana käsikassarana. Hän esitteli pimeät asiat ja
pisti huolettomasti nimensä mihin paperiin hyvänsä.

Kenraalikuvernöörin kansliasta, joka toimi tiiviissä yhteistyössä
santarmihallituksen kanssa, alkoi kuvernööreille sataa kirjelmiä,
jos minkälaisia. Etusijassa näkyy sosiaalidemokraattinen puolue
olleen silmätikkuna. Milloin kenraalikuvernööri varoitti Suomessa
oleskelevista Ruotsin alamaisista ja määräsi kuvernöörit ryhtymään
sellaisiin toimenpiteisiin, ettei heidän "anneta pitää puheita taikka
luentoja". Tämän käskykirjeen nojalla Hjalmar Branting estettiin
puhumasta Turussa, kuten ennen on mainittu, vieläpä hänet raa'asti
vedettiin alas puhujalavalta. Kaikki Ruotsin alamaiset, joita
käskykirje koski, olivat sosiaalidemokraatteja ja Suomen veljespuolueen
tänne kutsumia.

Sosiaalidemokraattisen puolueen vappumerkki ei miellyttänyt
kenraalikuvernööriä. Hänen kansliansa lähetti kuvernööreille
salaisen ja kiireellisen kirjelmän, jossa mm. sanottiin: "Koska
kenraalikuvernööri katsoo mainittua merkkien myyntiä salatuksi rahan
keräämiseksi sosiaalidemokraattisen puolueen hyväksi, johon keräämiseen
ei ole pyydetty, kuten Armollinen Asetus 1849 säätää, asianomaista
lupaa, niin on Kenraalikuvernööri käskenyt Teidän Ylhäisyyttänne
ryhtymään toimenpiteisiin mainitun lain sivuuttamisen ehkäisemiseksi
sekä toimenpiteistä ilmoittamaan." — Seyn turvautui siis ikivanhaan
hallinnolliseen asetukseen. Niitähän sen ajan laittomuusvirkamiehet
aina mielellään penkoivat esiin.

Sosiaalidemokraattinen puolue ei luonnollisesti mennyt pyytämään lupaa.
Periaatteellisestikin se olisi ollut mahdotonta, ja käytännöllisen
tuloksen saattaa helposti arvata. Merkkinsä se kuitenkin myi. Jokin
takavarikko kyllä sattui, mutta isompia eriä merkkejä ei koskaan mennyt.

Vappumielenosoitukset hermostuttivat aina venäläisen taantumuksen
kätyreitä. Kenraalikuvernöörin käskystä kuvernöörien oli huolehdittava
alaistensa poliisiviranomaisten avulla, ettei "millään tavoin
sallittaisi minkäänlaisia hallitusta vastustavia esiintymisiä taikka
muita ärsyttäviä mielenosoituksia". — Järjestäjät eivät tienneet
näistä määräyksistä, ja jos olisivat tienneetkin, eivät olisi niistä
välittäneet. He ihan riittävästi "ärsyttivät" vallanpitäjiä. Kuitenkin
heihin käytiin käsiksi ani harvoin vielä nyt. Jossakin sentään joku
puhuja estettiin jatkamasta, ja lienee välistä seurannut syytekin.
Poliisit olivat usein paikoin epävarmoja. Niin ei ollut laita
Hämeenlinnassa, siellä oli mies, joka ripeästi ja siekailematta pani
toimeksi.

Kenraalikuvernööri halusi aina tarkan selostuksen
vappumielenosoituksista, ilmeisesti vastaisten toimenpiteiden
suunnittelua varten. Joskus ehkä nimenomaisesti hänen käskystään
nostettiin syytteitäkin.

Poliisikomissaario Emil Ahlgren oli ollut virassaan jo kuvernööri
Gordien aikana. Hän oli silloin ollut laillisuusmiesten suosiossa,
käynyt nuorsuomalaisten kahvikesteissä, ja nämä olivat pitäneet miestä
omanaan. Mutta niin somasti kävi, että kuvernööri Spåre sai Ahlgrenista
uskollisen palvelijan kohta virkaan astuttuaan. Hän oli pitkä,
isopartainen, hyvin tumma ja ryhdikäs mies, entinen Suomen sotaväen
aliupseeri, joka ennen Hämeenlinnan poliisikomissaarioksi tuloaan oli
palvellut vankilan vahtimestarina. Hän se sitten muutamia vuosia oli
Hämeenlinnan poliisilaitoksen "sieluna" ja myöskin toimivana voimana.

Hämeenlinnan poliisimestarin virkaan astui keväällä 1912 luutnantti,
kohta aliratsumestariksi korotettu Aapo Leskinen, entinen lääketieteen
opiskelija, joka oli lähtenyt opin saunasta venäläiseen ratsuväen
opistoon ja sitten pahasti velkaannuttuaan pyrkinyt poliisipalvelukseen
Suomeen. Hänet määrättiin ensin Turun poliisimestarin apulaiseksi
ja sieltä varsin pian Hämeenlinnaan. Hän oli kotoisin Säämingistä,
siis savolainen, vieläpä erittäin puheliasta lajia — savolaisissa
on näet jöröjukkiakin — ja vanhana voimistelijana kaikenlaisia
temppuja taitava. Hänelle virka oli välttämätön paha, eikä hän oman
vakuutuksensa mukaan ollut lähtenyt Suomeen venäläistyttäjänä. Turussa
hän ei ehtinyt sekaantua asioihin, vain vappuna hän esiintyi Arthur
Ståhlen kumppanina ratsun selässä pienenä ja vaatimattomana. Hän oli
nimittäin varreltaan lyhyt ja hento.

Tunsin hänet jo Turun ajoilta, ja tuttavuus jatkui Hämeenlinnassa,
hän kun erityisesti haki sanomalehtimiesten seuraa. Varovaisuudestaan
huolimatta hän kerran joutui välikohtaukseen eräiden nuorten työläisten
kanssa, mutta silloin hänellä oli niinsanoakseni paha henki molemmilla
kupeillaan, toisella kuvernööri Spåre ja toisella komissaario Ahlgren.

Oli uudenvuoden yö 1913. Työväestö otti vastaan uuttavuotta
talollaan, josta kahdentoista aikaan lähti joukko nuoria työläisiä
kirkon edustalle kauppatorin laitaan aikeissa laulaa tavanmukaisen
Maamme-laulun jälkeen Internationale. Jääköön ratkaisematta, oliko se
sopivaa vai ei, mutta varmasti noiden työläisten tarkoituksena ei ollut
loukata toisen kansanosan isänmaallisia tunteita; he vain halusivat
laulaa oman taistelulaulunsa. Kuvernöörikin tuli "palatsistaan"
torille ja kohta Internationalen ensimmäisten säkeiden kajahdettua hän
kehoitti poliisimestaria pidättämään laulajat. Ahlgren sai taas häneltä
komennuksen ja niin vietiin puolikymmentä laulajaa poliisikamarille.
Leskinen yritti tutkia heitä, mutta kun hänelle huomautettiin, että
on sopimatonta pidättää kuulusteltavia kovin kauan poliisikamarilla,
koska siitä voi seurata poliisimestarille virkasyyte laittomasta
vangitsemisesta, päästi hän pidätetyt menemään, kehoittaen heitä
tulemaan seuraavana arkipäivänä kuultaviksi. Sellainen menettely oli
poliisijärjestyksen mukaista, ja niin tapahtuikin. Joitakin mitättömiä
sakkoja raastuvanoikeus tästä "rikoksesta" laulajille antoi.

Tuossa "kahakassa" Ahlgren, hosuen ja riehuen, taisi ansaita
kannuksensa kuvernööri Spåren käskyläisenä. Aikaisemmin hän oli
tunnettu lakonmurtajana. Olipa työselkkaus missä hyvänsä Hämeen
läänissä, sinne lähetettiin Ahlgren poliisikomennuskunnan kanssa.
Tampereella oli suuri poliisilaitos, mutta kun Siurossa syntyi
tukkityöläisten lakko, lähetti kuvernööri Gordie sinne Ahlgrenin.
Samoin hän kävi Lammilla samanlaista "ruuhkaa" selvittämässä. Hän oli
oikean uroon näköinen, eikä hän koskaan säästänyt itseään. Kun minä
kerran varoitin häntä käymästä kiinni johonkuhun henkilöön, tiuskaisi
hän:

"Käykää te kiinni minuun."

"En ole tullut tänne tappelemaan", vastasin.

Lakonmurtajana hän oli koettanut ansaita kuvernööri Gordielta
nimismiehen virkaa, jonka kuvernööri oli hänelle luvannutkin. Kun
se jäi saamatta, hän kehui hankkivansa sen Spårelta. Siksi hän
yritti ahkerasti. Useasti hän mainitsi olevansa vain poliisimies ja
tottelevansa esimiestensä käskyjä, vaikka hänet pantaisiin päitä
listimään. Hänen asiansa ei ole tutkia, onko käsky laillinen vai
laiton, niin hän vakuutti.

Tuo pieni kihaus Hämeenlinnan torilla, melkein poliisikamarin
edustalla, jäi Aapo Leskisen ainoaksi "julkiseksi" esiintymiseksi
kaupungissa. "Hämeen Voiman" seuraavaan numeroon kirjoitin pakinan
otsakkeella "Abram Abramovitsh", mottona muunnos Runebergin Maaherrasta:

    Kasvaako maine Tampereella vaan,
    miss' uljas Blåfield nyt mellastaa,
    ja eikö Leskinenkin toisinaan
    voi miehuutt' osoittaa.

Motto ei ollut minun, vaan oli ystäväni ja toimitustoverini viimeisiltä
Turun ajoiltani Jussi Raitio keksinyt sen rökittäessään sanan voimalla
Arthur Ståhleä, jonka nimi tietysti silloin oli Leskisen tilalla.
Otsikon alla oli palsta Aapon henkilön ja mahdollisuuksien kuvailua.

Numeron ilmestymisiltana soitettiin minulle Kaupunginhotellista ja
pyydettiin saapumaan sinne huoneeseen 17, jossa eräs herra tahtoi
tavata minua. Tiedustelin herran nimeä, mutta sitä ei sanottu,
mainittiin vain, että kyllä se on tuttu mies. Menin hotelliin ja
lapasin siellä Aapo Leskisen. Hän istui edessään kahvia ja likööriä.
Keskusteltuamme hetken "tilanteen" johdosta Aapo sanoi:

"Sinä et ehkä tapahtuneen jälkeen halua istua minun kanssani."

"Miksikä ei, olen minä istunut pahempienkin kanssa."

"Ota sitten tuolta kukka-astian takaa lasi ja kuppi."

Ja niinhän me istuimme verraten kauan ja juttelimme kaikista maailman
asioista, koskettelematta enää lainkaan välikohtausta. Myöhemmin
liittyi seuraan myös toimitustoverini Vihtori Huhta, joka oli lähtenyt
katsomaan, mille salaperäisille teille hänen päätoimittajansa oli
hävinnyt.

Niin, Aapo Leskinen oli kiltti mies eikä hänen kohdalleen muutenkaan
sattunut sen koommin mitään hänelle ja muille epämieluista. Jonkin
verran myöhemmin hän poistui kaupungista, kävi Helsingissä, matkusti
sieltä Turkuun ja sekapäisenä hirttäytyi eräässä hotellissa. Sitä
ennen hän oli koettanut heittäytyä miekkaansa, mutta sen tylsä terä
ei uponnut miehen ruumiiseen. Hän ennätti vain hyvin lyhyen ajan olla
Hämeenlinnan poliisimestarina, eikä kukaan häntä muistanut pahalla.

Leskisen kuoleman jälkeen määrättiin Ahlgren Hämeenlinnan vt.
poliisimestariksi. Tällaista kunniaa hänelle ei ollut ennen sattunut,
vaikka virka oli ollut avoinna hänen komissaariona-olonsa aikana, mutta
sitä oli asetuksen mukaisesti hoitanut poliisilaitoksen sihteeri.
Nyt hänet katsottiin riittävän ansioituneeksi ja hän ryhtyi tarmolla
toimeen. Työtä hänelle riitti, sillä olot yhä kiristyivät.

       *       *       *       *       *

Vuoden 1912 aikana santarmisto lopullisesti järjestyi
yleisvaltakunnalliseen malliin: Suomenmaalainen santarmihallitus, joka
oli Venäjän sisäasiainministeriön poliisidepartementin erikoisosaston
alainen, jakaantui santarmihallituksen päällikön apulaisten johtamiin
piireihin. Suomen kansalaisten valvonta alkoi nyt täydellä todella.
Jokaiseen piiriin otettiin "avustavia agentteja", jotka oli koulittu
kulkemaan silmät ja korvat auki. He toivat tietoja tämän tästä ja
saivat palkkion joko kuukautisina erinä tai kultakin ilmiannolta
erikseen.

Avustavien agenttien toiminta toi esille vanhempiakin asioita. Niinpä
eräs agentti kertoi hämeenlinnalaiselle santarmipäällikön apulaiselle
v. 1905 tapahtuneesta pommiattentaatista silloista Hämeen läänin
kuvernööriä Papkovia vastaan. Sen olivat tehneet jalkineliikkeen
harjoittaja Juho Heikki Saaristo ja hänen alimestarinsa Yrjö Virtanen.
Santarmiagentin ilmoituksen mukaan teon oli suunnitellut Voima-liitto
ja jättänyt sen Yrjö Virtasen suoritettavaksi. Virtanen oli sitten
muka kiivennyt Teatteriravintolan omistaman ja lääninhallituksen
pihalle antavan varastohuoneen katon ylitse sanottuun pihaan ja sitten
heittänyt pommin kuvernöörin uloskäytävää kohti. Pommi oli valmistettu
Saariston liikkeessä.

Tämän ilmiannon johdosta Virtanen asetettiin huolellisen valvonnan
alaiseksi ja ryhdyttiin ottamaan selvää Saaristosta, joka sillä välin
oli muuttanut Turkuun. Avustava agentti seuraili sitten Saariston
puuhia Helsingissä ja vähän muuallakin, tuoden aina tuoreita terveisiä
toimeksiantajalleen. Nähtävästi Saaristosta kertyi santarmihallitukseen
aineistoa melkoisesti, koskapa hänet toista vuotta myöhemmin, kun
Suomi oli julistettu sotatilaan, karkotettiin Venäjälle Vjatkan
lääniin. Ehkäpä Saariston "syntikapan" kukkuroitti eräs avustavan
agentin antama tieto, joka asetti hänet epäilyksenalaiseksi venäläisen
upseerin murhaan. V. 1908 everstiluutnantti Grusevits-Netsai suistui
Ojoisten pellolla pidettyjen harjoitusten aikana äkkiä ratsunsa selästä
kuoliaaksi ammuttuna. Ammunnan aikana joku oli päästänyt kivääristään
täysiä panoksia. Tapaus oli harkittu kostomurha, sillä mainittu upseeri
kuului kohdelleen sotilaita suorastaan julmasti. Asiaa tutkittiin
perusteellisesti, mutta mitään selvyyttä ei saatu. Nyt avustava
agentti ilmoitti, että Saaristolla oli ennen murhaa ollut suhteita
eräisiin sotilaihin. Mikä siis estäisi epäilemästä Saaristoa murhaan
yllyttäjäksi, semminkin kun hän oli ollut jo aikaisemmin pommijuttuun
osallistuneena ja tunnettu sekä voimalaiseksi että innokkaaksi
agitaattoriksi.

Voima-liitto kummitteli santarmien raporteissa yhä edelleen. Varsinkin
sen asekätköistä heillä oli paljon puuhaa. Niinpä toukokuussa 1913
aseita ilmoitettiin olevan kätkettyinä varta vasten kaivettuihin
kuoppiin seuraavissa paikoissa Hämeenlinnassa: 1) Alangon kenkätehtaan
mestarin Yrjö Virtasen — äskenmainitun "pommimiehen" — talon alla
Myllymäessä; 2) räätälimestari August Judenin talon alla, niin
ikään Myllymäessä ja 3) kauppias August Skogsterin räjähdysaineiden
varastohuoneen alla yli puolentoista kilometrin päässä Hämeenlinnan
kaupungista suomalaiselle hautausmaalle vievän tien varrella. — Samassa
kirjelmässä, josta tästä asiasta santarmien ylimmälle päällikölle
kerrottiin, mainittiin samalla, että veljekset Felix ja August Skogster
olivat entisiä Voima-liiton johtomiehiä. Yksin tein annettiin avustavan
agentin tehtäväksi ottaa selville, minkä verran aseita on, onko niihin
ammuksia sekä myydäänkö tai jaetaanko aseita joillekuille henkilöille.
Mitään selvyyttä asiasta ei liene saatu, koskapa siitä ei sen koommin
kerrota.

Avustavat agentit ilmoittelivat tuollaisista asekätköistä myöhemminkin.
Jossakin tapauksessa oli suoritettu kaivauksiakin, mutta tuloksetta.
Toukokuussa 1914 oli santarmihallituksen tietojen mukaan höyrylaiva
"Arcturuksen" lastista lähetetty Tampereelle yhdeksäntoista laatikkoa,
niiden joukossa kolme pienempää, joiden piti sisältämän aseita. Tätä
juttua tutkittiin, mutta laatikoiden perille ei päästy.

Samoin tuli päiväjärjestykseen muuan loppilainen asejuttu, josta
eräs innokas avustava agentti on antanut tietoja. Seitsemäntoista
Riihimäen lasitehtaan työläistä, johtajanaan vanhempi konttoristi
Kolehmainen, ja kolmisenkymmentä Paloheimon mailla asuvaa talonpoikaa
sekä sahan työläiset perustivat kerhon, jonka pääasiallisena tehtävänä
oli harjoittaa ampumista viidellä isokaliberisella amerikkalaisella
salonkikiväärillä ja muutamilla browning-revolvereilla. Tämä kerho piti
kilpailujakin, joissa jaettiin palkintoina kulta- ja hopeamitaleja.
Amerikkalaisten kiväärien panoksia ei myyty Suomessa, vaan niitä
lähetti rautatiehenkilökunnan avustuksella eräs Tornion tullissa
palveleva Fallström, joka puolestaan kävi ostamassa niitä Haaparannasta.

Tämä asia joutui itsensä Suomen kenraalikuvernöörin tietoon,
luonnollisesti, sillä hän otti valistuksensa mielellään santarmeilta.
Hämeen läänin kuvernööri Spåre toimitutti kenraalikuvernöörin
käskystä tutkinnon, jossa selvisi, että kyseessä oli urheiluseura,
joka oli perustettu 7—8 vuotta sitten ja toimi Lopen Launoisissa. Sen
johtajana oli kansakoulunopettaja Kosti Väre ja jäseninä enimmäkseen
vanha- ja nuorsuomalaisia, joukossa joitakuita sosiaalidemokraatteja,
yhteensä 25—30 henkeä. Seura ampui maaliin pienikaliberisilla
salonkikivääreillä. Sillä hetkellä seura harjoitti vain voimistelua
ja kokoontui kolme kertaa viikossa, talvisin työväentalolla, kesäisin
kentällä. Lisäksi kuvernööri ilmoitti, että pienikaliberisia
salonkikiväärejä on vain kahdella torpparilla ja Paloheimon
tilanhoitajalla. — Saatuaan nämä tiedot kenraalikuvernööri rauhoitti
santarmeja.

Kuten muistetaan, käytiin Balkanilla vuoden 1913 alkupuolella sotaa.
Sen yhteydessä ajateltiin mahdolliseksi Venäjän ja Itävalta-Unkarin
välien rikkoutumista. Santarmeille oli ilmoitettu, että Suomen
sosiaalidemokraattisissa ja nuorsuomalaisissa piireissä keskusteltiin
mahdollisuuksista palauttaa Suomen valtiolliset oikeudet siinä
tapauksessa, että Venäjä joutuu vaikeuksiin. Ajateltiinpa Suomessa
santarmien tiedoitusten mukaan käyttää aseellista voimaakin
vapaapalokuntien avulla. Niitähän oli kaikkialla maassa, niiden
miehistö oli asekelpoista ja niihin lukeutui paljon Suomen hajotetussa
sotaväessä palvelleita henkilöitä. Tämän "kapinaliikkeen" johdossa
olivat entiset voimalaiset, jotka sopivana ajankohtana järjestyisivät
uudelleen taistelukuntoon.

Samoihin aikoihin santarmihallituksen päällikkö sai tietoonsa, että
maamme rautatiehenkilökunnan keskuudessa harjoitettiin valtavaa
kiihotusta ja pidettiin kokouksia, joissa pohdittiin kysymystä, miten
on meneteltävä, jos maassa puhkeaa kansallinen liike. Sellainen
kokous pidettiin Tampereella maaliskuun 30—31. päivinä 1913 eräässä
rautatieläisten huoneistossa, ja lähitulevaisuudessa oli samanlainen
määrätty pidettäväksi Viipurissa. Kokouksessa oli läsnä suuri joukko
palveluskuntaa, mutta joukossa nähtiin myös paljon asemapäälliköttä
ja vielä korkeampiakin virkamiehiä ja insinöörejä. Siinä päätettiin,
että mikäli Suomessa puhkeaa epäjärjestyksiä, rautatien henkilökunnan
on heti liityttävä niihin, lopetettava liikenne ja kaikin mahdollisin
keinoin estettävä sen käyntiin saaminen, ennen kaikkea sotaväen
kuljettaminen.

Sosiaalidemokraattinen puolue näytti yhä edelleen olevan santarmien
silmätikkuna. Sen toiminnasta sateli santarmihallitukselle tietoja
tuhkatiheään. Harvoin, tuskin ollenkaan, mainittiin puolueen
yhteiskunnallisista tarkoitusperistä ja ohjelmasta. Sen sijaan
valaistiin puolueen suuntautumista venäläistä sortovaltaa vastaan.
Useissa paikoissa oli pidetty puoluejärjestöjen kokouksia ja niissä
santarmien ilmoituksen mukaan vallinnut taistelumieliala sekä
suunniteltu keinoja valtiollisen mielivallan vastustamiseksi.

Erityistä huomiota kiinnitettiin Venäjän duuman jäsenen Tšeidsen ja
Ruotsin valtiopäivien jäsenen Strömin vierailuun Tampereella lokakuun
26. ja marraskuun 1. päivien välisenä aikana 1913. Silloin pidettiin
kaupungissa lukuisia kokouksia, joihin oli saapunut suomalaisia
sosiaalidemokraattisia kansanedustajia. Vaikka kokoukset olivat
salaisia, kuten santarmien ilmiannoissa sanotaan, vuoti niistä joitakin
tietoja.

Päivisin vieraat kävivät tutustumassa Tampereen tehdaslaitoksiin.
Kaikkialla heidät otettiin riemullisesti vastaan. Vain Tampereen
Pellava- ja Rautateollisuus Oy ja Frenckellin paperitehtaat
kieltäytyivät katselmuksesta. Niiden hallintomiehet selittivät, että
tehtaissa voisi sattua mielenosoituksia, joita ei pidetty toivottavina.

Vierailun aikana vallitsi kaupungissa kiihtynyt mieliala, mikä
kuitenkaan ei päässyt ilmi työläisjoukoissa vallitsevan hyvän kurin
vuoksi. Kokouksissa laadittiin Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen
järjestöjen ja eduskuntaryhmän vastainen toimintaohjelma. Niissä
käsiteltiin etupäässä poliittisia kysymyksiä, ja päätöslauselmat olivat
sangen jyrkkiä.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä "Kansan Lehden" toimittaja K.M. Evä
oli kutsunut vieraat sekä parisenkymmentä suomalaista päivällisille
kotiinsa. Tässä tilaisuudessa Evä piti puheen, jossa mm. lausui:

"Sydän vuotaa verta, kun näkee, mitä meidän maamme saa kärsiä ja kuinka
täällä, kuten Venäjälläkin, Venäjän hallituksen kätyrit raastavat
kaduilta, asunnoista ja työpaikoista rakkaan isänmaan uskollisia poikia
ja heittävät heidät ilman muuta vankiloihin. Ne tallaavat lokaan meidän
perustuslakimme, joiden tulisi olla pyhiä meillä kuten muillakin
kansoilla. Tällä hetkellä me tänne kokoontuneet nautimme vapautta ja
elämän hyvyyttä, mutta emme voi unohtaa, että juuri parasta aikaa
pietarilaisessa Krestyn vankilassa kituvat rakkaan Suomemme pojat
venäläisen mielivallan uhreina, riistettyinä vaimoiltaan ja lapsiltaan
ja heitä tavallisesti ympäröiviltä ja heitä rakastavilta kansalta ja
ystäviltä. Venäjän hallitus ei ole välittänyt heidän iästään (silloin
juuri istui Krestyssä uuskaupunkilainen yli 80-vuotias raatimies Blom),
terveydestään ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Ja minkä vuoksi kaikki
tämä? Minkä kauhean rikoksen nuo henkilöt ovat tehneet? Vain siksi,
että he kunniakkaasti, ensimmäisinä nousivat mielivaltaa vastaan,
puolustivat oikeuksiamme ja lakejamme. Vaikka meillä Suomessa on
satoja ja tuhansia uskollisia poikia, jotka ovat valmiit ei ainoastaan
menemään vankilaan, vaan kuolemaankin isänmaan ja vapauden puolesta,
emme me, suomalaiset, kykene omin voiminemme kukistamaan Venäjän
hallituksen mielivaltaa, ja sen vuoksi minä koko Suomen puolesta
käännyn teidän puoleenne, ulkomaalaiset, pyynnöllä: puolustakaa heikkoa
ja totuutta. Voitteko te levollisina katsella, kuinka voimakas ryöstää
ja tappaa heikon ja pienen?"

Evän puheeseen Tšeidse ja Ström vastasivat, että he ovat syvästi
liikuttuneita suomalaisten, pienempien veljiensä, luottamuksesta,
ja lupasivat, että he palattuaan kotimaahansa kertovat suomalaisten
veljiensä oloista, ja kaikki he tulevat vastustamaan Venäjän
hallituksen toimenpiteitä, vaikkapa sitä varten pitäisi elää uudelleen
vuosi 1905.

Tšeidse oli gruusialainen, siis vähemmistökansallisuuden jäsen, jonka
isänmaa oli joutunut jokseenkin venäläisen maakunnan asemaan. Hän siis
jo ilman muuta oli pienten kansojen ystävä. Hän antoi suomenmaalaiselle
santarmihallitukselle huolta vielä myöhemminkin. Seuraavan vuoden
huhtikuussa toimittaja Evä sai häneltä kirjeen, jossa Tšeidse lähetti
terveisiä Suomen sosiaalidemokraattisille järjestöille ja huomautti,
että pian voi koittaa sopiva toiminnan hetki, sillä Venäjällä odotetaan
kohtapuoleen suuria melskeitä, poliittiselle taivaalle kokoontuu
pilviä, ja valtakunta saattaa joutua suuriin vaikeuksiin.

Tämän kirjeen Evä luki kokouksessa, jossa ilmoitetaan olleen läsnä
300—400 henkeä. Samalla Evä kehoitti läsnäolevia saattamaan asian
laajempien piirien tietoon ja mahdollisuuksien mukaan selvittämään
vallankumouksen ajatusta venäläisen sotaväen keskuudessa.

Sellaista "selvittelyä" muuten harjoitettiinkin, joskin sitä työtä
tekivät etupäässä venäläiset vallankumoukselliset, joita asui mm.
Tampereella ja jotka seurustelunsa vuoksi sotamiesten kanssa helposti
joutuivat santarmien huomion kohteiksi. Heillähän nyt oli vakinaisia
vasikoita enemmänkin, ja joskus ilmestyi "satunnaisia tiedoittajia"
heidän joukossaan sellaisiakin, joita santarmit nimenomaan pitivät
varsin myötämielisinä hallituksen toimenpiteille. Ihmeellistä muuten,
että juuri nämä "myötämieliset" näyttävät erittäin hyvin tunteneen mm.
Hämeenlinnan kaupungin silmäntekevät porvarit.

Toiset sen sijaan antoivat välistä vanhentuneita tietoja tahi
sitten sotkivat ilmoituksensa pahan kerran. Vasikoidensa avulla
santarmit keräsivät kokonaisia järjestöjen jäsenluettelolta, joissa
saattoi vilahtaa sangen huvittaviakin tietoja. Niinpä Hämeenlinnan
työläisnuoriso-osaston jäsenluettelossa komeilivat kirjailijat Jukka
Telén ja Lauri Numminen. Edellinen on kirjaltaja, joten sekaannus
saattaa olla ymmärrettävä, mutta jälkimmäinen on maalari, myöhemmin
tunnettu lavastajana. Samaan luetteloon ovat Miia ja Pauli Jokinen
merkityt puhujiksi. Runoja he kyllä lausuivat, mutta ainakaan Miia ei
liene milloinkaan yrittänyt pitää puhetta muuta kuin ehkä näyttämöllä,
sillä hän on Hämeenlinnassa tunnettu eteväksi näyttelijättäreksi.
Santarmit ovat tituleeranneet toimittaja Zidbäckiä, jonka Suomen kansa
tuntee vanhana voimalaisena, "voimalaiseksi ja punakaartilaiseksi".
Tämän tiedon santarmihallituksen päällikkö oikaisi alaistensa
valaistukseksi. Santarmien "kanslian kautta kulkemaan", kuten he itse
sanoivat, toimittaja Zidbäck oli joutunut vaimonsa vuoksi, joka oli
pitänyt Tampereella joskus joulukuussa 1914 puheen sotaa vastaan.
Tämä tapahtui ilmeisesti suljetussa seurassa, joidenkin kurssien
päättäjäisissä, mutta "satunnainen tiedoittaja" löytyi sieltäkin.

Kun Venäjän tsaarit lähtivät liikkeelle, piti silloin koko valtakunnan
poliisivoiman olla varpaillaan. Kiertokirjeet lensivät maan äärestä
toiseen, kaikkialle, suuntautuipa matka mihin hyvänsä. Niinpä
Nikolainkin elokuussa 1913 suunniteltua matkaa Krimille ryhdyttiin jo
ajoissa varjelemaan kaikin mahdollisin tavoin. Sisäasiainministerin
apulainen lähetti kiertokirjeen kaikille Venäjän poliisi- ja
santarmilaitoksille, tulipa sellainen Suomenkin santarmihallitukselle,
joka taas puolestaan tiedoitti siitä santarmipiireihin. Siinä
käskettiin ottaa selvää terroristijärjestöistä ja panna ne mitä
huolellisimman valvonnan alaiseksi; jos sellaisia lähtee Krimille päin,
on valvontaa jatkettava, mikäli se käy hankauksitta, päinvastaisessa
tapauksessa on sellaisten järjestöjen jäsenet vangittava, ennen kuin ne
poistuvat Suomen alueelta. — Tämä tehtävä lienee ollut varsin helppo,
sillä tuskin täältä on lähtenyt Krimille sanotunlaisia järjestöjä. Eikä
koko asiasta santarmien kirjeenvaihdossa myöhemmin mainitakaan.

Venäjän poliisidepartementin erikoisosasto, santarmiasiain huoltaja,
sai tietoja ulkomailtakin, joskus oikeita, useimmiten ehkä kuitenkin
epäluotettavia. Toukokuussa 1913 se lähetti santarmihallituksille
kiertokirjeen, jossa kerrottiin Pariisissa pidetyn anarkistien
kongressin, jossa oli päätetty ennen heinäkuun puoliväliä järjestää
attentaatti keisari Wilhelmiä ja kolmea muuta nimeltä tarkemmin
mainitsematonta monarkkia vastaan. Toimeenpanijoina oli muka
kolmetoistahenkinen joukkue, josta osa jo oli matkustanut Belgiaan ja
toinen lähti Venäjälle. Henkilöiden nimiä ja tuntomerkkejä ei tiedetty,
paitsi yhtä miestä, jonka tuntomerkit sitten luettiin. Hän eli yhdessä
tuntemattoman naisen kanssa, jonka nimi oli Feodora. — Santarmit eivät
liene saaneet selvää enempää miehestä kuin naisestakaan, koskapa
kirjeenvaihtoa asiasta ei ole syntynyt.

       *       *       *       *       *

Vappuna 1913 poliisikomissaario Ahlgren suoritti siihenastisen
suurimman urotyönsä: poisti puhujalavalta sosiaalidemokraattisen
vappupuhujan maisteri Timo Korpimaan. Hän palkitsi nimityksensä
Hämeenlinnan vt. poliisimestariksi. Varsin pian hän sai tilaisuuden
osoittaa alttiuttaan toisessakin tapauksessa, samalla kun hänen entiset
suosijansa, nuorsuomalaiset, saivat kokea, että välit olivat nyt poikki
ja että Ahlgren oli poliisimies, joka "ymmärsi yskän", olipa kysymys
kenestä tahansa.

Huhtikuun 26. päivänä 1913 (vanhaa lukua) Pietarin piirioikeuden
9. osasto tuomitsi yhdenvertaisuuskin vastustamisesta erinäisten
pykälien nojalla "Suomen kansalaiset: Hämeenlinnan kaupungin vt.
pormestarin, oikeusneuvosmiehen Gustaf Leonard Idestamin, 44 vuotta
vanha, saman Maistraatin vt. oikeusneuvosmiehen, hovioikeuden
auskultantin Into Erkki Selinin, 26 vuotta vanha, ja saman Maistraatin
kunnallisneuvosmiehen Verner Agaton Lindbergin, 46 vuotta vanha,
jokaisen pidettäväksi vankeudessa kuusi kuukautta ja sitä paitsi
heiltä jokaiselta riistettäväksi oikeuden olla valtion palveluksessa,
sekä vaalin nojalla tai sopimuksen kautta hoitaa virkoja valtion
tahi yleisissä laitoksissa koko keisarikunnassa, myöskin Suomessa,
kolmen vuoden aikana, ja kun tämä rangastus Armollisen Manifestin
helmikuun 21. päivänä 1913 XVIII pykälän 12. kohdan (armahdusmanifesti
Romanovien 300-vuotisjuhlan johdosta) nojalla vähennetään yhdellä
kolmannella osalla, pidettäväksi Idestam, Selin ja Lindberg jokainen
neljä kuukautta vankeudessa sekä menettämään oikeuden olla valtion
palveluksessa ja vaalin nojalla tahi sopimuksen kautta hoitaa virkoja
valtion ja yleisissä laitoksissa koko keisarikunnassa, myöskin
Suomessa, kahden vuoden aikana. Oikeudenkäyntikuluista ovat syytetyt
maksavat jokainen yhtä suuren osan, vastaamalla yksi kaikista ja kaikki
yhdestä, vaan ellei kellään heistä ole varoja, lankeavat kulut kruunun
maksettaviksi."

Tästä tuomiosta saapui tieto Hämeenlinnaan kauniina toukokuun päivänä.
Sanoma ei ollut odottamaton, olihan juttu ollut vireillä jo kotvan
aikaa. Sitäpaitsi olivat jo ainakin Uudenkaupungin maistraatin jäsenet
kulkeneet golgatantiensä. Kun Ukko Blomia, Uudenkaupungin maistraatin
vanhaa kunnallisraatimiestä, kuljetettiin Hämeenlinnan ohitse, olivat
puuhakkaat nuorsuomalaiset laillisuusmiehet, "Hämettären" silloinen
toimittaja Pertti Paimio ja liikemies Ossian Lindquist järjestäneet
asemalle soittokunnan kunniatervehdykselle. Asema oli Hattulan
nimismiehen piiriä, ja silloinen Hattulan nimismies Ilmari Lehtonen,
siihen aikaan vielä taitavasti kahdella tuolilla istuva, oli lähettänyt
yhden poliisin ilmoittamaan, ettei asemalla saa järjestää tervehdystä.
Poliisilla, joka oli siviilipuvussa, ei ollut mitään virkamerkkiä,
ja toimittaja Paimio kieltäytyi tottelemasta, jopa tuntemasta miestä
viranomaiseksi. Silloin astui esiin vt. poliisimestari Ahlgren
tapansa mukaan varsin suorasukaisesti, jopa röyhkeästi ilmoittaen,
että kieltoa on toteltava. Toimittaja Paimio siirsi nyt soittokunnan
yleiselle maantielle, lähellä asemaa sijaitsevalle ylikäytävälle,
missä se esittikin tervehdyksensä. Myöhemmin nimismies Lehtonen
"hyväntahtoisesti" ilmoitti Paimiolle, että häntä, jota pidettiin
puuhan alkuunpanijana, uhkaa kanne, kun korkeammat voimat ovat
sekaantuneet asiaan. Kannetta ei kuitenkaan nostettu.

Nyt oli oman kaupungin maistraatti saanut venäläisen oikeuden tuomion,
ja sille oli järjestettävä kunnianosoitus. Samat nuoret miehet
ryhtyivät taaskin puuhaan, ja illalla tuomari Into Selinin asunnolta
jostakin kaupungin länsilaidalta kajahti laulu, jonka kaiku kiiri yli
lepoon asettuneen hiljaisen Hämeenlinnan. Mutta kohta oli Ahlgren
paikalla poliiseineen kysellen tilaisuuden järjestäjää, jolloin Paimio
taas ilmoittautui. "Ette ole pyytäneet lupaa, ei saa laulaa", Ahlgren
touhusi. Hänelle selitettiin, että tällaiseen kunniatervehdykseen ei
tarvitse pyytää lupaa, ei edes poliisijärjestyksen mukaan. Mikään
ei auttanut, Ahlgren pakotti laulajat poistumaan. Hän arvasi, että
tämä oli vain alkua ja että laulajat aikoivat siirtyä vt. pormestari
Idestamin ja kunnallisraatimies Lindbergin asuntojen edustalle,
puuhasi lisää poliiseja ja riensi paikalle. Mutta laulukuoro sijoittui
Idestamin asunnon kuistille ja lauloi siinä. Ahlgren sai olla
toimettomana kuuntelijana, samoin hänen poliisivoimansa. Näin tapahtui
myös raatimies Lindbergin asunnolla.

Kohta näiden tapausten jälkeen luullakseni Hämeenlinnan
sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö antoi helsinkiläisen
asianajajan lakitieteen kandidaatti Einari Laaksovirran (meni 1918
Venäjälle, minkä jälkeen en tiedä hänen kohtalostaan) tehtäväksi
nostaa syyte Ahlgrenia vastaan hänen menettelystään vappuna ja
yleensä rettelöinnistään. Kyllä Ahlgrenia joskus sakotettiin
"ymmärtämättömyydestä virantoimituksessa", mutta se taisi tapahtua
hänen komissaariona ollessaan raastuvanoikeudessa. Nyt hän oli vt.
poliisimestari, ja syyte oli nostettava hovioikeudessa. En muista,
miten tässä asiassa kävi.

Muuten nuo yhdenvertaisuusjutut olivat silloisille suomalaisille
— tahi kuten heitä venäläisessä kirjeenvaihdossa nimitettiin:
suomenmaalaisille — viranomaisille arka asia. Kun raatimies Blom,
yhdenvertaisuuslain ensimmäinen uhri, palasi Pietarin-matkaltaan
ja elokuvattiin, lähettivät läänin kuvernöörit alaisilleen
poliisiviranomaisille seuraavanlaisen kirjelmän:

"Kenraalikuvernöörin kanslian kehoituksesta saan täten kieltää
Teitä sallimasta esittää eläviä kuvia, jotka ovat otetut Raatimies
Blomin saapuessa Turkuun matkaltaan Pietarista, jossa hän oli ollut
tutkittavana ns. 'yhdenvertaisuuslain' vastustamisesta."

Yhdenvertaisuuslain vastustamisesta tuomittujen vangitseminen tapahtui
aina kovin salaperäisesti, mutta siitä huolimatta se herätti huomiota,
koska suunnilleen tiedettiin, milloin asianomaisten oli lähdettävä.
Hehän olivat tavallisesti jo useampia päiviä lähtövalmiina. Vaikka
poliisi esti pidätettävältä puhelimeen pääsynkin, kertyi sentään
heidän luokseen ystäviä hyvästille. Poliisi tosin esti sananvaihdon,
mutta katseet puhuivat sitä selvempää kieltä. Tavallisesti lähtö
vielä naamioitiinkin. Niinpä pormestari Idestam ja raatimies Lindberg
vietiin hevosilla Harvialaan ja otettiin vasta sieltä junaan. Tieto
oli kuitenkin levinnyt tästäkin kuljetuksesta ja toimittaja Paimio ja
liikemies Lindquist ajoivat perässä saattueena. Kummallakin vangitulla
oli poliisimies vierellään ja muita poliiseja vielä ulompana vartiossa,
mutta siitä huolimatta saattajien onnistui vaihtaa jokin sana Krestyyn
lähtevien kanssa.

Kaikki poliisiviranomaiset eivät ehkä olleetkaan yhtä virkaintoisia.
Niinpä — sivumennen sanoen — Tampereen poliisimestari Oppman näyttää
ainakin aluksi joutuneen santarmien valvonnan alaiseksi. Hänen
sanottiin erotelleen hallitukselle uskollisia poliisimiehiä ja
ottaneen tilalle toisia järjestelmälle vihamielisiä ja ennen siitä
syystä erotettuja. Huomautettiin mm., että paikallinen kagaali
piti häntä omana miehenään. Kenties jotkut poliisiviranomaiset
sallivat vangittujen "puhella tuttaviensa kanssa, saaden kukkia,
hedelmiä sekä kuulla ja nähdä heille järjestettyjä myötätunnon
osoituksia". Tällaisten kauheuksien välttämiseksi läänien kuvernöörit
katsoivat tarpeelliseksi kenraalikuvernöörin käskystä alaistensa
poliisiviranomaisten "tiedoksi ja noudatettavaksi saattaa":

I. että odottaessa junaa, jossa vangitut saapuvat sekä junan seistessä
asemalla, ei saa laskea asemasillalle ketään, jolla ei ole matkalippua
juuri siihen junaan, kuin myöskin ei saa sallia, että yleisö kokoontuu
asemalle tai sen läheiselle ympäristölle;

II. mielenosoituksien sattuessa on ryhdyttävä jo heti alussa
tarmokkaisiin toimenpiteisiin niiden estämiseksi käytettävänänne
olevilla poliisivoimilla;

III. vangittuja seuraavien poliisimiesten mieleen on teroitettava:

a) että junan seisoessa asemalla ovat vaunujen tahi niiden osastojen,
joissa vangittuja on, ovet ja ikkunat pidettävät kiinni sekä ikkunat
sitäpaitsi mahdollisuuden mukaan verhottavat;

b) että vangitut ovat täydellisesti eristetyt kaikkien muiden
yhteydestä paitsi niiden, joilla viran puolesta on oikeus päästä heidän
luokseen, sekä lääkärien, jotka sairaustapauksissa on kutsuttu antamaan
vangitulle apua; muita henkilöitä pidätettyjen hallussa olevaan
osastoon ei millään ehdolla saa laskea;

c) että vangituille ei saa antaa mitään muuta kuin ruokaa, juomaa ja
uskonnollista kirjallisuutta.

Onhan siinä aivan Nikolai I:n aikainen reglementti. Mutta miksikä ei:
kävihän se laatuun vielä Nikolai II:nkin hallitessa viimeisiä vuosiaan
ja Frans Albert Seynin ollessa Suomen "käskynhaltijana".

Yhtä varovaisia oltiin, kun rangaistuksensa kärsineet tuomarit
palasivat Krestystä. He tosin silloin matkustivat omalla
kustannuksellaan, mutta poliisiviranomaisia varoitettiin jo useita
päiviä aikaisemmin, ettei vain saisi sattua mitään mielenosoituksia.
Siitä huolimatta jotakin aina sattui ja tapahtui. Valpas poliisi ei
voinut ehtiä joka paikkaan eikä silloin ollut pääsyä suljettuihin
seuroihin. Hammasta purren Suomessa vain vastustettiin kaikkea
venäläistämistä. Ja sanomalehdet kertoivat asioista melkoisen vapaasti.
Ennakkosensuuria ei vielä ollut.

Näinä aikoina asui Hämeenlinnan lähistöllä Idänpään kylässä
ravakkatuumainen mies — jos saa uskoa santarmien "satunnaisen
avustajan" ilmiantoa. Hänen nimensä oli Otto Mandelin, ammatiltaan
räätäli. Kun oli tullut tietoon, että Hämeenlinnan maistraatin
jäsenet on haastettu venäläisen oikeuden eteen yhdenvertaisuuslain
vastustamisesta, oli Mandelinin asuntoon kokoontunut muutamia
työläisiä, ja tällöin oli herännyt keskustelu mahdollisista
toimenpiteistä venäläisten mielivallan vastustamiseksi. Mandelin oli
silloin ehdottanut, että olisi ase kädessä puolustettava maistraatin
jäsenten koskemattomuutta ja ammuttava venäläisten oikeusistuinten
edustajat kuin myöskin Hämeen läänin kuvernööri Spåre ja vt.
poliisimestari komissaario Ahlgren.

Vähän myöhemmin toinen agentti ilmoitti henkilötkin, jotka olivat läsnä
silloin, kun mainittu keskustelu tapahtui, tiedoittaan samalla, että
nämä eivät yhtyneet Mandelinin mielipiteeseen. Mandelinin sanottiin
olleen Voima-liiton jäsenenä, ottaneen innolla osaa suurlakkoon (mikä
muuten näyttää olleen ylen suosittuna ja yleisenä tummana täplänä
henkilön valtiollista luotettavaisuutta määriteltäessä), puhuvan
mainiosti venättä, harjoittavan kiihotusta venäläisen sotaväen
keskuudessa ja parhaillaan olevan Työläisnuorisoliiton jäsenenä, mihin
liittoon yleensä kuului paljon entisiä voimalaista.

Kirjeenvaihto Mandelinista paikallisen santarmipiirin ja
santarmihallituksen välillä on jäänyt tähän.

Santarmien ja suomalaisten viranomaisten toiminnan langat alkoivat
vähitellen sekaantua yhä enemmän toisiinsa. Kumpaisetkin käyttivät
toistensa apua, keräsivät tietoja eri järjestöistä ja punnitsivat
niiden toimihenkilöiden valtiollista luotettavaisuutta. Ja
kumpaistenkin ylimpänä johtajana on kenraalikuvernööri Frans Albert
Seyn, valtiomiehenä nollan arvoinen, mutta täydellinen satraattityyppi,
herkästi taipuva, norja vitsa suomisyöjien käsissä. Hyvin paljon
asioita tapahtui "kenraalikuvernöörin käskystä".

       *       *       *       *       *

Kerran kenraalikuvernöörin käskystä minulta yritettiin evätä ammatti.

Olin ollut noin vuoden "Hämeen Voiman" pää- ja vastaavana toimittajana.
Olin tehnyt säädetyn ilmoituksen painoasiain ylihallitukselle.
Papereissani ei pitänyt olla mitään vikaa, nautin kansalaisluottamusta
ja hallitsin itseäni ja omaisuuttani. Näistä asioista olin jättänyt
todistukset. Ja vastaavana toimittajana minua kohdeltiin, sillä sain jo
ensimmäisen toimivuoteni aikana käydä vastaamassa raastuvassa lehteäni
kohdanneista painokanteista.

Mutta sitten iski salama kirkkaalta taivaalta: poliisi kiikutti
minulle virallista tietä tulleen paperin, jossa sanottiin, että
hänen ylhäisyytensä Suomenmaan kenraalikuvernööri Frans Albert Seyn
tapahtuneessa esittelyssä ei ollut katsonut voivansa hyväksyä minua
lehteni vastaavaksi toimittajaksi.

Ei ole tiedossani, oliko kenraalikuvernööri kunnioittanut muita
sanomalehtimiehiä samanlaisilla kirjelmillä. Minusta se ainakin oli
sanomattoman lysti juttu. Olisin tietysti voinut jättää kirjelmän
"omaan arvoonsa", kuten sanomalehtikielellä sanotaan, mutta
vastaaminenkin tuntui houkuttelevalta. Ja niinpä minä poika piirtelin
vastinekirjelmän, johon koetin mielestäni keskittää mahdollisimman
paljon kärkevyyttä. Tottahan toki, kun kerran pääsee kirjeenvaihtoon
niin korkean persoonan kanssa. Vastinekirjelmää laatiessani
minussa oli jotakin samanlaista ilkeyden hekumaa kuin Ilja Repinin
kuuluisassa jättiläistaulussa "Zaporogit kyhäämässä kirjettä Turkin
sulttaanille". Minustahan oli niin herttaisen yhdentekevää, mitä herra
kenraalikuvernööri tässä asiassa suvaitsee tehdä, hyväksyäkö minut vai
olla hyväksymättä. Minun näet ei ole koskaan pälkähtänyt päähänikään
tulla sitä herra kenraalikuvernööriltä kysymään. Minä olen täyttänyt
Suomen lain, jonka määräyksiä herra kenraalikuvernööri tietenkään ei
tunne. Lehti ilmestyy minun vastuullani, olkoonpa kenraalikuvernööri
mitä mieltä hyvänsä. Loppuun taisin vielä liittää vakavan toivomuksen,
ettei minua enää moisilla sepustuksilla vaivattaisi.

Eikä minua sillä kertaa vaivattukaan.

Tuosta kirjeenvaihdosta oli kulunut tuskin täyttä vuotta. Minä olin
eronnut lehteni palveluksesta heinäkuun 15. päivänä 1914, mutta koska
nautin vielä lehden kustannuksella kuukauden kesälomaa, katsoin
kohtuuden mukaiseksi, että nimeni siksi ajaksi jäi otsikkoon vastaavan
paikalle, olinhan vielä tavallaan sen kirjoissa. Näin tapahtui siitä
huolimatta, ettei kenraalikuvernööri Seyn ollutkaan minua hyväksynyt
toimeen. Mutta nyt kävikin niin kummallisesti, että minä hänenkin
mielestään olin kelvollinen vastaamaan.

Elokuun alussa alkoi maailmansota, johon Venäjäkin yhtyi. Ja kuinka
ollakaan, lomani lopulla sain kutsun kuvernöörin puheille. Minut
vietiin tämän herran virkahuoneeseen ja sanottiin, että minä olin
toimittamassani lehdessä mennyt vallan mahdottomiin, kun olin
julkaissut artikkelin, jossa asetuttiin sotaa vastaan, mikä ei ollut
soveliasta, koska pyhä Venäjäkin oli sotaan osallisena. Nyt oli
allekirjoittanutta rangaistava tästä edesottamuksesta.

Minä kyllä kurillani taisin huomauttaa, ettei kenraalikuvernööri, johon
vedottiin, ollut hyväksynyt minua vastaavaksi toimittajaksi, kuinka
minua nyt sitten juuri siinä ominaisuudessa aiotaan rangaista. Muuten
kerroin asian niin kuin se oli ja huomautin, että olin ollut poissa
lehden toimituksesta sanotusta päivästä alkaen enkä enää siihen palaa,
mutta tietysti minun on vastattava, jollei ole muuta neuvoa.

Kuvernööri ja hänen seurassaan esiintyvä lääninsihteeri Holpainen
neuvottelivat hetken minun odottaessani käytävässä. Sitten minulle
annettiin sellainen "välipäätös", että jos suostun tuomaan heidän
eteensä sen "pahamaineisen" artikkelin kirjoittajan, niin pääsen
pälkähästä, koska on luonnollista, että vain syyllistä rangaistaan.
Minä en voinut luvata mitään varmaa, koska en tietänyt, miten lehden
johtokunta suhtautuisi asiaan, mutta lupasin neuvotella johtokunnan
kanssa ja antaa tiedon sovittuna päivänä. Silloin oli torstai ja minun
käskettiin tulla seuraavana maanantaina artikkelin kirjoittaja mukanani.

Johtokunta päätti, että viedään vain kirjoittaja Pontius Pilatuksen
eteen, koska hän on oikea "syyllinen" ja koska sitäpaitsi tulee
halvemmaksi pitää häntä linnassa. Tiedettiin jo ennakolta, että linnaa
siitä tulee. Jollei sitä suoraan annettaisikaan — kuvernöörillä oli
sota-asetusten mukaan valta määrätä enintään kolme kuukautta vankeutta
tahi sakkoja melko huikeisiin summiin asti (silloista kovaa rahaa) —,
niin sakkoa rapsautettaisiin siksi rutkasti, että tulisi halvemmaksi
mennä sitä "syömään".

Niin minä sitten elokuun 17. päivänä suurena sotavuonna 1914 menin
artikkelin kirjoittajan, toimittaja Vihtori Huhdan kanssa kuvernöörin
kansliaan sillä mielellä, että toverilleni, ikävä kyllä, käy kalpaten,
mutta minä lähden siitä talosta moitteettomana miehenä. Mutta luulo ei
ole tiedon väärti. Juttu loppui lyhyeen: meille molemmille mätkäistiin
tuikeat sakot. Minä koetin huomauttaa arvoisille "oikeuden" jakajille,
joina silloinkin olivat kuvernööri Spåre ja lääninsihteeri Holpainen,
että viime kerralla oli toisenlainen puhe. He sanoivat saaneensa
kenraalikuvernööriltä uusia ohjeita.

Siis taaskin kenraalikuvernöörin käskystä!

Poistuin kuvernöörin virkahuoneesta hieman sekavin tuntein, kuten
sanotaan. Eteisaulassa astui luokseni vahtimestari, joka kehoitti
minua ennen lähtöäni käymään lääninsihteeri Juhana Sigfrid Holpaisen
puheilla. Ka, mikähän siinä.

Lääninsihteerin huoneessa kohtasi odottamaton vastaanotto. Holpainen
riensi minua vastaan ovelle, tarrasi molemmin käsin käteeni niin
nopeasti, etten ehtinyt estää — ja puhkesi itkuun, ei ainoastaan
kyyneliin, vaan oikein kovaan ja hillittömään itkuun.

"Tietysti te taas syytätte minua tästä, mitä on tapahtunut", hän
nyyhkytti, "mutta uskokaa kerrankin miehen sanaa, että minä olen
syytön. Minä koetin loppuun saakka vaikuttaa kuvernööriin, ettei hän
teitä sakottaisi, mutta olin voimaton."

En kuitenkaan voinut uskoa enkä heltyä toisen kyynelistä. Aavistin
ne krokodiilin kyyneliksi. En ollut nähnyt tätä herraa ennen kuin
kuvernööri Spåren virkahuoneessa, mutta hänen tekonsa ja asemansa
lääninhallituksessa tunsi koko lääni. Taipuisuutensa tähden
järjestelmän pyrkimyksille hänet oli nimitettykin virkaan. Sitäpaitsi
en ollut vielä kerinnyt unohtaa, että pari minuuttia sitten sama herra
istui kuvernööriä vastapäätä eikä ollut suutansa puolustuksekseni
avannut.

"Jättäkäämme tämä", sanoin, "mutta koska olette esiintynyt
puolustajanani, niin etteköhän voisi vaikuttaa, että minä saisin pari
päivää olla vapaana järjestääkseni asioitani ennen vankilaan menoani..."

"Vaikka kaksi viikkoa", lääninsihteeri keskeytti, "nyt on asia minun
hallussani. Jollen minä laita valmiiksi passitusta, ei teitä kukaan
voi vankilaan viedä. Olkaa vapaana niin kauan kuin haluatte. Soittakaa
sitten minulle, niin minä annan teille passituksen käteenne ja voitte
mennä linnaan. Eihän tämä nyt niin iso asia ole, kolme kuukautta."

"Eipä ei, kiitoksia vain ja hyvästi."

"Hyvästi, hyvästi! Kuten sanottu, vaikka kaksi viikkoa."

Minä lähdin, edelleenkin sekavin tuntein, vaikka ehkä lievästi
uskoinkin lääninsihteerin tällä kertaa pitävän sanansa vaimentaakseen
omantuntonsa ääntä.

Vapauteni kesti minuutin. — Lääninhallituksen ulko-ovella seisoi
poliisi, jolla oli vangitsemismääräys. Lääninsihteeri Holpainen oli
siis suotta järjestänyt tuon ilvenäytelmän ja valehdellut. Vaikka,
vangitsemismääräys; tällä kertaa oli lähtenyt santarmeilta, sen oli
täytynyt kulkea lääninhallituksen kautta, ja Holpainen tuskin voi
olla tietämätön siitä. Lörppösuinen poliisi lisäksi kertoi, että
Hämeenlinnan poliisilaitoksessa oli elokuun 4. päivästä saakka ollut
komennuskunta vartoamassa yötä päivää käskyä astua autoon ja ajaa
kesäasunnolleni. Tuuman täytäntöönpanosta oli kuitenkin luovuttu. Matka
oli pitkä vesistön ympäri, ja ehkä järki oli voittanut: saahan mitään
aavistamattoman kansalaisen, kiinni vähemmälläkin vaivalla.

Lääninsihteeri Holpaisen Juudas-tyyppi johtuu vieläkin, yli
kolmenkymmenen vuoden perästä mieleeni, varsinkin kun muistan, että
samana päivänä ja aivan samalla kellonlyömällä kamppaili isäni kuoleman
kanssa Mulossa, lähellä Joensuuta, missä olin käynyt häntä kaksi kertaa
katsomassa ja mistä juuri olin palannut silloin, kun sakon aiheuttanut
artikkeli oli painettu lehteen. En ollut sitä edes lukenutkaan.

Poliisi saattoi minut asuntooni, jonne hetken kuluttua saapui
santarmiratsumestari Tuganov santarmin ja poliisimiehen kanssa.
Pidettiin "huolellinen ja kaikinpuolinen" kotitarkastus, minkä
tuloksena oli kahdeksan vihkoa runoja, joukossa huomattava määrä
niinsanottuja runoja, hyvin aikaista tuotantoa näet. Itsekään en niitä
rohjennut enää lukea, mutta santarmiratsumestari ihastui niihin niin
perusteellisesti, että otti ne takavarikkoon. Santarmien kirjeenvaihdon
mukaan niitä oli myöhemmin tutkittu niin hartaasti, että oli jo kerran
pitänyt pyytää pidennettyä aikaa minun vangittuna säilyttämiselleni,
kun ei kahdessa viikossa, minkä santarmit sotatila-asetuksen mukaan
saivat pitää henkilöä pidätettynä, niistä ruvennut tulemaan selvää.
Jatkettua aikaa ei nähtävästi annettu, vaan lähetettiin Tuganoville
näppärä kielenkääntäjä, joka sitten selvitti jutun säädettyyn
aikaan huomaten aineistossa sekä Venäjän että kotimaista hallitusta
halventavia ja ivaavia runoja. Mikä kyllä on uskottavaa.

Santarmialiupseeri saattoi minut lääninvankilaan. Vahtimestari Pyhämäki
aikoi ilman muuta kuitata minut vastaanotetuksi, mutta pyysin häntä
ajattelemaan, voidaanko tähän laitokseen ottaa Suomen kansalainen
santarmilta. Vahtimestari ei uskaltanut ratkaista asiaa, vaan lähetti
vartijan hakemaan vankilanjohtaja Bruno Andersinia, joka kuului olevan
kävelyllä puistossa. Hän tuli, haki jonkin asetuksen ja käski sen
nojalla vahtimestarin kuittaamaan. Minä koetin vedota perustuslakiin,
joka on arvokkaampi asiakirja kuin jokin hallinnollinen asetus ja takaa
Suomen kansalaiselle koskemattomuuden. Minua vastaanhan ei ollut edes
ilmoitettu mitään syytettä. Ei auttanut, sinne minä jäin.

"Helsingin Sanomat" kirjoitti asian johdosta artikkelin, jossa
ihmetteli, kuinka Suomen kansalainen voidaan vangita lääninhallituksen
oven edestä noin vain ilman muuta. Vähät kuvernööristä, joka ei tunne
maan lakeja, eikä ehkä tiedä, että Suomen kansalaiset nauttivat
perustuslain turvaamaa koskemattomuutta, mutta onhan lääninsihteerinä
suomalainen lakimies. Nyt näyttää kuin ei Hämeen läänissä sellaista
virkamiestä olisikaan.

Tästä lehti veti kaksituhatta markkaa sakkoa. Sellaisia aikoja silloin
elettiin.

Niin minä sitten olin linnanvanki. Tuttu talohan tämä oli, vasta
edellisen vuoden keväällä pääsin siitä erästä "ransuunia" nauttimasta.
Entinen tirehtööri, sama lääkäri ja pappikin. Mikäpäs hätä täällä!
Sain vielä tällä kertaa isoikkunaisen kopin. Siitä oli näköala
Linnanniemelle, voi katsella vapaiden ihmisten liikuskelua maantiellä.
Ei heitä tuntenut sinne asti, mutta kaikki he tuntuivat tutuilta, ihan
omaisilta. Ukko Finnekin, vanha vartija, oli vielä palveluksessa,
hyväntahtoinen äijä, joka joskus pyhäisin antoi karamellin taskustaan
ja varoitti, että muistakaa hävittää paperi tarkoin, jottei tule
jälkijuttuja, tirehtööri on niin tarkka. Leppoisa ukko tuo, lähes
eläkeikään palvellut, oli nähnyt monenlaista väkeä siinä talossa.
Pitkiin juttuihin hän ei antautunut, vaan puhui minkä puhui leppoisasti
ja rauhallisesti. Elokuvassa "Ristikon takana" Huugo Hytönen
esitti suurenmoisesti viimeisenä osanaan jokseenkin samanlaista
vanginvartijaa, näöltäänkin ukko Finneen vivahtavaa.

Toimittaja Huhta oli tuotu vankilaan minua vähän myöhemmin, kuulin sen
jo samana iltana, ja seuraavana päivänä näin hänet kävelemässä.

Vankilaan joutuneen ensimmäinen työ on laskea, milloin pääsee pois.
Ilman almanakkaa toimitus käy vähän kankeasti, mutta jonkinlainen
selvä kuitenkin tulee, kun ei ole vuosien tuomio. Tällä kertaa minä en
voinut laskea pääsinpäivää, sillä en tietänyt, miten kauan on istuttava
santarmien rullissa, ennen kuin tulee kuvernöörin passitus.

Seuraavana päivänä käskettiin kuulusteluun. Ratsumestari Tuganov,
ontuvajalkainen sankari, oli siellä odottamassa apuriensa, parin
aliupseerin kanssa, joista toinen, nimeltä Lukin, aika hyvin suomea
taitava, esiintyi tulkkina.

Santarmiratsumestari oli makea kuin hunaja ja mesi. Hän puhui lempeällä
äänellä, ja kaikki hänen otteensa olivat niin isällisiä, että olisi
luullut kuulusteltavaa tuhlaajapojaksi, joka vihdoinkin on tullut
isänsä kotiin ja jolle isä tarkoittaa vain pelkkää hyvää. Siinä käytiin
lävitse minun elämäkertani — sehän tapahtuu kaikissa kuulusteluissa
— ja sitten keskusteltiin monista muista asioista. Taikka oikeastaan
ei keskusteltu, santarmi puhui ja minä vaikenin. Jotakin aivan
hulluakin siinä haasteltiin. Santarmi kysyi, tunsinko minä kapteeni
Johan Kockin. Minusta kysymys silloin oli varsin hassu, mutta nyt,
kun olen katsellut santarmien ja poliisien papereita, huomaan, että
v. 1913 oli kuvernöörien kautta lähetetty maan poliisiviranomaisille
kiertokirje, jossa puhuttiin tästä samaisesta entisestä punakaartin
päälliköstä. Hänen nimittäin sanottiin pyrkivän Suomeen John Robertsin
nimellä ja käskettiin poliisia vangitsemaan hänet, mikäli hän ilmestyy
asianomaisen kirjeensaajan virka-alueelle. Santarmien kirjoissa en ole
havainnut hänestä tietoja, mutta epäilemättä John Roberts, alias Johan
Kock, tunnettiin niissäkin piireissä, koskapa santarmit mainittuna
vuonna penkoivat vanhoja asioita, kuten Voima-liittoa ym.

Kaikkea sitä, mitä santarmipäällikkö yritti kysellä minulta, ei
toki pantu pöytäkirjaan. Muuten siitä olisikin paisunut paksu ja
varmaankin originelli asiakirja. Pöytäkirjaan näkyy merkityn vain
minun elämäkerralliset tietoni, jotka santarmeille olivat tunnetut jo
ennen kuulustelua, ja eräitä asiatietoja, jotka katsoin tarpeellisiksi
selittää siitä artikkelista, josta minä en oikeastaan tiennyt paljon
mitään. Täytyy myöntää, että kaikki on oikein kirjoitettu, ja tuntuu
siltä, että sen pöytäkirjan nojalla minä olen viaton kuin lammas.
Sen sijaan minun muu, etupäässä aikaisempi toimintani näyttää olleen
"raskauttavaa" laatua. Muuten kaikkia tämän jutun seuraamuksia olisi
vaikea käsittää. Olihan muitakin, lehtimiehiä vankilassa, mutta eivät
he sinne tulleet santarmien kautta.

Santarmien jälkeenjääneistä papereista käy selville, että todistajiakin
on asiassani kuulusteltu. Tästä minä en aikaisemmin tietänyt mitään,
sillä siitä ei hiiskuttu, vielä vähemmän päästetty minua kuulemaan,
mitä todistajilla oli sanomista. Kaikki kolme siviilimiestä
olivat tietysti panneet parastaan saadakseen toimittaja Huhdan
ja minut mahdollisimman viattomiksi. Ovatpa he pistäneet hiukan
lipettiäkin meidän hyväksemme. Kysymyshän oli meidän "valtiollisesta
luotettavaisuudestamme", ja totta kaiketi puoluetoverit meitä
luotettavina pitivät. Mutta kolme todistajina kuultua poliisimiestä on
ollut toista mieltä. Huhta oli paremmin tunnettu Hämeenlinnassa,
koska hän oli synnyltään kaupunkilainen ja jokseenkin koko ikänsä
asunut paikkakunnalla. Sitäpaitsi hän oli ollut lehden toimittajanakin
kahdeksan vuotta ja joutunut kirjoittamaan paljonkin sekä hallituksesta
että poliisista. Niin ikään hän oli ollut useita kertoja haastettuna
korkean raadin eteen poliisin vastustamisesta. Nämä jutut olivat
kuitenkin nähtävästi useimmiten kuivuneet kokoon, koskapa komissaario
Ahlgren valittaa santarmeille, että hän on joutunut maksamaan omista
varoistaan 400 markkaa oikeuskuluja sen johdosta, että Huhtaa vastaan
nostetuista jutuista on tullut nahkapäätös.

Niin, konstaapeli Vihtori Jokinen, joka tunnettiin Ahlgrenin luotettuna
apulaisena, on todistanut ankarasti Huhtaa vastaan, mutta minun
suhteeni ollut vähän epäröivä, pitäen minua luonteeltani tasaisempana
ja sen vuoksi pidättyvämmin suhtautuvansa niin hallitukseen kuin
poliisiinkin. Mutta konstaapeli Ivan Viktor Nylund, hänkin tunnettu
käsikassara, poliisin mukana aina silloin, kun jotakin sekaantumista
kansalaisten puuhiin tapahtui, on jo ollut selvästi sitä mieltä, että
yhtä luuta vuohen sarvet, niin Huhta kuin Välisalmikin, kiillottajia,
hallituksen ja poliisin vihollisia molemmat. Mutta itse Emil Ahlgren
on todistanut minut myönnytyksiinkin taipuvaksi ja luonteeltani
levolliseksi eikä huomannut minun esiintyneen yleisissä kokouksissa
kiihottajana. Hänen lausuntonsa on ollut minulle jokseenkin edullinen.
Ja hänhän sentään oli noista poliisimiehistä korkeampi virassa ja
ymmärrykseltään ylemmällä tasolla. Sitäpaitsi hänellä ei suinkaan ollut
mitään syytä asettua puolustajakseni. Mutta hän puhui totta, sillä en
tosiaankaan ollut ehtinyt joutua Hämeenlinnassa pahempiin selkkauksiin
järjestelmän ja sen miesten kanssa.

Totuutta Ahlgren halusi. "Haukkua saa, mutta pitää puhua totta", hän
sanoi joskus soittaessaan toimitukseen, kun häntä oli muistettu jonkin
edesottamuksen takia ja tehty se ehkä hiukan vapaasti.

Santarmien tutkimusta seurasi kuvernöörin passitus kolmelle
kuukaudelle. Hämeenlinnan lääninvankilassa istui sinä syksynä seitsemän
sanomalehtimiestä yhtä aikaa. Toisilla oli vanhoja tuomioita, toiset
olivat jo ehtineet saada niitä hallinnollisessa järjestyksessä.

Laskettiin päiviä ja odotettiin vapautta — mutta kävikin toisin.

       *       *       *       *       *

Neljä vankeuspäivää oli jäljellä. Sitten saisin nähdä korkeana
kaartuvan syystaivaan, hengittää taas mielin määrin kirpeätä ilmaa,
tehdä työtä, mennä minne haluan, kulkea yleensä vapaan kansalaisen
kirjoissa. Niin kuvittelin, ja kuvitteleminen onkin ihanaa. Tuskinpa
itse vapaus on lainkaan niin valtavaa kuin sen odotus. Siis neljä
päivää...

Silloin käsketään vankilan kansliaan. Eteisen naulassa riippuu
poliisimestarin päällystakki. Mitä nyt! Tuleeko jokin jobinposti?

Tuli. Karkotettu Siperiaan koko sotatilan ajaksi Suomessa
"sosiaalidemokraattisen puolueen tunnettuna jäsenenä, yleiselle
järjestykselle vaarallisena ja kirjallisen toimintansa vuoksi".

"Kuvernööri haluaa olla ystävällinen, antaa nämä neljä päivää
valmistuksen aikaa, vapaaksi päästyänne lähdetään heti matkalle."

"Kiitoksia hyvin paljon. Täältä vankilasta käsin onkin mukava
valmistautua. Ymmärrän, herra poliisimestari."

Siis taaskin kenraalikuvernöörin käskystä. Se herra maksaa tarkkaan
vanhat velat.

Ilmoitetaan vankilan johtajan välityksellä perheelle ja lähimmille
tuttaville, mikä kohtalo miestä odottaa. Valmistakoot matkaa minkä
kykenevät, itsestä ei ole apua.

Neljä päivää aikaa miettiä, millainen se Siperia oikeastaan on.
Koetan muistella kokoon kaikki maantieteelliset tietoni, mutta niitä
on hävettävän vähän. Ainakin tältä kohdalta on Ukko Saleniuksen
karttakepin alainen opetus haihtunut kuin tuhka tuuleen. Ja ylen vähän
taidettiinkin maantieteessämme puhua Siperiasta. Kansan kertomuksissa
se vielä minun lapsuudessani kulki rangaistusvankien karkotuspaikkana
ja tiedettiin, että se on hyvin kaukana.

Täytyi hakea kartasto kansliasta.

Totisesti kaukana on, ylen kaukana... Tuossa on Hämeenlinna ja
tuolla... tuolla maailman ääressä Tomsk... Tomskin lääniin koko
sotatilan ajaksi.

Otetaan merkki mittakaavasta ruunun sarkaiseen housunkannattimeen.
Viisituhatta kilometriä ja tuskin sittenkään ollaan perillä. Kuopiosta
on Helsinkiin kuudetta sataa, ja sekin oli ennen olevinaan pitkä
matka... Onpas tämä.

Käytiin kansliassa kysymässä johtajalta, tietääkö hän mitään
Siperiasta. Sanoi joskus jostakin lukeneensa, että siellä kevät on
kaunis, kun jäät lähtevät suurista joista, mutta siihen hänenkin
tietonsa loppuivat. Lopuksi hänen mieleensä johtui, että Siperiassa
kelpaa ainoastaan kultaraha, mikä tosin varastetaan matkalla, jollei
osaa hyvin piilottaa. Pitää ommella kultarahat paidannapeiksi. — Entä,
jos varastetaan paitakin, kuten minulle kävi?

Monenlaista siinä suunniteltiin, mutta mistään ei tullut sen
valmiimpaa. Joku hyvä ystävä hankki rahaa — velaksi, mutta kultarahaa
ei Suomen pankki ollut suostunut antamaan. Niinpä siinä varastetussa
paidassa ei sitten ollutkaan kultanappeja, mikä ainakin varkaan
kannalta oli valitettavaa. Muuten: kyllä Siperiassa tuli toimeen ihan
tavallisella rahalla eikä sitäkään tarvittu ylenpalttisesti.

Vankilan portista astuessani tulvahti vastaan vapaa ilma. Olinhan minä
joka päivä kävellyt vankilan pihalla, mutta tämä oli jotakin erilaista,
ikäänkuin vahvempaa ja terveempää, ja tuolta kuulsi aamuhämärässä
kaupunki, idyllinen Hämeenlinna, josta minä niin paljon pidin. Edessä
oleva kohtalo aivan kuin tuokioksi unohtui, vapauden, tunnelma kohosi
mieleen.

Mutta vain kovin lyhyeksi hetkeksi. Vankilan portilla seisoo etsivä
ylikonstaapeli apureineen ja selittää uudelleen vangituksi. Noustaan
ajuriin, ajetaan syrjäkatuja. Siellä täällä vilahtaa aamuhämärässä joku
kulkija, joka ihmeissään katselee "poliisilla ajamista". Sitä enemmän
tuttuja taloja, joissa aloitetaan päivän askareita vapaina ihmisinä.
Minä olen Siperian vanki, nähnenkö enää näitä seutuja? — Mutta pois
apea ajatus!

Poliisikamarin päivystyshuoneessa kokonainen pitkä päivä. Pieni, pimeä
huone. Rehevä ylikonstaapeli, joka lotjamiehestä on kohonnut tähän
tärkeään virkaan, pöllyttelee taukoamatta savupilviä ja selailee vähän
väliä paksua kirjaansa, johon on merkitty monen humalaisen "kaupungin
sydämeen" korjatun elämäkerralliset tiedot. Ylikonstaapelin olemuksessa
on jotakin _noli me tangere_, koskemattomuuden ylväyttä, ja hän
kohtelee tarpeellisella tärkeydellä alaisiaan.

Tulevat omaiset. Siinä vanha äiti, joka on sähkösanomalla kutsuttu
saattamaan ainoata poikaansa matkalle Siperiaan. Kadotti samalla
hetkellä puolisonsa tuonen virran tuolle puolen ja lapsensa vankilaan.
Toivoi lähimmän veriheimolaisensa pääsevän vapaaksi juuri sinä
päivänä, mutta pettyi. Sai tulla toteamaan hänen lähtönsä matkalle,
jonka loppua kukaan ei voi edes aavistaa. Siinä pikku poikaset
äiteineen. Kolmivuotias Ilmari puhuu Siperiasta, jota hän on kuullut
mainittavan, ja kysyy: "Meneekö isä nyt sinne Siperiaan?" — Siperia
lasten suussa. Ajan kuva! Entä vuoden vanha Esko, joka ottaa horjuvia
askeliaan poliisikamarin lattialla ja sopertelee ensimmäisiä sanojaan!
Jätin hänet sylilapsena lähtiessäni kesäasunnoltani päivän matkalle
kaupunkiin. Mutta pitempi tulikin siitä matkasta. Tummaa on taival
takana eikä varmaan valoisampaa edessä.

Tuli tuttaviakin. Olisi tullut paljonkin, mutta herra ylikonstaapeli
ei laskenut kaikkia sisälle mikä lienee ollut hänen "norminsa". Jotkut
toivat karamelleja toiset hedelmiä ja savukkeita tietysti tuotiin.
Ammattitoveri, ankara sikarimies, toi viisikymmentä kappaletta
mielitavaraansa.

Jokainen jäähyväisillä käynyt puheli tähän tapaan: "koetahan nyt
jotenkin tulla toimeen", "eiköhän tuolla miten kuten menetelle,
jos terveenä pysyy" ja "jos tulet takaisin, niin..." Kukaan ei
lausunut tervettä: "Näkemiin ja pikaisiin sittenkin." Vetisteltiin ja
valitettiin kohtalon kovuutta. Eräs työläinen ojensi kaksimarkkasen
— ehkä ainoansa — ja pyysi itku kurkussa juomaan sillä vaikkapa
teekupposen vanhan tuttavuuden muistoksi. Jokaisen mielessä tuntui
kangastavan sama musta käsitys Siperiasta: miehen surma se on. Vankilan
lääkärikin oli sanonut, ettei se mies siltä retkellään palaa, ja
lääninvankilan vahtimestari kirjoitti päiväkirjaansa, kuitattuani
(ei tosin erikoisella kiitollisuudella) kolmi- ja puolikuukautisen
istumiseni nimeni kohdalle: "Vietiin Siperiaan." Hän sanoi tahtovansa
jälkimaailmalle säilyttää tämän harvinaisen tapauksen, mutta hänen
kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin hän olisi kuittauttanut
kuolemantuomion.

Varmaankin kaikkien noiden ihmisten mielessä kangastelivat vanhat
kauhukertomukset Siperiaan karkotetuista rangaistusvangeista, jotka
yleensä eivät palanneet. Mutta niistä ajoista oli vuosikymmeniä
vierähtänyt, olot olivat muuttuneet niin täällä kuin sielläkin.

Ainoa lohdullisemmin asian ottava oli poliisivartiokonttorin päivystävä
konstaapeli, joka kerran kahden kesken jäätyämme sanoi: "Eläähän sitä
raavas mies jonkin aikaa vaikka tynnyrin tappina". Hän oli reilu ja
leikkisä mies, mutta olikin vasta vähän aikaa ollut poliisina.

Luultavasti se oli siihenastisen elämäni pisin päivä. Niin
loputtomalta tuntuvia ei ollut sattunut vankilassakaan, jossa
kuitenkin olin "vieraillut" pariin otteeseen. Mutta loppu tuli
siitäkin. Puoli kymmenen aikaan illalla lähdettiin ajurilla asemalle.
Santarmialiupseeri Lukin kertoo raportissaan viimeisistä tapahtumista
Hämeenlinnan asemalla mm.:

"Kolmannen luokan salin ovella seisoi ylioppilas Kauhtio, joka antoi
kättä Heikki Välisalmelle ja sanoi jotakin, mutta väkijoukon kuhinan
vuoksi en kuullut mitä sanoi. Klo yhteentoista mennessä kolmannen
luokan saliin kokoontui noin 60 henkeä opiskelevaa nuorisoa ja
muutamia nuorisoliiton jäseniä. Klo 11.05 tuli kolmannen luokan saliin
Hämeenlinnan poliisimestari kapteeni Liikanen ja ilmoitti läsnäolevalle
yleisölle: kuka ei matkusta saapuvalla junalla, jättäköön heti salin ja
menköön kotiinsa, mutta muutamat opiskelevat eivät mielellään halunneet
poistua. Silloin komissario Ahlgren käski konstaapeli Savolaisen
kirjoittaa heidän nimensä muistiin. Sen nähdessään nuoriso heti poistui
asemalta."

Lisäksi hän mainitsee kuusi nimeä, muita hän ei ollut tuntenut.

       *       *       *       *       *

Yhdistetty toisen ja kolmannen luokan vaunu kaukana raiteilla. Siihen
Siperian matkalaiset viedään. Verhot suljettuina, ja vaikka ne
avaatkin, ei ole näköalaa. Vain säkkipimeää syksyistä yötä ja vaunujen
seiniä. Jostakin kummulta tuikkii valopiste, taitaa olla sähkölamppu
lyseon kulmalta...

Pikajuna on myöhässä, tulee kuitenkin vihdoin, yksinäinen veturi
tarttuu meidän vaunuumme, se viedään junan perään. Sitten lähdetään.
Silmä koettaa tavata jotakuta tuttua, mutta ei näe muuta kuin lyhtyjä
ja jonkun asemamiehen unisen naaman. Hän haukottelee leveästi, tietää
pääsevänsä nyt kotiin maata.

Juna alkaa saada vauhtia. Jos olisi päivä ja näkisi tutut tienoot,
säilyisi mielessä ehkä raskaampikin tuntu, mutta nyt on musta syysyö,
joka pakottaa ajatuksen askartelemaan vain lähimmässä ympäristössä.
Sitä ei ole paljon, pieni kolmannen luokan osasto, jossa on meitä
kolme, kaksi pakollista matkustajaa ja siviilipukuinen ylikonstaapeli,
käskystä hänkin. Viereisessä toisen luokan osastossa matkustaa
poliisimestari, ylisaattaja alkutaipaleella.

Yhtäkkiä tuntuu kuin oltaisiin tavallisella matkalla jonnekin
Helsinkiin tai Viipuriin. Vankeusajan perästä juna on vaihtelua.
Mutta matkustajatunnelma haihtuu pian. Vaunussa ei kuulu tavallista
puheensorinaa, ja kaasuliekkikin näyttää tuijottavan ikäänkuin
arkaillen harvalukuisiin matkamiehiin, joiden kesken juttu ei juokse.

Pikajuna pysähtyy vain muutamilla asemilla, toiset vilahtavat ohitse
nopeasti. Junanlähettäjät, joita tavallisissa oloissa tuskin huomaa,
näyttävät nyt tutuilta. Mielellään tahtoo tarrautua kiinni kaikkeen,
mikä vähänkin herättää vanhoja muistoja. Siihen kätkeytyy omituista
avuttomuudentunnetta, mikä lienee ominainen kaikille ihmisille ja
minkä tuntee tarvitsematta silti olla pelkuri. Ehkäpä pelkuri ei sitä
tunnekaan, hän vain tuijottaa omaan mielettömään kauhuunsa.

Riihimäen asemalta tulee vaunuun kolme santarmia. Heistä johtuu mieleen
kokonainen tapahtumasarja: vangitseminen, kotitarkastus, santarmin
saattamana vankilaan, tuloksettomat kuulustelut, vankeus, uusi
vangitseminen ja Siperia...

Vieritään edelleen. Lahden asemalta tulevat uudet santarmit, jälleen
kolme ja samannäköisiä kuin edellisetkin. Santarmin puvusta ei erota
henkilöä, ei kai heillä olekaan persoonallisuutta.

Ylisaattaja luovuttaa osastostaan, jossa on monta välikköä,
kohteliaasti makuupaikan. Kiitollisuudella kuitataan, mutta uni ei tule
ennen kuin joskus hyvin myöhään, tai paremminkin aikaisin: aamupuolella.

Sitten koittaa päivä, viimeinen Suomen päivä. Koittaa, mutta on vielä
hämärää, kun saavutaan Viipuriin. Asemasillalla on paljon upseereita,
heidän joukossaan poliisimestari Pekonen, jota ei ollut koskaan
nähnyt, mutta arvasin hänet naamastaan. Onkohan Pekonenkin meitä
vastaanottamassa?

Saadaan selitys. Ylisaattaja sulkee verhon ja sanoo, että kurkistella
saa, mutta niin varovasti, ettei kukaan asemasillalta huomaa. Hän
tuntee venäläiset tavat: kaikki on soveliasta, kun ei kukaan näe.
Hän esittelee läsnäolijat: tuo, jolla on harjaniekka tötterö päässä,
on linnoituksen komendantti, toinen kenraali edellisen vieressä
kuvernööri, sitten muita pienempiä herroja. Meitäkö varten koko tämä
komeus?

Ei sentään. Samassa junassa matkustaa Venäjän sotaministeri Suhomlinov,
joka palaa Raumalta sotasataman paikkaa katsomasta. Outo sattuma.
Valtakunnan puolustuksen korkein valvoja ja valtakunnan vaaralliset
viholliset samaa matkaa.

Mutta ketä saattavat santarmit, häntä vai meitä?

Sitten taas outoja asemia, vain kerran olen kulkenut edestakaisin
tätä tietä Viipuria loitommaksi. Sitten ei ole ollut asiaa. Muistuu
mieleen Setä Heikkilän, vanhan työtoverin, suuttumus hänen lukiessaan
sanomalehdistä, että Pietarissa on vangittu pari suomalaista: "Mitäs
sinne menevät, oma syynsä, luulisi toki tietävän, että siellä
suomalainen mies kiinni pannaan. Piikkilangalla pitäisi eristää mokoma
maa muusta maailmasta ja sakon uhalla kieltää sinne menemästä." —
Niinpä niin, Setä hyvä, neuvoasi koetin noudattaa, mutta ei auttanut,
kiinni saivat, vieläpä ihan kotinurkista.

Valkeasaari! Venäjää puhuva tarjoilija tuo teetä ja saa sen
edellämainitun kaksimarkkasen. Minä juon teetä vanhan toveruuden
muistoksi.

Santarmi tulee tekemään selvää matkustajien nimistä ja ammateista.
Olemme saapuneet siihen valtakuntaan, jonka kaukaiseen maakuntaan matka
pitää.

Valkeasaaressa voi vielä nähdä suomalaiset kasvot, ja vaunuun tunkeutuu
omakielinen sana. Mutta yleensä on kaikkialla vieras leima.

Hyv yötä, synnyinmaa!

       *       *       *       *       *

Auto puikkelehtii sinne tänne Pietarin katuja, vilahtelevat ohitse
jumalattoman isot nelipyöräiset kuormavankkurit, paksut kirjavat
luokit, ja jokaisen kuorman rinnalla kulkee kauheasti kiljuva mies,
jolla on paita housujen päällä.

Paksu syksyn loka kaikkialla, harmaa, matala taivas, hämärää, hämärää...

Saavutaan kaksikerroksisen likaisen talon eteen. Pietarin läänin
lääninhallitus. Mestari menee kansliaan saamaan lähempiä ohjeita, me
jäämme ylikonstaapelin kanssa kadulle. Pujahdetaan portista pihamaalle.
Vähän matkan päässä portista on ovi, jonka alkuperäistä väriä on
mahdoton erottaa, näyttää kuin se olisi katuloalla sivelty. Siinä on
heikosti näkyvä päällekirjoitus: sen ja sen piirin poliisikamari.

Ahtaan pihan toisella puolella on nähtävästi putka. Ison
ristikkoikkunan takaa pistää luukusta nuoren pojan kalpea naama. Kuuluu
suomenkielinen arka pyyntö: "Suomen herra, antakaa tupakkaa."

Joku heimomme laiminlyötyjä lapsia, joita lienee Pietarissa paljon.

Vihdoin päästään jatkamaan matkaa ajurilla. Pysähdytään
ristikkoportille. Helppo arvata, että tässä on vankila.

Se on Pietarin siirtovankila.

Siinä talossa oli mies senkin seitsemän lukon takana. Monta ovea
kierrettiin auki, monta poljettiin porrasta ennen kuin jouduttiin
vastaanottohuoneeseen.

Vastaanottotarkastus oli järin perusteellinen. Kaikki tavarat
pengottiin ylösalaisin ja minut itseni riisuttiin ilkosen alastomaksi.
Mitään tietysti ei löydetty, enhän minä ollut osannut piilottaa — en
edes rahojanikaan, jotka annoin viimeistä kopeekkaa myöten päällikön
apulaiselle. Hän oli muuten leppoisa mies ja pelasti sikarini, jotka
vartija yritti silpoa löytääkseen niistä mahdollisesti rahaa. Kenkäni
puolipohjat hän sentään ehti murskata.

Sitten yksinäiseen koppiin, pieneen ja likaiseen. Koppi on suppeampi
kuin Suomen vankiloissa, ikkuna alempana, mutta ei isompi. Seinällä
jokin ohjesääntö, jossa kai neuvotaan hyvää käyttäytymistä ym., mutta
minä en saa siitä selvää. Nurkassa Nikolai Ihmeittentekijän totiset
kasvot, pöytä, jakkara, jonkinlainen hylly, seinään lukittu sänky ja
ovensuunurkassa pahalta haiseva käymälä-ämpäri, jossa on olevinaan
kansi, mutta se ei estä löyhkää.

On jo ilta, kun minä tulen tähän uuteen asuntooni. Pian kuuluu
käytävältä kaamea karjahdus, johon kai sisältyy jokin sana, minulle
ymmärtämätön. Sitä säestävä avainten kalina panee hypähtämään ylös.
Aivan oikein: iltatarkastus. Suomessa sellainen tapahtuu pienen
tirkistysreiän läpi, mutta täällä avataan luukku. Koetin istuutua,
mutta komennetaan ylös, tarkastuksen aikana pitää seisoa "smirnaa".
Sitten avainten kalina etenee, lopulta hiljenee ja sammuu. Jostakin
kaukaa alkaa kuulua laulu. Se on aika juhlallinen ja soinnukas.
Iltarukous, jokailtainen lohdutus kolkossa tyrmässä. Sen jälkeen saa
avata sängyn ja mennä levolle.

Sähkö palaa koko yön, sitä ei ole lupa sammuttaa. Siis aivan toisin
kuin Suomen vankiloissa. Ensimmäinen levoton yö vieraalla maalla.
Haudanhiljaisuus, vain vartijan holveista kajahtava yskähdys silloin
tällöin.

Aamulla aikaisin taas petoeläimen karjahdus, avainten kalina, luukun
aukaisu ja siitä pistävä pää. Siis aamutarkastus. Aamumessu on lyhyempi
ja laimeampi kuin iltainen, mutta kuuluu sekin kaikuvissa holveissa
verraten komealta.

Pietarin siirtovankilan aamupuuhat käyvät nopeassa tahdissa. Tuskin
ovat aamuhartauden sävelet lakanneet kaikumasta, kun alkaa kuulua
käytävältä yksitoikkoinen: "Hlieb, hlieb, hlieb"... leipää, leipää,
leipää. Ääni lähenee ja kohta pistetään luukusta aika murikka, oikea
"ryssänlimppu". Ei kai se vallan huonoa ole ja sitä on runsaasti,
mutta syönti ei käy. Kaksitoistapäiväisen oleskelun aikana sitä kertyy
hyllylle kunnioitettava kasa, voisi avata vaikka leipäkaupan.

Sitten tuo vartija jalkaan kiinnitettävän harjan, jossa on mustetta,
kai jonkinlaista puunausvahaa ja myös jotakin muuta... täitä, mustia,
kirjavia, valkeita, punaisia, ties minkä värisiä, jalorotuisia
ja hyvinvoipia. Niitä on tarttunut ilmeisesti ennen puunattujen
yhteiskoppien lattioilta. Ymmärrän vartijan liikkeistä, että minunkin
olisi hangattava koppini lattia. Mainittu lisäväki tekee työn
vastenmieliseksi, ja koetan lakkoilla. Tullessaan harjaa noutamaan
vartija huomaa, ettei lattiaan ole koskettukaan. Siitä syntyy hirmuinen
sanataistelu, hän puhuu ja minä puhun omaani, mutta lopulta minun
täytyy taipua.

Pian annetaan toinen harja, iso varsiniekka ja käsketään lakaisemaan.
Minun käsitykseni mukaan olisi pitänyt tehdä päinvastoin, ensin
lakaista ja sitten sivellä musteella. Mutta talossa talon tavalla:
tehdään nyt näin.

Viimeinen aamuvelvollisuus on ällöttävin: on kannettava ämpäri
alakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan äärettömän pieneen reikään —
miten lienevät osanneet tehdäkin sen niin mitättömäksi —, mutta auta
armias, jos kaadat vähänkin ohi. Ihmissyöjän näköinen vartija päästää
silloin julmetun sanaryöpyn.

Jonkin ajan perästä alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen:
"Kipitok, kipitok, kipitok." Luukku avataan, kun ääni pääsee kohdalle,
ja näkyviin ilmestyy iso kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja
selittää. Lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on kaksi
kuparista kannua, isompi ja aivan pieni. "Tshaju, tshaju", vartija
tolkuttaa, ja minä hoksaan, että siinä on teevettä. Minulla vain ei ole
toistaiseksi teetä.

"Kipitokin" perästä tulee hiljaisuus. Vain jostakin kuuluu yhtäkkiä
rähäkkä. Missä lienevät yhteiskopissa tapelleet. Vartijat kai
selvittävät nopeasti tilanteen. Sitten kilisevät käytävällä raudat.
Venäläisiä pakkotyövankeja pidettiin siihen aikaan etappivankiloissa,
jollainen tämäkin oli, kahleissa. Ne kahleet olivat ohuet, ilmeisesti
niklatut, muuten jalkarautojen malliset, ja pitivät vienoa, joskin
kuuluvaa kilinää vangin liikkuessa. Kopin ohitse vietiin kahlevankeja
kävelemään. Minäkin pääsin pihalle pariksikymmeneksi minuutiksi
päivittäin. Niistä retkistä ei ollut sanottavaa iloa, sillä sain
kävellä enimmäkseen yksin tahi matkatoverini seurassa.

Leipää minulla oli kokonainen varasto, mutta ei mitään muuta. Vasta
neljä päivää paastottuani sain tilata omalla kustannuksellani mitä
halusin. Vaikeata oli aituutella kokoon venäläisiä sanoja, mutta
onneksi oli koppinaapurini kirjoittanut selvää käsialaa, ja minä poika
tein samanlaisen tilauksen. Johtuihan siinä mieleen muutamia sanoja,
ja toisten merkitys selvisi sitten, kun tavarat tulivat. Samalla sain
tilauksien kerääjän päähän jollakin ihmeellisellä kielellä taotuksi,
että mielelläni ottaisin näytteeksi vankilankin eväitä, jos sellaisia
yleensä tarjotaan. Sen perästä minulle tuotiin kahdesti päivässä
ruokaa, eikä se hullumpaa ollutkaan, voitti monin kerroin Suomen
vankiloiden ylöspidon.

Olin siis pitänyt neljä päivää paastoa. Sen syy selvisi minulle vasta
jälkeenpäin. Jokaisen aterian edellä käytävässä huudetaan, että on
soitettava kelloa, jos ken tahtoo vankilan annokset. Kuulinhan minäkin
mölyä, mutta en ymmärtänyt sen tarkoitusta. Vankilan keittiöstä voi
tilata erikoisannoksen, ja sellaista tapaa nähtävästi paljon käytettiin.

Pitkiä olivat päivät Pietarin siirtovankilassa. Täytyi olla ylhäällä
viisitoista tuntia. Vain päivällisen jälkeen oli lupa avata sänky
tunniksi. Siihen ei mielellään heittäytynyt, sillä siitä tarttui täitä,
mutta ei jaksanut puurtaa pienessä kopissaan edestakaisin tahi istua.
Vuode oli niin likainenkin, ettei pieluksen väriä oikein erottanut.
Kerran pyysin puhdasta pieluksen päällistä. Mielihyvällä! — Se tuotiin,
mutta oli, jos mahdollista, vieläkin likaisempi.

Ikkunasta ei ole näköalaa, vain punainen puolitekoinen vankilarakennus
muutaman sylen päässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin
hautaholvi. Siinä on valmistumassa majatalo uusille matkamiehille.

Tylsiä päiviä, pitkiä ja tylsiä. Ei muuta kuin kävellä ja istua —
viisitoista tuntia yhtä mittaa, sitten levotonta unta ja taas sama
järjetön liikunta. Ajatus yrittää joskus lähteä kiertämään. Eteenpäin
se ei osaa, siellä ei ole mitään kiinnekohtaa, harvoin on ihminen niin
suunnitelmattomasti liikkeellä. Nopeasti se vyyhteää koko entisen
elämän. Ei sekään ole pitkä, kahdeksankolmatta vuotta, mutta siihen on
sentään mahtunut jotakin muisteltavaa, enimmäkseen valoisaa. Nyt vain
on tullut pimeys. Nämä ovat elämäni tuskallisimpia päiviä.

Mutta loppuvat kai nämäkin, tottahan matka jatkuu...

       *       *       *       *       *

Kolmannentoista päivän aamuna ani varhain, ehkä jo ennen kuutta,
kuului myöhemmin niin tutuksi käyvä komennus: "Sabirai vestši"...
kokoa tavarasi! Minullahan ei ollut mitään kokoamista, sillä tavarani
olivat jossakin ullakolla, mistä ne vartijan kanssa haettiin. Vankilan
ylimmässä kerroksessa oli miehiä myttyineen ja kääröineen. Oli siis
tullut lähdön hetki.

Ennen lähtöä annettiin vielä mukaan edellisenä päivänä tehty tilaus:
tupakkaa ja jonkin verran ruokatavaraa. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan,
vain vankilaviranomaisten kuitti.

Alituisesti siinä hoputettiin ja huudettiin, vaikka aikaa oli, sillä
viisi tuntia saimme odotella, ennen kuin vartiosto saapui. Joukossa
oli saksaa puhuvia, ja pian siinä selvisi, että aivan lähellä istui
yhteiskopissa suomalainen Adolf Resch. Minun onnistui livahtaa
hetkeksi hänen puheilleen. Hän — muuten tunnetun nyrkkeilijä Reskon
isä — oli joutunut karkotetuksi Viipurista. Hän oli isänsä kanssa
ollut töissä Inon pattereilla, ja kun olivat saksalaissyntyisiä, oli
molemmat lähetetty Siperiaan. Isä oli eri kopissa. Venäjän vankiloiden
yhteiskopeissa ei käytävän puoleista seinää ole lainkaan, on vain
rautaristikko, joten vangit katselevat kuin sirkuksen näyttelyeläimet
häkeistään. Mainitsin nimen, ja ristikon taakse ilmestyi kookas,
tanakka, parroittunut mies. Omituista oli kuulla selvää suomea, vieläpä
väärentämätöntä viipurilaista, siinä ympäristössä. Oikein korvaa
hyväili karjalaisen murteen pehmeä sointi. Kauan ei keskustelu saanut
jatkua, vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.

Yhdentoista maissa saapui vartiosto komentajanaan nuorempi aliupseeri
ja hänen apulaisenaan — Venäjällä ei ollut niin pientä herraa, ettei
hänellä olisi ollut apulaista — jefreitteri. Tavaroiden tarkastuksesta
suoriuduttiin ilman muuta, mutta muuan vanha juutalainen puhalsi
suurimman osan piipputupakkaani selittäen, että vartijat ottavat sen
pois, jollei sitä piiloteta. Myöntymystäni odottelematta hän tunki
tupakan karvalakkinsa reikään, ja sille tielleen se jäi. Hän poltteli
sen sätkinä. Vaikka eipä tuon ollut väliäkään, sillä eräs seuraavan
vartioston sotilas mieltyi piippuuni ja otti sen haltuunsa.

Kahdentoista ajoissa selvittiin lähtemään. Sitä ennen muutamia pareja
kihlattiin käsiraudoilla. Yritettiin minutkin yhdistää muutamaan
mieheen, mutta onnistuin väistämään. Pihalla otettiin tavarat
rattaille, mutta meidän miesten piti talsia jalan kurassa polvea
myöten. Vain eräs kokonaan jalaton sekä toisjalkainen lättiläinen
ukko saivat paikan rattailla. Sotilaat sijoittuivat sivuille, eteen
ja taakse, kuului komento: "sapelit ulos, eteenpäin mars!" ja niin
lähdettiin aloittamaan matkaa tuntematonta tulevaisuutta kohti. Kirjava
oli joukko, ja alituisesti sotilaat huutelivat: "Skareje, skareje"...
nopeammin, nopeammin, vaikkei nytkään olisi tarvinnut pitää kiirettä,
koskapa asemalla oli vielä tunnin odotus.

Venäläinen vankivaunu on kolmannen luokan vaunun kaltainen, vain
vielä likaisempi, sekin kuin katuloalla maalattu, kuten pietarilainen
poliisikamari. Ikkunoissa on ns. Stolypinin verhot... rautaristikot.
Stolypin näet keksi hallinnollisen karkotuksen, jota sovellettiin
sellaisiin enimmäkseen valtiollisiin vankeihin, joille ei käytetty
Stolypinin kaulaliinaa... hirttoköyttä. Sodan aikana ruvettiin sitten
Siperiaan lähettämään tavallisia rikollisiakin.

Tässä vaunussa oli aluksi varsinaisesti Siperiaan meneviä vain
muutamia, enin osa oli lyhytmatkalaisia, kotiseudulleen passitettuja
irtolaisia.

Matkamiehet ja -naiset, niitäkin oli ilmestynyt seuraan, sijoitettiin
kolmisin penkilleen, alimmalle makuulavitsalle, joita oli kolme
päällekkäin. Siinä sai sitten päivän nyhjytellä kylkeään naapuriin ja
vasta illalla sijoittautua kovalle vuoteelleen.

Vaunun toisessa päässä on erityinen pieni hytti "päällystöä" varten.
Sitten alkaa meidän osastomme. Siihen on mainitun hytin lähelle
sijoitettu muutamia Pietarin katunaisia, joilla on ammatin leima
kasvoillaan. Sotamiehet pitävät heille ahkerasti seuraa, ja yön tullen
häviää pari neitiä sotilaiden hyttiin.

Seuraavilla penkeillä on joitakin parroittuneita naamoja, joiden
omistajat ilmeisesti ovat tottuneita istujia, monet kerrat näillä
matkoilla kulkeneita, koskapa näyttävät olevan kuin kotonaan. Eräällä
heistä on jonkinlainen laulunääni, vaikka se maailman myrskyissä on
käynyt käheäksi. Hän esittää vallankumouksellisia lauluja, mutta
siihen hänen vallankumouksellisuutensa loppuukin. Näiden roistojen
seuraan on joutunut nuori poika, joka herättää sääliä. Hän on kotoisin
jostakin Puolasta. Vanhemmat ja sisaret on karkotettu tuntemattomaan
paikkaan, hän on matkalla Vologdan lääniin, lähimpään matkan varrella.
Poika parka ei lainkaan tiedä matkansa syytä. Venäläiset sotilaat
ovat hävittäneet ja ryöstäneet hänen kotinsa, ja sitten on seurannut
maanpako koko perheelle. Sellaisia tapauksia kuuli karkotusmatkalla
paljonkin.

Viereisellä penkillä yskii keuhkotautinen pietarilainen valaja,
vaikka hän kuulon mukaan viime aikoina on harjoittanut tuottavampaa
taskuvarkaan ammattia. Pietari on muuten aina ollut sellaisten
ammattimiesten eldorado. Siellä on ollut oikein käteviä taskuvarkaita.
Astuttuaan raitiovaunusta kansalainen saattoi havaita, että povitaskun
kohdalle oli ilmestynyt reikä, ja siitä oli lompakko lähtenyt vieraan
matkaan. Hänen roikkuessaan tungoksessa kädensijasta varas oli tehnyt
tehtävänsä. Valaja-taskuvarkaan seurassa on latoja, joka ei liioin
liene äskettäin kirjaimia hakaan pistellyt. Latoja solkkaa muutamia
sanoja suomea ja saa selitetyksi, että hän ja valaja ovat valtiollisia,
hän anarkisti ja naapuri kommunisti. Mahdollisesti, mikäli on kysymys
toisten ihmisten taskuista.

Vieressäni toisella puolella on mustapartainen miehentappaja. Hän
matkustaa Siperian kaivoksiin pakkotyöhön, muistaakseni kahdeksitoista
vuodeksi. Hän on hyväuninen mies ja kuorsaa niin, että seinät
tärisevät. Nähtävästi häntä ei edes omantunnon äänikään soimaa.

Toisella puolella taas istuu vanha toisjalka lättiläinen —
niin sanottiin silloin, myöhemmin hänen kansaansa on nimitetty
latvialaiseksi. Hän osaa auttavasti saksaa ja kertoo tarinansa. Hän
oli ollut täysissä voimissaan siihen aikaan, kun rankaisuretkikunnat
samoilivat Baltian maissa. Oli asunut vaimonsa, poikansa ja nuorikon
kanssa pientä taloa. Olivat tulleet taloon kasakat, nähneet verevän
nuorikon ja yritelleet tätä naurattaa. Nuori nainen oli vastannut
ivalla. Silloin oli muutamat raakalaiset tarttuneet häneen ja lähteneet
raahaamaan läheiseen metsään. Vaimonsa hätähuudot kuultuaan oli
pellolla työskennellyt puoliso rientänyt ahdistetun avuksi. Nagaikasta
oli saanut nuori mies ja sitten piikki rinnassaan vaipunut veriinsä
kedolle. Kuohahtanut oli silloin isän luonto poikansa kohtalon
nähdessään, ei ollut hänellä asetta edes, muita ei kestänyt rautaista
puristusta murhamiehen kurkku, siihen vaipui kasakka hengettömänä
murhaamansa nuorukaisen viereen. Verivelka oli tullut maksetuksi,
mutta samassa makasi kostaja itsekin runneltuna ja sidottuna maassa.
Kasakkajoukko lähti liikkeelle, hän vankina mukana. Viimeinen näkynsä
oli hiukset valtoinaan mielipuolena metsästä juokseva nuorikko
ja kynnykselle tainnuksiin kuukahtanut oma vaimo. Seurasi pitkä
tutkintovankila — sellainen oli Venäjällä hyvin tavallista, sillä
samoihin aikoihin kuului Krestyn vankilassa Pietarissa istuneen eräs
upseeri viidettätoista vuottaan tutkintavankina — lopulta tuomio,
pakkotyö ja nyt tämä matka ikuiseen karkotukseen. Rusentunut jalka oli
sahattu pois jo vankeuden alussa, monet vuodet hän oli kainalosauvojen
varassa vankilan portaita laahustanut.

Lyhyesti on ukon tarina tässä kerrottu, ja lyhyesti sen ukko itsekin
kertoi vankivaunun ikävässä hämärässä. Siinä oli palanen Baltian maiden
historiaa synkiltä sorron vuosilta.

Juutalainen, joka vei tupakkani, oli vanhanpuoleinen mies ja
ruikutti yhtä mittaa, milloin hänellä oli mikin vaiva. Vähitellen
hän joi minun kamferttitippani, niin että lopulta, kun itse olisin
tarvinnut, olin ihan ilman. Hän mutisi vähän väliä rukouksia milloin
mihinkin nurkkaan päin ja tuon tuostakin kävi mankumassa milloin
mitäkin etua vartiostolta, luvaten tavallisimmin vastalahjaksi minun
sikarejani. Joskus hän sitten antoi minulle likaisen sokerinpalasen
vaatepussistaan. Juutalainen sanoi itsellään Dvinskissä olleen suuren
Gasthausin (vieraskodin). Joku samanpaikkakuntalainen oli tietävinään,
että siinä hotellissa vieraat viipyivät vain yhden yön.

Tämä juutalainen perusti matkalla "osuuskunnan" ja rupesi sen
toimeenpanevaksi johtajaksi. Meille jaettiin kymmenen kopeekkaa
päivässä muonarahaa. Sillä sai sitten tulla toimeen niin hyvin
kuin osasi, jollei itsellään ollut piilossa lisää. Juutalainen
keräsi jokaiselta, joka vain suostui antamaan, kymmenkopekkaiset ja
lupasi toimeenpanna yhteisoston seuraavalla suuremmalla asemalla —
vartioston välityksellä tietysti. Rahaa kertyi Mooseksen jälkeläiselle
koko joukko, sillä jokainen luonnollisesti halusi käyttää pienen
päivärahansa mahdollisimman edullisesti. Suuri asema meni ohitse,
mutta "osuuskunnan" jäsenille ei tullutkaan luvattua hyvyyttä.
Juutalainen oli "unohtanut" koko yhteisoston. Tämän johdosta hänen
liikeperiaatteensa joutuivat epäilyksen alaisiksi, ja "osuuskunta"
hajaantui.

Lähimpänä seurapiirinäni oli kaksi Saksan alamaista: liivinmaalainen
mylläri, jota hyvä tuuli ei milloinkaan jättänyt, ja Moskovassa
muutamia vuosia palvellut konttoristi, joka väliin vaipui
synkkämielisyyteen, toisinaan taas kertoili hauskojakin kaskuja.
He olivat matkalla Tobolskin lääniin ja jäivät pois Tjumenissa,
mutta konttoristin tapasin myöhemmin Narymissa. Häntä ei liiallisen
karkotettujen tulvan vuoksi ollut otettu vastaan Tobolskissa, vaan
siirretty Tomskin kuvernementtiin, jossa hän oli joutunut Kargasokin
kylään, kuudenkymmenen virstan päähän oleskelupaikastani Narymista.

Vaunun toisessa osastossa oli paljon väkeä, mutta se oli
lyhytmatkaista, emmekä me sinne juuri kurkistaneet. Meidän osastomme
asujaimisto pysyi samana, katunaisten sijaan oli vain Vologdasta,
ensimmäisestä huomattavasta etapista, tullut uusia.

Jos outo olisi astunut vaunuun, hän varmaankin olisi voinut erottaa
eri tyypit paljon selvemmin kuin vaunun vakituinen matkalainen.
Minun käsityksessäni eri henkilöt sulivat yksitoistapäiväisen matkan
aikana yhdeksi kokonaisuudeksi. Lopulta olivat kommunisti-taskuvaras,
anarkisti-taskuvaras ja laulaja-huligaani niin samannäköisiä,
että minä erehdyin heidän nimistään. Kunnon miehet konttoristi ja
mylläri olivat enää vain yksi konttoristi-mylläri ja ilonaisista,
vaikka ne usein vaihtuivat, tuli vain yksi rivonaamainen olento.
Selvemmin erottautuivat muista vain "Gasthausin" ovela juutalainen
ja eräs muhamettilainen, josta ei ole ennen tullut mainituksikaan.
Hänellä oli fetsi päässä, ja hän luki ahkeraan rukouksiaan, koettaen
vankivaunun epämääräisyydessä kääntää kasvonsa Mekkaan päin. Siinä
hän tuskin onnistui, mutta suokoon Allah erehdyksen hänelle anteeksi.
Vankivaunussa erehtyi paljosta muustakin, minäkään en tiennyt edes
päivistä enkä napapiirissä liikuttaessa ollut selvillä, oliko päivä vai
yö.

Pietarin vartiosto on sävyisä, eivätkä Vjatkastakaan tulleet sotilaat
vielä pahemmin komentele. Mutta Permistä lähdettyä jo sinutellaan ja
ärjytään. Meidät on tähän asti laskettu vain pääluvun mukaan, mutta
permiläinen aliupseeri huutaa oikein nimeltä. Hän asettuu kerran
päivässä mahtavaan asentoon vaunun päähän ja ärjyy jokaisen vuorollaan
luoksensa. Kysymykset ovat seuraavat:

"Sukunimesi?"

"Etunimi?"

"Isännimi?"

"Minne menossa?"

"Mistä?"

"Onko valtion tavaroita?"

Ja lopuksi: "Stupai"... mene matkaasi!

Minun nimeäni hän ei osaa lukea ja lopuksi tulee siitä Vjalisaljski,
siis jotakin puolalaisen tapaista.

Tämä aliupseeri kiroilee rumasti, kolmikerroksisesti, kuten Venäjällä
sanotaan. Hän tutkii tavarat tarkoin, ottaa haltuunsa kaiken, mikä
sattuu miellyttämään. Tökeröllä komentavaisuudella hän koettaa pitää
yllä arvokkuuttaan. Hän yrittää repiä alusvaatteeni, kun epäilee niihin
olevan kätkettynä rahaa. Pitkillä selityksillä uudet matkatoverit
saavat mokoman tuuman estetyksi.

He ovat tulleet Vjatkasta, heitä on kaikkiaan yhdeksän, kuusi
sosiaalidemokraattisen puoluekomitean jäsentä Pietarista ja kolme
Kronstadtin matruusia. Kaikki he ovat istuneet vankilassa melkein
vuoden ja iloitsevat päästyään etapille, siis jonkinlaisiin
muuttuneihin oloihin. Heidät on oikeudellista tietä tuomittu ikuiseen
karkotukseen. Sanovat, että olisi voinut tulla pakkotyötä, minkä vuoksi
tämä tuomio on katsottava erityisen lieväksi. Eivät he aio viipyä kauan
karkotuspaikalla, vaan karkaavat sodan loputtua, jollei vallankumous
heitä sitä ennen vapauta. Yksi heistä, lättiläinen, puhuu saksaa. Hänen
kanssaan lyhennetään pitkiä päiviä ja vielä pitempiä öitä keskustellen.

Pietarin komitean jäsen Kusnetsov ryhtyy yön hiljaisena hetkenä,
jolloin kaikki valvovat ja sotamiehetkin seisovat vaunussa vankien
joukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu tavallisen kauan ja lämpimästi.
Minä en ymmärrä sanoja, ennen kuin saksaa taitava toveri ehtii ne
minulle tulkita liki pitäen, mutta äänen sävystä ja kuulijain vakavista
ilmeistä aavistan puheen sisällön. Olen kuullut monta puhetta ja nähnyt
monia puhujia, mutta yksikään ei ole tehnyt minuun niin valtavaa
vaikutusta kuin tuo vankkarakenteinen, kalju, silmälasipäinen, mies
vanginvaatteissa yöllisessä vankivaunussa, joka liikkuu jossakin
Euroopan ja Aasian rajoilla. Hän kuvailee Venäjää, jota hän rakastaa,
mutta joka on jäänyt aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä
Euroopan sivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa,
jollei kansa itse nouse ja tartu ohjaksiin. Hänellä on luja usko
oikeuden voittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen
kansaan. Kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu heihinkin
tekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan osansa,
jota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä. Mutta pian ne
taas ovat entisensä laisia, kun puhuja on lopettanut. Heitä ei yhdellä
agitaatiopuheella paranneta.

       *       *       *       *       *

Tomsk ei ollut ensimmäinen etappivankila, mutta siellä viivyttiin
kauemmin kuin muualla. Meitä muutamia joutui vuorokaudeksi rikollisten
koppiin, jossa ei ollut tilaa muuta kuin torkkua seisoaltaan.
Ympärillä kävi alituinen rähinä ja tappelunnujakka, viimeksimainittu
varsinkin ruoka-aikoina. Meidän tulokkaiden ei tarvinnut yrittääkään
päästä ateriasta osallisiksi, eikä se ollutkaan missään suhteessa
houkutteleva. Siinä kopissa minulta varastettiin paita ja jotakin
muuta pientä, vaikka minä koko ajan muistelen seisoneeni tavaroilleni
vieressä tai istuneeni niiden päällä. Mutta kopissa olikin
ammattivarkaita enemmän kuin tarpeeksi. Pieneen tilaan oli sullottu
yhdeksänkuudetta vankia.

Seuraava koppi oli siedettävämpi, vaikka siinäkin asusti viisineljättä
miestä. Siellä oli kuitenkin joukko valtiollisia sekä eräitä muita
kunnon ihmisiä, mm. eräs hammaslääkäri, joka oli tullut seuraamme
Tjumenista ja jota rouvansa muonitti vapaudesta käsin, sekä saksalainen
insinööri, joka väitti olevansa Kruppin tehtaiden miehiä, lähetetty
aikoinaan Venäjälle sotkemaan sotavarusteita. Hänellä oli palvelijakin,
myös Saksan alamaisena karkotettu nuorukainen, joka hoiti insinöörin
taloutta. Rahaa sillä miehellä oli, ei ollut mikään ihme, että hän
vetäisi ison setelin jostakin vaatteistaan ja lähetti palvelijansa
ostoksille vankilan puotiin, jonka hinnoista helposti huomasi, ettei
sen tarvinnut pelätä kilpailua.

Siinä kopissa minä tapasin maailman ihmeellisimmän parturin.
Partaveistä meille ei annettu. Venäjä oli edelleen pitkän parran maa,
ja Pietari Suuren eurooppalaistamisponnistukset parran suhteen olivat
juosseet hiekkaan. Halusimme kuitenkin päästä haivenistamme. Joku oli
saanut leivän sisään leivottuna kääntöveitsen, jonka pitempi terä
jossakin toimessa katkesi. Tämä sanottu parturi oli kuitenkin niin
kätevä, että hän lyhyellä terällä siivosi kaikkien meidän naamamme eikä
kuitenkaan vedellyt haavoja. Välillä hän hioi "asettaan" seinämuurin
ulkonemaan ja sitten taas kihnutteli partaa pois.

Sitten siellä meidän joukossamme oli vanha ukko, joka ei koskaan
lähtenyt kävelylle, koska oli vanhuudenheikko ja vaivalloisesti pysyi
jaloillaan. Hänet oli kuitenkin karkotettu vakoilusta epäiltynä.
Minä tutustuin häneen oikeastaan vasta joulun — meikäläisen joulun —
aattona. En ollut tullut aikaisemmin kiinnittäneeksi huomiota häneen,
sillä hän pysyi liikkumattomana nurkassaan. Hän sanoi nimekseen
Grjenross, ja vasta kotvan kuluttua ymmärsin, että se oli Grönros. Hän
oli ilmeisesti alkuaan suomalainen, vaikka hän mainitsi vain äitinsä
olleen kotoisin Turusta. Äiti oli puhunut ruotsia, ja sanoi hänkin
lapsena sitä solkanneensa. Nyt hän oli unohtanut ruotsin ja paljon
muutakin. Hän muisti sentään "min skål, din skål och alla vackra
flickors skål", joskin hän äänsi sanat mahdollisimman oudosti. Lisäksi
hän kertoi äitinsä usein laulaneen "sjung om studentens lyckliga dar"
ja "spinn, spinn, dotter min". Grönros ei osannut muuta kuin venättä,
tulkin avulla siinä puhuttiin, mutta me kaksi luterilaista vietimme
hiljentyneinä yhteistä jouluaattoa kaukaisessa vankilassa, ilman
kuusta ja kynttilöitä, ilman joululauluja, mutta kuitenkin oikeassa
tunnelmassa. Ukolla ei ollut mitään muistettavaa, minulla sitä enemmän.

Ja vihdoin, kun keskustelu oli lakannut, yksinäinen Suomen mies
lojui kovalla puulavitsallaan muistellen synnyinmaataan, joka oli
jäänyt yöhön ja pimeään. Miehellä oli edessään tuntematon kohtalo, ja
samanlainen odotti hänen kotimaataan. Mutta mies tunsi kestävänsä ja
oli varma, että isänmaa kestää myöskin. Olihan se niin monta kertaa
ennenkin selviytynyt kovistakin kohtalon iskuista.

Ensimmäinen jouluaatto vierailla veräjillä! Mistäpä osasi aavistaa,
että oli vielä kaksi edessä.

Sattui Tomskin vankilassa toinenkin joulunvietto, vaikka muutamia
päiviä myöhästyneenä.

Kävelyaikana vankilan pihalla tapasi monenlaista väkeä. Kerran siellä
käveli minulle outo mies, ensimmäistä kertaa kanssani pihalle sattunut.
Hän asteli upeassa supsiiniturkissa ja poltteli hyvältä tuoksahtavaa
sikaria. Hän riensi meidän luoksemme, saksalaisen insinöörin, erään
liettualaisen ja minun, ja esitti itsensä: lääkäri sejase, asuu samassa
talossa, yksinäisessä huoneessa, ikkuna kadulle päin, näköala puistoon,
Vai niin, oliko tässä talossa sellaisiakin asuntoja? Oli oikein. Hän
oli valtiollinen, Siperiassa toimiva lääkäri ja hänellä oli vuoden
tuomio, josta oli istunut jo toisen puolen. Hänelle oli annettu jokin
vankilan palveluskunnalle tarkoitettu huone, jossa kyllä oli kalterit
ikkunoissa, mutta hyvin harvat. Ne olivat siinä vain ulkopuolisen
hyökkäyksen varalta, ei sisäisen. Hänellä oli siellä ehkä vähän
hauskempaa kuin meillä tämän talon asukkailla yleensä. "Katsokaahan,
hyvät herrat, järjestelykysymys." Ja hänenhän oli vietettävä täällä
kokonainen vuosi, kun taas useimmat tulivat ja menivät.

"Te olette siis se suomalainen?" hän kysyi minulta.

"Olen niinkin, mutta mistä te tiedätte?"

"Tottahan minun täytyy tietää. Minulle tuodaan jo aikaisin aamulla
paikkakunnan lehdet, ja teistä on ollut niissä parikin uutista."

Niin oli todellakin ollut. Olin minäkin ne nähnyt, sillä saksalainen
hankki sanomalehtiä meidänkin koppiimme. Ensimmäisessä uutisessa
sanottiin minun saapuneen Pietariin, vaikka olin majaillut jo
kokonaisen viikon Tomskissa. Jonkin päivän perästä samat lehdet
tiesivät minun tulleen Tomskiin. Uutisten väli oli niin lyhyt, että
minun olisi pitänyt matkustaa lentokoneella.

Siinä kävellessämme hän yhtäkkiä huomautti, että eikös teillä
luterilaisilla ole nyt joulu. Minun kuitenkin oli pakko todeta, että se
oli jo mennyt ohi.

"Ei se mitään, me vietämme nyt teidän jouluanne ja vaikkapa jo varoiksi
meidänkin, sillä kuka tietää, saanko silloin, muita vieraita kuin
tyhmän vankilanpäällikön vielä typerämpine apulaisineen. Minä lähetän
illalla noutamaan. Tulkaa te kaikki kolme."

Lyhyt kävelyaika päättyi, lääkäri toivotti tervetuloa sitten illalla.

Jäimme vähän ihmeisiimme. Mikähän tuo oli miehiään? Puhuiko vain pötyä
ja piti pientä hauskaa meidän kustannuksellamme? Vai olisiko häntä
uskottava?

Päätimme uskoa. Pänttäsimme päällemme parasta ja puhtainta, mitä
meillä oli. Koppitoverini katselivat meitä ihmeissään. Mikä juhla
nyt miehillä? Mutta illalla he kauhistuivat, kun vartija tuli meitä
hakemaan. Vankilan pihalla oli eräs mies teloitettu vähän ennen meidän
tuloamme, ja nyt he luulivat, että meidät viedään suoraan hirsipuuhun.
On tietysti käsketty panna parasta päälle, jotta pyövelikin saisi
jotakin palkakseen. Pari Israelin lasta ja muhamettilainen rukoilivat,
ettei heitä vain sama kolkko kohtalo tavoittaisi.

Vartija johdatti meidät alakertaan erään oven kohdalle ja sanoi, että
tämä se on, herrat tekevät hyvin ja astuvat sisään. Me koputimme ja
astuimme — jokseenkin hienosti kalustettuun yksityishuoneeseen.

Todellakin tyypillinen herrainhuone ja toisella sivustalla sopivasti
eristetty pieni makuukomero. Hillittyä ja hienoa kaikki.

"Kuinka tämä on mahdollista?"

"Hyvät herrat, sanoinhan minä, että järjestelykysymys. Kai te tiedätte,
että Pyhässä Venäjänmaassa kaikki on mahdollista. Tämä järjestely vain
maksaa. Päällystö ja vartijat tuntevat rahan. Mutta mitäpä näistä,
pyydän, istukaa pöytään."

Se oli herkullisesti katettu, se pöytä. Venäläiset osasivat syödä ja
olivat vieraanvaraisia. Minä en ollut yli neljään kuukauteen uskaltanut
uneksiakaan mistään näin lukullisesta, ja liettualainen, joka oli
vain köyhä kirjanpitäjä, sanoi myöhemmin, ettei hän ollut eläessään
nähnytkään näin herkullista pöytää. Enkä ehkä monesti minäkään, jos
totta puhutaan, ja saksalainen, joka kai oli rikas mies, ei ollut
tietysti tarkkuuttaan raskinut sellaista itselleen kustantaa, mutta
kauan Venäjällä oleskelleena oli kenties kutsuttuna joutunut sellaisen
ääreen.

Ja tämä ihanuus meille nyt tarjottiin Tomskin vankilassa, keskellä
maailmansotaa, eikä se ollut muuta kuin erään lääkäri-vangin
järjestelykysymys.

Venäjällä oli voimassa keisarin sodan alussa julistama väkijuomien
kieltolaki, mutta nähtävästi sillä ei ollut mitään tekemistä Tomskin
vankilassa istuvan lääkärin juhlapöydän kanssa.

Viivyimme tässä visiitissä melkoisen myöhään. Isäntä otti välillä
seinältä balalaikkansa ja lauloi sen säestyksellä tilaisuuteen sopivia
lauluja. Taisi siinä joku meistäkin laulahtaa, sillä ilo kohosi
myöhemmin hiukan rohkeammaksi. Sitä ei kuitenkaan millään tavalla ja
miltään taholta häiritty.

Kun aamupuoleen palasimme selliimme, laulatti meitä vieläkin.
Koppitoverit katselivat ällistyneinä kolmea hirtettyä, jotka olivat
niin hyvällä tuulella.

Sitten jatkui taas tavallinen koppielämä.




Siperian sydämessä


Kaksi viikkoa kesti vierailu Tomskin vankilassa, ja sitten — sattui
juuri olemaan meikäläinen uudenvuodenaatto — tämä ihanuus jätettiin.
Sinne jäi tavallinen aamunäky: rivi miehiä paita kourassa tarkkoina
kuin aarteen etsijät, ja aina vähän ajan perästä nipsaus kynsien
välissä. Joka-aamuinen syöpäläisjahti. Sinne jäivät leivästä muovaillut
sakkinappulat — ja jäi sinne pelaajiakin, sillä vain yksikolmatta
miestä meitä lähti kauemmaksi Tomskin lääniin.

Oli alkanut hevoskyyti, siis raitista ilmaa. Ennen vanhaan,
Leo Tolstoin "Ylösnousemuksen" tapahtuma-aikoina, etappi kulki
jalkaisin, nyt ajettiin rautatietä niin pitkälle kuin päästiin ja
sitten hevosilla. Se tiedettiin, mutta määränpää ilmoitettiin vasta
ispravnikan — tavallaan meikäläistä kruununvoutia vastaava virkamies
— kansliassa. Sinne marssittiin katua pitkin hajanaisina ryhminä. Ei
ollut enää sotilassaattuetta, vain yksi urjadnikka (maalaispoliisi)
asteli jossakin kaukana katukäytävällä. Hän tuli olemaan ainoa vartija
koko pitkällä hevostaipalella.

Ispravnikan kansliassa meille luettiin pitkät pötkyt ohjesääntöjä ja
teroitettiin mieleemme, että tämä herra on meidän korkein päällikkömme
niin kauan kuin karkotusta kestää Samalla kirjoitutettiin nimi moniin
"bumagoihin" ja kuittautettiin vaatetusrahat 18 rpl. 43 kop., mutta
summaa ei annettu kaikille. Mm. minä jäin lehdellä soittamaan, kuten
sanotaan. Ispravnikka tarvitsi vaivanpalkkaa, ja tästä oli helppo
näpistää. Sitäpaitsi hänellä oli eräs keidas, Kalpasevon kirkonkylä,
johon pääsi vain rahalla. Hammaslääkärin rouva oli etukäteen ostanut
tämän paikan miehelleen. Se oli vain 150 virstan päässä läänin
pääkaupungista, paremmin rakennettu kuin muut paikkakunnat ja kaikin
puolin etuisampi.

Ne onnelliset, jotka olivat saaneet vaatetusrahat, kävivät kaupungilta
ostamassa lampaan- tai poronturkit, joita silloin sai 12—13 ruplalla,
ja näyttivät kovin komeilta heittäytyessään illalla rekeen. Minulla oli
ulsterini päällä vain tavallinen vanginhalatti, samoin monella muulla.

Raitista ilmaa oli kaivattu, sitä rupesi nyt olemaan. Kuun valaisemassa
jokimaisemassa paukkui neljänkymmenen asteen pakkanen, ja kuuden
hevosen jono väikkyi hangella kuin mikäkin aavekaravaani. Aluksi
olivat vaatetusrahoillaan "turkkilaisiksi" pukeutuneet naapurit
käyneet kateeksi, mutta nyt he värjöttivät kankeina reessä, kun
taas me kevyemmin puetut otimme välistä "pikommia" reen perässä ja
autoimme siten ruumiimme lämpöä. Sellaista vuoroin juoksemista, vuoroin
istumista oli koko taival, noin 550 virstaa, sillä pakkanen pysyi
korkealla koko yhdeksän päivän matkustusajan. Keskimäärin kuusikymmentä
virstaa oli päivän matka ja sillä vaihdettiin kerran hevosia. Sitten
taas yövyttiin, lämmiteltiin kohmettuneita raajoja ja paikkailtiin
laastarilapuin pahasti kärsinyttä naamavärkkiä. Lopulta ne naamat
olivat kirjavia kuin pakanamaan kartta.

Tie seuraa ensin Ob-joen sivuhaaraa Tomia, sitten itseään jokea
tai sen toista haaraa Ketiä. Muutamin paikoin Ob leviää melkoisen
laajaksi. Rannat kasvavat pientä lehtimetsää, vain aniharvoin silmä
tapaa jokirannoilla havupuita, kuusia tai petäjiä, pienenä pyörtänönä,
ja vielä harvemmin sattuu katseen ulottuville setrimetsän, Siperian
ylpeyden, tumma varjo. Joskus, aivan kuin sattumalta, tie pujahtaa
koivikkoon, ja silloin heti palaa mieleen Suomen jäisenkirskava
koivumetsä, jossa tiuku niin iloisesti laulaa. Mutta tämä tunnelma
haihtuu pian, sillä tie solahtaa taas jäälle, vaivaiskoivikkoon tai
laihaan lepikkoon.

Usein tuskin erottaakaan, milloin tie seuraa jäätä, milloin maata,
niin suuri on yhtäläisyys. Rantapenger vain on korkeampi ja ilmaisee
kohoutumisen maastoon. Muuten ei katse kertaakaan kohtaa mäkeä tai
kukkulaa, vaan koko maasto on tasaista, latteaa. Ja Jäämereltä lähtevä
pohjatuuli kirmaa joenuomaa kiidättäen keveää lunta ja pistäen kuin
ampiainen.

Päämäärämme oli Iljinon kylä, ja yhdeksän vuorokauden matkan jälkeen
saavuimme sinne. Aikaisempi etappikin oli majoitettu sinne, joten
siellä tavattiin tuttavia. Siis vihdoinkin lepoa! Tunsin olevani sen
tarpeessa pitkän, kohmettavan hevoskyydin ja vankiloiden jälkeen.

Lepoa ei kuitenkaan ihan vielä suotu, sillä seuraavana päivänä tuli
poliisi ilmoittamaan, että minut oli erehdyksessä tuotu tänne ja että
tällä tavalla harhautunut kolli oli palautettava Narymiin. Tällaisia
erehdyksiä sattui tuhkatiheään, pahempiakin, mutta niistä jokin
esimerkki tuonnempana. Olisin niin mielelläni jäänyt Iljinoon entisten
koppituttavien seuraan, mutta eihän sitä tietysti sallittu. Ei muuta
kuin rekeen taas, hirmupakkaseen. Kyytimies peitteli urjadnikan ja
minut vällyjen ja monien vanginhalattien alle reen pohjalle, ja siellä
maaten me matkasimme yli viidenkymmenen asteen pakkasessa kolmekymmentä
virstaa nopeasti, sillä vartija, joka koko taipalen oli ajellut
kolmivaljakolla, oli mukana ja kyytikin sitä mukaa.

Myöhemmin sain kuulla, että karkotuspaikan vaihdos oli tullut
ispravnikalta postitse, ja se oli merkitty saattajan kirjoihin
jossakin, mutta hän ei ollut sitä hoksannut. Mikä lienee aiheuttanut
tämän muutoksen? Olinko niin vaarallinen, että piti asustaa pristavin
välittömän katsannan alaisuudessa vai oliko se jonkinlainen helpotus?

       *       *       *       *       *

Pristavi, Walter nimeltään, sivistykseltään epämääräinen,
sotilasarvoltaan nuorempi aliupseeri, lainaa minulle viisi ruplaa ja
lähettää vartijan mukana karkotetut Kardasevin luo. Hän on jonkinlainen
karkotettujen vanhin, ja pristavi arvelee hänen voivan sijoittaa
minut johonkin asumaan. Sanoma leviää minun tulostani valtiollisten
keskuuteen, ja jo samana iltana tutustun useimpiin heistä. Siinä on
taas kansalaisuuksien ja kielten sekoitus, saksaa taitavia on joukossa,
ja joku osaa ranskaakin. Minut ottaa hoitoonsa Leonid Petrovits
Serebrjakov, iloinen vekkuli, joka vakuuttaa, että kahden — vai oliko
kolmen — viikon perästä puhumme venättä kuin vettä. Sivumennen sanoen:
ennustus toteutuu, mutta vain osittain, sillä puhelu käy sittenkin
vasta käsien — ja osaksi jalkojenkin — avulla. Mutta kun asuintoverini
puhuu vain venäjää, on pakosta opittava. Juhana Pietari Tirkkosen
alkuopetus alkaa vähitellen kantaa hedelmää.

Asumme yläkerrassa verraten isossa huoneessa, josta laudoilla on
aidattu toinen "kamorkka", asukkaanaan nuori juutalainen, Mönjäksi
(Mooses) sanottu, valtiollinen hänkin. Tämä on niitä parempia taloja,
kun on näet yläkertakin. Alakerta on tyypillistä siperialaista tyyliä:
ihmisasuntoja ja navetta vierekkäin. Vähän matkan päässä on hevosten
tyyssija, riu'uilla aidattu katettu alue, katon päällä heinäpielekset.
Hevoset kulkevat päivin ja öin, milloin tarvetta tuntevat, vakinaisesti
auki pidetyllä avannolla juomassa. Talvella hevoset paarustavat
mahaansa myöten kinoksessa, sillä riu'ut eivät voi estää lunta
tupruamasta aitaukseen. Lehmiäkin on navetassa, mutta ne eivät lypsä.
Ne ovat poikineet joskus kesällä laitumella ollessaan, ja vasikat ovat
imeneet ne ehtymään. Lihan vuoksi kai niitä pidetäänkin ja elätetään
pelkillä kuivilla heinillä. Jostakin sentään saadaan uunissa paistettua
maitoa, siellä hoidetaan lehmiä paremmin. Samanlaista uunivoita myydään
myöskin. Oikeata voita tulee talvella kauppoihin, paikkakunnalliset
sitä eivät osaa valmistaa.

Narym on oikein kaupunki. Kaupungin oikeudet lienee sille annettu
joskus siinä toivossa, että siitä paisuisi Pohjois-Siperian kaupan
keskus. Mitään sellaista siitä ei ollut tullut, eikä Siperian
pohjoisosasta ollut saatavissakaan muuta kuin taljoja ja kalaa.
Metsästyskin oli jokseenkin lamassa, sillä alkuasukkaille tarkoitetut
ammusvarat oli pristavin apulainen myynyt omaan laskuunsa, ja sitten
sodan aikana ei enää uusia sellaisia ollut annettu. Kalaa näiltä mailta
sentään saatiin varsinkin talven aikana, jolloin sitä suorastaan
ammennettiin syväyksistä, joihin kalat kokoontuivat, kun Ob-joki
tavallisesti jäätyi pohjaa myöten.

Jonkinlainen kaupunginhallinto Narymissa sentään oli, vaikka sillä
ei ollut sanottavasti tehtävää. Käräjiä kävi pitämässä rauhantuomari
jostakin kauempaa. Muuten Narymin asemakaava on samanlainen kuin
siperialaisten kylien ylimalkaan: melkein suoraan etelästä pohjoiseen
käy kaksi uraa, jotka ovat kaupungin valtaväylät Karkotetut ovat
antaneet niille kuvaavat nimitykset: Suuri hevosenkakarakatu ja
Pieni hevosenkakarakatu. Nimet ovat varsin sattuvia, sillä katujen
pääasiallisina kansoittajina ovat hevoset, lehmät ja koirat, joita
viimeksimainittuja siperialainen talonpoika erityisesti rakastaa.
Kirjoitin kerran Narymista eräälle tuttavalleni, että Narymissa on
1.000 ihmistä, 2 000 hevosta, sama määrä lehmiä ja 500 koiraa. Pitänee
suurin piirtein paikkansa, joskin ihmisten lukumäärä oli vahvasti
pienenemässä. Paikkakuntalaiset kertoivat, että Narym joskus oli
ollut isompi, mutta joen tulvat olivat vieneet osan taloja itäiseltä
rannalta, missä uoma oli laajempi. Saattoi olla totta, sillä silloinkin
näytti siltä, että mainitun rannan äärimmäiset talot olivat lähellä
sortumistaan.

Kaupungissa oli sairaala ja sen johtajana kätilö ja
universaalilääkkeenä jodi. Sitä käytettiin sekä sisällisesti että
ulkonaisesti. Nimellisesti siellä toimi joku vanha lääkäri, mutta hän
oli aina matkoilla. Onneton, ken sairaalaan joutui, sillä se oli niin
ahdas, että tarttuvia tauteja sairastavat ja muut potilaat makasivat
sekaisin. Lisäksi loikoi öisin lattialla potilaiden omaisia, jotka
olivat tekemässä sairaanhoitajan virkaa, sellaista kun ei talon
puolesta kustannettu.

Narymissa toimi myöskin posti hoitamassa yhteyttä suureen maailmaan.
Talvisin posti tuli kerran viikossa, mikäli ei lumiesteiden takia
sattunut myöhästymään, mutta kesällä se kulki laivoilla, ja ne tulivat
milloin sattui, usein vasta kahdenkin viikon kuluttua. Keväisin ja
kesäisin kelirikon aikana Narym oli täydellisesti eristettynä muusta
maailmasta parikin kuukautta. Olihan siellä jonkin aikaa toiminut
sähkösanomalaitoskin postikonttorin yhteydessä, mutta sekin vaikeni
aina kelirikon ajaksi. Pylväät oli näet pystytetty syksyllä routaiseen
maahan, ja joka kevät ja syksy ne romahtivat kumoon. Niiden uudelleen
pystyttäminen pitkällä linjalla vei kotvan aikaa vielä kelirikon
jälkeenkin.

Postin jakelu oli vähän sellaista ja tällaista. Postikonttorin
piti olla auki määräaikana, mutta siitä ei välitetty. Kerran
hermostuneet odottajat ryhtyivät kolkuttelemaan ovea, kun määräaika
liukui ohitse. Vasta puolen tunnin kuluttua ovi aukeni, ja silloin
sukeutui sananvaihtoa, muuten hyvin tavallista, postimestarin kanssa.
Paikalle kutsuttu pristavin apulainen laati pöytäkirjan, jonka piti
todentaa postimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin
hämmästyttävä: kolme karkotettua lähetettiin jonkin ajan kuluttua
Tomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen kuukauden
vankeusrangaistusta "meluamisesta postikonttorissa".

Mistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä heitetty
arpaa?

Kun asiasta tuli tieto, menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat
seitsemisenkymmentä valtiollista karkotettua pristavin luo ja vaativat
kirjoitettavaksi pöytäkirjan, jossa kaikki ilmoittautuivat yhtä
syyllisiksi, koska "melunut" todellakin oli koko odottanut joukko.
Vaatimus täytettiin ja pöytäkirja allekirjoitettiin, mutta kehenkään
sen allekirjoittajista ei kajottu.

Siperia on laaja maa. Sen yhteen kuvernementtiin, Tomskiin, mahtuu
tundraa ja eteläosassa jotakin Sveitsin luonnon tapaista. Narym on
talven maata, kirpeän ja oikukkaan talven, joka on pitkä ja masentava.
Eihän siellä viljeltykään muuta kuin perunaa, ja sekin jäi pieneksi
naperoksi lyhyen kasvuajan vuoksi.

Hämeenlinnan lääninvankilan johtaja oli kehunut Siperian kevättä
kauniiksi. Varmaankin se on kaunis esimerkiksi Kusnetskissa, Tomskin
läänin eteläisessä seudussa, mutta Narym petti odotukset. Tosin
jäänlähtö Ob-joesta on varsin valtava. Äärettömällä voimalla murtaa
tulviva joki kahleensa ja vyöryttää suunnattomia jäävuortaan kohti
Jäämerta. Se näky on mahtava, mutta sittenkin siitä puuttuu jotakin. Ei
ole Ob-joessa koskia, eikä ole sen rannoilla sellaisen väkevän keväisen
heräämisen voimaa, joka antaisi tuolle purkautumiselle eloisan kehyksen.

Eikä siellä ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu
tuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämäntäyteistä suhinaa, ei
sellaista surinaa kasvavassa ruohossa. Narymin kevät on lauluton ja
eloton. Meillä Suomessa puhkeaa lehti puuhun kuin oman väkevyytensä
pakosta, mutta Narymissa haluttomasti ja aivan kuin empien syntymisensä
oikeutusta. Eikä ole Narymin kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen
runsautta. Kevät ei niille kukkia lahjoita, vaan jättää ne kalpeiksi ja
aivan kuin kalpeuttansa kainostelemaan.

Sitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää alavat
paikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien virstojen
laajuudella. Kylien väestö soutaa veneellä lähimpään naapuriinkin,
laitumelle lasketut elukat pakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille,
elämä on ikävää ja uneliasta. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut
seisovat syvässä vedessä, ja veden alla lepääviä aroja soutavat suuret
sorsaparvet.

Menee ohitse tämä ikävä aika ja saapuu varsinainen kesä, yhtä kukaton
ja lauluton kuin kevätkin, lisäksi tavallisesti kuuma ja tautinen.
Kärpäsiä vain on pilvenä, sillä kujaset ovat lannan peitossa ja samalla
aineella on vuorattu asuntojen kivijalat talvisen kylmän varalta.
Moskiitot ja sääsket pureksivat kasvosi tuntemattomiksi. Arolla kasvaa
miehen korkuinen ruoho, aurinko kiertää tulisena rataansa, ja ilmaan
laskeutuu kuumuuden sinervä sauhu. Mutta jos tuuli kääntyy pohjoiseen,
iskee sieltä pian hyytävä kylmyys, se tulee Jäämereltä esteettä, kun ei
ole mitään mäkeä tai kumpuilevaa maastoa vastassa, tasankoa vain.

Hiljalleen painuu iloton suvi syksyyn, melkein kuin huomaamatta varisee
lehti puusta, ja kohta seisovat vaivaiskoivujen paljaat rungot aivan
kuin hautaristit suven haudalla, suven, jota oikeastaan ei ollutkaan.
Jo syyskuun lopulla tai lokakuun alkupäivinä tulee arojen yli valkea
peite, joka ei enää lähde. Karja palaa laitumelta välistä vatsaansa
myöten lumessa, alkaakseen kiertokulkunsa kujasilla joelle ja sieltä
takaisin. On taas tullut Narymin kolkko talvi, luminen ja kylmä.

       *       *       *       *       *

Jo heti ensi päivinä Narymiin asetuttuani kirjoittelin Suomeen kirjeitä
ja kortteja. Niitä joutui ilmeisesti hukkaan, mutta yksi kortti tuli
perille faktori Lauri Jyrkänteelle, joka oli luonani kesälomaansa
viettämässä silloin, kun minä jouduin kiikkiin. Hän oli antanut sen
jollekin lehdelle, ja sitten se kierteli useimmat Suomen sanomalehdet.
Olin siihen kirjoittanut venäjänkielisen osoitteen, ja lehdet
painattivat sen samanlaisena.

Tällä kortilla oli valtava vaikutus. Postia alkoi tulla
kantamuksittain. Tuli sanomalehtiä, kaikenlaisia julkaisuja ja kirjeitä
tutuilta ja tuntemattomilta. Joku pyysi jonkun Siperiassa tavattavan
linnun munia, mutta enimmäkseen kirjoitettiin rohkaisevia sanoja.
Suomen kansan kaamea käsitys Siperiasta esiintyi jälleen. Tuntemattomat
naiset kyselivät matkareittiä ja tarjoutuivat hoitamaan maanpakolaista,
kaksikin neitosta olisi lähtenyt yhtä matkaa. Kaikilla tuskin oli
käsitystä matkan pituudesta. Minä koetin uskollisesti vastailla ja
selittää, ettei täällä ole mitään hätää, asutaan kuin hotellissa ikään,
kaikki mukavuudet ovat käden ulottuvilla ja voidaan hyvin; tämä on kuin
lepoa. Kesälomalle voisi lähteä, mutta kun tie on pitkä, ei ennättäisi
oikein perillekään, kun jo olisi lähtö takaisin. Kirjeenvaihtajat
rauhoittuivat, ja lopulta jäi vain muutamia uskollisia.

Sanomalehdet sentään saapuivat jatkuvasti. Kelirikkojen jälkeen vanha
postiljooni, joka yleensä ei koskaan kantanut postia, hilasi syksyllä
kelkkakuorman ja keväällä kantamuksen lehtiä ja tukun kirjeitäkin
"natsajun"-toivossa. Tietysti hän sai "määrärahansa", teelasinsa ja
suuret kiitokset. Molemmin puolin oltiin tyytyväisiä.

Muistan kerran kelirikon jälkeistä sanomalehtisatoa päällisin puolin
silmäillessäni lukeneeni uutisen: "Syyte toimittaja Välisalmea vastaan
sotasalaisuuksien julkaisemisesta, hovioikeus jättänyt asian sillensä."
Uutisesta kävi selville, että painoylihallitus oli todellakin
kehoittanut nostamaan syytteen minua vastaan mainitusta "rikoksesta".
Turun hovioikeuden kanneviskaali, kunnon ukko Schybergson oli katsonut,
ettei ole syytä nostaa kannetta, ja hovioikeus oli jättänyt asian
sillensä. "Sotasalaisuus" oli ollut lehdessä kesäkuun loppupäivinä,
siis paljon ennen sotaa.

Tässä siis vielä yksi puntti rikosluettelooni. Kuvittelin, että
painoylihallitus valittaa senaattiin, joka on valmis tuomitsemaan
jokaisen. Kun minä joskus sotatilan loputtua palaan Suomeen, tarttuu
poliisi käsivarteen ja ilmoittaa: täällä olisi vielä vähän kuitattavaa,
ja vie minut samaan paikkaan, josta olin lähtenytkin, Hämeenlinnan
lääninvankilaan. Asiat kiertyivät kuitenkin vähän toisin päin, ja se
mahdollinen rangaistus jäi kärsimättä.

Pietarilaisessa Krestyn vankilassa istui minun Narymiin saapuessani
viisi yhdenvertaisuuslain rikkojaa: kruununvouti O. Cajander,
hovioikeudenneuvos Uno Gadd, vt. pormestari Herman Henriksson,
lakitieteen ylioppilas Lauri Kämäri ja silloinen toimittaja, nykyinen
Suomi-yhtiön kamreeri Pertti Paimio.

Kolme viimeksimainittua oli Hämeenlinnan maistraatin "toinen painos"
Krestyssä. Pormestari Idestam sanoi kerran meille hämeenlinnalaisille
lehtimiehille, että te kyllä kirjoitatte aina yhdenvertaisuuslain
vastustamisesta, mutta oletteko valmiit tulemaan maistraatin jäseniksi
silloin, kun yhdenvertaisuusjuttu uhkaa. Me vastasimme myöntäen. Kämäri
joutui erään sairaalloisen toimittajan sijaiskärsijänä ja Paimio omaa
lupaustaan lunastamaan.

Tiesin kyllä, että hämeenlinnalaiset tuttavani olivat saaneet tuomion,
mutta en ollut selvillä, olivatko he jo istumassa, kunnes odottamatta
sain Pertti Paimiolta kirjeen karkotuspaikkaani. Hän oli myös nähnyt
osoitteeni Krestyyn saamistaan suomalaisista sanomalehdistä ja muisti
veljeään vieraalla maalla. Siitä kehittyi kirjeenvaihto, jota kesti
koko minun karkotukseni ajan. Paimio pääsi vankilasta keväällä 1915 ja
muutti jo kesällä Helsinkiin Suomi-yhtiön palvelukseen, mutta kirjeet
kulkivat välillämme ihan siihen saakka, kuin minäkin palasin kotimaahan.

Paimio tiesi paljon kotikaupungin uutisia, vaimonsa kun kävi häntä
usein katsomassa ja sen lisäksi kirkkoherra Wirén, vankilan suomalainen
pappi, kuljetti Krestyn koppeihin tietoja yleisluontoisemmistakin
asioista. Paimio taas osasi välittää uutiset, jotka välimatkan pituuden
ja postin hitauden vuoksi eivät aina tulleet järin tuoreina perille,
minulle sellaisessa muodossa, että sensuuri ei niitä ymmärtänyt. Sain
Krestystä kaikkien viiden yhteisessä istunnossa allekirjoitettujakin
kirjeitä. Ne luonnollisesti piristivät.

Hauskin ilmiö krestyläisten elämässä oli juuri tämän "vuosikerran"
perustama kerho, jonka säännöt, Paimion laatimat, ja eräitä vaiheita
liitän tähän:

"KRESTYN SUOMALAISTEN ROSVOKERHO."

1 §.

Kerhon aatteellisena tarkoituksena on "valtakunnan arvon kohottaminen",
käytännöllisenä pyrkimyksenä vankilan sääntöjen kiertäminen keskinäisen
yhteistoiminnan avulla.

2 §.

Kerhon aktiiviseksi jäseneksi pääsee jokainen "yhdenvertaisuuslain
vastustamisesta" tuomittu Suomen kansalainen, riippumatta siitä,
onko hän tuomittu menettämään oikeutensa olla valtion tahi kunnan
palveluksessa vai ei.

Kerhon passiivisia jäseniä ovat ne, jotka jo ovat
vankeusrangaistuksensa suorittaneet.

Kerhon kunniajäseneksi voidaan kutsua myöskin sen ulkopuolella olevia
henkilöitä, jotka huomattavalla tavalla ovat kerhon tarkoitusperiä
tukeneet ja edistäneet.

3 §.

Kerho kokoontuu mahdollisimman usein, milloin ja missä olosuhteet sen
suinkin sallivat, noudattaen kokouksessaan raittiutta ja hyviä tapoja.
Kaikki asiat ratkaistaan huutoäänestyksellä ja yksinkertaisella äänten
enemmistöllä.

4 §.

Kerhon ainoana virkailijana on ikäpresidentti, vanhin aktiivinen jäsen,
jonka lähimpänä tehtävänä on valvoa, että sääntöjä noudatetaan.

5 §.

Vankilan henkilökunnan lahjominen on sallittu milloin se edistää kerhon
tarkoitusperiä. Kuitenkin, milloin lahjuksen raha-arvo on suurempi
kuin yksi (1) rupla, on siitä ennakolta tehtävä ilmoitus yleiselle
kokoukselle, sillä kenelläkään kerhon jäsenellä ei ole oikeutta hankkia
itselleen erikoisetuja toisten tietämättä.

6 §.

Jäsen, joka julkisella toimenpiteellä osoittaa katuvansa "rikostaan",
esiintyy yleistä pahennusta herättävällä tavalla tai toimii näiden
sääntöjen vastaisesti, voidaan joko määräajaksi tai ainaiseksi erottaa
kerhon jäsenyydestä.

7 §.

Kerhon toiminta lakkaa silloin, kun yhdenvertaisuuslaki on kumottu tai
sen viimeiset vastustajat ovat vapautuneet Krestystä.

Sellaiset olivat "rosvokerhon" säännöt. Miksi kerholle tuollainen
nimi? Ensimmäisenä yhdenvertaisuuslain vastustajana Krestyyn tullut
hovioikeudenneuvos Nordgren, jolta venäjäksi tiedusteltiin, mistä
rikoksesta hänet oli tuomittu, oli huitaissut kädellään liikkeen, mikä
merkitsi: löin puukolla. Tästä venäläiset vankilatoverit antoivat
hänelle lempinimen "finskij rasboinik" (suomalainen rosvo).

"Novoje Vremja" oli joskus kirjoittanut, että kaikki
yhdenvertaisuuslain vastustajat Suomessa on saatettava rangaistukseen,
jotta valtakunnan arvo kohoaisi. Siitä sai määrittelynsä kerhon
sääntöjen ensimmäisessä pykälässä mainittu "aatteellinen tarkoitus".

Heti aluksi päätettiin kutsua kerhon kunniajäseneksi suomalaisten
vankien sielunhoitaja, kirkkoherra Edvin Wirén, joka erinomaisen
uhrautuvasti ja sääntöjen hengen mukaisesti oli huolehtinut
vankien mielialan virkeydestä ja avustamisesta sekä harvinaisella
humaanisuudellaan saavuttanut kaikkien kunnioituksen ja ihailun.
Lisäksi hän omien sanojensa mukaan oli tavallaan yhdenvertaisuuslain
"uhri", koskapa hän oli tutustunut Krestyssä isäänsä tervehtimässä
käyneeseen kruununvouti B. Lagercrantzin tyttäreen, josta sitten tuli
hänen vaimonsa. Toisilla vain oli määräaikainen tuomio, hän sen sijaan
sai elinkautisen.

Kun kirkkoherra Wirén nimipäivänään saapui vankeja tervehtimään, piti
ikäpresidentti kruununvouti O. Cajander hänelle puheen, ojentaen sen
jälkeen pyydetylle kunniajäsenelle kutsumakirjeen, johon liittyivät
myös kerhon säännöt. Kirkkoherraa kai aluksi hieman ihmetytti
kerhon nimi, jonka kuullessaan hän toisella suupielellään lievästi
hymähti. Vastauspuheessaan hän lausui tähän tapaan: On ihmeellistä,
että ensimmäinen yhdistys, joka kutsuu minut, pappismiehen,
kunniajäsenekseen, on rosvokerho. Siitä huolimatta pidän kutsuanne
suurena kunniana ja otan sen mielihyvin vastaan.

Myöhemmin kutsuttiin toiseksi kunniajäseneksi varatuomari Antti
Hackzell, jolla niin ikään oli suuret ansiot vankien olojen
helpottamiseksi.

Konrad Lehtimäki lähetti minulle kerran kaksi kirjaansa: "Syvyydestä"
ja "Kuolema". Hän oli kirjoittanut mukaan ystävällisen kirjeen, jossa
mainitsi lähettäneensä nämä teoksensa minulle "hauskuudeksi". Olisiko
miehessä pilkahtanut huumorintajua vai oliko tämä ironiaa? Lehtimäen
kirjat eivät yleensä olleet "hauskuudella" valloittavia, ja varsinkin,
nämä teokset sisälsivät kauhunkuvia, joita lukiessa hiukset nousivat
pystyyn, henkeä salpasi ja yöuni oli mennyttä. Tietysti minä olin
kiitollinen ystävälleni ja veljelleni ja taisinpa kiittääkin häntä
sydämellisesti — hauskuudesta.

Paljon valoisampi ja todella hauska tuttavuus oli Edvin Sederholmin
lähettämä F.E. Sillanpään esikoinen "Elämä ja aurinko", nimenomaan
niissä oloissa, sillä siellä oli aikaa nauttia Sillanpään taiteesta,
josta jo silloin leijonan kynnet paljastuivat.

Johtaja Sederholm teki paljon hyväkseni, järjestäen minun ja osaksi
perheenikin avustustoimintaa. Näin teki mies, jota en ole tavannut
henkilökohtaisesti ennen karkotusta enkä sen jälkeen. Kirjeessä lienen
häntä kiittänyt, mutta enemmän kiitollisuutta hän olisi ansainnut.

Erikoisesti muistan johtaja Sederholmin joulukirjeen 1915. Se oli
suurenmoisen liikuttava. Käänsin sen joukolle venäläisiä valtiollisia,
ja he, nuo monissa vaiheissa karaistuneet miehet, itkivät kuin lapset.
Siinä kirjeessä kerrottiin jotakin Suomen yhteiskohtalosta, joka
kiinnosti suuresti venäläisiä vallankumoustaistelijoita — useimpia
heistä, sillä joukossa oli joku ylimielinen imperialistikin, joka
ajatteli isovenäläisesti, jollei nyt juuri mustasotnialaisesti.

Suomalaisia lehtiäkin minun piti toisinaan kääntää venäläisille,
koska niissä oli sattumalta jonkin verran enemmän tietoja kuin heidän
omissa sanomissaan. Esimerkiksi eräs Miljukovin puhe duumassa, jossa
käsiteltiin mm. Suomen oikeuksia, julkaistiin meikäläisissä lehdissä
tarkemmin kuin venäläisissä ja käännettiin sanasta sanaan.

       *       *       *       *       *

V. 1915 syyskesällä, jolloin karkotettujen tulva oli valtavin, asui
Narymin alueella yli 3 000 karkotettua, seuraavien kansallisuuksien
edustajia: isovenäläisiä, ukrainalaisia, suomalaisia, virolaisia,
lättiläisiä, liettualaisia, tataareja, turkkilaisia, saksalaisia,
useampia Itävalta-Unkarin kansallisuuksia, juutalaisia, puolalaisia,
italialaisia, kiinalaisia, japanilaisia, mustalaisia, armenialaisia,
gruusialaisia, romanialaisia, kreikkalaisia, amerikkalaisia ja serbejä.
Mahdollisesti vielä muitakin, joiden kanssa en sattunut kosketuksiin.
Näistä oli ainoastaan pieni osa valtiollisia.

Venäjällä saattoi joutua karkotetuksi oikeusistuimen tuomionkin
perusteella, mutta sellaisia ei lähetetty Narymin alueelle. Se oli
yksinomaan hallinnollisesti karkotettuja varten. Hallinnollinen
karkotus oli ollut järjestelmänä vasta kymmenisen vuotta, P.A.
Stolypinin keksimänä. Se kohtasi tavallisimmin niitä, joita ei saatu
todistetuksi kiellettyyn puolueeseen kuulumisesta, tai yleensä vain
valtiollisesti epäluotettavia.

Sodan aikana sitten ruvettiin myös rikollista ainesta karkottamaan, kun
vankilat olivat täynnä ja oikeusistuimilla liian paljon työtä. Tämä
keino oli helpoin ja mukavin.

Kaikilla valtiollisilla oli yleensä määräaikainen karkotus, joka
vaihteli kahdesta viiteen vuoteen. Monen karkotusmääräys oli kuitenkin
vanha, he olivat monet kerrat karanneet ja sitten joutuneet takaisin.
Karkaaminen ei tuottanut muuta rangaistusta kuin kolmen kuukauden
istumisen Narymin poliisiputkassa, karkotusaikaa ei sen takia jatkettu,
ja entinen karkotusaika otettiin huomioon lopputiliä tehtäessä.

Minun aikanani oli Narymissa monta valtiollista karkotettua, joilla
oli huomattava ura takanaan. He olivat työskennelleet salaisissa
järjestöissä — julkisiahan Venäjällä ei ollutkaan — monia vuosia,
istuneet välillä vankiloissa, joutuneet karkotuspaikalle, karanneet
ja jälleen ryhtyneet salaiseen järjestötyöhön. Sellaista ikuista
kiertokulkua heidän elämänsä oli ollut. Nyt sodan aikana he karkasivat
harvemmin, sillä kiinnijoutumisen vaara oli suurempi. Joku vanhempi
mies sentään yritti ja onnistuikin. Monta näitä koditonta ja levotonta
vaeltajaa on muistissani, mutta mainitsen vain pari heistä, jotka
myöhemmin joutuivat varsin huomattaviin asemiin ja joiden elämä oli
tyypillistä senaikaista vallankumouksellisen elämää.

Syyskuun alkupuolella, viimeisillä laivakeleillä, astui laivasta
Narymin rantaan vartioitu mies. Hän oli pienehkö, pitkäkasvoinen,
hoikka, täysitukkainen, tummahko, pujopartainen, jonkin verran
loukkoposkinen ja hieman kumarassa kulkeva, Hänellä oli reppu
selässään ja yllään matkan vaivoissa pahoin rähjääntynyt vaateparsi,
jota karakterisoi tyypillinen venäläinen paita vöineen. Rannalla
olevat venäläiset valtiolliset karkotetut tunsivat hänet ja riensivät
tervehtimään. Hän oli Aleksei Ivanovits Rykov.

Pian minullekin tehtiin selväksi hänen elämänsä pääpiirteet. Hän
oli Leninin työtoveri ja ystävä, bolševikkisuunnan tunnustettuja
johtajia. Hän oli istunut vankiloissa ja ollut pakomatkoilla
ulkomailla suojelusosaston salaisten asiamiesten varjostamana.
Vapaampina aikoina hän oli piilotellut Suomessakin, matkustanut kerran
suomalainen ylioppilaslakki päässään ja sanaakaan suomen kieltä
taitamattomana urkkijain nenän editse Tukholmaan useiden laivalla
olleiden suomalaisten ihmetellessä ylioppilaan vaiteliaisuutta. Hän
oli 1903 ottanut osaa Venäjän sosiaalidemokraattien puoluekongressiin
Sveitsissä, missä kokous oli hajoitettu, siirtynyt monisataisen
osanottajajoukon mukana toiseen vapaaseen maahan, Belgiaan, mutta
sieltäkin oli käsketty poistumaan Venäjän tsaarivallan painostuksen
vuoksi. Vasta Lontoossa kongressi oli saatu loppuun. Siellä oli
tapahtunut puolueen hajaannus bolševikkeihin ja mensevikkeihin
(enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin). Rykov jäi bolševikiksi..

Hän ei oikeastaan ollut mikään poliittinen teoreetikko. Hän ei ollut
kirjoitellut muuta kuin sanomalehtiartikkeleja, vähän niitäkin. Mutta
hän oli käytännön mies, organisaattori.

Viimeksi Rykov oli paennut Narymista edellisenä syksynä. Vajaan
vuoden hän oli ehtinyt toimia vapaudessa, etupäässä Moskovassa.
Kaikki oli käynyt hyvin, hän oli toiminut maanalaisissa järjestöissä
ja kaivanut perustusta tsarismin alta, mutta sitten oli sattunut
tapaus, joka johti hänet kiinni. Suudelma oli hänet kavaltanut —
ei mikään Juudaksen suudelma, vaan ystävän. Puistossa oli tullut
vastaan vanha ystävä, iloinen jälleennäkeminen pitkästä aikaa vei
veikot sylitysten ja tavanmukainen venäläinen tervehdyssuudelma
vaihdettiin. Jälleennäkemisen riemu loppui kuitenkin lyhyeen, sillä
samassa tarrasi molempiin ohranan koura. Ystävä oli näet varjostettu
vallankumouksellinen, ja ohrana halusi nyt selvittää myös Rykovin
henkilöllisyyden. Se selvisikin pian, sillä oli parasta ilmoittaa oikea
nimensä välttääkseen pitkää vankeutta ja kuulusteluja. Sitten hänet
passitettiin takaisin "kotipaikalleen" jatkamaan karkotusta.

Narymissa oli ensimmäiseksi asetuttava poliisiputkaan kuittaamaan
kolmen kuukauden rangaistus karkaamisesta. Se oli helppo tehtävä,
sillä sikäläinen poliisivankila oli ihanteellinen paikka ainakin
valtiollisille. Mitään mukavuuksia siinä ei ollut, mutta vieraita sai
käydä miten paljon tahansa. Samoin istuja pääsi kyläilemään tuttaviensa
luokse lievästi vartioituna tahi ilman vartijaakin, kun päästi tämän
lomalle ja pyhästi lupasi saapua sovittuna aikana murjuunsa. Rykov
kärsi arestinsa, ja kolmen kuukauden kuluttua hän oli keskellämme
itseoikeutettuna johtajana.

Meillä valtiollisilla karkotetuilla oli Narymissa oma järjestömme, joka
urhoollisesti taisteli virkavaltaa vastaan ja koetti puolustaa meidän
kovin vähäisiä oikeuksiamme. Ja koetimmehan me seurata valtiollisia ja
sodan tapahtumia odottaen vallankumouksellista liikehtimistä Venäjällä.
Tietomme olivat niukat, mutta jotakin pirahteli sentään, ja vaisto
sanoi sitä enemmän. Venäjän armeijan alituiset tappiot ja rappeutuminen
olivat ne tekijät, joihin uskomme vallankumoukseen perustui. Me pidimme
talvisin kokouksia Narymin taloissa, mutta niistä meidät löydettiin
ja "konferenssi" hajoitettiin. Kesäisin soutelimme Ob-joen saariin ja
saimme siellä olla rauhassa.

Kuten sanottu, Rykovista tuli itseoikeutettu johtaja. Hänen kantansa
pääsi tavallisesti määrääväksi, vaikkei se suinkaan ollut mikään
tuliterä vallankumouksellinen. Hän oli rauhallinen ja hermostumaton
mies, joka usein hillitsi nuorempia tovereitaan pitkän puoluetyön
ja elämänkokemuksen suomalla viisaudella. Minä jouduin enimmäkseen
päältäkatsojaksi, sillä, meidän katsomuksemme erosivat varsinkin
eräässä kohdassa: Suomen kysymyksessä. Minä olin tietysti Suomen
täydellisen itsenäisyyden kannalla, mutta venäläisissä, niin lämpimästi
kuin Suomesta usein puhuivatkin, asui kiihkokansallinen henki, ja he
olivat sitä mieltä, että entisen kaltainen autonomia oli Suomelle
ihan riittävä. Muistaakseni Rykov oli suvaitsevaisempi, hän ilmoitti
lyhyesti olevansa kansojen täydellisen itsemääräämisoikeuden kannalla.

Pienissä taisteluissamme virkavallan kanssa Rykov asettui
tavallisesti sovittelevalle kannalle, ja silläkin taholla nähtävästi
kuunneltiin hänen mielipiteitään. Hän lausui ajatuksensa selvästi ja
loogillisesti, mitä lahjaa ei suinkaan ollut lähimainkaan kaikilla
vuolassanaisillakaan puhujilla, ja hänen asiallisia puheenvuorojaan
oli hauska kuulla, vaikka ne joskus olivat liiankin perusteellisia
ja vaikka häntä vaivasi puhevika. Hän änkytti lievästi ja varsinkin
k-kirjain teki hänelle pahaa kiusaa.

Lähes vuoden päivät me seurustelimme, ja hän jätti minuun miellyttävän
vaikutuksen. Hän oli suorasukainen ja rehti mies, jolla nähtävästi oli
käytännöllistä älyä enemmän kuin teoreettista tietoutta. Tämän vuoksi
hänestä kai myöhemmin tehtiinkin Korkeimman taloudellisen neuvoston
puheenjohtaja. Hän oli rauhan mies eikä pyrkinyt erityisesti esille.

Leninin jälkeen hän oli jonkin aikaa Neuvostoliiton päämiehenä. Hänen
valintansa lienee ollut etupäässä kunnianosoitus Leninin vanhaa ystävää
kohtaan. Myöhempinä aikoina hänen nimensä näkyi harvemmin pinnalla,
vaikka hän toimi korkeilla paikoilla hallintoelimissä. Sitä oudompaa
oli sen ilmestyminen trotskilaisuudesta syytettyjen luetteloon. En
sattunut havaitsemaan, miten raskas hänen syyllisyytensä oli ja mikä
oli hänen lopullinen kohtalonsa.

Leonid Petrovits Serebrjakov oli oikein ammattikarkuri. Viheriänä
nuorukaisena hän oli v. 1907 joutunut Narymin alueelle, mutta
hän ei siellä viihtynyt, vaan painui varsin pian karkumatkalle.
Kahdeksan kertaa hänet oli kyyditty takaisin. Sillä miehellä oli
sellainen luonto, ettei hän sanottavasti oloistaan piitannut, pani
kaiken leikiksi, heitteli vitsin vitsin perään eikä vahingossakaan
osoittanut pahaa tuulta. Kuten aikaisemmin jo olen maininnut, hän
oli minun ensimmäinen asuintoverini ja opetti minulle venäjän kielen
väkisin. Häntä ei tarvinnut hävetä, sillä hän ei ollut sitä lajia,
joka nauraa toisen kommelluksille. Nauraa hän kyllä taisi, mutta
hän nauroi muille asioille, toisten sukkeluuksille, oloille ja
elämälle yleensä eikä lähimmäisensä kielellisille kankeuksille. Hän
osasi käsin, jaloin ja ruumiinliikkein puhumisen taidon niin hyvin,
että oli kyennyt matkustelemaan ummikkona ulkomaillakin ja tulemaan
toimeen erinomaisesti. Jos häntä esimerkiksi kaupassa ei oikein
ymmärretty, niin hän meni itse tiskin taakse ja otti haluamansa
tavaran. Joku myyjätär mahdollisesti aluksi pelästyi luullen olevansa
tekemisissä pakkoluovuttajan kanssa, mutta miehen hyväntuulisuus käänsi
lopulta asian leikiksi. Jos isovenäläisten veressä on 80 prosenttia
suomalaista, kuten eräs bolsevistinen historioitsija on vakuuttanut,
niin Serebrjakov oli varmasti savolainen, niin helposti häneltä leikki
lähti.

Määräaikaisen karkotuksen vihdoinkin yhdeksän vuoden kuluttua
suoritettuaan hän vapautui tammikuussa 1916. Vielä aivan viime tingassa
hän suunnitteli yhdeksättä karkumatkaansa, mutta luopui kuitenkin siitä
ajatuksesta, sillä pitihän toki joskus päästä karkotetun nimestä ja
asemasta. Hän ei ollutkaan esiintynyt omalla nimellään muualla kuin
karkotuspaikalla.

Karkotetun asemasta hän kyllä pääsi, mutta omalla nimellään hän ei
kauan vapaudessa esiintynyt.

Vuoden 1916 syksyllä oleskelin Tomskissa, siirrettynä sinne sairauden
vuoksi. Asuin erään matkustajakodin alakerrassa ja tappelin siellä
öisin rottien ja päivisin torakoiden kanssa. Eräänä päivänä astui
murjuuni parroittunut mies siperialainen turkki yllään. Katsoin häntä
aluksi ihmeissäni, mutta kohta levisi tuuhean parran taakse tuttu
hyväntahtoinen hymy, ja pienistä silmistä pisti esiin ennen nähty
veitikka.

"Leonid Petrovits."

"Ei, vaan Ivan Ivanovits."

"Vai niin..."

Istutaan, tupakoidaan ja juttu lähtee juoksemaan. Leonid Petrovits
kertoo tulleensa samasta paikasta huonetta kysymään ja nähneensä
taululla tutun nimen. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä Siperiassa
olla muita samannimisiä, ja muuten, eihän kysyvä tieltä eksy.

"Oikean miehen tapasit."

"Niin tapasin. Et ole muuttanut nimeäsi, siitä näen, ettet ole
karkumatkalla."

"Mitäpä me suomalaiset sellaisille matkoille. Emme pääse kotimaahamme,
ja Venäjä on meistä samanlaista, olimmepa Siperiassa tai jossakin
muualla... Milläs matkoilla itse olet?"

"Ruunun reissuilla, veliseni, katsopahan kirjoja."

Hän veti tukun papereita salkustaan. Siinä oli Ivan Ivanovits
Pljesunoville annettu passi, kuvernöörin ankara määräys kaikille läänin
viranomaisille antaa sanotulle henkilölle hänen pyytämäänsä avustusta,
vaatimus talonpojille asettaa kaikkialla hänen käytettäväkseen kolme
hevosta, päätöksen kaavoja ym.

"Mikä jehu sinusta on tullut?" kysyin nähdessäni kaiken tuon komeuden.

"Lue tarkemmin, katso tittelikin. Maanmittarin apulainen Ivan Ivanovits
Pljesunov."

"Niinpä niin, aivan oikein, sellainen herra. No, osaatko maita mitata?"

Tuttavani oli ennen Narymissa kertonut kaikenlaisista hommista, joita
hän oli vaelluksillaan harrastanut, mutta en ollut milloinkaan kuullut
hänen maanmittarinkoulutuksestaan.

"Minä osaan kaikkea, sovin ministeriksi ja sepäksi yhtä hyvin —
meikäläisen mittakaavan mukaan."

Sepäksi hänet oli alun perin opetettu, mutta nyt hän kertoi, miten
hän maita jakaa. Siperia on avara eikä siellä tarvitse niin tuuman
päälle ottaa, kunhan sohaisee vähän sinne päin. On sentään toista ajaa
kolmivaljakolla ja pelata herraa kuin istua Narymin murjussa mahorkkaa
käryyttämässä. Ja hän sopii mainiosti ukkojen kanssa.

Minua rupesi ihmetyttämään: äskeinen vallankumouksellinen karkotettu,
jolla ei vapaaksi päästyäänkään ole valtiollista luotettavaisuutta,
yhtäkkiä valtion toimessa. Venäjällähän liikkui urkkijoita kaikkialla,
miten tämä saattoi olla mahdollista. En malttanut olla kysymättä tätä
seikkaa maanmittarilta itseltään.

"Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maanmittari, ja hän otti
asian järjestääkseen. 'Mikä pannaan nimeksi?' hän kysyi. 'Pannaan
vaikka Pljesunov.' 'Hyvä on.' Sama maanmittari vakuutti ammattitaidon,
ja asia oli valmis muutamassa päivässä. Virka tuli. Tämä on rajattomien
mahdollisuuksien maa, tämä Venäjä."

"Eikö kukaan epäile sinua entiseksi karkotetuksi?"

"Johan nyt. Leonid Petrovits Serebrjakov, valtiollinen karkotettu,
on toistaiseksi kuollut, mutta apulaismaanmittari Ivan Ivanovitä
Pljesunov elää ja jakaa talonpojille maata. Vahinko vain, että näin
kaupunkipaikoissa kohtaa entisiä tovereita. Joku huutaa Mihail
Feodorovitsia, toinen Pavel Konstantinovitsia, kolmas Nikolai
Stepanovitsia ja neljäs vielä jotakuta muuta. Sitä kun on pitänyt olla
niin monena eläessään."

Hetken kuluttua hän lähti siirtolaishallitukseen ja
kuvernöörinvirastoon tekemään selvää töistään ja toimistaan.

Sen jälkeen en häntä nähnyt. Hänen nimensä vilahteli joskus
sanomalehdissä. Silloin se oli oikea. Neuvostoliitossa hän oli
huomattavassa asemassa, mutta sekaantui trotskilaisjuttuun ja joutui
teloitettavaksi. Jotakin hyvää hän kai sentään eläessään ehti tehdä.

Näitä kahta vallankumoustaistelijaa ja karkuria halusin vielä
muistella. Mutta ehkä on syytä mainita muutamalla sanalla
sanomalehtimies Grigori Filippovitš Semeškosta. Hänet oli jokseenkin
samaan aikaan kanssani karkotettu Kievistä, missä hän oli ollut erään
paikkakunnan lehden aputoimittajana. Hän oli vilkas, kekseliäs,
oikea reportteri ja käytti mielellään kotipuolensa Ukrainan
murretta. Syntyperältään hän oli kasakka eikä milloinkaan unohtanut
liittää mainintaa siitä monilukuisiin viranomaisille lähettämiinsä
anomuksiin ja valituksiin. Puoluekannaltaan, jos hänellä ylipäänsä
sellainen oli, hän lienee ollut kadetti, koskapa hän avustelikin
vapaamielisiä lehtiä. Hän lähetteli kuvauksia karkotettujen elämästä
ja oloista puoleentoistakymmeneen sanomalehteen. Milloinkaan hän
ei maininnut karkotuksensa syytä, mutta varsinaisesti hän ei ollut
vallankumouksellinen. Hänellä oli tietolähteenä pristavi, jonka
kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä, mutta myöhemmin
välit kylmenivät, jopa suorastaan rikkoutuivat. Semeško kirjoitti
"minä syytän"-malliin Tomskin läänin kuvernöörille ja oikeushovin
prokuraattorille kirjelmän, jossa hän esitti kihlakunnan ispravnikkaa,
Narymin pristavia ja tämän apulaista vastaan hyvin raskauttavia
syytöksiä lahjusten ottamisesta, kiristämisestä ym. Kirjelmä sai
aikaan tutkimuksen, ja pristavi apulaisineen sai lähdön. Ispravnikka
taisi säästyä. Pristavi Walterin näin myöhemmin Tomskissa nuoremman
aliupseerin asetakissa.

V. 1916 kevättalvella Semeško, joka oli keski-ikäinen mies ja
valtavin teenjuoja, mitä milloinkaan olen nähnyt, sai vastauksen
sisäministerille paljon aikaisemmin lähettämäänsä anomukseen, missä
hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille, koska hän kerran oli Venäjällä
vaarallinen henkilö. Vastaus oli myöntävä, ja Semeško ryhtyi
valmistelemaan matkaa. Pian saapui Tomskin kuvernöörin määräys hänen
siirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Semeško ei kuitenkaan halunnut
sinne, vaan käytti hyväkseen sisäministerin lupaa ja lähti Japanin
kautta Amerikkaan. Sinne hän pääsikin, koska minä sain häneltä sieltä
pari korttia, viimeisen palattuani Suomeen.

Minne lienee myöhemmin Semeškon tie johtanut, en tiedä, mutta luulen,
ettei hän sopinut Venäjän uuteen järjestelmään. Karkotettujenkin
joukossa hän oli omaa luokkaansa, eikä häntä milloinkaan nähty
yhteisissä asioissa. Hänen luonaan kyllä käytiin keskustelemassa, mutta
hän pysyi mieluimmin kotonaan.

       *       *       *       *       *

Paitsi valtiollisia, oli Narymin alueella karkotettuna myös rikollista
ainesta. Sitä tuli sinne varsinkin sodan aikana, jolloin ei välitetty
oikeudenkäynnistä, vaan rikolliset lähetettiin yksinkertaisesti
loitommaksi sotatoimien piiristä. Lisäksi siellä oli epämääräistä
ainesta, joka oli enemmistönä. Vakoilu oli hyvin tavallinen karkotuksen
aihe, vaikka vakoilijoiksi nimetyt oli tavallisesti karkotettu muista
syistä. Näitä "vakoilijoita" oli sokeita ja melkein umpikuuroja, oli
pikku poikia ja nuoria tyttöjä.

Vakoilijoiksi oli tultu monella tavalla. Esimerkiksi siten, että
santarmiupseeri koetti lähennellä nuorta tytärtä, ja kun häntä ei
suvaittu, leimasi sekä tyttären että äidin vakoilijoiksi ja puuhasi
heille karkotuksen. Tämänkaltaisia tapauksia oli kuinka paljon tahansa.
Joku talonpoika oli karkotettu siksi, että rohkeni pyytää maksua
ainoasta hevosestaan, jonka eräs upseeri oli takavarikoinut. Erään
asemapäällikön rouvan leningin ja hatun piirustuksia santarmit olivat
luulleet linnoitusalueen kartaksi ja karkottaneet sekä miehen että
vaimon eri paikkakunnille.

Kalpasevon kirkonkylässä asui karkotettuna todellinen valtioneuvos
Dattan. Hän oli rikas mies ja eli karkotuksessakin komeasti. Posti
kuljetti hänelle kaikenlaista tavaraa puutamäärin. Muutamia vuosia
aikaisemmin eräs saksalainen prinssi oli matkustanut Japaniin ja
pysähtynyt vuorokaudeksi Vladivostokissa, missä valtioneuvoksella
oli ylellinen asuntonsa. Venäjän hallitus, jonka oli osoitettava
kestiystävyyttä prinssille, pyysi Dattania panemaan kuntoon viisi
huonetta korkeata vierasta varten. Niin tapahtuikin, ja vieras oli ylen
tyytyväinen.

Meni muutamia vuosia. Jonkin aikaa ennen sotaa samainen prinssi oli
tavannut valtioneuvoksettaren saksalaisessa kylpyläkaupungissa ja
palkinnut vieraanvaraisuuden kutsumalla tämän luokseen vieraskäynnille.
Tästä harvinaisesta tilaisuudesta rouva oli kirjoittanut miehelleen.
Sota oli tullut väliin, kirje oli joutunut venäläisen sensuurin käsiin,
ja valtioneuvos oli karkotettu Vladivostokista Tomskin lääniin,
valtioneuvoksettaren jäädessä siviilivankina Saksaan.

Valtioneuvos kirjoitti anomuksen toisensa perästä, kertoen mainitut
asiat ja vedoten siihen, että hänellä oli kaksi poikaa upseerina
Venäjän rintamalla ja että toinen oli saanut P. Yrjön ristin (toinen
myöhemmin kaatui), samoin kuin siihenkin, että hän Japanin sodan aikana
oli lahjoittanut kaksi miljoonaa ruplaa sotatarpeisiin; karkotusta ei
peruutettu.

Omituiselta tuntui, että kaukaisesta idästä, Vladivostokista, piti mies
karkottaa lähempään itään, Tomskin lääniin. Mutta niin tapahtui usein.
Tomskin läänistä karkotettiin Tobolskin lääniin ja päinvastoin.

Kesällä 1915 saapui Narymin alueelle kolme talonpoikaa, joita ei
lainkaan ollut kuvernöörin luetteloissa. Eräs heistä, talonpoika
Koslovski, kertoi kuulustelussa olleensa matkalla markkinoilta
kotiseudulleen, kun junavaunuun oli tullut sotilas, katsellut hetkisen
ympärilleen, astunut Koslovskin luokse ja ärjäissyt:

"Sobirai vestši" (kokoa tavarasi)!

Mies ei ollut halunnut lähteä paikaltaan, mutta sotilas oli esiintynyt
niin vaativasti, että tämän oli lopulta taivuttava. Sotilas saattoi
hänet vankivaunuun ja kehoitti:

"Sadjis" (istu)!

Miehen nimi ja elämäkerralliset tiedot kirjoitettiin muistiin, ja
hän saapui etapin mukana Narymin alueelle. Toisten kahden tarina oli
suunnilleen samanlainen. Erehdys korjattiin, mutta talonpojat olivat
saaneet olla pakollisella matkallaan lähes vuoden.

Miksi heidät vangittiin? Vain sotilas sen tarkoin tietää, mutta
aavistella saattaa, että vankivaunusta joku oli karannut vartioston
tieten tai tietämättä. Luku oli saatava täyteen ja niin haettiin
tilalle mies matkustajavaunusta joukon jatkoksi.

Venäläisten hyökätessä Itä-Preussiin eräs Venäjän juutalainen Otto
Husqueller oli ollut heidän oppaanaan. Hän oli rajan asukas ja tiesi
hyvin tienoot. Miehen toiminta oli tullut saksalaisten tietoon,
ja he olivat liimanneet näkyviin paikkoihin julistuksia, joissa
luvattiin huomattava palkinto Husquellerin päästä. Tämä pyysi silloin
komentavalta upseerilta siirtoa toiseen paikkaan, jossa hän taas voisi
ryhtyä harjoittamaan entistä ammattiaan. Upseeri myöntyi, mutta lähetti
hänet esikuntaan, joka määräisi uuden toimipaikan. Hän oli luvannut
suositella miestä puhelimitse.

Esikunta majaili kolmenkymmenen virstan päässä, ja Husqueller lähti
sinne upseerin antama revolveri taskussaan. Matkalla hän kohtasi
etapin, viisi vangittua ja kaksi vartijasotilasta. Matkamies pyysi
päästä hevoskyytiin ja saikin luvan. Kaupunkiin, jossa esikunta
majaili, saavuttiin myöhään illalla. Mies ei halunnut häiritä esikuntaa
näin myöhään, vaan koetti päästä johonkin taloon yöksi. Kukaan ei
päästänyt sisälle tuntematonta miestä. Kun ei halunnut jäädä katuja
mittailemaan, hän meni samaan paikkaan, mihin oli jättänyt etapin.

"Perenotševatj mošno" (saako olla yötä)?

"Mošno, lošis" (saa kyllä, pane pitkällesi), entinen ystävällinen
sotilas vastasi.

Husqueller nukkui rauhallisesti yönsä. Aamulla hyvissä ajoin hän oli
valmis lähtemään.

"Seis!" karski ääni huusi hänen yrittäessään poistua.

Toinen pysähtyi hölmistyneenä. Vartiosotilas ei ollutkaan eilinen.
Yöllä oli ollut vaihto, eivätkä poistuneet olleet huomauttaneet, että
vankien joukossa oli vapaakin mies. Tämä koetti selittää:

"Täällä on viisi vangittua, minä olen kuudes."

"Piru tietää, kuka teistä on kuudes."

Ja sinne joutui Husquellerkin Narymin alueelle. Hän kertoi
kaiken tapahtuneen anomuksessaan sotajoukkojen komentajalle ja
sisäasiainministerille. Hänet vapautettiin, mutta hän oli ehtinyt olla
matkallaan kaksitoista ja puoli kuukautta.

Monenlaista väkeä oli Narymin alueella ja monista syistä karkotettuja.
Jouduin näkemään paljon asiakirjoja — anomuksia, joita karkotetut
lähettivät viranomaisille, etupäässä tietenkin sisäasiainministerille.

Meikäläisten asema oli Narymissa sentään jollakin tavalla edullisempi
kuin monien muiden. Voimme lukea ja keskustella yleisistä asioista,
mutta ne, jotka olivat joutuneet kuka pelloltaan, kuka kaupaltaan,
eivätkä olleet tottuneet viljelemään edes kirjallisuutta, kärsivät
henkisesti. Venäläistä kirjallisuutta tuli karkotuspaikalle runsaasti.
Suurten aikakauskirjojen toimitukset lähettivät tuotteitaan ilmaiseksi,
samoin tuli kirjoja vapaudessa olevien vallankumouksellisten
välityksellä. Toiset, jotka eivät olleet perehtyneet lukemiseen,
kiersivät pientä ympyrää kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen ja
menettivät hermonsa. Jotkut menivät päästään sekaisin ja joutuivat
jonnekin parantolaan, mikäli eivät — sellaistakin tapahtui —
paleltuneet metsiin tai kaduille.

Aluksi viranomaiset eivät sallineet karkotettujen tehdä ruumiillista
työtä. Myöhemmin, kun hintojen kallistuttua puute lisääntyi, työlupia
sentään jossakin määrin myönnettiin. Silloin järjestettiin työkuntia
ja painuttiin ikimetsiin propsien tai halkojen tekoon ja syksyisin
kokoamaan seetripuun pähkinöitä. Heinäntekoonkin karkotetut omilla
asuinsijoillaan ottivat osaa.

Asiakirjojen mukaan sattui karkotettujen parissa varsin paljon
mielipuolisuuskohtauksia ja itsemurhiakin tehtiin. Moni oli joutunut
karkotetuksi sodan jalkoihin joutuneilta seuduilta. He eivät voineet
saada avustusta kotoaan ja valtion avustus oli riittämätön, joten
nälkiintyminen ja kaiken puute oli huutava. Epätoivo ja huoli
huomisesta johtivat elämään kyllästymiseen. Erityisesti on jäänyt
mieleeni tuttavieni Goldsteinin — edellä lyhyesti mainitun Mönjän
— ja Jermolajevin kaksoisitsemurha. Molemmat olivat nuoria miehiä,
vähän päälle kahdenkymmenen, valtiollisia karkotusalueen asukkaita. He
nauttivat yhdessä jollakin tavalla hankkimaansa myrkkyä. Jermolajev
oli vielä hengissä, kun heidät tavattiin Goldsteinin asunnon
lattialta vierekkäin. Hän oli tullut varta vasten kuudenkymmenen
virstan päässä sijaitsevasta karkotuspaikastaan päättämään päivänsä
ystävänsä seurassa. Hänet olisi ehkä voitu pelastaa, mutta hän torjui
päättävästi kaikki sensuuntaiset yritykset, purren tiukasti hampaansa
yhteen, kun aiottiin kaataa hänen suuhunsa maitoa — ainoata käsillä
olevaa "vastamyrkkyä". Iloton elämä oli lamauttanut nuoret miehet
siinä määrin, etteivät he jaksaneet odottaa muutamien kuukausien
päässä olevaa vapautustaan. Heidän ainoa toiveensa päästä rinnakkain
ulkopuolelle hautausmaan — he kun olivat eri uskontoa — täytettiin.

Sisäasiainministeriöstä lähetettiin Narymiin kerran tutkija. Hänelle
jätettiin erinäisiä valituskirjelmiä, joissa kerrottiin karkotettujen
elämää kuvaavia tapauksia. Enimmäkseen, oli kysymys puutteellisesta
sairaanhoidosta. Ken sairastui vakavammin, hän oli tavallisesti
mennyttä. Niin kuoli kokonaisia perheitä suoranaiseen kurjuuteen.
Kylissä ei ollut edes välskäreitä, vaan heitä komennettiin suuremmilta
paikkakunnilta. He eivät enää taitaneet mitään tahi tekivät väärän
diagnoosin. Kun potilaiden tila yhä huononi, ja välskäritkin
mahdollisesti huomasivat erehdyksensä, he eivät virkaylpeytensä vuoksi
halunneet muuttaa lausuntoaan, Sattui niinkin, että vanhemmat ja
lasten hoitajana seurannut naishenkilö kuolivat, jättäen kolme pientä
alastonta ja nälkäistä orpoa, jotka tuttavien ponnistuksilla oli saatu
pelastetuksi onneksi — tai ehkä paremminkin onnettomuudeksi, sillä
isättömien ja äidittömien pienokaisten kohtalo oli varmaankin ylen kova.

Epäterveellisissä oloissa raivosi usein kesäisin lavantauti,
pilkkukuumekin levisi, ja silloin tuoni kaatoi armottomasti viljaa.
Erityisesti näitä kulkutauteja torjumaan lähetettiin sitten, kun
kuoleman sato oli jo käynyt varsin tuhoisaksi, välskäri Panov. Tämä
välskäri oli ennen ollut hevosmies ja pitänyt postiasemaa, mutta kun se
oli käynyt kannattamattomaksi, hän oli kirjoittautunut välskäriksi.

Siis hevosmies taistelemassa kulkutauteja vastaan.

Tällaisia asioita ja paljon muuta kerrottiin tutkijalle, joka oli
oikein hänen ylhäisyytensä, valtioneuvos, mutta mitään sanottavaa apua
siitä ei ollut. Asiakirjat hautautuivat tunnetun viheriän veran alle,
joka tsaarien Venäjällä oli vielä läpäisemättömämpi kuin muualla.

       *       *       *       *       *

Narymin alueen elämänilmiöistä olisi paljonkin kerrottavaa. Ne
ajat ovat kuitenkin nyt jo kaukana. Kaikki ne pahoinpitelyt ja
pieksäjäiset, joita karkotetut saivat tuntea nahoissaan, on ajat sitten
kärsitty ja unohdettu. Ehkä ne eivät nykyajan ihmisiä kiinnosta.
Jätän ne kertomatta, mutta puutun sen sijaan vanhaan venäläiseen
lahjusjärjestelmään, joka kukoisti Siperiassakin. Se oli koko Venäjälle
ominainen vuosisatainen ilmiö, ja ehkä juuri sen vuoksi kannattaa sille
uhrata muutama sivu. Päästäkseni puhumasta omaan laskuuni lainaan tähän
suorana käännöksenä palasen karkotettu Minzin mainitulle tutkijalle,
hänen ylhäisyydelleen Sofronoville osoittamasta kirjelmästä:

  "Siirryn nyt teidän ylhäisyytenne näkökannalta kaikkein
  hämmästyttävimpään ilmiöön Tomskin kihlakunnan karkotettujen elämässä
  kaikkialle levinneeseen lahjusten ottamiseen. Olen päättänyt puhua,
  vaikka hyvin tiedän, mikä seuraus minulle saattaa olla alempana
  seuraavien rivien johdosta.

  Tiedän myöskin, ettei mikään hallinnollinen tutkimus tässä
  tapauksessa auta. Pelotellut karkotetut, jotka voisivat
  todistaa lukemattomia tosiasioita, mitä lahjusten ottamiseen
  ja kiristykseen tulee, hallinnollisen tutkimuksen tapahtuessa
  kaihtavat sanoa totuutta. Pidän suotavana, että Tomskin kihlakunnan
  poliisiviranomaiset haastavat minut oikeuteen herjauksesta. Vain
  valansa nojalla oikeudessa karkotetut puhuvat totta.

  Minä jo kerroin teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä, kenen keksintöä
  oli juridisessa suhteessa typerä ja avuton sekä inhimillisessä
  suhteessa julma selitys, että karkotettujen juutalaisten vaimoilla ei
  ole asunto-oikeutta miestensä luona Narymin alueella. Sitä vastoin
  tiedän sangen hyvin, että tuo samainen selitys aiheutti kokonaisen
  kultasateen Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisille. Lahjuksia
  otti ispravnikka Pelioševski, otti pristavi Walter siitä, etteivät
  karkottaneet vaimoja miestensä luota, ottivat vartijavanhimmat
  karkotuksen lykkäämisestä, kun se jo oli määrätty tapahtuvaksi.

  Matkustaessaan kesäkuussa 1915 ympäri Narymin aluetta kokosi Tomskin
  kihlakunnan ispravnikka Pelioševski runsaan veron. Samoin keräsi
  veroa pristavi Walter. Yhtenä tapauksena mainitsen karkotettu
  Burschteinin Moltšanovosta. Häneltä Walter otti 25 ruplaa, mutta
  karkotti silti hänen vaimonsa.

  Sangen oudolta kuulostaa seuraava tapaus: 16 p:nä joulukuuta
  1915 ilmoitti 6:nnen piirin pristavi karkotetulle juutalaiselle
  Sudarskille ispravnikka Pelioševskin määräyksen, että hänen
  vaimonsa kahden alaikäisen lapsensa kanssa täytyi heti matkustaa
  Moltšanovosta. Sangen usein meidän poliisiviranomaisemme vielä senkin
  jälkeen, kun jokin kiertokirje on menettänyt voimansa, sovittavat
  sitä yhä edelleen puolustellen itseään sillä, että heille ei ole
  muutoksesta virallisesti ilmoitettu — vaikka asian tietää jo koko
  maailma. Tässä tapauksessa uskallan vakuuttaa, että Pelioševski
  tunsi uuden selityksen karkotettujen juutalaisten vaimojen
  asumaoikeudesta miestensä luona. Tämän päättelen seuraavasta: yli
  kaksi viikkoa ennen joulukuun 16 p:ää M:vossa kävi kaksi kuvernöörin
  kanslian virkamiestä, herrat Savadovski ja Senkevitš. Juutalaisten
  valituksiin, ettei heidän vaimoilleen anneta elatusapua, huomautti
  Senkevitš, että siitä saakka, kun karkotettujen juutalaisten
  vaimoille on annettu asumaoikeus miestensä luona, heille on annettava
  myös muonarahaa. Pari päivää sen jälkeen M:voon saapunut ispravnikan
  apulainen Wišnjevski samanlaisten valitusten johdosta määräsi heti
  annettavaksi elatusrahat niille karkotettujen juutalaisten vaimoille,
  jotka eivät vielä olleet niitä saaneet.

  Kun kerran mainitusta selityksestä tiesivät kuvernöörinviraston
  virkamiehet ja ispravnikan apulainen, niin ei ispravnikkakaan voinut
  olla siitä tietämätön.

  Mutta miksi sitten ispravnikka karkotti Sudarskin perheen? Eiköhän
  vain mahtanut hetkeksi unohtaa selityksen olemassaolon sen vuoksi,
  että Sudarski oli varakas mies?

  Karkotettujen siirto Narymin alueelta Moltšanovoon (M:vo oli
  karkotuspaikoista parhaita ja halutuimpia paikkoja) antoi myös
  poliisiviranomaisille mahdollisuuden tukevan veron kokoamiseen.

  Kun ei ollut suorastaan määrätty, kenet piti siirtää, sai 5:nnen
  piirin pristavi (Walter) täyden vapauden lähettää kenet tahtoi.
  Monet siirrettävien luetteloon merkityistä eivät erinäisistä syistä
  halunneet lähteä matkalle. Sitävastoin oli paljon sellaisia, joita
  ei ollut siirrettävien luetteloissa, mutta jotka kumminkin halusivat
  siirtyä. Walter otti lahjuksia kaikilta — toisia hän pyyhki pois
  luetteloista, toisia lisäsi niihin. Taksa vaihteli 20—50 ruplaan.

  Karkotettujen määrääminen Kolpaševoon ja Toguirin (sijaitsee K:sta
  8 virstan päässä), Narymin alueen parhaimpiin paikkoihin, tuotti
  poliisiviranomaisille tuntuvan tulon. Jotta mainituissa kylissä
  saataisiin paikkoja vapaiksi, siirrettiin niistä kaikki valtiolliset
  karkotetut pois.

  Toukokuussa 1915 istui Tomskin kihlakunnan poliisivankilassa
  odottelemassa lähetystä Narymin alueelle kuusi verrattain varakasta
  miestä. Heidän joukossaan olivat mm. Schaz, Prezisa ja Liebenbaum.
  Erään ispravnikka Pelioäevskin apurin, Fuksmannin, kautta heille
  ilmoitettiin, että he suorittamalla jonkin lahjuksen voivat saada
  määräyksen Kolpaševoon. Schaz antoi 550 rpl. ja sai määräyksen. Muut
  eivät suostuneet maksamaan niin suurta summaa ja heidät määrättiin
  Parabeliin, 120 virstaa pohjoisemmaksi Obin varrelle. Laivalla saivat
  karkotetut kuulla, että samaan laivaan astuu Kolpaševon laiturista
  pristavi Walter. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin vaikuttaa
  pristaviin, että hän siirtäisi loputkin Kolpaševoon. Asian otti
  hoitaakseen Liebenbaum. Kolpaševosta lähdettyä hän meni pristavin
  hyttiin ja muutaman hetken kuluttua oli asia järjestetty, vieläpä
  verrattain halvalla — 150 ruplaa kaikilta viideltä. Tietysti oltiin
  iloisia, olihan jokainen Schaziin verraten voittanut 500 rpl. Rahat
  maksettiin heti ja pristavi neuvoi heille seuraavaa: Parabelissa
  ei pidä poistua laivalta, vaan ostaa sieltä lippu (Parabeliin
  saakka heille kuului kruununkyyti) laivan matkan päätekohtaan,
  Kargasokin kirkonkylään sekä sieltä samalla laivalla paluupiletti
  Kolpaševoon. Niin tehtiinkin. Yhdessä heidän kanssaan, vaikkakin
  kruunun kustannuksella, matkusti heitä Tomskista saattamassa ollut
  poliisivartija.

  Ei ole mikään harvinaisuus, että poliisiviranomaiset maksusta
  auttavat karkotettuja pakoon.

  Viimeisen edellisellä laivalla — tämä tapahtui 22—24 p:nä syysk.
  useinmainittuna vuonna — pakeni Moltšanovosta kuusi miestä. Viidelle
  heistä 6:nnen piirin pristavin kirjuri Beljajev 275 ruplan hinnasta
  antoi lupatodistuksen Tomskiin. Olkoon huomautettu, että juuri samaan
  aikaan Beljajev minulta ja kokonaiselta joukolta muita karkotettuja
  kielsi henkilötodistuksen sisäänkirjoitetun postilähetyksen
  saantia varten, vedoten siihen, että pristavin poissaollessa hänen
  leimasimensa on lukon takana. En voi ymmärtää, mistä ihmeestä
  Beljajev sai leimasimen leimatakseen pakoa varten antamansa
  todistuksen. Seuraavana päivänä B. asianhaarojen pakotuksesta
  sähkötti ispravnikalle mainittujen karkureiden pidättämisestä.
  Parin kuukauden päästä tuli ispravnikalta vastaus, ettei mainittuja
  henkilöitä ollut tavattu laivalla.

  Eikö tämä kaikki teistä, teidän ylhäisyytenne, tunnu elokuvien
  rikosromaanilta?

  Kas tässä vielä hauska juttu:

  Karkotettu Tšiševski, joka asuu Kolominon kylässä, päätti siirtyä
  Moltšanovoon, jossa kääntyi kirjuri Beljajevin puoleen — muuten
  pristavi Frolovin läheinen sukulainen. Beljajevin kanssa karkotetut
  sellaisista asioista puhuivat aivan vapaasti, niinpä T. esitti
  pyyntönsä ja kysyi: paljonko? B. vaati 10 rpl., minkä heti saikin.
  Muutaman tunnin kuluttua B. antoi suojatilleen Kolominon kylän
  vanhimmalle vartijalle seuraavanlaisen lapun: "Katsoen siihen,
  että 6:nnen piirin pristavi siirtää karkotettu T:n Moltšanovon
  kirkonkylään, annettakoon hänelle heti esteittä lupakirja M:oon."
  Alla 6:nnen piirin pristavin sinetti ja allekirjoitus: "6:nnen piirin
  pristavi, puolesta Beljajev."

  T. matkusti Kolominoon, esitti kirjelmän, sai lupakirjan ja palasi
  M:oon. Lupakirjan jätti hän B:lle, joka kehoitti häntä seuraavana
  päivänä tulemaan vaatetusrahaa noutamaan. Samana päivänä T. tapasi
  piirivartija Išutenkon, jonka kysymykseen, miten hän on tullut M:oon,
  vastasi, että pristavi siirsi.

  Saavuttuaan aamulla vaatetusapua hakemaan hän sai pristavilta
  itseltään kuulla saman kysymyksen: "Mitenkä te olette tänne
  joutunut?" T:lle tuo kysymys oli aivan odottamaton. Hän oli
  täydellisesti vakuutettu, että pristavi oli suostunut hänet
  siirtämään, eikä tiennyt mitä vastata. Läsnäoleva Išutenko haukkui
  T:iä syyttäen häntä tietoisesta valheesta. Sekä pristavi että I.
  käskivät T:n mennä heti takaisin Kolominoon. Koko kohtauksen ajan oli
  läsnä myös B., joka vuoroon punastui, vuoroon kalpeni, eikä puhunut
  sanaakaan.

  Kohta tämän perästä onnistui T:n tavata Beljajev. Sen sijaan,
  että olisi vastannut T:n moitteisiin, hän vaati vielä 5 ruplaa,
  ja saatuaan rahat käski olemaan kiinnittämättä huomiota pristavin
  sanoihin ja asumaan edelleen M:ssa.

  Pari päivää näiden tapahtumien jälkeen pristavi ollessaan Kolominossa
  kysyi vanhimmalta vartijalta, kuka oli antanut T:lle luvan siirtyä
  M:oon. Vartija esitti saamansa lapun. Pristavi luki sen, pisti
  taskuunsa, eikä T:stä puhuttu sen enempää.

  Ei ole tiedossani, mitä tämän jälkeen tapahtui pristavin ja B:n
  välillä, mutta kerran eräs vartija ilmoitti pristaville, että T.
  ei ole vieläkään matkustanut pois M:sta; pristavi viittasi vain
  kädellään. Yksin Išutenko ei antanut T:lle rauhaa. Vihdoin tämä
  lähetti I:n luokse asiamiehen ja asia järjestettiin. En tiedä, millä
  ehdoilla, mutta kaikki ainakin päättyi yleiseen sovintoon.

  Eikö olekin, teidän ylhäisyytenne, elokuvamainen näytelmä?

  Alemmat poliisiviranomaiset eivät suinkaan jää jäljelle ylemmästä
  päällystöstä. Tuloksekkainta aikaa heille oli kesä 1915, jolloin
  oli kielletty antamasta lupatodistuksia matkaa varten -toisille
  paikkakunnille. Maksua vastaan vartijavanhimmat antoivat
  lupatodistuksia sentään joillekuille. Enemmän kuin muut oli ansainnut
  Kolpaševon vartijavanhin Isajev. Hän ottaa maksun kaikesta. Hänelle
  maksetaan siitä, etteivät vartijat tule tarkastuskierrokselleen
  liian aikaisin aamulla, maksetaan matkaluvista, maksetaan "muuten
  vain". Isajev käytti myös aikanaan hyväkseen tulkintaa karkotettujen
  juutalaisten vaimojen asumaoikeudesta, ottaen pienempiä summia
  karkotuspäivien lykkäämisestä.

  Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisten häpeämätön käytös on
  kehittynyt sellaiseen mittaan, ettei sitä voi nimittää muuksi kuin
  selväksi ryöstöksi.

  Tuhanteen nousevalle karkotettujen joukolle, joka v. 1915 helmikuun
  toisella puoliskolla ja maaliskuun ajalla lähti Tomskista, annettiin
  ispravnikan konttorissa vaatetusapua 18 ruplaa 18 ruplan 43 ½
  kopeekan asemesta. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla: se sarake,
  jossa piti olla kopeekat, jätettiin tyhjäksi. Siihen sarakkeeseen,
  johon saajat kuittaavat, tavallisesti kirjoitetaan: "niin ja niin
  monta (kirjaimilla) ruplaa, niin ja niin monta (numeroilla) kopeekkaa
  olen saanut", tämän jälkeen seuraa saajan nimikirjoitus. Mainituissa
  tapauksissa ei kirjoitettu kopeekoita osoittavia numeroita lainkaan.
  Myöhemmin nekin sinne olivat ilmestyneet, koskapa karkotettu L.
  Schmidt pyyntöönsä saada puuttuvat kopeekat sai ispravnikalta
  vastauksen: "Kuten luettelosta näkyy, Scmidt on saanut täyden summan."

  (Valittaja mainitsee sitten suuren joukon karkotettuja, joita näin
  tietämättömyytensä takia oli "jymäytetty".)

  Nämä minun esiintuomani seikat ovat vain vähäinen osa poliisin
  väärinkäytöksistä ja kiristyksistä. Esirippua on täten vain vähän
  raotettu.

  Ainoastaan laaja oikeudellinen tutkimus voisi tuoda päivänvaloon
  kaikki Pelioševski & C:on kolttoset, heti määrättävä oikeudellinen
  tutkimus, ennenkuin karkotetut ovat ehtineet hajaantua, ennenkuin
  "tuntemattomien" henkilöiden avulla ovat päässeet pakoon
  välttämättömät todistajat, jotka voivat paljastaa koko sakin. Ja
  tutkimuksen ajaksi on heti poistettava virantoimituksesta ispravnikka
  Pelioševski, pristavi Walter ja piirivartija Išutenko."

       *       *       *       *       *

Sellainen oli se asiakirja.

V. 1915 syksyllä oli Tomskiin saapunut omalla kustannuksellaan —
sellaistakin joskus sallittiin maksusta — karkotettu nuori mies.
Odotellessaan Tomskissa lähtöä Narymin alueelle hän oli saanut
Pietarista vaimoltaan sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että siellä
olisi tekeillä suuri liikeasia ja lisäksi voisi tulla kysymykseen hänen
karkotuksensa peruuttaminenkin, jos hän itse saapuisi Pietariin edes
muutamiksi päiviksi.

Tilanne näytti vähän pimeältä, mutta yritteliäs nuori mies päätti
koettaa onneaan. Hän meni ispravnikka Pelioševskin luo ja selitti tälle
avoimesti asiansa.

"Onko teillä rahaa?"

"On kyllä, paljonko vaaditaan?"

"Kuusisataa ruplaa."

"Tässä, olkaa hyvä."

"Onko passi?"

"Se lienee teidän hallussanne, papereitteni joukossa."

Ispravnikka käski tuoda paperit. Aivan oikein, siellä oli passi.

"Tässä on, mutta luvatkaa kahden viikon kuluttua olla takaisin."

"Sen lupaan kunniasanallani."

Tämäkin juttu tuli ylempien viranomaisten tietoon. Pelioševski lopulta
vapautettiin toimestaan ja pääsi junkkarikouluun. Hänestä tuli neljässä
kuukaudessa upseeri. Aikaisemmin mainittu Išutenko oli jonkin aikaa
pristavin apulaisena, sitten hänet siirrettiin Irkutskin piiriin
samanlaiseen virkaan. Pristavi Walterista tuli, kuten aikaisemmin
mainittu, aliupseeri, mutta vänrikkikouluun hänkin penäsi menevänsä,
kun hänet sattumalta lapasin myöhemmin Tomskissa.

Mitään oikeudellista tutkintoa ei tullut. Pelioševskin seuraaja
oli pitävinään jonkinlaista hallinnollista tutkimusta, mutta sitä
olisi kestänyt tuomiopäivään asti, jollei vallankumous olisi tullut
väliin. Uusi ispravnikka muuten pääasiallisesti vain uhkaili
lahjuksia antaneita ja kiristyksen alaiseksi joutuneita karkotettuja
rangaistuksella.

Ehkä on asianmukaista huomauttaa, että Pelioševski ja Walter olivat
kaiken varalta toimittaneet pahimmat todistajat toisille markkinoille,
antaneet heille tilaisuuden karata.

Vuosisatainen pyhä lahjusjärjestelmä sai kukoistaa, koira ei koiran
hännälle polkenut.




Tuli vallankumous ja vapaus


Vihdoinkin eroon Narymin alueelta! Elokuussa 1916, vuoden ja kahdeksan
kuukauden oleskelun perästä sain siirron terveyttäni hoitamaan läänin
pääkaupunkiin Tomskiin. Jokilaivalla matka kesti nelisen vuorokautta,
mutta se oli eräs elämäni ihanimpia kaistaleita. Vartija ei ollut
tungetteleva, hän matkusti mukana vain muodon ja päivärahojen vuoksi.
Minä sain laivalla oman hytin ja tunsin olevani matkalla lähemmäksi
Eurooppaa — Suomea.

Kotimaasta oli tullut ikäviä viestejä: sorto oli yhä koventunut, sanan-
ja kokoontumisvapaus täydellisesti riistetty. Mutta oli toisinaan
Pertti Paimion kirjeissä vilahdellut rivien välistä parempiakin
tietoja, ilahduttavia kaiken harmauden keskellä. Tosiaan: Paimio
osasi kirjoittaa kaikesta niin taitavasti, että asioista pääsi
perille. Toiset eivät taitaneet kätkeä kirjeisiinsä sellaisia tietoja.
Suomessakin odotettiin jotakin, aivan kuin oli odotettu Narymin
alueella.

Tomskissa ei ollut tuttavia, siellä ei päässyt kosketukseen sellaisten
ihmisten kanssa, jotka olisivat tietäneet tai edes aavistelleet
jotakin. Sitäpaitsi minä aluksi olin ruumiillisesti verraten huonossa
kunnossa.

Elämää siellä kuitenkin oli, jonkinlaista. Oli elokuvia, taisi
pistäytyä jokin teatterikin, ja ennen kaikkea siellä oli enemmän
valoa iltaisin, eikä vartija ollut jokapäiväinen vieras. Postikin
tuli joka päivä ja sen mukana suomalaiset sanomalehdet. Tomsk oli
"Siperian Ateena", siellä oli useampia korkeakouluja ja jonkinlaista
kulttuurielämää, joskin laimeaa.

Se ihanuus loppui kuitenkin pian, sillä kuvernööri havaitsi, että hänen
kaupungissaan on jo kolmatta kuukautta asunut vaarallinen "rajamaan"
mies ja hänestä oli päästävä. Ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta
lähettää häntä takaisin Narymiin, sillä vallitsi parhaillaan kelirikko
ja miehestä oli päästävä nopeasti. Valittiin siis uusi karkotuspaikka:
Kainskin kaupunki.

Minä ilostuin, Kainsk oli pitkän matkaa Eurooppaan päin, siis ihan
oikeaan suuntaan. Lähempi tutustuminen tähän kaupunkiin osoitti
kuitenkin, ettei se ollut lainkaan kaupunki eurooppalaisessa mielessä,
vaan vähän tavallista isompi siperialainen kylä. Se sijaitsi
Keski-Siperian avonaisella aroseudulla, jossa kylmä viima otti tulijan
vastaan. Mutta oli se kuitenkin avarampi Narymia eikä karkotettuja
tullut vastaan aivan joka askelella. Ja sitten sinne saatiin posti
kaikkina arkipäivinä. Mutta ei mitään henkisiä harrastuksia, ei
muuta kuin minkä itse itsellesi osasit järjestää. Siis lukemista ja
kirjoittamista, iltaisinkin lepattavien kynttilöiden valossa.

Tämä Kainsk oli kymmenen virstan päässä Siperian radasta. Kun sanottua
rataa rakennettiin, se oli suunniteltu kulkevaksi Kainskin kautta,
mutta vedettiinkin sivuun, koska kaupungin porvarit eivät suostuneet
antamaan lahjuksia insinööreille. Kaupungin kohdalle rakennettiin
asema, joka sai nimen Kainsk II. Aseman seutu kasvoi ja vaurastui
nopeasti, ja silloin vanhan Kainskin papoille tuli hätä käteen, ja he
ryhtyivät anomaan haararataa kaupunkiinsa. Asia viipyi, kuten Venäjällä
kaikki entisaikaan, muita lopulta tuo haararata rakennettiin ja
vihittiin tarkoitukseensa samana päivänä, jona minä kaupungista lähdin.
Matkustin ensimmäisessä junassa ja olin siis vähän kuin historiallinen
henkilö.

Kainskissa oli minun jokseenkin ainoana tuttavanani eräs Getler niminen
karkotettu. Hän eleli siellä vaimonsa ja pikku poikansa kanssa.
Hän oli saksalaista syntyperää, mutta ei ollut koskaan Saksassa
käynytkään, vaan kasvanut Venäjällä. Hän oli kuitenkin yhä edelleen
Saksan alamainen. Sivistynyt ja hauska mies, äidin puolelta venäläistä
vilkkautta veressään. Hänen kanssaan me seurustelimme ahkerasti ja
politikoimme kuin aika pojat. Kumpainenkin vihasimme tsaariryssää
ja iloitsimme jokaisesta voitosta rintamalla, koska uskoimme sen
lähentävän tsaarivallan romahdusta.

Tällä Getlerillä oli muuten ollut moukan tuuri. Hän oli ollut
karkotettuna venäläisiin vallankumoushankkeisiin osallistumisesta,
mutta määrävuodet olivat loppuneet, ja hän oli tullut Tomskiin,
kuvernementin pääkaupunkiin vapaana miehenä, aikoen matkustaa
Pietariin. Oli kuitenkin käynyt toisin. Tomskissa hänet oli napattu
kiinni Saksan alamaisena ja kyyditty Kainskiin sodan loppuun saakka.

Senaikaisesta sanomalehdistöstä ei luonnollisesti tavattu mitään
merkkejä vallankumouksen lähenemisestä, eikä kirjeistäkään, joita
molemmat saimme, siitä piti sotasensuuri mahdollisimman tarkan huolen.
Pienen siperialaisen kaupungin elämä kulki tavallista latuaan, siinä ei
ollut mitään enteellistä. Joskus tapasimme rintamalta lomalle päässeen
sotilaan, mutta hän tiesi kaikkein vähimmän armeijan mielialoista,
hän tuskin oli selvillä edes siitä, millä rintaman osalla hän oli
taistellut. Häntä oli kuljetettu kuin elukkaa sinne tänne, ajettu
joskus taisteluhautoihin, välistä hyökkäykseenkin, mutta etupäässä
hän oli kulkenut taaksepäin, vaikka hän tuskin sitäkään käsitti. Joku
saattoi kertoa sellaistakin, että rauha tästä kohta tulee, niin siellä
rintamalla jutellaan, saksalainen on jo kypsä, preussilainen vielä
vähän pihistelee. Moni ei tietänyt edes sitäkään, ketä vastaan oli
taistellut. Niin loistavia sotilaita tsaarilla oli.

Niin, todellakaan ei missään näkynyt merkkejä muutoksesta.
Vuosisatainen tsaarinvalta tuntui istuvan yhtä lujassa kuin ennenkin.
Ja kuitenkin me karkotetut — olihan siellä meidän ohellamme joitakuita
muitakin, vaikkei valtiollisia — ikäänkuin odotimme vallankumousta. Se
kärysi meidän nokkaamme. Me enemmän tunsimme kuin tiesimme vallitsevan
järjestelmän luhistumisen enteet. Vieläpä uskoimme ratkaisevaan,
perusteelliseen muutokseen. Mikään perustuslaillinen monarkia ei enää
voinut tulla kysymykseen. Vallankumouksen täytyi tulla.

Ja se tuli!

Sen muistan, että sinä maaliskuun päivänä oli kirpeä pakkanen. Aurinko
teki nousuaan, mutta ei vielä jaksanut lämmittää. Vihainen tuuli
pyöräytteli lunta kadulla ja kolisutteli ikkunan luukkuja.

Asuntomorkkuni oli tarkka lämmönmittari: jos aamulla henki huurusi,
niin ulkona oli varmasti kylmä. Sinä aamuna huurusi, ja senpä vuoksi
minä paksut villasukat jalassa ja siperialainen turkki ylläni hain
sylyksen puita ulkoeteisestä, työnsin ne uuniin ja sytytin tulen.

Vähitellen alkoi pieneen huoneeseen levitä lämpöä, istuin uunin ääressä
ja muistelin kotimaata; siellä vielä nukuttiin, sillä Siperiassa aika
kulki useita tunteja edellä. Mehän olimme idässä.

Silloin kuului hätäinen kopaus oveen, ja samassa syöksyi sisään
hengästynyt mies. Ovi oli jäänyt kiertämättä lukkoon minun
puunhakumatkallani. Tulija oli Getler.

"Nyt se tuli, nyt se tuli, tuli lopultakin", hän läähätti.

"Mikä tuli?"

"Se, se, vallankumous!"

Minä jouduin sanattomaksi. Niin paljon kuin siitä olimme puhuneetkin,
niin syvästi kuin olimmekin sitä odottaneet, en minä sillä hetkellä
päässyt lainkaan kiinni asiaan. Tuttava tuntui puhuvan jotakin aivan
outoa ja käsittämätöntä.

Mutta Getlerillä oli todistuskappale. Hän kaivoi taskustaan
sanomalehden palasen.

"Tässä se on, tässä! Joku toi sen mukanaan, se on omskilaisen
sanomalehden kappale. Siinä on valtakunnan duuman manifesti. Tuossa!"

Ei hän ollut itsekään ehtinyt sitä sen paremmin lukea, silmännyt vain
häthätää lihavalla painettuja paikkoja. Hänelle oli tullut kiire
tuomaan sanomaa toverilleen.

Siperialaisen aamun valjetessa tutki nyt kaksi miestä sanomalehden
riekaletta, joka sisälsi suuria asioita. Todellakin: duuman julistus,
alla puheenjohtaja Rodsjankon nimi. Hohhoh, jopas oltiinkin pitkällä:
tsaari pantu viralta ja on vartioinnin alaisena. Siellä pääpaikoilla
on taidettu huiskia jo useampia päiviä, vaikka me täällä kaukaisessa
kolkassa saadaan nyt vasta ensimmäiset terveiset tuollaisesta
matkustajan mukanaan kuljettamasta sanomalehden kappaleesta.

Selvää on, että me syleilimme toisiamme ja toivotimme onnea vapaalle
Venäjälle ja ennen kaikkea vapaalle Suomelle, sillä toverini oli
kohtelias ja ymmärsi minun tunteeni.

Meidän päähämmekään ei pälkähtänyt epäillä asian todenperäisyyttä,
sillä todistuskappaleemme oli varmasti oikean sanomalehden palanen,
eikä sellaista olisi voinut painattaa, jos sotasensuurilla vielä olisi
ollut voimaa.

"Ja nyt lähdetään pois tästä kirotusta pesästä."

"Te tietysti lähdette", Getler sanoi surullisena, "mutta minun laitani
on toinen. Sotahan ei vielä ole lopussa, päinvastoin saattaa nyt tulla
toinen kurssi, ja minähän olen Saksan alamainen."

"Mutta tehän olette toki venäläinen vallankumouksellinen, teidän
ystävänne ovat nyt vallassa."

"Muistanevatko he enää minua?"

"Totta nyt toki!"

"No, ehkä sitten myöhemmin, kun ehdin saada yhteyden... Mutta nyt
mennään ensi hätään kaupungille katsomaan, miltä siellä näyttää."

Siellä ei näyttänyt sen kummemmalta. Ensimmäisenä tuli portilla
vastaan postimikko, vanhanpuoleinen kekkuli, joka ajoi aina hevosella,
kun vähänkin pyryytti, ja seisoi reessä kuin markkinamies. Eivät ne
talojen välit siinä kaupungissa varsin pitkiä olleet, mutta hevosta hän
joka tapauksessa käytti. Tällä kertaa hän oli tavallista vahvemmassa
humalassa heti aamutuimaan, lykkäsi minun kouraani koko kirjepinkan ja
sanoi:

"Ka, katso itse, paremmin näet."

Sanomalehdet hän osasi erotella helpommin, sillä hän tunsi minun
suomalaiset sanomani ulkoasusta.

Getler ei malttanut olla sanomatta hänelle:

"Mihail Petrovits, nyt on vallankumous!"

"Mikä?"

"Vallankumous, tsaari vangittu."

"Mitä... sinä olet tainnut ottaa useamman aamuryypyn kuin minä."

"Totta se on. Lue tuosta."

Hän näytti ukolle sanomalehden kappaletta.

"Ka, en minä nyt näe lukea. Sano sinä, mitä siinä seisoo." Getler luki
eräitä tärkeimpiä kohtia.

"Lorua se on. Kuka tsaarin vangitsee? Tsaari vangitsee kenen tahtoo,
mutta kukaan ei voi vangita tsaaria. Älä, hyvä mies, kerro kenellekään
tuollaista, paha sinut perii."

Ja hän lähti ajaa kenottelemaan seuraavaan taloon.

Kadulla kulki elämä tavallista rataansa. Mikäli näet lainkaan kulki.
Siinä kaupungissa ei yleensä ollut paljon elämää. Jonkin kaupan edessä
söi maalaisen hevonen heiniään, kovasti huiveihin pyntätty matami
kantoi kassiaan, joku mieskin uneliaasti laahusti tietään. Olemattoman
elämän tahti ei ollut millään tavalla muuttunut.

Me kävimme torilla, sielläkin oli entinen hiljainen menonsa: vähän
ihmisiä ja niukat kaupat, mutta ääntä runsaasti kuten tavallisesti.
Meidän teki mielemme ruveta puhumaan keskellä toria, sanoa noille
ihmisille, mistä nyt on kysymys, huutaa heidän korvaansa, että nyt
järkkyy jotakin, joka on vuosisatoja tukahduttanut ja kouristanut
teitä, muuttakaa edes hiukan tuota tylsää ilmettänne.

Mutta me hillitsimme halumme. Mitä se hyödyttäisi! Turhaa puhua näille
ihmisille, joista kenties suurin osa ei osaa lukea eikä tiedä yleensä
muuta kuin että Jumala on taivaassa ja täällä maan päällä on tsaari-isä
ja että he itse ovat olemassa, saaden jokapäiväisen leipänsä, teensä ja
sillinsä samanlaisilla konsteilla kuin heidän esi-isänsäkin ennen heitä.

Ja me kun olimme kuvitelleet vilkasta liikettä, kansankokouksia,
julistuksia katujen kulmissa, yleisiä keskusteluja suurista
tapahtumista! Mutta Kainskille ei ainakaan ollut tapahtunut mitään.

Entä upraava, kaupunginhallitus? Sehän on koko tämän yhteiskunnan sydän
ja siellähän nyt toki tiedetään jo asioista. Menimme sinne.

Aivan oikein: siellä tiedettiin — sikäli mikäli. Makeasti haukotteleva
sihteeri näytti meille sähkösanoman. Se oli sama kuin siinä omskilaisen
lehden kappaleessa, mutta ylhäällä luki velvoittava: virallisesti.
Matkalla oli joitakin sanoja tipahtanut pois, alla oli taas selvästi:
Duuman toimeenpaneva komitea, Rodsjanko.

"Herran nimessä, miksi ette toimita julistuksia kaupungille, että
väestö saisi tietää tapahtumista", kivahdimme.

"Mikä ne tällaiset sähkösanomat tietää, voivat olla joutavaa juttua.
Kuinka se nyt duuma tuollaista?"

"Onhan se jo sanomalehdissäkin."

Näytimme leikkeleen tahi paremminkin riekaleen. Sihteeri tutki sitä ja
haukotteli. Hänet oli nähtävästi herätetty kesken uniensa.

"Vähänkös ne sanomalehdet... Ja kunhan kaupunginpää tulee, niin
päättää."

Me odotimme ja hän tuli. Samantapainen keskustelu hänen kanssaan
ja samantapainen tulos. Ei mitään ilmoittelemista, mitä turhaa.
Me tenäämme vastaan, koetamme puhaltaa kaupungin, virkailijoihin
vallankumouksellista henkeä, mutta ei se heihin mene. He ilmeisesti
pitävät meitä jonkin verran nöyrä- tai höyrypäisinä ja ryhtyvät
keskustelemaan kaupunkinsa juoksevista asioista.

Mutta me saamme odottamatonta apua. Poika tuo sähkösanoman. Siinä
on otsakkeena "kiireellinen" ja alla Rodsjankon nimi. Uusia tietoja
vallankumouksesta ja selvä käsky antaa kansalle julistuksia, joissa
kehoitetaan rauhallisuuteen ja järjestykseen.

"Ähäh, joko nyt käsitätte, tomppelit."

Siihen on sillä välin ilmestynyt jo joku kaupunginisäkin. Miehissä he
tavaavat sähkösanomaa ja sitten aloittavat keskustelun, jossa tietenkin
kaikki puhuvat yhtaikaa, vanhaan hyvään venäläiseen tapaan. Lopulta
"lakimies", entinen rauhantuomarin kirjuri, vakuuttaa, että julistuksia
täytyy kirjoittaa ja naulata seiniin.

Me poistumme ja kaupungin papat jäävät miettimään julistuksen
sanamuotoa — tahi jotakin muuta, kukapa sen tietää.

Tuleekohan Nasaretista mitään hyvää?

Ei tullut sinä päivänä, eikä vielä toisenakaan mitään julistuksia
ilmestynyt. Kävimme toverini kanssa kuulostamassa upraavassa, mutta
meille sanottiin, että älkää nyt, hyvät ihmiset, hoputtako, touhussa
tässä ollaan, mutta eihän ihminen ole mikään "ottiatuota, ampiainen" —
jos nyt sovittaisi "Tukkijoen" Tolarin suomalaiskansallista vertausta
näihin kainskilaisiin hallitusmiehiin.

Kolmannen päivän aamuna näkyi vihdoin useissa kadunkulmissa suuria
painettuja julistuksia, joissa kansalaisia kehotettiin rauhallisuuteen
(kaupungin upraava ainakin oli ollut riittävän rauhallinen alusta
alkaen), selvitettiin tapahtumien merkitystä ja kehotettiin kutsumaan
koolle yleinen kansalaiskokous toimeenpanevan komitean valitsemista
varten. Tähän komiteaan olisi vaihtava kaikkien kansankerrosten
edustajia ja sen olisi otettava haltuunsa kaupungin koko hallinto,
samoin kuin elintarvikeasiain järjestelykin.

Oliko siis Kainskin upraava lopulta herännyt? Ei toki, nämä julistukset
olivat tulleet valmiina Tomskin kuvernementtikomitealta.

Sillä välin oli saapunut siperialaisia sanomalehtiäkin Omskista ja
Tomskista. Niitä ahmittiin, jonkinlainen mielenkiinto heräsi ja
vähitellen alettiin jo uskoa vallankumoukseen, nimittäin ottaa se
tapahtuneena tosiasiana.

Yleisessä kansankokouksessa kuului jo meluakin. Siellä oli kaikkia
kansankerroksia, mutta ns. säätyläiset olivat pitäneet varansa ja
anastaneet itselleen kaikki etumaiset paikat. Yhteinen kansa sai
jäädä taka-alalle. Edessä istuvat jaksoivat huutaa kovemmin ja saivat
valituiksi toimeenpanevaan komiteaan omat ehdokkaansa. Siihen tuli
miehiä, joiden oikea paikka olisi ollut kuritushuoneessa, virkamiehiä,
lahjusten ottajia ja kelmejä, kansan näännyttäjiä, kauppiasnylkyreitä,
yleinen syyttäjä, kansallisuudeltaan kirgiisi, suuri lurjus, jolla oli
monta omavaltaisuutta omallatunnollaan jne.

Tyytymättömyys kansan keskuudessa oli suuri, mutta se ei ollut jaksanut
huutaa "parempien ihmisten" ylitse.

Seuratessani tapausten kehitystä olin hiljalleen valmistunut
kotimatkalle. Tavarat olivat kasassa, mutta minkäänlaisia papereita
ei ollut, eikähän minun päähäni siellä syrjässä elämän valtatiestä
juolahtanut, että nyt oli tullut svaboda, vapaus, viis papereista.
Minä olin tottunut laillisuuteen ja sitä puolustaessani joutunut sinne
kauas "yleiselle järjestykselle vaarallisena ja kirjallisen toimintani
vuoksi" (kerrankin siis myös tunnustusta kirjallisista ansioista),
kuten karkotusmääräyksessä sanottiin.

Menin toimeenpanevaan komiteaan ja pyysin passia Pietariin tai
mahdollisesti suoraan Suomeen. Mutta sellaista mahdollisuutta ei
kuulunut olevan. Vetosin siihen, että olin valtiollinen karkotettu ja
sellaisten vapauttamisesta näkyi jo sanomalehdissä uutisia. Yleinen
syyttäjä, joka oli komitean "lakineuvoksena", selitti, ettei hän voi
tietää olenko valtiollinen vai hevosvaras. (Hevosvarkaat karkotettiin
ennen säännöllisesti Siperiaan.)

"Piru vie, näytänkö minä hevosvarkaalta!"

"Ehkä ette, mutta papereissanne ei mainita, mistä syystä olette
karkotettu."

"Oli niissä lähtiessä."

"Tärkeimmät tiedot henkilöstänne ovat kai Tomskin
kuvernementinhallituksessa."

"Eikö niitä nyt saa sieltä?"

"Mahdollisesti, mutta se kestää."

"Kestäköön sitten."

Suutuin ja menin samaan aikaan pidettävään kansankokoukseen, käytin
kolme kovaa puheenvuoroa toimeenpanevaa komiteaa vastaan ja sain
aikaan päätöksen, jolla puolet komitean jäsenistä erotettiin ja uudet
valittiin tilalle.

Nyt kai saan passin?

Mitä vielä. Tulos komitean puoleen kääntymisestä oli yhtä laiha.
Juukeli sentään! Oma komitea ja kehtaa kenkkuilla. Riideltyäni komitean
kanssa hetkisen päätin matkustaa ilman papereita.

       *       *       *       *       *

Iloisesti ja toivorikkaasti soivat silloin, maaliskuun 23. p:nä,
Kainskin kirkonkellot. Niin minusta ainakin tuntui. Ennen niiden
äänessä oli ollut jotakin raskasta, surunsoipaa, verhottua. Mutta nyt
ne kilkattivat kuin vallatonta polkkaa.

Kainskin kaupunkikin oli kuin uudestisyntynyt. Mistä lie siihen nyt
yhtäkkiä lentänyt uusi henki. Se juhli, vietti niinkuin koko muukin
Venäjä ensimmäistä vapaudenjuhlaansa. Kuljettiin pitkin katuja ja
kulkueessa näkyi punaisia lippuja. Vietettiin vallankumousuhrien
hautauspäivää. Kainskilla itsellään ei näitä uhreja ollut, mutta se
juhli niitä sankareita, jotka Venäjän pääkaupungissa olivat uhranneet
itsensä vapauden puolesta.

Vielä keskentekoiselle asemalle oli tullut ensimmäinen juna. Haararata
oli avattu liikenteelle. Siellä huudettiin hurraata tälle kulttuuriin
päin avautuneelle ikkunalle.

Työnnyin palaavaan junaan. Hyvin entein jätin Kainskin vapaana
matkustajana, ilman poliisin lupakirjoja ja kukistuneen itsevaltiuden
vaakunalla koristettuja papereita. Pietaria kohti... Suomeen...

Kainsk II, Siperian radan asema. Sotilassoittokunta soittaa, kaikuvat
"Marseljeesin" ja vallankumouksellisen hautauslaulun "Te uhreina
kaaduitte" sävelet. Niitä lauluja viritettiin ennen Narymin — minun
alkuperäisen karkotuspaikkani — hökkeleissä salavihkaa, poliisilta
piilossa, laulettiin karkotuspaikan kurjuuden kaataman toverin haudalla
ja jouduttiin siitä hyvästä poliisiputkaan. Nyt niitä samoja säveliä
soitetaan vapaasti, niitä laulaa koko kansa, sotilaat, työmiehet,
porvaritkin.

Tällä asemalla onkin toisenlainen meno kuin Kainskin kaupungissa.
Täällä on sotilaita ja soittokunta. Aseman ohitse vaeltaa
vapaudenkulkue, edellä surulippu, jossa sanat: "Ikuinen muisto
sankareille, jotka kaatuivat taistelussa vapauden puolesta Romanovien
huoneen pyövelien käden kautta."

Ylipäätään punaisia lippuja, mutta liikkuu tuolla anarkistien musta
pääkalloviirikin. Täällä on jo siis suuntiakin. Lipuissa edelleen
tunnuslauseita: "Terve Venäjän tasavalta!" "Eläköön vapaus!"

Olisipa ennen tällaisia lippuja kohotettu vapaaseen tuuleen hulmuamaan,
vaikkapa vain muutamia päiviä sitten... Seuraukset olisi tiedetty:
viipymättä siirto tyrmään, tutkintatuomari, yleinen syyttäjä,
rangaistuslain 102. artikla, monta vuotta pakkotyötä...

Pietaria kohti on matkalla "Venäjän vallankumouksen isoäiti"
Bresko-Breskovskaja. Hänellä on oma vaununsa Eurooppaan menevän junan
perässä. Hän on sytyttänyt kynttilöitä kaatuneiden sankarien muistolle.

Mummo kannetaan kansanjoukon keskelle. Hän saapuu pitkästä
karkotuksesta, on tukevassa siperialaisessa puvussa, hopeahiukset
aaltoilevat syvään painetun lakin alta. Hän puhuu. Voimakkailla,
melkein miesmäisillä, ja vielä nuorteilla kasvoilla ei näy ilmettä.
Ääni ei ole voimakas, ehkä se on paljosta puhumisesta väsynyt, hänhän
on matkustanut pitkän taipalen ja joka asemalla häntä on juhlittu.
Ihmisjoukko on jokseenkin hiljainen, joten jokainen sana kuuluu hyvin.
Hän puhuu vapaudesta, asiasta, joka on jokaisen sydämellä.

Kansa huutaa kaikuvan hurraan hänelle, vapaudelle ja tasavallalle.

Juna lähtee vierimään vieden mummon seuraavalle asemalle puhumaan,
juhlittavaksi.

Kyllä haluttaisi olla menossa Suomeen! Lehdistä näkyy, että se on
saanut takaisin vapautensa.

Mutta ei vielä Suomeen, ei näin suoralta kädeltä. Kainskista ei osu
junaan, ei myydä lippuja eikä varkainkaan pääse.

Kerran tosin pääsin hyvänahkaisen sotamiehen avulla. Hän nosti
tavarani, ja minä kipusin muina miehinä toisia teitä. Mutta kun sain
kyynärpäilläni raivatuksi tien tavaroitteni luo, nosteltiin niitä
parhaillaan asemasillalle ja minut nostettiin perästä.

Ei auttanut muu kuin painua syvemmälle Siperiaan, takaisin Tomskiin,
josta neljä kuukautta sitten olin lähtenyt. Matka on vaivalloinen,
mutta kansa ympärillä nauraa ja iloitsee. Missä nyt on äskeinen
epäilevä, arka katse, missä alta kulmien murjotus?

Vallankumous sen hävitti. Täällä Kainskia hieman avarammassa maailmassa
se jo tuntuu. Täällä siihen uskotaan ja sille osataan antaa arvoa.
Tulevaisuus kangastaa jokaisen silmissä kauniina ja valoisana. No, ei
tietenkään aivan kaikkien, mutta ne, joille vallankumous on tuottanut
murhetta, eivät ole näkyvissä.

Yhä uudestaan helähtää "Marseljeesi". Tämä vallankumouslaulu Venäjällä!
Siinä on jotakin ihmeellistä. Ja kaikki näyttävät sen osaavan.
Venäläiset ovat musiikillista kansaa, sävel tarttuu heihin helposti.

Tomsk! Vieläpäs tavattiin. Toisenlainen olet sinäkin nyt kuin
erotessamme. Punaiset liput liehuvat iloisesti kattosi harjoilla,
"Marseljeesia" laulavat sotaväenosastot kulkevat kaduillasi. Kaikkialla
on elämää ja touhua. Tomsk on ollut melkoisen perusteellinen:
siellä on vangittu kuvernööri, varakuvernööri, santarmit ja muut
pahimmat taantumuksen kätyrit. Toimeenpanevassa komiteassa on tuttuja
miehiä, entisiä Narymin karkotettuja, jotka ovat kerinneet jo läänin
pääkaupunkiin "jöötä pitämään". He huolehtivat siitä, että vallankumous
ei jää vain pelkäksi sanaksi.

Kuvernementinhallituksessa tapaan saman virkamiehen, joka äyski
minun ollessani Tomskissa pari kuukautta lääkärin hoidossa ja hyvin
myrtyneenä lähetti minut Kainskiin. Nyt hän kumartaa minulle niin,
että on lyödä päänsä pöytään. — Ahah, vekkuli, minä ajattelen, ovat
tainneetkin osat vaihtua. Hän ilmoittaa nöyränä, että täällä on itsensä
oikeusministeri Kerenskin sähkösanoma minun vapauttamisestani. Siitä
on lähetetty tieto Kainskiin, mutta sieltä on ilmoitettu, ettei minua
ole tavattu. Virkamies on ollut jo hyvin huolissaan minusta, mutta
tässähän tämä kadonnut lammas nyt on. Tuokiossa on valmiina kirjelmä,
jolla minun on saatava kokonainen ensi luokan osasto Pietariin saakka.

Ohoh! Jopa veti herroiksi!

Samana iltana juna lähtee viemään miestä Eurooppaan, Suomeen.

       *       *       *       *       *

Kotimaata kohti!

Iloisia sanomia: ne, jotka sinua ennen kiusasivat, istuvat nyt
vuorostaan telkien takana. Emme me tahdo kostoa emmekä ilku teitä,
mutta oikeus, tapahtukoon sinun tahtosi... Eivät teidän silmänne
kuitenkaan kärsisi nähdä vapauden lippujen liehumista entisten
palatsienne harjoilla. Kuunnelkaa te kaukaa juhlivan kansan
riemuhuutoja ja vavahtakaa, kun kuulette vapauden laulujen vyörynnän.

Kaikkialla loistaa punainen, siitä on tullut koko kansan yhteinen
väri. Sotamiehen lakissa on punainen merkki, ja upseerin kokardi on
piiloutunut saman värin alle. Talonpoika ajaa laulellen hevostaan,
jonka luokissa liehuu punainen lippu.

Joka asemalla on pieniä poikia ja tyttösiä kädessään punaiset viirit,
joihin on piirretty kirjoituksia: "Eläköön vapaus!" "Terve tasavalta!"
Nuori, nouseva polvikin juhlii vapauden aamunkoittoa.

Ja ihmiset junassa ovat kuin yksi suuri perhe. Jokainen on, koettaa
olla avulias ja auttava, mahdollisimman epäitsekäs.

Matkustan oikein pikajunassa, mutta sekin viipyy viikon päivät
matkallaan Länsi-Siperian ja Venäjän halki. Sitten päivä Pietarissa,
täytyy olla junan aikataulun vuoksi, kävellä ja katsella
vallankumouksen jälkiä muutamissa rakennuksissa Ne ovat vain pieniä
raapeutumia, jotka kiväärin luodit ovat pyyhkäisseet. Vain joissakin
paikoissa on konekivääri tehnyt hieman syvempää jälkeä.

Vihdoin lähtee junani Suomeen. Ei mitään tarkastuksia, tullaanhan nyt
vapaaseen maahan. Asemilla tuttavia ja kukkakimppuja. Lähenevät tutut
seudut, ruumis on raihnainen, sillä Siperian pikajunassa on uni paennut
matkamiestä, mutta silmä ahmii kaikkea. Entiselläänhän täällä ollaan,
mikään ei ole muuttunut.

Hämeenlinna!

Liikuttava vastaanotto asemalla, juhlaa koko päivän. Tämä on viides
huhtikuuta. Sen kunniaksi tulee runokin. Kirjakauppias Enok Rytkönen
on runoilijasukua ja itse näppärä runontekijä. Hänen runonsa alla on
paljon nimiä, arvossapidettyjen kaupunkilaisten. Tällaiset säkeet:

    Terve mies Sa miehuullinen
    tundrain tuolta puolen,
    maasta kauan karkoitettu,
    tuttu tuskan, huolen!

    Kansalaiset riemurinnoin
    Sinut taasen tapaa.
    Tervetullut synnyinmaahan,
    vapautehen, vapaa!

    Olit työssä mukana,
    mi sortajamme kaasi;
    siunaten siks tervehtää
    Sua kansasi ja maasi!

Ylenpalttista ystävyyttä työväentalon vastaanottajaisissa ja kotona.
Koko asunto kukkasmerenä.




Riemun ja murheen vuosi 1917


Riemullinen kevät 1917, oikea keväiden kevät!

Ainakin minusta tuntui, että harvoin on suomalaisen ihmisen ollut
niin helppoa hengittää kuin silloin. Ja kyllä minä olin lukevinani
samanlaisen tunteen lähimmäistenikin kasvoista. Olin elänyt
toisenlaisissa oloissa kuin kotimaassa koko ajan asuneet. Minulla oli
vain ahdas piiri ympärilläni, toiset olivat nähneet paljon pitemmälle,
mutta sama huoli isänmaan kohtalosta painoi minua kuin heitäkin, minua
vain siellä yksilöllisesti, heitä yhteisönä, kansana.

Nyt olivat kahleet katkenneet, tsaarinvalta oli murskattu, uudet tuulet
puhalsivat, vapaat ja virkeät. Nyt rupeaisimme luomaan uutta, omaa
latuansa kulkevaa, asemaansa Euroopan kansojen joukossa vahvistavaa
Suomea. Täydellistä riippumattomuutta meillä ei ollut, mutta sydämissä
kyti toivo, että se saataisiin. Mutta näinkin oli jo hyvä, eduskunta
oli kutsuttu koolle, maailman radikaalisin, vaikeana aikana valittu,
kansan järkkymättömän tahdon osoittava parlamentti, enemmistönä
sosiaalidemokraatit.

Iloa ja toivoa oli mielissä. Täytyi olla.

       *       *       *       *       *

Oli kiintoisaa nähdä, miten santarmit, nuo syöpäläiset, olivat
toimineet sotavuosina poissaollessani. Heidän arkistonsa oli
vapaasti käytettävissä, itse olivat tipo tiessään. Lahdessa toimiva
santarmialiupseeri oli vielä vallankumouksen puhjetessa tiedoittanut
päällikölleen Hämeenlinnaan, että täällä on epäilyttävää liikehtimistä
venäläisen sotaväen keskuudessa, ja pyytänyt ohjeita. Niitä ei ollut
annettu, vaan aliupseerin kirjelmä oli jäänyt viimeiseksi santarmien
asiakirjavihkoon. Heille oli tullut kiire muuttaa muille markkinoille.

Arkisto oli jäänyt. Sieltä löytyi minun valmiiksi suunniteltu
runokokoelmani, mutta vahakantiset vihkoset olivat hävinneet. Siitä
minun kannatti olla kiitollinen santarmeille, pääsinpähän näkemästä
vihreän nuoruuden tökeröltä säkeitä. Itse niitä tuskin olisin hennonut
hävittää.

Laajaan kirjeenvaihtoon santarmit olivat sotavuosina joutuneet. Venäjän
hallituksella oli paljon puuhaa sen koettaessa torjua sitä vihaa,
mikä kansan taholta yhä valtavampana huokui sitä vastaan. Sitäpaitsi
tapahtui kaikkialla maailmassa asioita, joihin tuli kiinnittää
huomiota. Niiden vuoksi täytyi syrjäisessä Suomessakin olevaa
santarmilaitosta pitää kuumana. Samaan toimintaan vedettiin kuvernöörit
lääninhallituksineen. Santarmien ja maan hallintoviranomaisten puuhat
kulkivat niin samoja latuja, että niitä useinkin oli vaikeata erottaa
toisistaan. Kuvernööri Rafael Spåren ja esittelijä Juho Schuringin nimi
näkyi sangen epäilyttävissä papereissa.

Santarmipäällikkö kyseli kansalaisten luotettavuutta suoraan
nimismiehiltä, ja nämä vastasivat. Heidän kunniakseen on kuitenkin
mainittava, etteivät he yleensä antaneet huonoa todistusta
lähimmäisistään, vaan koettivat vakuuttaa heidän luotettavaisuutensa
tai sitten antoivat mitään sanomattoman lausunnon. Joku heistä sentään
kangerteli kirjeensä venäjäksi, ja Hausjärven piirin nimismies
Karl Tammelander, joka oli kuvernööri Spåren sukulainen ja osasi
venättä hyvin, kirjoitteli venäjäksi hienoja virkakirjeitä "hänen
ylhäisyydelleen" kuvernööri Spårelle. Siinä näyttää olleen tyypillinen
järjestelmän mies ja kiipijä. Hän toimitti mielellään kotitarkastuksia
tai ainakin oli niissä läsnä, kun santarmi teki työn. Hän sitten
muistaakseni joutuikin jättämään virkansa yhdessä suojelijansa Spåren
kanssa.

Kansalaiset olivat nyt joutuneet tarkoin santarmien luetteloon.
Sosiaalidemokraattisen puolueen osastot oli jo aikaisemmin luetteloitu
kaikkine jäsenineen. Sitten oli pantu kirjaan palokunnat, maamiesseurat
ja jotkut muut yhteiskunnalliset järjestöt. Vanhasuomalaisestakin
puolueesta oli valmistunut toisen sotavuoden kuluessa luettelo.
Siinä oli henkilötiedot jokaisesta ja sen lisäksi arvostelu hänen
valtiollisesta luotettavuudestaan. Yleensä oli paljon luotettavaa
väkeä, mutta mustia lampaitakin oli joukossa. Niinpä lyseon rehtori
J.S. Suomalainen on Snellmanin päivänä 1914 pitänyt Hämeenlinnan
raatihuoneessa puheen, mainiten Suomen valtiollista tilannetta
laittomuuden ja väkivallan aikakaudeksi. Kustantaja Arvi A. Karistolla,
jonka sanottiin paitsi kirjakauppaa omistavan myös asianajotoimiston
(lorua), on seuraava ansioluettelo: Sanotaan nuorsuomalaiseksi (vaikka
on vanhasuomalaisen puolueen luettelossa, jopa piirihallituksen
jäsenenä), Suomen eristäytymisen kannattaja, huomattava valtiollinen ja
yhteiskunnallinen toimihenkilö, maistraatin jäsenille toimeenpantujen
mielenosoitusten osanottaja, osallinen Voima-liittoon, mistä haastettu
edesvastuuseen v. 1905, huhujen mukaan avustanut aseiden tuontia.
Tamperelaisen "Aamulehden" — santarmien mukaan nuorsuomalaisten
äänenkannattaja — päätoimittaja Vilho Osonen on vanhasuomalaisen
piirihallituksen jäsen, ja hänestä santarmit tietävät seuraavaa:
Suomen eristäytymisen kannattaja ja sen oikeuksien puoltaja, selvä
separatisti, kaikkien hallituksenvastaisten mielenosoitusten ja
maistraatin jäseniin kohdistettujen myötätuntoisuuskokousten
osanottaja, nauttii Tampereen asukkaiden suurta luottamusta, on huhujen
mukaan Voima-liiton jäsen, v. 1905 suurlakon aikana ollut tälle
liikkeelle myötätuntoinen ja avustanut sitä aineellisesti kuin myös
aseiden tuontia Suomeen.

Vapaaehtoisissa palokunnissa oli paljon "epäilystä herättäviä" ja
voimaliittolaisia. Luettelot vilisivät virheitä, sillä santarmien ei
ollut onnistunut suomalaisten vasikoittensa avullakaan saada varmoja
tietoja.

Nuo vasikat olivat muuten ahkeroineet ankarasti. Hehän saivat työstään
maksun. Kumma kyllä, santarmien arkistosta ei löytynyt yhtään kuittia
tai palkkalistaa, mikä olisi osoittanut kätyrien palkkion suuruuden.
Siinä suhteessa santarmit olivat mainiosti suojelleet palvelijoitaan.
Samoin ei missään näkynyt heidän oikeita nimiään. Heillä oli vain
peitenimensä: oli "Metsästäjä", "Kalastaja", "Timo" ja sitten
huomattava määrä satunnaisia ilmiantajia. Ainoastaan yksi nainen oli
ollut niin varomaton, että oli kirjoittanut omalla nimellään varustetun
kirjeen santarmialiupseeri Lukinille. Hänet otettiin kiinni Tampereelta
ja pantiin vähäksi aikaa häkkiin. Kaikki muut lurjukset saivat kulkea
vapaina vapaiden joukossa, saamatta edes pientä muistutusta törkeistä
teoistaan.

Jääkäriliike oli antanut santarmeille paljon työtä. Se olikin heille
harmin paikka, sillä linnut pääsivät lentämään, vain heidän hylättyjä
pesiään käytiin penkomassa. Paljon kotitarkastuksia ja vähän tuloksia.
Jonkin maatilan asuinrakennus sinetöitiin, kun isäntä oli lähtenyt
Saksaan, Tampereen teknillisen opiston oppilaiden koulukortteereja
myllättiin ja rauhallisia ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä
matkustaneiden kanssa, häirittiin, toisia useampiakin kertoja.
Tulokset olivat laihoja, mahdollisesti vain jokin valokuva ja viatonta
kirjeenvaihtoa kodin kanssa, sekin tietenkin aikaisemmilta ajoilta,
mutta santarmien asiakirjavihot paisuivat yhä valtavammiksi. He kävivät
paperisotaa ja koettivat olla tärkeitä.

Mutta Suomessa toimivien santarmien täytyi olla varuillaan myös
Venäjältä päin tulevaa vaaraa vastaan. Milloin sieltä käsin hälytettiin
mitäkin. Pisarjev ja Kerenski, kaksi "Puolueettoman älymystön"
yleisvenäläisen liiton edustajaa, olivat julkaisseet kirjan "Hallitus
ja Venäjän kansa tärkeänä kautena", joka oli painettu Suomessa.
Santarmien oli otettava selvä painopaikasta ja estettävä kirjasen
leviäminen sotaväen keskuuteen. Levittäminen tapahtui Venäjän
poliisidepartementin tietojen mukaan haavoittuneiden sotilaiden
vanhempien ja sukulaisten avulla. Kirja oli erityisen vaarallinen
sen vuoksi, että siinä yritettiin paljastaa visusti salassa pidetty
santarmieversti Mjasojedovin kavallus. Se tapahtui sodan alkukuukausina
ja sen takia sanottiin menetetyn 126000 "isänmaalle uskollista
venäläistä sotilasta". Tämä Mjasojedovin juttu oli sangen laaja.
Santarmieversti oli jo pitkän aikaa ennen sotaa viettänyt komeilevaa
elämää ja häntä pidettiin yleensä rikkaana, kunnes myöhemmin selvisi,
että hän olikin saksalaisten vakooja, joka sai kavaltamistaan tiedoista
runsaan maksun. Mjasojedov teloitettiin ja hänen ympäristöään, mm.
rakastajatar, siivottiin Siperiaan.

Tuota Pisarjev—Kerenskin paljastavaa kirjasta lienee levinnyt verraten
paljon ja sillä lienee ollut vaikutusta sotilaihin. Santarmien
estämistoimet taisivat auttaa verraten vähän tai ei ollenkaan, sillä
otapahan hiiri hännästä kiinni, kun se kerran on päässyt livistämään.

Aikaisemmin olen maininnut, että esimerkiksi Siperiassa, vaikka meillä
olikin kirjeenvaihtoa, varsin vähän tiesimme vallankumouksellisen
liikkeen vaiheista, ennen kaikkea sen edistymisestä. Me odotimme
vallankumousta hartaasti, mutta emme olleet selvillä sen kehityksestä.
Venäjän sisäasiainministeriö sen sijaan näyttää jo lokakuussa 1915
pelänneen vallankumouksellisen liikkeen leviämistä ja myöntäneen,
että maassa alkaa vallita jännittynyt tilanne. Sisäministerin
apulainen Beletski on kiinnittänyt santarmiston huomiota huonoon
tiedoituspalveluun ja kehoittanut hankkimaan luotettavia ja asioista
hyvin selvillä olevia puoluemiehiä selostamaan vallankumouksellisten
leirissä vallitsevaa tilannetta. Tällainen oli vanha tapa: kun
mies joutui kiinni ja huomattiin, että hän tietää paljon ja on
käyttökelpoinen, luvattiin hänet vapauttaa, jos ryhtyy agentiksi.
Jotkut heikot luonteet saattoivat taipua, mutta enimmäkseen santarmit
saivat kieltävän vastauksen. Nyt Beletski vielä kerran kehoittaa
käyttämään vanhaa keinoa.

Juutalaiset ovat olleet Venäjän ohranan ja samalla myös sen
alaisen Suomen santarmiston silmätikkuna. Heitä syytettiin
vallankumouksellisesta propagandasta ja yleisen tyytymättömyyden
levittämisestä Venäjän kansan keskuuteen. Paitsi rikollista kiihotusta
sotaväen keskuudessa ja suurissa teollisuuskeskuksissa, heillä
oli vielä muitakin vehkeilyjä: elintärkeiden tavaroiden hinnan
keinotekoinen kallistaminen ja metallirahan hävittäminen käytännöstä.
Vallankumoukselliset ja heidän innoittajansa juutalaiset muka luulivat,
että sotilaallisilla vastoinkäymisillä ja vallankumouksellisella
kiihotuksella ei ole riittävää vaikutusta kansan laajoihin kerroksiin,
ja sen vuoksi he tahtoivat saada aikaan yleistä tyytymättömyyttä ja
sodanvastustusta nälän ja elintarpeiden kallistumisen avulla. Tätä
tarkoitusta varten salattiin tavaroita, viivytettiin kuljetusta ja
koetettiin mikäli suinkin mahdollista pidätellä tavaralähetysten
purkamista rautateillä. Metallirahan puutteella taas juutalaiset
koettivat herättää väestössä epäluottamusta Venäjän valuuttaa kohtaan,
saattaa säästäjät ottamaan rahansa valtakunnan luottolaitoksista ja
piilottamaan metallirahan ainoana arvokkaana. Kun valtion täytyi
laskea liikkeelle vaihtorahaa, niin juutalaiset uskottelivat, että
Venäjän hallitus eli vararikkotilassa, koska sillä ei ollut metalleja
edes rahoiksi. Samalla juutalaiset ostelivat ylihinnasta hopea- ja
kultarahoja.

Poliisidepartementin käsityksen mukaan juutalaiset tekivät kaikkea
tuota saadakseen asuma-alueensa rajat muutetuiksi, koska he pitivät
ajankohtaa sopivana päämääränsä saavuttamiseksi järjestämällä
sekasortoa maahan.

Juutalaiset liikehtivät kansainvälisestikin. Amerikassa pidettiin
vuoden 1915 jälkipuoliskolla konferenssi, johon ottivat osaa
neljänsadantuhannen juutalaisen työläisen edustajat. Siinä
käsiteltiin juutalaisten oikeudetonta asemaa. Kokouksessa tehtiin
päätöslauselma, jossa Yhdysvaltojen hallitusta kehotettiin esiintymään
juutalaisten puolustajana. Samalla päätettiin vaatia kaikkien
juutalaisten valtiollisen ja kansallisen itsemääräämisoikeuden
tunnustamista niissä maissa, joissa ne olivat rajoitetut, erittäinkin
Venäjällä, Galitsiassa, Romaniassa ja Palestiinassa. Tarkoitusperän
saavuttamiseksi olisi käytettävä yleistä valtiollista lakkoa, jollainen
olisi myös julistettava tulevan rauhankonferenssin ensimmäiseksi
päiväksi. Päätöslauselmassa niin ikään ilmaistiin syvä paheksuminen ja
vastalause Venäjän hallituksen juutalaisvainojen johdosta sekä siksi,
että se oli orjuuttanut koko maan ja karkottanut valtakunnanduuman
työläisedustajia Siperiaan.

Santarmiston, joka oli horjuvan tsaarinvallan tuki ja turva, piti
hoidella sekä koti- että ulkomaista urkintaa voidakseen pitää
levottomat ainekset kurissa. Niitä aineksia oli kuitenkin lopulta niin
paljon, että mitkään toimenpiteet eivät auttaneet, vaan loppu tuli.
Se tuli ennen kaikkea sen vuoksi, että armeija vähitellen kääntyi
vallankumouksellisten puolelle.

       *       *       *       *       *

Keväällä 1917, kun Suomi oli vapautunut venäläisen sorron ikeestä,
alkoi lääninhallituksiin sadella valituskirjelmiä virkamiesten,
varsinkin nimismiesten toiminnasta. Heillä oli ollut tietenkin
ohjeenaan kuvernöörien kiertokirjeitä, mutta yhteinen kansa ei
sitä tiennyt, ja sitäpaitsi laittomia määräyksiä ei olisi pitänyt
noudattaa. Kun näytti tarpeelliselta tutkia tarkemmin noiden valitusten
todenperäisyyttä ja viimeisinä vuosina vallinneita oloja yleensä,
niin senaatti nimitti tutkijakomiteoita niihin lääneihin, joissa
tuollaisia valituksia oli esiintynyt. Hämeen lääniä varten asetettuun
tutkijakuntaan määrättiin tamperelaiset varatuomarit Oiva Sohlberg
ja Kaapo Murros (aikaisemmin mainitsemani toimittaja) sekä tämän
kirjoittaja.

Me matkustimme läänissä ja kuulustelimme nimismiehiä ja joissakin
tapauksissa myös poliisikonstaapeleita. Joku henkikirjoittajakin
joutui tekemään selvää toimistaan. Kävi selville, että hyvin monet
virkamiehet olivat jättäneet kuvernööri Spåren ohjeet noudattamatta
ja onnistuneet välttämään kansan vihan, kun taas toiset olivat olleet
kovin virkaintoisia ja innokkaita järjestelmän miehiä ja herättäneet
siten tyytymättömyyttä piireissään. Joitakuita nimismiehiä erotettiin
viroistaan, mutta isompaa lovea virkamiehistöön ei tullut näiden
tutkimusten avulla.

Hämeen läänin lääninhallituksesta ei muistaakseni joutunut lähtemään
muita kuin kuvernööri, vaikka sinne oli viimeisinä seyniläisvuosina
otettu eräitä järjestelmän miehiä ja jotkut, entiset olivat mukautuneet
laittomiin oloihin. Lääninsihteeri Holpainen oli hävinnyt sentään jo
hyvissä ajoin. Hän sai muistaakseni eläkkeen, kuten laittomuusmiehet
yleensä. Suomi oli kohtelias.

Joku näistä tutkittavista laittomuusmiehistä liikuttui aivan
kyyneliin, oli nöyrä ja vakuutti, että on aina toiminut ainoastaan
Suomen lain mukaan. Muutamaa vuotta myöhemmin tämä taas esiintyi
julman koppavana, ikäänkuin mitään alennustilaa ei milloinkaan olisi
ollutkaan. Sellainen on ihmisen luonto. Vanha "ystäväni" Emil Ahlgren
oli sodan aikana saavuttanut unelmiensa päämäärän: hän oli päässyt
nimismieheksi Janakkalaan. Hänen toimistaan ei ollut tehty mitään
valituksia, joten hän siis ei ollut osoittanut liiallista virkaintoa.
Kun ei ollut täsmällistä käskyä, vaan ainoastaan kiertokirjeitä ja
viitteitä, hän ei omasta aloitteestaan ollut ryhtynyt mihinkään,
kansalaisia hermostuttavaan tekoon. Myöhemmin hän siirtyi nimismieheksi
isompaan piiriin, Sääksmäelle, ja siellä hänet tapasin viimeisen
kerran. Kerrottakoon se tapaus loppulausunnoksi Ahlgrenista, joka
jokin aika sitten kuoli korkeassa iässä, oltuaan toistakymmentä vuotta
eläkevaarina.

Oli myterä elokuun keskiyö 1922. Olin saattamassa erästä tyttölasta
noin kolmen kilometrin päähän kesäasunnoltani. No, ei pidä luulla,
että tässä olisi mitään sen kummempaa, vaikka liikuinkin tyttöihmisen
kanssa näin myöhään. Tämä kaunis lapsi oli tullut pyytämään minua
erääseen juhlaan esiintymään, ja me koetimme pelata spiritismiä
teelautasella ja kuulla hiukan tulevaisia asioita, mutta henget eivät
tahtoneet meitä lähestyä. Sitten lähdin saattamaan vierastani ja
olimme juuri ehtineet hänen pihamaalleen, kun jostakin kuului useampia
ääniä, ja yksi muita römeämpi kysyi: "Minne ne hävisivät", ja samassa
käskettiin ottaa selvää kadonneista, ilmeisesti meistä. Luulin, että
kylän pojat ovat liikkeellä ja haluavat tietää, kuka mieshenkilö
liikkuu heidän alueillaan. Katselin jo vieressä häämöttävää peltoa
siinä mielessä, olisikohan koettaa, vieläkö sata metriä katkeaa
kahdessatoista sekunnissa, mutta toiselta puolen en tahtonut kadottaa
arvoani neitoseni silmissä ja päätin mieluummin ottaa vaikkapa pienen
selkäsaunan kuin lähteä pakoon. Silloin juuri se selvänottaja tuli
portille ja kysyi:

"Kuka siellä?"

"Mitä se teihin kuuluu", vastasin hiukan teeskennellyn uljaasti.

Kysyjä hävisi ja kuului vähän ajan perästä kertaavan vastauksen
jossakin lähettyvillä. Sitten vihainen ääni sanoi:

"Jassoo, kyllä minä otan selvän."

Pian painautui portista iso miehen ruho ja tuli aivan lähelle. Tunsin
nimismies Ahlgrenin. Hän katsoi läheltä ja sanoi: "Kah, tuttu mies",
ja lähti samassa. Portin takana hän kuului sanovan toverilleen, että
siellä olikin hänen tuttavansa eikä missään suhteessa epäilyttävä.

Kohta tämän jälkeen luin lehdestä, että niiltä seuduilta oli löytynyt
viinanpolttimo. Sitä nimismies konstaapeleineen oli etsimässä.

Sellainen oli viimeinen tapaamisen! Ahlgrenin kanssa.

       *       *       *       *       *

Iloinen, kevyt ja vapaa tunnelma vallitsi Hämeenlinnan Parkissa
vappuna 1917. Oli työväen tavanmukainen vappujuhla, jota ei moniin
Herran vuosiin ollut saatu viettää ilman poliisin kaitsentaa, jopa
keskeytyksiäkin. Poliisikolonna oli nytkin mukana, mutta se tuli
samassa kulkueessa työväen kanssa. Olin äsken astunut Hämeenlinnan
poliisimestarin virkaan, ja alaiseni kysyivät, voivatko he ottaa osaa
työväen vappukulkueeseen. Vastasin, etten kiellä enkä käske, mutta jos
he liittyvät kulkueeseen, on vartioiden kaupungissa oltava paikoillaan,
päivystyksen samoin.

Poliisit tulivat omana joukkueenaan. Minä aloitin puheeni
huomauttamalla, että olen ennenkin seisonut tällä lavalla ja
poliisikolonna on silloinkin ollut tuolla alhaalla. Mutta se on ollut
valmiina raastamaan minut alas puhujalavalta, jos olisin sattunut
lausumaan jotakin heidän edustamalleen mahdille epämieluista. Nyt
se on minun omassa komennossani. Kansanjoukosta kuului hyvä-huuto,
ja tunnelma vielä entisestäänkin vapautui. Lieneekö siinä puistossa
milloinkaan puhuttu suuremmalle ja kiitollisemmalle yleisölle.
Puhuin Suomen itsenäisyyspyrkimyksistä ja lopetin eläköön-huudolla
itsenäiselle Suomelle. Kansanjoukko yhtyi siihen riemulla, samoin
venäläinen sotaväki upseereineen.

Venäläiset sotilaat ja joukko upseereita oli myös tullut kulkueena
paikalle. Heitä ei ollut kutsuttu, mutta he olivat tienneet, että sinä
päivänä oli suomalaisten vappu, ja tulleet mukaan omasta aloitteestaan.
He eivät tietysti ymmärtäneet puhettani, mutta huusivat, kun kuulivat
toistenkin huutavan. He tahtoivat sitten kuulla puheen venäjäksi, ja
minä kerroinkin sen sisällön suurin piirtein. Esitinpä vielä saman
eläköönhuudonkin, johon venäläiset jälleen railakkaasti yhtyivät.

Kun olin päässyt alas puhujalavalta, kertyi ympärilleni joukko
sotilashenkilöitä, jotka tiedustelivat:

"Miksi rupla Suomessa alenee, ja miksi ei pakkokurssi ole enää
voimassa?"

"Se oli tsaarilaiskauden perintöä. Me yritämme ruveta hoitelemaan omia
asioitamme ja järjestelemään kaikkea niin kuin oikein on."

"Ja miksi täällä ei puhuta venättä? Meidän on vaikeata tulla toimeen."

"Ei teidän tarvitsekaan, me kyllä tulemme toimeen omalla kielellämme...
ja juuri äskenhän te huusitte eläköötä Suomen itsenäisyydelle. Me
toteutamme sen."

"Ei se sitä saa merkitä. Kyllä Suomella täytyy olla jokin suhde
Venäjään. Ette suinkaan te aio kokonaan eristäytyä?"

"Kyllä me aiomme, sitä se itsenäisyys merkitsee."

Siinä sukeutui pitkähkö keskustelu. Sotilaat eivät mitenkään olleet
käsittää mielestäni selvää asiaa tahi eivät tahtoneet. Olihan siinä
upseereita — etupäässä juuri he johtivatkin keskustelua —, jotka
väittivät olevansa vallankumouksellisia ja kannattavansa kansojen
itsemääräämisoikeutta. Se tuntui kuitenkin olevan heille hämärä käsite,
tahi ehkä he olivat imperialisteja, kuten monet — voinee sanoa:
useimmat — Siperiassa tapaamani vallankumoukselliset.

Palautuu vielä mieleeni eräs Narymissa sattunut tapaus.

Olin laatimassa kirjelmää Tomskin läänin kuvernöörille, kun luokseni
tuli eräs valtiollinen karkotettu, heimoltaan isovenäläinen jostakin
Moskovan lähistöltä ja myöhemmin huomatussa virassa Neuvosto-Venäjällä.
Olin venäläisen tavan mukaan piirtänyt kirjelmän ylälaitaan: Finskavo
poddannavo (Suomen alamaiselta) ja nimeni. Hän vilkaisi paperiin ja
huomautti:

"Miksi te kirjoitatte finskavo poddannavo?"

"Siksi, että minä olen Suomen alamainen."

"Eikö mitä, korkeintaan te voisitte kirjoittaa finskavo urosentsa
(suomalaista syntyä olevalta)."

"Se ei riitä, sillä minä olen Suomen alamainen."

"Mistä teidät on tänne karkotettu?"

"Suomesta tietenkin."

"Kuka karkotti?"

"Venäläinen kenraalikuvernööri, senkin vietävä", minä aloin jo
kiivastua mokomasta kuulustelusta.

"Siinä näette", toinen jatkoi ivallisesti hymyillen, "meikäläinen
kenraalikuvernööri... Kuinka hän voisi istua vieraassa maassa
karkoittelemassa sen maan kansalaisia."

Nyt ymmärsin, mihin tämä mies pyrki. Hän oli samalla kannalla kuin
suomisyöjätkin, ettei saanut olla Suomen alamaisia.

Samalla kannalla olivat useimmat vallankumoukselliset. He usein
ivailivat minun Suomen alamaisuuttani, mikä ei ollut sen vahvempi,
kuin että joku venäläinen kenraalikuvernööri voi karkottaa minut
omasta valtakunnastani. Samanlaisella ivalla he kohtelivat muitakin
pieniä kansallisuuksia, joilla huomasivat olevan samanlaisia
eristäytymispyrkimyksiä kuin meillä suomalaisilla. Silloin kiitin
itseäni siitä, että olin ensi sijassa suomalainen ja vasta sitten
kansainvälinen.

Ehkä sopii mainita, että Tomskin läänin kuvernööri oli vartioitaviensa
vallankumouksellisten kanssa samaa mieltä tässä alamaisuusasiassa,
sillä sain kirjelmääni vastauksen, jonka otsakkeena oli: Tomskin
kuvernementissa karkotettuna olevalle Kuopion läänin talonpojalle jne.

       *       *       *       *       *

"Vallankumous jatkuu", Oskari Tokoi julisti joskus riemun ja murheen
vuoden 1917 keväällä. Kyllähän tuo iskusana saattaa olla oikea, jos
ajattelee esimerkiksi Ranskan suurta vallankumousta, jota kesti
puolentoista vuosikymmentä, mutta minusta tuntuu, että nykyaikaisessa
yhteiskunnassa ei vallankumous voi olla kovin pitkäaikainen. Jos se
venyy yli oivallisen, niin asiat menevät sekaisin, syntyy anarkiaa,
jolla ei enää ole vallankumouksen jaloa leimaa.

Venäläiset tekivät vallankumouksen mainittuna vuonna, me vain
seurasimme mukana. Ranskan vallankumous oli sikäli oikeaa lajia, että
siinä eräs kansalaisryhmä pyrki ja pääsikin valtaan. Suomessa ei mikään
sellainen ryhmä tai sääty erityisemmin rynnistänyt esille, vaan koko
kansa teki vallankumouksen, vapautui vieraasta sortajasta. Omiimme me
emme koskeneet, emme kunnollisesti edes niihin miehiin... jotka olivat
taipuneet sortajan kätyreiksi.

Meillä Suomessa oli edellisinä vuosina valittu eduskunta, jossa
työväestöllä oli enemmistö, piti vain saada se istumaan. Eikä sen
kokoontumiselle enää ollutkaan mitään estettä. Työväestö jakoi
hallitusvallan kauniisti kahtia porvariston kanssa, elettiin siis
sulassa sovussa, joten vallankumouksen jatkumiselle ei ollut pakottavaa
aiheita, kun kaikkea hyvää voitiin toivoa parlamentillista tietä.

Sosiaalidemokraattiset järjestöt olivat tosin tehneet joitakin
yleistä elämänmenoa rajoittavia päätöksiä ja niitä oli noudatettu
vallankumouksen päivinä, jolloin hallituskoneistoon muutettiin rattaita
ja se siis korjauksen vuoksi oli seisahduksissa. Kansalaiselämän
palauduttua tavallisiin uomiinsa sosiaalidemokraattisten
kunnallisjärjestöjen "valta" oli lopetettava. Käsitin asian niin ja
Hämeenlinnan poliisimestariksi ryhdyttyäni rupesin toimimaan lakien ja
asetusten mukaan jättäen kunnallisjärjestön päätökset ja toivomukset
huomioonottamatta. Minulta kysyttiin menettelyni syytä, mutta antamani
selitys tyydytti. Hämeenlinnan kunnallisjärjestö oli maltillinen ja
ennen kaikkea asiallinen.

Eräillä paikkakunnilla vallankumousta yritettiin jatkaa. Niin mm.
Raumalla, missä esitettiin kaikennäköisiä radikaalisia vaatimuksia
ja pyrittiin ulkoparlamentarismin tielle. Kirjoitin noiden ilmiöiden
johdosta artikkelin "Hämeen Voimaan". Muistaakseni se painettiin
välikkeillä, mutta sijoitettiin väliartikkeliksi. Jokin lehti sen
lainasi, ja sitten Eetu Salin kirjoitti Porin sosiaalidemokraattiseen
äänenkannattajaan valtavan artikkelin, jossa omaan raisuun tapaansa
selitteli ja osaksi puolustelikin noita vallankumousajan ilmiöitä.
Eetun kirjoituksesta huokui hieman teeskennellyltä tuntuvaa
mahtipontisuutta. Paljon myöhemmin, vasta syksyllä, tapasin Eetun
eduskunnassa. Hän sanoi:

"Sinua kuuluu naurattaneen se minun vallankumousartikkelini."

"No, en tiedä, ei se ainakaan tehnyt vallan vakuuttavaa vaikutusta."

"Ei varmastikaan", Eetu sanoi ja kertoi sitten, että hän oli taaskin
joutunut uhraamaan oman mielipiteensä kansan vuoksi. Hän oli ollut
vallankumouksen alkuaikoina Raumalla puhumassa ja haastellut tietenkin
mehevään tapaansa ja maininnut, että kansan on nyt käytettävä kaikki
keinot vaatimustensa toteuttamiseksi. Kotvan aikaa sen jälkeen oli
hänelle soitettu Raumalta ja kysytty, olisiko meidän syytä tehdä
jotakin.

"Ettekö sitten ole vielä tehneet", Eetu, jolla sattui olemaan kiireitä,
oli huutanut puhelimeen, ja silloin puhuja oli lähtenyt "tekemään" ihan
suoraa päätä.

"Enkä minä ole tottunut ottamaan nappiani pois pelistä, kun kerran
olen peliin ryhtynyt", Eetu jatkoi ja kehui kirjoittaneensa tuon
artikkelin, missä moitti mm. minua siitä, että koetin selittää selviä
vallankumouksellisia ilmiöitä anarkistisiksi.

Niin, muualla maassa sattui näitä — olkoon nyt: vallankumouksellisia
— ilmiöitä, mutta Hämeenlinnassa oma väki eli yleensä rauhassa ja
sovussa. Valtuustojen piiritykset olivat siihen aikaan muodissa. Kerran
levisi kulkupuheita, että sellaista Hämeenlinnassakin yritettäisiin.
Eräänä kokousiltana piti valtuuston äijät suljettaman kaupungintalolle.
Poliisivoima varattiin laitokselle, joka sijaitsi samassa talossa kuin
valtuuston kokoushuonekin, mutta piirittäjiä ei kuulunut. Koko puuha
lienee ollut lähtöisin Myllymäen kaupunginosan levottomien ainesten
taholta eikä saanut kannatusta.

Voin ryöstö sentään pääsi alkuun. Eräs entinen kuritushuonevanki keräsi
ympärilleen joukon naisväkeä, marssi meijeriin ja otti lukitusta
säiliöstä kaksitoista kiloa voita. Enempää ei ollutkaan, vaikka
kaupungilla huhuttiin hirveän suurista varastoista, joita muka ei
luovuteta kansan käytettäviksi. Poliisi ehti ajoissa perille, palautti
voin meijerille, ohjasi koko joukon poliisilaitoksen pihaan ja valikoi
siinä aktiivisimmat kuulusteltaviksi. Johtaja sai myöhemmin neljä
kuukautta vankeutta ja eräät naiset viidenkymmenen markan sakon. Siihen
loppui se juttu.

Paikkakunnallinen väestö ei siis sanottavasti jatkanut vallankumousta,
mutta kaupunkiin sijoitettu venäläinen sotaväki nautti svabodasta.
Insinöörirykmentissä vallitsi kuri, mutta sodan aikana perustetun
Tsudskin rykmentin kaksi pataljoonaa, joihin ilmeisesti oli kerääntynyt
levotonta ainesta, oli aina valmis vehkeisiin. Sen sotilaat tehdä
nuhrasivat alituiseen pientä ilkeyttä.

Kerran kesällä svabodan vuonna 1917 poliisilaitokselle ilmoitettiin,
että kasarmilla seisoi kokonainen komppania aseissa valmiina
valloittamaan Hämeenlinnan naisvankilan. Samana aamuna oli kasarmin
läheisiin pylväisiin ilmestynyt "julistuksia", joissa tehtiin
tiettäväksi, että suomalaiset vallankumoukselliset lähtevät sinä
päivänä kello kaksitoista yhdessä venäläisten sotilastoverien kanssa
vapauttamaan valtiollisia vankeja naisvankilasta.

Tämä oli Myllymäen huligaanien provokaatiota. Tiedettiin hyvin, ettei
vankilassa säilytettävien naisten joukossa ollut yhtään ainoata
valtiollista. Joidenkuiden hämäräperäisten ainesten päähän oli vain
pälkähtänyt, että vankilassa voisi olla mukavia "lemmikkejä", ja
olisihan muutenkin tuollainen linnan valtaaminen hauskaa vaihtelua,
semminkin kun sen helposti saattaisi lykätä venäläisten sotilaiden
niskoille. Oli vain tapahtunut erehdys sikäli, että siitä toitotettiin
pylväsilmoituksilla. Asia tuli siten myös poliisin tietoon.

Saatuani tuon tiedon hyppäsin heti ajuriin erään etsivän
ylikonstaapelin kanssa ja painoin vinhaa vauhtia kasarmille. Asia
oli koetettava järjestää sanan voimalla, sillä poliisivoima ei olisi
riittänyt suurta aseellista joukkoa vastaan. Upseerit koettivat
taltuttaa — sanan voimalla hekin — lähtövalmista komppaniaa, mutta
sen "vallankumouksellinen" into oli ylen raju. Ei muuta kuin mars
valtaamaan linnaa ja vapauttamaan sen viattomia uhreja.

Turvasin minäkin sitten sanan mahtiin. Aluksi se ei tehonnut lainkaan,
miehet vain puhkuivat ja heiluttelivat kivääreitään. Heidän täytyy
auttaa suomalaisia vallankumouksellisia päättämään vallankumouksen työn.

"Missäs ne teidän suomalaiset vallankumouksellisenne ovat?" kysyin.

"Kyllä he tulevat kello kahdeksitoista."

Kello löi kaksitoista, löipä yksikin, eikä suomalaisia
vallankumouksellisia näkynyt. Provokaattorit tietysti pysyivät
visusti piilossa. He olisivat tulleet esille vasta kun työ olisi
ollut suoritettu. Venäläisten intoa oli sittenkin vaikea taltuttaa,
he sanoivat olevansa valmiit lähtemään yksin. Kun asia oli pantu
alulle, niin se täytyi päättääkin. Lopulta päästiin niin pitkälle,
että siirrettiin linnan valtaus tuonnemmaksi ja pidettiin ensin
"evästyskokous" Palokunnantalossa, joka oli luovutettuna venäläisten
sotilaiden kerhohuoneistoksi.

Siinä kokouksessakos sitten puhuttiin ja posmitettiin, jotta äänen löi
käheäksi! Sain toki onneksi muutamia virolaisia sotilaita puolelleni,
ja kokoukseen kutsutut sosiaalidemokraattiset toimihenkilöt todistivat,
ettei vankilassa mitenkään voinut olla valtiollisia vankeja, koska ne
oli laskettu vapaaksi jo pari kuukautta aikaisemmin vallankumouksen
alkuvaiheissa, mikäli niitä naisten kuritushuoneessa oli ollutkaan.
Samalla he myös vakuuttivat, ettei tämän puuhan takana ole
järjestynyttä työväestöä. Parhaimpana valttinamme oli siis edelleenkin:
Missä ovat nyt ne teidän "suomalaiset vallankumouksellisenne"? Eivätkö
ne ole harjoittaneet provokaatiota, yllyttäneet teitä ja sitten menneet
piiloon?

Tuntikausien neuvottelujen perästä venäläiset luopuivat sotaretkestään
Hämeen vanhaa linnaa vastaan, mutta eräs myönnytys heille piti tehdä:
ottaa heidän valtuutettunsa virolaisen tulkin kanssa vankilaan
katsomaan kirjoista, ettei siellä vain sittenkin ole valtiollisia
vankeja. Sovittiin vankilan johtajan kanssa puhelimitse ja käytiin
tutkimassa asiaa. Luonnollisesti poliittisia vankeja ei löydetty.
Sillä kerralla ei sattunut olemaan irtolaisiakaan enempää kuin yksi
ainoa. Hänen kohdallaan venäläinen "valtuutettu" halusi toimeenpanna
kuulustelun, kysyä naiselta pitikö tämä itseään syyllisenä, mutta me
emme siihen suostuneet, ja hän rauhoittui.

Se "sotaretki" päättyi sillä tavalla.

Eräällä toisella oli vähän pahemmat seuraukset.

Olin heinäkuun 2. päivän illan suussa vierailulla tuttavani luona
kaupungin rantapuistikon varrella. Yhtäkkiä kuului kadulta kiväärin
laukauksia. Riensin ulos, siellä viuhahti muutamia luoteja ohitseni.
Kauempana linnan puolella näin ampujat ja nostin oikean käteni
kiellon merkiksi. Ampumisen kohdetta en voinut havaita, sitä tuskin
sillä hetkellä olikaan. Ampuminen lakkasi ja samassa huomasin, että
läheisellä sillalla tungeskeli joukko venäläisiä sotilaita. Juoksin
heidän luokseen ja käytin taas sanan voimaa. Muuta minulla ei
ollutkaan, sillä olin yksin. Puhuin kauan ja hartaasti, ennen kuin
aseistetut sotilaat suostuivat menemään kasarmiinsa. Ampumisen aiheesta
oli siinä hälinässä mahdotonta saada selvää, tuntui kuin sotilaat eivät
olisi sitä itsekään tienneet. Lupasin toimeenpanna tutkimuksen.

Juuri kun joukko oli hajaantumassa, alkoi kaupungista päin kuulua
villiä huutoa. Siellä eräät sotilaat raahasivat pitkin Raastuvankatua
sinipukuista ja olkihattuista miestä pistimet paljaina. Riensin
nopeasti kulkuetta vastaan ja käskin jyrkästi jättämään miehen minun
haltuuni. Sotilaat empivät ensin, mutta tottelivat toistettua käskyä.
Vapaaksi päästyään mies pakeni suin päin eikä häntä myöhemmin tavattu.

Tutkimus pantiin viipymättä alulle ja sitä kesti viikon. Siinä oli
läsnä venäläistä sotilaspäällystöä tulkkeineen. Kävi selville, että
sotilasjoukkueita oli kuljeskellut kaupungin kaduilla ja ahdistellut
suomalaisia. Joitakuita henkilöitä oli kolhittukin siinä määrin,
että heidän oli ollut pakko turvautua lääkärin apuun. Varsinkin
ylioppilaslakkia kantavat olivat olleet sotilaiden huomion esineinä.
Sotilaat olivat kuljeskelleet useina pieniä ryhminä, pahoinpitelyt
tapahtuneet suurempaa huomiota herättämättä eikä poliisille ollut
tehty ilmoitusta vielä siihen mennessä, kun minä jouduin tapahtumien
keskelle. Myöhemmin illalla ilmoituksia alkoi kylläkin tulla. Sotilaat
olisivat kenties jatkaneet hyökkäystään, jollen olisi sattunut
tapaamaan heidän pääjoukkoaan sillalla.

Sotilaiden retkeily tapahtui maanantaipäivänä. Edellisenä iltana
oli Luolajan esikaupungissa ollut tanssi-iltama, jossa oli ollut
läsnä myös venäläisiä sotilaita. Joku puolijuopunut huligaani oli
vitaissut venäläistä sotilasta puukolla saamatta kuitenkaan aikaan
muuta vahinkoa kuin puseron repeämän. Samassa huligaanit, joita oli
useampiakin, olivat haihtuneet pakosalle. Oli syntynyt takaa-ajo, jossa
kuitenkaan suomalaisia poikia ei tavoitettu. Eikä heitä saatu käsiin
myöhemminkään, koska sotamiehet eivät voineet antaa minkäänlaisia
tuntomerkkejä. Sen verran vain oli jäänyt takaa-ajajain mieleen,
että yhdellä suomalaisella oli valkoinen lakki. Sen takia sotilaat
sitten seuraavan päivän kostoretkellään puskivat vihansa erityisesti
ylioppilaihin. Ei sillä lyöjällä luonnollisesti ollut ylioppilaslakkia,
mutta mistäpä venäläinen sotilas sen ymmärsi; lakki kuin lakki, kunhan
se vain oli valkoinen.

Tästä "sodasta" olisi voinut tulla kauheampikin, mutta onneksi sekin
saatiin puheen voimalla loppumaan. Olihan eräillä sotilailla kivääri,
ja se on jo verraten paha ase turvattomassa kaupungissa. Ampumista
sattui onneksi vain kahdella tyhjällä kadulla. Eräs lennätinvirkamies
joutui luotisateeseen, mutta ei vahingoittunut, samoin kuin en minäkään.

Tutkimuksen tulokset jäivät etupäässä vain paperille. Kuitenkin
eräs sotamies Subov, josta oma päällystönsä jo tutkimuksessa antoi
varsin huonon mainesanan ja joka todettiin sotilaiden yllyttäjäksi ja
muutamien pahoinpitelyjen toimeenpanijaksi, tuomittiin sotaoikeudessa
pitkäaikaiseen pakkotyöhön. Hänellä oli sentään muitakin syntejä.

Kerran eräs suomalainen poika vitaisi haavan, venäläisen sotamiehen
selkään. Noilla sotamiehillä oli tunnetusti menestystä naismaailmassa,
ja tämäkin poika oli nähnyt heilansa soluneen sotamiehen kainaloon.
Hän päätti muistuttaa tytön uutta ritaria sopimattomasta käytöksestä,
teroitutti partaveitsen hyvään kuntoon, odotteli rakastavaista paria
jossakin myterässä paikassa ja sopivan hetken tultua piirsi sotamiehen
selkään melkoisen viilloksen. Se sattui manttelin laskoksen kohdalle,
viilsi auki kaikki vaatteet ja ulottui viiruna selkärankaa myöten
niskasta hamaan häntänikamaan asti. Liekö poika tarkoittanut niin
osuvasti vai auttoiko sattuma, että viilto osui juuri selkärangan
kohdalle, muutenhan siinä olisi voinut käydä pahemminkin. Kaikessa
tapauksessa rakastunut sotamies joutui sairaalaan eikä johonkin aikaan
kyennyt makaamaan selällään.

Suomalaiselle pojalle yritti käydä hullusti. Sotamiehen toverit saivat
hänet kiinni ja panivat putkaan. Aiottiin tuomita hänet sotaoikeudessa.

Siinä oli taas posmittamista, ennen kuin poika saatiin pois kasarmilta.
Venäläiset vain kivenkovaan väittivät, että rikos oli tehty sotilasta
vastaan, ja syyllinen, vaikka olikin Suomen kansalainen, täytyi
tuomita sotaoikeudessa. Pitkät neuvottelut johtivat kuitenkin
siihen, että poika annettiin suomalaisen poliisin huostaan. Siinä
suhteessa varuskunnan v.a. komentaja kapteeni Sivergin, joka suhtautui
suopeasti meikäläisiin ja ymmärsi mainiosti tämänkin tapauksen, auttoi
ratkaisevasti. Tämä Siperiasta kotoisin oleva insinöörikapteeni muuten
mielellään seurusteli suomalaisten kanssa ja oli valmis rankaisemaan
omiaankin.

Puukotukseen syyllistynyt poika oli kaikin puolin kunnollinen. Hänen
katkeruutensa oli inhimillisesti ymmärrettävä, eikä suomalaisella
poliisilla ollut halua saattaa häntä tuosta verraten viattomasta
tapauksesta korkean raadin eteen. Hänet päästettiin vapaaksi ja
käskettiin hänen mennä suorinta tietä kotiseudulleen Padasjoelle
eväänään sellainen neuvo, ettei pistä lähiaikoina nenäänsä
Hämeenlinnaan, koska hänelle saattaa siellä käydä huonosti. Poika
kiitti ja lähti. Todennäköisesti hän otti neuvon varteen.

Toisen kerran taas täytyi kaikin mokomin toimittaa ihminen vankilaan
hurjistuneiden sotilaiden käsistä. Hän oli nuorehko venäläisen
sotamiehen leski, synnyltään suomalainen, ja eleli pienessä mökissä
Myllymäen laiteilla alle kymmenen vuoden vanhan poikansa kanssa,
pesten henkielokseen pyykkiä niin upseereille kuin sotamiehillekin. Ja
varasteli siinä sivussa: pyykistä katosi milloin mitäkin. Lisäksi hän
oli ollut jonkin aikaa palveluksessa eräällä upseerilla ja kähminyt
kaikenlaista tavaraa, mm. leikkikaluja pojalleen.

Hänestä tehtiin ilmianto suomalaiselle poliisille, koska häntä
pidettiin suomalaisena, hän kun oli asunut täällä melkein koko ikänsä,
mennen naimisiin venäläisen asevelvollisen kanssa. Kirjoilla hän
tosin oli Tverin kuvernementissa, mistä hänen miehensä oli kotoisin.
Nainen pidätettiin kuulusteltavaksi. Häntä vastaan tehtiin lukuisia
syytöksiä, mutta hän kielsi eikä kotitarkastuksessakaan löytynyt mitään
raskauttavaa. Ilmeisesti nainen oli ovela, vanha tekijä, saanut vihiä
ja ehtinyt viedä varastetut tavarat kätköön. Hänet täytyi todistusten
puutteessa päästää vapaaksi. Kun venäläiset huomasivat hänen jälleen
kulkevan vapaalla jalalla, niin sotamiehiä tuli upseerin johdolla
poliisikamariin väittäen, että heiltä nainen on varmasti varastanut,
ja onpa ihme, ettei suomalainen oikeus pysty tekemään tehtäväänsä. Jos
naista ei saada tuomituksi, niin he ampuvat hänet siekailematta.

Lähdettiin uudestaan naisen mökille, minä mukana. Nyt nainen oli
ollut varomaton. Hän oli kantanut joitakin tavaroita takaisin luullen
jo päässeensä kaikesta epäluulonalaisuudesta. Löydettiin vain pikku
kapistuksia, leikkikaluja ja pyyheliinoja, joihin viimeksimainittuihin
oli kauniisti merkitty O ja kruunu päälle. Kotitarkastuksen aikana
mökkiin tuli muutamia sotamiehiä, joista eräs paljasti aseensa ja
sanoi, että mitäpähän tämän kanssa vehdataan, ammutaan se tähän
paikkaan. Sotamieheltä otettiin ase ja sanottiin, että Suomessa ei
oikeutta jaeta sillä tavalla. Suuttumus naista kohtaan oli tavaton,
minkä kyllä ymmärtääkin, kun heidän vähistä varastoistaan oli pyykissä
kadonnut alusvaatteita. Niitä ei löytynyt, ilmeisesti nainen oli ne
myynyt.

Kuulusteluissa nainen taas kielsi kaiken. Leikkikalut ja eräitä
muita pikkuesineitä hän sanoi saaneensa lahjaksi, vaikka upseeri ei
muka muista antaneensa, ja kun kysyttiin, mistä nämä kruunullisella
O-kirjaimella merkityt liinat (jotka olivat ilmoituksen tehneen
aatelisen upseerin omaisuutta) olivat kotoisin, hän väitti ne itse
merkanneensa. Hänen nimensä oli Orlova, ja tuo kruunu puki hänen
kirjaintaan niin erinomaisesti, että hän jostakin merkkauskirjasta sen
keksittyään oli ommellut sen pyyheliinoihin.

Tilanne oli sellainen, ettei naista voinut laskea vapaaksi, koska
sotilaat olisivat ehdottomasti hänet surmanneet, ja toiselta puolen oli
selkosen selvää, että hän oli varas. Mutta jollei saatu todistuksia, ei
häntä voitu kauemmin säilyttää pidätettynä. Koetettiin puhua hänelle
niin ja näinkin, selittää, mikä kohtalo häntä uhkasi, jos sotilaat
taas tuoreeltaan tapaavat hänet vapaalta jalalta: ampuvat kuin koiran.
"Ampukoot, en ole varastanut." Siinä oli itsepäinen muija.

Mitäpä tuosta muuten koko jutusta, mutta oli sääli ihmistä, kun hänellä
lisäksi oli pieni poika. Verraten korkea-arvoinen upseeri, joka lisäksi
näkyi nauttivan sotamiesten suosiota, oli myöskin sitä mieltä, että
tapettava se on, tämä Orlova, jollei suomalainen oikeus mahda hänelle
mitään.

Taisi hän joutua istumaan vähän ylimääräisestikin tutkittavana, ja
sitten hän nähtävästi väsyi alituisiin kuulusteluihin ja tunnusti.
Menipä vielä sievästi ansaankin. Takavarikoitujen tavarain arvio oli 43
markkaa, mikään niistä ei yksinään ylittänyt näpistyksen ja varkauden
rajaa. Tutkijan kysymykseen: Otitteko nämä kaikki yhdellä kertaa
vai vähitellen, hän vastasi reippaasti: Kaikki kerralla. Luuli kai
niin parhaaksi. Mutta siinäpä olikin se ansa: kaikki tavarat yhdessä
ylittivät näpistyksen rajan, mikä silloin oli 20 markkaa, ja naista
uhkasi pikku vankeus sen sijaan, että hän jatketusta näpistyksestä
olisi päässyt sakolla ja vapaaksi.

Tarkasti venäläiset seurasivat tätä asiaa. Oikeuden istunnossa oli
läsnä joukko sotamiehiä sekä ilmoituksen tehnyt upseeri. Kun minä
tilapäisenä tulkkina hiukan vapaasti käänsin rangaistuksen neljä
kuukautta vankeutta ja kansalaisoikeuden määräaikaisen menettämisen
sanoilla: menettämään kaikki oikeutensa, kuten Venäjällä ennen
tuomittiin, olivat asianomistajat tyytyväisiä. Oikeussalista
poistuessaan joku sotilas huudahti syytetylle: Kiitä nyt suomalaista
oikeutta, että säästit henkesi!

Nainenkin lopulta kiitteli, kun kaikki meni näin visusti. Pyysi vain
hoitamaan poikaansa sen aikaa, kun hän istuu. Pojasta yhteiskunta piti
huolen.

Seuraava svaboda-ajan juttu jäi tosin ainakin Hämeenlinnan kohdalta
valmisteluasteelle, mutta jo sellaisenakin oli jännittävä.

Oli marraskuun 5. päivän ilta 1917. Jokseenkin myöhäisellä hetkellä
maaherra Saarinen soitti minulle ja kertoi Janakkalan piirin
nimismiehen — vanhan "ystäväni" Ahlgrenin — ilmoittaneen, että isompi
sakki venäläisiä matruuseja pitää kokousta Turengin työväentalolla.
Matruuseilla lienee ollut tarkoituksena tulla puhdistamaan Hämeenlinnan
kaupunkia, mikäli nimismies oli saanut kuulla. Maaherra oli huolissaan
ja halusi tietää, voitaisiinko kaupunkia varjella.

Matruusit olivat hyvin aseistettuja, ja kun heitä oli melkoinen joukko,
ei kaupungin poliisivoima olisi kyennyt sanottavia tekemään, sillä kun
ei ollut muuta aseistusta kuin pistoolit.

Päähäni pälkähti eräs ajatus. Pyysin maaherraa odottamaan tunnin, minkä
jälkeen palaisimme asiaan.

Kuten aikaisemmin olen maininnut, vallitsi venäläisessä
insinöörirykmentissä vielä kohtalainen kuri. V.a. komentaja
insinöörikapteeni Sivergin paheksui sotaväen mellasteluja. Päätin
kääntyä hänen puoleensa ja pyytää apua kaupunkiin mahdollisesti
tunkeutuvaa matruusijoukkoa vastaan. Ainakin yritän; päättelin, eihän
tuo ota jos ei annakaan. Mikä olisikaan somempaa, kuin panna venäläiset
hillitsemään omiaan.

Soitin varuskunnan päällikölle ja pääsin hänen puheilleen myöhäisestä
hetkestä huolimatta. Hän suostui pyyntööni ja järjesti heti asian.
Pantiin patrullit kaupungille, lähetettiin tiedustelijoita teiden
suuntiin ja kasarmissa oli riittävästi miehiä ottamaan vastaan
tulijoita.

Ilmoitin maaherralle, että selvä on, antaa matruusien tulla. Hän
ei oikein tuntunut pitävän puuhistani, mutta katsoi kumminkin,
ettei ole muuta neuvoa. Siinä vietettiin pari jännittynyttä tuntia.
Hämeenlinna nukkui rauhassa tietämättä mitään. Joku myöhästynyt
kulkija saattoi nähdä sotilaspatrullin ulkona, mutta ei kiinnittänyt
siihen sen enempää huomiota. Maaherra ja poliisilaitos vain valvoivat,
viimeksimainitustakin oikeastaan vain pieni osa. Maaherra istui
puhelimen ääressä odottaen tietoja Janakkalan nimismieheltä, minä taas
vuottelin mahdollista ilmoitusta maaherralta, antaakseni sanoman mennä
edelleen. Kapteeni Siverginin kanssa oli sovittu, että koetetaan napata
matruusit kiinni jo kaupungin ulkolaidalla, ettei mitään levottomuutta
synny. Hän, venäläinen upseeri, sanoi käyttävänsä kaikkia keinoja
estääkseen matruusit tunkeutumasta kaupunkiin ja vakuutti, ettei
se väki, joka hänen määräyksestään oli liikkeellä, potenut mitään
svabodakuumetta.

Jännittävä uhka säilyi vain parisen tuntia. Sitten Janakkalan nimismies
ilmoitti, että matruusit olivat lähteneetkin äkkiä Lahteen päin.
Seuraavana päivänä murhattiin Alfred Kordelin Mommilassa. Suorittiko
murhan ehkä sama joukko, joka Turengissa muutti suuntaa?

       *       *       *       *       *

Kesä meni menojaan. Isommissa kaupungeissa piiritettiin valtuustoja
ja "maslovikit" (maslo = voi) toimivat. Helsingissä yritettiin
venäläisen sotaväen avulla painostaa eduskuntaa. Maaseudulla
sattui maataloustyöväen lakkoja, joita eduskunnan jäsenet ja muut
työväenmiehet saivat käydä selvittelemässä. Ne olivat korpilakkoja
ja päättyivät tavallisesti ilman sanottavaa tulosta. Levottomuutta
oli vähän kaikkialla. Rauhaa rakastavien kansalaisten mielissä heräsi
pahoja aavistuksia.

Kerenski hajoitti eduskunnan, ja kun sosiaalidemokraattinen ryhmä, joka
ei hyväksynyt hajoitusta, kokoontui istuntoon, hän komensi husaareja
ajamaan edustajat tiehensä. Porvaristo tyytyi eduskunnan hajotukseen,
se kai ymmärsi, että uusien vaalien kautta on mahdollista kaventaa
työväen edustusta.

Eduskunnan mukana häipyi viimeinen mahti, jolle oli annettu jotakin
arvoa. Maan yhä tiukentuva elintarvetilannekin oli unohdettu, koska oli
toivottu eduskunnalta ratkaisevia toimenpiteitä. Sen aika oli mennyt
kuitenkin pääasiallisesti riitelyyn Suomen valtiollisesta asemasta,
mitään tuntuvampia parannuksia ei ollut tullut.

Ruvettiin perustamaan punakaarteja ja suojeluskuntia. Kansa, joka oli
väistänyt maailmansodan myrskyt, aseistautui nyt sen loppuvaiheissa.
Kummaltakin puolen tämä toimenpide selitettiin itsevarjeluksi.
Venäläisen sotaväen esiintyminen oli ollut häiritsevää, se kyllä
yleisemminkin myönnettiin, mutta työväestö piti sitä kansan ystävänä,
kun taas porvaristo suunnitteli suojelutoimenpiteitä sillä hetkellä,
jolloin venäläistä sotaväkeä ryhdyttäisiin kuljettamaan pois maasta.
Mahdolliset väkivaltaisuudet olisi silloin omatoimisesti estettävä.

Joissakin paikoissa suojeluskuntia perustettiin vapaaehtoisten
palokuntien reserviksi. Niin yritettiin tehdä myös Hämeenlinnassa.
Pidettiin kokous, jossa oli läsnä palokunnan korkein päällystö,
kaupungin pormestari ja poliisimestari. Oli tarkoituksena saada tästä
reservistä yhteinen kansalaisjärjestö, joka olisi poliisimestarin
käskyvallan alainen ja tarvittaessa poliisin apuna. Samana iltana, jona
tämä suunnitelma tehtiin, oli sosiaalidemokraattisen kunnallisjärjestön
kokous, jolle menin esittämään aikomuksen. Palokuntaan kuului paljon
työväenmiehiä ja suunnitelma sai kannatusta. En tiedä, minkälainen
päätös olisi tullut, jos asia olisi ollut työjärjestyksessä, mutta kun
se nyt joutui esille ylimääräisenä ja viimeisenä, oli osa vanhempaa
ja vakavampaa väkeä jo poistunut. Ehdotus äänestettiin nurin.
Jollakin tavalla oli maan sanomalehdistöön kuitenkin levinnyt tieto,
että Hämeenlinnassa on perustettu kaikki kansalaispiirit käsittävä
vapaaehtoisen palokunnan reservi. Muualla sellaista tuskin lie
vakavasti yritettykään.

Syksyllä olivat uudet vaalit. Olin ehdokkaana ja kiertelin jonkin
verran puhujamatkoilla. Maaseudulla tuntui olevan innostusta,
puhetilaisuuksiin saapui runsaasti väkeä. Siitä huolimatta tunnuttiin
oltavan vähän ymmällä. Miksi eduskunta hajoitettiin — vapauden aikana?
Maaseudullekin oli perustettu punakaarteja. Oliko niissä se voima,
jota nyt tarvittiin? Vanhempi väki ei oikein luottanut mihinkään,
mutta nuoremmille kaartilaisuus oli uutta. Piti olla varuillaan, kun
toisellakin puolella tiedettiin perustettavan aseellisia järjestöjä.
Ja vallankumouksen jatkuminen kummitteli yhä mielessä. Hallituskin oli
hajallaan, työväen edustajat olivat siitä lähteneet. Kansalaisrauha ei
ollut vielä pahemmin häiriintynyt, mutta sittenkin alkoi tuntua, että
oltiin menossa raskaita kohtaloita kohti.

Sosiaalidemokraattinen puolue kärsi vaalitappion. Äänestäjäin määrä
oli suuri, mutta porvaristo sai valitsijansa tarkemmin uurnille.
Pienentynyt sosiaalidemokraattinen ryhmä otti omituisen kannan.
Se ei hyväksynyt uutta eduskuntaa lailliseksi, vaikka oli mukana.
Mahdollisimman usein koetettiin korostaa, että tämä on vain
jonkinlainen kokous eikä suinkaan mikään kansan valitsema oikea
eduskunta. Ammattijärjestö julisti yleislakon. Sen kongressissa O.V.
Kuusinen piti puheen, jossa selosti kahta mahdollista tietä: aseen ja
rauhallisen toiminnan. Puhe oli epäilemättä erinomainen, mutta jätti
kysymyksen avoimeksi. En ole eläessäni kuullut niin kiihkotonta,
tasaista, molempi-parempi-esitystä (tahi ehkä yhtä hyvin voisi sanoa:
molempi-huonompi). Lakko siitä syntyi ja sen aikana tapahtui joukko
väkivallantekoja, joiden aiheuttajina olivat punakaartilaiset ja jotka
tuntuivat tolkuttomilta.

Tämän suurlakon aikana oli jonkinlaisia neuvotteluja porvariston kanssa
yhteisen hallituspohjan löytämiseksi. En tiedä, miten virallisia ne
olivat. Kaikessa tapauksessa nekin keskeytyivät, ehkä juuri punakaartin
omavaltaisen menettelyn ansiosta. Jokin punakaartin komppania valtasi
Säätytalon, yhteisen kokouspaikan. Olin itse menossa sinne johonkin
kokoukseen, mutta ovella seisovat aseistetut punakaartilaiset estivät
sen. Ihmeellisintä oli, että punakaartin ylipäällikkö, joka hetkistä
myöhemmin saapui paikalle, ei tiennyt asiasta mitään eikä liioin voinut
siinä samassa poistaa valtaajia. Nämä kieltäytyivät tottelemasta
ylipäällikköä ja sanoivat toimivansa komppanianpäällikkönsä asialla.
Vasta myöhemmin valtaus peruutettiin, mutta porvaristo oli silloin jo
ehtinyt saada käsityksen punakaartin kurista.

Taisi olla nimeltään Vallankumouksellinen neuvosto se elin, jonka piti
johtaa suurlakkoa. Se istui yötä päivää, mutta jaksoi vaikuttaa perin
vähän asiain yleiseen menoon. Punakaarti hallitsi ja toimi omin päin,
neuvostosta välittämättä. Neuvosto huomasi sen ja sen jälkeen oli sen
tehtävänä koettaa saada suurlakko loppumaan. Siinä olikin puuhaa.
Toimeenpantiin useampia työväen kokouksia, joissa ehdotettiin lakon
lopettamista. Erääseen niistä valittiin puhujaksi Eetu Salin, toiseen
Tokoi. Kumpikaan ei kieltäytynyt, mutta Salin sanoi: "Tietysti, jos
joku on hirtettävä, niin se on Salin." Hänet samoin kuin Tokoikin
huudettiin alas. Punakaarti oli päässyt toiminnan makuun.

Lakko kuitenkin saatiin loppumaan nähdäkseni ilman muuta tulosta
kuin lupauksia työväelle. Siitähän se sitten kehittyi se "Me
vaadimme"-ohjelma, jonka piti esittää työväestön minimivaatimukset.
Tämä ohjelma joutui eduskunnan pöytäkirjoihin ja tuli sitten
kansalaissodan jälkeen syyteaineistoksi sosiaalidemokraattisen
eduskuntaryhmän jäseniä vastaan. Eihän silloin paljon tarvittu, kun
eduskunnan pöytäkirjatkin kelpasivat yleiselle syyttäjälle. Mutta se
oli taas sitä aikaa.

       *       *       *       *       *

Kyllä vallankumous voi jatkua kauankin, nähtiinhän se jo Ranskassa
suuren vallankumouksen vaiheissa, eikä se Venäjälläkään aivan äkkiä
pysähtynyt. Aikaisemmissa, enemmän tai vähemmän onnistuneissa
vallankumouksellisissa liikehtimisissä olivat pääkaupungit, Pietari
ja Moskova, olleet päätekijöinä. Maaseutu niihin harvoin ennätti
sekaantua. Nyt vallankumousliike levisi nopeasti yli koko valtakunnan,
talonpojatkin tulivat mukaan. Tällä kertaa kansa oli heti selvillä,
että jotakin erikoista nyt oli tapahtumassa. Tietoisuus siitä leijaili
ikäänkuin ilmassa. Intelligenssikin läheni nyt kansaa. Suurin osa siitä
oli suhtautunut ainakin salaa myötätunnolla vallankumousliikkeeseen,
vaikka santarmikuri ja ehkä osaksi toimeentulomahdollisuudetkin
olivat pakottaneet sen varovaisuuteen. On myöskin huomattava, että
vallankumouksen asiaa ajaneilla puolueilla oli Venäjällä aivan
erilaiset toimintamuodot kuin muualla. Kun esim. muissa maissa
sosialistiset puolueet toimivat julkisesti ja vetosivat suoraan
kansaan, oli niiden Venäjällä kaivauduttava maan alle. Toiminta
tapahtui pienissä ryhmissä, jotka vain syvästi salaisia johtoja myöten
olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Ei juuri päästy puhumaan suoraan
kansalle ja vetoamaan sen kannatukseen. Vain valtakunnanduuman vaalit
tekivät lievän poikkeuksen, ja duumakin oli viimeisten kymmenkunnan
vuoden takainen ilmiö. Vähän paremmassa asemassa olivat porvarilliset
vapaamieliset puolueet. Ne toimivat puoleksi suvaittuina, mutta tiukan
poliisivalvonnan alaisina. Kun nyt vallankumous nosti salvan vapaan
sanan suun edestä, muuttui tilanne täydellisesti. Talonpoika oli aina
tuntenut maanomistuksen Hurjuuden, mutta henkisessä pimeydessään
tyytynyt siihen odottaen apua Jumalalta ja tsaarilta, Nyt vallankumous
herätti talonpojankin panemaan turvansa syntymässä olevaan uuteen
järjestelmään, Vallankumous herätti yleisen riemun.

Se kuitenkin pian tyrehtyi. Maaliskuun vallankumousta seuranneen
hallituksen keskeisimpänä henkilönä oli alun perin asianajaja ja
duuman jäsen, sosiaalivallankumouksellinen Kerenski, vaikka hän aluksi
tyytyikin oikeusministerin salkkuun. Hän oli tulisieluinen agitaattori,
kumouksellisen kuohunta-ajan puhuja, joka sanansa voimalla kykeni
hetkeksi sytyttämään herkästi ailahtelevan slaavilaisen mielen,
mutta ei jaksanut kannustaa venäläistä tekoon. Hän oli luonteeltaan
vallankumouksellinen runoilija, jolla riitti innostusta, hehkua,
jopa ajatuksiakin niin kauan, kun ei vielä mitään ollut saavutettu
tahi elettiin suuren huumauksen hetkiä, mutta luovaan työhön hän ei
pystynyt. Kerenski jaksoi ajatella vain vallankumoukseen asti, sen
velvoitus pysyi hänelle suljettuna kirjana.

Ei vallankumous saa olla pelkkää vallattomuutta. Se jättää raunioita,
mutta niille on uudet rakennukset luotava, sillä mikään valtio- ja
yhteiskuntajärjestys ei menesty soraläjillä.

Venäjän kansa ei ollut milloinkaan halunnut sotaa eikä innostunut
siitä. Kansalle ei koskaan saatu selitetyksi sodan tarkoitusta ja
päämääriä. Suuri lukutaidoton massa ei edes tiennyt, ketä vastaan
oli taisteltava. Kerenski ja hänen hallitustoverinsa eivät tunteneet
kansaa. Heidän olisi pitänyt ryhtyä puuhaamaan rauhaa, mutta he pitivät
tärkeämpänä Venäjän sotaisen kunnian kohottamista ja uskollista
pysymistä liittolaisten rinnalla. He astuivat — tunnettu kadetti
Miljukov etunenässä — duuman puhujalavalle teroittamaan Dardanellien
Venäjälle valloittamisen tärkeyttä. Samaan aikaan Kerenski riensi
rintamalle kiihottamaan kurittomia ja saksalaisten kanssa jo veljeilyn
aloittaneita sotajoukkoja mielettömään hyökkäykseen. Hänen puhelahjansa
silloin vielä tepsi, ja onneton hyökkäys saksalaisia vastaan alkoikin
kesäkuussa tuottaen hirvittäviä tappioita ja kiristäen huomattavasti
hirttosilmukkaa Kerenskin hallituksen kaulaan.

Entä miten hallitus suhtautui pitkästä unestaan heräävään talonpoikaan,
kansan enemmistöön, jota ei milloinkaan ollut otettu huomioon
valtiollisena tekijänä? Älysikö se, että talonpojallakin oli toiveita
ja odotuksia, jotka olisi täytettävä? Vielä mitä. Kerenskin hallitus
katsoi maakysymyksen niin monimutkaiseksi, että sen voi ratkaista
vasta perustava kokous, jonka kokoontumista lupailtiin. Sillä
aikaa talonpojat puuhailivat omalaatuisissa vallankumouksellisissa
hommissaan: ryöstelivät kartanoita ja jakelivat omintakeisesti maita,
tyydyttäen näin sekä kauan kytenyttä kostonhaluaan että omistamisen
vaistoaan.

Kerenskin monien vaihdosten alaisena olleiden hallitusten polkiessa
paikallaan ja tukehtuessa entisten tsaarin hallitusten tavoin
äärettömiin paperipinkkoihin bolševikit johtivat Työläis- ja
talonpoikais- sekä Sotilasneuvostoissa omaa politiikkaansa. Nämä
neuvostot, jotka alussa toimivat sovussa hallituksen kanssa,
vieraantuivat siitä vähitellen, juopa niiden ja hallituksen välillä
syveni syvenemistään, kunnes niissä lopuksi alkoi olla bolševistinen
enemmistö.

Neuvostoissa rauhan ajatuskin pääsi valloilleen. Heinäkuussa, kun
Kerenskin suurhyökkäys saksalaisia vastaan oli epäonnistunut,
bolševikit tekivät ensimmäisen vallankaappausyrityksensä, mutta silloin
heidän mielenosoituksensa hallituksen toimesta hajoitettiin. Tarkemmin
asioihin perehtyneestä näytti kuitenkin jo silloin selvältä, että
bolševikkien seuraava esiintyminen, mikä epäilemättä ennen pitkää
tulisi tapahtumaan, olisi musertava hallituksen.

Pian kohotettiin neuvostoissa julki tunnuslause: kaikki valta
neuvostoille. Se oli bolševikkien taisteluhaaste Kerenskin
hallitukselle. Viimeksimainittu oli, haparoituaan sitä ja tätä,
yhdennellätoista hetkellä yrittänyt turvautua byrokratismiinkin, mutta
jokseenkin huonolla menestyksellä. Mahdollisesti uhkaavaa loppua
aavistellen Kerenski oli koettanut pukeutua diktaattorin viittaan,
mutta se ei hänelle sopinut. Koko yritys jäi huonon näyttelijän eleeksi
esittää kuningasta, vaikka hänelle paremmin sopisi hovimestarin osa.
Hänet oli helppo leimata kansan pettäjäksi.

Bolševikit osasivat taitavasti käyttää hyväkseen kaikkea sitä, minkä
Kerenski oli laiminlyönyt. He osoittivat sodan jatkamisen turhuuden,
vetosivat rauhaa rakastavaan kansaan. Molempien pääkaupunkien työväestö
ja suurin osa armeijaa vastasivat tähän vetoomukseen antamalla
luottamuksensa heille. Samalla bolševikit lupasivat ratkaista
maakysymyksen talonpoikain eduksi heti, kun porvarillinen hallitus oli
kukistettu.

Vähitellen bolševikkien voima neuvostoissa vahvistui siinä määrin,
että he uskalsivat lähteä uuden vallankumouksen tielle. Neuvosto otti
itselleen määräämisvallan sotilasasioissa ja marraskuun 7. päivän
yönä miehitettiin tärkeimmät virastot. Pietarissa oli jonkin verran
taisteluntapaista vain Talvipalatsin edustalla. Viimeksimainittuun
oli sulkeutunut joukko sotakoululaisia, kadetteja, jotka oli sieltä
asevoimin ajettava. Muuten kaikki meni niin hiljaisesti, että
pietarilaiset vasta sanomalehdistä näkivät saaneensa uuden hallituksen.
Moskovassa oli hiukan isompi jähinä, mutta sangen vähillä uhreilla
sielläkin päästiin. Tuleva sotamarsalkka ja myöhempien vuosien
tuholainen Trotski saattoi lähettää ensimmäisen radiosähkeen "kaikille,
kaikille, kaikille", että "Työläis- ja talonpoikaisdemokratia" on
voittanut vihollisensa.

Bolševikit täyttivät lupauksensa ja julkaisivat ensi töikseen dekreetit
rauhasta ja maan yhteiskunnallistuttamisesta. He ilmoittivat myös
olevansa kansojen itsemääräämisoikeuden kannalla, seikka, missä
Kerenski oli noudattanut jonkinlaista Aleksanteri I:n aikaista
politiikkaa.

       *       *       *       *       *

Bolševikkien vallankumous sattui pian Suomen uuden eduskunnan
kokoontumisen jälkeen. Kun heidän suhtautumisensa kansojen
itsemääräämisoikeuteen tuli tunnetuksi, alkoi suhteittemme määrittely
Venäjään saada yhä kiinteämpiä muotoja.

Järjestynyt työväestö oli ymmärtääkseni aina varmimmin ja
varauksettomimmin taistellut venäläisen tsarismin sortoa vastaan.
Suomen sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin muutamia kuukausia
myöhemmin kuin maamme oikeuksia vastaan tähdätty helmikuun manifesti
julkaistiin, ja uusi puolue otti heti ohjelmaansa taistelun
venäläistyttämistä vastaan. Sitä se kiinteästi jatkoi kautta sorron
vuosien lausuen rohkeasti painavan sanansa joka kerta, kun maamme
oikeuksia loukattiin tai sellaista yritettiin. Kerenskin aikana
sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä ei hyväksynyt eduskunnan
hajoitusta ja kokoontuikin eduskunnan istuntoon, joka venäläisen
sotaväen avulla hajoitettiin.

Vaalitappio aiheutti, kuten edellä olen huomauttanut, jonkinlaista
epämääräisyyttä ryhmän toimintaan. Uutta eduskuntaa ei muka hyväksytty,
vaikka oli otettu osaa vaaleihin ja tultiin "kokoukseen". Ryhmän
huomattava pieneneminen karvasteli mieliä. Olisikohan eduskunta
tunnustettu lailliseksi, jos vaaleissa olisi voitettu enemmistö?
Lisäksi tuntui kuin ainakin osa ryhmää olisi toisella korvalla
kuulostellut, mitä vastaperustettu punakaarti puuhaili. Tosin sen
suurlakon aikaiset teot vähän säikähdyttivät, mutta keinoja ei enää
ollut sen hillitsemiseksi. Yksikään huomattu puoluemies ei asettunut
sitä vastaan, vaikka monet pahoittelivatkin sen omavaltaisuutta
yksityiskeskusteluissa. Istuttiin tavallaan kahdella tuolilla.

Suomen itsenäisyyden saavuttaminen oli yhä päiväjärjestyksessä.
Oikeastaan maa olikin jo itsenäinen, sillä eduskunta hoiteli korkeinta
valtaa, koska muuten ei sovittu. Periaatteessa oltiin yhtä mieltä,
mutta käytännöllisistä toimenpiteistä riideltiin. Porvarit esittivät
korkeimman vallan omistajaksi valtionhoitajakuntaa, sosiaalidemokraatit
eivät siihen suostuneet, ja korkein valta jäi eduskunnalle, joten
maassa oli kaksisataa "suuriruhtinasta".

Porvarien kanssa oli suurlakon vaiheissa keskusteltu jonkin verran
yhteisestä hallituksesta. "Ei porvarien eteen polvilleen", Yrjö
Mäkelin huudahti kerran sellaisesta neuvottelusta tultuaan tuohtuneena
ja kertoi, että porvarit olivat esittäneet mahdottomia ehtoja.
He kai olivat silloin juuri huomanneet, että sosiaalidemokraatit
eivät enää voineet hillitä punakaarteja, vaan oli niiden valta
kasvamassa yli virallisen puoluejohdon pään. Nyt oli saatava oikea
hallitus, jotta päästäisiin tynkäsenaatista, joka oli syntynyt, kun
sosiaalidemokraattiset senaattorit syyskesällä olivat jättäneet
paikkansa. "Nuo ne meidät kaatavat", Väinö Wuolijoki oli sanonut
katsellessaan kerran senaatintalon ikkunasta torikokousta, ja niin oli
käynytkin.

Kun tiedettiin porvariston kokoilevan senaattorilistaa, ryhtyi
sosiaalidemokraattinenkin puolue samanlaisiin puuhiin. Minutkin
kutsuttiin erääseen Säätytalon huoneeseen, ja siellä Sulo Wuolijoki
kirjoitti nimeni listalle sisäasiaintoimituskunnan päällikön
apulaiseksi. Hän lohdutti minua sillä tiedolla, ettei tästä tule
mitään, jätetäänpähän vain "sisään" lista tältäkin puolelta.

Ryhmä äänesti omaa listaa, mutta luonnollisesti porvarien ehdotus
voitti, ja niin syntyi itsenäisyyssenaatin nimeä kantava hallitus
Svinhufvudin johdolla.

Sosiaalidemokraattinen ryhmä ei suuresti kunnioittanut tätä hallitusta,
vaan istui sen tullessa eduskuntaan. Tohtori Gylling ja minä seisoimme,
ottaahan isäntä vieraankin vastaan seisoaltaan. Itsenäisyysjulistusta
taidettiin sentään kunnioittaa seisoen. Asia oli yhteinen ja vaati
huomiota.

Suomen itsenäisyys julistettiin sumuisen valtiollisen sään vallitessa.
Ulospäin näytti melkoisen selkeältä, vaikka uusi hallitus "unohti"
pyytää tunnustusta itsenäisyydelle sen maan hallitukselta, jonka
valtioyhteydestä erittiin. Se oli sitä suomalaista jääräpäisyyttä,
josta me lopuksi olemme saaneet maksaa ylen kalliin hinnan. Muualta
käsin täytyi huomauttaa, että kysykäähän ensin Venäjältä ja tulkaa
sitten pyytämään Euroopasta päin. Niin sitten tapahtuikin, ja
itsenäisyys rupesi vakiintumaan.

Itsenäisyysjulistus näytti saavuttaneen kansan tunnustuksen. Saattoi
tietysti olla aineksia, jotka siinäkin näkivät vain jotakin porvarien
keplottelua, ehkä juuri syystä, että itsenäisyysjulistuksen luki
porvarillisen senaatin puheenjohtaja. Monelle kansalaiselle, niille,
jotka olivat aktiivisesti taistelleet Suomen itsenäisyyden puolesta,
tuo joulukuun päivä oli korkea juhlahetki. Siinä toteutui eräs "vanhan
partiomiehen unelma", minkä vuoksi oli kärsitty ja mihin uskottu
silloinkin, kun kaikki näytti mahdollisimman synkältä. Usko ja toivo
eivät kuitenkaan olleet sammuneet, ja nyt toiveet toteutuivat. Kannatti
korkeimman vallan pitäjän, Suomen kansaneduskunnan jäsenen, nousta
seisomaan kuullessaan sanoman siitä.

Mutta vallankumous yhä jatkui, varsinkin vanhassa ja vanhoillisessa
Turussa. Turku oli kerran saanut kunnian kuulla Suomen
sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen syntysanat. Kenties tuo tapaus
sattui juuri Turun osalle sen vuoksi, että sieltä oli kuulunut
vakuuttava huutavan ääni työväen asian puolesta. Tohtori N.R. av Ursin
näet toimi opettajana Turun suomalaisessa klassillisessa lyseossa.
Mutta Turku ei ollut mikään köyhälistön kaupunki siinä merkityksessä
kuin esimerkiksi Tampere tai Kotka. Se oli siihen aikaan vielä
huomattavasti kaksikielinen ja lisäksi vanhoillisuuteen taipuva.
Paikallista työväenlehteä levisi kaupunkiin verraten vähän, eikä sen
levikki maaseudullekaan ollut kehuttava. Turulla olisi luullut olevan
kaikkein vähimmän edellytyksiä voimakkaaseen kumoukselliseen toimintaan.

Toisin kuitenkin kävi. Jo pitkin kesää Turussa oli ollut kumouksellista
liikehtimistä. Siellä oli piiritetty valtuustoa ja jaettu voita
paikallisen järjestysvallan kykenemättä tekemään muuta kuin korkeintaan
valvomaan että kaikki saivat osansa ja että siis omavaltainen jakelu
kävi jonkinlaisessa järjestyksessä. Syksyllä sitten, luullakseni
suurlakon aikana, Turussa syrjäytettiin poliisi, vangittiin maaherra ja
poliisimestari ja pantiin toimeen miliisijärjestelmä. Sen päätekijöinä
oli kaksi miestä: entinen metallisorvaaja, myöhemmin "Arbetet"
lehden taloudenhoitaja W. Lundberg ja "Sosialistin" toimittaja R.V.
Österman. Edellisen muistan Turun-ajoiltani hiljaisena, rauhallisesti
hymyilevänä miehenä, ja jälkimmäinen tuli Turussa-oloni loppuaikoina
toimitusharjoittelijaksi. Hänkin oli hiljainen ja vaatimaton nuori
ylioppilas, joka harrasteli aluksi esteettisiä asioita ja lienee
suunnitellut sensuuntaisia lukujakin, vaikka niistä ei tullut mitään.
Hän jäi toimitukseen ja oli uutistoimittajana ja lienee hoidellut
välillä ulkomaanosastoakin. Kummastakaan näistä miehistä ei olisi
uskonut kehittyvän ankarasti vallankumouksellista johtajaa.

Lundberg kuitenkin ryhtyi uuden miliisin päälliköksi ja Österman
hänen sihteerikseen. Näiden miesten johtama miliisi sitten hoiteli
Turun järjestysvaltaa ja piti entisiä järjestysvallan päälliköitä
panttivankeina, koettaen siten hankkia hallitukselta lailliseksi
tunnustamista ja palkkaa — oliko se nyt suurlakon ajalta. Kun
hallitusvalta vaati laillisesti nimitettyjen virkamiesten vapauttamista
ennen kuin minkäänlaisiin keskusteluihin voidaan ryhtyä, miliisi teki
lakon. Sen aikana Turussa tapahtui liikkeiden ryöstöjä ja kaikenlaista
hävitystä. Näiden johdosta eräät porvarilliset edustajat tekivät
välikysymyksen. Tässä välikysymyskeskustelussa sosiaalidemokraatit
kiertelivät syyn hallituksen ja yleensä porvarien niskoille. Käytin
tuossa keskustelussa sosialistien yleisestä äänestä poikkeavan
puheenvuoron, jonka nyt liitän tähän:

  "Tältä paikalta on monta kertaa sanottu, että vallankumous
  jatkuu. Siinä puheessa lienee kyllä perää. Jo melkein koko
  sodan ajan on useissa paikoissa maailmassa esiintynyt merkkejä
  vallankumouksellisesta liikkeestä. Sitä on tapahtunut Saksassa,
  lujan järjestyksen ja kurin luvatussa maassa. Ovathan siellä
  vasemmisto, sosialidemokraatit, jo melkein sodan alusta saakka
  käyneet luonteeltaan aivan vallankumouksellista taistelua sotaa
  vastaan. Samanlaista on ollut Ruotsissa ja muuallakin. Venäjän
  keväällinen suuri vallankumous antoi tietysti uutta virikettä
  vallankumoukselliselle mielialalle maailmassa. Eikä voine kieltää,
  etteikö täällä Suomessakin olisi ollut vallankumouksellista
  kuohuntaa. Miksikä ei täällä, koskapa kerran sellaista paloa on
  tapahtunut vieläkin kansanvaltaisemmissa maissa kuin tämä meidän
  maamme on.

  Vallankumouksellisen kuohunnan valossa me ymmärrämme myös marraskuun
  suurlakon. Työväestön vallankumouksellisen voiman täytyi jollakin
  tavalla purkautua, ja se purkautui tähän suurlakkoon. Porvaristo
  oli osaksi sanomalehtikirjoituksissa, osaksi täällä eduskunnassa
  osoittanut, että se aikoi edistystä ja uudistuksia jarruttaa, ja
  silloin työväestö turvautui tuohon varmimpaan ja aina käytettävänä
  olevaan aseeseensa, suurlakkoon. Vallankumouksellisena liikkeenä
  on suurlakko hyvin ymmärrettävissä. Mutta on otettava huomioon,
  että suurlakko ei pysynyt kokonaan selvänä vallankumouksellisena
  joukkoliikkeenä, selviä päämääriä tavoittelevana luokkatietoisen
  köyhälistön liikkeenä, vaan sattui sen kuluessa tapauksia, jotka
  epäilemättä mitä, syvimmin olivat omiaan loukkaamaan ihmisten
  oikeudentuntoa.

  Venäjällä, jossa vallankumous alkoi niin suurin toivein, on
  se sittemmin monina ajankohtina muuttunut jokseenkin selväksi
  sekasorroksi, anarkiaksi, järjestyksettömyydeksi, jossa ei ole
  lainkaan voitu hallita niitä aineksia, jotka käsittävät sanalla
  vallankumous murhaa, ryöstöä ja yleensä kaikenlaista väkivaltaa.
  Tämän esimerkin ei olisi luullut kulkeutuvan meille, mutta osittain
  kumminkin niin on käynyt.

  Onhan meillä kuitenkin niin erilaiset olot kuin Venäjällä, ollaanhan
  meillä Venäjästä edellä niin paljon, ettei olisi luullut kaiken sen,
  mikä Venäjällä on välttämättömyys, siirtyvän tänne. Venäjällä on
  vallinnut anarkia pitkät ajat, siellä ennen vallankumousta hallitus
  harjoitti täydellistä anarkiaa, ja vallankumouksen kautta tapahtui
  vain siirto hallituksen anarkiasta kansan anarkiaan. (Ed. Valpas:
  Niin meilläkin tapahtui.) Niin tapahtuikin. Työväestön mukaan oli
  tarttunut suoranaisia rikollisia aineksia, jotka kulkivat omia
  teitään, lakkojohdosta mitään välittämättä. Monille suurlakon
  aikaisille ilmiöille on minun ainakin mahdotonta löytää tyydyttävää
  selitystä vallankumouksen taustaa vastaan. Ne olivat konnantöitä,
  pysyvät sellaisina ja ovat jyrkästi tuomittavia. (Eduskunnasta
  hyvä-huutoja.)

  Tuntui kuitenkin siltä, että suurlakon jälkeen elämä taas alkaisi
  asettua rauhallisiin uomiinsa, että päästäisiin taasen jonkinlaiseen
  yhteiskuntarauhaan ja että huumaantuneet järjet tasaantuisivat ja
  malttaisivat kurin ja järjestyksen puitteisiin. Niin tapahtuikin
  melkein kaikkialla. Turku vain siinä suhteessa teki poikkeuksen ja
  sangen surullisen sellaisen. Suurlakon aikana siellä vangittiin
  kuvernööri ja poliisimestari ja heitä on yhä edelleen säilytetty
  pidätettyinä siitä huolimatta, että suurlakko aikoja sitten on
  julistettu päättyneeksi. Ja mieltenkuohua Turussa on yhä edelleen
  riittänyt. Minä myönnän kyllä, että porvaristossamme on suuri syy
  siihen, että näin on tapahtunut Jos porvaristo ei olisi ollut
  niin itsepäistä ja jos se olisi ajoissa ryhtynyt neuvottelemaan
  tilanteesta, olisi tulos tällä hetkellä toisenlainen. Syytä lienee
  hallituksessakin. Sitten "kun kerran hallitus oli saatu, olisi se
  voinut niin paljon antaa perään ylpeydelleen, että olisi lähtenyt
  uhkaavaa, yhä suuremmaksi käyvää vaaraa torjumaan.

  Olkoon niinkin. Mutta sittenkään minä en jaksa nähdä mitään
  järjellistä syytä siinä, että mainittua kahta virkamiestä yhä
  edelleen pidetään vangittuina. Täällä on sanottu, että koko Turun
  porvaristo on työväestöä vastaan. Jos kerran näin on, niin kai Turun
  työväestö vielä olisi jaksanut sietää nämä kaksi porvaria lisäksi.
  Eikä ole lainkaan sanottua, että juuri nämä kaksi olisivat olleet
  pahimmin härkäpäiset. Ehkä olisi ollut mahdollista, että he päästyään
  vankeudesta vapaiksi olisivat suostuneet ottamaan virkaeronkin
  ja lähtemään sellaisista paikoista, joissa he olivat tulleet
  vastenmielisiksi. Mutta intohimot olivat kiihtyneet molemmin puolin,
  ja tähän nyt on tultu.

  Turussa on kuitenkin tapahtunut paljon pahempaakin kuin tuo juuri
  mainitsemani seikka. Minun on tarpeetonta ruveta tässä toistamaan
  kaikkea sitä surkeutta, mitä kulttuurikehtomme on saanut kokea.
  Onhan se jokaiselle tunnettua. Todettava vain on, että Turku
  on ollut täydellisen hävityksen alaisena. Siellä on riehunut
  ennenkuulumaton rivous ja rosvous. Siellä ei ole säästetty mitään,
  mikä on joutunut rikollisten käsiin, siellä kansalaiset ovat olleet
  vailla omaisuuden ja ehkä — en voi varmasti sanoa — ruumiillisen
  koskemattomuudenkin turvaa. Täällä on sangen laajasti etsitty näiden
  tapahtumien psykologisia syitä. Ne syyt saattavat olla olemassa,
  mutta toiselta puolen minun turkulaiset puoluetoverini ovat kertoneet
  ja on siitä maininnut Turun sosialidemokraattinen lehtikin, ettei
  siellä ole nälkää sammuttaakseen ryöstetty, vaan on ryöstetty
  suorastaan ryöstämisen halusta ja hävitetty hävittämisen halusta.
  Siellä on vallinnut täydellinen vandalismi. Siellä ovat olleet —
  turkulaisten kertoman mukaan — liikkeellä edesvastuuttomat ainekset,
  jotka yleensä ovat ottaneet sen, mitä käsiin on sattunut, ja
  rikkoneet sillä sen, mitä suinkin ovat ehtineet. Näiden tapahtumien
  sanotaan johtuvan siitä, että Turussa on syntynyt miliisilakko.
  Niin kai olikin (Vasemmalta: Ei suinkaan), että nämä tapaukset
  ilmenivät juuri silloin, kuin miliisilakko puhkesi, kun ei ollut
  järjestysvaltaa olemassa. Niin kai asia on, siitä ei päästäne
  mihinkään, ja minusta tämä miliisilakko on käsittämätön. Minä en voi
  tietää, mitenkä hyvin Turun miliisilaitos on toiminut, mahdollisesti
  aivan moitteettomasti, olenpa vielä taipuvainen uskomaan, että
  niin on ollut asianlaita. Mutta minä en voi ymmärtää, niin hyvin
  kuin käsitänkin lakon ja niin hyvin kuin tiedänkin, miten mainio
  ase se on palkkataistelussa — en voi sittenkään ymmärtää, onko
  tarpeellista pitää niin järkähtämättömästi kiinni lakkopäätöksestä,
  että täytyy antaa mennä vaikka koko kaupungin maan tasalle saadakseen
  osoittaa, mihin järjestysvallan puute vie. Minä muistan, kun viime
  keväänä syntyi useissa paikoissa maatyöläisten lakkoja, miten me
  sosialidemokraatit, meidän piiritoimikuntamme ja yleensä järjestömme,
  koetimme selittää lakkolaisille, että karja ainakin on ruokittava,
  sillä jos se jätetään ruokkimatta, tulee tehdyksi rikoslainalainen
  teko. Kun Turun miliisi ryhtyi lakkoon ja vaikka oli olemassa
  todellinen vaara, että koko kaupunki menee maan tasalle ja vaikka
  saattoi olla ilmeistä, että ihmishenkiäkin oli vaarassa, niin ei
  Turun miliisi hievahtanut. Siinä suhteessa minä en voi hyväksyä
  Turun miliisilaitoksen menettelyä. Sekä jo aikaisemmin suurlakon
  yhteydessä sattuneet rikolliset teot että nämä viimeiset Turun
  tapahtumat mielestäni osoittavat, että tässä maassa on olemassa
  rikollinen aines, joka uhkaa koko yhteiskuntamme menestystä.
  Sellainen on saatava juurrutetuksi pois, sillä kuka takaa, etteivät
  Turun tapahtumat uusiudu tänään taikka huomenna ja uusiudu, jos
  mahdollista, vielä suuremmalla voimalla kuin Turussa. Minusta ei nyt
  tässä enää auta syytellä toisiaan eikä hakea tapahtumien psykologisia
  syitä. Jos tahdomme vähänkin järkeämme käyttää, niin ne syyt me kyllä
  ymmärrämme. Eihän tulipalonkaan sattuessa ruveta kyselemään, mistä
  tuli on syttynyt tai kuka sen on sytyttänyt, vaan riennetään sitä
  sammuttamaan, niin sosialistit kuin porvaritkin. Minun nähdäkseni
  on tässä nyt keksittävä keino tällaisten tapahtumien uusiutumisen
  varalle. Ei pidä jättää tätä kansaa turvattomaksi rikollista
  mellastelua vastaan. Luullakseni on ainoa pelastus voimakas
  järjestysvalta. (Hyvä! Hyvä!) Mutta sen täytyy olla kansanvaltainen,
  se ei saa tulla minkäänlaisiksi rankaisuretkikunniksi, sillä
  niillä ei näitä tapahtumia saada lakkaamaan eikä estetyksi niiden
  uusiutumista. Ne ovat provoseerausta ja olen kuullut, että tällaisia
  retkikuntia aiottaisiin. Pitää saada kansanvaltaiselle pohjalle
  perustettu järjestysvalta ja niin kokoonpantu, että siihen voivat
  kaikki kansankerrokset luottaa ja että siihen saa luottamuksen myös
  Suomen työväestö. Täällä eduskunnassa on käsittelyn alaisena uusi
  asetusehdotus poliisitoimen hoidosta kaupungeissa. Sitä pitäisi
  kiirehtiä, sillä siitä saadaan se pohja, jolle maan järjestyslaitos
  on perustettava, sellainen järjestyslaitos, joka ehdottomasti pystyy
  saamaan tässä maassa järjestyksen aikaan."

Tämän puheen jälkeen kokoontui ympärilleni suuri joukko
sosiaalidemokraattisia edustajia, jotka tuntuivat olevan varsin
tyytyväisiä, jopa iloisia ja sanoivat, että niin sitä pitää sanoa
suorat sanat.

"Miksi ette itse sano, kun kerran olette samaa mieltä?"

Jotakin epämääräistä mutinaa, ei mitään suoraa vastausta. Joku sitten
koetti selittää, että ryhmä ei ole ottanut oikeaa kantaa, puheenvuoroja
käyttäneet ovat jutelleet omaan laskuunsa.

Tiesin kyllä, mistä kenkä puristi. Useimmat ryhmän jäsenet olivat
puolueen toimitsijoita, toimittajia, piirisihteereitä tai sitten
yksinkertaisesti ammattipolitikoitsijoita, jotka olivat riippuvaisia
edustajan paikastaan. Heidän ei sopinut mennä sanomaan omaa
mielipidettään, vaan oli koetettava saada selville suurten johtajien
kanta. He taas pitivät suunsa kiinni tahi koettivat lykätä kaikesta
syyn porvarien niskoille. Aktiivisen punakaartin haamu kummitteli
eduskunnan takana.

Noista Turun tapahtumista puheen ollen johtuu mieleeni, että kerran
minulle soitettiin Turusta — soittajan nimeä en enää muista — ja
pyydettiin kuvernööriksi. Tämä tapahtui siinä vähän ennen Turun
mellakoita.

"Onhan teillä kuvernööri, kun vain päästätte hänet vankeudesta", sanoin.

"Juu, mutta ei me häntä..

"En minäkään voisi menetellä muuten kuin lain mukaan, joten pian
istuisin samassa sellissä maaherra Collanin kanssa. Niin että en minä
sovi teille."

Muistelen, että maisteri Eino Pekkalalle, joka silloin juuri lopetteli
lukujaan lakitieteen kandidaattia varten, tarjottiin samaa virkaa.
Jälleen yhtä huonolla tuloksella.

Juuri niihin aikoihin, jolloin Turun tapahtumia koskeva välikysymys
oli keskusteltavana eduskunnassa tahi pian sen jälkeen, pidettiin
eduskunnan istuntosalin alla sijaitsevan Elannon myymälän takahuoneessa
eräs "katakombikokous", jonka tarkoituksena oli koettaa vaikuttaa
rauhoittavasti työväestöön ja saada ainakin puolueen jäsenet
huomaamaan, että ollaan menossa vaaralliselle tielle. Luulen muistavani
tuosta kokouksesta Väinö Tannerin, Hannes Ryömän, Julius Ailion ja J.W.
Kedon, jotka eivät silloin olleet eduskunnan jäseniä. Eduskuntaryhmästä
meitä oli ainakin Seth Heikkilä, Anton Huotari ja minä. Muistan, että
Hannes Ryömä kirjoitti porilaiseen työväenlehteen artikkelisarjan
silloisesta tilanteesta. Sen sävy oli epäjärjestyksiä voimakkaasti
tuomitseva.

       *       *       *       *       *

Eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Lauri Ingman hälytti minut
joulupäivän iltana Helsinkiin. Tapanina tarkastettiin eduskunnan
vähän aikaisemmin salaisessa istunnossaan hyväksymän adressin käännös
Venäjän piakkoin kokoontuvalle perustavalle kokoukselle. Tilaisuudessa
olivat läsnä eduskunnan puolesta Ernst Nevanlinna ja minä ja lisäksi
ministerivaltiosihteeri Enckell. Venäjänkielinen teksti hyväksyttiin,
mutta sitä ei koskaan esitetty kenellekään, sillä bolševikit
hajoittivat perustavan kokouksen. He olivat jo perustaneet "Työläis- ja
talonpoikaisdemokratian".

Ja sitten sulki silmänsä vuosi 1917 — monen riemun, mutta myös monen
murheen ja pahan enteen ajastaika.




Kovan kohtalon ajastaika


Niin sitten valkeni Suomen työväestön kohtalon vuosi 1918. Edellisen
vuoden painostava ilmapiiri ei selvinnyt. Kaikkialla tuntui siltä,
että myrsky voi puhjeta milloin tahansa. Porvariston taholta oli
selvästi sanottu niin sanomalehdissä kuin eduskunnassakin, että
jollei maahan tule järjestystä, kansalaisten itsensä on saatava se
aikaan. Hallitus harjoitti poliisijoukon nimellä omaa väkeään, ja
suojeluskuntia oli perustettu jo paljon aikaisemmin ympäri maata, nyt
niitä harjoittivat Saksasta saapuneet jääkärit. Kaikesta tuosta lensi
huhuja, kansalaissodan puhkeaminen tuntui olevan veitsen terällä.

Uusi poliisiasetus oli eduskunnassa, mutta sen käsittelyllä ei pidetty
kiirettä. Pidin kerran puheen järjestysasioiden esillä ollessa ja
kehoitin kiirehtimään uutta asetusta. Sitäkään puhetta eivät kaikkien
sosiaalidemokraattisten edustajien korvat kestäneet kuulla. Muistan
hyvin, että osa heistä poistui ylimielisen näköisinä, kohta kun olin
noussut "pönttöön". Yhä edelleen on minulle arvoitus, miksi puolueen
vaikutusvaltaiset jäsenet eivät nousseet punakaartin kapina-aikeita
vastaan, vaikka ymmärtääkseni he eivät niitä hyväksyneet. Pelkäsivätkö
he aseellista väkeä vai oliko se tuollaista ajattelematonta
oppositiota, jollaista siihen aikaan joskus harrastettiin? Ei ajateltu
pitemmälle, kunhan vain saatiin jurnuttaa porvaristoa vastaan.
Kuitenkin olen yhä sitä mieltä, että porvaristo olisi aikaisemmin,
ennen suurlakon aikoja, suostunut melkoisen pitkällekin meneviin
myönnytyksiin, joshan osa siitä jo silloin ajatteli aseellista
ratkaisua.

Nyt, vuoden 1918 puolella, rauhallinen ratkaisu näytti mahdottomalta.
Valveutuneen järjestyneen työväen taholla lienee ollut verraten vähän
kapinamieltä siitä huolimatta, että puutteen musta viitta vilahteli
sen silmien edessä. Eduskunnassa pitämieni puheiden jälkeen sain
kirjeitä, joissa ilmaistiin tyytyväisyys sen johdosta, että oli
lausuttu "vapauttava sana", kuten eräs järjestö kirjoitti. Mutta
"vapauttavaa sanaa" ei lausuttu sellaisen nimen auktoriteetilla,
joka olisi tepsinyt, ainakin aseellisen toiminnan syntyvaiheissa-.
Yksi sellainen ääni tuli, Edvard Valppaan, mutta valitettavasti
vasta kansalaissodan alettua. Silloin hän artikkeleissaan tuomitsi
aseelliselle tielle antautumisen ja jatkoi tätä kirjoitteluaan vielä
Pietarissakin, sikäläisessä sosialistisessa lehdessä. Eikö ollut
kohtalon ivaa, että jyrkän "valpaslaisuuden" johtaja huomasi aseellisen
toiminnan erehdykseksi niin kovin myöhään? Vai eikö Valpas ollutkaan
valpaslaisuuden johtaja? Kun Taavi Tainio kerran tiedusteli Valppaalta,
mitä valpaslaiset siitä ja siitä asiasta ajattelevat, Valpas sanoi:
Kysy Mannerilta, hänhän kuuluu olevan valpaslaisten johtaja. Valpas oli
tapaisensa. Toimittaja Jussi Rainio, joka oli sosiaalidemokraattisen
puolueen parhaita sanomalehtimiehiä ja välistä ruoti itseään
Valpastakin, sanoi kerran yhdellä lauseella ymmärtääkseni aika tavalla
sopivan karakteristiikan Valppaasta. Hän oli käymässä kotikaupungissaan
Turussa, jossa silloin toimin sanomalehtimiehenä. "Työmiehessä" oli
ilmoitettu haettavaksi kolme toimittajan paikkaa. Kerroin Rainiolle,
että aioin hakea niitä. Silloin Rainio lausui:

"Hae vain, voit ehkä päästäkin, mutta muista, että 'Työmiehessä' pitää
kaikkien tehdä niinkuin Valpas, ja Valpas ei tee mitään."

Minä yhdyin tähän käsitykseen enkä hakenut paikkoja. Yleisesti
tunnettua oli, että Valpas, niin päätoimittaja kuin olikin, ei yleensä
vastannut mitään, jos häneltä kysyttiin, pannaanko jokin kirjoitus
lehteen vai ei. Mutta jos artikkelista sitten, kun se oli ollut
julkaistuna, tuli kysymys, oli Valpas haukotellut ja sanonut, että mitä
lienevät pojat sinne lehteen panneet. Kaikki kunnia Valppaalle, hänen
työnsä on varmasti joskus ollut hedelmällistäkin ja kallisarvoista
Suomen työväestölle, mutta eräinä tärkeinä kausina hän oli enemmän
käsite kuin käsin tavoitettava henkilö.

Olot olivat jo vuoden 1918 puolelle päästyä kehittyneet sellaisiksi,
että tuskin mitään olisi ollut tehtävissä kansalaissodan estämiseksi,
mutta esimerkiksi Valppaan olisi sentään sopinut aloittaa
artikkelisarjansa huomattavasti aikaisemmin. Puoluetoimikuntakaan ei
tehokkaasti asettunut vastustamaan rikollista toimintaa silloin, kun
sitä alkoi esiintyä. Kun v. 1905 suurlakon jälkeen tehtiin ryöstöjä,
niin Kotkan puoluekokous v. 1909 jyrisi ankarasti niitä vastaan, ja
puoluesihteeri julkaisi vetoomuksen "Pois rosvot ja provokaattorit
puolueesta". Eiköhän jälleen v. 1917 olisi ollut syytä samantapaiseen
julistukseen, sillä eivät punakaartin teot olleet varsinkaan suurlakon
aikana olleet järin puhtaita.

Sallittaneen huomauttaa, että kirjoitan omia muistelmiani ja puhun
tietenkin henkilökohtaisia käsityksiäni, jotka pitkien vuosien
kuluessa eivät ole muuttuneet. En ole milloinkaan pyrkinyt olemaan
mikään suurpoliitikko, vaikka olojen mukaan olen joutunut sekaantumaan
politiikan verkkoon. Olen myös aina rehellisesti sanonut kantani silloin
kun en ole jaksanut kulkea virran mukana enkä ymmärtää yleistä kantaa
siinä puolueessa, joka elämäni varrella on ollut minulle ainoa.

       *       *       *       *       *

Henkilökohtaisesti jouduin punakaartin kanssa tekemisiin varsin vähän.
Kerron tässä kuitenkin erään tapauksen.

Muutamana tammikuun loppupuolen päivänä saapui Hämeen läänin
maaherralle Urjalasta hätäinen puhelinilmoitus Täällä kiertelee outoja
miehiä, joilla on kiväärit mukanaan Ilmoittaja ei osannut antaa sen
lähempiä tietoja, hän vain pyysi apua.

Maaherra neuvotteli kanssani, ja päätettiin lähteä Urjalaan ottamaan
tilanteesta selkoa ja selvittämään sitä. Kolmanneksi mieheksi
kutsuttiin Tampereen silloinen poliisipäällikkö Pekka Lönngren
kahdenkymmenen vahvan poliisimiehen kanssa. Yhdyttiin Toijalassa ja
saavuttiin samanaikaisesti Urjalan asemalle.

Siellä tiedettiin hyvin vähän tuntemattomista miehistä. Oli huomattu
niiden tulleen edellisenä iltana junalla Turusta päin ja sitten
lähteneen kylälle. Ei oltu selvillä edes joukon mieslukuisuudesta. Kuka
sanoi heitä olleen sata, kuka viisikymmentä, ken taas sitäkin vähemmän.

Tamperelaisille poliisimiehille annettiin käsky pysyä asemalla, kunnes
joku esimiehistä toisin määrää, ja järjestysviranomaiset lähtivät
hevosella ajaen etsimään aseellista joukkoa. Matkalla tiedusteltiin
kaikilta tavatuilta henkilöiltä, oliko nähty liikuskelemassa outoja
miehiä, joilla oli kivääri mukana.

Joku oli nähnyt pienemmän miesjoukon.

Tiedettiinkö, mitä miehiä ne olivat ja mitä olivat sanoneet asioivassa?

Ei tiedetty. Olivat vain kysyneet tietä erääseen kartanoon, eikä
asianomaisilla ollut riittänyt uskallusta ryhtyä pitempiin puheisiin.
Asia ei siitä valjennut.

Viranomaiset joutuivat retkellään käräjätaloon muutamien kilometrien
päähän asemalta. Siellä oli paljon väkeä ja keskusteltiin "Urjalan
sodasta", vaikka tiedettiin siitä vain epämääräisten huhujen
perusteella. Jotkut tuntuivat hiljakseen odottelevan aseellisia miehiä
käräjäpaikkaankin, tottahan nyt toki sinne, mutta tuomarin pöydän takaa
jaettiin edelleen oikeutta niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Käytettiin puhelinta ja koetettiin päästä "sotaväen" jäljille. Siitä
kartanosta, johon aseelliset miehet olivat kysyneet tietä, ei vastattu,
joten oli syytä arvella, että puhelinjohdot oli katkaistu. Kului
muutama tunti eikä saatu sen kummempaa selvyyttä. Soiteltiin ympäri
pitäjää, missään ei tiedetty mitään. Joka paikkaan kuitenkin jätettiin
sana, että ilmoittakoot heti käräjätaloon, jos jotakin kuuluu.

Vihdoin puhelinsoitto tiedoitti, että asemalta jonkin matkan päässä
sijaitsevaan Huhdin työväentaloon oli ilmestynyt aseellinen miesjoukko,
joka näytti majoittuvan sinne. Saatuaan tämän vihjeen viranomaiset
painuivat rekeensä ja lähtivät tavoittamaan "Urjalan valloittajia".

Tammikuinen ilta oli hämärtynyt, tähdet ilmestyneet taivaalle. Koko
luonto oli niin suurenmoisen levollinen, että ihmismieli herkästi
vaipui rauhan tunnelmaan, niin untuvanpehmeään kuin ne lumenhahtuvat,
jotka hiljalleen ja hyvin harvakseltaan putoilivat aivankuin tähtien
välistä. Kuinka osaakaan syntyä tällainen melkein kuin luonnonihme,
että tuollaisia untuvia putoilee tähtitaivaalta. Johtuu ajattelemaan,
että se tapahtuu ihmisen iloksi ja hänen mielensä rauhoittamiseksi.

Ja kuitenkin tässä syvässä rauhassa liikkui miehiä, joilla oli
murha-aseet mukanaan. Olivatko ehkä niitä jo käyttäneet, tuhonneet
ihmiselämää tämän talvisen hartauden keskeltä?

Tällainen ajatus vallitsi reessä istujia, vaikka ääneen ei lausuttu
montakaan sanaa, ei ainakaan siitä. Ei edes neuvoteltu tilanteesta,
mutta eihän selvää tilannetta ollutkaan. Verkkaisesti, hieman ehkä
salaista odotuksen jännitystä tuntien lähestyttiin työväentaloa.
Paikkakuntalainen kyytimies koetteli muutamaan kertaan tiedustella
retken vaarallisuutta, mutta hänet rauhoitettiin helposti.

"Minnekäs miehet ajavat?"

Ihmisen ääni kuului oudolta, melkeinpä häiritsevältä tähtisen
talvi-illan rauhassa. Hevonen kulki hiljaista käyntiä, vaikkei sillä
kohdalla ollut vastamäkeäkään. Kyytimies sitä pidätteli, koska
työväentalo oli näillä main. Hevonen taisi pysähtyä ilman nykäisyä.
Miehen olalta riippuva kivääri tehosti kysymystä, joka muuten oli aivan
säyseä.

Ajajat ilmoittivat nimensä ja ammattinsa. Vartiomies näytti joutuvan
hieman ymmälle. Hän tuskin oli odottanut sellaisia matkustajia.

"Minulla on käsky pidättää kaikki kulkijat ja viedä esikuntaan", hän
sanoi hetken mietittyään, "mutta te saatte ajaa eteenpäin".

Mies siis uskoi, että matkustajat olivat ilmoittaneet oikeat
ammattinsa, ja hänellä oli vielä ainakin vaistomaista kunnioitusta
järjestysvaltaa kohtaan. Matkustajat eivät kuitenkaan halunneet jatkaa
taivaltaan.

"Älkää ylittäkö valtuuksianne, vaan viekää meidät esikuntaan, meillä on
sille asiaakin. Missä se esikunta majailee?"

"Tuossa työväentalossa. Menkää itse, minä jään vartioon."

"Hyvä on."

Työväentalo oli aivan maantien vieressä. Sen kookkaassa juhlasalissa
majaili parikymmentä miestä. Kolme istui pöydän ääressä kuin neuvoa
pitämässä, toiset loikoilivat penkeillä ja lattialla kiväärit
vieressään, joku söi eväitä laukustaan.

"Kuka täällä on päällikkö?" tulijat kysyivät.

Muuan mies nousi pöydän takaa. Hänellä oli pistooli vyöllään, muuten
hän ei ollut sen kummemman näköinen kuin toisetkaan. Ei mitään nauhoja
tai muita arvomerkkejä.

Tulijat ilmoittivat henkilöllisyytensä, minkä jälkeen seurasi
ihmettelytauko. Päällikkö enemmän kuin miehetkään eivät voineet
käsittää, miksi maaherra ja kaksi poliisimestaria olivat lähteneet
tänne syrjäiselle kulmakunnalle talvisena iltana. Tulijat kuitenkin
sanoivat asiansa.

"Miksi te kuljette aseistettuina täällä pitkin pitäjää ja häiritsette
rauhallisia ihmisiä?"

"Emme me häiritse, me vain teemme tarkastuksia."

"Kenen valtuuksilla?"

Päällikkö vastasi ensimmäiseen kysymykseen jokseenkin nopeasti, kuin
valmistuneena, mutta toinen kysymys pani hänet miettimään. Vasta hetken
päästä hän vähän änkytellen sanoi:

"Jaa, niin valtuuksilla... Eikös nyt ole kansanvalta... me kuljetaan
kansan valtuuksilla."

"Näyttäkää valtakirjanne."

Päällikkö raaputteli niskaansa. Hän näytti nyhtävän sieltä vastausta.

"Ei se kansa sellaisia paperille kirjoita."

Vastaus oli miesten mielestä ilmeisesti naseva, heidän puoleltaan
kuului lyhyt naurahdus.

"Mitä te sitten tarkastatte?"

"Me haemme viinatehtaita."

"Oletteko löytäneet?"

"E-emme... vielä ainakaan."

"Kuulkaahan nyt. Me liikumme myös kansan valtuuksilla. Hoidamme
viranomaisina järjestystä emmekä voi pitää teitä muina kuin laittomina
ja väkivaltaisina kuljeksijoina."

Tilanne oli outo, siihen saakka Suomen maaseudulla kokematon.
Parikymmentä aseellista miestä kolmea viranomaista vastassa.
Jälkimmäiset käyttivät kuitenkin suoraa kieltä. Penkillä ja lattialla
lojuneet miehet olivat kiinnittäneet huomiota keskusteluun ja nousseet
piiriin ympärille, mutta jättäneet aseensa sivuun. Heidän puoleltaan
ei näyttänyt olevan mitään uhkaamassa. Tomera esiintyminen nähtävästi
vaikutti heihin.

Mutta silloin sattui uusi käänne. Yhtäkkiä syöksyi sisään mies, joka
henki kurkussa läähätti:

"Toverit, meidän kimppuumme hyökätään, asemalla on aseistettuja miehiä!"

Tällä sotajoukolla oli siis tiedustelijansa, jotka olivat saaneet
näköpiiriinsä Tampereen poliisit. Järjestysviranomaiset huomasivat,
että asema oli muuttunut arveluttavammaksi, mutta he säilyttivät
malttinsa.

"Teidän kimppuunne ei hyökätä", he selittivät levollisesti. "Asemalla
näkemänne miehet ovat meidän komennossamme, he eivät hievahdakaan ilman
meidän määräystämme, ja mehän olemme nyt neuvottelemassa täällä teidän
kanssanne."

Päällikkö ilmeisesti ymmärsi asian eikä antanut mitään käskyä, mutta
joku toinen laukaisi sanan:

"Ketjuun!"

Lieneekö sanojalla ollut mitään johtajan valtuuksia? Ainakaan hän
ei ollut sekaantunut aikaisempaan keskusteluun. Nyt häntä kaikessa
tapauksessa toteltiin, miehet tempasivat kiväärinsä ja riensivät ulos.

Viime hetkellä päällikkö oli kehoittanut paria miestä jäämään sisälle,
ja keskustelu jatkui entiseen tapaan muuttuneesta tilanteessa
huolimatta. Saatiin tietää, että miehet olivat turkulaisia. Heille
huomautettiin, että he olivat tulleet väärään lääniin tekemään
tarkastuksiaan. Tosin heillä ei ollut oikeutta kuljeskella omassa
läänissäänkään, mutta tänne tulo oli aivan sopimatonta. He selittivät
vihaavansa laitonta viinankeittoa ja tulleensa vapauttamaan sen
kiroista tätä paikkakuntaa, kun kotiläänissä heidän tietensä sellaista
ei harjoitettu. Eivät he sentään olleet löytäneet viinanpolttimotta
Urjalastakaan.

Sitten tapahtumasarja yhä rikastui. Esikuntaan tuotiin vanki. Hän oli
Nuutajärven kartanon työnjohtaja, iso ja lihava mies, ja näytti kovasti
pelkäävän. Tavattuaan täällä "sotaleirissä" järjestyksenvalvojat hän
kuitenkin rauhoittui.

"Onko tämä nyt viinankeittäjä?" kysyttiin vangitsijoilta.

"E-ei", joku vastasi, "eihän me sellaisia ole etsittykään".

Päällikkö meni hämilleen. Hänen käskynsä, mikäli hän sellaisia
oli lainkaan antanut, olivat ristiriitaisia. Hän änkytti jotakin
käsittämätöntä.

"Mistä syystä tämä on vangittu?" kysyttiin.

"Tämän asunnosta tavattiin ase."

Joukkueen johtaja oli puhelias ja vastasi siekailematta vieraiden
miesten kysymyksiin.

"Onhan teilläkin aseet", sanottiin, "mitä siinä on ihmettelemistä, jos
toisetkin niitä pitävät?"

"Jaa, mutta..."

"Näyttäkäähän se ase tänne."

Muuan mies veti taskustaan pahanpäiväisen, rullarevolverin, joka oli
ruostunut ja täysin käyttökelvoton.

"Antakaa se vangille takaisin ja olkoon hänkin sen kanssa varovainen.
Sillä voi vahingoittaa itseään, toista ei lainkaan." Joukkueen johtaja
epäröi, mutta antoi sitten aseen vangille.

Keskustelusta kävi selville, että vangittu oli Ruotsin alamainen.

"Laskekaa hänet heti menemään, tässä muuten uhkaa kansainvälinen
selkkaus."

Vangitsijat olivat ilmeisesti hämillään. He tuskin olisivat
epäröineet päästää vankiaan vapaaksi ilman muuta. Hänen vieraan maan
alamaisuutensa vielä tähdensi vapautusvaatimusta.

"Ei suinkaan hän vain meitä syytä", joukkueen päämies arveli.

Sovittiin, ettei syytetä, ja työnjohtaja lähti. Eräs
järjestyksenvalvoja seurasi saattajana kappaleen matkaa.

Ulkona oli kehittynyt lempeä talvinen kuutamo. Hangessa makasi
parikymmentä miestä harvana ketjuna kiväärit sojossa asemalle päin ja
tähdäten silmillään tarkasti kuun valaisemaa tietä. Tiesivätköhän nuo
miehet, miten kivääri laukaistaan, ja mitähän he mahtoivat ajatella?
Oliko heillä sellaisia mietteitä kuin sotilaalla todellisen taistelun
edellä? Olivatko he lähteneet Urjalaan harjoitukselle suurempia
tehtäviä varten ja olivatko he lainkaan valmistuneet yhteiskunnalliseen
sotaan tuliasein? Mitään sotilaallista kuria tahi edes vaistoa heillä
tuskin oli. Jos heitä vihollinen uhkaisi, tulisiko se juuri suoraan
valtatietä? Ehkä se tekisi kiertoliikkeen, tulisi takaa, mihin suuntaan
kukaan ei ollut varuillaan ja nyppisi kiväärit miesten käsistä.

Järjestyksenvalvojan mielessä heräsi surullisia ajatuksia.
Ymmärtävätkö nuo miehet, miten kauheaan leikkiin he ovat antautuneet?
Ja käsitetäänkö sitä yleensäkään sillä hetkellä? Pitääkö maan äsken
voitetun vapauden hukkua verivirtaan? Miten kammottavaa kieltä
puhuvatkaan nuo asemalle päin tähtäävät kiväärit. Ne ovat sellaisten
miesten käsissä, jotka eivät luultavasti ymmärrä mitään sotataidosta,
ne kääntyvät vielä heitä itseään vastaan. Onnettomat miehet, miksi he
ovat tarttuneet surma-aseeseen?

Niin nyt kuitenkin asiat olivat kehittyneet Suomenmaassa. "Urjalan
sota" sentään päättyi sillä kertaa, sotajoukko palasi Turkuun eväänään
viranomaisten vakava varoitus: Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan
hukkuu, palatkoot miehet rauhallisiin ammatteihinsa. Sitä he tuskin
kuitenkaan tekivät, sillä turkulaisia punakaartilaisia liikkui kohta
kansalaissodan alusta alkaen kaukana Hämeessä — ehkä muuallakin — ja
piti yllä suoranaista terroria.

       *       *       *       *       *

Eduskunta istui tammikuussa, ulkonaisesti kaikki oli kuin ollakin
pitää, näyttipä osaksi rauhoittumistakin tapahtuneen. Minä
puhuin joka sunnuntain seutuna Hämeenlinnassa ja lähiseuduilla.
Järjestöt pyytelivät hanakasti, tuntui kuin niissä olisi ilmennyt
jonkinlaista selvyyden janoa. Tietysti esitin, rauhan evankeliumia,
eikä minkäänlaisia vastaväitteitä kuulunut. Puheita seuranneissa
yksityiskeskusteluissa ilmaistiin vastenmielisyyttä punakaartin
liikehtimistä kohtaan. Hämeen eteläinen vaalipiiri ja sen keskus
tuntuivat jokseenkin rauhallisilta. Mutta aseellinen valmistautuminen
oli päässyt molemmin puolin liian pitkälle, taistelun syntymistä ei
voitu estää.

Tulin Helsingistä Hämeenlinnaan perjantai-iltana — kai tammikuun
25:ntenä — enkä lähtiessäni tietänyt mitään muuta, kuin että
vallankumous jatkui sitä samaa menoa, mikä sillä oli ollut viimeisinä
kuukausina, joina kaksi kansanosaa seisoi aseissa. Lauantainakaan ei
kuulunut mitään sen kummempaa, mutta sunnuntaina alkoi kiertää huhuja,
että Helsingissä "kansa oli ottanut vallan käsiinsä". Hämeenlinnan
punakaarti ei liikehtinyt ainakaan huomattavasti. Sen päällikkönä oli
muuan kirjaltaja Tikander, joka vasta aivan hiljattain oli siirtynyt
paikkakunnalle Helsingistä, missä hänellä kerrottiin olleen rahallisia
rettelöitä järjestönsä kanssa. Hänen uransa oli muuten varsin lyhyt:
vähän myöhemmin punakaarti oli takavarikoinut muistaakseni Katisten
kartanosta viinejä, joilla "Tikkus" oli ruvennut herkuttelemaan sekä
innostunut revolveri kädessä näyttämään mahtiaan alaisilleen, jotka
olivat "riisuneet hänet aseista" ja erottaneet päällikkyydestä.
Rangaistukseksi hänet kerrottiin lähetetyn rintamalle, jonne häipyi.

Niin, Hämeenlinnassa ei innostuttu vallanottoon, vaikka
Helsingistä käsin Eero Haapalainen soitti ja kehoitti miehittämään
lääninhallituksen ja yhtymään yleiseen menoon. Työväen johtomiehiltä
maaherra Saarinen tiedusteli, mitä olisi tehtävä, ja sai vastaukseksi
jotakin epämääräistä: Katsellaanhan nyt, mitäpä tässä tekemään.

Mitään tekemättä elettiin tiistaihin saakka. Silloin ilmestyi
kaupunkiin turkulainen punakaartin osasto Tuomas Hyrskymurron johdolla,
ja se pani toimeen kumouksen Hämeen hiljaisessa kaupungissa. Minut
poliiseineni suljettiin poliisilaitokseen. Virkahuoneeni ovilla seisoi
kivääriniekkoja, ja sain katsella ikkunasta, kuinka torin toisella
puolella tyhjennettiin lääninhallitusta. Virkamiesten käskettiin mennä
matkoihinsa. Samoihin aikoihin ilmestyi virkamiesten käsiin hallituksen
päämiehen Svinhufvudin kiertokirje, jossa valtion virkamiehiä
käskettiin lopettamaan työnsä. Turkulaiset punakaartilaiset olivat
kumminkin ehtineet suorittaa lääninhallituksen häädön ennen sitä.

Minut tuli "vapauttamaan" itse Hyrskymurto. Hän käski minun mennä
kaupunginvaltuuston istuntohuoneeseen, jossa istui vallankumousoikeus.
Vartijakin lähti minua seuraamaan, mutta kääntyi takaisin, kun
huomautin, etten tarvitse vartioimista, koska turvallisuuteni tässä
kaupungissa on taattu, ainakin mikäli saan mennä yksinäni; tottapahan
sitten vallankumousoikeus, johon tässä ollaan menossa, hoitaa loput.

Valtuuston istuntosalissa istui kolme nuorukaista, jotka tunsin
ulkomuodolta, olin nähnyt heidät nuoriso-osaston kokouksissa. He
istuivat puheenjohtajan ja sihteerin paikoilla edessään puhdas
paperiarkki ja puheenjohtajan, leipurinoppilaan, hyppysissä lyijykynä.
Muuten sali oli typösen tyhjä.

"Mistäs tässä nyt syytetään?" kysyin.

"Ei me syytetä mistään", puheenjohtaja vastasi. "Olisiko mitä
valittamista."

"Olisipa paljonkin, mutta tuskinpa hyödyttää valittaa tälle
instanssille."

"No, ei sitten mitään. Poliisimestari saa mennä."

Siihen loppui se "oikeudenkäynti". En tiedä, mitä tämä
vallankumousoikeus myöhemmin toimitteli, sillä minä ainakaan en
joutunut enää tekemisiin sen kanssa.

Samana iltana pidettiin Hämeenlinnan kunnallisjärjestön kokous
vastahankitussa työväentalossa, jonka tupaantuliaisia oli vietetty
parisen viikkoa aikaisemmin. Olin silloin kahtena iltana pitänyt puheen
ja koettanut saarnata aseellista liikehtimistä vastaan. Nyt oli tämän
kokouksen päätettävä suhtautumisesta siihen.

Virisi laaja keskustelu, jossa kokeneempi puolueväki oli kapinaa
vastaan. Vallankumouksen jälkeen kääntyneet ja järjestöihin liittyneet
sen sijaan ilmaisivat kovasti vallankumouksellista mieltä. Jos kokous
olisi saanut vapaasti päättää, se olisi todennäköisesti sanoutunut
irti aseellisesta toiminnasta. Tietenkään se ei olisi hyödyttänyt
mitään, sillä pääkaupungista käsin olisi asiat järjestetty, ehkäpä jo
Riihimäeltä, sillä Siellä oli heti heittäydytty virran mukaan. Nyt ei
tarvittu odottaa, sillä kaupungissa oli turkulaisia punakaartilaisia,
jotka jo olivat "siivonneet" sitä päivemmällä, ja he nytkin ratkaisivat
asian kapinan hyväksi.

Loppujen lopuksi valittiin vallankumouskomitea. Kun myöhemmin menin
sanottuun komiteaan hakemaan matkustuslupaa Pietariin, jonne olin
lupautunut lähtemään yksityisen liikkeen asioissa, istui komitean
sihteerinä Matti Akseli Salmi, joka myös antoi lupakirjan. Tämän vanhan
kala- ym. toverini näin silloin viimeisen kerran.

Salmen Matti — niin häntä tuttavallisesti nimitettiin — oli iältään
siinä kolmenkymmenen seudussa. Hän oli selkävaivainen, perin
hyvänluontoinen, joskin helposti loukkautuva, mihinkään ruumiilliseen
työhön pystymätön mies. Hän eleli vanhan äitinsä kanssa pienessä
huoneessa ja lienee saanut joskus vanhemmalta veljeltään avustusta.
Hänen omat tulonsa olivat erittäin niukat, sillä hänellä ei ollut
mitään vakinaista tointa, hoitelipahan vain pienempiä kirjoitustehtäviä
missä milloinkin. Työväenjärjestöjen jäsenenä hän oli ollut kaiketi
hamasta poikavuosistaan asti. Hän tuli hyvin toimeen kaikkien
ihmisten kanssa, niin sosialistien kuin porvarienkin. Mutta hän
oli kuin kasvanut kiinni Hämeenlinnan työväestön järjestöelämään.
Hänet nähtiin kaikissa kokouksissa, vaikka hän niissä pysyikin maan
hiljaisena. Vaatimattomuutensa vuoksi hän oli joka taloon tervetullut
vieras ja kaikkialla häntä auliisti kestittiin. Matti oli tavallaan
pikkukaupungin erikoistyyppejä.

Matti oli kaikkein vähimmän kapinallinen, mutta olosuhteiden vuoksi
joutui uhriksi. Kun hänelle annettiin komitean sihteerin virka, hän
ei mitenkään voinut olla sitä ottamatta. Hän oli yksinkertaisesti
tottunut tekemään mitä pyydettiin, eikä hänen järjenjuoksullaan osattu
punnita, mitä siitä mahdollisesti voisi seurata. Hän oli ehkä vähän
ylpeäkin saadessaan hoitaa noin huomattua tehtävää, ja mikähän sitä
oli hoitaessa, kun ympärillä oli vanhoja tuttuja järjestötovereita.
Varmaankin Matti hoiti virkansa hyvin ja mahdollisimman lojaalisti,
mikäli se vain oli mahdollista.

Hän ei kuitenkaan jaksanut kantaa sen seurauksia. Tietääkseni hänet
mursi jo tutkintavankeus. Jotkut kaupunkilaiset koettivat avustaa
häntä ruokatavaroilla vankileiriin, mutta useimmat ystävät olivat
itsekin piikkilangan takana, ja vapauteen jääneillä oli muonaa
niukalti. Matti nääntyi vankileiriin ja taisi tulla haudatuksi "valtion
kustannuksella". Siinä oli hänen verraten lyhyen, mutta omalla
tavallaan työteliään elämänsä palkka. Luullakseni kuitenkin kaikki ovat
muistaneet häntä hyvällä, sillä hänkään ei liene milloinkaan tehnyt
kenellekään mitään pahaa.

Niin, Hämeenlinnakin oli hitaasti ja vaivalloisesti liittynyt
aseellisen suuntauksen saaneeseen liikkeeseen. Taisi olla vähän
vaikeata löytää kaupungista virkamiehiä poistuneiden tilalle.
Piirisihteeri Väinö Kivisalo, sovinnollinen ja vakaasti kristillinen
mies, suostui tietääkseni hyvin vastahakoisesti läänin valtuuskunnan
puheenjohtajaksi, siis niinkuin maaherran tilalle. Hän on vaikuttanut
myöhemmin huomattuna ja kunnioitettuna eduskunnan jäsenenä.

Pahemmin kävi kahden tunnetun hämeenlinnalaisen puoluemiehen, Oskar
Sirénin ja Pauli Jokisen. Heidät vietiin tietääkseni väkisin Suomen
Pankkiin. Sirén oli "Hämeen Voiman" taloudenhoitajana ja jo ikämies.
Hän oli niitä luotettuja sosialisteja, jotka joskus kelpasivat
lisävaltuusmiehiksi. Hän toimi yksinomaan taloudellisella alalla
eikä puuttunut politiikkaan. Säyseämpää ja varovaisempaa miestä
ei ollut toista. Punaiset halusivat hänet pankkiin juuri tuon
taloudellisen ymmärtämyksen vuoksi. Pauli Jokinen oli nuori ja toiminut
pääasiallisesti nuorisoliitossa. Hän oli levollisesti ja itsenäisesti
harkitseva mies, jolla liioin ei liene ollut mitään kapinallisia
pyrkimyksiä.

Nämä miehet saivat hengellään maksaa toimintansa. Kerrotaan, että
kaupungin ruotsalaiset vihasivat heitä ennen kaikkea sen tähden, että
ne virkamiehet, molemmat ruotsikkoja, joiden tilalle he pankkiin
tulivat, olivat joutuneet punaisten ampumiksi. Mainittiin näiden olleen
pyrkimässä valkoiselle puolelle jossakin maakunnassa. Siellä heitä oli
eräässä talossa kielletty lähtemästä juuri sillä hetkellä eteenpäin,
koska punaisia liikkui seudulla. He eivät olleet välittäneet kiellosta
ja joutuneet itsepäisyydessään kärsimään mainitunlaisen kohtalon.
Sirénin ja Jokisen kohtaloksi tuli sitten maksaa tämä verivelka, "Silmä
silmästä" jne.

Kun näin kävi, koetan pelastaa, mitä pelastettavissa on, kuulin Sirénin
sanoneen pankkiin jouduttuaan. Hän kai pelasti Suomen Pankin varoja,
mutta menetti päänsä.

Kapinan ensimmäisellä viikolla pistäysin Helsingissä selvittelemässä
asioitani, koska näytti siltä, ettei pitempään aikaan tulisi olemaan
sinne asiaa eduskunnan istuntoja varten. Ketään huomattua silloisen
vallassaolevan ryhmän henkilöä en silloin tavannut. Eduskuntatalolla
vain liikuskeli Peräpohjolan maalaisliittolaisia edustajia, jotka
ihmettelivät syntynyttä tilannetta ja kaipailivat kotiinpääsyä. He
jäivät silloin vielä sinne, ja minä matkustin Pietariin.

Noin viikon päästä käväisin kotimaassa ja myöskin Helsingissä, jossa
tapasin Oskari Tokoin. Hänen kanssaan minulla oli ollut useammankin
kerran keskusteluja siitä vaarallisesta vaiheesta, mihin oltiin
menossa. Hän oli täysin yhtä mieltä kanssani ja olisi mielellään
sovitellut. Hänhän muuten jos kukaan oli sovinnollinen luonne, syvästi
inhimillinen mies, jolle kaikki sota ja melske oli ilman muuta vierasta
ja vastenmielistä. Nyt hän sanoi surumielisesti:

"Kumoukseen sitä kuitenkin tultiin."

"Niin — tai sanoisimmeko: kapinaan."

Minulla oli mielessäni entisen työtoverini Seth Heikkilän sanat, jotka
hän lausui välittömästi kapinan alettua:

"Kyllä minä ymmärrän kumouksen, mutta en ole ennen kuullut kumousta
tehtävän kansanvaltaa vastaan."

Myöhemmin hänkin meni kumouksen puolelle, johonkin pikku toimeen
Turun lähistölle. Siitä hän kai sai pienen näpsäyksen ja muuttui
kommunistiksi. Ennen kuolemaansa hän lienee taas kääntynyt "isäinsä
uskoon", koskapa hänen nimimerkkinsä muutaman kerran näkyi Turun
sosiaalidemokraattisen lehden palstoilla.

Minä taas jouduin olemaan kapinakuukaudet Pietarissa, niin, ja vielä
kolme vuotta sen jälkeenkin.




Viisi vuotta myöhemmin.


Palatessani Venäjältä kesäkuun 18:ntena 1921 ja pysähtyessä Kellomäen
karanteeniin, jossa lampaat ja vuohet eriteltiin toisistaan, arvasin
joutuvani lampaiden joukkoon, kuten sitten kävikin, ja laillisen
tarkastusajan kuluttua pääsin matkustamaan edelleen — kotiin
Hämeenlinnaan.

Etsivän keskuspoliisin rullissa olin sentään saanut maininnan, kuten
ilmeisesti kaikki sosialistit siihen aikaan. Mitään rikosrekisteriä
minulla ei ollut, vaan sen sijaan huomautus, että olin kansalaissodan
aikana ollut "Sosialistin" toimittajana Turussa. Tällaisen tiedon oli
antanut muuan valtiorikosoikeudessa kuulusteltu vanki, jolta oikeus
oli nimenomaan kysynyt henkilöäni. Sitten oli EK:n oma huomautus, että
tarkistettaessa tieto oli osoittautunut perättömäksi, eikä minusta
sitten ollut jäänyt EK:n papereihin muuta raskauttavaa kuin tuntomerkit.

En minä työskennellyt "Sosialistin" toimituksessa. Asia oli sillä
tavalla, että kapinan alussa palatessani ensimmäiseltä käynniltäni
Helsingistä kuljin Turun kautta, noin vain uteliaisuudesta, nähdäkseni,
mitä tässä kuulussa vallankumouskaupungissa nyt tapahtui ja miten
minuun, joka olin ankarasti arvostellut Turun miliisiä, siellä
suhtauduttaisiin. En huomannut siellä mitään erikoista eikä minuun
suhtauduttu sen kummemmin kuin muihinkaan kansalaisiin, vaikka juttelin
miliisienkin kanssa, joiden joukossa oli vanhoja tuttuja. "Sosialistin"
toimituksessa vaikuttivat silloin Amerikasta tullut Kalle Tähtelä sekä
Hannes Uksila. Heillä oli työvoiman puute, ja he kyllä pestailivat
minua toimitukseen, taisivatpa panna uutisenkin lehteen tulostani,
vaikka minä jyrkästi kieltäydyin. Tästä sitten levisi väärä tieto.

Olipa nyt toisenlaista palata Suomeen kuin neljä vuotta sitten.
Ei näkynyt missään riemuitsevia väkijoukkoja, ei tarvinnut pitää
puheita eikä ojennettu kukkia. Mutta sentään mitään ulkonaisia
merkkejä ei ollut enää havaittavissa siitä, että neljättä vuotta
sitten oli riehunut julma kansalaissota. Tarkoitan: noin matkamiehen
silmään. Kansa touhusi vain omissa askareissaan kuten ennenkin. Mutta
kuljettuaan hieman ulommaksi kotikaupungista huomasi useampiakin
vaatimattomin punaisin aidoin ympäröityjä paikkoja. Ne olivat ainoita
muistomerkkejä, joita oli voitu pystyttää kapinan uhrien haudoille.
Siellä nukkuivat miehet — ja naisiakin joukossa — "ansaitun palkkansa"
saaneina, syyllisinä vai syyttöminä, kuka heidät tietää, mutta kaikessa
tapauksessa raskaan rangaistuksen kohdanneina — kansalaissodan uhreina.
Sinne heidät oli kuopattu minkäpähän mäen kylkeen milloinkin keväisinä
öinä. Ja sitten jälkeenpäin omaiset ja toverit olivat pystyttäneet
punamullalla siveltyjä säleitä erottamaan heidän olemattomat kumpunsa
elukoiden laitumesta. Maassa oli raivonnut veljesviha.

Kesti yli kaksikymmentä vuotta, ennenkuin noiden aitausten sisällä
nukkujista tuli "vakaumuksensa puolesta kaatuneita".

Vuonna 1923, jolloin minä maaliskuun alusta jälleen palasin
sanomalehtimiehen ammattiin, intohimot vielä leiskuivat korkealla.
Minulla ei ollut halua ryhtyä politiikkaan, jota en ollut milloinkaan
rakastanut, jollei oteta lukuun niitä aikoja, jolloin taisteltiin
venäläistä sortoa vastaan, mutta täytyi hakea lopulta itselleen
vakinaista työtä, ja mihinkäpä sitä silloin olisi muuhunkaan
turvautunut kuin vanhaan ammattiinsa.

Satuin siihen pahimmoikseen kansalaissodan viisivuotisia juhlien
aikana. Näitä juhlia oli vietetty joka vuosi, mutta viiden vuoden
kuluttua niille annettiin tavallista juhlallisempi leima. Minun oli
silloin ja on yhä vieläkin vaikeata ymmärtää, miksi porvaristo halusi
alituisesti juhlia erästä suurinta kansallista onnettomuuttamme. Sehän
oli selvinnyt onnellisena voittajana, lyönyt työväestön perin pohjin.
Tosin ei käynyt lähimainkaan niin, kuin eräät optimistisimmat porvarit
ennustivat, että sosialismi on tästä maasta iäksi hävitetty. Mutta
olihan sentään perin raskaasti kostettu yltiöpäisille kapinoitsijoille.
Vai harmittiko se, että sosialismia ei kaadettu kymmenientuhansien
työläisten mukana?

Olin ollut lujasti vastaan punakaartin puuhia, mutta yhtä ankarasti nyt
täytyi nousta puolustamaan työväestöä yhä edelleen jatkuvaa järjetöntä
voitonhumua vastaan.

Viisivuotisjuhlien aikana muistettiin Tampereen valloitusta
lavastamalla uudelleen valkoisten kaupunkiin tunkeutuminen.
Suojeluskuntien ylipäällikön, eversti Malmbergin johtama armeija
hyökkäsi kaupunkiin samassa taistelujärjestyksessä kuin viisi vuotta
aikaisemmin. Tykit jyskivät, konekiväärit papattivat, kiväärit
rätisivät ja kaupungin "puolustajia" otettiin vangiksi. Kertoipa
paikkakunnan työväenlehti eräiden viisivuotismuistoista eniten
innostuneiden asettaneen vankejaan seinää vasten ja siihen heidät
ampuneen — luonnollisesti leikillä, tyhjillä panoksilla, jollaisilla
koko valtauskin nyt suoritettiin.

Toisaalta taas juhlittiin saksalaisten maihinnousun muistopäivää. Sitä
varten oli Suomeen tilattu vieraita, heidän joukossaan kenraali von der
Goltz, ja nämä otettiin vastaan juhlamenoin, heille pidettiin puheita,
lausuttiin runoja ja heidän kunniakseen syötiin juhlapäivällisiä.
Kaiken tämän juhlinnan johdosta kirjoitin "Sosialistissa" mm. seuraavaa:

  "Meidän käsityksemme mukaan jokainen kansalaistaistelu on häpeäpilkku
  kansakunnan historiassa. Sen vuoksi olisi syytä sellaisen muistokin
  painaa unholaan niin pian kuin mahdollista ja jättää tulevan ajan
  ja puolueettoman historiantutkimuksen arvosteltavaksi sen syyt ja
  seuraukset. Pitäisi toki olla selvää, ettei kumpikaan puoli kykene
  selvittämään tällaisen tapahtuman vaikutteita ja vaikutuksia, siksi
  korkeina ovat intohimojen laineet lyöneet. Ei siis uskoisi kenenkään
  vakavasti ajattelevan kansalaisen pyrkivän näiden intohimojen kuohua
  yhä edelleen ylläpitämään tai lisäämään, vaan pikemminkin voimiensa
  takaa sitä asettamaan.

  Suomen työväen taholta on tehty erehdyksiä sekä ennen kapinaa
  että sen kestäessä, mutta lienee toki porvaristonkin keskuudessa
  sellaisia, jotka myöntävät silläkin puolella mennyn kauaksi yli
  sopivaisuuden rajojen. Muuan taatusti edistysmielinen porvari lausui
  kerran, että valkoinen terrori ei ole satu, vaikka porvariston
  puolelta on niin tahdottu väittää. Lännen sivistysmaissakin
  tiedetään, että Suomen porvaristo oli hyvin lukenut kenraalien
  Cavaignacin (vuoden 1848 Ranskan vallankumouksen kukistajan) ja
  Gallifet’n (vuoden 1871 Pariisin kommunardien teloittajan) historian
  eikä lainkaan jäänyt jälelle näistä mestareistaan. Mutta tietääkö
  Suomen porvaristo, juhliiko ja kuinka usein Ranskan tasavalta noiden
  kenraalien toimeenpanemia verilöylyjä?"

Sen jälkeen mainitaan ilahduttavana poikkeuksena yleisestä
porvarillisen sanomalehdistön ylistyshymnikarkelosta "Helsingin
Sanomat", jonka kirjoitus Tampereen valtauksen vuosipäivän johdosta on
paljon laimeampi kuin muiden lehtien.

Siinä mainitaan saksalaisten maihinnoususta vain muutamilla riveillä
ja kansalaissodan merkitystä Suomen vapaussotana käsitellään hyvin
varovasti.

Porvarilehdet puhuivat usein historian väärentämisestä, mitä muka
toimittamani lehti ja minä teimme muistellessamme viiden vuoden
takaisia tapahtumia. Tästä asiasta lausuin mm.:

  "Meidän mielestämme tapaukset kyllä luovat historiaa, mutta oikein
  muistiin merkitty historia, johon voidaan vedota, syntyy monipuolisen
  ja _puolueettoman_ tutkimuksen kautta. Porvari puolestaan näkyy
  luulevan, että hänen agitatiokirjoituksensa ovat täysipitoista
  historiaa. Tokkohan tätä käsitystä sentään voi ottaa vakavalta
  kannalta, sillä niin kauan, kun voidaan puhua _valkoisesta_ tai
  _punaisesta_ historiasta, ei niistä kumpikaan voi ansaita tuota
  vaativaa nimitystä. Ja nyt täytyy jokaisen ajattelevan ihmisen
  myöntää, että porvari haastaa aina valkoisesta. Hän puhuu siis
  historiaakin omaan pussiinsa. Me emme ole halunneet kirjoittaa
  historiaa, mihin meillä epäilemättä olisi yhtä hyvä oikeus kuin
  porvarillakin, vaikkapa nyt olisimme olleet väärällä puolellakin,
  koska emme ehkä mekään osaisi olla puolueettomia. Me tyydymme vain
  tekemään reunamuistutuksia porvarin 'historiaan', sillä kuin niitä
  näyttää tarvittavan. Ja herra paratkoon: niitä tarvitaan oikeastaan
  enemmän, kuin me ehkä pienessä iässämme ehdimme kirjoittamaan.

  Monarkistiporvarin kanssa meillä ei voi olla pitkiä puheita, sillä
  sen leirin on pappeja ja evankelistoja myöten sielunvihollinen
  riivannut, mutta jos oikein reilu porvari tiellemme sattuu, niin
  hänen kanssaan olemme valmis keskustelemaan. Edistysporvari puhelee
  joskus hyvällä tuulella ollessaan kansakunnan eheyttämisestä ja
  sitä puhetta saattaisi kuunnella, jopa siihen vastatakin, jollei
  hänkin aina vaatisi meitä eteensä polvilleen. Lähteäksemme porvarin
  kannalta: jos me olemme väärin tehneet ja laillista yhteiskuntaa
  vastaan kapinoineet, niin totta herran nimessä me olemme siitä
  rangaistuksenkin kärsineet, luultavasti vielä ravakamminkin kuin
  sivistyneellä aikakaudella ja kulttuurikansan keskuudessa kuuluisi.
  Ja onhan se sillä tavalla lainkin jälkeen, ettei sitä, joka syynsä on
  sovittanut, saa enää synneistänsä soimata. Mutta edistysporvarinkin
  mielestä meidän pitäisi vuodesta vuoteen rypeä tomussa ja tuhkassa
  ja ottaa armona vastaan se, mikä meille kuuluu oikeutena. Kun
  surkean kansalaissodan muistoja juhlitaan ja vanhoja haavoja auki
  revitään, olisi meidän kai oltava laulamassa kiitosvirsiä niille
  monille tekopyhille lurjuksille, joita vastaan ennen vapaamielisen
  porvariston kanssa yhdessä taisteltiin, koska he silloin olivat
  venäläisen sortohallituksen kätyreitä, mutta nyt esiintyvät
  juhlapuhujina vapaussotajuhlissa."

Tosiaankin: asettuihan ennen senaattoreita ja professoreita, maan
parhaimmistoa, törkeän perustuslain rikkojan, Venäjän keisarin ja
Suomen suuriruhtinaan, puolelle ja omalla toiminnallaan menetteli
lakia vastaan. Maksoivat keisarille laittomia sotaverojakin, minkä
johdosta silloinen nuorsuomalainen sanomalehdistö julisti jonkun heistä
syylliseksi valtiopetokseenkin. Ketään heistä ei kuitenkaan pantu
syytteeseen eikä tuomittu. Kapinan jälkeen he pääsivät taas esille
suurina isänmaanystävinä ja korkeina luottamushenkilöinäkin.

Suomen työväestö ei milloinkaan hyväksynyt niitä kansannousuja, joita
sotahullut, kansalaissodasta kylläänsä saamattomat toimeenpanivat.
Ne olivat päättyneet murheellisesti, mutta yhä eli varsinkin
opiskelevan nuorison keskuudessa kansannousuhenki. Maaliskuussa
1923 "Ylioppilaslehti" sisälsi joukon kukkasia kultaisen nuorison
yrttitarhasta. Siinä oli useampia kirjoituksia sekä suomeksi että
latinaksi. "Lopullinen sana on kuitenkin sanottava teräksen äänellä",
eräs intomielinen ylioppilas vakuutti. Toinen taas lausui mm.
seuraavat pontevat sanat: "Suomi suureksi, Karjala ja Inkeri vapaiksi,
ryssien valtakunta vaarattomaksi — ikuisiksi ajoiksi 'rajamaaksi'.
Nämä ajatukset vallatkoot koko olemuksemme, sillä ne ovat kansamme
elämän ja sille oikeudella kuuluvan suuren tulevaisuuden ajatukset."
Ylioppilas E. Räikkönen julisti samassa "Ylioppilaslehden" numerossa:
"Uskon kuitenkin, että tulen vielä kerran elämään valtavamman ja
suuremman hetken, ja tämä tapahtuu silloin, kun Suomen siniristiliput
kerran liehuvat pyhinä ja koskemattomina Syvärin, Äänisen ja Vienan
rannoilla." Samaan aikaan STT levitti kauhujuttuja Raja-Karjalasta,
ja Martti Pihkala piti ympäri maan herätyskokouksia, joissa uhkui
kansannousuhenki.

Näitä porvariston harrastuksia, joita vastaan sen omalta taholta ei
kuulunut vastalauseita, arvosteltiin työväenlehdissä ankarasti, välistä
ivallisissa pakinoissa, toisinaan taas vakavasti artikkeliosastossa.

Toisaalta taas eheytettiin kansaa ja rakennettiin joidenkuiden
porvarienkin joskus kaipaamaa yhteiskuntarauhaa rikkomalla ja
varastelemalla niitä patsaita tai pikemminkin kivikasoja, joita omaiset
olivat pystyttäneet kapinassa tuhoutuneiden haudoille. Tästä jutusta
riitti tietysti kirjoittamista. Kesäkuun alkupuolella 1923 kirjoitin
näinkin:

  "Jos työläiset ennen patsaan pystyttämistä kysyisivät meidän
  neuvoamme, niin me sanoisimme suoraan: Jättäkää toistaiseksi
  patsashomma sikseen, siinä laitatte vain kulunkeja itsellenne,
  sillä tämän maan porvari on niin typerä ja raaka, ettei se rumalta
  luonnoltaan saa rauhaa ennen kuin on tuhonnut teidän muistomerkkinne.
  Säilyttäkää mielessänne omaistenne hauta, istuttakaa sille joskus
  suven aikana kaino kukkanen ja pitäkää kumpu korkeana, jotta ette
  paikasta erehdy — jos porvari sallii sen tapahtua. Jollei ja jos
  hän kukkasenkin raastaa pois ja tasoittaa kummun maata myöten, niin
  ottakaa mieleenne tarkka merkki vaikka puista, mutta älkää nostako
  kiveä. Näin me sanoisimme, sillä meistä on todella surkeaa, että
  porvari yltiöpäisyydessään saa harjoittaa sellaista mieletöntä
  kiihoitusta tämän kansan keskuudessa kuin taaskin viime aikoina on
  tapahtunut. Epäilemättä on työläisissäkin vielä niin herkkämielisiä
  ja harkitsemattomia, että porvarin provosoiva esiintyminen saa
  heidät suunniltaan ja siirtää yhä kauemmaksi sen yhteiskunnallisen
  rauhan palauttamisen, josta porvarikin joskus muistuttaa. Mutta
  vielä surkuteltavampaa on, että muutamien porvarilehtien hillitön
  usutus saa liian lyhyen ajan takana olevan valkaisukauden pahimpia
  sankareita ryhtymään tekoihin, joiden merkitys maamme arvon vuoksi
  sivistysmaana on kielteinen. Emme näet jaksa uskoa, että hautojen
  häpäisy, olkoonpa että onkin kysymys vain punaisten viimeisistä
  leposijoista, saattaa kohottaa minkään kansan tai kansanluokan
  mainetta sivistyksellisessä suhteessa.

  Emme nyt enää aio puhua Varkauden hautapatsaasta, jonka porvari
  kärräsi järveen; se teko on aikanaan tarpeeksi ankarasti tuomittu.
  Oudoksuimme edellisessä kirjoituksessamme vain sitä seikkaa,
  ettei oikeuskansleri, johon vedottiin, kun nimismies ei tällaisen
  raakalaisteon johdosta ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, ole
  vielä antanut lausuntoaan asiasta. Saattaa olla, että mainitulla
  kanslerilla on enemmän kuin tarpeeksi päänvaivaa yrittäessään pohtia,
  minkälaisen lausunnon tästä nyt antaisi.

  Suurempaa huomiota on tällä kertaa herättänyt Hämeenlinnan
  _hautausmaalle_ pystytetyn patsaan kohtalo. Taikka oikeastaan sillä
  ei tähän saakka ole vielä muuta kohtaloa ollut kuin että se on
  paljastettu. Tämän patsaan alla ei tiettävästi lepää edes yhtään
  ainoata luodista "ansaitun palkan" saanutta — heitä kyllä makaa
  legio pitkin soita ja mäkiä Hämeenlinnan ympäristöä koristamassa —,
  vaan ovat nämä vainajat _vankileirillä nälkään kuolleita_. Patsaassa
  ei liioin ole mitään kirjoitusta, onpahan vain pistetty pari kiveä
  päällekkäin muistuttamaan onnettomien uhrien viimeisestä lepopaikasta.

  Olisi luullut, ettei tällainen patsas, jos sitä edes niin vaativasti
  voi nimittää, loukkaisi kenenkään 'isänmaan ystävän' tunteita.
  Kuitenkin Hämeenlinnan monarkistilehti nosti hirmuisen rähinän, jota
  on yhtämittaa jatkunut helluntaista — patsaan paljastuspäivästä
  — näihin saakka. Lehti vaatii patsasta poistettavaksi ja
  paljastustilaisuudessa esiintyneitä henkilöitä syytteeseen. Kaupungin
  poliisimestarikin, joka oli ryhtynyt _vain_ maaherran määräämiin
  toimenpiteisiin eikä ylittänyt valtuuksiaan, on saanut kuulla
  kunniansa, lieneepä hänen eroansakin vaadittu. Monarkistilehden
  melun johdosta edistysmielinen maaherra von Hellens äkkäsi
  tarpeelliseksi panna toimeen tutkimuksen. Nyt lienee aikomus asettaa
  paljastustilaisuudessa esiintyneet puhujat syytteeseen, samoin
  paikkakunnan työväenlehti siitä, että se _julkaisi patsaan kuvan_.

  Mutta vielä tuoreempiakin hedelmiä on "Hämeen Sanomain" kylvö
  kantanut. Luolajassa, lähellä Hämeenlinnaa, on _kolmatta vuotta_
  seisonut vaatimaton muistomerkki eräiden punaisten haudalla, mutta
  nyt vasta mainitun lehden aloitettua rikollisen kiihoituksensa on
  tämä merkki yön hiljaisuudessa poistettu.

  Te, porvarit, asetutte korkean siveellisyyden jalustalle. Kuinka
  suureksi teillä noteerataan siveellisyys, joka varastaa hautakiviä?
  Kuinka monta te, monarkistiporvarit, olette niitä jo kähveltäneet?
  _Ja kuinka monta teidän patsastanne työväestö on vienyt?_ Eiköhän
  työmieskin voisi yön pimeydessä tehdä tuhoja teidän patsaillenne —
  jos tahtoisi? Mutta työmiehen siveellisyys on hieman toista laatua
  kuin teidän. Suokoon sallimus, että niin tulisi aina olemaankin!"

Eräässä yhteydessä olin kirjoittanut, ettei punaisten voida katsoa
vahingoittaneen maamme itsenäisyyttä. Siihen turkulainen "Åbo
Underrättelser" tarrasi ja väitti minun lehteni puhuneen palturia. Å.U.
ei millään tavalla yrittänytkään todistaa sanojaan, sinkauttihan vain
tuollaisen ylimalkaisen väitteen. Siitä sain aiheen kirjoittaa mm.:

  "Me allekirjoittanut ja koko tämä Sosialisti-lehti emme ole
  milloinkaan kapinaa puolustaneet, vaikka olemme monta kertaa
  joutuneet sanomaan sanamme punaistenkin puolesta silloin, kun heitä
  on syytetty sellaisesta, mitä eivät ole tehneet Tämän oikeuden me
  aiomme säilyttää vastakin ja olemme nytkin pakotettuja johtamaan
  mieleen erinäisiä muistelmia kapinan ajalta. Oikeastaan pitää
  aloittaa jo vähän aikaisemmaltakin kaudelta. Voidaankohan väittää,
  että Suomen työväenluokka olisi huonommin kuin porvarit ajanut
  maan itsenäisyyttä ja heikommin varjellut itsemääräämisoikeutemme
  loukkaamattomuutta ja alueellista koskemattomuuttamme? Meidän
  riveistämme ei silloin luisunut yhtään miestä sortajan syliin, kun
  sen sijaan osa porvaristoamme veljeili kiihkeästi vielä v. 1917
  venäläisten kanssa turvautuen Suomen eduskunnan hajottamiseksi
  venäläiseen sotaväkeen. Kaikki porvarit olivat silloin yhtä
  innokkaina ilkkumassa sosialisteja, jotka yrittivät pitää yllä
  'laillista järjestystä' kokoontumalla laillisesti valittuun
  eduskuntaan, ja monien porvarilehtien kirjoittajat lausuivat
  erikoisen tunnustuksen Kerenskin ulaaneille osoittamastaan
  isänmaallisesta palveluksesta (eduskunnan väkivaltaisesta
  hajoittamisesta).

  Suomalaisista heittiöistä kokoonpannun poliisin vastustuksesta
  huolimatta työväestö kokoontui monina vuosina lausumaan painavan
  vastalauseensa milloin mitäkin maatamme kohtaan tähdättyä
  sortotoimenpidettä vastaan ja ilmaisemaan mielensä yksimielisenä, kun
  sen sijaan porvarien rintama oli hajanainen ja heikko, osan heistä
  hääriessä suorastaan sortovallan toimeenpanevina voimina.

  Ja sitten Venäjän vallankumouksen jälkeen, kun porvarien parhaatkin,
  mm. Siperiasta juuri kotiutunut Svinhufvud, eivät puhuneet sanaakaan
  Suomen itsenäisyydestä, vaan lepertelivät suitsutusta "Venäjän
  urhokkaille pojille", joiden tekoa he eivät milloinkaan tule
  unohtamaan, julistivat työväenmiehet — allekirjoittaneellakin on
  ollut tilaisuus tehdä se monet kerrat v. 1917 — puhujalavoiltaan
  maamme täydellistä itsenäistymistä. Siihen suuntaan toimittiin myös
  eduskunnassa, jonka porvaristo venäläisen sotaväen avulla hajoitti.

  Tokkohan myös porvari voi kieltää sitä, että Kansanvaltuuskunta
  — Suomen punainen hallitus — hankki maallemme pääsyn Jäämerelle,
  joten siis alunperäinen kunnia tästä suurtyöstä lankeaa
  vihatuille punikeille. Se oli silloin maanpetosta, josta saatiin
  kuritushuonetta, mutta mahtaneeko tuleva historiankirjoittaja voida
  olla kirjoittamatta tästä jotakin riviä punaisten ansiopuolelle.

  Punaisten ja venäläisten aseveljeys, josta Å.U. taaskin kerran
  mainitsee, ei myöskään ole niin mutkaton asia kuin porvari yleensä
  koettaa uskotella. Punakapinan alkaessa oli Suomessa venäläisiä
  joukkoja, mutta hyvin pian tuli Saksalta, joka oli tehnyt rauhan
  Venäjän kanssa, määräys, että venäläinen väki oli poistettava
  Suomesta. Tätä määräystä noudatettiin, ja punakaarti itse riisui
  aseista Eteläsuomessa oleskelevat venäläiset, samoin kuin valkoiset
  tekivät Pohjois-Suomessa, ja passitti ne omalle maalleen. Tämä on
  tosiasia, joka ei muutu miksikään ja jonka tuleva tutkimus myös tulee
  osoittamaan, koettakoonpa porvarin sanomalehdistö antaa asiasta
  minkälaisen kuvan tahansa. Punaisten aseveljeys venäläisten kanssa
  supistuu hyvin vähiin: minkä lienee joitakin vapaaehtoisryhmiä
  joillakin rintamanosilla ollut. Verrattuna porvarin aseveljeyteen
  saksalaisten kanssa ei tästä seikasta voi edes puhua. Turhaa on myös
  sanoa, että saksalaisten aseiden avulla voitettiin Suomelle vapaus.
  Orjuus, Saksan militarismin alainen orjuus niillä saavutettiin
  ja kestäisi sitä vieläkin, ellei Saksan militarismi olisi saanut
  kuoliniskua.

  Punaiset tekivät murhia, ja ne ovat syvästi paheksuttavia.
  Joukkoliikkeeseen oli sekaantunut huonoja aineksia. Erään luotetun
  porvarin, "Hufvudstadsbladetin" toimittajan Henning Söderhjelmin
  julkaisemassa kirjassa lasketaan punaisten murhaamien porvarien
  luku 634:ksi. Tähän määrään on saatu sopimaan sellaisissakin
  olosuhteissa surmansa saaneita, että heitä ehkä olisi pidettävä
  taistelussa kaatuneina, mutta vaikka otammekin tuon luvun täydestä,
  niin voimme hyvällä syyllä kysyä: eikö valkoinen kosto ole ollut
  siksi monenkertainen, ettei pitäisi olla enää syytä punaisten tekemiä
  murhia mieliin muistutella. Tampereella esimerkiksi ammuttiin
  punaisia kuudensadan vaiheilla, ja kuitenkin supistui punaisten
  murhaamien luku yhteen ainoaan, joka hänkin oli vangittaessa uhannut
  aseella, ja siitä kiihoittuneina pidättäjät olivat ampuneet hänet
  paikalle."

       *       *       *       *       *

V. 1923, "juhlavuosi", jonka muistoihin olen tasapuolisuuden vuoksi
kajonnut, sisälsi vielä pari "siviililuontoista" tapahtumaa, jotka
nekin ovat piirtyneet Suomen työväen historiaan: "Ukko" Ursin sai
tuomion ja Yrjö Mäkelin päätti maallisen vaelluksensa todennäköisesti
oman käden kautta.

Toht. N.R. av Ursinin tulin tuntemaan ensimmäisenä Turun-kautenani. Hän
avusteli usein lehteämme ja käväisi välistä kiireellä toimituksessa.
Hän oli hauska ja vikkelä seuramies, joka vähässäkin ajassa ehti
puhua paljon ja monista asioista. Hän tunsi laajasti eurooppalaista
kirjallisuutta ja harrasti varsinkin lyriikkaa. Hyvin usein hän
lainaili lyyrillisiä paloja kirjoituksiinsa ja käännätti niitä mm.
minulla. Hänen koulunsa oppilaat niitä myös suomentelivat.

Kerran — hän kävi kai silloin kuudennen vuosikymmenensä jälkimmäistä
puoliskoa — hän toi toimitukseen tarkan selonteon toimistaan ja
teoksistaan. Hän jätti sen minulle ja pyysi minua säilyttämään sen
hänen kuolemansa varalle. Hän eli sen jälkeen vielä yli kaksikymmentä
vuotta, mutta selonteko hävisi. Miten lienenkään sen niin huolettomasti
tallettanut. Hän täytti sen perästä monta kertaa vuosia, ja tuo
paperi olisi ollut tarpeen, mutta se oli ja pysyi kateissa.
Kahdeksannenkymmenennen vuosipäivänsä lähetessä hän oli huolellisesti
koonnut kaikki elämäkerralliset tiedot laatikkoon ja osoittanut sen
Sosialidemokraattiselle puoluetoimikunnalle.

Ursin ei ollut varsinaisesti tieteellinen sosialismin tutkija.
Hän kirjoitti melkein mistä vain syventymättä tarkemmin mihinkään
kysymykseen. Uskoisin hänen olleen pikemminkin taiteilijaluonne,
mihin viittaa hänen kaunokirjallisuuden ja ennen kaikkea lyriikan
tuntemuksensa. Muistelen hänen kerran maininneenkin tulleensa "tunteen
tietä" sosialismiin, vaikka hän sitten hankki sille teoreettisen
perustan. Samaa tietä ovat kulkeneet monet muut intellektuellit,
varsinkin aikaisempina aikoina. Myöhemmin, itsenäisyytemme vuosina,
sama tie on vienyt varsinkin opiskelevaa nuorisoamme aivan toiseen
suuntaan. Kyllä kai senkin yltiöisänmaallisuus on ollut paremminkin
tunteiden kuohua kuin järjelliselle ajatukselle perustuvaa.

Ursin julkaisi elämänsä varrella monta teosta, jotka kaikki olivat
omistettuja Suomen köyhälistölle. En näin suoralta kädeltä muista,
oliko niissä yhtään kokonaisuutena sosialismin aatteita käsittelevää.
Hänellä oli tapana kerätä vuosien varrella eri julkaisuissa ilmestyneet
mitä moninaisimpia kysymyksiä pohtivat enimmäkseen lyhyet artikkelinsa
ja puheensa aina myöhemmin kokoelmaksi, missä täsmällisesti oli
ilmoitettu alkuperäisen julkaisun nimi ja ilmestymisvuosi.

Valtiolliseen toimintaan Ursin joutui perusteellisemmin vain silloin,
kun hänet valittiin ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan, vieläpä
sen varapuhemieheksi. Hänestä ei tullut politikoitsijaa, vaan hän
huomasi itsekin varsin pian sopimattomuutensa siksi eikä enää halunnut
tulla valituksi. Hän oli sosialistinen kynämies eikä pyrkinyt
valtiolliseen toimintaan.

Kansalaissodan jälkeen hän lähti Venäjälle. Hän ei ollut ottanut
millään tavalla osaa tähän taisteluun eikä varmastikaan ollut
mieleltään kapinallinen, vaan historiaan perehtyneenä hänellä oli
selko siitä, minkälainen on tällaisessa taistelussa hävinneen puolen
kohtalo. Venäjällä hänen eteensä pantiin eräs asiakirja, jonka nimi oli
"Kommunistinen vaalilippu", siellä perustetun "Suomen kommunistisen
puolueen" vaalikehoitus tämän maan työväelle. Hän kirjoitti nimensä
alle ja tuosta lipusta tuli hänen kohtalonsa.

Venäjältä palattuaan Ursin asui Hämeenlinnassa puolisokeana, mutta
koettaen sihteerin avustuksella vielä tehdä kirjallista työtä.
Sieltä hänet seitsenkymmenvuotiaana haastettiin Turun hovioikeuteen,
missä hänen syykseen luettiin tuon vaalilipun allekirjoittaminen.
Sen tulkittiin sisältäneen valtiopetoksen edistämistä, ja
siitä tuli puolitoista vuotta kuritushuonetta ja kolmen vuoden
kansalaisluottamuksen menettäminen.

Hovioikeudessa Ursin sanoi, että hän on kyllä valmis monien työläisten
kanssa rinnan kärsimään rangaistuksen, jos hänet aiotaan loppuiäkseen
sulkea vankilaan, mutta niin kuitenkin kävi, ettei Suomen työväestön
tarvinnut lähettää vanhintaan sellaiseen paikkaan, vaan armahdustietä
hänet vapautettiin rangaistuksesta.

Hän eli vielä runsaat kymmenen vuotta Hämeenlinnassa viimeiseen saakka
pirteänä, joskin hieman muistiltaan heikentyneenä, ja julkaisi pari
teostakin.

Yrjö Mäkelinin nimi painui tietoisuuteeni suurlakon päivinä 1905,
jolloin hän tovereineen lähti Tampereelta punaisella junalla viemään
punaista julistusta pääkaupunkiin. Toimin hänestä etäällä ja
henkilökohtaisesti jouduin hänen kanssaan kosketuksiin vain pari kertaa
ennen vuoden 1917 toisia valtiopäiviä. Mutta hänen eduskuntapuheensa ja
kirjoituksensa luin uskollisesti. Ne olivat kiihkottomia ja asiallisia,
ja näitä ominaisuuksia hän auliisti neuvoi puoluetovereilleenkin.
Kerran hän tyytymättömänä puolueen ns. valpaslaiseen suuntaan
perusti Helsinkiin "Oikeus"-nimisen lehden, joka heti leimattiin
revisionistiseksi. Se ei ollut pitkäikäinen, ja sitten Mäkelin taas
liittyi sosiaalidemokraattiseen lehteen. Kansalaissodan jälkeen
hän joutui vankilaan, ja sieltä päästyään ryhtyi taas toimittamaan
"Kansan Tahtoa", joka sillä välin oli muuttunut kommunistiseksi. Hänen
kaupungissaan Oulussa esitettiin ensimmäisen kerran Lauri Haarlan
näytelmä "Lemmin poika" v. 1922. Toppo Elonperä oli silloin Oulun
Työväen Näyttämön johtajana. Yrjö Mäkelin kirjoitti näytelmästä melkein
sivun pituisen arvioinnin, suhtautuen teokseen varsin myönteisesti. Hän
ikäänkuin aukaisi tien tälle näytelmälle, joka vasta seuraavana vuonna
pääsi Kansallisteatteriin ja sitten Kalevalan riemuvuonna oli monen
kymmenen näyttämön ohjelmana.

Syyskuun 22. päivänä 1923, jolloin oli tullut tieto Yrjö
Mäkelinin kuolemasta — hän oli joutunut toisen kerran vankilaan
kommunistivainojen yhteydessä — julkaisin hänestä seuraavan
muistokirjoituksen:

  "Syksy on tullut, vilja tuleentunut ja leikattu pois.

  Todellakin: sato on saatu, se on pienelle kansalle turmiota
  ennustava. Sen korjuu alkoi jo kuudetta vuotta sitten eivätkä
  hedelmät vieläkään lopu. Tämä on rikkaruohoista satoa, joka on
  sarkamme pilannut. Ja me vain yhä riitelemme siitä, kuka on siemenen
  kylvänyt, vaikka ilmapiiri uhkaa auttamattomasti myrkyttyä ja halla
  henkii peltojamme pitkin.

  Yrjö Mäkelin on mennyt sinne, mistä ei paluuta ole. Miltä
  mahtanee nyt tuntua sen miehen mielessä, joka muutama kuukausi
  sitten kirjoitti "Aamulehteen" jokseenkin suoranaisen kehoituksen
  raivata Yrjö Mäkelin pois tieltä? Lakkaako hänen kynänsä nyt verta
  tihkumasta, kun yksi pahimmista kiihoittajista on itse ratkaissut
  kohtalonsa? Kysytään, vastanneeko kukaan.

  Sortuneenkin miehen paarien ääressä vielä intohimot lyövät korkealla
  ja soimauksen sanoja ei säästetä. Muutamat sanomalehdet ovat jo
  rientäneet toistamaan vanhan mielettömän valheen, että Yrjö Mäkelin
  olisi kapinan aikana esiintynyt yhtenä kaikkein räikeimmistä
  kiihoittajista. Minkälainen on julkisen sanan palvelijain siveellinen
  taso, kun kaatunuttakin raadellaan ja totuudelle ei kuolemankaan
  perästä anneta arvoa?

  Mikä mies oli Yrjö Mäkelin?

  Suutarin poika, itse suutari ja proletaari. Hän kasvoi ja varttui
  yhteiskunnan varjopuolella, oli niitä pimennon lapsia, jotka,
  avokatseisia ja lahjakkaita jos ovat, jo nuoruudestaan vaistoillaan
  ja luonteellaan juurittuvat kiinni omaan luokkaansa ja halki elämän
  seuraavat sen kohtaloita. Yrjö Mäkelinin ura määrättiin jo suutarin
  matalassa majassa.

  Hän, joka sosialismin on maailmankatsomuksekseen omistanut, ei
  enää kuulu itselleen, vaan aatteelleen. Sosialismi ei näet ole
  niitä löyhiä sana-aatteita, joita ruoansulatuksen järjestämiseksi
  harrastellaan, vaan työn ja teon evankeliumi, joka vaatii
  levittäjänsä kokonaan. Sosialisti ei saa tinkiä itsensä kanssa, eikä
  Yrjö Mäkelinkään tinkinyt Hän pysyi alusta loppuun asti uskollisena
  työväenluokalle, joskin menettelytavat vuosien ja vuosikymmenien
  kuluessa muuttuivat.

  Mäkelin oli rauhan mies, itsehillinnän ja talttuneisuuden perikuva.
  Sen vuoksi hän pysyttelihe pitkät ajat oikealla, sillä siivellä,
  joka maltillisimmin työväenluokan asiaa ajoi. Vaikka hän käsittikin
  luokkavastakohdat, ei jyrkkä toiminta hänen kelvollista luonnettaan
  miellyttänyt. Hänellä oli omat käsityksensä työväen taistelun
  menestyksellisyydestä, ja ne hän oli valmis aina ja joka paikassa
  mistään välittämättä julki tuomaan ja niitä puolustamaan.

  Valhetta ja vääristelyä on se, että hän kansalaissodan aikana olisi
  esiintynyt kiihoittajana. Sen voi vakuuttaa jokainen, joka vähänkin
  tunsi Mäkelinin ritarillista luonnetta. Hän ei pyrkinyt mihinkään
  johtavaan asemaan silloin, yhtä vähän kuin oli sitä milloinkaan
  tehnyt. Päinvastoin hän kieltäytyi tarjotuista tehtävistä.
  Lennokkaasta kynästään hän ei kuitenkaan tänäkään raskaana aikana
  luopunut, vaan katsoi olevassa velvollinen käyttämään sitä
  köyhälistön palvelukseen silloinkin, joskin vaikea sairaus myönsi
  hänelle sen mahdollisuuden vain perin vähässä määrässä. Mutta miten
  hän sitä käytti? Hän ei voinut taistelua tehdä olemattomaksi — mikä
  ei olisi onnistunut kenellekään —, mutta hän teroitti taistelevien
  punaisten joukkojen mieliin ritarillisuuden ja oikean sodankäynnin
  vaatimusten merkitystä.

  Siitä hänelle maksettiin palkka: elämää uhkaava kolkko retki
  vankilasta vankilaan. Vai maksettiinko se siitä, että hän
  venäläissorron kaameina vuosina oli ollut ensimmäisten joukossa
  maansa oikeuksia puolustamassa ja samoin ensimmäisenä Suomen
  itsenäisyyttä vaatimassa?

  Elämänsä viimeiset puolitoista vuotta hän oli erossa
  sosialidemokraattien joukosta. Hänelle oli käynyt Pohjola rakkaaksi
  ja sinne palatessaan hän oli huomannut sen kommunistiseksi.
  Vanhalta työalaltaan hän ei voinut luopua ja niin hän liittyi
  kommunistien riveihin. Luultavasti hänen mielessään paloi toivo
  työväen pirstoutuneiden voimien yhdistymisestä. Miten lienee, mutta
  mahdotonta on uskoa hänen sekaantuneen mihinkään vehkeilyyn maatansa
  vastaan, sillä Yrjö Mäkelin rakasti maataan, jonka eteen hän oli
  aina toiminut. Sitä ei kuitenkaan ymmärretä niissä piireissä, joissa
  luullaan synnyinmaanrakkauden voivan viihtyä vain suojeluskuntatalon
  alla.

  Yrjö Mäkelin on nyt kaatunut olojen ja käsitysten rikkinäisyyden
  uhrina. Kunnia vainajalle ja hänen elämäntyölleen! Sellaisen miehen
  muisto, joka niin epäitsekkäästi ja uhrautuvasti kuin Yrjö Mäkelin
  on ajanut osatoveriensa asiaa, täyttää kiitollisuudella jokaisen
  työläisen sydämen. Vakaumuksen mies ei ole joka mies. Sitä suurempi
  syy on kunnioittaa niitä, jotka ovat sellaisia olleet?"

       *       *       *       *       *

Tänä usein mainittuna vuonna Turun Hovioikeus juhli kolmesatavuotista
olemassaoloaan. Siitä kehittyi arvokas tilaisuus, johon minäkin
turkulaisen sanomalehden päätoimittajana pääsin osallistumaan.
Siinä oli läsnä tasavallan silloinen presidentti K.J. Ståhlberg,
tasavallan hallitus ja ruotsinmaalaisia vieraita, entisten hovioikeuden
presidenttien jälkeläisiä. Alku kyllä oli vähemmän lupaava. Vanha
arkkipiispa Johansson julisti juhlasaarnassaan nykyaikaisen sivistyksen
aivan kelvottomaksi. Sitä kuullessa tuntui melkein siltä kuin Mikael
Agricola olisi nähnyt turhaa vaivaa laatiessaan tälle kansalle
ABC-kiriansa. Parempi olisi ollut, ettei sitä olisi opetettu lainkaan
lukemaan. Monet päät, mm. tasavallan presidentin, painuivat alas
pääpapin tuomiopasuunaa kuunnellessaan. Pelolla odotettiin, jyrisisikö
hän samat sanat ruotsiksi ja antaisi näin tilaisuuteen kutsuttujen
ruotsalaisten vieraiden kautta väkevän ukkosenäänensä kaikua myös
Pohjanlahden tuolle puolelle. Näin ei toki käynyt, vaan puheen
ruotsinkielinen osa oli säyseä ja tilaisuuteen sopiva.

Puhe herätti tietysti aika lailla kirjoittelua sanomalehdistössä.
Jotkut edistysmieliset ja maalaisliittolaiset lehdet asettuivat sille
kannalle, ettei se ollut aivan hyväksyttävä. Ne pitivät sitä vain
"höperöimisenä", vanhuuden heikkoudesta johtuneena lörpöttelynä.
Vanhoillisissa lehdissä se hyväksyttiin, toisissa oltiin siihen
suorastaan ihastuneita. Turkulainen kokoomuksen lehti palasi siihen
useampaan kertaan, julistaen mm. erään kyläopettajan kynällä, että "se
oli niin kuin vanhan testamentin profeetan tuomiopuhe koko nykyaikaisen
sivistyksen yli". Sitähän se oli, mutta olisi tuskin kaivannut ainakaan
opettajamiehen, kansan lasten ohjaajan, ihastelua, jollaista koko hänen
kirjoituksensa oli.

Tämä sama arkkipiispa oli toukokuun 9. päivänä 1918 vastatessaan saman
turkulaisen kokoomuksen äänenkannattajan "Uuden Auran" kiertokyselyyn:
_Tasavalta vaiko kuningaskunta_, vastannut mm.:

  "Kuinka syvä olisikaan kansan rakkaus omaan kuninkaaseen! Tasavallan
  asettaminen on vaarallinen hyppäys. Se ei anna tukea ei sisäänpäin
  eikä ulospäin. Ken tietää, kuka kymmenen vuoden perästä valitaan
  presidentiksi?

  Yksikamariedustus on erehdys, suuri erehdys. Nykyisissä oloissa
  nykyinen valtiopäiväjärjestys kuristaa kansan vapauden. Ja
  kunnallislaki vie kansamme turmioon."

Siinä tuomiopasuuna soi koko demokratian yli. Ihmekö, jos sivistyskin
oli harhateillä.

       *       *       *       *       *

Aivan kuin Turun Hovioikeuden kolmesataavuotisen olemassaolon
kunniaksi vedettiin suuri kommunistinuotta. Todellakin nuotta, sillä
kommunistisen puolueen omaisuuden takavarikoimiseksi käytettiin
kalastusasetusta — maalaisliittolaisen kihlakunnantuomari Otto
Åkessonin keksintö.

Neljännen vuosisatansa ensi vaiheissa Turun Hovioikeus siis sai
käsitelläkseen kommunistijutun. Seurasin sitä varsin läheltä.
Puheenjohtajana oli asessori Knut Molin. Ollessani ensi kertaa
Turussa hän oli vielä uransa alkupäässä ja harjoitti sivutöinään
asianajoa. Raastuvanoikeuden huoneistossa oli asianajajain huone
aivan istuntosalin vieressä. Väliovi tehtiin kaksinkertaiseksi ja
sitä sanottiin siitä pitäen Molinin oveksi. Väitettiin, että ovi oli
täytynyt vahvistaa Molinin kovan äänen vuoksi. Hän oli kai muuten
teräväpäinen lakimies, samoin kuin yleiseksi syyttäjäksi määrätty Axel
Uggeldahl. Todistajien joukossa esiintyi silloin uraansa aloitteleva,
Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa oleva, sittemmin lakitieteen
tohtori, ministeri ym. Urho Kekkonen.

Tarkoin oli kerätty kommunistiset toimitsijat ja kansanedustajat
Turun hoviin, jonka erityisesti juttua varten muodostettu osasto
istui lääninvankilassa. Luettiin piirikokousten pöytäkirjoja ym.
kirjallisuutta ja kuultiin EK:n laajoja kuulustelupöytäkirjoja. Hidasta
ja vaivalloista puuhaa, minkä tarkoitusta kuuntelijan oli yleensä
vaikeata käsittää. Mutta tämähän tapahtui "isänmaan tähden", ja sen
vuoksi oli varsinkin juuri niihin aikoihin taas nähty paljon vaivaa.

Syytettyjen joukossa oli naisia, jotka tuskin ymmärsivät politiikasta
tai edes kommunismistakaan mitään, vaan olivat sattumoisin ja
ikäänkuin huomaamatta joutuneet puoluetehtäviin ja sitä tietä Pontius
Pilatuksen eteen. Kun esimerkiksi oli käynyt niin, ettei miehellä ollut
kansalaisluottamusta kapinatuomion jälkeen, mutta kansanedustajan
paikan katsottiin johtavissa puoluepiireissä kuuluvan perheelle, niin
lähetettiin eduskuntaan vaimo. Sillä tavalla joutui naisihminen,
joka parikymmentä vuotta oli hoitanut kätilön ammattia, lakien
päästölaitokseen siihen saakka, kun hänet muiden mukana siirrettiin
Turun lääninvankilaan edustamaan syytettä valtiopetoksen valmistelusta.
Joitakuita muitakin tällaisia sisäpoliittisia naisia oli syytettyjen
joukossa. Tuskallista oli nähdä heidän itkevän ja saavan hysteerisiä
kohtauksia oikeuden edessä selittäessään, miten vähän kommunistista,
enemmän kuin muutakaan poliittista vakaumusta heillä on. Tuomio tuli
sentään heillekin, joskin ylipäänsä lievä, koska he olivat sattuneet
toimimaan vain jossakin naisjaostossa rahastonhoitajina tai muina
siihen verrattavina. Tasavallan turvallisuus vaati kuitenkin heille
ainakin ehdollisen rapsun.

Kaarlo Luodon nimi oli jäänyt mieleeni jo sangen aikaisin. Hän oli
silloin aktivistien rintamalla, mikäli käsitin, mutta en tiedä,
minkälaisten vaiheiden kautta hän lienee joutunut kommunistien mukaan.
Kaikessa tapauksessa hän oli ollut kuopiolaisen kommunistilehden
toimittajana ja siitä joutunut syytettyjen penkille. Hän ei kyllä
vakituisesti istunut tällä penkillä, kuten useimmat muut, vaan oleskeli
vapaalla jalalla ja tuli Kuopiosta vastaamaan syytteeseen, minkä
nostamista hän ei voinut kyllin ihmetellä, koska hän oli isänmaallinen
kommunisti. Oikeudessa hänen selityksensä herätti jonkin verran
hilpeyttä, mutta Luoto itse oli täysin tosissaan. Tapasin Luotoa
Turussa enkä lainkaan päässyt selville hänen mielipiteistään. Pian
sen jälkeen hän kuitenkin väsyi koko politiikkaan ja muutti maalle
"farmariksi".

Ville Vainio, muuten alkuperäinen savolainen, minkä helposti huomaa
hänen puheenparrestaan, oli silloin vaarallisempi, koskapa häntä
pidettiin vangittuna. Hän ilmoitti koettaneensa toteuttaa kommunistista
ohjelmaa aivan rauhallista tietä ja sitä varten esittäneensä
eduskunnassa kahteenkin kertaan lakiehdotuksen, minkä tarkoituksena
oli muuttaa tämä Suomi neuvostotasavallaksi. Saman lainluonnoksen hän
esitti myös Turun Hovioikeudelle pyytäen herroja tuomareita siihen
tutustumaan ja vapauttamaan hänet viipymättä, koska lakiehdotuksen
edelleen ajaminen vankilan yksilöllistä vapautta kahlehtivissa oloissa
osoittautui mahdottomaksi. Hovioikeus ei innostunut Ville Vainion
lakiehdotukseen, vaan antoi hänelle kuritushuonetta.

Kommunistijuttu oli uljaasti lavastettu ja herätti hiukan kiusallista
huomiota naapurimaassamme Ruotsissa, jossa ei tällaisiin otteihin ollut
totuttu. Se oli nuoren meikäläisen valtion omatekoista demokratiaa,
vierasta niille maille, joihin todellinen demokraattinen käsitystapa
oli juurtunut.

       *       *       *       *       *

Sitten itsenäinen ja itsepäinen Suomi kulki eteenpäin vuosien
saatossa. Rauhan erakot kaipasivat yhteiskuntarauhaa, jotta maa olisi
henkisestikin päässyt sille asteelle, mille se hyvän onnen avulla
aineellisesti oli kohonnut.

Tuli kuitenkin pulavuosia, joina työmies ei ansainnut kunnolleen
rukkastensa hintaa, ja kunnat elättivät heidän perheitään samalla
aikaa, kun mahtavat yhtymät keräsivät suuria voittoja ja uusivat
koneistojaan.

Maassa alkoi liikkua "tuntemattomia miehiä" ja "isänmaan miehiä" —
millä nimellä he milloinkin kulkivat — ja autot kiitivät yön pimeinä
hetkinä kyyditen kansalaisia milloin suohon, milloin jonnekin muualle.
"Kultainen nuoriso", maan toivo, hautoi suuria haaveita ja pani toimeen
pieniä nujakoit» Runebergin päivänä. Oltiin yltiöpäisiä, ei ymmärretty
muita — eikä omaa asemaa.

Tultiin sitten mihin tultiin. Mutta nämä asiat ovat liian läheisiä ja
liian kipeitä. Niitä ei vielä muistella.




Vähän kirjallista


Tähän kirjaan on tullut aika paljon politiikkaa. Mutta eihän se ole
ihme, sillä sitä on "tehty" tässä maassa viime vuosikymmeninä perin
runsaasti. Kun vain kaksi tai kolme on yhteen joutunut, on politiikka
ollut heidän keskellänsä. Se on tietysti ollut sellaista vaaratonta
harrastelijapolitikoimista, mutta on sentään osoittanut, että tämän
kansan keskuudessa elää politiikan henki.

Ehkäpä nyt tämän politikoimisen jälkeen liitän lopuksi pienen, hyvin
pienen luvun kirjallisista asioista.

Varsinkin viimeisinä alun toistakymmenenä vuotena, kun kaikki muut
tittelit ovat minulta kadonneet, minua on sanottu kirjailijaksi,
lyhyesti vain kirjailijaksi eikä työväen kirjailijaksi, jollaiseksi
K.N. Rauhala "Isänmaan kirjassaan" minut määritteli yhdessä Hilja
Liinamaan ja Konrad Lehtimäen kanssa. Työväen kirjailija on vähän
epämääräinen käsite, sillä jos sellaisia on, niin luulisi olevan myös
työväen taidemaalareita, kuvanveistäjiä, laulajia ja näyttelijöitä.
Jälkimmäisiä kyllä tavataan, paljonkin, sillä on amatöörejä, jotka ovat
työväestöstä lähtöisin ja koko ikänsä esiintyneet työväen näyttämöillä.
Onpa joku, tosin vain peräti harva, päässyt ammattinäyttelijäksikin,
jättämättä milloinkaan työväen teatteria. Mutta muiden taidelajien
edustajia työväellä ei taida olla.

Jos työväen kirjailijalla tarkoitetaan työväelle kirjoittavaa tekijää,
niin omistan tuon tittelin kunniakseni. Tosin tekeleitäni ovat
lukeneet jotkut muutkin kuin työläiset, ainakin porvarillisten lehtien
kirjallisuusarvostelijat, päättäen hyvin lukuisista leikkelekirjaani
kertyneistä kappaleista, mutta se olkoon heille kunniaksi.

Päästyäni varhaisista hempeistä ja haikeista lurituksista olen hyvin
paljon kirjoittanut työväen elämästä. Jo koulupoikana otin osaa
konventin julistamaan runokilpailuun tekeleellä, joka kylläkään
ei sisältänyt työväen elämää, vaan kirkasta venäläisvastaista
politiikkaa. Sain sillä toisen palkinnon. Konventin edustaja väitti
puoltaneensa ensimmäistä, mutta kaksi opettajakunnan edustajaa, jotka
kyllä myönsivät säkeiden "arvon", sanoi, ettei aihe sovi koulupojan
käsiteltäväksi, ja äänesti konventin miehen kumoon. Nykyaikaisella
koulupojalla taitaa olla enemmän vapauksia! Muuten voi mainita, että
ensimmäisen palkinnon saaja nyt on suuren yhtiön toimitusjohtajana.
Lieneekö hän myöhemmin lainkaan jatkanut runollisia yritteitään.

Minä olen sen tehnyt ja tiedän, että työväen tilaisuuksissa niitä on
paljon lausuttu. Siitä olen iloinen ja kiitollinen.

Niin, runoja syntyi, ja lienee niiden henki ollut jollakin tavalla
yleistä porvarillista makua häiritsevä päätellen siitä lausunnosta,
mikä eräästä runokokoelmastani annettiin tämän vuosisadan toisen
kymmenen alussa. Tuota lausuntoa en itse ole nähnyt, mutta
täytynee uskoa luotetun miehen referointiin. Tarjosin kokoelmaa
suurelle kustannusliikkeelle ja se oli annettu suuren kirjailijan
arvosteltavaksi. Hän oli kirjoittanut siitä tähän tapaan: Vaikkakin
minun täytyy myöntää, että kokoelma kirjallisilta ansioiltaan kohoaa
monienkin nykyisin julkaistavien runoteosten yläpuolelle, en sittenkään
voi suosittaa sitä kustannettavaksi kokoelman sosialistisen ja ennen
kaikkea pakanallisen sävyn vuoksi.

Ehkä kokoelmaa voitiin sanoa sosialistiseksi, vaikkei siinä suinkaan
ollut mitään ohjelmallisuutta, mitä en milloinkaan ole hyväksynyt,
mutta tuota pakanallisuutta en ymmärrä. Siihen sisältyi sikermä vanhan
testamentin naisjuttuja, mutta ei toki nähdäkseni mitään suoranaista
pakanuutta. Kristitty ihminen minä olen aina ollut, vaikka jokin
päähänpisto saikin minut kerran hulluttelemaan vanhan testamentin
rakkaustarinoilla. Tästä samaisesta sikermästä, joka oli julkaistuna
"Työväen Joululehdessä", antoi Tampereella pienen aikaa ilmestynyt
porvarillinen radikaalilehti "Suomi" niin ylistävän lausunnon, ettei
sitä kehtaa painattaa.

Kokoelma kulki sitten santarmien "arvosteltavana" lähes kolme vuotta,
mutta löytyi heidän arkistostaan ja tuli julkisuuteen kymmenen vuotta
edellisen tarjouksen jälkeen entisessä kunnossaan, vain täydennettynä
muutamilla Siperiatunnelmilla. Pahennusta se ei tuntunut herättäneen.

Siitä lähtien sitten on painomustetta tuhlattu verraten moniin
kirjoihini, joille toiset ovat antaneet enemmän tunnustusta kuin minä
itse.

       *       *       *       *       *

Kerran perin pienenä poikasena olin isäni kanssa joissakin arpajaisissa
erään talon pihalla. Siellä oli oikein puhujalava, jolta esitettiin
ohjelmaa. Siitä en muista muuta kuin pitkän nuoren miehen, joka
vehtasi ison piipun kanssa ja kertoi jotakin. Sanottiin, että mies oli
kirjailija Lauri Soini. Hän oli kasvinpitäjäni poikia ja ensimmäinen
elävä kirjailija, jonka olen nähnyt. Lauri Soini oli julkaissut jonkin
verran runoa ja proosaa, hän oli itseoppinut, ja hänet lienee luettu
kansankirjailijain luokkaan. Mitään syvempää jälkeä hän ei jättänyt
Suomen kirjallisuuteen, ja hänen nimensä on varmaan nykypolvelle aivan
tuntematon. Myöhemmin, ehkä v. 1913, hän kävi luonani Hämeenlinnassa.
Silloin hän keräsi valokuvain suurennusten tilauksia. Sanoi, että
täytyy tehdä tällaistakin, kun kirjoittamisella ei elä. Siihen
mennessä hän oli julkaissut muutamia historiallisia romaaneja Lauri
Sauramon nimellä ja suomennellut. Muistan lukeneeni jonkin hänen
historiallisen teoksensa eikä se ollut sen hullumpi kuin muutkaan
senaikaiset "historialliset halkopinot" — käyttääkseni luultavasti
"tulenkantajista" peräisin olevaa nimitystä.

Kaikessa tapauksessa Lauri Soini jätti mieleeni jonkinlaisen
kuvan korkeammasta olennosta, jota sanottiin kirjailijaksi.
Koulupoikavuosinani kävi kotipitäjässäni Ernst Lampén, joka oli
ruustinnamme veli. Hän oli meidän poikien mielestä hauska mies, mutta
hänen kirjallisista töistään ei silloin vielä tiedetty, tuskin hän oli
sanottavasti julkaissutkaan muuta kuin erillisiä kertomuksia.

Minna Canth kuoli samana vuonna kuin minä tulin Kuopion lyseoon,
joten en häntä joutunut näkemään. Sen sijaan kävin paljonkin
"Kanttilassa" myöhemmin, kun kasvintoverini Yrjö Levander — Minnan
tyttären poika — otti sen koulukortteerikseen. Se oli tuollainen
tavallinen porvarillinen koti, mutta kaikkialla oli muistoja, sen
hiljattain poistuneesta emännästä. Vaikka me koulupojat panimme joskus
toimeen jokseenkin rajuja leikkejä, jotka olivat ilmeisenä vaarana
huonekaluille, ei meitä siitä moitittu, sillä kodin silloinen — ja
jälkeenkin päin vielä hyvin pitkäaikainen — emäntä Elli Canth oli itse
ystävällisyys. Myöhemmin, yläluokilla, meissä koulupojissa jo heräsi
paljon hartaampi tunnelma astuessamme siihen kotiin, jossa Minna
Canthin muistoa uskollisesti vaalittiin.

Kolmentoista vanhasta, jolloin sain tehdä tuttavuutta teatterin kanssa,
olivat niin näyttelijät kuin kirjailijatkin minulle jonkin aikaa
ihmeellisiä olentoja. Jos näyttelijä nähtiin kadulla, käännyttiin
häntä seuraamaan niin kauaksi kuin suinkin ja mieleen painettiin
hänestä niin monta piirrettä kuin mahdollista. Kirjailijoita minä en
nähnytkään muita kuin. Kauppis-Heikin, jonka hieman kumarainen asento
ja hyväntahtoinen hymy ovat vieläkin mielessäni. Hänen perässään minä
kävelin useampia kertoja ja lukiessani hänen teoksiaan näin aina hänen
harmaankalpeat kasvonsa ja tuon ehkä vähän surumielisen hymyn.

Turussa (1909—12) ystävystyin Severi Nuormaan kanssa. Hän oli jonkin
aikaa "Turun Sanomain" päätoimittajana ja sen jälkeen toimitteli
aikakauslehteä "Kodin kuvasto". Avusteita häntä käännöksillä ja
omilla runoillanikin. Hänen oma tuotantonsa oli silloin jo melkein
ehtynyt, sehän ei milloinkaan ole ollut kovin runsas. Mutta hän oli
yhä innostunut runoudesta, ja kuunteli usein kernaasti intomielisen
nuoren miehen sepitelmiä, antaen joskus viitteitä parannuksiinkin.
Hän oli miehekäs olemukseltaan, kuten runoissaankin, tasainen ja
herttaisesti hilpeä. Harvoin hänen näki synkistyvän, mutta jos
sellaista sattui, niin silloin ei saanut lausua runoja. Severi Nuormaa
oli sivistynyt, henkevä, miellyttävä persoonallisuus, eleli enimmäkseen
omissa oloissaan vähät välittäen julkisuudesta. Hän suoritti
elämäntyönsä Työväenopiston johtajana ja osittain sanomalehtimiehenä.
Yhteiskunnallisilta mielipiteiltään hän oli varsin radikaali.

Larin-Kyösti oleskeli vielä kotikaupungissaan Hämeenlinnassa silloin,
kun minä sinne muutin Turusta. Hän asui vanhan äitinsä kanssa ja
liikkui verraten vähän kaupunkilaisten parissa. Profeetta sentään
tunnustettiin omallakin maallaan ja hänestä oltiin ylpeitä, mutta hän
ei ilmeisesti itse välittänyt seurasta. Vietin joskus iltaa hänen
luonaan ja välistä tapasimme yhteisen ystävän Walfrid Hedmanin luona.

Tämä Hedman oli ihmeellinen mies. Hänellä oli vähäisiä kirjallisiakin
harrastuksia, hän väsäsi runonkin melkein millä kielellä hyvänsä,
sillä hän oli kielinero. Hän lienee taitanut ainakin seitsemääkymmentä
kieltä, ja taitonsa hän oli saavuttanut käymättä koskaan ulkomailla
muuta kuin kerran jalkamatkalla Ruotsissa. Hän asui vanhan isänsä
kanssa yhdessä. Heillä oli kaksi huonetta, toinen isän pajana (vaikkei
hän enää siihen aikaan jaksanut paljon työskennellä), keittiönä ja
makuuhuoneena ja toinen Walfridin kaikkena kaikessa. Pajan lävitse
kävi kulku kielineron kamariin, jossa hän otti vastaan oppilaansa ja
ulkomaiset vieraat, joita joskus pistäytyi tätä kauempanakin tunnettua
harvinaista miestä katsomassa. Hedman oli eronnut muistaakseni
kuudennelta luokalta lyseosta, koska hän ei ollut sopeutunut koulun
kiusallisen järjestelmällisiin opintoihin, ja ryhtynyt itsekseen
harrastamaan kieliä. Hänellä oli laaja ulkomainen kirjeenvaihto, ja hän
oli erinäisten ulkomaisten kielitieteellisten seurojen jäsen. Hän eli
perin niukasti antamalla kielitunteja sekä tilapäistöillä. Myöhemmin
hän vakituisesti sai suomennostyötä Arvi A. Karisto Oy:ltä ja muutti
isänsä kuoltua parempaan asuntoon. Isänsä perinteille uskollisena
hän ei halunnut hävittää pajaa tämän eläessä. Walfrid Hedmania
pidettiin originellina. Ehkä hän oli vähän omituinen tai paremminkin
omintakeinen, mutta toveriseurassa, jota hän tosin ei hakenut, mutta
jonka hän otti mielellään vastaan, jos se hänen asuntoonsa ilmaantui,
hän oli iloinen, huumorintajuinen ja ystävällinen. Hän oli vain
luonteeltaan liian vaatimaton. Muuten hän kai olisi herättänyt enemmän
huomiota.

Konrad Lehtimäki muutti Viipurista Turkuun minun ensimmäisenä
Turun-kautenani, mutta hän hääräili silloin vielä politiikassa,
vaikkakin oli julkaissut ensimmäisen novellikokoelmansa. Hän oli
sosiaalidemokraattisena piirisihteerinä ja kansanedustajanakin. Pian
hän kuitenkin siirtyi kokonaan kirjallisuuteen, asuen edelleen Turun
esikaupungissa koko elämänsä ajan. Siellä tapasin häntä jälleen
Turkuun siirryttyäni silloin tällöin. Hän oli työssään kiinni eikä
usein lähtenyt pesästään. Siellä Konttisissa hän näki kauhununiaan ja
julkaisi mm. sellaisen kuvauksen kuin "Ylös helvetistä", joka olisi
ansainnut huomiota nykyaikana, sillä teoksen sisältö on muuttunut
harvinaisen moderniksi. Ensimmäinen maailmansota herätti Lehtimäen
mielikuvituksessa kaiken sen, mikä nyt suunnilleen on muuttunut
todellisuudeksi.

Matkoillani Helsingissä tapasin myös Lauri Haarlan. Olin "Suomen
Sosialidemokraatin" kirjallisuusarvostelua Hämeenlinnasta käsin pari
vuotta hoitaessani kiinnittänyt huomiota hänen "Lemmin poikaansa", joka
ei heti päässyt pääkaupungin näyttämölle, vaan sai kokea ensi-iltansa
Oulussa. Vastapainoksi hän arvosteli minun runokokoelmaani, ja sitten
syntyi henkilökohtainen tuttavuus. Minut kutsuttiin arvioimaan "Lemmin
pojan" esitystä Kansallisteatterissa Kalevalan päivänä 1923 ja sen
jälkeen tapasin Haarlan Turussa, jossa hän oli "Synnin" ensi-illassa.
Niin kehittyi toverisuhde, jota kesti Lauri Haarlan kuolemaan asti,
vaikka katsomustapamme joskus kulkivat kaukanakin toisistaan. Hän oli
kirjallisuutemme voimamies, impulsiivinen luonne, joka koetti hakea
suhtautumista yhteiskunnallisiin ja valtiollisiinkin kysymyksiin,
sellaista ymmärtääkseni kuitenkaan löytämättä. Kerran jouduin
kirjoittamaan hänestä ilkeänpuoleisesti erään hänen yltiöpäisyytensä
johdosta, mutta ei sekään välejämme häirinnyt.

       *       *       *       *       *

Kun keväällä 1925 muutin Helsinkiin, en ollut kokenut kirjallisia
tuttavuuksia enempää kuin nuo edellämainitut. Silloin vasta liityin
Kirjailijaliittoonkin, tuohon hiljaiseen yhtymään, joka oli elänyt jo
vuosikymmeniä, saanut lahjoituksia ja koonnut siten rahastoja, mutta
muuten viettänyt aivan huomaamatonta elämää huolehtimatta kirjailijain
ammatillisesta tuesta muuta kuin pienillä apurahoilla.

Puhutaan teatteripolitiikasta ja miksi ei voisi puhua myös
kirjailijapolitiikasta, mutta mitään sellaista ei meillä ollut
yritettykään, lukuunottamatta edellisen vuoden syksyllä Lauri Haarlan
perustamaa kirjailijayhtymää — oliko se nyt nimeltään Marraskuun ryhmä.
Se kokoontui kerran ja perustautui, mutta ei tietääkseni koskaan
pitänyt edes toista kokousta, puhumattakaan mistään muusta toiminnasta.
Nähdäkseni seura oli varsin heterogeninen, sattumoisin kokoon
kahmaistu. Sillä oli tunnuslauseena jokin korkea inhimillisyys, mutta
sillä ei ollut koossapitävää tehtävää, ja niin yhtymä nukkui melkeinpä
syntymähetkellään.

Helsingissä syntyi paljon kirjailijatuttavuuksia, voin huoleti sanoa,
että tulin tuntemaan koko kaartin. Kirjailijaliiton kuukausikokoukset
selvitettiin useimmiten pelkän johtokunnan mahdilla, ani harvoin niihin
poikkesi huomattavampaa osanottajamäärää. Vuosikokouksiin saattoi tulla
kaksi-, kolmekymmentä henkeä — kuulemaan apurahojen jakoa.

V. 1925 marraskuun alusta tulin "Kotoa ja kaukaa"-nimisen
viikkolehden päätoimittajaksi. Siinä tehtävässä jouduin kosketuksiin
etupäässä nuoren kirjailijapolven kanssa, joka kaipasi tuotteilleen
julkaisumahdollisuutta. Mutta ennen kaikkea on tuolta kaudelta jäänyt
mieleeni eräs merkillinen ilmiö nimeltä A. Emil Viitasalo.

Jo ennen minun tuloani näkyi lehden jokseenkin jokaisessa numerossa
afrikkalainen kertomus, alla (tai yllä) Viitasalon nimi. Kerran
mainitun vuoden lopulla lensi — todellakin hän tuli kuin lentäen —
toimitukseen nuori, pienehkö, laiha mies, rinta sisään painunut ja
silmät levottomasti välkehtivät. Hän kiiruhti toimitussihteerin luo,
jonka kanssa oli ennestään, tuttava, ja lausui iloisesti: "Nyt minulla
on seitsemänkymmentäviisi uutta!" Ne olivat hänen afrikkalaisia
kertomuksiaan. Hän oli keskustellut toimitussihteerin kanssa,
joka oli sanonut, että kertomuksia saisi tulla lisää, ja lähtenyt
kotikaupunkiinsa Viipuriin niitä kirjoittamaan. Nopeasti hän oli
saanutkin niitä kokoon tuollaisen liudan. Hän hiukan pahastui, kun en
summakaupassa voinut ostaa niitä. Sen verran siinä kuitenkin kauppaa
syntyi, että mies pääsi ryypylle.

Pian hän sitten sai jutuilleen kustantajan, ja niitä taisi ilmestyä
kolmekin kokoelmaa. Jutut olivat hyvin todellisuustuntuisia, aika
lailla horjuvalla tyylillä kirjoitettuja, joten ne vaativat korjailua,
mutta niissä oli kuitenkin jokin omintakeinen sanonnan pyrkimys, ja
jokikinen pyöristyi lopussa huomattavaan kohokohtaan. Niiden joukossa
oli paljon, ehkä enimmän sotilasjuttuja.

Virtasalo oli perin ikävä ja vaikeasti puhuteltava seuratoveri, mutta
ryypyn saatuaan antoi nyhtää itsestään kaikenlaista tietoa. Hän
väitti olleensa muukalaislegioonassa, saaneensa mustaihoisen nuolen
lävitseen ja vapautuneensa invalidina. Tätä kertomusta epäiltiin, ja
joku sai hänet kerran kanssaan saunaan, missä totesi, ettei miehellä
ollut mitään arpea siinä kohdassa, mistä nuolen olisi pitänyt mennä
rintaan. Miten lienee ollut asianlaita, mutta joka tapauksessa hän
kykeni loihtimaan useampiin satoihin kertomuksiinsa harvinaisen selkeän
afrikkalaisen illusion.

Hän oli omituinen, yksinäinen tyyppi, puheli joskus vetreällä tuulella
ollessaan laittavansa kajakin ja lähtevänsä pohjoisille merille. Tätä
haavettaan hän ei ehtinyt toteuttaa, sillä hänet löydettiin kerran
jostakin halkopinojen välistä kuolleena. Kuoleman syynä lienee ollut
pitkälle kehittynyt keuhkotauti ja vilustuminen päihtyneessä tilassa.

       *       *       *       *       *

"Kotoa ja kaukaa"-lehti eli vain kaksi vuotta. Se oli aiottu etupäässä
työväestölle, joka kuitenkaan ei näyttänyt sellaista julkaisua
erityisemmin kaipaavan. Lehti tuotti huomattavan tappion ja lopetettiin.

Monet nuoret runoilijat arastelivat lehteä. Eniten painettiin Uuno
Kailaan runoja. Hän ei ollut vaativainen ja tyytyi perin kohtuullisiin
palkkioihin. Uuno Kailas oli muuten huomattavin silloisten nuorten
joukosta, jotka kokoontuivat eräässä kahvilassa pohtimaan kirjallisia
ym. kysymyksiä. Se oli Marck Oy ja sijaitsi nykyisen Stockmannin
liiketalon paikalla vastapäätä Vanhaa ylioppilastaloa. Monet
muistanevat siltä kohdalta herrain vaatetusliikkeen ja ennen kaikkea
sen pyörivän mainospuikon, jossa roikkui kauluksia ja solmioita. Juuri
tämän liikkeen vieressä oli tuo jokseenkin huomaamaton kahvila. Sitä
suosivat autoilijat, ajurit ja nuoret kirjailijat ynnä muut taiteen
taimet. Viimeksimainitut nimittivät itseään "Markan seurakunnaksi".
Nimi lienee ollut väännetty Marckista ja ehkä myös markan maksavasta
kahvikupposesta. "Seurakunnalla" ei ollut mitään aatteellista
tarkoitusta tai yhdyssidettä, tavattiinpahan vain tuossa tupakansavun
täyttämässä kolmannen luokan kahvituvassa, istuttiin siinä usein
tuntikaupalla, lähetettiin joku kauppamatkoille, myymään jotakin
jonnekin, ja jos onnisti, siirryttiin sitten illalla, kun "Markkakin"
suljettiin, johonkin parempaan paikkaan, Brondalle tai muuanne.

Kävin joskus tuossa kahvilassa, mutta en osaa sanoa, miten laaja
"Markan seurakunta" oli. Monia tuttuja kasvoja siellä näkyi, toisia
kävi vain pistäytymällä toimittamassa jonkin asian tuttavansa kanssa,
kun taas toiset saattoivat viettää siellä pitkätkin ajat.

Täyttäessäni neljäkymmentä vuotta sain "Markan seurakunnalta" adressin,
jonka jäljennän tähän.

        Heikki Hesekiel Välisalmelle
                  Siltä
      Dionysoksen, Apollon ja Muusain
      Tuomiokapitulilta ja papistolta,
           MARKAN SEURAKUNNALTA,
  joka myöskin laldabaothin palvelijoilta huomattu on;
    sittenkun meidän tietoomme on tullut, että SINÄ
          HEIKKI HESEKIEL VÄLISALMI
  — Joka syntynyt olet Vuonna TUHATTA KAHDEKSANSATAA ja
  KUUSIYHDEKSÄTTÄKYMMENTÄ jälkeen Jeesuksen Kristuksen
  Natsarealaisen, jonka syntymästä meidän ajanlaskumme laskettu on,
  YHDENTENÄTOISTAKYMMENENTENÄ päivänä NELJÄTTÄ elikkä HUHTIKUUTA —
  Ja joka syntymäsi jälkeen vaihtelevia kohtaloita kokenut olet,
  jotka vuoroin ovat nostaneet SINUT Esivallan Kunniaistuimelle
  Hämeenlinnan kaupungin poliisikamarissa, ynnä myöskin Kansan
  Edustajan arvopaikalle Heimolan salissa, — vuoroin taasen
  uhanneet SINUA Esivallan Damokleenmiekalla ja karkoittaneet
  SINUT Mailman ääriin Siperian hyisille maille tai kuljettaneet
  SINUA Skyytian vankiluolissa, — tänä heleänä Sunnuntaipäivänä
  YHDENTENÄTOISTAKYMMENENTENÄ HUHTIKUUTA Anno MCMXXVI NELJÄKYMMENTÄ
  Ajastaikaa täytät, — On meidän halumme ja tarkoituksemme, Koska
  SINÄ myötä ja vastoinkäymisissä laldabaothin kiroja uhmannut olet
  sekä ilman Rejuvenia oman sisäisen joustavuutesi avulla mielesi
  nuorekkuuden säilyttänyt, mikä on ehtymättömän Elämän tunnusmerkki,
  — pysyen alati uskollisena ja järkkymättömänä Dionysoksen, Apollon
  ja Muusain pappina ja palvelijana, — täten esiinkantaa ja julkituoda
  Onnentoivotuksemme ja koska me, jotka ajallisesti nuoret olemme,
  heikoilla käsivarsillamme emme jaksa SINUA HEIKKI HESEKIEL VÄLISALMI
  tässä tarkoituksessa ja mieltämme ilmaistaksemme ilmaan heittää
  ja lakeiseen nostaa Tahdomme Me voimiemme mukaan pyytää ja kutsua
  SINUT yllämainitun ja nimetyn Tuomiokapitulin ja papiston MARKAN
  SEURAKUNNAN piispaksi ja ylipapiksi sekä kunniapuheenjohtajaksi
  niillä oikeuksilla ja velvollisuuksilla, kuin Seurakunnan jäseniä
  kohtaavien vaihtelevien vaiheitten puitteissa mahdollisia, suotavia
  ja toivottavia ovat,
               ja
  olkoon sinun nimesi tästä lähin
         HYVIN HYVÄ VELI
               ja
       IKUINEN NUORUKAINEN
   Yrjö Jylhä       V. Gustafson
   Uuno Kailas      Einari Vuorela
   Olavi Lauri      E. Ilmari
   Martti Merenmaa  Ilm. Pimiä
   Albin Ahonen     Väinö Kunnas
           Toivo Hammas.

Adressi oli erittäin hauskasti muotoiltu ja tekstattu, nuorena kuolleen
lahjakkaan taiteilijan Väinö Kunnaan käsialaa. Allekirjoittajista
useimmat ovat myöhemmin tulleet tunnetuiksi runoilijoina ja
kirjailijoina, vain Albin Ahonen, Yrjö Gustafson ja Toivo Hammas
lienevät suurelle yleisölle oudompia. Tietääkseni teksti on Ahosen
laatima. Hän oli sujuvakynäinen mies, kirjoitteli novelleja ja olisi
ollut journalistisestikin kyvykäs, mutta oli luonteeltaan heikko
ja kykenemätön pyrkimään eteenpäin. Gustafson oli Kailaan hyvä
ystävä, estetisoi ja harrasti kirjallisuutta, suomenteli myöskin.
Hän oli hiljainen, mutta iloluontoinen. Mikä lienee synkentänyt
hänen mielensä, kun hän ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan hukuttautui
Seine-virtaan Pariisissa. Toivo Hammas oli "Kotoa ja kaukaa"-lehden
toimitussihteerinä ja kanssakäymisessä silloisten nuorten kirjailijain
kanssa. Erottuaan lehdestä hän jatkoi opintojaan, suoritti filosofian
kandidaatintutkinnon ja ryhtyi "Yhteishyvän" toimitussihteeriksi.
Mielisairaus keskeytti hänen uransa. Olavi Lauri tunnetaan paremmin
Olavi Paavolaisena. Laurin nimellä hän parikymmentä vuotta sitten
julkaisi runoja.

Adressi oli minulle silloin mieluinen yllätys, ansaitsematon kylläkin.
Nyt se on ihana muisto.

       *       *       *       *       *

Jonkinlaista kirjallista politiikkaa edusti kai Tulenkantajat siinä
toisen ja kolmannen vuosikymmenen taitteessa. Oli mielenkiintoista
nähdä, että meikäläinen kirjallinen nuoriso pystyi johonkin, että
se osasi riehahtaa ja yrittää kapinoida kirjallista vanhoillisuutta
vastaan. Sitä kai Tulenkantajat-yhtymä tarkoitti. Sen lehti otti
tuiman taisteluasenteen, sillä oli halua iskeä, mutta valitettavasti
se ei löytänyt oikeata iskun kohdetta. Uskallan olla sitä mieltä,
ettei Tulenkantajat nousulla voinut olla menestystä, koska siltä
puuttui yhteiskunnallinen pohja. Vain sillä perustalla voidaan
päästä tuloksiin. Tulenkantajat oli enemmän hauska kuin peloittava
ilmiö. Lehden kiihkeät laukaukset sattuivat enimmäkseen ilmaan.
Aluksi iloisena leimunnut soihtu sammui pian. Nuorten kannattomuutta
kuvastaa sekin, että monet tulenkantajina esiintyneet tavattiin pian
lapuanliikkeen liepeiltä.

Kerran kuitenkin hälytettiin Suomen Kirjailijaliiton jäseniä kokoon
siltä varalta, että tulenkantajat aikovat vallata liiton. Olin sen
vuosikokouksen puheenjohtajana ja voin todeta, että hyökkäys oli
jokseenkin melto. Kokouksessa tulenkantajat kyllä tekivät omia
ehdotuksiaan, mutta ne eivät johtaneet edes pitempään keskusteluun,
saati muuhun. Mutta jonkinlaista pelkoa heidän valtausuhkansa oli
epäilemättä herättänyt, koskapa kokoukseen oli saapunut joukko
sellaisia Kirjailijaliiton jäseniä, joita tällaisissa tilaisuuksissa
ei yleensä nähty. Hyvä sekin, että tuota "nukkuvaa jättiläistä" kerran
hätkähdytettiin-.

Olin monta vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja eräitä vuosia
sen varapuheenjohtajana. Sitten Aleksis Kiven satavuotispäivänä
1934, kun juhlakokouksessa johtokuntaa taas valittiin ja oli
tehty ehdotus: entiset, nousi nuori kirjailija Unto Koskela ja
ehdotti, että valittaisiin muuten entiset, paitsi minun tilalleni
varapuheenjohtajaksi tohtori Eino Railo. Sain kuulla kuiskauksena, että
ehdotus oli tehty tarkoituksella: pois sosialisti liiton johtokunnasta.
Pyysin, ettei äänestystä toimitettaisi kokouksen juhlavuudenkaan takia,
mutta puheenjohtaja Yrjö Soini ei ottanut sitä huomioon. Äänestyksessä
jäin valitsematta. En voinut muuta kuin toivottaa onnea liitolle,
joka näin oli päässyt sosialistisesta varapuheenjohtajastaan. Onneksi
siihen ei ollut minusta jäänyt mitään tartuntaa. Ehdotuksen tekijä
Koskela kuoli yhdeksän päivää sen jälkeen keuhkotautiin. Valitettavaa
sen vuoksi, että hän oli lahjakas poika ja siksikin, ettei hän ehtinyt
nähdä viimeisen työnsä siunausta liitolle.

Niin, politiikkaan tässä sittenkin ihan lopuksi vielä jouduttiin, mutta
nyt en minä politikoinut, vaan tekivät sen toiset. Siitä lähtien en ole
ollut mukana julkisessa toiminnassa. Enkä kadu.



