Kalle Santavuoren 'Torpan tyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3604.
E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten
emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




TORPAN TYTTÖ

Kaksinäytöksinen näytelmä


Kirj.

KALLE SANTAVUORI [Kaarlo Luoto]


Seuranäytelmiä n:o 121





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.






HENKILÖT:

Mäkelä, torppari.
Katri, hänen vaimonsa.
Hilma, heidän tyttärensä.
Heinämäki, rusthollari.
Ville, hänen poikansa.
Korpela, talollinen.
Riento, maisteri.
Kyläläisiä tilan mukaan.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS


Näyttämö: Mäkelän pirtti. Katri istuu ompelemassa; Hilma askartelee
aterian jälkeen.

_Katri_. Tiedätkö, lapseni, minkätähden nuori Heinämäki on muuttanut
kulkutiensä tänne meidän mäelle? Jos hän menee kylälle tai tulee,
kulkee hän aina tämän kautta. Toinen tie on tietääkseni lyhyempi. Eikä
hän ennen tätä tietä milloinkaan käyttänyt.

_Hilma_. En tiedä, äiti, en. Ei hän ole minulle mitään puhunut.

_Katri_. Kohta puhunee. Ei suotta kulkene.

_Hilma_. Mutta, äiti, mitä ihmettä te nyt puhutte?

_Katri_. Et ole huomaavinasi, vaikka arvannetkin.

_Hilma_. Äiti kulta, en ole osannut sitä miksikään ajatella.

_Katri_. Ehkä et. Kuule sentään: Tänä aamuna tapasin hänet tuossa
tiellä, ja hän sanoi tähän aikaan tulevansa meille. Hän kysyi
erikoisesti saisiko tulla.

_Hilma_. Onhan hän käynyt täällä ennen kysymättäkin.

_Katri_. Onpa niin, mutta nyt hän kysyi sinun puheillesi tullakseen.

_Hilma_. Olisikohan sittenkin... Tulisikohan Ville?

_Katri_. Taidatpa tietää asian?

_Hilma_. En, hyvä äiti, tiedä, mutta sinun puheestasi arvelen, että jos
hän...

_Katri_. Soisitko hänen tulevan?

_Hilma_. Totta on, että kyllä minä pidän Villestä, mutta en ole osannut
odottaa häntä itselleni. Onhan hän niin suuren ja rikkaan talon ainoa
poika.

_Katri_. Sinun vuoksesi hän nyt kuitenkin tulee.

_Hilma_. Puhutko sinä totta, äiti?

_Katri_. En leikkiä puhuisi lapselleni semmoisesta asiasta.

_Hilma_. Hän tulee, hän tulee sittenkin!

_Katri_. Oletpa sinä häntä jo odottanutkin, siltä ainakin kuuluu.

_Hilma_. Olenhan sitä joskus uneksinut, mutta en ole uskaltanut
itsellenikään todeksi tunnustaa.

_Katri_. Niin. Ei ihminen aina uskalla katsoa onneansa silmiin,
varsinkaan kauneintansa; pelkää sen katoavan, kun sen huomaa.

_Hilma_. Sanoiko hän mitään muuta?

_Katri_. Eipä erityistä. Sanoi vain emäntää talossa tarvittavan.

_Hilma_. Siinäkin no yksi seikka, joka minua peloittaa.

_Katri_. Mikä siinä on? Työtä sinä osaat tehdä ja teettää, ettei siitä
ole pelkoa.

_Hilma_. En siltä puolelta asiaa pelkää. Mutta..

_Katri_. Mitä mutta?

_Hilma_. Mitä sanovat ihmiset, jos minä, köyhä mökin tyttö, joutuisin
pitäjän suurimman talon emännäksi?

_Katri_. Aina semmoisista asioista ja tapahtumista puhutaan, mutta ken
voi tukkia maailman suun?

_Hilma_. Aivan varmaan sanoisivat silloin, että minä olen tunkeutunut
taloon ja viekoitellut Villen itselleni, rikkaaksi päästäkseni. Ei
sekään olisi hauskaa kuulla.

_Katri_. Eipä kyllä, lapseni. Mutta sananlasku sanoo: »Kyllä kuiva
rikka hännästä karisee.» Aika huhut hälventää, kun eivät tosia liene.

_Hilma_. Pelkään minä sitä kuitenkin.

_Katri_. Suotta pelkäät, lapseni.

_Hilma_. Kun olisikin suotta!

_Katri_. Eikä kaikista pikkusanomista pidä koskaan välittää.

_Hilma_. Sen minä kyllä ymmärrän ja olen koettanut aina sitä käsitystä
itsessäni vakiinnuttaa, mutta tämä on niin arka kohta. Onhan tässä
toisella puolella rikkaus ja valta, ja ihmiset luulevat minun vain
niitä himoitsevan.

_Katri_. Harvoin ihminen saa onneaan hännästä kiinni. Silloin kun
voi ylettyä, on siihen myöskin tartuttava. Ehkä se ei toista kertaa
tulekaan niin likelle.

_Hilma_. Jollen minä pitäisi Villestä näinkin paljoa, ei voisi olla
puhettakaan siitä, että menisin vain talon tähden, ee-i.

_Katri_. Hän näkyykin jo tulevan tuolla pellon takana.

_Hilma_. Hyväinen aika! Kuinka minun nyt tuli paha olla!

_Katri_. Mistä se tuli, nyt niin äkkiä?

_Hilma_. Se tuli tästä kaikesta. Olisi ollut parempi, jos et olisi
mitään virkkanut hänen aikeistaan. Se tieto se on, joka tekee minut
niin levottomaksi.

_Katri_. Kyllähän rauhoitut ajan vieriessä. — Minä lähden pois, sillä
niissä kärryissä ei kolmatta pyörää tarvita.

_Hilma_. Onpa usein hyvinkin tarvis.

_Katri_. Mutta, hyvä lapsi, sinulla on jo yhtä isot silmät päässäsi
kuin minullakin. (Menee käsitöineen.)

_Hilma_ (yksin). Hän tulee kuitenkin minun tähteni! Minun suloisin
unelmani siis toteutuu. Mutta miksi olen siitä niin kovin levoton? Onko
se onnea, joka täyttää sydämeni saaden sen noin rajusti sykkimään?
Rauhoitu sydän, rauhoitu.- Älä onneesi pakahdu. — Nyt hän tulee!
Hyväinen aika!

_Ville_ (tulee). Terve!

_Hilma_. Tervetuloa!

_Ville_. Olenko tervetullut?

_Hilma_. Onko sinua milloinkaan ennen pois ajettu?

_Ville_. Ei ole vielä ennen ajettu, mutta vasta voidaan ajaa.

_Hilma_. Älä tee mitään semmoista, että tarvitsisi ajaa.

_Ville_. Enhän minä teekään, mutta arvelin vähän, että kun minä iso
mies näin arkena juoksen kylällä, että jos siitä...

_Hilma_. Olet toki ennenkin arkena juossut.

_Ville_. Olen niinkin, mutta nyt olen aika mies ja silloin pahainen
poika.

_Hilma_. Minkätähden sitten tulitkaan, jos poisajoa pelkäät?

_Ville_. Olen saanut vähän asiata tullakseni, semmoista aikamiehen
asiata.

_Hilma_. Istuppas nyt ja selitä, minkälaista se on aikamiehen asia.

_Ville_. Minä seisaallani selitän, että sitte pääsen pikemmin ulos, kun
käskenet.

_Hilma_. Jo sinulla sittekin lienee pelko povessasi. Mitä lienetkään
tehnyt, kun nyt pelkäät sitä kertoa?

_Ville_.. Enhän minä vielä mitään ole tehnyt, mutta jos tulisi tehtyä.

_Hilma_. Nyt en minä enää ymmärrä.

_Ville_. Se on nyt sillä lailla, Hilma, että ennen poikasena kävin
katsomassa, mitenkä sinä opettelit leipomaan ja muutakin tekemään, ja
näythän sinä olevan koko kätevä.

_Hilma_. Vai niin, no sepä hyvältä kuuluu.

_Ville_. Etkös sinä nyt tulisi sinne minulle...

_Hilma_. Leipomaan?

_Ville_. Niin.

_Hilma_. Eikös teillä ole leipojia ennestään?

_Ville_. Onhan siellä ne piiat, mutta tule sinä emännäksi. Tuletko,
Hilma?

_Hilma_. Mitä sanoo isäsi asiasta?

_Ville_. En ole isälle vielä puhunut mitään, mutta mitäpä hän sanoisi
siitä. Eikähän siinä sanominen auttaisikaan, olenhan jo aikamiesten
kirjoissa.

_Hilma_. Paha minun olisi tulla, jos isäsi...

_Ville_. Tuletko, jos isä suostuu?

_Hilma_. Tulen.

_Ville_. Minä olen uskotellut itselleni, että sinä rakastat minua,
Hilma. Onko niin?

_Hilma_. Aina olen sinusta pitänyt ja viime vuosina olen oppinut
rakastamaankin.

_Ville_. Se on siis totta, en ole erehtynyt. Minä olen sinua
rakastanut, Hilma, jo pikkutytöstä asti. Ja jos et sinä olisi minua
rakastanut, en olisi koko elämässäni voinut ketään toista ottaa
vaimokseni.

_Hilma_. Etköhän?

_Ville_. En, en toki.

_Hilma_. Minä olen usein, melkein itseltänikin salaa, sinua ihaillut
ja itselleni unelmoinut, mutta sinulla kun on talo ja minulla ei
ole mitään, ei mitään, olen koettanut aina tukehduttaa sen unelmani
mahdottomana.

_Ville_. Ja minä pidän sinua pitäjän rikkaintakin tyttöä rikkaampana.
Niin paljon olet mielestäni kaikkia muita parempi.

_Hilma_. Ville, minä olen sittenkin sinut saanut itselleni!

_Ville_. Niin. Ja sinä olet minun Hilmani!

_Hilma_. Olen, olen!

_Ville_. Nyt minä olen onneni löytänyt, ja tänään vielä puhun asiasta
isäukon kanssa ja sitte järjestämme sunnuntai-illaksi kuuliaiset. Eikö
niin, Hilma?

_Hilma_. Sen puolen saat yksin ratkaista.

_Ville_. Ja kuuliaiset pidetään meillä, onhan siellä tilaakin enemmän.
(Mäkelä ja Katri tulevat.)

_Mäkelä_. Päivää. Onpa naapurivieras tuvassa.

_Ville_. Liekö vieras vai mikä, mutta sukulaiseksi pyrkii.

_Mäkelä_. No jopa jo!

_Ville_. Ihan tosissa. Hilman kanssa olen jo asiani sopinut, eikä hän
tunnu vastaan väittävän. Mitä sanotte, vanhukset?

_Mäkelä_. Mitäpä minulla siinä. Pidä hyvänäsi.

_Katri_. Enpä minä muille oikein Hilmaani uskoisikaan kuin sinulle,
Ville. Olet kasvanut tuossa ihan silmäin alla, etkä sinä juo etkä muuta
semmoista meteliä...

_Heinämäki_ (tulee). Kuinka pitkällä täällä jo ollaan? Tätä jo olen
arvellutkin ja tulin perästä.

_Hilma_. Hyvä Jumala!

_Heinämäki_. Rukoile vain apua, ennenkuin toivosi täyttyy.

_Ville_. Isä!

_Mäkelä_. Mistä meteli isännällä?

_Heinämäki_. Mistä, älä ole olevinasi, kun on tosi kysymyksessä.

_Ville_. Turha torua, isä. Hilma on minun morsiameni, ja sunnuntaina
pidetään kuuliaiset meillä kotona.

_Heinämäki_. Portto, mutta ei morsian!

_Mäkelä_. Ulos, isäntä!

_Ville_. Isä! Ottakaa sananne takaisin!

_Hilma_. Jotakin semmoista arvasin tulevan.

_Katri_. Kuka olisi uskonut!

_Heinämäki_. Kuule, poika, minä tiedän sinun opettamattasi, mitä puhun.
— Äläkä sinä, mökkiläinen Mäkelä, käske minua ulos.

_Mäkelä_. Käsken ja vieläpä heitänkin, jos kerrankaan vielä omieni
kunniaa loukkaat!

_Heinämäki_! Olematonta kunniata, ha ha, hahaa!

_Ville_. Vaiti, isä!

_Heinämäki_. Suusi kiinni sinä, ja vastaa sitte kun kysytään. Vai sinä
kiellät minua puhumasta.

_Ville_. Jopa on korva korvan tasalla, isä.

_Hilma_ (tulee Villen luo). Annetaan olla sen meidän asian, en minä
kuitenkaan voi tulla, kun tuolla tavalla...

_Heinämäki_. Niin, sen pitääkin jäädä, sillä semmoinen mustilaisen
naimiskauppa ei saa tapahtua.

_Ville_. Tapahtuu se. Ette te voi sitä estää, isä!

_Heinämäki_. Et ainakaan minun talossani ollessasi sillä lailla nai!

_Ville_. Pitäkää talonne. Ei siitä tässä ole väliä...

_Heinämäki_. Eiköhän ole. — Koko kerjäläisparven saisin sinne.

_Hilma_. Minä en tule sinne, kuulitteko!

_Mäkelä_. Omallani olen elänyt niinkuin sinäkin, kerjäämättä, vaikka en
olekaan kyennyt suurentelemaan rikkauksiani.

_Katri_. Voi hyväinen aika, minkä piti tulla!

_Ville_. Joka tapauksessa menemme Hilman kanssa naimisiin.

_Heinämäki_. Et saa penniäkään talosta.

_Ville_. Siihen asiaan on minullakin jotain sanomista, ja sitäpaitsi
tarvitaan täällä Mäkelässäkin kohta miestä.

_Heinämäki_. Ei kauan. Katsoppas tuota. (Antaa kauppakirjan Villen
luettavaksi.) Kuinka kauan luulet tässä pysyväsi?

_Mäkelä_. Sen kaiketi määrään minä.

_Katri_. Mitä ihmettä tästä vielä mahtaa tulla?

_Ville_. Tarkoitatteko totta tällä paperilla?

_Heinämäki_. Täyttä totta!

_Mäkelä_. Mitä siinä on?

_Ville_. Isäni on tämän paperin eli kauppakirjan mukaan ostanut tämän
torppanne kaikkine maineen Karhulan isännältä.

_Mäkelä_. Tämänkö torpan?

_Ville_. Niin.

_Katri_. Voi hyvä Jumala, se tässä vielä puuttui!

_Hilma_. Onko sekin minun tähteni?

_Heinämäki_. He, he, hehehehee! Jokos nyt huomaatte, kuka tässä
rähjässä on käskijänä?

_Ville_. Ettehän tarkoita, että...

_Heinämäki_. Tarkoitan, että jos Mäkelä antaa tyttönsä mennä sinun
kanssasi naimisiin, ajan minä tuon omistusoikeuteni perusteella kaikki
pois torpasta maantielle.

_Ville_. Ettekä aja vielä. (Repii kauppakirjan pieniksi palasiksi.)

_Heinämäki_. Poika riivattu, mitä sinä teit! Ei se kuitenkaan
pelastusta tuo. Karhulan isännällä on toinen kappale, josta minä otan
jäljennöksen.

_Hilma_. Minä olen sanonut jo, ettei siitä naimiskaupasta mitään tule.

_Mäkelä_. Enkä minä tahdo olla mielelläni tuommoisen isännän
alustalaisena.

_Katri_. Voi hyväinen aika, voi hyvä Jumala, mitä piti tulla yhden
lapsen tähden tässä vanhoilla päivillä!

_Hilma_. Älä, äiti kulta; noin voivota, onhan maailmaa muuallakin.

_Heinämäki_. Joko näette niskoittelun turhaksi, hä? Ensi muuttoaikana
saatte siirtyä mökistä pois.

(Riento ja Korpela tulevat.)

_Riento_. No, kuka saa muuttaa mökistä pois? — Hyvää päivää sentään
taloon.

_Korpela_. Päivää!

_Hilma_. Ah, maisteri!

_Mäkelä_. Terve tultua.

_Toiset_. Päivää, päivää.

_Riento_. Ollaan niin vakavina. Mitä täällä on tekeillä?

_Mäkelä_. Heinämäen isäntä ajaa meidät mökistä pois, ja siihen ovat nuo
kaksi syyllisiä.

_Riento_. Vai niin.

_Korpela_. Mutta eihän tämä Heinämäen maalla ole.

_Heinämäki_. On. Maa on minun, ja mökki on minun.

_Korpela_. Olet ostanut siis?

_Heinämäki_. Rahalla saa.

_Riento_. Välistä saa ilmankin. Ahkeruudella ja kunnolla saavutetaan
myös jotakin. Ne kaksi ominaisuutta ovat velvoittaneet minut sekä
Korpelan tänne asialle köyhän mökin tytön luo.

_Heinämäki_. Mitä? (Toiset ovat vaiti uteliaina.)

_Riento_. Minua on pyydetty kansanopiston puolesta jättämään neiti
Hilma Mäkelälle viisisataa markkaa pienenä kehoituksena toisille ja
palkintona hänelle itselleen osoittamastaan uutteruudesta ja taidosta
opistossa. Tässä on teille, neiti Mäkelä, rahat, käyttäkää hyväksenne.

_Hilma_, Kiitoksia. Kiitoksia, herra maisteri. En tiedä tätä
ansainneeni ja enkä olisi mitenkään osannut odottaa, että...

_Riento_. Mikä annetaan, se on ansaittua, ei sieltä lahjoitella.

_Mäkelä_. Minä en tiedä, mitä sanoisin, se tuli niin yllätyksenä. Mutta
kiitoksia, maisteri.

_Katri_. Ottakaa, herra, minunkin kiitokseni.

_Riento_. Ei ansaitse, ei ansaitse.

_Korpela_. Minullakin on asiaa Hilmalle.

_Mäkelä_. No mitä vielä?

_Korpela_. Eilen illalla päättivät pitäjäläiset kuntaan
järjestettäväksi säännöllisen käsityönopetuksen. Ensimmäiseksi
opettajaksi päättivät niinikään ihan yksimielisesti pyytää Hilmaa.
Minun, kokouksessa olleen lähimmän naapurin, tehtäväksi jättivät asian
esittämisen. Tässä on valtakirjani.

_Heinämäki_ (nykäisee paperin). Enpäs minä ollut eilen illalla
kokouksessa.

_Korpela_. Et ollut. Olisi tarvittu.

_Ville_. Isä oli kai eilen illalla mökin ostossa Karhulassa.

_Heinämäki_. Älä siitä sillä lailla... (Ville ja Hilma puhelevat
keskenään.)

_Ville_. Näette nyt, isä, äsken te soimasitte morsiantani ja hänen
vanhempiansa, ja kuitenkin heitä yleisesti kunnioitetaan kunnon
ihmisinä.

_Heinämäki_ (häpeissään). Köyhiä ovat kaikki.

_Riento_. Saatteko te taivaan tai paratiisin ostetuksi rahallanne.
Ette. Muuta ihmiseltä ensin kysytään ja vasta toisella ja kolmannella
sijalla rahaa.

_Katri_. Ei vielä ole koko maailma meitä vastaan.

_Korpela_. Ei likikään. Jos tästä tulisi todellakin muuttaa pois, niin
minun maaltani saat, Mäkelä, valita mieleisesi mökin paikan.

_Mäkelä_. On ihmisiä maailmassa. Kiitoksia. — Muuttaminen riippuu
Heinämäen isännästä, koska hän on mökin ostanut.

_Heinämäki_ (yhä häpeissään). Enhän minä vielä niin tosissani...

_Ville_. Se on jo peruutusta. Ettehän tosissanne kieltänyt Hilmaa ja
minua yhtymästä, ettehän.

_Heinämäki_. Asia on vähän muuttunut, niin että...

_Riento_. Ei lastensa onnea pidä häiritä.

_Heinämäki_. Pitäkööt toisensa, pitäkööt.

_Ville_. Tiesinhän minä, että se kova päätös purkautuu vielä, kunhan
ennättää. Ja nyt sinä Hilma, purat myös päätöksesi, ettet muka
tulisikaan.

_Hilma_. Minä puran, jos isäsi lupaa, ettei milloinkaan vaivaa minua
köyhyyteni takia.

_Heinämäki_. Enhän minä ketään vaivaa.

_Ville_ (sieppaa Hilman syliinsä). Sittenhän meillä on ensi sunnuntaina
kuitenkin kuuliaiset. Teitä, maisteri ja Korpela, pyydetään saapumaan
ensimmäisinä.




TOINEN NÄYTÖS


Näyttämö: Heinämäen pirtti, sievistetty juhlaa varten. Sisällä ovat
Ville ja Hilma.

_Ville_. Nythän on kaikki valmiina, ja me voimme hetkisen levähtää
vieraita odotellessa.

_Hilma_. En minäkään tiedä, puuttuisiko vielä jotakin.

_Ville_. Ei mitään, huoleti voimme vieraita odottaa. Ahaa, puuttuu
sentään!

_Hilma_. Hyväinen aika! Mitä vielä?

_Ville_. Minulta puuttuu Hilma sylistäni.

_Hilma_. Sinä mokoma, säikäytit minut!

_Ville_. Tulehan tänne kuitenkin.

_Hilma_. Enkä tule, koska sillä lailla...

_Ville_ (juoksee Hilman luo, ottaa hänet syliinsä ja kantaa yli tuvan,
istuutuen ikkunan pieleen penkille; asettaa Hilman polvelleen). Tällä
lailla lapset pannaan tottelemaan. Istuppas nyt kauniisti siinä. Noin.

_Hilma_. Kyllä sinä olet sentään väkevä, Ville!

_Ville_. Jaa-a! Kun kannoin itseni kokoista...

_Hilma_. Olet sinä muutenkin.

_Ville_. Ajatteleppas. Nyt istut ensi kerran minun polvellani.
Milloinka istunet viimeisen kerran?

_Hilma_. Tahtoisitko sinä senkin tietää? — Mutta päästä pois, Ville.
Joku voisi tulla, ja me tässä...

_Ville_. Ei haittaa. Enkä päästäkään, kun kerran syliini sain.

_Hilma_. Päästä heti, taikka lyön esiliinan nauhalla, että...

_Ville_. Että loiskahtaa. Ja silloin minä ihan varmaan tottelen. —
Olehan nyt siivolla! Ajattelehan, minä olen sittenkin saanut sinut,
Hilma, ja onneni sinun mukanasi.

_Hilma_. Helppohan sinun oli minut saada, mutta se on jotakin, kun minä
sain sinut.

_Ville_. Siitä asti kun äiti kuoli, olen aina aikonut ja aikonut, mutta
nyt se vasta toteutui.

_Hilma_. Etkä vieläkään myöhästynyt.

_Ville_. En, Hilmani.

_Hilma_. Minäkin kannoin unelmaani, kunnes se toteutui.

_Ville_. Me etsimme toisiamme yhtyäksemme yhdeksi ja nostaaksemme uuden
elämän tähän meidän taloon. Ajattelehan, ehkä joskus pikku Villet ja
Hilmat juoksevat tuossa lattialla ja meluavat...

_Hilma_. No sinä nyt vasta...

_Ville_. Annappahan, kun katson tyttöni silmiin, nähdäkseni, mitä hän
oikein ajattelee.

_Hilma_. Sieltä et sinä selvää saa.

_Ville_. Etpä voi katsoa suoraan, kun pelkäät, että minä...

_Hilma_. En minä mitään pelkää. Katso vain.

_Heinämäki_ (ja Hilman, vanhemmat tulevat). Täällähän ne jo »särkiä
paistavat».

_Hilma_. Hyväinen aika!

_Mäkelä_. On heillä omat huvinsa.

_Heinämäki_. Tervetulleita olkaa taloon mielivieraina ja hyvinä
sukulaisina. Älköön tienne koskaan tulko liian pitkäksi tänne
päästäksenne.

_Katri_. Sinne onkin aina asioita, missä ovat rakkaimmat.

_Mäkelä_. Ja kunpa niitä olisi kohdakkoin hyvin paljon.

_Hilma_. Mitä se isä nyt hulluttelee?

_Mäkelä_. Älä ole olevinasi, sitä itsekin toivot.

_Riento_ (ja Korpela tulevat). Terve taloon!

_Korpela_. Onni taloon!

_Riento_. Ennen muuta onni!

_Heinämäki_. Tervetuloa, tervetuloa!

_Ville_. Tulkaa istumaan, hyvät vieraat.

_Riento_. Kiitos.

_Korpela_. Olemmeko ensimmäiset?

_Hilma_. Olettepa niinkin.

_Ville_. Se onkin hyvä, ja niin pitikin käydä.

_Riento_. Täällä todellakin on vasta asianomaisia. Minä pyydän
onnitella teitä, neiti Hilma, nyt ensimmäisenä: Pysyköön alkanut onni
pöytänne päässä ja älköön koskaan vähentykö. Siinä on teillekin, nuori
isäntä. Yhteistä teillä on onnenne. Jakakaa siitä vanhuksillekin.

_Hilma_. Kiitoksia, herra maisteri.

_Ville_. Kiitoksia!

_Korpela_. Minäkin onnittelen teitä uudelle kynnöksellenne. Kasvakoon
se täysiä tähkäpäitä.

_Hilma_. Kiitos, kiitos!

_Ville_. Naapureina ja hyvinä neuvonantajina olkaa molemmat aina
tervetulleita vieraita.

_Heinämäki_. Missä palvelustytöt ovat? Kahvia laittamaan!

_Hilma_. Ovat pukeutumassa. Minä laitan pöydälle. Kahvi onkin jo muuten
valmista ja kupitkin pöydällä; kaadan vain.

_Riento_. Otamme onnellisilta mekin onnen kupit, ja ne on saatava
morsiamen kädestä!

_Katri_ (yrittää lähteä). Vielä minäkin voin kahvipannun kantaa.

_Hilma_. Ei, äiti. En minä sinun anna... (Menee ottamaan.)

_Riento_. Niin, antaa nuoren morsiamen näyttää, osaako emännöidä.

_Katri_. Aina sillä maisterilla on leikki valmiina.

_Hilma_. Tässä sitä taitoa kysytäänkin. (Lähtee kahvipannun kanssa,
mutta kompastuu ja kaatuu keskelle lattiaa.) Hyväinen aika!

_Katri_. Hyvä Jumala! Mitenkä sinä, hyvä lapsi, sillä lailla?

_Ville_. Vahinko on vahinko.

_Mäkelä_. Vahinko ei tule kello kaulassa.

_Riento_. Eipä tuossa vaaraa tullut, ei edes kahvi ennättänyt maahan
mennä.

_Hilma_. Hävettää oikein.

_Riento_. Sen se ansaitseekin, kun ensimmäinen näyte niin huonosti
onnistui. Vai mitä?

_Katri_. Ihan kuin ei osaisi kunnolla kävellä.

_Ville_. Sattuiko sinuun pahasti?

_Hilma_. Eikös mitä!

_Heinämäki_. Se on mennyt jo menojaan, ja voidaan uutta kertaa odottaa.

_Hilma_. Enpäs toista kertaa kaadukaan.

_Heinämäki_. Älä ole varma.

_Hilma_. Olen, ja nyt onkin vaarin vuoro. (Kaikki nauravat.)

_Heinämäki_. Kahvia, vieraat.

_Ville_. Niin, olkaa hyvät.

_Korpela_. Vanhat sanoivat ennen, että jos morsian kuuliaisissaan
kompastelee, jäävät häät pitämättä.

_Hilma_. Mitä te, Korpela, ennustatte?

_Ville_. Vanhoilla on paljonkin vanhaa. Vai mitä?

_Korpela_. Kyllä minä sanon niin olevan, hyvät lapset.

_Katri_. Mikähän näiltäkin keskeyttäisi? Ei minkäänlaisia juoruja
kiertele kummankaan takana.

_Ville_. Eipä luulisi häiden jäävän meiltä pitämättä. Eikö niin, Hilma?

_Hilma_. Niin on.

_Riento_. Tarkimmatkin laskelmat joskus pettävät. Niinpä se vanhain
ennustuskin voi mennä useinkin sivu maalistaan.

_Korpela_. Olkoon se jo sinänsä. — Mutta tässä näin pienessä joukossa
kysäisen suotta aikojaan: Joko sinulla, Heinämäki, on maakauppa valmis
niiden venäläisten kanssa?

_Heinämäki_. Johan se alkaa olla.

_Hilma_. Myyttekö maata venäläisille?

_Riento_. Mihinkä tarkoitukseen? En minä ole kuullutkaan.

_Ville_. Se on sillä lailla, että ne kävivät täällä aina pyytelemässä
ostaaksensa tuota niemen rannikkoa. Aikovat kai sinne jonkun uuden
linnoituksen rakentaa.

_Hilma_ (puhkeaa rajusti itkemään). Hyvä Jumala! Nyt se kuitenkin tuli!

_Ville_ (säikähtäen). Mikä tuli, Hilma?

_Katri_. Mikä sinulle niin äkkiä?

_Ville_. Tulitko sinä sairaaksi?

_Hilma_. Antakaa minun olla vähän aikaa.

_Riento_. Minä kyllä jo näen, mihin Hilmaa on sattunut.

_Heinämäki_. Eihän suinkaan siinä kaatuessa mitenkään? Naurattihan se
silloin.

_Katri_. Sano, hyvä lapsi, mikä sinulle tuli!

_Hilma_. Ville, kuulehan, sinä et ole ollut minulle oikein rehellinen.

_Korpela_. Nyt minäkin näen, minkä iskun Hilma sai. — Miksi en pysynyt
edelleenkin vaiti?

_Ville_. Ethän tarkoita sitä kauppaa?

_Hilma_. Sitä minä tarkoitan.

_Heinämäki_ (närkästyen). Jää sitä maata vielä sinunkin kynnettäväksesi.

_Hilma_. Teillekin sitä on ollut liikaa.

_Ville_. Mutta mitä sinä, hyvä Hilma, siitä sillä lailla rupesit?

_Hilma_. Joko se kauppa on valmis?

_Heinämäki_. Jo. Enkä sinun vuoksesi sitä tekemättä jättäisi.

_Hilma_. Oletko sinäkin, Ville, suostunut siihen kauppaan?

_Ville_. Yhdessä sitä isän kanssa mietittiin ja päätettiin myydä, kun
tarjosivat niin erinomaisen hyvän hinnan.

_Hilma_ (itkien). Sinäkin, Ville, Ville! Minä olen rakastanut sinua
miehenä. Olen erehtynyt. Olen rakastanut raukkaa. Miksi et sitä minulle
ennen kertonut? (Tulee kyläläisiä.)

_Ville_. En osannut pitää tarpeellisena semmoista enkä muistanutkaan.

_Hilma_. Noinko tyynesti sinä puhut siitä?

_Ville_. Oliko se väärin sinun mielestäsi?

_Hilma_. Oli. Ja uskon, että kaikkien muidenkin mielestä.

_Heinämäki_. Etköhän ruvenne liian aikaisin emännöimään?

_Ville_. Olkaa te, isä, vaiti nyt. — Pidätkö sinä, Hilma, sitä minulle
rikoksena?

_Hilma_. Pidän; ja rikos se on. Maan ja kansan sortajalle ei pidä
antaa tuumankaan alaa tästä maasta. Kuitenkin te olette myyneet ison
kappaleen linnoitusalueeksi. Te varmensitte sillä paljon sortajan
häpeätyötä tässä maassa.

_Ville_. Voi minua!

_Riento_. Hilma puhuu oikein.

_Toiset paitsi Heinämäet_. Oikein, oikein, oikein on!

_Heinämäki_. Oletteko te sitte kaikki niin kovin perustuslaillisia?

_Korpela_. Eipä kyllä. Minä olen kansallismielinen, mutta sen vuoksi en
möisikään nykyhetkinä kalleintani.

_Hilma_. En minä tiedä mitään teidän puolueistanne, mutta pidän
rikoksena kansaa kohtaan sitä tekoa.

_Riento_. Se on enemmän kuin puoluekysymykset. Kun käydään taistelua
kansan olemassaolosta, täytyy kaikkien puolueitten katkaista sarvensa
ja tämänlaisessa tapauksessa hyväksyä Hilman esittämä menettely.

_Ville_. Enkö minä saa sitä mitenkään anteeksi, Hihna?

_Heinämäki_. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

_Hilma_. Pyydätkö sinä anteeksi?

_Ville_. Pyydän minä, — Hilma.

_Hilma_. Ajatteleppas vähän: sinulle on kohtalo suonut laajan alan
tästä maasta, jota sukupolvet ovat toinen toisensa jälkeen puolustaneet
ja suojelleet vieraan sorron alle joutumasta, ja kuitenkin sinä
olet suostunut myymään hoidettavaksesi uskotusta osasta kauneimman
kappaleen. Voitko arvata, kuinka paljon olet sen maapalan mukana myynyt
tätä maata suojanneiden sankarien verta ja luita.

_Ville_. Hilma, Hilma!

_Hilma_. Anna minun puhua! Noille esi-isäin haudoille rakentavat
sortajat itselleen suojuksia. Häiritsevät vainajien kunniakkaasti
ansaittua lepoa. Ja siitä suojuksestaan he levittävät yhä sortoa ympäri
seudun, jossa ilman tätä kauppaa eivät olisi jalansijaa saaneet. Sieltä
suojuksestaan he, sortajat, ilkkuvat sortamilleen. Ja jokainen heidän
toimensa on vain tämän kansan ilkkumista, ja sitä minä en tahdo näin
läheltä kuunnella enkä katsella. Sinä, Ville, voit ehkä paremmin elää
uusien ystäviesi kanssa.

_Ville_. Aiotko jättää minut?

_Hilma_. Minä jätän sinut. Minun täytyy, minä en voi elämälläni tukea
sellaista kehnoutta!

_Ville_. Hilma rakas! Minä rukoilen sinua antamaan anteeksi.

_Heinämäki_. Älä rukoile kerjäläistä, poika!

_Hilma_. Minä en voi sitä anteeksi antaa. Ja isäsikin vuoksi se
on mahdotonta kaksin kerroin. Hän osoitti juuri mitenkä minua
kohdeltaisiin. Minä olen sinua rakastanut minkä ihminen voi rakastaa,
mutta meidän teittemme täytyy erota. (Yhä itkee.)

_Ville_. Rakas Hilma, minä en voi kestää tätä iskua! Tue minua, älä
hylkää minua!

_Heinämäki_. Kuulitko, poika, ei kerjätä kerjäläiseltä.

_Mäkelä_. Kiitoksia vieraanvaraisuudesta.

_Katri_. Pitikö sittenkin näin käydä lapseni onnen?

_Ville_. Auttakaa te, vanhukset, minua!

_Mäkelä_. En puutu asiaan. Väärin olette tehneet.

_Riento_. Minun onnitteluni oli heikko. Sen annettuani onni pakeni.
(Alkavat siirtyä oveen päin.)

_Ville_ (epätoivoissaan). Jätätkö sinä, Hilma, minut näin pian yksin?

_Hilma_. Minun täytyy. En voi muuta tehdä. Koeta elää onnellisena ilman
minuakin. Olethan sinä rikas.

_Ville_. Onko se viimeinen sanasi, Hilma?

_Hilma_. On, Ville. (Ville juoksee sanaakaan sanomatta viereiseen
kamariin.)

_Mäkelä_. On parasta lähteä, koska talo tuli tällä tavalla entistään
vieraammaksi.

_Katri_. En olisi suonut tätä nuorille, mutta kuka tuntee edeltäkäsin
kohtalonsa kirjan.

_Riento_. Jos me kaikki omistaisimme sen lujuuden, jota Hilma on tässä
osoittanut, ei minkäänlainen sortaja tätä kansaa voittaisi.

_Korpela_. Hilma on tänään elvyttänyt meissä kaikissa uuden innon.
Minä kiitän sinua. Ja koskaan tämä tekosi ei voi olla sinulle
onnettomuudeksi.

_Hilma_. Ville on ollut ainoa ihailtuni, rakkaani, hänelle ainoalle
olisin uskonut elämäni, mutta se mielikuva pettikin. Hän ei ollut se
nuorukainen, joksi minä häntä luulin. Kansan kärsimykset unohtaen hän
etsi omaa etuansa, ottaen sen halpamaisesti sortajan kädestä liian
kalliilla hinnalla.

_Heinämäki_.. Mitä sinä kopeilet, tyttö? (Kuuluu laukaus viereisestä
huoneesta.)

_Hilma_. Hyvä Jumala! Mitä se... (Heinämäki ponnahtaa seisaallensa,
mutta vaipuu hervottomana takaisin penkille, silmät tuijottavina.)

_Mäkelä_. Menkää, hyvät ihmiset, katsomaan, mitenkä siellä kävi. Eihän
vain ampunut itseänsä.

_Heinämäki_ (hypähtää jälleen ylös raivostuneena; sieppaa kirveen
ja hyökkää lyömään Hilmaa; miehet joukolla sen estävät). Ulos,
kerjäläiset, minun tuvastani, kaikki. Antakaa minun pieksää mäsäksi tuo
saatana!

_Korpela_. Asetu nyt siivolla, taikka panemme sinut nuoriin. (Asettavat
ukon penkille istumaan, johon hän jää herpaantuneena, läähättäen.)

_Hilma_. En minä tätä olisi heille sentään toivonut enkä tahtonut.

_Katri_. Voi, hyvä Jumala, tätä päivää! Että minun piti tämä kaikki
nähdä lapseni tähden! Voi minua poloista!

_Hilma_. Paljon se tuo tuskaa minullekin, on särkeä minutkin kokonaan,
äiti, mutta en minä tätä kaikkea voi ottaa omalletunnolleni. (Mäkelä on
käynyt katsomassa Villeä.)

_Mäkelä_. Hän on ampunut ohimoonsa eikä jäljellä ole henkeä rahtuakaan.

_Korpela_. Toinen kuolleena, toinen mielipuolena.

_Hilma_. Minun sulhaseni, minun appeni! Voi, että koskaan häntä
itselleni toivoin!

_Heinämäki_ (puhuu houreissaan nyyhkyttäen ja vaikeroiden). Älkää
viekö minulta poikaani ja maatani. En minä vielä ole saanut keisarin
kultarahaa rintaani. Se tulee kohta. — Kohta tulee. — Muilla ei
olekaan. Minä sanoin jo sille herralle, että pojankin pitää saada
kultaraha. — Tuokaa pois minun poikani. Ville, tule isäsi luo!

_Riento_. Mielipuolisuus toi esiin totuuden!

_Korpela_. Hän poloinen, kurja, on vielä odottanut rahaa rintaansa
isänmaansa hinnalla!

_Hilma_. Ja Villekin! Hänen vaimonaan olisin kuollut häpeästä tai sitte
karannut.

_Mäkelä_. Tämä päivä oli sittenkin tyttärelleni onnen päivä.

_Korpela_. Oli. Hilma säästyi häpeästä.

_Riento_. Menkää joku teistä vieraista hakemaan nimismiestä ja
lääkäriä. Meidän juhlimisemme on täällä loppunut.

_Katri_. Eihän vain tässä Hilman syytä ole, herra maisteri?

_Riento_. Ei, emäntä hyvä! Suomen suojatar on kostanut!



