Sulo-Weikko 'Petsamoa perimässä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3616.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.



PETSAMOA PERIMÄSSÄ

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1930.






      Tämän kirjan omistan
      jääkäriluutnantti
       Yrjö Koiviston
      sankarimuistolle.

         _Sulo-Weikko Pekkola_.




1.

ENSIMMÄINEN YRITYS.


Tuskin mikään raja on niin luonnoton kuin Suomen maaraja. Jo
Suomenlahdesta lähtiessään se jakaa kahtia suomalaisen suvun, erottaa
Aunuksen ja Inkerin muusta Suomesta, repii irti heimot toisistaan, eikä
"Karjala tiedä, kunne jo Kainuu häipynyt lie".

Näin on raja tullut vedetyksi entisten mahtiherrojen määräyksestä.
Jäämeren rantaseutuja oli koetettu asuttaa mereltä käsin, ja sikäläiset
tulijat katsoivat yksinoikeudekseen verottaa siellä tapaamiaan
alkuasukkaita. Niinpä ovat nämä aikojen kuluessa maksaneet veroa sekä
ruotsalaisille että norjalaisille, ja myöhemmin maaltakäsin saapuneille
karjalaisille ynnä ryssille. Mutta ennen viimemainittuja oli maaraja
jo vahvistettu kulkemaan tunturista tunturiin siten, että se tarkoin
erotti Suomen Jäämerestä. Ja sellaisena se on sitten pysynyt kautta
aikojen sulkien Jäämeren suomalaisen väestön oman heimonsa ulkopuolelle.

Jos Aleksanteri I olisi ollut röyhkeämpi valloittaessaan Suomen
Ruotsilta, niin hän luultavasti olisi suuremmitta vaikeuksitta
lohkaissut noita pohjoisia alueita itselleen. Mutta hänhän
kuuleman mukaan itse piti Suomenkin valloitusta epäoikeutettuna ja
rauhanneuvotteluissa tyytyi vain siihen, mitä Tilsitissä oli tullut
Napoleonille luvatuksi. Näin siis Suomi oli ikuisiksi ajoiksi erotettu
Jäämerestä.

Mutta suomalaisilla oli siellä etuja valvottavana, ja asiasta ruvettiin
uudelleen keskustelemaan venäläisten kanssa. Matkustihan vuosittain
huomattava määrä suomalaisia ja Suomen lappalaisia meren rannikolle
kalastukseen, jossa he joutuivat lapsipuolen asemaan ja saivat olla
sikäläisten isäntien renkeinä. Olisi pitänyt saada Suomellekin oma
omituinen maakaista Jäämeren rantaa, edes yksi jäistä vapaa satama,
mistä käsin harjoittaa kalastusta.

Tähän tarjoutuikin tilaisuus viime vuosisadan puolivälin jälkeen.
Venäläiset halusivat Rajajoen asetehdasta alueineen, ja vastineeksi
piti Suomen saada Petsamo. Sopimus tehtiin 1863, ja ryssä piti
Rajajoen, mutta ei tarvitse luullakaan, että se olisi senjälkeen
hiiskahtanutkaan Petsamosta. Söi sanansa, kuten aina. Sillä oli mukamas
niin vähän maata itsellään, ettei se mitenkään voinut luovuttaa
Suomelle tätä karua Jäämeren kolkkaa, vaikkakin kauppaa tehdessä oli
tullut luvatuksi.

Onhan selvää, että tällainen menettely meikäläisiä harmitti, mutta
minkäs isommalleen mahtaa. Asia nostettiin kyllä useampaan otteeseen
pöydälle ja koetettiin pitää siitä ääntä, mutta tuloksetta. Se
pitkistyi ja mutkistui, ryssä teki verukkeita, ja kun nekään eivät enää
auttaneet, niin se turvautui mahtavamman voimaan. Ja niinpä kronikka
tietää vain sen kylmän tosiseikan, että "kysymys joutui lopulta
unohduksiin ja poistettiin senaatin diarioista 1890-luvulla". Ja sillä
oli Petsamon kohtalo toistaiseksi ratkaistu, siitä ei saanut mukista
enää mitään.

Mutta se ei unohtunut sittenkään. Suomen kansa on pitkämielistä ja
pitkämuistista. Se hautoi tätä ajatusta, muni sitä mielessään ja odotti
aikaansa. Ja sen aika tuli myöskin.

Kun maailmansota oli lopullisesti näyttänyt, ettei ryssä pysty
hallitsemaan itseäänkään muuten kuin raatelemalla, kun sen joukot
olivat kärsineet musertavan tappion toisensa jälkeen ja riehuivat nyt
vallankumouksen merkeissä, nousi tästä loasta itsenäinen Suomi miekan
iskemättä. Tai olisi noussut, elleivät omat höynäpäiset punikkimme
olisi lyöneet kättä ryssäläiselle bolševikille ja luvanneet saattaa
Suomenkin samanlaiseen kaaostilaan, jossa Venäjä oli.

Täytyy kuitenkin sanoa, että kansanvaltuuskunnassa oli joku tai
kenties joitakuita sellaisia, jotka katsoivat Suomen tulevaisuuttakin
— vaikka tosin omien silmälasiensa läpi. He muistivat tämän Rajajoen
vaihtokaupan, huomauttivat siitä venäläisille tovereille, jotka heti
olivatkin auliit lupaamaan Petsamon Suomelle. Rajakin vedettiin
kartalle ja sopimuskirja laadittiin, mutta kuten aina, liittyi
tähän sopimukseen erinäisiä ehtoja. Suomi olisi osa tästä suuresta
venäläisestä vallankumouksellisesta hulinasta, ryssä saisi edelleen
veljeillä Suomessa ja kaikki porvarit tapettaisiin.

Tämä ei käynyt yhteen enemmän ajattelevien suomalaisten mielipiteiden
kanssa, ja niinpä molemmat asianosaiset heitettiin rajan yli miettimään
tarkemmin sopimustaan.

Petsamon Suomelle saaminen kyti kuitenkin monien mielissä, ja muutamat
yritteliäät päättivät tehdä retken sinne ja vallata alueen Suomelle.
Tämä yritys tunnetaan nimellä "Renvallin retkikunta".

Korkein sotilasjohto lienee katsonut, ettei ole toistaiseksi syytä
hajoittaa voimia Petsamoon saakka, se selviää sitten kyllä itsestään,
kunhan eteläisemmät asiat saadaan ensin selvitetyiksi. Niinpä
retkikunta saikin aivan siviiliretken luonteen, siinä kun ei ollut
mukana yhtään sota-asioiden tuntijaa.

Innostus oli kuitenkin suuri ja halu hyvä. Päätettiin perustaa
ratsujoukko, sillä se on komeampaa kuin jalkaväki. Oli siihen saakka,
kunnes tuntureilla huomasivat, etteivät ratsut sovellu Petsamon
maastoon, ja heidän oli pakko turvautua suksiin.

Vaasan hallitus myönsi retkeä varten 200 000 markkaa, Vaasan
suojeluskunta antoi sille varusteet, jotapaitsi erinäiset liikemiehet
tukivat yritystä raha-avustuksin. Retkikunta oli siis kaikesta
päättäen hyvin varustettu, vaikkakaan sen miesluku ei huimannut
päätä. Miehistöä oli nimittäin kaikkiaan 95 ynnä esikunta, joka
Rovaniemellä Schroderuksen matkustajakodin portailla otetun valokuvan
mukaan käsitti kahdeksan miestä ja kaksi naista. Päällikkyys oli
jaettu tasan tohtorien Renvallin ja Laitisen kesken. — Mutta niinkuin
sanottu, yhtään upseeria ei katsottu tarvittavan matkalle. Taiteelliset
seikat oli kuitenkin otettu huomioon, sillä mukana seurasi taiteilija
Ruokokoski rouvineen. Muuten onneksi retkikunnalle, sillä rouva oli
yksi niistä valituista, joiden onnistui ampua vastustaja koko matkalla,
ja hän siis osaltaan pelasti retkikunnan maineen.

Tunturimajalla tohtori Laitinen vaati päällikkyyden itselleen, jonka
saikin. Tämä johtui siitä, että jos on kaksi komentajaa, niin asiat
menevät ristiin. Sitäpaitsi ei kukaan toinen silloin enää uskaltanut
ottaa vastuuta niskoilleen, ja niin samosi retkikunta tohtori Laitisen
komentamana kohti vuonoa. Ellei hän päättäväisesti olisi ottanut
päällikkyyttä, niin koko retkestä olisi kenties tullut pannukakku,
ennenkuin se kerkisi näkemään Petsamon luostariakaan.

Sillävälin oli Petsamoon kuitenkin saapunut jo toisia, jotka myös
tekivät vaatimuksia tähän maapalaan, vaikkakin oikeudetta. Ne olivat
englantilaiset, jotka vanhalla risteilijä _Cochranella_ sulkivat
vuonon suun odottaen maaltakäsin saapuvia tulijoita, sillä huhu heidän
matkastaan oli moninkertaisena ennättänyt jo Englantiin.

Retkikunta pääsi tunturin laelle, näki vuonon ja Parkkinan kylän sekä
"korkean tunturin takaa vuonolta nousevia höyrypilviä, jotka ilmeisesti
johtuivat joistakin höyrylaivoista." Höyrypilvet "johtuivat" juuri
risteilijä _Cochranesta_, jonka tykit jo odottivat tulijoita.

Retkikunta katsoi nähtävästi kuitenkin tarpeettomaksi tutkia, mistä
nämä höyrypilvet nousivat, sillä retkikunnan historioitsija tietää
vain kertoa, että "jostain ammuttiin tykeilläkin, mutta ammukset
menivät yli vahingoittamatta ketään lauetessaan." Seuraavassa hetkessä
hän kuitenkin toteaa, että retkikuntalaiset "säilyivät kuin ihmeen
kautta yläpuolellaan räjähtäneiltä shrapnelleilta, konekivääri- ja
kivääritulelta."

Alapuolella oleva kylä näytti autiolta, ja sitä retkeläiset ryhtyivät
valtaamaan. Tämä yritys tapahtui, ennenkuin kivääritulta oli vaihdettu,
sillä _Cochrane_ oli laskenut maihin joukkoja, joiden tarkoituksena
oli saartaa koko retkikunta ja ottaa se sellaisenaan. Tämä olisi ollut
sitäkin helpompaa, kun retkikunnan toinen konekivääri oli jäätynyt
käyttökelvottomaksi ja toinen sortui jonnekin tunturinrotkoon. Mukana
ollut englantilainen kapteeni Smoole oli jäljestäpäin Muurmannilla
kertonut konsuli Lampiolle, että heidän saartoliikkeensä olisi muuten
onnistunut, elleivät eräät heidän joukossaan olleet ryssät olisi
hätäpäissään avanneet tulta liian aikaiseen.

Retkikunta huomasi siis kiertoliikkeen ja alkoi nopeasti perääntyä
— kahta suomalaista ja yhtä lappalaista lukuunottamatta, jotka
Parkkinassa pitivät sitkeästi puoliaan. Toinen suomalaisista, Vilho
Partanen nimeltään, ei antautunut useista haavoistaan huolimatta,
ennenkuin englantilaiset potkivat kiväärin hänen käsistään ammuttuaan
ensin Partasen käsivarren pilalle, joten hän hetkeksi huumaantui. Hänet
vietiin sitten vangittuna Muurmannille, jossa käsi leikattiin pois,
mutta siitä huolimatta näytteli hän vielä huomattavaa osaa Muurmannin
historiassa — ja varsinkin englantilaisten silmissä.

Retkikunta pääsi siis livistämään saartoketjusta takaisin Salmijärvelle
ja siitä edelleen Virtaniemelle. Eräs retkikunnan vaiheita
kuvannut kertoo, että "on huomattava, ettei yksikään retkikunnan
jäsenistä tiennyt mitään risteilijä _Cochranen_ olosta noin 2 km
taistelupaikalta." Tämä siis osoittaa, että ei katsottu tarpeelliseksi
toimittaa mitään tiedustelupalvelusta, vaan otettiin asiat niinkuin ne
tarjottiin ja lähdettiin pois silloin kun käskettiin.

Siksipä tämä retkikunta jäikin vain jonkinlaiseksi haihatteluretkeksi,
ja se sammui tähän yritykseen. Senverran se huomasi kuitenkin
matkallaan, että se oli saanut koko Petsamon kansan vastaansa.
Retkeläiset olivat aiheetta ampuneet tukkilaisen Siposen Höyhenjärvellä
ja upottaneet avantoon, ja tämä seikka sai asukkaat kauhuihinsa, jotta
he suin päin pakenivat rajan yli Norjan puolelle. Vielä kaksi vuotta
myöhemmin oli asia tuoreessa muistissa, siihen viittaa kapteeni Autin
seuraavalta retkeltä minulle lähettämä kirje. Hän oli kärkijoukon
komentajana, ja matkansa vaiheita kuvaillessaan mainitsee hän muun
muassa: "Jakolan talo Pitkäjärvellä olikin hyvä, lämmitetty paikka.
Siellä muisteltiin rehevin sanoin Renvallin retkikunnan edesottamisia
ja ihmeteltiin meikäläisten joukkojen ystävällistä käytöstä."

Tämä siviilipohjalle rakennettu retkikunta ei siis kustannuksistaan ja
innostuksestaan huolimatta päässyt mihinkään positiivisiin tuloksiin
Petsamossa, mutta silti on aivan väärin sanoa, etteikö sillä olisi
ollut paljon kauaskantavampi merkitys toisessa leirissä, nimittäin
englantilaisten. He näkivät suomalais-saksalaisen — vai olisiko
oikeampi sanoa saksalais-suomalaisen — pöpön nostavan päätään Jäämeren
mujuista, perustavan sinne vedenalaisten asemia ja sieltäkäsin
panevan esteen länsirintamalle odotettavalle Amerikan avustukselle.
Tämä oli tärkein seikka, miksi englantilaiset lähettivät joukkojaan
Muurmannille. Mutta oli toisiakin syitä, jotka hälyttivät sinne
lisäksi ranskalaisia, italialaisia, serbialaisia, tshekko-slovakkeja
— jotka viimemainitut eivät kylläkään päässeet perille — ynnä muita
kansallisuuksia, mutta niihin tutustumme myöhemmin.

On sanottu, että liittolaisvaltojen vakoilu Suomessa oli hyvin
järjestetty. Se voi olla totta, mutta he joko eivät kyenneet käyttämään
saamiaan tietoja hyväkseen tai sitten antoivat vakoilijat liioiteltuja
ja vääriä tietoja. Missään tapauksessa ei englantilaisilla Muurmannille
tullessaan ollut oikeata käsitystä siellä vallitsevasta tilanteesta,
vaan hekin huitoivat kuin tuulimyllyjä.

Mutta näihin seikkoihin saamme tutustua seuraavansa luvussa erikoisesti
juuri englantilaisen silmällä katsottuna.




II.

LIITTOLAISVALTOJEN SOTARETKI MUURMANNILLE.


Koska liittolaisvaltojen sotaretki Muurmannille vv. 1918—1919
välittömästi vaikutti Petsamonkin asioihin, niin pysähdymme hetkeksi
tarkastelemaan niiden toimintaa siellä. Onhan asia siksikin läheinen
meille, joutuivathan suomalaiset joukot useampaan otteeseen tekemisiin
näiden liittolaisjoukkojen kanssa, jotta lienee mielenkiintoista
tutustua tähän yleisesti varsin vähän tunnettuun retkikuntaan. Eihän
siitä Englannissakaan tiedetty juuri mitään, ennenkuin Muurmannin
joukkojen ylipäällikkö kenraalimajuri Sir C. Maynard v. 1928 kirjoitti
retkikunnan vaiheista kirjan — joskin harhaanjohtavan ainakin
useimmissa niissä kohdin, joissa hän puhuu Suomesta ja suomalaisista.

Kirjansa ensimmäisellä rivillä tekee hän kysymyksen: "Mitkä syyt
aiheuttivat meidän sekaantumisemme Venäjän asioihin keväällä 1918?" ja
vastaa itse, että jos tämä kysymys tehtäisiin tuollaisille tavallisen
järkeville englantilaisille, niin ei yksi sadastakaan voisi antaa
tyydyttävää vastausta. — Ei siitä huolimattakaan, että asiasta v. 1919
tehtiin siellä tärkeä sisäpoliittinen kysymys. Kun sanottuna vuonna
liittolaiset lopullisesti vetivät joukkonsa pois Muurmannilta ja
Arkangelista, tarvitsivat he alueiden tyhjentämisen ajaksi lisävoimia
kotimaasta. Silloin kuitenkin työväenpuolue iski vastaan, ja Maynardin
mukaan tarvittiin käyttää voimakasta sanomalehtipropagandaa — muuten
englantilaisten paras ase —, ennenkuin saatiin kokoon 4.000 miehen
joukko, joka lähti turvaamaan jäämerenrantalaisten kotiinpaluuta. —
Mutta siitä huolimatta on asia vielä englantilaisille epäselvä.

Omasta puolestaan vastaa kenraali Maynard kysymykseen varsin
laajaperäisesti. Ensinnäkin hän sanoo, että vuoden 1918 alussa Ranska
ja Englanti olivat äärimmilleen uuvutettuja ja Italia siinä kunnossa,
että sitä piti auttaa. Ei siis olisi ollut varaa uhrata yhtäkään
miestä epävarmoihin yrityksiin. Amerikan apu viipyi vielä, ja sitten
tuli onneton Brest-Litovskin rauha, joka vapautti saksalaiset miltei
kokonaan itärintamalta. Hän toteaa, että syyskuusta 1917 — kesäkuuhun
1918 keskusvallat vetivät pois Venäjän rintamalta kokonaista 75
divisioonaa. Loppusumma saattaa olla oikea, mutta kenraali Maynard
laskee joukkojen siirron alkaneen liian aikaiseen. Vastahan saksalaiset
syys- ja lokakuussa 1917 valtasivat Riian sekä Hiiden- ja Saarenmaan,
ja kuka silloin "paikan päällä" katseli joukkojen siirtoa, niin ei se
suinkaan käynyt idästä länteen, vaan päinvastoin.

Mutta kuten sanottu, Brest-Litovskin rauha lopullisesti helpotti
saksalaisten itärintaman, ja kenraali Maynard sanoo, että he silloin
olisivat kenties voineet tehdä lopullisen iskun länsirintamalla, sillä
amerikkalaisten apu yhä viipyi. Sen lisäksi laskivat saksalaiset
joukkoja maihin Suomessa, ja tämä oli kamala vaara liittolaisille.
Jos saksalaiset sitä tietä pääsisivät käsiksi Venäjän ja Siperian
suunnattomiin raaka-ainevarastoihin, niin liittolaisvaltojen
nälkäsaarto olisi tehty tyhjäksi, ja Saksa olisi taas voimistunut.

Mutta yhtä paljon näyttävät englantilaiset pelänneen sitä, että
saksalaiset perustaisivat Jäämeren rannalle vedenalaisten tukikohtia,
joista he voisivat pahasti häiritä amerikkalaisten joukkojen kuljetusta
meren yli länsirintamalle. Erikoisesti mainitsee Maynard Muurmannin
ja Petsamon vuonot. Muurmannia hän pelkää eniten, nimittäin sinne
tultuaan, mutta kun hän myöhemmin itse kävi Petsamossa, sai hän sen
käsityksen, että Petsamo on vallan toisarvoinen paikka talvisatamana.
Hän ei nähtävästi ottanut huomioon, että Liinahamari ei jäädy
milloinkaan. Sitävastoin englantilaisten korkein sotilasjohto näyttää
pitäneen Petsamoa erittäin tärkeänä paikkana, jota ei millään ehdolla
saanut luovuttaa. Kävipä kerran niinkin, että Maynard, usean kerran
turhaan pyydettyään lisävoimia kotimaastaan päätti tyhjentää Petsamon
ja sähkötti siitä Englantiin. Heti tiedusteltiin, paljonko lisävoimia
hän tarvitsisi, jotta Petsamokin voitaisiin pitää, ja ilmoituksen
lähetettyään hän tinkimättä saikin pyytämänsä avun.

Jostakin on kenraali Maynard saanut sen käsityksen, että Venäjällä
oli vallalla voimakas saksalaisvastainen liike. Kun varsinainen
itärintama oli rauhansopimuksen nojalla nyt olemattomissa, päättivät
englantilaiset perustaa uuden rintaman Saksaa vastaan itse Venäjällä
— juuri näitten saksalaisvastaisten aineksien pohjalla. Silloin olisi
myös japanilaisten apu lähempänä, jotapaitsi Venäjällä olevat 50 000
tšekkoslovakkia aiottiin vetää Arkangeliin.

Tämä käsitys aiheutti kuitenkin pettymyksen Maynardille, sillä
varsin pian hän sai todeta, että bolševikit eivät suopein silmin
katsoneet hänen oleskeluaan Muurmannilla, ja uuden saksalaisvastaisen
rintaman sijasta Maynardin oli pakko toden teolla ruveta
taistelemaan bolševikkejä vastaan, ja hän katkerasti toteaakin, että
saksalaisvastainen liike Venäjällä oli sittenkin perin minimaalista.

Nyt olemme kuitenkin jo joutuneet tapauksien edelle ja siksi palaamme
hetkeksi Englantiin katsomaan, kuinka siellä tätä retkikuntaa
järjestettiin.

Kenraali Maynard saapui toukokuussa 1918 invaliidina Salonikin
rintamalta. Kärsimättömänä odotellessaan parantumistaan tapasi hän
eräänä päivänä syödessään aamiaistaan klubillaan vanhan ystävänsä,
sotaministeriössä palvelevan everstin, Richard Steelin, joka vei hänet
suoraa päätä sotaministeriöön.

Ensi töikseen kysyi Steel:

"Oletko milloinkaan kuullut mainittavan Muurmanni-nimistä paikkaa?"

Kysymys tuntunee meikäläisistä perin lapselliselta, mutta miltei
huoletta voi sanoa, että englantilaisesta upseeristosta tuskin yksi
sadasta olisi voinut vastata myönteisesti kysymykseen. Eihän vuonna
1916 eräs englantilainen majuri tiennyt, missä Suomi on.

Kenraali kuitenkin oli asioista perillä, ja vaikkakaan hän ei kartalta
voinut näyttää kyseessäolevaa paikkaa, tiesi hän, että se on jokin
hylätty kolkka Jäämeren rannalla, jonne on vedetty rautatie ja jonne on
lähetetty sotatarvikkeita.

Muuta ei sitten tarvittukaan. Kenraalista tulisi Muurmannille
lähetettävien ja siellä muodostettavien joukkojen ylipäällikkö, ja
heidän ensimmäisenä tehtävänään oli estää Suomessa olevien saksalaisten
joukkojen eteneminen sinne.

Alussa mainittiin jo, että Ranska ja Englanti olivat siihen aikaan
lopen uuvutettuja, joten miehistön lähettäminen kyseessäolevalle
retkelle kohtasi suuria vaikeuksia. Kuitenkin saatiin kokoon
pienehkö maihinnousujoukko sekä verraten vahva sotilaskomissioni
(military Mission), 560 kaikkiin arvoluokkiin kuuluvaa miestä,
joista pääosan muodostivat kuitenkin upseerit ja aliupseerit.
Niiden avulla arveltiin voitavan muodostaa tšekkoslovakeista sekä
saksalaisvastaisista venäläisistä vähintäin 30.000 miehen suuruinen
armeija. Sotilaskomissionin päämääränä oli Arkangeli, kun taas kenraali
Maynardin piti maihinnousujoukon kanssa vallata Muurmanni.

Asia oli siis päätetty, joukot valittu ja annettu niille verraten
laajakantoinen tehtävä, mutta eräs kuvaava seikka sietänee tulla
mainituksi. Retkikunnalle ei myönnetty minkäänlaisia rahavaroja, joilla
he olisivat perille tultuaan voineet toimittaa näitä operatioita.
Kenraali Maynard sanookin, että hänen asemansa olisi suuresti
vahvistunut ja hän olisi saanut alkuasukkaiden myötätunnon puolelleen,
jos hänellä olisi ollut mukanaan kohtuullinen määrä kunniallista
Englannin rahaa.

Hän esitti asiansa rahaministerille, mutta tämä ilmoitti, ettei hänelle
myönnettäisi minkäänlaista kassaa. Sensijaan sanoi rahaministeri
Vardössä olevan suunnattoman määrän englantilaisten ostamaa
suolasilliä, jota ei vielä oltu kuljetettu sieltä pois. Rahaministeri
ehdotti, että näitä sillejä käytettäisiin rahan vastineena. Hänen
käsityksensä mukaan ryssillä oli kova nälkä; miksei heitä voisi syöttää
suolasillillä sensijaan, että heille maksettaisiin rahapalkkaa heidän
toimittamistaan avustuksista.

Kenraali Maynardille ei kuitenkaan neuvottu, niillä keinoin hän
saisi nämä suolatut herkut käsiinsä sekä kuljetetuksi Muurmannille,
jotapaitsi hän pahasti epäili, tyytyisivätkö ryssät pelkälle
sillipalkalle. Kun hän lisäksi ei ollut aikonut perustaa kalakauppaa
Muurmannille, jäi silliasia sikseen. Pitkien neuvottelujen jälkeen
hänelle sitten myönnettiin mitätön rahamäärä, joka ei suinkaan ollut
riittävä.

Myöhemmin aiheutti tämä englantilaisten itaruus retkikunnalle suuria
vaikeuksia. Lakkoja sattui usein, ja kenraali Maynardin piti tavan
takaa käydä puhumassa niskoitteleville sekä koettaa rauhoittaa heitä
lupauksilla.

Mutta näistä suolasilleistä vielä sananen. — Kolmantena sotavuotena,
jolloin elintarvepula Saksassa alkoi kiristyä, ilmestyi Norjaan
englantilaisten ja ranskalaisten agentteja, jotka päivän korkeimpiin
hintoihin ostivat kaiken suolasillin, mitä oli tarjolla. Tarkoitus oli
estää saksalaisten saamasta niitä käsiinsä, ja vaikka viimemainitut
tekivätkin huomattavia kauppoja, olivat englantilaiset kuitenkin
ylivoimaisia ostoissaan.

Näin kertyi Norjan satamiin mahdottomat määrät liittolaisvaltojen
ostamia suolasillejä. Niiden poiskuljetusta ei kiirehditty, koska
oli muutakin tärkeämpää kuljettamista ja ostojen tarkoituksenahan
oli ollut vain Saksan uuvuttaminen sillinälkään. Tuli kevät ja
lämmin kesä 1917, sillit alkoivat hikoilla tynnyreissään, tapahtui
eräänlainen käymisprosessi, tynnyrit paisuivat ja pullistelivat
auringonpaahteessa avonaisissa satamavarastoissa levittäen inhoittavaa
tuoksua ympärilleen. Viranomaiset puuttuivat asiaan, etsivät ostajia,
mutta niitä ei löytynytkään. He olivat ajoissa huomanneet, että
heidän maksettavakseen tulee kalliitten sillinhintojen lisäksi vielä
poiskuljetuskustannuksetkin, ja he katosivat. Niin saivat viranomaiset
itse hävittää nämä tuoksuvat varastot, koska ne tulivat yleiselle
hyvinvoinnille ja terveydelle vaarallisiksi.

Mutta siitä huolimatta englantilaiset jatkoivat silliostojaan
edelleenkin, kuten juuri kenraali Maynardin kertomuksesta käy ilmi.
Sillit joutivat kyllä mätänemään, mutta retkikunnalle ei annettu
tarpeellisia käyttövaroja. Se oli nälkäsaartopolitiikkaa — sovellettuna
lisäksi kahteen eri suuntaan.

Kesäkuun 18. päivänä Maynardin retkikunta läksi liikkeelle
New-Castlesta _City of Marceilles_-nimisellä laivalla. Noudatettiin
suurinta salaperäisyyttä, ja siksi eivät matkan päämäärästä tienneet
muut paitsi Maynard itse ja hänen lähimpänsä, prikaatikenraali
Finlayson.

Matkalla puhkesi espanjantauti, mutta suuremmitta vaurioitta saavuttiin
kuitenkin Muurmanniin, jossa englantilainen kenraali Poole oli heitä
vastaanottamassa. Jo aikaisemmin nimittäin olivat englantilaiset
lähettäneet Jäämerelle pienempiä voimia suojelemaan venäläisiä satamia
— Moskovan pyynnöstä, kuten Maynard sanoo —ja tähän aikaisempaan
retkikuntaan kuului myös ennenmainittu risteilijä _Cochrane_, joka
toukokuussa oli lyönyt Renvallin retkikunnan takaisin. _Cochranesta_
maihinlasketut joukot pitivät Petsamoa edelleen hallussaan.

Muurmannissa olevien englantilaisten joukkojen mieliala ei suinkaan
ollut korkealla. Kun vastasaapuneet tiedustelivat mitä kuuluu,
vastasivat rannallaolijat, että ilon aihetta ei ole ollenkaan, ja pian
tekin kaipaatte takaisin kotiin, sillä nurkan takana saattaa olla
puolimiljoonaa saksalaista.

Kun kenraali Poole määräyksen mukaan purjehti 1.500-miehisen
maihinnousu joukon kanssa valtaamaan Arkangelia, laski Maynardinkin
mieliala, ja hän tekee laskelmia käytettävissään olevista voimista:

Muurmannissa:

  150 engl. merisotilasta.
  400 serbialaista (miltei kaikki sairaita).
  150 venäläistä ja puolalaista (juuri värvättyjä).

Kantalahdessa:

  Ranskalainen tykistöosasto (huonosti varustettu ja paljon sairaita).
  Serbialainen pataljoona (suuri osa käyttökelvotonta).
  Suomalaislegioona (sillä hetkellä vähänarvoinen).

Kemissä:

  250 engl. merisotilasta.
  250 serbialaista.

Petsamossa:

  150 miehen vahvuinen maihinnousujoukko risteilijä _Cochranesta_.

Kaiken kaikkiaan saa Maynard — vähennettyään sairaat ja aivan
käyttökelvottomat pois — joukkojensa lukumääräksi 2 500. Tämän joukon
kanssa tuli hänen puolustaa Muurmannia, Petsamoa ja 350 mailia
särjettyä rautatietä. Muurmannissa oli 500 kuritonta venäläistä
matruusia, niitä piti pitää silmällä, bolševikit alkoivat osoittaa
vihamielisyyden oireita, mikä pani hermostumaan, ja Suomesta käsin
uhkasivat saksalaissuomalaiset joukot.

Maynardin käsityksen mukaan oli Suomessa silloin — kesällä 1918 —
55 000 saksalaista sekä 50 000 valkoista suomalaista, kaikki v. der
Goltzin komennuksessa. Niinikään oli hän saanut tietää 15 000 miestä
käsittävän suomalaisjoukon olevan matkalla Kantalahtea ja Kemiä
kohti. Kuten tiedetään, ei saksalaisten joukkojen lukumäärä Suomessa
noussut 12 000 suuremmaksi, kun taas Vienan Karjalassa toimivia
suomalaisjoukkoja oli vain 1.300, kuten seuraavassa luvussa tulemme
lähemmin huomaamaan.

Omituiselta kuitenkin tuntuu, että liittolaisvalloilla oli siksikin
hatarat tiedot Suomessa olevista voimista, ja vielä omituisemmalta,
että kenraali Maynard ei vielä 1928:aan mennessä ole ottanut asioista
selvää, vaan syöttää maanmiehilleen pajunköyttä minkä kerkiää.

Vielä kuvaavampana seikkana voi niinikään mainita, että kun Englannin
sotilasattasea eversti Robertson tuli ensi kerran Suomeen vuonna
1922, teki hän matkansa Petsamon kautta vartavasten todetakseen, onko
Petsamoon jo rakennettu rautatie. Samanaikaisesti — ja nähtävästi
luottamatta Robertsonin raporttiin — tiedusteltiin englantilaisten
taholta virallisesti, minkälaisessa kunnossa on Ounasjoen yli
johtava rautatiesilta. — Onhan kyllä totta, että saksalaiset
rautatieinsinöörit kesällä 1918 tutkivat Ounasjoen rantaseutuja ja
lupasivat kolmessa kuukaudessa vetää kapearaiteisen radan Rovaniemeltä
Ivaloon. Mutta Saksan romahduksen tapahduttua vielä samana syksynä jäi
suunnitelma vain haaveeksi. Kaiken lopuksi ei voi sanoa muuta, kuin
että englantilaisten tiedustelu Suomessa on ollut peräti hataraa —
taikka sitten ovat asianomaiset sotaherrat liioitelleet vastustajien
lukumäärää, jotta heidän oma edesvastuunsa ja urhoollisuutensa tulisi
sitä paremmin huomatuksi.

Heti perille saavuttuaan oli kenraali Maynard pannut toimeen värväyksen
paikallisen väestön keskuudessa, ja hän saikin muodostetuksi 4 000
miehen vahvuisen karjalaislegioonan, jota englantilaiset upseerit
johtivat. Karjalaisia sekä suomalaisia punaisia käytti Maynard Suomen
rajan turvaamiseksi taistelemaan omaa heimoaan ja omia kansalaisiaan
vastaan. Hän lausuu näistä joukoista, että "suomalaiset janosivat
kostoa valkoisille, jotka niin raa'alla julmuudella olivat ajaneet
heidät kodeistaan (olivatko he odotelleet ajamista!), kun taas
karjalaiset, vilpittömät patriootit taistelivat vapauttaakseen maansa
tunkeilijoista." Näillä tunkeilijoilla hän tietysti tarkoittaa
valkoisia suomalaisia, sillä kun liittolaisvaltojen lopullisen voiton
jälkeen marraskuussa saksalaiset joukot vedettiin Suomesta pois, ei
sinne ollut jäänyt kuin kotimaisia joukkoja. Mutta muutenkin näyttää
kenraali Maynard suhtautuvan sangen vihamielisesti Valkoiseen Suomeen.

Pian hän kuitenkin sai huomata, että karjalaiset katsoivat häntäkin
tunkeilijaksi. Tehtyään huomattavia palveluksia englantilaisille
alkoivat karjalaiset vaatia Karjalan vapautta. Kenraali Maynard
vastusti kuitenkin jyrkästi kaikkia vapautumisyrityksiä, ja välit
kiristyivätkin niin pitkälle, että karjalaiset uhkasivat käyttää
väkivaltaa vapautensa saavuttamiseksi. He karkasivat suurissa joukoin
suomalaisten puolelle, joten Aunuksen taistelujen aikana 1919 koko 4
000 miehen vahvuisesta karjalaislegioonasta oli kenraali Maynardilla
jäljellä vain 600 miestä.

He tekivät alkuaikoina hyökkäyksiä Suomen rajaa kohti, ja Maynard
antaa fantastisia kuvauksia heidän urotöistään. Niinpä lokakuun alussa
taisteltiin 130 km päässä Kemistä länteen suuri taistelu, jossa
vihollinen jätti jälkeensä 200—300 kaatunutta. Sellaista taistelua ei
kukaan Maynardia lukuunottamatta kuitenkaan tiedä taistellun, eikähän
suomalaisia liikkunut siellä silloin kuin aivan vähäpätöisiä joukkoja.

Muurmannilla toimi silloin varakuvernöörinä M. Jermoloff, joka oli
kiinteässä kanssakäymisessä Maynardin kanssa. Pääasiallisesti hänen
vaikutustaan lienee Maynardin kielteinen suhtautuminen karjalaisten
vapautumisyrityksiin, ja näin olivat englantilaiset siis hankkineet
itselleen yhden vihollisen lisää.

Muurmannin suomalaislegioonaan kuului 800 miestä, joista 500
taistelukelpoista. Kenraali Maynard ylistää suomalaisten
taistelukuntoisuutta, jonka hän erikoisesti tuli huomaamaan syyskuussa
1919. Englantilaiset olivat suunnitelleet venäläisten kanssa suuren
yhteisen rynnistyksen bolševikkeja vastaan, ja rynnistys onnistuikin
kaikkialla muualla paitsi Koikarissa ja Ussunassa, joita bolševikkien
puolella taistelevat suomalaiset puolustivat. Kolmeen otteeseen
liittolaiset hyökkäsivät, mutta suomalaiset pitivät sisukkaasti
puoliaan lyöden hyökkääjät takaisin. Ja suomalaisten haltuun kylät
sitten jäivätkin. Maynard sanookin, että "bolševikit ovat suomalaisille
suunnattoman suuressa kiitollisuuden velassa, sillä he pysyttivät
punaisen vasemman siiven horjumattomana tehden siten tyhjäksi
valkoisten venäläisten mahdollisuuden saavuttaa loistava voitto
Sununjoella".

Muurmannin suomalaislegioonasta tuli kuitenkin kenraali Maynardille
surun lapsi. Legioona oleskeli Kantalahdessa, jossa se maaliskuulla
rupesi hankkimaan kapinaa. Tarkoituksena oli räjäytellä muutamia
rautatiesiltoja ja marssia suoraan bolševikkien puolelle. Kapinan
piti puhjeta huhtikuun 6. päivänä, mutta siitä saatiin ajoissa
tieto. Maynardin mielestä tilanne oli hyvin vakava, sillä hän ei
uskaltanut asevoimin ryhtyä kapinaa kukistamaan eikä riisumaan aseista
legioonalaisia, sillä heidän aseistuksensa oli hyvä ja taisteluvoimaa
lisäsi suomalaisten tunnettu hiihtotaito. Ainoaksi ratkaisukeinoksi
jäivät siis taas neuvottelut.

Kapinan sieluna oli Lehtimäki. Hän oli yllyttänyt legioonalaiset
englantilaisia vastaan, he luopuivat Tokoista ja olivat uhittelevalla
mielellä. Selvin keino olisi ollut vangita Lehtimäki, mutta sitä ei
voitu tehdä, koska legioonan komentaja, eversti Burton, oli antanut
henkilökohtaisen takuun hänen koskemattomuudestaan.

Maynard matkusti Kantalahteen, jossa piankin Tokoin maltillisen ja
rauhallisen esiintymisen takia suurin osa legioonalaisista luopui
kapinasta. Tokoista sanoo muuten kenraali Maynard, ettei hän päässyt
selville Tokoin motiiveista — oliko Tokoi liittolaisille uskollinen vai
taipuiko hän ainoastaan voiman edessä, joka hänen käsityksensä mukaan
nyt oli liittolaisilla.

Lehtimäki oleskeli esikuntineen Kantalahden lähistöllä eikä
toistetuista kehoituksista huolimatta saapunut neuvotteluihin. Maynard
meni siis hänen luokseen, ja vakavien neuvottelujen jälkeen saatiin
lopulta jonkinlainen sopimus aikaan, ja kapinahankkeet raukesivat.
Lehtimäki lähetettiin erään toverinsa kanssa bolševikkien puolelle,
toiset jäivät Kantalahteen, jonne sijoitettiin englantilaisia joukkoja
pitämään suomalaisia silmällä, "joskin niillä olisi ollut tärkeämpääkin
tehtävää kuin olla uskottomien suomalaisten vahtikoirana", kuten
Maynard katkeruudella toteaa.

Sattui muitakin kapinallisuuksia. Eniten katkeroitti kenraali
Maynardia se, että ranskalainen hiihtojoukko yksinkertaisesti
kieltäytyi tottelemasta. Clemenceaun nimessä he ilmoittivat, ettei
heidän tarvinnut taistella Muurmannilla. Ja niin menetti Maynard
taas kaksisataamiehisen suksijoukon, jonka varalle hän nähtävästi oli
laskenut monta offensiivia.

Mutta eräästä tapahtumasta ei vielä tähän saakka ole tietääkseni
mainittu sanaakaan. Oleskellessani kevättalvella 1920 Vardössä
Norjassa, saapui sinne riutunut, keripukin jäytämä mies. Hän kertoi
myös kuuluneensa englantilaisten komentamiin joukkoihin jossakin radan
varrella. Heissäkin alkoi itää kapinanhenki, ja he vaativat pääsyä
bolševikkien puolelle. — Kaikesta päättäen tämä on ollut jonkinlainen
työläisosasto.

Englantilaiset ottivat vaatimuksesta vaarin ja ilmoittivat, että
jokaisen bolševikkien puolelle haluavan tulisi eräänä määrättynä
aamuna saapua junalle. Kaikki halukkaat noudattivat kutsua, ja heitä
kerääntyikin runsaat kaksisataa. Kun miehet suuren riemun vallassa
olivat täyttäneet junan, suljettiin vaunujen ovet, aseistetut
vartijat asettuivat oville, ja juna lähti liikkeelle. Senjälkeen ei
matkustajilta enää kysytty mitään, ja heidän mielialansa laskeutui
hyvin apeaksi, kun jossakin satamassa heidät komennettiin vaunuista
ulos ja annettiin määräys marssia laiturissa odottavaan laivaan.

Kurjan merimatkan jälkeen saapuivat he sitten Kuolan niemimaan
pohjoisrannikolla olevalle Svjetoi Noss-niemen takana sijaitsevalle
vankileirille. Kuvaus tästä vankileiristä oli tosiaankin kaamea, se oli
suorastaan "ryssän helvetti". Parakit olivat tuulenkestämättömiä, puita
ei ollut millä lämmittää ja nälkää kärsittiin. Keripukki alkoi raivota,
se teki tuhotonta jälkeä vankijoukossa, tarttui vielä vartijoihinkin,
sillä minkäänlaista laivaa ei saapunut elintarpeita tuomaan, ja silloin
kun kertojamme läksi sieltä, oli koko lähes kolmesataisesta joukosta
elossa tuskin kymmenesosa.

Mutta palaamme takaisin Muurmannin tapahtumiin. Syksyllä 1919,
englantilaisten vielä ollessa Muurmannilla, lähetti Suomen hallitus
sinne kaksi edustajaansa: kapteeni J.W. Snellmanin yhdysupseeriksi sekä
aikaisemmin siellä Suomea edustaneen Eero Lampion konsuliksi valvomaan
siellä oleskelevien suomalaisten etuja.

Tämä viimeksimainittu määritelmä oli varsin laajaperäinen. Lampio ei
tiennyt, pitikö hänen valvoa myös punikkisuomalaisten etuja, johonka
hän ei mitenkään voinut suostua, sillä edellisenä keväänä olivat kaikki
suhteet katkenneet heidän väliltään. Hädin tuskin oli Lampio päässyt
Vapun korvissa pakenemaan Suomen puolelle, ja sikäläiset punikit
odottivat häntä jo hirttosilmukka valmiina.

Laukattuaan pari viikkoa ministeriöstä ministeriöön Helsingissä, ja kun
ei mitään toimintaohjeita annettu, päätteli hän mielessään, että hänen
valvontamääräyksensä tarkoitti pääasiallisesti Muurmannille tulevien
suomalaisten etuja, ja näin aivoitellen matkusti hän sinne.

Heti Muurmannille tultuaan joutui Lampio kosketuksiin Tokoin kanssa,
joka silloin vielä oleskeli siellä. Lampio tuli henkilökohtaisesti
tuntemaan Tokoin hyvin, hän sanoo, että kun vanhat riitaisuudet oli
selvitetty — nimittäin Lampion väkivaltainen pako punikkien kynsistä
edellisenä keväänä — niin juttelu kävi avonaisesti.

"En vieläkään", sanoo hän, "pääse siitä käsityksestä, etteikö Tokoi
pohjaltaan olisi ollut rehellinen suomalainen — suursuomalainen. Kaikki
hänen edesottamisensa Muurmannilla ollessaan suomalaisen legioonan
päällikkönä viittaavat siihen. Ei ole pieni se vaikutus, jonka
Tokoi englantilaisiin teki puhuessaan heille Karjalan liittämisestä
Suomeen ja niistä oikeuksista, jotka Suomella Petsamoon ovat.
Kansanvaltuuskunnan jäsenenä tiesi hän englantilaisille tarkalleen
esittää kansanvaltuuskunnan ja silloisen Venäjän hallituksen
(bolševikkien) välisen sopimuksen. Tokoin vaatimus oli: Petsamo
Suomelle Rajajoen sopimuksen perusteella, ja raja vedettäisiin
Korvatunturista suoraan Supukan lahteen Kalastajasaarennolla.
Tämän Suomen oikeutetun vanhan vaatimuksen oli Tokoi saanut
taotuksi englantilaisten päähän, jotka vuorostaan esittivät asian
Pohjois-Venäjän hallitukselle. Tällä Tokoin kylvämällä pohjalla
ei suinkaan ollut vaikeata — sittenkun Muurmannin varakuvernööri
Jermoloff otti puheeksi suomalaisen apujoukon lähettämisen
Kannanlahteen valkoryssien avuksi — pyytää häneltä vastikkeena
vähäpätöistä Petsamon aluetta. Kernaasti olisikin hän, sekä hänen
esityksestään Pohjois-Venäjän valkoisten joukkojen ylipäällikkö de
Miller tähän myönnytykseen suostunut, mutta meidän hallituksemme
teki taas tavanmukaisen: kaksi kuukautta mietintöaikaa — eli niin
kauan, että Millerin rintama sortui, ja asia oli jo lukossa. Samoihin
aikoihin myönnettiin sitten 150-miehisen apuretkikunnan lähettäminen
Kannanlahteen, mutta silloin ei sillä olisi ollut enää mitään
merkitystä, sillä valkoisten venäläisten rintama sortui."

Näin kertoo paikanpäällä asioita seurannut konsuli Lampio, joka
hyvin tunsi sikäläiset olosuhteet. Kuten tapausten myöhäisempi
kehitys sittemmin osoitti, olisi minkään apuretkikunnan lähettäminen
valkoisille ryssille ollut tarpeetonta, sillä vaikka de Miller
muodollisesti ja olosuhteiden pakosta suostui luovuttamaan Petsamon
Suomelle ja lähetti sinne sotilasasiamiehensäkin, on huomattava, että
valkoiset venäläiset eivät tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä, jota
seikkaa kenraali Maynard pitää suurena virheenä ja lyhytnäköisyytenä ja
sanoo sen vaikuttaneen suuresti Millerin häviöön.

Saksan romahduksen jälkeen oli englantilaisten eniten pelkäämä
uhka, vedenalaisten aseman perustaminen Jäämeren rannalle, poissa.
He rynnistivät kuitenkin vielä bolševikkeja vastaan, taistelivat
Äänisjärvellä samoihin aikoihin kuin suomalaiset vapaaehtoiset joukot
Aunuksessa, mutta ihmeellistä kyllä eivät epäluuloisina ryhtyneet
suomalaisten kanssa yhteistoimintaan, vaikka molemmilla oli sama
vihollinen. Yhteisin voimin olisivat he voineet lyödä bolševikit, mutta
nyt englantilaisten joukko hupeni päivä päivältä. Itä-Karjalan asiassa
näiden taisteluryhmien suunnitelmat kävivät ristiin ja suomalaisten
poistuttua Aunuksesta tuli englantilaisille siellä tukalat olot, joten
kenraali Maynard veti joukkonsa takaisin Muurmannin linnoitettuihin
asemiin.

Senjälkeen hän kiinnitti huomionsa Millerin joukkojen
kuntoonsaattamiseksi, jotta ne voisivat yksinään käydä sotaa, ja
talvella 1920 englantilaiset lopullisesti jättivät Muurmannin rannikot
ja purjehtivat kotiinsa.

On sanottu, että Itä-Karjala olisi pitänyt vallata heti vapaussodan
jälkeen, mutta muistettakoon, että jos sen teimme saksalaisten kanssa,
niin olisimme joutuneet taistelemaan englantilaisia vastaan, ja Saksan
hävittyä sodan olisimme me olleet voitettujen listalla. — Mitenkähän
olisi nyt Suomen itsenäisyyden?




III.

SUOMALAISET VIENAN-KARJALASSA.


Renvallin Petsamon-retki olisi kenties tullut asiallisemmin
järjestetyksi, joten siitä olisi voinut olla tuloksiakin, mutta
kevättalven tapaukset Pohjois-Suomen itärajalla vaativat liikenevät
voimat sinne. Koska näillä tapauksilla oli myöskin kantavuutta
Petsamon myöhäisempiin vaiheisiin nähden ja suoraan sanoen koko Suomen
vapaussodalle, pysähdymme niitä hetkeksi tarkastelemaan, varsinkin kun
niistä yhä edelleen liikkuu harhaanjohtavia tietoja.

Ennenkuin Jääkäripataljoona 27 läksi kokonaisuudessaan Saksasta
Suomeen, lähetettiin sieltä pienempiä ryhmiä etukäteen Ruotsin kautta
suorittamaan erikoisia tehtäviä. Ruotsi oli silloin jo näyttänyt oman
kantansa vapaussotaamme nähden, tällaisia salaisia retkeilijöitä
katsottiin epäluuloisesti, ja heidän sieti varotellen liikuskella.
Niinpä eräskin komennuskunta, johon kuuluivat Vallenius, Villamo,
Suvirinne, Ilmoniemi ja Kolhert, saapui Stettinistä Ruotsiin
rahtilaivoissa.

Miehet osasivat kyllä suhtautua tilanteeseen — eiväthän he olleet
ensi reisun poikia — ja niinpä Villamo toimi matkalla koneenkäyttäjän
apulaisena. Kaikki pääsivät onnellisesti Tukholmaan, kuulivat siellä,
että Pohjois-Suomessa tarvittiin juuri nyt kipeästi jääkäreitä, ja niin
heidän erikoistehtävänsä sai väistyä tämän kiireellisemmän asian tieltä.

Punaiset olivat idästä päin järjestäneet hyökkäyksen Pohjois-Suomeen
valkoisen armeijan selkään, aikomuksella nostaa sikäläiset punaiselle
aatteelle alttiit kansankerrokset ja ulottaa toimintansa aina
Skandinaavian maihin saakka. Sitä varten oli helmikuun 27. p:nä
lähtenyt punakaartilaisjoukko Helsingistä Pietarin kautta Muurmannille.
Johtajana toimi "Arkangeli-retkikunnan päällikkö" Kosti Tamminen
ja joukkoon kuului kaikkiaan 88 henkilöä. Pietarista he läksivät
maaliskuun alussa mukanaan paljon kiväärejä, 1 miljoona patruunaa,
4 konekivääriä ja 120 konekiväärivyötä. Suuren pettymyksen tuotti
joukolle se, että Pietariin pakotettiin jäämään 30 suksimiestä
toimittamaan tiedustelupalvelusta.

Kannanlahteen päästyä alettiin kerätä joukkoja, ja retkikuntaan
kuuluikin sitten 1.400 miestä, joista 900 Knäsöissä ja 500
Kannanlahdessa. Knäsöin joukon tuli maaliskuun 20. päivänä edetä
rajalle Iivo Ahavan johdolla. He pääsivätkin vastusta kohtaamatta
Ala-Kurtin kylään, mutta silloin oli jo rajan tällä puolen ryhdytty
vastatoimenpiteisiin.

Ensi aluksi lähetettiin heitä vastaan 50 miestä vääpeli L.
Jokelan johdolla. Tuntsajoen jäällä kohdattiin 300-miehinen
punakaartilaisjoukko, syntyi taistelu, ja punaiset pakenivat suin päin
rajan yli. Punaisten kiireellistä pakoa todistaa se, että he rekiään
keventääkseen pudottelivat kiväärilaatikoita tiepuoleen. Nämä kiväärit
olivat aiotut Pohjois-Suomesta nostetulle punaiselle väestölle, mutta
nyt ne joutuivat toisiin käsiin.

Villamo ja Ilmoniemi hoitelivat ohjaksia Kuolajärvellä, Vallenius
määrättiin Kuusamon joukkojen päälliköksi, ja hän sai vielä toisia
saapuneita jääkäreitä avukseen, m.m. Autin, Mannisen ja Nummelinin.
Punaiset olivat näet päättäneet kohdistaa nyt hyökkäyksensä Kuusamoon
päin.

Vastapainoksi näille punaisten manöövereille lähetettiin itää
kohti kolme eri retkikuntaa, yksi Aunukseen, toinen Uhtualle käsin
(everstiluutnantti Malmin retkikunta), ja kolmannen muodostivat
edellämainitut pohjoiset joukot. Koska sotahistorioissa on jo
taistelujen kulku yksityiskohtaisesti selostettu, kerron vain muutamia
asioita ja olosuhteita valaisevia seikkoja pohjoisen retkikunnan
vaiheista.

Valleniukselle luvattiin 500 miestä Kuusamoon, niistä lähes parisataa
vasta Kuusamossa rekryteerattuja, jotka hän otti vastaan siellä.
Joukkojen kuntoisuus ei ollut kehuttava, niitä ei keritty kunnolleen
kouluttaa, ja joukossa lienee ollut punaisiakin aineksia.

Oman maan säästämiseksi oli sotatoimet päätetty siirtää rajan taakse,
mutta silloin sattui tapaus, joka huonosti ja arkaillen käsiteltynä
olisi saattanut koitua koko retkikunnalle kohtalokkaaksi. Eräänä
aamuna, kun Vallenius oli antanut lähtömääräyksen, saapui vääpeli
Valleniuksen huoneeseen ilmoittaen, että komppania kieltäytyy
lähtemästä, sillä he eivät ole velvollisia taistelemaan rajan takana.

Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen, mutta Vallenius ratkaisi asian
lyhyesti. Hän meni pihalle, jossa joukot olivat kokoontuneina, nousi
rekeen seisomaan, veti pistoolinsa kotelosta ja kysyi:

"Kuka täällä nyt on se mies, joka ei halua lähteä rajan taakse?"

Hän odotti vastausta, mutta yksikään mies ei astunut rivistä esiin.

"Siis kaikki olemme yksimielisiä siitä, että lähdemme. Joka mies
suksille."

Lähdön piti määräyksen mukaan tapahtua vasta viiden tunnin kuluttua,
mutta tärkeätä psykologista hetkeä hyväkseenkäyttäen määräsi Wallenius
joukon heti matkalle, koska hän tiesi, että paikallaanolo kasvattaa
kapinallista henkeä. Eikä muita sanottavia rettelöitä sitten
sattunutkaan.

Mutta kuinka olisi käynyt, jos hän olisi hätkähtänyt ja ryhtynyt
neuvotteluihin vastahakoisten kanssa? Kenties toisetkin komppaniat
olisivat ruvenneet rettelöimään, mahdollisesti liittyneet rajan
takaa tunkeutuviin punaisiin, ja asialla olisi ollut arvaamattomat
seuraukset. Nyt se kuitenkin saatiin eteenpäin, ja vaikka Soukelon
kylää huhtik. 8. p. 1918 ei kuusituntisen taistelun jälkeen saatukaan
vallatuksi, vaikutti se kuitenkin moraalisesti punaisiin, ja he
alkoivat vähitellen vetää joukkojaan pois Vienan Karjalan kylistä.

Myös Kuolajärven joukoissa ilmeni kapinallisuutta, ja ihmistuntijana
kukin päällikkö koetti rauhoitella omia osastojaan, ettei suurempia
häiriöitä päässyt syntymään. Luutnantti Ilmoniemen komppaniassa ilmeni
kerran tottelemattomuutta, ja mikäli minulle kerrottiin, kutsui
luutnantti komppanian pihalle ruoturintamaan ja piti heille moraalisen
puheen näin sanoen:

"Tiiättenkö te pojat, mitä te olette nyt tehneet? Te olette ryhtyneet
kapinoimaan sota-aikana, ja tiiättenkö te, minkä rangaistuksen te
olisitte ansainneet? Sotalaki määräisi teijät kaikki ammuttaviksi.
Ymmärrättekö? — Suatte männä."

Pojat menivät kasarmiin ja alkoivat miettiä suurta rikostaan, ja siihen
se kapinahomma unohtui.

Kapteeni Villamo taas ei ryhtynyt pitempiin puheisiin poikien kanssa,
sillä hänellä oli toisenlainen luonne. Se, minkä hän sanoi, oli
uskonkappale, sitä oli noudatettava, koska sotatilanne vaati juuri
niin olemaan. Niskoittelu nujerrettiin valituin sanoin, ja ellei
komppania aamuisin kokoontuessaan seisonut linjasuorassa rivissä, niin
se ojennettiin pistoolilla pitkin miesten nenänvartta. — Tämä voi
olla sotamiesten kertomaa satuakin, mutta tulokset olivat kuitenkin
tyydyttäviä, eikä Villamoa suotta jälkeenpäin mainittu "Lapin kaaniksi"
tai "Lapin kuninkaaksi", eikä kukaan häntä siellä pahalla muistele —
eivät järkevät vastustajatkaan. Sillä noilla pohjoisilla perukoilla
henkilökohtainen rohkeus merkitsee enemmän kuin sata miestä, sille
ymmärretään siellä antaa arvonsa.

Vähitellen vallattiin punaisilta kaikki Vienan-Karjalan kylät
Muurmannin rataa myöten. Tämä retkikunta oli muuten ainoa, joka saapui
Muurmannin radalle. Sinne lähetettiin nimittäin partioita katkomaan
rataa sopivista kohdin.

Jälkikuljetus oli kuitenkin vaikeaa, muonankuljetus tuotti
hankaluuksia, eivätkä miehet tyytyneet yksinomaan poronlihaan, joka
siellä oli pääasiallisena ravintona. Jotenkuten olisi tämäkin asia
vielä saatu järjestetyksi, mutta miehistön palkkoja ei saapunut.
Tietäen ja ymmärtäen, kuinka tärkeä tekijä palkka on sotamiehen
elämässä, päätti Vallenius järjestää asian omin päin. Yhdessä Villamon
kanssa tekivät he vekseleitä omiin nimiinsä, ja heinäkuuhun mennessä
niitä oli jo kerääntynyt 137.000 mk, jotka kaikki oli käytetty miesten
palkkoihin.

Vallenius ilmoitti Koutajärveltä hallitukselle ja saksalaisille,
jotka myös silloin pyrkivät Vienan-Karjalaan, että ellei rahoja ja
muonaa toimiteta kahden viikon aikana, niin hän vetää joukkonsa pois
Koutajärveltä ja edelleen, sikäli kuin tarve vaatii.

Kaksi viikkoa kului, mutta mitään ei kuulunut vastaukseksi. Silloin
Vallenius marssitti joukkonsa rajaa lähempänä oleviin kyliin, mutta
silloin tuli myös hallitusherroille samoinkuin saksalaisillekin hätä
käteen. Saksalaiset tiedustelivat, millä ehdoin Vallenius suostuu
valtaamaan uudelleen jättämänsä paikat, ja hän vastasi jo kyllin
selvästi ilmoittaneensa ehdot. Hallitukselta saapuikin sotilaitten
palkat, saksalaisten avustuksella saivat he muonitusta, ja niin marssi
hän uudelleen Koutajärvelle.

Suomalaisten joukkojen poissaollessa olivat englantilaisten johtamat
punaiset joukot taasen saapuneet Koutajärvelle. Heidän päällikkönään
toimi siellä englantilainen kapteeni, — kuten edellisestä luvusta jo
tiedämme.

Vallenius antoi määräyksen kiertää kylä maan puolelta kolmelta
taholta ja ottaa koko siellä oleva joukko elävänä. Aamuyöstä tehtiin
saartoliike, mutta ennenkuin kolmas joukkue ehti paikoilleen,
lähettivät toiset joukkueet partioita kylään. Englantilainen kapteeni
heräsi hälinään, hyppäsi sängystään portaille ja huomattuaan olevansa
saarrettuna vihelsi kimakasti pilliin ja lähti pitkillä koivillaan
juoksemaan vielä saartamatta olevalle sivustalle, josta onnistui
livahtamaan pakoon. Ilman suurempaa vastarintaa punaiset perääntyivät
sitten kylästä, ja Valleniuksen joukot miehittivät sen.

Kun varsinainen sota oli lopussa, vedettiin nämä joukot sitten takaisin
Suomen puolelle. Mutta ne olivat tehneet tehtävänsä, ne olivat
tukahduttaneet punaisten valtaanpääsy-yrityksen Pohjois-Suomessa,
estäneet punaisten lyömästä veljenkättä Skandinaavian punaisille ja
palauttaneet rauhalliset olot napapiirin seutukunnille.




IV.

TOINEN RETKIKUNTA PETSAMOON.


Renvallin retken jälkeen hallitsivat englantilaiset Petsamoa. Uutta
sotaretkeä suunniteltiin, mutta koska olisi jouduttu taistelemaan
englantilaisia vastaan, saivat suunnitelmat raueta. Alkutalvesta
vuonna 1920 kuultiin sitten, että englantilaiset olisivat vetäytyneet
pois Petsamosta. Liittolaisten ja kenraali de Millerin joukkojen
yhdistetty hyökkäys bolševikkeja vastaan näytti menestyvän hyvin,
ja silloin Suomen hallitus päätti ottaa, mitä oli aikoja sitten
luvattu, ja se määräsi uuden retkikunnan lähetettäväksi Petsamoon.
Ei valloitusretkelle, vaan "valvomaan siellä olevaa Suomen valtion
omaisuutta", kuten hallitus sanamuodon määritteli. Olihan siellä
majataloja y.m., joiden kohtalosta ei tiedetty mitään.

Vuoristoprikaatista valittiin retkikunnan miehistö, ja sen
sotilaalliseksi johtajaksi määrättiin kapteeni Sippus. Poliittiseksi
johtajaksi tuli majuri Vallenius, ja sai hän ministeri Holstilta sitä
varten uljaan valtakirjan. — Hän muuten jäljestäpäin sai kantaa vastuun
niin sotilaallisesta kuin poliittisestakin johdosta.

Joukon vahvuus oli määrätty 60 mieheksi. Sen katsoivat johtajat
kuitenkin aivan riittämättömäksi ja pyysivät suurempaa joukkoa, mutta
hallitusherrat Helsingissä aprikoitsivat asiaa ja tulivat siihen
tulokseen, että suuremman joukon lähettäminen ei ole suotavaa eikä
mahdollistakaan. Jonkinlaisena lohdutuksena sanoi eräs hallituksen
herroista majuri Valleniukselle Oulussa ennen lähtöä, että jos heidän
kimppuunsa siellä hyökätään, niin pitäisi pyytää hyökkääjien odottamaan
siksi, kunnes keritään sähköttämään Suomen hallitukselle. Piti siis
koettaa elää sovinnossa ja veljeillä siihen saakka, kunnes hallitus
kerkiäisi kokoontua istuntoonsa ja asettaa komitean pohtimaan, oliko
syytä tapella vai livistää. Tilanteen ymmärtävälle johtajalle oli
tämä sangen laiha neuvo, ja omasta mielestään oli hän jo alunperin
sitä mieltä, että asia päättyy verisesti, josta seikasta hän muuten
lähtiessään huomauttikin.

Jääkärikapteeni Autti oli Ivalossa komppanianpäällikkönä silloin,
kun tämä kuusikymmenmiehinen valloitusjoukko samoili Jäämerta kohti,
ja hän sai tehtäväkseen toimia etapin hoitajana, lähettää miehet ja
muona edelleen, ja apunaan oli hänellä kapteeni Suvirinne, joka Autin
seurattua joukon mukana Petsamoon jäi yksin hoitelemaan etappia.

Mutta tällaisen etapin hoito on vähän toisenlaista kuin jossakin
rautateiden tienristeyksessä. Miehet olivat suurimmaksi osaksi
Etelä-Pohjanmaalta, nähtävästi tottumattomia näin pitkiin matkoihin, ja
Lapin tuuli on purevaa. Niinpä kun miehet saapuivat Autin luo joukkueen
verran erällään, oli miltei jokainen mies jäädyttänyt varpaansa. Ensi
työksi täytyi heitä juoksuttaa neljännestunti avojaloin lumessa, jotta
jalat saataisiin sulamaan ja veri liikkeelle; sitten vasta ruvettiin
ajattelemaan ruokaa.

Näin saatiin joukko vähitellen rajalle, viimeiseen suomenpuoleiseen
kämppään, jonka nimi oli Isänmaa. Rajan takana ensimmäisellä ryssien
kämpällä ei ollut yhtä isänmaallista nimeä, sillä sen nimi oli, kuten
kartastakin näkyy, vain P—e. Vaikka se nyt riippuu siitäkin, kuinka
kukin tuon isänmaallisuuden ottaa.

Majuri Vallenius sekä adjutantti Autti ja "Paha-Mosku" — lähemmin
tunnettuna Aleksi Hihnavaaran nimellä — kävivät ensin tällä kämpällä
tiedustelumatkalla. Pitkin matkaa oli puhelinjohtoa vedetty mukana,
jotta aina oltiin yhteydessä taaksepäin, ja nyt sidottiin Suomi ja
Petsamon lääni rautalangalla toisiinsa.

Muonan ja muiden tarpeiden kuljetukseen tarvittiin poroja, ja sitä
varten annettiin lappalaisille määräys saapua poroineen komennuskunnan
käytettäväksi. Mutta eiväthän lappalaiset käsittäneet, mitä "määräys"
merkitsi, he eivät tulleetkaan määräpäivänä, suurin osa jäi tykkänään
tulematta. Onneksi saapui silloin nälkäisiä kolttia neljälläkymmenellä
porolla pyytämään ruokaa uusilta isänniltä. Näiden poroilla saatiin
ruokatavarat sitten kuljetetuiksi eteenpäin.

Hallitus myönsi sittemmin viidenkymmenen ajoporon ostoa varten 45
000 markkaa, ja täten jälkikuljetus helpottui, mutta nyt oli vielä
turvauduttava kolttien poroihin.

Tie Nautsista oli aivan ummessa. Kolme miestä hiihti rinnan edellä
polkemassa lunta, jotta porot pääsivät kulkemaan, ja niin mennä
kihnutettiin Pitkäjärvelle. Kuten aikaisemmin on kerrottu, oli siellä
Jakolan talo hyvä kortteeripaikka, lämmin ja ystävällinen, mutta kun
sitten päästiin Salmijärvelle, kohtasi retkeilijöitä murheellinen näky.
Vain kahteen taloon, Porttiin ja Paanaseen olivat asukkaat jääneet
kotiin, toiset oli jätetty autioiksipa niistä johtivat veriset ja
rapaiset jäljet Norjaan. Renvallin retken ja Siposen murhan muisto
sekä muutamilla kenties paha omatuntokin oli herättänyt kauhun uusia
tulijoita kohtaan, ja niin he olivat jättäneet kontunsa. Kun eivät
kiireessä muutenkaan saaneet elukoitaan mukaansa, olivat hätäpäissään
iskeneet kirveellä kalloon ja raastaneet verta valuvat, höyryävät
raadot kelkoilla ja pulkilla mukanaan Norjan puolelle.

Kun tulijat tiedustelivat jäljellejääneiltä, mikä tällaisen kiireen
oli aiheuttanut, kertoivat asukkaat yleisesti luullun, että nyt sieltä
saapuu "Lapin Kauhu", Villamo, ja hänen tuloaan ei kaikkien sisu
sietänyt jäädä odottelemaan. Mahtoi niillä kiireellälähtijöillä olla
selvittämättömiä kalavelkoja Villamon kanssa, ja siksi he ottivat
vuoteensa ja muut parsellinsä vaeltaen Norjan turviin.

"Tohinapäällikkö" Raita laitteli Salmijärvellä puhelimet kuntoon,
ja pian saatiin kuunnella puheluja aina Muurmannista saakka, sillä
Salmijärveltä vei sinne Petsamon kautta valmis puhelinjohto. Se ei
kylläkään saattanut koko matkaltaan olla enää aivan kunnossa, mutta
näiden pohjoisten seutujen maaperä on niin malmipitoista, että ääni
kuuluu heikoimmillakin johdoilla. Kerran — myöhemmin — kävi niin,
että muistaakseni Heikinpaikan ja Alaluostarin välinen johto joutui
epäkuntoon. Toisinaan kuului erinomaisen hyvin, mutta toisinaan ei
saatu yhteyttä ollenkaan. Tämä tuli haitalliseksi toiminnalle, ja niin
lähetettiin partio tunturille tutkimaan linjaa. Se löysikin vian,
lanka oli katkennut ja katkenneet päät pudonneet parin metrin päähän
toisistaan tunturiin kallionrinteeseen, joka tunturin tuulista riippuen
milloin paistoi mustana, milloin taas oli lumen peittämä. Kun nyt
langat sattuivat koskettamaan tunturiin, johti se malmipitoisuutensa
takia äänen paremmin kuin kuparijohto, mutta kun tuulet taas työnsivät
lunta lankojen alle, katkesi yhteys tykkänään.

Kun Salmijärvellä ei oltu selvillä, minkälaista väkeä Petsamossa
majaili, lähtivät luutnantti Eero Manninen — jota kutsuttiin
asessööriksi — ja vääpeli Teira sinne tiedustelemaan. Selkäreput
lyötiin täyteen isolaattoreja, ja he matkasivat Suomen valtion
puhelinjohtojen korjaajina.

Sivumennen mainittuna nämä puhelinlaitteet olivat lappalaisille
suuren ihmetyksen esineinä. Lankaa he olivat kyllä nähneet ennenkin,
mutta repuntäyteiset lasiset ja porsliiniset isolaattorit olivat
kummia kapineita, niillä kun oli niin outo nimikin. Lapin asukkaalle
ominaisella oppivaisuudella he kuitenkin nopeasti tutustuivat näihinkin
laitteisiin, muovailivat nimeä, ja vielä nytkin tunnetaan siellä
nämä puhelineristäjät senaikaisilla nimityksillä. Isot, sellaiset
vihreälasiset, ne olivat oikeita isolaattoreja, jotavastoin pieniä,
porsliinisia kutsuttiin yksinkertaisesti vain laattoreiksi.

Retkikunta odotti Salmijärvellä, kunnes tiedustelijat palasivat
ilmoittaen, että Petsamo on avoin astua sisälle.

Yli tunturien sinne siis kavuttiin joukon yhä huvetessa, sillä matka
oli pitkä. Joka pysähdyspaikkaan oli jätettävä puhelinvartijoita,
yhdysmiehiä, tiedustelijoita ja niin poispäin. Niinpä kun Petsamon
alaluostarille saavuttua Vallenius keräsi tämän alkujaan 60-miehisen
retkikuntansa nimenhuutoon, oli jäljellä vain 13. Se oli nyt se
Petsamon valloitusjoukko, jonka Helsingissä istuva hallitus arveli
vielä näyttävän ihmeitä jälkimaailmalle.

Alaluostari sopi niin asemansa kuin rakennustensakin puolesta hyvin
kortteeripaikaksi, ja siihen retkikunta ensiksi asettui.

Mutta oli muitakin, joilla oli olevinaan vaatimuksia Petsamossa. Kuten
edellisestä muistamme, hallitsi kenraali de Miller näihin aikoihin
voitollisena Pohjois-Venäjällä. Kaikkien valkoisten venäläisten katseet
olivat suunnattuina sinne, he uskoivat, että hän voitokkaasti etenee
Moskovaan saakka ja kukistaa bolševikit.

Mutta kuten tavallista näissä valkoisten venäläisten joukoissa, olipa
niillä sitten Vrangelin, Judenitshin, Koltshakin tai Millerin kyltti,
— niistä puuttui miehiä, nimittäin rivimiehiä. Armeijoitten pääluku
ja muonavahvuus ilmoitettiin kyllä melko huomattavaksi, mutta niistä
oli suurin osa kenraaleja tai vähintäin esikuntaupseereja, jotka siis
laativat suunnitelmia ja komentelivat, mutta komennettavia ei ollut
riittävästi. Ja sellainen asiaintila on joukon menestymiselle ikävä.
Kun sitten Millerin romahdus tapahtui ja joukot nousivat laivoihin
siirtyäkseen englantilaisten turviin, kertoivat norjalaiset, että yksi
laivanlastillinen oli ollut pelkästään kenraaleja. — Mutta norjalaiset
saattoivat liioitellakin.

Kuten myös muistamme, olivat englantilaiset panneet toimeen rekryyttien
oton valtaamillaan alueilla, vaikkakin tämä toimenpide ei johtanut
suotuisiin tuloksiin eritoten Karjalassa, koska karjalaisten
vapaudenpyrkimyksiin suhtauduttiin kielteisesti, ja siksi oli
karkaaminen yleistä. Asiain tila muuttui vielä pahemmaksi sen jälkeen,
kun englantilaiset poistuivat ja Miller jäi yksinään hoitelemaan
asioita. Ruokaa hänellä kyllä oli, mutta miehiä olisi tarvinnut lisää
samoinkuin kenraalien ratsuille heiniä, ja hän päätti panna toimeen
uuden värväyksen.

Näissä tarkoituksissa oli myös Petsamoon saapunut kenraali Millerin
lähettämä esauuli Sokolnikoff valtuutettuna ottamaan miehiä ja heiniä
rintamalle. Mutta silloin saapui sinne suomalainen retkikunta, ja
se pani kerrassaan topin Millerin lähetin vaatimuksille. Mitä on
Petsamossa, se jää myös sinne, sanottiin esauulille, eikä hän sittemmin
enää uusia vaatimuksia tehnytkään.

Tämä oli sangen tärkeä toimenpide retkikunnan puolelta, sillä kansa
näki, että nämä uudet isännät ovat aivan toista maata kuin ryssät, ja
siksipä se jo alunperin suhtautui retkikuntaan ystävällisesti, seikka,
joka oli sangen tärkeä retkikunnan vähälukuisuuden vuoksi.

Esauuliin suhtauduttiin retkikunnan puolelta kuitenkin lojaalisesti,
hänen sallittiin asua Alaluostarin yläkerrassa komean maatuskansa ja
pikkulapsensa kera, ja kuuleman mukaan jotkut upseeritkin viihtyivät
yläkerrassa hyvin. Kohta esauuli sitten palasikin takaisin kenraalinsa
luo toimittamattomin asioin.

Ei kenraali Miller tätä kuitenkaan pahaksi ottanut. A kun ei saanut,
niin ei saanut. Huolimatta siitä, että hän ei tunnustanut Suomen
itsenäisyyttä, kuten Maynard kertoo, halusi hän kuitenkin pitää yllä
sotilaallisia suhteita retkikunnan kanssa, ja hän lähetti sinne
Lewitsky-nimisen yhdysupseerin. Tämän yhdysupseerin kohtalo muuttui
sitten sangen traagilliseksi. Hän asusti Petsamossa niin kauan
kuin suomalaiset joukot olivat siellä, ja näiden poistuessa jäi
sinne edelleenkin varoituksista huolimatta. Bolševikit hänet sitten
vangitsivat, veivät laivaan, hakkasivat kilon palasiin ja polttivat
laivan höyrypannun alla.

Retkikunta järjesti nyt aluksi olonsa miten kuten voi, ja ensimmäiseksi
oli tietysti tutustuttava seutuun. Miehistöstä oli puute, ja
hallitukselta pyydettiin lisäväkeä, mutta turhaan.

Järjestettiin kenttävartiot. Kapteeni Autti sai tehtäväkseen hoidella
vuonon suupuolen, ja ensimmäinen työ oli käydä sammuttamassa avomeren
äärellä oleva majakka. Sotamies tekee mitä käsketään, mutta siellä
ei ollut kunnollisia haahtia. Vain pieni purjealus oli, ja kaikki
alkuasukkaat mitä vakavimmin varoittivat lähtemästä matkalle, mutta
minkä suomalainen saa päähänsä, sen hän tekee vaikka uimalla.

Neljä miestä kuului retkikuntaan: kapteeni Autti, vääpeli Svärd ja
kaksi sotilasta. Alkumatka sujui myötätuulessa hyvin ja laulellen
lasketeltiin vesiä majakalle saakka. Se oli kaasulla käypä, ja
nähtävästi miehemme eivät olleet oikein perillä tällaisen majakan
hoidosta, saati sitten särkemisestä, sillä repiessään muutamia putkia
ja pultteja olivat he polttaa itsensä. Joka tapauksessa saivat he
majakan sammumaan, ja sitten piti yrittää takaisin vuonoon, mutta se
oli jäädä pelkäksi yritykseksi.

Kaikkihan tunnemme meren nousu- ja laskuvedet, mutta ken ei ole
joutunut soutamaan Jäämeren virtoja vastaan, hän ei myöskään tiedä,
miltä tuntuu soudella luodetta vasten purevassa viimassa vastatuuleen.
Etelämerillä nousee vuoksi vajaan metrin korallisärkälle, mutta
Jäämerellä se huuhtoo rantakallioita kolmenkin metrin korkuiselta,
ja kun luode pakenee Petsamonkin vuonosta, on sillä eri kiire, eikä
"sjöötallakaan", kolmihankaisella meriveneellä, mahda sille mitään.

Siksipä tämä majakkaretkikuntakin souteli ainakin tunnin, mutta ei
päässyt majakan luota minnekään. Jäämeren talvipäivä on lyhyt, ja pimeä
pakkasi päälle, eikä vuonon suu tullut lähemmäksi. Silloin päättivät
miehemme soutaa lähimpään rantaan, hylätä veneen sinne ja kavuta
tunturin yli Heikinpaikkaan, jonne kenttävartio oli majoitettu.

Rantaan he pääsivät, mutta merenkäynti oli niin kova, ettei
maihinnousua ollut yrittämistäkään, ja niin oli turvauduttava taas
haahteen. Yön saapuessa vaimeni tuulikin, ja aamun sarastaessa
retkikunta perin uupuneena ehti jäänreunaan.

Liinahamarin ja Heikinpaikan väliselle niemelle järjestettiin
pikakiväärit. Siellä olisi ollut luonnon lahjoittamat asemat vaikka
tykeillekin, mutta niitä ei herra ministeri tälle valloitusjoukolle
antanut; hän arveli, että suomalaisella sisulla ja nälkävyötä
kiristämällä päästään yhtä hyviin tuloksiin.

Mutta sitten laukesi siellä ryssän puolella jotakin. Kuultiin, että
Millerin armeija oli saanut selkäänsä ja polsut hallitsivat sikäläisiä
seutuja. Tämä tiedonanto vaikutti Petsamonkin asukkaihin kuten
kevätsade kukkamaahan, ja jo parin päivän kuluttua näkyivät Millerin
häviön jäljet Petsamossakin.

Heikinpaikassa isännöi siihen aikaan Olsen, jolla oli
ruijalaissuomalainen emäntä. Tölli ei ollut suuri, noin arviolta
muistaakseni viisi metriä kanttiinsa, mutta hyvin siellä toimeen
tultiin ja toisiinsa suhtauduttiin. Kapteeni Autin kahdeksanmiehinen
kenttävartio lauleli suomalaisia sotilaslauluja, emäntä kuunteli ja
itki katkerasti; se oli heräävä kansallistunto, joka itketti. Vartiot
kiertelivät vuonon rantoja, ja outoa oli eteläpohjalaisille pojille
seistä ärjyvän meren partaalla, sillä silloin juuri möyrysi meri
pahimmoillaan ja koillinen vyörytteli sakkapäitään kallioitten kylkiin.
Öisin sudet kaameasti ulvoivat tunturilla, ja kallionkoloissa ketut
rääkähtelivät partiomiehen nähdessään.

Autilla oli kyllä selvillä, ettei hän voisi sellaisilla voimilla
vuononsuuta puolustaa, mutta käsky on käsky, ja hän oli tehnyt oman
sotasuunnitelmansa: Pikakiväärit Heikinpaikan ja Liinahamarin välisellä
niemellä. Kun polsujen laivat tulevat, annetaan tulta niin kauan kuin
paukkuja riittää ja sitten livistetään tunturiin, mikäli se vielä on
mahdollista.

Eräänä päivänä hälytti vartio: Miehiä lähestyy, ei vuonon suulta, vaan
luostarista käsin. Salamana kaikki pihalle ja asemiin. Joko ne nyt ovat
yllättäneet koko pääjoukon ja puristaneet meidät tänne niemennokkaan,
arveli Autti. Mutta hetken kuluttua hän huomasi tulijat omiksi
miehiksi, ja niin tehtiin aselepo.

Tämä tapahtui juuri silloin, kun Heikinpaikan ja Alaluostarin välinen
puhelinjohto oli katkennut. Wallenius saapui juuri luostarille joltakin
tarkastusmatkaltaan, sai tiedon, että Heikinpaikasta ei kuulu mitään,
sinne on nyt tullut ryssien laivasto ja tuhonnut koko varuskunnan.

Hälytys oli siksi voimakas — paikkakuntalaisetkin tiesivät ilmoittaa
polsujen laivaston saapuneen — että oli nopeasti ryhdyttävä
vastahyökkäykseen tai ainakin ottamaan selkoa Heikinpaikan miesten
kohtalosta. Majuri keräsi kiiruusti kaikki retkikuntalaiset, jotka
saatavissa olivat, järjesti tunnustelijat, sivuvartiot ja kaikki kuten
pitääkin, mutta kun hän sitten katsoi taakseen ja komensi pääjoukon
liikkeelle, oli siellä vain suutari Helala jäljellä, muut olivat
huvenneet varmistukseen.

Pääjoukko Helalan kanssa majuri sitten hiihteli Trifonaan, komensi
siellä joukon asemiin, koska tunnustelijat antoivat merkkejä, että
Heikinpaikassa jotakin liikkuu. Sitten edettiin yhä pitemmälle, kunnes
tunnettiin miehet omiksi ja huomattiin, että hälytys oli ollut väärä.

Sitten palattiin takaisin luostarille, jossa hallituksen ja
ulkoministerin monisanaiset sähkösanomat taas odottivat retkikunnan
komentajaa muistuttaen häntä velvollisuuksistaan.




V.

PETSAMON HENGELLISTEN ASIAIN HOITO.


Kun Suomen korkeasti kunnioitettu hallitus oli tehnyt päätöksen
lähettää joukkoja Petsamoon — olisi väärin sanoa "tehnyt päätöksen
tarkoituksella vallata Petsamo" — muisti se myös kaukonäköisesti, että
hengellistä hoitoakin on petsamolaisille tarjottava. Asia pantiin heti
vireille, mietittiin tähän vaikeaan tehtävään soveliasta henkilöä —
pappismiestä tietenkin — ja otolliseksi katsottiin kirkkoherra Arvi
Järventaus Sodankylästä, kirjailija ja kansantuntija, joka tiesi Lapin
väen tarkkaan niin luita kuin ytimiä myöten. Hänhän oli pyryssä ja
pakkasessa kiertänyt jänkää ja tunturia antamassa papillista apuaan
tarvitseville, kastanut lapsia, vihkinyt parikuntia, ja koko Lappi
tunsi hänet.

Helmikuun 5. p:nä sai siis kirkkoherra ja v.t. lääninrovasti
esittelijäneuvos Loimarannalta sähkösanoman, jossa tiedusteltiin,
olisiko hän heti valmis matkustamaan hallituksen asiamiehenä Petsamoon.

Järventaus oli altis palveluksiin, ja niin hän sähkötti vielä samana
päivänä valtioneuvostoon:

"Olen valmis. Viransijainen järjestetty. Odotan lähempiä määräyksiä."

Kahteen päivään ei kuulunut mitään, ja kirkkoherra jo mietti, että mitä
ne tällaiset kiireet ovat, kun ensin hätyytetään ja sitten ei puhua
pukahdetakaan. Hän sähkötti uudelleen hallitukselle pyytäen lähempiä
ohjeita ja saikin vielä samana päivänä ministeri Soiniselta vastauksen,
jossa häntä hetimiten kehoitettiin matkustamaan Petsamoon. Konsuli
Lampion mukana luvattiin lähettää "ohjeet ja rahat myöhemmin".

Hän lähti, mutta kulku oli silloisissa oloissa hankalaa, kun ei
kyytiä saanut pyytämälläkään. Helmikuun 17. p:nä hän kuitenkin
saapui Höyhenjärvelle ja aloitti papillisen virantoimituksensa heti
kastamalla neljä lasta. Seuraava pysähdyspaikka oli Salmijärvi. Suuri
osa Salmijärven asujaimistosta oli paennut Norjan puolelle, mutta
siellä oli kuitenkin jäljellä neljä perhekuntaa, arviolta parikymmentä
henkilöä. Hän otti selvän heidän olosuhteistaan, mutta pääasiana näytti
olevan leipä. Sitä kaivattiin kipeästi, ja norjalaiset asian älyten
olivat valmistaneet kansaa siihen uskoon, että Suomesta ei tule mitään
hyvää, jotavastoin Norjan kanssa voi aivan hyvin tehdä sopimuksia
elintarvehankinnoista — ja tarpeen tullen muutenkin veljeillä. Se oli
nimittäin Boris Gleb, jonka mahdollinen valtaus kangasteli norjalaisten
lipeäkalaisissa aivoissa.

Kirkkoherra Järventaus sai tästä tiedon, ja samalla kun hän
tiedustelee, mikä hänen olinpaikkansa tulisi olemaan, mainitsee hän
tästäkin asiasta, ja majuri Wallenius Petsamosta vastaa hänelle näin:

"Norjan kanssa ei käsitykseni mukaan ole mitään syytä tehdä sopimusta
elintarpeiden jaosta Paatsjokivarteen, koska Norja on juuri
elintarvepolitiikallaan koettanut saada jalansijaa siellä erityisesti
mahdollisen kansanäänestyksen varalle. Pyydän ilmoittamaan siellä,
että Paatsjokivarren asukkaat saavat milloin tahansa noutaa Petsamosta
kuluvan kuukauden sekä maaliskuun korttiannokset. Herra kirkkoherran
pikainen tulo Petsamoon olisi erittäin suotava voidakseni jättää
tehtäväni teille. Lampio lähtee näinä päivinä Helsingistä. Parhaillaan
käymässä neuvottelut Punaisen Ristin edustajan kanssa pakolaisten
sijoituksesta tänne. Tänne myös matkalla upseereja Muurmannilta
neuvotteluja varten. Petsamo 19.2.20. Wallenius."

Tämän johdosta kirkkoherra Järventaus matkusti kiiruimmiten Petsamoon,
jossa esitti hallituksen hänelle lähettämän sähkösanomamääräyksen
"toimia hallituksen asiamiehenä" Petsamossa.

Tuollainen määräys velvoittaa ja valtuuttaa hyvin paljoon, — taikka
sitten se ei edellytä mihinkään. Järventaus otti kuitenkin asian
vakavalta kannalta, sillä pappina hän ymmärsi niskoilleen sälytetyn
raskaan taakan, ja hän alkoi myös toimia sen mukaan. Sillä välin
oli majuri Wallenius ottanut Helsingistä käsin selvää, mikä toimi
oli kummallekin tarkoitettu. Hän saikin selvän. Majurin piti toimia
retkikunnan "poliittisena hoitajana", Järventauksen taas hoitaa
kirkolliset ja opetusasiat. He sopivatkin siis niin, että Wallenius
hoitaa puhtaasti sotilaalliset jutut, Järventaus järjestää kirkolliset
olot, ja kaikkea yhteishyvää tarkoittavien paperien alle kirjoittavat
kumpikin nimensä.

Joukkojen vähälukuisuuden takia ei Kalastajasaarentoa voitu miehittää,
ja olot olivat muutenkin epävarmat, josta kaikesta kirkollinen
toimintakin kärsi, ja niin jäi Järventaus retkikunnan sotilaspapiksi
sekä Walleniuksen apulaiseksi, josta seikasta hän maaliskuun
alkupuolella ilmoittikin kirkollisministeriölle.

Hänelle myönnettiin vielä muonituskin, taikka oli jo aikaisemmin
myönnetty, sillä hän sai Vaasasta Jääkäriprikaatin esikunnasta
kirjelmän, jossa "Jääkäriprikaati saa ilmoittaa Teillä olevan oikeus(!)
ilmaiseksi saada sotilasmuona-annokset ollessanne suomalaisten
sielunhoitajana Petsamossa."

Järventaus siis katsottiin sotilaan veroiseksi, koska hänelle
ilmoitettiin "hänellä olevan oikeus" sotilasmuona-annoksiin. Se
oli joka tapauksessa tervetullut lahja, vaikkakin sähkösanoma oli
edellyttänyt ehkä jotakin muutakin, ja kutsuttiinhan Järventausta
silloin Petsamon piispaksi.

Lyhyenä toiminta-aikanaan kastoi hän moniaita lapsia, piti eri
paikoissa jumalanpalveluksia, joskin usein niukkaselle kuulijakunnalle,
väestöä kun oli vähän. Vielä hän laati suunnitelman Petsamon
seurakuntajaostakin.

Mutta huomattuaan olojen sekavuuden sähkötti hän jo 22.2.20 ministeri
Alkiolle mainiten, että tuloksien saavuttamiseksi on välttämätöntä
saada apujoukkoja Petsamoon, koska alkuasukkaat retkikunnan
vähälukuisuuden vuoksi suhtautuvat heihin epäluuloisesti. Tämä
epäluuloisuus ajan mittaan kasvoi suorastaan vihamielisyydeksi,
kuten myöhemmin näemme. Sitäpaitsi Paatsjoen varrella asuvat olivat
alituiseen Norjasta käsin tulevalle kiihoitukselle alttiita. Omien
joukkojen moraalia oli siis kaikin keinoin kohotettava, sillä se
ei suinkaan kokonaisuudessaan ollut ylen kehuttava. — Sivumennen
huomautettakoon, että tämänkaltaisille retkikunnille ei pitäisi
lähettää alokkaita eikä vasta värvättyjä, sillä kireän paikan tullen
saattavat he olla sangen alttiita kaikenlaisille "aatteille". Vain
vanhempi sotilas, joka itsekin voi arvostella uhkaavaltakin näyttävän
tilanteen ja tietää, että hyvä mieskohtainen kuri on ehdoton vaatimus
suotuisien tuloksien saavuttamiseksi, on omiaan tällaiselle retkelle.

Kun Järventaus maaliskuun lopulla kävi Norjassa, kuuli hän siellä
yleisesti puhuttavan suomalaisissa joukoissa vallitsevasta
kurittomuudesta. Tästä kimpaantuneena hän heti Suomen puolelle tultuaan
meni Harjun taloon, jossa eräs sotaväen osasto majaili. Hän kutsui
miehet pirttiin ja piti heille näinkuuluvan puheen:

"Tulen Norjan puolelta ja sain siellä sikäläiseltä rajakersantilta
kuulla, että teidän joukossanne vallitsisi muka huono henki, niin
että te ensimmäisen tilaisuuden sattuessa olisitte valmiit pakenemaan
Norjaan tai menemään bolševikkien puolelle. Syvästi loukkaantuneena
moisista häpeällisistä puheista kumosin ne jyrkästi ja sanoin, että
suomalainen sotilas ennemmin kuolee kuin pettää sen maan, joka on hänet
lähettänyt tärkeää tehtävää suorittamaan. Nyt kysyn teiltä teidän
pappinanne: Olenko näin sanoessani puhunut norjalaiselle kersantille
liikoja?"

Yhteen ääneen vastasivat sotamiehet: "Ette ole, herra kirkkoherra,
puhunut liikoja."

Seuraavassa talossa ei kuitenkaan ollut samanhenkisiä sotilaita, sillä
hän ei saanut kysymykseensä mitään vastausta, jotavastoin eräs sotilas
vain ivallisesti naureskeli. Vasta toisen kysymyksen jälkeen vastasi
vääpeli: "Ette ole", ja lopulta tämä naureskelijakin heikosti myönsi
asian niin olevan.

Vallitsevan tilanteen takia ei asiaa keritty ottaa tutkittavaksi, mutta
edelläkerrottu osoittaa, ettei päällystön eikä sielunpaimenen työ ollut
mitään herkkua.

Järventaus toimi ainoastaan saamansa sähkösanoman perusteella,
sillä oli ilmoitettu, että konsuli Lampio toisi hänelle tullessaan
valtakirjan ja rahat, sekä kehoitettu sielunhoitajana toimimaan
rauhoittavassa tarkoituksessa jakaen papillista palvelusta.

Valtakirjan hän saikin Lampion saavuttua 22. päivänä maaliskuuta,
mutta rahat olivat jääneet bolševikkien saaliiksi, kuten tuonnempana
huomaamme. Eikä hän valtakirjaakaan tarvinnut kuin kaiken kaikkiaan
kuusi tuntia, sillä silloin joukot jo vetäytyivät pois Petsamosta.

Tämä valtakirja velvoitti Järventauksen toimimaan Muurmannin (!)
luterilaisten kirkkoherrana ja Petsamon retkikunnan pappina, ja
seurasi valtakirjaa promemoria, jossa sanottiin tai paremminkin
määrättiin, että "tulee Teidän kantaa henkinen vastuu tämän retkikunnan
onnistumisesta".

Kuten sanottu, ei Järventaus tarvinnut tätä vastuunalaista valtakirjaa
kuin kuusi tuntia, sillä Petsamo oli jätettävä samana päivänä klo 4
i.p., kun hän aamulla klo 10 oli valtakirjan saanut. Siksipä hän,
tehdessään myöhemmin tiliä osanotostaan tähän onnettomaan matkaan,
sanookin hallitukselle omassa promemoriassaan, että "tämän henkisenkin
vastuun voivat kantaa ne, jotka ovat tämän retken näin typerästi
järjestäneet".

Ainoastaan se, joka pitemmän aikaa on joutunut viettämään noilla
Pohjolan hyisillä, harvaanasutuilla seuduilla, voi käsittää, mistä
huhut saavat alkunsa. Ne leviävät siellä nopeammin kuin mikään
sähkösanoma, ne tulevat kuin tuuli tunturilta, leviävät kuin höyhenet
ja levitessään kasvavat lopulta kukonpyrstöiksi aiheuttaen joko sulaa
riemua tai sitten epäluuloista katkeruutta. Tunturin asukkaalle
kehittyy nähtävästi jonkinlainen kuudes aisti, jonka avulla hän koiran
vainun tavoin aavistaa kaukaisia kohtaloja, satojen virstojen takaisia
tapahtumia. — Varsinkin norjalaisilla oli tämä aisti erittäin hyvin
kehittynyt — eikä suinkaan suopeaan suuntaan suomalaisille.

Salmijärvellä oleskelevalle retkikunnan esikunnalle ilmoitettiin
maaliskuun loppupäivinä, että bolševikit aikovat eteläteitse
saartaen katkaista retkikunnan paluutien Suomeen. Tieto oli tullut
Norjan kautta, ja sieltä oli viisainta lähteä tiedustamaan sen
todenperäisyyttä. Kirkkoherra Järventaus menikin yli rajan, mutta huhu
oli ennättänyt ennen häntä, ja Kirkkoniemen poliisimestarin käskystä
hänet palautettiin rajalta.

Seuraavana päivänä eli 27. p:nä maaliskuuta teki hän uuden yrityksen,
sillä olihan hänellä ranskankielellä kirjoitettu ministeriaalipassi,
joka oikeutti hänet liikkumaan Norjan puolella. Mellesmon taloon Norjan
puolella tultuaan hänelle kuitenkin ilmoitettiin, että Kirkkoniemen
poliisimestari on kieltänyt hänen jatkamasta matkaansa.

Kirkkoherra Järventaus otti nyt asian vakavammalta kannalta,
soitti Kirkkoniemen poliisimestarille, saneli hänelle puhelimessa
ranskankielisen passinsa — josta poliisimestari muuten ei ymmärtänyt
sanaakaan — ja sanoi, että hänellä on oikeus liikkua Norjan puolella
tämän kuun aikana.

Poliisimestari tiukkasi, mitä hänellä on Kirkkoniemessä tekemistä.
Asiaa näet täytyi olla, ei ministeriaalipassillakaan tehdä huvimatkoja.
Kirkkoherra sanoi, että häneltä on Petsamon-matkalla hukkunut
hammasharja, ja nyt hän sopivan tilaisuuden sattuessa olisi tullut
ostamaan uuden Kirkkoniemestä, — sekä lisäksi tekemään muitakin pieniä
ostoksia.

Järventauksen äänensävy oli vaativa, ja poliisimestari uskoi,
että hänen täytyy saada uusi hammasharja. Siksipä hän antoikin
Järventaukselle luvan saapua Kirkkoniemeen, ja norjalainen kyytimieskin
uskalsi nyt lähteä kyyditsemään. Sillä huhu oli kiertänyt yli
norjalaisen rajaseudun, ja poliisimestarin määräyksestä ei kukaan
ilman lupaa hirvinnyt lähteä Järventausta kyytiin, koska oli uhattu
Trondhjemin linnaa ainakin elinkaudeksi ja raskauttavammassa
tapauksessa vähän päällekin.

Mutta nyt kyyti oli selvä, kyytimies tiesi olevansa vapaa
rangaistuksesta, ja hän torkuskeli kuskipukillaan ajellessaan pitkin
norjanpuoleisen Pitkäjärven loputtomalta näyttävää selkää. Mutta kun
lähestyttiin Kirkkoniemeä, niin hän piristyi huomattavasti ja sanoi,
että nyt minä vien herran poliisimestarille, sillä sellainen on määräys.

Järventauskin palasi taas oleviin olosuhteisiin katseltuaan
tuntikaupalla maisemia, hänkin piristyi ja määräsi kyytimiehelle, että
"te ette vie minua yhtään askeltakaan paitsi minne minä määrään". Hän
määräsi matkan pääksi Kirkkoniemen hotellin, joka on tavallaan siisti
paikka — vaikka siellä onkin luteita. Kyytimies kyllä murisi vastaan
ja sanoi, että hän tulee tästä kärsimään, mutta Järventaus sanoi, että
tämä kärsimys ei ole mitään siihen verrattuna, mitä hän tulevassa
elämässä saa kokea. Siellä hänet pannaankin erilaiselle kuskipukille,
ja siellä määrää pahempi vihtahousu kuin tämä Kirkkoniemen
poliisimestari.

Järventaus sai hotellista huoneen, ilmoitti puhelimitse
poliisimestarille saapumisestaan, sai määräyksen tulla heti puheille,
mutta vasta toisella kerralla ja pitkän odotuksen jälkeen suotiin
audienssi.

Poliisimestari oli pituudeltaan neljättä vanhaa kyynärää, romuluinen,
karkeatekoinen, vihreäsilmäinen. Nämä silmät Järventaus sanoo parhaiten
muistavansa, koska poliisimestari niiden kautta koetti vaikuttaa häneen
masentavasti. Kun hän saapui poliisimestarin virkahuoneeseen, seisoi
tämä siellä kaikessa ylväydessään ja ensi työkseen kysyi, mitä herralla
on tekemistä Kirkkoniemessä. Järventaus kertoi olevansa Sodankylän
kirkkoherra ja tulleensa tutkimaan internaatteja Norjassa, koska
sellaisten perustaminen ajan mittaan Petsamossakin tulee kysymykseen.

"Mutta ei Kirkkoniemessä ole yhtään internaattia, mitä te täällä
teette?"

"Kun satuin lähelle, niin tulin ostamaan hammasharjan, joka on hävinnyt
matkalla."

"Näyttäkää passinne."

Järventaus näytti passinsa, joka oli niin selvä ministeriaalipassi
kuin voi olla. Tutkittuaan sitä hetkisen iski hän Järventaukseen
leijonakatseensa.

"De er ikke sognepraest." (Te ette ole kirkkoherra.)

Järventaus selitti edelleenkin olevansa Sodankylän kirkkoherra.

Nyt poliisimestari reväytti silmänsä suuriksi. Niissä kiehui ja
kipenöitsi, kun hän ärjäisi:

"De er 'ikke sognepraest!"

Hän näet luuli, että Järventauksen rauhallisen, vähälännän ja hieman
kumaraisen olemuksen alla piili vähintään kenraali tai joku muu
Finmarkenille poliittisesti vaarallinen vihollinen ja asiamies.

Passissa ei tuhmasti kyllä oltu mainittu ollenkaan kirkkoherran ja v.t.
lääninrovastin titteliä — vaikka asiakirjan kirjoittajain olisi luullut
käsittävän tällaisen vieraassa maassa tärkeän seikan välttämättömyyden
—, mutta Lampion tuomassa valtakirjassa Petsamoa varten se oli
mainittu. Hän huomautti siitä poliisimestarille, joka heti vaati
valtakirjan nähdäkseen. Järventaus kuitenkin kieltäytyi näyttämästä
Suomen sisällisiä asioita koskevia papereita, mutta silloin Bjørseth
uhkasi tarkastuttaa hänet poliiseillaan. Estyäkseen tästä häpeällisestä
kohtelusta luovutti Järventaus valtakirjansakin, jonka nähtyään
poliisimestari rauhoittui.

Mutta hän keksi uusia syitä.

"Lähtiessänne Petsamosta poltitte juuri te Petsamon."

"Kyllä ne meiltä jäivät aivan koskemattomaan kuntoon ja tietääkseni
ovat vieläkin polttamatta."

"Mutta heti teidän lähdettyänne oli sillä taivaanrannalla tulipalon
kajastus. Te sytytitte Petsamon lähtiessänne."

Hän oli luullut lähtöiltana loimunneita harvinaisen punaisia revontulia
tulipalon kajastukseksi.

Kirkkoherra torjui jyrkästi syytökset ja pyysi, että poliisimestari
koettaisi hankkia hänelle oleskeluajan pidennystä Norjassa, koska se
passin mukaan loppui jo kahden päivän päästä.

Tämän seikan huomattuaan muuttui poliisimestarin käytös oitis. Hän
lupasi sähköttää Kristianiaan ja pyytää pidennystä, mutta sitä varten
hänen täytyi pidättää paperit luonaan siksi, kunnes vastaus saapuu.
Se oli kuitenkin tekosyy: hän halusi pidättää passit ja valtakirjat
voidakseen ottaa niistä jäljennöksen ja estää Järventauksen paluun
Petsamoon.

Kaksi päivää Järventaus oli Kirkkoniemessä, käveli, katseli ja eleli,
mutta kaiken aikaa häntä pidettiin silmällä. [Tehtävänsä hän kuitenkin
suoritti saatuaan tietää, että edellämainittu hälytysuutinen oli aivan
perätön.] Yksinpä parturissa käydessäänkin hän huomasi tarpeettomia
saattelijoita. Hotellissa otettiin avaimet hänen huoneensa ovelta pois,
ettei sitä voinut lukita, ja kun hän tiedusteli avaimia, sanottiin
niiden kadonneen. — Tämä kaikki oli poliisimestari Bjørsethin hommaa.

Toisena päivänä ilmoitti poliisimestari kello 12, että
viisumipidennykseen ei ollut tullut vastausta. Järventaus meni heti
hänen luokseen, pyysi papereitaan takaisin, mutta poliisimestari
kehoitti häntä jäämään odottamaan, jos hyvinkin pian pidennys saapuisi.
Hänellä oli tarkoituksena viivyttää Järventauksen matkaa, jotta
armonaika Norjassa vanhenisi, ja sitten vangita hänet paperittomana
miehenä. Todennäköisesti hän ei ollut sähköttänytkään Kristianiaan.

Mutta Järventaus ei mennyt ansaan; hän vaati tiukasti papereitaan
takaisin, jotka saikin, mutta jonkinlaisella ivanaurulla, että
"ette te enää kerkiä Salmijärven puolelle, ennenkuin viisumi menee
umpeen." Kello oli silloin yksi iltapäivällä, Järventauksen passi
tulisi mitättömäksi kello 12 tulevana yönä, ja aikaa oli matkaan
nähden runsaasti, sillä matkaa rajalle karttui 42 kilometriä. — Mutta
poliisimestari oli keksinyt pirullisen keinon.

Kun Järventaus meni hotelliinsa, maksoi laskunsa ja pyysi kyytiä,
sanottiin, ettei sellaista ole saatavissa. Hän pyysi tiedustamaan
muualtakin, mutta kaikkialta ilmoitettiin, ettei kyytiä saa. Nyt lähti
hän yksityisten ajurien luokse ottamaan selkoa asiasta ja sai kuulla,
ettei kukaan Kirkkoniemestä saa lähteä häntä kyytiin. Jos kuka lähtee,
niin poliisimestari on uhannut vankeudella.

Vai niin oli asia! Mutta onpa sitä jalan talsittu pitempiäkin matkoja,
arveli Järventaus.

Koko Kirkkoniemi oli tietysti saanut poliisimestarin määräyksestä
tiedon ja odotti nyt uteliaassa jännityksessä, mitä tämä
vaarallinen mies tekisi. Kun he näkivät hänen jalkapatikassa lyhyt
lammasnahkaturkki käsivarrellaan lähtevän tuolle 42 kilometrin
matkalle, niin he irvistelivät akkunoista ja ovista huudellen hänen
jälkeensä:

"Finland drar sig ud." — "Niin 'traakaa'", ajatteli Järventaus — "mutta
voi vielä 'traakata' sisäänkin vähän useamman miehen kanssa."

Käveltyään pehmeässä kelissä 30 kilometriä tunsi Järventaus,
ettei jaksaisi enää loppumatkaa rajalle. Kello oli jo 10 illalla.
Silloin tapasi hän sattumalta Finmarkenin kansakoulujen tarkastajan
Thomassenin, joka oli aikaisemmin ollut hänen vieraanaan Enontekiössä.
Järventaus kertoi nyt hänelle tilanteen, kertoi, ettei ollut saanut
kyytiä eikä jaksaisi kävellä loppumatkaa ennen puoliyötä, sillä
poliisimestari oli jo antanut rajavartioille määräyksen ja aamulla
hänet vangittaisiin. Thomassen kutsui Järventauksen luokseen ja
puhelimella soitti Kirkkoniemeen poliisimestarille. Tämä ei ollut
enää kotona, vaan oli lähtenyt jo matkalle — mihin suuntaan — sitä ei
sanottu. Mutta poliisimestarin rouva, joka nyt toimi v.t:nä, oli saanut
tiukat määräykset mieheltään seurata suomalaisen papin matkaa. Hän oli
taipumaton kuin seinä — mutta viimein suostui siihen, että Järventaus
sai jäädä Thomassenin luo siksi, kun tämä vakuutti tuntevansa
Järventauksen Sodankylän kirkkoherraksi ja menevänsä takuuseen hänen
luotettavuudestaan. Niin jäi siis Järventaus levähtämään, ja hauskassa
seurassa unohtuivatkin matkan vaivat.

Parahiksi hän kerkisikin sitten Salmijärven tappeluun, siirtyen
senjälkeen joukkojen mukana Suomen puolelle. Virtaniemessä piti
hän viimeisen jumalanpalveluksen sotilaille. Katsoen toimintansa
päättyneeksi oli hän jo Höyhenjärveltä sähköttänyt hallitukselle ja
pyytänyt eroa. Vastaus saapuikin Kyröön, jossa hänelle myönnettiin
oikeus menetellä niinkuin parhaaksi katsoi, ja tähän loppui kirkkoherra
Järventauksen vaikutus Petsamossa.




VI.

RETKELÄISIÄ JA MUITAKIN.


Petsamon retkikunta sai sillävälin sata miestä Kajaanin sisseistä
apuväeksi. Se kyllä hiukan helpotti alkujaan vähälukuisen miehistön
vahtivuoroja, mutta ei ollut vielä läheskään tehokas apu Petsamon
suuruisen läänin puolustamiseksi, jos tosi tuli kysymykseen.
Määräyksestä siellä kuitenkin elettiin ja oltiin ja nähtiin nälkää,
sillä muonankuljetus "toppasi" usein.

Tällaiset uudet ja tuntemattomat maat vetävät myös puoleensa
kaikenlaisia seikkailijoita, joilla ei siellä olisi mitään tekemistä.
Niinpä ilmestyi luostarille eräänä päivänä Penttilä-niminen mies, jonka
sotamiehet veivät komentajan kuulusteltavaksi. — Tämä samainen mies on
myöhemmin kummitellut eri kirjoitelmien palstoilla Meksikon presidentin
ynnä monen muun nimisenä.

Majuri kysyi, millä asioilla hän kulkee.

Penttilä selitti monisanaisesti tulleensa tappelemaan Petsamon
puolesta, kertoi olleensa jääkäri ja tehneensä vallan mahdottomia
urotöitä.

Sitten majuri pyysi hänen mainitsemaan jonkun jääkärin nimen, ja
Penttilä paukautti niitä kaksi samantien, mainiten vielä olevansa hyvä
tuttu kummankin kanssa.

Molemmat jääkärit sattuivat olemaan myös majurin hyviä tuttavia,
ja hän pyysi Penttilää kuvailemaan hiukan heidän olemustaan. Ja
kuvailihan Penttilä, erinomaisen loistavan kuvauksen antoikin
kummastakin miehestä, mutta kuvaukset eivät oikein sopineet
asianomaisiin henkilöihin. Toista hän kehui kahden metrin pituiseksi,
mustahipiäiseksi ja kiukkuiseksi — nähtävästi Penttilän ihanne, — mutta
mies olikin vajaa puolitoista metriä pitkä, pellavatukkainen ja laupias
kuin lammas.

"Te olette vakoilija, täällä on sotatilanne ja teidät ammutaan",
määräsi majuri.

"No mikäpäs siinä sitten, selvähän se on", vastasi Penttilä ja
pyörähteli ketterästi lattialla.

Wallenius huomasi olevansa tekemisissä joko mielipuolen tai
seikkailuromaanien innostaman höynän kanssa ja pidätti hänet. Myöhemmin
mies sai kulkea vapaana, mutta sotilaille annettiin määräys pitää häntä
silmällä.

Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin bolsut jo hyökkäsivät Petsamoon,
ja majuri antoi hänelle määräyksen seurata mukana Suomeen. Miehellä "ei
ollut ulsteria yllä, niinkuin vanhemmilla sälleillä", vaan hän kulki
aivan pikkutakkisillaan. Kerran hälytettiin nuotiolta hyvin äkkinäiseen
lähtöön. Penttilä oli ylen uupuneena heittäytynyt nuotion viereen
nukkumaan, ja takki oli jäätynyt selkäpuolelta maahan. Kun hän nyt
riipaisi itsensä äkisti jalkeille, ratkesi koko takin selkämys, ettei
takista jäänyt oikeastaan muuta kuin hihat ja napinlävet.

Majurin tuli surku poikaa ja hän antoi tälle turkkinsa lainaksi. Siinä
Penttilä sitten herrasteli, tuli pyytämään majurilta kivääriäkin, jota
hänelle sentään ei annettu. Paluumatkalla Suomeen kerkisi hän ennen
majuria Virtaniemeen ja siellä kämpässä illan kuluksi pelasi korteilla
majurin turkin häviten senjälkeen teille tietämättömille.

Tosin hänestä senkin jälkeen vielä kuultiin, nimittäin että hän olisi
ollut Meksikon presidenttinä, mutta viimeisten tietojen mukaan on hän
nykyisin Mississipillä eräässä mutauskoneessa hiilarina.

<tb>

Bolševikit olivat uhanneet saapua Petsamoon, ja sen takia täytyi
varmistaa luostarin ympäristö. Yläluostarin kautta tulee ainoa
talvitie Muurmannilta Petsamoon, ja vastasaapuneista Kajaanin
sisseistä annettiin vääpeli Teiralle yksitoista miestä kenttävartioksi
Yläluostariin.

Partioita tehtiin puuttomille tuntureille, mutta leipähuolet painoivat,
oli alituinen nälkä, sillä ruokaa ei saapunut. Mutta sotilas tulee
olosuhteitten pakosta kekseliääksi.

Luostarin munkit olivat kokemattomia. Määräyksen mukaan ei retkikunta
saanut millään tavoin häiritä heidän olojaan ja menojaan, vaan oli
heillä oma pyhitetty alueensa.

Heillä oli kuitenkin eräs kaunis tapa, perintätapa, vallinnut
siellä jo luostarin perustamisesta saakka. Jokainen, joka saapui
päiväjumalanpalvelukseen, kutsuttiin sitten luostarin yhteiseen
ruokasaliin päivälliselle. Niinpä munkit ihmeekseen huomasivat,
kuinka kolme neljännestä kenttävartioston miehistöstä otti joka
päivä osaa jumalanpalvelukseen — toisten täytyi vuoroillaan olla
partioilla, eivätkä kaikki päässeet. Itse jumalanpalvelus oli miehille
kielellisesti käsittämätön toimitus, mutta sen paremmin käsittivät
he liturgisten menojen jälkeisen päivällisen. Soppaa pojat moittivat
huonoksi ja laihaksi, mutta jokaiselle toimitukseen osaaottavalle
jaettiin neljänsadan gramman painoinen leivänkimpale, ja se oli
tervetullut lisä poikien vähäisiin muona-annoksiin.

Näin eleltiin luostarilla sovussa ja rauhassa munkkien kanssa, ja
ainakin mitä muonitukseen tulee, niin luulen, että ajanmittaan Kajaanin
sisseistäkin olisi tullut munkkeja. — Mutta kohtalo oli määrännyt
asioitten kulun toisenlaiseksi.

Kun nuori sotilas joutuu näinkin yksinäisille paikoille toimittamaan
vaikkapa vain rauhallista vahtipalvelusta, niin häneltä alkaa loppua
vähitellen sisu ja hän rupeaa miettimään keinoja, millä pääsisi eroon
koko hommasta. Komppaniassa ja kasarmissa ollen yhteinen henki ja
päällystön läsnäolo pitää heikommankin miehen kurissa. Mutta kun
joutuu puhelinvahdiksi yksinäiselle Höyhenjärven kämpälle, jossa ei
kukaan ole komentamassa asentoon taikka määräämässä tupasiivoukseen
ja harjoituksiin, vaan saa nousta, milloin haluttaa, ja tehdä, mitä
haluttaa, niin mielessä alkaa kangastaa sellainen aika ja tilanne,
jossa ei koskaan herätetä aamuisin eikä toinen ole toistaan korkeampi
arvoasteissa.

Tällaista tilannetta oli uskoteltu parille Höyhenjärvellä olevalle
retkikuntaan kuuluvalle puhelinvahdille, ja sitä seikkaa he miettivät
yksinäisinä iltoina. Heitä oli siellä kaikkiaan kolme, mutta sitten
taas eräänä maaliskuisena aamuna saapui sinne posti Nautsista. Tämä
kolmas mies lähti viemään postia edelleen Pitkäjärvelle, 25 kilometrin
päähän, palasi takaisin Höyhenjärvelle, mutta kämppä oli tyhjä.
Molemmat kaverit olivat hävittäneet puhelimen ja kadonneet ryssien
puolelle, sinne ihannevaltakuntaan, jossa rieska ja hunaja vuotaa.

Postimiehemme mietti hetkisen, hiihti sitten uudelleen tämän 25
kilometriä takaisin Pitkäjärvelle, lähimpään puhelinkämppään, ja
ilmoitti asiasta majuri Walleniukselle Petsamoon. Hän oli sinä päivänä
hiihtänyt siis 75 kilometriä, ja majuri kehoitti häntä odottamaan
siellä, kunnes partio saapuisi Salmijärvelle.

Mutta odottavan aika on pitkä, ja tätä postimiestä harmitti
Höyhenjärven kohtalo. Hän päätti ottaa vielä tarkemman selon
asioista, ja niin painalsi hän samana päivänä vielä 25 kilometriä
takaisin Höyhenjärven kämppään. Ja niin hän jonkin tunnin kuluttua
riemuissaan soitti taas majurille Petsamoon, että "minä olen nyt taas
täällä Höyhenjärvellä; löysin puhelimen uunista, jonnekka olivat sen
lähtiessään piilottaneet."

Sellaisia miehiä sietäisi olla enemmänkin.

<tb>

Millerin joukkojen poistuttua Muurmannin rannikoilta jäi sinne joitakin
yksityisiä hänen kannattajiaan keskelle bolševikkien riehuntaa. Eri
teitä kuka mistäkin kohdasta kulkien kokeilivat he päästä suomalaisten
turviin, ja niin saapui Petsamoonkin englantilainen kapteeni Denston.
Hän oli toiminut Pietarin sota-akatemiassa tykistöopettajana ja
olisi muutamaa kuukautta aikaisemmin mielellään suunnannut tykkinsä
suomalaisia vastaan, mutta nyt heidän sielläolonsa koitui hänelle
pelastukseksi, ja suomalainen apu oli tervetullut.

Denston ei saapunut Petsamoon yksinään. Hänellä oli mukanaan
harmaasilmäinen neitonen, jonka tämä kapteeni oli ottanut ohjatakseen
ja hoitaakseen turvallisesti Englantiin, koska neitonen oli hänen hyvän
toverinsa sisko, kansallisuudeltaan puolalainen.

Mutta kun he jo näkivät luostarin ja luulivat olevansa turvassa,
kohtasivat he joukon Petsamon punakaartilaisia, jotka vangitsivat
heidät ja veivät Trifonaan. Asiasta saatiin hetimiten tieto
Alaluostariin, josta kapteeni Autti ja vääpeli Teira lähtivät heitä
vapauttamaan. Mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä.

Vartiopäällikkönä oli kasakkavääpeli, joka jyrkästi kieltäytyi
luovuttamasta vankeja. Kovien sanojen ja pitkien puheitten jälkeen
lupasi hän vapauttaa englantilaisen, mutta ei tyttöä, koska tämä muka
oli Venäjän alamainen. Esikunnassa kirjoitettiin nopeasti passi, jossa
tytöstä tehtiin virolainen, ja paperi vahvistettiin allekirjoituksin ja
leimoin. Nyt ei punakaartilaistenkaan auttanut enää niskoitella, sillä
Viro ja Neuvosto-Venäjä olivat silloin jo solmineet rauhan, eikä Viron
alamaista saanut täällä loukata, ja vangit pääsivät vapaiksi.

He seurasivat sitten retkikunnan perääntyessä mukana Salmijärvelle
pitkän ja uuvuttavan matkan, lyöttäytyen retkikunnan lääkärin
seurueeseen. Reki oli täynnä sairastarpeita eikä siinä ollut tilaa
miehille istua, jonka takia Denston ja tohtori sopivatkin, että vuoroon
aina toinen kävelisi toisen lepuuttaessa jalkojaan kannaksilla. Mutta
kun Denston pääsi kannaksille, ei hän ollut tietääkseenkään enää, että
hänen tulisi kävellä, ja niin antoi hän tohtorin marssia koko matkan.
Tohtori kuitenkin sai matkan varrelta sukset ja sujautteli niillä
nopeammin kuin kuormahevosella, ja pian hän jätti toiset. — Mutta täs
täkin taas huomaamme, että kiittämättömyys on maailman palkka.

Mutta nämä Petsamon punakaartin rehkimiset alkoivat ajan mittaan käydä
haitallisiksi, jopa suorastaan vaarallisiksikin, ja sen vuoksi majuri
Wallenius riisuikin koko punakaartin aseista, kuten seuraavassa luvussa
näemme.




VII.

RETKIKUNTA TUTUSTUU YMPÄRISTÖÖN.


Bolševikkien valtaanpääsy Muurmannilla tuntui myöskin Petsamossa,
sillä siellä oli paljon sen hengen lapsia. He kokoontuivat yhteen,
perustivat punakaartin ja päättivät kerta kaikkiaan lopettaa
valkoryssien toiminnan. Suomalaista retkikuntaa vastaan heillä ei ollut
mitään sanomista, sillä se oli heidän mielestään esiintynyt aivankuin
sotilaskomentoon kuuluukin, mutta se Millerin lähettämä esauuli siellä
Alaluostarissa oli silmätikkuna; sehän juuri oli tullut vaatimaan
heiltä miehiä ja heiniä rintamalle.

Niinpä Petsamon punakaarti kokoontui, keräsi saatavissa olevat haulikot
ja muut torrakot ja marssi Alaluostarille "in corpore". Heitä oli
matkan toistakymmentä miestä, kaikilla punaiset rusetit rinnuksissaan,
ja esiintyminen oli varsin uhkaavaa. Vaativat majuria puheilleen.

Majuri tuli ja kysyi, mikä hätänä. Juu, nyt vaaditaan esauulin, sen
Millerin lähetin pää vadissa, ja sitäpaitsi on Yläluostariin tullut
valkoisia pakolaisia, joilla on kultaa aivan selkäreputtain, — ja
sitäpaitsi tässä olisi nyt tehtävä jotakin oikein repäisevää, jotta
voitaisiin näyttää mahtia.

Paikka oli tärkeä, ja majuri mietti, kuinka selviytyä. Hänellä oli
sillä kertaa luostarissa vain kapteeni Autti, vääpeli Teira, kokkipoika
ja pihavahti, ja punakaartilaiset oikoilivat jo pyssyjään. Hän arveli,
ettei pieni rekiretki tekisi heille pahaa, ja niinpä hän ehdottikin:

"Mitästä me tuon esauulin päästä hyödymme, ei hänellä kuitenkaan ole
rahaa, mutta lähdetään sinne Yläluostarin kultapaikalle, ennenkuin
kerkiävät - livistää; sieltä voimme jotakin hyötyä."

Hän oli nimittäin samana päivänä saanut tiedon, että Yläluostarille
oli tullut joku vanha laulajamummo mukanaan vielä vanhempi
impressaario, ja ensi töikseen olivat he kerjänneet sotilailta ruokaa.
Se oli nyt tämä kultakaivos, jonne Petsamon punakaarti lähetettiin
järkeään selvittämään. Jotta kaikki kävisi sotilaallisesti, määräsi
majuri joukon johtajiksi Autin ja Teiran, ja niin lähdettiin
saalistusmatkalle. Porot valjastettiin ja taipaleelle.

Mieliala joukossa oli verraton; hihkuttiin, ja kun päästiin kylästä
ulommas, ampua päräyteltiin mielialan ilmaisuksi. Autti ja Teira, jotka
ajoivat ensimmäisissä pulkissa luimistelivat taakseen ja karjuivat,
että "pitäkäähän torrakot taivasta vasten, että päästään tästä ehjin
nahoin kultakaivannolle", ja onnellisesti matka sujuikin Yläluostarille.

Sieltähän ne löytyivät pakolaisetkin, ja ensi töiksi tarkastettiin
tavarat. Mutta kuten Autti sanoi, "tietäähän sen, mitä naisen
kapsäkissä on; ei siellä ainakaan kultaa ole". Eikä siellä ollut
nytkään. Hukkaan meni koko matka. Autin ja Teiran pääasiallinen tehtävä
oli estää punakaartilaisten ryöstöyritykset.

Munkit olivat näppäriä poikia ruoanlaitossa eivätkä perustaneet
maksustakaan, mutta myöhään kului yö, ennenkuin retkikunta kotiutui
vuonolle ja siitä kukin asunnolleen. Rekiretki oli tehnyt vaikutuksen,
kukaan ei enää vaatinut esauulin päätä, ja niin elettiin taas rauhassa
ja sovussa alkuasukkaiden kanssa.

Mutta jonkin ajan kuluttua punakaarti nousi uudelleen takajaloilleen,
ja silloin majuri päätti tehdä sen vaarattomaksi. Hänellä ei nytkään
ollut suuria voimia käytettävänään, ainoastaan "orja" Risto Ahkila
ja yksi sotamies. Ne lähetettiin kunnantalolle Parkkinaan, jonne
punakaarti oli taas kokoontunut. Määräys oli riisua aseet punakaartilta.

Tunnin kuluttua palasi "orja" ilmoittaen, että "ne eivät luovuta
aseitaan". Silloin lähti majuri omassa persoonassaan sinne, astui
kunnantupaan, jonne koko kaarti oli kokoontunut. Heitä oli pirtin
seinänvieret täynnään, kullakin tuliluikku polviensa välissä.

Majuri käveli peräpöydän ääreen, löi parabellumin pöydälle ja puheli
hetken aikaa vakavia sanoja läsnäolevalle yleisölle, joka sen
vähitellen sulatti ja mielihyvin luovutti aseensa ulkona odottaviin
poronkelkkoihin. Senjälkeen ei punakaartista enää ollut haittaa.

Muurmanskin bolsujen mieleen ei retkikunnan Petsamossa-olo suinkaan
ollut, ja he pyysivät majurin lähettämään Muurmanskiin neuvottelijoita
asioiden selvittämiseksi. Majuri lupasikin lähettää, mutta kysyi,
minkälaisia takeita he antavat lähettien koskemattomuudesta.

"Jumalan ja vallankumouksen nimessä takaamme heidän
koskemattomuutensa", kuului vastaus, ja näillä takein päätettiin
lähettää kaksi neuvottelijaa Muurmanskiin.

Luutnantti Yrjö Koivisto ja vääpeli Teira valittiin läheteiksi,
Koivisto itse lähettinä ja Teira apulaisena ja tulkkina, sillä hän oli
ainoa koko joukosta, joka taisi ryssän kielen.

Tämä tapahtui maaliskuun alussa vuonna 1920. Pari päivää ajelivat he
poroilla, saapuivat sitten Kuollaan, jossa hienosti ostivat toisen
luokan liput Muurmanskiin. Vaunu, jonka he saivat, oli vanhanmallinen
suomalainen kamiinalla lämmitettävä II luokan vaunu. Kaikki istuimien
ja selkänojien "sametit" oli tyystin ratkottu pois samoinkuin jokainen
metalliosa, joka vivahtikin messingille. Puita ei ollut, ja särkyneistä
ikkunoista virtasi hyinen sää sisään, niin että Teiran muistelmien
mukaan vaunussa oli sangen kylmä.

Kummallakin lähetillä oli täysi vormu päällään, ruotsalainen
puoliturkki, joka siihen aikaan oli rajavartioston joukoissa
käytännössä. Muurmannin asemalla kansa ihmeissään katseli outoja
tulijoita, mutta ei viheltänyt eikä koskenutkaan. Kysyttiin, missä
neuvosto sijaitsi, ja kansa neuvoi tien. Puolimatkassa tuli kuitenkin
vastaan leveä ekipaasi, joka pysähtyi, ja ajurina toimiva ryssä
ilmoitti olevansa näiden lähettien kuski. Ajoneuvot käännettiin ja
ajettiin komeasti neuvostoon.

Ensimmäinen vastaanotto neuvostossa oli suurenmoinen. Herroille
osoitettiin ensimmäiseksi huone, sitten kutsuttiin entisen
kasarmirakennuksen suureen ruokasaliin aterioimaan yhdessä "toverien"
kanssa. Ruoka oli moitteetonta: riekkopaistia riisin kera ynnä tukevat
votkaryypyt palan alle.

Lähettien ensimmäinen tehtävä oli käydä Suomen konsulaatissa
tiedustelemassa sen sihteerin, Itkosen kohtaloa. Siellä oli jäljellä
vain liukaskielinen vahtimestari Bahtin, naimisissa suomalaisen kanssa.

Bahtin kertoi kaameita juttuja Itkosesta. Itkonen oli hänen puheittensa
mukaan lähtenyt vapaaehtoisena punikkien rintamalle ja lähtiessään
ryöstänyt konsulaatista kaikki, jolla oli jotakin arvoa, sekä
leimasimetkin, ja nyt hän jakelee Mustallamäellä kenelle hyvänsä
punikille passeja Suomeen. Hän, Bahtin on ainoa, joka valvoo nykyisin
Suomen etuja Muurmannilla.

Rouva todisti Bahtinin puheet oikeiksi. Hän oli muuten erikoisen
kiintynyt lähetteihin, ja lähetit sanoivatkin, että hän oli sangen
kaunis katsannoltaan. Bahtin ja rouva kuitenkin yhdessä rukoilivat,
etteivät lähetit ainakaan päiväsaikaan kävisi enää heillä, koska siitä
saattaisi johtua heille ikävyyksiä. Yöllä sitävastoin saattoi kyllä
tulla.

Muuten Bahtinin kertomus Itkosesta oli hänen oman mielikuvituksensa
tuotetta, sillä todellisuudessa istui Itkonen siihen aikaan
bolševikkien vankina.

Vasta seuraavana päivänä alkoivat varsinaiset neuvottelut. Suomalaiset
lähetit kuljetettiin erääseen saliin, jossa istui jo valmiina
neuvottelukunta, eräs ryssä puheenjohtajana ja kaksi suomalaista
apulaisinaan. Toinen näistä samaisista suomalaisista oli sittemmin
komppanianpäällikkönä Salmijärven taistelussa, vaikka nimensä onkin jo
jäänyt unhoon. — Eikähän roiston nimi asiaan muuten vaikutakaan.

Läheteiltä kysyttiin ensiksi, mitä heillä on Salmijärvellä tekemistä,
johon kysymykseen he totuudenmukaisesti vastasivat olevansa siellä vain
Suomen valtion omaisuutta suojelemassa. Heitä ei kylläkään uskottu,
vaan selitettiin, ettei punainen Venäjä tule koskaan suostumaan siihen,
että valkoinen Suomi miehittää Petsamon. Jos Suomi olisi punainen,
annettaisiin sille vaikka enemmänkin, mutta nyt ei. Senjälkeen
tiedusteltiin Petsamossa olevien suomalaisten joukkojen vahvuutta,
mutta sitä ei ilmoitettu. Muuten tämä kysymys olikin vain muodollinen,
sillä bolsujen urkinta oli tehokasta, ja niinpä puheenjohtaja
pamauttikin läheteillemme vasten naamaa:

"Teille lähti sinä ja sinä päivänä Tampereelta avuksi sata miestä
Kajaanin sisseistä."

Tosiasia on, että silloin oli juuri luutnantti Tuiskun johdolla sata
miestä tulossa Petsamoon, mutta sitä eivät lähettimme vielä tienneet,
eikä majuri Walleniuskaan Petsamossa ollut saanut ilmoitusta, mistä
joukko-osastosta apuväkeä piti tuleman; mutta Muurmannilla se jo
tiedettiin.

Läheteiltä kysyttiin sitten, suostuvatko he poistumaan Petsamosta.

"Ei."

"Sitten ajetaan pois."

"Sopii yrittää", vastasi Koivisto.

Kun eivät neuvottelut johtaneet suotuisiin tuloksiin, päästettiin
lähetit menemään omaan huoneeseensa. Vääpeli Teiran kertoman mukaan
olivat matkan vaiheet tämän jälkeen seuraavat:

Neuvottelujen jälkeen lähetit päättivät hiukan tutustua kaupunkiin
ja lähtivät kävelylle, täysissä tamineissa tietenkin, pistoolit
vyöllä. Olivathan he neuvoston suojissa, virallisesti sinne pyydettyjä
diplomaattisia henkilöitä, ettei pitänyt olla mitään vaaraa kaupungilla
liikkuessa.

Mutta kuinkas kävi. Katua pitkin marssi heitä vastaan jonkinlainen
jonorivistö bolševikkeja. Äkkiä hyppäsi rivistä esiin muuan mies
huutaen suomeksi:

"Hei, täällä lahtareita; minä tunnen nuo miehet Rovaniemeltä."

Koko joukko kerääntyi lähettiemme ympärille, uhkauksia sateli joka
taholta, ja ainoastaan lähettiemme parabellumit sekä vakavasti lausutut
varoitukset pitivät tämän villin lauman vähän loitommalla.

Lähetit selittivät, millä asioilla he liikkuivat, mutta mitkään
selitykset eivät auttaneet, vaan heidän täytyi seurata asemalle,
josta matka piti takaisin Kuollaan. Matkalla heiltä riisuttiin aseet
ja Kuollaan saavuttua sidottiin heidän kätensä ja jalkansa köysillä
yhteen, joten he olivat kuin kuritushuonevangit.

Kaksi päivää heitä pidettiin Kuollassa vankina, alituiseen uhattiin
ja alituiseen kuulusteltiin, mutta kuulusteluissa ei käynyt selville
mitään. Sikäläiset joukot olivat pääasiallisesti suomalaisia punikkeja,
ja mukana oli muun muassa kaksi Portin talon poikaa Salmijärveltä,
talosta, jossa muuten retkikuntalaisia juuri samoihin aikoihin
majaili. Ja Portin talon emännän poliittiset mielipiteet olivat aivan
samanlaiset kuin poikiensakin, kuten myöhemmin tulemme näkemään.

Toinen Portin pojista tuli myös kerran vankeja katsomaan ja nähtyään
Koiviston keräsi suuhunsa vaahtoavan näljäsyljen, jonka roiskautti
Koivistolle päin naamaa. Koiviston kädet olivat sidotut siksi alas,
ettei hän voinut edes kuivata sylkeä kasvoiltaan, vaan se sai kuivua
siihen itsekseen.

Teira, joka oli ryssänkielentaitoinen, piti mahdollisimman suurta mökää
tällaista kohtelua vastaan, mutta kun ryssänkielessä ei ole läheskään
niin voimakkaita sanoja kuin suomenkielessä, lateli hän suomenkielistä
tekstiä vangitsijoilleen, milloin sai vähänkin kuulijakuntaa.

Kolmantena päivänä alkoi Muurmannin neuvosto kuitenkin kaivata
suomalaisia lähettejä, sillä he halusivat taas neuvotella. Nopeasti
he saivat selville, minne lähetit oli kuljetettu, ja nyt vietiin
miehemme takaisin Muurmanniin. Aseitaan he eivät saaneet takaisin,
vaikkakin vapaus luvattiin. Matkalla asemalta neuvostoon Teira taas
äityi manailemaan sikäläistä komentoa ja lupasi tehdä numeron siitä
sylkemisjutusta, johon Koivisto yksivakaisesti omasta puolestaan
huomautti, jotta:

"Tekihän se vähän ikävän vaikutuksen."

Taas neuvoteltiin, uudelleen vaadittiin suomalaisia joukkoja poistumaan
Petsamosta, mutta vastaus oli painokas "ei".

Sitten tuli eräänä päivänä ilmoitus, että toveri Kaljunen pitää
kansanvalistustilaisuuden, jonne myös lähettiemme tuli saapua.

Jonkinlaisen palopuheen jälkeen otti Kaljunen lähetit
kuulusteltavakseen. Kuulustelu oli kutakuinkin asiallinen, eikä
Kaljunen näytellyt sellaista revolverisankarin osaa, kuin mistä hän
oli Suomessa kuuluisa. Mutta lähettien päättäväinen esiintyminen
vaikutti myös häneen. Kun hän esimerkiksi tiukkasi heiltä Petsamossa
olevien joukkojen vahvuutta, huomauttivat lähetit, että pitäisihän
hänen itsensäkin ymmärtää, etteivät he ole tulleet Muurmannille
kertomaan näistä seikoista, vaan keskustelemaan asioiden rauhallisesta
järjestelystä, ja lisäsivät vielä, että on aivan turha yrittää mitään
teatteritemppuja ja uhkauksia, ne eivät tehoa kuitenkaan.

Tähän Kaljunen sillä kertaa tyytyikin, mutta kaikesta huolimatta
suomalaiset punikit vangitsivat lähetit uudelleen. Nyt koetettiin
saada tietoja väkisin, ja keinona käytettiin ryssille tavanomaista
halpamaista peloituskeinoa. Lähetit lyötiin käsirautoihin, aseellinen
saattojoukko kuljetti heidät syrjäiseen paikkaan ja asetti kivimuuria
vastaan niinkuin ammuttavaksi. Saattajat asettuivat riviin, ja
päällikkö oli jo komentanut kiväärit poskelle, mutta lähetit olivat
toimitukseen nähden aivan välinpitämättömiä eivätkä vastanneet
tehtyihin kysymyksiin. Sitten komennettiin kiväärit alas, ja päällikkö
tuli lähettien luo liinat kädessä kysyen, haluavatko he vaatteen
silmilleen ammunnan ajaksi.

"Kyllä me voimme irvistellä teille roistoille silmät avoinnakin",
vastasivat lähetit.

Päällikkö mietti hetken, komensi sitten joukon paluumatkalle, ja
lähetit vietiin takaisin neuvostoon.

Muurmannin neuvosto ei ollut tietävinään mitään näistä rettelöistä,
mutta kun lähetit pitivät asiasta tiukkaa toraa, sanottiin heille,
että ne ovat edesvastuuttomien joukkojen aiheuttamia, eikä neuvosto
voi niitä estää. Jotta kuitenkin lähetit pysyisivät turvassa,
kehoitettiin heitä tästälähin pysymään visusti huoneessaan eikä
poistumaan kaupungille. Varmemmaksi vakuudeksi asetettiin heidän
ovensa taakse kiväärivahti, "jotta ei kukaan asiaton pääsisi heidän
huoneeseensa". Mutta samalla hänen tehtävänään oli valvoa, etteivät
huoneessaolijatkaan päässeet ulos. Ja niin he olivat nyt suoraan sanoen
neuvoston vankeja.

Aika kului ja päivät kävivät läheteille pitkäveteisiksi. Kolmas viikko
oli jo lopussaan, neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tuloksiin,
mutta näytti siltä, ettei lähettejä päästettäisikään paluumatkalle,
vaikka he olivat ilmoittaneet haluavansa palata takaisin Petsamoon. He
saivat yhä istua kotiarestissa, neuvoston "suojeluksessa". He olisivat
kenties jonakin yön hiljaisena hetkenä selvittäneet välinsä vartijan
kanssa ja poistuneet omille teilleen, mutta aseettomina ollen näytti
yritys uskalletulta.

Sitten eräänä päivänä näkivät he akkunastaan, kuinka satamassa
lastattiin konekiväärejä laivoihin, ja muutenkin siellä vallitsi
tavallista vilkkaampi liikenne. Koivisto, joka oli strategi, teki tästä
johtopäätöksensä ja selitti Teiralle, että tässä nyt valmistetaan
retkikuntaa Petsamoa varten, sillä minnekään muuanne ne eivät voi
sotaretkeä suunnitella. Ja jos nyt nämä bolsujen joukot kerkiävät
Petsamoon, ennenkuin he pääsevät pois Muurmannilta, niin silloin saavat
he sanoa ikuisiksi ajoiksi jäähyväiset Suomelle.

Tilannetta mietittiin ja päätettiin toimia nopeasti, toisin sanoen
lähteä hyvästiä heittämättä Muurmannilta. Ja suunnitelma kehittyi äkkiä
— aivan kuin itsestään.

Lähettien vartija oli näet huomannut, että näillä bursuilla oli
tupakkaa, jota he avokätisesti silloin tällöin hänellekin tarjosivat.
Niinpä hänelle olikin tullut tavaksi pistäytyä lähettien kamarissa
tupakalla, sillä sikäläisten joukko-osastojen tupakka-annokset lienevät
olleet riittämättömät.

Kun kyseessäolevana iltana neuvosto oli suljettu, kaikki toverit sieltä
poistuneet, ja rauha vallitsi talossa, ilmestyi vartija taas lähettien
oviaukkoon kerjäämään tupakkaa. Tätä visiittiä oli siellä odotettukin.
Koivisto seisoi akkunan lähellä huoneen perällä, kun taas Teira
vääpelinä seisoi syrjemmällä seinän vieressä.

Koivisto tarjosi vartijalle tupakan, tarjosipa vielä tultakin. Kun
vartija kumartui sytyttämään savukettaan Koiviston kämmenien välissä
lepattavasta tulitikusta, osui lattialla ollut jakkara Teiran käteen.
Se heilahti huolimattomasti kierroksen ilmassa ja osui senjälkeen
vartijan päähän. Kolme tuumaa upposi jakkaran jalka vallankumouksesta
kyllästettyyn pääkuoreen, ja älähtämättä vaipui vartija lattialle.

Pitempiä inventaarioita ei toimitettu talossa, mutta koska läheteiltä
oli otettu kaikki aseet pois, katsoivat he kohtuulliseksi ottaa
edesmenneen vartijan kiväärin ynnä siinä olevat viisi patruunaa. Sitten
painuttiin vähin äänin taipaleelle.

Kolmantena päivänä saapuivat lähetit Petsamon Yläluostarille.
Heitä ei tietty siellä enää odottaakaan, sillä vaikka heillä piti
olla shifferisähkösanomaoikeus, ei heidän viimeisen viikon aikana
lähettämiään tiedonantoja oltu toimitettu perille, vaan ne olivat
jääneet Muurmannin neuvoston paperikoriin. Siksipä retkikunnassa
katsottiinkin miehet jo menetetyiksi.

Yläluostarin kirkossa oli paraikaa jumalanpalvelus, ja siinä oli läsnä
kirkkoherra Järventaus. Kesken kirkonmenojen sattuivat lähetit astumaan
temppeliin, ja kun Järventaus näki miehet ovessa, meni hän avosylin
miehiä vastaan sanoen:

"Palasittehan sieltä sittenkin, olemme pitäneet teitä jo vainajina."

Näin päättyi Muurmannin lähettien matka, jonka turvallisuudesta bolsut
olivat antaneet takeet Jumalan ja vallankumouksen nimessä.




VIII.

PETSAMON SIVIILIHALLINNON JÄRJESTELYÄ.


Petsamo oli siis nyt tavallaan meidän, siellähän oli meikäläinen
sotilasosasto, ja nyt saatettiin ruveta järjestelemään paikkakunnan
hallinnollisiakin oloja. Bolševikit eivät kylläkään myöntäneet tätä
omistusoikeutta, mutta eiväthän he myöntäneet silloin Suomelle
minkäänlaista oikeutta. Muurmannilla olevan konsulimme matka olisi
varmasti johtanut Solovjetsiin, ellei hän viime tingassa olisi saanut
tietoa aiotusta vangitsemisestaan ja jalkapatikassa painaltanut läpi
metsien Kuusamoon. — Mutta tämä tapahtui jo ennen Millerin valtakautta.

Ulkoministeriöstä käsin alettiin hoitaa uuden maakunnan asioita.
Vasta Muurmannilta kotiutunut konsuli Eero Lampio tunsi paikallisia
oloja, ja hänet määräsi ulkoministeri ylimmäksi asiainhoitajaksi. Se
oli varsin kunnioitettavan näköinen paperi, ja se antoi omistajalleen
sangen suuret valtuudet. Ja se oli muuten aivan samanlainen kuin
ministerin aikaisemmin majuri Walleniukselle antama valtakirja, josta
kylläkään emme mitään tienneet. Konsuli sanoikin paperia katsellessaan,
että "tuollahan sitä nyt olisi valmis kuningaskunta, kunhan sinne
vain pääsisi ja kykenisi siellä pysymään." Ylimmän hallintoelimen
muodosti valtakirjan mukaan konsuli Lampio, ja hänen apunaan toimivat
jonkinlaisena neuvottelukuntana rajavartioston päällikkö ja kirkkoherra
Järventaus, joka hoiteli sotaväen samoinkuin paikallisen väestön
hengellistä puolta.

Minun piti myös lähteä matkaan, ja kun ei minulle keksitty
sopivampaakaan tointa, tuli tehtäväkseni esiintyä konsulaatin
sihteerinä. — Josta nimityksestä muuten olinkin sangen ylpeä.

Ensimmäinen tehtävä tällaisen sodanjälkeisen maakunnan
kuntoonsaattamiseksi oli tietysti sen muonittaminen. Kansa oli köyhää
ja näki nälkää, kalaa olisi meri kyllä antanut, mutta pyyntivehkeitä
puuttui. Päätettiin lähettää sinne laivanlastillinen viljaa ja
kalastustarpeita, joita molempia jaettaisiin asukkaille velaksi.
Pyytämillään kaloilla saisivat he sitten vähitellen kuolettaa velan;
nyt oli pääasia, että kaikki saatiin hommiin.

Aloimme tiedustella sopivaa laivaa, jonka valtio ostaisi tarkoitukseen,
mutta sellaisen hankkiminen osoittautui vaikeaksi. Se ei saanut olla
liian suuri, mutta kuitenkin merikelpoinen, jotta kestäisi Jäämeren
myrskyt.

Ilmoittelimme asiasta kaikille meriasiain tuntijoille ja
laivanvarustajille, ja tarjouksia alkoikin tulla runsaasti, mutta
yhtään kunnollista alusta emme tavanneet. Meille tarjottiin vanhoja
kumollaanolevia ryssien hylkäämiä laivanrunkoja, tarjottiin toistasataa
metriä pitkiä, tasapohjaisia Volgan lotjia, jotka ensimmäinen
suuri aalto olisi nielaissut, taikka sitten mitättömän pieniä
moottoriveneitä, joiden laakerit olivat kuluneet koliseviksi kirnuiksi.

Kun minun arveltiin ymmärtävän meriasioita, pantiin minut matkalle
Turkuun, ja sieltä löysinkin _Silvia_-nimisen laivan, jota suosittelin
ostettavaksi. Laiva oli kyllä vanhanpuoleinen, mutta samankokoinen
kuin Varankivuonon laiva Norjassa, ja vakuutettiin se täysin
merikelpoiseksi. Parempaakaan ei ollut tarjolla, ja täytyi toimia
nopeasti.

Valtio ostikin laivan, ja se lähti matkalle poiketakseen ensin
Kööpenhaminassa ottamassa jauhoja, kiljunpintaa, sokeria ja suolaa,
teetä ja tupakkaa, joita ensin oli tarkoitus syöttää petsamolaisille.
Konsulin ja minun oli taas määrä matkustaa Narvikin kautta Vuoreijaan
ollaksemme siellä vastaanottamassa laivaa ja jatkaaksemme sieltä laivan
tultua Petsamoon sekä aloittaaksemme viipymättä elintarpeiden jakelun.
Myös oli määrä ostaa Norjan puolelta pari kunnollista Jäämeren alusta,
moottorivenettä, jotta petsamolaiset saattaisivat ruveta kalastelemaan
ajanmukaisilla vehkeillä ja uskaltautua ulommaskin merelle.

Tällaiset poliittisesti tärkeät henkilöt matkustavat aina hienosti,
ja niin lähetimme mekin Kleineh'in Aatamin ostamaan toisen luokan
makuuvaunuliput illalla lähtevään Tornion junaan. Sitten menimme
ulkoministeriöön jäähyväisvisiitille, kuten hyvä tapa vaatii. Tietysti
vain konsuli sai audienssin ministerin huoneeseen, minä sihteerinä
istuskelin joko portailla tai odotushuoneen nurkassa. Näin olimme
aina siellä käydessämme esiintyneet, enkä sentakia tullutkaan
henkilökohtaisesti ministerin tuttavaksi. Joskus sentään oven auetessa
satuin näkemään vilauksen hänen selkäpuolestaan.

Konsuli viipyi kauan ministerin huoneessa ja palattuaan manaili hän
kamalasti. Kaikki asiat eivät kuulemma olleet aivan kuten niiden
piti olla. Ministeri oli määrännyt meidän odottamaan seuraavaan
päivään, yksi päivä sinne tai tänne ei merkitse mitään, ja nuo ostetut
makuuvaunuliput voimme panna valtion voitto- ja tappiotilille.

Seuraavana aamuna lähetimme Aatamin taas ostamaan uudet nukkumapaikat
ja suurustettuamme menimme ministeriöön saamaan viimeisen voitelun.
Taas kerkisin polttaa kolme ja puoli sikaria odotushuoneessa, ja
kun konsuli lopulta ilmestyi näkyviini, oli hän vallan harmaa. Emme
pääse tänäänkään lähtemään, poliittinen tilanne vaatii meidän vielä
viettämään yhden yön Helsingissä, mutta huomenna on tie selvä.

Näin kului viisi päivää, meillä oli käyttämättömiä makuuvaunulippuja
joka taskussa, ja silloin tuli viimeinen Jobinposti. _Silvia_
oli ajanut karille Tanskan rannikolla, menettänyt peräsimensä ja
muistaakseni potkurinsakin, ja nyt se oli vedettävä telakalle
korjattavaksi; tulisi ainakin parin viikon viivytys. Mutta lopuksi
sentään katsottiin, että voisimme matkustaa Vuoreijaan hankkimaan
tarvittavia moottoriveneitä.

Itse junamatka sujui meiltä onnellisesti, kuten odottaa sopii, mutta
Haaparannasta lähdettyämme yritti diplomaattinen uramme saada ankaran
kolahduksen. Konsuli oli Helsingissä ostanut eräänlaisen taskuaseen
itsesäilytysvaistosta, vain puolustaakseen henkeään, ei hyökätäkseen.
Se oli suunnilleen seitsemän millin pistooli, saksalaista tusinatyötä,
josta ei tiennyt, milloin se oli varmistettu ja milloin ampumavalmis.

Ruotsalaisen junan makuuvaunussa, liikkuessamme vieraalla maaperällä,
avattiin pistoolipaketti, ase ladattiin ja sitä klipsuteltiin
edestakaisin. Sitten kysyi konsuli minulta, onko pistooli nyt
varmistettu vai paukahtaako se. Minä en tuntenut senlaatuista vehettä
ollenkaan enkä ollut uskaltanut kajotakaan siihen, joten kehoitin häntä
vetämään liipasimesta; silloin saisimme asiasta varmuuden. Hän nykäisi,
ja silloin huomasimme, että pistooli ei ollut varmistettu. Se paukahti
kovasti ja nikkelikuula läpäisi akkunankaiteen juuri ruudun vierestä
jatkaen kulkuaan jonnekin Norrbottenin lääniin. Senjälkeen panimme
pistoolin kiiruusti takaisin kapsäkkiin ja odotimme jälkiseurauksia,
mutta niitä ei tullutkaan. Olimme nähtävästi ainoat matkustajat
vaunussamme, taikka sitten mahdolliset muut matkustajat olivat jo
asettuneet yöpuulleen, eivätkä pienet paukut heitä häirinneet.

Seuraavana aamuna Bodeniin päästyämme kyllä hiukan kalpenimme, kun
kolme rautatievirkailijaa tarkasteli vaunumme akkunaa. Luulimme näet,
että vaunun seinästä olisi lohjennut pois huomattavia osia. Menin
kiiruusti asemalaiturille ottamaan asiasta selvää, mutta havaitsin,
että virkailijoitten tarkoituksena oli vain kiinnittää akkunamme
alla oleviin koukkuihin vaunumme päämäärää osoittava kilpi. Tutkin
myös kuulan jälkeä, ja varsin pienen reiän se oli tehnytkin, tuskin
havaittavan merkin. Eikä siitä sanottavasti käynyt vetokaan, vaikka
ulkona tuiskutti kamalasti.

Iltapäivällä lumipyry yltyi vallan sakeaksi, ilma oli valkoisenaan,
ja nietoksia kasaantui radalle. Silloin teki ruotsalainen junailija
kohteliaan käynnin jokaisessa hytissä ja ilmoitti, että ei pidä
säikähtyä, vaikka tuleekin muutamia töytäyksiä, sillä rataa ei ole
keritty puhdistamaan ja nietoksien läpi täytyy ajaa suurimmalla
vauhdilla, jolloin juna saattaa hiukan heilahdellakin. Me sanoimme,
että on tässä omastakin puolesta tullut annetuksi töytäyksiä, vaikkei
junailija käsittänyt tarkoitustamme.

Atlantti ja Jäämeri olivat myös pahalla tuulella matkatessamme
"Polarlysenillä" kohti hyisiä Finmarkenin rantoja. Heti Löddingenistä
lähdettyämme nousi navakka myrsky, ja Lofotenin sekä mantereen
väliseen kapeaan salmeen jäimme ankkuriin. Mielestämme olisi
sellaisella ilmalla voinut kuitenkin seilata, ja tästä kahden päivän
pysähdyksestä lähetimmekin tarjoilijattaren kautta halveksumisemme
laivan kapteenille. Oli sentään hyvä, että käytettävänämme oli
siksikin suuri laiva, sillä Mehavnin kohdalla kuulimme viiden
kalastajaveneen tuhoutuneen miehistöineen mahdottoman merenkäynnin
takia. Ainoan pelastuneen, erään Norjaan muuttaneen suomalaisen tapasin
myöhemmin, ja hän kertoi myrskystä. Sanoi monesti ennen olleensa
pahemmassakin ilmassa, mutta tämä myrsky oli ollut vallan erikoinen.
Vuorenkorkuinen laine taittui yli perän, huuhteli ohjaajakopit ja
muut kannesta ulkonevat osat kuin paperikulissit mennessään ja painoi
laivan vesilastiin. Seuraava laine kiskaisi hänet ohjauspyörästä ja
heitti parinsadan metrin päässä olevalle niemenkärjelle, josta hän
kangistuneena kompuroi kylään. Mitään muuta ei näistä viidestä veneestä
löydetty, merivirrat olivat kuljettaneet ne mennessään.

Vardössä asetuimme tittelimme ja asemamme mukaisesti asumaan kaupungin
hienoimpaan paikkaan, "Kaupunginhotelliin". Siellä kyllä asuu paljon
tavallisiakin ihmisiä, koska parempaakaan paikkaa ei ole saatavissa, ja
muista asunnoista sitäpaitsi oli jo etukäteen varoitettu. Tiesimmehän
koko Pohjois-Norjan valtiollisen virkakunnan tarkasti seuraavan
matkojamme ja hommiamme ja siksi oli tarkasti laskettava jokainen
askel. Varsinkin itseni suhteen tunsin poliittista epävarmuutta, sillä
heti ensi päivänä esittäessäni paperini Vardön poliisilaitoksessa
kysyttiin, enkö ole sama henkilö, joka vuonna 1916 vaikutti siellä
Antti Hautamäen nimellä. Ilmoitin asian niin olevan, mutta samalla
huomasin myös minua katsottavan häränsilmällä, siis vihaisesti ja kuten
sellaiseen, jota ei sallita tällä pientareella kuin kenties armosta.
Jos paikan päämiehenä olisi ollut aikaisempi poliisimestari Ole Lie,
niin kohtelu olisi myös ollut toinen, mutta nyt hän vaikutti toisessa
paikassa maaherrana, enkä siis voinut turvautua hänen tuttavuuteensa.
Nyt olin minä vain diplomaattipassin suojaama, mutta poliittisesti
epäluotettava henkilö, jonka askeleita on tarkoin seurattava.

Ja kuitenkaan en vielä milloinkaan ollut idättänyt vihan kaunaa
Norjaa tai sen asukkaita kohtaan, päinvastoin. Heidän joukostaan olen
löytänyt hienoluonteisimmat ulkolaiset tuttavuuteni. Mutta politiikka
on toista ja ystävyys toista, varsinkin Finmarkenissa. Tuntuu siltä
kuin siellä erinäisissä piireissä pelättäisiin Suomen vaativan omakseen
Finmarkenia, tätä piennarta — kuten sitä tulin nimittäneeksi — joka
erottaa Suomen suomalaisesta Jäämerestä. Sillä suomalaista se totisesti
on, johan nimikin — Finmarken — sen ilmaisee. Entisten vallanpitäjien
toimesta on meidät vain eristämällä eristetty Jäämerestä, vedetty
rajaviiva mahdollisimman luonnottomasti, ja tämä viivan kohta tuntuu
siltä kuin paha omatunto maalaisi pöpöjä seinälle.

Konsuliltahan ei tietysti voitu kieltää oleskelulupaa Norjan rajojen
sisällä, mutta minun aikani rajoitettiin yhteen kuukauteen. Sitten
oli pyydettävä lupa aina pääkaupungista saakka. Siihen mennessä
kerkiäisimme jo kuitenkin Petsamon kuningaskuntaan, sillä _Silvian_
piti saapuman lähiaikoina.

Odotusaikaamme emme suinkaan päästäneet kulumaan hukkaan, vaan
aloimme heti hankkia petsamolaisille vietäviä kalastustarpeita.
Teimme suurehkoja liinatilauksia, tarkoitan turskaliinoja, sellaisia
selkäsiimoja, koukkuja, köysiä ynnä muuta alaan kuuluvaa. Minulla oli
siellä entuudestaan muutamia tuttuja suomalaisia kalastajia, ja heidän
ystävällisellä opastuksellaan saimme käsiimme kaksi merenkestävää
moottorijahtia. Toinen niistä oli _Agnes_, ja se luovutettaisiin
käsiimme vasta kuukauden perästä, mutta toisen saisimme haltuumme jo
"näste söndag" eli siis ensi sunnuntaina, kuten norjalainen omistaja
kauppaa tehdessämme ilmoitti.

Nämä veneet päätimme viedä Petsamoon ja niin puhelimmekin jo, että
kunhan saamme ne oikein viskuu-kuntoon, niin kyllä kalanhinta Ruijan
rannoilla halpenee.

Emme kuitenkaan nähtävästi olleet täysin kielitaitoisia, sillä kun
seuraavana sunnuntaina menimme perimään tätä ostamaamme _Lansingia_
— laivalla oli näet näin komea nimikin — niin entinen omistaja
ilmoitti "näste söndagilla" tarkoittaneensa tämän sunnuntain jälkeen
tulevaa söndagia. Hän vakuutti, että norjan kielessä tämä käsite aina
ymmärretään näin. Rupesin epäilemään norjankielentaitoani, mutta kun
seuraavanakin sunnuntaina myyjä ilmoitti tarkoittaneensa vasta viikon
päästä tulevaa sunnuntaita, jätimme norjankielen sikseen ja puhuimme
vakavia suomalaisia sanoja. Seuraus oli meille suotuisa, sillä vielä
samana päivänä näimme hänen puuhaavan laivaa purjehduskuntoon.

Odottavan aika on aina pitkä. Minä olin neljä vuotta aikaisemmin
asunut tässä samassa kaupungissa sangen vaatimattomasti — pienessä
ullakkokamarissa, jonka seinien läpi kaikki hyiset tuulet puhaltelivat,
mutta nyt me asuimme arvomme mukaisesti hienossa kiviseinäisessä
hotellissa. Sittenkin alkoi elämä tuntua vähän yksitoikkoiselta.
Diplomaattisia suhteita emme olleet vielä kerinneet solmia, joten
minkäänlaisia juhlallisia päivällisiä tai muita kutsuja ei ollut
odotettavissa. Myös vallitsi paikkakunnalla eräänlainen kieltolaki, ja
sen johdosta kaupunkilaiset perin harvalukuisesti käyttivät hotellia.
Vaikka ei silti, etteikö seuraa olisi ollut saatavissa.

Juuri meidän jäljessämme saapui sinne Amerikasta eräs ryssä,
täysiverinen bolševikki, kuten, hän itse ilmoitti. Minä kyllä uskon,
että hän oli bolševikki ainoastaan mammonan vuoksi, sillä rehevämpää
porvarityyppiä harvoin tapaa. Minulla on nimittäin bolševikista
sellainen käsitys, että hän on aatteensa mukaisesti huonosti ruokittu,
repaleinen, luihukatseinen ja aina valmis sättimään toisia. Tämä
sitävastoin oli pullea kuin rusthollari, kasvonsa olivat aurinkoiset,
hän oli aina hyvällä tuulella ja esiintyi aina kuin gentlemanni.
Ruokapöydässä hän oli naisia kohtaan kohteliaampi kuin kukaan meistä
toisista — siellä oli myös eräs englantilainen, jonka erikoisherkkuna
olivat pickles — ja hän oli synnynnäinen pianisti. Kahvihuoneessa hän
päästeli Chopinia ja Lisztiä aivan taiturimaisesti ulkomuististaan
ja pelasi loistavasti shakkia hotellin rouvan kanssa. Hän odotteli
nyt ensimmäistä Muurmannille menevää laivaa, koska tärkeät tehtävät
vaativat hänen sielläoloaan, mutta, — sanoi hän, ei hän siellä viivy
kauemmin kuin mushikkain rahat riittävät.

Olivathan nämä ruoka- ja kahvitunnit meillekin kuin keitaita erämaassa,
mutta enimmäkseen istuimme me konsulin kanssa huoneessamme toisessa
kerroksessa. Konsulin täytyi virkansa puolesta olla alituisessa
kanssakäymisessä herra ulkoministerin kanssa, ja päivittäin vaelsi
heidän välillään noin puolentoista kilometrin pituisia sähkösanomia.
Minä en ollut heidän käyttämästään codesta täysin selvillä — enkä
luultavasti oppisi sitä milloinkaan — mutta arvelen sähkösanomien
pääasiassa koskevan _Silvian_ hyvinvointia.

Nämä sähkösanomat veivät konsulilta aina aamutunnit, mutta Jäämeren
pitkä iltapäivä oli myös jotenkuten vietettävä. Silloin me pelasimme
pokeria kahteen mieheen. Kävimme me tosin silloin tällöin katsomassa
_Lansingia_, sähkösanomatoimistossa myös kävimme, mutta sitten pakotti
Jäämeren vinkuva viima meidät taasen huoneeseemme hotellin toiseen
kerrokseen.

Kokonaisen kuukauden me istuimme siellä nurkkakamarissa ja pelasimme
pokeria kahteen mieheen. _Silvian_ kohtalosta olimme aivan epätietoisia
ja huumorimme oli miinuspuolella. Sitten vihdoin _Lansingin_ isäntä
ilmoitti, että laiva olisi nyt vastaanotettavassa kunnossa.

Tämä antoi meille uutta voimaa ja tarmoa. Tiesimme, että Petsamossa
olevat joukot ja kansa näkivät nälkää, tai ainakin olivat
puutteellisesti ruoalla varustettuja. Sähkötimme heille Ivalon kautta,
mutta emme saaneet täyttä selvyyttä asiasta. Niinpä päätimme lähteä
_Lansingilla_ käymään siellä tervehtimässä uutta kuningaskuntaa,
katsomassa, mitä sieltä puuttuu, palataksemme Vuoreijaan siksi, kunnes
_Silvia_ saapuisi muonituksineen. — Samallahan voisimme myös aloittaa
hallitustoimet väliaikaisesti.

<tb>

_Lansing_ oli lähtökunnossa. Sinne olimme vieneet kaiken irtaimen
omaisuutemme, selvittäneet asiamme poliisiviranomaisten kanssa,
jättäneet hellät jäähyväiset hotellille ja kaikille sen asukkaille ja
odotimme päivän yhdettätoista hetkeä, jolloin tulli suvaitsisi antaa
meille viimeisen siunauksensa, johon myös kuului kaikille Jäämerelle
lähtijöille välttämättömäksi katsottu whiskylaatikko. — Vaikka Norja
silloin oli kieltolakimaa, niin pidettiin selviönä, että jokaisen
laivan, joka lähtee merelle viikonkin ajaksi, tulee saada mukaansa
vähintään laatikko whiskyä.

Kaikki tavaramme olivat sinetöidyt ja satama-altaassa odottelimme
tullivenettä. Muitakin lähtijöitä näytti olevan. Aallonmurtajan
laiturinpuoleisessa päässä liehui likaisenpunainen lippu erään laivan
takalistossa. Se oli Muurmannilta tullut ja sinne kiireellä palaava
ryssien laiva, jolla myös matkusti hyvä tuttavamme ja ystävämme,
bolševikkipianisti hotellista. Muutenkin näytti liikenne laivan
luona olevan vilkasta, sillä sikäläistä väestöä näyttää erikoisesti
kiinnostavan kaikki, mikä on inhimillistä ja järjestettyä yhteiskuntaa
vastaan.

Tulli tuli, ja me pääsimme matkalle, mutta heti jäljessämme höyrysi
myös punalippuinen Muurmannin laiva. Kibergin niemessä jo erosimme,
me kun käännyimme kohti Heinäsaaria, ja he taas kiersivät ympäri
Vaidokuban omalle suunnalleen. Meri oli ankara ja huuhteli kanttamme
sangen usein, nielaisten silloin tällöin haahtemme syvään rotkoon, eikä
punalippuisesta ollut hetken kuluttua näkyvissä kuin haihtuva savujuova
taivaalla. Mutta sen tiesimme, että matkastamme oli jo ennen lähtöämme
ollut täysi tieto Aleksandrowskissa. Siellä pohjoisilla mailla kulkee
näet suusanallinen viesti paljon nopeammin kuin mikään valtion posti.

Tulostamme olimme myös ilmoittaneet Petsamossa olevalle
rajavartiostolle. Olimme sähköteitse tiedustelleet, kuinka paljon
ruokatavaroita he tarvitsevat pahimman nälkänsä poistamiseksi, mutta
johtojen epäkuntoisuuden vuoksi emme olleet saaneet mitään vastausta
tähän kyselyymme. Sitten olimme myös pyytäneet, että sinne vuonon
perälle jäänreunaan toimitettaisiin meille hevosia taikka poroja,
joilla saisimme tavaramme maihin. Paljon niitä ei kylläkään ollut,
minulla vain selkäreppu ja konsulilla pari matka-arkkua, kuitenkin
siksi painavia, ettei niitä voinut kantaenkaan kuljettaa.

Auringonlaskun aikaan sivuutimme Heinäsaaret ja niitä katselimme jo
tulevan kesän marjamaiksemme. Olihan historiallinen totuus, että
Heinäsaarilta oli aikaisempina vuosina Moskovan keisarin hoviin
kuljetettu suomuuraimia, lakkoja, joita siellä nautittiin erikoisena
herkkuna ja joille eivät suuruudessa ja aroomissa vetäneet vertoja
mitkään Karjalan lakat. Tämän hienon maun kuului niille antavan
saarilla oleva guano, linnunlanta, sillä saarellahan pesii ja asustaa
lukemattomia vesilintuja. Havittelimme myöskin tulevaisuudessa
tekevämme paljon rahaa linnunlannalla, jota laivoilla kuljettaisimme
sieltä pois Etelä-Suomeen ja möisimme kilokaupalla suunnilleen sokerin
hinnasta. Joku toinen lienee myöhempinä vuosina myös ajatellut
samanlaatuista afääriä — jos ei vain ollutkin Suomen valtio — ja
saarille lähetettiin tiedemies, joku lantaspesialisti tutkimaan, kuinka
monen metrin paksuudelta tätä ihanaa ja arvokasta guanoa saarella olisi.

Pitkien tutkimusten ja syvyysporausten jälkeen ilmoitti tiedemies
kuitenkin, ettei saarilla ole yhtään linnunlantaa, ei ainoatakaan.
Sammal oli puhdas ja hajuton, ja muuraimet kasvoivat ihanan vihreillä
mättäillä. Sikäläiset linnut näet olivat luultavasti olleet niin
siistejä, että kävivät asiallaan meressä ja sen jälkeen tulivat taas
saarelle jaloittelemaan.

Tätä asiaa emme silloin ensi matkallamme vielä tienneet, vaan
idätimme mielessämme kauniita haavekuvia jääkylmän veden kastamissa
vaatteissamme. Päivä painui kuitenkin nopeasti tunturiin, ja sen
mukana hävisivät haavekuvatkin, sillä tultuamme vuonoon jäänreunaan
havaitsimme seudun autioksi ja tyhjäksi. Ei ainuttakaan hevosta tai
poroa ollut vastassamme puhumattakaan juhlallisesta diplomaattisesta
vastaanotosta, joka meille arvomme mukaisesti olisi pitänyt tulla.
Myrsky oli tyyntynyt, ilma synkän pimeä, laivan kannelta huhuilimme
pimeyteen, mutta ei kaikuakaan vastaukseksi.

Miltei varmasti arvasimme, että jäljessämme lähetettäisiin Muurmannilta
Petsamoon jonkinlainen retkikunta; olimme sellaisia puheita
kuulleet jo Vuoreijassa. Siksi tunsimme olemmekin vähän epävarmaksi
täällä jäänreunassa, sillä kun emme tavanneet yhtään ainoata
vartiosotilastakaan, emme tienneet, oliko meikäläistä sotaväkeä siellä
enää ollenkaan.

Yön seudun päätimme sentään viettää vuonossa ja niin ajoimme
Liinahamariin, joka on ikivanha turskanpyytäjien satamapaikka. Eihän
siellä mitään laituria ole, mutta on rauhallinen lahti, ja sinne
ankkuroimme parinsadan metrin päähän rannikosta. Asetuimme aivankuin
turskanpyytäjä asettuu yöteloilleen odottaessaan päivän valkenemista,
jolloin saa lähteä kokemaan liinojaan. Keitimme talviturskaa ja
pottuja, sulatimme margariinia kastikkeeksi, ja kajuutan höyryävässä
lämmössä istuimme tupakoiden ja jutellen.

127

Juuri kun olin pistelemässä viimeisiä turskan häntäviipaleita, kuului
ulkoa pieni naksahdus. Se kuului kuin joku olisi napauttanut ruuman
seinään. Kohta kuului toinen ja taas kolmas. Nousin kiiruusti kannelle,
ja silloin tuli taas pamaus. Nyt sen erotin kivääristä lähteneeksi,
Liinahamarin lahdenpohjukasta. Huikkasin vastaan, ja rannalta
kysyttiin, keitä olemme.

"Meillä on täällä mukanamme konsuli", vastasin.

"Kuka konsuli?"

"Konsuli L", sanoin vain etukirjaimen. "Tiedättekö, kuka hän on?"

"Oikeita miehiä ne tuntuvat olevan", kuuluivat miehet juttelevan
keskenään. "Tulkaa rantaan", huusivat he sitten.

"Keitä te olette siellä?" kysyin vielä, sillä enhän tiennyt, oliko
meikäläinen sotaväki jo poistunut sieltä ja tilalle tullut joku
itäisempi.

"Me kuulumme rajavartiostoon."

"Mihinkä rajavartiostoon?"

"He, ka, tämän Lapin."

Keskustelu oli käynyt verraten nopeasti, ja kun konsuli koroitti
päätään kajuutanluukusta, ei hän kerinnyt kuulemaan keskustelustamme
muuta kuin viimeisen huikkaukseni: "tulemme heti".

Hän aluksi epäili, että meitä koetetaan vetää ansaan, mutta hetken
kuluttua lähdimme kuitenkin kannelta vyöryttämällämme jollalla kohti
rantaa, saattajanamme laivamme ainoa suomalainen matruusi. Kainalooni
pistin pitkän parabellumini, ja samoin teki konsuli, mutta minulle
käsittämättömästä syystä työnsi hän ennen lähtöään koko matkakassamme,
arviolta 200 000 Suomen markkaa, ruumassa olevaan matka-arkkuunsa. Tämä
seikka tuli retkellemme sangen kohtalokkaaksi.

Rannassa tapasimme kolme Petsamon retkikunnan sotilasta. Pääsimme
pian selville, keitä kukin olimme, ja he kysyivät, miksi emme olleet
aikaisemmin vastanneet, vaikka he olivat ampuneet useamman laukauksen
tunturilta. Selvitellessämme tätä seikkaa ilmeni, että ylhäällä
tunturilla ammuttu laukaus ei kuulu ollenkaan vuonoon — varsinkin kun
me istuimme hytissämme —, vaan vasta kun he olivat ampuneet aivan
vesirajassa, oli kaiku kantautunut laivallemme.

Kuulimme vielä, että jään reunalla oli päivällä ollut poroja sekä
sotilaita meitä vastassa, mutta kun ei meitä kuulunut tuleviksi, olivat
he palanneet takaisin luostarille.

Soudimme siitä niemen ympäri jään reunaan oppaanamme eräs sotilas;
toiset menivät hiihtäen poikki tunturin vartiotuvalleen Heikinpaikkaan,
jonne me suksettomat pääsisimme lyhyintä tietä jäitse. Laivaa emme enää
yötä myöten viitsineet ruveta kuljettamaan pois Liinahamarista, vaan
annoimme soutumiehellemme määräyksen, että tulisivat laivallaan jään
reunaan aamulla kello yhdeksältä.




IX.

BOLŠEVIKIT HYÖKKÄÄVÄT.


Turvekattoisessa majassa, kolmisensataa metriä jäänreunasta, asui
ryhmänvahvuinen vartiosto, äärimmäinen Jäämerta vastaan, ja samalla
myös Suomen pohjoisin. Yksi ryhmästä oli aina puhelinvahtina vuonon
suulla avomeren reunalla, toiset kulkivat hiihtäen partiomatkoilla.
Kaksi raskasta konekivääriä oli myös ollut Liinahamaria vallitsevalla
tunturilla, luonnon rakentamissa linnoituksissa, mutta ne
oli edellisenä päivänä vedetty pois asemistaan ja kuljetettu
Salmijärvelle; — strategisista syistä tietenkin, koska ulkoministeriö
ei enää huolehtinut sikäläisten joukkojen muonasta enempää kuin
munitsuunistakaan. Mikäli tiedän, oli tarkoituksena vetää kaikki
joukot pois Petsamosta, mutta tietysti eivät ne saaneet poistua
garnisonistaan, ennenkuin viimeinen ruokaportsuuna oli menossa.

Tunturin kupeessa oleva turvekattoinen, kaukaa katsoen miltei
tunturiin sulautuva maja oli ahdas asunto ryhmän suuruiselle
rajavartiostojoukolle, eikä siellä ollut niitä mukavuuksia, joita
kasarmeissa tarjotaan. Lattialla nukuttiin, tunturien viima kävi
hataroista akkunoista, ei ollut polstereita miesten käytettävänä, mutta
toimeen tultiin ja isäntäväki Olssen suhtautui perin ystävällisesti
näihin pakollisiin kortteerilaisiinsa.

Saimmehan mekin makuutilan siellä sotapoikien välissä. Ennen
nukkumaanmenoa kerrottiin kuitenkin molemminpuoliset uutiset, ja
olihan meillä vähän Norjan-tuomisiakin mukanamme. Oli metrimakkaraa
ja juustoa, joita sotapojat eivät olleet nähneet kuukausiin, ja ne
näyttävätkin maistuvan melkoisesti. Ja sitten — vaikka Suomessa oli
siihen aikaan kieltolaki ja juopottelu armeijassa ankarasti kielletty
— uskalsimme tarjota sotilaille pikarillisen whiskyä, jota meillä
oli mukanamme, kiitos norjalaisten jäämerenviranomaisten. — Tästä
tarjouksesta sotilaat muuten näyttivät olevan mielissään, kuten on
ymmärrettävääkin.

Lopultahan siitä kuitenkin painuimme yölevollemme ja heräsimme vasta
aamulla, kun päivänsarastus oli jo korkealla. Heräsimme kenttäpuhelimen
pärinään, ja päivystäjän ensi sanat saivat meidät nopeasti jalkeille.
Puhelu tuli vuonon suulta, uloimmasta vartiostosta, josta vahtimies
ilmoitti, että nyt tulee sota. Sain äkkiä kuulotorven korvaani ja
kysyin, mikä on hätänä.

"Kaksi bolsujen sotalaivaa tulee nyt juuri vuonon suusta sisään."

"Valehtelette, bolsuilla ei ole yhtään sotalaivaa täällä Jäämerellä."

"Höyrylaivoja ne ainakin ovat, ne ovat aivan mustia ja punainen lippu
perässä."

"Näkyykö niissä olevan paljon väkeä?"

"Kansi aivan mustanaan, kyllä siellä on ainakin kaksituhatta miestä."

"Kuinka pitkällä laivat nyt ovat?"

"Nyt juuri ajavat tästä ohi."

"Ottakaa puhelin kainaloonne ja lähtekää hiihtämään luostarille. Loppu."

Heti senjälkeen soitin luostarille, jossa esikunta majaili. Puhelimessa
vastasi vanha Polangenin-rintamatoverini luutnantti "Jojo" — Yrjö
Koivisto. Kiireellisimmät tervehdykset vaihdettuani annoin hänelle
raportin tulevista laivoista, ja juuri kun hän uteli lähempiä tietoja
niistä, ilmestyi toinen laiva näkyviin niemen takaa, ajoi jäänreunaan
ja oman pituutensa matkan puskeutui siihen, jossa sitten makasi
niinkuin parhaimmassa satamalaiturissa. Siten tekevät kaikki näihin
vuonoihin saapuvat laivat, sillä sellaisessa asennossa ei tuuli pääse
heiluttamaan, ja kun jää on vahvaa, saattavat ne purkaa lastinsa
suoraan jäällä odottaviin rekiin ja pulkkiin. Hetkistä myöhemmin saapui
toinenkin laiva, ja sen perässä puksutteli meidän moottorimme _Lansing_.

Koivisto kyseli, kuinka paljon miehiä laivoissa mahtoi olla. Katselin
mökin akkunasta kolmensadan metrin päässä olevia aluksia ja ilmoitin,
että mikäli kannellaolijoista voi päättää, ei niiden lukumäärä nouse
yli kolmensadan, vaikkakin laivankannella olevaa väkilukua on vaikea
arvioida. Sen kuitenkin tiesin, että koneenkäyttäjiä ja lämmittäjiä
lukuunottamatta ei kannen alla ollut yhtään ainoata; saavuttiinhan nyt
siksikin tärkeään paikkaan, eikä tiennyt, vaikka vuono olisi ollut
miinoitettukin, joten täytyi pysytellä laivan pintapuolilla.

"Onko niillä tykkejä?" kysyi Jojo puhelimessa.

"En voi erottaa mitään, sillä kannet ovat täynnään yhtä kuhisevaa
massaa", vastasin hänelle.

"Puolustakaa paikkaa niin kauan kuin mahdollista ja perääntykää sitten
tunturin yli tänne", kuului seuraava määräys.

"Täällä on kaikkiaan seitsemän kiväärimiestä ja heillä arviolta 35
patruunaa mieheen, joten mistään paikanpuolustuksesta ei voida puhua.
Mutta minä lähetän miehet tunturiin seuraamaan polsujen hommia ja
mikäli mahdollista häiritsemään heitä. Itse lähden juuri nyt kävelemään
jäälle, ennenkuin on myöhäistä, sillä minulla ei ole suksia enkä jalan
pärjää tunturissa. Hesputei."

"Hei."

"Hei, hei, älä mene vielä, juuri nyt tuli kaksi tykinlaukausta
laivoista."

"Osuiko kämppään?"

"Meni kauas yli tunturin."

"Ala laputtaa sitten."

"Odota sentään vielä puhelimessa niin kauan kuin kuulet täältä mitään,
terve kuitenkin minun puolestani."

Samalla saapui tupaan ryhmää komentava kersantti, joka oli ollut niemen
nokassa tähystämässä. Hän kertoi ryssien hankkiutuvan maihinlaskuun
tai oikeastaan jäällelaskuun, sillä jonkinlaisia portaita hivutetaan
paraikaa jäälle. Päätimme, että kaikki kuusi miehistöstä etsivät
itselleen sopivat suojapaikat tunturin kupeesta, sellaiset, joista
voivat tarkata bolsujen hommia, mutta joista hädän tullen voivat
livahtaa jyrkänteen toiselle puolen ja painaltaa Trifonaan. Ampua
saavat milloin katsovat voivansa tuottaa häviötä viholliselle.
Kersantti itse lupasi pysyä puhelimen vieressä viimeiseen saakka.

Kersantti jäi antamaan viimeisiä määräyksiään miehille, ja minä
painalsin jäälle. Konsuli oli saanut jonkin verran etumatkaa, ja
otattelin nyt hänen jäljessään. Tie kulki kämpältä jäälle miltei
suoraan laivoja kohti ja kääntyi rannasta viistoon Trifonaan. Muuta
reittiä ei jalkamiehen kannattanut käyttää, sillä lunta oli vahvalti ja
se tuppuraisen nuoskeaa vähänpoljetulla tienrahakin.

Tienkäänteestä ei laivoille ollut kuin vajaa kolmesataa metriä, ja sitä
kohtaa kammoksuin, mutta piilotin jo heti lähtiessäni pitkän pistoolini
lammasnahkaturkkini alle ja kävelin sitten aivan hätiköimättä, muina
miehinä jäälle. En uskaltanut vilkaistakaan taakseni, sillä se olisi
ollut pelon merkki, talsin vain pehmeässä lumessa eteenpäin.

Onneksi meille oli laivojen miehistö vain ryssiä. Jokainen
Muurmannin suomalainen punikki olisi tuntenut konsulin pitkästä
hylkeennahkaturkistaan ja mielihyvin laukaissut kiväärinsä kohti. Mutta
siitä huolimatta meidät oli tunnettu.

Petsamolaisten Matti ja Pekka Karjalaisen — jotka saapumisemme
edellisenä yönä olivat vieneet ryssille tiedon Vaitolahteen
konekiväärien vuononsuulta poistamisesta — kertomuksista päättäen
ryssät olivat tunteneet Lampion Tolstikanniemen kärjessä ja lähettäneet
kahdeksan miestä vuonon toista rantaa pitkin meitä vangitsemaan.
Lieneekö kuitenkin niin, että meillä oli liian suuri etumatka,
tai sitten kahdeksan ryssää ei uskaltanut avoimella jäällä käydä
kahden suomalaisen kimppuun. Joka tapauksessa saimme rauhassa jatkaa
matkaamme. Laivoista ammuttiin kivääreillä pariin otteeseen tunturin
koloissa piileskeleviä retkikuntalaisia vastaan, ja he vastasivat
harvakseen. Kun hetken kuluttua katsoin taakseni, olivat laivojen
kannet aivan autioina. Se oli manööveri, kuten myöhemmin huomaamme.

Bolševikkikapteeni, joka oli partion lähettänyt, oli miehistölle
kertonut onnistuneensa vangitsemaan meidät, ja niin vei laivamme
"kapteeni" Hilmar Bertheusen Vuoreijaan sanan, että me olemme jo
vainajina.

Bolsut olivat siis täyttäneet uhkauksensa ja saapuneet "ajamaan pois"
suomalaisia joukkoja Petsamosta. Sehän olikin sangen helppo tehtävä,
kun puolustajilla ei ollut aseita eikä muonaa; lähdettävähän sieltä
olisi ollut joka tapauksessa parin päivän päästä. Nyt tuli äkkilähtö,
ja minäkin painaltelin hiki hatussa pitkin vuonoa vielä bolsujen
kiväärin ulottumilla.

Kun pääsin suunnilleen kilometrin päähän laivoista, pysähdyin
levähtämään ja katsoin taas jälkeeni kuin Lotin vaimo aikanaan, sillä
tunsin, että siellä takanani oli Sodoma ja Gomorra, josta viimeisenä
jalkamiehenä olin onnellisesti lähtenyt. En kuitenkaan muuttunut
jääpatsaaksi — suolapatsas olisi nimittäin sulanut, sillä päivä oli
suojainen, ja minä hikosin hirveästi —, mutta näin, kuinka bolsut
haalasivat konekiväärejä jäälle. Kaksi he asettivat laivojen edustalle
asemiin, ja kinttujani kutitteli jo lähteä läpyttelemään eteenpäin.
Mutta tiesinhän, että konekiväärin tähtäimessä on 2 400 metrin numero
ylimmäisenä, jolta matkalta se vielä ottaa miehen, ja edessäni sekä
ympärilläni oli avoin jääkenttä. Ja mitään luonnon tarjoamaa suojaa ei
ollut ympärilläni eikä ainuttakaan elävää olentoa näkyvissäni — paitsi
konsuli, joka yhtä turvattomana otatteli edelläni.- Minä uskollisena
sihteerinä tietysti seurasin jäljessä lammasnahkaturkeissani, vaikkakin
kulku oli työlästä, sillä nuoskainen lumi luiskautti joka askeleesta
puolet eli runsaan korttelin taaksepäin, ja koko matka oli kuin
ylämäkeä. Ilmankos se hiottikin, ja flanellipaita vallan pursui vettä,
kun tuli tuo kävelykin otetuksi vähän niinkuin urheilun kannalta. Ei
silti, että olisi millään tavoin peloittanut, mutta vain muuten tuli
pidetyksi hoppua, sillä sihteerin henki on kallis.

Vasta sitten, kun olin päässyt ampumamatkan ulkopuolelle, uskalsin
ruveta ajattelemaan tilannetta. Sillä jos bolsut olisivat tienneet —
silloin, kävellessäni heidän ohitseen vajaan kolmensadan metrin päässä
— mikä bursu siinä koltan puvussa vaeltaa, niin pikkuinen napaus
vain reiteen, ja siitä olisi alkanut tämän pojan Golgatanvaellus. —
Vaikka kyllä se siihen olisi myös päättynytkin, samoinkuin myös monen
laivalla tulleen, sillä taskuissani oli kymmenisen valmiiksi syötettyä
pitkän parabellumin makasiinia, valmiina työnnettäviksi putkeen,
— ja sellainen ase on karabinin arvoinen, jotta sillä ottaa kyllä
avoimellakin kentällä aina ryhmän ryssiä huoltaakseen. Mutta yksi mies
kahta laivaa vastaan, — se oli sentään jo liikaa. Ja niinpä tulin jo
ajatelleeksi mennyttä huonoa elämäänikin seistessäni siinä aavalla
jääkentällä tupakoimassa ja mietiskelemässä viimeisen puolentunnin
tapahtumia.

Silloin lähestyi vuonolta mies, jonka puvustaan jo kaukaa tunsin
meikäläiseksi. Hän oli vuononsuulla ollut puhelinvahti, joka puhelin
selässään hiihteli minua kohti poikki vuonon. Viittasin häntä luokseni
ja keskustelimme hetken, kun hän äkkiä huomautti:

"Nyt ne lähtevät. Katsokaas, ne vetävät konekiväärit takaisin
laivoihin."

Ja niin tosiaan tapahtui. Konekiväärit hiilattiin taas kannelle, ja
jäällä olleet miehet, arviolta viisikymmentä, kiipesivät myös sinne.

Tästä teimme sen johtopäätöksen, että bolsuilla täytyi olla koiruus
mielessään — kuten aina. Ne muutamat granaatit sekä kiväärisalvat
olivat olleet vain taisteluun haastetta, ja samasta syystä asettivat
he konekiväärinsä suojattomalle jäälle odottaen, että Heikinpaikassa
olevat joukot pysähtyisivät niitä ahdistamaan. Luostarilta tulisi
tietysti koko komennuskunta auttamaan Heikinpaikan joukkoja, ja sitten
käytäisiin vain pientä nahinaa siksi, kunnes bolsujen maitse tulevat
joukot kerkiäisivät tehdä kiertoliikkeen, ja silloin olisi koko
sikäläinen Suomen armeija täydellisesti saarrettuna ja kahden puolen
ahdistettuna. Sentakia he antoivat vain heikon kuvan voimistaan ja tätä
vaikutusta lisätäkseen tekivät nyt pienen perääntymismanööverin, sillä
he arvelivat jo liiaksikin peloittaneensa vastustajaa.

Siksipä kehoitin nyt puhelinmiestä hiihtämään nopeasti luostarille
ja kertomaan siellä esikunnalle näkemänsä. Kenties maitse tulevat
joukot olivat jo lähempänä kuin luulimmekaan, ja nämä vuonolla ammutut
tykinlaukaukset olivat vain merkkinä heille, että perillä ollaan. Itse
läksin taas tallustelemaan tuppuraista tietä pitkin Trifonaan, joka
häämöitteli kolmen kilometrin päässä.

Mutta kävellessäni tuumailin, mitä täällä olisi voitu tehdä. Vain pari
pientä tykkiä vuonon suussa, — ja sisään ei olisi tullut kukaan. Tai
olisivatpa siellä asemissaan olleet vielä ne toissa päivänä poisvedetyt
kaksi raskasta konekivääriä, niin selvää jälkeä olisivat nekin tehneet
näistä laivoista. Nyt ei ollut miehillä muonaa, ei ammuksia, ja
jäljellä vain siis nolo perääntyminen.

Tottahan oli, että muonan ja muun tavaran kuljetus Suomesta käsin
kohtasi suuria vaikeuksia, mutta jos herra ministeri olisi antanut
meille määräyksen Vuoreijaan, tai jos yleensä olisimme olleet
tietoisia asioiden kehnosta tilasta, niin vaikkapa vuokramoottoreilla
olisimme kyenneet kuljettamaan Norjasta Petsamon vartioväelle niin
paljon muonaa, että olisivat reväisseet vatsansa. Nyt kihnutettiin
jäätyneitä perunoita ja kuivia leivänkannikoita vastahakoisten
kolttien poronpulkilla, ja miehistö näki nälkää. Taikka nyt ei
kihnutettu enää mitään, sillä koko kuljetus oli loppunut, miehillä
oli Heikinpaikassakin vain yhden päivän ruoka-annokset jäljellä, ja
vaikkapa bolsut eivät olisi tulleetkaan, olisi heidän vielä samana
päivänä täytynyt jättää vahtipaikkansa ja lähteä Salmijärvelle.

Lähestyessäni Trifonaa käännyin taas katsomaan, mitä laivoilla
puuhattaisiin. Siellä oli kait huomattu, ettei mitään vastarintaa
ollut odotettavissa, ja nyt kuhisi jäällä laivojen ympärillä jo miehiä
mustanaan, konekiväärejä hilattiin taas jäälle, ja he valmistautuivat
nähtävästi etenemään luostarille päin.

Jään reunassa oli myös, kuten sanottu, kolmaskin alus, nimittäin
meidän moottoriveneemme. Sen olisivat bolsut tietysti takavarikoineet,
mutta kaiken varalta olimme rekisteröineet sen norjalaisen kuljettajan
nimiin, ja norjalaisten omaisuuteen he eivät hirvinneet kajota. Mutta
ruumassa olleet tavaramme ja elintarpeet — ne olivat kyllä menetettyjä.
En silloin vielä tiennyt, että siellä oli matkakassammekin.

Parkkinassa nousi tie maalle, ja siellä konsuli odotteli minua.
Satakunta metriä tiestä oli suurehko talo, jonka nurkissa liikuskeli
moniaita miehiä. Konsuli sanoi, että heillä on vihamielisiä aikeita
meitä kohtaan, ja jos vain menemme tietä pitkin talon ohi, niin he
ampuvat. Minä sanoin, etteihän niillä pitäisi olla asettakaan, millä
ampua, ja niin astelimme reippaasti talon ohi ilman, että kukaan
häiritsi kulkuamme. Mutta tällainen väenkokous ilmaisi meille, että
bolsujen tuloa oli jo tiedetty odottaa, kuten jäljestäpäin selvisikin.

Saavuimme luostarille. Siellä kuulimme, että oli päätetty vetäytyä
Salmijärvelle ja jättää vuono ilman taistelua. Yläluostarille oli kyllä
lähetetty apuväkeä, mutta ainoastaan pidättelemään bolsujen liian
nopeaa etenemistä. Ylivoima oli siksikin suuri, ettei meikäläisillä
joukoilla olisi luostarin seutuja voitu jatkuvasti pitää hallussa,
ja sitäpaitsi lähettäisivät bolsut todennäköisesti kolmannen joukon
Yläluostarin eteläpuolitse Salmijärvelle, jolloin ne voisivat
täydellisesti saartaa rajavartioston joukot ja katkaista yhteyden
Suomeen. Eväät olivat Petsamossa kaikki lopussa, ja seuraavana
päivänä oli ollut tarkoitus vetää joukot muutenkin Salmijärvelle,
jossa varastoja oli vielä jonkin verran, ja sinne oli konekivääritkin
jo etukäteen lähetetty. Rajavartioston päällikkö, majuri Wallenius
odotti meitä Vuoremissa, jonnekka hän oli samana päivänä saapunut
Salmijärveltä saatuaan tiedon bolsujen tulosta.

Viimeisistä vihanneksista oli luostarissa keitetty jonkinlainen soppa,
jota mekin konsulin kanssa saimme pakillisen mieheen ynnä kannikan
leipää, mutta se ei riittänyt tyydyttämään nälkäämme, ja kurnivin
vatsoin läksimme taipaleelle. Suksia emme onnistuneet saamaan, vaan
täytyi turvautua lapikkaaseen, joka ei ollut erikoisemman kiitollinen
kulkuväline, sillä lunta oli tuiskuttanut tielle korttelin paksuudelta,
ja joka askeleella jalka livetti puolen askelta takaisin kiivetessämme
pitkin tunturin kylkeä.

Matkaa Alaluostarilta Vuoremiin tulee 15 kilometriä, vuoroon tunturia,
paikoitellen alavampia maita ja pikkulampien pintoja. Se on tuollainen
pieni kävelymatka, jonka tekee terveydekseen, mutta lienen silloin
ollut peräti huonossa vireessä, sillä raskaampaa taivalta en ole vielä
milloinkaan astunut ja sille tielle olin vallan uupua.

Hiihtomies toisensa jälkeen sivuutti meidät, ja heiltä kuulimme
päivän tuoreimmat uutiset, nimittäin mitä kunakin hetkenä lähtömme
jälkeen Petsamossa on tapahtunut. He kertoivat bolsujen saapuneen
jo Yläluostarille ja yllättäneen sikäläisen kenttävartion, mutta
lähempiä tietoja puuttui. Viimeiset hiihtomiehet kertoivat, että heidän
lähtiessään hämärissä olivat ensimmäiset joukot jo saapuneet kylään, ja
pientä sotaakin oli yritetty pitää, vaikkakin tuloksetta.

Siinä kävellessä ilta pimeni ja revontulet syttyivät. Askel tuntui
tavattoman raskaalta, ja vähän väliä sai konsuli odotella minua.
Siksipä kehoitinkin häntä kiiruhtamaan edelleen Vuoremiin, minä
kihnuttelisin hiljalleen jäljestä, kunhan vähän lepäilen. Hetken
kuluttua oli konsuli häipynyt näköpiiristäni, ja istuttuani tuokion
läksin taas tallustelemaan.

Mutta yhä painavammalta tuntui saapas, yhä hitaammin katkesi taival.
Lopulta näin tulenpilkahduksen edessäni ja sen arvasin tulevan
Vuoremista. Tie oli linjasuora, matkaa saattoi olla vielä puolisen
kilometriä, mutta siinä jalat tekivät topin tykkänään. En päässyt enää
askeltakaan eteenpäin, oli istuttava hankeen, ja kaihoten katselin
kohti vilkuttavaa tulta. En vielä milloinkaan elämässäni ollut tuntenut
itseäni niin väsyneeksi, sillä nyt tunnustin, etten jaksaisi enää
kävellä tuota lyhyttä loppumatkaa.

Silloin saapui jäljessäni eräs sotilas hiihtäen. Hän oli viimeisiä
Petsamosta lähteneitä, partiolta tullessaan hiihtänyt vikaan ja siksi
myöhästynyt toisista. Nähtyään kurjan ulkomuotoni tarjosi hän minulle
suksensa luvaten itse kävellä ja kantaa reppuni. Vähän häpeillen
estelin aluksi suostumasta hänen tarjoukseensa, mutta hän tarttui
kantamukseeni ja lähti kävelemään edeltä. Minäkin nousin suksille ja
pian olimme kämpän edustalla.

Kämppä oli miestä täynnä, hämärähkö, sillä muuta valoa ei siellä ollut
kuin iloinen takkatuli huoneen perällä. Astuin horjahdellen takkaa
kohti, jonka ääressä näin majuri Walleniuksen istuvan, löin kättä
tervehdykseksi ja sanoin: "leipää". Jonka jälkeen vetäydyin pitkäkseni
vieressä olevalle ritsille jääden odottamaan trahtamenttia.

Ympärillä istujat päästivät naurunhöräkän, ja kun tiedustelin sen
syitä, kertoivat he, että minkään muunlaisia tervehdyksiä he eivät ole
vielä tänä iltana kuulleet. Leipää on jokainen pyytänyt ensi sanoikseen.

Pian oli edessäni tuopillinen kuumaa teetä ja leivänkimpale, ja joka
syödyltä suupalalta palasi taas huumorikin, joten saatoimme rattoisasti
selvitellä tilannetta. Kaikki olimme kuitenkin lopen väsyneitä,
vähitellen keskustelu harveni, tuli takassa riutui ja kohta kuului
pimenevästä kämpästä vain raskaita kuorsauksia.

Yö Vuoremissa kului häiriöittä, sillä bolsujen merivoimat olivat
toistaiseksi pysähtyneet luostarin seutuville. Ne eivät hirvinneet
lähteä seuraamaan jälkiämme yön selkään, pimeässähän saattoi olla
vaikka minkälaisia väijytyksiä.

Mutta emme mekään jääneet heitä odottamaan, koska tiesimme Yläluostarin
kautta tulevan maajoukon — 480 miehen vahvuisen, kuten myöhemmin
kuulimme — kiiruhtavan Salmijärvelle sulkemaan meiltä Suomeen
johtavan tien. Heti päivän valjetessa olimmekin jo taas jalkeilla, ja
karavaanimme tähti painaltamaan kohti Salmijärveä. Meitä jalkamiehiä
oli nyt kolme, sillä "Petsamon piispa", kirkkoherra Arvi Järventaus oli
myös suksettomana liittynyt matkaamme.

Aamu oli kirkas ja aurinkoinen, mutta tie yhäti tuppurainen, ja se
kiipesi kaiken aikaa aina ylemmäs tunturille. Järventauksella oli
paljon lyhyemmät petaalit kuin meillä, joten hän sai ottaa kolme
askelta siinä kuin me kaksi, mutta urhoollisesti saapasteli hän
mukanamme. Hän oli sitonut reikäleivän nuorasta kaulaansa, haukkasi sen
syrjästä silloin tällöin palasen ja sanoi:

"Tällaiset kymmenykset minulle Petsamosta annettiin." Maajärvelle
päästyämme ei leivästä ollut enää kuin vähän reiän ympärystää jäljellä
ja illalla Salmijärvellä ei ollut enää reikääkään.

Pari tuntia käveltyämme, juuri tunturin korkeimmalla laella, alkoi
tuuli vihaisesti porottaa vastaamme. Se työnsi teräväsärmäisiä
jäähileitä kipeästi kasvoihimme niin sakeasti, ettei nähnyt kuin
muutaman askeleen eteensä, ja pureva tuuli tunkeutui läpi vaatteiden.
Minulla oli kyllä lammasnahkaturkkini päälläni, mutta konsuli oli
lähtiessään heittänyt hylkeennahkaturkkinsa kuormahevosen rekeen, ja
nyt häntä alkoi kylmätä, jonka vuoksi hän hieman niinkuin manaili
itsekseen.

Minä koin häntä lohduttaa ja selvitin, että tämä matka sattui juuri
otollisesti. Sillä, kuten Ruotsin kuninkaat ennenvanhaan heti vaalin
jälkeen matkustivat läpi valtakuntansa, niin tämäkin matka on nyt
konsulille hänen Eriksgatansa, ennenkuin hän ottaa hallitusohjat
käsiinsä.

Konsuli muljautti minuun vihaisesti, ja minä astuin jo pari askelta
syrjään valmiina hyppäämään rotkoon, mutta sitten hän käännähti taas
tielle ja läksi otattamaan kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin.

Maajärven kämpälle pääsimme puolissa päivin, siinä oli määrä pysähtyä
ja keittää teetä sekä haukata palaa. Edellä saapuneet joukot olivat jo
tehneet tulet ja sulattelivat lumesta teevettä, mutta kämppä oli vielä
kylmä. Tunturimatka oli jo väsyttänyt poikia, vaatteet olivat märkinä,
ja vähän apein mielin nautittiin siinä leivänpalaset ja pakilliset
teetä, eikä juttu tahtonut luistaa. Lattialla maata lojottiin vain
murheellisen näköisinä.

Mutta silloin keksi Järventaus keinon. Hän hypähti äkisti pystyyn ja
komensi:

"Ei pojat, nyt ei anneta surulle valtaa! Joka mies pystyyn ja sitten
kajautetaan keuhkojen täydeltä 'Kaunis Karjala'."

Pojat nousivat kuin komennuksesta, ja pian tärisivät kämpän seinät, kun
miehissä vetelimme kaksi värssyä Karjalan marssia.

Ja se tepsi. Huumori oli palautettu, ja jokainen tunsi itsensä 50
prosenttia reippaammaksi.

En muista, saiko Järventaus jostakin sukset vai pääsikö hän
kuormarekeen, mutta kaksin Lampion kanssa taas lapikoimme Maajärveltä
eteenpäin. Hiihtojoukot painalsivat suorinta tietä Salmijärvelle,
meidän oli pakko käyttää valmiiksi poljettuja teitä ja kiertää Töllevin
kautta.

Töllevin uudessa kestikievarissa poikkesimme illan hämärtyessä, mutta
talo oli kylmillään. Ovet auki, akkunat säpäleinä ja huoneet autioina.
Kuljimme huoneesta toiseen ja huikkailimme, mutta kukaan ei vastannut,
ja niin käännyimme taas tielle.

Se olikin nyt oikeata maantietä, kovaksi ajettua, ja siinä oli helpompi
kulkea, eikä matkaakaan ollut enää kuin 12 kilometriä, mutta sille
matkalle oli Lampio vuorostaan määrätty uupumaan. Olimme enää vain
kaksi kilometriä Salmijärveltä, kun hän pysähtyi ja sanoi, että nyt
tuli loppu. Hän laskeutui tielle pitkäkseen, kehoitti minua jatkamaan
matkaani perille saakka ja lähettämään sieltä sotamiehen poronpulkalla
häntä noutamaan. Hän oli nähtävästi päivällä tunturin yli kulkiessamme
vilustunut pahasti, sitten vuoroon taas hionnut ja taas jäähtynyt, ja
nyt tekivät sisäkalut lakon.

Taittelin muutamia kuusenhavuja hänen alleen ja kiiruhdin edelleen.
Tietysti piti minulle vielä sattua kommellus, ennenkuin pääsin
perille, sillä kun hetken kuluttua tulin tienhaaraan, käännyin
oikeanpuoleiselle, joka oli enemmän ajetun näköinen, mutta joka
vei Norjaan. Vasta jäälle tultuani huomasin erehdykseni ja pyörsin
takaisin, mutta lähes kaksi kilometriä oli tullut kävellyksi hukkaan.
En minä omia askeleitani surrut, mutta nyt oli nopeasti saatava apua
Lampiolle, joka makasi ohuissa pukimissa tiellä, ja pakkanen oli aika
navakka.

Pääsinhän toki lopulta perille, sain sotamiehet käsiini, ja kaksi
heistä lähtikin heti poroilla noutamaan konsulia.

Sauna oli Salmijärvellä lämmitetty, ja siellä löylyssä hautelimme
kohta uupuneita jäseniämme. Sapuskatkin olivat saunan päälle paljon
muikeammat kuin luostarissa, ja sitten kelleteltiin "upseerien kämpän"
lattialla vieri vieressä jutellen päivän tapahtumista.

Vielä ei tiedetty, oliko päivä kulunut vaurioitta, sillä väenlaskua
ei voitu pitää, kun miehiä vielä saapui vähin erin, eivätkä
saapujat tienneet poissaolevista mitään. Kuitenkin Yläluostarin
yksitoistamiehisen kenttävartion kohtalo alkoi kutakuinkin selvitä.
Kun bolsut tulivat, asetti kenttävartion päällikkö vääpeli Teira
parivartion Muurmannista tulevalle tielle. Se hävisi kuitenkin bolsujen
puolelle eikä palannut. Nyt lähetti hän sinne kolme miestä. He
joutuivat yllätyksellisesti bolsujen tulen alaiseksi ja hädin tuskin
pelastuivat tunturiin, kaksi pohjoiseen, yksi etelään päin, eivätkä
ehtineet tuomaan luostariin sanaa, joten bolsut pääsivät yllättämään
siellä olevan joukon.

Kenttävartiolla oli määräys viivytystaistelulla estää bolsujen
eteneminen Salmijärvelle ja koettaa houkutella ne luostarille päin,
jotta Petsamosta matkaava joukko ei joutuisi saarroksiin. Bolsut näet
alkoivat sivuuttaa luostarin ja painaltaa suoraan Salmijärvelle.
Heidän ensimmäinen joukkonsa, yksi komppania suomalaisia ja kaksi
virolaista hiihtokomppaniaa olikin partioitten avulla saatu käännetyksi
luostarille päin, mutta kenttävartio oli nyt saarroksessa, eikä
auttanut muu kuin läpimurto.

Aina puoleenyöhön saakka houkutteli 12-miehinen joukko bolsuja
jäljessään Muurmannille päin. Silloin tällöin pysähdyttiin
antamaan tulta, sitten taas livahdettiin tunturin taakse. Vihdoin
jyrkän tunturin rinteessä päätettiin murtautua läpi. Valkoisissa
lumipuvuissaan makasivat miehet lumessa sukset jalassa, kiväärit
selässä valmiina heittämään käsikranaattinsa. Bolsujen etujoukko
kulki ketjussa, pääjoukko seurasi rivistössä 300 metriä taempana.
Liikkumattomina makasivat miehet asemissaan, kunnes ketju oli "käden
ulottuvilla". Silloin kuului komennus "heittäkää", ja 12 kranaattia
lensi kohti vihollisen rivistöä. Jo räjähti, ja kuin varjoja suhahti 12
valkopukuista olentoa vihollislinjan läpi. Ennenkuin bolsut kerkisivät
käsittää, mistä oli kysymys, olivat tunturi ja pimeys jo peittäneet
valkoiset oliot suojiinsa.

Pimeässä hajaantui kuitenkin joukko, ja kun vääpeli seuraavana
päivänä saapui Salmijärvelle, oli hänellä mukanaan vain kolme miestä.
Yksitellen heitä sitten päivän mittaan saapui, mutta vielä illalla
puuttui jokunen, ja heidän kohtalostaan olimme huolissamme.

Vaikka olimmekin väsyneitä, niin ketään ei tuntunut erikoisemmin
nukuttavan. Yö oli kulunut jo pitkälle, mutta puhetta yhä riitti.
— Paitsi Jojo Koivisto. Hän oli tavallisesti ensimmäisenä, kun
juttupäälle ruvettiin, mutta nyt hän ei ollut entisellään. Hän
nukkui uunin vieressä lattialla perin levottomana, ei noussut
repäisevimmistäkään kokkapuheista, käänteli vain kyljeltä toiselle
ja puhui unissaan merkillisiä lauseita. Kaikki sitä ihmettelivät, ja
vasta jäljestäpäin tulimme ajatelleeksi, olisiko aavistus ehkä sanonut
hänelle, että jo muutaman päivän päästä hänen elämänsä juoksu päättyy
samaisen talon pihamaalle.




X.

TILANNETTA SELVITELLÄÄN.


Pääasiallisesti oli miehet saatu jo kerätyksi Salmijärvelle, eikä
puuttunut enää kuin muutamia Yläluostarin kenttävartion sotilaita. Yön
mittaan hekin yksitellen saapuivat, ja poissa olivat vain ne kaksi
ensimmäisen parivartion miestä, jotka olivat livistäneet bolsujen
puolelle, sitten seuraava kolmimiehinen partio, josta kuitenkin kahden
tiedettiin joutuneen Norjan puolelle — ja he olivat siellä nyt turvassa
vaikkakin interneerattuina, — mutta kolmas oli poissa. Ja sitten
puuttui vielä vääpeli Teiran johtamasta kenttävartiosta yksi, nimittäin
sotilas Taivalkoski.

Näitä kahta yksinäistä miestä odotettiin ja aamusella lähetettiin
partioita tuntureille heitä huhuilemaan.

Ensimmäisillä päivännousun tunneilla ilmoittikin pihavahti, että
yksisuksinen sotilas lähestyy yli järven. Kohta mies tunnettiin
yhdeksi siitä kolmen miehen partiosta, jonka bolsut olivat yllättäneet
Moskovan tiellä. Häneltä oli suksi katkennut tunturissa, ja toisella
suksellaan oli hän rämpinyt kaksi vuorokautta vyötäisiin upottavassa
lumessa, kunnes vihdoin osui Salmijärvelle. Onneksi miehille riuhtoi
vinha lounaistuuli tunturin pintaa, ja kun kenelläkään ei ollut karttaa
enempää kuin kompassiakaan, oli heille annettu määräys hiihtää suoraan
tuulta vastaan; silloin he ainakin tulevat Salmijärvelle, joka oli
suoraan tuulen suunnassa, tai sitten johonkin muuhun paikkaan Paatsjoen
varteen ja löytävät sitä pitkin Suomeen.

Näitä osviittoja noudattaen oli tämäkin mies osunut oikeaan, mutta
matka oli vienyt mieheltä voimat. Edellisenä päivänä oli hän syönyt
viimeiset eväänsä, nukkunut yönsä lumeen kaivamassaan kuopassa ja
nälkäisenä taivaltanut edelleen. Sitäpaitsi saattoi tällainen elämys
olla nuoren miehen hermoille liiaksi rasittavaa, sillä kun hän oli
saanut ruokaa sekä lääkärin määräämän kahvikupillisen rommia, laskeutui
hän levolle, mutta silloin alkoi mielikuvitus myös rikeerata.

Hänen vuoteeltaan alkoi kohta kuulua mörinää; ensiksi tuli epäselviä,
yksinäisiä sanoja ja mölähdyksiä, mutta pian muodostui sanoista
lauseita. Ääntä oli kuitenkin kamala kuunnella, se oli milloin
uhkaavaa, milloin valittavaa, toisinaan hän manaili kauheasti,
toisinaan puhkesi taas valtaviin nyyhkytyksiin. Sotilaskielestä
valituin sanoin hän haukkui bolsut pahanpäiväisiksi, toivotti heidät
vuoroon tulisen kuumaan, vuoroon taas perin kylmään paikkaan, joka
viimemainittu kuulemma odottaa kaikkia bolsuja kuoleman jälkeen. "Ette
minua ainakaan sinne saa, senkin s—t", karjaisi hän taas, mutta sitten
muisti kotinsakin ja ratkesi nyyhkimään.

Toiset saman kämpän sotilaat tulivat ilmoittamaan meille, että nyt se
mies on tullut hulluksi ja pyysivät kiiruusti avuksi. Menimmekin sinne
hetkeksi kuuntelemaan hänen puheitaan, mutta heti huomasimme, mistä oli
kysymys, emmekä huolineet miestä herättää. Nämä tunteenpurkaukset eivät
häntä itseään häirinneet ollenkaan, sillä hänen ratki väsynyt ruumiinsa
sai nyt levätä, ja suu toisti vain sen, mitä hän oli yksinäisellä
matkallaan miettinyt ja varastoinut jonnekin aivojensa lokeroon, josta
se nyt pursui esille kuin fonografista. — Levättyään muutamia tunteja
oli mies taas entisessä kunnossaan. Hän oli muuten pohjalaisia, ja
niiltä ei niin hevin järki pehmene.

Yksi mies vielä puuttui, sotilas Taivalkoski, mutta hänkin löytyi.
Koska hänen lähin esimiehensä, kenttävartioston päällikkö vääpeli Teira
oli hyvin huolissaan miehen kohtalosta, saattaa hän paremmin kuin
minä kuvata Taivalkosken vaiheet, ja luvallaan lainaankin tähän hänen
itsensä, nykyisen luutnantti Teiran kirjoittaman kertomuksen siitä:

"Seuraavana päivänä palaa Salmijärveltä aamulla lähetetty partio
Kuotsjärven jäällä ihmeen hitaasti. Jo näkyy, että partio vetää jotakin
perässään. — Uteliaisuus kasvaa, onkohan partio ollut taistelussa, onko
kaatunut tai haavoittunut se joku, jota perässä vedetään. Ei, partion
vahvuus oli 4, ja 4 siellä hiihtää. Jo saapuu partio kylän laitaan,
jo selviää asia, se vedettävä on sotamies Taivalkoski, hengissä,
mutta tajuton. Partio oli hänet löytänyt n. 8 km päässä tunturilla
makaamassa. Silloin ei hänellä ollut kuin yksi suksi, mutta kivääri
oli uskollisesti mukana. Lääkärin lausunnosta ilmeni, että Taivalkoski
oli lumisokea, nälkiintynyt ja liikarasittunut. Enimmäkseen hän makasi
hiljaa, puhumatta mitään. Joskus kuitenkin mumisi enemmän niinkuin
itsekseen, 'olenko minä suomalainen, suomalainen viimeiseen asti?'

"_Ylpeys suomalaisuudestaan ja paha, vanha suomalainen sisu_, ne ne
olivat Taivalkoskea pitkin taivalta kannustaneet, kun hän yksin,
sokeana, kadotettuaan toisen suksensa, samoili tunturien yli
vastatuuleen — aina vain vastatuuleen —, koska hänelle oli sanottu,
että siellä on Paatsjoki ja Paatsjokivarrella suomalaisia, ystäviä,
sotatovereita.

"Parannuttuaan kertoi Taivalkoski, että hän läpimurron jälkeen oli
huomannut olevansa yksin ja oli silloin pitkin yötä hiljalleen
hiihtänyt ohjeitten mukaan vastatuuleen. Päivän valjettua näyttivät
tunturit elottomilta, missään ei näkynyt elävää olentoa. Hän oli
syönyt viimeiset eväänsä, jatkanut taasen matkaa, oli iltapäivällä
joutunut tappelunnujakkaan vihollisen 3-miehisen partion kanssa. Siitä
selvittyään oli hän jatkanut matkantekoa ihmetellen, minkä takia silmiä
niin kirvelee ja näkö heikkenee. Lopuksi tuli täysi pimeys. Jollakin
rinteellä pääsi toinen suksi irtaantumaan ja T. ei sitä löytänyt,
jatkoipa yhdellä suksella, uupui, lepäsi, jatkoi taas, nälkäisenä,
sairaana. Monta kertaa oli tullut mieleen ajatus ampua itsensä, mutta
se karkoitettiin, haukattiin 'sähköä Wilsonin siasta', ja jatkettiin
matkan tekoa. Sisukkuuden palkkana tuli pelastus ja — kunniamerkki,
Suomen Valkoisen Ruusun II luokan mitalli sota-ansioista. Palvelusajan
loputtua häipyi Taivalkoski takaisin Pudasjärven sydänmaille,
tyytyväisenä ja tietoisena siitä, että oli velvollisuutensa täyttänyt.
Kunnia suomalaiselle sisulle!"

Ylä-luostarin k.v. ei ollutkaan kärsinyt niin raskaita tappioita kuin
alussa luultiin. Kolme miestä oli pimeässä läpimurron jälkeen hiihtänyt
harhaan, ylittänyt Norjan rajan ja joutunut siellä pidätetyksi.
Rauhanteon jälkeen palasivat he sieltä terveinä takaisin Suomeen, mutta
neljä nuorta soturia jäi teille tietämättömille Petsamon tuntureille
joko vihollisen tai pakkasen tappamina. Sodassa aina joku kuoleekin,
kohtalo valitsee ja valitsee usein parhaimmat.

Retkikunta majaili nyt Salmijärvellä, mutta se ei ollut mikään
strategisesti turvattu paikka näin pienelle joukolle, sillä paitsi
meritse sekä Yläluostarin kautta tulevia vihollisia oli mahdollista,
että bolsut lähettäisivät vielä kolmannenkin joukon maitse
suoraan Pitkäjärvelle katkaisemaan retkikunnalta paluutien. Näin
todellisuudessa olikin asia, vaikka siitä ei silloin vielä oltu varmoja.

Majuri Wallenius sähkötti Helsinkiin, ilmoitti joukkojen saapuneen
Salmijärvelle, selitti tilanteen ja pyysi ohjeita, sillä hänellä ei
ollut oikeutta siirrellä joukkoja ilman hallituksen suostumusta.
Sähkösanoma saapuikin sotaministeriltä, ja siinä lyhyesti vain
määrättiin, että joukkojen oli jäätävä Salmijärvelle. — Tämä oli
näettekös sitä uudempaa sotataktiikkaa, että komppanian vahvuisen,
nälkiintyneen ja kehnosti aseistetun joukon sotaliikkeitä komennetaan
tuhannen kilometrin päästä virkatuolilta Helsingissä. Komensihan
Hindenburgkin Tannenbergin taistelua junavaunusta, vaikkei vielä ollut
ehtinyt edes tappelupaikalle.

Salmijärvelle siis jäätiin, joskaan ei toimettomina, sillä täytyihän
alueen hallinto järjestää tolkulleen. Siinä aamupuhteella konsuli
kaivoi esille valtakirjansa, jolla, kuten tiedämme, ulkoministeri
valtuutti hänet toimimaan Petsamon korkeimpana hallintoviranomaisena,
apunaan päätösvaltaisena jäsenenä majuri Wallenius ja kirkkoherra
Järventaus vielä lisäksi neuvottelevana jäsenenä.

Majuri sanoi, ettei hän harrasta mitään neuvostoja tai komiteoja, vaan
koska hänet on pantu niin retken kuin Petsamon asioiden poliittiseksi
johtajaksi, niin hän tekee sen, niin kauan kuin retkikunnan joukkoja on
Petsamon alueella. Nyt on retkikunta määrätty jäämään Salmijärvelle,
mutta sen sielläolo tulee lyhyeksi, sillä sekä muonasta että
patruunoista oli puute. Kun sielläolo käy ylivoimaiseksi, niin hän
koettaa pelastaa mikäli mahdollista retkikunnan perikadosta, sillä
huhuiltiin bolševikkien yrittävän saartoliikettä kauempaa etelästä. —
Otaksuma, joka myöhemmin näyttäytyi paikkansa pitäväksi, vaikkakaan
saartojoukko ei ajoissa kerinnyt perille katkaisemaan retkikunnan
paluuta. — Mutta, lisäsi majuri, kun hän on poissa Petsamon alueelta,
sitten voi konsuli ruveta hallitsemaan sitä mielin määrin.

Kun verrattiin näitä kahta valtakirjaa toisiinsa, niin kävikin
selville, että ne kumpikin antoivat omistajilleen yhtä suuret
valtuudet. Konsulin valtakirjassa oli majuri pantu vain apulaiseksi, ja
majurin paperien mukaan tuli konsulin taas toimia hänen apulaisenaan
yksinomaan konsulina. Eri ministerit eivät siis olleet tienneet,
minkälaisia valtakirjoja kukin jakeli. Kun vielä muistamme kolmannen
ministeriön määränneen Järventauksen toimimaan Petsamon "valtion
asiamiehenä", niin täytyy sanoa, että "valtion asiamiehet" Helsingissä
olivat jonkin verran sekaisin.

Konsulilla oli nyt mukanaan myös kirkkoherra Järventauksen valtakirja,
ja siinä oli käsitteitä oikoiltu siten kuin Järventaus oli virkaansa
luonnossa sovelluttanutkin.

Kun nyt Petsamo oli melkein jo menetetty ja majuri lupasi hoidella
nämä loppuasiat, arveli konsuli, ettei hänen läsnäoloaan siellä
enää kaivata, ja hän päätti palata takaisin Norjaan. Minä seuraisin
tietysti kuuliaisena sihteerinä mukana, ja se olikin minulle mieleen,
sillä rauhaa rakastavaisena miehenä koetan aina välttää ilmitappelua,
joka kaikesta päättäen oli nyt tulossa. Viimeiset tiedot nimittäin
ilmoittivat, että bolsut ovat jo Töllevissä, ja silloin me konsulin
kanssa kiiruhdimme lähtöämme puolueettomalle alueelle.

Aamusella oli Salmijärvelle tullut Norjan puolelta norjalainen tohtori
Heimbeck, joka lääkärinä otti osaa myös maamme vapaussotaan. Hän
kierteli paraikaa Finmarkenissa tarkastamassa sikäläisiä sairaaloita,
oli saapunut vastarannalle ja kuultuaan meikäläisten joukkojen
oleskelevan järven toisella puolen poikkesi tervehtimään.

Hänen kanssaan päätimme — konsuli ja minä — matkata Kirkkoniemeen,
josta seuraavana aamuna pääsisimme "hurtigruutella" Vuoreijaan.
Puolissa päivin nousimmekin suksille — paitsi konsuli huonon vointinsa
takia pulkkaan — ja kapea järvitaival katkesi nopeasti. Päästyämme
Norjan puolelle näytti tohtori Heimbeck meille maailman pohjoisimman
kuusen. Se kasvoi norjalaisella rantatöyräällä, oli tuuhea ja
tuppurainen ja arviolta kolmen metrin korkuinen.

Norjalainen rajavartiostoluutnantti otti meidät perin ystävällisesti
vastaan — meillähän oli ministeriaalipassit. Hän kutsui asuntoonsa,
tarjosi kahvia ja appelsiineja sekä lähetti sotamiehen hommaamaan
meille hevosia matkaamme varten. Norjan puolella niitä olikin paremmin
saatavissa kuin järven toisella rannalla, eikä kestä nyt pitkään, kun
jo istuimme resloissa, hurautimme metsäiselle tielle ja jäähyväisiksi
huiskautimme kättä norjalaisen isäntämme punamaaliselle asunnolle,
jonka katolla hulmahteli kolmivärinen ristilippu.




XI.

SALMIJÄRVEN TAISTELU.


Kello kahden ajoissa yöllä vasten huhtikuun ensimmäistä päivää
1920 nousi valoraketti taivaalle Salmijärven toisella puolen. Se
ilmoitti, että siellä olevat partiot olivat joutuneet kosketuksiin
bolševikkijoukkojen kanssa, ja silloin hälytettiin myös retkikunnan
miehet jalkeille.

Pian alkoi paukkua, partiot vetäytyivät Portin ja Paanasen pihatoille,
jossa retkikunnan asemapaikat olivat — sotaministerin määräyksestä.
Ensimmäisen hyökkäyksensä tekivät bolševikit etelästä päin metsästä
koulua vastaan, jossa luutnantti Koiviston miehet majailivat. Miehillä
oli huononpuoleinen suoja, mutta he pysyivät asemissaan, ja pian alkoi
vastapuolelta kuulua ulinaa ja senjälkeen:

"Älkää ampuko, lähettäkää neuvottelija."

Huudeltiin vastaan ja sovittiin niin, että kummaltakin puolen lähtee
yksi neuvottelija, he kohtaavat toisensa jäällä, ja sillä aikaa ei
kumpikaan puoli etene askeltakaan, vaan pysyy juuri silloisissa
asemissaan.

Luutnantti Koivisto katsoi itsensä etuoikeutetuksi neuvottelijaksi,
määräsi sijaisekseen vääpeli Teiran ja lähti kävelemään jäälle.
Vastapuolelta lähti Koivistoa kohti eräs mies, sama muuten, joka
Muurmannilla oli ollut bolševikkien neuvoston toisena suomalaisena
edustajana eli jäsenenä.

Neuvottelijat lähestyivät toisiaan, ja suomalaiset pysyivät
asemissaan sopimuksen mukaan, mutta pimeästä huolimatta huomattiin,
että bolševikkien ketju eteni sitä mukaa kuin heidän lähettinsäkin.
Useampaan kertaan heille huudettiin, että elleivät pysy asemissaan,
annetaan tulta, mutta yhä lähemmäs he tuppautuivat.

Neuvottelijat pääsivät jo parinkymmenen metrin päähän toisistaan.
Silloin äkkiä heittäytyi bolševikkien lähetti lumeen pitkälleen ja
huusi taakseen:

"Annetaan niille täysi normi!"

Tämä oli merkki tulenavaukseen, ja samalla alkoi myös tulla kuulaa
kaikista luikuista. Pimeän turvin pääsi Koivisto takaisin tulisuojaan,
ja nyt annettiin toisellakin puolen "täysi normi".

Tämän "normi"-sanan selitykseksi mainittakoon, että se tarkoitti
bolševikkisotilaan päiväannosta, korkeinta mahdollista ruokamäärää;
sana oli tuttu kaikille bolsuille, ja tässä tapauksessa se tehosi
paremmin kuin mikään komennus.

Se oli katala teko bolševikkien puolelta, sillä tällä välin he olivat
saavuttaneet melkoista edullisemmat asemat. — Ja tarpeetontahan oli
ollenkaan ryhtyä noiden kunniattomien roistojen kanssa neuvotteluihin,
tiesihän sen jo edeltäkäsin, että he pettäisivät kuitenkin.

Nyt alkoi ryssiä tulla kolonnassa myös idästäpäin järven yli, ja
samoihin aikoihin vetäytyi luutnantti Tuisku pienen joukkonsa kanssa
salmen yli pohjoisesta käsin. Hän oli Kuvernöörinkoskella kahakoinut
laivoista maihinlaskettuja joukkoja vastaan, joiden lukumäärä lähenteli
kolmeasataa, ja sitten Salmijärvelle saakka hidastuttanut heidän
kulkuaan. Mutta nyt hekin ottivat asemat salmen takana ja alkoivat
kiivaan tulen.

Bolševikeilla oli tietämän mukaan yhdeksän konekivääriä, ja ainakin
viisi niistä oli yhtä aikaa eri suunnilla toiminnassa. Retkikunnan
miehistä olivat myös useimmat ensi kertaa tulilinjassa, ja tällainen
mahdoton pauke teki heidät hiukan hermostuneiksi. Mutta majuri
Wallenius hiihteli kaiken aikaa rauhallisena pitkin ketjua ja neuvoi,
että "painakaa pojat päätä vain törmän taakse ja ampukaa vasta sitten,
kun tiedätte osaavanne, sillä paukkuja on säästettävä."

Taistelua kesti taas tuokion, sitten Koivisto sai kuulan. Hän kaatui
sanoen: "Nyt tuli loppu." Teira kiiruhti hänen luokseen ja kysyi, mihin
paikkaan osui. Kylkeen oli käynyt, ja Teira arveli, ettei se voinut
olla vaarallinen haava.

Mutta Koivisto näytti toista kylkeään, josta kuula oli tullut ulos
läpäistyään keuhkot, ja sanoi, että se tuli sivultapäin. Mutta mistä?
Heti tulikin selvitys asiaan, sillä Portin talon läävänluukusta, vajaan
30 metrin päästä, ammuttiin kaksi kertaa Teiraa kohti kuitenkaan
osaamatta; vain toinen kuulista riipasi takkia.

Mitään ei läävästä etsittäessä löytynyt, mutta jäljestäpäin kävi
selville, että sala-ampuja oli ollut Sieppi-niminen mies, joka pimeän
turvin ja nähtävästi Portin emännän avustuksella pääsi livahtamaan
käsistä.

Siihen aikaan oli jo myönnetty mitä moninaisimpia amnestioja, ja
niitä myöntää valtiovalta yhä edelleenkin kaikille poliittisesti
epäluotettaville henkilöille, jotta ei nahinat vain pääsisi loppumaan.
Mutta silloin Portin pihalla vannoivat pojat, ettei sellaista amnestiaa
tulekaan, joka vapauttaisi Siepin kohtalostaan. Sieppi on ollut
karkuteillä siitä lähtien, ja asiasta on jo kulunut kymmenen vuotta,
mutta tiedän varmasti, että missä tahansa joku Portin pihalla silloin
seisoneista miehistä Siepin tapaa, niin sillä hetkellä loppuu myös
Siepin maallinen vaellus.

Teira kiirehti sanitäärejä avuksi, ja he aikoivat ryhtyä sitomaan
Koivistoa, mutta hän ajoi heidät pois ja sanoi, että onhan täällä
haavoittuneitakin, mitä te ruumiita sitelette. Silloin saapui
myös kelkka paikalle, Koivisto nostettiin siihen ja lähdettiin
kuljettamaan törmän taakse tulisuojaan. Kuula oli nähtävästi hipaissut
selkärankaakin, sillä matkalla Koivisto sai kouristuskohtauksen, ja
toinen jalka vetäytyi koukkuun. Koivisto käski poikien pysähtyä ja
sanoi:

"Vetäkää jalka suoraksi, muuten en mahdu ruumisarkkuun."

Pojat tekivät kuten oli käsketty, ja taas jatkettiin matkaa, mutta
vielä toisenkin kerran saivat he tehdä saman työn.

Saavuttiin sidontapaikalle Salmijärven majataloon — puolen kilometriä
taistelupaikalta — jossa Koivisto valitti kovaa huimausta. Koska
verenvuoto oli sisäinen ja kovin voimakas, ei sitomistoimista olisi
ollut mitään hyötyä. Tuskia lievitettiin rauhoittavilla lääkkeillä,
ja muutaman minuutin kuluttua tuli määräys majatalon tyhjentämisestä.
Rekeen nostettuna ja reen liikkeelle heilahtaessa kutsui Koivisto
vielä lääkäriään, jolle ilmoitti viimeisen matkansa alkavan. Kädestä
puristaen lääkäri hyvästeli asetoveriaan, ja jonkin matkaa ajettua veti
Koivisto viimeisen henkäyksensä lähellä Portin talon rantaa.

Perääntyminen oli siis jo käynnissä. Jalkaväeltä alkoivat patruunat
loppua, ja silloin miehet tulivat hermostuneiksi. Vaikka yleinen ja
ehdoton sääntö määrää — tai tietääkseni määräsi ainakin senaikaisten
ohjesääntöjen mukaan —, että jalkaväen täytyy hätätilassa luovuttaa
ammusvarastonsa konekivääreille, niin tehtiin nyt päinvastoin. Sillä
tämä sääntö koskee ainoastaan tulenkestäviä miehiä, jotka pysyvät
asemissaan, vaikka heillä ei olisi muuta asetta kuin tekohampaat. Nämä
olivat ensi kertaa tulessa, heille tuli suuri turvattomuudentunne
patruunoiden puutteessa, ja niitä lähetettiin konekiväärinauhoista
miehestä mieheen.

Tuliylivoima bolševikkien puolella oli kuitenkin liian suuri, he
ampuivat kolmelta eri taholta, jotapaitsi oli pelättävissä, että he
yrittäisivät saartoliikettä etelästä käsin. Senvuoksi majuri Wallenius
mieshukan välttämiseksi päätti vetää joukot pois niin kauan kuin
oli vielä tilaisuutta, sillä ammusvarasto saattoi kestää ainoastaan
muutamia minuutteja. Hän hiihteli taas pitkin tulilinjaa ja antoi
perääntymismääräyksen. Taistelua oli silloin kestänyt kuutisen tuntia,
ja kello oli tasan yhdeksän aamulla.

Pienissä ryhmin peräännyttiin yli aukean kummun ja jään, mutta
vaikka bolševikit kohdistivat kiivaimman tulensa jäällä liikehtiviin
miehiin, ei heitä sinne kaatunut kuin kaksi tai kolme, ja luutnantti
Tuisku haavoittui olkapäähän. Tohtori ja sanitäärit kulkivat jäällä
keräilemässä haavoittuneita. Pahimmin haavoittuneet lähetettiin
Norjaan, ne jotka kykenivät, saivat seurata mukana. Eräs päähän ammuttu
ei millään ehdolla tahtonut mennä Norjaan, vaan seurasi urheasti
mukana. Majatalosta lähdettäessä etsi tohtori erästä kovassa kuumeessa
houraillutta miestä, mutta häntä ei löytynyt mistään; kuullessaan
kiväärin paukkeen oli hän tempaissut kiväärinsä, rientänyt rintamalle,
ja kuume hävisi jäljettömiin.

Jäällä sattui monta hauskaa sivukohtausta. Kirkkoherra Arvi Järventaus,
joka taistelun aikana oli istuskellut mättäällä järvenrannalla
meikäläisen linjan takana, tupakoiden ja kuunnellen, kuinka polsujen
luodit surrasivat yli, oli raskas kantamus selässään lähtenyt
pahaisilla suksilla yrittämään yli toisten perässä, jotka jo
painoivat hyvän matkaa edellä. Porevedessä ei käynyt hiihtäminen,
jonka vuoksi kirkkoherra rupesi kiskomaan sivakoita jaloistaan. Ne
oli lujaan köytetty takaremmeillä ja nuoranpätkillä, ja ennenkuin
asianomainen sai ne irtaantumaan, oli hän jäänyt kauas jälkeen.
Bolševikit olivat kiskaisseet pari konekivääriä rantaan, ja nyt alkoi
sellainen luotisade, ettei kirkkoherra ollut nähnyt unissaankaan.
Pohjaamattomilla pieksuilla juosta hölkytellen hän koetti painaa
alta pois, mutta konekiväärien synnyttämä ilmanpaine oli niin kova,
että pää tutisi vain kuin vanhalla äijällä. Jos mihin paikkaan
hyvänsä katsoi, savusi vesi vain ympärillä, kun konekiväärien suihkut
pyyhkivät poreveden pintaa. "Tuossa on varma kuolema", ajatteli hän,
mutta hölkytteli vain eteenpäin. Taaksepäinkään ei ollut menemistä.
Kesken kaiken hän lankesi selälleen ja kuuli muutaman sotamiehen
huutavan: "Pastori kaatui!" Mutta pastori ei ollut kaatunut siinä
mielessä kuin sotamies tarkoitti. Hän oli luiskahtanut vain selälleen.
Ehtoollissalkku oli auennut ja hopeinen kalkki kierähtänyt jäälle. Se
oli ystävien lahja, eikä kirkkoherra aikonut sitä jättää. Sitäpaitsi
hän arveli, että sotilaspapillakin pitää olla varusteet päällään,
vaikkapa kaatuisikin. Ja niin hän lähti konttaamaan kalkin perässä
mitä ankarimmassa kuulasateessa. Joka puolelta... käsivarsien alitse
ja ylitse vinkui luoteja, mutta yksikään ei sattunut. Kirkkoherra sai
ehtoolliskalkin paikoilleen ja jatkoi marssiaan. Mutta nyt rupesivat
voimat loppumaan eikä vihollisen konekivääri yhtään hellittänyt.
Kirkkoherra oli vanua, että hän jää, ja hän jätti jo hengessään
hyvästit kaikille omaisilleen. Juoksi siitä sattumalta ohitse jonkin
matkan päästä vääpeli Teira. Tälle huusi nyt Järventaus:

"Teira, vie terveisiä Sodankylän pappilaan... minä näyn jäävän."

Vääpeli huomasi papin ja lähti tätä auttamaan.

"Mutta... entäs jos minäkin jään — kukas ne terveiset sitten vie?"

Järventaus naurahti — niinpä niin —ja sitten talsivat molemmat
käsikynkkää luotien laulaessa ympärillä.

"Eivät ne osaa", tuumi Teira ja pyörähti ympäri. "P—ru kun olisivat
meidän miehet noiden rukkien takana!"

Ja sitten jatkettiin matkaa yhdessä, kunnes saavuttiin järven
keskipaikoille. Siitä käännyttiin vasemmalle ja lähdettiin painamaan
järven yläpäätä kohti, mihin suuntaan perääntyvät meikäläiset miehissä
ponnistivat. Bolševikit olivat lakkauttaneet ammuntansa ja olivat
parast'aikaa ryöstämässä rantaan kaatunutta suomalaista sotamiestä...

Jäällä oli toisin paikoin puoleen sääreen vettä, ja hajanaiset ryhmät
alkoivat nyt etsiä toisiaan. Vääpeli Teira huomasi eteläisellä rannalla
parikymmentä miestä riisumassa jäällä aseitaan norjalaiselle. Hän
kiiruhti sinne kirkkoherra Järventauksen kanssa, ja pian alkoi ankara
riita rajasta. Norjalainen kersantti ei ollut varma sen paikasta
ja tiedusteli upseeria. Teira sanoi sellainen olevansa, ilmoitti
rajan kulkevan rantapensaiden takana, komensi miehet kivääreille
sekä seuraamaan mukanaan. Pitkin rajan vartta seisoi harvakseen
norjalaisia rajavartiosotilaita pienet kolmiväriliput kädessään, mutta
he piilottelivat rantapensaikkojen takana, eivät tarvinneet tulla
näkyville eivätkä kysyttäessä tienneet, missä raja kulki. Siinä saattoi
yksi ja toinenkin poiketa Norjan puolella matkatessaan etelää kohti, ja
niinpä norjalaiset interneerasivat kolmattakymmentä miestä, riisuivat
heiltä aseet ja veivät Kirkkoniemeen, josta miehet pääsivät palaamaan
kotiin vasta Tarton rauhansopimuksen jälkeen.

Salmijärvi oli siis menetetty ja samalla koko Petsamo, ja Suomen
auktoriteetti oli kärsinyt vakavan tappion. Toisin olisivat asiat
olleet, jos hallitus olisi myöntänyt moneen kertaan pyydetyt
lisävoimat. Nyt olisi bolševikkien hyökkäys voitu torjua, ja heille
olisi tullut kiireellinen matka takaisin Muurmannille, sillä heillä
ei ollut mitään jälkikuljetusta, joten patruunoista ja eväistä olisi
piankin tullut puute. Sitäpaitsi näin pienen joukon oleskeleminen
Petsamossa oli tehnyt asukkaat hermostuneiksi ja epävarmoiksi, sillä he
tiesivät, ettei se voisi puolustautua moninkertaista bolševikkijoukkoa
vastaan. Jos Petsamo sillä kertaa olisi jäänyt Suomelle, olisivat myös
rauhanehdot Tartossa tulleet hiukan toisenlaisiksi, kuin miksi ryssä ne
saneli.

Joukot saapuivat Pitkäjärvelle, yöpyivät siellä ja jatkoivat aamulla
taas matkaa. Penttilä, josta jo aikaisemmin on kerrottu, ilmoitti
silloin, että hän kyllä jäisi yksinään sinne pitempäänkin majailemaan
ja suojelemaan joukon perääntymistä. Sitä ei kuitenkaan sallittu,
vaan määrättiin hänelle kersantti ja sotamies henkivartijoiksi. —
Penttilä oli kertoman mukaan Salmijärvellä lainannut joltakin kiväärin
ja seisoaltaan paukutellut sillä ryssän toisensa perästä, jota pojat
olivat ihmetelleet.

Hän seurasi siis saattajineen jälkivarmistuksena päämääränä seuraava
majapaikka Höyhenjärvi. Pääjoukko saapui sinne nopeammin, mutta
sai kovin kauan odotella, ennenkuin tämä jälkivarmistus saapui.
Viipymisensä syyksi kertoivat he, että lähestyessään erästä joukkojen
käyttämää majailupaikkaa he kuulivat sieltä ankaraa kiväärinpauketta.
He etenivät kolmimiehisessä ketjussa varovasti, mutta eivät huomanneet
muuta, kuin että paukkina yhä jatkui. Lopulta he valtasivat
majailupaikan ja perille päästyään totesivat, että nuotion ääreen oli
unohtunut konekiväärin panosvyö, joka oli kuumentunut, syttynyt ja
aloittanut itsekseen sodan.

Muonakolonna oli Höyhenjärvellä vastassa, joten ruokaa oli taas
riittävästi. Majapaikat tulivat kuitenkin liian ahtaiksi, joten
jokainen koetti kiiruhtaa matkaa laveammille asumasijoille, ja
varsinkin hevosmiehet olivat hyvin hätäisiä. Mutta kulku oli hankalaa,
sillä hevoset putoilivat pettävään suojäähän milloin istualleen,
milloin korviaan myöten.

Rajalle kuitenkin tultiin, sitten oltiin taas vanhan Suomen maaperällä,
ja Petsamon toisen retkikunnan tarina oli lopussa.

<tb>

Siitä puhuttiin kyllä jäljestäpäin paljonkin, kiitettiin ja laitettiin,
mutta eivät kuolleetkaan saaneet olla rauhassa. Niinpä ei luutnantti
Koivistokaan. Tultuaan Petsamosta Salmijärvelle asusti hän ennen
taistelua Portin talossa ja nautiskeli siellä, mitä talo tarjota
saattoi. Saihan hän tietysti ruoka-annoksensa joukko-osastosta, mutta
välipalaksi tuli joskus nautituksi muutakin, aivan kuten sotilas
tekee kanttiinissa, ja niinpä Koivistokin tilaili yhtä ja toista
Portin emännältä tavallisen sotilasruokansa lisäksi. — Ohimennen
muistettakoon, että Portin emännän kaksi poikaa palveli bolševikkien
joukoissa Muurmannilla, ja toinen heistä oli sylkenyt Koivistoa
kasvoille silloin, kun hän bolševikkien pyynnöstä oli Muurmannilla
neuvottelijana.

Salmijärven tappelu alkoi yöllisellä hälytyksellä, eikä Koivisto
kerinnyt silloin maksamaan laskuaan taloon. Eikä hän saanut siihen
myöhemminkään tilaisuutta, koska oli jo vainaja, mutta Portin emäntä
ei unohtanut tätä velkaa. Vielä seuraavana vuonna, suomalaisten
joukkojen uudelleen samotessa Petsamoon, muisti hän kertoa kaikille
ohikulkijoille, kuinka suomalainen upseeri Koivisto oli hyvästiä
heittämättä poistunut talosta ja jättänyt laskunsa maksamatta.

Vääpeli Teira oli niihin aikoihin Virtaniemessä, ja hänenkin
korviinsa ulottuivat nämä kertomukset. Hän teki varta vasten matkan
Salmijärvelle, meni Portin taloon ja kysyi emännältä, että paljonko se
Koiviston lasku nyt sitten tekee, hän maksaisi sen.

No olihan sitä laskua, — oli litra maitoa ja kahdeksan kuppia kahvia,
yhteensä 5 markkaa 50 penniä. Teira maksoi ja kysyi sitten, jotta joko
nyt suu pysyy kiinni tästä asiasta, johon emäntä imelästi hymyillen
vastasi, että "kyllä asia hänen puoleltaan saa nyt painua".

Mutta sitten Teira huomautti, että Koivistolta tappeluun lähtiessään
oli jäänyt huoneeseen ruotsalainen puoliturkki ja säpikkäät; hän olisi
ottanut ne nyt mukaansa lähettääkseen Koiviston omaisille.

Mutta siitä asiasta ei emäntä taas tiennyt mitään. "Ei, kyllä Koivisto
varmasti on vienyt tavaransa mennessään, tappelun jälkeen täällä ei
ole näkynyt mitään Koivistolle kuuluvaa; on hävytöntä, että tuollaisia
kyselläänkään", selitteli emäntä.

— Hän on nykyisin Suomen kansalainen ja nauttii niinsanottua
kansalaisluottamusta...




XII.

KONSULI JA SIHTEERI NOUSEVAT KUOLLEISTA.


Kapeita järvenselkiä ajella lönkyttelimme kohti Kirkkoniemeä, tohtori
Heinibeck ja niinä ensimmäisessä ja konsuli yksinään jälkimmäisessä
reessä. Minun paikkani olisi kyllä asianmukaisesti kuulunut konsulille,
mutta hän ei suostunut mitenkään puhumaan norjankieltä, vaikka siihen
kyllä kykeni, ja siksi määräsi hän minut ajamaan ja seurustelemaan
tohtorin kanssa. Muutenkin, milloin vain sattui tilaisuus lykätä
puhuminen toisen niskoille, hän teki sen ja asetti kanssaveljensä —
tai tässä tapauksessa sihteerinsä — suupaltiksi. Kerrankin Narvikissa
jouduimme tahtomattamme hotellissa naisseuraan, ja kun nämä norjalaiset
tytöt ovat luonteeltaan verraten vilkkaita ja puheliaita, halusivat he
keskustella kauniista ilmasta, musiikista, hiihdosta ja purjehduksesta
sekä myös tiedustella jotakin meidän elämästämme. Mutta silloin konsuli
viittasi minut viereiseen huoneeseen ja antoi siellä määräyksensä.
Joten, kun taas palasimme neitojen luo, minä ilmoitin heille, että
"tämä konsuli on syntyjään mykkä eikä siis voi ottaa osaa keskusteluun,
mutta hän kyllä ymmärtää mitä puhutte — ja jos niikseen tulee, tekee
myös, mitä pyydätte." Ja mykkänä hän pysyikin sitten kaiken iltaa aina
erohetkeen saakka, jolloin hän ei malttanut olla kiittämättä hauskasta
seurasta.

Mutta nyt minä istuin tohtorin kanssa reessä. Päivä oli apeanpuoleinen
ja tyyni, kulkunen kilkatti niin mukavasti, jotta huonosti nukutun yön
jälkeen pakkasi lyömään silmiä hippaan, mutta tohtori oli puhelias mies
ja karkoitti jutuillaan unet.

Hän kertoi kiertäneensä valtion määräyksestä kautta koko Finmarkenin
tarkastelemassa ja tutkimassa sikäläisiä tuberkuloottisia oloja ja
sairaaloita. Tämä kiusallinen ja hivuttavasti tappava tuperkkeli
kuulemina riehuu vallan valtoimenaan näillä hyisillä perukoilla, ja
nyt oli tarkoituksena perustaa sinne uusia keuhkotautiparantoloita.
Matkansa tuloksista ja näkemyksistään kertoili hän laajalti.

Tohtori oli innokas luonnon ystävä ja syntyneenä Etelä-Norjan
kuusimetsätuntureilla ihaili hän suuresti näitä Lapin suorarunkoisia,
vaikkakin kippuralatvaisia mäntymetsiä. Hän arveli — kuten Hallén, että
niillä voisi vielä tehdä ihmeitä.

Näin jutellen taival katkesi rattoisasti, pääsimme Kirkkoniemeen ja
parin tunnin kuluttua istuimme jo hurtigrutenin salongissa matkalla
Vuoreijaan. Konsulin kanssa asetuimme yhteiseen hyttiin viettämään
yötämme, mutta katsoimme myös, ettei kylpykään näin rekimatkan jälkeen
olisi pahaksi, varsinkin kun laivalla oli ensiluokkaiset kylpyhuoneet.

Konsulin kehoituksesta menin minä ensiksi kylpyhuoneeseen, — hän
värkkäisi sillä aikaa sähkösanomaa herra ulkoministerille ja
ilmoittaisi vaelluksemme tulokset.

Kylpyhuone oli siisti, kuten ensiluokassa tuleekin olla, ja lojuin
valkoisen vannan laimeassa vedessä nauttien diplomaattisesta
asemastani. Pyöriskeltyäni siinä aikani kuten hylje päätin pestä myös
pääni ja sakeasti saippuoinkin karkean jussintukkani.

Mutta minä en muistanut, että näissä norjalaisissa laivoissa ei
serveerata makeata vettä muuta kuin silmäin — ja myös kasvojen —
pesuvedeksi, vaan vannahuoneiden vesi on merivettä, suolaista, joka ei
sovellu tukan ja saippuan sekoitukselle. Siksipä hetken kuluttua pääni
olikin kuin kuontalo, josta ei olisi ajanut läpi heinäharavallakaan.

"Vesi on liian haaleata", päättelin mielessäni ja katselin ympärilleni
löytääkseni kuumempia kraanoja, hanoja ja venttiilejä. Niitä olikin
niskani takana useahkoja, mutta jokaisen yläpuolelle oli asetettu
laatta, joka hengenvaaran uhalla kielsi koskemasta niihin. Sitäpaitsi
oli vielä kaikkien yläpuolella sellainen yleislaatta, joka suurin
kirjaimin varmisti pienien laattojen määräyksen.

Tietysti, koska kielto oli pantu niiden koskettelemiseen, minun täytyi
ruveta niitä käsittelemään, sehän oli luonnollista. Etsin käsiini
sellaisen hanan, jossa sanottiin kuumaa ja näpeksin sitä hetken aikaa
toivoen saavani kiehutettua, oikein höyryävää vettä tukalleni. Ja
tulihan sitä, ei tosin vettä, mutta höyryä. Ensin pihisi ja puhisi
kraanassa kuin jossakin kraatterissa, ja sitten sieltä syöksähti
sellainen höyrysuihku, että lensin suoraan ammeesta peräseinälle oven
viereen, jossa tapasin jonkinlaisen hätäsähkönappulan. Sitä painelin
epätoivoissani pohjaan asti, ja heti ilmestyikin ovelle valkopukuinen
neitonen, joka kierteli hanat taas paikoilleen. Henkeni oli sillä
kertaa pelastettu, höyry hälveni, minut kiedottiin kaapuun ja monin
varoituksin vastaisuuden varalta tällaisten hanojen suhteen menin
hyttiimme, jossa en kylläkään, konsulille hiiskahtanut sanaakaan koko
selkkauksesta, — se kun mielestäni oli minun yksityisasiani. Asetuin
loikoilemaan, ja konsuli lähti kylpemään.

Lienee kuitenkin niin, että meissä suomalaisissa on synnynnäisiä
tutkijataipumuksia ynnä halu perehtyä kaikkeen, mikä muilta on
kielletty. Ja siksipä konsulikin halusi tutustua näihin laivan
kiellettyihin nappuloihin.

Loikoiltuani tuokion vuoteellani hienossa unen hälveessä kuulin äkisti
hätähuudon, joka sai minut jalkeille kuin ampumalla:

"Pekka, Pekka, tulehan, tulehan, tämä pannu halkeaa", kuului konsulin
huuto samettimattoisen käytävän päästä kylpyhuoneen ovelta.

Paksuna pilvenä tuprusi valkoinen höyrypilvi käytävään, kylpyhuone
kohisi, ettei voinut enää keskustellakaan, ja minä laukkasin avuksi.
Kaikkia nappuloita painelemalla oli konsuli saanut sen valkopukuisen
hälytetyksi, joten hänkin saapui kuin usvasta paikalle ja alkoi
järjestellä hanoja, jolla aikaa me livahdimme hyttiimme ja suljimme sen
oven asettuen nauttimaan kylvyn tuottamasta nautinnosta.

Kysyin konsulilta, mikä oli tämän hälytyksen aiheuttanut.

"Siellä oli sellainen hana, jonka päällä oli: 'Tryk ikke —', ja
tietysti minä halusin koetella, minkä täräyksen se antaisi."

"Sama nappula, jota minäkin painoin."

"Mikset sitten varoittanut."

"Olihan siinä kirjoitettu."

"Oli, mutta onko näihin norjalaisiin luottamista."

Astuessamme aamupimeässä Vuoreijan Kaupunginhotelliin, oli hotellin
rouva saada halvauksen, sillä hän luuli näkevänsä aaveita. Kaamea huhu
kohtalostamme oli jo kiirinyt Vuoreijaankin _Lansingin_ miesten mukana,
sillä laivamme oli tosiaan päässyt palaamaan, ja miehistö Vuoreijassa
oli kertonut meidän joutuneen elävältä bolsujen syötäviksi. — Niin
olivat bolsut Petsamossa heille selvittäneet, ja sitäpaitsi jokaiselle
ihmiselle on luotu mielikuvituskin, jonka avulla he olivat kertomusta
lisäilleet oman makunsa mukaan.

Hotellin rouva koetteli meitä oikein sormillaan, epäili nähtävästi
sittenkin, koska toi edellisen päivän sanomalehden "Finmarkenin" ja
sanoi, jotta lukekaas tuosta, mitäs siihen sanotte.

Lehdessä ilmoitettiin suurin otsakkein meidän joutuneen bolševikkien
vangiksi ja pitkässä artikkelissa selvitettiin sitten meidän
edesottamuksiamme Jäämeren rannikolla. Lopuksi oli riemua pursuava —
varmalta taholta saatu tiedonanto, että meidät oli viety Muurmanskiin
ja että todennäköisesti jo roikumme hirsipuussa.

Selitimme hotellin rouvalle, että tämä ei mitenkään voi olla
totta, ja panimme jyrkän vastalauseen tällaista kohtelua vastaan.
Pyysimme huonettamme, ja hetken epäröityään rouva luovuttikin meille
vinttikamarimme avaimet, johon huoneeseen minä — viisaasti kyllä — olin
lähtiessäni jättänyt kaiken omaisuuteni.

Läksimme kaupungilta kohtaamaan laivamme miehistöä ja tulimme
satamaan. _Lansingin_ löysimmekin ankkuroituna entiseltä paikaltaan,
ja ensimmäinen tapaamamme henkilö oli laivan entinen omistaja. Hän
kulki pitkin möljää etsien jollaa, jotta pääsisi laivalle. Nimittäin
kun me nyt olimme kuolleet eli hirtetyt ja kun laivankaupasta ei
ollut papereita muilla kuin hänellä ja meillä, niin hän ajatteli
voivansa tehdä eräänlaisen reduktsionin ja palauttaa laivan itselleen
ilman suurempia puheita. Mutta meidän paikalletulomme sotki hänen
suunnitelmansa kokonaan, ja hän hävisikin kaupungille.

Sitten tapasimme laivamiehet ja heiltä saimme kuulla laivan seikkailut
siitä lähtien, kun me sen Liinahamarissa olimme jättäneet, samoinkuin
myös konsulin suuren matka-arkun kohtalon.

Määräyksemme oli kuulunut, että heidän tuli nostaa ankkuri heti
päivän sarastaessa ja tuoda laiva jäänreunaan Heikinpaikkaan. Sitä
he eivät kuitenkaan olleet tehneet, koska uni maistui turskakeiton
jälkeen makealle, ja he nukkuivat ohi määräajan. Oli jo valoisa,
kun he kuumensivat kuulamoottorin käyntiin, mutta silloin ilmestyi
vuononsuusta kaksi punalippuista laivaa. Toinen jatkoi matkaansa
Heikinpaikkaan, toinen ajoi suoraan _Lansingin_ viereen ja miehitti sen
ilman vastusta.

"Missä ovat Lampio ja Pekkola?" oli heidän ensimmäinen kysymyksensä.

"He menivät yöllä maihin", vastasi norjalainen laivurimme Hilmar
Berthensen.

Nyt tarkastettiin laiva perinpohjin ja ruuman nurkkia myöten etsittiin
näitä kahta vaarallista henkilöä, mutta muuta ei löytynyt kuin konsulin
matka-arkku.

"Nostakaa ankkuri ja seuratkaa Heikinpaikkaan", oli seuraava määräys.
Vartiomiehet jätettiin laivaan, kunnes kone oli saatu kuumaksi, ja
sitten ajettiin jäänreunaan molempien laivojen väliin.

Norjalainen "kapteenimme" oli jyrkkä mies puolestaan, ja hän lupasi
ilmoittaa asiasta Kansainliitolle ja Leninille ja Chaplinille ja
Meksikon presidentille, mutta hänen vastalauseitaan ei otettu huomioon,
vaan konsulin tavarat määrättiin kannettaviksi toisen bolsulaivan
komentajan hyttiin. Kun kaikista papereista kävi selville, että
_Lansing_ oli rekisteröity Norjassa, ilmoitettiin kapteenille, että
hän saa viedä laivansa takaisin Norjaan, mutta konsulin tavarat hän
takavarikoi, "sillä Lampio ja Pekkola ovat jo meidän vankeinamme", hän
ivallisesti lisäsi.

Laivassa ollut suomalainen koneenkäyttäjä olisi myös joutunut
takavarikoitavaksi, mutta edellisenä päivänä tekemämme sopimuksen
mukaan tuli hänen esiintyä norjalaisena, ja sen hän tekikin — ja
pelastui. Hän ei nimittäin puhunut mitään, murjotteli vain ja joskus
murahteli koneensa ääressä.

Bolsujen tavan mukaan on jokaisesta takavarikosta pidettävä
pöytäkirja, ja niin tehtiin nytkin. Koko _Lansing_in miehistö sai
nousta bolsulaivan komentajan hyttiin, jossa matka-arkku avattiin ja
alettiin pesänkirjoitus. Päällimmäisenä oli lompakko, jonka sisältö,
kuten entuudestaan tiedämme — oli siinä kahdensadantuhannen vaiheilla.
Muistissani on vielä markat, kruunut ja ruplat erikseen, mutta se on
tässä sivuseikka.

Lompakko siis otettiin ja rekisteröitiin samoinkuin muut kirstussa
olevat tavarat, jonka jälkeen _Lansingin_ miehistön määrättiin
kirjoittamaan nimensä takavarikkopöytäkirjan alle. Sen he pakosta
tekivät, sillä heille luvattiin vapaa pääsy laivallaan Norjaan heti
tämän toimituksen jälkeen.

He eivät kuitenkaan saaneet itse mitään todistetta siitä, että
tällainen koffertti oli luovutettu bolsuille, ja kuten myöhemmin kuulin
kerrottavan, olikin tämä tärkeä asiakirja sisältänyt sen, että nämä
allekirjoittaneet _Lansingin_ miehet ovat _ottaneet vastaan_ bolsuilta
sensisältöisen matka-arkun.

Eikä Suomen hallituskaan erikoisemmin puuttunut tämän asian
yksityiskohtiin, vaikkakin kysymyksessä oli siksi suuri rahamäärä.
Ulkoministeri kyllä lupasi lähettää nootin tapahtuman johdosta ja
lieneekin tehnyt sen, mutta ennenkuin hän ehti saada siihen vastauksen,
olivat jo toiset miehet ohjaksissa, ja he taas puolestaan eivät
kiinnittäneet pienintäkään huomiota entisen hallituksen diarioihin.
Meillähän hallitus vaihtuu useammin kuin jäniksenkarva, — joka
toimenpide on hyvin tähdellinen kansanvallan kannalta; muutenhan eivät
kaikki äänioikeutetut kerkiäisi päästä ministereiksi. — Kiirettä täytyy
pitää.

_Lansingin_ asia oli siis selvä: rahat menetetty, tavarat samoin, mutta
henkikulta oli säilynyt. Siitä piti nyt ilmoittaa kotimaahankin, ja
konsuli hikoili 2 400 metriä pitkän sähkösanoman ulkoministerille,
jossa hän ilmoitti onnellisen pelastumisemme, ilmoitti sivumennen myös
konsulaatin arkiston — sekä rahojen — menetyksestä ja pyysi lähempiä
toimintaohjeita.

Seuraava hurtigrute toi myös meille "Tidens Tegnin", jossa loistavin
otsikoin kerrottiin meidän vangitsemisestamme ja todennäköisestä
hirttämisestä. Artikkeli oli huomattavaan muotoon kirjoitettu, joten
arvelin sen joutuvan suomalaisiinkin lehtiin, ja siksi kiiruhdin
minäkin puolestani sähköttämään kotiini, että vielä tälläkin kertaa
pärjättiin ja terveenä ollaan taas Vuoreijassa.

Olin arvannut oikein, sillä Husis oli heti ottanut palstoilleen
Tidens Tegnin uutisen ja peitetyin sanoin julkilausunut ilonsa sen
johdosta, että taas kaksi suomalaista on tullut tapetuksi. Heillä
ei ole mitään tekemistä siellä Ruijan rannalla, ja veljemme lahden
toisella puolen valittavat heidän tunkeutuvan jo Länsi-Pohjaankin, joka
on Kansainliiton valvonnan ulkopuolella olevaa aluetta ja jo täysin
"isänmaallista".

Porvoolaiset ottivat tiedon myös suurella ilolla vastaan, ja heti
Hufvudstadsbladetin ilmestyttyä alkoi kotonani puhelin soida tavallista
tiheämmin. Lausuttiin syviä surun-osanotto-ilmaisuja, ja iltapäivällä
alkoi tulla kukkapuketteja sekä kransseja ja iltahämyssä meni pari
nuortamiestäkin vaimoni luokse lausumaan valittelunsa sekä ilmoittivat
olevansa hyvissä varoissa ja valmiit avioliittoonkin, jos niinkuin
sopisi. — Joku asianajaja oli myös soittanut ja ilmoittanut halpaa
korvausta vastaan ottavansa kuolinpesän hoitaakseen.

Vuoreijasta lähettämäni sähkösanoma oli sentään saapunut ennen
sanomalehtien tiedonantoja, joten vaimoni melko jyrkästi torjui tehdyt
tarjoukset, heitti kranssit tunkiolle ja pani puketit maljakkoihin.
Siellä ne olivat vielä minun kotiuduttuanikin parin viikon kuluttua.
Kun kyselin asian laitaa, vastasi vaimoni kukkien olevan muistoa
joistakin syntymäpäivistä, ja tunkiolta tapaamani laakerperinlehdet
ilmoitti hän peräytyvän kurkkuastiasta. — Mutta minulla oli omat
ajatukseni.

Sillä aikaa tapahtui Salmijärvellä tappelu, josta meidätkin
osaltamme pantiin edesvastuuseen. Kuten edellisestä tunnemme, eivät
norjalaisetkaan olleet rajan paikasta selvillä, tai jos olivatkin, niin
eivät uskaltaneet tulla näyttämään. Siitä syystä monet retkikuntalaiset
ylittivät rajan, ja sattui kahnauksia norjalaisen rajavartioston
kanssa, joista mainittavin oli edellä kerrottu tapaus, jolloin vääpeli
Teira komensi parikymmentä aseensa jo luovuttanutta miestä takaisin
kivääreille ja marssimaan kotiin päin.

Nyt kirjoitti sosialistinen "Finmarken"-lehti Vuoreijassa pitkän
artikkelin siitä, kuinka suomalaiset ovat rikkoneet rajarauhaa ja
kuinka heidät olisi interneerattu, mutta eräs siviilipukuinen kapteeni
oli yllyttänyt heidät vastarintaan, eikä harvalukuinen rajavartiosto
mahtanut heille mitään. Kirjoituksessa mainittiin vielä, että samainen
kapteeni oleskelee nykyisin Norjassa.

Viisumini aika oli kulunut umpeen, ja menin sitä poliisilaitokselle
uusimaan. Siellä kerrottiin minulle tuo tapaus, kysyttiin, tiedänkö
siitä mitään, ja vastatessani kieltävästi vihjaistiin melko suoraan,
että minä se juuri olen tuo salainen yllyttäjä, jonka johdosta
oleskelulupa myönnettiin vain viikoksi. Sitten sitä täytyisi hakea
pääkaupungista saakka. Vaikka tohtori Heimbeckin ja monen muun avulla
olisin voinut todistaa alibini, en ruvennut riitelemään, koska minun
jo seuraavana päivänä piti lähteä Suomeen viemään ulkoministeriöön
raportteja sekä hankkimaan uutta rahaa hävinneiden tilalle, ja niin
tyydyin viikon viisumiin.

Saavuin Helsinkiin, asiat miten kuten järjestyivät, mutta sitten
ulkoministeriöstä ilmoitettiin minulle, ettei minulla ole enää syytä
lähteä Norjaan, koska sikäläinen poliisi katsoo minua kierosti ja
eritoten, koska asioiden näin ollen siellä ei mitään sihteeriä tarvita.
Minusta oli vähän noloa, että diplomaattinen urani päättyi näin
lyhyeen, jonka vuoksi kysyinkin, eikö olisi jotakin vapaata konsulin
paikkaa noissa suuremmissa ja lojaalisemmissa maissa. Olisin kyllä
valmis täyttämään vaativammankin tilan. Mutta kun ei kuulunut olevan,
niin matkustin Porvooseen, ja siihen loppui minun Petsamon-retkeni.

<tb>

Konsuli Lampio jäi edelleen Vuoreijaan odottamaan _Silvian_ saapumista,
jonka piti tuoda petsamolaisille eväitä. Nyt ei niitä kannattanut
sinne viedä, sillä ne olisivat suoraa päätä joutuneet bolsujen
suihin. Siksipä hän vuokrasi Vuoreijasta pari paaluille rakennettua
rantamakasiinia, joihin lasti voitiin väliaikaisesti sijoittaa.

_Silvia_ olikin jo saanut potkurinsa Kööpenhaminassa korjatuksi ja
puski nyt hiki päässä kohti Jäämerta. Saapuihan se sinne lopulta,
poikkesi määräyksen mukaan Vuoreijassa, jossa lasti purettiin
makasiineihin, ja laiva jäi tyhjänä möljän kylkeen odottamaan uusia
määräyksiä. Niitä alkoikin tulla pian.

Eräänä päivänä tuli laivaan mies ja alkoi keskustella laivamiesten
kanssa kaikenlaista. Kohta siirtyi keskustelu politiikkaan, ja pian
oli hänellä selvillä laivamiesten poliittinen kanta. Kaksi hän otti
uskotuikseen, selvittäen heille suunnitelmansa. Se oli, että nyt
varastetaan tämä laiva porvareilta, viedään se Muurmanniin, ja jos
laivamiehet haluavat tämän varkauden toimittaa ja kuljettaa laivan
Muurmanniin, niin heille perillä maksettaisiin mahdottomasti rahaa.
Nyt näiden kahden piti varovasti keskustelemalla valmistaa toisia
laivamiehiä, että he kypsyisivät panemaan toimeen suunnitelman.

Konsuli Lampio sai kuitenkin ajoissa tiedon asioista eikä suinkaan
liian aikaisin. Hän meni laivalle, komensi miehistön koolle ja
alkoi kuulustella heitä. Mutta kaksi puuttui, eikä heitä löytynyt
hakemallakaan, ja kävi selville, että poissaolijat olivat juuri juonen
alkuunpanijoita.

Nämä kaksi _Silvian_ miestä hävisivät sitten Muurmannille, ja lienevät
siellä vieläkin. — Ja kuitenkin oli _Silvian_ kapteeni Helsingissä
ennen lähtöään vakuuttanut voivansa mennä takuuseen jokaisen
laivamiehensä luotettavuudesta, johon seikkaan hänen erikoisesti
kehoitettiin kiinnittämään huomiotaan.

Koska _Silvia_ olisi joutunut palaamaan Suomeen tyhjänä, alkoi Lampio
ministerin kehoituksesta miettiä sille paluulastia, sillä paluumatkasta
oli maksettava sama rahti kuin tulomatkastakin, oli sitten lastia tai
ei. Minä olin jo heti Suomeen tultuani sähköttänyt hänelle, että Suomen
Nahkatehtaat sitoutuvat ottamaan erinäisiä astioita hylkeenrasvaa eli
traania. Mutta kalahan se on Jäämerenrannan pääasiallinen vientitavara,
ja siksi osti Lampio sekä suolaturskaa että kuivaa kalaa, tosin
vain pienehköjä eriä, koska ei ollut tietoa, minnekkä ne voitaisiin
edullisesti jälleenmyydä.

_Silvia_ toi lastin Suomeen, traani ja kuivakala menivät kaupaksi,
mutta suolaturskaa Suomen kansa hylkii. Sitä tarjottiin ensin kuten
muutakin tavaraa, mutta kun menekkiä ei ollut, tarjottiin sitä
armeijalle. Kun ei kelvannut sinnekään, käännyttiin vankiloitten
puoleen. Niissähän istuu vakituisesti huomattava osa Suomen kansaa ja
arveltiin, että heille kenties kalaruoka maittaisi vaihteeksi, kun
eivät itse pääse onkimaan. Mutta ei sinnekään, — vastattiin, että
häränlihaa on vangeille syötettävä, että edes tämä osa kansaa näyttäisi
hyvinvoivalta ja lihavalta; — virkamiehet olivat näet niihin aikoihin
ruvenneet kovasti laihtumaan ja näyttivät niin kurjilta, että oli
surkeaa katsellakin.

Ei mennyt siis suolaturska Suomeen, ja nyt keksittiin tarjota sitä
Viroon. Keskusteluja käytiin, mutta tuloksetta. _Silvia_ vietiin nyt
Viipuriin, ja on mahdollista, että kaloja tarjottiin myös ryssille,
mutta lasti ei ottanut vähentyäkseen. Se päinvastoin lisääntyi,
sillä kuumien kesäpäivien johdosta oli lastissa alkanut jonkinlainen
käymisprosessi, ja samalla muutti ruumasta tuleva tuoksukin
kokoomustaan. Vuokrattiin kiiruusti proomu, lasti siirrettiin siihen
ja proomu lasteineen hinattiin sitten Viipurin lahdelle, sillä sen
läsnäolo kaupungin rannassa oli jo aiheuttanut vakavia muistutuksia
niin esivallan kuin kaupunkilaistenkin taholta.

Siellä se kellui sitten kesäisillä laineilla ja odotti ostajaansa,
kunnes eräänä päivänä kyllästyi olemassaoloonsa ja upposi päästäen
turskat takaisin mereen. Silloin moni asianomainen huoahti
helpotuksesta, — ja tähän päättyy myös tarina ensimmäisestä Petsamon
muonittamisyrityksestä.

<tb>

Lampio jäi toistaiseksi Vuoreijaan hoitamaan konsulintointa sekä
odottamaan, milloin _Silvian_ lasti voitaisiin viedä Petsamoon. Hän
tiedusteli myös moottorialuksia, samanlaisia kuin _Agnes_ ja _Lansing_,
jotta valtio ostaisi muutamia sellaisia ja luovuttaisi vähittäismaksua
vastaan petsamolaisille.

Mutta Muurmannin suomalaiset punikit halusivat Lampion päätä vadissa,
ja he olivat vartavasten tulleet Vuoreijaan järjestääkseen hänelle
kavalan ansan.

Muuan vuoreijalainen tuli hänen luokseen ja sanoi, että hänellä olisi
moottorialus myytävänä; milloin sopisi tulla koeajelulle. Sovittiin
ajasta ja hetkestä, ja seuraavana päivänä Lampio nousi alukseen
tehdäkseen pienen kierroksen aallonmurtajan ulkopuolella. Hänet
kutsuttiin hyttiin, haastateltiin siellä ja trahteerattiin hyvin, mutta
hän oli näkevinään salakavalia silmäniskuja vaihdettavan.

Äkkiä hän ponkasi portaita ylös ja läpi hytin luukun, iski sen
jäljessään kiinni ja karjaisi hytissä olijoille: "Pysykää siellä,
taikka paukkuu."

Sillä hän näki, että oltiin jo avomerellä ja matkalla Muurmanniin. Hän
tempasi poveltaan pistoolin, ojensi sen perämiestä kohti ja määräsi
kääntymään takaisin Vuoreijaan. Sen perämies vapisevin polvin tekikin,
sillä hänet oli vain palkattu kruunuilla ja ruplilla.

Tälläkin kertaa epäonnistui bolševikkien salakavala juoni saada Lampio
vangiksi, joko elävänä tai kuolleena, kuten määräys kuului. Sitten
alkoivat Tarton rauhanneuvottelut, ja Lampio kutsuttiin kiireesti
asiantuntijana Helsinkiin.




XIII.

HÄPEÄSOPIMUS TARTOSSA.


Suomen ja Venäjän välillä vallitsi kaksi vuotta vapaussodan jälkeen
jonkinlainen väliaste sodan ja rauhan välillä. Paria yksityistä
retkikuntaa lukuunottamatta oli Suomen hallitus rauhan kannalla.
Rajalla sattui tosin silloin tällöin pieniä kahakoita, ja ryssät
puolestaan pitivät oikeutenaan ampua jokaisen suomalaisen, joka tuli
pyssynkantaman päähän rajasta.

Kun asiat eivät muuttuneet sen kummemmiksi, päätettiin tehdä rauha.
Sitä toivottiin molemmin puolin, meillä varsinkin vientipiirit
ja niistä erikoisesti paperintekijät. Ryssiltä oli näet loppunut
paperi tykkänään, ja he sanoivat, että jos teette nyt rauhan, niin
me ostamme kaiken teidän paperinne ja lähetämme takaisin yhtä monta
tonnia vallankumouksellista kirjallisuutta, sekä suorasanaista että
runomittaista, kunhan vain kerkiämme ensin painaa. Sitten saatte
työläisenne lakkoon ja meitillä kaikilla on yhtä lysti olla.

Puola taisteli silloin epätoivoisesti vapautensa puolesta ja pyysi,
ettei Suomi tekisi rauhaa, ennenkuin punaryssä on ajettu pois Puolan
alueelta, ja heidänkin — puolalaisten — turvallisuus taattu. Mutta
Suomen sosialidemokraattinen puolue sekä armahtaja-presidentti vaativat
jyrkästi, että sopuun on päästävä bolševikkien kanssa. Ja niin ei Suomi
ojentanut auttavaa kättään Puolalle.

Hallitus asetti komitean pohtimaan, millä ehdoilla sen rauhan nyt voisi
antaa ryssälle. Komitea esitti mielipiteensä hallitukselle, joka ne
periaatteessa hyväksyi, ja niin lähetettiin hallituksen valtuutetut
Tarttoon kohtaamaan bolševikkien valtuutettuja ja päättämään ikuisesta
sovinnosta ja rauhasta.

Mutta huhu kertoo, että Suomen valtuutetuilta olisivat asiapaperit
hävinneet ennen lähtöä pariksi päiväksi ja tehneet matkan vastakkaiseen
leiriin. Minä sanon, että huhu kertoo, mitään todisteita ei
tietystikään tällaisesta asiasta voi saada, mutta tämä huhu oli
siihen aikaan sangen itsepintainen. Se veti todisteikseen sen seikan,
että ulkomaiden sanomalehdet jo ennen rauhanneuvotteluja julkaisivat
suomalaisten rauhanehdot. Muun muassa norjalaiset sanomalehdet tiesivät
kertoa, että suomalaisilla on kolme rajaehdotusta.

Joka tapauksessa suomalaisilla valtuutetuilla oli asiakirjat silloin
matkassaan, kun he matkustivat Tarttoon. Ensin luultavasti syötiin
yhteinen päivällinen, sillä ruumiillisesti ravittu henkilö jaksaa aina
tinkiä enemmän kuin nälkäinen, sitten ruvettiin neuvottelemaan. Mutta
kun ryssät jo entuudestaan — sanomalehdistäkin — tiesivät, kuinka
pitkälle suomalaisilla virkaveljillä on oikeus myöntyä, pitivät he
tiukasti kiinni heille edullisimmista ehdoista. Ja rauha tuli sen
mukainen. Suomalaiset valtuutetut tinkivät pala palalta ehdoistaan ja
suostuivat lopulta siihen, mitä ryssä tarjosi.

Olisi ollut parempi, että olisivat syöneet vain päivällisiä ja sopivan
ajan kuluttua kirjoittaneet sitten ryssien esittämän paperin alle
nimensä.

Sataan vuoteen ei Suomelle ole tehty niin häpeällistä sopimusta kuin
Tarton rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 14. päivänä lokakuuta
1920. Siinä ryssä saneli Suomelle rauhanehdot kuin voitetulle ainakin,
ja Suomen valtuutetut myöntyivät kaikkeen, mitä ryssä ehdotti.
Katsotaanpas hiukan sopimusta.

Tokoi ja kansanvaltuuskunta olivat jo sopineet ryssien kanssa, että
uusi raja Petsamossa kulkee Korvatunturista suoraan Supukan lahteen. Se
oli selvä viiva, ja siitä oli päätös, mutta Tartossa ruvettiin tästä
tinkimään, tehtiin murtoviiva, joka halkoili taloja, ja valtuutetut
olisivat olleet valmiit luovuttamaan kalastukselle välttämättömän
Vaitolahdenkin, mutta Jäämereltä saapuneen asiantuntijan selityksistä
he huomasivat, että se on tärkeä ja pidettävä paikka.

"Suomella saa olla Petsamossa enintään 15 neljänsadan tonnin
sotalaivaa. Suomi sitoutuu niinikään olemaan pitämättä mainituilla
vesillä vedenalaisia laivoja ja aseistettuja lentokoneita sekä olemaan
rakentamatta tälle rannikolle sotasatamia, sotalaivastotukikohtia
ja sotakorjausverstaita, jotka ovat laajuudeltaan suurempia kuin
edellisessä mainittuja laivoja ja niiden aseistusta varten on tarpeen.
Venäläisillä on vapaa kauttakulku läpi Petsamon."

Minkätakia tämä pykälä? Minä kysyn vain, — minkätakia tämä pykälä?
Mihinkä sitoutui ryssä? Ei mihinkään. Ryssä saa pitää Jäämerellä
vaikka sadantuhannen tonnin sota-aluksia, mutta suomalaiset tyytyivät
neljäänsataan. Selvähän se, pieni maa, pieni tonnisto, arvelivat
rauhanneuvottelijat. Heille ei pälkähtänyt päähänkään edes kysyä,
eivätkö ryssätkin puolestaan ole ajatelleet neutralisoida Jäämeren
rantoja, kun he niin innolla sitä neutralisoimispolitiikkaa ajoivat.

Venäläiset olisivat olleet valmiit luovuttamaan Suomelle Repolan ja
Porajärven, mutta valtuutetut työnsivät nämä tavallaan jo Suomeen
kiinnikasvaneet pitäjät avosylin ryssille ja lupasivat tyhjentää ne
suomalaisista joukoista 45 päivän kuluessa.

"Suomi neutralisoi sotilaallisesti sille kuuluvat Suomenlahden
saaret: Somerin, Narvin, Seiskarin, Peninsaaren, Lavansaaren, Suuren
ja Pienen Tytärsaaren ja Rödskärin sekä ryhtyy heti toimenpiteisiin
Suursaaren sotilaalliseksi neutralisoimiseksi." Tämä sotilaallinen
neutralisoiminen sisältää sen, ettei näille saarille rakenneta eikä
sijoiteta linnoituksia, pattereita, sotilashavaintoasemia j.n.e. aina
loppumattomiin.

Näin neutralisoi Suomi saarensa, mutta ryssänpuoleisista saarista ei
muisteta mainita mitään. Sinne saa kyllä rakentaa linnoituksia ja
vaikka mitä.

"Suomi sitoutuu kolmen kuukauden kuluessa rauhansopimuksen
voimaanastumisesta lukien poistamaan Inon ja Puumalan linnoituksista
tykkien lukot y.m. laitteet sekä hävittämään nämä linnoitukset yhden
vuoden kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien."

Mikseivät Suomen valtuutetut vaatineet, että Kronstadt ja Yhinmäki
on myös hävitettävä? Ne ovat Suomelle yhtä suurena vaarana kuin Ino
ja Puumala ryssille. Mutta he eivät tulleet sitä ajatelleeksi; he
ajattelivat näin: kun me nyt olemme tässä vahvasti linnoitetun ryssän
ystävällisessä kainalokuopassa, niin meillä ei ole mitään hätää, me
voimme hävittää kaikki sotavarustuksemme, eipä tule virolainen eikä
ruotsi. — Mutta kun nyt seisoo Inon entisillä pattereilla ja katselee
hävityksen jälkeä, niin näky puristaa sotilaan silmästä kyyneleen.

Vesiraja muutettiin myös Suomenlahden perukassa lähemmäksi Suomen
rannikkoa, joten kalastus on nykyisin siellä aivan mahdotonta,
koska ryssät heti takavarikoivat pyydykset, jos uskaltautuu sen
meripenikulman ulkopuolelle.

Meikäläiset historioitsijat eivät vielä ole uskaltaneet lausua
tuomiotaan Tarton rauhasta, koska he ovat valtuutettujen kanssa tuttuja
kuin Simolan porsaat keskenään. Mutta nouseva polvi tulee kerran
vyöryttämään ankaran syytöksensä tätä rauhaa vastaan, — ja voi silloin
teitä valtuutettuja — tai teidän muistoanne!

<tb>

Tarton rauhanneuvottelujen perusteella lähti kapteeni Autti
alkuvuodesta 1921 Petsamosta kahdeksan miehen vahvuisella joukolla
ottamaan haltuunsa Kalastajasaarentoa ja päätyi Vaitolahteen, jossa
bolševikkien päällikkönä oli komissaari Saharoff viidentoista miehen
kanssa.

Alettiin keskustella rajasta. Rauhansopimuspöytäkirja määritteli
rajan pitkällä numerorivillä, mutta kun ei näitä numeroita löytynyt
missään kallionkyljissä, sopivat Autti ja Saharoff rajaksi pienen
lahteen laskevan puron siksi, kunnes rajankävijät saapuisivat ja
taivaanmerkeistä määräisivät todellisen rajan.

Näin eleltiin bolsujen kanssa sovussa ja rauhassa puron erottamina
ohi kevään. Mutta sitten tuli lämmin kesä ja sen mukana- suomalaiset
rajankäyntimiehet, professori Bonsdorff kiikarimiehineen ja
sihteereineen. Bolsujen rajankävijöitä ei vain kuulunut.

Bonsdorff oli kuitenkin aavistanut tämän ja päätösneuvotteluissa
Pietarissa saanut sopimuskirjaan lauseen, että vaikka toisen puolen
rajankävijät eivät saapuisikaan määräpäivänä Vaitolahteen, alkaa rajan
veto siitä huolimatta, ja poissaolevat saavat tyytyä vedetyn rajan
aseinaan.

Oli selvää, että ryssät eivät saapuneet määräpäivänä, ja niin
ryhtyi Bonsdorff töihin. Tutkittuaan aikansa rauhanpöytäkirjaa ja
tarkkailtuaan tähtiä painui hän miehineen puron yli bolsujen puolelle
ja veti rajan niin, että Suomi sai koko Vaitolahden ja kymmenkunnan
ihmisasuntoa lisää. Raja kulki tarkasti nousuveden huuhtelemaa
itärantaa, sulki bolsut kokonaan purosta, ja heille jäi koko kylästä
vain kaksi latorähjää.

Autti katseli toimitusta ja paalujen pystyttämistä, kysyi sitten prof.
Bonsdorffilta:

"Onko paalujen ja puron välinen maa Suomea?"

"On", vastasi professori.

"Sitten on bolsut ajettava sieltä pois", sanoi Autti.

Bonsdorff ei vastannut mitään, hymyili vain.

Autti meni puron varteen ja huusi komissaari Saharoffin luokseen:

"Kahdentoista tunnin kuluessa on sinun laputettava miehinesi paalujen
toiselle puolen omalle maallesi", määräsi hän.

Saharoff kieltäytyi, väittäen puroa rajaksi. Autti selitti, mistä raja
kulkee, ja ilmoitti uudelleen, että 12 tunnin kuluessa on alueen oltava
tyhjänä bolsuista, muuten hän ajaa heidät sieltä pois. Mutta Saharoff
itsepintaisesti kieltäytyi lähtemästä.

Nyt tilasi Autti puhelimitse Petsamosta 12 miestä sekä 2 konekivääriä
avukseen ja ilmoitti päätöksestään maaherra Heleniukselle, joka
täydellisesti hyväksyi toimenpiteet ja saapui itse apumiesten mukana
Vaitolahteen.

Mutta ei Saharoffkaan ollut toimeton. Vartijat tuntureilta ilmoittivat
hänelle Muotkasta saapuneen 20 miestä lisäväkeä entisten 15 lisäksi, ja
hiljaisena sumuisena yönä saatettiin kuulla, miten puron toisella
puolen kaivettiin juoksuhautoja, josta päättäen sota oli tulossa.

Autin sotasuunnitelma oli seuraava: Hän asetti konekiväärit talojen
turvekatoille ja suuntasi ne sinne, mistä jyske kuului. Vain
välttämättömästi tarpeellinen miehistö jätettiin kiväärejä hoitamaan,
muitten kanssa oli tarkoitus kiertää tuntureita pitkin Saharoffin
joukkojen selkäpuolelle ja iskeä sieltä. Kello 6 aamulla päättyi Autin
antama määräaika, ja silloin piti taistelun alkaa.

Mutta jo kello viideltä tuli Saharoff itse puron poikki valkoinen lippu
kädessään. Hän ilmoitti myöntyvänsä saamaansa käskyyn, mutta pyysi
kuitenkin vielä kuusi tuntia lisää muuttoaikaa, johon maaherra suostui,
ja niin oli rauha palautettu. Kello kahdeltatoista sitten bolsut
poistuivat Bonsdorffin lyömien paalujen itäpuolelle ja suomalaiset
valtasivat rauhallisesti riidanalaisen maan ja ne kymmenen taloa.
Ilo oli Vaitolahdessa suuri, ja alkuasukkaat kestitsivät suomalaisia
parhaansa mukaan.

Bolsut asettuivat asumaan sinne latoihin, jonkalainen majoitus ei
tietenkään ollut heille mieleen, sitäkin vähemmän, kun makeavetinen
puro oli joutunut heiltä pois, ja nyt he saivat kantaa juomavetensä
aina Supuskasta saakka.

Mielet vähitellen rauhoittuivat, samoin Saharoffkin, ja ystävyydessä
elettiin taas, kuten ennenkin. Niinpä Autti katsoi voivansa poistua
Vaitolahdesta; hän lähti Bonsdorffin rajankäyntikunnan mukana Liittoon
jättäen Vaitolahteen 10 miestä ja yhden konekiväärin luutnantti
Schönbergin komennuksella.

Mutta ryssän puolella idätettiin vihaa, ja Autin poistuttua saapui
Vaitolahteen bolsujen rajankävijäjoukko kahdella sotalaivalla. Heille
oli ilmeisesti tiedoitettu tapauksien kulusta, koska he ensi töikseen
röyhkeästi ilmoittivat luutnantti Schönbergille, että "tshuhnien"
on kolmen tunnin kuluessa poistuttava puron toiselle puolen, muuten
alkavat laivojen tykit paukkua.

Schönberg ei kuitenkaan ollut hätäpoika. Hän ilmoitti laivan
päällikölle, että jos he ampuvat yhdenkään laukauksen, niin hän
päästelee Maximilla pitkin laivojen kansia, ja tähän loppuivat
neuvottelut. Jännitys Vaitolahdessa oli suuri, ja kansa odotti
ihmeissään, pystyykö Suomi pitämään puoliaan.

Laivojen tykit olivat käännettyinä kylää kohti, ja vastapainoksi niille
piipotteli jossakin kiven kolossa yksi ainoa pieni Maximin reikä. Kului
tunti, toinenkin ja kolmas meni jo umpeen. Silloin laivat käänsivät
peräpuolensa kylälle ja lähtivät omille mailleen vieden kiukkuiset
rajankävijänsäkin mukanaan.

Nämä tapahtumat vaikuttivat sangen kohottavasti paikalliseen
väestöön, herättivät luottamusta ja ihailua uusia isäntiä kohtaan ja
yhteenkuuluvaisuudentunne kasvoi ja vahvistui.

Sanotusta rajanlähtökohdasta riitti sitten kinaa rajankävijöitten
kesken kaiken kesää. Syyspuolella kävi presidentti Ståhlberg omassa
persoonassaan Vaitolahdessa ja muutatti rajan ensimmäisen suoran
kulkemaan siten, että ryssille tuli puolisenkymmentä taloa ja palanen
makeavetistä puroa, — josta ryssät olivat kovin tyytyväisiä.

Mutta sitä ihmiset ihmettelivät, millä oikeudella presidentti meni
muuttamaan Tarton rauhansopimuksessa määrättyä rajaa. Lieneekö siihen
ollut eduskunnan päätös, vai oliko se vain meikäläisten tavanomaista
alistuvaisuutta — — —?

<tb>

Petsamosta tehtiin ensin lääni ja sinne määrättiin maaherra
asiaankuuluvine virastoineen. Ajan mittaan näyttäytyi kuitenkin, ettei
alue kaivannut näin suurta virkakuntaa, ja senvuoksi se muodostettiin
kihlakunnaksi, jota hoitaa kruununvouti.

_Silvian_ tuomat tavarat jaettiin petsamolaisille ja koetettiin saada
kalastus siellä kukoistamaan. Sitä varten perustettiin "Petsamo-Yhtiö",
valtio avusti sitä huomattavilla rahamäärillä, mutta rahat menivät
kaikki johtoherrojen palkkoihin ja edestakaisiin Helsingin-matkoihin,
ja yritys teki täydellisen kuperkeikan.

Petsamolaisilla oli ennen ollut oikeus kalastaa Varangin vuonossa
Norjan vesillä. Norjalaiset ehdottivat koltille, että "kun teillä nyt
on oma kalavesi, niin mitäpäs te täällä Varanginvuonossa enää teette,
myykää pois kalastusoikeutenne, me maksamme 20000 kruunua."

Koltat innostuivat asiasta suuresti, sillä siitähän olisi tullut
paljon rahaa miestä kohti. He höpisivät myymisestä, mutta silloin
tuli hallitusvalta väliin ja sanoi, että "te olette holhouksen alla
ettekä saa tehdä kauppoja, mutta valtio tekee." Hallituksen edustaja
saapui sitten sinne, ja lyödä rojautti kaupan kiinni. Rahat pantiin
pankkiin ja koltat saavat nauttia korot. Mutta nyt vasta petsamolaiset
huomasivatkin, että eiväthän ne korot vastaa suunnilleenkaan sitä,
mitä Varanginvuonon kalastus tuotti. Viime aikoina on myös syöttökala
huomattavasti vähentynyt Petsamossa, joten, jos kalastusta aiotaan
laajentaa, on syöttökala ostettava norjalaiselta. Kuten mainittiin,
kävi presidenttikin Petsamossa rajoja oikoilemassa ja saman tien
pistäytyi Vesisaaressakin. Tämä oli huomattava tapaus Vesisaaren
historiassa, kaupunginvaltuusto kokoontui häntä vastaanottamaan ja
amtmanni oli valmistanut pitkän puheen presidentille. Ensimmäisenä
astui laivasta komeapukuinen presidentin lakeija, ja kun hän pääsi
valtuuston kohdalle, aloitti amtmanni puheensa luullen miestä
presidentiksi. Lakeija kuunteli tyynesti siksi, kunnes presidentti
lähestyi. Silloin astui hän amtmannin luo, keskeytti puheen sanoen:
"Herra presidentti tulee", — ja amtmanni sai alkaa alusta.

Kaikkien salaperäisten maitten tavoin houkutteli Petsamo luokseen
myöskin naisväkeä, sillä olihan siellä uroita uljaita, jotka kaipasivat
rakkautta. Eräs neitonen ei kuitenkaan onnistunut pyrkimyksessään, ja
paremman tehon aikaansaamiseksi hän hyppäsi Kolttakönkääseen, — tosin
niin alas, ettei ollut hukkumisen vaaraa. Jalka kuitenkin katkesi,
ja hänet vietiin Vesisaaren sairaalaan. Vesisaaren entinen amtmanni,
professori Urbye sai kuulla, että presidentin rouva oli katkaissut
jalkansa ja makasi Vesisaaren sairaalassa, ja ritarillisena miehenä hän
osti kauneimmat kukkaset mitä kaupungista sai ja monin surunvalitteluin
lähetti ne tälle hyljätylle neitoselle.

Kapteeni Suvirinne oleskeli siihen aikaan Ivalossa. Hänen korviinsa
tuli tieto, että Petsamon kala ei mene kaupaksi, vaan jää mätänemään.
Yksinään istuen Syrenin kämpässä hän aikoi miettiä, millä keinoin asia
olisi korjattava; — ja keksikin neuvon: "Tottakait nyt sika turskaa
syö, minäpä perustan Petsamoon sikalan."

Hän tilasikin heti kaksi emäsikaa sekä joukon porsaita ja alkoi
kuljettaa niitä kohti Petsamoa. Siihen saakka eivät ivalolaiset ja
inarilaiset, vielä vähemmin petsamolaiset, olleet nähneet sikaa. Tukki-
ynnä valtion savottojen mukana oli sinne kyllä vedetty "Wilsonin
pintaa", mutta elävä sika oli heille tuntematon. Siksipä he ihmetellen
katselivatkin tämän karavaanin kulkua.

Matka sujui hyvin aina Kolttakönkäälle saakka, mutta siellä niin
emäsiat kuin porsaatkin riehaantuivat ja karkasivat karavaanista.
Ne eivät juosseet Kolttakönkääseen, kuten se hylätty neitonen, vaan
laukkoilivat pitkin kylää jaloittelemassa.

Ja kolttapojilla oli hauskaa. He juoksivat porsaitten jäljessä pitkin
raittia, saivat jonkin ajetuksi sokkeloon ja aikoivat vangita sen,
mutta kun porsas vinkaisi pahasti, säikähtivät pojat ja päästivät sen
uudelleen karkuun.

Suvirinne oli ihmeissään. Hän otti nopeasti syöttösangon ja läksi
tavoittamaan sikojaan: "Possu, possu, siku, siku, nassu, nassu,
seh, seh, nöh, nöh, tulkaa tänne." Ja kun porsaat olivat aikansa
tepastelleet kylällä, palasivat ne kiltisti isäntänsä luokse aterialle.

Suvirinne viljeli menestyksellä sikojaan Petsamossa moniaita kuukausia.
Mutta sitten hänelle tuli kiireellisiä heinätöitä Ivalossa, ja hänen
täytyi matkustaa sinne. Lähtiessään jätti hän siat eri paikkoihin
eläkkeelle ja lupasi heinätöiden päätyttyä palata ne perimään. Mutta
kun hän vuoden kuluttua palasi, olivat petsamolaiset pistelleet
poskiinsa jok'ainoan nassun, sillä he, kerran makuun päästyään, pitivät
sianlihaa paljon parempana kuin turskaa.

Suvirinteen sikala ei siis onnistunut siinä mielessä kuin hän sitä oli
ajatellut, mutta hän oli joka tapauksessa tuonut sikakannan Petsamoon
ja antanut petsamolaisille sysäyksen uuden elinkeinon harjoittamiseen.
— Ja kun Maataloushallitus tai Pellervoseura tai jokin muu karjanhoidon
edistämistä tarkoittava seura ensi kerran jakaa stipendejä, palkintoja,
ristejä ja mitaleja, niin pyytäisin, että silloin otettaisiin ensi
sijassa huomioon kapteeni Suvirinne.

<tb>

Kenties lukijaa huvittaa tietää, kuinka suurella pääluvulla Petsamo on
asutettu. Tiedot ovat vuodelta 1929.

  Suomalaisia ... 1.010
  Kolttia ......... 394
  Lappalaisia ...... 64
  Karjalaisia ..... 297
  Ryssiä .......... 270
  Syrjäänejä ....... 11
  Norjalaisia ....... 4
         Yhteensä 2.050

Uskonnoltaan ovat he:

  Luterilaisia.... 1.076
  Kreikk.-katolil... 974
          Yhteensä 2.050

Munkkien luku on supistunut 48:aan. Heistä on mainittavin munkki
Pannen, joka ilman mitään kouluja tai teknillisiä kursseja on omin
päinsä rakentanut Petsamoon sähkövalon. Haaksirikkoutuneista laivoista
on hän kerännyt tarpeita, ja niin on hän sommitellut tähtitieteellisen
kellon, joka näyttää kuun eri vaiheet ja automaattisesti erottaa
30-päiväiset kuukaudet 31-päiväisistä ynnä näyttää vielä
karkauspäivänkin, — vaikka se ei olisi munkille luvallista. —
Kunnioitettava vanhus.

Peltomaata oli Petsamossa v. 1917 vain 20 hehtaaria, mutta
senjälkeen on Menikkösaareen avattu useampia hehtaareja peltomaata.
Luonnonniittyjä on runsaasti.

Opinkaipuu ei liene erikoisemmin suuri petsamolaisten keskuudessa.
Pari vuotta sitten lähetti eversti Relander Yleisesikunnasta
heille parisataa nidettä käsittävän kirjaston. Viime kesänä sai
hän kirjeen Maattivuonon kansakoulunopettajalta, jotta kirjat ovat
saapuneet perille, mutta kun ei vielä ole tehty päätöstä siitä, minne
kirjasto sijoitettaisiin, ovat kirjat edelleen hänen liiterissään
pakkilaatikoissa.

Ja lopuksi sitten pieni yhteenveto Petsamon karjakannasta tilaston
mukaan:

  Nautaeläimiä . 264
  Hevosia ......  70
  Sikoja ......... 3 (kapteeni Suvirinteen ansiosta)
  Lampaita ..... 375
  Siipikarjaa ... 40
  Poroja ..... 3.397

Poronhoito näyttää siis olevan pääelinkeinona. Tämän äkkäsi hallituskin
ja auttaakseen petsamolaisia pani se istumaan norjalaisten pyytämän
niin sanotun porokomissionin, jonka piti selvitellä pääasiassa
poronlaiduntamista. Väliaikainen päätös annettiin jo pian Tarton rauhan
jälkeen, mutta komissioni istui aina vuoteen 1929, jolloin se pamautti
päätöksensä maailman kuuluville.

Mitä sisältää tämä rajasopimus? Se sisältää sen, että ennen saivat
petsamolaisten porot siirtyä sekä Venäjän että Norjan puolelle, mutta
nyt rajasopimus sen kieltää. Petsamon alue ei kykene elättämään
koko yllämainittua poromäärää, ja koltilla taasen ei ole varoja
lunastaa kalliita laidunmaita muualta, joten porokanta Petsamossa on
tuomittu huikeasti vähenemään. — Näin valvoivat Suomen valtuutetut
petsamolaisten etuja komissionissa.

Toivottavasti hallitus edelleenkin pitää huolen petsamolaisista ja
valvoo, että petsamolaiset vastaisuudessakin pysyisivät entisellä
alkuasukastasollaan eivätkä pääsisi mitenkään vaurastumaan.



