Pentti Haanpään 'Isännät ja isäntien varjot' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3697. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




ISÄNNÄT JA ISÄNTIEN VARJOT

Romaani talonpojan sortumisesta


Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ


Helsingissä,
Kirjailijain Kustannusliike,
1935.






ENSIMMÄINEN LUKU

KIRKKOMAALLA


Auringon paiste langetti läpi lehdistöjen valojen ja varjojen kudelman.
Jokin lintu tiukutti itsepintaisesti ja iloisesti. Aidan tuolla puolen
hirnahti joku saattueen hevosista. Se oli kuten ylpeä, syvä naurahdus
kaukaa, toisesta maailmasta.

Vanha haudankaivaja imeskeli ilmeisellä nautinnolla piippuaan.
Näkemistä, näytelmää. Hän löysi aina, hautasaattueista ja hautajaisista
omituista, hiljaista iloa ja nautintoa, ravintoa ajatukselle ja
tunteelle.

Tänään saatettiin viimeisimpään ja rauhallisimpaan asuntoonsa Herneisen
vöyrään talon emäntä ja Riitakaisa, köyhä ja yksinäinen naisenpuoli.

Köyhä on nyt haudattu. Riitakaisa, herrasväkien ja talollisten
likaisten vaatteiden ja lattiain pesijä on saanut levon, tuo puolihupsu
nainen, joka on karkoittanut paljon likaa ja jota itseään on pidetty
likaisena ja huonona. Merkillisintä asiassa on, että häntä on seppele
kädessä saattanut hautaan Aprami Kaira, tilanomistaja, rikas mies,
Amerikassa aikanaan kullankaivulla onnensa käsittänyt.

Haudankaivaja oli imeskellyt piippuaan, joka pyrki sammumaan.

Mitähän Aprami Kaira tuossa oikein parateerasi? Tahtoi näyttää, että
tällainen hän on, köyhien, syntisten ja puutteellistenkin ystävä. Hän
kunnioittaa toimellista vaellusta, ihmistä, joka on elänyt raskaalla
työllä. Jonkinlaista sankaruutta, mielenosoitusta hän tuossa esittää:
hän ei välitä mitä kansa ja kanssaihmiset sanovat. Sillä kaikkihan
olivat tunteneet vainajan syntiseksi vaimoksi, suureksi valehtelijaksi
ja juorujen puhujaksi.

Pappi oli lukenut lukunsa, sora oli kumissut arkun kannelle ja entinen
kullankaivaja oli laskenut seppeleensä.

Miten mulkoilikaan häneen nuori pappi pässinsilmillään! Tuo tarmokkaan
näköinen mies muistutti muutenkin jäärää, sarvia vaille. Jopa voi
joutua itsepintaisen luulon valtaan, että pienet sarventyngät sittenkin
löytyivät kähäräisen otsatukan kätköstä.

Ja Aprami Kaira tuijotti takaisin itsepintaisena ja pirullisena,
tuo vapaamielinen, köyhien ystävä. Mutta ryhdillään hän jo moitti
köyhiä — niin arvioi haudankaivaja — noita laiskoja, saamattomia,
hoksaamattomia, yhteiskunnan apuun turvautuvia. Mitä te nurutte?
Miksette kulje samaa tietä kuin minä, Aprami Kaira, köyhän mökin akan
poika?

Toimitus oli ohi. Kirkonmies kääntyi kiireesti. Sillä hautausmaan
portilla odotti toinen komeampi surusaattue.

Haudankaivaja kopisteli piippunsa ja maleksi hiljoilleen ohi hiljaisten
kumpujen nähdäkseen, kuinka rikas lähtee täältä, miten mullataan Ison
Herneisen emäntä.

Siinä seisoi Jopi Herneinen, Ison Herneisen isäntä. Eipä luulisi miestä
niin iällä olevaksi. Ryhdikkäältä, komealta ja arvokkaalta hän näyttää
mustassa puvussaan. Sillä hän on mies, joka ei suinkaan unhoita, että
tämä on osittain näytöstä, näytöstä yhteiselle kansalle. Hän tuntee
asenteet, jotka kuuluvat koetellulle ja vakaalle miehelle. Siinä
seisovat myöskin hänen kolme poikaansa, sekä koko suuri sukukunta ja
ystävien ja kylänmiesten tiheä lauma.

Sinne maalailtujen lautojen ja soran sisään on nyt uponnut Herneisen
emäntä, vaalea, naureleva emäntä. Hän vanheni, hius harmeni, iho
rypistyi, naurut laimenivat hymyksi. Mutta hänen naurunsa oli ollut
kuten riemukas auringon loiste ja hymy kuten sellaisen paisteisen
päivän ilta. Hyvä emäntä ja hyvä ihminen, jonka käsi ei ollut koukussa
köyhää, ei edes outoa maantienkulkijaa kohtaan.

Ryhdikkään leskimiehen mielessä kävi nopea ja elävä muisto siitä
kirkkaasta syyspäivästä, jolloin hän oli tuonut tuon naisen kotiaan.
Oli ikäänkuin vieläkin ruumiissa tunne kesien keikunnasta ja
tutustuttavista nyhjäyksistä vierustoverin kylkeen. Täytyi sanoa, että
tuo ihminen oli ollut hänen kohtalonsa tähti. Hänen vaikutustaan oli,
että Jopi Herneisen elämä oli ollut sellainen kuin se oli, pitkä ja
vakaa maamiehen elämä, ilman päällenäkyviä myrskyjä ja selkkauksia.
Tuo nainen oli ollut hänelle kuten liekanuora, jonka ansiosta hänet
nyt tunnettiin vakavaksi ja koetelluksi mieheksi. Sillä itsekseen sopi
tunnustaa, että muuten hän olisi voinut olla mikä tahansa. Nuorena
ja naimatonna oli hänen verensä vetänyt vuoroin maata viljelemään,
vuoroin maata kulkemaan, työpäiviin ja öisiin kemuihin. Kaikkeen
kiivautta ja voimaa, mutta ei mihinkään pysyväisyyttä. Tuli sitten tuo
nainen ja hänelle tapahtui niinkuin tapahtui. Pitkä ja työteliäs elämä
maanviljelijänä ja yhteiskunnallisena luottamusmiehenä.

Siten se oli. Nuo, nyt iäksi peittyvät tutut, rauhalliset, kirkkaat
kasvot olivat viitoittaneet hänen elämänsä. Tuo rauhallisuus oli joskus
pahantuulen noustessa aivan etonut Jopi Herneisen sydäntä. Kuinka
voi ihminen, apinasta kehittynyt, olla tuollainen, vähän lypsylehmän
muotoinen? Sillä hän osasi näyttää karskilta mieheltä, osasi näyttää
siltä, joka pitää naiset ja alaikäiset järjestyksessä ja kurissa.

Suuri surusaattue seisoi hiljaa ja kuunteli papin puhetta.
Haudankaivajakin höristi korviaan. Onkohan tuohon vispilöity sekaan
sitä niiden uutta aatetta, maailmallisuutta, politiikkaa?

Sillä tämä oli niitä uudenaikaisia kirkonmiehiä, taistelevan kirkon
miehiä. Kirkko ja pappi eivät ole ainoastaan tulevaista, mutta myöskin
olevaista varten. Paitsi taivasten valtakunnan, piti hänen saada
kalistella myöskin maallisten asioitten avaimia. Jo tämä murheitten
laakso oli sen arvoinen, että hengenmiehenkin sopi sitä muovailla,
muovailla mieleisekseen.

Niinä aikoina oli maasta ryhdytty juurittamaan yhteiskunnalle
vaarallisia oppeja ja ihmisiä. Eräälle suutarille ja muutamille
mökinmiehille, kuokkaukoille oli annettu hiljainen öinen autokyyti
johonkin, kai rajan taakse. Haudankaivaja epäili, että seurakunnan
paimenella oli siihen seikkaan oma osansa. Tämä pappi ihan uhoi
aatetta, että rikkaruohot irti isänmaan pinnasta.

Mutta tuo suutari oli ollut vanhan haudankaivajan ystävä. Sellainen
mietteliäs ja puhelias mies, joka käytteli kieltäänkin kuten
naskalia. Arvosteli muun muassa pappeja, joiden edessä nyt ihmisten
pitäisi olla vaiti kuten lampaan keritsijänsä edessä. Siksi oli
suutari tempaistu ompelurenkkunsa äärestä. Siksi nyt pörhistää vanha
haudankaivaja korviaan, että minkä verran uutta aatetta ujuttaa nuori
pappi hautapuheeseensa. Siksi hän ajattelee, että seisohan siinä vain
kuten pulska pässi, aitojen yli hyppivä ja ihmisten laihoja koluava
pässi. Kauankohan pysyt noin liiasta syönnistä punakkana ja kalliilla
vaatteella verhottuna, jos usutat seurakunnastasi kyydittäväksi
kaikki kuokkijat ja puunkaatajat ynnä kenkien tekijät? Puhu vain
vihamiehestä, joka ihmisten maatessa heittelee valhevehnää! Enemmän
vaivaa tämän isänmaan pinnalla oli nähnyt tuo köyhä suutari, enemmän
sitä hyödyttänyt kuin sinä, kesken koulusta päästetty.

Niin ajattelee haudankaivaja, joka ei ole mikään aatteiden ja
viitoitettujen teiden mies, mutta perinjuurin sydämistynyt ihminen
siitä syystä, että hänen ystävälleen suutarille oli annettu äkkilähtö
kylästä.

Jopi Herneinen ei kuullut papin sanoja. Hän näki vain auringon
siivilöityvän paisteen puiden lävitse ja lomitse tuoreeseen soraan.
Nuo tutut kasvot olivat nyt siellä maan alla, ja maan päälle,
Herneiseen, oli jäänyt tyhjyys. Hetkisen hän tunsi sydämensä läpättävän
hätääntyneenä. Pelko valtasi hänet siksi, että hän tunsi ruumiinsa
raikkaaksi ja terveeksi. Hehän olivat olleet kuten kaksi lähekkäistä
puuta metsässä, oksistaan yhtynyttä. Nyt toinen kaatui ja toinen seisoo
siinä orpona ja avuttomana, muotopuolena, syysmyrskyjen tullessa...

Jopi Herneisen mieleen hiipi kuten synkeä varjo. Kaisa oli mennyt,
mennyt. Hän jääpi ja jotakin pahaa tapahtuu. Yhdessä tässä oli muka
eletty elämä, mutta kuitenkin ollaan näin yksin, haihdutaan toisistaan
kuten avaruuksien taa.

Hän tuijotti tuohon tuoreeseen hautakumpuun ja huomasi
sitten mielessään kummallisen kuvitelman viimeisen päivän
ylösnousemuskuhinoista hautausmaalla. Hän hymyili ja hätkähti samassa
häpeissään. Sillä sellaisista asioista sopi vain sanoa kaavan sanat ja
siinä kaikki. Elämä oli ohitse, Kaisa Herneisen, omaa sukua Kannon.
Jostakin syystä nousi samalla tajun hämäristä muistikuva muinaisesta
pitkästä, kauniista ja kiusallisesta päivästä, kun hän poikasena isänsä
määräyksestä vahti, ettei pahankiskoinen ori hyppää korkean aidan yli
ruispeltoon.

Hän rykäisi ja ryhdistäytyi ja hänen silmänsä tuimenivat. Olivatko nämä
nyt hautajaisajatuksia vanhalle ja vakaalle miehelle, leskelle?

Hänen kohoava katseensa kääntyi syrjään ja osui naisen niskaan,
vaaleaan ja viehättävään niskaan mustan puseron ja kellertävien
hiuskutrien välillä. Asiaankuuluvin hautajaisilmein seisoi siinä Lyyli
Kaisla, kaupanhoitaja, kaunis myyjätär. Hänen kauppansa punainen
seinä, asuinkamarinsa valkoinen akkuna ja uutimet näkyivät hyvin Isoon
Herneiseen. Omituista, että noinkin elävä olento kulkee vain kohti
papin sanoja: maasta sinä olet tullut...

Mutta Herneisen vanhin poika, Esa, harteikas ja kookas uutisraivaaja,
jonka vaimo näyttää rasittuneen iloiselta ja lapset levottomilta,
on itse jysähtänyt raskaisiin mietteisiin. Tuohon oli nyt saatettu
äitimumma ja Herneiseen tulee pesänselvitys. Ehkä oli erehdys, että
hän piikatytön naituaan otti jo perintönsä, tyytyi vähään. Mutta jo
oikeastaan edelliset pesänselvitykset ovat vieneet Isosta Herneisestää
muun isouden paitsi nimeä. Metsätkin ovat sellaiset, että tuskin
on linnunistuinta. Nykyisellään se on vielä jotakin, mutta kun yhä
halotaan, niin pieniä, pieniä ovat jo sellaisten paikkain isännät...

Oras, kotona oleva poika, seisoo urheilijan veltonvalppaalla ryhdillä.
On ikäänkuin ei olisi takeita, ettei hän yhtä-äkkiä yritä hypätä
tasakäpälässä tuon tuoreen hautakummun, muutamien seppelenauhojen
ylitse. Mutta Martti, nuorin veli, on puutavarayhtiön mittamiehiä
ja leimanlyöjiä, teettäjiä. Kotona hän ei ole koskaan viihtynyt, ei
tehnyt siellä yhtään kunnon työpäivää. Mutta puuyhtiössä hän on nöyrä
ja notkea, pomojen sukeva juoksupoika. Nyt hän on juuri käsittänyt
väkijoukosta kirkkaat naissilmät ja yrittelee silmäpeliä. Eiköhän hän
muuten Herneinen olisikaan.

Hautausmenot ovat ohitse. Tuohon valkoisen aidan ympäröimään piiriin
jää vain helle, puiden lehtien kimmeltely, erään linnun itsepintainen,
iloinen ja yksitoikkoinen laulu. Vanha haudankaivaja tulee sieltä
viimeisenä savuava piippu ja miettiväinen hymy huulillaan. Ehkä hän oli
ihminen, joka löysi kuten omituista lohdutusta ja iloa ajatuksesta,
että aurinko on pienenemässä, että kaikki loppuu, joten joidenkin
vinouksien suoristaminen ei ole erin tärkeää...

Mutta maantiellä kohoilee valkoinen tomupilvi, hevoset ravaavat,
vieterit hytkyvät. Molemmin puolin tietä aukenevat vainiot, kohoilevat
harmaat ja maalaillut rakennukset. Etempää eroittaa kirkon hoikan
huipun ja vielä kauempaa junan savun. Tuo tumma, liikkuva savujuova
taivaanrannalla on Jopi Herneisen mielestä, kuten vertauskuva elämän
leppymättömästä jatkumisesta. Putoa vain vankkureista. Rattaat vain
pyörivät, täysi vauhti ja rähinä on aina päällä. Olet jäänyt ja
unhoitettu. Jälkeen jääpi vain savujuova, sen junan, jota sanotaan
elämäksi, matkatessa halki iankaikkisuuden tasangon.

Tuolla kohosi Iso Herneinen hieman herraskaisen värikkäänä. Keltaa,
punaa ja valkoista. Talossa oli äskettäin suoritettu suuria ja
perinpohjaisia korjaustöitä. Vanha, harmaa, rappeutunut, sekasortoinen
Iso Herneinen oli enää vain muistikuva eräissä aivoissa. Kuten
historiaa oli vielä vanhempi Iso Herneinen, kylän napa, kymmenine
työmiehineen, jyvälaareineen ja rahalahvuineen. Sitten oli ollut monia
pesänselvityksiä, pinta-alan pirstomisia perillisten kesken, eräitä
liian isokurkkuisia isäntiä, syöttiläsoriita, jalkavaimoja kylällä.

Harmaa, resusiipinen tuulimylly pienellä peltokumpareella oli kuten
muistomerkki niiltä ajoilta, Ison Herneisen, talonpojan, mahtavuuden
ajoilta. Silloin höyrysivät kymmenien miesten hartiat Isossa
Herneisessä, viikate särisi, varstat jyskivät, maantiellä kitisivät
markkinamiesten rattaat. Nyt laulaa niittokone heinäsirkkana,
tuulimoottori kitkahtelee ja kääntyilee, puimakone hyrisee ja
maantiellä hurisee ja pyyhkii auto.

Mutta Iso Herneinen oli silloin, kuvilla puhuen, napa. Nyt kohoilee
tuolla vanhan temppelin juurella uudempia, nykyaikaisempia herrojen
huoneita, kauppakartanoita, pankkien konttoreita, bensiiniasemia kuin
epäjumalanpatsaita.

Jopi Herneinen kääntää kiesinsä kartanoonsa saattoväen etunenässä ja
huokaisee itsekseen, että siellä ovat nyt sekä navat että puolat.
Sillä hän ajattelee taloudellisia asioita. Talo on nyt kyllä kunnossa
sekä rakennuksiltaan, että muuten. Siinä on nyt taloa pojallekin.
Mutta siinä kunnostamisessa on tullut velkaa. Eikä kukaan muista, että
Isossa Herneisessä olisi ennen tehty velkaa. Mutta niinhän neuvojat ja
konsulentit nykyään opettivat maakuntaa, että rakentakaa ja raivatkaa,
vaikka velaksikin. Rahaa saa ja raha poikii...




TOINEN LUKU

»HETKI VAINAJAN MUISTOLLE SURUTALOSSA.»


Sukulaisia ja kylänmiehiä, äänten sorinaa, tilaisuuteen sopivia
lauseparsia ja kättelyä siinä määrässä, että Jopi Herneisen mieleen
muistui sananparsi: onko minun käteni honganoksa...

Muodostui ryhmiä, piirejä. Oli maanviljelijöitä ja työläisiä, oli
opettaja, ja Vihtori, pappi ja lukkari, oli kirkonkävijöitä ja
lahkolaisia ja uskonasioissa penseitä, oli monen maallisen puolueen
miehiä, osuustoiminnan harrastajia ja yksityisen yritteliäisyyden
suosijoita, oli isänmaallisia ja aatteiltaan epäiltäviä. Kuolema,
emännän kuolema, oli nyt tuonut heidät Ison Herneisen kattojen alle.

Siinä olivat arvokkaimmat isäntämiehet, siinä opettaja, jonka
pyöreät pöllönsilmät ovat aina herättäneet Ison Herneisen isännässä
epämääräistä harmia, Vihtori, joka ei ole löytänyt itselleen mitään
tehtävää ja jota kylän asukkaat silmäilevät kuten silmäillään
sellaisia, jotka elävät sukupuolisilla ominaisuuksillaan. Mutta
kaiken keskipisteenä on seurakunnan pappi, joka nuoruudessaan on
kärsinyt vaivoja jossakin venäläisten ja punaisten seassa, jonka koko
sielunelämä on saanut vireensä sodasta ja verisistä välitteisiä ja
sitä tietä tulevista maallisista ja taivaallisista hyvyyksistä. Hän
nuolaisee ohuita, sinertäviä huuliaan.

»Tämä liike on kuitenkin kansansielussa piilevän itsesäilytysvietin
vaistomainen ilmaus. Se on noussut siellä, missä on monesti ennenkin
noustu...»

Hyväksyvää mutinaa ja Aprami Kairan, rikkaan kullankaivajan, honiseva
ääni, joka oli välttämätön johdanto hänen jokaiseen suunavatukseensa.

»Lieneepä! Mutta tyhmyyksiäkin on tehty. Kun halutaan murskata
kommunistinen liike, olisi pitänyt käydä käsiksi vain johtomiehiin,
todellisiin kiihoittajiin. Mutta tässäkin kunnassa kyyditsivät
ilmanaikuisia resukemeleitä, kuokkaukkoja, joilla ei ole mitään
merkitystä kyläänsä etempänä, joilla ei ole aikaakaan kiihoitukseen...

Pappi katseli Kairaa paheksuvasti.

»Kun punaista rikkaruohoa hävitetään, niin on temmattava vähäiset
juuretkin pois...»

»Sitä on sen verran punainen itse kukin, joka joutuu kirveen- ja
kuokanvarresta elämään ja vielä perhettä elättämään, että kiroaa
lämpimikseen olosuhteitaan, ja haaveilee kuten elämän ryytinä
tulevaisesta paratiisista...»

Hiljaisuus. Monet silmät katsoivat Aprami Kairaan, joka vielä
mutristeli suutaan itsekylläisen näköisenä. Se halusi olla aina
erikoinen, syntisten ystävä. Eikö se tänäkin päivänä ollut saattanut
mielenosoituksellisesti hautaan erästä vanhaa huoraa ja hullua,
juorujen puhujaa... Mutta hän on kullankaivulla rikastunut, talon ja
tavarain haltija. Menepäs ja sano, ettei hän ole taattu kansalainen,
vaikka tuollaisista puheista voisi päätellä mitä hyvänsä. Joissakin
silmäyksissä uhosi salainen ihailu: että se uskaltaakin tällaisina
häikänaikoina, jolloin ei tarvitse paljon päätään aukoa kyytivaunut
ansaitakseen.

»Yhteiskunnallisissa oloissa lienee joku kaikupohja kiihoitukselle.
Mutta meidän on otettava työväenasia omiin käsiimme, eikä annettava
marksilaisten aatteiden kalvaa yhteiskuntaa...»

Tuskin oli pappi lauseensa lopettanut, kun jo kuului Kairan venytetty
ja honottava esiääni:

»Mutta mitä se sellainen käsiinsä ottaminen meinaa, että kustannetaan
perheenpäämiehelle kyyti vieraaseen maahan ja saatetaan siten perhe
yhteiskunnan niskoille? Eikös tässäkin kunnassa ole pitänyt kirjoittaa
jauholappuja niiden kyydittyjen perheille? Sinähän, Herneinen, sen
tiedät?»

Isäntä ja leski, joka kuulee tämän hautajaiskeskustelun kuten
välimatkojen takaa, nyökäyttää sanatonna päätään.

»Ruumiillinenkin sairaus», aloitti pappi, »vaatii joskus vaikka veistä,
kipuja ja kustannuksia. Mutta sitten seuraa parantuminen; Samoin on
laita yhteiskunnallisissa sairauksissa. Jos joku jäsenes pahentaa
sinua, niin heitä se pois. On oikeastaan nykyisen tekniikan ansiota,
että tämä yhteiskunnallinen puhdistustyö voidaan suorittaa suorastaan
leikillisessä muodossa...»

»Tämä», kuului Kairan itsepintainen äninä, »tämä tekniikan ja
isänmaallisuuden yhteistyö voi olla vielä vastaisuudessa eteemme
heitettynä. Sanovat siellä rajan takana olevan niitä aateyliopistoja ja
upseerikouluja. Kyydityt sijoitetaan tietenkin niihin ja ovat joskus
maansa kimpussa vointinsa mukaan. Parempi olisi siis veitsi kuin
leikki...»

Tunnettiinhan tämä kullankaivaja Kaira. Aina hän halusi olla
omintakeinen ja erikoinen, suunsa tukkimaton, kirveensilmänkin
kiinni inttävä väittelijä, joka vetosi lakikirjoihin, raamattuihin,
sananlaskuihin, kansansatuihin, kullankaivajakokemuksiinsa ja
omatekoisiin suuruuksiin, joka kovalle jouduttuaan voi luoda nahkansa
kuten käärme ja sanoa, että sitä mieltähän hän on aina ollut.

Nyt, papin juuri miettiessä vastausta, hän tämän leikittömistä
silmäyksistä huolimatta löi koko asian alhaiselle tasolle. »Vaviskaa,
vaviskaa! Pian näette meidän kylän suutarin, sen »vanhan kompurajalan,
peloittavana punaupseerina edessänne...» Naurahduksia, hymyilyä.

Mutta Jopi Herneinen istui vaiti, kuten kokoon lyyhistyneenä. Hänet
oli äkkiä vallannut tunnelma täydellisestä yksinäisyydestään kaikkien
näiden ihmisten keskellä. Muulloin, jos kuolema olisi noukkinut
saalistaan muualta, eikä hänen piiristään, hän olisi nautinnolla
harrastanut noita niin sanottuja yleisiä, suuria asioita, kuunnellut,
heittänyt tärkeänä sanansa joukkoon. Nyt nuo puheet olivat hänelle
kuten loukkaus. Miksi hän oli kutsunut kaikki nuo ihmiset luokseen?
Erään emännän kuolema antoi heille tilaisuuden kokoontua, puhua ja
politikoida, kehittää riitaa, myrtyä, ehkä kyytikummituksen kynnet
jonkun ylle. Sillä aika oli sellainen. Yhteiskunnan solut hytisivät
kuumeessa. Esimerkiksi kirkko ja kirkonmiehet unohtivat entiset
ohjelmansa ja sekautuivat innolla tämän maallisen elämän lyhkäisiin
asioihin.

Hetki vainajan muistolle... Sorinaa, puhetta ajankohtaisista asioista,
taloudellisesta tilanteesta, hinnoista, kaupoista ja entisistä ajoista.
Ruokaa ja kahvia ja kasvoilla syöneitten miesten tyytyväinen ilme.
Papin hautajaispuhe.

Aprami Kaira kuunteli sitä loukostaan ja hänen suunsa mutruili
arvostelevasti. Jotakin sellaista, että niin siunataan jo täällä ajassa
suvut, joilla on oikea kristillinen pohja. Hyvä kartano, tavaroita ja
karjaa, lapsia ja palvelijoita. Kuinka kaunis oli ollut katsoa, kun
tämä veljessarja ja sukukunta oli yhteisymmärryksessä tullut Herran
eteen...

Aprami Kaira muistaa tämän. Herneiset olivat jonkin tapauksen vuoksi
koonneet koko suuren sukunsa ja menneet ehtoolliselle oikein joukolla.
Mutta kansan eteenhän he silloin tulivat näyttämään, kuinka tässä nyt
rikkaat, komeat ja arvossapidetyt esiintyvät. Katsokaa yhteinen kansa
päältä! Perkuli! Se oli näytös kertakaikkiaan ja synti jumalan edessä.
Nyt tuo ammattikristitty vielä ylistää sellaista synniksi luontuvaa
parateerausta. Mutta häneltä puuttuukin se ihmisjärjen osa, jota
raamattukin nimittää ymmärrykseksi.

Niin ajattelee Aprami Kaira nurkassaan, koska on ärtynyt pappia
kohtaan, jolle maksaa raskaita veroja, niin hän ajattelee rikkaana,
viisaana ja itsekylläisenä.

Mutta Herneisen isännän mielessä eli murhe ja pelko. Kuolema odotti
lähistöllä kuten väistämätön muuri. Sitä hän ei pelännyt, mutta
elämää sitä ennen, sitä lahoamista, joka hänessä tapahtuisi kuten
yli-ikäisessä puussa. Ei tiennyt mitä voisi sattua, kun eräs ihminen ei
enää ollut hänen rinnallaan. Hän voisi häipyä viitoitetulta reitiltä
kuten ajaja aavan meren jäällä, pimeydessä.

Vieraat lähtivät ja talon tuntui verhoavan autius ja hiljaisuus, vaikka
etäällä asuvat sukulaiset olivat vielä jääneetkin. Jopi Herneinen kulki
omaan huoneeseensa ja pysähtyi pöydän ääreen. Tuossa keinutuolissa
oli hänen vaimonsa usein istunut joku käsityö sylissään, vaieten tai
puhuen jonkin hiljaisen sanan. Suhisiko noiden kuolleiden sanojen kaiku
vieläkin huoneen nurkissa? Se oli vain tuolin narahdus hänen allaan.
Täälläkö hän oli työskennellyt niin kauan, kauan, tuntenut olevansa
kotonaan? Nyt tämä oli hänestä kuten kievarin kamari, josta alkavat
vain uudet tien ojelmaukset ja mutkat. Tai koko talo oli kuten kuolleen
ruumis, kuten menneitten maja.

Raollaan olevasta akkunasta näkyi kesäinen ilta, kuului jostakin
kylältä, maantien reunalta naisen naurua, hanurin ääni ja etempää
urheilukentältä suurta huutoa. Niin vyöryy elämä yli hautojen omiin
hautoihinsa.

Jossakin pihalla seisoo Oras, Ison Herneisen poika, ja ikävä täyttää
hänen sielunsa nuo huudot kuullessaan. Urheilu oli hänen elämänsä.
Juoksurata on ympyränmuotoinen, mutta kuitenkin voi siinä juosta pakoon
kaikkea kiusallista, pulmallista.

Mutta hänen isänsä istui pöytänsä ääressä ja hänen silmänsä oli
sattunut punaiseen seinään, valkoisiin uutimiin. Siellä oli eräs
nainen, nuori nainen. Mieleen muistui eräs yö, yö junassa, pyörien
jyskävä laulu ja oudot, ohitsemenevät valot ikkunoissa.

Kuuluiko kuljettajan ääni: junanmuutto...




KOLMAS LUKU

RAUHATTOMIA PÄIVIÄ


Keskellä viheriää kesää, kasvua ja kypsymistä luulisi vainajien jäävän
etäisiksi, heikoiksi ja mitättömiksi. Kuitenkin kuollut emäntä väritti
Herneisen isännän koko elämän. Suru ja levottomuus piiritti häntä.
Alituinen, epäilevä kysymys, että mikä nyt eteen, oli piintynyt hänen
mieleensä. Kysymys, jolla ei näyttänyt olevan mitään perusteita. Sillä
Herneinen seisoi nurkkakivillään jykevänä ja maalailtuna ja työt ja
toimet kulkivat entisiä uriaan. Mutta Jopi Herneinen näki heinänkorjuun
kuten hautajaisina, kalmantuoksu leuhahti niitetyistä luo’oista hänen
sieraimiinsa.

Ei ollut muuta edessä kuin työ, ruumiin liikkeet. Eikä Herneisessä
ollut koskaan elänyt kiikkutuoli-isäntiä. Suurikurkkuiset oriilla
ajajatkin olivat välillä löytäneet iloa työstäkin. Tosin Herneiset jo
ainakin toisessa polvessa olivat jo kuten puoliksi irtaallaan turpeesta
ja tunkioilta. Puolet ajastaan yhteiskunnan palveluksessa. Kynä,
paperit, pöytä, tuoli ja liikkuva kieli oli heille melkein yhtä tuttua
kuin maanviljelijän askareet. Mutta silti tämänkin Jopi Herneisen
kyntö- ja kylvötouhuissa olisi ollut urakkaa hyvänkin miehen osalle.

Nyt työ kävi kuten lievittävistä ja rauhoittavista lääkkeistä. Siinä ei
kyllä ollut sitä raikasta hommanmakua kuin joskus ennen. Se oli kuten
jonkin odotusajan kuluttelemista. Mutta kuitenkin niittokoneen särinä
vaikutti hänen mieleensä kuten alakuloisenriemukas kansanlaulu.

Joskus, kun hän oli istunut yön niittokoneen istuimella, lauhkan
heinäkuun yön, jonka hiljaisuudessa voi jo aavistaa syksyn tummuuden,
hänet sai valtaansa melkeinpä nautiskeleva, riemukas tunnelma.
Väsyneet, höyryävät hevoset lepäsivät häntiään huiskutellen. Aurinko
nousi, taivaanrannan pilvijuonto värjäytyi kuten punamultaan,
leivonen lauloi ja hieno usva kohosi maasta, koneen terien kauniisti
kaatamasta heinästä. Tuo maa, joka nyt oli tasainen ja vihreä,
sarkaojien rannuttama, oli kerran ollut synkeä, rämeinen vesakko,
kunnes hän oli sanonut, että tulkoon viljelys. Nyt hän istui siinä
yksin hiljaisessa yössä, katseli ympärilleen ja tunsi ylpeän
ajatuksen nousevan sisimmästään: tehty seisoo! Kohosi myöskin melkein
kuin huuto, että hei, me elämme! Elämää on vielä edessä. Työtä ja
lepoa, janoa ja särvintä. Herneisen isäntä ei ole vielä suinkaan
astunut kuoleman odotushuoneeseen. Milloin on mikään Herneinen aivan
jalkatenässä asettunut suremaan jonkun naisen kuolemaa? Hei, hevoset!
Kuten jättiläissirkan laulu kuului niittokoneen särinä kasteiseen,
raikkaaseen aamuyöhön.

Kun päivä oli todenteolla tullut, kun kylältä jo kantautui lehmien,
lapsien ja töihin ryhtyneitten heinämiesten äänet, olivat koko vainion
nurmet jo kumossa. Jopi Herneinen availi veräjää ajaakseen niittokoneen
maantielle ja kotiin. Silloin hän huomasi aitaan nojailevan vanhan
maantien kulkijan, resutakkisen, parrakkaan, väärentämättömän näköisen
roikaleen.

»Huomenta, isäntä! Annattehan eineen vanhalle kodittomalle.»

Jopi Herneinen katseli puhuttelijaansa kuten vain monen polven
isäntämiehet osaavat katsoa köyhään, kuten vain he osaavat katsoa
loiseläjään, joka maleksii maantietä ja elää maakunnan kustannuksella.

»Kysyisit ennemmin työtä! Ei tässä työttömät eineet tule minunkaan
eteeni, vaikka on ikävuosia varmasti se mikä sinullakin.»

»Elähän nyt, isäntä! Kyllä tässä minäkin vielä könöttäisin niittokoneen
istuimella, könöttäisin, kun saisin ajaa omallani. Olen ajanutkin, eikä
siitä ole erin kauankaan. Mutta kun on kerran ajanut omallaan ja koko
ikänsä, niin eipä, piru vieköön, voi istua toisen istuimella! Polttelee
takapuolia...»

Hevoset olivat jo maantiellä. Valehtelee, ajatteli Herneinen. Nämä
maantiesedät ovat suustaan pääseviä. Kuitenkin hän vilkaisi kuten
vavahtaen tuohon siivottoman näköiseen kulkijaan, joka ei nyt katsonut
häneen, vaan johonkin taivaanrannalle, kauas.

»Kyllä se piru antaa voimia, kun mies on täynnä kuvitelmia, että tässä
puurretaan omaksi ja omien eduksi. Mutta kun sitten sellainen harhakuva
luhistuu, niin puulle maistuu työ, vaikka olisi nuorempikin mies...»

Isäntä oli saanut veräjän suljetuksi, otti ohjakset ja kiipesi
istuimelleen.

»Jos on kerran ikänsä työtä tehnyt, niin ei osaa muuten ollakaan...»

»Jos on ikänsä tehnyt ja teettänyt toisilla omaa työtä, niin ei osaa
tehdä toisen työtä. Se on siitä poikki!»

Kulkija alkoi astua isännän rinnalla väsyneitten hevosten kävellessä
verkalleen.

»Joit talosi», sanoi Jopi Herneinen, kuten leikilliseksi kysymykseksi.

»Enkä juonut! Jaotin lapsilleni! Ei se näy olevan sillä hyvä, että
lapsen siität ja kasvatat. Lopulta saat antaa kaikki mitä hengestä
irti on. Pentuja oli paljonlaisesti. Minä olin iso isäntä, mutta
pojista tuli jo pieniä. Rajankäyntiä, rakennuksia, velkaa korviin
asti. Olin muka eläkkeellä, mutta leipä näytti jo katoavan ja
pakkohuutokauppavasara oli jo kuulutettu entisten omistusteni ylle. En
ilennyt katsoa, en saattanut suoraan sanoen. Ajattelin, että enempi se
maailma antaa kuin mitä lapset ja kylänmiehet...»

»Ja nyt kerjäät...»

»Nyt kerjään! Se on tuo ihminen niin rakennettu, se ylpeyden piru niin
nykii, että ennen anelee oudolta kuin syöpi vaivaisten leipää omalla
maallaan, jossa entinen asemansa tunnetaan, tiedetään, että on se
itsekin joskus antanut leipäpalan tarvitsevalle ja katsonut antaessaan
ylhäältä kuten kykenemättömään ja viheliäiseen katsotaan...»

Jopi Herneinen katsoi kulkuriin, jonka takkuisessa parrassa näkyi
heinänkorsia, joka näytti nauttivan siitä, että sai puhua. Hän tunsi
heltyvänsä, kuten olisi kuullut kertomusta omista onnettomuuksistaan.
Hätkähtäen hän huomasi mielessään kummallisen kuvitelman, että hän oli
nyt kohdannut oman itsensä, oman tulevaisen itsensä.

»Se on tämä aika sellainen», puhui kulkuri koettaen liikutella
kiireesti isoja, rumia kenkärajojaan, »että isännät eivät ole lujassa
pöytiensä takana. Näyttää, että talonpojan nurkkakivet liikahtelevat.
Paperiasiat ovat paisuneet suunnattomiin. Paperilla herrat ujuttavat
talonpojan omaisuuden omiin nimiinsä.»

Jopi Herneinen ikäänkuin nyökkäsi mietteissään. Vaikka hän itsekin
kuntansa luottamusmiehenä oli paperityömieskin, niin hänessä oli
kuitenkin säilynyt talonpojan vanha, syvä epäluulo paperiasioita
kohtaan. Paljon papereita: paljon pahoja asioita, paljon herroja niitä
selailemaan, elämään talonpojan ja työläisten työllä.

Esimerkiksi raja on tarpeellinen, eroittamaan toimeliaan ja
laiskan vainioita. Mutta rajoja ja pyykkejä siirretään alituiseen,
karttoja piirretään, lainhuutoja otetaan, rekisteriin merkitään,
omistusoikeuksista riidellään — ja lauma herroja elää siitä kuten
lampaat laihossa. Esimerkiksi aitausasetus tehdään niin epäselvä,
että ikänsä tuomarina istunut voi selittää sen niin tai näin, että
talonpoika järjettömäin elukkain vuoksi käräjöisi kerta toisensa
perästä ylimpään pykälään ja menettäisi siinä omaisuutensa asianajajain
ja tuomarien ylläpidoksi. Jopi Herneinen on useamman kuin yhden kerran
mahtavalla paatoksella kertonut jutun asianajajan pojasta, joka iloiten
tuli ilmoittamaan isällensä, että oli voittanut ensimäisen asiansa ja
heti ensimäisessä oikeudenkäynnissä. Mutta isäasianajaja sanoi, että
voitit jutun, mutta et rahaa. Olisit pyytänyt lykkäystä. Vitkuttaa,
vitkuttaa, se on herrojen lakia, imeä pöljältä kansalta jokainen irti
saatu markkanen. Sitten pankkien konttorit ylitse maan, kuten nisät
emäsian vatsan alla, joista herrasporsaat imevät. Papereita, papereita,
velkakirjoja, kiinnityksiä, verokuitteja. Yllä oleellisempi osa elämää
papereitten varassa. Nytkin, keskellä maisemaa, ruohon ja puunoksien
heiluessa aamutuulessa, olit ikäänkuin eroittavinasi paperien kahinaa,
paperien, joiden voimasta oja ja vako avautui, rakennus nousi, talous
paisui ja kutistui, vatsa täyttyi tai kurisi ikävissään. Omituinen
aika! Paperit, paperit kuten synkeät siivet maaseudun yllä. Velkakirjat
kuten siivet, pakkohuutokauppavasara kuten nokka ja kynnet. Siinä oli
lintu, joka aikoi alimaista talonpojan viljelykset hänen käsistään.

»Sellainen aika», puhui kulkija yhä, »että maanpiirin on yhtäaikaa
täyttänyt köyhyys ja ylenpalttinen rikkaus. On jos jotakin konetta, maa
saa kasvaa kauniisti, maito sohista kiuluun. Mutta ei se maanmiehen
asemaa paranna. Talonpoika vain köyhtyy ja hätääntyy ja kyyristyy kuten
iskun alla...»

Jopi Herneinen, yön valvoneen ruumiinsa täristessä koneen istuimella,
pyörien kulkiessa karkealla soralla, tunsi tuon puheen ikäänkuin rankan
vesisateen. Hän istui siinä kuten uitettu kissa.

»Niin, ei täällä ole enää isäntiä, vaan entisten varjoja. Talonpoika
kumartelee pankkien konttoreissa. Ranskalainen ja amerikkalainen raha
on muka höystänyt täällä maan ja tahtoo viedä nyt maapohjankin...»

»Olen minä ennenkin köyhyyttä nähnyt, mutta se oli toisenlaista ja
todellista köyhyyttä, jumalan lähettämää leivänpuutetta. Olen kulkenut
pienenä kerjäläispoikana tätäkin tietä. Olivat nälkävuodet...»

Jopi Herneinen silmäsi taasen epäillen kumppaliinsa.

»Kerjuulla aloitit ja kerjuulla lopetit. Ethän vain ole kerjännyt
kaikkea sitä väliäkin...»

»Olen ollut iso isäntä suurimman osan ikääni. Hyödyin, kohosin
toimeliaalla ja vakaalla elämällä. No, suoraan sanoen: nain omaisuutta!
Mutta nyt olen jälleen tiellä ja kerjuulla. Kuljin ympyrän...»

Hevoset kääntyivät kotikartanoon ja kulkija seurasi mukana epäröimättä
puhellen lakkaamatta, omituisella, ilmeettömällä äänellään, selitellen
entisen todellisen ja nykyisen yli ymmärryksen käyvän köyhyyden
olemusta.

Jopi Herneinen on joutunut omituisen tunnelman valtaan. Kulkija on
ikäänkuin perin tuttu ja perin peloittava. On kuin hän olisi kohdannut
oman itsensä, oman tulevaisen henkilönsä, joka ajelehtii hylkynä
taivasalla. Onpa kuin hän olisi koko talonpoikaisluokan edelläkävijä.
Kaikkien heidän yläpuolellaan leijailevat kauhistuttavat paperihaukat
tahi korpit, jotka ovat jo kaukaa haistaneet haaskan. Onko heille
langennut raskas kohtalo, kaksinkertainen kuolema? Pitääkö heidän
tuntea sekä yksilöllinen häviönsä, että samalla kertaa aavistaa vielä
suurempi häviö, koko säätynsä, lajinsa, itsenäisen talonpojan häviö ja
kuolema?

Kulkurin eine lankesi kuten luonnostaan. Hänen ruokahalunsa olikin
erinomainen. Sitten tapahtui pieniä ihmeitä. Isäntä antoi hänelle
vanhan, täysin käyttökuntoisen takkinsa ja käski varustaa hänet
eväsnyytillä. Se oli omituista. Sillä tavallisesti hän kohteli
maantienkulkijaa kuten torakkaa, joka on polkaistava anturan alle, ja
uhkaili heitä kyydityksellä kotipuoleen.

Kulkija ei liioin kiitellyt. Hän otti kaiken vastaan kuten luonnostaan
lankeavan veron. Hän pyyhki ruokkoamatonta partaansa.

»Se oli juuri tämä talo, jossa kohtasin silloin ensimäisellä
reissullani hyvän emännän, niin hyvän, että minun piti tehdä hänelle
petos ja kavaluus. Antoi leivän nurkumatta ja nuhtelematta. Sääli oli
heittää sellaista antajaa niin vähällä. Menin saunaan, nokesin naamani,
käänsin takkini nurin, palasin ja sain toisen leivän yhtä auliisti...»

Hän pisti eväsnyytin keppinsä nokkaan ja lähti astumaan isoilla,
rumilla kenkärajoillaan. Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja vavahti
sisimmässään. Sillä hän näki tuossa itsensä lähtemässä Isosta
Herneisestä.

Mutta kun kulkija oli kadonnut näkyvistä, niin hän ikäänkuin pudisteli
itsensä hereille pahasta unesta. Tuossa on Herneinen jykevänä
ja maalailtuna. Kuivuvan heinän kirpeä tuoksu kantautui hänen
sieraimiinsa. Jokin velka ja takuusitoumus ei voinut nujertaa kaikkea
tätä kourintuntuvaa elämää.

Tuossa seisoi Oras hanko olallaan, voimakkaana, nauravana.

»Siinä se oli vasta maantiensetä! Se sai puhumalla Herneisen isännän
vanhan pyhätakin, ja se on ennätys kertakaikkiaan...»

       *       *       *       *       *

Tuleentuva vilja kaatui viikatteeseen, puimakoneen syyslaulu virisi,
perunanmukulat kaivettiin mullasta, aura värjäsi maiseman tummemmaksi.
Kaikesta tästä siunautui hetimiten hyvää: väsyneet jäsenet ja hyvä uni
illan tullen.

Oli käsissä syksy. Pilviä, pimeyttä, kuran litinää saapasten alla,
tuulten suhinaa. Oli himmeänkeltainen, jostakin syystä huono
sähkölampun valo ja tomuinen, kolkko kamari, harmaa, kummitusmainen
lukinseitti eräässä nurkassa. Palvelustytöt olivat huolimattomia,
ja sitäpaitsi ei Jopi Herneinen heitä mielellään nähnyt omassa
kamarissaan, vaan ärähti kärsimättömästi. Antaa tomun laskeutua
rauhassa pöydän pinnalle, kuten ikävyyden, yksinäisyyden,
kärsimättömyyden, epämääräisten pahojen aavistusten ja huolten
tunnelmat täyttivät hänen mielensä, nyt kun ulkotyöt ja tuulet
taivaanalla eivät enää jakaneet lääkitsevää voimaansa.

Oli kaljut kentät, alastomat oksat, emännätön talo, kylmä talo. Sait
pudistella hartioitasi viluisesti, ja hiillos pesässä näytti riutuvan
tuhkaksi yliluonnollisen nopeasti.

Jopi Herneinen selaili papereita, naputteli kynänpäätä pöytään ja
puhutteli iltahämärissä köyhiä köyhäinhoitomiehen ominaisuudessa.
Köyhyys ja vaivaisuus näytti paisuvan ällistyttävästi. Palkat olivat
pudonneet, työt hälvenneet. Työläiset maleksivat joutilaina, katsoivat
alakuloisin silmin syksyn maisemia, menivät puhuttelemaan kunnanmiehiä
julkein tai aroin mielin. Puurojauhoja pennuille! Jopi Herneinen katsoi
heihin pöytänsä äärestä kuten monen polven isäntämiehet osaavat katsoa
mökkiläisiin, keittoihin. Hän kuunteli synkkänä ja vaitonaisena,
äkäili, tiuski, kirjoitti niukkoja avustuslappuja. Kaikki näyttivät
pakkautuvan yhteiskunnan leipään, joka muka on yliluonnollisen leveä.
Kansalta on mennyt häpy ja kunniantunto. Mitä tämä nyt on, ettei muka
ole työtä, vaikka maailman alusta asti on ollut sanana, ettei tekevältä
työ lopu. Kyllä nyt herra helpon heitti: saa vain heittäytyä selälleen
ja laulaa, että kyllä kruunu huolen pojistaan... Voi huonoja aivoja,
jotka keksivät aatteen, että köyhä ja vaivainen on kaikella muotoa
hinattava mahdollisimman pitkään elämään! Siihen kelkkaan istuvat nyt
loppujen lopuksi vöyräät ja väkevät miehet. Kohta on kansa sellaista,
ettei kelpaa kuin kaivonkannen painoksi kököttämään kiven asemasta.

Vaikka jos leväytit vähän kiivasta kättäsi ja ajatustasi, niin olihan
heillä puolustuksensa. Mitä maksoi esimerkiksi hän. Ison Herneisen
isäntä, päiväläiselleen Kaihualle, nyt kun kiireelliset syystyöt
olivat ohitse? Ruoan ja muutamia markkoja päivältä, senkin ikäänkuin
armosta, auttaakseen. Ostapa sitten näillä muutamilla markkasilla
hyvin hedelmällisellä vaimolla varustetulle perheelle ruoka,
vaatettakin, osta omat kintaasi ja sellaiset kiveräkärkiset, joilla
voit arastelematta astua syysrapakkoon. No, harkintaa se vaatii Entäpä
sitten puutavarayhtiöt? No, nykyajan työmies tietenkin ajattelee, että
mikäs tässä pullistaa silmät tapilla: kunta auttaa kuitenkin. Mutta
voihan yhtiökin, tuo isoaivoinen, ajatella, että kuntahan niitä auttaa.
Kunhan nyt saavat tupakkarahat noista vähistä töistä. Kiittäkööt
siitäkin. Ota siitä sitten selvä!

Ei näyttänyt auttavan talonpoikaa, olivatpa työpalkat niin tai näin.
Kirosit korkeita palkkoja, mutta näistä matalistakaan ei näytä apua
lehahtavan. Saat kuitenkin maksaa lisäpalkkaa veroina, kohonneina
köyhäinhoitomenoina. Jos tässä nyt monikaan kykenee enää maksamaan.
Voi ja liha, kaikki maantuotteet menevät melkein suurkiitoksesta.
Verorästit ja velkojen korot venyvät perässä kuten yhä jatkuva laahus.

Niin olivat asiat hänelläkin, Jopi Herneisellä. Oli velkaa ja
takaussitoumuksia. Vaikka Ison Herneisen isännät olivat aina sanoneet,
että mitä meillä ei ole, sitä meillä ei tarvita. Miten lieneekään
menty siihen, että oli tarvittu velkaakin? Köyhät ovat aina eläneet
kituelämää ja resutalot olleet velkaisia. Mutta velka on ollut
esimerkiksi Isoon Herneiseen, kylän napaan. Isäntä on katsellut
lahvuistaan iltaisin paperit ja sanonut itsekseen, että sillä värilläpä
ovat senkin keltun asiat. Nyt hän menee itse pankinkonttoriin ja ryhtyy
neuvottelemaan, että miten niitä raha-asioita nyt mulkattaisiin.

Kaikki nämä yksityiset ja yhteiskunnalliset näköalat, syksyiset
tunnelmat emännättömässä talossa, saivat Jopi Herneisen etsimään
lohdutusta ja lämpöä viinasta. Sillä viinaa hän oli harrastanut läpi
elämänsä hiljoilleen, menemättä mihinkään ylitsekäymisiin. Mutta nyt
tämä viinan nauttiminen alkoi olla jo alituista. Useampi ilta hän istui
juomaveikkojen parissa, rintavana, rykien arvokkaita tekorykäisyjä.
Hän oli nyt Iso-Herneinen. Jos nyt puhuttiin kovista ajoista, näki
hän ne alapuolellaan kuten myllertävän meren korkealta kalliolta.
Iso-Herneinen oli tämä kallio, vanha, kuulu ja rikas talo. Sillä
silloin on jo maailma tuletonna, jos Isossa Herneisessä alkaa hätä
hässätä.

»Köyhiä se koittelee», sanoi Jopi Herneinen ja tuijotti tyhjään
pikariin. Hän näki hengessä Ison Herneisen muinaiset aitanlaarit,
joiden ääressä isäntä ei ollut säikkynyt viittä kuutta hallavuotta.

Sellaisia olivat useat iltatyöt, mutta päivät olivat toisenmoisia
kaikista kohmelonsiirtoryypyistä huolimatta.

Esimerkiksi nyt illan alkaessa hämärtää ja huonon sähkön syttyessä ja
kynänpään naputellessa tammista pöydän pintaa, oli paiskannut siihen
muutaman vöyrään ja väkevän miehen puhumaan köyhänavusta. Ollapa nyt
miten olla, ihan se etoi Jopi Herneisen sydäntä. Tässä tilaisuudessa
hän keksi ja lausui ilmi määritelmänsä kansan tulevaisuudesta: heistä
ei ole muuhun kuin kaivonkannen painoksi!

Siinä istui tuo resukemelin näköinen mies, entinen pikku isäntä,
ja puhui pakkohuutokaupatusta tilastaan ja työttömyydestä ja
pilkkapalkoista ja sanoi, ettei hän ymmärrä, miten tässä oli
osoitettava sankaruutta. Sillä hiljainen nälkäkuolema ei ole mikään
sankarin loppu.

Sitten hän lähti kymmenen kilon tilapäinen jauhoavustuslappu
taskussaan. Jopi Herneinen sanoi itsekseen, ettei luulisi entisen
isännän, vaikka pienenkin, mielihaluillaan ottavan jotakin jauhokouraa
kunnalta. Kyllä on täytynyt pimeyden peittää maan ja synkeyden kansan.

Hän avasi kaappinsa ja sieltä paljastui suuri lauma tyhjiä, tomuisia,
tummankiiltäviä pulloja. Omituinen näköala, joka sai hänet vavahtamaan.
Siellä ne seisoivat kuten pirullisesti vaikenevat kääpiöt ja
väläyttelivät pilkallisesti kiiltäviä kupeitaan.

»Kun pullo tyhjenee, pitäisi se lyödä rikki», sanoi Jopi Herneinen
ääneensä.

Hän huomasi erään pullon pohjassa tilkkasen, kaasi sen lasiin, ryyppäsi
ja ähkäisi.

»Ellen minä ole juoppo, olen kuitenkin kova juomaan», mietti hän
edelleen.

Sitten hän otti päällysvaatteensa, pistäytyi ulos pimeyteen ja alkoi
kävellä kohti erästä valoa, himmeää, punertavaa valoa. Siellä olivat
seinäpaperien kukikkaat kuviot, valkoinen sänky, keinutuoli, tai mitäpä
lienee ollutkin. Kaikelle antoi elon huoneen asukas, Lyyli Kaisla,
kaunis nuori tyttö. Sellainen vaalea ja vilkas, puhelias ja nuori,
vaikka ei niin nuori, että voisi sanoa miehen ihastuneen laukkipää
vasikkaan. Ei sellainen, että olisi voitu sanoa, että ijäksi se nyt
pilautui, eikä sen erän perästä henkeä vetäise.

Läpi saapastensa litinän Jopi Herneisen mielenkorva on eroittavinaan
junanpyörien kolkkeen. Niin elävänä on noussut muisto eräästä matkasta.
Hän muistaa hymyilevät kasvot ja ilkamoivan äänen.

»Leskimies on kuten sellainen lorattu lihavelli, joka odottaa
maalaistuvan pöydän päässä sitä, joka on myöhästynyt aterialta...»

Oli nimittäin kysymys Ison Herneisen isännän otaksutusta leskeydestä.

Oli jo myöhäinen ja kauppa tietenkin kiinni. Jopi Herneinen koputti
sisäovelle ja kuuli hetken päästä kevyet, kuten tanssivat askeleet.
Kuka siellä? Naapuri, naapuri, äkkiä yllättäneessä tupakkanälässä. Ovi
aukeni ja isäntä sai pyytämänsä sikaarit, juhlatupakat. Lyyli Kaislan
silmät päilyivät kuperina ja hieman kopeina raollaan olevan kamarin
oven valokiilassa.

»Mitä Ison Herneisen isäntä nyt juhlii?»

»Leskeyttä, leskeyttä! Onko neidillä kiireitä, vieraita? Eikö voisi
hetkisen viivähtää?»

»Voi, tyhmä kansa voi pian luulla, että Ison Herneisen isäntä löytää
täältä lohdutusta leskeydelleen. Mutta luulkoon...»

Lyyli Kaisla onkin ihmeesti yksin. Hän on elävä olento, jolla
useimmiten pitäisi olla ihmisiä, liikettä, melua ympärillään. Hän
näyttää lueskelleen. Pöydällä on avattu romaani.

»Mitä?» sanoi Jopi Herneinen. »Nuoren pitäisi itse elää ja värkätä
romaaneitaan. Eihän muuten jää mitään merkinnöitä kalenteriin vanhan
päivän varaksi...»

Lyyli Kaisla katseli hymyillen ja huvitettuna vierastaan. Hän on
vanhuudestaan huolimatta vielä komea mies, hänellä on komea talo ja
komea nimikin, vanha, kuulu. Hänen hieman meluisa huumorinsa on yhtä
suosittu naisten parissa kuin juomingeissakin. Hänelle sopii kyllä
hymyillä veikeästi, rohkaisevasti, saadakseen selville, mihin hän
on pyrkimässä. Lyyli Kaisla siis veikistelee, nauraa, juttelee. Hän
haluaa, että hänen tiensä varrella olisi paljon miehiä, kuten melkein
onkin ollut asianlaita. Mutta tällainen vanha, arvokas, iso talonpoika
on kuitenkin uutuus. Hän on otus kertakaikkiaan. Kuten ukkometso,
kuten kaljuotsainen, leveäsiipinen haukka kaikenlaisen pienen riistan
rinnalla.

On hupaista huomata, kuinka hänen kasvonsa alkavat puuntaa muustakin
kuin alkoholista, kuinka hänen silmiinsä syttyy outoa hehkua. Nyt hän
on siinä tuolissaan kuten valtava eläin, kuuma, läähättävä, kuten
juhlavassa voimassaan ihailtava sonni, joka mörähdellen kulkee iltaista
maantietä. Hän muistaa jo raamatunlauseen, että ei ole ihmisen hyvä
yksin olla. Hän kuvailee emännättömän talonsa autiuden, ikävyyden,
viinaa maistattavan kylmyyden.

»Voi, voi», nauroi Lyyli Kaisla. »Onko tuo sitä juopon juttua? Ryyppy
suruun ja ryyppy iloon...»

»On ero ryypyllä ja ryypyllä. Kuten tällainen leskimieskin voi kaivata
naista kauniisti, romaanimaisesti, vaikka vanhojen ja kypsien ihmisten
tunteet nähdään monesti sellaisina sonnintunteina...»

Jopi Herneinen kertoi hieman sopimattoman jutun pitäjän vanhasta
rovastista ja hänen ruustinnastaan, joka oli joitakin päiviä maannut
lapsivuoteessa, kun sen ääreen alushoususillaan jo louhahti rovasti
kyselemään, kuinka kauan ihmisen on yksin oltava.

Lyyli Kaisla punasteli nauravana ja vihaisena.

»Niin», jatkoi Jopi Herneinen viattomana. »Mökin Loviisa oli ollut
lapsiakkana. Hän kertoi. Ja hän oli totinen ja uskovainen ihminen,
mutta eipä sen kielen alla pysyneet sopivat kohdat pappilan
yksityiselämästäkään...»

Niin jutteli Jopi Herneinen sikaariaan poltellen ja viipyen puotineidin
kauniissa kamarissa myöhäiseen yöhön. Lähtiessään hän kaapaisi neitiä
vyötäisiltä ja halaili leikillisesti, ja neiti nauroi ja torui
vihaisena ja hyvillämielin. Hänen kätensä vilahti vielä vallattomasti
oven raosta ennenkuin se lupsahti lukkoon. Sitten hän hyräili ja
hymyili, astahteli koreankirjavalla matollaan vaaleanpunaisessa
valaistuksessa. Joka tapauksessa oli hyvä saada tuollainen ukkokin
höynäytymään. Sillä Ison Herneisen isäntä oli otus kertakaikkiaan,
ukkometso tahi kaljuotsainen, vanha haukka.




NELJÄS LUKU

ORAS HERNEINEN


Ulkona oli yö. Kylän valot olivat sammuneet.

Tuuli tohisi ja harmaat pilvet liikkuivat nopeasti.

Kuun valo niiden takaa kajasteli välistä oudosti.

Jopi Herneisen sikarinpää hehkui ikäänkuin hyvästämielestä: noin, noin
hän naurattelee vielä naisia...

Jälleen hehkui sikaarin pää ikäänkuin kiukusta: sellainen pirunmoinen
tyttö, joka ehkä ajattelee, että Iso-Herneinen alentuu narriksi,
joksikin narusta nyittäväksi sätkyukoksi... Mutta ka, siinä on mies!
Joku nuorimies, joka on kierrellyt ulkoisessa pimeydessä aavistettuaan,
että soitimella on toinen, vahvempinokkainen, huurteinen lintu... Mutta
sehän on hänen poikansa, Oras. Jopi Herneinen tuntee hänen hieman
huolimattoman ryhtinsä läpi pimeydenkin. Hän on pysähtynyt siihen
tienristeykseen kuten epätietoisena mihin mennä.

»Pistäysin tuolla tupakkaa hakemassa kun näin valot», sanoi isä
Herneinen kuten selittääkseen, ja lisäsi äreästi: »Mitä sinäkin
yökaudet luuhkaiset?» Hän käveli ohi vastausta odottamatta, pureskeltu,
sammunut sikarinpää suupielessä.

»Kummempi tuota te olette yölepakoksi», kuului pojan ääni taaempaa.

Mutta Jopi Herneinen käveli jo etempänä, kädet päällysvaatteen
taskuissa, hartiat kyyryssä. Kierteliköhän poikakin tuota elävää
puotilintua? Hän muisteli kuulleensa siitä. Mutta siitä oli nyt aikaa.
Oli jo puhuttu jostakin toisesta tytöstä, että se oli nyt isomahainen.
Ettei tässä vain tule taloon kaiken muun hyvän lisäksi raskaita
housuveron maksuja. No, nehän tulevat useammalle muodossa tai toisessa.

Kumma nuorukainen tuokin hänen poikansa, nykyajan tuotteita.
Urheilija, juoksija, loikkaaja. Tutkii kuten jotakin himoruokaa ahmien
urheilu-uutiset. Se ja se on tehnyt ennätyksen, hirmutuloksen...
Onpa ollut loisto-ottelu! Kaksi miestä on pätkinyt toisiaan turpiin
jossakin meren takana. Historiallinen tapaus, tällekin nuorukaiselle
maan sydämessä, suurempi kuin kaikki pakkohuutokauppakuulutukset lehden
takasivulla. Tai tunteeko hän sittenkin niiden vavahduttelevan omia
kantapäitään ja ryntää siksi entistä kiivaammin omiin otteluihinsa?
Juoksee, loikkaa, hoitaa huolella omaa kinttukuntoaan ja elää kaiken
muun kuten unessa, tekee työt kuten jonkun välttämättömän pahan
jotenkuten hotaisemalla. Kumma aika, kummat ihmiset, jotka ovat
luoneet leikeistä ja voimainkoitoista oman maailmansa, kuten jonkin
lasikuvun sisään. Välineestä on tehty päämäärä, kunto on vain kuntoa
varten. Paras miesten voima hukkuu hedelmättömiin juoksuympyröihin.
Mitä miettii Oraskin, mitkä ovat hänen tulevaisuuden suunnitelmansa:
sekuntia nopeampi kierros... Muu on pientä. Nyt kun on pimeät illat,
urheilukausi lopussa, hän voi juoksennella tyttöjen perässä. Tarttuu
siellä kai lopulta lankaan, joka tempaisee hänet siitä keinotekoisesta
urheilumaailmastaan tähän elämään. Silloin hän pöllistelee ympärilleen,
että mihin nyt käyttää sitä sekuntia parempaa aikaa, vieterikinttuja...

Jopi Herneinen kohotti päätään kartanollaan. Voi, voiman ja
varmuudentunto haihtuu niin pian pois tällä iällä! Hänen silmänsä
eroitti tuulimyllyn resuiset siivet läpi pimeyden, tuon hyödyttömän,
museomaisen laitoksen. Se ikäänkuin kiusasi hänen mieltään, kuten
jokin työläästi tajuttava, vertauskuva, hämärä, uullakanteinen puhe.
Hän hapuili raskain, epävarmoin askelin kamariinsa, kylmään, autiolta
tuoksahtavaan taloonsa. Hän riisuutui pimeydessä ja siitä syntyvät
kuolleet, hiljaiset äänet säpsähdyttivät häntä. Hän heittäytyi
vuoteelleen ja sanoi puoliääneen itsekseen:

»Kauheata on herätä yöllä ja sanoa: ei löydy ketään tässä vuoteessa...»

Mutta ulkona öisen ja tuulisen taivaan alla, tienhaarassa seisoi Ison
Herneisen keskimäinen poika, Oras. »Siinä meni ukkokin», mietti hän.
»Alituiseen juopi ja luuhkaisee jo yöjalassakin. Mutta niinhän sanoo
sananparsi, että oksa se viimeiseksi puusta lahoo. Kauppa-Lyylikin on
sellainen, että se haluaa miesväkeä luetteloonsa, ukon kuin ukon...»

Sitten nuori mies huokasi raskaasti. Sillä johtui mieleen, että
naisväki on vaarallista. Nyt sanovat, että se yksi kevyt Kerttu odottaa
pientä poikaa. Sanovat, että hän olisi siihen syyllinen. Tyttö itsekin
itkeskeli hänelle, että miten asia nyt järjestetään. Kun olisi edes
varmaa sen isyyden suhteen, mutta se voipi olla niin ja näin.

Hän tunsi sisässään kuten öisen pimeyden, kuten synkeän, raskaan
tuulentohinan. Hän tuli niin levottomaksi, että ainoa lääke oli kävely,
ravakka harjoituskävely, välillä pientä juoksua.

Se oli silloin keväällä. Että ihmisen pitääkin valvoa öitään, vieläpä
valmennusaikana. Eihän silloin pääse kuntoon. Sitten tuli vielä tämä.
On ehkä saanut alkunsa ihmiselämä, noin vain vahingossa. Omituista.
Uusi ihmisenalku, riepuja, leipää, rahaa...

Sora sohisi anturain alla, hiki nousi pinnasta.

Kun olisi edes rahaa. Menot voisi vielä supistaa. Siihenhän tyttökin
viittaili. Muuten asia menee mahdottomiin. Syntynyt lapsi on kuten
lumivyöry. Menoja, menoja, asia paisuu yhä. Sen jälkeläiset voivat olla
kuten taivaan tähdet. Otapas sitten siitä selvä, mitä kaikkea tapahtuu,
mitä lankeaa kolmannelle ja neljännelle polvelle. Lapsen siittäminen
on raskas asia, kun sitä ajattelee, ja kuitenkin se voi tapahtua noin
vain, ilman valmennusta...

Tiaisenmäki; Viisi kilometriä. Oli käännyttävä.

Multa menepäs puhumaan ukolle rahasta. Ei tipu, eikä taida liioin olla
mitä tiputtaakaan. Ja sitäpaitsi se voisi olla syytöntäkin. Se Kerttu
on sellainen kevyt eläjä. Olkoon ja tulkoon mikä on tulevaa. Tutkikoot
akat, onko tulija Herneisten näköön, keneen vivahtaa silmät, nenä ja
suu. Tulkoon ruokkojuttu jos on tullakseen...

Se oli kuten päätös. Onpa tämä ollutkin vauhtia. Nyt hän olisi
kunnossa. Olisipa nyt se viesti. Hän ei olisi antanut periksi Vilmanin
kiriin viimeisellä kierroksella.

Hän tuli kotiin hiestä läpimärkänä, väsyneenä, kuran roiskeita
vaatteillaan. Mutta hän oli rauhoittunut, raukeudestaan nautiskeleva.
Avaran pirtin loukoista kuului nukkuvain palvelijain kuorsauksia ja
epämääräisiä äännähtelyjä. Oras otti tulen pieneen lamppuun, etsi
vettä, riisuutui, peseytyi, ojentautui vuoteelleen ja nukkui hetimiten.




VIIDES LUKU

ESA, UUTISRAIVAAJA


Esa, Ison Herneisen vanhin poika, on harteikas, vahvalihaksinen
mies, järkähtämätön ruumiillisen työn tekijä hamasta lapsuudestaan.
Hän ylpeili voimillaan ja kestävyydellään ja kuvitteli saavansa
työnrinnassa aikaan mahdottomia. Kotitalossaan nuorena miehenä häntä
kiusasi tunne, että hänen työtehonsa ei tule täysin näkyviin. Iso
Herneinen oli satoja vuosia vanha talo, valmis talo. Siinä sait repiä
repimistäsi, eikä mikään näyttänyt edistyvän, laajenevan, paisuvan tai
parantuvan. Hän kaipasi omaa työtä, työtä, joka olisi alettava aivan
alusta, niin että voitaisiin ojentaa käsi ja sanoa: tuon on tehnyt Esa
Herneinen.

Sitten hän, isänsä sanan mukaan, rakastui sopimattomasti, mäsähti talon
piikaan, sellaiseen pieneen ja pirteään ihmiseen, usein ja hilpeästi
nauravaan. Kuten jotkut köyhät ihmiset osaavat herttaisesti nauraa,
vaikka syyt eivät näytä päteviltä. Tuli lapsi ja sen jälkeen avioliitto.

Talossa oli eräs syrjämaa, ainoa mikä oli jäljellä niistä monista
taloista jotka muistelmain mukaan olivat olleet suvun mahtavimman
isännän hallussa. Tältäkin tilalta olivat kaikki rakennukset hävinneet
ja vähäiset pellot metsittyneet ja pelehtyneet kasvukunnottomiksi.
Lisäksi se oli syrjässä, suurten, tiettömien soiden takana. Mutta Esa
Herneisen mielestä se oli erittäin sopiva paikka. Siinä voi yrittää ja
siinä tulisi nähtäviin, mitä työ maassa vaikuttaa. Hän sai tämän aution
tilan perintöosuuttaan vastaan.

Rakennukset kohosivat, aura käänsi entisen miehen melkein unhoon
jääneet kuokan jäljet, tuon edelläkävijän, joka oli joko tunnustanut
tappionsa tahi kuollut työnsä ääreen löytämättä korpipeherrykselleen
jatkajaa. Nyt kuitenkin uudet, uljaat viemärit avautuivat.
Uutisasukkaiden, ruovonpäristäjien suku korvessa ei ollut kuollutkaan
aivan peräti. Suotalo syntyi.

Mutta kävi ilmi, että rakennuksia ja maanraivaamista ei saada
aikaan ainoastaan muutamalla käsivarsiparilla. Mistä lienevät
ponnistaneetkin muinaiset uutisasuttajat, hallaa vastaan taistelleet
saarijärven paavot? Ehkä heillä oli väljemmät olosijat, vankemmat
metsät räpistelevine lintuineen, rahanarvoisine nahkoineen, raja ei
ollut ahdistamassa muutaman kivenheiton päässä. Mutta nykyaikaisen
uutisasuttajan kantapäät hamuilivat sokeina, vajosivat nevaan, kunnes
rahalaitokset ojensivat kannattavan sormensa. Ojensivat ainakin Esa
Herneiselle. Sillä oli jotakin olla Ison Herneisen jälkeläinen.
Ja sitäpaitsi rahalaitokset tunsivat siihen aikaan kaikki nimet.
Talonpoika ja maanraivaaja olivat suuressa suosiossa. Maahenkeä ja
yritteliäisyyttä saarnattiin. Neuvojat ja konsulentit yllyttivät, että
rakentakaa ja raivatkaa niin ja niin. Kyllä kannattaa! Raha poikii.

Rahalaitoksien pennoset levisivät auliisti kuten siunaava sade
maakunnan ylle. Rakennettiin, raivattiin ja ajateltiin tulevia
satoja ja hyötymisiä. Mikä erinomainen keksintö olivatkaan raha
ja rahalaitokset, kyliin kohoavat rahanvaihtajien huoneet, rahan
pitkät käsivarret, jotka nyt ojensivat auttavan ja siunaavan
sormensa köyhälle maanmiehelle. Muinaiset saarijärven paavot
olivat saaneet ylen itsepintaisesti luottaa lapioonsa ja kaukaisen
jumalan epämääräiseen apuun. Mutta nykyaikaisesta herranhuoneesta sait
muutamalla nimikirjoituksella nopean ja tehokkaan avun. Sait maata
ja maanviljelysaseita, sait mahan täytettä viipymättä, odotellessasi
vuoden tuloksia.

Näin tapahtui Esa Herneisellekin. Pankki ojensi hänelle avuliaan
kätensä. Siten syntyi Suotalo nopeasti velan ja monen käsivarren
voimalla. Olisit voinut pistää omat kätesi laskuun ja katsoa kuinka tuo
merkillinen rahanvoima pulppusi esiin kuten lähde ja kohotti karuun
maahan kauniin talon.

Mutta Esa Herneinen ei ollut sellainen mies. Työ oli hänen ilojaan.
Nauttien hän voi puristaa kirveen tai lapion vartta. Oli ilo olla
suolla auringon paisteessa yläruumis ruskeana ja paljaana ja tuntea
lihaksiensa liikahtelevan väkevästi ja ojan jatkuvan mustana, suorana,
kauniina. Se oli oikeastaan sellaisten koturien ja ukkosten työtä.
Mutta vaikka olikin Ison Herneisen poika, niin nyt oltiin Suotaloa
rakentamassa, uutisraivaajana. Oli ilo tietää, että oli suuri syyllinen
tällaiseen luomisen työhön, että loi omaa maataan, eikä tarvinnut
tuumia, miten esimerkiksi työn vajamittaisuudella venyttäisi omaa
palkkapenninkiään.

Se oli oikeastaan komea näky tuo puolialaston mies suolla
auringonpaisteessa. Lihaksien liikahtelu, jännitys ja herpautuminen,
lapion sattuvat, tarkoituksenmukaiset asennot ja mustien ja vetisten
maamöhkäleitten vaivattomat lennähtelyt.

Oli nautinto kävellä karhia vetävien hevosten perässä, nähdä, kuinka
ensimäinen sarka ojentui pitkänä ja suorana ja kauniina, kuinka kolia
tuli sileäksi. Oli hyvä elää ensimmäisen ladon kohotessa suonpinnasta,
ensimmäisen savun uunista, ensimmäisen löylyn hivellessä pintaa
uudessa saunassa, ensimmäisen täällä syntyneen vasikan toikkaroidessa
pihamaalla älyttömästi sinne ja tänne. Sitten olivat ensimmäiset
uutisperunat, ensimmäinen riihentuoksu ja ensimmäinen ohrarieska
jonakin lauantai-iltana.

Uutisasukkaan elämään erämaassa sisältyi paljon hyviä asioita,
nimettömiä, hiljaisia nautintoja.

Mutta pankkien, rahan, auttava sormi tuntui kuitenkin jääneen lepäämään
Esa Herneisen olkapäälle. Se oli siinä näkymättömänä, mutta sittenkin
epämieluisena ja läheisenä. Velka oli alusta astikin kuten pilvi
heinäpäivinä. Siksi Suotalossa elettiin köyhästi ja säästettiin.
Syötiin leipää ja perunaa, ja voit ja lihat vaihdettiin rahaan, jotta
korot ja verot tulisivat maksetuiksi. Lisäksi kuviteltiin, että
kasvualojen paisuessa ja kunnostuessa voitaisiin lyhennellä velka
olemattomaksi.

Siten oli mennyt muutamia vuosia. Suolla oli jo aikamoinen aukeama
viljelyssarkoja, karja oli kasvanut, isännän työhalut pysyneet yhäkin
itsepintaisina. Vaimo pyörähteli askareissaan riutuvaniloisena ja
näytti vielä kerran lupaavan lisätä ja vahvistaa seurakuntaa.

Sitten tuli aika, jota nimitettiin yleismaailmalliseksi pulaksi. Voi,
nyt ei ollut mitään iloa maidon sohinasta kiuluun, ei kerman kunnasta
kirnussa, ei lihavasta mullikasta, joka teuraaksi vietiin! Korot ja
verot eivät kuitenkaan tulleet maksetuiksi. Ne venyivät, venyivät.
Rahan auttava sormi muuttui nyt pidätteleväksi koukkusormeksi. Velka
oli nyt kuten myllynkivi kaulassa, joka uhkasi upottaa johonkin
tuntemattomaan syvyyteen.

Mutta sittenkään ei Esa Herneinen sisimmässään koskaan uskonut,
että tässä voisi käydä aivan pahoin. Vaikka tässä nyt asuttiinkin
Suotalossa, velkaisena uutisraivaajana, niin oltiinpa kuitenkin Ison
Herneisen poikia, vahvoja ja vankkoja talonpoikia. Vaikka köyhyys
nyt retuuttaisi monia muita, joilla se on aina ollut kantapäillä,
retuuttaisi kuten piru kerjäläistä, niin ei se sentään pääsisi
todenteolla käsiksi häneen. Sillä silloinhan oltaisiin jo aivan
murtomissa, yli kaikkien rajojen. Mitenkä oli sanonutkaan ukkovaari,
kun karjarutto tappoi häneltä joukon lehmiä ja joku naapuri valitti
vahinkoa... Näin: »Vahinko? Mutta kenen vahinko lienee ollut? Ei minun
tuopistani silti maito lopu...» Noin. Köyhät ovat köyhiä ja heidän
elämänsä on aina ollut häilyvä ja epävarma kuten suden, jolla on
sääressä murkina. Mutta, siihen ei nyt sentään mentäne, että väkäisiltä
talonpojilta nykäistäisiin ikäänkuin maa kantapäitten alta.

Kun Esa Herneinen eli näissä vakaumuksissa huolimatta siitä, että
tiesi velkansa irtisanotuksi ja kaikki keinot koitetuiksi sekä
rahalaitoksien että sukulaisten taholta, niin keltainen matkareki ja
musta asiakirjasalkku Suotalon pihamaalla eräänä aamuna oli hänelle iso
yllätys. Oli ikäänkuin hänen jalkansa olisivat luiskahtaneet ja hän
olisi tullut kolinkolia korkeita portaita alas.

Hän näki sadeharmaan huhtikuun aamun, kevätsoseisen maiseman,
ensimmäiset paljastuvat multakokkareet, nimismiehen jättiläisturkin ja
turpean salkun ikäänkuin räjähtelevien rakettien hohteessa. Kirjoitus,
ulosmittaus! Niin pitkälle siis sittenkin oli tultu. Hänet aiottiin
hätistää täältä kuten itsepintainen pässi laihosta. Eikä talo ollut
edes valmis, ei oltu vielä keretty ojentaa kättä, että nähkää: nuo
on nousseet siinä ja siinä ajassa ja näillä käsillä, etupäässä! Ja
nyt! Hänen silmänsä menivät kiiltävän koreaksi; hän käveli kiihkeästi
pirtin lattialla sinne tänne. Sillä hän oli pohjaltaan kärtyisä mies,
rintava ja kiivas. Hän sai hädintuskin pidätetyksi itsensä karkaamasta
virkamiehen kimppuun. Hänen sisulleen pisti niin jumalattomasti. Tuo,
tuoko sanoo hänelle asetussanat tässä talossa, joka on hänen toimellaan
rakennettu? Nousee vuoteestaan, haukottelee, tuumii: sanotaanpa
tänään Suotalossa, että korjaa sieltä luunsa, ryömii lämpöiseen
turkkiin, istuu rekeen ja tulee kuin tuleekin... On yhdessä oltu
suojeluskunnassa, ammuttu pilkkaan, on se siellä puhunutkin isänmaasta,
jota on varjeltava. Nyt se seisoo siinä ja sanoo, että lähde vain
maaltasi, isäsi maalta! Minkä veräjäpuuksi tässä sitten ruvetaan, oi
sinä kollikissan näköinen?

Esa Herneinen kiroili kauheasti ja jumalattomasti. Saa kai tässä
maanmies yrittää rakentaa taloja, pitää niitä pystyssä: herrat ne
kuitenkin nolkaisevat, että riittäisi susiturkkeja, vieterisohvia,
samppanjakaljaa, silkkejä posliinimaisille naaraille... Hänen pieni
ja kalpeahko, lasta odotteleva vaimonsa koitti pidätellä katseillaan
miestään, jonka kädet näyttivät ihan vapisevan jostakin kiihkeästä
tarttumisen himosta. Nimismies availi laukkuaan, selaili papereita,
tyynenä ja järkähtämättömänä, kulmat rypyssä. Hän yritteli puhua
johonkin lomaan. Kyllä hän ymmärtää tällaisten kohtaloiden kovuuden.
Mutta hän on virkamies. Hän tekee vain työtään. Kyntää omaa vakoaan,
voisi sanoa, jos pirullinen olisi. Turhaan Herneinen noin hermostuu.
Hän on vain välikappale, kuokka lyöjän kädessä...

Mutta Esa Herneinen vain äityi. Hyvä on olla viisas ja kylmäverinen
susiturkin sisässä, kun vuoden tuloksiin ei säät vaikuta, on hyvä
nokanalus, kun on sanalla sanoen herra eikä talonpoika, josta nyt
tehdään keppikerjäläinen. Hä? Hä miten se on isänmaan asiankin
kanssa, jonka ystäviä on oltu? Sopimattomia kai ne kiväärit ovat
kerjuusauvoiksikin. Eikö pyssyntorvista löydykään mitään apua vääryyttä
ja maalta karkoitusta vastaan?

Harteikas ja vahvarakenteinen mies käveli ja kiroili ristiin rastiin,
kunnes yhtä-äkkiä lamaantui, häpesi. Mitä tämä riehuminen pyhitti?
Hän istui kuten uupuneena, tuijotteli äänettömänä nimismieheen,
susiturkkiin. Noin, noin herrat juoksevat sutena, ne eivät sotke
pesäänsä, niillä on sääressä suurus, olivat isät keksineet...

Kirjoitus tapahtui. Huutokauppa olisi nyt odotettavissa, ellei
väliintulevaa maksua satu, sanoi nimismies. Hän nousi, hyvästeli.
Kuului hevosen askelten töminä ja jalasten sohina ja keltainen reki
upposi kevätpuhevaan metsäreunaan. Huhtikuinen taivas oli harmaa,
harmaa. Tulva oli tulossa.

Kevättulvan oireet olivat ennen olleet mielenkiintoisia, hyviä asioita.
Esiinpulpahtelevat vedet, pälvet, sontainen tie olivat olleet kuten
lupaava hymy. Nyt ne näyttivät ikäänkuin ivalliselta irvistykseltä.
Oli tapahtunut ulosmittaus, kirjoitus. Siinä olivat vielä nimismiehen
hevosen heinänrippeet julistamassa, että Suotalo ei ole mikään pysyvä
maja, eipä itse Iso Herneinenkään. Se voitiin vetäistä pois altasi, ja
mitä silloin teki miehillä, jotka olivat olleet maanviljelijöitä ties
miten monessa polvessa?

Esa Herneinen ajoi heiniä, kevätheiniä, vaikka hänen mielensä teki
tarttua kirveeseen, lyödä elukat ammeisiin. Mutta sekin olisi rikos.
Ne olivat kirjoitettuja. Niillä oli talutusnuora kaulassa. Ne olivat
matkalla kassakaappeihin. Voi, nuo rahalaitosten markkaset, jotka
olivat niin auliisti valuneet maakunnan ylitse, eivät olleetkaan mikään
toukoajan sade. Ne olivat onkia. Joka ainoassa niissä oli koukku, johon
piti tarttua toinen markka, kaksi, kolme, talonpojan kalut ja karja,
jopa maa, jota hän kuokki ja kynti. Monta koukkua, monta siimaa.

Esa Herneinen näki yhtäkkiä kaikki nuo onkimiehet maakunnan
ympärillä kasvoillaan saalistajan ahnas ja odottava ilme. Maa voi
näyttää köyhältä, mutta se kasvoi kuitenkin puuta ja heinää, siinä
uurasti nautoja ja maamoukkia. Sinne heitti koukkunsa rahalaitos
ja odotti kärsivällisesti, sinne vakuutuslaitokset ja odottelivat
vielä kärsivällisemmin. Mutta heidän saaliinsa oli varma. He
olivat ovelat pyyntimiehet. Miten kaunis asia olikaan esimerkiksi
henkivakuutus, tulevaisuuden, jälkeen jääneitten turvapuu. Jos joskus
jouduit siihen jamaan, ettet jaksanut maksaa, sait rahasi takaisin,
sanoivat asiamiehet. Esa Herneinen oli tarttunut siihenkin koukkuun,
pihistänyt perheensä pöytä- ja vaatemenoja ja maksanut vuosikausia
henkivakuutustaan, kunnes se nykypäivinä oli käynyt mahdottomaksi.
Vakuutus raukesi, mutta Esa Herneinen ei suinkaan saanut maksamistaan
rahoista takaisin kuin pienen osan, »rahasto-osuuden». Mutta se
rahasto-osuus oli tänään niin ja huomenna näin. Aina siinä piili koukku
Esa Herneisille. Kaikki tapahtui järjestyksessä. Vakuutuslaitokset
olivat vain yksi muoto, jolla hätääntyneeltä ja köyhältä vietiin
kenkäpari. Siinä oli onki moukille, jotka aikoivat säästää rahan
muodossa. Sitten vähän pulaa — onhan herroilla tilastot ja taulukot
ja he eivät erehdy laskuissaan — ja sinne menivät ne kieltäymyksien
markkaset. Niillä kohosi kivinen palatsi pääpaikkoihin, niissä istui
monta herraa tyytyväisin vatsoin ja puhtain sormin. Henkivakuutus
oli kaunis ja kallis asia, ja herrojen haravat tiheydessään ja
leveydessään ihailtavat. Sitten olivat puutavarayhtiöt, jotka
maksoivat mitä tahtoivat metsistä, ja nekin rahat saamamies ja
veronkantaja sieppasi talonpojan nokan edestä. Oli virkakunta, yhä
paisuva virkakunta, jota ei suinkaan pantu holhouksen alle, vaikka se
kärsi puutetta viidenkymmenen tuhannen palkkatuloilla. Olivat komeat
koulut, joissa tyhmistettiin alaikäisiä turhilla tiedoilla, opetettiin
papukaijana kertaamaan rikkaan miehen viisautta. Oli hulluinhuoneita ja
sairaaloita, joissa pidettiin yllä epäkelpoja ihmisiä.

Kaikki nämä Esa Herneinen näki maan ja metsien, huokaavien
ihmismoukkien ja juhtien ja nautojen yläpuolella onkien, imien,
pusertaen ja ryöstäen. Tämä näkemys oli hänelle melkein uusi suuressa
elävyydessään. Sen oli aiheuttanut eräs keltainen reki ja musta salkku,
jotka vastoin oletuksia sittenkin saapuivat hänen pihamaalleen.

Hän liikkui väkevästi, hankosi, polki, hikoili, hotaisi kiukuissaan
hevosta selkään. Työ maistui vielä tämän kerran. Oli jonkinlainen
lohdutus purkaa lihasvoimaansa, riehua, puristaa työkalua hammasta
purren. Kuinka monesti hän olikaan niitä puristellut ja hikoillut
lapsellisin toivein, että hän muka nostattaa talon itselleen, talon,
joka nähdään. Omituista ajatella, että jotkut istukkaat pystyivät
anastamaan, soluttamaan itselleen hänen vaivannäkönsä täältä kaukaa
korvesta. Ja mitkä istukkaat? Ota siitä sitten selvä. Sillä kavalat
aivot ovat keksineet osakeyhtiöt ja osakkeenomistajat. Pankeilla ja
yhtymillä ei ollut sielua. Niitä ei voinut peloitella edes helvetillä...

Jokohan Metsä-Aatu, hänen työmiehensä, oli sittenkin oikeassa niine
sosialistisine aatteineen? Nyt se nauttii sisuksissaan, että antaapa
talonjussienkin katsoa se köyhyyden pohja. Sanoi, että ryöstäköön
nykyinen järjestelmä talonpojat, kuten se on aikojen alusta ryöstänyt
työmiehiä... Mutta mikä lienee ollut se sosialismikin, herrojen
keksintö? Eräs onki, eräs imusuoni. Lauman hartioilla on vain eräs
herralaatu maksattamassa saarnaveroa...

Esa Herneisen aivot ja lihakset toimivat kiihkeästi koko harmaan,
vettätihmovan huhtikuisen päivän. Mutta sittenkään hän ei ollut
vielä väsyksissä, ei kaivannut lepoa. Oli kuten onni, että uusia
mielenliikutuksia, toimintaa, oli yhä edessä.

Hänen vaimonsa oli sairas, synnytystuskissa. Eikö sekään nyt
onnistunut? Epäröikö tuo tajuton tulija astua tällaiseen maailmaan,
ulosottojen ja pakkohuutokauppojen maailmaan? Siinä oli kuitenkin
omaisuutta, jota kukaan ei heiltä himoinnut, ei ainakaan niin kauan
kun siitä koitui pelkkiä kustannuksia. Mutta kylällä oli ihmisapua,
lääkemies. Se oli noudettava tänne, maksakoonpa sitten kuka hyvänsä.
Oli oikeastaan ilo sanoa sille valkean kauhtanan miehelle, että
järjestäpä nyt opillasi tätä asiaa, vaikka voikin käydä niin, ettei
työtäsi maksa kukaan...

Esa Herneinen jätti vaimonsa vuoteelle, jonka vieressä hätäili vanha
karjapiika ja ajoi hevosellaan pimenevään, satelevaan huhtikuun yöhön.




KUUDES LUKU

VIRKAMIEHET


Kunnan lääkärin talossa, uudessa, räikeäkeltaisessa talossa lähellä
tietä, oli vieraita. Eräs nuorehko insinööri, maanmittari, sekä Aprami
Kaira, tuo nuoruudessaan aarteen käsittänyt mies, joka varakkuudessaan,
joutilaisuudessaan ja lipeväkielisyydessään kelpasi sivistyneidenkin
seuraan, sekä kansakoulun toinen opettajatar, kuiva, kellertävä ja
tuima ikäneiti. Tohtorinna, nuori, lihavahko, tyhjäniloiselta näyttävä
nainen kestitsi heitä teellä.

Tohtori Tölpäs ei ollut läsnä. Hänellä oli vielä työtä. Se merkitsi
sitä, että hän vastaanottohuoneessaan viimeisteli hakupapereitaan,
yrittääkseen johonkin toiseen samanlaiseen loukkoon happanemaan.
Niin hän ajatteli katkerasti. Kun ihminen ajetaan korpeen, niin
sinne hänet unohdetaan. Neljäkymmentä vuotta korvessa kuten Israelin
lapset... Ja tämä korpivaellus kohti jotakin epämääräistä luvattua
maata oli vasta alussa. Sillä tohtori Tölpäs oli vielä nuori
mies, kolmissakymmenissä. Hän etsi lievitystä, makua elämäänsä,
suojeluskuntatyöstä, ampumaurheilusta, metsästyksestä, rakastumisesta
jokaiseen kylään sattuvaan uuteen säätyläisnaiseen ja jokseenkin
raskaasta ryyppäämisestä.

Hän kuuli seinän takaa tyhjänpäiväisen juttelun, naurun, ja iski
kiukuissaan paperinsa kasaan. Aina samat kasvot, tutut ilmeet ja
ennakolta arvattavat sanat äänenpainoja myöten... Ihme, ettei ihminen
lopulta raivostu ja kurita, kurista noita idiootteja. Silloin olisi
edes jotakin tapahtunut. Mutta kaikki täällä on kärsittävä. Tuokin
opettajatar, joka on kuten elävä varoitusmerkki siitä, miten täällä
ihmiselle lopulta käypi. Kaikki hän on muka uhrannut kansanlasten
hyväksi, koko elämänsä, niin se oli kerran innostunut. Tohtori
Tölpäs, humalaisena, oli säestänyt ääneensä, että kaiken hän antoi
kakaroille, nuoruuden innostuksen, sukuvietin. Sitälyytä olivat he
opettajattarenkin kanssa vähän vihoin. Kuten tohtorille tapahtui
ennemmin tai myöhemmin kaikkien kanssa, sillä hänen tapansa oli
ryypättyään julistaa totuuksia.

Kun hän astui saliin, niin teeseurue nauroi jälleen jollekin, paitsi
opettajatarta, joka ei koskaan tuonut esiin muuta kuin happamen hymyn.
Tohtori kumarsi ivallisen syvään.

»Yleinen kumarrus», sanoi hän. »Hulluin nauru on kuin orjantappurain
rätinä padan alla...»

Sillä tohtori Tölpäs viljeli raamatunlauseitakin, vaikka olikin
jumalattoman maineessa, riidoissa kirkonmiesten kanssa. Sillä nämä
valkoisiksi sivutut haudat juorusivat hänen yksityiselämästään,
esimerkiksi sellaista, että tohtori Tölpäs tekee aviorikoksia.

»Silkkaa teetä», jatkoi hän. »Ei vedestä voimaa lähde, sanoo
sananlasku. Sillä ihminen ei ole mikään vesivoimalaitos...»

Tohtori avasi omakätisesti erään kaapin ja toi esiin pullot ja pikarit.
Tohtorinna tekeytyi murheellisen näköiseksi.

»Sinä et sitten osaa seurustella ilman alkoholia...»

»Se on pumpulia sydämelle, evankeliumia vaivaisille.»

»Lujastiko töitä?» kysyi insinööri. Hän oli edes oudompi, vain silloin
tällöin paikkakunnalla.

»Töitäkö? Luultavasti siinä maalaisten pulassa on joku perä, sillä ne
ovat nyt niin kirotun terveitä. Autio odotushuone. Vain joku piika
nykäisyttämässä hammasta...»

»No, näillä maalaisilla onkin piikoja ja perillisiä niin, että
paukahtelevat toisiinsa. Nyt ne sitten maksattavat valtiolla velkojaan.
Maakiinteistöpankkeja, sosialisoimista. Kommunismi on hiipinyt
yhteiskuntaamme...»

»Niin», sanoi tohtorinna. »Maanviljelijät eivät vähennä palvelijoitaan,
mutta meidänkin on pitänyt sanoa toinen palvelijamme irti. Tulot ovat
heikot...»

Tohtori laski lasinsa alas.

»Marksilaisuutta on saatu kaikkiin yhteiskunnan rattaisiin kuten
hiekkaa. Karraa, karraa... Mutta siitä tulee näistäpuolin loppu...»

»Kansa tarvitsee suuren ihanteen», sanoi opettajatar. Siinä hän istui
kuivana, kellertävänä, limakaulaisena. Viinaryyppy oli nostanut hänen
silmiinsä oudon hehkun. Hänessä oli ylen paljon isänmaallisuutta,
puolustustahtoa, heimoushenkeä. Hänen oli täytynyt suunnata tunteensa
sellaisiin korkeisiin ja aineettomiin asioihin. Sillä kukaan mies ei
enää katsonut himoiten häneen, eikä tehnyt sydämessään huorin hänen
kanssansa.

»Kansaa on imarreltu ja lellitelty, uskoteltu sille omaa
oivallisuuttaan, laulatettu, ettei se ole kantanut herrojen iestä.
Tässä nyt ollaan...»

Insinööri oli punainen kiihtymyksestä.

»Siinä ollaan», sanoi tohtori, »että siltä on nyt vaikea ottaa
niskavoimia pois. Sinä herra ja minä herra! En puhu nyt mitään
sosialisteista, ryssän ystävistä, maanpettureista. Joka on totinen
sosialisti, se on kuten pakana, jolla ei toivoa ole. Mutta
porvarimmekin ovat hajallaan, eri leireissä, riidellen, haukkuen ja
vahtien toisiaan.»

»Kansanvaltaa, parlamentarismia», puhahteli insinööri. »Parisataa
lörpöttelijää loistopalatsissa! Isännän tämä kansa tarvitsee,
järjestelmän, kuria...»

»Niin, sonninsuoroisen piiskan», sanoi Aprahami Kaira, joka oli istunut
vaiti. »Vanhan ja kansallisen! Sehän, kuuleman mukaan, roikkui jo
valmiina eräällä seinällä, mutta eihän se päässyt oikein viuhumaan...»

Varsinkin naiset katsoivat paheksuen Kairaan. Sellaisia
säädyttömyyksiä. Mikä lienee koko mies? Istui aina kuten apina
virnistellen korkealla rusinapuussa. Joku kauan sitten kaivettu kulta
kaukaisessa maassa oli se turvallinen rusinapuu, josta se pilkkasi
kaikkia, sai oikeuden istua parempien seurassa, käyttäytyä noin. Ei
yhdytty hänen hiljaiseen, ilkeään nauruunsa.

»Kansa tarvitsee suuren ihanteen, kuten pilvi- ja tulenpatsaaksi,
joihin se katsoisi ja unhoittaisi pienet asiat. Meillä onkin se:
Suur-Suomi...»

Opettajatar oli innostunut. Hänen haileat silmänsä hehkuivat.

»Saatiinhan talonpoika», puhui insinööri, »jo suuriin asioihin,
marssimaan, nujertamaan julkinen kommunismi. Mutta sitten
puoluepukarit, jotka huomasivat oman leipänsä olevan vaarassa, saivat
sen tuijottelemaan voikilon ja puukuution hintoihin, poraamaan anteeksi
velkojaan...»

»Joku ilkeä kai huomautti niille, että kas: talonpoikaismarssi jatkuu
pakkohuutokauppavasara rumpalina pitkin maanteitä...»

Aprami Kaira pyöritteli sikariaan viattoman näköisenä, myhäillen.

»Ja siinähän meillä on», jatkoi hän, »siinähän meillä on joutilasta
väkeä yrittelemään purrella uutta rajaa. Muuten heidän kanssaan ollaan
vielä hemmassa».

Tohtori katsoi häneen tuimasti.

»Elä yritä olla ivallinen, Kaira! Suur-Suomi on pyhä asia, eikä
hullutus, vaikka se voi siltä näyttää, kuten tämä pieni itsenäinen
Suomikin oli vähän aikaa sitten vain unennäkö. Se voi olla jo
ylihuomenna todellisuus. Kaikesta huolimatta kansamme on voimakas,
valittu kansa.»

»Ellei sitä perinjuurin ehditä myrkyttää...»

»Ei ehditä! Kun maailma herää ja ryhtyy nujertamaan punaista
perkelettä, silloin on tullut meidänkin suuri hetkemme...»

»Voi», sanoi tohtorinna, »jättäkää toki politiikka! Eikö ole enää muita
asioita kuin pula ja politiikka? Eikö ihminen ottanut viinaa esiin
tunteakseen itsensä kevyeksi ja iloiseksi?»

»Tosiaankin», myöntyi tohtori. »Sanoohan Siirakkikin, että soitto
höystää hyvän viinan.»

Hän kopeloitsi radiokoneen nappuloita. Kuului räsähdyksiä,
vingahduksia, epämääräisiä ääniä, kunnes nuo hänen kaipaamansa
Siirakin viinakanteleet alkoivat kuulua jostakin, jostakin kaukaa.
Kaikki ilostuivat. Insinööri kertoi kokemuksistaan maanmittauksissa,
ahneista talonpojista, jotka riitelivät kapanalasta joutomaata,
tohtori kieltolain muistorikkaista ajoista, Kaira londonimaisen jutun
Alaskasta, jossa hän oli kerran esiintynyt koitti vyöllä, rouvat
palasivat mielellään kylän elämään, ihmisiin, joita oli tavannut
tyhmyys, jotka olivat astuneet harhaan.

Tupakansavu verhosi huonetta harmaana ja sinertävänä. Sen lävitse
näkyi radiokoneen kiiltävä kylki. Sieltä vyöryi ääniä, joita kukaan ei
kuunnellut. Tuo suuri taikuus oli arkinen asia. Jos ajattelit noita
avaruudesta tulevia ääniä, kävit surulliseksi. Niin paljon elämää, niin
paljon keskipisteitä, joissa et voi olla läsnä.

Tohtori vaikeni, tuijotti eteensä. Tämmöinen ohjelma oli niin tuttua,
vanhaa. Kuinka harmistuttavaa nähdä tuossa esimerkiksi Aprami Kairan
itsekylläiset kasvot, kun hän hoiteli taidolla sikariaan, kasvatti
valkoista tuhkatornia. Ainako hänen oli kärsittävä tuokin näky? Ihan
mieltä etoi.

»Sinä Aprami Kaira, olet kuten tuo poltettu sikari. Olet kuten haamu,
kosketuksesta raukeneva...»

Mutta Kaira alkoi hätäilemättä kertoa kaskua eräästä kylän isännästä,
joka meni naapurikuntaan lääketieteen apua etsimään. »Tohtori siellä
ihmetteli, että miksi merta etemmäs kalaan. Isäntä sanoi, että ei hän
luota siihen Tölppääseen, eikä sillä ole vehkeitäkään. On kai sillä
nyt vehkeet, sanoi toisen kunnan lääkäri. On sillä: pyssyjä seinät
täynnä...»

Yhä suurempi harmi tohtorille. Sietääpä nyt pöydässään tällaista
vapaamielistä, muka sodan ja useitten vihollista.

Silloin kuului suljetulta ulko-ovelta raju rynkytys. Kävi ilmi, että
oventakana oli Esa Herneinen, se korpeen mennyt ison talon poika,
kiukuissaan ja palavissaan. Sairaskäynti, jota ei voinut lykätä. Siellä
lisättiin ja vahvistettiin seurakuntaa. Mutta siihen pitäisi nyt
herrojenkin ottaa osaa edes jossakin muodossa, portinvartijoina.

Mutta tohtori kiukustui ja kiroili myöskin. Vai herrojen! Herrojen
tässä pitäisi selvittää kaikki moukkain sotkut. He elää töhertävät
kuten elukat seurauksia laskematta ja herroihin on sitten turva. Eikä
edes osata puhua ihmisiksi, kun tullaan toinen ajamaan vuoteeltaan...

Vai vuoteelta! Pitääkö nyt olla jo kaiken maailman musiikki
tuutulauluna?

Oven läpi vaihdettiin kiivaita ja muodollisuuksista vapaita
vuorosanoja. Mutta lopulta tohtori haki päällysvaatteensa ja
laukkunsa ja lähti. Ilta oli kuitenkin pilalla. Olisi ollut ilman
tätä kohtaustakin. Ei olisi ollut muuta jäljellä kuin vieraittensa
haukkumisen epämääräinen ilo.




SEITSEMÄS LUKU

TOHTORI SUOTALOSSA


He istuivat reen perässä rinnakkain, vaitonaisina. Oli pimeä yö,
sadetta, tuulen tohinaa. Hyhmä pärisi hevosen ravatessa läpi nukkuvan
kylän. Sitten he kääntyivät talvitielle, soille, metsiin, jotka
tohisivat synkeästi. Kaviot iskivät tien jäätyneeseen pohjaan, reki
heittelehti molemmin puolin. Kun väsynyt hevonen aikoi hellittää
vauhtia, niin ajaja kirosi, riuhtaisi ohjaksia, niin että oli lyödä
kyynärpäällään tohtoria kasvoihin.

Mutta tohtori on ikäänkuin lauhtunut, käynyt lempeämmäksi. Raitis
ilma, ajo mustassa yössä on vaikuttanut häneen siten. Täällä oli vasta
oikea erämaa, yksinäisyyden kiusat. Oli hyvä tietää olevansa näissä
metsätaloissa, mökeissä vain käypäläinen, vieras. Sillä tuollaiset
korpiasukkaat näyttivät hänestä elinkautisilta kuritushuonevangeilta.

Hän sai halun puhua. Olihan tämä ajaja oikeastaan tuttukin hänelle,
seudun vanhojen talonpoikaissukujen edustajia. Oli tavattu joskus
suojeluskunnan harjoitusammunnoissa, otettu ehkä joku ryyppykin sään
tuimuutta vastaan. Vakava, tyyni mies tavallisesti. Piruko sen nahoissa
nyt oli?

Tohtori kysyi, että miten se iloinen perhetapahtuma sai miehen noin
kiroilupäälle. Ajaja noitaisi jälleen hevoselleen ja selitteli sitten
entiseen kärtyiseen tyylinsä elämänsä nykyiset näköalat. Jopa toista
pistääkseen sanoi, että ei näytä tämä isänmaa pysyvän oikein hallussa,
vaikka tässä on yhteistoiminnassa kivääriäkin kanneltu. Anastavat
ne sen. Ja eläs kelpo maat! Ei näitä luulisi sen persovan, jolla on
jotakin ennestään...

Tohtori hymähti ja kysyi, että eikö sitten enää Iso Herneinenkään
kelvannut luhistuvan kodin pönkkäpuuksi. Ei, ei sekään! Komealta se
näyttää, mutta on jo ontto sisältä. Pankkiherra kyntää kohta senkin
talon peltoja ponkka päällä.

Surullista se on, sanoi tohtori, surullista. Mutta ei auta käydä noin
katkeraksi, kommunismiin vivahtavaksi. Kommunismi ei tarjoa miehelle
muuta kuin paikan rivissä. Se se vasta yksilön nylkeekin puhtaaksi
kaikesta omasta ja omintakeisesta. Se on saanut jo vaikutusvaltaa.
Sen saastaiset sormet ne ovat saaneet aikaan tämän maanviljelijäin
hädän. Ne tahtovat lisätä laumaansa ja päästä siten aivan julkiseen
valtaan. He iloitsevat talonpojan lankeemuksesta. Toisaalta tulee apu
talonpojalle, toiset tiet auttavat hänet jälleen herraksi taloonsa...

»Ei tule apu herroilta», sanoi Esa Herneinen synkästi. »Ei enempää kuin
hiirille kivestä.»

He ajoivat eteenpäin vaieten. Tohtori huokasi itsekseen. Lujassa
huoneessa, sähkön palaessa, radion laulaessa, voi ihminen olla
vahva vakaumuksissaan. Mutta täällä taivaan alla voi kaikki käydä
epämääräiseksi ja sekavaksi. Olit lääkemies korvessa, jossa kansa asui
ahtaasti ja likaisesti, söi heikkoa ja huonoa ravintoa, viessoi pitkät
puhteet pimeydessä, sai riisin ja keuhkotaudin ja hupsuuden. Ei missään
ollut keuhkotautia ja hulluutta enempää kuin täällä. Olit lääkemies
ja tiesit, että tarvittaisiin avarammat asunnot, vettä ja valoa,
saippuaa ja soppaa, ja voit vain odotella huoneessasi, että tuliko kipu
sellaiseen, jolla oli markkoja massissa. Onko tässä nyt sitten tosiaan
saatava jonkinlainen sosialismi jos mieli, että kansa saisi soppaa ja
saippuaa...

Siihen suuntaan mietiskeli tohtori reen kulkiessa heilahdellen ja
liiraillen iljangolla, sohahdellen sulavassa lumessa. Niin hän
mietiskeli ja tuijotteli himmeään valoon, joka näkyi pimeydestä. Se oli
kuten velttoluominen, hämärä silmä. Kai Suotalon valoa, valoa sairaan
huoneesta.

Hevonen tavasi pientä mäkeä alas. Reki heilahti vipuna ja keikahti
kumoon. Molemmat miehet huppuroitsivat kylmässä ja silkassa vedessä,
sotkeutuivat toisiinsa, ajoneuvoihin ja ohjasperiin, ponnistelivat ja
tempoivat, rähisivät ja kiroilivat.

He olivat pienessä purossa, jonka kapularummulta reki oli luiskahtanut
alas. Ylös kömpimistä, äänekästä hevosen pysäyttelyä, valjaitten
selvittelyä, lääkärin laukun etsintää.

»Näin sitä ajetaan, noin», pilkkasi tohtori puistellen itseään kuten
uimasiltaan päässyt koira. »Lieneekö tässäkin ohjakset olleet herrojen
käsissä?»

»No, herra istui kuitenkin samassa reslassa», äyhkyi Esa Herneinen
vastaan. »Olipahan kuten kokeilua, että kaatuuko herrakin, jos
talonpoika kaatuu.»

Vaivoin he selviytyivät jatkamaan matkaansa. Onneksi Suotalon tuli
näkyikin jo aivan läheltä ikäänkuin ivallisesti silmäänsä vilkutellen.

Tohtori astui sisään isännän jäädessä riisumaan hevosta. Hän
hapuili läpi pimeän pirtin kohti himmeätä valokiilaa, joka lankesi
raollaan olevan kamarin ovesta. Olipa nyt vanhalle Loviisalle ihme
ja ällistelemisen aihe tuo läpimärkä mies, joka ilmestyi ovelle.
»Siunatkoon! Herrako? Tohtoriko? — Ojaanko? Turhaanpa se isäntä taisi
herraa vaivata. Ohi täällä on hommat jo! Poika tuli kuin tulikin! Taisi
vain olla vähän liian kiireellinen mies...

Tohtori totesi, että niin olivat asiat. Hän tässä nyt itse taisi olla
pikaisemman avun tarpeessa.

»Niin, onpa tohtori osannutkin kastua! Jopa se nyt oli! Teen tulen
pirtin raasuun. Siinä sitä voi kuivailla...»

Kotvasen kuluttua loisteli ja räiskähteli avotakassa iloinen tuli.
Tohtori ja Esa Herneinen olivat riisuutuneet aivankin alasti ja saaneet
jotakin kuivaa verhoa ylleen. Kuivumaan ripustetuista vaatteista nousi
ohut höyry. Tohtori myrähteli pahantuulisena penkoessaan laukkuaan.
Sitten hän käveli paljain, läiskähtelevin jalkapohjin kamariin
tutkiakseen tarkemmin, oliko siellä mitään tehtävää.

Esa Herneinen tuijotti tulen liekkeihin hartiat kyyryssä, kyynärpäät
polvilla.

»Mitä mietit, nuori isäntä?»

Jostakin nurkan tummuudesta oli takan valopiiriin hissutellut
sukkasillaan kyömyhartiainen, ylen kurttunaamainen mies. Hän oli Aatu
Metsä, vanha sekatyöläinen ja entinen pientilallinen. Ylen monet,
työpäivät olivat köyristäneet hänen selkänsä ja kaikenkaltaiset vaivat
uurtaneet hänen kasvonsa. Armottomat työpäivät kaukana lännessä eivät
olleet antaneet hänelle rikkautta kuten Aprami Kairalle. Mutta hän oli
löytänyt kuitenkin jotakin, saanut tietoonsa suunnitelman kokonaisten
kansakuntien rikastuttamiseksi. Hän oli sosialisti. Nykyinen
yhteiskunta oli hänestä kuten suuri puu, joka on laho sisältä, ja joka
siis kaatuu kovien tuulien tultua. Sitä odotellessaan hän oli viljellyt
pientä tilaansa ja kasvattanut täysi-ikäisiksi liudan lapsia. Sitten
hän oli kerinnyt menettää vaimonsa, lapsensa ja pienen tilansa ja
tulla itselliseksi. Mutta vain kaksi asiaa oli koskenut häneen kovasti
pitkän elämänsä aikana. Ensimäinen oli hänen poikansa, joka tosin
oli laimea nuorukainen, pakko-otto ja kaatuminen kansalaissodassa.
Hänet oli haudattu liehuvin lipuin, pyssynräiskeellä ja korupuheilla,
sankarina. Mutta hänen vanha isänsä ei ollut läsnä siinä tilaisuudessa.
Hänen sydämestään ja huuliltaan nousivat sanat: »Voi, että poikani
oli kuoltava väärän asian puolesta, taistelussa vapautta vastaan...»
Mutta toinen katkera asia oli hänen mielessään uutena ja tuoreena.
Miehet, jotka olivat voiman oikealla puolella, olivat naulanneet puomit
työväentalon ovelle, ja porvarilliset lakipykälät olivat siunanneet
heidän työnsä. Tuo talo, jonka työläiset olivat vaivalla ja uhrauksilla
rakentaneet, jossa he olivat laulaneet, että lait pettää, hallitukset
sortaa, oli nyt autiona, rappeutuneena, kylmänä, rikkeimin akkunoin.
Lisäksi aikoi suojeluskunta anastaa sen haltuunsa, julistaa sieltä
pyssyuskoa, tehdä siitä vanhan ja lahonneen järjestelmän pönkkäpuun.
Voi, että Metsä-Aatun piti elää aivan liian kauan nähdäkseen tällaisia
pilviä, eikä aamunkoittoa...

Tällainen oli mies, joka teki tuon pienen kysymyksen ja täytti
piippuaan rakkomassista kankein etusormen liikkein.

»En mitään», sanoi Esa Herneinen, joka säpsähti hiukan. »Ja heikkoa se
on isännyyskin...»

»Kuulin», sanoi Metsä-Aatu ja istahti tulen ääreen. »Tervetuloa vain!
Tänne te tulla tömistätte meille, te talonpojat. Maansa omistava
talonpoika on oikeastaan jo harvinainen lintu. Mutta vanhanaikuista
omistusviettiä käytetään houkutuslintuna, jolla työtätekevä talonpoika
saadaan korko-orjuushäkkiin. Talonpoika ei ole näihin asti nähnyt
ristikoita, jotka häntä piirittävät, ja hänet on puhallettu täyteen
luuloja vapaudesta ja itsenäisyydestä ja omasta työstä. Tuommoiset
harhakuvat silmien edessä on nykyinen talonpoika ollut omistajalle
paljon tuottoisampi ja mukavampi olio kuin entiset maaorjat...

»Mitäs te täällä nyt?» keskeytti Herneinen, jota puhe ei näyttänyt
miellyttävän.

»Hakkaan halkoja Aprami Kairalle.» Mutta heti hän palasi
mieliaiheisiinsa. »On tämä aika kuitenkin siitä kehuttava, että se
ravistaa talonpoikaa tukasta, ja saa hänen hitaat aivonsa vähän
käymään, hieman miettimään tuon laulun sisältöä, että oma työ, oma tupa
isänmaan pinnalla...»

»Mutta sinun työnorjaasi tässä ei kuitenkaan lauleta», sanoi Esa
Herneinen äreästi ja hiljaa.

»Eipä kait Luultavasti teille annetaan maammelauluja ja sotamarsseja.
Te kuuntelette ja annatte herrojen hoidella hyödykseen tärkeämpiä
asioita. Olette kuulleet sanotuksi, että valtiovalta ei voi sekautua
teidän taloudellisiin asioihinne, ettekä huomaa, kuinka mainiosti sen
sopii sekaantua niihin pankkien ja yhtiöitten ja virkamiesten eduksi.
Teillä laulatetaan ehkä Saarijärven Paavoa, että vaikka kokee eipä
hylkää herra. Ettekä te huomaa, etteivät herrat anna teille tilaisuutta
edes ojan isontamiseen. Ette suinkaan huomaa, että se nykyajan
hallainen räme, johon teidän olisi käytävä käsiksi, on kapitalistinen
talousjärjestelmä.»

Tohtori tuli jälleen pirttiin, tuli paljain, läiskähtelevin
jalkapohjin, vanha, likainen sarkakauhtana verhonaan.

»Niin on asiat kuten ollakin pitää. Poika siellä ainakin on teillä.
Eläjä siitä tulee, mies! Maa tarvitsee miehiä...»

Metsä-Aatu tervehti tohtoria tuskin huomattavalla eleellä. Hänen
raskasjuovainen naamansa punersi tulen hohteessa.

»Niin, yhteiskunta tarvitsee työmiehiä ja tykinruokaa. Tämä yhteinen
kansa värvää niitä omalla kustannuksellaan. Niillä on kyllä arvonsa,
kuten tohtorikin tunnustaa. Mutta pakkohuutokaupassa niitä ei myydä.
Niitä ei noteerata pörssissä. Siitä johtuu, että lapsirikkaus on
köyhyyden merkki.»

»Meillehän on tainnut jäädä vielä pieniä polsujakin», sanoi tohtori
kepeästi ja leikillisesti. »Haiskahtaa siltä! Se perkkailu taisi olla
hataraa...»

»Jos oksat katkotaankin, niin juuret jäävät», sanoi Metsä-Aatu yreästi.

Niin keskustelivat nuo kolme miestä, vanha työläinen, tohtori ja
talostaan häviävä talonpoika, kekäleiksi, hiiliksi, tummentuvaksi
poroksi riutuvan tulen ääressä, yhä pimenevässä pirtissä. Sanoja,
sanoja, sanoja matalalla tai koroitetulla äänellä lausuttuina,
yskähdyksiä, naurahduksia, nurkantakuisten häkämäistä savua. Herneinen
ja Metsä-Aatu puhaltelivat sitä hartaasti ja lakkaamatta ikäänkuin
näyttääkseen, että näin kansa haisee. Ota sitä nyt kerrankin honoosi,
herra...

Voi, kuinka nykyinen maailma on Metsä-Aatusta mielipuolisen sekava.
Ruokatavaraan hävitystä ja nälkää samalla haavaa. Vehnä palaa
veturinuunissa leipämaissa ja maissia ja rehujauhoja haukkaa täällä
köyhä kansa. Mutta porvaristo vain puhuu isänmaallisia, puolustustahto
paisuu kuin Rytkösen tauti. Eikö tollo talonpoika näe mistä tuo
isänmaallinen innostus johtuu: sotatarvetehtailijain ja hankkijoiden
saalistushalusta, herraspoikien uusista upseerivakansseista
armeijassa. Siitä hän siirtyi työväentalo-asiaan. Kuinka, kannattaako
herra tohtorikin ajatusta, ettei ole siinä kyllin, että tuosta
talosta on tehty autio ja tyhjä, vaan siitä pitäisi tehdä vielä
suojeluskuntatalo, pyssyuskon temppeli? Mutta niinhän porvaristo on
aina vienyt työtätekeviltä työn tulokset. Omistusoikeuden pyhyys ei
koske työläisiä. Hän oli ollut mukana, kun tuota taloa pystytettiin:
uhrauksia, hikisiä, mutta toivorikkaita iltatöitä...

»Ei ole kohtuullista, että työväenkään annettaisiin pitää pystyssä
laitosta, jossa heidän ajatusmaailmansa järjestelmällisesti
turmellaan ja saastutetaan. Ovet avataan ja työläisetkin ovat jälleen
tervetulleita rakentamaansa taloon. Mutta toisissa merkeissä he nyt
sinne kokoontuvat.»

»Eivät kokoonnu! Se nyt vielä puuttuisi, että heidätkin saataisiin
maammelauluilla ja sotamarsseilla, kalistelemalla kuolleitten luita,
tyytyväiseen tyhmyyteen, nöyrään köyhyyteen.»

»Mitä apua teille on ollut sitten sosialismista, mitä? Monta kymmentä
vuotta te olette saarnauttaneet sitä itsellenne ja maksaneet myöskin
pappienne saarnat. Mitä apua teille on siitä ollut? Tuossa nyt olette
entistä avuttomampina! Teidän temppelinnekin on mennyt, ettekä enää
koskaan sillä vuorella isää rukoile.»

»Sosialismi on antanut meille ainakin toivon ja antaa yhäkin. Sillä
porvariston kouristuksenomaiset otteet ilmaisevat, että he jo totisesti
pelkäävät, tuntevat yhteiskuntarakennuksensa tutisevan ja ritisevän,
uhkaavan luhistua ja heittää heidät loukkuun.»

»Kun sosialismi ei ole antanut teille muuta kuin toivon, niin eikö
olisi ollut yhtä levätä untaan kristinuskon ja kirkon helmassa?
Sekin antaa toivon tulevasta ihannevaltakunnasta ynnä myöskin
helvettinäköalat pahoille porvareille. Turha on uskoja muuttaa ja
uudistaa: ne muuttuvat kuitenkin vain vallan vähän.»

»Askel kristinuskosta sosialismiin on pitkä askel. Kirkko on nykyisen
järjestelmän pönkkä. Ei koskaan se ole noussut vääryyttä vastaan. Se
ei änähtänytkään, kun monta sataa työläistä kyydittiin rajan taakse,
upotettiin soihin, eikä asioita tutkittu ja kaikki porvariston
laillisuusketut olivat näkeväin silmissä savustetut esiin luolistaan.»

»Hehän pääsivät vain ihannevaltakuntaansa, pakkotyöleireille, joissa
luulisi heidänkin päihinsä vähitellen mahtuvan, että jos kapitalismin
ies oli raskas, niin yhä raskaampi on sosialismin kuorma.»

Niin he keskustelivat ja Esa Herneinen vain enimmäkseen kuunteli,
latasi piippuaan ja murahti joskus, että kauniita olette kullat
kumpaisetkin. Te tahdotte hävittää vapaan ja itsenäisen talonpojan,
niin kapitalisti kuin sosialistikin. Mutta susi on sitkeä nylkeä.

»Niin, kapitalisti on nylkenyt talonpoikaa kauan», tarttui Metsä-Aatu
hanakasti asiaan. »Talonpojan jalkain juuresta ovat nousseet
teollisuuskapitalismin tarvitsemat työarmeijat ja sen reservit, samalla
kun vapaa itsenäinen talonpoika on enimmäkseen jo kaunis satu, kuva,
linnunpelätti. Kapitalismi voi todellakin hykertää käsiään ja todistaa,
että susi on sitkeä nylkeä.»

Eikä päästy mihinkään päätökseen, ei mihinkään koristeelliseen
loppuvetoon. Yön ja pirtin pimeyteen hiipi jo aavistus aamusta.
Tupakat sammuivat, keskustelu kuoli, mieleen tuli tympeyden maku ja
huulille haukotukset. Metsä-Aatu vetäytyi nurkkaansa yritelläkseen
unta, tohtori ja Esa Herneinen vetivät ylleen kuivuneita, rypistyneitä
vaatekappaleitaan. Kun isäntä hankki hevosta valjaisiin, seisoi tohtori
pihalla ja tuijotteli läpi tiheän, tihkuvan sateen ja pimeän, paremmin
aavistaen kuin nähden peltoaukean ja rakennusryhmät. Hän tunsi tämän
paikan. Hän oli käynyt täällä jahtiretkillään muutamia vuosia sitten.
Täällä oli tapahtunut muutos. Hänen mieleensä muistui joskus lukemansa
maailmanparantajien lause: tässä näet todellista valloitusta ja
sankarityötä, tässä, missä uutisasukas tunkeutuu erämaahan, laventaa
elämää, et siellä, missä suuret sotalaumat valloittavat tappaen ja
turmellen... Ja herra tohtori ajatteli, että täällä hänen pitäisi
oppia sietämään oma asemansa, omat raivaajan asenteensa. Oliko hän
tehnyt hyvää ja hyödyllistä niinkään paljon kuin tuo mies, joka nyt
kiroili rinnuksen kimpussa, kuten mies työläistyy pieniinkin asioihin,
kun hänen koko maailmankuvansa ja ihanteensa luhistuvat? Et voinut
olla siitä vallan varma. Ja kuitenkin olet kuten onnen poika hänen
rinnallaan. Sillä hänen housuissaan et pystyisi seisomaan päivääkään.
Taistelu leivästä oli täällä arkinen ja julma juttu. Ja sittenkin
täällä luotettiin elämään siinä määrässä, ettei asetettu tokeita
syntymisen ihmeen eteen.

Tohtori Tölpäs heittäytyi reen perään, huokasi happamesti ja sulki
väsyneesti silmäluomensa.

       *       *       *       *       *

Siitäpitäen elettiin Suotalossa omituisen, toivottoman odotuksen
ilmapiirissä. Elämä oli menettänyt makunsa. Huokaisten asetuttiin
illalla levolle tuntien laimeaa tyydytystä siitä, että yksi päivä oli
jälleen mennyt. Joku vauhdikas iloinen ratas, joka oli hyrrännyt Esa
Herneisen sisäpuolella, joka oli luonut Suotalon, nostanut joka päivä
silmien eteen suunnitelmia uusista töistä, ei enää pyörinyt. Lato
katosi suolta. Se oli erinomaista polttopuuta. Omituisin, katkerin
tyydytyksen ja vihan tuntein katseli Esa Herneinen sen räiskyvää
palamista. Hän olisi halunnut hävittää noin kaiken mitä oli rakentanut.
Synkeänä hän katseli paljastuvia, kuivuvia peltoja. Jyvääkään hän ei
kylväisi, ei uhallakaan. Sillä aika oli vanhurskas ja kova: oli miehiä,
jotka leikkasivat sieltä mihin eivät olleet eloa viskanneet.

Ja tuollaiset tunnelmat, yhtä väkevinä tai laimennettuina, täyttivät
koko maaseudun. Tuhannen kylän ylle oli levinnyt omituinen hiljaisuus,
synkeä odotus. Ei mitään uusia suunnitelmia, ei mitään innostusta.
Jokapäiväisiä, välttämättömiä töitä suoriteltiin jotenkuten
holaisemalla. Eräät yrittelivät säilyttää asemaansa, rakentaa turvaa
ulosottojen hyökyä vastaan valekaupoista ja takatakauksista. Vanha
talonpoikaisoveluus yritti etsiä reikiä kietovan verkon silmukoista,
yritti kömpelöitä välistävetoja pelissään pankkeja ja yhtymiä vastaan,
järjestelmää vastaan, joka lakkaamatta, hitaasti ja tuskallisesti,
jauhoi heitä, halusi muuttaa heidät joksikin muuksi kuin mitä he ja
heidän isänsä olivat olleet.

Jokin jauhoi hitaasti ja tuskallisesti heidän sielujaan. Miehen, johon
aikojen alusta oli ymppäytynyt omistamisen himo, oli vaikeata seisoa
vainion ääressä, jonka omisti joku toinen. Oli sitäpaitsi vaikeata
tietää kuka omisti, oli omituista kuvitella, että kassaholveissa
olevilla seteleillä oli tuollainen omistamisen kyky.

Talonpoika seisoi epäillen ja hänen sielunsa töytäili hädissään sinne
ja tänne, kuten jänis, jonka räikkä on ajanut pensaasta.




KAHDEKSAS LUKU

ELÄMÄÄ LYYLI KAISLAN YMPÄRILLÄ


Onko kauhan taitava upottaminen jauhoihin ja ryyneihin, kahviin ja
suolaan, haarukan pistäminen silakkanelikkoon, mittakepin käsittely,
vaa'anviisarien silmäily, onko tämä elämää? Oliko sitä käärepaperin
rasahdus, pakettinarun solmaisu, olkaahyvä hymy, siro kävely
valkoisessa kauhtanassa varastoon? Lyyli Kaisla ajatteli joskus, että
jos niin oli asianlaita, niin elämä oli surullinen juttu. Mutta tämä
oli vain hetkellistä. Enimmäkseen hänen sielunsa oli jännitetty jotakin
uutta ja erinomaista vastaanottamaan. Joka aamu hän heräsi siinä
sieluntilassa, että tänään tapahtuu jotakin, uusia, mielenkiintoisia
ihmisiä esiintyy, elämä esittää hänelle jotakin, joka on kuten hyppäys
veteen, loiskahdus. Lyyli Kaisla oli todellinen nainen.

Liikkeen rämisevä tavara-auto oli joka päivä uusi, erinomaisella
mielenkiinnolla silmäili hän aina linjavaunuun. Siellä oli ihmisiä,
joita elämä liikutteli, ajoi. Ehkä sieltä tulisivat jotkut uudet
kasvot hänen omaan ympyräänsä. Postivaunun keltaiset kupeet olivat
aina aamuraikkaat. Se pysähtyi sinne punaisen talon luo, ja pitkään
piikuuteensa kärteytyneen postineidin kätten kautta voi ihminen saada
kirjeen, monenkaltaisen, jollakin tavalla kupeeseen sysäävän kirjeen,
voi saada ravintoa »hengelleen: äänenkannattajansa erämaan kaltaisen,
unettavan pula-artikkelin tai viikkolehti Hupukan, joka kerta kerran
perästä sytytteli raukenevaan henkeesi kuvia rakkaudesta, rahasta ja
onnesta.

Maantiemaisema jäisenä tai sulana oli aina mielenkiintoinen,
hevoskakaroitten kasat tahi rattaitten ilmaan lennättämä pöly oli
sekin yhä uutta. Tuliko tuo nuorimies aivan tupakan takia tahi oliko
tiskin takana muutakin mielenkiintoista? Miksi värisivät Jopi Herneisen
komeitten, harmahtavien viiksien kärjet kuten kissan kuonokarvat?
Oli soma kuulla sanoja, uutisia, nähdä kiireellisten ihmisten
kärsimättömät, kiirehtimättömien, valkoiselta meijeriltä maitojaan
odottelevien isäntien piipunlataukset ja filosoofi-ilmeet.

Siinä hänen silmiensä edessähän tapahtui kokonainen elämänparaati.
Kaikenlaatuiset, kaikissa äänilajeissa elävät ihmiset vaelsivat
tiskin luo, raottivat kuten verhoja, tirkistysreijän, valaisivat
enemmän tai vähemmän omaa elämäänsä. Siinä hänen edessään parateerasi
myöskin pula, kallis aika. Se tuli ilmi asussa ja ilmeissä, harmaissa
kasvoissa, äänenpainoissa ja vaikenemisissa. Siinä nojasi mies tiskiin
ja selitteli, että maassa oli nyt murrosaika, mutta hänen yksityiset
näköalansa olivat kuitenkin niin ja niin valoisat, kunhan nyt kotvainen
päästäisiin. Nyt olisi vain saatava jauhopussukka tai kahvinyssykkä
luotolla. Oli vaikea pudistaa päätään, että ei voi, ikävä kyllä: luotot
ovat kertakaikkiaan lopussa. Oli surullista ajatella, että ihmisten
oli nyt keksittävät muita keinoja leipoakseen tai saadakseen kahvin
aamuisin. Vaikea varsinkin, jos toinen tuijotti häneen kuten syypäähän
ja antoi tulla kiukkuisia ja kärsimättömiä sanoja, kuinka hänkin on
kantanut kauan tähän taloon kaikki ansionsa, paisuttanut liikettä ja
nyt ei ole luottoa edes jauhokouran arvosta. Sait turhaan sanoa, että
takanasi olivat liikemääräykset. Ei luottoa penniäkään, paitsi nyt
niille, joilla elämä ei ollut niin kintuilla, että muutaman jauhokilon
varassa.

Olipa pula tullut hänenkin luokseen alennettuna palkkana. Se merkitsi
sitä, että köyhille vanhemmille ei riittänyt lahjoja, se merkitsi
pientä muutosta ruokajärjestykseen, viivytystä jonkin ihanan
vaatekappaleen omistamisessa.

Tähän aikaan ilmestyi puotiin yhä useammin outoja olentoja,
maankiertäjiä, jätkiä, kerjäläisiä. Työttömyys ja rahattomuus kuljetti
heitä teitä pitikin. Mitä he odottivat? He ostivat jotakin, pyysivät
jotakin tai viipyivät hetken lämmitellen. Heissä oli suulaita ja
vähäpuheisia. Hekin olivat mielenkiintoisia. Heillä oli takanaan
tarinoita ja tapauksia, kärsimystä, seikkailua, elämää. Eikö Hupukka
todistanut heidän joukostaan voivan löytyä ihania herrasmiehiä? Mutta
enimmäkseen he olivat likaisia ja repaleisia, karkeapuheisia, niin
että heistä kääntyi mielellään pois. Lyyli Kaisla janosi kyllä uusia
kasvoja, ja ihmisiä, mutta ei hän heitä erikoisesti rakastanut. Oli
kuin hän olisi seurannut muurahaisten hyörinää polulla. Keppi oli
sohaistu pesään. Oli vähän levotonta. Oli yleismaailmallinen talouspula.

Joka aamu hän nousi vuoteestaan virkeänä: tänään hänelle näytetään
jotakin suurenmoista.

       *       *       *       *       *

Oli kevätpäivä. Varpuset kierivät tiellä höyhenkerinä» sohisten ja
tirskahdellen ja varis louhahteli yli pellon taitavasti ja istui
aidalle. Sen pärekarkeaan ääneen oli tullut jotakin pehmeätä. Oliko se
onnenpoika? Jos sillä oli pula, lankesi se luonnon tylyyden vuoksi»
eikä siksi, että kauhaa ei voinut rahan puuttumisen takia upottaa
ryynisäkkiin. Ei mitään epäpätevää järjestelmää. Epäröimättä iski se
nokkansa varisseihin jyviin. Ennen varis kuin vaivannäkijä!

Kadehtien voi reppuselkäinen kulkija tiellä silmätä tuota vakaata
ja viisasta lintua, joka ujostelematta huusi keväiset tunteensa
julki. Sillä kulkijoita oli niinä päivinä, jolloin vesien aukeneminen
oli odotettavissa, aivan ylen määrin. Kevät oli herättänyt heidät
liikkeelle jostakin, kävelemään sinne ja tänne. Toivonhan tulee elää
jokaisessa, vaikka oli ilmeistä, että se useille oli turhuutta. Sillä
puukasat vesireittien varsilla olivat pienet, mutta uittoon halukkaita
miehiä ylenmäärin.

Sellaisena päivänä pistäytyi kolme kulkijaa Lyyli Kaislan puotiin.
Heitä tervehti erään paria metriä pitkän isännän leikillinen huomautus:

»Onpa totisesti jätkiä siitetty Suomessa.»

»Niinhän ne elivät silloin hyvinä vuosina. Tekivät jätkiä ja niin isoja
isäntiäkin, että hirvittäisi nykyään ajatellakin.»

Vastaaja oli pienehkö mies, ryhdikäs, terveihoinen, kiharatukkainen,
vilkassilmäinen sorea sälli. Vastoin tavallisuutta hän oli myöskin
eheässä ja siistissä puseropuvussa.

Lyyli Kaisla teki juuri laskua: jauhoja, kahvia, tupakkaa, numeroita,
kiloja, markkoja. Hän silmäsi tulijoihin ja huomasi oikeastaan vain
yhden heistä. Eikö todellakaan kannattanut tehdä enää parimetristä
miestä? Oliko tuollainenkin komea poika liikaa? Miksi hän kulki? Oliko
hänkin koditon, rahaton, ruoaton? Oli hyvä, että oli kevät. Jotakin
mahlaa, jota kohosi puihin, oli kaikesta huolimatta ihmisissäkin. He
voivat puhua leikillisiä, nauraa.

Puhe jatkui. Kuului jälleen tuon vieraan tulijan ääni. Mitä se
muistutti? Oliko se kuten kulkuset erämaan tiellä, raikkaana
talvipäivänä?

»Eikä meitä kaikkia liene jätkiksi tarkoitettukaan. Tänne sorrutaan.
Jätkän nousu on hyvä, kuten ennen pohjoisessa sanottiin. Eikä meitä
tarvita. Me olemme jo maanvaiva, vitsaus kuten Egyptin heinäsirkat.»

Lasku oli valmis. Lyyli Kaislan katse kohtasi hetkisen tuon oudon
silmät, hymyilevät silmät. Pitikö hänen värähtää? Oliko tuossa
kulkijassa outoa voimaa, oliko omituista tenhoa hänen esiintymisessään?

Kilo silakoita. Hän kääri ne paperiin ja sen tehtyään huomasi, että
tulija oli aivan tiskin vieressä ja katsoi suurilla ja kuumilla,
avoimesti ihailevilla silmillään hänen käsiään. Ne olivatkin kauniit,
elävät kädet. Neiti itse tiesi sen kyllä. Mutta mies ei ollut edes
vaiti, vaan sanoi hiljaa, sointuvasti:

»Ja tuollaisilla käsillä kääritään silakoita! Ne ovat käskijän kädet!
Viittaus vain ja päitä on pyörällä, hulluuteen asti.»

Osasipa hän. Vaati ponnistusta, jotta mielihyvän värähdys ei
pääsisi esiin. Piti hymähtää pilkallisesti, kylmästi ja kiittää
kohteliaisuudesta herraa. Sillä köyhä mökin eukko odotti siinä
silakkakiloaan ja tulijan toverit tupakoitsivat oven luona,
välinpitämättöminä, apeina, tuijotellen tielle. He olivat kuten tausta,
jotta tämän yhden erikoinen laatu tulisi oikein ilmi. Hän alkoi jutella
kevyesti, huolettomasti, vaatimattoman leikillisesti. Hänelle ei voinut
olla vastaamatta, ei erästä kertaa hymähtämättä.

Ostajia ei käynyt hetkiseen ja kaunis myyjätär huomasi katsovansa
miehen uljaisiin otsakiharoihin, jotka pursuivat lakin alta esiin. Eikö
tuntuisi hyvältä tunkea niihin sormensa? Hän tuli äkkiä surulliseksi.
Menisikö tuo mies nyt aivan äkkiä, katoaisi iäksi? Hän olisi viipynyt
vain hetken, mutta vuosien mentyäkin hän vielä näkisi joskus nuo
silmät, nuo kauniisti järjestyvät kiharat, ohuitten viiksien silkkisen
kimalluksen. Rahaton kulkija, mutta eikö hänessä ollut jotakin
syöttiläsoriin ylpeää, siroa voimaa? Sellainen oli Lyyli Kaislasta
aina ollut kaunis, ihana eläin. Ja nyt ei olisi odottamatonta, vaikka
tämä mies äkkiä kuopisi maata ja päästäisi tuollaisen syvän, väkevän
ja villin, kuten toisesta maailmasta kumpuilevan hirnahduksen,
naurahduksen.

Tiellä kierähteli varpunen toimeliaana, räystäästä tipahtelevat
vesipisarat ja suurista akkunoista tulvahteli sisään koko keväisen
ilman kirkkaus.

»Työtäkö?» huomasi Lyyli Kaisla sanovansa ohimennen. »No, olipa hän
niin joutilaan näköinen, että voisi pilkkoa puita ja ansaita kupin
kahvia.»

Silloinkos mieheen tuli eloa! Hetken kuluttua kuuluivat liiteristä
kirveen säännölliset, miehekkäät jumahdukset. Hänen toverinsa olivat
jatkaneet matkaa. He olivat olentoja, joihin ajatus oi kiinny sen
enempää. Hän oli päässyt heistä helposti eroon, kuten kepistä, joka
heitetään kädestä.

Lyyli Kaisla liikkui nopeasti, notkeasti, hyräillen palvellessaan
viimeisiä ostajia. Jotakin oli tapahtunut tänä päivänä. Mitä olikaan
tuo mies sanonut hänen käsistään? Ehkäpä tuon sormen heristys
vaikuttaakin omiin kohtaloihisi, omiin kulkijan teihisi. Oli pian
käsissä aika, jolloin ovi lukittaisiin ja ikkunaluukut suljettaisiin ja
koko talo olisi ulkoa katsoen umpiluomisen, torkahtaneen näköinen.

Kukapa aavistikaan, että juuri nyt tuohon taloon, keittiöön, yksinäisen
myyjättären sydämeen oli tullut joku raikkaana ja riehakkaana kuten
huhtikuun oikulliset, äkilliset kuurot. Eräs mies, jonka silmät
paloivat kuperina, julkeina ja nöyrinä valtavan halkosylyksen ylitse,
jonka suu hymyili ja puhui paljon. Hänen ahavanpureman olentonsa mukana
tuli tuulahdus kevätmuhevista metsistä, teiltä, joilla jäärippeet
kimaltelivat kuten tina, kaupungeista, missä lyhdyt syttyivät ja askel
sattui soreasti tasapintoihin.

Hän osottautui velikullaksi ja samalla ihmiseksi joka tiesi, kuinka oli
oltava. Ei mitään kömpelöitä, avuttomia äänettömyyksiä. Lyyli Kaisla
tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että oli hyvä elää. Hän ajatteli
sellaisia sanoja kuin elämä ja rakkaus ja onni. Hän ei joutunut
hämilleen edes koputuksesta keittiön oveen, ei siitäkään, että oven
takana seisoi Jopi Herneinen leveäharteisena ja mahtavana. Hän kysyi
tupakkaa, vaikka oli todellisuudessa etsimässä lievitystä huoliinsa,
lepoa pahannäköisten, kummitusmaisten numeroitten rasittamille
silmilleen. Hänen katseensa tunkeutui raonneesta ovesta keittiön
hämäryyteen. Mutta Lyyli Kaisla ei nyt osannut nauttia siitä, kuinka
komeitten, harmahtavien viiksien kärjet värähtelivät.

»Kuka on tuo nuori mies?»

»Eräs serkkuni», sanoi kaunis myyjätär melkein vakavasti.

Jopi Herneinen sai tupakkaa ja nyykytteli arvokasta päätään melkein
ilkeästi, vaikeni ylpeästi, pyörähti ja lähti. Mutta Lyyli Kaisla
kääntyi keittiöön vielä kepeämmin. Siellä odotti eräs mies, eräs hänen
elämänsä ihmeilta.

Niin tutustuivat kylän kaunis myyjätär ja Jamu Koski, levoton ja
juureton nuorimies, pieni, rauhaton puikkelehtija yhteiskunnan
vakavakuvioisessa kankaassa.




YHDEKSÄS LUKU.

JAMU KOSKI, KULKIJA.


Jamu Koski oli syntynyt idässäpäin, missä maa oli ryppyistä,
kumpuilevaa, vesien halkomaa, missä naapurivaarojen sini polttaa
levotonta mieltä. Hän oli pienen, harmaan talon poika metsäiseltä
vaaralta. Eli hän ei ollut enää talonpoika. Hänen isänsä oli myynyt
talonsa puutavarayhtiölle viidestätuhannesta markasta, summasta, joka
näytti rikkaudelta, mutta joka hupeni pian ison perheen elatukseen,
väljempiin päiviin, valkoisempaan puuroon ja leipään. Jamun lapsuuden
aikana hän eleli vuokraajana entisessä talossaan, kuten melkein kaikki
metsäisen pitäjän entiset talonpojat. Useat heistä olivat menettäneet
maansa muutamista jauhokuleista, joilla hyväntahtoiset kauppiaat
olivat auttaneet heitä katovuosina. Oli aivankin autioita taloja,
metsittyneitä, vasiten metsäksi kylvettyjä isien hikoillen raivaamia
peltotilkkuja. Entiset omistajat ja heidän jälkeläisensä olivat nyt
yhtiöitten metsä- ja uittotyöläisinä.

Nuo kauan kasvaneet, tuulessa tohisevat metsät vaarojen rinteillä
näyttivät voimansa. Ne olivat rikkautta, ne olivat kohtalo.
Murtumista ja muutosta. Voit seisoa ihmettelevin lapsensilmin entisen
pellon ääressä, jossa männyntaimi kohotti nyt kerkkäänsä. Missä
harhassa olivatkaan isät eläneet? Heidän työnsä oli ollut turhaa ja
vahingollista. He ilmenivät vain syöpäläisiksi ja loisiksi. Mikä
aarniometsä seisoisikaan vaaroilla, elleivät he olisi tuhertaneet
siellä kaskitulineen ja savupirtteineen. Huoaten sait tunnustaa kirjan
sanoilla, että isäin pahat työt lankesivat kolmanteen ja neljänteen
polveen. Tai he olivat eläneet kuten olivat osanneet. Saihan kuitenkin
joku heidän jälkeläisistään väljemmän vuoden, valkoista leipää, puuroa,
rannun ulostukseen kuten sitten sanottiin, sai kouraansa sahan ja
petkeleen, ruoski juhtaansa saadakseen sen vetämään useamman hirren,
kulkeutui sahoille, tehtaisiin. Nuo kaskenkaatajat ja tervanpolttajat
olivat kuitenkin luoneet työvoimaa nykyisille yhtiöille. Uusi voima,
läheisempi ja väkevämpi kuin entiset esivallat ja kirkot, levitti
siipensä kumpuilevan, vaaraisen, metsäisen maan ylitse. Kun sanoi:
yhtiö — sai sanoa sen sillä sävyllä, millä esi-isät olivat sanoneet
nokisen kaskensa ääressä: Jumala.

Oli kysymys voimasta, joka kasvun antaa.

Siinä olivat Jamu Kosken lapsuuden tausta ja puitteet. Isän
viisituhantinen rikkaus haihtui. Oli paljon sisaruksia, köyhyyttä ja
köyhäinlöyhkää, savotoissa liikkuvia miehiä. Pienen Jamun mielestä
näytti kaikki viittaavan lähtemiseen ja kulkemiseen, etsimiseen
ja löytämiseen. Jossakin sinertävän vaaran takana oli odottamassa
mielenkiintoinen ja onnellinen tapaus.

Kun hän oli kymmenen vuoden vanha, sattuikin tapaus, joka vei
pienen Jamun pois metsäisten vaarojen piiristä. Hänen kotiinsa osui
kesämatkoillaan joku kaukainen sukulaisrouva, varakas, lapseton
leski-ihminen. Hän mielistyi Jamun raikkaaseen olemukseen, kirkkaisiin
silmiin. Hän tunsi yhtä-äkkiä väkevää halua saada tuo poika
hoivattavakseen, kasvatettavakseen koiriensa ja kissojensa joukkoon.
Näissä omituisissa merkeissä tapahtui Jamu Kosken lähtö kotivaaraltaan.

Hänen perehtymisensä kasvatusvanhempansa kotiin, huvilamaiseen
kartanoon lähellä pientä kaupunkia, tapahtui työläästi. Siellä
oli hänen mielestään liian yksitoikkoista ja siistiä. Et voinut
juosta, et kirkua. Sait joka hetki pelätä rikkovasi, turmelevasi,
likaavasi jotakin. Sitäpaitsi olit uuden äitisi hyvyydestä huolimatta
ylenpalttisen yksin. Jamu Koski ikävöi kauan ja tuijotteli vaarojen
sineen. Siellä kaukana olivat hänen sisaruksensa, likaisena,
repaleisena, kirkuvana, onnellisena rastasparvena..

Täällä oli kaikki niin toisin. Kaavoja, kaavoja. Puhuttiin hiljaisesti,
ei kyselty savotta-asioita, ei huolehdittu jauhopussin saannista. Uusi
äiti käveli huoneesta huoneeseen, omituisen etäällä olevan näköisenä,
hyväili koiraansa, suuteli kissojaan. Jamu Koski tajusi, että oli
tapahtunut suuri muutos. Hän oli tullut toiseen maailmaan.

Hänen oli käytävä koulua ja hän menestyi siellä alussa hyvin, vaikka
hän jo silloin tunsi vastenmielisyyttä siihen, että oli oltava
jossakin paikassa määrätyllä hetkellä, sanottava mitä käskettiin.
Hänen muistinsa oli erinomainen, hänen mielikuvituksensa eli, hän
oppi helposti. Mutta kaiken aikaa hän yhä enemmän epäillen katsoi
kasvatusäitiinsä ja opettajiinsa: mitä nämä aikoivat hänelle tehdä?
Oliko hänen ummistettava silmänsä ja avattava suunsa, kun nämä ajoivat
häneen jotakin, tahtoivat muodostaa hänet joksikin? Yhä voimakkaammaksi
kehittyi kysymys: miksi? Miksi hänen oli tiedettävä jonkin tappelun
vuosipäivä, kuninkaan kuolema, kukkien terälehtien luku, kulmien
jakokaavat, mielenvikaisten pyhimysten houreet? Mitä hän tekisi
noilla tiedoillaan elämässä? Mitä ne pyhittivät? Hän epäili, että
hänen selkäänsä aiottiin lastata tarpeetonta kamaa, ripustaa hänen
helmoihinsa huomaamatta pihti, joka tekisi hänet naurettavaksi.

Hän ilmaisi nämä pulmansa joskus suoraan ja sai vastaukseksi vain
ihmettelevän katseen. Sanottiin, että niin oli ollut ja niin tulisi
olemaankin. Oli kertakaikkiaan tapana opettaa sitä ja sitä. Mutta Jamu
Koskea tämä ei tyydyttänyt. Hän kävi huolimattomaksi, uppiniskaiseksi,
näykkiväksi. Hän katseli ympärilleen ja etsimällä etsi seikkoja, joiden
tarpeellisuuden voisi tehdä kysymyksenalaiseksi. Hänet tunnettiin pian
koulussa omituisena, vaikka jollakin tavalla lahjakkaana oppilaana.

Niin meni puolikymmentä vuotta. Kotivaara oli jo jäänyt jonnekin
kauas. Hän ei muistanut sitä enää usein, sillä kasvatusäiti varoi
kaikkia yhteyksiä sinnepäin. Pikku Jamusta oli kehittynyt nuorukainen,
johon naiset ja tytöt loivat pitkän silmäyksen. Hänessä oli jotakin
eläinmäisen notkeaa, hänestä huokui sama sulo kuin kiiltäväkarvaisesta
pennusta.

Sitten tapahtui jotakin kauheata. Kuiskailtiin, että Jamu Koski oli
seurustellut muutaman suunnilleen samanikäisen koulutytön kanssa
niin läheisesti, että tämä oli tullut raskaaksi. Häväistysjuttu.
Hänet eroitettiin koulusta. Kasvatusäiti katseli häntä murheellisena,
raivoisana, kuten mustasukkaisena. Mitä olikaan tuo lapsi tehnyt?
Mutta Jamu säväytti hänelle vasten silmiä häpeämättömiä sanoja. Mitä?
Suvunjatkamiskyky oli kai sitä varten, että sitä käytettäisiin.
Hienosteleva, kaiken pehmeän runsauden keskellä elämän tyhjyyttä
tunteva leskirouva ei tiennyt miten menetellä. Hänen kasvattipoikansa
ratkaisi pulman karkaamalla.

Hän oli maanmittausoppilaana, tavallisena uittotyöläisenä,
työnjohtajana, talonpojan renkinä, lastaustyömiehenä,
kauppa-apulaisena, henkivakuutusasiamiehenä, sanomalehtimiehenä,
maallikkosaarnaajana.

Hänestä tuli kulkuri, joka ei viihtynyt missään kauan, näyttipä
viipyminen maallisten etujen kannalta kuinka lupaavalta tahansa. Aina
hänen helmojaan tuntuivat nykivän kaikenkaltaiset levottomuuden pirut.
Aina hänessä eli tunne, että hänen pitäisi olla jossakin muualla. Mitä
mielenkiintoisia asioita tapahtuneekaan, mitä ihmisiä eläneekään, aivan
seuraavien nurkkien takana, hänen lahotessaan ja maatuessaan omaan
ikävään pisteeseensä. Kuten jotkut toiset voivat janota menestystä
urallaan, rahaa ja valtaa, siten janosi Jamu Koski uusia ympäristöjä,
toista maisemaa, uusia kasvoja ja ihmisiä.

Hän mielistyi aina uusiin naisiin ja tottui piammiten kuten
luonnolliseen asianhaaraan elämiseen heidän kustannuksellaan, heidän
rahojensa tuhlaamiseen. Kun hän oli voittanut tuon ujostelun, joka
aluksi vaivaa sukupuolisilla ominaisuuksillaan elelevää, niin hän
huomasi verrattain kepeästi voivansa olla monien naisten kohtalontähti.
Hän ylpeili naistuntemuksellaan. He olivat hänelle kuten monesti
luetut kirjat. Vähän uutta, ojensitpa kätesi kuinka usein tahansa.
Ja kerta toisensa perästä naiset hurmautuivat hänen eläimenkaltaisen
notkeaan olemukseensa, hänen päilyviin silmiinsä. Eivätkä he voineet
koskaan kietoa Jamu Koskea lopullisesti. Hetken kuluttua hän oli
jo kyllästynyt. Hän huomasi värisevänsä nimettömästä kauhusta
ajatellessaan, että suhde jatkuisi vuosikausia, ja silloin hän lähti.
Lähti monesti huolettomilta kissanpäiviltä talviseen pakkasyöhön ilman,
että hänen edessään oli mitään varmoja tienviittoja.

Hän saattoi joutua raskaisiin ruumiillisiin töihin, joita hän
useimmiten inhosi. Mutta toisinaan hän tunsi niihin vetoa kuten
väkeviin juomiin, havahtuakseen jonkin viikon kuluttua kuten katuvaan
kohmeloon. Hän käveli rahattomana ja ruoattomana pitkiä taipaleita
ja muisteli lihapatoja, jotka oli jättänyt. Mutta hän ei palannut.
Hänen mielikuvituksensa eli. Hän seisoi erämaanjoen ylittävällä
maantiesillalla öinen tähtitaivas yllään, vilusta hytisten ja keksi,
ettei hän ole vielä kurjallajälellä. Kurjallajälellä olisi esimerkiksi
se, jonka ainoa keino olisi pyytää mateita tuosta joesta ilman
välikappaleita, jyystäen kiveroisella avantoa paksuun jäähän.

Niin hän ajatteli, hymyili ja käveli edelleen. Seuraavana päivänä hän
voi jo olla sellaisissa pyyntitouhuissa, jotka voisivat näyttää yhtä
toivottomilta kuin tuo mateen pyynti ilman välikappaleita paksun jään
alta. Mutta sitä seuraavana päivänä hän oli jo jälleen tiellä povellaan
seteleitä, jotka uskonnollinen nainen oli antanut hänelle parannusta ja
uutta elämää varten. Samana päivänä hän voi menettää ne korttipelissä
pirtutorpassa, hyvin tietäen, että peli ei ole oikeaa, vain janoavalla
mielenkiinnolla katsellen huijarien eleitä ja ilmeitä. Hän nautti.
Eikö hän ollut kuten mies, joka saa saaliiksi ihmisiä? Hän raottaa
naamioita, kurkistaa sieluihin, näkee salatut pontimet, näkee sydänten
sykkivän kuten kiinnisaatujen lintujen kourakoperossaan. Sitten hän
lähtee köyhänä, äskeisten tovereittensa rummuttaessa hänelle pilkkaavaa
lähtömarssia ruosteisella peltirasialla.

Voi tulla pitkäjäykkinenkin kova aika, jolloin hänet saavat haltuunsa
jonkinlaiset uskonnolliset tunnelmat. Onko hän tehnyt elämässään
mitään hyvää? Paljon, paljon! Naisten sydämiä hän on likistellyt
synnintuntoon. Ja eikö hän ollut eräänä syksy-yönä pelästyttänyt erästä
vanhaa, kansaa nylkenyttä, arvossa pidettyä rikasta miestä, niin että
tämä luuli näkevänsä kummituksia ja ties mitä ja hänen sydämensä
vavahti. Jamu Koski oli nähnyt siitä todistuksen sanomalehdessä,
sellainen ja sellainen summa siltä ja siltä hyväntekeväisyyteen ja
pakanalähetykseen.

Rasahtiko lehti muiden ihmisten kourassa? Huomasivatko he salatut
pontimet? Ehkä arvokas kansalainen loi juuri silloin kiukkuisen,
harmistuneen silmäyksen Jamu Koskeen, pitäen tätä huijarina ja
epäyhteiskunnallisena henkilönä, tietämättä, että juuri tämä oli
vaikuttanut tuohon suureen ja jaloon lahjoitukseen, vavahduttamalla
pimeässä yössä erästä huonoa omaatuntoa.

Joku kurja ja nälkäinen lapsi saa kiittää hoivastaan sitä, että Jamu
Koski pitää tapanaan elää öisin ja saattaa siten aikaan suuria asioita.

Elämä oli rikas, mielenkiintoinen. Uusia piirejä, uusia ihmisiä. Jamu
Koski tunsi monta kylää, monta ammattia, hänen kuperat säihkyvät
silmänsä olivat katsoneet elämän näköaloja monelta eri rappuselta.

Hän joutui sotapalvelukseen. Hän kärsi siellä paljon säännöllisyydestä
ja ojennuksista, ylenpalttisista asennoista, karkasi, tutustui
vankilaan ja suoritti sotapalveluksensa loppuun niiden vapauksien
turvin, joita saavutti rakastelemalla upseerien rouvia. Nainen, nainen
oli hänen suurin johtotähtensä. Hän ei eroittanut yksilöitä, vaan
suuren, viehättävän ja voimallisen Yleisen Naisen.

Sotapalveluksesta vapauduttuaan hän kulkeutui kerran myöskin
kotivaaralleen. Siellä seisoi yhäkin tuo harmaa, matala talo, akkunat
surullisesti kimallellen. Vanhemmat elivät yhä. Sisarukset olivat
kasvaneet. Toiset olivat kotosalla, toiset maailmalla, metsätyöläisinä,
sahoilla, avioliitoissa. He olivat ihmisiä, jotka rehellisesti,
hampaat irvessä rynnistivät vasten maailmaa ja elämää. Jamu Koski
tunsi salaa hiljaisen puistatuksen. Hän tunsi sen myöskin kuullessaan,
että kotitalo oli jälleen itsenäinen ja vapaa, isä jälleen talonpoika.
He olivat lunastaneet asutushallituksen välityksellä osan entisestä
tilastaan puutavarayhtiöltä. Se oli maksanut kuusikymmentä tuhatta.
Sitäpaitsi oli yhtiö hakannut talon metsiä kaikkina näinä vuosina
ainakin niin ja niin monen sadantuhannen arvosta.

Niin kertoi vanha, yksisilmäinen isäukko, joka oli kerran luullut
viittätuhatta rikkaudeksi, joka oli kaikesta juurevuudestaan huolimatta
vain lelu ajan laineilla. Hänen poikansa kuunteli ja ajatteli, että
niin tapahtuu pöljälle, työtätekevälle ja säästävälle kansalle. Siinä
on näköala. Hän itse oli kuitenkin hyvän osan valinnut. Sillä hän on
kuitenkin ihminen, ei orja, eikä numeroista nauttiva rahanvaihtaja.

Siinä istui myöskin äiti, eräs vanha, yksinkertainen nainen ja puhui
yhtiöstä, jolla yhä oli hallussaan paraimmat osat talon entisiä
metsiä, joka nyt niitä kaskesi ja kylvi ja käski aitaamaan. Kielsi
karjanlaitumen, vaikka elukat siihen nyykertykööt. Köyhän pitäisi nyt
latoa kilometrimääriä aitaa, jottei laiha lehmä taittaisi rikkaalta
yhtiöltä männyn kerkkää. Sitten hän yritteli palautella mieleensä
suurella päänvaivalla, mitkä olivat ne yöt keväällä, jolloin halla
pahimmin uhkasi. Välikös näillä oli: yö kun yö!

Jamu Koski tunsi olevansa täällä kuten naisen luona, johon hän
on jo ehtinyt kyllästyä, joka tahtoo kietoa hänet siteisiin ja
velvollisuuksiin, joita hän kammoi.

Vanhemmat uskalsivat jo moittia tuota vähän tuntemaansa poikaa. Miksi
hän vyöryi maailmalla? Eikö ollut parempi asettua johonkin ja elää
kuten luotettava ihminen? Vyöryvä kivi ei sammaloidu.

Ei saakaan sammaloitua! Ja mikä on se sammal, joka heihin on kasvanut,
kun he ovat kyköttäneet ikänsä tällä vaaralla? Sammalta oli vain heidän
aivoissaan. Tuo muka jälleen itsenäinen talo oli kuten houkutuskuva,
jolla heidän niskansa saatiin ikeeseen. Elämä täällä oli sellaista,
että sydän vapisi, jos ajatteli sen osakseen.

Jamu Koski lähti. Eikä hän enää muistellut lapsuutensa likaista,
repaleista, kaikesta huolimatta iloista kakaraparvea. Tuollaisia
harmaita mökkejä, harmaita vanhoja ihmisiä oli maassa satoja ja
tuhansia. Miksi pitäisikään Jamu Kosken vyörätä erästä niistä jotenkin
tähdelle pantuna mielessään? Ei käynyt päinsä.

Hän kulki. Maassa oli kova aika, yleismaailmallinen talouspula.
Hän kärsi puutetta. Kaikki otolliset, hyväntahtoiset ja armeliaat,
miehenkaipuiset naisihmiset näyttivät kadonneen tien varrelta.
Siistimpiä töitä ei ollut saatavissa. Hän sahasi jo tukkeja
muutamia viikkoja, sahasi nälkätaksoilla, kiukuissaan ja kärsien
omantunnonvaivoja. Eikö hän täten vienyt leipää jonkun tosi jätkän
suusta? Hän, lahjakas ihminen, mies, jonka naiset ovat olleet monesti
syödä kuten sokeripalasen, joutui elämään täten, kätkemään kynttilänsä
ja tylsistyttämään itsensä. Niin vastenmielistä kuin hänelle olikin
palata entisille jäljilleen, hän teki sen nyt epätoivoissaan. Varakas
nainen otti hänet vastaan äänettömin ja äänekkäin moittein. Hänellä oli
nyt lapsi. Hänen pöydässään Jamu Koski sai kyllä syödä yllinkyllin.
Mutta ylenpalttiset kohtaukset ja kyyneleet veivät ruoalta kaiken
maun. Hän katsoi tuota lapsikääryä, pahajuonista poikaa, jonka isä
hän muka oli, pientä Jamua. Sen syytä oli kaikki. Se oli anastanut
hänen paikkansa. Tuollainen taidoton kääry voi tehdä miehen aseman
kyseenalaiseksi ja höystää isänsä leivän katkerilla yrteillä. Mutta se
oli luonnon kulku.

Jamu Koski lähti. Hän piti jonakin nälkäpäivänä saarnan korpikylässä
ja sai akat vuodattamaan kyyneleitä. Mutta ateria ei ollut kehuttava
suureen hengenvaivaan nähden. Hän meni lumimyrskyä suojaan
erämaankoulun yksinäisen opettajattaren luo. Hän hämmästytti naista
liukkaalla kielellään, onnistui tekemään olemuksensa salamyhkäiseksi
ja tunsi kasvoillaan kirkkaan, kummastuneen naisen katseen. Mutta
oli työlästä päästä pitemmälle. Sitäpaitsi naisen jäniksen silmät ja
haasiopönkäjalat olivat hänelle vastenmieliset.

Hän onnistui sitten pääsemään taloon päiväläiseksi ja oli piammiten
talon ainoan tyttären ystävä ja sai salaisesti parannuksia
yksitoikkoiseen ruokajärjestykseen ja kevennyksiä työsuunnitelmiin.
Hän jo yritti ajatella jotakin niin etäistä asiaa kuin tulevaisuutta,
varmoja, viitoitettuja päiviä. Mutta kevään lähestyessä, nälkäisten
jätkien parveillessa pitkin sulavia teitä, hän lyöttäytyi salavihkaa
mukaan.

Mitä? Jamu Koskiko maatuisi johonkin loukkoon? Eikö maailma ollut
yhäkin täynnä mielenkiintoisia asioita, joista osaa nauttia se, jonka
rupeama voi jatkua ja yösija olla epävarma.

Hän kulki noiden tosijätkien mukana, jotka odottivat vain vesien
kuohumista, työtä, hampaat irvessä ansaittua leipää. Mutta Jamu Koski
odotti mitä hyvänsä. Hän odotti kahtatoista laupeudensisarta, sanoi
hän. Hän oli liian komea mies töitä tekemään. Ei hän jyrsi köyhien
leipää.

Tämä keväinen marssi päättyi sitten rynnäkköön Jokikylän kauniin
myyjättären keittiöön.

       *       *       *       *       *

Hiilloksen tummuessa ja kahvikuppien tyhjentyessä kävi yhä enemmän
ilmi, kuinka miehekkään sirosti tuo tulija, joka vaikutti niin
uppo-oudolta ja niin perin tutulta, osasi kantaa päätään, kuinka
miellyttävän kodikkaasti hän osasi nojautua sohvannurkkaan. Hän osasi
jutella. Lyyli Kaisla huomasi kuuntelevansa kuten soittoa hänen äänensä
huminaa ja kumpuilua.

Hän hämmästytti neitiä tiedoillaan tämän ammattialalta. Hän näytti
tutustuneen koko yhteiskuntaan. Juhlasalien kimaltelevat kristallit
ja vanginkoppi, jonka lattialle kylmä kuu heitti aavemaisen
ristikkokuvion, olivat vierekkäin hänen kokemuksissaan. Hän tunsi
kaupunkien kadut ja erämaan tunturit. Hän oli kaivanut kultaa ja
availlut raakunkuoria. Hän kertoi halenneesta veneestä suurella
erämaanjoella, pimeästä ja koleasta syysyöstä, jonka hän oli viettänyt
yksin vesipääkivellä sauvoimeen nojaten keskellä ärjyvää, ähkyvää
Lapinkoskea. Kuinka orpo oli silloin ihminen, pimeässä, kuohuva koski
ympärillä, jäähileitä kastuneissa vaatteissaan, outo kauhu ytimissään.
Kuinka suuri olikaan ilo aamun valjetessa pelastavien tovereitten
venheen keikkuessa kuohuissa luo. Olit käynyt kuoleman varjojen
laaksossa ja näit päivän nousevan.

Iäksi jäi tuo kuva Lyyli Kaislan mieleen: mies keskellä erämäänkoskea
ja pimeää syysyötä...

Ja tuossa tuo mies silti oli, jutellen itsestään. Hänen syntyperäänsä
näytti verhoavan jokin salaisuus. Hänellä oli rikas kasvatusäiti, joka
ei häntä ymmärtänyt, joka sai hänet kuitenkin varmaan vakaumukseen,
että hän ei kuole köyhänä. Mutta itse hän tahtoi yrittää ja oli
yrittänyt. Oli menestynytkin, mutta heittänyt aina kaikki, koska oli
heikko ja perin, perin yksinäinen. Ei arvaa se, jolla on elämässään
jokin kiinteä piste, koti, mihin avuttomuuteen ajautuu joskus kulkija.
Tuli vihjaus, että rupeamat voivat olla toisinaan pitkiä...

Onko sillä raukalla nälkä? ajatteli Lyyli Kaisla täynnänsä kuumaa
hellyyttä ja pyöri tuotapikaa ruoanlaittopuuhissa. Hän oli iloinen,
naurahteleva. Pitäköön ihminen niistä, joista pitää. Antakoon
rehellisesti myötätuntonsa sinne, minne tuntee vetoa. Hän ruokkii
jotakin kulkijapoikaa myöhään illalla huoneessaan... Entäpä sitten?
Onko tyrkytettävä jotakin kylläiselle, nälkäisten katsoessa vieressä.

He söivät. Lyyli Kaisla katseli ihan säteilevällä emännänilolla
vieraansa julmaa ruokahalua. Mutta aterian loputtua oli tunnelma
hetkeksi haihtunut. Jamu Koski istui nyt siinä kylläisenä ja
vaitonaisena, tylsänä, pyöritellen päätään kuten ylensyönyt pöllö. Kun
hän on niin taitava, niin eikö hän älyä, että hetki on myöhäinen ja
kaikki tämä kahdenkeskisyys oikeastaan sopimatonta? Hän muisti elävästi
yhteiskuntaihmisen tavallisimman ja korkeimman ohjeen: mitä ihmiset
sanovat? Eivätkö he ajattele, että tuo puotineiti on kauhea.

»Vieras voisi lähteä...»

Jamu Koski nousi.

»Niin, niin! Unohdin! Lähteä, lähteä minun on pitänyt aina ja aina...»

Hän näytti hyvin onnettomalta, hyvin lähtevältä. Tuossa tuokiossa
hän on ojentava kohteliaan, hyvästelevän käden. Mutta hänen silmänsä
sattuivat vielä pöytään.

»Ei, kyllä minun on auteltava teitä tuossa.»

Hetkisen kuluttua he olivat vilkkaassa toimessa yhteistuumin. Hän
osottautui hyvin taitavaksi. Lyyli Kaisla oli iloinen, ettei hän ollut
lähtenyt vielä. Hän tunsi sydämessään lämpimän aallon tuota notkeaa,
jälleen iloisesti, vaivattomasti juttelevaa miestä kohtaan. Juttuja,
juttuja. Kerrankin sai nauraa kyllikseen. Sillä naurusta Lyyli Kaisla
piti. Mitä? Kun on ikänsä kierrellyt kuten tämä mies kaikissa säissä,
niin onhan osattava edes joitakin juttuja.

»Miksi ette ole asettunut mihinkään?»

Hän oli äkkiä miehen sylissä. Kuumat, kuperat silmät olivat hyvät ja
hivelevät kuten kesäinen aurinko.

»Ei ole ollut mitään, joka olisi pidättänyt minua, esimerkiksi
tällaista hyvää tyttöä.»

Oli työlästä työntää hänet pois, suuttua ja säkenöidä. Ja mitä se
vaikutti. Tuo mies oli kuten vesilintu. Saipa hän selkäänsä minkälaisen
ryöpyn tahansa, niin siinä hän seisoi kuivana ja kauniina, silein
höyhenin.

Työt oli tehty. Mutta hän viipyi yhä, eikä siitä seikasta
muistuteltu selvin sanoin. Hän jutteli nyt, että hänellä olisi
hyviä mahdollisuuksia hyväpalkkaisiin toimiin kaupungissa, kun
olisi rahaa sen verran, että saisi hienon puvun, voisi ajaa autolla
asiaankuuluvalle portille ja kumartaa kuten mies, jonka asiat ovat
kunnossa.

Lyyli Kaisla kuunteli. Hänen sydämensä tykytti: tuo on totta! Tuo
kulkija voi vaikka huomenna näyttää herrasmieheltä. Hän oli jo
herrasmies! Mitä puuttui? Muutamia seteleitä, joku ohut side, jota
hän ei huomaisi. Hän oli täynnä hellyyttä. Eikö hän todellakin voisi
olla jotakin tuolle miehelle, jotakin kohtalokasta ja käänteentekevää?
Miksi hänen nyt pitäisikään lähteä yksin kylmään yöhön, kuten hän oli
lähtenyt kaikkialta muualta.

Eikä Jamu Koski lähtenytkään, ennenkuin aamulla, auringon noustessa
punaisena pallona taivaan rannalta, roudanrippeiden rouskuessa askelten
alla. Hän veti aamuraikasta ilmaa keuhkoihinsa ja oli iloinen ja
runollisen surullinen. Jälleen eräs tyttö! Oliko hänkin vain kuten
kilometripylväs hänen elämänsä maantien vieressä...

Uutimet raottuivat ja hehkuvat naisen kasvot katsoivat miehen selkää,
joka katosi näkyvistä suorana ja notkeana. Mitä tämä merkitsi? Eihän
ollut erin merkillistä, jos komea poika pääsi hänen kamariinsa,
sänkyynsä. Sillä oli osattava elää.

Mutta hän oli päässyt pitemmällekin. Syvälle sydämeen. Hän oli päässyt
myöskin kukkaroon, rahoihin. Pieni laina, että tuo rakas poika voisi
esiintyä kuten tarvittiin ja saisi siistin toimen. Ja kuitenkin hän
oli muutamia päiviä sitten vastannut köyhän, hätääntyneen äitinsä
vihjaukseen, että hän ei voinut nyt auttaa...

Oliko hyvä, että jokin tunne tuli kuten voimakas, myrskyinen tuuli,
joka tempoo helmoja ja saattaa kaiken epäjärjestykseen? Lyyli Kaisla
kallistui vielä hetkeksi vuoteelleen ja tyyny kastui muutamista
kyynelistä.




KYMMENES LUKU

PUUTAVARAMIEHET


Tulee ja lähtee kesä, jolloin Esa Herneinen näkee
pakkohuutokauppapäivän, jolloin Suotalon mahot pellot heiluttavat
koreita ja rumia rikkaruohoja kuten lippuja, jolloin hän asettaa
suojeluskunnan kiväärin aution talon oven pönkäksi ja siirtyy
perheineen pieneen mökkiin kylän laidassa. Isä on yhä Iso-Herneinen.
Vilja kasvaa, heinä nuokkuu, työ käypi. Mutta jo huhutaan, että
Iso-Herneinenkin on kuten tyhjän päällä: perilliset joutuvat jätkiksi.
Nuorimman pojan puolesta on maksettu lapsenruokko. Hän tekee
työtä, hän juoksee kilpajuoksuja, tekee ympyröitä urheilukentällä.
Kauniin myyjättären kaupan kartanolle seisahtuu sinikupeinen auto,
gramofooni laulaa vaaleaan yöhön. Sulhasia, sulhasia, rakkautta!
Mitä miettineekään Iso-Herneinen, jonka vahvaan ja vanhaan rintaan
on hiipinyt vanhuuden hupsuus, jonka on kuultu haaveilevan nuorista
morsiamista...

Hän seisahtui jonakin kesäisenä yönä tielle palatessaan
illan-istujaisista, silmäili odottavaa autoa, pyyhki otsaansa ja
sanoi nuorille miehille, jotka ovat kesäisin kuten piru, eivätkä nuku
koskaan: »Ihminen voi rakastua vanhaan autorämään, ihminen voi...»

On ja lähtee kesä, tulee talvi, ja lähtee asunnostaan eräänä iltana
Aprami Kaira. On pakkanen, lumi narisee askelten alla, kylän tulet
tuikkivat ja tähdet säkenöivät monilukuisina. Hieman kiusallisilta ja
ivallisilta ne näyttivät, muistutellessaan olemassaolostaan. Sillä ei
tunnu aina hyvältä tietää, että pään päällä on äärettömyys, kaukaisia
tähtiä.

Mutta eipä pakkanen naura Aprami Kairalle. Turhaa on tähtien iskeä
ivallisesti silmää: Aprami Kaira on kuten uunin kupeella vahvassa
turkissaan kotasolan ilkeätä tuulenvinkkaa vastaan.

Siinä tiepuolessa oli talo, josta kantautui korvaan veisuun humina.
Hartauskokous. Kuten potkitut koirat yrittelivät ihmiset jumalan luo.
Velkakirjat ja veroliput, voudin ääni ja pakkohuutokauppavasara,
työttömyys ja nälkäpalkat, kaikki maalliset vaivat rasittivat ja
kauhistivat heitä. He olivat kironneet ja valittaneet ja pitäneet
kokouksia ja tehneet ponsia. Herrat, herrat, helpottakaa! Mutta
ylimmäiset ja viisaat selittivät, että tuollaiset maalliset vaivat
kuuluivat luonnonjärjestykseen. Ne lankesivat luonnostaan kuten
hallavuodet, liiallinen märkyys tahi maanhalkaiseva kuivuus.
Valtiovalta ei voinut sekaantua. Kun ei siis herrat niin Herra!
Kuten potkitut koirat turvautuivat he jumalisuuteen. Oli joku, joka
istui puntari kourassa, oli toinen maailma, jossa tasattiin nykyisen
vääryydet, niukkuudet ja läjäpäät. Siksi kumpuili autuaaksi tekevä
laulu pakkasiltaan ja köyhtyvä talonpoika kiikutti viimeisenkin
siankinkkunsa ammattiuskovaisten eteen, jotta nämä kiveäisivät tietä
tulevaan maailmaan ja peloittelisivat piruja tienvieren pensaista.

Niin ajatteli Aprami Kaira hyvän turkkinsa sisässä, jyrkästi
epäuskoinen mies. Sillä yksi maailma kerrallaan, oli hänestä kirkkain
ohje.

Siinä oli autio työväentalo, puomi ovella ja akkunat särkyneinä, maalit
himmenneinä. Tuo temppeli oli lyöty kiinni. Ne uskovaiset, jotka
halusivat perustaa taivaanvaltakunnan jo maanpäälle, oli havaittu
vahingollisiksi, turmeleviksi madoiksi. Kuten olivatkin. Sen Aprami
Kaira melkein tunnusti. Riisuisivat ehkä tasoitusinnossaan hänellä
turkin, jonka hän on yritteliäisyydellä ja älyllä hankkinut, panisivat
hänet raakaan ja raskaaseen työhön kaikkien kelttujen rinnalle. Mutta
ilkeästi kuten tikku pisti tuo autio ja rappeutunut talo silti hänen
silmäänsä. Tuhlausta, esimerkki järjestyksen puutteellisuudesta.
Ja eikö ihmisellä tässä pahassa maailmassa ollut enää varaa pitää
ihanteita, kuten pyhävaatteita, jotka riippuvat arkina naulassa. Sillä
sellaista se oli ollut saarnaa, tapulisoittoa, tuokin usko uuteen
maailmaan ja jokaisen keltun rikastumiseen...

Siinä kalahtelivat, humahtelivat Ison Herneisen tuulimoottorin
siivet. Ne pumppusivat, pumppusivat. Nauta joi navetassa. Mutta ne
eivät voineet pumputa enää vakaista ryhtiä talon isäntään. Oli ollut
toisia pumppuja, näkymättömiä ja valtavia, jotka veivät omaisuudet
tavallisilta talonpojilta. Monet perilliset, takausjärjestelmä, piru
ties mikä. Itse Iso-Herneinen oli häätynyt kysäisemään hänelläkin,
Aprami Kairalta, että eikö hän voisi jotakin järjestää. Ehei! Aprami ei
ole hullu. Viimeksi hän istuu oksallaan, viimeiseksi.

Siinä hiihti metsätyömies yösijoilleen, resuiset vaatteet kuuraisina,
jäisinä, saha olkapäällä, pääpuu sääreen tahtia iskien. Hiihteli,
hiihteli ja silmäsi turkkimieheen synkeän veltosti. Ajatteli laiskasti,
että on teillä turkit, joiden suojassa mahaa kasvattaa. Mutta
ajattelepa vain katkeruuksia. Sen ilon Aprami Kaira sinulle suopi.
Sillä hymy siinä hyytyisi hänelläkin, jos pitäisi olla tuollainen
kelttu: mökki, akka, lapsia, saha ja kirves.

Siinä kantoi keskenkasvuinen tyttö maitoastiaa, käveli jossakin
epämääräisessä kauhtanassa, kädet riipuksissa. Aprami Kaira oli
tuntevinaan hänestä käyvän köyhänlöyhkän. Hän muisti kaukaisen, kurjan
lapsuusmökkinsä. Tuollaisesta resukemelistä hän on sentään kimmonnut
tällaiseen turkkiin. Hän veti paisuvaan rintaansa pakkasilmaa.

Sellainen on laki kertakaikkiaan. Oli kitukasvuisia ja reheviä, laihaa
ja lihavaa, ikuinen varjo ja ainaista aurinkoa.

Siinä oli majatalo leveine, valkoposkisine merkkipatsaineen. Sen
juurella Lomo, tukkiyhtiön pomomies, puheli virkalakkisen poliisin
kanssa.

»Tämä meidän talo se kuitenkin vielä», kuului Lomon käheänmatala,
juopostunut ääni. »Kun te kehtaattekin monin miehin ja autoilla
vielä keräillä pitäjältä ne rahat, mitkä minä sinne vanhalla
polkupyörärämällä kuljetan.»

Poliisi naurahti ja lähti. Lomo huomasi Kairan.

»Hei, mies! Astu iloon ja istu pukille! Täällä meillä on kaupungista
tullut hullu herra. On kai se sinullekin tuttu hyvänpäivän verran.
Lepäilee, metsästelee. Huomenna mennään jahtiin. Ei minkään puutetta.
Tule sisään.»

Siinä seisoi tuo puhelias mies, avopäin, korvat kuumina viinasta ja
viimasta. Aprami Kaira meni hänen kanssaan sisälle.

Kookkaassa majatalon kamarissa oli kodikas tulenräiske pesässä ja
väkijuomapulloja värikkäinä rykelminä pöydällä ja lattialla.

»Kuten näet», puuhasi Lomo. »Sekä sisäistä että ulkonaista lämpöä antaa
itselleen viisas ihminen harmaana pakkasaikanakin. Luonto voitetaan.»

Huoneessa oli ennestään kolme miestä, pari kaupunkilaiselta ja
herrasmieheltä vaikuttavaa ja Ison Herneisen nuorin poika, Martti,
yhtiön alempia työnjohtajia, Lomon oikea käsi.

»Kyllä kai te olette ennenkin tavanneet jahtimatkoilla. Puutavaramiehiä
nämäkin. Tulivat katsomaan, kuinka me täällä saamme näitä nalikoita
irti. Nämä herrat kun sitten joutuvat käsittelemään niitä siellä
satama- ja laivapuolella.»

Kaira tervehti ja naurahti.

»Osaattekin te siinä istua niin laivanlastaajan näköisinä.»

»No, ja sinä osaat siinä seisoa kuten Alaskan mies nahkoissa,
koiranajaja, kullankaivaja.»

»Täällä meidän maassa ei kultaa kaiveta», touhusi Lomo, »vaan
kaadetaan. Tämäkin nuori mies se on oikea savitalon poika, mutta ei ole
ikinä kotonaan rikkaa ristiin pannut. Mutta yhtiön hommissa on niin
nöyrä ja notkea, että ryömii vaikka aidan alitse. Jos minä nyt sanon,
että yhtiön asia vaatii nuusniekan puhdistamista, niin oksentamatta
tämä sen tekee.»

Nuori mies, jolla oli komea, notkea vartalo, silmäsi ympäri huonetta
koristeellisiin pullosarjoihin, jotka herättivät ylenpalttisuuden ja
saadun sadon tunnelman. Tyytyväinen hymy nousi huulille: tässä ollaan
miesten seurassa, tämä on elämää.

»Entisajan talonpoika, se joka ei pokkuroinut herroja, on ollut
ja mennyt. Hulluksi ne saattoivat sanoa minuakin, jätkäksi, työn
karttajaksi, kun yhtiöön tulin. Mutta minä tulin tänne ja veli tänne
sortui, ja itse isäukollakin ei taida olla muuta temppua jäljellä kuin
kallistaa päänsä ja antaa omaisuutensa ja henkensä.»

»Ka, poikaa, kimpaantuu puhumaan kuin joku esi-isä ennen juhlapöydän
päässä. Mutta teksti on toinen.»

Istuttiin ja ryypättiin. Suuri jahtikoira hieroi tuttavuutta majatalon
koiran kanssa korvat riipuksissa kuten tukkilaisen märät nahkakintaat,
metrinmittainen häntä mojahdellen. Tuli puhe siitä. Tutkittiin sen
sukujuuret, mainittiin kielenkantaan koskevia nimiä. Siinä oli
hienoutta, rotua, aatelia. Se oli kallisarvoinen eläin, josta sen
omistaja ei luopuisi painostaan kultaa.

Omistajan kasvot olivat innostuneen punaiset. Hän veteli syviä savuja
komeasta piipustaan.

»Sillä voi olla nälkä. Olkaa hyvä, naapuri, siinä repussa on
voileipäpaketti.»

Ison Herneisen poika syötti koiralle voileipiä. Se hotki niitä toisen
toisensa jälkeen. Hän hymyili.

»Ne eivät sulaisi jätkän suolissa.»

»Ne ovat hienoja voileipiä, kympin voileipiä», vakuutti toinen
metsästäjistä ojentaen säärystimiin kiedottuja jalkojaan.

»Kyllä mänty maksaa, sanoi entinen jätkä», puheli Lomo. »Mutta jos
tässä olisi joku kommunisti, niin se sanoisi, että noin: ihminen näkee
nälkää ja rikkaan miehen koira elää ilossa herkullisesti.»

Kaira katseli alkoholin kultaista kimaltelua lasissaan.

»Tuli tuossa mies vastaani, väsynyt, resuinen, jääpuraita resun
reunoissa, ja katsoi ikävästi turkkiini, mulautti syrjäsilmällä. Nyt
se voi olla siellä mökissään ja kirota kakaroilleen, että helvetistäkö
minä teille leipää, suden penikoille! Jos nyt esimerkiksi saataisiin
yhtä aikaa, auki näitten molempien huoneiden seinät, kuten näyttämö, ja
väki katsomaan, niin tunteet monenkaltaiset nousisivat ihmisissä.»

»Meidän», sanoi Lomo, »ei auttaisi muu kuin sanoa, että tuhat jätkää
tuollaisesta koirasta! Tuhat pahankurista kakaraa, joista ei tiedä
minkälaisia maanvaivoja niistä kasvaa. Niiden esi-isät eivät ole
kalenterissa kuten tämän.»

Koiran omistaja veteli ja puhalteli savuja.

»Siihen saatettaisiin sanoa, että onpa raakaa puhetta, onpa raakuutta
Suomessa! Mutta enpä tiedä, onko jollakin roikaleella, joka etsii
mitä varastaisi, suurempi oikeus elää kuin tuolla koirallakaan, joka
on viaton luontokappale: Ja mitä me voimme sille, että aina on ollut
rikkautta ja köyhyyttä.»

»Aina on ollut niin», sopotteli Lomo, »kuten Karjalaisvainaja
sanoi, että itseni minä parempana pidän. Joku ruumistaan vaivaava
voi luulla, että hän se on, joka kaiken kantaa, eikä huomaa, että
toinen ponnistelee hengellään, hikoilee sisäisesti. Jos hän voisi
kohota kyvyillään tahi onnellaan, niin olisi heti pahempi porsas kuin
nykyisistä porsastelijoista yksikään.»

»Olen kuullut, että niillä uuden maailmaan toivojilla», sanoi Kaira,
»on aikomus luoda juuri sellainen rautainen laki, että juuri tuollaiset
yksin kohoamiset, rikastumiset ja porsastelemiset kertakaikkiaan
estyvät. Tie on muka kyllin leveä kaikkien kulkea rinnan joko vatsa
täynnä tai tyhjänä. Ihminen on vain numero rivissä.»

Koiramies tuprutteli savuja ja luimautti tutkivan katseen Kairaan: mikä
mieshän lienet turkistasi huolimatta.

»Hikoilla siihen saavat ja verta hikoilla ennenkuin meistä tulee
taidottomia nappuloita heidän kamarihaaveisiinsa.»

»Tämä Kaira», puhui Lomo, »on toisinaan taipuvainen pieneen polsuuteen.
Se on jo kuten kaikki heittänyt, irti maailmasta, entisillä elävä,
perheetön mies, joka juoksentelee kuten susi turkissaan ja on
ymmärtävinään kaikkea. Kaira on melkein koira! Toista on meidän.
Me olemme kiinni yhteiskunnassa kaikilla siteillä, me olemme
puutavara-alalla, palveluksessa. Meidän on oltava yhteiskuntaa
säilyttäviä, sillä meidän asemamme siinä ei ole pahimpia. Jos me
kannattaisimme haaveita, niin se olisi kuten vanhat sanoivat: lähteä
elolta elettävältä tielle tietimättömälle...»

»Saahan nyt ihminen puhua kuitenkin. Esimerkiksi sanoa, että jos me
huomenna jänispaistin syömme, niin se on kallis ateria.»

»Jos puhuu on puhuttava hiljaa, ettei pöljä kansa kuule», puhui Lomo
melkein tosissaan.

»Tuomarimme», sanoi järkähtämätön piippumies, »tässä muuanna iltana
laskeskeli, että hänen kaatamansa jänikset tulevat maksamaan neljä ja
puolisataa kappale. Mutta en minä ole vielä ampunut ainoatakaan niin
halpaa jänistä.»

Vajenneltiin pulloja ja puheltiin, puheltiin. Ihmeteltiin auringon
mahtia, jota oli korkattu pulloihin kaukaisessa maassa lämmittämään
pakkasen lapsia. Mentiin takaisin jaloon koiraan, joka nyt lojui
matolla täysin vatsoin, koiranomistajan kahdeksantuhannen haulikkoon,
entisiin metsästysmatkoihin, ilveksenajoihin, joita Lomo oli
suorittanut nuoruudessaan, silloin kun hän ei ollut vielä ehtinyt saada
ryhtiä yhtiön palveluksessa. Tuo ryhti oli hänen vatsakupunsa.

Hiillos oli rauennut ja suut alkoivat haukotella. Kaira nousi ja lupasi
tulla huomiseen jänisjahtiin.

Hän käveli läpi napsahtelevan pakkasyön, jota tähdet koristivat. Oli
hyvä elää, ajatteli hän. Oli hyvä katsastaa ihmisten touhua, kuten
hyönteisten hyörintää. Jos tulisi liian suuri mullistus, jos hänet
aiottaisiin vetää vielä kerran hyörintään, taisteluun, niin hän
pakenisi. Pako on helppo. Hänellä olisi kyllä luontoa katsoa muutama
sekunti mustaan pyssyn silmään.

Silloin olisi ainakin yksi maailma eletty. Ja jos oli olemassa
ikuisuus, niin Aprami Kaira kestäisi kyllä sen minkä toisetkin.

Kuten tyytyväinen naurahdus narahteli lumi hänen anturainsa alla.




YHDESTOISTA LUKU

METSÄSTYSRETKI


Aprami Kairan saapuessa aamulla varhain metsästykseen sonnustautuneena
olivat miehet majatalossa vielä täydessä unessa, mikä riisuutuneena,
mikä täydessä puvussa. Keskellä kamarin lattiaa jalon jahtikoiran
ulostus isona kuten huopasaapas.

»Oi, te jalosukuiset!» sanoi Aprami Kaira. »Siinä ovat nyt kympin
voileivät. Ylös! Ei tämä mikään lasareetti olet.»

Nouseskelu, virkistysnaukkuja, voileipiä ja sitten oltiin ulkona.

Pakkanen alkoi hellittää. Taivaalle vedettiin pilvenliennettä kuten
vilttejä, joiden palteita vielä piilossa oleva aurinko punaili.
Kaivonvintit vikisivät ja kirkuivat piikojen seisoessa kohmeiset
sormet salon ympärillä ja helmat jäisinä kahisten. Ison Herneisen
tuulimoottori pyörähteli laiskasti veltossa tuulessa.

Tukkitie ojentautui jokiahteelta metsän tummuuteen. Pari
kaivospölkkykuormaa junnasi rustaa kohti. Takkuiset konit höyrysivät,
reet rusahtelivat, miehet istuivat keulalla resuisina kummituksina. He
joutuivat jo ohimennen Lomon kanssa lyhkäiseen keskusteluun. Eikö taksa
nihahda? Eikö tietä korjata?

»Herra jumala», ällisteli Lomo. »Taksa? Ette te taida todellisia
ajureita ollakaan, kun kyselette taksoja. Se ei ole ollut tyylinä
pitkään aikaan. Maksettu on! Aina on yhtiö maksanut! Ja tie? Tätähän
kävelee kuin asemakatua! Asfalttikukkiako niistä kehittyy näistä
nykyajan hevosmiehistä.»

Miehet katsoa mulauttivat häneen, koko seurueeseen kulmiensa alta,
kuormiensa päältä, mulauttivat pitkän, ikävän katseen.

»Eivät ymmärrä leikkiä», sanoi Lomo. »Merkillistä, miten miehet käyvät
hevostensa kaltaisiksi. Nämäkin kuten tylsät konit: luimukorvia,
takkukarvoja, riippuhuulia, aina apetta ajattelevia. Jos ajaisivat
oikealla oriilla, niin hönkähtäisivät, naurahtaisivat, kuopisivat
kenttää kuten sekin.»

»Mitenkähän olisi omankin oriinluontosi ja naurunhörähdyksesi
lausumalle, jonka ymmärtäisit leikilliseksi tarkoitetuksi, jos olisit
ollut tuossa kuorman keulalla?» uteli Aprami Kaira.

»Sitähän minä tässä juuri selittelin, että mieheen juhdan hännän takana
huokuu sellainen tai sellainen henki.»

Heti metsänreunasta alkoi hakkuualue. Oksat ja latvukset törröttivät
lumesta kuten siivoton parransänki. Sahan säästämät hoikat männynräipät
kantoivat surkeina ja vääristyneinä lumitaakkojansa.

»Hierinmäntyjä», sanoi Aprami Kaira. »Kylläpä taasen jätitte jäljen!
Ei kunnollista linnunistuinta! Raivasitte kaljun laitumen seuraavalle
sukupolvelle. Kylläpä keksi totisen asian se joka sanoi: isänmaan
parturit.»

»Tuntuu kuin meinaisit lastata meitä», sanoi Lomo. »Mutta kuitenkin
tämä metsä on kuten liha ja tämä tie kuten verisuoni ja me, yhtiö,
olemin sydän, joka sykkii ja sykkii väsymättä. Kuuntele! Tässä huokuu
ja hengittää elämä. Ilman meidän suurta taloamme saisi toinenkin poika
mieroa kiertää.»

»Sydän on raihnas ja suonet ovat kalkkeutuneet»» äityi Aprami
Kaira. »Katsopas tuotakin juhtaa: se huokaa kuten ennen Egyptissä
orjuudenhuoneessa huoattiin.»

Laiha kaakki kiskoi pölkkykuormaa pienessä ylämäessä, kiskoi ja kiskoi,
kirouksen ja karahkan häilähdellessä sen selän yllä.

»Se on konin kohtalo», sanoi Lomo. »Kyllä minä säikähdin, kun kuulin
tässä takavuosina saarnailtavan sielunvaelluksesta. Ajattelin, että
kunhan ei tarvitsisi muljahtaa tänne takaisin tukinvetohevoseksi.»

»Olisi vain oikeus ja kohtuus, että rinnuksen vetäjät saisivat itsekin
maistaa länkiä.»

He vaelsivat edelleen puhellen, väitellen, naurahdellen, tehden
metsätaloudellisia huomioita, kunnes matala haukahdus ilmaisi, että
koira oli löytänyt jäniksen. He hajaantuivat vahtipaikoilleen.

Aprami Kaira huomasi seisovansa yksin pienen niityn laidassa. Hän
veti keuhkoihinsa raikasta ilmaa, tarkasteli maisemaa, katseli
lumentaakoittamien näreitten omituisia muotoja. Ne olivat hänestä kuten
metsäpirun peukaloita. Takaa kuului oksia katkovan kirveen rapse,
kaatuvan puun humahdus, aisakellon häipyvä ääni ja jostakin edestäpäin
koiran haukahdukset.

»Voi, ristisuu, kun juoksisit suoraan, yhä eteenpäin, niin saisimmepa
seisoskella. Mutta sinä juokset ympyrän, elät kehässä, kuten tämä tyhmä
maapallo avaruudessa.»

Aprami Kaira hengitteli, oli. Häneen imeytyi se rauhoittava,
rohtomainen vaikutus, mikä metsällä on ihmismieleen. Mikä se oli? Oliko
metsä täällä kaiken elämän äiti? Olihan vanha sana, ettei niin kauan
ole hätää kun tuuli männynlatvaa heiluttaa.

Kerran, kauan sitten, kalevalaisina aikoina, hiihteli ihminen
ikikorvissaan totisin, hartain mielin. Otus oli elämä, jonka
metsähaltiat lahjoittivat. Nyt käymme heidän jälkiään, käymme
tapiontarhaan, me joutilaat saikkarit, ampuaksemme jäniksen,
laskeaksemme, että se maksaa viisisataa markkaa. Sitten metsä
antoi kasket, antoi tuota kallista elämää esi-isille tervan, syden
muodossa. Antaa taasen näinä päivinä: sahatukkeja, kaivospölkkyjä,
paperipuita, tehtaita. Metsä, metsä, sinä olet turkki viluiselle
maalle! Mutta annoitko sinä entisille lapsillesi onnellisemman
elämän? Jättiläishirsiset kalevalaiset savupirtit, satupirtit saavat
mielensilmissämme sen kauniin hohteen, joka kuuluu kaukaisille
asioille. Kielsikö Tapio heiltä toisinaan riistan, antoi nälkäpäiviä,
nousiko halla kaskeen ja antoi nälkävuosia, pettuleipää. Mutta oliko
tuo kaikki luonnollisempaa, siedettävämpää kuin ne kitsaat palkat,
jotka tippuvat yhtiö-yli-isän hihasta nykyisille aina käyvän askelille
metsissä. Esi-isien kala- ja riistajumalat olivat oikukkaita,
mielilläpidettäviä. Yhtiö-yli-isä tuli heidän tilalleen, emmekä ole
tyytyväiset hänenkään antimiinsa.

Niin mietiskeli Aprami Kaira, pudisteli lyhyen turkin verhoamia
hartioitaan, käännähti ja katseli metsänkaatajan työskentelyä siinä
niitynreunassa.

Kas, sehän oli Esa Herneinen, Ison Herneisen poika. Niin katoaa
maailman kunnia! Talonpojan jalan juuresta nousee kaikkea. Isosta
Herneisestä on sanottu, että siellä oli sata sarvenkantajaa ja
tuhat turkin antajaa. Siellä on orjat lietsoneet ja palkkalaiset
painatelleet. Nyt Ison Herneisen esikoinen käyttelee kolorautaa toisen
töissä, palkkalaisena. Esikoisoikeudet ovat menneet hernerokasta. Onko
enää itsenäistä talonpoikaa, sitä kuulua, joka ei pokkuroinut herroja,
joka seisoi vahvoin kantapäin, mitkä vain omistus antaa? Tuolla on
toinen veli herrain juoksupoikana, repunkantajana, ja vielä kotona
kolmas, urheiluhullu, tuollainen vauhkana, joita Aprami Kaira vihaa.
Eivät ymmärrä, että urheilulla kuivatetaan ja tyhmistetään aivot,
saatetaan huomio turhiin sekunteihin ja senttimetreihin, eivät tajua,
että ovelat herrat ovat tehneet urheilustakin tuottavan kansallisen ja
kansainvälisen keinottelun. No, kaikki veljekset ovat vaipuneet! Isä
oli viimeinen, joka on sanonut, että mene ja tule, tee tuo ja tämä,
joka on luonut sanallaan ja kutsunut olemattomat olemaan. Ja hyvä jos
hänkään pääsee kunnialla hautaan ja välttää vanhalle miehelle raskaan
kohtalon. Sillä hänkin on enää vain valheenvoimasta vapaa ja itsenäinen
talonpoika. Jälkeläiset voivat osoittaa Isoa Herneistä maantieltä
peukalollaan ja sanoa, että isät söivät ja poikain hampaat heltyivät.

Haukku läheni. Nyt viiletti jänis esiin niitynlaitapensaikosta, loikki
jäntevin säärin aukion ylitse. Aprami Kairan haulikko oli poskella,
silmä tähysi piippua pitkin, seurasi otusta. Mutta ase ei jyrähtänyt.
Jänis katosi turvalliseen pensaikkoon ja pyssy laskeutui alas. Miksi
tappaa tuo koukkupolvi, sanoi hän.

Mutta pensaikkokieleke oli kaitainen. Paria minuuttia myöhemmin kuului
pamahdus ja iloinen huuto. Hetken kuluttua kahlaili kaupunkilainen
näkyviin riiputtaen koivista jänistä, tuumansa perille päässeen miehen
ilmein.

Siihen saalis supistuikin. Jäniksiä näytti olevan vallan vähän.
Kotvasen kuluttua seurue kahlata paarusteli nuotiolle, jonka pari
puunkaatajaa oli sytyttänyt metsänreunaan. Nuotio paloi kituen
ja savuten ja miehet istuivat havuläjillä jyrsien puolijäisiä
leipäpalojaan. Toinen heistä oli Esa Herneinen.

»Hä?» tervehti hän etunenässä astuvaa Aprami Kairaa. Ilmankos se meillä
nylkäisyttää puuta nylkäisemästä päästyäkin! Meidän on kai se tehtävä
kaikkien lorvinkepinpelaajien puolesta.»

»Eikö maistu Ison Herneisen pojalle?» tiukkasi Kaira samaan,
kiukkuisenleikilliseen sävyyn.» Sinä kai tarkoitat, että sinä teet
ruumiillista työtä. Ei kannata ylpeillä. Puunkuorinta ei vaadi muuta
kuin tyhjän pään ja vahvan seljän.»

»Täysipäisten hommaako se sitten tuo on: mieslauma yrittämässä ampua
viattoman jäniksen takapuoleen muutamia hauleja?»

»Ka, ka, kun on kärtyinen! Ajatteletko, että aika on kamala: isännistä
tehdään renkejä, ja kansanvallassa elämme, mutta virkakunta, kansan
rengit, vitsoo isäntiään kuten vierasta sikaa. Otahan ryyppy
murheeseen! Ne saattavat sinusta nuo männyt näyttää jäisiltä ja
kuivilta, mutta tällaisia nesteitä niistä kuitenkin kuuluu valuvan, kun
niitä taiten käsitellään.»

Kairan taskumatti keikahti pystyyn ja Esa Herneisen kurkku kulisi,
kunnes pullonen tyhjentyi.

»Kyllähän niillä herroilla on kaikenkaltaiset lämmitykset. Kuulin tässä
tieteellisen selityksen vanha ukko kertoi, siihen seikkaan, miksi
herrat ovat niin viisaita. Kun Kaini sen veljestapon takia joutui
maanpakolaisuuteen, eikä hänellä ollut muuta naarasta, niin otti aluksi
suden puolisokseen. Mutta jälkeläisistä tuli mustilaisia. Silloin hän
otti ketun aviokseen ja sitten siitettiin herrat. Siksi he ovat niin
viisaita, kun ovat äidin puolelta ketun sukua.»

Kaupunkilaisherratkin naurahtivat lyhyeen. Toinen heistä sanoi:

»Hyvä huomata, että huumori säilyy näissäkin olosuhteissa. Ehkäpä
tässä palkatkin paranevat. Se riippuu markkinoista. Mutta kykenevällä
miehellä on metsäalalla aina tulevaisuutta.»

»Se tämä sahurin ja parkkarin tulevaisuusnäköala ei naurata. Asettivat
muka palkkatarkkailijoita, kyselijöitä, turkkiherroja. Luulen, että
tulos on se, että saamme nylkäistä jonkun puun lisää, että niiden
uusien virkamiesten palkat tulisivat maksetuiksi. Se on ennenkin ollut
niin, että jos olet puhunut taksan huonoudesta esimerkiksi tälle
velimiehelleni, joka on pienin kiho, niin tämän on pitänyt puhua
Lomolle, tämän Lomon piiripäällikölle, piiripäällikön metsänhoitajalle,
metsänhoitajan vihdoin viimein toimitusjohtajalle ja toimitusjohtajan
pirulle. Ja sieltä ei joudu vastaus ensihätiin. Ei ennenkuin metsä on
hakattu ja ajettu, uitettu ja sahattu. Samalla leikolia on asia nytkin.
Jos tarkkailija saa sen käsityksen, että nihauttakaa pennosella, niin
viipyy, viipyy ennenkuin asia on hallituen korvissa ja ennenkuin
hallitus on puhutellut pirua, viipyy niin kauan, ettei maassa löydy
enää linnunistuinta.» Esa Herneinen tarttui kolorautaansa ja seurue
lähti samoamaan kylää kohti.

»Tuollaiset Esa Herneiset», sanoi Aprami Kaira, »tekevät minut
levottomaksi. On kuin katseleisi kevätvesiä, joista ei tiedä, mitä ne
voivat pyyhkäistä mukaansa. Kunhan heitä ei olisi vain niin monta, että
heidän nimensä olisi legio.»

»Pahasuinen mies», yhtyi Lomo. »Panipas minutkin yhdeksi pienaksi
niissä tikapuissaan pirun luo. Jos se ei olisi sellaista lähtöä,
sellaista kotitaloa kokenut, niin lähdön se saisi. Kiihoittaa... Mutta
erinomainen työmies.»

He talsivat, talsivat äänettöminä, hieman alakuloisin mielin halki
hämärän illan, kohti kylää. Pitikö ihmisen elää näin, kyti mielissä.
Päivä meni: laihan jäniksen koukkuiset koivet pilkistävät erään Ison
Herneisen pojan repusta.

Eikä kukaan saanut iloista nousutunnelmaa majatalon kamarissakaan,
tulen loisteessa, pullojen parissa. Mentiin varhain levolle.

Ison Herneisen nuorin poika valvoi hetken vuoteellaan. Siellä oli
vanhin velikin nyt jätkänä, parkkaili, parkkaili. Se oli kerran
moittinut häntä siitä, ettei hän jo nuorena ottanut turvaansa maahan,
että hän joi, pelehti naisten kanssa, eli hetkellisesti, ei ollut
oikea mies. Tuossa hän nyt oli niine suurine pyrkimyksineen: resuinen,
kiroileva, sopimattomia juttuja herroille kertova jätkä, nälkäinen
perhe hännänvetimenä. Eikä isäukollakaan ole edessä muuta kuin
kallistaa päänsä. Nuorin veli vain sai viisauden: keveästi, kuten
viiliä kuorien päivästä päivään. Palkkapenni, ryyppy, tanssi, korea
tyttö. Nuori ja huvitusta halaavainen hän on vielä. Ei kuormia, ei
turhia mietteitä, joista väsyy.

Hän ojensi nauttien jäseniään, hengitteli keveästi, nukkui.




KAHDESTOISTA LUKU

SOTAMUISTOMERKIN PALJASTUSTILAISUUS


Kevätkelirikko: sontaisia tienpaikkoja, jäänrippeitä ja lumitäpliä,
murheellista räntää, harmaita pilviä ja pieniä auringon pilkahduksia,
routaa, kojoa, kojoa. Puutavarapinot jokiahteilla ruskeina, pihkaa
tiukkuvina, komeina odotellen vesien kuohumista. Puunkaatajat pitivät
rokulia, sellaista riemutonta, kiusallisen siveätä rokulia, jotka
yleismaailmallinen talouspula oli tuonut muotiin. Talonpoika katseli
puutavarayhtiöitten talvipalveluksessa laihtunutta ja laiskunutta
juhtaansa ja ajatteli, että mitenkäs nyt pelto nuritaan, jahka
se sulaa. Eräät, joilta pakkohuutokaupat ikäänkuin nykivät maata
kantapäitten alta, odottelivat oudostellen sellaisen kevään makua,
jolloin ei tarvitsisi kylvää kappaakaan.

Silloin nousi routaisesta maasta kivinen patsas. Niitä nousi siihen
aikaan kaikille paikoille, joissa kirjoitusten ja muistelusten mukaan
esi-isät olivat joskus tapelleet vihollisiaan vastaan. Sellainen oli
tyyli. Mitäs tämä kansa nyt mietti vaivojaan, velkojaan, korkojaan,
pieniä palkkojaan ja niukkoja aterioitaan? Miksi se syventyy omaan
arkiseen kohtaloonsa? Annetaanpa sille kivi, torvensoittoa, liehuva
lippu ja kaunis puhe. Tässä taistelivat Liisat ennen ja kestivät. Siinä
on taistelurintamanne nytkin, siinä sormi liipasimella odottaen.

Olipa Jokikylässäkin taistelupaikka. Paitsi aina jatkuvaa, hiljaista,
epätoivoista kamppailua luonnon kitsautta ja muita maallisia vastuksia
vastaan, oli siellä monta vuotta sitten ollut sotatappelu pyssyn
räiskein ja nopein kuolemin. Kylän sivistyneistö muisti sen, ja niinpä
nousi maasta kivinen patsas, korkea ja komea, nousi yhteispuuhin,
yhteisymmärryksessä, isänmaallisen hengen talkootyöllä, kuten
sanomalehti todisti. Sillä tukkiyhtiöitten palveluksessa ujunut konikin
ponnisteli vielä viimeisillä keleillä vetääkseen muistomerkkikiveä.

Nyt se seisoi siinä kuten kummitus sinivalkoiseen kaapuun kätkettynä.
Oli patsaan paljastuspäivä. Kirkonkello moikui, moikui, että vanha
tapuli vavahteli. Tuuli lensi raikkaana yli hierinpuumetsien, liehautti
lippuja talojen katolla ja lensi, lensi edelleen. Taivaan sinessä
liverteli leivonen riemukkaasti. Mutta tuo liverrys kuulosti ilkeältä
Esa Herneisen korvissa, kun hän seisoi tiellä ja katseli kaapupatsasta.

»Lällätä mitä lällätä», ajatteli hän. »Kateeksi käypi: ei ajatuksia,
ainoastaan siittämisen himo. Tulisi vain yleismaailmallinen talouspula
sinullekin, ja ajatus, että yllinkyllin on jo munittu, niin eiköhän
kielesi kävisi kankeammaksi.»

Esa Herneisellä on yllään paikkaiset vaatteet, repaleiset, kuten
ylenpalttisten taskunsuiden koristamat, likaiset, pihkan kiilloittamat
yltäpäätä. Olisi ehkä löytynyt pyhätakkikin. Mutta hän ei pannut sitä
ylleen. Sillä puunkuorijain ja ojanluojain ei siihen aikaan ollut
tapana pitää pyhävaatteita, sanoi hän.

Siinä hän seisoi kuten linnunpelätti repaleisena, karvaisena. Myöskin
hänen sisällään oli tapahtunut jokin muutos. Suotalon menetys oli asia,
joka oli muuttanut kaikki näköalat. Talvi propsimetsissä, kevätpuoli
varatyökanavalla, jota aukaistiin leveänä ja mustana viivana suureen
jäiseen suohon, tunne siitä, että se oli nyt vain ojaa yleensä, että
omat ojat olivat olleetkin vain suuri valhe, koko hänen nykyinen
elämänsä oli sytyttänyt kuten tulen, kytevän ja kivistelevän, hänen
sisälleen. Hän oli kuten miilu, tervahauta. Hänen ympärillään oli
kuten savuverho, harmaa, musta, tupsahteleva: hänen kiukkuisen kiivaat
ajatuksensa, kärsimättömät, pahankuriset, kirousten koristamat sanansa.

»Vetivät kasan kiviä», mietti hän. »Nyt se on siinä huppu korvissa.
Mutta arvaan minä jo nyt, mitä sinun pitää todistaa kansalle: kaukana
rajan takana on perivihollinen, ryssä, sutiparta, ja sieltä ne vaivat
juontuvat nytkin. Tuota todistuksenmajaa kiskotti Höröläinenkin
nälinkuoliaalla konillaan, vaikka se talvella kyllä huomasi, kuinka
kaikki lankeaa köyhän hartioille: uppokelit, viti, tuo taivaasta
satava kitumanna. Eivät ne hidasta yhtiöitä ei herrojen puolta. Kaikki
epäedulliset luonnonilmiöt on köyhän maksettava mahan hoikkuudella
sen huomasit kun hilasit paria puuta. No, siinä kiirehti veli Oraskin
kirkkoon suojeluskuntapukuineen ja kivääreineen! Hän oli vielä Ison
Herneisen poika, jonka on puolustettava maata. Niinhän oli hänkin
tehnyt, ison talon poika, mutta sitten kun oli huomannut, että
kaikesta puolustuksesta huolimatta oli vihollinen vienyt isänmaan
hänen jalkojensa alta, hän oli kiroillut jumalattomasti ja antanut
kaiken ylen. Nyt oli tuo suojeluskunta-aika, tuo perintörikkauden
luulotauti, jota hän oli sairastanut, kuten kipeä oka hänen sisässään.
Se oli yhäkin juopana hänen ja niiden välillä, joiden kaltaiseksi
hän oli tullut. Eivätkö he katsoneet häneen ivallisesti, että miltä
nyt maistuu, Ison Herneisen poika. Kiitos kysymästä! Ehkä putous ei
ollut niin suuri kuin luulitte ja minäkin luulin. Se oli vain köyhän
kaatuminen, joka oli aina kuvattu vähäiseksi. Mutta näköalat se
kuitenkin muutti, harhanäyt hävitti. Ei koskaan häntä enää houkutella
omaisuuden, hyötymisen, itsenäisen elämän teerenkuvilla. Ehkä hän on jo
kypsä toisille teille, noille laveille teille, joita eräät merkillisen
ovelat omistuksen harhakuvat olivat ennen estäneet häntä näkemästä ja
käsittämästä...»

Esa Herneinen käveli edelleen ja tapasi kymmenkunta muuta miestä.
Työmiehiä, puunkaatajia, parkinnylkijöitä. Sen näki asusta. Repaleita,
paikkoja, pihkankiiltoa, laihoja, ahavanpuremia, parransänkisiä naamoja.

»Ka, kävelemme ainaisessa juhla-asussamme, kuten tapamme on», sanoi Esa
Herneinen.

»Onhan meidänkin nähtävä, kuinka kivien kanssa temppuillaan, miten
kalistellaan kuolleitten luita.»

»Kalistapa ne tahtovat jo omatkin luumme, kun lopettivat sen
varatyökanavankin.»

»Muka tulva uhkasit Yhtiö sen tulvan näki!»

»Yhtiö pelkäsi, että sen on nihautettava palkkojaan edes hätätöitten
verroille ja sai valtion työt toppiin. Mutta nyt sillä ei olekaan työtä
kaikille miehille. Tulva viipyy.»

»Mitäpä näistä töistä ja leivästä! Onhan kiviä, onhan muistomerkkejä!»

»Käymmekö temppelissä kuulemassa mitä lohdutuksen ja mielenylennyksen
sanoja kirkonmiehellä on tänään meille tarjottavana.»

»Että milloin me pääsemme astumaan ylös helvetistä.»

»Se muinainen mieskin oli kirvesmies. Hänelläkin oli känsäiset kädet ja
pihkaiset vaatteet.»

»Mutta Golgatallepa joutuikin kävelemään, kun vihoitti rikkaat
rahamiehet ja mahtavat papit.»

»Mutta voitti lopuksi, nousi ja astui ylös.»

»Mutta hänen edustajansa täällä ovat herrasmiehiä. Eivät ne meille
pääsiäistä saarnaa.»

»Onhan tämä kuitenkin niitä uuden ajan pappeja. Vallankumousta,
vallankumousta se toivoo ja rukoilee, täyttä rähinää päälle.»

»Se kuulemma antaisi työmiehellekin jotakin jo täällä maan päällä,
isänmaata ja sen sellaista.»

»Vain kuvan siitä! Sen ne antavat! Kiroilee tämä vain kuin
lohilappalainen. Mutta jospa ne ovat kiroukset kirkossa pyhempiä kuin
työpaikoilla.»

»Rukoileekin se joskus. Viime pyhänäkin se rukoili orjuudessa
huokaavien heimoveljien puolesta. Mutta meikäläisistä
paperipuunkuorijoista se ei maininnut mitään.»

»Inkeri itkee! Mutta meillä sopii nauraa. Ihmisystävällisistä syistä
antavat yhtiöt töitä perheenpäämiehelle ja kunta vähän jauhoja
lapsille.»

»Onneksi olemme erinomaisen vapaita! Saamme pitää sapattia ja kokoontua
kirkkoon elävän sanan ääreen.»

»Uskon voimalla kuuluvat esi-isätkin kestäneen nälät, sodat ja rutot.»

»Eivät he olisi koskaan alentuneet mainitsemaan kuutiotaksoista.
Eikähän noista ole mainittu mekään. Mitä lie joku sydämessään
ajatellut.»

Niin he puhelivat, nuo rähjäiset, sänkipartaiset miehet. He
seisoskelivat, istuskelivat aidalla, kunnes kansa alkoi purkautua
kirkosta. Lippu liehui, torvet soittivat sotaista marssia, harmaat
suojeluskuntarivit marssivat totisina kohti patsaskenttää. Väkijoukko
seurasi.

»Siinä marssii vielä talonpoika», sanoi Esa Herneinen tarpeettoman
äänekkäästi. »Tahdissa, mars! eläkä ajattele edes niin pitkälle, ei
tässä kunnollisia pyhäpukimia taitaisi olla enää meilläkään, ellei tämä
sotahomma olisi herroista erinomainen asia.»

»Siellähän se oli sinunkin paikkasi», sanoi joku. Ja monet silmät
katsoivat Esa Herneiseen, katsoivat hänen mielestään tarpeettoman
pitkään, ikävästi, mulahdellen. Hän tunsi itsessään kuten vihlaisevan
kivun muiston päivistä, jolloin hän oli viattomuuden tilassa ja
tajusi sunnuntait ja leivosen laulut. Marssivien miesten järkkymätön
tahti, harjoitusammunnan äänet olivat silloin hyviä asioita. Hän oli
silloin isänmaan ystävä. Hän oli nytkin isänmaan ystävä. Eikö hän
nytkin nähnyt edessään sata kylää, joihin vihollinen hiipi kavalana ja
hellittämättömänä, valtasi ja lahmasi? Eikö hänen sydäntään vihlaissut
nähdessään veljensäkin marssivan harhaan johdettuna isänmaanpetturien
riveissä, herrojen ja flemmingien riveissä, niiden, jotka hirttivät
ilkkoja ja jonkin vuoden kuluttua pystyttivät hänelle patsaita kai
siitä ilosta, että hänen johtamansa talonpojat olivat nöyrtyneet, ja
taistelivat heidän mukanaan omaa asiaansa vastaan. Eivätkö he herää
ennemmin kuin hänkään, sitten kun ei ole muuta jälellä kuin tyhjät
kintaat käsissä? Heräävätkö he vain yksitellen? Eli ovatko he sittenkin
kuten sikeästä unesta nousseet, jotka eivät heti tajua, että aika on
kulunut, — että valo lankeaa toisesta kulmasta... Esa Herneinen pyyhki
otsaansa.

»Siellä oli minunkin paikkani, kun oli sitä isänmaata», sanoi hän
tyynesti. »Mutta huomasin, että pistin ei ole mikään parkkausrauta.»

He seurasivat väkijoukkoa. Lippu liehui, torvet soittivat. Nyt seisoi
pappi telineellään mustissaan kuten korppi. Hän on kasvoiltaan kuten
tarmokas, itsepintainen pässi, jolla on omituinen, pitkä linnunkaula.
Sitä hän käänteli kauan, ikäänkuin ajettu, epäileväinen metso,
tarkastellen väkijoukkoa.

Sitten tuli sanoja, sanoja. Isänmaa, kansallisuus, perivihollinen,
puolustustahto, isäin usko ja henki. Pyssyjä ja puolustustahtoa,
niin kaikki käypi hyvin. Sormi liipasimella ansaitsit myöskin iäisen
isänmaan. Urhot astuvat kumpujen yöstä.

»Yhä eläköön isien henki! Nostakoon tulevaisuuskin näitä pyhiä
taistelumerkkejä! Mutta toiselle puolelle rajaa.»

Väkijoukko seisoi vaiti, hiljaa, sekalaisissa pyhäpukimissaan. Se oli
tullut juhlaan. Se tahtoi unhoittaa arkiset huolet, pitkät kevätkojot,
rehun ja ruoan niukkuuden, pakkohuutokaupan, joka oli ehkä kuulutettu.
Väkijoukosta vilahti sillä hetkellä jonkun vanhan vanhurskauden
harrastajan lempeät ja kauhistuneet kasvot: »Ei tuota noin ?yllyttäisi,
kun muistaisi, kuinka monta kertaa ryssä on tämän maan lahmannut...»
Väkijoukosta vilahti myöskin jonkun turpean ja hyvinvoivan näköisen
miehen hieman arvoituksellinen hymy ja pään nyökytykset: »Niin, paina,
poika, päälle vaan. Onhan meillä tuota väenroskaa aivan maanvaivaksi
asti, vaikka sankaripatsaitten alle rajan taakse. Mutta minun luuni
eivät sinne laho.» Väkijoukosta vilahtivat Lyyli Kaislan kauniit
kasvot kalpeina, hajamielisinä. Hän oli patsaan paljastusjuhlassa,
mutta hän oli kuitenkin kaukana. Suru oli sydämessä. Hänellä oli ollut
rakkaus, suuret pelastussuunnitelmat. Rakkaudella ja rahallakin hän
oli tahtonut auttaa erästä miestä parempaan elämään. Nyt hän ei ollut
kuullut Jamusta pitkään aikaan muuta kuin ilkeän huhun, että hän oli
tuhlannut hänen rahansa kaupungissa juomiin yleisten naisten parissa,
että hänellä oli jossakin toinen nainen, lapsiakin. Suru, suru! Oliko
hänen nyt tyydyttävä urhoihin kumpujen yöstä, kuten tuon piikuuteensa
kellastuneen opettajattaren, joka kuunteli hehkuvin kasvoin.

Mutta patsaan kulmalla seisoi kunniavahtina Ison Herneisen Oras, seisoi
suorana, jäykkänä, silmää räpäyttämättömänä, ajatuksettomana. Se,
jonka on pinnistäydyttävä asentoon, ajattelee vallan vähän. Ehkä hänen
päässään vilahti: »Sota! Se voisi olla pelastus. Muuten täällä voi
tulla pulmia. Sotaan kuollut saa ainakin komeat hautajaiset. Sadankin
vuoden kuluttua suoritetaan komeita menoja luittesi päällä.»

Väkijoukossa seisoi Aprami Kaira, tuo nuoruudessaan kullankaivulla
rikastunut ja siitä rusinapuun rakentanut mies. Sieltä hän virnisteli
alas kuten apina tietoisena ylemmyydestään. »Kas, pulasta te olette
puhuneet, mutta olette tyytyväiset, jos teille annetaan mukulakivinen
patsas, sotamarssia, avopäinen maammelaulu! Siinä on teille ja
herrat hoitelevat tärkeämmät asiat! Siinä te seisotte pyhässä
yksinkertaisuudessanne. Te ette kykene käymään Aprami Kairan jälkiä,
joka on köyhänä syntynyt, mutta joka ei köyhänä kuole, vaikka pakkanen
panisi aidanseipäätkin. Kas, kas, urhot kumpujen yöstä! Olisi sekin
paraati, jos ne nyt seisoisivat piilukkopyssyineen ällistellen
lentokonetta ja konepyssyä, kaasua ja räkäpasilleja. Kas, kas, patsaat
rajan taakse! Siis voitokas sota! Kuka on voittanut? Kansa on saanut
uusia urhoja kumpujen yöhön, uusia patsaita. Kuka peri kouriintuntuvan
voiton? Muistelkaamme historiakirjasta erästä lukua asioitten
uutisarvosta. Pankkiiri Rothschild rahoitti suurelta osalta taistelun
Napoleonia vastaan, seurasi henkilökohtaisesti Waterloon taistelua,
kiirehti Lontooseen, alkoi rasittuneena ja kalpeana myydä kysymyksessä
olevia arvopapereita. Silloin kaikki muutkin aikoivat myydä.
Rothschildin asiamiehet ostivat. Myöhään illalla saapui tieto Waterloon
voitosta. Mutta Rothschild oli voittanut viisisataa miljoonaa. Niin
niin ylenpalttisen isänmaallisuuden alta voit haistaa rahanvaihettajain
käyräin sormien hajun.»

Väkijoukossa seisoi ukko Herneinen viinalle haiskahtaen ja hieman kuten
pienentyneenä, päällysvaate löysänä riippuen. Mitä? Kertooko kansa jo,
että Isolla Herneiselläkään ei ole muuta edessä kuin kallistaa päänsä?
Hymy huulille, tuollainen pieni hymy, vanhan, rikkaan talon isännälle
sopiva. Yhä hän oli Iso-Herneinen ja hänen päänsä kohosi kuten
koetellun vakaan miehen. »Niin, niin! Sota. Se olisi ehkä hänelle, koko
köyhtyvälle talonpoikain säädylle, hyvä asia. Kun kaatuu, on komeampaa,
että kaatuminen on suuri. Hyvinvoipa talonpoika voi voivotella
hevosiaan, poikiaan, joita sota aluksi vaatii. Mutta sodan jälkeen
ymmärretään talonpojan arvo, tiedetään, kuka kiskoo maasta leivän ja
särpimen. Silloin seisoo herrakin talonpojan edessä ja kysyy, että mitä
vaadit tuotteistasi, paljollako narahtaa aittasi ovi. Se nähtiin viime
sodankin jälkeen.»

Joku köyhä ja kiukkuinen akka kulki kiireesti ohi, helmat heiluen,
silmät pistävinä, sieraimet värähtäen ja sanoi puoliääneen:

»Viinakinko täällä haisee...»

»Mikäs muu sitten?» sanoi ukko Herneinen itsekseen. Hänen silmänsä
sattuivat Lyyli Kaislan pehmytpiirteiseen vartaloon, ja hänen
huolien varjostama sydämensä värähti ikävästä, himosta. »Jos köyhdyt
ja kukistut, niin nuoret naiset ovat sitten peninkulman päässä...
Lyyli! Eiköhän hän jo ala selvitä siitä inhoittavasta miehestä,
maankiertäjästä.»

Väkijoukossa seisoi myöskin Esa Herneinen noissa pihkaisissa
puunkuorijan ketineissään, ruokottomine piikkipartoineen, kuten
hävittämällä ulkomuodolla pilkatakseen isänmaallista juhlaa, omaa ja
koko suuren sukunsa menneisyyttä talonpoikana. Hänen suunsa mutruili ja
epäilemättä hän kiroili sisässään kauheasti ja jumalattomasti. Hänen
kiivas ajatuksensa tarttui puhujan jokaiseen sanaan.

»Jos olisi puheenvuoro minulla, niin sanoisin, että kivääriä
kannettiin, mutta vihollinen vei vain isänmaan alta. Ja on tämäkin
Kristuksen edustaja ja hänen seuraajansa! Jos Jeesus punoi joskus
ruoskan, niin teki hän sen vain ajaessaan pankkiherrat temppelistä.
Mutta hän ei olisi lähtenyt kivääri kädessä, rensseli selässä ja
kaasunaamari kuonona ampumahautaan. Toista uskoa hän tunnusti kuin
sinä! Sanoisit vain suoraan, pappi, että Kristus oli räkänokka, josta
ei ole mihinkään. Tai, että hän on kuten kirkonseinään naulattu
kissapöllö, kuten Ison Herneisen tallin oven päällä on kotkanraato.
Te vain peritte ikuisesti kynsirahoja. Heimoveljistäkin sinun pitää
puhua, pitääpä tietenkin! Kuinka he tekevät orjatyötä, kuinka
heidät karkoitetaan konnuiltaan. Oi, sinä kollikissain isä! Sillä
täällä ei tarvitse mennä kuorimaan kahdeksanjalkaista kymmenellä
pennillä, ei suinkaan! Se on vapaaehtoista! Mikä erinomainen
talonpoikaismarssi lienee sitten se, jota pakkohuutokauppavasara
rummuttaa? Kuuntele sitten kansa tätä, eläkä ymmärrä mitään! Lue
huomenna sanoneesi etusivulta suuret otsakkeet isosta isänmaallisesta
patsaan paljastuksesta, käännä esiin takapuoli ja näe se täynnä
pakkohuutokauppailmoituksia. Eläkä vieläkään tunne, talonpoika,
isänmaan vavahtelua varpaittasi alla! Kuten vaskikäärmeitä korvessa
kohotetaan sinulle patsaita, totisia kuin epäjumalan kantapää. Ken
katsoo niihin, hän jää elämään.»

Niin kulki Esa Herneisen ajatus kuten tuli kuivassa katajassa,
räiskyen. Hänen leukansa väykähteli kuten lintua vahtivalla kissalla.
Hänen mielensä teki karjaista: »Kenen hyväksi tuo pyykki on pystytetty?
Vedä verho pois!»

Verhot vedettiin pois, pahvit kahisivat. Esa Herneinen seisoi
väkijoukossa kädet housuntaskussa ja luki kirjoituksen patsaan kyljestä.

»Tässä suomalaiset löivät ryssät.»

»Tuo», sanoi Esa Herneinen, »on väärä viisari! Se on herrain etusormi!
Tahtovat viisata meille väärän tien ja estää meitä näkemästä, että
vihollinen on lähellä, aivan kimpussamme. Sillä tuuma tuumalta,
hehtaari hehtaarilta menettää talonpoika isänmaansa.»

Juhlamenoissa oli jonkinlainen tauko. Väkijoukko tungekseli nähdäkseen
patsaan. Silti Esa Herneinen herätti jonkinlaista huomiota. Muutamia
kiusaantuneita, muutamia ihastelevia silmäyksiä suunnattiin häneen.
Väkijoukossa seisoi myöskin Metsä-Aatu.

»Etkö», sanoi hän, »kuullut, miten äsken runoa luettiin: raja railona
aukee?

»Niin aukee! Tuohon vain pystyttivät väärän pyykin. Tarkoitus on,
ettei kansa huomaisi, missä sen ikuinen ja oikea vihollinen lymyilee,
että se näkisi tuon rajarailon väärässä paikassa. Pystyttivät pyykin
paikalle, missä kuoli suomalaisia puoli kelpoisessa voitossa. Pian oli
läpyteltävä pohjoista kohti niin kiireesti, ettei joutanut taaksensa
katsomaan. Miten se on, Höröläinen, eivätkö herrat sano meille tällä
kivikielellä: häh, maaltasi köyhtynyt talonpoika! Jos et saakaan painaa
auraa isänmaan pintaan, niin kelpaat sentään sotatappeluun herrojen
puolesta, kelpaat maan alle.»

Höröläinen, takuitten takia talonsa menettänyt vanha isäntämies,
ei vastannut mitään, eikä liene liioin kuullutkaan. Sillä
pakkohuutokauppansa jälkeen hän näytti alituisesti syviin ajatuksiin
jysähtäneeltä mieheltä.

»Meneehän tuo nyt tuokin puhe ehkä sinulta», sanoi Metsä-Aatu. »Mutta
jos joku meistä synnynnäisistä köyhistä noin puhuisi, niin siihen
sisältyisi maanpetos ynnä muita rikoksia.»

»Höröläinen sanoi, että takausmiehiä pidetään kuin eläimiä! Leipää
hupamme ja kiviä annetaan. Ja kansa saa itse keräillä nekin, tuollaiset
juhlavat mukulakivet kasaan.»

»Minä vielä siihen rajarunoon ja papin puheeseen, että voittopatsaat
tulevaisuudessa rajan taakse», sanoi muuan laihakatseinen työmies,
sivellen pitkiä riippuvia nääveleitään, jotka antoivat hänelle synkän
ilmeen. »Minäkin olin asevelvollisena tekemässä maata vapaaksi ja
itsenäiseksi. Sitten kesällä yritettiin meitä marssittaa Karjalaan,
mutta me näimme rajan railona aukeevan ja teimme törrön. Emme
halunneet sankaripatsaitten alle vieraaseen maahan. Kyllä siinä herrat
kilstoilivat ja näyttivät pistooleitaan, mutta mekin räsäyttelimme
kiväärin vireeseen. Eikä herrain auttanut, tuli takaisin marssi.
Vastaantulevat joukko-osastot pyörsivät peräämme ja siihen kuivui se
sotaretki. Muutamat meistä saivat sotaoikeudessa arestia ja siinä
kaikki.»

»Eipä siitä seikasta ole näkynyt mitään kirjoituksia», epäili joku.

»Eipä liene! Eivät herrat epäonnistumisistaan lauluja tee. Totta se
vain on. Kaikki joukot olivat jo olleet marssivalmiina, mutta meidän
seisahtumisemme seisautti koko koneiston.»

»No, jopa jotakin! Olitte tilaisuudessa pääsemään voitonmerkkien
aiheeksi» ettekä siihenkään suostuneet.»

»Sinähän olet sitten historiantekijä kertakaikkiaan», sanoi Esa
Herneinen. »Miten lieneekin, mutta hyvä oli, että näytitte herroille
annin silmää. Sillä itse he ovat aina meille muistuttamassa, ettei
keppi ole menettänyt makuaan. No, tämä patsas on nyt paljastettu. Me
näemme sen aivan alasti, verhottomana. Menemmekö nyt paljastamaan
kuusipuita, niin saamme iltasen. Tämä touhu ei mahaa täytä.»

»Ei ole pelkoa vatsan paisumisesta kuorimapukinkaan ääressä», sanoi
joku. »Mutta onhan nämäkin jo nähty.»

Kymmenkunta työmiestä jätti väkijoukon ja juhlakentän. He pysähtyivät
ahdetörmälle, missä puutavarapinot kohosivat tummina ja kellertävinä.
Työ alkoi. Kirveet kolkkivat oksiin, kumaraiset miehet vetivät
hellittämättä kolorautaa pölkyn pintaa pitkin. Vaalenneet kuusen
kappaleet putosivat sitten kolisten kasaan.

Selät kumartuivat ja ojentuivat, kirveet ja koloraudat ääntelivät.
Aurinko paistoi ja varis raakkui. Avanto pulahteli kuten
jättiläismäinen silmä kevätvesien paisuessa jääkuoren alla.

Mutta illan lähetessä seisoi tämän työkunnan ja vaikeitten
puutavarapinojen luona yht'äkkiä pappi, patsaan paljastuspuheen pitäjä,
tuo ruovonpäristäjä korvessa.

»Surullinen näky, miesparat! Ettekö muista enää katkismusta: muista
pyhittää lepopäivä?»

Kumartuneet selät oikenivat ja ällistyneet kasvot kääntyivät pappiin.
Hänen kasvoillaan oli tuo ilme, joka melkein saattoi epäilemään, että
kiharaisen otsatukan kätkössä piilivät pienet sarventyngät. Mutta hänen
pitkä kaulansa teki linnuneleitä, koilisteli miehestä toiseen. Pitkä
hiljaisuus. Viimein Esa Herneinen sai sanat suuhunsa:

»Onpa tosiaankin! Mutta ne on nykyään miehet huonontuneet tai palkat
pienentyneet siinä määrässä, että pitkiä pyhiä ei käy pitäminen.»

»Huono puolustus! Jos niin on, niin ette te tuoliakaan miksikään tule.»

»Erehdys! Kyllä me sen verran saamme, että illalla voimme syödä mahan
täyteen.»

»Pyhänä ansaittu ruoka ei teitä ravitse.»

»Saattaa olla! Mutta pyhä ei kukista nälkäämme!»

Toisen miehen ääni:

»Sen tuon työläisen pitäisi olla niin lujan miehen nykyään, ettei sillä
saisi olla minkäänlaisia himoja!»

»Kyllä tässä kuitenkin on samalla mielenosoitusta, että keskellä kylää
ja tällaisena juhlapäivänä teette töitä.»

»Jospa siihen sellaiseen näytökseen olisi syytäkin, ettei aina
tarvitsisi rajojen takaa etsiä niitä, jotka huokaavat orjuudessa ja
kurjuudessa.»

»Vai sellainenkin ääni! Mutta en moiti teitä, miehet. Teidät on
heitetty oman onnenne nojaan, väärien aatteiden ohjattaviksi... Ja
tekin, Herneinen.»

»Mitä? Ei tuota ennen synniksi räknätty, kun ampua räiskättiin
sunnuntait läpeensä ja kirkkoherrakin käveli kivääri olalla kirkkoon.»

»Maanpuolustus on pyhä asia.»

»Kenen maan? Talonpojan maa viedään miekan iskutta. Niin kävi minulle!»

Hyväksyvää mutinaa ja useita yhtäaikaisia lauseita.

»Tästä ne koituvat pyssyt ja paukutkin.»

»Kyllä yksityisen työmiehen kimppuun ollaan käymässä.»

»Mutta eivätpä papit lue asetussanoja yhtiöille, vaikka nämä
teettäisivät esimerkiksi uittotöitä miten suurella roihinalla ja miten
suurena pyhänä tahansa.»

»Routaa, routaa on vielä maassamme ja kansassamme», sanoi pappi.
»Rajoja ja juopia on välillämme. Mutta ne täytetään. Puhuin, koska
minun oli vaikea nähdä tuota tällaisena päivänä. Heittäkää työ! Jos sen
vuoksi iltasetta jäätte, saatte sen pappilasta.»

Pappi meni ja sen jälkeen oli tovin hiljaisuus. Miehet tupakoivat ja
puhelivat vierailun johdosta. Mutta sitten selät jälleen kumartuivat
kuorimapukkien ylitse.

Ennenkuin ilta oli käsissä, tuli toinen vieras, poliisi Hän
antoi miehille haasteen ensitulevan kevätkäräjiin vastaamaan
sapattirikoksesta.

Ilta sinersi ja punersi. Tuuli oli jäänyt jonnekin hierinpuumetsien
taakse ja velttoja juhlalippuja vedettiin juuri alas tangoistaan.

Esa Herneisen kasvot olivat sapenkarvaiset ja hänen kolorautansa putosi
raskaasti pinon päähän.

»Elkää ihmetelkö mitään! Herrat ja opettajat soittelevat kuolleitten
luilla, jotta korvamme teroittuisi kuulemaan rajantakaisten orjuuden ja
kurjuuden huokaukset, jotta silmämme näkisi, kuinka heidät karkoitetaan
konnuiltaan. Mutta täällä kuulostaa kruununvoudin vasaranpauke
talonpojan nurkkajuurissa vain hauskalta pakkasnapseelta, eikä jätkän
tarvitse vuolla puuta sapattina.




KOLMASTOISTA luku

VASARA ISON HERNEISEN YLLÄ


Jopi Herneinen istui kamarissaan kyynärpäät pöydällä, turvonneet kasvot
kämmenten välissä. Oli tullut juhlituksi sitä patsaan paljastusta.
Parhaassa nousussa hän oli tuntenut itsensä ylen miehekkääksi. Ihan
rintaa paisutti. Sellainen on suomenrotu: kaikki se on kärsinyt, kaikki
kestänyt...

Nyt hän ei tuntenut mitään miehevyyttä, pystöilyä, rinnan paisumista.
Ainahan asia oli niin ryyppäyksen jälkeen. Hänen tihruiset silmänsä
sattuivat jälleen levällään olevaan sanomalehteen. Niin, niin!
Siinä se oli nyt. Nyt maailma saa sen tietää. Siinä kuulutettiin
pakkohuutokauppa Isoon Herneiseen. Siellä ja siellä, sellainen
ja sellainen paikka, sen ja sen saatavista. Tosi siitä sittenkin
näyttää kehittyvän, vaikka hän vielä ulosottajain vierailun jälkeen
oli hymyillyt miehekkäästi, salaperäisesti: ei Isosta Herneisestä
niin juuri justiinsa lähdetä. Hän on vielä mies, joka järjestää.
Mutta luotto oli lopussa kertakaikkiaan. Jokainen vain perisi,
ottaisi omansa. Ja kuitenkin hänen asiansa olivat olleet kutakuinkin
järjestyksessä. Mutta isoin saarnamies alkoi ahdistaa. Siinä oli ehkä
erään miehen sormet pelissä, miehen, jonka suvulla oli iänikuista
kaunaa Herneisille, joka halusi isännäksi Isoon Herneiseen. Käyttävät
aikaa hyväkseen, pelaavat, pelaavat. Voi, saatana, talottomaksi,
talottomaksi! Millä häpeällä pitikin vielä miestä lyödä. Kyllä ne nyt
ammoittelevat suutansa, odottaen, että Iso-Herneinen vielä konttaa ja
kerjää, joutuu joutavan jäljille, kuten Höröläinen, joka on ottanut
turvansa pahanpäiväiseen koniin.

Hänen mieleensä muistui eräs ukko, maantienkulkija, jota hän oli
kerran hoivannut merkillisen auliisti. Hänenkö edelläkävijänsä, koko
talonpoikaiston edelläkävijä? Nila, niin, talonpojan jalan juuresta
olivat nousseet kaikki omistamattomat. Sanottiin niin.

Mutta kyllä tämä oli liian kovaa vanhalle miehelle. Pojat ja perilliset
voivat vielä yrittää oppia uusia asenteita maailmassa. Tuollaiset Esat
voivat vielä tarttua kirveeseen ja kiroilla kuten miehet. Mutta hänen
aikansa oli ollut. Voi, kyllä esi-isät, joille patsaita pystytettiin,
pääsivät sentään vähällä. Jos vihollinen lahmasi maan, tuli poltti
talot, halla vei viljan, niin se oli rehellinen, luonnostaan lankeava
tuho. Eikä sellainen tavaton tauti, salainen rutto, joka nyt vei
talonpojan omaisuudet, laittoi hänet ja hänen jälkeläisensä tielle,
teki myrkyksi elämän. Ei tiennyt mitä tehdä, mihin tarttua. Voit vain
odottaa, kuulostaa hiljaista ja hirmuista tuhonuhkaa.

Jopi Herneinen huokasi ja hänen silmänsä sattuivat seinäpuhelimen
kiiltävään pintaan. Se oli kuten jokin pitkäkasvoinen, mulkosilmäinen
olento. Hän tunsi hämärää pelkoa, kauhua. Ettei se vain pärähdä ja
joku ilkeä viesti vieri hänen korvaansa? Maailma on kehittynyt liian
viisaaksi, sen käsivarret ovat jatkuneet suunnattomiin. Rakensivat
koneita ja koneissa piili sellaisiakin voimia, joita niissä ei luultu
olevan. Ihminen seisoi avuttomana ja ällistyneenä niiden keskellä,
eikä enää tiennyt, kuka hallitsi, kenessä piili sielu, teräskö vai
liha oli punnittava kalliimmaksi. Nytkin hurisi automoottori tiellä,
hurisi ukko Herneisen mielestä ilkeästi, pilkallisesti. Eikö tässä
vähemmällä helvettiin kerittäisi, oi ihmisen poika? Lennettiin ilmassa,
lennätettiin sanat noitamaisesti. Kun hän yöllä kompuroi juovuksissa
kamariinsa, niin hän painoi epävarmalla peukalollaan nastaa ja huone
rävähti valoisaksi. Sellaiseen aikaan oli eletty. Sopi oikeastaan
jysähtää miettimään, että tarvitsiko sellainen aika vapaata ja
itsenäistä, omistavaa talonpoikaa? Olivatko maatalot, tällaiset Isot
Herneiset enää mitään? Mutta persoilivat ne vain niitä ja tahtoivat
viedä hänen harmaat karvansa murheella hautaan.

Oliko hän elänyt liian kauan? Hän muisti ajan, jolloin honkainen
kärisevä päre kävi valosta, jolloin sait laittaa poikasi sanomaan
kiireellistä asiaa, jolloin hevonen merkitsi nopeutta ja voimaa. Kerma
sai kihota omin voimin maidon pinnalle, varstan jyske ja rukin hyrinä
oli koneellisin ääni. Voi, se aika oli kaunis! Taivas oli silloin
korkealla ja tuulet raittiita, kesä ylen vihreä ja talvet valkoisia.
Ihmiset osasivat elää. Heissä ei ollut mitään liikaa, sitä jotakin
outoa jälkikasvua, minkä voit ounastella nykyisestä rodusta. Silloin
haisi ruumiin hiki. Nyt on ilma täynnä aivojen hikeä, koneitten
löyhkää. Jos silloin isännät joutuivat pois taloistaan, niin he olivat
ne reilusti ryypänneet, kädestä pitäen hävinneet. Iso Herneinen, sen
isäntänä olo, oli silloin kunnioitettava asia. Se oli ihanaa aikaa!
Syötiin ja katsottiin naiseen himoiten häntä.

Jopi Herneinen tuijotteli menneisyyteen sisäisellä silmällään. Hänen
korvansa ikäänkuin eroitti esi-isien epälukuisten askelten äänen.
Näillä tantereilla he olivat hikoilleet, ahertaneet, suunnitelleet.
Heidän aikanaan talo oli täynnä elämää. Oli aluksi hänenkin aikanaan,
mutta nyt täällä haiskahti autius ja yksinäisyys, epämääräinen mahous.
Hiljaista, vähän väkeä, vähän karjaa. Sillä hän oli viime aikoina
pienentänyt talouttaan, myynyt elukoita saadakseen rahaa juokseviin
menoihin, muun muassa viinaan.

Siinä oli nyt ainoa ilo. Oli tullut suuri yksinäisyys, vanhuus.
Vanhuusko? Eipä niinkään! Ei hän vielä tutissut. Hän ikävöi emäntää,
heräsi yöllä ja ajatteli raamatun sanoihin, että ei löydy ketään tässä
vuoteessa. Ei ollut kysymyksessä yksilöllinen vanhuus. Oliko tämä joku
suurempi vanhuus, laajempi lahoaminen, lajin kuolema? Eikö tuollainen
hämärä ajatus ollut vavahduttanut häntä silloin, kun hän puhutteli
erästä vanhaa miestä maantiellä, eikä nähnyt hänessä jonninjoutavaa
roikaletta, vaan edelläkävijänsä.

Mutta oliko suuri ilo, jos epäilit olevasi viimeinen isäntä? Muuttukoon
mies ja suku, mutta Isoon Herneiseen ei tule koskaan isäntää, ei
sellaista isäntää kuin ne, jotka ovat olleet, kuin oli hänkin menneinä
päivinä. Eikö tämä ollut kahta kauheampaa? Jos olisi kumppali, niin
ehkä nämä päivät olisivat helpommat kestää. Lyylikin oli käynyt
hänelle ynseäksi, vaikka alussa hempeili, silloin kun uskoi, että
hän on lujilla juurilla Isossa Herneisessä. Nyt pelehti kaikkien
maankiertäjien parissa, uskossa, että ne hyvin pelmuuttavat hänen
nahkaansa. Jos hän nyt näytti päässeen tuosta kulkurista, niin eikös
oltu jo huhuiltu, että hän piti yhtä sen miehen kanssa, jonka ukko
Herneinen uskoo olevan syynä siihen, että hänen talonsa hävitetään
ennen aikaansa.

Kovin yksin hän on, ilman ystäviä pahojen päivien tullessa.

Eikä edes yksinkään. Oli olemassa eräs epämääräinen olento,
kääpiömäinen, sukkela, puikahteleva. Eikö se nytkin istunut pöydän
reunalla, heilutellut ohuita koipiaan, rapistellut sanomalehteä ja
sanonut: »Mitäkö teet? Kysy isännältä.»


Pilkatakseen se niin sanoi. Se oli tyhjänen, pikku-ukko. Sen olemus ja
olemassaolo oli asia, jota Jopi Herneinen ei halunnut ryhtyä tutkimaan.
Hän kauhistui, sulki silmänsä ja painui entistä kyyrympään.

Hän istui kauan, tuntikausia, raskas ja synkeä pää käsien varassa.
Hänen sydämessään oli kumea hätä. Voi, että elämää oli yhä edessä,
vaikka isännyys oli kuollut. Isännät olivat kuolleet tai kuolivat
parasta-aikaa. Jäljelle jäi vain isäntien varjoja.

Hän havahtui ja huomasi illan sinertävän. Varjoko? Mutta varjot
eivät tunne tuskaa, ei heitä kaiva kateus sen vuoksi, että yhä on
olemassa omistusta, nuoruutta, nautintoa joillekin muille. Mutta
tämä oli myöskin todistus siitä, että elämä ei ollut ohi. Oli kai
pöyhistäydyttävä, yritettävä. Miten? Matka kaupunkiin. Eikö sille
päävelkojalle, koronkiskurille, metsä- ja muilla rahoilla paisuneelle,
voisi viime tingassa puhua järkeä? Sitäpaitsi oli siellä eräs nuoruuden
tuttava, liikemies, jonka rikkaudella ei omien puheittensa mukaan
ollut äärtä eikä päätä. Sen käsityksen oli ukko Herneinen saanut viime
tapaamisesta.

Hän silmäili pöytäänsä, jonka paperikasat muistuttivat hänelle
viimeaikaisista laiminlyönneistä. Nuokin työt olivat takapajulla, miten
lienevät olleetkaan.

Istuessaan syömään iltasta hän jälleen painui surulliseksi. Hampaat
olivat huonot. Natustelit, pyörittelit, pyörittelit suupalaa ja
nielasit sen sitten umpimähkään, että käydä miten käydä. Niin oli koko
elämäsi laita: natustelit sen rippeitä hampaattomin suin.




NELJÄSTOISTA LUKU

KAUPUNGINMATKA


Mutta seuraavana aamuna Jopi Herneinen seisoi komeana ja ryhdikkäänä
maantiellä odotellen linjavaunun lähtöä. Hän tiesi yhä, kuinka oli
oltava ihmisten keskuudessa. Hän sytytti sikarin ja antoi tikun
sammua hyppysissään ikäänkuin näyttääkseen, että käsi ei vavissut
vähääkään. Ehkä hänen kaulansa näytti venähtäneellä, suonikkaalta,
ryppyiseltä ehkä hänen kasvoissaan oli jokin pingoittunut ilme ehkä
hänen tarkasteleva katseensa uteli: miltä sitten Ison-Herneisen pitäisi
näyttää, oi ihmiset, kun pakkohuutokauppa on kuuluteltu.

Vaunu lähti liikkeelle. Kone hyrisi, rattaat pyörivät, keväisen kirkas
maailma ja maa jäärippeineen ja rapakkoroiskuineen jäi kuten lasien
taakse. Jopi Herneinen istui penkissään ja huomasi sielussaan kuten
hämmästyksen: mihin hän on tullut? Missä hän on ollut, mikä pilvi on
hänen mielensä peittänyt, silloin kun on jouduttu aivan huomaamatta
uuteen maailmaan, esimerkiksi linjavaunun maailmaan?

Eivätkö tälle tielle kuuluneet vain hevoset ja ratasten kolina,
ijäisyyden pituisilla ojelmuksilla? Eikö hän itse ollut niin
monesti matkannut kaupunkiin helteessä ja pakkasessa tuijotellen
hevosen keinuvia lautasia? Eikö asiaan kuulunut Koni-Aappo matkalla
markkinoille vaivaisine ja ontuvine luuskineen, rattaineen, jotka
naukuivat niin, että se oli kuten pilkka pyhää henkeä vastaan? Missä
olivat syöttöpirtit, apekeppien kopina, eväskontit, piiskaryypyt,
hauskat matkatoverit?

Mistä tuli tämä vaunu? Miksi se ei ollut ällistyttänyt, salvannut
henkeä kaikilta ihmisiltä kuten kummitus? Se teki virstantolpat
pieniksi asioiksi, se pyyhki, pyyhki pitkin tietä, pysähtyi ja lähti,
nosti ja laski ihmisiä ja tavaramyttyjä. Se otti mukaansa kenen
hyvänsä: isäntiä ja arvokkaasti vaikenevia herrasmiehiä, jätkiä
reppuineen, eukkoja myttyineen, laitoksissaan olevia naisenpuolia.
Siinä he olivat sitten lähetysten ja tarkastelivat toisiaan ihmislasten
tunteilla: välinpitämättömyydellä, mielenkiinnolla, inholla, himolla,
kateudella. Mutta kuitenkin kaukana toisistaan kuten suljettuina
oman tietoisuutensa toukkakoteloon. Mikä heitä liikutti? Rahahuolet,
sairaudet, kaikki pulmat kerääntyivät tänne, nostivat sumuhien
akkunalaseihin. Tämä peto, joka kiiltävin mulkosilmin, myristen
pahaenteistä, lakkaamatonta myrinäänsä, kiiti maanteillä oli kai
tuonut tullessaan kaukaisiin kyliin noita pahoja tauteja: vekseleitä,
ulosottotuomioita, hupsuutta, umpisuolen tulehduksia...

Jopi Herneinen tuijotteli eteensä ja tunsi olevansa outo ja muukalainen
tässä maailmassa. Nämä ihmiset eivät olleet hänen aikalaisiaan eikä
kansalaisiaan. Miksi piti ihmisen elää niin kauan, että hän joutui
tällaiseen taikamaiseen maailmaan, joutui kyyröttelemään tällaisen
ilmestyskirjan pedon vatsaan. Se pyyhki, pyyhki teitä ja pudotti
samalla isännät pöytiensä päistä, kiikkutuoleista, kiesien istuimilta.
Tuo aika, jolloin keisit keikkuivat, kärrynpyörät jyrisivät, hevosten
harjat liehuivat, se oli oikeaa aikaa. Iso Herneinen oli silloin
aika järkäle maailmaa. Nyt isännät olivat vain kummittelevia varjoja.
Koneita, koneita! Ne vallitsevat ja mihin ne loppujen lopuksi
johtaisivat, se oli ihmisen ymmärrykseltä kätkettyä. Istut siinä mies,
käännät ruuvia, muka ohjaat, mutta sinä olet vain palvelija. Herruus on
siellä mistä kumpuilee tuo alituinen, uhkaava myrinä.

Hänen vieressään kaksi pienviljelijää puhui pula-ajasta. Heistä huokui
synkeä herraviha. Heidän sydäntään etoi herrojen paisuva paljous,
heidän puuttumaton toimeentulonsa. He eivät kunnioittaneet pappiakaan.
Se sai pitäjän parhaimman talon ja palkkaa vuodessa sen määrän, että
asutustilallinen kasvattaisi sillä tusinan työmiehiä.

Toinen heistä, keski-ikäinen mies, pyyhki ahavoitunutta naamaansa
suurella lapiomaisella kourallaan ja sanoi, että ennen Amerikassa ei
pappi saanut parempaa palkkaa kuin tavallinen työmies. Lapioon se sai
tarttua ristijäisten ja hautajaisten väliajoilla.

Toinen sanoi, että on se omituista, mutta nykyään on jo hankala tarttua
lapioonkin. Herrat jo suunnittelevat, että vauhtipussit pois köyhiltä.

Ja jälleen Jopi Herneinen näki edessään koneet, valtavina puhkuvina
riveinä. Niiden vieressä torkkuivat viimeiset ruunamaiset ihmiset
riippuvin, alakuloisin päin, kuten viimeiset valkit talonpojan
pellolla. Tähän uuteen maailmaan, johon oli huomaamatta liu'uttu, ei
kuulunut ori, kuopiva ja hönkyvä, innon voimalla liikkuva ori.

Jopi Herneinen näki tienposkessa kirkon ja puisen vaivaisukon sen
juurella. Se ojenti kämmentään tietä kohti. Jopi Herneinen muisti, että
he olivat tuon puuäijän kanssa samanikäiset. Hän muisti katsoneensa
siihen aina kuten viheliäiseen katsotaan. Oliko heistä nyt tullut
vertaisia ja veljiä? Oliko hänelläkään enää muita keinoja kuin
tuollainen itsepintaisen avuton ele, ihmisten edessä, jotka eivät
näyttäneet hänen aikalaisiltaan eikä maanmiehiltään.

Hänen rintaansa koski kipeästi, hän lummisteli silmäluomiaan.

Mutta siinä oli eräs talo, vanha talo, joka yht'äkkiä loihti hänen
mielensä silmien eteen erään kesäyön, hiljaisen, valkoisen, tuoksuvan,
rastaan laulun koristaman yön. Hän oli polvillaan suurimman osan
yötä erään sängyn vieressä ja oli tuntenut itsensä onnelliseksi.
Siitä talosta hän oli tuonut emännän Isoon Herneiseen. Silloin ei
ounasteltukaan, että hän joskus olisi kuten ystävä ja veli tuon puisen
vaivaisukon kanssa eräässä linjavaunumaailmassa. Ehkäpä tuokin talo oli
nyt vain näennäisesti talo, eikä liene enää talontyttäriäkään nuorille
miehille.

Niin kuljettiin hyristen ja hytkyen pitkin tietä, jonka varsilta Jopi
Herneisen mieleen nousi tuhansia muistoja, kuten karisseita, keltaisia
lehtiä syysmetsässä. Hän ikäänkuin kahlaili niissä, upposi niihin.
Nykyisyys oli kuten kaukaisen vieraan maan maisema. Kuitenkin hän
silmäili sitäkin, nopealla, luimistavalla katseella. Nuo molemmat
tyytymättömät, työn kourien jälkiä kantavat pienviljelijät: toinen
vei kaupunkiin maantuotteita, toinen meni neuvottelemaan lakimiehen
kanssa meijerin konkurssiasiasta, josta halusi itseään irti. Siinä oli
lomalta palaava, torkkuva sotilas, metsäherra nahkatakissaan, kärsivän
ja levottoman näköinen naisenpuoli, jolta leikattaisiin umpisuoli,
opettajatar pyöreitten silmälasien takana matkalla hammaslääkäriin,
ostoksille, kuljettajalle lipsuileva nuori neiti.

Sitten tuli kaupunki, tuo ilmiö, jota Jopi Herneinen ei ollut
milloinkaan käsittänyt. Miksi piti maasta nousta tuollaisia kivisiä,
ahdistavia seutuja, miksi ihmisten keräytyä liian lähetysten kuten
litomatoset? Hän katsoi siellä aina epäillen ympärilleen: ei
ruohonpiikkiä! Epäilemättä joka komero asutettiin rahanvaihettajilla,
taskuvarkailla, huijareilla, joutilailla maleksijoilla. Epäilemättä
tämä kivinen erämaa oli ikuinen imeväinen, jota maaseutu sai kantaa
povellaan.

Vaunu pysähtyi torille, tuolle mukulakiviselle vainiolle, jonka
laidassa hän tunsi sielussaan omituista hätää, pelästystä. Voi,
hedelmätöntä maata! Hän huomasi synkeän näköisiä, epämääräisesti
puettuja miehiä, jotka istuen tai seisten tuijottelivat merelle,
jonka jäistä, valkoista pintaa keväinen aurinko hyväili. Hulikaaneja,
sällejä, laivanlastaajia! Jopi Herneinen oli aina katsonut heihin kuten
katsotaan juoksenteleviin koiriin, joiden maailmaan ihminen ei pääse
eikä pyrikään. Mitä he maleksivat? Mikseivät he tee työtä? Mitä he
odottavat mereltä? Näyttääkö jää jo hauraalta, sineä, läikyntää, mustia
laivansavuja lupaa valta?

Jopi Herneinen huokasi.

Olivatko heidän isänsä tai isoisänsä vielä työskennelleet vainioilla,
metsissä, istuneet oman pöytänsä päähän? Pitikö hänen vielä vanhoilla
päivillään oppia epäilemään, että pahuus voisi johtua jostakin
muualtakin kuin ihmisestä itsestään? Pakkohuutokauppa Isoon Herneiseen
ja silloin sait tulla seisomaan vaikka tuohon torin reunaan, kädet
housuntaskuissa, sielultasi synkeänä ja käsittämättömänä, odotellen
laivaa, jota ei tule.

Mutta kun hän pyöräytti saamamiehensä, Asarias Puran, ovikelloa, oli
hän jälleen ison talon isäntä päästä hännän tutkaimeen. Hän istui
raharikasta vastapäätä kuten mies, joka ei hämmästy mistään, joka on
vain sivumennen poikennut toimittamaan vähäpätöistä asiaa. Hän puheli
ilmoista, maaseudun oloista, pulasta, josta hän luontevasti johtui
huomauttamaan kuten ohimennen, että miten on sen hänen velkansa kanssa
hätäilty niin: eikö enää luoteta Isoon Herneiseenkään?

Hän antoi katseensa levätä tuon ison, lihavan miehen koko ruholla,
raskaana, välinpitämättömänä, salaisesti tutkivana. Hän tunsi sisässään
vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Asarias Pura ei ole hänen
tietoonsa koskaan tehnyt työtä, ei mitään kunnollista. Hän on vain
istunut kuten hämähäkki verkkonsa keskellä lenoen velkakirjoja,
perien korkoja. Ei edes perillisiä, joiden eteen mies puurtaisi, ei
mitään harrastuksia, ei edes kyläsuutarin sanaan uskosilla oloa. Raha
lykkää vain korkoa, kokoontuu kasaan kuten tuulen ajama lumi hänen
porraspäihinsä. Mies nukkuu, torkkuu, kävelee kadunvälin, lihoo,
kasvattaa vankkaa vatsaa. Jopi Herneinen huomasi ajattelevansa hieman
sopimattomasti ja epäpyhästi: »Tuo lienee se jumalankuva».

Mutta kuitenkin Jopi Herneisen täytyi jollakin tavalla hyväksyenkin
katsoa häntä. Siinä oli kuitenkin ihminen, jota voit puhutella
kasvoista kasvoihin. Ei hän ollut kuten pankinjohtaja, joka ei ole
ihminen, joka uskottelee olevansa eräs koneiston osa ja lieneekin
sitä. Hänen kasvonsa ovat kuten jonkinlainen suunnaton, muodoton
naamio, jonka taakse et voi kurkistaa. Hän sanoo, etteihän tämä ole
minun asiani, liike vaatii sitä ja sitä! Koko maailma elää yhtiöissä,
porukoissa. Ne pettävät vielä pirunkin. Käypi ilmi, ettei kenelläkään
ole ollut omituista sielua.

Asarias Pura rummutti pöytää tylpillä sormillaan, hymyili hieman
neuvottomasti, mutta tapasi pian oikean otteen. No, hän tarvitsi rahaa.
Eikähän ollut ajateltavissa, että Iso Herneinen, aina mainittava, rikas
talo, joutuisi vaikeuksiin tässä asiassa.

»Kyllähän sitä tavaraa on», sanoi Jopi Herneinen. »Mikäs on ollessa.
Mutta on kysymys rahoista, numeroista. Kun joutuu nykyään muuttamaan
tavaraa numeroiksi, joutuu vahinkoon.»

»Eihän se nyt Iso Herneinen vielä pätö asioissa», sanoi Asarias
Pura. Hänen huulillaan oli hymy, jonka takaa Jopi Herneinen aavisti
ajatuksen: etköhän nyt köyristä vähän selkärankaasi ja ala käyttää
hätääntyneen kieltä.

Mutta sitä iloa ei Jopi Herneinen hänelle suonut. Sillä hän ajatteli,
että se olisi turha nöyristyminen. Voi, jumalankuva, aiot auttaa täten
yhden nuoren, kaukaisen sukulaisesi Ison Herneisen isännäksi! Mikset
tekisi hyvää, kun on tilaisuus, jolloin se ei maksa sinulle penniäkään.

»No, eipä siitä sen enempää», sanoi hän. »Onhan aika epävarma. Parempi
olisi, että saisi omansa yhteen nyttyrään ja makaisi päällä. Muuten se
voi haihtua, lentää ilmaan kuten akanat, sillä tuuleskelee...»

Hän jutteli pitkään, sujuvasti, eleitä tehden kuten olisi pitänyt
puhetta kokouksessa. Hän luimautti raharikkaaseen tutkiskelevan katseen.

»Aika on kallis, sanotaan. Se onkin kallisarvoinen kaukonäköisille.
Siellä maalla on nyt ikäänkuin luokopäivät. Jolla on harava, se
haravoipi. Olen kuullut, että nuori sukulaismiehesi, Antti Pura,
aikoisi nyt hankkia maatilan.»

Asarias Pura ei ollut äskettäin tavannut sukulaistaan. Ei siis tiennyt
hänen suunnitelmistaan.

Jopi Herneinen otti lakkinsa, hyvästeli ja astui ulos selkä suorana.
Vasta kadulle päästyään hän tunsi hartioillaan ikäänkuin köyristävän
painon, tunsi ympärillään ikäänkuin ohuen hämähäkin seitin.
Olivat kietoneet hänet, kuristaisivat hänet hengiltä. Hän katseli
raivostuneena ympärillään kiirehtiviin ihmisiin. Mitä he surrannevat
kuten ampiaiset? Eikö heitä varten olekaan lankoja?

Hän talsi katuja umpimähkään. Se siis tapahtuu sittenkin. Vanhuus,
avuttomuus, köyhyys, oli se pala, joka olisi nyt nielaistava. Se
tarttuisi varmasti kurkkuun. Mitä ihmiset ajattelevat? He ajattelevat
että se on hupaista, kun Iso Herneinen seisoo nyt kuten joku
jonninjoutava ukko. Eivätkö he voi kysäistä osaaottavasti, että miltä
maistuu nyt tämä nykyaika, tämä maailma? Onko se sen makuinen kuin
entinen? Menihän mukiin silmätä sitä ison Herneisen päätyikkunasta.

Hän käveli kauan ilman päämäärää, kunnes pysähtyi väsyneenä ja huomasi
seisovansa talon luona, jonka piti olla sen liikemiehen, A.V. Kaistan,
hänen tuttavansa. Entäpä sitten? Oliko enää olemassa tuttavia,
sukulaisia, ystäviä? Aika oli tällainen, elämä oli tällainen, maailma
oli vain liikeasioita ja liikennettä.

Hän tuijotti porttikäytävään, joka näytti hänestä mustalta ja
synkeältä. Hän aikoi kääntyä pois. Mutta siinä astui häntä vastaan
A.V. Kaista hienona, pitkänä, nuorekkaana. Hän silmäsi Jopi Herneistä
pitkään, tunsi, kiirehti luo, puristi ja pudisti hänen kättään
rakkaasti.

»Näkeepä sinutkin vielä», alkoi hän holottaa. »Tule toki taloon!»

Jopi Herneinen seurasi häntä melkein äänettömänä. Puhuminen ei
ollutkaan tarpeellista. A.V. Kaista piti kyllä siitä huolta.

Hänen huoneistonsa oli komeasti kalustettu. Ukko Herneinen tunsi
vajoavansa, vajoavansa istuessaan sohvaan. Sieltä hän katseli, käänteli
kaulaansa pyörein päin kuten pöllö.

»Noin on mies menestynyt», ajatteli hän. »Ja kuitenkin olen nähnyt
hänet jos jossakin jamassa.»




VIIDESTOISTA LUKU

LIIKEMIES A.V. KAISTA


He olivat saman pitäjän syntyjä, melkein yhden ikäisiä. Mutta koskaan
he eivät olleet mitään erikoisia ystävyksiä olleet. A.V. Kaista
oli köyhää lähtöä, mutta pienestä pitäen hänessä olivat eläneet
suuret pyrkimykset. Hän oli päässyt kauppa-apulaiseksi ja sitten
kauppiaaksi ja kohonnut vähitellen suureen maineeseen rikkaudestaan
ja vääryydentekotaidostaan. Kansa oli kertonut muun muassa hänen
maksattavan olemattomia velkoja ja perivän oikeita ryöstämällä, siinä
muodossa, että hyötyi ylenmäärin. Mutta semmoisiahan kansa kertoo
kaikista menestyneistä miehistä. Lopulta hän oli tehnyt vararikon ja
joutunut syytteeseen konkurssirikoksesta. Hän oli selviytynyt siitäkin
kuten koira veräjästä. Mutta kovia aikoja ne olivat A.V. Kaistalle.
Mielenhäiriöitä, itsemurhayritys, syyntakeettomuustodistus, jolla hän
vapautui edesvastuusta.

Jopi Herneinen muisti, että hän oli ollut läsnä silloin, kun A.V.
Kaistan kaulasta oli katkaistu silmukka, kun hänet kantaa roihuutettiin
sänkyyn, kun hän siinä kieriskeli ja korisi henkitoreissaan, potki
housunsa nilkkoihin. Teki sen siksi, väitti kansa, kun sievä
sairaanhoitajatar hääri hänen ympärillään. Sillä, sanottiin, että
kaikki oli manoveeria. Hän oli palkannut miehen katkaisemaan silmukan
ajoissa...

No, kaikkeen olisi ihmisen alennuttava rahaa palvellessaan. Surkealta
oli näyttänyt. Mutta kaikki se oli vain kohottanut kansan silmissä
hänen älymiehen mainettaan ja suurta ja salattua varakkuuttaan. Hän oli
tehnyt kaiken vain viisauksissaan, rikastuakseen.

Siltä oli näyttänytkin. A.V. Kaista muutti kaupunkiin. Hänestä tuli
talonomistaja, monenkin talon. Hän tahtoi viettää loppuelämänsä
rauhassa ja levossa. Mikäpä hänellä, jonka varoilla ei luultu olevan
äärtä eikä päätä. Kuitenkin huhuttiin hänen vieläkin sekautuvan
liikeyrityksiin, arvopaperikauppoihin tai muihin, joiden laadusta ei
ollut mitään selkoa.

Hän oli ollut jo täällä vuosia, joutunut leskeyteen, mutta nainut
äskettäin uudestaan, vielä nuorekkaan, varakkaan virkanaisen.

Jopi Herneinen havahtui kuulemaan kuinka A.V. Kaista selitti juuri
sitä, kuinka häntä oli onnestanut naisasioissakin vanhoilla päivillään.
Elämänsä oli pehmeää, kodikasta.

»Mutta minulle se tämä ilta ei nyt erin kauniisti ruskota», sanoi Jopi
Herneinen.

»Niin, minähän huomasin: pakkohuutokauppa Herneiseen! Mitä sinä siinä
ajat takaa?»

»En siinä minä mitään aja. Muut ajavat!»

»Elä helvetissä! Ettäkö Iso Herneinenkin? Minä olen aina ajatellut,
että ei se oikea talonpoika ole vielä millänsäkään. Mitä lienevät
resutaloja, kepulieläjiä, joita köyhyys on aina reuhtonut kauluksista.»

»Se köyhyys on nyt käynyt ylen rohkeaksi. Törmää kenen kauluksiin
hyvänsä.»

»Surullista, hyvin surullista! Mutta eihän talonpoikaa päästetä
kontalleen. Siinähän on jos jotkin pönkät, maakiinteistöpankit, valtion
lunastukset. Toista se on meidän liikemiesten! Kun me kaadumme, niin se
on tosi kaatumista.»

Jopi Herneinen tunsi vajoavansa entistä syvemmälle tuohon sohvan
pehmeyteen. Hän tuijotteli sieltä äänettömänä, saman näköisenä kuin
pöllö, jota on häiritty syvästä unestaan.

Yhteiskunnan apuunko? Miksi hän ei ollut sitä koskaan ajatellut? Ei
hän halunnut holhouksen alle. Mikä isäntä oli tuollainen yhteiskunnan
pakkokeinoilla auttama? Isännän kuva se oli, varjo! Tilattomia,
torppareita sopi autella ja holhoilla. Kyllä maassa suoritetaan
parasta-aikaa jotakin suunnatonta silmänkääntötemppua, kun muka
isännätkin jo ovat autettavina, he, jotka ovat aina auttaneet köyhiä
ja kykenemättömiä. Sitäpaitsi, eikö hän ollut aina sanonut, että
yhteiskunta pakkautuu liikaa ihmisten asioihin. Ellet voi selviytyä
omin neuvoin, niin antaa lopun tulla...

»Eihän se nyt sovi seinillekään, että isännistä renkejä tehdään,
valtion pankkien renkejä», sanoi hän ja tuijotti sitten eteensä
synkkänä ja äänettömällä.

»Kuule, elähän nyt», ehätti A.V. Kaista puhumaan honottavalla,
imelällä, lohduttavalla äänellä. »Me miehet, meillä pitää olla
sellainen ajatus, että ei niin kauan ole hätää kun housut haisevat.
Mitä? Lähdemme kapakkaan, otamme ryypyt murheeseen.»

Jopi Herneinen nousi. Niin, eihän ollut muuta ystävää, lohduttajaa kuin
viina, sen jälkeen kun asiat alkoivat näyttää olevan hullulla tolalla.

Kotvasen kuluttua he istuivat ravintolassa, joka täyttyi täyttymistään
illan hiipiessä kaduille valkoisena ja sinisenä. Tunsiko kaupunkikin,
sen asukkaat, vuodenajat, kevään? Ammahtiko auton torvi kuten vangittu
nauta, haiskahtiko bensiini kuten maa, sulava lanta? Eikö lopultakaan
oltu päästy kauas maasta? Jopi Herneinen oli tuntevinaan kevään
tunkevan syvälle ytimiinsä tänne kapakkaan, jonka täyttivät korkeitten
lasien koristamat pöydät, puheen sorina, savupilvet, ilmanvaihtajan
surina, soittokoneitten vingahtelu. Tunsivatko nämäkin itämiset, vielä
kevään? Eihän sen pitänyt merkitä heille mitään. Eivät he katsoneet
toivoen sulavaan maahan. Heidän päivänsä olivat kuten ennenkin. Samat
rattaat pyörivät, samat liikkeet käsivarsilla, paperien kahina,
numerorivit, tilipussit. Nuo naiset kuulivat vain kirjoituskoneen
järkähtämättömän rämisevän naputuksen. Siinä he kuitenkin istuivat ja
näyttivät haistaneen kevään. Kuitenkin he olivat kuten toista laatua,
toista rotua. Jopi Herneinen tunsi vihaa koko tätä ympäristöä kohtaan.
Oliko maa köyhä? Siltä se voi näyttää vanhasta talonpojasta, joka
odotti pakkohuutokauppaa, asutustilallisesta, joka seisoi jäisen rämeen
laidassa ja tiesi saavansa hartioilleen erään markkaluvun velkaa siitä
hyvästä, että iskisi siihen raivaajan kuokan. Niin, niin oli luultu,
että tämä maa on köyhä! Ja kuitenkin nämä huoneet täällä täyttyivät
ilta illalta. Näiltä ei mennyt alas ruoka eikä ryyppy ellei soitettu
torvilla ja symbaaleilla. Kumma, ettei heille ole jo kehittynyt pitkää
kaulaa, joka jatkaisi makunautintoa. Eli eivätkö nämä kaikki olleetkaan
rikkaita? Tuhlasivatko he muuhunkin tarvittavat varansa, kuten hän oli
tehnyt viime aikoina, paetessaan jotakin, tuntiessaan levottomuutta,
epämääräistä tuhonuhkaa. Oliko yksinäisyys ja äänettömyys heille
sellainen kauhea vaiva, että se piti täyttää alituisella ajoneuvojen
ja koneitten melulla, soitolla, gramofooneilla, radioilla? Ei saanut
pysähtyä, ei ajatella! Piti sumeuttaa aivot alkoholilla, peittää
näköala savulla...

Jopi Herneinen vajosi synkkänä ja äänettömänä mietteisiinsä. Hän tuskin
kuuli toverinsa lakkaamatonta, honisevaa ääntä. »Puhu mitä puhut»,
ajatteli hän sivumennen. »Muuta et ole tehnytkään. Puliveivaten elit
elämäsi, ollapa että istutkin siinä isona rikkaana.»

A.V. Kaista alkoi jo olla humalassa. Hän kumartui pöydän yli
ystävällisenä, heltyneenä.

»Kuule, mies! Kyllä minä ymmärrän, että sinä ajattelet, että näinkö
tässä kuulutaan tilattomaan väestöön, josta sanomalehdet ovat ijät
päivät kirjoittaneet. Mutta et sinä koskaan ole ollut niin köyhä kuin
minä, et nytkään! Voi, veikkonen, minulla on aina ollut puukko kurkun
päällä, aina olen kävellyt kuten nuoraa pitkin alla syvyys: köyhyys,
kukistuminen. Jos et puhu kenellekään, niin kerron.»

Ukko Herneinen nyökäytti päätään ja A.V. Kaista puheli, pöydän yli
kumartuneena honisevalla, kuiskaavalla äänellään.

Hänen komea talonsa, jossa oli käyty, toisetkin talot, ne olivat
oikeastaan ostetut velaksi. Ne olivat kiinnitetyt hyvinkin täydestä
arvostaan, jopa nykyisyyteen nähden huimasti ylikin. Hyvin meni hyvinä
vuosina, mutta sitten tulivat kovat ajat. Vuokrat alenivat, maksut
venyivät ja luotonantajat kävivät levottomiksi.

Nyt A.V. Kaista oli jälleen tullut läheisesti tuntemaan, että hänen
omaisuutensa, varansa ja koko elämänsä oli haihtuvainen kuten
saippuakupla. Mutta mitenhän oli ollut asianlaita läpi hänen elämänsä.
Aina hän oli pitänyt pystyssä tyhjää säkkiä, pouhannut ja komeillut
maailman varoilla, uskotuilla leivisköillä.

Mutta nyt uhkasi kupla hajota ja säkki kaatua, tulevaisuus enteili
rahattomuutena, köyhyytenä ja nöyryytenä. Maailma ja elämä oli kovaa
yksinäiselle, vanhalle miehelle, jolla ei ole setelirahaa tahi jolla ei
sitä vähintäänkin uskota olevan. Saamamiehet ahdistivat kovin korkojaan
ja talojen vuokrat olivat ylen niukat ja katkeillen juoksevat.

Suuri ja kohtalokas lankeemus näytti olevan kynnyksellä.

Kuka voi haaveillakaan uusista liikeyrityksistä nyt, kun kaikki näytti
lamaantuvan, jokainen pelkäsi ja kokeili kouraansa jääneitä muruja?
Mutta onkos taasen hän, liikemies ja talonomistaja A.V. Kaista, koskaan
ollut keinoton? Aina hän on ollut parhaimmillaan silloin, kun hätä on
ollut päälle painamassa. Nöyränä ja rahatonna hän ei tule kuolemaan.

Hänen talossaan oli eräs vuokralainen, virkanainen, vanhapiika, joka
maksoi vuokransa säännöllisesti, jolla oli säästöjä, pankkikirja.
A.V. Kaista tunsi äkkiä suurta mielenkiintoa häntä kohtaan. Hän
tunsi himoitsevansa naista sydämessään pitkien ja yksinäisten
leskeysvuosien jälkeen. Hän alkoi omistaa suurta huolta ulkonäköönsä
ja esiintymiseensä ja etsiä tilaisuuksia tämän naisen kohtaamiseen
mahdollisimman usein.

Ja hän menestyi. A.V. Kaista vilkutti silmää: »Vuosia lienee, mutta
ei vielä vanhuutta! Aina me näiden nykyajan nuorten miesten kanssa.
Kun on ryhtiä, kun kieli on liikkuvainen. Sangen pian suunniteltiin
elämää yhteistoiminnassa. »Ah, rakkautta, rakkautta», sanoi A.V. Kaista
melkein maiskuttaen. Mutta lisäselityksistä kävi ilmi, että tuossa
tuimakatseisessa vanhassapiiassa oli tuskin missään määrässä lapsekasta
lemmenhurmaa. Ohi komean ja kohteliaan miehen hän näki isot ja
velattomat kaupunkitalot ja suuren metsän jossakin kaukana maaseudulla.

Sillä sellainen oli jäänyt A.V. Kaistan haltuun silloin, kun hän
muutti kaupunkiin. Muistihan Jopi Herneinenkin sen. Tosin se ei ollut
laadultaan eikä laajuudeltaan kehuttava, ja lisäksi senkin omistusasiat
olivat epäselvät ja riidanalaiset. Mutta kun A.V. Kaista teki aiotun
morsiamensa kanssa autoretken maaseudulle, niin metsä ilmeni kauniiksi
ja laajaksi. Siitä olivat yhtiöt tarjonneet niin ja niin, nytkin
kaiken ollessa aallonpohjassa. Mutta eihän A.V. Kaistan käynyt niin
vain luovuttaminen kokonaista omaisuutta. Oikeastaan raha olisi ollut
hyväkin. Mutta tällaiset todelliset omaisuudet olivat sittenkin
varmempia kaikenlaisten mullistusten uhatessa.

Sillä automatkalla tapahtui kihlaus. Nainen oli jo suorittanut
tiedustelujakin. Mutta vaikka hän oli kuullut aiottua aviopuolisoaan
vastaan paljon mitä hyvänsä, niin köyhäntodistusta ei kukaan antanut.
Kaikki näytti kauniilta. Heidän elämällään oli kolme tukevaa pylvästä:
metsä maalla, talot kaupungissa ynnä rouvan hyväpalkkainen virka. Sillä
sen hän tietysti pitäisi naimisiin mentyäänkin.

He menivät naimisiin. Avioehtosopimus ja testamentti, jossa A.V. Kaista
määräsi ensiksi rouvalleen pyöreähkön summan. Hän oli siinä suhteessa
sangen aulis.

Liikemies ja talonomistaja A.V. Kaista oli päässyt tuumansa perille.
Saamamiehet olivat rauhoittuneet odottamaan korkorahojaan. Olihan
velallinen juuri ottanut hyvävaraisen, rahoja ansaitsevan rouvan.
Häpeällinen luhistuminen, köyhyys ja nöyryys ja yksinäisyys ei ollut
enää uhkaamassa.

A.V. Kaista vaikeni ja ryppäsi. Jopi Herneinen katseli häntä
eräänlaisella vastahakoisella ihailulla. Siinä on mies, joka osaa!
Hänen mieleensä nousi kuva siitä kerrallisesta köydestä, sängyssä
piehtaroimisesta, hulluntodistuksesta. Koko näytelmän takana vain
omaisuuden, kunniankin etsimistä. Uskomatonta, ilkeätä! Mutta ehkä
sittenkin parempaa kuin maakiinteistöpankit, yhteiskunnan apu. Mies
purjehti, luovaili ja luovaili omin neuvoin.

A.V. Kaista kumartui jälleen pöydän yli salamyhkäisenä, honisevana,
sipisevänä.

Oli ollut vielä pieniä pulmiakin. Esimerkiksi kellosepän lasku
kauniista ja sirosta ja aivan ylimielisen kalliista rannekellosta,
jolla hän oli laihduttanut tulevaa rouvaansa. Nyt ei käynyt aivan heti
ilmoittaminen rouvalleen, että hänen miehensä omaisuus oli siinä määrin
kiinni taloissa ja tavaroissa, että vaimo joutuisi itse maksamaan
kihlakalunsa.

Tämä seikka toi A.V. Kaistalle tilaisuuden häntä itseään suuresti
tyydyttävään lopettajaiskasteen antamiseen vanhuudenpäiviensä
turvaamismanooveriin. Hän yksinkertaisesti varasti kellon vaimonsa
yöpöydältä, vei sen kellosepälle ja sai kuin saikin tämän ottamaan
sen takaisin muutaman satasen korvauksesta. Vaimolleen hän uskotteli,
että tämä oli pudottanut kellon tullessaan toimesta. Mikä olikin
todennäköisin selitys.

Vaimo suri kuitenkin kaunista ja kallista kelloaan, niin että ilmoitti
sen kadottamisesta lehdessä ja pyysi palkkiota vastaan rehellisen
löytäjän tuomaan kellon talonomistaja A.V. Kaistalle. Kelloseppä
huomasi ilmoituksen, äkkäsi asiain juoksun, ja siten pääsi juttu A.V.
Kaistan kihlausmanooverista kiertämään yleisössä. (»Mutta ihmiset
ovat viisaita, ihmiset ovat tyhmiä», kuiskasi A.V. Kaista kuten
suurena salaisuutena.) Kukaan ei uskonut tämän johtuneen todellisesta
köyhyydestä, vaan taloudellisesta viisaudesta ja säästäväisyydestä.
Kaunis ja kallis kihlakello oli tehnyt tehtävänsä. Tarvittiin suuren
liikemiehen aivot, että tuo kuollut arvo suorittaisi mestarillisen
paluuretken ja kävisi jälleen eläväksi.

A.V. Kaista nuolaisi huuliaan, siristi silmiään ja tuijotti Jopi
Herneiseen uteliaana, nautiskellen. Ihminen voi välistä löytää
oman itsensä paljastamisesta suuren ilon. Tämmöistä täältä näkyy:
tympäiseekö tahi taputatko olalle?

»Sellaistakin voi rikkaus olla», holotti A.V. Kaista nyt täydeltä
kurkkua. »Kupla, joka ei sietäisi sormia! Raamattu puhuukin ankarat
sanat rikkaasta miehestä kameelin ja neulansilmän yhteydessä..»

Jopi Herneinen katseli häntä inhoksuen ja ihaillen. Mitään et ole
tehnyt, ruoho ei kasva jäljilläsi ja kuitenkin loit jotakin tyhjästä:
rikkauden haamun, joka pohottaa suurena maailman silmissä. Jatkuuko
tuo loppuun asti? Vaimon säästöt ja alati juokseva palkka vaikuttavat
sen, että pulat nykyisyydessä vältetään ja miehen kiinteimistöt antavat
tulevaisuudelle vahvan turvallisuuden tunteen. Sitten tulee kuolema.
Suuret suruilmoitukset lehdissä, komea arkku ja juhlava hautasaattue.
Sanotaan, että kylläpä lesken kannattikin näytellä surua, sillä hän
perii kaiken, mitä on jälkeen jäänyt. Mutta kun leski ryhtyy valvomaan
avioehtojaan ja testamenttejaan, kohtaa häntä niin sanottu pettymys.
Vainajan käteinen kassa supistuu muutamiin kolikoihin, kaupunkitalot
ovat kiinnitetyt perin korkeassa summasta ja metsä maalla kutistuu
melkein haavekuvaksi...

Oli jo myöhä. Kapakka kumisi synkeänä kuten tyhjentyvä kapakka kumisee.
Se toi Jopi Herneisen mieleen aution, öisen temppelin.

He nousivat ja lähtivät. Lakkaamatta kuului A.V. Kaistan honiseva ääni.
Hän puhui, eikä kaivannut vastausta. Jopi Herneinen käveli vaiteliaana,
kumaraisena, päällystakkinsa sisään kyyristyneenä ikäänkuin viluinen
lintu. Rintaa ahdisti murhe. Hän katsahti epäilevällä, omituisella
kauhulla katuja, joilla vielä näkyi huvipaikoista ja kokouksista
palaavia ihmisiä, yksinäinen juoppo, katuja luutiva nainen, kuiskaileva
pari. Jopi Herneinen tuijotteli päällysvaatteensa hupusta kuten
omituinen, synkeä lintu. Elämä jatkuu, jatkuu ainoastaan siksi, että
sinulle tapahtuisi jotakin pahaa...

He kulkivat juuri tyhjentyneen elokuvateatterin ohi. A.V. Kaista
pysähtyi mainoskuvien eteen.

»Höh!» honisi hän. »Tälle nykyajan kansalle annetaan kohta kaikki
kuvina, varjoina, savuna. Täältä ne saavat naisenkuvia, voimankuvia,
seikkailun varjoja, vieraita maita. Äänetkin, laulut ja naurut, ovat
kohta ties kuinka monennessa polvessa alkuperäisistä äänistä. Sekaa,
korvikkeita on koko elämä kohta, kuten köyhäin juomat...»

Jopi Herneinen tuijotteli tylsästi vähäverhoisten naisten kuviin.

»Niin, niin», sanoi hän. »Miksei tyydyttäisikin kuviin? Alkuperäiset
ovat vaarallisia. Kuka uskaltaa enää pitää naista täydeltä terää?
Ainoastaan jotkut ajattelemattomat, edesvastuuttomat. Sekaa,
korvikkeita! Ei halutakaan päästä tarkoituksen perille...»

Siinä seisoivat nuo molemmat vanhat miehet öisellä kadulla kuten
kummitukset, tuntien jostakin syystä vahingoniloista, mustasukkaista
hyväämieltä siitä että elämä, uusi aika, näytti antavan vain kuvia ja
varjoja. Ohi kulkeva poliisi silmäisi heitä. Ei mitään merkillistä:
kaksi kunnianarvoisia kansalaista palaamassa iltahuvituksesta.

Jostakin etäältä kuuluivat juoksevan hevosen raskaat, jumahtavat
kavioniskut kivikatuun.




KUUDESTOISTA LUKU

LOPPU


Taivas oli leppoisan harmaja. Ensimäinen kevätsade vihmoi sulavaa
maata, joka uhoi ikäänkuin heräämisen riemua hyvän unen jälkeen.
Kylän saunat lämpesivät. Savut toivat mieleen epämääräisen tunnelman
suitsutuksista, pyhistä menoista.

»Kesä», sanoi Jopi Herneinen, joka seisoi pihamaallaan sadetakissaan.
»Kesä tulee!» Hänet täytti hiljainen, salamyhkäinen onnentunne,
joka valtaa vanhan talonpojan maan sulaessa, ensimäisen kevätsateen
leppoisten ja pehmoisten pisareitten pudotessa kasvoille. Kuinka
ällistyttävän, riemukkaan vihreiltä näyttivät ensimäiset ruohonpiikit,
jotka tunkivat esiin seinustoilta. Tummat kynnökset näyttivät
himoitsevan siementä, kylväjän määrämittaisia askeleita.

Mutta tällainen vanhanaikainen tunnelma kävi sielussa kuten häivähdys.
Hetimiten palasi entinen tuskastunut murhe, levottomuus. Mitä tämä
sitten merkitsi hänelle jos maa suli, jos kesä tuli? Kenen maa lienee,
kenen kesä lienee? Aika oli tällainen! Pakkohuutokauppa olisi aivan
pian. Jos saisit vielä kylvää siemenet maahan, tapahtuisi se eräillä
katkerilla ehdoilla. Siinä seisoisit sitten kuten pahainen torppari,
joista muka on tehty isäntiä. Ja jokainen pieni kakarakin pitäjällä
tietäisi sen...

Jopi Herneisen poskilihakset pingoittuivat. Hän oli jälleen
auttamattomasti humalassa. Hän oli kumonnut sisäänsä autiossa ja
ikävässä kamarissaan viimeiset viinat, joita oli tuonut turhalta
kaupunkimatkaltaan.

Hän katseli kauan lämpiävää saunaa, sen mustaa, lempeää otsaa,
seinähirsiä, joista pihka oli kiehunut kuumuudessa lukemattomat kerrat.
Entisinä, oikeina aikoina, oli siellä noussut huuruna ihmisruumiista
pienet väsymykset, synnintunnot. Voit astua taloosi, jossa odottivat
illallispöytä, vaimo ja vuode. Olit onnellinen, olit isäntä. Nyt et
tiennyt mikä olit oikeastaan. Elit, mutta et tiennyt mitä tehdä, mikä
asento olisi oteltava..

Hän näki erään valkouutimisen ikkunan, muisti erään vaalean naisen,
eräät päilyvät silmät, erään öisen junamatkan kauan sitten. Hänen
rintaansa ahdisti: elit, mutta olit, raamatun sanoihin, kuten kuohilas,
joka neitseen ohessa makaa ja huokaa...

Hän kopeloi taskujaan.

Ei ollut tupakkaakaan. Ja piikahan oli puhunut eräistä muistakin
puutteista. Hän lähti astumaan hiljoilleen, kädet sadetakin laskuihin
työnnettyinä. Puistopuskassa lauloi kottarainen, lauloi kauhtuneena,
siivet lepattaen. Sen äänessä tuntui olevan jos joitakin vihjauksia.
Jopi Herneisen mieleen jysähti aivan totinen ajatus, että se ilkkuu
hänelle. Jos joku muukin kuulisi, niin ehkä hän eroittaisi selvät
soimaussanat. Hän katsoi ympärilleen epäluuloisesti. Mutta ketään ei
näkynyt. Keväinen sade vain lankesi pehmoisena, kuiskaillen, sipisten.
Turha räpiköitsijä, räkättäjä! Jos Jopi Herneinen olisi ollut varma
siitä, ettei kukaan näe, niin hän olisi viskannut sitä kivellä.

Sitten hänessä syntyi päätös, että hän yrittää nyt menestyä edes
naisasioissa. Se voisi tuoda hänelle takaisin entistä ryhtiä,
itseluottamusta. Voi, tunnelma olisi saman suuntainen kuten joskus
kukkuraisten viljalaarien vieressä: antaa nyt talven tulla. Voihan hän
olla kavala ja pehmeäjalkainen kuten A.V. Kaista kaupungissa. Tahi
sitten lähestyä naisia ikäänkuin kinnas kädessä, mennä kuten haukan
pesälle..

Kauppa oli kiinni, mutta pihaovet eivät olleet lukittuina. Ukko
Herneinen pääsi sisälle aivan hiljaa ja huomasi Lyyli Kaislan
häärivän puhdistustöissä kamarissaan, jonka ovi oli puoliksi avoinna.
Vartalo näytti notkealta valkoisessa kauhtanassa, tukka oli ikäänkuin
leikillisessä epäjärjestyksessä.

Jopi Herneinen nojasi ovenpieleen ja hänen harmaitten viiksiensä
päät värisivät. Onko tuokin toisen omaa? Eikö hänellä ole enää
osaa mihinkään? Onko hän jo kuten se tarunomainen ruotiukko, jolta
kaivettiin koukkusormella mällikin poskesta?

Nuori nainen hääri ja hyräili. Huomenna oli sunnuntai, huomenna oli
eräs juhla ja eräs nuorimies. Huomenna oli kesäpäivä. Mikä olikaan eräs
Jamu Kosken asia? Ei mitään, enintään kuten entinen nuotionsija. Mutta
elkäämme sitä karhoko: tuhkassa piilevät kipunat kauan...

Sitten hän tunsi sen epämääräisen levottomuuden, jonka aiheuttaa
toisen henkilön huomaamaton läsnäolo. Hän kohotti katseensa, kääntyi,
näki ukko Herneisen hievahtamattoman hahmon, huomasi tuon harmaitten
kauniitten viiksenkärkien värähtelyn, ilmiön, joka oli kerran ollut
hänelle pienen nautinnon aihe. Hän hätkähti ja huudahti.

»Hyi, mitä te hiiviskelette?»

Hän tunsi kiukkuista harmia. Mitä tuo mies tahtoo? Tosin hän oli joskus
nähnyt hänet mielelläänkin. Mutta tausta oli toinen. Nyt siinä oli vain
joku ukko, juopotteleva, rappeutuva, pukkimainen... Jos hän oli joskus
näyttänyt kuten vanhalta, uljaalta haukalta, niin hän oli nyt kuten
sankoihin tarttunut, kynitty, lokattu lintu. Höyhenensä menettänyt ei
miellytä ketään. Ei ollut ensinkään miellyttävää, että hän katseli
siinä kuten nälkäinen leipään..

Jopi Herneisestä näytti yhtä-äkkiä, että valkeatakkinen neiti oli
omituisen etäinen, kaukainen olento. Jos mielit koskettaa häntä
tuohon siroon vyötäröön, pitäisi kätesi venyä kilometrin mittaiseksi.
Mutta ylettikö esimerkiksi tuo maankiertäjä, ylettikö Antti Pura,
tavallisella käsivarrella? Hänen rintaansa kouristi tuska, näköä
täplittivät tummat läikät.

»Kas, kas! Onko neitikin nähnyt erään Isoa Herneistä koskevan
ilmoituksen?»

»Mitä te tarkoitatte?» sävähti Lyyli Kaisla. Sillä hän tunsi, että
kysymyksen takana piileili jonkinlainen totuus. Mutta tarvitseeko
todellakin pitää ihmistä samana, jos hän seisoo kokonaan toisessa
maisemassa? No, nyt tuo ukko käyttäytyi jo kuten hupsu, läheni nöyränä,
anovana, puhui jostakin junamatkasta, illoista tässä huoneessa ja
rehenteli välillä, että ne pakkohuutokaupat Isossa Herneisessä ovat
vain sellaista leikkiä. Lyyli Kaisla kääntyi työhönsä, hyräili, touhusi.

»Ja minä kun olen ajatellut, että se on hyvin, hyvin surullista», sanoi
hän.

»Korkeintaan ajattelit, että parempi on pitää tuttavuutta yllä miehiin,
jotka haaveilevat isoista taloista, kuin sellaisiin, jotka niitä
menettävät...»

»Entäpä sitten? Hyvä, liikemiesmäinen, ajatus!»

Jopi Herneinen seisoi vaiti, mutta hänen viiksiensä kärjet värisivät.
Sydän hänen rinnassaan värisi tuskasta. Hän ikäänkuin kuuli äänen:

»Leikittelee, on aina leikitellyt! Ja kaikki ottavat sinut tästä
lähtien kuten sätkyukon. Näytä niille, tee ihmeitä..»

Se oli tyhjäsen ääni. Se oli tuo olento, jonka Jopi Herneinen oli viime
aikoina nähnytkin, nopeana, epämääräisenä, sukkulana puikahtelevana
olentona, ivallisena tai ystävällisenä, pilkkaavana tai neuvovana. Hän
kauhistui ja pelkäsi sitä. Se oli pikku-ukko, tyhjänen. Mutta kuitenkin
yhtä todellinen kuin mikä muu tahansa. Se istui useinkin hänen pöytänsä
reunalla, sen koivet heiluivat ja se rapisteli sanomalehteä, jossa
pakkohuutokauppa kuulutettiin ja teki ivallisia huomautuksia.

Ja nyt Jopi Herneinen kauhistui yhä enemmän. Tuo olento oli tähän
saakka tyytynyt asumaan hänen kamarissaan. Se ei ollut koskaan pyrkinyt
mukaan. Miten se oli nyt tänne päässyt? Kun se olisi edes siivolla,
ettei sitä huomattaisi. Jos Lyyli Kaisla huomaisi hänen seuralaisensa,
niin silloin menisi kaikki toivo. Se olisi kuten viimeinen isku.

»Onko isännällä asiaa? Minulla on kiire!»

On, isännällä on asiaa! Tupakkaa ja muutakin, jos neiti vain suvaitsee
antaa.

He siirtyivät puotiin. Ukko Herneinen seisoi vaiti, synkkänä,
turtana, möhkälemäisenä. Lyyli Kaisla hääri nopeana, äänettömänä,
kiusaantuneena. Mokoma viivytys vielä! Ja hän oli luvannut jo tänä
iltana pyöräillä naapurikylään. Eräs pitkä, mielenkiintoinen poika
pyöräilisi häntä vastaan.

Jopi Herneinen tuijotteli suurta savista kukkaruukkua ylhäällä katon
rajassa. Hänestä tuntui, että tyhjänen oli pujahtanut sinne, aikoi
jäädäkin sinne ja saada sitten aikaan hävitystä ja häväistystä. Jos hän
saisi ruukun mukaansa, niin ehkä se tyytyisi kyyröttämään siellä hiljaa.

»Tuo kukkaruukku vielä», sanoi hän. »Kamarini ei ole iloinen ja Isoon
Herneiseen tulee muuan juhlapäivä...»

Lyyli Kaisla katsahti häneen kummissaan, otti tikapuut ja kapusi
kepeästi ylös ylettyäkseen ruukkuun. Ukko Herneinen tuijotteli hänen
siroja sääriään. »Pyydyksiä», sanoi hän itsekseen, »pyydyksiä on
maailma täynnä..»

Sitten hän sanoi ääneensä:

»Ei sattunut rahaa mukaan... On merkittävä laskuun.»

Lyyli Kaisla kääntyi ruukku käsissään. Hänen kauniit kasvonsa olivat
nyt laskeskelevan kauppiaan kasvot.

»Mutta johtaja on kieltänyt antamasta luottoa.»

Ukko Herneisen sisässä kiehahti. Paidankaulus ikäänkuin kuristi, silmät
näkivät pilkkuja, pimennystä. Niinkö pitkällä jo? Eikö Isoon Herneiseen
luoteta enää muutamaa kymppiä? Hän kuuli oman äänensä ikäänkuin kaikuna
kaukaisilta ajoilta:

»Neitin harkittavissa se on ennenkin ollut kenelle luottoa annetaan.»

Hän muisti, että se oli ollut hänen omassakin harkinnassaan. Hänen,
hallinnon jäsenen, ison talon isännän, paikkakunnan tuntijan kanssa,
oli aina neuvoteltu sellaisista asioista.

»En minä voi! Johtaja on kieltänyt. Entistä asiaakin on yllinkyllin..»

Ja ruukku rupesi nousemaan takaisin hyllylle. Hihat valahtivat alas
paljastaen käsivarsien valkeuden. Kuulosti, että tyhjänen nauraa
rähähti ruukussa lyhyen, nopean naurunsa, kurkisti sieltä ja kuiskasi:

»Heh, näin ne Isoa Herneistä tästälähin kohtelevat pahaiset
puotitytötkin omaksi nautinnokseen...» Ukko Herneisen sydäntä viilsi,
silmissä kipunoi.

Hänen oikea jalkansa kohosi maasta, heilahti, ja kengän kärki sattui
raskaasti tikapuihin.

Kummastunut parahdus, särkyvän ruukun räsähdys, rysähdys, kolinaa.
Tikapuut olivat kaatuneet ja Lyyli Kaisla oli pudotessaan iskenyt
kulmansa tiskin laitaan. Hän virui lattialla.

Ukko Herneisen sydämen täytti hätäinen hellyys. Miten sinulle kävi,
tyttö-parka? Hän kiiruhti luo, kumartui. Mutta Lyyli Kaisla ei
vastannut. Hänestä valui veri, hän valitteli hiljaa. Jopi Herneisestä
tuntui, että häntä oli vaikea nähdä kuten jotakin särettyä lelua,
nukkea. Tuntui, että tyhjänen istui nyt ruukun sirpaleinen keskellä ja
kuiskasi: armonisku.

Jopi Herneinen sai käteensä parin kilon punnuksen. Hän iski raskaasti
pari, kolme kertaa.

»No, ei sinusta jäänyt iloa muillekaan! Ei muillekaan, kun ei kerran
minulle.»

Kunpa voisikin tällä tavalla tehdä tyhjäksi kaiken mitä häneltä
viedään, Ison Herneisen ja kaiken mitä hän on rakentanut.

Tyhjänen nauroi ruukun sirpaleitten keskellä.

Kevätsade lankesi pehmoisena, lämpöisenä, ikäänkuin kuiskaillen ja
sipisten outoja asioita. Ukko Herneinen oli paennut kiireesti autiosta
rakennuksesta, lukinnut oven, heittänyt avaimen menemään. Sitten hän
lysähti portaille väsyneenä ja istui siinä liikkumattomana, turtana,
möhkälemäisenä ja tuijotti sateeseen.

Eikä sateen kuiskaava ääni kertonut vanhalle talonpojalle mitään
iloisia asioita, ei mitään toivorikkaita seikkoja siementämisestä ja
maankasvuista.



