Tatu Vaaskiven 'Kurjet etelään' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3607.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.



KURJET ETELÄÄN

Matkakuvia


Kirj.

T. VAASKIVI





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1946.






SISÄLLYS:

Kurjet etelään... Turun Sanomat 25.10.1942.
Maarianmaa.
   Tallinnasta Tarttoon. Uusi Suomi 19.7.1937.
   Arthur Valdes eli keinotekoinen kirjailija. Uusi Suomi 8.8.1937.
   Tartto — kastanjoita ja muurisoraa. Uusi Suomi 26.8.1937.
   Kasveja ja vahakuvia. Uusi Suomi 17.8.1937.
Italia, unelmien maa
   Nukkuva antiikki. Uusi Suomi 17.8.1940.
   Aamu Palatinuksella. Uusi Suomi 18.8.1940.
   Vanhan Rooman jäljillä. Uusi Suomi 3.11.1940.
   Etruskien jäljillä. Elanto 12.1.1940.
   Päivä Ostiassa. Turun Sanomat 22.9.1940.
   Ellei nisunjyvä kuole. Suomen Kuvalehti 1940, n:o 41.
   Alkukristillinen Rooma. Turun Sanomat 6.10.1940,  20.10.1940,
      27.10.1940, 3.11.1940.
   Katakombit. Turun Sanomat 15.9.1940.
   Kaupunki vuorella. Turun Sanomat 10.11.1940
   Pyhimysten vuoret. Turun Sanomat 1.12.1940, 15.12.1940, 22.12.1940.
   Renessanssikirjeitä. Suomalainen Suomi 1939 n:o 6, 7.
   Kissojen puutarha. Kuluttajain Lehti 20.8.1941.
   Hedelmiä. Kuluttajain Lehti 30.4.1941.
   Tulivuoren kaupunki. Kuluttajain Lehti 27.3.1940
   Tulivuoren kevät. Suomen Kuvalehti 1939, n:o 21.
   Muukalaisena Syrakusassa. Suomen Kuvalehti 1939, n:o 23.
   Tuntematon Syrakusa. Elanto 6.6.1941.
Länsimaiden kevät. Aamu 1938, n:o 7. 8.






KURJET ETELÄÄN...




Ei ole ihme, että etelään muuttava kurkiparvi sai minut tarttumaan
kynään. Tuttu lumiauran kuvio hopeanharmaata elokuun taivasta vasten,
— linnut lensivät siksi korkealla, että silmä ei erottanut juuri muuta
kuin tummat silhuetit. Miten monta kertaa olen mahtanut nähdä saman
näyn? Ja millä mielellä olen sitä tarkannut? Varhaisimmasta lapsuudesta
asti olen aivan varmaan katsellut muuttolintujen lähtöä samoin
silmin kuin laivoja, jotka lähtevät satamasta. Jokin halu, toive,
kaipaus on aina seurannut lintujen syysretkeä, — ehkäpä vain pelkkä
mukanalennon ja lähdön kuvitelma. Tällä kertaa, sotasyksyn 1942:n
kurkiauran lähtiessä etelää kohti, ajattelin ehkä ensi kerran ihan
välittömästi lintuja itseään — niiden matkareittiä, niiden tietä ja
suuntaa yli palavan Euroopan. Ne olivat nousseet lentoon Pohjois-Suomen
ruosteenruskeilta rämemailta, jostakin, missä kivääri oli ne säästänyt.
Ne olivat eläneet täyttä rauhanaikaa — toisin sanoen, tehneet pesänsä
kostealle suomättäälle ja hautoneet täplikkäitä, vihertäviä muniaan
saloseudun hiljaisuudessa, kun se aika koitti. Muuttolintujen ikuisesti
ratkaisematon »vaisto» sai ne keräytymään johtajakurjen ympärille ja
lähtemään etelään, kun syksyn ja tulevan talven uho jo oli ilmassa.
Mitä tietä ne lensivät? Joko läntistä muuttotietä pitkin Atlantin
rantaviivaa tai suoraan yli manteren, kunnes ne ehtivät Adrianmerelle,
josta muuttolinnut säännöllisesti kääntyvät jyrkässä kaaressa Tunisiin
ja Afrikkaan. Sukupolvesta sukupolveen tämä kahlaajalaji on »tietänyt»,
milloin lähtö neekereiden ja flamingojen maahan on edessä. Lentää ja
levähtää, yhtyä jossakin Lüneburgin nummilla toisiin parviin, nauttia
välttämättömät marja- ja sammalateriat, tervehtiä kurkia, jotka tulevat
Siperiasta, ja toisia, joiden siipi sulissakin on Lapin jänköjen haju
— matkan ohjelma on yksinkertainen. Kurjet — myös minun kurkiaurani
— liitävät samaa rataa, vaikka päinvastaisessa järjestyksessä, jonka
ihmiskunnan kulttuurityö on parin vuosituhannen kuluessa raivannut
omakseen. Kurjet ovat konservatiiveja: ne rakastavat kaikkea, mikä on
vanhaa. Syksyn tullen ne jättävät taakseen koko sen osan Eurooppaa,
joka tätä nykyä on ihmiskunnan johdossa. Sen sijaan ne matkustavat
kuin vanhat, arkeologiasta innostuneet turistit maihin, jotka joskus,
hyvin kauan sitten, ovat jotakin merkinneet ja jotakin luoneet, mutta
nykyään ovat väsyneet tuhatvuotisten muistojensa painosta. On tyvin
mahdollista, että se tietty kurkiaura, joka eräänä elokuun päivänä
siirtyi minun verkkokalvoihini, tuhoutuu matkallaan. Se ei kenties
koskaan ehdi Tanskaa kauemmaksi. Mutta jos se välttää kaikki vaarat ja
jatkaa matkaansa kaukana Afrikassa sotavyöhykkeen tuolle puolelle, ei
ole aivan mahdotonta, vaikka se levähtäisi Maribin ja Saban ikivanhojen
kaupunkien peruskivillä. Kurkiparven matkan pää voi osua Syyriaan
ja se voi osua kauas Arabian sydämeen, siihen salaperäiseen maahan,
jota kaksituhatta vuotta sitten nimitettiin »Onnelliseksi Jemeniksi».
Ehkä johtajakurjen tappaa luoti matkan lopussa ja parvi hajautuu mikä
minnekin... Tai ehkä linnut viettävät onnellisesti talvensa kaukana
Sofala- ja Delagoa-lahtien rannoilla, niiden matalassa rämeikössä,
johon heikoinkaan sodan jymy ei kuulu.

Vapaaksi ajasta ja ajan paineesta ihminen ei pääse. Jokainen yksilö
on elänyt viimeksikuluneet vuodet sodan puserruksissa, tavalla tai
toisella. Ei ole ollut »varaa» elää omalle itselleen, ei ole ollut
mitään päätypaikkaa ja pakoonpujahtamisen ovea, josta olisi voinut
hiipiä ulkopuolelle yhteisiä vaikeuksia. Syvemmin ajatellen tämä
merkitsee vain, että yksilökohtalon tilalle on tullut yhteiskohtalo
ja että ihminen ei enää ole »minä», vaan pikemminkin »me». Jokainen
ajatus, mielenliike, tunnelma on mitä suurimmassa määrin sen valtavan
maailmandraaman tartuttama ja värittämä, jota parhaillaan eletään.
Tuttu pihamaa syksyisine koivuineen, jota tällä hetkellä katselen ja
jonka taustaan kurkiaura äsken piirtyi, on sekin toisenlainen kuin
ennen: sitä ei voi katsella tajuamatta samalla jossakin ajatustensa
taustalla rautaisen ajan painoa. Putoava lehti, tuulen havina,
syysvalon kultaama metsäpolku, veden loiske, niin, kurkien lentokin
ovat tänään tulvillaan mahtavaa merkitystä, jota niissä ei ehkä
rauhanpäivinä ollut. Ne ovat itsekullekin osa sitä maata, johon
kohtalomme on sidottu.

_Katkelma T. Vaaskiven viimeisestä kirjoituksesta_.






MAARIANMAA




TALLINNASTA TARTTOON


Höyrylaiva lähenee Euroopan mannerta. Lokkien kirkuna on jälleen
alkanut. Horisontissa nousevat Suomenlahden etelänpuoleiset
rannat, jyrkät, suoraan aalloista huippenevat klintit, joilla Viro
ensimmäiseksi tervehtii tulijaa. Tallinnan satama on peittynyt nokeen
ja savuun. Tulee mieleen jokin englantilaisen Turnerin aihe, kun
katsomme noita veteen kuvastuvia höyrypilviä, toimeliaan näköistä
telakkaa, aallonmurtajaa, mustuneita savupiippuja, lotjia, ikivanhoja,
outotyylisiä varastoaittoja. Ja kun tullimuodollisuuksien kuvaelma
on näytelty loppuun, ajamme tuohon vuosisataiseen kaupunkiin, jonka
vanhat rakennukset ja kapeat kadut viittoilevat niin vakuuttavasti
historiallisten aikojen hämärään.

Lyhyt viivähdyshetki Tallinnassa.

Tuokioksi piirtyy silmiin suippoja, kolmikulmaisia fasaadeja,
joita jyrkästi vaipuva tiilikatto varjoaa; kiltain taloja, joiden
porttiholveista kuvittelee astuvansa suoraan keskiaikaan; pari
hartaan juhlallista kirkontornia; jykevänraskas linnanmuuri, Toompean
vihannoivat syreenipensaat... Muistan, että Tanskan maineikas kuningas,
Ingemannin romaaneista tuttu Waldemar Sejr valloitti näillä tienoilla
Lindanisan linnoituksen, ja että tämä kaupunki, jota nyt katselen,
kasvoi raunioiden ympärille. 1200-luvun alkuvaiheilla täällä alettiin
käydä kauppaa ja elää aitoon kaupunkilaiseen tyyliin, kunnes talojen
rykelmä sai armon vuonna 1248 kaupungin virallisetkin oikeudet.
Varsin vähäisellä fantasian ponnistuksella nämä rakennukset voidaan
asuttaa silloisella inhimillisellä sisällöllään: hatuntekijäin ja
oluenpanijain, satulaseppien ja leipurien ammattikunnilla, luvuin
laskemattomien käsityöläisten, mestarien ja kisällien laumoilla,
jotka tulevat näistä salamyhkäisistä porteista ja kuljeskelevat
näillä soukilla ja sokkeloisilla kujilla... Ne seitsemän vuosisataa,
joissa Viron sortoaika lasketaan, ovat keskeytymättä myös Tallinnan
historiaa. Niin kuin koko ympäröivä maa, niin on tämä kaupunkikin
siirtynyt tanskalaisilta saksalaisille, ruotsalaisilta venäläisille,
alistunut, noussut kapinaan, järjestänyt verisiä pärttylinöitään,
tullut mykistetyksi, sokaistuksi, painetuksi maan tasalle. Täällä
on vielä viime vuosisadan loppupuolella ruoskittu raipoilla Anijan
talonpoikaislähetystöä, joka saapui anomaan työorjuuden poistamista
koskevan lain pikaisempaa voimaanpanoa. Täällä on myös koettu
kansallisen heräämisen haltiokkaita hetkiä ja saavuttu sankoin joukoin
juhlimaan rakennusta, joka nousi uuden voimantunnon kivisenä symbolina
venäläiselle piiskauspaikalle: Estoniaa! Vaaditaan vain, että teemme
kiertomatkan näillä kaduilla, kun koko kansallinen historia jo kulkee
silmiemme ohi. Kolme vanhaa kirkkoa kertovat Tanskan hallitusajoista,
linnan muurit, joita vuosisadat ovat peloittavasti murentaneet, ja
pyöreät, synkän harmaina nousevat tornit, Pitkä Hermann ja Paksu
Margareta, viittaavat samoihin päiviin. Mutta Saksan kalparitarien
valtius kuvastelee teräväkattoisessa raatihuoneessa ja kolmessa
fasaadissa, jotka ovat aikoinaan suojelleet kiltain meluavia kokouksia.
Tosin historiallisuuden vaikutelma alkaa jo muuttua epäpuhtaaksi:
mitä raatihuoneella tällä hetkellä tapahtuu, siitä emme vaivaudu
ottamaan selvää, mutta sen tiedämme, että entisessä Ison killan talossa
huudetaan noteerauksia ja lasketaan valuuttaa, muutetaan seinätaulujen
kultaisia numerolevyjä ja vaihdetaan meidän suomalaiset markkamme maan
kruunuiksi ja senteiksi. Pörssi!

Aikoinaan olemme myös tutkineet läpikotaisin Toompean kirkon ja
häirinneet vainajia, jotka siellä lepäävät: Ruotsin sotaväen
ylipäällikköä ja Narvan valloittajaa Pontus de la Gardieta sekä hänen
rouvaansa, neiti Margaretaa (arvoltaan Hoyan kreivitär ja Kustaa
Vaasan sisar), Kaarle Hornia ja hovimarsalkka Olavi Rynningiä. Näiden
ruotsalaisten nukkujien unta vartioivat lukemattomat muistomerkit,
jotka ovat peräisin Saksan kalparitarien ajoilta. Sekä Toompean
että Nigulisten kirkossa välkkyy kenotafeja ja hautalevyjä, joista
historioitsija voisi lukea synkän fantastisia tarinoita ja joihin
mielikuvituksen valonsäde loihtii kohtalokasta kuumotusta. Olemme
ihailleet vanhoja maalauksia, joiden kivihiilen tummalta pohjalta
ulkonee jokin heleä kasvokuva tai pergamenttirullaa riiputtava käsi.
Olemme katselleet kallisarvoisia kudoksia: kultaa, ametistia ja
purppuraa! Mutta tällä pikakäynnillä, jota junan lähtöhetki rajoittaa,
jäävät Reisebüroon tyrkyttämät nähtävyydet näkemättä, emmekä ehdi
silmätä enempää Tallinnan kaupungin kuuluksi tullutta avainkimppua kuin
niitä juomahaarikoitakaan, joihin raatiherrat ovat kastaneet partaansa.
Aika on tullut! Juna, jonka etuoikeutena on sivuuttaa pysähtymättä
kaikki pienemmät asemat, lähtee matkalleen.

Mitä tämän ekspressin ikkunoista näemme, ei enää vaikuta kotoiselta.
Suomalaiseen maisemaan — eteläisimpäänkin — jättävät aina oman
perusleimansa kuuset ja koivut, joiden suipoissa, solakasti ylenevissä
muodoissa olemme tottuneet aavistelemaan »kotomaamme koko kuvaa».
Mutta Suomenlahden eteläpuolella niiden sijan on vallannut sekä
poppeli että lehmus, ja niiden pyöreät, tummanvihreät, yltäkylläisesti
paisuvat kuviot tanssivat silmän valokalvoissa junan kiitäessä kohti
etelää. Laajoja niittyjä, joilla kukkii keltaista värisauramoa.
Ruosteenruskeaa rämettä, jonka umpimielisesti tuijottaviin silmäkkeihin
piirtyy vaivaismäntyjen varjoja. Valkeita rakennuksia, jotka vaipuvat
kumpareisten nummien taakse ja sukeltavat näkyviin, kun maa mataloituu
tasaisiksi ja alaviksi apilapelloiksi. Hetkittäin taittaa joen
mutka tämän vihannoivan, mutta pilvien peittämän maiseman, jonka
päättymättömässä taustaviivassa vyöryy kastanjain, vaahteroiden ja
satavuotisten lehtipuiden tanhu, rytmiltään samalla kertaa uljaana ja
pehmeänä, noudatellen mäkien ja laaksojen vaihtuvia linjoja.

Viron maisemien maankuulu »alavuus» on sopivalla tavalla poimuuntunut,
käydäkseen aidosta kumpumaastosta. Pohjois-Suomen, Kuusamon ja Paltamon
mahtavia vaaroja tai Etelä-Suomen harmaagraniittisia kallioita silmä
ei tavoita: niiden tilalla on tuo poljennollisesti nouseva ja laskeva
vihreys, joka imee kukkarunsaaseen syvyyteensä valkeita, harmaita,
tiilenpunaisia maalaistaloja. Juna kiitää eteenpäin. Nämä ovat Viron
parhaita viljelysmaita, rukiin tähkä taipuu miljoonina kultaisina
puntareina maan puoleen. Näemme myös kaistaleita korpimetsistä, joihin
lehtipuut tyrkyttäytyvät miltei väkivallalla — nyt jo viljelyksille
raivatuista, mutta aikoinaan sakeista ja synkistä tiheiköistä,
piileksivän maarahvaan entisistä asuinsijoista. En tiedä, mikä näistä
ohikiitävistä niityistä edustaa sitä, mitä ruotsalaiset sanovat
_alvariksi_ ja virolaiset _loodiksi_ ja joka on näiden maisemien
lisäksi luonteenomainen sekä Gotlannille että itäiselle Göötanmaalle.
Se on Viron lehmikarjan tyypillisintä laidunmaata, sillä pelloiksi nämä
soran peittämät kentät eivät kelpaa ja niityiksi niistä ei ole. Missä
katse tavoittaa ohirientäviä tervaleppämetsiköitä — _Erlenbüscher_,
kuten saksalainen sanoo — siellä voi aavistaa tätä omalaatuista,
aitokansallista maapohjaa.

Kuinka näiden seutujen rahvas on seitsemän pitkän sataluvun kuluessa
elänyt orjuutensa päiviä, siitä on meillä kaikilla kirjoista opittu
käsitys. Mahtavia moisioita ja viheliäisiä tupia! Alustalaiset
ovat tehneet heinää ja kantaneet kymmenyksiään aina vissiin
kiehumapisteeseen asti, jolloin tukahdutettu, torjuttu, pois tungettu
tuskan ja kapinan henki on kuohunut vulkaanisena paineena esiin ja
jättänyt jälkeensä aatelistalojen savuavia raunioita. Mikä traagillinen
voiton ja tappion, toivon ja pettymyksen vuoroliike! Mikä määrä
nimettömiä ihmishahmoja, joita vallassaoleva vieras kansanaines
piti niskureina, pahantekijöinä, mutta maan oma rahvas sankareina!
Katselen noita iltahämyyn peittyviä kenttiä, joiden yläpuolella
raskaat sadepilvet laahaavat ja joita junan sauhu hämärtää. Että
niiden vainioita on sananmukaisesti kastettu verellä, sen kertoo
meille veljeskansan historia, jonka yläpuolella häilyy milloin miekka,
milloin piiska, ja Viron runous: eikö se ole aina tähän päivään saakka
jättänyt näkemättä nuo vihannoivat lehdot ja rehevät vaahteraholvit?
Eikö se ole tuijottanut epätoivoisen hengen keskitetyllä voimalla
_vain_ vaivaismäntyihin ja rämeihin, joista seitsemän vuosisataa ovat
katsoneet omaa tuskaansa kuin peilistä! Suo — alistetun kansansielun
surullinen alkusymboli, orjuuden maantieteellinen ilmaus, joka häviää
karttapinnalta, kun orjuuskin häviää! Että se on näiltä seuduilta
hävinnyt, sitä todistavat keltaiset viljavainiot, jotka vyöryvät junan
ikkunalasien ohi vaihtuakseen nopeasti vilahtaviksi puutarhoiksi ja
loputtomaksi, katsetta estäväksi leppäaarnioksi. Junan vihellys on
käheä ja nuhainen: kaupunki lähenee! Iltapimeässä seisomme Tarton
asemalla ja tähyilemme sangen hämmästyneenä lehtimetsää, joka avautuu —
tai sulkeutuu — suoraan edessämme.

On siksi hämärää, että vaikutelma tiheästä viidakosta ei ota
hälvetäkseen. Huojuva ja tärisevä »troska» vie matkustajaa loputtomien
lehväholvien alitse, hiljainen sumusade tihkuu kasvoillemme, kaikki
lyhdyt ovat sammuneet. Hiljaisuutta ja lehtien kahinaa — lehtien,
jotka peittävät näköalat niin edessä kuin ympärilläkin ja sulkeutuvat
tiheänä muurina taaksemme. Jossakin soi yksinäinen kirkonkello, ja
tällä kertaa sen alakuloinen nuotti antaa meille hienoisen aavistuksen
samoista vuosisadoista, joiden synkkiin päiviin eläydyimme junan
ikkunalasien ääressä. Vanha yliopistokaupunki on paneutunut nukkumaan.
Sateinen ja kolea kesäkuun ilta — lehviin hukkuvat vallihaudat —
kirkontorni, jonka goottilainen kuvio nousee ajattomana ja uhkaavana
tummaa taivasta vasten... Mutta tämän alakuloisen ensivaikutelman
pyyhkii uni mielestäni, ja seuraavien vuorokausien yhä kasaantuvista
huomioista kasvaa verkalleen impressionistinen kokokuva kaupungista,
jossa veljeskansan viisituhantinen maan toivo suorittaa akateemisia
opintojaan.

Tartto!

On olemassa seutuja ja paikallisuuksia, jotka vaikuttavat omituisen
epätodellisilta elävässä nykyhetkessä, koska niiden varsinainen
aikamuoto on imperfekti: »Oli kerran...» Tämänpäiväisen ihmisen
asiallisina elämänympäristöinä ne ovat jollakin tavoin vajavaisia
ja väärennettyjä, miltei olemattomia. Mutta täyttäkää niiden kadut
ja kujat menneisyyden elämällä, antakaa niille oikea aikamuoto,
nähkää ne historian taikovassa heittovalossa, ja katso — nyt niiden
epätodellisuudesta kangastuu esiin jokin vakiintunut olevaisuus,
nyt saavat äsken kuolleilta tuntuneet muodot salamyhkäisen elämän,
ja kaikki kujat, torit, kadut, rakennukset, talonseinustat
ja kirkontornit, jotka vapautuvat historiattoman nykyhetken
arkivalaistuksesta, piirtyvät silmiinne sielukkaina ja todellisina,
täynnä kohtaloa! Meren yli tultaessa on Tallinna ensimmäinen tällainen
paikallisuus. Toinen on Tartto. Historian loputon holvikäytävä
täytyy aina kuvitella tämän kaupunkikuvan taustalle, jos mieli
lähestyä sen talojen ja asumusten »henkeä». Riistäkää niiltä tämä
perspektiivi, eliminoikaa niiden ilmakehästä kaikki synkkien ja
juhlavien tapausten jäljet, ja te näette vain rykelmän sekatyylisiä
rakennuksia, kuin pittoreskeja pahvirasioita, jotka jokin leikittelevä
jättiläisarkkitehti on erikoisempia ajattelematta sirotellut vihreään
lehvistöön.

Vaellan.

Silmiin syöpyy katuperspektiivejä, jotka voisivat olla Porvoota,
voisivat olla Turkua — ellei lehtipuiden uhkeus näyttäisi niin
uljaan eurooppalaiselta. Vinoja, jyrkästi laskeutuvia kattopoimuja.
Talonpäätyjä, joissa juoksee villiviinin kiemurtelevaa verkostoa ja
joiden tiilenpunaista tai suklaanruskeaa väriä sateet ja tuulet ovat
aikakausien vieriessä laimentaneet. Rytmillisesti nousevia kumpareita
ja niiden aallolla kadun kiemurteleva nauha, joka vierii lehvistöjen
tiheään hämärään ja kiipeää jossakin kauempana mustanruskeita
kirkontorneja kohti. Sillä Viron kaupungeille (ja niin muodoin myös
vanhalle Tartolle) on ominaista, että miltei jokainen vuosisata on
saanut niissä pyhätön.

Suippotorneja ja venäläisiä sipuleja, goottilaista, bysanttilaista,
romaanista ja myöhäis-klassillista rakennustaidetta. Ainoa
näistä temppeleistä, joka voi täydellä syyllä viitata pitkään
ja maineikkaaseen menneisyyteen, on — tuomiokirkon raunioita
lukuunottamatta — 13. vuosisadalta periytyvä _Jaanikirik_, Johanneksen
kirkko. Ihailen tämän keskiaikaisen basilikan jalon yksinkertaisia
ääriviivoja, jotka piirtyvät taivaan sadepilviä vasten. Tutkistelen
sen matalaa pääportaalia, jota poltetusta savesta tehdyt pyhäinkuvat
koristavat, ja suiposti nousevaa tornia, jonka kauniista friisistä
jokainen matkaopas huomauttaa. Mikä juhlallisuus ja hartaus!
Mikä kiveen veistetty pyrkimys ylös maasta, pilviin, tuuliin ja
tähtiin! Samaa vaikutelmaa ei synny, kun vaeltaja pysähtyy valkoisen
Maariankirkon romaanisten muotojen eteen, sillä tämä Herran huone,
joka sivumennen sanoen tuo mieleen Oulun tuomiokirkon, on sekä
heleämpi että maallisempi sävyltään. Jykevien kiviseinien sisällä
aukeaa hämärä keskilaiva. Kermanvärisiä penkkien selkiä ja pitkä
pääkäytävä, tummanpuhuva alttaritaulu, jonka balttilainen taiteilija
Hagen-Schwarz on maalannut, ja heikosti häilyvät kynttiläkruunut,
joissa juhannuspäivänä lepattaa aavemaisen kalpeita tulenliekkejä.
Peltikaton kouruissa kirkuvat naakat. Avoimista ovista vuotaa
täyteläistä urkujensoittoa. Totisesti: sama ikimuistoinen ja veriin
syöpynyt melodia, jonka jokainen venäläistä iettä kantanut kansa on
valtaherroiltaan perinyt ja jonka hartaat sävelaallot yhä säilyttävät
äskeisen valtiollisen menneisyyden muistoa: »Oi Herra siunaa
ruhtinaamme...!»

Mutta nähtävyyksien joukossa on myös tiettyjä vaatimattomia
asuinrakennuksia, joissa virolaista kulttuuria on voimaperäisesti
luotu ja joihin 70-, 80- ja 90-lukujen suuret sivistystaistelut
keskittyivät. Nykyisessä Bergmannin kirjapainossa on lehtori Faehlmann
viettänyt iltapuhteitaan kylmenevän teen ja suurten paperipinojen
ääressä, edessään konsepti, josta seuraavan päivän viron kielen luento
on hahmottunut valmiina esiin. Entisessä Gustav Blumbergin majassa,
jossa Tarton opettajaseminaari on sittemmin ottanut tyyssijan, on myös
eräs merkittävä nurkkahuone: _Virulaulikin_, vanhan, umpimielisen,
sardonisesti hymyilevän ja katkerasti viisaan Kreutzwaldin asumus.
Niin, matkaoppaat ja muistotaulut viittaavat moneen »kotimuseoon»,
Vesken, Grenzsteinin, K.A. Hermannin ja A. Kitzbergin entisiin
Tarton-asuntoihin. Mutta suomalaiselle, joka on tutkistellut oman
kotoisen Kivensä murhenäytelmää ja muistanut joskus Heikinkatua
kulkiessaan, että tuon seemiläisen hattubasaarin yläpuolella, noiden
ikkunoiden takana eli, kirjoitti ja kamppaili ylioppilas Alexis
Stenvall, Tarton talonpäädyillä on läheisempääkin puhuttavaa. Onhan
Hetzeli-kadulla muuan talo ja talossa muistotaulu, jonka marmorissa
väikkyy kirjoitus: _Siin elas Juhan Liiv 1892._ ja _93. aastal_.
Tosin tämä veljeskansan runoilijoista traagillisin, jonka elämänrata
muistuttaa synkässä lopussaan sekä Kiveä että Kramsua, eli noiden
seinien sisällä vain seitsemänkymmentä päivää ja sai valmiiksi
vain »Vari»-nimisen kirjoituksen, kuten tarkemmista tiedoista käy
selville. Mutta muistotaulun liioittelevalla kirjoituksella on silti
oikeutuksensa. Sillä täällä alkoi Juhan Liivin, sairaan runoniekan,
hengensilmä pimetä, ja täällä leimahtivat myös viimeiset kirkkaat
älynsalamat, mitkä vielä syttyivät noissa kuumeisissa aivoissa
ennen lopullista yötä. Tapaus on tunnettu. Se monistuu ja vaihtelee
kautta laajan länsimaisen kirjallisuuden, se ilmenee kaikissa
kulttuurikeskuksissa, missä jokin tai jotkin levottomat henget
mittaavat lentimiään. Daidaloksen tarina! 1890-luvulla se tuli
kirjoitetuksi myöskin virolaiseen hengenhistoriaan, että yleispätevä
määritelmä mielenvikaisesta nerosta toteutuisi näilläkin tienoilla.

Se tapahtui silloin! Vuosisadan lopulla, kansallisen nousun
aikakaudella. Ja omituista on, että tarttolaisessa kesässä 1937 on
hyvin vaikea eläytyä _eurooppalaiseen kesään_ 1937: koko tuohon
kuumeisten sotavarustelujen, yleismaailmallisen uhkan, poliittisten
neuvottelujen, Pariisin maailmannäyttelyn ja Espanjan sodan synkän
kumeaan kaaokseen, jossa par'aikaa elämme. Tajuntaan ei näissä
elämänympäristöissä mahdu käsillä oleva ajankohta. On luontevampaa,
vaivattomampaa ja kieltämättä myös miellyttävämpää vaihtaa
nykyinen kalenteri vanhaan ja täyttää nämä kaupunkinäyttämöt sillä
idyllis-romanttisella hengellä, joka elähdytti 1800-luvun lopun Tarttoa.

Jälleen saa mielikuvitus tukea siitä, mitä silmä näkee. Jo ensimmäisenä
päivänä katsetta sitoo eräs fasadi kodikkaan Tiigikadun varrella:
vaatimaton, harmaanruskea puurakennus, jonka pyhitetyissä suojissa
viipyy suloinen 60-luku ja jonka yläkerran ikkunoista voi kuvitella
kurkistavansa suoraan äskeiseen virolaiseen kulttuurimenneisyyteen.
Tosin talossa on tehty remontteja ja muutoksia, tosin entinen pääovi,
joka sijaitsi rakennuksen oikeanpuoleisella kulmalla, on nyt seinustan
keskellä. En tiedä, ovatko puutarhan ruusupensaat samoja, joiden
kukkivia oksia neitsyt Lydia Koidula toi maalaislukkari Jannsenin
kukkamaljakkoihin ja järjesteli hyväilevin käsin hänen paperien
peittämälle pöydälleen. Silloinen tammi ja silloinen lehmus varjostavat
ehkä vielä vanhaa lehtimajaa, suihkukaivo, joka esittää käärmeen
päätä kohottavaa poikaa, on luultavasti jo lopettanut solinansa.
Mutta mahdollista on, että villiviini, jonka lehvistöstä mamselli
Lydian harmaansiniset silmät ovat katsoneet täysikuuta kohti, kiertää
vieläkin lasikuistia. Ja niin käy kuten aina, katsellessamme jotakin
rakennusta, jonka todellinen merkitys ja elämä on menneisyydessä ja
joka näyttää sovittautuvan nykypäivään omituisen väkinäisesti, ikään
kuin vasten tahtoaan. Mietimme, millaiseksi talon tämänhetkinen »henki»
on muodostunut. Tahtoisimme silmätä ihmisiä, jotka liikuskelevat
noissa maineikkaissa suojissa. Tosin on hyvin mahdollista, että
tuloksena olisi täydellinen desilluusio. Olemmehan tehneet tuttavuutta
nykyisen naapurimme, neiti Hedvig Michelsonin kanssa, aavistelleet
hänen piirteissään äidin, Lydia Koidulan, kauneutta ja katsoneet häntä
samalla silmällä, millä saksalainen katsoo Goethen lapsuudentoverin
kaukaisinta sukulaista. Runoileeko neiti Hedvig? Ei — hän soittaa
klaveerilla Bizet'tä ja lukee Conrad Ferdinand Meyeriä. Pitääkö hän
äitinsä runoista? Hän ei sitä tiedä, hän ei ole niitä lukenut, hän ei
osaa lainkaan viroa.

Mutta talo Tiigikadun varrella elää omaa ajatonta elämäänsä
Jannsenin kodikas »salonki», joksi Aino Kallas uskaltaa sitä
nimittää, lasikuisti, jonka katettu pöytä notkuu balttilaista
vieraanvaraisuutta noissa 70-luvun ruskottavissa illoissa. Mitä
ihmisiä näissä vaatimattomissa suojissa onkaan liikkunut? Mitä
ajatuksia, toiveita, unelmia täällä on kehitetty? Voimme elävästi
nähdä »balttilaisen Robespierren», C.R. Jakobsonin, pitkän ja
ryhdikkään hahmon, joka ei tahdo mahtua tuon matalan katon alle
ja jonka tuuhea tukkapehko ja tummat, savuttuneilta vaikuttavat
silmälasit tekevät luonteenomaisen liikkeen, kun hän innostuu
puhumaan. Hänestä tulee virolaisen kansallisliikkeen johtomies, hän
piirtää nimensä lähtemättömästi maan historiaan. Ja hänen rinnallaan,
tuon pieniruutuisen ikkunan luona, seisoo heleäsilmäinen, iäti
lempeä pappismies, filologi ja historioitsija Jacob Hurt, käsissään
kahvikuppi ja tipahtamaan valmiit sämpylät. Kantaako hän papinkaapunsa
taskussa tälläkin hetkellä »Kalevipoegia», jota hän lukee ja selittää
ylioppilaille järjestämissään illoissa, on vaikea arvailla. Ehkä hänen
keskustelutoverinaan on paraikaa suomalainen Julius Krohn, jonka
saksan kieli sointuu niin selvästi näissä suojissa. Mutta huoneen
hämärimmässä nurkassa on nojatuoli ja tuolissa Kreutzwald — vanha,
teräväpiirteinen, kumaraan kyyristynyt mies, jonka silmät etsivät
kuistilla viipyvää Lydiaa ja joka viskaa keskusteluun pari kirpeää
sanaa. Niin, he ovat erittäin eläviä ja aktuelleja, nämä vainajien
varjot! He ovat lähtemättömästi ja kertakaikkisesti asettuneet asumaan
tuohon puurakennukseen, jota mikään maailman mahti ei saa siirretyksi
nykyaikaan, sillä sen elämä on täyteläisemmillään vain menneisyydessä.

Muualla, paitsi paikan päällä, on vaikea kuvitella 60-, 70- ja
80-lukujen tarttolaisia päiviä. Silloinen kulttuurioptimismi
tuntuu meistä ikään kuin liian heleältä voidaksemme siihen enää
eläytyä. Mutta täällä, näissä idyllisissä ympäristöissä, tuo
kaikki on jotakin luontevaa ja välittömästi lankeavaa. Ymmärrämme
vuosisadan lopun kansallisen _Sturm und Drangin_ aitouden: sen
naiivin, päivänpaisteisen, romanttisen elämäntunnon, joka puhkesi
monisatavuotisen sorron pimeydestä kuin aurinko pilvestä, ja miten
keskitetyn ja loistavan ilmaisun tämä eloon herännyt joukkotunne
saakaan niissä juhlissa, joita vietetään kesäkuun 17. päivänä armon
vuonna 1869! Silloin on maaorjuuden lakkauttamisesta kulunut tasan
puoli vuosisataa, silloin kokoontuu Tarttoon neljäkymmentä mieskuoroa,
kahdeksansataa laulajaa ja kuulijoita Maarianmaan kaikilta ääriltä,
ellei kauempaakin. Juhlajumalanpalvelus avaran taivaan alla ja sitä
seuraavat menot ovat miltei lähempänä legendaa kuin historiaa. Sillä
niin käy, että nämä kolmipäiväiset laulujuhlat merkitsevät Viron
historiassa suurta ja ratkaisevaa taitetta, ensimmäistä näkyvää
vedenjakajaa, jonka tuolla puolen on vuosisataiseen hämyyn peittyvä
kansallisen sorron jakso, tällä puolen kansallisen sivistyksen kasvava
tarina. Voidaan väittää, että kansa löytää noina kolmena päivänä
itsensä: on kuin herättäisiin syvästä, kauan kestäneestä unesta,
jossa oman minuuden tietoisuus, _oma nimi_, on unohtunut! Näin on
epämääräisestä »maarahvaasta» tullut »Eesti rahvas» — kansakunta
kansakuntien pariin, suuri, kiinteä, yhteisessä innostuksessaan
havahtunut ihmisorganismi, jonka syntysanat eräs vaatimaton
maalaislukkari ja eräs sibylliininen tyttölapsi ovat lausuneet julki.
Että Jannsenilla ja hänen Lydiallaan todella on tämä sija kansansa
kunniakkaassa kehityksessä, on ilmeinen tosiasia. »Tapaus» on siirretty
_ad acta_: historiaan!




ARTHUR VALDES ELI KEINOTEKOINEN KIRJAILIJA


Virolainen kirjailijatuttavani kertoi:

Tämä tapahtui maailmansodan kolmantena vuonna, mieltä masentavana
aikana. Pakoilin silloin Suomessa, elin ja oleilin _incognito_,
keksityn nimen ja keksityn passin varassa. Mutta kotimaani ja minun
välillä säilyi sentään yhteys. Kirjoitinkin virolaisiin sanomalehtiin,
vaikka aiheiden puute oli ainakin lehtien kulttuuriosastojen suhteen
huutava. Tänä synkkänä kautena sain kirjeen Tartosta. Ystäväni G.E.
Luiga, tarttolaisen »Päevalehden» toimittaja kääntyi puoleeni ja pyysi
minulta jotakin kriitillistä kirjoitusta. Tietäisinkö kirjoja, jotka
ansaitsivat arvostelun?

Nyt olin kuitenkin seulonut ja esitellyt koko sen painotuotteiden
määrän, mikä tuona aikana oli tullut julki. Kustannustoiminta,
jota sensuuri typisti, poti kuolemantautia. Ei ilmestynyt mitään
mainittavampaa, ei sattunut mitään kirjallista »tapausta». Mutta
edessäni oli Luigan kirje — ja tajunnassani kummitteli moninaisia
mahdollisuuksia, julkaisemattomien teosten kirjoittamattomia
arvosteluja, kriitillisiä mielialoja ja sanoiksi saamattomia
mielipiteitä, jotka tahdoin vapauttaa. Tulin ajatelleeksi omaa
kutsumustani, kriitikon kutsumusta. Eikö arvostelu ole lopultakin
lähellä luovaa taidetta ja runoutta, eikö arvostelija anna sanallista
ilmaisumuotoa niille tuomioille, jotka taideteos itsessään herättää,
ja eikö hän niinmuodoin tule omien vaikutelmiensa tulkitsijana lähelle
lyyrikkoa, joka selittää runossa omaa itseään. Ei arvostelija tulkitse
kirjan sisältöä — omat mielenvireensä hän tulkitsee! Yhdeksässä
tapauksessa kymmenestä hän välittää vaikutelmia, jotka ovat vieraat
useimmille hänen lukijoilleen, sillä ne ovat heränneet vain hänen
omassa mielessään, kun taideteos on sitä koskettanut.

Pohdin edelleen: Olettakaamme, että taideteos on huono ja sen
ilmaisumuoto typerä. Mutta jos sen sisin sisältö syystä tai toisesta
ottaa lumoihinsa arvostelijan, tältä voi jäädä huomaamatta suorituksen
virheellisyys, ja niin hän kirjoittaa palstoittain jostakin, mitä kirja
sinänsä ei lainkaan ilmennä. On sanottu, että niin sanottu syvällinen
kritiikki osuu oikeaan? Etsitään syvintä sanottavaa ja salaperäisiä
taka-ajatuksia, laskeudutaan niin kuin sukeltaja taideteoksen
pohjavesiin ja kuvitellaan, että salaiset johtolangat ovat löytyneet...
Mutta uskokaa minua! Puoliakaan kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä
kritiikki runoudesta nostaa esiin, runoilijat itse eivät ole lainkaan
ajatelleet luodessaan töitään! Kätkettyjen aarteiden löytäminen on
vasta jälkipolven, vasta arvostelijan tehtävä: hän etsii ne omista
aivoistaan, hän kätkee ne teoksiin! Ja kun näin kerran on, eikö olisi
sekä totuudenmukaisempaa että vapaampaa kirjoittaa kritiikkiä ilman
kirjoja, arvosteluja ilman arvosteltavia? Silloin voisimme keksiä ja
»löytää» aatteita, unelmia, kätkettyä tarkoitusta ja symbolien takaista
totuutta, ilman että meidän tarvitsisi lainkaan kiusaantua siitä, onko
asianlaita todella näin vai eikö!

Hyvä! Koska tahdoin kirjoittaa arvostelun »Päevalehteen» ja koska
arvostelusta piti tuleman sekä viisas että hieno, minun täytyi itse
keksiä kirja, johon kävisin käsiksi. Mietiskelin mahdollisuuksia
puoleen ja toiseen... Kuvittelin tuon objektin elävästi eteeni. Loin ja
sorvasin sen omassa tajunnassani, annoin sille kaikki ne ominaisuudet,
joitten perusteella voin laatia erään syvällisimpiä artikkeleitani.
Minun tuli keksiä myös kirjan tekijä. Kuvittelin hänet aivoissani,
annoin hänelle kasvot. Hän oli ilmeisesti vielä nuori mies, ehkä hän
oli omalta kohdaltaan joutunut ajan vaiheiden käsiteltäväksi. Varmasti
hän oli joutunut elämään tavallisena rintamasotilaana ja sodassa hänen
vaiherikas elämänsä päättynyt... Hänen ikänsä, hänen elämäkertansa,
hänen ulkonäkönsä, luonteensa, temperamenttinsa alkoivat saada
ulkonaisia muotoja ja varmoja ääriviivoja... Ja hänen nimensä? Niin —
keksin senkin. Näin syntyi nuori virolainen runoilija _Arthur Valdes_.

Helmikuussa 1916 ilmestyi »Päevalehden» neljässä numerossa laaja ja
perinpohjainen esittely tästä salaperäisestä nuorukaisesta. Kerroin,
kuinka olin hänet ensimmäisen kerran tavannut armon vuonna 1905 ja
minkä vaikutelman olin hänestä saanut. Mainitsin edelleen, että
tuttavuutemme ei ollut tyrehtynyt tähän ensi kohtaamiseen, vaan että
Valdes oli tavannut minut maailmansodan aattopäivien Pariisissa.
Olimmehan istuneet yhdessä Cafe de Lilas'n pienten bulevardipöytien
ääressä, olimme viettäneet monia keskusteluhetkiä Observatoire-kadun
kukkivien kastanjoiden alla —! Sittemmin oli Valdesin tie kääntynyt
Etelä-Ranskaan ja Lontooseen, ja monen vuoden aikana en ollut
kuullut hänestä mitään. Mutta virolaiselle kulttuuriyleisölle piti
kuitenkin esitellä tämä uusi nimi, joka nousi säihkyvän lentotähden
tavalla kirjalliselle taivaalle ja joka oli — sen tein lukijoilleni
tiettäväksi! — epäoikeutetusti syrjäytetty yleisestä huomiosta.

Mitä hän siis oli kirjoittanut, tämä nuori Valdes? Hyvä —, olin
antanut hänelle inhimillisen hahmon ja elämän, ja nyt minun tuli luoda
myös hänen tuotantonsa, varustaa hänet elämäntyöllä. Se tapahtui.
Tunsin omalaatuista tyydytystä, kun kehittelin tutkielmia teoksista,
joita ei ollut koskaan kirjoitettu, ja annoin kritiikin uhrisavun
suitsuta taiteikkaina kiemuroina tätä epäjumalaa kohti, jonka olin
itse muovannut. Niin, Arthur Valdesin kirjalliset työt olivat harvat
mutta valitut. Selostin parissa laajassa esseessä hänen puolittain
runomitallisia kertomuksiaan, jotka todistivat erittäin merkillistä
mielikuvitusvoimaa, ja laadin perinpohjaisia aineisto-kriitillisiä
tutkielmia niistä vaikutteista, joita hänen nuori runoilijamielensä oli
ottanut vastaan. Hän oli lukenut sekä Poe'ta että Hoffmannia. Hänen
kirjahyllyssään oli englantilaisen ooppiumistin Edgar de Quinceyn
muistelmateoksen rinnalla tilaa Flaubertin »Salammbolle» ja H.G.
Wellsille. Selostin novellikokoelmaa, joka oli jo kesällä 1914 ollut
painovalmis ja josta Valdes oli minulle kertonut, kun vietimme yhteisiä
keskusteluhetkiämme Clamerte'in metsissä tai Bellevuen ja St. Cloud'n
terrasseilla. Kerroin noiden novellien sisällön — se on: keksin sen,
annoin sille muodon!

Arthur Valdesin teoksista minua kiinnosti lähinnä eräs legendamainen
kertomus, jonka aihe oli saatu juutalaisesta folkloresta. Tunnetteko
tarinan Golemista, savi-miehestä? Se on nyt levinnyt maailmalle sekä
saksalaisen Meyrinckin tunnettuna romaanina että saman romaanin
filmatisointina, mutta vuonna 1916, jolloin Valdes ja hänen tuotantonsa
luotiin, sitä ei tunnettu. Alkuperäinen kertomus muistuttaa
keskiaikaisia tarinoita Homunculuksesta, joka syntyy alkemistien
salaisissa työpajoissa ja saa keinotekoisen inhimillisen elämän.
Mutta heprealaisen sadun juoni on siinä, että Jumalan elävöittävä
sana, _schem hammphorasch_, herättää elämän savikimpaleessa ja että
tämä sieluton robotti joutuu keskelle inhimillistä elämää, joutuu
näyttelemään ihmisen osaa, kunnes väkevä salasana pyörtää loitsun ja
savi tulee jälleen saveksi.

Olin joskus nuoruuteni utuisina päivinä kuvitellut, että käytän itse
tätä aihetta. Eikö totta, siinä on varaa syvälle allegoristiikalle...!
Mutta kun Valdes oli astunut näyttämölle, täytyi minun uhrata
kirjallinen unelmani ja antaa se hänelle. Millainen oli siis
Valdesin »Golem»? Novellin juutalaisella rabbiinilla oli hallussaan
savi-ihminen, jonka hän herätti loitsuvoimallaan eloon ja joka
työskenteli hänen viinimäessään. Hänellä oli myös tytär, Lea, ja tämä
isänsä ainokainen, jonka nuoruus oli kulunut elämältä varjeltuna
niin kuin Shakespearen Mirandan, rakastui keinotekoiseen ihmiseen.
Lean rakkaus herätti Golemin vähitellen tajuamaan, että hänellä oli
poikkeusasema kaiken elollisen piirissä, että häneltä puuttui sielu,
että hän oli syntynyt väärällä, luonnottomalla, mekaanisella tavalla.
että hän — sanalla sanoen! — oli _epäaito_. Mutta Valdes johteli tämän
aiheensa seuraavaan katastrofiin: kun vanha rabbi palaa matkaltaan ja
havaitsee, mikä muutos hänen tyttäressään on tapahtunut, hän lukee
salaperäisen loitsukaavan, savi-ihmisen näennäinen elämä häviää,
Golem muuttuu jälleen sieluttomaksi aineeksi ja hänen rakastettunsa
heittäytyy isän jalkojen juureen.

»Tapa minut! Tapa minut!» hän vannottaa. »Minä en tahdo olla enää
ihminen, koska hänkään ei ole...!»

Ja näihin sanoihin päättyy Valdesin kertomus.

Mutta tämän lisäksi tein tutkielmassani selkoa hänen muista
kirjallisista töistään. Selostin novellin, jonka aihe oli hieman
muuteltuna saatu ranskalaisen Rosnyn »_Profondeurs du Kyamosta_», joka
käsittelee gorillan elämää. Kuvasin Valdesin Lontoon-aiheiset käsialat,
hänen novellinsa »Vuorenvarjo» ja toisen, jonka nimenä oli »Saaren
jumala...» Voitte uskoa, että niiden sisältö kiinnosti mieltäni!
Erittäin omalaatuinen oli myös katkelma laajemmasta yhteydestä, muuan
loppusoinnullisella proosalla kirjoitettu prologi, jonka Valdes oli
ristinyt »Yölliseksi kaduksi». Se todisti hänen mielikuvituksensa
tavatonta rikkautta ja osoitti taaskin, miten vierasmaalaisesta
kirjallisuudesta saadut vaikutteet olivat sulaneet hänen yksilöllisessä
temperamentissaan ja muuttuneet sekä ajatukseltaan että muodoltaan.
Viimeksimainitussa kirjallisessa työnäytteessä, jonka selostamiseen
uhrasin monta palstaa, ilmenee omalaatuista metafysiikkaa, ja Arthur
Valdesin nuorekkaan uhmaavat proosasäkeet soivat vielä tänä päivänä
mielessäni. Jos tahdotte tutustua tähän erikoiseen »prologiin»,
voitte etsiä sen käsiinne vaikkapa yliopiston kirjastosta. Kertojana,
päähenkilönä on anonyymi »minä» ja toisena osanottajana Saatana, joka
näyttäytyy runoilijalle yöllisen Pariisin hämyssä.

Kun artikkelini olivat ilmestyneet, syntyi Viron kirjallisessa elämässä
melkoinen hälinä. Haluttiin tutustua lähemmin tuohon omituiseen
uneksijaan. Etsittiin hänen kirjojaan, mutta kumma kyllä, niitä
ei löytynyt mistään. Juuri tähän aikaan kirjoitteli M. Kampmann
kirjallisuushistoriansa viimeisiä sivuja; hän tahtoi kovin mielellään
suoda tilaa myös Valdesille, mutta hän, kuten muutkin, raaviskeli
neuvottomana takaraivoaan, sillä mihin olivat joutuneet asianomaiset
argumentit, missä oli runoilijan alkuperäinen novellikokoelma —?
Vastasin kyselyihin, minkä suinkin taisin. Herrojen tuli ymmärtää, että
Valdes oli joutunut suorittamaan elämäntyötään kriitillisenä aikana ja
että hänen elämänsä oli kauttaaltaan ollut emigrantin ja pakolaisen
elämää. Jos hänen tuotantoaan oli julkaistu, se oli tapahtunut Viron
rajojen ulkopuolella, ja noita teoksia oli miltei mahdoton saada
sotavuosina käsiin. Itse olin kylläkin nähnyt alkuperäisen kappaleen.
Pieni, kolmikymmensivuinen kirjanen, selitin. Se sisälsi Valdesin
jälkeen jääneet kertomukset, se oli julkaisematon käsikirjoitus ja
sen kanteen oli, mikäli muistelin, kirjoitettu Nietzschen sanat: »_O
Lebensmittag, feierliche Zeit! O Sommergarten_...!»

Tähän saivat haastattelijat tyytyä!

Mutta ennen pitkää ilmeni, että mystillinen Arthur Valdes alkoi saada
tukevaa jalansijaa yleisessä tajunnassa, — peloittavan tukevaa!
Kiiruhdin ilmoittamaan, että olin omalta osaltani jo kerännyt
kokoon kaikki mahdolliset novellit ja kertomukset, joita hänen
nimissään kiersi kädestä käteen, ja suunnitellut jälkeenjääneiden
teosten valikoimaa. Valdesin sukulaiset olivat kuitenkin kieltäneet
painatusluvan, ja tämä oli tapahtunut osaksi uskonnollisista syistä,
sillä kaikkihan tiesimme, että nuori runoilija ei niissä asioissa
suinkaan aina arkaillut! Koetin kuitenkin tehdä kaikkeni vanhan
ystäväni hyväksi. Keräsin nuo neljä alakertaa, muodostin niistä kirjan,
varustin sen esipuheella, jossa lausuin muutamia tekopyhiä muistosanoja
ja otin osaa yleiseen suruun, joka koski nuoren kirjailijan kuolemaa.
Uteliaimmille viskasin selviä biografisia tosiseikkoja. Mainitsin, että
Arthur Valdes oli syntynyt maaliskuun 3. päivänä 1886 Tartumaalla,
opiskellut Hugo Treffnerin yksityislukiossa, suorittanut tutkinnon
lontoolaisessa Davis and Harrisonin teknillisessä opistossa ja
antautunut kauppa-alalle. Sodan syttyessä hän oli astunut Englannin
vapaaehtoisten riveihin ja kaatunut Ypernin rintamalla tammikuun 20.
päivänä 1916. Mitä tuli tietoihin, jotka koskivat hänen viimeisiä
elämänvaiheitaan, olin saanut ne virolaiselta merimieheltä, Kustaa
Toomingalta, sillä hänhän oli nuoren runoilijan rintamatoveri! Lopuksi
täytyi etsiä valokuva, joka miten kuten esittäisi Arthur Valdesin
konkreettisia kasvonpiirteitä. Löysinkin sellaisen. Valokuva esitti
tosin erästä Suomen ruotsalaista, nuorena kuollutta runouden tutkijaa,
mutta kun taiteilija Konrad Mägi oli sommitellut sen perustalla uuden
kuvan, oli asia selvä. Ilmoitin vain erehdyksien välttämiseksi, että
alkuperäinen valokuva oli otettu Lissabonissa vuonna 1912, tarkemmin
sanoen _Foto Camôes Conçalvesin_ ateljeessa. Se esitti kaunisilmeistä,
siroa nuorukaispäätä, korkea otsa kertoi voimakkaista henkisistä
harrastuksista ja silmäkulmien kaariviiva viittasi jaloon ylpeyteen,
joka kuului Arthur Valdesin sielullisiin varusteihin.

Näin liitettiin Viron tieteelliseen kirjallisuuteen teos, jonka nimenä
oli »Arthur Valdes, kriitillinen essee». Se käsitti 41 huonolle,
sodanaikaiselle paperille painettua sivua, ilmestyi 1918 ja liittyi
tunnetun, »Siuru»-nimisen kirjailijayhtymän toimituksiin. Kustantajana
oli Odamees, julkaisupaikkana Tartto.

Mutta nyt seuraa tarinan mielenkiintoisin vaihe. Jos tunnette Anatole
Franceen novellin puutarhuri Putois'sta, tiedätte, että kaikilla
tavallisten juorupiirien myyteillä on taipumus muuttua todellisuudeksi
ja irtautua itsenäiseen elämään. Vaaditaan vain, että yksilön luova
mielikuvitus panee liikkeelle sen luovan mielenkiinnon, jota suuri
yleisö edustaa, kun valheesta jo kehittyy totuus, kun sana jo tulee
lihaksi —! Laajojen joukkojen tajuntaan oli vuosikausia rummutettu,
että nuori runoilija Valdes on olemassa, ja niin hän oli olemassa,
kenenkään tietämättä, miten se tapahtui! Hämäristä kätköistä vedettiin
hänen jälkeenjäänyttä omaisuuttaan. Ilmestyi henkilöitä, jotka olivat
tunteneet hänet, seurustelleet hänen kanssaan, tavanneet hänet
Lontoossa ja Pariisissa ja solmineet läheisiä, — niin, uskomattoman
läheisiä suhteita hänen kanssaan! Tapasin ihmisiä, jotka muistelivat
häntä mitä suurimmalla pieteetillä ja vuodattivat vilpittömiä kyyneliä
hänen sankarikuolemalleen. Tapasin toisia, jotka osasivat kertoa
havainnollisia anekdootteja hänen Pariisin-ajaltaan ja eritellä sekä
syvällisesti että terävästi hänen eksentristä luonnettaan. Muuan
erittäin tunnettu taiteilija muisti tavanneensa hänet Luxembourgin
puistossa eräänä tarkoin määrättynä kevättalvena ja vastasi kaikkiin
kysymyksiini, että »Valdes oli hiljainen mies, kovin hiljainen!»
»Postimeehessä» julkaisi Aleksander Tassa muistelmakirjoituksen, jossa
kosketeltiin erästä runoilijan elämässä tapahtunutta episodia.

Minua kammotti. Luomukseni oli alkanut saada itsenäistä elämää,
Golemista oli tulossa ihminen!

Itse en ollut koskaan muodostanut mielikuvaa Valdesin
sukulaisuussuhteista. Minulle oli riittänyt, että hän syntyi Tartossa
1886 ja että hänellä oli tiettyjä hämäriä omaisia, jotka puolestaan
takavarikoivat hänen jälkeen jääneen tuotantonsa. Mutta nyt tapahtui
jotakin merkillistä. Ei ainoastaan ilmennyt, että keinotekoisella
runoilijalla oli ystäviä Viron kaikilla äärillä, vaan hänelle ilmestyi
jopa läheisiä omaisia minusta ja minun mielikuvituksestani riippumatta.
Aavistin, että oli kehittymässä Valdesien perhe! Uskokaa tai älkää,
mutta totuus on, että juuri näihin aikoihin julkaisi muuan elävä ja
vaikuttava tohtori A. Valdes julkisen peruutuksen, jossa hän omalta
kohdaltaan kumosi minun tiedonantoni runoilijan perikunnan suhteesta
noihin jälkeen jääneisiin papereihin. Voi olla, että eräät kaukaisemmat
omaiset ovat kieltäneet niitä julkaisemasta, selitti tohtori Valdes,
mutta hänellä itsellään ei ole eikä ole koskaan ollut mitään sitä
vastaan, että rakkaan Arthur-veljen teokset julkaistaan!

Ne, jotka tulevaisuudessa seuraavat Valdes-myytin kulkua, voivat myös
hämmästyen todeta, että juuri näihin aikoihin ilmaantui erinäisiin
albumeihin tuon kuolleen runoilijan autenttisia töitä. _Minä_ en niitä
sepittänyt, minä pesen käteni...! Luoja tietää, miten se on mahdollista,
että vainajan muistoa vaalii nyt mitä hartain ja yhä laajeneva
tuttavapiiri, joukko kirjailijoita, taiteilijoita ja sanomalehtimiehiä,
jotka lukeutuivat hänen lähimpiin ystäviinsä, »löysivät» hänen
hävinneitä novellejaan ja toimittivat niitä aikakausjulkaisuihin.
Arthur Valdes oli elävä, elävämpi kuin jos hänen nimisensä yksilö
todella olisi elänyt keskellämme. Pelkään pahoin, että hänellä
on ollut vaikutusta Viron nuoreen kirjallisuuteen ja että hänen
taiteilijalaatunsa on hedelmöittänyt eräitä sukulaissieluja, jotka
ovat nähneet hänessä tiettyjen muotopyrkimysten esitaistelijan. Loin
hänet muuten dekadenttisista aineksista. Annoin hänelle saksalaisten
kauhuromantikkojen ja Ranskan symbolistien piirteitä, mutta päästessään
käsistäni ja karattuaan itsenäisenä tyyppinä maailmalle hän alkoi
kummitella muodoissa, joista en ollut uneksinutkaan!

Te tahdotte kuulla, mikä Arthur Valdesista tuli? Hyvä — myytin
loppuvaiheet ovat seuraavat.

Kun keinotekoisen runoilijan ensiesiintymisestä oli kulunut
erinäisiä ajast'aikoja, katsoin ajan koittaneen, jolloin legenda
oli paljastettava. Tarttolainen »Päevaleht» vietti silloin
25-vuotisjuhlaansa. Minulta pyydettiin tavanmukaista muistelusta,
rohkaisin luontoni ja kerroin koko historian alkaen toimittaja Luigan
kirjeestä ja päättyen myöhempiin vaiheisiin, joista olette saanut
kuulla. Mutta myytti oli mennyt yleisön veriin. Vain eräät uskoivat ja
vihastuivat, toinen puoli lukijakuntaani, varsinkin Valdes-vainajan
tuttavat ja uskotut, selittivät minulle kylmäverisesti, että tahdoin
tuhota lahjakkaan runoilijan maineen ja turvautua halpahintaiseen
sensaatioon! Hehän _tunsivat_ Arthurin. He olivat, kuten ystäväni
taiteilija, tavanneet hänet Luxembourgin puistossa ja muistivat kaikki,
että »hän oli hiljainen mies, — kovin hiljainen!»

Mutta aikojen kuluessa tämä puolustajien joukko alkoi harveta ja
Valdesin nimi häipyi kirjallisista keskusteluista. Tunsimme kaikki
hienoista häpeää, kaihdoimme vetämästä häntä esiin, annoimme hänen
palata takaisin platoniseen ideaansa ja sammua himmeäksi aivokuvaksi...
Hän oli elänyt kiihkeän ja vaikuttavan elämän, eikähän ihmiseltä voi
enempää vaatia, oli hän sitten oikea tai keinotekoinen. Homunculukseni
sai siis hiljaisen hautauksen. Hänet unohdettiin. Vain Liettuassa
ilmestyi vielä kauan tämän jälkeen ja ilmestyy vieläkin kirjallisuutta,
jonka tekijänä on joku Valdes, ja mikäli sittemmin olen saanut
tietooni, nimen taakse kätkeytyy Richard Behrsin, arvossa pidetty ja
maineikas kynänkäyttäjä.

Tunnetteko muuten runoilija August Allen, antiikkisten aiheiden ja
nykyaikaisen satiirin viljelijän? Hän on kerran ollut vähällä joutua
yleisen epäuskon maalitauluksi... Se tapahtui noina aikoina, jolloin
Valdesin myytti oli paljastettu ja jolloin lukijapiirini oli kerta
kaikkiaan tottunut epäilemään kaikkea, mitä kirjoitin. August Alle oli
silloin nuori, alkava lyyrikko, hän asui etäällä Tartosta, Puolassa.
Hän kääntyi sieltä käsin puoleeni, ja koska toimitin erästä suurta
aikakauslehteä, hän lähetti minulle jatkuvasti omia runojaan. »Kuka
on tämä A. Alle?» minulta kysyttiin. Selitin, että hän on nuori
virolaissyntyinen lyyrikko, että hän elää kaukana kotimaastaan ja
että totta puhuen en voi häntä sen paremmin esitellä, koska hän ei
ole henkilökohtaisesti läsnä. »Lukekaa hänen runojaan», vastasin, »ja
päätelkää niiden perusteella, mikä hän on.»

Voitteko arvata, miten tähän kaikkeen suhtauduttiin? Hyvä, — he eivät
uskoneet sanaakaan siitä, mitä kerroin, he eivät uskoneet August
Allen olemassaoloon! On parasta, että käännyn tyhmemmän kuulijakunnan
puoleen, he sanoivat, sillä Valdesin myytissä oli jo ollut kylliksi
ja minun on enää turha jatkaa samaan tapaan! Näin oli useiden vuosien
ajan. Selitin ja kerroin Allen henkilöllisyydestä, pysyin tiukasti
ja itsepäisesti väitteessä, että sellainen runoilija oli todella
olemassa, mutta kukapa minua olisi uskonut! Ja tällä aikaa eli elävä
ja alkuperäinen August Alle maan rajojen ulkopuolella aavistamatta
lainkaan, että hänet oli julistettu myytiksi ja lorupuheeksi!

Myöhemmin hän on muuttanut Tarttoon ja käy säännöllisesti siinä
kirjailijakahvilassa, jossa tekin olette hänet tavannut. On kestänyt
aikoja, ennen kuin vannoutuneimmat vastustajani ovat ottaneet hänet
todesta, mutta nykyään taivutaan yleisesti siihen uskoon, että hän
elää. Myytin olemuksena on unenkaltaisuus, häipyväisyys, aineettomuus
— ja näitä edellytyksiä ystävämme Alle ei täytä. Hän kuuluu enemmän
realismin kuin mytologian piiriin, niin, hän ei todellakaan muistuta
vanhaa tuttavaani Arthur Valdesia, jonka seurassa vietetyt hetket
kuuluvat elämäni unohtumattomiin muistoihin!




TARTTO — KASTANJOITA JA MUURISORAA


Kun vaeltaja, joka on Viron-matkallaan sattunut eksymään Kohtlan
kuuluisille öljykivialueille, harhailee noissa koneiden murskaamissa
louhistoissa, hän voi tehdä joukon erikoislaatuisia löytöjä. Hän
kuulee sähköporan loppumattoman jyminän, hän on ehkä jo tutustunut
laitoksen voima-asemaan ja mahtaviin jakotislauspannuihin, joissa
sivutuotteet erkanevat palavasta kivestä, vuotaakseen lukemattomia
retorttiputkia pitkin sadoille tahoille. Hän tutkistelee paikan
päällä sitä mineraalia, josta kaikki tämä melske ja hälinä aiheutuu
ja josta koneet par'aikaa muodostavat raakaöljyä, moottoriöljyä,
voiteluöljyä, pikeä, bensiiniä, asfalttia, kattopahvi- ja rautalakkaa
sekä puun jalostamiseen käytettävää fenolaattia. Alueella ei ole
puutetta tuon merkillisen kiven kappaleista, joten hän voi kerätä
sitä kaikkiin taskuihinsa. Ja mitä hän näkee! Riippuen siitä, mistä
geologisesta kerrostumasta lohkare on peräisin, siitä voi löytää
kivettyneitä muotoja, jotka kertovat ammoin hävinneistä eliöistä niin
kuin parhaimmat paleontologiset oppikirjat. Kivi säilyttää kambrisia
äyriäisiä, trilobiitteja, lonkerojalkaisia ja brachiopodeja, joiden
kalkkeutuneet, piinkovat kuviot kuultavat esiin kivenkappaleesta.
Devonisiin kerrostumiin on takertunut panssarikalojen suomuja,
siluurisiin kiehkuraisia leviä, joiden haaveelliset muodot ovat
vanhempia kuin ihmiskunnan Ikä! Mutta näitä fossiilisia muistomerkkejä
tapaa muualtakin. Matkustakaa Ontikan klinteille, pysähtykää tuolle
rantakaistaleelle, josta Suursaari häämöttää ja jonka hedelmällisessä
maaperässä kasvaa mustanvihreää kotkansiipeä ja kauniskukkaista
Lunariaa, »Juudaksen hopearahaa». Täältä, Suomenlahden etelärannalta,
voi vähällä vaivalla poimia kiviä, joiden murtumattomassa massassa
trilobiitit ja ammoniitit ovat tähän päivään asti säilyneet.

Sillä tämä on Viroa — maata, jonka jokainen kaistale on kuin kappale
aikakirjaa. Sekä luonnosta että ihmisasumuksista voi täällä lukea
menneisyyden loppumatonta satua, koska vuosisadat lepäävät näissä
muistomerkeissä limittäin niin kuin kattotiilet vanhamallisissa
taloissa.

Että maa on ollut suurten valtojen noppanappulana ja Tartto sen mukana,
sen näen milloin mistäkin monumentista, jotka näinä kesäisinä päivinä
syöpyvät uteliaaseen silmään. Seison Emajoen äyräillä ja katson
vihreänkeltaisen veden hidasta juoksua. Piilipuiden komeat pehkot
kuvastuvat tuohon lepäävään kalvoon, klassillistyylinen kivisilta
peilaa sen kuvastimessa jykeviä sulojaan. Sangen vähällä vaivalla voisi
mielikuvitus loihtia sen patsaiden väliin sekä karauttavia ratsuja
että välkkyvävarusteisia ritareita: menoa, hälinää, väentungosta,
huudahduksia ja tappelunmelskettä, jota tällä näyttämöllä on erittäin
intensiivisesti esitetty, jopa useampaankin otteeseen. Raskaat
rautaketjut kalahtelevat tuulessa. Kaksi graniittista porttia piirtyy
taivasta vasten, holvikaaresta osuu silmään latinalainen vuosiluku
MDCCLXXXIII, jonka suurella vaivalla käännämme 1783:ksi. Silta liittyy,
kuten kiveen uurrettu muistokirjoitus vakuuttaa, Katariina Suuren
kirjavaan historiaan — tuon miltei myytiksi muuttuneen naisen, joka
tiettynä ajankohtana alisti kultapunoksisen tohvelinsa alle niin
Potemkinin kuin koko laajan Venäjänmaan. Oi aikoja, rauhattomampia,
mutta maalauksellisempia kuin meidän! Mikä slaavilaisen koreuden
kama onkaan peittänyt Hänen Kaikkein Armollisimman Majesteettinsa
valioratsua, kun tämä jalorotuinen eläin laski kavionsa noille kiville
ja astui ylväästi korskuen tuon kaariportin alta!

Siirrymme Emajoen äyräiltä sisemmäs kaupunkiin — ja historian osoitin
kääntyy. Muutaman sadan askelen päässä on puisto ja puistossa
pronssinen patsas, O. Strandemannin käsialaa. Tunnemme tämän vaskisen
herran. Tässä hän seisoo, _Gustavus H Adolphus_, arvoltaan _Rex
Succie_, täkäläiseltä maineeltaan _fundator Universitatis Dorpatensis_.
Hänet on pystytetty tähän pienoiseen puistoon heinäkuun 27. p:nä 1928,
ja tilaisuudessa on professori Bergman lukenut latinankielisen tekstin,
jota viron kielellä kutsutaan »_üleandmiskirjaksi_». Arkkipiispa Nathan
Söderblom on tällöin saanut luvan edustaa maata, jonka kerrallinen
hallitsija tässä on tullut valetuksi pronssiin: muisto eräästä
valtikasta, joka monen muun ohella painoi pienoista Viroa!

Vaskinen patsas tuijottaa terhakkana ja tukevana tyhjään ilmaan.
Lihavuuteen taipuva Pohjolan lumikuningas, kiivas ja kiukkuinen,
niin kuin »Välskärin kertomuksista» muistamme, mutta sen lisäksi
toverillinen ja helposti leppyvä. Sota on ollut hänen majesteetilleen
samaa stimulusta, mitä raivonpurkaus sydäntautiselle, jonka veltostunut
valtimo vaatii meteleitä ja räjähdyksiä. Muistot hiirenkorville
käännetyistä läksykirjoista elpyvät. Tämä mies se siis oli, joka
sotaisena vuonna 1632 astui pyylevänä ja toiminnanhaluisena Nürnbergin
leirialueen yli, suuntasi kulkunsa kuninkaalliseen telttaan ja piirsi
nimikirjoituksensa paperiin, jolla Tarton _schola classica_ muutettiin
tavallisesta gymnasiumista oikeaksi yliopistoksi. Ei ole todellakaan
vaikea nähdä tuota historiallista hetkeä ja tuota päärmärullan
yli kumartunutta miestä. Vaikka hänen haaleansinisissä silmissään
välkkyykin selvä tieto, että tällä sulkakynän liikkeellä muutetaan
mitä perinpohjaisimmin »olevia oloja» ja että tämä valtaan tottunut
käsi kiristää jälleen ohjaksia Jumalan armosta, hän ei ehkä kuitenkaan
aavista sitä suunnatonta merkitystä, joka teolla on kauas tuleviin
aikoihin. Väljät, keltaiset saappaat painavat juurevasti teltan
permantoa. Nuhrautunut pitsikaulus litistyy kaksoisleukaa vasten,
kunnes oljenkeltainen suippoparta ponnahtaa ylös ja kuninkaallinen
silmäys antaa tietää, että argumentti on valmis. Käden heilahdus!
Kuivaa hietaa lennähtää kostealle nimikirjoitukselle. Lakkasinetti
pergamentin laitaan! Rullalle kierretty käskykirje kuriirin laukkuun
ja mies ratsaille...! Tästä näystä alkaa Tarton yliopiston sekava ja
loppujen lopuksi voitokas historia, jossa Viron venäläistäminen on
sittemmin ilmennyt keskitetymmin kuin minkään muun julkisen laitoksen
elämäkerrassa.

Sillä mitä painostusta tämä opinahjo onkaan saanut kestää.

Oltuaan ensin uutuuttaan komea kustavilainen yliopisto, johon maan
alkuperäisillä asukkailla, »orjilla», ei ollut tulemista, se joutui
pohjoismaisen sodan jalkoihin ja siirtyi, kuten kaikki muukin, Venäjän
herruuden alle. Tämä oli aikaa, jolloin balttilainen aatelisto sai
Virossa lähes rajattoman vallan. Kun vuosisata oli mennyt mailleen
ja almanakat alkoivat 18:n numerolla, voitiin täkäläisen ihmislapsen
arvo laskea käyvässä rahassa: Viron kansalaisia ostettiin ja myytiin,
heitä vaihdettiin hyviin ajonarttuihin. Ja että eräs lukkarin poika,
_studiosus_ O.V. Masing, saattoi tällaisina aikoina todella pujotella
akateemiseen sivistykseen, olisi ihme ja arvoitus, elleivät hänen
yliopisto-opintonsa olisi tapahtuneet etäällä Tartosta, Hallen ja
Turgaun vapaissa saksalaisissa kaupungeissa!

Kun Itämerenmaat joutuivat Venäjän vallan alle, oli tsaari Pietari I
jossakin yhteydessä antanut sen lupauksen, että Tarton akateeminen
opinahjo pysyisi pystyssä. Mutta todellisuudessa sen toiminta lakkasi.
Se nukkui vuosisadan ajan, ja vasta v. 1802, jolloin edellä mainittu
lukkarinpoika oli jo elänyt omat oppivuotensa, se avattiin uudelleen,
elpyi, sai joukon lisärakennuksia ja alkoi jakaa tiedon muruja
kaupungissa asustavalle nuorisolle, jopa tällä kertaa maan omillekin
pojille, mikä kummastuneena mainittakoon. Mutta seuraa vuosiluku
1889, ja yliopisto, joka on tällä välin saanut uudet säännöt sekä
varman sisäisen itsehallinnon, alkaa järjestelmällisesti venäläistyä.
Pientä kansallisuutta »sulatetaan» suurempaan, käsky on käynyt
keisarilta. Alussa muutetaan lainopillisen tiedekunnan opetuskieleksi
venäjä ja perustetaan Venäjän oikeuden oppituoli. Myöhemmin ulottuu
»sulattaminen» muihinkin tiedekuntiin, ja vain teologit saavat
lukea ja luennoida pahamaineista saksaa. Nyt ei tällä laitoksella
ole myöskään oikeutta nimittää enempää rehtoria kuin dekaaneja ja
professoreitakaan, sillä heidät nimittää hallitus. Opettajiston
kansallisuus vaihtuu, venäläisiä ylioppilaita alkaa virrata Tarttoon
— _Derptiin_ — jossa entinen _Universitas Dorpatensis_ vaihtuu
_Universitas Jurjevensis’eksi_. Vasta vuoden 1905 vallankumous, — niin,
itse asiassa vasta maailmansota muuttaa täydellisesti nämä surkeat
olot, ja nopeasti toisiaan seuraavien seikkailujen jälkeen Tarton
yliopistosta tulee siunatuksi lopuksi erinomainen »ülikool», jollaisena
sen nykyinen nuorisopolvi tuntee. Tuossa se on, oman rauhallisen
katunsa varrella! Valkoisissa pilaristoissa hohtaa aurinko, raskas
ovipari on avoinna valolle. Mutta mitä sanoisivatkaan herrat Faehlmann,
Peterson ja Kreutzwald, jotka kokivat 18. vuosisadan yliopisto-olojen
kirouksen ja joista ainakin viimeksimainittu oli kirjaimellisesti
orjan poika, jos he saisivat silmätä nykyisiin aikoihin. Täällä he
ovat lukeneet lääketieteensä ja teologiansa, täällä he ovat kokeneet
kiirastulen, jota ei moni läpäise! Mitä ääretöntä tarmoa on vaadittu,
mitä tulenpalavaa sisua ja sisäistä hammastenkiristystä, että jokin
Kreutzwald todella pääsi pujottelemaan loppumattoman pilkan ja ilkeyden
kujanjuoksusta, sen tietää vain mielikuvitus, joka koettaa eläytyä
tämän katkeroituneen ja viisaan merkkimiehen nuoruusvuosiin.

Mutta lähellä yliopistoa on jyrkästi ylöspäin nouseva mäki, jonka
kiemurteleva polku häipyy sakeiden lehtipuiden hämärään.

Kiipeän kastanjan riippuvien oksien ja karheiden jalavanlehtien alta
rinnettä ylös. Valo tihkuu kultaisina virtoina oksien alta, jalkojen
tasalla kuumottaa punaisia tiilikattoja... Täällä on jyrkästi putoavia
töyräitä, jotka ovat tulvillaan keltakukkaista Impatiens parvifloraa —
Tarton valtakasvia, kuten helposti voi todeta. On kuin olisin tullut
loputtomaan metsään! Ei ihmisvarjoa äänettömillä poluilla, ei ihmisen
ääntä. — Toomemäen suunnaton luonnonpuisto, jota puutarhurin sakset
eivät ole vielä koskaan päässeet parturoimaan ja jossa kesäkuun lopulla
näkee maalaismaisia heinähaasioita ja tomuisia niittomiehiä, on itse
asiassa Tarton idyllisen pienoisvaltakunnan sydän. Kilometrittäin
taivaan korkeuteen yltäviä saarnia ja holvimaisesti kaartuvia jalavia,
mustanvihreää hevoskastanjaa, ja paisuvia, valtansa täyteläisyydessä
levittäytyviä vaahteroita... Tiet häipyvät näihin vihreisiin
kätköihin, polut johtavat äkkijyrkille äyräille, joiden syvyydessä
uinuu koreanvärisiä taloja. Vihannoivassa hämärässä viipyy historian
hellittämätön varjo. Vaikka puut ympärilläni ovatkin suhteellisen
nuoret — nehän eivät voi kertoa kahta vuosisataa kaukaisemmista
ajoista! — uhoaa itse maaperästä kansakunnan keskitettyä menneisyyttä,
tällä kertaa vanhempaa kuin koskaan Katariinan kivisillan ja Ruotsin
kuninkaan pronssikuvan vaiheilla.

Näillä näyttämöillä vaikuttaa jokainen vastaantulija omituisen
epäaidolta. Käy kuten Jannsenin talossa, jossa mielikuvitus
astui aistihavainnon tilalle ja historia kävi väkevämmäksi kuin
nykypäivä. Toomemäen yksinäiset kävelijät — sinipuseroiset työmiehet,
lastenvaunuja työntävät palvelustytöt, mehukioskin asiakkaat ja
suuren kirjastotalon tulijat ja menijät — kantavat vaatepartta, joka
ei näihin puitteisiin kerta kaikkiaan sovi! Mutta olettakaamme,
että kansallismuseon mannekiinit jättäisivät lasikaappinsa ja
tulisivat vastaan näillä poluilla. Tulisi tyttöjä kultasolkisissa
liiveissään, yllään pukukuosi, jota aikoinaan käytettiin Tarton,
Vörun ja Pohjois-Viljannin maisemissa ja jonka silmiinpistävimpänä
piirteenä on pieni liinainen tanu. Silmiin vilkkuisi myös loistavia
paljetteja, esivaatteen kiehkuraiset arabeskikirjonnat ja nuorukaisten
hauska sininen takki näyttäytyisivät. Ja nyt vasta olisi näyttämön
ja näytelmän harmonia solmittu, ja satavuotisella hiekkakäytävällä
liikkuisi se elämä, minkä harhaava ajatus siihen pakosta kuvittelee.

Hiljaisuutta jatkuu. Luulisi, että tämä pohjois-eurooppalainen
pikkukaupunki viettää siestaa ja että keskipäivän tunnit ovat täällä,
kuten etelämpänäkin, pyhitetyt jumalalle. Aika ja hetki on otollinen
sille mielleleikille, mikä käy kävelijän tajunnassa: _näissä_
puitteissa ei mikään ole kaukaisempaa kuin kesä 1937!

Lähestyn kivipaatta, johon historia ja kyyhkyslinnut ovat jättäneet
merkkinsä, — viimeksimainitut tosin näkyvämmän, mutta se on eri asia...
Paikka on entinen uhrikukkula. Kivi on uhrialttari. Näillä tienoilla
ovat Ugaunian kansalaiset vuosituhat sitten arponeet ilmi henkien
tahtoa. Maahan on heitetty keihäs, sen eteen on talutettu sotaratsu ja
tilapäiset uhripapit ovat visusti tarkanneet, kummalla jalalla hevonen
astuu keihään yli. Kuinka monesti tämä virolaisten auguurien taito on
osunut oikeaan, siitä ei tarina kerro. Varmaa vain on, että he ovat
lukemattomina kertoina keräytyneet uhripuiden varjoon aavistellen
tuhoa ja kuolemaa, mielissään palavien kotien kolkon tuskallinen näky.
Karsikon varjot tuntuvat vielä häilyvän maan kamarassa, vaikka tuli ja
kastevedellä pirskoitettu kirves ovatkin ammoin kaataneet pyhät rungot.
Entisen uhripaikan laakea kivipaasi vaikuttaa ylen jokapäiväiseltä,
vaikka sen ikä onkin vanhempi kuin se uusi uskonto, jonka ensimmäiset
julistajat, kristityt saksalaiset kauppiaat, ajautuivat myrskyn vieminä
Väinäjoen suuhun synkkänä sotavuonna 1159. Tosin tuossa harmaassa
pinnassa on hankautuneita uurteita ja syvennyksiä, jotka puhuvat omaa
kieltään. Vuodatettua uhriverta...? Teräaseen jälkiä...?

Annan ajan pyörän kiertyä takaisin niille asemille, joissa se _silloin_
oli. Paikkahan on ikivanha — vanhempi kuin ympärillä kasvanut kaupunki,
vanhempi kuin Itämerenmaiden kristinusko, vanha kuin pakanuus.
Muinainen myytti kertoo, että ylijumala on täällä jakanut kansoille
kielet ja että Vanemuine on näiltä istuimilta laulanut ensimmäiset
laulunsa. Valkopukuiset ryhmät ovat usein lähestyneet tätä pyhää
paikkaa, synkän juhlallinen vainajien laulu on sulanut uhripuiden
huminaan. Sillä »hingekuu», henkien kuukausi, jolloin kuolleet janoavat
punaista juomaansa, on tämän kansan mytologiassa jotakin määräävää
ja keskeistä! Ei ole ihmeteltävää, että heimo, jonka elämänvaellus
on alusta alkaen tarjonnut niin runsaasti tuhon ja kuoleman
mahdollisuuksia, varusti kerran vainajat suurimmalla jumalallisella
vallalla, runsaammalla kuin itse ukkosenjumala Taaran, skandinaavien
Thorin. Niihin aikoihin, jolloin mitään noista rakennuksista ei vielä
ollut rakennettu eikä mikään näistä lehtipuista vielä tarjonnut
katvettaan, Toomemäen kummulla on vietetty loppumatonta kuolleiden
juhlaa.

Olen istahtanut uhrikiven sileäksi kuluneelle levylle ja antanut vallan
näille mietteille. Kaikki arvonanto vanhukselle, joka toi Liivinmaan
pakanoille oikean opin! Miten lempeänä hän näkyykään historian hämystä,
tämä valkohapsinen isä Meinhardt, tämä augustinolais-munkki, joka
yritti kymmenvuotisen julistajantyönsä jokaisena hetkenä viljellä
vain rauhan ja evankeelisen armon aseita. Mutta kun hänen heiveröinen
ruumiinsa oli haudattu multaan, saivat kirkonkellot uuden, synkän
kumahduksen. Hellyyden kylvöstä kasvaa vihan haarniskoitu sotajoukko,
evankeliumi vaihtuu ankaraan lakiin, Kristus Sinain jumalaan!
Viron varsinainen käännyttäjä on epäilemättä jylhimpiä hahmoja,
mitä Pohjoismaiden historiallisesta kuvagalleriasta voidaan vetää
esille: todellinen suurinkvisiittori Torquemadan tyyliin, _Odium
theologicumin_, jumaluusopillisen vihan lihaksitullut edustaja,
haarniskaan puettu Herran soturi, piispa Albert.

Tämä bremeniläinen kanunki vihitään Liivinmaan kirkolliseksi
käskynhaltijaksi A.D. 1199. Hän ottaa heti ohjakset rautaisiin käsiinsä
ja hänen tililleen on luettava, että eräs länsimainen kansallisuus
on vähällä joutua hävitetyksi maan kamaralta! Sillä kalparitarien
veljeskunta, jonka hän perustaa, ei säästä miekkaansa. Ristiretkien
ajatus on »ilmassa», maa valloitetaan, alistetaan ja tuhotaan sitä
mukaa kuin Golgatan vertauskuvallinen merkki kulkee näillä raukoilla
rajoilla. Ja niin kehittyy Väinäjoen suulle täydellinen saksalainen
kirkkovaltio, jonka ylimpänä miehenä on piispa Albert ja joka
ulottaa valtaansa yli maan kalpaveljesten ritarikunnan tunnollisten,
teräshermoisten, taistelunhimoisten jäsenien välityksellä. Me
voimme Henrik Lättiläisen kronikasta lukea, mitä ja millaisia nämä
kaksikymmentä vuotta kestäneet riistosodat ovat olleet, miten
määrättömästi verta on vuotanut ja millä kuolemaa halveksivalla
uljuudella maan alkuperäinen rahvas, »ylpeät pakanat», on taistellut
käännyttäjiään vastaan. Sortajia vaiko hyväntekijöitä? Varmaa vain
on, että niinä vuosikymmeninä, joina piispa Albertin uhkaava varjo
heittyy kylien ja kaupunkien yli, ristin merkillä on tulen ja veren
kaamea kaksoishehku. Se etenee turmaa kylvävänä pakanuuden viimeisiä
puolustusasemia kohti, mikään suojavarustus ei enää kestä, kun uusi
hengellinen veljeskunta tarttuu käännytystöihin. Tiedän, että tämä
synkeä ritaristo on kerran hallinnut niilläkin tienoilla, joilla
vaellan. Vankka, korkeamuurinen Taaralinna, Tarton Toomemäen entinen
ylpeys, on kaikunut aseiden kalskeesta ja kuolevien valituksista,
ennen kuin aluksi voitolliset virolaiset ovat kokeneet tappion ja
luovuttaneet sen saksalaisille valtaherroilleen. Nyt etsii silmä
turhaan sen luhistuneita jätteitä. Turhaan hakee myös linnoitettua
piispanlinnaa ja sotaväen majoituspaikkaa, jonka polttopisteestä
pyhät hävitysretket suunnattiin maan kaukaisimpiin sopukoihin. Mutta
eräs muistomerkki on säilynyt. Katolisen uskonnon päätemppeli antaa
raunioinakin tietää, miten uljaana tämä piispa Hermannin rakennuttama
tuomiokirkko on kerran hallinnut ympärillä levittäytyvää asutusta!

Löydän doomin rauniot kuin sattumalta.

Olen jättänyt uhrikiveni kahden, maakummun kyljestä kuumottavan onkalon
suojaan ja noussut töyräälle kiemurtelevaa polkua. Lehvämetsä aukeaa
taaskin edessä, harhailen jalavien holvistossa, jossa säilyy vihreä
hämärä. Mutta nyt vaihtuu hiljaisuus lintujen käheäksi kirkunaksi:
naakat! Niiden lakkaamaan säestys myötäilee mielikuviani jo etäältä.
Mustanharmaat, torailevat, puheliaat linnut, vanhojen tuomiokirkkojen
kanta-asukkaat, joita mikään maailman mahti ei saa pesimään _uuteen_
kivirakennukseen, olkoonpa se ulkonäöltään miten rauniomainen tahansa,
— nämä pahantuuliset luomukset antavat jo kaukaa tietää, että vaeltaja
lähestyy muinaisuuden kivisiä jätteitä.

Koska mikään turistioppaasta luettu läksy ei valmenna minua tähän
tuttavuuteen, on vaikutelma todella valtava. Vihreiden lehvien keskeltä
nousee murskattu kirkko kuin azteekkien uhritemppeli. Punaiset
kiviseinät hehkuvat kuparin karvaisina, sortuneet holvikaaret ja
ylväät, goottilaiset pylväät pyrkivät suistuneinakin ylös taivasta
kohti. Sateet ja päivänsäteet pääsevät vapaasti tunkeutumaan basilikan
muinaiseen keskilaivaan. Lintujen jätteet, kalkkitomu ja raunioyrtit
ovat luoneet oman kirjontansa näihin mahtaviin seiniin, joiden
purppuranvärinen tiili hohtaa tulen ja veren kolkon väkevissä väreissä.
Naakat kirkuvat. Tuuli puhuu muurin halkeamissa, raunioruoho suhisee.

Käy niin kuin on käynyt pitkin matkaa.— Noille nurmettuneille
permannoille, joilla nyt vaikenevat mehukioskin pyyhinliinat, ilmestyy
historiallisten varjojen äänettömiä saattueita. Klerikaalinen
seurue, josta erotan hänen ylhäisyytensä piispan kanunkiensa ja
apupappiensa ympäröimänä —! Tarkka korva voisi ehkä kuulla, miten
_Ora pro nobis_ ja _Te Deum_ vuotaa ammoin tuhoutuneista urkutorvista
väärän vuosisadan ilmoihin... Ilma on täynnä äänetöntä puheensorinaa,
aseiden vaimennettua kilinää, haarniskain salamointia, kauhtanoiden,
outomuotoisten vaateparsien, silkin ja kullalla kirjotun palttinan
välkettä... Mitä tunteita ja intohimoja näissä katottomissa holveissa
onkaan vuosisatojen kuluessa koettu? Mitä murhe- tai huvinäytelmiä
täällä on näytelty?




KASVEJA JA VAHAKUVIA


Keski-Virossa, Tarton, Viljannin ja Pärnun tienoilla, suomalainen
matkaaja löytää ehkä naapurimaamme viljavimmat maisemat. Linja-auto
nielee kilometrejä, loivat, kukkivat mäenrinteet ja lainehtivat
viljapellot vierivät ohi. Edellyttäen, että vaeltajalla on
kasvitieteellisiä harrastuksia, hän voi niittyjen mielenkiintoisista
väritäplistä ja ohi vilahtavista mättäistä päätellä, että täällä ovat
hyvät botaaniset saalistusmaat. Vaikka Viron valtakasvullisuus onkin
suurin piirtein samaa kuin Uudellamaalla ja Hämeessä, huojuttelevat
itä-eurooppalaisen mannerilmaston vienot leyhkät silti outojen lajien
runsaita kukintoja. Maan luoteispuolella, Läänemaan ja Saaremaan
lauhassa meren hengessä, viihtyy luonnonvaraisena sekä marjakuusi
että muratti, joita taas saa turhaan etsiä varsinaiselta mantereelta.
Viimemainitun tummanvihreä lehtipeite kutoo lyyrillisiä harsojaan
Saaremaan hautakiviin, tosin vaatimattomammissa mittasuhteissa kuin
etelämpänä Euroopan alueella. Se on, kuten tunnetaan, korkeasti
kirjallinen kasvi. Aristofanes ja Plinius antoivat sille aikoinaan
nimen _epheu_, ja Paul Verlaine on sijoittanut sen erääseen ihanimmista
rakkausrunoistaan.

Mikäli osaan päätellä, Viron alue on kasvistollisesti hurmaavan
sekasotkuinen. Tänne ilmestyy tuntemattomalla tavalla lajeja, joiden
oikea olinpaikka olisi kaiken järjen nimessä Lapin pohjoisin perukka
ja joiden maantieteellisiä vaellusretkiä joutuu todella ihmettelemään.
»Eurooppaa» edustaa eräs tulililja, josta suomalaiset keräilijät
eivät ole edes uneksineet, mutta kasvupaikoilta voisi poimia
laatokkalaisia putkikasveja tai pohjois-suomalaisia harvinaisuuksia.
Tallinnan kaupungin läheltä löysin ja asianmukaisesti kuivasin pienen,
kitukasvuisen _Senecio nemorosan_, jonka varsinainen olinpaikka
on jossakin Kuollan niemimaan pohjois- ja itäosassa! Se viihtyi
oivallisesti mannermaisen vuoristoapilan seurassa, joka sekin teki
ilmeistä pilaa kasvimaantieteellisistä laeista, kasvamalla — ei
suinkaan kalliolla, vaan hiekkapohjaisessa, kuivassa notkossa!

Mutta se, mikä on luonteenomaista virolaiselle maisemalle yleensä,
herättää huomiota sellaisessakin paikassa kuin Tarton Yliopiston
kasvitieteellisessä puutarhassa. Vietin erinäisiä aamupäiviä näissä
vihannoivissa asunnoissa, ja yleinen huomio oli, että täällä on
edustettuna sekä etelän että pohjolan floora. Siperialaisia havupuita
ja punalehtisiä pyökkejä, joiden oikea kotiseutu on Thüringenissä,
Zürichin kantonissa, Castellanossa Rovereton lähettyvillä —!
Pohjois-amerikkalaisia mäntyjä ja niiden rinnalla austraalialainen
kumipuu ja eteläeurooppalainen, punaisissa kukkakoruissaan
upeileva oleanderi...! Lisäksi on professori Kusnezov, maineikas
Kaukasian-tutkija, tuonut tänne kokonaisen metsän sikäläisiä puita
ja pensaita, joiden kasvuvoimaa Keski-Viron lauhkea ilmanala ei näy
tyrehdyttävän.

Kun muuan G.A. Germann joskus 1800-luvun alussa otti haltuunsa Tarton
kasvitieteellisen puutarhan isännyyden, hän ei voinut aavistaa,
mihin loistoon tämä Emajoen partaalle noussut viidakko kerran
kohoaisi. Se raivattiin osaksi entisten linnoitusvallien päälle,
ja niin muodoin se sai maaston, jossa on tarjolla sekä kumpareita
että notkoja, sekä rinnettä että kenttää kolmen ja puolen hehtaarin
laajuisella pinta-alalla. Lihavasta mullasta alkoi vähitellen työntyä
puita, joita kasvaa Kaukasiassa ja Altailla. Johtajat vaihtuivat.
Historian kellossa kääntyivät osoittimet. Ja koska Tartossa, enempää
kuin muissakaan virolaisissa kaupungeissa, ei ole laitosta, jonka
elämäkertaa aikakausien mullistukset eivät olisi suuressa määrin
muutelleet, on kasvitieteellinen puutarhakin saanut maistaa milloin
venäläistä, milloin saksalaista saapasta. Tapahtuihan yliopiston
venäläistämisen aikoina, että botaanisiin kokoelmiin ei ollut lupa
tallettaa ainoatakaan kotimaista kasvinäytettä, koska kuivatut ruohot
ilmeisestikin herättäisivät separatistisia tunteita ja saisivat aikaan
vaarallista kansalliskiihkoa! Näin oli lähes neljänkymmenen vuoden
ajan. Ylioppilaat saivat mielin määrin penkoa Rhododendroneita ja
Phellodendroneita, joiden kasvualue oli turvallisen kaukana heidän
kotimaastaan. Mutta koska kaikella sorrolla on ohimenevä perusluonne,
tapahtui pian täydellinen käännös oloissa, ja kasvitieteellinen
kaistale vanhaa Tarttoa uudestisyntyi niin kuin kaupungin muukin
yliopistollinen puoli. Tätä nykyä siellä on oma virolainen osastonsa.
En tunne sen lajien lukumäärää, mutta alueen laajuus ja huolellinen
hoito puhuu puolestaan.

Helsingin yliopisto ylpeilee eräistä erinomaisista harvinaisuuksista,
jotka ovat kuin ovatkin kehittyneet ja kasvaneet sen omassa
botaanisessa yrttitarhassa. Ellen väärin muista, siellä on jossakin
lasihuoneiden varjossa japanilainen neidon hiuspuu — mimoosamaisen
hienostunut, kunnianarvoisa virpi, joka on tuotettu sinne Nipponin
ikuisesta kesästä, vanhojen temppelilehtojen hämärästä, pagodien,
geishojen ja kilisevien hopeakellojen itämaisesta olopiiristä.
Lapsuutensa päivinä, ihannoidessaan silkkisenä vesana rehevän emopuun
kupeella, sen kukkaistajuntaan ei lainkaan mahtunut, että sen vanhuuden
olinpaikaksi on tuleva lumen ja jään maa ja että se ei koskaan voi
toteuttaa luonnollisia unelmiaan Linnén lemmensysteemin mukaan. Mutta
— mitä japanilainen pensas siellä, sitä lukemattomat aasialaiset
puut täällä! Keski-Viron lauhkeassa ilmastossa on saatu kehitetyksi
kokonainen pienoismetsä runkoja ja lehvistöjä, joiden varjossa, mikäli
ne kasvavat oikeilla olinpaikoillaan, kamelit lepäävät ja mongolit
pystyttävät telttojaan. Jos lähden vaeltamaan puutarhan sopukoissa,
olen keskellä Aasiaa. Ovathan sellaiset herrat kuin Ledebour,
Willkomm, Russow ja Trautvetter tuoneet tänne mitä moninaisimpia
itä-eurooppalaisia ja pohjois-aasialaisia kasveja, ja niin voi
kuljeksija summaarisella silmäyksellä vilkaista, mitä ja minkälaatuista
lehvistöä hän voisi käyttää hyväkseen liialla päivänpaisteella, jos hän
tekisi retken Altaille, Amurinmaalle, Kaukasiaan... Jos sortovuosien
aikainen puutarha olisi ollut samassa kunnossa kuin tämä nykyinen,
olisi siellä voinut harjoittaa kasvustollista ennakkotutkimusta myös
Siperian suhteen!

Olen syvällisesti perillä siitä hurmauksesta, jota nuori,
keltanokkainen botanisti tuntee systematisoidun puutarhaverkoston
ja järjestelmällisten nimilippujen edessä. Mutta romanttisempaa
minääni ilahduttaisi, jos lasketut penkkisarat, viivoittimella
vedetyt käytävät, multaan isketyt paalut ja kirjoituksella varustetut
puulaatat, jotka joskus muistuttavat elävän luonnon hautapatsaita,
hukkuisivat ylivoimaisesti versovaan kukintaan. No niin — Tarton
botaanisessa puutarhassa tämä viimeksimainittu halu tulee suurin
piirtein tyydytetyksi! Kuljen lasiseinäisten kasvihuoneiden taakse,
vaellan reheviin lehtoihin, pyyhin silmiltäni kukkien painosta taipuvaa
oksistoa ja tunnen olevani luonnossa, jossa puutarhurin läsnäolo tuntuu
kalpeana kuin aavistus: sitä ei enää huomaa.

Kuumassa päivänvalossa kuuluu mehiläisten unelias surina ja vihreän
lehtohepokatin sirisevä ääni, mikä intohimoinen musiikki täyttää muuten
omalla taiallaan kaikki eurooppalaiset kesäyöt. Missä oksistossa tämä
komea puusirkka ilmaisee tunteitaan, en osaa arvata. Sirinä kuuluu
hiljaisen puutarhan kaikilta ääriltä, se ympäröi suvisena unilauluna
pienellä jokipahasella uinailevia joutsenia... Suurten jättipuiden
lehvistöstä lankeaa viheriää varjoa poluille, joilla vaellan. Täällähän
ojentelee mantshurialainen vaahtera kouramaisia lehtiään välähtelevään
päivänvaloon, amuurilainen viiniköynnös kuvittelee tulevansa
hedelmälle, vaikka tertuissa onkin vain pihlajanmarjan kokoisia
raakileita. Lasihuoneen kattolistaa pyyhkii rehevän jättiläispuun,
_Phellodendronin_ oksa. Kiinan ja Japanin osastossa voi pysähtyä
ihailemaan lukuisien Rodgersia-lajien uskomattoman suuria lehtiä,
Maackiin kuusaman outoja muotoja, _Actinidiaa_ ja _Codonopsista_. Eräs
uljas ja kaukainen hedelmäpuu, jolla on etäisiä sukulaisuussiteitä
meidän omenaamme ja tuomeemme, on tyvipuoleltaan todellinen nähtävyys.
Emme ole yrittäneetkään sylipainia sen kanssa, sillä rungon
ympärysmitta lähentelee metriä ja latvus häipyy taivaan siintävään
korkeuteen! Nyt, kesän kuumimmassa helteessä, voi myös kaukasialainen
_Pterocarya_-puu ojennella hienohermoisia lehvävaippojaan, jotka on
aina kylmimmäksi vuodenajaksi huolellisesti kääritty olkiin.

Sielussa kehittyy vieno eksoottinen viritys, kun kitukasvuisen mutta
silti aidon banaanin laajat ja repaleiset lehtipinnat läiskähtävät
kasvoja vasten. Punainen lumme on kukalla — kasvi, jonka löytäminen
ja kuivaaminen oli lyseolaisvuosieni unelma ja jonka taittaminen on
lailla ja asetuksilla kielletty. Vaellan niin kutsuttuun notkoon,
alas puutarhan sisempiin sopukoihin. Täällä on auringonpuoleiselle
rinteelle rakennettu laaja, keinotekoinen alppi, todellinen _regio
montana_, jossa on sekä puita että ruohokasvullisuutta ja jossa tapaa
Steiermarkin, Tyrolin, Rivieran lajeja. Eräs löytö antaisi aihetta
filosofisiin mietelmiin. Aivan oikein — suoraan jalkojeni edessä
kukkii Edelweiss, liiaksi ylistetty, ulkomuodoltaan vaatimaton,
miltei ruma jäkkärä-kasvi, jonka nahkeat, homeenharmaat laitakukat
ulkonevat säännöttöminä säteinä ruskeankellervästä keskustasta
niin kuin päivänkakkaran valkoinen papinkaulus voinsilmästä. Mikä
on aiheuttanut Edelweiss-kultin? Mikä on saanut aikaan, että tälle
epämuotoiselle yrtille, joka avaa vaivaisen kukintonsa jossakin
ikuisen lumirajan vaiheilla, tuhlataan niin runsasta huomiota ja
että maapallon kukkakaupat kartuttavat sen avulla tuloeriään —? Se
on tietyssä mielessä »ajan kasvi» niin kuin töyhdönnäköinen Papyros
oli egyptiläisen kulttuurikauden ja akanthus erään kreikkalaisen
ajanjakson tyyppikukka. Määrättynä historiallisena hetkenä tämä
alppikiipeilijöiden unelma, tämä ylimmillä huipuilla viihtyvä,
yksinäinen, rujo Ja surullisen paljas ruoho, jota ei ympäröi mikään
kukinnan ylväs illuusio, vaan jonka kalpeissa muodoissa voi korkeintaan
aavistaa karua plastillisuutta, — tämä miltei symbolinen kasvi ilmestyy
äkkiä lukemattomiin uus-asiallisiin kukkaruukkuihin, valloittaa
maailman ja syöksee tuhoon vuoristoretkeilijöitä, jotka ovat lähteneet
sen etsintään Baijerin alpeille!

Mutta pieni polku, jonka reunamilla kasvaa jo kukkansa heittäneitä
kääpiömanteleita ja Virossa yleistä, meillä harvinaisempaa
verijuurta, johtaa entisten linnoitusvallien tienoille. Tänne on
nykyisin sijoitettu puutarhan biologinen osasto. Tänne on koottu
kasvullisuutta, jossa morfologi voi ihailla tyylipuhtaita muotoja ja
aavistella teriöiden erikoisia pohjakaavoja. Mustasta, tarhalapion
ja kastematojen muokkaamasta mullasta versoo kaamea ja kaunis
hyönteissyöjäkasvullisuus. Kapeita, miltei lehdettömiä varsia ja
niiden jatkona loistava kukkaterttu! Peloittava lehtiruusuke lepää
maan kamaraa vasten, ja sen houkuttelevat saalistusleuat odottavat
herkkäuskoisia kärpäsiä, sulkeutuakseen keveällä pihtiliikkeellä
niiden ympärille. Sitten: vegetatiivisen nälän kaikkivalta pakottaa
myrkyllisen eritteen esiin, solustossa käy hiljainen ja jatkuva
kohina, vangittu hyönteisruumis raukeaa kukan tappavaan syleilyyn,
sulaa, liukenee, häviää nesteiden taukoamattomaan kiertokulkuun...
Suomalaisella kihokilla, joka ilmestyy täydellisenä harvinaisuutena
joihinkuihin koululaisherbaarioihin, mutta jonka jokainen meistä tuntee
Kivirikon kasviopin tutusta väritaulusta, on näiden vampyyrien joukossa
kiehtovan kauniita sukulaisia. Ja hieman kauempana ovat saaneet
sijansa myös loistokasvit, muita vallanhimoisimmat rikkaruohot, jotka
laitoksen ylipuutarhuri pysyttää jollakin tuntemattomalla taikakeinolla
niille varattujen penkkien ahtaissa rajoissa. Katselen... Erittäin
karvaat kokemukset, jotka koskevat pitkän retiisipenkin kitkemistä,
kummittelevat muistoissa.

Mutta lasihuoneissa, joissa vallitsee hellettäkin hiostavampi
keskuslämmitys, en käy. Tosin siellä kasvaa sekä teetä että kahvia,
ja — jos kaipaamme mausteita — sokeriruokoa ja kanelia sekä uskomaton
paljous orkideoja, joiden kummallisia, baudelairelaisia muotoja
jokainen lyyrillinen nuorukainen on maailmantuskan ikäkaudella
ihaillut. Ei — kasvitieteellinen ekskurssini on päättynyt ja niin
tulen ulos puutarhan muuriin murretusta portista botaanisilla
harrastuksilla kyllästettynä. Kiitos Tarton yliopiston maantieteen
professorin ja hänen suomalaissyntyisen rouvansa, nykyisessä
olinpaikassani on mahdollisuus jatkaa tätä havainnontekoa. Talossa,
jonka turkulainen arkkitehti on suunnitellut ja joka sijaitsee hieman
kaupungin liepeillä, kukoistaa saunan, sähköllä käyvän vesijohdon
ja muiden Tartossa harvinaisten ns. nykyajan mukavuuksien lisäksi
myös eräs erikoinen pihan kaunistus, mantshurialainen pähkinäpuu.
Kasvitieteellisessä puutarhassa sen mahtava lehdistö, josta riippui
turnipsin kokoisia hedelmiä, tuntui levittäytyvän yli luvuin
laskemattomien neliömetrien ja täyttävän suipoilla lehdyköillään
koko laajan taivaan. Täällä, yksityistalon puutarhassa, se on vain
nuoruuttaan hento virpi, joka uupuu liian raskaiden lehtiensä painosta
ja yrittää epätoivoisesti kasvaa ihanan äitikasvinsa kaltaiseksi
vieraan, oudon, kaukaisen auringon alla...!

Mutta seuraavana päivänä matkan määränä on Raadimöisa ja sen alueella
sijaitseva nähtävyys — Viron kansatieteellinen museo kokoelmineen.

Täyteen ahdettu autobussi, josta on maapallon kaikilla kulmilla
muodostunut eräänlainen vaeltava kirous, pilasi matkan tiettyyn
luonnonihanaan järviseutuun, joten kavahdan tätä pyörillä vierivää
sardiinirasiaa, missä suinkin voin. Lyhyt jalkamatka poppelien alla on
monin verroin vaivattomampi. Helteen paahtama maantie vie kaupungista
poispäin; vaellan vanhan moision metsää, jossa metsästystorvien kaiut
tuntuvat vielä väreilevän tiheässä lehvähämärässä ja jossa jalorotuiset
ratsut ovat aivan äskettäin, historian läheisessä eilispäivässä,
korskuneet liekaan sidottuina. Äänet ovat kuolleet. Metsä ja maantie,
samoin kuin kaukainen kaupunkikin, nukkuvat. Joukko työmiehiä laskee
helteen armottomassa paahteessa tietä, ja kiehuvasta asfalttipannusta
nousee lemua, johon kaupungin läheisyys tuntuu omituisella tavalla
sisältyvän, niin kuin eräiden kukkien olemus sisältyy niiden kitkerään
tuoksuun... Matkan varrella näyttäytyy omalaatuinen inhimillinen
ilmestys, sillä tienhaarassa, josta polku kääntyy Raadimöisaan, kerjää
muuan yliravittu madame, mustalaisten heimoa, yhtä tai kahta kymmenen
sentin kolikkoa. Mikä näky! Vaikka Tarton naispuolinen asujamisto
harrastaakin koreutta ja kirkkaita värejä ja vaikka jokainen, kenen
pukusuojasta suinkin löytyy kaistale silkkiä, pitääkin sitä yllään
sekä arkena että pyhänä, on vaikutelma tällä kertaa sanoin kuvaamaton.
Romaanittarella on kanariankeltainen pääliina, hiilenmustat liivit
ja maata viistävä, punainen samettilaahus. Laahuksen kultapunoksiset
tupsut, jotka ovat alkuaan tiettävästi kuuluneet elokuvateatterin
esirippuun, lakaisevat jalosti kimmeltäen tien kuonaa ja tomua...!

Metsä avautuu ja matkan maali on edessä: todellinen pieni Versailles
linnoineen ja puistoineen, idyllisine lehtoineen ja leikattuine
pensaineen.

Hopeanvihreät piilipuut kuvastuvat veteen. Valo säkenöi ja nukkuu
kaislarantaisen järven kuvastimessa, johon yksinäinen sorsa piirtää
häviäviä uurteita ja jonka samea, savenhimmeä kalvo tuo mieleen
kotoisen Tuusulanjärvemme. Vanhuutta ja kulttuuria! Kukapa ei tuntisi
niiden yhteistä henkäilyä tällä loivalla vastarannalla, josta katse
voi rauhallisesti suuntautua edessä kohoavan maiseman harmonisiin
linjoihin, ikivanhojen puiden tummiin kuvioihin, palatsimaisen museon
julkisivuun, joka hohtaa valkeana kuin häikäisevin lumi ja marmori.
Tuuli on lakannut tuntumasta, vesi on tyven. Se säilyttelee maiseman
ylösalaista heijastuskuvaa, jossa kaikki muodot ovat plastillisempia
ja kaikki varjostukset pehmeämpiä kuin objektissa itsessään. Hetkeksi
valtaa minut tuo salamyhkäinen näköharha, joka syntyy lehtevärantaisten
vesien vaiheilla. Onhan maan ja veden rajaviiva kadonnut, onhan sekä
ylhäällä että alhaalla samaa taivasta! Sama ilmava perspektiivi
näyttäytyy jalkojeni alla ja pääni päällä, pilvet uivat järven
harmaan-kuultavissa syvyyksissä yhtä todellisina kuin ylhäälläkin.
Kumpi on todellisuutta, kumpi heijastusta? On kuin näkisin edessäni
katkelman nurinkurista maailmaa, samojedilaisten myyttien kasvavat
puut, arabialaisten satujen päälaelleen pystytetyn linnan, jonka kupoli
kelluu kosteissa syvyyksissä kuin hohtava maneetti!

Sorsa kohottautuu vesilintujen tavalliseen lähtöasentoon. Se lyö
tylpillä siivillään vettä ja päästää narisevan huudon. Viri leviää
pienen lammen yli, puut, pensaat ja rakennus järkkyvät, ja niin
hämmentyy äskeinen kuva kalvon epätasaiseen värinään. Lumous on mennyt
—. Katsoja astuu maanpäällisen museon tukevasta pääty-ovesta eteiseen
aloittaakseen vaelluksen kansatieteellisille kokoelmille varatuissa
saleissa.

Oivallisena oppaana on suomalaisen etnologin Ilmari Mannisen
_Führer durch die Ethnographischen Sammlungen_ — tiheään painettu
sinikantinen kirjanen, joka selittelee erittäin perusteellisesti
näitä puisia, kivisiä ja kankaisia nähtävyyksiä. Huone huoneelta
sivuutan maan maineikasta muinaishistoriaa. Tänne on kerätty suurin
osa siitä, mikä Viron kivikautisesta kulttuurista vielä on tallella:
— seinäpinnat peittyvät historiantakaisiin näyte-esineihin, joiden
muoto on pahoin kulunut ja joista maallikko aavistelee vain hämärästi
alkuperäistä tarkoitusta. Mikä määrä lapasia ja kintaita! Kaiken
kokoisia, kaiken värisiä, heleiden aniliinivärien, ruusunpunaisten
kuvioiden ja kultaisten, tyyliteltyjen ristinmerkkien kirjomia.
Täällä on myssyjä ja päähineitä, hiippoja ja hilkkoja, joita maan
alkuperäisin naispuolinen rahvas on juhlissaan kantanut ja joiden lähes
eksoottista väriloistoa vuosisadat eivät ole kyenneet haalistamaan.
Mutta pienellä sivupöydällä on vanha, lovelle hakattu lyömämiekka ja
sen terässä vihertävän ruosteen luonnollista ornamentiikkaa. Jätän
vilkaisematta kaikkitietävään opaskirjaan ja omaksun itsepäisesti sen
romanttisen mielikuvan, että juuri tällä aseella on joskus 1030-luvulla
puolustettu Liivinmaan talonpoikaiskoteja venäläisten ensimmäistä
hyökkäystä vastaan. Olenhan tavaillut vanhaa slaavilaista kronikkaa,
_Lavrentjevskaja letopisjia_ näissä tarttolaisissa illoissa, jotka
ruskottavat kuin ammoin sammuneiden tulipalojen loimusta. Olen
lukenut tarinan suuresta Jaroslavista, Novgorodin ruhtinaasta, joka
vuosituhannen alkupuolella tunkeutui sotajoukkoineen tänne, valloitti
virolaisia linnoituksia ja perusti Emajoen äyräälle Jurjevin linnan,
josta vuosisatojen vieriessä kasvoi nykyinen yliopistokaupunki.

Vaellan huoneesta huoneeseen. Auringon valo leikkii lasikaapeissa,
joissa luonnollisen näköiset vahakuvat seisovat kabinettiasennossa
niin kuin niiden tapana museoissa on. Mannekiinien kasvot on
muovailtu taattuun suomalais-ugrilaiseen tyyliin. Jäyhää miehevyyttä
ja nykerönenäistä naisellisuutta, uurteisia otsia ja kuolleita,
jähmettyneitä, pistäviä katseita, jotka eivät suuntaudu minnekään,
jotka häviävät museosalin tyhjään, historialta ja formaliinilta
tuoksuvaan ilmaan! Nämä mannekiinit kantavat vaateparsia ja koruja,
jotka ovat kerran kimaltaneet meluisissa maalaishäissä ja välkkyneet
juhlallisissa kansankokouksissa ammoin laskeneiden aurinkojen alla.
Täällä seisoo lasikaapin turvallisessa suojassa vahasta tehty Mihklin
mies. Hänen tumma kokotukkansa hipoo hartioita, ruskeanmusta mantteli
on napitettu alhaalta mutta jätetty avoimeksi ylhäältä, että takin
heleänsininen verka ja loistavat kultanapit pääsisivät näkymään.
Täällä on Kadrinan vaimo punapäärmeinen hame ja hienosti kirjottu
esiliina yllään. Muhulaisen morsiamen korea ja korkea päähine
säihkyy viattomuuden ja intohimon, lumen ja veren väreissä, tiukka
kaulus painuu vahasta veistettyä leukaa vasten, poskille on sivelty
punamaalia, joka kuitenkin tuntuu kalpenevan esiliinan leimuavan
purppurakirjonnan rinnalla. Miten he jaksavatkaan kantaa helyjen ja
rintasolkien kuormaa — noiden kuperien, raskaiden, ajan himmentämien
koristusten, noiden käätyjen ja kaulavöiden, salamoivien kahleiden
ja kimmeltävien paljettien taakkaa...! Mutta uudet huoneet avautuvat
ja uudet lasikaapit ilmestyvät soppien hämystä. Vahasta tehty kansa
seisoo jäykistyneessä paraatiasennossa tai istuu jähmettyneenä ammoin
seisahtaneen rukin ääressä, ikään kuin tuntematon taikasana olisi
äkillisesti iskenyt arkipuuhissaan hääriviin ihmisiin ja kivetyttänyt
heidät paikalleen. Tässä he vaeltavat katseeni ohi, kansatieteen
balsamoimina ja vailla elämää, ilottomina, suruttomina, tyyninä niin
kuin nuket ja jumalankuvat.

Näen puoli- ja kokovalmiita venheitä, joiden pituus muistuttaa omia
kirkkovenheitämme. Näen puuleikkauksin koristettuja taloustavaroita,
huhmareita, tuoppeja, vateja, puurokuppeja ja kulhoja, ja ihailen
niiden taidokasta ornamentiikkaa, jossa sakarat ja puoliympyrät
yhtyvät niin nerokkaan mielikuvituksellisella tavalla. Jauhinkiviä,
jotka kuuluvat yleiseen itä-eurooppalaiseen tyyppiin, erikoismallisia
puulusikoita, jotka on otettu käytäntöön vain häissä ja hautajaisissa,
umpikantisia kirnuja, puisia pokaaleja ja olutruukkuja, jotka on
koristeltu hevosen päillä ja polttokuvioiden kirjomin kädensijoin...
Huoneessa, joka on järjestyksessä yhdestoista, on vanhojen virolaisten
aterioiden välttämättömiä alkuaineksia, setukaisten kivikoviksi
kuivuneita leipiä, historiantakaisia uudenvuoden kaakkoja, suolattua
uunijuustoa ja niinkutsuttua »kamaa», jota meillä sanottaisiin
talkkunaksi ja Venäjällä _toloknoksi_. Mutta siinä huoneessa, johon
kansalliset soittimet on koottu — tuohitorvien, kannelten ja vanhojen
tarttolaisten säkkipillien parissa tapaa sellaisenkin harvinaisuuden
kuin monokordin, jolla kirkkolaulajia on aikoinaan säestetty! — on
sarvilla varustettu joulupukin sukulainen, virolainen Sylvesterin
pukki. Ennen kuin joulu-_ukon_ inhimillinen ja sedällinen hahmo on
vallannut sijan pohjoismaisessa seremonistiikassa, on sorkallinen ja
karvainen joulu-_pukki_ peloitellut dionyysisellä ulkonäöllään lapsia
ja kummitellut pimenevillä kyläteillä. Aikojen kierto on koskenut
tähän puolittain mytologiseen olentoon. Ehkä se koskee myös hänen
valkopartaiseen viranperijäänsä, ehkä tulevat sukupolvet etsivät joulun
puolijumalaa museosta, josta minä löysin sen sarvipäisen edelläkävijän!

Eräs ajatus säestelee mielialojani tämän kansatieteellisen
vaellusmatkan aikana. _Nemesis — nemesis_...! Kuvittelivatko tämän
linnan paronilliset asukkaat koskaan sitä mahdollisuutta, että heidän
silkille loistavat pukusuojansa kasattaisiin täyteen orjuutetun rahvaan
omaa kulttuuria ja että upeat salit, joissa maalaismiehen saapas ei
ollut koskaan koskenut kiilloitettuun permantoon, täyttyisivät ajan
kellon kääntyessä alustalaisten kamalla ja rihkamalla? Raadimöisan
pieni Versailles, siro, valkoinen, auringonpaisteinen palatsi luotiin
toisia tarkoituksia varten — luotiin ylvään aatelissuvun olinpaikaksi,
juhlapitojen, klaveerinsoiton ja ilakoivan tanssiaisväen tyyssijaksi.
Täällähän on saleja, joiden rapistuneissa kattomaalauksissa vielä
välkkyy entisen isännyyden ylväs sulo ja jonka ikkunakehyksiin voi
niin vaivattomasti kuvitella samettipukuisen herrattaren siron ja
itsetietoisen kuvion. Vastaa minulle, ihana demoiselle, sisältyikö
tulevaisuudenunelmiisi koskaan _tätä_ näkyä? Sinä kauhistut pelkkää
mahdollisuuttakin. Sinä häviät museon valohämyyn, jossa sinun
paronillisen isäsi haamu kummittelee vihaisena ja voimattomana
kansallisten taloustavaroiden keskellä!

Astun museosta ulkoilmaan. Tarton idyllinen kaupunki avautuu taas
edessäni ja sen sokkeloisilla kaduilla kuohuu hieman vaisuna XX:n
vuosisadan elämä.

Mutta pienessä myymälässä, jossa uniset kärpäset tanssivat
maksamakkaroiden ja kuminaleivän vaiheilla ja jossa räikeä sikurimainos
ärsyttää kahvia vaativia hermoja, suorittaa päivittäisiä ostoksiaan
nunna. On kuin uusi vahakuva liittyisi entisiin! Hänen yllään
on roomalaiskatolisen luostarin vaateparsi, nilkkoja viistävä
suklaanruskea hame, synkkä, musta vaippa, hopeapunoksinen vyö,
rukousnauha, tumma hilkka ja jäykkä, rinnalle laskeutuva edusta,
jonka hohtavasta valkeudesta ei huomaa virhettä. Hän on aivan nuori.
Kalvaille kasvoille on levinnyt ohutta punaa, huulilta ääntyy
hiljainen ja vaivalloinen saksan kieli: _Ach so_... On kuin hänen
tummat ja raskasmieliset silmänsä arastelisivat kesäpäivän valoa,
joka tunkee pieneen leipäkauppaan, ja niin kuin hänen hipiässään
vielä viipyisi hiljaisten, viileiden luostariholvien raikkaus. Pieni
sisar Cecilia hypistelee arasti pyhää helmiketjua. Kauppias puhuu
selitellen ja elehtien, mutta vienona vastauksena on vain: _Ach so_...
Hänen kasvonsa, kätensä, hänen tummaan, sukupuolettomaan pukuun
vaatetettu ruumiinsa on ehkä samaa vahaa, josta kirkon kynttilät on
valettu ja jota lepattava liekki kuluttaa latinalaisen kuorolaulun
hyminässä... Millainen on tämän vaharuumiin, tämän vahasydämen
kohtalo? Kuuleeko hän koskaan elämästä muuta kuin kaukaisen kohun,
joka kantautuu lyijykehysikkunoiden sisäpuolelle tai luostarin
äänettömiin puutarhoihin? Ja mihin häipyy hänessä elävä nainen, hänen
nuoruutensa...?

Mutta vahasta tehdyt huulet eivät vastaa, niillä häilyy vain
henkäyksenkaltainen: _Ach so_...






ITALIA, UNELMIEN MAA




NUKKUVA ANTIIKKI


Tulipa Roomaan pohjoisesta tai etelästä, ensi vaikutelmaa tuskin
voi sanoa latinalaiseksi. Tuliperäisen Campanian viinintuoksuisten
rantakaupunkien ja Umbrian hiljaisten feodaalisten vuorilinnoitusten
jälkeen Rooman asematori on sorasointu hienossa sinfoniassa. Suurten
liikekatujen pauhu puhuu hyvin kansainvälistä kieltä. Aseman melu on
ilmeistä esimakua Corson survovasta tungoksesta ja Piazza Colonnan
autojenhumusta. Elleivät viuhkapalmut ympäröisi pienen puistikon
sanomalehtikioskia ja ellei pariisilaistyyliseltä Piazza Esedralta
kuuluisi suihkukaivon loiske, aitoroomalainen virtaavan veden ääni,
voisi kuvitella tulleensa mihin tahansa mannermaan metropoliin.
1870- ja -80-luvuilla tämä tienoo oli vielä suureksi osaksi rehevää
viinitarhaa. Ympäröivä tasanko työnsi viheriää tulvaansa kaupungin
kivialtaaseen muistona antiikin Esquilinuksen, Viminaliksen ja
Quirinaliksen puutarhoista. Sitten sen istutukset hakattiin maahan.
Sen kukoistavat pergolat poltettiin ja rappeutuneet romanttiset talot
revittiin hajalle. Niiden tilalle kohosi ranskalais-saksalaiseen
tyyliin rakennettuja palatseja, joihin pesiytyi virastoja ja hotelleja.
Toria ympäröivissä puolikaaren muotoisissa pylväiköissä avattiin
katukahviloita. Ne vetivät ja vetävät yhä turisteja puoleensa kuin
hevosenkenkämagneetit, niissä alkoi tuo kosmopoliittinen hyörinä, jolla
ei oikeastaan ole paljoakaan tekemistä todellisen Rooman kanssa.

Mutta aseman lähellä, puiston kätköihin uponneena, on joukko
harmaanruskeita muureja — Diocletianuksen kylpylät. Niiden korkeat
rauniosalit täytettiin aikoinaan Italian kansallismuseon veistoksilla,
ja näin syntyi eräs Euroopan ihastuttavimpia taidekokoelmia, jonka
muratin peittämillä ulkoseinillä on kuudentoista sadan vuoden ikä
hartioillaan ja jonka pääsalin kattona on taivas. Michelangelo
suunnitteli tänne aikoinaan kirkon ja luostarin. Santa Maria degli
Angeli, Enkelien Pyhän Maarian kirkko, rakennettiin vanhan kylpylän
tepidariumiin, haaleiden kylpyjen halliin. Ei edes Vanvitellin typerä
korjaileminen 1700-luvulla kyennyt pilaamaan Buonarrotin mahtavaa
käsialaa, vaikka hän kirkon sisäänkäytävässä tekikin kelvottomia
uudistuksia, muovaillakseen tämän uljaan ja antiikintuntuisen
hallin oman makunsa mukaiseksi. Vihdoin, viime vuosisadan alussa,
ranskalaisvallan aikaan, jolloin Comission pour les embellissements
de Rome innokkaasti kunnosti historiallisia muistomerkkejä, eräät
asiantuntijat — joukossa ehkä myös Canova ja Valadier — toisen kerran
uusivat Michelangelon kirkkoa.

Mutta kylpylän yhteyteen syntynyt luostari on yhä ennallaan. Ennen
kuin se täytettiin antiikin veistoksilla, se kuului benediktiineille.
Järjestön valkopukuiset veljet rukoilivat, vaikenivat, multasivat puita
ja arvattavasti tislasivat vihreää likööriään tässä rakennuksessa
oppineiden tutkimusten välissä. Entinen konventin suuri luostaripiha,
grande chiostro, on nykyään täynnä valoa, villikukkia ja vanhaa
marmoria. Puutarhaa reunustavien kaarikäytävien voimakkaat kirkkaat
linjat ovat nekin lähtöisin Michelangelon suunnitelmista. Munkkien
sellit on täytetty veistoksilla. Pienistä ikkunoista lankeaa
auringonsäteitä hämärän läpi vanhojen jumalien ja faunien jäseniin, ja
hymettolainen marmori rupeaa kuultamaan kuin elävä ihmisiho. Antiikin
hiljainen kivinen kansa on kokonaan valloittanut luostarin. Isien
sandaalit eivät enää loksu käytävissä, rukouskirjat eivät kahise, kello
ei ilmoita kumahduksillaan Ave Marian tuntia.

Tähän auringonpaisteiseen rauniopalatsiin ei kuulunut kaupungin melu.
Se oli kuin Pariksen puutarha Goethen sadussa — se erottui jyrkästi
ympärillä kohisevasta elämästä aivan kuin latinalainen muinaisuus olisi
juuri täältä, asemahallin läheltä, keksinyt itselleen turvallisen
lymypaikan. Kaarikäytävät, kukkien täyttämä piha, sirot loggiat ja
äänettömät hiekkakäytävät eivät muuten millään tavalla erottuneet
noista luostareista, joita on Aventinuksen puistoissa ja Caeliuksella
tai joiden kellojen soiton voi kuulla Via Merulanan unisiin
katukahviloihin.

800-luvun luostarit ovat Roomassa olleet valtioita valtiossa ja niiden
ulkonaisessa sommittelussa ilmenee selvästi tämä pyrkimys. Niiden
valoisa, avara peristyyli on tavallisesti muuttunut hiljaiseksi
yrttitarhaksi. Santissima Quatro Coronatin nunnaluostarissa on
tietääkseni eräs kauneimpia italialaisia puutarhapihoja, jossa
lavendelin pehmeä sinipuna ja myrtin, muratin ja sitruunapuiden vihreys
kilpailevat keskenään värihehkussa. Kaarikäytävien kapeat ja hennot
pylväät kannattavat siellä benedettinejä, näkinkenkäkapiteeleja,
ja arkadien varjoon on kerätty pihasta kaivettuja roomalaisia
ja kristillisiä muinaisveistoksia. Siinäkin tapauksessa, että
luostaripiha on yhtä autio ja spartalainen kuin Trasteveren Pyhän
Cecilian benediktiininunnien kolkko, kivinen kartano, se ei vaikuta
arkipäiväiseltä. Eristyminen ulkomaailmasta on niin jyrkän ehdoton.
Muurien takana saa tapahtua suuria kumouksia, vuosisadat saavat
ajaa ohi notkuvissa kaleeseissa, kultalasivaunuissa tai uuden ajan
autoissa, mutta Pyhän Cecilian nunnat eivät siitä paljoakaan piittaa.
He kävelevät edestakaisin chiostrossa niin kuin luostarin perustamisen
aikaan, jolloin pelättyjen normannikuninkaiden nimet hädin tuskin
tunkeutuivat muurien läpi pihan hiljaisuuteen. Tämä pysähtymisen,
ajattomuuden, ikuisuuden vaikutelma on jäänyt myös siihen aurinkoiseen
rauniopalatsiin, jonka yleisesti tunnettuna nimenä on Museo delle
Terme, Termimuseo.

Minä vaelsin noissa valohämärissä selleissä tai kuljeskelin loggioissa
tai menin puutarhaan. Varhaiskeväällä se oli tyypillinen latinalainen
hortus, lumottu yrttitarha sypresseineen ja suihkukaivoineen. Luostarin
joka loukossa tuntui paahtuvan kiven ja meiramin tuoksu. Tuuli
leyhytti sitä ikkunoista. Hienot valojuovat saivat munkkikoppien hämyn
maagillisesti välkkymään niin kuin Rembrandtin kaikkein herkimmissä
ruskeissa etsauksissa, ja kaksituhatvuotiset marmorikuvat ojentelivat
jäseniään kuumottaviin ikkunoihin päin. Valo kutoi sädekehää ihmeen
kauniin nuoren vestaalin pään ympärille. Eloisa torso, polvistuva
nuorukainen, jota Nero oli aikoinaan ihaillut Subiacon huvilassa,
on eräs tämän museon suuria aarteita. Kenties kuva täydellisenä on
esittänyt juoksijaa tai ehkä se on nymfien takaa-ajama Hylas, tai
kukaties joku Nioben pojista, johon Apollon nuoli on juuri sattunut.
Tuntematon taiteilija veisti sen marmoriin neljännen vuosisadan alussa
ennen Kristusta.

Vestan talon peristyylissä Forum Romanumilla seisoi aikoinaan sekin
Pyhän Tulen vanha ylipapitar, arvokkaan vakava virgo vestalis maxima,
jonka hunnun kietomat kasvot ja juhlallinen ryhti nykyään vangitsevat
katsojien huomion Termimuseossa. Muutamia kreikkalaisia nuorukaisia ja
tyttöjä, joukossa jokin nukkemaisesti hymyilevä arkaainen jumalatar,
seisoi Antoniusten keisariajan veistoksien keskellä, Auringonsäteet
kimalsivat uurnissa, joihin Tiberiuksen aikaiset taiteilijat
ovat veistäneet satyyrien, villisikojen ja faunien kuvia. Löysin
ihastuttavan polttosavikuvan, joka esittää nuorta viljanjumalatarta
molemmissa käsissään hedelmällisyyden käärmeet ja kypsät tähkäpäät,
lempeät paksut huulet puoliavoimina aivan kuin hän hengittäisi
etelämaisen kesän ilmaa... Täällä oli myös ihastuttava la fanciulla
d'Anzio, laakeria kantava nuori marmorineito, kreikkalainen teos,
jonka tuntematon mestari herkästi veisti kiveen joskus Praksiteleen
päivinä. Miten monta vuosikymmentä, vuosisataa se makasi Antiumin
satamakaupungin maaperässä, kuka aikoinaan omisti sen, kenen palatsista
se joutui kulkutielle, sitä emme tiedä.

Augustuksen ja Hadrianuksen ajan rikkaat roomalaiset olivat innokkaita
kreikkalaisen taiteen keräilijöitä. Heidän puutarhoissaan on ollut
monin verroin enemmän neljännen, viidennen, kuudennen vuosisadan
töitä kuin mitä me näemme Rooman museoissa. Sodat ja ryöstöt sekä
tietysti keskiaikaiset kalkinpolttajat ovat tehneet puhdasta jälkeä.
Kuinka harvoin Rooman palatseissa esimerkiksi kohtaa Kreikan vanhimman
tyylikauden teoksia — noita hieraattisia kiviolentoja, jotka tuntee
olkapäiden tasasuhdasta, askelten liitelevästä jäykkyydestä, _peplumin_
poimuista, terävästä nenästä ja ennen kaikkea salaperäisestä,
naamiomaisesta hymystä! Lateraanin kokoelmissa on eräitä Aeginan
temppelin kuvapatsaita. Villa Albanissa on ihastuttava Leucothea,
Vatikaanissa ja Termimuseossa jokin kuin sattumalta sinne eksynyt
veistos.

Mutta maan povessa säilyi sentään paljon vanhoja aarteita sillä
välin kuin kohteliaat vuosisadat humisivat yli. Suurin osa niistä
kuvapatsaista, mitkä on sijoitettu Capitoliumin Konservaattoripalatsiin
tai Museo delle Termen halleihin, löydettiin vasta viime sataluvun
lopulla. Niinpä kun Esquilinuksen ja Viminaliksen ulkorinteillä olleet
Ludovisin puistot hakattiin maahan ja sikäläinen kortteli purettiin,
vanhoista viinitarhoista paljastui tavan takaa kalleuksia.

Silloin löytyi myös nykyisen Ludovisi-kokoeiman ylpeys — Afroditen
valtaistuin, jonka kolme arkaaista korkokuvaa ovat omituisen väkevän,
soivan ja lyyrillisen tunteen täyttämät. Kreikkalainen veistäjä
hahmotti ne hunajanväriseen, kirkasjyväiseen Paroksen marmoriin.
Aika ei ole riistänyt näiltä kuvilta elämää. Huntupäinen nainen
uhraa, alaston nuori tyttö soittaa huilua, jumalatar nousee meren
vaahdosta yhtä nuorena kuin kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten,
jolloin maalaiset vielä koristivat kehäkukilla hänen alttareitaan
Paphoksessa. Esquilinuksen rinteistä ja Maecenaan puutarhoista kaivetut
veistokset muodostavat tätä nykyä Capitoliumin museon peruskokoelman.
Vanha lietemaa Tiberin lähellä, Farnesinan puisto, oli kolmas arvokas
löytöalue — sieltä kaivettiin muun muassa Augustuksen aikaisen talon
seinämaalaukset ja stukkikoristelut, jotka nykyään on sijoitettu
erääseen Termimuseon huoneeseen, benediktiiniveljien saliin.

Roomalaisesta taiteesta puuttuu se mysteerin henkäys, mikä kuuluu
kreikkalaiseen. Roomalainen käsi veistää väkevästi, kirkkaasti,
selvästi. Ote on aina realistinen. Helleenisen ja latinalaisen
korkokuvan välillä vallitsee sama ero kuin Theokritoksen idyllien
ja Vergiliuksen paimenrunojen välillä. Kreikan persoonatonta,
kosmillisesti syvennettyä ja laajennettua taidetta vastaan tai
pikemminkin sen luonnolliseksi historialliseksi jatkoksi Rooma kehitti
taiteen, jossa kaikki on persoonallisesti keskitettyä, enemmän
yksilöllistä kuin yksilöiden takaista.

Tämä persoonallisuuksien taide rakastaa ihmiskasvoja. Se veistää kiveen
lapsuuden, nuoruuden ja vanhuuden vaihtelevat muodot Termimuseon
tytönpään lapsimaisen pehmeistä piirteistä vanhan vestaalin uurteisiin
kasvoihin. Museon yläkerroksessa näen suuren joukon näitä roomalaisia
muotokuvia. Siellä on lempeästi katseleva nuori marmorineito, joka
löydettiin Platorinien haudasta la Farnesinasta ja jolle vieressä
olevan tuhkauurnan nimilevyn mukaan annettiin nimeksi Minatia Polla.
Siellä on Palatinukselta löydetty otsatukkainen tytönpää, joka
muistuttaa quattrocenton Firenzen tyttäriä, Tornanbuonien neitoja
Santa Maria Novellan kappelin freskoissa. Siellä on myös suuri joukko
latinalaiselle taiteelle luonteenomaisia miehenpäitä — kaljuja
pääkupoleja ja kurttuisia poskia, intohimon, tahdon ja toimintatarmon
uurtamia piirteitä, eräänlaisia ehdottoman yksilöllisyyden ilmennyksiä,
joiden ontot silmät katsovat sisäänpäin, tuhannen ja yhdeksän
vuosisadan taakse, muistoihin.

Minkä kulttuurikauden, minkä kansan taide käsittää yhtä rikkaan
muotokuvien sarjan? Ei minkään. Niinkuin Latiumin pääkaupungin
historia on aina liikkunut yksilöstä yksilöön, niin on ihminen
persoonallisuutena ensi kerran astunut etualalle sen nimettömien
mestarien veistoksissa. Olen katsellut tasavallan porvarien kuvia
Italian eri museoissa. Asteikko on tavaton. Otsatukkainen veltto
Caligula Termimuseossa, Claudiuksen laihat kärsineet kasvot Napolin
kokoelmissa, ihrainen seppelöity Aulus Vitellius Louvressa,
Capitoliumin Vespasianus, jonka kurpitsamaisessa kallossa näyttää
hautuvan jotakin Colosseumin tapaista ja jonka ovelasti siristyneissä
silmissä kuvastuu hänen luonteensa, sekoitus suurpiirteisyyttä ja
porvarillista kitsautta... Sarjan loppupäästä voisi mainita Septimus
Severuksen litteän Panin-pään tai mielisairaan Caracallan pälyilevät
salamurhaajan kasvot.

       *       *       *       *       *

Niiden vaeltajien joukossa, jotka 1700-luvun puolivälissä saapuivat
Roomaan, oli myös Johann Joachim Winckelmann, Seehausenin lukion
lehtori, silloisen Saksin hovin stipendiaatti. Köyhä saksalainen
suutarinpoika, joka oli Dresdenin taidekokoelmissa turhaan yrittänyt
ruokkia kauneudennälkäänsä... Hän etsi yhtä palavasti kadonnutta
antiikkia kuin hänen maanmiehensä Heinrich Schliemann kadonnutta
Troijaa, ja voisi tosiaan sanoa, että kumpikin heistä pikemmin luuli
löytäneensä kuin löysi —. Se, mitä Winckelmann aavisteli Olympian ja
Ateenan museoissa ja mitä hän etsi Roomassa rikkaan kardinaali Albanin
myötävaikutuksella, oli unelma Hellaasta. Hänen elämäänsä sisältyi sekä
ruhtinaiden palatseja että köyhiä italialaisia trattorioita, joissa
hän vietti monta hiljaista tuntia edessään vehnäleipä ja punaviinin
neljännes. Hän kansoitti nämä kadut, nämä rauniot, nämä kukkien tuoksun
ja suihkukaivojen loiskeen täyttämät puistot omalla yksilöllisellä
antiikillaan, jolle hän kuvitteli »jalon yksinkertaisuuden ja hiljaisen
suuruuden». Uni antiikista?

Minä istun Diocletianuksen kylpylän rauniosalissa, jonka useimmat
marmorikuvat olivat vielä Winckelmannin aikaan löytämättä. Sisiliskot
leikkivät tyhjässä hautauurnassa ja villimehiläiset tekevät pesää
kivisten uhrieläimenpäiden sieraimiin. Miten mahtaa olla —? Onko
historian pyhittämien paikkojen salaisuus siinä, että hävinneet
kulttuurit tosiaan tulevat meitä vastaan kiven välkkeessä ja ruohon
suhinassa? Vai luommeko me vain oman mielikuvituksemme aineesta
joukon petollisia näkyjä elämästä, jollaista ei ole koskaan ollut?
Vanhat kirjat, rakennusten rauniot ja joukko maan happojen kuluttamia
veistoksia, siinä kaikki näkyvä, mitä on jäljellä keisariajan Roomasta.
Minä yritän täydentää niitä omilla mielikuvillani. Mutta muinaisuuden
ja nykyhetken välillä on sentään pieniä tärkeitä siltoja. Sisiliskot
pujahtelevat marmorijäsenillä aivan samoin kuin joskus Tiberiuksen
aikaan. Valo ja ilma väreilevät samalla tavoin. Sama latinalainen maa
työntää suveen samoja lavendeleja, myrttejä ja labiatae-kasveja.




AAMU PALATINUKSELLA


Näin Rooman heräävän. Albanovuorten harjat taivaanrannalla olivat vielä
pelkkää harmaansinistä usvaa. Itse kaupunki muistutti jähmettynyttä
merta, jonka yläpuolella syttyy majakkatulia, sillä aurinko sai
noustessaan ensin neljänsadan kirkon tornit ja kupolit välkkymään
ennen kuin pyyhkäisi yön varjot tyhjiltä kaduilta. Italialaisen
kaupungin aamuäänet, joissa säleluukkujen kalinalla on sama osuus kuin
kastanjettien napseella espanjalaisessa kansantanssissa, kutoivat
ruskottavien seinien vaiheilla hitaan heräämisen tunnelmaa...
Nahkapatjojen peittämistä kirkonovista leyhyi suitsutuksen hajua, ja
jossakin Caeliuksen luostari maailmassa se yhtyi suloisesti tomun ja
kukkien tuoksuun.

Oli vielä niin hiljaista, että olin kuulevinani kaupungin kaikkien
suihkukaivojen yhteisen aamupuhelun. Ylimyksellisellä Esedralla,
lähellä Diocletianuksen kylpylän ulkoilmamuseota, kimposivat hienot
kirkkaat vesikaaret. Putous kuohui Fontana di Trevin sammioon, johon
turistien on tapana viskellä kuparirahoja. Espanjalaisella torilla.
Pyhän Kolminaisuuden kirkon myssypäisten tornien ja monien ruusukojujen
juurella, vesi läiskähteli sointuvasti Berninin altaaseen. Kivisten
merihirviöiden suista norui puroja Piazza Barberinilla, jossa harmaat
palatsiseinät säilyttävät kardinaalien vaununpyörien kaikua. Joillakin
kohdin tähän ääneen sekaantui maalaisvankkurien jyry. Campanialta
saapui valkoisten härkien vetämiä viinirattaita, ja ne ilmestyivät
muinaisen kaupunginmuurin aukosta kuin näky antiikista, joka viipyi
muistorikkailla paikoilla aamumessuun asti. Valoisa, ajaton hetki.
Ainoakaan kello ei vielä soinut Aventinuksen kirkoissa. Saavuin Rooman
Forumille hiukan sen jälkeen kuin vartija, joka pitää huolta Pyhän
Kadun portista, oli avannut sen.

Tituksen riemukaari ei ollut ainoankaan katseen maalitauluna.
Tässä varhaisaamun valossa se ikään kuin puki hetkeksi päälleen
sen vankan, hämmentävän ylhäisyyden, jonka lähikatujen kohu päivän
mittaan häivyttää pois. Kaaren sisäsivun korkokuvat, Jerusalemin
seitsenhaarainen kynttilänjalka, näkyleipien pöytä ja leviittojen
hopeatorvet, piiloutuivat syvään varjoon; silmä pikemmin aavisti kuin
näki marssivien kivisotilaiden ääriviivat. _Via Sacran_, Pyhän Kadun
valkoiset kivet hohtivat. Tuuli suhisi murateissa.

Olin harhaillut Forum romanumilla keskipäivän aikaan, jolloin turistit,
munkit, postikortinkauppiaat ja pappiskoululaiset ovat kokonaan
anastaneet sen omakseen; olin katsonut sitä kauan taikamaisena yönä,
jolloin il Ducen kaupunki juhli Albanian valtausta ja valonheittäjien
keilat loihtivat sinistä aavevaloa Rooman raunioihin. Mutta eikö
varhainen aamu lopultakin tee parhaimmin oikeutta tälle muinaisen
tasavallan ja keisariajan keskukselle? Silloin tuo näköjään kuin
jättiläisten pirstoama alue paljastaa luonteensa. Se ei ole vain
pelkkää ruohoa, raunioita ja kivensirpaleita. Se on taistelutanner,
jossa vuosisatojen ruumiit maatuvat hautaamattomina. Tasavallan ajoista
keisarikunnan lopulliseen häviöön asti Rooman sydämenä oli ja pysyi
tämä tori, — kuin jokin urbaanisen elämän sekoitusallas, jossa kaikki
vedet, kaikki hallinnollisen, kaupallisen, poliittisen elämän virrat
yhtyvät.

Aika on pommittanut sen basilikat ja temppelit hajalle. Sen laakakivien
välistä kasvaa ruoho. Vielä miespolvi sitten se oli ilmetty kaistale
maaseutua: niitty, jonka povesta kohosi jokin korinttilainen kapiteeli
ja joka oli luovutettu lehmien laidunmaaksi. Forum oli ollut koko
keskiajan ja kauas uudelle ajalle todellinen pilaantuneiden muistojen
kaatopaikka, tunkio, jota tuonaikaiset ulkomaalaiset matkailijat
pengoskelivat viedäkseen kotiinsa kappaleen marmoria. 19. vuosisadan
alussa Carlo Fea aloitti ensimmäiset järjestelmälliset kaivaukset —
ja siitä asti tori on vähitellen kohonnut esiin soran alta. Vanha
murtunut permanto, johon seinien tyngät ovat jääneet. Ensi katsannolta
aivan liian ahdas, jotta mielikuvitus jaksaisi täyttää sen keisariajan
rakennuksilla.

Ehkä juuri autius synnyttää tässä tapauksessa tuon harhakuvan, joka
häviää vasta, kun laskeutuu Tituksen voittokaaren luota Pyhälle
Kadulle ja kahlaa raunioiden ohi Clivus Capitolinukselle, niiden
kahdeksan pylvään luo, jotka konsuli Munatius Plancus, Lyonin kaupungin
perustaja, antoi neljäkymmentä vuotta ennen Kristusta uudestaan
päällystää marmorilla, koska ne olivat tasavallan ensimmäisen vuoden
muistoja ja siis tavallaan vanhinta, mitä Roomasta voi löytää. Ne ovat
ainoat jäännökset Saturnuksen temppelistä. On kuin tori venyisi yhä
laajemmaksi sitä mukaa kuin kuljen...

Maa on hajallaan viruvien palkkien, marmorinsirpaleiden,
pilarinpalasten, akanthuskapiteelien peittämä. Lavendeli kukkii —
ja muratti kutoo kilpaa suikertavan kannusruohon kanssa lehvämattoa
Faustinan temppelin kellanruskeaan muuriin. Vestan neitseiden atrium on
perinjuurin hävitetty, — pelkkä katoton ja seinätön permanto. Pienestä
pyörötemppelistä, jossa kerran paloi pyhä tuli, on jäljellä vain
aavemainen muisto. Suuri hallirakennus, Julian basilika, on laajana
soraläjänä. Elleivät kukat tuoksuisi ja villimehiläiset keräisi hunajaa
ja ellei Juturnan lähteen ikuinen solina kaikuisi vesiruohojen sisästä,
Forum romanumista haihtuisi häviön runous ja jäljelle jäisi vain
häviö. Nuo pyhäkköjen jäännökset — dioskurien temppelin kolme pilaria,
säästynyt pylväikönkulma lähellä Septimius Severuksen riemukaarta —
ovat nykyään kuin harpun kappaleita. Ääni on hävinnyt.

Kerran tätä toria ympäröivät loistorakennukset. Temppeleitä,
pylväikköjä, basilikoja, kauppahalleja. Valkoista carraralaista ja
hunajankarvaista numidialaista marmoria Italian taivasta vasten,
voittovaunuja ja kullattuja voitonjumalia katonpäätyjen harjalla.
Noiden rakennusten on keisariajan lopulla täytynyt osittain muistuttaa
Viktor Emanuel II:n tunnettua kansallismuistomerkkiä, joka hallitsee
nykyistä Roomaa kuin jokin suunnaton rakennustaiteellinen sokerikaakku.
Kansaa tulvimassa upeissa pylväiköissä, kansaa _rostrain_,
puhujalavojen ympärillä; väen vilinää Pyhällä Kadulla, joka oli
harmaista alkuajoista asti kiemurrellut torin poikki.

Sen lähettyville ei rakennettu vain pyhäkköjä jumalille, vaan sitä
ympäröivät myös rahanvaihtajien hallit, kultaseppien, jalokivenhiojien
ja värikauppiaiden myymälät. Minä kuvittelen elämän virtaavan
Emporiumin viljamakasiinien luota ja Marskentän laivaveistämöistä
tälle torille. Kuvittelen tuota kirjavaa ihmiskuohua, joka vähitellen
vuosisatojen kuluessa ikään kuin pakottaa kaupungin alkuperäisen
muuripiirin, Pomeriumin, laajentumaan yhä etäämmäs ympäröivälle
tasangolle. Rooma kerää kaikki virrat, — idän, etelän ja pohjolan
kauppavaihto vuotaa tuhansia kanavia myöten kaupungin keskukseen,
Forumille pystytetyn kultaisen rajapyykin luo, josta etäisyys mitataan
itään päin Jerusalemiin ja länteen päin Lontooseen asti. Tiberin
satama-alue on kaikkien lastilaivojen päämaali. Pompeijuksen ja
Luculluksen sotien jälkeen on ovet lyöty auki rikkaisiin Itämaihin, ja
noista ennen saavuttamattomista seuduista, Intiaa ja Ceylonia myöten,
karavaanit kuljettavat ylellisyyttä keisariajan aateliskoteihin.

Roomalle kauttaaltaan, mutta ennen kaikkea Forumille ja kauppiaiden
kortteleille, antoi leimansa jo Augustuksen hallitusajan lopulla
tuo kansainvälinen väenvilinä, josta Egyptin Aleksandria ja Syyrian
Antiokia, Idän Pariisi, tulivat kuuluiksi. Voisi väittää, että Rooman
rappeutumisen historia käy käsi kädessä kosmopolitismin valtaanpääsyn
kanssa. Ajateltakoon vain, miten monet valtimot pumppusivat verta
tähän maailman sydämeen. Se, että Roomalla oli kyky ottaa vastaan ja
sulattaa ulkoapäin tunkeutuvia vieraita virtauksia, on ollut — kuten
tiedetään — eräs tärkeimmistä edellytyksistä, joihin sen kulttuurinousu
perustui. Mutta tämä muuntava voima ei ollut ikuinen, — alkuperäinen
kansallistunne alkoi rakoilla lisääntyvän paineen alla. Rooman
historiaa seuratessa on näkevinään, miten vieraat elementit vähitellen
valtaavat suurempaa tilaa, ei vain hallitsijahuoneiden muutoksissa,
vaan tavoissa, henkisessä suuntauksessa, elämänmuodoissa. Provinssit
kostavat. Voima haihtuu valtakunnan keskuksesta. Keisariajan loppuluvut
kertovat hyvin selväsanaista tarinaa siitä, kuinka tuo yhdistävä
kyky, joka aikoinaan kokosi valtakunnan eheäksi, hitaasti muuttui
hajoittavaksi tekijäksi.

       *       *       *       *       *

Minä kiipesin Palatinuksen rinnettä ylöspäin. Valo oli käynyt
väkeväksi, taivaalla oli syntymässä keskipäivän orvokinvärinen tummuus.
Appelsiinit kypsyivät Villa Millsin puutarhassa, jonka maaperästä
arkeologit ovat etsineet ja yhä etsivät maan nielemiä aarteita.
Raivasin polkua myrttien, villikuusamain ja mastikspensaiden keskellä.
Tie pujotteli laakerien välissä, noiden pienten, mutta kunnianarvoisten
laakerien, joista senaattoreille kiedottiin tummanvihreitä seppeleitä
heidän kokoontuessaan Concordian temppeliin ja Kuurian kokouksiin tai
juhlallisille sukuaterioille.

Siellä täällä, tämän puistoksi muuttuneen kunnaan rinteillä, kohosi
vanhojen romaanisten kirkkojen campanileja. Nuo tasakattoiset,
punanruskeat kellotornit, joiden ikkunareikiä päivänsateiden neulat
hilpeästi ompelevat, muistuttaisivat Toscanan kyyhkyslakkoja, jos
ne olisi kalkittu valkoisiksi. Miltei kaikki tämän alueen kirkot on
omistettu sotilaspyhimysten muistolle — marttyyrien joukossahan oli
runsaasti sekä tavallisia legioonalaisia että palatsikaartin upseereja,
joista Pyhä Sebastian on tunnetuin ja Pyhän Yrjänän nimi kokonaan
legendojen peittämä. Caligulan palatsin muureista San Giorgion kirkkoon
on lyhyt kävelymatka ja kuitenkin niiden välillä on vuosisatojen
taipaleita.

Tuuli suhisi rosmariinimättäissä. Laskeuduin ehtyneen kaivon luota
synkkään _cryptoporticukseen_ ja vaelsin tuossa pimeässä holvissa,
jonka seiniä home ja kosteus syö. Kaukaa käytävän päästä kuumotti
vihreää valoa, joka syntyy, kun aurinko lävistää säteillään taajoja
lehvähuntuja. Kun jälleen astuin päivänvaloon, seisoin sen maailman
raunioilla, joka oli nähnyt Augustuksen kultakauden vaihtuvan julmaksi
mielivallaksi ja tukahtuvan vereen ja tuleen. Mitä kaikesta tuosta
oikein oli jäljellä? Pieni hiljainen talo loggioineen, Livian huvila,
jossa nuori keisarinna aikoinaan imetti pikku Tiberiusta ja kuiskaili
hänen korviinsa vallanhimoisia uniaan. Joukko jylhiä holvikaaria ja
pylväiden kappaleita. Loistorakennusten alusmuureja, joiden sorassa
leijonankidat kukkivat.

Kun Rooma kerran alkoi kasvaa Tiberin rannalle, Sabiinilaisvuorten ja
Tyrrhenan meren välille, asutus valtasi ensin Palatinuksen. Kaupunki
laajeni vähitellen ympäristöön, joen viereisille karstakivikunnaille,
jotka nousivat rämettyneiden ja epäterveellisten laaksojen
keskeltä. Vanhin kaupunki, Roma quadrata, oli tällä kummulla:
joukko yksinkertaisia puusta ja savesta valmistettuja majoja,
paimenten asuntoja. Ja tasavallan alkuajoista keisarivallan loppuun
Palatinus säilytti keskeisen asemansa — se alkoi jo Augustuksen
aikana pukeutua marmoriin, sen rinteet täyttyivät noista linnoista
ja temppeleistä, joiden ruohottuneita pilarinjäännöksiä Gimbattista
Piranesi 1700-luvulla kuvasi vaskipiiroksissaan. Missä ne ovat? Mihin
on hävinnyt Apollon temppeli suurine kirjastoineen, joissa ruma,
narrimainen ja salaviisas Claudius lueskeli Etruurian kronikoita? Ja
missä on Domitianuksen palatsi, jonka holveissa synkkä vainohullu
mies istui yksin kuin peikko hohtokiviluolassaan tai kuunteli
saturnaliajuhlan kohinaa öiseltä Forumilta?

Sodat ja tulipalot eivät ole suinkaan säästäneet keisariajan
muistorakennuksia. Palatinuksen Apollontemppeli paloi perin poljin
jo vuonna 363, noin sata vuotta myöhemmin vandaalit ja Genserion
johtamat numidialaiset tyhjensivät neljänätoista päivänä jokseenkin
kaiken, mitä keisaripalatseissa vielä oli tallella, ryöstivät
Jupiterin temppelin kalleudet, muun muassa kullatut kattolevyt, veivät
muassaan Jerusalemin kynttilänjalan, näkyleipäpöydän ja Tituksen
tuomat pyhät astiat. Viisikymmentä vuotta aikaisemmin oli jo Alarik
gootteineen uhrannut eräitä monumentaalirakennuksia tulelle: senaatin
kokoushuone Curia paloi, Aemilian ja luultavasti myös Julian basilikat
paloivat... Keskiajalla nielivät kalkkiuunit mielettömän paljon vanhaa
marmoria. Kalkinpolttajien korttelissa, entisen Circus Flaminiuksen
holveissa, lapioitiin monen vuosisadan ajan tuota arvaamattoman
kallista raaka-ainetta tuleen, sillä kukaan ei ollut huolehtimassa
muinaisjäännösten säilyttämisestä. V. 1819 löytyi Venuksen ja Rooman
temppelien läheltä muuan näistä pyöreistä uuninkuopista, ja sen
seinämät oli kokonaan holvattu kalliilla porfyyrillä, jotta ne olisivat
kestäneet kuumuutta. Seitsemisenkymmentä vuotta myöhemmin Vestan
neitseiden talossa tavattiin vestaalien kuvista ladottu röykkiö,
joka oli syystä tai toisesta jäänyt polttamatta. On tallella muuan
Rafaelin paavi Leo X:lle lähettämä kirje, jossa urbinolainen mestari
valittaa, että koko renessanssiajan Rooma palatseineen ja kirkkoineen
on rakennettu vanhoista marmoriteoksista valmistetulla kalkilla.

Luultavasti ajatuksen näkövoima muuttuu suuremmaksi kuin silmien,
milloin kuljemme paikoilla, jotka vuosituhannet ovat pyhittäneet. Ilma
Palatinuksella on tiheä muistoista. Tämä matala kukkula laakereineen,
pinjoineen ja raunioineen saa menneisyydestä sen taikamaisen
tunnun, jota jokainen Roomankävijä on hengittänyt: _Haec est Roma
Diis Sacra!_ Jos historian jäljissä on käynyt hävitys, muinaisuus
on samalla jättänyt näille seuduin niin voimakkaita kaikuja ja
varjoja, että nykyisyys kalpenee tässä menneisyyden kyllästämässä
ilmapiirissä. Minä en sano, että tämä olisi vain tuon yhden ainoan
muistopaikan ominaisuus. Eikö muuten koko Italian nykyhetki ammenna
vanhoista lähteistä? Kaikki ne uteliaat vaeltajat, jotka ovat aikojen
kuluessa saapuneet Roomaan kantotuoleissa, 17. sataluvun kaleeseissa,
junissa, ovat löytäneet kukin oman nykyaikansa ja sen pohjalta
yhteisen muuttumattoman suuruudenihmeen, mutta tuskin koskaan niin
esilletunkevana kuin nyt.

Sotilaslaulu, marssiääni, väkijoukkojen hälinä on tasavallan
diktaattorien ajoilta Mussolinin päiviin ollut kuin luontaista
hengitystä, jolla tämä mahtava _Urbs_ ilmaisee itsensä.

Alhaalla Forumin laidalla työläiset puhdistivat sorasta ja liejusta
punagraniittista patsasta. Se löytyi Santa Maria Antiquan kirkoksi
muutetun kirjastorakennuksen luota, läheltä Caligulan palatsin muureja.
Jumala vaiko Caesar? Se sai minut joka tapauksessa ajattelemaan erästä
keisariajan monista julmureista. Kenties Caligulan katse oli kerran
levännyt tuossa kuvassa. Ehkä se oli seisonut siinä salissa, jossa
kullattuun tekopartaan ja jalokivistä kankeaan _penulaan_ pukeutunut
itsevaltias oli opetellut ilkeitä ilmeitä kuvastimen edessä. Laakerien
ja myrttien taaja varjo kätki huolellisesti häpeän vanhat jäljet,
ajan tuuli oli huuhtonut pois niiden ihmisjoukkojen huudot, jotka
rummuttivat Palatinuksen viljamakasiinin ovia sinä päivänä, jolloin
Caesar leikitteli alamaistensa nälällä. Sama kansa näki hänen lähtevän
Bajaen kylpylään. Hän ratsasti torin poikki valkoisella tammalla,
kreikkalainen vaippa hartioillaan, kupeellaan miekka ja rinnallaan
espanjalainen nahkakilpi. Päivää myöhemmin huhu tiesi kertoa, että hän
oli viettänyt Puteolin lahdella soihtujuhlan ja ilahduttanut mieltään
upottamalla katsojia mereen.

Hän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, kun Cassius Chaerea
surmasi hänet veitsellä sadan askelen päässä siitä paikasta, missä
seisoin.

Nousin murentuneita laakakiviä ylös kukkulalle. Puistot olivat
vielä typötyhjät, täynnä valoa ja linnunviserrystä ja timjamin
tuoksua, jota tuuli leyhytteli Villa Millsin puutarhassa. Keisari
Hadrianuksen valtiosihteeri Suetonius tuskin tiesi, millaiset mustat
silmälasit hän jätti jälkipolville julkaistessaan aikoinaan vanhojen
hovien häpeälliset legendat. Minä ajattelin synkkää Tiberiusta,
jonka palatsi kerran kohosi tällä kummulla ennen kuin hän vetäytyi
kuusikymmentäseitsemänvuotiaana Caprille. Näin hänen kasvonsa
sellaisina kuin ne on lyöty vanhoihin kultarahoihin: tyly tuskastunut
haukanpää, johon katkeruus ja ihmisinho ovat kyntäneet ryppyjä. Hänen
linnansa Damecutan jyrkänteellä, josta näki vain tummansinisen taivaan
ja Välimeren, on muistitiedoissa ollut kauhun ympäröimä niin kuin
Espanjan Filipin Escorial ja Richard III:n Tower. Yksin sekin suuri
historioitsija, joka monta vuosikymmentä Tiberiuksen kuoltua kuvasi
»Annaaleissaan» hänen hallitustaan, kutoi tämän yksinäisen ihmisen
ympärille väkevää veristä sumua, — arvattavasti pitääkseen peiliä oman
aikansa tyrannin Domitianuksen edessä ja piirtääkseen peloittavan
esikuvan. Viktor Rydbergin mieleen hänen marmoripäänsä toi taivaasta
syöstyn arkkienkelin.

Ja kulkiessani Palatinuksella näin hänet istumassa hävinneessä
palatsissa, kylmänä, umpimielisenä ja ivallisena, uskottujensa
vehkeilyjen piirittämänä. Kenties hänen kuvansa olisi muodostunut
kokonaan toisenlaiseksi, ellei lähiympäristö olisi alusta alkaen
myrkyttänyt hänen sydäntään. Sopii kysyä, eikö hänen katseensa nähnyt
Caprin jyrkänteeltä muutakin kuin taivaan ja meren. Kaikki antaa
tukea ajatukselle, että tällä synkällä vanhuksella oli peloittavan
kaukonäköinen silmä, joka kykeni katsomaan ihmishyörinän pohjaan sen
jälkeen, kun ystävät olivat hänet järjestelmällisesti pettäneet. Hänen
hahmoaan ympäröi autius. Hän elää hyvin vanhaksi, mutta kuolema kaihtaa
häntä; sen valta on peloittavan täydellinen vain hänen ympärillään.
Aikalaistensa yli hän kohoaa kuin ylpeä musta puu. Siinäkin suhteessa,
että hänessä on ollut niin runsaasti älyä, taitoa ja hallinnollista
nerokkuutta, hän muistuttaa noita maailmanhistorian ongelmallisia
kohtalonihmisiä, joiden sarjaa voi seurata Claudiusten huoneesta
kastilialaiseen Filipiin ja Lontoon Richardiin, niin, eräisiin
Habsburgeihin asti.

Rooman historia on alusta alkaen ollut persoonallisuuksien historiaa.
Siinä tapahtuu jo hyvin varhain tasavallan aikoina tuollaista
ylivoimaista minänmuodostusta, yksilöitymistä, joka saa ajattelemaan,
että tämän kansakunnan heikkous ja voima on aina keskittynyt yhteen
mieheen, johtajaan. Suunnattoman runsas kuvakokoelma! Se alkaa Appius
Claudius Sokeasta ja sen viimeisenä muotokuvana on kenties Konstantinus
Suuri. Mahtavia, suurpiirteisiä luonteita niin hyveessä kuin paheessa,
ihmispersoonallisuuden koko värikäs asteikko verisistä saalistajista
suuriin voittajiin, shakaaleista kotkiin.

Yksistään niiden keisarien joukossa, jotka ovat hallinneet maailmaa
tältä kukkulalta, jota poljen, tapaa uskomattoman eriarvoisia
historiallisia näyttämötekoja. Sen jälkeen kuin Julius Caesarin ruumis
eräänä kuutamoisena maaliskuun yönä poltettiin alhaalla torilla
Palatinuksesta tuli valtakunnan sydän. Sen tarina on kieltämättä
verinen ja mieletön, mutta siitä ei myöskään puutu inhimillisiä nousuja.

Unohdan irstailevan Neron, unohdan mielenvikaisen, mutta omalla
tavallaan syvällisen Domitianuksen ja Commoduksen tapaisen
narrimaisen julmurin. Palautan mieleeni Antonius Piuksen, joka
oli keisarinistuimella niin harvinainen »hyvä ihminen». Hänen
kaksikymmenyksi-vuotinen hallitusaikansa on pelkkää hiljaisuutta
ja rauhaa, jonka vallitessa Rooma tasaisesti vaurastuu. Hänen
poikansa Marcus Aurelius... Niin, Capitoliumin torilla on vaskinen
ratsastajapatsas, jota lukemattomat vaeltajat ovat ihailleet.
Parrakas, avojalkainen filosofi jäykän väkinäisesti istuen sotahevosen
selässä. Tuosta stoalaisesta keisarista ei ole olemassa ainoatakaan
luonnehtivampaa kuvaa, ei marmorissa eikä vaskessa, ei myöskään
paperilla. Marcus Aureliuksen olisi pitänyt kulkea tietä, mille hänen
nuoruutensa viittasi, — hän oli syntynyt hiljaiseksi syvälliseksi
mietiskelijäksi, hän oli vaatimaton rauhanmies, mutta parthilaissodat
alkoivat jo hänen hallituksensa alussa ja kaunopuhuja Fronton oppilas
sai vaihtaa ajattelijan laakerin sotapäällikön _paludamentumiin_.

Laskeudun viettävää alamäkeä Via dell' Imperolle, lähellä Maxentiuksen
basilikaa, jonka muureissa marmoriset kartat esittelevät uuden Italian
pojille Rooman suuruuden tarinaa. Forum oli tulvahtanut täyteen
mustapuseroisia balilloja. Sotilaat availivat voileipäpaketteja
Vestan atriumin peruskivillä. Valkoinen ja vihreä tori, Capitolium
muistomerkkeineen, Colosseum ja Mussolinin avaama valtakatu, joka
komeasti yhdistää keisariajan pyhät muistopaikat fascistiseen
hallintokeskukseen, kylpivät valossa. Entisen suuren Sirkuksen paikkaa
osoitti valtava lohkare carraralaista marmoria, joka oli tuotu
kaupunkiin mineraalinäyttelyä varten.

Mutta Palatinus oli salaperäinen suljettu puutarha. Valon auer sai
sen rinteet samettimaisesti himmenemään — pinjat kuvastuivat suurina
tummanruskeina päivänvarjoina taivasta vasten. Ja selkäni takana
katsoivat keisarien pronssipatsaat asfaltin ja rautakaiteiden yli Forum
Romanumille, jonka yläpuolella, valtiopalvonnan kukkulalla, Ara Coelin
kirkon munkit lukivat messukirjoja suihkualtaan kaiteella, väsyneen ja
raihnaisen virranjumalan kuvan vieressä.




VANHAN ROOMAN JÄLJILLÄ



I.


Rooman keskipäivä on lumottu suvanto, johon katuelämä pysähtyy. Kuuma
valo vaientaa ääniä. Piazza San Pietrolta asematorille on levinnyt
painostava raukeus. Keltainen ja harmaa miljoonakaupunki nauttii
päiväunensa sinä hetkenä, jolloin taivas on käynyt tummansiniseksi
ja taatelipalmujen varjot Janiculumin puistossa ovat lyhyimmillään.
Vuokravaunut ajavat. Ihmistulva kaduilla on tuskin vähentynyt. Mutta
kaupungin pauhulla on nukuttava, kaukainen sävy, aivan kuin kuuntelisi
putouksen kohinaa pumpulitukot korvissaan. Oli tullut tavakseni
tuona päiväntuntina kuluttaa aikaa Oppiuksen kukkulalla, palmujen,
ruohokenttien ja kukkiin peittyvien raunioiden hienossa seurassa. Seutu
itsessään on noita mielikuvituksen satamapaikkoja, joista Italian
vanha mahtava pääkaupunki on niin rikas. Sinne voi poiketa eloisalta
ja nykyaikaiselta Via Cavourilta tai katolisten muistojen pyhittämällä
Via Merulanalta, luostarien, renessanssipalatsien ja nukkuvien
kahviloiden kadulta. Kukkula nousee tuskin huomattavasti, kaupunki
sulaa salamyhkäisesti maaseutuun, kivimaisema puutarhaan... Näillä
tienoin levittäysivät kaksituhatta vuotta sitten Maecenaan puistojen
äärimmäiset sitruunaistutukset ja täällä osti, tinki, kauppasi, pelasi,
söi ja nukkui antiikin Suburra, keisariajan esikaupunki.

Minä nousin Oppiuksen kukkulalle vanhaa hiljaista Via delle Sette
Salea, joka on kuin outoon kaupunkiin eksynyt sisilialainen kylätie.
Rinteen pengermiltä näki allaan vanhan Rooman. Näin yksinäiseltä
puutarhatuolilta Colosseumin mahtavien massojen kohoavan autereessa.
Vanha amfiteatteri hehkui kuuman harmaana, kauempana oli Palatinus
raunioineen ja yksinäisine pinjoineen, mutta valo sai sen rinteet
sumumaisesti hämärtymään. Oudoissa tuuheissa puissa suhisi tuuli.
Oppiuksen nurmikentät olivat täynnä leikkiviä lapsia, sinipukuisia
Caeliuksen nunnia, unkarilaisia pappiskoululaisia. Kevät oli sokeroinut
nämä laajat niityt valkoisilla tuhatkaunoilla.

Trajanuksen kylpylän ruskeita holvikaaria kohosi siellä täällä
fantastisina ja valtavan korkeina. Tuo Guadalquivirin rannalla
kasvanut alppikiipeilijä ja metsämies, joka kerran rakennutti
nämä jättiläismuurit, oli Rooman keisariksi tullessaan täyttänyt
neljäkymmentäkahdeksan vuotta. Edeltäjänsä Nervan kuolemasta hän
sai tiedon Kölniin v. 98. Hän lähti Roomaan, nousi Capitoliumille
väkijoukkojen riemun jyristessä ja astui kuin syvissä mietteissä
ylijumalan alttarin eteen rukoilemaan siunausta kansalle, senaatille
ja itselleen. Tungoksentäydet kadut aukesivat, kun keisari saapui
ilman minkäänlaista juhlakomeutta, jalkaisin, kävellen hitaasti, jotta
hänen alamaisensa voisivat tarkastaa häntä läheltä ja jotta vuoteista
raahautuneet sairaat paranisivat hänen varjonsa pyyhkäisystä. Sota oli
hänelle uskaliasta eränkäyntiä ja hän oli syntyperäinen metsämies. Hän
avarsi valtakunnan rajat kauemmaksi kuin kukaan toinen hänen lähimmistä
edeltäjistään. Ollessaan aikaisemmin Reinin saksalaisten siirtokuntien
sotilaskuvernöörinä hän oli uutterasti toteuttanut suuria reformeja,
kohottanut Neckarin varsilla olevat seudut vaurauteen, rakennuttanut
muhkean valtatien Mainzista Heidelbergin kautta Baden-Badeniin. Hän
toteutti sekä sodan että rauhan imperialismin, ja valtakuntansa mahdin
nostajana tämä mies on nykyajalle hyvin läheinen.

Mutta minusta tuntuu, että hänen persoonallisuutensa on uponnut tekojen
varjoon. Rumpujen ja kilpien kumahtelu, Tonavan laivojen aironloiske,
sodan melu ja kansankokousten kohina ympäröivät hänen olemustaan
tiiviinä eristävänä kerroksena, jonka lävitse korva ei enää tavoita
hänen yksilöllistä ääntään.

Plataanit humisivat, musta kahvi tippui posliinikuppeihin
Oppiuksen puistokahvilassa; pienet aasit vetivät jäätelökärryjä.
Karmeliittaluostarin nunnat vaelsivat edestakaisin iäkkäässä
puutarhassa, hikiliinan kietomilla kasvoillaan etsivä ilme, ikäänkuin
olisivat hakeneet jälkiä Neron kultaisesta talosta, joka tuhat
ja yhdeksänsataa vuotta sitten vaipui tämän maaperän syvyyteen.
»Annaalien» kirjoittaja oli nähnyt sen nuorukaisena. Se ulottui Velian
rinteen yli ja täytti Esquilinuksen ja Caeliuksen kukkulain välisen
alueen; sen sisäänkäytävä on sijainnut Tituksen riemukaaren kohdalla.
Tuosta jättiläispalatsista puutarhoineen ja keinotekoisine järvineen
oli tuskin jäljellä muuta kuin puolittain luhistunut maanalainen
käytävä, kun Rafael aikoinaan sinne laskeutui toverinsa Giovanni da
Udinen seurassa. Ja valaistessaan lyhdyllä näitä hautamaisia luolia
hän keksi niiden seinistä viehättäviä koristekuvioita, joita myöhemmin
mukaili Vatikaanin loggioiden seinämaalauksissa, Cortile di San Damason
holvikaarissa.

       *       *       *       *       *

Laskeuduin rinteeseen ladottuja upeita portaita alas Colosseumin
juureen ja pääkadulle. Italian nykypäivä virtasi tuossa väylässä,
mutta maaperä sen kahden puolen oli menneisyyden pyhittämää,
vanhalle Roomalle kuuluvaa. Kadun toisella laidalla kohosivat
Konstantinuksen basilikan sivulaivan kolme kasettikattoista
tynnyriholvia kahdenkymmenen viiden metrin korkeuteen, mielettöminä ja
suuruudentuntoisina niinkuin keisari, joka oli muurauttanut ne siihen.
Sininen taivas paistoi niiden suunnattomista aukoista. Ne olivat kuin
»Gulliverin retkien» kuvitusta — ja jos keskilaivan hallissa vielä
olisi nähnyt Konstantinuksen varatalopatsaan, jonka pelkkä jalkapohja
tänä päivänä peittää huikean alan Konservaattorin Palatsin sisäpihasta,
vaikutelma olisi ollut täydellinen.

Hiukan etäämpänä kadulla painoi saman kaikkein-kristillisimmän
majesteetin raskas, pramea voittokaan tukevat jalkansa
asfalttiin. Erittäin mielenkiintoinen muistomerkki, jonka kiviset
medaljongit ja korkokuvat osoittavat taiteellisen näkemyksen
täydellistä kalkkeutumista, elleivät ole varastettuja Trajanuksen
muistomerkeistä... Ja minä näin mielessäni, miten tuo pieni
serbialainen itsevaltias. Pyhän Helenan maineikas poika, viimeinen
roomalainen ja ensimmäinen bysanttilainen, saapui nelivaljakolla
ajaen, kädet punaisina poikansa Crispuksen, vaimonsa Faustan ja
sijaishallitsijansa Liciniuksen verestä. Hän seisoi kultaisissa
vaunuissaan raskaaseen hohtokivipukuun verhoutuneena. Hänen ovelan
avomieliset kasvonsa olivat paksun ihomaalin peitossa. Ja ajaessaan
suuren voittokaaren alta pieni mies taivutti vaistomaisesti päätään,
ettei olisi satuttanut otsaansa jättiläisportin kamanaan.

Ympäröivä alue on muuten kokonaisuudessaan niitä, joissa antiikki
havainnollisen näkyvästi vyyhteytyy esikristilliseen maailmaan.
Luostarit vartioivat pakanallista muinaisuutta, temppelien yli on
kohonnut kirkkoja. San Francesca Romanan siro punainen kellotorni
heittää varjonsa sille tasanteelle, jolla vielä 500-luvun matkailijat
näkivät Venuksen ja Rooman temppelin seisovan miltei samana, kuin
minä se oli lähtenyt Hadrianuksen arkkitehtien käsistä. Temppeli oli
puolentoista sadan metrin levyinen ihmerakennus; permannon juovikkaat,
liekehtivät marmorilaatat olivat pelkkää hunajanruskeaa, lunta ja
sineä. Sata ja viisitoista sileää korinttilaista pylvästä kannatti
kattoa. Peripteroksen valkoinen pääty kultaisine kuvanveistoksineen
vangitsi joka ilta auringonlaskun viime punan, kylvääkseen sen
ympäristöönsä.

Ja ongelmallinen vanha Hadrianus, tuo ensimmäisen vuosisadan
ruhtinaallinen keräilijä ja turisti toi monilta ulkomaanmatkoiltaan
parantumattoman melankolian mukanaan. Hänen kohtalossaan on
romanttisuutta, joka on vedonnut monen tunteellisen sukupolven
mielikuvitukseen, mutta joka toisaalta on tehnyt hänet nyky-Italian
nuorisolle yhtä vieraaksi kuin Julius Caesar, Augustus, Trajanus
ovat sille läheisiä. Riikinkukot astelevat hänen ihmeellisessä
rauniohuvilassaan vanhan Tiburin rinteellä. Siellä peittää iäkkäiden
sypressien varjo hyvin raskaana noita egyptiläisten, syyrialaisten,
kreikkalaisten rakennusten jäännöksiä, joiden loistossa keisari
viihdytti apeaa sydäntään. Se on antiikin hautausmaa. Muuta Roomassa
hänestä on Moles Hadrianin, Sant'Angelon linnan lisäksi kertomassa
oikeastaan vain tämä temppelipihan permanto Forumin liepeellä.
Pylväiden tynkiä, harmaata graniittia ja itämaista marmoria
huolellisesti siistityssä ruohokentässä.

Roomassahan ei, niin kuin on laita esimerkiksi Ateenassa, muinaisuus
ylhäisesti eristäydy jonkin määrätyn alueen piiriin. Roomalla ei ole
temppelivuortaan, Akropolista. Totta on, että historian ilmakehä
tiheimmin keskittyy Capitoliumin, Palatinuksen ja Esquilinuksen
väliselle alueelle, missä vanha Forum romanum ja keisariajan torit
leviävät kuin aikakausien temmellyskenttänä uuden ajan rakennusten
väliin. Mutta Aika ei ole leimannut omakseen vain tätä aluetta. Siellä
täällä kirkkojen, palatsien, vuokratalojen meressä, hiljaisissa
kansankortteleissa ja kohisevassa keskuksessa, avautuu toreja, joiden
pölyä vankkurit ovat kyntäneet kaksikymmentä pitkää vuosisataa;
temppeliaukeita, joiden rakennukset ovat kuunnelleet pyhiä huiluja
ennen kuin ainoakaan kirkonkello koko maan piirissä kutsui väkeä
aamumessuun.

Samoin kuin Latiumin suurkaupunki aina on ollut kokonaisten
kulttuurikausien sulatusastiana, sen nykyisessä kuvassa voi nähdä
aikakausien tyylien mutkattomasti yhtyvän. Temppeli nojautuu
kirkkoon, vanha roomalaistie luo pohjaa nykyajan liikekadulle. Uuden
ajan suihkualtaista pulppuavat antiikin lähdesuonet — ja yksikään
kaupunginosa ei täydellisesti kuulu sille vuosisadalle, joka on
jättänyt näkyvimmät jäljet sen rakennusten seiniin. Jokaisen torin,
jokaisen puiston historia on upottava. 70- ja 80-luvun persoonattomat
ranskalaismalliset rakennukset kätkevät renessanssipihoja, mustuneet
keskiaikaiset muurit esikristillisiä kirkonkuoreja. Ja pakanalliset
temppelit piiloutuvat nunnaluostareihin kuin ydinluut taateliin.

       *       *       *       *       *

Rooman jokapäiväisen hyörinän kronikka on kirjoitettu korkokuviin.
Vanhojen sarkofagien kylkiin ja voittokaarien mitaleihin. Kivisiin
tauluihin, jotka jossakin yksityispalatsin puutarhassa hautautuvat
muratin alle. Trajanuksen pylvääseen, jonka tummuneissa reliefeissä
roomalainen miles, sotilas, lujittaa paalusiltoja tai taistelee ase
kädessä Savan ja Saonen varsilla... Näissä korkokuvissa meidät kohtaa
Juvenaliksen satiirien ja Martialiksen epigrammien koko kirjava,
loistava, sekasortoinen suurkaupunki, niin, keisariajan Italia
jokaista kulmaansa myöten. Vatikaanin kokoelmien hauta-arkuissa
voi vielä nähdä Vergiliuksen aikaisten kyntöhärkien kulkevan, maan
kääntyvän auran viilloksesta, laivojen purkavan lastia Emporiumin
makasiinien luona, Campanian paimenten ajavan vuohilaumoja... Niiden
kulttuurihistoriallinen arvo on usein suurempi kuin taiteellinen.
Oivallisia väiähdyskuvia kahdentuhannen vuoden takaa! Henkilöiden
ahtaminen pieneen alaan ja liioitellun voimakas syvyysvaikutus, samoin
huomattava mieltymys arkkitehtoonisiin taustoihin ovat olennaisesti
latinalaisia. Näiden laatukuvien keskellä on jokin Capitoliumin museon
kaunis attikalainen hautakivi, johon on kuvattu vain nuori tyttö ja
kyyhkynen, haaveellisen yksinäinen ilmestys.

Ehkä vain Niilin temppelien pylonit eloisine työmaalauksineen tuovat
muinaisuuden arjen yhtä lähelle meitä. Aina on kirkas havaintokyky
toiminnassa, silloinkin, kun taiteellinen sommittelu ei ole kehuttava.
Paavien kruunauskirkon sivupalatsissa, Lateraanin Museo Profanossa,
voin jatkuvasti lehteillä tätä marmorista kuvakirjaa. Elämän hyörinä
näyttää kivettyneen sarkofageihin ja hautauurniin, joissa on säilytetty
vainajien tuhkaa. Sitä voi seurata monen arkun korkokuvissa. Se on
hakattu kivimaljojen reunoihin ja kaivojen koristelevyihin, suurten
kynttilänjalkojen jalustoihin, suihkualtaisiin. Aitoa latinalaista
havainnon terävyyttä osoittavat yksin kiviset eläimenkallot ja
lehtikiehkurat vanhoissa alttareissa, joiden reunasta voi vielä lukea
kuluneen omistuksen: Diis manibus sacrum.

Aurelianuksen kaupunginmuurin seitsemäntoista portin joukossa on
eräs, Porta Maggiore, jonka holvikaaren kyljestä kohoaa kivinen
seinämä täynnä tuijottavia pyöreitä reikiä kuin kanuunansuita; niiden
yläpuolella friisissä on korkokuvien rivejä. Tämä omalaatuinen
muistomerkki on Augustuksen aikaisen Marcus Vergilius Eurysaceen,
»leipurin ja julkisen leivänhankkijan» hauta. Friisiin on vakuuttavasti
hahmoteltu kaikki leipomisen salaisuudet, taikinan vatkaus, paahtouunin
käyttö, punnitseminen, korien lastaaminen, sämpyläin lajittelu...
Eloisa kääpiökansa ylhäällä ruskeassa muurissa on asiallisesti vaipunut
jokapäiväisiin puuhiinsa, vaikka leipurin kuolemasta on kulunut
kaksituhatta vuotta. Ympäristöä ei juuri voi sanoa museomaiseksi.
Viinirattaita vetävät aasit tervehtivät joka kerta portista
työntyessään kuvia iloisella kiljunnalla, ja tomun, raunioyrttien
ja kahvibaarien tuoksu ympäröi kuin mikäkin suitsutus tätä työn
monumenttia.



II.


Uudenvuoden päivänä 1926 Mussolini lupasi eräässä julkilausumassaan,
että kaupungin zona monumentale, hautautunut muinaisalue, on viiden
vuoden sisässä nouseva päivänvaloon. Viisi vuotta myöhemmin 1931 Rooman
uusimiseen varattu vuosiraha vakiintui kolmeksikymmeneksi miljoonaksi
liiraksi — sitä ei suinkaan määrätty vain rakentamiseen, vaan myös
niiden korttelien repimiseen, jotka vielä peittivät keisariajan
rakennuksia. Tiedetään, miten tarmokkaasti Roomassa on lapioitu esille
vanhojen kukkuloiden salaisuuksia, — yhtä määrätietoisesti kuin Ostian,
Pompeijin, Herculanumin kaivauksissa.

Flaviusten amfiteatterista johtaa tänään uusi linjasuora valtatie
fascismin keskuspalatsiin, — jylhään sakaratomiseen Palazzo Veneziaan.
Venetsialaissyntyinen kirkkoruhtinas Paavali II Barbo antoi kerran
rakentaa sen vanhan torin kylkeen. Hän täytti sen salit, kokoelmillaan,
jalokivillä, vanhalla kullalla, kameoilla, hopealautasilla ja
pronsseilla, ja antoi 1400-luvun arkkitehtien somistaa pihaa
suihkukaivoilla ja loggioilla. Ulkonaisesti keskiaikaisen ankara,
sisältä avara ja loistelias linna. Se oli aikoinaan Venetsian
tasavallan, myöhemmin Itävallan lähettiläiden asuntona. Tällä
hetkellä se on uuden sotilaallisen Rooman eittämätön sydän. Sen
tiilenvärinen torni tuijottaa monin ikkunoin vanhalle Capitoliumille,
kansallismuistomerkin pylväikköihin. Ja juhlailtoina, jolloin musta
ja kultainen samettimatto riippuu palatsin parvekkeelta, jolloin
kynttilät palavat kaikissa lähirakennusten ikkunoissa, jolloin
valonheittäjät pyyhkivät linnaa, Piazza Venezia on pelkkää kuohuvaa
ihmismerta. Etelän ulkoilmaelämä on aina suosinut toreja, juhlien ja
kansankokousten näyttämöitä, »kadun parlamentin» puhujalavoja. Ja
Rooman historiallisten kohtausten keskittäjinä niillä on ollut tärkeä
merkitys.

Keisariforat, neljä perättäistä antiikinaikaista toria, muodostavat
pitkän rauniokentän Via dell' Imperon varrelle. Herää helposti
mielikuva, että ne ovat jättiläisrakennusten permantoja, joiden
ympäriltä myrskynpyörre on pyyhkäissyt seinät... Keisariajan
hautausmaita Colosseumista Mussolinin palatsiin! Vuonna 54 ennen
Kristusta Julius Caesar määräsi oman foruminsa rakennettavaksi
tasavallan aikaisen kansankokousten paikan, Comitiumin tienoille, ja
tämä aukeama, sellaisena kuin se kaivettiin päivänvaloon kuuden metrin
syvyydestä, luo puistojen ja katujen väliin omalaatuisen syvennyksen.
Juliusten suvun suojelusjumalattaren Venus Genetrixin temppelistä
on jäljellä kolme pystyä pylvästä. Pyhäkköä eivät kaunistaneet vain
kreikkalaiset taideteokset ja perustajan oma ratsastajapatsas, —
vihkiäisissä sinne sijoitettiin myös Egyptin Kleopatran kultainen
kuva, tuon kuningattaren, jota hänen omassa maassaan palveltiin
Isis-Afroditena. Jossakin Tiberin toisella rannalla, nykyisessä
Trasteveressa, olivat tuohon aikaan ne suljetut kauniit puutarhat ja se
hiljainen huvila, missä Kleopatra katseli pienen poikansa Caesarionin
leikkiä.

Jos tapahtumien kulku olisi hiukan muuttunut, jos Caesar ei olisi
historiallisena maaliskuun aamuna epäilyksistään huolimatta lähtenyt
senaattiin, pieni prinssi Trasteveren puutarhassa olisi ehkä kerran
painanut päähänsä roomalais-egyptiläisen maailmanvallan kruunun. Mutta
isän kuoleman jälkeen hänen satunsa loppuu. Myös Kleopatran kuva katoaa
Forum Juliumin temppelistä ja kuningattaresta jää tuskin Roomaan muuta
kuin hänen jumaluutensa muisto. Vielä paljon myöhemmin toinen hänen
korvarenkaistaan taitetaan kahtia ja sen puolikkaat kiinnitetään
juhlallisesti Pantheonissa olevaan Venuksen kuvaan.

Kun Augustus miespolvea myöhemmin rakennutti oman foruminsa, hän
antoi sille tuon loistokkuuden, josta hänen aikansa julkiset
rakennukset tulivat kuuluisiksi. On tunnettua, että keisari itse asui
yhtä vaatimattomasti kuin elikin: hän oli valinnut Palatinuksella
puhuja Hortensiuksen ruman pienen karstakivitalon, jossa ei ollut
marmoripatsaita, ei mosaiikkeja, ei kultaisia astioita. Mutta hänen
torinsa rakennuksineen tehtiin Albanovuorten kovasta kiinteästä
kivilajista, peperiinistä, portit, kaaret, portaat ja pylväiköt
kalpeankeltaisesta travertiinista, lapis tiburtinuksesta, jota
louhittiin Anio-virran lähteiltä Sabinilaisvuorten kalkkikallioista.
Päällystys oli välkkyvää marmoria. Ja alue on raunioinakin vaikuttava,
kestettyään parin vuosituhannen myrskyt. Jäljellä on ympärysmuurien
jäännökset, sileä, koristeellisesti laskettu kiveys, Mars Ultorin
temppelin seinä, joka kolmen pylvään kannattamana työntyy torin yli
kuin jättiläisteatterin kulissi... Varjot leikkivät vanhan friisin
korkokuvissa. Mahtava valkoinen kiviolento, joka on jäänyt seisomaan
temppelinpäätyyn, kohottautuu puolittain pimentoon painuneena valoa
kohti.

Sodanjumalan pyhäkön vasemmalta puolelta paljastettiin pieni
kappelimainen huone, luultavasti sotakassan säilytysholvi, josta ei
löytynyt vain pylvään päitä ja marmorisen palmunlehtifriisin siruja,
vaan jäännökset tyypillisestä kultakauden mosaiikkipermannosta:
värikästä kivikoristelua, sinitäpläistä synnadilaista pavonazettoa. Jo
vuonna 78 e.Kr. Rooma oli ihaillut konsuli Lepiduksen loistorakennusta,
jonka aineeksi oli runsaasti tuhlattu numidialaista kiveä,
kullankarvaista giallo anticoa. Scaurus Clodiuksen, Crassuksen ja
myöhemmin yhä useamman rikkaan ylimyksen kodit pukeutuivat heleään
väripeitteeseen. Violetit, vihreät, opaalinväriset kivilajit tulivat
muotiin. Temppelit koristettiin uurteettomilla, kaneloimattomilla
pylväillä, joiden värikäs marmorikiille pääsi täysiin oikeuksiinsa
Italian päivänvalossa. Mutta kaiken tuon voi nähdä vain mielikuvitus.
Silmälle on tarjona tuskin muuta kuin jokin fragmentti.

Vespasianuksen forumista, jota kaunisti Jerusalemin voiton muistoksi
rakennettu temppeli, ja kapeasta pylväikön ympäröimästä Forum
Transitoriasta, joka erottaa välikäytävän tavoin Juudean voittajan
alueen Augustuksen alueesta, on jäljellä pelkkä yhtenäinen soran
peittämä tasanne. Nuo vanhat rauniot muodostavat joka tapauksessa
maalauksellisen taustan uuden Rooman katuelämälle. Aika on
säälittömästi pirstonut ja lohkonut niiden seiniä, muratti pesii
niiden muureissa, kissat metsästävät hiiriä niiden sokkeloissa. Mutta
joinakin iltoina leimahtavat puistoihin kätketyt siniset ja vihreät
valonheittäjät palamaan. Kaikki muu näyttää nopeasti sammuvan pimeyteen
— nuo ikivanhat kiviset muodot liukuvat esiin yöstä.

Minä seurasin tätä vaikuttavaa näytelmää Rooman marssin vuosipäivän
iltana. Sen kuvaamiseksi olisi puserrettava yhteen näkyyn kaikki
vaikutelmat — väen kohina kaduilla, Capitoliumin pikipadoista tupruavat
savupilvet, tuhansien soihtujen tuike, soiton pauhu, järjestölippujen
lepatus Piazza Venezialla. Vihdoin Mussolinin kaikuva voimakas ääni,
joka tuntui täyttävän koko kaupungin.

88 Kurjet etelään

Myrttien juurilta syöksyi sihisevän sinisiä valokeiloja pimeyteen.
Muurit ja maassa makaavat marmorinlohkareet näyttivät ryömivän tulen
valoa kohti. Forum Romanum ei ollut koskaan ollut niin salaperäinen.
Vanha Via Sacra, jonka laakakivien välistä vilkkuivat tuhatkaunojen
pienet silmät, kätkeytyi varjoihin, mutta vestaalien esipiha sukelsi
kuin näkymättömän voiman kannattamana yöstä. Hämärässä voi erottaa
päättömiä ja kädettömiä hahmoja, vanhan kivialttarin uhrieläimet,
Romuluksen tarunomaisen haudan suun, mustat varjot Saturnuksen
temppelin sorassa...

Tämä keisariajan esilleloihtiminen on Rooman yön vaikuttava sensaatio.
Trajanuksen kauppahallien puolikuun muotoinen kehä kuumotti kuin
spriiliekkien valossa, ja ajatus etsi niiden loistorakennusten
haamuja, jotka damaskolainen arkkitehti Apollodoros sommitteli torin
ympärille, vuoreen lohkaistulle alueelle. Caesarin, Augustuksen,
Vespasianuksen, Nervan forumit käsittivät vain temppelin ympäröivine
aloineen. Mutta Trajanus kaipasi mahtavampaa, — hän antoi murtaa
Quirinalis-kukkulan kylkeen oman foruminsa, hän ympäröi sen
kaksinkertaisella pylväskäytävällä, avasi suunnattoman suuret
puoliympyrään rakennetut monikerroksiset kauppahuoneet, hemicyklit,
roomalaisen liike-elämän palvelukseen, rakennutti torin pohjoisreunalle
marmoriporttia vastapäätä Basilica Ulpian ja edemmäksi kaksi kirjastoa.
Niiden lähellä seisoi silloin sekin muistomerkki, jonka aika on miltei
täydellisesti säästänyt: korkokuvin peitetty Trajanuksen pylväs.
Kun tori 1200-luvulla muuttui lopullisesti rauniokentäksi, Pyhän
Cyriacuksen luostarin nunnat ottivat haltuunsa tuon pylvään. Keisarin
kuvapatsas hävisi sen huipusta ja sen tilalle nostettiin Sixtus V:n
toimesta Pietarin pronssinen kuva; keisarin kultainen tuhkauurna
katosi jalustasta, mutta pylvään pintaan hakattu kivinen kuvakirja ei
tuhoutunut.

Soihtujen ja valonheittäjien hehku sai sen hetkeksi elämään. Pitkin
pylvään spiraalimaista kuvasarjaa kävi tärisevä salaperäinen liike.
Näytti kuin pienet kiviset sotilaat olisivat temmanneet kilpensä ja
miekkansa ja marssineet kiemuraisena jonona apostolin luo, pylvään
jalustasta sen huippuun. Ylhäällä torin oikealla sivulla vanhan muurin
harjalla hehkui maltalaisritarien prioraatin siro pieni pylväsrakennus
punaisten lamppujen valossa. Se oli luullakseni ainoa »uusi»
muistomerkki, johon valoa tietoisesti tuhlattiin — kardinaali Barbo oli
vuonna 1465 määrännyt sen rakennettavaksi ja myöhemmin se oli miltei
hautautunut Convento dell' Assunzionen rumaan luostarinmuuriin. Nyt se
näkyi kauas yli katujen ja torien — se muistutti veripunaisella lasilla
päällystettyä lyhtyä.

Parisilainen Italian-kuvaaja André de Regnier etsi kerran
köyhälle romaanisankarilleen Nicolas Galandotille mahdollisimman
roomalaistuntuista asuntoa jostakin Tiberin läheltä. Ja niin hänet
sijoitettiin asumaan Piazza Bocca della Veritàn, antiikin Karjatorin
tienoille, — tuon hiljaisen nurmettuneen kentän, jolla ikivanhat
temppelit ja hyvin iäkäs kirkko torkkuvat sataman tuoksuissa. Joka
ilta Ave Marian aikaan vanha pieni kello alkaa kilistä Santa Maria in
Cosmedinin tornissa kuin herättääkseen torin tuhatvuotisesta unesta.
Suihkukaivon mustunut merenhaltija kohottaa simpukkakuortaan. Ruoho
suhisee. Tuoksuu virralle.

Muistot, jotka liittyvät tähän piazzaan, johtavat kauas tasavallan
aikaan. Paljon ennen Rooman keisarikautta torin keskellä sijaitsi
Herkules Voittajan pyöreä temppeli, jonka eteläsivulla oli vaskisesta
sonninkuvastaan tunnettu alttari. Täällä oli myös Emporium, suuri
jyvämakasiini, johon Tiberin proomut toivat Espanjan, Egyptin,
Sisilian vehnää vapaata viljanjakelua varten; rakennuksen jäännöksiä
on pelastunut Santa Maria in Cosmedinin kirkkoon. Nykyään — niin kuin
Nicolas Galandotin päivinä — torin ylpeytenä ovat molemmat temppelit.
Alueen pohjoispuolta hallitsee Mater Matutinan hyvin säilynyt pyhäkkö,
kreikkalais-joonilainen pseudoperipteros, jossa vain esihallin pylväät
kohoavat vapaina, kolmen ulkoseinän puolipylväät taas on upotettu
korkokuvan tavoin sisärakennuksen, cellan, seiniin. Sen värikäs
koristelu on aikoja sitten hävinnyt. Portaat ovat viheriän ruohon
vallassa. Temppelin ruskeiden pylväiden välistä on kaikunut sekä
huilujen että kirkkolaulun säveliä, — se muuttui vanhoista jumalista
luovuttuaan Pyhän Maria Egyptiläisen kappeliksi ja tarjosi suojaa
milloin armenialaisille munkeille, milloin lepakoille, jotka tunnetusti
rakastavat historiallisesti merkittäviä rakennuksia.

Muutaman askelen päässä on pieni elegantti pyörötemppeli siroine
tuufikivipylväineen ja liuskakattoineen, niinsanottu Vesta-pyhäkkö.
Temppelin ydin, sisusmuuri, on tässäkin tapauksessa myöhemmän
tasavallan aikainen, mutta kapeat naiselliset pylväät rikkaasti
kukkivine kapiteeleineen, jotka ympäröivät marmorisellaa, periytyvät
kenties keisarikunnan kolmannelta vuosisadalta. Onko Vestan liekki
koskaan palanut sen alttarilla? Ovatko katetut juhlavaunut tuoneet
sen portaiden eteen Pyhän Tulen valkopukuisia nunnia? Traditio kertoo
näin... Mutta torin molemmat temppelit ovat jääneet vaiteliaiksi,
milloin niiden merkitystä on yritetty selvittää. Ja nykyään ne
uneksivat tomuisessa päivänpaisteessa vanhan maailman kauneudentajun
sanattomina todistuskappaleina, antiikin kuorina ja koteloina, joista
elävä ajatus on aikoja sitten lentänyt pois.

Vanhan ajan Rooma pyrkii tuhansin tavoin esille uuden Rooman alta. Minä
luulen, että tuon suurkaupungin jokapäiväisessä hyörinässä on nyt, niin
kuin satoina vuosina ennen meitä, aina avautunut noita murtumia, joista
muinaisuus tunkeutuu värittämään nykyaikaa, valamaan siihen ilmettään.
Kadun vilinä tuo näkyviin kasvoja, jotka kaksituhatvuotinen traditio on
veistänyt. Mutta menneisyyden jäljet sotkeutuvat aina uusien aikojen
alle, häviävät sukeltaakseen siellä täällä sitä säpsähdyttävämpinä
esille... Roomaa pitäisi kuvailla kokonaisuutena unohtamatta enempää
ihmisiä kuin rakennuksia. Sen elämän ulottuvaisuudet ovat huimaavan
laajat... Sen viehätyksenä on tuo miltei väkivaltaisen voimakas
menneiden paine, jonka ilmaukset kohtaavat vaeltajaa joka askelella.
Vanhan latiumilaisen elämän henkäys ei luultavasti koskaan haihdu
Roomasta. Se on aina antamassa pohjaväriä, se ilmenee odottamattomissa
yhteyksissä niin kuin bakkanttien tanssia esittävä pieni kuva Quattro
Coronatin nunnaluostarissa.




ETRUSKIEN JÄLJILLÄ


Ensi kerran sain kosketuksen tähän Italian salaperäiseen muinaiskansaan
Firenzen museossa, sateisena helmikuun aamuna. Olin harhaillut
sen egyptiläisissä kokoelmissa ja siirryin saleihin, joihin on
kerätty pohjois-italialaisesta maaperästä kaivettuja aarteita. Näin
raskasmuotoisia korkokuvin koristettuja sarkofageja kannella lepäävine
savi-ihmisineen, joiden suuret kasvot näyttivät liioitelluilta pieneen
vartaloon verrattuna. Täällä hymyilivät tuhannet harmaanpunaiset
polttosavikuvat kummallista ja viehkeää hymyä; niiden alasluodut
silmäluomet toivat mieleen Buddhan. Tomuisista lasilippaista
tuijottivat ikivanhat tuntemattomat kivijumalat sama luoksepääsemätön
hymy huulillaan. Vanhoista haudoista löydetyissä pienoispatsaissa
tapasi eräitä, joiden realistinen ilmeikkyys hämmästytti: leveitä,
muhoilevia vanhuksenpäitä, nuorten tyttöjen siroja ja eläviä muotoja,
viehättäviä ja vastenmielisiä, reheviä ja hauraita luonnetutkielmia,
joita tuntemattomat taiteilijat olivat tehneet saveen tai hiekkakiveen.
Täällä oli rikas kokoelma mustapohjaisia, tummanvioletteja tai
kahvinruskeita maljakoita vaaleine tyyliteltyine maalauksineen;
metalliastioita ja koruja, joihin maaperän hapot olivat luoneet
kirpeänvihreitä läikkiä; pieniä pronssikuvia, joiden taiteellinen
sopusuhta oli niin täydellinen, että ne olisivat luonnolliseen kokoon
suurennettuina kilpailleet jaloimpien kreikkalaisten veistosten kanssa.
Eräät niistä olisivat hyvin voineet olla nykyaikaisen kubistisen
taiteilijan käsialaa, ja kuitenkin nämä tyylitellyt pronssiolennot
olivat viisi, kuusi vuosisataa vanhempia kuin kristinusko!

Myöhemmin olen löytänyt monesta museosta ja monelta seudulta tuon
maanpinnalta hävinneen kansan jälkiä. Alppien juurelta Vesuviukseen
asti tapaa etruskien kaupunkeja, jotka ovat ryhmittyneet kuin
kivettyneet harmaankeltaiset koralliriutat vuorten rinteille.
Vanhimmista ajoista on muistuttamassa jokin muuri, jokin
jättiläismäinen linnoitus, jokin kukkulalle kiemurteleva tie, joka
sukeltaa mukulaisena ja kuoppaisena vanhojen öljypuiden varjoon.
Pohjois-Italiassa etruskien muisto säilyy yhä paikannimissä,
hautakummuissa, kansantavoissa, kielessä, ihmisten ulkonäössä.
Eräät uniset, rappeutuneet pikkukaupungit, joihin matkailija vain
harvoin eksyy, ovat kerran olleet tasavallan aikaisen Rooman veroisia
kulttuurikeskuksia. Tällainen on vaatimaton Chiusi viinirinteiden
ja vuorten kainalossa, tällainen on Cortona ja autio, puuton,
auringonpaahtama Volterra, joka aikoinaan jäi piiritettyjen etruskien
viimeiseksi turvapaikaksi. Tuskin voi kuvitella jylhemmin romanttista
seutua kuin tämä turistiliikenteestä ja alabasteriteollisuudesta
elävä kaupunki! Tuliperäisen maan syvät, mustat kuilut purkavat sen
ilmakehään rikkihuuruja; rotkot ja vuorenhuiput vuorottelevat; jokin
keskiaikainen linna sakaratorneineen hallitsee yksinäiseltä sijaltaan
villiä synkkää maisemaa.

Vain hyvin hämärästi, arvailujen ja olettamusten perustalla, voi luoda
itselleen kuvan tämän kansan historiasta. Ei tiedetä varmaan, tulivatko
etruskit Italiaan Vähästä Aasiasta. Lyydian maakunnasta, vai Alppien
pohjoispuolelta. Tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua Välimeren
rannoille ilmestyy joka tapauksessa vaaleatukkainen valloittajakansa,
joka valtaa vanhat asutuskeskukset ja ottaa haltuunsa maan alkuperäisen
väestön kauppapaikat. Yhteiskunnan johdossa ovat papit ja aateliset;
alkuaan etruskeilla on luultavasti ollut kuninkaita, mutta pian
Etruriasta muodostuu liittovaltio, joka on jaettu kahteentoista
itsenäiseen kaupunkiin. Kutakin johtaa valittu virkamieskunta,
eräänlainen alkeellinen parlamentti. Sen edustajat pitävät yhteisiä
kokouksia Volsiniin alueella, Voltumnan temppelissä. Myöhemmin asutus
on levinnyt yhä etelämmäs, yksin silloinen Roomakin on joutunut tämän
voimakkaan ja taitavan kansan valtaan, kansan, joka hallitsi sisämaahan
perustamien siirtoloiden ja lukuisten satamiensa avulla sekä mannerta
että Välimeren länsirantoja. Pienet monisoutuiset laivat kuljettivat
viljaa, viiniä ja vuorista saatuja metalleja etäisiin kauppasatamiin.
Muureilla ympäröidyissä kaupungeissa kukoisti ruukkujenvalmistus,
kullan ja hopean kaivertaminen, jalokivienhionta, mitä monipuolisin
käsityö. Vuonna 474 ennen Kristusta tapahtuu vihdoin käänne. Silloin
nousevat Etelä-Italiassa sijaitsevan Cumaen asukkaat vastarintaan ja
heihin liittyy Sisilian väestö. Syrakusasta tullut sotalaivasto voittaa
etruskien laivaston, ja tätä ensimmäistä tappiota seuraavat nopeassa
tahdissa yhä tuhoisammat menetykset.

On sanottu, että etruskien alkuperäinen elinvoima oli jo tuohon aikaan
ehtynyt. Kerran valloitettuaan maan itselleen he olivat suunnanneet
kaiken tarmonsa suuremman elämänmukavuuden, turvallisten ja tyynien
olojen säilyttämiseksi. Kun kreikkalaiset ja karthagolaiset alkoivat
laivoillaan ahdistaa heidän eteläsatamiaan ja vaeltavat kelttiläiset
heimot tunkeutuivat pohjoisessa heidän asuinsijoilleen, kansan asenne
oli yksinomaan passiivinen. He eivät kyenneet puolustautumaan ylivoimaa
vastaan, vaan sortuivat niissä pitkällisissä taisteluissa, joita 400-
ja 300-luvuilla käytiin sekä Ylä-Italiassa että nykyisen Napolin
ja Rooman lähistöillä. Vuonna 265 heistä on jäljellä vain joukko
historiallisia muistoja; he ovat sulautuneet miltei täysin roomalaiseen
rotuun; viimeiset, jotka ovat osanneet lukea heidän piirtokirjoitustaan
ja puhua etruskien kieltä, kuolevat Rooman keisariajan alussa. Mutta
kaikki, mitä tuosta salaperäisestä sivistyksestä on jäänyt jäljelle,
on yhtä omalaatuista kuin Kreetan, Babylonian, Sumerin, Perun, vanhan
Intian muistomerkit. On esiintynyt tutkijoita — englantilainen
runoilijafilosofi Lawrence on heistä kenties tunnetuin — jotka
ovat luulleet löytävänsä etruskilaisesta menneisyydestä eheän ja
orgaanisen kulttuurin ihanteen. Mutta kukaan ei ole tulkinnut heidän
piirtokirjoitustaan, — kukaan ei voi varmasti vastata kysymyksiin,
jotka pyrkivät kielelle. Mitä jumalia, mitä voimia tämä tuntematon
kansa on palvellut? Mistä se on perinyt taiteensa hienostuksen ja
loiston? Millainen se on ollut arkielämässään ja juhlissaan, mitä
lakeja se on noudattanut, miten se on vihdoin tullut miltei täydelleen
pyyhkäistyksi maan pinnalta?

Tavallista voimakkaammin mieleeni on syöpynyt muisto niistä hetkistä,
jotka olen viettänyt Rooman, — niin, koko Italian ihastuttavimmassa
etruskilaisessa kokoelmassa, paavi Julius III:n palatsissa. Arkkitehdit
Ammannati ja Vignola suunnittelivat neljäsataa vuotta sitten tämän
aurinkoisen rakennuksen eksyttävine valheterasseineen ja korkeine
kaariholveineen, palatsin, joka on kummallinen ja näköään oikukas
yhdistelmä salapolkuja, valoisia sisäpihoja suihkulähteineen ja
kalalammikkoineen, pieniä puutarhoja, saleja, parvekkeita... Lämmin
auringonvalo kietoo kuin vienoon kultaan kaikki ne metalliset ja
kiviset muinaismuistot, joita tänne on kerätty; se tehostaa omalla
tavallaan etruskilaisen maailman valoisaa luonnetta. Tahtoen tai
tahtomatta täällä joutuu sen hymyilyn lumoihin, joka värehtii
epämääräisenä ja lukittuna vuosituhansien takaisten kuvien, vanhojen
kivijumalien, satyyrien ja ihmishahmojen huulilla. Näissä saleissa
on loputtomiin punaruskeita polttosavikuvia, jotka ovat kerran
koristaneet temppelien päätyjä, ja omituisesti venytettyjä ja
vääntyneitä pienoispronsseja, joissa paljastuu silloisen taiteen
epätasainen tyylittelevä mielikuvitus. Rikasta ja levotonta
jokapäiväisen todellisuuden tulkintaa, voimakasta realismia, karkeaa
satiiria ja hienoa lyyrillisyyttä rinta rinnan! Lasivitriineissä
nuokkuvat paksuvatsaiset, nauravat miehet kuin ylenpalttisen juomisen
ja syömisen uuvuttamina, ja hennot huilunsoittajattaret näyttävät
liikehtivän kivettyneessä tanssissa. Kun olen miltei väsyksiin
vaeltanut tämän mykän savikansan parissa, palaan takaisin ensimmäiseen
saliin. Jykevällä korokkeella, murskautuneiden ruusunpunaisten
simpukkakoristusten ja muurinkappaleiden keskellä seisoo etruskilainen
Apollo ylhäisenä ja vaikuttavan kauniina, tummilla kasvoillaan
ikuinen sfinksin hymy, värikäs viitta rytmillisesti lainehtien. Tästä
miehenkorkuisesta patsaasta säteilee yhä salaperäinen elämänvoima.
Jalat tuntuvat nousevan, jumala astuu siivekkään keveästi eteenpäin;
vinoissa, »hindulaisissa» silmissä hohtaa kahdentuhannen vuoden
takainen tuijotus.

Meillä ei ole mitään mittapuuta, millä mitata etruskilaisen kulttuurin
syvyyttä ja korkeutta. Mutta vanhat värikkäät hautamaalaukset, vanhat
jumalankuvat, maljakoiden kuvitetut kyljet, kertovat yksimielisesti
valoisasta ja rauhallisesta elämästä. Joka on käynyt etruskien
kuolleidenkaupungeissa, ennen kaikkea Tarquiniassa, ja tutkinut soihdun
tai kynttilän epävakaisessa valossa heidän maanalaisia hautojaan, on
huomannut, miten elämänonnen kuvittelu viettää riemujuhlaansa näissä
kuoleman asunnoissakin! Haudat ovat matalia pimeitä saleja kivisine
kattoparruineen ja vankkoine tukipilareineen. Niihin laskeudutaan
kuin kellareihin jonkin viiniä kasvavan kummun, jonkin viljavainion
reunalta. Ajan ja kosteuden kuluttamilla seinillä katse erottaa
aluksi vain valkoiselle laastipohjalle tehtyjä kuultavansinisiä,
vihreitä, tummanpunaisia, rukiinkeltaisia väriläikkiä. Vasta vähitellen
nämä himmentyneet kuvat saavat selvän muodon ja sisällön. Täällä
vierii ohitsemme juhlien, aseleikkien, taisteluiden hämärä filmi...
Tuntemattomat taiteilijat ovat kuvanneet näihin haudanseiniin hilpeitä
juominkeja tanssijattarineen ja soittajineen, metsästysmatkoja,
jäähyväisiä, kilpa-ajoja tai realistisen paljaita lemmenkohtauksia,
joissa on meille vierasta antiikkista ujostelemattomuutta. Maalaukset
liittyvät tiettävästi vainajainpalvontaan, — niiden syvimpänä
tarkoituksena oli, että holviin haudatut ruhtinaat nauttisivat niiden
välityksellä maanpäällisen elämänsä riemukkaista yksityiskohdista. Kuva
»korvasi» puuttuvan todellisuuden; juhlien ja rakkauden, sotien ja
aseleikkien muisto seurasi poismennyttä tulevaan elämään. Itse asiassa
nuo hautamaalaukset ovat miltei ainoita valonvälähdyksiä siinä sakeassa
pimeydessä, johon etruskilainen muinaisuus on peittynyt. Ne paljastavat
pienen ja irrallisen katkelman rikasta, nautinnollista, aisti-iloista
elämää, jonka luonne jää vain arvausten ja olettamusten varaan.

Etruskilaisten taideteosten kauneustyyppi ei ole kreikkalainen eikä
roomalainen, ei foinikialainen eikä egyptiläinen. Sille on ollut
erikoisesti ominaista pohjoismainen vaaleus. Mielettömän monta
kirjaa on kirjoitettu, monta yltiöpäistä teoriaa on sepitetty, jotta
tämän Italiaan ilmestyneen rodun arvoitus ratkeaisi! Ovatko etruskit
olleet lyydialaista alkuperää, kuten vanha latinalainen runous antaa
aiheen olettaa, vai ovatko he todella saapuneet pohjoisesta, on
ongelma, joka on sekä Italian omassa että varsinkin saksalaisessa
historiantutkimuksessa uudelleen tullut päiväjärjestykseen.
Muistan, että muuan ranskalainen tutkija, professori Martha, esitti
jo 1912 hämmästyttävän ajatuksen, että etruskien kieli kuuluu
suomalais-ugrilaiseen ryhmään ja että tämä vaalea, rauhallinen,
mietiskelevä rotu on tullut muinaisille asuinpaikoilleen samasta
alkukehdosta, josta suomensukuiset heimot kerran lähtivät vaeltamaan
pohjoisiin metsiin. Mutta niin kauan kuin vanhojen savimaljojen ja
kivitaulujen kirjoitus pysyy tulkitsemattomana, mielikuvitus voi
tapailla huikeimpia mahdollisuuksia. Jäljet johtavat joka tapauksessa
sumuun.




PÄIVÄ OSTIASSA


Vuonna 41 jälkeen Kristuksen, eräänä talvipäivänä, Rooman
Palatinus-kukkulan porttikäytävässä tehtiin pikainen loppu keisari
Caligulan mielettömästä hallituksesta. Luihu, suuruudenhullu
itsevaltias, joka niin kuin Domitianus paria miespolvea myöhemmin
antoi nimittää itseään Herraksi ja Jumalaksi, kaatui sotilaiden
tikariniskuihin. Hetkistä myöhemmin palatsissa mellastavat keisarin
murhaajat löysivät oviverhojen taakse piiloutuneena Claudiuksen,
vainajan änkyttävän ja vapisevan sedän. Hänet nostettiin siekailematta
kilpien päälle, — potkiminen ja rukoukset eivät mitään auttaneet,
sillä yleisen sekasorron keskellä oli välttämätöntä mitä kiiruimmin
keksiä joku vallanperimysehdokas. Claudius kruunattiin, hänen päälleen
puettiin Caesarien purppurapuku. Hän joutui, vasten tahtoaan,
näyttelemään Rooman keisarin epäkiitollista osaa. Hallitsijana hän
osoitti, kuten nykyinen tutkimus jokseenkin yksimielisesti myöntää,
suurta taitoa niin rauhan kuin sodan teoissa.

Ja monien muiden uudistusten lisäksi hän ryhtyi puuhaamaan merkitsevää
reformia: Rooman vanha merisatama Ostia oli saatava ennalleen!
Alue oli vähitellen kokonaan joutunut liejun valtaan. Jo Julius
Caesar oli suunnitellut sen puhdistamista, mutta unohtanut asian,
kuten niin monta muuta... Claudius aloitti työt satamassa, syvensi
sitä, rakensi Välimeren hyrskyjä vastaan leveän aallonmurtajan,
jonka yläpuolella paloi yön aikaan majakan tulenliekki valaisten
viljalaivojen tietä. Siihen asti oli Rooman merenkulku auttamattomasti
pysähtynyt vuosittain marraskuun 10:nnen ja maaliskuun 10:nnen päivän
väliseksi talvikaudeksi; Tiberin vanha satama avautui vasta kevääksi.
Mutta nyt voitiin Egyptistä, Espanjasta, Sardiniasta, Syyriasta,
Sisiliasta tulevat vehnälastit purkaa Ostian varastoaittoihin mihin
aikaan vuodesta hyvänsä. Leveät, kömpelötekoiset jokiproomut olivat
aina odottamassa Tiberin suulla, kuljettaakseen lastia pääkaupungin
makasiineihin.

Roomasta lounaaseen kulkee vanha maantie noin kolmen peninkulman
pituudelta Ostiaan. Pieni sähköjuna mittaa tämän matkan puolessa
tunnissa. Laajoja kenttiä lammaslaumoineen, viiniviljelyksiä,
maissipeltoja... Kuumaa ja hedelmätöntä tasankoa, joka vielä miespolvi
sitten oli kuumetautien kotimaata. 1800-luvun lopulla matkustajat
saattoivat tehdä käynnin Ostiassa vain talven aikaan, jolloin synkät
pilvimassat lennättivät sadekuuroja latinalaisen tasangon yli; kesän
helteessä täällä vallitsi tappava malaria, tai sitten tien varteen
lymynneet enemmän tai vähemmän koristeelliset maantierosvot tekivät
selvää jälkeä turistien maallisesta omaisuudesta.

Kun nykyään lehteilee jotakin tuon aikaista matkakuvausta, voi
tuskin tuntea seutuja samoiksi... On kuin katselisi noita vanhoja,
ruskeiksi tummuneita maisemamaalauksia, joihin isoisiemme aikaiset
taiteilijat kuvasivat sen Italian, mitä enää ei ole olemassa. Itse
Ostia oli silloin pelkkää ruohottunutta kumpua, jonka sorakerroksien
alle kaupunki oli huolellisesti peittynyt. Tien varrella ei kasvanut
vihreitä eukalyptuspuita, »kuumepuistoja», jotka myöhemmin ovat
suuresti rajoittaneet malarian leviämistä, sen jälkeen kuin Tre
Fontanen apottikunnan valkoiset munkit rupesivat istuttamaan niitä oman
luostarinsa alueelle. Ja Ostian vanha, jylhä, punanruskea linnoitus,
jonka vankiloissa paavit säilyttivät haitallisia vihamiehiään, on
tänään täynnä vanhasta satamasta kaivettuja marmorifragmentteja. Minä
matkustin tuohon merikaupunkiin kuumana alkukesän päivänä ja löysin
suuren osan niistä rakennuksista, joissa Claudiuksen ajan merimiehet
olivat tapelleet ja pelanneet noppaa.

Italian arkeologia on paljastanut miltei kokonaan maaperään
hautautuneet rakennuskorttelit; kappale antiikin jokapäiväistä elämää
on noussut päivänvaloon. Ostia ei, niin kuin esimerkiksi Vesuviuksen
ylelliset huvilakaupungit Herculanum ja Pompeiji, voi ylpeillä
mainittavalla loistolla. Se on ennen kaikkea ollut laivanvarustajien,
käsityöläisten, kauppiaiden uuttera porvarillinen yhdyskunta. Rooman
ylimyksiä varten siellä tosin sijaitsi upea ja peräti uusasiallinen
kylpylä, jonka uimahallit on nykyään perattu ruohoista; niiden
mustavalkoiset mosaiikkilattiat ovat merikaupungin hengen mukaisesti
täynnä delfiinien, merenjumalien, kalojen, vedenneitojen, merihevosten
herkänsiroja kuvia.

Sen jälkeen, kun Tiber muutti suuntansa toiseen uomaan, tämä
satamakaupunki ei enää ole _ostium_, »joen suu». Laakeiden, meriheinää
kasvavien tasankojen ja tuulisten hiekkamäkien keskellä, yksinäisiä
tummanvihreitä pinjoja vasten, muinainen Ostia vaikuttaa kaukaa katsoen
aidolta nykyaikaiselta pikkukaupungilta. Mutta kaikki elämä on kuollut.
Helteiset kadut kiertelevät autioina. Hämmästyttävän eheinä säilyneet
talot muodostavat hiljaisia kortteleita; rapautuneiden seinien yli
versoo rehevästi kukkien valkoisia ja veripunaisia ruusuja.

Pitkä valtakatu, Hautojen Tie, on matalin laavalevyin kivetty.
Se johtaa suoraan antiikin aikaiselle kaupungin portille, — sen
molemmin puolin, tummanvihreän muratin ja köynnöskuusaman peitossa,
kohoavat vanhojen basilikojen tynnyriholvit ja valtion jumalien
punatiilitemppelit. Entisen pääportin, Porta Romanan, peruskivillä
seisoo ypöyksin kuumassa päivänvalossa marmorinen voitonjumalatar
paistatellen katkenneita jäseniään auringonsäteissä. Vaellan Ostian
torille, muinaiseen teatteriin. Pengermittäin laskeutuvat, puolikuun
muotoiset istuinrivit ovat kuin äsken rakennetut — vain näyttämö
on hävinnyt ja sen kohdalla leviävästä vihreästä kentästä kohoaa
murtuneita pilareita ja yksinäisiä, hiukan tummuneita kuvapatsaita.
Alueella sijaitsi kerran Afroditen temppeli, _Veneri Sacrum,_ — ja
luhistuneen alttarin otsikkokirjoitus puhuu vielä selvää kieltään
korkean ruohon vihreydestä. Jumalatar seisoo nykyään kaupungin pienen
museon salissa: oudon kaunis, hunajankeltaiseen marmoriin veistetty
alaston nuori nainen, joka kevyesti nojaa sormillaan vesiruukkuun,
meren symboliin.

Istun teatterin kivipenkillä. Muistelen henkevän Roomanmatkailijan
Muratoffin sanoja, jotka kirjoitettiin kymmenkunta vuotta sitten:
Minkä kuvan meidän elämämme, meidän sivilisaatiomme on antava
hävityksensä jälkeen? Mitä oikeastaan löydetään modernin Pariisin
tai Lontoon raunioista, joka edes jossakin määrin vastaisi tämän
teatterin jäännöksistä kohonnutta Afroditen pehmeätä marmoriruumista?
— Nuo jumalat, joita niin runsain määrin tapaa Italian eri puolilla,
museoissa tai avotaivaan alla, eivät loppujen lopuksi ole _vain_
taideteoksia. Tunnemme suurin piirtein kuvanveistäjien nimet ja teosten
syntymäajat, mutta meidän mielikuvitustamme ei pelkästään viritä tieto,
että tämä tai tuo teos on Pheidiaan, Alkameneen, Polykleitoksen,
Myronin käsialaa ja sellaisenaan kappale vanhaa kreikkalaista
taidetta... Puhtaasti esteettiseen nautintoon sekoittuu toinen tunne.
Tulee ajatelleeksi uhreja, joita näille kuville on suoritettu, ihmisiä,
jotka ovat koristaneet kukin ja lahjoin niiden alttareita, ja koko
sitä vilisevän runsasta elämää, joka kerran kuohui niiden ympärillä
yhtä kohtalontäytenä kuin oma elämämme. Ne ovat sammuneen kulttuurin
vertauskuvia. Aika on säilyttänyt jälkipolville nämä satunnaiset
sirpaleet, joiden etäinen hymy nyt kohtaa meitä kahdentuhannen vuoden
takaa.

Tämä menneen ajan elämys on oikeastaan sitä voimakkaampi, mitä
jyrkemmin oma aikamme vaatii meitä syventymään ongelmiinsa, mitä
väkevämpää kieltä se puhuu asioista, jotka ovat ihmiskunnalle ikuisesti
yhteiset. Ja kaunis hymyilevä jumalatar Ostiassa? Paimenet, merimiehet
ja sotilaat, jotka yhdeksäntoista vuosisataa sitten vielä näkivät
sen seisovan alttarillaan, kiinnittivät siihen kenties paljonkin
hurskasta toivoa. Kun se pitkien aikojen jälkeen on kaivettu esiin
vanhan autiokaupungin puistosta, se tuo viestin ajalta, joka monessa
suhteessa oli samanlainen kuin oma aikamme. Syvimmiltä vaistoiltaan
ihminen tuskin on muuttunut. Hän toivoo, rakastaa ja vihaa, rakentaa
ja hävittää, elipä hän sitten Claudiuksen ajan tai sotavuoden 1940
Euroopassa.

Mutta jotakin on kaikesta huolimatta muuttunut... Kenties avoin,
läheinen suhde elämään on käynyt meille vieraaksi, — ehkä luonto
ei enää puhu meissä ja meille niin kuin ennen. Onko tuon ilmiön
seurausta, että luontainen kauneuden taju ei läheskään näyttele meidän
elämässämme samaa osaa kuin antiikin sivilisaatiossa, vieläpä sen
häviönkin aikoina? »Kehitys», »edistyminen» on ongelmallinen asia.
Tulee miettineeksi, miten paljon ihmiskunta on menettänyt siinä
historiallisen muuttumisen prosessissa, joka on tapahtunut siitä
saakka, kuin jokin kreikkalainen veistäjä taltalla hahmotteli Ostian
Afroditen muodot.

Ostia herättää vaikutelman, että sen asukkaat ovat aivan äsken
jättäneet lietensä kylmilleen ja hiipineet pois... Kuolemanhiljaiset
kadut pujottelevat äänettömien talojen välissä. Vain kissat ja
sisiliskot katsovat mustista ikkuna-aukoista. Vain köynnösruusu on
uskaltanut asettua asumaan vanhojen temppelien pyhään halliin, cellaan,
ja verhota iäkkäät muurit kuin repaleisella tummanpunaisella sametilla.
Meren kaukainen humu ja tuuhealatvaisten pinjojen suhina on ainoa ääni,
mikä tapaa korvaa.

Mutta tyhjissä ihmisasunnoissa, joihin voi poiketa suoraan kadulta,
näkee yhä roomalaisen arkielämän pieniä pettämättömiä merkkejä.
Kellareissa on tomuisia viiniruukkuja. Seinien syvennyksistä
tuijottavat kotijumalien, lajien ja penaattien, harmaat polttosavikuvat
sammuneita, savun mustaamia tulisijoja. Vanhat suihkukaivot ovat
ehtyneet; lavendelit, myrtit ja meiramit kutovat sinipunaista
kukkamattoa permannoille, joita tuntemattomien ihmisten paulakengät
ovat monta sataa vuotta sitten polkeneet. Heidän odottaisi minä
hetkenä tahansa astuvan sisään oviaukosta — aivan kuin he olisivat
hetkeksi poistuneet johonkin läheisyyteen... Joukko itkuun vääntyneitä
marmorinaamareita tuijottaa puhkaistuin silmin suuren teatterin
penkkirivejä: ne näyttävät yhä murehtivan vanhan näytelmän loppua.

Ei ole mitään varmaa tietoa, miten ja minkä vuoksi Rooman
satamakaupunki kerran autioitui. Säilyneet rakennukset eivät ainakaan
kerro maanjäristyksistä — vaikka Vulcanus, tuliperäisen maan jumala,
kuuluikin niihin, joita Ostiassa enimmin palveltiin. Herää pakosta
ajatus, että asukkaat ovat aivan äkkiä, meille tuntemattoman pelon
ajamina, poistuneet kodeistaan. Voi kuvitella tulvan, ruton tai
hyökkäyksen uhkaa, ehkäpä rosvoilevan laivaston lähestymistä... Mutta
se ei selitä kaupungin lopullista kohtaloa. Miksi väestö ei palannut
takaisin vaaran mentyä ohi? Kuinka on ymmärrettävissä, että vauras,
menestyvä, maineikas satamakaupunki jää tyhjilleen niin pitkiksi
ajoiksi, että lieju peittää sen monikerroksiset asuintalot, sora
hautaa sen viljamakasiinit, ja sen temppelit, teatterit, kylpylät
uppoavat ruohojen alle? Hiekkapeite on säilyttänyt meille jokseenkin
kaiken, mitä voi toivoa näkevänsä. Ei edes ylellinen Pompeiji eheine
loisteliaine huviloineen herätä nykyaikaisessa katsojassa samaa
tutunomaista vaikutelmaa kuin Ostia.

Vaellan tunnista toiseen tässä mykässä kaupungissa. Talot kohoavat
katujen kahden puolen yllättävän nykyaikaisina; pankkiirien,
viljanvälittäjien ja laivurien kodit, suuret »modernit» liiketalot,
matkatoimistot. Laivayhtiöiden huoneistossa tapaa musta-valkoisia
permantoja, joihin on taiteellisina mosaiikkeina upotettu merenkulun
vertauskuvia, lastilaivoja ja proomuja, sekä sen lisäksi ilmoituksia,
mihin osiin maailmaa yhtiö on perustanut välitystoimistoja...
Jyväaittojen muurit hehkuvat tummanruskeina kuumassa valossa.
Palokunnan parakit ovat yhdeksäntoista vuosisadan aikana vain hiukan
lohkeilleet sieltä ja täältä, samoin viinituvat, tabernat, joista
hienoimmissa jälleen näkee mosaiikein koristettuja baaripöytiä. Mikäli
tiedän, vanhimpien rakennusten tekoon käytettiin täällä niin kuin
kaikkialla Roomassa muuriseosta, harmaata betonia sisustaksi, pinnaksi
erisuuruisia tuufikiviä, _opus incertum_, tai sitten samanlaisia
neliömuotoisia kivilevyjä, _opus reticulatum_. Temppelien ja suurten
julkisten rakennusten marmori on kadonnut jäljettömiin. Korkeat,
kolmi-, nelikerroksiset asuintalot parvekkeineen voisivat itse asiassa
olla peräisin Lontoon tai Manchesterin esikaupungeista, — yksinpä
niiden lämmitysjohdotkin, jotka on taitavasti laskettu permantojen
alle, puhuvat hyvin nykyaikaista kieltä. Kun huoneistojen sisustus,
niiden veistokset, freskot ja koruesineet, ovat joko tuhoutuneet tai
siirretty museoihin, Ostian vuokratalot, _insulat_, muistuttavat
tosiaan erehdyttävästi oman uusasiallisen maailmamme karuja, värittömiä
asuinkasarmeja.

Kiipeän murtuneita portaita kaksituhatvuotisen talon parvekkeelle.
Hiljaisuus. Vain Välimeri hehkuu kirpeänsinisenä niin kuin suunnaton
auki levitetty turkoosi. Aallot kohahtavat hiekkarantoihin aivan kuin
kerran 300-luvulla, jolloin Eusebios Sophronius Hieronymus, lempeä
dalmatialainen kirkkoisä, kuunteli niiden loisketta myötätuulta
odotellessaan ja sepittäessään kirjettä neito Ansellalle, sydämensä
rakastetulle. Näen mielessäni Rooman viljalaivojen saapuvan
avomereltä lepattavin märssypurjein. Kultaiset keulakuvat sukeltavat
esiin kaukaisuuden sinestä. Kolmisoutujen airorivit nousevat ja
vaipuvat tahdikkaasti, rannat ovat täynnä kansaa, joka tervehtii
Egyptin viljalastien tuloa. Ja vaikka näky on aikojen takainen,
Ostiassa on yhä kuulevinaan sen elämän humun, joka vallitsi näiden
insuloiden, majatalojen ja parakkien vaiheilla, aikana, jolloin
suuren maailmanvallan kauppa ja merenkulku oli parhaasta päästä tämän
satamakaupungin varassa.




ELLEI NISUNJYVÄ KUOLE


Aurinko laski ja tuli hämärä.

Kadulla marssi vielä sotilasjoukkoja, heidän märistä saappaistaan jäi
loistava jälki mustaan maahan, jota ammukset olivat kyntäneet. Aurinko
valaisi mailleen mennessään heidän kasvojaan ja asetakkejaan yhtä
puolueettoman viileästi kuin se on kaikkina aikoina, ihmissuvun tarinan
kestäessä säteillyt voittajille ja voitetuille... Tänä iltana sen silmä
katsoi sadan viidenkymmenen miljoonan kilometrin kaukaisuudesta Maan
tähteen. Pieni pallo kääntyi hitaasti ympäri eetterissä, — ja valo
liukui ja putosi yhä nopeammin, yhä kauemmas siitä kohdasta, josta minä
katsoin aurinkoon.

Jossakin kirkastui juuri nyt aamurusko. Se paistoi kuumiin kosteisiin
metsiin, joissa rumpujen yksitoikkoinen pärinä oli jo kevätpäivän
tasauksesta tervehtinyt valon syntymää. Mutta minä puolestani näin vain
illan. Yön rajalla hävisivät vähitellen kaikki sodan merkit maisemasta.
En enää erottanut ikkunoiden lautasuojia tummista seinistä enkä
hiekkasäkkejä yhtä tummasta maasta.

Niin kuin usein viime päivinä tahdoin ajatella kevättä. Kevät teki
kuitenkin kärsivällistä työtään kaikkialla, — ilmassa, jonka valo
oli saanut uuden tunnun, maassa, jossa siemenet itivät. Kevät oli
aina tullut. Se oli tullut viheriänä ja säteilevänä ja lämpimänä
niihin alkumetsiin, joissa ensimmäinen pystypäinen kädellinen tahrasi
piikiviveitsensä heikompien vereen. Se syntyi auringon mukana. Se
oli jakanut valoaan ja kukkiaan ihmiskunnan pitkän tien yli, niin
kauan kuin luonnollinen valinta oli ollut vaikuttamassa murhanhimon
ja sankaruuden aaltoleikissä. Kerran jokaisena vuonna oli eletty
kevätpäivän tasaus. Miten eläinradan arabeskit kalentereissa olivatkin
vaihtuneet niiden kahdenkymmenen kuuden vuosituhannen vieriessä, jotka
aurinko oli tarvinnut muuttaakseen asemaansa Maan tähtitaivaalla, —
huilut, rummut ja kuorot olivat aina vuosittain julistaneet kevään
tuloa. Niin oli tapahtunut jo Niilin ja Eufratin temppeleissä aikoina,
jolloin ihmistajunta vielä suhtautui juhlallisesti valon ihmeeseen.

Talvi ja pimeys merkitsee kuolemaa. Kolkon hiljaisessa
kaupunginpuistossa, jossa lamput tuskin jaksavat valaista vanhan
luostarikirkon ruskeata seinää, ei vielä muutamia viikkoja sitten,
pääsiäisen aikaan, voinut nähdä merkkiäkään keväästä... Odotuksen
tunnelma oli kuitenkin tiheä. Jossakin lumen ja pimeyden syvyyksissä
Maan oma historia toisti jälleen vanhaa vaihetta, jolloin talven ovet
lyödään lukkoon. Enkö ollut kevätpäivän tasauksen iltana seurannut
katseellani viimeistä kultaista sädettä, joka lävisti pilvet välkkyvänä
osoittimena? Näytti siltä kuin taivaallisen vaa'an molemmat kupit
olisivat asettuneet tasapainoon hämärän rajalla...

Silloin oli jo alkanut vuoden salaperäisin vaihe. Se kausi, joka
ulottuu palmusunnuntaista helluntaihin ja jonka kestäessä kuu ehtii
syntyä kaksi kertaa täydessä pyöreydessään. Kevättalvi! Niin kauan kuin
ihmisajatus on hitaasti syventänyt luonnon tosiasioita selventäväksi
maailmankuvaksi, tähän ajanjaksoon on aina liittynyt vertauskuvallista
merkitystä.

Nyt etsii ajatukseni menneisyydestä jotakin tapahtumaa ja jotakin
aikaa, joka vastaisi tämän kevättalven tuntoihin niin kuin soittimen
kielet vastaavat ääniraudan lyöntiin —. Kuvittelen iltaa kaksituhatta
vuotta sitten. Iltaa, joka loi pitkiä varjoja erään kaupungin torille
Rooman itäisessä provinssissa. Tuo aika on niin kaukainen, että
auringon asema eläinradan kuviossa oli silloin toinen kuin nyt. Mutta
kevään juhla lähestyi, uusi kuu hehkui tummansiniseltä taivaalta
ja kaduilla survoi tungos. Käsimyllyjen ikuinen jyrinä köyhissä,
likaisissa taloissa oli vaiennut ikään kuin merkiksi siitä, että tämä
ei ollut mikään tavallinen arkipäivä. Jos voisi keskittää kaikki
itämaisen kaupungin äänet, hajut ja näyt yhteen ainoaan kuvaan, saisi
luultavasti käsityksen nisan-kuun 14. päivän Jerusalemista sinä vuonna,
jota Roomassa vielä kauan jälkeenpäin muisteltiin vain Augustuksen
lesken Livian kuolinvuotena. Koska koko Samaria valmistui juhlimaan
kevätpäivän tasausta ja koska Jerusalem oli kaikkien toivioretkeläisten
päämaali, sen muurien varjossa vallitsi suurempi hälinä kuin koskaan.
Pyhimysten, ilveilijöiden, profeettojen, hunnutettujen naisten,
kauppiaiden, orjien ja sotamiesten tulva oli jo monen päivän ajan
myrskynnyt kirjavana kaupungin porteista. Kun kuu alkoi levittää
valoaan burnusheihin ja ryysyihin, melu kuulosti yhä kasvavan.

Mitä maailman eri puolilla muuten tapahtui tuona yönä?

Kevään tuloa odotettiin sekä kuumissa että kylmissä maissa. Ikivanhan
tavan mukaan monipäiväisen juhlan alkujakso oli omistettu surulle.
Maailma valitti jumalan kuolemaa. Syyrian rannalla keinuviin
kalastajalaivoihin saattoi pimeän meren yli kuulla naisten itkun
Byblosista. Oli juuri se vuodenaika, jolloin Nahr' Ibrahimin virta
värjäytyy savesta punaiseksi ja jolloin punainen vuokko kukkii
Libanonin vuorilla, siellä, mihin perimätieto sijoittaa kevään jumalan
kuolinpaikan. Päivänmatkan päässä laulettiin samoja surulauluja
Kypros-saaren korkeimmilla jyrkänteillä. Vaikka meri kohisi raskaasti
riuttoja vasten, se ei kokonaan vaientanut ylhäältä kuuluvaa
huilunsoittoa. Tuntui kuin koko asuttu maa olisi tänä yönä ollut täynnä
levottomasti tuikkivia tulia, hiiltyvän myrrhapuun savua, tamburiinien
ja pillien yksitoikkoista ääntä. Kuu, jonka punainen valo alkoi yön
mittaan muuttua kalpeaksi, valaisi juuri silloin Jerusalemin ympäristön
vanhoja oliivitarhoja ja olentoa, joka makasi ryhmyisten puiden alla,
puutarhassa, missä säilytettiin suuria öljynpuristimia. Hän saattoi
ehkä jo kuulla lähenevän sotilasvartion askelet ja erottaa soihtujen
ja lyhtyjen pahaa ennustavan tuikkeen. — Hän, joka sitten seuraavana
aamuna ristiinnaulittiin.

Caprin autiossa linnassa vaelsi kenties juuri nyt väsynyt vanha mies.
Imperaattorin viitta riippui veltosti hänen olkapäiltään. Salamalta
suojeleva seppele pysyi vaivoin hänen kaljulla päälaellaan ja sen
kuivat kullatut lehdet loivat arpiselle otsalle varjon. Tiberius käveli
raskaasti sitä käytävää, jonka murtuneita fragmentteja on myöhemmin
etsitty soran ja ruohon alta. Hän tutki tähtien asemaa. Hän oli levoton
kuten muuten aina tällaisina öinä, jolloin taivaallisessa kiertokulussa
tapahtuu jokin huomattava muutos. Hänen saksalaiset henkivartijansa,
hänen vainukoiransa, mateleva ja synkkä kaartinpäällikkö Macro,
ennustaja Thrasyllus, orjat, fasaanit ja riikinkukot joko nukkuivat
palatsin eri puolilla tai olivat poissa, Roomassa. Pimeä Välimeri
hengitti autiutta. Kaukaa Misenumista, läntisen laivaston satamasta,
kantautui epäselvää ääntä niin kuin maininki olisi kalisuttanut
ankkuriketjuja.

Diktaattori voi hyvin kuvitella, mitä Roomassa tapahtui. Sielläkin
vietettiin syyrialaisen keväänjumalan synkkää »veripäivää», joka oli
aivan pian vaihtuva _hilariaksi_, ilojuhlaksi. Kybelen papit eivät
tänä yönä nukkuneet Vaticanuksen temppelissä. Jättiläisvaltakunnan
keskuksessa ja sen kaikissa provinsseissa leivottiin juhlaleipiä,
karkeita savikuvia koristettiin tähkillä ja unikoilla, uhrattiin
kukkauhreja, vihittiin pellot, jotka kevät oli vapauttanut kuoleman
vallasta. Soittajien hikiset sormet napsuivat käsirumpuja vasten Rooman
kujilla ja viinin uuvuttamat sotamiehet heittivät noppaa tyhjäksi
ryöstetyssä Isiksen pyhäkössä. Keisari oli kuulevinaan, miten he
pilkkasivat häntä ja rukoilivat oman kotiseutunsa jumalia, että maailma
pian vapautuisi hirviöstä... Palatinumin huviloissa istuivat hänen
petolliset ystävänsä falernoviinin ja kyyhkyspaistin ääressä. Sillä
välin kuin orjat täyttivät ruukkuja kellarissa, he alensivat ääntään ja
aloittivat kuiskaavan neuvottelun.

Niin kauas kuin itsevaltiaan muisti ulottui, ilma hänen ympärillään oli
aina ollut tahmea petoksesta ja juonittelusta ja murhanhankkeista. Hän
oli nähnyt lähimpiensä kuolevan toisensa jälkeen aivan kuin hänellä
olisi ollut paha silmä, joka tuotti koko valtakunnalle onnettomuutta.
Ystävyyden harhakuvat olivat aikoja sitten paljastuneet vääräksi
metalliksi. Hän oli hyvin vanha ja sairas mies, mutta kuolema kaihtoi
häntä; sen valta oli peloittavan täydellinen vain hänen ympärillään.
Hänen kätensä olivat punaiset verestä, jota hän oli uhrannut
ihmisinholleen tai jota toiset olivat uhranneet hänen nimissään.

Jos tässä hiljaisessa yössä oli ja hengitti yksikin ihminen, jonka
silmistä ei kuvastunut ihmistunteiden auttamaton mataluus, kuka ja
missä hän oli? — Oliko keisarillinen sananviejä matkalla Juudeaan?
Saiko Caprin synkkä erakko koskaan kuulla niistä tapauksista, jotka
sattuivat tuona samana yönä, eräässä Idän kaupungissa? — Tähdet
hehkuivat Parthenopen tumman rannan yli. Hiljaisuus oli niin syvä,
että diktaattori säpsähti ja kääntyi, kun hiilet rahisivat kuparisissa
suitsutuspannuissa.

Mutta Juudean Jerusalemissa yö kului hitaasti loppuun.

Roomalainen maaherra ei ollut saanut unta silmiinsä, sillä nisan-kuut
olivat aina tuoneet mukanaan levottomuuksia ja kansanmeteli saattoi
puhjeta milloin tahansa. Hän ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään
tätä kiihtynyttä, metafyysillistä kansaa, jonka olisi pitänyt iloita
siitä, että se sai olla mahtavan maailmanvaltakunnan suojelusvaltiona.
Aamu vaaleni ja öljylamput savusivat riutumaisillaan. Roomalaiset
patrullit riitelivät beduiinien kanssa, temppelivuoren tienoilta kuului
yksitoikkoista joikuvaa laulua, suljetuissa savimajoissa napsuivat
pienet tamburiinit ikään kuin pähkinöitä olisi poltettu hiilloksella.
Kun säteilevä valo nopeasti vahvistui, vartiosotilaat riensivät
Antonialinnan esipihaan ja aikoivat pestä hikisiä kasvojaan altaassa.
Vesi läiskyi heidän panssareilleen ja niiden kultaiset kotkankuvat
kipinöivät ikään kuin ne olisi hangattu kirkkaiksi. He vetivät
halukkaasti keuhkoihinsa kylmää tomuista ilmaa.

Tämän aamun tapahtumista jäi sitten vanhoihin papyruskirjoihin muisto,
joka on vähitellen syöpynyt ihmiskunnan tajuntaan. Vanki, jonka
maaherra pitkän kuulustelun jälkeen luovutti henkivartijoiden huostaan,
joutui vähän ennen kuolemaansa näyttelemään karnevaalijumalan osaa.
Kenties eräät sotilaat olivat syyrialaisia, kenties heidän mieleensä
nousi ikivanha pääsiäistapa... Joka tapauksessa he antoivat uhrilleen
kaikki vallan merkit, sinipunaisen viitan ja valtikan, ja punoivat
hänelle kruunun sen kasvin oksista, joka oli pyhitetty Afroditelle ja
kevään jumalalle. Jos olisi mahdollista seurata tuon aamun ja päivän
tapauksia, näkisi näytelmän, jonka osanottajat tietämättään antavat
ihmissuvun suurelle kärsimystarinalle ilmauksen. Oli kuin kaikki, mikä
maailmassa on mieletöntä, väärää, sortuvaa ja tappiossa voitollista,
olisi _nisan_-kuun kevätjuhlan aikaan keskittynyt Jerusalemiin.

Nämä mielikuvat häilyvät kaikkien kevättalvien yllä. Kertomus
kahdentuhannen vuoden takaisista asioista saa päättyä tähän, sillä
katkelma ei missään tapauksessa ole merkityksetön. Se viittaa
eteenpäin. Talven pimeä historia päättyy kirkkaaseen loppulukuun, joka
on täynnä vihreyttä ja valoa ja itäviä siemeniä. »Ellei nisunjyvä
putoa maahan ja kuole...» Tuo ajatus lausuttiin aikana, jolloin
maailman tajuntaan oli monien, monien sukupolvien vaihtuessa syöpynyt
luonnon suurpiirteinen opetus. Sanat oli ymmärretty sekä Isiksen että
Kybelen temppeleissä, ne olisivat herättäneet vastakaikua Rooman
ylimyshuviloissa, joissa riutuva hellenistinen ajattelu kehitti
hienoja ja kalpeita kukkiaan. Vuosisadat ovat sittemmin menneet
menojaan... Ja vertaus, joka syntyi jossakin Syyrian vehnäpelloilla,
siellä, missä kuuma kevät vuosittain pakottaa maan kuoleman vaihtumaan
ylösnousemukseksi, — vertaus on vähitellen siirtynyt luonnosta ihmiseen
itseensä. Minä en tätä kirjoittaessani näe valoa, sillä aurinko on
laskenut. Mutta miksi ajatella yötä? Aamu herää yhtä varmasti kuin
kevätkin, näennäisestä kuolemasta, pimeydestä. Puut viheriöivät vasta
kun ne ovat pudottaneet vanhat lehtensä.

»Ellei nisunjyvä kuole...» Ajatuksen muodonvaihdoksia voisi seurata
maailman kaikkiin keväisiin, aikoihin, jolloin ensimmäiset karkeat
alttarit koristettiin orvokeilla ja vuokoilla valon uudestisyntymän
kunniaksi. Myöhemmin olemme oppineet ajattelemaan, että samat lait,
jotka vaikuttavat maan elämässä auringon alla, läpäisevät ihmiskunnan
oman kärsimystarinan. Tappio ja voitto? Hyvin korkealta katsoen niiden
pinnallinen merkitys vähenee. Aatteiden, yksilöiden ja kansojen
arvon mittana on heidän kykynsä muuttaa näennäinen tappio syvimmäksi
voitokseen.

Kun aloin kirjoittaa tätä lukua keväästä, minä tahdoin lopettaa sen
auringolle omistettuun rukoukseen. Mutta tuo kirkastuva, kasvava valo
ei kaipaa rukouksia. Sen lämpö tulee yhä runsaammaksi Maan taivaalla,
se saa kuolleiden haudat viheriöimään ja kukkimaan. Sen täytyy
avaruuden ikuisen järjestyksen nimessä jälleen uudestisynnyttää pellot,
jotta ne kasvaisivat leipää eläville.




ALKUKRISTILLINEN ROOMA.



I


Vuonna 326 keisari Konstantinus saapui Roomaan saatuaan lopullisen
voiton sodassa, jota hän oli käynyt entistä kanssahallitsijaansa,
illyrialaista Liciniusta vastaan. Hänen tuntoaan tahrasi petoksella
voitetun sotapäällikön, lahjakkaan poikansa Crispuksen ja vaimonsa
Faustan veri. Pieni serbialainen itsevaltias tuli ajaen nelivaljakolla,
jalokivistä kankeaan _dalmaticaan_ pukeutuneena, kuivat keltaiset
poskipäät ylt'yleensä punamaalin peitossa. Keisarin pullottavissa
silmissä hehkui voitonriemun kipinä, jota kenties hiukan hämärsi
taikauskoinen kohtalonpelko... Linnassaan Konstantinopolissa hänen
oli tapana unettomina öinä palavasti rukoilla jumalaa sotalippunsa
_labarumin_ edessä, johon hän oli antanut ommella Ristiinnaulitun
nimikirjaimet. Ja kenties juuri noihin aikoihin keisari vihitytti
joukon kirkkoja Kristukselle, omana henkilökohtaisena puhdistusuhrinaan.

Ajan ilmakehä oli sakea teeskentelystä. Verenjanoinen julmuus ei
enää kuvastellut paljaana, — se oli alkanut naamioitua kankeaan,
tekohurskaaseen asuun. Oli kuin Rooman keisarikunnan yli olisi tuohon
aikaan langennut mailleen menevän päivän hehku, jonka verisessä valossa
kristinuskon nuori puu hiljalleen kasvoi vanhasta pakanallisesta
maapohjasta. Rooman historiassa elettiin iltaa. Caesarien kaupunki oli
saanut uudet paimenet, vallanhimoiset piispat, vehkeilevät eunukit,
loistonhimoiset kirkkoruhtinaat ja hänen pyhyytensä Konstantinuksen,
jonka sielusta kuului kolme neljännestä Aasialle, Idälle.

Ennen Konstantinusta länsimaissa tuskin oli ainoatakaan kristillistä
kokoushuonetta, joka oli ansainnut kirkon nimen. Nyt kohosi
alkuseurakunnan vaatimattomien, köyhien kokoontumispaikkojen,
_ecclesioiden_, tilalle joukko upeita patriarkaalikirkkoja. Neron
sirkuksen paikalle rakennettiin vanha San Pietro, se vihittiin
vuonna 349, sen muurit ja tornit kohosivat sillä kohden Vaticanuksen
kukkulaa, muinaisen Cornelian tien varrella, missä apostoliruhtinas
oli legendan mukaan kärsinyt marttyyrikuoleman. Tuosta kaikkein
vanhimmasta Pietarinkirkosta meille on itse asiassa säilynyt vain
vähäpuheinen muistitieto. Basilika oli rakennettu viidensadan jalan
pituiseksi, siinä oli suuri mosaiikein koristettu apsidi, puolikupolin
muotoinen päätyjä viisi sivulaivaa, joita ympäröivät antiikkiset
pylväät. Confessionin yli, jossa Pietarin luita säilytettiin
kultaisessa arkussa, kohosi tabernaakkeli. Viisi porttia johti
temppelin atriumiin, jossa oli pyhä kaivo, _cantharus_; kirkon päätyyn
oli sommiteltu heleitä maalauksia ja koristekuvia. Kappelit, salit
ja piispainpalatsit muodostivat pienen rakennusryhmän sille Rooman
kulmalle, jossa Vatikaanin muurit nykyään ympäröivät jylhinä massoina
Kirkkovaltion aluetta. Paavi Julius II:n aikana 1500-luvulla, Rooman
renessanssin voiman päivinä, vanha kirkko kaikkine sivurakennuksineen
purettiin ja uudistettiin perinpohjin. Muinaisesta San Pietrosta on
jäljellä jokin kulunut mosaiikkilevy Museo Petrianon holveissa, jokin
paavin muotokuva, joukko pyhimysten ja enkelien kuvia, pari hienosti
veistettyä kattolistan fragmenttia.

Sama häviäminen tuli myös toisen patriarkaalikirkon, Paavalin kirkon,
kohtaloksi. Se perustettiin 300-luvulla Ostian tien varrelle, Aquae
Salviaen tummalatvaisten pinjojen suojaan, niissä apostoli oli
perimätiedon mukaan teloitettu. Nykyinen Rooman-matkailijoille tuttu
San Paolo fuori le Mura rakennettiin sen jälkeen, kun tulipalo oli
vuonna 1823 perin juurin tuhonnut kaiken, mitä vanhasta basilikasta
oli jäljellä. Ja uuden kirkon kylmä, peilimäinen loisto ei juuri
anna käsitystä alkuperäisestä temppelistä! Sen sileän permannon yli
tuijottavat kahdensadan kuudenkymmenen paavin kuolleet marmorikasvot
seinien medaljongeista. Paavali Tarsoslaisen henki, hänen palava nöyrä
uskonsa, hänen rakkauden-mystiikkansa on täysin vieras siellä.

Rooman tunnetusti vanhin kirkkorakennus, Lateraanibasilika, on
tuhannen kuudensadan vuoden aikana kokenut niin monta muodonvaihdosta,
että Konstantinuksen aika kuvastuu nykyaikaiselle vaeltajalle
sen kappaleissa, laivoissa, ristikäytävissä vain satunnaisina
välähtelyinä... Jokin oudon kaunis mosaiikki San Venanzion oratoriossa,
jokin vanhassa kastekappelissa oleva muistoesine puhuu vielä
aitoa kieltä. Mutta vanhan 300-luvun kirkon tuhosi maanjäristys
jo vuonna 896. Myöskään sitä temppeliä, joka rakennettiin paavien
Avignoninvankeuden jälkeen 1300-luvun lopulla, ei enää ole olemassa.
Kun vaellan nykyisessä upeassa basilikassa, voin vain kalpeasti
kuvitella niitä rakennuksia, jotka aikoinaan kohosivat täällä korkeiden
muurien sisässä.

Viime vuosisadalla, jolloin saksalainen historioitsija Gregorovius
vaelsi Italiassa, Rooman alkukristillisten muistojen tunnelma oli
vahvimmillaan hiljaisen Merulana-kadun varrella. Pitkä uneksiva
renessanssikatu. Tuon tuostakin se avautuu vihreisiin puistoihin
tai näköalaa sulkevat hylättyjen luostaritarhojen ruskeat muurit.
Hiljaisina iltapäivän tunteina sen yli kaikuu vanhojen kirkonkellojen
läppäily. Katu päättyy toisaalla Lateraanibasilikan autiolla torille,
egyptiläisen obeliskin eteen, — ja toisaalla aukeamalle, jota hallitsee
Santa Maria Maggioren kirkon kuvio. Perimätiedon mukaan kirkon
peruskivi laskettiin vuonna 352, jolloin Pyhä Neitsyt näyttäytyi
unessa paavi Lebiriukselle ja käski hänen rakentaa temppelin sille
paikalle kaupunkia, mihin elokuun viidennen päivän aamuna sataisi
lunta. Ja määräpäivänä, kun kaikkialla muualla vielä vallitsi
etelämainen vihreys, valkoisia hiutaleita alkoi putoilla torille.
Itse kirkko on myöhempinä vuosisatoina kokenut monenlaisia vaiheita,
sitä on ehtimiseen uusittu, siihen on tehty torneja, sivulaivoja,
siipirakennuksia. Mutta vanhan patriarkaalikirkon juhlallista sävyä se
ei ole kadottanut.

Pitkässä päälaivassa välkkyvät marmori, graniitti ja malakiitti.
Vihreää ja harmaata... Joukko kreikkalaisia pylväitä kohoaa hyvin
siroina kattoa kohti; kerran ne ovat kannattaneet meille tuntemattoman
temppelin päätyä. Permannon mittausopillinen kivikoristelu on
jonkin verran kulunut sukupolvien jalkojen alla. Rikkaasti leikattu
kasettikatto välkkyy tummasti, — se silattiin aikoinaan Uuden maanosan
kullalla, jota Kolumbuksen laivat ensi kerran toivat valtameren takaa.
Mutta kirkon ylpeytenä ovat naiivit ja kauniit mosaiikit, jotka
koristavat sekä sivulaivaa että kuoria ja triumfikaarta. Kokonainen
uskonnollinen kuvakirja pitkin harmaita seiniä!

Kun paavi Gregorius II aikoinaan kiivaasti taisteli kreikkalaisia
kuvantekijöitä vastaan ja tahtoi hävittää pakanuuden näkyvät
muistomerkit, hän ei suinkaan yksipuolisesti kieltänyt värien ja
muotojen iloa. Hänellä oli terävä psykologinen ymmärrys. Nuoren
kristikunnan tuli saada jotakin vastaavaa, antiikin kuvainpalveluksen
tilalle piti kasvaa uusi elävä taide. Italian vanhoissa kaupungeissa
tulee kerran toisensa jälkeen huomanneeksi, että kristikunnan
kirkot eivät alkuaikoina olleet vain pelkkiä kokoushuoneita; ne
oli tarkoitettu myös opetusvälineiksi. Jokainen kirkko oli kivinen
kirja. Kuorit, ambonit, laulajalehterit olivat kiveen hakattua
uskontunnustusta, marmoriin ja malakiittiin veistetty taiteellinen
_credo_. Seinät levisivät katsojien eteen kuin rukouskirjan lehdet,
joihin on maalattu raamatullisia kohtauksia tai kirjoitettu kultaisin
kirjaimin latinalaisia mietelauseita.

Kun Maria Maggioren basilika aikoinaan rakennettiin, hurskaat
kuvantekijät koristivat sen keskilaivan neljälläkymmenelläkahdella
mosaiikilla. He sommittelivat välkkyvistä lasitetuista kivikuutioista
rikkaan sarjan vanhatestamentillisia tauluja: Abrahamin, Isakin ja
Jaakobin historiaa, kohtauksia Mooseksen elämästä ja korpivaelluksen
ajoilta... Kuvat ovat nykyään lähes tuhannen ja kuudensadan vuoden
ikäisiä, niiden värien heleys on aikoja sitten häipynyt; mutta
tummuneinakin ne antavat aavistaa, miten lapsenomaisen raikkaan
näyn kirkko tarjosi sille seurakunnalle, joka joskus 300-luvun
lopulla saapui sinne kuulemaan kuoron laulua tai esilukijan ääntä.
Tässä eepillisessä kuvakirjassa voi vielä erottaa yli neljäkymmentä
värivivahdusta, niin suuresti kuin mosaiikkien pienet lasikuutiot
ovatkin kadottaneet entistä valoisaa hehkuaan.

Ja niin kuin monissa hyvin vanhoissa roomalaiskirkoissa, täälläkin
valtaa katselijan eräs ajatus: oikeastaan noiden taulujen halki yhä
puhaltaa pakanuuden henkäys! Nuori kristinusko on vielä antiikin
läpitunkemaa, — sen orastavassa taiteessa voi nähdä monia merkkejä
vanhasta roomalaistaiteesta, jonka voimakkaaseen runkoon sen nuori
vesa kerran ympättiin. Varhaiskristilliset mosaiikit, maalaukset,
koristekuviot säilyttävät yhä hellenistisen ajan jälkikukintaa. On
joskus huomautettu, että tuo muutos, joka ensimmäisten vuosisatojen
taiteessa tapahtui, lopultakin oli vain näennäinen: roomalaisista
voitonhaltijoista tuli enkeleitä, senaattorit ja konsulit muuttuivat
patriarkoiksi ja profeetoiksi, antiikin korkokuvien kiertelevät,
hedelmälliset viininlehvät jäivät vielä kehystämään ornamentaalisina
koruina apostolisen ajan kappeleita. Santa Maria Maggioren mosaiikeissa
on kieltämättä jotakin vahvasti roomalaista, »keisarillista»...
Vaikuttaa vertauskuvalliselta, että kirkon pilarit ovat peräisin
pakanallisesta temppelistä ja että sen pääalttarina on tuntemattoman
rikkaan roomalaiskodin kallisarvoinen kylpyamme.

Vuonna 431, jolloin Maria korotettiin taivaan kuningattaren arvoon
Efeson kolmannessa kirkolliskokouksessa, helleenisen äitijumalattaren
Artemiksen vanhassa palvontapaikassa, paavi Sixtus III antoi koristaa
Maggioren kirkkoa uusilla mosaiikeilla. Vanhasta basilikasta muodostui
Madonnan temppeli... Se oli aikaa, jolloin Juvencuksen ja Prudentiuksen
kertova raamatullinen runous vietti riemuvoittoaan — aikaa, jolloin
kristilliset hymnit syntyivät vanhoissa temppeleissä ja juhlapukuiset
kuorot lauloivat ensi kertaa liturgisia virsiä Pyhälle Neitsyelle.
Ja Santa Maria Maggioren kirkossa voi vielä nähdä kuin kaukaisen
valonhohteen noilta päiviltä... Kenties se kuvastelee selvimmin apsidin
kauniissa mosaiikissa, jossa Taivaan Kuningatar on kumartunut ottamaan
vastaan säteilevää valokruunua.

Kirkon triumfikaaren tuntemattomat taiteilijat laativat samoihin
aikoihin yksitoista kaunista kuvaa Matteuksen ja Luukkaan
evankeliumeista. Aiheina on tällä kertaa Jeesuksen syntymä
Bethlehemissä, samoin hänen lapsuutensa. Niissä on huomaavinaan
pettämättömiä merkkejä siitä, että entisen helleenisen kauneuden tajun
lähde ei ole vielä aivan ehtynyt. Kuvien lävitse käy hieno dramaattinen
liike, kasvot ovat yksilöllisiä, ryhmitys ja värien soinnuttelu on
herkän juhlallista niin kuin Cavallinin taiteessa monta vuosisataa
myöhemmin, 1200-luvulla. Ja niin kuin aikoinaan vanhoissa roomalaisissa
korkokuvissa, näissä mosaiikeissakin on käytetty rakennusmaista
taustoja ja taiteellista kehystystä; niiden henki on täysin
klassillinen. Neitsyen kruunausta esittävä mosaiikki on sittemmin
käynyt lävitse monta korjausta, — 1290-luvulla sitä muovaili vapaasti
Jacopo Torriti, joten kaikkein varhaisimmasta kuvasta on jäänyt
jäljelle vain varjon varjo, vain epäselvä muistontapainen heijastus.

Tuossa temppelissä elää vielä järjestäytyneen kirkon alkuaika,
sen ensimmäinen mahtava nousu, silloin kun nuori usko vapautui
marttyyrivainojen kahleista. Ei mikään myöhempien vuosisatojen korjaus
ole hävittänyt tätä vaikutelmaa. Antiikkisten pylväiden kalpea kiilto
ja alttarin komeus viittaavat aikoihin, jolloin pakanuus ei ollut
täysin hävinnyt. Suunnilleen Maggiore-kirkon perustamisen aikoina
gallialainen kirjailija Salvianus valitti opetusrunoissaan, että
Rooman gymnasiumeissa rukoiltiin vielä Minervaa, sen teattereissa
Venusta ja sen sirkuksissa meren jumalaa, vaikka keisari Konstantinus
olikin ommellut omaan sotalippuunsa Ristiinnaulitun nimikirjaimet.
Kun jonakin aamuna seison Maggioren päälaivassa, minut valtaa noiden
etäisten aikojen voimakas läsnäolo. Vanhat mosaiikit saavat entisen
kirkkautensa. Punainen, kulta ja ultramariini välkkyvät niin kuin
Lindisfarnen evankeliumikirjan koristekuvissa. Kirkolliset esilukijat
kulkevat pitkissä mustissa kaavuissaan alttarin luo, hihat liehuen,
öljytyin hiuksin, otsalla kimalteleva rukousside. Suitsutuksen
ja vahan tuoksuiseen ilmaan nousee vanhojen länsimaisten hymnien
livertävä sävel. Näen seurakunnan suorittamassa rituaaleja pesu- ja
vihkivesimaljan luona, näen sairaiden polvistuvan tumman, tammipuisen
arkun ääreen, joka on nostettu sivueteiseen ja jossa säilytetään
marttyyrien tomua.

Rooman vanhimmat kirkot ovat välittömästi kehittyneet keisariajan
basilikoista. Niissä voi vielä nähdä avoimen, valoisan atriumin niin
kuin Pompeijin huviloissa, niissä on julkisten roomalaistalojen
selvä pohjakaava. Forum Romanumin reunalla on vanha Santa Maria
Antiquan kirkko, — eräs niistä, joissa ensimmäiseksi palvottiin Pyhää
Neitsyttä. Se perustettiin vuonna 350 Augustuksen aikaisen kirjaston
peruskiville. Keisarien aika näyttää yhä edelleen ulottuvan sen luo
palatsien jätteinä ja raunioina, aivan kuin menneisyys vyöryisi sitä
kohti ahmaistakseen sen. Tällä pakanuuden pyhittämällä alueella
kirkko herättää varsin orvon vaikutelman. Hämärissä, puoleksi
luhistuneissa saleissa on paavi Johannes VII:n aikana maalattuja
freskoja; niiden värit ovat lohkeilleet ja kuluneet, kosteus on syönyt
seinien rappaukseen leveitä halkeamia. Mutta noissa 700-luvulla
maalatuissa kuvissa voi vielä erottaa varhaiskristillisen taiteen
jäykkiä nukkemaisia olentoja... Hiljaisina päivänhetkinä tänne voi
kuulla Juturnan lähteen salaperäisen solinan, voi nähdä Vestan
atriumin köynnöskuusamain kietoutuvan muurien ympärille ja seurata
katseellaan, miten temppelien varjo hitaasti leviää yli vanhan
torin. Kirkko itsessään on todellinen havaintoesimerkki vanhasta
kristillisestä kokoushuoneesta, jonka jokainen holvi, jokainen kulmaus
on elimellisesti kasvanut keisariajan rakennuksen pohjakaavasta.
Rappeutuneet korinttilaiset pylväät jakavat sen kolmeen laivaan, siinä
on avokattoinen latinalainen atrium, _narthex_, laulajain aitaus
ja triumfikaari. Hämy peittää kaiken, katse tuskin erottaa vanhaan
kalkkiseinään maalattua Ristiinnaulitun kuvaa.

Ensi aikoina Rooman julkisia rakennuksia samoin kuin yksityistaloja
varsin mutkattomasti muutettiin kristillisiksi temppeleiksi.

Basilica San Salvatoris eli Lateraanibasilika, »kaikkien kirkkojen
emokirkko» on todennäköisesti syntynyt Lateraanien aatelisperheen
vanhaan loistoasuntoon. Esquilinuksen kukkulan lähellä sijainnut Junius
Bassuksen kaunis basilika muuttui 400-luvulla Pyhän Andreaksen kirkoksi
paavi Simpliciuksen toimesta. Saman paavin määräyksestä keisari
Neron aikainen pyöreä teurastushalli vihittiin Pyhän Stefanuksen
nimeen ja sisustettiin kirkoksi, jonka synkkää holvia nykyään hiukan
kirkastaa kaunis purppuranhohtoinen, kultaiselle pohjalle sommiteltu
mosaiikki. Kaupungin viljanhankinnan päällikön virkataloon, _Statio
annonachen_, Tiberin rannalle kirjoitettiin luultavasti jo keisari
Theodorikin aikana pieni pyhäkkö, jonka paavi Hadrianus I sitten
700-luvun lopulla laajensi, rakennuttamalla siihen lisärakennuksia
lähellä sijaitsevan vanhan temppelin kivistä; näin syntyi eräs nykyisen
Rooman tunnelmallisimpia nähtävyyksiä, Santa Maria in Cosmedinin
kaunis, hiljainen kirkko. Rooman Pantheon, jonka Augustuksen ystävä
Agrippa oli aikoinaan perustanut ja jota keisari Hadrianus korjasi,
vihittiin Pyhän Neitsyen ja marttyyrien muistokappeliksi. Keisariajan
senaatin päärakennus, Curia, muuttui Pyhän Hadrianuksen kirkoksi ja sen
kansliasali, _Secretarium senatus_, valonhämyisine holveineen Pyhän
Martinan basilikaksi. Faustinan temppelistä tuli Pyhän Laurentiuksen
kirkko, Julian basilikasta kasvoi kuin sieni maahan sortuneesta
perustuksesta Santa Maria in Cannaparan pieni temppeli.

Antiikin rakennukset olisivat kenties kaikki hävinneet jäljettömiin,
ellei nuori kristikunta olisi ensi aikoinaan vihkinyt monia niistä
kokoussaleikseen. Tässä ilmiössä voisi, jos tahtoisi, nähdä
vertauskuvallista merkitystä... Miten moni pakanallinen temppeli on
saanut luovuttaa marmoriaan ja kalliita kiviään varhaiskristillisten
kappelien rakennusaineeksi, — aivan samoin kuin antiikin elämäntunne
on hiljaa ja huomaamatta valanut sisältöä nuoreen kristinuskoon!
Pisan, Luccan, Salernon, Amalfin, Spoleton, Orvieton tuomiokirkot on
miltei kauttaaltaan rakennettu latinalaisen keisarikunnan raunioista
revityistä aineksista. Henrik III:n hauta Lontoon Westminster Abbeyssa
on tehty porfyyristä ja serpentiinistä, jota apotti Richard of Ware
joskus 1200-luvulla antoi kuljettaa Ikuisen Kaupungin haudoilta. Ja
Santa Maria Maggioren kirkossa, aivan lähellä pääalttaria, on vieläkin
kulunut kivilaatta, joka kenties kaukaisina aikoina koristi Afroditen
pyhäkköä. Kun auringonsäteet hiipivät kirkkoon, kivessä voi selvään
erottaa seuraavan piirtokirjoituksen: _Ingratae Veneri spondebam munera
supplex Erepta coniux virginitate tibi_ — Epäsuopealle Venukselle
minä lupasin rukoillen lahjoja, koska sinä, puolisoni, olit riistänyt
neitsyyteni.

Aventinuksen kukkulalla, miltei kauttaaltaan menneisyydelle pyhitetyssä
roomalaismaisemassa, on Pyhän Sabinan kirkko, — eräs noita vanhoja
rakennuksia, joissa latinalaisen antiikin henki hyvin voimakkaana
viipyy. Kirkko rakennettiin viidennellä vuosisadalla hiljaisen ja
varjoisan kukkulan lehvistöön. Keskilaivan pitkää käytävää reunustavat
kauniit, uurretut korinttilaiset pylväät — ne ennen kaikkea antavat
tälle pyhäkölle aidon roomalaisen temppelin luonteen. Iäkäs puukatto
leikkauksineen, himmeästi kuumottavat ikkunat, kauniit hautaholvit ja
vaalean permannon kivikoristelu yhdessä sinertävien varjojen kanssa
saavat täällä aikaan lumotun, juhlallisen vaikutelman. Pieniruutuisten
ikkunoiden »lasi» on kalpeaa seleniittiä, kuunkiveä, — antiikin
_metallum gypseumia_. Sisäänkäytävän muinaisesta koristelusta on
jäljellä kaunis jäännös: suuret loistavat latinalaiset kultakirjaimet
turkoosinsinisellä pohjalla ja niiden vieressä tummapukuisen Pyhän
Sabinan kuva, juhlallinen naispyhimys, joka pitää kädessään avointa
pergamenttikirjaa —. Kirkon ovi muodostaa muuten kokonaisen puuhun
leikatun kuvaraamatun. Tuntematon mestari, joka kerran 5. vuosisadalla
kaiversi, siselöi, veisti sen kauniit tummat korkokuvasarjat, oli sen
mestarin varhainen edelläkävijä, joka uudenajan ensi sarastuksessa
valoi pronssiin Firenzen kastekappelin kuuluisan oviparin, »Paratiisin
portin».

Urut eivät soi, laulu ei kaiu, seurakunnan piispa ei istu
norsunluutuolissaan tässä salaperäisen tyhjässä kirkossa. Täällä, niin
kuin kaikissa Rooman vanhoissa pyhäköissä, vallitsee aistimiin tarttuva
autius kuoriaitausten ja laulajalehterien, ambonien ja valkoisten
saarnatuolien vaiheilla. Vaaleanharmaat holvikaaret nousevat mahtavien
antiikin aikaisten pylväiden varassa — pylväiden, jotka vieläkin ovat
kuin pakanuuden mahlan täyttämiä puunrunkoja.



II.


Aika on sitonut ja sekoittanut vanhat ja uudet juonteet Rooman kuvassa
niin kuin se on sulattanut toisilleen vieraat kulttuurit. Mutta
paavien kaupunkia hallitsevat vielä neljänsadan kirkon kivimassat.
Niiden keltaiset, suklaanväriset, tiilenruskeat päädyt katsovat
toreille, joissa suihkukaivojen vesi läiskyy altaisiin, tai ne
kyyröttävät iäkkäinä ja unisina, rakennusten väliin kiilautuneina,
ahtaiden kujien varsilla. Kattojen, savupiippujen, obeliskien,
lyijypaanujen, kourutiilien yli kohoaa kupoleja ja torneja ikään
kuin maaperän paine olisi saanut kivisen valtameren poreilemaan. Voi
sanoa, että kirkkorakennus on Roomassa käynyt läpi kaikki historian
muutokset, kaikki kristillislänsimaisen kulttuurin puvunvaihdokset
Konstantinuksesta Napolin kuninkaihin ja Bonaparteen, Paavali
Tarsolaisesta Pyhään Fransiskukseen ja edelleen uudenajan viimeisiin
itsenäisiin kirkkoruhtinaisiin asti. Kahdentuhannen vuoden sotien,
kumousten, poliittisten muutosten, ajattelun, taiteen ja elämäntyylien
kronikka on luettavissa Rooman kirkoista. Siitä saakka, kun piispa
Silvester 300-luvulla rupesi koristamaan Lateraanibasilikaa, siihen
asti, kun suuret rakentajat Giuliano di San Gallo, Rafael, Peruzzi ja
urbinolainen Bramante 1500-luvulla muuttivat Pietarinkirkon ulkonäön
renessanssin maun mukaiseksi, niin, aina myöhäisbarokin mestareihin
saakka, Euroopan näkyvä historia on ollut hallitsevien uskonmäärääjien,
piispojen, paavien ja kardinaalien historiaa. Toisin sanoen: se on
keskittynyt Roomaan.

Kaikkein vanhimmat noista kirkoista painavat vielä lujasti raskaat
romaaniset jalkansa antiikkiin. Niissä tapaa alttareita, jotka ovat
kerran kuuluneet rikkaiden roomalaiskotien kylpyhuoneisiin; pilareita,
joiden kapiteelit paljastavat niiden pakanallisen alkuperän; hylättyjä
vihkivesiastioita, joissa ei vuosisatoihin ole ollut vettä eikä
puksipuun oksia. Mikään punakantinen opaskirja ei täysin selitä niiden
historiaa enempää kuin se voi varmasti mainita niiden perustamisvuoden.
On hyvin luultavaa, että eräät niistä ovat nähneet viimeisten
uhrialttarien vielä savuavan ja viimeisten pakanallisten pappien
uhraavan viiniä ja jyviä Latiumin jumalille.

Esquilinuksen kukkulan juurella, unisen ja hiljaisen kadun, Via
Urbanan, varrella on muuan tuollainen iäkäs, hurskas, nukkuva
pyhäkkö, jonka muurit ovat uponneet syvälle marttyyriaikaan samalla
kuin romaaniset kappelit ja sivulaivat jo kuuluvat Bysantin
keisarikuntaan: Pyhän Pudenzianan kirkko. Maaliskuun sade solisi
alakuloisesti sen kivetyllä pihamaalla, kun vartija avasi minulle
ruostuneet ovensalvat. Rakennuksen ulkomuoto on vaatimaton, sisus vielä
vaatimattomampi. Harmaata, rapautunutta kiveä ja tummaa muurilaastia;
yksinäinen punatiilitorni, jossa vanhat kellot riippuvat äänettöminä.
Joskus romaanisella keskiajalla ne ovat heleästi kilisseet seudun
asukkaiden korviin ja kutsuneet viinikauppiaita, lukkoseppiä,
kultaompelijoita, palkkasotureita ja lasinpuhaltajia aamumessuun.
Kirkon kaksikymmentäneljä porrasta ovat kuluneet askelista. Hämärä,
ristin muotoinen holvi sivulaivoineen ja kappeleineen on peräisin ehkä
kolmannelta vuosisadalta. Seinien harmaa muuriperus on luultavasti
kuulunut Rooman vanhimpaan kristilliseen kokoushuoneeseen, senaattori
Pudensin kotikappeliin, tuohon ecclesia domesticaan, jonka Paavali
mainitsee kirjeessään Timoteukselle. Nämä kuolleet holvit, nämä
homeenkarvaiset seinät, tämä avara keskilaiva, jota myöhemmät
vuosisadat jatkoivat ja laajensivat sivukappeleiksi, on yhtä vanha
kuin kristinusko: se on kajahdellut Pietarin ja Paavalin äänistä.
Muutamia vuosia sitten kirkon permantoa ruvettiin murtamaan, jotta sen
alta paljastuisi maan sisään uponnut osa vanhaa senaattorin palatsia.
On olemassa tunnettu teoria, jonka mukaan Tarsoksen apostoli asui
Roomassa ollessaan juuri tässä talossa; senaattori Pudensia, joka
todistettavasti eli ja kuoli keisari Neron aikaan, on pidetty hänen
velipuolenaan.

Kirkko tuntuu muuten vain köyhältä kehykseltä, joka on antamassa
täyttä loistoa apsidimosaiikille. Suoraan alttarin yläpuolella,
koveran kilpikonnankuoren muotoisena, hehkuu ja kimaltaa suunnaton
kivinen korukudos. Tietääkseni se on Rooman vanhimpia mosaiikkeja,
sommiteltu ennen 400-lukua vieläkin varhaisemman mallin mukaan.
Pyhäkkö itse on hämärä, kuoreissa viipyy tumma varjo, mutta kuva
näyttää palavan omalla valollaan. Purppuraiset, kultareunaiset pilvet
kaartuvat ylhäällä kuvussa, taivaallisen Jerusalemin muurit ja tornit
kuvastuvat taustalla, arvattavasti uskollisesti jäljitellen Pyhän
Helenan aikaisen todellisen Jerusalemin kuvaa. Mosaiikin keskellä istuu
Kristus valtaistuimellaan, kädessä kirja, jonka lehdiltä voi lukea
sanat: _Dominus conservator ecclesiae Pudentianae_ — Herra, Pudentianan
kirkon suojelija, ja hänen takanaan näkyy kukkula, jonka huipulle on
pystytetty suunnattoman suuri, hohtokivin koristettu risti. Kristuksen
ympärille on kerääntynyt ylhäinen joukko apostoleita, todellinen pyhien
sielujen senaatti. Asuuri ja kulta välkkyvät heidän roomalaistyylisissä
viitoissaan. Taivaan Kuninkaan vasemmalla puolen on Pietari matkavaippa
hartioillaan, oikealla kädellä Paavali käsikirjoitus sormissaan.
Vanhan perinteen mukaan (joka mosaiikin syntymäaikaan vielä saattoi
nojautua silminnäkijöiden muistoihin!) Galilean meren kalastaja on
kuvattu jykevänä, parrakkaana, matalaotsaisena, Kilikian apostoli taas
heiveröisenä ja miltei kaljuna.

Aikoinaan tutki italialainen professori Lanciani niinsanottuja _vetri
cemeteriali_-laseja, joita toisella ja kolmannella vuosisadalla
pantiin vainajien mukana hautoihin. Niiden kantaan oli usein upotettu
kultalevy, jossa on kaiverruskuva molempien apostolien kasvoista, ja
vakiintuneet tyypit — mikäli kuvajäljennösten perusteella voin päätellä
— muistuttavat täydellisesti Pudenzianan mosaiikissa kuvattuja miehiä.
»Näitä muotokuvia», sanoo Lanciani, »olemme saaneet monia kymmeniä.
Niitä on maalauksina katakombeissa... Niitä on muovattu pronssiin,
taottu hopeaan ja kupariin ja kuvattu kivisommitelmissa. Tyyppi ei
koskaan muutu. Pietarin kasvot ovat täyteläiset ja voimakkaat, hiukset
ja parta kähärät ja lyhyet, kun taas Paavali näyttää kuivemmalta ja
laihemmalta, hiukan kaljulta, ja parta on pitkä ja suippo.» Molempien
apostolien takana seisovat kreikkalaiseen _peplumiin_ verhoutuneet
nuoret naiset, pitäen kädessään seppeleitä, siroilla kapeilla kasvoilla
juhlallinen, tyyni ilme. He ovat kuin hurskaat naiset Pyhän Clemensin
homiliassa: heidän pukunaan on nöyryys.

Suuri ranskalainen taiteilija Nicolas Poussin nimitti aikoinaan
tätä mosaiikkia »Rooman kauneimmaksi kuvaksi». Ei ole taulua,
kultakaiverrusta, kivisommitelmaa, ei korkokuvaa eikä veistosta, jossa
ei ilmenisi sen syntymäajan henki, kulloisenkin sivistyshistoriallisen
vaiheen henkinen katsomus. Jokainen kirja, sävellys, reliefi,
maalaus, mosaiikki on yhtenäisen kulttuurikauden ilmaus, jokainen
taideteos ammentaa aina jossakin määrin ajan henkisistä ja
aineellisista virtauksista. Niin kuin 1700-luvun ranskalainen rokokoo
ulottui yhtenäisenä tyylinä Boucherin ja Watteaun kimaltelevista
paimentauluista oopperain partituureihin ja rouva Scudéryn romaaneista
Le Petit Trianonin pastellinvärisiin tuoleihin, pendyyleihin ja
kamiininkoristuksiin, niin on roomalaisen kirkon alkuajan henkinen
tyyli jotakin elimellistä, jotakin kaikkialle tunkeutuvaa... Ja
Pudenzianan kirkon hohtavalla mosaiikkikuvalla on syvällinen yhteys
tuonaikaiseen hengenelämään: bysanttilaisen oppineen Coelius Seduluksen
jouluhymniin, hallitsevien kirkkoruhtinaiden, ennen kaikkea Pyhän
Clemensin saarnoihin, puoleksi pakanallisiin, puoleksi kristillisiin
tarinoihin, joita 400-luvulla ahkerasti luettiin.

Minusta on varsin mielenkiintoista huomata, miten kirkon apsidikuva
nojautuu silloiseen maailmankäsitykseen. Umpinainen, kupumainen taivas
punaisine ja kultareunaisine pilvineen kohoaa siinä eräänlaisena
maan ullakkona. Taustalle kuvattu kukkula risteineen voisi olla
kiirastulivuori, maailman keskus, akselin napa, sellaisena kuin Cosmas
Indikopleustes kuvaili sitä teoreettisessa maantiedossaan... Mutta
häviävän pakanuuden heijastus valaisee vielä tätä mosaiikkia. Sen
maalauksellisessa luonnonmukaisuudessa, sen harvinaisessa, raikkaassa
realismissa on jotakin, joka viittaa kauas taaksepäin, Pompeijin
kreikkalaisiin freskoihin. Voisi sanoa, että siinä on sekä antiikin
perintöä että uuden aikakauden, renessanssin, aavistusta, kummallisesti
sulautuneena vallitsevaan alkukirkon ilmapiiriin.

Kristus ylevässä roomalaisessa togassaan, kauniina ja majesteettisena,
lämpöisen väriloiston ympäröimänä ja valorengas hiuksillaan, ei
lainkaan muistuta Konstantinopolin hovin aikaisia jäykkiä hahmoja,
joiden kasvot ovat kuin mustunutta kultapaperia ja puku kankea
hohtokivistä... Tuon mosaiikin syntymäaikaan bysanttilainen
Apollinaris otti vielä runoissaan antiikin jumalia nuoren kristillisen
ajatuspiirin tulkiksi, ja hallitsevat kirkkoruhtinaat pitivät niin
sanoakseni toisessa kädessään Platonia, toisessa Raamattua. Kukaan
ei enää tunne niitä taiteilijoita, jotka joskus 400-luvulla tai
ennen sitä sommittelivat värikkäistä lasikuutioista tämän kuvan kuin
englantilaiset lapset puzzlepelin. Mutta kun he seisoivat telineillä,
kun he maistelivat viiniä ja söivät sämpylöitä, kun he mittasivat,
laskivat ja jakoivat seinää ruutuihin, he kenties muistivat Vesuviuksen
huviloiden hehkuvat taulut ja heidän sydäntään paisutti hedelmällinen
kilpailunhalu.

Alkukirkon historia on kirjoitettu mosaiikkeihin. Sitä voi lukea
noissa synkissä, mystillisissä, matalien romaanisten kaariholvien
varjostamissa pyhäköissä, jotka siellä täällä, ruohottuneiden pihojen
perällä tai luostaripuutarhoissa, torkkuvat muistoissaan. Se on
jäänyt säilymään kupolien sisään ja alttarin yläpuolisiin apsideihin,
triumfikaariin, kastekappeleihin, hautakuoreihin... Vanhimmat mosaiikit
ovat vielä kuin ikkunoita, jotka vapaasti avautuvat ulkoilmaan. Niissä
on sineä ja viheriää ja purppuraa, niissä hehkuvat elävän luonnon
intohimoisen tuoreet värit. Myöhemmin kaikki alkaa peittyä paksun
kultasilauksen alle aivan kuin nuori uskonto itsekin, joka muuttuu
dogmaattiseksi, papilliseksi, kivettyneeksi. Keisari Konstantinuksen
tyttären Kostantian hautakappelissa, jota renessanssiajalla luultiin
Bacchuksen temppeliksi, elää vielä pakanuus koristekuvien aiheissa:
seinillä kiertelevät antiikin viininlehvä köynnökset, heleät ja
vihannoivat _vendemniat_. 600- ja 700-luvun kirkoissa tämä hilpeä
huolettomuus kuolee itäroomalaiseen jäykkäkouristukseen.

Pyhän Constantian mausoleumista on pitkä askel Pyhän Agnesen kirkkoon
Via Nomentanan varrella, tuohon Justinianuksen ajan temppeliin, jonka
apsidissa on kuvattu aleksandrialainen naispyhimys puuteroituna,
kasvot ihomaalin peittäminä ja kultaan puettuna. Itä on tuohon aikaan
jo voittanut Lännen; latinalainen kauneudentaju on surkastunut.
Konstantinopolin hovista leviää uusi poliittis-papillinen taide, joka
kylvää Rooman kirkkoihin loistavaa ja luonnotonta jalokivipölyä.
Taivaan ja maan värit, sininen ja viheriä, käyvät harvinaisiksi, ja
kirkot rupeavat muistuttamaan hovin rukouskappeleita. Bysanttilaisten
mosaiikkien Kristukset ja pyhimykset, sellaisina kuin niitä voi vielä
katsella paavi Paschalis I:n koristamissa 800-luvun kirkoissa. Santa
Prassedessa, Santa Maria in Dominicassa ja Tiberin takaisessa Santa
Ceciliassa, uhoavat eräänlaista muunnettua buddhalaista mystiikkaa.
Jyrkät vartalot, siunaavat laihat kädet, kuvien luonnoton korkeus,
punakultaiset sädekehät ja kuolleet mantelinmuotoiset silmät ovat
olemassa sitä varten, että ne juhlallisella liikkumattomuudellaan
herättäisivät rituaalista pelkoa. Niissä vallitsee sama magneettinen
pitkäveteisyys kuin katolisessa messussa. Niissä ei ole mitään
inhimillistä ja maanpäällistä, ne ovat kokonaan yliaistillisia, ankaria
ja ylhäisiä niin kuin Konstantinopolin hallitsijat.

500-luvulla, kuningatar Amalasuntan ja paavi Felix IV:n aikana,
vanhan muistorikkaan Forum Romanumin reunalle rakennettiin Pyhän
Kosmaksen ja Damianoksen kirkko. Entinen keisariajan rakennus,
_Templum Sacrae Urbis_, mukautui vaivattomasti romaanisen pyhäkön
osaan. Sen holvit paisuivat ja kaartuivat, sen katon alla ilmestyivät
ambonit, kuoriaitaukset ja piispanistuin. Alttarin yläpuolella
sommiteltiin puolikaaren muotoinen kultamosaiikki, jonka ankaran
kauniit hahmot ovat kuin vapaan latinalaisen kauneudentajun viimeisiä
ilmauksia, ennen kirkon lopullista itämaistumista. Sineä, kultaa ja
ruosteenruskeaa. Hehkuvaa taustaa vasten Pietarin ja Paavalin hahmot
kirkon nimikkopyhimysten vieressä, Kristus kultapilven ympäröimänä,
Theodoruksen ja paavi Felixin ruhtinasmaiset kuvat... Pyhimysten
jalkojen alla virtaa Jordan, ja mosaiikin alareunassa kulkevat
valkoiset apostoliset lampaat lempeänä rivinä niin kuin Santa Maria in
Trasteveren kirkon kauniissa apsidissa. Pyhä Kosmas ja Pyhä Damianos
— nuo kaksi egyptiläistä lääkäripyhimystä, joiden muisto levisi
el-Lejadin erämaan luolista yli koko silloisen kristikunnan ja joita
kutsuttiin »hopeattomiksi marttyyreiksi», koska he eivät ammatissaan
ottaneet vastaan rahapalkkioita — olivat kuolleet kaksisataa
vuotta ennen heidän kirkkonsa perustamista Roomaan. Heidän aikansa
kristillisyys, Egyptin erakkojen, kummallisten hurskaiden legendojen
ja marttyyrivainojen aika, oli jo 500-luvulla vaipumassa unhoon. Mutta
jotakin sen naiivista hartaudesta on vielä jäänyt välkkymään tuon
pienen, puolipimeän, iäkkään kirkon mosaiikkiin, niin selvästi kuin
siitä jo heijasteleekin tuleva itämainen hoviuskonto, Bysantin jäykkyys
ja loisto.

Seuraava vuosisata, 600-luku, merkitsi kieltämättä suurta
historiallista vaihdekautta koko nuoren kristikunnan kulttuurissa.
Elettiin keisari Herakleitoksen uljasta aikaa, jolloin avaarit
peräytyivät Konstantinopolista ja Persian kuningas Khosrian Parviz
kukistui. Vuosisadan koko loppupuoli on tulvillaan juhlallista
voimantuntoa, ja missä se kuvastui selvemmin kuin tuon aikaisessa
taiteessa, halleluja-lauluista ehtoollisastioihin, bysanttilaisen
liturgian pitkistä kuviollisista sävelistä kirkkojen koristeluun asti!

Mutta Bysantin taiteen varsinainen nousu sattuu vasta 800- ja
900-luvuille, jolloin makedonialainen keisarisuku piti valtaa
Konstantinopolissa, ja Roomalla oli paavi Paschalis I:n tapainen
nuorekas, ylihienostunut ja kreikkalaiseen taiteeseen ihastunut
kirkkoruhtinas. Edellisen sataluvun lopulla sommiteltiin jo hehkuvia
karoliinilaisia mosaiikkeja — esimerkiksi Leo III:n teettämä
Kaarle Suuren mosaiikki Lateraanikirkon _tricliniumissa_. Tuon
aikaisten kirkkojen seinät ovat kuin välkkyviä koruvarjostimia:
kaavamaisia ja samalla siroja niin kuin joku niistä epigrammeista,
joita bysanttilainen apotti Studita munkkikammiossaan kirjoitteli
pyhimyksille ja Kristukselle. Niissä on valoa, värien heleyttä ja
lisääntyvää papillista juhlallisuutta. Paschalis I:n aikana tämä taide
vakiintui selväksi hovityyliksi. Hän kaunisti mosaiikeilla joukon
Rooman kirkkoja niinä seitsemänä vuotena, jotka hän oli paavina:
Santa Maria in Dominican Caeliuksen puistoissa, Santa Cecilian
virrantakaisessa Trasteveren kaupunginosassa ja San Marcon lähellä
nykyistä Piazza Veneziaa, fascistisen Italian keskustoria. Hän antoi
myös Pyhän Basiliuksen munkeille oikeudet Praxediksen luostariin
Esquilinuksen kukkulan juurella; vieressä olevaan San Prasseden
kirkkoon oli haudattu hänen kuuluisa äitinsä Theodora Episcopa, jonka
muotokuva vieläkin näkyy katsojan silmään San Zenon kappelin seinältä,
samanlaisesta tummasta mosaiikkipinnasta kuin paavin omat nuorekkaat
kuvat Santa Maria in Dominican ja Pyhän Cecilian kirkoissa.

San Prasseden hämärä, mystillinen kirkko on kuin kiveen muurattu
kappale itäroomalaista sivistyshistoriaa. Tuskin ihmettelee, että
800-luvun paavi koristi äitinsä hautakirkon itämaisen rikkaaksi! Sen
seinillä välkkyy vielä tänä päivänä puoleksi aasialainen hovityyli.
Hautakammioiden tapaisista sivulaivoista näkyy valkoista, tummansinistä
ja unikonpunaista. Smaragdinvihreä, hedelmällisyyden ja maan kasvun
väri, on alkanut väistyä. Tilalle on tullut raskas kultaus. San
Zenon puolipimeä pikku kappeli sai keskiajalla nimen Honus paradisi,
Paratiisin puutarha, — ja itse asiassa herää vaikutelma ikään kuin
astuisi sisälle katolisen messukirjan koristekuvioihin. Katon
kupolissa koskettavat toisiaan välkkyvät enkelinsiivet, seinät ovat
ilmeistä kivettynyttä kultabrokadia, ylt'yleensä raskaan, suomumaisen
mosaiikin peitossa. Nelinurkkaisen kappelin ainoasta ikkunasta osuu
heikko päivänsäde kammioon, hipoo marmoritauluja ja valaisee holvin
keskellä olevaa mitalia, jossa Kristus seisoo neljän lumivalkoisen
enkelin ympäröimänä. Vaikutelma on loistava ja painostava. Hämäriin
seiniin on kuvattu täydellinen pyhimysten hovi, joka tuijottaa tummin,
liikkumattomin silmin reliikkilippaita.

Kun yksinäinen kynttilä joskus lepattaa kappelissa, kultaniityt ja
punaiset kukat alkavat haaveellisesti välkkyä. Syvät yönsiniset värit
yhdessä metallin hohdon ja ummehtuneen pimeyden kanssa antavat tälle
kirkolle oudon, lumotun tunnelman. Sen enemmän tai vähemmän epäaidot
pyhäinjäännökset, sen kiiltomadon tapainen seinien välkähtely ja
ylenpalttinen bysanttilaisuus vetoavat suuresti lähiseudun nunniin. He
hiipivät varpaillaan keskilaivaa pitkin. Pienessä sivukappelissa he
suutelevat tahraista vihreätä porfyyripylvästä, joka legendan mukaan
kerran kuului Pilatuksen palatsiin ja jossa Jeesusta on ruoskittu.
Tai sitten he katsovat jäykkinä, syviin mietteisiin vaipuneina
pieniä lasilamppuja; niiden heikko liekki valaisee kirkon kryptaa,
jossa kahdentuhannen viidensadan marttyyrin tarunomaiset luut ovat
kätkettyinä jalokivilippaisiin.



III.


Mikä on länsimaiden vanhin säilynyt kirkko? Varmaa vastausta on
mahdoton antaa. Sangen monet vaeltajat ovat tietämättään tutustuneet
siihen, he ovat löytäneet sen joko Rooman hiljaisista syrjäpuistoista
tai luostarikatujen varsilta. Luultavasti se on pieni Pudenzianan
kirkko, mutta yhtä hyvin se voi olla Santa Maria in Cosmedinin
tai Pyhän Priscan tai Pyhän Saban pyhäkkö... Tai ehkä se on San
Clementen maanalainen kirkko Rooman keskuksen liepeillä. Nykyään,
kun alkuperäisistä Pietarin ja Paavalin basilikoista ei ole jäänyt
mitään jäljelle ja kun paavi Liberiuksen kunnianarvoisa rakennus
Santa Maria Maggiore on käynyt lävitse monien vuosisatojen uudistavat
puvunmuutokset, kristinuskon vanhinta kokoushuonetta voidaan hakea
hiukan sieltä ja täältä! Alkuperäinen kirkko on useissa tapauksissa
vaipunut maan alle tai sortunut. Sen päälle ja ympärille on aikojen
vieriessä kasvanut uutta kirkkoa kuin sipulinkuorta. Niinpä
esimerkiksi pienen Santa Maria in Cosmedinin kirkon muurin työntyessä
kauas pakanuuden hämärään ja sen salaperäisen eteisen kristinuskon
etäisimpiin aikoihin, kirkon sisusta, amboni, kuoriaitaukset ja
permanto ulottuvat suurelta osalta ensimmäiselle vuosituhannelle,
jolloin paavi Pascuale II antoi niillä seuduin asuvien käsityöläisten
kaunistaa tuota vanhaa pyhäkköä kivikoristelulla.

Jos Roomassa on jokin paikka, missä antiikin muistot ja vanhin
katolinen mystiikka tänäänkin yhtyvät toisiinsa kuin kahden eri
alttarin savut, se on nukkuva, puutarhojen ja plataanien täyttämä
Aventinuksen kumpu.

Siellä kohosi keisariaikana metsänjumalatar Dianan temppeli, jonka
peruskivet ovat aikoja sitten vaipuneet maan poveen. Kun Alarik
sotajoukkoineen vuonna 410 hyökkäsi Roomaan, hänen sotilaansa
hajautuivat ryöstelemään ylimysasuntoja, ja löysivät eräästä tämän
kukkulan rakennuksesta Jumalalle vihkiytyneen aatelisneidon,
Marcellan, joka oli luovuttanut kaiken omaisuutensa seurakunnan
käytettäväksi. Hän on ollut nunna ennen varsinaista järjestynyttä
luostarilaitosta, eräänlainen Kristuksen vestaali. Vanhan kertomuksen
mukaan hänet surmattiin siksi, että hänen hallustaan ei löytynyt
lainkaan jalokiviä tai kultaa. Sotilaiden oli aivan mahdoton uskoa,
että hänen kaltaisensa rikas ylimysneito olisi jakanut omaisuutensa
pois! Aikoinaan näille tienoin rakennettiin paavi Honoriuksen upea
asuntolinna, ja 1200-luvulla se luostari, jonka puutarhassa Pyhä
Dominicus istui kukkivan oranssipuun alla mietteisiin vaipuneena
ja kenties uneksien oman munkkikuntansa ensimmäisiä luomisunia.
Tuuheiden, suhisevien puiden alta poikkeaa käytäviä maltalaisritarien
luostariin ja Pyhän Alession pikku basilikaan, jota kukkien tuoksu
ympäröi nykyään kuin suitsutus vuosisatoja sitten. Valo ja puiden
lehdet kutovat varjoverkkoa polkujen yli. Katujen humu kantautuu
tänne vain aavemaisena kohinana, jossa kaikki yksityiset äänet ovat
tukahtuneet. Muratin, villiresedojen ja jasmiinien keskellä on jäljellä
kappale vanhaa, kummulle ulottunutta muuria, jonka leveät murentuvat
tuufijärkäleet välkkyvät punervanruskeina kolmentoista metrin
korkeudessa...

Kunnaan pohjoislaidalla, lähellä Castello di Constantinoa, mistä voi
nähdä sen vesirikkaan laakson, jossa tarunomainen Euandros-paimen
juotti hirviään ennen kuin Rooma oli vielä kaupunkina syntynyt,
on muuan kaikkein iäkkäimpiä kirkkoja, Santa Prisca. Sen taustana
aukeaa roomalainen Campagna niittyineen ja värisauramokenttineen aina
sinertäviin vuoriin asti.

Kirkossa itsessään on hyvin vähän, jos lainkaan nähtävää. Se on noita
vuosisatojen kuluttamia kunnianarvoisia rakennuksia, joiden harmaat
seinät puskevat ruohoa ja joiden holveissa, kryptoissa, kosteissa
kappeleissa vallitsee lähtemätön haudanhaju. Ainoa mielenkiintoinen
ongelma on rakennuksen ikä. Arvattavasti se on peräisin kahden Paavalin
ystävän, Akvilan ja Priscillan ajoilta, ellei se suorastaan seiso
heidän kotinsa sijoilla... Vuonna 1776 sen alta löydettiin maahan
vajonnut rukoussali, jonka seinillä oli neljännen vuosisadan freskoja.
Jostakin salaperäisestä syystä, jota minä en lähde arvailemaan,
löytäjät muurasivat nopeasti rukoussalin umpeen jäljentämättä
ainoatakaan seinämaalausta. Koko löydöstä on nykyään olemassa vain
lyhyt muistiinpano. Se on kirjoitettu kellastuneelle paperipalaselle,
mitä säilytetään Pariisin Kansalliskirjastossa; kirjoittajana on ollut
joku Carrara ja se on osoitettu paavi Pius VI:n rahastonhoitajalle
Vatikaaniin. Loukkasiko jokin seikka noissa maalauksissa hurskaita
kaivajia? Horjuttiko löytö katolisen kirkon arvovaltaa jollakin tavoin?
Miksi tuon apostolisen ajan jäännöksen annettiin unohtua...?

Trasteveren vanhassa likaisessa korttelissa Tiberin takana on useita
iäkkäitä kirkkoja, antiikkisista pylväistään kuuluisa San Crisogono,
Pyhän Maarian ja nuoren kauniin marttyyrineito Cecilian pyhäköt. Näillä
tienoin sijaitsi vanhan ajan _ghetto_, juutalaisten kaupunginosa, jossa
köyhät pimeät puodit sekoittivat kuluneiden vaatteiden hajua liejun
ja pölyn tuoksuun. Kaksituhatta vuotta sitten näiden katujen vierillä
rätisivät hiilipannut, joissa synagoogien kaikkein halvimmat jäsenet
keittivät ruokaansa.

Rooma on Trasteveren kohdalla yhä synkkä kurjuuden muistoista.
Keskiaikaiset muurit imevät kyllä tarpeeksi kuumaa paistetta, mutta
niiden syvät varjot lepäävät katujen yli kuin korpinsiivet, niiden
halkeamissa viheriöi ruoho; kuumat pienet torit ovat kuolonhiljaisia.
Paavalin aikoina täällä vetelehti syyrialaisia ilotyttöjä, kantotuolin
kantajia, orjia, Tiberin matruuseja, jotka odottivat myötätuulta
päästäkseen Ostian merisatamaan, esikaupungin pohjasakkaa, joka
huvitteli härnäämällä satamassa sijaitsevan Taberna Meritorian
invalideja ja kirjoitteli koirankurisia huomautuksia juutalaiskauppojen
seiniin. Entinen kasarmimainen sotilassairaala jäi sitten tyhjilleen...
Kauniin legendan mukaan sen paikalla oli juuri Kristuksen
syntymähetkellä puhjennut öljylähde, ja kun se myöhemmin muutettiin
kristittyjen kokoushuoneeksi, sitä kutsuttiin nimellä _Fons olei_. On
olemassa perimätieto, että keisari Aleksanteri Severus, jonka kerrotaan
palvelleen kotikappelissaan muiden jumalien joukossa myös Kristusta
ja jonka syyrialaissyntyinen äiti Julia Mamae oli kirkkoisä Origineen
ystäviä, olisi lahjoittanut tämän pyhäkön paavi Calixtus I:lle vuonna
222. Kirkkoa on joka tapauksessa keskiajan alussa suuresti korjattu. Se
on nykyinen _Santa Maria in Trastevere_ — »Pyhä Maaria Tiberin takana».

Jos Trasteveren kirkon muurit juurtuvatkin syyrialaisten keisarien
kauteen, ihmeuskon, salaoppien ja aasialaisen mystiikan aikaan,
nykyinen pyhäkkö on pakahtumaisillaan Bysantin loistosta. Jo pääty on
koristettu itäroomalaisella mosaiikilla, joka esittää viisaiden ja
tyhmien neitseiden kulkuetta. Kirkon sisällä välkkyvät sateenkaaren
väriset hohtokivipinnat. Ilmeistä Konstantinopolin kiillepeitettä, joka
levittää mystilliset salamerkkinsä, kukkansa, lintunsa, symbolinsa ja
evankeliset lampaansa keskilaivan katosta sivukappeleihin —! Värit
loistavat kuin intialaisessa metsässä. Hehkuvan suurpiirteisessä
kivisommitelmassa on kuvattuna Pyhä Neitsyt, kirkon nimikkopyhimys,
istumassa Kristuksen rinnalla taivaan valtaistuimella ja hänen
ympärillään joukko kultapukuisia apostoleja. Apsidin ympärillä
olevista seinistä kipinöivät metalliset korukirjoitukset kuin Sofian
moskeijassa. Täällä on myös hienoja kimaltavia laatukuvia Maarian
elämästä, mosaiikkeja, joihin Pietro Cavallinin tapainen mestari
aikoinaan teki luonnokset.

Italian renessanssin ensimmäisen suuren maalarin Giotton opettaja ja
edelläkävijä Cavallini on muuten koristanut toistakin Trasteveren
kirkkoa, Santa Ceciliaa. Tuo urkurien suojeluspyhimys, joka kuoli
marttyyrinä vuonna 177 ja josta myöhempinä vuosisatoina muodostui
eräänlainen kristillinen musiikin runotar, oli aluksi haudattuna
Calixtuksen katakombeihin, kunnes hänen luunsa siirrettiin hänen
omaan pyhäkköönsä Tiberin taakse. Cecilian kirkossa on sekä paavi
Paschalis I:n ajan jäykkiä kullanvärisiä mosaiikkeja että Cavallinin
suuri kalkkimaalaus »Viimeinen tuomio», joka vuonna 1900 varovasti
paljastettiin kalkkilaastin alta. Sen yksityiskohdat — piispojen ja
paavien kuvat, hohtavasiipiset enkelit, pasuunat ja ylösnousseet
vainajat — on kuviteltu ja maalattu keskiajan rajoitetun maun
vallitessa, mutta niistä kuvastuu jo heräävän renessanssin tulo.

Kahdeksannella vuosisadalla yritti eräs Bysantin keisari, tarmokas
lainlaatija Leon Isauricus antaa kuoliniskun kristilliselle
kuvataiteelle. Sodat ja arabialaisten hyökkäykset olivat saattaneet
keisarikunnan Islamin tuttavuuteen, kalifi Suleimanin laivasto oli
piirittänyt sitkeästi Konstantinopolia ja jokainen sotavanki osoitti
hyvin selvästi kuulustelijoilleen, miten Muhammedin uskolaiset
halveksivat kristittyjä, jotka antavat täyttää jumalanhuoneiden seinät
eläinten ja ihmisten kuvilla! Jo 300-luvulla oli riidelty maalauksista
—. Espanjalainen Elviran synodi kielsi 306 kaikki kirkkomaalaukset,
munkki Eusebios piti Kristuksen ja apostolien kuvaamista sopimattomana
ja pakanallisena, Epifanios repi eräässä Palestiinan kyläkirkossa
kuvilla varustetun esiripun riekaleiksi. Vuosisadan lopulla kiista
oli kuitenkin tauonnut ja alkoi mosaiikkitaiteen suuri nousu. Mutta
keisari Leon palasi neljäsataa vuotta taaksepäin ajassa. Vuonna
726 hän julkaisi dekreetin, joka kielsi jyrkästi »bysanttilaisen
kuvainpalvelun» — sen lähimpänä seurauksena oli taiteellisten
hellakiidien kapina Kreikassa ja Konstantinopolin uusi piiritys,
myöhemmin veriset melskeet Italian kaupungeissa ja Ravennan etnarkin
murha, joten taideriita tässä tapauksessa paisui maailmanpolitiikaksi.
Viisi vuotta myöhemmin Rooman paavi Gregorius III päästi länsimaisen
taiteen näistä kiusallisista ja tilapäisistä siteistä. Ennen pitkää
Italiaan alkoi tulvia kreikkalaisia kuvan tekijöitä, joita Bysantissa
ei suvaittu. Maalarit, mosaiikkimestarit, kultasepät, lasittajat ja
kivenveistäjät asettuivat asumaan Velabrumin laakson kortteliin,
lähellä antiikin aikaista Karjatoria.

Tänne, keltaisen joen äyräälle, paavi Hadrianus I antoi vuonna 772
perustaa heidän oman kirkkonsa _in cosmedin_. Hehän olivat kaikki
»cosmediineja», koristajia, — ja heidän nimikkopyhäkkönsä oli
samanlainen ammatillinen temppeli kuin Hirttonuoran Pyhän Maarian
kirkko, Santa Maria in Cannapara, jossa kaupungin hamppuköyden punojat
kävivät rukoilemassa.

Nykyään Santa Maria in Cosmedin on eräs Rooman tunnelmallisia vanhoja
pyhäkköjä. Sen sirossa, lävistetyssä punaruskeassa kampaniilissa
kumahtelee vanha kello vain tuolloin tällöin... Torilla suhisee ruoho,
kaksi kellanharmaata pakanallista temppeliä torkkuu leudossa tuulessa
aivan kirkon lähellä. Mustunut suihkukaivo torin keskellä on ehtynyt;
joen äyräistä kihoaa kosteuden ja kaislojen tuoksu. Tietääkseni pyhäkkö
rakennettiin sen antiikin aikaisen hallin kylkeen, jossa säilytettiin
ilmaisia jyvävarastoja viljanjakelua varten; osia tuosta vanhasta
rakennuksesta on vieläkin tallella kirkon eteisessä. Puolipimeän
esihuoneen seinään nojaa suuri, pyöreän leivän muotoinen levy,
jossa voi erottaa silmät, nenän ja huulet. Vanha perinne on antanut
sille nimen _Bocca della Veritá_, Totuuden Suu, — se on kuvaavinaan
Kristuksen kasvoja ja seudun naiset tekevät hurskaan ristinmerkin sen
edessä ollenkaan aavistamatta, että se on pakanallisen merenjumalan
Okeanoksen naamari, joka on kaksituhatta vuotta sitten koristanut
suihkukaivoa...

Kirkko on hiljainen, kuollut. Mutta sen marmoristen laipioiden alla
viipyy vielä suurten oratooristen kuorojen aikakausi ja sen vaaleista
amboneista, kivikirjailusta ja rei'itetystä kuoriaitauksesta voi lukea
alkavan keskiajan historiaa. Nykyinen pyhäkkö on kenties peräisin
700-luvulta, ja pimeä alaluola, krypta, on ehkä vieläkin vanhempi...
Mitä tulee kauniisti leikattuun piispantuoliin alttarin takana, _schola
cantorumin_ välkkyvään marmoripitsiin ja permannon tummavalkoiseen
kivikirjailuun, ne ovat ensimmäisten tuhatlukujen tuotetta; lattia,
samoin kuin piispanistuin ja lukupulpetti valmistettiin luultavasti
vuonna 1120 kardinaali Alphanuksen toimesta, hänen, jonka hauta on
pyhäkön esihallissa. Pieni alttaritabernaakkeli, muuten eräs Rooman
kauneimpia, on lähtöisin kivikoristaja Adeodatuksen herkistä sormista
kaksisataa vuotta myöhemmällä kaudelta.

Koristajien Pyhän Maarian, piispa Clemensin ja Ara Coelin Pyhän
Neitsyen nimikkokirkkojen permannot ovat suuren romaanisen taiteen
luomuksia, peräisin joko 1100- tai 1200-luvuilta, ja niinkutsutun
Kosmaattien taiteilijasuvun käsialaa. Tämä käsityöläisten dynastia,
jonka jäsenet nimittivät itseään _marmoria romani_, roomalaisiksi
marmorinveistäjiksi, kulkee parin vuosisadan halki ja sirottaa
kirkkoihin kymmenittäin mosaiikkeja, hauta-arkkuja, korkokuvia ja
pienoisveistoksia... He ovat tehneet pyhäkköjen lukupulpetteja ja
piispantuoleja, he ovat sorvanneet pääsiäiskynttilöiden jalkoja ja
muovailleet hohtavasta vaaleasta kivestä siroja tabernaakkeleja.
»Kosmaatit» ovat valmistaneet kardinaali Aquaspartan pakanallisen
kauniin haudan Ara Coelin kappeliin ja koristaneet San Tommaso in
Formiksen kirkkoa Caeliuksen puistossa ihastuttavan taiteellisella
ovella.

Kalliit ja hienot kivilajit taipuivat heidän sormissaan
uskomattoman siroihin muotoihin: kullanpunainen _giallo antico_
ja merenvihreä, läpikuultava cipollini-kivi ja ruskea porfyyri ja
vihreä serpentiini-kivi... He mursivat niitä pieniksi ruuduiksi ja
sommittelivat kirkonlattioita antiikin perinteiden mukaan, kunnes
ovesta alttarille levisi välkkyvä, kuviollinen kivikudos, ihana
_opus teselatum_. Kaikissa heidän koristetöissään on huomaavinaan
omalaatuista lapsellista hartautta, joka sitten kuoli keskiajan
ensimmäisten »suurten vuosisatojen» mukana. Suvun otaksuttu kantaisä
Jacobus valmisti Civita Castellanan tuomiokirkon upean koruportin ja
hänen poikansa Cosmas ja pojanpoikansa Cosmas II antoivat nimensä koko
marmorikoululle, josta sittemmin kohoaa mestareita sellaisia kuin muuan
kuvanveistäjä-kosmaatti Giovanni ja eräs Petrus ja eräs kosmaatti
Vassaletto.

On sanottu, että nämä pitsimäiset mosaiikkipermannot vastaavat
Rooman kirkoissa Idän moskeijoiden pehmeitä mattoja. Silmä viipyy
niiden väreilevässä viivaleikissä ja ihailee niiden hartaalla
huolella sommiteltuja kuvioita, kukkakiehkuroita, lintuja ja eläimiä,
tähtisikermiä, siipiä, arabeskeja ja ympyröitä.



IV.


Rooma tarjosi 600-luvun alkaessa kuvan hävitetystä suuruudesta, jonka
raunioita mikään romantiikka ei verhonnut. Alarikin, Genserikin
ja Ricimerin joukot olivat pyyhkäisseet sen yli kuin rajutulva.
500-luvulla oli käyty ankaraa taistelua kaupungin omistamisesta;
kreikkalaisten päälliköiden Belisariuksen ja Narseksen armeijat vanhan
kaupunginmuurin sisäpuolella ja Totilan ja Vitigesin satatuhantinen
hyökkäysvoima sen ulkopuolella olivat keskinäisissä sodissaan
polkeneet ja raastaneet antiikin perinnön miltei maan tasalle. Rooma
oli nähnyt germaanikuningas Odoakarin ja goottilaisen Teodorikin
tulevan sotajoukkoineen. Nimellinen hallitsija, keisari, oli kaukana
Konstantinopolissa ja hänen sijaisensa, Ravennan etnarkki, Adrianmeren
etäisessä rantakaupungissa. Vuoden 568 jälkeen pohjoisesta alkoi tulvia
langobardeja, jotka valtasivat kaikki kaupungit Italian rajalta sen
keskiosiin; heidän ryöstönhalulleen oli antamassa entistä suurempaa
pontta se seikka, että heidän ruhtinaansa hankkivat liittoa suurten
barbaarihallitsijoiden, keisari Kaarle Suuren ja frankkilaiskuningas
Pippinin kanssa, 500-luvun lopulla Rooman asukasluku kuihtui armottoman
pieneksi.

Ja niin kuin suurten sotien aikoina ainakin, aseiden rinnalla
raivosivat luonnonvoimat. Tiber tulvi uomastaan kaupungin yli,
maanjäristykset ja veden kalvaminen aiheuttivat jäljelle jääneiden
rakennusten, muurien, kirkkojen sortumista Rooman eri puolilla.
Temppeleistä ja basilikoista oli jäänyt vain tulen mustaamia
perusmuureja, jotka törröttivät kuin luurangot Palatinuksen rinteillä
tai tarjosivat Caeliuksella ja Aventinuksella turvapaikkoja
rosvojoukoille.

Vuonna 663 tähän hävityksen kaupunkiin saapui Bysantin keisari
Konstantinos III. Hän oli käynyt silloin pitkällisiä taisteluja
Konstantinopolia piirittävien arabialaisten kanssa ja vaelsi nyt
sotajoukkoineen Italiaan pelastaakseen maan langobardeilta. Yritys ei
onnistunut; tasan viisi vuotta myöhemmin keisari murhattiin eräässä
Sisilian Syrakusan kylpylaitoksessa ja hänen suuri rohkea hankkeensa
keskeytyi. Hän oli patriarkka Sergioksen oppilas, eräs noita Itä-Rooman
ruhtinaita, joissa oli tarmoa ja uupumattomuutta, mutta joiden luonteen
juurista on vaikea sanoa, ovatko ne työntyneet Aasiaan vai lännen
maapohjaan... Vanhat bysanttilaiset kronikat kuvailevat elävästi hänen
tuloansa Roomaan ja hänen kaksitoistapäiväistä oleskeluaan Palatinuksen
rauniolinnassa.

Kun hän saapui suurella loistolla ja pauhulla vanhaa valtatietä
pitkin, piispat ja papisto olivat keräytyneet vastaanottamaan häntä
krusifiksit, palavat vahakynttilät ja pyhäinjäännöslippaat käsissään
Via Appian kuudennen mailitolpan kohdalle. Kulkue kääntyi virsiä
veisaten kaupunkiin päin. Hidas, seremoniallinen saattue, jonka
tietä pienet lepattavat liekit valaisivat, muistutti varmaan lähinnä
hautajaissaattoa. Roomassa oli tulva peittänyt koko Marskentän, vesi
solisi alakuloisesti rakennusten alakerroksissa. Rinteillä mädäntyviä
ruumiita ja talouskalujen jätteitä; kaikki säilyneet kirkot täynnä
kuumetautisia... Palatsista, johon Idän keisari asettui asumaan, oli
jäljellä jonkinmoinen muurien haamu. Lepakot pesivät sen lokeroissa,
sen perusholvit olivat jo kauan aikaa olleet vauhkojen kettujen
tappelupaikkoina.

Hänen majesteettinsa kuunteli kaksitoista päivää hermostuneena
virrenveisuuta, joka jatkui päivin ja öin, taukoamatta, yksitoikkoisen
tuskallisena. Hän halusi poistua Roomasta niin pian kuin suinkin,
ja ennen lähtöään hän antoi lastata laivaansa mahdollisimman suuret
kasat niitä kalleuksia, joita vielä oli jäänyt jäljelle. Keisarin
jäljessä tuli paiserutto. Laulu, rukoukset ja miraakkelit eivät mitään
mahtaneet. Vuosisata painui umpeen yleisen epätoivon vallitessa. Oli
kuin raskas musta portti olisi kumahtanut lukkoon ja ilmaan olisi vielä
vuosikymmeneksi jäänyt kaikumaan sen saranoiden vihlova huokaus.

Roomalla oli perikadon päivinä sentään Gregorius Suuren tapainen
hengellinen valtias, ensimmäinen benediktiinimunkki, joka on kruunattu
paaviksi. Hän oli ainoa kokoava voima keskellä hajaannusta. Hän oli
Ainiciuksen vanhaa aatelissukua, mies, jossa vanhan roomalaisuuden
voimakkaimmat luonteenpiirteet tosiaan olivat puhjenneet tarmon,
monipuolisen kyvyn ja hallitsemisen ominaisuuksiksi... Hänen oma
muistokirkkonsa seisoo vielä tänä päivänä Rooman Caeliuksella puoleksi
sypressien lehviin peittyneenä hänen entisen sukupalatsinsa raunioiden
päällä: vanha ruskeatorninen San Gregorio Magnon pyhäkkö. On tunnettua,
kuinka hän laski lujan perustuksen paavin vallalle. Voisi sanoa, että
hän nosti hädän hetkenä Rooman yli katolisen uskon symboleineen,
juhlamenoineen ja ihmeineen kuin parantavan vaskikäärmeen...

Ne kirkot, joita hän tai hänen lähimmät seuraajansa avasivat, eivät
noina aikoina olleet vain sovinnaisia kokoushuoneita. Kirkosta oli
jälleen tullut koti. Kaupungin muurien ulkopuolella korjattiin
ikivanha, jo vuonna 388 perustettu Pyhän Laurentiuksen basilika — _San
Lorenzo fuori le mura_... Kaupungissa uusittiin San Clementen ja Santa
Maria in Cosmedinin rappeutuneet kirkot, Pyhän Teodoroksen kirkko
Palatinuksella, Santa Maria in Antiqua keisariajan torin vierellä
ja Neljän Pyhimyksen luostarikirkko Caeliuksen puutarhassa saivat
uuden koristeellisen asun. Niiden muistorikkaissa holveissa vallitsee
omalaatuinen nöyrän hurskauden ja rituaalisen loiston yhteistunnelma.
Niissä on seremoniallista juhlallisuutta, mutta ei tuota kankeata,
kullattua vaikutelmaa, joka on ominainen useille Bysantin pyhäköille.

Muuten on jälleen sanottava, että Rooman kirkkojen sijoittaminen
johonkin määrättyyn ajanjaksoon on epätoivoinen yritys. Ne ovat
käyneet niin monien muutosten, vaihtelujen, tyylien, jopa vuosisatojen
lävitse siitä asti kuin niiden ensimmäiset kivet muurattiin ja niiden
valtaistuimelle ensi kerran istui Rooman piispa. Niiden perusmuurit
ulottuvat hyvin usein vanhaan keisariaikaan, pylväät ovat Jupiterin
tai Junon temppeleistä niin kuin Maria Maggioren tai Santa Maria in
Cosmedinin kirkoissa, kun sitä vastoin koristelu kutoo kuvioitaan
kaikkien kristillisten vuosisatojen läpi.

Hiljainen San Clementen kirkko on erikoisen mieltäkiinnittävä näyte
tästä. Se uneksii kunnianarvoisen pihan perällä Rooman keskuksessa, ja
sen syvimmät maanalaiset onkalot ovat vielä täynnä pakanuuden hämärää.
Kirkko luostareineen on kuulunut irlantilaisille dominikaaneille
vuodesta 1623. Kun laskeuduin livettäviä portaita sen syvyyksiin,
sain mielikuvan rakennuksesta, jossa on jotakin hämmästyttävän
geologista... Kerros kerroksen päällä, vuosisata toisensa päällä!
Ulkona satoi rankasti ja ukkonen pani yläkirkon oudosti kumisemaan.
Tämä maanpäällinen pyhäkkö on rakennettu vaaleasta ja valkoisesta
marmorista, sen kuori, _schola santorum_, jonne saavutaan itäpäädyn
ovesta, on erotettu kirkon muista osista matalalla marmoriaidakkeella.
Alttarin takana, puolikuun muotoisen penkin keskeltä, kohoaa rikkaasti
koristeltu piispanistuin kivisine leijonanpäineen ja valkoisine
korkokuvineen.

Vielä vuonna 1857 kuviteltiin, että tämä kuultava, salaperäinen
»lumikirkko» on sama iäkäs pyhäkkö, joka hyvin kaukaisina aikoina
perustettiin Rooman kolmannen piispan, Pietarin oppilaan Clemensin
talon raunioille; se on ollut vanha rakennus jo vuonna 385, jolloin
kirkkoisä Hieronymos on maininnut sen kirjoituksissaan. Mutta
itse asiassa vanhimmasta kirkosta on muistona vain kuorin kuvussa
oleva mosaiikki — kimaltelevan himmeä kivisommitelma, joka esittää
Ristin Voittokulkua ja johon on kuvattu valkoisia lampaita ja
smaragdinvihreitä ja kultaisia akanthuksenlehtiä sinistä pohjaa vasten.

Luostarin priori, isä Mulooly, oli kuitenkin jo kauan aavistellut,
että jos kirkon permannon alta ruvettaisiin kaivamaan, vanhan pyhäkön
rauniot paljastuisivat. Hän työskenteli viisitoista vuotta apulaisineen
lapiot, kuokat ja salalyhdyt työvälineinään. Hän oli juuri saanut
poistetuksi soran ja mullan maanalaisista kammioista, kun niihin
alkoi tulvia vettä, eikä niiden kuivattamista voitu ajatellakaan
varojen puutteessa. Vasta isä Muloolyn kuoltua, tarkemmin vuonna 1912
kuivaaminen aloitettiin ja työ päättyi juuri ensimmäisen maailmansodan
puhjetessa siten, että vesi ohjattiin vanhaan roomalaiseen viemäriin.
Tämä löytö oli piispa Clemensin varsinainen talo, jonka päälle
ensimmäinen kirkko oli 300-luvulla rakennettu. Innokas priori oli
tietämättään tunkeutunut kahden kerroksen syvyyteen maan alle, niin
että se, mitä hän etsi, hautautunut vanha alkukirkko, jäi hänen päänsä
yläpuolelle!

Valkopukuiset veljet valaisevat minulle lyhdyillään tietä näissä
kaikuvissa, kosteissa holveissa, joihin laskeudutaan kirkon
sakaristosta. Kaikkialla kellarinporteissa vanhoja marmorifragmentteja,
tuufiseinän välkettä, veden ja soran kuluttamia korkokuvien
sirpaleita... Lyhdyn valo liukuu ja lepattaa vettä tihkuvissa
muureissa. Maanalainen kirkko, joka on heti maanpäällisen permannon
alla, on puolitoista tuhatta vuotta sitten seisonut nuoren kristillisen
Rooman sydämessä, ja hiukan myöhemmin sen iäkkäät muurit ovat kumisseet
barbaarien hyökätessä kaupunkiin. Eräässä Itä-Rooman historian
vaiheessa sen seinille on maalattu joukko freskoja, joiden vienot,
hämärät siniset, ruskeankeltaiset ja vaaleanpunaiset värit ilahduttavat
vieläkin silmää, vaikka kosteus onkin niitä hiukan turmellut... Niihin
on kuvattu fantastisia kohtauksia pyhimyslegendoista, joita Bysantin
hovissa luettiin. Henkilöt ovat juhlallisia ja siroja, taiteilija
on kohdistanut kaiken huomionsa itse tapahtumaan ja pannut vain
suhteellisen vähän painoa kertomuksen moraalille.

Voisi ajatella, että tämä maanalaisten seinien värikäs satukronikka
muistuttaa noita historiallisia freskoja, joilla Konstantinopolin
palatsin seinät oli samaan aikaan koristettu. Pimeä pyhäkönholvi on
kuin Bysantin vastaanottosali. Jos sen muurilaastissa on ollut vieläkin
varhaisempia, katakombien aikuisia tauluja, ne ovat peittyneet näiden
maalausten alle, joita tuntemattomat, kenties kreikkalaissyntyiset
taiteilijat loihtivat siveltimellään kirkon seiniin joko 900- tai
1000-luvuilla... Varmat ajanmääräykset ovat pahasta. Aina epäämätön
piirre on freskojen itäroomalainen seremoniallisuus, joka osoittaa,
että ne ovat suunnilleen peräisin samoilta ajoilta kuin San Saban ja
Santa Maria Antiquan kirkon bysanttilaiset kalkkimaalaukset.

Henkevä Rooman-kuvaaja Paolo Muratoff on huomauttanut, että noissa
taideteoksissa tuntuu hyvin selvänä itämaisen naishovin tuoksu.
Pyhän Clemensin ja Pyhän Alessiuksen legendat elävät niissä herkkää,
samalla kertaa juhlallista ja suloista elämää... Niistä heijastuu
jumalanpalveluksen uudenlainen kauneus, vanhojen puolipakanallisten
kuorotanssien ja liturgioiden henki. Pyhimyskehät, hennot valoympyrät,
ristit, kirkkoliput, symmetrisesti riippuvat lamput ja leijailevat
suitsutuspilvet viittaavat itä-roomalaisen kristinuskon rokokoohon,
aikaan, jolloin Bysantin kohtalo oli hovinaisten käsissä.

»San Clementen maalausten henkilöt tanssivat, kun he ovat liikunnassa,
ja he tanssivat silloinkin, kun he seisovat hiljaa aloillaan.
Naishahmot ottavat pehmeitä vartalonasentoja ja heidän päänsä ovat
yhtä viehättävästi painuksissa kuin myöhäisen 1400-luvun freskoissa.»
Mieleeni on painunut jokin yksityinen haalistunut maalaus, kuva
äidistä, joka pelastaa lapsensa merenalaisesta talosta ja joka
luultavasti kuvaa tuntemattoman legendan jännittävää kohtausta. Mutta
haurauden lisäksi näissä freskoissa ilmenee joka tapauksessa myös
Bysantin hovityylin kylmyys — tuo rituaalinen kuolleisuus, jota voi
eritellä Rooman myöhemmissä kultamosaiikkikirkoissa.

Syvemmäs maan alle...! Munkit astelevat vanhoja portaita alaspäin,
heidän valkoiset viittansa laahaavat porraskiviä ja niiden kahiseva
ääni herättelee kumeita kaikuja näissä suurissa hiljaisissa luolissa.
Maahan uponneen kirkon alla on maahan uponnut talo, ja niiden välillä
on kahden vuosisadan sorakerros. Tulemme piispa Clemensin pimeään,
luhistuneeseen kotiin, jonka ikkunoista tihkui päivänvaloa viimeksi
tuhatkahdeksansataa vuotta sitten. Sen muurit ovat lokaiset, mustuneet
ja veden kalvamat. Jokin vanhan maalauksen himmeä jälki paljastuu
lyhdyn valossa pelkäksi hometahraksi. Kaikkein syvimpänä ovat
tasavallan aikuiset muurit, joiden ikä on yhtä vanha kuin pakanuus.
Jossakin täälläpäin, maan pinnalla, levisivät kaksituhatta vuotta
sitten Maecenaksen suuret, etelämaiset puutarhat ja kesyt valkoiset
riikinkukot astelivat niiden käytävillä odottaen sitä kohtalokasta
päivää, jolloin niiden siivet sidotaan yhteen ja ne uhrataan Juno
Monetan alttarilla.

Pimeiden käytävien perällä avautuu maanalainen kammio, johon lyhdyistä
heittyy jonkin verran valoa. Täällä on vielä kolmannella vuosisadalla
vietetty iraanilaisen auringonjumalan, kristinuskon vaarallisen
kilpailijan Mithran mysteerejä... Dominikaaniveli sytyttää taskulampun
ja valaisee valkoista patsasta, jossa on joukko korkokuvia. Näen
tiarapäisen nuorukais-jumalan, joka polkee uhrihärän ruumista. Hänen
kummallakin puolellaan seisovat tuohusta pitelevät suojelushaltijat;
toinen soihduista on kohollaan, toinen maata kohti. Hedelmällisyyden
käärme kiertää uhkean köynnöksen tavoin marmoriin hakattua puuta.
Ajattelen noita aikoja, jolloin papit saapuivat tänne valkoisissa
viitoissaan, jolloin he teurastivat sälekatoksen päällä pyhän uhrihärän
ja antoivat lämpimän veren valua kokelaiden hiuksille ja vaatteille,
kunnes pellavakaapu muuttui tummanpunaiseksi.

Sotilaat ja virkamiehet omaksuivat kiihkeästi tuon Aasiasta tulleen
uskonnon. Näytti siltä kuin Mithra olisi ollut voittamaisillaan
Kristuksen; sen jälkeen kuin keisari Caracalla oli mieltynyt näihin
salamenoihin, kaikki kolmannen vuosisadan keisarit suosivat niitä
poikkeuksetta. Liittyihän sekä siihen että kristinuskoon ajan kaipaamaa
mystiikkaa, ennen kaikkea ajatus uhriverestä ja sijaiskärsijästä.
Näitä auringonjumalan luolia on sittemmin löydetty Milanosta, Saksan
Heddersheimistä, entisen Itävallan alueelta, Ranskasta... Kultti oli
levinnyt yli silloisen roomalaisen maailman eräänlaisena kaikkialle
ulottuvana vapaamuurariutena.

Valo välkkyy Mithran alttarista. Munkit lähtevät kulkemaan takaisinpäin
pitkissä lumivalkoisissa kaavuissaan kuin Auringon papit, jotka ovat
tulleet suorittamaan myöhästynyttä uhria.




KATAKOMBIT


Kun keisarien Rooma temppeleineen ja palatseineen oli keskiajan
alussa muuttunut pelkäksi muistoksi, silloiseen rauniokaupunkiin
vaelsi ehtimiseen hurskaita pyhiinvaeltajia katsomaan alkuseurakunnan
asumasijoja. Ensimmäiset toivioretkeläiset 300-luvun lopulla olivat
vielä nähneet häviävän kajastuksen vanhasta loistosta: julkiset
suuret kylpylät, keisarilliset loistorakennukset, hohtokivibasilikat,
amfiteatterit, vanhojen ylimyssukujen linnamaiset asunnot kukkuloiden
rinteillä... Mutta seuraavien miespolvien aikana Rooma mureni kivi
kiveltä, yhtä paljon ryöstelevien kalkinpolttajien kuin goottien,
langobardien, hunnien ja saraseenien hävittämänä. Vuonna 546, jolloin
kuningas Totila joukkoineen peräytyi vieden muassaan suunnattomat
määrät sotavankeja ja kalleuksia, kaupunki jäi niin kolkon autioksi,
että perimätiedon mukaan vain pedot asuivat kuukauden ajan sen
luhistuneissa holveissa. Kauas keskiajalle se on jylhä, synkkä
näyttämö. Murskattujen temppelien keskeltä nousee rosvoilevien
feodaaliherrojen, »Rooman paronien» linnantorneja, kadut sukeltavat
pimeinä ja kuilumaisina, kukkulat kasvavat villiä lehtimetsää, josta
iäkkäät kirkot kohottavat kellotornejaan, hyvin kaukana ihmisasunnoista.

_Roma sacra_, »pyhä kaupunki», vetosi vanhojen toivioretkeläisten
tunteeseen ennen kaikkea marttyyriajan muistomerkeillä, haudoillaan.
Vainajia oli goottilaissotiin asti haudattu kaupungin ulkopuolella,
Campagnan maaperään. Myöhemmin, barbaarien hyökkäysten aikana, tämä
tapa hävisi ja vainajien kolumbaariot ja katakombit hiljalleen
unohtuivat: suurin osa niistä on kaivettu päivänvaloon vasta pitkien
vuosisatojen jälkeen, hyvin myöhään uudella ajalla. Niin kuin
Rooman juutalaiset olivat aikoinaan vanhatestamentilliseen tapaan
valinneet perhehautausmaat muurien ulkopuolelta, tasangon peruskallion
louhituista rotkoista, niin menettelivät myös varhaiset kristityt.
Aluksi näitä maanalaisia hautapaikkoja nimitettiin kreikkalaisella
sanalla _koimeteria_, leposija. Katakombin nimi annettiin vain sille
holville, johon oli kätketty kristityn upseerin Pyhän Sebastianin luut,
— San Sebastiano ad catakumbas. Kenties juuri täällä, niinsanotussa
Platonian kryptassa, säilytettiin ensimmäisten kolmen vuosisadan
ajan Pietarin ja Paavalin tomuja, ja juuri tänne keskiajan hurskaat
toivioretkeläiset myöhemmin saapuivat kunnioittamaan marttyyrejä.

Rooman tasankojen alla leviävät kokonaiset maanalaiset hautojen
kaupungit. Holvien yhteenlaskettu pituus on joskus arvioitu 94
penikulmaksi, ja ensimmäisestä kuudenteen vuosisataan niihin haudattiin
yli kuusi miljoonaa ruumista. Syvällä viinitarhojen alla, maan povessa,
kiertelevät yhä niiden kuolonhiljaiset kadut ja sokkelokäytävät;
avautuu maanalaisia toreja, joihin kattoon puhkaistuista valoluukuista
kuumottaa heikko päivänkajo... Pimeys, kosteus, hiljaisuus ja sulavan
kynttilävahan tuoksu luovat niiden omituisen ilmakehän. Marmorilaatat,
joihin on kirjoitettu vainajien nimiä ja helliä jäähyväislauselmia,
pysyttelevät joko itsepäisesti kiinni hautalokeron kyljessä tai
ovat pudonneet ja nojaavat nurkkiin. Alempaan papistoon kuuluvat
haudankaivajat, _fossores_, hakkasivat käytäviä kilometrimäärin löyhään
tuliperäiseen kalliopintaan, tuufikiveen, — viisi katakombia kaikkein
vanhimpana apostolisena aikana, myöhemmin, kolmannella ja neljännellä
vuosisadalla, suuren joukon uusia.

Aikojen kuluessa noilla haudoilla on poltettu paljon savuavia soihtuja
ja kynttilöitä. Kerran ovat omaiset pienet vihreät lamput sormissaan,
vanhoja hymnejä laulaen, saattaneet kuolleitaan leposijoihin maan
alle; heidän edellään on kulkenut seurakunnan vanhin, valaisten tietä
pitkällä vahatuohuksella. Voisi sanoa, että alkuseurakunta muodosti
keisariajan Roomassa tyypillisen salaisen klubin, ja sen tapaiset
järjestöt olivat yleensä kielletyt. Mutta jonkinlaisia hautauskiltoja
laki suojeli. Ne saivat keräytyä viettämään vainajien muistojuhlaa
heidän haudoilleen, ja sinne rakennettiin myös heidän yksinkertaiset
kokoushuoneensa, _scholae_. Kaikkein vanhimmat katakombit, Sebastianin
katakombit, ovat tavallaan maanalaisia kappeleita, joissa muuan
vainottu uskonlahko keräytyi lain suojassa viettämään vainajien
sielumessua ja syömään muistoaterioita. Täällä nautittiin nöyrät
eukaristiset illalliset: hieman punaviiniä, vehnäleipää ja kalaa.
Omaiset muistelivat vainajia ja lohduttivat toisiaan. Täällä heidän ei
tarvinnut pelätä palatsikaartia eikä vangitsijoita, sillä heitä voitiin
metsästää vain kaduilta ja yksityisasunnoista, ei haudoilta.

He olivat täällä hyvin lähellä kuolleita. Vainajien tomu yhtyi heidän
hengitykseensä, vainajien muisto viipyi täällä niin väkevänä, että he
olivat miltei kuulevinaan heidän äänensä ja askelensa ja naurunsa...
Oudot värikkäät kuvat tuijottivat heihin kattoholveista. Öljy kärisi,
lampun liekki lepatti himmeästi, suuret varjot hoippuivat holvin
seinillä, ja heistä näytti, että rukoilevien olentojen kömpelöt hahmot
liikahtivat kattomaalauksissa. Mutta he eivät pelänneet. Kaikki kauhu
oli heissä kuollut. Itse kuoleman ilmiö oli tulvahtanut täyteen
voimakasta elämää, niin kuin ruma musta ruukku hienoa viiniä. Hehän
odottivat kaikki jälleennäkemisen päivää, ja missä sen odotus olisi
ollut valoisampi kuin täällä, jossa heidän rakkaat kuolleensa nukkuivat.

On hyvin luultavaa, että heidän muistojuhlansa joskus venyivät
pitkiksi; kenties he varasivat mukaansa leipää ja viiniä päivien tai
viikkojen varalle. Jos seurakunta vainojen aikaan halusi piileskellä,
ei olisi voitu valita turvallisempaa kätköä. Noista ajoista on
myöhempinä aikoina kehitelty romanttisia kuvitelmia, — katakombeja on
pidetty eräänlaisina kauhukammioina, joista marttyyrejä raahattiin
päivän valoon. Mutta niissähän ei, kuten sanottu, milloinkaan
pantu toimeen roomalaisia joukkovangitsemisia. Minä luulen, että
keisarillisen kaartin sotilaat kammosivat näitä hautoja paljon enemmän
kuin kristityt heitä! Kaikki kuolleet, olivatpa he sitten pakanoita,
juutalaisia tai kristityitä, kuuluivat Manalan jumalille, ja heidän
hautausmaitaan ei suojellut vain virallisen lain mahti, vaan paljon
vaikuttavampi tekijä, yön ja kuoleman ikivanha pelko.

Itse roomalainen laki nojautuu tässä »pyhään vainajien kammoon».
Sen sepittäjät ovat tunteneet sisimmässään saman väristyksen, josta
ihmiskunnan synkimmät myytit ovat nousseet. Sama kunnioittava kauhu,
joka on sukua primitiiviselle pimeänpelolle, sai joonialaiset
vaimot monta vuosisataa aikaisemmin itkemään vanhoilla haudoilla ja
valuttamaan niihin maanalaisille hengille pyhitettyä uhrihunajaa.
Tuon pelon varjot viipyvät sitkeästi kaikkien uskontojen menoissa
ja tarinoissa. Sama kauhu varjostaa yksin vanhinta kreikkalaista
murhenäytelmää, jota on esitetty haudan ympärillä. Hautausmaat ovat
aina olleet eräässä mielessä _tabu_.

Kerran vuodessa, joulukuun 31:ntena, ympäröivän tasangon
viinitarhoihin voi kuulla laulua Pyhän Priscillan katakombista.
Munkit ja pyhiinvaeltajat valaisevat silloin sadoilla tuikkivilla
kynttilöillä aivan kirkkaiksi nämä kuoleman holvit. Silloin vietetään
marttyyrien sielumessua synkässä, vanhassa kryptassa, joka muuten on
kuolonhiljainen. Vahapuikkojen kyynelet tippuvat permannolle, tulet
lepattavat kaikissa käytävissä. Jos katoliseen kirkkolauluun on jäänyt
jokin sävel varhaisten kristittyjen virsistä, se kuuluu kenties nyt,
täällä... Metalliristien, lamppujen, postikorttien ja eukalyptuksen
siemenistä tehtyjen rukousnauhojen kauppiaat häiritsevät jossakin
määrin tunnelmaa, mutta ei heidänkään läsnäolonsa pysty laimentamaan
paikan mielenkiintoisuutta.

Calixtuksen katakombit, joihin laskeuduin trappistimunkkien
kauniista puutarhasta, antavat parhaan kuvan esikristillisistä
kuolemankaupungeista koko laajuudessaan. Ne on kaivettu neljän
kerroksen syvyisiksi. Ne käsittävät neljä maanalaista »kaupunginosaa»,
_aerea_, ja kulkevat viinitarhan alla pitkinä mutkaisina katuina.
Koko tuo ääretön alue ostettiin kristittyjen hautapaikaksi joskus 3.
vuosisadan alussa. Näin kaikkialla luolia, sokkeloita ja hautakoloja,
_cubicula_ ja _loculi_, mutta vain joskus yksinäisen keltaisen luun,
kuin museoesineen, jonkin lasikannen alla. Tänne haudattiin Trasteveren
nuori kaunis marttyyrineito Cecilia, jonka ruumis perimätiedon mukaan
lepäsi kasvot maata vasten, hennot sormet valaan ojennettuina, kun
hänet löydettiin. Täällä on krypta, jonne monet paavit, jotka ovat
hallinneet vuosien 168 ja 296 välillä, on kerran haudattu.

Mutta tummien, valohämärien käytävien katossa ja seinissä hehkuu
vielä antiikin muisto haalistuneissa maalauksissa. Jos kohotan
kynttilää, näen kristillisten merkkien, kalojen, rauhankyyhkysten
ja öljypuun lehvien keskellä lyyraa soittavan nuoren pakanallisen
jumalan Orpheuksen kuvan. Uuden uskon vertauskuvat kiertyvät
täällä antiikin mielikuvien ympärille, kuten nuori viiniköynnös
kietoutuu vanhaan tukipuuhun. Katakombien seinämaalaukset eivät ole
pelkästään ylösnousemustoivon kuvitusta, — ne ovat myös maallisen
ilon, ruskeanpunaisten lemmenjumalien, leikkivien kukkaköynnösten ja
rypäleiden taidetta. Ensimmäiset kristilliset haudat kaunistettiin
aina tuufiseinään maalatuilla freskoilla. Silmä ihailee naiivin
yksinkertaisesti hahmotettuja näkyjä — hyvän paimenen kuvia rinnan
kreikkalais-roomalaisten hahmojen kanssa, pieniä sinisiä kaloja,
valkoisia lampaita, palmunoksaa kantavia lintuja, Junolle pyhitettyjä
riikinkukkoja, pelikaaneja ja tummansinisiä tähtitaivaita. Katakombien
värikudoksessa on paljon, mikä tuo mieleen Pompeijin yksityishuviloiden
rikkaat maalaukset. Jos Comodillan katakombien vaikeapääsyistä pikku
kryptaa valaisee kynttilällä, vaalean kiven maaliläikät alkavat hehkua
keisariajan heleissä väreissä. Nuori kristinusko on vielä tuohon aikaan
kiinteästi liittynyt pakanalliseen kauneusmaailmaan, juonut mehua siitä
—. Antiikki saa sen kuvat loistamaan niin kuin mailleen painuva päivä
kirkastaa lasimaalauksia katedraalin ikkunassa.

Keisari Domitianuksen vainoissa vuonna 95 surmattiin muiden muassa
hänen serkkunsa Flavius Clemens, ja tämän kristitty vaimo Flavia
Domitilla karkotettiin Pantadarian saarelle, missä hän pian sen
jälkeen kuoli. Mutta ennen lähtöään hän oli lahjoittanut Via
Ardeatean puutarhakadun varrella olevan maahuvilansa kristittyjen
hautapaikaksi. Vuonna 1817 tästä muistorikkaasta maasta kaivettiin
esiin kuvapatsaita, freskojen kappaleita, mosaiikkilattian siruja
—. Kostea multa ei ollut hävittänyt niiden pakanallista kauneutta.
Voi helposti nähdä, että nämä Domitillan kartanon seinämaalaukset
esittivät hehkuvaan, elämänriemuiseen tyyliin vanhojen myyttien
kohtauksia — kaunista Phaidraa, joka rakastuu Hippolytos-nuorukaiseen,
kuningatar Pasiphaeta ja sonnia, ilotyttö Myrrhaa. Mutta huvilan
maanalaiset osat oli muutettu katakombeiksi. Niiden hautalokeroista
löytyi eräitä ylimyssukuihin kuuluvien kristittyjen leposijoja, muun
muassa keisari Vespasianuksen veljen lastenlasten, Flavius Sabinuksen
ja Flavia Titanian haudat. Tämän aateliskalmiston ympäristö on vanhaa
roomalaista viinimaata. Kapealta Seitsemän Kirkon Kadulta, joka liittää
Ardeatean puutarhakadun Ostian tiehen, voi nähdä avoimien porttien
läpi viinirinteitä ja appelsiinitarhoja, nähdä ukkospilvien keräytyvän
eukalyptuspuistojen ylle, kuulla kyntöhärkien mylvintää vehnäpelloilta.

Helleenisen elämäntunteen varjomainen jälki on iäksi jäänyt Domitillan
katakombien seiniin. Niihin on joskus maalattu kukkia ja hedelmäkoreja
ja lemmenjumalia; iloiset tuntemattomat taiteilijat ovat tehneet
parhaansa kaunistaakseen nämä kuoleman asuinsijat verevän, maallisen
elämän kuvilla. Täälläkin pakanuus sovinnollisesti kohtaa kristinuskon.
Pieni Eros tähtää vanhassa freskossa veitikkamaisesti jousipyssyllään
siivekästä Psyykeä, hiukan kankeat, mutta silti sirot kukat kohottavat
nuppujaan vaaleaan ilmaan... Maalausten kulumisesta huolimatta voi
nähdä itämaan tietäjät raskaine ja kallisarvoisine lasteineen etsimässä
pyhää lasta. Eräässä näistä freskoista Kristus istuu apostolien
keskellä nuorena ja kauniina, punajuovaisessa togassa, aivan kuin jokin
Aleksandrian kaunopuhuja olisi tullut murtamaan leipää ja maistamaan
viiniä kristittyjen aterialle. Jos herkistäisi kuulonsa, täällä
tapaisi kaikuja ajoilta, jolloin Rooman ylimyskodeissa luettiin rinta
rinnan Partheniuksen elämänriemuisia runoja ja Paavalin ensimmäistä
korinttilaiskirjettä. Ei tiedä, ovatko nämä kirkkaat värit syksyn
vai kevään. — Niissä kimaltaa menneisyyden ilo koko rikkaudessaan,
aivan kuin hävinnyt huilun sävel vielä kerran kajahtaisi kuuluviin
kirkkolaulun alta.

Noita ensimmäisten vuosisatojen muistoja, kaikuja, varjoja, jotka
ovat jääneet säilymään muuten niin synkkiin holveihin, ei matkamies
voine loukata. Niissä on, tahtoisin sanoa, jotakin syntiinlankeemuksen
takaista, naiivin aurinkoista... Ne ovat syntyneet kristillisyyden
raikkaassa aamuhämyssä. Uuden uskonnon virpi juurtuu vielä hienona
ja viheriänä antiikin ruokamultaan, ja Raamatun, luonnonmyyttien ja
lemmenrunojen muistot punoutuvat köynnöskasvien tavoin toisiinsa.
Kuitenkin kaikessa tässä on jo heräämässä uusi henkinen katsomus.
Kerran, hyvin pitkien aikojen perästä se on kivettyvä uskonkappaleiksi.
Esikristilliselle elämäntunteelle on minun ymmärtääkseni peräti
luonteenomaista, että ainoakaan ristiinnaulitsemisen kuva ei ole
koristamassa marttyyrien hautoja. Rooman kristityt, jotka kerran
alastomina ottivat vastaan kasteen sakramentin ja jotka sitten puettiin
valkoisiin pellavakaapuihin, puoleksi pakanallisten hymnien kaikuessa,
eivät mielikuvissaan nähneet Jumalaansa häpeäpaaluun naulittuna, vaan
Herrana ja Kuninkaana taivaan pilvissä. Seurakunnan kokoushuoneisiin
ristiinnaulitsemisen kuvat ilmestyivät luultavasti vasta kahdeksannella
vuosisadalla, jolloin muuan tuntematon bysanttilainen taiteilija
maalasi Forum Romanumin reunalla olevaan vanhaan Santa Maria Antiquan
kirkkoon freskon Golgatan tapahtumasta.

Katakombeissa vieraili kerran Linköpingin kaniikin rippilapsi Birgitta
Persson, joka myöhemmin kanonisoitiin »Pyhäksi». Pyhä Birgitta tuli
Roomaan tyttärensä ja suuren ruotsalaisen ystävätärpiirin seurassa,
paavi Urbanus V:n aikana. Hän löysi Sebastianin katakombeista sen
muistojen mystiikan, jota hän etsi. Kun hänen kirjansa »Ilmestyksiä»,
_Revelationes_, oli painettu lyypekkiläisessä kirjapainossa
ja 1400-luvun hurskaat Rooman-kävijät etsivät siitä joitakin
paikallisvaikutelmia, heidän silmiinsä osui ehkä se kohta, missä
Birgitta ylistää San Sebastianon hautaa »pyhimmäksi kaikista pyhistä
paikoista, joissa pyhimys lepää». Mutta täälläkin vallitsee itse
asiassa sama salaperäinen antiikintuntu kuin katakombeissa yleensä.
Valkoiset stukkikoristelut ja kukat, linnut, hedelmäköynnökset ovat
säilyttäneet muiston kristillisestä antiikista tai pakanallisesta
esikristillisyydestä, mitä sanaa vain haluamme käyttää. — Ovathan juuri
täällä keisariajan vanhat haudat ja molempien apostolien leposijat
sovinnollisesti rinnakkain! On yhä kuulevinaan, miten kasteveden
pisarat tipahtelevat voidelluista hiuksista kivipaasiin, miten
seurakunnan vanhimman sauva kolahtelee permantoon niin kuin Rooman
ylipappien käyräsauva. Täällä elää lähtemättömänä hymnien, kahisevien
papyruskirjeiden ja iloisen sanoman kaiku.




KAUPUNKI VUORELLA


Rooman ympäristössä, laajan Campagnan liepeillä ja Sabinilais- tai
Albanovuorten rinteillä on joukko näköään unohtuneita kaupunkeja.
Ne peittyvät öljypuumetsiin tai nousevat punertavasta kalliosta
yhteen ahdettuina rykelminä, kuin maaperän kasvannaisina. Joskus
ne muistuttavat itämaisten satujen kivettyneitä kaupunkeja. Herää
mielikuva, että kaikki elämä on niissä pysähtynyt, että kellot
eivät soi, aasit eivät kanna risutaakkoja niiden sokkeloissa, eikä
tummista, aurinkoluukkujen peittämistä ikkunoista katso ainoakaan
elävä olento. Maaperä on kaikkialla tarujen ja muistojen pyhittämää.
Juuri tällä — näiden jyrkkien ja heleäväristen viinivuorten, suuren
tasangon ja etäisten sinipunaisten harjanteiden muodoissa — kohtaa
sen perusmaiseman, mistä latinalainen sivistys kerran kohosi. Ja
voisi sanoa, että nykyinen Rooman-matkailija, joka seuraa junan
ikkunasta noiden ikivanhojen kulttuuriseutujen panoraamaa, on jäänyt
vaille hienointa matkustamisen nautintoa. Ikuiseen Kaupunkiin pitäisi
tulla 1800-luvun tyyliin ajopeleillä, nauttiakseen täysin siemauksin
ihmeellisestä ympäristöstä. Pitäisi yöpyä Sabinumin kuninkaiden vuorten
ja Oskilaisvuoriston kummallisissa, hylätyissä kaupungeissa. Mikään
kiire ei oikeastaan sovellu näiden seutujen ilmapiiriin — nehän ovat
niin monien vuosisatojen varjostamia, ne ovat niin sanoakseni aina
kyyröttäneet kansojen ja kulttuurien suuren valtatien mutkassa, ja
kuunnelleet historian ohimenevää kumua.

Saksalainen tutkija Ferdinand Gregorovius vaelsi Italiassa 1800-luvun
puolivälissä, ja niin kuin hänen oivallisesta matkakirjastaan voi
päätellä, hän omisti Rooman ympäristölle miltei yhtä innokasta huomiota
kuin pääkaupungille itselleen. Hän oli matkavaunujen aikakauden
lapsi, ja hän ajoi notkuvilla kaleeseillaan vuorten yli pohjoisesta
etelään. Hän uhrasi Latiumin muistorikkaille pikkukaupungeille monta
elämysrikasta viikkoa. Gregorovius pysähtyi Corissa, jonka linnanmuurit
ovat kuin jättiläisten rakentamat ja jonka keskellä hiekankeltainen
Herkuleen temppeli vielä suojelee alttarikiviä. Hän löysi myös
salamyhkäisen Ninfan, keskiajan Pompeijin, jossa latinalaisen maan
kukinta on ottanut ylivallan kaikesta muusta elämästä. Ruusut,
muratit ja köynnöskasvit kehräävät paksua lehvämattoa sen raunioihin,
tunkeutuvat talojen ikkunalokeroista sisään. Tekevät koristuksia
portinkaariin, peittävät punaiset kourutiilikatot ja rapautuneet
seinät. Kukat nousevat kuin vihreä tulva vanhojen ritarilinnojen
vyötäisiin tai kiipeävät niiden ruskeita ampumatorneja myöten... Se on
noita Aasiassa yleisiä, mutta Euroopassa harvinaisia muinaiskaupunkeja,
joissa luonto näyttää vallanneen maan takaisin ihmiseltä ja
olemassaolon taistelun voittajiksi ovat jääneet kasvit!

Ja suhteellisen lähellä Roomaa on myös etruskilaisista haudoistaan
tunnettu Corneto, samoin Tarquinia, kirkkoruhtinaiden maalauksellinen
residenssi Subiaco ylhäällä vuoren harjalla, öljypuiden piirittämä
Olevano Romano, jonka poimuttelevien kattojen varjokuva tuo mieleen
vanhojen kuparipiirrosten uneksivat feodaalikaupungit.

Näiltä seuduin voisi epäilemättä löytää kohtia, joiden ikä
ulottuu hämärään taruaikaan asti. Sellainen on vanhojen myyttien
kotiseutu, Castel Fusanon pinjalehto Campagnalla. Tai vaeltaja
voisi hakea alhaalta tasangolta Ovidiuksen ylistämän joen, »lempeän
Almonen», äyräät, jotka ovat paljon iäkkäämpiä kuin kristinusko,
vanhempia kuin Juppiter: täällä on sijainnut Latiumin alkukantaisen
luonnonpalvonnan kehto. Joen läheisessä tiheikössä on Pyhän Urbanuksen
kirkoksi muuttunut pakanallinen pyhäkkö. Siellä on nymfi Egerian
vuotokiviluola, jossa tipahtelevien vesipisaroiden ääni muistuttaa
oraakkelin kuisketta. Seudun karjanpaimenet ovat tuoneet sinne
uhreja vedenhaltijoille jo siihen aikaan, kun Roomaa ei kaupunkina
ollut olemassakaan, ja latinalaisten tarujen luonnonhenget, nymfit
ja satyyrit, ovat tavallaan jättäneet läsnäolonsa tunnelman näihin
maisemiin, jotka rodullinen mielikuvitus on aina kuvitellut eläviksi,
hengen ja henkien täyttämiksi.

On syytä muistaa, että juuri roomalainen tasanko, Campagna, on kaikkina
aikoina vedonnut vapaaseen luovaan fantasiaan kenties enemmän kuin
kaupunki, jonka historian varjon alla se yhä pysyttelee. Sen monet
muinaisjäännökset, sen huviloiden, palatsien ja hautojen rauniot,
sen luolat ja uhrilehdot ovat jumalaistarujen runouden ja taiteen
yhteisomaisuutta. Ei ihmettele, että kun eurooppalainen maisemamaalaus
syntyi uuden ajan keskivaiheilla, se riisui kapalonsa juuri täällä.

Roomasta johtaa itään päin Sabinilaisvuorille kesällä verraten
autio ja pölyinen, talvella vetinen ajotie. Ympäröivästä tasangosta
nousee siellä täällä mustansinisiä sypressejä, pinjalehtoja,
jotka kaukaa näyttävät sateenvarjojen kokoukselta, valkoisia
maahuviloita kyyhkystorneineen, karjakartanoita, suunnattoman suurien
mehiläiskekojen muotoisia olkiaumoja... Polut mutkittelevat lakeuden
yli. Oikealla ja vasemmalla voi nähdä tuuheiden eukalyptuspuiden
reunustamat suorat olleet, joilla ajaa härkävankkureita tai suhahtelee
moottoripyöriä. Sileärunkoisia, valkokylkisiä kuumepuita istutettiin
vuosisadan alussa suojaksi malariaa vastaan, ja nykyään niiden pitkät
silkinhienot lehdet kutovat varjopälviä sinne tänne viheriöivälle
lakeudelle; ne ovat kotiutuneet Rooman ympäristöön.

Jossakin tuon vanhan tien mutkassa minua vastaan löyhähtivät keisarin
aikaisen Aquae Albulan, nykyisen Bagnin kylpylän rikkilähteiden
tuoksut. Ajettiin ohi keskiaikaisten »Rooman paronien» rauniolinnojen,
joiden ampumaparvekkeissa pesivät nuolihaukat. Niiden synkät
mustanpuhuvat tornit lyövät pitkiä varjoja lakeuteen aivan kuin
muistuttaen mieleen seitsemän-kahdeksansadan vuoden takaisia aikoja,
jolloin rosvoilevat feodaaliherrat hallitsivat niistä ympäristöä.
Viimein auto rupesi loivin kaartein nousemaan Sabinilaisvuorten
rinnettä myöten. Kahdensadankolmenkymmenenkahden metrin korkeudessa
kohosivat vanhan ajan Tiburin, nykyisen Tivolin talot synkkinä ja
yhteen ahtautuneina, kuin jokin vuosisatojen lasti, joka on pelastunut
vedenpaisumuksesta tälle Italian Araretille.

Tibur näyttää kaukaa katsoen hämärältä ja kuluneelta korkokuvalta,
jonka jättiläiset ovat hahmottaneet punertavaan kallioseinään. Talot
riippuvat tai kiipeävät säännöttöminä massoina jyrkännettä myöten —
mustuneet, ajan hampaan kalvamat, nokiset, murentuneet, myrskyn ja
paahteen korventamat talot. Niiden seinissä näkee vielä ritariajan
kilpiä, ellei muratti ole kokonaan niitä peittänyt. Valurautaisissa
soihdunpidikkeissä ei ole palanut tuohuksia moneen sataan vuoteen.
Rakennusten ikkunat eivät ole jääneet muistiini, mutta mikäli tiedän,
monissa niissä on samanlaatuiset vihertävät pullonpohjalasit kuin
hollantilaisten pienoismaalarien kodikkaissa sisäkuvissa.

Romanttisempaa, jylhempää ympäristöä tuskin voi kuvitella! Vuorten
rinteillä kasvaa tuhatvuotisia öljypuita, joiden hopeankarvaiset lehvät
peittävät kuin vaaleina huntuina tummanvihreää aluskasvullisuutta.
Liekehtivän heleiden, nahkealehtisten köynnöskasvien matto valuu
raskaina poimuina pengermältä toiselle. Italian vuorethan ovat usein
amfiteatterimaisesti porrastettuja: vaakasuorat terassit laskeutuvat
eräänlaisina riippuvina puutarhoina päälletysten yhä alemmas,
syvyyteen... Alaspäin viettäviä viinitarhoja ja kumpareisia peltoja,
joiden multa on kuparinruskeaa, miltei punaista. Lumivalkoiset ajotiet
kiertelevät vihreyden keskellä kuin serpentiininauhat, ja niitä
reunustaa mukulakivistä ladottu matala aita. Kun seisoin Tiburin
kaupunginmuurin kohdalla, mieleeni muistuivat välittömästi eräät
Salvator Rosan parhaimmat romanttiset maalaukset. Samat synkästi
vyöryvät pilvimassat vuorten harjalla, sama laaja tasanko alhaalla
syvyydessä, samat kukkien peittämät kallioseinämät ja suunnattomien
putousten kimaltelevat vesiryöpyt, jotka paiskautuvat kumeasti pauhaten
vuorten onkaloon...

Ylhäällä tummansinisellä taivaalla leijaili kirkuvia _haliaetus_-kotkia
niin kuin Horatiuksen ja Plinius nuoremman aikoina, jolloin Rooman
ylimykset rakensivat tänne huvilansa. Kuuluisat Tivolin kaskadit,
mahtavat vuoriputoukset, kuljettavat Anio-virran veden alas tasangolle,
missä se yhtyy mutkittelevana purona Tiber-joen pääuomaan. Rotkojen
yllä leijailee alituinen kostea vesiusva. Putousten humu on tämän
vanhan kaupungin oma erikoislaatuinen ääni, jolla se on puhunut
romanttista kieltään kaikille niille matkalaisille, jotka ovat
vuosisatojen kuluessa vierailleet siellä. Niillä kohdin kalliossa,
missä vesi paiskautuu kaikkein laajimmassa kaaressa rotkoon, on joko
luonnon tai ihmiskäsien muovaama luola. Sen ja veden pauhun välillä
on vain kuhmuraisten puiden muodostama repaleinen lehti-esirippu, ja
meno tähän omalaatuiseen näköalapaikkaan on kuin laskeutumista alas
helvettiin.

Vuorten kaiku paisuttaa putousten pauhun kymmenkertaiseksi. Tuossa
humisevassa, jymäjävässä äänessä on jotakin noiduttua — se puhuu
koskemattoman luonnon väkevää kieltä, se vaientaa kaiken puheen, se
tuntuu täyttävän kumealla jylinällä koko alhaalla leviävän tasangon.

Eräs Rooman salaperäisimmistä keisareista, omalaatuinen uneksija ja
vaeltaja Hadrianus rakennutti elämänsä loppuvuosina tänne kuuluisan
palatsialueensa, joka on kaikkiin turistioppaihin nykyään merkitty
kolmella tähdellä. Tämä Villa Adriano, »Hadrianuksen huvila», täyttää
laajat alat Sabinilaisvuorten loivaa alarinnettä. Synkät, ylhäiset,
tummansiniset sypressit kohottavat tuhatvuotisia havupylväitään sen
raunioista. Kesyt riikinkukot astelevat keinotekoisten lammikoiden
rannalla ja ruusut kukkivat nurmettuneissa puistoissa, joissa on niin
runsaasti särkynyttä vanhaa marmoria ja kummallisten rakennusten
muureja...

Vanha keisari tiesi, mitä halusi. Hän uneksi suuresta
temppelilaaksosta, johon olisi koottu kaikki vaikuttava ja kaunis,
mitä hän oli nähnyt monilla matkoillaan. Ja niin hän antoi rakentaa
tälle alueelle egyptiläisiä, kreikkalaisia ja syyrialaisia palatseja,
antoi pystyttää rakennuksia, joiden muurit vieläkin vetoavat
mielikuvitukseen, ja sommitella keinotekoisia kaikuluolia tai oman
makunsa mukaisia pyhäkköjä, joista ei tiedä, mitä idän tai lännen
jumalaa varten ne on perustettu. Täällä sijaitsi Canopus, egyptiläisen
Serapiksentemppelin taitava jäljennös, joka oli muistona keisarin
käynnistä Aleksandriassa. On hyvin luultavaa, että laakson perällä
olevassa pienessä rauniopyhäkössä on palveltu Hadrianuksen lemmikkiä,
kaunista bithynialaista paimenpoikaa Antinousta, jonka hienostuneet ja
surumieliset kasvot katselevat meitä nykyään niin monina marmorikuvina
Italian museoissa.

Hänen kohtalonsa peittyy salaisuuteen. Tiedämme hänestä tuskin muuta,
kuin että hän seurasi vanhaa hallitsijaa tämän Egyptin-matkalla ja joko
hukkui tai hukuttautui Niiliin. Ongelmallinen ja yksinäinen keisari
laajensi luultavasti hänen muistojuhlansa kokonaiseksi uskonnoksi,
jonka pyhiä uhripaikkoja ilmaantui sekä Afrikan pohjoisrannikolle että
Italiaan.

Hadrianuksen aikana Tibur oli muuten jo kunnianarvoisa vanha kaupunki.
Täällä ovat sijainneet Horatiuksen ja Maecenaan huvilat. Muinaisen
torin reunalla, tätä nykyä kaupungin turistiravintolan pihassa, on
hyvin säilynyt korinttilaisten pylväiden ympäröimä pyörötemppeli, jossa
valkopukuiset papittaret ovat vaalineet Vestan pyhää tulta. Keisariajan
Sibyllantemppelistä on jäljellä neljäpylväiden joonialainen esihalli,
jonka permannon ovat kokonaan valloittaneet omikseen villikasvit. Nämä
kaksi kelianharmaata pyhäkköä eivät millään tavalla poikkea esimerkiksi
niistä pikkutemppeleistä, jotka uneksivat Rooman idyllisellä
»Karjatorilla», Piazza Boccadella Veritalla.

Mutta tässä jylhän-kauniissa maisemassa, näiden vuorten taustaa vasten,
ne saavat oman erikoisen ilmeen. On kuin peloittava ja salaperäinen
jumaluus, roomalainen Pan, olisi ottanut ne ikiajoiksi tyyssijakseen.
Jokainen Rooman-matkojen tarinoihin perehtynyt tietää, että Tivolin
temppeleitä on yritetty käyttää tilapäisenä ulkoravintolana ja että
niihin voitaisiin helposti kattaa pöytä. Mutta ravintoloitsija ei
siihen mielihyvin suostu. Tavallisesti tekevät pyörretuulen puuskat
koko puuhan mahdottomaksi, ja tuulettomalla säällä, esimerkiksi
eräänä ikimuistoisena päivänä, jolloin kaksi italialaista taiteilijaa
yritti panna Sibyllan temppelissä pystyyn juomingit, vieraita saapuu
tervehtimään pitkä musta käärme, yhtä klassillisen kaamea kuin kuuluisa
Tiberiuksen käänne Caprin saarella! Italian taikauskon historiasta ei
minun tietääkseni koskaan ole kirjoitettu kirjaa. Ja se ansaitsisi
sen. Useimmissa tapauksissa uskomukset juurtuvat syvälle pakanuuden
ruokamultaan.

Ei ole mikään ihme, että renessanssin nautiskelevat rikkaat
kirkkoruhtinaat rakensivat antiikin esimerkin mukaan palatseja
Latiumin vuorille. Albanovuorten pikkukaupungeissa, viinintuoksuisissa
_castelleissa_, on suuri joukko samanlaisia maahuviloita kuin Medicien
Firenzen ympäristössä. Frascatin rinteillä ovat Aldobrandinin,
Falconierin ja Lancelottin ruhtinassukujen huvilat, Castel Gandolfossa,
paavien nykyisessä kesänviettopaikassa, Barberinien upea kartano,
Genzanissa Cesarini-suvun palatsi, ja kaikkien niiden ihastuttavia
puistoja suihkukaivoineen ja luolineen ranskalainen De Brosse on
esitellyt loistavissa matkakuvauksissaan.

Ja eräs näistä renessanssiajan »villoista», kenties kaunein ja upein
kaikista, on Tivoliin perustettu Villa d'Este. Arkkitehti Ligorio,
paavi Pius IV Medicin rakennusmestari, joka muun muassa suunnitteli
Vatikaanin puutarhaan ajan tyylin mukaisen kasinon, rakensi sen
rikkaalle kardinaali Ippolito d'Estelle. Pitkän sypressikäytävän
päässä katsoessa palatsi kohoaa vuorenrinnettä vasten kuin jalon,
vanhanaikaisen oopperan kulissipuistot terasseineen ja kaariholveineen.
Laajat puistot ovat villikukkien täyttämät. Satojen suihkulähteiden
hilpeä tai alakuloinen loiske vanhaa marmoria vasten herättää kaikuja,
jotka kiertelevät avarissa puutarhoissa ja yhtyvät öljypuiden suhinaan.
Tämä italialainen pienois-Versailles on kuin idyllinen pakopaikka
muuten niin draamallisen väkevässä maisemassa.

Luulisin, että juuri Este-suvun puutarhapalatsia ajatellen ryhdyttiin
ensi kerran yleisessä mielessä puhumaan _tivoleista_, huvitarhoista.
Italian kielen lakiin kuului, että juhlallinen latinalainen Tibur
muovautui uusien sukupolvien huulilla Tivoliksi, kunnes nimestä tuli
käsite, — kunnes Kööpenhaminan Tivoli lopullisesti astui Rooman
kirkkoruhtinaiden Tivolin tilalle!




PYHIMYSTEN VUORET



I.


Italian saappaan varressa on Firenzen ja Rooman välissä säännötön
tahra, jota molemmilta puolin rajoittavat mutkittelevat poimut:
ylhäällä Arno-virta, alhaalla Tiber. Alue on Apenniinien niemimaan
hiljaista sydänseutua. Lukemattomien pyhimystarujen ja laulujen
pyhittämä maakunta, vanha muistoista rikas Umbria.

Kaupunkien täplät ovat tuossa osassa karttaa sekä pienempiä että
harvemmassa kuin esimerkiksi renessanssin kotiseudussa Toscanassa tai
Rooman maakunnassa Latiumissa tai tuliperäisessä Campaniassa. Jokainen
Firenzestä etelään matkustanut on nähnyt junan ikkunoista Umbrian
maisemien muutaman tunnin ajan joko torkkuvan kullankarvaisessa valossa
tai leviävän sadepilvien alla. Harmaat ja punahohtoiset kaupungit
kohoavat vuorilla näköään luoksepääsemättöminä linnoituksina. Niiden
tiilikattojen yli pilkistää jokin feodaaliajan torni tai tomunvärinen,
leveä kirkonpääty ikkunaruusukkeineen.

Maiseman värit ovat pastellinpehmeät: punaruskeaa multaa, mustansinisiä
sypressejä, hopeanharmaata oliivimetsää, etäisyyden himmentämiä
keväänvihreitä viinirinteitä. Vuorten plastillinen viiva kaukana
taivaanrannalla nousee ja vaipuu kuin valtameren käynti. Kukkuloiden
huiput kuultavat sinipunaisina. Itse ilmakehässä on jokin erikoinen
kultahäive, jota turhaan etsii muualta Välimeren maista. Vanhan kiven
kiilto linnanseinissä, murattien syväntummat lehdet, kukkien värit
ovat vähemmän loistavia mutta henkisempiä kuin joillakin vanhoilla
kreikkalaisseuduilla. Sinisen meren hehku, sen suolankylläinen
tuuli ei koskaan ulotu tänne. Pienet joet kiertelevät epäselvinä
valonauhoina uneksivissa etäisyyksissä. _Dolce e simpatico_, suloista
ja miellyttävää, sanovat italialaiset, _herzlich_, sydämellistä,
sanoo saksalainen... Umbrian maisemat ovat yhtä vähän sovinnaisesti
klassillisia kuin sovinnaisesti romanttisia. Niillä on ilme, joka
herättää mielikuvan hiljaisesta pyhäaamusta suuressa maalaistuvassa.

Olen aina kiitollinen sille maanvieremälle, joka särki Italian
sisäosien rautatien eräänä alkukesän viikkona, jolloin minun piti
matkustaa sähköjunalla Roomasta pohjoiseen. Radan luhistumisesta oli
tuloksena, että kunnioitettavan suuri osa matkaa suoritettiin autolla.
Huikeata kapuamista vuorten jyrkänteille, syöksyjä alas laaksoihin,
sukeltamista kylästä toiseen, tavaranvaihtoa ihastuttavilla sydänmaan
asemilla. Matka, jolle olin varannut vain pari päivää, venyi monin
verroin pitemmäksi. Olen myöhemmin tullut monta kertaa todenneeksi,
että juuri Umbria on lumonnut pohjoismaisia vaeltajia — he ovat
löytäneet siellä erikoisen Italian Italiassa, maan ja maiseman, jossa
salaperäisellä tavalla yhtyy Pallastunturin näköpiiriin pohjoinen
avaruus ja etelämaisen luostaritarhan idylli.

Umbrian kaupungit ovat kristillisen keskiajan läpitunkemat. Niiden
ahtailla kaduilla vallitsee munkkikammion hämy. Niiden perusäänenä
on homeisten vaskikellojen heleä ja raskasmielinen _tremolo_ tai
sitten _morra_-pelin äänet yksinäisissä viinituvissa ja härkien kumea
mylviminen pelloilla. Sekoitus vanhojen linnanherrojen ritarielämää
ja tukevaa maalaisaskaretta. Eräänlainen kodikkaan talonpoikaisuuden
sävy on yksin kirkkolaulussakin, joka tulvii hämärien katedraalien
ovista päivänpaisteisille toreille. Pitsimekkoiset kuoripojat laulavat
latinalaisia hymnejä umbrialaismurteellaan. Suitsutuksen tuoksu on
raikkaampaa kuin muualla. Vakavan näköiset pyhiinvaeltajat, jotka
kapuavat vuoripolkuja Pyhän Ritan kirkkoon Cascian myrttirinteillä tai
Narnin kirkkokaupunkiin punaharmaiden kalliojärkäleiden, varjoisten
lehtojen suistuneiden roomalaisten vesijohdon kaarien ja humisevien
putousten ohi, kantavat pyhiä öljypuun oksia tuolla vanhan perinteen
antamalla naiivilla juhlallisuudella, joka on kotonaan vain tässä
maakunnassa, länsimaisen luostarilaitoksen syntymäseudulla.

Kun erakkolaisuuden ajatus ensi kerran etsi ilmausta Egyptin Teeban
erämaiden pohjoispuolella, sen kehdoksi tuli Italian Umbria. 500-luvun
alussa Nursian pienessä kaupungissa eli ja vaikutti kuuluisa
poikaerakko Benedictus, jota voidaan pitää ensimmäisen järjestetyn
munkkikunnan perustajana. Hänen elämäntarinansa on kirjoitettu monen
vanhan kronikan vasikanvuotaan. Tiedämme, että hän melkein lapsena
vetäytyi elämään Subiacon lähellä olevaan ahtaaseen, piikkiruusuja
kasvavaan vuorenkoloon, jota synkensi alituinen pimeys ja tippuvan
veden pisartelu. Hän ja hänen kesy korppinsa elivät kolme vuotta niillä
leivänmuruilla, joita ystävällinen veli Romanus säästi heille. Luolan
ympärille kehittyi vuosien varrella kokonainen erakkojen siirtola, joka
muodosti benediktiinijärjestön varhaisen ja erikoislaatuisen alkumallin.

Heidän hiljaisesta mietiskelystään, heidän elämänvieraasta askeesistaan
ja rukousharjoituksistaan on vuosisatojen kuluessa kasvanut se
valkopukuisten munkkien maailmankuulu veljeskunta, joka yhä tutkii
messukirjoja, multaa öljypuita ja tislaa viheriää likööriään Ranskan
Chartreusen ja Italian kartusiaaniluostarin päivänpaisteessa. Pimeinä
vuosisatoina he ovat olleet enemmän kuin kutkaan toiset sivistyksen
etuvartijoita. Veljeskunnasta on kohonnut lukemattomia piispoja,
kardinaaleja, paaveja, kirjailijoita, pyhimyksiä. Hiljaisissa
munkkikammioissa ei ole jäljennetty vain psalttareita ja rukouskirjoja,
vaan myöskin arvokkaita maallisia teoksia. _Cultura_, »viljelys» — yhtä
hyvin hedelmäpuiden kuin viisauden ja tiedon — on aina kuulunut heidän
erikoistehtäviinsä rajattoman monipuolisessa munkkikuntien historiassa.

Ja Umbrian maisemien keskellä on tavallaan helppo ymmärtää, että
nämä ensimmäiset »enkelien ja eläinten ystävät», _angelorum amici
et animalium_, käyttääkseni vanhojen kronikkojen harrasta sanontaa,
löysivät kutsumuksensa tien Nursian vihreiden myrttipensaiden sisästä.

Jokaisella maailmanaatteella on kotimaisema, jonka luonnon mukaan se
on muovautunut. Firenzen seutujen valoisa ja realistinen kauneus,
kukkuloiden selkeä joustavuus ja näköalojen sopusuhta opettaa
tavallista paremmin käsittämään, kuinka uuden ajan kolmisatavuotinen
kukoistuskausi, renessanssi, saattoi herätä ja kasvaa vain täällä.
Rooman tasanko laajoine pintoineen ja vyöryvine pilvineen selittää
ainakin osaksi »roomalaisuuden» olemusta. Ja Umbria on ennen kaikkea
maakunta, jonka pehmeiden värien ja kullanhohtoisen avaruuden halki
ikuisesti puhaltaa jokin henkisyyden tuuli... Sen maisemissa on
mystillistä rauhaa, jonka on täytynyt voimakkaasti tehota ihmismieliin
noina varhaisina katolisen järjestäytymisen aikoina.

Maan kauneus ja taivaan sielukkuus ovat täällä solmineet platonisen
avioliiton. Jos yritän pohtia, mitä vaistomaisia haluja nämä ilmavat
näköalat voisivat virittää tavallista herkemmissä luonteissa aikana,
jolloin kaikkien elämäntoimien yläpuolella liehuu uskonnon lippu,
tulen pakosta ajatelleeksi ihmismielen luontaista, mutta meidän
ajallemme verrattain vierasta hiljaisuuden tarvetta. Luopua maailmasta
maailman kauneuden keskellä. Asettua elämään hyvin lähellä luontoa
yksinkertaista ja kaupunkien humusta eristäytynyttä elämää. Olla
erakko, munkki, benediktiini. Eikö vuorten sinihämyisissä linjoissa
kuvastu äärettömyyden lähelläolo, jota mikään muu tienoo ei samalla
tavoin tarjoa sitä kaipaavalle? On muistettava, että luostarilaitoksen
syntyminen ei suinkaan ole vain kirkkohistoriallinen, eipä edes pelkkä
maailmanhistoriallinen ilmiö — siihen liittyy aivan uudenlainen
luonnontunteen herääminen, jota Euroopan henkisessä kehityksessä ei
ollut tapahtunut sen jälkeen, kun antiikin maailma vaipui perikatoon.

Nykyään Umbrian kaupungit ovat siinä määrin tuonaikaisten muistojen
valaisemat tai hämärtämät, miten vain haluamme sanoa, että astuminen
niiden muuriportin sisäpuolelle on kuin askel tuhannen vuoden
taakse. Tosin Folignon tapainen asutuskeskus vihreän peltoalueen
keskellä on tänä päivänä muuttunut kukoistavaksi teollisuuspaikaksi,
jonka nykyaikaisuuteen vanha leveä harmaakivinen tuomiokirkon seinä
ikkunaruusuineen ja kauniisti uurrettuine ovikaarineen kokonaan uppoaa.

Mutta lähellä ja kauempana on joukko lumottuja kaupunkeja, jotka
torkkuvat vuortenharjoilla tai jokivarsilla kuin keskiaikaisten
katedraalien kauniit, hiukan homeiset kivikuvat. On maalauksellinen
Spoleto, jossa kardinaali Albomozin punaharmaa linna vielä seisoo
jykevänä kuin mikäkin Borgioiden levottoman ajan varustus tuulia
torjuen ja jonka tuomiokirkossa kummittelevat langobardilaisten
herttuoiden aaveet. Lähellä Abruzzien metsäisiä vuorenkylkiä on joukko
ihastuttavia pikkukaupunkeja — oikeastaan vain luostarikirkkoja
ympärille ryhmittyneine talorykelmineen: Pyhän Bernardinon
renessanssikirkko ja Santa Maria di Colemaggion tomunvärinen romaaninen
pyhäkkö Rosetten vuorikaupungissa. On Narnin aito keskiaikainen
kaupunki kaksine majataloineen kallion jyrkänteellä; vesiputoukset
virtaavat sen ympäristöissä, ja Augustuksen aikana pystytetty,
nykyään ruohoa kasvava vanha kivisilta seisoo matalan joen äyräällä.
Luultavasti eräs kaikkein mielenkiintoisimpia on sakaratorninen,
harmaiden romaanisten palatsien täyttämä Todi hiljaisine toreineen ja
kirkkoineen. Sen alkuperä veisi meidät kauas vanhojen umbrialaisten
historiaan — tuohon vuosituhansien takaiseen hämärään, joka peittää
paksuna tomuna ympäristön pelloista löydettyjä savikuvia.

Vuosisatoja ennen roomalaisten tuloa Umbria oli samoin kuin pohjoisempi
Toscana etruskien kotimaata. Sitkeä, voimakas ja salaperäinen kansa!
Sen kulttuurin jälkiä tapaa siellä täällä Italiassa ja sen lukemattomat
oudosti hymyilevät kuvapatsaat tai värikkäät hautamaalaukset
hämmästyttävät nykyään vaeltajaa monissa Euroopan museoissa. Se ei
ole jättänyt meille mitään tietoa alkuperästään, ei edes avainta
selittämättömiksi jääneisiin kivikirjoituksiinsa.

Kun englantilainen kirjailija D.H. Lawrence aikoinaan asui Italiassa,
etruskilaiset hautalöydöt tehosivat häneen tavallista voimakkaammin.
Hän tutki noita ruusunpunaisia nukkemaisia jumalia ja Monna Lisan
tavoin hymyileviä jumalattaria sekä Roomassa että Firenzessä. Pienet
pronssiveistokset, vaskisoljet, Tarquinian maanalaisen hautakaupungin
freskot, joihin on kuvattu juhlamenoja ja vavahduttavan eloisia
tanssiaiskohtauksia, olivat hänelle kuin ilmestys aikojen takaisesta,
onnellisemmasta kulttuurikaudesta kuin meidän. Mikään kirja ei
kerro, keitä nämä Italian kanta-asukkaat olivat ja tunsivatko he sen
elämänonnen salaisuuden, joka on häipynyt meidän tiedostamme. Kenties
heidän historiansa tuntemattomuus juuri vetoaa mielikuvitukseen niin
valtavalla teholla. Eräs maaliskuun päivä, jonka itse vietin paavi
Juliuksen vanhassa huvilassa Roomassa etruskilais-kokoelmien keskellä,
on lähtemättömästi jäänyt muistoihini. Tunsin olevani kuin Kolumbus,
joka aavistaa tuntemattoman meren takaa tuntematonta rantaa —.

Uuden ajan keväässä Umbrian maakunta joutui, kuten tiedetään,
näyttelemään hyvin huomattavaa osaa renessanssin taiteen historiassa.
On helppo käsittää, että juuri täältä on lähtenyt Peruginon, vieläpä
nuoren Rafaelinkin maalausten hienostunut luonnontunne. 1400- ja
1500-lukujen vaihteessa Umbrian Perugiassa ja myöhemmin Italian
pääkaupungissa työskenteli köyhä mutta toivorikas maalarinkisälli
Pietro Vanucci, jonka nimi muutettiin hänen kotikaupunkinsa nimen
mukaan Peruginoksi.

Kun tutkii hänen taulujaan Firenzen Uffizi-palatsissa tai hänen oman
synnyinseutunsa museossa, huomaa, miten syvälle »kotiseudun kuva»
on syöpynyt hänen silmiinsä. En tahdo tässä käydä arvostelemaan
hänen hiukan maneerimaisia henkilöryhmiään — madonnia, munkkeja ja
pyhimyksiä taivaansinisine ja appelsiininkeltaisine viittoineen,
hiljaisessa tuulessa liehuvia kaapuja, tyttömäisen hauraita ja usein
sukupuolettomia kasvoja, jotka tuntee pienen pienestä kirsikkasuusta
ja ovaalimaisesta soikeudesta. Mutta taustalla kuuluvat aina Umbrian
vuoret hämärämmin tai selvemmin. Niiden soitannollinen kaariviiva
näyttää liikkuvan kuin paimenpillin tahdissa. Puut seisovat virpimäisen
hentoina hopeanharmaassa aamuilmassa. Värit ovat kuivat, vienot ja
hartaat, herkästi loistavaa vedenväriä ja nöyrää umbrialaista ruskeaa.
Öljypuut, kukkulat ja kalpeansininen taivas ovat vajonneet pyhään
ajattomuuteen, tuohon rajattomien näköpiirien sunnuntaihartaaseen
tuntuun, joka joskus tehoaa katsojaan urbinolaisen Rafaelinkin,
Peruginon oppilaan taustamaisemissa.

Firenzen väkevässä renessanssissa kuvastuu ajan historiallisten
vaiheiden ja taiteen yhteys, mutta Umbrian renessanssissa näemme
ajattoman luonnon ja taiteen yhteyden vastaansanomattoman selvästi. Kun
eräänä aamupäivänä kuljeskelin Perugian Palazzo Comunalen saleissa,
tämä kotimaiseman vaikutus näkyi sangen monessa niistä maalauksista,
joihin lankesi auringonvalo suippokaarisista goottilaisikkunoista.
Katselin Dom Alfanin värikästä »Kuninkaiden kumarrusta», joka
oikeastaan on Rafaelin kopio. Katselin Pinturiccion, syntyperäisen
perugialaisen mestarin, isoja ja usein satumaisesti kehiteltyjä
maalauksia, jotka eivät kuitenkaan tehonneet minuun yhtä paljon kuin
ne, mitä olin nähnyt Sienan kirkon kappelissa. Mikä voima saa maaperän
mehut tihkumaan ihmisajatukseen? Minkä hämärän lain mukaan kotimaisema
ruokkii ja juottaa taiteilijan näkemystä mullallaan ja virtojensa
vedellä? Joka osaisi vastata tuohon kysymykseen, olisi samalla
valaissut laajan alueen henkisen luomistyön hämärää, tajunnan takaista
maailmaa.



II.


Kun toukokuun päivänä saavuin Italian Bethlehemiin, Umbrian vuorten
hiljaisuudessa nukkuvaan Assisiin, kaupunkia ja alhaalla leviävää
tasankoa verhosi sadevihma.

Mutta veden tihuutus ei sammuttanut pienillä paperisuojuksilla
verhottuja palavia kynttilöitä, joita toivioretkeläiset kantoivat Pyhän
Claran ja Pyhän Fransiskuksen kirkkoihin. Alhaalla kukkulan rinteellä
kiipesi mustahuntuisia naisia vihkivedellä pirskotetut oliivinoksat
sormissaan. Pieni, keskiaikainen kaupunki oli täynnä pyhiinvaeltajia.
Hotell Giotton ruokasalissa istui klarissilaisnunnien järjestön
maallikkojäseniä, Todin, Folignon ja Narnin pappeja punaviinin
ääressä, parvittain lähiseudun viininviljelijöitä, jotka olivat
käyneet suutelemassa Claran muumion edessä välkkyvää metalliverkkoa
ja sytyttämässä uhritulia Pyhän Fransiskuksen haudalle. Hotellin
tenniskentän yli kaikui latinalainen _miserere_ niin korkeana ja
kirkkain äänin, että yksin vanhojen kellojen kumahtelukin kuulosti
vaikenevan.

Assisin kissat pujahtelivat märkien katusolien poikki. Kaupungin ainoa
kaivo, joka on vanha kuin vanhanajan historia, koska sen alkuperä
häviää johonkin etruskilaisaikojen pimeyteen, solisi alakuloisesti
riippuvien, vettä valuvien pelargonien ja verenpisaroiden keskellä.
Omassa asunnossaan istui tanskalainen kirjailija Johannes Jörgensen
kirjoittamassa teosta Pyhän Fransiskuksen elämästä — joten hänkin
muuttui vain yhdeksi vähäpätöiseksi statistiksi siinä uskonnollisen
palvonnan näytelmässä, joka liitti yhteen nunnat, munkit ja Claran
muumiota tuijottavat pyhäpukuiset pikkutytöt, öylättirasioita
kohottavat messupukuiset papit ja pitsihameiset kuoropojat.

Mutta Assisin vanha, kunnianarvoisa, ahdas ja uninen vuorikaupunki
kyyrötti öljypuumetsien keskellä samanlaisena kuin se oli ollut tuhat
vuotta sitten. Mikä olisikaan muuttunut! Jokin katukahvila ehkä, tuskin
edes pullolasi-ikkunat ja viheriät aurinkoluukut talojen harmaissa
seinissä. Katujen mukulakivet tuntuivat vielä kumisevan goottien,
bysanttilaisten, langobardien, karolingien ratsujen kavionkopseesta.
Risukuormaa kantavat aasit hirnuivat halveksivasti vihatun
naapurikaupungin Perugian muuleille.

1300. luvun alussa tässä kaupungissa eli kauppias Bernardonen poika
Fransiskus — mies, jonka legendojen verhoama nimi on lähtemättömästi
jäänyt leijailemaan näiden kukoistavien seutujen ylle. Niin
lähtemättömästi, että Assisi on jokaiselle matkalaiselle, tulipa hän
sitten etelästä tai pohjolasta, ennen kaikkea Pyhän Fransiskuksen
kotikaupunki! Vanhat kronikat kertovat meille hänen elämänsä: kuinka
hän nuoruudessaan luopui kaikista iloista ja valitsi sydämensä
naiseksi »Rouva Köyhyyden», kuinka hän kulki paljain jaloin, ruskeassa
erakonviitassaan ja nuora vyötäisillään Umbrian maakylissä. Hänen
tunteeseen vetoava muistonsa kukkii monien luostaripuutarhojen
tuoksuvissa, piikittömissä kärsimysruusuissa, se tuikkii kynttilöissä,
jotka ikuisesti luovat joulun tunnelmaa hänen hautaholviinsa San
Francesco-kirkon alla, se säteilee lukemattomien maalausten,
puuristien, pyhimyskuvien ja muistolippaiden lapsellisen herkästä
maaseutulaistaiteesta.

Vuosisadasta toiseen Assisiin on tulvinut pyhiinvaeltajia tuoden
mukanaan joko rikkaita uhrilahjoja _ex voto_ tai vain nöyrän
uskonsa sen miehen merkitykseen, joka kahdeksansataa vuotta sitten
kuoli köyhänä ja alastomana kuumeeseen Portiunculan pikku kappelin
kynnyksellä, sokaistuna, otsaluu välskärin polttoraudan korventamana.

Pyhän Fransiskuksen elämä on ollut samalla kertaa jumalanmiehen ja
runoilijan elämää. Hän ei ollut vain taivaanvaltakunnan, vaan myös
kukkivan kotiseutunsa trubaduuri. Liljat, öljypuut, lampaat ja leivoset
olivat tämän suuren kristillisen panteistin veljiä ja sisaria Herrassa.
Pieni kirjanen Fioretti, »Kukkasia», kertoo minulle varhais-keskiajan
tuoksuvalla legendakielellä niistä merkillisistä asioista, jotka hänen
elämäkertansa kirjoittaja Tuomas Celanolainen heti pyhimyksen kuoltua
merkitsi muistiin. Hän saarnaa linnuille ja pitää jumalanpalveluksia
luomakunnan mykille jäsenille. Hän vetäytyy kauas Alverno-vuoren
uneksivaan hiljaisuuteen. Hän saa käsiinsä ja jalkoihinsa
ristiinnaulitun verimerkit, stigmat, leijailee rukouksen hetkinä
pyhän hurmauksen vallassa ylhäällä maan pinnasta, karkottaa Saatanan
yksinäisestä erakkomajasta ja näyttäytyy taivaan istuimella istuvana
munkkiveljelleen Eliaalle. Mutta hänen suurin ja syvin ihmeensä oli
nöyrä, lapsenomainen rakkaus kaikkiin luotuihin, olivatpa ne sitten
Assisin vuorten öljypuita tai aaseja tai kodittomia köyhiä vaeltajia,
joille hän jakoi viittansa ja leipänsä. Tämä kaikki on suuriarvoisempaa
kuin Gubbion suden käännyttäminen, josta hurskas legenda kertoo.

Kokonainen aikakausi on humissut hänen arkkunsa yli, ja voimme vieläkin
kuulla hänen suuren sydämensä sykinnän siinä runossa, jonka Fransiskus
kirjoitti ja sävelsi ennen kuolemaansa ja joka on kauneinta, mitä
italian kielellä 1200-luvulla kirjoitettiin: Il Canto di Solessa,
»Aurinkolaulussa». Assisin fransiskaanikirkon yläkerroksessa on muuan
harmaasävyinen fresko, joka koruttoman tuoreutensa vuoksi erottuu
kaikista muista. Siihen on kuvattu vaaleisiin kukkiin puhjenneita
puita, avara keväinen rinne ja ruskeakaapuinen Fransiskus, joka
saarnaa lintuparvelle. Tuntematon maalari ei jättänyt sen kulmaan
nimikirjoitustaan — opaskirjat väittävät, että sen tekijä on Giotto di
Bondone, mutta minä en luota opaskirjoihin varsinkaan silloin, kun ne
yrittävät tulkita Assisin kirkon seinämaalauksia! Asian ydin ei ole
nimettömän mestarin henkilöllisyys, vaan hänen siveltimensä jälki —
sen luonnontunne, värien sielukkuus, kuvan henkinen välke... Tuossa
freskossa on vanhan kirkonmuurin pintaan kytketty se runon ilmakehä,
joka ympäröi Umbrian pyhän miehen olemusta ja jonka maakunnallinen,
maisemallinen lähtökohta kuvastuu joka askelella näiden seutujen
vaeltajan silmiin.

Voisi sanoa, että Fransiskuksen muisto käy kuin luonnonraikas
tuulenhenkäys munkkilaitoksen ummehtuneen historian lävitse. Jälleen
tulee todenneeksi, että missä syntyperäiset umbrialaiset ovat tavalla
tai toisella olleet luomassa historiaa, siellä on elpynyt ja versonut
tavallista voimakkaampi luonnontunne.

Näyttää kuin tuon maakunnan asukkaat aina kantaisivat
vaatteenhelmoissaan kotiseutunsa mullan tuoksua, menivätpä he
ottamaan vastaan luostarinperustajan valtakirjaa niin kuin Fransiskus
tai ostivat kivennäisvärejä ja siveltimiä niin kuin maalari Pietro
Perugino. Maiseman näky hohtaa heidän silmistään. Sen oliivimetsät,
vuoret ja virrat kukoistavat heidän unissaan. Heidän uskontonsa on
jumalanpalvelusta viheriöivässä luonnossa ja heidän taiteensa on
sekin uskovan hartauden läpäisemää. Siinä on vanhan joululegendan
tuoksua ja kimallusta niin kuin Gentile da Fabrianon maalauksissa, tai
pääsiäisaamun rauhaa tai kyläkirkon levollista koruttomuutta niin kuin
Ottaviano Nellin ja Giotton oppilaiden taiteessa.

Assisin kaupunkia hallitsee Pyhän Fransiskuksen muistolle perustettu
kirkko. Sen luostarin arkadirivit kuvastuvat kauas tasangolle kuin
jokin vuoriperustan elimellinen kasvutuote. Sen muurimassat näyttävät
takaapäin luostaripihasta katsottuina suurilta, taittuneilta,
tavallista leveämmiltä urkutorvilta. Harmaan päädyn ruusukeikkuna
katsoo alas auringonpaisteiselle, kauniiden holvikäytävien
reunustamalle torille kuin jokin suuri salaperäinen silmä. Rikkaasti
koristeltu romaaninen porttaali, sen kivileikkaukset, koristekuviot ja
oviparit ovat porttina mystiikan lumottuun maailmaan.

Käsityöläiset, jotka pyhimyksen kuoltua 1200-luvulla muurasivat ja
hakkasivat tätä muistotemppeliä Subasio-vuoren himmeästi kimaltavasta
piikivilajista, työskentelivät todennäköisesti saksalaissyntyisen
mestarin johdolla — siitä kirkon pohjoismainen goottilainen sävy!
On olemassa perimätieto, että johtavana sieluna toimi Fransiskuksen
munkkitoveri Fra Elia. Kirkkoa rakennettiin aluksi kaksi vuotta,
se sommiteltiin kaksikerroksiseksi, alempi miltei pimeä temppeli
syntyi vuoren kaltaalle, valoisa yläkirkko sen päälle. Kappeleiden
holvaamiseen ja ylemmän pyhäkön valmistukseen meni useampia vuosia,
ja käsityöläiset heittivät talttansa ja muurauslapionsa vasta
1253. Rakennus — tai oikeammin kaksi päällekkäistä rakennusta —
kohoaa tukevan sopusointuisena ylhäältä kukkulalta, sen mataliksi
kaartuneet tukikaaret, sen pilaristot ja ikkunaruusut ovat puoleksi
goottilaisia, puoleksi romaanisia. Tekisi mieli puhua aivan erikoisesta
umbrialaisesta tyylistä. Ympäröivä maisema on saanut ilmauksen tässä
kivisessä jättiläisteoksessa samalla tavoin kuin Subasio-vuoren
salattujen lähdesuonienvesi antaa kasvuvoiman tuhatvuotisille
öljypuille.

Lukemattomat vaeltajat, sekä uskovat että uskottomat, ovat vuosisatojen
kuluessa sokaistuneina astuneet valoisalta pihalta pimeään alakirkkoon,
jossa katse vasta vähitellen erottaa kiillekiven välkettä ja kaukaisten
uhrikynttilöiden tuiketta. Vaikutelma on unohtumaton. On kuin syvästä
yöstä hitaasti, hyvin hitaasti alkaisi hohtaa tähtisumun valoa...
Tummat, matalat holvit välkähtelevät yönsinisissä ja vihreissä
väreissä. Holviruoteet kaartuvat pään yläpuolelle kuin urkusoitto,
tulet lepattavat, kappelien pimennossa säkenöi hopeisia monstransseja
ja ehtoollismaljoja. Seinien kiviupotteet kimaltavat siellä täällä
ja sammuvat kuin tulikärpästen lamput italialaisessa yössä. Katse
harhailee salaperäisessä tummuudessa, jossa sarkofagien muodot ja
vanhojen maalausten pyhimykset kultaisine sädekehineen kauan aikaa
uiskentelevat epäselvien unikuvien kaltaisina, ennen kuin silmä tottuu
hämyyn —.

Eivät edes yksinkertaiset ja heleät lasimaalaukset jaksa valaista
tätä mystiikan yötä. Rooman kullankiiltoisten ja seremoniallisten
kirkkojen jälkeen Assisin pyhäkkö tehoaa ennen kaikkea harvinaisen
aidolla tunnelmallaan. Sen holvien alla vallitsee omalaatuinen, väkevä
hartaus, uskon henki, joka ei ole sovinnaisesti katolista, vaan
jossa jälleen ilmenee jokin erikoinen umbrialainen tunnesävy. Vaikka
vihkivesimaljassa riippuvat puksipuun oksat ovat kahisevan kuivat,
kirkossa ei tuoksu vain suitsutus, vaan myös tuoreiden lehvien haju:
maaseudun tuntu, ympäröivien metsien ja laidunmaiden läsnäolo. En
luule olevani ainoa, joka on Pyhän Fransiskuksen muistotemppelissä
vaistomaisesti tullut ajatelleeksi Suomen kauneimpia keskiaikaisia
kivikirkkoja.

Vanhassa, hyvin säilyneessä laastissa hehkuvat seinämaalaukset.
Pyhän Katariina Sienalaisen ja Pyhän Nikolauksen kappelit, joille
ulkomaalaiset usein omistavat innokasta huomiota, ovat lopultakin
taiteellisesti vähäarvoisimmat. Kuorin ja sivulaivojen kuvapiiri on
valittu suureksi osaksi nimikkopyhimyksen Fransiskuksen elämästä, mutta
sen ohessa on kuvattu kohtauksia keisarinna Faustinan marttyyriudesta,
Uudesta Testamentista, ranskalaisen ritaripyhimyksen Martinuksen
legendasta. Mieleeni on jäänyt jokin sienalaisen taiteilijan Pietro
Lorenzettin »Ristiltäotto», jonka surevat naiset kulmikkaine kasvoineen
vielä kuvastelevat bysanttilaista kirkkotyyliä samalla kuin henkilöiden
ryhmityksessä ja asennoissa paljastuu erikoisen herkkä, melkein
hienostunut poljennollisen muodon taju.

Raskaista kynttilänjaloista lankeavien varjojen keskellä,
korkokuvamaisesti veistetyssä seinäpinnassa on rivi niin ikään
sienalaisen mestarin Simone Martinin freskoja — tuon romanttisen
taiteilijan, jonka herkkiä ja lyyrillisiä teoksia Boccaccio ihaili;
ne ovat kieltämättä kauneinta 1300-luvun taidetta. Uhrikynttilöiden
uneksivassa tuikkeessa seisoo Pyhä Clara, Fransiskuksen henkinen
sisar ja klarissilaisnunnien järjestön perustajatar, kalvaat hauraat
kuutamoiset kasvot suoraan katsojaan päin, kapeissa hindulaisnaisen
silmissä mietiskelevä katse. Muistan Simone Martinin satumaisen kauniin
freskon Pyhän Martinuksen kappelista: Toursin sotilaspyhimyksen uumille
vyötetään kultakahvainen ritarinmiekka, taulu on täynnä trubaduurirunon
tuoksua, leikarit, luutunsoittajat ja huilunpuhaltajat kulkevat
ihastuttavana ryhmänä tyttömäisen Martinuksen ohi...

Mutta alakirkon poikkilaivassa, pääalttarilta vasemmalla, on myös
kuuluisa suuri seinämaalaus, joka esittää valtaistuimellaan istuvaa
Madonnaa ja enkeleitä ja jonka oikealla laidalla seisoo parroittunut,
lempeän näköinen Pyhä Fransiskus. Sen maalasi keskiaikaisen taiteen
viimeinen täydellinen ja suuri edustaja Cimabue vanhuudenpäivinään,
mutta tavalla, jossa jo heijastuu uuden näkemyksen aamunsarastus.
Bysanttilaisen kullan ja purppuran ohessa kimaltavat hartaat
ruskeat ja vehnänkeltaiset värisävyt, musta, hämärä violetti ja
taivaan sini. Pyhän Magdalenan kappelin maalaukset ovat vieläkin
voimakkaamman uudenaikaisen, realistisen näkemyksen kirkastamia.
Niiden henkilöissä, pukujen hillityssä värihehkussa ja sommittelun
voimakkaassa sopusoinnussa on heräävän renessanssin selvä leima. Eräät
niistä, esimerkiksi Latsaruksen herättämistä kuvaava fresko, ovat
todennäköisesti lähteneet sen miehen käsistä, jota yksimielisesti
pidetään uuden ajan taiteen ensimmäisenä suurena edeltäjänä: vanhan
Giotto di Bodonen, 1300-luvulla eläneen yksinäisen ja mahtavan mestarin.

Nousen korkeita kiertoportaita yläkirkkoon. Sen valoisa avaruus
ei samassa mielessä vetoa mystilliseen tunteeseen kuin alhaalla
olevat pimeät, kynttilöiden valaisemat hohtokiviholvit. Mutta
seinien maalaukset muodostavat täällä laajan ja mielenkiintoisen
kuvakirjan ovesta pääalttarille. Yläkirkon kuorin maalaustyöt saivat
alkunsa 1200-luvulla, ja on luultavaa, vaikk'ei varmaa, että osa
näistä taideteoksista on Giotton nuoruudenajan työtä. Olipa hän tai
olivatpa hänen oppilaansa sivelemässä laastiseiniä kivennäisväreillä,
joka tapauksessa noiden jäntevien eepillisten kuvaryhmien, noiden
keltaisten, punaruskeiden väripintojen alta aavistaa realistisen
elämänkäsityksen murtautuvan esille. Seison kuin renessanssin
kynnyksellä. Keskiajan katolinen, seremoniallinen, kaavojen sitoma
taide on jo takanapäin. Uusi aika herää.



III.


Yrjö Hirn on syvällisen henkevässä teoksessaan »Erakoita ja vaeltajia»
osoittanut, miten läheisesti keskiajan luostarimielialaan liittyy
heräävä luonnontunne. Hän kuvailee Ranskassa, Isèren departementissa
sijaitsevaa La Grande Chartreusea, suurta kartusiaaniluostaria, ja sen
romanttista taustamaisemaa — jylhiä vuoripenkereitä, tummaa metsää
ja solisevia puroja. Voisi lyhyesti sanoa, että näyttämö on tässä
määrännyt näytelmän sävyn. Munkkilaisuuden historia kuvastuu aina
tuollaista pohjamaisemaa vastaan...

Ja Italian Umbria, erakkojen, pyhimysten ja luostariveljien
luvattu maa, tarjosi ainakin 1200-luvulla elimellisen pohjan sille
uskonnolliselle herätysliikkeelle, joka sai alkunsa pienessä Assisin
vuorikaupungissa ja kulki leveän aallonkäynnin voimalla rotujen,
maiden ja kansallisuuksien halki aina Suomen Turkuun ja Naantaliin.
Fransiskaanien järjestö on — tekisi mieli väittää — vienyt muassaan eri
kansallisuuksien piiriin kotimaisemansa henkisen tuoksun. Mihin nämä
harmaaveljet, minoriitit, keskiajalla kulkivatkin kerjuupusseineen,
he eivät levittäneet vain yhteistä katolista uskoaan, vaan myös
Pyhän Fransiskus Assisilaisen erikoista elämänoppia, jossa nöyryys
ja armeliaisuus ja luonnonrakkaus, maa ja taivas olivat niin
salaperäisesti yhtyneet.

Suomessa heidän luostareitaan kohosi 1300-luvulla Viipuriin, Raumalle
ja Kökariin. Heidän tummanruskeat villakaapunsa ja vyötäisille solmittu
ruoskansiima, lyhyet huppupäähineet, sandaalit ja käyräsauvat kuuluvat
aivan lähtemättömästi myöhäiskeskiajan elämänkuvaan pohjoismaissa, jopa
hyvin kauas uudelle ajalle.

Olen edellä koettanut valaista Umbrian vuorten ja oliivimetsien,
laaksojen, torkkuvien feodaalikaupunkien ja romanttisten linnanvallien
orgaanista kulttuurihistoriaa. Polku päättyy pieneen idylliseen Assisin
kaupunkiin, jonka piikivien välkkeiset talot ja tomunharmaat kirkot
hautovat keskiajan muistoja Subasio-vuoren rinteellä. Kun kirjoitan
tätä, voin vieläkin kuulla korvissani Assisin päivä-äänet. Veden
hiljaisen solinan vanhasta Marcella-kaivosta, josta mustapukuiset
naiset ammentavat vettä saviruukkuihin, vihreän vuokra-auton
suhahduksen ahtailla kujilla, muulien ja aasien huudot, viinirattaiden
narinan...

Assisin ainoan varsinaisen torin, Viktor Emanuelin piazzan, laidalla
seisoo vielä roomalaisten muistona keltaisenharmaa Minervan temppeli,
jonka hyvin säilynyt pääty ja uurteiset doorilaispylväät ovat
nykyään pienen ahtaan kirkon portaalina. Tori itsessään on erikoisen
maalauksellinen keskiajan näyte: harmaita vaakunakilpiä talojen
seinissä, mustia soihdunpidikkeitä, jotka on taottu satueläinten,
siipileijonien ja lohikäärmeiden muotoon, tomunvärisiä palatseja, jotka
notkuvat vuosisatojen painosta ja joiden vihreissä pullolasi-ikkunoissa
kimaltaa romantiikan satuvalo. Ahtaat kadut sukeltavat kaikille
tahoille, haarautuvat kuin köynnösruusun varret, valuvat penkereittäin
vuoren kuvetta, kiipeävät synkkien portinkaarien alta autioille ja
kuoppaisille vuoriterasseille. Sade suhisee elegisesti punaisten
tiilikattojen yli ja auringonsäde sytyttää katujen tomun välkkymään.
Talojen valurautaisilta parvekkeilta pursuaa kuin runsaudensarvesta
pelargoneja, tummanpunaisia ruusuja, geraniumeja, elämänlankoja.
Keskipäivän hiljaisuudessa luulisi miltei kuulevansa, miten terälehdet
varisevat kaduille.

Tuo pieni vuorikaupunki eli itse asiassa mukana maailmanhistoriassa jo
silloin, kun Umbrian tasanko Subasio-vuoren laaksossa oli vielä leveä
sininen järvi.

500-luvun keskivaiheilla Totilan joukot polttivat ja hävittivät
Assisia, Sissifredin ja Narseksen voittajansaapas painoi jäljen sen
vanhaan maaperään. Kun 1200-luku sitten alkoi, se kuului Spoleton
herttuakuntaan, ja sen pientä, ahdasta, kodikasta elämäntunnelmaa
synkensivät alituiset taistelut naapurikaupungin Perugian kanssa.
Myöhemmin keski- ja uuden ajan rajoilla Assisi joutui elämään
intensiivisesti monien tyrannien ja kondottieerien läpikulun. Kaupunkia
heiteltiin kuin palloa käsistä toisiin, sen vaakunakilvet vaihtuivat
uskomattoman nopeasti, sen vallinsarvella liehui milloin ruhtinas
Muzio Francescon, milloin gubbiolaisen Ser Cante Gabrielien tai
kardinaali Albomozin tai perugialaisten voittajien Biordon, Ceccolino
Melchiotton ja Broglia di Trinon sotalippu. 1400-luvun lopussa
sen kaappasi haltuunsa Milanon Viscontien julma ja synkkämielinen
renessanssisuku. Seuraavana vuosisatana sitä hallitsivat vuoron perään
Guidantonio Montefeltro, mahtava Braccio da Montone, paavi Martinus V
ja Fortebraccin aatelisherrat. Kaikesta tuosta — aseiden kalinasta ja
toistuvista sodan kauhuista ja voiton ja häviön ikuisesta verisestä
vuoroveden käynnistä — uneksivaan pieneen vuorikaupunkiin on jäänyt
vain heikko kumu.

Tosiaan: Assisissa ei juuri tule muistelleeksi sen suuria
maailmanhistoriallisia vaiheita. Kaupungin merkityksen on lopullisesti
sinetöinyt pieni yksityinen ihmiskohtalo, Fransiskus Assisilaisen elämä.

Rikkaalle liinavaatteiden ja silkin kauppiaalle Bernadonelle
syntyi vuonna 1182 poika, joka ristittiin Giovanniksi, mutta
joka uskonnollisen kääntymyksensä jälkeen valitsi uuden nimen,
Francescon. Hän kasvoi tukevan porvarillisen vaurauden keskellä.
Vasta vuonna 1201 hän jätti lopullisesti jäähyväiset serenadeille,
tansseille ja punaviinille joutuessaan perugialaisten vankileiriin ja
sairastuessaan kuumeeseen. Tuosta ajasta alkaa hänen käänteentekevä
elämänsä hurskauden ja köyhyyden apostolina. Paavillinen lupakirja
viitan poimussa hän kerää ympärilleen veljeskunnan, joka pian tekee
lähetysmatkoja Egyptiin ja Palestiinaan, Umbrian köyhistä maakylistä
puhumattakaan. Alverno-vuoren korkeudessa, Eremo delle carceren
erakkomajassa, San Damianon öljypuulehdossa ja Portiunculan pikku
kappelissa, jonka Fransiskus on korjannut rappiotilasta kerjätyillä
varoilla, hän rukoilee, paastoaa ja erkanee yhä kauemmas ihmisistä
tullakseen sitä lähemmäs mykkää jumalallista luontoa. Kun hän kuolee
alastomana ja opetuslastensa unohtamana Portiunculan kynnykselle, hänen
oppinsa on jo kantanut satoa: fransiskaanien veljeskunnan lähetystyö on
alkanut.

Pyhimyksen eläessä Assisissa ei tietenkään ollut San Francescon suurta
kaunista luostarikirkkoa, ei myöskään miltei kolkon yksinkertaista
Pyhän Klaaran hautakirkkoa, jonka ummehtuneessa kappelissa Italian
ensimmäisen abbedissan musta, kuivunut, balsamoitu ruumis lepää
kynttilöiden lepattavassa tuikkeessa. Mutta pääpyhäkkönä oli silloinkin
San Rufinon katedraali. Sen nelikulmainen torni on jylhästi varjostanut
monta vuosisataa — sen kellot kumisevat nykyäänkin ja valo kimaltaa
mystillisesti päädyn kolmessa erisuuruisessa ruusuikkunassa aivan
samoin kuin yhdeksänsataa vuotta sitten, jolloin kirkon seinät eivät
vielä olleet yhtä rapistuneita kuin nykyään. Vankka ja laaja fasadi
on aito umbrialaiseen rakennustyyliin jaettu kolmeen horisontaaliseen
pintaan, joista alin on muurattu täyteen neliömäisiä kivisyvennyksiä;
siitä johtaa kolme oviparia sisälle kirkkoon. Keskimmäisen portaalin
reunoissa voi erottaa rikasta kivikoristelua, ajan patinoimia
korkokuvia, veistoksia ja leikkauksia, jotka vanhan katedraalityylin
mukaisesti kiertävät kuin jokin kivettynyt köynnöskasvi ovikaaria.

Niinä kertoina, jolloin kävin Pyhän Rufinon temppelissä, siellä
vallitsi haudanhiljaisuus. Hämärät, puoleksi romaaniset, puoleksi
goottilaiset holvit kajahtelivat kumeasti vain omista askelistani.
Dono Donin ja Nicolo da Folignon vanhat hartaat maalaukset, jotka
puhuvat enemmän uskonnolliselle kuin taiteelliselle maulle,
lähettivät taivaallisten värien himmeätä säteilyä sivulaivojen
yöhön. Vihkivesimaljassa ei ollut vettä. Vain kuivat puksipuun
oksat kahisivat. Ja ylhäällä tämän jylhänkauniin kirkon päädyssä
evankelistojen kivikuvat katselivat paheksuvin silmin kyyhkysiä, jotka
hautoivat muniaan kellotornin luukuissa.

Assisi ei olisi legendojen ja pyhimyskultin kotikaupunki, ellei
sen katedraaleissa ja luostareissa olisi suuri joukko enemmän tai
vähemmän ihmeitätekeviä pyhäinjäännöksiä. Santa Maria degli Angelin
prameassa renessanssikirkossa alhaalla tasangolla on pieni vaatimaton
Portiunculan kappeli, jonka kynnys on kulunut suudelmista. Sen
porraslevythän olivat kuolevan Fransiskuksen viimeisenä leposijana. Tai
vaellan hopeanharmaiden öljypuiden ympäröimään San Damianon pyhäkköön,
jonka koruttoman hartaassa refektorion holvissa tuikkii joukko
homeisia kuparilyhtyjä. Savuisen tummassa sivukappelissa on Getsemanen
oliivipuusta veistetty ristiinnaulitun kuva, Innocenzoda Palermon
käsialaa — laiha, kuoleman horrokseen vaipunut Kristus, jonka päälakea
peittää turbaanin tapainen orjantappuraseppele. Kuvan kasvot vaihtavat
salaperäisesti ilmettä aina sen mukaan, miltä suunnalta niitä katsoo.
Piirteet jäykistyvät kuolinkamppailuun tai pehmenevät epäselväksi,
vaikuttavaksi, unen tapaiseksi hymyksi.

Sekä luostarin munkit että vanhat kronikat pitävät innokkaasti kiinni
legendasta, jonka mukaan juuri tässä kappelissa tapahtui Fransiskuksen
lähetystyön ensimmäinen ihme. Bysanttilainen ristinkuva, jota
pyhimyksellä oli tapana rukoilla, avasi kesällä mustat puuhuulensa ja
puhkesi sanoiksi: »_Vade, Francisco, et repara domum meum_ — mene ja
uudista minun taloni!» Tuo käsky on ollut fransiskaanien munkkikunnan
historian peruskivenä. Ja miten monet vaeltajat ovat etsineet Damianon
luostaritarhasta kuuluisia piikittömiä ruusuja, joiden okaat hävisivät
ihmeellisesti eräänä kylmänä tammikuun yönä, jotta pyhä mies voisi
heittäytyä nukkumaan ruusuvuoteelle!

San Damianon toivioretkeläiskirkkoa ympäröi muuten erikoisen henkinen,
tekisi mieli sanoa palestiinalainen tunnepiiri. Se on tarttunut
maantien tomuun, jota tuhannet pyhiinvaeltajat ovat tallanneet. Se
elää humisevien öljypuiden hopeahäiveessä. Se tuntuu portaalin alta
mustuneisiin kappeleihin, joiden leveissä kaariholveissa välkkyvät
keskiaikaisten ornamenttien värit. Pyhän Klaaran refektorion
madonsyömät lukupulpetit, naispyhimyksen yksinkertainen alttaripöytä,
jolla tuikkii neljä kapeaa kynttilää, koraalikirjat, urkuharmoni,
öylättirasiat ja loville menneet, himmeät, tinanväriset ehtoolliskalkit
säteilevät omalaatuista nöyrää hartautta. Se valaisee tummuneita
1300-luvun tuntemattomien maalarien freskoja, joihin hartaat kädet ovat
liikuttavasti kuvanneet kolme kohtausta Fransiskuksen elämästä. Vanha
uneksiva maalaiskappeli. Kenties tunnelmallisin, mitä Umbriasta voi
löytää. Tavalla, jota en ryhdy erittelemään, siellä tuntee maan sydämen
lämpimät ja herkät lyönnit. Elävä kappale keskiaikaa ja ajatonta
umbrialaista pyhimyspalvontaa.

Kaunis ja hurskas aatelisneito Clara Scifi, mahtavan Sasso Rosson
linnanherran tytär, on muuten Fransiskuksen elämäntarinassa pyhimyksen
naispuolinen vastanäyttelijätär. Jälleen kuvailee vanha legenda, kuinka
hän näyttäytyi maaliskuun 19:nnen yönä 1212 Assisin pyhälle miehelle
Portiunculan kappelissa, kuinka hän nuorena morsiamena pakeni kodistaan
Fransiskuksen luo. Pyhimys leikkasi keritsimillä hänen kullankarvaiset
hiuksensa ja vihki hänet nunnaksi. Claran ympärille keräytyi joukko
hurskaita naisia, jotka pian muodostivat täydellisen, sairasten hoitoa
ja käsitöitä harjoittavan nunnajärjestön, _ordo sanctae Clarae_.
Mutta tuon kauniin linnanneidon hahmo peittyi aikojen kuluessa samaan
legendojen hohtoon kuin miehenkin. Kaksi vuotta kuolemansa jälkeen
paavi kanonisoi hänet Pyhäksi Klaaraksi, ja klarissilaisnunnat, jotka
käyttävät fransiskaanien harmaata mekkoa, valkoista vyönuoraa ja
valkoista, mustan päähunnun peittämää otsasidettä, ovat seitsemänsataa
vuotta palvoneet järjestönsä perustajattaren kultahelyjen peittämää
muumiota. Assisin kaupoissa hänen ja Fransiskuksen kuvat maksavat
yhteensä viisikymmentä centesimiä, — molemmat uskomattoman kurjia
värijäljennöksiä Simone Martinin ja Cimabuen kirkkomaalauksista!

Mieleni tekee väittää, että neito Clara Scifin hahmo vasta antaa
Pyhän Fransiskuksen elämäkerralle väärentämättömän inhimillisen
lämmön. Kenties pyhä mies ei sitä itse koskaan tullut tietämään, mutta
hänen henkinen rakkautensa Sasso Rosson linnanneitoon oli tulvillaan
trubaduurirunon tuoksua. Me poimimme tämän pikku tarinan vanhasta
pyhimyskronikasta kuin jonkin noista kalpeanpunaisista syklaameista,
joita kasvaa Subasiovuoren ohuessa ja ylhäisessä ilmassa. Legenda jäisi
kovin harmaaksi, ellei siitä hehkuisi tämä sydämen punatäplä.

Miltei täsmälleen seitsemänsataa vuotta sen jälkeen, kun Italian
ensimmäinen erakko Benedictus vetäytyi asumaan Norcian vuorenkoloon,
Pyhä Fransiskus rakensi itselleen erakkoluolan Monte Subasiolle, tuolle
loivalle ja jylhälle vuorelle, jonne nykyään johtaa kapea ajotie.

Auto sukeltaa öljypuiden reunustamaa polkua. Ikivanhoja puita.
Vanhimmat niistä ovat viettäneet tuhatvuotisjuhlaa. Ne ovat samoja
nivelikkäitä, pahkaisia ja hopealehtisiä oliiveja, joita näkee
kuvattuina San Francescon yläkirkon freskoissa. Vuoren rinteet
käyvät yhä jyrkemmiksi, auto kiipeää äänekkäästi kehräten viileään
vuoristoilmaan. Seitsemänsadan metrin korkeudessa alkavat ensimmäiset
tammimetsät. Mustanvihreitä ja jylhän tuuheita rautatammia, joiden
piikkilaitaiset lehdet läpättävät tuulessa kuin rautapeltilevyt.
Punatammia, joiden kuparinkarvaisiin latvoihin näyttää takertuneen
aamuruskon punaa. Arvokkaita, syvänvehreitä ja suhisevia kivitammia,
joiden piinkovaa runkoa peittää vaivaismuratin kiertelevä köynnös...

Vuoren laki, jyrkänteet, huimaava syvyys, jalkojen alle painuvat
usvapilvet ja alhaalla kimalteleva Chigiojoki muodostavat keskiaikaisen
erakkokertomuksen mahtavan ja romanttisen taustan. Kahdeksansadan
metrin korkeudessa on pyhän Fransiskuksen erakkola, harmaa ja
rappeutunut, liuskakivikattoinen _Eremo delle carcere_, kuin metsäiseen
vuorenlakeen takertunut kotkanpesä. Kivetty pieni piha, valurautainen
vinttikaivo, pimeä sisäänkäytävä ja matala kellotorni. Kylmä ja kirkas
vuori-ilma tuntuu korvien rumpukalvoissa. Sisältä refektoriosta kuuluu
urkuharmonin soittoa.

Minulle näytetään alastomaan kallionkylkeen koverrettu syvennys,
muuten hämmästyttävän lyhyt mittasuhteiltaan, jossa Fransiskus
nukkui erakkuutensa öinä. Näen punaisen kiven, jonka Saatana on
polkaissut vuoren rinteeseen noustessaan alhaalta laaksosta kiusaamaan
pyhimystä. Näen uskomattoman tuuhean ja paksurunkoisen kivitammen,
niin sanotun _albero degli uccellin_, »lintujen puun», jonka latvan
alla luostariveljet ylistivät pyhimyksen ihmetyötä, kun hän pakotti
vuoripuron muuttamaan uomaansa hiukan kauemmaksi, jotta veden solina ei
olisi häirinnyt erakkojen rukoushetkiä.

Niin, tässä on katkelma samaa jylhää ja tunnekylläistä
erakkoromantiikan maisemaa, joka ympäröi Ranskan Le Grande Chartreusen
luostaria. Näiden tammimetsien läpi puhaltaa ihmeuskon tuuli, pieni
vaskikello julistaa ihmettä. Autius, yksinäisyys, rauha, harhanäyt
ja mystiikka kiertyvät toisiinsa kuin murattien varret erakkomajan
ympärillä.

_Vuori_ on se maisemallinen erikoisuus, joka kuuluu yhtä
lähtemättömästi sekä italialaisiin pyhimyslegendoihin että Umbrian
näköaloihin. Jokainen kertomus samoin kuin jokainen yksinäinen polkukin
johtaa aina vuorelle. Korkeat, kaikesta maailman hyörinästä eristyneet
ja lähelle taivasta kohonneet kukkulat ovat olleet luostarilaitoksen
taustamaisemana. Luonto itse on niissä rakentanut Jaakobin tikapuita
maasta taivaaseen päin, ihmishälinästä hiljaisuuteen, levottomista
laaksoista lähemmäksi lepoa ja uneksivaa yksinäisyyttä. Luenpa sitten
Pyhän Benedictuksen tai Pyhän Fransiskuksen elämäkertaa, aina kohoavat
vanhan kronikan lehdiltä nämä pyhimysten vuorten rinteet.

Ja Umbrian maakunnan ohuessa, valoja ja värejä sielullistavassa
ilmapiirissä ne saavat tuon aivan erikoisen henkisen kuullon, tuon
ratkaisevan valoautereen, joka on kuin säteilyksi muuttunutta
kirkkolaulua.




RENESSANSSIKIRJEITÄ



I.


Vuonna 1497, viimeisenä karnevaalipäivänä, Firenzen dominikaaniveljien
pikisoihdut lensivät Palazzo Vecchion edustalle kerättyyn rovioon.
Tuli poltti tuona iltana satumaiset määrät »maalattua turhuutta»;
Botticellin piirustuksia ja Leonardon kankaita, aatelistaloista
ryöstettyjä kalleuksia, itämaisia koruverhoja, pergamenttikirjoja,
etruskilaisia ja kreikkalaisia pronssiveistoksia. »Kristuksen
tasavallan» lapsisotajoukko oli lähtenyt ristiretkelle renessanssia
vastaan! Vaikuttaa jumalalliselta ivalta, että samalle paikalle
pystytettiin vuotta myöhemmin sen miehen polttorovio, jonka synkät
profetiat ja uskonintoinen julistus kummittelivat tämän hävitystyön
taustalla: Girolamo Savonarolan. Firenzen suuruudenajan ilme on
selittämättömällä tavalla säilynyt täällä. Aurinko hehkuu torin
kiveyksestä uhkaavan ankarana; priorien entisen palatsin tiilitorni
näyttää syöksähtävän suoraan taivaan sineen. Villankarstaajien loggia,
joka nykyisin on Euroopan suurenmoisin ulkoilmagalleria, torin
kuvanveistokset tummuneine marmorijäsenineen, palatsin kattolistan
vaakunakilvet ovat kappale nykyaikaan säilynyttä renessanssia.

Munkkien hävitystyötä voi pitää suhteellisen vähäpätöisenä reaktiona.
Tuli kulutti tuona iltana vain pienen murto-osan niitä taidearvoja,
jotka olivat versoneet Firenzen porvariskulttuurin hoivissa. Miten tämä
Arnon rannoille ryhmittynyt kaupunki tuli renessanssin keskukseksi ja
miten se säilyi neljä vuosisataa sulatusmaljana, jossa tuhannelta eri
taholta tulleet taiteen virrat yhtyivät, on monivivahteinen ongelma.
Firenzen ilmakehästä puuttuu tyystin se haaveellinen sadunomaisuus,
joka värittää esimerkiksi Venetsian elämänilmaa. Kaikkeen henkiseen
viljelykseen painaa täällä leimansa juureva todellisuudentaju,
eräänlainen porvarillinen selväjärkisyys ja väkevä elämänkunnioitus.

Se tosiasia, että maallinen ja kirkollinen taide joutui Medicien
tapaisten suurten organisaattorien valvonnan alle, selittää paljon.
Lombardiasta, Umbriasta, Toscanan kaikista taidekeskuksista virtaa
heidän hallituskautenaan alati uutta nuorta voimaa — kulta- ja
hopeaseppiä, marmorinhakkaajia apulaisineen, silkinkutojia, hurskaita
maalarimunkkeja, jotka ovat kehittäneet luostarikammioissaan taidon
kytkeä kirkkaita värejä valkoiseen siannahkaan, venetsialaisia
mestareita, jotka osaavat pienistä värillisistä lasiruuduista
sommitella kirkonikkunoita. Taiteen ja käsityön onnellinen kombinaatio
on täällä vedonnut hedelmällisiin kilpailuvaistoihin. Kohisevan
tuhatvivahteisen luomistoiminnan suurina ahjoina ja kokoajina ovat
Lorenzo Medicin huvilat, joissa humanistinen antiikintulkinta ja virkeä
riimitaide pesiytyy vanhojen käsikirjoitusten, maakarttojen ja maasta
kaivettujen kreikkalaisten maljakoiden seuraan. Sellainen on Palazzo
Medici, jonka ankaran harmaiden kivimuurien sisään keräytyy enin
osa silloista firenzeläistä rikkautta. Nuo taiteiden ruhtinaalliset
suosijat ovat antaneet tälle kaupungille hämmästyttävän yhtenäisen
ilmeen. Medicien vaakunapillerien koristamat kirkonportaalit, Medicien
lukemattomat asuntolinnat, heidän kirjastonsa, pankkinsa, varustorninsa
ja kukoistavat huvilansa kuuluvat Firenzen kuvaan erottamattoman
orgaanisesti.

Firenzen Uffizi-gallerian »primitiivisessä salissa» on kaksi suurta
kultapohjalle maalattua Madonnan kuvaa.

Toinen, Cimabuen tekemä, syntyi joskus 1200-luvun lopulla; toinen,
jonka on maalannut Giotto di Bondone, viittaa aivan uuteen realistiseen
käsitykseen. Näitä kahta taulua erottaa toisistaan sama raja, jonka
me vedämme keski- ja uudenajan väliin. Cimabuen Pyhä Neitsyt on vielä
täysin bysanttilainen, ruumiiton... Hän istuu enkelien kannattamalla
marmori-istuimella; siniviheriä vaate valuu koristeellisin laskoksin
rinnalta polville. Vihervät, sädekehän ympäröimät kasvot ja kaavamainen
käsi pitkine peukaloineen kuuluvat keskiajan dekoratiiviseen
kirkkomaalaukseen. Cimabuen tiliin luetaan tosin monia töitä, joissa
hämärä todellisuudentaju jo kaukaa valaisee hänen bysanttilaisuuttaan.
Muistan erikoisesti Assisin tuomiokirkon alttariseinään maalatun
freskon, jossa Madonna istuu kultaisella tuolillaan pyhimysten
ympäröimänä ja jossa joku sivuhenkilö — ennen kaikkea Pyhä Fransiskus
koruttomine karkeine munkinpiirteineen — todistaa hämmästyttävää
psykologista silmää. Mutta Cimabuen loistelias koristeellisuus kalpenee
Giotton elämäntunteen rinnalla. Viimeksimainitun Madonna on riisunut
yltään bysanttilaisen puvun. Hän istuu kunniakatoksen alla ruumiikkaana
ja lempeänä kuin jokin yksinkertainen maalaisnainen, joka on vielä
puolittain huikaistunut oman kunniakehänsä kirkkaudesta. Giotton
alttaritaulun koko käsittely ilmaisee uudistumista. Neitsyen viitta
ei enää pysyttele taulun pinnassa, vaan aaltoilee laajoin poimuin
rinnoilta polville. Sovinnaiset pieniksi sommitellut enkeliryhmät
eivät _esittäydy_ katsojalle suoraan _en face_, kuten keskiajan
alttaritauluissa, vaan polvistuvat sirosti valtaistuimen juureen ja
suuntaavat kaiken huomionsa Maariaan.

Miten taide siirtyi bysanttilaisesta kaavamaisuudesta
varhaisrenessanssin vielä epävarmaan aamuvaloon, ei ole täysin
selvitetty. Se tuntematon mestari, joka on maalannut Assisin
yläkirkkoon joukon Pyhän Fransiskuksen elämää kuvaavia freskoja,
on luultavasti ollut roomalainen. Hänen karkea, tyly taiteensa
kuvastelee kaikessa arkaaisuudessaan uuden luonnonkäsityksen tuloa.
Noissa rapautuneissa seinämaalauksissa olen pannut ennen kaikkea
merkille ilmeikkyyden, millä tämä tuntematon taiteilija on kuvannut
munkkien uskonkiihkon. Kädet, kasvot, tuijottavat silmäterät, lauluun
avautuvat suut, asentojen jännitys ovat jotakin uutta... Mutta vaste
Giotton suurissa sommitelmissa varhaisrenessanssi herää elämään vielä
nuoruuttaan kankeana ja hapuilevana.

Pohjois-Italiassa on kaksi kirkkoa, joista tämä Danten ihailema
mestari on tehnyt todellisia taidegallerioita: Padovan Arena-kappeli
ja Firenzen Santa Croce. Kun astuu viimeksimainitun temppelin
pramean marmoriportaalin alta hämärään päälaivaan, silmä väsyy
siihen tyylien sekaannukseen, jota vuosisadat ovat kasanneet tämän
vanhan fransiskaanikirkon suojiin. Sen holvit ovat uupumaisillaan
barokkikoruihin. Sen seinäsyvennyksissä tapaa suhteellisen uuden
hautamerkkitaiteen ikäviä luomuksia. Kalkitut seinät, joiden kätköstä
on vasta äskettäin alettu paljastaa vanhoja freskoja, pysyvät harmaina
ja koleina, vaikka niihin osuu ikkunoiden värillinen valovihma.
Mutta kirkon parissa kappelissa varhaisrenessanssin maalaus hehkuu
mahtavimmillaan. Giotto maalasi freskonsa kahden pankkiirin Bardin ja
Peruzzin tilauksesta, — hän loi siveltimellään seinien kalkkipintaan
kokonaisen eepoksen, jossa Italian taide miltei huomaamatta avaa
silmänsä todellisuudelle. Bardi-kappelin maalaukset kertovat
Pyhän Fransiskuksen legendan, Peruzzin tilaamat freskot esittävät
Johannes Kastajan ja Johannes Evankelistan elämänhistorioita.
Näissä järkälemäisen leveissä sommitelmissa on imponoivaa rauhaa ja
dantemaista vakavuutta; Giotton luonteeseen ei kuulu dramaattisuus.
Sinisen toscanalaisen taivaan hillitty valo päärmää hiekankeltaisia,
vihertäviä, ruusunpunaisia vaippoja, joissa on raskaan sarkavaatteen
tuntu. Etualan mahtavat ihmishahmot eivät enää liimaudu bysanttilaiseen
kultapohjaan; he kulkevat, polvistuvat, seisahtuvat katsojasta
välittämättä, juron äänettöminä ja huolestuneina, aina arvokkaan
tyyninä, ilman eleiden paatosta. Minua on Santa Crocen kirkossa
erikoisesti kiinnostanut tapa, millä tämä naiivi ja nerokas mestari
viljelee taiteellista »sääntöä». Hän sulkee ihmissommitelmat
äärimmäisen yksinkertaiseen arkkitehtoniseen taustaan: leveä ja tiivis
taivas kaartuu heidän ylitseen kuin kupukatto, jokin yksinkertainen
kellervä loggia ja pyhäinjäännösarkku piirtyy taustalta itämaisen
temppelin tyyliteltynä symbolina. Giotton taide on tässä suhteessa yhtä
kaukana orjallisesta luonnon jäljentämisestä kuin bysanttilaisista
kaavoista. Pukujen kultapäärmeet ja helmikirjonnat ovat kadonneet.
Pyhien miesten sädekehät palavat — mutta lämpöisen ruosteenpunaisina
kuten auringonnousun valo toscanalaisten talonpoikien ohimoilla.

Giotton oppilaiden lukemattomissa maalauksissa, joita Firenzen
1300-luvun kirkoissa tapaa, mestarin taiteellisesta vankkuudesta
ei juuri tapaa jälkeäkään. Taddeo Gaddin Madonnat voivat lumota
koristeellisuudellaan, mutta niiden viivojen musikaalisuus ja pintojen
latteus viittaa takaisin bysanttiin. Santa Maria Novella kirkossa (joka
sittemmin tuli kaamean kuuluisaksi inkvisition tuomioistuimena) on niin
sanottu »espanjalainen kappeli». Sen seinille maalatut profeetat ja
allegoriset neidot, jotka luultavasti ovat Orcagna-veljesten käsialaa,
herättävät monenlaisia mietteitä. Toisaalta tuntuu kuin sommittelu
olisi vaipunut avuttomaan hataruuteen Giotton synteettisen maalauksen
jälkeen; toisaalta voi ihailla yksityiskohtia, jotka todistavat, että
virkeän huomiokyvyn virrat yhä uurtavat väylää, vaikkakin maan alla ja
salassa.

Samaan aikaan, kun Firenzen taide herää omien terveiden voimiensa
tajuun, Pohjois-Italian muissa taidekeskuksissa suunnat viittaavat
toisaalle. On kulttuurihistoriallisesti erinomaisen merkittävää,
että juuri Firenze nousee alusta alkaen uuden elämäntunteen johtoon.
Sitä vastoin sellainen keskus kuin Siena voi vain hienostaa vanhoja
traditioita, mutta ei varsinaisesti luoda uutta... Italian kaupungit
ovat olleet 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa valtioita valtiossa. Ne
olivat eristettyjä toiminnannäyttämöitä. Kullakin voi katsoa olleen
omat erikoiset kulttuuripiirteensä, oma paikalliskulttuurinsa. Siitä
johtuu Pohjois-Afrikassa Italian urbaanisten taidekeskusten tavaton
erilaisuus. Nuo Umbrian ja Toscanan lukemattomat keskiaikaiset
pikkukaupungit, jotka ovat ryhmittyneet säännöttöminä ruskeina
rakennusrykelminä vuorten pengermille, oliivitarhojen ja sypressien
pariin, eivät tunnelaadultaan lainkaan muistuta toisiaan.

Sienassa, Madonnan palveluksen pääpaikassa, olen tarkastellut
1300-luvun alun maalausta. Sen ylihienostunut, eräällä tapaa
säröilevä primitivismi viehättää koristeellisuudellaan, mutta
kulttuurihistoriallisena välikohtauksena se sitä vastoin merkitsee
vanhan perinteen jatkumista, bysanttilaisuuden liikakypsyyttä.
Cimabuen sienalainen vastine, Duccio di Buoninsegna pysyy 1300-luvun
taiteilijoiden esikuvana. Samaan aikaan, kun renessanssi tekee tuloaan
Firenzeen, nuoret lyyrilliset maalarit tutkivat ihastuneina Duccion
_Maestàs_-taulua, joka kerran kannettiin virsien ja kellojensoiton
kaikuessa tuomiokirkkoon. Suloinen Pyhä Neitsyt istuu koristeellisella
kirjoistuimellaan uneksivien enkelien ja mietteisiin vaipuneiden
pyhimysten ympäröimänä. Sädekehien kultavaloviivat kimaltavat vienosti
kuin iltarusko. Pyhien neitseiden ristityistä käsistä ja kalvaista
kasvoista huokuu ohentunut elämäntunne, hento spiritualistinen
lyyrillisyys, joka sittemmin käy läpi sienalaisen taiteen sen
omalaatuisena pohjavirityksenä. Juuri tähän aikaan kaupunkiin
tulvi Alppien toiselta puolen ranskalaisia norsunluureliefejä ja
miniatyyrimaalauksia; goottilaiset taidearvot löydettiin uudelleen;
provencelainen trubaduurirunous ja vanhan kirkkotaiteen laulavat
vertikaaliviivat määräsivät suunnan, mihin nuorten taiteilijoiden
mielikuvitus kulki.

Sienan on täytynyt tuohon aikaan muistuttaa tavallista enemmän
noita värikkäitä satukaupunkeja, joita tapaa tuomiokirkon kirjaston
Heleissä miniatyyrimaalauksissa. Ritaripukujen ja silkkilippujen
kimallusta kapeilla keskiaikaisilla kujilla... Turnajaistunnelmia
Palazzo Pubblicon torilla, jonka loivasti keskustaan viettävä
ruosteenruskea kiveys eksyttää ja hämmentää valheperspektiivillään.
Vanhan rautakellon raskas kumahtelu raatihuoneen tiilikivitornista
soi nykyaikaisen kuuntelijan korvaan kuin vuosisatojen takaa. Tässä
kääpiöiden, lyhdynsytyttäjien ja kirkkomaalarien kaupungissa elämä
on joutunut kytketyksi vanhoihin koristeellisiin kehyksiin, ikään
kuin kaupunki yhä tuijottaisi omiin muistoihinsa. Sienalla on tämä
ilme nykyisin, ja sillä on ollut sama erikoisleima renessanssin
nuoruudenpäivinä. Taiteessa enempää kuin politiikassa se ei laajene
eikä kehity, vaan kuihtuu firenzeläisen porvariskulttuurin varjossa.
Taiteellinen mielikuvitus imee siellä paloainettaan bysanttilaisuudesta
ja gotiikasta, huipistaa vanhat traditiot lumoavaan, mutta vaaralliseen
hienostukseen ja sammuu vihdoin kuin kynttilänliekki. Ducciota
seuraa Simone Martini. Hän maalaa sekä Sienan Palazzo Publicoon että
Assisin fransiskaanikirkkoon kuutamonkalpeita, hauraita neitojaan,
joiden päät taipuvat pyhimyskehän painosta. Hän sommittelee heleälle
kultapohjalle kuuluisan »Nyrpistävän Madonnansa»; valkoista liljaa
kantavan enkelin, Pyhän Neitsyen, joka painautuu valtaistuinta vasten
kalpeana ja säikkyen. Hän maalaa kotikaupunkinsa raatihuoneen saliin
saturitari Guido Riccio Fogglianin kirjovaippaisen sotaratsun selässä.
Tämä italialainen »Kullervon sotaanlähtö» on itse asiassa keskittävä
loistonäyte 1300-luvun sienalaisesta romantiikasta.

Firenzen Uffizi-galleriassa minut pysähdytti Gentile da Fabrianon
suuri maalaus, joka kuvaa kolmen pyhän kuninkaan tuloa Betlehemiin.
Kullan, helmien ja kalliiden kivien runsaus on miltei syyrialainen!
Mutta Madonnan ja Jeesus-lapsen olemusta verhoaa suloinen lempeys,
taustan toscanalainen maisema kukkuloineen ja kaupunkeineen on kuin
vanhasta sadusta. Tyypillinen sienalainen oli _kerran_-tunnelma...!
Nämä Toscanan uusgoottilaiset taiteilijat ovat olleet samalla kertaa
naiiveja ja hienostuneita Maarian trubaduureja; he ovat pyhittäneet
siveltimensä ja väripalettinsa taivaalle eikä maalle. Hetkellinen
realistinen harrastus, jota huomaa jonkun Ambrogio Lorenzettin pahoin
kuluneissa freskoissa, ei jaksa nostaa Sienan taidetta raukeasta
unitilasta, kun renessanssi alkaa.

       *       *       *       *       *

_Anno Domini_ 1434 Firenzen Porta Romanan kaariholvista ajoivat
ruhtinaalliset vaunut, joiden ovea koristi Albertien suvun vanha
vaakuna. Tulija oli Leone Battista Alberti, humanisti ja yleisoppinut.
Hän saapui kotikaupunkiinsa pitkän maanpaon jälkeen, Firenzestä
karkotetun sukunsa sangen itsetietoisena jälkeläisenä. Sattumaa tai
ei, tästä hienostuneesta kaunosielusta kehittyi Arnon laaksossa
kasvaneen uuden elämäntunteen todistaja ja selittäjä. Hän löysi
Firenzen toreilta ja palatseista aivan uuden ihmistyypin, jossa
vitaalinen elämäntarmo yhtyi avosilmäiseen henkiseen uteliaisuuteen.
Kun hän eräässä kirjoituksessaan yritti luonnehtia tätä firenzeläistä
renessanssilaatua, hänen täytyi käyttää mainesanaa _il divino_,
jumalallinen. Uusi aikakausi kuohui ja kohisi hänen työkammionsa ovea
vasten — aika, jossa kaikki luomisen voimat näyttivät keskittyvän
ja jossa karkea naturalistinen katsantotapa yhtyi mitä suurimpaan
henkiseen hienostukseen, voima sulouteen, sielukkuus aineellisuuteen,
lapsellinen elämänviihtymys haaveilevaan idealismiin.

1400-luvun Firenze ei ollut ainoastaan mahtavan kaupallisen
ekspansion keskus, vaan Italian johtavin taidekaupunki. Ne näyt,
jotka avautuivat sen muurien sisäpuolella Leone Albertille, vakaavat
nykyaikaisen katsojan miltei samalla tenholla. Kaupungin vanhat
_rustika_-palatsit, joiden järkälemäiset harmaan seinän kivet hehkuvat
auringossa, kirkkojen marmoripäädyt ja viheriöivät luostarinpihat on
vain kuviteltava vähemmän ahdettuun urbaaniseen ympäristöön. Ahtaiden
katujen varsilla kohosi aateliston ja rikkaiden kauppiassukujen
mahtavia asuntolinnoja vaakunoineen, rautaisine soihdunpidikkeineen,
»espanjalaisine» ikkunaristikkoineen. Pietro Brunelleschi, tuomiokirkon
kupolin ja Löytölasten Talon nerokas arkkitehti, työskenteli
tuohon aikaan parhaillaan uusien rohkeiden rakennussuunnitelmien
parissa. Tämä äreä pieni mies, joka on enemmän kuin kukaan toinen
jättänyt oman tyylileimansa Firenzen kuvaan, rakentaa basilikoja ja
magnaatti-porvarien asuntolinnoja. Palazzo Pittin kahdentoista metrin
korkuiset kerrokset kohoavat vielä puolivalmiina mahtavien telineiden
varassa. Seitsemän jättiläismäistä ikkuna-aukkoa tuijottaa tyhjälle
torille; fasadi kasvaa hitaasti, mutta varmasti... Samaan aikaan
on ryhdytty uusimaan eräitä kaupungin keskiaikaisia rakennuksia.
Oliivikunnaan huipulle kohonnut San Miniaton marmorikirkko, jonka
koristeellista parrukattoa ja alabasteri-ikkunoita Dante on
ylistänyt, on saanut ennen niin autioihin seinäpintoihinsa Spinello
Aretinon kirkasvärisiä freskoja. Kuvanveistäjä ja kultaseppä Lorenzo
Ghiberti sommittelee Firenzen kastekappeliin kullatun pronssiovensa,
»Paratiisin portin», joka jää ikuisiin aikoihin erääksi toscanalaisen
korkokuvataiteen voimannäytteeksi. Vanhan kaupungin kaikki romaaniset
rakennusluomukset kohoavat ajan tummentamina näiden 1300-luvun
goottilaisten seinämuurien, tornien ja julkisivujen rinnalla. Elämä
kuohuu kirjavana tuomiokirkon torilla. Narrien, aatelispoikien,
munkkien ja käsityöläisten joukot tungeksivat Loggia dei Lanzin
kullankeltaisissa pylväskäytävissä ja täyttävät hälinällä Herrojen
Torin, jonka kiviin heittyy tumma varjo priorien palatsin tornista.
Kellot helisevät Giotton marmorisessa _Campanilessa_, joka hehkuu
hoikkana valopilarina tuomiokirkon vihertävän koruseinämän vierellä.
Or San Michele-kirkon lasitetuissa, kultatähtien täyttämissä
seinälokeroissa seisovat ammattikuntien suojeluspyhimykset vakaina
ja levollisina vaskisessa unessaan, ikään kuin ne siunaisivat ohi
vaeltavia käsityöläisiä.

Tähän aikaan, tarkemmin sanoen 1430-luvulla, Albizzien ylimyksellinen
porvarissuku väistyy Firenzen historian etualalta ja johtoon nousevat
Medicit. Viisas, varova, salamielinen Cosimo Vanha istuu punaiseen
samettitakkiinsa kietoutuneena palatsinsa työkammiossa ja kutoo kuin
hämähäkki äärettömän kauppavaihdon seittiä Espanjaan, Englantiin,
Intiaan. Hänen pankkinsa ja taidekoulunsa, hänen platolainen
akatemiansa, hänen perustamansa kirjastot ja vihdoin San Marcon
luostari, johon hän vetäytyy yksinäisinä hetkinään, ovat aivan
erikoisen kulttuurivaiheen merkkejä. Mutta vasta Lorenzo il Magnifico
organisoi Villa Careggin taiteilijahovissa ne luovat voimat, joista
tuon aikainen Firenze on ollut niin uskomattoman rikas. Hän edustaa
hämmästyttävän puhdastyylisesti ajan oppinutta johtajantyyppiä:
hienostunut humanisti ja häikäilemätön renessanssiruhtinas samassa
persoonassa, runoilija ja diletantti, henkevä taiteenymmärtäjä ja
notkea kauppiassielu. Medici-näyttelystä, joka avattiin viime keväänä
tämän johtavan firenzeläisen suvun mahtavassa asuntolinnassa, muistan
erityisesti Lorenzon kuolinnaamion. Hänen säännöttömissä kasvoissaan
on miltei väkivaltaisen vastakkaisia piirteitä, keskittävän voiman
ja hajaannuksen merkkejä. Hän on kypsän renessanssin tyyppi _par
excéllence_. Mitä erityisesti Firenzen ruhtinassukuihin tulee,
kaupungin aineellinen ja henkinen johto pysyy kautta renessanssin
mahdollisimman terveissä käsissä. Arnon laakson kulttuurikeskus
on siinä suhteessa ollut onnellisempi kuin jokin Milano, jossa
sairaalloisen julmat Viscontit määräsivät mielivaltaisesti alamaistensa
elämää. Tämä selittää osaksi, joskaan ei täysin, miksi juuri Firenze
nousi 1300-luvun mentyä renessanssin johtoon.

       *       *       *       *       *

Palazzo Medicin yksityiskappelin seinille, kultaisen reliikkilippaan
kahden puolen ja matalan oven yläpuolelle, 20-vuotias maalari Benozzo
Gozzoli on 1400-luvulla laatinut unohtumattomat »tapeetit». Kappelin
alttaria kohti vaeltaa itämaan tietäjien kulkue. Mutta ratsujen
valjaat ja kuninkaiden viitat ovat peräisin Medicien Firenzestä,
kumpuileva maisema sypresseineen ja poppeleineen on katkelma Toscanan
luontoa. Loputon korea juhlasaatto kiemurtelee alas vuorenrinteitä.
Punapukuiset paashit, haukankantajat ja asepojat, kultakruunuiset
renessanssiprinssit ja panssaripukuiset ritarit muodostavat hilpeän
maallisen kuvituksen jouluyön legendalle. Tämä siveltimellä kirjoitettu
renessanssinovelli on suurenmoisimpia ylistyksiä, mitä taide on
tuhlannut Medicien suvulle. Lievästi ihannoituna, mutta silti
tunnettavina valkoisten ratsujen satuloissa istuvat kaikki vanhan
kauppiasperheen jäsenet, vanha Cosimo di Medici samettimyssyineen,
hänen pojanpoikansa Lorenzo nuorena ja ritarillisena, kullalla
kirjotussa viitassaan. Kaikessa avomielisessä mieltymyksessään loistoon
ja muhkeuteen tämä heleä kuvakirja on aito: se on kappale renessanssia,
sen mielikuvapiiriä vallanunta, nähtynä 1400-luvun tyypillisen
renessanssi maalarin silmillä.



II.


Muinaisen Via Largan, nykyisen ahtaan, mutta vilkasliikkeisen
Via Cavourin kulmassa Firenzessä katua hallitsee vielä Medicien
järkälemäinen vanha palatsi. Raskaat _rustika_-muurit nousevat
jäntevinä ja laskettuina keskiaikaisesta maapohjasta. Kun arkkitehti
Michelozzi aikoinaan esitteli rakennuspiirustuksiaan Cosimo Medicille,
vanha pankkiiri hyväksyi halukkaasti tämän järeän asuntolinnan
suunnitelman. 1400-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä siitä tuli
Firenzen tieteellisen ja taiteellisen toiminnan keskus. Italian
hallitus ei äsken Medici-näyttelyä suunnitellessaan olisi voinut
valita luontevampaa museota! Juuri tänne — alkuperäiseen tyyssijaan —
tuotettiin maan eri puolilta ja ulkomaisista kokoelmista sadoittain
veistoksia, tauluja, pergamenttikirjoja, reliikkilippaita ja
ylellisyysesineitä, joita palatsin muinaiset asukkaat olivat keränneet.
Viikosta toiseen _Mostra medicea_ houkutteli uteliasta yleisöä. Vanhan
antiikkisen pihan valoisista loggioista, joita suvun pillerivaakunat
koristivat, voi vaeltaa loistoisiin renessanssisaleihin. Quatrocenton
Firenzen nuorekas kulttuurinousu valtasi katsojan reaalisen
todellisuuden täydellä voimalla. Tuli vielä kerran todenneeksi, miten
korkeisiin saavutuksiin toscanalainen taide saattoi Medicien tapaisten
organisaattorien hoivissa kohota.

En ole missään muualla saanut niin vakuuttavaa käsitystä aikakauden
vaikutuksesta taiteeseen kuin Firenzessä. Jokaisella teoksella on
täällä syntymähetkensä ilme.

Verocchion ja Donatellon töihin puristuu valtava määrä sitä raikasta
elämäntarmoa, joka on ollut tuonaikaisen sivistyksen pontimena.
Aikakauden _virtus_, sen poikamainen innostus ja miehinen kunto
on jättänyt jälkensä sekä kirkkojen freskoihin että kuvapatsaiden
vaskijäseniin. On kuvaavaa, että Firenzen taiteilijat ottivat
uuden nousukauden symboliksi nuoren Davidin, joka polkee voitetun
filistealaisen päätä tai pitää sormissaan jännitettyä linkoa.
Donatellon alaston pronssipoika, joka alkuaan luotiin Palazzo Riccardin
pihakaivoa varten, siirrettiin Medici-näyttelyn aikaan museohuoneesta
suvun vanhaan linnaan, ja täällä saatoin ihailla sen voitokasta
nuorta realismia. Tummien vaskikasvojen rohkea ja pilkallinen ilme
tulee kuin heräävän renessanssin sielusta. Samalla kertaa kulmikas ja
pehmeä vartalo näyttää viivoissaan tulkitsevan 1400-luvun uhittelevaa,
elämänjanoista _giventóta_. Kun Michelangelo vuonna 1504 hakkaa
marmoriin oman Davidinsa, henkinen asenne on Firenzessä jo täysin
toinen. Medicit on karkotettu tilapäiseen maanpakoon, kokonainen
vuosisata on kehittänyt taidetta heräävästä nuoresta realismista
miehuuden kypsyyteen.

Donatellon pronssityöt näyttävät sitä vastoin syntyneen kuin
ihanassa puolivalveessa. Suuri kulttuurinousu ei ole takana,
vaan vasta edessäpäin. Keski- ja uuden ajan kynnys on juuri
sivuutettu, — silmät aukeavat elämälle kuin pitkän unen jälkeen.
Tämä vaikutelma ympäröi haarniskaseppäin suojeluspyhimystä Pyhää
Yrjänää, jonka mestari sijoitti vanhan viljamakasiinin, nykyisen Or
San Michele-kirkon seinäholviin. Itse asiassa tuosta hajasäärisestä
itsevarmasta nuorukaisesta puuttuu kaikki »pyhyys»... Hän on heräävän
todellisuudentajun ensimmäisiä avosilmäisiä vartijoita. Aivan
uudenlainen kunnioitus elävää, fyysillistä ihmistä kohtaan on täyttänyt
taiteilijan tajunnan tulvivalla luomisriemulla.

Firenzeläisten valajien ja veistäjien töistä voi lukea kuin avatusta
kirjasta uuden elämäntunteen kehitystarinaa. On tunnettua, että
renessanssi ei »ala» yhdellä kertaa ja yhdessä kulttuurikeskuksessa:
uusi aikakausi ei vaivu taivaasta minään imaginaarina lahjana!
Pisan kirkossa ja kastekappelissa olen nähnyt 1300-luvulla kuolleen
Giovanni Pisanon marmoritöitä, joiden tulinen dramaattisuus ja
liekehtivä, tunteellinen muotokieli herättää pakosta ajatuksen,
että tämä varhainen kokeilija on edeltäkäsin tyhjentänyt tulevien
kuvanveistäjien kehitysmahdollisuuksia. Firenzen marmorikoulun
suuret nimet, Rossellinon veljekset, Benedetto da Maiano, Mino da
Fiesole, Settignano, ovat sitä vastoin quatrocenton elämänasenteen
tyypillisiä heijastavia tulkkeja. Koko se raikas nuoruudentunne,
joka sädehtii hajallaan aikakauden lukemattomissa taiteellisissa
ilmauksissa, on keskittynyt heidän hymyilevien Madonniensa ja
nauravien marmoripoikiensa ilmeihin. Kun värillisistä lasitetuista
polttosavikuvistaan tunnetuksi tullut Luca della Robbia v. 1437
veistää Firenzen tuomiokirkon lehterin, hän antaa samalla nuoren
renessanssin hengestä monumentaalisen näytteen. Hänen soittavat ja
laulavat poikansa ovat puolittain enkeleitä, puolittain pakanallisia
_putteja_. Uusi muodonihanne, uusi todellisuuden havainto, jota elpyvä
antiikinharrastus on lietsonut, kuvastuu näiden marmoriin hakattujen
olentojen jokaisessa eleessä.

Sant' Apollonian pienessä luostarissa, lähellä vanhan Firenzen
kaupunginmuuria, quatrocenton realismiin tutustuu kenties syvemmältä
kuin muualla. Refektorion seinää peittää Andrea del Castagnon »Pyhä
Ehtoollinen». Tänne on myös eräästä Legnaian huvilasta siirretty saman
taiteilijan kuvasarja Toscanan poliittisista ja henkisistä johtajista.
Aikakirjat ovat säilyttäneet Castagnosta tuiman ja juron kuvan;
tiedetään, että hän elätti itseään köyhänä lammaspaimenena, nousi
vähitellen kiistanalaiseen kuuluisuuteen, hankki itselleen oikeuksia
terävän kielensä ja nyrkkien avulla ja »keksittiin» varsinaisesti
vasta myöhempinä vuosisatoina. Nykyään hän tehoaa kuin joku 1400-luvun
Michelangelo. Hän edustaa keskellä elämänraikasta quatrocentoa uutta,
puritaanista pidättyväisyyttä, — synkän persoonallista tyylinihannetta,
jolla on — lähempää eritellessä — syvällinen yhteys ajassa viriävään
yksilöllisyyden palvontaan. Realistinen ja näköään karkea kuvaamistapa,
padottu inhimillinen tunne ohjaa hänen sivellintään. _Cenacolossa_,
»Ehtoollisessa», muutamat opetuslapset ovat kuin inkarnoitunutta
välinpitämättömyyttä. Eräät odottavat väsyneinä ja kuunnellen,
tukahduttaen levottomuutta, joka välkkyy heidän kuumeisissa silmissään.
Kristuksen kasvojen raskasmielinen resignaatio ja Juudaksen ilkeä
pettäjänhymy muodostavat miltei vihlaisevan vastakohdan. Maalatessaan
näitä illallispöytään keräytyneitä Galileanmeren kalastajia, joiden
karkeita piirteitä mikään legendan valohämy ei pehmennä, Castagno
näyttää tietoisesti painineen subjektiivisia tunteita vastaan.
On syntynyt omalaatuinen sekoitus pakahduttavaa sääliä ja kylmää
»katsomista», kuten jossakin Alfred de Vignyn ylhäisenkatkerassa
runossa.

Mutta Legnaian aatelishuvilan maalauksissa sama mestari on kompensoinut
sisäisen särkyneisyyden. Tämä firenzeläisen taiteen yksinäinen Diogenes
etsii lyhty kädessä ihmistä, joka olisi rautaisen ehyt ja täydellinen,
ja niin hän maalaa renessanssin yli-ihmisen, quatrocenton ihanteen.
Boccaccio seisoo lujana ja ylväänä raskaanpunaisessa manttelissaan,
joka on kuin hehkuvaa lyijyä. Kondottieri Pippo Spano on jähmettynyt
hajasääriseen asentoon, säilä käsissään. Cumaelainen Sibylla tuijottaa
uhmaten tulevaisuuteen, — arezzolainen Petrarca kohottaa sormiaan
juhlallisena kuin runouden ylipappi. Herää mielikuva, että nämä
valloittajat, näkijättäret, runoilijat todella ovat sen aikakauden
salaisimpia voimanhaaveita, joka rakentaa jykevät palatsinsa Firenzen
katujen kulmiin, kruunaa tuomiokirkon titaanisella kahdeksankulmaisella
kupolilla ja yltää viimeisessä kouristuksellisessa nousussaan
Michelangelon suuruuteen.

Renessanssin hukuttavan rikkaassa kuvakokoelmassa Castagno ei suinkaan
ole ainoa yksinäinen _messer_, joka on purkanut taiteeseen omia,
synkkiä ja väkeviä näkyjään. Jokainen Firenzen-kävijä on luultavasti
vieraillut Santa Maria del Carminen puolipimeässä Brancacci-kappelissa
ja löytänyt sen seiniltä kokonaisen jylhien muotojen ja väkevästi
hehkuvien värien kosmoksen. Tänne teki renessanssimaalauksen uudistaja
Masaccio raamatulliset kuvasarjansa _al fresko_, — vasta rapattuun,
vielä kosteaan seinään. Valohämärän mysteeri nousee niissä ensi kerran
quatrocenton taiteen näköpiiriin. Leimuavat valopinnat taistelevat
varjoja vastaan, apostolien dramaattisia hahmoja ympäröi epävarma,
häälyvä, säkenöivä hämärä, ikään kuin heräävä päivä yrittäisi hälventää
yötä.

       *       *       *       *       *

Sanat, jotka Axel Romdahl on sovittanut Firenzeen, pitävät paikkansa
koko quatrocenton Italian suhteen: renessanssi ei kohtaa meitä
vain yksityisissä loistavissa ilmauksissa, vaan leveän yhtenäisen
aallonkäynnin voimalla. Ruhtinaiden ja paavien hovit ovat juuri
tuohon aikaan muodostuneet henkisen toiminnan keskuksiksi. Riminissä
on julmuudestaan kuuluisa Sigismondo Malatesta samalla kulttuurin
kaikkien hienouksien tuntija ja suojelija. Entinen kondottieri
Federigo Montefeltre, jonka karakteristiset lappalaisenkasvot Piero
della Francesca on ikuistanut tunnetussa pienessä muotokuvassa, kerää
Urbinon linnaan henkevän taiteilijahovin. Rooman paavit Nikolaus V:stä
Aleksanteri Borgiaan asti ovat yhtä tunnettuja mesenaatteina kuin
Pietarin istuimen häpäisijöinä! Se osuus, mikä Vatikaanilla on ollut
uudenaikaisen kulttuurin eloonherättäjänä, ei rajoitu vähiin. Mutta
sallittakoon minun tässä keskittyä seuraamaan vain keskeistä linjaa,
firenzeläistä taidetta. Jätän syrjään umbrialaisen Francescan ja hänen
kalpeat, ylimykselliset, »japanilaiset» naishahmonsa. En puhu mitään
niistä rajuista ja leimuavista tuomionkuvista, jotka Luca Signorelli
maalasi Orvieton kirkkoon, tai Mantegnan, Pinturichion, Melozzo da
Forlin töistä...

Firenzen dominikaanikirkossa, Santa Maria Novellassa, jossa
kultapohjainen vanha Madonnan taulu yhä kysyy tutkijoilta, onko tekijää
etsittävä Firenzestä vai Sienasta, on joukko ajan tummentamia freskoja.
Ghirlandaio maalasi ne noin miespolvea Andrea del Castagnon jälkeen
—- ja helposti huomaa, miten kehitys on herkistänyt taiteellisen
realismin vaatimusta. Kun Tornabuonien suku tilasi Ghirlandaiolta nämä
maalaukset, hän sitoutui ylvään itsevarmasti loihtimaan »henkilöitä,
linnoja, kaupunkeja, vuoria, tasankoja, vesiä, pukuja, eläimiä,
lintuja, petoja, mitä tahansa ja minkälaisia tahansa». Niinpä hänen
freskonsa muodostavatkin kuin renessanssikomeuden arsenaalin! Mutta
niissä on myös aivan uuden hienostuksen leima, — samalla kertaa
hento ja mehevä elämäntuntu. Tornabuonien suvun tyttäret kulkevat
kullanruskeissa rikkaissa juhlapuvuissaan Madonnan kedon ääreen;
hilkkapäiset palvelijattaret ovat kerääntyneet marmoriportaille, —
erootit kantavat hedelmällisyyden seppelettä hämärissä kaarihalleissa.
Jos kokonaisuus voi vaikuttaa ahdetulta, yksityiskohdissa on suloista
sopusuhtaa, mitä renessanssin alkujakson taiteilijoilla ei juuri tapaa.

Näiden maalausten tiheä kulttuuri-ilma on peräisin Villa Careggista,
Lorenzo il Magnificon henkevästä hovista. Hänen vaikutuksensa alaiseksi
joutui myös lahjakas ja haaveellinen kultasepänsälli Alessandro
Filipepi, joka sommitteli ensimmäisiä haparoivia ryhmäkuviaan iloisen
_fra_ Filippo Lippin johdolla. Taidehistoria tuntee hänet Botticellin
nimisenä. Varmaa on, että hänen lukuisat maalauksensa eivät ainoastaan
kuvasta ajan kauneuden kulttia, vaan paljastavat samalla renessanssin
ytimissä syntyneen vaarallisen halkeaman. Voiman ja riutumisen,
elämänjanon ja hiipivien häviöntunnelmien kummallinen sekoitus...!
Kaikkein varhaisimmissa töissä Botticellin aistit ovat avoinna
lämpimän inhimillisen todellisuuden kuville. Hänen toistuva aiheensa
— Madonna ja Jeesus-lapsi — on vielä virkeän realismin leimaama.
Mallina on säännöllisesti nuoren taiteilijan morsian Giovanna Albizzi,
eikä, kuten myöhemmissä suurissa sommitelmissa, murhatun Giuliano di
Medicin rakastajatar, vaaleatukkainen _la bella_ Simonetta. Mutta
Botticellin kehitys vie asteittain tuohon riutuvaan tunnehurmaan, joka
kohotti hänen nimensä viime vuosisadan loppupuolella miltei kaikkien
renessanssimaalarien yläpuolelle. Hänen taiteessaan on ensi kerran
puhjennut saman tunteen suoni, joka sykkii Lorenzo Medicin tunnetussa
vanhassa _canzonessa_:

    Kuinka nuoruuspäivät päilyy!
    Vaan ne pettää — niin on laita.
    Tänään elon ruusut taita.
    Huomenna jo onni häilyy.

Olisi tosiaankin mielenkiintoista seurata ensimmäisen vaarallisen
melankolian, ensimmäisen kalvavan mietiskelyn tunkeutumista
quatrocenton taiteeseen. »Venuksen syntymän» ja »Floran» kuuluisa
maalaaja antautuu yhä passiivisemmin häviön ajatuksille ja luo
maalauksia, joissa realistinen havaintokyky ikään kuin säteilee
keskipisteestä periferiaan. Madonna on aineeton ja ofeliamainen, mutta
valtaistuimen ympärillä seisovissa enkeleissä on kuuma maallinen tunne
löytänyt muodon. Tummilla kasvoilla, joista ei tiedä, ovatko ne lasten
vai nuorukaisten, hehkuu aistillinen onnenjano. Värit ovat himmeitä,
viinin, kuparin ja hunajan hohtoisia. Ääriviivat kulkevat korostetun
ankarina, — profiilit on pelkistetty äärimmäiseen yksinkertaisuuteen
asti.

Näistä synkän kaipauksen kuluttamista yliaistillisista olennoista
Englannin prerafaeliitit löysivät esikuvan ja ihanteen. Tuskin kukaan
on ruokkinut heidän mielikuvitustaan runsaammin kuin juuri Botticelli!
Suuret sirosti sommitellut pyörömaalaukset, jokin _Madonna Magnificat_,
jonka kuumeisille ohimoille enkelit laskevat välähtelevää kylmää
kidekruunua, tai »Madonna ja granaattiomena» ovat kieltämättä saman
surunvoittoisen tunteen polttamia kuin Rossettin hehkuvat värilegendat.
Savonarolan vaikutuksen kasvaessa Botticelli vaipui, kuten tunnettua,
yhä syvemmälle uskonnollisiin näkyihin. Hän elää taiteessaan
renessanssin koko tunneasteikon ja päätyy synkkämielisyyteen samoin
kuin hänen aikalaisensa, tyypillinen renessanssioppinut Pico della
Mirandola.

Filipepin opettaja, rakkausseikkailuistaan kuuluisa Filippo
Lippi voi viehättää heleällä elämänilollaan; mutta hänen valoisa
taiteensa on vailla ongelmia. Silmä lepää säteilevissä, lempeissä
väripinnoissa. Maarian viitta on kuin taivaansinestä kudottu, kultainen
sädekehä välkkyy kuin 1300-luvun naiivien ja herkkien mestarien
pyhimyskuvissa... Miten runsaana quatrocenton taide muuten onkaan
keräytynyt juuri Firenzen kokoelmiin! Niissä voi tutkia Pollajuolon
veljesten erinomaista anatomista tuntemusta tai Paolo Uccellon
tieteellisen harkittuja, mutta jossakin määrin kuolleita ja kuivia
sotatauluja. Niissä löytää jonkin Filippo Lippin pojan monista herkistä
alttarimaalauksista, jonka kömpelön värijäljennöksen muistaa nähneensä
lapsena, vanhan joululehden liitteenä.

Mutta jäljentäjät ja miniatyyrintekijät ovat miltei säännöllisesti
pystyttäneet maalaustelineensä Andrea del Sarton taulujen luo. Niiden
vaiheilla nousevat lornjetit kaikkein uteliaimmin, — ihastuksesta
hymisevät turistit eivät tiedä, kummalle he tuhlaisivat enemmän
superlatiiveja, Peruginolle vaiko hänelle. Sarto on maalannut
San Salvin luostariin oman »Ehtoollisensa», jonka sovinnainen
suurpiirteisyys vaikuttaa Castagnon rinnalla rakastettavalta
musiikkioopperalta; on kuin Leoncavalloa vertaisi Brahmsiin! Hän on
täyttänyt dello Scalzon avaran salin yksivärisillä, Johannes Kastajan
elämää kuvaavilla piirroksilla. Annunziata-kirkon ilmavassa esihallissa
on hänen heleitä freskojaan, joiden aiheet ovat Madonnan lapsuudesta.
Hänen maineensa tukena on sopusointuinen plastiikka ja linjojen
piirroksellinen kauneus. Mutta ankarasti ottaen hän kuuluu niihin
taiteilijoihin, jotka tajutaan ja omistetaan kaikkein vaivattomimmin.
Mikään sisäinen intohimo ei ole koskaan kärventänyt hänen suloisia
värejään, — ruusunpunaista, taivaansinistä, saframinkeltaista...
Hän osaa loihtia nuorten pyhimysten kasvoille valohämyn, joka
tehoaisi mystillisyydellään, ellei se olisi niin tarkoituksellista.
Hänen suuret alttarimaalauksensa ovat itse asiassa jättiläismäisiä
kiiltopostikortteja, eräänlaista »taidetta kaikille», yleiskauniita
kuten iltarusko ja lemmenkukkaseppele. Häneltä puuttuu Rafaelin
tapaisen kultakauden mestarin salainen suuruus ja taiteellinen
omavaloisuus.

       *       *       *       *       *

Uffizi-galleriassa on muuan Leonardo da Vincin keskeneräinen työ, —
taulunpohjalle tehty väritön alkuhahmotelma. Neitsyt istuu syvässä
ruskeassa hämyvalossa lapsi polvellaan. Valo säteilee polvistuvien
tietäjien kasvoihin ja valaisee heidän viittojensa poimut... Mutta
sivellin on pysähtynyt kesken työtä. On syntynyt kuin salaperäinen
heijastuskuva renessanssista itsestään, täydellisyyteen ehtineenä ja
äkkiä herpoavana, ikään kuin luova voima säikkyisi mahdollisuuksiaan.
Taulu on nykyisin eräs niitä harvoja ja kallisarvoisia torsoja, jotka
antavat vain välähdykseltä silmätä luomisen työpajoihin ja aavistaa
intuition salaista kulkua... Soittamaton soitin, ajatus, jota ei
ole johdeltu loppuun! Leonardon ongelma on samalla sen kuolevan
jättiläiskulttuurin ongelma, jonka ylipappina hän liikkui vanhan
Firenzen kaduilla, Milanon palatseissa, Ranskan hovissa. Kaikki
tietämisen ja taitamisen henget tottelevat häntä, hänen ajatuksensa
liikkuu inhimillisen tiedon äärimmäisiä taivaanrantoja kohti, mahtavana
ja väsähtäen lennossaan, uljaana ja kukistuvana kuin Ikaros. Kun
hän 1500-luvun alkuvuosina kuolee Loiressa, jonne hän on seurannut
huvittelevaa ja henkevää Frans I:stä, hänen mukanaan häviää ydin
Firenzen renessanssista.




KISSOJEN PUUTARHA


En enää tarkoin muista, milloin löysin sen ensi kerran. Luultavasti
jonakin kuumana maaliskuun päivänä tuohon aikaan, jolloin Eurooppa
varustautui sotaan. Kuumuus, ukkosenedellinen hiljaisuus ja katujen
kulmiin liimatut sotilaalliset ilmoitusplakaatit ovat joka tapauksessa
jääneet mieleeni... Minä asuin Roomassa lähellä pääasemaa ja keisari
Diocletianuksen kylpylän raunioita. Huoneen ikkuna antoi takapihalle,
aina aamuisin herätyskellona toimi naapurin kesy kottarainen, joka
vihelsi ensimmäiset tahdit eräästä Verdin aariasta. Italiassa
ovat ihmiset, linnut ja sisiliskot yhtä musikaalisia, joten tuo
pieni, tumma, höyhenpukuinen laulaja ei ollut mikään ihme. Mutta
Rooman pääaseman tienoo oli silloin ja on edelleenkin melko kolkko;
radanrakentajien moukarinkalke, sähköporien jyrinä, junien humu ajoi
perheeni ja minut suhteellisen aikaisin kaupungille, ja me palasimme
tilapäiseen asuntoomme vasta pimeän tullen.

Tavallinen turisti, joka »käy lävitse» niinsanotut julkiset nähtävyydet
ja muistomerkit, ei milloinkaan kykene tuntemaan Kolumbuksen
nautintoa, kun hän näki uuden mantereen nousevan näkyviin. Olen aina
ihmetellyt, mitä ihmistä pyhittää, että hän juoksee tunnissa Vatikaanin
gallerioiden puolentuhannen salin läpi vain voidakseen sanoa nähneensä
ne! Maapallon muistorikkaiden seutujen sisintä olemusta ei voi ahmaista
niin kuin kravunlihaa. Mitä kauemmin joudumme viettämään vieraissa
kaupungeissa, mitä huolellisemmin valikoimme paikalliset erikoisuudet
ja jätämme toiset näkemättä, sitä suurempi on muistojen ja vaikutelmien
saalis.

Tämä pitää paikkansa Euroopan kaikkien suurkaupunkien suhteen, mutta
aivan erikoisesti se kelpaa Rooman-matkailijoiden ojennusnuoraksi.
Italian pääkaupungissa, jossa antiikin, varhaiskristillisyyden,
keskiajan, renessanssin ja nykyhetken eri kulttuurikerrostumat yhtyvät
huimaavan runsaina, runsaampina kuin missään muualla maan päällä, on
tosiaan mahdollista tehdä Kolumbuksen-retkiä syrjäkatujen ja puistojen
sokkeloissa. Voi löytää paikkoja, jotka muinaisuus on kokonaan
pyhittänyt, vaikka tavallinen turistiopas ei niistä kerro.

Kaupungin kaakkoislaidalla, suhteellisen lähellä päärautatietä, on
Viktor Emanuelin tori puistoineen. Alkukevään päivinä keksin sen miltei
sattumalta — ja sitten myöhemmin tein sinne yhä uudelleen toivioretkiä.
Tori on laaja ja paahteinen, sitä ympäröivät kaikilta tahoilta
aito-italialaiset kapeat, tomuiset, päivänpaisteiset syrjäkadut, joilla
on miltei järjestään ruhtinaalliset nimet. Napoleon III:n katu pienine
korumyymälöineen, Carlo Alberton katu, prinssi Eugenien katu...!

Taivas hehkui etelämaisen sinisellä ja hiljaisissa ulkokahviloissa
vaelsivat pienet kiinalaiset kravattikauppiaat pöydästä toiseen
tyrkytellen enemmän tai vähemmän heleävärisiä silkkinauhojaan. Torin
laidalla oli käynnissä kalamarkkinat. Kuilumaisten katujen kulmissa ja
pienissä, aurinkokatosten varjostamissa kahviloissa tuntui voimakas
makrillinjätteiden lemu, johon yhtyi luultavasti läheisestä Pyhän
Eusebion kirkosta tulviva mirhamintuoksu.

Mutta itse _piazzan_, torin keskellä, sen laajoissa ja rehevissä
puutarhoissa, vallitsi maaseudun raikkaus. Roomahan poikkeaa
siinä suhteessa kaikista Euroopan kaupungeista, että sen kiviset
asuntokorttelit siellä täällä miltei huomaamatta vaihtuvat satumaisen
laajoiksi puistoiksi ja päinvastoin. Miljoonakaupungin keskuksesta voi
löytää alueita, jotka ovat kuin kappale vihannoivaa Etelän luontoa:
vain oranssipuut suhisevat, vain lintujen ja suihkukaivojen ääni
kuuluu, kaupunki kaikkine rakennuksineen on kuin taikavoimasta häipynyt
olemattomiin jonnekin lehvämetsän taakse...

Viktor Emanuelin tori puistoineen on noita Rooman vihreitä
keitaita. Mikään opaskirja ei sitä erikoisemmin mainitse; eipä edes
perusteellinen saksankielinen Grieben-julkaisu uhraa sille yhtä ainoata
petiittiriviä nähtävyyksien-luettelossaan...! Vierasmaalaisille
Italian-kävijöille se on osa »tuntematonta Roomaa», neitseellisen
yksinäinen ja koskematon. Ja kuitenkin jo pelkästään sen puistot
kuuluvat Rooman kauneimpiin...

Kääpiöpalmujen välkkyvänvihreät lehtiviuhkat, solakat taatelipalmut
ja japanilaiset magnoliat, joiden kukat ovat kuin suunnattoman suuria
vaaleita tulppaaneja, ovat vain Monte Pincion kuuluisissa puutarhoissa
yhtä reheviä kuin täällä. Hiljaisuutta häiritsee yksinomaan solisevan
veden ääni, — puiston suihkukaivo syöksee ilmoille taukoamattoman
pisarasateen. Leveässä vesialtaassa kasvavat lumpeet ja oudonväriset
levät, vesiruohot huljuvat altaan reunoja vasten... Miltei kokonaan
köynnösmuratin peittämällä kohoaa siellä täällä harmaanruskeita muurien
raunioita, jotka todennäköisesti ovat vanhempia kuin kristinusko,
iäkkäitä kuin pakanuus. Villikukat ovat aikoja sitten valloittaneet
omikseen nämä menneisyyden muistomerkit. Sorautuvien vallien raoissa
kukkivat leijonankidat ja resedat, kosteat holvikaaret ovat kuin jokia
epätodellinen, kivinen kukkalava, johon on kylvetty sinipunaista
kannusruohoa.

Niitä harvoja ihmisolentoja lukuunottamatta, jotka silloin
tällöin etsivät suojaa puiden varjosta tai istuvat sammaltuneilla
kivipenkeillä, puiston ainoan asutuksen muodostavat kissat.

Kalamarkkinoiden vetovoima, epäilemättä...! Hännättömiä ja
hännällisiä, mustia, harmaita ja kuparinkellertäviä kissoja hiipi
palmujen alla. Ne pujahtelevat raunioissa ja kapuavat valleille.
Ne tavoittavat käpälillään vesialtaassa uiskentelevia kultakaloja.
Unettavassa keskipäivän paahteessa niitä nukkuu vieri vieressä puiston
nurmikoilla kuin kaikenvärisiä kiviä, joita mielikuvituksellinen
puutarhuri on siroittanut kukkien sekaan. Itse asiassa kissoja on aina
suosittu meidän pallonpuoliskomme eteläosissa enemmän kuin mitään
muita kotieläimiä, kenties noiden kaukaisten aikojen vaistomaisena
perinteenä, jolloin faaraoiden Egypti palveli ja jumaloi pyhiä
kissojaan. Italia ei tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Mikäli
tiedän, Firenzessä on vanhojen kissojen turvakoti ja Rooma on
kauttaaltaan kuulu näistä suojateistaan. Haluaisin kuulla, onko kukaan
koskaan nähnyt Roomassa koiraa! Mutta Viktor Emanuelin puistot ovat
ylivoimaisesti mirrien Eeden, enkä itse puolestani ole löytänyt sieltä
ainoatakaan kissatonta sopukkaa, vesiallasta lukuunottamatta.

Jos vertaa toisiinsa antiikin aikaisen ja nykyisen Rooman karttoja,
voi helposti oivaltaa, miten kunnianarvoisan iäkäs tori puistoineen
on. Näillä tienoin kohosi yli kaksituhatta vuotta sitten Esquilinuksen
kukkulan rinne patriisipalatseineen. Kenties juuri nykyisen torin
paikalla sijaitsi Minerva Medican temppeli, jossa palveltiin
lääketaidon ja parantavien yrttien jumalatarta. Paljon myöhempinä
aikoina tämän puiston nähtävyydeksi tuli niin sanottu Trofei di Mario,
eräs Rooman kauneimpia suihkulähteitä...

Mutta menneisyys on myös jättänyt jäljelle erään muistomerkin, jota
ympäröi tavallista tiheämpi salaperäisyys. Puiston laidalla kohoaa
köynnöskasvien peittämä kivimuuri portteineen kuin pommituksen
säästämä vanhan palatsin seinä, ja holvimaisen oven yläpuolelle,
ympyränmuotoiseen laattaan, on kaiverrettu joukko haaveellisia
salamerkkejä. Ne muistuttavat lähinnä kabbalistisia, mittausopillisia
kuvioita. Portin molemmin puolin seisoo kuin vartijoina kaksi
harmaata kuvapatsasta, joista on mahdoton sanoa, esittävätkö ne
kaamean irvokkaita jumalia vai peikkoja. Harmaa kiviparta valuu alas
rinnalle; leveät kivikasvot ovat ilmeettömät; turpeat ja pullistuneet
kivivatsat tuovat mieleen kreikkalaisten jumalaistarujen Silenoksen.
Ne tuijottavat sokein silmin valotäplien ja varjojen leikkiä,
muodottomina, aavemaisina, epätodellisina kuin painajaisunen kuvat,
kämmenet kivipolvilla.

Kesti kauan, ennen kuin sattumalta keksin eräästä Rooman kirjakaupasta
pienen nidoksen, jonka oli kirjoittanut rouva Margherita Naval ja jossa
selostettiin tavalliselle matkailijalle tuntemattomia nähtävyyksiä.
Kirjan nimi oli _A Roma si racconta che_... »Roomassa kerrotaan...»
ja se selvitti myös tuon muuriportin, peikkojen ja salamerkkien
arvoituksen.

Jykevä seinämä on ainoa jäännös palatsista, jossa joskus renessanssin
päivinä asui muuan markiisi Palombara. Hänen yksityislinnaansa ympäröi
laaja, hiljainen puisto, nykyisen kissojen puutarhan ilmeinen edeltäjä.
Markiisin erakkomainen elintapa herätti seudun asukkaissa sekä pelkoa
että uteliaisuutta; tiedettiin, että hän keräsi vuodesta toiseen
kirjastoonsa alkemistisia teoksia ja että hän puuhaili päivin ja öin
suljetussa työhuoneessaan, jossa oli sulatusahjoja, suuri joukko
vanhoja tomuisia foliantteja, pulloja, kulhoja, kuivumaan ripustettuja
lääkeyrttejä, suodattimia, savimaljoja, kemiallisia sekoitusastioita...
Siis ilmeinen kullantekijän työpaja! Myöhemmin markiisi Palombara antoi
ympäröidä puistonsa tukevalla kivimuurilla, jotta hänen salaisuutensa
ei milloinkaan tulisi maailman tietoon. Ja niin kuin kuuluisa alkemisti
Nicolas Flamel vanhan tarinan mukaan merkitsi kullanvalmistuksen
salaisen kaavan Pariisin Notre-Damen kirkon päätyyn, niin antoi
roomalainen kaivertaa kivilaattaan joukon salamerkkejä, joita kukaan ei
ole pystynyt lukemaan.

Ovea ja kirjoitusta vartioivat kivipeikot ovat kenties nekin peräisin
tuolta ajalta... Ne muistuttavat suuresti eräitä etruskilaisia
veistoksia, joita voi nähdä Italian eri museoissa. Kansan suussa tätä
vanhan puiston salaperäisintä sopukkaa on aikoja sitten nimitetty
Porta Magicaksi, »taikaportiksi». Ja on hyvin luultavaa, että vielä
1700-luvulla puistoon saapui silloin tällöin ajan tyylin mukaisia
salatieteilijöitä, jotka uneksivat kullanvalmistuksesta ja tutkivat
epätoivoisen uutterasti kivilaatan salaperäisiä alkemistisia merkkejä.

Kuin markiisi Palombaran elämää koko tienoota peittää mystillinen
hämy. Muinaistutkimus ei suinkaan ole täysin selvittä Jo nyt kaikkien
näiden holvien, vallien, muurien alkuperää. Ja niin kuin kaikki, mikä
on historiallisesti puolittain tuntematonta, Viktor Emanuelin torin
rauniot vetoavat väkevästi mielikuvitukseen. Vetoavat siihen saakka,
kunnes joku arkeologi sitovasti todistaa niiden alkuperän ja ne
merkitään saksalaisiin opaskirjoihin kolmella tähdellä!




HEDELMIÄ


Motto:

  »Kauppamiesten kerrotaan Itämailta tuoneen kultaisia
  ja punaisia, ylen mehukkaita hedelmiä, joita sanotaan
  bizarrioiksi. Puut eivät ole kovin korkeita, tuskin
  omenapuun korkuisia.»

               _Firenzeläisestä kronikasta_ 1644.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ärsyttää lukijain eikä myöskään
tekijän omia makuhermoja säännöstelyn ja rajoituksien keväänä 1941.
»Aihe» vain kaipaa tulla asian mukaisesti kirjoihinviedyksi. Pohjoisen
pallonpuoliskon asukkaalle Italia on ennen kaikkea hedelmämaa. Kun
ensimmäiset »kultaoranssit», appelsiinit tuotiin Suomeen, ne tulivat
luullakseni suurelta osiltaan Sisilian Messinasta ja San Pellegrinon
rinteiltä läheltä Palermoa. Nuo mehukkaat, oudot, punakeltaiset
hedelmät ovat olleet monelle lapselle kuin sadun taikapallo, josta
näkyy kaukainen aurinkoinen maa... Makeat rypäleet kilpailevat
tietysti appelsiinien kanssa tästä kunniasta — mutta ne kypsyvät jo
Saksassa ja Ranskassa, ja kahisevalehtinen _ampelopsis_-köynnös,
joka kutoo lehvämattoja monen Kaivopuiston kivihuvilan muuriin, on
sekin eräänlainen viinipuu. Joten rypäleet ovat kuin ovatkin vähemmän
eksoottisia. Alemmaksi arvoasteikossa putoavat tietysti happamet
sitruunat ja kuivatut aprikoosit ja viikunat kauppojen hedelmälaareissa.

1600-luvun hollantilaiset ja flaamilaiset maalarit toivat silloisesta
Italiasta kaikkialle pohjoismaihin romanttisen etelänrakkautensa.

He matkustivat Roomaan näkemään hilpeitä kansantansseja ja nauttimaan
appelsiineja punaviinin kera. Ja kun joku Swanevelt, joku Jan Booth tai
Berchem kuvasivat pienissä, kullanruskealle vivahtavissa tauluissaan
lehtimajatrattorioita, joissa Campagnan paimenet ovat lyöneet
olkihattunsa puupöytään ja tilanneet eteensä korillisen _fruttaa_,
oli toisia Leydenin tai Antverpenin kasvatteja, joiden aiheeksi
riitti noiden ruokapöytien värikäs hiljaiselo... Kukkia, oransseja ja
meloneja, viinilaseja ja Medicien aikaisia juomakannuja välkehtivällä
brokadiliinalla. Käpristyneitä viiniköynnöksen lehtiä, rypäleitä ja
persikoita.

Jan de Heem — mies vanhaa utrechtilaista taiteilijasukua — sommitteli
erikoisella mieltymyksellä noita suurikokoisia hedelmätauluja,
joissa hopeakannujen rivat kimaltavat ylhäisesti suklaanruskeasta
hämystä. Kuin suoraan runsaudensarvesta pursunneena niissä näkee
rikinvärisiä sitruunia, läpikuultavia rypälekimppuja ja suuria,
juovaisia, vihreitä meloneja, joiden vaaleanpunainen liha ei ole
kadottanut mehuaan kolmensadan vuoden aikana. Tai niissä on,
aito-hollantilaisina täytekuvina, hyönteisiä ja linnunpesiä munineen ja
kallisarvoisia venetsialaisia laseja, Jan van Huysum kuvasi mielellään
Apenniinien kukkia, jotka oli sovitettu koreaksi leikkokukkavihkoksi
majolikamaljaan, Willem Heda enimmäkseen hopeakannuja ja sitruunia,
Rachel Ruysch upeita hedelmä- ja kukkasommitelmia, ensin mainittuja
tavattomalla kulinaarisella antaumuksella. Delftin ja Amsterdamin
kanavakatujen ateljeereistä tuli omalaatuisia italialaisuuden
tyyssijoja. Tuon lajin etelänromantiikkaa me kaikki tunnemme. Se
on: olemme sisimmässämme yhä alttiit sille, emme voi tehdä matkaa
Välimerenmaihin viemättä muassamme enemmän tai vähemmän tehoisia
lapsuudenmuistoja kuvalehtien tutuista taidejäljennöksistä tai
parhaassa tapauksessa gallerioiden tummuneista, lumoavista tauluista.

       *       *       *       *       *

Italialainen päivällispöytä — rajoitun tässä siis vain hedelmiin
— katettiin 1600-luvulla ja katetaan nyt puutarhaan, terassille,
pergolaan, jos se on todella »italialainen». Kattona ovat enimmäkseen
säleiden ympärille köynnöstyneet viininlehvät. Sopiva sekoitus
laikukasta auringonvaloa ja sinivihreää varjoa... Viinirypäle
ansaitsisi kuvauksensa yksinään — sen historia ja traditio on
vanhatestamentillinen, sen viljelykseen liittyy monia kuurnanpolkemis-
ja maistiaismenoja, niin paljon ikivanhojen pakanallisten juhlien
jälkielämää, että äänenpainot pitäisi vastaavasti sovittaa ylevän
juhlallisiksi. Italian karttapinnasta se peittää tätä nykyä täsmälleen
seitsemännen osan. Nämä luumunkokoiset vihreät ja sinimustat hedelmät,
jotka aurinko kypsyttää heinä- ja elokuussa, ovat täysin toista laatua
kuin ne villiviinin marjat, joita Ylä-Italian paimenten tiedettiin
syöneen jo kivikaudella. Pienet, vaatimattoman kellertävät kukat
puhkeavat huhtikuussa — ja niiden reunasta puhkeaa sitkeästi hentoja
nuoria virpiä. Välimeren maisemia on tätä nykyä mahdoton kuvitella
ilman näiden puiden antamaa pehmeätä värisävyä. Ne ovat yhtä kotonaan
etelässä kuin sinisenmustat sypressit. Juuri niistä saavat Umbrian
ritariajan vanhat vuorikaupungit ilmeen, joka pakottaa ajattelemaan
Getsemanea ja Betlehemiä. Ja kun öijypuumetsät ovat kukassa, kun
lukemattomat pienen pienet okrankellervät teriöt avautuvat ja sinertävä
ilma tuo valöörejä lehvistöihin, oliivitarhat vivahtelevat kullan ja
vaalean syreenin väreissä. Elävässä käytännössä öljypuun hedelmä,
musta oliivinmarja, esiintyy niin kuin viinirypälekin enimmäkseen
jalostettuna tuotteena. Läpikuultavaa keltaista ruokaöljyä, joka vastaa
sulatettua voita.

Jo Napolinlahden tienoilla, mutta varsinkin Messinasta Sisilian
sisäosiin alkavat laajat ja tuottoisat _agrumi_-viljelykset. Agrumia on
kaikki, millä on kiiltävät ikivihreät lehdet ja enemmän tai vähemmän
keltainen hedelmä. Toukokuun aamussa näin ensi kerran junan ikkunasta
nuo tummat, rehevät istutukset, jotka jatkuvat Messinasta Letoiannin
asemalle, tarkasti ottaen viisikymmentäkaksi kilometriä. Ne käsittävät
vain osan Etelä-Italian kahdestakymmenestä miljoonasta _agrumi_-puusta.
Näin helakankeltaiset sitruunat, joiden esivanhemmat olivat kaukaisina
siirtolaisina saapuneet tänne Intiasta ja Länsi-Aasiasta Aleksanteri
Suuren valloitusten päivinä. Pohjoismaisten kauppapuotien hiukan
vaaleammat _limonit_ riippuivat kiiltävien lehtiensä keskellä kolmen,
neljän metrin korkeudessa, niin kuin ne muuten riippuvat kotiseudullaan
Birmassa ja Himalajan etelärinteillä.

Rooman myymälöissä voi hyvin tutustua eri hedelmätyyppeihin:
ohutkuorisiin _bignetteihin_, suunnattoman suuriin, kalpeanvärisiin
_rosolini_-hedelmiin, jotka painavat jopa kilon, lapsen pään mittaisiin
_pompelmuksiin_. Mutta nuo Messinan sitruunat — _cedri_, sanoo
italialainen — ovat enimmäkseen tasaisen pallomaisia ja sokerinmakeita.
Arvattavasti on kysymys samasta oudosta hedelmästä, jota Rooman
keisariajan pöydissä käytettiin imeltämään ruokia; ainoakaan
pohjois-eurooppalainen kauppa ei niitä tunne eikä myy. Meidän tuttu
väkevä sitruunamme kasvaa, mikäli oikein tiedän, jo pohjoisempana —
yksi ainoa puu saattaa hyvinä vuosina kantaa esimerkiksi Salernon
lahden kuumissa, tuliperäisissä puutarhoissa tuhannenkahdensadan
hedelmän sadon.

Appelsiinit, mandariinit, oranssit ja pomeranssit eivät yhtä
välittömästi saa Sisilian suuren kamiinan, Etnan, lämpöä kuin
sitruunalajit — ne kasvavat enimmäkseen tulivuoren etäisillä liepeillä
kaukana lännessä, Palermon luona.

Normannikuninkaat, ennen kaikkea Roger II, pitivät kunnia-asianaan
istuttaa puistoihinsa noita muhamettilaisten tuntemia hedelmäpuita.
Ensimmäiset pomeranssit ilmestyivät siihen aikaan Italiaan vaeltavien
arabialaisten mukana. Me luemme pomeranssipuun appelsiinin
lähisukuiseksi lajiksi, tiedämme, että sen hedelmän malto on väkevän
hapan, kuori kitkerä ja vahvan aromaattinen ja että puun oksista
riippuu yhteen aikaan vuotta mustanvihreitä ja erikoisen hyvänhajuisia
raakileita, jotka ovat kirsikankokoisia ja joita alkuasukkaat kutsuvat
nimellä _arancinetti_. Olen eräässä Firenzen puutarhassa nähnyt
pomeranssipuun puhkeavan alkukeväästä vaaleihin perhosmaisiin kukkiin,
— noihin, joista Rivieralla tislataan nerioliöljyä. Sata kiloa kukkia
ja sata grammaa öljyä! Mutta pomeranssipuun siementaimia käytetään
Länsi-Sisiliassa appelsiinipuiden perusrunkoina.

Niin sanottu makea oranssi, appelsiini, on Euroopassa hiukan
myöhäisempi tulokas kuin pomeranssi; sen toivat Portugalin kauppiaat
Intian viljelysmailta noin vuonna 1450. Lumivalkoisiin kukkiin
puhjenneena tai sitten tummanvihreänä ja hedelmiä kantavana se
muistuttaa eräänlaista suurennuslasin läpi nähtyä nahkealehtistä
varpua. Vaatisi hyvinkin laajaa sivistyshistoriallista taustaa, jos
kävisi kuvaamaan, miten Sisiliassa alettiin ensin sitä viljellä,
miten sen punakeltaiset ja monilohkoiset marjat ilmestyivät ruhtinas
Lorenzo di Medicin pöydälle Careggin huvilan illallisilla ja myöhemmin
Italian köyhiin koteihin — nuo kauniit makeat hedelmät, joiden liha
on oikeastaan vain kuoren sisästä kasvanutta, mehun turvottamaa
karvaa. Kirjoituksen alussa mainitut hollantilaiset ristivät sen
ensiksi appelsiiniksi: _appelsien_, »Kiinan omena»! Sen syöminen
vaihtelee todennäköisesti kansojen ja leveysasteiden mukaan. Me
halkaisemme appelsiinin kuoren veitsellä lohkoviivoja myöten, mutta
Sisiliassa, Espanjassa, Malagassa ja Pohjois-Afrikassa se halkaistaan
kahtia ja molemmat »kupit» kalutaan hampain, aivan niin kuin Italian
maalaisväestö kaluaa meloninviipaleet.

Antilleilla ja Etelä-Euroopassa viljelty bergamotti voisi ulkonäkönsä
puolesta olla yhtä hyvin appelsiinin kuin päärynän pikkuserkku.
Sileäkuorinen, hapan, pienikokoinen hedelmä. Jokainen Kalabriassa
matkustanut on nähnyt nuo viljelys- ja jalostusalueet, missä
bergamottien kuorista survotaan kalpeanvihreää ja tuoksuvaa öljyä.
Sen haju tuntuu italialaisessa pesusaippuassa, se tuoksahtaa vastaan
erinäisistä likööreistä, se täyttää henkäyksenhienona tunnelmana
Etelä-Italian radanvarret jonakin kuumana alkukesän päivänä.

Kukkiva persikkapuu ja kukkiva mantelipuu ovat niin toistensa näköiset,
että niiden eroa on vaikea keksiä. Molempien paljaat, nivelikkäät oksat
peittyvät varhaiskeväällä vaaleanpunaisiin kukkiin — joten jossakin
Tyrhenan merenrannan kalliopuutarhassa tai Sisiliassa, Etnan rinteellä,
voi nähdä huhtikuun maiseman, jollaisia japanilaiset maalaavat
vesiväreillä silkkipaperille. Mehevät, päältä untuvaisen punertavat,
sisältä myrkynvihreät persikat kuuluvat säännöllisesti italialaiseen
kesäruokalistaan. Ovat kuuluneet jo Kristuksen syntymän ajoilta,
jolloin karavaanit toivat tuon jalon puun taimia Kiinasta Roomaan,
mistä se myöhemmin levisi Ranskan silloisiin sotilassiirtoloihin.

Molemmat mantelipuulajit taas, makea ja karvas manteli, ovat
erityisesti Sisilian vanhan kreikkalaisen temppelitienoon Agricenton
luonnonkoristuksia silloin, kun niiden teriöt puhkeavat. Eräänlaisia
vaalealla tulella palavia kukkarovioita... Ruskeat kuorimantelit
anglosaksilaisten maiden joulupuurovadeissa, Euroopan apteekkien
valkoiset porsliinipurkit, joiden kyljessä ovat nimiliput _amygdala
amara_ ja _amygdala dulcis_, pienet vihreät hajupullot, joissa
on karvasmantelivettä, ja amerikkalaisen salapoliisiromaanin
sinihappopullo ovat itse asiassa seikkoja, joita kaikkein vähimmin
tulee ajatelleeksi seistessään kukkametsän keskellä vanhassa
Suur-Kreikassa, missä kaikki nämä »tuotteet» vielä piilevät Luonnon
epämääräisinä mahdollisuuksina tuoksuvissa teriöissä.

Kun kesä saapui Livornon provinssiin, meille katettiin päivällispöytä
vanhaan pergolaan, jossa ukkosenhelteistä ilmaa hiukan lievitti
köynnöskasvien varjo.

Ruokalistan loppupuolella tulivat hedelmät — _frutti_. Koska tavallinen
kansanihminen ei lajittele Italiassa juuri sen enempää hedelmiä kuin
kukkiakaan — kaikki, mikä kukkii, on yleisnimeltään _flore_, kukka!
— minulle on tuottanut arvaamattomia vaikeuksia ottaa selville, mitä
oikein sulatimme. Tämä ei koske vain hedelmiä. Esimerkiksi paisti...
Hämärä aavistus paistetuista pääskysistä muuttui sitten kaameaksi
varmuudeksi, että meidän kulinaariselle halullemme uhrattiin muuli! Kun
maalaisnaiset aamuisin astelivat Livornon vuorilta alas rantakylään
hedelmäkorit pään päällä ja jalon rytmillisesti niin kuin Parthenonin
sulottaret, me tunsimme vain osan heidän tuomisistaan.

Noilla vuorilla kasvoi muun muassa mansikkapensas, _arbutus
unedo_, jonka kellomaiset valkeanvihervät kukat kukkivat koko
talven myöhäissyksystä esikevääseen ja joiden pähkyläisiä marjoja
myydään jo Rivieralla. Siellä kasvoi pistachiapähkinä ja tietysti
jalokastanja, jonka kiiltävän suklaanruskeita hedelmiä kansa
käristää hiilloksella. Edelleen terebinttipistachia, kvitteni, jonka
omenamaisista marjoista tehdään marmelaatia jo Saksassa ja jota
Plinius-vainaja kehoitti ripustamaan kotien ovenpieleen sen tuoksun
vuoksi, sekä Capparis-pensas, joka kukkii lumivalkoisenaan syksyllä.
Kuumissa puutarhoissa kypsyivät aprikoosit kullankeltaisiksi, kirpeän
mehukkaiksi, toiselta kyljellään kesakkoisiksi. Söimme niiden
mehevää keltaista lihaa keskikesällä samoin kuin isoja vahapintaisia
luumuja. Minun on mahdutettava tähän myös tuoreet viikunat — hyvinkin
tuoreet vihreät, tummanvioletit tai miltei punaiset viikunat,
joiden kukkalapakkojen turpoamista saattoi viikko viikolta seurata
kesähuvilamme pikku puutarhassa, meren äyräällä; viimein niihin
tuli vetisen melonin maku. Viikunapuu on tiettävästi ollut Italiaan
kotiutunut jo tertiääriaikana, kun aprikoosi vielä opetteli kasvamaan
jossakin Keski-Aasiassa ja kirsikkapuu siellä, mistä sotapäällikkö
Lucullus sen sitten Rooman sotien aikana toi tuliaisiksi Euroopalle.

Mutta livornolaiseen ruokalistaamme kuuluivat myös nuo etelän
hedelmät, joiden nimet tuoksuvat aarniometsille. Niitä oli persimoni
eli kakiluumu, Japanin, Kiinan ja Etelä-Euroopan maukas lahja
pohjoismaisten matkustajien päivällispöytään, kullankeltainen tai
punainen, hiukan tomaattia muistuttava hedelmä. Söimme itä-aasialaista
lootusluumua, jonka marjat ovat kuin tummansinisiä suuria kirsikoita ja
joita japanilaiset sanovat _karatshurmaksi_, italialaiset _susineksi_.
Heinäkuussa vadille ilmestyi jokin heleän vihreä _avogato_-hedelmä,
joka muistuttaa sekä päärynää että viikunaa. Puutarhassa, missä niitä
viljeltiin, kasvoi myös suuria, kullankellerviä, sipulia muistuttavia
_guajaveja_ omena- ja kirsikkapuiden joukossa.

Ja melkein keskellä talvea Firenzen toreilla myydään pieniä
tummankeltaisia hedelmiä, joiden happamen ja raikkaan maun muiston me
tuomme muassamme Välimeren maista. Ne ovat japanilaisen mispelipuun,
_Eriobotryan_, pakkasen puremia marjoja, Italian »nespoleita». Muoto
ja väri on kuin pienen aprikoosin ja puu itse suurine harmaanvihreine
lehtineen ja valkoisine kukkineen, jotka muistuttavat hevoskastanjan
»kynttilöitä», on sataneljäkymmentä vuotta viihtynyt Euroopassa,
aina Ranskan Rivieralla. Niin — minun piti kirjoittaa myös
pähkinöistä, suuresta kuningaspähkinäpuusta ja lehtopähkinästä ja
Lambertin-pähkinästä, jonka vesat tuotiin etäisinä aikoina Mustanmeren
rannalta Italian kreikkalaisiin kolonioihin. Mutta ne kuuluvat jollakin
tavoin pohjoisempiin maihin, ehkä ennen kaikkea saksalaisten lasten
jouluun. Sitä paitsi pähkinät ovat ristiriidassa aiheen luontaisen
eksoottisuuden kanssa.




TULIVUOREN KAUPUNKI


Edessäni kirjoituspöydällä ovat italialaisen professori Amadeo
Maiurin suuret muhkeat kuvajulkaisut, jotka ostin roomalaiselta
katukauppiaalta. Niiden valokuvat ja monivärijäljennökset antavat
kutakuinkin yksityiskohtaisen kuvan Pompeijista, Vesuviuksen
rauniokaupungista. Niille, jotka pari vuosikymmentä sitten tekivät
Italian-matkansa ja ajoivat Napolista Scavi di Pompeijin asemalle, ei
suinkaan avautunut samoja lumoavan värikkäitä näkyjä kuin nykyisin.
Fascistinen hallitus ei ole kitsastellut jakaessaan arkeologeille
vanhojen roomalaismuistojen paljastamiseksi määrättyjä miljardeja.
Kuten afrikkalaisissa roomalaiskeskuksissa, kuten valtakunnan entisessä
merisatamassa Ostiassa ja laavan ja tuhan alta vasta suhteellisen
myöhään paljastetussa Herculanumissa, niin on Pompeijissakin
jatkuvasti nostettu päivänvaloon muinaisen ylhäisökaupungin loistoa,
joka vuonna 79 jälkeen Kristuksen peittyi kosteiden tuhkapilvien
ja kuuman, nopeasti hyytyvän hohkakiven alle. Kaikista Vesuviuksen
purkauksista tämä on ollut tuhoisin. Kaksi suurta, kukoistavaa
kulttuurikeskusta hävisi tarumaisen lyhyessä ajassa maan pinnalta
palatseineen, temppeleineen, amfiteattereineen... Laavantapaisen massan
sisästä on vasta 1700-luvun puolivälissä alettu paljastaa muureja ja
käytäviä, mutta piikiven kovuista suojusta on ollut vaikea kovertaa
yksinkertaisin vuoritaltoin. Se, mitä silloin löydettiin — joukko
lohkeilleita seinämaalauksia, kultaisia ja kuparisia koruesineitä,
sirotekoisia pienoispronsseja, marmorikuvien sirpaleita, kivettyneitä
leipiä, viljantähkiä, ihmisten ja eläinten ruumiita — vietiin
aikoinaan Napolin kansallismuseon lasilippaihin. Pompeiji oli pelkkä
jättiläismäinen äänetön kalmisto. Missä hohkakivikuorta oli murrettu,
oli paljastunut vain mustuneita asuintalojen seiniä ammottavine
ikkuna-aukkoineen, ilman kattoa...

Mutta kuva on muuttunut. Vuodesta 1861, jolloin professori Fiorelli
otti järjestelmällisten kaivaustöiden johdon määrätietoisiin käsiinsä,
antiikin rikkaat hehkuvat muistot ovat alkaneet paljastua Vesuviuksen
rinteestä. Tässä kuolleiden kaupungissa kulkee nykyään kuin puutarhaan
yhdistetyssä ulkoilmamuseossa. Doorilaisten temppelien solakat
keltaiset pylväänkatkelmat ovat muistona kaikkein varhaisimmista
ajoista, jolloin Kalkediken kreikkalaiset ankkuroivat laivansa nykyisen
Napolinlahden rannoille ja viettivät uhrijuhlia tulivuoren laella.
Loivasti mereen viettävä laakso on aina ollut viljava ja hedelmällinen;
mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että juuri näille tienoille,
viinitarhojen ja appelsiinimetsien keskelle, kasvoi eräs helleenisen
maailman suurista kauppakeskuksista, värjäämöistään, kehruuhuoneistaan,
palatseistaan kuuluisa Pompeiji. Kaupunki on jo oskilaisten ja
etruskien ajoilta kangastanut valloitushaluisten ruhtinaiden mielissä
kuin jokin upea kallisarvoinen aarre, jonka omistamisesta kannattaa
taistella. Se on ryöstettyjä vallattu kerran toisensa jälkeen, — se
on siirtynyt etruskeilta samnillisille, joiden hallitusajasta kertoo
nykyään vain jokin omalaatuinen koristekuvio vanhan muurin kyljessä.
Roomalainen tyranni Sulla on tehnyt siitä sotilaiden siirtolan, ja
toisella vuosisadalla ennen Kristusta se on laajentunut yhdyskunnaksi,
johon rikkaat ylimykset rakennuttivat kartanonsa ja senaatin jäsenet
saapuivat kylpemään, lepäämään, juhlimaan.

Tältä ajalta ovat Pompeijin nykyiset kasvot. Näiden aikojen hämärä ja
viekoitteleva muisto viipyy kylpylöiden kirjavissa mosaiikkilattioissa
ja basilikojen muhkeissa holveissa, joihin muratti ja ruusut ovat
kietoutuneet; tummanpunaisella lasituksella peitetyissä pilareissa,
kuolleilla autioilla kaduilla, vanhojen _atriumien_ puutarhoissa,
joissa tuhatvuotiset lähteet yhä solisevat marmorialtaissa ja joissa
kuumuus ja hiljaisuus kutsuu kaikki mielikuvituksen voimat toimintaan...

Ennen Augustuksen hallitusvuosia täällä oli vain kapeiden katujen
ympärille ryhmittyneitä kalkkikivitaloja. Mutta myöhemmin rakentajat
alkoivat muurata palatseja, virastorakennuksia, pylväikköjä harmaasta
tai keltaisesta tuufista, — samasta kivilajista, josta Sisilian
kreikkalaiset temppelit on louhittu ja joka hohtaa hunajan ja
vanhan kullan väreissä tummansinistä keskipäiväntaivasta vasten.
Seinät koristettiin loistavin marmoripäällystyksin: syvänpunaista
ja kiiltävän mustaa marmoria, heleitä lumivalkoisia pintoja,
köynnöksiä, arabeskeja ja kirjavia koristekuvioita kattolistoissa
tai plastillisesti leikatuissa seinäpaneeleissa —. Kun tulee Porta
Marinalta kaupunkiin, silmä näkee ensiksi avaran ja sopusuhtaisen
foorumin, jonka reunoilla kohoavat Apollon temppelin, basilikan,
elintarvikehallin katkaistujen pylväiden ja hennosti väritettyjen
seinien kuviot. Helteinen ilma värisee, — tulivuoren kumpu näyttää
täältä katsoen aineettomalta, pilvimäiseltä. Verrattain pienen
kävelymatkan päässä on villankankurien ja värjääjien myyntihalli,
Concordia Augustalle pyhitetty suuri rakennus, jonka papitar Eumachia
antoi rakentaa omilla varoillaan ja joka on todennäköisesti kerran
ollut Pompeijin kaupallisen elämän sykkivä, levoton sydän. Muinaisten
kylpylöiden ontoista seinistä, joiden tehtävänä oli johtaa ja
säilyttää kuumaa ilmaa _tepidariumeihin_, on säilynyt puolittain
ruohoon peittyneitä muurinkappaleita. Mutta ilmavat, vienojen
väripintojen koristamat avoholvit ovat miltei ennallaan. Täältä johtaa
monta suoraa katua Pompeijin sisäosiin. Kadut ovat, kuten kaikissa
tuonaikaisissa roomalaiskaupungeissa, leveillä laavaliuskoilla
kivetyt. Heleänkeltainen maksaruoho versoo niiden uurteista anastaen
itsepäisesti tilaa kääpiömäisiltä keltanoilta ja resedoilta, jotka
uskaltavat kukkia polttavien kivien uurteissa. Pylväikön reunustama
_palestra_, nuorison kilpakenttä, on tyhjä. Aikoinaan sen keskellä
kohosi Polykleitoksen kuvapatsas, kermanvärisestä juovikkaasta
marmorista hakattu nuorukainen, joka on pysähtynyt kesken kävelyään ja
nojaa miettivänä keihääseensä.

Helleenisen ajan henki tuntuu vielä näissä valoisissa pylväshalleissa
ja vihreiksi puutarhoiksi muuttuneissa _peristyleissä_. Tänne on
kivettynyt ujostelematon elämännautinto. On vielä kuulevinaan
forumilta, valtakaduilta, markkinakojuista nousevan hälinän,
syyrialaisten ja kreikkalaisten, juutalaisten ja roomalaisten sekavan
kieltensorinan, joka vaikenee, kun Isiksen papit saapuvat pitkänä
kulkueena kilisyttäen pyhää sistrumia ja puhaltaen huiluihin. On
näkevinään sinisten, ruusunhohtoisten, kultaisilla ompeleilla
kirjottujen tunikkojen aavemaisen häilähdyksen, joka häviää aution
rakennuksen hämärään. Auringonpaahtamat muurit värähtelevät
uhrilauluista, noppanappulat ja juomamaljat kalisevat Pompeijin
ilotaloissa, seiniin kirjoitetut vaalilauseet huutavat kahdentuhannen
vuoden takaista politiikkaa, ikkuna-aukot ovat kuin suuria sinisiä
filmiä, joista katsoo meille vieraan aikakauden sielu.

Täällä on taloja, mihin vaeltaja yhä uudelleen palaa. Selkeyden ja
sopusoinnun ihmeteltäviä pikkutemppeleitä, palatsimaisia huviloita,
joiden luulisi kuuluneen jumalille eikä elähtäneille roomalaisille
senaattoreille. Mustilla, himmeänkiiltävillä seinälevyillä tanssivat
vielä pienet amoriinit ikuisen keväänsä ylenpalttisessa onnessa, ja
suurten kurjenmiekkojen kukat varisevat vanhoille marmoripöydille
hiljaisissa, avokattoisissa pylväiköissä... Kokonaiset korttelit
ovat nousseet lapion ja kiviporan avulla tuhkamassojen sisästä.
Faunin Talo, Syyrialainen Talo, Marcus Lucretiuksen Talo, Vettiusten
Talo, Kultaisten Lemmenjumalien Talo... Niiden laajoissa keittiöissä
ovat kerran paahtuneet valkoiset maissikakut ja niiden kellareista
on kannettu viiniruukkuja, joita näkee Napolin kokoelmissa. On
hyvin luultavaa, että Pompeijin ylimystaloihin hankittiin suuret
määrät kreikkalaisten marmori- ja pronssikuvien jäljennöksiä,
joita taitavat käsityöläiset valmistivat; jokseenkin kaikki, mikä
koristi silloisten keisarinpalatsien saleja Rooman Palatinumilla,
on ollut täällä onnistuneina kopiavaloksina. Tätä laatua ovat
Pompeijista löydetyt lukemattomat pienet mestariteokset, — nuo
erinomaisen hienot pienoispatsaat, jotka ovat niin täydellisiä, että
ne kilpailisivat Plieidiaan ja Praksiteleen parhaimpien veistosten
kanssa, jos ne kuvittelisi suurennetuiksi luonnolliseen kokoon.
Vesuviuksen monisatavuotinen tuhka ja rikkihuurut ovat luoneet
niiden tummanruskeaan pintaan värikkäitä sinivihreitä läikkiä. Ne
ovat muuttuneet turkoosin ja malakiitin värisiksi kuten egyptiläiset
polttosavikuvat. Näiden vaskeen valettujen jumalien, eläinten,
nuorukaisten, tyttöjen ja satuolentojen rinnalla herättävät ihailua
tuntemattomien käsityöläisten maalaukset, jotka ovat koristaneet salien
seiniä. Tummanpunaiset ja keväänvihreät värisoinnut, ilmava violetti,
valoisa keltainen, hehkuvat vuosisatojen kuluttaminakin antiikin
elämäniloa, jonka muisto väreilee Pompeijin ilmassa yhtä kuumana kuin
auringonvalo.

Uudempien kaivausten alueella, niin sanotun Abbondanzakadun
jatkolla, lapiot ja kuokat ovat tunkeutuneet syvältä vanhoihin
asuntokortteleihin. Täältä paljastettiin aikoinaan miltei
kokonaisuudessaan Octavius Quartuksen talo seinineen, pylväineen,
pihoineen. Uuden periaatteen mukaisesti on jokainen »löytö» koetettu,
mikäli mahdollista, jättää alkuperäiselle paikalleen. Metalliastiat,
maljakot, korut, pöydät, marmoriset leposohvat, koristeelliset
ovikellot, kuivuneet kalalammikot, vanhojen viikunapuiden palaneet
kannot on restauroitu kipsi- ja savivalannosten avulla. Täällä on
kokonaisia kauppabasaareja tyhjine myymälähuoneineen, pöytiä, joilla
on punnuksia ja viljavaakoja. Täällä on seinillä vaalijulistuksia ja
mainoskilpiä, on ravintoloita viinikellareineen, muuan roomalainen
keskuskeittiö, _termopolium_, ja sen kaikki keittiölaitteet
kasareista juomakulhoihin asti. Kun kaivauksissa on taitavasti otettu
käytäntöön rautakiskoitus, joka on sovitettu murentuneiden puisten
kannatinpalkkien tilalle, talojen yläkerrokset ja parvekkeet on
voitu estää luhistumasta. Mutta seinämaalaukset eivät näytä kestävän
ulkoilman vaikutusta. Niitä peittää uusimmalla kaivausalueella
taitavasti sovitettu lasilevy; se ei ainoastaan estä lohkeilemista,
vaan samalla vahvistaa värien kuultoa.

Pompeiji lepää Vesuviuksen vihreällä rinteellä kuin suunnaton
aarrearkku, jonka kansi on poistettu. Etruskilaiset, sabinilaiset,
helleeniset, syyrialaiset, roomalaiset muistot sulloutuvat toisiinsa,
vuosisadat pujottautuvat toistensa lomitse kuin muratin ja villiruusun
köynnökset. Välähdys Kreikkaa, välähdys aistillisia Itämaita...!
Tulivuoren levoton savu vyöryy ikuisesti rauniomaiseman taustalla.
Vesuviuksen kraaterista tuikkii punainen tuli, kun aurinko laskee ja
pimeys peittää Pompeijin. Napolista päin, junan ikkunasta katsoessa se
on kuin ammoin hävinneen elämänmuodon viimeinen kuuma leimahdus, kuin
roomalaisten pappien uhrikynttilä, joka on muiden sammuttua jäänyt
yksinään lepattamaan yöhön.




TULIVUOREN KEVÄT


Kirjoitan näitä rivejä tyypillisen sisilialaisen maalaistalon
katolla. Kone on sovitettu punaisten kourutiilien lomaan. Ilma
värisee huhtikuisesta helteestä, mutta kartat ja paperit, jotka
viruvat hajallaan katon mosaiikkilaatoilla, eivät värähdäkään.
Viheriät smaragdiliskot ovat viimeisten kahden viikon aikana
ehtineet tottua aurinkotuolini narinaan ja remingtonin ääneen; ne
paistattavat päivää muurin rappauksessa. Kuin muistutuksena näiden
seutujen kreikkalaisuudesta näköalaa rajoittavat kaikkialla suuret
kuparinruskeat saviruukut. Niitä on alhaalla terassilla ja ylhäällä
katonreunoilla. Ruusut, sineraariat ja tulipunaiset liljat pursuvat
niiden kauloista jähmettyneenä värivaahtona, ja muratti kutoo niiden
ympärille kiiltävää lehväverkkoa. Hieman alempana laaksossa se koristaa
saraseenipalatsin vanhoja tiilitorneja.

Maisema, jonka näen, huimaa avaruudellaan. Sadan metrin syvyydessä
hehkuvat Taorminan vuoristokaupungin katot hajallisina,
harmaanpunaisina pilkkuina. Kapeilta kujilta nousee taukoamaton
soinnukas kohina, jota kukot ja aasit täydentävät kromaatisella
kiljunnallaan. Jos laskeudun keskipäivän hetkinä kaupunkiin,
löydän sen hiljaisilta kaduilta ja päivänpaisteisilta _piazzoilta_
täydellisimmän idyllin, mitä Italian pikkukaupungeista tapaa. Talot
torkkuvat uneliaassa helteessä. Seinät ovat sortumaisillaan glysiinien
ja köynnösruusujen painoon; kapeat solat mutkittelevat ylös rinteille
ja pujottelevat alas merenrantaa kohti. Niiden kuluneista portaista
versoo heleää ruohoa, jota Taorminan aasit näykkivät. Kun kirkonkellot
vaikenevat, kun kauppojen oviluukut suljetaan ja kaupungin alkuasukkaat
viettävät siestaa kotiensa kynnyksillä, voi helposti kuulla, miten
Joonianmeren kuohut murtuvat kallioriuttoihin kahdensadan metrin,
syvyydessä. Meren yksitoikkoinen pauhu ei täällä koskaan vaikene. Se
on Etnan rinteiden äänekkäiden pikkukaupunkien todellinen perussävel
— se säestää hiljaa mutta itsepäisesti muulien, sanomalehtipoikien ja
sirkustirehtöörien huutoa, kirjavien _carrozzien_ narinaa kaupungin
kujilla, viiniruukkujen kalahtelua, laulua. Omalaatuinen sinfonia!
Rinteiden kaiku korostaa joskus yksityisiä ääniä oudon voimakkaasti,
kun kuuntelen niitä oman vuoristoasuntoni katolta. Lasihelmet
kilahtelevat Corso Umberton katukahvilan oviverhoissa. Yksinäinen
ruukunkantajatar nousee kreikkalaisen teatterin jyrkkiä portaita, ja
hänen paljaiden jalkapohjiansa tasainen läiske kuuluu yhtä selvään kuin
vuohien määkynä Monte Veneren laitumilta.

Tämä maisema ei ole paljoakaan muuttunut niistä ajoista, jolloin
Pindaros katsoi sitä suunnilleen samoilta näköalapaikoilta kuin minä.
Monte Taurus, Härän Vuori, on tosin saanut rinteilleen uutta asutusta;
viininviljelys ja öljypuuistutukset ovat levinneet laajemmalle;
Etnan rinteille on kasvanut pieniä kaupunkeja, meri on vetäytynyt
kauemmas rannasta. Mutta valo, avaruus, ilmakehän selittämätön
kullanhohto ja vuorten kuviot ovat samat kuin ennen. Mitä Friedrich
Nietzsche on nimittänyt välimatkojen paatokseksi, on juuri Taorminan
ympäristölle luonteenomaista. Ilmavien etäisyyksien takana piirtyy
vuorten aaltoviiva epätodellisena ja sinervänä kuin jähmettynyt savu.
Pilvien varjot liukuvat maisemien yli, ja niiden liike loihtii vuorten
rinteille salaperäisen valoleikin. Violetit ja vihreät värit vaihtuvat
kuin kaleidoskoopissa; maisema näyttäytyy aina uutena, kaukaiset ja
läheiset kukkulat vaihtavat väriään. Loivasti mereen viettävät vuoret
muodostavat jättiläismäisen amfiteatterin, jonka istuinpenkkeinä ovat
rinteiden pengermät ja näyttämönä Joonianmeri. Suunnaton katsomo
peittyy oliivimetsien hämyyn. Viininviljelyksen pehmeä vihreys peittää
lähimpien vuorten kupeet samettimaton tavoin. Sisilian viiniköynnöstä
ei kiedota öljypuiden ympärille kuten Toscanassa eikä pingoteta
ketjuiksi puusta toiseen kuten Napolin lähistöllä. Se kiemurtelee
pystysuoria riukuja pitkin — ja nämä vihannoivat Aaroninsauvat
muodostavat vuorten rinteille ihmeellisiä pienoismetsiä, jotka ovat
maisemille vähintään yhtä kuvaavia kuin euphorbiapensaiden keltaiset
täplät ja koristeelliset kaktukset. Etnan yksinäisessä korkeudessa,
siellä, missä kaikki kukinta alkaa lakastua ja lumiraja lähenee,
viljellään viiniä. Olen nähnyt talonpoikien perkaavan vanhoja
viheriöiviä vesoja Monti Rossin kuolleilla laavakentillä, ilmastossa,
joka jo muistuttaa Lappia.

Taorminan kaduilta, kreikkalaisen teatterin raunioilta, meren rannalta,
Molan vuorilinnoituksesta, oman asuntoni katolta näkyy Etna. Tulivuoren
kuvio luo uhkaavan taustan kauneudelle, jota luonto on tuhlaten
kylvänyt näille tienoille.

Kaikki Italian vuoret näyttävät heiveröisiltä ja proosallisilta sen
rinnalla. Hiljainen kumea jylinä antoi jo ensi päivinä muistutuksen
maanalaisesta ukkosesta. Myöhemmin — monina päivän hetkinä — olen
tarkastellut tuon majesteettisen kivijättiläisen ilmeitä. Kirkkaalla
sydänpäivällä se voi näyttää aineettomalta ja tarumaiselta kuin
Fudsijama, jonka japanilainen taiteilija on piirtänyt valkoisella
liidulla siniselle paperille. Lumipeittoisen huipun uurteet
muistuttavat hohtavan atlassilkin laskoksia. Savu vyöryy kraaterista
yksitoikkoisen hitaasti kuin suuri tumma pilvi, joka on liian
kaukana, jotta sen liikettä voisi erottaa. Lumirajan yläpuolella,
niin korkealla, että kaikki elämä on lakastunut ohuessa, hyytävän
kylmässä ilmastossa, valuu liekehtiviä laavavirtoja. Tuhannen metrin
syvyinen repeämä ei ole milloinkaan ummistunut. Maanalainen käyminen
jatkuu, heikko punertava hehku tuikkii joskus tuhkapilvien sisästä
jaksamatta sulattaa rinteiden lumikenttiä. Tulen ja lumen selittämätön,
epätodellinen vastakohta...! Joka on pitkillä automatkoilla todennut
Etnan suunnattoman laajuuden, käsittää, miten keskeiseksi tekijäksi
tämä vuori on ympäristön asukkaiden elämässä muodostunut.

Etnan huiput ovat autiot ja karut, mutta sen liepeillä maa antaa
satakertaisen kukinnan. Messinasta Taorminaan ja Taorminasta Cataniaan
laavapenkereet versovat paratiisillista kasvillisuutta, joka muuttaa
sinänsä karun maan todelliseksi villiksi puutarhaksi. Siellä,
missä tulivuoren hameenlieve vaipuu Joonianmereen, rinteet ovat jo
huhtikuussa tulipunaisten pelargonioiden ja leijonankitojen koristamat.
Tuliperäinen maa luo leimuavia värivastakohtia — persikkametsien
varjossa kukkii liljoja ja kurjenmiekkoja, oranssinväriset
kehäkukkaniityt laskeutuvat loivina penkereinä Castelmolan harjanteilta
meren rantaan, ja agavet, kaktukset ja keltakukkaiset putkikasvit
lisäävät maisemiin maalauksellisia väritäpliä. Tulivuoren kevät!
Maalaiset, jotka hoitavat viinitarhojaan ja sitruunametsiään Etnan
laaksoissa, eivät milloinkaan vapaudu ikivanhoista uskomuksistaan. Itse
maaperä ruokkii täällä tunnetta, että vuori on jättiläismäinen elävä
olento, kammottava ja lempeä jumaluus, joka antaa sadon ja hävittää
sen. En pääse vaikutelmasta, että kristinusko on näillä Joonianmeren
rannoilla vielä hyvin nuori ja että tienristeyksiin pystytetyt
puiset madonnankuvat, joille sisilialainen talonpoika uhraa tuoreita
eukalyptuksen oksia, ovat pikemminkin vanhan pakanuuden kuin uuden
uskon todistuskappaleita.

Hiljaisina aamuina, jolloin Taorminan kaupunki nukkuu vuoren rinteellä,
maisema avautuu minulle täydessä ajattomuudessaan. Kaikki »uusi»
on näillä rannoilla pientä ja ohimenevää. Aitoa on vain näiden
seutujen myytillinen valohämy, joka saa Etnan huipun ja viinivuorten
rinteet välkkymään. Syvällä alhaalla leviää sama pehmeänsininen
lahti, johon ensimmäiset joonialaiset siirtolaiset ankkuroivat
laivansa seitsemänsataa vuotta ennen Kristuksen syntymää. Maininki
vyöryy rantaan samana kuin silloin, vuorten ääriviiva on sama.
Mikään historiallinen muutos ei ole kyennyt täysin hävittämään sen
elämänmuodon jälkiä, jonka kreikkalaiset merenkulkijat siirsivät omilta
kotisaariltaan tänne. Kun nuoret sisiliattaret palaavat kaivolta, he
nostavat vesiruukun päänsä päälle kuten heidän esiäitinsä ovat tehneet
vajaat kolmetuhatta vuotta ennen heitä. Näen, miten he nousevat jyrkkiä
vuoristoportaita Rocca della Madonnan kukkulalle tai Molan harjalle.
Kahvinruskeilla umpimielisillä kasvoilla värehtii raskas sulo. He
astuvat yhtä tanakasti ja varoen kuin näiden seutujen pienet sirot
vuorivuohet. Kivet vierivät rinnettä alas, varjot ja valotäplät luovat
eksyttäviä kuvioita huimaaviin kalliopolkuihin, mutta ruukut eivät
horjahda tasapainosta. Syvällä Etnan laaksoissa paimenet vuolevat
kaisloista ja bambuista huiluja. Kun kimeä kromaattinen sävel joskus
yhtyy kirkonkellojen ääneen, voi kuvitella kuulevansa etäisen kaiun
niistä huiluista, joilla joonialaiset vuohipaimenet soittivat laumojaan
kokoon.

Välimeri leviää syvällä allani typötyhjänä helteisessä rannattomassa
sinessään. Siellä, missä vaahto vyöryy hiekkaan, korallit ja
merilevät luovat siihen purppuraisia varjoja; se välkkyy kauempana
siniviheriänä kuin turkoosi, jonka tuntematon, syvältä tuleva valo saa
loistamaan. Katson sitä kreikkalaisen teatterin raunioilta. Sortuneista
pilareista hehkuu keskipäivän kuumuus, raunioruoho viheriöi areenan
tiiliperustassa. Ajatus hipoo kiihkeästi näitä ajattomia ja iättömiä
rantoja. On oudon helppoa todeta, että Odysseus purjehti juuri täältä
kotisaarelleen ja että pyhät tarinat, jotka olivat ikivanhoja jo
Pindaroksen ja Empedoksen aikoina, ovat huuhtoutuneet Tauromeniaoksen
rantaa uskollisen itsepäisinä kuin maininki... Kirkkaalla säällä
voin helposti nähdä sen yksinäisen kalliosaaren, jossa kreikkalainen
merenkulkija sokaisi kykloopin. _Grotta di Polifemo_, Polyfemoksen
luola! Näen auringon karjojen tarumaiset laitumet; voin hakea
katseellani sen kohdan Etnan kupeessa, johon vanha myytti sijoittaa
kuoleman valtakunnan portin. Pilvien varjot luovat vielä tänä päivänä
sen tummaan vihreyteen aavistelevaa valoleikkiä.

Kun kello lähenee puolta kahdeksaa, maisema peittyy nopeasti
pimeyteen. Lämpimässä mustassa yössä kimaltelevat pikkukaupunkien
tulet kuin pienet levottomat kiiltomatoketjut. Voi nähdä, miten
ylhäälle tulivuoren rinteille ihmisasutus on ehtinyt kiivetä.
Laaksot ovat täynnä rauhatonta ääntä. Taorminan kujilta kantautuu
tamburiinin kiihkeä helske ja vankkurien kolina; huilut soivat jossakin
etäisyydessä. Yksinäinen koira ulvoo suurta lumivalkoista ristiä, jonka
kapusiinimunkit ovat pystyttäneet mereen antavalle kallionharjalle. Yön
aikaan, jolloin maiseman yksityiskohdat ovat peittyneet pimeyteen, se
kuvastuu aavemaisen suurena Joonianmerta vasten. Päivisin se on vain
pieni kuvio vuoristokasvillisuuden tulvivassa väriloistossa.




MUUKALAISENA SYRAKUSASSA


Juna, joka on lähtenyt Messinasta, sivuuttaa paahtavassa helteessä
Valsavoian ja Augustan asemat. Avatuista ikkunoista puhaltaa
tuuli. Kolmannen luokan vaunussa hikoilee kaikki, mikä hikoilla
voi — lattialle viskatut appelsiininkuoret ja mädät nepsolit,
pegamoidilaukut, kihisevät mehupullot, nuori sisilialainen morsiuspari,
huolestunut maalaispappi ja minä. Tuijotan värikkäiden maisemien
tanssia. Alkuasukkaiden melu ja kiskojen jyminä sulaa huumaavaksi
afrikkalaiseksi musiikiksi. Leimuavan keltaiset eukalyptusmetsät
syöksyvät ohi, valkoiset hohkakivivuoret ovat väliin verenkarvaiset
tuntemattomista rauniokukista. Olen katsonut silmäni väsyksiin
Etelä-Sisilian tarumaisia valkoisia kalliokaupunkeja, joiden
kupoleista, minareeteista ja tiilikivipalatseista heijastuu
salaperäinen Itä. Syrakusan lähellä asutus häviää. Juna mittaa
tasankoja, joiden maaperä on vain kiveä ja soraa, mutta joita
peittää ylenpalttisen kasvirikkauden violetti, aniliininpunainen,
sitruunankeltainen matto. Aurinko kuivaa ja idättää, hävittää ja pitää
elossa näitä jumalanhylkäämiä autioita maita. Tuntemattomien kukkien
pilkallinen väri-ilo versoo sielläkin, missä maalaiset nääntyvät
kivipelloilleen ennen kuin saavat peratuksi yhtä auranalaa.

Kun rata lähestyy rantaa, unohdan repeytyneen matkalaukkuni ja
epämukavan asennon. _Thalatta, Meri_...! Olen nähnyt sen Kalabrian
jyrkiltä rannoilta hopeanpurppuraisessa aamuvalossa; olen katsonut
sitä Taorminan-asuntoni katolta ja kuvitellut sen pehmeään sineen
kreikkalaisia soutulaivoja. Mutta Afrikan porteilla se piirtyy
luonnottoman, pistävän sinisenä taivaanrantaa vasten. Kuumat
valkoiset kalliot näyttävät sen rinnalla aivan aineettomilta.
Silmäterät juovat supistuneina maailman väkevintä väriä, jonka
käsittämättömästä heleydestä on kerran syntynyt kokonaisia uskontoja.
Makrillinkalastajien pienet tulipunaiset purjeveneet tuntuvat kelluvan
jossakin tuntemattomassa aineessa, joka on samalla kiinteämpää ja
loistavampaa kuin koskaan vesi. Tuuli tuoksuu suolalta. Kun juna
lähestyy Syrakusaa, siihen sekoittuu tuntemattomien mausteiden vieno
imelä lemu, ikään kuin vaunujen pyörät murskaisivat muskottia.

Syrakusa! Vappuaaton paahde hehkuu _palazzojen_ espanjalaisista
terasseista ja marokkolaisista katoista. Ahtaat kadut, jotka ovat kuin
palosolia, pujottelevat keskikaupungilta laitaosiin, ajurinpiiskojen
läiske, katupoikien huuto, sotilasmusiikki ja aasien kiljunta
kaikuu vanhojen maurilaistalojen mustuneista, vaaleanpunaisista ja
homeenvihreistä seinistä. Löydän hotellin Hyvän Rauhan Kadulta,
tarpeeksi etäältä kaupungin nykyaikaisesta keskustasta. Vaellan
tunnista toiseen Syrakusan kujilla, joiden kuiluissa velloo
itämainen väenvilinä. Hedelmäkauppiaiden metallinen kiljunta voittaa
riikinkukkojen kirkunan, koristeellisten, kuin tulen nuolemien
kivikasarmien ovet avautuvat hajuun ja pimeyteen, ja niiden mukaisilla
kynnyksillä torkutaan, pelataan noppaa, juodaan muskottiviiniä. Mustia
balkongeja kiertää kuivuvien pyykkivaatteiden ikuinen liputus, joka ei
edes värähdä keskipäivän porottavassa helteessä. Tahdon hakea täällä,
kuten Veronassa, Firenzessä, Roomassa, ne pikkuiset _trattoriat_, joita
tavalliset matkaoppaat eivät koskaan mainitse ja joissa kuitenkin
syödään vahvaa kansallisruokaa hyvän punaviinin kera. Syön lähellä
asemaa — syön öljyistä makaronia ruttotautiselta lautaselta ja
hätyytän hyönteisiä, joiden varalle täällä ei ole pingoitettu mitään
moskiittoverkkoa niin kuin hotellihuoneessani. Ravintolan padronan
tyttäret opiskelevat saksaa linguaphone-levyjen avulla. Gramofoni
kitisee ja valittaa, ruusut ja vuohenjuusto tuoksuvat, ruokaöljyn
pilaama lautasliina on kuin pergamenttilehti, johon Syrakusan kärpäset
ovat kirjoittaneet mystillisiä sähkösanomia.

Tällä kaupungilla on sama ilme, jonka voi nähdä vanhojen kiinalaisten
kasvoilla. Jotakin ryppyistä ja ikuisesti-mennyttä, jotakin, mikä
on yhtä harmaata ja ajatonta kuin maa... Vaellan tunkkaisilla
syrjäkaduilla; pujottelen sataman ihmisvilinässä; katson laivoja, jotka
liukuvat sytytetyin lyhdyin Jaffaan ja Afrikkaan. Kaikista maista
tulleet merimiehet riitelevät siirtomaasotilaiden kanssa. Baabelin
kieltensekoitus kuohuu sinivihreän satama-altaan ympärillä. Elämä
liikehtii hermostuneena ja levottomana jonnekin pois, tietämättä enää
minne. Huudon, laulun, meriveden raskasmielisen läiskeen syvyydestä
tapaa kaikuja, jotka tuovat aavemaisia viestejä kreikkalaisen
Välimeren jättiläiskaupungista. Historian etäisyydet ovat täällä
huimaavat. Tiedän, että tässä sulatusmaljassa ovat kerran sekoittuneet
kaikki kulttuurit, joiden jätteillä meidän nykyinen maailmamme
elää. Kuivien torien ikuisesta helteestä, kuivien araukariapuiden
ja papyrusten kahinasta uhoaa lohduttomuutta, jota on vaikea
eritellä. On kuin Syrakusan muinaisessa elämänloistossa tapahtunut
lakastuminen ja hävitys yhä näkyisi nykyisen kaupungin kuvasta.
Vaikuttaa symbolilta, että laitakaupungin talot ovat kuin kuolleiden
kaupunkia. Ikkunattomista, tuhkanharmaista seinistä ei tule loppua.
Matalat laatikkorakennukset, jotka muistuttavat talleja, eivät avaudu
kukkiviksi pihoiksi tai puutarhoiksi, vaan nukkuvat umpimielisen
sulkeutuneina pölisevien kujien kahden puolen.

Tuulisella tasangolla, joka muodostaa laajan niemekkeen Välimereen,
kukoisti jo seitsemän vuosisataa ennen Kristusta suurin kreikkalainen
kulttuurikeskus, korinttilainen kauppasatama. Viisi pientä kaupunkia,
Ortygia, Akhradina, Tykhe, Neapolis ja Epipolai, on ehtinyt upota
tämän rantatasangon soraan. Jos kreikkalainen elämäntyyli on jonkin
asutusalueen historiaan keskittänyt kaiken loistonsa ja synkkyytensä
valot ja varjot, se on tapahtunut täällä. Syrakusan historia on
ollut sekä verilöylyissään että kevytmielisissä palatsijuhlissaan
kärjistyneempää, kulminoidumpaa, ylimittaisempaa kuin missään
muualla Joonianmeren rannoilla. Nyt tällä alueella kukoistaa vain
villi, hautaava rauniokasvillisuus. Sisilialainen ajuri etsii
Himeran taistelun muinaista näyttämöä ja Epipolain kaupunginmuuria.
Hevonen kahlaa villeissä unikoissa, vaunujen pyörät painuvat
narisevaan soraan. Kahden tunnin ajomatkan päästä voin kavuta
Euryaloksen sotalinnoitukseen, jonka Arkhimedes suunnitteli ja
antoi rakentaa Syrakusan tyrannin Dionysioksen käskystä Epipolain
ylängölle, kalliorannalle. Miten mahtavana tämä Sisilian Mykenai on
kerran vartioinut merta ja miten se on vastustanut karthagolaisten
hyökkäyksiä, voi kuvitella! Sorautuvista valkohehkuisista
jättiläispaasista liekehtii kummitteleva tuomionkirjoitus, historian
_mene tekel_. En tiedä, miltä nämä kivimuurit näyttävät yöllä;
päivänvalossa niiden autius on lamauttava.

Kaktukset, oliivipuut ja viikunat muodostavat kumpuilevaa pensaikkoa
muinaisen Syrakusan alueelle. Aukeilla tasangoilla, Ortygian
muureilla ja torneilla on jokainen tuuman ala peittynyt kukkaverhoon;
merituulen ja auringon hedelmöittävä vaikutus panee täällä kivetkin
kukkimaan. Mutta kaikella kauneudella on kuivat ja kuumat värit.
Kinsteripensaiden, jäniksenvarpujen, värisauramoiden heleä keltainen
muodostaa kentille sitruunanvärisiä mattoja. Sinipunaiset koirankielet,
tulenkarvaiset unikot, Syrakusan lukemattomat ohdakelajit ovat
kaukaa katsoen kuin pastellitäpliä, jotka mieletön taiteilija on
väkivaltaisesti soinnuttanut yhteen. Kahlaan kukkaloistossa ja nousen
vaunuihin. Poimin Neopoliksen alueelta valkokukkaisia _asphodetoksia_,
joiden sipulien pitkät juurihapsut ovat epätoivoisesti imeneet
kosteutta kuivasta maasta. Nämä kukat tahtovat syvälle. Mutta ne eivät
läheskään yllä sinne, missä Hieronin hovin herrat ja palvelijat,
runoilijat, luutunsoittajattaret ja juomanlaskijat yhtyvät maaperän
tomuun. Koulupoikana luin paljon taruja Syrakusan tyranneista, joiden
palatseissa vallitsi korkein kreikkalainen elämännautinto ja suurin
julmuus. Nyt yritän kiihkeästi tajuta tuota maannielemää elämää.
Tykhen, Epipolain ja Akhradinan auringonpolttamat kentät salaavat
todellisen Syrakusan temppeleineen ja palatseineen; Syrakusan, jonka
tyrannit kutsuivat hoveihinsa kreikkalaisia runoilijoita ja uhrasivat
Karthagon Baalille elävää ihmislihaa; voittamattoman, loistavan ja
kevytmielisen Syrakusan; antiikin jättiläiskaupungin, joka kykeni
kilpailemaan julkisten rakennusten kauneudessa Ateenan kanssa;
suurimman kreikkalaisen sataman, mihin itämaiden aarrelaivat ja
korinttilaisten monisoudut milloinkaan olivat saapuneet. Tämän antiikin
Syrakusan rinnalla kalpenevat kaikki historialliset muistot, mitkä
vielä liittyvät saraseenien ja maurien hallitusajan jäännöksiin.

Neljännestunnin kävelymatkan päässä nykyisestä kaupungista, avoimen
taivaan alla, näen eräänä iltapäivänä aidon kreikkalaisen näytelmän
esityksen. Antiikkisen Draaman Kansallinen Instituutti on jo muutaman
vuoden ajan antanut näytäntöjä Italian vanhoissa amfiteattereissa.
On onnellinen sattuma, että olen Syrakusassa sinä toukokuun päivänä,
jolloin Euripideen »Hekabe» esitetään kreikkalaisten siirtokuntien
mahtavimmassa pyöröteatterissa, tyranni Hieronin omalla näyttämöllä.
Murtuneet kivi-istuimet ovat ääriään myöten täynnä yleisöä. Vain
näyttämön moderni lavastus tyyliteltyine papyruksineen ja linnan
torneineen rikkoo jossakin määrin suggeroivan »kreikkalaista»
yleissävyä. Symbaalin kumahdus vaientaa nopeasti jäätelönmyyjien
huudot; hälisevä katsomo on äkkiä hiljentynyt. On Amfiteatterin
erinomaisen akustiikan ansio, että kuulen omalle kiviportaalleni joka
säkeen Manlio Faggellan italialaisesta runokäännöksestä.

Kumea enteilevä musiikki soi näkymättömistä kätköistään. Tuuli
on herännyt; se saa kuorotyttöjen kreikkalaiset _peplumit_ ja
tanssijatarten vaaleanvihreät hunnut liehumaan. Amfiteatterin
korkeudesta katsoen jokainen näyttämöryhmitys sulautuu vaikuttavaksi
kokonaiseleeksi. Rosalia Chadekin ohjaamat pantomiimit ovat kuin suuri
plastillinen säestys Hekaben murheelle. Vaskiin-ripojen hiljenevä ja
paisuva kumahtelu, huilujen soitto ja kuorolaulu luovat tämän ikivanhan
kivinäyttämön vaiheille kuin vienon huimauksen ilmakehän.

Yritän eritellä Rina Morellin Hekaben-tulkintaa kuten tavallista
teatteriesitystä — turhaan! Ajatus kulkee omia rauhattomia teitään. Se
yhdistää nykyaikaisen esityksen Temeniidien suuriin kuoronäytelmiin;
se taikoo silmäni kuten arabialaisten satujen noitavoide. On kuin ajan
kellot kävisivät takaperin ja voisin nähdä peilimäisen heijastuskuvan
niistä murhenäytelmistä, joita Epikharmoksen aikalaiset katsoivat
samoilta istuinpaikoilta. Akhilleuksen haamu näyttäytyy; Agamemnonin
henkivartiosto kulkee loistavissa hopeapanssareissaan näyttämön
yli; vanhat kilvet, joiden vuotiin on maalattu vertauskuvallisia
eläintenkuvia, välähtelevät iltaruskossa. Kun näytelmä ehtii suureen
nousukohtaansa ja sokaistu traakialainen kuningas horjuu näyttämölle,
yleisö kohottaa kiikarit silmilleen. Efekti on täsmälleen sama kuin
Euripideen omana aikana: kansa haluaa nähdä ja sille näytetään
verta! Rumpujen jylinä paisuu. Hekaben ja Polymestorian suurenmoinen
vuoropuhelu soi taaskin kuin kaikuna ajoilta, jolloin väsynyt
helleeninen sielu virkisti itseään samoilla näyttämökeinoilla, samassa
amfiteatterissa.

Päivän ja yön välillä on täällä vain lyhyt hämärä. Sininen taivas
pimenee nopeasti. Kun lähden teatterista, akasiat leimuavat
iltaruskossa, mutta viidentoista minuutin kävely kaupunkiin sammuttaa
taivaalta kaiken valon. Kuunpaisteisilla, kapeilla kaduilla kuohuu
elämä; ulkoilmakahviloiden radioista tihkuu tamburiinin vieno helske,
merimiehet tungeksivat Syrakusan baareissa, katupojat kalastavat
likaviemäreistä savukkeenpätkiä. Lämpimässä, sametintummassa yössä
äänet ja kaiut sulavat epätodelliseksi kaukaiseksi sorinaksi, kun
kuuntelen yötä Villa Marian terassilta. Sirokko saa palmujen tummat
viuhkat taipumaan. Afrikkalainen tuuli pöläyttää hienoa hiekkaa
kreikkalaisten muistojen, kuoleman ja mätänemisen yli, suhisee
valottomalla merellä, paukuttaa hotellin oviluukkuja.




TUNTEMATON SYRAKUSA


Olin ikivanhassa Joonianmeren satamakaupungissa, joka on palatseineen
ja kirkkoineen levännyt Sisilian lahden poukamassa jo vuosituhansia
kuin käyttökelvoton laivanhylky. Kuumuus oli painostava; olisi voinut
kuvitella, että Afrikan shirokkotuuli huljutti katujen onkaloissa
edestakaisin matruusien, kerjäläisten, ilotyttöjen, berberien ja
neekerien tulvaa. Kaupungin satamassa huojui Välimeren laivojen
mastometsä, ja telakoilla ja rannan viinituvissa kuluttivat aikaansa
merenkävijät, joiden kotina ovat kaikki maapallon satamat. Syrakusan
alkuasukkaat itse ovat vanhojen kreikkalaisten jälkeläisiä. Vuosisadat
vain ovat myöhemmin sekoittaneet ja himmentäneet vanhoja jaloja
rotupiirteitä, heidän suoniinsa on tullut pisara vaaleaveristen
normannien, pisara maurilaisten verta. On vaikea uskoa, että he tosiaan
ovat tuhoutuneen Hellaan viimeisiä mohikaaneja Sisiliassa, jonka suuret
kaupungit kilpailivat kaksi ja puolituhatta vuotta sitten Ateenan ja
Korinttin kanssa joonialaisen sivistyksen loistossa.

Albergo Villa Maria, missä asuin, ei sanottavammin poikennut muista
etelän hotelleista. Kuivat taatelipalmut kahisivat janoisesti,
asunnon valkoinen seinä peittyi verenkarvaisiin loiskukkiin. Musta
ja tähdekäs yö lisäsi hellettä, niin että unettoman ihmisen ajatus
väsyneesti takertui yön salaperäisiin välähtelyihin ja ääniin... Näin
tulikärpästen lentävän ikkunan moskiittoverkkoa vasten aivan kuin
pimeydessä olisi lyöty tuluksia. Kitara soi jossakin, — hyvin lähellä
tanssittiin tarantellaa. Tamburiinin napsahtelu jatkui itsepintaisena,
tuskallisena. Hämyisten valoeliöiden parveilu satamassa sai täällä,
niin kuin Napolinkin lahdessa, koko meren näyttämään suurelta
tummansiniseltä lasilevyltä, jonka alla palavat vaimennetut lamput.

Kun aurinko ilman mitään edelläkäyvää varoitusta ponnahti
taivaanrannalle, Syrakusan yöstä oli tullut päivä. Tyypillinen
Välimeren satamakaupunki, saman tapainen kuin Tunis tai Tripolis
etelässä, Livorno pohjoisessa! Vappuaaton paahde hehkui vanhojen
palatsien espanjalaisista terasseista, joiden rautaiset koristeaidat
olivat kuin jotakin mustaa pitsiä. Ahtaat kadut, jotka muistuttivat
palosolia, pujottelivat suhteellisen uudenaikaiselta keskikaupungilta
laitaosiin. Ajurinpiiskojen läiske, katupoikien huuto, sotilassoitto
ja aasien kiljunta kaikui vanhojen maurilaistalojen mustuneista,
vaaleanpunaisista tai vihreistä seinistä.

Muutaman tunnin päivittäiset vaellukset Syrakusan kaduilla tarjosivat
melko kirpeätä ruokaa aisteille. Näen vieläkin nuo taivaan sinen
peittämät fasadit, joihin erittäin ylenpalttinen etelämainen
barokkityyli on kutonut kivisiä koristeluita — merenjumalien, lintujen
ja kukkien kuvia. Jokin tavallista ahtaampi liikekatu on kuin kuilu;
sen päälle on viritetty sininen taivaankatos ja sen pohjalla velloo
itämainen väenvilinä. Hedelmäkauppiaiden luikkaukset voittavat niiden
riikinkukkojen kirkunan, jotka pöyhkeästi astelevat pienen puutarhan
hiekkakäytävällä. Mitä kauemmas Syrakusan varsinaisesta keskuksesta
tulen, sitä synkemmäksi käy elämisen ja asumisen tyyli. Ikkunattomat
talot ovat kuin vieri viereen ladottuja, tulen ja savun mustaamia
savilaatikoita. Niiden seinistä aukeaa jokin oventapainen hajuun ja
pimeyteen, niiden mukaisilla kynnyksillä torkutaan, pelataan noppaa,
juodaan muskottiviiniä.

Hyvin historiallisilla, hyvin iäkkäillä kaupungeilla on ilme, jonka
voi nähdä vanhojen kiinalaisten kasvoilla. Rakennusten otsissa on
vuosisatojen rypyt. Melu, hälinä, ihmismeno ei enää kerro tulevasta,
vaan menneestä... Ja Syrakusa jää mieleen yhtä ajattomana kuin itse
maa. Voin kulkea mielinmäärin sataman vilinässä, voin katsoa laivoja,
jotka lyhyenä hämäränhetkenä liukuvat sytytetyin lyhdyin Jaffaan ja
Tangeriin. Niiden touvien narinassa on selittämätön ruostunut sointu.
Niiden ei luulisi matkustavan mihinkään päämäärään, kun ne kerran ovat
ankkuroineet täällä ja saaneet tämän kaupungin ilmakehästä jonkin
kirouksen tartunnan. Elämän äänet ovat kaikkialla kyllä voimakkaat,
mutta elämä itse liikehtii hermostuneena jonnekin pois, tietämättä enää
minne. Huudon, laulun, meriveden raskasmielisen loiskeen syvyydestä
erottaa kaikuja, jotka ovat kuin aavemainen viesti kreikkalaisen
Välimeren jättiläiskaupungista.

Sillä Syrakusa ei ole eilispäivän lapsi. Se oli vanha jo, kun Paavalin
Tekoja kirjoitettiin, vanhempi Platonin filosofiaa ja Pindaroksen
runoutta. Historian etäisyydet ovat täällä huimaavat. Herää ajatus,
että tässä sulatusmaljassa ovat kerran sekoittuneet kaikki ne
kulttuurit, joiden raunioilla meidän nykyinen sivistyksemme vuorostaan
pommittaa omia kaupunkejaan raunioiksi!

Tuuliselle, Välimereen pistävälle Ortygian niemelle syntyi
seitsemänsataa vuotta ennen Kristusta kreikkalaisen kulttuurin
keskus, vanha kauppasatama Syrakusa. Sen perustajaksi mainitaan eräs
tarunomainen Archias; sinne muutti perättäisinä siirtolaisina Kreikan
doorilaista väestöä ja Foinikian kauppiaita, niin että siirtokunta
laajetessaan yhtyi kauimpana manterella olevaan Akhradinan siirtolaan.
Antiikin kukoistava Syrakusa on itse asiassa ollut muodostunut monesta
eri kaupungista: pohjoisessa sijaitsi Tykhe, lännessä Epipolai, suuren
merisataman ympärillä Neapolis.

Ja kun, seuraa tämän seudun muinaishistoriaa, voi nähdä, kuinka
alkuperäinen kaupallis-ylimyksellinen herruus on vähitellen kukistunut
alituisten kansalaissotien vaikutuksesta. Kaupungilla oli takanaan
jo kolmen vuosisadan ikä, kun sen hallitsijaksi tuli tyranni Gelon
pitääkseen jonkin aikaa käsissään villiä itsevaltiutta. Mutta Syrakusan
historiaan on jättänyt paljon voimakkaamman jäljen hänen veljensä
Hieron, joka seurasi häntä kuninkaan istuimelle vuonna 478 ennen
ajanlaskumme alkua, — mies, joka keräsi doorilaiseen palatsiinsa
taiteilijahovin niin kuin myöhemmin Kaarle Suuri Aachenin linnaan ja
Lorenzo di Medici Firenzen huvilaan.

Olen katsellut hänen profiilikuvaansa Syrakusan vanhoissa vihreissä
metallirahoissa. Voimakkaat, karkean kauniit kasvot, joiden piirteet
kielivät tarmosta ja mielivallasta; häikäilemätön leuka, täydellinen
antiikin renessanssiruhtinaan pää, barbaarinen ja hienostunut samalla
kertaa... Linnassa, jonka paikkaa nykyään ei osoita ainoakaan
raunionjäännös, vierailivat hänen aikanaan runoilijat Pindaros
ja Simonides, Aiskhylos vaelsi sen puutarhassa miettien uutta
murhenäytelmää tai keskustellen vähemmän kuuluisan anmattiveljensä
Epikharmoksen kanssa. Tuo doorilainen hovikulttuuri sammuu kuin
kynttilän liekki kuningas Hieronin kuoltua. Valtaistuimelle nousee
hänen veljensä Thrasybulos, mielenlaadultaan todennäköisesti hänen
täysi vastakohtansa, ja hallitsee tasan kymmenen kuukautta, kunnes
kansa ajaa hänet julmuuksiin kyllästyneenä maanpakoon.

Jos kreikkalainen elämäntyyli on jonkin asutusalueen historiaan
keskittänyt kaiken loistonsa ja synkkyytensä, toisin sanoen
sivistyksensä valot ja varjot, se on tapahtunut täällä. Syrakusan
historia on ollut sekä verilöylyissä että kevytmielisissä
palatsijuhlissa kärjistyneempää, jyrkempää, ylimittaisempaa kuin
muualla Joonianmeren rannalla. Lähellä kaupunkia näin nuo kuuluisat
kivilouhokset, joihin voitolliset syrakusalaiset suuren meritaistelun
jälkeen heittivät seitsemäntuhatta alastonta ateenalaista sotilasta;
ruton ja mädäntymisen haju on tietysti haihtunut, mutta syvät,
äkkijyrkät rotkot, joiden kivilaatu on tummanpunaista, aivan kuin
veren valelemaa, muodostavat yhä tänä päivänä puolitroopillisen metsän
keskelle kaamean helvetin maiseman.

Ateenan sotalaivaston tuhoa seurasi muuten kaupungin melskeisin
poliittinen kehitysvaihe. Aatelin ja kansan kiista, jota on muinaisessa
Kreikassa käyty kaikkialla miltei nykyaikaisella intensiteetillä, on
päättynyt nuoren, urhoollisen, mutta karkean vallantavoittelijan,
Dionysios I:n diktatuuriin. Hänen kolmekymmentäkahdeksan
hallitusvuottaan voisivat olla katkelma lievästi naamioitua
uudenaikaista filmiä: joukkojen värväämistä ja järjestämistä,
uhittelevan suuria sotavarusteluja, miekkojen ja peitsien kalinaa,
rummunpärinää ja hymnejä... Kahden tunnin ajomatkan päässä nykyisen
Syrakusan portilta kohoaa vieläkin Euryaloksen sotalinnoitus, jonka
fyysikko Arkhimedes suunnitteli ja jonka Dionysios rakennutti Epipolain
ylängölle, kalliorannalle. Miten mahtavana tämä antiikin merivarustus
on kerran vartioinut sinistä Joonianmerta ja miten se on vastustanut
karthagolaisten hyökkäyksiä, voi kuvitella! Vallien harjat ovat yhä
edelleen pystyssä. Sorautuvista, valkohehkuisista jättiläispaasista
leimuaa kummitteleva tuomionkirjoitus, ikään kuin kaikki historiallisen
häviön uhka olisi keskittynyt tänne. En tiedä, miltä nuo kivimuurit
näyttävät yöllä. Päivänvalossa niiden autio jylhyys on peloittava.

Sisilialainen ajuri vei minut _carozzalla_ Himeran taistelun entiselle
näyttämölle ja osoitti sen kaupunginmuurin kiviä, jotka ovat jääneet
kertomaan Dionysioksen rakennustöistä. Mutta nyt tällä alueella
kukoistaa enimmäkseen vain villi, hautaava rauniokasvullisuus. Hevonen
kahlasi tulipunaisissa unikoissa ja ohdakkeissa, vaunujen pyörät
upposivat narisevaan soraan. Kaktukset, öljypuut ja viikunaryhmät
muodostivat kumpuilevaa lehvistöä Epipolain hävinneen kaupunginosan
alueelle. Näillä tuulisilla tienoilla on jokainen tuuman ala peittynyt
kukkiin: merituulen ja helteen vaikutus panee kivetkin kukkimaan. Mutta
kaikella kauneudella on kuivat ja kiihkeät värit. Kinsteripensaiden,
jäniksenvarpujen, värisauramoiden heleä keltainen muodostaa tasangolle
sitruunanvärisiä mattoja, sinipunaiset iirikset ja koirankielet,
tulenkarvaiset pelargoniat ja Syrakusan lukemattomat väriohdakkeet
ovat kaukaa katsoen kuin maalitahroja, jotka mieletön taiteilija on
raivoisasti soinnuttanut yhteen.

Kahlaan kukkaloistossa ja nousen vaunuihin. Poimin Neopoliksen alueelta
valkokukkaisia asfodelos-liljoja, jotka oli kaksituhatta vuotta
sitten pyhitetty kuoleman jumalille. Nämä liljat tahtovat syvälle.
Niiden sipulien pitkät juurihapsut ovat ahnaasti pureutuneet kuivaan
maahan. Ne eivät yllä sinne asti missä Hieronin ja Dionysioksen hovin
herrat ja palvelijat, runoilijat, luutunsoittajattaret ja sotilaat
yhtyvät maaperän tomuun. Ja onko pelkkää näköharhaa, että valkoiset
kivet kirjavan ruohon sisässä näyttävät kuin luunkappaleilta, joiden
ympäriltä aika on jo kauan sitten kuihduttanut elävän elämän lihan?

Ajattelen välittömästi erästä kohtausta Syrakusan historiassa...

Tyrannien, taiteilijoiden ja nauttijoiden kaupunkiin, voittamattomaan
ja kevytmieliseen kaupunkiin saapui kerran Egyptinmatkaltaan filosofi
Platon, jo vanhuuteensa ehtinyt mies, jonka tajunta askaroi noihin
aikoihin ihannevaltion ongelmassa. Hän tapasi Syrakusassa kuningas
Dionysioksen kaksikymmenvuotiaan langon Dionin ja huomasi hänet
erittäin kuuliaiseksi oppilaaksi: vanha elämänopettaja ja nuori
ruhtinas ovat luultavasti yhtä kiihkeästi mietiskelleet, miten tehdä
ihmisen elämä onnelliseksi kauniissa Välimeren kaupungissa. Kun
Dionysios myöhemmin kuoli ja häntä seurasi valtaistuimelle hänen
perillisensä, jonka holhoojana Platonin oppilas silloin toimi,
kreikkalainen viisas sai kutsun saapua takaisin Syrakusaan. Ja siitä
hetkestä, jolloin tuo valkotukkainen jalo kreikkalainen astelee
paulakengissään laivansillalta maihin, alkaa lyhyt mutta merkillinen ja
unohtumaton kuvaelma.

Vanhus on tullut tuomaan henkisyyden evankeliumia Syrakusan
aineelliseen hoviin, hän tahtoo käännyttää nuoren elostelevan
kuninkaan, hän tahtoo tehdä Sisiliasta onnellisten saaren ja Edenin
maan päällä. Hänellä on viisaissa aivoissaan varastoituina kaikki
hyvän, harmonisen elämän ohjeet, se yhteiskunnallinen siveysoppi, jonka
hän on paljastanut sisilialaiselle opetuslapselleen. Mutta ilmeistä on,
että tämä idealistinen yritys oli tuomittu luhistumaan. Nuori kuningas
Dionysios II luopui tosin hetkiseksi juomingeista, tuhlauksesta ja
enemmän tai vähemmän sekavasta palatsijuonittelusta, muutamina lyhyinä
viikkoina kaupungin linna oli kuin jokin benediktiiniluostari, jossa
vanhat moraalikirjat kahisivat ja jossa laulettiin uskonnollisia
hymnejä; mässäilyn sijasta pidettiin noita filosofisia illallisia,
symposioneja, joiden leipänä on tieto ja viininä elämänymmärrys.

Miten kauan tätä tilannetta kesti, en tiedä. Edessäni työpöydällä on
juuri eräs Sisilian historia, joka kertoo yksinkertaisen kuivasti,
kuinka hovissa levisi yleinen kyllästyminen, kuinka suosikit rupesivat
kuiskailemaan nuorelle kuninkaalle, että hänen holhoojansa tavoittelee
kruunua, kuinka Dion karkotettiin maasta ja kuinka vanha filosofi astui
takaisin laivaan matkustaakseen pettyneenä kotiin. Näin raukesi unelma
valtiosta, missä ihmisen olisi hyvä elää, — suurpiirteisin, innokkain
ja kipein senluontoinen koe, mitä vanhan ajan aikakirjoihin on merkitty.

Syrakusan historia on sittemmin peittynyt alituisten sotien
savuun. Luemme taisteluista ja perinpohjaisista hävityksistä,
joissa ihmisasutukset katoavat kuin pyyhkäisemällä maan päältä.
Karkean raakaa Agothokles-tyrannia, joka värvää puolelleen suuren
palkkasoturiarmeijan, seuraa vuonna 274 Hieron II, eräänlainen antiikin
Napoleon, alkuaan linjaupseeri, joka kruunauttaa itsensä kuninkaaksi.
Kaupungin yli on myöhemmin käynyt puunilaissotien synkkä tulva ja monen
hirmuhallituksen lamauttava vaikutus. Kun Rooma voittaa tuon vanhan
merisataman, entisestä mantereen kaupungista jää oikeastaan jäljelle
vain jokin vallinharja ja joukko siellä täällä viruvia järkälemäisiä
kiviä.

Jo kristillisten vuosisatojen alussa Syrakusan tarina on kuin
tuollainen vanha balladi, jolla sokeat palermolaiset laulajat
huvittavat markkinoille keräytynyttä kansaa. Menneisyyden muistot ovat
liian raskaat, ne muodostavat liian monta painavaa, uuvuttavaa ja
tomunharmaata kerrosta. Voisi väittää, että tämä muinaisen suuruuden
rappio vieläkin näkyy nykyisen kaupungin kuvasta. Kuivien torien
ikuisesta helteestä, kuivien _araukaria-puiden_ ja papyrusten kahinasta
soi jokin lohduttoman häviön mollisävel, joka on voimakkaampi elämän
ääni kuin kahviloiden gramofoninsoitto ja köysien narina sataman
laivoissa.





LÄNSIMAIDEN KEVÄT


Sillä elämänmuodolla, jota me sanomme länsimaiseksi kulttuuriksi ja
joka on puhjennut kukkaan Euroopan jättiläisniemimaalla, on ollut
esivaiheensa: kreetalainen muinaisuus. Tältä taholta on usein etsitty
eurooppalaisen hengen varhaiskevättä. Vaikka ajan hämärä lepää
sakeana tuon vanhan kulttuurikauden yllä, voi silti aavistella sen
perusluonnetta. Mitä muinaistutkijan lapio on tuonut Kreetan maaperästä
päivänvaloon, taittaa vielä tänä päivänä sen loistavan elämänmuodon
heikkoja säteitä, joka kukoisti historiantakaisena aikana Aigeian meren
saarilla ja keskittyi Kreetan itäosan suuriin, nyt jo maatuneihin
kaupunkeihin.

Ei merkitse vain historiallista sattumaa, että tämän muinaisen maailman
arkeologinen valtaus tapahtui maailmansodan kynnyksellä, jolloin
eurooppalainen ihminen lähestyi kipeää kriisikauttaan. Samaan aikaan,
kun koko länsimainen sivistys on kypsynyt suurta tulikoettaan varten,
nousevat vanhat kulttuurikaudet sorasta. Theban vuorten sinisestä
varjosta, läheltä Luksorin mahtavia rauniotemppeleitä, paljastaa Howard
Carterin ja hänen apulaistensa lapio Tutankhamonin kuningashaudan
aavistamattomat rikkaudet. Sir Arthur Evans kaivaa kreetalaisista
haudoista esiin jokseenkin kaiken, mikä voi valaista esi-homerolaisen
ajan hämärää ja tarjota meille tietoja länsimaisen kulttuurin keväästä.
Siinä suunnattomassa mielenkiinnossa, joka noina vuosina kohdistuu
kumpaankin arkeologiseen »löytöön», on syvemmältä nähden vaikuttamassa
yleinen henkinen suuntaus: eurooppalainen ihminen on kääntynyt
tähyämään yli olkansa sen valtatien alkua, jolla hänen sivistyksensä
triumfivaunut ovat vierineet.

Suurelta osaltaan kreetalainen kulttuuri on vaipunut sadun ja myytin
hämyyn. Evansin ja Halbherrin kaivaukset ovat itse asiassa tuoneet
päivänvaloon vain suurten taidekausien vajavaisia sirpaleita, jotka
viittaavat milloin nuoreen kivikautiseen, milloin pronssikautiseen
kulttuuriin. Kaksikymmenluvulla, jolloin englantilaisen Evansin
suuri kolmiosainen teos _The Palace of Minos at Knossos_ ilmestyi,
yritettiin tätä esihistorian hämärää kronologisesti jaksoitella,
ja ajanlaskun tukikohdiksi tarjoutuivat Kreetan haudoista löydetyt
egyptiläiset ja Egyptin haudoista löydetyt kreetalaiset esineet.
Noin vuodesta 3400 vuoteen 2100 ennen Kristusta versoo Välimeren
saarilla varhaisminolainen sivistys. Tältä ajalta ovat peräisin monet
piirtokoristeiden kirjomat savimaljat, suurten kaupunkikeskusten,
Gournian, Pseiran ja Moklosin keramiikit, kiviastiat, joiden muoto
viittaa Egyptiin, kuvat alkeellisista pyörörakennuksista, joita
spiraali-ornamentit kiertävät... On kuin Euroopan sielu joisi vielä
tuona ajanjaksona elinvoimaansa Idästä. Kyklaadinen kulttuuri, josta
emme paljonkaan tiedä, ja Vähän-Aasian lounaisrannoilla kukoistanut
ikivanha sivistys ovat monissa ilmauksissaan epäilemättä lähentyneet
Kreetan varhaisinta kulttuuria. _Idästä_ on alussa vuotanut ohut,
virvoittava valojuova Lännen maailmaan, ja eurooppalaisen hengen
syntysanat on saneltu aasialaisesta maailmasta käsin. Orientti ja
oksidentti ovat kohdanneet toisensa. Näkymätön voimansäteily on
tunkeutunut vielä lapsuuttaan uneliaaseen ja avuttomaan läntiseen
elämänmuotoon.

Miten Kreetan saarivaltakunta herää elämään »viininvärisen meren»
hyväilyssä, ei ole tarkasti kuvattavissa. Ajan varjoesiripun takaa
välkkyvät ensimmäiset kupariset takomatyöt — pronssikautisen
sivistyksen vähäiset rippeet. Eräässä esihistoriallisessa
murroskaudessa on epäilemättä tapahtunut voimakasta liikehtimistä
merelle päin, ja niin rannikon kalastajakansa kuin saaren keskiosien
karjaa kaitseva ja peltoja kyntävä väestö on etääntynyt alkuperäisestä
äitimaisemastaan ja heittäytynyt kostean elementin armoille. Jo
aikoja ennen varsinaisen keskiminolaisen aikakauden alkua ja Kreetan
vallan lopullista suurta laajenemista saaren asujaimisto tunnetaan
maineikkaana merenkulkija- ja kauppakansana. Pienet, monisoutuiset,
tummiksi maalatut laivat liukuvat Rhodoksen satamaan lastinaan
ruskeita, metallinloistoisia saviastioita. Kauppaa käydään Egyptissä ja
Vähässä-Aasiassa, Peloponnesoksen etelä- ja itäosissa ja hellaadisen
kulttuurin mannermaisilla kukoistuspaikoilla, ja tämän kauppavaihdon
rinnalla jatkuu Idän ja Lännen välinen vilkas kulttuurivaihto, jonka
vaikutuksia voi lukea kreetalaisen taiteen jäännöksistä.

Aigeianmeren saarten varhaiskulttuurin kuuma ja loistava kesä kestää
vuodesta 2000 noin vuoteen 1650. Voimakas elämäntunne murtautuu
tuhansia väyliä myöten ilmoille, ja olemassaolon kultainen, painoton,
yltäkylläinen ilo hehkuu kuin värikäs tuli silloisen taiteen
loisteliaissa luomuksissa. Tähän aikaan kuuluvat Knossoksen palatsin
seinämaalaukset ja heleät stukkiornamentit. Tähän aikaan kehittyy
Kamares-tyyli — ja vielä nykyisin kertovat Ida-vuoren pyhästä
luolasta löydetyt uhrivaasit saavutetusta värin ja muodon loistosta.
Munan-ohuet maljakot, joiden pohjaväri on musta tai suklaanruskea, on
kirjottu leimuavalla oranssilla, sinooperilla, kromikeltaisella ja
valkoisella. Tavaton elämänkimmoisuus viettää onnellisen tiedotonta
juhlaa ornamentaalisten muotojen heleissä kierteissä. Synkältä
taustalta kipinöivät sekoittamattomat värit; kuvioitus on vaistomaisen
rytmillistä ja upeaa. Palatsien seinämaalauksissa, joissa sama
aistien ilo on löytänyt ilmaisun, avautuu ilmavia pintoja; keltaiset
ja merenvihreät taustat vuorottelevat mustan ja vihreän kanssa,
sirot nuorukaisvartalot, korallimaiset maisemat, koristeelliset
saffran-kasvit ja krookukset ovat yhtyneet hilpeään karkeloon.
Knossoksen »freskojen talossa» on koristeellinen hahmottelu saavuttanut
suurimman lyyrillisen hehkun. Apina istuu kukkien ympäröimänä;
papyruksen varret, iirikset ja muratinlehdet peittävät maanpinnan
kukkulamaisia kohoutumia... Keveän akvarellimaisesti maalattu sinivaris
seisoo sirosti kaartuvien kasvinvarsien keskellä ja hauraat violetit
värisoinnut sulavat hentoon keltaiseen. Agia Triadan freskossa vaanii
notkean lihaksikas kissa fasaania. Knossoksen palatsin seinämaalaus
esittää nuorta prinssiä; hennot alastomat jäsenet ovat vaaleaa vihreää,
punaiset siteet palavat helakasti kuin hyytynyt tuli.

Egyptiläisten temppelien kivisestä papillisuudesta ei
kreetalais-mykeneläisessä rakennustaiteessa näy jälkeäkään.

Elämän huolettomuus paistaa palatsien epävarmasta, kuin sattumalta
sommitellusta pohjakaavasta, ja nämä uljaat asuntolinnat tuntuvat
juhlaa varten luoduilta. Leveät portaat kohoavat poljennollisesti
tilavien pihojen laidoilla. Ne ovat muodostaneet meille tuntemattomien
kilpaleikkien katsomon, sillä palatsilaitoksen yhteydessä on
elimellisesti versonut ja kukoistanut teatterilaitos. Hämyiset hallit,
joihin sydänpäivän paahde ei ole päässyt tunkeutumaan, hygieeniset
kylpyhuoneet, avarat paviljongit ja viemäri- ja vesijohtoverkosto
kuuluvat olennaisesti kreetalaisten kaupunkien kuvaan. Suurimpien
rakennusten ympärillä kukkiva puutarha-alue vaihtuu kuin huomaamatta
vapaaseen metsään, jonka kukkaholveissa Välimeren tuulet puhaltavat.
Joka hahmottaa mielessään nämä pronssikautiset kaupungit, havaitsee
lisäksi, että rakennusosien ryhmityksestä puuttuu miltei tykkänään
sääty- ja luokkaerojen korostus. Sadat erilaiset hoviyhdyskunnalle
kuuluvat rakennukset, vastaanottosalit ja olohuoneet, pyhätöt,
varasto- ja työpaikat, kaksi-, kolmikerroksisten linnojen oikullisen
labyrinttimaiset sokkelot sulautuvat toisiinsa vapaudella, jota
laskelmoivan arvokas Assyyria ja huolellisen kastilaitoksen rasittama
Egypti eivät olisi suvainneet. Knossoksen, Faistosin, Mallitan ja Agia
Triadan palatseja tarkastaessa herää vaikutelma, ikään kuin niiden
rakentajat eivät olisi lainkaan ottaneet lukuun sodan ja hyökkäysten
mahdollisuutta. Kaikki _pakollisuus_ on unohdettu sekä elämästä että
rakennustaiteesta. Elämänvoima sykkii huolettomana ja paljaana näissä
uljaissa torneissa, pylväissä, holveissa...

Puolikuun muotoinen kallionkieleke, joka sijaitsee vajaan peninkulman
päässä nykyisestä Kandiasta, on juuri noina päivinä, noin kolme
ja puoli vuosituhatta ennen Kristusta nähnyt Knossoksen kultaiset
palatsit. Aikoja ennen kuin Agamemnonin hallituskaupunki kohosi
argolaisen tasangon hedelmällisestä multaperustasta, on tarunomaisen
kuningas Minoksen hallintorakennus kuvastunut upeana Kefalan
vuorenseinää vasten; yläkertaan johtava laaja portaikko on kaikunut
kiirehtivistä askelista, ahtaat sokkelokäytävät ja suunnattomien
saviruukkujen täyttämät varastohuoneet, yhdentoista pylvään sali
ja temppelin aitta ovat kuohuneet värikästä elämää. Palatsin eri
osien merkitys on ammoin häipynyt historian näköpiiristä. Vain
neljän vuosituhannen ikäiset öljyruukut ja permannosta esiin
kaivetut arkut, joiden laitoihin on tarttunut ohuita kultalehtiä,
todistavat muinaisesta elämästä. Valtaistuinsalissa on kuningas
jakanut oikeutta istuimelta, jonka selkänoja on kaavailtu lehden
muotoon ja jonka etuosa peittyy pylväskoristeihin. Neuvosto on
istunut kivipenkillään. Käärmejumalattaren papittaret ovat nostaneet
kiviarkuista kulttiesineitä ja koristaneet niillä alttaria.
Kuuluisa »kaksoiskirveiden sali» liittyy tiettävästi Pyhän Härän
palvontamenoihin — meille tuntemattoman uskonnon, jota kreetalaisten
muinaisjäännösten lukemattomat metalliset sonninpäät ja myytilliset
kaksoiskirveiden kuvat eivät pysty valaisemaan.

Joko sisällissota tai ulkoapäin tullut hyökkäys on joskus
keskiminolaisen ajanjakson lopulla tuhonnut tämän uljaan linnan.
Entisille palatsin perusmuureille on sittemmin rakennettu uusi
jyhkeä hallitusrakennus, ja luultavasti samoihin aikoihin on
tapahtunut Faistosin palatsin täydellinen restauroiminen. Miten
kreetalais-mykeneläisen kulttuurin kukoistuskausi sortuu sodan
verivirtoihin, emme tiedä... Mutta on kuvaavaa, että juuri aikana,
jolloin hyökkäysten voidaan olettaa tapahtuneen, vanha elämänraikas,
huolettoman avonainen ja sitomaton palatsiarkkitehtuuri väistyy uuden
rakentamistyylin tieltä. Mykenen ja Tirynsin ruhtinaslinnat ympäröidään
muureilla. Niiden pohjasuunnitelmassa ilmenee odottamatonta _lujuutta_
— ne ovat uuden, sidotumman, pakonalaisen elämäntunnon jähmeitä
tulkkeja. Näihin huolellisesti suojeltuihin soppiin on talletettu
kreetalaisen sivistyksen kimalteleva jäämistö — kultaemaljiset
pienoiskorut, kultaiset heinäsirkkasoljet, norsunluiset, siniemaljilla
kaunistetut pelilaudat, vuorikristalleilla ja hohtokiviupotuksilla
somistetut tikarit... Se kulttuurimuoto, jota Heinrich Schliemannin
mukaan sanotaan mykeneläiseksi kulttuuriksi, on tuskin erotettavissa
Kreetan saaren sivistyksestä. Se versoo välittömästi esiin emäpuustaan
— se muodostaa rinnakkaisen mannermaisen ilmiön saarivaltakunnan
elämälle, ja kun se varsinaisesti puhkeaa kukkaansa Argoliin
jättiläismäisten muurien sisällä, Mykenen ja Tirynsin kaupungeissa, on
keskiminolainen kausi jo päättynyt.

Tämä aikojen takainen elämä hehkuu loistavana kuin omat ilmauksensa,
kuin kreetalaisten ruukkujen kuviot. Egyptin tie loppui hautaan — ja
koko sen jyhkeä, kivinen pappiskulttuuri muuttui ensi nuoruuden mentyä
kolkon juhlalliseksi kuolemanpalvonnaksi. Mutta kreetalais-mykeneläisen
elämänmuodon täytyy pakostakin voittaa tässä rinnastuksessa, sillä
vaikka historian lyhty hehkuukin näillä kohdin vain hämärästi,
kertoo koko silloisten vuosisatojen arkeologinen jäämistö kuohuvan
onnellisesta elämän _ilosta_.

Tavaton vitaliteetti on ilmennyt jo korujen, vaatekuosien,
juomakulhojen, ruoka-astioiden ja asuntojen tyylissä. Huomiokyvyn
harvinainen tuoreus ja taiteellisen silmämitan selkeys siirtää
etelän taivaan hohtavia värejä maljakoiden kylkiin, vangitsee
suuriin seinämaalauksiin saaren häikäisevän keväthehkun, viihtyy
perhosten, kukkien, lintujen ja ihmisjäsenien kauneudessa...
Eräänlainen upea huolettomuus tulee ilmi yksinpä puvuissa.
Nuorukaiset, jotka ovat vaeltaneet näissä ammoin sortuneissa
kaupungeissa, ovat kantaneet vain kevyttä lanneverhoa ja uhranneet
aikaansa ruumiillisen kunnon kehittämiselle, sillä vielä tänä
päivänä kertovat alastomat kreetalaiset vartalokuvat erittäin
korkealle kehittyneestä ruumiinkulttuurista. Miehet ovat solakoita
ja leveäharteisia. Naisten puvut vaikuttavat yllättävän moderneilta
ja heidän liehuvat volankihameensa, käherretyt hiuksensa, kapea
vyötärönsä ja huolellisesti kierteille taivutettu otsatukkansa, jota
roomattaret sittemmin jäljittelivät, viittaavat peräti uudenaikaiseen
pukeutumisihanteeseen. Alaruumis peittyy monimutkaisesti poimutettuun
hameeseen, kuin laskeutuvien, päällettäisten kellojen alle. Yläruumis
on vain niukasti verhottu. »Konträäreinä sukupuolituntomerkkeinä» ovat
rinnat, jotka avoin miehusta jättää täysin paljaiksi ja joita kireä
vyötärys tukee. Mikä itsetiedoton keimaileva sulo näissä kuvissa!
Knossoksen palatsin seinämaalauksissa ja käärmepapitarten siroissa,
kirjavissa pienoispatsaissa näyttäytyy kuin kaukaisen elämänilon
himertävässä jälkikajossa silloinen naistyyppi — rakastajatar ja äiti,
Astarte ja Madonna.

Mikä uskonto on versonut tuossa kevätnuoressa maailmassa? —
Kreikkalainen tarusto sisältää hämäriä muistoja Knossoksen palatsin
Minotauroksesta, jolle uhrattiin elävää ihmisenlihaa. Salaperäiset
kaksoiskirveet, joita on löydetty tämän asuntolinnan raunioista, ovat
todennäköisesti kuuluneet kulttivälineisiin. Härkäsirkukset, joita
tämä kansa on suosinut, ovat kenties alkuaan uskonnollista perua —
voisi olettaa, että uskonnon vaihtuminen huvitukseksi on minolaisen
sivistyksen rappiokauden puhuvia todistuskappaleita. Onko Kreetan pyhä
härkä sodan vai hedelmällisyyden jumala? Onko meille tuntemattomissa
temppeleissä vietetty lisääntymisen mysteerejä? Onko Minotauros vain
kaarialaisen ukkosenjumalan, Zeus Labrandeuksen, paikallinen muoto? Ja
ovatko vanhimpien mykeneläisten muinaisjäännösten tylpät louhimattomat
kuvat sukupuolipotenssin symboleja — muistoja aikoja sitten
rehoittaneesta hedelmällisyyden kultista —? Kreetalaiset ihmisuhrit,
joita tarunomaisen Minoksen aikana väitetään esiintyneen, kuvastelevat
hyvin epämääräisesti oikeastaan vain Ariadnen ja Theseuksen tarinassa.

Sen sijaan on moniin kulttiesineihin hyytynyt selvä muisto
muinaisesta äitijumalattaren uskonnosta. Jokainen nuori kulttuuri
seppelöi salaperäisillä, virvoittavilla, tajuttomilla toiveillaan
_äidin_ hahmon ja pystyttää hedelmällisyyden kivisiä vertauskuvia
alkeellisille alttareilleen. Äidin ja maan käsitteet ovat kaikissa
nuorissa uskonnoissa identtiset. Suuret kosmilliset jumalattaret,
myyttien Emot, ovat kansojen lapsentunteiden luomuksia,
idealisoituja hahmoja, joiden edellytyksenä on pojan elämänyhteys
äitiin, maataviljelevän rodun ja viljellyn maan elimellinen
yhteenkuuluvaisuuden tunto. Myös kreetalainen uskonto on tuntenut
tämän jumalattaren. »Luonnon äiti», »vuoren herratar», »ihmisten
emo» esiintyy milloin alkeellisimmissa, milloin myöhemmän kauden
kaiverruskuvissa, se katsoo vastaamme vanhoista minolaisista
sineteistä, se koristaa Mallion ja Knossoksen kaivauksista löydettyjä
savitauluja. Jumalattaren kömpelöt pienoispatsaat ovat epäilemättä
koristaneet palatsien siroja kotikappeleita. Mitään temppeleitä ei
muinaistutkimus ole nostanut päivänvaloon, mutta syvät, salahämärät,
metsän peittoon hautautuneet luolat, joihin on kätketty kuin tummiin
jättiläiskohtuihin vertauskuvallisissa väreissä säkenöiviä uhrivaaseja,
ovat olleet kreetalaisen Demeterin pyhättöinä. Se kunnioitus, mitä
helleenit sittemmin tuhlasivat kuuluisalle Dikten rotkolle, on tämän
palvontamuodon muisto. Aikoja ennen kuin ukkosenjumala Zeus oli
näyttäytynyt esi-kreikkalaisessa uskonnollisessa elämässä, hänen
tilallaan on ollut vanhan emojumalattaren puoliso, hevosenhahmoinen
Poseidon, jota saarivaltakunnan urheat merenkulkijat palvoivat.

Mutta tämä uskonto on hävinnyt aikojen pimentoon. Viini, öljy ja hunaja
metsittyneiden luolien uhrimaljakoissa, alttareille vuodatettu rasva ja
veri, hevosten, ajokoirien ja ehkä ihmistenkin liha ovat vuosituhansien
askelissa sotkeutuneet yhdeksi mullan kanssa. Kreetan alkuperäinen
elämänoppi on haihtunut aikakausien muistista. Yhtä selittämättömiksi
ovat jääneet pienet, kullasta ja norsunluusta laaditut vartalokuvat,
jotka esittävät käärmeitä käsissään piteleviä naisia ja joista ei
oikein tiedä, kuvaavatko ne tuntematonta käärmejumalatarta vai hänen
papittariaan... Niiden salamielinen hymy hehkuu nykyään Bostonin
museon tomuttuneissa lasikaapeissa. Mitä osaa ne ovat esittäneet
muinaisissa menoissa, mikä on niiden sanoma ja merkitys? Muuan Agia
Triadasta löydetty sarkofagi, jonka stukkipintaan joku tuntematon
freskomaalari on ikuistanut uhrikulkueen, vainajille vuodatetun juoman,
hitaasti astuvat papit, joukon kulttiesineitä ja kaksoiskirveillä
koristetun pylvään huipussa istuvan kotkan, on kreetalaisen uskonnon
harvoja todistuskappaleita. On mahdollista, että sen myöhemmässä
kehitysvaiheessa on tapahtunut hidas, mutta varma käänne synkkyyteen.
Milloin ja miten elämänriemu vaihtuu kuolemankammoksi, elämänpalvonta
kuolemanpalvonnaksi ja »luonnollisen ihmisen» sitomaton aistihurma
esikreikkalaiseksi Hadeksen peloksi, ei enää ole ilmaistavissa.
Niin kauan kuin kreettalainen kuvakirjoitus pysyy tulkitsematta, on
turvauduttava vain olettamuksiin.

Knossoksen palatsissa on muuan stukkipinnalle sommiteltu kohokuva.
Tummalta pohjalta hohtaa kukkaansa puhjenneita kurjenmiekkoja, niiden
keskellä kulkee kuin merenvihreään valoon kastuneena kuninkaallisen
kaunis poika. Hän kantaa prinssillisenä arvonmerkkinä raskasta,
loisteliasta sulkakruunua, joka muistuttaa hämmästyttävästi atsteekkien
juhlapäähineitä. Sirot, miltei tyttömäisen herkät pojanjäsenet
ovat alastomat. Vain lantioilla liekehtii laavanpunainen nauhus ja
vyöstä hulmuavat vaatteenlaskokset. Vuosituhansien takainen tuuli on
sotkeutunut hänen mustiin hiuksiinsa, ja ne liehuvat kolmena pitkänä
huntuna helteisessä ilmassa, joka väreilee tämän unohtumattoman
stukkikohokuvan jokaisesta yksityiskohdasta. Linjojen kepeys ja
lennokkuus, syvän sinivihreiden ja paahtavan punaisten pintojen hehku
avaa kuin näköalan syvälle keskiminolaisen kulttuurin alkuhenkeen,
elämäntunnon huumaavaan kevääseen. Siroilla pojankasvoilla, jotka on
hahmoteltu suoraan sivultapäin, lepää satumaisen unen onnellisuus, ja
liikkuvan vartalon rytmistä puhuu itsetiedoton aistillisuus, joka on
yhtä pakotonta ja vapaata kuin keltaisten saffran-liljojen kukinta...
Kreetalaisen elämäntunnon _tämänpuoleisuus_ käy tästä maalauksesta
elävästi ilmi. Näin hyväksyvät ulkotodellisuuden vain ihmiset, jotka
eivät ole »keksineet» käsin tehtyjä temppeleitä, Näin vaistonvaraisia
ovat vain lapset ja naiset — aivan kouluttamattomat, aivan iloiset,
kohtalottomat, aistilliset lapset ja naiset. Botticellin Primavera
vaeltaa Kreetan saarella helteestä punertuneessa ilmassa, avatuissa
hiuksissaan siitepölyhiutaleita, joita nousee sitruunankeltaisista
saffrankukista!

Kreetalais-mykeneläisen kulttuurin pimeneminen alkaa
myöhäisminolaisella ajalla. Noin vuoden 1650 tienoilla näyttää hetkeksi
puhkeavan uusi kukoistus, ja suurten kaupunkien linnoissa versoo
elämäniloinen hovikulttuuri. Mutta taide ei enää ole täysin vapaata
liikahienostumisen merkeistä. Silloinen palatsityyli on prameilevan
runsasta. Se kalkkeutuu häikäisevään muodollisuuteen ja maneeriin.
Tummalla vernissalla lasitetuissa ruukuissa ja maljoissa valtaa
alaa naturalistinen kuvioitus, joka viihtyy erinomaisen mielellään
vauraiden, sirosti kiertyvien kasviaiheiden piirissä. Astianpinnalle
sommitellaan mustekalojen ja meritähtien ryhmiä, näkinkenkäornamentit
ja meririuttojen, korallien, aaltojen ja leväkasvien tyylitellyt
kuvat kiertävät juomakulhojen laitoja. Käänne kaavamaisuuteen
paljastuu yksinpä siinä, että väripinnat on tänä aikakautena yleensä
jaettu täsmällisiin vyöhykkeihin. Liljojen ja kultillisten kirveiden
koristamat, usein suhteettoman suuret juhlamaljat kuuluvat lakastumisen
kauteen. Knossoksen ja Faistoksen barokki hukkuu liikakultaukseen — ja
kultaiset juomakulhot, kultaiset kuolinnaamarit, kultaiset kaulakäädyt,
diadeemit, soljet ja pakotuskoristein somistetut kultalaatat ovat
sittemmin täyttäneet Mykenen akropoliin hakatut kalliohaudat, Atreuksen
aarrekammiot. Mykeneläinen kulttuuripiiri, jonka Schliemannin
kaivaukset ovat nostaneet esiin, on katsottava Kreetan vanhan
sivistyksen komeilevaksi jälkikukinnaksi. Se kiteytyy puhuvalla tavalla
lasketun geometrisissa Dipylon-maljakoissa ja Vaphion kupuhautojen
kultapikareissa, joiden pakotuskuviot ovat kultasepäntyön yliviljeltyjä
taidonnäytteitä.

Elämänkäyrä kiertyy näinä aikoina Kreetan saarelta Aigeian mantereelle.
Sivistyksen aalto on hetkeksi peittänyt alleen Malean niemimaan ja sen
mereen pistävän laajan alueen, jolta Hissarlikin kukkulan salaisuus,
sen päällekkäin maatuneet kaupungit, on paljastettu. Noin vuodesta
1600 vuoteen 1250 kestää uuden kulttuurikauden elämänaikaa. Se on
jo ammoin alkanut tunkeutua Peloponnesokseen ja Attikaan, Boiotian
laaksoon ja eteläiseen Thessaliaan. Kuin jättiläisten kasaamina
paasiholveina kohoavat näinä aikoina suuret kuninkaalliset linnat
aigeialaisen maiseman taustasta. Mykenen ja Tirynsin rinnalle, leviten
tasaisesti pitkin laajoja ranta-alueita, kohoavat Mideain ja Asinen
muurit, joiden suojassa muinaisen Argoliksen sotaiset hallitsijat
leiriytyivät. Boiotiassa keskittyy uusi elämänmuoto Orkhomenosiin,
Thebaan ja Glahan. Lakonialainen Vaphio ja messenialainen Kakovatos
ovat muinaistutkimuksen lapion paljastamina osoittautuneet saman
myöhäishelladisen aikakauden tyypillisiksi kaupunkikeskuksiksi. Ja
täysin toisin kuin kreetalaisen kulttuurin kevät, mykeneläisyyden
syksy ympäröi olemassa olonsa massiivisilla varuslaitteilla,
suunnattomilla muureilla ja sotaisen uhkaavilla torninhuipuilla,
joissa merta tähystävien sotilaiden vartiotulet palavat ja joista
kuoleman ja hävityksen aallot lähtevät liikkeelle. Elämän välittömyys
kuolee spartalaisen kurin puristukseen, ja suurissa aigeialaisissa
ruhtinaslinnoissa kypsyy itse asiassa elämänmuoto, joka sittemmin
on puhjennut täyteen, rautakukkia kantavaan kukoistukseen Kreikan
sotilasvaltiossa. Kun joonialaisten vaellusretket ovat vihdoin alkaneet
ja Homeroksen taistelukohtaukset ovat olleet verisintä todellisuutta,
nämä aigeialaiset linnoitukset ovat saaneet jännittää puolustusvoimansa
viimeisilleen torjuakseen hyökkäävien akhaijalaisten tehokkaita
rauta-aseita.

Mykeneläinen elämäntunnelma on alistettu kuoleman varjoon. Kaikessa
koristeellisuudessaan silloisen Peloponnesoksen linnat antavat
tuiman ja lohduttoman vaikutelman. Niiden pohjakaavoissa ilmenevä
suunnitelmallisuus, niiden kolkon pimeät käytävänsolat ja suurista,
monitahkoisista lohkareista ladotut suojamuurit ovat syntyneet uhkan
alla. Tirynsin suippokaariholvit ja Mykenen leijonaportti, jossa
heraldiset kivieläimet kasvavat sotilaallisen uhman vertauskuviksi,
odottavat ankaran varmoina akkhaijalaisten hyökkäystä. Linnoihin
kuulunut _megaron_, miesten suoja, joka Tirynsissä muodostui palatsin
varsinaiseksi kolmiosaiseksi päärakennukseksi, on kieltämättä näytellyt
tärkeää osaa ainaisen sotatilan uhkaamassa elämässä. Tätä esihomeerista
kulttuuria ei suinkaan kevennä linnojen väriloisto. Siniemaljin alta
hehkuu polttamattoman tiilen synkkä tulipalonväri. Seinäpintojen
koristeellisissa friiseissä, joissa kovapiirteiset Klytaimnestrat ja
korulippaita kantavat amatsonit ryhdistäytyvät kuin tulevia rynnäköltä
varten, ilmenee täysin epäkreetalaista muotojen tylyyttä.

Iliaksessa uhraa sotainen Akhilleus kuolleen Patrokloksen sielulle
verta, viiniä ja hunajaa. Mutta Homeroksen runous on hämärää
heijastusta Mykenen ja Tirynsin päiviltä. Mihin aikaan ja hetkeen
Troian loisto ja hävitys on sattunutkin ja missä Hissarlikin
rauniokummun kerrostumassa sen rauniot sijaitsevatkin, on enemmän
kuin luultavaa, että Akhilleuksen ja Patrokloksen elämänaika on
langennut yhteen mykeneläisen sivistyksen kanssa. Homerolainen
kuolleiden palvonta on syvimmältään tämän kulttuurin lakastumiselle
luonteenomainen. Myös egyptiläinen kulttuuri ympäröi itsensä
basalttisilla haudanseinillä — ja mykeneläinen elämä laskee samoin
aseensa hautaholviin! Kaikista tämän ajan rakennuksista ovat juuri
haudat arkeologisesti merkitsevimmät. Onko kreikkalainen kuolemankammo
noussut ensimmäiselle kalpealle oraalle Mykenen suunnattomissa, maan
alle kaivetuissa kupuhaudoissa, umpeen holvatuissa kalliohuoneissa?
Seinien alabasteri ei jaksa sulattaa säteilyllään niiden sakeaa
pimeyttä. Vain loppumattomat kulta-aarteet, upotuskoristeilla ja
häikäisevällä pakotustaiteella kaunistetut metalliset astiat säihkyvät
näissä kuoleman asunnoissa kuin kultarahat mustalla samettipohjalla.
Kaiken rikkautensa tämä lakastuva sivistys kasaa hautoihin, ja kun
Kreetan valoisa elämän palvonta on jo ammoin päättynyt, vanha kulttuuri
ympäröi kuolleiden lahoavat ruumiit kaikella maisella loistolla.
Päivä painuu yöhön. Elämä palaa kupolimaisen kallioholvin pimeään,
umpinaiseen pakkotilaan ja rakentaa haudan itselleen.

On vaikeata täsmällisesti merkitä, milloin mykeneläinen kulttuuri on
joutunut lopullisen tuhon omaksi. Deukalionin ja Pyrrhan jälkeläiset
ovat hitaasti ja sitkeiden taisteluiden avulla vallanneet itselleen
aigeialaisten entiset asuntomaat. 1000-luvulla sortuu Troija
liekkeihin. Vanhimman sivistyksen viimeinen suuri keskuspaikka
murskautuu raunioiksi, joiden ympärillä alkaa versoa yhä sakeampi
peitekasvillisuus ja joka vähitellen peittyy Hissarlikin kumpuun.
Joonialaiset heimot vaeltavat vuosisadan toisensa jälkeen yli
Peloponnesoksen. He asettuvat viljelemään maata, jossa koirien
raatelemat aigeialais-ruhtinaiden ruumiit lepäävät. Heidän
siirtokuntiaan nousee sekä mantereelle että saarille. Ja vihdoin
näiden vuosituhansien peräti sekasortoista historiallista tilaa
äkkiä kirkastaa kreikkalaisuus — omituinen kulttuurimuoto, johon
länsimainen sivistys on alinomaa tehnyt toivioretkiään ja jossa
jotakin sen syvimmästä perusluonteesta on saanut tavallista elävämmän,
synteettisemmän ilmauksen.



