Kaarle Halmeen 'Suurtekojen mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3689.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.




SUURTEKOJEN MIES


Kuvauksia suomalaisen talonpojan

          AATU KÄRJEN

lahjoitus-, avustus- ja valistustoiminnasta
1800-luvun alkupuoliskolla


Kirj.

KAARLE HALME





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1945.






SISÄLLYS:

Tekijältä
Kotiseudun maisema
Karhunpoika häkissä
Häkistä lähtö
Toiminta laajenee
Kateuden kynnet
Uusi koti
Köyhän väen patriarkka
Kymmenen hevosta
Hädän uhatessa
Poikaviikari
Uusia aatteita
Pettymys
Suuri päätös
Kirkon perustaja
Häväistys
»Susiteetti» Hämeenkyrössä
Punaisen oriin varkaus
Vanki
Älykäs keksintö
Ottopoika
Suuri uutinen
Sivistyksen kivipyykki
Kirkkopatruuna kotioloissaan
Arkkipiispan ja senaatin kiitokset
Poikaviikari herää
Elämän tilintekoa
Vaikea solmu
Leijona liikahtaa
Aatun viimeinen suurteko
Vaeltajan viimeinen tie




TEKIJÄLTÄ


Kuvatessani näitä isältäni saatuja perinnäistietoja Aatu Kärjen
merkityksellisestä toiminnasta olisivat väärien huhupuheiden mainingit
vieneet teokseni eräässä tärkeässä kohdassa ikävään umpikujaan, ellei
tuomari Yrjö Raevuori olisi sattumalta löytänyt Tampereen maistraatin
arkiston komeroista Raastuvanoikeuden pöytäkirjoja, jotka selventävät
Näsijärven jäällä v. 1831 Aatu Kärjelle sattuneiden tapahtumien
jälkiseuraukset.

Teokseni tuntemisesta kiinnostuneena Yrjö Raevuori lähetti minulle
näiden pöytäkirjojen jäljennökset toimittaen siten työlleni
niin tärkeäarvoisen avustuksen, että se on teoksen yhteydessä
kiitollisuudella mainittava.

_Tekijä_.




KOTISEUDUN MAISEMA


Pinsiön kankaan korkeiden harjanteiden läntiset lappeet avartavat
mataloituessaan Enonselän, Hämeenkyrön suurimman sisäjärven, ympärille
laajan aukeaman, jonka viertävillä kupeilla sijaitsevat Sasin,
Muotialan, Lemmakkalan, Mahnalan ja Jumesniemen kylät elävöittäen
Tampereelta tulevalle matkaajalle erikoisen kauniin näköalan.

Pinsiön kankaan, joka Hämeenkankaan jatkona kätkee Pyynikin harjuun
Tampereen liepeellä, korkeimmalla harjanteella on kaksi umpilampea,
nimiltään Iso- ja Pienilehmijärvi, joista viimeksimainittu on
oikeastaan vain suurehkon lätäkön kokoinen, isomman muistuttaessa
pientä lampea eli laajaa lähteensilmää. Mitään näkyväistä vesiväylää ei
juokse niihin eikä niistä pois.

Ensimmäisenä merkkinä tämän hiekkakankaan yksitoikkoisuuden
loppumisesta oli ennen muudan Ketunkiveksi nimitetty isohko,
pyöreäreunainen ja pitkänomainen maakivi, jolle kiipeämistä pidettiin
erikoisena notkeuden näytteenä siitä syystä, että kiven reunat
kaartuivat tasaisen pyöreinä ja kuvertuneina sisäänpäin, joten yrittäjä
ei saanut jaloille pienintäkään tukea. Tätä kiven ominaisuutta
sanottiinkin ovelaksi ketunkujeeksi, mistä leikinlaskusta Ketunkivi
nimityskin johtui.

Tämän teoksen tapausten muistiinmerkitsijänä lisään kuvaukseen hivenen
verran omiakin havaintojani, joilla ei kuitenkaan ole pienintäkään
yhteyttä tämän teoksen asialliseen käsittelyyn, antaen kertomukselle
vain pieniä paikallisvärityksen pilkahduksia.

Matkatessani kerran nuorukaiskautenani isäni kanssa tuon ihmekiven
ohi hän kertoi sen kuuluisuudesta ja kysyi leikillään, haluaisinko
yrittää sille kiipeämistä. Voimistelijan nopealla reippaudella hyppäsin
kärryiltä ja juoksahdin kiven viereen. Sen korkeus ylettyi vain rinnan
kohdalle. Sen luisut reunat näyttivät kuin nauravan minulle. Tottuneena
voimistelijana ja nojapuilla heilujana minä nauroin vastaan. Tehdessäni
korkeushypyn ja samalla eteenpäin syöksyn sainkin jonkinlaisen
käsivarsivaraisen tasapainon, päästen siten melkoisen helposti tälle
kilpakivelle. Isäni ihmetteli ensin, mutta sanoi heti leikkisästi, että
kivi oli nähtävästi maatunut matalammaksi entisestään. Naureskelimme
jutulle ajaessamme edelleen aukeata kohti.

Yksinäisestä Ketunkivestä edelleen kulkien oli oikealla pieni torppa,
jossa lapsuusaikanani asui Ketunkiven Eevaksi mainittu ennustelija
ja kaukonäkijä, jota tapaamassa ollessaan maakunnan väki myötäänsä
seisotteli hevostaan torpan veräjän pielessä.

Torpan läheisyydestä kääntyi sivutie, joka vei Björkbomin omistamaan
Makkaruksen kartanoon. Siitä vähän alempana valtatien vasemmalla
puolella on Kerttulan talo, minun syntymäkotini, joka lapsuusaikanani
oli isäni hallussa.

Vähän alempana oikealla puolella ja melkein ahteen jyrkänteen laella on
Sasin talo, josta tämän kuvauksen päähenkilö, Aatu Kärki, oli lähtenyt
elämänsä taipaleelle.

Harjanteen lape luisuu tästä edelleen huimasti alaspäin päätyen
ojapahaiseen, joka on syvimpänä pohjana sille valtavalle
laaksonuomalle, jota myöten Kyrösjärven vesien sanotaan muinoin ennen
Kyröskosken avautumista tulvineen Viljakkalan Inkulan salmen kautta
Miharinsalmeen, Enonselän itäiselle rannalle.

Sasin jyrkän ahteen laelle näkyy Miharin harjun kupeella suuri
Mahnalan kylä, jonka vastapäätä Enonselän takaa häämöttää Jumesniemen
kylä. Siellä sijaitsee Kärjen talo, seuraavien kuvauksien arvokas ja
merkityksellinen keskus.

Tällainen Hämeenkankaan maisema riekaleisine harjanteineen, poukamineen
ja uomineen on ominainen koko Hämeenkyrön pitäjälle.

Viime vuosisadan alussa eivät tämän seudun viljelykset olleet yhtä
laajoja eivätkä rakennukset niin upeita kuin nykyisin, mutta korkean
harjanteen kupeelta nähty maisema oli ehkä yhtä viehättävä kuin nytkin,
vaikka avaroita vainiokenttiä ei silloin ollutkaan. Kylien kaukaisempi
ympäristö oli vain lehtimetsäistä ja moisiotäpläistä seutua, joka
rehoitti vielä suurelta osalta alkuperäisessä koskemattomuudessa ja
ehkä sai aikaan sen umpinaisuuden tunteen, joka herätti vaistomaisen
avartamishalun näiden muistelmakuvausten päähenkilössä, kun hän katseli
korkeilta kunnailta varhaisimman nuoruutensa aikaista maailmaa. Tämä
uinuva luonto saattoi hänet ehkä myöskin tuntemaan sen uuden olotilan
sykähtelyä, mikä vähitellen myöskin vuoden 1808 mullistavia tapahtumia.




KARHUNPOIKA HÄKISSÄ


Sasin talon poika, Aatu, oli nuoruudestaan asti virkeä ja
toimintahaluinen miehenalku. Hän hankki Makkarukselta saamansa
ohjauksen avuin itselleen alkeellisen kirjoitus- ja laskutaidon,
vaikkakin kirjoitustaitoa pidettiin siihen aikaan tuiki tarpeettomana
rahvaan keskuudessa, koska suomenkielisillä asiakirjoilla ei ollut
mitään käytännöllistä merkitystä.

Suomalaisen koulun puutteessa Aatun varsinainen opiskelu loppui tähän.
Sen sijaan hän koetti syventyä kaikkeen suomeksi painettuun sanaan
mitä käsiinsä sai. Mutta hän huomasi pian, etteivät hänen tieto- ja
taitovarastonsa tästä paljoakaan laajentuneet. Tämä huomio teki nuoreen
mieleen erikoisen masentavan vaikutuksen varsinkin sen tähden, että hän
oli nähnyt läheisen naapurikartanon, Makkaruksen, herrasperheen isohkon
kirjavaraston, mistä ei kuitenkaan löytynyt ainoatakaan suomalaista
teosta. Toivottomalta näytti päästä sen pitemmälle tätä tietä.
Varttuessaan hänen toimelias luonteensa ei kuitenkaan voinut tyytyä
pieneen moisioviljelykseen, kylän kisaleikkeihin ja pirtin pankolla
lojuilemiseen. Jotakin muuta oli tehtävä! Kymmeniä kertoja Aatu
mietti päänsä ympäri, mutta ei löytänyt itselleen mitään kulkuväylää
päästäkseen irti siitä kehästä, mikä hänet oli jo syntymässään
rajojensa sisäpuolelle kietonut.

Ellei Aatun omintakeisessa ja karunomaisessa henkilössä olisi
ollut voimakasta huumorintajua, niin hän ehkä olisi herpaantunut
ja lyyhistynyt olojen painostavaan pakkopaitaan, mutta aikansa
murjoteltuaan kuin karhu häkissä hän alkoi hymyillä tuolle karhulle,
joka ei älynnyt, että häkin sisäpuolellakin olisi ehkä jotakin
tehtävää. Aatu karkoitti luotaan tuskaiset tunnelmat ja rupesi kireästi
miettimään, mitä hän voisi tehdä pienien tietojensa avulla lähimmässä
ympäristössään.

Tämän ratkaisevan miettimisen tuloksena oli aluksi läheisempi
liittyminen kyläkuntain poikien tavallisiin kisojen oheisiin
harrastuksiin. Pilaileva hymy huulilla, aivan kuin olisi omaa asemaansa
ivaillut, Aatu vaihtoi kelloja ja »syöskumipiippuja» kuten toisetkin
nuorukaiset, ostaen mitä eteen sattui ja myöden mitä hänellä vain
suinkin oli.

Kun Aatu kuitenkin pian huomasi, että hän oli tässä toiminnassa toisia
etevämpi, ja kun tämä ikuisen vaihtamisen kiertokulku alkoi häntä
tympäistä, rupesi hän etsimään vähän laajempia toimintaväyliä. Iän
varttuessa hän keksikin, ettei hänen häkkinsä ollutkaan niin peräti
ahdas kuin miksi hän sen nulikkakaudellaan oli kuvitellut.




HÄKISTÄ LÄHTÖ


Pinsiön laajoilla honkanummilla huojui taivaan tuulissa arvaamaton
rikkausmäärä, vaikka ei sitä vielä osattu tarpeeksi taitavasti
rahoittaa, sillä merikaupunkien tukkiyhtiöiden ja höyrysahojen
kaikkinielevä toiminta ei ollut vielä alkanut. Mutta ei näitä
kullanpunervia honkia, joitten latvat pilviä piirtelivät, silti osattu
arvioida eikä säästellen käytellä. Armotta kaadettiin komeimmat
puut — etupäässä juuri komeimmat — ja kuljetettiin joko mastopuiksi
laivanomistajille tai lankuiksi sahattuina merikaupunkien porvarien
lautatarhoihin.

Jos jokin jättiläishonka, sileä ja suora kuin kynttilä, jäi odottamaan
myöhempien aikojen kirvesmiehiä, johtui se siitä, että se oli sattunut
juurtumaan jonkin noron taakse tai keinui majesteettisessa rauhassaan
muuten luoksepääsemättömässä paikassa.

Jokainen talollinen kaatoi honkia ja sahautti lankuiksi minkä
jaksoi, ja ellei tarpeeksi mielestään kyennyt, niin antoi jostakin
kesäpäivätyöstä tai muusta pienestä avuliaisuudesta vastikkeeksi
sahaamisoikeuksia yhdelle ja toiselle yrittäjälle, joista siten syntyi
erityinen sahurien ammattikunta. Näin sitten hakattiin ja sahattiin
kuin raivon merkeissä naapurin kera kilvoin ja voiton kimmoin.
Vaivatonta se tavallaan olikin, sillä raaka-aineet olivat viereiseltä
kankaalta alamäkeä vedätettävissä, ja sahurit halkoivat hongat
lankuiksi kotitanhuvilla.

Hankalammaksi ja useasti hyvinkin vaikeaksi muodostui tuon
kotiteollisuuden lopputoimitus. Lankkujen rannikolle kuljettaminen
oli useissa tapauksissa varsin monimutkainen tehtävä. Monelle
tuli vaikeaksi odotella kevättalven yleistä vientiaikaa, sillä
sahurien palkat tyhjensivät ohuita kukkaroita, ja taloudesta alkoi
puuttua jos jotakin kaupunkilaistavaraa, suolasta ja raudasta
puhumattakaan. Riihattomat olot rantakaupunkien ympäristöissä ja osaksi
joillakin muillakin paikkakunnilla tekivät kuitenkin yksityisten
lankkumiesten matkat hyvinkin vaaranalaisiksi, sillä usein heidät
piestiin pahanpäiväisesti. Isohko karavaanikin sai toisinaan suurin
tappelumelskein raivata tiensä vaarallisten kyläkuntien läpi.
Kun lisäksi kaupunkien porvarit eivät halunneet panna rahojaan
tavaraan, ennenkuin lastausaika oli mahdollisimman lähellä ja kun
sahauttamistoiminnassa liiankin useissa tapauksissa oli pakko käyttää
lainattuja rahoja, joitten hankkiminen oli hyvin vaikeata, jopa
mahdotontakin, katkesi täten monelta välttämättömienkin tavarain
saannit kaupungista.

Aatun tarkka huomio kiintyi pian näihin haitallisiin epäkohtiin.
Hän ryhtyi auttamaan palkkauspulassa ensin naapureitaan, sitten
lähikyläläisiä ja myöhemmin yhä kaukaisempia tarvitsijoita, sikäli kuin
hänen perimänsä muutaman sadan riksin pääoma vähitellen karttuessaan
antoi siihen tilaisuutta.




TOIMINTA LAAJENEE


Tämän liiketoiminnan laajentuessa Aatu huomasi, että jonkinlainen suhde
hänen ja porilaisten ostajien kesken ehkä tuottaisi eräitä helpotuksia
lankkumiehille, jotka useinkin saivat jonotella lautatarhojen
edustoilla vuorokausittain kylmässä pakkasessa. Heitä näet kokoontui
määrättyinä aikoina näille puutavaramarkkinoille suuret joukot
kymmenistä eri pitäjistä.

Tällaisesta järjestymättömästä sekatarjonnasta oli vielä sekin
haitta, että lankkujen mittaajat ja laskijat olivat useinkin hyvin
ylimielisiä tarjonnan paljouden johdosta ja alensivat tavaran arvoa
aiheettomastikin, usein toiselle tai kolmannelle sijalle, tuottaen
täten myyjille tuntuvia tappioita.

Jos joku tähän tuomioon ei alistunut tai jos hänellä ei ollut povessaan
joitakin »maalaisterveisiä» mittaajalle, niin hän sai heti ajaa pois
lautatarhalta, missä oli jo ehkä vuorokaudenkin värjötellyt. Näin hän
oli vain pitänyt paikkaa seuraavalle tarjoojalle. Tällöin oli poistujan
mentävä jollekin toiselle jonotuspaikalle alkaakseen saman leikin
uudelleen.

Näistä haitoista ja tahallisista hintojen polkemisista Aatu kuuli
myötäänsä kertomuksia kotiutuneilta lankkumiehiltä. Hän päättikin tämän
johdosta tehdä vakavan yrityksen asioitten korjaamiseksi ja matkusti
puhuttelemaan Porin porvareita.

Seuraukseksi tulikin jonkinlainen sopimus asioitten järjestelyssä, ja
se pantiin täytäntöön jo seuraavana talvena. Ne lankut, jotka Aatu
oli ostanut tai sahauttanut tai joiden sahausta lainoin avustanut,
saivat Aatun »suojeluskirjan», johon oli merkitty tavaran laatu ja
mitat. Nämä paperilaput saivat pian käytännöllisen merkityksen,
sillä Aatun merkinnät osoittautuivat aina täysin tunnollisiksi ja
pikemmin ylittäviksi kuin vaja-arvoisiksi. Ostajia tämä toimenpide
helpotti tarkastuksessa, ja myyjät pääsivät »paperipaloineen» turhista
satunnaisista rettelöistä. Asian järjestely tyydytti siis molempia
puolia, ja Aatun liike oli täten saanut aimo sysäyksen edelleen
kehittymiseen.

Melkein samanlainen oli tilanne viinan kotipoltossa ja sen
kauppaamisessa. Näitäkin molempia liikealoja, mutta varsinkin edellistä
toimintaa, Aatu viljeli laajassa mitassa hankkien täten itselleen yhä
lisääntyviä tuloja ja asiakumppaneilleen tyytyväistä mieltä.

Sasin talon setämiehenä Aatu toimi täten ympäristönsä hyväksi
miehuusikäänsä asti ja kasvatti yhäti karttuvaa varallisuuttaan.




KATEUDEN KYNNET


Näin oli Aatun toimelias luonne löytänyt itselleen purkautumismuodot
saattaen hänet, laajalti liikkuvana ja laajan tuttavapiirin
saavuttaneena, kaikenlaisiin muihinkin tielleen sattuviin
kaupantekoihin. Hän osti talon, jos joku sellaisen tahtoi myydä ja
hänelle sitä kauppasi, myydäkseen sen taas vaikka seuraavana päivänä,
jos joku sitä häneltä halusi. Hoidellessaan näin sekä varsinaisia että
tilapäisiä liikeasioita hän kävi, aikakauden tavan mukaan ahkerasti
kaikilla lähikaupunkien markkinoilla, ei niinkään paljon kaupanteon
kuin markkinoiden kansanjuhlanomaisen luonteen vuoksi. Siellä näki
paljon ja oppi paljon. Siellä sai jonkinlaista hengen viritystä, mikä
oli kylläkin tarpeellista vaihtelua maaseutuelämän yksitoikkoisuudelle.
Tällaiset markkinamatkat eivät kuitenkaan olleet Aatua aineellisestikin
hyödyttämättä, ainakin eräässä suhteessa. Toimeliaisuutensa ohella
hän oli hyvä hevosmies ja hevosen tuntija. Kun hän näki nuoren ja
virheettömän hevosen, vaikka miten laihan ja huonohoitoisen, osti hän
sen heti viedäkseen sen puolen vuoden kuluttua uudestaan markkinoille
uhkeana »tirannina» ja kiiltävänä, saaden siten aina suurimman hinnan
syöttiläästään.

Näin toimien ja uurastaen, milloin pilaileva hymyily ilmeikkäillä
huulillaan, milloin miettivä kurttu kulmakarvojen välissä, Aatu keräsi
vuosien kuluessa senaikaisten mittasuhteitten mukaan harvinaisen
suuren omaisuuden, jonka kokoamista hän ei kuitenkaan alunpitäen ollut
haaveksinut tai suunnitellut. Olosuhteet olivat Aatun kehityksen ja
onnistumisen tähän suuntaan muodostelleet. Pitäjän pikkuherrasväki
supatteli kuitenkin toista. Kateus oli iskenyt kyntensä heidän
ajatuksiinsa. Heidän mielestään tuo sivistymätön talonpoikaismölli
oli merkillisen ovela junkkari keinottelemaan yksinkertaisen väestön
kustannuksella.

Kuullessaan tällaisia juoruja Aatu hymähti ihmetellen, kuinka
»herskrääppi» voi uskoa, että mölli voi olla ovela junkkari. Huonoa
pilaa koko juttu!




UUSI KOTI


Otettuaan haltuunsa Kärjen talon Jumesniemen kylästä Aatu ryhtyi
vähitellen supistelemaan entisiä toimialojaan. Mutta kun liikkeessä
olleet rahat alkoivat kokoontua kotiin, niin tämä pääoma avasi
vähitellen kuin itsestään yhä yleisemmän lainaamisliikkeen, mikä
muodostuikin hänen varsinaiseksi työskentelykseen eritoten senjälkeen,
kun Aatun omaisuus oli naimisen kautta vielä lisääntynyt huomattavasti.

Niin paljon aineellista etua kuin tämä naimiskauppa tarjosikin,
ei perheonni silti ottanut kotiutuakseen avioparin kesken. Heidän
luonteensa olivat kovin erilaiset ja sen mukaan myöskin heidän
harrastuksensa. Aatun luonteen omalaatuisuus oli yhä enemmän kiteytynyt
arvoa ansaitsevaksi ominaisuudeksi. Hän oli karu ja suorasukainen
esiintymistavoiltaan, mutta näitä ominaisuuksia lievensivät hyvin
paljon rehtiys ja oikeamielisyys melkoisen huumorin tajun puitteissa.
Sitä paitsi Aatussa oli etsijän verta. Hän tunsi sielussaan kaipausta
johonkin parempaan kuin rikkauden tuottamiin etuihin, vaikka hän ei
ainakaan vielä voinut tätä kaipausta selittää itselleen muuksi kuin
ärtyisyydeksi siitä, ettei hän ollut saanut enemmän sitä, mitä hänen
sisimpänsä halusi — enemmän oppia. Kuitenkin silläkin elämän tasolla,
millä hän tähän asti oli latuaan hiihdellyt, oli hänen ajatuskykynsä
paljon avartunut. Hänen maailmankatsomuksensa oli niin paljon
herännyt, että hän antautui aina hyvin halukkaasti keskustelemaan
syvemmistäkin asioista kuin arkiaskareista ja elämän pinnalla
liikkuvista kysymyksistä. Taipumusta henkevämpään keskusteluun ei Aatu
voinut havaita nuoressa emännässään, eikä hän sellaista halua voinut
emännässään synnyttää.

Aatu tunsi itsensä pettyneeksi ja tyytymättömäksi ja pani syyn
emäntänsä omituiselle puhumistavalle, joka lyhyytensä vuoksi kuului
vakavammassa keskustelussa aika pahalta hämeenkyröläisen korvaan. Tämä
nuori emäntä, vaikka Akaassa syntyneenä, oli viettänyt nuoruutensa
päivät Huittisissa. Siitä johtui hänen lyhyt puhetapansa, mutta hänen
luonteessaan oli muitakin omituisuuksia.

Heti morsiamen kotiintuomisen juhlassa oli nuori emäntä herättänyt
tavatonta hilpeyttä. Hän oli ennen tarjoilua iskenyt koristeltuihin
jälkiruokiin ja muihin siroihin makeisrakennuksiin lusikkansa ottaen
niistä maistiaisensa. Kun asianomaiset edeskäyvät tällaisen menettelyn
sopimattomuudesta huomauttivat, niin he saivat kipakan vastauksen:
»Tott'kai, itt'mä kumminki, omaan mun se o!»

Kun Aatu myöhemmin sai kuulla tapauksesta, lisäsi se yhä kasvavaa
epäilyä emännän henkisiin avuihin, eikä hän siinä liene erehtynytkään,
sillä pelkkä kielenkäytön outous yksin ei kansan keskuudessa ole
voinut antaa tapahtumalle satavuotista ikää, vaan tapahtuma sai
»kuolemattoman» maineen tietenkin nuoren emännän omituisesta
ajatuksesta ja sen yhteydessä harjoitetusta vielä omituisemmasta
toiminnasta. Samaisen emännän muisto elää vieläkin hämeenkyröläisten
mielissä tämän ainoan lauseen ja tapahtuman varassa.

Myöhemmin Aatu tietysti oppi tuntemaan emäntänsä luonteenominaisuudet
muutenkin, arvellen, että hänen luonteelleen henkiset harrastukset
olivat kaiketi vieraita ja vastenmielisiä.

Vuosien kuluessa Aatu menetti viimeisenkin perheonnen toivon.
Avioliitossa ei ollut syntynyt perillistä, joka olisi kirkastanut ja
valaissut heidän elämänsä, eikä Aatu enää sellaista odottanutkaan.
Hänen elämänsä alkoi tuntua yhä yksinäisemmältä ja kiusallisemmalta
vielä senkin tähden, että hänen täytyi viettää suurin osa ajastaan
kodin piirissä, kun hänen laajat toimensa entisillä liikkuvilla
liikealoilla olivat suuresti supistuneet.

Tosin hänellä oli kaiket päivät työtä yhä lisääntyvän
rahanlainausliikkeensä hoitamisessa, sillä aina oli Kärjen portilla
vieraan hevonen, omistajan käydessä joko korkojaan maksamassa tai
lainaa pyytämässä. Mutta sitten tulivat pitkät illat, jolloin ei
tällaisia asiakkaita liikkunut. Ne illat olivat toivottomia ja
murheellisia. Aatu ajatteli paljon tätä pulmallista kysymystä ja päätyi
vihdoin siihen, että hän ottaa itselleen ottopojan, josta hän saa
luotetun toverin joskus myöhemmin ja sittemmin omaisuutensa perijän.

Ajatuksen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä. Hän
halusi tämän pojan sukulaistensa keskuudesta, mutta kotiolojen vuoksi
ei kysymykseen kuitenkaan voinut tulla niin nuori miehen alku, joka
vielä tarvitsisi äidillistä hoivaa. Tällaista sukulaispoikaa ei ollut
näköpiirissä, ja tämä vaikea pulma jäi edelleen ratkaisemattomaksi.

Kun koti- ja perhe-elämä eivät näin ollen jaksaneet tarpeeksi vaalia
Aatun mielenkiintoa, alkoi outo tyytymättömyys vaivata häntä ja
pettymys kaivella mieltä masentaen siten entisen rivakkuuden otteita.




KÖYHÄN VÄEN PATRIARKKA


Tämä kiusallinen ajankohta oli tämän toimeliaan miehen elämässä
odottelijan ja sivustakatselijan hedelmätöntä ajan kuluttamista —
hedelmätöntä siinä suhteessa, ettei hän keksinyt mitään, mihin voisi
kohdistaa tarmonsa ja aloitekykynsä. Hänen varallisuutensa ei paljon
enää vaivoja kysynyt. Se kasvoi yhä edelleen ja oli nyt jo niin
valtava, että se suureni omasta painostaan, vaikka hän otti lainaajilta
mahdollisimman alhaisen koron asettaen sen kuitenkin miestä myöten ja
olosuhteiden mukaan.

Tämä toimiala tuotti hänelle kyllä joskus jonkin verran ylimääräistäkin
puuhaa, kun hän huomasi jollakulla velallisellaan olevan vaikeuksia
joko korkojen maksussa tai velan lyhentämisessä. Hän tutki silloin
perinpohjin velallisen taloutta, ja ellei sen hoitotapa tyydyttänyt
hänen taloudellisissa hommissaan saamiaan laajoja kokemuksia ja
tietoja, niin hän matkusti asianomaisen kotiin, olipa tuo kuinka monen
pitäjän takana tahansa.

Ohjailtuaan asujien edesottamisia ja suuntailtuaan patriarkallisesti
heidän taloudenhoitoansa kohti terveitä latuja ja hyödyllisiä päämääriä
Aatu saavutti ihmeellisiä tuloksia. Korot ja lyhennykset tulivat
vastedes jotenkin säntilleen, ja monet, jotka olivat ikuisen velan
kahleissa kituneet, maksoivat velkansa jonkin ajan kuluttua.

Tästä olivat sekä Aatu että maksaja kovin tyytyväisiä, mutta
sivullisten kateus kipinöitsi yhä enemmän. Aatua alettiin syytellä
puijariksi ja koronkiskuriksi. Näihin juttuihin hän oli aikojen
kuluessa tottunut eikä kiinnittänyt niihin vähäisintäkään huomiota,
koska hän tiesi hyvin niiden lähtöpaikat ja tarkoituksen.

Tänä pelkkien numeroiden käsittelyn ikävystyttämänä aikana Aatu
joutui erääseen toimeliaisuutta piristävään tilanteeseen osuttuaan
sattumalta maakuntaa kiertäessään Tyrvään Vammaskosken sillan
rakentamista koskevaan huutokauppaan. Kuin ajan kuluksi Aatu otti osaa
rakennusurakan hintatarjouksiin alennellen summaa vain huvikseen. Kävi
kuitenkin lopulta niin, että hänen tarjouksensa jäi viimeiseksi, ja
sillan rakennustyö joutui siis hänelle.

Siitä koitui Aatulle erityisen suuri ja kallis urakka, varsinkin siitä
syystä, että hänellä ei ollut minkäänlaisia rakennustarpeita. Ne oli
hankittava mihin hintaan tahansa, ja hirsien saanti kävi päinsä vain
siten, että Aatu osti lähellä sijaitsevia valmiita ja puolivalmiita
rakennuksia erityisen korkeihin hintoihin.

Tämä urakka oli ainoa vikapisto Aatu Kärjen liikehommissa ja
tuotti paljon kuluja sekä harmia, mutta niistä huolimatta hän ajoi
velvollisuutensa kunnolliseen päätökseen.

Tapaus myrrytti kuitenkin hänen mielensä siinä määrin, että hän tunsi
tarvitsevansa jotakin mielenkiintoista sivuhommaa, ja sellaisen homman
hän keksikin omasta kotitallistaan.

Ainoa harrastelu, mikä Aatua erityisesti huvitti näinä aikoina, oli
hänen entinen mieliaskartelunsa, hevosten hoito. Hän kuljetteli
markkinoille raisuja, uljaita syöttiläitä ja palasi kotiinsa sellainen
luuska reen tai kärryjen edessä, ettei se hevin jaksanut miestä vetää.
Usein nähtiin Aatun huonolla kelillä astuskelevan ajopelin vieressä
säästäen näin äskettäin ostamansa hevosen heikkoja voimia. Omituinen
näky niistä, jotka eivät Aatua tunteneet: valjaat välähtelivät ja
ajopeli välkkyi naarmuttomassa kiiltävyydessään hyvin pukeutuneen,
komean ja hienonnäköisen miehen astellessa kurassa tai lumisohjussa
reen tai kärryjen vieressä, laihan hevosparan hädin tuskin jaksaessa
kuljettaa omaa ruhoaan. Näitten nälkiintyneitten elukoitten ei
tarvinnut kuitenkaan viettää montakaan viikkoa Kärjen tallissa Aatun
hoidossa, ennen kuin ne jo hirnahtelivat, hyppivät kahdelle jalalle ja
alkoivat välkkyä kilpaa isäntänsä ja ajopelien kanssa.




KYMMENEN HEVOSTA


Kehittynyt hevoshoidon harrastus ja kiintymys suomalaiseen hevoseen
aiheutti Aatulle omituisen päähänpiston. Hän oli nähnyt kaupungeissa
jonkin verran kaikenlaisia vierasrotuisia hevosia, joitten malli ei
Aatua miellyttänyt. Hän johtui ajattelemaan sitä surkeutta, että Suomen
suuriruhtinaan ajellessaan ja ratsastellessaan täytyi sietää mokomia
vastenmielisiä otuksia. Vielä Aatu johtui ajattelemaan sodanjälkeistä
rauhantilaa, mikä ei ollut herättämättä yhä huomattavampaa
turvallisuuden tunnetta alituisten sotien jälkeen entisessä Ruotsin
yhteydessä. Tämä turvallinen rauhantila kaipasi Aatun mielestä myöskin
jonkinlaista kansanomaista tunnustusta ja huomaavaisuutta. Ripeään
tapaansa hän teki päätöksensä ja ihastui omasta tuumastaan keksittyään
taas pitkästä kotvasta itselleen mieluisaa puuhaa. Hän päätti tarjota
suuriruhtinaalle lahjaksi kymmenen parasta suomalaista hevosta, mitkä
hän vain saisi maasta ostetuksi.

Kun päätös ja teko olivat Aatulle melkein kuin yksi toimenpide,
lähetettiin heti Björkbomin toimesta lahjatarjous senaattiin. Kun
tieto tästä levisi maakuntaan herätti se paljon mielenkiintoa, ja Aatu
Kärjen nimi tuli entistä kuuluisammaksi, vaikka tarjous tietenkin
oli tehty virallisesti Adam Sasslinin nimiin, jonka nimen papit ajan
tavan mukaan olivat hänelle syntymäkodin nimen mukaan sepustelleet
ja virallistuttaneet. Kansan keskuudessa ei tätä ruotsalaista nimeä
kuitenkaan käytetty, eivätkä sitä kaikki edes tunteneetkaan. Aatu
itsekään ei siitä pitänyt, mutta kun kerran sellaisen tunnusmerkin
antamista henkilölle, jonka toimiala kuului laajemmalle alalle kuin
talon asumisen välittömään yhteyteen, pidettiin välttämättömänä, niin
minkäpä sille mahtoi. Virallisuuksien ulkopuolella hän käytti kuitenkin
aina ylpeästi Aatu Kärjen nimeä ja sanoi joskus ilakalla tuulella
ollessaan: »Aatu ei ole mölli, eikä Kärki ole tölli.»

Tämä suuriruhtinaan lahjajuttu oli Aatun elämälle kuin tönäys
kylkeen. Se pani hänen verensä kiertämään kiivaammin ja herätti
hänessä nukahtaneen innon. Hän alkoi yhä useammin näyttäytyä pitäjän
säätyläisten keskuudessa ja talonpoikien pidoissa seuraten kaikkialla
yleisen kehityksen kulkua löytääkseen sellaisen kohdan, mihin voisi
älynsä ja aloitekykynsä iskeä.

Sen jälkeen kun hän oli huomannut, että kotioloissa ei ollut tallin
lisäksi mitään kiinnostavaa tehtävää, hän oli ollut kuin sairas siihen
asti, kunnes sai tämän uuden sysäyksen. Nyt hän tunsi välttämätöntä
tarvetta ryhtyä johonkin yleiseen tehtävään, joka antaisi tarpeeksi
liikkuma-alaa hänen älylleen ja rikkaudelleen. Hän luki moneen kertaan
kaiken, mitä suomenkielellä oli painettuna sovelluttaen niistä
saamaansa oppia itseensä ja talonsa hoitoon. Mutta senaikainen painettu
sana oli niin veretöntä ja kalpeata, ettei se Aatussa moniakaan
herätteitä voinut synnyttää.




HÄDÄN UHATESSA


Suomen kansan ainainen uhka, katovuosi, kurkisteli taas muutamana
syksynä peltojen pientareilla ja kotien pöytien päässä. Harmaa halla
oli taas huokunut kaameata tuhoaan muutenkin niukoilla viljelyksillä.
Epätoivoisina ajattelivat ihmiset monissa pitäjissä varsinkin seuraavaa
kevättä.

Hämeenkyröläisten avuntoiveet kääntyivät kuin luonnostaan Aatu Kärkeen.
Mitä tulisi kohtalon armoittama kansan hyväntekijä ja lainojenantaja
nyt tekemään? Oliko hän tullut välinpitämättömäksi uhkaavalle
onnettomuudelle?

Arkaillen mietiskeltiin monenlaisia kysymyksiä, mutta kukaan ei vielä
tietänyt, että Aatu valmisteli hiljaisuudessa omia suunnitelmiaan. Hän
käsitti, ettei kansaa voinut auttaa, ellei ollut leipää. Viljaa oli
siis hankittava talven aikana, ja hänen oli tämä hanke toimitettava
yksin ja omintakeisesti, sillä yhteiset hommat näyttivät synnyttäneen
yhtäällä yksityistä voitonhimoa ja toisaalla yhteistä sotkua.

Tamperelaisten liiketuttaviensa avustamana Aatu tuotti suurin
kustannuksin valtavat määrät venäläistä viljaa ja kuulutti kevään
tullen maakunnan kirkoissa, ettei kenenkään tarvinnut kuolla nälkään,
sillä kuokkamiehet, ojankaivajat ja naisapurit saavat työtä ja leipää
Kärjen talossa Hämeenkyrössä.

Ilmaiseksi saaminen oli Aatun mielestä ryhditöntä ja alentavaa. Sen
tähden hän otti suunnitelmiinsa yksinkertaisimmat työt, joihin kaikki
pystyisivät, mutta joitten tekeminen kuitenkin säilyttäisi tekijälleen
kunnian ja arvonannon vapauttaen alentavasta ja hyödyttömästä
kerjäämisestä.

Väkeä alkoi saapua — miehiä, naisia ja lapsia. Ensin tulleet saivat
rakentaa alkeellisia karahka- ja tuohisuojia, hirsisen saunan sekä
leivinuunin savesta ja hiekasta. Kun nälkäisten luku lisääntyi oli
työpaikalla jo jotakin kunnossa uusien asukkaitten vastaanottoa varten.

Tavallista työtehoa ei tietenkään voinut vaatia näiltä puutteen
horjuttamilta ihmisraukoilta, mutta Aatu ei sellaista vaatinutkaan
heiltä. Ruoka-avustus ja pieni palkkion tapainen ropo olivat
todelliset, mutta työ oli ainoastaan nimellistä. Aatu ei pannut
työntekoa valvomaan ainoatakaan voutia, vaan ainoastaan yhden miehen
neuvomaan työpaikkoja, sarkojen suuntia, kalastusta, marjastamista ja
muita välttämättömyyksiä sekä samalla huolehtimaan, ettei ryhdytty
naapurien mantuja penkomaan.

Leipomiseen, ruoankeittoon, saunan lämmitykseen ja risujen kantamiseen
määrättiin naisia ja lapsia. Aatun suunnittelut jättivät jälkensä
kaikkialla, vaikka työväki itse sai ominpäin kaikki hoitaa ja panna
täytäntöön. Toimeenpanijoita olikin kyllin, kun nälkä ja toivottomuus
olivat lakanneet heitä ahdistelemasta.

Alkupäivinä ei heidän työskentelystään tullut paljon mitään, ja kaikki
oli Aatun mielestä hyvin ja aivan hänen ajatustensa mukaista. Mutta
jo viikon kuluttua heräsi näissä ruokaa ja voimia saaneissa ihmisissä
työinto ja kiitollisuus auttajaa kohtaan, sillä he eivät osanneet
käsittää, että hyödyn saaminen ei olisi ollut työnteettäjän tarkoitus.
Peltoa tietenkin tarvittiin, ja kun he saivat ruoan ja palkan, niin oli
heidän myöskin tehtävä työtä, ajattelivat he.

Täten koko tämä puuha hyppäsi aimo askeleen yli Aatun suunnitelmien.
Kun ajattelee, mitä sadat miehet saavat aikaan kuokkiessaan pienehkön
talon maita, niin ymmärtää, ettei Aatu ollut erikoisesti ihastunut
tähän heränneeseen työkykyyn. Hän pelkäsi, että Kärjen talon maat
loppuisivat ennen pitkää.

Tähän tilanteeseen tuli kuitenkin avuksi muudan, myöskin edeltäpäin
laskematon seikka. Useimmat työmiehet rupesivat, voimistuttuaan ja
koottuaan pienen nyytin jauhoja sekä muutamia roposia taskuunsa,
vähitellen tuumimaan oman viljelyskontunsa kohtaloa toivoen saavansa
kruununmakasiinista siemenviljaa kylvökaudeksi. Ensin lähtivät ne,
joilla oli pieni moisio tai pelto hallussaan, myöhemmin muu irtonainen
väki. Huoli kotioloista ja poislähtö teki samalla erinomaisen
palveluksen työhön pyrkiville, uusille tulokkaille. Näin saamansa
opetuksen mukaan Aatu järjesti työolot siten, että erikoistapauksia
lukuunottamatta työaika kesti enintään kuukauden ajan. Täten työvoima
vaihtui myötäänsä ja työteho aleni. Tämä miellytti Aatua, sillä ei oltu
vielä puolessa kesässä, kun kaikki kuokittavat maat olivat jo tyyten
loppuneet, ja nyt tuli sellaistenkin maitten vuoro, joita ei koskaan
oltu ajateltu kuokittaviksi. Mutta Aatu oli sitkeä eikä hellittänyt.
Hän iloitsi katsellessaan sitä reipastunutta väkeä, joka Kärjeltä
lähti, pieni jauhonyytti pistettynä karahkan varteen olkapäälle ja
muutaman pienen kolikon kilistessä taskun pohjalla. Hyvästijättö oli
useasti niin ilmeisen kiitollista, ettei Aatu sitä julennut kestää,
vaan vetäytyi kamariinsa piiloon. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet
talosta poistua saamatta kädestä pitäen sanoa hyvästiänsä isännälle
itselleen. Aatun oli usein tultava esille kättelemään ja juttelemaan.
Sekin näkyi kuuluvan hyväntekijän välttämättömiin velvollisuuksiin.

Kun kademieliset ainekset pitäjällä ensin kuulivat Aatun puuhista,
niin syntyi siitä suuri soimausten tulva. »Se vielä puuttui tuolta
'kukolta', että rupesi keinottelemaan itselleen halpaa työvoimaa
nälkiintyneen kansan keskuudessa.» »Nyt tuon 'talonpoikaiskukon' oikea
luonne kerrankin paljastui», huudettiin suurin äänin. Aatu kuunteli
pitäjän juoruja rauhallisesti eikä sanonut mitään. Hän oli jo tottunut
siihen, että kaikki hänen tekonsa leimattiin huonoista vaistoista
lähteneiksi.

Kesän kuluessa pitäjän uteliaimmat herrat eivät enää malttaneet tyytyä
yksin kuulopuheisiin, vaan tekivät tikusta asian ja lähtivät itse
henkilökohtaisesti tutustumaan tuohon suureen työleiriin.

Kun he sitten kotiin palattuaan kauhuissaan kertoivat, miten siellä
hirsimetsää kaadettiin kannonvääntäjäin tieltä ja miten typerästi
hietikkokangasta kuokittiin ja ojitettiin, niin harva heidän
piireissään epäili silminnäkijäin yhteistä vakuutusta, että »kukko» oli
nyt kadottanut järkensä, oli tullut hulluksi.

Tämän viimeisimmän häväistyksen kuullessaan Aatun silmät välähtivät ja
huulille ilmaantui pilkallinen hymy, mutta hän ei nytkään vaivautunut
sanomaan muuta kuin syvää halveksumista osoittavan lauseen: »Hävetkööt
— senkin perkuleen rakkarit!»

Ajan kuluessa työväki oli oppinut ymmärtämään työnantajan tarkoituksen.
Heiltä vaadittiin työtä leipänsä ja palkkansa vastineeksi, mutta ei
ollenkaan työn paljoutta, ja kun töitten valvoja vielä silloin tällöin
huomautteli, että Kärjen talon maat eivät olleet rajattomat, niin
alkoi työraivo tasaantua ja työnteko vähitellen käydä oikeassa laiskan
tahdissa. Parempaa metsää alettiin säästellä ja entisiä hutiloidusti
kuokittuja sarkoja parannella ja ojia suoristella. Tämä huolellisuus ei
kuitenkaan tuottanut hyötyä, sillä nämä sarat olivat käyttämättöminä
vielä viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, tietenkin melko metsittyneinä.
Niiden raivaaminen oli aikoinaan palvellut määrättyä tarkoitusta ja
Aatu oli tyytyväinen keksintöönsä, jonka avulla hän oli pahimman
kesän yli elättänyt sadoittain ihmisiä ja pelastanut heidät kaamean
nälkäpeikon kynsistä. Siinä tämän teon alkuperäinen ja lopullinen
tarkoitus!

Oikein ajattelevat ihmiset eivät voineet kyllin ylistää tätä Aatun
uhrautuvaisuutta, joka heidän silmissään nosti tekijän sellaiseen
kunniaan, arvoon ja ihailuun, että panettelijain juorujen oli pakko
kyyristyä pesiensä piiloon uskaltamatta astua kansan kuuluville.

Teko oli niin reipas, omintakeinen ja suurpiirteisyydessään
ylimyksellinen, että se yllätti kaikki. Myötämieliset ihmiset
ihmettelivät Aatun aloitekykyä, taitavuutta ja tarmoa sekä ihailivat
sitä suurta inhimillisyyttä, mikä kulki kaikkien Aatun tekojen
pohjavirtana.




POIKAVIIKARI


Pitäjän pikku herrasväki oli seurannut nyrpyllä suin Aatun
pellonraivausjuttua ja valitellut sitä rääkkäystä, mitä siellä
yksityisedun saamiseksi oli harjoitettu.

Tämä valittelu joutui kyllä Aatunkin kuuluville, mutta hän ei
välittänyt rahtuakaan tästä kierosta pikkumaisuudesta, eikä se
ansaitsisi nytkään erityistä mainintaa, ellei se olisi ollut
alkujuurena vakavampiin tapahtumiin. Otaksuttavaa myöskin on, että tämä
kaunankantaminen olisi vähitellen tukehtunut omaan umpinaisuuteensa,
ellei Aatu itse olisi sille silloin tällöin hankkinut lisää ravintoa
ja palamisainetta. Aatun luonteessa oli vakavuuden, täsmällisyyden ja
miehekkyyden ohella aika annos huumorintajuista poikaviikaria. Tämä
ominaisuus, mikä muuten seurasi häntä halki koko elämän, tuotti hänelle
itselleen sanomatonta nautintoa, mutta antoi myöskin vihamiehille
yhä uutta tuulta purjeisiin ja liitti heidän joukkoonsa niinkin
vaikutusvaltaisen henkilön kuin pitäjän nimismiehen. Tämä näet ei
ollut Aatun suosijoita, koska Aatu ei käyttänyt häntä lakimiehenään.
Mutta täydelliseksi Aatun vastustajaksi hän siirtyi vasta sen jälkeen,
kun hänen luulotellusti korkea arvoasemansa tuli hänen mielestään
suoranaisen häväistyksen alaiseksi.

Tämän ylpeän vallesmannin liian pingoittunut omanarvontunto oli usein
ärsyttänyt Aatua. Kun tuo ärsytys oli Aatun mielestä saavuttanut
huippunsa, puhkesi siitä kerran hyvin hullunkurinen kohtaus.

Eräänä talvisena pakkaspäivänä Aatu näki akkunastaan, että vallesmanni
ajoi pihaan. Aatu riensi heti kartanolle vierasta vastaan, ottaen
kansan silloisen tavan mukaan lakin käteensä odotellessaan arvovieraan
reestä kömpimistä. Tulija ei mitenkään kiirehtinyt tervehtimisessään
eikä sisäänpyytelyn noudattamisessa, vaan katseli hyvin tärkeänä
hevosen kääntämistä porttipielessä aina valmiina olevalle heinäkopalle.
Hän ei myöskään ollut huomaavinaan isännän nöyrää avopäisyyttä
saadakseen näyttää rengilleen, miten mahtavimpienkin talonpoikien tuli
häntä kohdella. Kun vallesmanni näki, että akkunaruutujenkin takana
katselevat olivat jo huomanneet tapauksen, hän suostui menemään sisään,
arvokkaasti kuin sopi pitäjän ylimmälle valtaherralle. Aatu aukaisi
kamarinsa oven selkoselälleen ja pyysi vierasta käyttämään hyväkseen
huoneen tarjoamia istuinpaikkoja. Vallesmanni istuikin empimättä Aatun
keinutuoliin pöydän ääreen, josta avautui kaunis näköala Enonselälle,
Mahnalan ja Sasin kyliin.

Aatu avasi »piirongin klaffin» ja asetti sille, kuten tapana oli,
viinapikarin ja sokerirasian. Kun hän oli kristallipullosta kaatanut
kukkuralasin omatekoista viinaa, joka oli aivan toisenlaista kuin mitä
kauppatavarana rantakaupunkeihin lähetettiin, pyysi hän kohteliaasti
vierasta pakkasen pitimeksi nauttimaan tuloryypyn.

Vallesmanni kiitti epäröiden ja visusti pohtien, sopisiko hänen täällä
ottaa tuo pikku naukku, jonka hän talonpoikien luona asioidessaan
poikkeuksetta oli kieltänyt. Pääsemättä näin äkkiä mieleiseensä
tulokseen tuossa tärkeässä asiassa, sanoi hän kuin vältellen: »Noo,
isäntä vieraan väärti!»

Hymy alkoi väreillä Aatun huulilla silmien liekehtiessä vallatonta
naurua, sillä hän tunsi vallesmannin tukevaksi totimieheksi, jonka
kanssa oli useissa pidoissa eli »kalaasseissa», kuten pienempiä
vierastilaisuuksia nimitettiin, mitellyt voimiaan leikillisen
kilpatavan mukaan vaarallisessa kestävyysottelussa. He olivat
aina selviytyneet noista kamppailuista nuhteettomina toisten
sortuessa usein auttamattomaan häviöön. Tämäkö mies nyt karttaisi
vieraanvaraisuutta, joka ajan tavan mukaan aina keskellä päivää loppui
yhteen ainoaan naukkuun, jota seurasi vain »pelkkä» kahvinjuonti.
Aatu oli hyvin selvillä siitä, että vallesmanni oli tästä tavasta
täysin tietoinen, joten vastahakoisuuden syynä ei voinut olla muu
kuin pelko mahdollisesta arvon livahtamisesta sen sileän tien tämän
kohteliaisuusmaljan mukana.

»Poikaviikari» oli iskenyt Aatun mieleen ja astunut kohteliaan isännän
tilalle kuullessaan tuon karttelevan lauseen: »Isäntä vieraan väärti.»
Aatu otti lasin käteensä naurun karehtiessa silmissä ja suupielissä
ja sanoi niin vakavasti kuin tilanne suinkin myönsi: »ja paikoin
parempikin!» Ryyppäsi ryyppynsä, sulki »klaffin» ja pisti avaimet
taskuunsa.

Vallesmanni toimitti nopeasti asiansa ja lähti. Aatu seurasi lakki
kourassa kartanolle, mistä vieras poistui mielestään häväistynä
ja kollomaisesti kohdeltuna. Mutta Aatu nautti onnistuneesta
poikaviikarintempustaan.

Tämä tapaus olisi kuitenkin jäänyt asianomaisten keskeiseksi
salaisuudeksi, ellei vallesmanni itse olisi sitä suutuspäissään
myötäänsä kertoillut luottaen siihen, että kaikki kuulijat olivat
hänen kanssaan samaa mieltä Aatun kollomaisesta käytöksestä. Paljon
oli nimismiehellä kannattajia, mutta vielä enemmän oli niitä, jotka
nauroivat partaansa antaen sekä tapahtumalle että Aatun sutkaukselle
kuolemattomuuden siivet.

Näin oli kaunankantajien parvi saanut vallesmannista tärkeän lisän.
Mutta Aatu ei ollut sitä huomaavinaan, vaan kulki entistä, omintakeista
latuaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.




UUSIA AATTEITA


Näihin aikoihin alkoi siellä täällä arasti orastaa uusia ajatuksia
kansallisen herätyksen merkeistä. Varsinkin Makkaruksen kartanosta —
Björkbomin perheeltä — Aatu sai tarkemmin kuulla niistä ihmeellisistä
asioista, jotka koskettelivat suomalaisen rahvaan henkisen tilan
kohentelemista.

Aatu kuunteli ja ihmetteli, mutta pian hänen terve järkensä älysi
sen syvän totuuden, mikä kaikui näistä herätyshuudoista. Hän
mielistyi sanomattomasti näihin uusiin aatteisiin, pohti niitä ja
tarkasteli perinjuurin. Kun hän oli päässyt selville siitä, että ne
olivat täysikelpoisia alkoi hän soveltaa näitä ajatuksia itseensä
tarkastelemalla entisyyttään ja nykyisyyttään.

Entisyydessään hän totesi sen puutteen, mikä sisältyi oppimattomuuteen,
ja sen vaikeuden, mikä kansanlapsilla oli opin hankkimisessa, vaikkapa
vain ensimmäisen alkeellisimmankin opin.

Nykyisyyttä ajatellessaan hän totesi intonsa, toimintakykynsä ja yhä
kasvavan rikkautensa. Kun hän sitten pitkinä iltoinaan näitä asioita
rinnasteli, kypsyi hänessä vähitellen tietoisuus siitä, että kansaa oli
ensin opetettava edes alkeellisimmissa aineissa, ennenkuin nuo ihanat
herätyshuudot kaikuisivat kuuleville korville. Aatu oli käytännön
kouluttama mies, joka ymmärsi, että tyvestä on puuhun noustava ja
nuorena vitsa väännettävä.

Näin Aatussa iti ja orasti koulun perustamisen vakava ajatus. Päätös
oli vain enää tekemättä, ja päätös oli sama kuin asian täytäntöön
paneminen. Oman aikansa vaativat kuitenkin monet käytännölliset
asiat, kuten koulun paikkaa koskeva kysymys sekä monet viralliset
seikat, joita oli perusteellisesti harkittava. Niitä hän nyt ryhtyikin
pohtimaan.

Paikanvalinnan pulmallisuuden ratkaisi kuitenkin jotenkin pian Aatun
patriarkallinen ajatus siitä, että koulun täytyi olla hänen kiinteän
valvontansa alainen, joten se ei saisi olla kaukana hänen omasta
asunnostaan. Tämän ajatuksen edelleen kehittäminen ja se seikka, että
hänen kotiolonsakin ehkä samalla saisivat lisää pirteyttä, synnyttivät
sen päätöksen, että koulu oli rakennettava Kärjen talon yhteyteen.

Hankkeen edelleen kehittämisessä oli tietenkin käännyttävä Björkbomin
taitavaan apuun.




PETTYMYS


Eräissä pidoissa Aatu sai ivan sävyisesti kerrottuna kuulla
nimismieheltä, että senaatti oli hylännyt hänen suuriruhtinaalle
tarjoamansa hevosten lahjan haluamatta edes esitellä sitä korkeimmassa
paikassa. Tämä oli pahaenteinen isku odottamattomalta taholta.
Ensin Aatu suuttui ja loukkautui. Sehän oli kuin isku suomalaista
vilpittömyyttä kohtaan. Hän kimmastui henkilökohtaisesti myös sen
tähden, että tämä oli ensimmäinen tapaus, mikä täydelleen nolasi
hänet ja hänen ehdotuksensa. Tapaus oli hänelle erittäin karvas pala
myös siksi, ettei hänen ehdotustaan edes esitetty asianomaisessa
paikassa. Aatu aikoi sanoa muutaman kovan sanan, mutta huomatessaan
pahimpien kadehtijoittensa tyytyväiset hymyt ja ivalliset ilmeet hän
oli vaiti, sillä olivathan nuo riemuitsijat enimmäkseen ruotsalaisuuden
siivilöimää joukkoa, joka mielellään ilkkui supisuomalaisen miehen
tappiolle.

Aatu ajatteli näin ja oli varma, että he parhaillaan keskustelivat
niistä eduista, joita Aatu muka oli tahtonut hevoslahjoituksellaan
itselleen hankkia. Tämän arvelunsa hän sanoikin parhaalle tuttavalleen
Makkaruksen herralle, Björkbomille, joka tavallaan oli Aatun
henkiystävä. Björkbom hämmästyi suuresti Aatun huomautuksesta luullen
tämän ymmärtävän ruotsia, ja sen tähden hän, hillitäkseen ilkkujia, ei
halunnut paljastaa tilannetta ruotsiksi, vaan tokaisi suomeksi: »Älkää
puhuko joutavia, asianomainen kyllä ymmärtää kieltänne.»

Ilkkujat hämmentyivät ja nolostuivat sanattomiksi. Tämä nolostuminen
ilmaisi Aatulle, ketkä olivat häntä ilkkuneet ja ketkä puoltaneet.
Hän oli hyvin tyytyväinen umpimähkään lausumaansa arveluun ja
Björkbomin sen johdosta tekemään huomautukseen. Mutta se ei kuitenkaan
voinut vaimentaa nolaavan tappion hänessä synnyttämää katkeruutta.
Olisiko näin ollen enää takeita siitäkään, että hän saisi koululleen
hallituksen luvan? Suomalaiselle koululle! Kaikesta päättäen asia
tuntui epäilyttävältä, jopa mahdottomaltakin.

Kahdenkeskisessä keskustelussa Björkbom ilmaisi selvästi saman
käsityksen, viitaten oleviin oloihin ja siihen tosiasiaan, ettei
sellaista kouluhommaa ollut vielä montakaan toteutettu. Uusia aatteita
oli kyllä olemassa, mutta ne liikkuivat vielä melkein kuin unikuvat
pelkässä toiveajattelussa.

Aatua tyrmistytti kauniin kouluajatuksensa romahtaminen. Tuskastuneena
hän haki turkkinsa ja meni ulos.




SUURI PÄÄTÖS


Aatu etsi renkinsä väen pirtistä ja käski valjastamaan hevosen. Itse
hän käveli kujaa pitkin maantielle päin. Äkkiä hän pysähtyi. Hänen
aivojensa läpi kulki ajatus, joka jo ennenkin oli kerran hänen päässään
välähtänyt. Jos kouluhankkeen toteuttaminen osoittautuisi epävarmaksi,
niin olisi se piilotettava suuremman yrityksen taakse. Pääasiallisesti
olisi puhuttava kirkosta. Koulu menisi ehkä kuin huomaamatta siinä
sivussa. Kirkkoajatusta puolusti myöskin Jumesniemen kulmakunnan
eristetty syrjäisyys. Siis kirkko! Sen avulla oli koulu perustettava!
Koulu kulkekoon sen siipien suojassa.

Entä kustannusten eroavaisuus?

Aatu palasi mietteissään taloa kohti. Tuleehan kirkko ja sen ylläpito
pappeineen paljon kalliimmaksi! Aatu pysähtyi vakavana. No, eihän se
erotus paljon merkinnyt. Kun on pappi, niin opettajaa ei tarvita —
ja pappi on parempi opettaja kuin joku muu. Ja sitäpaitsi — olihan
kymmenen uljasta hevosta säästynyt kuin kirkkoa varten. Aatu hymyili
jo leppoisasti ajatellessaan, että hevoset säästyivät parempaan
tarkoitukseen. Olihan Jumala korkeampi herra kuin keisari.

Hymyillen Aatu astui takaisin vierashuoneeseen, jossa yhä pohdittiin
kymmenen hevosen juttua, mutta nyt suomeksi, sillä joku suomea puhuva
oli uudelleen virittänyt keskustelun samasta asiasta.

Hetken kuunneltuaan tarttui Aatukin keskusteluun ja sanoi, ettei
tavallisesti lahjahevosen suuhun katsota, mutta nämä kymmenen
tutkittiin hyvin visusti ja havaittiin, että niillä jokaisella oli
suomalainen kieli suussa!

Syntyi hilpeyttä ja naurua. Aatun puolelle oli kääntyvinään jo moniaat
äskeiset vastustajatkin valittaen haikeasti tapauksen noloa loppua,
mutta Aatu keskeytti vakavasti kaikki puhujat jyräyttäen päätökseksi:
»Kun ei keisarille kelpaa, niin kyllä Jumalalle kelpaa!»

Sanoi näin ja alkoi hyvästellä. Syntyi uusi hiljaisuus.

Kukaan ei ymmärtänyt sanojen tarkoitusta, mutta kun tiedettiin, ettei
Aatu vakavista asioista laskenut leikkiä, niin jotakin erikoista hänen
aavistettiin sillä tarkoittaneen. Mutta mitä?

Björkbomia hyvästellessään Aatu sanoi innostunut, vakava sävy äänessä:
»Huomenna kello 10 tulen Makkarukselle enkä lähde teiltä, ennen kuin
anomuspaperit ovat valmiit. Minä rakennan kirkon.» Sanoi ja lähti.

Jälkeenjääneistä tuntui, että huoneessa oli tapahtunut jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, jotakin käsittämättömän epämääräistä ja
ihmeteltävää, mikä aiheutti läsnäolijoissa pienuudentunteen ja vakavaa
mietiskelyä.

Kartanolta kuului etääntyvän aisakellon yksitoikkoinen ääni.
Siellä ajoi talvisena kuutamoyönä yksinäinen elämänkulkija,
talonpoikaisylimys, jonka ajatukset askartelivat kansallisen kevään
toukopelloilla tuhansien nukkuessa välinpitämättömyyden unta.




KIRKON PERUSTAJA


Aatun lakimiesystävä antoi täyden tunnustuksen keksinnölle, että
kirkon perustaminen asetetaan etualalle ja koulu sijoitetaan —
ikäänkuin vähin äänin — kirkon varjoon. Suomalainen koulu, joka niin
huomattavasti eroaisi muista alkeisopetuskouluista siinä, että se
jakaisi suomalaisille lapsille opetusta, opintovälineitä ja aterioita
ilmaiseksi, voisi herättää tarpeetonta kohua ja synnyttää haitallisia
verukkeita hallituksen taholta, joka ei erikoisesti suosinut
suomalaista hengenviljelystä eikä kernaasti halunnut tietää, että
uusien aatteiden oville kolkutusta näin puustaimellisesti kuunneltiin
ja seurattiin kansan keskuudessa.

Björkbom selitteli aikakauden poliittista tilannetta selvästi ja
kaunopuheisesti, kuten sopi odottaa mieheltä, jonka puhujamaine oli
kuuluisa kautta kahden maakunnan. Aatu oli mielissään, kun kuuli
ajatuksensa näin kirkkaasti tulkittuina. Yhteisymmärryksessä oli täten
saavutettu tukeva pohja, jolle voi turvallisesti ryhtyä rakentamaan.

Ystävykset tekivät perusteellista ja seikkaperäistä työtä pitkiä
aikoja. Aatun täytyi käydä Makkaruksella monen monia kertoja,
ennen kuin kirkkopaperit lahjoituskirjoineen, koulusääntöineen ym.
asiaankuuluvine liitteineen olivat asianmukaisessa kunnossa. Mutta
Aatun uutteruus ei laimentunut, eikä hänen avustajansa taito loppunut.
Kaikesta selviydyttiin hiljalleen, vaikka asianajajan täytyikin
käydä kerran tai pari hallituksen ja tuomiokapitulin jäsenille asiaa
henkilökohtaisesti selostamassa.

Aatu oli tänä pitkänä valmistelun aikana kuin irti maasta, sillä hän
oli nyt vihdoinkin keksinyt itselleen tehtävän, joka häntä miellytti ja
pani hänen intonsa liekehtimään, kuten aina mieliyrityksissään. Tässä
oli hänellä vihdoinkin tehtävä, jota hän voi kunnioittaa ja henkiseksi
elvytyksekseen vaalia, tehtävä, joka soveltui hänen harrastuksiinsa ja
pyrkimyksiinsä.

Tämä tietoisuus virkisti Aatua kuin keväinen päivä. Nyt oli vain
toiveikkaana odotettava virallista lupaa, joka voisi kestää vuosia,
niinkuin Björkbom arveli. Tämä arvelu ei kuitenkaan Aatua masentanut
sittenkään, vaikka Björkbom, työtaakkansa vuoksi, halusi jättää asian
edelleen ajamisen henkikirjuri Bonsdorffin huostaan. Aatu luotti tähän
ehdotukseen, mutta häntä harmitti eräs toinen seikka.

Eräänä keväänä, ennen kuin Aatu oli saanut kouluajatuksensa, hän oli
alkanut teettää isoa asuinrakennusta Kärjen talon miespihan laitaan.
Rakennustyö oli keväällä jo ylimmissä hirsikerroksissa silloin, kun
Aatu teki koulua koskevan päätöksensä. Hän lopetti heti työt panettaen
rakennuksen vain vesikattoon ja jätti sen sellaisenaan seisomaan.
Saisiko tuon rakennuksen nyt sopeutumaan sekä kirkoksi että kouluksi?
Siinä pulma.

Aatu ymmärsi kyllä, että tässä oli suuri vaikeus, sillä hän oli
kypsytellyt sellaista ajatusta, että kirkko olisi rakennettava erikseen
jollekin kauniille kunnaalle. Mutta hänellä ei ollut tällä hetkellä
sopivia, kuivia rakennusaineita, ja hän oli intonsa pakottamana niin
hätäinen, että yritys oli saatava käyntiin mahdollisimman pian.
Väliaikaisesti mahtukoon siis myös kirkko samaan rakennukseen! Kunhan
se on sinne sijoitettu ja kun koulu — tuo aatteen pääasia — on saatu
toimimaan, niin sitten on kyllin aikaa ryhtyä erillisen kirkon
rakentamiseen.




HÄVÄISTYS


Aatu eli tyytyväisenä suuren aatteensa lumoissa, yritellen samalla
noudattaa esiintymisessään sovinnollista sävyä, ettei itse antaisi
aseita vastustajien käsiin. Hän koetti saada vähitellen pikkumaisen
nurjamielisyyden talttumaan, mutta hän arvioi väärin alhaisen mielialan
sitkeähenkisyyden, joka ohimennen mainittuna oli niin kauaskantoisen
hedelmöittävää kylvöä, että juuri äsken kuulin vielä erään
hämeenkyröläisen sanovan: »Sasslinhan oli vain viinatrokari.» Tämän
mainitsen vain kuin ihmeenä siitä ihan nykyaikaiseen sanontamuotoon
puetusta ja yli sata vuotta kantaneesta parjauksesta, jota Aatun
yritykset eivät pystyneet taltuttamaan.

Pitäjän napinaväki ei tätä edellämainittua Aatun seurustelutavan
muutosta kuitenkaan ymmärtänyt. Se vain nautti siitä, että julkinen
nolaus hevosten lahjoitusasiassa oli kolhaissut tuota ärsyttävää
talonpoikaisrehentelijää, jonka teot olivat tuottaneet heille aina
kiusallisen alemmuudentunteen. Nyt piti käyttää tilaisuutta hyväkseen.
»Talonpoikaiskukko» oli kokonaan masennettava, ennen kuin sen siivet
ja nokka ehtivät uudelleen voimistua saadusta iskusta. — Täten syntyi
matalamielinen juoni, joka versoi vanhoista juurista ja jonka tuloksena
oli Aatun haastaminen oikeuteen — juopumuksesta.

Tällainen syytös oli räikeydessään ennenkuulumaton, sillä juopumuksesta
ei ollut tapana syyttää muita kuin räävittömiä kotirauhan rikkojia ja
riihattomia juopporenttuja, jotka eivät huonoista tavoistaan muuten
ottaneet luopuakseen. Eikä näittenkään henkilöiden sakottelemista usein
ollut tapahtunut, sillä tosiasiallisesti tällaiset juopottelijat olivat
perin harvinaisia silloisessa Hämeenkyrössä. Niiden lukumäärä voitiin
laskea yhden käden sormin, vaikka kotipoltto olikin yleistä, lain
turvaamaa kotiteollisuutta. Renttujen lokaiseen joukkoon tahdottiin nyt
vetää Aatu Kärki, jonka ansio, arvo, kunnia ja mainesanojen luettelo
olisi riittänyt kokonaiselle maakunnalle ja jonka aikaansaamat teot
olivat vertaansa vailla aikakauden suomalaisen kansan keskuudessa.
Tällainen mies haastettiin nyt kihlakunnanoikeuteen — sakotettavaksi
juopumuksesta!

Tähän katkesi Aatulta viimeinenkin yhdysside siihen joukkoon, joka
tällaista alhaista kieroutta harjoitti, ja hän menetti halun jatkaa
läheistä seurustelua muidenkin pitäjäläisten kanssa, joiden keskuuteen
tämä kateuden kylvö oli jo itunsa nostanut. Aatu oli saanut kirveltävän
opetuksen kademielisten voimien pitkäikäisyydestä ja sitkeydestä.

Aatun mieliala ei tästä kuitenkaan masentunut, niinkuin asianomaiset
toivoivat. Pikemmin päinvastoin. Pilaileva hymy karehti yhä useammin
hänen suupielissään, ja entinen »poikaviikari» välähti silmänurkassa,
kun hän tapasi kaunaajaparven väkeä.

Käräjien ensimmäiseen esiinhuutoon Aatu ei mennyt eikä hän aikonut
haastetta noudattaa silloinkaan, kun asia toistamiseen oli esillä,
nähdäkseen kuinka pitkälle syyttäjät todella aikoivat mennä. Hän ei
voinut uskoa sellaiseen pahaan sisuun, joka ei lopulta talttuisi,
kunhan oli saanut ensimmäisen purkautumisensa tyydytetyksi.

Aatu pysytteli siis juttunsa toisena esiinhuutopäivänä kamarissaan
katsellen järvelle päin, mitä sieltä alkaisi kuulua ja näkyä. Hän ei
aavistanut, että ovela jahtivoudinalku, joka ei mitään niin halunnut
kuin saavuttaa esimiehensä suosion, oli päättänyt turvautua petolliseen
uhkaukseen, joka saattaisi syytetyn käräjäpaikalle.

Katsellessaan ikkunasta Aatu näki jahtivoudin ajavan rannasta taloa
kohti. Mutta miksi ihmeessä mies ajoi työreessä? Sitä Aatu ei
käsittänyt. Välittämättä tuosta kuitenkaan sen enempää Aatu heittäytyi
vuoteelleen ja sanoi sisäänastuvalle jahtivoudille olevansa sairas eikä
siis voivansa saapua käräjäpaikalle.

Jahtivouti selitti, että hänellä oli työreki siltä varalta. Sänky oli
vain nostettava siihen. Sellainen oli hänelle annettu määräys.

Aatu kivahutti mielilauseensa: »Vai niin, sinä perkuleen rakkari!»

Samassa hän nousi sängystä ja meni huutamaan tallimiehelle, että
parivaljakko oli heti valjastettava juhlareen eteen.

Raisun parivaljakon korskuessa, aisakellon kalkuttaessa, valjaitten
välkkyessä ja karhunnahkojen heiluessa Aatu ajoi käräjätalon portaitten
eteen ja työntyi mahtavissa turkeissaan suoraa päätä oikeussalin ovesta
sisään hänen juttuaan juuri esille huudettaessa.

Ilmoitettuaan oikeuden puheenjohtajalle huonovointisuudestaan Aatu
sai luvan istua. Aukaistuaan rauhallisesti kauniin kuvioihin kudotun
suomalaismallisen, leveän, kymmenisen kyynärää pitkän turkkivyönsä ja
levitettyään turkkinsa kauluksen olkapäillensä Aatu istuutui pöydän
ääreen, vastapäätä tuomaria. Pilailun leikitellessä hymyilevillä
huulillaan Aatu välähdytti poikaviikarin katseensa nimismieheen, joka
vähän hämmentyneenä seisoskeli pöydän syrjäpäässä.

Aatun komea tulo kartanolle ja äkillinen, arvokas ilmaantuminen
vähäpätöiseen maalaiseen käräjätupaan oli tehnyt voimakkaan
vaikutuksen, pannen jo yksin sellaisenaan valtavan vastalauseen
matalamielistä ja yleistä mielipidettä loukkaavaa, tahditonta haastetta
vastaan. Lautakunnan miehet yskivät ja rykivät levottomina, ihailevasti
katsellen Aatun ylimyksellistä esiintymistä ja muljautellen karsaita
silmäyksiä nimismieheen, ikäänkuin huomauttaakseen siitä erosta,
mikä näiden kahden miehen nauttimalla arvonannolla heidän mielestään
todellisuudessa oli.

Tuomari, joka asui naapuripitäjässä, hiukan aavisteli jutun takana
olevan vain nurkkakuntaista häikäilemättömyyttä. Kun hän sitä paitsi
tunsi Aatun ihmisarvon ja hänen laajakantoisen lainaustoimensa ja
työnsä katovuonna, niin ei hänkään voinut hillitä tilanteen synnyttämää
hermostuneisuutta, vaan mumisten itsekseen tyytymättömänä siirteli
papereitaan tuokion sinne tänne, ennen kuin vihdoin löysi etsimänsä
juttuvihon edestänsä tavalliselta paikaltaan.

Nimismiehen oli vaikeata sietää tilanteen synnyttämää yleistä
tyytymätöntä mielialaa, ja hän kääntyi läheisintä ikkunaa kohti. Mutta
sieltä hän näki Aatun korskuvan ja kuopivan, uljaan parivaljakon, joka
Aatun mahtavuuden ja arvon ulkonaisena merkkinä loistavasti edusti
isäntäänsä. Se ärsytti häntä yhä enemmän.

Pöytäkirjuri oli teroittelevinaan hanhensulkakyniään, mutta hänen
mielenkiintonsa esineenä oli etupäässä Aatun huomiotaherättävä
arvokkuus, jota myöskin salin sivustalle kokoontunut asianajajain ryhmä
tarkkaili.

Björkbom, jolla tavallisesti oli paljon asioita Hämeenkyrön käräjillä,
nojasi kevyesti tuomarinpöytään ja hiukan kumartuneena Aatun puoleen
keskusteli hiljaa hänen kanssaan.

Vihdoin tuomari rykäisi pari kertaa ja alkoi asian käsittelyn kiintein,
ärtynein äänin. Oikeussalissa syntyi jännittynyt hiljaisuus. Nimismies
esitti kanteensa ja vaati syytetyn rankaisemista päihtyneessä tilassa
esiintymisestä eräässä julkisessa juhlassa.

Kun Aatun vuoro tuli vastata, tokaisi hän pilkallisesti hymyillen:
»No, aivan prikulleen! Olin silloin huonovointinen. Vallesmanni teki
kaksinkamppailuleikistämme oikean havainnon. Tunnustan hävinneeni
kilpajuomisessa paremmalleni tämän ainoan kerran.»

Syntyi hiljaista naurunhihitystä lautamiesten penkillä ja asianajajain
ryhmässä. Mutta tuomari, joka ei ollut paikkakunnan asukkaiden
henkilökohtaisista suhteista täysin selvillä, ei Aatun vastauksessa
huomannut sitä salaista nuolta, mikä siinä oli singottu nimismiestä
vastaan, ennen kuin pöytäkirjuri oli hänelle toistanut Aatun lauseen.

Silloin ei tuomarikaan voinut pitää ankaraa ilmettä, vaan otti
myhäillen osaa siihen hiljaiseen iloisuuteen, jonka keskessä nimismies
yksin lannistumattomana murjotti.

Kun Aatun vastaus ei kuitenkaan ollut suoranainen kanteen
tunnustaminen, ehätti nimismies ilmoittamaan todistajansa, joitten
kuulustelemista hän piti tuiki välttämättömänä. Nimismies yritti täten
saada asian pitäjäläisten tietoisuuteen ikäänkuin merkityksellisempänä
ja laajakantoisempana.

Aatu ymmärsi hyvin tämän tarkoituksen ja aikoi juuri vastata, mutta
Björkbom kiirehti ennen häntä peläten ikäviä seurauksia, jos Aatun
päähän pistäisi jatkaa salaa-ampuvia vastauksiaan ja ehkä vähemmän
harkitusti kuin ensi kerralla, jolloin hän sentään vielä jotenkin
viattomasti iski aivan naulankantaan.

Ilmoitettuaan itsensä syytetyn avustajaksi oikeudenkäynnissä Björkbom
pyysi puheenvuoroa. Siihen aikaan eivät asianajajat milloinkaan
käyttäneet pitemmissä lausunnoissaan suomen kieltä, mutta nyt Björkbom
ryhtyi kehittelemään lausuntoaan suomeksi huomauttaen, että hän
oli vain avustaja eikä valtuutettu, joten oli välttämätöntä, että
syytetty täysin ymmärtäisi, mitä hän päämiehensä asiassa sanoisi.
Pääasiallisesti hän teki tämän tempun lautakunnan ja hämeenkyröläisten
vuoksi saadakseen puheensa heidän kuuluvilleen ja syytetyn
halventamisen heidän silmissään puhdistetuksi niin täydellisesti
kuin suinkin. Nimenomaan tätä seikkaa silmällä pitäen hän oli jo
Aatun kanssa sopinut siitä, että kanne tunnustettaisiin, jotta ei
todistajilla olisi minkäänlaisia »kotimuruja» pitäjälle kuljetettavana.

Björkbom sai täten tilaisuuden pitää taas yhden niistä loistavista
puheistaan, joista hän oli tunnettu lukuisien käräjäsalien
oikeusistunnoissa monen kihlakunnan- ja raastuvanoikeuden piirissä.

Puhe alkoi Aatun seikkaperäisestä ansioluettelosta ja siitä
harvinaisesta hyödystä, mikä hänen toimestaan oli tullut maakunnan
asukasten osaksi. Sitten hän siirtyi purevasti ja terävästi
koskettelemaan sitä yleisinhimillistä heikkoutta, mikä saattaa
vähempilahjaiset ihmiset kantamaan kaunaa eturintaman miehille, pukien
piikkiset ja naarmuja repivät ajatuksensa melkein sellaiseen muotoon
kuin olisi puhunut syyttäjäviranomaisten puolesta. Villaiseen käärityt
sanat iskivät yhä tehokkaammin, kunnes hän viimein sanoi mielihyvin
toteavansa, ettei syyttäjien tavallisella, julkealla hävyttömyydellä
ollut kovinkaan merkittävää jalansijaa tämän kanteen nostamisessa, vaan
sen oli aiheuttanut voimakas siveellisyyden tunto. Tämän tähden hänen
päämiehensä, myöntäessään tällaisen ajatuksen, mikäli sitä oli tässä
yhteydessä havaittavissa, ainoaksi oikeaksi, haluaa tunnustaa kanteen
sellaisenaan ja pyytää kunnioittaen oikeuden päätöstä.

Tuomari ja toiset lakimiehet hymyilivät keskinäisestä ymmärtämisestä
käsittäen hyvin, ettei nimismiehen parskuva kiukku saisi Björkbomin
puheesta irti ainoatakaan lastua. Sellaisen yrityksen epäonnistumisen
he olivat jo tarpeeksi usein todenneet.

Lautamiehet käsittivät, että Björkbom oli haukkunut nimismiehen suut
silmät täyteen, niin ettei nolattu edes kyennyt itseään puolustamaan.
Tämä käsitys oli oikea, sillä eihän nimismies, hyvin tuntien tuon
voittamattoman ajatustenpunojan ja sanavalmiin taiturin kuuluisan
kyvyn, uskaltanut panna vähälahjaisuuttaan yhä suuremman vaaran
alaiseksi.

Näin oli tämä surkeita paikallisia oloja kuvaava tapahtuma muuttunut
Aatulle siveelliseksi voitoksi, joskin hänet muodollisesti tuomittiin
lainmukaiseen sakkoon.

Aatu jäi käräjätaloon päivälliselle ja istui käräjäherrojen pöydässä
yhtä keskeisenä henkilönä kuin konsanaan ennen yleisissä kalaasseissa.
Keskustelu liikkui pääasiallisesti hänen hyväntekeväisyystoimintansa
ympärillä, josta tuomari ja muut kaukaisemmat herrat olivat hyvin
uteliaita kuulemaan yksityiskohtaisia selostuksia.

Aatun näennäinen välinpitämättömyys ei ollut kuitenkaan hänen oikea
mielialansa. Hän oli jo monesti ollut kyllästynyt kemujen seurustelun
onttoon laverteluun, ja nyt hänessä äskeisen häväistyksen johdosta
lujittui päätös luopua ainaiseksi kaikesta pitoseurustelusta, mikä
viimeaikoina oli tullut hänelle yhä tyhjänpäiväisemmäksi. Jonkinlaisen
päätöspisteen tämäkin asia voisi kuitenkin saada, kaikesta huolimatta.
Mutta minkälaisen?

»Poikaviikari» välähti jälleen Aatun silmissä. Hän oli keksinyt oivan
ajatuksen. Koska seuraelämä hänen kohdallaan oli päättäjäisikseen
saanut julkisen häväistyksen, niin miksi hän ei näyttäisi, miten
helposti sellainen häväistys olisi kenen tahansa saavutettavissa.

Nauttien jo etukäteen, kepposensa erinomaisuudesta Aatu pyysi
näiden käräjien syntipukkina saada pitää kaikille käräjämiehille ja
käräjäherroille lopettajaiskemut seuraavana päivänä, jolloin käräjillä
oli jäljellä enää vain muutamia vähäpätöisiä asioita.

Kutsuvieraitten kiitellessä Aatu kirjoitti kirjeen Tampereen
»susiteettiin» ja lähetti vielä samana päivänä kaksi kylästä
tilaamaansa hevosta ja miestä Tampereelle.




»SUSITEETTI» HÄMEENKYRÖSSÄ


Seuraavana päivänä käräjätalossa vallitsi erityinen homma ja hyörinä.
Tampereen Seurahuoneelta oli lähetetty asianvaatima palveluskunta ja
suuret määrät mitä hienoimpia pitotavaroita, ruoka-astioita ja muita
kapistuksia. Kaikista mukana olleista tuntui siltä, kuin Tampereen
»susiteetti» olisi siksi päiväksi muutettu Hämeenkyröön. Juhla jäi ehkä
ikuisiksi ajoiksi harvinaisuudeksi tämän paikkakunnan pitohistoriassa.

Aatu tahtoi tässä juhlassa näyttää, mitenkä helppoa oli hutikan avulla
tulla häväistyksi, jos vain oli olemassa joku niin kehno henkilö,
joka ryhtyisi häväistyksen toimeenpanijaksi. Hän tahtoi sitten
lopuksi ripittää tuon kehnouden pahanpäiväisesti ja lukea koko joukon
henkilökohtaista »kovaa hopeata» asianomaisille »perkuleen rakkareille».

Ensimmäinen aikomus onnistui täydellisesti, sillä loputtomat viini-
ja samppanjavarastot täyttivät tarkoitetun tehtävänsä, varsinkin
senjälkeen kun tuomari ja jotkut muut arvokkaammat herrat olivat
poistuneet. Mutta mitä enemmän Aatu ajatteli aikomuksensa toista osaa,
sitä selvemmin hän ajan kuluessa huomasi ripittämisen hyödyttömyyden.
Aatua alkoi myös vaivata jonkinlainen ilettäväisyydentunne
katsellessaan, mitenkä jotkut hänen pahimmista vihamiehistään ahmien
tarrasivat harvinaisten hienojen ruokien ja juomien kimppuun. Kun
kukaan ei enää huomannut hänen läsnäoloaan, Aatu poistui ja heittäytyi
viereisen huoneen sohvalle lepäämään.

Aamullakaan Aatulla ei ollut halua aikomansa rippisaarnan pitämiseen,
sanoipa vain poislähtiessään:

»Aika porsaita olette, perkuleen rakkarit!»

Ravauttaessaan Enonselän tasaista jääkenttää kotiansa kohti Aatu tunsi
itsensä yhä tyytyväisemmäksi. Jokainen viitanväli enensi välimatkaa
johonkin epämieluisaan, mistä hän nyt piti itsensä ainaiseksi
erotettuna. Hän oli iloinen päästessään rauhalliseen kamariinsa
lepäämään ja miettimään.

Yksinäinen vaeltaja alkoi nyt vähin erin sulkeutua kuoreensa
odotellessaan koulun rakentamisen suurta päämäärää, mikä yhä kajasteli
suunnitelmiensa täyttymistä odottelevan miehen vakaissa ajatuksissa.
Kevyt ja iloinen elämä tuntui nyt tympäisevältä ja näytti olleen vain
hetkellistä onnenvarjoa ja pelkkää harhaa.




PUNAISEN ORIIN VARKAUS


Luovuttuaan totutusta seurustelustaan pitäjän pikkuherrasväen piirissä
oli Kärjen talon eristetty elämä perin tyhjää Aatun toimeliaalle
luonteelle. Tämäkin pulma sentään selvisi. Hän turvautui hevosten
ystävyyteen, niinkuin usein ennenkin.

Kiintymystään hevosten hoitoon Aatu osoitti nyt siten, että hän ryhtyi
kasvattamaan hevosia varsasta asti juurruttaakseen niihin kaikki
ne ominaisuudet, jotka hänen mielestään kuuluivat täysikelpoiselle
ajokkaalle. Näin alkoi aika kulkea rauhallista latuaan.

Etenkin talviseen aikaan hän ajeli mielellään näillä omilla
kasvateillaan antaen hevosen useinkin käydä tai juosta mielensä mukaan.
Itse hän istui reessä rauhallisena turkkeihinsa kääriytyneenä ajatusten
liidellessä aivan toisilla teillä ja taipaleilla. Jos kysymyksessä oli
kaupunkimatka tai jokin arvokkaampi vieraskäynti, mihin ei sopinut
viedä tallin hajua mukanaan, hän otti kuskin ajajaksi ja hevosten
hoitajaksi, mutta kuitenkin hän aina itse määräsi ajon välttämättömän
hitauden, varsinkin alkutaipaleella.

Tämä hevoshoidollinen tarkkuus ja huolellisuus selittää paljon ja on
tärkeänä tekijänä siinä tapahtumassa, minkä kohtalo oli taas asettanut
Aatun elämäntielle.

Eräällä Tampereen matkalla Aatulta varastettiin hänen oma kasvattamansa
punaisenruskea syöttiläsori kaupunkiasunnon tallista. Varkaus
todettiin melkein heti tapahtuman jälkeen. Nopean hälytyksen ansiosta
etsiskely osoitti varkaitten kulkeneen Näsijärven jäälle, Teiskoa
kohti. Sattumalta Aatu sai heti kadulta erään maalaisisännän, jonka
juoksulihassa oleva hevonen oli kotimatkaa varten täysissä valjaissa,
kyyditsemään itseään varkaitten jälkeen. Aatu tiesi, ettei hänen
lihava syöttiläsoriinsa toista vuorokautta tamperelaisessa tallissa
seisottuaan ollut voinut saavuttaa kovinkaan suurta etumatkaa, joten
oli hyvin luultavaa, että he ennen pitkää tavoittaisivat varkaat.
Hyvän kelin vallitessa porhallettiin puolihuimaa vauhtia, ja kyytimies
vakuutti, että hänen hevosensa jäällä kestää keskeytymätöntä juoksua
vaikka Teiskoon asti. Aatu oli mielissään nopeasta vauhdista, mutta
häntä peloitti ja kauhistutti ajatus, että he ehkä tulisivat tapaamaan
oriin kuoliaaksi ajettuna jostakin tien viereisestä kinoksesta. Aatun
oli hyvin vaikea hillitä suuttumustaan ja sisunsa myrtymistä.

Kuljettuaan jonkin aikaa äänettöminä he kuulivat edestäpäin tuulen
kantamaa loilotusta, ja hetken kuluttua he näkivät parivaljakon ajavan
edellään. Nopeasti tehdyn suunnitelman mukaan he ajoivat täyttä laukkaa
valjakon eteen. Siinä he pysähtyivät. Aisahevosen rinnalla juoksi
nuora-aisoissa höyryävänä ja valkoisena vaahdosta Aatun ori neljän
tolkuttoman miehen retkottaessa humalaisena ison työreen heinäsäkeillä.

Aatu ärähti sokeasta suuttumuksesta, hyppäsi varkaiden reen viereen,
riisti ohjakset omiin käsiinsä ja käänsi hevoset Tamperetta kohti.
Samoin käänsi kyyditsijäisäntä oman hevosensa. Tämä tapahtui niin
nopeasti, että säkeillä retkottelijat ehtivät vain toimettomasti
kiroilla, rähistä ja uhkailla. — Kaksi voimakasta ja vesiselvää miestä
hallitsi helposti kireän tilanteen.

Paluumatkalla todettiin kaksi miestä varkauteen syyllisiksi, ja heidät
Aatu kuljetti viskaalin luo vaatien heidän pidätystään varkauden
johdosta.

Niin tapahtuikin, mutta siitä syntyi mitä sotkuisin juttu, jota
raastuvanoikeuden pöytäkirjojen mukaan on nykypäivien ihmisen mahdoton
ymmärtää.

Lopulta myllertyi asia siten, että 16 p:nä kesäkuuta 1832
raastuvanoikeus tuomitsi Aatu Kärjen luvattomasta vangitsemisesta
vuodeksi vankeuteen. Varatuomari Carl Henric Granfelt toimi asiaa
käsiteltäessä oikeuden väliaikaisena puheenjohtajana.

Turhaa olisi kertoa tämän sotkuisen oikeudenkäynnin vaiheita, ja turha
olisi yrittää kuvata Aatun oikeuskäsityksen masentavaa murskautumista
ja toivotonta mielentilaa tänä järkyttävänä aikana.

Aatun lakimiesystävä Björkbom teki tietenkin voitavansa selittäen aika
tiukasti senkin yksinkertaisen seikan, ettei Aatu Kärki ollut mikään
virkamies, jota olisi voitu syyttää laittomasta vangitsemisesta. Hänhän
toi varkaat vain viranomaisten haltuun, mikä teko oli ansio eikä rikos.

Björkbomin kaikki selvät väitteet olivat kuitenkin turhia. Tulokset
supistuivat vain siihen, että asian käsittelyä mikäli mahdollista
joudutettiin, ja olihan sekin jo paljon. Puolet Tampereen porvaristosta
tarjoutui menemään takuuseen Aatusta, jos hänet oikeudenkäynnin ajaksi
päästettäisiin vapaalle jalalle, mutta kaikki nämäkin toimenpiteet
raukenivat tyhjiin. Varasjoukkueen miehet itsepintaisesti vain
väittivät, että syytön vangitseminen oli tapahtunut, ja omituinen
oikeustajunta sälytti tämän syytöksen Aatun kannettavaksi.

Viskaali kielsi syyllisyytensä tähän tekoon, ja samoin tekivät ne
käskyläisvirkamiehet, jotka olivat varkaiden pidätyksen toimittaneet
Aatu Kärki oli siis oikeusistuimen mielestä syyllinen, ja siinä
hengessä kulki sitten tämä oikeudenkäynti omaa surullista latuaan.

Aatu Kärjen, varkaudesta kärsineen miehen, vangitsemistuomio
julistettiin ja pantiin täytäntöön jutun siirtyessä Turun hovioikeuden
käsiteltäväksi.

Aatu Kärjen vihamiehille tämä tuomio tuotti vilpitöntä riemua. Jotkut
höynät olivat niin hurmaantuneita, että kertoilivat Näsijärven
jäällä tapahtuneen vallan kauheita asioita. Joku arveli, että Aatu
oli kai tehnyt miestapon, koska vuodeksi tyrmään tuomittiin. Monet
kaunankantajat uskottelivat toisilleen ja ehkä itsekin uskoivat, että
Aatu oli vihapäissään surmannut varkaan.

Tällainen lörpöttely juurtui kuulijoihin niin lujasti, että tämän
ilkeän huhun maininkeja havaittiin vielä viidenkinkymmenen vuoden
kuluttua tehden totta sananlaskulle: »Hyvä kello kauas kuuluu, paha
vielä kauemmas.»




VANKI


Turun mahtava, vanha linna, muinainen järjestyneen voiman keskus ja
sivistyksen ylväs vartija Auran rannalla seisoi yhä korkeana ja uljaana
korskeassa uhmassaan ja ulkonaisessa arvossaan. Tuo menneitten aikojen
jättiläinen oli kuitenkin nyt ainoastaan kivettynyt muinaismuisto,
joka unelmoi siitä suuruuden ajasta, jolloin sen harmaa hahmo uhkui
kauhua lähestyvälle viholliselle tai sulki turvallisiin holveihinsa
maan mahtajain arkiset askareet ja loisteliaat juhlakemut hilpeine
leikkeineen täyttäen soitolla, laululla ja naurulla sen synkät salit
sekä vielä synkemmät pihat ja käytävät.

Nyt ei siellä enää riemuittu eikä laulettu. Hilpeys oli vierasta
noitten jylhien seinien suojissa ja niiden kolkoissa kammioissa.
Asukkaitten korvia eivät hivelleet soittoniekkojen säveleet, vapaan
ajatuksen haaveet eivät kantaneet rajattomiin etäisyyksiin, eivätkä
tunteet liidelleet perhosleikkiä hurmaavissa karkeloissa. Siellä
kuului vain käsi- ja jalkarautojen kilinää sekä joskus puukenkien
kolinaa kivisillä käytävillä. Siellä ajatukset kiersivät samaa napaa
toivottomassa ympyrässä, ja siellä tunteet tukehtuivat tuskasta
pakahtuvissa sydämissä. Uljas linna, vallan ja mahtavuuden tyyssija,
oli joutunut jo aikoja sitten rikollisten ja onnettomien ihmisten
asuinsijaksi uusittuine vankityrmineen.

Eräässä synkässä kopissa rautaristikon takana istui pää käsissä,
hartiat kyyryssä aikakautensa merkittävin suomalaisesta maaperästä
kohonnut, koulutietoja saamaton talonpoikaismies, kansan hyväntekijä,
kirkon suunnittelija ja lahjoittaja-rakentaja sekä valistuksen
kaukokatseinen vaalija. Mikä kiero kohtalo olikaan johtanut tämän
miehen tien, joka kulki korkeilla harjanteilla valoisia unelmia ja
ylhiä päämääriä kohti, tällaiseen murheen ja ahdistuksen kammioon?

Mies nosti päänsä raskaasti ja kohotti kasvonsa rautaristikkoista
valoaukkoa kohti. Silmät olivat ilmeettömät ja tuijottavat. Niissä
ei näkynyt leikillisyyden eikä älyn välähdyksiä. Suun ympärillä ei
väreillyt hyväntahtoinen myhäily eikä pilaileva ele. Melkein eloton
totisuus oli lyönyt leimansa ennen niin ilmeikkäille kasvoille.

Raivonpurkaus tunkeutui hänen rinnastaan, käsivarret kohosivat ilmaan
hänen hypähtäessään kiertämään koppinsa ahdasta alaa kuin leijona
häkkinsä laitoja. Sitten hän talttui ja vaipui entiseen asentoonsa,
pää käsiin painuneena. Sama ajatuksen piirijuoksu alkoi taas hänen
aivoissaan. Se oli jo kiertänyt siellä lukemattomat kerrat pääsemättä
milloinkaan pujahtamaan syrjään ikuisesta kuolemanrenkaastaan. Samat
kysymykset ja mietteet palasivat painajaisen tavoin yhä uudelleen:
Oliko tämä karun sallimuksen tekoa vai järjettömän sattuman
irvistelevää leikkiä? Oliko tämä kohtalon työtä sen tähden, että hän
tunsi itsensä ehkä liian onnelliseksi saadessaan antaa yhteiseksi
hyväksi parasta, mitä hänen järkensä oli keksinyt? Oliko se kohtalon
kateutta? Vai mitä se oli? Oliko hän ollut liian ylpeä teoistaan?
Oliko itse Kaikkivaltias häneen tyytymätön? Jos niin oli, niin silloin
meni kaikki yli järjen tajun. Eihän Kaikkivaltias voinut valheellisten
syytöksien ja typerien maallisten tuomioiden avulla ryhtyä isälliseen
kuritustyöhön! Eihän oikeamielinen ihminen voinut olla varasta
syyttämättä. Jos taas paatunut roisto olisi tekonsa tehnyt kohtalon
käskystä, niin miksi Kaikkivaltias olisi ryhtynyt niin petolliseen
peliin, että varas pääsee vapaaksi ja ilmiantaja tuomitaan vankeuteen?
Sellaista ei voinut uskoa eikä ymmärtää. Ehkä sittenkin kaikki oli vain
irvikuonoisen sattuman ja sotkuisen käräjäkäynnin räikeätä ilvettä!

Mutta voisiko tämä kaikki olla kuin Kaikkivaltiaan viittausta,
ikäänkuin varoittava ennakkotapaus pahempien sattumien estämiseksi.
Jos niin on, niin se selviää kyllä! Kaikki näyttäytyy varoitukseksi,
jos tämä kamala uni, jos tämä vääryyden ja valheellisuuden peli loppuu
tähän. — Jos niin on, niin silloin tästä on iänkaiken kiitettävä
kaikkivaltiasta Jumalaa. Mutta jos tämä ei lopu, vaan jatkuu, jatkuu...

Aina, kun mies pääsi ajatusympyrässään tälle kohdalle, hän nosti
päänsä, kohotti käsivartensa ja hyökkäsi kiertämään vankilansa ahtaita
rajoja. Istui taas ja alkoi ajatella. Näin sama tulokseton kiertokulku
teki loputonta työtään tämän epätoivoisen miehen kiihtyneissä aivoissa.




ÄLYKÄS KEKSINTÖ


Ulkopuolella vankilan muureja toimi Aatun taitava ystävä Björkbom
täysin valtuuksin ja herkeämättä.

Vaikka alemman oikeuden asiankäsittely olikin selvästi virheellinen,
niin siitä huolimatta voisi asia kuitenkin viipyä hovioikeudessa
arvaamattomia aikoja, ja tämän asianajaja tahtoi estää, mikäli se oli
hänen estettävissään. Tavallisen lakimiehen tie tavallisten muotojen
rajoissa ei tässä kelvannut eikä riittänyt. Ei ollut vedottava yksin
väärään tuomioon ja asianomaisen syyttömyyteen, vaan oli tehtävä
jotakin muuta, jotakin, mikä antaisi asialle nopean ratkaisun.

Tämän ajatuksen toteuttamiseksi Björkbom keksikin älykkään tuuman, joka
rohkeudessaan lähenteli hurjapäistä seikkailua. Mutta hän oli rohkea.
Hän ei ollut tottunut esteitä karttamaan, sillä hänen älynsä ei ollut
vielä milloinkaan häntä pulaan jättänyt. Asianajaja ryhtyi toimintaan.

Eräänä päivänä Björkbom ilmestyi hovioikeuden käytäviin ja
tupakkahuoneisiin pyytelemään hovioikeuden herroja, joista useat
olivat hänen henkilökohtaisia tuttaviaan, suurille päivällisille.
Kutsuja selitti aikovansa pitää suuret kemut määrättynä päivänä
kaupungin hienoimmassa ravintolassa. Taitavasti hän kietoi juhlan syyn
niin kiihottavan salaperäisyyden verhoon, että se herätti erikoista
uteliaisuutta. Kaikki pyydetyt kiittelivät kutsusta ja lupasivat saapua
täsmällisesti, koska juhlan isäntä sitä nimenomaan tuntui haluavan.

Täältä Björkbom meni lääninhallitukseen, jonka virkamiesten apua
hänen suunnitelmansa myöskin vaati, ja esitti heille samanlaisen
juhlakutsun. Sieltä hän ajoi ravintolaan, missä teki ylellisen ja
hienon päivällistilauksen, matkaten sen jälkeen vanhaan Turun linnaan
viimeistelemään pitojensa valmistuksia.

Kun juhlavieraat olivat saapuneet määrättynä aikana aistikkaasti
koristettujen ja ylellisesti kuormitettujen pöytien ääreen, ei seurasta
suinkaan puuttunut pirteyttä ja eloisuutta, sillä isännän tunnettu
ja tunnustettu terävä äly ja taidokas seurustelutapa pitivät yleisen
rattoisuuden ja miellyttävän tunnelman heikentymättömässä vireessä.

Vähän kutsuvieraitten saapumisen jälkeen ajoi pitotalon kartanolle
syrjäisen kuistin eteen kuomureki. Ajajan vierestä nousi ajurinpenkiltä
käsilaukkua kantava mies odottelemaan kahden turkkeihin kääriytyneen
herrasmiehen kapuamista esiin kuomun uumenista. Herrat lähtivät heti
sisälle käsilaukkuisen seuratessa.

Porraskäytävässä odotellut palvelija ohjasi vaiteliaat tulokkaat
pieneen kamariin, jonka visusti lukittu ovi vain erotti juhlasalista,
missä rattoisat kemut olivat juuri alkaneet. Keskellä pienen huoneen
lattiaa oli kolmelle hengelle katettu yhtä herkullinen päivällispöytä
kuin juhlasalissakin.

Käsilaukkumiehen asettaessa laukkuaan lämpöisen uunin kylkeen
heitti laihempi ja pitempi herrasmies yltään turkin, joka paljasti
linnanvallesmannin kiiltävänappisen juhlapuvun. Toinen herroista
seisoi epäröiden keskellä lattiaa, mutta saatuaan linnanvallesmannin
kehoituksen hänkin riisui turkkinsa. Silloin tuli näkyviin
epämiellyttävä vanginpuku.

Viisas Björkbom oli edeltäpäin valmistanut kaikki mahdolliset
asiaanvaikuttavat seikat unohtamatta sitäkään, että myös Aatun
itsensä läsnäoloa kenties voitaisiin tarvita. Tämän vaikean hankkeen
toteuttamista varten hänen oli paljastettava koko suunnitelmansa
lääninsihteereille ja linnanvallesmannille. Viimeksimainitun
henkilökohtaiseen päätösvaltaan jäi Aatun kutsuihin tuominen tai pois
jättäminen, kun virallisen määräyksen käyttäminen ei voinut tulla
kysymykseen.

Tutustuneena Aatun tapaukseen vallesmanni oli kuitenkin heti
halukas yritykseen, koska hänen esimiehillään ei ollut mitään tätä
iltajaloittelua vastaan. Muodollisuuksien täyttämiseksi otettiin
kuitenkin vanginkuljettaja mukaan ja pieneen laukkuun jalka- ja
käsiraudat, ettei vangin esiintyminen vankilan ulkopuolella ainakaan
vartioimisen suhteen rikkoisi säädöksiä vastaan.

Kolmikko keskusteli vain kuiskaillen ja asettui kaikessa hiljaisuudessa
katetun pöydän ääreen. Linnanvallesmanni oli ystävällinen ja leikkisä
mies, koettaen parhaansa mukaan elvytellä Aatun masentunutta mieltä,
joka vähitellen uuden ympäristön ja heräävien toiveitten vaikutuksesta
sen verran vilkastuikin, että Aatu jo kykeni laskemaan pientä pilaakin.
Hän kiitti ystävällisestä huomaavaisuudesta vanginvartijaa, joka oli
pannut hänen »juhlapukunsa» uunin kolkkaan lämpimään, jotta eivät
nilkat ja ranteet saisi »kleiniä» näiden koristusten kylmyydestä.
Muuten he aterioivat enimmäkseen äänettöminä kuunnellen tarkasti, mitä
salissa tapahtui. Vallesmanni lupasi sitten lyhyesti kertoa Aatulle
sen osan ruotsinkielisestä keskustelusta, mikä erityisesti tulisi
koskettelemaan vangitun miehen kohtaloa.

Kun mieliala salissa oli kohonnut korkealle ja samppanjapullojen korkit
olivat jo jonkin aikaa paukahdelleet, syntyi merkittävä hiljaisuus.
Vieraat asettuivat uteliaan odottavina kuuntelemaan isännän puhetta,
joka paljastaisi juhlien salaperäisen aiheen.

Vallesmanni siirsi tuolinsa salin oven taakse ja antoi merkin
vanginkuljettajalle, joka lukittuaan ulko-oven alkoi mahdollisimman
äänettömästi pukea rautaisia renkaita Aatun ylle.

Björkbom alkoi puheensa kertoen loisteliaasti siitä aikakausia
kestäneestä lainturvasta ja siitä opetuksesta, minkä Turun vanha
hovioikeus oli oikeustajunnasta antanut rehtiydestään tunnetulle
Suomen kansalle, jonka kykyä siveelliseen nousuun oli lujittanut myös
vääjäämättömän ja horjumattoman oikeuslaitoksen pitkäaikainen toiminta.

Tämän jälkeen hän siirtyi puhumaan itse kansasta, sen tarpeista ja
sen henkisestä korpielämästä sovelluttaen puheeseensa useita ajassa
lenteleviä ajatuksia. Vähin erin hän keskittyi siihen henkilökohtaiseen
uhrautuvaan työhön, johon muudan tuntemattoman seudun talonpoikainen
mies oli ryhtynyt. Hän kertoi laajasti ja kaunopuheisesti Aatun
elämäntarinan, pyrkimykset ja suuren hyväntekeväisyystoiminnan
äskettäin sattuneena nälkävuotena sekä valmisteilla olevan
kirkkosuunnitelman päätyen vihdoin siihen onnettomaan tilanteeseen,
jonka toisaalta oli aiheuttanut Aatun siveellinen maailmankatsomus,
joka vaati rikoksentekijäin pidättämistä, ja toisaalta hänen elävän,
isiltä perityn oikeustajuntansa loukkaaminen. Tämä kunnioitettu kansan
mies oli tavoittanut varkaat ja kuljettanut viranomaisten huostaan
tehden tällöin vain sen, mihin jokainen oikeusturvaan luottava
kansalainen, kuka tahansa, on oikeutettu. Mutta omituisten sattumien
sekasotku sai aikaan raastuvanoikeuden tuomion, jota seurasi Aatun
vangitseminen. Lopuksi Björkbom kertoi tarkasti oikeudenkäynnistä ja
Aatun sieluntilasta vankilassa pyytäen ei oikeuden voittoa, sillä
sellaisen hän tiesi aina saavansa Turun vääjäämättömän ja yleistä
luottamusta nauttivan hovioikeuden taholta, vaan ainoastaan niin
pikaista asian käsittelyä, etteivät tämän merkityksellisen miehen
hengenlahjat asian viivytyksestä joutuisi enempää vahinkoa kärsimään.

Syntyi vilkas keskustelu, ja tehtiin uteliaita kysymyksiä, joihin
Björkbom antoi tärkeitä lisäselityksiä. Hän selosteli lähemmin Aatun
luonnonlahjoja ja miten tämä kyvykkäänä miehenä oli koonnut suuren
varallisuuden ja käytti sitä kansalaistensa henkiseksi ja aineelliseksi
hyväksi. Björkbom korosti erityisesti kirkon rakentamissuunnitelmaa,
mutta jätti kuitenkin koulun mainitsematta.

Mielenkiinto kasvoi kasvamistaan tuon omituisen talonpoikaisen miehen
aineellisia saavutuksia, ihmeteltäviä harrastuksia ja uhrautuvaisuutta
kohtaan. Joku mainitsi kuin ohimennen, että olisi erittäin hauskaa
tutustua tuohon harvinaiseen mieheen. Björkbom kysyi, halusivatko
muutkin herrat samaa ja sai kaikkialta myöntävän vastauksen.

Silloin hän koputti viereiseen oveen, joka avattiin sisäpuolelta, ja
saliin astui linnanvallesmanni ja hänen jäljessään Aatu kalisevissa
kahleissa. Hämmästys oli kuvaamaton. Kukaan ei ollut voinut kuvitella
tällaista kohtausta, sillä he eivät tulleet ajatelleeksi kerrottujen
tapahtumain olevan näin välittömässä yhteydessä nykyhetkeen.

Kohteliaasti kuitenkin vanhin herroista nousi ja meni esittämään
itsensä Aatulle, toisten seuratessa annettua esimerkkiä. Ennen
pitkää Aatu oli arvokkaan piirin ympäröimänä ja keskeisimpänä
keskustelijana, kuten niin usein ennen Tampereen tai Porin porvarien
juhlilla. Hänelle tarjottiin tuoli ja juhlan nimellinen isäntä ojensi
samppanjalasin hänelle ehdottaen, että juotaisiin malja Suomen kansan
tulevalle kehitykselle, sen oikeuslaitokselle ja niille miehille,
jotka sen hyväksi työskentelevät. Malja juotiin suuren innostuksen
vallassa. Lyhyen keskustelun jälkeen Aatu pyysi anteeksi, että oli
ehkä sopimattomalla tavalla tullut häirinneeksi herrojen hauskoja
kemuja, joita hän toivoi jatkettavan yhä iloisemmin häiritsevästä
välikohtauksesta välittämättä, ja valitti, että hänen nyt oli
poistuttava, sillä häntä jo ehkä hänen »asunnossaan» odotettiin.

Hyvästijätön humoristiset sanat ja moitteeton seurustelutapa herättivät
äänekästä hilpeyttä ja mieltymystä. Seurustelu jatkui vielä pitkään
Aatun poistumisen jälkeen ja siinä ilmeni yleinen myötätunto Suomen
kansan edistystä ja sen parhaimmistoa kohtaan.

Muutaman päivän jälkeen Aatun asia oli esillä hovioikeudessa. Aatu
vapautettiin täydellisesti kaikesta syyllisyydestä, ja syytös
sellaisenaan kumottiin, koska oli todettu, ettei mitään aihetta
vangitsemistuomioon ollut ilmennyt. Vanki oli heti päästettävä vapaalle
jalalle, ja asia oli muiden juttuun liittyneiden kohtien johdosta
palautettava Tampereen raastuvanoikeuteen, mikäli sellaiseen aihetta
ilmeni.




OTTOPOIKA


Turusta kotiuduttuaan Aatun elinvuodet vierivät enimmäkseen kotoisessa
hiljaisuudessa. Masentava vankeusaika oli jättänyt häneen vakavan
mietiskelyn jäljet. Hymy oli saanut kaihonomaisen piirteen, ja
leikillisyys oli piiloutunut surunvoittoisuuden varjoihin.

Hänen luonteensa oli pohjaltaan aina ollut seurusteluharras, mutta
tämä kaipuu oli nyttemmin laimentunut. Hän otti osaa seuraelämään vain
poikkeustapauksissa ja etupäässä Tampereen ja Porin porvaripiireissä,
joissa hänen kadehtijansa eivät olleet saaneet jalansijaa.

Aatu oli elämänsä tiellä kohdannut Kaikkivallan varoittavan
merkin, ottanut sen opikseen ja tasoitellut sen mukaan luonteensa
jyrkkäpiirteisyyttä sekä kuohuvan elämän mielitekoja. Mutta kun
kotielämä ei kyennyt tarpeeksi sitomaan hänen mielenkiintoaan ja kun
kaikki toiveet hänen omaisuutensa perijästä ja toimiensa jatkajasta
näyttivät rauenneilta, niin Aatu ryhtyi nyt tositeolla etsimään
kyvykästä miehenalkua sukunsa piiristä ottaakseen hänet ottopojakseen,
perillisekseen ja tulevaisuuden toverikseen.

Tässä tuumassaan Aatu pääsikin lopulta niin pitkälle, että
sukulaistalosta Kalkunmäen Suutaralta tuotiin Kärjelle kymmenvuotinen
Taave-niminen pojannaskali, joka ulkomuotonsa ja älykkyytensä vuoksi
miellytti Aatua.

Puuha jäi kuitenkin pelkäksi yritykseksi, sillä tämä isosta perheestä
ja kylästä tuotu poika ei voinut viihtyä yksinäisellä Kärjellä, vaan
karkasi eräänä kauniina päivänä. Tähän oli ehkä kuitenkin suurimpana
syynä se, että poika harrasti alituista viulunkitkutusta ja että hänen
äskettäin saamansa viulusohlo oli jätetty kotipirtin naulaan. Myöhemmin
tämä kitkutuksen harrastus johti kuitenkin siihen, että poika sai asua
kuin kotonaan Kärjellä käydessään Karkussa Maurin talossa saamassa
kunnollista soitto-opetusta.

Tämä kiinteä ahertaminen viulunsoiton oppimisessa osoitti Aatun
mielestä, että tällä pojalla oli harrastuksia, jotka eivät sopineet
ottopoikasuunnitelmiin. Ne raukesivatkin ja välit selvitettiin
siten, että poika sai jatkaa soitto-opintojaan. Pojasta tulikin
myöhemmin maakunnan kuuluisin viulunsoittaja, jota ei voinut sijoittaa
tavallisten maalaispelimannien joukkoon.

Tälle Suutaran Taavetille, viulunsoittajalle, papit ajan tavan mukaan
antoivat myöhemmin ruotsalaisen nimen, Sundgren, joka muka vivahti
vähän Suutara-nimeen. Ohimennen voi mainita, että tätä Sundgren-nimeä
käytti isänsä mukaan näiden kuvauksien kirjoittajakin Suomalaiseen
teatteriin liittymiseensä eli vuoteen 1888 asti.

Maakunnassa ei tätä soittajaa kuitenkaan mainittu muuna kuin Suutaran
Taavettina, ja tuo vieraskielinen nimi tuli käytäntöön vasta Taaven
jouduttua tamperelaisten soittajaveljesten tuttavuuteen. Nämä
soittotaiteilijat, viisi Scharlinin veljestä, olivat muodostaneet
ensimmäisen aitosuomalaisen pienoisjouhiorkesterin, jota Suutaran
Taavettikin joskus tilaisuuden sattuessa omalta osaltaan vahvisti.
Hän sai heiltä käytettäväkseen kalliita nuotteja ei ainoastaan
niihin kauniisiin sävellyksiin, joita he kuusimiehisenä yhtyeenä
soittelivat kaupungin suurjuhlissa, vaan hän sai myös uusimpia
ulkolaisia tanssikappaleitten nuotteja. Niiden kauneus ja joustava
esitys erosi huomattavasti muiden maalaispelimannien soitosta
ja kohotti Suutaran Taavetin pelimannimaineen yli sellaistenkin
kuuluisuuksien kuin Näppisen Kallen ja Poutalan Jannen, jotka olivat
parhaat korvakuulopelimannien ja taiteellista opetusta saamattomien
viuluniekkojen suuresta joukosta.

Sopinee tässä yhteydessä vielä mainita tämän kuvauksen kertojan
varhaisin, 5—6-vuotiaan pojan muisto tuosta kuuluisasta
pienoisorkesterista.

Scharlinin veljekset olivat käymässä isäni luona Kerttulassa eräänä
harvinaisen tuulettomana ja kirkkaan kuulakkaana kesäisenä iltana.
Muistan, kuinka nämä vieraat miehet kiipesivät isäni mukana tikkaita
myöten talon katolle. Kaikilla oli soittovälineensä mukanaan, ja siellä
katolla seisten he alkoivat soittaa. Tämä outous minua vain ihmetytti
ymmärtämättä siitä sen enempää.

Vasta koulupoika-aikoinani, kun tätä tapausta muisteltiin, sain kuulla,
että soitto oli kuulunut kaikkiin lähikyliin ja tehnyt kuuntelijoihin
niin ihmeellisen vaikutuksen, että jotkut olivat arvelleet sen kuuluvan
taivaasta.




SUURI UUTINEN


Näinä Taave-pojan opiskeluvuosina tuntui Aatun arkinen aherrus ja
yksinäinen olotila yhä tympäisevämmältä ja turhanpäiväisemmältä
nahjustelemiselta. Hän yritteli joskus kuunnella viulunsoittajan
lurituksia pitkien iltapuhteitten lyhennykseksi, mutta se oli vain
hetkellistä apeuden torjumista.

Tähän, osaksi sairasteluistakin johtuneeseen synkkään masennuksen
tilaan sattui onneksi äkillinen, valoa ja iloa tuottava muutos. Aatu
oli saanut tuttaviensa kautta sellaisen ennakkotiedon, että senaatin
ratkaisu kirkkoasiassa tulisi ennen pitkää saamaan myönteisen ja kauan
odotetun päätöksen. Tämä tieto tuli kuin kirkastus hämärään yöhön,
ja rohkaisi Aatua lujasti luottamaan kirkkonsa ja koulunsa asian
onnelliseen ratkaisuun.

Hän ryhtyi heti, vaikka ei hän vielä ollutkaan saanut virallista
päätöstä, toteuttamaan yhä kehällä odottelevan ison rakennuksen
valmistelemista näihin molempiin tarkoituksiin.

Vihdoinkin oli tämä lamauttava odotusaika loppunut ja Aatu oli saanut
tehtävän, jota hän oli kauan kaivannut ja johon hän sai upottaa
patoutuneen älynsä ja toimeliaisuutensa lahjat. Nuorekas eloisuus
palasi vähin erin hänen olemukseensa, kun hän sai näin tuntuvasti
huomata, että hänen varhaisempi uurastamisensa ja omaisuuden
kokoamisensa oli nyt saanut oikean ja kyllin arvokkaan kätköpaikan,
mistä arvaamattomia aikoja eteenpäin voitaisiin kylvää ympäristöön
niitä valistuksen siemeniä, joita hänen itse oli ollut niin vaikea
hankkia.




SIVISTYKSEN KIVIPYYKKI


Kun kirkkopatronaattia koskevat lupapaperit ja koulun vahvistetut
säännöt vihdoinkin syksyllä v. 1847 saapuivat senaatista, oli kirkko jo
silloin melkein valmis. Hevoskuorma koulukirjoja ja muita tarpeita oli
myöskin jo kesällä tuotu Turusta. Sama pelimannipoika, joka Aatua oli
koettanut viihdytellä lurituksillaan, oli tällöin jo 16-vuotias ja oli
tehnyt matkan toimekkaasti ja Aatun iloksi.

Kumpikaan Aatun laitoksista ei kuitenkaan vielä silloin voinut alkaa
toimintaansa, sillä kirkosta puuttui pappi ja koulusta opettaja.

Viivytys, mikä nyt seurasi papinviran täyttämiseen asti, olikin
tarpeellinen kirkon ja koulun lopullisen sisustuksen kannalta, sillä
nämä olivat jääneet odottamaan virallisten lupapapereitten saapumista.
Koulusalin sisustus oli yksinkertainen ja mutkaton, mutta kun kirkko
oli saanut kaikki kirkolliset oikeudet, oli sillä moninaisemmat
vaatimuksetkin kuin koululla.

Yleissävyltään kirkon sisustus muodostui sentään sangen pian
täydelliseksi pienoiskirkoksi saarnatuoleineen, alttareineen,
lehtereineen ja penkkeineen. Olipa vielä kirkon oikeanpuoleiselle
sivuseinälle rakennettu erikseen pieni, kahden hengen aitiopenkki
Kärjen talon isäntää ja emäntää varten.

Kellotapuli sijoitettiin miespihan portinpieleen, koulusalin
nurkkauksen vastapuolelle, ja hautausmaa hiekkakohotuksineen ja
kiviaitoineen vähän kauemmaksi talonpiirin yhteydestä.

Kun kirkko oli saanut pappinsa, jonka velvollisuuksiin papillisten
toimien ohella kuului koulun johtajan ja opettajan toimi, oli Aatun
suurtyö valmis suorittamaan sitä sivistyksen kylvöä, joka hänen
lahjoittamiensa ja säätämiensä varojen turvin oli nostava oraansa
nousevan polven sydämiin sekä silloisina että tulevinakin ajanjaksoina.

Vertaansa hakeva kivipyykki oli pystytetty suomalaisen
kansansivistyksen ahtaalla vainiolla varhaisimpana aamunsarastuksen
hetkenä. Oppia saamaton kansanmies oli rikkaan henkensä hetteistä
ja kirkkaan näkemyksensä kangastuksista luonut ja rakentanut kauas
tulevaisuuteen viittaavan merkkipaalun. Kansallisen sivistyksen
uranuurtajain työ oli vasta kuin kiven alta orastamassa silloin,
kun Aatu pystytti tämän, oman korkealle osoittavan tienviittansa.
Esimerkillään se omalta vaatimattomalta osaltaan auttaisi ehkä
liikkeelle vastaisina aikoina ihmeellisiä, kansan uumenissa piileviä
voimia.

Tällaisiksi Aatu kirkkonsa ja koulunsa rakensi, ja sellaisina ne ovat
vielä tänä päivänä olemassa ja toimivat yhä edelleen Aatun lahjoitusten
ja säädöksien turvin ison pitäjän syrjäisellä äärellä. Tosin kymmenien
vuosien kuluttua niiden toiminta pappien palkankorotusten johdosta
keskeytyi joiksikin vuosiksi, kunnes valtiovalta ehti näiden laitosten
toiminnan uusien olojen mukaisesti järjestää.

Kun Aatu katseli täydessä käynnissä ja touhussa olevaa kouluaan,
pehmeni hänen hymynsä leppoisaksi myhäilyksi ja silmiin tuli kostea
kiilto kuin esikoistaan katselevalle isälle. Hän tunsi sanomatonta
riemua kuunnellessaan kirkkonsa kellojen soittoa tai papin saarnaa
tai opetusta koulussa, jota yhtenäisesti ja ilman etsimisvaivaa
annettiin nuorille oppilaille. Heidän ei tarvinnut sitä haeskella mistä
milloinkin, niinkuin hänen oli aikoinaan täytynyt tehdä.

Aatu oli ikäänkuin kruunannut vielä tämän kansalle antamansa lahjan
sillä kauniilla toimenpiteellä, että vähävaraiset ja useissa
tapauksissa melkein nälkiintyneet oppilaat saivat maksuttomasti joka
aamu kouluun tultuaan mennä talonpuolelle syömään aamiaisensa ja taas
koulun loputtua päivällisensä.

Tämä lempeämielinen ja isällinen hyväntekeväisyys vasta lopullisesti
herättikin monen välinpitämättömän henkilön älyämään ja tunnustamaan
Aatun harvinaisen, yhteistä hyvää tarkoittavan uurastuksen ja
koulun erinomaisen tarkoituksen. Aatun toimenpide, antaa köyhien
vanhempien lapsille ilmaisia aterioita, osoitti erinomaista silloisten
olosuhteitten ymmärtämistä, sillä kouluun tottumaton köyhä kansa oli
halukas vasta näiden aterioiden turvin lähettämään lapsensa opinahjon
liepeelle.

Vaikka tämäkin toimenpide johtui ihmisrakkaudesta, kuten Aatun
muutkin teot oli siinä myös opetuksen edistämisen tarkoitus. Mitäpä
nälkiintyneet lapset saisivat aikaan opiskeluissaan. Ei mitään!
Täten kylvi Aatu nuoriin mieliin iloa, työnhalua ja kiintymystä
koulunkäyntiin, joka oli niin peräti outoa, ei ainoastaan lapsille,
vaan vielä paljon enemmän heidän vanhemmilleen, jotka eivät
aluksi jaksaneet tätä hommaa oikein ymmärtää. Eikä kummakaan,
sillä elettiinhän ajassa, josta kului vielä kolmekymmentä vuotta
ennenkuin Hämeenkyrön kirkolle saatiin ensimmäinen, kunnan kannattama
kansanlasten koulu.

Näin Aatu Kärki tuli toimineeksi edelläkävijänä ennen yleistä
kansanopetusharrastusta, jonka vaikutus alkoi laajemmin ilmetä vasta
miespolvea myöhemmin.

Omassa kirkossaan Aatu istui säännöllisesti jokaisessa
jumalanpalveluksessa, tietenkin uskonnollisten harrastustensa tähden,
mutta myöskin hyvän esimerkin vuoksi. Kun kerran kirkko oli saatu
yksinäiselle ja eristetylle kulmakunnalle, oli sitä myöskin käytettävä.
Ja auta armias sitä, joka laiskuuden tai välinpitämättömyyden tähden
oli jäänyt pois Jumalansa palveluksesta! Hän sai kuulla Aatulta
»selvää hopeata», vaikka miten pitkän ajan kuluttua, sillä Aatu muisti
tarkalleen poissaolleet henkilöt siihen asti, kunnes oli heidät
»rökittänyt» tai kuullut heidän syynsä.

Itse hän kuunteli vakavana ja hartaana saarnan alusta loppuun, veisasi
virtensä ja antoi kolehtinsa poistuen kirkosta vasta lähtövirren
loputtua.




KIRKKOPATRUUNA KOTIOLOISSAAN


Aatun kotiolot olivat ikäänkuin päässeet lepoon huonotuulisuuden
vikurtelevista puuskista.

Arjet kuluivat leppoisessa tyynessä, ja sunnuntait olivat kuin rauhan
juhlapäiviä, jolloin hän tavallista iloisempana söi päivällisensä
yhdessä papin perheen kanssa. Sopivan kelin ja hyvän sään vallitessa
muodostuivat nämä sunnuntaipäivälliset usein pitojen tapaisiksi, sillä
pitäjän arvohenkilöt tekivät vieraskäyntinsä Kärjelle kernaimmin
sunnuntaisin, jolloin kirkossakäynti ja mieluisa vierailu mukavasti
yhdistyivät. Aatukin piti paljon siitä, että hänen kirkkoaan ja sen
kirkollisia toimituksia huomioitiin ja pidettiin arvossa. Vieraitten
saapuminen sopi muutenkin parhaiten sunnuntaisin, jolloin Aatu ei
ottanut vastaan »pankki»-asiakkaitaan, vaan oli vapaa kaikista
arkihommista. Jos oli huono sää tai kelirikkoaika, jutteli Aatu
pastorin kanssa kirkkoa ja koulua koskevista kysymyksistä sunnuntaisen
iltapuhteen. Paljonhan heillä oli keskustelujen ja päätöksien aiheita.

Tyydytys, minkä Aatu tunsi saaneensa suuren työnsä valmistuttua, oli
kuin ylellinen palkka kirkko- ja koulupuuhan aiheuttamasta vaivasta
ja pingoituksesta. Tämä mieluisa ja lepuuttava tyydytys antoi hänen
olemukselleen eräänlaisen rauhallisen ja ylimyksellisen leiman, mikä
erosi hänen entisestä arvokkuudestaan siinä, että se oli nyt tyynempää,
vaatimattomampaa ja korkeampaa. Hän oli ikäänkuin henkisesti kasvanut
ja sisästäpäin kohonnut sille asteelle, jolle ulkonaiset edellytykset
olivat hänet ennen asettaneet. Hänen hymyssäänkin entinen pilailu
tuli esille vain silloin, kun joku rehenteli, kerskaili tai puhui
muita tyhmyyksiä tai kun pitäjän pikkuherrasväen kateus liiaksi
näyttäytyi. Hänen itseivansa oli loppunut ja katkeruus hävinnyt. Hän
tunsi tehneensä paljon suurempaa kuin mitä hän nuoruudessaan oli
uskaltanut toivoa tai edes osannut kuvitellakaan. Hänen tyyni ja
itsetiedoton ylemmyytensä sopi hyvin siihen arvoon ja kirkkopatruunan
arvonimeen, mitkä hän nyt oli kirkkopatronaatin perustamisesta saanut.
Vilpittömästi häntä kunnioitettiin laajoissa piireissä kotipitäjänsä
ulkopuolellakin — ehkä eniten juuri ulkopuolella, sillä eihän kukaan
ole profeetta omalla maallaan.




ARKKIPIISPAN JA SENAATIN KIITOKSET


Aatun varhaisempi kuuluisuus katovuoden ihmeellisenä torjujana ja
puutteenalaisten rahallisena avustajana oli jo sellaisenaankin
herättänyt paljon kateudenkaunaa omassa pitäjässä arvostaan kovin aran
pikkuherrasväen piirissä. Nyt tuo alhainen kauna oli tietysti kasvanut,
vaikka yleinen arvonanto pakotti sen jossain määrin vielä toistaiseksi
pysyttelemään piilossa. Ehkäpä kuitenkin kerran tulisi aika, jolloin
se voisi nostaa nokkansa, surista ja pistellä kuin hyttyset karhun
ympärillä. Siten monet ajattelivat ja toivoivat.

Aatu aavisti kyllä, että tällaiset ajatukset ja toiveet liikkuivat
etupäässä niiden mielessä, jotka häntä erityisesti liehakoivat ja
hänelle ketun häntää heiluttivat, mutta ei hän heistä paljoakaan
välittänyt. Kuitenkaan hän ei aina voinut kieltää itseltään ja muilta
sitä nautintoa, minkä hänen pureva ivansa ja suorasukaisuutensa joskus
voi tuottaa asianomaisten perinpohjaisessa nolaamisessa.

Suurin piirtein katsoen Aatu nautti kaikessa rauhassa päämääränsä
saavuttaneen miehen vakaata iloa ja tehdyn tuottamaa onnea. Ja vihdoin
hän sai osakseen ikäänkuin kadehtimisen korvaukseksi ja perusteettomien
syyttelyjen vastapainoksi erityistä huomiota, kun arkkipiispa
käräjillään ilmaisi tyytyväisyytensä ja tunnustuksensa äskettäin
perustetun Kärjen kirkon ja koulun jalomieliselle perustajalle ja
lahjoittajalle lausuen hänelle Suomen kirkon ja valistuksen nimessä
korkeimmat kiitoksensa. Tämä Suomen kirkon päämiehen oikeamielinen
ja julkinen kiitoslause ei tietysti ollut muuta kuin kohdalleen
osuva tunnustus yleiseksi hyväksi tähdätystä teosta, eikä sitä
ilkeämielisyyskään ainakaan julkisesti kyennyt muuksi leimaamaan.

Toiseksi muuttui asia, kun Aatu kaikkein korkeimmalta taholta
— piispan aloitteesta ja senaatin tekemästä ehdotuksesta — sai
vastaanottaa armollisen suosionosoituskirjelmän yhteydessä suuren,
rinnassa kannettavan kultamitalin. Niin paikallaan kuin tämäkin
suosionosoitus oli rahvaan ja oikeatuntoisen sivistyneistön mielestä,
ja niin suurta myötämieltä kuin se näillä tahoilla herättikin, ei
sama mieliala vallinnut siinä vastustajain leirissä, missä Aatua oli
aina kohdeltu suomalaisena »talonpoikaiskukkona». Mukamas nousukkaana
ja häikäilemättömänä tunkeilijakiipijänä tämä ei pysynyt tarpeeksi
»siipiään myöten» heidän korkea-arvoisessa seurassaan. He olivat
tapauksesta hyvin kiihtyneitä ja hermostuivat pahanpäiväisesti siitä,
etteivät ainakaan näin aluksi voineet keksiä muuta ilkeyttä kuin
leimata Aatun pyrkimykset täydellisiksi etujen tavoitteluiksi. Mitäpä
jaloa aatteellisuutta tuollaisella »talonpoikaismöllillä» voisi olla
kirkkoa ja kansansivistystä kohtaan! Eipä tietenkään muuta kuin jonkin
verran »talonpoikaisoveluutta» oman hyödyn pyydystelemisessä.

Joku sunnuntaivieraista kanteli joskus Aatunkin kuuluville näitä
lörpötyksiä, mutta Aatu ei niitä enää pitänyt edes ivansa arvoisina,
sillä hän oli tyyten lopettanut ja katkaissut kaiken seurustelunsa
parjaajiensa kanssa.

Jos hän joskus halusi seuraelämän tuomaa virkistystä, oli siihen kyllin
tilaisuutta kotiseudun ulkopuolella.

Kotiseutu olikin hänen mielestään kuin tyyten tyhjentynyt sen jälkeen,
kun hänen paras ystävänsä ja avustajansa Björkbom oli ajallisen
matkansa päämäärän saavuttanut.




POIKAVIIKARI HERÄÄ


Aatu oli sekä usein kutsuttu että ilman erikoisia kutsujakin aina
tervetullut vieras Tampereen arvovaltaisimmissa piireissä. Siellä,
missä Hämeenkyrön nurkkakuntaiset pyyteet eivät saaneet jalansijaa,
vaikuttivat Aatun rehti suorasukaisuus, älykkyys ja huumori
miellyttävästi ja puoleensatempaavasti asettaen hänet aina etualalle
pitäjäläistensä keskuudessa.

Kun Aatun monivuotinen mielialan ankeus oli nyt päässyt laukeamaan,
olivat hänen pohjimmaiset luonteenominaisuutensa vähin erin
ruvenneet pyrkimään esille pakonalaisesta pidättyväisyydestä. Hänen
kaupunkilaisystävänsä pitivät sitä miellyttävänä merkkinä siitä, että
Aatun murjottelukausi oli päättynyt ja seurustelu siten joutunut
toverillisempaan vaiheeseen.

Tämä Aatu Kärki oli kuin uudelleen syntynyt ja tuli keskusteluissa
rehdin suorasukaisuuden vireilläpitäjäksi. Aatun sattuva ja pureva
pilailu oli myös joskus piristävänä suolana synnyttäen toisinaan oikean
ihastuksen myrskyn tai nauruhermoja kutkuttavan tilanteen.

Useilla näillä Aatun sutkauksilla on ollut pitkäikäisyyden hermo
mukanaan. Muudan senaikaista yleistä karkeata puhetapaa leimaava kasku
syntyi kerran Tampereella eräissä juhlissa, joissa Aatu sattumalta
kulki ympäri tanssisalia tarjoillen lystikseen hopeanuppisen
keppinsä päähän sijoitetusta nuuskarasiasta kaupungin vallasnaisille
»nuuskapriisin» ja laskien leppoisaa leikkiään juhlan kaunottarien
kera, nämä kun mielellään halusivat vähän leperrellä mahtavan
kirkkopatruunan kanssa ja lähemmin katsella hänen ihmeen suurta
kultamitaliaan.

Tällöin Aatua seurasi itsepintaisesti joku ylämaan kanttori, joka
halusi palavasti saada kirkkopatruunalle huomauttaa, että hänelläkin
oli kaksi pientä, hopeista muistorahaa. Aatun seistessä keskellä salia
naisten ympäröimänä kanttori vihdoin ryösti puhuttelutilaisuuden ja
iski, kömpelösti kyllä, suoraan aikomaansa asiaan mainiten, että
hänelläkin on kaksi kunniamitalia, mutta ne ovat kotona. Aatu katsoi
miestä tarkemmin ja tunsi hänet hämeenkyröläisen napinaväen tuttavaksi.

Aatun vallaton pilailuhalu heräsi heti tätä häiritsevää tunkeilijaa
kohtaan. Hän loi pilkallisen katseen kanttoriin, löi nuuskarasiansa
kannen kiinni juuri kun kanttori aikoi ottaa näpillisen ja sanoi
»poikaviikarin» sävy äänessään: »On sulla, perkuleen rakkari, kaksi
munaa, mutta ei sulla mitään muuta ole.» Kääntyi ja meni herrojen
huoneeseen.

Naisparvista kuului nauruntyrskyjä ja kikatusta loppumattomiin, ja
tästä tapauksesta riitti sitten iloa seurapiireissä vielä kymmenien
vuosien kuluttua, milloin vain tämä juttu kerrottiin.

Kerran samanlaisilla juhlilla puhui joku hyvin kehuvan vakuuttavasti
jotakin, mikä ei ollut Aatun mielestä juuri siten. Hän tokaisi kuin
ihmettelynä: »Jopa järki!» Joku joka ei kuullut mitä sanottiin,
kysyi sitä Aatun puoleen kääntyen, mutta Aatun vikkelä naapuri ehti
leikillisesti vastaamaan: »Jopa järki, sanoi Kärki.»

Kaikki nauroivat, mutta kun nauru loppui, sanoi Aatu rauhallisesti:
»Niin, siinä oli sen kehumisen sekä järki että kärki.»

Mieltymys sukkelan sananheiton osaavaan jatkamiseen oli riemukas, ja
puhujan ylistelevä asia oli saanut lopullisen tuomionsa.

Nämä miellyttävän seurusteluelämän hymyilevät, lyhyet kuukaudet
kuluivat nopeasti kuin kesäinen utu tuulen hengittäessä ja tilalle
astui syksyn vakava ajanjakso. Aatun elämänkirjaan oli kohtalo
kirjoittanut suurtekojen vierelle yksinäisen vaeltajan merkit, jotka
ennustivat kärsimystä ja taistelua. Pysyväinen onni ja ilo olivat
unohtuneet Aatun elämänkirjasta. Kevyt ja iloinen elämä olivat olleet
vain hetkellistä onnen kajastusta.

Elämän laineitten iltamaininkien aika oli tulossa.




ELÄMÄN TILINTEKOA


Kehnot vuodentulot olivat varsinkin hallanaroilla seuduilla taas
tuottaneet vaikeuksia eritoten niille pieneläjille, joiden piti maksaa
Aatulle korkoja tai velkainsa lyhennyksiä.

Kärjen portinpieleen sidottiin kyllä kuten ennenkin vieraan hevonen
heti kun edellinen poistui, mutta asiakas ei saapunut reippain mielin
maksamaan maksujaan, vaan allapäin kertomaan kyvyttömyyttään.

Herttaisempana kuin koskaan ennen Aatu otti heidät vastaan, kestiten
ja lohdutellen sekä päästäen heidät kotimatkalle keventynein mielin ja
suurin luottamuksin paremmasta ajasta, jonka tuloa oli toiveikkaina
odoteltava.

Keneltäkään Aatu ei vaatinut korkoja eikä lyhennyksiä eikä kenellekään
kovaa sanaa sanonut. Hänen mielestään oli Jumalan sormi katovuoden
tullen kohonnut taas koko kansan eteen, kuten se kerran oli kohonnut
hänen yksityiselle elämäntielleen. Siitä oli jotakin opittava ja
pantava merkille.

Näitä asioita Aatu mietiskeli paljon yksinäisinä hetkinään
katsellessaan ikkunastaan kotikylänsä valtavia harjanteita. Ajatukset
kulkivat usein hänen elämänsä päästä päähän pysähdellen vain silloin,
kun hän tunsi tehneensä jotakin muille eikä yksin itselleen. Ainoastaan
tällaiset pysähdyskohdat tuottivat hänelle todellista virkistystä
ja iloa. Niitten tapahtumain pohjalle hän rupesi vähitellen, ajan
hiljalleen edelleen vieriessä rakentelemaan entistä vakavampaa elämänsä
arviointia.

Nämä mietteet viehättivät häntä yhä enemmän, kun hän oli päässyt niin
pitkälle, että alkoi tehdä perinpohjaista karsimistyötä ja työntää
romukoppaan kaikenlaisia joutavia tapahtumia ja pelkkiä liikeluontoisia
asioita, kuten kauppoja ja eräitä muita samanarvoisia hommia. Näiden
joutavuuksien joukosta löysi myöskin tiensä romukoppaan Vammaskosken
siltarakennuspuuha, mihin yritykseen hän muun sopivan toiminnan
puutteessa oli kerran tarttunut. Jonnin joutava homma, joka tuotti
hänelle suuria tappioita ja jonka työn valtavat luonnonvoimat sittemmin
murskasivat. Romukoppaan sellainen urakkateko, kaiken muun hylkytouhun
mukana.

Tällaista joutavaa touhua olikin nähtävästi keräytynyt paljon vilkkaan
toiminnan taipaleilla. Näin oli Aatulla mieluisaa karsintatyötä
moniksi pitkiksi illoiksi tukan harmaantuessa ja vasta kuuttakymmentä
käyville ikävuosille odottamattomien vanhuudenoireiden hiipiessä hänen
olemuksensa ytimiin.

Aatu tunsi elintarmonsa raskaitten uurastusten ja monien koettelemusten
jälkeen suuresti masentuneen. Voimat vähenivät nopeasti, ja
eräänä aamuna hän ei tuntenut itseään levänneeksi eikä hänellä
enää ollut halua nousta vuoteesta. Elämän päätöskohta näkyi jo
häämöttävän silmänkantaman ulottuvilla. Vielä kerran hän tahtoi
ajatuksissaan kulkea elämänsä tien alusta alkaen, sillä siinä oli
muudan ratkaisematon solmukohta, josta hän ei ollut vielä kertaakaan
tyydyttävästi selviytynyt. Solmuna olivat nuo lukuisat velalliset,
joilla oli suuria vaikeuksia, erittäinkin monien katovuosien tuottamien
haittojen ja ahdinkojen jälkeen. Vaikeata oli niitä kaikkia muistaa
yksityiskohtaisesti. Pitäisi ehkä nousta ja eritellä niistä joitakin,
ja sitten tuumia niiden kohtaloa.

Aatu nousi vuoteesta ja hapuili piirongin luo, vaikka päätä huimasi ja
rinnassa tuntui omituista jyskytystä. Asettuivathan ne oireet sentään
hänen päästyään istumaan »klaffinsa» ääreen.




VAIKEA SOLMU


Velkakirjoja tutkittuaan Aatu huomasi ja muistikin, että kaikki
lainat oli annettu etupäässä vähävaraisille henkilöille. Usean vuoden
maksamattomat korot puhuivat siitä seikasta omaa, erheetöntä kieltään.

Aatu siirsi kaikki velkakirjat pöydälle. Ladottuaan ne eri kasoihin
hän asettui keinutuoliin istumaan. Siinä olikin mukava katsella
Enonselän yli Pinsiön korkean harjanteen lappeella olevaa kylää, tuota
taipaleensa alkupäätä, mistä hän oli lähtenyt.

Oppimattomana poikasena Aatu oli elämänsä uran alkanut ja koonnut
paljon kohtalon suomaa omaisuutta. Mutta mitä hän sillä nyt teki? Mitä
varten oli kohtalo sen hänelle antanut? Osa omaisuutta oli joutunut
oikeitten ja ylevien asioitten palvelukseen, mutta mitä asioita tulisi
palvelemaan tämä jäljellä oleva osa?

Hänellä ei ollut yhtään sukulaista, joka ei omin voimin tulisi toimeen,
ja jälkeen jäävälle yksinäiselle emännälle täytyi hyvässä kunnossa
olevan Kärjen talon riittää. Kirkon ja koulun tulevaisuus oli myöskin
turvattu, vaikka joitakin vähäisiä puutteellisuuksia oli sairauden
vuoksi jäänyt kohentelematta.

Oli oikeastaan väärin, ettei hän ollut tullut näitä pankkiasioin
ennemmin ratkaisseeksi. Ajatellut hän niitä oli, mutta päästyään
tuohon sekaiseen solmukohtaan oli kaikki jäänyt sikseen. Olisikohan
tuon solmun avaaminen nyt myöhäistä? Kaikki nuo köyhät ihmiset,
hänen velallisensa, joutuisivat ties minkälaisen kohtelun alaisiksi,
kun he kadottaisivat hänen suojelevan kätensä. Sellainen ajatus oli
tuskallinen. Rasittuneimpien kuormaa pitäisi keventää. Nytpä hän sen
tosiaankin voisi tehdä. Hän melkein innostui, mutta kun hän katseli
velkakirjakasojen paksuutta, epäili hän kykyään oikean valinnan
osumiseen.




LEIJONA LIIKAHTAA


Aatu laski herpaantuneen kätensä pöydälle ja mietti. Eihän hänen
asiansa ollut erotella jyviä akanoista. Täydellä luottamuksella oli
Kaikkivaltiaskin hänelle hyvyyttään jakanut. Erittelytoimeen ei siis
hänenkään sopinut ryhtyä. Tällainen ihmisarviointi muistuttaisi liiaksi
sitä vihamiesten parvea, joka elämäniän oli hänen ympärillään surissut
ja ihmisarvoja punninnut.

Äkkiä hänen silmissään välähti. »Poikaviikari» kurkisti silmänurkasta
ja hymy leikki viimeisen kerran valjuilla huulilla. Hän oli keksinyt
jotakin.

Kaikkiin hänen parhaimpiinkin tekoihinsa oli isketty nurinkurisuuden
leima. Aina oli syytetty hänen ajaneen takaa vain omia etujaan. Kaiken
lisäksi oli huhuttu hänen tappaneen miehen Näsijärven jäällä, ja sitten
huudettu hulluksi, kun ei enää muuta keksitty.

Mitä etuja he sanoisivat tämän soimatun keinottelijan etsineen, jos
hän huomaamattomasti ja kenenkään tietämättä lahjoittaisi kaikki nämä
velkakirjat asianomaisille takaisin! Hävittäisi ne! Hulluksiko taas
huutaisivat?

Hymy sammui huulilta ja »poikaviikari» katosi silmänurkasta. Aatu
oli saanut suuren ajatuksen ja rupesi nyt sitä pohtimaan vakavasti
ja yhtä perusteellisesti kuin hänen tapansa aina oli ollut. Koska
kirkon rakentaminen _kauniille kunnaalle_ oli olosuhteitten pakosta
jäänyt vain pelkäksi unelmaksi, niin olisi syytä tehdä jotain muuta
— ikäänkuin tuon täyttymättömän unelman lunastimeksi. Aatun katse
kirkastui. Hän teki päätöksensä. Leijona oli vielä viimeisen kerran
liikahtanut ja sen kynsi välähtänyt. Aatu oli päättänyt tehdä viimeiset
lahjoituksensa.




AATUN VIIMEINEN SUURTEKO


Kolmena päivänä perätysten nähtiin sakean savun silloin tällöin
nousevan Aatun asuinhuoneiden savupiipusta, ja aina kun tuo savu
havaittiin, käytiin ovelle kolkuttamassa ja sairasta puhuttamassa,
mutta aina kuultiin sama vastaus:

»Antakaa minun olla rauhassa. Kyllä kutsun sitten.»

Suurien kuokkimistöiden aikana levitetty huhu Aatun mielisairaudesta
alkoi nyt saada tuulta siipiensä alle naapurienkin mielikuvituksessa.
Kuiskailtiin savukiehkuroita katseltaessa, että siellä kirkkopatruuna
nyt polttaa rahojaan. Nämä arvelut eivät olleetkaan aivan vääriä, ja
jälkeenpäin ne saivat asiallista vahvistustakin. Rahat tosin olivat
jäljellä, mutta sensijaan Aatun laajan lainaustoiminnan velkakirjat
olivat kaikki kadonneet. Jälkeenjääneitten tärkeitten papereitten
joukosta ei löydetty ainoatakaan. Ne olivat joutavanpäiväisten paperien
mukana savuna haihtuneet taivaan tuuliin.

Kun Aatu ei enää oveansa lukinnut eikä salaisuuttaan vartioinut,
päästiin vapaasti käymään sairaan huoneeseen.

Aatu makasi kuolinvuoteellaan väsyneenä ja heikkona, eikä hän paljon
minkäänlaista maallista apua enää kaivannut. Jonkin päivän kuluttua
Aatu jätti tämän maailman yhtä huomiota herättämättömästi kuin oli
tänne tullutkin.




VAELTAJAN VIIMEINEN TIE


Yksinäinen vaeltaja oli päässyt lepoon onnellisen päivämatkan
päätyttyä. Rauhallinen ja lempeä hymyily vain oli hyytynyt
kylmentyneille huulille.

Tämä harvinainen ja omintakeinen kansanmies, suuri lahjoittaja
ja hyväntekijä, haudattiin hänen omien kirkonkellojensa soidessa
hiljaisesti ja perin vaatimattomasti, ilman pienimpiäkään
juhlallisuuksia omaan kirkkomaahan tiilistä muurattuun hautakammioon,
jossa hän vapautuneena matalista oloista sai ikuisen leposijansa.

Näin oli tämä, elämän yksinäinen vaeltaja, Kaikkivaltiaan määräämän
matkan kulkenut. Hänen armoitettu ja onnellinen osansa oli ollut kirkon
ja koulun rakentaminen sekä niiden toiminnan turvaaminen lahjoitusten
avulla. Tätä ylhää tekoansa hän vielä oli täydentänyt laajakantoisilla
avustuksillansa ja vihoviimeiseksi hyvien tekojensa kukkuraksi
kuitannut puutteenalaisen väestön velat.

Näiden vertaansa vailla olevien hyvien töiden ansiosta on Aatu Kärjen
nimen yllä aina hohtava ihailevien muistojen sädekehä, niin kauan kuin
jaloja tekoja ihmisten keskuudessa kunnioitetaan.



