Pentti Haanpään 'Nykyaikaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3700.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




NYKYAIKAA

Kertomuksia


Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1942.






SISÄLLYS:

Tuokioita.
Miina ja helvetinkone.
Vanki.
Sotamies kyntää.
Pyhiinvaellus.
Syysilta teltassa.
Loma.
Vartiossa.
Korsussa.
Makuusäkki.
Lintukauppaa.
Jouluna v. 1941.
Kirjeet.
Haudalla.
Korpimailla.




TUOKIOITA.


— Totta sinulla on leipää noissa laukuissa?

— Ei ole kuin panoksia...

Tuttavat olivat tavanneet korpipolulla. He katsoivat toisiaan
väsyneinä ja haikeina ja samalla omituisesti huvittuneina. He katsoivat
toisiaan ja ymmärsivät, että tämä oli aina muistettava kohtaus.
Leivän kyselijä oli isäntämies, jolla aina oli ollut omasta takaa sen
laatuista tavaraa, ja oli nytkin, että orret notkui, siellä kaukana.

Mutta he seisoivat jossakin Karjalan korvessa, metsäpolulla. Pataljoona
oli lähetetty kiertämään selustaan, koukkaamaan, lyömään yhteyksiä
poikki, ja huolto ei pysynytkään heidän kantapäillään. Kukin oli
jo ammoin syönyt kuivan muonansa, ja jo pari päivää oli syvästi
ymmärretty, kuinka kallis asia leipämuru oli.

Kyselijä silmäili yhä epäuskoisesti nahkalaukkuja, joita toinen mies, hänen entinen renkinsä, entisessä elämässä
melkoinen hunsvotti, niin laiskansitkokin, että tuskin löysit vertaa,
raahasi mukanaan molemmin käsin. Suuret paarmat saivat silloin vapaasti
käyttää laidunmaanaan hänen hikistä naamaansa. Oli siinä nyt tarmoa!
Eikä laukuissa ollut edes leipää, vaan jotakin vallan muuta kuin
syötäväksi kelpaavaa...

— Unta vain on lyhyt elämämme, juolahti hänen mieleensä runollinen
värsy.

Toisesta näytti, että naapuri oli murheellinen, lohdutuksen tarpeessa.

— Mutta savut saadaan, oi, isäntä! Vetäistäänpä oikein persesavut...

He istuivat sammalikkoon. Paarmat pörisivät, sääsket inisivät, ja
myöskin sotahörhiläinen, lentokone, oli äänessä jossakin etempänä.
Tuliaseet räsähtivät joskus kiivaaseen vauhtiin, ja kranaatit ujelsivat
ja räiskähtelivät rannattomassa korpimaassa. Sodan äänet ikäänkuin
hukkuivat erämaan suuruuteen. Se kaikki oli vähäistä — silloin kun ei
sattunut kohdalle... Oli kyllä riittävästi esimerkkejä siitä, että
leivänkaipuu voi loppua äkkiä...

— Mistä sinä olet käsittänyt tupakkaa?

— Ryssältä, ja sellaiselta ryssältä, että siitä olisi saattanut
sanoa, että: herra, hän jo haisee. Mutta minä karkaisin luontoni ja
kopeloin ja koettelin povitaskuja myöten. Sanoin, että isänmaan onni
on kyseessä, ja niinpä kävikin ilmi, että ryssä oli kuolla kupsahtanut
äveriäisyydessä. Melkein täysinäinen tokka mahorkkaa...

He käärivät sätkät, hätistellen verenhimoisia itikoita. Savut
pölähtelivät.

— Hyvältä nämä maistuvat, kehaisi panosten kantaja. — Vaikka ei niitä
moni ottaisi tupakoita niin ahtaalta, ei ainakaan siviilissä. Mitä?
kysäisi hän tuimasti, vaikka toveri ei ollut puhunut mitään. — Voi,
jos sinä olisit nähnyt sen ryssän! Se oli niin suuri ja pullistunut ja
haisi niinkuin ketunsyötti, niin että aivanpa meinaa viedä savuista
maun, jos muistelemaan rupeaa...

— No, eivät nuo muistelmasi, ainakaan makua paranna!

— Johdattivat ne meidät korpeen, niinkuin muinoin tapahtui Israelin
lapsille. Milloin sitten mannaa ruvennee satamaan...

Oli hänellä kuitenkin toiveita ja uutisia muunkinlaisesta
muonituksesta. Kantokaravaani kuului lähteneen liikkeelle aikoja
sitten.

— Mutta mihin lienevät päkittäneet jäärät! Onhan täällä väljää...

<tb>

Lopulta muonakaravaanit tapasivat pataljoonan. Huolto toimi. Tulipa
lepopäiviäkin kovien paastoja tappelupäivien perästä. Syötiin ja
nukuttiin, nukuttiin. Ei juuri luomea liikautettu sodan risahduksille.
Kesäiset sadekuurot ropisivat kodikkaasti telttakankaisiin.

Kävi niin, että joukko-osasto sai levätä useita päiviä, ikäänkuin
unohtuneena korven kainaloon. Tällä leirillä tuttavukset, isäntä
ja renki entisessä sotimattomassa maailmassa, joutuivat tekemisiin
toistensa kanssa useita kertoja. Kyselyjä ja muistoja tuttavista,
muutamia juttuja melkein umpikuurosta komppanian päälliköstä, joka
kuitenkin koki salata sen seikan peläten, ettei hän saisikaan olla
mukana Karjalaa vapauttamassa, historiaa tekemässä, uutta maailmaa
luomassa. Lähetin piti hänelle useinkin selostaa tilannetta ja selittää
esimerkiksi, mitä pataljoonan komentaja oli sanonut puhuttelussa,
sillä komppanian päällikkö oli kuullut vain hiljaista hyminää.
Kranaattikeskityksessä hän saattoi pörhistellä ja töllistellä. Paukkaako? Missä paukkaa? Lähetti sai kiskoa häntä säärestä. — Turpa vain
maata vasten, perkele...

Leiriytymistä ja lepoa oli jatkunut jo niin kauan, että uni ei ollut
enää ainoa asia. Seläntaikaisen maailman isäntämies ja moni muukin
kaivoi ja jyysti itselleen suoja-kuopan. Sillä sota ei ollut suinkaan
kaukana. Kranaatteja tulla tupsahteli toisinaan aivan lähistölle, ja
kokemus oli osoittanut, että kuoppa on silloin kallis asia.

Mutta seläntakaisen maailman renkimies syventyi pokkapeliin eikä
kaivanut mitään kuoppaa. Lepopäivät paljastivat hänen luontaisen
hunsvottimaisuutensa. Vieläpä hän virnisteli, kun vakavamieliset
huomauttivat, että ihmisellä saisi olla toisenlaisia harrastuksia
silloin, kun sota äkillisine kuolemineen ja muine ilmiöineen oli käden
ulottuvilla; hän pilaili, että kerkiää sitä olla sittenkin hurskassa,
kun kranaatit tulevat lähelle, niin hurskassa, että polvet notkuu...

Ja sitten tulikin aika, jolloin kranaatit tulivat lähelle.
Seläntakaisen maailman renkimies oli juuri arvelemassa pelitilanteesta:
Tässä taitaisi ropakanta auttaa! kun suhahti, räiskähti kiukkuisesti,
vongahteli, vihelteli, pirskahteli puissa, sätkähteli telttakankaissa.
Korttisaki pemahti hajalleen, ja korttilehdet ja rahat lepattelivat tuulen vieminä. Entisen
elämän renkimies oli pahimmin kiinni maailmassa ja maallisissa. Hän
nosti potin niinkuin olisi todellakin lyönyt nokkiin ja saanut toiset
uskomaan korttinsa arvokkaiksi. Mutta sukaistuaan enimmät setelit
housuntaskuunsa hän säntäsi tiehensä ja heittäytyi ensimmäiseen tyhjään
kuoppaan. Kohta joku rymähti hänen selkäänsä ja läähätti: Eihän me
tähän kahden mahduta... kaiva sinäkin itsellesi kuoppa! Ymmärräthän
sinä, että jos römpsä tulee likelle, niin se viepi nyt minulta
kannikat...

— Älä ole milläsikään, oi isäntä! pihisi ääni jossakin alla. — Luut
tässä on lujalla minullakin. Ja joka paikassa ne sinullakin pitää olla
omat kuopat: täällä sinä ne kaivat ja siellä kotipuolessa olet ostanut
siunattuun maahan hyvät hautapaikat...

Muisto kotipuolesta oli äkkiä elävänä heidän mielessään. Viheriä ja
harmaa kylä, tuttu ihminen, leikkivä lapsi, ammuva nauta, kuormaa
vetävä juhta, hyvät hautapaikat. Se kaikki oli siellä kaukana, ja he
kyyröttivät tukalasti päälletysten kuopassaan, ja yläpuolella räiskyi,
suhahteli, ulvahteli.

Tämäkin oli niitä tuokioita, jotka painuisivat ainiaaksi heidän
mieleensä — elleivät tuollaiset ilkeät metallinkappaleet, joita sodan
ilmassa oli toisinaan viljalti liikkeellä, elleivät ne tekisi heidän
muistiaan kovin lyhyeksi.

Ihmismieli oli kuin kynttilän liekki. Puhallus, eikä ollut muuta kuin
musta pimeys.




MIINA JA HELVETINKONE.


Karjalainen kyläaukea. Muutamia harmaita rakennuksia synkeästi
ammottavin akkuna-aukoin. Vuosikautista autiutta ja törkyä, jota heinän
rehevä vihreys ja keskikesän ihana ja ahdistava helle koki peittää.
Kesän ruoho yritti kätkeä myöskin viimeisten aikojen asumisen ja
rakentamisen jäljet: keskeneräisiksi jääneet korsut ja ampumahaudat
ja suuren linnakkeenkin, jossa oli valtavasti hirsiä ja maata, pieniä
aukkoja ja pimeitä onkalolta.

Tämän rakennelman uumenista kohosi päivän valoon mies, sotamies. Hän
sytytti tupakan ja katseli ja kuunteli. Kyläaukean vieritse johtavalla
tiellä, juuri tehdyllä ja yhä tekeillä olevalla sotatiellä, kulki pitkä
autokolonna. Moottorit huokasivat raskaasti raskaitten kuormien alla,
kuormat keikkuivat, rytisivät, rämisivät, ja valtava tomupilvi nousi taivaalle todistamaan, että ihminen taisteli maasta ja
vallasta.

Kolonna kulki ohi, tomupilvi haihtui, ja karjalaisella kyläaukealla ei
nyt mikään todistanut, että taisteltiin maasta ja vallasta. Oli täysin
tyyntä ja rauhallista. Järvi kimalteli auringon paisteessa häikäisevänä
kuin sula hopea, heinikko rehoitti ja tuoksui, pääskyset lentelivät,
tuhat paarmaa pörisi täynnä kiihkeätä elämänhalua. Etempänä oli
muutamia hevosia lieassa ja sotamies niitteli heinää. Hän oli riisunut
sotamiehenpuseronsa ja ahkeroi työssä, raskaassa maatyössä, jota hän
oli aina tehnyt, josta hän oli elänyt, jossa hän aina eli, jota hän
tavallaan kaipasi ja rakasti.

Täysin rauhallista. Pouta, pääskyset, paarmain pörinä, heinikon tuoksu
ja niittomies loivat kotoisen, tutun heinäntekotunnelman. Sota,
taistelu, uuden Euroopan synty haihtui johonkin etäälle.

Linnakkeen ääressä seisova sotamies seuraili joutilailla silmillään
niittomiestä ja ajatteli, että oli hyvä nähdä muinoisia rauhantoimia.
Siinä mies niitti haukattavaa, latoon pantavaa...

Ja sitten maa vavahti, räjähdys jyrähti keskellä kesäistä päivää
tyrmistyttävän aavistamatonna, ja patsas maata, tomua ja savua suitsusi
korkealle.
Eikä ollut enää mitään niittomiestä. Vain hevoset tempoilivat irti
liekaköysistään.

Niittomies oli lyönyt viikatteensa miinalaitteeseen, joita väistyvä
vihollinen oli viritellyt jälkeensä.

Räjähdyksen jylinä, savupatsas, niittomiehen katoaminen silmäin edestä
oli tyrmistyttävä elämys keskellä kesäistä vihreyttä, pääskysten lentoa
ja paarmain pörinää. Se kaikki oli vain naamiota. Ei ollut mitään
rauhaa. Aina vaani vaara ja kuolema. Maailma kävi sotaa ennätysmäisen
pitkällä rintamalla.

Räjähdyksen savu ja tomu haihtui, kaikki näytti olevan ennallaan. Oli
kaunis keskikesän päivä Karjalanmaassa. Mutta äskeinen niittomies oli
kadonnut kertakaikkiaan.

<tb>

Kotvasen kuluttua tuo niittävän toverinsa äkillisen lähdön nähnyt
sotamies kantaa retosti linnakkeen sisään raskasta laatikkoa. Sinne
piti tulla varastopaikka.

Äskeinen näky, niittomiehen katoaminen, järkytti ja askarrutti yhä
miehen mieltä. Hän oli
kyllä jo kolunnut linnakkeen, kaikki komerot, mutta kuka sen tiesi...
Voi olla rauhallista, ja viatonta ja sitten kuitenkin jyrähtää...

Hän laski laatikon alas, ja silloin lattiapalkki keikahti, ja siinä
samassa sotamiehen korva erotti kummallisen tokituksen ja tikityksen.
Joku salaperäinen kellolaite kävi.

Hänen aivonsa toimivat kuumeisesti: Palkki keikahti ja kello alkoi
käydä, helvetinkoneen kellolaite! Aika voi olla täpärällä...

Sotamies säntäsi ulos, heittäytyi matalaksi pehkon juureen ja kuunteli
ja odotti sekapäisenä: Miten pitkä on kellon vieteri, milloin linnake
lentää ilmaan...?

Se pysyi vakavasti ja varmasti paikoillaan. Ruoho tuoksui, lintu
visersi, sata paarmaa pörisi korvan juuressa. Mutta olihan nähty, että
se kaikki oli vain huolettomaksi houkuttelevaa lumetta.

Sotamies odotti jyrähdystä, vavahdusta, maan repeämistä, kauheaa
loppua. Mutta kaikella on rajansa. Lopulta hän muisti jotakin, nousi,
sukelsi linnakkeeseen ja lähestyi varovaisesti vaaran paikkaa.

Sama tokitus ja tikitys. Kellolaite kävi yhä.
Mutta nyt sotamies pani itsensä uskomaan, että hän oli kuullut
tuon äänenennenkin. Se oli seinäseppä, hirsitoukka, joka sahasi
ja nakutteli puussa omituisin tahdikkain äänin. Sitä sanottiin kai
kuolemankelloksikin...

Siinä se oli hänen helvetinkoneensa!

Mutta kesti vielä hetkisen, ennenkuin sotamies saattoi nauraa itsekseen
ja liikkua jälleen vapaasti linnakkeessa.

Äkkilähdön hän oli sieltä saanut. Mutta hän oli sentään palannut. Se
hyvä puoli asiassa oli äskeisen niittomiehen lähtöön verrattuna.

Oli paljon miellyttävämpää olla tekemisissä tällaisen helvetinkoneen
kuin sellaisen miinan kanssa.




VANKI.


Yö, loppukesän hämyinen yö. Sitäpaitsi ilma on sinisenä savusta, sodan
savusta, jota tuuli tuo idästä päin. Kuu kumottaa korkealta läpi
savun ja hämyn, naama valtavasti, hammastautisesti, hullunkurisesti,
ällistyneesti paisuksissa. Suuri korpi järvi lainehtii synkeänä. Kaukaa
kuuluu moottorien puksutusta.

Rannalla ja laiturilla on kutakuinkin hiljaista. Ei mitään kuormauksen
tai purkamisen kiirettä ja melua tällä hetkellä. Odotettiin laivaa,
lauttaa, ponttoonia.

Ainakin kersantti Tannertöminä odotti hartaasti. Hevoset oli saatava
ylitse. Toisenkin kerran jymisivät hänen raskaat askeleensa kentällä.
Milloin tulee lautta? Milloin päästään lastaamaan ja lähtemään?

Joku torkkuva sotamies murahti iäti häärivän,
huolestuneen kersantin raskaista askeleista häiriytyneenä, ja silloin
Tannertöminä katsoi kohtuulliseksi puolustaa itseään huomauttamalla,
että nyt lautta lopultakin tulee, niin hän luulee. Olisi syytä
valmistautua...

Mutta kukaan ei vaivautunut jakamaan kersantin lähtökuumetta.
Päällystakkeihinsa kääriytyneet torkkuvat ja nukkuvat sotamiehet eivät
hievahtaneetkaan, ja kortinpelaajat nuotion ääressä elivät yhä omissa
maailmoissaan. Kuului heidän mataloita, yksitoikkoisia huomautuksiaan:
— Neljän raamit... — Valtin senssi... — Mikä se sielläkin maksaa? — Ne
on kalliita lippuja, joita se myöpi!

Avopokka edistyi suunnitelmien mukaisesti, ja kersantti huokasi ja
pyyhkäisi otsaansa. Hänellä oli johto ja vastuu, eikä hän voinut
nukkua ei levätä, ennenkuin kuljetus oli suoritettu. Hän ei tullut
ajatelleeksi, ettei laivaa ei lauttaa ollut vielä rannassa, eikä
hänellä ollut edes luvissa ensimmäistä kuljetusvuoroakaan. Mutta
ihmisen, sotamiehen, pitäisi kuitenkin olla valpas ja valvoa eikä
nukkua tahi mieli huolimatonna pelata korttia ikäänkuin mitään
kuljetusta ei tulisi koskaan tapahtumaankaan...

Vanha kersantti huokasi uudelleen ja aloitti ikuisen kävelynsä kuin
toinen Jerusalemin suutari. Kenttä tömisi hänen anturainsa alla, ja
joku unelias kohotti päätään, mutta hän kuuli vain pokanpelaajien
matalat ja yksitoikkoiset, tutut äännähtelyt: — Neljän raamit...
Valtin mahdollisuus... Kuu kumotti läpi hämyn ja savun mahdottomana,
hammastautisena, hassuna. Järvi lainehti synkeänä. Moottori hurisi
maantiellä ja puksutti järvellä, jossakin kaukana, näkymättömissä.
Hevoset seisoivat mäellä mäntyihin sidottuina, liikahtamattomina,
päät riipuksissa, tyhjät syöttöpussit lerpallaan kuonojen ympärillä.
Niiden olemuksessa oli jotakin arvoituksellista, sfinksimäistä.

Niillä kaikilla oli numerot lautasilla. Nekin olivat kutsutut kaukaa
jos kaukaakin olemaan mukana ja odottamaan sitä uutta, joka on tuleva.
Yön hämyssä ja sodan savussa nuo vanhojen, unhoon painuneitten
sotien aikuiset vetojuhdat ikäänkuin ilmensivät puihin kytketyillä,
hievahtamattomilla hahmoillaan suuren odotuksen.

Ja tähän suureen odotukseen hukkui kokonaan tuo pieni odotus: laivan,
lautan, yli pääsemisen, hukkui yön hämyyn ja savuun, häipyi johonkin
kuin kersantti Tannertöminän, ainoan tämän hetken odottajan ja
valvojan, levottomat ja raskaat askeleet

Mutta laiva tuli, odotettuna tai odottamatta, laiva tuli hinaten
perässään lauttaa. Ja lautan lasti osoittautui mielenkiintoiseksi.

Yksinpä korttimiehet tulivat ajetuiksi pois pelin kuvitteellisesta
maailmasta. He heittivät kortit ja nousivat.

— Lotjallinen ryssiä! totesi joku heistä. — Ja ruhaa ja rampaa vielä!
ihmetteli toinen. — Eikö hautoja ollut Egyptissä? kysäisi ensimmäinen
synkeästi.

Kaikki kerääntyivät rannalle ja laiturille, tungeksivat lautallekin
näkemään haavoittuneita sotavankeja, vihollisia. Jälkipään miehen
piti käyttää tilaisuutta nähdäkseen läheltä niitä, joita vastaan
hän oli liikkeellä. Mutta nuo avuttomat, runnellut olennot olivat
heille ikäänkuin metsäneläviä, ikuisiksi ajoiksi suljettuja oman
tietoisuutensa vankilaan. Näki vain sen, että niiden ei ole hyvä olla.

Vankeja alettiin siirtää rannalle.

— Ihminenhän se on ryssäkin, sanoi se sotamies, joka oli aluksi
synkeästi kysäissyt, että eikö hautoja ollut Egyptissä.

— Sitten sen vasta näkee, kun lunta sataa, epäili toinen, — jäljistä...

— Tartuhan aisoihin, että autetaan naapuria rannalle.

He kumartuivat ja alkoivat kantaa paareja, joilla lojui suuri miehen
ruhmu. He kantoivat paareja varovaisesti, kantoivat kuten ainakin
sairasta, heikkoa ihmistä.

Mutta kun he sitten rannalla laskivat paarit maahan, tapahtui pienoinen
yllätys. Kun kylmästä hytisevä sotavanki näki nuotion, niin hän
loikkasi siinä samassa alas paareilta, juosta kytäisi nuotiolle ja
kyyristyi tulen ääreen.

Paarinkantajien silmät suurenivat. Toinen kirosi tarmokkaasti.

— Tekipä hävittämän tempun! Se ryökäle kannatti itseään meillä. Järveen
se sietäisi paiskata!

Mutta toinen nauroi.

— Se oli sentään setä, oikea asukas! Se osasi ja uskalsi...

Hän käveli nuotiolle ja ojensi savukkeen vangille, joka otti sen
vastaan epäillen, arasti ja arvoituksellisesti hymyillen.

— Ota, ota! yllytti sotamies. — Oli siinä tupakan edestä...

Kuu kumotti läpi yön hämyn ja sodan savun paisuneena, hammastautisena,
hassuna, ja suuri korpijärvi lainehti synkeänä.




SOTAMIES KYNTÄÄ.


Kyntäjä, sotamiehen takissa, astui auran perässä kaukana
Raja-Karjalassa. Maa kääntyi. Tumma kynnös näytti kauniilta keskellä
syksyistä kuloa. Hevoset vetivät, mainio pari, hätäilemätön,
junnaava, kuten ollakin pitää. Mies huuteli ja kierteli kiroillen
kiviä, joita oli aivan liian runsaasti. Paljon niitä oli noussut,
koottu kasoihin, tästä maasta aikoinaan. Muinoinen Suomen rotu oli
hikoillut ja pyllistellyt tällekin aukealle hirvittäviä kiviraunioita,
mittaamattoman määrän harmaita, sortuneita kiviaitoja. Mutta yhä niitä
riitti tämänkin maanvalloittajan vaivaksi, jyrähteli tämän tästä hänen
auransa terään.

Ja vaikka mies asiaankuuluvasti kiroili, niin hän sisimmässään
oli hyvällä mielellä. Tämä oli hänen alaansa, tämä tällainen maan
valloittaminen: maa nurin auralla, leipä kasvamaan. Kun
taasen sota-ajoneuvojen ajeleminen noilla upouusilla sotateillä oli
hänestä maistunut mustalaismaiselta retostamiselta...

Oli jo aikakin kyntää näitä näköjään vuosikausia viljelemättä olleita
maita. Hullu maailma oli niin innostunut maan puolustamiseen ja
valloittamiseen, että rakensi keskelle peltoa linnakkeen, kalvoi
ruokamultaan ampumahautoja...

Syksyinen ilma oli kirkas ja kuulakas, ja sinisellä taivaalla surisi
lentokone. Hevoset säikkyivät sen ääntä. »Niillä oli nähtävästi
vahvassa hevosenmuistissaan omat kokemuksensa. Mutta mies tyynnytteli
niitä: omia koneita ovat! Tämä sota on toista kuin edellinen: eipä
silloin kehoteltu näin kelteisillään kedolla...

Siinä kyntövaolla heräsi miehen tajussa mahtava tunne, että auranjälki
on lopultakin näkyvämpi ja kestävämpi kuin sotapommin.

Hän antoi hevosten levähtää ja käveli hieman sivuun talon paikalle.
Niin, siitä talosta oli vain sija jäljellä. Sen seinähirret oli kai
käytetty korsuihin tai talvisodan lämmitysnuotioiksi. Ylt'ympäri oli
kaikenlaista törkyä, nykyvuosien nopeasti lahoavia muinaisjätteitä.
Kaasunaamarin resut kiemurtelivat siellä kuin ilkeät matelijat. Siellä
lahoi vaatekappaleita, reppuja ja nahkasalkkuja, sieltä kuulteli
kypäreitä kuin pääkalloja, himmennyt tähti taivasta kohti.
Kärrynpyöriä, koneitten ja kojeitten osia, kaikenlaisia ruostuneita
raudankappaleita lojui tyhjien pullojen ja säilykepurkin kuorien
keskellä.

Kaikki tämä oli jäänyt ja jätetty siihen pelkästä huolimattomuudesta,
joka levähtävästä kyntömiehestä vivahti ilkeydeltä. Ne, jotka olivat
tuossa aikoneet taistella maasta ja vallasta, eivät olleet pitäneet
tarkkaa lukua tavarastaan. Oli helpotus ajatella, että nuo nykyisen
hullun maailman muinaismuistot olivat hyvin katoavaa laatua. Vahvinta
olivat nuo sinne tänne kaivetut kuopat ja haudat, joista tätä maata oli
aiottu puolustaa. Mutta nekin vyöryvät, täyttyvät ja maatuvat umpeen
ajallaan.

Vääntynyt sahran terä ilahdutti miehen silmää. Se kertoi ajasta,
jolloin täällä kynnettiin, asuttiin, elettiin. Pieni, paikattu lapsen
kenkä liikutti häntä: eikö sentään ollut sen etempänä aika, jolloin
lapsi liikkui ja juoksi näillä tanterilla...?

Tuo pieni paikattu lapsen kenkä oli liikuttava ihme nykyisen hullun
maailman ilkeinä matelijoina kiemurtelevien kaasunaamariresujen seassa.

Sitten siellä huoneen sijalla oli pari käsikiviä, jauhinkiviä, jotka
kertoivat vielä vanhemmista ajoista, jotka vaivattomasti toivat mieleen
Suomen rodun Kalevalan-laulut. Sillä nämä olivat juuri noita laulun
maita. Juuri tässä kylässä oli Martiska-muori laulanut Lönnrotille,
kirjoitusten mukaan. Ehkä se tapahtui juuri tuossa huoneessa, jota
ei enää ollut, jonka sijalla käsikivet nyt lojuivat. Silloin ei
tunnettu lentokoneen eikä kaasunaamarin ihmettä. Martiska-muori
lauloi Lönnrotille, eikä kumpikaan uneksinut siitä suomalaisesta
motorisoidusta kolonnasta, joka nyt jyrräsi tämän paikan sivuitse...

Tuo kaukainen aika sai ehkä nyt, jolloin radio lauloi tässä samaisessa
kylässä salamasodan mahdikkaasta kulusta, tuo Kalevalan laulun aika
kuvasteli ehkä nyt turhassa runon hohteessa. Kituelämää: käsikivet
kitkasivat kivikkoisissa pelloissa poutinutta ohraa, kitkasivat
petäjäistä, ja veden kalat olivat liukkaita...

Sotamies huokasi, nousi, tarttui auran sarviin, hoputti hevoset
liikkeelle ja kiroili miehekkäästi terän kiveen karahtaessa, noihin
runsaisiin kiviin, joita yhä oli jäänyt jälkeentulevaisten vaivaksi,
vaikka muinoinen Suomen rotu olikin niistä kasannut valtavia röykkiöitä, huokaisuttavan suuria, jos tuli asiaa
ajatelleeksi.

Siksipä kyntömies ei oikein ymmärtänyt sitä viljelyslakeuksien poikaa,
joka hetkisen seisoi kynnöksen ääressä ja julisti:

— Äläs kelpo maat! Niistä ei luulisi kannattavan sotia käydä...

Sillä tuo köyhä multa ja harmaat, sammaltaneet kiviröykkiöt näyttivät
tästä kyntömiehestä kotoisilta ja rakkailta. Tällä kamaralla oli
suomalainen jo ammoin raatanut ja raivannut, kestänyt ja kärsinyt,
elänyt ja kuollut, sangen usein sotien teuraana, joita hän ei
käsittänyt...

Nuo Suomen heimon harmaat ja vahvat muistomerkit, karujen peltojen
kivikasat, näyttivät tässä valossa huokasuttavan suurilta.




PYHIINVAELLUS.


Suuren kuormavaunun jarrut vingahtelivat, ja se pysähtyi rämisten.
Tuuli puhalteli uljaasti yli komeina pohottavien vaarojen, joita
lehtipuinen syksyinen värikkyys siellä ja täällä koristeli. Kylmä tomu
tuprahteli tiestä, jonka juuri sinä kesänä sota oli noitunut koleiseen
erämaahan. Tien vieressä seisova lotta hiiviskeli tomupilven alla ja
lymyili päällystakkiinsa pystyyn nostetun kauluksen suojassa.

— Haluaisiko neiti kyytiä?

Autonkuljettaja hymyili koppinsa oven raosta.

Neiti halusi, kuten oli kysymättäkin ilmeistä. Hän kapusi koppiin,
ja vaunu lähti liikkeelle. Sotatietä ja erämaata, yksitoikkoista ja
painostavaa. Autonkuljettaja jutteli vilkkaasti ja vilkuili nopein
syrjäsilmäyksin naapuriinsa. Aika soma otus siellä päällystakin
sisässä, mutta vaikutti kovin jäykältä ja vähäpuheiselta. Yrittipä miten
yritti, niin ei hymyn häivääkään ja vain vaivoin jokin sananpuolikas.
Mies jo tympeili mielessään huonoa onneaan, jota kyllä riittää
sata vuotta, kun alku on otettu. Nytkin hänen viereensä nostettiin
tuollainen tokka kakottamaan...

Vaunu heilui, huojui, nytkähteli ja tärisi, ja lotta ja sotamies
tulivat sysineeksi toisiaan kylkeen. Mies oli vaiti ja tyytyi tähän
olosuhteitten pakosta johtuvaan tuttavallisuuteen. Sotatietä riitti.
Korpea, mäkiä, vettä, palanutta metsää, poltettu kylä, raunioita,
ampumahautoja, räjähdyskuoppia. Pahanunenomainen maisema, mielettömästi
revitty ja töhritty maa, jonka sota jättää jälkeensä, jonka yllä yhä
tuntuu viipyvän taistelun ahdistus ja kauhu.

Mutta tuohon, ehkä kylmästäkin kohmeaan naiseen, tämä maisema näytti
vaikuttavan elähdyttävästi. Hänen mielenkiintonsa heräsi. Hän katseli
ulos laajennein silmin.

— Milloin tässä on taisteltu?

Hän kävi puheliaaksi ja kertoi, että hänen sulhasensa, joka oli
kaatunut sodan ensimmäisinä päivinä, oli taistellut tällä suunnalla.
Oikeastaan hän vasta sen jälkeen oli saanut kutsumuksen ja tehnyt
päätöksen lähteä itsekin mukaan tänne jonnekin. Hän oli lääkintälotta. Hän oli nyt oikeastaan pienellä
omintakeisella harharetkellä, pienellä, kai lapsellisellakin,
pyhiinvaellusmatkalla sankarisulhasensa haudalle. Vainaja oli
nimittäin, haudattu johonkin tänne viimeisen taistelutantereensa ääreen.

Tyttö katseli mustaa, palanutta luurankometsää luonnottoman suurin
silmin. Jossakin tuolla oli hänen sulhasensa hengittänyt viimeisen
kerran tätä ilmaa, täällä kuollut kovan sotakuoleman...

— Mikä tämän paikan nimi on? kuiskasi hän kiihkeästi. — Mistä
meikäläiset rynnistivät?

Autonkuljettaja selitti vaunun rämisten kulkiessa, että se
taistelutanner, missä neidin sulhanen tietojen mukaan oli tavannut
kohtalonsa, samoin kuin hautapaikkakin oli vielä kappaleen matkaa
edessäpäin. Hän kertoili kesäisten taistelupäivien pauhusta, menosta
läpi palavien metsien. Tuon joen veden tuolla hän oli nähnyt punertavan
suomalaisten sotamiesten verestä...

Oikeastaan autonkuljettajan omakohtaiset taisteluelämykset ja
kokemukset olivat vähäiset. Mutta mistäpä neiti sen olisi tiennyt? Nyt
hän kuunteli hartaasti, sillä sotamies oli taitava juttelija.

Vaunu kääntyi äkkiä tiepuoleen ja pysähtyi. He laskeutuivat alas
auton kopista, ja sotamies viittasi pienelle kummulle päin: tuolla...
Hän saattoi lotan hautojen ääreen, kymmenkunnan valkoisen puuristin
juurelle, joissa oli nimet ja päivämäärät. Sitten hän palasi asian
ymmärtäen autonsa luokse.

Tyttö viipyi kauan sillä paikalla, jolle hän haavemielin oli lähtenyt
ties mistä. Ei edes lentokonemoottorin tärisevä ja terävä surina, joka
ilkeästi vastasi sotamiehen ruumiiseen, jossa tuntui elävänä piilevän
muisto edellisen sodan ilman herroista, näyttänyt häntä herättävän
omista maailmoistaan. Sotamiehellä oli vilu ja ikävä. Taivas oli
verhoutunut pilviin kuin suruhuntuun, tihmoi vettä ja ilta hämärsi.

Hän käveli hiljoilleen lotan luo, joka näkyi harmaana varjokuvana
harmaata taivaanrantaa vasten. Tyttö havahtui. Hän tarttui kuin
hädissään sotamiehen käsivarteen. Ehkä hänen mielensä täytti äkkiä
tunne, että hän oli surullisen yksin, että ympäröivä maailma oli
tavattoman outo ja vieras. — Miten hän pääsisi täältä takaisin? Mihin
hän menisi?

Autonkuljettaja selitti, että tänä iltana ei ehkä
olisi mitään tilaisuutta paluuseen. Kolonna oli jo mennyt, ja
yksinäisiä autoja ei pimeän tullen juuri kulkenut partiovaaran vuoksi.
Sitäpaitsi tyttö oli väsynyt. Hän saisi kyllä järjestymään sopivan
yöpaikan.

Sitten lotta kääntyi vielä kerran matalan hautakummun puoleen.

— Hyvästi, Lauri! sanoi hän. — Ehkäpä näin oli sinulle paras, ja mitäpä
minusta...

Hän käveli sotamiehen rinnalla surullisena ja vaiteliaana, kaukaisena.
Mutta autonkuljettaja hautoi omia sotamiehen ja valloittajan tuumiaan.
Hänellä olisi vielä tytölle vakavia asioita puhuttavana. Elämää ei
eletty eikä sotia käyty hautaristejä ja kuolinilmoituksia varten...

Hänen tuumansa edistyivät suunnitelmien mukaisesti... Majapaikka,
pieni mökkirähjä, oli autio ja tyhjä. Kaikki toverit olivat pitkällä
ajokomennuksella tahi autopajoilla korjauttamassa vaunujaan. Hän toi
tytön sisään, viritti tulen uuniin ja teki olon mahdollisuuksien mukaan
kodikkaaksi ja mukavaksi.

Nyt puuttui vain tehokas saarna siitä, että tuo hänelle tuntematon
Lauri, sankari kylläkin, oli
kerta kaikkiaan mennyt ja menetetty ja että kuollut ei kakkua tarvitse.

Mutta kun päivä sarasti ja kaikki oli käynyt suunnitelmien mukaisesti,
tuntui sotamiehestä yhtäkaikki vähän ilkeältä. Syntikö lopultakin
lienee tapahtunut? Sillä nykyhetkellä kyyneleinen tyttö ei näyttänyt
oppineen yhdessä yössä, että elämää ei eletä eikä sotia käydä
hautaristejä ja kuolinilmoituksia varten. Hän valitteli, ettei ollut
osannut aavistaa, että matkasta Laurin haudalle tulisi tällainen...

— Niin, sota tempaisee meidät kaikki hieman pois raiteiltamme, sanoi
sotamies. — Silloin tapahtuu paljon kauheita asioita, joita ei voi
kertoa...

Kun kolonna sitten tuli ja tyttö lähti ja vieraan auton ovi sulkeutui
hänen jälkeensä, niin sotamies katsoi kauan auton perään, katsoi niin
kauan, että koko rämisevä ja jyrisevä vaunujono häipyi näkyvistä, ja
ajatteli, että vieläkö hän näkisi tuota ihmistä, jolle hänellä oli ollut
vakavia asioita sanottavana...

Sitä ei voinut tietää, ei edes entisessäkään maailmassa, saati sitten
tässä salamasotaa käyvässä.




SYYSILTA TELTASSA.


Ilta tulee tummana, ja sade ropisee telttakankaaseen. Kodikas ääni:
katto on ihmisen pään päällä. Mutta sisällä teltassa on kuitenkin
hämärää ja surullista. Märkä maa tuoksahtaa tunkkaiselta, pyssyjen
rauta ruostuu, muurahaiset parveilevat pakin kannessa sulamatta
jääneitten sokerimurujen vetäminä, ja lihavat hiiret, joita
tässä maassa on ylen viljavasti, juoksentelevat missä tahansa,
yli vilttimyttyjen ja reppujen, rapistelevat pahvikoteloissa ja
lautalaatikoissa etsien pimeitä elintarvevarastoja. Varsinkin tämän
kesäiset hiirenpoikaset ovat lapsellisen, vihaksipistävän tietämättömiä
maailman pahuudesta.

Toimeton iltahetki, mukava ja ikävä. Kirjuri yrittää suunnitella
ja haaveilla Lonkan ristiä. Tulevana rauhan päivänä hän on astuva
huoneeseen
pystyssäpäin tuo mielikuvituksellinen risti rinnassaan. Hänet
vaiennetaan huomauttamalla, että on olemassa myöskin muita, jo ammoin
keksittyjä ristejä, oikeita päämääräänsä päässeen ristejä. Silloin
kirjuri laskea täräyttää ilmaa itsestään ja lausuu:

— Tuon siitä saapi, kun minun mieleni pahoittaa...

Sitten on jälleen vaiteliasta, mukavaa ja ikävää, kodikasta ja
yksitoikkoista. Sade ropisee telttakankaaseen, ja karstainen kamiina
tupakoitsee savua sisään. Maailma käypi salamasotaa, armeijat
lahmuavat maanosien ylitse. Tämäkin telttakunta kuuluu vähäisenä
nivelenä, osasena tuohon samaiseen salamasotaan. Mutta täällä on
kaikki ikäänkuin paikalleen jähmettynyttä. Viikon, kuukauden, kaksi
kuukautta on teltta seisonut paikoillaan huoltotien varressa.
Vehmas kesä on mennyt. Tomupilvet nousivat silloin poutaiselle
taivaalle autojen pyörien alta. Samalla tiellä hyrisevät, jurraavat,
huokaavat vaunujen moottorit tälläkin hetkellä, mutta tomu ei nouse.
Vaivoin ja vitkalleen pyörähtelevät pyörät liejussa. Ei mitään
salamasotaa, ei piiskansiimanliikkeitä täällä... Se kaikki tuntuu vain
sanomalehtiuutiselämälle.

Onneksi on vielä muutamia kahvin papuja pussien pohjalla kuin muistona
muinaisilta ajoilta, jolloin harrastettiin kauppaa ja meriliikettä eikä
iloiten ilmoitettu, että niin ja niin monta tonnia on jälleen upotettu.

Mutta kamiina juonittelee, savuaa, sammuu, ja tehköön mitä tahtoo,
sillä lähellä on paja ja pajassa kenttäahjo. Omituinen, ikäänkuin liian
koneellinen kahvinkeittotunnelma syntyy ahjon ääressä. Kokki seisoo
ja polkee, polkee, että kipunat sinkoilevat. Hiilet hehkuvat, ja valo
kajastelee rappeutuneen takan kyljessä ja ihanan mustassa laipiossa,
muinaisten savujen mustuttamassa. Tässä on ollut talo, ihmisasumus,
tupa, jossa on elelty, asuttu. Sitten täällä vallitsi vuosikautinen
autius. Vain sotaväki eli ja liikkui maisemassa, joka töhriytyi
ampumahautojen hedelmättömällä muralla... Ja nytkin polkee sotamies
kenttäahjoa tässä tuvassa, jonka lattialla emännäinen ennen ketteränä
hääräili. Mutta ruttotuumaista on sotamiehenkin emannuus. Hän voipi
kyllä huoletta sanoa, että istu, vieras, pian tämä pannu lämpiää!
Ennätys! Kuusi minuuttia, ja kahvi on valmista.

Pimetköön ilta, ropiskoon lakkaamaton sade telttakankaaseen. Kahvi on
mustaa ja kuumaa,
lämmittävää, puhelahjoja antavaa. Ennustelu, profetoiminen kukoistaa.
Sota lopetetaan kädenkäänteessä, kuten niin monena päivänä ennenkin.

Jälleen jyrrää ja kolisee kolonna tiellä, pitkä kolonna, kömpelö
panssariauton rumilas etunenässä. Sillä tien varsilla liikuskelee
sissejä, kavaloita vihollisia, jotka ampuvat ajoneuvoja, pistävät
miinan rapakkoon, väijyvät ja yllättävät. Kovaliikenteinen tie, eräs
tuon samaisen salamasodan valtimoita, jonka sota rakensi läpi korven ja
erämaan, sodan ihme. Nyt on ilmeistä, että mikään ei ole liikkumatonta.
Muutos on tekeillä. Pitkä, koliseva ja jyrisevä vaunujono saa kyllä
yhäti peltojen äärestä siirretyn sotamiehen yksinkertaisen mielen
ällistelemään maailman kummallisuutta: vaivoin liikenee öljytippa
puintiin, jyvien irroittamiseen oljista, mutta onpas sitä, kun on
kyseessä pommien kuljettaminen mahdottomille maille, jossa tonkaistaan
rouvinlaisesti kamaraa, saadaan ehkä öljypisaralla veripisara
vuotamaan...

Mutta samalla tuo halki pimeyden ja erämaan vaeltava vaunujono todistaa
mahtavasti, että mikään ei ole ikuisesti muuttumatonta. Muutos on
tekeillä. Jotakin on syntymässä. Jossakin sekä salamoi että jylisee.

Yli moottoriajoneuvojen, jyryn korva on erottavinaan jonkin muunkin
äänen illan pimeästä, kiihtyvän liikunnon äänen kuin piiskansiiman
vongahduksen.




LOMA.


Sotamies seisoi tien vieressä, ja tuuli tempoi hänen nuhrautunutta ja
repeillyttä päällystakkiaan.

Kas, siinä oli tie, oikea tie, maantie! Sen jäinen pinta hohti kuin
tinanauha iltahämärässä. Oli ojitettu ja sorastettu, louhittu kalliota,
porrastettu suo, tehty silta puron yli. Puhelinpylväät kohosivat
uljaasti, ja langat humisivat. Olipa kilometripylväskin kuten ennen
rauhan maailmassa, viehkeä, valkoposkinen ilmestys, joka johti
sotamiehen mieleen hänen nuoruutensa maantiet. Ja talokin oli kohonnut
maasta, punaisesta hongasta, oikeasta pohjolan hongasta rakennettu,
niitten vanhojen tilalle, jotka olivat nyt tomua ja tuhkaa.

Mutta oli ennen kaikkea tuo tie, maantie, joka kimalteli kuin tinanauha
halki erämaan. Se oli ja pysyi sotamiehelle ihmeenä.

Sillä sisimmässään hän eli tässä maisemassa kuukausien takaista
aikaa, jolloin kirves, lapio, rautakanki ja räjähdykset tekivät tässä
ensimmäistä kertaa koliaa sileäksi. Tämä tie oli syntynyt hänen
selkänsä takana. Hevoset kävelivät, kärryt junnasivat eteenpäin tietä,
joka ei ollut vielä mitään tietä. Tulivat kuormavaunut raskaasti
huokaillen, jyrräten ja rämisten. Ne matoivat eteenpäin, putosivat
kuoppiin, vajosivat suohon, ne keikkuivat hinausköysien nenässä, ne
kulkivat tuuma tuumalta ihmiskäsien työntäminä.

Silloin oli vehmas kesä. Hellettä ja hikeä, paarmojen surinaa ja
kiduttavien sääskien ininää. Sotakulojen savu karvasteli kurkussa,
ja pöly tunkeutui ihoon ja ihon sisäänkin. Ja joka metsiköstä, joka
pensaan takaa he saivat tulta vastaansa. Hiki ja veri vieri. Ruumiit
löyhkivät erämaassa, ja korppi äänteli mielissään. Yli vesistöjen
pesäkkeitä ja ampumahautoja vastaan. Ja tie oli syntynyt heidän
selkänsä takana...

Tämä sotamies huomasi sen vasta nyt sievoiseksi ällistyksekseen.
Sillä hän oli ollut sivustalla, syvällä korvessa, jonne kulkivat vain
kantokaravaanit. Hän oli kyyrötellyt murakuopissa läpi pimeän syksyn.
Kaukana olivat nyt kesän helteet. Vain kuulapaarmat surisivat, vain kranaattituli löi lämpimäksi.
Satoi vettä ja satoi rautaa. Iankaikkisen pitkiä, hiljaisia öitä
murakuopissa. Tähystystä pimeyteen, johon ei mitään nähnyt, korvien
höristystä, vaikka mitään ei kuulunut. Sillä ei koskaan tiennyt,
milloin hellittämätön vihollinen ryömii yli vetisen suon ja nostaa
helvetinmoisen rähäkän...

Nyt hän oli menossa lomalle, ja kylmä tuuli tempoi hänen likaista ja
repeillyttä mantteliaan. Mutta sotamies vain tuijotteli tien ihmeeseen,
joka oli loihdittu hänen selkänsä taakse. Kolia oli tullut sileäksi.
Kas, kuinka autot pyihkivät! Niinkuin ennen rauhan aikana ja rauhan
maanteillä...

Sotamies kiipesi kuormavaunun lavalle pahvisen kuomun alle, kyyristyi
mahdollisimman pieneksi päällystakkinsa sisään ja yritti tähystää auton
avoimesta peräosasta yhä sakeampaan hämärään kätkeytyviä maisemia.

Siinä ammottivat mustina pesäkkeitten ampuma-aukot. Näky, joka sai
sotamiehen kyyristymään entistä pienemmäksi. Tuolia, tuo kivi ja kanto
olivat ainaiseksi painuneet hänen mieleensä, hän oli elänyt ehkä
elämänsä pisimmät minuutit, joita hän ei haluaisi elää uudelleen.
Suihkut tikkasivat, tikkasivat, tikkasivat ympäriinsä, ja viereisessä mättään
kolossa tärisivät Rahko-Antin kantapäät viimeistä kertaa tässä
maailmassa, ja pienessä hiekkapälveessä touhusi tumma muurahainen omaa
touhuaan ylen välinpitämättömänä ihmisten suuresta salamasodasta...

Tuolla vilahtelivat valkoiset ristit. Siellä lepäsivät Rahkon-Antti,
Paso, Sääski, Heikki, Elias ja monta muuta, miten monta lieneekään,
aivan liian monta. Sääsken leuka ei enää tärähtele naurusta. Hän ei
enää välitä mitään, ei entisestä eikä nykyisestä Euroopasta. Hänen
pelinsä on mennyt auttamattomasti silmällä metsään. Eikä Pason tarvitse
enää lähteä korpivaellukselle, sille, joka alkoi juuri tuosta,
näännyttävä marssi hellittämättömässä helteessä. Pakkaukset painoivat,
aseet olivat aina hankalasti, hiki karvasteli silmää, sääsket ja
paarmat pörisivät iloisesti kuin humalaiset ja imivät intikseen verta,
kengät vihasivat kantapäitä. Moni eli eräänlaista henkimaailman elämää.
Pasokin oli jo melkein tästä maailmasta tietämätön mies sillä hetkellä,
kun venäläisen luoti mahaan lopetti hänen marssinsa. Mutta loppu oli
hyvin sitkeätä. Sanotaankin, ettei henki helyllä lähde...

Siinä oli eräs lepopaikka. Jotakin tuttua, rakasta häivähti ja vilahti
ohi pimeydessä. Siinä oli vietetty eräs ihanimmista hetkistä tämän
ihmisen elämässä. Ja kuitenkaan ei ollut tapahtunut mitään merkillistä.
Sait vain riisua raskaat saappaat verille lyöpyneistä jaloistasi ja
ojentua pitkää pituuttasi kesälämpöisen maan povelle ja nukkua, unohtaa
syvästi niin sanotun salamasodan vaivat...

Kolonna huristi eteenpäin pitkin sotatietä, jonka sileys ja
maantiemäisyys oli ja pysyi ihmeenä tälle sotamiehelle, joka muisti,
millaista täällä oli kesän helteellä, kun tungettiin taistellen
eteenpäin. Silloin jalkamiehen saapas tuskin löysi sopivaa jalan tilaa,
ja nyt kymmenien vaunujen valosilmät loistivat, tuikkivat, välähtelivät
kauniisti pimeässä korpitien mutkissa.

Vauhtia ja vilua. Sotamiehet kyyröttivät pahvisten kuomujen alla tahi
tyhjien laatikoitten lomissa. Torkahtelua ja hampaitten kalinaa ja
tyytyväisyyttä. Sillä loma oli edessäpäin.

Pimeyttä ja erämaata riitti riittämistään. Jostakin vilahti valaistu
akkuna, ja jostakin syystä tuntui varmalta, että se on oikea talon
akkuna, rauhanomaisesti asutun talon akkuna. Tuli räsähtelee pesässä, perunat höyryävät padassa. Kirves kolkkaa, lastu lentää
kalupuusta. Tahi ehkä ukkovaari on peukaloinut piippunsa täyteen
kessuja ja kuuntelee, kuinka radio laulaa sotatoimien voitokkaasta
kulusta...

Niin, puomi oli äsken sivuutettu, rajapuomi. Nuhainen korpraali oli
tarkastanut paperit himmeän taskulampun valossa. Ehkä vauhtikin
oli yhä kiihtynyt tien siletessä. Sillä vanha ja vakainen, tarkoin
kustannusarvioin tehty maantie oli sittenkin toista kuin korpiin ja
koleikkoihin noiduttu sotatie.

Vauhtia ja vilua ja joitakin kodikkaita tulen tuikahduksia pimeästä ja
lumisesta maailmasta. Sitten auto pysähtyi, ja lomalaiset laskeutuivat
alas kylmissään, kohmeisina, kankeina ja hiljaisina tahi teennäisen
hilpeinä, äänekkäinä, ripeitä lämmitysliikkeitä tehden.

Lyhty paloi asemarakennuksen edessä, ja rautatiekiskot kiiltelivät
pimeään kaikessa tuimassa ja paljon lupaavassa suoruudessaan.
Pitkäjäykkistä, tympeää odotuksen aikaa. Käveleskelyä, torkahtelua
asemahuoneen penkeillä ja lattialla. Kupponen haaleaa ja harmaata
korviketta uneliaan lotan kädestä. Sotamies tuli ajatelleeksi, että
tämä oli
aivan sopimaton juoma tähän tuimaan, myrskyisenä lainehtivaan aikaan.

Sitten sattui virkistävä tapaaminen. Sotamies kohtasi tutun, ystävän,
aseveljen edellisen sodan ajoilta. Molemmissa oli iloa ja pientä
ihmetystä: siinähän sinäkin, mies, vielä elät, vaikka aika on
tällainen! He muistelivat menneitä ja kertoivat nykyisistä. Niin,
rautaa on ollut liikkeellä, mutta on onnistuttu menemään aina välistä.
Mutta moni ei ole mahtunut enää väliin. Se ja se on kaatunut, se
revitty ja raadeltu, kun taas se yhä elää ja vaikuttaa...

Hyvää tekevä jälleennäkeminen, joka sai molemmat melkein unohtamaan,
että elettiin kauheaa odotuksen aikaa.

Aamuhämärissä juna lähti liikkeelle. Vieläkin vilua ja ahdinkoa,
torkahtelua ja lopulta unta istuallaan täpötäyden vaunun penkillä.
Kun sotamies heräsi, oli päivä jo pitkällä. Juna seisoi jollakin
asemalla. Erään naisen vartalo, ryhti ja astunta toi sotamiehen
mieleen Lyydin, hänen. Lyydinsä. Ja hänen mielensä herahti kevyeksi ja
iloiseksi niinkuin vain joskus unesta herätessä. Hei, ihminen eli! Loma
oli edessä, ja Lyydi odotti. Tahi oikeastaan hän ei tiennyt odottaa.
Tapahtuu
niin sanottu yllätys, iloinen yllätys. On jo iltamyöhä, kun hän ehtii
perille, mutta mitäpä siitä, hän saa kyllä itsekin oven auki, kotinsa
oven. Ja sitten Lyydi katsoo ja katsoo eikä usko silmiään, niinkuin hän
myöhemmin selittää. Kaulaan se kapsahtaa. Sellainen Lyydi se on, hänen
Lyydinsä...

Vaunuissa oli jo väljempää. Voi nojautua mukavasti akkunanpieleen
ja lukea hylättyä, rypistynyttä sanomalehteä. Suuria otsikoita:
ratkaisevia taisteluita, ennätysmotteja. Sellaisia uutisia oli ollut
eilispäivänä, ja niitä tulee olemaan huomennakin. Ei mitään uutta
auringon alla. Joku oli huolissaan naistemme siveellisestä tilasta.
Ulkomaalaisten kainalossa ne kiikkuvat, jopa muka vilkuttavat silmää
sotavankina olevalle periviholliselle, ryssälle. Mitä ne naiset ovat?
Ehkä niin sanottuja yleisiä naisia, eivätkä siis oikeastaan naisia
ollenkaan. Kuka kainalossa kiikkumista kadehtii? Ehkä joku vanhapiika,
joka on huomannut, että hänen aikansa on auttamattomasti ohi, joka on
tullut kaivaneeksi talenttinsa maahan...

Sotamies tunsi, että hän ei välittänyt tästä asiasta. Se ei koskenut
häntä. Joka sotii, se sotii,
ja joka huvittelee ulkomaalaisen kanssa, se olkoon hänen onnensa...

Sotamies oli sillä hetkellä virkeä ja seurustelunhaluinen. Mutta
vaunun yleisö näytti tylsältä ja uneliaalta, ja niinpä hän nojautui
nurkkaukseensaₜ heitti manttelin liepeen kasvoilleen ja nukkui pyörien
tahdikkaaseen kolkkeeseen.

Siihen hän sitten heräsikin. Pyörät kolisivat, vaunu nytkyi, ja
tummasta akkunasta pilkoitti tulia. Valaistu kylä, jonka hän
tunsi, junanmuuttoasema hänelle. Taasen hetkinen ikävää odotusta.
Puhelinjohdot kiiltelivät pylväissään, ja siitä sotamiehen mieleen
johtui, että hän voisi soittaa täältä Lyydille. Se voisi olla hyvä.
Mutta ei sentään! Parempi on yllättävä kotiintulo. Sotamiehen on
palattava rintamalta kuin pommi...

Hän alkoi koota kamppeitaan ja laskeutui alas asemalaiturille
odottaakseen sitä junaa, joka veisi hänet määränpäähän.

<tb>

Kun juna pysähtyi hänen kotikaupunkinsa asemalle, oli jo myöhäinen
ilta, melkein yösydän. Sotamies sälytti repun selkäänsä, heitti
kiväärin hihnasta olalleen ja alkoi astua. Hän tuskin, vastasi jonkun tuttavan tervehdykseen. Hänen mielensä oli omituisen
ja kiihkeän keveä. Kas, näkipä hän vielä tämän kaupungin, vaikka
olikin toisinaan heikkoillut, että se oli häneltä painunut ikuiseen
pimeyteen! Se oli kaunis kaupunki, nyt hyvin hiljainen. Vain
myöhäisen kulkijan askelten ääni, ajurihevosen kavioitten jyminä ja
junan vingahdus ja puuskutus takana päin, ratapihalla. Katulyhdyt
iskivät iloisesti silmää, ikäänkuin mielisivät muistuttaa vanhoista
asioista. Tämä oli rakkaitten muistojen kaupunki, hänen kaupunkinsa.
Täällä ei ollut mitään sodan jälkiä, ei raunioita, ei pommikuoppia.
Ihme oli tapahtunut. Sotamies käveli kotikaupunkinsa katua, käveli
kuin kävelikin, ikäänkuin olisi astunut ajassa taaksepäin, entiseen
Eurooppaan. Ja Lyydi oli lähellä, uskomattoman lähellä eikä aavistanut
mitään...

Nyt! Siinä oli hänen kotinsa. Se sana herätti hänessä mieluista
tyytyväisyyttä, sillä sekä koti että vaimo olivat hänelle
oikeastaan varsin uusia asioita. Sitten oli tullut sota, suuret
maailmanmullistuspuuhat...

Hän näki valon häämöittävän kaihtimien takaa ja oli siihenkin
tyytyväinen. Lyydi oli vielä valveilla. Nyt oli käsissä eräs hänen lomansa huippukohtia: miehen
odottamaton paluu...

Ovi oli lukossa. Sotamies kalvoi avaimen taskustaan. Se oli
unohtunut hänen haltuunsa lähtöhetkellä, ja hän oli säilyttänyt
sitä huolellisesti aivan kuin olisi etukäteen tiennyt, että se oli
tarpeellinen välikappale täydelliseen yllätykseen ja iloon. Hän avasi
oven hiljaa ja astui raskain, mutta melkein kuulumattomin askelin
portaita ylös kantaen reppua ja kivääriä. Mitä? Naurua! Niin, tuo oli
Lyydin naurua. Hänellä oli siis vieraita. Ikävä sattuma. Sotamies oli
pettynyt ja pahantuulinen, ja samalla häntä harmitti tuo tunteensa:
Eikö hän soisi Lyydille pientä naurua, pientä iloa? Muutenkin oli aika
synkeätä, sotaa ja säännöstelyä, miehet rintamalla...

Niin, Lyydillä oli vieraita sangen myöhäisellä hetkellä. Tuo matala
ääni oli kai miehen ääni. Sotamies seisoi suljetun oven edessä ja tunsi
itsensä hyvin väsyneeksi matkasta. Iloinen yllätys, se oli nyt jollakin
tavalla mennyt myttyyn...

Hän koputti äkkiä terävästi oveen, tarttui oven kahvaan ja vastausta
odottamatta nykäisi oven auki. Niin, hän oli aikonut yllättää, mutta
tulikin itse yllätetyksi: Siinä istui Lyydi, hänen Lyydinsä,
vieraan miehen polvella, miehen, joka hymyili tyhmästi. Mies oli
hihasillaan ja jollakin tuolilla virui sotilastakki.

Tämä hetki oli sotamiehestä kauhea. Jostakin syystä hänen mielessään
vilahti muisto jostakin toisesta ovesta, jonka hän oli samoin repäissyt
auki ja jonka takaa ilmautui vieraan soturin naama ja lisäksi
automaattiaseen musta, tuima, suipistuva suu. Sotamies ei tiennyt,
kumpi näistä oven avauksista oli ollut kauheampi... Mutta edellinen ei
ollut ollut hänen viimeisensä eikä olisi luultavasti tämäkään...

Silmänräpäyksen hän näki Lyydin istuvan sotamiehen sylissä. Sitten hän
oli pemahtanut erilleen, huudahtanut jotakin ja aikoi nyt esiintyä
siihen tapaan kuin sotamies oli tullessaan kuvitellut: kapsahtaa
kaulaan. Mutta hänet torjuttiin jyrkästi ja armottomasti.

— Pois! Ulos minun huoneestani, mokomat!

Vieras sotamies oli jo tempaissut irtonaiset vaatekappaleensa ja
onnistunut livahtamaan ovesta ulos niin nopeasti, ettei kotia tullut
isäntä ehtinyt iskeä häntä nyrkillä, vaikka yritti. Mutta Lyydi, nuori
vaimo, ei ottanut aluksi uskoakseen, että ulosmenokäsky kuului myöskin
hänelle. Hän
kävi kieleväksi. Kaikki oli ollut vain viatonta leikkiä, ja vain miehen
rivo ajatus teki asiasta pahan. Oli vain isänmaallista olla hieman
ystävällinen...

Silloin mies tarttui naista käsipuoleen ja lennätti hänet portaille.

— Lohduta nyt kylliksesi vierasta, kun kerran olet sellaiseen
laupeudensisaruuteen taipuvainen...

Naulakosta kopeutui hänen käsiinsä naisen päällystakki, ja hän heitti
sen ulos ovesta, samoin kuin lakinkin, naisen perään, jota hän oli
lähtenyt tapaamaan kaukaa, niin helvetin kaukaa, rintamalta. Sitten hän
väänsi oven lukkoon ja meni huoneeseen, joka autiudessaan toi hänen
mieleensä taistelutantereen, niin surulliselta ja kolkolta se nyt
hänestä tuntui. Lattialla lojui leninki, viinipullo ja pikarit olivat
kumollaan pöydällä, ja pudonnut ja särkynyt kukkaruukku, pirstaleet,
multa, poljettu kukka täydensivät vaikutusta.

Kannattipa tosiaankin matkustaa niin pitkä matka muka lomalle. Aina
seisoit taistelutantereella.

Ja äkkiä sotamies tunsi jälleen tavatonta, raskasta väsymystä. Hän
sammutti valon, heittäytyi vaatteet yllä sänkyyn ja nukkui.

Kun hän heräsi, niin harmaa päivä tunkeutui vaivoin sisään laskettujen
kaihtimien takaa. Sotamies vääntäytyi kankeasti istualleen ja jurotti
kauan liikahtamatta. Olkoon sitten pimeää, hämärää ja surullista.
Kaikki oli mennyt myttyyn. Rintamalla tai kotirintamalla. Aina olit
taistelutantereella.

Sotamies nousi, napitti takkinsa, kiinnitti vyöremmin ja lähti ulos.
Oven taikana olivat vieläkin hänen ulosheittämänsä naisen päällystakki
ja päähine. Sotamies melkein säpsähti. Ruumiin se toi hänen mieleensä,
kaatuneen, tuo tumma täplä lumisella tantereella. Hän potkaisi
vaatekappaleen sivummalle ohi kulkiessaan.

Hän istui koko pitkän päivän kapakoissa ja joi olutta, mutta ei tullut
siitä sen iloisemmaksi, vaan päinvastoin äreäksi ja pahantuuliseksi.
Hän rähjäsi ja rähisi toisten lomalaisten kanssa. Kun he haaveilivat ja
puhuivat rauhasta, joka pian koittaisi, niin hän sanoi, ettei mitään
rauhaa. Nyt soditaan kerrankin, niin että on sodittu kertakaikkiaan...

Hän riitautui juomaveikkojensa kanssa ja läksi yksin toikkaroimaan
kadulle. Hän oli äkeissään koko maailmalle ja vilkuili epäillen aivan
outoja
ihmisiä, etteiväthän ne vain tiedä ja näe, että tuon miehen ollessa
maata valloittamassa häneltä valloitettiin ja varastettiin vaimo. Nämä
ihmiset täällä, sen kuin elelevät, juovat olutta, käyvät kärpää ja
ylistävät uljaita poikiaan. Mutta heidän sanansa haisevat mädältä. He
eivät ymmärrä, missä parkissa pojat ovat...

Ja aivan äkkiä sotamiehessä heräsi tavaton ikävä takaisin rintamalle.
Siellä korsussa oli koti, siellä kuorsattiin raskaasti, lyhty lekkui
ja kamiina hohki lämpöä. Siellä lepäilivät toverit kylki kyljessä ja
nousivat vartiovuoroilleen. Kranaatti räiskähti lämpöisesti, ja sirpale
surisi kodikkaasti. Siellä oli parempi kuin tässä kaupungissa, jota hän
oli vain luullut omakseen...

Mitä hän täällä teki! Loma ei liene mikään tuomio..

Hetken kuluttua sotamies avasi ne samat ovet, joita hän oli vajaa
vuorokausi sitten lähestynyt niin suurin toivein. Nyt siellä oli kylmää
ja autiota, kolkompaa kuin hiljaisella ja pimeällä taistelukentällä,
jossa viimeisen haavoittuneen valitus oli vaiennut. Siellä saikin olla
kylmää ja autiota hänen puolestaan. Huone sai jäädä sellaisekseen,
leninki ja särkynyt kukkaruukku lattialle, viinipullo ja pikarit
kumolleen pöydälle.

Sotamies otti reppunsa ja kiväärinsä, kiersi ovet lukkoon ja pisti
avaimen taskuunsa. Mutta mikä tuo haamu oli, joka lähestyi häntä?
Sotamies tunsi kyllä tuon ryhdin ja vartalon, näki pimeässäkin, että
siinä tällä kertaa oli jotakin arastelevaa ja anovaa. Hän kuuli
kuiskattavan nimeänsä, mutta ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi astella
järkähtämättä ja yrmeänä: näin mies menee sotaan, mies, joka tietää,
mitä se merkitsee...

Sinne se haamu häipyi, taakse, pimeyteen hänen entisen Lyydinsä haamu.
Mutta älköön kuviteltakokaan, että mies, vaikka onkin kiireissään
rintamalle, etsisi siten mukavaa tapaa päästä tästä pahasta
maailmasta... Ei se sitä ole! Sitä iloa hän ei entiselle Lyydille suo.
Hän osaa kyllä maastoutua entistäkin paremmin, vainuta kolopaikat,
joihin sotakoneet eivät tapa, on osattava, ettei tuo pääse ylpeilemään
hänen lopullaan...

Mutta mitä sitten? Ensin on tietysti sota sodittava, valloitettava
avarampi maa. Sitten, kun sota on lopultakin sodittu, tunnet itsesi
kuin uudeksi ihmiseksi ja huomaat, miten on elettävä. On lavialti
vaikkapa erämaata ja kirkasta vettä...

Asemalla sotamies leimautti lippunsa ja nousi yöjunaan tekeytyen
humalaisemmaksi kuin olikaan, ettei tarvitsisi nähdä ja puhutella
tuttuja ihmisiä. Mutta heitä ei kertakaikkiaan voinut välttää, ja
sotamies kuuli useamman kuin yhden ihmettelyn lomansa lyhyydestä.
Sotamies vastasi jurosti:

— Siellä on parempi kuin kotona...

Junan lähdettyä liikkeelle hän näki puhelinjohtojen kimaltelevan
nousevan kuun valossa, ja silloin hänessä välähti omituinen ajatus,
että tämä kohtalo oli ehkä hänen omaa syytään. Miksei hän soittanut
silloin? Siinä tapauksessa Lyydi olisi elänyt erilailla iltansa ja
ottanut miehensä vastaan niinkuin tulee. Ja jos mies olisi sitten
kuullutkin kuihkeita, että vaimo on kiikkunut muiden kynkässä, niin
vähänkös paha maailma puhuu...

Ainakin loma ja lomalta paluu olisi ollut aivan toinen tyyliltään.

Niin, ihmisen kohtalo riippuu vähäisistä: seikoista, joista ei voi
selkoa saada...

Sotamies huokasi ja rupesi nukkumaan junan jyristessä kohti pohjoista
ja itää.




VARTIOSSA.


Puolikuu vilottaa lumisten puunlatvojen välitse, kynsistään riippuva,
selällään kiuottava, kylmää ennustava, kapea ja kalpea kuu. Talvinen yö
on tuima ja äkeä. Metsä risahtelee pakkasen kourissa.

Vartiomies seisoo hievahtamatta paikoillaan, liikutellen vain palelevia
varpaitaan. Hänen mieleensä nousee muistoja menneistä totisista
vartiovuoroista. Tämä nykyinen lienee vain vartiointia vartioinnin
vuoksi. Vihollinen on rintaman toisella puolella, ja rintama on sadan
kilometrin päässä. Hän on uusi mies täällä, juuri saapunut. Ja juuri
hänen saapumisaikanaan oli täällä pientä kuohuntaa. Oli muka havaittu
lähistöllä vihollispartio. Vartioita oli vahvistettu, vaikka tämä
paikka kuuluu miinoitetun ja ansoitetun. Vaarallisia laitteita, oli joku vanha mies ehtinyt jo kertoa tulokkaalle: oma
koira oli niihin juossut ja päivystäjä toikkaroinut humalapäissään...
Tuossa oikealla oli latu, josta meikäläiset olivat hiihtää sihuuttaneet
ahdistamaan noita partisaaneja, joita tämä vartiomies uskoi olevan vain
näitten takalinjalaisten mielikuvituksessa. Sillä rintamalle on sata
kilometriä, ja hän tietää, mikä talvinen korpi on: äkeä ja hirmuinen.
Siellä ei ryssä hiihdä kymmenin penikulmin... Jos siellä on jotakin
ollut, niin metsämiestä, poromiestä.

Vartiomies liikuttelee varpaitaan ja polkaisee lumiseen tantereeseen
jäätyneitä lapikkaitaan. Korpi risahtelee pakkasen kourissa, tähdet
tuikkivat pistävinä, ja kalpea uusi kuu riippuu kynsistään taivaan
vahvuudessa.

Viimein tulee vaihto, ja vapautuva vartiomies astelee tiehensä tarkasti
polulla pysytellen. Sillä hän muistaa, mitä oli kerrottu koiran
ja miehen kohtalosta. Mikä sen tietää, miten ne ovat viritelleet
lankojaan...

Tie onkin vallan likellä, valtatie »Uuteen Suomeen». Siinä on puomi
tien poikki, puomi, joka pysäyttää kaikki ajoneuvot ja jokaisen
kulkijan. Se kuuluu jostain syystä tämän sodankäynnin
nuottiin. Ja siinä oli pahvimaja, joka oli osoitettu hänen
majoituspaikakseen.

Kamiinan hehku loi lämpöisen ja kodikkaan tunnelman yksinäisen korvessa
seisomisen jälkeen. Vartiomies riisui manttelinsa, lämmitti kohmeisia
käsiään, sulloi tupakkaa piippuunsa, sytytti sen ja kävi loikomaan.

Ennenkuin hänen piippunsa sammui, hän vaipui jo unenhorteeseen, mutta
havahtui supinaan ja nauruntyrähdykseen. Ei epäilemistäkään: naisen
ääni! Se kuului pahviseinän takaa. Sillä tämä maja oli jaoitettu
kahtia. Nyt nainen kuului sanovan:

— Älä, sinulla on niin kylmät kädetkin...

Ja hetken kuluttua:

— Nyt minä jo suutun!

Mutta matala miehen ääni vakuutti:

— Minä taasen en nyt ole ollenkaan vihainen?...

Sitten oli hiljaista. Ohuen pahviseinän takaa kuului vain syvää
hengitystä. Vartiomies ajatteli, että seinäntakainen pari oli
käsittänyt parhaimman onnensa. Nenät ne olivat panneet tohisemaan...
Hän tunsi olevassa sekä huvitettu että harmistunut. Voisi helposti
kehittää ajatuksen, että tällaisina aikoina... Tällaisina aikoina, jolloin niin monet kärsivät ja kuolevat suurten asiain puolesta,
tällaisina aikoina voivat jotkut vaaran paikoilta kaukana olevat elää
miten sattuu... Mutta ehkä tällaisen ajatuksen syvin syy olikin vain se
seikka, että hän oli väärällä puolella pahviseinää, väärällä puolella ja
yksin... Nämä ajat tulevat loistamaan historian lehdillä: Suur-Suomi
syntyy. Mutta olipa aika mikä tahansa: ihmiset löydetään menoista
kuten ennenkin. Suurten tapausten rinnalla ja sisässä sattuu paljon
pieniä asioita. Ja kukapa lopultakin tietää, mikä on pientä? Voit
helposti sanoa, että esimerkiksi nuo tuolla seinän takana panivat liian
kevytmielisesti nenät tohisemaan... Mutta entäpä jos siinä ilmeneekin
sen huomispäivän Suuren Suomen kannattava voima, itse asiassa tämän
Suuren Suomen luomistyö. Niin on ajateltava. Väestöpolitiikkaan
perehtyneet herrat ovat huolissaan ja puhuvat paljon sitä ja tätä.
Mutta väestöpolitiikan korjaus, laajentuva elintila, vaatii paljon
kevytmielisiä ihmisiä, tuollaisia kuin tuon pahviseinän takana, jotka
eivät liikoja siekaile, kun jo pääsevät asian ytimeen...

Vartiomies mietiskeli, kuunteli, täytti piippunsa ja tupakoi. Mutta
ennenkuin piippu oli palanut
pohjaan, se jo pudota kolahti hänen leuoiltaan. Mies nukkui ja
heräsi sitten kamiinan kolisteluun. Siihen lisättiin puita. Tulen
loimu valaisi elähtäneet, kuopalle painuneet naamat. Heränneen
vartiomiehen täytyi hymyillä muistaessaan ajatuksensa kevytmielisistä
ihmisistä, joita huomispäivän isänmaa muka tarvitsi. Tuossa se nyt
oli ja pyyhiskeli silmäkulmiaan. Ehkä se ei ollut oikein sen näköinen
kuin tuollaisen kevytmielisen voisi kuvitella. Tämä oli erään hänen
tuntemansa Pokka-Paavon mallinen mies, josta kaikki keveys oli kaukana.
Mutta nenät tämä vain oli pannut tohisemaan...

Kävi ilmi, että hänkin oli vartiomies. Heidän vahtivuoronsa oli
käsissä, ja he työntyivät ulos korpeen ja pakkaseen.

Parin pitkän tunnin perästä he palasivat pahvimajaan, ja tuo samainen
sotamies työntyi heti oven remppanasta seinän taakse. Sieltä kuului
jälleen naisen kitisevä:

— Sinulla on niin kylmät kädetkin...

Mutta nenät siellä lopulta tohisivat...

Ja piippua poltteleva vartiomies kuuli siinä huomispäivän humun.
Isänmaa tarvitsee tuollaista yhtä hyvin kuin etuvartiota kaukana täältä,
etuvartiomiestä, joka on haavoittunut ja jähmettyy hitaasti
pakkasessa...

<tb>

Aamulla, korviketta ryypiskeltäessä, tulokas kysäisi alikersantilta,
vartiopäälliköltä, että oliko heillä täällä emäntäväkeä.

— Ei, sanoi alikersantti. — Vain tuo neiti. Me otimme sen tähän yöksi,
kun sillä oli puutteelliset paperit. Pätevämmät, yhteiset, kuuluvat
olevan sen toverilla, jonka pitäisi tulla nyt aamukolonnassa.

Ja tulokas ajatteli: nämä puomimiehet, tarkkaa ne tekevät...

Aamun kajossa kuului ampuma-aseitten kaukaista papatusta siltä
suunnalta, missä partioitten olisi pitänyt kohdata. Siiskö sittenkin
totta! Ryssäkö oli ryöminyt kymmenet penikulmat korpea, joka on äkeä ja
hirmuinen? Kunnianarvoinen saavutus.

Jännittävää odotuksen aikaa. Jollakin tavoin livahti niin, että tulokas
ei ehtinyt nähdä tuota pahviseinäntakaista toista kevytmielistä
ihmistä, jonka paperit eivät olleet oikein kunnossa. Hänen
päteväpaperinen toverinsa oli tullut, ja he olivat jatkaneet
matkaansa. Öinen toveri vain pyyhiskeli vetistäviä silmiään. Tuskin
se surua oli. Pakkassää se siten vaikutti tuon Pokka-Paavon näköisen,
elähtäneen miehen silmiin.

Vihdoin iltahämärissä osa partiota palasi. Sukset sihisivät, lumipuvut
kahisivat, likaiset, repaleiset lumipuvut, joita tulokas näki nyt
ensi kertaa tämän sodan aikana ja jotka toivat ikävän elävinä hänen
mieleensä kahden vuoden takaiset muistot.

He olivat yllättäneet metsäpirtillä majailleen vihollispartion, ja
lyhyen tulitaistelun jälkeen oli heistä kolme kaatunut ja kolme
antautunut vangiksi. Muutamia oli päässyt pakoon. Heitä ajettiin takaa.
Mutta yksi meikäläinenkin sinne oli jäänyt, kaatunut. Hevosella se on
haettava...

Mukana olevat vangit ovat myöskin suksilla. Yksi heistä on nainen,
radisti. Sillä sellainen kojekin heillä on ollut. Yrmyn näköisiä
vankeja katsellaan uteliaina. Kauaspa, kauaspa ovat tulleet kohtaloaan
etsimään...

Tulokas, öinen vartiomies, ajatteli, että sota oli sittenkin lähellä,
aavistamatta se voi olla aivan oven edessä. Arvat lankesivat,
kohtalokkaat arvat. Yksi noista partiohiihtäjistä makasi siellä jossakin korvessa,
lumessa jäätyneenä, hiljaisena. Se olisi voinut olla tuokin
Pokka-Paavon näköinen, jos hänen osansa olisi ollut lähteä mukaan, eikä
jäädä tänne vartioon käsittämään parhaimmat onnensa ja tohisuttamaan
nenäänsä pahviseinän suojassa... Tahi se olisi voinut olla hänkin,
ellei hän olisi niin juuri tullut, parahiksi tuoksi
illaksi ja yöksi mietiskelemään lohdutuksekseen, että kevytmieliset
ihmiset ovat huomispäivän
suuren isänmaan turva...

Ihmisten osat ja arvat olivat entisenlaiset, sodassakin: joko kuolla
tahi elää ja vaikuttaa, ja lopultakin kuolla, haihtua yksilönä.

Oli jälleen ilta ja yö, oli talvi ja korpi, perisuomalainen. Pakkanen
risahteli, ja lumisten puunlatvojen välistä vilotti uusi kuu, selällään
kiuottava, kynsistään riippuva, kylmää ennustava, kapea ja kalpea.




KORSUSSA.


Kamiina hehkui ja kortit läiskyivät lavitsaan, jota nimitettiin
nylkypenkiksi. Oli hieman savuista ja kosteata ja samalla niin
kuivaakin, että kuului alinomaan hiljainen ropina hiekan valuessa ja
varistessa kattopuitten rakosista. Oli kodikasta ja rattoisaa, oikea
iltahetki korsussa.

Sillä korsu tämä oli. Ihminen oli näihin aikoihin huomannut taasen
terveelliseksi ryömiä maan uumeniin, luoliin, niinkuin joskus aikojen
alussa.

Kun ovi avautui ja joku työntyi sisään partatörkimys huurteessa,
niin kantautui korvaan kaukaisen konekiväärin lonkutus, niinkuin,
kiireellinen ompelukoneen ääni, jolla jotakin uutta ahkeroitiin
ihmiskunnan ylle...

Mutta sotamies Lohna kirjoittaa töhersi lyhdyn valossa kirjettä
vaimolleen. Näin: — Rakas vaimoni ja lasten hellä äiti, tapoin juuri
täitä ja oloni on tyydyttävä...

Sen pitemmälle hän ei päässyt, vaikka tovin aikaa raapi ohimoltaan ja
pureskeli kynänpätkää. Ei ollut muuta neuvoa kuin merkitä: — Muuta
kirjoittamistapa minulla ei olekaan, ja lopettaa kirje tavanmukaisin
hyvänvoinnin toivotuksin ja rakkain terveisin.

Nyt olo oli joutilasta, sillä nylkypenkin ääreen, jossa läiskäyteltiin
ja kirottiin, ei tällä kertaa mahtunut. Sotamies Lohna etsi tilaa ja
ojentautui pitkäkseen, ja kun uni ei tullut, niin hän, pää kämmenen
varassa, ajatteli, että tämä sotaseikkailu voi enimmältä osaltaan
maiskahtaa yksitoikkoiselta. Eikö yhteen aikaan kirjoitettu ja puhuttu
salamasodasta? Niin, sanomalehtien otsikkokirjaimet olivat suuria kuin
killillä pää... Ja nyt: kuukausikaupalla samat maisemat, samat kasvot,
sama korsu, sama polku, sama vahtipaikka, sama yksitoikkoinen kirje
vaimolle ja vaimon melkein yhtä yksitoikkoinen vastaus...

Pieni sairaus ja loma kaiken tämän keskellä oli ollut kuin suuri
seikkailu. Hän oli tyytyväinen siihen, että oli nähnyt niin sanotun
kotirintaman. Se oli vahva. Monet naisenpuolet huomioivat hänen siellä
olonsa, ja eräät hienot vanhat neidit kuuluivat puhuneen, että se
Lohnakin on taasen
lomalla pakoilemassa sodan vaaroja. Mutta sotamies Lohna, suulaana
ja sodan karaisemana, osasi kyllä lohduttaa näitä isänmaallisuuden
vaivaamia. Hän, sanoi, että sinne kunnian kentille on pian pääsy avoin
niillekin, jotka eivät luulisikaan. Hän oli tutustunut huomattaviin
voimiin, joitten nimet hän mainitsi, ja nämä olivat sanoneet, että
koska miinoitukset ovat esteenä etenemiselle ja voitolle, niin
sodankäyntiin otetaan avuksi vanhat ja siitoskykynsä menettäneet,
joista ei tule mitään vahinkoa. He saavat kontata jylkyttää edellä ja
laukoa miinat etumaastossa, että parempi väki pääsee hyökkäämään...

Sen uutisen kuultuaan akat hetkiseksi herkesivät jyvitystyöstään: kuka
parhaiten joutaisi saamaan sankarikuoleman...

Niin, kotirintama oli vahva ja samalla kertaa jollakin tavoin hyvin
hupainen ja hyvin surullinen. Henki heillä oli päällä, yhtäläinen
kuin sillä sotaveikolla, jonka kanssa sotamies Lohna sitten palasi
lomaltaan. Kun hän vain jossakin näki miehen ilman sotamiehen takkia,
niin silloin hän puuskahti syvän vakaumuksen hartaudella: −
Siviili! Hän sai ääneensä sävyn, että piti kertakaikkiaan ymmärtää,
että nyt oli kysymys ainutlaatuisesta rikollisesta. On niitä! Miksi niitä ei viedä linjoille,
tunnustelijoiksi?

Vastausta ei antanut kukaan, mutta sotamies Lohnan matkakumppani ei
kyllästynyt aiheeseensa. Mitään muuta hän ei osannut puhua koko pitkän
pitkällä junamatkalla, mutta ainoatakaan tilaisuutta hän ei lyönyt
laimin, kun oli ihmeteltävä, että miksei tuota kävelykykyistä ihmistä
ole viety sotaan...

Viimein tuli pääteasema, jolla he laskeutuivat junasta ja menivät
lottakanttiiniin. Mustaa korviketta, tuttua, tympeää, rakasta,
tuttavia, äänten sorinaa. Suulas eukko, joka odotti kyytiä ja antoi
oikean sanaisen keskityksen: — Voitetaan ja voitetaan, mutta miten
kauan on voitettava! Taitaa käydä niin kuin viimeinkin, että petäjäistä
ja pehkua kurkkuun... Siinä se voitto on! Niin olkia miehille kuin
sonnille...

Virkistävä, sensuroimaton eukko, maailmassa, joka sotaa käydessään oli
niin ihmeteltävän yksimielinen, hyvä ja pyhäkin, kaunista ja suurta
odottava. Hänen sanainen keskityksensä teki hyvää kuin saderyöppy
kuivassa maassa, se jopa nauratti, hymyilytti...

Sitten autonmoottorit alkoivat surista, nuo iänikuiset, aina juonittelevat, mutta kuitenkin käyvät nykyaikaisen sodan
sielut ja sydämet. Pyörät pyörivät sen ja sen suunnan tiellä. Ja tien
päässä odottivat korsut, rintama, tulilinja...

Sotamies Lohna ei ehtinyt pitemmälle muistelevissa mietteissään.
Kyynärpään ja kämmenen tuki petti, pää vaipui alas, ja uni tuli.

Yösydännä hänet herätettiin. Korsussa nukuttiin. Yksinpä
nylkypenkillekin oli joku käpertynyt merkilliseksi unimytyksi.

Sotamies Lohna työntyi ulos, ja siellä häntä tervehti kookoon lonkutus,
niin kuin kiireellinen ompelukoneen ääni, jolla jotakin ahkeroitiin
ihmiskunnan ylle.

— Niin, tottapa siitä jotakin syntyy ja valmistuu, vaikka korsun
loukossa voi tuntua siltä, että on jo saavutettu pysyväinen olotila,
sanoi sotamies Lohna, ja alkoi astella vahtipaikalleen.




MAKUUSÄKKI.


Rimppi kolisteli kaminan suupeltiä lisätessään puita tuleen ja
odotellessaan korvikeveden kiehumista. Kamiinan räminä oli samalla
jonkinlainen herätysrummutus, sillä toiset venyivät yhä vuoteellaan ja
vetivät huopaa korviinsa. Ei ollut muka kiirettä mihinkään. Onhan tätä
kevättä. Ammoin sitten oli puhuttu salamasodasta...

Joku uninen ääni murisi:

— Älä räiskä! Kun nuori mies nukkuu, niin se on kuin panisi rahaa
pankkiin...

— On siinä minulla sotahullut, makuuhullut...

Sitten Rimppi viheltää tohahutti muutamia mahdikkaita tahteja, joka
kuulosti aivan ilkeältä viltin alla venyjäin korvaan.

Lisäksi hän sai apuvoimia herätyshommaansa. Lähetti liikkui
postiasioissa, sillä aamukolonnan piti pian kulkea ohi. Hän pistäytyi
murjuun.

— Ja täällä nukutaan kuin härskit sillit, vaikka teeriparvi on mökin
nurkalla!

Rimppi muistutti heti pystyyn karannutta hevosta.

— Mitä? Teeri? Ethän vain puhu ropakantaa?

— Kurkista ovelta! neuvoi lähetti.

Rimppi kurkisti, ja siten hän ovea kiinni panematta kurottautui
ottamaan kivääriään ja lakkiaan. Hän meni, ja jo muutaman minuutin
kuluttua kuului kiväärin tuima paukahdus.

Sitten kämpässä alettiin nouseskella. Puhuttiin ja viisasteltiin
äkkilähdön ottaneesta Rimpistä. Metsämies se oli. Ja mikä on metsämies?
Se on sellainen, joka ei suvaitse ainoatakaan elävää olentoa Vienan
korvessa...

Vesi kiehui. Korvike keitettiin ja juotiinkin. Mutta Rimppiä ei
näkynyt, ei kuulunut. Pistäyttiin pihamaalle. Siinä oli latu, jota
Rimppi oli hiihtänyt. Siinä metsänreuna, jossa teeriparvi oli istunut.
Tietysti Rimppi, senkin tohkaisija, oli lähtenyt sen jälkeen kesken
korvikkeen keiton. Sellainen se oli...

Mutta Rimppiä ei kuulunut koko pitkänä päivänä eikä vielä sittenkään,
kun kevättalven armas päivä alkoi hämärtyä illaksi. Joku teki jo pienen
tiedustelumatkan. Hän luki lumijäljistä kuin kirjasta pienen tarinan,
palasi ja kertoi sen tovereille.

Tuossa Rimppi oli pamahduttanut teertä ja pudottanut tietenkin
sen. Oli sillä sellainen silmä ja piippu. Sitten hän oli lähtenyt
tavoittamaan saalistaan, mutta välillä, metsän reunassa, hän oli nähnyt
hirven jäljet, ehkäpä aivan tuoreet, ja kääntynyt oitis jäljille
kuin koira. Siellä se on ponnistellut nyt päivän niine korvikkeineen,
jumalan jyvää maistamatta. Ei se malttanut ajatella evästä, kun
kysymyksessä oli suuri metsänelävä, iso lihamöykky...

— Hulluja on monenlaisia! Mutta kylläpähän routa porsaan kotiin ajaa...

<tb>

Tiedustelija oli lukenut aivan oikein tarinan alun.

Hiihdellessään aukealla metsän reunaa kohti Rimppi huomasi, että
lähinnä oleva lintu alkoi jo epäluuloisesti koilistella. Silloin hän
siekailematta ojensi kiväärinsä, vaikka matka olikin vähän liian pitkä,
ja laukaisi. Lintu putosi niinkuin ainakin eloton mytty, ja toiset,
parvi ei ollut suuri, turvautuivat siipiinsä.

Mutta laukauksen kajahdettua Rimppi oli erottavinaan — hämärää oli, että kuuliko sen korva vai tunsi koko
ruumis — metsän kätköstä jonkin hätkähdyttävän äänen, risahduksen,
humahduksen. Hän potkaisi suksensa liikkeelle noutaakseen saaliinsa,
mutta teki latuunsa vartavasten kaarroksen tutkiakseen aavistamansa
äänen alkuperää. Samalla hän kaikilla aisteillaan koki arvioida pakoon
lähteneitten lintujen lennon suuntaa ja pituuttakin.

Mutta kohta hän kokonaan unhoitti lentoon pamahtaneen teeriparven.
Sillä tiheässä vesakkometsässä hän äkkäsi hirven jäljet, aivan
tuoreet, uljaat, syvät sorkan reiät lumessa. Tuosta, tuosta se oli
ottanut lähdöt, silloin kun laukaus kajahti. Kunpa hän olisi ajoissa
aavistanut, mitä metsä kätki! Mutta ei se ollut vieläkään myöhäistä.
Hyvässä lykyssä sen saa jyvälle aivan äkkiä. Olisi sentään jotakin, jos
hän korvikevettä kuumentaessaan kaataisi hirven, satoja kiloja lihaa ja
nahka... Se oli toista kuin linnunrepale, suupala lihaa. Komealta se
kuulostaisi...

Rimppi hiihti jo täyttä vauhtia hirven jälkiä, läpi vesakon, poikki
pienen nevan, ylös loivaa rinnemaata. Keli oli hyvä, ja hänen leveät
suksensa kantoivat kohtalaisen hyvin tuulien piiskaamassa
lumessa. Hankiaista ei tosin vielä ollut, eikähän sitä kaikkina talvina
olekaan. Mutta pitäisi hirvi tavoittaa tälläkin kelillä, kun perässä on
hiihtomies, joka ei hellitä, joka ei ole koskaan hellittänyt...

Nyt oli jo kuitenkin selvää, ettei hän tavoittaisi sitä aivan äkkiä,
yllättämällä. Jälkiä riitti, eikä elukasta näkynyt vilahdustakaan
pienillä aukeamilla. Hetkisen hänen mielessään iti pieni epäröinti.
Ehkä olisi parempi palata, haukata, ottaa evästäkin. Eikä hänellä ollut
edes tulta, eikä tupakkaakaan. Mutta hän oli jo hiihtänyt melkoisen
taipaleen. Paluu olisi väin turhaa ajan hukkaa. Sitäpaitsi saalis ei
silloin olisi tuollainen sivumennen siepattu, korviketta keitellessä...

Rimppi heitti kertakaikkiaan paluutuumat ja syti menemään. Kevättalven
aurinko paistoi, lumi loisti ja puut punoittivat kauniisti.
Hirvenhiihto oli alkanut.

Hiihtoa ja hikoilua. Aurinko tavoitti korkeimman kaarensa ja alkoi
kieriä alas kevättalven taivaan ihkauudessa sinessä. Ja aina riitti
hirven jälkiä, aina jatkui taival oudossa, ennennäkemättömässä
erämaassa. Pari kertaa hän havaitsi edellä menijän suurella
jängällä. Sarvet keikkuivat kevyesti kuin kummitus, niin kaukana, että oli toivotonta ojentaa
pyssyään. Eikö se koskaan väsyisi? Johtaako se hänet metsänpeittoon,
ehkä vihollisen kairoille?

Kelikin pehmeni ja huononi puolen päivän jälkeen auringon lämmöstä,
varsinkin päivän puoleisilla rinteillä. Väsymys tuli päälle kuin pilvi
taivaalle. Sukset tokeltelivat ja lipsahtelivat, sauvat solahtelivat
läpi kourien. Koko olo tuntui hontelolta ja hoikalta. Toisenkin kerran
muistui mieleen, ettei hän ollut sinä päivänä syönyt muruakaan, ei
jumalan jyvää...

Ja aina riitti hirven jälkiä, aina outoa erämaata, metsää, aavoja
nevoja ja järven jäitä, väsyttäviä, ikuisuuden pituisia vaaran
rinteitä. Mutta aina jatkoi hiihtäjäkin latuaan, hellittämättä, selkää
oikaisematta. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen hiihtonsa. Oli tullut
ennenkin lykityksi eräitä penikulmia, kilpaillen sekä ihmisen että
salakättä metsänelukankin kanssa. Hän tiesi, että jos väsytti, niin
väsytti se naapuriakin...

Niin hän lykki eteenpäin, ja päivän aletessa ja varjojen venyessä tuli
sitten hetki, jolloin hän tunsi jollakin tavalla saaneensa takaisin
entisen voimansa. Suksien hallinta kävi varmasti ja vaivattomasti, ja käsien ote sauvoissa piti kutinsa. Ihmisen sisässäkin
nousi entinen pohti. Ruokaako? Miestä päiväksi ja koiraa viikoksi!
Tottahan rukiista leipää syönyt mies jaksaa sen minkä varpuja nälvinyt
luontokappale...

Vauhti parani. Eräällä tasanteella, tiheässä metsässä, hän sitten
tapasi edelläkävijänsä. Se oli pysähtynyt, ja se olisi pysähtynyt
siihen paikkaan iäksi, ellei kiväärin selästä ottaminen olisi käynyt
niin kähläisesti. Nyt hirvi vielä kerran pääsi pakenemaan.

Ja se pakeni vielä pitkälti. Aina riitti jälkiä rannattomassa korvessa.
Mutta se oli hyvin väsynyt. Se etsi ohutlumisimpia paikkoja, joissa
kulku oli helpompaa. Se teki mutkia, joissa ilmeni neuvottomuutta.
Mutta se oli sitkeä ja kesti kauan, sillä se juoksi henkensä edestä...

Lopulta täytyi pään kuitenkin tulla, jälkien loppua. Rimppi hiihti
ja ponnisteli, ja erään suon reunassa hän sitten näki saaliinsa
seisomassa. Se ei enää paennut. Se seisoi paikoillaan hievahtamatta.
Rimppi antoi hengityksensä tasautua ja kätensä vakiutua ennenkuin ampui
sen kuoliaaksi, erehtymättä hengen paikoille osuen, etulapojen kohdalle.

Sitten hän hyökkäsi paikalle, sivalsi suurella puukollaan eläimen
kurkun poikki, kumartui ja joi lämmintä verta. Sen jälkeen hän
ryhtyi siekailematta nylkypuuhiin, ettei ruho ehtisi jäätyä. Välillä
hän leikkasi lämmintä lihaa ja söikin kipeneen, mutta ei se oikein
maistunut.

Nyljettyään saaliinsa hän oikaisi selkäänsä. Aurinko oli ammoin
laskenut, oli jo tiheä hämärä, melkein pimeä. Tähdet tuikkivat
pistävinä, ja metsä risahteli kiihtyvän pakkasen kourissa.

Vasta nyt mies näki selvästi oman asemansa ja tilanteensa. Hän oli
oudossa erämaassa, ties missä, penikulmien päässä ihmisistä. Hän
oli niin väsyksissä, että raajat tärisivät, kertakaikkiaan niin
poikki, ettei hän pystyisi pimeässä korvessa hiihtää hankuroimaan
kilometriäkään, sen hän tunsi. Paita kahisi jäisenä ihoa vasten, ja
äkeä pakkanen oli käsissä. Tulta hän ei saisi sytytetyksi, kun tikkuja
ei ollut sattunut mukaan, lähdön kiireellisyyden vuoksi...

Tilanne ei ollut kehuttava. Edessä oli kauhea pulma. Jotakin oli
keksittävä, jotakin tehtävä...

Silloin hän muisti kuulleensa, että lappalainen nukkuu makuusäkissä,
nahkapussissa, nukkuu lumihangessa, Selvä! Ei ollut muuta neuvoa. Hän
etsi paksuimman nietoksen, kaivoi siihen kuoppasen, otti tuoreen,
verisen, vielä höyryävän hirventaljan ja kääriytyi siihen niin hyvin
kuin voi. Siinä hän sitten lepäsi karvaisen nahkan sisällä, saman
nahkan, jossa vain vähän aikaa sitten metsäneläin oli huohottanut ja
pelännyt henkensä edestä. Eikä Rimppi vieläkään ollut vallan varma
asiastaan. Tämä oli hänelle uutta. Ehkä hänelläkin oli syytä pelätä
henkensä edestä... Mutta kylmyyttä ei tuntunut, vaan päinvastoin
mieluinen lämpö. Pian hän vaipui raskaaseen, sikeään uneen.

Metsä rasahteli ja tähdet tuikkivat pistävinä. Oli tumma mytty pienen
lumikuopan pohjalla. Oli pohjolan talviyö.

Suuri maailmansota oli näköjään kaukainen asia, ja kuitenkin tässä
tapahtui eräs sen pieniä episodeja.

Kun Rimppi vihdoin heräsi ja pääsi täyteen tajuunsa, niin valtasi hänet
kauhu. Sillä hän huomasi olevansa vanki, pakkopaidassa, auttamattomasti
rautapeltin kovaksi jäätyneen hirvennahkan puristuksessa. Kylmäkin
oli, mutta pian sen jälkeen lämmin, tukala hengitellä. Hän jännitti
lihaksiaan, ponnisteli ja rimpuili, mutta hirvenvuota, johon hän oli
niin huolellisesti kääriytynyt, piti nyt
kutinsa. Se ei hellittänyt hiventäkään. Tukala tilanne. Oliko hänen
kohtalonsa menehtyä tällä tavalla, tulla elävänä haudatuksi outoon
makuusäkkiinsä, josta hän oli etsinyt pelastusta pakkaskuolemalta?

Mutta olihan hänellä puukko, suuri ja terävä sotapuukko. Pelastus! Hän
sai hivutetuksi kätensä lonkalleen, mutta hänen hapuilevat sormensa
tapasivat vain tyhjän tupen. Uusi hengen haukkominen, sillä ilma
tuntui loppuvan ahtaasta asunnosta. Oliko hän unohtanut puukkonsa
teurastustantereelle? Tahi oliko hän pistänyt sen lapikkaan varteen,
niinkuin hänen paha tapansa toisinaan oli...

Hän oli sen tuntevinaan kovana myttynä saapasvarren sisäpuolella.
Saapas oli kuitenkin kaukana tässä tilanteessa. Hän tunsi kärsineensä
kovin kauan vaivaa työntäessään kättään hiven hiveneltä alaspäin.
Jäsenet ohenivat, ja ehkäpä vangitseva nahkakin hieman heltyi
hikoilevan ja huohottavan ruumiin lämmöstä. Lopulta sormet koskettivat
puukon kovaa päätä. Se oli siellä! Hän sai siitä otteen. Melkein yhtä
hitaasti, melkein yhtä tukalasti hän kuljetti sitten veistä ylöspäin.
Viimein sen kärki oli pystyasennossa kirottua, rautapeltin kaltaista hirvenvuotaa vasten juuri hänen kasvojensa kohdalla. Survaisu,
ja pitkä, terävä terä teki reiän, josta tulvahti ilmaa, tulvahti
valkeutta, tulvahti pohjolan talvipäivän ihanuus. Reikä laajeni
alaskäsin, ja muutaman minuutin kuluttua Rimppi seisoi suorana ja
vapaana pakkopaitansa vieressä ja potkaisi sitä ylenkatseellisesti.

Hiukan harmittikin: hyvä nahka oli mennyt piloille, satoja maksava...
Mutta, päätti hän sitten: enemmän minä siinä voitin!

Hän järjesti saaliinsa lumen kätköön, otti kantamuksekseen aikamoisen
taakan hirven reittä, jonka oli jo illalla irroittanut suurpuukollaan,
ja aloitti sitten paluumatkan jälkiään myöten. Olisi ehkä ollut
suorempikin tie, mutta mikä täällä tiesi oiustella, oudossa erämaassa.
Oli tässä jo kylliksi seikkailua tulettomalle miehelle...

Kevättalven päivä oli kaunis. Lumi loisti, puut punersivat auringon
paisteessa, ja taival taittui hyvin valmiilla ladulla.

Hän oli hiihtänyt jo pitkästi, kun hän kuuli edestäpäin suksien
sihinää. Hän kätkeytyi metsään, sillä parasta oli katsastaa. Hiihtää se
ryssäkin... Mutta suomalaisia nämä olivat, tuttuja
miehiä, apuretkikunta... He pysähtyivät hätkähtäen kuullessaan metsästä
karskin äänen:

— Kah, oletteko tekin tulleet Karjalan kansaa vapauttamaan ?

Sitten he näkivät kyselijän, etsityn, sotamies Rimpin onnellisen
naaman, hirvenponkka hartioillaan.

Tehtiin tulet ja ruokailtiin. Hyvältä tuntui Rimpistä tulen loiste,
hyvältä maistui ruoka, ihanasti pöllähtelivät tupakan savut.

Sitten apuretkikunta jatkoi matkaansa kantaakseen kotiin Rimpin saaliin
tahi ainakin sen, minkä jaksaisivat.

Kovalle tässä jouduttiin sinun takiasi, moittivat jotkut.

— Vähällä te pääsette, sanoi Rimppi. — Valmis latu, ruokaa, tulta ja
niin poispäin. Mutta uranaukaisijalla on toisinaan pulmallista...




LINTUKAUPPAA.


Korpraali Puksu oli tulossa sisään. Kuului, kuinka hän niisti nenänsä
kämpän edessä.

— Marsalkan hopeatorvet, sanoi Nujunen.

Ja korpraali Puksun nenänniisto oli tosiaankin komea. Sekajahti kuin
torventörähdys pakkassäässä. Tällä kertaa tuossa ainutlaatuisessa
niistoäänessä oli lisäksi se selittämätön vivahdus, kiekaisu, mutkan
paikka, joka juorusi peittämättömästi, että korpraali Puksusta elämä
oli mielenkiintoista sillä erää, että oli uutisia, jokin kävi, jokin
hautui...

Eikä hän tavallisesti salaillut tietojaan ja mielentilojaan.

— Tiedättekö, sanoi hän sisään tultuaan — että saksmanni on liikkeellä,
lyöpi parakeita pystyyn Niemellä? Asumaan se on tullut, kylän se tekee
kertakaikkiaan. Päivänkakkara on lakissa, ja ne
kengän pohjat: niissä sitä on vahvuutta! Näkee, että ne pojat aikovat
kävellä kauan, laajaa Venäjänmaata...

Olihan sekin jotakin. Sillä talvi oli ylen pitkä ja hiljainen. Lunta,
pakkasta, pimeyttä. Aina samat näköalat, samat uutiset ryähtelevästä
radiosta: sata hyökkäystä on torjuttu ja vihollista vahingoitettu
jättiläismäisellä rintamalla. Tosiaankin, sylet siinä saivat olla
sotijoilla levällään! Eipä ihme, että jokin pieni sotatie näytti
unohtuvan lumeen ja hiljaisuuteen. Mutta nyt täälläkin oli liikkeitä
saksalainen, jalo sotija. Se tiesi muutoksen enteitä, tapahtumia...

Puksu käveleskeli kämpän lattialla ja sytytti huolellisesti tupakkansa.

— Ja niillä on viinoja! julisti hän painokkaasti.

— Konjakkia, rommia...

— Niin, voi sitä maata, jossa ei viinaa ole, huokasi Nujunen — sanoo
kirjakulta. Ja vielä enemmän voi, sanon minä, jos maassa on eikä meillä
ole...

Yksinpä unelias Kiiskikin virkistyi ja mörähti:

— Eikö saksmanni myy?

Mutta korpraali Puksu käveli levottomana sinne ja tänne kämpän
lattialla, sillä vähäisellä alalla,
mikä siihen tarkoitukseen liikeni. Hän oli käymistilassa koko mies.
Kului toinenkin pitkä tuokio, ennenkuin hän suvaitsi vastata:

— Myy, mutta nylkäisee sellaisen hinnan, että meikäläisen sotamiehen
rahavarat eivät vankkaa. Myy ja vaihtaa. Kuulin, että esimerkiksi
metsänriistalla, linnulla, metsolla, voisi vaihtaa edullisesti...

Kämpän täytti murheellinen hiljaisuus. Vain honkapuut räsähtelivät
piisissä ja petromaksi suhisi. Ulkona oli pakkasta ja pimeää. Ympärillä
levisi äkeä korpi, jossa nuo edulliset riistaeläimet piilivät, jos
piilivät. Mutta peloittavan kaukainen asia, kuin rauhan päivä,
oli tuollaisen linnun pudottaminen lennosta, ja jopa oksaltakin,
oli ainakin tälle huonekunnalle, vaikka he kuuluivatkin uljaaseen
armeijaan, jolle mikään ei ollut mahdotonta...

— Minusta tuntuu, että meikäläisellä on vielä heikommat riistavarat
kuin rahavarat, virkahti Nujunen.

Korpraali Puksu käveleskeli kämpän lattialla, käyttäen lahjakkaasti sen
vähäistä väljyyttä.

— Mies metsälle menee, sanotaan aapisessa. Mies saa...

Puksu heitti poltetun savukkeen natsan piisiin.

— Täytyy kai tässä yrittää, täytyy suuren, perheen eteen...

Hän meni, ja kämpän edestä kuului hänen niistotörähdyksensä. Iloinen,
innosteleva ääni pakkasen ja pimeyden keskellä. Ihminen niisti ja nosti
nenänsä, eli, suunnitteli, toimi...

Mutta sisällä kämpässä oli alakuloista ja ikävää. Lumpuiksi kuluneet
korttilehdet tympäisivät, ja petromaksi juonitteli ja lummisteli
kirkasta silmäänsä.

Oli jo myöhäinen korpraali Puksun työntyessä jälleen sisään. Tulo
oli yllättävä, sillä nyt ei ollut kuulunut mitään riemukasta
tulotörähdystä. Syy oli luonnollinen. Puksun kädet eivät sujuneet
niistotoimitukseen, sillä hänen kummassakin kainalossaan oli lintuja,
toisessa yksi ja toisessa kaksi. Mustia, kookkaita lintuja, mutta mitä
omituisempiin asentoihin siivet levälleen jäätyneitä.

— Portit korkeiksi eränkävijälle! julisti Puksu.

— Mitä nuo ovat? ällisteli Nujunen. — Korppeja! Oletko sinä niin hullu,
että luulet saksmannia niin hulluksi?

— Lintu mikä lintu! sanoi Puksu. — Sinä sanot, että korppi, kun olet
sellaista jostakin kuullut.
Mutta ehkä saksmanni ei ole erin perehtynyt lintumaailmaan...

Oli ilmeistä, että Puksu oli etsinyt ja kaivanut nuo rähjäisen näköiset
linnut Parta-Pekan jäljiltä. Sillä tämä sotamies oli, ties mistä
syystä, vihainen korpeille, ja vainosi ja vaani niitä, ja olikin
onnistunut saamaan muutamia hengiltä pystykorvallaan. Silloin hän
iloitsi kuin hyvästäkin saaliista. Ehkä olikin syytä: se lintu ei
tulisi hänen silmäänsä kaivamaan, ei ainakaan se...

— Odottakaahan, kun minä nämä sulatan ja oion, niin näistä tulee hienoja.

Puksun silmä oikein välähteli taiteellista innostusta.

Mutta kun kävi ilmi, että hän aikoi toimittaa tuon sulattamis- ja
siistimistyön juuri siinä kämpässä, niin silloin pantiin vastaan. Ei,
täällä ei ollut tilaa, ja sitäpaitsi linnut olivat ilkeän näköisiä ja
ehkä haisivatkin. Annettiin sellainen neuvo, että jos hän välttämättä
halusi hupsutella korppeineen, niin menköön keittiöön.

Korpraali Puksu loukkautui. Oli hän nyt aseveljissä käsinä!
Pienintäkään vaivaa tahi epämukavuutta ei haluttu nähdä asian eteen,
mutta
jahka toinen oli saanut touhutuksi makiat viinat, niin silloin kyllä
oltaisiin kieli pitkällä...

Hän kokosi jäiset linnunkamuransa ja lähti.

<tb>

Mutta korpraali Puksu ei kadonnut jäljettömiin. Seuraavan päivän iltana
hänen tulotörähdyksensä kajahti oven takaa, kajahti miehekkäästi. Hän
astui sisään ja koetti näyttää selvältä, vaikka oli ilmeistä, että hän
oli juonut viinaa.

— Uusia, omituisia tapoja! murisi Nujunen. — Helsingin herrain tyyliä:
juoda viinaa ja yrittää näyttää selvältä...

Tämä leikinlasku oli välien lämmitysyritys. Mutta Puksu ei ollut
kuulevinaankaan, vaan istahti raskaasti rahille ja alkoi kertoa jotakin
pitkäjäykkistä juttua, jossa ei ollut päätä eikä perää. Sitten hän
vetäisi housujensa liitingin alta konjakkipullon, komean jos komeankin.

— Kas, niin jymäytti kuin jymäyttikin saksmannia! ihasteli Nujunen.

Puksu ei ollut kuulevinaankaan. Hän ravisti pulloaan ja tähysti yhdellä
silmällä sen selkeyttä petromaksin kirkkautta vasten. Sitten hän naruutti hitaasti korkin auki, ryyppäsi, painoi korkin paikoilleen,
ravisti, tähysti, työnsi pullon takaisin liitinkinsä kätköön ja jatkoi
tarinaansa. Ja siinä jutussa ei ollut mitään makua. Se oli vain
vaikuttava tausta hänen mielenosoituksellisille ryyppäysmenoilleen.
Sillä hän teki saman uudelleen tuon tuostakin ja jatkoi juttuaan ja
epäilemättä kuulosti, miten tämä esiintyminen vaikuttaisi kämpän
asukkaisiin...

Mutta nämä kokivat pysyä kiltisti nahoissaan, vaikka heidän olikin
vähän nolo olla. Miksi tuon totisen torvensoittajan piti nauttia
viinastaan juuri tuossa ja tuossa muodossa...

— No, joko vähitellen alat päästä selville, miten viinasi vaikuttaa
meihin? kysäisi Nujunen lopulta, kun Puksu jälleen oli suorittamassa
pitkäveteistä ryyppäysmeininkiään.

Silloin Puksu suli ja remahti nauruun.

— Loppuun asti pitäisi kokeilla, mutta minähän olen kiltti poika,
verraton. Ottakaahan mukinne, karjut! Eihän tämä viina mene päähänkään
näin...

Mukit otettiin esiin ja täytettiin. Puksu pääsi nyt kertomaan, kuinka
hän oli esiintynyt saksalaisten leirissä lintukauppiaan ja liikemiehen
ominaisuudessa. Lintu pullosta, sellaiset kaupat hän oli tehnyt. Ja kaksi
korppia hänellä oli ollut kainalossaan.

Hän veti jättiläismäisten sarkahousunköltöstensä sisästä toisen pullon,
täysinäisen ja korkatun, ja asetti sen pöydälle.

Tunnelma kohosi korkealle. Kylmyys, pimeys, hiljaisuus,
liikahtamattomuus eivät enää ahdistaneet. Tuntui mahdolliselta, että
suuri sota, jättiläisrintamat olivat vain sitä varten, että suloisia,
iloisia pulloja nousisi sarkahousunköltösten kätköstä heidän liasta
tummalle pöydänrenkkanalleen...

— Mutta entäpä jos saksalainen ei pidäkään korpinlihasta? sanoi
Nujunen, keksien tapansa mukaan viillyttäviä asianhaaroja. — Ja tulee
ajatelleeksi, että eräs tämän kylän pääkorpraali välitti sitä hänelle...

— Minun jälkeni eivät haise, kerskasi Puksu. — Lintu mikä lintu.
He näkivät ne. Mistä minä tiedän, ehkä hän himoitsee juuri sitä
lintulajia. Tässä ei ole mitään petollista. Mutta kuuluvat tekevän
sellaisiakin kauppoja, joista voi kuulua jälkipuheita...

Hän kertoi, että jossakin olivat vaihtaneet saksalaisille viinaan kokonaisen korsun, vieläpä sellaisen korsun, joka ei
suinkaan ollut vaihtajain...

— Mutta tehdäänpä pieni motti!

Mutta pienet motit tyhjensivät väleen suuren pullon. Vaan eipä hätää.
Ehkä Parta-Pekan jäljiltä löytyy vielä lintuja, ja hän on yhä korpeille
vihainen, ja Puksu oli päivällä kuullut niiden äänen...

Hyvä aika näytti koittaneen tälle pienelle sotilasperheelle. Sitäpaitsi
Puksulla oli yksi lintu jäljellä, sulatettu ja jälleen jäädytetty,
kauppakuntoinen.

Hän lähtisi heti vaihtamaan pullosen, ja Nujunen seuraisi häntä,
nähdäkseen ja tutkiakseen elämää.

<tb>

Mäntymetsää kasvavalle Niemelle oli tosiaankin kohonnut useita
pyöreitä, kellertäviä puumajoja. Nuotiot paloivat lauhduttaen pohjolan
talven äkeyttä, ja vieraan maan miehet luoda pehersivät teitä lumeen.

— Luomista siinä riittää, järkeili Nujunen, kun päämääränä on kerran
aivan uusi maailma...

Mutta kun Puksu lopulta löysi kauppalankonsa
leirin vilinästä, niin sitä vaille, ettei syntynyt pientä kahakkaa.

— Niks Cógnac!

Hän osoitti mustaa kääröä Puksun kainalossa.

— Kraak, kraak!

Kävi ilmi, että edelliset linnut oli jo kynitty ja paistettu ja
keitetty nuotiolla, vieläpä maistettukin. Mutta linnunliha ei ollut
saanut oikein kannatusta.

Lintukauppiaat herättivät vilkasta huomiota. Mutta korpraali Puksu
patsasteli pystynä ja häikäilemätönnä.

— Te ette ymmärrä linnun päälle...

Mutta kauppoja ei enää syntynyt kertakaikkiaan. Eikä pitkiä
keskustelujakaan. Vieraan maan miehet, elintilan etsijät, olivat
itsekin kauppahenkisiä, ymmärtäväisiä miehiä. He sanoivat: —
Finnischer Soldat! He ehkä tarkoittivat: se on liittolainen tuo,
vieläpä paremman puoleinen...

Nujunen katseli vähän haikeana nuotiota, jolla Puksun riistaa oli
yritetty kypsyttää.

— Sanovat, että korppi elää toista sataa vuotta. Tuo korppi voi siis
olla erittäin kunnianarvoisa lintu. Se on popsinut ehkä sisäänsä Suomen
sodan sankaria» Mutta milläpä saisi nuo sen käsittämään, ja mitäpä se heille merkitseekään: joku Suomen monilukuisten
sotien sankari... Kullakin kansalla on itsellään kylliksi sitä laatua
tavaraa...

Surullinen paluu, tyhjin toimin, jäätynyt korppi yhä korpraali Puksun
kainalossa. Sillä hän ei hevillä taipunut uskomaan, että lintu olisi
vielä menettänyt arvonsa ainiaaksi — Pääni on jo selkeä kuin tuo taivas
yllä! huokasi Nujunen. — Sillä korppikonjakilla ei tainnut olla oikein
siunausta...




JOULUNA V. 1941.


Juna oli täpötäynnä. Sotamiehiä, sotamiehiä, joitten loma oli lopussa,
jokunen nainenkin, hiljainen lotta, tylykasvoinen työläisnainen,
hätäisen näköinen mummo, muutama siviilimieskin. Ties mikä heitä
liikutteli, sillä nyt oli se ilta vuoden päivistä, jolloin muistettiin
Betlehemin pilttiä, rauhan ruhtinasta. Ehkäpä jotkut heistä olivat
myöhästyneinäkin matkalla tutun lieden ääreen.

Niin, jouluaatoilta pimeni mustien akkunalasien takana, tähdittyvä,
pakkasäkeä ilta. Vaunu heilui, pyörät kolkkivat tahdikkaasti. Tungosta
ja ahdinkoa, ihmisruumiita, pullottavia reppuja, tupakan tuprahtelua,
yskintää, käytävällä huojahtelevan pienen puolihumalaissakin
puheensorinaa, hajuja, saran, nahan, lämpenevän ilman, avautuvasta
ovesta tulvahtavan pakkasen, ties minkä. Ehkä onnekseen ei ihmisellä
ole koiran hienoa nenää ja hienosti liikahtelevia sieraimia...

Joukossa on saksalainenkin sinivihertävine takkeineen ja
paksupohjaisine alppikengän kompuroineen. Orvon näköisenä ja mykkänä
hän oleilee, ja pieni suomalainen sotamies, joka äkkiä, hiljaa
huokaisten, on muistanut, että on se ilta, jolloin puhutaan Betlehemin
piltistä, rauhanruhtinaasta, mutta loma on lopussa, ja jossakin kaukana
takana päin syttyvät kodin kynttilät, joista lauletaankin, hän
silmäilee ihmetellen alppikenkäistä. Siinä se on: ihminen, jonka päätä
paahtaa Afrikan aurinko ja jalkoja jäätää Jäämeren pakkanen, elintilan
etsijä, tekijä, joka muuttaa Euroopan kasvot, lestoittaa mieleisekseen
kokonaisen avaruudessa kiitävän maapallon päänupin...

Siinä se istuu, ihmemies, ja vaunu nytkyy, juna kulkee. Takana syttyvät
kodin kynttilät, ja edessä päin odottaa sota, rintama. Siellä ehkä
juuri sihahtelevat lähtevien partiomiesten sukset, ehkä sellaistenkin,
jotka eivät koskaan palaa. Vienan viima puhaltaa ladun lunta täyteen...

Risteysasema. Juna pysähtyi ja purkautui melkein tyhjäksi.
Junanmuuttajain ei tarvinnut pelätä kadottavansa tilaansa,
elintilaansa, josta ihmiskunnan oli vallannut niin suuri huoli, ei enää
ainakaan siinä taakse jääneessä junassa. Mutta
uudet junat, matkan jatko, huolestutti mieliä. Tungosta
asemaravintolassa, jossa ei ollut juuri muuta saatavana kuin mustaa
korviketta ja laimeata kaljaa. Höyryävät lihapullat olivat taakse
jäänyttä elämää, entistä Eurooppaa...

Sitten uusi juna, uusi tungos, uusia kasvoja ja kuitenkin samoja,
sotamiesten kasvoja, enimmäkseen alakuloisia, uneliaita kasvoja, sillä
loma oli lopussa, ja jotakin ylen tuttua ja samalla aivan arvaamatonta
edessä päin.

Pääteasema. Kuormavaunujen pahvikuomut odottivat, viluinen kyyti
odotti. Vaunut alkoivat hurista ja kolista pitkin lumista korpitietä,
pakkanen ahdisti kuomun alla, jossa oli pimeää ja matalaa. Perällä
heilahteli oviverho, saksalainen paperisäkki ja siinä kotkankuva pää
alaspäin. Verhon heilahdellessa vilahtelivat pakkastaivaan tähdet
kirkkaina ja pistävinä.

Lomautuskeskus. Lautaparakeita petäjämetsässä. Sotamiehet kömpivät alas
autoista, ja heidät kutsuttiin joulujuhlaan. Niin, kävi ilmi, että
kaikkivoiva huolto oli loitsinut joulujuhlan myöskin matkustaville
sotamiehille, heille, jotka äsken kyyröttelivät kuormavaunujen
pahvikuomujen alla, jossa paleli, jossa oli pimeää ja matalaa, niinkuin aina arkisinkin. Hetkisen kuluttua he istuivat sotilaskodissa
pitkien pöytien ääressä. Siellä hohkivat kamiinat kodikkaasti, lamput
paloivat ja kynttilät lepattivat kuusessa. Siellä laulettiin, siellä
puhuttiin, kahvi höyrysi, keksit ratisivat, lahjapaketit jaettiin,
tupakkaa, makeisia, viinipullo, ja yhä vahvistuva huhu kertoi, että
oikea juhlaillallinen odotti keittiörakennuksessa valmiiksi katettuna.

Valistusupseeri, iloupseeri, niinkuin leikillisesti sanottiin, puhui
tilaisuuteen sopivasti. Oli yritetty mahdollisuuksien mukaan muistuttaa
mieliin, että on joulu, rauhan juhla. Mutta kun me nyt tällaista
sotajoulua vietämme, niin on hyvä tietää, että me vietämme sitä vain
siksi, että meillä tulevaisuudessa olisi tilaisuus viettää sitä yhäkin
isien tapaan, oikeana rauhan juhlana omissa kodeissamme...

Niin, istuttiin penkeillä niinkuin ihmiset, oikean pöydän ääressä,
ja lämpö ja valo, lahjaviinipullon lupaavasti suipistuva kaula teki
olon kodikkaaksi, melkein onnelliseksi. Eikö ollutkin hyvä olla? Kodin
kynttilät olivat tosin jääneet, mutta kun muinoinen Betlehemin piltti
tuli maailmaan, niin tälle matkustavaiselle ei ollut tilaa majatalossa,
vaan
syntyvän täytyi katsoa sijansa tallissa, oikeassa tallissa, jossa
juhta kiljahti ja lanta tuoksahti väkevästi. Ottakaa huomioon: mistään
leikkitallista ei ollut kysymys! Ja niin oli maassa rauha ja ihmisillä
hyvä tahto...

Sitten tapahtui yllätys. Joku rääkäisi: — Tuli on irti! Seurasi
sellaisissa tilanteissa tavallinen hälinä. Sotilaskoti tyhjentyi
tuokiossa, ja ulkona tähtiä vilkkavan taivaan alla leiskuivat
tulipalon liekit korkealle petäjän latvojen yläpuolelle. Suuri, kuiva
lautaparakki näytti olevan erinomaista tulenruokaa. Mitään ei ollut
tehtävissä. Nyt oli komea lieska, mutta kohta olisi vain kekäleitä ja
kytevää tuhkaa.

Pahinta oli, että palanut rakennus oli juuri tuo keittiörakennus, jossa
katetut pöydät olivat odottaneet Tuli oli ahmaissut jouluillallisen
siankinkkuineen kaikkineen. Nyt oli tarjottavana vain laiha lohdutus,
että sellaista on sota kertakaikkiaan. Mikään ei ole vallan varmaa:
milloin viedään ruoka nenän edestä, milloin puhkaistaan reikä itse
ihmiseen, ja lasketaan ilma, koko puhti pois...

Huhuiltiin, että kysymyksessä voisi olla tuhopolttokin. Sellaisiakin
oli varmasti tapahtunut
armeijakunnan alueella. Vihollinen vaani kaikkialla ja monissa
muodoissa.

Puoliyö oli jo käsissä. Lomalaiset menivät asuntoparakkeihin.
Illallinen oli mennyt, mutta olihan useamman repussa kotieväitä, oli
lahjapaketti, oli viinipullo, joka toi ruumiiseen mukavan lämmön.
Sitä tarvittiinkin, sillä parakki oli hatara ja kylmä, kamiina toimi
huonosti, ja pieni, savuinen lyhty antoi niukan valon. Aamuyön uni oli
huonoa. Vilu herätteli turkkipäällistä ja kintaskätistä miestäkin.

Aamun sarastaessa jatkettiin jälleen matkaa. Penikulma penikulman
jälkeen korpitietä, sotatietä. Pahvisten kuomujen alla oli viluista,
pimeää ja matalaa. Mutta ulkona loisti päivä kirkkaasti, loisti ja
punersi lumi puissa auringon kurkistaessa kaukaisen vaaran takaa, koko
korpimaailma loisti hetkisen. Sillä hyvin lyhyt on talvinen päivä
kaukana pohjoisessa. Tuskin on valjennut, niin iltahämärä on jo käsissä.

Vaunujen silmät syttyivät kuin innokkaitten petojen silmät. Valokiilat
leikkoivat pimeyttä, ja matka jatkui viluisena ja yksitoikkoisena
korpista sotatietä pitkin.

Viimeinen vanhasuomalainen korpimökki tien vieressä. Kun kotkankuvainen
peräoven verho heilahti, niin voi havaita, kuinka perässä tulevan auton
valokiila heitti tuokioksi kirkkaan valonsa mökkiin ja sen pihamaahan
ja pihamaalla seisovaan mieheen. Suomalaisen korpiukon vakavat,
juovikkaat, sinnikkäät kasvot. Hän katsoi vaunuja, jotka kohisten
kulkivat hänen kotinsa ohi. Ja kymmenien autojen valokiilat olivat
komea näky pimenevässä illassa.

Sota oli loitsinut tien, vahvan maantien tähän, tälle mökille ja tälle
miehelle, loitsinut muutamassa viikossa. Rauhan aikana sitä ei olisi
voinut tapahtua pitkiin, pitkiin aikoihin. Taitavat herrat olisivat
toisenkin kerran istuneet alas ja laskeneet, että kannattaisiko
tuollainen rakennustyö.

Mitä tästä sodasta koituneekin, niin tälle miehelle ja hänen
jälkeentulevaisilleen oli siitä jo siunautunut tie. Sitä ei voitu
pyyhkiä pois. Se oli ja jäi. Tämä ukko, joka oli ennen saapastellut
penikulmat ja rapiat soita ja kivikkoisia kinttupolkuja kantaen
raskaita taakkoja, tämä ukko voi nyt astua kovaa tietä, voi nousta
ajoneuvoihin ja antaa pyörien vetää.

Sinne jäi viimeinen vanhasuomalainen mökki ja
ukko, ukko, jolle tästä sodasta oli jo jotakin siunautunut.
Korpitie, sotatie, jatkui jatkumistaan. Ja äkeällä pakkastaivaalla
tähdet terävöityivät yhä pistävämmiksi.




KIRJEET.


— Kaarinalta? kysäisi korpraali Puumi.

Postintuoja oli juuri ojentanut vääpeli Sohjulle kirjeen. Puumi ei
saanut vastausta. Vääpeli Sohju näytti ynseältä. Mitäpä hänen kirjeensä
ja Kaarinansa Puumille kuului, koiranleukaiselle! Joskus hän oli niillä
leikillään kerskunut, silloin alussa, kuukausia sitten, silloin kun
asia näytti lapselliselta, joutavalta, ajanvietteeltä... Mutta nyt hän
halusi pitää kaiken itsellään. Kirje oli kyllä Kaarinalta, pitkulainen,
virkistävästi hajuvedeltä lemahtava. Tuntui hyvältä, että jossakin oli
Kaarina, tuntematon tuttu, joka muisti häntä synkeässä erämaassa, maan
kolossa elelevää, ja kirjoitti kirjeen melkein joka päivä.

Lyhty paloi houkuttelevana, mutta Sohju tunsi ihossaan Puumin
ivallisen, viisaan, raskaan katseen, eikä avannut kirjettään. Menköön
hiiteen
siitä silmineen, jotka näyttävät katsovan läpi ihmisen...

— On sillä tyttösellä kirjoittamista, kuului Puumin ääni, huoleton,
välinpitämätön, notkea ääni.

— Mutta niitä on sen sortin hulluja. Kirje kirjeen jälkeen esimerkiksi
puolelle tusinalle tuntemattomalle sotilaalle. Sekin käy jonkinlaisesta
eroottisesta korvikkeesta, ja se on halpaa kenttäpostin aikakautena...

Sohjun ajatus takertui väkisinkin sanaan »puolelle tusinalle».
Niinköhän? Mutta kukaan ei kirjoita puolelle tusinalle joka päivä,
melkein joka päivä...

— Mutta kyllä se niin sanottu rakkaus roihahtelee, jatkoi Puumi — näin
sota-aikana tavallista tulisemmin oikein kouraantuntuvalla tavallakin.
Kyllä minä sen näin siellä vanhan maan rajoilla maleksiessani...

Puumi oli juuri palannut sotasairaalasta ja hänellä oli vereksiä
elämyksiä ja ensikäden tietoja. Hän alkoi kertoa apokryfisiltä
kuulostavia tarinoita.

— Mitä nuo jutut ovat olevinaan? Sohju ärähti.
— Kylläpä olet ottanut kuljetellaksesi mieltä ylentäviä huhuja...

— Sellaista se on, sanoi Puumi häiriintymättömästi myhäillen.

Korpraali Puumi haukotteli ja vilkaisi kelloansa.

— Isänmaa näyttää kutsuvan. Niin, se on jälleen alkanut, se kyttäys...

Hän napitti turkkinsa ja työntyi ulos korsusta, vartiovuorolleen.

Silloin Sohju repäisi varovasti kirjeensä auki, Kaarinan kirjeen.
Kuinka läheisiksi ja rakkaiksi ne olivat hänelle tulleetkaan, tuo
eloisa, vilkas rupattelu, oikukas hypähtely asiasta toiseen. Kaarina
oli hänelle tuttu ja elävä olento. Hän näki tytön astuvan sirona ja
pirteänä kadulla, menossa toimeensa, johonkin toimistoon, paperitöihin.
Ja hänellä oli tuntematon sotilas, Heikki, jopa rakas Heikki siellä
jossakin, Vienaa vapauttamassa. Niin, tyttö eli. Eläneekö hän, Heikki
Sohju, yhtä eloisana Kaarinan mielessä? Tämä tunkkainen korsu, kamiinan
hehku, lyhtyjen valo, ampumahaudat, ryssän raitisääniset kranaatit,
jotka nyt harvemmin kuultuina vastasivat niin ilkeästi ruumiiseen.
Kaarina osasi sovittaa jutteluunsa sanasen Suur-Suomestakin. Se oli
hänelle varma asia, tulevaisuus yleensäkin kuin ihana, pitkä kesäinen
päivä.
Hänellä oli näköala ikäänkuin hän olisi seisonut korkean vaaran laella.

Kun taasen Sohju tunsi näinä asemasodan yksitoikkoisina aikoina
olevansa laaksossa, vieläpä ilkeässä maankolossa, jonka ylitse
vienalainen viima puhalsi jäätävänä. Oli usein kuin pussin suuta olisi
kurottu umpeen. Hän oli valmis ihmettelemään korpraali Puumin mukana,
että eikö ihminen voisi järjestää sotiansa parempien teitten varsille...

Niissä oloissa olivat Kaarinan kirjeet tulleet hänelle läheisiksi ja
lämmittäviksi. Niissä hän eli, täytti niillä ajatustensa tyhjät tilat.
Hän kirjoitteli niihin pitkiä vastauksia kerran tahi kahdesti viikossa.

Tämä »suhde» teki hänet jollain tavoin onnelliseksi. Mutta toisina
hetkinä se kiusasi häntä.

Sillä vääpeli Sohjulla oli vaimo ja lapsia, talo ja tavaraa. »Olisi
tavaraa, kun olisi ihmisyyttä...» Miksi Puumin irvistelyt osausivat
hänen mieleensä? Mutta toisina hetkinä tuntui hullulta, lapselliselta,
syntiseltä, että hän, Heikki Sohju, melkoisen vakiutuneeksi mieheksi
tunnettu maanviljelijä, kirjoitteli ja sai lähes joka päivä kirjeitä
joltakin kaupunkilaiselta Kaarinalta, ties miltä tytön repaleelta...

Mutta Kaarinan kirjeistä hän piti, kun sensijaan. Liisan, vaimon,
kirjeet olivat kiusallisia. Niitä tuli harvoin, mutta ne olivat
melkein aina tulvillaan huonoja uutisia: itse hän sairasti ja
lapset sairastivat, palkollisia ei saanut, asiat olivat rempallaan,
viljaa ja heiniä oli luovutettava, karjaa otettiin pakolla. Sohjun
emäntä, taloudellinen ja käytännöllinen ihminen, oli aina huolissaan
vahingoista ja köyhtymisestä ja köyhtymisen pelosta. Eikä hän pitänyt
siitä, että hänen miehensä kerran leikillisesti vastasi, että suurempia
vahinkoja niitä nykyaikana tapahtuu joka hetki: suuria laivojakin menee
meren pohjaan... Vaimo kirjoitti vastaan, ettei miehen pitäisi tehdä
pilkkaa perheensä tukaluuksista.

Nyt aivan äskettäin hän oli kirjoittanut olevansa tavallista sairaampi,
suorastaan vuoteessa. Miehen pitäisi anoa lomaa. Ja vääpeli Sohju
oli jo puhunut asiasta esimiehilleen ja saanut lupauksen, että loma
järjestyy ensitilassa.

Mutta kun hän nyt levitti paperin eteensä ja kaivoi kynänpätkän
taskustaan, ei hänen mieleensä suinkaan muistunut koti, jossa vaimo makasi ehkä vuoteessa, jossa lapset telmivät ja rauhallinen, valkoinen
lumi peitti pellot. Hänen mieleensä kohosi kaupunkilaisia näkyjä,
nainen, joka kiiruhti kadulla somana ja kepeänä.

Hän kirjoitti Kaarinalle, että hän ehkä pääsee nyt lomalle ja ehkäpä
tapahtuu niinkin, että tuntematon sotilas saa nyt nähdä Kaarinansa
kasvoista kasvoihin.

<tb>

Kotiin hän kuitenkin matkusti loman saatuaan, ja hänestä tuntui hyvältä
nähdessään pienen tulen pilkoittavan talonsa akkunasta, pienen, sillä
vain tippanen riitti öljyä kotoisiin lamppuihin, sillä sitä säästettiin
sotavaunuille, joitten tuli ajaa rymyyttää mahdottomia maita. Mutta
tuntui hyvältä nähdä, että kaikki tuttu ja rakas oli suurin piirtein
ennallaan. Huoneet olivat yhä lämpimiä, ja lumipeiton alla uinui maa
entisellään, maa, jota kranaatit ja räjähdykset eivät olleet töhrineet.

Vaimon hymy oli melkein kuin ennen muinoin, ja lapset olivat myöskin
uusi ja miellyttävä asia. Siellä kaukana sodan maisemassa oli hän jo
ehtinyt unhoittaa, että jossakin voi liikkua ja elää lapsia aivan
niinkuin ennenkin.

Kaarina oli nyt vain pieni ja kaukainen asia, melkein hymyilyttävä
tapaus, ajanvietejuttu.

Näin oli alussa, muutamana päivänä. Mutta sitten kävi ilmi, että vaimo
oli todella sairas, joskaan ei aivan vuoteen oma. Hänessä oli jokin
hivuttava tauti tahi hän kitui, niinkuin täälläpäin sanottiin. Ja
lapsetkin olivat yskäisiä ja itkeskeleviä. — Koko kotiväestä ei ollut
mitään iloa, huomasi vääpeli Sohju ajattelevansa raakamaisesti. Ja iloa
hän tunsi kaipaavansa ja ansainneensa, rintama- ja korpielämän jälkeen.
Sairaille pitäisi olla ystävällinen, mutta mikään sairaankantaja ei
vääpeli Sohju ollut. Armeijassakin oli sairaille omat elimensä, ja
niin tulisi olla kaikkialla koko sotaa käyvässä, hyvin järjestetyssä
maailmassa...

Lisäksi vaimo keksi alituiseen johdattaa mieleen ikäviä asioita.
Mutta Sohju ei nyt ollut eikä halunnut olla toimelias talon isäntä,
jota huoletti rehun niukkuus, peltojen kyntämättömyys tahi lehmän
luovuttaminen sotaväen syötäväksi. Se kaikki oli pientä. Siellä kaukana
oli aina lähellä niin sanottu kuoleman viikatemies, joka teki kaikesta
pientä... Niinpä hänen ottaessaan ensimmäisiä lomallelähtöaskeleitaan
oli tullut äkkiarvaamatta kranaattikuuro, noita harvakseltaan
kuultuna niin ruumiiseen ottavia raitisäänisiä kranaatteja. Hän
oli maannut suullaan lumessa pitkältä tuntuvan tuokion ja rukoillut
ja kiroillut jotakin, että nuo järjettömästi vongahtelevat sirut
eivät sattuisi. Sillä lomalle lähtiessä ei mikään tuntunut sen
sopimattomammalta ja pelättävämmältä kuin sankarikuolema...

Vääpeli Sohju oli käynyt läpi sellaisen parkin, joka oli tehnyt
hänet niin nöyrähenkiseksi, että hän mielellään luovutti lypsävimmän
lehmänsä nahkoineen ja sorkkineen. Mutta Sohjun Liisasta köyhtymisen
pelko oli maailmaa mullistava asia. Ei, vaimon sairaus ja lasten yskä
ei siitä parantunut, jos hän täällä malaksikin kalliit lomapäivänsä
pahantuulisena ja kärsien. Ja siellä kaukana odottivat järkähtämättä
korpi ja korsut ja raitisääniset kranaatit ja ehkä niin sanottu
kuoleman viikatemies...

Sohju tunsi ansainneensa säkeneen iloa, elämää. Kirje-Kaarina kohosi
jälleen hänen mieleensä läheisenä ja lämpimänä, kaikki täyttävänä
asiana. Mutta vaimo, perhe? Vääpeli Sohju ajatteli täyttäneensä kaiken
vanhurskauden siinä suhteessa. Tämä aika sotineen oli kiskaissut hänet
omista ympyröistään ja ottanut hänen elämänsä käsiinsä.
Se oli vapauttanut hänet liioista huolehtimisista ja turhista
omantunnon pulmista. Perhe sai kuukausipalkan, sille juoksi eläke,
jos hänestä aika jätti, se eli toistaiseksi kaikessa rauhassa hänen
perintömaallaan...

Yksilö ei ollut enää tärkeä asia. Sota oli luonut suuren
yksimielisyyden, jonkinlaisen suuren kolhoosin, jonka helmaan oli
turvallinen heittäytyä...

Eikö viisaan Puumin eräs mielilause ollut, että oli sopimatonta nähdä
nälkää, jos maassa oli viljaa? Piti siis olla sen verran järkeä, että
otti selvän siitä, oliko missään kipene iloa, onnea hänen varalleen...

Vääpeli Sohju ilmoitti oitis vaimolleen, että tärkeät asiat vaativat
häntä matkustamaan kaupunkiin. Varmuuden vuoksi hän ilmoitti kaksikin
asiaa: hän halusi tarkastuttaa terveydentilansa lääkärillä ja päättää
erään keskeneräiseksi jääneen kauppasopimuksen kaupungissa asuvan
sukulaisen kanssa. Ehkäpä vaimo aavisti, vainusi jotakin, sillä hän
sanoi, että eikö lääkäreitä ollut armeijassa, ja tuo kauppa sukulaisen
kanssa ei ollut ollenkaan kiireellinen-, enempää kuin ennenkään. Kun
mies pysyi päätöksessään, niin vaimo
lopulta itkeä tihuutti: eivätkö lyhyet lomapäivät enää kuluneet kotona
ja perheen parissa? — Se oli hirveätä!

Silloin Sohju tuskastui peräti ja sanoi, ettei vaimo tiennyt mikä oli
hirveätä. Jos sodassa oli hirveätä, niin vielä hirveämpää oli täällä
kuunnella itkua ja marinaa ilman syytä ja aihetta...

Sitten hän matkusti kaupunkiin.

<tb>

Vääpeli Sohju laskeutui junan portailta asemasillalle alakuloisena
ja mietteissään. Ihmisvilinä, niin monet vieraat kasvot saivat hänet
tuntemaan itsensä ylen yksinäiseksi. Mitä hän täällä teki? Mitä hän
täältä etsi? Koko kaupunkimatka tuntui surkealta jutulta. Syrjäinen
sille olisi saattanut nauraa...

Hän maleksi haluttomasti eteenpäin pienen ihmisvirran mukana ja aikoi
juuri kääntyä asemarakennuksen nurkitse kohti kaupunkia, kun joku
seisahtui hänen eteensä ja vieläpä tarttui kiinni hänen päällystakkinsa
nappiin.

— Herra vääpeli! — Tuntematon sotilas! — Heikki! — Tahi miten minun on
sanottava? — Vai olenko erehtynyt?

Puhuttelija ehti pitää vaikuttavan tauon jokaisen pienen lauseensa
välillä, sillä vääpeli Sohju seisoi tovin tyhmistyneenä. Lopulta hän
tajusi, että siinä se nyt oli, se henkilö, jonka vetämänä hän oli
liikkeellä! Ensi vaikutelma oli pettynyt, nololta maiskahtava: niin
pieni, niin nuori, melkein tyttönen, tytönrepale, kuten korpraali Puumi
sanoisi...

Mutta silmät sillä oli hyvin, hyvin siniset, ja hän katsoi vääpeli
Sohjuun kiinteästi, samalla sekä arasti että huvittuneesti.

— Eihän vain Kaarina?

— Niin, pieni Kaarina! tuli iloinen vastaus. — Mutta emmekö kävele?
Ihmiset alkavat pian katsoa meitä, ja sitä minä en siedä...

He ehtivät ottaa muutamia askeleita, kun vääpeli Sohju pysähtyi
uudelleen. Hänen ilmeensä oli vilpittömän hämmästynyt.

— Mutta miten maailmassa te minut tunsitte? Miten te satuitte asemalle?

Tyttö näytti nauttivan.

— Ensimmäinen kysymys: näinä aikoina on osattava vähän noituutta,
kotitarpeiksi... Toinen: kohtalo, ehkä isolla kirjaimella...

He alkoivat jälleen kävellä. Sohju vaikeni ensi
ällistyksestään nolostuneena. Hän oli kuulevinaan korpraali Puumin
äänen: — Kyllä ne natkut kaivavat asiat vaikka kiven alta...
Hän kiusautui: Miksi Puumin viisauksineen piti tuon tuostakin
nousta mieleen? Mutta valtava, tyhmistyttävä ihme alkoi kutistua
yksinkertaiseksi asiaksi, niinkuin selitetty silmänkääntötemppu. Ehkä
hän on tullut kirjeessään maininneeksi jostakin tuttavasta, ehkä
tuttavan hallussa on ollut jokin valokuva. Se seikka, että tyttö oli
asemalla, oli taasen ehkä puhdas sattuma...

Hän huomasi tytön katsoneen häntä kaiken aikaa viekkain, sinisin
syrjäsilmäyksin.

— Niin, te olette hyvin uljas siinä kuvassa, jossa marssitte yli
sillan! Sisältyykö siihen samalla jotakin vertauskuvallista: yli ollaan
menossa, johonkin uuteen...

Vääpeli Sohju oli ällistyä kolmannen kerran: tyttöhän luki hänen
ajatuksensa! Mutta samalla tuo pieni olento tuli hänelle läheiseksi,
tutuksi. Hän muisti tuon kuvan, jossakin sodan alkuvaiheessa otetun,
jolloin nopea ja loistava voitto, salamasota, oli kangastellut monien
mielessä. Tyttö oli nähnyt kuvan jossakin tämän kaupungin perheessä,
ehkäpä vänrikki Parrun. Kummallista kuitenkin, että hän oli tuntenut tuntemattoman tuttavansa tuon pienen,
hieman tuhruisen kuvan perusteella...

— Miksikä te? sanoi hän. — Emmekö ole jo kauan olleet, kuten sanotaan,
lähemmin tuttuja?

— Olemmeko? Etkö sinäkin sanonut te? Mutta aluksi voi tuntua niin
vieraalta. Kirjetuttava on kuin jostakin kirjasta karannut henkilö.
Melkein odottaa, että hän kahisisi paperilta...

Sohju nauroi. Mutta tyttö oli nyt vakavan näköinen.

— Kuvan olemassaolo ei selitä tätä tapaamistamme. Siinä toimi kohtalo...

Sitten hän alkoi jutella vilkkaasti, vastausta kaipaamatta. Hänellä
oli yksi veli, nyt rintamalla upseerina. Äiti oli kuollut. Isä oli
virkamies, nyt sattumalta matkoilla.

— Tiedätkö, menemme meille. Se käy nyt laatuun. Isän aikana
epäilyttäisi, sillä vanhat ihmiset ovat sellaisia... Mitä ne nyt ovat?
Vanhoja!

— Vanhahan minäkin olen.

— Mutta sinähän taistelet Suurta Suomea! Eihän sellainen voi olla
vanha...

— Kaikkihan me taistelemme, kukin paikallaan.

— Niin, mutta oikein! Oikein ase kädessä! Se vasta on jotakin. Käynhän
minäkin ikuista paperisotaa piirissä, mutta en minä vain tunne olevan!
Suur-Suomen luojia, en oikein vahvasti...

— Ei sitä tunnetta tavoita hevillä siellä niin sanotussa keulassakaan...

— Siellä kotona on kyllä Tiina, meni tyttö toisiin asioihin, vanha
hirmuvaltias. Mutta hänestä minä kyllä selviydyn...

Ja sitten he olivat kirje-Kaarinan kodin portilla. Sohju muisti,
että hän oli monta kertaa vaeltanut tänne hengessä sieltä kaukaa
tunkkaisesta korsusta, missä savuinen lyhty tuikutti surkeana.

Tytön koti vaikutti hienolta, varakkaalta, ylelliseltä, kun taustana
oli taakse jäänyt korsu, Sohjun talo, koko hänen maalainen elämänsä.
Pehmeitä mattoja, tauluja, maljakoita, kukkia, vajottavia istuimia.

Mutta Tiinan, vanhan uskollisen palvelijan katse oli kuin kaksi tuimaa
pyssyn suuta. Vääpeli melkein hiiviskeli niiden edessä, odottaen
leimausta.

Kaarina näytti veikeältä.

— Katsos, minun tuntematon sotamieheni! Hän taistelee meille
elintilaa...

Vanhan naisen suu mutruili, mutta hän ei suvainnut vastata. Hän tyytyi
tuimalla pyssynsuukatseellaan ilmaisemaan ajatuksensa ja tunteensa tästä
vierailusta ja vieraasta.

Mutta Kaarinan silmät eivät tuoneet mieleen pyssynsuita. Ne olivat
hyvin, hyvin siniset. Sitäpaitsi hän puhui suullaankin, puheli melkein
lakkaamatta. Kahviakin he saisivat, ihan oikeata, sillä olipa heillä
pieni säästelty myyränkasa. Niin, ruokamurun suhteen oli täällä
toisinaan aika pulmallista. Ihmisellä täytyi näinä aikoina olla vähän
myyränluontoa, vaikka siitä niin pahaa kirjoitettiin ja puhuttiin,
Eikö ollutkin lystikästä! Jokainen kokosi vointinsa mukaan pieniä,
pimeitä kasoja, ja kuitenkin, kirjoitusten mukaan, se oli tuhoavaa
myyräntyötä, joka voi luhistaa perustuksen sen uuden isänmaan alta,
joka oli rakenteilla...

— Onkohan sitä jotakin perin uutta auringon alla? ehti Sohju epäillä.

— Eikö? Mutta onhan, kun vain katselija on uusi! Nuori ihminen,
sillehän on kaikki uutta...

Hän ei pysynyt kauan samassa aiheessa, vaan hypähteli eloisasti ja
oikukkaasti asiasta toiseen. Välistä hänen juttelussaan vilahteli
kiusallisia kysymyksiä. — Onko sodassa hirveätä? — Pelkäätkö kuolemaa? Ja
sitten: — Mutta entä perheesi? Kerro! — Onko vaimollasi taipumusta
mustasukkaisuuteen?

Mutta hän ei ahdistanut kysymyksillään. Hän näytti ne unhoittavan
samalla hetkellä ja jatkoi rattoisaa rupatteluaan.

Vääpeli Sohju jäi ihmettelemään, että olikohan heidän kirjeissään
koskaan ollut puhetta siitä, että hänellä oli vaimo ja lapsia. Ehkä,
koskapa tyttö tuntui sitä pitävän luonnostaan lankeavana asiana...

Ilta kului hupaisesti, ja Sohju tunsi itsensä virkeäksi hankkiutuessaan
lähtöön. He sopivat uudesta tapaamisesta huomispäivänä. Tyttö saattoi
hänet ulko-ovelle. Mutta sitä ennen Tiina, vanha palvelija, sai
tilaisuuden tavata Sohjun kahden kesken. Hän pysähtyi sotilaan eteen,
ja hänen äänensä ja olentonsa oli omituinen sekoitus nöyrää pyyntöä ja
tylyä uhkaa.

— Älkää tehkö tuolle lapselle pahaa...

Sohju huomasi nyökäyttävänsä päätään vaitiollen. Sitten hän sanoi
synkeästi:

— Mutta mikä on pahaa, muoriseni?

Silloin Kaarina tuli ja Sohju jäi vastausta vaille.

— Tiedätkö, kun siellä asemalla kosketin päällystakiksi nappia, niin
oikeastaan minua halutti tarttua noihin viiksiisi ja kiertää niitä...

<tb<

Mutta kun vääpeli Sohju ojentautui pitkäkseen kalsean hotellihuoneensa
vuoteelle, niin uni ei suinkaan tullut. Hän näki edessään kauhean
pulman. Jostakin syystä hänen mieleensä muistui muinoinen keväinen
päivä. Vasikka oli päästetty ulos navetasta, hupsusti kirmaiseva
vasikka. Sen edessä näyttivät olevan vihreät laitumet. Mutta niin ei
ollut laita, sillä Sohjun isäntä hioi juuri suurta puukkoaan. Hupsusti
kirmaiseva vasikka lyötäisiin lahtipenkkiin...

Vertauskuvako? Kiusallista, että sekin oli korpraali Puumin luoma.
Vääpeli Sohju muisti selvästi hänen lausumansa:

— Rakastaa nuorta tyttöä, se muistuttaa vasikan teurastusta...

Näin tuo kirottu korpraali oli pannut piloille hänen suuren
seikkailunsa, hänen kirje-Kaarina juttunsa! Sillä hän ei nyt pääsisi
eroon tuosta mielikuvasta. Naurettavaa herkkyyttä, huonoluontoisuutta, aikana, jolloin niin monet ihmiset, kokonaiset kansat,
suurin piirtein koko ihmiskunta lyötiin lahtipenkkiin, eikä suinkaan
kuvaannollisesti, vaan täydellä todella...

Mutta sille ei mahtanut mitään. Sohju tunsi, että tämä Kaarina-asia
jäisi nyt toistaiseksi tähän, keskeneräiseksi.

Hän nousi huokaisten ja alkoi kirjoittaa kirjettä Kaarinalle.

Siinä hän vakuutti, että eilinen päivä ei unhoittuisi koskaan hänen
mielestään. Se oli hänen elämänsä huippupäiviä. Kokonaan Kaarinan
lumoissa hän oli luullut, että hän olisi vapaa ja itsenäinen, että
aikaa oli rajattomasti. Vaikka hän vielä oli auttamattomasti kiinni
entisessä elämässään. Hänen täytyi matkustaa heti, ensin kotiin ja
sitten sotaan. Uudet tapaamiset jäisivät kohtalon käsiin...

Sohju tunsi taistelleensa jonkinlaiseen voittoon. Mutta tuo parin sivun
mittainen kirje, jota hän kirjoittaa jukersi kauan, näytti hänestä
tökeröltä asiakirjalta. Ihminen oli auttamattomasti yksin, ainaiseksi
suljettuna oman tietoisuutensa vankilaan...

Hän tunsi tuskaa. Miksi hän ei silloin syksyn
mottiviikkoina, kun kranatteja tuli niin runsaasti, että jos nousi
rahkamättäälle, niin varmasti sai ruumiiseensa sirusen rautaa, miksi
hän ei silloin ollut noussut vähän kolostaan? Ehkä jokin armoton ja
armelias raudankappale olisi tehnyt lopun kirje-Kaarinan jutusta,
vääpeli Sohjun kaikista jutuista...




HAUDALLA.


Vanhalla hautausmaalla, missä puut ovat elinvoimaisia, oksaisia ja
tuuheita, missä on muutamia ruskeiksi ruostuneita rautaisia ja peltisiä
hautamerkkejä, joista aika jo ammoin on huuhtonut kaiken kirjoituksen,
ja harmaita kiviä joiden sammaltuneista uurteista voi vaivoin tavailla
jonkin nimen tai vuosiluvun, täällä koskemattoman, kulottuneen heinikon
keskellä on myöskin pitkä rivi pieniä, valkoisia puuristejä.

Siinä on sankarihauta.

Yhdessä ristissä, rivin äärimmäisessä päässä, on pienin mustin
kirjaimin merkittynä eräs sattumalta tuttu nimi: Väinö Leo Sorri. Että
hän lopultakin oli sankari tuo Sorrin Leko... Siihen ajatukseen täytyy
näin äkkipäätä hieman tutustella.

Missä näinkään hänet viimeisen kerran tuon Väinö Leo Sorrin, joka nyt on
sankarivainaja? En
ole siitä vallan varma, mutta viimeinen selkeä muistikuvani hänestä
on juuri tämän saman sankarihaudan pohjalta, jota hän oli silloin
kaivamassa, tietämättä, että varsin lyhyen ajan kuluttua tämän haudan
ennestäänkin pitkää pituutta täytyisi jatkaa sen verran, että Sorrin
Lekokin siihen mahtuisi.

Se oli keväällä. Sota oli silloin jo sodittu, se sota, ja käsissä
oli pitkäjäykkinen lepo, oikea lupon makuu. Kukapa olisi uskonut
silloin, kun sodan kiire ja valvominen oli parhaillaan, että vielä
samoilla lumilla saataisiin lepoa ja lämmintäkin yllinkyllin, niin
paljon, että se kävi kyylytykseksi, niinkuin raamatussa sanotaan.
Miehet olivat kärsimättömiä, odottivat odottamasta päästyäkin
lomauttamista ja vapauttamista, kuljeskelivat kujilla ja kiroilivat,
kun ei ollut tupakkaa. Laiskuus rehoitti. Ei aamuherätyksiä, ei
mitään järjestäytymisiä. Töintuskin viitsittiin pieniä puita piisiin
tahi lakaista liat paljastuneilta pihamailta. Toiset turvautuivat ja
vajosivat korttipeliin. Nuhrautuneet korttilehdet läikyivät melkein
ympäri vuorokauden, ja rahalla oli jälleen vanha makunsa, sotahorteen
jälkeen, jolloin se oli näyttänyt jonninjoutavalta paperilta.

Yksikkömme oli majoittunut punaiseen taloon, joka pilkoittaa
hautausmaan puitten lomitse. »Kauhujen talo», sanoi siitä juuri Leko
Sorri, silloin kun kevätvedet olivat viljimmallaan ja maamiehet
ikävöivät pelloilleen ja vapautumisen odotus oli korkeimmillaan.

Sen talon maalatulla lattialla ahkeroimme lakkaamattomassa
korttilehtien selaamisessa ja onnistuimme unohtamaan nykyhetken,
ajan tavattoman pitkäsivuisuuden. Siellä tultiin meitä komentamaan
haudankaivajiksi, tämän saman sankarihaudan. Lähtö ei ollut suinkaan
raitista, ja sanaatuova kersantti ehti jo työlästyä ja noitui, kun ei
miehiä hetkeksikään saanut irti korttien äärestä.

— Älähän nyt tukehdu, sanoi Sorrin Leko. Lähdetään, lähdetään!
Lähteneet ne ovat nekin, jotka ovat saaneet komennuksen hautaan eikä
haudan kaivuuseen. Vaan eihän ihminen ole ampiainen...

Ja Sorrin Leko sulloi seteleitä taskuunsa ja sanoi olevansa rakastunut
valtion paljaspyllyisiin.

Ja niin me sitten kalvoimme hautaa vanhalla hautausmaalla. Se oli
kovaa työtä pitkän levon laiskistuttamille miehille. Maa oli vahvasti
roudassa. Rautakangen iskut tärähtelivät ilkeästi
ylenpalttisen pokan peluun turruttamaan päälakeen asti.

— Olisivat nämäkin kaivattaneet jo valmiiksi syksyllä, sulan maan
aikana, reserviaikana. Tiesihän sen, että tarvitaanhan niitä...

Se oli Leko Sorrin ääni. Ja siltä hetkeltä on viimeinen selkeä muistoni
hänestä. Pieni mies rautakanki kourassa, laihat, kalpeat kasvot, sillä
hetkellä omituisen välinpitämättömät. Jonkun tuntemattoman sotamiehen
suusta olisi hänen lauseensa voinut kuulostaa melkein rienaavalta.
Mutta Sorrin Leko tunnettiin. Hän oli kunnon sotamiehen maineessa,
joka oli konepistooleineen tehnyt pieniä ihmeitä ja kaatanut paljon
vihollisia, suolannut, niinkuin sanottiin. Talvisissa taisteluissa
hän oli taaperrellut jollain tavoin lapsenkaltaisena, tietämättömänä
vaaroista. Mutta pahankurinen lapsi hän oli, kärsimätön ja kiroileva
vilun ja unen ahdistaessa. Hän oli silloin valmis menemään mihin
tahansa. Kerrottiin hänen konepistooleineen työntyneen sisään taloon,
jossa vihollinen puolustautui sitkeästi ja tehneen ravakalla aseellaan
luokoa. Kun lipas loppui ja muutamat henkiin jääneet ahtoivat yhä hänen
päälleen, niin hän
tappoi heidät pieksämällä. Mitaleita ja ristejä kuului hänellä olevan
tiedossa.

Juuri tämä, että Sorrin Leko oli sellainen sotamies, suorastaan
sankari, se sai ihmeisiinsä ne, jotka tunsivat hänet rauhan ajoilta.
Hän oli silloin jonninjoutavan resumiehen maineessa. Jos rauhanpäivien
Leko Sorri olisi ollut edes pahapäinen, kuten sanotaan, tappelija,
niin hänen sotamaineensa käsittäisi suoralta kädeltä. Mutta hän oli
vain pahasuinen miehenretale, joka välistä suututti väkevämpänsä,
niin että he löivät häntä naamaan. Ja siitä ei seurannut sen enempää,
ei minkäänlaista vastaiskua. Sorrin Leko piti lyönnit saaliinaan ja
pakeni. Sitäpaitsi hän oli hyvin ahnas korttipeliin. Hänen kanssaan
pelatessa sai olla vieläkin varuillaan. Hän veijaroi kortteineen
kaikessa viattomuudessaan, niinkuin pieni lapsi. Suoran ja rehellisen
pelin vaatiminen Leko Sorrilta olisi ollut vääryyden tekoa.

Ja sitten hän oli ollut mainio sotamies, taistelija kuin leijona!
Siihen ajatukseen täytyi vähän tutustella. Mutta sota on oma
maailmansa. Onhan kirjoitettu, että siellä arvioidaan uudestaan kaikki
arvot. Sodan ahjoon Leko Sorri oli sopinut sangen hyvin.

Sen haudankaivuun jälkeen minulla ei ole mitään muistoja Leko Sorrista.
Ainakaan hän ei ollut niiden kuorma-autojen lavalla, jotka veivät meitä
vihdoinkin siviliin. Viimeinen kylmä kyyti, melkein tappavan kylmä.
Mutta korpivaellus oli päättymässä. Hämyisästä kevätyöstä, tienvieren
tummasta kuusikosta kuului joskus rastaan ääni kuin hopeisen tiu'un
helähdys keskelle raskaitten vaunujen vauhdin huminaa. Se oli ikäänkuin
todistus, ettei maailma ole suurestikaan muuttunut: linnut laulavat...

Ehkäpä Leko Sorri oli hetimiten tuon haudankaivuun jälkeen joutunut
sairaalaan. Myöhemmin kuulin, että hän poti keuhkotautia, joka nujersi
hänet muutamassa kuukaudessa kuolemaan. Välittömästi sodan rasituksiin
sortuneena hänet oli sitten haudattu sankarihautaan, siihen samaan,
jota hän oli ehtinyt itsekin olla kaivamassa.

Ja hän oli ollutkin sankari, etunokan sotamiehiä. Koko kovaosaisessa
elämässään hänellä oli aina ollut iloinen pää. Hän ei liioin surrut
maailman pahuutta, ja suustaan hän oli kokolailla tekevä.

Mutta että hän lopultakin oli sankari! Siihen ajatukseen täytyy ensi
aluksi vähän tutustella...

Syksyiltä hämärtää, kalmiston, puut kahisevat tuulessa ja oksien,
välitse häämöittää punainen talo, tuo »Kauhujen talo», jossa Sorrin
Lekokin odotteli lomauttamista ja vapauttamista.

Ja hän sai vapauden, ehkäpä parhaimmassa muodossa, syltä syvällä
maanuumenissa.




KORPIMAILLA.


Teerivaara: valkoista lunta ja tummaa havumetsää ja harmaa mökki
loivalla rinteellä, ylen matala navetta, mustaotsainen sauna ja
keskeneräinen, siintynyt hirsikehikko, todistaen puolitiehen jääneistä
ja kenties ainaiseksi rauenneista pyrkimyksistä.

Päivä valkeni vitkalleen, harmaa talvinen päivä. Anna, Teerivaaran
emäntä, korjasi pöydältä aterian tähteitä, perunankuoria ja
tyhjentyneitä läkkipeltisiä maitoastioita. Samalla hän tähysteli
ulos akkunanruuduista. Mutta ei ollut muuta nähtävää kuin pienoinen
lumiaavikko ja valkoisen- ja mustankirjava metsänrinta. Ei hiiren
hyppyä lumella. Olikohan niin, että kerran, pari siitä oli ihminen
kulkenut tämän lumen aikana, ja ne jäljet oli tuisku peittänyt jo aikoja
sitten. Itse emäntä Anna oli jättänyt hetkiseksi Teerivaaran tanhuat
joskus kesällä, kun käki kukahteli ja koivumetsästä lemahti mainio haju. Vaikka ei tämä nyt niin sydänmaata
ollut, ei enää, kun uusi tie oli valmistunut ja postivaunu porhalsi
sitä joka päivä, porhalsi talvellakin eikä jäätynyt, ei juuttunut
lumeen, tulinen vaunu. Vaivaisen penikuorman päässä Teerivaarasta
sellainen ihme nyt tapahtui. Lyhyt oli nyt tie maailmaan...

Anna-emäntä, tahi akka se oikeastaan on tällaisissa asumuksissa,
huokasi. Sekö kulun helppous se lienee täältä vetänyt vallan varhain
hänen vanhimpansa, Annan, kauas kaupunkeihin ja terhakan Tuomaan,
ylen nuoren vielä, mihin lienee savotoihin. Ja vetäähän se muukin
tällaisista paikoista, vetää leveämmän leivän ääreen...

Teerivaaran Anna kääntyi valvomaan järjestystä huoneessaan. Hän
tiuskasi: — Sikiöt, ihmisiksi! Ja silloin oli hetkeksi vaiettava hennon
Marin, joka yritti laulaa kätkyessä kitisevälle pikku Liisalle, oli
heitettävä touhunsa pörröpäisen, sorakielisen Eeron, joka yritti seisoa
päällään, ja oli kaatuessaan luhistaa alleen taapertelevan Taunon.

Niin, väkeä Teerivaarassa oli, oli kotona ja oli maailmalla.
Anna-emäntä varoitti Maria pitämään silmällä, etteivät hulvattomat
tuoho tulen kanssa. Sitten hän meni ulos.

Ei muuta kuin hisahtamaton hiljaisuus, tummankirjava metsänrinta ja
kaukaisia lumisten vaarojen rinteitä. Heikon savuhattaran voi erottaa
Kivimäestä, lähimmästä naapurista. Siihen tuli silmätyksi joka jumalan
päivä, sillä se oli toisinaan viikkoihin, kuukausiin ainoa elonmerkki
muusta maailmasta. Niinpä vain elettiin naapurissakin savu: tupsahteli...

Mutta eipä vain Tuomasta kuulunut, isoa Tuomasta, isä Tuomasta,
vaikka hän oli luvannut tulla kotiin jouluksi, ja hyvissä ajoin. Hän
oli tukkitöissä toisessa pitäjässä asti, kaatomiehenä. Kerran olivat
teerivaaralaiset päässeet niin pitkälle, että heillä oli hevonenkin,
kohtalainen työhevonen. Mutta tuskin oli päästy maistamaan nohevampia
ansioita, kun onnettomuus tuli niissä ikuisissa metsätöissä. Hevonen
oli lopetettava, ja velka vain jäi painamaan...

Ei, eipä Tuomasta kuulunut, vaikka jouluaattopäivä oli käsissä, ainakin
Teerivaaran Annan laskujen mukaan. Hetkisen riipaisi huoli: kunhan ei
vain jotakin ole sattunut...

Mutta sellaisten tunnelmien valtaan ei Teerivaaran emännällä ollut
tapana antautua. Mitäpä Tuomaalle tulisi! Siltä ei vain tule ajoissa
lähdetyksi
eikä vauhtia pidetyksi, köntykseltä... Ja olipa vielä leipää vartaalla,
ja lehmät lypsivät hyvin. Ei mitään hätää. Kontu, heinät, olivat tosin
vähissä, ja niitähän Tuomas saisi tulla touhuamaan sieltä ojan takaa
ja puita samaten. Oli se niitä hakannutkin lähtiessään, mutta paljon
niitä paloi talvella hatarassa mökissä. Nyt oli jäljellä vain muutamia
honkarankoja, kuivetuista. Hyvä, että pyhän yli pääsee, että saunan saa
vielä lämmitetyksi...

Teerivaaran Anna tarttui sahaan, ja heti näki, ettei se ollut ensi
kertaa hänen käsissään. Se kulki vikevästi, se leikkasi, että purut
pölähtelivät. Siinä sahapukin ääressä kävi erikoisesti ilmi, että
Teerivaaran Anna oli yhäti komea, elävä nainen. Hänen kasvoillaan oli
terve väri, silmä välähti ja hiuskiemura, joka pursui esiin huivin
alta, kiilteli kuin keväisen linnun sulka. Liikunta oli vaivatonta ja
sulavaa. Talvisen jähmeä, liikahtamaton erämaa oli vaikuttava tausta
tälle puita sahaavalle naiselle. Hänessä yksin oli vauhtia, liikettä,
muutoksen ennustusta. Kuusi lasta hän oli synnyttänyt tähän mailinaan,
vanhimman jo parikymmentä vuotta sitten. Hänellä oli aina ollut kädet
työtä täynnä, aamusta iltaan. Hän hoiti lehmät ja lapset, ruokki, pesi, paikkasi, hakkasi polttopuita. Hän havahtui herkästi
hereille yölläkin hoivaamaan kitisevää tenavaa. Hän eli usein
kuukausimääriä yksin lapsilaumoineen, miehensä, kookkaan, kolisevan,
suuriäänisen, kerskahtavankin, mutta aina hieman kovaonnisen Teerivaaran
Tuomaan työskennellessä kaukaisilla savotoilla. Teerivaaran Annalla oli
hyvä mies, jolla oli iloinen pää, josta katsellen asiat eivät koskaan
näyttäneet huonoilta, olivatpa ne miten tahansa.

Ja Teerivaaran Tuomaalla vielä parempi vaimo. Hän sai huoletta elellä
savotoissaan, tehdä työtä ja tienata ja puhua kolista komeita. Kotona
Teerivaarassa tultiin kyllä juttuun.

Nyt rangat olivat pölkkyinä, ja Teerivaaran Anna tarttui kirveeseen.
Terä välähti ja jumahti pölkkyyn, ja puun oli haljettava ainakin
uusiintuvista iskuista, äkäisistä ja hyvin suunnatuista. Halkoja syntyi.

Ympärillä leväsi talvinen erämaa äkeänä, jähmeänä, liikahtamatonna.
Teerivaaran pihalla jumahtelivat kirveeniskut, nuo iloiset,
enteilevät, lupaavat äänet korvessa. Teerivaaran Anna ei nyt ajatellut
mitään. Hän eli, hänen kätensä olivat työtä täynnä.

Hän havahtui siihen, että pirtin, ovi läiskähti seinälle, ja pieni Eero
säntäsi avojalkaisena ja pörröpäisenä lumiselle pihamaalle. — Äiti hoi!
Isä tulee ja kuka tullenee!

Teerivaaran Anna ojensi selkänsä ja komensi ensi töikseen avojalkaisen
poikansa huoneelle. Vasta sitten hän silmäsi siihen suuntaan, josta
ihmisen piti tuilla, jos se joskus tuli tähän asumukseen. Sieltä hiihti
tosiaankin mies, hiihti Tuomas mahtava reppu selässään! Anna-emännän
mieli hykähti hyväksi: niin mies tulee jouluksi kotiin...
Mutta mikä kuvatus se tuolla takana hankuroi, punainenkin kuin
pahahenki? Tuo punainen vilkkaa kuin housut, mutta on sen miehen
jälistäjän muodoissa vähän naistakin... Samassa Teerivaaran Anna
näki ja tunsi tuossa hiihtäjässä jotakin perin tuttua. Ettei se
ollut vain Anna, hänen vanhimpansa, jota hän ei ollut nähnyt pariin
vuoteen? Hyväksi tuli mieli. Muistaapa, tulee katsomaan, ja siinä
samassa huolestutti. Miksi se nyt tuollaisena tuli, housuissa, vieläpä
punaisissa. Mutta sellaista se kuuluu olevan nykymaailma; ja olihan hän
siitä vilauksen nähnytkin joskus kirkonkylässä...

Nyt Tuomas oli jo portaitten edessä ja väänsi
reppua leveiltä hartioiltaan. Tuo punahousuinen oli tosiaankin
Teerivaaran tyttö, nuori Anna, nykyinen pääkaupunkilainen palvelijatar.
Hän oli nyt hiihdosta lämmin ja huurteinen ja melkoisen väsynyt.

— Hohoi! hän sanoi. — Kyllä ihminen on kaukana, kun täällä on...

— No, oli se kerran lyhin matka tänne, sinullakin, sanoi äiti Anna.
Sillä sanalla hän jo torjui jotakin: ei tarvinnut tyttären halveksia
näitä paikkoja, kaupunkilaisen, housujalan. Hän kätteli molempia
tulijoita.

Isä Tuomas oli suruton ja suuriääninen, niinkuin tavallisesti.

— Puu, julisti hän. — Näkyypä sitä olevan, ja sanoinhan minä, että
kyllä se riittää. Hiltulainen tulee tänne hevosineen pyhiltä, että
puuta ja heinää... Ja on sillä kuormaa vähän tullessaankin.

Eihän sitä mikä kaikkea kanna...

Hän sulki suunsa ja näytti tyytyväiseltä: olihan nyt vihjaistu,
etteivät tulemiset suinkaan tähän asetu...

Mutta tytär oli kääntynyt pienen veljensä puoleen, joka oli jälleen
ilmestynyt pihamaalle, avojalka, pörröpää, repalehousu.

— Eerohan se on! Ihan totta, oikein mörökölli...

Ja hän taputti pojan pulleaa, likaista poskea. Siinä he seisoivat,
hieno neiti, kaukaa tullut, ja hieman ällistelevä pieni Eero, korvessa
kasvava, joka kuitenkin näytti aavistelevan tuossa kuvatusmaisessa
tulijassa jotakin läheistä. Sellainen kohtaus korpitorpan talvisella
pihamaalla! Niin erinäköisiä poikasia samasta pesästä!

Sitten he menivät sisälle, ja kaikkien pienten räkänenien suissa
ja käsissä oli namusia, ihmettelevät silmät seurasivat ihmeellistä
sisarta, ja pannu porisi tulella riemullisesti. Erittäin lupaavalta
näytti kahvipannun musta kylki emäntä-Annan silmään, sillä hän oli
nauttinut viimeiset kahvit jo päiviä sitten. Kielet kävivät. Isä ja
tytär olivat tavanneet toisensa kirkonkylässä aivan sattumalta. Sitten
he olivat jatkaneet matkaa postiautossa, olleet yöpuulla Hiltulaisen
torpassa ja jatkaneet aamun tullen matkaa hiihtämällä.

Nuori Anna, niin hänellä oli tullut vain sellainen ikävä tänne korpeen,
että piti päästä lähtemään vaikka miten. Hyvä hänellä oli paikassaan,
ja sinne hän palaisi. Hän kertoili kaikenlaista elämästään, ja hänen
juttelussaan vilahteli sanoja ja
asioita, joita äiti Anna ei käsittänyt. Hän silmäsi tytärtään salaa:
niin kovin kauas tämä oli ajautunut hänestä ja Teerivaarasta, niin
outoa maailmaa hän eli ja vähän oudolta näyttäkin. Mutta mitäpä siitä,
kunhan vain piti itsensä ihmisenä...

Äiti Anna huokasi, mutta isä Tuomas käytti tilaisuutta osoittaakseen
omaa maailman tuntemustaan. Myöskin hän oli nähnyt kaupunkeja
ja ihmeellisiä asioita nuoruutensa vaellusvuosina. Hän kertoi
merenrantakaupungista ja sen rikkaista porvareista ja viinikaupan
puhuvasta linnusta, papukaijasta.

Ilta hämärsi ja pieni seinälamppu sytytettiin. Kahvi ja kahvileipä
maistuivat mainiolta. Sitten tytär Annalle tuli kiire nähdä kaikki
paikat, joita hän oli niin ikävöinyt. Ne olivat pian nähdyt. Pimeä,
ylen matala navetta, jossa pari lehmää ynähteli. Siellä eli yhä Äpyli,
jota hän oli opetellut lypsämään, mutta tuskin kunnolla oppinut, sillä
hän oli joutunut jo varhain kirkonkylään herrasväkien palvelukseen
ja kulkeutunut sieltä kesävieraitten mukana loistavaan Helsinkiin
asti. Tuolla nyykötti sauna, harmaana, vanhan mummon näköisenä. Savu
pölähteli sen avoimesta ovesta. Äiti viritteli juuri tulta kiukaan alle.
Mutta tuo kuiva tanner, jolla hän oli kesäisin leikkinyt käpylehmineen
ja hyvin, hyvin likaisina, ja rakkaine riepunukkeineen, tuo tanner
oli nyt lumen peitossa. Ja pimeys peitti maan, ja metsän piiri
mökin ympärillä näytti uhkaavasti supistuvan. Hiljaisuus oli suuri
ja peloittava, ja tuntui siltä, että täällä ei ole koskaan mitään
tapahtunut eikä tule tapahtumaankaan...

Teerivaaran entinen Anna tunsi itsensä hyvin väsyneeksi ja lähti
pirttiin etsimään paikkaa, johon voisi itsensä ojentaa.

Myöhemmin illalla, kun ruumiissa tuntui kylvyn jälkeinen suloinen
raukeus, kun tyttären tuomat kynttilät paloivat, kun oli syöty ja
juotu, ja nuorimmat lapset olivat nukkuneet, silloin oli jälleen
mukavaa ja kodikasta. Nuori Anna lämpöni kertomaan olostaan, ja
hänen juttelussaan vilahti kuin huomaamatta jonkun Jaakon nimi. Mikä
se Jaakko oli? Niin, ehkä se oli hänen Jaakkonsa, kaupunkilainen,
autonajaja. Teerivaaran tyttären elämä ja maailma olisi toisenlainen
kuin tämä täällä...

Mutta isä Tuomas viritteli jälleen omia suuria pyrkimyksiään. Hevonen,
suuret kuormat, hyötyminen oli vain käden ojentaman päässä, niin
kuin ne olivat olleet kolmattakymmentä vuotta...

Äiti Anna vaikeni, sillä hänen mieleensä muistui poissaoleva,
lemmikkinsä, teerevä Tuomas. Missä ja miten hän nyt oleillee? Mutta
tapansa mukaan hän ei antautunut tuollaisten tulihan hempeitten
tunnelmien valtaan. Ollapa missä olla! Poika kyllä pärjää, hänen
poikansa...

Äiti Anna ajatteli, että armahti toki Luoja vielä: antoi hyvän joulun
Teerivaaraan.

<tb>

Mutta millainen oli seuraava joulu Teerivaarassa?

Teerivaarassa oli lunta ja autiutta. Pienet rakennukset olivat oudosti
hankeen vajonneina, nietos oven edessä, ei aavistustakaan ihmisjäljistä
pihamaalla. Ei savutuprua tornista, tuota uljasta todistusta elämän
jatkumisesta pohjolan talvitaivaalle. Teerivaaran tupa oli kylmä ja
autio, omituisella, kaamealla tavalla autio. Kello oli pysähtynyt
seinälle, vesi jäätynyt ämpäriin, taikina tiinuun, ja kuvitella, että
tuli oli jähmettynyt pesäänsä. Puuttui lasten kirkunaa ja Anna emännän
komentavaa ääntä.

Ei hisahdustakaan, paitsi tuulta ja tuiskua,
paitsi pakkasta. Tahi ehkä sentään matalasta navetasta kuului heikkoa
ääntä, eläimen ynähdys ketjujen kalinaa. Teerivaaran navetassa
elettiin tänäkin jouluna, elettiin kaameaa painajaismaista elämää.
Kaksi lehmää ja hieho elivät siellä vielä seinään kytkettyinä,
kummituslaihoina, hitaan nälkäännääntymisensä päiviä. Kaiken suuhun
sopivan olivat nuo onnettomat eläimet kalunneet ympäriltään, nuolleet
mustaa muraakin ja temponeet ketjujaan ja mölähdelleet kaameasta ja
oudostellen. Mutta ketään ei tullut, mitään ei tapahtunut. Suuri,
välinpitämätön hiljaisuus jatkui. Nyt eläimet makailivat paikoillaan,
tuskin liikahtaen, nääntyneinä ja tylsinä.

Tuskallinen, pahanunenomainen joulu Teerivaarassa.

Sota oli tullut maahan, sota oli tullut Teerivaaraan.

Se oli tullut sinne melkein äkkiarvaamatta, tuulispäänä. Teerivaarahan
oli kaukana maailmasta. Oli vain metsänreuna ja näköala, oli savuhaiku
Kivimäestä, naapurista. Metsäneläimen jäljet lumessa olivat samat
kuin ennenkin Mistäpä tänne huhut ja uutiset? Jättiläisotsikot eivät
järkyttäneet elämää Teerivaarassa...

Jotakin sentään tiedettiin. Olihan isä Tuomas pistäytynyt kotona
ikuisesta savotastaan ja puhua kolakoittanut sotasanomista ja kukaties
mistä neuvotteluista. Mutta emäntä Anna ei ollut niistä puheista
paljoakaan perustanut. Suuri maailma se kohisi kahinaansa. Teerivaara
oli erittäin. Siellä riitti, kun leipiä oli vartaalla, lehmä lypsi,
puita oli pinossa. Oli Teerivaaran Anna kuitenkin huokaissut, että
kunhan ei Herra olisi kovin suuttunut ihmisiin eikä löisi heitä
rautavitsallaan...

Olipa hän nähnyt merkinkin taivaalla: lentokoneen. Jyristen,
kimallellen talviauringossa se oli kiitänyt yli Teerivaaran. Siitä
riitti asiaa ja puhetta varsinkin lapsille. Eiväthän he tienneet, että
sota oli syttynyt, että kone oli ollut viholliskone.

Sota tuli Teerivaaraan joulukuisen illan hämärtäessä hevosmiehen
muodossa. Hevonen oli verrattain harvinainen näky siinä maisemassa.
Ja miehen uutiset ja toimenpiteet, joita hän vaati, olivat suurta
ja kaikkimuuttavaa ja mullistavaa laatua. Sota oli käynnissä,
vihovenäläinen tulossa. Rajakylien kansaa koottiin pois sodan,
jaloista. Teerivaaralaistenkin oli jouduttava maantien varteen vielä tämän pimeän aikana. Sitä varten hän oli tullut, auttamaan
heitä hevosineen matkan teossa.

Aluksi Anna-emäntä tyrmistyi ja tyrmistyi. Lähteäkö Teerivaarasta?
Sehän oli koko hänen maailmansa. Toinen manner ei olisi jollekin sen
oudompi ja vieraampi kuin Teerivaaran Annalle toiset kylät. Ja vielä
noin suinpäin, päätäpahkaa! Hän sanoi, että sotikoot! Hänen tulee pysyä
Teerivaarassa ja hoitaa joukkoaan... Vaivoin sai mies hänet tajuamaan,
että lähdettävä nyt kuitenkin oli, sellainen oli käsky kertakaikkiaan.

Mutta entäpä eläimet, Äpyli ja toinen lehmä, hiehokin? Mukaanko nekin?
Ei, niitä ei otettaisi tähän kiireeseen. Heiniä vain lujasti eteen.
Eläimet evakuoitaisiin myöhemmin, niin oli sanottu.

Mitä tehtäisiin? Miksi ei enää puhuttukaan ihmisiksi, että ymmärtäisi?
Teerivaaran Annan täytyi saada tulistua jostakin.

Haettaisiin, sitä se merkitsi. Hän saisi lehmänsä sinne johonkin uuteen
paikkaan.

Vähitellen Teerivaaran Anna käsitti, että tämä kauhea, pahan unen
kaltaiseksi mennyt elämä oli totta, että oli toteltava ja lähdettävä.
Hän ahtoi
heiniä eläinten eteen, täytti ämpärit vedellä ja hyvästeli lehmänsä
äänekkäästi puhellen ja päivitellen. Sitten hän kokosi myttyihin yhtä
ja toista ja kääri lasten ylle vähäiset vaatevarat. Se ei suinkaan
ollut paljon, sillä eihän ollut kuulunut kenenkään suunnitelmiin, että
Teerivaaran lapset joutuisivat talvisille rekiretkille. Lopulta oltiin
valmiina, ja silloin hakumiehen suuressa rasiassa oli ahtauden takia
hyvinkin lämmintä.

Teerivaaran Anna painoi mökin oven kiinni, haikeasti huokaisten. Tämä
oli hänelle ainoa paikka maailmassa. Muualla oli outous, orpous ja
onnettomuus. Luutatynkä jäi oven päälle lukoksi. Muullaista lukkoa ei
Teerivaarassa ollut koskaan ollutkaan. Ja tällaisena aikana, jolloin
lähdettiin pakopirtille vihovenäläisen edestä, kuten vanhain vanhoissa
tarmoissa, se oli yhtä hyvä lukko kuin mikä tahansa.

Teerivaaran emännän polvet tuntuivat heikoilta, ja hän nousi reen
kannoille, mutta siinä hän ei ollut kauankaan, vaan sai kävellä
paarustaa lumessa melkein koko matkan niinkuin ajomieskin. Sillä oli
umpikeli niinkuin se Teerivaaraan aina oli, ja kuorma osoittautui
raskaaksi. Parissa jyrkässä mäessä isommat lapsetkin pemahtivat
reestä ja vohlusivat omin jaloin mäen päälle. Kaikilla heillä ei
ollut kenginkään haaraa. Mutta ei se haitannut. Tämä oli heidän suuri
matkansa, ymmärtämättömien.

Äiti Anna huokaili, ettei iso Tuomaskaan sattunut kotiin. Milloinpa se
lienee sattunut! Joskus toisiksi ilmoiksi. Ja pikku Tuomas oli pohjan
perillä, maan navoilla. Ja miten käynee Annankin siellä kaupungissa,
jotka, niin tämä kyytimies tiesi, pommitetaan maan tasalle...

Viimein he saapuivat maantien varteen, Hiltulaisen torppaan, jossa
oli paljon muita pakolaisia. Autot olivat jo odottamassa, kolkon
näköiset, sotamaaleilla töhrityt, pimeät. Kansan kertomukset eivät
mieltä nostattaneet. Hätä oli suuri, Ryssä oli jo siellä ja siellä.
Päästäneenkö läpi, vai jäätäneenkö kuin kalat nuotan perään...

Idän taivaalla näkyi tulipalon romeita.

Läpi he pääsivät. Autot kulkea jyrräsivät loppuyön ja osan päivääkin,
ja sitten löytyi paikka Teerivaaran väellekin. Suuren talon avaran
pirtin nurkkaan sai Teerivaaran Anna järjestää omilleen olon niin hyvin
kuin taisi.

Onealta ja oudolta tuntui olo vielä joulunpyhinäkin, vaikka itse iso
isä Tuomaskin oli käymässä perheensä luona. Hänet oli otettu työkomppaniaan, ja hän oli
joutunut pommituksiin ja konekivääritulen alaiseksi. Siitä riitti
komeita kertomuksia. Muuten hän oli vahvasti sitä mieltä, että ryssän
lopulta käy huonosti, kun on lähtenyt parempansa kanssa tiskaamaan...

Pikku Tuomaaltakin oli tullut kirje. Hänkin oli jonkinlaisessa
työkomppaniassa. Ja Helsingin Annalta samoin. Hän kertoi olevansa
lottana.

Mutta ehkä kaikkein useimmin Teerivaaran emännän mieleen muistuivat
lehmät, lehmäraukat. Sillä niitä ei oltu ehditty noutaakaan, vaikka
niin pyhästi oli luvattu. Sinne ne olivat jääneet kytkyviinsä. Oli se
kohtalo luontokappaleille, ennenkuulumaton kohtalo, joka aivan mykisti
hyvän emännän.

<tb>

Pitkänpitkän talven jälkeen Teerivaaran väki oli jälleen kotona. Se oli
ilon päivä. Huoneet olivat ennallaan. Vain joku partio näytti niissä
käyneen, tehneen tulet, lämmitelleen ja lähteneen. Se, että huoneet
olivat säilyneet oli jo iso asia. Useimmilla palaajilla ne olivat vain
tomua ja tuhkaa.

Niitä oli itse sytytetty, omat joukot olivat polttaneet ja lieneepä
ryssäkin.. Jo Kivimäessäkin oli höyräytetty. Vaikka haiku sieltä silti
nousi. Jossakin kömmänässä siellä alettiin asua retostaa...

Mutta Teerivaarassa oli kaikki melkein ennallaan. Sama metsänreuna,
sama näköala. Peltotilkut sulivat niinkuin muinakin keväinä,
lehtimetsästä lemahti mainio haju ja rastas hupatteli iltaisin
iloisesti. Tältä paikalta näytti siltä, ettei sota ollut suuriakaan
vaikuttanut maailman menoon.

Vain navetta oli kaamea paikka. Sieltä olivat eläimet löytyneet
kytkyvistään nälkäännääntyneinä, surkeina karvamyttyinä. Nyt siellä oli
jo uutta karjan alkua, nuoresta poikiva lehmä. Loppukesällä saisivat jo
pienet maitoa. Mutta Anna-emäntä liikkui yhä navetan seuduilla varoen,
ikäänkuin kummituksia peläten. Olihan mahdollista, että paikalle, jolla
tutut olennot olivat sillä tavoin kärsineet ja kuolleet, siitä täytyi
jäädä jokin muisto, jälki...

Kuitenkin se jälki tuntui ja muistui päivä päivältä yhä heikommin.
Sillä tämän maailman puoleinen, uusi olento liikkui menneitten paikalla
uhkeana ja kouraantuntuvana, liikkui, ynähteli,
lupasi lypsyä. Sodan kaamea jälki alkoi häipyä ja elämä, nykyhetki,
otti Teerivaaran valtaansa.

<tb>

Rauhan päivät olivat lyhyet. Sota alkoi uudelleen.

Taasenko olisi Teerivaaran väen lähdettävä maanpakolaisuuteen?
Vaaniko jokin kaamea kohtalo heitä tahi lehmää ja vasikkaa? Taasenko
lentokoneita taivaalle kuin äkäisiä paarmoja pimentäen auringon? Ja nyt
oli kesä. Kuivat kankaat syttyisivät tuleen palopommeista ja Suomen maa
peittyisi savuun...

Niin, sota oli syttynyt, mutta lentokoneita ei näkynyt, eikä
Teerivaaran väen tarvinnut lähteä maanpakolaisuuteen. Itse isä
Tuomaskin sai olla kotona ja rauhassa tehdä hompsia heinää
korpiniityillä lehmälle ja vasikalle ja sitten järvikylän talollisille.
Vanha vihollinen, ryssä, oli nyt saanut yllin kyllin sotarintamaa.
Lentokoneita ei nyt riittänytkään kaikkien korpien ylle, eikä ryssä
pystynyt tinkimään rajan ylitse maajalassakaan. Sen sijaan suomalainen
marssi marssimistaan ja ryssä oli hätää kärsimässä. Tämä oli
toisenlainen sota, voitokas, onnellinen...

Teerivaaran nuori Tuomaskin oli mukana tässä sodassa. Vain kerran oli
äiti Anna hänet nähnyt lyhyen välirauhan päivinä, nähnyt miehistyneenä,
kiharatukkaisena, iloluontoisena. Nyt Teerivaaran emäntä oli vähän
levoton, sillä sodassa tulee vainajia ja ruhaa ja rampaa. Samalla hän
hieman ylpeilikin: niinpä vain teerivaaralaisiakin on mukana isoissa
asioissa! Takavuosina oli hän ollut huomaavinaan, että parempiosaiset
ynseilivät heidän lapsirikkaudelleen. Köyhää väkeä näytti olevan
niin yllinkyllin varakkaitten vaivana... Siksikin hän oli aina ollut
tyytyväinen tähän teerivaaralaiseen elämään: ei tarvinnut olla ihmisten
jaloissa eikä loukata ja kiusata heitä köyhyydellään. Siellä sai
elää omaa elämäänsä, siellä oli kuin Herran kukkarossa... Mutta nyt
kuuluttiin tunnustavan, että köyhät olivat tehneet hyvin tehdessään
lapsia. Maa tarvitsi paljon väkeä, työhön, sotimaan...

Teerivaaran korpitaivaalla ei ollut siis mitään uhkaavia sodan
merkkejä. Siellä elettiin edelleenkin kuin Herran kukkarossa.

Myöhemmin kesän kuluessa kävi kuitenkin ilmi, että tämä sota merkitsi
jotakin aivan uutta ja mullistavaa Teerivaaralle. Sen sydänmaan
halki alettiin rakentaa tietä, sotatietä, huoltotietä. Ja se tulisi
kulkemaan aivan Teerivaaran, vieritse.

Itse iso isä Tuomas oli siitä asiasta hyvin iloinen eikä väsynyt
puhumasta siitä. Eipä nyt oltu istuttu kauankaan miettimässä, että
kannattiko näille teerivaaralaisille tietä tehdä. Hän kun tiesi, että
se kannatti, hän, joka oli rämpinyt soita ja kompastellut kivikoissa
tappava taakka hartioilla ja soutanut raskasta venettä suurten
selkien aallokossa. Siinä sellaisessa se oli oikeastaan kulunut
hänen nuoruudenaikansa ja miehuutensa. Hän se vasta osasi nauttia
tiestä! Sitä hän oli aina odottanut, odottanut, ja jo esi-isätkin,
koko korpikansa, ja saisivat odottaa edelleenkin, ellei olisi tullut
sellaista voimaa maailmaan, että tie tuli Teerivaaraankin, — sotaa. Se
oli siunattu niin! Ja rutosti tuli, ja sellainen tie, että pohjan piti
pitää kertakaikkiaan! Ja millaiset voimat sitä tekivät! Sitä ei ollut
tämä kansa nähnyt! julisti Teerivaaran Tuomas.

Siellä oli kaatepillari, oikea koneitten kone, hirmu, joka aukaisi
ensimmäisen uran korpeen. Se kun kulki ja jyrräsi, niin voi taivahinen,
syrjään vain kymmentuumaiset tukkipuut ja isot kivet! Sillä sitä oli
voimaa ja perkkauskykyä.
Amerikkalainen sen oli antanut Suomelle avuksi, silloin kun tämä
yksin terhenteli ryssää vastaan. Teerivaaran Tuomas nauroi, että nyt
amerikkalainen ottaisi sen kyllä mielellään pois, kun asiat olivat
keikahtaneet sille kantille, että tuo hirmuinen kaatepillari ikäänkuin
työskenteli Amerikkaa vastaan, möyrysi Teerivaaran sydänmaalla kuin
pahahenki...

Teerivaaran Tuomaalta meni monta rupeamaa sitä valtavaa tientekijää
katsellessa, ihmetellessä ja ihaillessa.

Mutta Terivaaran Anna suhtautui tulevaan tiehen sekavin tuntein. Se
toisi tullessaan ties mitä, Teerivaaran herrankukkaromaisuus olisi
mennyttä.

Ja se oli!

Erämaassa ryskyi ja paukahteli. Kiviä ja kallioita ammuttiin
tielinjalta, joka uljaasti halkaisi korpimaan. Siltoja rakennettiin,
ojia kaivettiin, parakkeja pystytettiin työkomppanioille. Teerivaarassa
nähtiin päivässä enemmän vieraita kasvoja kuin ennen aikojen alusta.
Nähtiin sotavankienkin likaisen kellertävä, alakuloisen pitkä jono
marssimassa töihin. Varsinkin, ne herättivät Teerivaaran emännässä
outoa kauhua. Ne eivät näyttäneet
soveltuvan maisemaan. Koko tie oli hänestä vastenmielinen. Oli kuin
olisi töhritty jotakin puhdasta...

Mutta isäntä Tuomas iloitsi. Hänen suuri ilonpäivänsä oli silloin, kun
uusi sotatie oli läpi, ajokunnossa, kun ensimmäinen autokolonna kulki
Teerivaaran ohi. Hän oli nähnyt työautojen jo ennenkin kulkevan kotinsa
ohi, nähnyt niiden vaivalloisesti junnaavan eteenpäin raskaine sora- ja
puulasteineen.

Mutta tämä oli enemmän: kokonainen kolonna, kymmeniä vaunuja, kulki
kohisten, jyristen, rämisten, heilahdellen. Hän seisoi avopäin
pihamaalla ja katseli, miten vaunujen valot välkkyivät pimeässä
illassa. Se oli komea näky.

Teerivaarassa oli tie. Ja Teerivaaran Tuomas sai puhumisen hengen ja
julisti, että olkoonpa sota mikä on ja voittakoon kuka tahansa, niin
kukaan ei voita niin paljon kuin hän, Teerivaara. Tie on ja sitä ei
viedä siitä mihinkään...

Anna emäntä tunsi taasen hämärää kauhua. Tässä oli jotakin noitamaista.
Aivan äsken, kevään ja kesän valoisina viikkoina täällä oli entinen
rauha ja hiljaisuus. Erämaa oli suuri ja rannaton, kotoinen. Ja nyt,
kun talvi ei ollut vielä
lopullisesti tullut, jo tuollainen matkue pauhasi Teerivaaran ohi, ja
pahaatekevän kirkkaat valot leikkoivat korven pimeyttä...

Hän tajusi, että entinen oli iäksi mennyt ja huokasi raskaasti.

Niin, Teerivaaran elämä oli muuttunut toiseksi. Ei enää huomattu
entistä ikuista metsänreunaa, ei savua Kivimäestä. Näköala oli
muuttunut. Joka päivä nähtiin uusia ihmiskasvoja, sotamiehiä, joitten
ajoneuvo vastusteli tahi jotka halusivat syödä ja levähtää. Heistä
tuli vähitellen tuttujakin, varsinkin lasten, kasvavien kanssa. Äiti
Anna näki heidän muuttuvan sydänmaan aroista lapsista joksikin muuksi.
He kurkistelivat akkunasta täynnä innostusta ja tiesivät, missä mennä
pyihkäsi Volvo ja missä taasen Heikki...

Teerivaaran Anna ymmärsi, että heidän elämänsä täytyi olla toisenlainen
kuin hänen, korvessa kasvaneen. Hän ymmärsi, että siihen oli
alistuttava. Se oli ehkä oikeinkin. Elää edelleen, se oli tärkeintä.

Hän ajatteli usein poikaansa, joka oli sotimassa jollakin suunnalla,
jonkin samanlaisen sotatien päässä kuin se, joka oli tehty ja
syntynyt hänen silmiensä alle, jonka päivittäisen elämän hän näki.

Hän seurasi sotatietojakin ja oli tyytyväinen, jos ei kerrottu mitään
taisteluista, hyökkäyksistä ja voitoista sillä suunnalla, missä
hänen poikansa oli sotimassa. Hän tajusi, että silloin ei sota riehu
pahimmillaan, kovin tappavana. Ja elää edelleen, se oli tärkeintä.
Silloin olit voittanut paljon...

Hän alkoi vähitellen sopeutua siihen uuteen elämään, jonka suuri sota
oli loitsinut Teerivaaralle, hänelle ja hänen lapsilleen.



