Hella Wuolijoen 'Koulutyttönä Tartossa: vuosina 1901-1904' on Projekti
Lönnrotin julkaisu n:o 3602. E-kirja on public domainissa koko EU:n
alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja
levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




KOULUTYTTÖNÄ TARTOSSA: VUOSINA 1901—1904

Juhani Tervapään yksinpuheluja aikojen draamassa, I osa





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Tammi,
1945.






SISÄLLYS:

Alkulause
Äitini muistolle
Lapsuuteni Viro
Tartto vuosisadan alussa
Olin viisitoistavuotias
Kouluni
Hugo Treffner
Perhe, jossa asuin kaksi ensimmäistä vuotta
Chwolsonin perhe
Frau doktor Meyer
Politiikkaan mukaan! Ja vast' olin viisitoista
Koulutyö ja anemia
Minä rakastun saksalaiseen
Tentit ja satakielet
Kesä v. 1902
Isoisäni
Lukuvuosi 1902—1903. Olin kuusitoista vuotias
Vaaralliset nuorison juhlat
Juhlien jälkikaiku
Skeptikkoryhmä. Hanko ja hankoistit
Elisabeth ja Maria Stuart
Vanha Wissen sie (tiedättekös)
Retki Pietariin
Minä esiinnyn taas
Musiikkini
Matka toiselle puolen lahtea
Olin 17-vuotias. Viimeinen kouluvuosi Tartossa 1903—1904
Juhan Liiv
Paulmeister ja hänen hiirensä
Tohtori Juhan Luiga
Ernst Enno
Jakob Ilves
Sisareni Salme
Tohtori Wesken hauta. Pieni laulu — iso tunne
Aino ja Oskar Kallas ja heidän kotinsa
Maattomat, työväki ja sosialidemokraatit
Vanhempieni koti kouluaikanani
Minä tapasin paronejakin
Ylioppilastutkintoni
Jälkimaininkeja
Aatu Grenzstein — Viron mysteerimies
Tindi-Hans, Tervandit ja Rogger-pikkuserkut.
Kultamitali ei riittänytkään
Hyvästi... Jumalaga




ALKULAUSE


Muistelmani ovat yksinpuhelua nuoruuteni kanssa vankilan
yksinaissellissä odotellessani kenttäoikeuden tuomiota. Pakenin
sellini harmaudesta kuulustelijani kiusaksi nuoruuteni tuoksuvaan
väririkkauteen... pakenin suin päin heidän kiduttavista käsistään
elämäni kevääseen, karkasin kauneuteen, vapauteen, jossa he eivät
kyenneet vangitsemaan minua.

Hyräilin joskus hymyillen itsekseni Sibeliuksen kultaisen iloista
Musetten motiivia

    .. minä menen Viroon takaisin,
       minä menen Viroon, minä menen Viroon,
       minä menen Viroon takaisin...

Niinpä vähäksi aikaa karkasin Viroon, kirjoitin itse omaa
kuulustelupöytäkirjaani, hyppelehdin asiasta toiseen, koetin muistella
enimmäkseen valoisia tapahtumia, enimmäkseen, hyviä puolia ihmisistä ja
oloista... Olin niin hyvyyden tarpeessa.

Kirjoitin vain sellaista, mitä muistissani oli. Minulla ei ollut mitään
lähdeteoksia eikä muistiinpanoja käytettävissäni. Varmasti ilmenee
monia epätäsmällisyyksiä, joita olojen pakosta en nykyisellään voi
oikaista, voi olla sellaista, jonka olen väärin muistanut. Suokoon Viro
sen minulle anteeksi elämäni iltataivaan hohteessa...




ÄITINI MUISTOLLE


Äitini kuului Viron Hämeen, Viljandinmaan, valtavien emäntien sukuun,
jotka syntyivät silmä tiukkana, toisessa esiliinan taskussa avainnippu
ja loisessa lempeä käsi. Muistan, kuinka he seisoivat kirkonmäellä
koivujen alla, mustien, kiiltävien linjaalivaunujensa vieressä,
nuo sukuni emännät: Turandin, Tindin, Saarden, Korgemäen, Juhanin,
Matsiksen ja muitten sukutalojen emännät, Hallisten, Helmen ja Karksin
pitäjien mustissa, pitkissä, sarkatakeissa, joitten alta näkyivät
mustat, kahisevat hameet. Pitkä, valkoinen linnik-liina, batistista
tai hienon hienosta pellavasta, oli sidottuna yli otsan ja sen päällä
musta, pitkäripsuinen kirkkosilkki, jonka alta melkein maahan asti
riippui luo valkoinen linnik. Siinä he seisoivat kuin valtavat nunnat
tahi pikemminkin abbedissat, kaikki yli sadan kilon painoisina, mutta
heidän jalkansa liikkuivat ketterästi kotipihan nurmella ja olkapäät
olivat painuneet vesisaavien painon alla, eivätkä edes omat lapset
koskaan suudelleet heidän karkeita työkäsiään...

Kun veimme äitini Suomesta takaisin Viroon hänen sukuhautaansa
vanhan kirkkomaan korkeitten koivujen alle, kirjoitti eräs hänen
harmaapäisistä ystävistään Viljandin lehdessä seuraavan tarinan
äidistäni:

— Kun Viljandissa seitsemänkymmenluvun lopulla rakennettiin Viljandin
Maanviljelysseuran suurta taloa, ensimmäistä rakennusta, jonka tsaarin
vallan alainen Viron kansa yhteisvoimin pystytti, lahjoittivat
kaikki lähipitäjät siihen hirsiä, jotka mielenosoituksellisesti
ajettiin Viljandiin jopa 30—40 virstan takaa. Silloin lähti Helmen ja
Hallisten pitäjistä liikkeelle virstan pituinen hirsikuormajono, jonka
etunenässä, hirsikuorman päällä, ajoi nuori tyttö, Luppen talon tytär,
äitini, Helmen kansallispuvussa, kymmenet rivit kotisepän takomia
hopeaketjuja ja merenvahahelmiä kaulassaan. Jono oli äitini järjestämä,
ja hän lauloi koko kolmekymmentä virstaa Viljandiin saakka yhä uusien
miesten ja hevosten liittyessä mukaan ja lakkaamattomaan lauluun läpi
kukkivan Viron kevään. Laulua kuului riittäneen Viljandiin saakka,
mutta hän olikin suurten laulajain sukua.

Ehkäpä tämä muisto äidistämme on jäänyt pysyväisimmäksi hänen
tyttäriensä mieleen, tyttärien, joista yhdestä on tullut suomalainen
kirjailija, toisesta englantilainen, kolmannesta vain muuten taiteilija
ja ainoastaan yksi jatkaa emännyyttä Virossa.

Kun isäni vei minut Tarttoon kouluun, äitini haki piirongin laatikosta
rasian, josta hän nauhojen, nappien ja pitsien alta kaivoi esiin
pienen safiaanikukkaron. Siitä hän otti kymmenen ruplan kultarahan ja
antoi sen minulle — äitini, jolla ei koskaan ollut "omaa" rahaa. "Kun
sinä nyt menet vieraaseen maailmaan, annan minä tämän sinulle — en
tuhlattavaksi — vaan säilytettäväksi hädän varalta..."

Kaikki hänen tyttärensä kävivät eri tyttökimnaasia, pääsivät
ylioppilaiksi kultamitalein, ja köyhinä ylioppilaina he möivät
mitalinsa säälimättä, — mutta mamman kultaraha säilytettiin aina
viimeiseen hätään.

Koko Viron kansan kohtalo kuvastui tuosta äitini "hädän varalle"
varaamisesta. Vuosisatoja olivat sen naiset saaneet katsoa eteensä
"hädän varalta", sotien, ryöstöretkien ja paronien tiellä. Kaivoihin
upotettiin viljaa, maan luoliin piilotettiin elintarpeita sodan
hyeenani, sissien ja ryöstöretkien varalta. Äidit saivat katsoa
eteensä, kun miehet oli viety, sillä kansa ei tahtonut kuolla. Ja
nytkin: Viron kansa on saanut uudelleen kokea kaikki keskiajan kauhut,
mutta kansan äidit ovat varmasti katsoneet eteensä "hädän varalta".
Eikä se kansa kuole, vaikka miehet on viety sotaan, niin kauan kuin
äitien suojelevat kädet keräävät "hädän varalta"...

Vielä eräs muisto:

Minun kävi elämässäni niin, että itsenäisenä naisena hankin omin voimin
omaisuuteni ja rakensin maatilalleni paljon uusia rakennuksia sekä
ihmisille että eläimille, myös talon äidilleni. Odotin äitiäni, joka
ei vielä ollut nähnyt taloani, päärakennuksen vihkiäisiin. Autoni oli
hakemassa häntä asemalta, ja kun se saapui, seisoin taloni portailla
Bobby-koira vierelläni, heilutin keppiäni tahtipuikkona ja täynnä
elinvoimaa ja vallatonta nuoruutta ja ylpeyttä lauloin äidilleni
kovalla äänellä vanhan saksalaisen laulun muunnelmaa:

    "Ich habe gebauet (pro: mir haben gebauet)
    Ein stattliches Haus
    Und darin Pan vertrauet (pro: Gott vertrauet)
    Trotz Wetter, Sturm und Graus."

    [Minä olen rakentanut (pro: me olemme rakentaneet)
    komean talon.
    Ja siinä Paniin luottanut (pro: Jumalaan luottanut)
    huolimatta pahasta ilmasta, myrskyistä ja hirmuista.]

Mamma ei noussut autosta, vaan sanoi: "Sage Gott". (Sano: Jumala!)

Minä lauloin uudelleen: Und darin Pan vertrauet.

Mamma sanoi autonajajalle: Jussi, aja asemalle takaisin!

Jussi oli tottunut sekä äitiin että tyttäreen. Hän ajoi pihamaalla
kukkamaan ja suihkukaivon ympäri kerran ja pysähtyi uudelleen
portaitten eteen.

Minä heilutin keppiäni ja lauloin vallattoman vakuuttavasti: Und darin
Pan vertrauet.

— Verfluchter Pan, sage: Gott... (Kirottu Pan, sano: Jumala) sanoi
mamma.

Minä lauloin edelleen lauluani.

Mamma koputti sateenvarjollaan Jussia selkään: — Jussi, aja heti
asemalle takaisin!

Jussi katseli minuun ja ajoi noin puolen kilometriä metsän reunaan,
käänsi sieltä ja tuli uudelleen portaille mamman yhä hakatessa häntä
sateenvarjollaan.

Minä lauloin nöyrästi:

    "... Wir haben gebauet
         Ein stattliches Haus
         Und darin Gott vertrauet,
         Trotz Wetter, Sturm und Graus."

Mamma tuli autosta, eikä siitä sitten sen enempää puhuttu. Hän
lähti suoraa päätä ruokasalin kautta keittiöön, huomauttaen minulle
samalla, että kaikki avaimet olivat kaappien suulla, moitti pesupöydän
pienuutta, hellan asemaa ja palvelijain huoneitten suuruutta. Sitten
vasta hän lähti pyyhkäisemään sormellaan flyygeliä... Eikä hän sen
enempää ihmetellyt taloani, mutta hän ei koskaan ihmetellytkään sitä,
mitä hänen lapsensa tekivät.

Ainaisessa levottomuudessa me pidimme sinua, mamma raukka. Poikasi oli
teillä tietymättömillä maailmansodassa ja myöhemmin Viron sodassa,
Tyttäresi osallistuivat yhteiskunnallisiin ristiriitoihin eri puolilla
maailmaa, menivät naimisiin luvattasi ja erosivat tietämättäsi.
Eikä meillä ollut kenelläkään samaa maailmankatsomusta eikä samaa
mielipidettä politiikasta tai yhteiskunnallisista kysymyksistä,
etkä sinä ketään meistä hyväksynyt. Pidit kuitenkin intohimoisesti
puoliamme, kun me jouduimme hätään. Emme ymmärtäneet ainaista
levottomuuttasi ja vasta kuolemasi jälkeen me tajusimme, miten paljon
olit uhrannut miehellesi ja lapsillesi ja miten vähän olit saanut
elää omaa elämääsi, jonka olit aloittanut laulaen yli kukkivan
Viljandinmaan...

Ja sinä lohduttauduit aina sillä, että tyttäresi oli joutunut Viron
Hämeestä Suomen Hämeeseen, sillä mielestäsi kansa oli aivan samaa
molemmin puolin Suomenlahtea...

_Tyttäresi_.

Katajanokan Lääninvankilassa elokuulla 194,3




LAPSUUTENI VIRO


    Mu meelen kuldne kodukottus,
    Ma sagesti näe und weel sest,
    Kus armsa esa kallis kattus
    Mu varjas, wäikest latsekest.
    — — —
    Nüüd kaund, igaweste minnu,
    Ni armsa aja ammogi,
    Me latse nagu essind linnu,
    Kik ilma laanen laiali...

    (Virossa yleisesti kansanrunoksi
    muodostunut runoilija Rennitin Aino
    Tammelle ja Leeni Kaselle kirjoittama
    runo heidän yhteisestä lapsuudestaan.
    Runo on kirjoitettu Viljandinmaan
    murteella.)

Lapsuuteni Viro oli laulun, runon ja sadun maa. Viron kansa laulaa
työtä tehdessään, mutta vielä enemmän työhön mennessään ja työstä
palatessaan. Niityiltä ja kedoilta kuuluu laulua keskellä hellepäivää,
ja yksinäinen kyntäjäkin hyräilee syyshämärässä auransa kurjessa.
Pellonpientareilla laulavat tyttölapset mansikoita poimiessaan,
ja poikaroikka laulaa kesäyössä hiljaa hiiviskellessään tyttöjen
aittojen vierustoilla. Ja missä virolaisia joutuu yhteen, siellä
muodostuu laulukuoro. Ei ihmekään, että laulujuhlat ovat muodostuneet
Viron varsinaisiksi kansanjuhliksi ja että niihin kokoontuu yli
20 000 laulajaa ja noin 100 000 ihmistä heitä kuulemaan, kuten
Tallinnan viimeisiinkin laulujuhliin, joissa oli 10 % koko kansasta
mukana. Kotipitäjäni kirkossa laulettiin virret moniäänisesti ilman
minkäänlaista harjoittelua, ja riemukkaan heleät naisäänet kaiuttavat
sydämessäni vieläkin vanhoja virsiä täyttäen vanhan kirkon valkoiset
holvit ihmeellisellä toivon riemulla. Monet kävivät kirkossa — ei
saarnan vuoksi, vaan päästäkseen laulamaan. Niinpä isoisänikin soitti
kirkon urkuja vain soittamisen vuoksi. Ehkäpä vain Italiassa ja
Venäjällä voi kansan keskuudessa ilmetä sellaista laulun iloa kuin
Virossa.

Ehkäpä oli runo ainoa lohdutus Viron kansan 700 vuotta kestäneessä
sorron yössä. Viron runohan on yksinomaan lyriikkaa, pelkkää kansan
huokausta, tuskaa ja itsesuggerointia. Sukuni on peräisin Viron
laulupitäjistä, Helmestä, Hallistesta ja Karksista, joissa runo oli
lapsuuteni aikana vielä kaikkien vanhempien ihmisten huulilla. Se
kuvasi maaorjuuden aikaa ja valitti orjan työtä. Se kertoi naisten ja
äitien murheesta kodissa, heidän kärsimyksistään orpona, miniänä ja
hylättynä sekä heidän ikävästään "Ihmemaahan". Virolaisia runojahan
ovat pääasiassa naiset sepittäneet sydänsuruistaan, — eikä siis ihme,
että tälläkin hetkellä Viron suurin runoilija on nainen, Maria Under,
joka myös on Euroopan suurimpia.

On kuitenkin olemassa eräs teema, jota Viron kansanruno ei tunne
— ja se on rakkaus. Yli 100 000 toisintoa käsittävä virolainen
kansanrunokokoelma tuntee vain muutaman rakkausrunon, ja niissäkin
neito ikävöi muka vain veljeänsä. Kansanruno ei kainoudessaan tiedä
mitään rakastetusta, morsiamesta eikä sulhasesta, vaan laulaa
yksinomaan sisaresta ja veljestä, joille laulaja valittaa kohtaloaan
ja joiden luokse hän ikävöi. Virolainen ei saa julkilausutuksi sanaa
rakkaus, vaan tekee tuon välttämättömän tunnustuksen korkeintaan
nykäisemällä kyynärpäällään. Naisten kainoudesta ja kärsimyksistä
kertovat runot tytöstä, joka viedään kartanoon palvelukseen ja joka
vakuuttaa omaisilleen, ettei salli siellä kunniaansa riistettävän. On
olemassa surullisia runoja, jotka kuvaavat kartanoihin raastettujen
nuorikkojen kärsimyksiä paronien ensi yön oikeuden takia.

Mutta kaikkia näitä vaikuttavampi kansan sielunelämän heijastajana
oli lapsuuteni aikaan runonpätkä, jota hiljaa hyräiltiin kartanoitten
muonamiesasumuksissa ja talonpoikaistalojen pihamailla. Sen oppivat
lapsetkin ennen Isä meidän rukousta:

    "Moisiot palavat,
    Saksat kuolevat,
    Moision maa tulee meille..."

Kansan sielussa kyti lakkaamaton tyytymättömyys ja unelma. Sitä ei 700
vuoden sorto pystynyt lopullisesti tukahduttamaan, eivätkä kartanoitten
rakentamat kapakat voineet hukuttaa viinaankaan kostonajatuksia ja
unelmia. Kansa eli runoissaan omaa voimakasta, henkistä elämäänsä
valmiina murtautumaan historiansa kahleista.

Yhtä suuri sija kuin runoilla oli kansansaduilla lapsuuteni elämässä.
Loppumattomina talvi-iltoina kulki tuvissa, joissa naiset kehräsivät
tai kutoivat harmaata, pehmeätä villalankaa, satujen kultainen virta
sekä aikuisten että lasten kuultavaksi. Lapset kuuntelivat sydän
kurkussa, miten pahoille kostettiin ja hyviä palkittiin, aivan päin
vastoin kuin elämässä... Niissä kosi kuninkaanpoika orpotyttöä ja köyhä
pääsi rikkaaksi, niissä — virolaisena erikoisuutena — viekas Ants aina
petti pirun, kartanonherran, riihenvartijan ja kartanon pehtorin.
Ja vaikka viekas Ants myi sielunsakin pirulle, niin viime tingassa,
kun Vanha Musta tuli häntä noutamaan, hän pelastui aina jollakin
verukkeella ja viisaudellaan. Ja kun kartanon herra kuoli, tulivat
mustat vaunut hakemaan häntä siihen kuumaan paikkaan, mutta viekas
renki pelastui.

Kun Taakeperan kartanon vanha rouva kuoli, kävimme me lapset monena
yönä katselemassa ja odottelemassa hautausmaan muurien luona,
tulisivatko mustat vaunut häntä hakemaan. Pikku pojat, jotka
uskaltautuivat haudalle saakka, vannoivat nähneensä siellä kaksi
punaista silmää... siinä oli Vanha Musta valvomassa ja odottamassa
papin tekemän ristinmerkin häviämisiä. Vanhan, rahan arvon tuntevan
rovastinkin olivat sarvipäät kuljettaneet mukanaan ja jättäneet
arkkuun vain paksun olkisäkin. Meidän vanha Hendrikimme, joka silloin
oli ollut pappilan kuskina, vakuutti, että arkku oli kevyt kuin
höyhen, vaikka rovasti oli ollut pitäjän lihavin mies. Ihmettelin jo
lapsena, miksi helvetti näytteli kansan ajatuksissa niin suuria osaa,
kun taas taivaasta puhuttiin vain vähän. Mutta helvetti taisi olla
paljon tutumpi paikka tuolle kovia kokeneelle kansalle, jonka runotkin
kuvaavat aateliskartanoitten paloa aivan peloittavan realistisella
näkemyksellä, vieläpä jo vuosisatoja ennen niitten todella tapahtunutta
polttamista.

Itsenäisen Viron aikana ei Virossa ollut enää "comme il faut" puhua
tuosta 700 vuoden maaorjuudesta. Silloin yritettiin kaikin mokomin
ajatella entisiä virolaisia kuninkaita ja kansan taistelua saksalaisia
kalparitareita vastaan, palkittiin romaaneja, jotka kuvasivat
Ümera-joen taistelua saksalaisten kanssa, sekä haettiin historiasta
kuuluisia päälliköitä ja kansanjohtajia. Ilmeni vakavia oireita
jonkinlaisen Viron suuruudenajan löytämiseksi. Samalla koetettiin
unohtaa ja pyyhkäistä pois koko maaorjuuden kausi, melkeinpä hieman
punastuen. En tiedä, ehkäpä minulla on erikoisen herkkä tunto tuon
kansan elämän raskaudesta vuosisatojen sorrossa, luon kansan, jonka
piiristä itse olen lähtöisin. Kenties myös suhtaudun poikkeuksellisen
kipeästi sukuni Hennien, Hannuksien ja Marttien nurmettuneisiin
hautoihin vanhan kirkkomaan koivujen alla, mutta minä en ole voinut
unohtaa noita 700 vuotta. Enkä voi sille mitään, että tunnen itseni
ylpeäksi siitä, että olen maaorjien jälkeläinen ja kannan veressäni
vapauden kaipuuta sekä vihaa kaikkea sortoa vastaan. Olen aina ollut
tyytymätön ihminen enkä tyytyväinen sika — käyttääkseni John Stuart
Millin sanoja.

Niin, lapsuuteni Viro... Taivaansiniset olivat sen kukkivat
pellavapellot sydänkesällä, kun ne merenä lainehtivat lämpimässä
kesätuulessa, mutta loppumatonta hikeä ja selän köyristystä vaati
pellava syksyisin, kunnes se vihdoin paalattuina kuormina lähetettiin
Pärnussa odottaviin englantilaisiin laivoihin. Vuosisadan viimeisellä
puoliskolla Englannin lisääntynyt pellavankysyntä aiheutti
voimaperäisen pellavanviljelyksen koko Virossa, ja tuon pellavan
hinnalla lunastivat Viron talonpojat — maan varsinaiset omistajat —
ikivanhat talonsa aatelistolta takaisin samoihin aikoihin perustettujen
maapankkien avulla. Niistä lainattiin osa ostohintaa. Siten siis
pellava loi taloudellisen perustan, jolle talonpoikien itsetietoisuus
ja kansallinen herääminen nojautuivat. Pellavalla koulutettiin
vanhempani, ja pellavasta saaduilla rahoilla minutkin lähetettiin
opintielle... kiitos siitä Englannin teollisuuden nousulle, mutta
ennen kaikkea kansan käsille ja hielle... velkani Viron työtätekevälle
kansalle on suuri...

Pellavan viljelys ei ole helppoa. Se vie voiman maasta, ihmisten
käsistä ja selästä. Sen pöly tunkeutuu silmiin ja keuhkoihin, kun
ihmiset viikkomäärin aamuöisin hikoilevat pellavasaunoissa. Kauniita
ovat kukkivat pellavapellot, mutta keväisin kulkevat naiset niitä
kitkemässä selkä kyyryssä ja kipeänä, nyhtämisen aikana särkevät
kädet ja vyötärö, liottamisen aikana kahlaavat miehet polviaan myöten
lammikoitten kylmässä vedessä. Raskasta oli pellavatyö, kunnes talvisin
kuormastot alkoivat kulkea Pärnua kohti kyytimiesten tuodessa sieltä
mukanaan silakkanelikolta ja suolaa koko vuoden varaksi.

Pellavarahat joutuivat miehille talojen lunastamista ja lasten
kouluttamista varten, naisten tulolähteinä olivat voipytyt,
kananmunat ja kinkut, jotka kulkivat Viljandin, Walgan ja Pärnun
toreille tai lähetettiin joillekin kauppiaille. Niillä rahoilla
ostettiin vaatetavaraa, vaikka kangas pääasiallisesti olikin peräisin
kotilampaitten villoista ja omista pellavista. Tuvassa kävivät monet
kangaspuut lakkaamatta, sillä väen palkkaetuihin kuului pukukangas,
puhumattakaan niistä vaatemääristä, jotka kudottiin tyttärien
myötäjäisarkkuihin. Keväällä oli omenapuiden alla pitkiä kankaita
valkaistumassa ja ne tuoksuivat pellavalta.

Myötäjäisarkku... Jokaisella tytöllä se oli, paimenpiioista
talontyttäriin saakka. Myötäjäisarkkuaan varten kehräsi, kutoi ja
ompeli joka tyttö. Tätini talossa, Turandilla oli viisi tytärtä.
Sali oli täynnä heidän komeita arkkujaan, ja aina sitä mukaa kuin
tytöt naitiin, tyhjeni sali, niin että lopuksi sinne jäivät vain talon
perijättären vaatimattomat kapiot.

Muistan, millä jännityksellä me katselimme näitten naimaikäisten
serkkujemme arkkuja, kun ne joskus avattiin. Niistä tuli kuivattujen
omenien, lavendelin ja kaikenlaisten yrttien tuoksua. Niissä oli
tusinoittain lakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeitä, mutta myös sekä
tytön että sulhasen alusvaatteita, sukkia ja käsineitä. Minulle oli
aina arvoitus, miten nuo, tuolle tuntemattomalle sulhaselle valmistetut
vaatteet oikein saaliin sopimaan, sitten, kun hänet vihdoin löydettiin.
Epäilin vakavasti, että sulhanen valittiin valmiiden kapioitten
mittojen mukaan, kuten Leeni-täti minulle silmää vilkuttaen vakuutti.

Vaateaitoissa riippuivat orsilla villaiset pukukankaat ja rohtimet väen
pukukankaita varten... Vaateaitatkin tuoksuivat kaikelta hyvältä, ja
vaatetta oli kaikille runsaasti, sillä lampaanvilloja ei myyty. Naisten
kädet olivat ahkerina sekä talvisin tuvassa että kesäisin aittojen
kynnyksillä laulun säestäminä.

Kunnan asioista huolehti kunnanneuvosto ja kunnanvanhin. Alin
oikeusaste oli kunnallinen tuomioistuin, jossa puheenjohtajana ja
lautamiehinä olivat isännät tai maattomien edustajat. Sitä ylemmät
tuomioistuimet olivat jo venäläisiä ja venäjänkielisiä. Kansakoulu
oli pääasiallisesti vironkielinen, mutta venäjänkieli oli niissäkin
jo siihen aikaan saanut jalansijaa senaattori Manasseinin kuuluisan
Baltian-tarkastusmatkan jälkeen. Sotapalvelus kesti siihen aikaan kuusi
vuotta, mutta ainoita poikia ei oteltu, joten lapsettomat pariskunnat
olivat hyvin kysyttyjä ottovanhemmiksi, puhumattakaan siitä, että
sotilasvirkailijoita ja -lääkäreitä lahjottiin vapauttamisen toivossa.
Viljandinmaan varakkaissa talonpoikaistaloissa pidettiin suorastaan
häpeällisenä, ellei pojan onnistunut jollakin tavoin välttää
sotapalvelusta... pahimmassa tapauksessa tulivat kysymykseen pienet
ruumiinvammat, erittäinkin varattomien renkipoikien keskuudessa kirves
usein sattui sormeen tai puu kaatui jalalle. Usein pojat saivat
merkillisen köhäyskän jonkun puoskarin avulla, mutta se parani heti
heidän päästyään pois sotapalveluksesta. Oli vallalla käsitys, että
"tsaarin väkeen" joutuivat ainoastaan kaikkein tyhmimmät, ja mies,
joka oli ollut 6 vuotta tsaarin väessä ja oppinut siellä venäjää, oli
kotipitäjässään melkein menetetty mies. Useat heisiä joutuivatkin
poliiseiksi, "urjatnikeiksi", tai ainakin saivat etuoikeuden valtion
hommiin. Rekryytiksi joutuminen oli omaisille raskas suru, melkein
kuin jo suoranainen sotaanlähtö, sillä eihän sieltä täysimiestä
koskaan tullut takaisin. Sotamiestä odottava morsian oli traagillinen
olio, tsaarin väestähän ei juuri päästy lomalle, ja tytöt kuihtuivat
murheisina odotellessaan tahi hylkäsivät pojan, joka saapui vieraana
takaisin kotiin... ja jäikin vieraaksi.

Muuten "vallavanemad" ja kunnanoikeuden puheenjohtajat olivat
useimmiten arvokkaita, suoraselkäisiä miehiä, joita isänikin
erikoisesti kunnioitti. He esiintyivät hyvin miehekkäästi vuoden
1905 vallankumouksen aikana tsaarin rankaisuretkikuntien riehuessa
maaseudulla, ja useat menettivät henkensäkin esiintyessään kuntansa
puolesta. Näistä kansan yleisellä äänioikeudella valitsemista miehistä
nousivat maaseudun sivistyselämän johtajat.

Saksalaisia paroneja vihattiin itsepintaisella, kytevällä vihalla,
taskuun puristetuin nyrkein. Venäläisiä virkamiehiä halveksittiin
hyväntahtoisesti, eikä heitä oikeastaan pelätty ennen vuotta
1905. Kaikki venäläisten sortotoimenpiteet pantiin saksalaisten
neuvonantajain laskuun, sillä itse venäläistä pidettiin hyväntahtoisena
ja yksinkertaisena ihmisenä, jota oli helppo vetää nenästä niin kauan
kuin hänen takanaan ei ollut saksalaista. Omituinen oli suhtautuminen
läheisimpään naapurikansaan, latvialaisiin. Etelä-Virossa, siis Latvian
lähimmässä naapuruudessa, heitä sekä vihattiin että halveksittiin,
ja tuntui siltä, että se oli vanhaa, 700 vuotta kestänyttä vihaa
ajoilta, jolloin lätit antautuivat kalparitareille käydäkseen sitten
yhdessä saksalaisten kanssa virolaisten kimppuun. Lisäksi lättien
kevyt, iloinen suhtautuminen elämään oli virolaisille vastenmielistä.
Latvialaisilla oli huonot hevoset ja hyvät rattaat, virolaisilla taas
hyvät hevoset ja huonot rattaat. Latvialaiset kulkivat hienoissa,
värikkäissä hepenissä, Etelä-Viron naiset taas pukeutuivat mustiin
sarkatakkeihin sekä mustiin ja valkoisiin liinoihin.

Latvialainen kansanlaulu oli iloinen, virolainen suruista syntynyt.
Rajaseudulla oli paljon latvialaisia, jotka osasivat viroa, mutta
kukaan virolainen ei osannut lätinkieltä. Nuoruudessani tapasin
Tartossa ainoastaan yhden lätinkieltä taitavan sivistyneen,
kirjoitustaitoisen henkilön, taiteilija Pukitsin, joka oli hieman
sekarotuinen ja sen tähden osasi kääntää viroksi latvialaisten
kansanlauluja ja kirjallisuutta. Walgan, tuon rajakaupungin lähistöllä
oli kaksi suurehkoa talonpoikaistaloa, jotka olivat olleet siinä
vuosisatoja. Toinen, tien pohjoispuolella oleva, oli virolainen ja
toinen, etelämpänä, latvialainen. Virolaisessa talossa kävin usein.
Siellä ei kukaan osannut lätinkieltä, latvialaisessa talossa osattiin
sentään jonkin verran viroa, mutta minkäänlaista kanssakäymistä ei
talojen välillä ollut ikimuistoisista ajoista saakka pidetty. Eikä
kenenkään mieleen johtunutkaan seurustella latvialaisessa talossa.

Walgassa oli tyttökoulussani koulutovereina paljon latvialaisia.
Seurusteleminen heidän kanssaan oli äitini mielestä melkein samaa kuin
ottaa ystävättärikseen juutalaisia. Me lapset teimme sitä uhallakin.
Latvian suurkaupunki Riika on aiheuttanut sen, että virolaiset itse
asiassa ovat taloudellisesti ja ainakin ulkonaiselta sivistykseltään
paljon takapajuisempia kuin latvialaiset. Mutta kaikesta huolimatta oli
Virossa, vieläpä itsenäisyydenkin aikana, eräänlainen ylemmyyden tunne
lättejä kohtaan, eikä minkäänlaisia, sydämellisiä suhteita syntynyt
naapurikansojen välille. Kielikin oli esteenä, sillä naapureitten
oli käytettävä keskenään joko saksan- tai venäjänkieltä, eikä niitä
kumpikaan suosinut.

Suomi oli lapsuudessani Viron ihannemaa. Siellä asui kansa, joka oli
melkein kuin oma ja kumminkin vapaa. Siellä oli oma hallitus, oma
sivistyneistö, omat koulut ja ennen kaikkea oma yliopisto. Muistan,
mikä pettymys minulle olikaan lapsena, kun sain käsiini ensimmäisen
suomalaisen kirjan, — se oli muuten "Maamme kirja" — enkä kuitenkaan
ymmärtänyt sen kieltä, tajusin vain muutamia sanoja. Mielestäni
suomen piti olla melkein samaa kuin viron. Isäni ja vaarini puhuivat
Snellmanista melkein samaan sävyyn kuin Jakobsonista, ja Lönnrot oli
ikäänkuin Kreutzwaldin vanhempi veli. Snellman ja Lönnrot olivatkin
ensimmäisiä suomalaisia, joista kuulin. Sittemmin puhui isäni myös
Ida Aalbergista ja Julius Krohnista. Ensimmäinen suomalainen, jonka
näin omin silmin, oli Maikki Järnefelt. Hän antoi konsertin Walgassa
v. 1900. Olin silloin 14-vuotias. Maikki lauloi kuin Herran enkeli
Schumannia, Schubertia ja suomalaisia kansanlauluja. Sain ojentaa
Maikille sinivalkoisia kukkia ja hän antoi minulle suukon. Päätin
tietenkin tulla isona suureksi laulajattareksi, ja lauloin kaiket
kesäyöt suuressa tammessani istuen Schubertia, kunnes pilasin ääneni
lopullisesti.

Lapsuuteni Viro, sinä laulun, runon ja sadun maa, sinä kukkien ja
kukkivien omenapuiden maa, niissä jokaisen mökkipahasen ikkunan alla
on kukkatarha ja kesäisin peittävät niittyjä vuokot ja kullanväriset,
heleät kullerot, niissä siniset, tuoksuvat sirkunsilmät levittäytyvät
sadun kauniina mattona kentille ja pelloille, joilla vuosisatojen
kuluessa Euroopan kansat ovat iskeneet yhteen ja joilla samaan
turpeeseen on valunut vieras ja oma veri... siksipä kukat kai
kummuillasi niin kauniina kasvavatkin... Lapsuuteni Viro, sinä lempeä
maa, lempeitten ihmisten, hellien käsien, kärsineitten sydämien maa.
Pian koittaa vapaus sinulle, kuten minullekin.




TARTTO VUOSISADAN ALUSSA


    Oi Tarton linna, Tarton linn'
    Jos minä siell' jo olisin...

       (Vanhasta virolaisesta arkkiveisusta.)

Tartto oli siihen aikaan Viron sydän. Siellä olivat koulut ja
yliopisto, Postimees-lehti ja Jaan Tönisson, siellä alkoi nousta Nuori
Viro, siellä kasvoivat melkein kaikki ne, jotka olivat mukana luomassa
itsenäistä Viroa, jollaisesta ei lapsuuteni aikana uskallettu edes
uneksia.

Oli Virossa muitakin kaupunkeja, Pohjois-Virossa oli Tallinna, jonne
Venäjän valtio oli perustanut suuria tehtaitaan, mutta siellä hallitsi
vanha saksalainen valtuusto ja sitä ympäröi köyhä, suoperäinen
maaseutu... köyhine, pienine taloineen, tuollaista Tamsaaren kuvaamaa
kansaa ja salaperäistä rantarahvasta, josta Etelä-Virossa ei paljonkaan
tiedetty. Rikkaassa Viljandinmaassa, Viron vilja-aitassa, sekä
Pärnunmaalla, jossa laivat rakennettiin ja jonka kautta kävi koko
Etelä-Viron rikas pellavankauppa Englantiin, melkein halveksittiin
Tallinnanmaata. Saihan koko Viron kansallinen herätys alkunsa
Viljandista ja Pärnusta. Pärnussa julkaisi Jannsen Postimees-lehteään,
sieltä tulivat Koidula ja Carl Robert Jakobson, tulisielu, joka lausui
kansakunnan syntysanat, ja Viljandinmaassa rakensi kansa ensimmäisen
kansallisen yhteisrakennuksen, Viljandin Maanviljelysseuran komean
talon, sekä perusti Aleksanterin-koulun, josta piti tulla Viron
ensimmäinen oma keskikoulu. Ja Viljandinmaan ja Pärnunmaan taloista on
kotoisin Viron sivistyneistö. Sieltä lähtivät isäni ja äitinikin. Mutta
koulut olivat Tartossa, ja ne piti ensin valloittaa, ennenkuin kansa
alkoi hiljaisesti vallata maataan saksalaisilta ja tsaarilta. Vain
neljäkymmentä vuotta sitten...

Tartto oli Viron sydän ja sinne me lapsetkin kokoonnuimme valloittamaan
tietoja ja valtaamaan omaa maatamme, sillä koulunpenkeiltä lähti Nuori
Viro alkuun, ja koko kouluaikamme oli sekä hiljaista että äänekästä
taistelua venäläisiä opettajia ja saksalaista mentaliteettia vastaan.
Koulun penkiltä Gustav Suits julkaisi ensimmäisen Nuoren Viron albumin.

Hiljaisena ja arvokkaana virtaa Emajoki Viron matalien, kukkivien
niittyjen halki Tarttoon ja edelleen Peipusjärveen, kuten sopiikin
vanhalle, historialliselle joelle, jonka rannoilla ovat vuosisatojen
kuluessa tapelleet Euroopan suurvallat maan oikeitten omistajien ja
asukkaiden seuratessa sivusta vihassaan voimattomina tai ollessa
pakotettuina auttamaan joko yhtä tai toista maansa rosvoa sen
vihollisia vastaan.

Tuomiovuorelta katselevat jylhät goottilaiset tuomiokirkon
rauniot yli vanhan kaupungin tiilikattojen joen toisella puolen
silmänkantamattomiin leviävää viljavaa, avonaista Tartonmaata. Lapsena
kuuntelin myrskyöinä, miten sen tornin kellojen haamut kaikuivat yli
maan julistaen tuntemattomalla kielellään nöyryyttä ja alistumista
alistetulle kansalle. Vihasin noita raunioita, vaikka rakastinkin
niiden suuruutta ja rauhaa. Vasta kouluaikani viimeisinä vuosina,
silloin kun nuorisossa alkoi kasvaa tunne, että se olikin maansa
isäntä, aloin rakastaa noita linnan raunioita — olivathan ne sentään
kansani kätten työtä, lihaa sen lihasta, kappale siitä historiasta,
jota ruvettiin etsimään, osa vuosisadoista, jotka valloittajat olivat
Viron kansalta ryöstäneet.

Tuomiovuoren juurella, pienten talojen ja kapeitten katujen keskellä,
sijaitsi yliopisto, ja tuomiokirkon raunioissa yliopiston kirjasto.
— Jalompaa paikkaa sellaiselle kirjastolle ei voisi löytää. Muistan,
kuinka polveni notkuivat kunnioituksesta, kun kouluaikanani ensi
kerran aukaisin sen oven. En ole myöhemminkään, en Oxfordin enkä
Cambridgen historiallisten holvien alla, tuntenut niin lähelläni
keskiajan henkäystä kuin Tarton tuomiokirkon kirjaston valtavissa
ikkunasyvennyksissä, joissa keskellä päivääkin odottaa näkevänsä
mustakaapuisen munkin tai röyhelökauluksisen oppineen syventyneenä
skolastiikkaan. Kukapa ei olisi nähnyt kummituksia noissa raunioissa...

Tuomiovuoren juurella, kapeitten katujen varrella, pienten puutarhain
keskellä sijaitsivat harmaat, rauhalliset talot jaloine, vanhoine
ovineen, joissa useissa vielä kellon sijasta riippui vanhanaikainen
kolkutin. Niistä ei koskaan kuulunut hälinää eikä juuri näkynyt
ihmisiäkään. Iltaisin välkkyi siellä täällä ikkunoista vihreitten
kirjoituspöytälamppujen valo ja kuuli vanhalla flyygelillä hennosti
soitettavan Mozartia tai Beethovenia...

Siellä täällä, vanhoissa, suurissa puutarhoissa tai pääkatujen varsilla
sijaitsivat Tartonmaan aatelisten kaupunkitalot. Niiden edessä kuopivat
parivaljakot katua ja koukkunenäinen junkkari auttoi landoohon
suoraselkäistä, kapeakasvuista paronitarta, jonka tukka oli kammattu
tiukan sileästi vanhanaikaisen hatun alle ja jonka puku oli ainakin
parikymmentä vuotia ajastaan jäljessä. Piittaamattomuus muodista kuului
Baltian aatelin etuoikeuksiin. Jos muualla Euroopassa siihen aikaan
näki naisen, jolla oli ruskea nahkalaukku hihnassa yli olan ja päässä
musta huopahattu kukonsulkineen, niin hän oli varmasti kotoisin Baltian
perukoilta.

Joen rannalla oli kalatori, joka aina lemusi. Siellä oli klassillisen
kaunis, vanha, likainen kauppahovi, jossa tuoksui nahalla ja kankailla
ja jossa myyntikojujen isännät aina hymyillen seisoivat ovella, vaikka
he eivät olleetkaan juutalaisia.

Mutta joen rantaan, jossa kauppa kukoisti, ei meillä ollut kouluaikana
asiaa. Se oli aivan tuntematon maailma, yhtä tuntematon kuin
hökkelikadut joen takana, Tarton slummit, joissa asui suutareita
ja nikkariverstaitten työläisiä ja joissa siihen aikaan tuskin oli
yövalaistustakaan. Siellä asui myös kalpeita, köyhiä koulutovereitani.
Vielä etäämmällä, siellä, missä kadut nousevat rantatöyräälle, oli
aivan vieras maailma, siellä asui puutarhureita ja ajureita. Lisäksi
siellä oli salaperäisiä katuja, joista vain kuiskittiin. Niillä käveli
salaperäisiä, punaposkisia naisia ja öisin ajoivat ajurit sinne yli
Kivisillan.

Tuomiokirkon suojassa ja lähellä olivat koulut, ja niitä oli paljon.
Koko Tartto elätti noin 40 000 ihmisiä koulutuotannollaan. Oli
valtion kouluja, oli yksityisiä, oli saksalaisia ja venäläisiä,
mutta virolaisia ei ollut, paitsi kansakouluja. Vasta vuonna 1905
perusteltiin ensimmäinen virolainen naislukio Tarttoon.

Tarton kadut vilisivät nuorisoa ja lapsia syksystä kevääseen, mutta
olivat kesällä autiot. Siellä kulkivat ennen kaikkea tuhannet
ylioppilaat pukeutuneina venäläisen yliopiston viralliseen mustaan
pukuun ja takkiin, sininen nauha lakin ympärillä. Nauha oli useimmiten
sangen haalistunut, ja se osoitti, ettei mies ollut keltanokka.
Sitä paitsi univormut olivat useimmiten kuluneita ja ränsistyneitä,
sillä Tarton venäläinen ylioppilasaines oli enimmäkseen köyhää,
pääasiallisesti papiston lapsia, jotka lukivat ilmaiseksi hengellisissä
seminaareissa ja pääsivät niistä yliopistoon. Tarton yliopisto oli
niitä harvoja venäläisiä yliopistoja, jotka tsaarin hallitus pakotti
ottamaan vastaan seminaristeja. Hehän alensivat yliopiston tasoa ja
muodostivat Tartossa lakkaamattoman vihan aiheen. Seminaristit itse
palkitsivat tsaarin hallituksen huolenpidon sillä, että he enimmäkseen
olivat tyytymätöntä, vallankumouksellista ainesta. He asuivat kylmissä,
pienissä ullakkokamareissa ja kuljeskelivat kaduilla isot limput
kainalossa ja maitokannu kädessä. Se aiheutti, että saksalaiset
snobit ja virolaiset, häveliäät köyhät ylioppilaat kaihtoivat heitä.
Toinen, pienempi osa venäläisiä ylioppilaita oli sellaisia, jotka
joko vallankumouksellisuutensa tai — rikkaitten pappojen poikina
— elämöimisensä vuoksi oli karkoitettu Pietarin tai Moskovan
yliopistoista ja saivat nuoleksia haavojaan Tarton pikkukaupungissa
erikoissilmälläpidon alaisina.

Saksalaiset ja virolaiset ylioppilaat eivät tunnustaneet yliopiston
virallista vormua, vaan käyttivät omia korporatiovärejään ja —
lakkejaan — tavallaan luvattomasti, ainakin kadulla. Saksalaisia
korporantteja näki kaduilla suhteellisen runsaasti, sillä heidän
intohimonaan oli parivaljakolla ajaminen. Ainakaan parina ensimmäisenä
vuotena ei kunnon aatelisen korporantin sopinut astua jalkaisin Tarton
kaduille. Siksi korporatiotalojen edessä maleksi aina parivaljakoita.

Poikakimnaasin oppilailla oli kaunis univormu: vaaleanharmaa verkatakki
ja hopeanauha lakissa. Reaalikimnaasin pojilla oli musta lakki ja
muistaakseni keltainen nauha. Tyttökimnaasin oppilailla oli taas
ruskea koulupuku, jonka hameen helmojen piti näkyä päällystakin alta.
Yksityiskouluilla ei tietenkään ollut kaduilla käytettävää univormua,
sillä niihin ei ulottunut kansanvalistusministerin vormumääräys, eikä
Pietarin onnistunut saada kaikkia koulujen opettajiakaan esiintymään
virkapukuisina. Määräyksiä tosin taisi olla aina professoreihin
saakka. Ainoastaan meidän kimnaasimme naisopettajat kulkivat sinisiin
univormuihin pukeutuneina.

Lapsia ja opettajia vilisi kaduilla. Kaikki tunsivat toisensa. Vanhat
talot olivat täynnä pensionaatteja, joissa asui lapsia ja ikivanhoja
tantteja. Nämä elättivät itseään vuokraamalla pieniä, ylikalustettuja,
ummehtuneita huoneita ylioppilaille, ullakkokamareita, joihin pääsi
pitkin kapeita, Tarton menneisyydeltä tuoksuvia portaita. Niissä sattui
kyynärpää aina johonkin merkilliseen paikkaan sijoitettuun kaappiin tai
romupiironkiin. Ja sitten luo haju niissä vanhoissa taloissa, joissa
klosetit olivat taloissa sisällä toimien ilman vettä, vain hyvän vedon
varassa...

Mutta niissä taloissa luettiin. Kun iltaisin katseli Tuomiovuorelta
Tarton kattojen alaisiin ullakkohuoneiden ikkunoihin, vilkkui joka
paikassa öljytuikkuja. Tiesi, että niiden takana oli kirja ja joku
lukemassa pureskellen vesirinkeliä jäähtyneen teelasin ääressä.

Sellainen oli Tartto vuosisatamme alussa, jolloin isäni eräänä
sateisena syysaamuna toi minut sinne. Asemalla kuhisi lapsia ja
nuorisoa, ajurin rattaat kolisivat Tarton mukulakivikaduilla, ja
Tuomiovuoren juurella puistossa ravistelivat vanhat lehmukset vettä
kuumeisille poskilleni! Minun Tarttoni... Ajoimme yliopiston ohi, isäni
pysähdytti ajurin ja sanoi:

— Tässä on yliopisto, Tarton yliopisto, jonka pitäisi olla meidän ja
joka on kuitenkin vieraitten käsissä. Tänne sinä et tule, sinä lähdet
Suomeen, oman kansan keskuuteen.

Pappa piti Suomea aina omana kansana ja kieliä vain murteina.

Koko Tartossa oloni ajan minä vihasin tuota vieraitten valloittamaa
tsaarin yliopistoa...

Pappa oli hankkinut minulle täysihoidon puolalaiseen perheeseen,
Tarton notaarin Lioskon luokse, jonka kotona puhuttiin myös venäjää.
Venäjänkielentaitoni oli puutteellinen ja isäni toivoi, että se siellä
korjaantuisi — niinkuin kävikin. Talon rouva oli juuri naittanut
ainoan tyttärensä, joten sain tämän huoneen sekä osan kohdetta vailla
olevaa äidintunnetta, vaikka hän päivittelikin, etten 15-vuotisessa
virolaisessa kömpelyydessäni voinut kilpailla hänen siron, tulisen ja
elegantin puolalaistyttärensä kanssa. Mutta ennen kaikkea opin siinä
talossa tuntemaan puolalais-venäläistä ristiriitaa ja korvat hörössä
sain kuulla, miten koko Venäjänmaan alla kyti salaisia tulta.

Siihen perheeseen isäni minut jätti. Lähdin saattamaan häntä
asemalle ja itkin vähäisen, kun palasin yksin vieraaseen taloon,
josta piti tulla kotini. Mutta asemalta palatessani poikkesin
Schnackenburgin kuuluisaan lainakirjastoon, joka on Baltikumin paras
ja yliopistokaupungin arvoinen. Palasin sieltä syli täynnä kirjoja...
Ja niin alkoi lukuorgiani, jota kesti ensimmäiset kuukaudet Tartossa,
niin että tuskin montakaan tuntia öisin nukuin. Kirjannälkäni oli
pienessä kotikaupungissani Walgassa ollut suuri, ja nyt oli maailma
avoinna edessäni. Minä ahmin ahmimistani yökaudet. Huoneeni oli
kaukana perheen muista huoneista, ruokasalin ja salin takana, eikä
valvomistani huomattu, ennenkuin poskeni rupesivat kalpenemaan hyvistä
puolalaisista piirakoista ja borštšista huolimatta. Vasta sitä mukaa
kuin mielenkiintoni elämään lisääntyi, väheni lukuhulluuteni.




OLIN VIISITOISTAVUOTIAS


kun tulin Tarttoon kouluun. Kerron tässä, kuka olin, mistä tulin ja
mitä tiesin Tarttoon tullessani.

Isäni oli asianajajana Walgan kaupungissa ja omisti sitä paitsi
kaupungin ainoan kirjakaupan — vironkielisen, jonka kaikki kirjat
olin tietenkin lukenut alkaen "Kauniista ja Onnettomasta Hirlandasta"
ja "Genovevasta" "Maanviljelysoppiin" ja Kreutzwaldin "Lembitiin"
asti. Asianajo ei paljonkaan tuottanut, sillä papan asiakkaat
olivat enimmäkseen köyhiä. Sitä paitsi siihen aikaan huvitti pappaa
pääasiallisesti eräs Immanuel Kant, jonka "Kritik der praktischen
Vernunft" oli Reclamin Universal-julkaisuna aina hänen taskussaan.
Kirjakauppa sai hoitaa itsensä. Jollei äitini aina väliin olisi
huomannut tilata kirjoja, kun ne alkoivat loppua, olisivat hyllyt
jääneet tyhjiksi. Kirjakaupan kassasta ottivat siihen aikaan kaikki
perheen jäsenet rahaa tarpeensa mukaan, mikäli siellä sitä oli.
iltaisin sai kirjakaupan neiti arvata, kuinka paljon siitä oli oteltu.
Tosin niihin tarpeisiin, joihin rahaa sai ottaa, eivät kuuluneet
leivokset eivätkä suklaanapit, kuten katkera kokemus sisarelleni ja
minulle opetti. Konditorian neiti oli meidän kirjakauppamme neidin hyvä
ystävä, ja meidän rahansijoituksemme tuli tietoon. Vihdoin kirjakauppa
oli lopeteltava, kun pappa ei enää voinut ostaa uusia kirjoja ja
perhe muutti hänen perimäänsä vanhaan taloon kaupungin laidalla,
jossa oli myös valtava puutarha — satoja luumu- ja omenapuita. Mamman
piti puutarhasta saada lisätuloja, mutta kun ympäristössämme asui
vain köyhiä ihmisiä, joilla itsellään ei ollut hedelmäpuita, loppui
luo business-unelma lyhyeen. Pappa ripusti puun oksaan ilmoituksen
herroille varkaille: "Ottakaa varovasti, älkääkä murtako oksia." Ja se
todellakin auttoi: oksia ei murrettu ja koko köyhä Purakylä piti meistä
kovasti. Eikä meiltä muuta varastettukaan. Pappa siirtyi pian Kantin
"Puhtaan järjen kritiikkiin".

Pappani oli niitä tiedemiestyyppejä ja maailmalle vieraita uneksijoita,
joiden oikea paikka olisi lasikuvun alla, kuten vanhojen, arvokkaiden
pronssikellojen. Hän oli elämässään aina antamassa ja harvoin ottamassa
sekä uskoi aina ihmisten hyvyyteen ja "ihmiseen". Hän kuului niihin,
jotka ovat valmiit menettämään henkensä pelastaakseen kissanpoikasen.

Pappa oli vapaa-ajattelija elämänsä loppuun saakka eikä
koskaan erikoisemmin harrastanut kirkkoa, kaikkein vähimmin
kreikkalaiskatolisia, mutta minun täytyi muutama vuosi sitten suurella
vaivalla hakea käsiini Helsingin kaupungista venäläinen emigrantti
palauttaakseni häneltä ostamani ikonin, koska pappa ei saanut yölläkään
unta ajatellessaan, että tuo epäjumalankuva ehkä oli onnettoman
viimeinen aarre, joka hänen oli hädän hetkellä ollut pakko myydä. Olin
tavannut miehen eräässä antikvaarikaupassa, jossa hänelle tarjottiin
ikonista aivan mitätöntä summaa. Ostin sen silloin häneltä hänen
itse määräämällään hinnalla. Vein sen kotiini ja tuloksena oli, että
papan vaatimuksesta minun oli palautettava kuva ja annettava miehelle
maksamani hinta. Mies oli vanha ja möi ikoninsa varmasti uudelleen.
Mutta pappa oli myös vanha eikä saanut unta...

Meitä oli viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika. Äidilläni oli
paljon tekemistä, sillä kaikki vaatteet kudottiin ja ommeltiin
kotona. Lisäksi hän oli synnynnäinen ruoanlaittaja. Hänen keittäjänsä
siirtyivät aina puolen vuoden päästä Pietariin kokeilemaan uusilla
taidoillaan ja saivat siellä mamman todistusten perusteella huimaavia
palkkoja. Sitä paitsi oli talossa aina sukulaistyttöjä maalta oppimassa
mamman luona taloutta ja "hioutumassa" tai kapioitaan valmistamassa,
jos olivat naimisiin menossa. Pöydässämme oli aina toistakymmentä
henkeä talon omaa väkeä. Lisäksi oli myös aina vieraita. Sanottiin,
etteivät vanhempani koskaan olleet syöneet kahden illallista.

Talomme oli täynnä melua, aina tapahtui jotakin. Meillä lapsilla
oli oma teatteriseurue, joka esitti minun tekemiäni, ei tosin
kirjoitettuja, mutta muuten vain laadittuja näytelmiä, mammalla oli
laulukuoro, ja pappa oli raittiusyhdistyksen puheenjohtajana ja
kaikenlaisten johtokuntien jäsenenä, ja johtokunnat saivat aina talossa
illallisia.

Olin siihen aikaan lukenut jo Goethen ja Schillerin näytelmät.
Schillerin osasin melkein ulkoa, vihasin Shakespearea, koska hän oli
muka raaka ja ikävä, rakastin Lessingiä ja Lenaun runoja, olin salaa
lukenut Sudermannin "Frau Sorgen" ja "Juhannustulen" sekä varastanut
papan kirjoituspöydän laatikosta Tolstoin "Ylösnousemuksen", jota
seurasi monta itkun ja unettomuuden yötä. Olin lukenut Lermontovia ja
Puškinia, osasin laulaa ulkoa koko Schubertin ja Schumannin ja paljon
Mendelssohnin lauluja, joita esitin kuuntelevalle laitakaupungille joka
ilta vanhassa tammessa istuen. Siellä pilasin ääneni iltakasteessa.
Isäni ei kieltänyt minua, vaan istui puutarhassa kuuntelemassa.

Olin kirjoittanut saksaksi ensimmäisen näytelmäni — jalosta
koulutytöstä — ja kun isäni arvosteli sitä, suutuin ja revin sen. Sain
siitä hyvästä selkääni. Sen jälkeen olen parkkiintunut ja suhtaudun
tyynesti arvosteluun, vieläpä Jalkasen, Laurilan ja Palolankin.

Kotona puhuttiin saksaa, kuten kaikissa pikkukaupungin herrasväissä.
Kun tulin 12-vuotiaaksi, muuttui kotikieli jyrkästi viroksi. Osasin
kirjoittaa viroa, mikä oli siihen aikaan harvinaista. Eräs papan
koulutoveri oli meillä vuoden verran kotiopettajana. Hän kertoi meille
myös Viron historiasta. Politiikasta liesin Dreyfus-jutun, jolla koko
talomme yhteen aikaan hengitti. Pappa ihaili Laborieta ja luki ääneen
hänen puheensa. Jännittyneinä odoteltiin lehtiä, kun Dreyfusin asia
oli esillä, ja illallispöydässä väiteltiin valtavasti, koska papan
paras ystävä, opettaja Einer, oli antidreyfuslainen. Jos totta puhun,
niin olen aikoinani rukoillutkin Dreyfusin puolesta lukien sentään
"Isä meidän" ensin isän, äidin ja sisaruksien puolesta. Mutta heti sen
jälkeen tuli luetteloon onneton Dreyfus, ennen isoisääni ja jumaloitua
Fräulein Adolhofia, kouluni johtajatarta.

Viron omasta politiikasta tiesin Grenzsteinin ja Tönissonin väliset
riidat. Isäni oli Grenzsteinin ystävä ja vastusti Tönissonia. Vasta
minä tein hänestä intohimoisen Tönissonin kannattajan, vaikka itse
luovuin Tönissonista. Kodissamme puhuttiin myös aina Jakobsonista ja
Koidulasta, jotka olivat äitini pyhimyksiä. Olin syntynyt muutama
viikko Koidulan kuoleman jälkeen, ja äitini kertoi surreensa
Koidulaa minua imettäessään. Osasin pienestä pitäen ulkoa kaikki
Koidulan isänmaalliset runot. Edelleen sekä isäni että äitini olivat
osallistuneet Kirjameeste Seltsin surulliseen kohtaloon, niin että
olin kasvanut Viron historiassa mukana kansan heräämisajasta alkaen.
Ja mitä kansa sitä ennen oli kärsinyt, tiesin liiankin hyvin isoisäni
talosta, jossa elin kouluikääni saakka vanhoissa kansanrunoissa ja
tarinoissa vaarini istuttaessa meihin lapsiin syvää vihaansa paroneja
ja pastoreita vastaan. Mutta tämä kaikki on eri tarinaa.

Olin jo ennättänyt herättää pahennusta Walgan kaupungissa monella eri
tavalla. Ensiksi: olin kerran kävellyt paljain jaloin läpi kaupungin,
mikä siihen aikaan oli ennenkuulumatonta. Kyseessä oli vedonlyönti,
ja voittoni oli iso suklaarasia. Toiseksi olin ollut mukana Pihkovan
keisarimanöövereitten aikana pidetyissä keisarin tanssiaisissa,
esiintyen 18-vuotiaana pitkässä hameessa ja tukka ylhäälle kammattuna.
Olin tanssinut virolaisten upseerien kanssa ja puhunut viroa suureen
ääneen. Tosin äitini oli juonessa mukana ja istui esiliinanani salin
seinustalla. Nämä virolaiset luutnantit olivat sittemmin kenraali
Alexander Tönisson ja kenraali Unt, joka muutama vuosi sitten sai
surmansa Tallinnassa pimeällä kadulla. Ihmisten kohtalot ovat
kummallisia... Ja minun oli pakko lähteä tanssiaisiin täysikasvuista
näytellen, koska kaupungissa ei ollut esiintymiskelpoisia virolaisia
tyttöjä ja virolaisten poikien oli välttämättä saatava oma tyttö
tanssiaisiinsa ällistyttääkseen tsaarilaisympäristöään.

Kolmanneksi olin tapellut keskellä päivää ja pääkadulla kymmenen
katupojan kanssa, jotka ahdistivat vanhaa juutalaista kääpiötä Lehmkeä.
Tämä söi lasten iloksi silloin tällöin elävän hiiren tai sammakon ja
kuului Walgan katukuvaan. Tuosta tappelusta kerrottiin niin monia
yksityiskohtia, että äitini oli aivan menehtyä.

Ja lopuksi olin flirtannut kaupungin ainoan naimakelpoisen miehen
kanssa, joka oli 15 vuotta minua vanhempi, ja valloittanut hänet
kaikkien mammojen kauhuksi. Hän kulki aina ohitseni naksahuttaen
savukelaatikon kantta ja hyräillen: "Mein Herz ist wie ein Bienenhaus,
die Mädel darin sind die Bienen..." Minun oli pakostakin todistettava
hänelle, ellei se ollut hänen sydämensä, se mehiläispesä, vaan minun,
sillä pari kuukautta sen jälkeen kun olin tullut Tarttoon, olin
unohtanut hänet.

Sellaisena minä siis tulin Tarttoon kotikutoisessa hameessani ja
aloitin yksinäisen elämäntaipaleeni.




KOULUNI


oli runoilija Puškinin nimellä varustettu valtion tyttökimnaasi.
Koulu oli perustettu vasta muutama vuosi sitten tsaarivallan
venäläistyttämispyrkimysten edistämiseksi — kaikkeen sitä käytettiinkin
suuren, vapaamielisen runoilijan nimeä — mutta Tarton olojen
vaikutuksesta koulun luonne muuttui aivan itsestään opettajiston
mukana. Venäläistyttäjiä oli vaikea löytää Tarton opettajakunnasta
ja "tuontitavaraan" kuuluvat yksilöt kesytettiin pian. Jo minun
tullessani kouluun siellä oli verraten siedettävät olot. Koska koulun
oli pakko kilpailla saksalaisten, vanhojen koulujen kanssa, piti sen
hankkia itselleen hyvä opettaja-aines. Siitä aiheutui, että melkein
puolet opettajista oli yliopiston professoreita tai dosentteja. Myös
huomattaville virolaisille opettajille annettiin virkoja. Niinpä meillä
oli saksankielen opettajana yläluokilla virolainen Heinrich Bauer, joka
myöhemmin oli opetusministerinä, ja hänen jälkeensä samaan virkaan
tuli tohtori Oskar Kallas, sittemmin Viron lähettiläs Helsingissä
ja Lontoossa. Historian opettajana toimi alaluokilla vapaamielinen
saksalainen von zur Mühlen, joka jo viidennellä luokalla pisti salaa
kouraani Carlylen "Ranskan Vallankumouksen". Uskonnon opettajana oli
rehtori Hugo Treffner, Jakobsonin aikainen virolainen poliitikko ja
Tarton suurin originaali, josta Tammsaare on kirjoittanut kokonaisen
kirjan. Hänestä myöhemmin enemmän.

Koulun johtajattarena toimi Mme Voskressenskaja, hieno, sivistynyt
ja viisas ihminen, ruhtinaallista sukua, mitä vanha keikari, rehtori
Treffner, meille aina korosti. Hän johti koululaivaansa tahdikkaasti
kaikkien poliittisten salakarien ohitse. Me koululaiset saimme nähdä
hänet ainoastaan koulun juhlatilaisuuksissa ja kun oli kysymyksessä
jokin suurempi rankaisutoimenpide, jota hän koetti lieventää
huumorintajuisella lempeydellään. Hän edusti joka tapauksessa
venäläisen sivistyneistön parasta ainesta ja voitti muutamassa vuodessa
ainakin Tarton virolaisen sivistyneistön puolelleen.

Vaikkakaan ei opettajiston palkkauksessa eikä opetusvälineitten
hankkimisessa säästetty rahaa, ei koululla ollut omaa taloa, vaan
se oli sijoitettu kahteen eri rakennukseen, epämukaviin, vanhoihin
huoneisiin. Toinen rakennus oli entinen tupakkatehdas, joka
sisustettiin uudelleen ja jonka valtavat, matalat salit tehtiin
luokkahuoneiksi. Mutta ilmanvaihto oli huono, ja mikä lienee kirous
noissa huoneissa vaikuttanut, joka tapauksessa minun luokaltani
sairastui suuri osa tyttöjä keuhkotautiin ja sisareni luokalla kuoli
melkein 50 % lapsista jo nuorella iällä tuberkuloosiin. Koululääkäreitä
ei silloin vielä ollut eikä terveydenhoidosta ylipäänsäkään voinut
puhua. Eivätkä Tarton täysihoitolatkaan olleet hygienisyydellä
pilattuja. Koulutyökin oli verraten raskasta ja kotiläksyjä oli niin
paljon, ettei tavalliselle oppilaalle jäänyt aikaa edes kävelemiseen.
Kouluaika oli klo 9—15 ja pisin väliaika vain 20 minuuttia, jolloin
syötiin mukana olleet voileivät. Maito oli tuntematon käsite koulussa,
yhtä tuntematon kuin voimistelukin. Mutta tanssinopetusta meillä oli.

Koulupuku oli tummanruskea ja siihen kuului musta esiliina. Puvun
pituus oli määrätty, puoli arsinaa lattiasta, esiliina oli vähän
lyhempi. Pukuun kuului korkea valkoinen kaulus ja valkoiset kalvosimet,
ne iänikuiset kiusankappaleet, sillä niitä täytyi melkein joka
päivä muuttaa. Tukassa saimme pitää mustia nauhoja, mutta emme,
kampoja. Juhlapukuun kuului valkoinen esiliina, jossa piti olla
"brodyyrejä" ylt'ympäri. Tämä univormuvaatimus oli niin tiukka,
että jos tyttö tavattiin kadulla muussa kuin koulupuvussa, hän sai
ankaran rangaistuksen. Kaikissa teatteri- ja konserttiesityksissä me
saimme olla valkoisissa esiliinoissamme, eikä mihinkään julkiseen
tilaisuuteen saanut mennä ilman koulun lupaa, ei edes vanhempiensa
mukana, saatikka sitten yksin. Kuinka me vihasimmekaan tuota valkoista
esiliinaa juhlissa! Muistan erään surkean tilaisuuden. Oli Sarasaten
jäähyväiskonsertti. Minä pääsin sinne ystäväni Fanny Chwolsonin mukana
hänen isänsä kutsumana. Tämä näet kuului Sarasaten vastaanottajiin ja
isäntäväkeen Tartossa. Väliajalla lähdimme hänen mukanaan mestaria
tervehtimään ja pyytämään nimikirjoitusta hänen kuviinsa. Sarasate
oli ihastuttavan isällinen ja antoi meille kummallekin uuden kuvansa
ja kutitti meitä leuan alta. Sitten setvisi sanattomaksi kauhuksemme,
että hän piti meitä Chwolsonin sisäkköinä esiliinojemme vuoksi. Vaikka
asia sitten selvitetyinkin ja kaikki herrat nauroivat, tunsimme
itsemme ikiajoiksi loukatuiksi. Taisimme hukata ne Sarasaten kuvatkin.
Muuten, Sarasate — hänellä oli leijonan pää ja suden silmät, hänen
yläruumiinsa oli muodoton kuin jauhosäkki. Sen päälle oli liimattu
valtava frakkipaidan rinnus, jossa välkkyi timanttinappeja. Ja tuo
säkki lepäsi kahdella kepillä tai pikemminkin kulki noilla housuihin
verhotuilla tikuilla, jotka päättyivät pikkuruisiin kiiltonahkakenkiin.
Mutta kun hän soitti, oli kuin taivas olisi auennut: enkelit itkivät
ja nauroivat ja itsekin tunsin hyppelehtiväni hänen viulunsa kielillä
Andalusian taivaan alla. Kun lähdin kotiin, lähetin rukouksen noin
vain maailmankaikkeudelle ja kauneudelle, koska hän konserttinsa
lopussa aivan odottamattomasti ja tuntemattomasta syystä soitti
yksinkertaisen Händelin "Largon" — jäähyväisiksi. Tämähän oli hänen
viimeinen turneensa. Sarasate! Hänen nimensä on suurta musiikkia. Minä
olen kuullut ja nähnyt Sarasaten enkä ole häntä unohtanut, vaikka hän
kutittikin minua leuan alta...

Kukaan meistä tytöistä, jotka kahdeksan vuotta saimme pitää ruskeata
pukua, ei kai pukeutunut ruskeaan väriin pariinkymmeneen vuoteen,
siksi yksimielinen oli vihamme tuota kruunun väriä kohtaan. Mutta
toisaalta koulupuvulla oli kieltämättä edullinenkin vaikutus: se
tasoitti aika tavalla yhteiskunnallista juopaa oppilaitten välillä.
Meidän luokallammehan oli ruhtinattaria ja kenraalintyttäriä yhdessä
talonpoikien ja käsityöläisten lasten kanssa. Millainen kirjava
pukukokoelma siitä olisikaan syntynyt. Nyt sai yläluokka pitää vain
vähän parempaa kangasta ja parempaa kuosia, mutta samanlaisia kruunun
lampaita olimme kaikki.

Toinen suuresti vihaamamme laitos koulussa oli Klassendame, jokaista
luokkaa alaluokilta saakka seuraava luokanvalvoja, kasvattajatar,
eli kuten me sanoimme, luokan santarmi. Luokkaa ei nimittäin koskaan
jätetty miesopettajan kanssa kahden, vaan kaikilla tunneilla istui
tuo luokkadaami mukana, kutoen loppumatonta villasaaliansa ja
vilkuillen sivuille lunttaajiin päin. Useimmilla heistä oli silmät
selässäkin, ja kyllä he meidät tunsivat vikoinemme päivinemme. Heidän
tehtäviinsä kuului seisoa joka aamu luokan ovella ja tarkastaa,
olivatko kauluksemme ja kalvosimemme puhtaat, oliko tukka tarpeeksi
sileä ja puku harjattu. Heillä oli oikeus ja velvollisuuskin käydä
oppilaan kotona, ja heistä riippui, hyväksyikö koulu oppilaan asunnon
ja holhoojan, jopa hyväksyikö koulu oppilaan vanhemmat ja kodin ja
siis oppilaan itsensä. Heillä oli oikeus tarkastaa oppilaan asunnossa
kirjat ja lipastot, vaikka harvoin he sitä oikeutta uskalsivat käyttää.
He saivat kadulla käännyttää oppilaan kotiin, jos tämä liikkui ilman
univormua, vaikkapa vanhempiensa seurassa. He vastasivat oppilaan
käytöksestä ja kehityksestä, ja varjele niitä raukkoja, jotka he saivat
hampaisiinsa. Useimmat heistä olivat vanhoja ikäneitoja ja muutoinkin
vähän omituisia. Meidän luokkamme "vartijan" nimi oli Ptitsyna eli
Lintunen, ja vanhan variksen näköinen hän olikin. Hän vaakkui silloin
tällöin ja syystä, mutta harmaitten siipien alla sattui olemaan
yksinäinen, lempeä sydän, ja hänestä tuli loppujen lopuksi todellinen
karjansa kaitsija. Hän osasi taitavasti sulkea silmänsä kepposiltamme,
ja jos ylitimme rajan ja jouduimme kiinni, hän taisteli puolestamme
kuin leijona, vaikka nuhtelikin meitä henkilökohtaisesti. Kun Venäjän
valta luhistui Virossa, jäi vanha Lintunen Viroon — minnepä hän olisi
enää lentänyt? Ja hänen vanha luokkansa on pitänyt hänestä huolta.

Kaikki luokat eivät olleet yhtä onnellisia "vartijoittensa" suhteen.

Koulun oppilasaines oli sangen sekava. Yläluokilla oli virolaisia
oppilaita neljäs- tai kolmasosa, mutta alaluokilla olivat virolaiset
tytöt jo suurena enemmistönä. Minun luokallani oli 30 oppilaasta
vain kahdeksan virolaista, joista minä yksin tulin sivistyneestä
kodista. Muut olivat joko maalta talon tyttäriä tai kaupungista
sangen köyhistä käsityöläiskodeista. Lisäksi meillä oli muutamia
saksalaisia ja latvialaisia sekä juutalaisia, mutta melkein puolet
oli venäläisten kenraalien tai professorien tyttäriä, joista osa ajoi
kouluun parivaljakolla ranskalaisen kotiopettajattaren saattamana.
Juutalaiset Rivosh-nimiset tytöt olivat miljonäärin tyttäriä. Heitä
myös kuski ajoi vaunuilla kouluun, mutta he kärsivät kumminkin
hirmuista alemmuudentunnetta. Tämä sangen sekalainen seurakunta oli
joka tapauksessa yhdestä asiasta yhtä mieltä, nimittäin että koulu ja
opettajat olivat vihamiehiämme ja että heitä vastaan oli taisteltava
joka tavalla. Mitään kauheampaa ei voinut sattua kuin joutua jonkun
opettajan suosikiksi, vähemmälläkin voi pilata maineensa luokalla.
Ainoa poikkeus siinä suhteessa oli tohtori Kallas, mutta hän kohtelikin
meitä aivan toisella tavalla kuin muut opettajat, kohteliaasti sekä
huumorintajuisesti. Hänen asemansa koulussa olikin hieman erilainen,
aavistettiin hänen näet suhtautuvan kriitillisesti muihin opettajiin ja
koko koulun tarkoitukseen.

Olin suorittanut pääsytutkinnon kouluun jo keväällä ja tulin siis
syksyllä ilman muuta viidennelle luokalle. Suojelusenkeli näytti
minulle paikkani, istuuduin ja katselin ympärilleni. Edessäni sanoi
eräs tyttö hiljaa, viitaten minuun: "Tšuhna!" (Virolaisten ja
suomalaisten haukkumanimi Pietarissa.) Minä vastasin siihen aivan yhtä
hiljaa: "Ruski porosenok." (Venäläinen porsas.) Tyttö katseli minua,
minä katselin häntä, sitten hän ojensi kätensä ja sanoi: "Anteeksi,
nimeni on Olga Levitskaja." Minä vastasin: — "Annan anteeksi, ja minun
nimeni on Hella Murrik." Hän oli Tarton yliopiston rehtorin tytär ja
hyvin lahjakas tyttö. Meistä tuli hyvät ystävät eikä tšuhnasta mainittu
enää mitään koko kouluaikana. Ja minä olin valloittanut tietenkin
aseman luokallani.

Virolaiset tytöt minä löysin joukosta pian, sillä virolaisten
uskonnonopetus tapahtui äidinkielellä. Mutta vähitellen kävi selville,
että luokalla oli vielä pari tyttöä, joilta oli virolaiset nimet, mutta
osallistuivat saksalaiseen uskonnonopetukseen, koska olivat olevinaan
saksalaisia. Heitä vastaan oli ryhdyttävä toimenpiteisiin ja heistäkin
tuli vähitellen virolaisia.

Kielten asema koulussa oli sellainen, että kaikkien luterilaisten
aamurukoukset olivat yhteiset ja pidettiin sekä saksan- että
vironkielellä. Tytöt puhuivat keskenään viroa, mutta ääneen sitä ei
uskallettu puhua, koska oli saatu muistutuksia. Piti muka yrittää
puhua venäjää oppiakseen kieltä paremmin. Suoranaista vironkielen
puhumisen kieltoa ei ollut. Minä rupesin tietenkin puhumaan ääneen
viroa välitunneilla ja pian huomasin, että ylemmilläkin luokilla oli
virolaisia tyttöjä, koska pitivät ääntä vironkielellä. Siellä olivat
Johanna Sild-Piebane, myöhemmin Helsingin Vironlähettilään puoliso,
sitten Linda Kaart-Simm ja Monica Ralkun sekä Frieda Sangernebo,
jotka pääsivät ylioppilaiksi vuotta ennen minua ja lähtivät Bernin
yliopistoon. Ja alemmilta luokilta löytyivät Hilda Löhmus, nykyään
rouva Hilda Tönisson, sekä tohtori Mahlstein, ja lopuksi monia muita,
jotka kuultuaan meidän yläluokkaisten puhuvan viroa, alkoivat olla
yhtä paljon äänessä, niin että pian huomattiin virolainen äänekkyys
mielenosoitukselliseksi. Historian opettaja Petrov huomautti
siitä kerran ohimennen professori Pokrovskylle, luonnontieteitten
opettajallemme, joka kääntyi minun puoleeni huomauttaen: — "Viro on
kaunis kieli, mutta kummallisen kovalla äänellä te virolaiset sitä
puhutte."

— "Totta kai", vastasin minä, "kun olemme vuosisatoja saaneet vaieta."

Pokrovsky ei sanonut mitään, viittasi vain kädellään ja lähti
matkaansa, mutta oli kumminkin kertonut sen opettajahuoneessa, ja
seuraavan uskontotunnin jälkeen vanha rehtori Treffner pisti salaa
käteeni suklaarasian, jonka hän kaivoi isosta salkustaan voileipien ja
kirjojen välistä. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä takavarikoimasta
minulta Renanin teosta "Leben Jesu", jonka mielenosoituksellisesti olin
kuljettanut mukanani hänen tunnilleen. Mutta siunattu olkoon hänen
muistonsa kuitenkin, sillä se ei ollut ainoa suklaarasia, jonka vuosien
mittaan häneltä sain erinäisten, kylläkin ansaittujen rangaistusten
jälkeen.

Käyttäydyin koulussa koko siivosti ja säännöllisesti ensimmäisen
lukukauden, mitä ei enää voi väittää seuraavista. Mutta matematiikassa
minulla oli vaikeuksia, ja se piti minua nöyränä. Sitä paitsi minua
kumminkin vaivasi koti-ikävä. Luokkani virolaisista tytöistä minulla
ei ollut paljonkaan seuraa, sillä he tulivat aivan eri oloista ja
olivat Juuli Suitsia lukuunottamatta lukutoukkia, joiden oli tosiaankin
tehtävä paljon työtä vieraissa kielissä. He seurasivat minua kuitenkin
kaikissa puuhissani. Lähimmiksi ystäväkseni tulivat Fanny Chwolson ja
Olga Levitskaja, kuten jo aikaisemmin mainitsin.

Fanny Chwolson oli kuuluisan venäläisen fysiikan professorin Chwolsonin
pojantytär. Hänen isänsä oli Itämerenmaakuntien huomattavin asianajaja
ja Tarton yhteiskunnan pylväitä, vapaamielinen ja sivistynyt mies.
Hänen äitinsä oli, kuten Chwolson itsekin, juutalaista alkuperää;
kaunis nainen ja kirjailijatar, joka on julkaissut monia satukirjoja.
Heidän kotinsa oli Tarton vapaamielisyyden tyyssija, ja heillä
elettiin enemmän Pietarin kuin Tarton elämää. Parin vuoden päästä he
muuttivatkin kokonaan Pietariin, jossa Chwolsonista tuli kuuluisimpia
venäläisiä asianajajia. Fanny oli saanut puolittain ranskalaisen
kasvatuksen, tunsi kirjallisuutta, oli runollinen ja kirjoitteli
itsekin runoja eläen ja hengittäen mukana suuressa maailmassa, mikä oli
minulle, pikku kaupungista tulleelle, suuri ihanuus.

Samanlainen oli Olga Levitskaja, vaikka hänen isänsä yliopiston
venäläistyttämis-rehtorina oli aivan toista maata. Koti, josta äiti
puuttui, oli rikkinäinen ja ristiriitainen, tytär kun seurusteli
vapaamielisten ylioppilaiden kanssa ja karttoi isäänsä. He asuivat
Tarton vanhassa observatoriossa, sillä Levitsky oli tähtitieteen
professori, ja monta ihanaa hetkeä me vietimme Oljan kanssa tähtien
parissa vanhassa tornissa, jossa ikuisuusnäköalat väkisinkin pyrkivät
vaimentamaan myrskyistä elämänhaluani ja hirmuista toimintatahtoani,
jota väsähtänyt, latentti, laiska ja aristokraattinen Olja ei
ollenkaan käsittänyt. Hän oli muuten kuvankaunis, leveä suurvenäläinen
tyyppi, kovin lahjakas, mutta tarmoton, kissamaisen veltto Loulou.
Hän oli aivan välinpitämätön koulusta, häntä odotti suurmaailman
elämä Pietarissa sukulaisten luona ja hovipiireissä. Minä olin ainoa
luokalla, jonka kanssa hän suvaitsi seurustella, ehkäpä juuri siksi,
että vitaliteettini vuoksi olin hänen täydellinen vastakohtansa ja elin
omaa elämääni yhtä voimakkaasti kuin hän. Hän ei ollenkaan hyväksynyt
ystävyyttäni Fanny Chwolsonin kanssa, koska Chwolsonit olivat
juutalaisia. Samalla hän oli äärimmäisen kohtelias Fannylle, oikein
suuren maailman naisen tapaan, mutta kieltäytyi ajamasta kotiinsa
Fannyn vaunuissa, kun taas minä olin autuas niihin päästessäni. Olja
makasi viehättävänä ja velttona leposohvallaan, silloin kun minä
kaikessa virolaisessa kulmikkuudessani kävelin pitkin hänen pikku
esineillä ylikuormitettua huonettaan selittäen elämänsuunnitelmiani
ja samalla aina pudottaen jonkin silkkityynyn hänen tuoliltaan tai
jonkin pikkunäppärän esineen hänen pöydiltään. Mutta me luimme
yhdessä Nekrasovia ja Heineä, ja minä sain Oljan vakuuttuneeksi, että
Tarton kaupunki kuuluu Viron kansalle ja ettei maailma hänenkään
kohdaltaan voinut jäädä sellaiseksi kuin se oli. En tiedä, miten hänen
on elämässään käynyt. Hänen isänsä siirrettiin Warsovan yliopiston
rehtoriksi pian sen jälkeen kuin olin lähtenyt Tartosta. Aloitettu
kirjeenvaihtomme jäi sikseen, kun tulin Suomeen ja maailmani tulvi
täyteen uusia intressejä. Miten lie hän asennoitunut vallankumoukseen
nähden!

Fanny Chwolson oli siis toinen lähimmistä koulutovereistani, mutta
kerron hänestä myöhemmin. Gretchen Türmer, Jansenin sukulainen,
joka asui Jansenin perheessä Koidulan huoneessa, oli luokan rumin,
mutta iloisin tyttö. Hän oli mukana kaikissa hullutuksissani ja
iloitteluissani. Hän oli hyväsydäminen ja auttavainen. Hänen kotinsa
oli jossakin Volgan rannalla; joka syksy ja joulu hukkuivat hänen
vakuutetut matkatavaransa ja Venäjän valtion rautatiet saivat maksaa
hänelle niin suuria korvauksia, että hän niillä rahoilla voi elää koko
lukukauden. Valitettavasti hän ei selittänyt koskaan meille uteliaille,
miten hän menetteli niiden suhteen, mutta kerta kerralta nousi hänen
matkatavaroillensa paino ja vakuutus tunnetuin tuloksin. Rahat saatuaan
hän kutsui meidät suklaa- ja leivosorgioille Wernerin konditoriaan.

Virolaisista tytöistä oli minulle läheisin Juuli Suits, kiltti ja nöyrä
varjoni, joka aina tuli mukaan jos tarvitsin seuraa. Hän näytti minulle
kaikki rakkauskirjeensä, ja kerran kuudennella luokalla kirjoitin
niistä — harkitsemattomasti — novellin, jopa julkaisinkin sen jossakin
pääsiäis- tai joululehdessä vuonna 1902.

Opettajista puhuen täytyy sanoa, ettei koko luokalla ollut
minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta kehenkään varsinaisesti
venäläiseen opettajaan, jotka olivat Tarttoon muutettuja
venäläistyttämismiehiä. Puolet luokkaa oli aina kynsin hampain
heitä vastaan, ja he tunsivat olonsa epämukavaksi. Venäjänkielen
ja kirjallisuuden opettaja ei ollut alallaan hullumpi, mutta sekä
matematiikan että luonnontieteinen opettajat olivat yksinomaan
virkamiehiä ja veivät ohjelmaansa lävitse ilman mitään innostusta.
Historian opettaja Petrov oli meidän vihamiehistämme itsenäisin
ja yritti silloin tällöin poiketa isosta, virallisesta Hovaiskin
oppikirjasta, joka oli pelkkää tsaarien ja sotien historiaa ja
vuosilukuja. Hän näytti pitävänkin niistä häijyistä kysymyksistä,
joita Fanny Chwolson ja minä teimme hänelle. Ainakin hänessä oli
huumorintajua ja ihmistuntemusta. Kerran luokanvalvojan ollessa
sairaana päätimme Gretchen Türmerin kanssa pelleillä Petrovin tunnilla
oikein perusteellisesti. Luokassamme oli entinen valtava tupakkatehtaan
uuni, jonka ympäri pääsi kiertämään. Me päätimme viettää koko tunnin
uunin takana ja esittää luokan iloksi apinapantomiimin. Petrov ei
aavistanut mitään pahaa eikä huomannut päiväkirjasta, ettei meitä
ollut merkitty poissaoleviksi, vaan piti tavallista tuntiaan. Mutta
yleinen levottomuus johti hänen huomionsa piankin siihen, että uunin
takana tapahtui jotakin erikoista. Hän rupesi epäilemään, katsoi
päiväkirjaan ja huomasi, että kaksi läsnäolevaa oli poissa paikoiltaan.
Nyt, luonnollisesti, kuka tahansa opettaja olisi tullut tarkastamaan
uunin taustaa, josta olisi ollut tuloksena mitä naurettavin ja
meidän otaksumamme ja odottamamme juoksu uunin ympärillä tai ainakin
moninkertainen uunin kiertäminen luokan unohtumattomaksi iloksi. Mutta
Petrov jäi paikoilleen ja jatkoi rauhallisesti tuntiaan niin kuin ei
mitään olisi tapahtunut. Esitettyämme puolisen tuntia pantomiimiamme
kaikkine mahdollisine irvistyksilleen asia kävi jo sangen kuivaksi,
eritoten kun meillä ei ollut istumamahdollisuuksia. Ja niin molemmat
pellet alkoivat väsyä. Paperikuulain heitto ei myöskään onnistunut,
sillä olimme varanneet siihen liian vähän raaka-ainetta, eikä kukaan
tytöistä suostunut heittämään kuuliamme takaisin. Sitä paitsi Petrov
piti heitä ankaran kysymyssarjan puristuksessa ja meille kävi elämä
sangen kuivaksi. Olisihan meillä ollut konserttiohjelma, mutta se ei
voinut tulla kysymykseenkään, ja näin meidän oli istuttava lattialla
ja kuunneltava Petrovin tuntia. Ja sitten yhtäkkiä Petrov alkoi
kukoistaa ja kertoi meille Katariina H:sta mitä mielenkiintoisimpia ja
odottamattomimpia asioita ja niin loistavalla tavalla, ettemme enää
tunteneet Petrovia entiseksi byrokraatiksi. Lopputuloksena oli, että
Petrov voitti kautta linjan. Hän lähti sitten arvokkaasti luokasta
aivan kuin ei olisi huomannut mitään ja jätti jälkeensä kaksi sangen
noloa pelleä. Muutama päivä myöhemmin hän sanoi minulle ohimennen: "Ja
minä kun luulin, että te piditte historiasta..." Eikä mitään muuta.

Ranskankielen opettaja oli mademoiselle Busse, sveitsiläinen
yliopistonainen, joka aikoinaan oli kai ollut opettajattarena jonkun
suuriruhtinaan perheessä ja vaati meiltä melkein hovikelpoista
käyttäytymistä. Hän oli ikäneito ja korkean verenpaineen vaivaama.
Tästä syystä hän oli aina pahalla päällä. En muista, näinkö hänen
koskaan hymyilevän. Hän vihasi meitä kaikkia, mutta erikoisesti niitä,
joilla oli ranskalaisia kotiopettajattaria ja jotka osasivat ranskaa.
Opetus kävi ranskaksi alusta alkaen, ja hän vaati meitä lukemaan
ulkoa kymmeniä sivuja kielioppia selittämättä juuri mitään. Ranskan
kielioppi on tosin niin selvää, ettei siinä paljon selittämisiä
olekaan. Vaikka me vihasimme häntä sydämemme pohjasta, oli tuloksena
kuitenkin se, että tähän päivään saakka ranskan kielioppi on ainoa
kielioppi, jonka osaan. Ainakin me luimme koko joukon Ranskan
kirjallisuushistoriaa, ja vaikka hän siinäkin pakotti meidät lukemaan
ulkoa sivumäärin Corneillea, Racinea ja Molièrea, niin kumminkin
saimme aavistuksen Ranskan klassikkojen kauneudesta ja ranskalaisesta
hengestä. Hän oli absoluuttisen korrekti virkanainen, ilmestyi aamulla
kouluun korkeassa kauluksessaan ja tummansinisessä virkapuvussaan
ja tehtävänsä täytettyään lähti siellä, kenenkään tietämättä mitään
hänen yksityiselämästään ja harrastuksistaan. Kerrottiin, ettei hän
koskaan matkustanut mihinkään Tartosta ja asui yksin vanhassa talossa,
jossa kukaan ei käynyt. Hänen juutalaisvihansa oli sairaalloista.
Kun hänen piti puhua Rivosh-sisarusten kanssa, hän käänsi aina
päänsä pois ja etsi nenäliinaansa. Kerran hän pani toisen näistä
kaksosista kirjoittamaan kaikki "verbes irréguliers" taululle, eikä
kukaan käsittänyt mistä syystä. Rivosh-parka oli huonossa kunnossa
ja vähäverinen lihavuudestaan huolimatta. Hän kirjoitti puolisen
tuntia ja sitten hän pyörtyi kaatuen äänettömästi lattialle. Hän oli
lyhyt ja kovin lihava, ja muistan vielä, miten hän pyörähti lattialle
äänettömästi kuin säkki. Mademoiselle katsoi häneen, nousi, viittasi
meitä pysymään paikoillamme ja alkoi vetää Rivosh-parkaa hihasta
parilla sormella ovea kohti, kasvot mitä syvimmän inhon vääristäminä,
aivan kuin olisi koskenut likaiseen elukkaan. Muistan, että minä
hyökkäsin mielettömänä paikoiltani, ja vähällä oli, etten lyönyt
mademoisellea. Yhdessä toisen Rivoshin kanssa, joka sitten myös uskalsi
liikahtaa, kannoimme tytön ulos käytävään. Palattuani odotin kauheata
skandaalia, mutta Busse jatkoi läksyn valmistelua aivan kuin mitään ei
olisi tapahtunutkaan. Olin kovasti pettynyt, sillä kunnon skandaali
olisi puhdistanut ilman, mutta näin jäi välillemme kytemään hiljainen,
loppumaton viha.

Mutta suurin originaali koulussamme ja meille virolaisille tytöille
merkityksellisin oli uskonnon opettajamme Hugo Treffner.




HUGO TREFNER


sielunpaimenemme, ansaitsee oman lukunsa koulumuistelmissani. Tammsaare
on kirjoittanut Treffneristä ja hänen koulustaan, jossa Tammsaare
itse opiskeli, kokonaisen kirjan, II osan kuuluisaa romaaniaan
"Totuus ja Oikeus". Tammsaarekaan ei ole välttynyt käsittelemästä
Treffneriä epäoikeudenmukaisesti, K.H. Hindreystä puhumattakaan, joka
on tehnyt Treffnerille suoranaista vääryyttä. Treffner oli teologian
kandidaatti ja vihitty papiksi. Mutta hän jätti kirkkoherran uransa
ja perusti Tarttoon yksityisen lukion, todellisen ylioppilasleipomon
virolaisia varten, vaikka hän luonnollisesti otti vastaan myös
muita, yli- ja alaikäisiä oppilaita. Treffnerin koulussa ei näet
ollut minkäänlaista ikärajaa. Siellä istuivat samoilla penkeillä
partasuut kansakoulunopettajat ja poikanulikat. Koulun yhteydessä oli
halpa täysihoitola, ja lukemattomat ovat ne virolaiset pojat, jotka
Treffnerin koulusta ovat päässeet yliopistoon. Koulumaksut olivat
tuossa koulussa aivan epämääräiset, sillä Treffner otti selvää, mitä
kukin kykeni maksamaan ja kuinka lahjakas kukin oli. Muista kouluista
karkoitetuilta rikkailta pojilta hän otti kovan maksun, ja köyhät
virolaiset pojat maksoivat mitä jaksoivat tahi olivat maksamatta.
Jokaisen kanssa Treffner tinki erikseen. Ja sianlihalla, kanoilla ja
kananmunillakin siellä maksettiin. Hänellä oli olevinaan rautainen
kuri, mutta kuitenkin siinä koulussa kytivät sekä Viron kansallinen
liike että Viron ja Venäjän vallankumoushaaveet.

Huolimatta omasta koulustaan Treffner otti kumminkin vielä
vastaan uskonnonopettajan viran meidän koulussamme. Myöhemmin
kerran hän selitti minulle, että hän teki sen pysyäkseen hyvissä
väleissä venäläistyttäjien kanssa ja lieventääkseen heidän yleistä
koulupolitiikkaansa.

En tiedä, uskoiko Treffner Jumalaan, ei hän ainakaan katkismuksesta
eikä kirkosta välittänyt. Hänen tuntinsa kuluivat pääasiallisesti
kielellisiin ja poliittisiin selvittelyihin. Meidän oli luettava
dogmatiikkaa ja kirkkohistoriaa, ja koko Treffnerin olemus oli pelkkää
haukottelua. Sitten minä keksin kysyä häneltä Viron Kirjallisuuden
Seuran häviämisen syitä. Treffner oli siinä näytellyt ikävää osaa
Jakobsonin kuoleman jälkeen. Treffner oli ihmeissään, mutta sitten
hänelle selvisi vähitellen, kuka oli isäni ja kuka äitini. Hän tunsi
heidät molemmat ja hän oli onnellinen. Vihdoinkin joku, joka tiesi,
mitä osaa hän oli näytellyt politiikassa. Ja vaikka osa ei ollut
kovin loistava, oli se kuitenkin hänen nuoruuttaan. Ja niin alkoi
tulla tarina toisensa perästä, ja tunti kului hyvää vauhtia. Tästä
lähtien keksimme kysyä aina joko Koidulasta tai Kreutzwaldista, jopa
Grenzsteinistakin, ja Treffner oli onnellinen voidessaan kertoa ja
saada ikävät tunnit kulumaan. Välistä, vaihtelun vuoksi, kysyimme,
mistä johtui sana "sela" tai esimerkiksi "profeetta" ja Treffneriltä
riitti kielitieteellistä analyysia vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Emme kirkkohistoriassa koskaan päässeet edemmäksi Konstanzin
kirkolliskokousta. Tosin hän toi meille erinäisiä kirkkohistoriallisia
kirjoja ja kehoitti meitä lukemaan niitä, väittäen, että jotkut
niistä olivat yhtä mielenkiintoisia kuin romaani. Niitä me sitten
väliin luimmekin, koska keväisin tentti peloitti, mutta Treffneriliä
ei ollut siinä suurtakaan osaa. Ja meitä oli vain 8, niin että hän
vähän väliä kutsui meidät kotiinsa kahville tai toi meille taskussaan
karamelleja, joten yhteisymmärryksemme oli täydellinen. Tentin
suhteen sovittiin, mitä hän kulloinkin tulisi kysymään sillä varalta,
että hänen tunnillaan tulisi olemaan vieraita tarkastajia, kuten
ylioppilastutkinnossa. Kaikki aineet siis jaettiin tarkkaan, mutta
pulma oli siinä, että piti osata myös jokin virsi. Minun monopolini oli
"Jumala ompi linnamme". Treffner piti sitä liian tavallisena ja vaati
minua opettelemaan jonkin muun. Siitä minä ehdottomasti kieltäydyin.
(Walgassa kävi uskonnonopetuksemme saksaksi, ja siksi osasin sekä
virret että katkismuksen sillä kielellä, mutta en halunnut edes
Treffnerille ehdottaa, että olisin saanut tenttiä ne saksankielellä.)
Niinpä minä sitten pidinkin kiinni tuosta Lutherin hymnistä ja lausuin
sen rovasti Willigeroden läsnäollessa niin komeasti, että hän keskeytti
minut heti ensimmäisen säkeistön jälkeen. Siihen jäi minun mahtava
luterinen propagandani, jolla aioin häikäistä tutkijani. Korkeimman
numeron minä kumminkin sain.

Mutta vasta hädässä Treffner tunnettiin. Jos koulussa tapahtui jokin
kommellus, pahanlainen yhteenotto oppilaiden ja opettajien välillä,
jollaisia meillä virolaisilla oli pakostakin, niin Treffner tarttui
asiaan, ja hänestä oli aina apua. Hän ajoi iso ruusuvihko kädessään
parivaljakolla johtajattaren luokse, suuteli tämän kättä, selitti ja
sai pahimmankin poliittisen jutun näyttämään viattomalta leikillä
pelastaen asianomaisen pienellä käytöksen alentamisella. Myöhemmin
kerron erikseen isosta poliittisesta jutustani, jossa Treffner näytteli
pelastusenkelin osaa, mutta pienempiäkin oli paljon. Hän suuteli
kaikkien opettajattarien kättä, ei vain johtajattaren, hän vei heitä
parivaljakolla ajelemaan, hän puhui heidät pyörryksiin. Treffnerin
komea, hoikka, suoraselkäinen hahmo suippopartoineen ja teräville
silmineen kuului Tarton katukuvaan. Kun minä tulin kouluun, hän oli
muistaakseni jo 60-vuotias ja sangen harmaa, mutta hänen ketteryytensä
oli ilmiömäinen. Hän oli joka paikassa, kuuli ja näki kaiken ja piti
kovin paljon omana tietonaan. Narrin osan esittäminen oli vaaratonta
noissa vaarallisissa oloissa, ja hän antoi usein pitää itseään narrina.
Viron orjuudenajan synnyttämä talonpoikainen viekkaus ja tekonöyryys
oli hänessä kehittynyt huippuunsa, mutta voi, kuinka väsynyt hän
sisäisesti oli. Näin hänen kerran opettajahuoneessa yksin ollessaan
tuijottavan eleensä tyhjin silmin ja pitävän vanhoin, vapisevin käsin
kiinni pöydän reunoista. Hän oli uskonnon opettaja ja opetti meille,
että venäläisille pitää aina valehdella ja saksalaisia aina vihata.
"Mit dem Hute in der Hand kommt man durch das ganze Land", sitä hän
opetti meille ja sillä hän sanoi tulleensa toimeen maailmassa. Eipä
ihmekään, että hän, joka ylempiensä edessä sai niin paljon ryömiä,
antoi vuorostaan alempiensa tuntea omaa ylemmyyttään ja oli kai omassa
koulussaan usein sietämätön, jommoiseksi Tammsaare hänet kuvaa.
Mahdollista, että me valtion koulussa näimme vain Treffnerin parhaat
puolet.

       *       *       *       *       *

Tällainen siis suunnilleen oli koulu, johon tulin, ja ihmiset, joitten
kanssa minun oli kolmen vuoden aikana tultava toimeen. Olipa koulu
mitä tahansa, ikävää minä en siellä tuntenut. Tosin minulla ei juuri
koskaan eikä missään ole ollut ikävä, olen aina kantanut elämän ja
toiminnan mukanani, minne tahansa olen joutunut. Mutta kumminkin koulu
sellaisenaan oli niin täynnä ristiriitoja, eriskummallisia aineksia
ja erilaisia pyrkimyksiä, että sen oli pakko muodostua samaiseksi
Tarton kaupungiksi pienoiskoossa. Niin, ikävää hetkeä minulla ei ollut,
aina oli jotakin tekeillä. Jollei muuta niin ainekirjoitus, jossa
voisi esittää jonkin vallattoman mielipiteen, tai tunti, jolloin voi
kysyä jotakin, mikä oli kiusallista nöyrälle virkamiesopettajalle,
tai oli mukana kielletty kirja, jonka voi selostaa muille, tai oli
jotakin suunnitteilla virolaisten poikien kanssa, tai olin lukenut
jonkin kirjan, joka täytti minut onnen tunteella. Minulla oli verraten
pitkä matka kouluun joen toiselta puolen, mutta kuljin sen aina
kirjapakettiani heiluttaen ja laulua hyräillen, aina onnellisena,
tietäen, että maailma oli avoinna edessäni ja että riippui minusta,
miten paljon siitä jaksoin ammentaa. Kuljin yli Kivisillan, katselin
rakasta jokeani, kuljin vanhan Raatihuoneen ohitse, Barclay de Tollyn
muistopatsaan ohi, tervehdin vanhaa kenraalia melkein sukulaisena,
olimmehan pitäjäläisiä — nousin aivan hitaasti kiviportaita
Tiigikadulle, sillä se oli pyhiinvaellusta Koidulan talolle saakka,
ja jos lähettyvillä ei ollut ihmisiä, koskettelin ohimennen hänen
ovensa ripaa... Se oli suuri salaisuuteni, jonka toin mukanani Suomeen,
aavistus omastakin kohtalostani...




PERHE, JOSSA ASUIN KAKSI ENSIMMÄISTÄ VUOTTA


Tartossa, oli siis puolalainen. Vasta viimeisenä vuonna muutin yhdessä
nuoremman sisareni kanssa virolaiseen taloon, Postimees-lehden
aputoimittajan Jaaksonin luokse.

Lioskon luona asuivat lisäksi georgialainen juuri valmistunut
lääkäri G—švili, sekä kaksi venäläistä ylioppilasta, veljekset,
papin poikia ja seminaristeja molemmat. Hekin lukivat lääketiedettä
ja kutsuivat georgialaista tämän selän lakana lammasruhtinaaksi,
sillä jokainen švili oli muka Georgiassa ruhtinas ja omisti
enemmän tai vähemmän lampaita ainakin venäläisien puheen mukaan.
Vähitellen lyhensimme hänen nimensä Šviliksi. Hän oli parrakas, noin
30-vuotias, itseensä sulkeutunut mies, joka nähtävästi sydämensä
pohjasta halveksi venäläisiä "popovitseja" — - papin poikia, kuten
hän heitä nimitti. Täten meillä oli hiljaista kansallisuuskahinaa
talossa ja ruokapöydässä. Talon isäntä oli Švilin kanssa samaa
mieltä papin pojista, jotka olivat äänekästä, suurvenäläistä tyyppiä
ja nähtävästi rikkaan papin poikia, sillä heillä näytti olevan
varaa alkoholiseurusteluun. Heidän huoneestaan toiselta puolen
taloa kuului iltaisin balalaikan soittoa ja iloista laulua, mitä
georgialainen näkyi kovasti paheksuvan. Muuten sekä talon rouva
että Švili valvoivat argussilmillään, etteivät popovitsit saaneet
mitenkään seurustella kanssani. Kun kerran olin salissa pianolla
harjoittelemassa, tulivat popovitsit ja pyysivät minua soittamaan
heille erään venäläisen romanssin, jota he opettelivat laulamaan.
Mutta silloin ilmestyi sinne Švili ja selitti, miten halpaa musiikin
lajia romanssit ovat ja pyysi minua edelleen soittamaan Beethovenin
sonaattia, jota olin poikien kauhuksi rimputellut koko iltapäivän.
Kun pojat lupasivat viedä minut luistinradalle, järjesti Švili talon
rouvan sinne mukaan selittäen, että kuului rouvan velvollisuuksiin
valvoa käytöstäni. Yhtäkkiä huomasin, että olin täydellisesti Švilin
oma-aloitteisen valvonnan ja huolenpidon alaisena. En tiedä, oliko se
ritarillisuutta vai itämaisen ihmisen suhtautumista minuun samalla
tavoin kuin oman maansa tyttöihin, mutta koko sen vuoden, kun Švili
asui Lioskolla, olin hänen isällisen huolenpitonsa alaisena. Jos hän
huomasi, ettei voileipiini aamuisin tullut tarpeeksi makkaraa ja
kinkkua, löysin takkini taskusta omenan tai viinirypäleitä, jotka
tuoksuivat sairaalalta. Švili oli kirurgi ja kuljetti mukanansa
ainaista kloroformin tuoksua Tarton hiukan alkeellisista sairaaloista,
tuoksua, joka oli ruokarouvamme kauhistus ja jota Švili itsekin
koetti kaikin mokomin hävittää pitämällä auki ikkunoitaan talvisinkin
koko päivän, paleli koko yön ja ilmestyi kahvipöytään aina kädet
sinisinä. Hän teki tavattomasti työtä, oli hyvin harvapuheinen
ja hidasliikkeinen, mitä en lakannut ihmettelemästä. Mielestäni
etelämaisen ihmisen olisi pitänyt olla kuin olkitulta. Muistan, että
aina kyselin häneltä Elbrusista ja Kazbekista, joita hän kiusallani
kielsi koskaan tavanneensa. Mutta hän vei minut kerran sunnuntaiaamuna
kävelemään Emajoen rantoja pitkin kulkevaa tietä kauas Tartonmaan
tasangolle ja valitti, miten vuoristo saattaa ahdistaa, kertoi
Georgian kansalliseepoksesta ja tiesi kaiken Viron politiikasta.
Olin tottunut pitkiin kävelymatkoihin isäni kanssa ja laulamaan
kävellessäni. Švilin kanssa sain olla samalla tavoin, ei tarvinnut
puhua, ellei halunnut, ja sain laulaa kansanlauluista Schumanniin ja
Schubertiin saakka, mitä mieleeni johtui, Švilin yrittäessä "mylviä"
mukanani — kuten hän itse sanoi, — Karksin ikivanhan "Kanteleen
synnyn" säveltä, koska se hänen mielestään oli täysin itämaista.
Mutta oi — oi, kuinka väärin hän lauloi! Siitä lähtien otti hän minut
usein mukaansa sunnuntaikävelyilleen. Hänellä ei ollut Tartossa
yhtään ystävää, kukaan ei koskaan käynyt häntä tapaamassa. Virolaiset
ylioppilaat kertoivat, että kaikki professorit pitivät häntä etevimpänä
oppilaanaan ja että hänelle suunniteltiin yliopistokariääriä,
mutta Švili ilmoitti matkustavansa keväällä Kaukasiaan ja jäävänsä
sinne. Hän ei kertonut, mistä hän tuli ja minne lähti, ja minua hän
piti vain lapsena. Ollessaan hyvällä päällä sunnuntaiaamuisin hän
nimitti minua "aamukasteeksi". Sillä georgialaiset naiset ovat kuin
kuuma keskipäivä, hän oli kerran selittänyt rouva Lioskolle. Mutta
minulle tämä kaukasialainen "vuoristokarhu" muodostui kummalliseksi
kaikupohjaksi ja turvaksi koko ensimmäisen kouluvuoteni aikana. Hänelle
minä kerroin kaikki seikkailuni koulussa, kaikki flirttaukseni,
rakastumiseni ja kunnianhimoni, mutta myös kaiken, mitä Viron kansa
on kärsinyt ja mitä meidän, sen sivistyneistön, pitäisi hyvittää ja
miten minä aina, käydessäni sukuni haudoilla olin luvannut, etten
koskaan tule unohtamaan heitä, nimettömiä, joilla vuosisatojen aikana
on ollut niin vähän iloa elämästä... Karhu kuunteli minua, murahteli
ja mutisi jotakin, että niin on ollut Georgiassakin. Ja kerran hän
kertoi minulle yksinäisestä aulista, jonka kasakat olivat hävittäneet
ja jonka raunioilla vanha lammaspaimen istuu ja laulaa öisinkin, ja
miten vuoret ympärillä vastaavat siihen seitsenkertaisena kaikuna
ja ihmiset sanovat, että vuoret laulavat. Tämä jäi mieleeni Švilin
maasta, maasta, jossa vuoret laulavat, ja hänestä itsestään jäi
mieleeni tuo huumorintäyteinen hyvyys, joka antoi minulle suuren
turvallisuudentunteen vieraassa talossa.

Jännitys papin poikien ja Švilin välillä ei millään ottanut
lauetakseen, ja sitten tapahtui skandaali. Eräänä päivänä
päivällispöydässä puhuttiin kaukasialaisista pikku kansoista, mikä
jo sellaisenaan oli vaarallinen puheenaihe siinä talossa. Tosin
Švili ei ollut läsnä, mutta juuri kun vanhempi poika laukaisi,
että "gruusialaiset ovat villi kansa", Švili astui sisään, käveli
rauhallisesti pöydän toiseen päähän, läimäytti vanhempaa poikaa
korville ja asettui kädet ristissä odottamaan, mitä tuleman piti.
Mutta papinpoika nousi pöydästä, pani ruokaliinan pöydälle, kumarsi
kohteliaasti talon rouvalle ja sanoi: "Mikä tällä on todistettu." Ja
sitten hän poistui ja selvisi tilanteesta voittajana.

— "Hyvin vastattu", Švili sanoi nauraen.

Mutta papinpojat olivat vakavasti loukkautuneet ja muuttivat pian
pois koko talosta. Heidän sijalleen tuli Georg von der Pahlen,
joka ei ollut ainakaan suurvenäläisiä, mutta tosin aika lailla
venäläistyneen kenraali von der Pahlenin poika, siis baltilainen paroni
kumminkin. Švili ja minä suhtauduimme häneen aluksi hyvin kylmästi,
kuten paenneihin tuli suhtautua, kunnes selvisi, että Georgimme oli
karkoitettu Pietarin yliopistosta vallankumouksellisena. Tuloksena
oli, että Švili otti hänet siipiensä suojaan ja järjesti hänet
lukemaan eläinlääkäriksi. "Sillä lääkäriä ei hänestä kumminkaan ikinä
tulisi", sanoi Švili, joka yleensä suojeli ammattikuntaansa heikoilta
aineksilta. — Georg kirjoitti Iltatähdelle runoja kuten minäkin, mutta
hän kirjoitti ne venäjäksi ja Švili pystyi lukemaan ne.

Kun kevätaamut tulivat, aloin taas nousta auringon mukana ja käydä
aamuisin kello kuudelta kävelemässä ennen kouluun menoani. Olin
pienestä pitäen isäni kanssa käynyt kevätaamuisin kävelemässä ja
käyskentelin yksin Tähtweren metsään saakka, jossa poimin sinivuokkoja.
Toin niitä mukanani ja asetin joka aamu pienen nipun Švilin lautaselle,
kuten kotonani olin tuonut isälleni. "Karhu" sanoi aina: — "Kiitos,
aamukaste", ja pisti ne napinläpeensä eikä välittänyt, vaikka häntä
piikiteltiinkin noista kukista.

Kun isoäidilleni, joka oli lähes 75 vuotta vanha, tehtiin silmäleikkaus
ja häneen tartutettiin ruusu silmäklinikalla, Švili toimitti hänet
sieltä pois ja otti hoitoonsa. Hän istui tuntikaupalla kanssani, vanhan
virolaismuorin vieressä, nauratti häntä georgialaisilla lauluillaan,
paransi hänet ja toimitti hänet nyytteineen ja matkalaukkuineen junaan,
kun minä olin koulussa. Kuinka monta iltaa hän klinikoilta väsyneenä
tultuaan saikaan istua laskemassa matematiikan tehtäviäni ruokasalin
pöydän ääressä vieressään samovaari ja huoneestaan luomansa iso tölkki
halvaa. — "Kaste-kulta, matemaatikkoa teistä ei tule, ettekä ikinä opi
laskemaan", hän huokaili, kun olin laskenut 5 kertaa 8 58:ksi ja hän
sai uudelleen purkaa probleeman. Muistelin Šviliä yrittäessäni Aunuksen
Puuliikkeen pääjohtajana itse uusia sahauskaavakkeita, kun olin myynyt
liikaa lautoja ja lankkuja.

Kun lukuorgiani vuoksi aloin sairastaa verenvähyyttä, Švili hoiti minua
kuin pikku lasta ja tyrannisoi koko talon ruokajärjestystä juottaen
minulle madeiraa, portviiniä ja portteria. Mutta terveeksi hän minut
sai. Käsitin, ettei hänellä ollut omaisia. Kun kysyin, miksi hän ei
jää yliopistoon dosentiksi, hän sanoi kerran yksinkertaisesti: "Kansa
odottaa minua kotiin..." Siinä kaikki.

Hän ei koskaan kirjoittanut minulle, vaikka lupasi. En tietänyt hänen
osoitettaan, enkä ole koskaan kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun
saatoin hänet asemalle. Hän hävisi niin täydellisesti elämästäni,
ettei minulle jäänyt muuta kuin yhä vielä lämmittävä muisto ihmisestä,
joka oli minulle kummallinen turva, ehkäpä enemmän kuin monikaan rakas
ihminen on minulle ollut. "Partir, c'est toujour un peu mourir..."
sanoo ranskalainen. Hänen lähtönsä oli kokonaan kuolemaa. "Huomenna
minä matkustan", hän sanoi eräänä päivänä. Toin hänelle aamukukat, eikä
hän pistänyt niitä napinläpeensä, vaan taskukirjansa väliin. "Minulla
ei tule koskaan enää olemaan aamukastetta", hän sanoi. Minä uin
kyynelissä. Hän tuli huoneeseeni, kuivasi pyyheliinalla kyyneleitäni ja
sanoi, etten saisi itkeä, koska illalla oli suuret haalit Chwolsoneilla
ja miltä minä näyttäisinkään siellä nenä punaisena.

— "En tiedä, kuuletteko te koskaan enää minusta, aamukaste", hän sanoi
minulle asemalla. "Mutta minä kyllä kuulen teistä, kun vain teette
kaiken sen, mitä olette luvannut." En tehnyt kaikkea sitä, minkä olin
luvannut, enkä myöskään ole koskaan kuullut hänestä, mutta kumminkaan
sellainen ihminen ei ole voinut hävitä tietymättömiin paitsi jonkun
onnettomuuden kautta. Olen elämäni varrella tavannut niin harvoin
kaukasialaisia... tosin eräs heistä on maailman suurimpia valtiaita.
Jotakin ystävästäni Švilistä on hänessäkin.

En ole tehnyt kaikkea, mitä Švilille lupasin, enhän ollut itsekään
muuta kuin 15-vuotias lupaus. En tiedä, miksi hänen viisas hyvyytensä
kohdistui minuun, joka en tehnyt muuta kuin kasvoin ja kukin hänen
silmiensä edessä. En voinut käsittää, että hän saattoi matkustaa pois
kuulemalta, miten minun oli käynyt matematiikan tentissä ja millaisen
todistuksen tulisin saamaan. Sanoin sen hänelle juuri kun juna lähti
liikkeelle. Hän hyppäsi portailla alas, silitteli minua kummallekin
poskelleni ja hyppäsi takaisin junaan vastaamalta kysymykseeni. Juna
hävisi silmistäni, enkä vieläkään jaksanut ymmärtää, ettei häntä enää
ollut... että hän oli kuollut, mutta että elämä sentään jatkui samaan
tapaan, puut asematiellä kohisivat kuin ennen ja linnut lauloivat
Tuomiovuorella. Uusi tanssiaispukuni odotti minua... ja vaunut tulivat
hakemaan minua ja Georg von der Pahlenia Fanny Chwolsonin tanssiaisiin.
Ehkäpä Švili oli valinnut juuri tuon päivän lähtöpäiväkseen, jotta
minulla olisi lohdutusta... se olisi ollut hänen tapoistaan. Minä
itkin kesken tanssiani, ja monena yönä oli tyynyni läpimärkä. Mutta
sitten oli elämä taas niin jännittävää, ja kuukaudet kuluivat hänestä
kuulematta, sitten vuodet, ja lopuksi minä käsitin, että kirurgi oli
leikannut minut irti elämästään. Elämäni on ollut täynnä tapahtumia
ja ihmisiä, mutta en ole koskaan unohtanut tohtori Švilia. Ehkäpä on
hyväkin, että ihmisille jää ratkaisemattomia arvoituksia...

Madame Liosko oli pitkä, romuluinen puolatar, joka oli nähtävästi
nähnyt parempiakin päiviä. Liosko oli hänen toinen miehensä, kuiva
byrokraatti, joka kuului alempaan šljahtaan, kuten rouva valitti.
Hänen tyttärensä oli ensimmäisestä avioliitosta, jonka aikana madame
oli koristanut Varsovan tanssisaleja ja ihmetyttänyt Radzivillejä
masurkallaan... Hänen tyttärensä masurkantaito kuului olleen myös
hurmaava, koska hän sillä ihastutti venäläisen lääkärin jo 17-vuotiaana
ja joutui naimisiin Pietariin. Rouva Liosko poltti savukkeen toisensa
perästä ja saattoi kertoa tuosta tyttärestään ja hänen suloistaan
minulle tuntikaupalla, aina valittaen kömpelyyttäni ja rumuuttani,
kunnes olin vakuuttunut, että olin maailman rumin ankanpoikanen —
mutta hän väitti, että välistä rumatkin saattavat päästä naimisiin,
kun miehet ovat niin eriskummallisen tuhmia. Hän koetteli ylleni
tyttärensä pukuja, jotka tämä oli hylännyt pikkukaupunkimaisuuden
vuoksi ja jotka minun mielestäni olivat eleganssin huippuja. Hän nauroi
makeasti, kun vyötärö ja hihat olivat minulle liian kapeat ja kuvasi
päivällispöydässä virolaista kulmikkuuttani, kunnes juoksin saliin
pianon viereen itkemään Švilin minua lohduttaessa, ettei aamukasteen
tarvinnutkaan likistäytyä nyöriliiveihin eikä tekeytyä sellaiseksi,
jota ei ole. Suurin suruni nimittäin oli, ettei mammani millään
suostunut ostamaan minulle kureliivejä, vaikka koko luokalla oli
vaapsahaisvyötäröt, ja minä yksin sain kulkea nappiliiveissä... vaikka
olin tanssinut keisaribaaleissa, jopa ollut salakihloissakin... Švili
parka taisteli ankarasti tuota alemmuuskompleksiani vastaan kuvaamalla
toisten tyttöjen turmeltunutta maksaa ja keuhkoja ja selittämällä,
miten ihmisruumiinkin piti saada kehittyä vapaudessa, koska me
halusimme kansoille vapautta, ja tiedustelemalla, miten minusta voisi
tulla taistelija, jollen uskalla olla oma itseni omalla tavallani ja
olla matkimatta muita... Mikäs aamukaste minä olisin, jos kulkisin
kureliiveissä kuten muut tytöt... Pitää olla niinkuin on luotu, pitää
nauraa ja itkeä kun mieli tekee, sillä taivaskin antaa aurinkoa ja
sadetta milloin haluaa, ja pitää olla hyvä ihmisille, sitä opetti
"vuoristokarhu" minulle, kunnes taas lauloin ja tanssin ja unohdin
kureliivit.

Minun huoneeni oli salin perällä erossa koko huoneistosta, ja sänkyni
oli pienessä alkovissa, joka oli rakenneltu porraskäytävän yläpuolelle
ja johon johti monta askelmaa. Kun se oli punaisilla verhoilla eroteltu
muusia huoneesta, minulla oli aina se tunnelma, että nukuin näyttämöllä
ja että alhaalla pimeässä huoneessani oli silmiä katselemassa minua,
josta syystä en uskaltanut riisuutua alkovissani, vaan riisuuduin aina
huoneessa ja juoksin hätäisesti sänkyyn. Rakastin yksinäistä huonettani
ja isoa kirjoituspöytää, jonka vieressä aloin kirjoittaa päiväkirjaani
iltatähdelle — silloin alussa, kun iltatähti oli ainoa ystäväni ja
seurani. Mutta se päiväkirja jäi, kuten ne monet muutkin päiväkirjat,
jotka olen jättänyt kesken, sillä elämä on aina tullut niin rikkaaksi,
ettei se ole mahtunut mihinkään päiväkirjaan.

Häpeällisintä alkuaikoina Tartossa oli, etten itse osannut palmikoida
tukkaani — sen oli aina tehnyt äitini tai vanha hoitajani, — ja nyt
minun oli pyydettävä Lioskon palvelijatarta auttamaan minua, sillä
omat palmikkoni olivat sellaisia, ettei Klassendame hyväksynyt niitä.
Rouva Liosko sai ommella valkoiset kaulukseni ja kalvosimeni, minkä
hän tavallaan tekikin mielellään saadakseen haukkua äitiäni, joka ei
ollut opettanut minulle ompelemista eikä tukkani hoitamista. Äiti
raukka, hän oli tehnyt parastaan, mutta minua ei ole koskaan saatu
opetetuksi edes pitämään oikein neulaa kädessäni, saatikka sormustinta,
ja kaikista ompelemisyrityksistäni on ollut se tuloksena, että
olen pistänyt pahasti neulalla sormeeni ja saanut hoitaa uhkaavia
verenmyrkytysmahdollisuuksia. Sitä paitsi tekivät parhaat taiturit
koulussa kaikki käsityöni, joten sain korkeimmat numerot käsitöissä.
Sillä tavallisesti parhaat käsityöihmiset olivat kaikkein heikoimmat
ainekirjoituksessa, joten minä kirjoitin vastapalvelukseksi heidän
kotiaineensa. Näin hyvä yhteistoiminta jatkui vuodesta vuoteen,
jopa oli ajoittain kovaa kilpailuakin siitä, kuka saisi tehdä
käsityöni, niin että sain kylmäverisesti valita parhaat käsityöihmiset
auttajikseni. Sitä paitsi sain käsityötunnit kulumaan kertomalla
naapureilleni mukavia juttuja. Noilla tunneilla oli näet vapaus jutella
naapuriensa kanssa, ja tuloksena oli, että ympärilleni muodostui
sellainen tyttövalli, ettei opettaja huomannut, vaikka käsityöni olikin
toisen tehtävänä.

Rouva Lioskon ruoka oli erinomaista, eikä hän siinä kitsastellut
yhtään. En luule, että he ylipäänsä pitivät meitä kodissaan ansion
vuoksi, vaan pääasiallisesti, koska kahden vanhan ihmisen oli ikävä. He
kumpikin olivat vieraita kaupungissa ja auttamattomasti seurankipeitä.
Omalla tavallaan rouva Liosko yritti huolehtiakin minusta ja piti
minusta, vaikka en täyttänytkään hänen vaatimuksiaan varatyttärenä.
Hän otti minut mukaansa konsertteihin ja välistä teattereihinkin, jos
koulusta saatiin lupa. Švili useimmiten saattoi meidät. Herra Liosko
hoiti kukkiaan ja luki konttoristaan tultuaan venäläisiä ja puolalaisia
sanomalehtiä ja vihasi venäläisiä. Siihen hänen elämänsä rajoittui.
En koskaan luule kuulleeni, miksi he olivat muuttaneet pois Puolasta,
mutta jotakin kai oli tapahtunut, siksi salaperäisiä oli perheen
menneisyys. He eivät seurustelleet Tartossa juuri kenenkään kanssa.

Georg von der Pahlen oli vähäverinen, likinäköinen ja heikkorakenteinen
degeneroitunut tyyppi, avuton ja innostunut runoilijasielu, joka
luokkatovereittensa mukana oli osallistunut Pietarin yliopiston lakkoon
ja joutunut vallankumouksellisten luetteloon pappansa kauhuksi. Tämä
toimittikin hänet heti Tarttoon tulemaan järkiinsä. Georg kiintyi heti
sekä Šviliin että minuun, ja häneltä minä kuulin ensimmäiseksi Gorkista
ja Gorkin "Myrskylinnusta", jolla kaikki ylioppilasvallankumoukset
siihen aikaan alkoivat.

"Myrskylintu" olikin siihen aikaan vain käsikirjoitteena nuorison
vihkoissa ja niin minäkin kirjoitin sen vihkooni ja luin itkien ulkoa,
kuten "Laulun kotkasta".

    Tumma pingviini arkana peittelee
    rasvaisen ruumiinsa kallionkoloon,
    mutta uljas myrskylintu kiitää
    rohkeana, vapahana
    vaahtoharmaan meren yli...

Georgin mukana tulivat Lioskonkin taloon ylioppilaitten salaiset
vallankumoukselliset lentolehtiset ja kielletty kirjallisuus, jota
me nielimme ihastuneina. Ja Georg oli ensimmäinen, joka selitti
minulle, mitä tarkoitettiin konstitutiolla Venäjällä ja yleensä
perustuslailla, sillä me emme historiassakaan vielä olleet tulleet
Ranskan vallankumoukseen, eikä vielä edes Cromwelliin, vaikka jo
sentään tiesin parlamentin, ja että Venäjän ainoa pelastus oli taistelu
parlamentin puolesta ja yksinvaltiutta vastaan. Mutta Švili kertoi
minulle dekabristeista, narodnikeista ja sosialidemokraateista,
jotka uhrasivat elämänsä nostattaakseen Venäjän kansan. Sellainen
vallankumouksellinen oli meillä ollut Virossakin 70-luvulla. Hänen
nimensä oli Tido ja isoisä oli ollut kuljettamassa häntä hevosella
Peipusjärvelle, kun santarmit ajoivat häntä takaa. Myöhemmin Tido eli
Pariisissa maanpakolaisena, mutta Viljandinmaan kansa kuiski hänestä
lapsuudessani.

Kuinka jännittäväksi elämä kävikään. Henkeä pidätellen kuuntelua
Šviliä, kun hän kertoi, miten koko Venäjällä maan alla kuohui,
huolimatta kaikista Ilovalskin historian oppikirjoista, jotka kuvasivat
Venäjän itsevaltiuden mahdin ikuiseksi. Muistan, minkä vaikutuksen
teki, kun Georg selitti häpeävänsä asua maassa, jossa vielä vallitsi
itsevaltius kuin missäkin Turkissa ja jossa Pobedonostsev ja Pyhä
synodi määräsivät henkistä elämää. Sosialismista Georg ei tietänyt
mitään. Hän oli nähtävästi Pietarissa kuulunut johonkin enemmän tai
vähemmän muodin vaatimuksia vastaavaan perustuslailliseen ryhmään,
eikä Švilikään selittänyt minulle erikoisemmin sosialismia, sillä
Georgiassahan oli kansallinen liike etualalla. Georg kirjoitti — kuten
jo mainitsin — runoja à la Gorki, mutta pian hän alkoi kirjoittaa
runoja minulle. Ne olivat minun mielestäni suurenmoisia, mutta kun
näytin ne kumminkin kaikessa salaisuudessa Švilille, rikkoi tämä kaikki
illusionini niistä. Tuloksena oli, että Georg sairasti toivotonta
romanttista lemmentuskaa monta kuukautta, kunnes onneksi rakastui Fanny
Chwolsoniin ja muutti runojensa tukan ja silmien värin, sillä Fanny oli
tumma kuin yö ja minä heleä kuin päivä.

Tällaista oli elämäni ensimmäisenä vuotena koulussa ja Lioskojen
luona. Seuraavana vuonna muutti Švilin huoneeseen muuan puolalainen
ylioppilas, jota sanottiin pan Zoltaniksi ja joka kuului johonkin
kuuluisaan, mutta köyhtyneeseen puolalaiseen sukuun ja jota
kohdeltiin talossa erikoisen huomaavaisesta Pan Zoltan oli pitkä ja
kolkko vonkale, luki eläinlääkäriksi ja halveksi suuresti Tarton
pikkukaupunkia, mutta hän opetti minulle masurkkaa ja puolalaisia
kansanlauluja sekä Puolan historiaa, mikä jätti minuun aivan
toivottoman vaikutuksen. Jos kerran Puola, jolla oli niin loistava
historia, voi joutua jaettavaksi isojen naapureitten kesken ja menettää
historiansa, niin paljonko oli toiveita pienellä kansalla, Virolla,
jolla ei ollut ollenkaan omaa historiaa. Muistan, että minussa silloin
alkoi kehittyä tuo suuri vihani saksalaisia kohtaan, koska he olivat
varastaneet kansaltani historian. Muistan, miten jännittynein sydämin
otin ensi kerran käsiini Suomen historian. Siinä oli vihdoinkin
suomensukuinen kansa, jolla oli oma historiansa, kuten muillakin
kansoilla. Tosin sittemmin tulin huomaamaan, miten paljon Suomeltakin
oli vienyt Ruotsi, miten vähän Suomellekin merkitsivät kaikki Euroopan
suuret henkiset liikkeet, miten huomaamatta uskonpuhdistus Suomessakin
meni ohi kansan, miten valistusajasta ei näkynyt jälkeäkään, ei
myöskään vallankumousajoista. Olin liikuttunut, kun sittemmin
Snellmania lukiessani huomasin, että hänkin valitti samaa: miten vuoden
1848 eurooppalainen murrosaika sai häipyä Nikolai I:n hallitseman
Suomen ohi jättämättä muuta jälkeä kuin hiljaista puheensorinaa sen
valistuneimmassa nuorisossa.




CHWOLSONIN PERHE


oli piiri, johon elämäni läheisimmin liittyi Tartossa oloni
ensimmäisinä aikoina. Kuten jo kerroin, oli Chwolson kuuluisan fysiikan
ja kemian professorin poika, ja valantehneenä asianajajana hän kuului
Venäjän suurten poliittisten asianajajain joukkoon, jotka vuosisadan
alusta bolševikkivallankumoukseen asti muodostivat kadettipuolueen
rungon ja kaiken vapaamielisyyden puolustuskaartin. En käsitä, miten
hän oli joutunut Tarttoon. Joka tapauksessa hän oli myös huomattavin
siviilijuttujen asianajaja koko Baltikumissa ja luultavasti ansaitsi
hirmusummia noilla "suurilla" jutuillaan. He asuivat yksityistalossaan
joen hienommalla rannalla, ja venäläinen vapaamielisyys, mitä Tartossa
vain löytyi, kokoontui tuohon taloon, jossa oikeastaan hengitettiin
enemmän Pietarin kuin Tarton ilmaa ja seurattiin valtakunnan
politiikkaa. Mutta samalla Chwolson kannatti kaikin puolin virolaisten
kansallispyrkimyksiä ja Tönissonia, puhumattakaan, että hän ajoi
virolaisia poliittisia juttuja. Chwolson itse oli rajattomasti
kiintynyt tyttäreensä Fannyyn, joka oli talon keskipiste, ja Fannyn
ystävättäret otettiin taloon vastaan kuin omat lapset.

Fanny oli hurmaavan kaunis, pitkäripsinen ja tummaihoinen, ja häntä
huvitti kaikki maailmassa. Mutta hänellä oli erinomainen lahja liukua
kuin auringonsäde kaiken pinnalla, hän aivan kuin pelkäsi viipymistä
ja pysähtymistä mihinkään puheenaiheeseen tai tapahtumaan. Kun minä
kerroin Fannylle, että luokallamme erään tytön oli pakko jäädä pois
koulusta, koska hänen oli mahdotonta saada koulumaksuja, hyökkäsi Fanny
isänsä luokse rukoilemaan rahaa: "Anna pian, anna pian, muuten minä
menehdyn, enkä voi juoda suklaatani..." Ja pappa antoi rahan, mutta
Fanny unohti ottaa sen mukaansa kouluun viikon päivät, niin että tyttö
kumminkin oli vähällä joutua pois koulusta, ennenkuin sain Fannyn
muistamaan lupauksensa.

Fannyn huone oli klassillinen rikkaan tytön huone sen ajan Venäjällä.
Se oli täynnä sohvia ja nojatuoleja, tyynyjä ja pikku kapineita,
Battistinin ja Cleo de Méroden kuvia, Burne-Jonesin ja Rosettin
madonnain ja primaverain jäljennöksiä, jotka oli kiinnitetty
poimutettuihin samettitaustoihin. Kamiinan vieressä istuttiin pienillä
bufftabureteilla ja luettiin Nadsonia ja kuunneltiin, kun rouva
Chwolson lauloi romansseja. Jos ylioppilaita oli tanssiaisissa mukana,
istuttiin tanssien välillä pappa Chwolsonin kirjastossa ja luettiin
Nekrasovia ja Gorkia. Ja itkettiin niin kauniisti ja herttaisesti
Nekrasovin runoille ja hänen suurelle eepokselleen: "Kenen on Venäjällä
hyvä olla?" Laulettiin kaikkia vallankumouslauluja ja kirjoitettiin
niitä lehtisiltä muistiin. Ja välillä taas oli hyvä olla Venäjällä,
tanssittiin ja jaeltiin kotiljongimyssyjä ja -koruja, joita jo monia
viikkoja olimme käyneet valmistamassa Fannyn ranskalaisen kotiopettajan
kanssa, rouva Chwolsonin lukiessa meille ihastuttavia satujaan.

Ihmiset siinä talossa olivat onnellisia, sopusointuisia ja herttaisia
toinen toisilleen. Rikkaitten on niin helppoa olla onnellisia ja
herttaisia. Chwolsonilla itsellään oli suurenmoinen tapa puhua meille
lapsille ja saada luottamuksemme. Hän ei hyväksynyt venäläistä
oikeuslaitosta Virossa ja voitti jo sillä sydämeni, sillä olin kuullut
isäni arvostelevan ja vihaavan sitä siitä saakka, kun aloin kuulla.
Mutta kun Chwolson kuuli, millainen dreyfuslainen minä olin ja että
osasin Lahorien puheita melkein ulkoa, voitin hänen sydämensä, ja
siitä lähtien tulin persona grataksi hänen talossaan ja olin sitä
vielä kouluaikani jälkeenkin. Mutta ennen kaikkea minut hyväksyttiin
Fannyn ystävättäreksi, ja se merkitsi kirjoja, kirjoja ja kirjoja sekä
konsertteja, teatteria ja ilmapiiriä, jossa puhuttiin suurpolitiikkaa
ennen Venäjän ja Japanin sotaa ja arvosteltiin entente cordialea sekä
selitettiin kaikkea sitä meille lapsillekin.

Hauskaa oli ajaa Chwolsonien vaunuissa koulusta koliin, mutta Švili ei
oikein hyväksynyt sitä eikä myöskään koko Chwolsonien ilmapiiriä... Ja
minä tiesin, että hän oli oikeassa.

Vuonna 1904 Chwolsonit muuttivat Pietariin. Olin kirjeenvaihdossa
Fannyn kanssa vielä jonkin aikaa ja kävin kauttakulkumatkallani heidän
luonaan Pietarissa. Olin siellä myös eräissä Fannyn ikimuistettavissa
tanssiaisissa ennen joulua 1905. Tulin Suomesta suurlakon jälkeen,
tapasin delegation Pietarissa. Sain kutsun Fannyltä. Selitin hänelle,
että ainoa iltapukuni oli vaatimatonta mustaa silkkiä Tarton mallia,
mikä kyllä oli kelvannut Helsingissä toista vuotta ylioppilastansseihin
ja -juhliin valkoisine kauluksineen ja kaukasialaisine vöineen, mutta
ellen voinut sillä sokeerata Fannyn pietarilaista sosieteettia, jossa
naiset kahisivat pitsi-, nauha- ja volangipaljoudessaan. Fanny itse
teetti uuden puvun meikein jokaiseen suurempaan tilaisuuteen, mutta
minun mammani taas oli valinnut silkkini — kestämään sekä värin että
laadun puolesta, sillä mamman käsityksen puvun arvosta määräsi vain
sen kestävyys. Mutta Fanny lähetti heti kamarineitsyensä noutamaan
pukuni, ja hänen sormensa tekivät ihmeitä. Puolipitkät "säädylliset"
hihani leikattiin pois, sydämen muotoisesta pienestä kaula-aukosta
lehtiin nelikulmainen décolleté. Sen kulmaan Fanny uhrasi yhden
ihanista orkideoistaan, jotka hänen kavaljeerinsa oli hänelle
lähettänyt, ja vyötärölleni tuli Fannyn vanhasta puvusta suunnaton,
taakse sidottu perhosvyö. Rouva Chwolsonin lahjoittamilla mustilla,
pitkillä hansikkailla varustettuna minusta tuli melkein jotakin Yvette
Guilbertia muistuttavaa ja täysin presantaabeli. Niinpä minä siis
jouduin koristamaan Fannyn soiréeta, jossa vilisi kreivejä, ruhtinaita,
kaariin upseereita, poliitikkoja ja naisia, jotka olivat kuin taivaan
enkeleitä briljantteineen ja helminauhoineen, ja jossa puhuttiin
paljon enemmän ranskaa ja englantia kuin venäjää, jossa Fanny esitti
minut oikealle ja vasemmalle erikoisena nähtävyytenä, suomalaisena
ylioppilaana, joka oli ollut mukana suurlakossa — ja siinä seurassa
minä aiheutin armottoman skandaalin!

Vallankumous oli uhkaamassa Pietaria. Siellä työväenneuvostot pitivät
puoliaan tehtaissa, ja sanomalehdistö oli vielä niin huumaantuneena,
että sen joka toinen sana oli "perustuslaki". Kaikkialla oli tunne,
että tanssittiin tulivuorella. Mielenkiinto Suomea kohtaan oli
tavaton — koko Pietarihan oli uskonut, että Suomi irtaantuu kokonaan
Venäjästä, jopa että tulee sota Suomen kanssa, ja mitä kaikkea
minulla kysyttiinkään. Joka tapauksessa ympärilleni kerääntyi paljon
uteliasta seuraa, ja minä kerroin sen kuin osasin ja jaksoin. Muun
muassa minulle esitettiin eräs paroni oikein Suomen tuntijana. Hän oli
upseeri, ja myöhemmin minulle selvisi, että hän oli bobrikoffilaisen
luotsipäällikön sukua. Kun minulta kysyttiin, miten Suomessa ruhtinas
Obolenski otettiin vastaan, kerroin, että häneen luonnollisesti
suhtaudutaan aivan toisella tavalla kuin Bobrikoffiin ja että
suomalaiset senaattorit seurustelevat hänen kanssaan. Silloin aukaisi
paroni suunsa ja sanoi kuivasti, ohimennen, jotakin sellaista, ettei
Obolenskin oikeastaan sopisikaan seurustella Helsingissä muitten kuin
korkeintaan Linderien kanssa, sillä muuthan olivat pelkkiä tšuhnia.

Ja silloin minä löin, enkä vain korvalle, vaan suoraan poskelle,
ja kipeästi: "Minäkin olen tšuhonka..." sanoin ja olin edelleenkin
valmis tappelemaan. Skandaali oli sanomaton. Puheensorina isossa
salongissa lakkasi, Fanny kiiruhti luokseni ja tarttui käsivarteeni,
ikäänkuin peläten, että siitä tulisi vielä lisää. Paroni kumarsi
sievästi ja sanoi, että valitettavasti naista ei voi lyödä, mutta pari
herraa hänen vieressään vaati, että hänen oli pyydettävä anteeksi,
sillä hän oli tosiaankin tahtonut loukata suomalaisia. Ruhtinas
Šahovskoi, joka esitettiin minulle myöhemmin, yritti tunkea koko
seuraa viereiseen huoneeseen, jossa jatkui kova puheensorina. Fanny,
jolta minä pyytelin anteeksi, koetti ymmällään ollen rauhoittaa minua
naisten huoneessa ja keskustella ryhmässään. Vihdoin huomasin, että
koko seura oli jakaantunut kahtia ja että viereisessä huoneessa alkoi
nousta myrsky. Olin vajota maan alle, mutta olin vieläkin vihainen.
Pappa Chwolson tuli sitten pelastajana hakemaan minua kirjastoon
juttelemaan vanhempien herrojen kanssa, ja siellä jouduin yleisen
myötätunnon kohteeksi. Kukaan ei nähtävästi hyväksynyt paronin tapaista
penikkaa. Siellä muuten tutustuin kadettipuolueen johtajaan ja
englantilaismalliseen venäläiseen grand-seigneuriin Nabokoviin, joka
sitten, tavatessaan minut puoli vuotta myöhemmin valtakunnan duumassa,
vielä muisti minut tyttönä, joka oli jakanut korvapuusteja.

Paroni ei pyytänyt anteeksi, vaan lähti kotiinsa, ja minusta tuli
melkein baalikuningatar, ainakin pappa Chwolson lohdutti minua niin.
Mutta siihen päättyi ensiesiintymiseni Pietarin sosieteetissa, ja
elämä istutti minut kokonaan Suomeen. Vähitellen häipyivät yhteyteni
Chwolsoneihin, ja vuoden 1917 vallankumouksen tapahduttua he, kuten
monet muut vanhat tuttavat, katosivat kokonaan silmistäni.




FRAU DOKTOR MEYER


Välitunneilla koulussa, jossa kolme ylintä luokkaa aina oli yhdessä,
tutustuin erääseen viimeisen luokan saksalaiseen tyttöön, joka
mielellään seurusteli meidän virolaisten kanssa ollen aina kaikissa
kepposissa mukana ja ihaili piankin kuuluisia Treffnerin tunneilla
suorittamiani sankaritekoja, mm., että olin lukenut kokonaisen luvun
Renanin "Jeesuksen Elämää", ennenkuin Treffner huomasi, että esitin
kerettiläisyyttä. Tytön nimi oli Frieda Meyer, ja hän oli ruma kuin
yö, mutta kovin kiltti ja avulias kaikille. Vähitellen selvisi, että
hän oli juutalaista alkuperää, vaikkakin jo monen polven luterilainen,
mutta kumminkin siksi luokkansa noblessin halveksima. Frieda harrasti
kirjallisuutta kuten minäkin, ja sitä hänen luokallaan ei juuri
harrastettu — viimeisen luokan pääharrastuksena oli aina ollut
"ylioppilas", miesylioppilas nimittäin. Mutta Frieda oli ruma ja sitä
paitsi kokonaan kotinsa valvonnassa, niin ettei hänellä voinut olla
paljonkaan yhteistä luokkansa kanssa. Frieda kiintyi minuun ja kutsui
minut kotiinsa äitinsä nimissä, jolle hän kertoi puhuneensa minusta.

Ja niin minä tutustuin Frau Doktor Meyeriin, kultaiseen, sivistyneeseen
naiseen, joka eli vain sekä omille että muitten lapsille ja suhtautui
minuun herttaisemmin kuin omaan tyttäreensä. Hänen miehensä, joka
oli ollut tunnettu lääkäri, oli kuollut ja jättänyt hänet kolmen
lapsen, kahden pojan ja Friedan kanssa, ja näiden kasvattamiseen
keskittyi hänen elämänsä. Hän oli varakas nainen, omisti talon
Ritarinkadulla. Hänen isänsä oli ollut kultaseppä ja kuulunut Tarton
ikivanhaan Bürger-sukuun, ja koti oli täynnä vanhoja huonekaluja
ja lasikupujen alla tiksuttavia pronssikelloja. Se oli tyypillinen
Tarton talo, jossa oli iso sali ja muut huoneet pahanpäiväisiä pieniä
koppeja vailla mitään järjellisiä suunnitelmaa. Ne sijaitsivat
peräkkäin, niin että perheen jäsenet nukkuivat läpi kuljettavissa
huoneissa. Ylellisyyttä talossa ei ollut, mutta siellä hallitsivat
lapset kuten minunkin kodissani, eikä heiltä mitään kielletty. Pojat
soittivat selloa ja viulua, Frieda pianoa hyvien opettajien luona,
ja talo oli täynnä kirjoja ja nuotteja. Vanhempi poika, Erwin, oli
jo Neo-Baltian korporatioon kuuluva ylioppilas, ja hän kulki, kuten
asiaan kuului, ratsupiiska kädessä ja halveksi meitä koululaisia ja
oli olevinaan miestä. Nuorempi, Fredi, oli vielä kimnaasissa, hän oli
laiskanpuoleinen, ja hänestä tuli myöhemmin teologi.

Kun Frau Doktor pääsi selville, että minua huvitti suunnilleen
kaikki maan ja taivaan välillä, ja että aina olin hakemassa vipua,
millä voisi ravistaa maailmaa hereille, hän pyysi minua ravistamaan
hereille Friedaa ja ottamaan osaa ranskalaisiin konversaatio- ja
kirjallisuustunteihin, joita hän järjesti Friedaa varten kykenemättä
innostamaan tätä vähääkään. Olin siitä kovin onnellinen, ja niin
siis järjestyi, että pari kertaa viikossa pääsin mukaan tunneille,
joissa oli opettajana erittäin sivistynyt ranskalainen vanha rouva ja
joissa sain ensimmäisen käsityksen Ranskan klassikkojen kauneudesta
ja selvyydestä. Mutta me luimme paljon muutakin: Figaron häät, suuren
vallankumouksen naisista, madame Sévignén kirjeet ja Victor Hugon
Hernanin, jopa Maupassantin valittuja kertomuksia, sillä Frau Doktor
oli sitä mieltä, että kumminkin tulisimme niitä lukemaan, kuten
Zolatakin, ja sen vuoksi luimme Rougon Macquarteja. Opimme tosiaankin
puhumaan ranskaa, sillä Frau Doktor oli itse mukana ja puhui ja kyseli
meiltä.

Eikä hänen opetuksensa rajoittunut ainoastaan ranskankieleen.
Sunnuntaisin hän kutsui meidät kahville, ja sen aikana luettiin Saksan
kirjallisuutta tahi keskusteltiin siitä, ja hän itse puhui meille
elävällä, huvittavalla tavallaan Goethestä, jota, hän rakasti, ja
Heinestä, joka oli hänen epäjumalansa. Hän kertoi meille Charlotte
von Steinista ja Bettina von Arnimista ja Rachel Varnhagenista aivan
kuin hän olisi heidät henkilökohtaisesti tuntenut ja luki meille
otteita Faustista, ja kauneimmat Goethen runot. Schiller oli hänelle
kaukainen. Mutta paitsi Buch der Liederiä, hän luki meille Atta Trollia
ja Deutschlandia ja itki mukanamme, Hebbeliä ja Kleistia hän harrasti,
mutta vihasi muuten saksalaisia romaaneja ja pani meidät lukemaan
Dickensiä ja Thackeraytä, puhumattakaan Charlotte Brontësta.

Venäjää Frau Doktor ei osannut, eikä hän tiennyt politiikasta juuri
mitään, mutta oli kumminkin virolaisten ja Tönissonin puolella
Tarton hallintakysymyksessä ja hyväksyi kaikin tavoin virolaisten
kansallisuustaistelun, mitä suinkaan ei tehnyt hänen baltilainen
poikansa Erwin, Frau Doktor oli ensimmäisiä itsenäisiä naisia,
joita olen oppinut tuntemaan. Toinen niistä oli Augusta af Heurlin
Suomessa, jolla muuten oli monia yhteisiä piirteitä Frau Doktorin
kanssa, puhumattakaan siitä, että olen kummallekin suuressa
kiitollisuudenvelassa kaikesta hyvyydestä, mikä on tullut osakseni
heidän kodissaan.

Frau Doktor oli lihavahko, pyöreäkasvoinen, harmaatukkainen ja
likinäköinen, joten hän aina kurkisteli huumorintäyteisillä rakkailla
silmillään pensneensä takaa. Omista vaatteistaan hän ei ehtinyt juuri
huolehtia, mutta piti huolta Friedasta ja myös minusta. Pari kertaa
vuodessa hän järjesti nuorisolle kotinaamiaiset ja silloin tällöin
pienet tanssit. Mutta mikä ero Chwolsonien ja hänen tanssiensa
välillä! Ei mitään komeutta ja illallisia, vain voileipiä ja silloin
tällöin hedelmäboolia, jossa oli vähän viiniä mukana. Ja pojilla
oli Erwinin huoneessa vähän olutta. Ei mitään nekrasovilaista ja
kamiinaromantiikkaa, vaan tavallista saksalaisia gemütlichkeitia. Niin
kovin erilaista kulttuuripiiriä, mutta Švili hyväksyi Frau Doktorin
talon pikemmin kuin Chwolsonit, kun taas äitini oli kovin tyytyväinen,
kun sain "nähdä maailmaa" Chwolsonien luona.

Frau Doktorin koko elämä oli keskittynyt meihin, lapsiin. Voidakseen
kertoa meille taiteesta hän luki itse taidehistoriaa ja hankki
lukemattomia laiteen klassikkojen jäljennöksiä. Häneltä olen perinyt
El Grecon-ihailuni. Hän kertoi, että hän usein sunnuntaisin lähetti
lapsensa kirkkoon ja jäi yksin itsekseen katselemaan El Grecon
kuvia, muistellen niitä alkuperäisiä, joita oli nähnyt Euroopassa
häämatkallaan miehensä kanssa. Dürer oli hänen toinen ystävänsä, ja
niin voimakas oli kummankin vaikutus minuun, että aloin katsella
ympäristöni ihmisiä El Grecon ja Dürerin mittapuulla, samoin kuin koko
rakasta talonpoikaissukuani, etenkin isoisääni...

Se oli ihana maailma, jonka Frau Doktor sai avautumaan minulle, ja
elämä tuntui välistä niin rikkaalta, että itkin rientäessäni kotiin
pitkin Tarton pimeitä kaluja.




POLITIIKKAAN MUKAAN JA VAST’ OLIN VIISITOISTA...


Olin ollut koulussa puolisen vuotta, kun kuulin kaikessa hiljaisuudessa
Treffnerillä, että olisi teoreettinen mahdollisuus saada vironkielen
oppitunteja kouluun, jos tarpeellinen määrä vanhempia anoisi sitä
kansanvalistusministeriltä. Kielitilanne oli surkea. Harva virolainen
oppilas kykeni kirjoittamaan äidinkieltään, varsinkaan kaupunkilaiset.
Maalaistytöt olivat sentään kansakoulussa oppineet kirjoittamaan,
mutta hekään eivät tietäneet mitään kansansa historiasta, eivät edes
"Itämeren maakuntien historiasta", sillä siitä ei puhuttu nimeksikään
Venäjän historian yhteydessä. Mutta ministeriöön oli anomukset
jokaisen vanhemman lähetettävä erikseen, sillä tsaarin aikana ei
saanut, esittää minkäänlaisia joukkoanomuksia, ne olisi heti käsitelty
mielenosoitukseksi. Ja pahinta oli, että jokaiseen anomukseen oli
liitettävä ruplan leimamerkki. Se oli iso raha virolaistyttöjen
köyhille vanhemmille. Vaikka he pistäisivätkin puumerkkinsä anomuksen
alle, niin ruplaa ei heillä kuitenkaan riittäisi. Aloimme ottaa selvää
tytöiltä, miten paljon nimiä voisimme saada. Alemmilla luokilla oli jo
niin paljon virolaisia, että kertyi jopa 150 anomusmahdollisuutta.
Mutta 150 ruplaa oli hirvittävän suuri summa. Se oli saatava kokoon.
Neuvoteltiin loputtomiin ja tehtiin laskelmia. Treffner lupasi 5
ruplaa, minun kotoani tuli ainakin saman verran ja samoin parilta
yläluokkalaiselta, mutta siihen se sitten tyrehtyikin. Päätin silloin
lähteä pyytämään apua siellä, missä kaikenlaisia kansallisia pyrintöjä
tuettiin ja johdettiin, nimittäin Tönissonin luota. Se oli tosin
kauhean vaikeata, mutta mikään muu ei auttanut, sillä me tarvitsimme
kunnon tekstinkin anomustamme varten.

Niinpä lähdinkin eräänä iltapäivänä sydän kurkussa Postimees-lehden
toimitukseen, josta sitten tuli henkisen elämäni keskus kouluvuosieni
loppuajaksi. Pyysin tavata päätoimittajaa. Minua neuvottiin nousemaan
kapeita portaita toiseen kerrokseen, josta juuri ehdittyäni portaiden
puoliväliin alkoi kuulua hirmuista menoa. Minua vastaan melkein kieri
kolme punanenäistä ja hirmupuheista vuokra-ajuria täydessä univormussa
piiskoineen kaikkineen. Ja portaitten yläpäässä seisoi itse vihainen
Jupiter, joka voimasanoja säästämättä ja ennen kaikkea säästämättä
ääntään antoi juuri potkun viimeiselle ajurille. Ja Tönissonin ääni
oli sellainen, että sitä riitti 10 000 ihmisen kansalaiskokoukseen.
Ajurit vyöryivät ohitseni kapeissa portaissa minun pienentyessäni
seinää vasten, niin että sain hakea itseäni ja ihmetellä, olinko vielä
olemassa. Ja Jupiter paukautti sitä paitsi oven kiinni nenäni edestä.
Mutta silloin minä suutuin ja päätin, ettei ainakaan minua kohdella
niin kuin punanenäisiä, ja lähdin ylös kyselemään päätoimittajaa.
Tartossa oli näet ajurilakko, ja ajurit korottivat taksansa niin
korkeiksi, että Postimees ja Tönisson päättivät ruveta suojelemaan
yleisöä, ja siitä oli tuloksena ajurien käynti Tönissonin luona
ja muutama heidän puolellaan lausuttu kova sana edellä kuvattuine
seurauksineen. Isossa toimitushuoneessa istui monta herraa, jotka vain
viittasivat päätoimittajan oveen päin nähtävästi itse uskaltamatta
avata sitä. Koputin oveen, mutta kun ei kuulunut vastausta, uskalsin
avata sen ja astuin sisään. Tönisson kirjoitti eikä suvainnut katsoa
ylös. Minä niiasin, niiasin toisenkin kerran, mutta vihaisen miehen
kynä vain lensi paperilla. Minä olin hänelle kuin ilmaa. Silloin
minäkin vihastuin, astuin kirjoituspöydän ääreen ja sanoin, että
minäkin olen olemassa ja että haluaisin puhutella herra Tönissonia.

— Kuka te sitten olette? Tönisson kysyi ihmetellen.

Minä selitin, kuka olen ja millä asialla liikun. Hän tunsi ja
muisti isäni, jonka oli tavannut raittiusyhdistysten kongressissa.
Molemmat olivat tunnettuja raittiusihmisiä. Minä selitin vakavasti,
että isäni ja minä olimme Grenzsteinin kannattajia — Grenzstein
oli kumminikin —, mutta että minä olin muuttanut mielipiteeni ja
pidin Tönissonin ajamaa politiikkaa oikeana. Grenzstein oli liiaksi
liehakoinut tsaarin valtaa. Me, nuoriso, olimme valmiit taistelemaan
nousevan Viron puolesta. Tönisson kuunteli, nauroi ja sanoi olevansa
iloinen voitettuaan puolelleen Grenzsteinin lähimmät kannattajat.
Ilmoitin nimittäin, että varmasti saisin isäni myös Tönissonin
puolelle, kuten sainkin. Tönisson kohteli minua kuin täysi-ikäistä
ja vertaistaan politiikan ohdakkeisella polulla kysellen kaikkea
koulustani, opinnoistani ja töistäni. Hän lupasi auttaa minua tuossa
vironkielen jutussa ja oli kovasti kiinnostunut siitä, miten elämä
itsestään alkoi kiehua kouluissa. Muuten, aivan yhtä juhlallisesti ja
suoraan tulin Tönissonille jouluna 1905 ilmoittaneeksi, että luovuin
hänen puolueestaan ja että minusta oli tullut sosialisti. Tosin
Tönisson ei silloin ottanut ilmoitustani yhtä humoristisesti, vaan
yritti kokonaisen vuorokauden kumota Marxia Kantin kategoorisilla
imperatiiveilla, mikä on tunnetusti sangen toivoton yritys, mutta se on
taas kokonaan eri juttu.

Niinpä sain Tönissonilta erinomaisen anomuskaavakkeen, useita ruplia
leimamerkkikassaamme sekä luvan kerätä siihen lisää rahaa. Sitä paitsi
hän lupasi kutsua nuorison luokseen, kuten hänellä olikin jo ollut
suunnitteilla Eesti Üliöpilaste Seltsin seniorien rouvien kanssa. Hän
pyysi minua käymään luonaan sunnuntai-iltapäivällä ja tuomaan mukanani
muitakin luokaltani.

Minulle oli kasvanut siivet, kun tulin ulos Rüütlikadulle. Tönissonista
oli tullut sankarini, enkä voisi parempaa sankaria nuorelle
tytölle suositella. Mutta hän pilasi nuorien poika-ikätovereitteni
mahdollisuudet minun suhteeni, sillä hänen standardinsa oli siksi
korkea, ettei hänen kanssaan voinut kuka tahansa kilpailla. Ja
samalla alkoi ystävyytemme, joka on kestänyt tähän asti myrskyistä ja
poliittisista erimielisyyksistä huolimalta. En ole vieläkään tavannut
vaiherikkaan elämäni varrella kuin pari ihmisiä, jotka ihmisinä voisin
asettaa Tönissonin rinnalle tai yläpuolelle. Ja nuo harvat ovat
enimmäkseen olleet — kommunisteja.

Tönisson oli Viron elämässä siihen aikaan kuin majakka, joka kokosi
ihmisiä ympärilleen ja antoi heille kansallisen itsetietoisuuden
ja taistelumielen. Kaikki, mikä vain oli liikkeellä maassa, vetosi
häneen. Hänen työtaakkansa ja harrastuksensa oli jättiläismäinen.
Hän tunsi melkein koko kansan henkilökohtaisesti ja hän huolehti
kansastaan, ystävistään, vieraistaan ja palvelijoistaan ja palveli
samalla kaikkia. Ennen kuin hän meni naimisiin — ja vielä sen
jälkeenkin — hän oli kotonaan aivan mahdoton isäntä, vaikka hänen
herttainen rouvansa suhtautui asiaan humoristisesti. Ulkoministerinä ja
presidenttinä ollessaan hän saattoi vaihtaa vieraille heidän lautasiaan
palvelijoitten kauhuksi tai siirtää heidän tuolejaan ja hakea tyynyjä
heidän mukavuudekseen. Ruoka-aikoja ei Tönissonin kodissa ollut
juuri milloinkaan. Muistan, että hän saattoi väsyneenä, työpäivänsä
jälkeen, kävellä minun, koulutytön kanssa, kuunnellen suunnitelmiani
jostakin poliittisesta manööveristä koulussa tai juttuja isoisästäni.
Hän saattoi tuntikaupalla kertoa minulle omista vaikeuksistaan ja
suunnitelmistaan ja kiiruhti sitten yhtäkkiä ajurilla kotiin pyytämään
anteeksi joltakin kiukustuneelta ystävältään, joka oli häntä odottanut,
mutta joka kuitenkin oli valmis antamaan hänelle anteeksi, sillä
Tönissoniin ei voinut suuttua.

Tosin ei ole mikään ilo kävellä Tönissonin kanssa Tarton kaduilla,
sillä hänet tuntee ja häntä tervehtii melkein jokainen vastaantulija
— ne samat ajuritkin. Rouva Tönisson kertoi minulle, että hänen
ajaessaan yksin ajurilla keskikaupungilta kotiin kääntyi ajuri
useimmiten hänen puoleensa kysyen, eikö "vanha Jaan" itse ollutkaan
kotona ja miten "vanha Jaan" voi, kun häntä ei ole muutamaan päivään
nähty. Kaikesta tuttavallisuudestaan huolimatta siinä kysymyksessä on
kunnioitusta ja todellista osanottoa "vanhan Jaanin" elämään, vaikka
he silmien edessä sentään tituleeraavat häntä herra Tönissoniksi.
Jokainen kerjäläinen tuntee hänet ja aina saa hänellä jotakin. Jos
on kysymyksessä humalainen, tämä saa hirmuisen ripityksen, mutta
lantin kuitenkin. Tönissonin mahtava, kookas olemus — hän on muita
ihmisiä päätään pitempi — kuului Tarton katukuvaan ja teki maailman
jollakin tavoin turvallisemmaksi. Postimees-lehden pääkirjoitus oli
meille nuorisolle jokapäiväinen saarna. Hänen sanomalehtityylinsä
oli raskasta ja sensuurin pakosta usein vielä raskaampaa kuin olisi
muuten ollut, mutta siinä puhui mies, joka ajatteli ja pani meidätkin
ajattelemaan. Muistan, miten jännittyneenä joka päivä odotin tuota
lehteä. Miten ylpeitä me olimmekaan Tönissonista, siitä, että meillä
oli mies, joka osasi johtaa kansansa läpi Punaisen meren. Ja miten
me kauhistuimmekaan, kun vuoden 1903 paikkeilla alkoi selvitä, että
Virossakin oli sellaisia ihmisiä, jotka sanoivat itseään sosialisteiksi
ja olivat keksineet, että Virossa oli työväkeä ja että työväellä oli
eri intressit kuin Tönissonilla, joka mukamas ajoi Viron porvariston
etuja. Niitä oli entinen maalarimestari Martna, joka alkoi pilkkoa
Viron kansaa. Minä luulin sitä maailman suurimmaksi rikokseksi, sillä
olimme juuri kaikki päässeet paronien puristuksesta, ja nyt ruvettiin
sukua, josta olin lähtenyt, Viljandinmaan talonpoikia, nimittämään
"harmaiksi paroneiksi". Kun minä ollessani kuudennella luokalla
sain ensimmäisen kerran käsiini Viron sosialidemokraattien jakaman
salaisen lentolehtisen, itkin katkerasti, että löytyy ihmisiä, jotka
ovat valmiit kylvämään eripuraisuutta juuri ikeen alla vapautuvaan
kansaani ja maattomien nimessä repimään Tönissonin lyötä, kun tiesin,
että Tönissonkin olisi suonut maata koko Viron kansalle... Mutta
kolme vuotia myöhemmin, vuonna 1905, suurlakon jälkeen, minusta
tuli Suomessa sosialidemokraatti. Elämä tuli valtavana ryöppynä ja
avasi silmäni näkemään ihmiskunnan kehityksen, josta Virokaan ei
voinut olla erillään. Samalla katkesivat minun, Tönissonin kasvatin,
juuret irti Virosta. Sitä ennen en ikimaailmassa olisi voinut pitää
sellaista mahdollisena... Mutta suurlakon aikana elin intensiivisesti
ylioppilastovereitteni ja Suomen työväen kanssa, ja silmäni ja sydämeni
avautuivat opille:

    "rintamaamme yhtykää,
    niin huomispäivänä kansat on
    veljet keskenään..."

Mutta sekin on eri asia. Yhä vielä olin Tartossa ja näihin aikoihin
kirjoitin Postimees-lehteen ensimmäisen artikkelini Viron kielen
asemasta oppikouluissa. Tosin minut kirjoittajana pidettiin salassa.
Vähemmästäkin, olisi saanut lentää Puškinin kimnaasista. Paitsi
Tönissonin, tiesi siitä vain hänen lähin aputoimittajansa Jaakson,
josta niin ikään tuli uskollinen, isällinen ystäväni. Ja tietenkin
siitä tiesi myös Švili, sillä olin haljeta ylpeydestä, kunnes Švili
selitti minulle, miten paljon minun tuli opiskella ja tehdä työtä
tullakseni sanomalehtinaiseksi. Mutta Švili osasi aina puhua niin,
ettei ihminen masentunut, vaan sai työniloa. Ja Tönissonin-ihailunikin
hän hyväksyi sanoen itsekin pitävänsä Tönissonista.

Tönissonin veljekset omistivat yhteisesti suuren kauppapuutarhan Tarton
aseman lähellä. Sitä hoiti vanhempi heistä, Jüri Tönisson, joka oli
puutarhuri. He asuivat matalassa vanhassa talossa keskellä puutarhan
kukka merta. Jüri Tönisson oli talossa "emäntänä" vanhan emännöitsijän
Kadrin avustamana. Muistan Kadrin 40 vuoden ajalla aina samanlaisena,
ystävällisenä ja iloisena, vaikkei hän koskaan ruokaa valmistaessaan
tietänyt, kuinka monia ihmistä tuli syömään. Kadri jäi Tönissonin
taloon tämän tuodessa siihen nuoren vaimonsa, mutta elämäntavat eivät
siitä muuttuneet. Taitaa Kadri vielä nytkin hoitaa emäntäänsä näissä
onnettomissa olosuhteissa Virossa, talon isännän ollessa teillä
tietymättömillä. Minua Tönissonin talon tavat eivät ihmetyttäneet,
sillä ne muistuttivat vieraanvaraisuudessaan omaa kotiani, jossa niin
ikään äitini oli aina varattava ruokaa odottamattomille vieraille. Ja
sellaista oli yleensäkin Viljandinmaan taloissa.

Tönissonin vanha äitikin asui joskus poikiensa luona Tartossa, mutta
hän ei juuri ottanut osaa talon hoitoon eikä komentoon. Karuluontoisena
hän muistutti isoäitiäni ja tuntui olevan vähän ihmeissään siitä, miten
oli saattanut maailmaan tuollaisen kotkanpojan kuin Jaan Tönisson.

Tuohon taloon sitten kokoontuivat mitä erilaisimmat ihmiset ajallisina
ja ajattomina aikoina. Siellä kävivät virolaiset ylioppilaat, siellä
asui jostakin syystä Johan Köpp, josta myöhemmin tuli Viron piispa,
siellä kävivät koululaiset saamassa kirjoja, opastusta ja avustusta.
Sinne kokoontuivat Eesti Üliöpilaste Seltsin huomattavat miehet,
siellä pidettiin poliittisia neuvotteluja Willem Reimanin johdolla,
sinne kokoontuivat Postimees-lehden toimituskunnan jäsenet ja sinne
tuli maakunnasta ihmisiä, ja siellä oleskelivat Tarton originaalit,
joita Tönisson harrasti, esimerkiksi yliopiston kirjaston hoitaja
vanha Masing, josta käytettiin nimitystä "Wissen Sie", koska hänen
joka toinen sanansa nimittäin oli "wissen Sie" (tiedättekös). Siellä
kävi myös Treffner salaperäisine juttuineen. Siihen kokoelmaan liityin
minäkin tuntien palavaa mielenkiintoa kaikkia näitä ihmisiä kohtaan, ja
taisin olla yhtä kummallinen otus kuin monet muutkin siinä talossa.

Tönissonin luona tutustuin johtaviin virolaisiin perheisiin, jotka
kai Tönissonin vaikutuksesta rupesivat kokoamaan ja hoitamaan
meitä nuorisoa. Ennen kaikkea tohtori Schultzenbergin perheeseen,
jonka rouva, kultaisena ja hyväntahtoisena, aina liikkeellä
olevana komiteadaamina järjesteli virolaiselle nuorisolle yhteisiä
tanssitunteja ja kutsui heitä taloonsa. Siinä oli rouva Jögever,
virolaisen sensorin puoliso, väsymätön myyjäisten ja juhlien
järjestäjä, Paula Koppel, tunnetun tohtori Koppelin sisar ja emäntä,
rouva Paldrock, hieno ja taidetta harrastava tohtori Paldrockin
ensimmäinen rouva, joka kuoli nuorena. Edelleen rouva Löhmus,
josta myöhemmin tuli Tönissonin anoppi. Heidän järjestämissään
vastaanotoissa, heidän kodeissaan ja juhlissaan virolainen koulunuoriso
alkoi löytää toisiaan ja tutustua toisiinsa sekä virolaisiin
ylioppilaihin. Minun kouluni tytöistä kokoontuivat sinne ylemmiltä
luokilta Johanna Sild, Linda Kaari, Frieda Sangernebo, Monica Kalkun,
ja minun luokaltani Juuli Suits ja Juuli Waher, Poikakimnaasista
ennen kaikkea Gustav Suits, Rudolf Lesta, Jaan Warik, sitten
reaalikimnaasista Oinas. Treffnerin koulusta Hansen-Tammsaare — muita
en tähän hätään muista — ja ylioppilaista ennen kaikkea Hanko ja Olesk,
Margens, Rebane, Hellat, Artur Beck, jotka lukivat lakia ja kuuluivat
Tönissonin puolueeseen ja joista kaikista tuli itsenäisen Viron
johtomiehiä ja ministereitä.

Vaikka minä Tönissonin luona jo ensimmäisenä kouluvuotena tutustuinkin
melkein kaikkiin noihin henkilöihin, jouduin varsinaisesti vasta
seuraavana vuotena, kuudennella luokalla ollessani, tuon virolaisen
elämän ja taistelun pyörteeseen. Sillä vasta syksyllä 1902 alkoi Gustav
Suitsin johdolla varsinainen Nuoren Viron toiminta ja valmistettiin sen
ensimmäistä albumia "Kiired".




KOULUTYÖ JA ANEMIA


Koko tämä intensiivinen elämä ja seurustelu erilaisten piirien kanssa
tapahtui kumminkin aina koulutyöni ja lukuorgiani ohella, ja toisena
lukukautena, kevättalvella, alkoivat seuraukset siitä jo näkyä
päänsäryn ja anemian muodossa.

Minulla oli hirmuinen kiire elää ja minun oli mahdotonta kieltäytyä
mistään, mitä elämä tarjosi. Näin oli kai koko virolaisen nuorison
laita. Oli aivan kuin kaikki ne sukupolvet Viron kansasta, joitten
elämä aikoinaan oli keskittynyt vain runoihin, olisivat siirtäneet
sivistysnälkänsä meihin, lapsiinsa. Sen vuoksi me ahmimme kaikkia
kulttuuri-ilmiöitä, jotka lähellemme sattuivat, ja istuimme yökaudet
lamppujen ääressä.

Sain olla Lioskon luona aivan itsenäinen, kukaan ei valvonut
työtäni eikä elämääni eikä välittänyt, vaikka luin kello kolmeen,
neljään aamulla. Koulutyö oli verraten ankaraa. Meillä oli paljon
kotiläksyjä ja ainekirjoituksia, jotka tosin olivat suurin iloni ja
nautintoni ja joista aina sain parhaat numerot. Mutta kaikki vaati
kumminkin työtä. Sitä paitsi tulin jo ensimmäisellä lukukaudellani
luokkani priimukseksi, ja se oli onnetonta, sillä oli helppoa tulla
ensimmäiseksi, mutta tavattoman vaikeata pysyä, eikä luonteeni millään
antanut perään laskeutua alas tuolta korkeudesta koko kouluaikanani.
Sitä paitsi tuo luokan ensimmäisenä olo antoi aina turvallisen taustan
ja vapauden poliittiselle toiminnalleni ja kepposilleni — senkin opin
jo ensimmäisenä kouluvuotenani. Tosin saatuani kerran priimuksen
maineen ei minun tarvinnut kovinkaan tarkkaan valmistaa läksyjäni,
sillä yleinen lukeneisuuteni aiheutti, että tiesin aina sellaista, mitä
toiset eivät tietäneet ja mitä ei oikeastaan ollut koulukirjoissakaan.
Vaikka en ollenkaan tietänyt vuosilukuja enkä muistiaineita, selvisin
sentään, sillä minulta kysyttiin yleensä vain sellaista, mitä muut
eivät tienneet. Minä tulin täten bluffillani toimeen tentteihin saakka,
mutta silloin täytyi äkkiä lukea ankarasti, vaikka tosin tenteissäkin
minulla oli apua saavuttamastani maineesta. Mutta tämä ei ollenkaan
auttanut minua matematiikassa, ja siinä minun tosiaankin piti tehdä
ankarasti työtä, vaikka vihasin matematiikkaa ja luonnontieteitä
sydämeni pohjasta enkä koskaan kouluaikana ymmärtänyt, mitä varten
niitä tarvittiin. Jouduin yökaudet laskemaan probleemeja, sillä sisua
minulla kumminkin oli. Minulla olisi ollut vielä vaikeampaa, ellei
Švili olisi ruvennut auttamaan minua silloin tällöin, vaikka hänenkin
— voidakseen auttaa minua — täytyi itse uudelleen tutustua koko
aineeseen. Ja sittenkin hän väitti tekevänsä sitä mielellään, enkä
lapsellisessa itsekkyydessäni koskaan osannut aavistaa, miten paljon
kallista aikaansa hän kulutti auttaakseen minua.

Intensiivinen seurusteluni yllämainituissa taloissa, tanssi- ja
konversaatiotunnit, konsertit ja joskus teatteri — Tartossa kun ei
ollut vakinaista teatteria — sitten nuo kielianomukset, joista sain
suuret määrät kirjoittaa itse, puhumattakaan niiden nimien keräilystä,
kaikki vei aikaa koulutöiltäni. Lisäksi tulivat vielä öiset lukuorgiani
lainakirjastokirjojen parissa. Ne jatkuivat vielä kevätlukukaudellakin.
Olin päässyt käsiksi Skandinavian kirjallisuuteen. Selma Lagerlöfin
"Gösta Berling" oli ilmestynyt juuri saksaksi. Ihastukseni ja onneni
oli suunnaton. Sitä seurasi Knut Hamsunin "Nälkä", Arne Garborg...
Paljon aikaa minulta veivät myös musiikkitunnit. Äitini vaatimuksesta
opiskelin musiikkiopistossa sekä pianonsoittoa että musiikin teoriaa.
Se merkitsi kahta, jopa neljää tuntia viikossa ja vähintään tunnin
harjoittelua joka päivä. Ja Dresdenin koulun mukaan se oli pelkkää
klassillisia musiikkia ja klassillisia harjoitelmia. Pianonsoitto
kuului tyttöjen baltilaiseen yleissivistykseen, eikä siinä kysytty,
oliko halua soittamiseen vai eikö. Mutta ikävintä oli, että pianoläksyt
pirstoivat päiväni ja myrkyttivät elämäni parin vuoden ajan,
puhumattakaan, että ne fyysillisesti rasittivat minua tavattomasti.

Pahinta kumminkin oli, etten kuukausimääriin nukkunut muuta kuin pari
tuntia öisin, ja tuloksena oli anemia, jota vastaan sain taistella
koko kouluaikani. Äitini tapana oli sanoa, että hän on antanut niin
tavattoman terveysreservin lapsilleen mukaan elämään, että vaikka
ovatkin tehneet kaikkensa terveytensä pilaamiseksi, he kuitenkin ovat
vielä elossa. Ja siinä hän todellakin oli oikeassa. Englantilainen
sisareni, Salme Palme-Dutt, on liikarasituksen takia sairastanut
kaikki taudit anemiasta keuhkotautiin saakka. Ne ovat kaikki peräisin
kouluajoilta, ja kumminkin hän on kaiken tähän asti kestänyt. Minun
anemiani alkoi salakavalasti päänsäryllä ja sitten pyörtymisellä,
vaikka painoni oli siinä 50 kilon vaiheilla enkä menettänyt kasvojeni
väriä. Mutta Švili keksi sen kuitenkin ajoissa ja kauhistui. Hän
aiheutti täydellisen muutoksen elintavoissani. Lamppuni vietiin pois
huoneestani klo 10 illalla, koulusta tultuani oli minun maattava ja
nieltävä suuret määrät pillereitä ja rautaviiniä. Joitakin ruiskeitakin
annettiin, mutta maksaekstrakteja ei siihen aikaan vielä käytetty. Ja
jollen olisi totellut, uhkasi Švili puhua Tönissonille ja — mikä oli
pahinta, kirjoittaa isälleni. Ja sitten hän lopetti pariksi kuukaudeksi
musiikkituntini ja siitä olin hänelle kiitollinen. En usko, että
olisin totellut ketään muuta lääkäriä — en ole sitä koskaan tehnyt —,
mutta Šviliä minä tottelin, hänen isoja, turvallisia käsiään, jotka
aukaisivat silmäluomeni, koettelivat verisuoniani ja järjestivät
elämän ympärilleni niin mukavaksi. Sekä rouva Liosko itse että
palvelijatkin tottelivat häntä ja pitivät nurisematta huolta minusta.
Mutta kloroformin hajusta, joka aina kulki hänen mukanaan ja tulvahti
vastaani hänen istuessaan sänkyni laidalla, minä voin pahoin. Enkä
kuitenkaan voinut sanoa sitä hänelle.

Kuinka vihasinkaan ruumistani, joka petti minut. Kun pääni kerran
ei väsynyt, niin miksi piti ruumiini väsyä. Itkin kiukusta, kun
Švili vei kirjani Schnackenburgille takaisin. Kieltäydyin koskemasta
suklaaseen, jonka hän toi sijalle. Olin kiittämätön huolimatta kaikesta
ansaitsemattomasta hellyydestä, joka tuli osakseni. En koskaan kysynyt
hänellä itseltäänkään, mistä se johtui. Hän oli kuin nenäliina, joka
oli olemassa aina silloin, kun minun piti kuivata kyyneleitäni. En
tarvinnut tyttöystäviä, äidistäni puhumattakaan, koska voin kertoa
kaiken Švilille, kaiken sen, minkä olisin kertonut isälleni. Sillä
äidille me tyttäret emme yleensä kertoneet yhtään mitään. Eikä
Švili kehunut eikä imarrellut minua, hän torui aina. Mutta minä
tiesin olevani osa hänen elämästään, että hän kiiruhti päivälliselle
kysyäkseen "tyttölasta", jos olin vähän myöhästynyt, otti selvää
läksyistäni ja siitä, minne olin menossa iltapäivällä, kuka saattoi
minut kotiin tanssitunneilta tai Chwolsoneilta. Ja kuinka usein,
tullessani pimeässä yksin kotiin hän "sattumalta" löysi minut matkan
varrelta. Monesti hän tuli itse hakemaan minut kotiin Olga Levitskajan
luota observatoriolta, seurasta, jota hän paheksui. Ja minusta tämä
kaikki oli vain luonnollista, ja suutuin silmittömästi, kun Olga teki
myrkyllisiä huomautuksia rakastuneesta georgialaisesta.

Joka tapauksessa Švili hoiti minut verraten terveeksi ja ennen
kaikkea opetti minut hoitamaan itseäni. Sen jälkeen lepäsin kesäisin
aina enemmän tai vähemmän ja siten hillitsin anemiaani aina
ylioppilasvuosiin saakka.




MINÄ RAKASTUIN SAKSALAISEEN


Tammsaare on kirjoittanut kirjan: "Minä rakastin saksalaista". Se
on surullinen, neurasteninen tarina Viron itsenäisyyden päiviltä,
heikkojen arki-ihmisten kipeä tarina. Minun tarinani aikana oli Viron
nuoriso vielä romanttista, voimakasta ja liiankin itsetietoista, ennen
muuta nuorta.

Frau Doktorin luona kotona oli nuorison naamiaiset, kuten niin usein.
Tyttöjä oli koulun ylemmillä luokilta, Frau Doktorin seurapiirin
tyttäriä, poikia samaten, mutta sitä paitsi oli suuri osa pojista
jo ylioppilaita, etupäässä Neo-Baltian korporatiosta. Frieda ja
minä olimme pukeutuneet baby-pukuihin, minä olin sininen baby ja
Frieda vaaleanpunainen. Frau Doktor oli itse ommellut meille lyhyet
pikkulasten hameet ja ihastuttavat hatut ja päästänyt meidät irti
saliinsa vallattomuuden perikuvina. Vaarallisempaa pukua ei ainakaan
minulle olisi voitu keksiä, kun en siihen aikaan muutenkaan tahtonut
pysyä puussa, enkä maassa, vaan olin aina lennossa niiden yläpuolella.
Muistan, että joku nosti minut pianolle istumaan ja että se joku oli
Säckingenin torvensoittaja ja kulkuri, tummasilmäinen ylioppilas, joka
matalalla äänellä lauloi minulle Schubertia:

    Die Liebe liebt das Wandern
    Gott hat sie so gemacht,
    Von einem zu dem Andern...
    Gott hat sie so gemacht...

Ja minä vastasin Schumannilla:

    Ich kann es nicht fassen, nicht glauben,
    Es hat ein Traum mich berückt,
    Wie hast du doch unter allen
    Mich arme erwählt und beglückt.

Silloin hän kiipesi kamiinalle ja vastasi minulle:

    Du hast Diamanten und Perlen,
    hast alles was Menschenbegehr,
    und hast die schönsten Augen...

Minä peitin isolla hatullani silmäni ja lauloin hänelle:

    Die Lotusblume ängstigt,
    Sich vor der Sonne Pracht,
    Und mit gesenkten Lidern
    Erwartet sie träumend die Nacht...

Ja näin jatkui dialogia Schumannin ja Schubertin lauluilla aivan
loputtomiin. Aina kun jompikumpi oli säkeistönsä laulanut, oli
toisella jo vastaus valmiina, eikä kukaan uskonut, että se oli pelkkää
improvisointia ja että me tapasimme toisemme ensi kerran elämässämme.
Kaikki taputtivat käsiään erinomaiselle lintudialogille, joka jatkui
loputtomiin, sillä me molemmat osasimme suuret määrät lauluja. Lopuksi
poika lauloi minulle aavistuksellisesti torvensoittajan oman laulun:

    Behüt dich Gott, es wär' so schön gewesen,
    Behüt dich Gott, es hat nicht sollen sein...

Kulkuri oli Neo-Baltian saksalainen ylioppilas, tosin ei kotoisin
Baltikumista, vaan Wolgan saksalaisia. Hän oli teologi, tuli elämänsä
varrella piispaksi ja kirjoitteli runoja. Näissä naamiaisissa me
näyttelimme pääosaa, sillä hänellä oli yhtä paljon temperamenttia kuin
minulla. Me keksimme hullunkurisen tempun toisensa perästä ja esitimme
jos jonkinlaisia pantomiimeja. Tanssimme pääasiallisesti vain toistemme
kanssa, mikä oli hyvin sopimatonta. Ja me rakastuimme toisiimme niin
silmittömästi, ettei Frau Doktor oikein uskaltanut sallia Schleuningin
saattavan minua kotiin, vaan järjesti vallan toisen neo-baltilaisen
minua saattamaan. Hän ei ottanut huomioon, että tuo toinen poika oli
fuksi ja että Schleuning odotti alhaalla kadulla lennättäen fuksin
tiehensä hirvittävästi uhkaillen, jos tämä puhuisi asiasta sanaakaan.

Mutta kadulla kevätyössä oli toisia kuin ylhäällä tanssiaisissa.
Olimme hirvittävän arkoja ja vaikenimme molemmat. Oli maidonvalkea
pilvikuutamo. Kävelimme kaupungista ulos maantielle lumiseen
satumaailmaan ja vaikenimme. Mutta kumminkin hymyilimme toisillemme,
kunnes tuli se musta villakoira... Huomasin sen jo Ritarinkadulta
lähdettäessä, sitten se häipyi jonnekin sillan luona, mutta nyt se
taas käveli perässämme kuin paha omatunto. Schleuning koetti ajaa
sitä pois, mutta se piiloutui jalkojeni viereen eikä edes murissut,
vaan jatkoi matkaa mukanamme. Minä puhuin sille sievästi: "Rakas
Mefisto, lähde kotiisi, minä en ole ollenkaan pahoilla teillä."
Mutta Mefisto ei välittänyt ollenkaan puheistani, kunnes käännyimme
kotiin. Ja vasta portillani se hävisi, en ainakaan huomannut sitä
enää, kun Schleuning uskalsi suudella kättäni ja minä lensin portaita
ylös posket kuumina. Mutta joka tapauksessa villakoiran vuoksi minä
kerroin Schleuningille, kuka olin ja mikä oli elämäntehtäväni ja
kuinka vihasin saksalaisia, kansani sortajia, ja että me virolainen
nuoriso olemme ennen kaikkea kansamme puolesta taistelijoita, joilla
ei ollut oikeutta henkilökohtaiseen onneen... Seuraavana aamuna päätin
unohtaa koko naamiaiset ja saksalaisen pojan, mutta kadulla katselin
kumminkin, näkisinkö hänet. Sitten muutaman päivän päästä sain häneltä
rakkauskirjeen runoilleen, mitä kauneimman rakkauskirjeen, jossa hän
laski leikkiä kansallisuustaistelustani ja virolaisuudestani ja pyysi
minua odottamaan häntä, kunnes hän valmistuisi parin vuoden päästä...
Tämä tapahtui juuri siihen aikaan kun anemiani alkoi. Olin sairas,
väsynyt, kauhistunut ja häpeissäni sekä hirvittävissä omantunnon
tuskissa flirttaukseni ja rakastumiseni vuoksi. Päätin, etten tapaa
häntä koskaan enää enkä vastaa hänen kirjeeseensä. Mielestäni oli rikos
edes lukea sitä. Istuin kytevän uunin ääressä ja poltin sen lehti
lehdeltä — itkien. Švili huomasi tuskani muutaman päivän kuluttua
ja kysyi, mikä minua vaivasi. Itkin hänen kloroformilta tuoksuvaa
olkapäätään ja hänen karheata, isällistä poskeaan vasten ja kerroin,
miten olin polttanut kirjeen ja päättänyt, etten koskaan tapaa poikaa
enää. Siltä "eihän minulla ole oikeutta rakastua kehenkään muuhun kuin
virolaiseen, minun on jäätävä oman kansani keskuuteen auttamaan sitä...
Niinkuin teidänkin, tehän sen ymmärrätte..." En ymmärtänyt, miksi Švili
tarttui ranteeseeni niin lujasti, että huudahdin tuskasta. Hän pyysi
anteeksi huomauttaen, että georgialaiset ovat villi kansa. Hän lähti
äkkiä huoneestani eikä tullut illallisellekaan. En ymmärtänyt, mutta
aavistin, että maailmassa on minulle varattuna vielä paljon suruja,
joita en vielä käsittänyt, pelkäsin vain vähäsen...

Muutaman vuoden päästä rakastuin suomalaiseen, menin naimisiin
suomalaisen kanssa ja jäin ainiaaksi Suomeen rakastuen sen kansaan ja
kärsimyksiin.

Pidin päätökseni. En vastannut Schleuningin kirjeeseen enkä tavannut
häntä ennen kuin sattumalta puolen vuoden päästä eräässä perheessä.
Hän saattoi minut koliin ja minä selitin sen, minkä hän oli arvannut.
Hän väitti, ettei voinut unohtaa minua, mutta minä olin jo unohtanut
hänet. Puolen vuoden aikana oli minulle tapahtunut niin paljon. Elämäni
rikastui päivä päivältä, minä kuuluin jokaisella henkäykselläni
nousevaan kansaan, Nuoreen Viroon, ja hänen Saksansa oli vanha. Mutta
hän ei lakannut minulle kirjoittamasta. Tulipa hän minua tapaamaan
Helsinkiinkin, kun hän oli valmistunut papiksi. Mutta minä olin silloin
jo kihloissa suomalaisen kanssa ja naimisiin mentyäni sain häneltä
kirjeen ja kauniin runon. Ja sitten joskus kuulin, että hänestä oli
tullut piispa. Miten kaameasta kohtalosta minä pelastuinkaan. Muuten
niistä kahdesta muustakin teologian ylioppilaasta, joiden kanssa
tanssin ja flirttailin Tartossa, tuli kummastakin piispa itsenäisessä
Virossa. Kumpikaan ei saanut minua menemään rippikouluun. Piispa
Kukk oli huumorintajuinen ihminen. Hän kävi aina luonani vieraisilla
Helsingissä, vielä silloinkin kun sosialismi oli lopullisesti pilannut
suhteeni kirkkoon. Hän kertoi minulle, että kun hän Tönissonin
pyynnöstä oli koettanut saada minut vakuuttuneeksi rippikoulun
välttämättömyydestä, hän oli — väiteltyään kanssani muutaman päivän
— kieltäytynyt jatkamasta yrityksiään, perustellen kieltäytymistään
sillä, että jos minä olisin suostunut tulemaan rippikouluun, hän olisi
varmasti eronnut kirkosta... Hänessä, kuten sanottu, oli huumoria.




TENTIT JA SATAKIELET


Tuli toukokuu, ja se toi mukanaan tentit kouluihin ja satakielet
Tarton puistoihin. Venäläisissä kimnaaseissa ei päässyt luokalta
toiselle ilman tenttejä. Ne olivat yhtä ankaria kuin lopputentitkin ja
myrkyttivät joka kevät lasten elämän, koska silloin kerrattiin koko
vuoden kurssit. Ja se tapahtui juuri siihen aikaan, kun satakielet
saapuivat Tarton puistoihin, kun omenapuut, sireenit ja tuomet
kukkivat, kun koko kaupunki oli kuin kukkameri ja ilma iltaisin kuin
silkkiä. Ihmiset soutelivat Emajoella laulaen ja valkoiset purjeveneet
kiitivät kukkivien niittyjen välissä, kukkivalla joella. Silloin oli
meidän tukittava korvamme kaikella ilolta ja istuttava kirjojemme
ääressä. Minulle se oli kamalaa kidutusta. Sitä paitsi satakielet
lauloivat juuri iltahämärissä, jolloin meitä oli kielletty kävelemästä
poikien kanssa. Kotoakaan ei päästetty sellaisille kävelymatkoille,
eikä kukaan vanhempi ihminen lähtenyt kuuntelemaan satakieliä.

Tarton satakielet... niitä oli siihen aikaan vielä tavattomasti, kun
isot, vanhat puistot olivat koskemattomia. Mutta eniten niitä oli
Tähtweren puistossa ja Kissadoomilla sekä vanhoilla valleilla ja
hautausmaalla toisella puolen jokea. Kun oli kaunis ilta, ne lauloivat
toisilleen yli joen niin, että ihmisten sydämet sulivat pelkästä
kauneudesta.

Luin tenttiläksyjäni illalla Lioskon verannalla. Švili palasi kotiin ja
tuli teelaseineen istumaan viereeni.

— No, aamukaste, pitää lukea eikä saa katsella puutarhaan.

— Tohtori, minä olen unohtanut jo sen saksalaisen.

— Vai niin, se kävi pian. Kuka se virolainen nyt on? Minä suutuin.

— Se on vain Tönisson eikä kukaan muu.

Tohtori nauroi:

— Tönisson ei ole vaarallinen.

— Tohtori, viettekö minut kuuntelemaan satakieliä? Rouva Liosko ei
päästä minua yksin eikä Georgin kanssa... Mutta teidän kanssanne
kyllä...

Švili nauroi sydämensä pohjasta.

— Diplomaatti Eeva, minä kelpaan, mutta Georg ei... Ja vielä esipuhe...

Minä loukkauduin hirveästi.

— Ei pidä loukkautua, aamukaste, hän sanoi ja me lähdimme kuuntelemaan
satakieliä. Kävelimme hautausmaalle ja istuimme hautausmaan muurilla.
Tähtweren puistossa alkoi juuri konsertti, salakielen kutsu: Pitkä
yö, pitkä yö... Läheltämme kuului vastaus. Ääni oli niin puhdas kuin
taivaan enkelin. Alhaalla joella taukosi ihmisten laulu, valkoiset
purjeet vain lepattivat iltatuulessa, sireenit tuoksuivat muuria
vasten ja vanhassa raidassa vieressämme alkoi iltauninen satakieli
hiljaisen rakkauslaulunsa, joka paisui rajattomaksi riemuksi, kun
hänelle vastattiin kaukaisista puistoista... Suloiset äänet soittelivat
ihmissydämen kanteleilla... Minun oli kylmä ja Švili kääri minut
sanaakaan sanomatta takkiinsa.

Tuli pimeä ja satakielet vaikenivat.

— Tulkaa pois, sanoi Švili hiukan karheasti. — Voi vielä joku
Klassendamenne sattua tiellemme, ja kuinka teidän sitten käy!

— Ei käy mitenkään, minähän olen teidän kanssanne...

Švili kävi kiinni olkapäihini, ravisti minua ja katsoi minua
ensimmäisen ja viimeisen kerran niin, että sydämeni jähmettyi ja
silmäni pimenivät. Sitten hän nosti minut varovaisesti muurilta.

Emme puhuneet sanaakaan kotimatkalla. En tiedä miksi, mutta minä
suutelin hänen kättään salin ovella ja juoksin huoneeseeni. Seuraavana
aamuna hän ilmoitti matkustavansa pois.

Sen enempää en sinä keväänä kuullut satakieliä. Ja sitä seuraavana
keväänä oli vielä ankarammin luettava tenttejä, ja vain Tönisson
saattoi minut Tähtweren puistoon... Mutta kumma kyllä, silloin
muistelin yhtä paljon Šviliä kuin satakieliä ja nieleksin kyyneleitäni.
En puhunut hänestä koskaan kenellekään, sillä arvasin, ettei hänkään
puhuisi minusta kenellekään siellä Kaukasiassa, paitsi ehkä Kazbekille
ja Elbrusille.

Viimeisenä Tarton-keväänä oli jo ylioppilastutkintoni, ja tuskin koko
toukokuun aikana nukuin montakaan tuntia yössä. Asuin silloin jo
sisareni kanssa Jaaksonilla, vanhassa talossa linnanmuurin vieressä
ja Tähtweren puiston laidassa. Menetin kaikki taskurahani lahjoessani
iltaunista sisartani seurakseni puistoon satakieliä kuuntelemaan.
Epäilen, ettei hän ollutkaan niin iltauninen, mutta mitä unisemmalta
hän näytti, sitä korkeammaksi hänen hintansa nousi suklaassa. Ja hän
oli haukottelevinaan satakielten ihanimpien liritysten aikana, vaikka
kuunteli niitä yhtä jännittyneenä kuin minäkin ja tunnusti sen vasta 30
vuotta myöhemmin Belgiassa Ardennien metsässä.

Päätin silloin Tartossa, että kun kerran olen vapaa, täysi-ikäinen ja
itsenäinen ihminen, tulen jonakuna keväänä Tarttoon ja istun siellä
kaiket yöt Tähtweren puistossa yksin kuuntelemassa satakieliä... Mutta
elämä on mennyt eikä sellaista kevättä ole sattunut. Nyt ei taida enää
olla Tähtweren puistoa, ja satakielet ovat hylänneet Tarton. Ne ovat
auttamattomia pasifisteja. Sinne, hautausmaalle, jonka muurilla istuin
Švilin kanssa, ovat haudattuina molemmat Tönissonin pojat, joista pidin
kuin omistani. Kävin siellä sinä vuonna kun maailman katastrofi alkoi
— Tönissonin kanssa. Kävelimme kevätsateessa verkalleen kuin vanhat
ihmiset konsanaan — haudoille. Meidän takanamme oli lähes 40 vuotta
rikasta ilon- ja tuskantäyteistä elämää. Edessämme oli maailmansota,
sanomaton kurjuus ja vankila meille kummallekin, tietämättömyys
Euroopan, Viron ja Suomen kohtalosta. Mutta me emme häviä jäljettömiin,
sillä me olemme maksaneet elämälle veromme.




KESÄ 1902


Suoritin kaikki tenttini, jopa uskonto-opinkin Treffnerin
suosiollisella avustuksella ja pääsin priimuksena kuudennelle luokalle.
Varasin hirmuisesti kirjoja, etupäässä Tönissonilta, ja matkustin
kotiini Walgaan.

Tulin aika lailla hiljaisena tyttönä kotiin, sillä ensinnäkin oli
terveyteni huono ja toiseksi surin Šviliä. En tahtonut itsekään sitä
itselleni tunnustaa, saatikka sitten puhua toisille. Švilin varjo
lepäsi koko kesäni yllä.

Mutta kesähameeni olivat pidentyneet jo nilkkoihin saakka, ja se teki
minut pakostakin naisellisemmaksi ja liikkeiltäni arvokkaammaksi.
Palmikkoni pysyivät jo pääni ympärillä ilman mustaa nauharusettia,
ja koulun ulkopuolella sain pitää tukassani koristekampoja. Ainakin
ensimmäiset viikot kotona yritin esiintyä mammani mieliksi, jopa
auttaa taloudessakin. Se tosin herätti hänessä odotetun ihastuksen
sijasta ansaitsematonta epäluuloa. Mutta hän tunsi tyttärensä, ja kun
nuo talouspuuskat olivat onnellisesti menneet ohitse, kuulin hänen
eräänä aamuna sanovan isälleni, että häntä oikein helpotti, kun taas
sai aihetta torua minua ja käydä öisin sammuttamassa lamppuani. Sitä
paitsi, hänestä oli ollut suorastaan luonnotonta, että minä, joka
aina vain väkipakolla oli saatu pöytää kattamaan, yhtäkkiä tarjouduin
keittäjälle kuorimaan perunoita...

Mutta, kuten sanottu, se meni ohitse, ja pian alkoi tuo vanha
taistelu äidin ja tyttären välillä, mutta siihen osallistui nyt
Salme-sisarenikin, joka hänkin oli täyttänyt 14 vuotta ja jolla
oli sangen paljon sekä omaa tahtoa että lukuhalua ja keittiövihaa.
Tämä ei kuitenkaan ollut esteenä siihen, että hän nykyään niin
mielellään keittää samoja mamman ruokia ja tarjosi Englannin kuninkaan
kruunausjuhlan aikana intialaisille sukulaisilleen virolaisia ruokia.
Olisimme sisareni kanssa mielellämme matkustaneet maalle Helmeen
isoisäni luokse, mutta äitimme oli sitä vastaan, koska muka vasta
olimme oppineet kuria ja käytöstä, faconia, ja olisimme maalla
taas unohtaneet kaiken ja syksyllä olisimme palanneet takaisin
villiintyneinä. Hän salli meidän kuitenkin lähteä Walgan läheisyyteen,
erääseen Koivajoen varrella sijaitsevaan taloon, jossa saimme itse
hoitaa itsemme ja jonne papan oli määrä sunnuntaisin tulla meitä
katsomaan. Siellä me vasta oikein villiinnyimme, ja pappa piti varansa,
ettei kertonut kotona millaisesta villiydentilasta hän meidät löysi.

Meitä oli kolme tyttöä, sisareni, latvialainen ystävättäreni Irma ja
minä, jotka siis jouduimme Koivajoen Arkadiaan. Joki virtaa siellä
kristallinselkeänä hiekkakaltaitten välissä, tammimetsän sylissä
Virosta Latviaan. Koiva on sangen oikukas ja vaihtaa vähän väliä
valkoista uomaansa, jonka tammet peittävät raskailla lehvillään.
Loppumattomiin ulottuvat tammimetsät liiviläistä Sveitsiä, Segevoldia
ja Gremonia kohden, ja tammien alla kasvaa pehmeä aroheinämatto kuin
samettipeite. Vain siellä, missä varjo vähenee, muuttuu se kukkivaksi
niittyheinäksi.

Siihen aikaan oli seutu hyvin harvaan asuttua, koska metsät kuuluivat
jollekin isolle kartanolle. Me asuimme yksinäisessä, sammalkattoisessa
metsänvartijan talossa, ja aivan yksin, sillä koko talon väki oli
viikkokaupalla karjoineen jossakin etelämpänä heinänteossa. Me saimme
itse hoitaa itsemme oman päämme mukaan. Väliin nukuimme talossa, mutta
kuumina öinä makasimme joen rannalla valkoisessa hiekassa. Maitoa
saimme eräästä toisesta talosta parin kilometrin päästä, kahvia, munia
ja kinkkua meillä oli mukanamme, ja pappa toi meille sunnuntaisin lisää
muonaa, niin että tulimme toimeen. Enimmäkseen keitimme ruokamme joen
rannalla, johon oikeastaan koko elämämme keskittyi. Me tulimme vallan
vesieläviksi. Emme tunteneet enää kenkiä ja sukkia. Päiväkaudet olimme
aivan alastomina tai valkoiseen hiekkaan pukeutuneina. Suurin huvimme
oli hautautua korkealle joen äyräälle hiekkaan ja vierähtää sieltä
alas kylmään veteen. Se oli Arkadia, sillä toisella puolen jokea oli
sammalista ja juurista muodostuneet selvät Panin kasvot. Sen silmät
suorastaan vilkkuivat minulle. Meidän oli muutettava päämajamme joen
toiseen mutkaan, sillä en uskaltanut riisuutua Panin nähden. Kun toiset
tytöt kiusallani uivat Panin kasvojen luokse ja ryhtyivät muuttamaan
hänen silmiään, oli tuloksena vain, että hänen suunsa alkoi nauraa.
Huutaen juoksimme kaikki pois loivempaan mutkaan, emmekä iltaisin
lähestyneetkään Panin päätä.

Kullakin meistä oli korkea tammensa, johon kiipesimme katsomaan
auringon laskua pitkin virtaa. Tammen latvasta minä kerran huusin kauas
jokea alas kaiun vastatessa: Tule... Toisetkin tytöt, kukin tammessaan,
yhtyivät minuun, ja niin kaikui rytmikäs, vallaton ikävämme: Tule,
tuleee...

Emme tienneet, kenen piti tulla. Se oli vain huutoa elämälle, ja
samaa oli tanssimme tammien välissä. Solmimme ihmeellisiä seppeleitä
tuoksuvista niittykukista, pidimme niitä päässämme ja kaulassamme kuin
Tahitin tytöt, tukkamme hulmutessa vapaana tuulessa. Leveät, valkoiset
alushameemme olivat tanssipukumme ja jokainen tanssimme päättyi
jokeen hyppäämiseen. Uhrasimme Koivalle kuihtuneet seppeleemme, jotka
virkistyneinä uivat virtaa alas, ja minä kerroin tytöille mahtavan
historian seppeleittemme kohtalosta Segevoldissa. Siellä ruhtinas
Lieven, joka asui mustalla sametilla verhotuissa huoneissa, löysi
seppeleemme ja lähti ratsastaen jokea ylös hakemaan seppeleitten
lähettäjiä. Kaikki latvialaiset tytöt väittivät niitä omikseen,
mutta kukaan heistä ei tuntenut yövuokkoja, eikä hän uskonut heitä,
vaan jatkoi Vönnusta yhä ylöspäin saapuen luoksemme... — Kuuletteko,
tytöt, nyt hirnahti hänen hevosensa? — Samassa kiipesimme kiljahtaen
tammiimme. Myönsin jalosti etuoikeuden ruhtinaaseen Irmalle, joka oli
meistä vanhin. Kuvasin sitten nuotion ääressä hänen tulevaa kohtaloaan
Pietarin hovissa Salmen ja minun vallankumouksellisina taistellessa
hänen miestään vastaan... Irma kuoli kuusi kuukautta myöhemmin
kurkkumätään puristaen nukkia sylissään. Hän rakasti nukkiaan, ne
haudattiin hänen mukanaan. Hän oli kultaisin, onnellisin, puhtain
tyttö maan päällä, jota kaikki rakastivat ja ihailivat ja joka palveli
kaikkia. Eräs nuori latvialainen ylioppilas ampui itsensä hänen
haudallaan. Se oli elämäni ensimmäinen suuri murhenäytelmä.

Mutta vielä me leikimme sinipiikoja Koivan tammimetsässä emmekä
aavistaneet, että kutsuimme kuolemaa luoksemme. Me elimme ilman
kelloa, vain auringon mukaan, söimme kun oli nälkä, nukuimme kun
olimme väsyneitä ja luimme kun halusimme lukea, tulimme terveiksi,
voimakkaiksi ja ruskeiksi kuin murjaanit — sanoi mamma kauhistuneena.
Kaikki talvella päällemme silattu hienous oli hävinnyt, jalkamme
eivät enää olleet mahtua korkeakantaisiin kenkiin, käytöksemme oli
taas muuttunut "poikamaiseksi". Ja kun hän sitten pari päivää kotiin
paluumme jälkeen kuuli, että me taas olimme auttaneet Purakylän muijia
kantamalla risuja metsästä, oli mitta täysi. Mamma päätti lähettää
villiintyneen joukkonsa isoisän luokse.

Tuo risujen kantaminen oli sisareni ja minun ensimmäisiä käytännössä
toteutettuja vastalauseita yhteiskunnan vääryyttä vastaan. Purakylä
oli maailman köyhimpiä ja likaisimpia pesiä, täynnä nälkiintyneitä
lapsia. Käsittämätöntä oli, miten tuo joukko ylipäänsä eli tilapäisillä
töillä ja miten se oli muodostunut isojen kartanoitten kaupunkiin
siirtyneistä loisista ja alustalaisista. Talvisin noissa hökkeleissä
paleltiin armottomasti, ja ainoa mahdollisuus saada polttoainetta
oli risujen kerääminen kaupungin metsistä, joista niitä sai vapaasti
ottaa. Ja niinpä olikin tavallisimpia näkyjä, että vanhat mummot
ja ukot kantoivat selässään tavattomia risukasoja kilometrien
päästä, sillä metsähän pakeni vuosi vuodelta. Meille se oli aina
kuin niiden taakkojen symbolina, joita Viron kansa oli saanut
kantaa vuosisatoja, ja oli mahdotonta katsella noita kuormattuja
ihmisiä auttamatta heitä. Niinpä me kannoimme risuja, kun tapasimme
heitä nummella kaupungin laidalla. Monia taakkoja kannoimme heille
kotiin mamman pikkuporvarillisten ystävien suureksi kauhuksi. Nämä
kiduttivat häntä sillä, että meistä "puhutaan", ja se puhe oli
kamalaa: Kantavat roskaväen risuja ja kieltäytyvät rippikoulusta... —
Ajattelin huojentuneena, etteivät he tienneet Tarton syntejäni. Tuo
rippikoulukysymys alkoi olla ikävimpiä ja riitaa uhkaavimpia kotonani.
Olin jo mielessäni päättänyt olla menemättä rippikouluun ja silloin
tällöin pudottanut siitä varomattomia huomautuksia, joita ei oteltu
vakavalla kannalta. Ennen kaikkea olin onnistunut siirtämään ratkaisun
vuoden eteenpäin. Ja asennoitumiseni kirkkoon ei aiheutunut niinkään
paljon Renanista eikä Straussista kuin isoisästäni, jonka luokse
pääsimme loppukesäksi.




ISOISÄNI


Hän oli kookas ja tanakka. Hänen kasvonsa olivat sekoitus Martti
Lutherista ja Gladstonesta. Hänellä oli hirmuinen temperamentti,
mistä syystä hän ei voinut sulkea ovia normaaliin tapaan, vaan aina
paukutteli niitä perässään kiinni, niin että koko talo vapisi. Hän
omisti metsien takana pitäjän isoimman ja yksinäisimmän talon, Luppen,
ja pitäjän komeimmat hevoset, Orloffit, joita hän kasvatteli ja joilla
hän ajoi Tarttoon ja Walgaan ja Pärnuun saakka 50—80 km päivässä, sillä
hän ei hyväksynyt rautateitä. Hän oli C.R. Jakobsonin aikalaisia ja
ystäviä, hän eli politiikasta ja sanomalehdistä ja hengitti politiikkaa
seuraten koko maailman tapahtumia. Jos hän suuttui sanomalehtiin, hän
valjasti hevosensa ja ajoi Tarttoon. Siellä hän löi nyrkkiä pöytään
Grenzsteinille, joka suorastaan pelkäsi häntä. Yleensä hän oli koko
pitäjänsä pelätyin mies. Kunnan asioista hän ei paljon välittänyt mutta
jos siinä tapahtui jotakin, mitä hän ei suvainnut hyväksyä, niin hän
ilmestyi kunnan kokoukseen, löi nyrkkiä pöytään ja saneli päätökset.
Hän oli yksinäisimpiä ihmisiä maailmassa, sillä Jakobsonin kuoleman
jälkeen hän puhui ja väitteli korkeintaan isäni kanssa, muita lapsiansa
hän ei ollenkaan hyväksynyt ja kohteli heitä armottomana tyrannina.
Isoäitini oli kuollut, kun äitini oli 15-vuotias. Isoisäni haki tämän
silloin koulusta, pani hänet suuren talon emännäksi, hoitamaan ja
kasvattamaan 4 nuorempaa lasta. Nähtävästi hän suri isoäitiäni niin,
ettei hän ensimmäisenä vuonna tämän kuoleman jälkeen tehnyt muuta kuin
soitti urkuja ja luki sanomalehtiä.

Kun Jakobson kuoli, toi eräs yksinäinen ratsastaja tiedon siitä taloon.
Isoisäni ajoi yhden mustan Orloffinsa puoli kuoliaaksi ehtiäkseen
kirkolle ennen paroneja. Nämä näet arvasivat, että kansa aikoi soittaa
kirkonkelloja tämän kuoleman johdosta ja aikoivat estää sen. Jakobson
kuoli tavalliseen keuhkokuumeeseen, mutta kansa väitti itsepintaisesti,
että saksalaiset myrkyttivät hänet. Joka tapauksessa isoisäni ehti
ensimmäiseksi kirkkoon ja soitti siellä Jakobsonin kuolinkelloja
yksin kolme tuntia potkaisten paronien kellonsoittajat ja voudit alas
portaista. Kuvittelin aina lapsena häntä siinä, soittamassa kelloja
silmät harmaina ja hyisinä, malmikellojen itkiessä yli maan...

Isoisälläni oli aina kolme koiraa, joitten nimet olivat: Paroni, Von
ja Pastori. Von Stryck ammutti niitä alituiseen, ja siitä syntyi
loppumattomia oikeudenkäyntejä. Ainoa saksalainen, jota isoisäni ei
vihannut, oli Bismarck, mutta hän pelkäsi Bismarckia. Ensimmäisiä
historiallisia tietojani oli isoisäni kertomus Patkulista ja niistä
aatelisista, jotka tarjosivat Baltian maita naapureilleen, jotka ennen
muita olivat valmiit vahvistamaan aateliston erikoisoikeuksia Viron
ja Latvian kansojen sortamiseksi. Sitten hänen juttunsa "hyvästä
Ruotsin ajasta". Nuo jutut elivät hyvin voimakkaina Hallisten ja Helmen
pitäjissä, joissa oli ns. Ruotsin vapaita 'kuninkaan taloja'. Koska
kirkko oli välikappale paronien käsissä kansan sortamiseksi, kohdistui
hänen vihansa myös pastoreihin, jotka siihen aikaan melkein kaikki
olivat saksalaisia ja puhuivat kansan kieltä, jopa niin huonosti, että
vielä minun aikanani virolaiset ylioppilaat urheilivat käymällä Tarton
ja lähiseudun kirkoissa kuuntelemassa saksalaisia pappeja ja matkivat
sitten heidän kieltään. Isoisällä oli luonnollisesti tavaton kokoelma
kaskuja saksalaisten pappien kielestä. Eipä siis ollut ihme, että
seurakunta alkoi suhtautua kriitillisesti itse kirkkoonkin.

Itse asiassa oli isoisä kaikesta kirkonvihastaan huolimalta sangen
jumalinen, sillä hän luki itsekseen raamattua. Pahinta ristiriitaa
aiheutti se, että hän rakasti kirkkomusiikkia intohimoisesti ja
opetteli itsekseen soittamaan urkuja. Kun kirkkoon ostettiin uudet
urut, osti hän vanhat kotiinsa, sai korottaa vielä salinsa katonkin
saadakseen ne sinne mahtumaan, ja äitini kertoman mukaan juuri isoäidin
kuoleman jälkeen tapahtui hyvin usein, että pellolta haettiin mies
polkemaan hänelle urkuja, kun hän ei voinut hillitä soittohimoaan.

Taakeperan kirkko oli vain Helmen kirkon filiaali, jossa rovasti kävi
kerran kuussa saarnaamassa ja muulloin lukkari sai olla papin sijasta.
Silloin joku opettaja soitti urkuja. Mutta kun tälle piti maksaa ja
isoisä tarjoutui soittamaan urkuja ilmaiseksi, suostui rahaa tunteva
rovasti siihen, että tunnettu kirkonrienaaja sai soittaa urkuja
melkein joka sunnuntai. Isoisä kärjisti asian niinkin pilkalle, että
heti virtensä soitettuaan otti sanomalehden käsiinsä ja julkisesti,
koko kirkkokansan aikana, luki sanomalehteä papin saarnatessa. Kun
viisivuotiaana istuin kirkossa äitini kanssa, kuulin yhtäkkiä kesken
papin saarnan sanomalehden kahinaa ja isoisäni kuivan yskän. Katsoin
ylös lehterille, ja siellä hän oli sanomalehtineen. Ilahduin siitä niin
kovasti, että huusin kovalla äänellä: "Isoisä, minäkin olen täällä..."
Rovasti oli myöhemmin väittänyt äidille, että isoisän kylvö näkyi jo
viisivuotiaasta. Ehkä ei juuri silloin, mutta joka tapauksessa vaarin
suhtautuminen kirkkoon vaikutti minuun jo pienestä pitäen ja ennen
kaikkea hänen ylpeä väitteensä, että hän tulee itse toimeen Jumalansa
kanssa eikä tarvitse huonoa viroa puhuvia huonoja välittäjiä. 'Tuhannet
tarinat, mitkä kansan keskuudessa kerrottiin papista ja paronista,
joita sarvipää mustilla vaunuilla haki kuumaan paikkaan, kaikki
vaikuttivat niin paljon, että rupesin suurella epäluulolla kuuntelemaan
pappeja, kun minut lapsena vietiin kirkkoon. Kun en sitä paitsi voinut
ymmärtää saarnasta mitään, koetin kaikin mokomin päästä pois kirkosta,
vaikka joka ilta uskollisesti rukoilinkin "Isä meidän" kaikkien
puolesta, joista pidin ja aikoinaan Dreyfusinkin puolesta. Sitä paitsi
muistan, että vielä kaksitoistavuotiaanakin rukoilin aina, kun näin
jotakin oikein kaunista. Kun isäni vei meidät Viron korkeimmalle
vuorelle, Munamäelle, joka on lähellä Vönnun 'kaupunkia, ja ensi
kerran näin kumpuilevan, kukkivan Vironmaan valtavassa suuruudessaan
ja kaukana sinisessä etäisyydessä siintävät Venäjän lakeudet,
muistan, että itkin ja rukoilin yhä uudelleen "Isä meidän"-rukousta.
Samoin tein, kun Riian rannalla näin ensi kerran meren... Kuulin sen
hengityksen kaukaa, juoksin ylös rantavallille, ja siellä se oli
silmieni edessä kuin toinen taivas... rukoilla sitä täytyi.

Kun meitä odoteltiin asemalta, käveli isoisä pitkää puistokujaa meitä
vastaan, mutta heti kun hän huomasi meidän tulevan, hän kääntyi ja
alkoi muina miehinä astuskella kotiinsa päin. Pysähtyi, kun hevonen
tuli kohdalle, haukkui kuskia siitä, että hevonen oli vaahdossa, ja
mutisi sitten meille: "No, päivää, päivää, noh, noh", vastaukseksi
meidän ilohuutoihimme. Ei hän koskaan kysellyt, mutta kuunteli
jännittyneenä, kun kerroin Tönissonista, jota hän Grenzsteinin
vihollisena vihasi, mutta jota kohtaan hän kesän aikana alkoi tuntea
mielenkiintoa. Myöhemmin hän ilmoitti tulevansa Tarttoon kerran
perusteellisesti riitelemään Tönissonin kanssa. Sen hän tekikin, ja
Tönissonin kannattaja hänestä tuli. Joka tapauksessa olin hyvin ylpeä
siitä, että hän suvaitsi puhua kanssani politiikkaa, jopa kertoi
minulle Jakobsonistakin sellaista, jota hän siihen asti oli puhunut
vain papalle. Tulin niin tärkeäksi, että luovuin tavallisista villeistä
pitäjänretkistäni, jotka olivat olleet Leeni-tädin kauhistuksena.

Leeni-täti oli äitini nuorempi, naimaton sisar. Hän piti emännyyttä
isoisän talossa ja oli perheen koossapitävä voima ja enkeli. Hän oli
itse kauneus ja hyvyys, uhrasi koko elämänsä perheelleen saamatta
koskaan kiitosta muilta kuin meiltä lapsilta, jotka jumaloimme häntä.
Hänen ruokakomeronsa ja kellarinsa oli meille paratiisi, sinne oli
kerättynä kaikki se hyvä, jota me kotona saimme vain niukasti, koska
siellä täytyi kaiken riittää niin monelle suulle. Mutta Leeni-täti
varasi valtavat kirsikkahillo- ja karviaismarjatölkit jokaiselle
meistä, ja loppumattomiin kaakkuja, vaahtokermatorttuja ja voivuoria
ja lisäksi vapautta hävitä metsiin ruoka-ajoista huolimatta, nukkua
hänen omenilta ja lavendelilta tuoksuvassa aitassaan sekä kävellä ja
maata hänen pellavakankaillaan, jotka loppumattoman pitkinä olivat
valkaistumassa auringossa omenapuitten välissä. Joka aamu meitä odotti
vanhan omenapuun alla myllynkivipöydällä tuoksuva, rukiinen leipä,
keltainen, vastakirnuttu voi ja valtavassa tölkissä kultainen hunaja,
joka oli kuin esanssi kaikista Viron niittyjen ja apilapeltojen mille
fleurstuoksuista. Meille lapsille varattu maito oli vaahtoavaa kuin
kerma, ja kaiken tuon ihanuuden keskellä istui Leeni-täti aurinkoisesti
hymyillen. Hymy pilkahti hänen viisaista, ruskeista silmistään
silloinkin, kun suu oli vakava. Leeni-tädille saattoi huoletta kertoa
kaikki pahat tekonsa, hän torui vähäisen, mutta unohti ne sitten eikä
koskaan kertonut niitä äidille. Minun Tartossa saavuttamani arvokkuus
ja poliitikko-asenteeni ei hämännyt Leeni-tätiä ollenkaan. Muutaman
päivän päästä atavismi voitti, ja sitä oltiin taas kuin 10-vuotiaita,
unohdettiin Tartto kirjoineen, kouluineen ja flirtteineen. Leeni-tädin
kanssa minä uskalsin vakavasti pohtia rippikouluasiaakin. Hän oli
oikeastaan ainoa, jonka kanssa siitä uskalsin puhua... nimittäin siitä,
etten ymmärtänyt katkismusta enkä dogmeja enkä voinut käsittää, miksi
kirkkoa tarvittiin ihmisen ja Jumalan väliin, kun Jumalan löysi paljon
paremmin yksinäisyydessä ja metsässä, merellä ja mäillä. Esimerkiksi
Walgan kirkossa ruskea alttarirakennelma muistutti suklaata, ja
lapsena, jolloin ei suklaata koskaan saanut tarpeeksi, minulta
kului kirkossa koko aika siihen ajatukseen, että jos alttarikaappi
todellakin olisi suklaata ja siitä voisi veitsellä viiltää isoja
kappaleita... Leeni-täti piti tuollaisia ajatuksia hyvin synnillisinä
ja sopimattomina, mutta ei hänkään kyennyt näitä mielikuvia kumoamaan.
Sitten luo rippikouluajatus oli kauhistuttava — että piti symbolisesti
valmistua ottamaan vastaan Kristuksen lihaa ja verta sekä mekaanisesti
uskomaan ja toistamaan sellaista, mitä järki ei voinut käsittää... Ja
kaikkein vaarallisin oli tuo kodin todisteluperuste, että kaikkien
oli käytävä rippikoulu ja mitä ihmiset sanoisivatkaan, jos siitä
kieltäytyy... Leeni-täti tunsi lapsen siksi hyvin, ettei hän noita
perusteluja käyttänyt, mutta hän hätääntyi henkisesti, kun ei kyennyt
auttamaan minua. Isoisä tietenkin vain vahvisti oppositiohaluani.

Isoisäni suurimpia mielihaluja oli sunnuntainen kilpa-ajo kirkkoon
paroni von Stryckin kanssa. Stryckillä oli komeat vaunut ja kuskit,
mutta vain tavalliset hevoset. Isoisä sen sijaan valitsi aina
huonoimmat vankkurit, mutta valjasti niitten eteen parhaat hevosensa,
jotka villeinä nelistivät von Stryckin valjakon ohitse. Noissa isoisän
vankkureissa ei lapsena ollut kovinkaan mukava olla. Meitä oli
silloin tällöin haettava ojista, mutta vaarin vauhtivilleys tarttui
meikinkin, emmekä pelänneet, sillä vaarin käsissä eivät hevoset
koskaan pillastuneet. Saavuimme tukka hulmuten ja voitonriemuisina
kirkonmäelle, jossa sukulaisemännät kauhistuneina kertasivat vaarille
hänen syntejään, sitoivat rusetit uudelleen tukkaamme ja korjasivat
vyötärönauhojamme. Mutta vaari vain nauroi ja lähti soittamaan
urkuja, sanomalehti tietenkin taskussaan. Me lähdimme tätien mukana
kirkkoon, kuuntelimme vaarin soittoa ja veisasimme virsiä, niin
että kirkko kaikui, ja saarnan aikana hiivimme ulos kuljeskelemaan
sukumme haudoilla. Istuimme kaikkien kuolleitten kanssa ja puhuimme
isoäidillemme, jota emme olleet nähneet, mutta joka mielestämme oli
samanlainen kuin Leeni-täti. Muistan, miten aivan pienenä painoin
korvani hautakumpuun kuullakseni, vastaisiko mummo jotakin. Ja kaikki
kuolleet olivat niin läheisiä ja ystävällisiä, että heille saattoi
puhua mitä vain. Minä tiesin, miten raskasta heidän elämänsä oli ollut,
ja lupasin, että tulen auttamaan maailman muuttamisessa sellaiseksi,
että ihmisten Virossa olisi hyvä olla.

Väenluvassa Luppella asui monta vanhaa palvelijaa. Heitä ei siitä
talosta milloinkaan lähetetty köyhäintalolle, vaan he saivat elämänsä
loppuun asunnon ja ruoan. Heidän joukossaan oli jo niin vanhoja,
etteivät he tehneet muuta kuin kertoivat satuja meille lapsille,
opettivat minulle vanhoja runoja ja kuvasivat kartanoitten komentoa
orjuuden aikana. Muistan talvi-iltoja tuvassa, kun vanha Mari lauloi
kilometrin pituista kanteleen syntyä mummojen sukkavartaitten
säestäessä laulua kilinällään ja sirkkain sirittäessä seinänraoissa.
Kesäisin he paistattivat päivää aittain kynnyksillä ja kertoivat
minulle tarinan jokaisesta isommasta kivestä ja puustakin Luppen
liepeillä ja ennen kaikkea Ihmemaasta, jossa köyhän sauna oli kuin
linna ja herrat ohi ajaessaan kyselivät: "Kenen linna tämä lie?" Ja
köyhä vastasi siihen kuin ohimennen: "Sauna pahasenihan tämä vain on..."

Kaikki nuo tarinat ja runot ja mielikuvat olivat perintöni, jonka toin
Viljandinmaalta Suomeen mukanani, ja olin ihmeissäni, kun en löytänyt
tarinan jälkeäkään Isosta Hiidenvuoresta Iitissä sijainneen maatilani
Marlebäckin saaressa, vaikka kuljin kaikki vanhat torpat ja hain esiin
ikämummot... Ei auttanut muu kuin luoda tarinat itse. Kyllä nyt jo
Iitissä lapset tietävät tarinan Isosta Hiidestä ja ehkäpä Marlebäckin
rouvastakin...

Se oli viimeinen kesä, jonka vielä yhtäjaksoisesti vietin isoisäni
luona; sen jälkeen olen ollut siellä vain muutaman päivän silloin
tällöin, ja kun vaarini kuoli vuonna 1906, en enää halunnut nähdäkään
taloa, joka joutui enolleni ja sitten aivan vieraitten käsiin.
Matkustin kerran sen ohitse vain muutama vuosi vaarini kuoleman jälkeen
ja suljin silmäni, ettei tarvitsisi nähdä koivukujaa, jonka päässä
vaari ei enää ollut odottamassa minua. Kumminkin parikymmentä vuotta
myöhemmin, äitini hautajaisten aikana, vein tyttäreni katsomaan tuota
taloamme. Itsenäinen Viro ja maareformi olivat silloin jo jakaneet
kartanoitten pellot ja maat uusille pienviljelijöille, ja samaa tietä
oli kulkeutunut meidän rappeutunut sukutalomme. Joka puolelle oli
sinne pelloille ilmestynyt uusia taloja, emmekä tosiaan löytäneet,
edes tietä vanhaan kotiimme. Koivukuja oli hävitetty, ja tie kulki
aivan uutta suuntaa. Ja yhtä paljon kuin ihminen kykenee muuttamaan
maisemaa paremmaksi, yhtä paljon hän voi sitä rappeuttaa. Päärakennus
oli painunut kasaan, puistomäelle olivat tsaarin sotilaat maailmansodan
aikana rakentaneet näkötornin ja kaataneet kaikki Koidulan, Jakobsonin
ja Kreulzwaldin omin käsin istuttamat muistotammet sekä hävittäneet
ihanat lehmukset ja niiden alla olevat sammalpenkit. Tekolammet, joissa
lumpeet aikoinaan kukkivat, olivat kasvaneet umpeen, sireenipensaat
hävinneet... Puutarhasta olivat kirsikkapuut kaatuneet vanhuuttaan ja
omenapuut hakattu pois. Ihanista karviaispensaista oli vain muutama
könkäre enää jäljellä. Mutta talon ikkunan alla rehoittivat Leeni-tädin
narsissit yhtä ihanina ja kuolemantuoksuisina... Leeni-täti itse makasi
vaarin vieressä hautausmaalla.

       *       *       *       *       *

Kesä alkoi loppua, ja minun teki mieleni Tarttoon ja huumaavaan
elämään, joka odotti minua siellä... Kirjatkin oli kaikki luettu
ja tunsin itseni jo siksi suurkaupunkilaiseksi, että Walga tuntui
ikävältä. En huolinut sokeerata Walgan tätejäkään. Olin taas terve
ja elinvoimainen, olin valmis valloittamaan koko maailman. Olin
unohtanut Švilin, puhumattakaan Schleuningista. Ystävättäreni olivat
kirjoittaneet minulle: Fanny Chwolson Ukrainasta, sokerimiljonäärin
maatilalla, Olga Levitskaja sukulaistensa kartanosta jostakin
Pietarhovin lähellä, Frieda Meyer oli vieraillut luonani Walgassa ja
samaten Juuli Suits sekä muistaakseni Linda Kaart.

Matkustin tällä kertaa yksin Tarttoon, entiseen kotiini Lioskojen
luokse. "Tee työtä", isäni sanoi asemalla. Sitä lupasin tehdä ja
teinkin, mutta sitä paitsi paljon muuta.




LUKUVUOSI 1902—1903. OLIN KUUSITOISTAVUOTIAS


Lieskojen luona odotti minua ikävä yllätys. Rouva Liosko oli
korottanut täysihoitoansa maksun 30 ruplaksi. Minun vanha huoneeni
tuli minulle nyt aika tavalla kalliimmaksi, joten hän ehdotti minulle
pientä huonetta pihan perällä, johon päästiin keittiöportaita. Minun
vanhaan huoneeseeni hän sijoitti kaksi ylioppilasta. Niistä toinen
oli Georg von der Pahlen, joka oli kovin häpeissään, kun minulta
riistettiin huoneeni. Eikä minun auttanut muu kuin suostua tuohon
järjestelyyn, sillä pappani raha-asiat olivat yhä vain huonontuneet,
enkä voinut ajatella ylimääräisiä menoja itselleni. Taskurahanikin
vähenivät tuntuvasti, ja ilman isoisäni apua olisi minun täytynyt
luopua lainakirjastostanikin. Koko vuoden sain sitten kärsiä tavatonta
alemmuudentunnetta Lioskojen luona, sillä rahalähetykset kotoa
tulivat niin epäsäännöllisesti, että rouva Lioskon täytyi minulle
niistä alituisesti muistuttaa, puhumattakaan siitä että koulumaksuni
myöhästyivät. Tiesin pappa raukkani vaikeudet. Oli huono aika, isäni
ei saanut saataviaan eikä voinut karhuta. Enonsa perinnöstä hän oli
lainannut ystävilleen, jotka eivät voineet maksaa takaisin. Olin aina
ollut selvillä vanhempieni rahahuolista ja tiesin, kuinka suuria
uhrauksia heille merkitsi minun kouluttamiseni toisessa kaupungissa.
Siitä lähtien kärsin aina nakertavaa pelkoa, että joutuisin varojen
puutteessa keskeyttämään kouluni. Lasten kouluttaminen oli siihen
aikaan Virossa kallista lystiä. Melkein kaikki maalta tulleet lapset
saivat asua missä sattui ja elivät koulukortteereissaan kotoa
lähetetyllä, pääasiallisesti kuivalla muonalla, mikä kimnaasin
oppilaille ei oikein ollut sallittua.

Koska kamppailu vironkielen opetuksesta jatkui ja anomuksia oli
lähetettävä, jouduin heti lukukauden alusta yhä enemmän virolaisten
oppilaitten joukkoon ja seuraamaan myös, mitä tapahtui muissa
oppilaitoksissa. Alkoi tietty yhteistoiminta poikakiimnaasin ja
reaalikoulun kanssa. Ennen kaikkea tutustuin lähemmin Gustav Suitsiin,
joka jo tietoisesti ajoi Nuoren Viron suuntaa Nuoren Suomen malliin,
sillä hän opiskeli ja luki jo silloin suomea. Hänen ja Tammsaaren
aloitteesta pääasiallisesti alkoi Nuoren Viron kirjallinen toiminta.

Gustav Suits, runoilija ja sittemmin Tarton yliopiston kirjallisuuden
professori, tulisielu, Eino Leinon, Joel Lehtosen ja Juhani Ahon sekä
myöhemmin Volter Kilven ja Koskenniemen palvoja, oli siihen aikaan
se voima, joka ei koonnut aumastaan nuorta sukupolvea kansallisten
aatteitten ympärille, vaan kutsui meitä nuorisoa omaksumaan
eurooppalaisia aatteita ja virtauksia, ennen kaikkea niitä, jotka
tulivat Skandinaviasta, siis Brandesia, Ibseniä, Björnsonia, Hamsunia.
Se oli minulle kokonaan uusi maailma. Suits oli jo siihen aikaan
määrätietoinen kirjallisuuden harrastaja ja kirjoitti runoja, joihin
olin rajattomasti ihastunut. Sitä paitsi hän oli mukana julkaisemassa
salaista lehteä koululaisillekin, jollen väärin muista, sillä sellainen
alkoi juuri ilmestyä. Suits oli muita poikia vakavampi eikä välittänyt
kansallisista tanssitunneistamme eikä erikoisemmin tytöistäkään.
Hänen parhaat ystävänsä olivat Bernhard Linde ja Tammsaare Treffnerin
koulusta. Tammsaare oli hiljainen itsekseen-kulkija ja kirjoitteli jo
silloin novelleja, kuten Bernhard Lindekin, ja heidän kolmen ansiosta
ilmestyivät sitten ensimmäiset Nuoren Viron albumit, — Kiired — sillä
Nuoren Viron nimeä sensuuri ei vielä sallinut julkisuudessa. Suitsin
innokkaita aseenkantajia olivat molemmat maailmanmiehinä esiintyvät
kimnaasipojat Rudolf Lesta, esteetikko, ja Jaak Varik, josta tuli
rovasti ja jonka kerrotaan kaatuneen Saksan valtauksen aikana.

Reaalikimnaasin pojat olivat radikaalisempaa ainesta eivätkä tulevina
insinööreinä ja talousmiehinä harrastaneet niin paljon kirjallisuutta.
Heidän joukossaan olivat Oinas ja Kestner, muistaakseni myös Sepp,
hekin itsenäisyysajan ministereitä. Aleksander Rei tuli juuri siihen
aikaan Tarton kimnaasiin Pärnun kimnaasista vallankumouksellisuuden
lakia karkoitettuna. Hänestä tuli itsenäisyyden aikana Viron
presidentti, ministeri ja lähettiläs.

Meidän koulumme huomattavimmat tytöt olivat kaikki viimeisellä
luokalla, siis minua kaksi vuotta ylempänä ja muutenkin minua ainakin
viisi vuotta vanhempia, joten he enimmäkseen seurustelivat vain
ylioppilaiden kanssa. Heidän joukostaan oli kehittynein ja vanhin
Linda Kaari, josta tuli Vanemuisen teatterin johtajan Simmin puoliso
ja Tarton johtavimpia naisia. Lindalla oli kullankeltainen, valtava
tukka polviin saakka ulottuvine palmikkoineen. Tahdonvoimaa hänellä
oli kahden edestä. Johanna Rebane oli hänen ikäisensä itsetietoinen
tyttö, joka sittemmin lopetti yliopistolukunsa Bernissä. Hänestä
tuli myöhemmin Helsingin Viron-lähettilään puoliso. Molemmat olivat
lahjakkaita, mutta heitäkin lahjakkaampi oli Frieda Sangernebo,
omituinen persoonallisuus. Hänen, kuten Johanna Sildinkin isä oli
puuseppä. Tartto oli näet jo vanhastaan kuulu huonekaluteollisuudestaan
ja siellä oli kuuluisia ammattikoulutuksen saaneita puuseppiä.
Sangernebon isä oli oikein taiteilija, hänen työpajansa oli täynnä
kullattuja enkeleitä ja leijonia. Isä oli kai mustalaissukua, pieni,
musta taiteilijan näköinen mies, kun taas hänen vaimonsa oli yhtä
temperamentikas, mutta romuluinen, mustasilmäinen ja mustatukkainen
valtava nainen, jonka näköiseksi tytärkin oli muuttuva. Friedallakin
oli musta, kihara tukka, syvät samettisilmät ja itsepäinen suu sekä
ikäisekseen harvinaisen rehevä, mutta viehättävä vartalo. Hänen
temperamenttinsa oli häikäisevä, ja minä kuvittelin häntä suureksi
viettelijättäreksi. Kun meillä siihen aikaan Tartossa oli muodissa
luonteen kasvattaminen, oli Frieda siitä syystä puhumatta parin
kuukauden ajan. Ja hän piti päätöksensä siitä huolimatta, että
isä kuului häntä sen vuoksi pahoinpidelleen, ja kaikista koulun
rangaistuksista ja uhkauksista välittämättä. Hän vastasi kaikkiin
kysymyksiin luokalla alttiisti, mutta vain kirjallisesti. Viimein
opettajat jättivät hänet rauhaan, ja hän sai pitää päänsä.

Huomattavimpiin tyttöihin kuului myös Monica Kalkun, joka oli
peräisin omituisesta perheestä. Isä taisi olla opettaja ja
ikiliikkuja-vesipyörän keksijä, veli ylen lahjakas matemaatikko, joka
ei ollut tästä maailmasta kotoisin. Kaikki nämä neljä tyttöä lähtivät
minun aikanani ensimmäisinä virolaisina naisylioppilaina Berniin
lukemaan, mutta jättivät kumminkin opintonsa kesken. Vasta myöhemmin
Johanna Sild suoritti kurssinsa ja Monica Kalkun valmistui lääkäriksi
Pietarin yliopistosta, silloin kun naiset jo saivat opiskella siellä.
Täten minusta, joka vuonna 1904 pääsin Helsingin yliopistoon, tuli
ensimmäinen virolainen naismaisteri.

Mutta vielä me olimme kaikki Tartossa, ja syyslukukaudella 1902 aloimme
enemmän tai vähemmän määrätietoisesti järjestäytyä ja ryhmittyä
tuleviksi Viron kansan huoltajiksi, pääasiassa Tönissonin lipun alle.
Minä aloin vähitellen vieraantua niistä venäläisistä ja saksalaisista
piireistä, joihin olin joutunut koulutovereitteni välityksellä. Kävin
yhä harvemmin Chwolsonien ja Olga Levitskajan luona, ja kun molemmat
perheet siirtyivät pois Tartosta, Chwolsonit Pietariin ja Levitsky
Warsovan yliopiston rehtoriksi, minulla oli enää vain Frau Doktorin
perhe, jossa saksalaisen ja ranskalaisen kirjallisuuden harrastus vielä
jatkui.




VAARALLISET NUORISONJUHLAT


Nuoriso päätti pitää oikein jymyjuhlan, tavallaan voimiensa paraatin
ja katselmuksen sekä herätystilaisuuden niille koululaisille, jotka
eivät vielä olleet hereillä. Juhlan piti tietenkin olla suljettu,
seurapiirien rouvien suojeluksen ja johdon alainen. Koko yleisö
oli vain kutsuvieraita, jotka vapaaehtoisesti maksoivat jotakin
ovella kustannusten peittämiseksi. Koululaisille oli pääsy tietenkin
vapaa. Suojelijoiksi lupautuivat vakinaiset enkelimme, Paula Koppel,
rouva Schultzenberg ja rouva Jögever. Heidän nimissään lähetettiin
kutsukortit. Ohjelmaan kuului Suitsin puhe, Lestan, Suitsin ja
minun lausuntaesitykseni sekä muistaakseni Koidulan viaton näytelmä
"Saarenmaan serkku", jossa minä esitin pääosaa ja kolme kimnaasin
poikaa olivat kosijoinani. Lopuksi oli tietenkin tanssia. Suits lausui
omia runojaan, minä Koidulan. Lesta, Varik ja Bernhard Linde koristivat
salin köynnöksillä ja kuusilla sekä iskulauseilla, jotka esittivät,
mitä isänmaa odotti nuorisoltaan.

Mutta kuten kerroin, alkoi koulussa myös alemmilla luokilla meidän
kansallisen liikkeemme vastapainoksi radikaalinen sosialistinen liike,
jonka isänä oli Martna, Tönissonin verivihollinen siihen aikaan, ja
jota koulussa edustivat viidennellä luokalla Alma Ostra, Alma Unt ja
vielä pari muuta tyttöä. Reaalilukiossa heillä oli paljon kannattajia,
mutta poikakimnaasissa ainoastaan Keskküla, josta puhun myöhemmin.
Ja kun pidimme juhlan, niin sosialistit, häijyläiset, luonnollisesti
myös keksivät pitää juhlansa samana iltana ja siten kilpailivat
meidän kanssamme nuorisosta. Sen oli siis valittava, kumpaan ryhmään
kuului ja kumpaan juhlaan meni. Meidän juhlamme pidettiin "Raittiuden
Ystävät"-nimisen raittiusseuran salissa, sosialisteilla oli pienempi
sali "Taaran" yhdistyksessä. Seurauksena oli, että viikkokausia ennen
juhlaa käytiin tavatonta agitaatiota nuorison keskuudessa, mikä ei
ollutkaan hullumpaa, sillä hereille me saimme kaikki koulut ja väkeä
riitti täyttämään molemmat salit.

Kuten sanottu, meidän juhlastamme muodostui sitten Tarton virolaisen
intelligenssin paraati, ja me järjestäjät tiesimme vastuumme ja
koetimme tehdä parhaamme. Harjoittelimme viikkokausia emmekä nähtävästi
hullummin näytelleetkään; minulle se ainakin merkitsi ensiesiintymistä
teatterin alalla, ja muistaakseni itse Ants Simm ohjasi meitä. Suitsin
puhe oli suurenmoinen ja lausuntanumerotkin menivät mukiin. Ellei
Tönisson itse, niin ainakin joku toinen poliittinen henkilö piti
puheen, ja innostus yleisömme keskuudessa oli suuri. Ja sitten alkoi
tanssi, jolloin käyttäydyin kovin tuhmasti. Minusta tuli toimikunnan
jäsenenä ja juhlan emäntänä ilman muuta tanssiaisten primadonna,
jonka piti avata haalit. Istuin tätien joukossa ja odotin, mitä
tuleman piti. Saksankielen opettajaamme Heinrich Baueria, josta
myöhemmin tuli itsenäisen Viron ministereitä, oli poikien puolesta
pyydetty avaamaan kanssani tanssit. Mutta sitä ennen oli tohtori Luiga
asettunut istumaan viereeni ja juuri kun näin Bauerin etsivän minua
ympäri salia, tohtori Luiga pyysi minua. Se oli kamala silmänräpäys...
Bauer oli koko kuudennen luokan ihanne, ja oli autuus avata tanssi
hänen kanssaan. Tohtori Luiga oli rokonarpinen ja vanha, olin vasta
häneen tutustunut, ja nyt olin menettämäisilläni suuren triumfini,
avaustanssini juhlan suurimman leijonan kanssa. Mutta minä keksin äkkiä
hätäkeinon: aloin kovin jännittyneenä keskustella toisella puolen
istuvan täti Schultzenbergin kanssa, enkä ollut ollenkaan kuulevinani
tohtori Luigan tanssipyyntöä, kunnes Bauer ehti luokseni kumartamaan.
Silloin Luiga sanoi kuivasti, että hän jo viiden minuutin ajan on
pyytänyt minua, mutta en ole suvainnut kuulla häntä. Ja voi, miten
minä pyysin anteeksi, mutta kumminkin tanssin Bauerin kanssa. Luiga
ei unohtanut tuota debyyttiäni pitkään aikaan, sillä hän oli nähnyt
lävitseni. Miten katkerasti sainkaan sitä katua, sillä Luiga oli
Viron mielenkiintoisimpia ja viisaimpia miehiä, josta myöhemmin tuli
läheisimpiä ystäviäni, ja Bauer oli vain kaunis mies.

Nämä olivat siis elämäni ensimmäiset suuret tanssiaiset, olin
huumaantunut ja onnellinen, kuten koko muukin nuoriso. Tönissonkin oli
hyvin tyytyväinen, sillä me olimme osoittaneet, että olimme olemassa ja
esiin tulemassa ja että meille oli tehtävä tilaa.

Itse asiassa ei kukaan tullut ajatelleeksi, että siitä saattaisi olla
joitakin seurauksia, siksi viaton oli koko juttu. Kukaan meistä ei
tullut harkinneeksi, mitä se merkitsi venäläistyttämisaikana, jolloin
jokaisessa kansallisessa omatoimisuudessa nähtiin vallankumousilmiö. Ja
kun jälkeenpäin muistaa, miten ankarasti meiltä oli kielletty kaikki
julkinen esiintyminen, niin oli oikeastaan käsittämätöntä, ettemme
tulleet ajatelleeksi asian mahdollisia vakavia jälkiseurauksia... Ja
vaikka olisimme ajatelleetkin — juhla olisi kumminkin pidetty.




JUHLIEN JÄLKILASKU


tuli sitten äkkiä muutaman viikon päästä. Eräänä aamuna ilmestyi itse
johtajatar luokkaamme punaisena ja hermostuneena ja käski minut sekä
viidenneltä luokalla Alma Ostran kansliaan. Sinne meidät suljettiin
pariksi tunniksi lukkojen taakse eri huoneisiin, kunnes johtokunnan
huoneessa oli kuulusteltu kaikkia niitä tyttöjä, jotka olivat olleet
jommassakummassa juhlassa. Pietariin opetusministeriöön oli näet tehty
ilmianto Tarton saksalaisten taholta, että koulunuorison keskuudessa
oli päässyt valloilleen voimakas vallankumouksellinen liike ja
että me olimme pitäneet salaisia juhlia. Ministeri oli lähettänyt
erikoisvirkamiehen, jonkun etelävenäläisen opetuspiirin kuraattorin
Saiantshkovskyn tutkimaan tätä räikeätä tapausta poliisivaltuuksin.

Minut kutsuttiin päärikollisena sitten tuon herran eteen, ja nyt alkoi
kuulustelu, jossa hänen sihteerinsä piti pöytäkirjaa ja ainoastaan
onneton johtajattaremme sai olla läsnä. Kuulustelu kesti lähes koko
päivän ja minua seisotettiin koko ajan, kunnes kaaduin kirjoituspöydän
viereen. Siitä oli seurauksena, että johtajatar suuttui herroille ja
minut vietiin pitkäkseni kanslian sohvalle ja annettiin vähän levätä.

Kuulustelijani oli iso, pitkä mies, jonka valtava ruumis lepäsi
lyhyillä, pienillä jaloilla. Käsiänsä hän piti koko ajan ristissä
vatsallaan ja tuijotti minuun pienillä siansilmillään.

Kuulustelun tarkoituksena oli saada osoitetuksi, että jokin salainen
järjestö oli ollut koko jutun takana. Sitä ei todellisuudessa ollut,
sillä meillä oli vain pieni, kolmesta koulusta valittu juhlatoimikunta,
jossa Suits ja minä olimme päähenkilöltä. Sitä emme kieltäneetkään.
Mutta me toimimme, sen me vaistomaisesti kumpikin esitimme, kolmen
tädin avustajina, ja ilmoitimme, että juhla oli tätien alkuunpanema
perhetilaisuus lapsille, suljettu perhetilaisuus kutsuvieraille...

Sitten kysyttiin ohjelmasta. Mitä minä olin lausunut? Ilmoitin
silloin ensimmäiseksi Koidulan runon: "Miksi itket, kukkaseni?" Minua
käskettiin kääntämään se venäjäksi. Suorasanaisesti käännettynä sen
sisällys oli seuraava:

    "Miksi itket, kukkaseni,
    nuput täynnä kyyneleitä?
    Oletko raskaita sieluntuskia,
    kaunokaiseni, sinäkin kärsinyt...

    Onko Viron kamara puhunut sinulle?
    yön hiljaisuus kertonut
    muinaisesta orjanajasta,
    kuiskinut kadonneesta onnesta.

    Nosta päätäsi, kukkaseni,
    koitto on noussut kansallemme,
    lähettää hellästi säteitään
    kuivattamaan kyyneleitäsi."

— "Ahaa, ahaa", sanoi Saiantshkovsky, "kuka se koitto on, jonka pitäisi
kuivata kyyneleitä? Kyllä minä teidän koittonne käsitän, vallankumous
se on... Vai mitä?"

Minä selitin, että runo on peräisin jo kolmekymmentä vuotta sitten
julkaistusta runokokoelmasta. Mutta Saiantshkovsky pauhasi, että
vallankumousta se silloinkin tarkoitti, ja yhtäkkiä minusta tuntui,
että minussa ojentui kärsivän Viron ja Venäjän selkäranka. Nostin pääni
pystyyn, katselin kuulustelijaani ja sanoin kohtalokkaat sanat: "Voi
olla."

Johtajatar nousi punaisena: "Mitä te joutavia juttelette, lapsi kulta!"
Hän kutsui mitä rakastettavimmin hymyillen piinaajani aamiaiselle
ja lennätti minuun murhaavan silmäyksen sulkiessaan tai oikeammin
lukitessaan oven jälkeensä.

Kuulin sitten Treffnerillä perästä päin kaiken, mitä noilla aamiaisilla
oli tapahtunut. Treffner itse oli ollut mukana, ei vain toisessa,
vaan kummassakin juhlassa ollakseen molempien puolien suosiossa. Heti
kun hätä alkoi, Treffner oli puolestamme todistamassa. Hän kuljetti
johtajattarelle ruusukimpun sekä aamiaisille parhaan klubin parasta
punaviiniä ja selitti Saiantshkovskylle, että tuo Koidulan "koitto"
merkitsi luonnollisesti hyvää Venäjän aikaa, jolloin maaorjuus tsaari
Aleksanterin toimesta lakkautettiin, ja että muka tyttö parka joutui
vallan sekaisin kuulustelussa jne. Mutta sitä paitsi Treffner järjesti
itselleen tilaisuuden pistäytyä vangin luona kuiskaamassa, miten asia
pitäisi selittää, kun siihen uudelleen palattaisiin. Minä kieltäydyin.
Vihdoin sovimme siitä, että selitän "koiton" Viron kansan sivistyksen
heräämiseksi. Saiantshkovsky ei enää kuitenkaan palannut asiaan, vaan
piti hyvänään tuon vallankumousteorian Koidula-raukan laskuun.

Kuulustelu jatkui aamiaistauon jälkeen. Minun ei edes sallittu syödä
voileipiäni. Kuulustelija oli kuitenkin tuntuvasti paremmalla päällä,
kiitos punaviinin, jonka väri jo näkyi hänen nenästään ja kasvoistaan.
Minulta kysyttiin sitten osuuttani näytelmään ja vaadittiin tekemään
selkoa näytelmän sisällyksestä. Se oli sangen kiduttavaa. Esitin, että
olin muistaakseni talon tyttärenä, jolla oli kolme kosijaa, joista en
huolinut, vaan otin neljännen...

— "Ahaa, ahaa", sanoi Saiantshkovsky, "ne kosijat olivat tietenkin
Venäjä, Saksa ja Ruotsi. Mutta te otitte neljännen, joka oli Suomi..."

Muistan, miten minun teki mieleni huutaa ja polkaista jalkaani tai
repiä tuolta mieheltä silmät päästä. Se oli minussa suoranaista
atavismia, muistona puissa eläneiltä esi-isiltäni. Mutta onneksi
en ruvennut selittämään hänelle Darwinin teorioita, vaan sanoin
rauhallisesti, etteivät kosijat olleet symboleja, vaan tuttuja
poikakimnaasin oppilaita. Johtajatar vältti katsomasta minuun.

Ja sitten minulle selvisi, miten uskomattoman typerä tuo mies
oli, kun hän kaikin mokomin koetti saada minut tunnustamaan, että
hameessani näyttämöllä oli ollut Viron värit, sini-musta-valkoinen,
että kaikessa mitä puhuttiin, oli poliittinen tarkoitus ja että
minua pidettiin juhlan kuningattarena, koska olin esittänyt muka
Viroa tuossa maailman viattomimmassa näytelmässä. Samalla minulle
selvisi, että jutusta voitaisiin kehittää koko Viroa ja Tönissonia
vastaan valtava kapinajuttu, koska minulta niin tarkkaan koeteltiin
saada selvää kaikista osanottajista. Kun en sanonut tietäväni, ketkä
salin koristivat, niin hän oikein kuvasi minulle, miten Lesta,
Suits ja joku kolmas poika olivat kiipeilleet pitkin seiniä minun
pidellessäni seppelettä. Nähtävästi hänellä oli aivan tarkka ilmianto
käytettävänään, ja hän käytteli sitä niin suurella nautinnolla,
että minä päätin arvokkaasti vaieta. Tuloksena oli, että minut
suljettiin uudelleen lukkojen taakse ja mentiin johtajattaren
luokse juomaan teetä, johon tilaisuuteen Treffner varmasti oli
järjestänyt konjakkipulloja. Mutta sitä ennen korkea herra selitti
minulle, millainen kapinallinen tyyppi minä olin ja Suits samaten,
ja että valtion kimnaasit eivät ole oikea paikka tuollaisille
vaarallisille aineksille, vaan että poliisin oli otettava selvää Viron
separatisteista.

Istuin siinä siis hämärässä vankilassani kuin kasa kurjuutta tietäen,
että vastassani oli koko suuren Venäjän valtiomahti ja minä olin
vain pikkuinen tyttö, että tiesin niin vähän eikä minulla vielä
ollut hallussani minkäänlaisia aseita sen mahtia vastaan. Päätin ja
vannoin mielessäni, että jos vielä jokin koulu jää minulle avoimeksi,
tulen lukemaan silmäni sokeiksi hankkiakseni itselleni aseita tuota
raakaa typeryyttä vastaan. Päätin, etten itke, vaan odotan kädet
nyrkeissä, mitä tuleman pitää. Koulu oli jo aikoja sitten tyhjentynyt,
opettajahuoneestakin häipyivät äänet vähitellen. Treffner oli jostakin
hankkinut minulle voileipiä ja kävi oven takana, mutta ei päässyt
sisään, kun johtajatar oli Saiantshkovskyn vaatimuksesta ottanut
avaimen mukaansa. Hän kuiskasi minulle kuitenkin jonkin rohkaisevan
sanan, vaikka oli itsekin hädissään.

Vihdoin piinaajani palasivat. Mutta nyt oli Treffnerkin saanut
luvan tulla mukaan. Se oli jo suuri helpotus minulle. Korkea herra
alkoi jo olla niin hyvällä tuulella, että hän kutsui minua "pikku
vallankumoukselliseksi". Minulla oli tunne, että hän olisi melkein
taputtanut poskeani, ellei johtajatar olisi ollut läsnä. Kuulustelu
jatkui siitä huolimalta, että johtajatar yritti lykätä sen jatkamisen
seuraavaan päivään. Korkea herra selitti hänelle, että lykkääminen
olisi vaarallista, koska minulla olisi tilaisuus sopia asiasta
rikostovereitteni kanssa. Oliko kukaan virolainen poliittinen
henkilö ollut mukana hommissamme? Oliko tarkoituksena tukea Venäjän
vallankumouksellisia? Oliko meitä kehoitettu järjestäytymään? Sanoin,
että juhlan tarkoituksena oli näyttää vanhemmillemme, että osaamme
viroa niin paljon, että voimme sillä esittää lausunta- ym. esityksiä,
vaikka meille ei äidinkieltämme koulussa opetettukaan, mihin meillä
Venäjän lain mukaan olisi oikeus. Tämän minä keksin teenjuonnin aikana
ja huomasin, miten Treffner vilkuili minuun ihastuneena. Tiesin, että
ainakin suklaarasia taas oli tiedossa, kävi sitten miten tahansa.

Yhdeksän aikaan illalla minut sitten päästettiin vihdoinkin kotiin,
nälkäisenä ja puolikuolleena... En jaksanut puhua rouva Lioskolle
mitään, ja seuraavana päivänä makasin kovassa kuumeessa. Mutta
maatessani siinä yksin huoneessani minä opin vihaamaan valhetta ja
väkivaltaa tietäen, että jos minut karkoitetaan Tarton kimnaasista,
minulta luultavasti myös suljetaan kaikki muut koulut Venäjän
valtakunnassa, ja ainakin papan olisi mahdotonta lähettää minua muualle
kouluun.

Seuraavana päivänä olivat Alma Ostra ja muut olleet kuulustelussa,
mutta Martnan vallankumouksellinen joukko oli asiantuntijaväkeä
sellaisissa vainoissa, ja he pääsivät paljon vähemmällä kuin minä ja
Suits kumppaneinemme. Ehkäpä Saiantshkovskykin oli sillä välin tullut
vähän järkiinsä. Missään tapauksessa meitä ei annettu poliisin käsiin,
vaan ilmoitettiin, että juttu käsitellään kouluissa kurinpitoasiana.

Kun minua ei kuulunut kouluun, tuli Klassendame minua katsomaan ja
pelästyi pahanpäiväisesti. Rouva Liosko oli ilmoittanut, että olin
hourinut edellisenä päivänä. Silloin Treffnerkin ilmestyi luokseni
kahden lääkärin seurassa ja hänen perässään tuli itse johtajatar.
Sitten tulivat virolaiset rouvat ja sain kuulla asiain kehityksestä.
Tönisson itse oli lähtenyt Riikaan opetuspiirin kuraattorin luokse
valittamaan Saiantshkovskyn toimenpiteistä ja kidutuksesta, Chwolson
oli pannut liikkeelle koko vapaamielisen venäläisen lehdistön, jossa
kuvattiin kuulusteluni ja sairauteni ja koko Tartto oli suutuksissaan.
Huhuiltiin, että kansanvalistusministeri oli kutsunut Saiantshkovskyn
takaisin Pietariin — joka tapauksessa jutun käsittely jätettiin
koulujen omaksi tehtäväksi. Minulle alkoi saapua namusia ja hedelmiä
puolelta ja toisella, jopa opettajiltakin. Pahinta asiassa oli
kumminkin se, että pappa ja mamma lukivat tapauksen sanomalehdistä ja
ilmestyivät tietenkin heti Tarttoon, ja vasta Treffnerin lohdutukset
saivat heidät lähtemään koliin Walgaan tanttien reposteltavaksi, jotka
aina olivat ennustaneet minulle huonoa loppua.

Mutta asian lopputuloksena oli kumminkin, ettei meitä erotettu
koulusta, vaan alennettiin käytös niin paljon kuin oli mahdollista,
ja pääsyyksi siihen sanottiin tietenkin, että me kaikki olimme, ellei
priimuksia, niin ainakin koulun parhaita oppilaita, joita ei voitu
ilman muuta erottaa. Mutta luonnollisesti meiltä kiellettiin ankarasti
kaikki järjestäytymisyritykset, ja vironkielen opetus taas lykkääntyi.

Kun minä parin viikon päästä ilmestyin takaisin kouluun, oli koko
koulun ilmapiiri muuttunut. Venäläiset opettajatkin tuntuivat
saaneen silmänsä auki ja olivat meidän puolellamme. Ainoastaan
Klassendamellamme oli niin paljon järkeä, ettei hän päästänyt minua
ottamaan sankarinasennetta. Minulle selvisi samalla ilman muuta, että
minun oli parasta pysyttäytyä luokan parhaimpien oppilaitten joukossa,
ellen halunnut nöyrtyä tottelevaiseksi tsaarinvallan alamaiseksi meidän
koulussamme.




SKEPTIKKORYHMÄ


        Hanko ja hankoistit
    (Lausutaan suomeksi: Hankko.)

Meitä, Tönissonin ympärille ryhmittyvää innostunutta isänmaallista
nuorisoa, oli vastustamassa paitsi Martnan ja sosialistisen
Uudised-lehden päätoimittajan Speekin johtama sosialistinen
nuorisoryhmä, vielä Tönissonin omien kannattajienkin joukossa
ylioppilasjuristien ryhmä, jonka henkisenä johtajana oli Hanko. Hän
edusti joukossamme terveellistä radikaalista skeptisismiä ylenpalttisen
innostuksemme ja sankaripalvontamme vastakohtana. August Hanko oli
siihen aikaan Tartossa epäilemättä kulttuuritekijä, vaikka Nuoren Viron
ryhmä vihasi häntä kuin myrkkyä. Asia meni niin pitkälle, että Gustav
Suits kirjoitti hänestä Nuoren Viron albumiin mitä myrkyllisimmän
tutkielman "Ex ungue leonem".

Hanko sekä hänen kumppaninsa Artur Beek, Lui Olesk, Reisik ja
Baars kuuluivat myöskin Tarton katukuvaan siihen aikaan. Kaikista
näistä pojista tuli myöhemmin itsenäisen Viron johtohenkilöitä ja
ministereitä, paitsi Artur Beekistä, joka oikeastaan oli enemmän kuin
Hanko ryhmän henkinen isä ja piti skeptisismistään kiinni viimeiseen
asti. Hän kieltäytyi kerran rupeamasta Viron oikeusministeriksi
huomauttaen, että Viron hallitus on osakeyhtiö, johon hän ei viitsi
ostaa osakkeita.

Helsingin Esplanaadilla ja Skandinaviassa kutsuttiin Hankon tyyppiä
"flanööriksi". Joka päivä, noin klo 17—20 Hanko ja hänen ystävänsä
kulkivat pitkin Tarton pääkatua, Rüütlikatua, mukamas ikävystyneinä
keppiään heilutellen, kaulus pystyssä ja leveälierinen hattu silmillä.
He halveksivat julkisesti lukuja, mutta tekivät työtä yökaudet, ja
Hanko oli juridisen tiedekuntansa parhaita oppilaita. He naureskelivat
kaikelle kansallismieliselle innostukselle ja sisimmässään olivat
Tönissonin uskollisimpia kannattajia. He halveksivat kaikkia tunteita
ja olivat pohjaltaan hyvin tunteellisia ihmisiä. He esiintyivät mitä
julkeimpina kyynikkoina ja olivat todellisuudessa maailman siivoimpia
ihmisiä. Sanalla sanoen:

    "Sie predigten öffentlich Wein
    und tranken heimlich Wasser."

    (He saarnasivat julkisesti viiniä
    ja joivat salaa vettä.)

He kantoivat mukanaan synkkää weltschmerziä tyttöjen ihailtavaksi, he
olivat olevinaan Onegineita, ja Tatjanoja oli Tartossa paljon tarjolla.
Tyyliin kuului, että käveltiin tytön kanssa pari tuntia sanaakaan
sanomatta tahi puhuttiin heille sellaista, mistä he eivät tienneet
mitään, mikä teki tyttöihin valtavan vaikutuksen. Se aiheutti tytöissä
sen käsityksen, että heitä pidettiin suurenkin viisauden arvoisina.
Mutta samalla hankoisteilla todellakin oli sivistyksellinen vaikutus
ympäristöönsä ja nimenomaan tyttöihin, joitten kanssa he seurustelivat,
Tytöt rupesivat näet lukemaan mitä ihmeellisimpiä kirjoja näyttääkseen
erikoisuuttaan, ja pojat kantoivat uskollisesti tytöille kirjoja
yliopiston kirjastosta. Vaikka kaikkea ei ymmärrettykään, niin jotakin
niistä sentään tarttui. Olen nähnyt Frieda Sangernebon lukevan
Spenceriä ja jopa Comte'ia hänen ollessaan rakastunut Hankoon, ja kun
näin Johanna Sildin pöydällä Descartes'in, tiesin, että kysymys oli
Hankosta. Kun sisareni kuudennella luokalla alkoi kasvattaa luonnettaan
jäämällä monena yönä yksin hautausmaalle, syntyi minussa pahoja
aavistuksia, että siinä oli taas Hankon vaikutusta. Epäilys kasvoi
varmuudeksi, kun näin hänen pöydällään Henry Georgea ja huomasin hänen
muuttuvan vähitellen tolstoilaiseksi, sillä Hanko nojautui välillä
Tolstoinkin mielipiteisiin saadakseen pikkuporvariston selkäpiin
karmimaan. Minäkin sain Hankolta Voltairea ja hän jopa kuljetti minulle
kerran Montesquieun L'esprit de loi'n, jota hän muka itse oli lukenut,
mikä oli valhetta, koska hän osasi ranskaa paljon huonommin kuin
minä. Minussa oli sentään uskallusta sanoa hänelle, etten ymmärtänyt
siitä yhtään mitään enkä koettanutkaan lukea sitä. Tämä odottamaton
rehellisyys varmasti tympäisi Hankoa, sillä sen enempää kirjoja en
häneltä saanut, luuli Suits raukka puolestaan oli mennä aivan sekaisin
kirjoista, joita hän ei ymmärtänyt ja joita hän tunnesyistä koetti
rehellisesti lukea, ilman että niistä olisi tarttunut väkipakollakaan
mitään hänen taiteellisilla taipumuksilla varustettuun päähänsä.
Muuten ei ainoastaan Gustav Suits ole kirjoittanut tutkielmaa
Hankosta, sillä jo kuudennella luokalla minä kirjoitin hänestä
ensimmäisen novellin. Olin näet lukenut kaikki Hankon Juuli Suitsille
kirjoittamat kirjeet, joita tyttö raukka piti rakkauskirjeinä ja
ihastuneena näytteli minulle. Siten jouduin tutkimaan Hankon tyyliä
tyttöjen valloittamisessa ja kirjoitin siitä novellin, jonka painatin
Postimees-lehden pääsiäisnumeroon. Olin haljeta ylpeydestä. Hankokin
taisi olla haljeta — ja syystä. Niin meistä tuli vihamiehiä.

Hanko oli muuten ensimmäisiä virolaisia, jotka japanilais-venäläisen
sodan aikana alkoivat Tartossa tervehtiä "bansailla" ja käsittivät,
mitä sola voi aiheuttaa. He alkoivat kaikin puolin kannattaa
japanilaisia silloin, kun virolaisten virallisesti, Tönissoninkin,
täytyi kannattaa keisarin sodankäyntiä, vaikka kymmeniä tuhansia
virolaisia nuorukaisia lähetettiin kuolemaan Mantsurian aroille. Tosin
he saivat kotoaan mukanaan evästyksen koettaa välttää kuolemaa tsaarin
puolesta ja "pinnata" niin paljon kuin mahdollista, niin ettei loppujen
lopuksi virolaisia niin paljon kaatunutkaan.

Lui Olesk oli Tarton huomatuimpia juristeja ja persoonallisuuksia.
Hänestä pidettiin enemmän kuin hänen ystävästään Hankosta. Olesk olikin
sen ajan Viron sivistyneimpiä miehiä... eurooppalaisia. Hankolaisien
erikoisuudentavoitteluhalu johti hänet hyvin pahaan ristiriitaan sangen
siveellisen ja kristillissiveellisen Nuoren Viron sivistyneistön
kanssa. Olesk meni näet vapaaseen avioliittoon Minni Kursin kanssa
kauhistuttaakseen "tantteja" ja osoittaakseen radikaalisuutta
teoissaan. Hänen rouvansa oli useita vuosia opiskellut Englannissa
tutustuen fabiolaisiin ja venäläisiin vallankumouksellisiin ja tuli
kotiin täynnä periaatteita ja sosialismia. Tuloksena oli siis vapaa
avioliitto kirkon tai valtion siunauksetta. Siitä tuli Tarton suurimpia
skandaaleja, ja mentiin niin pitkälle, että Tönisson kosketteli
asiaa Postimees-lehdessään karkoittaen nuoren parin seurapiireistä.
Oleskien talo muodostui siten aivan eristetyksi ja vainotuksi
paikaksi, jossa alkuaikoina vain hankoistit uskalsivat seurustella.
Meitä, nuoria naisia, suorastaan kiellettiin tapaamasta Oleskeja.
Suurin osa tarttolaisia lakkasi tervehtimästä heitä. Boikottaus oli
alkuvuosina aivan täydellinen ja aiheutti pahan ristiriidan Tönissonin
ja minun välilleni, sillä minä en voinut hyväksyä tuota yleistä
halveksuntaa ja olla ihailematta Oleskien moraalista rohkeutta, asettua
periaatteittensa puolesta koko maailmaa vastaan. Oleskien asema oli
alkuvuosina kovin raskas, sillä Oleskin isä uhkasi tehdä poikansa
perinnöttömäksi. Joka tapauksessa kuohutti tapaus Tarton elämää, ja
meidän oli pakko määritellä asiassa kantamme. Täten alkoivat naisasia,
sosialismi ja muut yhteiskunnalliset kysymykset nousta nuorison
eteen ja tulla hirmuisten väittelyjen kohteiksi. Kyynikkoryhmä pysyi
luonnollisesti kokonaan Oleskien kannalla ja siihen alkoi yhtyä yhä
enemmän meitä nuorisoa, samalla kun yleinen taloudellinen boikottaus
alkoi vaikeuttaa Oleskien toimeentuloa. Tosin Olesk väitti, että
jos hän menestyisi asianajajana ja tarpeeksi rikastuisi, tulisi
koko seurapiiri taas ottamaan heidät vastaan. Mutta miten kävikään:
taisteltuaan monta vuotta — heillä oli kai jo 4—5 lastakin — yhtäkkiä
kuultiin, että Oleskit ovat kuitenkin antaneet vihkiä itsensä.
En tiedä, oliko syynä perinnön toivo vai jokin muu. Olin aivan
kauhistunut, kun ylpeät maailmanmullistajat, jotka olivat aiheuttaneet
niin paljon riitaa monessa perheessä lasien ja vanhempien välillä,
sitten lopuksi kumminkin alistuivat vihaamansa yhteiskunnan pylväiksi.
Rouva Olesk tosin pysyi sosialidemokraattina.

Artur Beek pysyi elämänsä loppuun originaalina ja uskollisena itselleen
negatiivisessa suhtautumisessaan koko ihmiskuntaan ja maailmaan,
kun taas Hankosta itsestään tuli sangen tavallinen yhteiskunnan
pylväs, sekä ministeri että suuri laivanvarustaja. Mutta hänenkin
kariäärinsä loppui surullisesti, sillä hän teki Viron komeimman ja
kuuluisimman vararikon oltuaan ensin useita vuosia ministerinä. Artur
Beek sen sijaan, uskollisena kaiken epäilijänä, löysi ainoan elämän
lohdutuksensa alkoholista ja huolimatta kaikkien lukuisten ystäviensä
avusta ja huolenpidosta — minäkin pidin häntä pitkän aikaa luonani
kodissani Suomessa — päätti päivänsä irvistäen maailmalle melkein
Gorkin kuvaaman yömajan tapaisessa murjussa Tallinnassa. Hän suhtautui
hirvittävän selvänäköisesti, epäluuloisesti ja toivottomasti Viron
itsenäisyyteen ja Viron asemaan ja ennusti toista maailmansotaa jo
silloin, kun kaikki hänen ympärillään pitivät maailmaa kokonaan
paikoilleen asettuneena.

Oikeastaan Artur Beek oli koko kyynikkoryhmän henkinen johtaja, vaikka
hän osasi pysyä enemmän taka-alalla. Hänessä muuten huipentui tuo Viron
kansan toivottomuus ja piintynyt epäluulo, joka on nakertanut kansan
sielua vuosisatoja ja luonut Viron nuoren sivistyneistön syövyttävän
kriitillisyyden ja skeptisismin, joka on ollut yllätys monille
suomalaisille.

Pienen Tarton elämän vesilasissa olivat hankoistit kirpeä suola
ja toivat mukanaan monta myrskyä, ainakin he saattoivat meidät
ajattelemaan ja itsenäisesti päättämään asenteestamme. Muistan, miten
järkyttävän vaikutuksen Minni Kursin päätös teki minuun, ja ennen
kaikkea se oli omiaan vahvistamaan minunkin päätöstäni, etten kävisi
rippikoulua. Olin päättänyt taistella vakaumukseni puolesta.




ELISABET JA MARIA STUART


Koko juhlajupakan jälkeen olin tietenkin jonkin verran pelästynyt.
Koetin olla koulussa mahdollisimman siivosti ja "parantaa" käytöstäni,
sillä erottamisvaara oli suuri, ellei seuraavana lukukautena tulisi
parempaa numeroa käytöksessä. Mutta elämä kävi ikäväksi ainaisessa
sovussa opettajain kanssa, ja johtajatarkin oli alkanut kiinnittää
minuun erikoista huomiota, jopa kutsunut minut pari kertaa kanssaan
teelle juttelemaan siitä, miksi aioin koulun loputtua sekä lähtisinkö
Pietarin yliopistoon jatkamaan lukujani. Hän lupasi ystävällisesti
auttaa minua Pietarissa, jossa oli koko hänen ruhtinaallinen sukunsa.
En uskaltanut hiiskua noista visiiteistäni kenellekään luokallani, enkä
siitäkään, että tosiaankin pidin johtajattaresta, se kun olisi ollut
seuran pettämistä.

Mutta pian ilmestyi aikamoinen tilaisuus isompaan koiruuteen. Saimme
Heinrich Bauerilla kotiaineen aiheeksi "Kuningatar Elisabet ja Maria
Stuart" — tietenkin Schillerin mukaan. Olin jo alusta pitäen selvillä,
mitä tulisin tekemään, ja kysyin viattoman näköisenä Bauerilta,
saisimmeko aineen puitteissa vähän viittailla myös Schillerin
historiallisiin lähteisiin. Pahaa aavistamatta Bauer meni ansaan ja
antoi siihen suostumuksensa. Minä olin perin onnellinen. Kirjoitin
sitten julman tutkielman, koko ison vihkon täyteen. Kehuin siinä
Elisabetin maasta taivaaseen viisaana hallitsijana, joka ajatteli vain
maansa ja kansansa parasta eikä lirkutellut miesten kanssa — sivuutin
Essexin täydellisesti — ja vastakohdaksi esitin kevytmielisen Marian,
joka tanssi ja vietti huonoa elämää skotlantilaisen aateliston kanssa,
joka tapatti miehiään eikä välittänyt maastaan ja joka aikoi viedä
Englanninkin kruunun Elisabetilla. Alkuun ja loppuun oli liitetty
sitten höysteeksi jos jonkinlaisia teorioita naisien itsenäisyydestä
ja työstä, jopa tehty Elisabetista suorastaan itsenäisen naisen
esitaistelija. Tämä ei välittänyt naimisiinmenosta, vaan yksin ja
itsenäisenä hoiti kuninkaallista virkaansa säästäen maansa varoja
ja huolehtien kansansa tulevaisuudesta. Ja siellä täällä oli sitten
piikkejä Schillerille, joka heikkona miehenä ei ollut käsittänyt
Elisabetin suuruutta, vaan itketytti Marian surullisella kohtalolla
sentimentaalisia naisia ja koulutyttöjä — sekä muita. Se "muita"
tarkoitti enemmän tai vähemmän Mariaa ihailevaa Baueria itseään.
Ollakseni varmalla pohjalla tarkastutin koko propaganda-artikkelini
Frau Doktorilla, jotta se kielellisesti olisi virheetön, vieläpä
Frau Doktorin suureksi ihastukseksi, sillä Frau Doktor piti ennen
kaikkea itsenäisistä mielipiteistä. Jätin sitten tekeleeni pahaa
aavistamattomalle Bauerille odottaen, mitä tuleman piti, ja valmistaen
luokkaammekin sen varalta.

Koitti sitten se päivä, jolloin Bauer toi meille vihkot takaisin
juuri ennen joulua. Ja siitä aineesta riippui puolivuotistodistuksen
saksankielen numeromme. Koko luokka oli hirmujännityksessä kuullakseen,
mitä Bauerilla oli sanomista Marian puolustukseksi. Bauer jakoi vihkot
ja viimeiseksi jäi hänen eteensä minun paksu vihkoni. Hän yskäisi ja
rohkaisi mielensä sanoen, että hänen ikävä velvollisuutensa on puhua
aineesta, jonka neiti Murrik on kirjoittanut ja josta hänen täytyy
sanoa, ettei se ole koulutyötä. Hän ei voi sitä arvostella eikä antaa
siitä numeroa, vaan palauttaa sen minulle ilman muuta. Koko luokka
pidätti henkeänsä. Minä astuin hitaasti opettajapöydän luokse. "Siis
se ei herra Bauerin mielestä ole koulutyötä?" minä kysyin uhkaavasti
ja jääkylmästi. — "Ei ole", vastasi Bauer, joka oli keksinyt tämän
konstin päästäkseen selittämästä asiaa luokalla, Sattumalla Klassendame
ei ollut läsnä. Minä otin rauhallisesti vihkoni ja sanoin: "Jollei se
ole koulutyötä, niin voinhan sen sitten repiä." Revin Tahkoni kahtia
hänen edessään ja heitin puolikkaat Bauerin taakse nurkkaan, mutta
siksi läheltä häntä, että sen yhtä hyvin olisi voinut käsittää päin
hänen naamaansa heittämiseksi. Lähdin sitten rauhallisesti paikoilleni
Bauerin tulipunaisena hokiessa sanoja:

— Tulkaa neljännestunnin kuluttua alas opettajainhuoneeseen.

Samassa soi kello, hän nousi ja lähti hyvästelemättä.

Jännitys luokalla laukesi, mutta vähän pelästyneitä olimme kaikki.
Bauer oli tunnetusti hyvänahkainen, mutta hän oli enemmän kuin
suuttunut, eikä voinut tietää, mitä mies sellaisessa mielentilassa
tekisi. Luokka oli puolestani huolissaan ja päätti jäädä odottamaan
tuloksia. Samassa tuli Klassendame ja kaikkien oli lähdettävä
kotiin, paitsi minun, joka vähän alakuloisena ja hermostuneena aloin
hiiviskellä opettajainhuonetta kohti. Se alkoi myös tyhjentyä. Kun
saavuin sinne, Bauer seisoi siellä yksin ikkunan luona. Minä olin
valmistautunut puolustamaan näkökantaani ja olin henkisesti täysin
aseistautunut hänen hyökkäystään vastaan. Mutta hän sanoi väsyneesti:

— Mitä minä teidän kanssanne nyt teen!

Ja silloin minä naisellisen välittömästi tajusin, että nyt oli varminta
siirtyä pois koulutasolta, ja sanoin päätäni keikauttaen: — Enkä enää
viitsi tanssia teidän kanssanne, jos te ihailette Marioja.

Bauer nosti kauhuissaan molemmat kätensä ja viittasi minua lähtemään.
Minä niiasin kohteliaasti, sanoin "hyvää yötä" ja lähdin.

Voittoni oli täydellinen ja kaikki olisi ollut hyvin, mutta — "oma suu
tikanpojan surma". Luonnollisesti minun piti ruveta vielä kehumaan
asiaa lähimmille ystävilleni, ja sitten vähitellen sen tiesi koko
luokka, ja muutaman päivän päästä Klassendame kutsui minut luokseen
ja aloitti saarnansa juuri noilla sanoilla: "Oma suu tikanpojan
surma!" Ja asia meni kaikessa hiljaisuudessa johtajattareen asti.
Mutta johtajatar oli sydämessään feministi, ja kun minä sen huomasin,
pidin intohimoisen puheen Elisabetin puolesta ja kerroin julmasta
inhostani Mariaa kohtaan, ja miten minä halveksin tuollaisia Mariaa
kumartelevia miehiä ja otaksuin, että johtajatar myöskin itsenäisenä
yksinäisenä naisena oli varmasti ymmärtävä minua. Ja minä sain
johtajattaren niin innostumaan, että hän aivan unohti tuon verisen
loukkauksen Baueria kohtaan. Hän juotti minulle teetä, syötti hirmuisen
määrän mansikkahilloa ja lähtiessäni halasi minua sanoen: "Me kaksi
itsenäistä, yksinäistä naista..."

Muuten nämä samat sanat sanoi minulle myöhemmin 12-vuotias tyttäreni,
kun kerroin hänelle, että olin eronnut hänen isästään.

Koko Bauerin juttu painettiin villaisella, mutta olin jo siksi
viisastunut, etten sitä enää ruvennut kehumaan pitkin Tarton kaupunkia.
Bauer itse pyysi samalla lukukaudella siirtoa Warsovaan lehtoriksi.
Surimme kovasti hänen lähtöään, ja pyysin häneltä anteeksi. Hän katsoi
minua pitkään ja kysyi:

— Lupaatteko uudelleen tanssia kanssani?

— Lupaan, sanoin minä.

— Teillä on niin paljon tanssittajia, sanoi Bauer ja huokaisi. — Niin
on, sanoin minä ja huokaisin myös.

Tapasimme uudelleen, kun hän jo oli opetusministerinä itsenäisessä
Virossa ja niin paljon ihmeitä oli tapahtunut 20 vuoden aikana. Hän oli
vielä yksinäinen, naimaton mies, ja kertoi, ettei hän uskaltanut naida
Marioja, eivätkä Elisabetit hänestä huolineet. Hän sanoi, että minä
olin ollut hänen kauhein oppilaansa ja että hän pelkäsi aina nauravia
silmiäni, eikä ottanut millään uskoakseen, että minun oli ollut niin
usein ikävä hänen tunneillaan.

Mutta olen sydämessäni pyytänyt anteeksi Schiller-vainajalta kaikkia
hänen Mariaansa kohtaan tekemiäni syntejä, samaten Marialta itseltään,
ja olen lausunut itkien Marian monologia Koivajoen kauniille rannoille,
sen tammille ja Panin päälle:

    "Lebt wohl, ihr Berge, ihr geliebten Täler,
    Maria sagt euch ewig lebe wohl."

Kun näin Tora Tejen esittävän Elisabetia, muistin tuota
ainekirjoitustani ja nauroin, sillä siellähän tuo minun Elisabetini oli
kaikessa kauheudessaan.




VANHA WISSEN SIE (TIEDÄTTEKÖS)


Siihen aikaan kokoontui aina sunnuntaisin Tönissonin luokse joukko
vanhempaa virolaista sivistyneistöä ja originaaleja, joista
huomattavimmat olivat runoilija K.E. Sööt, omituinen vanhapoika,
samanlainen vanha nuorimies-säveltäjä Sprenk-Lätte, runoilijatar
Anna Haava, itse ruumiillistunut runous haaveellisille silmineen,
Postimees-lehden ulkopoliittisen osaston toimittaja Ilves, vanhapoika,
kaukaista sukua isälleni, ja vihdoin heistä kaikista suurin originaali,
Tarton yliopiston kirjaston hoitaja Masing, jota kutsuttiin Wissen
Sie'ksi (suomeksi: Tiedättekös), koska melkein joka kolmas sana hänen
suussaan oli "wissen Sie", — puhuipa hän mitä tahansa. Näitten ihmisten
joukossa minä liikuin silmät, korvat ja sydän avoinna, ja kaikki
kohtelivat minua ansaitsemattoman hellästi.

Mutta ennen kaikkea vanha Wissen Sie.

Oikeastaan ei kukaan tuntenut Wissen Sien tarinaa kokonaisuudessaan.
Tönisson tiesi siitä osia, mutta se oli vähän, ja Wissen Sie piti
elämänsä omana tietonaan kuten myös osoitteensa. Tiedettiin vain, että
hän asui jossakin Puusillan lähellä, vanhassa talossa, josta hän joka
aamu kulki Tuomiovuorelle kirjastoon ja sieltä illalla kotiin. Mutta
kukaan ei ollut käynyt hänen luonaan eikä hän ketään luokseen pyytänyt.
Kaikki kävivät häntä tapaamassa kirjastossa. Hän oli nuoruudessaan
ollut useita vuosia jossakin suuriruhtinasperheessä kotiopettajana
ja oli silloin rakastunut suuriruhtinaan tyttäreen. Siitä kehittyi
jonkinlainen murhenäytelmä, mutta keisarillisilla suosituksilla ja
määräyksillä hänestä yhtäkkiä tehtiin Tarton yliopiston kirjaston
hoitaja, ja tähän kirjastoon hän sitten jäi elämänsä loppuun saakka.
Hän ei enää liikahtanutkaan Tartosta, vaan kaivautui kokonaan
kirjoihinsa. Luultavasti ainoa paikka, jossa hän Tartossa kävi, oli
Tönissonin koti, enkä sattunut kuulemaan, miksi hän oli kiintynyt
juuri Tönissoniin. Ehkäpä kiintymys oli peräisin jo Tönissonin
ylioppilasajoilta, sillä vanha Masing oli sydämestään nousevan Viron
puoltaja ja julma saksalaisvihaaja sekä venäläisten professorien ja
yliopiston halveksija. Hänen erikoisuutenaan oli kertoa mitä purevimpia
kaskuja venäläisten professorien tyhmyydestä ja virheistä. Hän keräsi
niitä saksalaisilta professoreilta. Mutta yhtä paljon hänellä oli
kaskuja saksalaisista, joita taas venäläiset hänelle kertoivat.
Vanha Masing istui myhäillen kuin laiska hämähäkki valtaistuimellaan
kirjastossa ja rekisteröi kaskuja esittäen niitä sitten Tönissonin
luona sekä venäläisten että saksalaisten uskoessa hänen olevan juuri
heidän kannattajiaan ja uskotuitaan, kuten hän hihittäen meille kuvasi
samalla selittäen, että täytyihän vanhalla miehellä olla jotakin iloa
elämästään.

       *       *       *       *       *

Wissen Sien ja minun ystävyyteni alkoi irlantilaisista kansanlauluista.
Lauloin nimittäin kerran Tönissonin luona koko kotipitäjäni vanhoja
runoja käsittävän kansanlauluohjelmistoni. Wissen Sien sydän suli
niistä kokonaan, ja seuraavana sunnuntaina hän oli tuonut mukanaan
pari vihkoa irlantilaisia kansanlauluja väittäen, että ne muistuttivat
virolaisia ainakin hengeltään. Hän pyysi minua laulamaan niitä, eikä
siinä muu auttanut. Minun täytyi oppia niitä soittamaan sekä laulamaan
ja harva se sunnuntai sain tulla Tönissonin luokse konsertoimaan
Masingille. Hänen lempilauluistaan muistan erikoisesti:

    "Let Erin remember the days of old",

sekä Kathleen Mavourneenin, mutta osasin niitä tusinoittain, tai
ainakin kaikki tunnetuimmat irlantilaiset kansanlaulut. Vanha Wissen
Sie istui Tönissonin sohvan nurkassa ja pyyhki kyyneleitään. Sitten hän
kertoi salaisuutensa, joka liikutti sekä Tönissonia että minua. Hänen
prinsessansa oli nimittäin rakastanut irlantilaisia lauluja ja laulanut
niitä hänelle, ja kaikki sen vuoksi, että hän oli käsittänyt Viron
Venäjän vallan alaiseksi Irlanniksi. Hän oli siis tahtonut osoittaa
rakkauttaan virolaiselle Masingille harrastamalla irlantilaisia
lauluja, kun virolaisia ei ollut saatavana. Hän ei koskaan maininnut,
kenen suuriruhtinaan tyttärestä oli kysymys. Mutta joka tapauksessa
kysymyksessä oli eräs niistä, joilla oli sukulaisia Englannissa, sillä
Masing tiesi paljon Home rule-taistelusta ja kerran hän kertoi minulle
Gladstonesta ja käynnistään Englannissa prinsessansa seurassa. Minun
pyöreät silmäni olivat kuulemma yhtä pyöreät ja siniset kuin hänen
prinsessallaan ja poskeni viiva yhtä lapsellinen. Minä yritin kysellä
enemmänkin, mutta Wissen Sie huomasi sen heti ja vaikeni äkkiä. Ehkäpä
tuo vanha mies kantoi itsessään vuosikymmenien takaista arpeutumatonta
haavaa, tai ehkä hän oli saanut paikkansa ja asemansa ehdolla, ettei
kertonut mitään. — Vanha runoilija Sööt otaksui, että hän oli salaa
nainut prinsessansa ja sitten tullut tästä väkipakolla erotetuksi.
Otaksumia oli monenlaisia, mutta vanha Wissen Sie meni hautaansa
kenenkään pääsemättä hänen salaisuudestaan perille.

Hänen ainoat ystävänsä olivat hänen kertomansa mukaan rotat, katupojat
ja minä irlantilaisine lauluineni. Niin, ne rotat! Hän asui vanhassa
talossa joen rannalla, vanhojen viljamakasiinien lähellä, siis oikeassa
rottaparatiisissa. Tartto vanhoine puutaloineen oli ylipäänsäkin
rottienpesä. Niitä vilisi kaikissa porttikäytävissä, portaissa
ja jokaisen lattian alla. Ne söivät kaiken, mihin niiden hampaat
pystyivät. Ne tulivat viljalotjissa Venäjällä myllyjen laareihin ja
leipureitten säkkeihin, pitivät tanssiaisiaan takapihoilla ja vaanivat
ylioppilaiden limppuja. Koko Tartto vihasi niitä, yritti niitä hävittää
ja oli niiden suhteen aivan voimaton.

Mutta vanha Wissen Sie rakasti niitä. Ne olivat sopivaa seuraa
vanhalle miehelle, hän kertoi, kolistelivat ja leikkivät vanhan,
yksinäisen miehen kammiossa. Ja ettei tulisi riitaa eväistä, hän asetti
niille aina osan ruoastaan lattialle ja kuunteli sitten hiljakseen
sängyssään, miten ne nakertelivat ja välistä tulivat häntä sänkyynkin
tervehtimään... "Tulkaa pois vain, pikku elävät", sanoi Wissen Sie.
"Eihän minua kukaan muu käykään lämmittämässä." Hän kehoitti niitä
kumminkin pysymään siivosti jalkopuolella, ja niinpä ne sitten
olivatkin nukahtaneet sinne. Mutta kerran oli yksi niistä lähtenyt
seikkailemaan ylöspäin. "Tule vain", oli Wissen Sie miettinyt. Ja otus
oli tullut, istahtanut hänen otsalleen... ja sitten otsa oli hieman
kastunut... Se oli jo sopimatonta käytöstä Wissen Sienkin mielestä.
Hän suuttui ja tukki kaikki makuuhuoneeseen johtavat reiät ja otti
rottia vastaan vain ruokasalissa järjestäen niille asianomaiset astiat
lattialle. Ystävyys jatkui täten häiriintymättä.

Sitten ne katupojat, pikku pojat. Ne odottivat Puusillan seuduilla
Wissen Sietä joka aamu ja saattoivat hänet kirjastoon ainaisessa
juhlakulkueessa. Wissen Sie kulki keppiään heiluttaen, lämpöisellä
ilmalla pitkässä bonjourissaan ja kylmällä säällä vanhassa, kuluneessa
vihertävässä palttoossaan, mutta olipa sää mikä tahansa, aina roikkui
Wissen Siellä jostakin taskusta, hihasta tai housunlahkeesta jokin
epäilyttävä valkoinen nauha tai nenäliina. Pikku pojat kulkivat
huutaen ja laulaen hänen perässään: "Wissen Sie mit Fitzelband",
jonka virolainen muunnos on niin repäisevä, että sitä on paras
olla toistamatta. Nenäliinasta oli tehty laulu omintakeisella
virolais-saksalaisella sekakielellä, samoin housunlahkeista. Siten
kulkue suuntautui ylös Tuomiovuorelle kirjaston ovelle saakka
Wissen Sien aina mulkoillessa ja vähän väliä heristellessä poikia
kepillään. Iltapäivällä hänen lähtiessään kirjastosta oli sakki taas
häntä odottamassa, satoi taikka paistoi. Mutta eräänä aamuna, kun
tulin kävelyltäni, huomasin Wissen Sien tulevan talostaan Puusillan
rantaan, ja mitä hän teki? Hän kiinnitti huolellisesti nuppineulalla
nenäliinan riippumaan bonjourinsa taskusta ja vilkuili sitten
ympärilleen vartoillen poikaparveaan. "Vanha petturi", sanoin minä.
"Puolet Tarton poliisivoimasta on tarjonnut teille apuaan poikasakkia
vastaan ja harkinnut keinoja pelastamiseksenne. Jopa on tehty ehdotus
erikoistarkkailijan palkkaamiseksi toalettimme aamukatsastusta varten.
Minä olin aikonut ehdottaa erikois-Klassendamen valitsemista siihen
toimeen, sitten te itse..." Ääneni loppui siihen. Wissen Sie raapi
korvantaustaansa ja oli hirveän syyllisen näköinen. Sitten hän selitti
minulle, ettei pitäisi paljastaa tätä yksinäisen, vanhan miehen pikku
petosta, hänestä kun oli niin hauskaa saada seuraa pitkälle matkalleen
kirjastoon, ja pojillakin kun oli niin hauskaa... he olivat aivan
niinkuin rotatkin...

Mutta kerran tapahtui skandaali, josta Wissen Sie oli vallan
järkyttynyt. Koko roikka oli juuri saapunut kirjaston eleen.
Ensimmäisenä Wissen Sie, jonka takalistosta riippui valkoinen nauha
ja hänen perässään parikymmentä poikaa pidellen toisiaan takin
liepeistä kiinni ja hoilaten täyttä kurkkua. Silloin pari venäläisiä
professoria hyökkäsi keppeineen poikajonoon pelastaakseen Wissen
Sien kiusanhengistään ja saatuaan pari nulikkaa kiinni pehmittivät
niitten takapuolta aika lailla, ennenkuin Wissen Sie pääsi apuun. He
saattoivat täten poikaparven moneksi päiväksi pelon valtaan. Wissen
Sie oli raivoissaan ja valitteli, että mitäpä muuta venäläisillä
tsaarin tomppeleilta voisi odottaakaan. Hän surkutteli, ettei jaksanut
puolestaan antaa heille selkäsaunaa.

Minustakin muodostui tuollainen rotta Wissen Sien elämään. Kotimatkalla
koulusta rupesin poikkeamaan Wissen Sien luokse kirjastoon, ja minulle
avautui ihanan ihana aarreaitta. Kirjasto oli siihen aikaan päivästä
jo suljettuna, mutta Wissen Sie avasi itse minulle oven erikoisen
merkinantokoputuksen jälkeen. Sain kiivetä johonkin ikkunakomeroon
ja lukea, mitä ikinä halusin. Erään hyllyn nurkassa oli paksujen
kirjojen takana Wissen Sien varaama leivos- tai omenapussi, niin
ettei minulta mitään puuttunut. Vain yhden kerran Wissen Sie unohti
minut sinne ja hätääntynyt vahtimestari luuli minua aaveeksi. Muuten
seurustelin pelkäämättä kirjaston haamujen kanssa, ja niitä oli siellä
iltahämärissä paljon. Vuosisadat silittivät päätäni ja vanhojen,
nahkakantisten nidosten tuoksu ja tomu seurasi minua kotiin, jossa
sain toruja, kun myöhästyin päivälliseltä. Vanha Wissen Sie, harmaa
ja kyyryselkäinen, liikkui itsekin hyllyjen keskellä hiipien kuin
mikäkin Quasimodo. Goottilaisista, jättimäisistä kaari-ikkunoista
avautui taivas korkeana yli puitten latvojen, ja ilta-auringon
säteissä tanssivat tomuhiukkaset valtavien hyllyjen ympärillä tuossa
"ihmiskunnan ajatuksen museossa", joksi Wissen Sie kirjastoaan nimitti.
Hän käski minua muistamaan, että me, maaorjien lapset, joiden esi-isät
aikoinaan olivat pystyttäneet nuo muurit, olimme nyt vaalimassa
tuota ajatuksen museota, että kaikki tieto siinä olisi meidän
saavutettavissamme. Muista se, pikku tyttö...

Muuten, luo elämän jatkuvaisuuden tunne on ollut minussa sangen
voimakas lapsuudestani saakka, ehkäpä kiitos sen, että isoisäni luona
sain elää niin voimakkaasti kansani menneisyydessä ja historiassa.
Minulla on aina ollut elävä tietoisuus siitä, että haudassaan
olevat elävät kumminkin aina mukanani. Samaten olen koko elämäni
ajan kuljettanut mukanani joukkoa eläviä ihmisiä, koko sukuani, ja
ystävistäni, jotka kerran ovat olleet minua lähellä, on minun aina
ollut hyvin vaikeata luopua. Paitsi vanhempiani, jotka vuonna 1915
tulivat luokseni sotaa pakoon, kun silloin pelättiin saksalaisten
maihinnousua Pärnuun, tulivat vähitellen kaikki sisarukseni Suomeen
ja häipyivät vasta minun toivomuksestani takaisin itsenäiseen Viroon.
Samaten pysyivät kaikki sukuani koskevat langat isäni käsissä niin
kauan kuin hänellä oli yhteyttä Viroon. Vaikka minulla on vain yksi
lapsi, on taloni aina ollut täynnä lapsia; vaikka olen yksinäinen
ihminen, en ole koskaan ollut yksin, sillä sekä elävät että kuolleet
ovat aina mukanani. Ja kummalliselta tuntuu, että tultuani Suomeen
löysin Hauholla mieheni suvusta aivan samoja ihmisiä, jotka minulla
jäivät Viljandinmaalle. Kieli vain oli hiukan toista murretta ja
ihmiset hitaampia kuin Viljandinmaalla, ja he lauloivat vain hiukan
vähemmän...

Samoin kuin poikajonoaan Wissen Sie kuljetti mukanaan kansaansakin
ja omaa menneisyyttään. Kirjat Baltikumin historiasta elivät hänen
käsissään vanhan munkin, Latvian Hindrekin kronikasta Grenzsteinin
poleemiseen "Kansankirkko vai Herrain kirkko"-teokseen asti, ja Wissen
Sien siellä saamien lähteitten perusteella aloin seitsemännellä
luokalla pitää hapuilevia esitelmiä Viron historiasta alempien luokkien
tytöille.

Wissen Sie sanoi minua kirjastorotakseen, ja miten onnellinen minä
olinkaan tuossa kirjastorauniossa, jossa koko maailma aukeni eteeni.
Sain jokaisen kirjan, jonka halusin. Enkä puhunut siitä kenellekään,
koska Šviliä ei enää ollut. Vain Tönisson arvasi, että sain kirjani
Wissen Sieltä, mutta hänkään ei aavistanut, mikä salaisuus vallitsi
minun ja Quasimodon välillä. Vasta myöhemmin kuulin, että venäläiset
professorit, jotka silloin tällöin tapasivat minut kirjastosta, olivat
panneet liikkeelle huhun, että olisin Wissen Sien ja tuon salaperäisen
prinsessan lapsi, jota Wissen Sie salaa kasvatti Tartossa. Wissen Sie
oli tästä ikihyvillään eikä varmastikaan sitä peruuttanut.




RETKI PIETARIIN


Keisarinna Marian toivomuksesta kutsuttiin joka kevät useimmista
hänen suojeluksessaan olevista oppilaitoksista parin yläluokan
oppilaat noin pariksi viikoksi Pietariin tutustumaan kaupunkiin ja sen
taidelaitoksiin. Noita Marian kimnaaseja oli Venäjällä kymmenkunta,
mm. Helsingin venäläinen tyttökimnaasi oli myös Marian koulu. Vaikka
meidän koulullamme olikin Puškinin nimi, sitäkin pidettiin jostakin
syystä keisarinnan suojeluksessa olevana kouluna, ja niinpä mekin
pääsimme tuolle matkaile — yhteensä parikymmentä oppilasta. Saimme
oman rautatievaunun sekä meno- että paluumatkalle. Asuimme Pietarissa
keisarinnan vieraina, osa kuuluisassa Smolnan instituutissa, josta
tuli suuren vallankumouksen aikana Leninin päämaja, ja osa Bestuževin
naisyliopistossa.

Meidän, lasten, oli suoriteltava matkakuluista muistaakseni kymmenen
ruplaa, ja se aiheutti, etteivät köyhemmät tytöt päässeet mukaan.
Kymmenen ruplaa oli siihen aikaan iso raha. Sittemmin kuulin
Treffneriltä, että rahasensus olikin oikeastaan vain sitä varten,
etteivät köyhät ja huonosti pukeutuneet tytöt olisi päässeet mukaan
koulua häpäisemään... Noin kylmäveristä se oli! Sain kotoa 10
ruplaa, mutten onnistunut saamaan muille virolaisille tytöille rahaa
paitsi yhdelle ja sen tietenkin Treffnerin välityksellä. Hän antoi
kai siitä itse enimmät puolet. Kaikki muut matkakulut tulivat siis
keisarinnan erikoiskassasta, ja meitä ohjaamassa Pietarissa oli hänen
kamariherransa Polovzev, ja teattereissa saimme istua leskikeisarinnan
omissa aitioissa. Museoihin meitä kuljetettiin hänen vaunuissaan ja
hevosillaan.

Pietari vuonna 1903 keväällä... Oli ihana kevät ja koko kaupunki juhli
Ranskan presidentin vierailua, presidenttinä muistaakseni silloin oli
Fallières. Saimme osallistua juhlanäytäntöihin molemmissa suurissa
keisarillisissa teattereissa. Marian teatterissa oli baletti. Näin sen
ja koko Pietarin sosieteetin ensi kerran elämässäni koko loistossaan.
Eturivissä istuivat balettomaanit kiikareineen. Kšesinskaja ja muut
primaballerinat tanssivat, ja ranskalaiset upseerit huusivat: "Vive
la femme russe..." Aitiot ympärilläni hohtivat helmistä ja säteilivät
briljanttidiadeemeista, täyttyivät silkistä ja sametista ja pitseistä;
naiset niissä olivat sivuasia... Me istuimme silmät selällään ruskeissa
hameissamme ja valkoisissa esiliinoissamme kuin kuvapatsaat. Muistan,
että Olga Levitskaja sanoi minulle kylmällä äänellään: "Pian minäkin
istun noissa aitioissa."

En tiedä, istuiko hän koskaan noissa aitioissa. Häneltä jäi siihen
aikaa vain 15 vuotta, sillä vuonna 1918 oli tämä loisto, hohde ja
briljanttien säteily hävinnyt olemattomiin, ja vaaleansiniseen
samettiin verhotuilla tuoleilla istuivat sodanjälkeisissä repaleissaan
ja ryysyissään Pietarin työläiset, ehkäpä samojen kerjäläisten
jälkeläiset, — elleivät he itse — jotka nälkiintyneinä ja likaisina
piirittivät teatteria meidän tullessamme ulos. He kerjäsivät almuja
lihavien kuskien työntäessä heitä pois loistovaunujen luota,
välkkyvissä valjaissa kiiltelevien hevosten melkein ajaessa heidän
ylitseen. Mutta vaikka kulta onkin hankautunut pois ja sametti kulunut
nojatuoleista, niin kumminkin eräs säteily on jäänyt teatterin
katsomoon, jonka tuo harmaa työläismassa täyttää — ihmissilmien
säteily. Se on loistavampi kaikkia briljantteja ja helmiä, tuo säteily
nälkäisissä ihmissilmissä, jotka eivät koskaan aikaisemmin ole nähneet
balettia, teatteria ja kaikkea sitä, mikä rikastuttaa ihmiselämää.
Tuolle yleisölle esiintyvät samat suuret taiteilijat, jotka silloin
esiintyivät haukottelevalle, liiaksi kultivoidulle Pietarin ylhäisölle.

Mutta me keisarinnan aitiossa emme haukotelleet. Meidän silmämme
säteilivät kuten noitten teatterien uusien valtiaitten, sillä me olimme
lapsia ja myöskin tulevaisuutta.

Aleksanterin teatteri — kultaa, punaista ja samettia... häikäisevät
salit ja käytävät... Ostrovskin Metsä oli näyttämöllä, ja muistaakseni
me näimme Tšehovin jonkin näytelmän. Minulle aukeni kokonaan uusi
maailma, olin hiljaa kuin kirkossa.

Sitten Eremitaasi, joka oli ensimmäinen taidegalleria, minkä näin.
Olimme siellä kai kolme aamupäivää ja kuljimme kuin unessa. Näin omin
silmin El Grecoa, Rembrandtia ja Düreriä, mutta ennen kaikkea Rafaelia,
ja hiljennyin yhä enemmän. Kamariherra, joka oli suuri taiteentuntija,
piti meille suoranaisia esitelmiä ja oli vähällä repiä hihani
pitäessään minusta kiinni, jotten pääsisi karkuun niitten taulujen
luokse, joita rakastin. Vannoin itsekseni, että tulee aika, jolloin
minäkin saan itsekseni istua jokaisen rakastamani taulun edessä miten
kauan haluan. Mutta kamariherra oli vanha ja viisas ja näki valani
silmistäni. Hän sanoi minulle surullisesti:

— Se aika ei tule koskaan. Me kaikki luulemme, että se tulisi, mutta
tulematta se jää...

Hän oli oikeassa. Minulla ei ole koskaan Pietarissa ollut niin paljon
aikaa, että olisin voinut istua El Grecojen edessä tuntikausia.
Kummallisinta, että olen unohtanut, mitä kaikkia tauluja minun siellä
olisi pitänyt ihailla, mutta sitä en ole unohtanut, että ihminen pystyy
lukemaan toisen ihmisen ajatukset, että ihminen on ihmeellisin kaikista
tauluista. Olen niitten sijasta usein muistanut tuota suippopartaista,
vähän keikkuvin askelin kulkevaa kamariherraa, joka rakasti kaikkea
sitä, mitä minäkin, ja viitsi puhua meille lapsille.

Aleksanteri III:n museossakin me kävimme ja sieltä perin erään
rakkauden, joka minussa on säilynyt tähän asti. Se ei ole Repin
eikä kukaan muukaan suurista venäläisistä maalareista, joilla on
kilometrin pituisia jättiläistauluja, vaan metsän maalari Šiškin, jonka
satumaisten ihmeellisten metsämaisemien yllä lepää ilmielävä kaste.
Tekisi mieli taittaa puun oksa ja suudella kosteata tammen lehteä.
Varjoisan maan ja sammaleen tuoksu kantautuu sieraimiin. Kamariherra
lahjoitti minulle Šiškinin tuttavuuden.

Sitten me kävimme paroni Stieglitzin taidekoulun yhteydessä olevassa
rakennustaidemuseossa ja näimme ihmisten asuinsijoja aina luolista ja
katakombeista nykyaikaan saakka. Ainakin meistä se oli jännittävää,
vaikka koko laitos taitaa nykyisin olla hävitetty.

Meille näytettiin Talvipalatsi ja jännittävin paikka siinä talossa
oli minusta talvipuutarha, jossa tuhannet linnut lensivät ja
lauloivat ikuisessa palmujen ja ruusujen kesässä. Sen käytävillä oli
lumivalkoista hiekkaa ja siellä täällä solisivat suihkukaivot ja
marmoriveistokset katselivat pensaitten lomista. Ajattelin, että jos
minä olisin keisarinna, asuisin aina talvipuutarhassa ja miettisin,
mitä voisin tehdä saattaakseni kansani onnelliseksi ja poistaakseni
kaiken kurjuuden Pietarin kaduilta, miten kutsuisin koolle Venäjän
parlamentin ja antaisin autonomian kaikille pienille kansoille
— itsenäisyyttä ei silloin vielä kukaan uskaltanut uneksiakaan.
Opettajiemme äärettömäksi kauhuksi aloin selittää kamariherralle tuota
ohjelmaani. Tämä kuunteli minua huvittuneena ja oli pelastanut minut
sanomalla myöhemmin opettajalleni, että hänellä oli ollut suuri ilo
tutustua Tarton "kehittyneeseen" kouluun...

Kymmenen tyttöä siitä "kehittyneestä koulusta" asui, kuten jo
kerroin, Klassendamen kanssa Smolnassa ja he suorastaan kapinoivat
sitä vastaan. Se oli vankila verrattuna Bestuzevin naisyliopistoon,
jossa toiset kymmenen viihtyivät naisylioppilaitten vapaassa seurassa
erinomaisesti. Minä ja Fanny kuuluimme tuohon Smolnan joukkoon ja
päätimme kapinoida. Ne kilometrien pituiset käytävät, komento makuu- ja
ruokasaleissa ja koko tyttöjen henki oli meille vapaudessa kasvaneille
suorastaan masentava. Kumminkin Fanny löysi sieltä pari tyttöystävää,
ja me pääsimme livahtamaan ulos erään heidän opettajattarensa avulla
ihmeellisiä käytäviä pitkin kummalliselle ovelle ja siitä Pietarin
vapauteen sekä parivaljakkoon, jolla me neljä tyttöä ajoimme Nevskille
ilotulitukseen; kuinka me nautimmekaan siitä, että ranskalaiset
upseerit heittivät meille ruusuja huutaen: "Vive la femme russe",
meidän vastatessamme: "Vive l'armée française." Oi, niitä menneitä
aikoja...

Kumma kyllä, koko retkemme pysyi salassa. Eivät nuo ylimystytöt
varmaankaan olleet ensi kertaa tuollaisella matkalla.

Pietarhovissakin me kävimme ja kaiken maailman palatsit ja ylellisyydet
me näimme. Mutta kaiken loistonkaan keskellä en voinut unohtaa tuota
ryysyistä, paljasjalkaista kerjäläisjoukkoa, joka maleksi Gostinyi
Dvorin kaupparivien pylväskäytävillä ojentaen käsiään ihmisille. Joka
palatsin, teatterin ja aseman liepeillä heitä oli. Nevskillä ajoivat
ihanat landoot lihavine kuskeineen ja kynttilänsuorine lakeijoineen
hiljaista paraatiajoa niissä istuvien kauniiden naisten pitsireunaisten
päivävarjojen loistaessa aurinkoisella valtakadulla kuin kirjavat
ilmapallot. Hevosten kaviot kopistivat hiljaa puumosaiikkia, kuskien
silloin tällöin huudellessa toisilleen iloisia kompasanoja. Ja samalla
Nevskillä hoiperteli kellarikerroksissa sijaitsevista likaisista
oluttuvista ja tshainajoista esiin humalaisia miehiä ja kalpeata,
nälkäistä köyhälistöä, jota meidän koululaisjonomme pelokkaana väisteli
ja jota ylhäisön piirissä sanottiin "pittoreskiksi vaihteluksi"
Pietarin katukuvassa.

Me kävimme myös keisarinnan omassa, Anitskovin palatsissa Nevskin
varrella. Hän itse ei ollut Pietarissa, mutta meille pidettiin puhe
hänen hyvyydestään ja annettiin teetä keisarillisista kupeista
kamariherran toimiessa isäntänä ja kutsuessa runollisesti keisarinnan
vanhaa kotimaata Hamletin maaksi. Muistan, että opettajiemme kasvot
loistivat autuudesta, jota me lapset emme vähääkään tunteneet. Ajan
henki oli jo puhaltanut ylitsemme.

Eläintarhassa ja Kansan talossa, Narodni Domissa, me kävimme.
Rouva Leijonan ja Herra Tiikerin seurassa kirvoittui meistä kaikki
arvokkuutemme ja muutuimme taas lapsiksi. Kansan talon ravintolassa
paistettiin pihvi aivan silmiemme edessä valtavassa keittiössä, johon
koko yleisöllä oli pääsy. Muistan, että talo oli suurenmoinen laitos,
mutta sen koommin en ole siellä käynyt.

Miten väsyneitä me olimmekaan kotimatkallamme. Kenkäni olivat kuluneet
rikki ja ne olivat muutenkin epämukavat. Sain niitten vuoksi kovasti
kärsiä.

Matkan päätulokseksi jäi minulle tietenkin teatteri. Olin 10-vuotiaasta
saakka itse "tehnyt" teatteria, näytellyt ja laatinut näytelmiä,
mutta se, mitä nyt olin nähnyt, ylitti kaiken maailmassa. Minä tiesin
nyt, että elämä voidaan keskittää huimaavan rikkaiksi elämyksiksi
ja että katsoja voi olla kuin kantele, jolla näyttelijä voi soittaa
ihmiskunnan ihaninta soittoa, tehdä ihmiselämästä unelmia, lahjoittaa
ihmiselle monta ihanaa elämää ja saattaa hänet unohtamaan arkipäivän ja
onnettomuuden ja elämään mukana toisen ihmisen kohtaloita. Kuvittelin
silloin jo mielessäni, että minäkin tulisin kerran soittamaan ihmisten
sieluilla ja seisomaan tuhansien silmäparien edessä katsojien
hurratessa minulle. Ajattelin, että silloin voisin kuolla onnen
tunteesta.

Olen seisonut melkein kaikkien Viron ja Suomen teatterien näyttämöillä
ihmisten hurratessa minulle, enkä ole tuntenut sitä onnen tunnetta. Kun
Lontoossa "Niskavuoren naisten" ensi-illassa parituhathenkinen yleisö
juhli minua, nipistelin käsivarttani ja koetin sanoa itselleni: "Tämä
on Lontoo" ja etsin itsestäni onnen tunnetta — enkä löytänyt. Ainoa
lämmön tunne, mikä minulle jäi, aiheutui tietoisuudesta, että sisareni,
hän, joka oli joutunut minusta kauas, mutta johon olin sidottu
verisitein, oli lähelläni ja ikäänkuin piteli yli ihmismeren kättäni —
suuressa yksinäisyydessäni. Olimme hyppineet yhdessä käsi kädessä yli
vesilätäkköjen, hänelle olin kertonut ensimmäiset omatekoiset satuni,
ja kun talomme paloi eräänä syysyönä ja isä oli heittänyt meidät
ikkunasta sänkyvaateläjään — minä olin silloin viisi- ja sisareni
kolmivuotias — olin ottanut häntä kädestä, juossut hänen kanssaan aidan
viereen ja käärinyt hänet peitteeseen itse värjötellen vieressä. Tätä
ajattelin seisoessani Lontoossa näyttämöllä ja nyt vasta kerron sen
hänellekin. Ihmissielu on kuin viljava veden pinta...




MINÄ ESIINNYN TAAS


Kevätpuolella 1903 oli se vaara, johon olin joutunut tuon nuorison
juhlan vuoksi, alkanut jo häipyä mielestäni siksi paljon, että uskalsin
taas antautua erääseen seikkailuun, josta olisi saattanut koitua
minulle mitä ikävimpiä, seurauksia, ellen olisi pelastunut siksi, että
minulla oli joko onni mukanani tai että olin voittanut johtajattaren
sydämen puolelleni ja koko opettajakunta katsoi asiaa sormiensa lävitse.

Viron ylioppilasyhdistyksessä (Eesti Üliöpilaste Selts) vietettiin
tavanmukaista vuosijuhlaa, jossa aina esitettiin jokin näytelmä muun
ohjelman ohella. Juhla oli tietenkin täysin suljettu, siis järjestetty
vain kutsuvieraille ja ylioppilaskunnan jäsenille. Mutta se oli Tarton
virolaisen seurapiirin jokavuotinen suurtapahtuma, johon oikeastaan
kokoontui koko virolainen sivistyneistö.

Esitykselle sattui sellainen onnettomuus, että näytelmän pääosan
naispuolinen esittäjä joko sairastui tai suuttui. Ei voitu löytää
ketään muuta kuin minut, joka olisi voinut niin lyhyessä ajassa
harjoitella osan. Yritin luonnollisesti kieltäytyä, koska meiltä
koululaisilta oli kaikenlainen julkinen esiintyminen jyrkästi kielletty
ja koska jo aikaisemmin olin joutunut samanlaisesta rangaistukseen.
Ants Simm puhui minut kuitenkin pyörryksiin vakuuttaen, ettei nimeäni
tultaisi julkaisemaan ja että juhla oli aivan perhejuhla, jne. kaikkea,
mitä voitiin esittää huonon asian puolustukseksi. Olen unohtanut
näytelmän nimen, mutta sen muistan, että minun piti esittää siinä
itsepäisen, villin tytön osaa, joka miellytti minua suuresti. Niinpä
minä siis kumminkin suostuin toivoen, että pelastuisin jollakin
juridisella tempulla koulussa.

Koko teatteritapaus sai merkitystä niitten henkilöitten vuoksi,
jotka osallistuivat kappaleen esittämiseen. Ohjaajana toimi tohtori
Menning, joka oikeastaan oli teologi, mutta josta tuli kuitenkin Viron
ensimmäisen teatterin — tavallaan kansallisteatterin — Vanemuisen
johtaja ja luoja ja joka juuri aloitteli teatteriuraansa. Sittemmin
tästä teologista ja teatterimiehestä tuli myöhemmin Viron itsenäisyyden
aikana monivuotinen Viron Berliinin-lähettiläs.

Ensimmäistä miespääosaa esitti Anis Simm, josta tuli Menningin
jälkeen Vanemuise teatterin monivuotinen johtaja ja vihdoin viimein —
pankinjohtaja.

Toista miespääosaa esitti Ants Rebane, josta tuli Viron suurimman
sanomalehden, Päevalehden, toimittaja ja sittemmin Viron tasavallan
Suomen-lähettiläs.

Niin, ja sitten primadonnana esiinnyin minä, joka olen ollut mm.
puutavaraliikkeitten johtajana Suomessa ja josta tuli suomalainen
näytelmäkirjailija.

Onhan siinä jo ihmiskohtaloita yhden iltaman näytelmään.

Vaikka harjoitusaika oli lyhyt ja sangen riitainen Simmin ja minun
temperamenttini vuoksi, niin kuulemma menestyimme hyvin, ja Aino Kallas
tutustui minuun näyttelijättärenä eikä tahtonut uskoa, että olin vain
hänen miehensä oppilas tyttökimnaasista.

Aino Kallas oli juuri muuttanut Pietarista Tarttoon ja saanut kotinsa
järjestykseen. Hän ryhtyi nyt tutustumaan tarttolaiseen maailmaan ja
Tartto häneen.

Aino oli kaunis kuin ilmestys, häikäisevän älykäs ja sitä paitsi
suomalainen. Me olimme kaikki hurmaantuneita, ja Kallaksen talosta
tuli Tönissonien talon ohella Viron älymystöä koossa pitävä voima.
Aino Kallas tuli Tarttoon tietoisena tehtävästään, hän oli utelias
meidän kaikkien suhteen ja valmis runoilijan koko herkkyydellä
vaalimaan tarttolaisia. Tartossa oli helpompaa päästä lähelle ihmistä
kuin Suomessa, ja mitä puutteita meissä olikin, niin lämpöä ja
omaperäisyyttä meistä ei puuttunut.

Muistan, että olin tosiaankin onnellinen sinä iltana. Jollakin
tavoin oli itsestään selvää, että elämäntehtäväni tulisi olemaan
teatterissa ja luonnollisesti näyttelijättärenä. Istuimme Menningin
kanssa ja rakensimme pilvilinnoja. Hänestä piti tulla Bergbom ja
minusta Ida Aalberg, Duse ja Iso Sarah samassa persoonassa. Tämän
piti olla yhteinen salaisuutemme. Sitä ennen minun oli päästävä
yliopistoon, sillä Menningin mielestä teatteri vaati ihmiseltä kaiken
kulttuurin, mitä ihminen ikinä kykenee hankkimaan ennen varsinaista
teatterikoulutusta. Olen siitä neuvosta aina ollut Menningille
kiitollinen, vaikka kestikin kolmekymmentä vuotta, ennen kuin tulin
näyttämölle, tosin en näyttelijättärenä, vaan näytelmien luojana,
mutta tulin kuin kotiini, sillä kirjavan elämäni aikana yliopisto-
ja liikenaisena olen aina ollut varma siitä, että joudun teatteriin
harjoiteltuani ensin maailmanteatterissa.

Menningin itsensä kävi toisin. Hän sai jättää teatterin siirtyäkseen
elämänsä loppuun saakka maailmanteatteriin, diplomaatiksi,
mutta sitä ennen hän laski pohjan Viron teatterille. Hän oli
kulttuuripersoonallisuus, järkevä ihminen. En unohda milloinkaan,
että hän siihen aikaan olisi voinut neuvoa minua menemään heti
koulusta teatteriin, jolloin olisin joutunut mitä raskaimpaan
ristiriitaan... Wissen Sie oli aivan raivoissaan, kun vihjaisinkin
hänelle teatterisuunnitelmistani. Oli suorastaan sopimatonta ajatella
tuollaisia temppuiluelämää, jo kaikki kirjatkin siitä suuttuivat.
Näyttelijä on ilveilijä, hän sen tiesi. Hän oli nähnyt Ellen Terryn
sekä Iso-Sarah Bernhardiin. Tönissonille en uskaltanut vihjaistakaan
koko jutusta ja vielä vähemmän kotonani. Ja niin tuo näyttelijäunelmani
häipyi, kuten niin moni muukin unelma.

Mutta koko näyttelemishomman aikana olivat koulussa tentit käynnissä ja
kaikki yöt sain lukea ja sulkea korvani satakieliltä ja koettaa olla
ajattelematta Šviliä. Sain monia kirjeitä mm. Mantsuriasta virolaisilta
upseereilta, joitten kanssa olin tanssinut keisaribaaleissa ja jotka
eivät milloinkaan unohtaneet minua. Mutta Kaukasiasta en saanut yhtään
elonmerkkiä, ja vähitellen alkoi minulle selvitä, miten hirvittävän
itsekäs ja ymmärtämätön olin ollut ja miten oikeassa kirurgi olikaan,
kun oli leikannut minut pois elämästään. Se oli elämäni ensimmäinen
todellinen suru, jota en voinut kenellekään puhua, en ennen kuin nyt...
kun se nousee nuoruuteni usvan takaa.

Kuten sanottu, koulussa ei kukaan ollut tietävinäänkään uudesta
rikoksestani teatterialalla En tiedä, oliko se ehkä tohtori Kallaksen
ansiota. Klassendamen silmäyksistä tosin ymmärsin, että asiaa oli
opettajien piirissä käsitelty. Hän teki uhkaavia viittailuja sen
varalta, etten läpäisisi tenteistä ensimmäisenä, niin että sain lukea
henkeni edestä, ja säilytin asemani, vaikka anemiani taas yltyi.




MUSIIKKINI


Elämäni varjonpuolelle saan laskea onnettomat musiikkiopintoni, jotka
myrkyttivät minulla monta päivää Tartossa puolentoista vuoden aikana
ja joista en ole vielä tähän päivään kertonut kenellekään — kiitos
baltilaisen kasvatukseni.

Äitini käsitykseen tyttöjen sivistyksestä kuului ehdottomasti musiikki
ja erittäinkin pianonsoitto, jota ilman baltilaista tyttöä ei
saattanut kuvitellakaan. Hän oli itse aikoinaan, kun hänen isänsä oli
hakenut hänet pois koulusta äidin kuoleman jälkeen, saanut keskeyttää
musiikkiopintonsa ja suri sitä kovasti, koska rakasti laulua ja soittoa
yli kaiken. Sen vuoksi siis minun nyt piti koulutyöni ohella opiskella
soittoa. Ei silti, etten olisi pitänyt musiikista, mutta se oli
kuitenkin tarkoitettu vain yksityiseksi huvikseni, ja kaikkien lukujeni
ja harrastusteni ohella se pakostakin muodostui vain harmilliseksi — ja
sitäpaitsi sangen vaaralliseksi sivuharrastukseksi.

Musiikkiopettajani G. oli mies, jolla oli huomattava sija koko
Baltikumin musiikkielämässä, valtavan lahjakas persoonallisuus, joka
aikoinaan oli ollut professorina Dresdenin konservatoriossa, ellen
erehdy. Hän oli nainut rikkaan baltilaisen paronittaren ja sillä
tavalla siirtynyt Tarttoon.

Hän asui isossa yksityistalossa, sangen eurooppalaisessa ympäristössä,
jossa vilisi palvelijoita. Hänen musiikkisalinsa oli aivan valtava ja
siellä oli paitsi Bechsteinin ja Steinwayn flyygeliä, lisäksi vielä
valtavat urut takaseinällä. Näitten urkujen vuoksi annan hänelle paljon
anteeksi.

Hän oli komea, kookas mies ja hänen temperamenttinsa, todellinen
taiteilijatemperamentti, oli peloittava. Hänen silmänsä leimahtelivat
vähemmästäkin ja hän pudisteli usein mahtavaa, jo harmahtavaa
tukkaansa, kun tein virheitä soittaessani. Yleensä oppilaat pelkäsivät
häntä. Kerrottiin, että hän oli jopa lyönytkin heitä suuttuessaan.
Sitten hän oli myrskyisesti pyytänyt anteeksi. Mutta saattoi
oppilaitten pelkoon olla muitakin syitä. Minä en pelännyt häntä, sillä
uskoin aina hyvää ihmisestä. Kun hänen äkkinäiset vihanpurkauksensa
eivät vaikuttaneet minuun, hän sanoi, että virolaiset ovat kylmiä
kuin kalat, ja tunti jatkui taas. Olin hänen ainoa virolainen
oppilaansa. Hänen tuntinsa olivat hyvin kalliit, enkä minä olisi
voinut ajatellakaan niitä, ellei isoisäni, joka oli kuunnellut
hänen kirkkokonserttejaan ja nähtävästi suorastaan jumaloi hänen
urkumusiikkiaan, olisi tarjoutunut maksamaan tuntejani. Sitä paitsi
G. muutenkin valitsi oppilaitaan, joten olin ylpeä, kun hän hyväksyi
minut. Soitin hänelle Schumannin pikku kappaleen näytteeksi ja hän
väitti minussa olevan musikaalisia temperamenttia. Se oli hänestä
pääasia. Isäni oli menestyksestäni hyvin onnellinen.

Näin siis alkoivat tuntini ja hänen harmoniaopin ja musiikinteorian
luentonsa, jotka olivat suorastaan suurenmoisia. Harjoittelin
alussa uskollisesti, mutta minun tuhannet muut harrastukseni olivat
syynä siihen, että innostukseni pian laimeni. G. kutsui minua pikku
tytöksi ja kuunteli kärsivällisesti kun kerroin, mitä kaikkea luin
ja harrastin. Minua hermostutti, että hän alkoi soittaessani pitää
kättänsä olkapäälläni. Sanoin siitä hänelle, mutta silloin hän siirsi
kätensä vyötärölleni, tietenkin hyvin isällisesti ja hellästi. Minua
inhoitti hänen kätensä sanomattomasti. Koetin siirtää tuoliani, mutta
se ei auttanut. Hän alkoi pitää kättäni kädessään selitellen virheitäni
ja samalla nojautuen yhä lähemmäksi "pikku tyttöä". Sitten hän yhtäkkiä
hermostui, istui urkujen eteen ja soitti jonkin Bachin preludin niin
valtavasti ja huumaavasti, että minä pianotuolillani lepatin kuin lehti
tuulessa, ja kaikkein ihaninta oli, kun hän ryhtyi improvisoimaan
antaen vox humanan julistaa ihmisen yksinäisyyttä yli maailman pauhinan.

Unohdin vastenmielisyyteni sekä tunteja että häntä kohtaan ja olin
yksinomaan onnellinen siitä, mitä hän minulle oli antanut. Hän tiesi,
että oli soittanut sydämeni kielillä, pyyhki kyyneleitäni ja sanoi
uskovansa taas itseensä, koska pikku ihminen itki. Minä lupasin
harjoitella hyvin seuraavaksi kerraksi, ehkä aavistaen sen, mitä nyt
tiedän, nimittäin, että olin kuullut ihmisen taistelevan itsessään
pirujen kanssa.

Hänen rouvansa oli pieni, harmaantunut, hieno ihminen, varmasti
häntä vanhempi. Hän ei koskaan hymyillyt, vaikka oli herttainen ja
ystävällinen meille kaikille miehensä oppilaille. Mutta hänen suunsa
ympärillä tykytti aina jokin kipu ja hänen silmänsä olivat värittömän
laimeat ikäänkuin niistä olisi kyynelillä huuhtoutunut pois kaikki
loisto. Hän ei koskaan käynyt miehensä konserteissa.

G:n käyttäytyminen minua kohtaan kävi yhä tuttavallisemmaksi
ensimmäisen vuoden aikana. Hän puristeli vyötäröäni ja suuteli
otsaani sanomattomaksi inhokseni ja sitten hypähti äkkiä ylös ja
hyökkäsi uruilleen tai Bechsteininsa luokse. Hän soitti siihen kaiken
intohimonsa palaten sitten rauhallisesti tuolini ääreen ja pyytäen
anteeksi hermostumistaan.

Olin hyvin onneton enkä tiennyt, mitä tehdä. Sen aavistin, etten voisi
kertoa asiaa Švilille. Hän olisi voinut järjestää skandaalin. Näin
silmissäni, miten hän pitkän kaukasialaisen tikarinsa kanssa syöksyisi
G:tä vastaan, ja päätin vaieta. Emien kaikkea en voinut kertoa siitä
isälleni tai äidilleni, en missään tapauksessa äidilleni. Olisin
hävennyt itseni kuoliaaksi. Tämä oli baltilaisen kasvatuksen tulosta,
Vielä 12-vuotiaana uskoin, että lapset syntyivät suutelemisesta, ja
olin kovin onneton, kun näin meidän uskollisen Miinamme suutelevan
rautapuodin kisälliä Juhania, jolle olin Miinan puolesta kirjoittanut
kaikki rakkauskirjeet ja jolta luulin Miinan nyt saavan lapsen, vaikka
Miina oli ilmoittanut, ettei halunnut naimisiin Juhanin kanssa. Kun
14-vuotiaana ruumiissani tapahtui tuo kammottava muutos, joka tekee
lapsen aikuiseksi, en uskaltanut puhua siitä äidilleni mitään ja
kärsin summatonta kauhua, kunnes hän itse huomasi asian ja selitti
sitä hiukan. Minulla ei ollut läheisiä kuiskailevia tyttöystäviäkään,
joilla olisin kuullut nämä asiat. Äitini nähtävästi "ei kehdannut"
puhua minulle... Kuinka silloin olisinkaan voinut puhua opettajani
käytöksestä kotona.

G. luultavasti tiesi sen, enkä varmaankaan ollut ainoa hänen
oppilaistaan, joita hän sillä tavalla kouri, tietäen, etteivät
baltilaiset tytöt puhu mitään kotonaan.

Koetin kaikin tavoin päästä pianotunneistani valittaen väsymystä ja
työni paljoutta. Pääsinkin niistä siksi ajaksi, kun sairastin anemiaa.
Mutta äitini oli kovin vihainen, kun uskalsin mainitakaan, että
jättäisin pianotuntini. Kaikesta huolimatta olin kuitenkin edistynyt
soitossani ja päässyt jo käsiksi Beethovenin G-dur sonaattiin, jota
äitini rakasti ja jonka osasin jäsennellä ja pukea sanoiksi. G. oli
suurenmoinen siitä, että hän ymmärsi haluni tulkita sanoilla kaikkea
musiikkia ja antoi minun usein kertoa, mitä olin kuullut jostakin
musiikkikappaleesta tai miten tulkitsin hänen improvisaatiotaan.
Se johti melkein melodeklamaatioon. Muistan, miten lausuin Heinen
Vedenneidon ja Vetehisin ja hän säesti sitä musiikillaan. Kerran hän
kutsui minua omaksi Bettina von Arnimikseen, jolloin minä vastasin,
että se oli kovin väärin, sillä Bettina oli rakastunut Goetheen. Tätä
hän nauroi katketakseen, sillä hänessä oli huumorintajua.

Mutta sitten kuudennella luokalla tuli lopullinen kriisi jonkin aikaa
nuorisojuhlajupakan jälkeen, josta hänkin oli kovasti kiinnostunut.
Hänen piti kirjoittaa minulle puolen vuoden todistus ja sitä varten
hän kutsui minut musiikkisalin perällä olevaan kabinettiinsa. Hän
piti taas isällisesti kättänsä vyötärölläni kaikesta vastustuksestani
huolimatta. Yhtäkkiä hän kiskaisi minut syliinsä ja yritti suudella
minua pidellen minua kuin rautapihdeissä rimpuilemisestani huolimatta.
Tiesin, että koko talo oli tyhjä, sillä sekä hänen rouvansa että
sisäköt olivat jouluostoksilla, joten huutamiseni olisi turhaa.
Yhtäkkiä hän päästi minut sylistään ja sulki musiikkisalin oven
lukkoon. Silloin minä olin yhdellä harppauksella kirjoituspöydän takana
ikkunalaudalla huutaen, että jollei hän avaa ovea, särjen ikkunan ja
hyppään siitä ulos. Varmimmaksi vakuudeksi löin kirjalla jo yhden
sisäruudun rikki. Huone oli alakerrassa, joten ei tarvittu mitään
sankaruutta ikkunasta ulos hypätessä. Mutta lasin kilinä vaikutti
häneen ihmeen rauhoittavasti, joten voin suositella sitä muillekin
nuorille tytöille vastaavanlaisissa tapauksissa. Nykyajan tytöt
ovat kuitenkin niin kokeneita, elleivät he hevin joudu tuollaisiin
tilanteisiin. Joka tapauksessa kyseessä oleva luolamies pysähtyi
ovelle, nauroi käheästi ja avasi sen. Komensin häntä avaamaan myös
eteisen oven, jonka samoin arvasin olevan lukittuna. Senkin hän teki.
Sitten hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja pyysi anteeksi, minun yhä
seisoessani ikkunalaudalla, mutta nyt jo valmiina itkukohtaukseen. En
tiennyt, miten menetellä. Jos hyppäisin alas, voisin uudelleen joutua
satimeen. Hän yritti rauhoittaa minua, yritti laskea leikkiäkin,
sanoi, että olin liian nuori ymmärtääkseni miehiä, ja puhui koeteltua
pölyä nuoren tytön viehätysvoimasta ja miesten taipumuksesta menettää
järkensä minun nyyhkyttäessäni vastaan, etten ollut nähnyt kenenkään
muun miehen menettävän järkeään ja että tulen ikuisesti halveksimaan
ja inhoamaan miehiä... Sitten sovittiin vihdoin, että hän siirtyisi
vasemmalle puolelle huonetta nojatuoliin siksi, kun minä saisin
päällystakin ylleni ja ulko-oven kiinni. Muuten lapasin huutaa niin,
että vanha paronitar talon yläkerrassa — hän oli aivan kuuro — kuulisi
sen. Näitten valmistelujen jälkeen olin sitten yhdellä harppauksella
lattialla ja toisella eteisessä, sieppasin päällysvaatteeni ja juoksin
ulos kertaakaan taakseni katsomatta. Unohdin musiikkilaukkuni, tuon
jokaisen tarttolaisen "backfishin", keskenkasvuisen tytön tunnetun
virkalaukun opettajani luo ja juoksin itkien Koidulankatua alas.
Tuomiovuorella otin puhdasta lunta ja pesin sillä kasvoni ja huuleni —
en sentään siksi, että olisin luullut tuosta suutelosta lapsia saavani
mutta osoittaakseni inhoani kaikkea suutelemista kohtaan.

En ole sen koommin elämässäni nähnyt enää G:tä. Hän lähetti minulle
seuraavana päivänä musiikkilaukkuni, todistukseni, kukkia ja nöyrän
kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi ja lausui toivovansa, että saisi
nähdä minut jälleen joulun jälkeen lunneillaan. Poltin kirjeen ja
vein kukat rouva Lioskolle. Ilmoitin kotona, etten koskaan enää tule
opiskelemaan musiikkia. Ja koska isoisäni rahat tarvittiin kipeästi
koulumaksuihin, ei kotonakaan sitä enää vaadittu.

G. kuoli 20-luvulla oppilaittensa suuresti kunnioittamana. Kumminkin
kuulin myöhemmin, että hänellä oli ollut pari julkista skandaalia
suhtautumisessaan naisoppilaisiinsa. Olen myöhemmin aina katunut, että
silloin vaikenin asiasta ja mahdollisesti sen vuoksi joku toinen tyttö
joutui kärsimään hänen häikäilemättömyytensä uhrina. Mutta minä olin
sellainen, joka en kehdannut riisuutua valaistussa alkovissa pimeyden
väijyvien silmien alla. Nyt vasta olen ensi kerran elämässäni saanut
rohkeutta kertoa tämän, ehkäpä vain toisten, jo 60-vuotiaitten tyttöjen
huviksi ja opastukseksi.

Mutta G:tä ihmisenä olen oppinut ymmärtämään elämäni varrella.
En unohda, että hän kehoitti minua joko maalaamaan tai kertomaan
musiikkia. Istuin vuonna 1922 parin viikon ajan joka ilta Dresdenin
oopperassa Aino Malmbergin kauhuksi. Hän saattoi minua silloin
Karlsbadiin ja Dresdeniin hoitamaan sappikiviäni ja olisi mieluummin
nähnyt minut lääkärin määräämässä vuoteessa kuin oopperassa. Mutta minä
suljin silmäni, kuuntelin musiikkia itsessäni ja muistelin, miten G.
antoi minun maalata sanoilla musiikkia ja kutsui esiin omaa musiikkiani
sisimmästäni... Hän oli villi arohevonen kytkettynä Tarton kullattuun
talliin, silkkinauhalla sidottuna, narrin päähineessä höyhenet ja
helistimet...

Mutta silloin Tartossa nuori tyttö kulki kotiinsa suu ja posket lumella
hangattuina ja itki, koska Švili ei ollut koskaan suudellut häntä.




MATKANI TOISELLE PUOLEN LAHTEA


Oli ihana kevät vuonna 1903. Vaikka satakielet jäivätkin suurin
piirtein kuulematta, niin olinhan sentään onnistunut tenteissäni ja
saanut — vieläpä ansaitsematta — kunnollisen numeron käytöksestäni ja
lahjaksi matkan ihannemaahani — Suomeen. Tohtori Kallas oli koettanut
löytää minulle tilaisuuden viettää kesäni Suomessa, että siten
valmistuisin siirtymään Helsingin yliopistoon... vuoden päästä.

Minun piti päästä senaattori Kairamon luokse Hattulaan puhuakseni
siellä hänen tyttärensä kanssa saksaa. Mutta jonkin perheonnettomuuden
vuoksi ei asiasta tullutkaan mitään. Sen sijaan järjestyi matkani
Päijänteelle, Kuhmoisiin Muurilan taloon, jossa oli ikäiseni tyttö.
Hänen kanssaan minun oli puhuttava saksaa ja siellä voisin itsekin
oppia suomea. Olin kovin mielissäni, että pääsin todelliseen Suomeen,
talonpoikaistaloon, jossa voin nähdä kansan elämää paljon lähempää kuin
senaattorin huvilassa. Kun myöhemmin tutustuin senaattori Kairamoon ja
hänen jäykkyyteensä, ajattelin, että kohtalo oli ohjannut askeleitani
Kuhmoisiin ja vielä kultaisempien Hannikaisten joukkoon rakastumaan
tähän maahan ja kansaan.

Näin minä sitten lähdin yli lahden. Ensi kerran yksinäiselle
matkalle. Siihen saakka olin käynyt vain kerran Riiassa isäni kanssa
enkä kertaakaan Tallinnassa. Sitä paitsi, baltilaisen 16-vuotiaan
tytön ei sopinut matkustaa yksin. Walgan tätien mielestä tuollainen
matka oli kuin iankaikkiseen kadotukseen joutumista. Äitini oli
tuhannessa tuskassa. Vain tohtori Kallaksen vakuuttelut saivat hänet
rauhoittumaan. Tämä selitti, että Suomessa nuorikin tyttö voisi
huoletta matkustaa yksin minne vain.

Olin ensi kertaa laivassa ja merellä. Söin aamiaistani ja huomasin
peilistä, että yhtäkkiä nenänpääni alkoi merkillisesti vaalentua.
Sanoin nopeasti hyvästit wieninleikkeleelle, enkä sen jälkeen
vuosikausiin voinut syödä, en edes katsoa sellaista. Vihasin siihen
aikaan Tallinnan kapeita katuja ja kansalaisuutta melkein yhtä paljon
kuin myöhemmin opin niitä rakastamaan. Ihminen on sellainen. Helsinki,
tuo uusi ja puhdas, oli mielestäni paratiisi Tallinnan vanhuuteen
verrattuna. Siitä on nyt tasan 40 vuotta, kun vanha Vellamo loi
minut Helsingin rantaan. En tuntenut ihmissieluakaan, olin nuori ja
avuton. Ja kuitenkin tulin kuin kotiini. Junani lähtöön oli vain tunti
aikaa. Otin ajurin ja ajoin sillä pilkin kaupunkia: Kaivopuistosta
Eläintarhaan. Näin Säätytalon, Suomen Pankin, Nikolain kirkon.
Yliopiston, Senaatin — ja ennen kaikkea Kansallisteatterin. Asemalla
minut opastettiin Lahden junaan. Mutta lippuluukulla ei osattu sanoa,
miten pääsisin Lahdesta Vesijärvelle, meneekö sieltä laiva vai juna tai
olisiko lähdettävä ajurilla rantaan. Mutta kun jo istuin vaunussa, tuli
lipunmyyjätär ilmoittamaan minulle, että Vesijärvelle menee juna... Hän
tuli ilmoittamaan sen vieraalle tytölle pelkästä ystävällisyydestä,
huonolla saksankielellään. Sellaista ei kai missään muualla
rautatiehenkilökunnan taholla voisi tapahtua, ei ainakaan Venäjän
valtakunnassa. Jos satut vielä olemaan elossa, sinä ystävällinen
ihminen, niin tiedä, etten koskaan ole unohtanut sinun avuliaisuuttasi.

Yhtä ystävällisiä minulle oltiin Vesijärven laivassa, jossa vanha
kapteeni yritti puhua minulle jotakin, jota hän sanoi vironkieleksi,
istutti virolaistytön pöytäänsä ja piti huolta, että minut herätettiin
kello kolmelta aamulla ennen Kuhmoisiin tuloa, Päijänne oli kuin
unelmaa, ja Asikkalan kanavalla kohisivat minulle kotoiset koivut.
En halunnut nukkua, vaan istuin ja palvoin Päijännettä. Ja kun
aurinko nousi, minua odotti Kuhmoisten rannassa nuori tyttö: Elin
Muurila. Muurilan talo oli aivan laivarannan ääressä. Siellä tarjosi
vanha emäntä meille kahvia ja paljon ihania pikkuleipiä, joita emme
Virossa tunteneet. Elin osasi sentään sen verran saksaa, että tulimme
toimeen. Vaikeata hänen kuitenkin oli vastata minun kymmeniintuhansiin
kysymyksiini.

Muistan, että minua Muurilassa ennen muita huvittivat kokoon
työnnettävät sängyt, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Lisäksi
oudostutti, ettei talon emäntä koskaan ollut mukanamme syömässä. Elin
oli ainoa lapsi. Isä oli kuollut ja äitikin oli jo iäkäs. Hän ei kai
joutanut kanssamme ruokapöytään, varsinkaan kun ei osannut puhua.

Ja sitten aloin tutustua, ympäristööni, joka oli kuin satua
virolaiselle. Päijänteen rannassa oli korkea kallio, josta tuli
lempipaikkani. Ihastuin myös kapeisiin maanteihin koivumetsien
keskellä. Ne olivat kuin yksityisten puistojen teitä verrattuina
Viron leveisiin, huonosti hoidettuihin maanteihin. Lahdenpoukamat ja
kiikkerät hämäläiset veneet, joissa pelkäsin... hymyilevä, leppoisa
Kuhmoinen valkoisine ja punaisine taloineen, kylineen, jotka olivat
piilossa metsien lakana ja joissa me vähitellen Elinin kanssa rupesimme
vierailemaan! Ennen kaikkea käytiin Hannikaisilla, jossa punaposkinen
ja iki-iloinen Alli-täti otti virolaistytön vastaan paljas- ja
pitkäkoipisen poikajoukkonsa keskellä. Pojista Ilmari, Väinö ja
Tauno soittelivat jo isänsä kanssa. Lehtori Hannikainen ja Alli-täti
puhuivat hyvin saksaa, niin että heiltä minä vasta sain pääasialliset
vastaukset kysymyksiini. Hannikaisten talo oli täynnä laulua, sillä
rouva Hannikainen ohjasi Kuhmoisten sekakuoroa Asikkalan laulujuhliin.
Luonnollisesti Elin ja minäkin yhdyimme kuoroon. Siinä lauloi mukana
Kaarlo Maijalakin, juuri valmistunut varatuomari, josta sittemmin
tuli Tampereen pormestari ja välillä kai Hämeen läänin maaherrakin.
(Hän kuoli muutama viikko sitten.) Hänkin puhui saksaa ja vielä
parhaiten joukosta, joten hänestä tuli pääasiallisin puhetoverini.
Sitten oli joukossa vielä erinäisiä Hukkisen poikia, joista yksi tuli
Saksasta eläinlääkäriopista ja oli blaseerautuneempi muita, jo oikea
maailmanmiehen alku.

Tämä suurin piirtein oli se ilmapiiri, johon olin joutunut ja joka
antoi minulle ensimmäisen käsityksen Suomesta. Se oli ristiriidatonta,
leppoisaa onnellista pienoisoloa meidän myrskyisen Tarton elämämme
jälkeen. Tartossahan vasta kamppailtiin kaiken sellaisen puolesta,
mikä Suomessa oli saatu melkein ilmaiseksi. Sortovuodet... miten
pinnallisesti ne sentään koskivatkaan maaseudun elämää. Ainakaan
Kuhmoisissa ei kukaan puhunut minulle pilvestä, joka lepäsi
Suomen yllä, eivätkä Kuhmoisissa tuntuneet suomettarelaisten ja
nuorsuomalaisten väliset ristiriidatkaan, jotka vuotta myöhemmin
kuohuivat vastaani Helsingissä. Me Virossa tiesimme luonnollisesti
Suomen aseman vaarallisuudesta, Bobrikoffista ja passiivisesta
vastarinnasta, jota täällä yritettiin. Mutta kutsunnat ja vastarinnan
ilmenemismuodot olivat minulle aivan tuntemattomia, etenkin kun
Viron lehdistö sai kirjoittaa sangen vähän sellaisista asioista.
Olihan Viron sensuuri venäläistäkin hullumpi. Eikä Kuhmoisissa
viljelty saksankieltä niin paljon, että sillä olisi saattanut puhua
politiikasta. Sanomalehtiä en voinut lukea, sillä Elinin sanavarasto ei
riittänyt niiden kääntämiseen. Jouduin täten Tartosta, jossa suorastaan
hengitettiin politiikkaa ja juuri sinä keväänä kirjallisuutta Brandesin
muodossa, sellaiseen maailmaan, jossa ei välitetty kummastakaan.
Tarton kuumeisen elämänsykkeen sijasta jouduin Päijänteen viileyteen
ja Hannikaisten musiikkimaailmaan. Kun mukanani olleet kirjat olin
pian lukenut, loppuun eikä Elinillä ollut muita kuin suomalaisia
kirjoja, lähdettiin rovastin pappilasta niitä hakemaan. Mutta
rovastiltakaan ei löytynyt saksaksi muuta kuin jokunen minun tuntemani
nidos Schilleriä ja ranskaksi Rousseaun "Emile". Näin sain siis parin
kuukauden ajan henkiseksi ravinnokseni Rousseaun kasvatusopin ja opin
vihaamaan hyveellistä Emileä. Kumminkin yritin suomeksi ottaa Elinin
avulla selvää Eino Leinosta. Elin tunsi Leinon henkilökohtaisestikin
Hämeenlinnan oppilaana. Mutta Leinon kieli oli virolaiselle
aloittelijalle vaikeinta, mitä voi löytää, ja Leinon lukemiseni jäi
siis vähiin. Kivi oli vielä vaikeampaa. Kun lisäksi yritin auttaa
Eliniä saksan opiskelussa, hänellä oli ehdot saksassa, jäi suomenkielen
oppimiseni verraten vähäiseksi. Eniten opin kieltä kuorolaulujamme
teksteistä, joista Hannikaiset auttoivat minua saamaan selvää. Rakkain
lauluni oli:

    "Kas Suomenlahdella hyrskyt
    ja laajat Laatokan veet
    — — —
    ne halkoo Suomea suurta,
    ne pilkkoo kansaa sen..."

Lauloin sitä Kuhmoisten kallioilla niin että kylä raikui, ja se on
vieläkin pysynyt minulle rakkaana lauluna. Mutta minun Suur-Suomeeni
ei sisälly väkivaltaa eikä valtauksia, vaan Suomen sukujen valtava
elämän- ja sivistyksen kaipuu, sekä elin- että luomisvoima, johon uskon
kaikkien kansojen vapauden koittaessa.

Asikkalassa oli laulujuhlat, ja rouva Hannikainen lähti kuoroineen
matkalle sinne. Meidät naiset majoitettiin erääseen taloon kosken
rannalle, ja olin iki-ihastunut pienen kosken pauhinaan, niin että sen
vieläkin muistan. Laulujuhlat olivat vaatimattomat, jos vertasi niitä
virolaisien laulujuhliin, mutta hyvin siellä laulettiin, ja rouva
Hannikaisen kuoro sai palkinnon siitä huolimatta, että minä Abtin
"Lumpeenkukan" ihanassa pianokohdassa lauloin:

         "_Oi Hanna Backman kaunis,
         oletko dundedon?_"

    pro: "_Oi lumpeenkukka kaunis,
         oletko tunteeton?_"

Hanna Backman oli ikäneito kansakoulunopettajatar, eikä hän ollut
kauneudella pilattu. Minä olin lyönyt Haljalan kanssa vetoa siitä, että
tulisin tekemään tämän julmuuden. En ole koskaan jaksanut vastustaa
tämän tapaisia kiusauksia. Jaoin kuitenkin kristillisesti Maijalan
karamellit Hanna Backmanin kanssa. Hän antoi minulle anteeksi, ja rouva
Hannikainen, joka oli aina kultainen ihminen, osasi nauraa.

Asikkalassa oli samaan aikaan myös Hämäläisen osakunnan kesäjuhla.
Siinä tutustuin osakuntaan, johon vuoden päästä tulisin kuulumaan.
Kolmenkymmenen vuoden päästä oli osakunnalla juhla samassa paikassa, ja
siihen osallistui minun sijastani hämäläinen tyttäreni... Lähetin hänet
sinne autollani Iitistä maatilaltani, ja viitattuani hänelle hyvästiksi
ajattelin omia ajatuksiani kohtalon kummallisuuksista kulkiessani
kotiini ruisvainioitten välistä polkua.

Me loikoilimme Asikkalassa osakuntajuhlien aikana kanavan rannalla
ruohikossa, ja pitkin kanavaa veti kaksi miestä lotjaa ylös
Päijänteelle... Minä kuuluin siihen aikaan ihmisiin, jotka eivät
tuskattomasti voi katsoa toisien olevan raskaassa työssä kesäkuumalla
ja itse loikoa ruohikossa. Oli kuuma kesäpäivä ja miehillä valui
hiki virtanaan. Lotja oli suuri ja miehiä oli vain kaksi. Niinpä
minä sanoin Kaarlo Maijalalle, että meidän pitäisi mennä auttamaan.
Maijala oli olevinaan ja sanoi, että miehet saisivat työstään palkan
eikä hän kehdannut. Silloin minä lähdin yksin ja autoin toista miestä
kiskomisessa. Vähän ajan perästä ilmestyi Maijalakin toiselle puolelle
kanavaa auttaen toista. Eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin puolet
osakuntaa oli naruissa kiinni, ja lotja kiiti Päijänteelle kuin "Mullin
Tiinan tanssi". Kuulin silloin ensi kerran tuon hauholaisen sananparren
ja se jäi mieleeni. Eipä silti, kyllä minäkin olen oppinut seisomaan
pellonpientareella ja katselemaan, miten toiset tekevät työtä. Mutta
puolustuksenani on ikäni ja kipeä selkäni.

Sitten lähdimme rouva Hannikaisen kanssa paluumatkalle Kuhmoisiin.
Olen usein ihmetellyt, mahtavatko Hannikaisen nerokkaat pojat tietää,
miten kultainen äiti heillä on. Jos koskaan ihminen on säteillyt
hyvyyttä ja lämmittänyt säteillään toisiakin ihmisiä, niin sen on
tehnyt rouva Hannikainen. Minulle olivat hänen kukoistavat kasvonsa
kuin sukua ammoisilla ajoilta enkä ollenkaan tuntenut itseäni "tytöksi
vierailta mailta", vaan sellaiseksi, joka on käymässä sukulaisissa.
Ja yhtä läheiseltä tuntui Muurilan väki. Jykevä, tarmokas Elin, josta
tuli sittemmin agronomi, lienee naimisissakin toisen agronomin kanssa.
Vuosien jälkeen olen tavannut hänet yhtä herttaisena. Mutta minun
elämäni tiet ovat olleet niin monivaiheisia, etten koskaan ole palannut
Kuhmoisiin rakkaalle kalliolleni, jolle lähtiessäni sanoin "näkemiin".
Täti Hannikainen, joka sittemmin muutti Helsinkiin ja on anoppini
Wuolijoen vanhan emännän ystäviä, jäi läheiseksi elämääni. Hän opetti
tyttärelleni pianonsoittoa ja oli tälle yhtä kultainen kuin aikoinaan
minulle.

Kaarlo Haljalan tapasin vuotta myöhemmin Tampereella, jossa hän oli
pormestarina. Olin ollut hänen kanssaan kirjeenvaihdossa vuoden verran,
mutta Helsinkiin tultuani yliopistoaikanani ja naimisiin mentyäni
olin hänet kokonaan unohtanut. Kun olin Tampereen työväenopistossa
luennoimassa, tuli luokseni luennon jälkeen vanhanpuoleinen herra, jota
en tuntenut, mutta joka sanoi tulleensa kuuntelemaan virolaistyttöä.
Sellaista on elämä. Istuimme melkein koko yön, junan lähtöön saakka,
Teatteriravintolassa, josta pormestaria ei kai kehdattu häätää, ja
juttelimme, mitä kaikkea elämä vuosien aikana voi ihmiselle tehdä.
Hänen kohdaltaan se oli pysynyt raiteillaan ja pysyi kai loppuun saakka.

Niin, Kuhmoisissa viivyin pari kuukautta. Paluumatkalla Helsinkiin
leikin laivassa erään saksalaisen pikkupojan kanssa ja tutustuin hänen
vanhempiinsa, Baltian saksalaisiin, tohtori Martensin perheeseen.
Martens oli venäläisen meriväen lääkärinä ja asui Katajanokalla
meriväen satamassa, idyllisessä puutarhatalossa. Koska olin yksinäinen
baltilaistyttö, ottivat he minut ilman muuta haltuunsa kaikessa
hyvyydessään, ja heidän opastamanaan ja suojelemanaan näin siis
Helsinkiä parina päivänä. Tohtori Martens oli hyvin sivistynyt
ja paljon matkustellut, kuten hänen rouvansakin. Hän arvosteli
ankarasti tsaarin toimenpiteitä Suomea vastaan. Vasta hänen kauttaan
pääsin selville, mitä Suomessa tapahtui. Jouduin myöhemminkin,
yliopistoaikanani, tapaamaan usein tohtori Martensia, enkä ole koskaan
unohtanut sitä ansaitsematonta ystävällisyyttä, mikä tuli osakseni
hänen taholtaan.

Lähdin paluumatkalle samalla Vellamolla ja olin yhtä merikipeä kuin
tullessani. Hyttitoverini oli ystävällinen vanhahko nainen, joka puhui
kanssani saksaa ja piti minusta huolta. Hän oli Mathilda Wrede...
Jouduin Tallinnassa heti laivasta junaan, ja neiti Wrede huolehti
siitä, että junassakin sain makuuvaunuosaston. Hän oli matkalla
Segevoldiin ruhtinas Lievenin luokse, joka oli tunnettu filantropi
hänkin. Hän jutteli minulle elämästään ja nuoruudestaan... Istuimme
puoliyöhön saakka valveilla hänen kohdellessaan minua kuin sairasta
lasta konsanaan. Vasta vuosien päästä minulle selvisi, kuka Mathilda
Wrede oli. Kerroin hänelle siitä omituisesta tunteesta, joka minut
valtasi, kun Tallinnan rantaan saavuttuamme näin ensi kertaa meren
puolelta Piritan luostarin rauniot. Minulla oli tunnelma, että olen
ennenkin monet kerrat tullut tätä samaa tietä ja saapunut rantaan
Piritan juurelle. Koko Tallinnan siluetti meren puolelta oli minulle
niin tultua, etten jaksanut sitä ollenkaan käsittää. Nauroimme sitä
neiti Wreden kanssa, ja hän lausui epäilynään, että jossakin entisessä
elämässäni olin kuulunut Pyhän Birgitan nunnakuntaan ja tullut Suomesta
käymään Piritalle. Mutta kaikkein omituisinta on, että laivalla Turkuun
saapuessani on Turun linnan siluetti minulle yhtä tuttu ja silmäni
hakee aina sitä kuin muistoa aikojen hämäryydestä. Tapasin Mathilda
Wreden myöhemmin Suomessa; olin silloin jo sosialisti. Väittelimme
paljon, mutta kunnioitin hänen työtään. Olen aina rakastanut ihmisiä,
joilla on palava sydän. Hänellä se oli aina ilmiliekissä auttamaan
ihmisistä kaikkein onnettomimpia, joilta yhteiskunta on vienyt
vapauden, vankeja. Hän auttoi heitä voimiensa ja kykyjensä mukaan.
Mutta tuli aika, jolloin hän ei osannut auttaa — kuten hän minulle
sanoi — silloin, kun ihmisiä pantiin vankiloihin heidän vakaumuksensa
vuoksi. Silloin hänen rukouksensa oli kokonaan voimaton. Olen aina
ajatellut kirjoittaa siitä hirveästä ristiriidasta hänen elämänsä
loppupuolella... jolloin ei rukous enää tahtonut auttaa.

Näin minä olin siis käynyt Suomessa, mikä oli kuin rauhan tyyssija
Tarton myrskyjen jälkeen. Kirjoitin kesän kuluessa vain Tönissonille
ja Wissen Sielle sekä tietenkin kotiin. Lisäksi kirjoitin Gustav
Suitsille. Hänkin oli ollut Suomessa, jossakin Ruovedellä tai
Visuvedellä. Lähetin Suitsille muun muassa Kuhmoisissa kirjoittamani
runon, jossa mummon sukkavartaitten tarinan muodossa kuvasin
maaorjuuden aikaa. Sain Suitsilta murhaavan arvostelun. Runoilemiseni
kuivui sen vuoksi kokoon, paitsi niitä muutamia runoja, jotka Suits
sittemmin julkaisi Nuoren Viron Albumissa.

Näin päättyi ensimmäinen Suomen-matkani, Vuoden päästä tulin Helsinkiin
ylioppilaana ja aivan toisiin piireihin. Jouduin silloin samanlaiseen
elämänpyörteeseen kuin Tartossa.




OLIN 17-VUOTIAS

Viimeinen kouluvuosi Tartossa 1903—1904


Se oli kummallinen kypsymisvuoteni. Tein paljon työtä koulun
ulkopuolella ja koulussakin täytyi syventyä perusteellisesti tuohon
onnettomaan matematiikkaan sekä fysiikkaan ja kemiaan, sillä niistä
ei voinut juuri "bluffilla" suoriutua ylioppilastutkinnossa. Palasin
Suomesta matkaväsyneenä, mutta muuten levänneenä ja hyökkäsin käsiksi
kirjoihin. Kirjanälkäni Kuhmoisissa oli ollut hirveä.

Kotielämääni Tartossa oli tullut muutos. 15-vuotias Salme-sisareni
tuli kanssani samaan kouluun. Emme mahtuneet pieneen huoneeseeni rouva
Lioskon luo. Sitä paitsi oli täysihoito siellä tullut vuosi vuodelta
yhä kalliimmaksi, ja isäni vaikeudet olivat lisääntyneet, erittäinkin,
kun sinä syksynä viisi lasta joutui oppikouluun. Veljeni koulu,
yksityinen poikakimnaasi Walgassa, oli kovin kallis. Koulumaksu oli 200
ruplaa vuodessa, mikä muuteltuna nykyiseen Suomen rahaan olisi noin 10
000 mk. Mutta se tuli sittenkin halvemmaksi kuin lähettää hänet kouluun
toiseen kaupunkiin. Kouluttaa 5 lasta yliopistoon saakka merkitsi
sen ajan Virossa huimaavia menoja, ja isäni tuhlasi siihen kaiken,
minkä irti sai. Sittenkin me vanhemmat lapset, sisareni ja minä,
saimme auttaa kahden nuoremman kouluttamisessa. Mutta se oli aikaa,
jolloin suurin osa Viron vanhempia eli vain lapsilleen, ajatellen vain
heidän tulevaisuuttaan. Mitä erityisesti meidän kotiimme tuli, niin
me lapset täytimme vanhempiemme elämän aivan kokonaan, ainakin siitä
asti, kun muistan perhettämme. Me olimme levotonta joukkoa ja pidimme
heitä lakkaamatta jännittyneinä. Siitä saakka, kun täytin 10 vuotta,
tapahtui meillä aina jotakin, sanoi äitini, ettei muuta niin jokin
karkaamisyritys. Ensimmäisestä täysihoitokoulusta karkasin näet kaksi
kertaa — seurauksena tuosta villistä vapaudesta isoisäni talossa.
Muutkin sisarukseni olivat aina valmiit lähtemään omin päin maailmalle.
Jollei karkaaminen käynyt päinsä, niin luettiin salaa kesällä jonkin
luokan ylitse tai kirjoitettiin vaikkapa härnäävä näytöskappale. Jos
mikään, niin minun kotini Virossa muistutti suuresti Margaret Kennedyn
"Sirkus Sangeria", ja valitin aina, että isäni oli sen esittämisen
aikana jo niin kuuro ja vanha, etten voinut ottaa häntä teatteriin sitä
katsomaan.

Pääsyynä Lioskojen luokse joutumiseeni aikoinaan oli ollut
puutteellinen venäjänkielen taitoni. Kahden vuoden aikana olin oppinut
puhumaan sitä jokseenkin sujuvasti, niin etten siinäkään enää tarvinnut
apua.

Olin Tönissonin luona tutustunut Postimees-lehden apulaistoimittaja
Jaaksoniin, joka oli sangen ystävällinen vanhanpuoleinen herra ja
Tönissonin uskollisimpia aseenkantajia. Jaakson oli naimisissa itseään
paljon nuoremman naisen kanssa. Tämä oli kilteimpiä ihmisiä maan päällä
ja palvoi miestään. He asuivat Tähtweren kadulla, puiston alapuolella
vanhan kaupunkimuurin liepeellä olevassa pienessä puutalossa, jonka he
omistivat, ja lapsettomia kun olivat, vuokrasivat siitä osan huoneita.
Tönissonin suosituksesta ehdottivat Jaaksonit, että muuttaisin heille
asumaan ja täysihoitoon. Niinpä sisareni ja minä muutimme sinne, koska
maksukin oli kohtuullisempi. Jouduimme täten kai Tarton kaupungin
kummallisimpaan asuinpaikkaan.

Jaaksonit itse asuivat yläkerrassa Tarton tapaan täyteen ahdetuissa
huoneissa. Alakerran kolmessa huoneessa asuimme me, vuokralaiset:
isoimmassa, kadunpuoleisessa sisareni ja minä, pihanpuoleisissa
Postimees-lehden toimittaja Paulmeister ja runoilija Juhan Liiv.
Paulmeister oli periodijuoppo ja väliin juoppohullunakin. Juhan Liiv,
Viron Aleksis Kivi, oli mielisairas ja ainoastaan silloin tällöin
valoisina hetkinään mielisairaalan ulkopuolella. Juuri siihen aikaan
sattui tällainen hetki. Jaaksonit kumpikin olivat keuhkotautisia ja
Jaakson yski verta, mutta salasi sairautensa vakavan laadun, jottei
hänen tarvitsisi jättää työtään rakkaassa sanomalehdessään. Niinpä
hän vain kotona koetti hoitaa itseään mahdollisuuksiensa mukaan, mm.
pitäen ikkunoita auki. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt varoittaa 15-
ja 17-vuotiaita tyttöjä tartunnan vaarasta. Siihen aikaan ei Tartossa
vielä pidetty keuhkotautia kovin tarttuvana. Eikä se "kovin" tarttuvaa
ollutkaan. Ainoastaan sisareni sai tuberkuloosin, mutta minä vältyin
siitä jostakin syystä.

Tällaiseen taloon ja vaaraan me siis jouduimme. Mutta valopuolia oli
talossa yhtä paljon kuin varjopuoliakin. Ensiksi suuri vapaus, sillä
Jaaksonit kohtelivat meitä täysi-ikäisinä ihmisinä, niinkuin oikeastaan
olimmekin nuoruudestamme huolimatta. Emmekä me käyttäneetkään
vapauttamme väärin, korkeintaan luonteemme kasvattamiseen, kuten
jo aiemmin kerroin, hautausmaapromenadien muodossa ja lisäksi
sitten öiseen lukemiseen. Lukemisessamme ei ollut yhtään järkeä.
Tenttien aikana luin yhteen menoon koko viikon nukkuen silloin
tällöin vain puoli tuntia. Kun sain Brandesin ensi kerran käsiini,
luin 'Päävirtauksia'' yökaudet. Siihen aikaan syksyisin ja keväisin
pelattiin kaikki päivät tennistä, joka juuri oli päässyt muotiin.
Tönisson oli järjestänyt meille kentän maanviljelysnäyttelyalueella.
Silloin kun ei pelattu, istuin Wissen Sien luona kirjastossa
lukemassa. Jaaksonin luona ei tarvinnut välittää ruoka-ajoista kuten
Lioskolla. Jaaksoneilla sai ruokaa milloin vain sattui tulemaan
kotiin, ja sitä saivat kaikki, jotka taloon tulivat, sillä heidänkään
vieraanvaraisuudellaan ei ollut mitään mittaa.

Jos sattui olemaan iltapäivällä kotona päivällisaikaan, kun Jaakson
itse tuli kotiin toimituksesta, sai käteensä juuri koneesta otetun,
painomusteelta tuoksuvan lehden ja sen ohella kuulla kaikki sensuurin
siitä poistamat uutiset, millä päällä Tönisson oli ollut ja mitä
uutta politiikassa oli tekeillä. Todellisuudessa elimme kokonaan
Postimees-lehden toimituksessa, sillä Jaaksonilla itsellään ei ollut
muuta iloa ja huvia kuin lehden piiri, ja se oli siihen aikaan samaa
kuin Viron kansan politiikka, pyrkimykset ja toiveet. Jaaksonin
luokse kokoutuivat myös iltaisin muut Postimees-lehden toimituksen
jäsenet, siiloni kun he eivät olleet Tönissoneilla. Me väittelimme
aina puoliyöhön, sillä Tartossa istuttiin hyvin myöhään yhdessä eikä
siellä ollut vielä siihen aikaan ravintolaelämää. Vain aamupäivisin
istuskeltiin Wernerin tai Feichingerin konditoriassa. Näillä
kummallakin oli maailman parhaat leivosmestarit, Wienistä kotoisin.

Kenenkään mieleen ei tullut, että me, sisareni ja minä, oikeastaan
olimme lapsia. Päinvastoin Jaakson, jonka tapana oli aina puhua
työstään jollekulle, alkoi suunnitella artikkeleitaan minun
kanssani ja käski minua silloin tällöin kirjoittamaan jostakin
kysymyksestä, niin että muutaman kuukauden päästä minulla oli
koulu jäädä aivan sivuseikaksi. Samaan aikaan jouduin myös itsensä
Tönissonin kanssa paljon tekemisiin. Mielenkiintoni alkoi kokonaan
keskittyä jokapäiväiseen Viron politiikkaan. Sitä hoiteli Tönisson
siihen aikaan täydellisenä isäntänä. Päts ja hänen Teataja-lehtensä
olivat radikaalisille puolueineen vasta päässeet alkuun, eikä sillä
ollut vielä muuta paikallista merkitystä itse Tallinnassa, tuossa
halveksimassamme, puolittain venäläisessä kaupungissa. Sillä ei ollut
paljonkaan sanomista varsinaisessa Viron sivistyselämässä.

Sota oli käynnissä, Venäjä häviöllä, ilma oli täynnä aavistuksia
tulevista tapahtumista. Virossa alettiin suoristaa selkärankaa,
suunniteltiin erinäisiä kongresseja, ruvettiin käymään hieman
röyhkeiksi tuota venäläistä, haavojaan nuoleksivaa karhua kohtaan.
Muistan mikä kummallinen vapauden ja onnen tunne meissä alkoi syntyä,
kun rakensimme Jaaksonin pienessä, ahtaassa ruokasalissa pilvilinnoja.
Unohdin vähitellen kaikki entiset ystäväni ja tuttavani.

Jaaksonin luona asuessamme emme sisareni kanssa milloinkaan tulleet
ajatelleeksi, miten eriskummallisessa paikassa ja seurassa me
oikeastaan olimme, ja kummallista, miten oli mahdollista, etteivät
toisetkaan sitä ajatelleet. 25 vuotia myöhemmin istuimme, sisareni
ja minä, kerran Pariisissa ja erittelimme elämäämme Jaaksonin
luona. Tulimme siihen johtopäätökseen, että Tartto oli täynnä Viron
syvyydestä kertyneitä eriskummallisia ihmisiä, jotka toivat sinne
mukanaan vuosisatani syövyttämiä haavoja — ehkä olimme itsekin vähän
omituisempaa laatua emmekä siksi huomanneet mitään.




JUHAN LIIV


Jos Kiven ja Leinon kohtalo ovat kuin elävä haava Suomen kansan
ruumiissa, niin Juhan Liivin elämä Virossa on vielä paljon enemmän
verta vuotava. Hän oli kuin elävä perikuva paljon kärsineen kansansa
kohtalosta. Kun hän Jaaksonien luona astui sisareni ja minun
elämääni, oli kuin koko kansamme menneisyys ja kaikkien sorrettujen
ihmisten tuska olisi astunut ovestamme sisään. Samaa tunsi vanha,
kultainen Jaakson ja sen vuoksi hän oli ottanut Liivin huostaansa ja
koetti kohdella tätä kuin tervettä ihmisiä yrittäen soveltaa häntä
normaalielämään. Ja sitä me yritimme kaikki, vaikka se oli liian
myöhäistä.

Hän pääsi miehuutensa ikään 80-luvulla, jolloin Viron kansa ei
vielä kyennyt häntä auttamaan, ja hän sortui puutteeseen ja nälkään
kykenemättä kehittämään kaikkia lahjojaan. Hänet suljettiin
mielisairaalaan, pidettiin siellä muutama vuosi ja lähetettiin sitten
kotipitäjäänsä Alatskivelle parantumattomana hiljaisena mielisairaana,
joka kulki ruotuvaivaisena talosta taloon. Köyhäintaloa ei ollut
tuollaisia varten. Toistakymmentä vuotta myöhemmin löysi tohtori
Juhan Luiga hänet erään talon pihalla Alatskiveltä, jossa hän oli
sanomalehtien valkoisiin reunoihin kirjoittanut ihania runojaan muun
paperin puutteessa. Luiga oli nimittäin tutkimassa mielisairautta
Alatskivellä ja löytö tapahtui aivan sattumalta. Luiga luki hänen
runojaan, muisti sitten hänen aikaisemmin terveenä julkaisemansa kirjat
ja päästyään täten hänestä perille, alkoi tutkia, mitä hän oli muka
mielipuolisuuden aikana kirjoittanut. Hän löysi hämmästyttäviä runoja
siellä täällä paperilapuista ja sai ainakin osan niistä pelastetuksi.
Hän toi Liivin mukanaan Tarttoon mielisairaalaan, jossa hän itse toimi
professori Tšišin assistenttina, sai järjestetyksi Liiville maksuttoman
hoidon ja huoneen sairaalassa. Luiga alkoi tutkia Liivin nerokkuutta ja
tämän taudin laatua. Kävi selville, että Liiv oli pitkiä aikoja täysin
normaali ja kärsi tavattomasti tilastaan, kunnes taas tuli sellainen
puuska, että hänen mielikuvituksensa alkoi ylittää normaali-ihmisen
rajat. Vaarallisin hänen mielikuvistaan oli se, että hän oli Puolan
kuningas ja Aleksanteri II:n poika. Silloin hän lähti Puolaan muka
kruunuaan hakemaan ja kulki pitkiä matkoja jalan, kunnes hän viimein
liikarasittuneena sairastui ja joutui ihmisten avun tarpeeseen.
Vähitellen hän sitten taas selvisi. Hän kuolikin aikoinaan tuollaisella
jalkamatkalla Puolaan päin. Hän oli päässyt aina Riikaan saakka, kunnes
hänet löydettiin. Silloin hän oli vilustunut ja sai keuhkokuumeen, mikä
vei hänet hautaan.

Terveenä ollessaan Liiv oli yliherkkä ja niin äärettömän hienotunteinen
ja arka, että ihmisten satunnainenkin kylmä katse saattoi loukata häntä
mitä syvimmin. Hän pelkäsi rajattomasti ihmisten avuliaisuutta ja
armeliaisuutta ja kaikki apu, mikä hänelle annettiin, oli järjestettävä
hänen kirjoistaan tulevan etumaksun muodossa. Tohtori Luigankin täytyi
ottaa vastaan maksua hänen hoidostaan, ja kaikki hänen hoivaamisensa
oli järjestettävä niin varovaisesti, ettei Liiv itse sitä päässyt
huomaamaan, sillä silloin hänen tilansa paheni heti. Häntä täytyi
kohdella täysin terveenä ja normaalina ihmisenä, vain silloin hän
pysyi terveenä. Se vaati hänen ympäristöltään tavattomia ponnistuksia.
Viron kirjallisuuden takia tohtori Luiga katsoi parhaaksi päästää
hänet terveitten ihmisten joukkoon, sillä hänen työkykynsä palasi heti
sellaisessa ympäristössä, ja juuri hänen Jaaksonilla asuessaan se oli
parhaimmillaan. Sinä aikana Nuori Viro keksi hänet, ja hänen runojaan
ja aikaisempia teoksiaan ruvettiin julkaisemaan. Ne löivät meidät
kaikki hämmästyksellä ja ihastuksella.

Luigan pyynnöstä meidän oli siis kohdeltava Liiviä äärimmäisen
varovaisesti ja hienotunteisesti. Se vaati meiltä ponnistuksia,
sillä Liiv kiintyi ensin minuun ja sitten, huomattuaan minut liian
maailmalliseksi, nuorempaan sisareeni. Sellaisia komplikatioita ei
kukaan ollut osannut ottaa huomioon. Tuloksena oli, että hän kirjoitti
meille pari kirjettä päivässä, jotka hän työnsi ovemme alta sisään
huoneeseemme, ja tavattoman määrän runoja. Tämän sairaan ihmisen
käsiala oli niin vaikeasti luettavaa, ettemme koskaan ennättäneet
lukea suurinta osaa hänen kirjeistään ja samoin jäivät hänen runonsa
toiseen aikaan, jolloin meillä olisi siihen enemmän tilaisuutta. Liiv
ei vaatinut vastausta kirjeisiinsä. Riitti, jos hänelle vain silloin
tällöin hymyili. Jaakson yritti selvittää hänelle, ettei ollut oikein
häiritä meitä, nuoria tyttöjä koulutyön aikana. Liiv sanoi sen kyllä
ymmärtävänsä, mutta ettei hän voinut olla kirjoittamatta. Tohtori
Luigan mielestä ei asia ollut vaarallista, ellemme vain loukkaisi
häntä. Niin kirjetulva sitten jatkui. Pahemmaksi asia kävi, kun hän
alkoi kävellä ikkunamme alla tuntikausia edestakaisin odottaen, että me
katsoisimme häneen. Sen sisareni sitten tekikin. Ja silloin vieläkin,
kun tohtori Luiga kutsui hänet sairaalaan takaisin ja päästi hänet vain
silloin tällöin kävelemään kaupungille, hän oli heti ikkunamme alla.
Siellä hänet sitten haettiin sairaalaan. Me kärsimme kovasti, sillä
katupojat, sydämettömät, kulkivat hänen perässään ja kutsuivat häntä
Puolan kuninkaaksi. Lopuksi Jaakson sai pojat kartoitetuksi selittäen,
miten vaaralliseksi sairas mies voi käydä.

Sisarellani on tallella suuri määrä Liivin kirjeitä ja hänen runojaan:
Fr. Tuglas, joka on kirjoittanut suurenmoisen elämäkerran Liivistä, ei
ole tietänyt niistä mitään. Sisareni on aina itse tahtonut järjestää
kirjeet, jotka säilytetään äitini jäämistön joukossa, mutta jouduttuaan
naimisiin Englantiin ja kokonaan toiseen maailmaan, ovat Liivin kirjeet
samoin kuin runotkin jääneet syrjään. Sisareni itse on kirjoittanut
kauniita runoja — englanninkielellä — ja me olemme päättäneet, että
oikein vanhoiksi tultuamme kerran järjestämme myös Liivin jäämistön.

Liivin oleskelu Jaaksonilla oli meille raskasta. Hän kulki kuin varjo
ympärillämme. Me olimme aina tietoisia hänen olemassaolostaan ja
aina varuillamme. Me puhuimme hänen kanssaan hellävaroen. Silloin
hänen silmänsä kyyneltyivät, sillä hän oli saanut elämässä niin vähän
hyvyyttä osakseen. Jos meillä oli kiire työhömme ja elämäämme, niinkuin
meillä useimmiten oli, niin täytyi siitä huomauttaa hänelle hyvin
varovaisesti, ettei hän joutunut epätoivoon. Kalpeana, palavin silmin,
hartiat painuksissa, hän oli kuin alttaritaulu ristiinnaulitusta
Ihmisen Pojasta, hänen väsyneet, laihat käsivartensa olivat kuin
ristiltä pudonneet. Kesken ateriaa saattoi hän yhtäkkiä nousta
ruokapöydästä ja huudahtaa vedet silmissä:

"En voi syödä, koska kansani näkee nälkää." Sisareni ja minä olimme
nähneet kartanoiden muonamieskasarmeja ja niitten nälkäisiä,
pöhöttyneitä lapsia. Meillekin nousi pala kurkkuun. Tällaisen
kohtauksen jälkeen Liiv oli usein pitkiä aikoja syömättä, ja meidän
täytyi hellävaroen selittää hänelle, ettei hän voinut auttaa kansaansa
olemalla itse syömättä ja hävittämällä oman terveytensä... Mutta me
olimme nuoria ja tunsimme, ettei todistelumme riittänyt.

Vuonna 1921 vieraili luonamme eräs Neuvostoliiton jaloimpia ihmisiä,
perikuva Zubaranin kuuluisasta munkista. Tarjosimme hänelle tietenkin,
mitä talossa oli parasta, mutta hän söi vain leipää, suolaa ja teetä.
Se oli meille hyvin vaikeata, ja me luulimme häntä sairaaksi. Mutta
sitten hän vihdoin tunnusti, että hän yksinkertaisesti ei voi syödä,
koska koko Venäjän kansa näki nälkää. Se tapahtui siihen aikaan,
jolloin koko Euroopassa kuvailtiin bolševikkeja mässäilijöiksi. Hän
oli nuoruuteni ystävä, uhrannut koko elämänsä vallankumoukselle ja oli
vieläkin pysynyt Suomen ystävänä. Kohtalo on saattanut tielleni paljon
ihania ihmisiä — ihminen on ihanin, mitä maailmaan on luotu silloin,
kun hän seuraa vapaasti sydämensä ääntä.

Liiv ei koskaan ollut tunkeilevainen eikä vaarallinen noista
kirjeistä ja runoistaan huolimatta. Päinvastoin hän yritti aina olla
mahdollisimman huomaamaton ja hienotunteisesti välttää häiritsemästä
meitä millään tavalla. Mutta jo hänen olemassaolonsa oli meille
kidutus. Kuitenkin yritimme saattaa hänet näkemään elämän valoisiakin
puolia ja kohtelimme häntä aivan terveenä ihmisenä.

Mutta hänen hiiviskelynsä ja tassuttelunsa pitkin taloa ja hänen
tuskantäyteinen olemuksensa...




PAULMEISTER JA HÄNEN HIIRENSÄ...


Paulmeister oli Saarenmaalla kotoisin, erittäin lahjakas
sanomalehtimies ja auttamaton juoppo. Kun ottaa huomioon, miten
Tönisson harrasti raittiutta ja vihasi juoppoja, niin käsittää,
että Paulmeisterin piti olla erinomainen alallaan säilyäkseen
Postimees-lehdessä. Hän oli periodijuoppo ja hävisi viikkokausiksi
teille tietymättömille. Palattuaan hän sai niskaansa Tönissonin hirveän
sanaryöpyn, ja jos hän oli huonossa kunnossa, lähetettiin hänet
johonkin parantolaan, mutta otettiin kumminkin työhön takaisin. Hän
asui Jaaksonin luona, koska Jaakson jo Postimees-lehden menestymisen
vuoksi otti hänet holhottavakseen ja yritti kaikin puolin kääntää
hänen mieltään pois alkoholista hoivaten ja suojellen häntä Tönissonin
purkauksilla. Niitten lankeemustensa aikana hän oli aina lähellä
juoppohulluutta, ja kuulemma hän viimein kumminkin kuoli siihen.

Paulmeister oli naimaton ja raittiina ollessaan yksinäisimpiä ja
katkerimpia ihmisiä, mitä maa päällään kantaa. Humalassa pusertui esiin
hänen luonteensa koko salattu hellyys ja hienous. Silloin hän oli
sydäntä särkevä avuttomuudessaan.

Sitä, mitä Wissen Sielle olivat rotat, olivat Paulmeisterille valkoiset
hiiret. Ne olivat, kuten hän sanoi, hänen ainoa rakkautensa maailmassa.
Ihmiset olivat aina syyttäneet häntä siitä, että hän muka humalassa
näkee valkoisia hiiriä. Sen vuoksi hän oli päättänyt viljellä niitä
raittiinakin. Niitä oli paljon. Perheelliset hän piti häkissä, jossa
ne vapaasti lisääntyivät. Nuoret miehet saivat juoksennella vapaasti
hänen huoneessaan, josta hän väitti tukkineensa, kaikki raot. Väitti
— mutta meidän suklaalevymme kirjoituspöydän laatikossa kertoivat
pienistä hampaanjäljistä, vaikka hän yritti todistella jälkiä Salmen
hampaitten jättämiksi. Sitten aloimme löytää valkoisia nakertajia jopa
koululaukuistammekin. Oli aivan selvää, että hänen ja meidän huoneemme
välillä oli koloja. Niitä tehtiin sillä välin kuin me olimme koulussa.
Vihdoin hän pääsi selville, että pahantekijät olivat Kuri ja Puri.
Hänen hiirillään oli näet kaikilla nimet: Kuri, Puri, Suri, Muri, Nuri
jne. Niillä oli merkit hännässä ja hän väitti tuntevansa ne kaikki.
Pari kappaletta hänellä aina oli povessaan tai taskuissaan kapakoissa,
eivätkä ne koskaan karanneet häneltä. Kun luin Steinbeckin kuuluisan
kirjan "Mies ja hiiri", ajattelin, että Kaliforniassa ja Tartossa on
samanlaisia ihmisiä, siksi paljon Steinbeckin hiirtä silittävässä ja
hellyyttä kaipaavassa jättiläisessä oli meidän vanhaa Paulmeisteriamme.

Hänen nakertajakuntansa kävi ajan mittaan yhä julkeammaksi ja
suorastaan uhkasi muuttaa meidän huoneeseemme, erittäinkin silloin,
kun Paulmeister sattui olemaan ikävillä retkillään. Minä uhkasin
naapurin mustalla kissalla, jollei asia paranisi. Ja todellakin,
naapuritalon kissa pääsi kuin pääsikin kerran Paulmeisterin huoneeseen,
vaikka ei tosin minun toimestani. Se söi ainakin puolet Paulmeisterin
parhaita ystäviä ja yritti häkistä ryöstää näitten jälkeläisiäkin...
Toimeenpantiin suuret käräjät. Silloin selvisi, että syy oli
siivoojatädin. Paulmeister kielsi kokonaan huoneensa siivoamisen
rouva Jaaksonin kauhuksi. Paulmeister lähetti uhkauksia naapuritalon
isännälle ja hänen mustalle kissalleen.

Ja sitten se tapahtui. Musta kissa löydettiin hirtettynä meidän pihan
vanhasta tuomesta. Paulmeister selitti valittaen, ettei se ollut hänen
työtään, sillä hän olisi varmasti hirttänyt kissan naapurin oman tuomen
oksaan. Totta se lienee ollutkin, sillä minä epäilin heti alun perin
murhamieheksi erästä naapurin omassa talossa asuvaa ylioppilasta, jolla
oli ennestään kaunaa kissalle ja joka käytti nyt hyväkseen kissan ja
Paulmeisterin huonoja välejä.

Joka tapauksessa saman ylioppilaan myötävaikutuksella kissa haudattiin
meidän puutarhaamme ja seuraavana aamuna oli haudalla seppele, johon
oli kirjoitettu selvällä käsialalla: "Väkivallan uhrille. Kurin ja
Purin urhoolliselle hävittäjälle syvällä kiitollisuudella XYZ."

Luettuaan tämän ja hävitettyään seppeleen, joka oli varmasti sisareni
käsityötä, Paulmeister lähti ryyppyretkelle, josta muodostui
tavallista pitempi. Sieltä palattuaan hän vielä höyrypäissään selitti
Tönissonille, että oli lähtenyt ryyppyretkelle — ei Purin ja Kurin
kuoleman takia, sillä sellaista voi nakertajille sattua — vaan siksi,
että siinä seppeleessä oli ollut: "Kiitollisuudella." Voiko Tönisson
käsittää, että ihmiskunta voi olla niin julmaa ja vielä kiittää
kissaa sellaisesta murhasta. Miten hän. Paulmeister, vielä voisi elää
maailmassa? Eikö olisi parasta, että hän lähtisi takaisin Saarenmaalle
ja tulisi puolestaan rantarosvoksi kostaakseen ihmiskunnalle
ylimalkaan... Tönissonille julmistuminen ei onnistunut, ja Paulmeister
lähetettiin kotiin nukkumaan ja häpeämään, minkä hän tekikin.

Tämä oli Paulmeisterin olemassaolon hauskimpia puolia. Mutta sattui
niinkin, että me kuulimme tuon yksinäisen ihmisen itkevän öisin,
silloin kun hän oli ollut pitemmän aikaa raittiina ja taisteli
kiusaustaan vastaan pahojenhenkiensä kanssa. Se oli kauheata. Me tytöt
nyyhkytimme hiljaa hänen mukanaan, vaikka häntä halveksimillekin.

Hän aloitti juopottelunsa aina ylioppilaitten seurassa paremmissa
kapakoissa, mutta lopetti sen Tarton hökkeleissä, salaperäisissä
sokkeloissa, joista sitten joku hämärä olio tuli Jaaksonille
ilmoittamaan ja tuomaan sanaa. Jaakson sitten sanaa sanomalta haki
Paulmeisterin kotiin pulituurilta haisevana tämän hokiessa vielä
ajurissa, että hän oli Tönissonin elinkautinen orja eikä Jaaksonkaan
ollut sen parempi...

Paulmeister lienee jo kuollut, samoin Jaakson ja hänen rouvansa,
tohtori Luiga ja kaikki muut Postimees-lehden toimituksen senaikaiset
jäsenet, puhumattakaan Juhan Liivistä. He olivat jo silloin tuomittuja
nääntymään ylenpalttisen työtaakan alle, raskaista oloista lähteneinä.
Ei ollut pitkä tuo senaikaisen virolaisen ihmisen elinikä, ja he
tiesivät sen...

Me kaksi lasta, jotka olimme olevinamme täysi-ikäisiä ja isoja, elimme
heidän varjossaan ja pidimme heistä, sillä he olivat osa meistä
itsestämme.




TOHTORI JUHAN LUIGA


Hän oli pitkä, suora, elegantti mies, ryhti kuin ratsuväen upseerilla.
Kasvot olivat rokonarpiset, isopiirteiset, silmät viisaat ja kylmät.
Suu oli niin äärimmäisen ikävystynyt, että luuli sen joka hetki
vetäytyvän haukotukseen. Sitä se ei kumminkaan tehnyt, vaan hymyili
sangen inhimillisesti. Hän oli Juhan Liivin lääkäri, todellisuudessa
samaa ihmistyyppiä, vain eri oloihin istutettuna. Heidän ympärillään
oli sama suuri yksinäisyydentunne, se valtava määrä omaa elämää,
johon muilla ei ollut asiaa. Minullakin on sitä kehää, ja siinä on
kaikessa ystävällisyydessä: Pääsy kielletty. Olemme kävelleet Luigan
kanssa pitkiä matkoja maaseudulle Tartosta ja Tallinnasta, aina
vaieten, Luigan niittäessä kepillään kuminoita ja putkikasvien päitä
osoittaakseen, mistä olemme kulkeneet. Me olemme kulkeneet vaieten,
sanattomina rinnakkain kunnioittaen kehämme olemassaoloa ja nauttien
siitä. Heinen runossa "Merenneito ja vetehinen" tapaavat nuo serkukset
toisensa naamioituina ja eroavat kylminä:

    "Sie kannten sich viel zu gut..."

Tosiaankin, hamasta nuoruudestani saakka tunsimme toisemme, minä
ja Luiga, liiankin hyvin. Jo ensimmäisessä tutustumisessamme
nuorison juhlassa sivuutin Luigan tanssiakseni tuon koululeijonan
Bauerin kanssa. Se huvitti häntä suuresti. Toistemme suuren
tuntemisen perusteella muodostui välillemme ystävyys, joka perustui
molemminpuoliseen mielenkiintoon ja uteliaisuuteen — mitä, mukamas,
vielä tulet tekemään tai ajattelemaan. Se oli pelkkää intellektuaalista
mielenkiintoa. Me tapasimme harvoin Tarton ajan jälkeen, sillä kävin
vain joskus Virossa. Luiga taas oli maailman paikallaan pysyvimpiä
ihmisiä. Mutta joka kerta, kun tapasimme, oli kuin meissä jokin olisi
suoristunut, kuten puissa, jotka lähetysten kasvavat ylitä pitkiksi.
Hän kirjoitti minulle hyvin harvoin, aina kun olin tehnyt jotakin
hyvin epäloogillista ja odottamatonta elämässäni. Minä kirjoitin
vielä harvemmin — vain silloin, kun suutuin hänen lehtimiesmäisille
aivoleikeilleen. Hän allekirjoitti aina kirjeensä merkinnällä: "Se
yksinäinen saatana".

Luiga tuli Jaaksoneille Liiviä hoitamaan ja sukeltautui siten meidänkin
ilmapiiriimme. Hän haki siihen aikaan kaikkea, mikä oli omaperäistä
Viron sivistyselämässä ja mitä pieni kansa voisi tarjota noustessaan
kansakuntien joukkoon. Hänen kutsumuksensa oli hoivata tuossa kansassa
kaikkea, mikä siinä oli luomiskykyistä. Minä kutsuin häntä silloin
jo reistraattoriksi, hän kun rekisteröi meitä kaikkia tarkastaen,
mitä meistä voisi saada irti. Koko nouseva Viro kulki hänen kylmien,
viisaitten silmiensä editse, hän haki ja kokosi meidät kaikki. Ei
niinkuin Tönisson, joka innosti ja järjesti, Luiga vain totesi ja
katseli. Siitä aiheutui hänen mielenkiintonsa minua ja sisartanikin
kohtaan, samoin voimakasta mysteerinaista Frieda Sangerneboa, ehkäpä
myös Mathilde Pistrikia kohtaan, joka oli kuin Raiperlingin kirjoista
leikattu.

Sama mielenkiinto Luigalla oli Paulmeisteriin, Liiviin, jopa vanhaan
Jaaksoniinkin, runoilija Ennoon, Wissen Siehin ja koko virolaiseen
sivistyneistöön.

Hänen suhteensa Tönissoniin oli kriitillisen, mutta samalla
hyväntahtoisen tarkastajan asenne. Tönisson, joka oli väkevä luoja
ja vaali innostunutta mukanaoloa, ei Luigaa aina hyväksynyt, vaan
suhtautui tähän hieman pilkallisella kunnioituksella. Jos Luiga oli
vastahakoinen, Tönisson viittasi kädellään: "No niin, se on Luigan
tapaista."

Kun vuonna 1939 kävin Tönissonin kanssa Tarton hautausmaalla, jossa
Tönissonin pojat lepäävät, kuten aiemmin olen jo kertonut, Tönisson vei
minut myös Luigan haudalle. Luiga on haudattu puitten ja pensaitten
tiheikköön, jossa ristin sijasta on hautapatsaana — pöllö. Aivonsa hän
jätti perinnöksi Tarton yliopiston lääketieteelliselle laboratoriolle.

Me sovimme jo aikoinaan tuosta pöllöstä. Hän lupasi pitää huolta, että
minun hautapatsaalleni tulisi kajava. Toivottavasti sitä ei unohdeta,
vaikka Luigaa ei enää ole.

Tönisson katseli pöllöä vähän tuskastuneen pilkallisesti, ehkäpä
pienellä kateudella... "Pöllö", sanoi hän, "hän pysyi pöllönä loppuun
saakka..."

Luiga uskalsi ajatella aina loppuun saakka. Hänelle ei jäänyt
pienintäkään illusiota yksinäisyytensä voittamiseksi, vain paluu
aineen ikuisuuteen, ja hän nauroi minulle, kun uskoin ihmisten suureen
yhteyteen.

Luiga oli täysin eurooppalainen ilmiö Virossa — hermolääkäri
kirjallisuuskriitikkona ja kirjallisuuden sekä kirjailijain vaalija.
Eino Leino pelkäsi häntä, kuten moni muukin. Olisipa Leino aikanaan
joutunut Luigan vaalittavaksi! Luiga ei muuten koskaan kysynyt,
tarvittiinko häntä. Hän tuli itse ja alkoi huolehtia siitä, jonka
hän katsoi olevan avun tarpeessa, ja piti sen omana tietonaan.
Hän ei koskaan erikoisesti ollut kansan suosiossa lääkärinä eikä
ansainnut hirmusummia. Sitä paitsi suurin osa hänen ajastaan kului
sanomalehtityöhön ja erikoiseen "sosiaalihoitoon", jota hän harrasti.
Tartossa oli siihen erityisen otollinen työmaa, sillä koko nouseva
sukupolvi kulutti itseään liiaksi, ja Luiga tiesi, miten kansan
hermosto oli kärsinyt 700 vuoden aikana.

Hän osasi kuunnella ja katsella meitä. Oli helppoa ripittäytyä hänelle,
näyttää hänelle ensimmäisiä runojaan ja kyhäelmiään. Hän arvosteli,
mutta samalla me tunsimme, että hän uskoi meihin ja että hän oli
kyvykäs.

Hän meni aikoinaan naimisiin Viron suuren näyttelijättären Erna
Willmerin kanssa, joka kasvoi ja kehittyi hänen ohjauksensa alaisena.
Erna Willmer oli nerokas ihmiskukka, joka kaipasi hellyyttä, mutta
sitä ei yksinäisellä Luigalla ollut hänelle antaa. Oli aikoja, jolloin
Luigan täytyi asuakin yksin, kun hän ei voinut kestää ketään läheistä
ihmistä vierellään. Näin oli silloin, kun Luiga oli mobilisoitu
lääkäriksi Helsinkiin maailmansodan aikana. Tuo ihmiskauhu oli
välistä hänessä niin voimakas, ettei hän esimerkiksi voinut matkustaa
Viroon veljensä hautajaisiin. Hän päätti lähteä. Me olimme häntä
saattamassa asemallakin. Mutta seuraavana päivänä hän palasi Pietarista
käymättäkään Tartossa. Hän kertoi minulle, että hän Pietarissa ajoi
Baltian asemalla saakka, ja silloin yhtäkkiä hänet valtasi tuo
hirvittävä ihmiskauhu ja hän päätti palata Helsinkiin yksinäisyyteen,
jossa hänen ei tarvinnut sietää ketään lähellään. Niinpä hän haki
minut joskus noille pitkille kävelymatkoille, jolloin emme puhuneet
sanaakaan. Minunkin aivoni toimivat parhaiten kävellessäni... ja
sinfoniakonserteissa, joissa usein häpeäkseni en ole edes kuullut,
mitä on soitettu. Olen kerran suunnitellut sinfoniakonsertissa koko
näytelmän, Niskavuoren Leivän, enkä tosiaankaan ollut kuullut koko
konsertista mitään.

Luiga ja Erna Willmer erosivat kaikessa ystävyydessä ja
molemminpuolisessa kunnioituksessa. Erna löysi kaipaamansa hellyyden
ja huolenpidon aurinkoisesta Ants Lauterista, jonka puoliso hänestä
tuli. Luiga jäi haluamaansa yksinäisyyteen, työkammioonsa, omaan
läpipääsemättömään kehäänsä.

Mutta vielä oltiin Tartossa ja istuttiin Jaaksonien tukahduttavan
pienessä oleskeluhuoneessa Juhan Luigan kuunnellessa, silmät viisaina
ja hymyilemättä, kun minä lapasin hakea tähdet taivaalta maan päälle
niille, jotka olivat paljon kärsineet. Lupasin rakentaa Liiville ja
hänen kaltaisilleen Viron kansan puolesta mahtavat kirjailijakodit
jne. Luiga osasi kuunnella ja saattaa ihmiset kertomaan ja kukkimaan
edessään. Ehkä me olimme Luigalle samaa kuin hiiret Paulmeisterille.

Kesti puoli vuotta, ennenkuin hän kutsui Liivin takaisin sairaalaan...
Mutta vasta vuoden kuluttua hänelle selvisi, miten vaarallista meidän
oli asua Jaaksonilla.




ERNST ENNO


toimitti Postimees-lehden kuva- ja kirjallisuusjulkaisua Lindaa. Hän
oli insinööri ja runoilija Anna Haavan tavoin. Uneksiva runoilijasielu,
pieni, pehmeä mies, joka liikkui hiljaa kuin hiiri, äänettömin askelin.
Hän oli vaatimaton, hiljainen ja kaikkien sortama. Hänen silmissään oli
usein kyynel. Minä kutsuin häntä aina "Pikku Ennoksi", vaikka hän oli
minua 15 vuotta vanhempi. Mutta hän oli kaikin puolin taskukokoa sekä
runoilijana että ihmisenä, etenkin sellaisen jättiläisen kuin Liivin
rinnalla.

Aino Kallas oli minulle hyvin vihainen siitä, että kohtelin Ennoa vain
Ennosena ja uskalsin nuorena penikkana tällä tavoin loukata herkkää
runoilijaihmistä. En koskaan ajatellut sitä loukkaukseksi, tuskinpa
Ennokaan. Mutta hyvinkasvatetulle ihmiselle voi olla piinallista kuulla
nenäkkään tyttöletukan esiintyvän sillä tavalla. Kuului tyyliin sortaa
Ennoa, kaikki tekivät niin, Tönissonista lähtien meihin muihin. Aino
Kallas lienee ollut ainoa, joka turvasi häntä. Elämänsä loppupuolella
hän kirjoitti oikein arvokkaita runoja, mutta meidän aikanamme hän oli
turvattomuuden huippu ja kulki vain vanhan Jaaksonin kainalossa.

Kuitenkin juuri Enno Loi taloon Gösta Berlingin tarun ja alkoi
julkaista sitä Lindassa. Enno hankki meille Strindbergiä
saksankielisenä ja luki meille Flaischlenin runoja. Ne olivat silloin
kovasti muodissa Tartossa, samoin kuin Peter Altenberg, jonka teokset
K.H. Hindrey toi mukanaan Münchenistä. Kun puolen vuoden päästä
tulin Suomeen, ihmettelin, ettei yliopistossa kukaan tiennyt mitään
Flaischlenistä, Altenbergistä, Richard Dehmelistä eikä Otto Julius
Bierbaumista, joilla me herkuttelimme 'Tartossa.

Joka tapauksessa Enno enemmän kuin muut Noor-Eestin piirissä seurasi
ulkomaista kirjallisuutta, erittäinkin saksalaista. Häneltä saimme
Litterärische Echon ja Neue Rundschaun aivan säännöllisesti. Ennokin
liittyi Noor-Eestiin, vaikka hän oli paljon vanhempi Suitsia, Hansenia
ja Lindea. Jaakson itse oli mitä innokkaimpia Noor-Eestin kannattajia
— muuten hän taisikin olla meistä kaikista nuorin ja innostunein ja
rakasti meitä nuoria. Ehkäpä juuri auttamaton kuoleman läheisyys
kiinnitti hänet meihin nuoriin... ja heikkoihin, kuten Ennoon.




JAKOB ILVES


oli aivan toisenlaatuinen ihminen. Hän oli vanhempi mies, Tönissonin
sukupolvea Karksista ja isälleni kaukaista sukua. Hän oli ollut
Tönissonin lukutoverina lakia lukemassa, mutta en saanut koskaan
tietää, miksi hän ei ollut valmistunut. Syynä oli kai vain se, että
hän yhtäkkiä päätti antautua ulkopolitiikkaan. Täten hänestä tuli
Postimees-lehden ulkopoliittisen osaston toimittaja, ja parhaita,
jollei paras, mitä Virossa on koskaan ollut. Postimeehen ulkomaanosasto
oli ehdottomasti parhaiten toimiteltu osasto koko lehdessä, ja sen
yksinvaltiaana oli Ilves, Tönissonillakaan ei ollut sillä osastolla
mitään sanomista. Kerran, jo minun lähdettyäni Virosta, myrskyvuosien
aikana, Tönisson uskalsi huomauttaa jotakin Ilvekselle. Tämä heitti
silloin kynän pöydälle ja lähti Tallinnaan "Päevalehteen". Jonkin ajan
kuluttua, suututtuaan sielläkin päätoimittajalle, hän oli kuulemina
palannut Tarttoon, oli istuutunut vanhaan huoneeseensa karkoittaen
siitä onnettoman uuden toimittajan ja sanonut Tönissonille vain, että
"nyt minä tulin takaisin". Asiasta ei sen enempää puhuttu. Tönisson sai
luvan järjestää toiselle toimittajalle muuta työtä. Mutta sitten tuo
muutteleminen rupesi tulemaan Ilvekselle muotiasiaksi. Hän vaihteli
useamman kerran edestakaisin Postimeehen ja Päevalehden välillä, kunnes
hän haihtui näköpiiristäni. En tiedä, elääkö hän ja minne on joutunut.

Mutta siihen aikaan Ilves oli täysi itsevaltias ulkopolitiikan alalla
eikä hänellä muuta elämää ollutkaan. Silloin tällöin hän kiipesi
vinttikamaristaan ja kävi Tönissonin tai Jaaksonin luona "kuulemassa",
sillä ei hän sentään alentunut nimeksikään itse puhumaan, mörisipä vain
silloin tällöin sanan joukkoon.

Ilveksen vaiteliaisuudesta on olemassa seuraava tositarina:

Kerran kello 12 aikaan Tönisson oli menossa aamiaiselle Ilveksen
huoneen kautta. Hän näki Ilveksen kirjoituspöydällä tämän voileivät.
Ilves ei koskaan alentunut syömään missään ravintolassa, vaan toi
aina voileivät mukanaan, joilla hän sitten sotki toimituksen pöydät.
Voileivät olivat nyt pöydällä ja aurinko oli juuri osumassa niihin.
Tönisson sanoi sen vuoksi noin ohimennen: "Ilves, aurinko paistaa kohta
voileivillesi". Ilves ei nostanut päätään eikä tapansa mukaan vastannut
mitään. Seuraavana päivänä samaan aikaan meni Tönisson jälleen huoneen
kautta, jossa voileivät taas odottivat syöjäänsä. Ilves nosti silloin
päänsä ja sanoi:

— Eipä paistakaan.

Mutta vaikka Ilves ei paljon puhunut, vastasi hän aina, jos me
kysyimme. Ja paljon meille siten selvisi buurisodasta, Englannin
ja Saksan ristiriidasta, syy Venäjän ja Ranskan liittoon sekä
japanilais-venäläiseen sotaan — ylipäänsä kaikki ulkopolitiikan
aakkoset.




SISARENI SALME


Hän oli kaksi vuotta minua nuorempi. Olimme aikoinaan pieninä nukkuneet
samassa sängyssä, sittemmin aina asuneet samassa huoneessa, ja nyt
oli viimeinen vuosi, kun olimme yhdessä. Sen jälkeen olemme käyneet
sellaisiksi, ettemme viihdy samassa huoneessa kenenkään kanssa, ja
Pariisissa ollessamme jopa asuimme eri hotelleissakin: hän omassa,
vanhassa Hotel Sainte Annessaan ja minä omassa puolienglantilaisessa
Hotel Buckinghamissani. Olimme sentään samalla puolen Seine'iä.
Riidelleet olemme hirmuisesti ja aina olleet eri mieltä, mutta olemme
kuuluneet elimellisesti yhteen ja ymmärtäneet toinen toisemme puolesta
sanasta, ja sisarusparvessa muodostimme aina yhteenkuuluvan ryhmän.

Hän alkoi jo silloin muodostua "karaktääriksi", kuten Tartossa
sanottiin, ja hänen isot, siniharmaat silmänsä rupesivat hallitsemaan
ympäristöä, vaikka alussa vain lähimpiä luokallaan. Heistä tuli hänen
uskollisia orjiaan. Hän oli hiljaisempi ja määrätietoisempi kuin
minä ja kulki aina omia teitään. Hän ei lukenut niin paljon, mutta
keskittyneemmin, eikä hän liikkunut niin paljon ihmisten joukossa, vaan
istui ja kuunteli. Jo vuoden päästä, kuudennella luokalla, hän alkoi
tulla tolstoilaiseksi, häntä inhoitti tyttöjen keimailu ja hakkailu,
miesten ja naisten välinen suhde. Hän kirjoitti minulle Helsinkiin
lukeneensa "Kreutzersonaatin" ja inhoavansa kaikkea sukupuolielämää.
Hän julisti vaativansa ehdotonta platonista rakkautta ihmisten välille.
Minä vastasin hänen kirjeeseensä kysyen, miten ihmiskunnan sitten
kävisi, kuka sitä jatkaisi. Hän vastasi minulle yhdellä lauseella, joka
oli kirjoitettu parin sentin korkuisilla kirjaimilla:

— "Mag doch die schmutzige Menschheit aussterben..." — Kuolkoon
likainen ihmiskunta.

Olen säilyttänyt tuon kirjeen ja näytin sitä hänelle, kun hän
parikymmentä vuotia sitten meni toisiin naimisiin.

Muuten kaikki tytöt, kun he tulivat Hankon vaikutuksen alaisiksi,
alkoivat kirjoittaa jättiläiskäsialaa. Se kuului "karaktääriin".

Sisareni oli aluksi yhtä suuri Tönissonin ihailija kuin minäkin, mutta
kyynikkoryhmän vaikutus oli häneen paljon voimakkaampi ja muutenkin
taipumus kritiikkiin. Aloimme väitellä, ja minulle rupesi olemaan
sisarestani sekä apua että seuraa. Sitä paitsi osasimme sekä nauraa
että itkeä yhdessä, vaikka me aina muuten valitsimmekin erilaisen
seuran. Hän oli jo lapsena yhtä itseensä sulkeutunut kuin minä olin
avomielinen. Ajan mittaan kävi hän luoksepääsemättömäksi, jopa
korskeaksi vieraille ihmisille. Emme ole ollenkaan samannäköisiä,
tuskin meissä on montakaan yhteistä piirrettä. Vieraat ihmiset tuntevat
meidät sittenkin sisaruksiksi. Täytyy olla jokin perinnöllinen
yhdennäköisyys, jotakin ilmeessä, joka sen aiheuttaa. Tulin kerran
Moskovassa Metropol-hotellin portaille ja odotin siellä autoa. Eräs ohi
kulkeva herra pysähtyi eteeni, katsoi minua tarkkaan ja sanoi:

— Te olette Salmen sisar, koska ette ole Salme itse.

Se oli hieman häikäilemätöntä Moskovankin oloissa, ja minä vetäydyin
korskeana takaisin, vaikka miehessä oli jotakin kummallisen tuttua.
Lopuksi kysyin:

— Kuka te sitten olette?

Hän kumartui herttaisesti hymyillen puoleeni ja sanoi kuiskaten: "Minä
olen Borodin..." Sitten hän lähti heiluttaen kättään.

En ollut koskaan ennen enkä ole jälkeenpäinkään nähnyt häntä. Hän oli
mysteeri, mies, joka hallitsi Kiinaa Neuvostoliiton puolesta ja jota
kukaan ei tuntenut. Sisareni nauroi, kun kerroin hänelle jutun vuosien
päästä. Hän sanoi, että Borodinilla on silmät, jotka näkevät kuoren
lävitse ihmisten sisälmyksiin.

Elämä on kuljettanut meidät eri puolille maailmaa. Sisarestani on
tullut kokonaan englantilainen, minusta kokonaan suomalainen. Mutta
uskomme samoihin elämänilmiöihin, ja jotakin meissä vieläkin on
jäljellä niistä koulutytöistä, jotka asuivat samassa huoneessa ja jotka
kyynelsilmin kuuntelivat mielipuolisen runoilijan askeleita. Eikä Salme
koskaan valittanut, vaikka lamppuni paloi yökaudet, kun luin tenttejäni
ja tyttö parka yritti nukkua vetäen peitettä ylleen. Tällaista oli
elämä Jaaksonin talossa tai oikeastaan Postimees-lehden toimituksessa.

Olen ylempänä vain kuvaillut niitä, jotka esittivät pääosia Jaaksonin
"sirkuksessa", sitä paitsi meillä vieraili muitakin Tarton omaperäisiä
ja yksinäisiä. Hansen-Tammsaare tuli ja istui hiljaa kuin Paulmeisterin
hiiret. Ei olisi voinut aavistaa, että hänestä oli tuleva Viron suurin
kirjailija. Anna Haava luki meille runojaan ja Aino Tamm, Viron
tunnetuin laulajatar, äitini nuoruuden ystävätär, kävi silittämässä
päätämme.

Mutta he kaikki ovat jo ikuisesti poissa, ihan kaikki, vain sisareni
ja minä vielä olemme jäljellä, vaikka kuluttavassa Tarton elämässä me
olimme kai niitä, jotka eniten kuluttivat itseään. Elämällä on omat
tarkoituksensa.

Nytkään en vielä käsitä, missä välissä me luimme läksymme, sillä niitä
oli paljon.




TOHTORI WESKEN HAUTA


    Pieni laulu — iso tunne.

Tohtori Weske oli Jakobsonin ja Koidulan aikaisia ensimmäisiä
virolaisia yliopistomiehiä — tiedemies, kieltentutkija. Hän oli
kotoisin Viljandinmaalta, naapuripitäjästämme, tutusta talosta, ja
palava isänmaanystävä, joka oli pyhittänyt koko elämänsä kansansa
asialle. Hän oli isäni ja äitini ihanne. He olivat nuoruudessaan
tunteneet hänet ja surreet hänen kohtaloaan. Hamasta lapsuudestani
olin kotona kuullut hänen surullisista vaiheistaan, miten saksalaiset
tekivät hänen elämänsä ja toimeentulonsa Tartossa mahdottomaksi, miten
hänelle ei annettu paikkaa yliopistossa eikä muuallakaan ja miten hän
sai lopuksi lähteä suomensukuisten kielten professoriksi Kasaanin
yliopistoon, missä hän kuoli ypöyksinäisenä. Viron kansan toimesta ja
kokoomilla rahoilla hänen ruumiinsa tuotiin Tarttoon ja haudattiin
yliopiston hautausmaahan. Se oli ainoa paikka, minkä kotimaan yliopisto
hänelle soi.

Weske kirjoitti muun ohessa runojakin. Ne ovat vanhenneita eivätkä
millään tavalla nerokkaita, jos vertaa niitä Liivin runoihin tai
myöhempien Viron suurten runoilijain teoksiin. Mutta vaikutukseltaan
eräs hänen pieni runonsa on ollut tehokkaampi kuin monet suuret teokset.

Runo ei ole millään tavalla ihmeellinen. Se sisältää vain muutamia
yksinkertaisia rivejä, ja vaikka olen oppinut lapsuudessani paljon
runoja ja unohtanutkin niitä elämäni varrella, niin tämän minä vielä
muistan sana sanalta. Koetan esittää sen raakakäännöksenä, joka
noudattaa mahdollisimman tarkoin virolaista alkutekstiä:

    "Kodilleni kun mä kerran
    hyvästejä heittelin,
    sydäntäni murhe painoi,
    viilsi tuska polttavin.

    Veräjästä tietä myöten
    lähdin. Veli saatteli,
    ajoi yli mäen rinteen,
    jonne talo pilkoitti.

    Veli puhui: "Älä itke!
    Pyyhi kyynel poskipään."
    Minä sanoin: "Aja hiljaa,
    tästä vielä kodin nään.

    Hevostasi pidättele,
    että vielä nähdä saan.
    Kotipellon pientarelle
    ehk'en palaa milloinkaan.

    Hyvästi, sä lapsuuskoti,
    nurmet, niityt, karjamaa.
    Suo, oi taivas, kodilleni,
    antiasi siunaavaa."

Sen pituinen se. Pieni, sentimentaalinen laulu, mutta ei ole
ketään virolaista vielä tänäkään päivänä, joka ei sitä osaisi. Sen
yksinkertainen sävel kuuluu polveutuvan jostakin latvialaisesta
kansanlaulusta, mutta sen staccatossa laulettava kolmas säe on vallan
sydäntä repivä tuskanhuuto.

Viron sivistyneistössä on paljon sellaisia, jotka ovat saaneet sanoa
viimeisen kerran hyvästi isäinsä talolle, ovat lähteneet veljensä
saattamina veräjästä maantielle ja pyytäneet seisottamaan hevosta
katsoakseen viimeisen kerran taakseen ja toivottaakseen siunausta
kotitalonsa vainioille. Ja vielä enemmän on niitä, jotka ovat nähneet
toisten lähtevän vieraaseen maahan, vieraan kansan joukkoon hankkimaan
leipäänsä, jota heille ei ole suonut virkavalta kotimaassa.

Se oli Viron sivistyneistön kirous tsaarin vallan aikana. Opintolaina
oli tuntematon käsite. Se, joka koulutettiin, sai oppinsa isänsä
talon kustannuksella, ja vielä useammin veljiensä ja sisartensa
kustannuksella. Koulutus tuli paljon maksamaan, ja kun poika pääsi
ylioppilaaksi, oli useimmiten talo jo niin velkaantunut, että sen
oli vaikeata pysyä pystyssä ilman sivistyneen pojan apua ja samaten
oli toisten lasten perintöosuus kulunut. Pojan oli heti päästävä
ansiotyöhön käsiksi pelastaakseen kotitalonsa häviöllä. Ainoat, joitten
onnistui löytää työtä kotimaassaan, olivat teologit, mutta heilläkin
oli vaikeuksia niin kauan kuin patronaattioikeuksien perusteella
aatelisto määräsi yksinvaltiaasti papit suuressa osassa Viroa. Se
määräsi virkoihin tietenkin saksalaisia, huonosti vironkieltä osaavia
miehiä.

On tavatonta, jos ajattelee, että tuo keskiaikainen aatelisten
etuoikeus, patronaattioikeus, oli Virossa vallalla vielä 1900-luvulla,
ja lapsuuteni ensimmäisiä muistoja oli isäni taistelu sitä vastaan.
Isäni ajoi näet paljon patronaattioikeutta vastaan suunnattuja
juttuja ja vielä enemmän niitä rikosjuttuja, jotka aiheutuivat
patronaattioikeuksia vastaan tehdyistä kapinoista. Huomattavin niistä
oli Helmen pitäjän kirkkokapina, jonka mainingeissa kului koko
lapsuuteni. Kartanonherra määräsi saksalaisen papin, jota seurakunta
ei hyväksynyt pitäen kartanon patronaattioikeutta peruutettuna — en
muista kaikkia yksityiskohtia — ja siitä aiheutui, että saksalainen
pappi kanneltiin kirkosta ulos pellolle, ja kun hänet poliisivoimalla
asetettiin virkaansa, istui kirkkokansa paikoillaan ja veisasi "Jumala
ompi linnamme", kunnes koko toimitus oli peruutettava. Sitten alkoi
kirkon boikotti, tuli kaikenlaisia tappeluita ja väkivallantekoja
sekä rikossyytteitä. Viranomaiset nostivat puolestaan syytteitä
kirkkovaltuustoa vastaan, ja niin koko suuri pitäjä, Viljandinmaan
rikkaimpia, oli yhteen aikaan sekoitettu kirkkoriitoihin, kunnes
vihdoin kansa voitti ja sai virolaisen papin, jopa juuri haluamansa,
vaikka paronit yrittivät vielä pujottaa pitäjään heille kuuliaista
virolaistakin pappia. Miten ylentävästi tämä kaikki vaikutti
seurakuntien kirkolliseen mieleen, sen voi kuvitella... Näitä riitoja
seurasivat myös pitkät pilkkalaulut saksalaisista papeista, ja useat
niistä olivat aivan murhaavia kirkolle yleensäkin.

Poliittisesti nämä kirkkoriidat olivat erittäin herättäviä ja kansan
itsetietoisuutta lietsovia, niin että kirkkoriitapitäjät olivat
kaikkein valveutuneimpia. Ja vihdoin päästiin siihen, että vähitellen
aateliston itsensäkin oli ruvettava luopumaan tuosta mahdottomasta
etuoikeudestaan, eikä enää uskallettu aiheuttaa isompia juttuja, joista
tsaarinhallitus suuresti nautti toivoen niistä aseita viimeisiäkin
Itämeren maitten erioikeuksia vastaan.

Niinpä siis vähitellen virolaiset papit alkoivat saada paikkoja, mistä
taas aiheutui, että kaikki vanhemmat yrittivät poikiaan papeiksi ja
leipäpaikoille. Teologeista alkoi siis olla ylituotantoa. Samaten siitä
aiheutui paljon ristiriitoja lasten ja vanhempien välille, koska pojat
mieluummin antautuivat toisille aloille.

Myös lääkärit alkoivat saada yksityispraktiikkaa kotimaassa, mutta
kaikki epävapaat ammatit, joihin tarvittiin hallituksen nimitys, olivat
tietenkin jokseenkin suljetut virolaisilta. Niinpä virolaisten oli
vaikeata päästä kouluihin, insinöörit eivät saaneet nimityksiä eivätkä
arkkitehdit, eivät myöskään juristit, paitsi ne harvat, joilla, oli
asianajotyötä.

Näin ollen oli lähdettävä Venäjälle koettelemaan, voisiko siellä
leikata kultaa, ja palata sitten viettämään kotimaassa loppuikää, kun
ensin kotitalo oli pelastettu. Ne, jotka kotitalot voivat kustantaa
vain yliopistoon saakka, yrittivät venäläisiin yliopistoihin, koska
niiden liepeillä oli mahdollista saada kielitunteja ja elättää sillä
itsensä yliopistoaikana. Saksankielen osaaminen oli virolaisten
ylioppilaiden päävaltti taistelussa yliopistosivistyksen puolesta.

Näin on virolaista sivistyneistöä valunut Venäjälle suuret määrät
90-luvulla itsenäisyyteen saakka. Tönissonkin oli lähtenyt
Venäjälle prokuraattoriksi, mutta koti-ikävän ajamana hän pelastui
Postimees-lehden omistajaksi ja päätoimittajaksi. Äitini serkku Kase,
joka oli huomattava juristi, joutui myös prokuraattoriksi Siperiaan,
toinen hänen serkkunsa Ermas huomattavaksi asianajajaksi Pietariin,
samaten olivat myöhemmät riigivanemat Päts ja Teemant virkamiehinä
Venäjällä, kuten myös professori Piip. Siperiassa oli paljon virolaisia
proviisoreita, Moskovassa oli paljon opettajia, kuten muuallakin
Venäjän suurkaupungeissa; virolaisia lääkäreitä, insinöörejä oli pitkin
Venäjää; itsenäisyysajan virolaisista professoreista tulivat kai
useimmat Venäjältä.

Eivätkä virolaiset, kuten eivät yleensäkään vieraat sivistyneet
ainekset, olleet enkeleitä kohdellessaan Venäjällä Venäjän kansaa.
Heidän päämääränään oli useimmiten pikainen rikastuminen ja paluu
kotimaahansa. He halveksivat ympäristöään ja muodostivat itse Venäjällä
useimmiten vanhoillisen aineksen. Hyvin monet naivat venäläisen, ja kun
heidän itsenäisyyden aikana oli häntä koipien välissä pelastauduttava
kotimaahansa Venäjän mylläkästä, olivat venäläiset rouvat sangen
kiusallisia. Muuten niitä vasta 1917 vallankumouksen jälkeen palanneita
sivistyneitä, joita Virossa sanottiin optanteiksi, ei oikein pidelty
arvossa itsenäisessä Virossa, koska he eivät olleet palanneet
kotimaahansa heti, vaan odottelivat ja katselivat ensin Venäjällä,
tulisiko sinne palautumaan vanha järjestelmä, ja kun sitä ei kuulunut,
alkoivat vasta sitten tuntea itsensä oikein virolaisiksi hakeutuen
kotimaahansa. He muodostivat itsenäisessä Virossa aineksen, joka
ajoi nähtävästi aika lailla omaa etuaan kansan kustannuksella, kuten
olivat telineet tsaarin aikaisella Venäjälläkin. He toivat tsaarin
aikaisen suosikkijärjestelmän ja muitakin tapojaan mukanaan Viroon ja
aiheuttivat paljon sisäisiä riitoja. He olivat tottuneet Venäjällä
paljon komeampaan elämään kuin kotimaan köyhä sivistyneistö ja puhuivat
äänekkäästi vanhoista Pietarin ihanuuksista, ja mitä kaikkea he siellä
olivat menettäneet. Kuten oikeastaan ne suomalaisetkin, jotka Venäjältä
palasivat. Vielähän hekin muistelivat suuria ansioitaan ja Pietarin
suurkaupungin leveätä elämää.

Mutta ihmiset ovat ihmisiä, eikä se kaikki ollut heidän syytään, vaan
tsaarin aikaisien nurinkuristen olojen, jotka pakottivat sivistykseen
pyrkivää kansaa menettämään parhaat voimansa.

Mekin, nuoret tytöt, olimme itse kukin Venäjälle joutumisen vaarassa.
Sinnehän sitä häivyttiin kotiopettajattariksi, ja opettajiksi —
parhaassa tapauksessa, sillä yliopistoon pääsyyn ei monellakaan ollut
toiveita.

Wesken kohtalo on ollut minulle kuten vanhemmillenikin haava. Kun tulin
Tarttoon, olin päättänyt käydä hänen haudallaan pyhiinvaellusmatkalla,
ja niin teinkin. En ollut millään löytää sitä. Sillä vaikka Viron
kansa oli hakenut hänen tomunsa kotiin, se ei sittemmin ollut millään
tavalla pitänyt huolta hänen haudastaan ja se oli jäänyt melkein
unohduksiin, koska Wesken sukukin oli jo kuollut. Suurella vaivalla
minun onnistui vihdoin löytää se pitkän heinän peitosta, aivan
hylättynä, ruosteisen, vinoon kaatuneen aidan sisällä. Kokosin sitten
eräänä sunnuntaiaamuna luokkani virolaiset tytöt ja monia alaluokilta,
vein heidät hautausmaalle Wesken haudalle ja kerroin heille, kuka Weske
oli, ja pidin tavallaan elämäni ensimmäisen esitelmän. Lauloimme Wesken
jäähyväislaulun ja päätimme sitten yhdessä, että tulemme pitämään
huolla hänen haudastaan ja muistamaan hänen työlään kansansa puolesta.
Varmasti jokainen meidän joukossamme hiljaisesti päätti, että tulisi
välttämään Wesken kohtalon.

Siitä lähtien kävimme aina sunnuntaisin hoitamassa hänen hautaansa,
loimme sinne kukkia ja jätimme hänen hautansa huollon perinnöksi koulun
alemmille luokille. En tiedä, lieneekö itsenäinen Viro perinyt meiltä
Wesken haudan hoitamisen ja millaisessa kunnossa se nykyään on.

Näin muodostui yhdysside meidän ja alempien luokkien välille, ja kun
sisareni tuli viidennelle luokalle, joutui hänen luokkansa tavallaan
läheiseen yhteyteen minuun. Kun vironkielen opiskelua ei vain kuulunut,
koetin saada tyttöjä itsekseen opiskelemaan vironkielen kirjoittamista.
Wissen Sien avulla pääsin selville Viron historian alkeista ja päätin
itse ruveta opettamaan Viron historiaa alempien luokkien tytöille.
Kokosimme tyttöjä meille, välistä parikymmentäkin pieneen huoneeseemme
Jaaksonille, Siellä he saivat istua sängyillämme ja tuoleillamme,
jopa lattiallakin. Piirongilla istuen minä itse juttelin heille Läti
Hindrekin kronikasta ja Viron taistelusta Kalparitareita vastaan,
latvialaisten kavalluksesta ja antautumisesta saksalaisille, ja miten
nämä sitten yhdessä saksalaisten kanssa hyökkäsivät virolaisten selkään.

Ennen sotaa ollessani Virossa "Niskavuoren leivän" ensi-illassa tapasin
tuonaikaisia tyttöjä, mm. tohtori Malsteinin, joka vielä muisteli
historianluentojani ja tavatonta lättiläisvihaani...

Luonnollisestikaan en taaskaan tullut ajatelleeksi, mitä koulussa olisi
sanottu tuollaisesta kapinanvalmistelusta, taisin luottaa siihen,
etteivät tytöt antaisi minua ilmi. Eivätkä he sitä tehneetkään, mutta
uskallettua luo luottaminen oli, sillä joukossa oli 12-vuotiaitakin.
Elävä harrastus oman kansan kohtaloon ja voimakas tunto ympäröivästä
sorrosta oli olemassa kipsissäkin, niin että he pitivät suunsa kiinni,
kuten olivat luvanneet, ja minä pääsin ehein nahoin ylioppilaaksi, mitä
isäni ei millään tahtonut uskoa.

Mutta enhän minä voinut istua kädet ristissä tekemättä mitään, kun
kaikkien piti auttaa. Ja näin on ollut aina elämässäni. Jokin sisälläni
on aina ajanut minua tekemään sitä, mitä pidän oikeana, välittämättä
seurauksista, ihmisten mielipiteistä, tulevaisuudestani. Välistä olen
katunut, useimmiten — en.




AINO JA OSKAR KALLAS JA HEIDÄN KOTINSA


Tohtori Oskar Kallas muutti perheineen Tarttoon vuonna 1903 tultuaan
saksankielen opettajaksi kouluumme sekä samalla Postimees-lehden
aputoimittajaksi. Perheellä oli silloin jo kolme lasta, jotka
antoivat Aino-rouvalle paljon tekemistä. Perhe asui koulumme lähellä
Tiigikadulla. Kuten jo edellä mainitsin, oli Aino Kallas ilmestys
Tartossa, kaunis, intelligentti, runoilija ja suomalainen.

Tohtori Kallas oli silloin jo samanlainen kuin myöhemminkin
esiintyessään lähettiläänä Helsingissä ja Lontoossa, yhtä joviaalinen,
tarmokas, asiallinen, täynnä tervettä järkeä ja paljon huumoria,
sydämellinen kaikille ihmisille, aina avulias ja lukkarin poikana
syvästi uskonnollinen ja vanhoista tavoista kiinni pitävä. Hän oli
iso ja tanakka mies pitkine viiksineen, jotka peittivät humoristisia
suuta, turvallinen ja luotettava koko olemukseltaan. Hänen työkykynsä
oli yhtä suuri kuin Tönissoninkin, ja liikuttavaa oli, että hän
suuren työtaakkansa ohella kuitenkin vielä joka päivä säännöllisesti
ja epätoivoisesti yritti tehdä tieteellisiä työtään kansanrunouden
alalla. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät voi katsoa rempallaan olevia
asioita tai ihmisiä heti koettamatta auttaa. Lukemattomat ovat ne
virolaiset, jotka ovat Oskar Kallakselta saaneet apua sekä sanoin että
teoin, ne, joita hän on ohjannut, neuvonut ja auttanut. Minä olen yksi
niitä. Hän järjesti tuloni Suomeen. Sekä Aino että hän suosittelivat
minua lukuisien tuttaviensa ja sukulaistensa luokse tasoittaen kaikin
puolin tietä nuorelle tuntemattomalle naisylioppilaalle, seuraten
myötätuntoisesti kohtaloani niin myötä kuin vastoinkäymisissäkin. Olen
heille loppumattoman kiitollisuuden velassa. Mutta minä en ole ainoa.
En tiedä ketään, joka olisi rakentanut Suomen siltaa niin hartaasti
kuin Oskar Kallas tuolla puolen ja professori Kaarle Krohn tällä puolen
lahtea. He työskentelivät oloissa, jotka olivat paljon vaikeammat
kuin itsenäisyyden aikana reittien ollessa häiriintymättömät. Oskar
Kallaksen ja Kaarle Krohnin ympärille keskittyi se, mikä on todella
yhteistä ja ytimeltään läheisintä kahdelle sukulaiskansalle: yhteinen
kansanrunous, yhteinen sisäinen maailma ja sydämen kieli.

Syyspuolella vuolla 1903 alkoivat Kallaksen talossa vastaanotot, jour
fixit, kerran tai kahdesti kuussa, ja niistä muodostui useaksi vuodeksi
Tarton älymystön tapaamisen keskipiste. Niihin kokoutuivat politiikan
johtajat, yliopistomiehet, kirjailijat, taiteilijat, musiikki-ihmiset,
jopa yliopistorajalla olevat koululaisetkin, kuten Gustav Suits,
Bernhard Linde ja minä. Siellä kävi säännöllisesti Tönisson, sinne
tuli Wilhelm Reiman, jos hän oli kaupungissa, siellä oli tohtori Luiga
ja professorit Konik ja Paldrock ihanine rouvineen, säveltäjä Tobias,
Viron senaikainen musiikkinero, taiteilijat Rand ja K.H. Hindrey, Anna
Haava, Ernst Enno, K.E. Sööt, vanha runoilija ja persoonallisuus,
tohtori Talvik rouvineen ja tohtori Koppel, lehtori Jögever rouvineen
jne.

Puhuttiin politiikasta ja kirjallisuudesta, juotiin teetä, syötiin
voileipiä, väiteltiin ja kuunneltiin. Pelkään, että minä, vaikka olin
nuorin joukosta, olin vallan sopimattoman paljon äänessä, sillä mihin
sitä kultaista elinvoiman paljouttaan olisi muutenkaan käyttänyt.
Minä olen varmasti ollut sietämättömän nenäkäs, sillä puhuin aina
asiat suoraan niin kuin mieleeni tuli, ja minulle tuli aina paljon
mieleen. Kallas joskus yritti minua vähäisen kasvattaa, mutta Tönisson
ei koskaan tehnyt minulle huomautuksia sopimattomasta käytöksestäni.
Olin tunnetusti "enfant terrible" ja sen asian kanssa kävi samoin kuin
aikoinaan englanninkieleni kanssa. En päässyt puhumaan kunnollista ja
virheetöntä englantia, koska kukaan englanninkielisistä ystävistäni
ei ruvennut korjaamaan virheitäni. He selittivät pitävänsä niistä,
koska ne olivat pittoreskeja. Yhtä pittoreskina kai pidettiin minun
nenäkkyyttäni siihen aikaan, koska ei siitä tehty mitään huomautuksia.
Vasta vuosien kuluttua olen itse kauhulla ajatellut, millainen olin.

Mutta kyynikkomme eivät ilmestyneet Kallaksen salonkiin, he urheilivat
poissaolollaan kuvaten tuota salonkia patavanhoillisuuden pesäksi,
mitä se ei oikeastaan ollut. Tohtori Kallaksen jyrkkä kanta Oleskien
"vapaan avioliiton" jutussa jyrkensi vielä juuri heränneen virolaisen
älymystön kahtia jakautumisia, jota Martnan ympärille kerääntyneet
sosialidemokraatit puolestaan edesauttoivat kuvaten Kallaksen ja
Tönissonin ympärille ryhmittyneitä sivistyneitä Viron nousevan
suurporvariston ja noblessin alkusoluksi, mikä raivostutti minua aivan
silmittömästi... Ja se oli kumminkin tavallaan totta.




MAATTOMAT, TYÖVÄKI JA SOSIALIDEMOKRAATIT


Niinkuin edellä kerrottiin, alkoi samanaikaisesti Nuoren Viron kiihkeän
kansallisen nousun kanssa Tartossa myös kehittyä sen vastapainoksi
sosialidemokratia kaikessa kansainvälisyydessään. Aika oli sellainen,
ja Tartossakin oli työväkeä, vaikka me emme sitä oikein huomanneet, kun
koko Viron kansa siihen aikaan näytti niin kovin työihmisillä ja tuntui
melkein rikoksella kylvää eripuraisuutta sen keskuuteen, puhumattakaan,
että se merkitsi kapinaa jumaloimaamme Tönissonia vastaan.

Sosialistien johtajana oli siihen aikaan Tartossa siis Viron
sosialidemokratian isä Mihkel Martna, Viron Bebel. Martna oli kookas
mies, hieman kuin kirveellä veistetty, ja nenä aina punaisena, vaikkei
hän käyttänyt ollenkaan alkoholia. Nenä oikein julisti hänen ammattiaan
— hän oli maalarimestari. Martna oli tulinen, pursuava, kiihkeä luonne,
erittäinkin väittelyssä. Ja aina hän väitteli, jollei vastustajien
niin omiensa kanssa. Hän oikein puhkui hiljaisia välihuudahduksia,
kun vastustaja puhui. Tuntui helpotukselta ympärilläolevistakin, kun
Martna pääsi purkautumaan. Hän oli itseoppinut, oli kai Saksassa
ammattimatkoillaan tutustunut sosialidemokratiaan ja alkoi kotiin
palattuaan järjestää Tarton työväkeä ammatillisesti. Sen ohessa aloitti
hän muunkin sosialidemokraattisen propagandan yhdessä Peeter Speekin
kanssa. Tämä julkaisi radikaalista Uudised-lehteä. Sen ympärille
järjestyivät Martnan kannattajat. Tämä kansainvälinen oppi oli
kauhistus Tönissonille, enkä minä Tartossa ollessani päässyt selville,
en edes martnalaisten koulussa jakelemista lentolehtisistä, mitä tuo
sosialismi oikein oli ja mitä tuollaisella eripuraisuuden kylvöllä
tarkoitettiin.

Kuten jo mainitsin, edustivat koulussa martnalaisia luokkaa minua
alempana olevat Alma Ostra ja Alma Unt, molemmat maalta kotoisin
olevia, vähän karkeatekoisia tyttöjä, mutta hyvin reippaita — ja ennen
kaikkea sellaisia, jotka ajattelivat ja lukivat muutakin kuin vain
läksyjä. Enimmät virolaiset tytöt olivat lukutoukkia, etupäässä sen
vuoksi, että heillä oli puutteellinen alkukoulutus maalais- eli niin
sanotuista ministeriökouluista, ja he osasivat heikosti saksaa ja
ranskaa, joten he saivat todellakin lukea läksyjään erittäin ankarasti.

Alma Ostra oli yhtä paljon Martnan kuin minä Tönissonin kasvatti. Hän
oli erittäin lahjakas tyttö, kuten jo sanoin, karkeatekoinen karkeine
piirteineen ja luonteeltaan hyvin kova. Hän tunsi itsensä proletaariksi
ja arvosteli siltä kannalta jo koulussa tanssivia ja iloittelevia
yläluokkalaistyttöjä. Hän toi minulle ensimmäisen heidän hektograafilla
painamansa lehden ja ohjelmajulistuksen, joista en päässyt selville,
vaikka minulla oli haluakin. Luin niitä ja koetin väitellä Ostran
kanssa. Tönissonin ympäristössä merkitsi sana "sosialismi" vielä siihen
aikaan "tasajakoa", ja sillä se kuitattiin. Kipein kysymys oli minulle
"maattomien" kysymys, joitten puolesta Martna puhui. Minä en voinut
lakata sitä ajattelemasta, eikä Tönisson pystynyt antamaan minulle
siihen oikeata ratkaisua.

Maalaisköyhälistöä sanoivat sosialidemokraatit siihen aikaan yleensä
vain "maattomiksi" ja kysymyksessä oli näitten järjestäytyminen. Koska
tunsin heidän elämäänsä, tiesin, ettei Tönissonin ohjelma riittänyt
heidän olojensa korjaamiseen.

Isojen kartanoiden muonamiesten elämä oli siihen aikaan sanomattoman
kurjaa, suorastaan keskiaikaista. Kotitalomme lähellä, noin 3 km.
matkan päässä, oli metsässä Taakeperan kartanon iso muonamieskasarmi.
Se oli sijoitettu ainakin parin kilometrin päähän kartanosta, jotteivät
nuo kaleeriorjat rumentaisi kartanon lähiseutua. Isossa rakennuksessa
asui kymmenittäin perheitä asumuksissa, joissa oli maalattia ja joissa
maan ja olkien päällä sanomattomassa liassa makasi liudoittain lapsia.
Kesäisin ne juoksentelivat alasti eivätkä talvella voineet vaatteiden
puutteessa juuri koskaan päästä ulos. Lasten kuolevaisuus oli hirveä.
Olin käynyt Leeni-tädin kanssa siinä kasarmissa useinkin, koska
Leeni-täti koetti lääkitä lapsia ja säästi niille riepuja sekä kuljetti
ohiajaessaan aina heille jotakin syötävää. Tuskinpa paronittaret
koskaan olivat nähneetkään tuota muonamiesasuntoa. Suuret, ihanat
puistot, joissa he ratsastivat ja kävelivät, olivat vallan toisella
puolella. Eikä siihen aikaan ollut muodissa kysyä muonamiesten vointia.
Hevoset ja koirat olivat paljon tärkeämpiä elukoita. Von Stryck rakensi
kartanoonsa uuden valtavan linnan, johon tuli kai yli 100 huonetta.
Linna valmistui juuri ennen maailmansotaa v. 1914, ja sen vihkiäisiin
saapui Preussin prinssi Heinrich. Von Stryck oli suurenmoisen hyvin
järjestänyt asiansa: pari poikaa palveli Venäjän armeijassa ja
yksi tai kaksi Saksan, niin että voitti mikä puoli tahansa, aina
oli joku von Stryck voittajan esikunnassa. Vuoden 1905 tapahtumien
peloittamana hän oli myynyt ajoissa ennen sotaa suuret määrät metsiä
ja sijoittanut kaiken varalta metsämiljoonansa Saksan pankkeihin,
noille Saksan puolella oleville pojilleen. Linnaa rakennettaessa oli
Saksasta tuotettu työmiehiä rakentamaan valtavia rautabetoniholveja
ja kellareita, joihin sijoitettiin kaikki kartanon aarteet ja joitten
piti olla pomminkestäviä. Mutta von Stryck unohti, ettei hän itse
ollut pomminkestävä. Kun vallankumoukselliset tulivat, he yrittivät
ensin räjäyttää kartanon holveja, mutta tuloksetta. Sitten he hakivat
von Stryckin itsensä Tartosta ja pakottivat hänet aukaisemaan holvit.
Linnan valtavat aarteet jakautuivat muonamiehille, joitten vaimot
ompelivat tyynynpäällisistä lapsilleen paitoja ja lakanoista hameita.
Noita yli koko pitäjän hajonneita kartanoista ryöstettyjä tavaroita
haettiin sitten kuumeisesti, kun saksalaiset tulivat. Mutta kerrotaan,
että niitä riitti sittenkin pitäjässä aina itsenäisyyteen asti, jolloin
kartano otettiin valtion haltuun ja jaettiin maattomille muonamiehille.
Viron valtio teki kartanon päärakennuksesta tuberkuloosisairaalan.
Aluksi se oli kai tarkoitettu Viron kirjailijain kodiksi, mutta
valtiolla ei ollut varaa ylläpitää sellaisia linnaa tähän
tarkoitukseen, niin että sairaala siitä lopuksikin tuli.

Vaatimus kartanoitten takavarikoimisesta ja jakamisesta kansalle on
historiallinen, kansan vereen juurtunut tosiasia, jota ei mikään puolue
Virossa voinut vastustaa. Mielellään olisivat kommunistit pidättäneet
kartanot suurviljelminä valtion hallussa kollektivisoimisohjelmansa
mukaisesti, mutta se oli heillekin mahdotonta. Kansan 700 vuotta
kärsimä vääryys vaati oikaisuaan.

Jos oikein asiaa ajattelee, on ollut suoranainen taidonnäyte
saksalaisen aateliston taholta omistaa kartanonsa ja linnansa 700
vuotta ja pysyä kumminkin vieraana maalle ja kansalle yrittämättä
osoittaa pienintäkään yhteistuntoa sitä kohtaan, koettamatta — kansan
onneksi! — edes saksalaistaa sitä. Saksalaistaminen olisi varmasti
herättänyt kansassa vastustamishalun, sillä eihän Itä-Preussin
junkkarikaan saanut koskaan kohdella alustalaisiaan tuohon
kotitekoiseen baltilaiseen malliin.

Ja niin he sitten aikoinaan lähtivät maasta Hitlerin kutsumina,
lähtivät kuin vieraat konsanaan... isännöimään saksalaisten
puolalaisilta ryöstämiin kartanoihin.

Aateliskartano omisti useimmiten lähes puolet kunnan maista. Näin
ainakin Etelä-Virossa. Mutta kartano ei kuulunut kuntaan eikä maksanut
sille veroa. Sillä oli oma jurisdictio, oma kartanon poliisivalta
ja oma koulu — jos oli. Kunta teki tiet sen puolesta ja kantoi
kaikki rasitukset. Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen itsenäinen
kunta ei tuntenut enää paronia, ei tervehtinyt sitä vierasta oliota,
joka parivaljakkoineen ja lakeijoineen ajoi kunnan maantietä tomua
nostattaen, mutta sen oli siedettävä sitä keskuudessaan ikuisen sorron,
symbolina. Ja muistaakseni sen täytyi ottaa köyhäinkotiinsa kartanon
loppuun kuluttamia muonamiehiä.

Oli suuri ero kartanoitten ja talonpoikaistalojen muonamiesten välillä.
Edelliset olivat kaikkein huonointa ainesta, sillä kunnon mies ei
mennyt kartanon töihin, vaan hakeutui talonpoikaistaloon. Mutta köyhä
nai toisen köyhän, ja niin niitä köyhiä riitti kartanoihinkin, kunnes
Tallinnassa alkoi syntyä tehtaita ja sinne alkoi kansainvaellus jo
minun kouluaikanani. Kartanoissa nimittäin tehtiin pakkotyötä, siellä
jokainen mies yritti laiskoitella, varastaa aikaa ja varastaa viljaa
paronin aitasta — jokaisessa kartanossa oli oma viljapoliisi, rehepapp,
ja kansan suussa on tuhansia tarinoita, miten tuota riihenpappia
petettiin. Muuten nämä olot loivat kansalle aivan oman moraalin:
viljavarkaus, hevosvarkaus ja salametsästys eivät olleet rikoksia,
kun ne kohdistuivat paroniin, vaan pikemminkin urheilua, ja kartanon
varkaita suojelivat kaikki... Mutta jälkiä siitä jäi kansan moraaliin,
ja siksi Virossa aina on ollut huomattava määrä omaisuusrikoksia...

Siis kartanon maattomien suhteen oli minunkin tunnossani selvä ohjelma,
sama kuin sosialidemokraateilla. Vaikka se oli myös Tönissonin
tunnossa, niin ei siihen aikaan kuitenkaan hänen puolueensa, joka
oli julkinen, voinut ottaa tällaista hurjistelua tsaarin aikaiseen
ohjelmaansa silloin, kun sosialidemokraatit ilman muuta koristautuivat
sillä. Siitä oli tuloksena, että minulla oli tavan takaa luuloa
vaivaavia keskusteluja Tönissonin kanssa.

Ei myöskään käynyt kieltäminen, että talojen "maattomien"
renkien oloissa oli sellaista, mikä saattoi minut ajattelemaan
sosialidemokraattien ohjelmaa ja kyselemään Tönissonilta, saamatta
kuitenkaan tyydyttävää vastausta. Minulla olikin tuota uteliaisuutta
elämän suhteen niinkuin viisivuotiailla, niin ettei Tönisson ottanut
kaikkia kysymyksiäni vakavalta kannalla. Minua askarrutti myös kysymys
talonpoikaistalojen omien lapsien proletarisoitumisesta. Näin elävän
esimerkin edessäni. Mammani sisar Kärt (Gertrud) jäi nuorena leskeksi
kahden lapsensa kanssa. Hän sai asua isoisäni talossa, pienessä
mökissä, ja hänen lapsistaan tuli melkein työväkeä taloon. Hänen
poikansa olivat jo 14-vuotiaina työssä talon pelloilla saaden käydä
vain kansakoulua. Oli selvää, koska vanhan tavan mukaan eno perisi
talon ja suorittaisi sisarilleen vain heidän perintöosuutensa, noin 2
000—3 000 ruplaa, ettei noilla rahoilla serkulleni voitaisi hankkia
taloa. Hän joutuisi lähtemään muitten ihmisten palkkatyöhön, kuten
hän sittemmin joutuikin tullen aikoinaan vuonna 1905 paikkakunnallaan
maattomien johtajaksi ja vuonna 1918 kommunistiksi ja siirtyen
myöhemmin Neuvostoliittoon. Näin kävi yleisesti monilapsisissa
naapuritaloissa... minne he joutuisatkaan, ne lapset, jotka saivat
lähteä taloista... jossakin oli vika.

Sitten talonpoikaistalon renki. Hänellä oli erikoisen raskas menneisyys
takanaan. Tiesin jo kansanrunoista, noista orjalauluistamme ja
maaorjuuden kuvauksista, kuinka monenlaista ristiriitaa oli olemassa
kartanonherrain, talonpoikaisisäntien, muonamiesten ja renkien
välillä. Työorjuudessa kartanoissa kävivät ensiksi kartanoiden omat
muonamiehet, sitten talonpoikien muonamiehet ja rengit ja vasta
viimeiseksi talonpojat itse. Siis talonpoikaistalojen isännät eivät
juuri nimeksikään itse käyneet suorittamassa päiviään kartanoissa,
vaan lähettivät sinne renkinsä. Vain silloin, kun niitä ei riittänyt,
he itse lähtivät hevosineen työhön. Kansanrunoissa renki sanoo
talonpoikaisisännälleen, että "mene itse kartanon töihin niin näet,
millaista siellä on ja miten siellä vouti hosuu keppeineen". Kaikki
kuvaukset sukutaloistamme maaorjuuden ajoilla osoittavat, ettei kukaan
isäntä itse ollut käynyt kartanossa työssä, vaan että sinne aina
lähetettiin rengit.

On olemassa suuri määrä kansanlauluja, jotka kuvaavat —- ei
kartanonherrain ja heidän muona miestensä oloja — vaan isännän ja
rengin suhdetta, ja niissä on moitteita talonpoikaisisännille.

Kun ajattelin sitä, miten talonpoikaistaloissakin suhtauduttiin
renkeihin ja palkollisiin, niin täytyi myöntää, että juopa oli melko
suuri, erittäinkin Viljandinmaalla, jossa ihmisten arvoa mitattiin
sillä, oliko hänellä talo tai oliko hän edes talon lapsia. Abjan
pitäjässä kysyttiin aina: "Onks kottus kanss", ts. onko talo myös?
Ja siitä "kottuksen omistajasta" vasta: alkoi ihminen. Muistan, miten
Marlebäckissä äitini ja hauholainen anoppini olivat ehdottomasti
yksimielisiä siitä, etten saanut noin vain sanoa irti kykenemätöntä
emännöitsijääni, "koska hän oli talon tytär Jaalasta...

En oikein voinut tyytyä selitykseen, että renki on ikuisesti luotu
olemaan renkinä ja isäntä isäntänä, ellei rengissä itsessään ollut
miestä tulla isännäksi. Ja että jokainen renki saattoi tulla isännäksi,
jos vain hosui tarpeeksi.

Jäin hyvin monissa kysymyksissä vaille vastausta, koska en ymmärtänyt
niitä martnalaisten vastauksia, joissa puhuttiin kapitalisteista ja
pääomasta, sosialismista ja riistosta jne. Ennen muuta tympäisi minua
Tönissoniin kohdistuva kiihkeä viha. Hän tarkoitti silloin mielestäni
kuitenkin sekä elämällään että toiminnallaan kansansa parasta.

Ja niin sitten kävi, että lähdin Virosta käsittämättä Viron
sosialidemokratiaa, ja vaikka Martnasta ja minusta myöhemmin tuli
ystäviä hänen ollessaan maanpakolaisena Helsingissä, en koskaan oppinut
sen paremmin tuntemaan virolaisia sosialidemokraatteja, ja meidän
välillemme jäi myöhemminkin eräänlainen kylmyys... Puhumattakaan siitä
ajasta, jolloin Viron sosialidemokraatit kesyyntyivät ja istuivat
samoilla ministerin tuoleilla Tönissonin kanssa alkaen nyt puolestaan
vainota "maattomien" edustajina olevia kommunisteja... Näiden joukossa
ei ollut ketään aikalaistani. Kun vuonna 1932 "Koidula"-näytelmäni
sai palkinnon Virossa ja aiheutti suuren kohun ja polemiikin
moneksi kuukaudeksi, hyökkäsi vanha Martna minua vastaan, koska
muka "Koidulassani" saarnasin kansalliskiihkoa ja ihailin Koidulaa
natsionalismin esitaistelijana. Olisi tehnyt mieleni vastata Martnalle
anteeksi pyytäen, etten voinut tehdä Koidulasta sosialidemokraattia
ja että minun oli historiallisen totuuden vuoksi pakko ihailla
häntä senaikaisen edistysmielisen ja kansansa puolesta taistelevan
natsionalismin edelläkävijällä. Mutta koska en periaatteesta koskaan
vastaa hyökkäyksiin, vaan yksinomaan rekisteröin ne, pidin suuni
kiinni tahi oikeammin kynäni kurissa ja vaikenin Martnan suureksi
harmiksi, hän kun oli toivonut ylentävää polemiikkia todetakseen minut
ikiporvariksi.

Ja niin kävi, että vaikka olin tullut sosialidemokraatiksi Suomessa,
kumminkin ainoaksi yhdyssiteeksi minun ja entisen kotimaani
välille jäivät etupäässä vanhat ystäväni Tönissonit. Huolimatta
mielipiteittemme eroavaisuudesta emme koskaan lakanneet pitämästä
arvossa toistemme katsomuksia. En voi olla surematta sitä, että elämä
nyt on saattanut meidät eri puolille rintamaa.




VANHEMPIENI KOTI KOULUAIKANANI


Oleskelin kotonani Walgassa kesäajat ja lisäksi luonnollisesti kaikki
joulu- ja pääsiäislomani. Sinne kulki mukanani lakkaamaton virta
tarttolaisia ystäviäni, joko sellaisia, jotka tulivat suoraan meille,
tai niitä, jotka olivat läpikulkumatkalla ja pistäytyivät Putramäelle,
huvilaamme, viettämään muutamia tunteja junia odotellessaan, tunteja,
jotka venyivät päiviksi ja välistä viikoiksikin. Jos meitä oli enemmän
koolla, kerättiin lisäksi walgalaisia alkuasukkaita mukaan ja pidettiin
raittiusyhdistyksen nimissä walgalaisille jokin juhla näytelmineen,
puheineen, lausuntaesityksineen ja tansseineen. Tuo raittiusyhdistys
oli ainoa seura, jolla oli iso talo ja jossa raittiuden nimessä
voitiin pitää virolaisia juhlia. Varsinainen raittiuden harrastus
oli pikemminkin sivuseikka ja sen otti ainoastaan isäni vakavasti.
Hän siinä yhdistyksessä olikin ainaisena puheenjohtajana, ja
kova raittiusmies hän oli muutenkin. Tosin Walgan venäläisellä
poliisimestarilla oli yhtä ja toista sanottavaa näistä juhlista,
mutta muuten hän piti pappaa kovasti arvossa. Niinpä asiat sitten
selviteltiinkin hiljaisesti ja harmittomasti.

Erikoisen vallaton ja tavallaan viimeinen vallaton aika oli meillä
viimeisen kouluvuoteni joululoma. Uudeksi vuodeksi tulivat meille
Walgaan käymään sekä Tönisson että Kallakset ja kaikkiaan parikymmentä
ylioppilasta ja koulutovereitani, tyttöjä. Vanhemmat vieraat
matkustivat iltajunalla Tarttoon takaisin, mutta nuoret jäivät, ja
seuraavana päivänä me improvisoimme taas juhlan raittiusyhdistykseen
walgalaisten suureksi iloksi. En käsitä, miten meille kaikille oli
tilaa talossa, jossa oli vain kuusi pienehköä huonetta, mutta aina
me sinne kaikki mahduimme. Pojille tehtiin iso veljesvuode sisareni
ja minun huoneeseen, joka oli pitkä ja kapea ja jonka takaseinällä
oli sopiva tila sellaiselle. Me tytöt sijoittauduimme osittain isäni
huoneeseen samanlaiselle siskosvuoteelle, osittain saliin. Vain iso
ruokasali jäi tavallisesti vapaaksi vieraista — mutta ei silloin.
Vieraitten joukossa oli nimittäin myös Lui Olesk, joka ei vielä
siihen aikaan ollut vapaassa avioliitossa, vaan sangen haluttu ja
naimakelpoinen vävyehdokas kaikille mammoille, varsinkin kun hän
taloon tullessaan aina piti tapanaan hurmata mammat ennen tyttäriä.
Niinpä siis meidänkin mammamme ihastui Oleskiin, joka jo silloin
oli lakitieteen kandidaatti ja asianajaja. Mammassa syntyi heti
suunnitelmia, tosin hiljaisia, tyttäriensä suhteen. Oleskille ei siis
tarjottukaan veljesvuodetta, vaan mamma järjesti hänelle ruokasalin
sohvalle mukavan vuoteen yöpöytineen ja lamppuineen, ja Olesk nukahti
sinne tanssiaisten jälkeen ruhtinaalliseen yksinäisyyteensä. Sillä
välin muut pojat, etunenässä Anis Simm, Haars ja Karl Luud, jotka
päivällä olivat olutkuskin kanssa kantaneet olutkorin keittiön
alla olevaan kellariin ja samalla olivat tutkineet kaikki kellarin
ihanuudet, päättivät yöllä lähteä sinne ryöstöretkelle. He toivat
huoneeseensa olutkorin ja seulallisen piimäkorppuja, jotka ovat
Viljandinmaan erikoisherkkuja ja mammani keittotaidon erikoisuus:
teelautasen kokoiselle vehnäleivän puoliskolle asetetaan munan,
tvorogin ja hapankerman sekoitus, joka, sitten paistetaan uunissa, ja
leivokset säilytetään isoissa seuloissa. Pojat järjestivät itselleen —
tosin minun tieteni — erikois-yönvieton. Siinä tyhjennettiin olutpullot
ja syötiin satakunta korppua siunaten äitini hellää kättä. Ja kun
kaikki oli toimitettu, he hiipivät hiljakseen ruokasaliin, asettivat
tyhjät pullot Oleskin vuoteen ympärille ja tyhjän seulan hänen
vuoteensa eteen, yhden siunatun korpunpuoliskon hänen yöpöydälleen ja
vajaan olutpullon hänen kainaloonsa... He tiesivät Oleskin kyvyn vaipua
melkein kuin ikuiseen uneen, kun hän oli juonut pari lasia olutta.
Sitten poikajoukko lähti nukkumaan tyytyväisenä ihanasta yllätyksestä,
jonka olivat valmistaneet äidilleni ja hänen lellipojalleen Oleskille.

Aamu koitti, ja ruokasaliin oli ilmestynyt ensimmäiseksi sisälikka,
joka tukkien suunsa oli lähtenyt hakemaan mammaa katsomaan Oleskia.
Mamma kyllä kuvasi meille myöhemmin niitä tunteita, joita Oleskin
näkö hänessä herätti, sillä jokin atavismi oli saattanut Oleskin
unenpöpperössä suorastaan halaamaan luota puolityhjää olutpulloa.
Mammalla oli hyvät kertojanlahjat, ja hän osasi kuvata meille, miten
Olesk hänen kauhistuneitten katseittensa pakottamana oli vihdoin
avannut silmänsä, huomannut pullon kainalossaan, katsonut mammaan
ja korpunpuolikkaaseen ja sitten alkanut laskea tyhjiä olutpulloja
lattialla mamman seisoessa vieressä kuin suolapatsas. Sitten oli Olesk
sanonut "hyvää huomenta" ja ruvennut kylmäverisesti pureskelemaan
korppua, ja ryyppäämään, suuta virnistäen, olutta puolityhjästä
pullostaan. Sen kaiken mamma sieti sanattomana. Mutta kun Olesk
kuulusteli häneltä talon suurinta vesikannua, silloin mamma lähti
huomauttaen, että keittiössä oli koko saavillinen vettä, jos hän luulee
sen itseensä mahtuvan oluen lisäksi.

Mutta Olesk, tuo rauhallisuuden perikuva, lähti roikkuvin
housunkannattimin Miinan puheille, sai talon isoimman vesikannun,
haetutti siihen jääkylmää vettä, jopa jääpaloja, ja lähti sitten
poikien huoneeseen, jossa kahdeksan oluesta väsynyttä poikaa nukkui
kuin tukit. Olesk otti kannun ja valeli heitä oikein roimasti pitäen
huolta siitä, että jokainen sai jääpalan povelleen, ja muistan, että
heräsin salissa sellaiseen ääneen, kuin Antverpenin leijonatarhassa
olisi ollut ruokatunti. Kun ruokasalin kautta yhdessä toisten
tyttöjen kanssa ryntäsin ääntä kohti, näin poikien huoneessa sangen
vilkkaan kohtauksen! Keskellä huonetta seisoi mamma kamalan iso
keittokauha toisessa ja valtava kahvipannu loisessa kädessä. Hänen
edessään raivosi kahdeksan yöpukuista tiikerinpoikaa yrittäen hyökätä
mamman selän takana piileskelevän Oleskin kimppuun, joka roikkuvine
housunkannattimineen tanssi suhteellisen turvallisessa paikassa, sillä
mamman paino oli siihen aikaan koko joukon yli sadan kilon.

Mutta huomatessaan meidät paitasillamme suuntautui mamman koko huomio
ja ankaruus sekä luo keittokauha meitä kohti. Olesk livahti eteiseen ja
meidät lennätettiin saliin minun vaatiessani loukkaantuneena selitystä
ainakin tuohon keittokauhaan, — luuta tai harja olisivat olleet enemmän
paikallaan. Mamma kertoi, että hän oli juuri ollut sekoittamassa isoa
kanakeittokattilaa, kun tuo mylvintä oli alkanut, ja hän oli siepannut
kaksi ensimmäistä esinettä, jotka käteen sattuivat, ja ne olivat tuo
kiehuva kahvipannu ja keittokauha...

Selityksen jälkeen Olesk istui mamman huoneen ikkunassa edessään kaksi
olutpulloa — varmuuden vuoksi lukitun oven takana — kun muut pojat
kantoivat märkiä vuodevaatteita aurinkoiseen, leutoon ilmaan kuivumaan.

Voi niitä menneitten talvien lumia...

Juhlia varten käännettiin nurin koko talo. Äitini pukuvarasto vanhoja
verhoja myöten riistettiin vaatettamaan pellejämme, improvisoitiin jos
jonkinlaisia kohtauksia elämästä, karrikoitiin vanhaa paronia ja armoa
sekä heidän henkevää keskusteluaan kamaripalvelijan kanssa, esitettiin
saksalaisia pastoria puhumassa omatekoista vironkieltään seurakunnalle,
esitettiin koko raittiusyhdistyksen johtokuntakin pappaa myöten, mikä
tosin oli sangen uhkarohkeaa, kun ottaa huomioon pikku kaupungin
pomojen arkatuntoisuuden. Vältettiin kuitenkin kaikki salakarit, ja
väkeä oli paljon ja tulos raittiusyhdistyksen solakassaan huomattava.

Tanssittiin kello yhteen saakka, ja sitten alkoi juhlan huippunumero.
rekiretki ja tanssi hangella.

Ken ei ole nuoruudessaan kuutamossa hangella tanssinut vienon viulun
äänen soidessa kuusten alla, ei tiedä mitään elämän ihanuudesta. Me
tanssimme. Me ajoimme Walgan lähellä olevaan ihanaan kuusimetsään,
jossa tien vierellä oli pieni niitty. Monta päivää oli ollut
aurinkoista suojaa ja yöllä pakasti niin että hanki kannatti.
Alfred Luikilla oli viulukin mukana tätä tilaisuutta varten. Luik
oli uneksiva filologi, joka soitti viulua tositaiteilijan tavoin ja
oli ilmeisesti jotenkin erehtynyt filologian alalle. Hän oli vuoron
perään rakastunut kaikkiin meihin neljään sisarukseen ja pysyi niinkin
uskollisena, että viidennen kerran rakastui jo toisen polven neiti
Murrikiin, veljeni tyttäreen, saaden kuitenkin kroonillisesti rukkaset
jokaiselta. Mutta soittaa hän osasi, ja erikoisesti kuutamossa.
Ajettiin siis metsään Luikin soittaessa ensimmäisessä reessä. Metsässä
heitettiin päällystakit ja turkit rekeen ja tanssi alkoi. Hanki hohti
kuutamobriljanteissa ja kuuset seisoivat kunniavahteina, ja me kiidimme
kuin varjot hohtavassa salissamme. Tanssittiin chaconnea, pas de
quatrea, mignonia, pas des patineursia ja muita senaikaisia siivoja
tansseja, joissa liikuttiin pääasiallisesti kädestä kiinni pitäen.
Ne sopivatkin hankitansseiksi, ja kun oikein villiinnyttiin, niin
lennettiin masurkassakin ja pudottiin syvälle hankeen — iloksemme.

Ei meillä tosin ollut kovin avokaulaisia eikä -selkäisiä
tanssiaispukuja, mutta kumminkin oli ihme, ettemme vilustuneet, kun
hiestyneinä pukeuduimme taas kylmiin päällysvaatteisiimme. Pappa istui
reessä katselijana, ja mammalle ei tietenkään kerrottu mitään muusta
kuin rekiretkestä.

Meidän vanha talomme Putramäellä paloi v. 1906 keväällä. Olin silloin
Suomessa, ja isäni matkoilla Riiassa. Hänen vanha ystävänsä oli
jättänyt palavan sikarin pöydälle ja lähtenyt juttelemaan äitini
kanssa puutarhaan, jossa tehtiin kevätkylvöjä. Kevättuuli lennätti
ikkunaverhon sikariin, ja ennen kuin alhaalla puutarhassa huomattiin,
oli koko talo ilmiliekissä... Sinne meni suuri kirjasto ja kaikki
kirjalliset kyhäelmäni. Vain huonekalujen rippeitä ja vaatteita
pelastettiin...

Taloamme ei ennätetty rakentaa uudelleen ennen maailmansotaa. Vuonna
1905 kutsuin vanhempani Suomeen, koska pelättiin saksalaisten
maihinnousua Pärnussa. Sinne jäi puutarhamme ja siellä se on vieläkin.
Vuonna 1918, kun käytiin Viron ja Latvian välistä rajaa, veti
rajatuomari, englantilainen eversti Tallents rajan Walgan kaupungin
kautta ja läpi meidän puutarhamme, joten pohjoispuoli jäi Viroon ja
eteläpuoli Latviaan. Toisin paikoin tuo raja kulki niin, että keittiön
hella jäi Latviaan ja pesupöytä Viroon. Eräässä sänkykamarissa se
erotti herran ja rouvan vuoteet, ja vaikka sitä sitten korjailtiin
asuintalojen suhteen, meidän puutarhamme jäi jaetuksi, ja piti olla
rajapassi, että pääsi puutarhan toisesta päästä toiseen. Harmillisinta
oli, että tie jäi Latvian puolelle, niin että päästäkseen sinne
autolla täytyi olla ulkomaanpassi Latviaan. Niinpä vuonna 1929 äitini
hautajaisten aikana lähdimme läpimatkalla Walgan kautta vanhan
kotimme puutarhaan ottaaksemme sieltä vähän kukkia äitini haudalle.
Mutta meidän täytyi ensin käydä raja-asemalla tarkastuttamassa
passimme, ja suomalaisilla passeilla päästiin sitten erikoisluvalla
ilman viisumia lähtemään puutarhaamme, jossa molemmin puolin rajaa
asustivat rajavartijat vajoissamme ja nauttivat villiintyneen puutarhan
hedelmistä. Otin mukaani sieltä kukkivan omenapuun oksan ja muutamia
narsisseja.

Nyt on isänikin Helsingin hautausmaalla odottamassa vuoroaan
päästäkseen vanhaan sukuhautaamme, tuolle koivujen alaiselle
kirkkomaalle, mutta puutarhamme on yhä siellä olemattomilla rajoilla,
ei kenenkään maassa... Satakielikin on sen hylännyt...

Puut lahoavat kuten ihmisetkin, mutta mahdotonta on ajatella, ettei
sinne olisi jäänyt mitään soitostamme ja lauluistamme... Kai ne
syystuulessa sentään kummittelevat rajavartiostolle, kun kansa molemmin
puolin rajaa kertoo niistä nuorista tytöistä, jotka kerran kantoivat
hakoja helpottaakseen kansansa kuormaa ja tekivät paljon muutakin
käsittämätöntä.

Isäni vanha ystävä. Walgan pormestari Soo on kai tähän asti maksanut
maaverot ja muun veron puutarhastamme toivoen vanhan ystävänsä
paluuta, ja on ne maksanut muka puutarhan tuloista, hedelmistä. Sitä
kyllä suuresti epäilen. Mutta kuvaavaa perheemme liiketaipumuksille
on, ettei kukaan ole ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tontin ja
puutarhan myymiseksi. Sen on vain "annettu olla"... rajavartijoin
iloksi. Nyttemmin ovat kai rajavartijat hävinneet ja luultavasti häviää
omistusoikeuskin, josta emme ole pitäneet kiinni...




MINÄ TAPASIN PARONEJAKIN


En paljon, mutta aivan tarpeeksi. Muistellessani kouluaikani hauskimpia
juttuja, olisi kai kerrottava myös eräistä kohtauksista "sinitakkien ja
punahousujen" kanssa, kuten Viron kansa lauluissaan paronejaan kuvaa.

En muista enää, oliko se vuoden 1903 vai 1904 kesällä, kun
oleskellessani Luppella isoisäni luona olin mukana heinänteossa
kaukaisella metsäniityllä, toisin sanoen: hosuin jonkin verran harava
kourassa ja sitten hävisin suovan alkuun ja kaivauduin kirjani kanssa
tuoksuvaan, pehmeään luonnonniittyheinään Leeni-tädin eväät mukanani.
Ja eväistä olivat parhaat talkkunakakut, so. talkkuna sekoiteltuna
happameen kermaan ja leivottuna kakuiksi, jotka väriltään ja muodoltaan
muistuttivat Fazerin perunaleivoksia, mutta olivat niitä paljon
parempia. Niitty oli märkä, joten olin paljain jaloin, ja kun olin
koonnut yrttejä mättäitten välisiä, eivät jalkani olleet puhtaudella
pilatut. Samaa täytyy sanoa esiliinastani, jonka taskut pullottivat
kaikenlaisesta tavarasta. Se ei todellakaan muistuttanut nuoren
daamin esiliinaa, puhumattakaan palmikoistani, jotka olivat täynnä
heinänpahnaa.

Ja sitten se tapahtui. Pärnumaan puoleiselta metsäpolulta ilmestyi
kavalkadi, juhlallinen ratsukulkue, käsittäen noin parikymmentä hevosta
sekä miehiä ja naisia, jotka olivat pitkäliepeisissä ratsastuspuvuissa
harsot silinterien ympärillä, miehet todellakin punaisissa ja sinisissä
takeissa, kuten kansanrunoissa kuvataan. Koko joukko tuli niittymme ja
kaadetun heinän yli sotkien luokoa märkään niittyyn. Se oli oikeata
englantilaista "cross country" ravia ja joukko oli menossa Stryckien
suuntaan.

Huomattuaan minut koko rykmentti pysähtyi ja kerääntyi suovan ympärille
hevosten alkaessa syödä heiniämme. Eräs koukkunenä kysyi huonolla
vironkielellä tietä Taakeperan kartanoon. Minä tungin suuni oikein
täyteen talkkunakakkua ja kun sen viimein välinpitämättömästi aukaisin,
osoitin heille oikean suunnan yhä vain kylmästi loikoen heinissä ja
samalla huomauttaen, etten pitänyt siitä, että hevoset söivät meidän
heiniämme.

— Schau mal an — katsokaa, millaiseksi kansa on käynyt — sanoi eräs
herroista. "Wie frech." — Miten häikäilemätöntä.

Minä en ollut ymmärtävinäni saksaa, vaan jatkoin talkkunani syömistä.

— Katsokaa, sillä on kirjakin mukanaan, huudahti eräs naisista, ja
muuan herroista hyppäsi hevoselta ja otti kirjani eväsvakan vierestä.
Minä tuijotin häneen mahdollisimman välinpitämättömästi. Kirjani oli
Molièren "L'École des Femmes" — Naisten koulu, jota koulussa ei meidän
sallittu lukea ja jota Frau Doktorkaan ei hyväksynyt. Siksi olin
hommannut sen ensi tilassa itselleni.

Koukkunenä, joka otti kirjan, katseli sitä ja kysyi: — Est-ce que vous
parlez français? — Puhutteko te ranskaa.

Minä vastasin välinpitämättömällä maailmannaisen sävyllä:

— Non, monsieur, j'ai préparé ce livre pour vouz épater. — Olen ottanut
kirjan mukaani häikäistäkseni teitä.

Koukkunenä katseli minua hetkisen, vilkutti sitten silmäänsä ja sanoi
yhä ranskaksi:

— Et vouz mangez pour nous épater. — Ja te syötte häikäistäksenne
meitä. Ja hän nauroi.

Minä nauroin ja kysyin, saisinko tarjota hänellekin. Hän otti
talkkunakakun, kiitti ja istuutui viereeni pyydettyään ensin luvan.

Koko muu seurue tuijotti ympärillämme, kunnes joku nuorimies, joka ei
ollut oikein kuullut eikä käsittänyt ja oli muutenkin aivan typerän
näköinen, teki odottamani herttaisen ja puhdassydämisen kysymyksen
murteellisella vironkielellä:

— Kuka sinä olemas? Mikä talo olemas?

Minua harmitti sanomattomasti, että naapurini ennätti räjähtää nauruun,
ennenkuin silmäni oikein pääsivät välkkymään ja ennätin kysyä kaikkein
hävyttömimmällä äänenpainollani:

— Entäs kuka sinä olemas, taloa en tahdo tietämäs.

Nuori mies sanoi: "Hävytöntä" ja ratsasti poispäin. Koko seurue katseli
hämillään ja ratsasti hänen peräänsä, koukkunenän jäädessä viereeni
istumaan ja viitaten heille: "Auf Wiedersehen."

Eräs naisista huusi yli olkapäänsä jotakin naapurilleni heinäsuovalla.
Tämä esittäytyi minulle:

— Olen paroni S. eikä suvullani ole hiukkaakaan huumorintajua, niin
että suokaa anteeksi, ja tässä on puhdas nenäliinani.

Olin nimittäin epätoivoisesti hakenut taskustani nenäliinaa eikä
Leeni-tädin ruokakorissakaan ollut lautasliinaa. En sentään noin kahden
kesken kehdannut nuolla näppiäni, niin että otin kiitollisena vastaan
hänen rintataskusta tulleen nenäliinansa.

Niin me sitten söimme talkkunakakkuja ja juttelimme esi-isiemme
väleistä ja siitä, että minä kuuluin siihen polveen, joka tulisi
esittämään heille laskun vanhoista veloista. Hän väitti, että nuo
laskut olivat vanhentuneita. Hän oli sivistynyt ihminen, oli opiskellut
Göttingenissä ja oleskellut Münchenissä ja nauroi suvulleen avosilmin.

Kun kirjoitin näytelmäni "Palava maa", otin hänet vapaamielisen paronin
malliksi, ja kun näytelmäni esitettiin Tallinnassa, väittivät ihmiset
siellä itsenäisen Viron aikana, ettei sellaisia paroneja ollut olemassa
ja että olin tekaissut tyypin. Olin muka niin suomalaistunut, etten
enää tarpeeksi osannut vihata saksalaisia!!

Joka tapauksessa tuo heinäsuovalla istuva paroni pyysi lupaa saada
tulla tapaamaan minua isoisäni luokse, ja minä sanoin hänelle, ettei
se ollut mahdollista. Isoisäni ei sallisi minun seurustella hänen
kanssaan. Sanoin hänet kuitenkin tervetulleeksi kotiini Walgaan. Hän
kävi siellä kerran minua tapaamassa ja pistäytyi toisenkin kerran,
mutta silloin minä olin jo Suomessa. Tapasin hänet vielä myöhemmin
Tartossa, mutta sitten hän häipyi näköpiiristäni. En ole hänestä sen
koommin kuullut muuta kuin että hän menetti vuonna 1918 kartanonsa ja
lähti sitten Amerikkaan.

Isäni luona kävi vanha Abjan paroni von Stackelberg, joka oli suuri
originaali ja jolla oli isäni kanssa kaikenlaisia vanhoja Karksin
asioita ja tilejä. Hänestä kovin pidettiin — mutta oikeastaan narrina.
Tuo viimeinen asia aiheutui siitä, ettei kansa voinut käsittää, että
joku paroni saattaisi olla hyvä, olematta narri. Sanottiin, että Abjan
paroni köyhtyi, mutta talonpojat rikastuivat. Hänen lopputarinansa oli
surullinen. Kun hänen kartanonsa takavarikoitiin ja jaettiin etupäässä
hänen muonamiehilleen, oli paronin lähdettävä kotikartanostaan. Hän
kieltäytyi lähtemästä ja kulki pitkin entisiä peltojaan, johon väki
rakensi uusia pikku taloja, neuvoi kolonisteja, että "tee pyörät alle,
jah, sanon minä, jah." Hän käytti nimittäin "jah"-sanaa jokaisen
lauseen perässä. Mutta helpompaa oli siirtää kartanon mahtavat
kivirakennukset ilman pyöriä kuin näitä pikku taloja, vaikka niissä
olisi ollutkin pyörät. Sellainen ominaisuus niillä kartanoista
jaetuilla pikku tiloilla on. Ajan viisaria ei kukaan voi kääntää
taaksepäin.

Näin siis Stackelberg kieltäytyi jättämästä päärakennusta, ja Abjan
vanhat talonpojat, jotka muistelivat häntä kiitollisuudella, olivat
kovin hämillään hänen kohtalostaan. Viron valtio tuli ja lain mukaan
hääti hänet, niin että hänet kannettiin ulos talostaan. Vihdoin hän
siirtyi Riikaan ja kuoli siellä onnettomana. Ei ole helppoa maksaa
vuosisatain laskua.

Hän oli pitkä ja kolkko mies. Kun Viljandin kapearaiteinen rata
rakennettiin, kerrottiin sen vaunujen olleen niin lyhyitä, että Abjan
paronin jalat ulottuivat pitkän matkaa ulos ikkunasta. Kun heikko
veturi välillä pysähtyi ylämäessä, sanottiin, että Abjan paronin jalat
olivat tarttuneet puuhun kiinni.

Äitini oli ollut vuoden ajan aateliston ylläpitämässä nuorten tyttöjen
oppilaitoksessa Bockatdin linnassa Helmessä ja sieltä perinyt
aatelistätien tuttavuuden sekä aivan erilaisen suhtautumisen näihin
kuin vallitsi isoisäni luona. Mutta pohjimmiltaan hänkin käsitti
heidän anekdoottimaisen olemuksensa eikä antanut noiden baltilaisten
keskiaikaisten kasvatusperiaatteitten sittenkään pahasti vaikuttaa
itseensä, vaikka saikin silloin tällöin nuhteita meidän, lasten,
käytöksen vuoksi. Saivathan tädit aikaan sen, että pastori Wühner
pitkän aikaa piti kirkossa esirukouksen puolestani, että Jumalia
valaisisi järkeni ja saattaisi minut rippikouluun. Jutun takana oli
vanha rouva v. B. ja saksalainen pastori. Äitini sai niellä yhtä jos
toistakin... Pikkukaupunki on julma paikka.




YLIOPPILASTUTKINTO


Se kesti yli kuusi viikkoa, ja samalla oli Tartossa kaunein kevät,
minkä muistan- Satakielet eivät ole koskaan laulaneet niin hurmaavasti
Tarton puistoissa eivätkä sireenit ja kastanjat kukkineet niin kauan ja
tuoksuneet niin voimakkaasti...

Ja minun oli istuttava melkein yötä päivää kirjojeni ääressä. Tukin
korvani unohtaakseni kevään ulkopuolella. Matematiikassa, kemiassa ja
fysiikassa ei auttanut entinen hyvä maine. Ne oli osattava, jos mieli
saada kultamitali. Pietarin naisyliopistoista, jotka olivat ainoa!
Venäjällä sekä Bestuzevin korkeakoulussa tuli sellaisia terveisiä,
ettei ilman kultamitalia ollut toivoakaan hakeutua sinne. Ja ainoastaan
näiden korkeakoulujen kautta kulki minun tieni Suomeen, sillä isälläni
ei ollut varaa lähettää minua Saksaan tai Sveitsiin lukemaan. Niin että
tuo mitali oli hankittava. Kunnianhimo ei enää näytellyt mitään osaa,
sillä olin ihastunut sankariini, ja ero Tartosta ja sen kiehtovasta
elämästä oli edessäni. Uhkaava ero tuntui sietämättömän raskaalla,
aivan kuin aavistin, että se tulisi olemaan lopullinen.

Niin — tuo matematiikka. Tosin Olga Levitskaja ja Fanny Chwolson,
jotka myös olivat kultamitalikandidaatteja, eivät hekään olleet
neroja matematiikassa ja olivat myöskin hurjasti tanssineet pari
lukukautta. Olga oli sitä paitsi leikillä ja kiusalla mennyt
kihloihin kuuluisan baltilaisen maalarin Julius v. Cleverin pojan
kanssa, joka kuului Livonia-korporatioon, baltilaisen aateliston
pesäpaikkaan, ja joka kaikkien vapaaherrallisten tätiensä kiusaksi ja
kauhuksi vei morsiamensa korporation baaleihin ilman "esiliinaa" ja
mahdollisimman avokaulaisessa ja säädyttömässä puvussa, niin että pari
päivää myöhemmin koko Tartto puhui siitä läähättäen Olgan suureksi
ihastukseksi. Hän oli näet kumminkin hurmannut kaikki Livonian tanttien
pojat. Mutta Olga oli kuin olikin yliopiston rehtorin tytär, ja kaikki
opettajat olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia yliopistosta, minkä
Olga aivan kylmäverisesti totesi.

Sitä paitsi Fanny ja Olga olivat harjoitelleet peilin edessä silmäpeliä
tenttejä varten. Olgalla oli sametin pehmeät, tummat slaavilaiset
silmät pitkine ripsineen, ja kun hän nosti raskaita silmäluomiaan,
oli aivan kuin Keisarillisen Marian-teatterin esirippu olisi noussut.
Fannynkin mantelinmuotoiset itämaiset silmät olivat pitkien ripsien
verhoamat ja salaperäiset, ja niitten tehoa oli yhteisesti jo pitkiin
aikaa harjoitettu. Minä olin ehdottomasti alakynnessä avonaisine
nukensilmineni, joita lyhyillä ja vaatimattomilla ripsillä ei saanut
millään salaperäisiksi ja kaikkitietäviksi, ja tyttöjen yhteinen päätös
oli, että minun oli luettava. Olga uhrasi viimeisimmän flirttinsä,
erään matemaattisen Livonia-pojan, kuulustelemaan minua.

Tentit olivat sekä kirjallisia että suullisia. Luonnontieteissä,
historiassa ja uskonto-opissa ne olivat yksinomaan suullisia. Paitsi
opettajaa, oli läsnä erikoiskomissio, johon muistaakseni kuului kolme
jäsentä, ja heilläkin oli oikeus tehdä kysymyksiä.

Mutta kaikkein naurettavinta oli, ettei luotettu opettajaan vähääkään.
Koko koulun kurssi ja kirjat jaettiin yhtä moneen lippuun kuin oli
tyttöjä. Ennen tenttiä saivat siis kaikki vetää lippunsa opettajan
pöydällä olevasta vadista jonkun komissionin jäsenen pitäessä
pöytäkirjaa. Niin että kaikkien kohtalo oli arvan varassa. Jos osasi
koko kurssin, mutta ei sattumalta kysymyksessä olevan piletin kohtaa,
sai kumminkin kirkkaasti reput. Ja jos onnen kaupalla veti numeron,
jonka sattui osaamaan, vaikka kaikki muu olisi ollut hämärän peitossa,
voi saada loistonumeron.

Kuinka monen oppilaan kädet vapisivat arpaa vedettäessä. Jokaista
kuulusteltiin neljännestunnista puoleen tuntiin saakka, niin että
tentit kestivät myöhään yöhön ja aakkosten loppupää sai kitua jopa 14
tuntia. Kirjallisissa tenteissä annettiin aikaa noin 8 tuntia.

Jokaisen tentin välillä oli noin 5—6 päivää, ja kun minun ei juuri
tarvinnut valmistautua historian eikä venäjän- tai saksankielen ja
kirjallisuuden tentteihin, sain käyttää niihinkin varatut päivät
matematiikkaan. Keskimäärin nukuin kai 2 tuntia vuorokaudessa.
Iltapäivät pelattiin tennistä, ja se teki minulle kumminkin hyvää,
vaikka menetinkin aikaa, sillä kotiinsaattajani kanssa tuli usein
kävellyksi hämäriin saakka. Vielä useammin näin unta avosilmin, sillä
olihan kevät ja minä 17-vuotias. Käteni ulottuvilla oli koko nousevan
kansan elinsuoni ja sydämeni tykytti usein niin, että pelkäsin ihmisten
kuulevan sen.

Kirjoitin pöydälleni jättiläiskirjaimin:

"− − −, täytyy lukea."

Katkoviivat merkitsivät: Ei saa uneksia, ei saa ajatella.

Joskus sain ison nipun ruusuja, peitin ne huoneeni nurkkaan, ja kun
sisareni nukkui, kävin salaa suutelemassa niitä.

On harmillista, että jos ihminen saa, mitä hän haluaa ja ikävöi, niin
se varmasti tulee aina sopimattomaan aikaan. Niin ainakin on minun
elämässäni ollut.

Tohtori Luigan viisaat silmät seurasivat elämääni, mutta hän ei puhunut
koskaan silloin, kun hän tiesi, ettei puhe auttaisi. Hän vain istui ja
jutteli ja jätti kuin huomaamatta pöydälle arsenikkipillerirasian tai
inhoittavan rautaviinipullon...

Kirjalliset tentit menivät onnellisesti. Mademoiselle Busse pysyi
uskollisena vihamiehenäni, mutta komission yksimielinen päätös
ratkaisi minulle ranskankielen aineessa viitosen mademoisellen ääntä
vastaan. Viitonen oli korkein numeromme. Aine koski muistaakseni
Corneillen Horacea, en muista, missä yhteydessä. Kirjoitin sen
innolla, sillä pidin Corneille'sta ja halveksin vielä siihen aikaan
Shakespearea, kunnes vasta Werner Söderhjelm avasi silmäni. Suullisessa
ranskankielen tentissä taas oli johtajatar läsnä ja pelasti minut
siinäkin mademoisellen kynsistä. Tuo ranskankielen opetus alkoikin olla
jo skandaali koulussa, koska esimerkiksi minunkin luokaltani vain 8
oppilasta luki ranskaa, se kun ei ollut pakollinen aine. Ranskankielen
opiskelijoitten joukossa eivät olleet Fanny Chwolson ja Olga
Levitskaja, jotka osasivat kieltä melkein äidinkielenään. Mademoisellen
ainoana pyrkimyksenä oli kai karkoittaa oppilaat tunneiltaan...
palkkahan hänelle siitä huolimatta maksettiin.

Venäjänkielen ainekirjoitus käsitti Länsi-Euroopan vaikutuksen Puškinin
"Jevgeni Oneginiin" ja Lermontovin "Aikamme sankariin" — suureksi
ilokseni, sillä olin juuri tutkinut flanöörityyppien geneologiaa
Byronista alkaen. Kirjoitin ainetta 8 tuntia, hirmuisen tekeleen ja
sain siitä 5+. Plus-merkin sain myös historiasta, ja se takasi minulle
kultamitalin. Tai olisi taannut, jollei minulla olisi ollut huonoa
poliittista mainettani. Siksi Chwolson kehoitti minua varmuuden vuoksi
olemaan perustamatta toiveitani plusseihin.

Tsaarin aikaisissa Venäjän kouluissa ei mitään ainetta voinut
ylioppilastutkinnossa korvata toisella, niin että matematiikka oli
osattava, vaikka olisi ollut miten toistava tahansa muissa aineissa,
hirmuponnistuksilla minä siitäkin selvisin istuttuani kirjallisissa
kokeissa yli kahdeksan tuntia. Hikoilin probleemieni kimpussa,
mutta selvisin niistä kuitenkin ja sain viitoseni. Tyttäreni, joka
peri minulta tunnetun taipumukseni ja rakkauteni matematiikkaan,
jätti ylioppilaskokeissa sisään nimellä varustetun, mutta muuten
neitseellisen puhtaan paperin, korvaten matematiikan kielillä ja
historialla, ja kaikesta päättäen tyttärenitytär, joka valtion varoja
hoitavasta isästään huolimatta on perinyt sekä äitinsä että mumminsa
matemaattisen nerouden, päätellen hänen mielikuvituksensa vapaasta
lennosta, tulee jatkamaan taannehtivaa kehitystä puissa istuneiden
darwinilaisien esiäitiemme tasolle.

Muistan vieläkin sitä puhdasta, huumaavaa onnen tunnetta, kun
onnellisesti suoritettujen matematiikan tenttien jälkeen me, kaikki
matematiikan ystävät, kokouduimme koulun pihalle ja heitimme
matematiikan kirjamme loimuavaan rovioon tanssien sen ympärillä villiä
intiaanitanssia ja unohtaen kaiken abiturienteille kuuluvan arvokkaan
käytöksen. Lauloimme minun sepittämääni matematiikan häpäisylaulua,
ainoata runoa, jonka olen venäjänkielellä kirjoittanut — ja surukseni
unohtanut. Kun se koski myös matematiikan opettajaamme Serebrjanskia
henkilökohtaisesti, olin vähällä saada hänestä vihamiehen, kun
lopullista käytöstäni arvosteltiin. Mutta Treffner oli ystävä hädässä
ja vei tuon roviojutun nuoruuteni pursuavan ylimielisyyden tilille.

Mutta onnenhuuman jälkeen tuli kotona aikamoinen ”Katzenjammer” ja
katumus, sillä minun täytyi selittää, mihin olin hukannut matematiikan
kirjat, joita sisareni olisi kipeästi tarvinnut seuraavana vuonna.
Ihanaa oli kuitenkin ollut rovion ympärillä... while it lasted...

Tulipa elämässäni myös aika, jolloin käsitin tarvitsevani
matematiikkaa. Se oli täydellisesti jo silloin eliminoitunut
aivoistani. Tämä tapahtui silloin, kun päätin muuttaa luonnista
vientiteollisuuteen ja järjestin itselleni yksityisen
sahateollisuuskoulun, nimittäin vuokrasin pienen sahan maatilani
vierestä ja hoidin siinä sahauksen alusta loppuun itse. Leimasin
itse omasta metsästäni puut, tein ajolaskelmat, ajoin puut omilla
hevosillani sahalle ja sahautin omien laskelmieni ja kaavakkeitteni
mukaan. Silloin olisin todellakin tarvinnut matematiikkaa tuon pahuksen
pyöreän puun kuutioimisessa, lautojen ja sahausraon laskemisessa.

Aikojen kuluessa olen ruvennut myöntämään, että matematiikkaa ehkä
sentään tarvitaan aivojen treenauksessa ja että niillä itseoppineilta,
jotka halveksivat koulu- ja yliopistosivistystä, puuttuu treenaus.
Siitä heidän tunnettu alemmuuskompleksinsa huolimatta lahjakkuudesta ja
kyvyistä.

Niin, ne tentit... Ei ollut hauskaa lukea koko yötä, kun toisessa
päässä huonettani sisareni nukkui autuaallista unia. Vaikka ei ollut
hänenkään hauskaa herätä joka kerta, kun kävin hakemassa yläkerrasta
mustaa kahvia tai juoksemassa puutarhassa aamukasteessa.

Treffnerin tentti oli viimeinen, ja siitä muodostui puhdas farssi.
Voimammekin olivat jo lopussa, niin että oli ihmisrakkautta hänen
puoleltaan tehdä hiljainen sopimus kirkkohistoriasta, Meitä oli vain
kahdeksan tyttöä, eikä siis kurssia jaettu piletteihin. Lisäksi
oli uskonto-oppi koulussamme arvoltaan käsitöitten ja piirustuksen
rinnalla. Ortodoksinen tsaarin opetusministeri ei välittänyt, miten
luterilaisuutta koulussa viljeltiin. Siksipä opettajalle myönnettiin
oikeus tenttiä, miten hän vain halusi jonkun komissionin jäsenen
läsnäollessa. Saapuvilla olikin yliopiston jumaluusopin dosentti,
pastori Girgenson, kotipitäjäni saksalaisen pastorin poika. Hän oli
melkein kuin sukua eikä viitsinyt ruveta kiusaamaan isäni tytärtä.
Päivää ennen tenttiä kokouduimme vanhan tavan mukaan Treffnerin
luokse. Hän otti sitten selvää, mitä kukin osasi ja halusi esittää
kirkkohistoriasta ja kirjoitti sen tarkkaan muistiin, ettei tulisi
erehdystä. Riitaa oli vain siitä, kun kaikki pyrkivät saamaan
osalleen Lutherin tai Melanktonin, joihin minulla oli etuoikeus,
koska olin mielenlaadultani kumouksellinen ja koska muutenkin olin
harrastanut Lutheria ja Galvinia. Olin sitäpaitsi kovasti halukas
häikäisemään Girgensonia retoriikallani ja hälventämään hänen
epäluulokaan Treffnerin oppilaitten tietojen ja uskonnollisen
innostuksen suhteen. Josta syystä siis Treffner uskoi Martin Lutherin
haltuuni ja minä valmistin hänestä niin innostuneen esitelmän, että
pelastuin Girgensonin turhalta uteliaisuudelta kirkkohistorian muissa
tosiseikoissa. Kaikki kävi hyvin. Me tytöt olimme Treffnerille hyvin
kiitollisia ja tunnemme, ettemme ole elämässä mitään menettäneet,
vaikka emme tietäneetkään kaikkien kirkolliskokousten päätöksiä.

Näin ne tentit sitten sujuivat. Historian tentti oli enemmän tai
vähemmän muodollisuus, sillä minulta kysyttiin vain sellaista, mitä
toiset eivät tienneet. Arpaosuutenani sain selostaa Katariina II aikaa
ja vastaavaa valistusaikaa Euroopassa. Mikä mieluinen selostettava
minulle! Oli helppoa saada 5+!

Saksankielen sekä kirjallinen että suullinen koe oli pelkkää iloa,
kiitos tohtori Kallaksen huumorin ja humaanisen suhtautumisen.
Frau Doktorin ja oman lukuhaluni ansiosta osasin siihen aikaan jo
suunnilleen yliopiston cum laudekurssin, niin että Helsingissä sain
yrittää vain olla unohtamatta tarttolaisia kirjallisuustietojani.
Gustav Suitsilla oli sama juttu. Emme oppineet paljonkaan lisää Werner
Söderhjelmiltä.

Ja niin tuli sekin aamupäivä, jolloin kaikki oli ohitse ja me
kokouduimme viimeisen kerran koululle kuuntelemaan johtajattaren
puhetta ja saamaan todistuksemme sekä kultaisen mitalin, jonka piti
avata minulle yliopistojen ovet.

Edellisenä päivänä oli ollut viimeinen tentti. Hermojännitykseni oli
ollut niin suuri, etten voinut nukkua. Ilmestyin aktukseen puoleksi
huumaantuneena ja puoli kuolleena väsymyksestä. Muistan, että joku
opettaja oli hyvin liikuttunut, ja Fanny Chwolson tapansa mukaan
pyörtyi. Joku kysyi minulta tulevaisuudensuunnitelmistani, mutta olin
aivan tylsä. En voinut pitää puhettanikaan opettajille, josta olin
sopinut. Pistin kultamitalini päällystakin taskuun enkä sittemmin
millään tahtonut löytää sitä.

Niin, se mitali... Se oli noin kymmenen kultaimperiaalin (10 ruplan
kultarahan) kokoinen. Se antoi tsaarin lakien mukaan henkilökohtaisen
aatelisarvon, joka merkitsi sen aikaisella Venäjällä mm., ettei
sen omistajaa saanut tuomita raipparangaistukseen... Ja se antoi
etuoikeuden päästä yliopistoon. Miten heikko ja erehdyttävä tuo
etuoikeus oli, sen tulin vasta muutaman kuukauden päästä huomaamaan.

Ja niin viimein koulun ovi sulkeutui perässäni ja minä astuin
juhlallisesti ensimmäiset askeleeni vapaana ihmisenä Tarton kaduilla.
Ja sitten huomasin, että olin unohtanut käsineeni kouluun ja minun
kumminkin oli palattava sinne, niin että tuo juhlallinen vapauden tunne
sai aika kolauksen.

Onneksi olivat muut jo lähteneet, niin että sain yksin kulkea kadulla
vapaana, täysi-ikäisenä ihmisenä ja vakuuttaa itselleni, että elämä oli
nyt edessäni selkosen selällään, tuo tie, josta Walt Whitman sanoo:

    The long, brown road before me,
    leading where ever I choose...

    Pitkä ruskea tie edessäni,
    vie minut minne haluan...

Minä halusin Suomeen. Mutta kun yksin kuljin tuttua katua koulusta
tuntemattomaan maailmaan, olin aivan avuton enkä tiennyt, minne lähteä.
Kuljin, minne jalat veivät ja havahduin vasta keskikaupungilla. Silloin
muistin ensimmäisen päämääräni, isäni, lähdin sähkösanomatoimistoon ja
sähkötin kotiin yhden ainoan sanan: kultamitali. Samanlaisena toukokuun
31. päivänä neljä vuotta myöhemmin kuljin melkein yhtä väsyneenä ja
tiedottomana Helsingin yliopiston Senaatintorin puoleisia portaita alas
kolmen laudaturin filosofiankandidaattitodistus kourassani, pysähdyin
neuvottomana enkä tiennyt minne mennä, mutta "hän", joka tiesi, minne
minun oli mentävä, oli tullut eduskunnan istunnosta ja odotti minua
muutama ruusu kädessään. Yhdessä sitten menimme Kasarmintorille
sähkösanomatoimistoon, josta sähkötin taas isälleni yhden ainoan sanan:
filkand.

Ja taaskin 25 vuolla myöhemmin, samana toukokuun 31. päivänä tuli
suomalainen tyttäreni ylioppilaaksi valkopukuisena, ruusukuorma
sylissään, suvun ja ystävien juhlimana. Hän ei harhaillut yksin, kuten
minä, pitkin Tarton katuja, unisena ja viimeisen kerran ruskeassa
puvussani ja mustassa esiliinassani, aivan auttamaton, hyytävä
jäähyväistunne sydämessä, vaikka en osannutkaan katsoa tulevaisuuteen.

Nyt lähdin sähkösanoma toimistosta Postimees-lehden toimitukseen ja
olin sen näköinen, että heti onnittelujen jälkeen setä Jaakson lähetti
hakemaan ajurin ja Tönisson istutti minut siihen vannottaen, että
ajaisin suoraan kotiin vuoteeseen. Sen sijaan minä ajoin Tuomiovuorelle
kirjastoon Wissen Sien luokse, lähetin ajurin pois ja muistaakseni
harhailin vähän aikaa, ennenkuin löysin kirjaston oven. Wissen Sie
katseli minua hetken ja vuorostaan lähetti vahtimestarin hakemaan
ajuria ja vei minut sitten itse kotiin. Sen jälkeen en muista muuta
kuin että heräsin pukeutuneena 28 tuntia myöhemmin vuoteessani
sisareni itkiessä vieressä valmiina hakemaan minulle lääkäriä. Hän oli
tehnyt kaikkensa herättääkseen minut edellisenä iltana abiturienttien
yhteiseen illanviettoon, mutta minä olin vain mumissut enkä vironnut
kylmävesikuuristakaan. Olin jo kerran istunut tuolillakin ja valittanut
mitalini hukkuneen, mutta sitten olin nukahtanut uudelleen...
Johtajatar oli kutsunut minut aamiaiselle. Hänelle oli sisareni käynyt
ilmoittamassa, ettei minua saatu hereille. Aamiainen oli ystävällisesti
siirretty, ja Klassendame oli jäähyväiskäynnillä katsellut, miten
nukuin.

Itkin kiukusta, sillä koko talo oli käynyt minua katsomassa ja setä
Jaakson oli kuvannut toimituksessa prinsessa Ruususta. Minne vain
menin, kyselivät sydämettömät, kuka oli prinssini ollut.

Seuraavana päivänä olin sitten johtajattaren luona, jossa elämä
johdatti minut pahaan kiusaukseen, mitä podin Suomeen tulooni saakka.

Johtajatar tarjosi minulle paikkaa sukulaisensa ruhtinatar M:n luokse
seuranaiseksi tämän 17-vuotiaalle tyttärelle. Hän oli jostakin ikävästä
syystä joutunut pois Smolnan instituutista, ja yksityisopettajat
valmistivat häntä loppututkintoon. Minun velvollisuuteni olisi ollut
avustaa häntä luvuissa ja lukea hänen kanssaan kirjallisuutta.
Tarkoituksena oli, että minua, kohdeltaisiin perheen jäsenenä,
saisin joka paikassa olla tytön mukana. Ruhtinatar olisi kustantanut
varusteeni kokonaan, ja palkakseni olisi määrätty 100 ruplaa
kuukaudessa. Se olisi ollut puhdasta nettotuloa, sillä menojahan
minulla ei olisi ollut ollenkaan. Perheen oli määrä piakkoin lähteä
Nauheimiin, jonne minutkin olisi otettu mukaan. Syksyksi olisi sitten
matkustettu Krimille heidän huvilaansa.

Puhumattakaan kaikista ihanuuksista ja tilaisuuksista päästä
matkustamaan ja näkemään maailmaa olisi 100 ruplaa merkinnyt minulle
sitä, että olisin huomattavasti voinut helpottaa isäni elämää ja
kustantaa kokonaan sisareni koulunkäynnin... Olisin ollut siitä
rajattoman iloinen ja ylpeä.

Olin hetken kuin häikäistynä. Johtajatar puhui puhumistaan kuvaten
kaikkea, mitä tulisin näkemään ja kokemaan hänen serkkunsa perheessä.
He olivat melkein joka kevättalvi joko Rivieralla tai Krimillä, heillä
oli vanha palatsi Millionnajakadun varrella Pietarissa ja valtava
kartano Moskovan lähellä. Saisin ratsastaa ja tanssia, ja joskus
myöhemmin pääsisin ehkäpä lukemaan yliopistoonkin. Ruhtinatar olisi
kustantanut matkani Pietariin muutamaksi päiväksi voidakseen tutustua
minuun, mutta johtajatar oli ilmeisen varma, että minut ilman muuta
hyväksyttäisiin.

Olin häikäisty ja säikähtynyt ja pyysin muutaman päivän miettimisaikaa,
kun kerran jäin vielä viikoksi Tarttoon.

Kuljin kotiin kuin unessa ja kuvittelin kaikkia elämän ihanuuksia:
ajaa vaunuissa — lakeijan avatessa ovia — teattereihin, baletteihin,
aurinkoiselle Nevskille, Eurooppaan... Mutta yhtäkkiä muistin
kenraalitar von Gersdorffin seuranaisen, joka aina kuljetti hänen
Fiffiään ja Fluffiaan, maailman inhoittavimpia sylikoiria. Ehkäpä
minäkin saisin talutella sylikoiria... Se oli ensimmäinen kauhuni.

Ja sitten — sitäkö varten olin tehnyt työtä ja lukenut silmäni
sokeiksi, että itse tulisin venäläisen ruhtinattaren sylikoiraksi.
Entäs kaikki se, mitä minun pitäisi maailmassa tehdä, mitä olin
luvannut Tönissonille, Švilille, koko sukuni haudoille. Entä yliopisto,
Suomi, taistelu sitä maailmaa vastaan, johon olin menossa sylikoiraksi.
Minun oli kiire elää ja lukea, enhän voinut hukata muutamaakaan
vuotta elämästäni. Muistin kerjäläisjoukot Nevskin puumosaiikkikadun
vierustoilla...

Istuuduin piiloon Kissadoomin synkimmälle penkille ja ajattelin:
tiesin, etten voisi kysyä neuvoa kotoani. Äitini olisi heti neuvonut
minua tarttumaan tilaisuuteen, ehkäpä isänikin olisi ajatellut samoin,
kenties kehoittanut minua lähtemään Pietariin ainakin muutamaksi
vuodeksi. Tönissonille ei kannattanut puhua. Hän olisi ehdottomasti
kieltänyt minua lähtemästä. Wissen Sie taas olisi yhtä tarmokkaasti
kehoittanut minua ottamaan vastaan paikan. Sen voin arvata, sillä hän
oli itsekin ollut sylikoirana ruhtinasperheessä. Päätin siis olla
puhumatta kenellekään asiasta. En hiiskunut siitä sisarellenikaan.
Illalla kuitenkin lähdin klinikalle ja kerroin jutun tohtori Luigalle.
Hän ymmärsi, mitä minulle olisi merkinnyt isäni elämän helpottaminen.
Emme puhuneet paljon. Hän vain kysyi minulta, aionko kulkea leveätä
vaiko kapeata tietä. Luigalle ominaisella hienolla ironialla hän
kuvasi, miten joku degeneroitunut kaartinupseeri Pietarin ylimystöstä
rakastuisi minuun jne.

Seuraavana päivänä lähdin johtajattaren luo sanomaan, että olin
päättänyt lähteä Suomeen. En katsonut voivani tuhlata elämästäni
yhtään vuotta. Hän katsoi minuun säälien ja tiedusteli, millä aioin
tulla toimeen, sillä hän tiesi, etten voisi saada enää apua kotoa.
Kielitunneilla ja sanomalehtityöllä, vastasin ylpeästi. Hän kehoitti
minua tulemaan luokseen, jos olisin avun tarpeessa. Kiitokseni tarttui
kurkkuuni, mutta hän ymmärsi minua. En tavannut häntä enää sen jälkeen.
Minulle alkoi vähitellen selvitä, ettei kansallisuudella ole mitään
tekemistä ihmisen hyvyyden kanssa. Oli vain niin vaikeata päästä siitä
luulosta, että hyvyys oli keskittynyt ainoastaan Viroon ja Suomeen,
että muut hyvät ihmiset olivat aivan satunnaisia.




JÄLKIMAININKEJA


Oli vaikeata lähteä Tartosta. Sisareni matkusti kotiin, mutta minä
viivytin yhä lähtöäni. Täytyihän minun sanoa hyvästit joka puulle ja
pensaalle, puhumattakaan ihmisistä. Mutta väsynyt minä olin ja punaisia
verisoluja puuttui jälleen pahassa määrin.

Pahin pulmani oli luo onneton rippikoulukysymys, joka nyt
auttamattomasti joutui etualalle ja oli heti ratkaistava, kun pääsin
kotiin. Oli jo riittävä skandaali Walgassa, että tyttöihminen haaveili
yliopistoon menoa, saatikka sitten kun hän ei ollut käynyt rippikoulua.
Tiesin, että lopullinen kieltäytymiseni aiheuttaisi kotonani suuren
räjähdyksen. Ei siinä auttanut, vaikka olisin tuonut kymmenen
kultamitalia tullessani.

Viimein Tönisson keksi eräänlaisen kompromissin. Hän kirjoitti Willem
Reimanille Kolga-Jaaniin ja tämä lupasi ottaa minut yksityiseen
rippikouluun edellyttäen, ettei minun olisi pakko mennä Herran
ehtoolliselle, jollei omatuntoni sallinut sitä. Reiman oli Viron
Lauri Ingman, ankara kirkonmies, mutta Tönissonin jälkeen huomattavin
poliitikko maassaan. Pelkäsin Reimania kovasti, mutta en mitenkään
voinut kieltäytyä tästä humaanisesta ja ystävällisestä järjestelystä.
Tönisson vakuutti minulle, että saisin puhua Reimanille suoraan kaikki
epäilykseni. Kotiin tultuani siis ilmoitin, että lähtisin Kolga-Jaaniin
kuukaudeksi heinäkuussa ja että sillä koko rippikoulujuttu olisi
ratkaistu.

Sitä ennen valmistin kotona kaikki paperini ja anomukseni kuntoon ja
lähetin ne Besluževin yliopistoon. Ja kylläpä siihen tuohon aikaan
paperia tarvittiinkin! Vihdoin sain ne kuntoon ja valmistauduin
lähtemään Kolga-Jaaniin. Silloin tuli pastori Reimanilta ilmoitus, että
hän oli pahasti sairaana eikä voisi ottaa minua luokseen ennen syksyä.
Syksyllä minun taas piti olla joko Pietarissa tai Suomessa. En voinut
salata iloani siitä, että olin pelastunut Willem Reimanin kourista.

Kotona oltiin kovasti pahoilla mielin rippikouluni lykkääntymisestä.
Isäni kävi jo pastori Wühnerinkin puheilla. Se oli pahinta, mitä
hän saattoi keksiä. Tämä oli näet kaikkein yksinkertaisimpia ja
ahdasmielisimpiä pappeja, mitä maa päällään kantaa. Tiesin ennakolta,
että en voisi hänen kanssaan hillitä itseäni ja että koko juttu tulisi
päättymään skandaaliin. Tönisson oli sillä välin puhunut minusta
pastori Kukkille ja niinpä asia järjestyikin, että lähdin Tarttoon
keskustelemaan hänen kanssaan mahdollisuuksistani kuulua edelleen
evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Keskustelumme käytiin osittain
Tönissonin luona, osittain pitkillä kävelymatkoilla, ja valitan,
ettei minulla ollut pikakirjoittajaa. Kukk oli siihen aikaan moderni,
ennakkoluuloton pappi. Hän oli itsekin "hakija" ja suhtautui omantunnon
kysymyksiin kaikella vakavuudella yrittämättäkään painostaa minua
skolastiikallaan. Sain ja uskalsin luottamuksella puhua suuni puhtaaksi.

Muistan, että suurin vastenmielisyyteni kohdistui katkismukseen ja sen
pakkopaitaan. Kieltäydyin uskomasta ja toistamasta asioita, jotka eivät
menneet järkeeni. Sitten kolminaisuus ja sen tarpeettomuus. Ymmärsin
Isän, vieläpä Pojankin, mutta se Pyhä Henki... Siihen järkeni pysähtyi.
Sitten raamattu sellaisenaan: en millään voinut pitää sitä pyhänä. Jo
ennenkuin olin lukenut mitään raamatun kritiikkiä, oli sisimmässäni
selvänä, että raamattukin oli kansanrunoutta. Vaarikin käsitti sen
sellaiseksi kauniiksi ja jaloksi kirjaksi.

Kaikkein vaikeinta minun oli käsittää, ettei kirkko seurannut viidettä
käskyä: älä tapa, vaan rukoili Jumalalta siunausta ja voittoa juuri
käytävään Venäjän sotaan. Kirkossa rukoiltiin tsaarin ja hänen
perheensä puolesta, esivallan puolesta, joka sorti kansaa ja jota kansa
vihasi. Mutta niiden puolesta ei rukoiltu, jotka antoivat henkensä
taistelussa vapauden puolesta.

Osasin minä kirkkohistoriaakin sen verran, että sain syytetyksi
pastori Kukk parkaa kaikista kirkon erehdyksistä, ja sen käyttämästä
tulesta, miekasta ja julmuudesta. Olen myöhemmin ihmetellyt, että
kirkko uskaltaa esittää uskovaisilleen verisiä historiaansa ja siitä
huolimatta vaatia heiltä sokeata tottelevaisuutta. Kuinka suuri onkaan
ihmisten avuttomuus ja yksinäisyys sekä Jumalan tarve, kun he voivat
sulattaa kirkon historian ja kaiken kristinuskon nimessä tehdyn
vääryyden. Ei ainakaan minussa kirkkohistoria herättänyt rakkautta eikä
kunnioitusta kirkkoon. Pidin sitä suorastaan uskonnolle vaarallisena
kirjana.

En pelännyt pastori Kukkia, mutta hän pelkäsi minua. Häntä varmaankin
kauhistutti saada julkiseen rippikouluun tuollainen otus. Hän ei toki
ollut edessäni aseeton, puolusti kirkkoansa kaikin voimin, mutta minä
olin vaikea tapaus. Ja niin sitten kävi, että erosimme ystävinä ja
pysyimme sellaisina vielä hänen piispaksi tulonsa jälkeenkin.

Isäni oli aivan kauhistunut kuultuaan keskustelujen tuloksista pastori
Kukkin kanssa. Hänen mielestään oli skandaali ylipäänsä ruveta
väittelemään tyttöletukan kanssa. Mutta kesä oli joka tapauksessa
venynyt jo niin pitkälle, että minun oli matkustettava Pietariin
kuulustelemaan pääsyä yliopistoon. Jos sen kautta pääsisin Helsinkiin,
lykkäytyisi koko rippikoulu juttu seuraavaan kesään.

Ilokseni sain tohtori Kallakselta kutsun tulla Tarttoon tapaamaan ja
opastamaan helsinkiläisiä naisylioppilaita, tulevia opintotovereitani.
Matkustin heti sinne ja jouduin keskelle maanviljelysseuran
näyttelyn järjestelyjä. Se oli jokavuotinen, puolittain poliittinen
paraati aikana, jolloin Viron kansan politiikka kulki pääasiassa
maanviljelysseurojen ja raittiusyhdistysten naamarin alla.
Helsinkiläiset ylioppilaat olivat Maija Danielson (Kalmari),
valtioneuvos Danielsonin tytär, myöhemmin rouva Rantakari, sekä
Helvi Genetz (Jännes), sittemmin rouva Juusela (Juslin), senaattori
Genetzin tytär. Tytöt olivat olleet Tallinnaa katselemassa ja tulivat
Kallaksien luokse Tarttoon. Molemmat olivat hämäläisiä, vaikka
en heitä tavannutkaan Asikkalassa. He olivat kultaisia tyttöjä,
innostuneita samoihin asioihin kuin minäkin, yhtä kiihkokansallisia,
samoin raittiutta, siveyttä ja kansansivistystä harrastavia. Maija
oli todellinen kaunotar, tummatukkainen ja samettisilmäinen. Helvi
oli rotevahko, ennen kaikkea asiallinen ja tanakasti maakamaralla
seisova, aina asioita silmästä silmään katsellen, yhtä vankkana ja
järkkymättömänä kuin veljensä Juho Jännes, joka on näyttelijäveljensä
Paavo Jänneksen, tuon taiteilijasielun, täydellinen vastakohta.

Näyttelin siis tytöille rakasta Tarttoani ja sen ihmisiä, koko Baltian
Heidelbergia originaaleineen. Kuljetin heidät yliopiston kirjastoon
Wissen Sien luokse, hain virolaisia ylioppilaspoikia viemään heitä
joelle purjehtimaan ja soutelemaan — suomalaisia vesi-ihmisiä — näytin
heille Eesti Üliöpilaste Seltsin talon ja Wanemuine seuran talon, sen
vanhan, jossa ei ollut paljonkaan näyttämistä. Vein heidät kotiini
Walgaan ja talonpoikaistaloihin sen läheisyyteen. Ei ollut aikaa
lähteä isoisäni luokse, jossa he olisivat nähneet väärentämätöntä
Viljandinmaata. Mutta joka tapauksessa he saivat käsityksen siitä, että
Virossakin on Häme. Erosimme ystävinä, ja tytöt lupasivat auttaa minua
Helsingissä, kun saavun sinne. Sehän näytti niin kaikin puolin selvältä
ja varmalta.

Jouduin maanviljelysnäyttelyssä avustamaan sen kansliassa ja
kaikenlaisissa järjestelyasioissa. Jäin eräänä iltana yksin viimeisenä
kansliaan, sillä lakkaamatta tuli näyttelyilmoituksia, vaikka
kanslian piti jo aikoja sitten olla suljettuna. Oli jo melkein
hämärää ja tein juuri lähtöä, kun kookas, vähän kumarainen isäntämies
rasvanahkasaappaissa, tavallinen, parrakas talonpoikaistyyppi, saapui
huoneistoon pyytäen kohteliaasti, että vielä ottaisin vastaan hänen
ilmoituksensa isommanpuoleisesta eläinryhmästä ja rukiista. Annoin
hänen selvin sanoin ymmärtää, mitä ajattelin miehistä, jotka otaksuvat,
että me päivällistä vailla olevat ylioppilaat voimme istua heidän
vuokseen koko yön sateisella näyttelyalueella. Suostuin kuitenkin
armollisesti ottamaan vastaan hänen ilmoituksensa. Hän oli kai hiukan
kuuro eikä siis saanut selvää koko puheryöpystäni, mutta pyyteli
kuitenkin syyllisenä kovasti anteeksi. Rupesin sitten asiallisena
tiedustelemaan hänen tuomisiaan.

— Mikä nimi?

— Mitä neiti sanoi?

Huusin harmistuneena, että tiedustelin hänen nimeään. — Ahaa, sanoi
äijä, kreivi Berg Sangastesta.

Minä pienenin ja käpristyin aika lailla. En sen vuoksi, että hän oli
kreivi, vaan koska hän oli Berg Sangastesta, se ainoa Viron aatelinen,
joka osallistui Viron talonpoikien maanviljelysnäyttelyihin ja teki
luovaa kasvinjalostustyötä kartanossaan. Hän käyttäytyi kaikin puolin
ihmisiksi, osasi viroa ja kävi huvikseen Walgan torilla myymässä
vihanneksiaan ja juttelemassa ihmisten kanssa. Hän tunsi äitini ja
vaarini. Olin nähnyt hänet vain kerran aikaisemmin, vuosia sitten, enkä
tuntenut häntä hämärässä.

Otin hänen ilmoituksensa vastaan, kerroin kuka olin ja jäimme sitten
juttelemaan. Ulkona oli rankkasade ja hämärsi. Minä istuin pöydällä ja
huusin hänen korvaansa, että olin menossa Suomeen opiskelemaan. Vanha
kreivi säteili, kun mainitsin Suomesta. Hänen poikansa Erik oli myös
siellä. Suomi oli kaunis maa, mutta sen maatiaisruis oli mitätöntä. En
käsittänyt mitään rukiista, mutta sitä enemmän Suomen ihanuudesta. Näin
me istuimme puolipimeässä hänen kertoessaan Suomen menneisyydestä ja
minä tulevaisuudesta.

En tietänyt, että hänen poikansa Erik oli kenraalikuvernöörin
kansliassa. Tapasin Erik Bergin Suomessa, mutta se on aivan eri tarina.

Mutta jotakin aivan lämmintä ja yhteistä oli tuon Sangasten vanhan
"Vuoren" ja minun välilläni. Oli kuin me olisimme yhteisestä maasta
lähteneitä... Sanotaankin, että Bergeissä olisikin vain virolaista
verta.




AATU GRENZSTEIN, VIRON MYSTEERIMIES


Grenzstein oli tarttolaisen aikakauslehden "Olevikin" päätoimittaja ja
omistaja, C.R. Jakobsonin kuoleman jälkeen tuli Grenzsteinista Viron
kansan radikaalisimman siiven itseoikeutettu johtaja. Vanhoillisimmat
ainekset kerääntyivät Jansenin Postimees-lehden ympärille, joka
kaikessa kansallismielisyydessään joutui enemmän tai vähemmän
virolaisen papiston vaikutuksen alaiseksi. Lehti säilytti klerikaalisen
sävynsä vielä silloinkin, kun Tönissonista tuli sen päätoimittaja.
Grenzstein oli käynyt Wienissä opettajaseminaarin ja saanut
vaikutteita Euroopasta. Hän peri Kreutzwaldilta, Viron Lönnrotilta,
tieteellisen maailmankatsomuksen ja pappisvihan. Kreutzwaldin rinnalla
oli Grenzstein ensimmäisiä virolaisia, jotka käsittivät Venäjän
kumousliikkeen merkityksen Virollekin. Hän harrasti ennen kaikkea
Ranskaa ja sen tasavaltaa. Mistä hänen Ranskan-harrastuksensa johtui,
sitä en saanut koskaan tietää, mutta hän oli dreyfuslainen, ja Olevik
juuri toi Dreyfus-harrastuksen meidänkin kotiimme.

Grenzstein oli isäni ja äitini parhaita ystäviä. Hän oli aikoinaan
ollut isäni opettajana Hollmanin seminaarissa, ja meidän kotimme oli
niitä harvoja, joissa luo yksinäinen ja umpimielinen mies viihtyi. Hän
oli jonkin verran Clemenceaun näköinen, ja minun mielessäni hän aina
säilyy Viron tiikerinä, Clemenceaun tapaisena verrattomana poleemikkona.

Hänen kynänsä oli kuin veitsi tai tikari, satiirikkona ei ollut
hänen vertaistaan Virossa. Hänen satiiriset runonsa levisivät kansan
keskuuteen kulovalkean tavoin, ja Grenzsteinilla oli intomielisenä
taistelijana vain ihailijoita tai vihamiehiä. Hänen pääteoksensa on
patronaattioikeutta vastaan saksaksi julkaistu "Herrenkirche oder
Volkskirche". Siinä hän syytää tulta ja tulikiveä baltilaista aatelia
vastaan. Kirja loi hänelle suorastaan vallankumouksellisen maineen. Tuo
kirja oli isälleni kuin evankeliumia, ja sen vaikutuksesta hän alkoi
ajaa oikeusjuttuja patronaattioikeutta vastaan. Grenzstein puolestaan
auttoi häntä niissä.

Kuten sanottu, hän oli hieman Clemenceaun näköinen vanhapoika, harrasti
ruusuja, runoja ja kanarialintuja, ja ainakin äitini lapsia, mm. minua.
Hän oli vailla kaikkia perhesuhteita, veljestäänkin vieraantunut,
ja jossakin oikunpuuskassa hän olisi ottanut minut ottolapsekseen.
Siihen vanhempani eivät luonnollisestikaan suostuneet, mutta siitä
huolimalta hän lähetteli Tartosta minulle aina kanarialintuja, joitten
nimet olivat Kulla, Nalla, Malla jne. Niitten mukana tuli ohjeet,
miten lintuja oli hoidettava. Meille muodostui ajan mittaan aikamoinen
kanarialintudynastia. Samalla kulkeutui meille hänen puutarhastaan mitä
ihmeellisimpien ruusujen juuria; eräs ruusu oli melkein mustanpunainen
ja tuoksui iltaisin yli kaikkien muitten kukkien. Sitä kutsuttiin
Grenzsteinin ruusuksi.

Hän rakensi itselleen Tarttoon Tuomiovuoren juurelle kummallisen talon
omien piirustustensa mukaan. Siinä talossa ei ollut minkäänlaista
tavallisen talon järkeä. Hänen ruusupuutarhansa ulottui Tuomiovuorelle
saakka ja on siellä vieläkin kuten talokin, elleivät viimeiset Tarton
taistelut ole sitä tuhonneet. Taloa koristivat enkelit, joita hän
jostakin käsittämättömästä maun oikusta harrasti. Minä katselin aina
kauhulla tuota "Enkelilinnaa" ja ajattelin, että minun piti se kerran
periä.

Ollessaan elämänsä ja maineensa huipulla, omistaen lehden, joka luotti
erinomaisesti, hän päätti yhtäkkiä myydä talonsa ja lehtensä ja lähteä
Pariisiin lopuksi ikäänsä. Syytä tekoonsa hän ei koskaan kenellekään
selittänyt. Muistan että vanhempani ja isoisäni olivat aivan
suunnillaan surusta, ja asiasta arvailtiin jos jotakin. Grenzstein kävi
hyvästelemässä meitä kotona Walgassa. Hän istui useita tunteja isäni
kanssa ja lienee kai jotakin kertonut isälleni, mitä tämä ei kuitenkaan
koskaan kertonut kenellekään. Äitini itki eikä mennyt häntä saattamaan
asemalle. Vain isäni ja minä vilkutimme hänelle hyvästiksi junan
lähtiessä Walgan asemalla. Vaunusillalla hän nosti minut korkealle
ilmaan ja lupasi kutsua minut Pariisiin, kun tulisin isoksi tytöksi.
Hän käski minun lukea ranskaa, suloisen Ranskan kieltä... la douce
France... sanoi hän.

Miksi hän lähti? Miksi ihminen kesken kaiken katkaisee koko elämänsä
kulun ja häviää yksinäisenä vieraaseen maahan, vaikkapa se olisikin
Ranska. Tätä arvoitusta ei kukaan Virossa ole kyennyt ratkaisemaan.
On kerrottu ja koetettu todistaa, että Grenzstein oli koettanut
käyttää hyväkseen venäläisiä valtiovaltaa estääkseen Tönissonin ja
Reimanin johtaman kansallisen liikkeen kehitystä ja olisi tehnyt
Pietariin niistä valituksia ja ilmiantoja. En usko, että sitä koskaan
todistettiin tai perusteltiin. Puolueitten välinen viha oli niin suuri,
että tuon tapaisia juttuja syntyi helposti. Tähän juoruun liitettiin
myös mielipide, että Grenzstein halusi hävittää koko Viron kansallisen
liikkeen. Ja kuitenkin hän oli koko elämänsä taistellut sen puolesta.

Joka tapauksessa Grenzstein myi lehtensä ja myöhemmin talonsakin,
asettui Montmartrelle yksinäisyyteen, vietti aikansa Seine’in varrella
Notre Damen varjossa, vanhojen kirjojen kauppiaitten luona katkaisten
kaikki yhteytensä kotimaahansa. Hän ei kirjoittanut vanhemmillenikaan
enkä kuullut, että hänellä olisi ollut yksityistä kirjeenvaihtoa
kenenkään virolaisen kanssa. Enkelilinna Tuomiovuoren juurella
rappeutui, ja Tartto alkoi unohtaa Grenzsteinin.

Täisi olla syksy 1903 tai 1904, kun Tartossa levisi huhu, että
Grenzstein oli palannut. Se tapahtui maatalousnäyttelyn aikana, jolloin
Tönisson aina piti suuren puheensa. Kuulin, että Grenzstein oli tullut
myymään taloansa ja asui yksin jossakin hotellissa päästämättä ketään
puheilleen. Minulle se oli ihmeellinen sanoma. Entä jos sittenkin
saisin tavata sen miehen, joka oli lapsuuteni epäjumala, elämäni suuri
arvoitus. Kerroin haaveestani Tönissonille, joka nauraen kehoitti
minua yrittämään, vaikka pitikin todennäköisenä, ettei Grenzstein
haluaisi tavata minuakaan. Ja silloin mieleeni juolahti, että puhuisin
Grenzsteinille, millainen valtava nousu oli käynnissä Viron nuorisossa,
kertoisin, että häntä vielä muistetaan ja että suurin toivoni
olisi saada välittää hänen ja Tönissonin välisiä sovintoa, Olinpa
niinkin ylimielinen, että lupasin Tönissonilie tuoda mukanani hänen
vihollisensa voitettuna näyttelyyn tekemään sovintoa. Tönisson nauroi:
Vai aiotte kesyttää tiikerin. Hän kuuluu nykyään vihaavan kaikkia
ihmisiä... mutta voittehan yrittää.

Menetin rohkeuteni sinä päivänä, mutta seuraavana iltapäivänä päätin
kumminkin lähteä kysymään, oliko hän vielä kaupungissa. Hän asui
vanhassa hotellissa lähellä Kivisiltaa. Kävelin edestakaisin hotellin
edessä. Miksikä pelkäisin häntä, joka oli kiikuttanut minua lapsena
polvellaan? Mahdotonta oli, että hän olisi muuttunut tiikeriksi ja
olisi minulle paha. Minun täytyi saada tietää, miksi hän oli jättänyt
isänmaansa ja kaiken, mitä oli rakentanut.

Ja sitten yhtäkkiä lähdin hotelliin ja kysyin, voisinko tavata häntä.
Ovenvartija sanoi hänen huoneensa numeron, mutta väitti, ettei herra
Grenzstein tahdo tavata ketään. Pyysin häntä ilmoittamaan minut, sillä
kuultuaan nimeni hän kenties muuttaisi mielensä. Mies katsoi minuun
epäilevästi, mutta käski minun mennä ylös ja itse koputtaa oveen.
Yhtäkkiä sisuni nousi, lähdin yläkertaan ja koputin oveen. Vihainen
ääni huusi: "Sisään!" Astuin sisään sydän kurkussa ja jäin seisomaan
ovenpieleen. En koskaan unohda, mitä näin: Huone oli järjettömän pitkä
ja kapea aivan kuin jättiläisruumisarkku. Se päättyi ikkunaan, jonka
ääressä hämärässä istui mies nojaten päätään käteensä. Hänen asentonsa
oli epämukavasti jähmettynyt; toinen käsi lepäsi pöydällä aivan
kuin se olisi ollut tarttumaisillaan johonkin ja äkkiä lamaantunut,
niinkuin kokkipojan käsi "Prinsessa Ruususessa" linnan vaivuttua äkkiä
taikauneen. Minäkin jähmetyin ovenpieleen. Kului monta minuuttia. Mies
ei liikahtanut, ja olin kumminkin ollut kuulevinani: Sisään! Hänen
täytyi kuulla, että avasin oven.

Minua ahdisti niin, että pelkäsin huutavani. Ensi kerran elämässäni
sain käsityksen siitä, miten suuri ihmisen yksinäisyys voi olla...
keskellä elämääkin, eikä vain luostarinmuurien takana. Vavisten
astuin keskelle huonetta ja sanoin: "Hyvää päivää." Hän ei kääntänyt
päätäänkään, kysyi vain yhä liikahtamatta:

— Kuka te olette?

Sanoin nimeni ja kerroin olevani se pikku tyttö, jolle hän oli
lähettänyt kanarialintujaan ja jonka hän käski kasvaa pian isoksi.
Sanoin, että olin nyt iso ja tulin kysymään häneltä, miksi hän jätti
kotimaansa ja lähti Pariisiin. Oliko hän nyt tullut takaisin jne.

Hän kuunteli minua liikahtamatta. Sitten hän nousi, tuli lähemmäksi,
vei minut ikkunan luokse, katseli minua tarkkaan ja otti käteni
istuttaen minut viereensä.

— Vai olette te se pikkuinen Hella-tyttönen...

Sitten hän sanoi tunteneensa, että jotakin ystävällistä oli tullut
huoneeseen.

Muuta ei tarvittukaan. Minä kylvin kyynelissä ja nyyhkytin hänen
yksinäisyyttään ja kohtaloaan. Kerroin, miten me kaikki olimme
surreet hänen ja Dreyfusin vuoksi ja että hänen ruusunsa yhä kasvavat
puutarhassamme. Lisäksi ilmoitin, että sekä isästäni että minusta oli
tullut Tönissonin kannattajia ja ettei Tönisson ollutkaan niin pappien
käskettävänä kuin alussa olimme luulleet.

Hän piteli yhä kättäni ja nauroi ja kyseli opintojani sekä miksi aioin
tulla. Mainitsin, että aioin lähteä Suomeen yliopistoon lukemaan
kirjallisuutta, filosofiaa ja kansantaloutta tullakseni kirjailijaksi
tai sanomalehtinaiseksi tai poliitikoksi, ellen näyttelijättäreksi, ja
että olen jo kirjoittanutkin Postimees-lehteen.

Sitten hän kysyi, tulisinko Ranskaan lukemaan hänen luokseen. Minä
sanoin rehellisesti, miksi lähden Suomeen ja että aion lukea ja itse
elättää itseni. Kysyin puolestani häneltä, miksi hän oli muuttanut
Pariisiin ja miksi hän ei halunnut tulla takaisin kotimaahan. Kerroin,
miten se kysymys minua lakkaamatta kiusasi.

Hän vaikeni... ja sanoi, että paljonpas pikku tyttö haluaakin tietää.
Väitin, etten ollut enää pikku tyttö, vaan että olin osallistunut jo
poliittiseenkin toimintaan. Kerroin hänelle valtavasta juhlastamme
ja sen seurauksista. Grenzstein hymyili ja kuunteli yhä tuijottaen
ikkunaan.

Sitten hän kertoi minulle Pariisista, maailman kaikkien maanpakolaisten
kotimaasta, jonka bulevardeilla kulkivat maailman kaikkien
kansallisuuksien loukatut ja yksinäiset. Nämä upottivat pienissä
katukahviloissa koti-ikäväänsä vihertävänkeltaiseen juomaan ja
mustaan kahviin ja kuuntelivat, kun kukkasmyyjättäret huutelivat:
"Fleurissez-vous, messieurs, mesdames, fleurissez-vous..." —
"Kukittautukaa, herrat ja naiset, kukittakaa itsenne." Hän maalaili
minulle kaupunkia, jossa jokainen katu esittää ihmiskunnan ajattelun
historiaa, taistelua vapaudesta. Hän kertoi Ranskan vallankumouksen
perinteistä, jotka tekivät Ranskan kaikkien kansojen vainottujen
kotimaaksi, — oh, Feuchtwanger, muistelen kokemuksianne! — jossa
saattoi kuunnella maailman sydäntä ja sen verisuonta, jossa maailma
muuttui niin pieneksi ja Venäjä itsevaltiuksineen tuntui kuin museolta,
sen pienet kansat ihmiskunnan sirpaleilta. Väsyneen ihmisen oli hyvä
olla Pariisissa. Ei tarvinnut enää taistella, sai ajatella rauhassa
kaikkia niitä ajatuksia, joita ei ollut elämänsä varrella ehtinyt
ajatella.

Hän puhui minulle kauan kaikkea tätä, puhui sammuneella äänellä,
kiihkottomasti, yhä tuijottaen kauas etäisyyteen. Mutta tämä ei ollut
vastausta kysymykseeni, ei ollut sittenkään. Ja minä sanoin sen
hänelle. "Utelias pikku tyttö", hän sanoi ja naurahti. Ja siihen asia
jäi. Mutta hän väitti, että kerran maailmassa tulisin ilman muuta
käsittämään hänen motiivinsa... ehkäpä.

Sitten minä kerroin hänelle avomielisesti, että olin aikonut vietellä
hänet seuraavana päivänä näyttelyyn ja näyttää ihmisille hänen
sopineen vanhan vihollisensa Tönissonin kanssa. Sanoin, että syvästi
häpesin luota kavaluuttani ja siksi kerroin sen nyt hänelle suoraan.
Hän hymähti, sanoi, että se olisi ollut puuttuva seppele Tönissonin
riemukulkueessa. Silloin minä huomasin, miten syvällä vanha viha
Tönissonia vastaan kumminkin hänessä kiehui ja että tuon sammuneen
laavan alla kyti sittenkin vanha tuli, joka vielä voi leimahtaakin.
Tönisson oli sokaissut nuorison ja Tönissonin takana seisoivat papit
pitkässä, mustassa rivissä kylvämässä pimeyttä...

Ja sitten hän sanoi jotakin, jonka vasta monien vuosikymmenien jälkeen
käsitin: "Tärkeintä maailmassa on se, mitä Venäjällä tapahtuu, ja
siellä tulee vielä paljon tapahtumaan." Viro oli vain vesilasi, jossa
hänkin oli ollut mukana tekemässä myrskyä, mutta nyt hän oli kypsä
katsomaan kaukaa tulevia suurmyrskyjä ja hänellä oli siihen oikeuskin...

Tosin minä en käsittänyt, mikä oikeus kenelläkään oli vetäytyä pois
myrskystä, jossa oli mahdollisuus ohjata omaa kansaansa, mutta olin
vaiti, sillä muutenkin olin puhunut liikaa.

Hän näki mielellään, että menin Suomeen. Pääasia hänen mielestään oli,
että pääsi pois jonnekin, jossa sai perspektiiviä pieneen maahansa
nähden. Hän tunsi Juhani Ahon ja Jonas Castrénin, eikä heilläkään
ollut perspektiivin puutetta... Sitä tulin ajatelleeksi myöhemmin, kun
minäkin tutustuin heihin.

Minulle jäi tapaamisestamme kummallisen ahdistava tunne. Olin tavannut
ihmisen, miehen, joka oli taistellut kansansa puolesta kiihkeämmin
kuin kukaan, mutta joka nyt oli kasvanut kansansa ja sen pyrkimysten
ylitse... kansainvälisyyteen. Se käsite oli minulle tuntematon,
sisäisesti. Hän sanoi, että Viro oli ahdas. Miten se voi olla
mahdollista? Maa, jossa oli niin paljon tekemistä, maa, joka ei koskaan
voinut valmistua, kuten Tallinnan kaupunki... Vanha tarina kertoo,
että joka uuden vuoden yönä nousee Tallinnan yläpuolella olevasta
Ylemisten järvestä pieni äijänrähjä ja kyselee Tallinnan asukkailta:
"Onko kaupunki valmis?" Silloin pitää aina vastata, ettei ole, sillä
muuten tulvii Ylemisten järvi alas ja upottaa koko kaupungin. Lapsena
tarinaa kuunnellessani olin aina niin iloinen siitä, ettei Tallinna
voisi koskaan valmistua, että ihmisillä olisi aina jotakin tehtävää
ja luotavaa. Väliin olen suorastaan vihannut Länsi-Euroopan valmiita
maita, jotka ovat kuin Jumalan puutarhoja ja joissa ihmisillä on
niin vähän tehtävää, joissa kivet ja puut ovat rivissä ja ihmiset
tarkasti luokiteltuja. Mutta tällä puolen maailmaa, Suomessa, Virossa,
Venäjällä, jossa ei ole vielä mitään järkeä ja järjestystä, on kaikki
mahdollisuudet tehdä maailmasta ja ihmisistä vielä vaikka mitä, kun
ensin oppii sen, mitä lännessä on tehty.

En muista, osasinko tätä oikein ilmaista Grenzsteinille, mutta kerroin
ainakin siitä ilostani ja onnestani, ettei maailma ollut vielä valmis
ja että sellaisia kuin minuakin vielä siinä tarvittiin ja etten voinut
käsittää, miksi hän oli heittänyt kirveensä järveen.

— Onko teitä tuollaisia nykyään paljon? hän kysyi.

— Hirveän paljon, vastasin minä.

— Ehkäpä sitten olenkin heittänyt kirveeni järveen, hän sanoi hymyillen.

Hän lupasi kirjoittaa minulle ja kutsua minut Pariisiin. Hän antoi
minulle osoitteensa ja käski minun kirjoittaa hänelle — silloin kun
pettymykseni alkaisivat. Hän lausui toivomuksenaan, että pitäisin hänet
père Grenzsteinina, vanhana abbéna, jolle voisi ripittäytyä ja tulisin
sitten hänen luokseen, hänen ottolapsekseen.

Oli hämärä ja satoi tihkusadetta, kun lähdin kotiin jättäen yksinäisen
ihmisen hänen yksinäiseen ruumisarkkuunsa, kynttilän valoon ja outojen
varjojen seuraan. Hän sanoi matkustavansa seuraavana päivänä eikä
toivonut, että saattaisin häntä asemalle. Hän ei tahtonut muistaa
ketään ihmistä Tarton asemalta, ei ainakaan ketään "hellää" ihmislasta,
josta olisi ikävä erota.

Niinpä minäkin, joka kuljin täysin purjein ja hulmuavin lipuin elämän
voittokulkueessa, tunsin itseni vähän aikaa pieneksi ja voimattomaksi
ja kauhistuneeksi tuon yksinäisyyden edessä. Kerroin Tönissonille, joka
sanoi vain: "Vanha tiikeri!" varmasti peittääkseen kauhistumistaan ja
sääliään vanhaa vihollisiaan kohtaan. Kesti kauan, ennenkuin pääsin
masennuksestani.

En kirjoittanut hänelle koskaan. Silloin kun tarvitsin rippi-isää, hän
oli jo Ranskan mullassa, josta hän ei halunnutkaan pois. Eikä hänkään
kirjoittanut minulle muuta kuin yhden postikortin, joka oli maleksinut
kuukausia Helsingin ylioppilastalon kirjekaapissa ja jonka sain vasta
hänen kuoltuaan. Siinä hän kysyi, milloin tulisin Pariisiin, ja lähetti
terveisiä.

Näin hävisi elämästäni ihminen, jolle olisin suonut siinä isommankin
sijan. Vironkielellä ei ole kukaan kirjoittanut sellaisia selvää
proosaa, suorastaan gallialaista poleemista kieltä kuin Grenzstein.
Mutta hänen elämänsä yllä on yhä hämärän varjo.




TINDI-HANS, TERVANDIT JA ROGGER-PIKKUSERKUT


Koko suuresta suvustamme Viljandin- ja Pärnunmaalla — ja suuri se suku
olikin, sillä sukujuhliin, häihin ja hautajaisiin saattoi kokoontua
kolmisensataa henkeä — oli äidinisäni talonväen lisäksi meitä lähinnä
isäni serkku Hans Tervand, Tindin talon omistaja, vanhapoika, jonka
emännättömään taloon kesäisin kokoutuivat sekä meidän perheemme
lapset että Hansin sisarenpojat, pikkuserkkumme Roggerit, joita
oli viisi. Kouluaikaisina kesinä muodostui Tindi meille yhteiseksi
temmellyspaikaksi. Sieltä vallitsi täydellinen vapaus, juoksentelimme
paljain jaloin ja saimme laulaa ja temmeltää, miten paljon halusimme.
Siellä putosivat kirsikat itsestään suuhumme ja kultaista hunajaa
vuoti mittaamattomiin, siellä ei ollut äitiä eikä tätejä torumassa,
siellä saatiin kääntää koko talo ylösalaisin. Hans vain nöyrästi
rukoili, että jättäisimme hänen ullakkokamariinsa sänkypahasen,
johon hän saisi kallistaa päänsä. Mutta me tiesimme, että Hans aina
odotti Tindille meluavaa joukkoamme ja elleivät maito, kinkku eivätkä
kananmunat loppuneet sieltä eivätkä ehtyneet myöskään Hansin mukavaa,
leppoisaa huumoria ja elämän realiteetteja pursuavat jutut. Hans ei
elänyt mielikuvitusmaailmassaan kuten isäni. Tindille oli Luppelta
noin 8 kilometriä. Sinne saattoi karata metsien halki koska tahansa,
ja Hans kyyditsi meidät aina takaisin pitäen huolta siitä, että
saimme synninpäästön Leeni-tädiltä. Se olikin välttämätöntä, sillä
oli tapauksia, joissa Leeni-täti piti selkäsaunaa välttämättömänä, ja
karkaukset juuri kuuluivat pahimpiin tapauksiin. Mutta kun tulimme
vanhemmiksi, kyyditsi Leeni-täti meidät itsekin Tindille ja joku
Roggerin pojista toi meidät takaisin. Roggerin pojista oli ikäisiäni
kaksi vanhinta Julius ja Paul. Paul oli minun kouluaikanani jo emäntänä
Tindillä. Sittemmin hän tuli Suomeen, Mustialaan, lukemaan oltuaan sitä
ennen harjoittelijana Hausjärvellä Kiipulan talossa. Kiipulan isäntä
oli appiukkoni J.R. Vuolijoen läheisimpiä valtiopäivämiesystäviä.
Maailma on niin pieni. Paulista piti tulla Hansin perillinen, ja
sellaisena hän emännöi Tindillä meidän yhteiseksi iloksemme. Hän kaatui
Narvan luona Viron armeijassa 1919. Hän oli lahjakas, viisas ja aina
iloinen, täynnä laulua, leikkiä ja aurinkoa, täysin mukana kaikissa
hullutteluissa ja kaikkea parhain päin kääntämässä.

Julius oli Paulin vastakohta, hiljainen, pieni ja terävä kuin naskali,
synnynnäinen satiirikko, jota kuitenkin luonteen hellyys ja hyvyys
piti kurissa. Hän holhosi meitä hiljaisella tavallaan, mutta oli
kaikessa mukanamme. Juliuksen kanssa oli mahdotonta riidellä tai
aikaansaada hankauksia. Hän oli ainoa joukostamme, joka ei totellut
päähänpistojani, mutta teki sen niin taitavasti, etten sitä huomannut,
ja pian päähänpistoni unohtuivat.

Julius luki reaalilyseossa ja siirtyi Pietariin metsäinstituuttiin,
josta hänet lähetettiin Itävaltaan opintomatkalle. Hän väitteli
metsätieteen tohtoriksi ja tuli dosentiksi instituuttiin. Hän kuoli
lavantautiin vuonna 1921 Pietarissa, josta oli kieltäytynyt palaamasta
Viroon, jonne häntä kaikin voimin koetettiin saada siirtymään. Kukaan
ei tiedä kieltäytymisen syytä, joskin minä sen hieman aavistan.

Nuoremmat Roggerit, Oskar, Alfred ja Elmar ovat jo olleet opiskelemassa
Tarton yliopistossa ja olleet mukana itsenäisen Viron maatalous- ja
liikemiehinä. He ovat kaikki naimattomia, mutta kiintyneitä sukuumme
ja sen kohtaloihin.

Meille lapsille oli yhteistä se, minkä olimme Tervandeilta perineet.
He olivat jämerää, tulta ja tervaa tuiskuavaa sukukuntaa. Isoäitini
viidestä veljestä tulin tuntemaan vain kolme, muut olivat kuolleet
ennen minun syntymääni. Näitten joukossa oli myös Hans Tervandin isä,
mutta ne, jotka muistan, olivat tavattoman itsevaltaista väkeä. He
kohtelivat naisiaan kuin orjia ja yrittivät joka paikassa määrätä
maailman kulkua sekä ottivat mistä saivat... Ei ollut isoäitinikään
enkeli — hän oli suurissa juhlissa kerran palauttanut äitini porstuaan,
kun tämä huomaamattaan oli mennyt saliin ennen anoppiaan. Ja kumminkin
oli hänestä syntynyt poika, isäni, joka oli kuin hyvyys itse.

Mutta ne isäni enot! Komein ja rikkain oli Saarden karjakartanon isäntä
Willem, joka myöhemmin vielä omisti taloja Walgan läheisyydessä.
Sitten Enn, jolla myös oli Hans Tindin rinnalla oleva Ennun Tindin
talo. Enn pieksi vaimonsa ja monet lapsistaan ulos talosta. Hän
oli pitäjän kuuluisin salametsästäjä ja käräjäpukari. Kun hän oli
päissään, niin koko pitäjä vapisi. Kun isoeno Enn lähti hirvijahtiin,
hän toimitti kartanoon sanan metsänhoitajalle, että muka Tindi-Enn
on nyt jahtipoluilla ja aikoo ampua hirven Pinsatun mäellä. Niin
hän tekikin, mutta metsänvartijat odottivat häntä vallan muualla.
Kun Enn sitten saapui metsästä hirvenlihat reessä, tuli metsäherra
miehineen vastaan ja kysyi, mitä Enn kuljetti reessään. Isoeno vastasi:
"Luonnollisesti hirvenlihoja..." — "Älä valehtele", sanoi metsäherra,
"lehmänruho se on." Isoeno kuljetti aina lehmänruhoa metsässä, kun
lehmä talossa teurastettiin, ja ammuskeli sitten vähän lystikseen.
Niinpä oli kartanosta käsin käyty takavarikoimassa monta lehmää
ja kuljetettu häpeillen takaisin Tindille. Kaikki tämä oli omiaan
aiheuttamaan, että Tindillä melkein aina oli hirvenlihaa uunissa.
Isoenosta tuli täydellinen sankari, sillä mitään ei siihen aikaan
ihailtu niin suuresti kun hirvenampujaa, etenkin kun hirvi ammuttiin
kartanon metsistä. Täytyy myöntää, ettei isoeno milloinkaan ampunut
naarasta eikä turhaan haavoittanut eläintä, vaan kaikin puolin auttoi
naarashirven ampujan kiinnisaamisessa. Kartanon ei tarvinnut muuta
kuin ilmoittaa asiasta Ennulle. Hän kyllä piti huolta kytän kiinni
joutumisesta. Ihmeellistä kyllä, että siitä huolimatta isoenolla ei
ollut kadehtijoita eikä ilmiantajia. Hän ei syönytkään hirvenlihojaan
koskaan yksin, vaan jakoi ne kartanon muonamiesten kanssa, jotka aina
olivat lihan ja muunkin puutteessa.

Tällainen oli isoeno Enn, mutta isoeno Willem oli vielä pahempi, ja
isälläni oli monet tuskat, kun minä kyselin häneltä, mitä eroa oli
isoenojeni — harmaitten paronien — ja oikeitten paronien välillä. Ne
oikeat olivat sentään vähän sivistyneempiä, kun taas Tervanditkaan
eivät säästäneet muonamiehiään.

Kun isoeno Juhan Tervand kuoli ja testamenttasi omaisuutensa isälleni,
tunnusti hän samalla, että isoäitini jäätyä veljiensä holhottavaksi
nämä olivat perusteellisesti jakaneet hänen omaisuutensa keskenään,
niin ettei lapsille jäänyt juuri mitään. Sen vuoksi hän hyvitti isääni
antamalla hänelle luon pienen talon Walgasta ja kaikki säästönsä.
Suvussa nousi tuosta hirmumyrsky. Eno Willem piti aika rähäkän siitä,
että hänen veljensä kehtasikin tunnustaa sellaisia ja testamenttasi
kaiken omaisuutensa sisarensa pojalle. Vielä monia vuosia tapauksen
jälkeen, kun isäni ja minä kohtasimme hänet Walgan kadulla, hän sähähti
ohimennessään: "Kurrarradi, kurrarradi, kurrat." (perkeleen, perkeleen,
perkele!) Vielä kauan kuului ärrien tärinää.

Mutta kummallista kyllä, kaikkien noitten enojen pojat olivat papan ja
meidän ystäviämme. Tosin he olivat elostelijoita, pitivät kauniista
hevosista ja pelasivat paronien kanssa klubeissa préférence’ia, rahaa
heillä oli paljon — politiikkaa he eivät harrastaneet, ja itsenäisyys
tuli heille sangen odottamatta. Mutta he viljelivät hyvin tulojaan ja
taisivat nousta Viron maalaisliiton tukipylväiksi... Nyt nuo vanhat,
härkäpäiset Tervandit makaavat kaikki kirkkomaassa, mitä lienee heistä
jäänyt sukumme uusiin polviin...

Kuten sanottu, paras ja rakkain kaikista Tervandeista oli Hans, joka
samalla oli Karksin pitäjän johtava talousmies ja Tönissonin paras
tukipylväs. Hansilla ei ollut aikaa ajatella talonsa ulkoasua. Se
pysyi aina vaatimattomana poikamiestalona, sen salissa ei ollut
muita huonekaluja kuin tuoleja ja pöytiä ja uunin reunalla vanha
simpukankuori, josta kuului meren kohinaa. Se oli lapsuuteni
ensimmäisiä muistoja, luo Tindin vaaleanpunainen simpukankuori.
Kun tulin taloon, saatoin istua sen ääressä tuntikausia kuunnellen
niitä meriä, joita en ollut koskaan nähnyt. Olen ikuistanut
simpukankuorikohtauksen Justiina-näytelmässäni, jossa annan Justiinan
kuunnella näkemättömiä meriä. Tyttäreni lahjoitti minulle eräänä
jouluna komean helmiäissimpukankuoren, mutta se ei kohise... hän oli
unohtanut juuri kohinan tuosta simpukankuoresta, eikä ihmekään, sillä
hän on kasvanut meren rannalla ja nähnyt monia meriä, eikä hänen ole
koskaan tarvinnut ikävöidä simpukankuoresta kaukaista maailmankohinaa.
Kun toistakymmentä vuotta sitten olin Tindillä äitini hautajaisissa,
oli siellä kaikki vielä samanlaista, samat vaatimattomat huonekalut.
Hans puhumassa hauskoja vitsejään, mutta simpukankuorta ei enää ollut.
Se oli mennyt rikki. Ei ollut myöskään Paulia eikä Juliusta... Hekin
olivat menneet — rikki.

Koululomien aikana Tindillä ollessamme Hans kuljetti meitä pitkin
Karksin pitäjää, joka Hallisten rinnalla on Viron tärkeimpiä
kansanrunopitäjiä. Sen rajojen nimetkin ovat kuin kansanrunoa. Kitzberg
on ikuistanut ne muistelmissaan, hänkin oli karksilainen. Karksin
mäet ovat täynnä sissien luolia, sen lähteissä asustaa vetehisiä, ja
kirkonmuuriin on haudattu Maimu-tyttö. Hän puolusti kunniaansa paronia
vastaan, kun hänet hääyönään vietiin kartanoon. Maimun muistoksi
leikkaavat kaikki Karksin naineet naiset hääpäivänä tukkansa ja
pitävät valkoista pitkää linnik-liinaansa yli otsan sidottuna. Jotakin
kummallisen sydämellistä ja sulavaa on Karksin ihmisissä, jotakin,
mitä ei ole muissa virolaisissa. Sitä kuvaa parhaiten sana "illike",
sana, jota ei muualla Virossa tunneta ja joka merkitsee kaikkea, mikä
maailmassa on hyvää ja kaunista ja lupaavaa. "Hyväinen aika", on
Karksin kielellä "illike aeg". Jos karksilainen jostakin oikein pitää,
hän sanoo: "Illike, kullake".

Kun Wuolijoen suku vaati tyttäreni nimeksi vanhan hämäläisen Vapun,
sain minä panna hänen toiseksi nimekseen Illike. Mutta kun hänen
luonteenlaatunsa koulussa osoittautui pikemmin ilkeäksi kuin illikeksi,
sattui, että ylioppilastodistuksia jakaessaan johtajatar huusi:
"Wuolijoki, Vappu Ilk..." ja siihen hän pysähtyi sanoen vain lyhyesti:
"Wuolijoki, Vappu."

Hans piti meille kutsuja ja rekiretkiä ja antoi meidän pitää juhlia
Karksin kansalle loma-aikoina. Me näyttelimme, lauloimme ja lausuimme,
kokosimme nuoria ja vanhoja ja pysyimme koko sielullamme kiinni
pitäjässämme ja haudoissamme. Opimme kaikki Karksin sävelmät, ja
niitä on paljon. Me opimme laulamaan niitä samalla tavalla kuin kansa
laulaa ja veimme tuon laulutavan mukanamme Tarttoon. Aikoinaan Eino
Leino tahtoi minua konsertoimaan niillä yhteisellä Viron-kiertueella.
Ensimmäisenä ylioppilasvuotenani oli edesmennyt tohtori Heikki Ojansuu
mukanamme Tindillä ja Karksissa ja viipyi siellä koko viikon. Me
ihastuimme häneen ikiajoiksi, koska hän täydellisesti ymmärsi meitä
karksilaisia ja mukautui Roggerin poikien ja meidän sävyymme. Hän
emännöi kanssamme Tindillä ja oli kuin synnynnäinen karksilainen
ikään. Kaiken huippu oli, kun hän retkellämme Karksin kunnantalolla,
jossa isännöi Jakob Ilveksen veli, vanha omituinen kunnansihteeri,
söi kärpäsvoileipiä hunajan kera, tai hunajavoileipiä kärpästen
kera. Oli kuuma kesäpäivä ja Ilveksen vanha emännöitsijä toi pöytään
Karksin perinteellisen vierasruoan, "suunavauksen", joka ei ole kahvi,
vaan ruisleipä ja keltainen voi sekä hunaja ja morellikirsikat,
vaaleanpunaiset kuin ruusunnuput... Mutta hän ei ollut ottanut lukuun
kärpäsiä, jotka seurasivat hunajaa niin sankkana parvena, etten ole
niitä koskaan nähnyt niin paljon yhdessä kasassa, hunajavati oli niitä
aivan mustanaan. Ja sitten Ojansuu ilmoittikin kärpästen olevan hänen
suurinta herkkuaan ja alkoi survoa niitä hunajaan, levitti sitten
kärpäshunajaa voileivälle, joka oli leikattu Vironmaan isoimmasta
ruisleivän limpusta ja oli suunnilleen sellaisen voileivän näköinen,
joita satukirjoissa leveäsuiset noidat syövät ja joille voisi asettaa
pari pikkulasta höysteeksi. Sellaisen voileivän hän laittoi itselleen
ja sitten hän avasi ison suunsa — se olikin harvinaisen leveä — ja
alkoi syödä leipäänsä ihmissyöjän tavoin. Silloin Julius ja minä saimme
todellisen naurukrampin, niin että kyyneleet virtasivat silmistämme ja
kieriskelimme Ilveksen jykevillä palkeilla.

Samalla tarkastimme yhdessä tohtori Ojansuun kanssa kunnanarkistossa
Murrikin ja Tervandin sukujen asiakirjoja. Ne ulottuvat kolmesataa
vuotta taaksepäin. Talojen haltijain joukossa, siis isällä ja pojalla,
olivat aina vuorotelleet Henn- ja Hannus-nimet, so. Hendrik ja
Johannes, mutta isästäni oli rovasti tehnyt Ernstin, koska hänen oli
määrä siirtyä opin tielle.

Tervandit ovat enimmäkseen olleet ryyppäävää, räyhäävää, jopa
rosvoavaakin sukua, mutta oma tyylinsä heillä on aina ollut ja oman
leimansa he ovat jättäneet. Emännillä ei ole koskaan ollut mitään
sanomista heidän taloissaan, tulivatpa he kuinka mahtavista suvuista
tahansa. He ovat ottaneet sen naisen, kenet ovat halunneet, ja he
ovat halunneet aina rikkaita. Eikä heidän tyttärillään ole ollut
helppoa, sillä he ovat talosta aina vieneet eivätkä koskaan tuoneet.
Mutta vieneet he ovat kuitenkin aina runsaasti ja osanneet myös pitää
puolensa. Mutta katkeria ja synkkiä naisia he ovat olleet.

Sellainen oli isänäitinikin. En muista, olisinko koskaan nähnyt hänen
nauravan, ja kovat olivat hänen kätensä. Muistan, miten hän jylhänä,
yksinäisenä puolisokeana muorina oli meidän lasten ainainen pelon aihe.
Hän oli mahtavien veljiensä kiusaksi isoisäni kuoltua mennyt naimisiin
työvoutinsa kanssa, joka palveli häntä hänen elämänsä loppuun saakka.
Muori vihasi äitiäni eikä koskaan käynyt meillä. Mutta isästäni hän
piti. Viikkoa ennen kuolemaansa, minun ollessani jo Suomessa, hän
oli kahdeksankymmenvuotiaana itse ajanut Walgaan isäni talon eteen,
pikkupoika kyytimiehenään. Siinä hän oli ketterästi noussut rattailta
kimpsuineen ja kampsuineen ja oli selittänyt isälleni tulleensa
poikansa luokse kuolemaan. Kelirikon aikana syksyllä oli näet vaikeata
järjestää hautajaisia maalla, eikä suku sinne joka puolelta olisi
päässytkään. Sanoi ja heittäytyi sänkyyn ottaen esiin kuolinpaitansa.
Ja viikon päästä hän kuolikin, jylhän vieraana koko perheellemme
ja mahdollisesti isällenikin, vaikka tämä ei sitä koskaan halunnut
tunnustaa.

Hans Tervand meni vanhoilla päivillään naimisiin — Roggerin poikien
kuoltua. Hän nai kansakoulunopettajattaren Nuian kauppalasta, joka oli
Karksin pääkaupunki, hienon ja hyvän ihmisen, joka palveli uskollisesti
miestään ja tämän sukua, vaikka suku kohteli häntä kuin vierasta,
joka tuli ja vei suvulta sille kuuluvan perinnön. Kun hän lisäksi ei
ollut talon tytär, eivät Tervandit antaneet anteeksi. Tuo sukuylpeys
Tervandin vanhoissa talonpoikaissuvuissa on jotakin aivan tavatonta
ja muistuttaa suuresti paronien sukuylpeyttä, ellei ole vieläkin
räikeämpää.

Hans Tervand oli jo kymmenkunta vuotta ollut naimisissa, kun äitini
kuoli, ja hänen hautajaisensa pidettiin Hansin talossa. Hän oli isäni
lähin elossaoleva sukulainen ja halusi mielellään vielä koota suvun
luokseen. Hänhän oli sen päämies. En jaksanut paljonkaan järjestää
asioita Suomesta käsin, mutta Hans ja hänen vaimonsa tekivät ihmeitä,
kun lähes parillesadalle ihmiselle oli saatava ruokaa pariksi päiväksi.
Viljandista saakka luotiin kokit ja tavarat ja koko talo järjestettiin
tuota ihmispaljoutta vastaanottamaan, Kun sitten hautajaispäivänä
istuin emäntien joukossa, selvisi minulle, että suku oli vasta
ensimmäistä kertaa Hansin naimisiinmenon jälkeen hänen talossaan.
Serkkuni Marie, joka oli Turandin tyttäriä ja pienen talopahasen
emäntä, aivan sivistymätön metsäläinen, nakkasi niskaansa ja sanoi yli
olkapäänsä viitaten: "Kun Hans naikin sellaisen ompelijan tyttären
Nuiasta..." Nauroin katketakseni, mutta Marie ei kai ole koskaan
käsittänyt, miksi.

Ei ole sellaista pikkuserkkua tai serkkujen serkkua, joka ei
minua Karksissa sinuttelisi, olkoonpa hiin sitten vaikka muurarin
hanttimiehiä. Mutta suku on todellisuus, josta ei pääse enkä haluakaan
päästä.

Pikkuserkkuni Juliuksen tapasin sittemmin vielä Pietarissa, mm.
vuonna 1917, jolloin kävin usein Pietarissa liikematkoillani. Hän
oli läheisin kaikista sukulaispojistani, melkein kuin veljeni. Kuten
kaikki taskukokoa olevat ihmiset, à la Dollfuss, hänkin kärsi tiettyä
alemmuudentunnetta. Hän muistutti muuten paljon Aleksander Reitä minus
rouva Therese, joka on pilannut liiallisella kiillolla miehensä, tuon
vaatimattoman ajattelijaihmisen ja saattanut hänet karkurimatkalle
Ruotsiin.

Julius oli yksinäisiä metsäihmisiä ja kävi ajan mittaan yhä
yksinäisemmäksi. Tytöistä hän ei välittänyt — hänellä oli huilu.
Hän käsitteli sitä kuin kalleinta aarrettaan ja soitti sillä
kuin taiteilija. Karksin metsissä hän jo alkoi soittaa ja jatkoi
harrastustaan Itävallassa.

Julius asui Pietarissa v. 1917 idioottimaisen isossa salissa, jonka
eri nurkkiin hän oli järjestänyt makuuhuoneensa ja työhuoneensa. Sen
keskustaa hän kiersi soittaen huiluansa ja kaiuttaen sitä kuin metsissä.

Hän tiesi paljon vallankumousvuosien tapahtumista. Metsäinstituutti
oli Liesnoin esikaupungissa, ja hän kulki sinne Punaisen Pietarin
kautta, kävi kuuntelemassa Leniniä Kšešinskajan palatsin luona ja
ennusti minulle aina, että Lenin oli Pietarin tuleva isäntä, silloin
kun koko suurkapitalistinen ympäristöni teki pilaa Leninistä ja hänen
sinetöidystä kuljetuksestaan Berliinin kautta.

Kävin Pietarissa niihin aikoihin melkein joka viikko. Minulla oli omat
varsinaiset huoneeni vanhassa Hôtel de Francessa Moikan puolella. Ja
minulla oli aina kovin kiire. Mutta kumminkin kävin joskus Juliuksen
luona kuuntelemassa hänen huiluaan ja muistelemassa Karksin kumpuilevia
metsiä, jotka silloin olivat minusta yhtä kaukana kuin maailman toinen
ääri.

Lokakuussa 1917 lupasin kerran hänelle, että lähtisin hänen kanssaan
katsomaan varsinaista Pietaria, pieniin, satiireja esittäviin
teattereihin ja yökokouksiin Pietarin puolella. Hän lupasi näyttää
minulle vallankumouksen Pietarin. Mutta kun seuraava viikko tuli, oli
Amerikan lähettiläs, vanha Mr. Francis, pyytänyt minut päivällisille
lähetystöön yhdessä Colonel Robbinsin ja National City Bankin
johtajan Sievensin kanssa. Hyvä ystäväni lähetystöneuvos Bailey oli
sen puolestani järjestänyt — Mr. Francis harrasti, kuten yleensä
amerikkalaiset, vain kreivittäriä ja ruhtinattaria, mutta minä olin
löytänyt armon hänen silmissään. Olinhan itsenäinen liikenainen, ja se
oli harvinainen otus siihen aikaan. Kosin häntä kilpaa Holstin kanssa
puoltamaan itsenäisyyttämme, ja luonnollisesti minä selitin serkulleni
Juliukselle, että minun oli välttämättä mentävä noille päivällisille.
Pyysin, että hän veisi minut vasta seuraavalla viikolla katsomaan
Pietaria. Julius istui takkani ääressä vastaanottohuoneessani, joka
oli valtava kuten kaikki Pietarin hotellihuoneet; häntä paleli ja
hän oli surullinen. Hän katseli, miten kampaajani kiinnitti tukkaani
briljanttipuolikuuta, jota en kehdannut Helsingissä käyttää... ja
veljeni Julius katseli minua ja mustaa pitsipukuani, kiersi minua
kriitillisesti ja sanoi vihdoin hyväksyvänsä minut, vaikka petinkin
hänet sinä iltana. Minä vastasin hänelle, ettei hänen hyväksymisensä
merkinnyt paljonkaan, sillä hän ei ymmärtänyt naisten pukuja, eikä
tiennyt, mikä oli haute couture tai Jeanne Lanvinin malli. Hän väitti
tietävänsä eron ainakin tuon hameen ja sen välillä, jonka revin kerran,
kun luistelimme yhdessä poikien kanssa Tindin olkikattoa alas, ja
jonka takafasadipalan Paul myöhemmin löysi nokkospensaasta. Hame oli
ollut ehdottomasti paikattava ja sen ajan sain käyttää Paulin housuja.
Lisäksi Paul haukkui minut kauheasti, koska en itse osannut neuloa,
vaan minun oli turvauduttava vanhaan Reetiin, mutta kun Julius istui
tämän silmälasit rikki keittiön pöydällä, sai Paul itse ommella hameeni.

Se oli hyvin sopimaton juttu ja tarkoitettu häpäisemään nuorta daamia,
joka Juliuksen silmien edessä puuteroi nenäänsä ja valmistui lähtemään
päivällisille. Mutta sen jutun takia me kumpikin istuimme Hôtel de
France'n nojatuolien nojille, aivan kuin Tindin aitankatolle ja
lauloimme kovaa "Mu meelen kuldne kodukottus..." — Muistan kultaista
kotitaloani — niin etten kuullut, kun tähtilipulla varustettu auto
törähteli Moikalla. Ja portieri oli mykkänä kauhusta, kun hänen piti
saattaa tuollainen seurue tähtilippuautoon.

Emmekä kumpikaan aavistaneet, että sillä kertaa näimme toisemme
viimeisen kerran, minä ja pikkuserkkuni — veljeni Julius.

Vielä nytkin särkee sydäntäni, kun en silloin lähtenyt seikkailemaan
Juliuksen kanssa Pietarin vallankumouksellisiin paikkoihin ja kuulemaan
hänen kuvaustaan siitä, mitä tuleman piti, vaan istuin Mr. Francisin
pöydässä. Tosin siellä oli Colonel Robbins, tuo Amerikan Punaisen
Ristin suurherra, joka oli juuri matkustanut suurine tuomisineen
Siperian kautta rintamille ja kertonut kauhistuneille isännilleen,
ettei Kerenski ollut muuta kuin suuri bluffi, sillä hän oli omin silmin
nähnyt pitkin Venäjää, että koko valta oli neuvostojen käsissä ja että
Leninin vapaassa vallassa oli, milloin hän suvaitsisi ottaa vallan
käsiinsä Pietarissa. Baileytä lukuunottamatta, joka oli viisas mies,
olivat kaikki pöydässä sitä mieltä, että jos Lenin pääsisikin valtaan,
se kestäisi vain muutamia viikkoja, ja se olisi kovin terveellistä
Venäjälle, koska se osoittaisi, ettei työväki voisi hallita ilman
porvaristoa, Minä istuin pöydässä sydän kipeänä, koska en oikein
ymmärtänyt siihen aikaan työväen diktatuuria ja "rumaa" vallankumousta.

Veljeni Julius saattoi minut autoon Hôtel de Francen edustalle ja
silitti näädännahkaista iltakappaani:

— Se on isoista metsistä tullutta, näätää... ikäänkuin kantaisit metsää
mukanasi, pikkuserkku.

Sellainen oli Julius. Hän sanoi minulle Pietarin kadullakin vielä
"illike" ja tuli mukaan autoon saattaen minut Sergijevskajalle saakka
kävelläkseen sieltä kotiin huilunsa luokse. Lähetystön ovella me
erosimme. Lupasin palata viikon päästä ja soittaa hänelle. Mutta sitten
tuli vallankumous enkä enää palannut ennen kuin vuonna 1923, jolloin
Julius jo lepäsi tuntemattomassa haudassaan.

Tämä oli sellainen tarina, jossa vanhat ihmiset hyppelevät virolaisilta
aitankatoilta Amerikan Pietarin lähetystöön.




KULTAMITALI EI RIITTÄNYTKÄÄN


Kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli vastaus Pietarista Bestuzevin
yliopistosta, etten ainakaan vuoteen voinut päästä sinne. Olinhan vasta
17-vuotias ja täytin 18 vuotta loppukesällä, siis vasta sen jälkeen kun
olin lähettänyt paperini Pietariin. Heillä oli vielä 20-vuotiaitakin
kultamitalin saaneita tyttöjä odottamassa vuoroaan. Samanlainen vastaus
tuli niin ikään Pedagogisesta instituutista, johon myös olin lähettänyt
anomukseni. Ei olisi luullut niin paljon kultamitaleja Venäjän
valtakunnassa olevankaan. Mutta niin niitä vain näytti olevan. Nämä
naisylioppilaat kykenivät vuosittain ottamaan vastaan vain parisataa
hakijaa.

Olin aivan epätoivoinen, sillä silmissäni häämöttivät heti nuo
ruhtinattaren sylikoirat. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä luona
vuoden kestävänä odotusaikana? Ylioppilastutkinnon suorittaminen vielä
kerran ja suomen kielellä oli aivan mahdotonta, sillä niin paljon en
vierasta kieltä sentään olisi lyhyessä ajassa oppinut. Lähdin Tarttoon
Tönissonin ja Kallaksien luo. He neuvoivat minua heti lähtemään
Pietariin hakemaan erikoislupaa päästäkseni yliopiston kirjoihin,
vedoten siihen, että en aikonut jäädä Pietariin lukemaan ja täyttämään
siellä olevia vähiä paikkoja. Tarvitsin tämän matrikuleeraustodistuksen
vain siirtyäkseni heti Suomen yliopistoon. Tönisson antoi mukaani
kirjeen kauppakoulun rehtorille Jaansonille pyytäen tätä huolehtimaan
minusta ja pahimmassa tapauksessa koettamaan järjestää minulle pääsyn
kansanvalistusministerin puheille.

Niin minä siis lähdin Pietariin. Isäni antoi kirjeen mukaani Hôtel
Alt-Rigan omistajalle, pyytäen pitämään minusta huolta, Alt-Riga oli
vanha saksalainen hotelli, jossa pappa ja muutkin baltilaiset asuivat
Pietarissa käydessään. Oli kuulumaton tapaus, että nuori tyttö lähti
yksin johonkin hotelliin Pietariin. Saavuin sydän kurkussa eräänä
aamuna Alt-Rigaan, jossa minulle papan kirjeen ansiosta annettiin hyvä
huone. Sinne minut kuljetti pikaisesti paikalle haettu tädin tapainen.
Join teetä, söin mamman eväskorppuja ja sitten heti lähdin hakemaan
rehtori Jaansonia, joka asui verraten lähellä Kasaaninkadulla. Tapasin
hänet kotona odottamassa minua, sillä Tönisson oli hänelle sähköttänyt
tulostani. Kuultuaan, että olin asettunut Alt-Rigaan, hän lähetti heti
miespalvelijansa hakemaan tavaroitani pois ja luovutti ilman muuta
työhuoneensa asuttavakseni. Siitä lähtien jouduin kaikilla Pietarin
matkoillani setä Jaansonin suojaan ja kaikin puolin hemmoteltavaksi.
Tosin Alt-Rigan emäntä oli kovin huolissaan puolestani eikä tahtonut
luovuttaa tavaroitani, ennenkuin oli saanut varman vakuuden siitä, että
setä Jaanson oli täysin kunniallinen herra eikä valkoinen orjakauppias.

Setä Jaanson oli Tönissonin ikäinen vanhapoika, kuten myös hänen
ystävänsä David Saarva. Tämä asui hänen kanssaan ja hoiteli
yhdessä vanhan emännöitsijän kanssa Jaansonin taloutta. Saarva oli
Vakuutusyhtiö Rossijan virkailija, erittäin sivistynyt ja hyvä ihminen,
Pietarin virolaisen siirtokunnan päätekijöitä.

Näitten molempien miesten osaksi, jotka monia vuosia olivat parhaita
ystäviäni, tuli mitä kummallisin kohtalo. Jaansonilla oli jo
siihen aikaan, kun minä häneen tutustuin, sangen huomattava asema
Pietarissa. Hän omisti Pietarin ensimmäisen ja suurimman kauppakoulun,
jota kaupunki huomattavasti tuki. Hän oli myös Venäjän alempien
kauppakoulujen alkuunpanija ja luoja. Myöhemmin hän perusti Pietariin
vielä useampia samanlaisia kauppakouluja. Hän kuului Pietarin
valtuustoon ja myöhemmin kaupunginhallitukseen ja oli erittäin
arvovaltainen kadettipuolueen jäsen. Hän oli kookas, lempeäsilmäinen
mies ja muistutti munien ulkonäöltään ja tavoiltaan kovasti valtakunnan
duuman ensimmäistä puhemiestä Muromtsevia. Kansanvalistusministeriössä
suosittiin Jaansonia, vaikka hän olikin virolaisen siirtokunnan sielu
ja tuki. Tönisson käytti häntä apunaan kaikenlaisten Viron kysymysten
selvittelyssä Pietarissa. Niinpä Jaansoniinkin asti oli ulottunut
maineeni kuuluisasta Saiantshkovskyn koulujupakasta, jonka onnelliseen
päätökseen hän oli vaikuttanut ministeriössä. Ainoa surumme oli, ettei
ministeri vain muistaisi pahamaineista nimeäni, mutta se pelko oli
aiheeton, kuten minulle myöhemmin selvisi, sillä koko Venäjänmaa oli
täynnä tuollaisia koulujupakoita.

Niinpä siis setä Jaanson alkoi tuumia, miten voisi auttaa minua. Ennen
kaikkea oli yritettävä Bestuževin yliopiston rehtorin puheille, ja se
oli vaikea asia, — Pietarin korkeakoulujen rehtorit eivät ilman muuta
vain ottaneet vastaan korkeakouluihin pyrkiviä tuhansia tyttöjä. Minun
asiaani ei kuitenkaan kannattanut selvitellä pikku virkailijoille, se
kun kerran koski periaatteellista päätöstä. Suurella vaivalla setä
Jaanson sai järjestetyksi minulle audienssin ja tuli itse mukaani
rehtorin luokse. En muista siitä paljonkaan, selitin siellä vain
asiaani ja sain vastaukseksi, että minun oli lähetettävä kirjallinen
anomus. Tapaus oli kuulemma ainoalaatuinen. Kukaan ei koskaan ollut
anonut pääsyä yliopistoon vain muutamaksi viikoksi. Konsistorin
olisi käsiteltävä asiaa. Rehtori sanoi olevansa vakuuttunut siitä,
ettei ilman ministerin lupaa sellaista päätöstä voitaisi tehdä. Minä
rohkenin kysyä, eikö heiltä sitten koskaan ollut kukaan ylioppilas
siirtynyt Berliinin yliopistoon tahi Sorbonneen... Hän katsoi minuun
kummastuneena ja vastasi:

— Mutta Suomeen...

Jätin kirjallisen anomuksen, jossa selitin pyytäväni vain kirjoihin
pääsyä voidakseni siirtyä ylioppilaana Suomeen lukemaan folklorea,
kansanrunoutta, aineita, jota Pietarin yliopistossa ei ollut, ja
ilmoitin, etten tämän takia tulisin tarvitsemaan heiltä oppilaspaikkaa.

Jäin jännittyneenä odottamaan anomukseni käsittelyä. Setä Jaanson
ja Saarva yrittivät helpottaa odotusaikaani kaikin tavoin. Yhdessä
Viron ensimmäisen naisproviisorin kanssa, jonka nimen olen unohtanut
ja joka palveli Pietarissa Venäjän ensimmäisessä ja ainoassa naisten
apteekissa Nevskin varrella, Jaanson ja Saarva kuljettivat minua
Pietarin ihanuuksia katsomassa. Näin aivan toisen puolen Pietarista
kuin ollessani koulumatkalla. Olinhan jo nuori neiti ja ylioppilas
ja lisäksi poliittisen maineen ympäröimä, niin että minut vietiin
illalliselle Dononiin ja Villa Rodhé’hen ja teattereihin katsomaan
sellaisia näytelmiä, joista Klassendame olisi pyörtynyt. Ooppera ja
teatterit eivät vielä toimineet. Kesäteatterien ohjelma oli arveluttava
vieläpä setä Jaansonillekin, mutta minä vakuutin hänelle, etten tule
puhumaan siitä mitään Tartossa ja että minun kuitenkin ennen pitkää
oli opittava synnillinen maailma. Ja voi, miten ihanan synnilliseksi
tunsin itseni, kun "saarilla" eräässä isossa kultaravintolassa
komea kaartinupseeri osti kukkastytöltä kaikki punaiset ruusut
ja pyysi setä Jaansonilta lupaa ojentaa ne minulle, koska olin
”nuorin koko ihmiskunnasta". Sellaista voi vain "shirokaja natura"
kovin liikuttuneena sanoa. Naiset voivat paljon unohtaa, mutta ei
tilaisuutta, jossa ovat saaneet sylillisen punaisia ruusuja.

Ymmärsin kyllä, että pääasiallinen syy kaikkeen siihen huikenteluun
Pietarhovissa ja Pavlovskin konserteissa, teattereissa ja illallisilla
oli noitten kultaisten ihmisten pyrkimys tyynnyttää onnetonta ja
rauhatonta mieltäni, kun anomukseeni ei kuulunut vastausta. Se oli
luvattu muutaman päivän päästä. Mutta se venäläinen "skoro", tietäähän
sen... Kumminkin, kun kymmenen päivää oli kulunut enkä tietänyt,
mitä tehdä, setä Jaanson lähti erään tunnetun Bestuževin professorin
puheille, ja siitä oli tuloksena, että vastaus saatiin parin päivän
kuluttua. Se oli kielteinen. Ei ilman kansanvalistusministerin lupaa.
Mitään perusteluja ei ollut.

Ja niin minun sitten oli pyrittävä ministerin puheille, ja setä Jaanson
ryhtyi erityisiin toimenpiteisiin ja lopulla onnistuikin kokonaisen
tuttavaketjun välityksellä. Hän vei minut itse ministerin asunnolle ja
pisti kouraani kaksi viiden ruplan seteliä, jotka minun oli annettava
ovenvartijalle ja hovimestarille.

En muista enää tuon kansanvalistusministerin nimeä, mutta muistaakseni
hänet sittemmin ammuttiin. Audienssi oli illalla, kuuden tai seitsemän
tienoissa. Ihmeellistä, ettei minua tarkastettu, vain eteisessä istuva
mies, joka luultavasti oli salapoliisi, vilkaisi setä Jaansoniin
kiinnittämättä erikoista huomiota minuun. Lihava, vanha hovimestari
johdatti minut isällisesti ministerin työhuoneeseen ja käski minun
odottaa. Hänen ylhäisyydellään oli viereisessä huoneessa opetuspiirien
kuraattorien kokous. Pian hän tulisi. Viereisestä huoneesta kuului
kiivasta puhetta. Kamiinassa oli roihuava tuli ja sen edessä makasi
isoin bernhardilaiskoira, minkä olen koskaan nähnyt. Hovimestari käski
minun istuutua, ja minä painuin mukavasti kamiinan edessä olevaan
isoon nojatuoliin. Koira katseli minua laiskasti, nousi sitten,
haisteli minua ja vainuten Koti-Mustimme hajun hameestani tervehti
minua ystävällisesti asettaen käpälänsä polvelleni. Se katseli minua
bernhardilaisen tuhmilla, mutta rakkailla, uskollisilla silmillä.
Hovimestari lähti pois, ja minä rupesin juttelemaan Bobbyn kanssa,
tämän nimisenä hovimestari oli sen minulle esittänyt. Muistin pikku
lordi Fauntleroyn, ja Bobby ymmärsi täydellisesti, miten avuton ja
pelästynyt olin ja lupasi tukea minua voimiensa mukaan. "Eihän se mies
sinua kuitenkaan syö, vaikka onkin tsaarin ministeri ja vihollisesi.
Ajattele, mitä kaikkea sinulla on kysymyksessä... ja taistele
vain." Bobby pisti päänsä kainalooni, ja siinä jutellessamme emme
huomanneetkaan, että muuan isonpuoleinen herra oli tullut huoneeseen
samettiverhojen takaa. Pelästyin kamalasti kun joku sanoi: "Hyvää
iltaa."

Hypähdin kauhistuneena ylös, mutta tuo iso herra käski minun vain
istua ja istuutui itsekin vastapäätä olevaan tuoliin kysyen, mitä olin
jutellut Bobbylle...

Huomasin, että tämä oli vallan inhimillinen kysymys, ja kaikki pelkoni
hävisi heti. Äänikin oli inhimillinen ja vallan toista kuin yliopiston
rehtorin virallinen, puolitöykeä törähdys. Mies tuijotti väsyneenä
tuleen. Kerroin jutelleeni Bobbylle huolistani, siitä, etteivät tahdo
hyväksyä minua Bestuževin yliopistoon, koska muka olin liian nuori,
ja vaikka minulla oli kultamitali. Lisäksi en haluaisikaan jäädä
sinne olemattomaan tilaan. Olisin heti valmis siirtymään Helsingin
yliopistoon lukemaan folklorea.

— Folklorea? hän kysyi ihmetellen, ja minusta tuntui kuin hän ei
olisi koskaan kuullut sitä sanaa. Selitin hänelle, että folklore
on kansanrunoutta ja sitä voi lukea vain Helsingissä. Olin tuon
kansanrunousjutun keksinyt siirtymiseni syyksi, ja tarpeen se olikin.

Ministeri ihmetteli, miten minä tulisin vieraalla kielellä toimeen
Helsingissä, johon vastasin, että totta kai minä virolaisena opin
suomenkielen.

— Ahaa, siitä syystäkö te Suomeen pyrittekin, kun olette virolainen?
Huomasin edullisemmaksi perääntyä vaaralliselta alueelta ja sanoin,
etten tahdo hukata aikaani ja että minun muuten olisi hukattava
kokonainen vuosi, ennenkuin pääsisin Pietarissa lukemaan.

Hän tiedusteli, minne minulla olisi niin kiire, etten ehtisi yhtä
vuotta odottaa. Minä vastasin, että minulla oli yleensä kiire elämään
ja toimimaan sellaisena aikana...

Hän nauroi vähän surullisesti... ja vaikeni. Sitten hän kysyi, miten
hänen pitäisi auttaa minua. Pyysin häneltä suositusta yliopistoon, niin
että minut merkittäisiin kirjoihin ja saisin siten parin viikon päästä
siirtyä tavalliseen kansainväliseen tapaan Helsinkiin.

Hän ihmetteli, tulisiko Suomen yliopisto hyväksymään tällaisen
siirron. Minä vastasin, että Suomenkin yliopisto varmaan noudattaa
yleiseurooppalaisia tapaa kirjoissa olevien ylioppilaitten suhteen. Hän
katseli minua miettiväisesti ja sanoi, että hänen mielestään Venäjän
ylioppilaitten oli luettava Venäjällä. Kun minä olin räjähtää, hän
jatkoi samaan menoon, ettei hän voisi sekaantua yliopiston asioihin,
ja yliopiston oli itse määrättävä, voisivatko ottaa minut kirjoihin
siirtymistä silmälläpitäen.

Minä nielaisin ja sanoin yliopiston rehtorin minulle nimenomaan
sanoneen, että tämä matrikuleeraus voisi tapahtua vain ministerin
luvalla. "Sen hän sanoi vain päästäkseen irti teistä", ministeri
vastasi ja käski sanoa rehtorille, ettei hän halua sekaantua yliopiston
määräämisvaltaan. Hän nousi, ja audienssi oli päättynyt.

Bernhardilaiskoira tuli ja pisti päänsä syliini ja katsoi minua
surullisilla koiransilmillään. Se ei päästänyt minua nousemaan. Silloin
minä sanoin:

— Teidän koiranne on paljon ystävällisempi minulle...

Hän katsoi minuun hetkisen, hymähti ja istuutui kirjoituspöytänsä
ääreen hyvin väsyneenä. Hänen kynänsä lensi paperilla. Sitten hän
ojensi kirjeen minulle ja toivotti menestystä. Minä kiitin ja niiasin
syvään. Hän soitti kelloa ja saattoi minut ovelle. Minä juoksin
takaisin kamiinan luokse ja halasin Bobbyä.

Iso mies nauroi ja sanoi, että jos kuitenkin siirtyisin Suomeen, niin
minun olisi ilmoiteltava hänelle, hyväksyttiinkö siirtyminen Helsingin
yliopistossa. Hovimestari suli, kun hänen herransa nauroi, ja minä
ajattelin itsekseni, että kyllä ymmärrän yskän ja tarkoituksesi
mahdollisesti lähettää koko joukko venäläisiä ylioppilaita Suomeen,
jos kerran tämä siirtyminen hyväksyttäisiin. Päätin olla hiiskumatta
mitään, niiasin vain vielä kerran ja juoksin portaita alas.

Avasin kirjeen jo eteisessä lakeijan hakiessa minulle ajuria. Kirje
oli osoitettu yliopiston rehtorille, ja se sisälsi ministerin
toivomuksen, että minulle varattaisiin tilaisuus päästä yliopistoon
heti — varauksetta, ei sanaakaan siirrosta. Minä istuin ajurissa kuin
humaltuneena...

En muutenkaan ole koskaan hyväksynyt poliittisia murhia en murhia
yleensäkään, enkä sotaa.

Setä Jaanson tuli itse mukanani rehtorin luokse seuraavana päivänä.
Rehtori otti kirjeen, tuli äärimmäisen kohteliaaksi ja sanoi, että
ministerin toivomuksesta pääsen heti yliopistoon ja hän otaksuu, etten
haluaisikaan siirtyä Suomeen. Minä vastasin, etten missään tapauksessa
haluaisi jonkun tytön menettävän hänelle varattua tilaa minun takiani
ja että kumminkin pyytäisin siirtoa parin viikon päästä... Rehtori oli
aivan kummissaan.

Setä Jaanson selitti minulle sittemmin kadulla, että rehtori parka
kaikesta päättäen kummeksui, kun joku ministerin suosikki halusi
siirtyä pois Pietarista.

Mutta tämä tapaus on aiheuttanut sen, että kaikki omistamani koirat
ovat bernhardilaisia ja Bobbeja. Ja jos yksi Bobby uskollisine, tuhmine
silmineen on kuollut vanhuuttaan tai penikkatautiin, niin toinen Bobby
on taas tullut tilalle. Ja nytkin istuu yksinäisen taloni portailla
Bobby-koirani uskollisine silmineen, kuulostelee maantielle päin,
haukahtelee ja ulvahtelee silloin tällöin odotellen emäntäänsä kotiin.

On niin hauskaa tietää, että joku odottaa minua kotiin. Koirat eivät
unohda.

Olin saavuttanut päämääräni, olin Bestuževin ylioppilas, eikä
minun tarvinnut muuta kuin lähteä kotiin valmistautumaan
Suomen-matkaa varten. Matkustaessani sinne voisin ottaa Pietarista
siirtymätodistuksen Helsinkiä varten. Olin sanomattoman kiitollinen
setä Jaansonille. Sitä paitsi olin löytänyt monta hyvää ystävää
Pietarissa, niin että matkani Pietarin kautta aina muodostuivat minulle
levoksi ja virkistykseksi. Aina oli joko setä Jaanson tai Saarva
odottamassa minua asemalla ja saattamassa minua joko Suomeen tai kotiin
päin mukanaan Jelissejevin "humalaisia kirsikoita", mitkä olivat sen
ajan suurimpia suklaaherkkuja. Fazerin liköörisuklaat eivät vedä niille
likimainkaan vertoja.

Niin, setä Jaansonin ja Saarvan kohtalo... Koska tuonnempana
ylioppilasvuosieni kuvauksessa minulla ei ole enää aihetta palata
heihin, kerronkin heistä jo tässä.

Setä Jaanson oli v. 1917 Pietarin kaupunginhallituksen jäsen, sen
kaupunginduuman, jonka Trotski ja Lenin hajoittivat. Hän siirtyi
Viroon ja alkoi elämänsä uudestaan yli 55-vuotiaana. Tuotuaan
mukanaan jonkin verran pääomaa hän joutui itsenäisessä Virossa
liike-elämään, perusti hyvin suuren tuonti- ja vientiyhtymän ja
tuli kauppaministeriksi Tönissonin hallitukseen. Tapasin hänet
viimeisen kerran v. 1919 itsenäisen Viron ensimmäisen vuosipäivän
paraatissa. Hän oli silloin kauppaministerinä, ja minäkin olin mukana
maailmankaupassa... Keskustelimme kohtaloistamme ja nauroimme tsaarin
aikaiselle opetusministerille. Setä Jaanson oli lähestynyt Suomea
mentyään ennen vallankumousta naimisiin suomalaisen kanssa. Toivoin
näkeväni hänet usein Suomessa. Enkä nähnyt koskaan. Hän ampui itsensä
ja rouvansa pari vuotta myöhemmin Berliinissä eräässä hotellissa. Hän
oli menettänyt koko omaisuutensa eikä enää jaksanut aloittaa uudelleen.
Hän oli sisäisesti ylpeä ihminen kaikesta bonhomiesta huolimatta. Hän
oli tottunut auttamaan muita, ja sellaisten on kovin raskasta olla
itse avun tarpeessa. Eikä hän kuulemma siitä kenellekään puhunut,
päätti vain kaikessa hiljaisuudessa lopputilinsä. Voin kuvitella,
että hän hymyillen maksoi tarjoilijattarelle juomarahat ja toivotti
hyvää yötä vanhan grandseigneurin tapaan. Hänen rouvansa seurasi häntä
vapaaehtoisesti...

Syynä oli se, että Pietari oli totuttanut hänet eri mittapuuhun, kuin
mitä itsenäinen Viro voi tarjota. Pietarin leveä elämä oli myrkkyä
monelle miehelle. Jokainen Pietarista lähtenyt ikävöi sinne takaisin.

Saarvan kohtalo oli vieläkin kummallisempi. Hän nai kauniin
latvialaisen naisen Pietarissa. Tämä oli hyvin taiteellinen,
pukeutui omaperäisesti — ja käytti aina kultaisia kenkiä. Siksi
häntä kutsuttiinkin rouva Kultakengäksi. Tämä oli mahdollista
Pietarissa, jossa ei juuri mikään herättänyt huomiota. Mutta kun he
vierailivat luonani Helsingissä, sai mieheni kulkea Kultakengän kanssa
Espiksellä... keskellä kirkasta päivää. Tosin koko muukin asu oli
kenkien veroinen. Soin mielelläni miehelleni sen, kun ajattelin, minkä
kiirastulen hän saisi kestää illalla Kappelin kavaljeeriflyygelissä.
Mutta hän väitti kohdanneensa siellä vain pelkkää kateutta.

Mutta puheen ollessa Pietarin katuyleisön välinpitämättömyydestä...
Oli kesä 1924 tai 1925. Kuljimme Morskajakatua eräänä kesäiltapäivänä,
insinööri Makkonen, pääkonsuli Hynninen, eräs huumorintajuinen
liikemies ja minä. Kävelimme auringonpaisteessa Suomen konsulaatista
Europan-hotelliin päin, ja oli hirvittävän ikävää. Oli tuollainen
kesäiltapäivän tunnelma, jota ulkomailla ei saa viihtyisäksi edes
iltapäiväkahvilla ja jota huikentelevaisinkaan suomalainen liikemies ei
vielä niin aikaisin kehtaa tappaa ryyppäilemällä grogiaan.

Mutta keskellä Morskajaa sanoi liikemies Makkoselle:

— Annatkos markan, niin kävelen käsilläni tuon talon mitan?

— Annan, sanoi Makkonen ja otti taskustaan markan.

Mies riisui lakkinsa, tyhjensi housuntaskunsa antaen kaikki tavaransa
Makkoselle, pisti hansikkaat käsiinsä ja käveli käsillään melkein
kaksi talon mittaa. Eikä mitään tapahtunut. Miliisi käveli vieressä
vääntämättä suutaankaan vinoon. Kukaan kadulla ei pysähtynyt eikä
katsonut. Kaikki olivat kuin olisi aivan tavallinen näky, että Pietarin
Kluuvikadulla joku herrasmies kävelee käsillään ja heiluttelee
jalkojaan tervehdykseksi. Pikemminkin jotkut katsoivat paheksuvasti
minuun, joka olin saada naurukohtauksen. Miliisin silmissä näkyi
korkeintaan lievää halveksuntaa: huvittele miten haluat, porvari,
kunhan et itke... Sitä paitsi ei ollut mitään reklementtejä siitä,
että kadulla saa liikkua vain pää ylöspäin ja jalat alaspäin. Olihan
Pietarissa jo käännetty siihen aikaan niin monta asiaa ylösalaisin,
että tämä kaikki tuntui tavallaan virkistävältä. Mutta kuten sanottu:
vaikeata oli saada Pietaria ihmettelemään mitään, ei edes ennen
vallankumousta.

Niin, ne rouva Saarvan kengät. Hän oli jossakin tehnyt lupauksen siitä,
että tulisi käyttämään vain kultajalkineita. Sen lupauksen hän piti,
vaikka hän muuten oli täysin normaali. Mutta niin ei ollut Saarva paran
laita. Sillä välin kun mieheni näytti rouva Saarvalle Helsinkiä, minä
istuin Saarvan kanssa Fazerilla, enkä koskaan unohda keskusteluamme.
Saarva oli näet pyytänyt saada oikein perusteellisesti kahden
kesken jutella kanssani eräästä häntä vaivaavasta asiasta. No niin,
aleksanterinleivoksien ja kahvin kera se siis tuli: Saarva tunnusti,
että hänen oli hyvin vaikeata elää ja että hän oli jo muutaman kerran
ollut sairaalassa siitä syystä, että hän pelkää — ei kuolemaa, vaan
kuolemantakaista elämää. Nimittäin, ettei elämä loppuisikaan kuolemaan,
vaan hänen sielunsa siirtyisi esimerkiksi johonkin kyläpiskiin,
joka saa kärsiä vilua ja nälkää ihmisten ovien takana, tai että hän
syntyisi uudestaan rikollisena ja joutuisi vankilaan jne. Hänen
matkansa tarkoituksena oli ottaa minulla selvää, uskonko minä elämän
loppumiseen vai pelkäänkö minäkin joutuvani esimerkiksi jonkinlaiseksi
Stolypiniksi, tai talitiaiseksi, joka palelee ihmisten ikkunain takana.
Hän sanoi, ettei voinut kuukausimääriin nukkua kamalan pelkonsa vuoksi,
ja sitten hänen oli tietenkin mentävä taas sairaalaan hoidettavaksi. Ei
minun tarvinnut kysyä, millaista sairaanhoitoa hän tarvitsi. On vähän
epätavallista syödä Fazerilla leivoksia herran kanssa, jota täytyy
vakuuttaa elämän loppumisesta. Varmuuden vuoksi koetin myös kumota
hänen käsityksensä siitä, että kyläpiski ja talitiainen olisivat kovin
onnettomia. Mistä hän tiesi, mitä iloja talitiaisella oli? Piskinkin
kärsimykset voivat olla suhteellisia. Hän tarttui käteeni:

— Luuletteko varmasti, ettei talitiainen kärsi kylmyydestä?

— Varmastikaan ei, minä vakuutin, se vieläpä nauttiikin siitä;
erityisesti varpunen nauttii pakkasesta ja visertää lumipyryssäkin, kun
vain löytää lämpöisen hevosomenan maantieltä...

Saarva vakuutti, että olin antanut hänelle taas toivoa, että oli
todellakin mahdollista, etteivät muut oliot kärsineet niin paljon kuin
luulimme. Mutta... jos hänestä tulikin lattiamatto, johon ihmiset
pyyhkivät jalkansa? Vakuutin, että lattiamatto on varmasti onnellinen
voidessaan olla ihmisille hyödyksi ja että minä suorastaan toivoin
muuttuvani lattiamatoksi.

Sellaistakin voidaan puhua Fazerilla keskellä kirkasta päivää
koululaisten hakkaillessa vieressä. Rouva Saarvan saapuessa olimme
taas normaaleja, vaikka hän sitten matkalla kysyi minulta, oliko
hänen miehensä puhunut joitakin kummia, kun hän joskus tarvitsi
hermosairaalahoitoa eräitten mielikuviensa vuoksi.

Kuulin sittemmin, että Saarva oli joutunut pitemmäksi ajaksi hoitoon,
mutta taas täysin tervehtynyt. Sittemmin hän oli virkamiehenä Viron
valtiovarainministeriössä Viron itsenäisyyden aikana. Otaksun, että
hänkin on nyt päässyt rauhaan kaikilta kauhuiltaan ja että elämä
todellakin on loppunut hänen kohdaltaan. Tuota sielunvaelluksen pelkoa
on muutenkin esiintynyt useasti erikoisesti virolaislaatuisissa
mielenhäiriöpuuskissa, väitti tohtori Luiga aikoinaan.




HYVÄSTI... JUMALAGA...


Ja näin minun oli sanottava hyvästit nuoruuteni vanhalle maalle,
Virolle...

Minähän lähdin Suomeen vain lukemaan, oppia saamaan, tuodakseni opin
mukanani kotiin; lähdin vain korkeintaan neljäksi vuodeksi. Neljän
kuukauden kuluttua palaisin joululomalle Tarttoon ja Walgaan.

Ja kumminkin jokin kummallinen tunne sydämessäni sanoi, etten koskaan
enää palaisi Viroon niin kuin kotiin... siihen maahan, jonka uumenista
olin lähtenyt, jossa juureni ulottuivat lukemattomien hautojen
syvyyksiin ja jonka kieli lauloi sydämessäni tuhansin vivahtein.

Ennemmin olisi voinut luulla kameelin kulkevan neulansilmän lävitse
kuin minun jättävän tuon maan, jopa kadottavan korvistani sen pehmeän,
kultaisen kielen vivahteet...

Ja kumminkin niin tapahtui. En minä ottanut Suomea uudeksi
kotimaakseni, Suomi otti minut lapsekseen ja istutti juureni kovaan
kallioonsa, josta ne eivät enää irtaantuneet.

Mutta kaikki se on eri tarinaa ja kuuluu toiseen kirjaani, elämäni
näytelmän toiseen näytökseen.

Minä elin vielä ensimmäisen loppukohtausta.

Tulin Tarttoon täynnä onnen huumaa Pietarissa saavuttamastani voitosta.
Minulla oli vielä muutama päivä aikaa järjestää asioitani. Tohtori
Kallas ryhtyi heti tasoittamaan tietäni Helsingissä: hän kirjoitti
professori Kaarle Krohnille ja professori Setälälle tulostani ja pyysi
heidän apuaan voidakseni päästä yliopiston kirjoihin. Sitten sain
sekä Aino että Oskar Kallakselta lukemattomia suosituskirjeitä heidän
sukulaisilleen ja tuttavilleen: Godenhjelmeille, Ilona Jalavalle,
Antti Jalavalle, Maila Talviolle, Anni Swahnille, Lucina Hagmanille
ja Danielson-Kalmareille (Maijanhan jo tunsin ennestään, samoin Helvi
Genetzin), Y.K. Yrjö-Koskiselle jne. Tönisson kirjoitti minusta vielä
erikseen Edvard Hjeltille, silloiselle yliopiston rehtorille.

Järjestin sisareni yhä edelleen asumaan Jaaksoneille ja lähdin kotiin
Walgaan hakemaan matkavarusteitani lähteäkseni Suomeen.

Eivät olleet matkavarusteeni eleganssilla pilatut. Niihin kuului
iso ja vahva matkakori kirjojani ja vaatteitani varten, papan vanha
nahkamatkalaukku, sitten vielä tietenkin "plaidi" ja tyyny jykevässä
kantohihnassa. Lopuksi vielä nahkalaukku, "Reisetasche", jonka hihna
kulki yli olkapään ja joka antoi vasta oikean baltilaisen matkailijan
leiman.

Alusvaatteeni olivat kaikki kotona ommeltuja. Ne oli tarkoitettu
kestämään — tyttäreni pyörtyisi ajatuksesta, että hänen pitäisi
pukeutua sellaisiin, hän kun on tottunut sullomaan tusinan verran
alusvaatteita pieneen käsilaukkuunsa. Varusteisiini kuului sentään
jo tuo kauan ikävöity musta taftialushame, kahiseva, kohiseva,
salaperäinen frou-frouhame, joka oli jokaisen koulutytön ihanne. Paras
hameeni oli sinistä, kiiltävää verkaa, mustalla sutašilla koristettu,
ja siinä oli puolen metrin laahustin, sekin koulutytön unelma. Se
oli Tarton parhaan ompelijan tekemä ja todellakin "travaillée". Sen
sisäpuoli, siis vuori, oli yhtä korea kuin ulkopuolikin ja sen vuorin
alareunassa oli leveä musta pitsi, joka näkyi laahustinta kädessä
kannettaessa... kuinka hienoa se olikaan — verkahame vuorin kera — ja
siinä hameessa tanssittiinkin! Lisäksi minulla oli äitini lahjoittama
musta, silkkinen juhlapuku, oikein kestävä, ja erinäinen määrä
puseroita, joita pidettiin ruskean puolihameen kanssa ja jotka vasta
antoivat leimansa ylioppilastytölle. Pukuun kuuluivat vielä korkeat
nappikengät ja mustat, hyvät, paksut, pehmeät ja lämpöiset villasukat.
Sukkienkin tarkoituksena oli lämmön säilyttäminen, ne eivät koskaan
saaneet olla näkyvissä säädyllisellä tytöllä... joka ei tanssinut
cancania.

Eivätkä ylioppilastytöt Helsingissä olleet sen elegantimpia, paitsi
Onerva, hän kun tuli Parisista, ja Aduli Burjam, jota me osakunnan
tytöt katselimme kaula pitkänä.

Mutta olipa puku mikä tahansa, me tarttolaiset tytöt opimme
tanssiopettajamme johdolla kävelemään sekä laahustimin että ilman,
opimme kumartamaan niin ettei olkapäämme eikä selkämme notkunut,
opimme "kantamaan" pukujamme. Tosin opimme tarpeettomiakin, mm.
kuusiliikkeisen hovikumarruksen: "J'ai l’honneur de vous saluer,
madame la princesse..." jonka aikoinaan sain opettaa Helvi Genetzille,
kun hänen perheensä oli ruvettava seurustelemaan Obolenskien kanssa.
Paavo Jänneskin sen tempun vielä muistaa. Tuli se minullekin
tarpeen, kun Kööpenhaminassa "Niskavuoren naisten" ensi-illassa sain
tehdä hovikumarruksen kuningas Kristianille ja sitten vasta muulle
yleisölle... Mutta mielellään tuon kumarruksen tekikin sellaiselle
kuninkaalle.

Näin äitini sitten sääli minut matkalle. Osan kapiolakanoistanikin sain
mukaan, ja viime tingassa minua opetettiin vielä sukkiakin parsimaan,
sillä eihän Helsingistä sentään sopinut lähettää kotiin rikkinäisiä
sukkia niinkuin Tartosta. Sisareni ompelivat hienoa reunapitsiä
nenäliinoihini. Veljenikin olisi tahtonut tehdä jotakin hyväkseni,
mutta kun hän ei muuta osannut, niin vei hän minut edes katsomaan
hiirenpoikasia, joita hän kaverinsa kanssa salaa elätti ja jotka olivat
hänen pieniä possujaan.

Isältäni sain 50 ruplaa ja samalla hän ilmoitti, että se luultavasti
tulisi olemaan viimeinen rahaerä, minkä kotoa saisin. Ja niin se
olikin. Sen jälkeen olen minä saanut antaa kotiin, ja kiitollisuuttani
jatkui hänen kuolemaansa saakka, sillä hän antoi meille lapsilleen
kaiken, minkä ikinä voi.

Kun lähdin matkaan, oli lompakossani 50 ruplan lisäksi Postimees-lehden
kirjeenvaihtaja-kortti ja suuri määrä itseluottamusta sekä
elämänrohkeutta, ja niillä oli tultava toimeen, vaikka minua joskus
peloittikin ja itkin itsekseni, mutta en muiden aikana. Leeni-täti
antoi minulle lähtiäisiksi opetuksen, jota en ole koskaan unohtanut:

— Muista, ettet kävele kadulla sellaisella naamalla, että jokainen
vastaantulija katsoo velvollisuudekseen ruveta sinua lohduttamaan.

Jätin Walgan kaupunkiin viholliseni, pastori Wühnerin, joka ei
lakannut kutsumasta minua rippikouluun, sekä ne lukuisat tantit, jotka
kävivät päivittelemässä äitini luona sitä kuulumatonta tapausta,
että nuori tyttö lähetetään yksin yliopistoon — olinhan ensimmäinen
sellainen koko kaupungista. Tanttien ehdottomana käsityksenä oli,
että joutuisin turmion tielle. Ja jo todellakin oli tätejä, jotka
eivät enää vastanneet tervehdykseeni. Entä sitten herrat! Ne alkoivat
iskeä minulle silmää, ja eräänä iltana kävi kaupungin rikkain pomo
käsikoukkuuni ja kutsui minua nimipäiville herraseuraan. Hänen
korviensa kävi huonosti, mutta siinä maailmassa, Baltikumissa,
itsenäisen nuoren naisen oli pakko oppia jakelemaan korvapuusteja.
Miten uutta naisten opiskelu vielä oli, osoittaa jo se, että ennen
minua olivat vain Linda Kaart, Frieda Sangernebo ja Johanna Sild
lähteneet Berniin lukemaan, mutta he keskeyttivät lukunsa vuoden
päästä. Viimeksimainittu jatkoi lukujaan tosin parin vuoden kuluttua
uudelleen ja pääsi valmiiksi kolme vuotta minua myöhemmin. Näin minä
jouduin olemaan ensimmäinen virolainen naismaisteri. Emma Irene Åström
valmistui kai Suomessa jo 1886, samana vuonna kuin minä olen syntynyt.

Paljon oltiin Virossa jäljessä ja nopeasti siellä täytyi elää.

Niinpä äitini laittoi matkaevääni kuntoon...

    Matalan torpan nokisilta orsilta
    leivän minun käteheni taittoi..

Tuona leipänä olivat äidin voikorput, ja ne kestivät vielä kauan
Helsingissä.

Kirkkaana syysaamuna saattoi isäni minut asemalle ja sanoi: "Tee työtä!"

Matkani keskeytyi Tartossa, jossa oli niin paljon niitä, joille oli
sanottava hyvästit. Setä Jaakson yski verta. Mitäpä olisin voinut sanoa
hänelle, minä joka astuin elämään. Juhan Liiv kulki talon ohitse kuin
varjo ikään. Sisareni jäi yksin ja pelkäsi, vaikka ei sanonut mitään.

Wissen Sie pyyhkäisi vanhan miehen kyyneleen silmistään ja oli
haukkuvinaan Suomen yliopiston kirjastoa mutisten paheksuvasti
ministeristäkin, joka päästi lapsia yliopistoon.

Aino Kallas kadehti minua, joka lähdin hänen vanhaan kotimaahansa, ja
Gustav Suits lupasi pian tulla perässäni, mutta ilmestyikin Helsinkiin
vasta parin vuoden päästä.

Tohtori Luiga taas kysyi, miten aioin tulla toimeen Helsingissä.
Selitin hänelle; sitten hän yskähteli ja sanoi, että jos joutuisin
pienen rahan puutteeseen, niin voisinhan aina sähköttää hänelle. En
tehnyt sitä koskaan, vaikka jouduinkin olemaan pienen rahan puutteessa.
Hänellä oli vähän yksityispotilaita, ja assistentin virka oli koiran
virka. En koskaan kuitenkaan unohtanut hänen yskähtelyään.

Velkani Tartolle on hyvin suuri, kaikille niille ihmisille ja
perheille, jotka sekä ruumiillisesti että henkisesti ottivat
huolehtiakseen minusta, vieraasta lapsesta, ja olivat aina antavana
puolena. Sillä mitäpä minä olisin voinut antaa heille, paitsi olla,
kuten Luiga minusta kerran kuuluu sanoneen, uhkeana lupauksena...
jota en pitänyt. Voi olla, että minussa oli ladattuna tavallista
suurempi määrä elämää ja että minä alituisessa rauhattomuudessani
"pidin ihmisiä vireillä", kuten setä Jaakson kirjoitti minulle ennen
kuolemaansa lähettäen minulle piirustuksen, jossa hän makaa sängyssään
Åsena ja minä istun jalkopäässä Peer Gyntinä... Ravistelinhan minä
ihmisiä ympäristössäni sen tavattoman, kuluttamattoman elinvoiman
purkautuessa, jonka olin tuonut mukanani Viljandinmaalla. Mutta että
täysikäiset ihmiset osasivat keskustella kanssani ilman ostentatiivista
ja poistyöntävää pragmatismia, joka usein tympäisee nuoria ihmisiä ja
johon itse olen tehnyt itseni syypääksi keskustellessani "opettavasti"
nuorten ihmisten kanssa, se oli ominaista Tartolle ja sille suurelle
ajallemme, joka juuri alkoi ja jonka ensimmäisiä sanansaattajia me
nuoret silloin olimme.

Suurena tekijänä oli kumminkin se seikka, että silloisessa Tartossa
kiinnitettiin paljon huomiota nuorisoon ja elettiin vain lapsille. Kun
yhteiskunnallista elämää ei ollut, oli kai lapsilla perheissä juuri
siksi niin valtava merkitys. Sitä paitsi Tartossa elettiin aina korva
maassa sille, mitä Euroopassa tapahtui. Kuvaavaa on, että Helsinkiin
lähtiessäni sain Luigalta mukaan naisvihaaja Weiningerin kirjan sekä
Verlaine'in ja Rimbaud'n runot, ja kesällä olin jo lukenut Fleurs du
mal'in... Koko yliopistoaikani Helsingissä elin maailmankirjallisuuteen
nähden sillä varastolla, jonka Tartosta olin saanut mukaani, vieläpä
melkein suoritin estetiikan laudaturin sen avulla. Samoin oli Gustav
Suitsin laita; uutta löysimme vain skandinaavisesta kirjallisuudesta.

Tarton vanhoissa, vaatimattomissa taloissa piili silloin paljon
omaperäistä sivistyselämää ja omaperäisiä ihmisiä. Kun itsenäisyyden
aikana Viron poliittisen ja yhteiskunnallisen elämän keskus siirtyi
Tallinnaan, nukahti Tartto aika lailla, käpristyi pieneksi pöyhkeilevän
Tallinnan rinnalla. Virolainen yliopisto oli alkuaikoina köyhä sekä
opettaja-aineksesta että välineistä. Ylioppilasaineksen normaali
elintaso oli alhainen. Vieras saksalainen ja venäläinen sivistys hävisi
sen liepeiltä, mutta hävisi muutakin... ylioppilasten kielitaito ja
elävä kulttuurinharrastus, joka oli meissä, jotka saimme taistella
sivistyksen puolesta. Ylioppilaiden sivistystaso on huomattavasti
alentunut.

Puolet Tartosta kuuluu olevan raunioina. En uskalla kuvitellakaan sitä
silmissäni. Mutta yliopisto on paikallaan, ja Tuomiovuorella yliopiston
kirjasto. Ehkä sen ikkunoissa syysöisin kummittelee Wissen Sien haamu
ja hapuilee erään kirjahyllyn takaa sinne unohtamaani makeisrasiaa.

Kuinka monta kertaa ovatkaan sodat hävittäneet ja polttaneet Tarton
— aina se nousee uudelleen. Sellainen vanha, viisas kaupunki
— venylteleikse, räpyttelee silmiään ja alkaa jälleen lukea.
Sivistystahtoa ei polteta eikä tuhota, sitä eivät pyyhkäise pommitkaan
maan päältä.

Siitä saakka, kun syysyönä 1904 lähdin Tartosta, olen ollut siellä
käymässä vain silloin tällöin, viikon päivät, enimmäkseen Tönissonien
luona, useimmiten näytelmieni ensi-illoissa Wanemuine-teatterissa.
Kirjani ja näytelmäni ovat sentään kulkeneet sinne takaisin. Koidulan
ensi-illassa oli minulla omituinen elämys. Kun tulin teatterin aulaan
teatterinjohtajan saattamana, seisoivat ihmiset muurina, ja minulle
ojennettiin siitä muurista sieltä täältä kukkavihkoja, tuttujen ja
tuntemattomien taholta äänettömässä hiljaisuudessa, aivan kuin olisin
saanut anteeksiannon Tartolta.

Sinä lämpöisenä syysyönä siis Tartto saattoi minut pois Suomeen.
Viimeisenä näin pitkän miehen heiluttavan minulle hattuaan, hänet,
joka niin usein oli ollut saattamassa minua pois Tartosta. Tönissonin
erottaa aina ihmisten joukosta, hän on päätään pitempi muita.

Jäin seisomaan vaunusillalle ja katsoin, miten kaupunki häipyi
pimeyteen. Juna kulki yli Emajoen sillan aivan hiljaa, rantaniityt
tuoksuivat ja kaukaa häämöttivät kaupungin valot. Juna tuprutti
raskaasti eteenpäin pimeyteen. Taisi sydämessäni ja jaloissani olla
kuin tinaa. Kun kulkee yksin nuorena tuntemattomaan tulevaisuuteen
mustassa yössä, tuntee itsensä niin kovin pieneksi. Täytyy lujasti
pitää kiinni rautaveräjästä, ettei putoaisi junan alle.

Tartosta seuraavalla asemalla, johon juna hiljakseen pysähtyi, seisoi
asemasillalla vanha nainen ja leveäharteinen mies, joka nosti raskaan
matkalaukkunsa viereisen kolmannen luokan vaunun sillalle ja jäi siihen
paljain päin seisomaan käteltyään vanhaa naista.

— Hyvästi sitten, äiti...

Nainen oli vanha, pieni, kuivettunut, käpristynyt. Näin hänen harmaat
kasvonsa asemasillan kirkkaassa valossa... Puomin vierellä oli hevonen
ja rattaat, joilla hän nähtävästi oli ajanut läpi tihkusateisen yön
saattaessaan poikaansa, joka kai oli matkalla Pietariin. Hän ei puhunut
mitään, tuijotti vain pimeyteen, eikä poikakaan puhunut.

Juna lähti liikkeelle, hiljaa, raskaasti tuprutellen ja sitten se
tapahtui: vanha äiti alkoi laulaa vanhalla, vapisevalla, hiljaisella
äänellä jäähyväislaulua, pientä, vain Virossa laulettavaa säveltä
"hyvästi"-sanaan, joka siinä toistuu kolme kertaa:

    "Jumalaga, jumala— a — ga...
    Jumala— a — a — aga — — —"

Hän kulki junan vieressä ja lauloi hiljaa yksikseen, uudelleen ja
uudelleen: "Jumala — a — a — aga..." Mies vaunusillalla pyyhki
hihallaan silmiään ja sanoi: "Äiti."

Juna lisäsi vauhtiaan ritisten, ryskien, rämisten, mutta yli kaiken
räminän ja puuhkinan kaikui hento, värisevä ihmisääni. Silmissäni
häämöttivät vanhat, kuihtuneet, ristissä olevat kädet, kunnes ne
häipyivät pimeään.

Oli tihkusade. Mies oli hävinnyt vaunusillalta. Jossakin kaukana
takanani, pehmeällä, syksyisellä maantiellä ajoi pimeässä vanha nainen
rämisevillä rattaillaan johonkin vanhaan, pimeässä värjöttävään
taloon...

Minä tiesin: ei se ollut vain sen miehen äiti... se oli koko tuo vanha,
rakas Vironmaani, joka oli käynyt laulamassa minullekin hyvästiä, tuo
vanha, harmaa, olkikattoinen, rypistynyt maani se oli, siksi eivät
neljäkymmentä rikasta, elämäntäyteistä vuotta ole kyenneet pyyhkimään
silmistäni tuota vanhaa, harmaata naista, ja niin monen junan lähtiessä
olen muistanut hänen hennon äänensä:

"Jumala— a— a— aga — — —"

Näin laski esirippu elämäni ensimmäisen näytöksen eteen. Exit Viro.

Helsingin Lääninvankilassa 7. p. marraskuuta 1943.

                        _Hella Wuolijoki_.



