Tatu Valkosen 'Hänestä tuli virkanyrkki' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3633. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.



HÄNESTÄ TULI VIRKANYRKKI

Kirj.

Tatu Valkonen [Ilmo Lassila]





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1933.






I luku,

jossa selostetaan perinpohjaisesti eräitä suuria tapahtumia ja niiden
lähimpiä seurauksia.


Seuraa minua, lukijani, erääseen pieneen kaupunkiin Pohjanlahden
rannalla. Kun sanon tätä kaupunkia pieneksi, niin teen tosin vääryyttä
sitä kunnianarvoisaa henkilöä kohtaan, joka on kirjoittanut kouluaikani
maantieteen oppikirjan, jossa tämän kaupungin sanottiin olevan
melkoinen kauppakaupunki, mutta minähän katselenkin asiaa suuresti ja
yleiseurooppalaisesti.

Tällä kaupungilla oli, niinkuin muillakin, suutarinsa. Ja niin
tapahtui, että eräs arvokkaimmista suutarimestareista meni naimisiin
erään toisen suutarimestarin tyttären kanssa. Sen jälkeen siirsivät
nämä molemmat mestarit pikilankansa, naskalinsa ja suutarinveitsensä,
vieläpä ompelukoneensa, nahkansa ja polvihihnansa ja muun sekä
kuolleen että elävän inventarionsa samaan verstaaseen ja rupesivat
harjoittamaan laajaa suutarinliikettä. He tekivät oikein hyviä kenkiä.
Voimme milloin tahansa asiaa harrastavalle lukijalle näyttää nurin
käännetystä hevosen nahasta valmistetut herrasmiehen pyhäsaappaat,
jotka ovat laadultaan niin erinomaiset ettei nykyään enää kannattaisi
tehdä niin hyvää työtä, sillä se ei elättäisi tekijäänsä. Mutta nämä
molemmat suutarimestarit tällainen laatutyö elätti varsin hyvin.
Kun vanhempi heistä oli lyönyt viimeiset puolipohjat pormestarin
saappaisiin ja kuollut sydänhalvaukseen juuri saatuaan viimeisen tikin
paikalleen, niin havaittiin, sen jälkeen kuin hänet oli asianmukaisesti
haudattu, ettei hän sittenkään ollut kovin kesken poistunut työstään,
vaan että hän oli jättänyt paljon valmista jälkeensä. Sillä
pankkikirjoja löytyi useastakin laatikosta ja olipa kultarahapötkyjä ja
kiinnitettyjä velkakirjojakin.

Kun hänen vävypoikansa oli voittanut ensimmäisen katkeran murheensa,
otti hän esille paperia ja kynän ja ryhtyi yhteenlaskutoimituksiin. Hän
ei ollut mikään pikalaskija, ja sentähden nämä laskutoimitukset ottivat
melkoisen ajan, mutta sittenpä hän huomasikin, ettei laskeminen ollut
turhaa työtä ollut, sillä loppusummaksi tuli vähän yli puolen miljoonaa
markkaa. Tämä tapahtui vanhaan hyvään aikaan, jolloin Suomenmarkka oli
vähintäin 14 nykyistä kääpiömarkkaa, joten mestarimme siis havaitsi
olevansa sangen äveriäs mies.

On selvää, että tällaisesta huomiosta on tehtävä oikeat johtopäätökset.
Jos mestarimme olisi elänyt nykyaikana, olisi hänen mielensä pian
tullut katkeraksi, sillä hänen olisi ensin täytynyt ruveta miettimään
keinoja

verotusviranomaisten huulesta vetämiseksi. Mutta siihen aikaan ei
pääomien keräämistä pidetty haitallisena yhteiskunnan menestymiselle
ja edistymiselle. Perintöverot olivat niin kohtuulliset, että
perunkirjoituksen osasi tehdä miltei mikä pännämies tahansa. Niinpä
haettiin perunkirjoitusta toimittamaan käräjäkirjuri Haaklunti, joka
sen pyöräytti parissa tunnissa ja sai siitä palkkioksi 5 markkaa
rahassa ja sitä paitsi illalliset Hammarin hotellissa oluineen,
viinaryyppyineen ja tuutinkeineen, jotka juomarahoineen maksoivat
KSmk 3:85. Kirjain K selvittää lukijalle, että lasku maksettiin
kultasuomenmarkoilla eikä nykyisillä lumppupaperimarkoilla.

Nyt olisi luullut, että mestarimme, jonka nimi oli muuten Rosvall,
olisi jälleen siirtynyt työpöytänsä ääreen ja ruvennut neulomaan
patinanpäällisiä niinkuin ennenkin, mutta niin ei tapahtunut.
Mestari Rosvall alkoi tulla vakuutetuksi siitä, että olisi
tosiaankin Herralle kauhistus, jos näin äveriäs mies istuisi
tunkkautuneessa suutarinverstaassa ja leikkelisi patinanpäällisiä,
sillä sehän oli näin kyvykkäälle henkilölle oikeastaan aivan liian
yksinkertaista työtä. Eihän vastapäätä asuva olutprykärikään käynyt
tynnyreitään hartsailemassa tai olutkeitostaan hämmentelemässä,
vaan suorittivat tämän tehtävän palkatut voimat. Prykäri itse
istui kaupunginvaltuustossa tai teatteriravintolassa, suoritteli
kirjallisia tehtäviä tai antoi muuten henkensä leijailla
liikeyrityksensä yläpuolella. Ja kuitenkaan olutprykäri ei ollut
enempää kuin parinsadantuhannen mies ja vielä suutarimestarille velkaa
kolmisenkymmentä tuhatta.

Näiden mietteiden tuloksena oli, että kaupungin pääkadun varrelle
ilmestyi erään entisen kauppapuodin kohdalle mahtava kyltti, jossa
luettiin _Rosvall & C:o Jalkinetehdas. Myymälä I._

Entinen suutarinverstas ja sen lisäksi mestarin entinen kahden huoneen
ja keittiön asunto olivat muuttuneet jalkinetehtaaksi. Muutoksen
todisteena oli talon seinälle jättiläiskorkuisin kirjaimin maalattu
tiedoitus, että paikalla sijaitsi itse Rosvall & Co tehdas. Varmemmaksi
vakuudeksi oli tehtaaseen hankittu Helsingistä pää- ja alimestarit.

Jotta emme tuhlaisi paperia turhaan, lainaamme paikkakunnan
pää-äänenkannattajan uutisen tästä suurtapahtumasta, jolla on sikäli
historiallinen merkitys, että näin perustettiin Suomen ensimmäinen
kenkätehdas.

 Kenkätehdas perustettu P:iin.

 Kaupunkimme on saanut uuden huomattavan teollisuuslaitoksen. Herra A.
 Rosvall, joka jo toista vuosikymmentä on kaupungissamme harjoittanut
 menestyksellistä jalkineliikettä, — hänen tuotteitansahan kaupunkimme
 hienosto yksinomaan käyttää ja ovat ne herättäneet huomiota muuallakin
 — on jo pitemmän aikaa suunnitellut jalkinetehtaan perustamista.
 Nämä suunnitelmat ovatkin loistavalla tavalla toteutuneet, sillä
 eilen aloitti toimintansa Varvinkatu 7:ssä Rosvall & Co niminen
 jalkinetehdas. Voidakseen tarjota ainoastaan alansa parasta, on
 tehtaaseen hankittu täysin ammattitaitoinen henkilökunta. Tehtaan
 teknillisenä johtajana toimii jalkinetaiteilija Eetu Naskali
 Helsingistä. Herra Naskali on laajojen ulkomaisten opintomatkojen
 avulla perehtynyt alansa kaikkiin uudenaikaisuuksiin, niin että
 nyttemmin voidaan liikkeestä m.m. saada lankinahkavartisia
 harmonikkasaappaita, joita hienommissa tilaisuuksissa pidetään
 hännystakin kanssa. Uutuutena mainittakoon myöskin naisten
 tanssikenkämallit, joita tehdään kaikenvärisestä nahasta, vieläpä
 kultanahastakin.

 Johtajan apulaisena toimii mestari Juuso Pikilanka, jonka erikoisalana
 ovat miesten kengät sekä myös kaikki sairaita tai jalkavikaisia varten
 tehdyt kengät. Mestari Pikilanka on myöskin opiskellut ulkomailla,
 ja voivat kaikki, joilla on vain jotakin jalkavikaa, luottamuksella
 kääntyä hänen puoleensa.

 Liikkeen pääjohtajana toimii ja toiminimen kirjoittaa luonnollisesti
 _tehtailija_ Rosvall.

Että tällainen uutinen teki pontevan vaikutuksen, on selvää selvempi
asia. Kaikki ne, jotka olivat sen lehdestä lukeneet, käsittivät, että
_suutarimestari_ A. Rosvall oli lakannut olemasta ja hänen sijalleen
oli ilmestynyt _tehtailija_ A. Rosvall. Siihen aikaan ei kuitenkaan
nimeä tehtailija arvonimenä käytetty muualla kuin kirjeissä ja
kirjallisuudessa. Puheessa käytettiin arvonimeä vaprikööri. Ja rouvan
titteli oli siis vapriköörska.

Uuden arvonimen omaksuminen on sangen yksinkertainen asia, mutta toinen
konsti on saada se myös ajetuksi läpi todellisuudessa. Mutta mestari
Rosvall oli tarmokas mies. Heti tehtaan perustettuaan kutsui hän
koolle alaisensa, siis vaimonsa, teknillisen johtajan Eetu Naskalin,
apulaisjohtajan Juuso Pikilangan, Piika-Miinan, molemmat kisällinsä
ja 3 oppipoikaansa. Hän luki sanomalehtiuutisen ja teroitti kaikkien
mieleen, että jokaista oli mainittava omalla arvonimellään. Pikilangan
titteli ensin hieman kangerteli, mutta lopuksi päätettiin häntä kutsua
mestariksi, ja niin oli jokainen saanut arvonimen.

Vaprikööri siirtyi luennon jälkeen vastapäätä olevan Karlsonnin
kauppapuotiin, ilman aikojaan vain tarinoimaan kauppiaan kanssa. Jonkin
hetken kuluttua saapui kauppaan myös oppipoika, jonka vapriköörska oli
lähettänyt asialle.

Oppipojan oli käsketty sanoa seuraavaa:

Vapriköörska lähetti minut noutamaan 1 kg 2 mk 50 pennin kahvia ja 10
pennin edestä kahviklaarinkia ja 1/2 kg päärkryynejä, niitä parempia.

Kun oppipoika astui tiskin taakse, alkoi hän muistella tehtäväänsä.
Hänen kielensä pyöri hammastarhojen takana ja aivot työskentelivät
kuumeisesti, mutta eipä sieltä sittenkään tullut sen parempaa kuin että
Rosvallska sanoi, että jos panisitte jne., jne.

Kiukusta tuhkanharmaana Rosvall kuunteli tätä asiain toimitusta, ja kun
poika oli päässyt puodista, seurasi vaprikööri perästä ja oppipoikaan
iskettiin polvihihnan avulla vapriköörin ja vapriköörskan titteli.
Paljon oli vielä ponnisteltava, ennenkuin Piika-Miina oppi torilla
tekemään vapriköörin ja vapriköörskan ostokset, mutta olen melko
lähellä totuutta, kun sanon, ettei siihen sentään mennyt sen pitempää
aikaa kuin maailman luomiseen, suunnilleen viikon päivät.

Näin olemme siis lukijalle meille ominaisen perinpohjaisesti selittänyt
ne syyt, jotka olivat tuoneet Eetu Naskalin P:n kaupunkiin. Tapaus voi
sinänsä näyttää vähäpätöiseltä, mutta minä väitän puolestani, että
se oli tärkeimpiä historiallisia tapahtumia mitä Suomessa tapahtui
19-vuosisadan loppupuolella. Sillä nähkääs, tämä Eetu Naskali ei
ollutkaan mikään tavallinen pulliainen. Paitsi suutarin vehkeitä
hän osasi käyttää erittäin hyvin kynää. Hän kykeni myös ajatuksella
lukemaan kirjallisuutta eikä ainoastaan suomenkielistä, vaan myös
ruotsin- ja saksankielistäkin.

Eetu Naskalilla oli eräs hyvin paksu saksankielinen kirja, jota hän
aina vapaa-aikoinaan tihtaili ja jonka rääsyinen asu todisti, että se
oli monen monituiseen kertaan luettu. Tätä osoittivat myös sivujen
reunoihin tehdyt monen monet lyijykynämerkinnät ja tärkeimpien
kohtien alleviivailut. Kirja oli _tohtori_ Karl Marxin _Das Kapital_.
Mutta muutakin sosialistista kirjallisuutta Eetulla oli suuressa
arkussaan ja hänelle tuli lisäksi ruotsinkielisiä aikakauskirjoja ja
tilapäisjulkaisuja.

Sanoimme, että Eetu Naskalin saapuminen Rosvallin tehtaan teknilliseksi
johtajaksi P:n kaupunkiin oli suurtapaus. Rohkenemme väittää tätä sen
vuoksi, että Eetusta luultavasti olisi tullut suurkapitalisti, jos
hän olisi jäänyt Helsinkiin omiin hommiinsa. Hän oli nimittäin kaikin
puolin taitava mies eikä häneltä suinkaan "afäärimiehen" kykyjäkään
puuttunut. Suuremmissa oloissa hän olisi lopulta voinut joutua oman
yrityksen kärkeen, mutta täällä P:n pienessä kaupungissa hänelle riitti
hyvin aikaa "filosofointiin". Eetu itse sanoi ammatistaan, että se on
kasvattanut maailman suurimmat filosoofit. Se on hiljaista työtä, ja
kun sen hyvin osaa, ei siinä aivoja niin paljon tarvita, vaan voi niitä
käyttää niiden varsinaiseen tehtävään, ajattelemiseen. Ja ensimmäisinä
mestarivuosinaan Eetu ajattelikin paljon, ajatteli paljon enemmän kuin
Rosvallin vapriikki yhteensä, vaikkei hän tuumailuistaan paljon muille
puhunut.

Sitten minun täytyy paljastaa lukijalleni eräs salaisuus.

Mestari Rosvallin kartanon takana oli, niinkuin P:n talojen
kaikkien kartanoiden takana, n.s. prenkatu. Se oli hyvin leveä ja
tehty puistoksi, joten siinä oli mm. pieni lehtimaja pöytineen.
Pöytänä oli muuten nurin käännetty lamppuöljytynnyri ja penkkeinä
tynnyrinpuolikkaita.

Kun mestari Rosvall jo lauantaina aamupäivällä katosi viikon loppua
viettämään rouvineen ja kaksine tyttärineen niin suljettiin kevät- ja
kesäpuoleen verstas kaikessa hiljaisuudessa, ja johtaja, mestari sekä
allekirjoittanut, 14-vuotias lyseolainen, siirtyivät tähän lehtimajaan.
Sitä ennen sinne oli kannettu vastapäätä olevasta olutprykistä
salaperäinen kori, joka asetettiin varjoisaan puskikkoon, ja käyty
lähellä olevasta Linkreenin makkarakaupasta hakemassa melkoinen kimpale
präss’sylttyä. Kun oli otettu esille neljän kuninkaan kirjat, painoi
Eetu pikkusormellaan pullon korkin sisään. Lehtiä nakuteltiin pöytään,
olutpullo kierteli miehestä mieheen ja silloin tällöin haukattiin
mehevää präss'sylttyä. Mutta keskustelu pyöri aivan toisenlaisissa
kysymyksissä kuin korttisakeissa tavallisesti, sillä Eetu selitti
meille Marxin Kallen oppeja. Varsinkin allekirjoittanutta ne suuresti
kiinnostivat, sillä raha oli tosiaankin jotakin sellaista, jota varsin
harvoin joutui käsiini. Olin tosin keksinyt hyvän tienestikeinon,
mutta se tuotti pienet tulot, tuskin 1:50 viikossa. Asuimme
talossa, jossa oli pankin konttori, ja koska minulla aina on ollut
taipumusta liehitellä pankinjohtajia, vieläpä menestyksellisesti,
olin tällä kertaa saanut taivutetuksi pankinjohtajan tekemään erään
liikesopimuksen kanssani. Kun vekselit lankeilivat, lähetettiin niistä
ilmoituksia, ja kaupunkiin tuleviin ilmoituksiin lyötiin 5 pennin
postimerkki. Pankinjohtajan ja minun välinen sopimus oli, että minä
sain kuljettaa nuo kirjeet ja siis pistää jokaisesta kirjeestä 5 penniä
taskuuni, jolloin pääsin keskimäärin 1:50 palkoille viikossa. Mutta
on huomattava, että olutpullo maksoi 20 penniä ja jääkellarikalja,
jota ostin silloin, kun tuloni sattuivat olemaan pienemmät, 15 penniä
pullo. Präss'syltty tosin maksoi kokonaista 1:25 kg, mutta sitä minä
en tarvinnutkaan kuin 1/4 kg, jota vastoin Eetu ja Juuso söivät 1/2 kg
kumpikin.

Kaikkien meidän kunniaksi on mainittava, että korttipeli ei
saanut niellä enempää kuin 25 penniä mieheen, siis 75 penniä
yhteensä, ja säilytetyt voittorahat säästettiin ja käytettiin
vasta kuukauden viimeisenä päivänä, jolloin niillä tavallisesti
ostettiin 2 litraa punssia tai holipompelia, jolloin trahtamenttia
annettiin sivullisillekin. Vähitellen korttipeli jäi sivuasiaksi ja
seurastamme muodostui jonkinlainen lukukerho, joka alkoi opiskella
kansantaloustiedettä. Minun on häpeäkseni mainittava, etten tosiaankin
muista, mitä kaikkea kirjallisuutta luettiin, mutta pääasiallisesti
luullakseni ruotsalaisten aikakauskirjojen artikkeleita, joiden
pohjalla keskusteltiin. Minulle ei näiden keskustelujen perusteella
selvinnyt oikeastaan muuta kuin että sekä Eetu että Juuso ansaitsivat
tehtailija Rosvallille jonkinlaisia lisäarvoja ja että vaprikööri juuri
näiden lisäarvojen avulla oli rakentanut itselleen meren rannalle
komeahkon huvilan ja vietti muuten kadehdittavaa elämää. Hän oli siis
kapitalisti ja verenimijä, jota vastoin Eetu ja Juuso olivat työn
raskaan raatajia. Mitä isäni ja minä olimme, siitä en oikeastaan
päässyt selville, sillä isäni ajoi matematiikkaa koulupoikien päähän
eikä oikeastaan tuottanut minkäänlaisia lisäarvoja, sillä kaikesta
siitä, mitä hän poikien päähän ahtoi, hävisi useimmassa tapauksessa
suuri osa matkalla, joten siis pojille jäi lopulta melkoista paljon
vähemmän kuin hän oli antanut. Tässä ei siis ainakaan tuotettu
positiivista lisäarvoa, vaan päinvastoin eräänlaista negatiivista
lisäarvoa.




II luku,

josta selviää mitä tietoja 14-vuotiaalla koulupojalla oli ja mitä hän
sai m.m. Marxin Kallen opeista Eetu Naskalin selityksien perusteella.


En tiedä, kuinka korkeasti oppineita nykyajan koulupojat ovat,
mutta ainakin siihen aikaan ei heidän opissaan ollut kovin paljon
kerskumista. Tärkein oppiaine oli oikeastaan latinankieli, jossa
oltiin käännetty suomeksi Cornelius Nepoksen suurten sotapäällikköjen
elämäkertoja. Nämä elämäkerrat oli kuitenkin eräs Carolus Synnerberg
uudestaan ulosantanut. Eivät ne niin häävejä edes itsensä
Corneliuksen kirjoittamina olleet. Jo sellainen kirjallinen ekspertti
kuin Strindberg on niistä sanonut, että ne olivat jonkinmoisia
kirjoitusharjoituksia, koskapa Cornelius luultavasti vasta täytenä
miehenä oli oppinut kirjoittamisen taidon. Minustakin ne olivat
suunnilleen samanarvoisia kuin neljäsluokkalaisen aineet. Kun
esim. Agesilauksesta kirjoitti aineen suunnilleen samaan sihtiin
kuin Cornelius, niin sai siitä IV:llä luokalla kuutosen tai ehkä
seitikonkin, jos se oli hyvällä käsialalla puhtaaksi kirjoitettu.
Latinaa luettiin II luokalta alkaen 6-7 tuntia viikossa, ja tätä jatkui
koko kouluajan.

Ruotsinkielen opettajamme sairastui jo I luokalla ollessani ja sen
jälkeen hoitivat virkaa monet viransijaiset tai muut opettajat
sivutoimena ja niin ei siitäkään paljon oppia ollut, mutta P:n
kaupungissa ruotsia koko yleisesti ymmärrettiin. Retkeilimme
opinnoissamme Runebergin kanssa Saarijärvellä, ja hankalaa tämä
retkeily oli, sillä vaikeampaa ruotsinkieltä saa harvoin lukea.

Eläintieteessä olimme alkaneet lopusta ts. ihmisestä. Ihmisen
verenkierto oli ensimmäinen oppi, jonka olen eläintieteessä saanut.
Samalla tavalla alkaa eläintiede nykyäänkin, ainakin kansakouluissa.
Näin äskettäin pari kansakoulun luonnontieteen oppikirjaa, jotka
alkoivat selityksellä alkoholin vaikutuksesta ihmisruumiiseen.

Kasvioppi alkoi myös loppupäästä, sillä ensimmäinen kasvi, jonka opimme
tuntemaan oli Veronica chamaedrys. Tosin emme itse kasvia milloinkaan
saaneet nähdä, mutta sen korvasi korea kuvataulu, jossa kukan väri
ei sattunut olemaan oikea. Se oli keltainen, johon seikkaan kaikki
tuhoava aika ja niinkuin huhuttiin, maalari Tammisen oppipoika olivat
syypäät. Sitten opimme kyllä "prässäämään" kasveja ja liimailemaan
niitä paperiarkeille, mutta tutkimaan niitä emme oppineet. Nimet
saimme milloin mistäkin, suurimmaksi osaksi kuvien avulla tai muiden
herbarioista. Siihen aikaan tunsin virallisesti 250 kasvia.

Eläintieteen opinnot olivat alkaneet, niinkuin sanottu, ihmisestä ja
jatkuivat siitä taaksepäin. Tähän aikaan oltiin jo päästy hyönteisiin.
Eläinten tuntemus rajoittui pääasiallisesti lintuihin, sillä niitä
oli koulussamme runsas täytetty kokoelma. Luonnossa emme mihinkään
tutustuneet. Kokoelman kaikki linnut olivat sopivin tavoin merkityt ja
numeroidut, joten ei tarvinnut vaivautua niitä tarkemmin silmäilemään.
Pääasia oli tietää tärkein tuntomerkki, joka tavallisesti oli "klossin"
väri, linnun asento, jota paitsi jo sen perusteella, mistä kaapista se
otettiin, päästiin selville heimosta ja suvustakin.

Vertebrata Fennican olimme lukeneet ulkoa, mutta kukaan meistä
ei tullut ajatelleeksi, että noita tietoja jollakin tavoin voisi
sovelluttaa käytäntöön.

Maantiede kuuluu myös luonnontieteisiin. Olimme lukeneet tärkeimmät
maantieteelliset määritelmät. Tiesimme maailman korkeimmat vuoret,
suurimmat kaupungit, kasvivyöhykkeet, valtakunnat ja eritoten
valtakuntien rajat. Osasimme selostaa suurien jokien kulun ja paikat,
missä mikin lisäjoki niihin yhtyi, niiden varrella olevat kaupungit
jne. Tiesimme myös, että se ja se kaupunki on kauppakaupunki, se
ja se satamakaupunki, tiesimme tärkeimmät vuorijonot, jne. Mutta
minkäänlaista elävää kuvitelmaa en ole maantieteestä milloinkaan
saanut. Meillä oli luokkamme seinällä jonkinlainen valtiollinen
maailmankartta Aasiasta ja siinä oli m.m. Länsi-Intia punaisena. Kun
vielä tänä päivänä luen tai kuulen jotakin Länsi-Intiasta, on minusta
Länsi-Intia punainen eli toisin sanoen punainen väri ja Intia ovat
jollakin tavalla välittömässä yhteydessä keskenään. Meidän tuli muuten
osata osoittaa eri valtakuntien rajat luonnontieteellisellä kartalla,
jossa ne eivät olleet näkyvissä, ja tästäkin syystä värit oli tarkasti
painettava mieleen. Sen vuoksi olivatkin valtakunnat mielestäni
ainoastaan joukko värejä kartalla.

Historia oli ensi alussa aika hauskaa, niin kauan kuin luettiin
kertomuksia Gruben historiasta, mutta kun varsinainen vanhan ajan
historian luku alkoi, alkoi se käydä kuivaksi. Kun vielä kunkin
valtion historia luettiin erikseen johonkin määrättyyn aikakauteen
asti ja sen jälkeen alkoi toisen historia, niin tuli tästä tietysti
selvä sekamelska. Minkäänlaista kuvaa historiallisten tapausten
samanaikaisuudesta ei saanut.

Raamatun historia, siis Israelin kansan historia, oli kokonaan
irrallaan muusta historiasta ja niinhän se on nykyäänkin. Muuten
uskonnossa viimeisteltiin Uutta Testamenttia, joten minulla siis oli
jonkinlainen käsitys siitä, mitä Raamattu sisältää. En kuitenkaan voi
sanoa, että olisin kovinkaan paljon oppinut lisää siihen, mitä jo
tiesin kouluun tullessani.

Ainoa aine, josta sain kokonaiskäsityksen, oli luonnonoppi, josta
meille opetettiin lyhyt fysiikan kurssi. Se oli hyvä peruskurssi,
ja kun sitä paitsi sain purjata kaikenlaisten koneiden kanssa, niin
oli tästä aineesta minulle jotakin hyötyä. Samaa voidaan myös sanoa
laskennon opetuksesta. Algebraa en silloin vielä käsittänyt ja myöskin
suhteellisuusoppi oli jollakin tavalla hämärissä, vaikka osasin
suorittaa sen perusteella laskuja ja todistaa väittämiä.

Tässä on siis oikeastaan se henkinen sisällys, joka oli saatu 7
1/2-vuotisen opetuksen avulla viidenteen luokkaan mennessä silloisen
lyseolaisen pääkoppaan. V:llä luokalla tapahtui kuitenkin käännös
parempaan päin. Tähän asti olivat meitä opettaneet pääasiallisesti
kolleegat, mutta sen jälkeen saimme opettajiksemme lehtoreita ja se
muutti asian. Ikävä, että luonnontieteiden lukeminen loppui, sillä
nyt vasta se olisi alkanut maittaa. Ennen kaikkea parani kuitenkin
matemaattisten aineiden ja suomenkielen opetus. Saimme hyvän
ainekirjoituksen ja suomenkielen opettajan, jonka opetuksen vaikutukset
tuntuvat meissä P:n lyseon oppilaissa tähän päivään saakka.

Siinä V luokan tienoilla ollessa alkaa poikalapsi herätä. Tämä tapahtuu
monessa eri muodossa, mm. siinä, että runosuoni alkaa tykyttää. Tämän
kirjoittajakin alkoi tuhlata paperia aivan säädyttömästi, kirjoittaen
jokaisen rivin korkeintaan puoliväliin, jos niinkään pitkälle.
Sitä paitsi teki mieli kokeilla myös suorasanaisella ja tähän oli
hyvä tilaisuus, sillä toverikunnan lehteen otettiin kirjoituksia
kiitollisesti vastaan.

Olen tässä ehkä liiankin pitkästi selostanut, mitä sen aikainen
koulupoika tiesi ja minkälainen oli hänen ajatusmaailmansa. Kun silloin
erosi koulun V luokalta, niin ei suinkaan ollut saanut sellaista
kurssia kuin on nykyinen realikoulujen keskikoulukurssi, joka antaa
tätä nykyä paljon enemmän elämää varten kuin silloinen klassillisen
lyseon koko kurssi.

Kun siis henkilö, käytän tahallani näin juhlallista sanaa, astui
kahden mestarismiehen seuraan, joista toinen oli 28-, toinen
25-vuotias, niin on selvää, että hän oli kaikin puolin heistä
takapajulla. Enkä luultavasti olisi muuten tähän seuraan joutunutkaan,
ellei minulla olisi ollut kolmea suurta aarretta, nim. Rothstenin
latinalais-suomalaista sanakirjaa, Dahlmanin Främmande ord i Svenskan
ja Agathon Meurmanin tietosanakirjaa. Nämä teokset joutuivat muuten
käsiini eräässä huutokaupassa, ja niiden arvon aloin vasta silloin
käsittää, kun niitä rupesimme Eetu Naskalin kanssa selailemaan.
Eetu Naskalin täytyi nim. aina silloin tällöin ottaa selville
vieraskielisiä sanoja ja nämä teokset olivat hänelle siinä hyvään
tarpeeseen. Mutta niitä selaillessa siirtyi keskustelu muihin asioihin,
usein Marxin Kallen oppeihin. Sain samassa keskustelussa tietää,
mikä oli valtiopäivien merkitys, kutka pääsivät valtiopäiville,
miten valtiopäivämiesvaalit toimitettiin, että Suomen kansa oli
jaettu säätyihin jne. En tiedä, olinko suurin pöllö sen aikaisista
viidesluokkalaisista, mutta sellaisia viidesluokkalaisia siihen aikaan
oli, jotka eivät käsittäneet sitä, että valtavasti suurempi puoli
Suomen kansaa jäi tämän säätyjaoituksen ulkopuolelle.

P:n kaupungissa oli useita suuria puuteollisuuslaitoksia. Niiden
työväen so. ulkopuolelle jääneiden kanssa olin joutunut paljon
tekemisiin syystä, että asuimme samassa kaupunginosassa kuin suurin osa
sahojen työläisiä.

Olin myös kolunnut sahat ja niiden lautatarhat, sillä nehän olivat
minun ikäiselleni koulupojalle mielenkiintoisinta näkemistä. Kun
Eetu Naskali selosteli Marxin Kallen oppeja ja varsinkin hänen
kurjistumisteoriaansa, ei se minuun oikein mennyt. Me asuimme tuon
edellämainitun pienkadunn toisella puolella olevassa "Fiinin Lindroosin"
talossa. Lindroosi oli sahanasettaja ja siis työläinen. Mutta puutetta
en huomannut hänen kärsivän, sillä hänellä oli hienompi koti kuin
meillä, oma kaunis talonsa, jossa oli kaksi rakennusta ja suuri kaunis
puutarha. En kuullut hänen muuten milloinkaan moittivan työnantajiaan
tai työnjohtajiaan enempää kuin työpäivän pituutta, vaikka hän jo
kukonlaulun aikaan lähti työhönsä ja vasta illalla 7 korvissa palasi
sieltä takaisin. Kun tästä huomautin Eetu Naskalille, niin tämä sanoi,
ettei Lindroosi oikeastaan olekaan mikään työmies vaan työnjohtaja.

— Siis niinkuin sinäkin.

— Aivan niin, vastasi Eetu.

Mutta jos tahdot nähdä, miten sahatyömiehet jaksavat, niin painutaanpas
joen pohjoispuolelle. Minulla on siellä tuttavia, joten voimme käydä
heitäkin tervehtimässä.

Ja jos tosiaankin Fiinit Lindroosit, Södegreenit, Kröönroosit ja
Kröönvallit olivat hyvinvoipia työmiehiä, niin paljon enemmän oli
suuressa köyhyydessä ja kurjuudessa eläviä.

Oli kevättulvien aika ja se laitakaupungin osa, johon painuimme, oli
oven kynnyksiä myöten ja niitä ylempääkin veden alla. Siellä oli
rääsyisiä lapsia, siellä oli sairaita, loppua tekeviä vanhuksia,
siellä oli kituvan näköistä työläiskansaa ja siellä oli likaisuutta ja
kurjuutta niin paljon, etten ennen milloinkaan ollut sellaista nähnyt.
Olen myöhemmin käynyt etsimässä kurjuutta maailman suurkaupunkien
kuuluista kurjalistokaupunginosista, mutta noin kilometrin päässä
lapsuudenkodistani sain jo 14-vuotiaana nähdä sitä paljon enemmän ja
paljon räikeämpänä kuin myöhemmin.

Eetu Naskali ei suinkaan ollut siihen aikaan mikään
tulipalovallankumouksellinen. Minkäänlaista vallankumousta ei hän
oikeastaan vielä ajatellutkaan eikä edes sitä puolta Marxin opeista
miettinyt. Pääasiallisesti hän koetti vain päästä siihen, että työväki
tulisi samalla tavoin edustetuksi valtiopäivillä kuin muut säädyt.
Aatelissäätyä hän piti tarpeettomana ja papeista hänellä oli oma
käsityksensä.

Epäilys kirkon oppien erehtymättömyydestä alkaa pahimmin kalvaa
ainakin koulun käynyttä siinä 15-18 ikävuoden tienoilla. Minun
epäilykseni heräsivät ryhtyessäni V luokalla lukemaan vähän laajempia
kirkkohistorian oppikirjoja kuin mitä meillä koulussa oli. Kun
olin lukenut Maamme-kirjan, tulin siihen käsitykseen, että paavin
valta oli aivan täydellisesti murskattu. Kun sitten aloin silmäillä
tilastoja, niin huomasin, että luterilaisia oli vähän enemmän kuin
6/10 roomalais-katolilaisten määrästä. Lutherus oli oikeastaan
pienimpiä uskonpuhdistajia. Calvin esim. oli häntä melkoista suurempi.
Reformeerattu kirkkohan on aivan toista kuin luterilainen, ja sen
opit eroavat yhtä paljon luterilaisen kirkon opista kuin konsanaan
roomalais-katolilaisen kirkon oppi. Kysyin myös kerran eräältä papilta,
pääseekö ryssän uskolla taivaaseen, ja hänen täytyi myöntää sen olevan
mahdollista.

Se uskonnon opetus, mitä saimme yläluokilla, ei ollut muuten hartautta
herättävää. Se oli paremminkin korkeaoppista teologiaa ja sellaisenaan
kylläkin varsin terveellistä niille, jotka alkoivat papeiksi.
Valtavista ponnistuksista huolimatta jäi meille useimmille epäselväksi
mikä oli gnostisismin ja manikealaisuuden tai skolastiikan ja mystiikan
ero. Mutta toiselta puolen en ainakaan minä aluksi huomannut mitään
erikoista ihmettelemisen aihetta siinä, että ne henkilöt, jotka
uskontoa saarnasivat sangen vähäisessä määrin toteuttivat Kristuksen
oppeja omassa elämässään. Sanoihan Kristus, että hän, joka tahtoo
teistä suurin olla, olkoon kaikkien palvelija, mutta en minä tullut
milloinkaan sovelluttaneeksi tätä meidän rehtoriimme. Kun Eetu Naskali
tiedusteli, onko teidän rehtorinne kaikkien palvelija, niin en voinut
tähän vastata muuten kuin kieltävästi. Hän luetteli sitten useita muita
sekä pappis- että porvarissäätyyn kuuluvia uskonnollisia henkilöitä,
jotka koko kaupunki hyvin tunsi, ja tiedusteli minulta, voitiinko
heitä sanoa kaikkien palvelijoiksi. Hän tiedusteli myös, olenko minä
nähnyt kristittyjen noudattavan sitä käskyä, jossa sanotaan, ettei pidä
koottaman sellaista omaisuutta, jota koi syö ja ruoste raiskaa.

Tämäntapaisissa kysymyksissä voin vielä jollakin tavoin suoriutua,
sillä voinhan aina ottaa esille asian henkisen puolen. Mutta kun sitten
tuli esille luomiskertomus, josta selvisi, että valo luotiin ensin ja
aurinko vasta perästäpäin, ja muuta samantapaista, niin minua rupesi
epäilyttämään.

Kun Eetu kysyi minulta, uskonko tosiaankin, että maailma on luotu 7
päivässä ja minä ilmoitin, että nämä 7 päivää voivat olla tuhansien
vuosien pituisia, niin Eetu selitti, ettei suinkaan näin ole asian
laita ja otti esille Matheuksen evankeliumin, jonka ensimmäisessä
luvussa oli lueteltu kaikki ihmispolvet Aatamista alkaen aina Jesukseen
asti, ja kun vielä useiden ikäkin oli tiedossa, niin voitiin tuon
taulukon perusteella koko helposti laskea, että maailma oli noin
5000-6000 vuotta vanha. Toiselta puolen tiedettiin, että esim.
Kaldean maalla oli tähän aikaan jo korkealle kehittynyt kulttuuri ja
geologisesti hyvin nuoret savikerrokset esim. ovat 8000 vuotta vanhoja.

Tämäntapaisiin asioihin nuoren lyseolaisen ajatukset suuntautuivat,
ja kun jouduin keskustelemaan niistä isäni kanssa, niin havaitsin,
että hänen mielipiteensä useasti olivat samat kuin Eetu
Naskalin. Valtiollisista asioista hän ei mielellään antautunut
kanssani keskusteluihin väittäen, että minä huoletta saan jättää
ne ajatuksistani ainakin pariksikymmeneksi vuodeksi, mutta
yhteiskunnallisia ja luonnontieteellisiä kysymyksiä hän sitä vastoin
mielellään selvitteli ja antoi minulle näitä asioita käsittelevää
kirjallisuutta.

Täytyy sanoa, että vaikkei koulu merkinnyt paljoakaan kehityksessäni
tuossa "tärkeässä" äänenmurrosiässä, niin sitä enemmän merkitsivät
kaikennäköiset ulkoapäin tulleet vaikutteet, joista Eetu Naskalin
antamat eivät suinkaan olleet pienimmät. Voin sanoa, että noin
15-vuotiaasta aloin huomata jonkinlaisia pääpiirteitä ympäristöstäni
ja yhteiskuntarakenteesta ja silmäni aukenivat huomioimaan ympärilläni
tapahtuvaa. Rupesin sitä paitsi myös miettimään, miten kaikki ympärillä
näkemäni oli oikeastaan syntynyt. Jonkinmoinen aavistus siitä, ettei
kaikki ollut niinkuin olla piti, oli myös alkanut minussa kehittyä.




III luku,

josta selviää, millainen oli suomalaisen pikkukaupungin
yhteiskuntarakenne 19. vuosisadan lopulla.


Kerran lapsena jouduin erään toverini kanssa kiivaaseen väittelyyn
siitä, kumpi oli suurempi herra, laamanni vai pormestari. Kaupungissa
asui nimittäin erään suuren tuomiokunnan tuomari, jolla oli laamannin
arvonimi. Hän oli komea mies ja esiintyi kaikkialla ensimmäisenä,
hänellä oli komea asunto jne., joten ainakin minun ajatuksissani hän
oli muodostunut jonkinlaiseksi paikkakunnan suurvallaksi. Toiselta
puolen oli myönnettävä, että pormestarinkin täytyi olla melkoisen suuri
herra.

Kerran eräänä markkinapäivänä kaupungin portin läheisyydessä muuan
maalainen pieksi hevostaan, kun se ei jaksanut vetää raskasta
rekikuormaa lumettomalla kadulla ja säesteli pieksämistään
asianomaisilla kirouksilla.

Paikalle ehätti silloin poliisi ja räyskäsi sen kuin jaksoi: — Etkös
sinä s-tanan moukka voi olla kiroilematta, kun _pormestari_ kulkee tos
karulla.

Tämä teki ihmeellisen vaikutuksen, sillä miehemme tukki heti suunsa.
Poliisi ja hevosmies rupesivat yhdessä työntämään rekeä.

Tämä tapahtuma johti mielessäni pikkukaupungin säätyjaoituksen
selvitykseen. Aloin vähitellen käsittää, että toiset olivat suuria
sen vuoksi, että heillä oli paksu kukkaro, ja toiset suuria siksi,
että heillä oli korkea virka-asema. Olin pitänyt konsulin virkaa hyvin
suuripalkkaisena, mutta tässä yhteydessä minulle selvisi, että siinä
tuskin oli mitään palkkaa. Sehän oli vain kunniavirka, joka annettiin
rikkaalle liikemiehelle.

Ja paljon muitakin asioita alkoi vähitellen valjeta. Ensinnäkin,
että kaupunkimme väestö oli jakaantunut puolueisiin, joita siihen
aikaan oli ainoastaan kaksi, ruotsinmieliset ja suomenmieliset.
Ruotsinmielisiin kuului pääasiallisesti kaupungin rikkaimmistoa.
Suomenmielisiä olivat koulunopettajat, kansakoulunopettajat ja muu
keskiluokka. Työväestö kuului suurimmaksi osaksi vielä suomenmielisiin,
vaikka eräässä valtuuston vaalissa Eetu Naskalin johdolla jo oli
esiintynyt sosialidemokraattinen puolue saaden se kokonaista 30 ääntä.
Siihen aikaan oli muuten köyhällä 1 ääni ja äänet lisääntyivät tulojen
perusteella. Korkein äänimäärä oli 25. Viimemainittuun pääsi P:n
kaupungissa henkilö, jolla oli vähintäin 10,000 markan vuositulot.
Puolueriitoja esiintyi pääasiallisesti silloin, kun oli suoritettava
valtuusmiesvaalit, pormestarin vaali tai valtiopäivämiesvaali.
Valtuusmiesvaaleja valmisteltaessa oli väkijuomainmyyntioikeuksien
jakelulla hyvin suuri merkitys, sillä kauppias, joka tällaiset oikeudet
sai, "pärjäsi" hyvin. Hän nousi koko pian suurpomojen joukkoon,
mutta ilman oikeuksia hän pysyi kuin pysyikin pikkukauppiaana.
Vallassa olevat ruotsinmieliset olivat tarkoin järjestäneet asiat
niin, että väkijuomain myyntioikeuksia oli ainoastaan heidän
miehillään. Suomalainen voi korkeintaan saada oikeuden myydä olutta ja
poikkeustapauksissa sen lisäksi miedompia väkijuomia.

Kaupungissa oli kaksi sanomalehteä, toinen ruotsinkielinen toinen
suomenkielinen. Henkilö, joka tahtoi menestyä, ei hevin uskaltanut
tilata suomenkielistä lehteä, mutta moni kauppiaaksi pyrkivä ja
pikkukauppias, joka ei ruotsinkieltä ymmärtänyt, oli kuitenkin
pakotettu suomenkielisiä lehtiä lukemaan päästäkseen edes jollakin
tavoin selville tärkeimmistä yleisistä asioista. He ostattivat salaa
lehden irtonumeroita palveluskunnallaan, sillä ankarat repressaliot
olisivat seuranneet, jos eteenpäin pyrkivä liikemies olisi paljastunut
suomalaisen lehden tilaajaksi. Vähitellen tilanne alkoi kuitenkin
muuttua ja suomalaisuus valtasi alaa, mutta vielä tässä kuvattuina
aikoina ruotsinmieliset olivat kaupungin valtiaita. Korkeimmat herrat,
pormestari, raatimiehet, pankinjohtaja, viskaali ja kihlakunnantuomari,
olivat ruotsinmielisiä. Ruotsinmielisillä oli oma klubinsa ja siihen
pääseminen merkitsi noblessiin kuulumista. Aikaa myöten perustettiin
myös suomalainen klubi ja joitakin pikku rikkaita suomenmielisiä
liikemiehiäkin alkoi vähitellen ilmestyä. Useimmiten he olivat
sentään siinä määrin ruotsinmielisten pankinjohtajien tohvelin alla,
että heidän täytyi tärkeimmissä tapauksissa sopivasti luikertaa. Kun
kerran kaupungin valtuustossa tuli ratkaistavaksi muutamia tärkeitä
väkijuomain myyntioikeuksia, niin täytyi parin suomenmielisen
kauppiaan välttämättä poistua asioilleen maaseudulle. Kolmas äänesti
ruotsinmielisiä vastaan, mutta saikin sitten vuoden päästä lyödä
kintaansa pöytään. Hänestä sanottiin, että miesparka, yhtenä ainoana
päivänä pilasi kymmenen vuoden työn.

Kun kunnallisvaaleissa saatiin äänestää valtakirjoilla, oli
valtakirjojen kerääminen yleistä. Isäni toimi hyvin usein tässä
hommassa ja mieleeni jäi siitä tapauksia, joista esimerkkinä
kerrottakoon vain yksi.

Eräällä kauppiaan leskellä oli 25 ääntä. Leski oli kaukaista sukua
mahtavalle konsulille, joka oli ruotsinmielisten pääporhoja. Lesken
kotikieli oli suomi ja hänen lapsensa olivat suomalaisessa koulussa.
Koska 25 ääntä oli suuri asia, päätti isäni hankkia jotakin kunnallista
vaalia varten leskeltä valtakirjan. Kohteliaana miehenä hän kuitenkin
tiedusteli konsulilta, pitikö konsuli tätä sopivana, ja kun konsuli
yhtä kohteliaasti oli ilmoittanut, ettei asia hänelle kuulu, lähti
isäni leskirouvan puheille ja sai kuin saikin häneltä valtakirjan.

Mutta eipä aikaakaan, kun eräs leskirouvan pojista, jo täysi-ikäinen
mies, saapui isäni luokse ja itkien valitti, että koko perhe oli
joutunut vaikeaan asemaan. Konsuli ja pankinjohtaja, josta mainittu
kauppiaan leski oli suuresti riippuvainen, oli antanut lesken tietää
mitä kuului ja kuka käski. Ja niin tuli poika äitinsä puolesta
rukoilemaan valtakirjaansa takaisin, jonka isäni tietysti antoikin.
Leski teki Canossan käynnin konsulin luona ja antoi hänelle valtakirjan.

Tämäntapaisia esimerkkejä voisin kertoa korikaupalla. Ne osoittavat,
että silloinen ruotsinmielinen kukkaroylhäisö osasi sanoa siitä
riippuville henkilöille, että pidä sinä meidän komennostamme vaari,
muuten olet leivästäsi klaari.

Valtiopäivämiesvaalit olivat tällaisessa pikkukaupungissa
luonnollisesti suurtapaus. Vaalikiihoitusta, sekä julkista että
yksityistä, oli riittämiin asti. Tavallisesti valittiin valtiopäiville
paikkakunnan kauppaneuvos, konsuli, tuomari tai pormestari. Tällä
kertaa sattui paikkakunnan konsuli olemaan aatelismies ja sukunsa
päämies, joten häntä ei voitu valita ja niin ollen täytyi valita
kauppaneuvos ja tuomari sekä kolmanneksi eräs suurkauppias. Ensi
kerran tapahtui se ihme, että vaaleissa ruotsinmieliset eivät saaneet
valituksi kaikkia kolmea ehdokastaan, mutta vaaleista tehtiin valitus
ja uudistetussa vaalissa saivat ruotsalaiset kaikki kolme miestään läpi.

Ruotsinmielisillä oli, niinkuin isäni sanoi, hallussaan "keisarin
korva". Heillä oli tie auki valtaistuinta myöten ja meihin nähden
he voivat siis selittää asiat tahtonsa mukaan. Tämä merkitsi sitä,
että sellaisiin virkoihin, jotka majesteetti täytti, ei hevin päässyt
suomenkielinen mies, vaikka myönnettävä on, että jo näihin aikoihin
alkoi sattua muutamia poikkeuksia. Nämä olivat kuitenkin siksi
korkealla olevia tapahtumia, ettei niistä pikkukaupungissa paljon
tiedetty. Siihen aikaan olivat korkeat herrat tosi korkeita. Harvoin
heitä näki. Kerran pistäytyi kaupungissa kirkollistoimituskunnan
päällikkö, vapaaherra Yrjö-Koskinen, jolloin ensi kerran sain
nähdä senaattorin. Mutta muuten oli kuvernööri suurin herra, mikä
kaupunkia tavallisesti kunnioitti käynnillään. Hän oli kenraali ja
teki univormuineen paljon mahtavamman vaikutuksen kuin mainitsemani
senaattori. Maaherra oli jo tavallisen kuolevaisen mielestä jo siksi
korkea olento, että melkein uskoi niiden ihmisten jonkin verran
kirkastuneen, joilla oli kunnia kasvoista kasvoihin tätä suuruutta
puhutella.

Tuntui kuitenkin kerran valtaistuimen korkeus tähän pikkukaupunkiin. Se
oli oikeastaan tuntunut jo ollessani siinä 9 vuoden ikäinen ja hyvin
voimakkaalla tavalla. Aleksanteri III oli näihin aikoihin sairastunut
ja lehtiin alkoi ilmestyä sairauskertomuksia. Ne olivat siihen tapaan
laaditut kuin keisarilliset sairauskertomukset yleensä. Niistä ei
suinkaan selvinnyt, mikä tauti potilasta vaivasi, tai saanut käsitystä
potilaan tilasta. Tästä syystä liikkuikin mitä erilaisimpia huhuja.
Mainittiin, että keisaria vastaan oli tehty murhayritys, että hänet
olisi koetettu myrkyttää jne. Yleensä on myönnettävä, että Suomen kansa
ihaili Aleksanteri III:tta. Pienimmissäkin mökeissä oli keisarin ja
keisarinnan kuvat, sanomalehtikirjoituksia heistä luettiin hartaasti ja
kaikkialla annettiin uskollisesti keisarille se kuin keisarin on. Myös
keisarin sairaus herätti vilpitöntä osanottoa ja ainakin minusta tuntui
siltä, että hänen kuolemansa aiheutti todellista surua.

Muistan vielä aivan kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin keisarin
kuoleman viesti saapui mustareunaisessa sanomalehdessä. Seurasi yleinen
maansuru ja ainakin kaupungissa monet täysi-ikäiset pukeutuivat mustiin.

Sitten tuli joitakuita jännittäviä päiviä. Sekä isältäni että
muilta sain kuulla jotakin hallitsijavakuutuksista ja ymmärsin,
että näiden suhteen jokin kangersi. Jonkinlaisen käsityksen siitä,
mitä hallitsijavakuutus oli, sain koulun opettajattarelta. Tosin
oli isänikin sen selittänyt, mutta hänen selityksensä sisälsi siksi
paljon uusia käsitteitä, etten tullut siitä hullua hurskaammaksi.
Opettajattareni sitävastoin sanoi, että ellemme hallitsijavakuutusta
saa, niin meistä tehdään ryssiä, ja koulujen opetuskieleksikin
tulee ehkä ryssä. Varsinkin viimemainittu argumentti tehosi minuun
järkyttävästi, sillä jo suomenkielisessäkin koulussa oli tarpeeksi
riessaa. Minäkin aloin jännittyneenä odottaa hallitsijavakuutuksen
saapumista. Isäni oli muuten ensimmäinen P:n kaupungissa ja luultavasti
ensimmäisiä koko maassa, joka sähköteitse sai tietää eräältä
sanomalehtimiestuttavaltaan, että hallitsijavakuutus tosiaankin oli
saapunut.

Aika oli muuten omituinen siitä, että hyvin pian keisarin hautauksen
jälkeen valmistettiin uuden keisarin häitä, jotka taas vuorostaan
antoivat puheenaihetta. Ainakin Suomessa otettiin nuori keisari
puolisoineen innostuneesti ja uskollisesti vastaan. Häneen
kiinnitettiin mitä suurimpia toiveita.

Kaikkien virkakuntien tuli vannoa uudelle keisarille uskollisuuden
valansa kaupungin raatihuoneella. Sitä vastaanottamaan saapuivat
muistaakseni kuvernööri, lääninsihteeri ja muita korkeita herroja.
Pikkukaupungin oloihin nähden aika runsas joukko uteliaita oli
katsomassa, kun kaupungin suuret herrat lähtivät valan tekoon. Silloin
näin ihmeekseni, että kaikkein komein vormu oli lennätinpäälliköllä.
Komeita olivat myös tuomari ja pormestari kolmikolkkahattuineen,
ja ritarimerkkejä riippui useiden herrojen rinnalla. Kaikkein
mitättömimmiltä näyttivät paikkakunnan suomalaisen lyseon opettajat.
He olivat tavallisessa hännystakissaan ja silinterissään, jossa heidät
oli jo niin monet kerrat ennen nähty, ilman minkäänlaisia ristejä
rinnoillaan.

Mutta vannomistilaisuudessa heistä kuitenkin kaksi, isäni ja eräs
toinen lyseomme opettaja, tekivät oma-aloitteisesti hyvinkin
huomattavan otteen. He esittivät molemmat eläköönhuudon Nikolai II:lle
ja aukaisivat raatihuoneen akkunat, jotta myös ulkopuolella oleva
yleisö saisi ottaa osaa eläköönhuutoon.

Kotona ihmettelin isälleni, kuinka hänellä ei ollut ritarimerkkejä
rinnoillaan, vaikka niitä oli monella muulla, aina vanhempia
poliisikonstaapeleita myöten. Isäni vastasi hallitsijan pitävän
koulunopettajia siksi viisaina miehinä, etteivät he sellaisista
helyistä välitä eikä niitä sen vuoksi heille tyrkytäkään.




IV luku,

josta selviää, miltä tuntuu, kun salama iskee kirkkaalta taivaalta.


Tuli sitten vuosi 1898, ikimuistoinen pienen kansamme historiassa.
Silloin Keisarin ja Suuriruhtinaan avoimella kirjeellä ja armollisesta
käskystä kutsuttiin säädyt ylimääräisille valtiopäiville Helsinkiin
tammikuun 19. päiväksi 1899. Valtiopäivien juhlallisissa avajaisissa
luki kenraalikuvernööri valtaistuinpuheen, jossa ilmoitettiin,
että säädyt olivat kokoonkutsutut saattamaan asevelvollisuuslakia
yhdenmukaiseksi keisarikunnassa voimassa olevan lain kanssa.

Tämän merkityksestä ei yläluokillakaan oleva koulupoika tietysti voinut
olla selvillä. Mutta viisaiden ihmisten puheesta hän pian ymmärsi, että
tarkoitus oli yhdistää Suomen sotavoimat saman arvoisiksi venäläisten
sotavoimien kanssa, joten suomalaisia asevelvollisia voitiin komentaa
sotapalvelukseen minne tahansa Venäjälle.

Jo näihin aikoihin oli minulla tuttuja, jotka olivat joutuneet
asevelvollisuuskutsuntaan. Se oli juhlallinen ja peloittava toimitus
ja varsinkin maalaisväestö lähti sinne pamppailevin sydämin. Täytyihän
erota 2-3 vuodeksi kodistaan ja konnustaan ja alistua ankaran
komennon alle. Onnellisina palasivat asevelvollisuustarkastuksesta
ne, jotka olivat tulleet ruununraakeiksi, mutta pahasti meni suu
väärään niiltä, jotka olivat vakinaiseen väkeen joutuneet. Ensimmäisen
kerran elämässäni näin miehen itkevän tällaisen tapauksen yhteydessä
ja vielä siitä syystä, että hänet oli otettu Suomen kaartiin.
Sankarikansaahan tämä Suomen kansa on, mutta sotaväkeen se lähtee hyvin
vastenmielisesti. Vähitellen selvisi, että uuden asevelvollisuuslain
tarkoituksena oikeastaan oli koko Suomen erikoisaseman kumoaminen
ja paljon pelättiin myös sitä, että sotilasrasitus tulisi liian
suureksi. Silloin oli puhetta kohottaa sotaväkemme vakinainen miehistö
12,000 mieheen, jota määrää pidettiin huikean suurena. Niinpä
talonpoikaissääty mainitsi vastalauseessaan:

"Viime kuluneet vuodet ovat olleet maallemme suhteellisesti onnellisia,
vaan yksikin hallayö voipi viedä leivän kansalaistemme suusta
kokonaiseksi vuodeksi. — Jos 12.000 lukuinen miehistö, rivakkaimpia
työvoimia, otetaan sotapalvelukseen pienestä kansastamme, niin se
tuntuu myöskin katovuoden tavalla meidän oloissamme."

Niin siihen aikaan ajateltiin, ja kauhistuksella miettivät nuorukaiset
ja asevelvollisuusikää lähenevien nuorukaisten vanhemmat poikiensa
tulevaisuutta.

Mutta olot yhä vain synkkenivät, sillä helmikuun manifesti oli
vielä pahentanut asiaa. Se merkitsi samaa kuin Suomen erikoisaseman
kumoaminen, sillä siinä säädettiin uusi järjestys erinäisten
perustuslakikysymysten käsittelystä, joka oli ristiriidassa maamme
valtiosäännön kanssa. Säätyjen täytyi lausua, ettei tällä manifestilla
ja siihen kuuluvilla perussäännöksillä, jotka olivat syntyneet ilman
Suomen valtiosäätyjen suostumusta ja myönnytystä, ollut Suomessa lain
pyhyyttä.

Aika alkoi kaikin puolin synketä. Ensimmäinen korkea viranomainen,
joka erotettiin, oli Viipurin läänin kuvernööri. Sen jälkeen seurasi
tuhka tiheään virkamiesten erottamisia tai joukkoeroamisia. Kaikki
maaherrat vaihtuivat vähitellen ja heidän sijalleen tuli venäläisiä
sotilashenkilöitä. Laittomat kutsunnat pantiin toimeen, hovioikeuden
jäseniä ja tuomareita erotettiin laittomasti ja virkavaltakirjat
kumottiin.

On selvää, että varsinkin virkamiesperheen jäsen joutui nyt oloja
pakostakin seuraamaan. Mutta painostus tuntui muuallekin. Eräänä
päivänä ilmestyi pikkukaupunkiin santarmiupseeri santarmeineen.
Santarmeille tehtiin ilmiantoja ja turvattomuuden tunne valtasi
mielet. Täytyi ruveta varovaiseksi puheissaankin, kirjoituksissa oli
varovaisuuteen jo opittu sanomalehtien lakkauttamisten johdosta. Niinpä
jo v. 1900 lakkautettiin kokonaan 7 sanomalehteä ja sitä paitsi oli
ajoittain lakkautettuna toistakymmentä.

Asevelvollisuuslakot ovat kaikille tunnetut. Nykyajan nuorisolle, joka
on kovempiakin kokenut, joka on ehkä saanut seistä taistelukentällä
ase kädessä silmä silmää vastaan kuoleman kanssa, tuntuu ehkä
hullunkuriselta pelko, jota sen ajan asevelvollisuusiässä olevat ja
asevelvollisuuskutsunnoista pois jääneet nuoret miehet tunsivat.
Oli varakkaita vanhempia, jotka hakivat 15-vuotisille ja sitäkin
nuoremmille pojilleen lupaa muuttaa maasta. Pinkin kaupungista
sai m.m. Espanja sillätavoin pari alamaista. Toiset kiiruhtivat
palvelemaan vapaaehtoisina Suomen kaartiin, mutta kaikkein suurin oli
sittenkin pelko sellaisten keskuudessa, jotka olivat jääneet pois
asevelvollisuuskutsunnoista. Ja pelkoa lisäsivät kaikenlaiset huhut
poisjääneiden vangitsemisesta ja Siperiaan viemisestä. Hälytyksiä
tällaisista vangitsemiskäskyistä saapui tuhka tiheään ja minäkin
jouduin avustamaan paria nuorukaista, jotka purjehtivat Vaasaan ja
pakenivat sieltä Merenkurkun yli Ruotsiin.

Mutta toisenlaisiakin ilmiöitä tavattiin. Oli paljon niitä, jotka
päättäväisesti ja urhoollisesti ryhtyivät passiiviseen vastarintaan ja
suurin osa asevelvollisuusiässä olevaa nuorisoakin pysyi rauhallisesti
paikallaan jokapäiväisissä tehtävissään. Pois jääneitä oli tasaisesti
kaikissa kansankerroksissa, ja huomattava on, että työväki ja
vähäväkiset sangen yleisesti jäivät pois asevelvollisuuskutsunnoista.

Salamana kirkkaalta taivaalta ankea aika siis Suomen kohtasi ja
ihmetellä täytyy, näin perästäpäin, että kansamme on tämänkin ajan
kestänyt.

Siinä oli ehkä sekä nuorison voimaa että vanhuuden viisautta
vaikuttamassa. Neljäs käskyhän velvoittaa kunnioittamaan isäänsä ja
äitiänsä ja tätä käskyä minäkin pidän pyhänä — en niin paljon sen
vuoksi, että vanhat ihmiset yleensä olisivat viisaampia ja taitavampia
kuin nuoret tai keski-ikäiset, vaan sen vuoksi, että he ovat ennen
meitä eläneet ja meidän saavutuksemme perustuvat sille työlle, jonka
he ovat tehneet. Ilman heidän työtään ja heitä emme olisi mitään
saavuttaneet eikä meitä edes olisi olemassa. Ennen aikaan olikin
vanhojen kunnioitus paljon yleisempi kuin nykyään ja yleinen oli myös
usko, että vanhat ja kokeneet yleensä tiesivät enemmän kuin nuoret
ja kokemattomat. Vanhuutta pidettiin arvossa mm. siten, että valtion
virkamies ikäloppuna erotessaan sai eläkkeenä täyden menosääntöisen
palkkansa. Nykyäänhän on asia aivan toisin. Luultavasti ei ole
kovinkaan kaukana aika, jolloin henkilö, joka on yli 40 vuotta, ei enää
kelpaa valtion palvelukseen, vaan hänelle työnnetään puukuppi kouraan
ja hän saa lähteä tuvan uunille sitä velliä syömään, mikä hänelle
armosta annetaan. Tähän suuntaan on demokratia asioita kehittänyt.

Mutta niinkuin sanoin, pidettiin entiseen aikaan vanhoja ja viisaita
suuressa arvossa, sillä luultiin, että vanhuus ja viisaus kuuluvat
yhteen. Näin ei suinkaan aina ole asian laita. Sen näki useasti
routavuosinakin. Usein vanhat ja kokeneet epäröivät epäröimästä
päästyään, jota vastoin nuoret nopeammin ja päättäväisemmin ryhtyivät
toimeen. Muistan kuinka kerran parin asevelvollisuusiässä olevan
toverini kanssa jouduin erään vanhan ja viisaan korkean virkamiehen
luo. Nuorukaiset tahtoivat tietää, mitenkä heidän oli meneteltävä
sen jälkeen kuin he olivat jääneet pois asevelvollisuuskutsunnasta.
Ukko oli lakimies ja myönsi heidän tehneen oikein ja keksipä lopulta
keinonkin, millä nuorukaiset pääsivät turvaan. Hänellä oli 10
kilometrin päässä valtamaantiestä pieni ulkokartano, jonne hän kehoitti
nuorukaisia menemään. Siellä he asuisivat kuin Jukolan veljekset ikään
ja eläisivät maan hedelmistä. Santarmit ja ryssät tuskin "löytäisivät"
sinne. Että tien näyttäjiä ja ilmiantajia oli yllin kyllin, sitä ei
ukko tietenkään voinut käsittää, sillä hän kuvitteli Suomen kansan
samaksi kuin Vänrikki Stoolin tarinoissa.

Muutenkin olivat käsitykset monesta seikasta silloin toiset kuin nyt.
Suomen korkeimmilla virkamiehillä oli erikoisen suuret ajatukset
merkityksestään. Helmikuun manifestin tultua julkisuuteen otaksuttiin
yleisesti, että jos senaatti kokonaisuudessaan eroaisi, vaikuttaisi se
keisariin niin että hän peruuttaisi manifestin. Ja useasti muulloinkin
luultiin samalla tavoin, että jonkun virkamiehen tai viraston
eroamisella olisi hyvinkin valtava vaikutus. Pian kuitenkin huomattiin,
ettei tarkoitettua vaikutusta näin saatu syntymään, ja silloin tuli
tavaksi pysyä paikallaan ja toimia laillisesti siksi, kunnes täytyi
väistyä väkivallan ja väkisin erottamisen tieltä.

Vaikka ylläkerrottu on vain puoliväliin neljänkymmenen vuoden takana,
niin otaksun, etteivät nykyajan keski-ikäiset henkilöt ole oikein
selvillä siitä, mitä sen ajan historialliset tapahtumat yleensä
maassamme vaikuttivat. Sen vuoksi muistelen vielä vaikutusta, joka
niillä oli opiskelevaan nuorisoon.

Hyvin pian kävi, selväksi ettei minkäänlaiseen
asevelvollisuuskutsunnoista poisjääneen nuorison joukkovangitsemiseen
ryhdyttäisi. Mutta sitä vastoin erotettiin kaikki ne, jotka
mahdollisesti olivat olleet valtion viroissa tai toimissa. Sellaisiin
valtion oppilaitoksiin, joihin päästiin hakemuksen perusteella, ei
otettu "kutsuntakarkureita" ja lopuksi selvisi myös, ettei kutsunnasta
pois jäänyt henkilö voi päästä valtion virkaan.

Tämä vaikutti välittömästi opiskelevan nuorison tulevaisuuden
suunnitelmiin. Olihan ilmeistä, ettei kannattanut antautua
sellaisille aloille, joissa oli täydellisesti riippuvainen valtion
leivästä. Koulunopettajan virat olivat siihen aikaan pääasiallisesti
valtion virkoja. Lakitieteen opiskelijat valmistautuivat myös
suurimmaksi osaksi valtion virkamiehiksi. Monessa tapauksessa
isänmaallisen nuorison opinnot tulivat kotimaassa niin vaikeiksi,
että ne jotka vain kynnelle kykenivät, siirtyivät opiskelemaan
ulkomaille. Kotimaassa opiskelevat taas etsivät käytännöllisiä
aloja. Voidaankin sanoa, että moni vastoin luuloaan löysi juuri
laittomien kutsuntojen vuoksi onnensa. Henkilö, joka muuten olisi
joutunut lueskelemaan vaikkapa kuolleita kieliä, joutui konttoriin
tai tehtaaseen ja pelastui käytännölliselle elämälle. Bobrikoffin
aikaiset, asevelvollisuustarkastuksista poisjäämisen johdosta annetut
rangaistukset oikeastaan tuntuvasti vähensivät sivistyneen köyhälistön
kasvua.

Mutta valitettavasti oli niitäkin, jotka ajattelivat asioista toisin.
Oli niitä, jotka havaitsivat ylenemismahdollisuuksia olevan olemassa,
kun vain opiskeli venäjän kieltä ja omasi "oikean ajattelutavan".
Ne joiden tähtäimessä olivat tällaiset ylenemistoiveet, ryhtyivät
pääasiallisesti juristeiksi ja lähtivät jo kouluaikana Venäjälle
opiskelemaan venäjän kieltä. Ja kannattavaa hommaa se olikin. Oli
sellaisia, jotka jättivät koulunsa jäätyään viidennelle luokalle ja
pistäytyivät vuoden ajaksi tsaarin valtakuntaan kieltä oppimaan ja
pääsivät sen jälkeen ainakin nimismiehiksi.

Venäjän kielen opiskelijoiden joukossa oli monenlaista ainesta.
Kaikkia ei voi samalla mitalla tuomita. Oli eräitä jotka pitivät
velvollisuutenaan opiskella venäjää sen vuoksi, että virat jäisivät
suomalaisten käsiin. Monia ajoi venäjää opiskelemaan myös perinnöllinen
katkeruus. Ei ole näet liioiteltua väittää, että esimerkiksi
lakimiesalalla ei suomalaisesta kansasta polveutuva juuri voinut päästä
kruununvoutia pitemmälle. Jos suomenmielinen ja suomalainen mies sitä
korkeammalle kohosi, täytyi hänellä olla hyviä suhteita tai sitten
hän oli erikoisen kyvykäs. Tällaisen virkamiespolven lapset, joiden
isät olivat tulleet järjestelmällisesti syrjäytetyiksi, näkivät nyt
avautuneen tilaisuuden päästä sellaisiin asemiin, joihin heidän isänsä
siivet eivät olleet kantaneet.




V luku,

jossa selostetaan, kuinka tekijä joutui valitsemaan elämänuransa.


Edellä olen esittänyt pitkältä ajankuvausta jotta lukija ymmärtäisi,
mitä 1900-luvun alussa ylioppilaiksi tulleiden oli pakko ajatella
tulevaisuuden suunnitelmia tehdessään. He olivat nähneet, kuinka
epävakainen oli virkamiehen leipä. Vuosikymmeniä paikassaan ollut
virkamies voi saada potkut ilman eläkettä sen johdosta, että hän
rehellisesti noudatti valtakunnan lakeja. He olivat myös nähneet,
kuinka kaikenkarvaiset onnenonkijat, jotka eivät tavallisissa oloissa
olisi päässeet edes alansa alimmille portaille, yht'äkkiä paiskautuivat
korkeisiin asemiin. Virkamies, joka vanhemmalla iällään saa potkut
virastaan, on säälittävässä asemassa. Hän ei osaa muuta kuin yhtä
työtä ja hänellä on yksi ainoa työnantaja, joten hän ei, niinkuin
yksityispalveluksessa oleva, voi siirtyä liikkeestä toiseen.

Eetu Naskalin kanssa keskustelimme paljon poliittisista kysymyksistä.
Eetu oli siihen aikaan ankara perustuslaillinen sekä aktivisti,
joten hänen mielipiteensä olivat selvät ja suoraviivaiset. Kun
toimeentulopuolesta tuli kysymys, kehoitti hän minua lähtemään
lähimmälle sahalle lankkuja kantamaan, sillä siihen hän sanoi minulla
olevan erikoisia taipumuksia. Ruumiinrakenteeni oli aivan kuin sitä
tarkoitusta varten luotu, sillä pitkillä koivillani voin ottaa
pitkiä askeleita, leveille hartioilleni mahtui monta lankkua ja
pitkät käsivarteni ulottuivat suuren lankkupinkan ympärille. Tiede
ja isänmaa eivät myöskään kadottaisi mitään sillä, että en jatkaisi
opintojani. Mutta koska minulla oli jonkin verran laskupäätä ja vieläpä
käytännöllistä silmääkin enemmän kuin monella muulla herraspojalla,
voisin mahdollisesti päästä lautatarhasta repsikkasillalle,
repsikkasillalta sahaan ja kenties sahasta sahan konttoriin.

Tällainen puhe tuntui minusta luonnollisesti täysin kerettiläiseltä.
Olin yläluokilla jo sentään saanut oppia yhtä ja toista ja olinhan
pääsemässä akateemiseksi kansalaiseksi ja saamassa valkoisen lakin
päähäni. Koulunkäyntini olisi ollut täysin hukkaan mennyttä, jos
minun olisi täytynyt lähteä lankkuja kantamaan. Eräs tuttu apteekkari
ehdotti ryhtymistä hänen apteekkiinsa luvaten palkkaakin vapaine
ylöspitoineen 40 markkaa kuukaudessa, mutta vanhempani eivät
tahtoneet kuulla puhuttavankaan siitä, että minusta tulisi laastarin
latkuttaja. Sivumennen sanoen olen ikäni katunut sitä, etten tähän
tarjoukseen suostunut. Se onnellinen, joka minulle tarjottuun paikkaan
ryhtyi, istuu nyt omassa suuressa kaupunkiapteekissaan, leikkelee
joutohetkinään kuponkeja ja kantelee vuokria parista kolmesta
kivitalosta, jota vastoin minä saan miettiä, miten saan kokoon rahoja
velkojeni korkoihin, veroihin ja henkivakuutuksiin.

Olin tähän aikaan muuten kapitalisti. Olin käyttänyt oppia hyväkseni
ja antanut matematiikan, fysiikan ja latinankielen tunteja etupäässä
sellaisille, jotka pyrkivät apteekkialalle. Näin ansaitsemiani rahoja
olin pannut säästöön ostaakseni niillä hyvän viulun. Runosuoneni oli
tietysti puhjennut, mutta olin lisäksi havainnut, että hankaamalla
hevosen häntäjouhia lampaansuolta vasten synnytetään eräs jaloimmista
taiteista, viulunsoiton taide. Osa ansaitsemistani rahoista olikin
mennyt viulutunteihin, mutta lopulta ei silloinen viuluni enää
riittänyt tulkitsemaan tunteitani ja sen vuoksi suunnittelin uuden
instrumentin hankkimista. Minulla oli pankissa yli 300 markkaa, joka
oli melkoinen summa siihen aikaan, aivan toista kuin nykyään.

Tämä pääomani oli herättänytkin ansaittua huomiota. Eräs konepajan
työmies ehdotti minulle, että perustaisimme oman firman, lähemmin
sanoen polkupyörien ynnä muun korjauspajan. Hän oli kätevä mies,
oli rakentanut sievän dynamokoneen, joka ehkä vielä tänä päivänä on
koulumme kokoelmissa, mutta häneltä puuttui tarpeellisia pohjatietoja.
Hänen ehdotukseensa sisältyi, että minä rupeaisin tutkimaan
kotitarpeeksi sähkötekniikkaa, hankkisin vähän tietoja höyrykoneista ja
muista sen tapaisista ja ottaisin siis hoitaakseni liikkeen aivopuolen.
Luonnollisesti opettelisin myös viilailemaan ja porailemaan, joten
voisimme aluksi korjailla polkupyöriä ja muita pienempiä koneita.
Molemmat olisimme panneet peruspääomaksi 300 markkaa, jolla
olisimme saaneet pari rautaista rukkia ja palkeet sekä epämääräisen
määrän pihtejä ja viiloja erään sepän kuolinpesästä. Rajattomassa
typeryydessäni hylkäsin tämänkin loistavan tarjouksen. Sen hyväksyi
eräs toinen, joka nykyään omistaa yhdessä aloitteen tekijän kanssa
erään maamme suurimmista konepajoista ja on miljoonamies.

Eetu Naskali oli näihin aikoihin jättänyt suutaroimisen. Hän oli
mennyt naimisiin, saanut rouvakseen erään ruokalanpitäjättären ja
siirtynyt kotivävyksi sekä politikoitsijaksi. Liike meni hyvin, joten
Eetu sai mielin määrin politikoida ja niin hänestä tulikin eräs
sosialidemokraattisen puolueen perustajista. Sitä paitsi hän puuhasi
kaikennäköisissä salaperäisissä poliittisissa hommissa ja matkusteli
paljon.

Kun en kerran halunnut lankunkantajaksi, niin teki hän minulle vielä
toisen ehdotuksen. Hän ehdotti, että lähtisin merille. Tätä asiaa olin
itsekin tuumannut ja samoihin aikoihin oli eräs toverini, joka oli
päättänyt koulunkäyntinsä viidennellä luokalla ja sen jälkeen seisonut
vuosikauden apteekkitiskin takana, tehnyt samanlaisen päätöksen. Hänen
vanhempansa olivat kuolleet ja jättäneet hänelle vähän perintörahoja,
joilla hän päätti valmistua laivainsinööriksi. Tätä varten oli ensin
pari vuotta harjoiteltava höyrylaivassa, joihin silloin pääsi helposti,
ja sen jälkeen suoritettava kurssi Ranskassa. Siihen aikaan oli
Suomen raha hyvää ja Ranskassa opiskeli halvemmalla kuin ehkä missään
suomalaisessa korkeakoulussa. Eetu kehoitti minua lähtemään ja myös
toverini viekoitteli mukaansa. Hänellä oli suhteita erääseen suureen
höyrylaivakapteeniin ja minä olisin ilman muuta päässyt laivaan ja
saanut siellä "täysylöspidon" ja vähän palkkaakin. Selvää on, ettei
minua merille päästetty ja että vaikeudet tällä alalla kuvattiin
vuoren korkuisiksi. En tullut lähteneeksi merille. Tässäkin tein ehkä
tyhmästi. Toveristani tuli sittemmin erään suuren valtamerilaivan
mekaanikko ja myöhemmin hän joutui erään amerikkalaisen laivayhtiön
palvelukseen. Hänkin on nykyään upporikas mies.

Juuso Pikilanka oli myös oman liikkeen perustamispuuhissa. Kengän
valmistuksessa oli näihin aikoihin ruvettu käyttämään koneita ja Juuso
oli päättänyt perustaa koneellisen kengänkorjaamon. Sellainen ei hänen
mielestään kuitenkaan menestynyt P:n pienessä kaupungissa, vaan se oli
perustettava Helsinkiin. Sitä varten hänellä oli tiedossa huoneisto
Ison Roobertinkadun varrella. Sain sen myöhemmin nähdä: pieni puoti
ja sen takana kaksi pientä pöksää. Hän suunnitteli minun ryhtymistä
hänen yhtiötoverikseen. Kolmellasadalla markallani saisin hänen luonaan
vapaan asunnon verstaan peräkamarissa kahdeksi lukukaudeksi. Hänellä
oli jo hankittuna kaksi sänkyä eikä hän aikonut mennä naimisiin
ennenkuin liike oli vakaantunut. Sitä paitsi tietysti lyötäisiin
minun kenkiini tarpeen mukaan puolianturoita ja kantalappuja. Hänellä
itsellään oli säästöjä kuutisen sataa markkaa, joten näillä pääomilla
olisi hyvin päästy alkuun. Tämä tarjous miellytti minua, sillä pidin
mahdollisena jonkin verran ansaita Helsingissä. Minulla oli tiedossa
pari farmaseuttifutkinnon suorittajaa, joille olisin voinut antaa
kemian ja kasvitieteen tunteja, joita aineita olin viime aikoina
ahkerasti opiskellut.

Näin puhkesi ajatuksissani suunnitelma, joka jo kauan aikaa haaveena
oli ajatuksissani pyörinyt. Lukisin lääkäriksi, sillä sehän oli
politiikastakin riippumaton ura. Ihmisruumis on sitä paitsi sama
Rämsänperässä kuin Pariisissa ja sen vuoksi voi lääkäri, jos tahtoo,
asettua paikallisuuden yläpuolelle ja siirtyä minne haluaa vaikka
Kiinaan tai Japaniin, Filippiineille tai Rio Janeiroon. Lääkäriksi oli
minun tosiaankin ruvettava. Pääsihän Paikkarin Eliaskin lääkäriksi ja
hänkin suoritti osan opinnoistaan suutarin verstaan nurkassa, joten ei
ollut mikään häpeä minun ryhtyä opiskelemaan uudenaikaisen koneellisen
jalkinekorjaamon peräkamarissa.

Mutta isäni neuvoa ja mieltä oli kysyttävä. Siihen aikaan vanhemmilla
näet oli vielä jonkinlainen ote lapsiinsa, joka nykyään jo kuuluu
historiaan. Kun poika- ja varsinkin tyttölapsi tätä nykyä on
saavuttanut noin kolmannentoista ikävuotensa, niin hän alkaa komennella
talossa ja vanhemmat saavat olla varpaillaan. Heillä ei sellaisissa
asioissa kuin lastensa tulevaisuuden määräämisessä ole kovinkaan paljon
sanomista. Mutta siihen aikaan oli asian laita siis toinen. Vaikka
poika olikin lähes isänsä pituinen, sai hän nöyrästi tätä totella.
Tottelevaisuus oli häneen jollakin tavoin vaistomaisesti kasvanut, niin
ettei hän milloinkaan ajatellut panna varsinaisesti kampoihin, vaikka
tietysti koettikin pitää puoliaan. Väitellä isänsä kanssa hän tietysti
sai ja asiallisesti keskustella, mutta kun tuli se raja, jossa isän
silmät leimahtivat ja nyrkki tärähti pöytään, niin silloin hän tiesi,
että oli, ainakin sillä kertaa, paras pitää suu kiinni. Korkeintaan
hän voi mennä valittamaan vaivojaan äidille, mutta tavallisesti tuli
täältäkin ainoastaan jonkinmoista platoonista lohdutusta, sillä
äitikään ei siihen aikaan asettunut isää vastaan niinkuin nykyään
melkein säännöllisesti on asian laita. Siihen aikaan nähkääs isä oli
perheen pää, mutta nykyään hän saa noudattaa elämänohjetta, että se,
joka teistä tahtoo suurin olla, hän olkoon kaikkien palvelija.

Lääkärin ala oli siis alkanut minua kunnostaa. Ensimmäisenä
mielenkiinnon osoituksena oli, että hankin tämän alan kirjoja. Aioin
perehtyä ihmisen luurankoon ja muistaakseni sain käsiini erään hyvin
alkeellisen anatomian oppikirjan. Kaikkein enimmin kiinnostivat
mieltäni kuitenkin lääkkeet. Kun tunsin useita apteekkioppilaita, niin
opin pian tärkeimpien lääkkeiden latinalaiset nimet ja osasin ulkoa
useita reseptejä sekä tiesin, niiden käytön.

Eräänä päivänä katsoin sitten olevan syytä selostaa tulevaisuuden
suunnitelmani isälleni.

Isäni istui tapansa mukaan keinutuolissaan kirjoituspöytänsä takana
ja johti eräitä matemaattisia kaavoja, jotka hän sitten myöhemmin
julkaisi. Hän työnsi silmälasit otsalleen ja kun ilmoitin, että olin
oikeastaan tullut selostamaan tulevaisuuden suunnitelmiani, niin hän
ilmoitti olevansa yhtenä korvana.

Sen jälkeen kerroin ensin sopimuksestani Juuso Pikilangan kanssa
huoneesta, jonka tulisin saamaan uskomattoman halpaan hintaan.
Arvelin saavani tuolin, pöydän ja sänkyvaatteet kotoa, jonka ohessa
itse elättäisin itseni tunteja antamalla. Isäni otti nähtävästi koko
keskustelun tentin kannalta, sillä hän teki minulle useita kysymyksiä,
joihin vastailin laajasti.

Kun hän sitten lopulta vielä kysyi, minkä erikoisalan aioin valita
itselleni lääkäriksi päästyäni ja minä olin ilmoittanut ryhtyväni
tutkimaan keuhkotautia ja tuberkuloosia yleensä, niin päästi hän
niin mahtavan röhönaurun, ettei sen vertaista edes eduskuntatalossa
ole kuultu. Silmälasit lensivät hänen nenältään ja hän oli
tukehtumaisillaan.

Sitten hän alkoi ote otteelta hienontaa suunnitelmiani.

— Helsingissä on tietysti suuri puute pedagoogeista ja varsinkin kemian
ja luonnontieteen opettajista, hän sanoi, koska sinun täytyy täältä
P:sta lähteä sinne opetusta antamaan. Minun ikäni on kolme kertaa sinun
ikäsi + 4 vuotta. Minulla on myös jonkin verran kokemusta opiskelusta
ja sitä paitsi luulen tuntevani sinut, sillä paitsi että olen sinun
isäsi, olen myös sinun opettajasi. Sen vuoksi tiedän jo ilman muuta,
ettet sinä sovi lääkäriksi. Tämä asia on muuten selviö, jota mielestäni
ei tarvitse todistaa, sillä selviötä ei voidakaan todistaa. Mutta
tahdon kuitenkin saada sinut itsesikin vakuutetuksi siitä, että
suunnitelmasi ovat täysin mahdottomia.

— En muuten niitä ihmettele, sillä juuri tuossa iässä, keltanokan
iässä, tehdään kaikenlaisia tyhmiä suunnitelmia ja jos ei niitä
aikoinaan stuukata, niin voi ihminen joutua hunningolle. Suurin osa
hunningolle joutuneista ylioppilaista on juuri niitä, jotka pääsevät
toteuttamaan tuossa iässä tekemiään suunnitelmia.

— Minulla on tässä eräs mustakantinen muistikirja, — isäni veti sen
pöytälaatikosta — jossa on erittäin arvokasta tilastoa. Olen aina
tiedustellut ylioppilaiksi valmistuneilta, miksi he aikovat ja olen
merkinnyt heidän aikomuksensa tähän kirjaan. Tilastoa on kaikkiaan
kuudentoista vuoden ajalta ja vaikka otamme siitä tulokset ainoastaan
kymmeneltä vuodelta, niin voimme jo niistä jotakin päättää. Kaikkiaan
45 oppilasta on aikonut ylioppilaaksi tultuaan lääkäriksi. Näistä
on toistaiseksi valmistunut neljä ja yksi on päässyt lääketieteen
kandidaatiksi. Siis hieman yli 10 % on sellaisia, jotka ovat voineet
aikomuksensa toteuttaa. Kaikki neljä valmistunutta ovat olleet
varakkaita ja suorittaneet opintonsa omilla varoillaan. Viides,
kandidaatti, on kansakoulunopettajan poika ja lueskellut velaksi. Hän
on nyt hyvin ahtaalla ja saapa nähdä, valmistuuko hän lainkaan. Hänen
on täytynyt ottaa lyhytaikainen luonnontieteen opettajan viransijaisuus
eräässä tyttökoulussa ja sekä hän että hänen isänsä juoksevat par'aikaa
kerjäämässä takauksia. Jos hän yleensä valmistuu, tulee hänellä olemaan
siksi suuret velat, että hän on niiden orjana kaiken ikänsä. Hän oli
koulussa hyvin etevä, keskinkertaista etevämpi, jota vastoin sinä olet
tuskin keskinkertainen.

Viimeinen letkaus loukkasi minua. Ilmoitin olevani todistuksen mukaan
kolmas luokalla ja jos ei kieliin eikä uskontoon panna kovin suurta
huomiota, niin olisi keskiarvoni paras.

— Ja tuo sinun väitteesi tyhmyys todistaa, kuinka kehittymätön
arvostelukyky sinulla on. Tekee oikein pahaa havaita, että oman
oppilaan arvostelukyky on noin kehittymätön. Ethän sinä, hyvä ystävä,
täällä P:ssä rupea lääkäriksi lukemaan, vaan joudut harjoittamaan
opintojasi yliopistossa.

— Meidän maassamme lähettää 70 koulua oppilaita yliopistoon.
Yliopisto-opinnot aloittaa samalla kertaa 70 priimusta. Sinä et edes
pääse priimukseksi, mutta vaikka niinkin uskomatonta tapahtuisi, jäisi
vielä hyvin epäselväksi, oletko etevin noista seitsemästäkymmenestä,
kuulutko edes parhaimpiin heistä vai oletko loppupään miehiä. Tästä jo
ymmärtänet, että tulet ehdottomasti kuulumaan noihin keskinkertaisiin.
Mutta tällä priimusperusteellakaan ei voida kykyjä arvostella, sillä
on monia opiskelijoita, joiden kyvyt eivät ilmene kouluaineiden
perusteella. Varsinkin on näin niiden laita, jotka aikovat lukea
lääkäreiksi, sillä heiltä vaaditaan luonnontieteellisiä taipumuksia,
jotka ovat veressä ja joita sinulla ei ole.

Tämä tuntui minusta jo solvaukselta, sillä minulla oli suuret
käsitykset luonnontieteellisistä taipumuksistani. Tunsin tähän aikaan
kuutisen sataa kasvia, olin koonnut melkoiset määrät koppakuoriaisia ja
perhosia, olin lyseon luonnontieteellisen seuran entinen puheenjohtaja
ja pitänyt toverikunnassa luonnontieteellisiä esitelmiä ym. ym.

Huomautin siis, että minulla oli mielestäni ainakin yhtä suuret
luonnontieteelliset taipumukset kuin kellä muulla luokkatoverillani
tahansa.

— Siitähän ei olekaan tällä kertaa kysymys, sanoi isäni, sillä minähän
jo olin taipuvainen sinut päästämään täältä priimuksena, mutta se, että
sinulla on huonot luonnontieteelliset taipumukset, voidaan hyvin pian
todistaa. Se tapahtuu muuten helposti seuraavalla kokeella.

Isäni poistui viereiseen huoneeseen ja tuli sieltä vähän ajan kuluttua
takaisin. Hänellä oli kädessään kirjekuori, jolla oli pieni kasa
sinisen ruskeata jauhetta. Hän kehoitti minua istumaan pöytänsä ääreen
ja sanomaan, kuinka monen eri värin hiukkasia jauheessa oli. Jauhe oli
sinisen vihreää ja kun sitä hieman silmäilin ja levittelin, ilmoitin,
että siinä oli neljää eri väriä, pääasiallisesti sinistä ja vihreää,
sitä paitsi jonkin verran mustaa ja hieman sinisen harmaata.

— Väärin vastattu, sanoi isäni, olen sekoittanut siihen kaikkiaan
kahtatoista eri väriä. Olen raapinut tämän jauheen eilen teroittaessani
värikyniäni, joita on kaksitoista kappaletta. Jos sinulla olisi
ollut edes vähäisen kykyä tehdä johtopäätöksiä, niin olisit tullut
ajatelleeksi, mistä tämä jauhe on kotoisin ja silloin olisit päässyt
jäljille. Mutta se on pieni asia, tärkeintä on, ettei sinulla ole
pienintäkään käsitystä siitä, kuinka luonnontiede selvittelee asioita.
Tässä sinulla on valkoinen paperi, jolla on värijauhetta ja minä
kehoitan sinua ottamaan selville, mitä värejä siinä on. Tuossa sinulla
on nenäsi alla suurennuslasi ja hyvä suurennuslasi onkin, sillä se on
akromaattinen. Sen avulla olisit aivan hyvin voinut saada selville
seoksen värit. Sitä paitsi olisit voinut tutkia niitä myös upottamalla
ne veteen ja tutkimalla niitä kemiallisesti jne. Mutta nyt sanoa
holautit vastauksen umpimähkään. Siinä ovat nyt luonnontieteelliset
taipumuksesi. Luonnontieteilijä ei milloinkaan saa olla pintapuolinen
hölöttäjä. Luulet, että on hyvin helppo asia ottaa selville, kuinka
monta väriä tuossa seoksessa on, mutta itse asiassa se on tehtävä, joka
vie ainakin viikon. Sen, joka aikoo lääkäriksi, täytyy oppia erikoisen
tarkaksi ja täsmälliseksi, mutta niitä ominaisuuksia sinulla on hyvin
vähän.

— Muuten jo huomautin, että lääkäriksi opiskelemiseen tarvitaan rahaa.
Vaikka molemmat ponnistelisimme kuinka paljon tahansa, niin saisimme
kokoon rahoja korkeintaan parin vuoden opiskelua varten. Sinun on siis
ajateltava sellaista tutkintoa, jonka voi suorittaa parissa vuodessa.

Viittasin tällöin Paikkarin Eliakseen ja moniin köyhiin, joista oli
tullut suurmiehiä. Mutta sanat kuolivat huulilleni, kun isäni nosti
silmälasit nenälleen ja alkoi ivallisesti silmäillä minua.

— On hyvä, että puhut minulle näistä asioista, sanoi isäni, sillä jos
jollekin muulle olisit laverrellut tyhmyyksiäsi Paikkarin Eliaksesta,
niin olisi tulevaisuutesi kerrassaan poikki. Niin, ihmiset näet
alkaisivat luulla, että et ole täysipäinen ja että sinulla on jokin
ruuvi löysässä. Kun ihmisestä kerran on tällainen käsitys saatu, ei
sitä voi millään kumota. Se seuraa ihmistä hänen koko ikänsä ja vie
hänet lopullisesti turmioon. Älä herran nimessä ihmisten aikana puhu
sellaisia. Paikkarin Elias on harvinainen poikkeustapaus, ehkä yksi
parista miljoonasta, joka tapauksessa niin harvinainen, ettei häntä
missään laskelmissa voida ottaa huomioon.

— Mutta, vastasin, onhan köyhistä kuitenkin sangen usein tullut
lääkäreitä ja ovathan köyhät usein päässeet opinnoissa sangen pitkälle.

— Siinä on taas eräs väärinkäsitys, joka minun täytyy kumota. Usein,
varsinkin viime aikoina, on kummitellut se käsitys, että köyhät yleensä
olisivat lahjakkaampia kuin rikkaat. Keskustelin eilispäivänä Eetu
Naskalin kanssa seisoessamme kansakoulun portilla ja katsellessamme kun
kansakoulun oppilaat tulivat koulusta ulos. Eetu Naskali sanoi minulle,
että eikös lehtoristakin ole sääli, kun ainoastaan pieni osa noista voi
jatkaa opintojaan ja kuka voi edes aavistaa, kuinka paljon neroa piilee
esimerkiksi tuon pojan leveän ja korkean otsan, takana. Hän osoitti
nikkarimestari Nummelinin poikaa.

— Sen voi tietää aivan hyvin, minä vastasin. Tämän nikkarimestari
Nummelinin pojan vanhempi veli on lyseon viidennellä luokalla. Olen
paiskannut hänelle sekä algebrassa että geometriassa neloset. Hän
yritti suorittaa ehtojaan, mutta ei onnistunut ja tänä vuonna minun on
pakko taas antaa hänelle neloset, jolloin hänen opintonsa keskeytyvät.

— Eetu Naskali on muuten mielestäni aika viisas mies, ja jos hän
olisi käynyt kouluja, olisi hänestä voinut tulla estetiikan dosentti
tai ehkäpä kansantaloustieteenkin dosentti. Sen pitemmälle hän ei
käsittääkseni missään tapauksessa olisi päässyt, sillä kaikesta
huolimatta hänellä ei ole kykyä arvostella massavaikutusta.

— Mitä massavaikutus on, sitä sinä et ymmärrä selittämälläkään. Koetan
sen vuoksi valaista sinulle toisin tavoin sitä, ettei köyhissä suinkaan
ole neroja enemmän kuin rikkaissa. Kun luet, että köyhien kotien pojat
Lönnrot, Runeberg, Snellman, Agricola ym. ovat päässeet pitkälle, niin
teet väärän johtopäätöksen, jos luulet heidän päässeen pitkälle sen
vuoksi, että he olivat köyhistä kodeista. On hyvin todennäköistä, että
he olisivat päässeet vielä pitemmälle, jos he olisivat olleet rikkaista
kodeista. Itse asiassa he pääsivät pitkälle ja tulivat siksi, mitä he
ovat, sen vuoksi, että he olivat neroja, jota sinä et herra nähköön ole
ja joita muuten on olemassa hyvin vähän. Sellaisia miehiä kuin nämä
ei ole ollut vuosikymmeniin koko maassa ja ties, tuleeko samanlaisia
vuosikymmeniin olemaan. Romanttisoiva käsitys köyhän neroudesta johtuu
siitä, että jos köyhä on päässyt pitkälle, niin aina elämäkerroissa
mainitaan siitä, että hän on alkanut tyhjästä. Jos taas joku rikas saa
aikaan samantapaista, niin ei millään tavalla korosteta sitä, että
varallisuus suuresti auttoi hänen menestymistään. Varallisuus ja nerous
mainitaan harvemmin samalla rivillä kuin nerous ja köyhyys ja sentähden
arvostelukyvyttömät ihmiset ovat yhdistäneet toisiinsa nerouden ja
köyhyyden.

— Kaikessa opiskelussa on juuri kukkarolla suuri merkitys. Ajatus,
että sinä voisit Helsingissä ansaita opiskelurahasi, on keltanokan
kuvittelua. Kun nuorukainen tulee ylioppilaaksi, on hänen nenänsä
keltainen kuin kananpojan. En ole kuullut ainoankaan ylioppilaan
aikovan pikkukaupungin poliisikamarin sihteeriksi, apulaisnimismieheksi
tai postiekspeditööriksi, mutta sellaisissa asemissa heitä on paljon ja
yhä vaikeammaksi tulee ylioppilaan elättää itseänsä. Minä valmistuin
filosofian kandidaatiksi fyysis-matemaattisessa osastossa kolmella
laudaturilla ja aikomukseni oli elättää itseni Helsingissä jatkaakseni
opintojani, mutta en saanut työtä ja siihen aikaan oli kuitenkin
Helsingissä paljon vähemmän matematiikan opettajia kuin nykyään. Kuinka
siis sinä voit ajatellakaan kykeneväsi saamaan tarpeeksi oppilaita
elättääksesi itsesi Helsingissä nykyään, kun siellä maisterit ja
tohtoritkin antavat yksityistunteja.

— Kuvittelet tietysti tulevasi hyvin toimeen jossakin suutarin
verstaassa, sinä, joka aina olet tottunut saamaan kaikki valmiina ja
jonka ei milloinkaan ole tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä.
Toiset ovat tehneet työtä ja ajatelleet sinun puolestasi ja jos sinut
yksinään maailmalle heitettäisiin, niin olisit aivan avuton. En tahdo
siitä sinua moittia, sillä samanlaisia ovat toverisikin suurimmaksi
osaksi, mutta kaikesta tästä on seurauksena, että sinun täytyy yhä
edelleenkin olla toisista riippuvainen, siksi kunnes opintojen ja minun
neuvojeni ja huolenpitoni kautta olet saanut kaikki ne aseet, joita
tarvitset pystyäksesi ansaitsemaan maailmassa edes niukan leipäpalan.

— Sinun täytyy vähitellen yrittää vaikka se onkin vaikeata, ruveta
elämään todellisuuden pohjalla. Sinulla ei esimerkiksi ole niitä
lahjoja kuin minulla. Voin näyttää sinulle koulutodistukseni, jotka
ovat ensimmäisestä luokasta lähtien paremmat kuin sinun milloinkaan
saamasi. Ruumiillisesti ei meitä molempia saman ikäisinä voi toisiinsa
edes verrata. Sinä olet aina ollut luokkasi heikoimpia, jota vähän
yksi ja toinen on huvikseen antanut selkään. Kun minä olin koulun
alaluokilla, vedin voimissa vertoja vankimmille täysi-ikäisille
miehille. Kaikki kesät tein raskasta ruumiillista työtä. Kun aloitin
opintoni, olin sekä ruumiillisesti että henkisesti voimakas. En ole
laiskotellut ja olen suorittanut opintoni keskitasoa paremmin. Tässä
näet, kuinka pitkälle olen päässyt. Tämän pitemmälle ei yleensä
meikäläinen opiskelemalla pääse, ja oikeastaan olen minäkin opiskellut
liikaa, sillä jos olisin valinnut lyhemmän alan, niin voisi minulla
olla paremmat tulot ja vähemmän velkaa, vaikka virkaluokkani olisikin
alhaisempi. Ajattele nimismies Anderssonia. Hän on rangissa minua
neljä astetta alempana, mutta hänellä on oma talo ja tulojäämäkin
kaksikertaa enemmän kuin minulla. Jos olisi entinen aika, niin olisi
kaikkein parasta ottaa jokin pieni juriidinen tutkinto. Eikä taitaisi
olla hullumpaa nytkään ruveta opiskelemaan alempaa hallintotutkintoa,
sillä sen voi suurimmaksi osaksi lukea kotona ja sillä voi päästä
vaatimattomaan leipään pankissa ja kunnallisellakin alalla.

Lääkärin haaveita ei tämä yksi ainoa keskustelu vielä kyennyt
murskaamaan, mutta lopulta kuitenkin opin arvioimaan siksi paljon
kykyäni ja mahdollisuuksiani, että jätin ne. Tähän vaikutti paljon myös
se, että terveyteni alkoi horjua. Sairastuin pitkälliseen yskään ja
minulla huomattiin olevan heikko rinta. Aloin itsekin aavistaa, ettei
minusta sittenkään tainnut olla viettämään Eliaksen elämää suutarin
verstaan peräkamarin nurkassa, sillä jo pienimmästäkin vedosta aloin
pahasti yskiä ja huohottaa. Mutta vielä tänäkin päivänä olen sitä
mieltä, että lääkäri on jotakin, jota vastoin muut eivät ole mitään, ja
että sittenkin olisin tehnyt viisaimmin, jos olisin jo nuorena jotakin
uskaltanut enkä olisi antanut elämän pelon muuttaa suunnitelmiani.

Eräänä päivänä selostin Juusollekin, että suunnitellusta
yhteisyrityksestä ei sittenkään tule mitään. En ollut hänelle muuten
mitään luvannut, mutta joka tapauksessa oli tilanne hiukan vaikea ja
minusta tuntui siltä kuin Juuso olisi pitänyt minua lupauksen rikkojana
ja sanansyöjänä. Hän sanoikin jotakin siihen suuntaan, että kyllähän
hänkin sen ymmärtää, että ei herrasmiehen sentään sovi asua suutarin
verstaan perällä. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Juuso sittemmin
Helsingistä siirtyi Tampereelle ja oli siellä maailmansodan aikana
erään suuren kenkätehtaan johtajana 300,000 markan vuosipalkalla,
mikä oli noin kymmenkertainen senaattorin palkka. Kenties minusta
olisi tullut hänen yhtiötoverinsa ja kenkätehtaan omistaja, niinkuin
hänestäkin.

Lääkärin unelmien karistua kovan todellisuuden edessä minusta oli
jokseenkin yhdentekevää, mille alalle antautuisin. Tiesin kerta
kaikkiaan, että kuuluin ja tulin kuulumaan herran pienimpiin, siis ns.
keskiluokkaan.

Olihan samantekevää, tuliko minusta pakkahuoneen kirjuri,
tulli-inspehtori tai pienen pankin konttorin prokuristi. Parempia
valtion virkoja en pitänyt edes miettimisen arvoisina, sillä
asevelvollisuuskutsuntaan en ollut päättänyt mennä. Tästä syystä
sivuutin alemman hallintotutkinnon ja ryhdyin miettimään jotakin
sellaista alaa, josta voisi saada siedettävän yksityispaikan.

Eräs enoni esitti tällöin metsänhoitajan alaa. Mikä metsänhoitaja
oikeastaan oli, siitä hänellä itsellään ei ollut kuin kaukainen
aavistus. Lapsuudessa hänen kodissaan pappilassa oli nähty sellainenkin
otus kuin metsänhoitaja ja sitä paitsi oli eräs äitini serkku
suorittanut metsäkonduktöörin tutkinnon ja saanut hyvän paikan.
Hänen kuukausipalkkansa oli kokonaista 285 markkaa ja lisäksi vapaa
asunto. Vapaa asunto oli sekä isäni että enoni mielestä suuri etu
ja he näyttivät luulevan, että yleensä kaikilla metsänhoitajilla on
vapaa asunto. Mutta suurimpana syynä siihen, että minulle tätä alaa
ruvettiin tyrkyttämään, oli sittenkin se, että rintani oli heikko.
Lääkärit olivat yksimielisiä siitä, että metsänhoitajan ala on mitä
terveellisin. Pihkanhajussahan rinta paranee ja terveys kukoistaa.

Kun tällainen harhaluulo on hyvin yleinen, myös lääkärien keskuudessa,
tahdon siitä nimenomaan Suomen kansaa varoittaa. Tämän kertomuksen
aikana pääsi Evolle opiskelemaan vain sellainen, jolla oli terve
ruumiinrakenne. Nykyään ei sitä vaadita. Ja usein juuri lääkärien
kehoituksesta antautuu metsänhoitoalalle opiskelijoita, joilla on
heikko ruumiinrakenne, vieläpä keuhkotaudin alkuakin. Tästä syystä
on kuolleisuus nuoren metsänhoitajapolven keskuudessa tätä nykyä
peloittavan suuri. Sillä metsänhoitajan ala on epäterveellinen.
Hän joutuu vuoroin kastumaan, vuoroin kuivumaan. Hän joutuu usein
vilustumaan, hän joutuu vetoon, hän saa kyllä oleskella raittiissa
ilmassa, mutta sen vaikutus vähenee syystä, että hänen jalkansa
ovat märät ja hän on joko kauttaaltaan hikinen tai kalisee vilusta.
Hän viettää yönsä likaisissa kämpissä, kylmissä ja vetoisissa
kievarihuoneissa, hänelle tuodaan kosteat ja kylmät sänkyvaatteet, jos
tuodaan ollenkaan, hän joutuu syömään liian suolaista, epäterveellistä,
liian yksitoikkoista ruokaa ja liiaksi säilykkeitä, hän joutuu maidon
sijasta juomaan kahvia ja pilaamaan vatsansa jne.

Ajatelkoot kaikki, jotka tälle alalle antautuvat, myös näitä puolia,
älköötkä sille heikot ruvetko. Konttoripöydän ääressä istuminen on
keuhkotautiselle paljon vaarattomampaa kuin metsänhoitajaksi rupeaminen
ja siinä virassa itsensä vilustaminen. Ja paras keuhkotautiselle lienee
opettajan virka, sillä siinä voi ainakin kesäajat ja joululoman ajan
hoitaa itseään niinkuin haluaa.

Kovin vähän siis tiesimme kaikki kolme siitä, mitä metsänhoitaja
oikeastaan on, mutta asia ratkesikin sitten aivan toisilla linjoilla.
Meillä vieraili eräs sahanpatruuna Nygård, joka oli isäni hyvä
ystävä. Hän oli sekä perintöjen pohjalla että oman järkensä avulla
kerännyt itselleen melkoisen omaisuuden. Isäni piti häntä suuressa
arvossa ja myös minä ihailin häntä. Hän oli kaikin puolin maailmanmies
ja sitä paitsi hän oli hyvin innostunut kirjallisuudesta. Hänen
lempikirjailijansa oli Aleksis Kivi, jonka hän tunsi perin pohjin.
Laivojensa, tilojensa, huviloidensa ja sahojensa nimet hän mielellään
ottikin Aleksis Kiven teoksista, semminkin Seitsemästä veljeksestä.

Häneltä tiedusteltiin, millaiseksi hän arvosteli metsänhoitajan alan.

— Se on hyvä ala, hän sanoi, valtio ei maksa kovinkaan suuria palkkoja,
mutta yksityiset sitä paremmin. Ja hän luetteli metsänhoitajia, joilla
oli millä 10,000, millä 12,000 vuodessa. 6000 ja vapaa asunto oli aivan
piskuinen palkka.

Se oli jotakin se. Päästä kaksivuotisen lukemisen jälkeen kihlakunnan
tuomarin tuloille.

Isäni ei puolestaan pitänyt näin suuria tuloja mahdollisina,
mutta kun hän kuuli, että maanviljelysseuratkin maksavat
metsänhoitokonsulentilleen 3000 vuodessa, oli hänestä ala täysin
otollinen.

Minä taas ajattelin suurpalkkaisia virkoja enkä luultavasti siinä
suhteessa ollut sen keltaisempi kuin se nuorukaisten taaja parvi,
joka tätä nykyäkin metsänhoitaja-alalle antautuu. Suurista palkoista
puhuessaan Nygård ei tullut maininneeksi erästä tärkeätä seikkaa:
silloin, niinkuin nytkin, nuo suuripalkkaiset metsänhoitajat olivat
firman vävypoikia tai serkkuja, veljenpoikia tai tyttärenpoikia.
Mainitsen tämän erikoisesti nuorille miehille opastukseksi. Jos he
näkevät jonkun nuorena saavan suuripalkkaisen toimen, vaikkei hänellä
niin ihmeellisiä tutkintoja olisi, niin tämä ei useastikaan tapahdu
asianomaisen suurten ansioiden perusteella, vaan tavallisimmin
sukuperän tai kukkaron voimaha. Hyvillä hengettärillä varsinkin on
tärkeä osansa nuoren miehen menestyksessä yksityispalveluksessa eli
käytännöllisillä ja vapailla aloilla. Tästä kai johtuvatkin vanhat
tarinat, joissa kerrotaan muutamien henkilöiden kehdon ääressä seisseen
hyviä hengettäriä. Nuori mieslukijani, varsinkin sinä, jolla on kokoa
ja näköä, ota oppia tästäkin!




VI luku,

jossa tekijä astuu elämänuralleen.


Koulumme kirjastossa oli joitakin metsäalan kirjoja ja sitä paitsi
asetuskokoelmia, joista sai tietää vähän alkua siitä, mikä Evon
metsäopisto on, miten sinne pääsi jne.

Kun sitten aika oli täytetty, nähtiin tämän kirjoittaja kievarin
kyydillä matkaamassa tähän sivistysahjoon, joka, niinkuin tunnettua,
sijaitsi Lammin pitäjän perämailla. Kun Lammin kirkolta lähdetään
Evolle päin, niin alkaa viljelysseutu vähitellen loppua, maalatut
rakennukset vähetä ja kymmenen kilometrin päässä on Iso-Evon
kylä, joka on opistoa lähinnä. Siitä on vain kolme kilometriä
opistolle. Olin aikaisemmin liikkunut vain Satakunnan ja Uudenmaan
viljavimmilla seuduilla, nähnyt niiden uhkeita talonpoikaistaloja ja
herraskartanolta. Ei ihme, että silmäni lensivät suuriksi nähdessäni
tämän komeanimisen kylän. Se oli pienimpiä siihen asti näkemiäni kyllä,
suurin osa sen rakennuksista oli rappeutuneita ja maalaamattomia ja sen
likaisuus näkyi maantielle saakka. Että ulkonäkö ei pettänyt ja että
sisäkuori oli vielä kamalampi, sen sain monet kerrat myöhemmin todeta.

Sitten loppuivat ihmisasunnot, tultiin opiston tiehaaraan ja ajettiin
lopulta valtion metsäalueelle, jossa kasvoi paremmin hoidettua
metsää kuin ympäristössä. Mutta mitään erikoista yllätystä ei metsä
katselijalle valmistanut, paljon komeampia metsiä olin ennen nähnyt.
Olin kuvitellut "kruununpuistoa" vallan toisen näköiseksi. Olin
näet siksi keltainen, etten tiennyt, että kruununpuistoiksi yleensä
oli murrettu maan laihimmat ja syrjäisimmät metsämaat, sellaiset,
joita yksityiset eivät olleet huolineet. Mutta hieman elävämmäksi
tuli mieleni, kun lopulta metsän päätyttyä päästiin aukeamalle josta
alkoi näkyä pienehkö järvi ja sen takana vilahdella pari valkoiseksi
maalattua rakennusta. Pian ajettiin Rautjärvien välisen sillan yli ja
niin oltiin Evon metsäopistolla.

Siellä oli näkyvällä paikalla luettavana määräys ilmoittautua
johtajalle ja tämän luona käytyä saatiin tietää huoneen numero.
Huonetoverikseni olin saanut erään luokkatoverini, joka ei kuitenkaan
ollut vielä saapunut, mutta tulisi muutaman tunnin päästä.

Jouduin asumaan "pitkän pytingin" vintille, eikä ole vailla viehätystä
muistella, millainen oli sen aikainen metsänhoito-oppilaan kahden
hengen asuinhuone. Vinttikamari, jonka pohjamitat olivat 3x3 metriä.
Koska vintti oli matala, ei katto tietystikään ollut tasainen. Huoneen
reunoilla se oli metrin korkeudella maasta. Toisessa päässä oli
ikkuna ja sitä vastapäätä ovi. Kummallakin pituussivulla oli sängyt,
jotka joku maalaisseppä oli timperoinut, ikkunan edessä oli maailman
yksinkertaisin pöytä ja muuna kalustona oli kaksi tuolia, jonkinmoinen
puusta tehty pesuteline sekä hyvin alkeellinen kirjahylly.

Siinä oli yksinkertaisuudessaan vaikuttava näyttämöni. Huonekalut
oli tehty metsäkoulun oppilastyönä, sillä määrärahoja kaluston
hankkimiseksi ei valtiolta tätä opistoa varten milloinkaan ollut
riittänyt. Huoneessa ei ollut sellaista ylellisyyskapinetta kuin
lamppu, joten ensimmäisiä tehtäviäni oli hankkia se, kynttilöitä ja
lamppuöljyä, sillä syysillat alkoivat käydä pimeiksi.

Opistorakennukset ja opettajain rakennukset olivat rappiolla. Niiden
pärekatot olivat sammaltuneet ja kaikki osoitti, ettei valtio samalla
tavalla pidä huolta kaikista rakennuksistaan. Oli sentään pari
uuttakin rakennusta, eräs äskettäin valmistunut opettajarakennus,
jonka rakentamista ei oltu voitu välttää. Opettaja oli ennen asunut
oppilasrakennuksessa, mutta kun oppilasmäärää lisättiin, täytyi hänelle
rakentaa oma asunto. Oppilaiden lukumäärän kasvaessa oli metsäkoululle
myös ollut pakko rakentaa uusi asunto- ja ruokalarakennus. Ennen
olivat metsäkoulun oppilaat asustaneet pöksissä, joiden alku juonti jo
itsensä opiston rakennusajoilta. Ne olivat olleet työmiesten asuntoja
opistorakennusta ja sen ensimmäisiä rakennuksia rakennettaessa ja
lienevät alkuaan olleet valtion torppien tarpeettomiksi käyneitä riihiä
ja aittoja.

Varsinainen opistorakennus oli pienempi ja vaatimattomammin rakennettu
kuin mikään ennen näkemäni kansakoulurakennus. Enkä ole jälkeenpäinkään
nähnyt niin mitättömän näköistä yläkansakoulua kuin oli tämä silloinen
Suomen metsäkorkeakoulu, Evon metsäopisto.

Meidän lyseomme oli aika vaatimaton, vaikka se oli verrattain uusi,
mutta kun muisteli sen mahtavia luokkahuoneita sähkövalaistuksineen
ja siihen aikaan uusimuotisine ilmanvaihtolaitoksineen, niin kurjalta
tuntui korkeakoulu. Juhlasalin nimellistä ei lainkaan ollut. Oli
ainoastaan yksi luentohuone, yksi piirustushuone, johon kuitenkaan
kaikki oppilaat eivät kerrallaan mahtuneet työskentelemään. Sentähden
piirrettiin pääasiassa asuinhuoneessa. Piirustushuoneen takana oli
pieni pöksä, jossa oli osa kirjastoa ja sellaisia kokoelmia, joita oli
säilytettävä talvilämpimässä huoneessa. Molempien "salien" välissä
oli eteinen, sen takana opettajainhuone, jossa oli osa kirjastoa, ja
luentosalin takana vielä pieni opettaja- ja kirjastohuone. Kokoelmat
oli suureksi osaksi sijoiteltu vinttiin verrattain aistikkaasti ja
hyvin. Mutta ei olisi tarvittu muuta kuin yksi ainoa kipinä ja koko
kokoelmahalli olisi ollut silmänräpäyksessä tulimerenä ja näistä
arvokkaista ja suureksi osaksi aivan ainoalaatuisista kokoelmista ei
olisi ollut kuin muisto jäljellä.

Tällainen oli opinahjoni. Lähimmälle rautatieasemalle oli 46 kilometrin
matka ja lähimpään kaupunkiin oli 55 kilometriä. Se oli aikoinaan
sijoitettu tänne sen vuoksi, että paikka oli niin keskeinen, lähellä
rautatietä ja samalla metsän siimeksessä, johon tutustuminen tuleville
metsänhoitajille oli tarpeen.

Mutta metsistä oli siihen aikaan vaikea vakavasti puhua. Opiston
lähin ympäristö oli laihoja palaneita mäntykankaita, joissa siellä
täällä oli männyntaimistoryhmiä tai seisoa törrötti jokin viallinen
puunkränä, mikä ei ollut kelvannut metsän varkaille, jotka pitivät Evon
metsiä yhteisomaisuutenaan. Kun ajattelee, kuinka mukavasti nykyään
kananhoito- tai kotitalousopisto syntyy, ei voi olla vertailematta Evon
opiston syntyä sellaiseen.

Kun Evon ensimmäinen johtaja insinöörieversti af Forselles ja hänen
apulaisensa, silloinen metsäkonduktööri Blomquist, saapuivat paikalle,
ei tietä ollut pitemmälle kuin Evon kylään. Aluksi oli siis raivattava
tie tulevalle opistopaikalle. Kun tie sitten oli saatu sellaiseen
kuntoon, että sitä pitkin voitiin hevosella kulkea, alettiin paikalle
vetää rakennushirsiä. Ostettiin ja purettiin muutamia mökkejä, ja
niistä saatiin ensimmäiset vaatimattomat asunnot. Korvenraivaajien
tavoin alettiin Rautjärven rannalle opistoa rakentaa. Vielä opiston
jo ollessa toiminnassa, asui eräs opettaja, Blomquist — pyykkituvan
vinnillä. Kuitenkaan ei kulunut pitkää aikaa ennen kuin varsinkin
talonpoikaissäädyn keskuudessa alettiin kiinnittää huomiota siihen
mahdottomaan valtion varojen tuhlaukseen, jota metsänhoitolaitoksessa
harjoitettiin ja vaadittiin metsänhoito-opistoa lakkautettavaksi.
Tässä ylellisessä laitoksessa kasvatettiin muka herraspoikia vain
kansaa halveksimaan ja heidän opettamisensa tuli valtiolle aivan liian
kalliiksi. Muutaman viikon tai korkeintaan kuukauden opin saanut
valtion metsävouti kykenisi aivan yhtä hyvin hoitamaan valtion metsät.
Metsäopisto ja metsäopetus olisikin lakkautettu, ellei Forselles
suhteittensa avulla kenraalikuvernööriin olisi saanut sitä ehkäistyksi.
Mutta joka tapauksessa Evon metsäopisto jäi kuin jäikin lapsipuolen
asemaan ja vielä 1908, jolloin se lopetettiin, olivat sen määrärahat
pienemmät kuin minkään metsäkoulun, puhumattakaan maataloudellisista
oppilaitoksista tai oppikouluista.

Toista on, kun nykyään rakennetaan kotitalous- tai kananhoito-opisto.
Kun jokin suuri herraskartano alkaa mennä nurin ja sen omistajalla
sattuu olemaan "suhteita", niin hän ymmärtää tarjota tilansa valtiolle.
Suurin osa viljelyksiä ja metsämaita joutuu pienviljelijöille, mutta
varsinainen kartano ympäristöineen päätetään järjestää joksikin tarpeen
vaatimaksi opistoksi. Herraskartanon komeat päärakennukset, kanalat
ja navetat eivät tietenkään kelpaa, vaan lähetetään asiantuntijoita
ulkomaille tutkimaan, miten tarkoituksenmukaisimmat rakennukset
olisi rakennettava. Kun rikkaiden maiden vastaavien oppilaitosten
kaikki hyvät puolet on yhdistetty ja vielä pantu omasta päästä vähän
lisää, saadaan valmiiksi oppilaitoksen suunnitelma. Ja sitten alkavat
miljoonat pyöriä. Sitten kun kustannusarvio on kaksinkolminkertaisesti
ylitetty, on uhkea oppilaitos kaikkine sivurakennuksineen valmis. Siinä
ei puutu enää mitään muuta kuin jälkikorjaukset, joita pikkuhiljaa
rapistellaan vielä vuosien kuluessa. Mutta pian huomataan, etteivät
oppilaat saa paikkoja, sillä he eivät osaa sovelluttaa taitojaan
suomalaisen maaseudun yksinkertaisissa oloissa. Opistossa on opittu
keittämään sopat uudenaikaisimmilla keittoastioilla ja tekniikan
viimeisen sanan mukaan tehdyllä liedellä, siellä on ollut käytettävänä
maailman parhaat säilytyspaikat jääkellareineen, jääkaappeineen ja
frigidaireineen, mutta käytäntöön tultuaankin ehkä välineinä saloseudun
pirttiavotakka ja koukussa riippuva musta pata.

Ei ole myöskään suuri konsti saada kanat munimaan kultamunia, kun on
käytettävissä hyvät kanat, hyvä kanala ja hyvä ruoka. Mutta kussa nämä
perusehdot puuttuvat, siellä alkaa homma mennä vikaan.

Silloin ei ole muuta keinoa kuin kehoittaa maanomistajia ottamaan
kiinnityslainoja ja valmistamaan siten itselleen näitä perusehtoja.
Mutta tällaisen tien loppupisteenä ovat liiankin usein vasaramarkkinat.
Tästä syystä ovat kaiken karvaiset konsulentit ja neuvojat tulleet
huonoon huutoon, sillä velkaa osaa ihminen tehdä neuvomattakin.
Ja kun ei heitä enää tarvita, niin ei myöskään konsulenttien
valmistuslaitoksien, ultramoderneihin opistoihin tahdota saada
oppilaita muuten kuin ottamalla sellaisiakin, jotka eivät täytä
pääsyvaatimuksia.

Aivan toisin oli Evon metsäopiston oppilasaineksen laita. Sinne oli
aina enemmän hakijoita kuin voitiin ottaa, monikertaisestikin. Se,
joka Evon metsäopistoon pääsi, sai jo vähän kohotella nenäänsä. Hän
voi melkein yhtä hyvin kuin entinen kaartilainen sanoa kelvanneensa
keisarille.

Tällaiseen kaartiin minäkin kuuluin, mutta myönnän kernaasti
ajatelleeni hyvin kateellisena niitä tovereitani, jotka saivat aloittaa
opintonsa Helsingin yliopistossa. Heillehän oli avoinna koko maailma,
mutta täällä alkoi jo opiskellessa selvitä, että tirehtöörin paikkoja
ei joka miehen kohdalle ehkä sittenkään satu. Loppuelämä tulisi
olemaan, niinkuin kauniisti sanotaan, uurastusta Suomen metsien hyväksi
ja nimenomaan valtion metsien hyväksi. Yksityismetsänhoitajia ja
maataloudellisten yhtymien palveluksessa olevia oli tähän aikaan tuiki
vähän. Nuorukaisen pitää asettaa ihanteensa korkealle ja varsinkin
sellaiselle, jonka mielikuvitus ei ole kaikkein heikoimpia, tällainen
toteamus tuntui katkeralta. Mutta lusikka oli otettava kauniiseen
käteen.

Heti ensimmäinen päivä oli kova. Aamulla seitsemältä lähdettiin
17 kilometrin matkalle ja kun tie oli tuntematon, piti taapertaa
opettajansa jäljessä. Olin ennenkin liikkunut metsissä, enkä
mielestäni ollut huono kävelijä, mutta toista oli opettajani tahti
kuin mitä ennen olin oppinut tuntemaan. J.O.P., joka siihen aikaan
oli parhaimmillaan, harppasi arviolta viidessä minuutissa kilometrin
siitä huolimatta, että väliin keikuttiin suoporrastusta myöten, väliin
kohottiin korkeille vaaroille ja väliin taas laskeuduttiin syviin
korpinotkoihin. Mutta kaikkein pahinta oli joutua vasta avatulle
linjalle, jossa oli hypeltävä kaadettujen puunrunkojen yli. Minulla
oli uuden uutukaiset saappaat, eivätkä ne olleet erikoisen sopivat
tällaiseen kävelyyn, vaikka niillä tasaisella maalla pärjäsikin hyvin.
Ne alkoivat pahanpäiväisesti hangata, mutta mikään ei auttanut, kävelyä
oli jatkettava. Saimme omat linjamme seivästettäviksi ja kun illalla
palasimme työmaalta, olimme väsyneitä poikia. Viimeiset kilometrit
tuntuivat hirvittävän pitkiltä ja kun kotona vedin saappaat jalasta,
seurasi nahka mukana.

Ei ollut lasarettia eikä edes lääkelaatikkoa. Ainoa lääke oli kuusen
naava. Parin viikon ajan jalkani olivat kipeät ja käveleminen oli
työlästä, mutta sitten ne äkkiä jostakin käsittämättömästä syystä
paranivat.

Oli muuten ihmeellistä, kuinka tervettä väkeä Evolle oli sattunut.
Vaikka siellä asui kaikkiaan satakunta henkeä, niin en muista koko
kaksivuotisena aikanani ainoatakaan vakavampaa sairautta. Tosin eräs
tovereistani taittoi jalkansa, mutta sekin tapahtui urheillessa.
Lääkäri satuttiin saamaan sikäläisiin oloihin katsoen pian, parin
tunnin kuluttua, mutta hän sitoi reidestä katkenneen jalan väärin ja
kun jalkaa alkoi kauheasti pakottaa, oli sairas vietävä hevosella 5
peninkulman matkan Hämeenlinnan sairaalaan. Mutta jalka siitä kuitenkin
tuli, vaikka toverini tutkinto myöhästyi miltei kokonaisella vuodella.

Tätä nykyä puhutaan paljon siitä, kuinka tärkeätä, on, että nuoriso saa
jaloja vaikutteita ja saa kehittää yksilöllisyyttään. Täytyy kuulua sen
seitsemään seuraan, täytyy olla kaikenlaisia huvituksia ja urheiluja
muuten siitä ei kalua tule. Evolla ei ollut minkäänlaisia huvituksia.
Kesällä sai metsässä kävellä tarpeekseen ja siitä sai urheilua niin
paljon kuin halutti ja talvella korvasivat hiihtomatkat nykyaikaisen
liikuntakasvatuksen. Vaikka meillä ei ollut plastiikkaa, rytmiikkaa
eikä edes voimistelua, kävelivät ne meistä, joilla luonnostaan oli
säännöllinen ruumiinrakenne, aivan yhtä plastillisesti ja komeasti kuin
helsinkiläinen suloliikkeitä harjoitellut Espis-sankari.

Työtä tehtiin kovasti, sillä opetus alkoi aamulla klo 8 ja loppui
tavallisesti illalla seitsemältä. Mutta suuri osa töistä oli urakoina
ja niitä oli puskettava vapaa-aikoinakin. Tosin teetettiin paljon
tarpeetontakin työtä, esimerkiksi asiakirjojen puhtaaksikirjoitusta,
tarpeetonta nykyaikaisessa mielessä, sillä itse asiassa saimme
siitä hyvän käsialan ja opimme tekemään ja kirjoittamaan puhtaaksi
taulukoita, jossa nykyinen ylioppilas on aika avuton. Puhtaaksi
kirjoitettuja papereita kertyi jo yhden lukukauden aikana ainakin
10 sentin paksuinen pinkka ja koko oppiajan kuluessa vielä enemmän,
puolisen metriä. Laskutöitä oli paljon ja ne oli kaikki suoritettava
vanhan kansan tapaan, sillä laskukoneita ei luonnollisesti ollut.
Nykyään suoritetaan samat työt uudenaikaisilla laskukoneilla ja kun
kuulen huokailtavan nykyistä työn paljoutta, sallittaneen sen minua
naurattaa, sillä nykyaikainen konetyö on aivan leikinlaskua entisen
mekaanisen aivotyön rinnalla.

Sanottakoon internaattiopetuksesta mitä tahansa, niin ainakin Evon
suhteen olen sitä miltä, ettei missään nykyaikaisessa oppilaitoksessa,
kun otetaan huomioon opettajakunnan vähälukuisuus ja opetusvälineiden
vaillinaisuus, kahdessa vuodessa opita niin paljoa kuin Evolla.
Kyllä kaksi Evon vuotta aivan hyvin vastasivat neljää akateemisessa
vapaudessa hummattua opiskeluvuotta Helsingissä ja enemmänkin.

Mutta toiselta puolen Evo oli liian syrjässä. Jos metsänhoidon opetus
olisi sinne jäänyt, olisi se yhä edelleenkin saanut olla lapsipuolen
asemassa, sillä siihen oli jo totuttu, ettei Evolle mitään annettu
eikä mitään uhrattu. Evo oli sitä paitsi aivan liiaksi riippuvainen
Metsähallituksesta. Metsähallitus asetti Evon opettajat ja näin he
tulivat meillä niin tavallisesta ummehtuneesta virastobyrokratiasta ja
suosikkijärjestelmästä riippuvaisiksi.

Kuittaan itse Evon opiskelun näin lyhyeen. Jos Evo oli
sopimaton internaatiksi, niin se ei suinkaan merkitse sitä että
internaattijärjestelmä olisi hyljättävä, sillä Evo oli tyhmästi
ja virkavaltaiseni järjestetty internaatti. Viisaasti järjestetty
internaatti, jossa vallitsee akateemisen suvaitsevaisuuden henki, on
ihanteellinen oppilaitos.




VIII luku,

jossa äkkiarvaamatta joudutaan politiikkaan.


Elämä Evolla oli rauhallista ja yksitoikkoista. Tietysti sielläkin
luettiin sanomalehtiä ja sielläkin oli suomettarelaisia ja
nuorsuomalaisia ja svekomaanejakin, mutta hyvin vähän meitä kuitenkin
valtiolliset tapahtumat liikuttivat. Suurehkoja ristiriitoja ei
ilmaantunut eikä meidän keskuudessamme ollut sellaisia puolueriitoja
kuin ylioppilaiden kesken Helsingissä. Mutta äkkiä tuntuivat
valtiolliset tapahtumat Evollakin. Marraskuun suurlakko 1905 puhkesi
yllättäen, ilman että me olimme tunteneet enteitä tämän suurtapahtuman
tulosta. Oli outoa kuulla, että junat olivat lakanneet kulkemasta
ja että olimme eristetyt muusta maailmasta. Puhelimitse pääsimme
Hämeenlinnaan ja saimme sieltä kuulla sen vähän, mitä tässä kaupungissa
tiedettiin.

Mekin päätimme yhtyä vallankumousliikkeeseen ja tehdä lakon.
Päätöksemme oli yksimielinen.

Mutta mitä sen jälkeen oli tehtävä, siitä meillä ei ollut aavistusta.
Tirehtöörimme, joka luonnollisesti oli saanut tietoja asemasta
ja tiesi, että tällaisia myötätuntoisuuslakkoja tehtiin, otti
ilmoituksemme vastaan luentosalissa ja piti sen jälkeen puheen, jossa
hän lausui toivovansa menestystä niille päämäärille, joita ilmoitimme
kannattavamme.

Löimme huonetoverini kanssa viisaat päämme yhteen ja päätimme lopulta
veli Juliuksen kanssa painua kotipaikoillemme. Julius oli suuri
historian tuntija, varsinkin Ranskan vallankumouksen historian, ja
olinhan minäkin Eetu Naskalin koulussa saanut jonkinlaisen käsityksen
siitä, että vallankumous kuului ajan mahdollisuuksiin. Niin harkitsimme
viisaimmaksi lähteä tästä yksinäisestä paikasta tiehemme P:n
kaupunkiin, jossa olisimme lähempänä suurtapahtumia.

Minun oli kuitenkin tehtävä eräs käytännöllistä laatua oleva huomautus.
Käteiset pääomani olivat ainoastaan KSmk. 0:45, millä ei hevin
matkoja tehdä ainakaan P:iin asti, jonne oli 350 kilometrin matka, ja
kun rautatiet eivät toimineet, oli meidän lisäksi tehtävä matkamme
hevosella.

Veli Juliuksella oli kukkaro. Hän sai aina kotoaan sievoiset
kuukausirahat, mutta niistä hän kulutti vain, mitättömän osan. Hän ei
tupakoinut eikä käyttänyt väkijuomia, vaan pani säästöön. Otaksuin,
että häneltä löytyisi suurempi rahasumma kuin meiltä muilta yhteensä.

Samantapaisessa vallankumoustilanteessa moni kapitalisti väittää
olevansa köyhä ja vetäytyy kuoreensa koettaen siten säilyttää penninsä
viimeiseen asti, mutta niin ei Julius tehnyt. Hän ilmoitti suureksi
hämmästyksekseni suorittavansa minun matkakuluni. Tietysti lainana,
mutta se olikin ensimmäinen kerta eläessäni, jolloin minulle suorastaan
tarjottiin luottoa.

Kiitin ja ilmoitin mielelläni lähteväni matkaan. Tosin tunsin
epäilystä, ettei tämä tarjous johtunut yksinomaan jalomielisyydestä,
vaan myös siitä, että matka oli tehtävä hevoskyydillä. Jos Julius olisi
matkustanut yksin, olisi hän saanut maksaa koko kyydin, mutta tällä
tavalla hänellä oli ainakin toiveita saada puolet takaisin.

Joka tapauksessa nousimme muiden kadehtimina kärryihin ja läksimme
matkaan. Paria poikkeusta lukuunottamatta istuivat muut ankkurissa eikä
heillä ollut mahdollisuuksia puhaltaa rahaa, sillä ei sitä ainakaan
Evolla ollut.

Kun Hämeenlinnan tornit alkoivat näkyä, niin aivoissani alkoi
välähdellä kuvia ruuasta parine viinaryyppyineen ja olutpuolikkaineen,
sillä emme olleet syöneet koko matkalla. Juliuksella oli kukkaro,
mutta hän ei ollut suuriruokainen mies, eikä varmaankaan ollut aikonut
matkalla tuhlata rahoja ruokiin. Mutta Julius löi minut toisen kerran
hämmästyksellä: — Kun Hämeenlinnaan tullaan, niin minä tarjoan sinulle
hotellissa illalliset oikein ryypyn kanssa.

Ryypyt oli muuten sangen hyvä luvata, sillä tähän hyvään aikaan ne
kuuluivat lisämaksutta illalliseen. Aivan yhtä hyvin olisimme tosin
voineet syödä Hämeenlinnan kestikievarissa ja silloin olisivat ryypyt
jääneet saamatta.

Mutta Hämeenlinnan hotelliin saavuttuamme meille ilmoitettiin, että
ruokaa kyllä saa, mutta väkeviä ei anneta.

Mällistelimme aikamme ja huomasimme vähitellen, että kaikki ennen
kuvittelemamme mahtajat olivat pyyhkäistyt pois. Jonkinmoinen
Hämeenlinnassa painettu tietolehtinen tai oikeastaan useampiakin
ojennettiin meille ja niin saimme selvän valtiollisesta tilanteesta.

Suureksi ja tärkeäksi mahtihenkilöksi koko maassa oli ilmestynyt
kapteeni Kock, punakaartin päällikkö, ja vallassa tuntui olevan
Eetu Naskalin puolue, jolla ei ollut tähän mennessä ollut juuri
mitään sanomista. Tilanteen edistämiseksi oli väkijuomain anniskelu
lopetettu, sillä jo silloin vallankumouksen järjestäjät ymmärsivät,
että kieltolaki on tehokas keino sekasotkun aikaansaamiseksi. Senhän
varjolla helposti pääsee nuuskimaan toisten asioita ja sen avulla
voitiin myös antaa nuuskimishaluisille ihmisille töitä.

No, joka tapauksessa olimme saaneet kuulla paljon enemmän uutisia
kuin olimme voineet odottaa. Siinä istuessamme ilmestyi paikalle
punanauhainen mies, joka röyhkeästi rupesi tiedustelemaan, mitä miehiä
olemme ja minne aiomme. Mies käyttäytyi ärsyttävästi, ja kun lopulta
uskalsimme kääntyä poliisin puoleen, ellei hän jätä meitä rauhaan,
niin saimme tietää, ettei nykyään ole poliisia, vaan että hän on tällä
kertaa vähintään poliisikonstaapelin arvoinen.

Alistuimme silloin nöyrästi kuulusteluun, jonka päätyttyä mies jätti
meidät rauhaan ilmoittaen kuitenkin, ettemme saa kaupungista poistua
ilman lakkokomitean lupaa.

En voi sanoin kuvata, miltä tuntuu, kun yht'äkkiä ikäänkuin kaikki
vanha ympärillä romahtaa. Oliko siis enään olemassa keisaria tai
kenraalikuvernööriä tai hallitusta tai mitään virastoja? Ryhtyisikö
maassa oleva venäläinen sotaväki mahdollisesti käyttämään aseitaan?
Oliko ehkä jossakin jo syntynyt kahakoita oman maan kansalaisten kesken.

Keskustellessamme asiasta hotellin henkilökunnan kanssa huomasimme
heidän pitävän kaikkea tapahtunutta ohimenevänä farssina. He
suorittivat tehtäviään niinkuin ennenkin. Käytännöllinen jokapäiväinen
elämä ei heti suistu raiteiltaan, vaikka svabodaa ryhdytäänkin
toteuttamaan. Sanaa svaboda ei silloin tosin käytetty, mutta
eräänlaista svabodan alkua jo tämä oli.

Syödessä keskustelimme nurkassamme, mitä meidän olisi tehtävä. Olimme
yksimielisiä siitä, ettei meillä ollut aihetta jäädä Hämeenlinnaan.
Siitä oli vain kysymys, kääntyisimmekö takaisin vai jatkaisimmeko
matkaamme niinkuin olimme aikoneet. Matka oli Helsinkiin paljon
lyhyempi kuin P:iin, joten minä puolestani ehdotin lähtöä Helsinkiin,
jossa ainakin saisimme olla lähellä suurtapahtumia. Mutta tätä
ehdotusta toverini vastusti jyrkästi. Ja kun hänellä kerran oli
kukkaro, niin oli hänellä selvästi myös ratkaisuvalta. Lopulta
päätettiinkin siis, että lähdemme kuin lähdemmekin P:iin aikaisemman
suunnitelman mukaisesti.

Nyt oli hauska tietää, pääsisimmekö kaupungista ilman rettelöitä.
Päätimme lähteä samana iltana ja maksoimme laskun. Jätimme kumpikin
matkakamppeemme hotellin eteiseen ja lähdimme hankkimaan hevosta.
Matkalaukkumme olisivat ehkä kaupungilla herättäneet "lakkokomitean"
huomiota ja siksi päätimme ensin tiedustella kievarista hevosta ja ajaa
sen jälkeen hotelliin tavaroita noutamaan.

Kievarissa ei ensin tahdottu antaa meille hevosta, mutta kun ilmoitimme
olevamme evolaisia, jotka olivat sattumalta kaupungissa ja jotka
tietysti tahtoivat päästä takaisin Evolle, niin ei kievarin isännällä
lopulta ollut mitään asiaa vastaan.

Poikkesimme hotellissa ja olimme tyytyväisiä siihen, että olimme
saaneet kyytimieheksemme aivan nuoren poikasen. Hän sai luvan istua
peräpenkkiin ja toverini tarttui ohjaksiin. Käänsimme kaupungista
päästyämme hevosen aivan toiseen suuntaan kuin mitä poika oli
odottanut. Hän vastusteli ensin, mutta kun ilmoitimme, ettei hänelle
kuulu, mihin ajamme, niin ei hän enää puhunut mitään. Hän oli itse
asiassa ehkä tyytyväinenkin, sillä ensimmäinen kievariväli oli tänne
lyhyempi kuin Evolle päin.

Toverillani oli kartta, joten tiesimme hyvin, miten meidän oli
kuljettava. Matkamme sujuikin ilman kommelluksia. Eräässä kievarissa
meidät tosin herätettiin ja tiukattiin jonkinlaista matkalupaa, mutta
kun rehellisesti sanoimme, ettei meillä sellaista ole emmekä sitä ole
tähänkään asti tarvinneet, niin jäi asia siihen. Siihen aikaan ei
paikallisen lakkokomitean jäsenillä näyttänyt olevan kovinkaan tiukkoja
oorteleita.

Hitaasti mutta varmasti lähestyimme koulukaupunkiamme ja vasta
viimeisessä kievarissa jouduimme kiikkiin. Siellä oli kievarin
miehittänyt punakaarti ja meille ilmoitettiin, ettei P:sta lasketa
ainoatakaan herraa pois eikä heitä sinne myöskään päästetä. Olimme
saapuneet kievariin myöhään illalla ja syysyö oli pimeä. Emme olleet
aikoneetkaan enää sinä yönä matkata eteenpäin. Jäimme sentähden
mielellämme kievariin yöksi.

Mutta yön hiljaisuudessa aloimme väkisinkin miettiä, mitä meidän
olisi tehtävä. Olimme lähellä sellaisia paikkoja, joissa minulla oli
tuttavia. Mutta, ikävä kyllä, ne olivat toisella puolen jokea. Olimme
lähestyneet P:n kaupungin suurta tehdasympäristöä, jossa asui täysin
vallankumouksellista väestöä. Olin kerran pistäytynyt tässä kievarissa
ja vähän jutellutkin kievarin isännän kanssa, joka muuten oli
aatelismies ja oikein vapaaherra. Mutta tätä aateluutta ei enää näkynyt
missään, sillä hän oli sortunut talonpojaksi ja lisäksi menettänyt
talonsakin ja kievaria piti nyt hänen emäntänsä. Vapaaherraksi häntä ei
kukaan karahteerannut ja tuskinpa edes paikkakuntalaisetkaan tiesivät
hänen komeasta arvonimestään.

Jonkin aikaa lojuiltuamme ehdotin, että menisin vapaaherran puheille
tiedustellaksemme kuulumisia. Vedin siis vaatteet päälleni ja menin
tupaan. Siellä istuskelivat vartijat, joiden joukkoon istuin muina
miehinä tupakoimaan. Isäntä oli mennyt asioille joen toiselle puolelle
eikä tiedetty, saapuisiko hän yöllä vaiko vasta seuraavana aamuna.

Pirtissä oli myös P:n tehdastyöläisiä ja heidän mielipiteensä eivät
suinkaan olleet mieltä kohottavia. Jo silloin puhuttiin herrojen
tappamisesta ja sanottiin, että nyt on P. meidän vallassamme ja sitä me
emme luovuta, sillä nyt on voima valtaa.

Palasin takaisin toverini luo eikä mielialamme suinkaan ollut
ruusunhohtoinen. Kuvittelimme asemaamme hyvinkin vaaralliseksi.
Jokainenhan ajattelee itseänsä maailman keskipisteeksi, ja meille
tuli harras halu päästä tiehemme koko talosta. Pelko ei yksin tätä
aiheuttanut. Ajattelimme myös sitä, ettemme ehkä saisikaan kyytiä
vaan estettäisiin meidät lähtemästä ja siinä saisimme sitten istua ja
ihmetellä.

Ulkona oli pimeä kuin säkissä, emmekä voineet nähdä juuri mitään.
Korvamme erottivat kuitenkin askelia yössä. Kuulimme, jonkun tulevan
eteiseen.

Arvasin isännän tulleen yöllä kotiin aikaisemmin kuin olin osannut
odottaa, sillä en arvellut hänen mielellään liikkuvan öiseen aikaan.
Otaksuin tästä, että rannassa varmasti oli vene ja tiesin vanhastaan,
ettei täällä veneitä eikä airoja yleensä lukita. Asuimme rakennuksen
päässä, josta muistin suoran ja leveän tien johtavan rantaan.
Todennäköisesti vene oli tämän tien päässä, pyykkirannassa.

Hyvin äkkiä päätimmekin jättää koko talon ja lähteä veneellä tiehemme.
Löimme pöytään kaksimarkkasen yösijastamme ja astuimme kapsäkkeinemme
ulos ikkunasta. Painuimme suoraan polkua myöten rantaan, löysimme
sieltä veneen ja läksimme painumaan myötävirtaan.

Silmämme alkoivat vähitellen tottua pimeään ja syksyinen yö alkoi
myös hieman valjeta. Liikuimme aika nopeaan, mutta oli vielä siksi
pimeä, etten joen yksitoikkoisesta rannasta osannut erottaa, kuinka
pitkällä olimme. Matkamme ei ollut aivan vaaraton, sillä oli olemassa
mahdollisuus soutaa erehdyksessä koskeen, joka oli noin pari kilometriä
määräpaikkamme alapuolella. Meidän täytyi sen vuoksi myös kuunnella,
kuuluisiko kosken kohina. Vähitellen alkoi kuitenkin syttyä tulia ja
niin saimme paikallisuudesta selvän. Nousimme Koskelan talon rantaan,
jossa olin vanha tuttu.

Täällä oli isäntäväki jo ylhäällä ja meidät otettiin avosylin vastaan.
Olisimme olleet mielissämme, jos meillä olisi ollut edes uutisia
kerrottavana, mutta mehän olimme tietämättömiä asioiden kulusta ja
pikemmin saamassa kuin antamassa.

Isäntä lupasi tulla meitä P:iin kyytiin. Aamun valjetessa astuimmekin
rattaille ja läksimme painumaan tuttua koulukaupunkia kohti. Aluksi
kaikki näytti olevan ennallaan, portilla ei ollut vartijaa ja saimme
häiritsemättä ajaa kaupunkiin. Kaduilla näimme kuitenkin punaisissa
ruseteissa liikkuvia kansalliskaartilaisia, mitä nimitystä käytettiin
P:n kaupungissa. Eräs kansalliskaartilainen oli vanha tuttavani ja
luokkatoverini. Hän tervehti meitä kättään heiluttaen eikä meistä sen
enempää välittänyt.

Kotona aiheutti tuloni aikamoisen hämmästyksen.

Äitini otti minut avosylin vastaan, mutta isä näytti happamalta.
Hän ei tällä kertaa kuitenkaan kummempia puhunut, kuunteli vain
kärsivällisesti kertomusta matkastamme.

Toverillani oli kiire päästä kotipitäjäänsä, jossa hänellä oli muutakin
ja naisellisempaa vetovoimaa kuin vain isänsä ja veljensä. Hän istui
kuin neuloilla ja hädin tuskin nieltyään toisen kahvikupin hän lähti
hankkimaan kyytihevosta.

Näin olin siis kotona. Rupesin heti ottamaan selvää, minkälainen oli
tilanne P:n tasavallassa syksyllä 1905. Eräs tunnettu kaupunkimme,
jota myös sanotaan Pohjolan valkoiseksi kaupungiksi, oli tänä syksynä
julistettu vapaaksi tasavallaksi ja kuulin, että myös P:n kaupungissa
vakavasti harkittiin tällaista toimenpidettä. Kuka kaupunkia hallitsi,
oli asia, johon oli vaikea saada vastausta. Tiedustelin sitä isältäni.
Hänkään ei ollut siitä täysin selvillä, mutta otaksuin kaupungin
johdossa olevan jonkinlaisen triumviraatin. Bobrikoffin aikana
virasta erotettu pormestari von H. oli kansalliskaartin ja siis myös
järjestysvallan päällikkö. Mutta yhtä suurena herrana esiintyi myös
ent. leipuri R., joka mahdollisesti oli kaupungin "presidentti". Vanha
ystäväni Eetu Naskali tuntui hänkin olevan suurtekijä. Hän oli pitänyt
puheita kansalaiskokouksissa ja näytti olevan tavallaan pääministeri
tai molempien ensiksimainittujen herrojen neuvonantaja ja muuten, isäni
käsityksen mukaan, viisain heistä.

— Mutta asiasta toiseen. Minusta olet tehnyt erittäin tyhmästi
lähtiessäsi Evolta tänne. Kävi miten kävi, niin matkarahat ovat joka
tapauksessa tyhjään heitetyt. Olisit tehnyt viisaammin, jos olisit
jäänyt Evolle kirjojesi ja karttatöittesi ääreen. Ei tämä vallankumous
sinun apuasi tarvitse eikä koko teidän kurssinne, joten teidän koko
lakkohommanne oli täyttä typeryyttä. Mutta ei tästä sen enempää, onhan
suurempiakin tyhmyyksiä tehty. Lakossahan me olemme, herra nähköön,
kaikki ja tietysti ajatellaan, ettei tällainen ehkä parin viikon
erikoisloma mitään merkitse. Mutta minä tulen ainakin vaatimaan, että
joululomaa lyhennetään saman verran, sillä kyllä ylioppilaslaskut
tulevat tänä vuonna samanlaisiksi kuin ennenkin ja jos matematiikka
menee kirjoituksissa huonosti, syytetään siitä lopulta minua eikä
vallankumousta.

Tiedustelin hänen mielipidettään siitä, mitä ympärillä tapahtui.

— Mitä täällä Suomessa tapahtuu, on myrskyä vesilasissa eikä sillä ole
sen suurempaa merkitystä. Venäjän tapahtumista taas en tiedä, mutta sen
verran ymmärrän, että ne ne tämän asian ratkaisevat. Tässä kaupungissa
joka päivä pidettävillä kokouksilla on sangen vähäinen merkitys, enkä
sentähden ole niissä viitsinyt käydä. Mutta jos sinua haluttaa, niin
pistäydy raatihuoneen torille klo 12.




VIII luku,

jossa kuvaillaan; millainen oli kansankokous armon vuonna 1905.


En silloin vielä tiennyt, että kaiken kansanvallan ja demokraattisen
edustuksen pohjana olivat kansankokoukset, joita mieluimmin pidettiin
toreilla, sillä muuallahan ei ollut tilaakaan valtaville väkijoukoille.
Kun puolenpäivän aikana kuljin Raatihuoneen torille, oli sinne
kerääntynyt puolisen tuhatta henkeä hevosenkengän muotoiseen kaareen
teatteritalon edustalle. Hetken kuluttua alkoivat työväenmarssin
säveleet kaikua ja sitten astuivat paikalle nelimiehisissä riveissä
työväenjärjestöt. Ensimmäisenä kulki leipuri R. ja hänen rinnallaan
karvarinkisälli Paukkunen. Heillä molemmilla oli valtavat punaiset
airueennauhat. Punainen airueennauha kuului muuten Stanislain
ritarikunnan ensimmäisen luokan ritarimerkkiin ja se oli solmittukin
samalla tavalla, hartioilta vyötäisille. Sitten tuli lipunkantaja.
Lipputanko päättyi puusta veistettyyn kullattuun nyrkkiin ja lippuna
liehui punainen vaate, johon oli merkitty sanat: voima on valtaa.

Lippua seurasi järjestyneiden työläisten valtava joukko. Ensin miehet
ja sitten naiset.

Näiden jäljestä tuli kansalliskaarti, laittomasti erotettu pormestari
etunenässä. En ollut ennen nähnyt näin paljon väkeä yhdellä kertaa.

Kun väkijoukko oli aikansa odottanut, astui teatterin parvekkeelle
leipuri R. ja aloitti puheensa:

— Kansalaiset! Me olemme murskanneet tsaarinvallan ja me olemme nyt
vapaat. On ihmeellistä, ettei ihmiskunta ole ennen keksinyt sitä
keinoa, suurlakkoa, joka nyt on saanut entiset mahtavat vallanpitäjät
polvilleen. Kaikkialla Suomessa ja kaikkialla Venäjällä ja pian
kaikkialla maailmassa määrää sosialidemokraattinen köyhälistö.
Köyhälistö ottaa nyt vallan käsiinsä ja esittää seuraavat vaatimukset:
8-tuntinen työpäivä, alin palkka laissa määrättävä, kaikki tuotannon
välineet valtion haltuun — — —

Tällä kohtaa alkoi keskeltä yht'äkkiä kuulua sähinää ja murinaa ja koko
joukon valtasi pakokauhu. Innostunut kuulijakunta alkoi hajota kuin
säkillinen akanoita tuuleen.

Silloin kuului voimakas huuto: ei mitään vaaraa, pysähtykää.
Vähitellen joukko tyyntyikin ja palaili takaisin. Huutaja oli eräs
asianajoapulainen, joka oli esiintynyt kagalin asioissa ja jonka
olin havainnut kansalliskaartilaisten riveissä. Hän ilmoitti, että
oli saatu uutisia muualta maailmasta ja alkoi niitä lukea. Uutisista
selvisi, että Helsingissä Rautatientorilla oli torikokouksessa asetettu
maalle uusi hallitus, johon kuului m.m. eräs p:lainen. Nyt siis
tiedettiin, ketkä tulisivat meitä hallitsemaan. Hallitus oli sekalaista
seurakuntaa. Siihen kuului kansaa kaikenlaista aina rautatievaunun
putsaajasta ratsuväen kenraaliin asti. Samalla ilmoitettiin, että
bobrikoffilaissenaatti oli eronnut.

Ilmoitus otettiin vastaan hyvä-huudoin.

Nyt astui parvekkeelle karvarinsälli Paukkunen, joka lausui
käsityksenään, ettei hän puolestaan tiedä, kuinka lopullinen tämä
hallitus on. Yleensä on päätetty, ettei mitään ilmoituksia uskota,
ennenkuin ne ovat vahvistetut kapteeni Kockin allekirjoituksella.
Mutta kaikesta päättäen hallitus on oikea, koskapa se on valittu
kansankokouksessa. Tästä syystä on selvää, että tämä hallitus
vähitellen myöskin vahvistaa paikallisten hallitusten toiminnan ja
määrää paikalliset hallitusmiehet. Mutta sitä ennen on tietysti
kaupunkia hallittava samoin kuin tähänkin asti.

— On itsestään selvää, että uusi hallitus tulee pitämään pyhänä
väkijuomien kieltolain. Väkijuomien kieltolain kautta häviää maailmasta
painajainen, joka tähän asti on niin monta kotia onnettomaksi tehnyt.

— Sillä onko nyt laitaa, että työmies heti saatuaan litviikinsä,
useinpa vielä kahden viikon litviikin, menee ja juo sen, niin että
vaimolle ja lapsille ei jää rahaa edes leipään. Ja vaikka vaimo tulee
tilipaikalle ja koettaa taluttaa miehensä kotiin, työntää mies hänet
röyhkeästi syrjään, menee tillikkaan ja juo siellä viinaa. Hänen
taskunsa tyhjenevät ja hänen päänsä täyttyy ja kun hän tulee ulos, niin
hän kellahtaa katuojaan. Ja poliisi vie hänet pahnoille ja potkii häntä
niinkuin rikollista.

— Ja maistuuko viina sitten hyvältä? Ei, tuhat kertaa ei. Kyllä minä
olen aivan samaa mieltä kuin tohtori Helenius, että ennen joisin vaikka
kirjoitusmustetta kuin viinaa.

— Mutta sitten kun kieltolaki tulee voimaan, ei enää mistään saa
viinaa. Viinapannut lyödään kymmenpennisiksi, työläisellä on rahaa
ja hänen lapsensa kulkevat hyvin puettuina. Hänen vaimonsa kalpeat
kasvot käyvät punakoiksi, hänen kotinsa käy kiiltävän puhtaaksi ja
kaikkinainen saasta katoaa hänen rappujensa edestä.

— Vallankumouksellinen eläköön-huuto kieltolaille!

Pesijätär Saara Pulkkinen astui puhujalavalle:

— Minä kannatan hallitusta ja myös toveri Paukkusen esittämää
kieltolakia. Me olemme nyt siis päässeet nelisäätyisistä
valtiopäivistä, tuosta nelipäisestä käärmeestä joka vuosituhansia on
imenyt Suomen kansan verta. Sillä tämä on viimeinen taisto, niinkuin
laulussa lauletaan, ja maa on meidän eikä laiskojen lurjusten.
Ja me tahdomme ja vaadimme täyden vapauden, täysivelvollisen
yhdenvertaisuuden ja tasa-arvoisuuden ja yhden kamarin, niinkuin tällä
paikalla jo monta kertaa ennen on sanottu. Tämän kaiken me vaadimme
ja tätä me puolustamme vereen ja henkeen asti. Sillä me tulemme
saavuttamaan vapautemme ja porvarista itsestään riippuu, tuleeko sen
tie olemaan verinen. Mutta vaikka meidän täytyisi verisin jäljin
kulkea vapauteen, niin me vaadimme yleisen ja yhtäläisen ja salaisen
naisten äänioikeuden. Vaadimme siis miesten äänioikeuden yhteydessä
salaisen naisten äänioikeuden. Sillä nainen on yhdenvertainen miehen
kanssa ja minä sanon, että pyykin peseminen on aivan yhtä arvokasta
ja yhteiskunnalle tärkeätä työtä kuin istua kuskipukilla ja kuskata
herroja. Ja kuitenkin ajuri istuu kuskipukilla lämpimässä turkissaan
ja herrat antavat hänelle juomarahoja. Mutta me pesijättäret saamme
talvisinkin värjötellä Isonsannan pyykkirannassa ja viruttaa herrojen
pyykkiä. Siellä ovat myöskin kaikkien miesten, sanon köyhälistön
vaimot, ja se on kovaa työtä se. Mutta onko köyhälistövaimo milloinkaan
saanut tunnustusta tai kiitosta työstään? Ja jos sitten yksi ainoa
perseeteli katoaa, olkoon se kuinka kulunut ja lopussa tahansa, niin
pitää herrasväki siitä elämää.

— Alas porvarit, alas, alas!

       *       *       *       *       *

Näitä kokouksia ei sentään pidetty kuin vajaa viikko, sillä
keisarillinen manifesti, joka antoi Suomelle takaisin siltä riistetyt
oikeudet, julkaistiin ja niin oli marraskuun suurlakko loppunut. Niin
oli myös loppunut minunkin lakkoni ja pääsin taas Evolle junalla
niinkuin ennenkin.




IX luku,

jossa selostetaan tunnelmaa suurlakkoviikon jälkeen


Kun oli saatu maahan laillinen hallitus, jonka etunenässä oli Leo
Mechelin, niin riemuittiin kaikkialla porvarillisissa piireissä. Tosin
suomettarelaiset olivat jonkin verran happamia, sillä heidän täytyi
vetäytyä syrjään johtoasemistaan, mutta itse asiassa hekin olivat
tyytyväisiä tapahtuneeseen. Mutta se, joka luuli vanhojen hyvien
aikojen palanneen, erehtyi suuresti.

Näyttämölle oli ilmestynyt sosialidemokraattinen puolue, joka tahtoi
repiä alas kaiken, mitä ennen oli rakennettu. Se ei ollut tyytyväinen
mihinkään entiseen, se esitti joka päivä uusia vaatimuksia, oikeastaan
itsekään tietämättä, mitä se tahtoi. Olin kirjeenvaihdossa Eetu
Naskalin kanssa, mutta vaikea minun oli tuntea entisen ystäväni
mielipiteitä. Työväestön mielessä ei ollut sen enempää eikä vähempää
kuin että kaikki herrat on tapettava. Mutta jo siihen aikaan opittiin
taktikoimaan ja vaikka kirjoitettiinkin sangen räikeäsanaisesti,
varottiin kuitenkin suoraan sanomasta, mitä suunniteltiin. Itse
asiassa kuitenkin valmistettiin Venäjän vallankumouksellisten avulla
uutta suurlakkoa, jonka tarkoituksena oli saada aikaan täydellinen
vallankumous Venäjällä ja tietysti myös Suomessa. Porvaristo oli
täysin turvaton. Sillä ei ollut aseita eikä se hevin voinut turvautua
tsaarin sotavoimaan. Tämän seikan oivalsivat venäläiset vallanpitäjät
hyvin ja sen vuoksi koettivat he vaikeuttaa kaikin tavoin järjestyksen
ylläpitoa maassamme. Poliisivoima oli mitättömän pieni eikä sitä
saanut lisätä eikä sille myöskään saanut hankkia parempaa aseistusta.
Kun Helsingin poliisimestari ehdotti, että Helsingin poliisille
hankittaisiin 200 kivääriä, joka olisi ainoa aseellinen voima, mikä
Mechelinin hallituksella olisi käytettävänään, ei tähän suostuttu.
Työväestö koetti kaikin tavoin aseistaa itseään. Tähän aikaan tulivat
dynamiittivarkaudet kuuluisiksi. Työväen toimihenkilöt varastivat
dynamiittia ja kätkivät sitä työväentaloihin, joiden näyttämöjen
alustat olivat suosittuja kätköpaikkoja. On hämmästyttävää, kuinka
pienellä poliisivoimalla siihen aikaan kuitenkin voitiin järjestystä
hoitaa ja rikollisia saada kiinni. Dynamiittivarkauksista eivät
sosialistit luonnollisesti olleet tietääkseenkään ja heidän lehdissään
keljuiltiin kaikin tavoin puolue asiasta irti rikollisen joutuessa
kiinni.

Olisi luullut, että niin syrjäinen seutu kuin Evo olisi jäänyt
ennalleen. Mutta näin ei käynyt. Metsäopistolla oli pieni saha
pääasiallisesti opetusta varten ja siellä jouduimme tavallaan
tekemisiin "tehdastyöväen" kanssa. Metsätyöväkeä taas oli metsissä
ja uittotyöväkeä uittoväylillä. Oli omituista, kuinka nopeasti sana,
sosialidemokratia, oli kaikki nämä lumonnut. Työväen käytös muuttui
kuin taikaiskusta, se alkoi arvostella sille annettuja määräyksiä ja
antoi varsinkin meidän oppilaiden tietää, ettemme mitään ymmärrä. Mekin
muka olimme yhteiskunnan kermaa, jonka hyväksi työväen täytyy uhrata
hikensä ja voimansa. Meistä, jotka emme mihinkään kykene, kasvatetaan
herroja heitä komentamaan, heitä, jotka itse ymmärtäisivät kaiken
paremmin kuin me.

Muistan väittelyn erään vanhan työmiehen kanssa, jota ennen olin
tottunut pitämään hyvänä ystävänäni ja jonka kanssa olin monet pullot
ja tupakkarasiat jakanut. Koetin hänen kanssaan päästä yksimielisyyteen
siitä, että herrojakin, so. lukeneita miehiä johonkin tarvitaan, mutta
hän ei myöntänyt olevan ainoatakaan alaa, johon niitä olisi tarvittu.

Kun selitin, ettei lukematon ja oppimaton mies kykene lääkäriksi,
niin naurahti Taavetti Kiiliäinen ja kertoi useita tapauksia, jolloin
lääkärit olivat menetelleet aivan väärin ja tappaneet ihmisiä, jota
vastoin kuppariämmät ja poppamiehet osasivat parantaa monia, jotka
lääkäri jo oli hylännyt.

Insinöörin tarpeellisuus rautatiesiltaa rakennettaessa ei mennyt hänen
päähänsä, sillä hänen mielestään työn raskaan raatajat olivat tehneet
ja rakentaneet kaiken.

Lopulta kysyin häneltä, kelpaako hänestä esimerkiksi tavallinen työmies
ranskankielen professoriksi, jolloin sain sen vastauksen, että jokainen
ranskalainen jätkä osaa ranskaa. Kysyin sitten, eikö ranskalainen
professori osaa sitä kuitenkin paremmin kuin ranskalainen jätkä, mutta
tähän hän vastasi, että pian tulee se aika, jolloin Ranskassakin
tapetaan kaikki professorit.

Ei voi sanoin kuvata, kuinka paljon tuollainen äkkiä leimahtanut
tyytymättömyys voi katkeroittaa elämää. Työtä ei tehty enää niinkuin
ennen, sillä jokainen työntekijä odotti vain sitä hetkeä, jolloin
hän saisi heittää kirveen tai kuokan kädestään ja ruveta herraksi.
Minkäänlaista käsitystä siitä, että asia ei muuttuisi vaikka herrat
tapettaisiin, ei työväestöllä ollut. Se ei ymmärtänyt, ettei tukkipuu
silloinkaan itsestään irtaudu kannostaan ja siirry saharaamin lävitse
tai ettei pelto kasva kylvämättä ja kyntämättä, vaikka tuo ihailtu
sosialidemokratia pääsisikin valtaan. Työväestöllä ei ollut myöskään
minkäänlaista suhteellisuuskäsitystä. Kuulin usein sanottavan,
että pannaanpa nyt herrat vuorostaan tekemään työtä ja työmiehet
laiskottelemaan. Ei silloin ajateltu, että herroja on siksi vähän, että
vaikka he tekisivät kukin kymmenen miehen työn, niin ei sittenkään
pystyttäisi elättämään työtätekemätöntä proletariaattia.

Mitä esimerkiksi työlakko oli, siitä oli suurimmalla osalla Suomen
kansaa tätä ennen ainoastaan harmaa aavistus. Mutta nyt syntyi lakkoja
vähän joka paikassa. Tietysti niihin oli usein syytäkin, mutta
hyvin omintunnoin voi sanoa, että aivan yhtä usein niitä tehtiin
aiheettomasti. Varsinkin purouitoissa tulivat lakot suosituiksi, sillä
purouitto täytyi suorittaa päivälleen, muuten vesi loppui. Niinpä
kerrankin Evolla satakunta uittotyöläistä teki lakon purouiton juuri
kiireimmillä ollessa ja esitti hyvin röyhkeitä vaatimuksia. Mutta tällä
kertaa lakko meni pommiin, sillä kolmekymmentä ylioppilasta uitti
kuin leikkiä laskien saman puumäärän, jota uittamaan olisi tarvittu
satakunta työn raskaan raatajaa.

Keisarillisessa manifestissa oli nimenomaan määrätty, että
valtiomuotomme oli muutettava ja meillä oli saatava aikaan
yksikamarinen eduskunta yleisen, yhtäläisen, salaisen ja välittömän
äänioikeuden perusteella. On aina muistettava, että aloite nykyisen
eduskuntalaitoksemme luomiseksi on ratkaisevasti tullut Venäjän tsaarin
taholta. Selvää on, ettei se hänen keksintöään ollut, mutta vielä tänä
päivänäkään ei varmuudella tiedetä, mitä tietä yksikamari manifestiin
tuli. On sanottu, että se olisi ollut suomettarelaisten keksintöä,
koska nämä muka olivat huomanneet, etteivät he ainakaan nelisäätyisessä
eduskunnassa päässeet määräävään asemaan. Mutta on niitäkin, jotka
ovat sitä mieltä, että koko puuha olisi ollut mustasotnialaisten
valtioviisautta. Se olisi siis ollut jonkinmoinen hallitse- ja
hajoitaperiaatteen toteuttamisilmiö. Joka tapauksessa tässä on kysymys,
jota historiantutkijoiden vähitellen sietäisi penkoa. Onhan tämä
tapahtuma vielä siksi nykyaikaa lähellä, että siitä pitäisi saada täysi
selvyys.

Yksikamarisen eduskunnan vastustajia oli itse asiassa sangen
vähän. Monikaan ei voinut aavistaa, että eduskuntaan tulisi puolet
sosialisteja. Sen ajan valtiomiehet ymmärsivät huonosti Suomen kansaa
ja yleisen käsityksen mukaan sosialisteja oli ainoastaan kaupungeissa,
jota vastoin maalaisväestömme oli sen tartunnasta vapaa. Niinpä eräs
tunnettu poliitikko otaksui, että uuteen yksikamariseen eduskuntaan
tulisi enintään parikymmentä sosialistia.

Yleensä ei yksikamarista eduskuntaa siis vastustettu. Näin oli asian
laita ainakin kansan keskuudessa ja varsinkin maaseudulla. Evon
ympäristöllä kaikki olivat sosialisteja. Minä, joka en omistanut muuta
kuin jonkin verran opintovelkoja ja vähän oppia, olin kapitalisti,
jota vastoin pari tuttuani, kumpikin neljännesmanttaalin isäntiä, oli
kiivaita sosialisteja. Heidän käsityksensä uudesta sosialistisesta
yhteiskunnasta perustui erään akutaattorin lupaukseen, että Evon
kruununpuisto jaetaan Iso-Evon ja Vähä-Evon talollisten kesken. Mutta
kaikkein kiivaimpia sosialisteja olivat luonnollisesti torpparit,
joiden asema yksityismailla oli kurja. Huomautettakoon samalla, että
valtion torpparien asema aina on ollut meillä hyvä, usein suorastaan
kadehdittava. Verot ovat olleet mitättömät ja edut suuret.

Mutta kun kerran talollinenkin oli tyytymätön ja himoitsi lisää, niin
onhan aivan selvää, että yksityistilojen torppareilla oli sitä suurempi
syy tyytymättömyyteen.

Kaupunkilaistyöläisten mielipidettä ei tarvitse sen tarkemmin
perustella. Heidän toimeentulonsa oli siihen aikaan yleensä hyvin huono
ja asunto-olot kurjat. He olivat siis ilman muuta sosialisteja.

Valtiopäivämiesten ajatuksia tilanteesta oli vaikea tietää, sillä
siihen aikaan päätettiin asiat oikeastaan valtiopäiväklubeissa,
ennenkuin päätökset saivat virallisen muodon. Mutta sen verran luulen
tietäväni, sillä tunsinhan minäkin joitakin valtiopäivämiehiä, ettei
ihastus yksikamariin heidän keskuudessaan ollut jakamaton. Mutta
painostus oli kova. On väärin kieltää, että yksikamarisen eduskunnan
säätämisestä päätettiin puukko kurkulla. Olihan eduskuntatalo päätöstä
tehtäessä meluavien ja uhkaavien kansanjoukkojen ympäröimä.

Olen tässä kertonut paljon sellaista, joka voi tuntua hieman oudolta ja
epädemokraattiselta, sillä ainahan marraskuun suurlakosta on puhuttu
myötätuntoisesti, mutta olisin epärehellinen, ellen suoraan sanoisi,
että se ei suinkaan tuonut kovinkaan paljon valoa Bobrikoffin synkkien
aikojen jälkeen. Päinvastoin se oli ikäänkuin salaman leimahdus, joka
äkkiä tunki valonsa maamme kaikkiin kolkkiin ja silmänräpäyksessä toi
esille kansamme rikkinäisyyden.

Bobrikoffin aikana olivat virkamiehet kaikkein vaikeimmassa asemassa.
Heidän täytyi ottaa vastaan ensimmäisenä sortajan hyökkäys ja sadat
olivat ne virkamiehet, jotka uskollisuutensa ja isänmaanrakkautensa
palkaksi olivat joko kokonaan menettäneet toimeentulonsa tai joutuneet
sangen kurjaan asemaan. Olisi odottanut, että saavutettu vapaus olisi
tuottanut heillekin jotakin iloa, mutta niin ei suinkaan tapahtunut.
Virkamiesten asema vain vaikeutui vapauden tuodessa mukanaan yhäkin
kummittelevan käsityksen virkamiehestä kansan palvelijana. Tuskin
mikään fraasi on tätä turmiollisempi. Oltiin sitä mieltä, että
virkamiehen määrääjänä ei ole hänen esimiehensä tai valtio, vaan
kuka Matti tai Mikko tahansa. Varsinkin sellaiset virkamiehet, jotka
joutuivat kansan kanssa suoranaisesti tekemisiin, saivat hyvin pian
kokea tämän käsityksen merkityksen. Turvallisessa virastohuoneessaan
istuva ja alaisilleen kiertokirjeitä jakeleva virkamies ei voinut
käsittää niitä vaikeuksia, joita hänen määräyksiensä toteuttaminen
tuotti. Oli hyvin helppo määrätä, että työt ovat työmailla
järjestettävät niin ja niin, että on maksettava se ja se palkka, mutta
toisessa asemassa oli se onneton, joka sai työskennellä linjalla ja
jonka virkahuoneen täytti räyhäävä, mitä hullunkurisimpia vaatimuksia
esittävä jätkäjoukko. Jos tällaiselle joukolle luki jonkin saamansa
kiertokirjeen, niin sai hyvän röhönaurun vasten naamaansa, ja lisäksi
kuulla, että kansan tahto oli toinen ja sitä oli virkamiesten
toteltava. Kansan tahto oli korkein laki.

Evon sydänmailla sai pian nähdä, mitä kansan tahto merkitsi. Kaikkialla
se tuntui kurin höltymisenä ja työsaavutusten pienenemisenä. Mutta
toisaalta oltiin toivorikkaita: kun saadaan koolle kansan itsensä
valitsemat valtiopäivät, niin silloin myös palautuu järjestys. Totta
kai kansa tottelee omia luottamusmiehiään.

Muuttunut tilanne loi mieliin jonkin verran toivorikkauttakin. Kuuluin
niihin, jotka olivat ajatelleet pääsyä valtion leipään ja jotka nyt
voivat toivoa saavansa leipäpaikan. Me kaikki käsitimme asian niin,
että leipäpaikan saanti oli jossakin määrin riippuvainen myös niistä
arvolauseista, joita tutkinnoissa saimme. Ajatukset oli sen tähden
käännettävä syrjään politiikasta. Oli tehtävä työtä ja koetettava saada
hyvät arvolauseet. Tällaiseen tulokseen päädyimme hiljaisuudessa ilman
keskustelujen tai kokouspäätöksiä. Ja niin alkoi ankara lukutyö, jota
ei keskeyttänyt muu kuin kolmiviikkoinen joululoma, jonka vietin P:n
kaupungissa.




X luku,

jossa keskustellaan politiikkaa Eetu Naskalin ja opettaja Huipun kanssa.


Saavuttuani joululomalle P:n kaupunkiin etsin käsiini vanhan tuttavani
Eetu Naskalin, josta oli tullut työväenyhdistyksen puheenjohtaja.
Häneltä sain jo silloin kuulla, että kaikki valo tulee Idästä. Suomen
porvaristo on pettänyt työväen, hän sanoi, sillä se kannattaa Venäjän
tsaarivaltaa, jonka me työläiset tulemme aikanamme kukistamaan.
Suurlakko ei tyydyttänyt meitä, sillä se ei antanut meille mitään,
mutta porvareille se antoi entisen vahan takaisin. Me emme voi tyytyä
mihinkään puolinaisuuksiin.

Eetu Naskali oli opiskellut venäjää ja hän tuntui tietävän paljon
Venäjän oloista. Hän ei kuitenkaan ollut erikoisen halukas
keskustelemaan kanssani, sillä minussakin hän alkoi jo nähdä
porvarinitua. Hän ei ollut niin avomielinen kuin ennen ja kaikesta
huomasin, että hän oli oppinut ulkoa vierasperäisen fraseologian,
jonka mukaisesti hän vastaili kysymyksiini. Vaikea häntä oli muutenkin
tentata, sillä hän oli minua paljon lahjakkaampi ja lisäksi syventynyt
yhteiskunnallisiin kysymyksiin paljon perusteellisemmin kuin minä. Se
vähä koulussa opittua kansantaloustiedettä, joka minulla oli päässäni,
oli hyvin pian kumottu kaikilla niillä fraaseilla, joita marxilaiset
profeetat olivat keksineet. Mutta eräässä asiassa olimme kuitenkin
yksimielisiä: jos venäläinen sortovalta uudelleen alkaisi nostaa
päätään, se tapaisi täällä vastassaan yksimielisen kansan.

Marraskuussa Helsingissä rautatietorilla valittuun hallitukseen, joka
ei muuten hallinnut päivääkään, oli myös valittu opettaja Huippu,
P:sta. Hän oli ollut huomattava passiivisen vastarinnan mies ja sitä
paitsi valtiopäivämies, joten hän oli hyvin perillä politiikasta.
Päätin sentähden lähteä häntä haastattelemaan. Häneltä sain ensi kerran
kuulla että on olemassa suhteellinen vaalitapa. Tällä keksinnöllä
oli nyt päätetty autuuttaa Suomen kansa. Opettaja Huippu oli
Helsingissä käydessään oppinut tuntemaan tämän vaalitavan perusteet.
Eduskunnasta tulee pienoiskuva Suomen kansasta, hän sanoi. Siinä
tulevat suhteellisesti edustetuiksi kaikki ryhmät, joilla vähänkin
voi ajatella olevan vaikutusvaltaa, ja sen vuoksi se tulee kaikissa
asioissa kuvastamaan kansan tahtoa. Suomen kansa saa siis itse määrätä,
kuinka sitä hallitaan, ja silloin tulemme saamaan sellaiset lait, jotka
vastaavat meidän luonnettamme ja taipumuksiamme. Kansa itse parhaiten
tietää, miten sitä on hallittava.

Rohkenin tätä hieman epäillä. Minusta tuntui siltä, ettei kansa voinut
olla tällaisista asioista niinkään selvillä. Sanoinkin sen vuoksi, että
Suomen kansa on oikeastaan vielä sangen sivistymätön ja kehittymätön
kansa, joka ei juuri tunne muuta kuin oman nurkkansa olot. Sentähden
on vaikea käsittää, että se pystyisi hallitsemaan itseään. Korkeintaan
kykenisi siihen maamme sivistyneistö. Sekin on vielä tällaiseen
sangen tottumaton, sillä Suomen kansa ei oikeastaan milloinkaan ole
itse hallinnut omia asioitaan. Käsittääkseni esimerkiksi lakitieteen
professori tai kihlakunnan tuomari ymmärtää lain paremmin kuin
tukkijätkä ja sentähden on väärin antaa jokaiselle yhtä ääntä ja siten
yhtä suurta määräämisvaltaa vain määrätyn iän perusteella.

Tämän näkökohdan Huippu myönsi oikeaksi, mutta selitti, että se on
selviö, jonka koko Suomen kansa käsittää. Sentähden se tuleekin
valitsemaan eduskuntaan parhaimmistonsa — juuri sellaisia henkilöitä,
jotka asioita ymmärtävät. Eihän voida väittää, että neljään säätyyn oli
edustajat valittu asianomaisen ehdokkaan henkisten kykyjen perusteella.
Aatelissäätyyn oikeuttaa syntyperä, ei tarvitse siis muuta kuin syntyä
jonkin rappeutuneen aatelissuvun vanhimpana poikana ja on oikeutettu
päättämään maan asioista. Entä pappissääty? Maan asioista päättävät
neljäntenä osana papit, joita ei kuitenkaan ole kuin muutamia satoja.
Kuinka on porvarissäädyn laita? Siihen kuuluu pääasiallisesti rikkaita
kauppiaita ja he päättävät oikeastaan kaikki kaupunkeja koskevat asiat.

— Eikös veli myöskin kuulu porvarissäätyyn ja ole edustanut ja tule
nytkin edustamaan sitä valtiopäivillä, kysäsin minä?

— Olen kylläkin, mutta se oli oikeastaan sortovuosien ansiosta,
muussa tapauksessa en olisi milloinkaan tullut valituksi. Mutta
jatkaakseni talonpoikaissäädystä. Tiedän hyvin, millaisia talonpoikia
valtiopäivillä on, kaikki suurtilallisia, joille torpparien edut ovat
varsin vieraat. Ei siis ainakaan voida sanoa, että entinen eduskunta
olisi ollut minkäänlainen kuva Suomen kansasta. Se on aikansa elänyt ja
yksikamarinen eduskunta on suuri edistysaskel. Onhan Ruotsissakin jo
vuosikymmeniä sitten poistettu nelisäätyinen eduskuntalaitos.

— Mutta siellä on tietääkseni kaksi kamaria, sanoin minä.

— On kyllä, mutta keisarillinen manifesti edellyttää yksikamarisen
eduskunnan luomista.

— Siinäpä ollaan. Venäjältä siis tulee Suomen kansalle lahjaksi
tämä uusi hyvyys. Eiköhän olisi syytä pelätä danaolaisia, vaikka
he toisivatkin lahjoja. Onko luultavaa, että tällä lahjalla olisi
tarkoitettu tehdä meille jotakin hyvää? Eiköhän pikemminkin ole
ollut tarkoitus sen kautta heikontaa kansaamme ja lisätä keskinäistä
eripuraisuutta? Eiköhän yksikamarinen eduskunta sittenkin ole
jonkinlainen Iris-omena.

Niinkuin lukija huomaa aloin loistaa klassillisella sivistykselläni ja
turvautua ikivanhoihin fraaseihin, mutta minut kumottiin Suomen kansan
kuvalla.

Eduskunta on Suomen kansan kuva, siinä oli lauseparsi, jolla
yksikamariselle eduskunnalle tehtiin tietä.

— Mutta jos tämä Suomen kansan kuva muodostuu sellaiseksi, että
eduskunnan enemmistö on lukutaidottomia ja sivistymättömiä, räyhääviä
sosialisteja?

— Siitä ei ole pelkoa. Olen tästä asiasta keskustellut Helsingissä
viisaitten miesten kanssa. He ovat sitä mieltä, että eduskuntaan tulee
enintään parikymmentä sosialistia. Lukutaidottomia sinne ei voi tulla,
sillä onhan Suomen kansa lukutaitoista kansaa.

Yksikamaria tehtäessä tämä käsitys oli muuten hyvin yleinen.
Hämmästyttävän huonosti näkyivät sellaisetkin henkilöt kuin
kansakoulunopettajat käsittävän, kuinka huonolla kannalla luku- ja
kirjoitustaito meidän maassamme silloin oli. Tilastossa luku- ja
kirjoitustaitoisten määrä tosin oli ilahduttavan suuri, mutta näin
ei ollut todellisuudessa. Luku- ja kirjoitustaitoiseksi katsottiin
henkilö, joka ei ollut aivan ruunan kummi, joka oli kyennyt läpäisemään
rippikoulun ja tankkaamaan sisältä ja ulkoa katkismusta kinkereillä.
Tilastoa kaunisteluinkin jo senkin vuoksi, että pappi oikeastaan oli
vastuussa kansan luku- ja kirjoitustaidosta eikä hän suinkaan tahtonut
tätä maalata ainakaan huonommaksi kuin mitä se oli.

Mutta jos oli joutunut liikkumaan kansan keskuudessa esimerkiksi
päivätyölistat mukanaan, tiesi hyvin että valtava osa Suomen kansasta
oli puumerkkimiehiä. Kirjoitustaidon laita oli vähän niin ja näin,
mutta ränttiä osattiin koko yleisesti lukea.

Kansansivistyksemme tasosta oli yleensä aivan liian optimistinen
käsitys vallalla.

Valtiollinen sivistys taas oli näihin aikoihin huikean alhainen. Se
oli sitä kaikissa kansankerroksissa, sivistyneistössäkin. Silmäily
sen aikuisiin korkeampien oppilaitosten historian ja maantieteen
oppikirjoihin antaa kuvan siitä, kuinka vähän ylioppilaaksi valmistunut
tiesi yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista. Minkäänlaista
käsitystä siitä, että yhteiskunta ja valtio ovat kehittyviä ja
että niiden täytyi ajan mukana kehittyä, ei historian opetuksesta
saanut, samoinkuin ei myöskään niistä voimista, jotka vaikuttavat
historiaan. En moiti tällä kouluni historian opetusta, joka varsinkin
yläluokilla oli ajastaan edellä, sillä meillä oli harvinaisen etevä
historian opettaja. Oppikirjamme olivat oikeastaan vain jonkinlaisia
kompendioita, joiden avulla orientoitiin tapahtumat. Varsinainen
historia opittiin opettajamme esityksistä ja kertomuksista. Mutta tämä
tieto päättyi liian etäällä nykyajasta. Ajan virtaukset eivät kuuluneet
koulun kurssiin.

Ajatus kansan edustuksesta Suomen kansan kuvana hurmasi sellaisiakin,
jotka tämän kansan tunsivat. Ja varsinkin virkamiehistöön ajatus
tehosi sentähden, että sen pohjalla luultiin voitavan paremmin
taistella venäläistä sortovaltaa vastaan. Ennen oli virkamiehistö
ollut se rintama, joka sai ottaa vastaan sortovallan iskut, nyt tulisi
sortovaltaa vastassa olemaan koko kansan edustus.

— Saamme sellaisen kansanedustuksen kuin ansaitsemme, sanoi opettaja
Huippu, ja mitä voimme enempää oikeastaan vaatia.

Keskustelin myös sellaisten henkilöiden kanssa, joilla oli suhteita
työväkeen. Ja täältä sai kuulla kaikkea muuta kuin "kansan kuvan"
ihannoimista.

P:n kaupungissa oli useita teollisuuslaitoksia ja niissä paljon
työväkeä, mutta työn iloa eivät tunteneet työnjohtajat ja pomot. Työstä
oli tullut jonkinlainen välttämätön paha. Työläinen ei ollut innostunut
työhönsä, saboteerausta huomasi kaikkialla, koneet särkyilivät ja
työn tulokset huononivat. Työnjohtajia uhkailtiin ja heidän käskyjään
vääristeltiin. Sillä työväen raivo ei niinkään paljon kohdistunut
itse kapitalistiin, vaan työnjohtajan, joka edusti häntä tehtaassa
ja työmaalla. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun työnjohtajat
melkein kaikki tähän aikaan olivat työläisestä kohonneet, eikä heidän
palkkansa ollut paljonkaan suurempi kuin työläisen. Ellei työnjohtaja
ollut työläisille mieluinen, niin voi hyvin helposti sattua, että
lakon uhalla vaadittiin hänen erottamistaan. Työnjohtajan asema
tuli vaikeaksi, sillä hänen täytyi koettaa olla mielin kielin sekä
työnantajan että työntekijän kanssa. Kaikkialla ne henkilöt, jotka
työskentelivät linjoilla, joutuivat vaikeaan asemaan, oli sitten
kysymyksessä valtion tai yksityisen työmaa.




XI luku,

jossa allekirjoittaneesta tulee, niinkuin ruotsiksi sanotaan, _en man i
staten_.


Lukija käsittänee mitä tunsi henkilö, joka valmistautui tavallaan
työnjohtajaksi. Se pieni harjoitus, minkä tällä alalla oli Evolla
saanut, ei tietysti paljoakaan merkinnyt, ja melkein aina havaitsi
itsensä ajattelemassa sitä, kuinka parhaiten tulisi toimeen sen
voiman kanssa, jota sanotaan työväeksi. Tiesimme kaikki, että meille
annettaisiin suoritettavaksi määrättyjä käytännöllisiä tehtäviä
ja niiden menestymisestä riippuisi tulevaisuutemme. Tietysti oli
ammattitaito hyvä olemassa, mutta meiltä vaadittiin muutakin, kykyä
pitää kuria ja järjestystä työmailla.

Tällaiset ajatukset saivat kuitenkin väistyä ahkeran tenttiluvun
rinnalla. Kevätlukukausi olikin ahkeroimista kautta vuorokauden.
Lukujen lomassa täytyi piirtää karttoja, laatia hoitosuunnitelmia,
rakennuspiirustuksia, ojitussuunnitelmia jne. Se oli ahkeraa työtä,
joka vaati kaiken ponnistuksen ja jätti myös jälkensä tekijäänsä.
Posket alkoivat painua kuopalle ja laihtuneita varjoja olivat entiset
voimakkaat nuoret miehet, silmät kiilsivät lasimaisesti yövalvonnasta,
ruoka ei tahtonut maittaa, vain uni.

Ja kaiken tämän lomassa komennettiin meidät aina silloin tällöin
käytännöllisiin töihin, mm. metsän istutukseen, joka tietysti harmitti
meitä. Näitä komennuksia emme osanneet ottaa laskuihimme ja sen vuoksi
ne merkitsivät tenttiluvulta ja muilta töiltä menetettyä aikaa.

Mutta vihdoin oli kuitenkin viimeinen tentti suoritettu ja publiikki
esillä.

Koska tämä ajan publiikit ovat jo siirtyneet menneisyyteen, niin
kannattaa kertoa millainen oli viimeistä edellinen julkinen tutkinto
Evon metsäopistossa. Viimeinen tentti oli meillä pari päivää ennen
tutkintoa ja sitten saimme hieman hengähtää ponnistustemme jälkeen.
Tällä kertaa tulisikin publiikki olemaan tavallista juhlallisempi,
sillä sen saapuisi pitämään metsähallituksen ylitirehtöörin lisäksi
itse senaattori.

Opiston ajopelejä putsattiin ja kiilloitettiin. Opiston kuski
lähti kahden hevosen vaunuilla Hämeenlinnaan noutamaan senaattoria
ja kiiltäväksi putsatuilla uusilla rilloilla Turengista hakemaan
ylitirehtööriä. Ylitirehtööri ja senaattori eivät voineet tulla yhdessä
sen vuoksi, että senaattori oli perustuslaillinen ja ylitirehtööri
suomettarelainen. Ajoneuvot eivät nykyään näyttäisi kovin komeilta,
mutta silloin ne kyllä edustivat suurta maallista komeutta.
Vaunuhevosparia ei opistolla tosin ollut, mutta joka tapauksessa oli
onnistuttu saamaan vaunujen eteen kaksi jotakuinkin samanväristä
hevosta.

Senaattori ja yli tirehtööri saapuivat yön aikaan, emmekä sen vuoksi
heidän tuloaan nähneet. Mutta publiikkipäivänä oli lyövä se hetki,
jolloin saisimme silmästä silmään katsoa näitä suuria herroja.

Olimme pukeutuneet frakkiin ja tulleet luentosaliin, jonka seinien
viereen oli meitä varten asetettu tuolit. Kun kello löi 10,
aukaisi koulun johtaja oven ja molemmat suuruudet astuivat sisään
kultanappisissa frakeissa. Senaattori oli pieni, pullea, sileäksi
ajeltu äijän käppyrä, joka muistutti paljon erästä kotikaupunkini
ravintoloitsijaa. Myöskään ylitirehtööri ei ollut erikoisesti komeuden
pilaama. Hän oli lyhyt, pujopartainen ukkeli, mutta erosi senaattorista
laihuutensa ja hentoutensa kautta. Melko mitättömiltä näyttivät
molemmat suuret herrat tirehtööriimme rinnalla, joka oli pitkä,
ryhdikäs ja komea mies. Muutkin opettajamme erosivat niin sanoakseni
edukseen näistä molemmista keisarin edustajista.

Ensin kyseli meiltä tirehtöörimme. Huomasi selvästi, että hän tahtoi
tehdä niin helppoja kysymyksiä kuin suinkin. Kysymykset olivat asetetut
siihen muotoon, ettei niihin juuri tarvinnut vastata muuta kuin jaa tai
ei.

Kun hän oli jonkin aikaa kysellyt, keskeytti senaattori hänet ja pyysi
kyselemään kalastusoppia ja varsinkin lohen kalastusta.

Emme olleet lukeneet lohen kalastuksesta juuri mitään, mutta kysymys
osoitettiin eräälle meistä, joka tunsi tämän alan hyvin ja jolla
sitäpaitsi oli tavallista parempi puheenlahja. Kun hän oli jonkin aikaa
kertonut, sai meistä vähän itse kukin fantiseerata lohen ongintaa ja
senaattori tuntui olevan sangen tyytyväinen kuulemaansa.

Luentosalin seinällä senaattorin pään yläpuolella oli pari
kuvataulua, jotka luonnollisissa väreissä esittivät erinäisiä metsän
vahinkohyönteisiä ja eri vahinkosieniä. Kun luonnontieteenopettajamme
ryhtyi jatkamaan kuulustelua, kyseli hän juuri näiden hyönteisten ja
sienien ulkonäköä ja tuntomerkkejä. Saimme ilman muuta katsella kuvaa
ja luetella kaikki, mikä kuvasta näkyi.

Matematiikan opettaja teki kyllä vaikeita kysymyksiä, mutta hänkään
ei huomannut virheitämme. Moni kaava sai aivan merkillisen muodon,
mutta täydestä meni, eivätkä korkeat herrat huomanneet, vaikka johdot
sattuivatkin pahasti ontumaan.

Kun olimme istuneet kolmisen tuntia joka opettajan kuulusteltavana,
seurasi vielä opinnäyte metsässä. Otettiin mittasakset, mittanauhat,
hypsometrit ja muut vehkeet matkaan ja lähdettiin frakissa eräälle
kankaalle opiston läheisyydessä.

Arvioitiin ensin silmämääräisesti erään metsikön kuutiomäärä, kasvu ja
puiden keskipituus sen jälkeen suoritettiin itse mittaukset.

Lopuksi laskettiin johtajan määräämien kaavojen mukaan tulokset. Tätä
varten oli tietysti kaadettava koepuita ja frakki päällä saatiin kirves
ja saha kourassa häärätä. Olen aina ollut hyvänpuoleinen hikoamaan ja
niinpä meni ainoa frakkipaitani ryttyyn ja kauluksesta tuli kaulaliinan
tapainen vehje kaulani ympärille.

Tenttiaika oli väsyttänyt meidät, ja pienikin ruumiillinen työ tuntui
raskaalta. Kun olin saanut koepuuni kaadetuksi ja karsituksi joka
metrin kohdalta, istahdin hetkeksi lepäämään kannolle. Sitä minun ei
olisi kuitenkaan pitänyt tehdä, sillä keväällä tihkuu kannosta pihkaa
ja kannosta irtipääseminen oli työn takana.

Mutta lopulta oli metsäkoekin tehty ja sen tulokset arvosteltu ja niin
lähdettiin takaisin opistolle.

Täällä tehtiin vielä joitakin kysymyksiä metsässä suoritetun työn
johdosta, kunnes meille ilmoitettiin, että kuulustelut olivat loppuneet
ja että opettajien kokous alkoi.

Tässä kokouksessa, johon muuten ottivat osaa senaattori ja
ylitirehtööri, päätettiin lopullisesti arvolauseista. Itse asiassa
ne olivat jo ennen annetut, mutta muodollisuus oli täytettävä. Pieni
väliaika olikin tervetullut, sillä silloin saimme parhaamme mukaan
kohennella toalettiamme. Varsinkin minulle se oli tarpeen. Sain uuden
kauluksen kaulaani ja housujani pyyhkeiltiin lamppuöljyllä. Siitä
ei kuitenkaan ollut paljon apua, sillä ne olivat kovat, aivan kuin
tärkätyt.

Kellon soitto kutsui meidät luentosaliin, jossa juhlalliset
lopettajaiset alkoivat.

Tirehtöörimme piti puheen. Moni on tullut Evolle siinä luulossa, että
työ täällä olisi helppoa ja että metsänhoitajan ala on jonkinlaista
metsästäjän ammattia, jossa mielensä mukaan saa kulkea vilpoisissa
männiköissä ja kuusikoissa. Mutta jo nämä kaksi vuotta ovat opettaneet,
että se on kovaa työtä. Työ, mikä täällä näiden kahden vuoden aikana
on suoritettu, olisi akateemisen vapauden vallitessa vienyt ainakin
kolminkertaisen ajan. Ne teistä, jotka ovat tulleet tänne suoraan
koulunpenkiltä, ja nekin, jotka ovat yliopistossa opiskelleet, ovat
tottuneet loma-aikoihin, mutta sellaisia ei metsänhoitajan ammatti
tunne. Jatkuva työ, jonka tulee tuottaa määrätyt tulokset, ei tiedä
lomasta eikä vapaa-ajoista. Työläisellä on määrätty tuntityönsä ja
määrätty urakkansa, mutta sitä ei ole metsänhoitajalla. Kun hän on
metsästä päässyt katon alle, odottavat häntä kirjalliset tehtävät,
raportit, selostukset, suunnittelut ja kirjeenvaihto. Teillä on
ollut täällä hyvät olot. Te olette miltei joka ilta laskeutuneet
levolle lämpimään vuoteeseen ja ne ajat jolloin olette joutuneet
oleskelemaan metsässä, ovat olleet vain virkistävää vaihtelua muulle
työllenne. Mutta nyt te joudutte metsiin ja menetätte paljon niistä
mukavuuksista, joihin olette tottuneet. Te joudutte ehkä kauas
asutuilta seuduilta ja saatte siellä olla ilman niitä sivistyksen
siunauksia, joista vielä täällä Evolla olette saaneet nauttia. Teitä
odottaa kova ja itsekieltäymystä vaativa työ. Metsänhoitaja on
kulttuurin esitaistelija. Hän saapuu ensimmäisenä paikalle ja raivaa
työmaan, hänen jälkeensä tulee tätä nykyä ensimmäinen uutisasutus ja
vasta korvenraivaajan jälkeen saapuu paikalle se, mitä taloudellisesti
hyvinvoinniksi ja sivistykseksi kutsutaan. Metsänhoitajan työ on
uutisraivaajan työtä, sellaisena siis kunniakasta, mutta työtä, josta
melkein säännöllisesti vasta seuraavat polvet korjaavat hedelmän.

Puheen jälkeen jaettiin todistukset. Sitten herra senaattori nousi
puhujapaikalle.

Meiden pee-elinkeinomme ovat maanviljelys, metsästys ja kalastus,
meiden kansa elee maanviljelyksestä, mutta myöskin se saa huomattavia
sivutuloja metsästyksestä ja kalastuksesta. Forstmestari on sen vuoksi
tärkeä yhteiskunnassa, sillä hän ymmärtää metsästyksen ja kalastuksen
päälle (senaattoria oli pyöräytetty myös kalastuslaitoksella ja
näytetty hänelle kalalammikoita) ja varsinkin kalastus on meillä paljon
laimiinlyötetty, vaikka meillä on tuhansia järviä ja kalastuksen
pitäisi meillä tuottaa paljon. Kun nyt forstmestari lähtee reviiriinsä,
niin tulee hänen pitää huolta kalastuksesta ja metsänriistasta. Ja
sitä paitsi tulee hänen vaalia laajoja kruunun metsiä, joita meidän
maassamme on tilaston mukaan 14 miljoonan hehtaaria ja pitää Suomen
kansan tulevaisuudesta huolta, että näiden metsien viljelyskelpoiset
alat tulisivat viljellyiksi, jossa yhteydessä raivaajille voidaan antaa
tulevaisuutemme turvaamiseksi yhteismetsiä. Näin on metsänhoitajan
virka tosiaankin, niinkuin tirehtööri tässä niin kauniisti sanoi,
korvenraivaajan virkaa, ja kun aikansa on palvellut metsäkonduktöörinä,
voi päästä reviiriforstmestariksi tai puustelliforstmestariksi ja
tällaisena hyödyttää kunniallisesti isänmaatansa. Minä toivon teille
kaikille menestystä alallanne.

Ylitirehtöörin vuoro seurasi. Hän puhui änkyttäen ja tankaten
suunnilleen sanan minuutissa, joten hänen puheensa, vaikkei se
ollut pitkä, kesti lähes tunnin. Mutta asiallisesti oli puhe aivan
ensiluokkainen, sillä ylitirehtöörimme tiesi ja oli perillä siitä, mitä
hän puhui. Kuivan asiallisessa puheessaan hän selosti metsähallituksen
ja metsänhoitolaitoksen toimintaa sekä ilmoitti, että tästä lähtien
jokaisen nuoren metsänhoitajan ensin oli auskultoitava kuusi viikkoa
metsähallituksessa, jolloin hän edes pääpiirteittäin pääsee selville
metsähallituksen toiminnasta. Sitten hän voi, sikäli kuin työtä
ilmaantuu, saada metsähallitukselta jonkin määräyksen. Samalla hän
ilmoitti sen ilahduttavan tiedon, jollaista ei metsänhoitaja nykyään
valmistuessaan saa, että me kaikki vähitellen tulemme saamaan
metsähallitukselta työtä. Aivan yht'äkkiä ei kaikkia luonnollisesti
voida sijoittaa. Ja lopuksi hän pyysi niitä, jotka haluavat valtion
palvelukseen, heti ilmoittautumaan virkavalan tekoa varten.

Lakitieteen opettajamme piti pöytäkirjaa ja me kaikki ilmoittauduimme
valtion palvelukseen. Meitä oli kurssillamme kaikkiaan 30, mutta 6
ei ollut läpäissyt tutkinnossa, joten valmistuneiden lukumäärä oli
vain 24. Meiltä otettiin virkavala. Kun valaa tehtäessä piti olla
kaksi sormea kirjan päällä, oli lakitieteen opettajamme hankkinut
tarpeellisen määrän kirjoja. Oli yksi raamattukin, mutta muut kirjat
olivat mitä sattui. Minä vannoin virkavalani kaksi sormea Baurin
geodesian oppikirjan päällä. Sitten otettiin meiltä vielä vala
kirjallisesti ja näin oli juhlallinen toimitus päättynyt.

Lopuksi kutsuttiin meidät johtajan luokse juhlapäivällisille ja komeat
päivälliset siellä syötiinkin. Pöytään tuotiin komea lohi, joka
tietysti oli ostettu Hämeenlinnasta ja luultavasti kotoisin Kokemäen
joen lohiapajilta, mutta senaattori luuli, että se oli kasvatettu
Evolla ja piti pöytäpuheen, jossa hän huomautti johtajamme suurista
ansioista kalakasvatuksen alalla.

Luonnontieteen opettajamme kiiruhti vastaamaan ja mainitsi, että joka
julkista tutkintoa varten täällä aina kasvatetaan pari tällaista
komeata lohta.

Kun siis näin olin valmistunut metsäkonduktööriksi eli puujunailijaksi,
niin on syytä siirtyä uuteen lukuun, joka on




XII luku.

Mietteitä valtion leivästä ja ylenemisperusteista.


Ennen aikaan määrättiin Suomen laeissa, että kokemus, taito ja koeteltu
kansalliskunto olivat ainoat valtion virkojen täyttämisessä määräävät
ylenemisperusteet. Oltiin siis niin ylen typeriä, että uskottiin
sananlaskuun: kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Tämä
käsitys ei ole muuten minkään maan historiassa kovin outo. Latinan
kielessä vastaa kokenut sanaa sana _callidus_, joka oikeastaan
merkitsee känsäinen. Sillä, joka on tehnyt työtä, on känsiä käsissään.
Känsäinen on siis työtä tehnyt, työtä tehnyt taas on kokenut ja osaa.
jonkun työn ja niinpä lopulta sana _callidus_ voidaan myös kääntää
sanalla viisas.

Oikeastaan siis voidaan sanoa, että ennen vaadittiin valtion virkoihin
viisaita, taitavia ja kunnollisia miehiä. Viisaita ennen kaikkea,
niinkuin näkyy, koska juuri tämä mainitaan ensimmäiseksi.

Näin oli asian laita kuitenkin ainoastaan määrättyyn rajaan asti.
Näiden perusteiden mukaan täytettiin yleensä virat, jotka olivat
haettavissa, mutta sitä paitsi oli virkoja, joita ei ensinkään
julistettu haettaviksi, vaan jotka hallitsija täytti. Näitä virkoja
sanottiin jumalanarmosta viroiksi.

Sanottu selviää seuraavasta esimerkistä: Evon metsäopiston toinen
johtaja Blomquist oli kaikissa suhteissa aikansa etevimpiä miehiä
alallaan. Hän ei ollut ainoastaan tieteellinen ja käytännöllinen, vaan
myös hallinnollinen kyky. Hänen edeltäjänsä af Forselles oli nimitetty
metsähallituksen ylitirehtööriksi. Pidettiin luonnollisena, että
häntä seuraisi virassa hänen kuoltuaan Blomquist, joka siihen aikaan
oli verrattomasti yläpuolella maamme kaikkia metsänhoitomiehiä ja
sitä paitsi heidän keskuudessaan aivan ainoalaatuisen kunnioitettu ja
suosittu.

Mutta kuinka tapahtui? Virkaan nimitettiin eräs kyvyltään hyvin
keskinkertainen vapaaherrallinen ylimetsänhoitaja, jolla oli se ansio,
että hän oli aikoinaan ollut keisarillinen kamaripaashi.

Tällaiset ns. korkeat virat määrättiin aivan erikoisten perusteiden
mukaan ja tavallisesti juuri suhde hoviin, "hieno syntyperä" y.m.
olivat määräävinä. Jos taas virka oli julkisesti haettava, niin
silloin tosiaankin ns. kokemus, jonka olemme todenneet melkein samaksi
kuin viisaus, merkitsi hyvin paljon. Yleensä ansioita arvosteltiin
virkavuosissa. Jos henkilöllä oli paitsi tavallista virkatutkintoaan
jokin toinen tutkinto, arvioitiin se kahdeksi virkavuodeksi. Oikeastaan
tutkinto ei siis merkinnyt sitä aikaa, mikä sen suorittamiseen oli
mennyt, sillä kokemusta eli viisautta yleensä pidettiin arvokkaampana.
Jos nimismies oli hoitanut virkaansa hyvin, hän voi joltisellakin
varmuudella laskea, milloin hänestä tulee henkikirjoittaja, milloin
kruununvouti, milloin varalääninsihteeri, milloin lääninsihteeri. Tiesi
siis sen verran, että kun virkansa hyvin hoitaa ja täyttää tehtävänsä,
niin ylenemismahdollisuuksia on olemassa.

Toiselta puolen ei pidetty suotavana, että virkamies liian usein
vaihtaa paikkaa. Tästä syystä palkankorotusjärjestelmä oli aikoinaan
sellainen, että henkilö, joka pitkän ajan pysyi vaatimattomassa
toimessa, voi palkankorotuksineen päästä suuremmalle palkalle kuin
korkeammassa arvoasemassa oleva virkaveli. Tällä tavalla tahdottiin
kasvattaa "virkanyrkkejä", joihin kansa oli tyytyväinen ja jotka
olivat tyytyväisiä kansaan. Sattui sellaistakin, että vaatimattoman
maaseutukaupungin lehtorin ei kannattanut siirtyä yliopiston
professoriksi, kun hänellä oli kolme palkankorotusta, jotka hän olisi
menettänyt siirtyessään virkaan, jossa pohjapalkka tosin oli suurempi,
mutta kokonaistulot pienemmät kuin hänen entisestä virastaan.

Keinottelu virkojen täyttämisessä oli rajoitettu. Valitettaessa
virkanimityksistä ei oikeastaan tarvinnut osoittaa muuta kuin että
omasi kokemusta, so. viisautta enemmän kuin kanssahakija. Oli siis
etsittävä matemaattinen pohja valituksen perustaksi. Ainoastaan
erittäin "sliipatuilla" tempuilla onnistuttiin lakia kiertämään.
Eräälle läheiselleni sattui seuraava tapaus. Hän haki virkaa ja
meni henkilökohtaisesti asianomaiseen ylihallitukseen jättämään
hakupaperinsa. Samalla kertaa hän luonnollisesti tiedusteli, oliko
muita hakijoita. Tällöin hän sai tietää, että hakijana oli eräs,
häntä kaikissa suhteissa siksi paljon korkeammalla oleva henkilö,
että hän heti huomasi kilpailun mahdottomaksi. Nähtyään tämän paperit
hän sanoikin, ettei virkaa kannata hakea ja että hän ei olisi voinut
ajatellakaan, että tämä (sillä kertaa ulkomailla oleskeleva henkilö)
olisi hakenut näin pientä virkaa. Häntä kehoitettiin kuitenkin
jättämään hakemuksensa ja sanottiin, että eihän hakemukset jättäessään
oikeastaan mitään häviä, kun kerran jo sitä varten on pääkaupunkiin
tullut.

Hän ei kuitenkaan hakenut virkaa ja samoin kävi monelle muulle. Kaikki
tiesivät, että etevämpi hakija tulisi heidät kuitenkin sivuuttamaan.
Eräs henkilö, sattumalta muuten viraston ylitirehtöörin läheinen
sukulainen, ei kuitenkaan pelästynyt, vaan jätti paperinsa ja vielä
valtakirjalla kahden muun häntä paljon nuoremman henkilön paperit. Se
olikin hänelle onneksi, sillä pari minuuttia ennen kahtatoista etevän
henkilön paperit noudettiin pois ja viranhakijoiksi jäivät ainoastaan
päällikön sukulainen ja kaksi nuorukaista. Lakien ja asetusten mukaan
sukulainen luonnollisesti asetettiin ensimmäiselle ehdokassijalle ja
sai viran.

Tällaiset tapaukset olivat kuitenkin hyvin harvinaisia. Mutta
Bobrikoffin aikana tuli muutos. Venäjänkielen taito alkoi tulla miltei
kaikkialla "välttämättömäksi" ja korkeimpiin virkoihin pääsivät
ainoastaan sellaiset, jotka osasivat venäjää. Venäjänkielentaidon
ei tosin tarvinnut olla kovin suurenmoisen. Kerrotaan eräästä
henkilöstä, joka kolmella daa-sanalla pääsi ylitirehtööriksi.
Samalla virkanimityksiin tuli muudan uusi lisäys: ylihallitus sai
antaa jollekin kolmelle ehdokassijalle asetetuista puoltolauseen.
Nimitysjärjestelmää ei siis oltu varsinaisesti muutettu, sillä senaatti
valitsi kolmesta ehdolle asetetusta ja yleensä ensimmäisellä sijalla
ollut sai viran. Bobrikoffin aikana tuli puoltolause järjestelmä hyvin
yleiseen käytäntöön. Ehdolle siis asetettiin viisauden mukaan, mutta
toisella tai kolmannella ehdokassijalla olevalle annettiin puoltolause.
Yksityisessä keskustelussa senaatissa huomautettiin, että puoltolauseen
saanut oli poliittisesti luotettava. Tällä tavalla voitiin jokseenkin
mielivaltaisesti järjestää virkojen täyttäminen. Tosin voi siinäkin
vielä tapahtua erinäisiä yllätyksiä. Voi sattua, että henkilö, joka
oli monta kertaa syrjäytetty, jätti hakemuksiensa joukkoon todistuksen
venäjänkielen taidostaan.

Venäjänkielen todistuksen saaminen kävi yksinkertaisesti esimerkiksi
niin, että tarvitsija pyysi sitä koulunsa venäjänkielen opettajalta.
Opettajan oli luonnollisesti todistettava, että hakija oli lukenut
koulussa venäjänkieltä ja saanut siinä sen ja sen arvosanan.

Olisi luullut, että suurlakon jälkeen olisi puhdistettu viroista kaikki
ne, jotka olivat venäjänkielen taidon perusteella ylenneet. Näin ei
kuitenkaan tapahtunut muuta kuin kaikkein korkeimpiin virkamiehiin
nähden.

Muillakin tavoin oli virkoja saatu lain sivuitse. Korkeimmissa viroissa
olevat antoivat niitä suosikeilleen. Moni joka ennen aikaan olisi
saanut istua jossakin kruununvoudin konttorissa tai sen arvoisessa
paikassa, pääsi korkeaan virkaan tätä tietä. Mutta parempi aika
oli jälleen palannut ja oli syytä toivoa, että ainakin uusissa
virkanimityksissä noudatettaisiin lakia. Sen vuoksi ryhdyimmekin
tavallista suuremmin toivein valtion palvelukseen, eikä meistä kukaan
ainakaan aluksi aikonut hankkia itselleen yksityispaikkaa.

Ensimmäisenä tehtävänä oli kuuden viikon auskultointi
metsähallituksessa. Siitä maksettiin palkkaa sata markkaa, mutta vasta
sen jälkeen kuin auskultoiminen oli suoritettu. Jos auskultoimisen
jälkeen sai virkamääräyksen, niin useimmiten oli matkustettava jonnekin
kauas pohjanperille ja sitä varten tarvittiin varusteita ja rahaa.

Vanhimmat meistä olivat kaiken tämän oivaltaneet ja hankkineet
itselleen rahoja, joten he heti voivat matkustaa Helsinkiin
auskultoimaan. Mutta monella oli matti kukkarossa ja meidän oli ensin
käytävä rahaa tekemässä. Niihin kuului allekirjoittanutkin.




XIII luku.

Tekijä lähtee rahantekomatkalle, jolla hän taas joutuu elämään
historiaa.


Tutkinto oli pidetty kesäkuun 14. päivänä. Olin päättänyt viettää
juhannuksen omaisteni piirissä. Matkustin siis ensi työkseni
vanhempieni kesäasunnolle, eräälle suurelle maatilalle T:n pitäjässä,
jossa heidän käytettävänään oli erään kartanon päärakennus. Jouduin
siis ihmisten ilmoille ja lähelle rautatieasemaa, jollainen Evolta oli
penikulmien päässä. Tuntuihan sentään joltakin, kun tiesi olevansa
gradueerattu mies, enkä suinkaan unohtanut huomauttaa tätä kaikille,
joiden kanssa jouduin tekemisiin. Olinhan tehnyt oikein virkavalan,
johon eivät yliopistossa opiskelevat toverini vielä olleet ehtineet.

Mutta pian huomasin vielä selvemmin kuin Evolla, ettei virkaherrojen
asema ollut suinkaan kadehdittava. Kaikkialla kuohui ja kiehui.
Kapteeni Kock oli siihen aikaan vielä valtio valtiossa ja
vallankumousta hommattiin sen kuin ennätettiin. Tehdaslakkoja oli
kaikkialla, ja maaseudullekin lakot olivat ulottuneet. Melkein
naapuripitäjässä oli Laukon kartano, jonka torpparit olivat tehneet
lakon. Satuin vähän tuntemaan tämän kartanon asioita ja tiesin, että
Laukon torpparien asiat olivat ehkä paremmat kuin heidän herransa ja
etteivät heidän olonsa olleet ainakaan huonommat kuin useimmissa muissa
kartanoissa. Heillä oli suuret ja hyvät viljelykset ja ne päivätyöt,
jotka heiltä vaadittiin, olivat paljon pienemmät kuin ne korot ja muut
ulosteot, jotka itsenäinen, konkurssin partaalla oleva pienviljelijä
nykyään saa maksaa. Laukon lakon pääasiallisena syynä olikin se, että
Laukko oli lähellä suurta teollisuuskaupunkia Tamperetta, joten se
helposti joutui teollisuustyöväen vaikutuksen piiriin. Laukon lakko
päättyi torpparihäätöihin, ja kun torpparit eivät vapaaehtoisesti
poistuneet torpistaan, ajettiin heidät niistä väkisin. Häätäminen
tapahtui poliisivoiman ja nagaikan avulla. Täällä iskettiin, niinkuin
myöhemmin sanottiin, ensimmäiset piiskan läimäykset suomalaisen
työmiehen selkään.

Itse asiassa koko häätötouhu oli hyvin lyhytnäköistä ja tyhmää.
Torpparien esittämät vaatimukset eivät suinkaan olleet mahdottomia
täyttää. Varmaan tuottivat häädöt Laukon paroonille suuremman vahingon
kuin mitä olisi merkinnyt torpparien vaatimuksiin suostuminen. Kun
tästä asiasta tuli puhe, niin oltiin yleensä sitä mieltä, että parooni
kuitenkin teki oikein pannessaan kovan kovaa vastaan, sillä seuraavana
päivänä olisi voitu esittää aivan uudet vaatimukset.

Näin tapahtuikin miltei kaikilla työmailla. Kun ensimmäinen vaatimus
oli hyväksytty, niin ei mennyt pitkääkään aikaa, ennenkuin taas tehtiin
uusi. Koskaan ei oikeastaan voinut laskea, mitä työ tuli maksamaan.

Joku osti metsää valtiolta. Hän oli laskenut, kuinka paljon tulisi
maksamaan sen hakkuu, veto, uitto ja jalostus. Näiden laskelmiensa
perusteella hän maksoi valtiolle puiden hinnan. Mutta hänen
laskelmansa eivät pitäneetkään paikkaansa. Jo hakkuissa lakkoiltiin
pari kolme kertaa ja palkkoja siis korotettiin kolme kertaa. Sitten
lakkoiltiin uitossa. Uitto, joka tavallisesti oli kestänyt kolme
kuukautta, saattoi tulla kolmikesäiseksikin. Ja lopuksi lakkoiltiin
sahalla. Sentähden kaikki oli epävarmaa ja siitä syystä täytyi myös
työnantajien järjestyä. Työnantaja ei uskaltanut suostua sellaisiinkaan
vaatimuksiin, jotka näyttivät kohtuullisilta, sillä hän ei koskaan
tiennyt, kuinka pitkälle vaatimuksissa lopulta mentäisiin. Toiselta
puolen työläiset olivat vakuutettuja siitä, että vallankumous tulisi
pian ja sen vuoksi olikin kaikkien näiden lakkoilujen tarkoituksena
vain valmistaa tietä suurlakolle, joka pyyhkäisisi pois porvarien
mahdin.

Porvarillisen yhteiskunnan kumoamisella tarkoitettiin varsinkin
tsaarin vallan nujertamista. Paitsi lakkoa ajateltiin siinä käyttää
myös aseellista vallankumousta. Sitä valmisteltiin kautta Venäjän ja
myös Suomessa olevien sotajoukkojen keskuudessa. Venäjällä sosialistit
eivät kuitenkaan olleet tämän vallankumoustaistelun etunenässä, vaan
toistaiseksi vapaamieliset porvarit. Näiden porvarien kanssa myös
suomalaiset aktivistit olivat yhteistoiminnassa. Porvarit eivät tähän
aikaan pitäneet mahdollisena Suomen erottamista Venäjästä ja sen vuoksi
ajateltiinkin yleisesti, että vapaamielinen Venäjä tulisi antamaan
Suomellekin ihanteelliset olot. Vapaamielinen porvarillinen Venäjä,
johon kuului pääasiallisesti akateemista sivistyneistöä ja kirjallisia
piirejä, oli mitä kirjavinta kaunosielujen joukkoa. Se oli kaukana
käytännöllisestä elämästä ja käsitti vain, että tsaarin valta oli
kukistettava, mutta mitä sen jälkeen seuraisi, siitä sillä ei ollut
aavistustakaan. Kun vuoden 1905 vallankumous oli Venäjällä kukistettu,
moni venäläinen vapaamielinen tsaarivallan vastustaja pakeni Suomeen.
Tällaisia pakolaisia oli muutamia T:n pitäjässäkin, jossa jouduin
heidän kanssansa juttusille. Kun puhuin heille Suomen sosialismista ja
työlakoista, niin he nauroivat ja sanoivat, ettei se mitään merkitsisi.
Venäjällä näet ei ole ensinkään sosialisteja eikä tsaarivallan
kumoaminen suinkaan johda sosialismiin tai epäjärjestykseen. Venäjälle
ja sen kaikille kansoille koittaa vapaus. Venäjästä tulee uuden
vuosisadan Rooma ja Kreikka, jossa tieteet ja taiteet kukoistavat ja
jonka siipien suojassa vapaa Suomikin saa viettää paratiisimaista
elämää.

Tällaista nämä Venäjän silloiset porvarilliset vallankumoukselliset
hölisivät ja puhetta heiltä kyllä piisasi.

Työväki piti tuhka tiheään kokouksiaan. Niitä oli kahta lajia,
julkisia, jotka pidettiin luonnon helmassa ja joissa pääasiallisesti
puhuttiin aatteellisesta vallankumouksesta, ja salaisia pimeän tullen
työväentalojen sivuhuoneissa. Nämä olivat aivan toisenlaisia kuin
ne, joista julkisia selostuksia laadittiin. Muistan ilmoisen ikäni,
kuinka olimme erään nuoren isännän kanssa hiipineet työväentalon
vinnille kuuntelemaan tällaista salaista kokousta. Siinä luettiin
eräs Helsingistä tullut kirjelmä, jota seurasi useita venäjänkielestä
suomennettuja mustansotnjan, joka toimi yhdessä nykyisen bolshevismin
esi-isien kanssa, kehoituksia, ja sen jälkeen tehtiin selvä
suunnitelma, kuka kunkin paikan ottaisi haltuunsa vallankumouksen
tapahduttua. Kokouksesta tuli sangen erimielinen, sillä enemmistö
päätti myös, että heti vallankumouksen onnistuttua pitäjän porvarien
omaisuus oli jaettava.

Jo v. 1906 oltiin siis näin pitkällä suunnitelmissa eikä niinkään
paljon puuttunut niiden toteutumisesta.

Ulkonaisesti elämä näytti kuitenkin menevän jokseenkin entistä latuaan.

Mutta kauanpa ei tarvinnut odottaa, ennenkuin pamaus tuli. Syttyi
Viaporin kapina ja suomalainen työväki, so. punakaarti, yhtyi avoimesti
kapinallisiin. Sen tarkoitus oli ottaa käsiinsä kaikki valta ja
omaisuus maassamme. Viaporin kapinan historianhan kaikki tuntevat ja
muistanevat senkin, että Viaporin kapinan aikana ensi kerran Suomessa
uusimman historian aikana vuodatettiin veljesverta. Viaporin kapinan
kukistivat venäläiset sotilaat. Kapinan yhteydessä piti tehdä suurlakko
ja kaikki liikenne maassa pysäyttää, mutta se ei onnistunut. Kapteeni
Kock, joka suurlakon jälkeenkin oli ollut punakaartin päällikkönä ja
suoranaisena aseelliseen toimintaan kiihoittajana, pakeni maasta.

Näennäinen rauha palasi maahan, mutta ainoastaan näennäinen. Juuri
Viaporin kapina jakoi Suomen kansan kahteen osaan, sosialistiseen ja
porvarilliseen. Ja aivan toisin kuin monessa muussa maassa jako tuli
meillä sellaiseksi, että kaulusköyhälistö kokonaan tuli kuulumaan
porvarilliselle puolelle. Tämä johtui yksinomaan siitä, että meidän
työväenliikkeemme, päinvastoin kuin naapurimaiden, sai ihanteensa
idästä päin. Sen oppimestareita olivat jo silloin ne miehet, jotka
oppilaineen myöhemmin tulivat luomaan Venäjän neuvostovallan.

Minäkin kuuluin kaulusköyhälistöön, mutta niin paljon kuin harrastinkin
työväen asioita, en voinut työväenliikkeeseen liittyä. Työväen agitatio
oli siihen aikaan niin räikeätä, ja sen pyrkimykset niin itsekkäitä
ja vain omaan etuun tuijottavia, etten usko työväen valistuneimpien
johtajienkaan silloin olleen joukkojensa kanssa samaa mieltä. Eetu
Naskali sanoi minulle suoraan, ettei kaikkea ollut aikomus saavuttaa,
mutta pääasia oli pitää joukot kiihdyksissä, jolloin ne pysyvät
vireinä ja ovat tarvittaessa valmiit toimintaan. Tapaamani Venäjän
vallankumouksellisetkin olivat samaa mieltä ja sanoivat jokseenkin
suoraan, että hulluillahan herrat kyntävät. Kyllä he sitten työväestön
kurissa pitäisivät, kun tsaarivalta kerran olisi kukistettu ja he
pääsisivät valtaan.

Minulle, josta oli tuleva pikkupomo, ei tulevaisuus näyttänyt
kehuttavalta. Oli puhuttu kauniita sanoja työskentelystä Suomen metsien
ja Suomen kansan hyväksi, mutta itse asiassa työskentely merkitsi
sitä, että sai astella parinkymmenen jätkän kanssa kylmään metsään ja
olla heidän vihattavanaan tai pilkattavanaan ja samalla oli koetettava
puristaa heistä mahdollisimman suuri määrä työtä. Ei ollut tosiaankaan
kysymys työmiehen viimeisen hikipisaran imemisestä, sillä työtä tehtiin
jo sellaisella taidolla, että kirjan ääressä istunut porvari, sellainen
kuin minä, pystyi työn teossa keskinkertaisen työmiehen tasoihin. Olin
muuten vasten tahtoani joutunut rikkuriksi eräälle ojaurakalle. Talomme
isännän ojankaivajat olivat tehneet lakon ja vesi uhkasi peittää erään
hänen niittynsä. Parin muun toverini kanssa lähdimme isännän ja hänen
poikansa seuraksi ja teimme lopun urakasta. Ansaitsin silloin suurimpia
päiväpalkkoja, mitä milloinkaan olen saanut. Ansaitsin enemmän kuin
kolmekymmentä markkaa päivässä, rauhanaikaista kultamarkkaa.

Lukija voisi luulla, että silloin ainoastaan politikoin, mutta
itse asiassa minulla oli muu tärkeä tehtävä. Olinhan tullut rahaa
hankkimaan. Tarvittiin viitisensataa markkaa saadakseen kaikki kamppeet
kuntoon metsänhoitajan luvallisen ammatin harjoittamiseksi ja rahat
minun oli tietysti lainattava. Lainan saamiseksi piti olla takausmiehiä
ja niiden hankkiminen ei ollut suinkaan helppo asia. Siihen tarvittiin
monta vuoropuhelua ja monta nöyryytystä, mutta kun onni tulee, tulee
se kahden kertaisena. Sain erään entisen opettajani takaajaksi juuri
samalla kertaa kuin isäntä pisti kouraani rikkurina ansaitsemani kolme
kiiltävää kymmenen markan kultarahaa. Ja niin matkustin Helsinkiin.




XIV luku,

jossa minusta tulee virkanyrkki.


Astuin siis virkauralle ansaitsemaan virkamiehen kadehdittavaa leipää,
palkkaa, joka ensimmäisenä kuutena viikkona oli 100 markkaa. Lukija voi
helposti laskea, ettei päiväpalkkani ollut suurempi kuin ruumiillisen
työn raatajan. Opintovelkoja oli minulla ennestään 3500 markkaa, mihin
lisäksi tuli viisisataa jonka olin Helsinkiin lähtiessäni lainannut.
Tämän summan olin muuten pannut pankkiin, joten minulla Helsinkiin
saapuessani oli oikein pankkikirja taskussani.

Ensin oli haettava asunto ja sellaisia oli kesän aikana yllin kyllin
saatavissa. Asetuin asumaan erääseen täyshoitolaan, suunnilleen sille
paikalle, missä nykyään on Seurahuone. Asuin siinä lähellä virastoa ja
sain ruuan samasta paikasta. Minulta kysyttiin, haluaisinko yksityisen
huoneen vai haluaisinko asua toverin kanssa. Koska jälkimmäinen
vaihtoehto oli halvempi, otin erään pihan puoleisen huoneen, jossa
toverikseni tuli muudan konepajan työmies. Maksoimme kumpikin
kolmekymmentä markkaa kuukaudessa vuokraa. Ruuasta oli maksettava
erikseen.

Tämä tapahtui heti tuloni jälkeisenä päivänä. Uutta huonetoveriani
en vielä ollut edes nähnyt. Rouva ilmoitti ettei se ollut
tarpeellistakaan, koska hän kerran määräsi, kuka hänen huoneissaan
asuu. Kävin sitten ilmoittautumassa metsähallituksen sihteerille ja
sain häneltä määräyksen saapua "virkaan" seuraavana päivänä klo 10.
Näin oli minusta tullut virastoherra. Toimittelin asioita kaupungilla
ja illalla saavuin asuntooni, jolloin toverinikin jo oli kotona.
Esittelin itseni: metsäkonduktööri Tatu Valkonen.

— Jaa'a vai metsäkonduktööri, sanoi bolagistini, kaikennäköisiä herroja
niitä on olemassa. Mitähän sellaisellakin virkaherralla on tekemistä.

— Hän hoitaa metsiä...

— Vai niin, niinkuin metsät eivät kasvaisi hoitamattakin.
Tyhjäntoimittajia te olette kaikki herrat, ja metsäherran virka, se
vasta tyhjäntoimittajan virka mahtaa olla. Jaa niin, hän lisäsi, nimeni
on Heino, olen viilari.

Vaikka esittely olikin oudonlainen, tuli meistä kuitenkin hyvät
toverukset. Heino oli kätevä mies, joka myös ansaitsi "firaplaamalla".
Työstä palattuaan hän usein uudelleen lähti tehtaaseensa ja korjaili
siellä polkupyöriä, sähkökojeita ja muuta sen tapaista. Eräänä päivänä
hän toi kotiin pitkän paketin ja ilmoitti syötyämme näyttävänsä
minulle jotakin erikoista. Ja erikoista se olikin, sillä hän oli
tehnyt haulikosta melko hyvän makasiinikiväärin. Haulikon piippu oli
entisellään, mutta sen sisälle oli upotettu toinen piippu ja makasiini
oli tehty aivan sellaiseksi kuin sen piti ollakin.

— Menemme huomenna, koska on pyhä, tätä kokeilemaan. Sen pitäisi olla
hyvä vehje.

— Katsokaapas, kyllä me työläisetkin osaamme tehdä kiväärejäkin ja
revolvereja. Minäkin olen tehnyt kaksi automaattista pistoolia. Ehkä
niitä vielä tarvitaan, sillä aseistautuvathan herratkin.

Ainakin vanhemmat lukijani muistanevat Grafton-jutun. Porvarit olivat
sitä paitsi tosiaankin ruvenneet keräämään aseita, eikä se niin
ihmeellistä ollut. Tarvittiinhan niitä jo Viaporin pamauksen aikana
ja jotakin turvaa täytyi porvarillakin työmailla olla. Juuri näihin
aikoihin oli ammuttu kolme insinööriä, muuten, jotka eivät edes
suoranaisesti olleet työväen kanssa tekemisissä, vaan pikemminkin
konstruktiivisissa tai laboratoriotöissä. Kansa vaati omansa ja
ensimmäiset laukaukset ammuttiin, ei luonnollisesti kapitalisteihin,
vaan heidän "kätyreihinsä".

Ursinin kalliolla pidettiin melkein päivittäin kokouksia, joissa
esitettiin sekä sosialismia että ateismia. Kokoukset muistuttivat
niitä, joita muistossa autuas J. Boldt piti myöhemmin Nikolainkirkon
rappusilla.

Puhujina niissä esiintyi mm. Mikko Piirainen, joka oli ottanut
tehtäväkseen Jumalan asettamisen viralta. Hän oli lukenut Ingersollin
teoksia, joita tähän aikaan ilmestyi suomenkielellä, ja selosti
innokkaalle kuulijakunnalle Raamatun mahdottomuutta. Kerran sattui
paikalle myös eräs pappi, joka pyysi saada puheenvuoroa. Hän pyysi,
ettei häntä heti huudettaisi alas, vaan että toisinkin ajattelevien
sallittaisiin puhua. Koska työväki taistelee vapauden puolesta ja
kaikkein alkeellisimpia vapauksia on sananvapaus, niin pappi piti
pyyntöään luonnollisena.

Yleisö alkoi heti huutaa pappia alas, mutta Mikko Piirainen sanoi:

— Minä olen sosialistiagitaattori ja nyt tänne on tullut myös taivaan
valtakunnan agitaattori. Minusta on täysi syy antaa taivaan valtakunnan
agitaattorinkin puhua, sillä puhuenhan asiat selvenevät.

Pappi piti saarnan, jossa hän kosketteli Kristuksen oppia rakkaudesta
ja aiheesta: mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, se tehkää myös
heille. Hän kuvaili Kristuksen elämää ja kysyi lopuksi, mitä Mikko
Piiraisella ja muulla kuulijakunnalla oli muistutettavaa Kristuksen
oppeja vastaan.

Mikko Piirainen vastasi, että hänestä Kristus Karl Marxin jälkeen
oli kaikkien aikojen suurimpia sosialisteja, jonka opeissa oli
paljon huomioon otettavaa. Ne olivat tosin monessa suhteessa melko
vanhentuneita senkintähden, että siihen aikaan ei ollut höyrykoneita,
sähköä, puhelinta eikä muita nykyajan keksintöjä, ei nykyisiä tehtaita
eikä työväenyhdistyksiä. Hän ei siis ole voinut lausua mielipidettään
esimerkiksi Marxin lisäarvoteoriasta, mutta paljon hänen opeissaan on
sellaista, jota sosialistit kunnioittavat ja jota he myös elämässään
noudattavat.

— Mutta kuinka sitten on käsitettävissä, pappi sanoi, että te
saarnaatte luokkavihaa, kun Kristus saarnasi rakkautta?

— Me olemme tässä suhteessa vanhan testamentin kannalla, sillä
kirjoitettu on: minä olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot
kolmanteen ja neljänteen polveen niille, jotka minua vihaavat, mutta
teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat.

— Se on törkeätä Jumalan pilkkaa, pappi huomautti. Ihminen voi
ollessaan nuori ja voimakas luulla, että hän on kaikki kaikessa ja että
hän voi pilkata Jumalaakin, mutta kerran, ainakin viimeisellä tuomiolla
tulee hetki, jolloin hän on näkevä Jumalan kunnian kirkkauden. Mikko
Piirainen ei usko tulevaan elämään eikä Jumalaan. Mutta minä pyydän
häntä ajattelemaan, mitä hän sanoo silloin, kun hän joutuu Herran
kasvojen eteen.

— Jos niin tosiaankin tapahtuisi, Mikko Piirainen vastasi, niin
mitäpä minä silloin voisin muuta sanoa kuin: anteeksi Herra, olen
erehtynyt. Ja koska Jumala on rakkaus, niin tuskinpa hän heittää minua
iankaikkiseen tuleen.

Paitsi uskonnollista kysymystä, puhuttiin ja keskusteltiin tietysti
myös Marxin teorioista. Niistä puhuessa Mikko Piirainen esitti, että
mitä enemmän perehtyy maailman historiaan, sitä selvemmin huomaa, ettei
porvari ole milloinkaan keksinyt tai tehnyt mitään hyvää ja viisasta.

— Kaikki, mikä tässä maailmassa on keksitty, on lopulta sellaisten
henkilöiden ansiota jotka ovat olleet sosialististen aatteiden
innoittamia.

Nyt jo minäkin jouduin intoihini ja astuin puhujalavalle, mutta tuskin
olin sinne ilmestynyt, kun minutkin vuorostani huudettiin alas.
Syynä oli luultavasti päässäni oleva ylioppilaslakki. Ylioppilaat ja
yliopisto eivät siihen aikaan sen enempää kuin nytkään olleet "syvien
rivien" suosiossa. Mikko Piiraisen avulla sain kuitenkin suunvuoron ja
minulle annettiin lupa puhua kymmenen minuttia. Juttelin suunnilleen
seuraavaa:

— On tosin vaikea täsmällisesti väittää, millaiset valtiolliset
mielipiteet kullakin suurmiehellä on ollut, mutta uskallan kuitenkin
sanoa, että esimerkiksi Goethe oli porvari. Sosialistithan eivät
yleensä ota vastaan arvonimiä ja kunniamerkkejä, mutta Goethe sitä
vastoin oli ottanut sekä ritarimerkkejä että todellisen salaneuvoksen
arvonimen. Tästä päättäen Goethe oli porvari, ja käsittääkseni jo tällä
esimerkillä on todistettu, että porvareissakin on neroja. Höyrykoneen
ja höyrylaivan keksijöiden raha-asiat olivat kuulemma huononlaiset,
mutta ainakaan ei mistään selviä, että he olisivat olleet sosialisteja
tai että he yleensä olisivat tämäntapaisia kysymyksiä edes ajatelleet.
Mutta mitäpä puhumme näistä muinaisista, kun nykyajassammekin on
keksijöitä. Thomas Alva Edisonia olemme tottuneet pitämään eräänä
kaikkien aikojen suurimmista keskijöistä. Hän alkoi tyhjästä,
mutta ponnisteli siksi, että hänestä tuli kapitalisti ja oikein
suurkapitalisti.

— Muuten ei Marxin Kallekaan ollut mikään työn raskaan raataja.
Epäilen, onko hän edes tehnyt ruumiillista työtä niin paljon kuin minä,
joka viime viikolla ansaitsin ojan kaivulla kolmekymmentä markkaa.
(Se on vale, alas!) Sillä Marx ei ollut mikään muu kuin yliopistomies
ja tiedemies, joka sitä paitsi oli ylhäistä aatelissukua olevan
naisen kanssa naimisissa. Voidaan oikeastaan sanoa, että sosialismin
aatteet ovat syntyneet juuri yliopistomiesten piirissä ja sentähden
minusta on käsittämätöntä, että te huudatte alas silloin kun näette
ylioppilaslakin.

— Mielipiteeni on muuten, että yksimielisyydellä ja keskinäisellä
ymmärtämyksellä saadaan paljon enemmän aikaan kuin luokkavihalla.
Muistammehan kertomuksen Baabelin tornista, jonka piti ulottua
taivaaseen asti. Sen rakentamisesta ei kuitenkaan tullut mitään sen
vuoksi, että työntekijät riitelivät keskenään eivätkä ymmärtäneet
toisiaan. Jokaisen, joka tahtoo käydä työmiehestä, täytyy ennen kaikkea
tehdä työtä (alas, alas, alas!).

Puheen päätyttyä olin vähällä saada selkääni, mutta Mikko Piirainen
rauhoitti yleisöä.

— Antaa pojan puhua, olemmehan me jo ennenkin tänään kuulleet
vertauksia Bibliasta. Baabelin tornin vertaus ontuu kuitenkin aika
lailla, sillä ei ollut suinkaan ihmisten vaan Jumalan syy, ettei
Baabelin tornista tullut valmista. Jumalahan sekoitti ihmisten
kielet, eikä siihen aikaan ollut tulkkeja saatavissa. Muuten en voi
käsittää, miksi Jumala ei sallinut tornin rakentamista taivaaseen
asti. Mustatakkien Jumala on aina tahtonut estää ihmistä pääsemästä
korkeampaan viisauteen. Hänhän kielsi ihmistä maistamasta hyvän ja
pahantiedon puun hedelmästä, hän ei siis tahtonut ihmisen tietävän,
mikä on hyvä ja mikä on paha. Meille on koetettu selittää, että käärme
olisi ollut katala valehtelija, mutta jos oikein tarkoin tutkimme
syntiinlankeemuskertomusta, niin huomaamme, että käärme puhui silkkaa
totta. Hän sanoi, että ihminen, maistettuaan hyvän ja pahantiedon
puusta, oppii tuntemaan hyvän ja pahan ja eikös niin käynytkin. Ja kun
Jumala oli sanonut, että sen, joka maistaa hyvän ja pahantiedon puun
hedelmistä, pitää kuolemalla kuoleman, niin käärme sanoi tähän, että te
ette suinkaan kuole. Ja kyllä minun käsittääkseni käärme puhui totta,
sillä ainakin Aatami eli tämän jälkeen vielä yli 700 vuotta.

— Mitä muuten tämän ylioppilaan äsken lausumiin esimerkkeihin tulee,
niin olenhan minäkin jotakin lukenut ja mm. latinan kieltä. Plenus
venter non studet lubenter, sanoo vanha ja viisas latinalainen
sananlasku. Suomeksi se merkitsee, että täysinäisellä vatsalla
on vaikea opiskella. Senpä vuoksi ei ylensyönyt ja ihramahainen
porvari pystykään mihinkään työhön. Hänen täytyy elää muiden työllä.
Me työläiset elätämme häntä siksi, kunnes hän paisuu, niin että
lopulta halkeaa eli kuolee sydänhalvaukseen, niinkuin sitä sanotaan.
Mutta nyt olemme saaneet päähämme, että voimme hankkia elantomme
ja hyvinvointimme aivan hyvin ilman, että lihotamme porvaria, joka
kuitenkin halkeaa. Kas siinä on oikeastaan kaikkien sosialististen
oppien pääsisältö.

Mikko Piirainen ei, niinkuin nähdään, ollut yleensä mikään kiivas
puhuja, mutta hänen lisäkseen esiintyi monta muuta, jotka suorastaan
kehoittivat väkivaltaisuuksiin. Siihen aikaan esiintyi työväen
kokouksissa mustasotnjalaisia provokaattoreja, joita nimenomaan
oli palkattu ylläpitämään kiihoitusta työväen keskuudessa. Olisi
oikeastaan hauska tietää, kuinka moni sen aikainen kansankiihottaja
oli tekemisissä santarmien kanssa. Näistä asioista ei kuitenkaan ole
päästy selville, sillä hyvin suuri osa santarmien asiakirjoista hävisi,
ihmeellistä kyllä, juuri bolshevikivallankumouksessa.

       *       *       *       *       *

Tein ahkerasti työtä metsähallituksessa. Tällaiselle vasta-alkajalle
ei luonnollisesti voitu antaa vaativia tehtäviä, mutta oppia sain
kuitenkin paljon. Sain tietää, että on olemassa sellaisia laitoksia
kuin kirjediario ja konseptikirja. Sain myöskin kirjoittaa puhtaaksi
kirjeitä ja näin siinä, kuinka asioita käsiteltiin metsähallituksessa.
Perehdyin hoitoalueen kirjeenvaihtoon ja lopuksi sain tutustua
metsänhoitajien kuukausiraportteihin ja leimausluetteloihin. Opettavaa
oli hoitoalueiden tarkastuskertomuksien lukeminen, sillä niistä sai
selville, mitä missäkin hoitoalueessa oli tehty ja miten tarkastaja oli
arvostellut eri toimenpiteitä.

Mutta sitten löi sekin hetki, jolloin harjoittelu päättyi ja minä sain
ensimmäisen virkamääräykseni.




XV luku,

jossa tekijä aloittelee virkauralla.


Olin nähtävästi menestynyt metsähallituksessa hyvin, sillä minulle
luvattiin itsenäinen työmaa. Tosin jonkin aikaa kangersi, ennenkuin
sen sain, enkä oikein ollut selvillä, missä oli vastus. Tiedustelin
sitä esittelijältä, mutta hän ei tahtonut sanoa. Joka tapauksessa minun
ei tarvinnut olla kuin parisen viikkoa epätietoisena, ennenkuin sain
määräyspaperit käteeni ja lopulliset ohjeet. Olin määrätty toimittamaan
uudistushakkuuta eräälle laajanpuoleiselle metsäalueelle Itä-Suomessa
lähellä Venäjän rajaa. Minun oli ensin leimattava alue tai muuten
merkittävä hakattavat puut ja vasta sen jälkeen ryhdyttävä hakkuisiin.

Ensi työkseni otin selvää paikkakunnan oloista ja satuinkin tapaamaan
henkilöitä, jotka niitä tunsivat. Sain kuulla, että voisin asua
suureksi osaksi torpissa, mutta että varalta olisi hyvä ottaa mukaan
teltta ja eräitä muita tarpeellisia varusteita, jotka hankin. Ja niin
jäi Helsinki taakseni.

Noustuani junasta eräällä syrjäisellä pikku asemalla, otin kyydin ja
ajoin itäpohjoiseen niin pitkälle kuin maantietä riitti. Sen loputtua
oli otettava kantajat ja käveltävä viitisen penikulmaa. Kävelyä seurasi
parin penikulman venematka ja taas penikulman kävely, jolloin vasta
olin perillä metsänvartijatorpassa, joka oli matkani ensi päämäärä.

Metsänvartijatorpan päärakennus oli multapenkeille rakennettu:
kaksi pirttiä ja huone eteisineen niiden välissä. Toinen pirtti
oli rakennettu puolen vuosisataa sitten. Kului vuosia ja sitten
rakennettiin kamari, eteinen ja toinen pirtti. Jälkimmäisessä ei
kuitenkaan vielä ollut lattiaa eikä uunia, ei välikattoja, ovia eikä
luonnollisesti ikkunoitakaan. Siihen lisärakennus oli jäänyt. Tekijä
oli väsynyt kesken työnsä ja tyytynyt asumaan vanhassa pirtissä, jonka
katto oli tuohesta ja joka muuten oli tyypillinen savupirtti.

Rakennusryhmään kuului vielä navetta, jonka lattiana oli paljas maa ja
katto oli päreistä, pari aittarakennusta sekä piskuisen lammen rannalla
kyyköttävä sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli joskus ollut puulattiakin,
mutta se oli sittemmin häipynyt vastan jätteiden ja muun rojun alle.
Tuntui melkein mukavammalta kuvitella, että lattiana oli ainoastaan
paljas maa.

Metsänvartija, pitkähkö, laiha, pitkäpartainen, noin kuusikymmenvuotias
mies veteli hirsiä pirtin nurkassa olevassa sängyssä sisään tullessani.
Vaimo ja tytär olivat kynimässä lintuja, joita oli pirtissä melkoinen
korillinen. Pirtin nurkassa istua töllisteli iältään epämääräisen
näköinen mieshenkilö rääsyihin puettuna ja paljain jaloin. Heti
ensisilmäyksellä näin hänen olevan mielisairaan.

Ilmoitin kuka olen. En näyttänyt olevan lainkaan tervetullut, sillä
kaikki ikäänkuin hätkähtivät. Varsinkin metsänvartijan naama venyi
pitkäksi hänen kömpiessään sängystä.

Saattajani olivat tällä välin tuoneet tavarani sisään ja saivat
maksunsa. Ihmettelin, miksi he näin äkkiä lähtivät paluumatkalle.

Metsänvartijalta sain tietää, että hänen oikea "puustellinsa" oli
palanut ja ettei hän vielä ollut saanut uutta tilalle. Tämä rakennus
oli vuosikausia ollut asumaton, mutta heidän täytyi nyt asua siinä,
sillä herrat eivät olleet hommanneet uutta palaneen tilalle.

Tästä saivat metsänvartija, hänen vaimonsa ja kaksi sisälle tullutta
poikaansa aiheen haukkua metsänhoitovirkakuntaa. He olivat erikoisesti
katkeria siitä, että melkein kaikki suuret tukkipuut oli hakattu heidän
asuntonsa lähettyviltä.

— Mutta puuthan ovat valtion, minä sanoin, eikö valtio saa tehdä
puilleen, mitä se tahtoo?

Mutta metsänvartija ja samalla valtion omaisuuden vaalija ei ollut
samaa mieltä. Hänen mielestään puut olivat hänen. Hän oli raivannut
tänne korpeen ensimmäisen viljelyksen ja puut kuuluivat siis hänelle
uudisasukkaan oikeudella. Mutta nyt saapui tänne valtion metsänhoitaja,
joka leimasi ja myi puut ja valtio pisti rahat taskuunsa ilman, että
hän sai penniäkään.

— Mutta saattehan te valtiolta palkkanne ja sitä paitsi tämän
viljelyksen ja ne tulot, jotka siitä saadaan. Tehän olette valtion
virkamies ja teidän täytyy valvoa valtion etuja.

— Pyh, pihkaa, metsänvartija vastasi, valtiolta saan 150 markkaa
vuodessa enkä mitään muuta. Rakennukset ovat joko isäni tai minun
rakentamia ja maan olen raivannut itse. Valtio kyllä väittää
rakennukset omistavansa, koska se muka on korvannut työvaivat ja pitää
se täällä syynejäkin, mutta eipäs ole tullut vielä penniäkään palaneen
rakennuksen uudestaan rakentamiseksi.

Tässä oli mielipide, jota en ollut ennen kuullut. Minulle oli opetettu
kahden vuoden aikana Evon metsäopistolla, että valtion metsät
tosiaankin olivat valtion. Sen omistusoikeus oli saanut alkunsa mm.
Kustaa Vaasan julistuksesta, että asumattomat metsämaat kuuluivat
_Gud, Konungen och Sveriges krona till_, mutta tässä seisoi edessäni
metsänvartija Iipponen, joka väitti, ettei asia ollut näin. Tämä herra
ei siis tunnustanut Kustaa Vaasaa eikä hänen jälkeläisiään maan vaareja
hamaan Nikolai II:een asti.

Vähitellen oli tullut pimeä ja päretuikku pantiin palamaan. Pöydälle
nostettiin oikea lintukeitto. Perunoita siinä tosin ei ollut, mutta
suurukseksi oli pantu jauhoja ja se oli erinomaisen hyvää. Pöydässä oli
myös leipää, mutta siinä oli puoleksi petäjäistä.

Istuin nyt ensi kerran oikealla virka-alueellani ja ensimmäinen
asemapaikkani oli likaisista likaisin savupirtti. Ne, jotka alkavat
virkauransa nykyaikaisissa loistokansakouluissa, loistolaboratorioissa
ja loistotehtaissa, tietäkööt, että monesti niin kadehdittu
metsänhoitaja saa useimmiten aloittaa uransa karstaisessa savupirtissä
jossakin Karjalan raukoilla rajoilla.

Tuli maatapanon aika. Lattialle levitettiin olkia ja niiden päälle
jonkinlaista peitettä. Minulle annettiin alleni oikein lakanantapainen
ja peitteeksi lampaannahkaiset vällyt.

Niille, jotka ovat puhuneet kauniita sanoja metsänhoitoalan
terveellisyydestä ja muista ihanuuksista, suosittelen vietettäväksi
yhden tällaisen yön.

Heti päästyäni vällyjen alle kimppuuni syöksähtivät kaikki jänistä
pienemmät elävät. Torakoita oli jo pitkin iltaa parveillut pitkin
pirtin lattiaa niinkuin eräässä kasassa kärpäsiä, mutta torakkahan ei
kenellekään pahaa tee. Toiset elävät sitä vastoin panivat pian ihoni
kihelmöimään. En tosin ensi kertaa maannut salopirtin lattialla, sillä
olin joutunut sellaisiin jo ennen Evolle tuloani, mutta näin voimakasta
vastaanottoa en sentään tätä ennen ollut kokenut.

Kun pirtissä makasi kaikkiaan kahdeksan henkeä, ja sen mitat olivat
noin 3x5 metriä niin ei siinä ollut noita tarpeellisia kuutiometrejä,
joista nykyään niin paljon puhutaan. Mutta siitä huolimatta kuorsasivat
kaikki paitsi minä syvässä unessa.

Pian kuitenkin joku heräsi ja alkoi ulvoa keskeyttäen ulvontansa
koiranhaukuntaa muistuttavilla äänillä. Hullu oli joko herännyt tai
sitten ulvoi unissaan. Pirtissä oli niin pimeä, etten voinut nähdä
mitään. Olisin voinut raapaista tulitikun, mutta sekään ei ollut
mielestäni viisasta, joten päätin vain tarkkaan kuunnella pysyisikö
hullu paikallaan. Sikäli kuin käsitin, käänteli hän itseään lattialla
ja ulvoi. En tiennyt, oliko tämä tavallista vai tavatonta ja ihmettelin
kauan, pitikö minun herättää isäntäväki.

Ähkinä ja ulvonta olivat nyt muuttuneet röhkimiseksi ja sen jälkeen
korahduksiksi, jotka tuntuivat minusta epäilyttäviltä. Herätin siis
lähinnä vieressäni makaavan metsänvartijan toisen pojan. Hän ei ensin
tahtonut käsittää herätyksen syytä. Lopulta hänelle selvisi, että jokin
oli tällä kertaa hullusti. Ulvomista oli totuttu kuulemaan joka yö,
mutta röhkiminen ja ähkiminen oli outoa, koska vierustoverini nousi
ylös ja sytytti päreen.

Sen valossa huomattiin, että jotakin erikoista olikin tapahtumassa.
Hullu oli solminnut köyden pätkän kaulaansa ja yritti hirttäytyä. Hän
oli istuvassa asennossa ja koetti kovasti kiristää köyttä kaulansa
ympärille.

Metsänvartijan poika puhalsi äkkiä tuikun sammuksiin ja aikoi
heittäytyä uudelleen maata. Hän kai tuumasi, että hullu oli
tekemäisillään elämänsä viisaimman tempun, eikä sen suorittamista
sopinut häiritä.

Olin kuitenkin toista mieltä ja niin päästimme yhdessä hullun köydestä
irti. Hän retkahti vuoteelleen ja alkoi pian kuorsata.

Välinäytös ei suinkaan edistänyt nukkumistani. Tällä kertaa hullu oli
pannut köydenpätkän omaan kaulansa, mutta ei ollut niin sanottua,
vaikka hän keksisi jonkin muun sopivan vehkeen. Muistin kauhistuneena,
että hänen lähellään oli kirvesteline. Jos hän innostuisi käyttämään
kirvestä, voisi se osua muihinkin kuin häneen itseensä.

Hän kuului nyt kuitenkin kuorsaavan, joten se suunta oli varmistettu.
Sitä vastoin minulla oli täysi syy ajatella itseäni, sillä ruumistani
kihelmöitsi katkerasti. Ajatusteni sisällyksenä oli vaikerrus: voi
poloinen päiviäni. Tässäkö nyt oli tulevaisuus, jonka tavoittamiseksi
olin uhrannut kahden vuoden työni. Tällaistako siis oli painuminen
valtion metsiin ja tällaisissa olosuhteissako täytyi työskennellä
isänmaansa hyväksi. Kadehdin kaikkia niitä, jotka vetivät hirsiä
puhtailla vuoteillaan ja näkivät hyviä unia. Ja tämä oli kuitenkin
ollut olevinaan edullinen määräys, joka oli monelle käynyt oikein
kateeksi. Kuka toverini tahansa olisi sen mielihyvällä ottanut. Olihan
minulla palkkaa 7 markkaa päivältä ja 28 penniä kilometriltä ja työtä
tiedossa koko vuodeksi.

Vihdoin koitti aamu, kaunis syksyinen aamu. Oli ihanaa nousta ylös ja
astua likaisesta ja haisevasta pirtistä herran kirkkaaseen luontoon.

Mutta töistä oli myös huolehdittava. Minulla ei ollut työmiehiä.
Metsänvartijan täytyi virkansa puolesta tulla töihin vartiopiiriinsä,
mutta vastenmielisesti hän näytti sen tekevän. Syy oli selvä. Paikalta
ennen leimattu metsä oli hänen ja muiden kyläläisten mielestä
heidän, koska sen isossa jaossa muka piti joutua heille. Ja nyt tuli
valtio, otti paikalta parhaat puut ja toimitti vielä sen jälkeen
jälkihakkauksen.

Pohjois-Suomen kansa puhuu mielellään itsestään korven raatajana,
joka on raivannut asumattomat alat viljelykselle ja jolle yhteiskunta
siis on suuressa kiitollisuuden velassa. Tätä käsitystä on hyvä hieman
tarkastella.




XVI luku,

jossa luodaan katsaus korven raatajan työhön.


Jollakin Lapin tai Perä-Pohjolan tuhansien hehtaarien laajuisella
vaaralla kasvaa männikkö, jonka ikä on laskettava useammaksi kuin
yhdeksi vuosisadaksi. Luonto on sen sinne kasvattanut jokaisen Suomen
kansalaisen yhteiselle maankamaralle. Vuosituhansiin metsällä ei
ollut mitään arvoa. Jos se oli kuusimetsää, voi lappalainen kaataa
siitä jonkin naavaisimman kuusen luppopuuksi. Tietämättömän lukijan
valaisemiseksi: luppo on sama kuin naava ja luppopuulla tarkoitetaan
siis naavaista puuta, joka kaadetaan poron ravinnoksi. Lappalainen,
joka oikeastaan on "löytänyt" Pohjois-Suomen metsät, laski puulle
niiden luppoarvon ja muun metsän hän arvioi sen jäkälän mukaan, joka
niissä kasvoi. Puulle itselleen hän ei pannut mitään arvoa, sillä
poltto- ja rakennuspuusta ei ollut puutetta.

Lappalaiset katsoivat laillisesti omistavansa ne alueet, joilla heidän
poronsa olivat syöneet jäkälää ja joilla he olivat ampuneet jonkin
metson tai riekon. Kun ensimmäiset lantalaiset saapuivat ja ryhtyivät
karkoittamaan lappalaisia, niin kaikkien jälkimmäisten mielestä
varmaankin heidän alueilleen laittomasti tunkeuduttiin. Mutta kun
uutisasukas iski heitä halolla päähän, niin he muuttivat käsityksensä
omistusoikeudesta ja pakenivat tuntureille. Mutta vielä tänä päivänä he
puhuvat katkerasti lantalaisesta.

Lantalaisenkaan maanviljelys ei niin kummaa ollut, pääasiallisesti
taistelua metsää vastaan. Lantalainen oli huomannut tuhkan hyväksi
lannoitusaineeksi ja sen vuoksi hän etsi parhaat männiköt kivettömillä
mailla ja hallaa kestävillä vaaroilla. Hän tiesi, että mitä enemmän
metsää vaaralla kasvaa, sitä enemmän tuhkaa siitä tulee. Epäilenpä
pahoin hänen vielä tietäneen senkin asian, että mitä parempaa ja
lihavampaa maa on, sitä parempi metsä sillä kasvaa.

Niin hän siis sytytti kasken ja piti huolen vain siitä, että oma
tönö ei palanut. Muuten sai tuli rikeerata miten halusi. Hän oli
vain mielissään, jos läheiset jäkäläkankaatkin samalla paloivat.
Poroille ei jäänyt ruokaa, joten lappalainen kaikkosi poroineen hänen
näkyvistään ja kun karhut ja sudet usein hääräsivät porolaumojen
kimpussa, hävisivät nekin nyt porojen mukana. Ensimmäinen uutisasukas
sai elantonsa oikeastaan metsästä, sillä metsä oli hänen peltojensa
lanta. Kaskiviljelys oli muuten järkiperäinen viljelystapa, sillä
siinä päästiin vähällä työllä. Lanta saatiin ilmaiseksi eikä tarvinnut
tuoda pussilantaa ulkomailta ei perustaa valtiolle tappiota tuottavaa
rikkihappotehdasta. Metsä antoi omalla lannallaan runsaan sadon.
Metsästä eli korvenraivaaja, vaikka hän itse käsitti väärin metsän
vihollisekseen.

Kaskiviljelyksellä oli ainoana vikana, että se vaati suuria
pinta-aloja. Kun talon läheiset alueet olivat kasketut, täytyi muuttaa
toiseen paikkaan. Kaskiviljelijä piti ominaan jo kaskeamiensa alueiden
lisäksi niitäkin, jotka hän joskus aikoi kasketa. Hän ei suvainnut
naapuria lähimaillaan, ja kun muuan kaskenraivaaja näki virrassa
kulkevan lastun, hän aavisti jonkun toisen olevan tunkeutumassa hänen
viljelyksilleen. Hän otti mukaansa neljän päivän eväät ja pitkät ja
lyhyet aseet, lähti kulkemaan vastavirtaa ja löysi naapurinsa kuuden
penikulman päästä. Syntyi tappelus, sillä kaskenpolttajamme tahtoi ajaa
tungettelijan pois halmeeltaan.

— Mitä juutasta sinä tänne pakkaat, hän sanoi. Vaivoin täällä tulen
minäkin toimeen. Alahan laputtaa.

— Nämäkö olisivat sinun kaskimaitasi, toinen ihmetteli? Sinä et ole
täällä edes käynyt etkä mihinkään merkkiäsi pannut. Näistä maista ei
kukaan tietänyt ennenkuin minä ne löysin.

Sitten alettiin puhua pitkillä ja lyhyillä aseilla ja kaikkein
parhaimmassa tapauksessa lopputuloksena oli sopimus jostakin rajasta.
Kun tällaisia tapauksia sattui aikojen kuluessa useampia, tuli
kaskenpolttajalle jo hätä käteen. Hänen ei auttanut muu kuin ryhtyä
raivaamaan maata pirttinsä ympärille. Silloin olivat kaskenpolttajan
helpot päivät menneet, sillä viljelysmaan raivaus on täällä pohjolassa
kovaa työtä.

Mutta nyt ilmestyi valtio verovoudin hahmossa ja ilmoitti, että kaikki
maat ovat valtion. Valtio on hyväntahtoisuudessaan antanut heidän tähän
asti niitä maksutta viljellä, mutta nyt valtio perii teiltä niin ja
niin monta oravannahkaa ja ketunnahkaa ja kärpännahkaa veroksi.

Ensimmäinen verovouti luultavasti sai täräyksen pitkästä aseesta, jos
hän tuli yksinään tai liian pienen saattojoukon kanssa. Mutta lopulta
kuitenkin tehtiin korven raatajalle kalloon ja selkään tuntuvalla
tavalla selväksi, että hänen oli maksettava veronsa.

Oliko vouti oikeassa? siinä on kysymys, jota kannattaa harkita. Jos
kerran hyväksytään valtio-käsite, niin on myönnettävä hänen olleen
oikeassa. Joissakin kymmenien, jopa satojen penikulmien päässä täältä
olivat eri valtioiden ruhtinaat tapelleet keskenään eripitkillä aseilla
ja lopulta kaskenpolttajan tietämättä sopineet siitä, kenelle hänen
viljelemänsä alueen verotus kuuluisi. Jos hän sitä epäili, todistettiin
se hänelle sen todistuskappaleen voimalla, joka vielä nytkin on
pätevin, asevoimin.

Aikojen kuluessa tunnustettiinkin valtion omistusoikeus. Korvenraataja
oli valtion vasalli, joka maksoi valtiolle veroa. Jos hän joutui
riitaan toisen raatajan kanssa, hän kanteli valtiolle, joka ratkaisi
riidan edustajansa kautta.

Eräänä kauniina perjantaina valtion edustaja huomasi, ettei korven
raataja enää käyttänytkään kaikkea maata. Hänen peltonsa niittynsä ja
kaskensa olivat, sanokaamme kymmenen kilometrin säteellä talosta, mutta
välillä oli paljon muita maita. Sen vuoksi valtio päättikin ottaa nämä
maat omikseen ja korven raataja sai pitää vain sen alueen, jota hän oli
välittömästi käyttänyt. Itse asiassa tämä ei korven raatajan elämässä
paljoakaan merkinnyt. Hän metsästeli ja kalasteli, missä vain tahtoi,
ja kaatoi puun nuotiokseen, missä häntä halutti.

Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Puu, joka oli
ollut jokseenkin samassa arvossa kuin ilma tai vesi, tuli
kauppatavaraksi. Silloin valtio huomasi omistavansa metsiä ja perusti
metsänhoitolaitoksen.

Korvenraivaajan elämässä tämä aiheutti suuren muutoksen. Eräänä päivänä
hänen luokseen ilmestyi susiturkkinen mies ja sanoi hänelle: mine tahto
osta mäntty. Ensimmäiset metsänostajat olivat Ruotsista tai Norjasta.

Mutta kaupat syntyivät kielellisistä vaikeuksista huolimatta helposti.
Hämmästyksekseen huomasi raivaaja, että hän sai rahaa aivan kuin
taivaasta, rahaa, jota hän ei ennen ollut kuin ihmeekseen nähnyt.

— Tämähän vasta oli erinomainen paukaus, hän ajatteli. Metsää on niin
pitkälle kuin silmä kantaa ja pitemmällekin, eikä tarvitse muuta kuin
näyttää puun tuolle herralle ja hän lyö setelit kouraan ja maksaa vielä
minulle, kun kaadan puun.

Mutta vielä ihmeellisempää piti tapahtuman. Kun rahakukkaro mukana
lähti kaupunkiin, löi kauppias rekeen jauhomaton, tupakkamaton ja
kahvimaton, viinat ja ranskan viinit.

Kyllä nyt passasi elellä. Kuka hullu enää viitsi lähteä korpea
raatamaan, kun ei tarvinnut muuta kuin pistää setelit lompakkoon ja
ostaa kaupungin kauppiaalta, mitä tarvitsi. Tämä totta tosiaan oli
elämää!

Mutta seuraavan myynnin edellä ilmestyikin paikalle hosmestari.

— Top tykkänään, hän sanoi, eivät ne ole sinun puitasi, nythän sinä
hakkaat valtion metsää. Ei sinulla ole täällä myyntioikeutta, sinulla
on se ainoastaan kotipalstalla.

Kun ei korven mies tätä uskonut, vedettiin hänet käräjille, jossa hän
sai sakkoja ja parhaassa tapauksessa hilut kinttuihin ja ilmaisen
linnanreissun.

Tapahtui sitten, että hosmestari leimasi jokaisen myytävän puun ja
möi ne huutokaupalla, mutta hän ei itse saanut niistä omaan taskuunsa
penniäkään, vaikka hän juuri oli ne löytänyt, mitannut ja arvioinut.
Rahat otti valtio. Koko hosmestarin työstä ei valtio maksanut hänelle
muuta kuin pienen palkan, sellaisen, jonka hän yhtä hyvin olisi voinut
ansaita missä muussa valtion virassa tahansa. Eikö tämä ole merkillistä?

Ensin saapui paikalle lappalainen, joka sai ottaa metsästä, mitä hän
vain halusi ja sai siitä omaksi hyväkseen koko tulon.

Sen jälkeen ilmestyi näyttämölle korvenraivaaja ja ja hänkin sai
metsästä koko sen tuoton.

Sitten tuli varsinainen maanviljelijä, jonka kävi yhtä hyvin!

Mutta nyt osuu tulemaan hosmestari, joka myöskin löytää puut. Hän osaa
lisäksi arvioida niiden arvon ja leimata ne niin, että uusi metsä
kasvaa tilalle. Mutta hän ei saakaan puita, eikä saa vuosipalkkanaan
sadatta viidettäkymmenettä osaa siitä puumäärästä, jonka hän leimaa.

Eikö metsänhoitajan tulisi olla tyytymätön ja vaatia saada edes
kymmenes osa leimaamistaan ja hakkauttamistaan puista?

Ei, sillä metsänhoitaja on sivistynyt ihminen. Hän käsittää tekevänsä
työtä koko yhteiskunnan hyväksi ja tietää, että valtion metsät ovat
yhteiskunnan eivätkä talonpojan tai hänen. Hän tajuaa myös sen, ettei
hän ole löytänyt noita metsiä, sillä ne löydettiin jo silloin, kun
rajapyykit lyötiin koko Suomen ympäri. Hän ymmärtää siis pienuutensa,
mutta sitä ei talonpoika käsitä.

Niin sanotulta korven raatajalta on siten loppunut tulo
metsänmyynnistä. Minne hän talon ikkunasta vain katsoo, hän näkee
kannokkoa ja viljelemättä jääneitä peltoja. Mitä nyt on tehtävä.

Kaataja ei ala miettiä vaikeinta keinoa, leivän kiskomista kannokosta,
vaan on selvillä siitä, että hänen on saatava metsää lisää. Kun
valtiovalta antaa hänelle sitä lisää, saa taas myydä tukkipuita ja
jatkaa entistä elämäänsä.

Hän anoo siis valtiolta lisää maata, sillä hän voi helposti näyttää
toteen, ettei hän entisellään tule toimeen. Hänen poikansa anovat vielä
kukin itselleen oman palasen, koska kotitalo ei enää kykene heitä
elättämään.

Ja niin saadaan aikaan isonjaon järjestely. Maanmittari saapuu ja
hänelle nimetään ne kankaat ja rovat, joissa paras metsä kasvaa. Sitä
paitsi annetaan myös uudistalonpaikkoja, mutta näiden suhteen asetetaan
vaatimus, ettei taloa saa omakseen, ennenkuin siinä on rakennukset
ja määrätyt viljelykset. Mutta lisämaaltakaan ei saa metsää hakata
ennenkuin maanmittaustoimitus on loppuun suoritettu.

Tämä oli ikävä toteamus. Metsää piti saataman, mutta sitä ei saatukaan.

Avuksi ilmestyi kuitenkin tukin ostaja, joka tekee kaupat ja lupaa
"hörskoteerata" rahoja siksi, kunnes metsä saadaan hakata. Ja
uudistalokkaalle hän myös lupaa aulista apuaan, jotta tämä saisi
rakennuksensa rakennetuiksi ja vaaditut maa-alat viljelijäksi.

Jälleen koittavat paremmat päivät. Puulaakin konttorista haetaan
rahaa ja rahalla saadaan leipää. Ei ole muuta tehtävää kuin odottaa
maanmittaustoimituksen päättymistä tai uutistalokkaan imisionikirjan
saapumista, jonka jälkeen nostetaan lopputili ja puulaaki hakkaa metsän.

Mutta asia mutkistuu. Valtio huomaa, ettei korven raivaaja ole halunnut
maita viljelystarkoituksiin, vaan ainoastaan metsän vuoksi. Valtio
määrää, että talokas ei saakaan kaikkia puita, vaan valtio pidättää
niistä itselleen suurimmat, ne, jotka täyttävät 22 senttiä kuuden
metrin korkeudella.

Mutta puut ovat jo oikeastaan myydyt ja niitä vastaan on otettu velkaa
puulaakilta. Puulaaki vetää viivan velkasummien alle, laskee ne yhteen
ja sanoo, että maksa velkasi. Kun uudistalokkaalla tai talollisella ei
ole maksaa, sanoo puulaaki: hyvä on, siinä tapauksessa minun täytyy
ulosmitata sinun talosi.

Nythän asiat ovat aivan rempallaan. Apuun, apuun valtio, minulta menee
talo!

Tällä kannalla olivat asiat silloin, kun aloitin toimintani
puu-junailijana, useissa sellaisissa pitäjissä, joissa valtiolla oli
suurimmat metsäalueensa. Paikoin oli valtio ryhtynyt pelastamaan
tilallisia antamalla heille metsiä vastaan lainoja, joilla oli maksettu
puulaakin velat.

Paikoin oli valtio taas antanut talollisille oikeuksia hakata metsiä
heille väliaikaisesti rajoitetuilta lohkoilta. Mutta rahat eivät
olleetkaan riittäneet velan maksuun, vaan olivat menneet sen tien ja
tilat olivat yhä edelleen ulosmittauksen uhkaamina.

Näin sekava oli tilanne sielläkin, jonne olin joutunut metsää
leimaamaan. Paikallisten asukkaiden käsityksen mukaan heidän
pääelinkeinonaan oli metsänmyynti. Tätä ei sanottu suoraan supliikeissa
ja kirjelmissä, joissa puhuttiin kauniisti niittyjen ja viljelysten
raivaamisesta. Sitä ei kuitenkaan kukaan ajatellut, vaan pyrki
saamaan niin suuret alat valtion metsää kuin suinkin. Tässä on koko
Lapin ja Pohjois-Suomen uudisasutuskysymyksen ydin. Uudisasukas ja
uudisasukkaaksi ryhtyvä ei ajattelekaan elää samalla tavalla kuin
eteläsuomalainen pienviljelijä maanviljelyksestä ja karjanhoidosta.
Hänestä on valtio velvollinen antamaan jokaiselle niin paljon metsää,
että sillä voi tulla toimeen.

Metsänhoitajahan valtion käskyläisenä suorittaa lain, asetusten ja
hallinnollisten kiertokirjeiden ja ohjeiden hänelle määräämät tehtävät.
Hän on kantoviskaali, jonka on yhtä mittaa toistettava: sormet irti
valtion metsistä.

Mutta tätä oli paikkakuntalaisten vaikea käsittää. Heistä valtion
metsät olivat vain heitä pohjoissuomalaisia varten. Ne eivät olleet
eivätkä ole heidän mielestään koko Suomen kansan omaisuutta. Heitä
tyydyttävin ratkaisu voisi syntyä luultavasti vain siten, että valtio
hoitaisi metsät heidän laskuunsa, panisi rahat heidän tililleen
pankkiin, mistä he jalomielisesti suvaitsisivat ne nostaa ja tästä
hyvästä he saisivat asua näillä Lapin raukoilla rajoilla, poloisessa
poropohjolassa.

On puhuttu paljon ja kauniisti valtion metsien asuttamisesta, mikä
nytkin on taas kovasti muodissa. Mutta Tornion pohjoispuolella on enää
tuiki vähän sellaisia paikkoja valtion hallussa, joissa maanviljelys
taikka karjanhoito kannattaisi. Meidän asutuskysymystämme ei sentähden
voida ratkaista raivaamalla uudisasukkaille suurilla kustannuksilla
pellot ja rakentamalla heille rakennukset seuduille, jotka jatkuvasti
eivät tuota elintarpeita. Asutusta on harrastettava siellä missä on
hyviä viljelysmaita. Ja niitä on Etelä- ja Keskisuomen yksityismailla
kuinka paljon tahansa — maita, joita niiden omistajat eivät viljele.
Laadittakoon sellainen laki, että jos joku omistaa maata eikä sitä
viljele, niin annettakoon se pois sellaiselle, joka pystyy sitä
viljelemään. Tällä tavalla voidaan asutustoiminnasta saada jotakin,
eikä suinkaan koettamalla väkisin viljellä siihen kelpaamattomia
valtion hallussa olevia metsämaita. Niiden viljelysyrityksistä on
tuloksena ainoastaan kannokko, niinkuin edellisestä lienee käynyt
selville.




XVII luku,

josta kuvastuu, millaista on metsänhoitajan onnelliseen virkaan
päässeen nuoren miehen työ.


Kaiken edellisessä luvussa kerrotun selvitin itselleni istuessani
kannolla Takamaan metsänvartijatorpan pihalla ja raapiessani
kihelmöivää ruumistani. Herrasihoni ei ollut tottunut edellisen yön
vieraisiin, jotka olivat jättäneet siihen kirveleviä pilkkuja. Itseäni
hieroskellessani metsänvartija istui vastapäätä ja poltteli antamaani
kahden pennin sikaaria, jollaisia olin ottanut mukaani, sillä tiesin
niiden tekevän hyvän vaikutuksen.

— Kai tästä sitten täytyy lähteä metsän templuuseen, koska sitä
niinkuin virka vaatii. Kuulunhan se minäkin mukamasti siihen
tyhjäntoimittajien virkakuntaan, jota metsänhoitajiksi sanotaan.
Niinkuin siinä tarvitsisi käydä kouluja osatakseen sanoa, että tuo
tai tuo puu on hakattava. Mutta poikani eivät jouda leimuuseen, sillä
heidän täytyy tehdä talon töitä. Enkä siihen oikeastaan joutaisi
minäkään, talon töitä olisi minunkin tehtävä.

Valtion metsänvartija oli sitä mieltä, että talon työt ensin ja valtion
työt sitten. Eikä hän suinkaan ollut ainoa metsänvartija, joka omasi
tämän järkevän katsantotavan.

Minun oli sentähden lähdettävä lähimpään kylään, parin penikulman
venematkan päähän miehiä hakemaan.

Metsänvartija lähti kyytiin ja otti kalastusvehkeet mukaansa. Jos yö
oli ollut tukala, korvasi päivä sen täydellisesti. Kalaa, harria,
siikaa ja taimenta, nostelimme hyvänlaisesti, ilma oli kaunis ja vielä
komeampi oli luonto. Puolenpäivän jälkeen saavuimme kylään, söimme
komean aterian hiilillä paistettua kalaa ja sitten metsänvartija
ilmoitti menevänsä tiedustelemaan leimausmiehiä.

Hän viipyi kauan ja ilmoitti lopulta iltamyöhällä takaisin tultuaan,
ettei hän ollut saanut miehiä.

— Sepä kummallista, sanoin. Täälläkin ehti jo käydä kolme miestä
tarjoutumassa, mutta kehoitin heitä tulemaan huomenna uudestaan.

Metsänvartijan silmät välähtivät omituisesti, mutta hän ei virkkanut
mitään.

Kun seuraavana päivänä alettiin uudelleen työväen hankinta, piti
metsänvartija minulle esitelmän siitä, ettei työhön pitäisi ottaa
jätkiä eli reisusällejä, jollaisia hän muuten otaksui edellisenä
päivänä puheillani käyneiden miesten olleen.

Minun täytyi tietysti ottaa töihin ketä vain sain, sillä enhän voinut
jäädä odottamaan.

Eiliset kolme miestä saapuivatkin puheilleni ja kun he vielä lupasivat
hankkia saman verran miehiä lisää, oli minulla miehiä aivan tarpeeksi.

Metsänvartija ei näyttänyt olevan tähän hommaan tyytyväinen. Hän ei
kuitenkaan mukissut vastaan, vaan kehoitti minua sopimaan palkasta.

Naamani venyi pitkäksi, kun miehet vaativat kokonaista viisi markkaa
päivältä. Olin vielä niin keltainen, etten tiennyt palkkojen
Pohjois-Suomessa olevan suuremmat kuin etelässä. Sen syyt selvisivät
kuullessani, että jauhokilosta oli maksettava rahtia puolitoista penniä
penikulmalta ja samalla tavoin kaikesta muustakin tavarasta.

Miehet olivat lentojätkiä. Tulin heidän kanssaan heti hyviin väleihin,
ja kun he huomasivat minut kokemattomaksi ensikertalaiseksi,
antoivat he auliisti minulle neuvoja. He olivat olleet aikaisemmin
metsänhakkuussa samalla paikalla, missä minä tulisin leimaamaan,
ja tiesivät, että siellä oli hyvä puulaakin pirtti. Oli siis ollut
hyödytöntä kävellä metsänvartijatorpasta päivittäin seitsemän
kilometrin matkaa, kun pirtissä saisimme hyvän asunnon. Leimausalueen
toisessa laidassa taas oli multakota, jota sopi sinne siirryttyä pitää
majapaikkana.

Mutta sitä ennen miesten oli saatava förskotteja. Metsään ei voi lähteä
tyhjin käsin, sanoivat he, sehän on selvä asia.

Mutta rahaa, hyvät ystävät, rahaa ei minulla tietenkään ollut. En
ollut ymmärtänyt käydä aluemetsänhoitajan ja metsäkasöörin luona
rahoja hankkimassa. Se olisi vaatinut pitkän kierroksen, mutta olisi
sittenkin ollut välttämätön. Metsähallituksessa tietysti otaksuttiin
minulla olevan sen verran lahjakkuutta, että ymmärtäisin ilmoittautua
esimiehelleni, eikä oltu siitä erikoisesti huomautettu.

Olin pestannut miehet, mutta palkkarahoja minulla ei ollut.

Näin metsänvartijan nauttivan hätääntymisestäni, mutta eräs vanha
työmies tuli avukseni.

Hän sanoi, että yhtä hyvin olisin voinut työmiehet hakea kirkonkylästä
asti. Silloin minun olisi joka tapauksessa täytynyt matkustaa
kirkonkylään ja miesten olisi pitänyt matkustaa sieltä tänne, joten
heidän olisi joka tapauksessa tarvinnut saada matkapäivän palkka.
Sentähden on parasta, että osa miehistä jää tänne odottelemaan ja minä
maksan heille odotuspäivästä parin miehen lähtiessä mukaani hartsuja
hankkimaan.

Ehdotus oli mielestäni hyvä.

Sain mukaani pari työmiestä, ehdotuksen tekijän Torkin sekä toisen,
jonka nimi oli Kelokangas.

Kirkonkylässä menin ensin metsänhoitajan puheille, joka ilmoitti
ihmetelleensä, kun ei minua ollut alkanut kuulua. Saatuaan selitykseni
hän näytti metsähallituksen kiertokirjeen, jossa sanottiin, että
leimauksiin oli saatava metsänhoitajalta ohjeet. Kun hän huomasi minun
kovasti kiirehtivän, rauhoitti hän minua sanoen, ettei valmiissa
maailmassa ole mitään hätää, toisin olisi asia, jos olisi itse pitänyt
ruveta maailmaa tekemään.

Rahat järjestimme kuitenkin samana päivänä ja minä annoin
miehille förskotteja sen verran, että he voivat tehdä ostoksensa.
Metsänhoitajalta sain tarpeelliset ohjeet keskustellessani hänen
kanssaan iltamyöhäiseen asti. Kun tuli varustuksista kysymys, hän
ilmoitti, että kolmijalkainen kahvipannu oli hänen mielestään kaikkein
tärkein varuste leimausmatkoilla. Niitä saisi kauppiaalta, joten voin
sellaisen seuraavana päivänä hankkia.

Miehiltä sain vielä tietää, että paistinpannukin olisi hankittava,
joten ostin senkin vehkeen.

Ja sitten olimme valmiit lähtemään.

Tunsin suurenmoista tyydytystä, kun seuraavana aamuna aikaisin
painuimme kymmenen miehen voimalla kapeata metsäpolkua Härkärovalle,
jossa leimaus oli aloitettava.

Meillä oli kullakin selässämme hyvä kantamus. Laukkumme eivät olleet
selkään niin sopivia kuin sotilasrensselit, ja ainakin minulle rupesi
matka tuntumaan pitkältä jo ensimmäisellä kilometrillä.

Ja sitä vaikeammalta se tuntui mitä enemmän asteltiin. Hiki alkoi valua
otsalta ja sokaisi silmät. Kuivalla maalla sentään jotenkuten käveli,
mutta kun tultiin soille ja alettiin astella pyöreätä porrastusta, niin
silloin otti kovalle. Koetin parhaani mukaan ylläpitää tasapainoa,
mutta lopulta löysin itseni suosta, josta minun tietysti oli kömmittävä
ylös. Se ei itse asiassa olisi ollut kovin vaikea toimenpide, ellei suo
sillä kohtaa olisi sattunut olemaan hyvin vetelä. Mutaisena hirviönä
sieltä nousin, mutta onneksi oli laukkuni vedenpitävä, joten tavarani
eivät kastuneet. Kun oli kävelty vielä pari kilometriä, niin armahtivat
miehet minua ja ottivat taakan hartioiltani. Minä en suinkaan pannut
vastaan. Matka tuntui vieläkin toivottoman pitkältä.

Lopulta tulimme pienen puron rannalle, jonka takana näkyi kämppä.

Mutta vielä kerran minulle piti sattua tapaturma. Puro oli niin syvä,
ettei sen yli voitu kahlata ja sen vuoksi oli sen poikki kaadettava
siltapuu. Se oli pian saatu ja miehet kävelivät sitä pitkin yli. Puu
oli kuitenkin niin pitkä, että se taipui keskeltä ja kulkiessa joutui
astumaan veteen.

Mutta olihan minulla vedenpitävät saappaat ja niihin luottaen lähdin
rauhallisesti marssimaan siltapuulle.

En kuitenkaan osannut arvioida virran voimaa. Vesi painoi sääriäni
vastaan aivan vietävästi ja kun olin päässyt joen puoliväliin,
aloin tehdä erinäisiä voimisteluliikkeitä ja tanssia jonkinlaista
intiaanitanssia. Sitten puljahdin aaltoihin.

— Nyt setelit kastuivat, kuului jätkäjoukosta.

Taskussani lompakossa oli 2000 markkaa valtion rahoja ja hieman
omianikin.

Märkänä kuin koira kämmin joesta viileään syksyilmaan.

Olin saanut metsänhoitajan kasteen. Olin ensin kävellyt itseni
hikiseksi, pudonnut suohon ja kastunut, kävellyt uudestaan täyteen
hikeen ja sen jälkeen pudonnut syksykylmään veteen, jonka lämpötila
taisi olla nelisen astetta. Seuraavana aamuna oli jo lätäköissä jäätä.

Miehet lähtivät pirttiä kunnostamaan ja tekemään tulta. Minä
puolestani jäin pesemään vaatteitani. Täytyihän niistä saada pois
suomuta, ja kun muutenkin olin kastunut, päätin tehdä täyden pyykin.
Toisia päällysvaatteita minulla ei ollut mukanani, mutta sen sijaan
alusvaatteita. Vaatteet pestyäni kävelin pirttiin, jossa jo tuli
loimusi takassa, ja vedin ylleni puhtaat alusvaatteet.

Pirtti ei ollut kovin häävi, vaikka siinä edellisenä talvena olikin
asunut kolmisenkymmentä miestä. Katto oli ruvennut vuotamaan ja seinien
läpi voi pistää kätensä, sillä sammal oli hirsien raoista tippunut
tiehensä. Mutta polttoaineesta ei ollut puutetta ja kun tervaista
honkapuuta työntää pesään sylikaupalla, niin lähtee lämmintä.

Kolmijalkani ja miesten pannut olivat pian tulella, mutta kahvin
asemesta olimme päättäneet juoda iltasaijun. Huomasin kahvin
keittämisen, ainakin mitä minuun tuli, olevan helpommin sanottu kuin
tehty, sillä minulla oli kyllä pussillinen raakaa kahvia, mutta
"kahviprännäriä" ja myllyä ei minulla tietenkään ollut. Saijua
keitettiin ja sehän vasta poikaa onkin pitkän kävelyn jälkeen.

Mutta saiju vaatii tuekseen ruokaa.

Ryhdyttiin räiskäleen tekoon. Tehtiin taikina vehnäjauhoista ja
vedestä, joukkoon pantiin palasia wilsonin pintaa ja tästä taikinasta
paistettiin plättyjä.

Kun rasva on käristynyt pannussa, kaadetaan siihen taikinaa ja sen
jälkeen se saa paistua niinkuin pannukakku ainakin. Kun toinen puoli on
paistunut, irroitetaan räiskälettä hieman reunasta ja silloin tapahtuu
se taitava heitto, jolla räiskäle heitetään ilmaan, niin että se
pyörähtää siellä nurin ja putoaa paistumattomalle puolelleen pannuun.

Räiskäleen heitto on suuri konsti. Kerrotaan olevan niinkin eteviä
räiskäleen heittäjiä, että he paiskaavat räiskäleen ylös takan
savupiipusta ja pyydystävät sen takaisin ojentamalla paistinpannun
ovesta, joka on takan vieressä. Tätä temppua, joka mielestäni on jo
akrobatian huippu, en kuitenkaan ole milloinkaan nähnyt suoritettavan.

Ateriaan kuului vielä suikale tikun päässä käristettyä wilsonin pintaa.

Tällainen tukkimiehen ateria, kun sen alle on vielä tehnyt kymmenen
kilometrin kävelyn 30 kilon kantamus selässä, maistuu muuten paremmalta
kuin hienoin päivällinen Kämpissä.

Aterian jälkeen pantiin tupakaksi ja tarinoitiin.




XVIII luku,

Torkin ja Kelokankaan kertomukset.


Olimme matkalla nähneet hirven jälkiä ja niistä johtui puhe hirviin ja
hirven metsästykseen.

— En voi käsittää, miksi hirviä ei saisi ampua, sanoi Torkki. Onhan
toki Jumalan laki parempi kuin ihmisen laki ja Raamatussa on sanottu,
että Jumala antoi ihmisen käytettäväksi kalat meressä ja metsän
eläimet. Ei hän tehnyt hirveen nähden minkäänlaista poikkeusta. Synti
on minusta, että nytkin hyvät paistit tuolla kävelevät. Olisi jotakin,
jos tässä nyt olisi tulella suuri pata ja siinä hirvikeitto kiehumassa.
Vaikka ei siinä pataa tarvita, sillä vielä parempaa on hirven liha
vartaassa paistettuna.

Pyysimme Torkin kertomaan meille hirven metsästyksestä.

— No, koska te nyt kerran hirvenmetsästyksestä tahdotte kuulla,
niin voinhan minä, joka olen kolme kertaa laillisesti todistettu
hirven salametsästäjäksi, neuvoa teille, kuinka hirvenmetsästystä on
harjoitettava, jotta ei joutuisi tuomioistuimen kanssa tekemisiin.
Metsästyspäiväksi on valittava kirkas ja pilvetön syyspäivä. Sateella
voi kyllä lähteä liikkeelle niille paikoille, missä hirvet asustavat,
mutta on odotettava kirkasta ja kuulakasta syysaamua. Neljän aikaan
aamulla hirvi nousee yöteloiltaan ja lähtee ottamaan kohmeloryyppynsä,
toisin sanoen kulkee lähimmälle lähteelle, sillä aamulla hirvi ei
koskaan juo järvestä tai purosta. Juonti on siksi perinpohjaista, että
hirvi unohtaa ympäristönsä ja silloin on sopivin hetki sijoittaa kuula
sen sydämeen. Tämä on tehtävä taitavasti, sillä jos ammut syrjään,
niin hirvi poistuu mahtavin askelein ja siirtyy mahdollisesti lähimmän
nimismiehen pihamaalle, jolloin seurauksena on turhia tutkimuksia.
Kun olet hirven moitteettomasti ampunut, katkaiset äkkiä sen kaulan.
Veri on heti päästettävä vuotamaan ulos ja koska sattumalta on hyvä
luonnonlähde läheisyydessä, niin on paras vuodattaa veri suoraan
siihen. Lähdevesi on maaemosta tullut ja painuu maaemoon takaisin, niin
että siinä et punaista väriä sen koommin näe.

— Nyt on sinulla yksi kiusallinen kappale kourassasi, hirven pää
kahdeksanhaaraisine sarvineen. Hyvin moni onneton on menettänyt
vapautensa koettaessaan joko kätkeä hirven pään tai, mikä on vielä
tyhmempää, lähdettyään sitä myymään. Ani harva tietää, että hirven
sarvet ovat tehokasta lämmitysainetta. Ei tarvitse muuta kuin veitsellä
niitä raaputtaa ja sytyttää ne tulitikulla. Vähitellen ne muuttuvat
tuhkaksi ja samassa menee koko pääkallo, joten siitä ei ole sen enempää
vaivaa.

— Sitten on hirven nahka nyljettävä. Tietysti on hyvä, jos
käytettävänäsi on luotettava apulainen, mutta turvallisinta ja
asiallisempaa on sittenkin tehdä tämä työ yksinään, vaikka se
vaatisikin vähän enemmän aikaa. Noin parin tunnin kuluttua on sinulla
hirven talja erotettuna ruumiista ja vasta sen jälkeen voit ruveta
hirven ruumiin onteloita aukaisemaan ja sisuksia polttamaan.

— Sisuksia sinun ei tarvitse erikoisesti kätkeä, sillä metsässä
on monenlaisia luontokappaleita, jotka mielellään poistavat ne
parissa päivässä. Mutta parasta on, ettet niitäkään kanna pitkälle
lähdepaikasta, sillä voi sattua, että sinne tulee toinenkin hirvi
ottamaan aamuryyppyänsä ja sen nielaistuaan se voi pyyhkäistä sisukset
saman tien naamaansa, jolloin ne ovat hyvässä tallessa.

— Irroitat ruhosta etupaistit ja takapaistit ja työnnät ne hirven
vatsaonteloon. Sen jälkeen hirvi on kuljetettava lähimpään
kallionkoloon, ladottava kuusen oksia päälle ja vieritettävä sinne
muutama kivi peitoksi. Suolaa ei tarvita, sillä hirven liha säilyy
tällaisenaan parhaiten.

— Nyt seuraa muudan tärkeä parakraahvi: hirven talja. Kuinka moni
onneton ja kokematon on kuljettanut sen karvarille parkittavaksi.
Mutta kun poliisit, metsänvartijat ja muut sen tapaiset henkilöt vain
haistavatkin, että jokin hirvi on kadonnut, he käyvät ensityönään
karvarilla ja nostavat taljan ammeesta. Silloin on asia sitä myöten
selvä, ja paistit ja mies löytyvät hyvin. Hirven taljan hävittäminen on
vaikea tehtävä ja sen vuoksi en neuvokaan ketään ampumaan hirviä ilman
lupakirjoja, ellei itse osaa parkita sen nahkaa.

— Alkuvalmistuksena parkitsemisessa on seurattava lähdeveden virtaa
lähimpään suosilmäkkeeseen ja työnnettävä hirven talja sinne kypsymään.
Kun se noin kahden kuukauden kuluttua on tarpeeksi valmistunut, voi
sitä ryhtyä parkitsemaan ja tehdä siitä pieksusaappaita.

— Mutta muista valmiita pieksusaappaita myydessäsi ottaa niistä
tavallista suurempi hinta. Muuten voidaan ihmetellä, kuinka sinun
kannattaa myydä niin hyvänahkaisia saappaita niin halvalla hinnalla.
Hirven lihat on sinun paras syödä itse perheinesi. Minulla on seitsemän
aikamiespoikaa, jotka kyllä syövät yhden hirven lihat. Se onkin hyvää
ja terveellistä ruokaa.

— Hirvihommassa on siis yleensä vältettävä rahan ahneutta ja
muistettava, että hirvi sopii kotitalouteen, mutta ei myytäväksi.

— Nämä ovat hirven metsästyksen pääkohdat. Tätä nykyä siihen ei
kannata ensinkään ryhtyä. Kun nykyään on rahaa liikkeellä, on paljon
vaivattomampaa ja vaarattomampaa kuitata joka toinen lauantai tilinsä
ja ostaa tilirahoilla tupakkaa ja wilsonin pintaa. Siitä ei edes seuraa
suurempia omantunnon vaivoja.

Kelokangas aloitti nyt kertomuksensa.

— Kyllä tämä Torkki lopetti puheensa hyvin, sillä kaikkia ihminen on
saanut yrittää. Eräänä kovana talvena minäkin olin oravan metsästäjänä.
Jokainen tietää, että tavallisin tapa saada orava myydyksi ja rahat
taskuunsa on ensin ampua orava. Mutta minä yritin erästä toista konstia.

— Eräs naapurini tuli luokseni ja pyysi ostaa minulta kahvia. Pidin
pientä kauppaa, ja hän oli ostanut minulta ennenkin, mutta ei ollut
koskaan maksanut. Sen vuoksi huomautin, että en enää voi antaa kahvia
ennenkuin entiset ovat maksetut.

— Naapuri ilmoitti, ettei hänellä ole rahaa, mutta tarjosi niiden
sijasta maksuksi oravan nahkoja.

— Kun minulle tuli matka Rovaniemen markkinoille, jossa nahkoja
myydään, ei minulla ollut mitään tällaista järjestelyä vastaan. Ja
kun olen pännämies, niin teimme samalla rätingin, jossa mainittiin
entisestä velasta maksuna 60 oravan nahkaa ja mies sai vielä
lähtiessään varttikilon kahvia.

— Mutta sitten sattuikin, että meille tuli herroja kyläilemään ja minun
täytyi lähteä heitä Rovaniemelle kyytiin.

Sieltä minä otin kuormallisen tavaraa ja suoritin niistä maksun, mutta
kun minulla ei sattunut olemaan tarpeeksi rahaa, maksoin erotuksen
mainituilla oravan nahoilla.

Siihen asia sitten jäikin, kunnes tulivat Rovaniemen talvimarkkinat,
jolloin päätin käydä naapuriltani nahat noutamassa. Olin luvannut viedä
ne talvimarkkinoiksi kauppiaalle.

— Naapuriin tullessani, makasi mies pitkänään sängyssä ja ilmoitti
potevansa jotakin sairautta, luultavasti sisusvikaa. Hän oli
kuppauttanut itseään ja voidellut takalistonsa pikiöljyllä, mutta
parannuksen häivettä ei vaan ollut näkynyt.

— Voinhan tuoda sinulle Rovaniemeltä lääkettä. Olen markkinoille
menossa ja tulin sinulta noutamaan niitä kuuttakymmentä oravan nahkaa.

— Jaaha, niin. Minä olen nyt vähän sairaana, niin etten voi nousta
vinnille, mutta voithan sinä itsekin siellä käydä. Siellä on vain kaksi
säkkiä, joista toisessa ovat oravan nahat.

— Nousin vinnille, mutta siellä ei ollut muuta kuin yksi ainoa säkki,
täynnä lumppuja. Ajattelin ensin lähteä keskustelemaan naapurini
kanssa, mutta silloin pisti päähäni ajatus: antaa vahingon ravata.

— Kannoin lumppusäkin rekeeni ja ajoin Rovaniemelle, jossa annoin
kauppiaan ottaa sen reestäni oravan nahkoina. Sellaisenahan minäkin
olin sen rekeeni pannut. Sitten istuin mahdollisimman nopeasti takaisin
rekeen ja painuin kotitanhuilleni.

— Mutta tiedättekös, että kaikella tällä en tienannut enempää kuin
kahden vuoden ylöspidon. Ensinnä kauppias sanoi minun pettäneen häntä
ja lisäksi todistettiin minun varastaneen lumput Kuuselaisen leskeltä.
Sillä ne eivät naapurini olleetkaan, vaan hän oli käynyt ne Kuuselaisen
lesken aitasta puhaltamassa.

— Niin, että minun kertomukseni päättyy samaan kuin Torkin. Kun
liikemies on toimintansa lopettanut, niin paras on tehdä metsätöitä ja
tunnontarkasti kuitata litviikkinsä.




XIX luku,

jossa kuvataan, mitä vaikeuksia syntyy, kun ei noudata käytännön koulua
käyneen metsänvartijan neuvoja.


Metsänvartija ei ollut erikoisen ihastunut koko leimaushommaan ja
varsinkin työmaalla hänellä näytti olevan kiire saada meidät kaikki
sieltä pois niin pian kuin mahdollista. Lähestyessämme työmaan
kaakkoiskulmaa hän jo etukäteen ilmoitti, että tämän pitemmälle ei
kannata mennä, koska puut ovat siellä jo tarkoin hakatut. Tälle
kulmalle kulkiessa viilut muuten pitenivät pitenemistään, joten ei
minuakaan haluttanut turhaan sinne kulkea.

Eräänä pyhäpäivänä, kun metsänvartija ja muut työmiehet olivat menneet
kylälle tai asunnoilleen, istuimme kahteen pekkaan Torkin kanssa.

— Onkos hosmestari milloinkaan onkinut lohia? kysyi Torkki
käännellessämme kumpikin wilsonin pintakappaletta tulen yllä.

— En ole lohia onkinut, mutta olen kyllä nähnyt niitä padoilla ja
nuotta-apajilla pyydystettävän Kokemäenjokivarressa.

— Sitten lähdemme läheiselle järvelle, josta saa lohia vaikka käsin.
Mitään pyyntivehkeitä ei tarvita. Varmuuden vuoksi otan kuitenkin
kirveen mukaan siltä varalta, että lohet tulevat liian hävyttömiksi.

Asteltiin leimausalueen kaakkoiskulmaan, taitettiin kirveellä eräs
suurenpuoleinen petäjä ja kaadettiin se puron yli, taas oli käveltävä
vähän korpea ja rämettä ja lopulta tulimme pienen lammen rannalle.

— Eihän täältä näemmä lohia voi pyydystääkään, kun järvi on tukkeja
täynnä.

— Mennään vain takaisin, sanoi Torkki.

Siinä olikin tarpeeksi näkemistä yhdeksi pyhäpäiväksi. Vähitellen
minulle selvisi, minkä vuoksi metsänvartija ei hyväksynyt koko
leimausmeininkiä.

Hän oli otaksunut, että leimausalueelle ei enää palattaisi, sillä
tällaisia jälkihakkauksia ei siihen aikaan vielä oltu näillä seuduin
tehty. Siihen luottaen hän oli poikineen kevätkelirikon aikana käynyt
korjaamassa lammen läheiset puut ja joutunut huonon uittokelin vuoksi
upottamaan ne järveen.

— Myöhemmin vielä selvisi, että puut olivat jo myydyt ja metsänvartija
oli niistä nostanut paremmanpuoleiset "förskotit".

Metsänvartijan palkka on pieni ja sen vuoksi hänen täytyi hankkia
sivutienestejä.

Tämä oli murheellinen asia. Se merkitsi sitä, että metsänvartija
ensiksikin oli saava potkut, mitkä hän hyvin ansaitsikin. Mutta
surkeinta oli, että alueen metsänhoitaja on vastuussa kaikesta, mitä
hänen neliöpenikulmia laajassa hoitoalueessaan tapahtuu. Se toisi
hänellekin runsaasti ikävyyksiä, ehkä virasta pidättämisen jne.

Sanoin sentähden Torkille, että toistaiseksi pidetään tämä asia omana
tietona. Torkki vastasi, että niinhän hän sen on pitänytkin, mutta että
hyvä se on minunkin tietää.

Asia alkoi minua kuitenkin kiusata ja päätin lähteä kirkonkylään
ilmoittamaan siitä metsänhoitajalle.

Kirkonkylään tullessani sain kuulla, että metsänhoitaja oli sairastunut
umpisuolen tulehdukseen ja että hänet oli viety leikattavaksi.

Tällä matkalla metsänhoitaja kuoli, luonnollisesti lääkärille
ennättämättä niinkuin tavallista, ja niinkuin aina toisen kuolo on
toisen leipä, niin tapahtui tässäkin. Minut määrättiin hoitoalueen
virkaatekeväksi metsänhoitajaksi.

Ensimmäisiä tehtäviäni oli etsiä hoitoalueen takavarikkokirves ja
juhlallisesti käydä takavarikoimassa lammessa olevat tukit, joita oli
lähes 3000 kappaletta. Sitten haastoin metsänvartijan, hänen poikansa
ja perheensä ja kaikki mahdollisesti asiaan sekaantuneet henkilöt
talvikäräjiin, jossa heille vaadittiin asianomaista edesvastuuta metsän
varkaudesta ja varastetun tavaran menettämistä.

Olin mielestäni aika hyvin valmistellut oikeusjutun ja olin varma
siitä, että tulen saavuttamaan ensimmäisen suuren voittoni tarmokkaana,
lahjakkaana ja asiantuntevana valtion virkamiehenä.




XX luku,

jossa saavutaan Oikosperän kihlakunnan käräjille ja jossa myös hiukan
selostetaan lakitiedettä.


Käräjät ovat Pohjois-Suomessa eräänlainen kansanjuhla, johon
syrjäisimpienkin perukkojen asukkaat vääntäytyvät joko alta vastaajiksi
tai päältä kantajiksi, lautamiehiksi, todistajiksi tai kyytimiehiksi.

Niinpä tyhjeni tämäkin kirkonkylä miespuolisesta väestään, mutta jonkin
verran akkojakin mennä liehtoi mukana.

Suuri juttuni alkoi vasta toisena käräjäpäivänä, joten minulla
ensimmäisenä päivänä oli tilaisuus kuunnella muiden asioiden käsittelyä.

Ensimmäinen juttu oli siksi mielenkiintoinen, että se kannattaa
tässäkin yhteydessä julkaista.

Sekä alta vastaajana että päältä kantajana oli naisia.

Todistajistakin oli valtavin osa naisia.

Ensin luettiin pöytäkirjat. Niiden mukaan emäntä A:n ja emäntä B:n sopu
oli häiriintynyt siitä, että emäntä A. väitti emäntä B:n tappaneen
emäntä A:n kissan.

Siitä huolimatta, että emäntä B. mitä laajasanaisimmin kielsi näin
tapahtuneen ja hyvin juhlallisin ja helposti käsitettävin sanankääntein
todisti sen mahdottomaksi jo yksin sen vuoksi, ettei emäntä A:lla
milloinkaan ole kissaa ollutkaan. Kulkurikissan saa sitäpaitsi tappaa
kuka tahansa 200 metrin etäisyydessä talosta.

Emäntä B. oli kuultuaan emäntä A:n selitystä tyynesti kääntänyt emäntä
A:lle selkänsä ja hameitaan kohottaen sanonut, että asia on niinkuin
minä sanon ja sinun puheestasi minä en välitä tämän enempää.

Ollen emäntä A. tämän jälkeen tarttunut hampaillaan emäntä B:n lähinnä
tarjolla olevaan paikkaan, minkä jälkeen molemmat emännät olivat
henkilökohtaisesti käsitelleet toisiaan.

Emäntä B. oli sittemmin sairastunut verenmyrkytykseen, jonka johdosta
häneltä oli ollut leikattava suuri osa siitä paikasta, jota istumiseen
käytetään.

Tähän nähden kantaja vaati rangaistusta ja korvausta kivusta ja särystä
sekä oikeuskuluja.

Jutussa kuultiin vielä pariakymmentä todistajaa. Molemmat
asianomistajat pyysivät lykkäystä joillekin seuraaville käräjille.

Oikeus vetäytyi yksityishuoneeseensa julisti asianomaisen välipäätöksen.

Toinen oikeusjuttu koski salakuljetusta. Eräästä ladosta Rajajoen
varrelta tullimiehet olivat löytäneet ja takavarikoineet neljä
kahvisäkkiä ym. maallista hyvyyttä.

Silloin oli eräs henkilö ilmestynyt viranomaisten luokse ja
ilmoittautunut syypääksi salakuljetukseen. Asia olisi nyt ollut
luonnollisen selvä, mutta sitten siihen ilmestyi pieni mutka. Ennenkuin
kahvisäkkejä oli ennätetty kuljettaa kaupunkiin pakkohuutokaupalla
myytäviksi, ne olivat hävinneet ja siirtyneet takaisin rajan toiselle
puolelle.

Lumeen jää aina jälkiä ja tässäkin tapauksessa voitiin kahvisäkkien
jälkiä seurata rajan toiselle puolelle asti. Itsensä ilmiantaneen
nähtiin ajavan takaisin juuri samoihin aikoihin ja samalla reellä,
jolla säkit todennäköisesti oli viety.

Alta vastaajalta kysyttiin oikeudessa, eikö sittenkin olisi viisainta
tunnustaa, että hän on puhaltanut takavarikoidut kahvisäkit ja vienyt
ne takaisin rajan taakse.

Alta vastaajan mielestä ei ole mitään järkeä kuljetella kahvisäkkejä
edestakaisin. Hän on jo kärsinyt tarpeeksi tappiota joutuessaan
menettämään takavarikoidut kahvisäkit. Tämä on jo siksi suuri vahinko
köyhälle miehelle, että sen pitäisi riittää.

Asiaa ruvettiin tonkimaan vähän tarkemmin. Kysyttiin, mitä hän sitten
oikeastaan sinä ja sinä päivänä rajan toisella puolen teki.

Kuulusteltu vastasi, että hänestä kysymys tuntuu tarpeettomalta. Jo
ennenhän on sanottu, että hän on ajanut reellä joen yli ja palannut
sieltä takaisin. Kun häneltä edelleen kysyttiin, eikö hän sattunut
näkemään ketään kummallakaan kertaa joen yli ajaessaan, hän vastasi
kieltävästi.

— No, ette kai te ummessa silmin ajaneet?

— Kyllä minä ajoin ummessa silmin. Suljin silmäni kiinni juuri joen yli
ajaessani, kun tiesin hevosen hyvin osaavan vetää tyhjän reen ja minut.
Hevonen oli nähkääs sellainen, että se osaa talliin ohjaamattanikin.
Olen sen nyttemmin myynyt maksaakseni niitä sakkoja, joita minulle
tullaan antamaan salakuljetuksesta.

Tämäkin juttu lykättiin lähempiä selvittelyjä varten seuraaviin
käräjiin.

Aamiaisloman jälkeen tuli esille juttu Tatu Valkonen contra Iipponen
ym. Iipponen oli metsänvartija, jonka olin haastanut oikeuteen valtion
metsän varkaudesta.

Yleinen syyttäjä ja hänen seurassaan allekirjoittanut ilmestyivät
paikalle ja samoin myös Iipponen ja hänen seurassaan vaatimattomasti
puettu, nilkku mies.

Vieras mies mainitsi olevansa ent. uudistalokas Lompolojärvi, joka
myös Muusan nimellä tunnetaan. Hän sanoi esiintyvänsä metsänvartijan
oikeusavustajana.

Luettiin kannekirjelmä, jonka nimismies ja minä olimme yhdessä
laatineet ja joka käsitti 150 käsinkirjoitettua sivua. Siihen olin
pannut kaiken metsänhoidollisen ja lainopillisen tietoni ja nimismies
oli sitä vielä eräissä kohdin parantanut ja oikaissut. Nimismies
oli hyvä lausuja ja hän luki kirjelmän niin mahtavasti, että
minusta kirjelmä tuntui aivan liian loistavalta näin vaatimattomaan
oikeustupaan.

Lukeminen loppui viimein ja tuomari ukko Tenius kääntyi Muusan puoleen
ja kysyi, että mitäs Muusalla ja Iipposella on tähän sanomista.

— Ei mitään muuta kuin että kaikki on valetta, herra tuomari.

— Kuunnellaan nyt näitä todistajia, niin siitähän asia parhaiten
selviää.

Ne kuulusteltiinkin jokainen järjestään. Jokainen sanoi, ettei
Kuverjärvessä ole yhtään ainoata tukkia nyt, eikä milloinkaan ole
ollut eikä koskaan tule mahtumaankaan. Minä kysyin Torkilta, että eikö
todistaja Torkki, jonka kanssa yhdessä kävimme Kuverjärven rannalla,
voi todistaa siellä oheen 3000 tukkia ja eivätkö todistajat Torkki ja
Kelokangas, joiden kanssa yhdessä löimme tukkeihin takavarikkoleimat,
voi todistaa syytekirjan todeksi.

— Emmehän me sitä voi todistaa, sanoivat molemmat yhdessä. Emme ole
milloinkaan käyneet Kuverjärven rannalla, eikä tällaista järveä
tietääksemme ole olemassakaan.

Asia päättyi tähän. Yleiseltä syyttäjältä ja minulta kysyttiin
vaadimmeko lykkäystä, mutta ennenkuin ennätin suutani aukaista, lausui
yleinen syyttäjä, että hän katsoo asiassa tarpeeksi selvinneen, joten
hän toivoo oikeuden antavan siinä lopullisen päätöksen.

Kuulusteluissa ja väittelyissä oli aika venynyt jo niin pitkälle, ettei
muita juttuja enää sinä päivänä käsitelty, Korkea oikeus, tuomarit,
todistajat, alta vastaajat ja päältä kantajat siirtyivät kievariin,
jossa paitsi hyvää ruokaa sai myöskin hyvää juomaa.

Tapasin siellä tuomarin ja pari lautamiestä, ja sain kuulla, että
seuraavana aamuna klo 11 annetaan asiastani päätös. Silloin voin saada
myös valitusosoituksen, jos valittaminen sattuisi päähäni pöllähtämään.

Sitten ei enää keskusteltu lainkaan lakiasioista. Keskustelut
siirtyivät paremmin käytännöllisille aloille. Puhuttiin naisistakin,
ehkäpä vielä kulttuurista ja kansainvälisestä kauppatilanteesta, kunnes
ainakin allekirjoittanut vaipui syvään uneen.

Seuraavana aamuna puoli 11 aikaan heräsin ja huomasin, että on
pidettävä kiirettä kuulemaan oikeuden päätöstä. Ennen lähtöäni kysäisin
kuitenkin, mitä olen velkaa. Minulle ojennettiin paperilappu, johon
oli vaikeasti luettavalla käsialalla kirjoitettu epäselvää proosaa ja
lopuksi sekä kirjaimilla että numeroilla _yhteensä summa suom. mark.
250_.

Rupesin tonkimaan taskujani, joista löytyikin vaadittu summa, —
suoraan sanoen kaikki silloiset säästöni, paria kymmentä markkaa
lukuunottamatta, jotka vielä kukkarooni jäivät.

Ajattelin jonkin erehdyksen tapahtuneen ja joutuneeni maksamaan
kaikkien yhteisen laskun. Päätin siksi asianomaisilta ylöskantaa
kultakin tulevan erän.

Käräjätalon pihalla oli nimismies minua vastassa ja ilmoitti, ettei
oikeus vielä ole julistanut päätöstään, mutta kaikki näkyy jo olevan
valmista, niin että astutaan vain sisään.

Päätös oli seuraava:

Sitten kuin vt. metsänhoitaja Tatu Valkonen kantajana ja nimismies
Lauri Johannes Ruuskanen virkansa puolesta olivat oikeudelle esittäneet
näin kuuluvan syytekirjelmän

(tällä kohtaa tuomari sanoi, ettei kirjelmää tarvinne uudestaan lukea,
johon Muusa vastasi, että kyllähän se on jo kerran luettu ja löytyyhän
se papereista.)

on oikeus asiaa käsiteltyään katsonut viitaten Rikoslain III luvun 7
§:n 5 momenttiin sellaisena kuin se muutettuna kuuluu Armollisessa
Asetuksessa 7 päivältä lokakuuta v. 1896 ynnä tätä Asetusta
seuranneeseen selitykseen 8 päivältä lokakuuta 1898, ettei kantaja Tatu
Valkonen, joka asiassa on esiintynyt myös ilmiantajana, ole voinut
tehdä todennäköiseksi, että minkäänlaista laitonta metsänhakkuuta tai
metsänhaaskausta tai muuta asiaan kuulumatonta ja laitonta sanotussa
suhteessa olisi tapahtunut, joten kanne aiheettomana hylätään.

Todistajapalkkioita suorittakoon kantaja Tatu Valkonen seuraavasti:
eli yhteensä kuusituhattasatakaksitoista (6112 markkaa 50 penniä).

En löydä sanoja kuvatakseni niitä tunteita, jotka sisälmyksissäni, sekä
sielussani että ruumiissani tällä hetkellä liikkuivat.

Minun väitetään kuitenkin tavallista kovaäänisemmin lausuneen:

— Ilmoitan olevani erittäin tyytymätön päätökseen.

       *       *       *       *       *

Näin päättyi ensimmäinen virkanyrkkinä esiintymiseni. Pyysin vapautusta
v.t. metsänhoitajan toimesta jatkaakseni opintojani silloisessa
Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa. Olin päättänyt perehtyä
lakitieteeseen huomattuani, että ainakin tällä alalla minulta puuttuu
välttämätön kansalaissivistys.



