Hella Wuolijoen 'Enkä ollut vanki' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3598. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




ENKÄ OLLUT VANKI

Tuokiokuvia vankilasta


Kirj.

HELLA WUOLIJOKI





Helsingissä.
Kustannusosakeyhtiö Tammi,
1944.






SISÄLLYS:

    Rakas lukijani.
 1. Laulu otti minua kädestä...
 2. Lapsi oli vankilassa.
 3. Tyttö kirjoitti isälleen.
 4. Irtolaiset itkevät illoin.
 5. Poliittiset eivät itke.
 6. Kuolleet ikkunat.
 7. Virsi ja ämpäri.
 8. Valkoinen kissa tuli selliini.
 9. Enkä ollut vanki.
10. Ruvetkaa talosille!
11. Minä olin snobbi.
12. Nyt mua vierään linnasta linnahan.
13. Voikukkien murha.
14. Tuomari on aina oikeassa.
15. Minä seurustelen Hella Wuolijoen kanssa.
16. Varastyttönen ja voikukka.
17. Quelques fleurs.
18. Minulla on sohvanukke.
19. Termospulloni.
20. Mustalaisnainen.
21. Se rakkaus.
22. Hän kirjoitti raastuvanoikeudelle.
23. Väestöpolitiikkaa poliisivoimalla.
24. Ruumiini on minun.
25. Il faut vivre dangereusement — Elä vaarallisesti.
26. Penitentiary — Kuritushuone.
27. Ihmissilmät kuolleissa ikkunoissa.
28. Leikki.
29. Hän ei tuntenut minua.
30. Uhkea tyttö.
31. Tätiressukka.
32. Dichtung und Wahrheit — Satua ja totta.
33. Points de Malines.
34. Vankilassa filmataan.
35. Luminaali ja leipä.
36. Marche funèbre — Askeleet yössä.
37. Hatut.
38. Laulajatyttö.
39. Mäki-Peura.
40. Vanki on paketti.
41. Pandemonium.
42. Varjot ja askeleet.
43. Pastori Lombroso.
44. Pulverit ja pirssiauto.
45. Kenguru-äiti.
46. Rakkauskirje elämältä.
47. Minä taistelin.
48. Paluu.
49. Peili.
50. Ensimmäinen päivä vapaudessa.
51. Requiem.




RAKAS LUKIJANI.


Jouduin olemaan vankilassa lähes puolitoista vuotta. Lähes kolme ja
puoli kuukautta — koko kesän 1943 — sain ensin viettää Valtiollisen
Poliisin vihertävänharmaassa tukahduttavassa kopissa — kävelemättä.
Loput ajastani olin Helsingin Lääninvankilassa, jossa samalla muutuin
jahdatusta otuksesta tavalliseksi vangiksi.

Lähes viisitoista kuukautta odotin tutkintavankina Valtiollisen
Poliisin minulle lupaamaa kuolemantuomiota. Sitä ei kumminkaan tullut.
Sain elinkautisen kuritushuonetuomion, josta ennätin kärsiä vain
kolmatta kuukautta.

Vietin koko vankeuteni ajan yksityissellissä ja sain kävellä joko
yksin tahi rikosvankien mukana. En saanut milloinkaan tavata muita
poliittisia, paitsi silloin kerran, kun pommituksessa särkyivät lukot
ja seinät ihmisten väliltä..

       *       *       *       *       *

Tässä kirjassa en käsittele oikeusjuttuani; sen hämähäkinverkon
tulen aikanaan paljastamaan eri teoksessa. Tietenkin tulen
näytelmäkirjailijana lisäksi myös asettamaan näyttämälle tämän
elämäni suurimman draaman, jossa kolme nuorta upseeria tuomitsi
minut kenttäoikeudessa maanpetturiksi, välittämättä siitä, että olin
asettunut vihollisen kanssa yhteyteen vain irroittaakseni maamme sen
tuhoisasta aseveljestä ja hakeakseni teitä rauhan rakentamiselle...

       *       *       *       *       *

Melkein koko tämä kirja on kirjoitettu vankilassa, vankilasensuurin
Damokleen-miekan alla. Olen kirjoittanut sitä silloin tällöin
vankilailtoinani — kirjoittanut sellaista, mitä päivä kulloinkin
mukanaan toi ja mitä mielessäni ailahteli.

Se sisältää vaiti pienen osan vankilani tuokiokuvista, loput
harhailevat vieläkin muistiinpanojeni joukossa odottaen työkykyni
palautumista.

Helsingissä marraskuulla 1944.

_Hella Wuolijoki_.




1

LAULU OTTI MINUA KÄDESTÄ...


    For he who lives more lives than one
    More deaths than one must die...

    Se, joka elää enemmän kuin yhden elämän,
    saa enemmän kuin yhden kuoleman kuolla...

               (Wilde: Reading-vankilan balladi.)

Nuo Wilden sanat soivat korvissani kaikkina niinä kuukausina, jolloin
odotin kuolemaa sellissäni.

Olin elänyt monta elämää — monien elämää —, niinpä minun oli kuoltava
monta kuolemaakin.

Minut uhattiin teloittaa nimettömänä ja haudata jäljettömästi... enkä
sanonut, ettei minua varten riitä yksi kuolema, koska olin elänyt monta
elämääkin.

Ei ole helppoa kuolla edes elämän, ei edes rauhankaan puolesta... kun
on niin kovin utelias suhteessaan elämään. Lähteä noin vain maailman
teatterista ennen viimeistä näytöstä... ennen auringon nousua...

Ne, jotka pitivät minua vangittuna, koettivat saada minut vakuutetuksi
kohtaloni vääjäämättömyydestä. Nuori mies, joka johti tutkimuksia
asiassani, kävi ottamassa selvää, miten ammattitoverini Irmari
Rantamala oli aikoinaan odottanut teloitusta... hän oli itkenyt
koko yön sellinsä lattialla. Tuo nuori mies kuvasi sen minulle
yksityiskohtaisesti... jotta minäkin näkisin itseni itkemässä sellini
lattialla...

En tiedä, miksi liikkumattomista silmistäni virtasi kuumaa vettä
kouristuneille käsilleni. Ei se ollut Irmari Rantamalan vuoksi, ei sen
vuoksi, että hän makasi kylmällä lattialla ja itki... eikä se ollut
itseni vuoksi... ehkä se oli sen nuoren ihmisen vuoksi, joka minua
kidutti tällä näyllä ja joka myöskin kuului siihen kansaan, jolle olin
tahtonut hankkia rauhaa elämäinkin hinnalla... Hän varmasti nautti
siitä, että silmistäni virtasi vettä... en minä itkenyt, mutta väsyneet
silmäluomeni eivät jaksaneet sulkea sydämeni kuumaa lähdettä.

Silloin alussa ruokani maistui kalmalle... ikkunan aaltolasin takaa
katsoi kuolema selliini... likaisenvihreät seinät ja katto alkoivat
puristaa minua kuin ruumisarkku. Jokainen toimenpiteeni kotini suhteen
tuntui järjestelyltä kuolemani varalle. Koetin tähyillä omaisteni
silmistä heijastusta minulle varatusta turmasta. Koetin tehdä työtäni
ja unohtaa sen, mutta kuolema irvisti vastaani vartian hyytävän
julmista kasvoista. Tulin aivan pieneksi ja avuttomaksi, kaipasin
omaisteni rakkaita kasvoja, lapsenlapseni käsivarsia, äitiäni ja
isääni, kunnes he öisin tulivatkin haudoistaan auttamaan minua. Eivätkä
he yksin — vähitellen heitä alkoi tulla haudoistaan paljon, paljon...
vanhoja ystäviäni ja niitä tuntemattomia miljoonia koko maailman
juoksuhaudoista, keskitysleirien ja vankilain hautakammioista.

Heitä oli paljon ja he kaikki vakuuttivat, ettei se ollutkaan niin
kovin peloittava, se kuolema — vain pieni operatio. Olinhan ennenkin
ollut leikattavana. Vain pieni muodonvaihdos... aivan välttämätön,
jotta voisi elää edelleen maan sylissä ja ihmisten sydämissä.

Sellini metallipöytään oli kaiverrettu: "Toveri, älä lannistu..."
Vartiat olivat koettaneet raapia pois niitä sanoja, mutta ne paloivat
siinä sittenkin kuin tulikirjoitus... Kuinka monta tuntematonta tuskaa
lienevät nuo sanat helpottaneet...

Ja sitten minä lakkasin pelkäämästä kuoleman ajatusta ja aloin
valmistaa itseäni siihen tietoisesti, kaikkine ajatuksineni, koko
järkineni. Aloin kiirehtiä työtäni, käyttää hyväksi jokaisen minuutin
muistiinpanojeni kirjoittamiseen. Valmistauduin matkalle... kulkemaan
sitä tietä, jota miljoonat olivat tässä sodassa kulkeneet.

Minun saattajakseni tuli — laulu:

    Niin huomispäivänä kansat
    On veljet keskenään...

Laulu otti minua kädestä ja kuljetti minua kuin äiti... se silitti
päätäni ja rohkaisi: "Tule, lähdetään yhdessä!"... Me kuljimme
hymyillen, käsi kädessä aseitten eteen...

Välistä yöllä heräsin kylmän hien vallassa, koska olin unohtanut
lauluni sanat. Mutta ne muistuivat mieleeni taaskin, ja miljoonain
ihmisten voitonvarmat askeleet seurasivat meitä uuteen maailmaan... En
ollut yksin.

    ... niin huomispäivänä kansat
    on veljet keskenään.




2

LAPSI OLI VANKILASSA.


Heräsin aamulla kevätaurinkoon valkoisessa huoneessani. Heräsin siihen,
että pikku-Tuuli itki ja hänen ystävänsä Bobby-koira raapi verannan
ovea ja kiersi koko taloa haukkuen ja hakien apua Tuulille.

Ahaa, ajattelin, lapsenhoitaja on lähtenyt hakemaan aamuvelliä ja
maitoa lapselle, ja lapsi kiukuttelee yksikseen.

Itku kävi surkeammaksi, eikä sydämeni kestänyt. Lähdin apuun. Lapsen
huoneessa olivat verhot vielä ikkunoissa, pöydällä tuikki pieni
lamppu, huone oli viileä ja kolkko, ja siinä kolkkoudessa seisoi Tuuli
yöpukimissaan sängyssä ja itki. Lapsenhoitaja oli nostanut korkean
sängynlaidan ylös, ja lapsi kulki kylmissään pitkin sänkyään ja itki
haikeasti.

"Tuuli on vankilassa, mummi, nosta Tuuli pois vankilasta!" Pienet kädet
puristivat mummin kaulaa, ja isoja kyynelkarpaloita putosi mummin
poskelle.

Mummi käski ryömimään peitteen alle ja puhui järkeä. Mummi sanoi, että
Eila oli keittiössä kahvilla ja toisi kohta lapsen vellin ja nostaisi
verhot ja sitten lapsen tulisi hyvä olla...

Mutta Tuuli puristi mummia kaulasta ja rukoili:

"Pai mummi, kiltti mummi, ota Tuuli pois vankilasta, vie Tuuli mummin
sänkyyn..."

Ja vaikka mummi tiesi, että Tuulin äiti, joka oli niin tarkka ja
viisas Tuulin suhteen ja oli lukenut kaikki modernit lastenhoito-
ja kasvatuskirjat ja totteli professori Ylppöä kuin epäjumalaa, oli
kieltänyt pikkuleivät ja karamellit ennen aamuvelliä ja kaikenlaiset
hemmottelut mummin sängyssä, niin mummin vanhanaikainen sydän ei
taaskaan kestänyt. Mummi nosti Tuulin pois vankilasta, kääri hänet
peitteeseen ja aamutakkiinsa ja kuljetti pois omaan huoneeseensa, jossa
oli valoa ja lämpöä, mummin omaan vuoteeseen, joka oli leveä ja pehmeä
ja lämmin ja jossa oli untuvatyynyt ja sinisilkkinen untuvapeite. Ja
Tuuli piilottautui pehmeään, lämpöiseen kuoppaan mummin sängyssä.
Mummi pyyhki hänen kyynelkarpalonsa ja lämmitti hänen "lalkojaan" ja
pikkuisia, vaaleanpunaisia varpaitaan. Ne olivat kuin kevään omat
varpaat, jotka hyppivät ulkona aurinkoisella hangella... Ja Tuuli pyysi
haistella mummin yöpöydällä olevaa valkoista hyasinttia, hengitti
syvään, syvään sen tuoksua, sai mummilta pikkuleivän ja huokasi
onnellisena kehräten ja kehnäten silkkistä pikkupäätään mummin pehmeään
tyynyyn:

"Mummi otti Tuulin pois vankilasta..."

Sitten mummin täytyi kertoa sitä ikivanhaa juttua herra Ketusta ja
pikkuisista piip-piip linnuista ja siitä, miten kevät tulee ja miten
Tuuli pääsee omaan leikkimökkiinsä... kunnes... kuuluivat Eilan
askeleet salista.

Sänky-vankila oli tyhjä, ja Eila haki Tuulia vellille.

Tuuli piilottautui peitteen alle, ja kun Eila tuli sisään ja kysyi
Tuulia, niin mummin piti valehdella, ettei mummi tiedä Tuulista mitään
— ettei Tuuli olekaan täällä. Ja kun sitten Eila haki sängystä ja veti
peitteen pois Tuulin yltä, niin Tuuli nauroi ja ilakoi hopeaisella
äänellään:

"Mummi otti Tuulin pois vankilasta..."

       *       *       *       *       *

Niin me leikimme Tuulin kanssa vankilaa.

On kevätilta... Vankilanpihalla piipittelevät varpuset, ja sisällä
vankilassa itkevät irtolaisnaiset rautabetonihaudassa... Jossain
miesten osastossa kalisevat kahleet...

Mummin sydän on väsynyt.

"Tuuli, ota pois mummi vankilasta..."




3

TYTTÖ KIRJOITTI ISÄLLEEN.


Hän oli 18-vuotias. Oli joutunut kiinni varkaudesta... puseroita ja
pikkukapistuksia jostain kaupasta.

Isä oli pientilallinen Hämeestä, työväenliikkeen miehiä, sellainen
harmaapäinen, harvasanainen, kankeakourainen. Lapsia tusinan verran,
liian monta suuta. Tyttö joutui tehtaaseen pommihylsyjä tekemään.
Tuli kuljettua kahviloissa ja tuli mentyä toisten tyttöjen mukaan
kaikkialle... varastelemaankin tungoksessa, koska kaikilla oli hienoja
hameita ja rintamaheiloja.

Tuomio oli toista vuotta, ja saman verran nuorisotuomiota tulossa.

Hän sai kirjepaperin ja kuoren. Piti kirjoittaa kotia, miten hänen oli
käynyt.

Hän kirjoitti... vankilan paperille:

  "Rakas isä.

            En voi kirjoittaa muuta.

                                  Lapsesi Aino.”

Kirje oli niin märkä, niin likainen ja rypistynyt...




4

IRTOLAISET ITKEVÄT ILLOIN.


Irtolaiset itkevät illoin... toiset ikävästä, toiset kiukusta, toiset
nyyhkyttäen, toiset huutaen.

Joskus itketään, jotta se kuuluisi, joskus se on tukahdettua, aivan
kuin nyrkillä tukittua, useimmiten se on tarttuvaa... Se tarttunut
itku on hiljaista, tuskallista, vähitellen häipyvää nyyhkytystä, surun
kanteleen soittoa, vankilan kanteletta, pieniä ailahtelevia ääniä
yössä...

Yhtäkkiä repäisee yön ja pimeyden vihlova tuskanhuuto: "Äiti, äiti,
minun äitini..




5

POLIITTISET EIVÄT ITKE.


Poliittiset eivät itke... niitten tyyny on muuten vain märkä... joskus.

Jos ei ole peitettä, he verhoavat itseään raskailla, väsyneillä
silmäluomillaan... Jos ei ole vettä, he pesevät itseään kuumilla
vesikarpaloilla, joita vuotaa silmistä... joskus.

Kun älyllisen korkeaviljelyksen ylitse kulkee raskas sotilassaapas,
heidän itsehillintänsä vikisee sen alla... vain vähäisen.

Valmius antaa elämän ristiinnaulita meidät ajatuksen tahi teon ristille
nostattaa päämme pilviin, mutta päämme ovat käyneet homeenharmaiksi...
muuten vain.

Yön hiljaisuudessa valuu yksinäinen, salainen kyyneleeni miljoonain
toisten mukana Euroopan veren ja tuskan valtamereen.




6

KUOLLEET IKKUNAT.


Vankilan ikkunat ovat kuolleita ikkunoita.

Vankilan ikkunat ovat tyhjiä ikkunoita.

Satoja kuolleita, tyhjiä ikkunasilmiä tuijottaa minuun tiiliseinistä,
murjumausoleumin seinistä.

Kävelen yksinäni lakkaamatonta kierrostani kuolleitten ikkunasilmäin
alla. Tiedän, että jokaisen ikkunasilmän takana sykkii kahlehdittu,
tuskainen elämä, ja tunnen, että he kaikki siellä ikkunain takana
ovat omaisiani, ihmisiäni, — kaikki varkaat, suuret ja pienet,
sikiönlähdettäjät ja salakaupan myyjät, valtiolliset ja katunaiset,
ryöstäjät ja juopot ja sotilaskarkurit — veljiäni, sisariani,
tovereitani kuolleitten ikkunain takana... kuoleman hiljaisuudessa...
kuolleine ajatuksineen.

Minä näen unta, että seison kuolleitten ikkunain alla ja huudan niille:

Vapaus!

Ja jokaiseen ikkunaan kiipeävät raudoissa riippuen harmaat olennot
kuumine silmineen, ja tuhansista käheistä kurkuista kaikaa vastaan
sana Vapaus! kiirien seinästä seinään yli muurien ja kattojen, ja
lukot aukeavat rämisten ja kalisten, rautakanget ja kahleet katkeavat,
ja ihmiset hoipertelevat ulos kuka hieroen silmiään auringossa, kuka
ylpeänä mittaillen taivasta, kuka ryömien toisten jalkojen välistä,
kuka suunnitellen uusia ryöstöjä ja murhia, kuka luoden uutta
maailmanjärjestystä ja kylväen uutta uskoa ja voimaa kuihtuneisiin
kasvoihin...

Missä olen sen kaiken kerran jo nähnyt?

Enckellin alttaritaulussa Tampereen Johanneksen kirkossa. Ylösnousemus
hautojen auetessa.

Minä seison keskellä pihaa, kuolleitten ikkunain alla, ja katson sinua
silmästä silmään, aurinko, ja nostan nyrkkini puoleesi.

Tulkoon vapaus!




7

VIRSI JA ÄMPÄRI.


Herätyskello soi. Lukot alkavat aueta ritisten, rämisten, kolisten...
raskaat ovet kalisevat, avainniput helisevät vartiain käsissä...

Uusi päivä on alkanut, vankilan koneisto on käynnissä. Vankitehdas
alkaa surista. Päivystäjät kantavat pesuastioita ja kalistelevat
ruokapakkeineen ja mukeilleen.

Harmaan elämän harmaa arki on alkanut.

Yhtäkkiä kaikuu kaukaa hiljainen laulu. Pehmeä, tumma baritoniääni
laulaa aamuvirttä:

    "Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua..."

Samalla kuuluu komennus: "Käymälä-ämpärit tyhjennetään!" Ämpärit
kolisevat ja kalisevat ja tuoksuvat...

Pehmeä baritoni laulaa:

    "Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua..."

Ystävällinen käsi ojentaa minulle pienen rukiisen reikäleipäpuoliskon.

    "Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua..."

Minä lauloin:

    "Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua..."




8

VALKOINEN KISSA TULI SELLIINI.


Sellini ovi oli raollaan — päivystäjä oli hakemassa ruokaani. Ja
silloin se tapahtui. Oven raosta katseli sisään valkoinen kissa
ja pujottautui luokseni... iki-ihastuksekseni... ilmielävä kissa
vankikopissa...

"Päivää, Mirri", sanoin minä. "Tervetuloa..."

Mirri vastasi ystävällisesti: "Miau, miau", ja kehnäsi itseään jalkaani
vastaan. Sitten hän hyppäsi pöydälleni — pienen pienelle pöydälleni,
kirjoituskoneeni viereen, ja sanoi uudelleen: "Miaaauu..."

"Miau, miau", sanoin minä kissan kielellä. "Tuletkos syliini, jotta
vanki saisi halata sinua, ilmielävää olentoa vapaasta maailmasta."

Mirri tuli syliini, ja sain halata sitä ja jutella sen kanssa — aivan
vapaasti — ilman vartiaa tahi valtiollista poliisia. Sain puhua
politiikkaakin Mirrille. Muun muassa Richelieusta, Ranskan suuruuden
luojasta, joka erittäin paljon harrasti Mirrin sukua, Ranskan suuruuden
ohella, ja jonka kirjoituspöydällä aina istui eräs Mirrin esiäideistä
ja kehräsi Euroopan politiikkaa. Ja siitä johtui puheemme Harmaaseen
Eminenssiin, Isä Jooseppiin, joka oli kansainvälisesti vaarallinen
diplomaatti, vaikka hän paljasjalkaisena fransiskaanina harrastikin
nunnien hurskautta... Ja näin me jouduttiinkin kansainväliseen
politiikkaan, ja sain ilmaista mielipiteitäni aivan vapaasti, eikä
kukaan tarkkaillut salahankkeitamme valtakunnan turvallisuutta vastaan
eikä pitänyt kirjaa, miten kauan Mirri viipyi luonani.

Tarjosin Mirrille vangin eväitä, mutta Mirri oli laiska ja lihava eikä
kehdannut koskea vangin ruokaan, — sanoi juttelevansa muuten vain.

Ja Mirri kysyi, muistanko minä hänen sukulaistaan, siniharmaata
villikollia, joka tuli metsästä luokseni eräänä kuutamoyönä ja kotiutui
talooni.

Muistan, Mirri-kulta, muistan! Se oli sinä yönä, jolloin metsät
soittivat Parsifalin alkusoittoa pelloilleni Kymen rannalla sinisessä
kuutamossa.

Niin, Mirri, se oli Sinisen Savun Sinfonian Yö. Vanha Seppä poltti
metsän reunassa sysimiilua, kun minä rakensin taloani. Ja kun Vanhan
Sepän piti valvoa koko yö miilun vieressä, varasin hänelle pullon
kuumaa kahvia ja vein hänelle yhtä ja toista hyvää ja istuin pitkän
aikaa miilumme ääressä. Miilusta nousi sinistä savua ja säkeniä.
Juttelin Vanhan Sepän kanssa talon vanhoista asioista, ja sitten
vaikenimme molemmat, koska yötuuli soitti metsän latvoissa Parsifalin
pyhää alkusoittoa maailmankaikkeuden rauhasta, ja sininen kuutamo
säesti sitä väreillen yli peltojen. Ja silloin tuli metsästä yli
säkenöivän hohtokivilakeuden siniharmaa villikolli, haisteli miilua
ja katseli minua ja Vanhaa Seppää ja läheni lähenemistään. En
uskaltanut liikahtaakaan, kunnes se kehnäytyi jalkaan: vasten, aivan
kuin Valkoinen Mirri, ja viimein antoi hiljakseen silittää itseään ja
lopuksi latki kahvimaidon jätteet ja hyppäsi syliini. Silloin sanoi
Vanha Seppä, että nyt on vanhassa rappeutuneessa talossa taas emäntä,
joka tuo Vanhalle Sepälle yöllä kahvia ja jonka luokse villikollikin
tulee metsästä... Ja kolli tuli mukanani taloon sylissäni, ja
Parsifalin valtava sävel jäi sydämeeni ihmiskunnan kodista kun kuljin
kotiin tuoksuvassa lumiyössä.

Kiitoksia Valkoinen Mirri — näin sinä toit minulle Parsifalin
alkusoiton selliini.

"Miau, joko sinä olet lähdössä?" Tuolla vain vartiatäti kyselee, minne
tuo kulkukissa on joutunut. Ajavat sinut taas kadulle.

Ilmielävältä kadulta tulit luokseni, sieltä, missä ihmiset kulkevat ja
kiiruhtavat ja joskus nauravatkin. Kiitoksia käymästä. Pidä varasi,
ettei Valtiollinen Poliisi kuule, että olet käynyt luonani luvatta.

He kysyivät minulta, mitä kieliä osaan. Luettelin heille seitsemän
kieltäni. "Ahaa", sanoi kuulustelijani, ja näin miten hänen aivoissaan
pyöri: hän osaa kieliä — aivan kansainvälinen roisto.

Enkä sanonut, että osaan kissankin kieltä... äläkä sinä kerro sitä
kenellekään, Mirri-kulta.

Näkemiin, Mirri...

Minä puristin Mirrin pehmoista, valkoista tassua, ja Mirri katseli
minua vilkutellen silmää ja liikutellen viiksiään ja suuteli kättäni
maailmanmiehen tapaan!

"Miaaaau... Madame..."

— Miau, miau, Mirri...




9

ENKÄ OLLUT VANKI.


Jumala loi kaikki ihmiset näköisikseen paitsi valtiolliset poliisit
ja sensorit. Eikä hän antanut poliiseille oikeata käypää nimeäkään
suomenkielellä, vaan salli kansan kutsua heitä "ohranoiksi", ja
"sensori" kaikaa niin vieraalta, ettei tavallinen kansanihminen sitä
ymmärrä ollenkaan.

Valtiollinen poliisi... Hän on tavallisesti sekasikiö
kauppa-apulaisesta ja sellaisesta vanhemmasta juoksupojasta —
jolla on paljon postimerkkinäpistelyjä takanaan — sekä rappiolle
joutuneista kyyppareista. Hänellä on harmaa kesäpuku ja sodan aikanakin
harmaat hienot nahkakengät ja kesälläkin harmaat paksut damaskit ja
kirjavan-huutava kravatti ja huopahattu yhdellä korvalla ja hän pyrkii
olemaan herran näköinen... aivan väkisin.

Aamulla hän aukaisee raskaat rautaovet ja komentaa: Herätys...
Pesuhuoneeseen, käymälään...

Jos olisi Jumala hänet luonut näköisekseen, olisi hän suomalaisena
sanonut: "Huomenta..."

Illalla vanki heitti harmaat huolensa orrelle ja riisui mustat
murheensa yltään. Aamulla hän heittää huolensa olkapäilleen ja
kääriytyy taas murheisiinsa tuijottaen tyhjään päivään... Joskus
sanottiin sinullekin hyvää huomenta... jossain on rakkaita, hymyileviä
ääniä.

Tuijotan likaisenvihreisiin seiniin, haen tukea ja apua... itseltäni,
sillä muuta apua ei ole, eikä ole rakkautta, hyvyyttä, ystävyyttä,
ihmisyyttä... ei muuta kuin petoja, jotka ovat valmiita puremaan arenan
nurkassa Rooman kansan riemuitessa...

Ja minä olen aivan yksin... vereni maahan virtaa...

Ovi reväistään auki. Sisään heitetään lattiaharja ja rikkalapio.

"Lattiaa lakaisemaan..."

Lattia on täynnä harmaata pölynukkaa... aina. Mistä lie tullutkaan.
Ehkäpä elämäni hometta... surujen siitepölyä... kauhukudosta.

Selkäni on aina ollut suora, on raskasta kumartua... olen vanha nainen.
Lakaisen lattiani puhtaaksi, harmaa nukkakerä kasaantuu lapiolle.
Nurkassa on likainen sylkyastia, johon en voi koskea. Sen on entinen
asukas selliin jättänyt.

Tekoherra on seisonut koko ajan ovella ja nauttinut siitä, miten olen
lakaissut lattiaa. Hän katselee kädet ristissä ja savuke hampaissa.
Odotan joka hetki, että hän kysyisi, onko se hauskempaa työtä kuin
näytelmien kirjoittaminen. Sitten se tuli:

"Miltäs tuntuu nyt? On se toista kuin ne laakeriseppeleet Niskavuoren
Naisista ja Juurakon Huldasta tuolla Jokelan kartanon seinillä..." Hän
oli ollut kotitarkastuksella kotonani.

Minä oikaisin selkäni ja sanoin rauhallisesti, että tuo likainen
sylkyastia pitäisi siirtää pois sellistäni, sillä en tarvitse sellaista.

Tekoherra hätkähti!

"Ei mitään astiaa saa täältä siirtää. Teidän täytyy pestä se puhtaaksi."

— Minä pesen mielelläni omia astioitani, mutta en toisten. Sylkyastia
on vietävä pois täältä.

Puoliherra laukaisi:

"Teidän on tehtävä, mitä minä sanon — te olette vanki."

Lattiaharja putosi kädestäni ja minä naaroin, nauroin niin että
hautakammion käytävä kaikui ja likaisenvihreät sellin seinätkin
virnistivät — minä vanki!

Puoliherra huusi: "Ei saa nauraa..." ja paiskasi oven vihaisesti kiinni.

Minä — vanki... Olen antanut suggeroida itseni vangiksi. Kuka kykenee
vangitsemaan minut...?

    Mutt' lukki se punovi pauloja ain',
    yks' sielu ei lannistu vain.
    Se sielu käy vapaana aikojen taa.
    — — — — —

He luulevat vanginneensa minut... Eilen illalla, kun kirjoitin
muistelmiani, soutelin Eino Leinon kanssa sinisilkkisellä Kukkialla ja
huiskutin airollani vettä hänen notre-damelaisille hirviönkasvoilleen
laulaen Thulen Kuningasta. Ja toissailtana istuin Gustaf Mattssonin
kanssa oopperanaamiaisissa... hän jätti minulle perinnöksi
Lichtensteinin aforismin:

"Ich kann mich einen ganzen Tag an einer schönen Vorstellung sonnen..."

Miten voi vangita minut, joka koko päivän voin maata kauniin mielikuvan
auringossa.

Mielikuvani:

    I'd like me to know, that all over the world
    A just flag of freedom was flying unfurled.
    That none of the nightmare was really in vain,
    That none of the nightmare might happen again...

       Kun tiedän mä, taas yli avaran maan
       lippu vapauden esteettä hulmuaa,
       että turhaan ei kestetty kauhuja noita,
       että painajaisuni ei uudelleen koita.

Näin kirjoitti kaatunut englantilainen lentäjäkotka. Hän tahtoi tietää,
että koko maailman ylle nousisi liehumaan vapauden ja oikeuden lippu,
ettei mikään kärsimistään painajaiskauhuista ollut turha, ettei mikään
kärsimistään painajaiskauhuista voisi toistua.

Kuinka minä saatoinkaan tuijottaa tyhjään päivään ja pelätä petoja...

Minä näen silmilläni ja kuulen korvillani, miten Hitlerin tankkihirviöt
vyöryvät Moskovaa kohti. Yötä päivää syöksevät lentokoneet ja tykit
tulta ja hävitystä Neuvostoliiton sydämeen. Mutta Punaisella torilla
on juhlaparaati seitsemäntenä päivänä marraskuuta 1941. Stalinin
turvallinen, teräksinen, rauhallinen ääni selittää maailmalle, miksi
hänen kansansa on voittava tämän taistelun maailman vapauden puolesta.

Minä näen ja kuulen, miten Reynaud todistaa Parisissa Churchillille,
että Saksa tulee hyökkäämään Englantiin ja Englanti tulee
auttamattomasti häviämään. Minä kuulen Churchillin turvallisen,
rautaisen vastauksen: "We are not afraid — me emme pelkää. Kuuletteko:
me emme pelkää". Kuulin nyrkiniskunkin ranskalaiseen neuvottelupöytään.

Näen, miten Arnulf Överland kirjoittaa runoansa Norjan kansalle... Iva
ja toivottomuus ovat hävinneet hänen terävistä, kylmistä silmistään.
Hän kirjoittaa sydänverellään:

    De brente våre gårder,
    De drepte våre men,
    Bak hver som gikk i døden
    Står tusener igen.
        Står tusen andre samlet
        I steil og naken tross.
        Å, døde kamerater,
        De kuer aldri oss!

    He talot poltti meiltä,
    He miehet tappoivat,
    Vaan takaa joka kuolleen
    Tuhannet nousevat.
        Tuhannet nousee — uhma
        On karu, ankara.
        Oi, veljet, meitä koskaan
        He eivät nujerra.

              (Käännös Elvi Sinervon)

Meillä he ovat sitoneet uljaan, ihanan kansamme silmät valheverkoin ja
tukkineet sen korvat rämisevillä fanfaareillaan ja "Kaarinoillaan",
jotta kansamme ei näkisi koko ihmiskunnan nousua valhetta ja väkivaltaa
vastaan, eivät kuulisi Beethovenin sankarisinfoniaa Moskovasta käsin.

Minä kuulen ja minä näen, ja niinä itken kansani puolesta ja elän
miljoonien elämää ja tiedän, että vapaus koittaa maailmalle.

He luulivat minua vangiksi...

Mutta minä täytän sellini tuhansien kukkien tuoksulla, täytän
sieraimeni meren tuulilla. Mantelipuut kukkivat Kew Gardenissa...
magnoliakukkiin Pietarin kirkon alttarilla putosi kuumaa vahaa
kynttilöistä, ja kukat avautuivat tuoksuen elämän huumaa... isot,
valkeat, lepattelevat terälehdet värisivät kuumuudessa...

Kajavat itkevät Kaikkialla Nunnakivilläni, itkevät suurta rumaa
runoilijaa ja hänen kohtaloaan... ehkäpä itkevät minuakin.

Illalla, kun sellini hämärtyy ja pimeys peittää likaisenvihreät seinät
ja katon, jossa näkyvät laudoituksen jäljet sementissä, silloin
häipyvät seinät ympäriltäni... Kukkian kultaiset vedet häämöttävät
kaukaa... mustien rantametsien varjot pitenevät... untuvainen, lämmin
hämärä laskeutuu rannoille... pikkulaineet huokailevat unenpöpperössä
ja kaislojen varjot huojuvat ja haukottelevat... kajavani heilauttaa
hämärässä valkoista siipeään... hyvää yötä...

He luulevat vanginneensa minut...




10

RUVETKAA TALOSILLE.


Minut siirrettiin vihdoinkin Valtiollisen Poliisin "suojista" oikeaan
vankilaan. Vanhaan vankilaan, jonka ovet suljetaan mahtavilla,
raskailla, kalisevilla avaimilla.

Raskas rautaportti sulkeutui perässäni. Hain mielessäni Danten sanoja
eräältä portilta ja löysin vain sanan "speranza", toivo.

Kolmeen ja puoleen kuukauteen en ollut nähnyt ihmisiä, vain
valtiollisia poliiseja, jotka nyt hävisivät jätettyään matkalaukkuni
vankilan vartioille.

Henkilötiedot kirjattiin, koruni ja rahani otettiin minulta pois,
samoin kello... Minä katselin nälkäisenä ihmisten kasvoja.

Minut saatettiin naisten osastolle. Ovi sulkeutui taas perässäni
lukkoon. Ympärilläni liikkui harmaita olentoja lukemattomissa ovissa,
gallerioilla... Minä katselin nälkäisenä ihmisten kasvoja.

Pienikokoinen, asiallinen, harmaantunut nainen, naisylivartija,
otti minut vastaan ja käski erääseen selliin, jossa tarkastettiin
tavarani. Hän katseli matkalaukkuani ja kysyi, paljonko minulla oli
alusvaatteita, ja kun sanoin etten tiennyt, hymyili hän ja sanoi jonkin
ystävällisen sanan.

Minä katselin nälkäisenä elävää ihmistä, joka hymyili minulle ja nopean
asiallisesti johti minut yläkertaan erääseen selliin ottaen mukaan
matkalaukkuni, jossa oli lääkkeitäni ja ruokaa, ja sanoi:

"Ruvetkaa talosille."

Jäin istumaan jakkaralle. Olin viimeksi leikkinyt talosilla oloa
pikku-Tuulin kanssa...

"Ruvetkaa talosille..."

Se oli tuttua ihmisen kieltä kaukaa kotoa. Kiitoksia, minä sanoin, ja
vähän niinkuin nielaisin jotain.

Sellissäni oli holvikatto ja se oli valkoinen, maalattu, eikä siinä
näkynyt sementtilaudoituksen jälkiä, ja ikkunasta tuli valoa. Pöytä oli
pieni ja vuoltu täyteen kirjoituksia, kuten kaikki vankilan pöydät,
mutta se ei ollut metallia vaan puuta. Moderneissa kidutuskammioissa on
pelkkää metallia.

Minä istuin ja silitin pientä tyynyäni ja matkalaukkuani ja niitä väliä
kapistuksiani, jotka olivat omiani...

"Ruvetkaa talosille..."

Avaimet kalisivat, ovi avautui taas ja ystävällinen, nopea käsi ojensi
minulle pyytämäni kirjat, joita sydämeni vavistuksella oli odottanut...
valtiollisessa poliisissa olin ollut viimeiset kaksi viikkoa ilman
kirjoja ja sanomalehtiä... kaksi kauheata viikkoa — minun suhteeni
yritettiin hieman kolmannen asteen käsittelyä...

Nidos Shakespearea ja Marie Curien elämäkerta. Silittelin niitä,
halasin niitä, panin ne pöydälleni ja katselin niitä...

Rupesin talosille.

       *       *       *       *       *

Olin nähnyt ihmisen hymyilevän.




11

MINÄ OLIN SNOBBI

eli suomeksi tyhmänylpeä.


Ympärilläni kiersi 60—70 naista... käveltiin piirissä. Minä, joka olin
vanha ja hidas, sain kävellä piirin keskellä muitten samanlaisten
kanssa.

Ensimmäisenä päivänä se oli aivan kuin

    Piiri pieni pyörii,
    lapset siinä hyörii...

Sitähän juuri olin opettanut taloni pikkupalleroille, pikku-Tuulin
pikkurykmentille, kun lumi suli tallimäellä ja pikkuiset sormet vielä
palelivat rikkinäisissä lapasissa, ja puri aina pyrki kulkemaan
vesilätäköissä kun laulettiin:

    Sormet sanoo sososo,
    kengänkannat kokoko...

Ja Tuuli oli snobbi ja tahtoi aina olla piirin keskellä ja riiteli
pehtorin pikku-Eilan kanssa ja sanoi, että Tuuli on mummin oma "guldu"
ja tahtoo olla keskellä... ja toiset sallivat sen, koska mummi oli
kartanon rouva. Mummi ei ollenkaan pitänyt sellaisesta ja sanoikin sen
— vaikka turhaan.

Kop-kop-kop kävelivät puukengät piirissä, ja mummi sulki silmänsä
auringossa ja kuvitteli, että oli lasten piirissä, ja odotti heleitä,
rakkaita ääniä kaukaa muurien takaa:

"Muuummiiii..."

"Ei-saa-puhua!", kuului vartian karjaisu.

Piiri pyörii... Katselin jännittyneenä kanssasisariani; suurin osa
niistä oli ryysyisissä harmaissa vankipuvuissa. Sain vihdoinkin nähdä
muita vankeja ja kuvittelin luonnollisesti, että niistä suurin osa oli
poliittisia. Koetin arvailla kohtalotovereitani ja ajattelin, miten
he ilmaisisivat itsensä minulle. Olin lukenut vankilakuvauksista,
miten kävellessä vankiloissa yritetään puhua toisilleen, ja odotin
jännittyneenä, puhuisiko kukaan minulle.

Ei kukaan.

Enkä näe muittenkaan puhuvan — ja sittenkin vartia huutaa:
"Ei-saa-puhua!"...

Katselen, kuuntelen... ja vihdoin näen kahden tytön huulten liikkuvan.

Ahaa... näin se siis tapahtuu.

Ja vähän ajan päästä kuulin vanhahkon naisen ohi kulkiessaan kysyvän,
olenko rouva Wuolijoki.

Ahaa... vihdoinkin. Nyökkäsin päätäni kun en muuta osannut, ja
huomasin sitten vasta, ettei se ollut strategisesti oikein. Mutta
olin onnellinen: vihdoinkin poliittinen kanssasisar! Hän ohitti minut
uudestaan ja kuiskasi, että oli radiossa kuullut vangitsemisestani.
Olin vielä onnellisempi... olisin halannut häntä... Koetin kysäistä
hiljaa, mistä häntä syytetään...

"Sikiön lähdettämisestä..."

Sain kylmää vettä niskaani — jäykistyin ja lakkasin hymyilemästä...

Aloin uudestaan katsella muita..

Eikä kulunut pitkääkään aikaa: jo taaskin kuului sama kysymys
nimestäni... Kysyjä oli arvokas vanhanpuoleinen nainen. Mikä
helpotus... vihdoinkin poliittinen! Hän kertoi kuulleensa minusta
jo viikkoja sitten ja monien odottaneen minua Lääninvankilaan... ja
pelänneen, että minua kohdeltaisiin huonosti. Säteilin sydämessäni:
siis minuakin ajateltiin ja oltiin huolissaan minusta, joka olin
kuukausia ollut haudattuna Valtiollisen poliisin koppeihin... Kysyin
hänen nimeään ja juttuaan.

Hän oli sikiönlähdettäjä...

Mykistyin kokonaan.

Seuraavana päivänä näin miellyttävän, sivistyneen näköisen naisen, joka
kumarsi minulle ja yritti jutella... Hän oli sikiönlähdettäjä... Sanoi
surullisena, että häntä syytetään rumasta asiasta, mutta että hän on
syytön.

Hän ei saanut koskaan tietää, että nauroin itselleni enkä hänelle.

Kysyin sitten muita poliittisia. Niitä oli — mutta ne eivät kävelleet
toisten aikana.

Vähitellen minulle selvisi, että sikiönlähdettäjät ja minä olimme
piirin varsinainen aristokratia. Parialuokka olivat varastyttöset,
ja ne puettiin vankilaryysyihin. Irtolaisetkin olivat niitä
parempia, kävelivät korkeakorkoisilla ja yrittivät katueleganssia
permanentattuina ja maalattuina...

Vähitellen aloin erottaa eri tyyppejä tuon piirin galleriasta...
vähitellen alkoivat he kaikki tulla kanssasisarikseni.

Piiri pyörii... Lakkaamattomana jonona kulkee sen kautta onnettomia
naisia — erehtyneitä, rikollisia ja viattomia sekaisin — enimmäkseen
nuoria, kukoistavia ihmisiä.

Olen katsellut heitä, ja minulla olisi heille kaikille jotain
sanottavaa.

Enkä ole enää snobbi.




12

NYT MUA VIERÄÄN LINNASTA LINNAHAN...


Aamuin ja illoin kalisevat kahleet käytävissä. Vankeja kuljetetaan
kahleissa käräjille maalle, viejäänpä karkeammat rikolliset
raastupaankin raudoissa.

Mutta jokaisesta murhamiehestä ja ryöväristäkin tulee veljeni, kun hän
on kahleissa.

Kaikuvissa kivikäytävissä kilisevät kahleet...

Kun Knickerbocker kysyi keskitysleirissä Ossietskyltä, niitä hän
tahtoisi lukea, vastasi hän:

"Jotain Pimeästä Keskiajasta..."

Se oli kymmenkunta vuotta sitten. Nyt on keskiaika tullut
jokapäiväiseksi ilmiöksi.

Mutta minä en kestä, minä huudan: raskaat rautaiset kahleet kalvamassa
elävän ihmisen lihaa ja luuta!

Hautaan pääni tyynyyn. Minä olen naurettava... mitä ovat kahleet
verrattuna pommeihin, panssareihin ja pikatykkeihin, jotka tappavat
ihmisiä. Naurettavaa... Nöyrinä kulkevat ihmiset kahleissa... jos
ajattelee suhteellisesti kärsimyksiä.

Ihmisten hiki kuolleitten koneitten kouristuksessa kuluttaa myöskin
lihaa ja luuta. Jokainen työnantaja on Shylock — myöskin minä olen
ollut.

En kestä kahleitten kalinaa kivikäytävissä.

Vapauta meidät Jumala, jota ei enää ole olemassa...

Kuljetettiinko Sinutkin kahleissa Golgatalle?!

       *       *       *       *       *

Käytävästä kuuluu nuoren pojan itku ja huuto. Hän ei halua kahleita.
Vartiat käskevät ja komentavat. Hän ei halua kahleita. Häntä
raahataan rautaportaita ylös. Hän ei halua. Hän itkee, nyyhkyttää,
ja kivikäytävät kaiuttavat hänen itkunsa ja nyyhkytyksensä kaikkiin
koppeihin, joissa sadat ihmiset kuuntelevat henki salpautuneena.
Jotakin repeää ihmisten rinnoissa...

Kahleet kalisevat, vasarat iskevät niittejä rautaan elävän ihmisen
ympärille. Ihminen itkee.

Kohta kaikuu satojen ihmisten kurkusta huuto:

AUTTAKAA! AUTTAKAA!




13

VOIKUKKIEN MURHA.


Kun lumi suli, alkoi sellini ikkunan alla, piikkilanka-aidan takana,
kasvaa voikukka.

Ensimmäinen voikukka koko vankilan pihalla, eikä niitä siinä
hiekkaerämaassa monta ollutkaan.

Seurasin kukkani kehitystä päivästä päivään. Ja eräänä aamuna se
puhkesi — riemullisena, kultaisena, pehmeänä pikkuaurinkona.

"Voikukkani on puhjennut", sanoin vartiatädille, "nyt on kevät..."

"Voikukkani on tänään puhjennut", sanoin hiljaa vanhalle
sikiönlähdettäjälle, joka käveli kanssani sisäpiirissä. Hän katsahti
pelästyneenä, näkikö vartia luvatonta juttelua.

Eikä sekään auttanut, koska sydämeni riemuitsi voikukasta ja keväästä,
vaikkei kevät minulle luvannutkaan mitään...

"Voikukkani on puhjennut tänä aamuna", sanoin nuorelle, reippaalle
poliittiselle tytölle, joka käveli avopäin suurin, joustavin askelin
aivan kuin vankilan valkyyria. Hän kuunteli korvat hörössä kuin olisin
kertonut jotain suurta, salaista sanomaa ja pyysi minua toistamaan sen
seuraavalla kierroksella.

"Voikukkani on puhjennut" — hän kuuli ja hymähti minulle loistavin
silmin ja jatkoi matkaansa reippaasti, heiluttaen käsiään kuin vapauden
jumalatar ikään.

Olisin niin mielelläni käynyt hyväilemässä kukkaani, mutta piikkilanka
sen esti. Viittasin sille vain kädelläni näkemiin ja heitin lentosuukon
aivan vartiain nenän alla. Eikä minua toruttu, sillä se oli niin
ilmeisesti tarkoitettu voikukalle eikä jollekin ikkunassa roikkuvalle
miesvangille, joka ikävissään, kaula pitkänä, seurasi permanentattuja
tytönpäitä jokapäiväisessä piirileikissä.

Joskus on hauskaa olla vanha ja kuherrella vain voikukan kanssa ja
nauttia erikoisvapauksia lentosuudelmain suhteen.

Mutta parin päivän päästä näin kellari-ikkunastani epäilyttävän harmaan
miesolion, joka lapioineen ja haravineen oli hämäräperäisissä hommissa
ikkunani alla, piikkilanka-aitauksen sisäpuolella.

Kun tultiin kävelemään, oli voikukkani poissa, murhattu, ja sen tilalla
santainen Sahara koko piikkilanka-aitauksen sisäpuolella...

Murhamies kulki lapioineen ja koppineen ja hävitti kaiken ruohon
kävelypihaltamme.

Ei saa olla ruohoa... ei saa olla kukkia... ei saa olla elämää... Eikä
saa puhua...

       *       *       *       *       *

Mutta ruoho kasvoi kumminkin, eikä murhamies lapioineen kyennyt
pitämään sitä kurissa. Santaisessa Saharassa kukki pikkuinen
harakankukka ja halkopinon vieressä linnea... Entäs keskellä kenttää —
siellä suorastaan riettaasti rehoitti kamomilli ja tuoksui, tuoksui...
aivan kuin kotona tallimäellä ja torppien pihassa Hämeessä.

Ole siunattu, sinä vihreä ruoho ja kevättuuli koivunlatvassa!

Jos sittenkin taas rakastaisi ihmistä.




14

TUOMARI ON AINA OIKEASSA...


Väittelin harmaatukkaisen naisvartijani kanssa, jonka kultainen
sydän oli visusti piilossa silmälasien ja asiallisuuden ja ankaran
velvollisuudentunnon takana.

Olin kuohuksissani — kiehuin ja pauhasin sellissäni: pikkuinen
sellinsiivoojani, varastyttönen, noin 16-vuotias, oli tuomittu kahdeksi
vuodeksi vankilaan, koska oli varastanut jostain vinniltä rautaromua, —
ja yhtä pitkä nuorisotuomio oli odotettavissa.

Tyttö oli äidin hylkäämänä 13-vuotiaana joutunut itsenäisesti
itseään elättämään juoksutyttönä... Oli itse vuokrannut itselleen
asunnon, itse vaatettanut itsensä. Äiti oli uusissa naimisissa, isä
kuollut. Lapsi oli suorittanut iltaisin jatkokoulun, ollut statistina
teatterissa, luki mielellään, palveli minua kuin epäjumalaa ja puhui
koko elämänsä minulle. Oli nähnyt rautaromua vinnillä talossa, jossa
oli työssä. Tarvitsi talvitakin, eikä palkka riittänyt. Talonmiehen
vaimo oli ilmoittanut, ettei romun omistajaa tiedetä. Oli ottanut siitä
keittoastioita ja myynyt niitä.

Ja siitä tuli kahden vuoden tuomio.

Sitäpaitsi oli yhtä paljon nuorisotuomiota tulossa!

Minä raivosin: "morr... morr... vauvavau..." Lapsen äitiä olisi
pitänyt rangaista sekä lastenhuoltoviranomaisia. Eikä lapsella ollut
asianajajaa, ja hän tyytyi ilman muuta tuomioonsa, koska ei osannut
muuta... "Morr... morr... vau... vau..."

Harmaatukkainen katsoi minuun hieman piinaantuneesti ja väsyneesti...
oli juossut pitkän päivän portaissa ja avannut ovia kalistellen
raskaita avaimia, avannut ja taas kalisten sulkenut, oli penkonut
löysäläisten hynttyitä ja jaellut hämähäkinharmaita vanginpukuja
toivottoman harmaille ihmisille...

Hän korjaili silmälasejaan ja sanoi hiljaa:

"Minun täytyy uskoa, että tuomari on aina oikeassa — muuten tätä työtä
ei voisi tehdä."

Minä vaikenin.




15

MINÄ SEURUSTELEN HELLA WUOLIJOEN KANSSA.


Lauantaisin ja sunnuntaisin suljetaan sellien ovet kello 1/2 4
iltapäivällä ja avataan vasta seuraavana aamuna kello 8 sunnuntaisin
ja kello 6 maanantaisin. Ne ovat vankilan "pitkiä iltoja", hiukan
erikoisrangaistusta lauantaiksi ja sunnuntaiksi.

On hieman kaamea tunne kun sellin ovi suljetaan raskaalla lukolla ja
tietää, että avaimet kuljetetaan johonkin pois ja ettei kukaan avaa
oveasi kuuteentoista tuntiin. Mutta samalla laskeutuu hiljaisuus
vankitehtaan ylle... lakkaa lukkojen ja avainten kilinä, peltiastiain
kalina, hiljenevät kalskeat komentosanat. Terävä vihellys...
iltatarkastus. Läppä ovessa aukeaa, ja joku silmä katsoo sisään.
Kaukana kaikuu iltavirsi. Sitten poistuvat vartiat vähitellen.
Selleistä kuuluu hiljaista muminaa, ja sekin vaikenee. Vain silloin
tällöin kolisevat päivystäjävartian raskaat askeleet rautaportaissa ja
soraisella käytävällä ikkunani alla.

Seurustelen Hella Wuolijoen kanssa. Hän kertoo. Bertolt Brechtistä,
Helene Weigelistä ja Feuchtwangerista.

Kesällä 1940, kun rauha vallitsi maassa ja kaura kasvoi kohisten
Marlebäckin soilla, apila tuoksui seipäillä ja lavendeli ja muut mintut
ojanreunoilla, ja taivas kaareutui iltaisin yli sinisilkkisen Kymen
kuin jättiläissimpukankuori ja iltatuuli suuteli meitä pastellinvärisin
huokauksin, silloin kokoonnuimme kaikki huoneeseeni, johon Kymi
hengitti sisään avonaisen verannanoven ja ikkunan kautta. Ja valkoiset,
pitkät, utuiset verhoni liehuivat ikkunain ulkopuolella heilauttaen
hyvää yötä vastaukseksi kajavain valkoisten siipien tervehdykseen.

Se oli jokailtainen symposium Kymen rannalla. Brecht istui tummana
ja kauluksettomana polttaen ikuista sikariaan verannan ovella
kyyristyneenä nojatuoliin. Helene jaloine profiileineen ja solakkoine
sormineen hoiteli hopeaista viiniläistä kahvikeittiötämme...
mittaillen tarkkaan kallista, tuoksuvaa ainetta, jota Maurice Hindus
rajattomassa hyvyydessään toimitti meille Amerikan-paketeissa. Suuren
tragediennen sormet olivat auttamattomasti punoittuneet ja karheutuneet
perunankuorimisesta ja astiain pesusta pakolaisperheellensä ja hänen
tukkansa harmahtunut murheista, mutta hänen silmänsä säteilivät
huumoria ja elämäniloa... Brechtin oli saatava tuo kuppi kahvia
päivällisensä jälkeen, ja meidän kaikkienkin. Vain kupillinen sitä
aivan oikeata, — ja miten me joimme sitä: me haistelimme sen kirpeätä
tuoksua, me maistelimme sitä pienin kulauksin kuin hienointa Fine
Napoleonia, ja meidän kielemme kävi, ja optimismimme, josta ei koskaan
ollut puutetta, nousi Hiidenvuorelle saakka, maailmanrauhaan saakka,
Berlinin Staatstheateriin asti... Me romutimme pommikoneita ja löysimme
niille erinomaisen käytön...

Ruth Berlau, joka näytteli Tanskan Kuninkaallisessa Teatterissa
Niskavuoren Martan osaa, istui Tizian-jäljennökseni alla kauniina
kuin kukka ja hymyili salaperäistä Mona Lisa-hymyään lennättäen sitä
Brechtin jalkojen juureen, ja kirjoituspöytäni vieressä, piilossa
kukkamaljakoilleni takana, jotka olivat täynnä Marlebäckin Madame
Heriot-ruusuja, istui pikku Margareta Steffin, Brechtin sihteeri,
ja leikki kynällään. (Myöhemmin selvisi, että hän kirjoitti
pikakirjoituksella muistiin Brechtin ja minun juttujani.) Grete raukka
suurine, uskollisine silmineen, aina hymyilevä ja elämäniloinen,
kantaen kuolonleimaa kasvoillaan aurinkoisella tyyneydellä. Pikku
Grete rukka, joka urhoollisesti salasi keuhkojensa kivun ja kuumeensa
ja jonka kuolema kyllästyneenä vei mukaansa muutamassa päivässä...
Moskovassa, matkalla Amerikan vapauteen...

Minä loikoilin sohvan nurkassa väsyneenä juoksemisesta Marlebäckin
pelloilla ja metsissä, onnellisen väsyneenä, ja kerroin — ja Brecht
kertoi. Piscatorista, joka teki teatteria juoksevalla nauhalla ja
kaikista teatterihullutuksista Saksan teatterielämän loistopäiviltä
kaksikymmenluvulta, kertoi Feuchtwangerista ja Kaiserista ja
Kortnerista sekä Janningsista ja Ufan diivoista.

Feuchtwanger ja Brecht ovat yhdessä kirjoittaneet kappaleen "Edward H",
josta ei milloinkaan tullut menestystä ja joka esitettiin Berlinissä
muistaakseni Staatstheaterissa, Jannings pääosassa. Brechtin piti
ohjata, mutta hän riitaantui kuten aina, ja kappale jäi muitten
ohjattavaksi ja siitä tuli pannukakku. Ensi-illasta Brechtin olisi
tehnyt mieli olla poissa, mutta Feuchtwanger vaati hänet mukaan, ja
siinä he sitten istuivat ja lähtivät näytännön loputtua tavalliseen
tapaan tervehtimään näyttelijöitä.

Suuri kohtaus Janningsin pukuhuoneessa. Brecht kiittää: "Suurenmoista,
herra Jannings, erittäin suurenmoista, te näyttelitte häikäisevästi!"
Feuchtwanger: "Herra Jannings, minä olen aivan sanaton. Ohjaus oli
verraton ja teidän tulkintanne unohtumaton, erittäin loistava... mutta
kuitenkin, herra Jannings, uskallanko tehdä pienen huomautuksen?"

Jannings loistaa ja säteilee:

"Aber natürlich, herra Feuchtwanger, olen onnellinen, että pidätte
osani tulkinnasta. Muutan heti, jos teillä on jotain huomautettavaa..."

Feuchtwanger selittää — Brechtin kuunnellessa äänettömän hämmästyksen
vallassa:

"Herra Jannings, uskallanko minä pyytää... kappaleessa on eräs
latinalainen sitaatti: (en muista mikä se oli, multa sanotaan vaikka)
ars longa vita brevis est... Te teette siinä pienen virheen; sitaatti
kuuluu oikeastaan: ars longa vita breve est... jos niinkuin voisitte
sitä muuttaa?"

Jannings säteilee: "Mutta luonnollisesti, natürlich, minä muutan sen
heti seuraavalla kerralla, luonnollisesti..."

Brecht kuuntelee kauhistuneena, mutta hillitsee naamansa ja kysyy vasta
oven ulkopuolella: "Mitä pahusta sinä opetit hänelle virheellistä
latinaa?" Feuchtwanger vastaa jääkylmänä: "Kun kappaleessa kaikki
muukin on väärin, miksi tuon latinan pitäisi olla oikein?"

Näin Brecht kertoi, ja sitten kerroin minä hurjan jutun Emmi Jurkan
kiukusta Juurakon Huldassa ja Lyöttilän kylän kummituksista, ja
seuraavana päivänä kuulin, että Brecht ja Margarete Steffin kokosivat
juttujani saattaakseen ne julkisuuteen otsakkeella: "Hella Wuolijoki
kertoo..."

Hella Wuolijoki kertoo nyt Helene Brechtistä, hänen ilmehikkäistä
primadonnankäsistään, jotka olivat käyneet karheiksi ja koviksi
perunain kuorimisesta ja astiain pesusta ja lasten vaatteiden
parsimisesta — voi, miten pikku Barbara ja Steff kuluttivat sukkia, ja
Brecht itsekin, joka maalla kulki isoissa tohveleissa!

Helene, sinä olit pakolaisäidin inkarnatio, kaikkien Euroopan
pakolaisäitien perikuva, niitten, jotka perheineen kulkevat pitkin
Euroopan tomuisia teitä pommisateessa ja piilottavat viimeisen
leivänpalasen povellensa lapsilleen, naisten, jotka makaavat nyyteillä
täysissä laivoissa ja junissa ja myyvät viimeisen korunsa saadakseen
leipää perheellensä. Brecht on muovaillut sinun innoittamanasi
kauneimman teoksensa päähenkilön, Mutter Couragen, jonka me Salmelaisen
kanssa suomeksi kastoimme Barbara Pelottomaksi, 30-vuotisen sodan
lotan, joka voittamattoman pelottomana ja viisaana kulkee kaikki
Euroopan kolkat sotajoukkojen mukana auttaen ja suojellen taistelevia
miehiä. Brecht on kirjoittanut sinulle rouva Carrarin, espanjalaisen
sankari-äidin osan, jonka vain kerran olet saanut näytellä saksaksi
Tanskassa.

Sinun jalot sankarinaisen piirteesi ovat kovassa ruumiillisessa työssä
käyneet läpikuultavan henkeviksi, kuten hento ruumiisikin, jonka
melkein tuuli voi puhaltaa kumoon. Kun Niskavuoren nuoren emännän
pääharjoituksessa Kansallisteatterissa katsoit Kaisu Leppästä emäntänä,
kävit käteeni kiinni ja kuiskasit nyyhkyttäen kuivin silmin: "Kun vain
kerran vielä saisi seisoa berliniläisen teatterin lavalla ja näytellä
omalla saksankielellään nuorta naista... 9 vuotta poissa näyttämöltä,
ja nuoruuteni kuluu..." Ja lisäsit häveten: "Mutta meitä on niin monta
saksalaista näyttelijää, jotka vanhenemme vieraalla maalla, ja minulla
on Brecht ja lapseni..."

Vuoden ajan sinä loistit tähtenä Marlebäckissä ja Helsingissä. Me
kävimme kylässä luonasi ja istuimme rikkinäisillä romutuoleilla,
joita olit lainannut tilapäiseen kotiisi, me joimme teetä ja kallista
viimeistä kahviasi sieltä täältä hankkimistasi epämääräisistä kupeista
keittiössäsi, höyläämättömän pöytäsi ympärillä: Hagar Olsson, Laurin
Zilliacus, Martin Söderhjelm, jopa itse Paavolainenkin, ja väittelimme
eepillisestä draamasta ja söimme leipomaasi ihanaa viiniläisleipää,
ja sinä otit meidät vastaan aivan kuin Berlinissä, loistavassa
salongissasi, samanlaisena suurmaailman naisena ja emäntänä.
Me puhuimme draamasta ja sodasta ja yhteiskunnasta ja kansojen
tulevaisuudesta ja kirjallisuudesta ja unohdimme, että istuimme
minun sinulle lainaamallani vanhalla rikkinäisellä sohvalla ja että
ikkunoitasi peittivät vanhat samettiverhot, jotka löysit vintiltäni ja
lainasit kieltäytyen tarjoamistani uusista verhoista.

Ja joskus esitit meille vanhoja saksalaisia kansanlauluja, sellaisia,
joita ei ole kirjoissa, ja Brecht soitti kitaralla Weillin säveliä
hänen omiin runoihinsa.

Helene, minä muistan sinua tänä vankilan lauantai-iltana, enkä välitä
siitä, että hiukseni ovat käyneet homeenharmaiksi... (Brecht sanoisi
että se kuuluu tyyliini), enkä siitä, että minun on täytynyt oppia
syömään suolasilakkaa sormin ja etten ole nähnyt elävää ruohoa kahteen
kesään... Kuinka me makasimmekaan Marlebäckin mäellä kasvot ruohoon
uppoutuneina... ja imimme itseemme maan tuoksuja... minun maani
tuoksuja...

Heli, minäkin olen nyt Euroopan maanteillä...




16

VARASTYTTÖNEN JA VOIKUKKA.


Piirileikki oli lopussa ja pitkä naisjono alkoi venyä rautaportaita
myöten kivihirviöönsä, murjumausoleumiinsa.

Viimeisinä nuori varastyttönen ja minä.

Kun vartia katsoi sivulle, vilkaisi tyttönen oikealle ja vasemmalle ja
yltympäri, kumarsi ja noukki pari voikukkaa, piilotti ne äkkiä poveensa
ja hymyili minulle syyllisen näköisenä juosten rautaportaita ylös.

Voikukka tuoksuu keväisin auringolle ja hunajalle ja kimalaisille,
mutta se kieltäytyy elämästä vedessä ja maljakossa. Eikä sitä kukaan
tiedä, sillä kukaan ei nouki voikukkia, paitsi pikkulapset, jotka
katsovat leuan alta, tuleeko leuka keltaiseksi ja saadaanko kesällä
paljon voita.

Varastyttönen asettaa voikukkansa tinamukiinsa tahi pahvipurkkiinsa
eikä tiedäkään, että se heti sulkee keltaisen silmänsä, vetää kasvonsa
ryppyyn, piilottaa ne vihreään nuppuun ja hervahduttaa pehmeän
vartensa, ja siinä se sitten norkuu ja kuolee.

Voikukka on ylpeä kukka, varastyttönen. Se ei alistu vankeuteen
niinkuin sinä ja minä. Se ei juo mukista vettä, vaan ryhtyy heti
nälkälakkoon... ja kipristää kultaiset kasvonsa aivan kuin sinä ja minä
ollessamme vihoissamme.

Se kääntää kasvonsa aurinkoon ja juo sitä aivan kuin sinä ja minä ja
upottaa silmänsä loppumattomaan kultaiseen valoon aivan kuin sinä ja
minä, jotka ahneesti imemme aurinkoa jokaisella kasvojemme solulla.

Kyllä minä sen olen huomannut, että sinullakin on erikoissuhde
aurinkoon, salainen flirtti, kuten minullakin.

Kuka lienetkään, tuntematon varastyttönen... Jos olisin tuomarisi,
kohtelisin sinua hyvin hellävaroen, kuin kipeätä ihmiskukkaa, joka
täytyy hoitaa terveeksi.

Joka rakastaa kukkia, joka osaa juoda aurinkoa ja suudella tuulia, ei
voi olla paha.

Hän piilotti syyllisenä kukan povellensa.

Kuinka minä tahtoisinkaan auttaa sinua...

       *       *       *       *       *

Sellini raskas rautaovi meni lukkoon... kraks, kraks... avaimet
kalisivat... ihmisen ääni hukkui raudan räminään.

       *       *       *       *       *

Vankilan johtaja kertoi:

Oli sairaanhoitajatar, joka varasti haudoilta kukkia, kuljetti ne kotia
ja koristi niillä huonettansa.

Hän joutui siitä vankilaan.

Kun hän pääsi pois, teki hän sen uudestaan ja sai toisen kerran
vankeustuomion.

       *       *       *       *       *

Olet mittaamaton, ihminen, kaikkea sinuun mahtuu ja sittenkin minä
iloitsen varastyttösestä, joka piilotti voikukan povellensa.




17

QUELQUES FLEURS.


Klik, klok, klik... Ovi avautuu...

"Kävelemään... kävelemään... kävelemään..." kaikuu pitkin käytävää,
ja selleistä hoippuu esiin harmaita olentoja, jotka pyrkivät
rautaportaille.

Kuljen keppeineni vaivalloisesti, viimeisenä. Yhtäkkiä huokuu
rautaportailta vastaani tuoksu... en usko sieraimiini... Quelques
fleurs, alkuperäinen pariisilaistuoksu, L'origanin sukulainen...

Ja ne muistuvat kaikki mieleeni, ne tuoksut: L'heure bleue. Paris—Soir,
puhdas Rose Jacqueminot, aivan kuin jossain Ritzin tai Claridgen tai
Savoyn naistenhuoneessa, Suuren Oopperan portailla...

Quelques fleurs...

Käytävässä seisoo vanha vartiatäti... Uneksinko taas... Quelques
fleurs... haistelen epäuskoisena, ja vartiatäti virnistää syyllisenä ja
vilkuttaa silmää.

Käytävän päässä kulkee ohitseni varastyttönen hymyillen, ja taas
tuoksahtaa: Quelques fleurs...

Johtajalla on vastaanotto. Joudun jonon päähän kärkkymään itselleni
ylimääräistä kirjevuoroa. Johtajan pöydän luona tulvii vastaani
Quelques fleurs... Johan nyt — katselen syvällä epäluulolla
vankeinhoitoviraston huumorintajuista edustajaa ja itsevaltiasta, enkä
yritäkään tavanmukaista rauhanväittelyämme. Haistelen ilmaa ja huomaan
inhimillisen pilkahduksen silmälasien takana... Quelques fleurs. Kuljen
rautaportaita alas pihalle piirileikkiin.

Halkopinon luona ohittaa minut hieman Falstaffia muistuttava,
täysikuukasvoinen miesvartia lihavine hymyilleen ja silittelee ylpeänä
takkinsa pieltä... Quelques fleurs...

— Kuulkaas, onko vankeinhoitovirasto perustanut hajuvesitehtaan
erinäisten muitten tuoksujen vastapainoksi?

Autuas hymy leviää kuunkuvalle ja hän viittaa kävely-pihalle silmää
vilkuttaen.

Ja siellä hän käveli, itse Valkyyria, sosieteettinainen, ryhdikkäänä,
vapaana, levittäen vallatonta tuoksua ja nöyryyttämätöntä hymyään...
syytettynä sekä petoksesta että säännöstelyrikoksesta, sellaisesta,
jota suuret herrat harjoittavat joutumatta koskaan kiinni...

Koko piha oli muuttunut ja elpynyt. Varastyttöset katsoivat häneen
ihaillen, irtolaiset kateudella, arvioiden hänen hamettaan ja kenkiään
ja haistellen hänen parfyymiään, sikiönlähdettäjät vilkaisivat nöyrinä
ja poliittiset muistellen luokkavihaansa katselivat syytellen minuun,
kun minä nyökkäsin Valkyyrialle ja nauroin.

Hän nauroi vastaan: olimme viimeksi tavanneet suurilla päivällisillä
Seurahuoneessa.

— Ei saa puhua, kuului vartian ääni.

Mutta nauraa sai, ja me nauroimme toisillemme oikein sydämestämme, ja
aivan kuin koko piha olisi tietämättään nauranut mukana.

Tulimme eri maailmoista. Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin
Quelques fleurs ja nauru. Häntä syytettiin miljoonahuijauksesta ja
petkutuksesta. Yhteiskunta hymyili hänelle ja lupasi pikkupiiskaa
— muutamaksi kuukaudeksi vankilaan. Ja minä olin suurrikollinen,
elinkautinen, yhteiskunnan hylkiö. Olin tahtonut rauhaa maalleni
sopimattomana aikana, kun hallitus halusi sotia. Hyi, sinä
maankavaltaja! Yhteiskunta huusi: ristiinnaulitse!

Mutta Valkyyria kulki välittömänä ja leikkisänä keskuudessamme ja me
kaikki kadehdimme häntä, joka leikki yhteiskunnan kanssa ja jonka
kanssa yhteiskunta leikki.

Quelques fleurs...

       *       *       *       *       *

Vankilassa on kosmetiikka kielletty, siksi Valkyyria levittelikin
tuoksujaan vallattomana joka taholle.

Quelques fleurs oli protesti, Quelques fleurs oli kapina. Tyttöjen
päät nousivat ja sieraimet vapisivat... se oli hengähdys vapaudesta,
tuulahdus kauneudesta...

Quelques fleurs...

Cannesin sinisen taivaan alla on silmänkantamiin ruusuja ja
orvokkipeltoja — ehkäpä niiden ylitse vyöryvät tankit ja niitten
pientareilla kulkevat itkevät naiset nälkäisine lapsineen.

Quelques fleurs...




18

"MINULLA ON SOHVANUKKE..."

Jazzi.


    On pitkä sunnuntai-ilta.
    Minä kerron iltani iloksi:

Luin Alfred Kerrin "Weltdämmerungia" kirjastossani, takkani ääressä.
Radio oli auki, ja siinä kuulutti makea ääni: "Ja nyt, hyvät ystäväni,
soitamme jazzin 'Minulla on sohvanukke'."

Luin juuri Kerrin kuvausta siitä, miten keisari Karl maailmansodan
loppupuolella salli kerran Schönbrunnissa esitettäviin itselleen
rintamilla valokuvattua lyhytfilmiä lähitaisteluista. Valokuvaaja
oli sen ottanut henkensä uhalla. Näkyi, miten kranaatit ja muut
ammukset räjähtelivät, ja ihmisruumiita ja niiden osia lensi ilmaan
maan ja kivien joukossa. Filmi oli luonnollisesti mykkä, eikä sitä
säestänyt musiikkikaan. Mutta joka kerran kun kranaatti räjähti, sanoi
pyöreäposkinen, lapsennäköinen, hyväntahtoinen keisari: "Bumps".

Haavoittuneita ja tuskan vääntämiä, kuolinkamppailussa irvisteleviä
kasvoja... keisari sanoi:

"Bumps..."

Jazzi-orkesteri soitti "Minulla on sohvanukke..."

Miksi juuri "sohvanukke"... miksi ei yhtä hyvin "Minulla on sukka
rikki" tahi "Minulla on kova yskä" tahi jotain vielä nerokkaampaa...
Bumps...

       *       *       *       *       *

Luin sanomalehdestä maaliskuussa — juuri rauhanneuvottelujen aikana—
erään nuoren laulajattaren haastattelun. Siinä oli otsakkeena:

"Palaan rintamalle, kun valkovuokot kukkivat..."

Laulajatar oli ollut rintamalla laulamassa pojille ja oli iki-ihastunut
matkaansa ja kuulijoihinsa, kuten muutkin rintamalla käyneet.

Hän nosti siron silkkisukkaisen jalkansa toisen päälle ja kertoi, miten
ihmeen, ihmeen hauskaa hänellä oli ollut, ja lupasi: kierrän vain
Ranskan ja Espanjan ja

"Palaan rintamalle kun valkovuokot kukkivat.."

Mitäs rauhankeskusteluista, rintamalla on hauskaa, kun valkovuokot
kukkivat...

"Bumps..." sanoi Kaarlen haamu.

Kun valkovuokot kukkivat, makasi niitten keskellä tuhansia nuoria,
runneltuja ruumiita.

"Bumps..."

       *       *       *       *       *

Kuritushuoneen puolella soi radio... se kaikuu kaukaa heikosti
naisvankilan puolelle. Ihmeellinen, suloisen-kaunis naisääni laulaa
Griegin rakkauslaulua:

    "Jag älskar dig... i tid och evighet..."

Rakkauden korkeaveisu ajassa ja ikuisuudessa... hivelee sydäntäni.

Vuonna 1918 heinäkuussa laahusti Merikatua harmaa, nälkiintynyt,
loppumattoman pitkä vankijono. Kaksi saksalaista sotilasta oli
pysähtynyt kadun kulmaan ja katseli jonoa. Heidän viereensä seisahtui
vanha, hienonnäköinen rouva ja alkoi puhella heille saksaksi. Kiitti
heitä pelastuksestamme ja — osoittaen vankeihin — valitti, miten paljon
olimme heidän vuokseen kärsineet ja pelänneet ja että heidät oikeastaan
pitäisi kaikki tappaa, jottei kunnon ihmisten enää tarvitsisi pelätä.

"Alle niederschiessen, alle.."

Saksalaiset olivat vanhanpuoleista, ahavoitunutta, väsynyttä väkeä,
kuuntelivat sanattomina, kuuntelivat — katsellen poispäin. Vihdoin
toinen heistä sylkäisi, kääntyi ja lähti kävelemään — toinen hätääntyi
ja seurasi häntä.

Vanha, hieno rouva katseli hämmentyneenä heidän peräänsä.

"Mitä..." Hän katseli apua anoen minua, joka myöskin olin seisahtunut
ja hymähdin.

"Mitä..." sanoi hän — ja vihdoin hän löysi sopivan sanan:
"Hävytöntä..." ja kulki hirveän pettyneenä Merikatua alas.

Bumps...

Ajassa ja ikuisuudessa... laulaa kaunis ääni suurimmasta onnesta mitä
ihmisille on suotu.

       *       *       *       *       *

Sunnuntai-ilta hämärtyy... Pääskynpoikaset visertävät minulle yölaulua.
Vanha sydämeni on niin kulunut.

Kysyin varastyttösiltä, jotka tulivat kirkosta, puhuiko pastori
rauhasta, rukoiliko hän rauhan puolesta.

Ei ollut puhunut rauhasta, ei rukoillut sen puolesta.

Jylhä laulaa:

    Allamme aukee hauta,
    yllämme salamat lyö...
    Mestari, auta, auta...

IHMINEN, varjele kaunista maatamme, kaunista kansaamme...




19

TERMOSPULLONI.


Termospullo ei kuuluu vankilan kalustoon. Sen konstruktio kuuluu
olevan teknillisesti vaarallinen vankien moraalille ja sitä ei yleensä
sallita lääninvankilan sisäpuolella. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen
vankilan johtaja teki suosiollisesti poikkeuksen minuun nähden, koska
sairastuin ja tarvitsin kuumaa vettä, ja niin termospullo ilmestyi
selliini.

Se seisoo keskellä pientä pöytääni. Sen ylä- ja alaosa ovat
korallinväriset ja keskiosa hopeoitu. Se loistaa ja valaisee ja
lämmittää vihreän väristä selliäni kuin kukka, kuin mikäkin taideteos.
Ajatelkaas, korallinpunaista ja hopeata! Se tuli kuin ilmestys elämästä
selliini, silmäni elpyivät hopeaisesta hohteesta.

En ole yli vuoteen nähnyt yhtään taulua enkä mitään värejä. Kun sain
kotoa vaaleanpunaisen silkkisen "lisöösini", silitin sitä ja painoin
poskelleni. Kun liinalakanat ja pyyheliinat tulevat paketissa kotoa,
tuoksuen kotipuiston koivulle, joitten alla ovat kuivuneet metsäisessä
tuulessa, on kuin tuuli ja pellava hulmahtaisivat vuoteelleni. Hengitän
niitä kauan, kauan, ja ensimmäinen yöni kotilakanain välissä on
juhlayö: sänkyni tuoksuu kodille ja puhtaudelle — nukahdan — ja herään
siihen, että käteni yhä pitelee pellavaista pitsiä.

Kotona riippuu kirjoituspöytääni vastapäätä iso taulu, Julius Cleverin
maalaama kevättalven maisema kultaisen rikkaassa iltavalaistuksessa.
Auringonlasku heijastuu pilvissä ja kultaa hohteellaan punertavia
koivunlatvoja, sulavaa kevätlunta ja vesilätäköitä maantiellä ja
ojissa. Vanhan virolaisen talonpoikaistalon olkikatto punottaa
lämpimästi pehmeässä valossa, joka on sulattanut sen lumipeitteen, ja
tuntuu miten räystäät tippuvat ja pajunkissat paisuvat, — ja jos oikein
kauan katselee, min alkaa taulustani kuulua näkymättömien varpustenkin
viserrystä ja peipposen piipitystä ja näkyä kevään värien heräämistä...

Miten autiolta tuntuikaan sellini ilman termospulloni hopeista säteilyä
ja korallinväristä lämpöä.

Mikä kauhea, mauton kapine se olisi kotona, kuinka se piilotettaisiin
ruokakomeron pimeimpään nurkkaan tökerönä saksalaisena tehdastuotteena,
hätävarakapistuksena.

Mutta minä pidän sinusta, hopeoitu hirmupulloni... minä en anna
koti-ihmisten tuomita sinua mihinkään komeroon patojen ja pannujen
pariin vain sen vuoksi, että olet mauton.

Minä perustan sinua varten oman vankilamuseoni ja näytän sitä
pikku-Tuulille: "Tämä on mummin oma vanha vankilaystävä, sitä ei saa
heittää rikkaläjälle..."




20

MUSTALAISNAINEN.


Piiri pyörii ympärilläni. Lakkaamaton naisvankien kaleidoskooppi,
lakkaamaton rikollisten paraati. Aina uusia kasvoja vanhojen joukossa.

Väsyn usein siilien kaleidoskooppiin. Tyypit ovat niin samanlaisia.
Varastytöillä on aina samanlainen permanentti. Irtolaisilla samanlaiset
korkeat korot ja hepenet ja häpeämätön katse. Sikiönlähdettäjät ovat
samanlaisia keski-ikäisiä käsityöläisnaistyyppejä useimmilla nutturat
niskassa, ja säännöstelyrikoksista kiinni joutuneet myyjättäret ovat
onnettoman näköisiä, avuttomia olentoja...

Kävelen usein silmät kiinni tuijottaen aurinkoon, jottei tarvitsisi
nähdä tuota galleriaa ympärilläni, kuuntelen vain kenkien kopinaa ja
vartian varoitusta: Eisaapuhua!

Puolittain suljettujen silmäluomien alta näen useimmiten pelkkiä
jalkoja, puukenkiä, paljaita jalkoja, hienoja korkeakorkoisia,
ruskeita, mustia, valkoisiakin. Rumia sääriä ja kauniita kuin
kukanvarsia...

Ja kerran sattuivat silmiini pienet mustat kengät ja nopeat, sirot
jalat. Katselin — mustalaisnainen, keski-ikäinen röyhkeine katseineen.

Mutta hänen käyntinsä ja ryhtinsä... Aloin tarkastella ja hätkähdin:
se oli ruhtinaallinen nainen vierailta mailta. Leveä rimsullinen
hame hulmusi vapaasti hänen vapaitten, sirojen jäsentensä ympärillä.
Jokainen liike sorja ja sopusuhtainen ja kuninkaallisen vapaa. Hänen
pitkät jalkansa liikkuivat lanteista rytmillisesti, aivan kuin kajavan
siivet. Hän ei kävellyt vaan liiteli avaruudessa, liikkumattomista
olkapäistä heilahtelivat vapaat käsivarret kuin riippakoivun oksat.

Elisabet Bergner... Aivan niin. Samat vapaat, puolittain lapselliset
liikkeet ja "herb" pään asento ja käsivarret, kun hän pitkissä
hulmuavissa hameissa kiirehtii yli näyttämön.

Siivelliset askeleet, luonnonlapsen jalot, rytmilliset liikkeet, kuin
ihmiskukan heilahdukset kesätuulessa.

Kun ne nuoret naiset siinä edes osuisivat katsoa, miten naisen pitää
liikkua; mikä rikos on laahata ruumistaan kuin taakkaa silloin kun se
on annettu vapaan ihmissielun vapaaksi ilmaisumuodoksi...

Piiri hajosi, ja jono alkoi vyöryä rautaportaita ylös. Mustalainen
pysähtyi kohdalleni ja kuiskasi virnistäen:

— Ai, ai, suuri rouva, hieno rouva... jos saisi povata suurelle
rouvalle...

Minä nauroin niin että kuolleet ikkunat helähtivät ja itsekin
pelästyin, ja mustalaisnainen nauroi välähytellen valkoisia
pedonhampaitaan, ja löysäiäiset, jotka aina olivat valmiit nauramaan,
nauroivat mukana tietämättä miksi, ja vartiatäditkin hymyilivät.

Tuuli kävi meidän ylitsemme.




21

SE RAKKAUS.


Passarini, sellini siivooja, varastyttönen, oli äkkiä jollain tavalla
käynyt äänettömäksi ja hajamieliseksi, jollain tavalla hiljentynyt koko
olemuksessaan.

Hän ei enää toistanut päivittäistä kertomustaan asiastaan... miten
hän ei ollut varastanut, vaan ainoastaan toisen tytön mukana käynyt
varastettua palttoota panttaamassa, miten etsivät pitivät häntä
haisevassa kopissa poliisilaitoksella eivätkä uskoneet häntä, miten
hän uskollisesti oli käynyt työssä Kone- ja Siltatehtaassa ja auttanut
äitiään... Eikä hän enää muistanut kertoa Syvärin rintamalla olevasta
miehestäänkään, joka harvoin kävi lomalla, eikä hän muistanut enää
kertoa siitä päivästä, jolloin hänen asiansa tulisi esille, eikä muusta
sellaisesta, jota joskus kuulin montakin kertaa päivässä, kun hän
lakaisi lattiaani tahi kuivasi astioitani...

Passarini ovat aina tutkintavankeja, jotka odottavat tuomiotaan, saavat
sen ja sitten häipyvät "Hämeeseen", s.o. siihen pelättyyn Naisten
Keskusvankilaan Hämeenlinnaan.

Ja heidän juttunsa ovat melkein aina samoja, jos he ovat varastyttösiä.
Se "tuttava" se aina on varastanut, jos heitä on monta, tahi sitten on
oltu hieman niinkuin päissään, kun tuo heilakin on rintamalla ja "tulee
kuljettua kaikenlaisten miesten kanssa". Ja juttua piisaa aina.

Mutta passarini alkoi vaieta... Pelkäsin jo, etten ollut osoittanut
tarpeeksi huomiota hänen jutulleen tahi olin itse vaiennut liikaa
omissa ajatuksissani, kun huomasin, että sellissäni ei enää käynyt
minkäänlaista kuiskejuttua, mutta sitten... tytön silmät olivat
käyneet hieman uneksivan utuisiksi ja vilkuilivat vähän väliä pilven
hattaroita ikkunani pikkuisesta neliöstä. Hänen permanenttinsa oli
huolellisesti harjattu ja suortuvat järjestetty mitä taidokkaimmin —
suuri osa tyttöjen ajasta kului permanenttien hoitoon — ja vankitakin
alla oli sininen siviilipusero siroine valkoisine kauluksineen...
Ulkona, kävelyaikana, heitettiin vankitakki kokonaan pois "kun on niin
lämmintä", vaikka puhalsikin kylmä itätuuli...

Minä huomasin: suuria oli tapahtunut. Ja sitten eräänä päivänä "se"
tulikin. Hieman hämillään, mutta onnellisena, hän kuiskasi, että hänen
jalkojensa juureen oli pudonnut kirjelappu ja että se oli "häneltä", ja
minä häijy hölmö teeskentelin ja kysyin aivan kuin huomaamattani, että
oliko se hänen mieheltään. Eikä, vaan eräältä pojalta tuolta ylhäältä
miesten puolella... hän punastui onnellisena ja sanoi, että "kun ne
aina kirjoittelevat ja katselevat".

Minä utelin sitten, että miten noin vain katselevat? Tunteeko poika
hänet? No ei, kuulemma pojat katsovat ikkunoistaan ja valitsevat
itselleen likan, kuka kenellekin sopii, ja sille likalle sitten
lähetetään kirje ihmeellisiä teitä myöten... Ja hänet oli valinnut niin
mukava poika, joka aina on ikkunassa kun hän kävelee...

"... ja sillä on niin tuliset silmätkin..."

Ja hän katsoi uneksien tuohon rumaan hajukaappiin, jota hän juuri oli
tyhjentämässä, ja minä pelkäsin, että tapahtuu katastrofi erään esineen
suhteen.

Hänen oli pakko puhua, hän oli aivan pakahtumaisillaan.

Tuon miehen hän oli pari kertaa tavannut portaissakin... oli tuntunut
niin kuumalta... voi mitä hän nyt puhuukaan, mutta oli tuntunut niin
hassulta... ja voi, mitä sitä kaikkea keksii... Tuntuu niin mukavalta
saada kirjeitä ja odottaa sitä kävelyhetkeä, kun tietää että joku
katselee... voi, voi, kaikkea hassua sitä mieleen tuleekin tässä
kurjuudessa...

Ja punastuen hän hävisi kuppini ja lautaseni kanssa ja pudotti
lusikkani mennessään ja likisti sormensa rautaoven väliin.

Jaa, että mitä poika hänelle kirjoittaa... Kaikenlaista... (uneksiva
hymy)... sellaista kaunista — että hän ajattelee minua aina,
minkälainen minä olen... ja silloin kun vapaaksi päästään, hän tulee
luokseni, ja sitten ollaan aina yhdessä... ja että kun pääsisi viereeni
iltaisin...

— Oioioi, pääsi minulta, entäs tuo toinen poika Syvärillä?

— Mitäs rouva nyt sellaista... kyllä sillä Pekallakin on heiloja,
eikä hän minusta enää tykkääkään, kun olen ollut vankilassa, ja sen
muorikin on niin häijy, eikä se aja partaansakaan, tuli kotia kuin
karhunkuopasta. Mutta Alpertilla on tukkakin niin kaunis, kihara... On
vankilassakin mukavaa...

Hän hymyili onnellisena.

Ja illalla hän kiipesi toisten tyttöjen olkapäillä ikkunaan ja lauloi
kalteriraudoissa roikkuen:

    "Kaalpea neito vaalein kiharoin,
    miks tummat juovat silmiääsi ympäröiii..."

       *       *       *       *       *

Ihmiset kukkivat kumminkin, vankikellarissakin... aivan kuin voikukat
pihalla.

Ihmistä ei voi vangita, ihmisen unia ei voi kahlita... Harmaitten,
haisevien peitteitten alla, olkipatjoilla lattiallakin maaten nuori
ihminen ojentaa kuumat kätensä pimeyteen ja painaa hymyillen poskensa
olkityynylle!

"Vangitkaapas minut..."

       *       *       *       *       *

Ihmistä ei voi vangita, vaikka hänen kuorensa kahlehtiikin, ihminen
luiskahtaa aina pois käsistänne ja hymyilee teille, rankaisijoille,
leijaillen sudenkorentona tahi lokin siivin tai rakastetun
käsivarsilla...

Ihmistä ei voi vangita, hänet voi hellävaroen pyydystää ja hoitaa kuin
sairasta, laskematonta lasta ja opettaa olemaan hyvä.

Hevosia, nuoria ja pillastuneita, hoidetaan hyvyydellä — pakkokuolaimia
ei pistetä varsan suuhun, eikä sitä piiskata eikä panna rautoihin, vaan
Talli-Kalle opettaa sitä suurella hellyydellä ja ymmärtämyksellä.

Hevosia osataan hoitaa — ihmisiä ei.

       *       *       *       *       *

Vanha kyynelinen nainen ajatteli:

Miten kadehdittavan onnellinen rakkaus tuo vankilarakkaus... eivät he
koskaan tapaa toisiaan arkielämässä, eivät voi kyllästyä toisiinsa,
riidellä, nähdä toisiaan pukeutumassa ja syömässä, saada lapsia ja
arkihuolia leivästä, nähdä miestä humalaisena ja vaimoa toraisena.

Onnellinen rakkaus, nähdä unta toisistaan, ei koskaan "saada" toisiaan,
ja vankilasta tultua muistella tuota ihanaa rakkautta:

    Es waren zwei Königskinder,
    sie hatten einander so lieb.
    Sie konnten beisammen nicht kommen,
    das Wasser war viel zu tief...

    Oli kaksi kuninkaan lasta,
    jotka toisiaan rakasti,
    eivät yhtehen ikänä päässeet,
    vettä oli niin syvälti.




22

HÄN KIRJOITTI RAASTUVANOIKEUDELLE.


Sellinsiivoojani, suloisenlempeä tyttöihminen, pyysi minua
kirjoittamaan puolestaan raastuvanoikeudelle. Kirjoitin niin kuin hän
itse asiansa minulle kertoi, hänen omilla sanoillaan.

    Korkea oikeus!

Minulla ei ole varaa ottaa kallista asianajajaa. Tahtoisin kumminkin
kertoa Oikeudelle asiani kaikessa totuudessa, niin kuin se oli.

Olen syytettynä niin kauhean rumasta rikoksesta kuin sikiön
lähdettäminen. Olen katunut sitä syvästi ja tahtoisin kertoa, miten
jouduin rikokseni tekemään.

Kymmenen vuotta sitten joutui sulhaseni kuorma-auton alle Malmin
lentokenttää rakennettaessa ja kuoli. Meillä piti pian olla häät. Kun
hän oli kuollut, huomasin, että tulisin saamaan pikkuisen. Minne minä
olisin joutunut sen häpeän kanssa. Isäni on pienviljelijä Maaningalla.
Lähdin Helsinkiin palvelemaan, kun ei leipä riittänyt. Äitini olisi
kuollut häpeään, jos olisin tullut kotia äpärän kanssa, ja oli
muutenkin raskas aika ja mahdotonta saada työtä. Minne olisin joutunut
lapseni kanssa. Puhuin hädästäni eräälle tytölle, joka neuvoi minua
lähtemään tuttavansa kätilön luokse, joka sitten auttoi minua. Hän
selitti minulle, mitä hän minulle teki, eikä se ottanut kipeätäkään.
Enkä minä sitä sitten enää muistanut, kun elämä meni eteenpäin aina
kovan työn touhussa. Joskus vain teki kipeätä katsellessani toisten
lapsia. Sitten rouva K. puhui minulle kevättalvella eräästä tytöstä,
joka oli joutunut onnettomuuteen eikä tiennyt, mistä hakea apua, kun
pelkäsi sikiön hävittämistä. Mikä lie minuun tullut, mutta kerroin
hänelle omasta tapauksestani ja kehaisin, että minäkin osaisin hävittää
sikiön ja että se on niin yksinkertaista ja ettei minunkaan tehnyt
kipeätä, kun oli aivan alussa.

Sitten äitini sairastui ja matkustin kotia Maaningalle ja minun piti
kokonaan jäädä kotia, kun veljeni ovat rintamalla ja äiti ja isä
yksin hoitamassa taloa. Mutta siiloin rouva K. kirjoitti minulle ja
rukoili minua tulemaan Helsinkiin, kun hänen oli käynyt hullusti.
Hänen miehensä on raaka ja juoppo ja heillä oli epäsopua ja hän oli
seurustellut erään merisotilaan kanssa. Mutta sitten oli merisotilas
tullut hänen luokseen erään toisen naisen kanssa ja sanonut, että
hän menee sen kanssa naimisiin eikä huoli hänestä enää. Ja lapsi oli
tulossa ja hän pelkäsi että miehensä, joka oli rintamalla, tappaisi
hänet jos saisi sen tietää.

Vaikka minun oli sääli häntä, en minä kuitenkaan ajatellut ruveta
sellaisiin hommiin. Mutta minun täytyi kumminkin tulla Helsinkiin
saadakseni työvoimalautakunnalta luvan siirtyä töihin kotia
Maaningalle. Silloin rouva K. pyysi minua niin hartaasti ja minun
täytyi ruveta auttamaan häntä, kun hän ei tietänyt ketään puoskaria
ja kun ajattelut, että osaisin sen tehdä siististi, niin kuin minulle
tehtiin. Ihmiset ovat aina olleet hyviä minulle ja minä olen aina
koettanut olla auttavainen, enkä minä jaksanut olla auttamatta...
kun sikiö oli vasta toisella kuukaudella ja kun olen itsekseni monta
kertaa ajatellut, ettei se voi olla niin suuri rikos kun Helsingin
kaupungin puolestakin on järjestetty sellaisia neuvonta-asemia,
joissa oikein neuvotaan, kuinka pitää välttää lasten syntymistä, ja
kun ei lapsi vielä ole kehittynyt äidin kohdussa eikä saanut elämää
niin ei se mitenkään minusta tuntunut sen suuremmalta rikokselta,
estetäänkö lapsen syntyminen muutama viikko aikaisemmin tai myöhemmin.
Sitten tuntui niin kauhealta ajatella, että syntyy lapsia, joita äiti
vihaa eikä halua niitä ja jotka tuottavat äidille onnettomuutta heti
syntyessään. Minkälaista niiden lastenkaan elämä tulisi olemaan.
Minä olen nähnyt köyhissä torpissa, miten sellaiset lapset kasvavat
leivänmurusilla.

Kyllähän jokainen nainen joka miehestään pitää tahtoo saada lapsen
ja olen katkerasti surrut sitä miten minun itseni on käynyt ja etten
voinut ottaa lasta vastaan. Kun nyt on huomattu, että isänmaamme
tarvitsee köyhiäkin lapsia ja että tullaan lapsista pitämään huolta,
niin kyllä lapsia syntyy. Mutta nyt kun miehet ovat rintamalla ja elämä
kaikilla epävarmaa niin on paljon naisia jotka vielä enemmän kuin ennen
pelkäävät synnyttää lapsia maailmaan, kuten laulussa sanotaan:

    maailman orjaksi tänne
    kurjuutta kärsimään.

Niinhän niinä kaikessa kurjuudessani ajattelin ennenkuin suostuin
auttamaan rouva K:ta, enkä minä häneltä mitään palkkaa siitä ottanut,
vaikka hän tarjosi minulle rahaa. Mutta sitten muutaman päivän päästä
hän puhui eräästä hyvästä tuttavastaan rouva S:stä, joka oli samassa
tilassa. Hän oli hiljattain mennyt naimisiin, mutta koska mies oli
rintamalla, hän ei mitenkään uskaltanut ottaa lasta, ajatellen
minkälaiseen kurjuuteen hän jäisi lapsen kanssa, jos mies sattuisi
kaatumaan. Se on niin, että vaikka valtion puolesta luvataan auttaa
leskiä ja orpoja, niin niitä on kuitenkin niin paljon, etteivät ihmiset
luota siihen apuun.

Enkä minä jaksanut vastustaa niitten pyyntöä ja niin minä autoin
sitäkin rouvaa ja kun hän pyytämällä pyysi minua ottamaan vastaan 900
markkaa palkaksi siitä, niin minä otin, koska tarvitsin matkarahoja
kotia ja kadun ja häpeän sitä kovasti. Ja päätin, etten koskaan tule
siitä kertomaan kenellekään maalla, etten joutuisi kiusaukseen.

Kun sitten rouva S. sai tuskia ja meni hermostuksissaan sairaalaan
ja rouva K. samoin ja kun minulle selvisi, että minun avustani
olisi sittenkin saattanut olla vaaraa heidän terveydelleen, kaduin
syvästi että olin ryhtynyt sellaiseen ja päätin puhua kaikki suoraan
poliisille. Koska minun itseni oli käynyt hyvin, en ollenkaan
ajatellut, että siitä saattaisi olla vaaraa terveydelle, ja onneksi
molemmat rouvat eivät sitten joutuneetkaan olemaan sairaalassa kuin
muutamia päiviä.

Mutta päätin, etten koskaan enää tulisi ryhtymään sellaiseen tekoon ja
että nyt tosiaankin käsitän miten vaarallista ihmisten terveydellekin
sellaiset sikiön lähdettämiset ovat ja että ihmisten pitää hakea apua
yhteiskunnalta, niiltä ihmisiltä, jotka kykenevät heidän elämänsä
järjestämään turvalliseksi.

Puhuin etsiville kaikki mitä olin tehnyt aivan avomielisesti, kuten ne
molemmat rouvatkin. Sittenkin sain olla 17 vuorokautta poliisiputkassa,
sellaisessa kopissa, jossa täytyi istua kivilattialla sekä maata niin
likaisilla kurjilla patjoilla etten minäkään köyhistä oloista tullut
työläisnainen olisi luullut sellaista mahdolliseksi. Olen vankilassa
saanut miettiä elämääni ja voin vakuuttaa, etten koskaan enää tulisi
rikkomaan lakia. Siksi anon nöyrimmin, että Korkea Oikeus antaisi
minulle alimman mahdollisen tuomion ja päästäisi minut ehdonalaiseen
vapauteen. Veljeni ovat molemmat olleet koko sodan ajan rintamilla ja
vanhempani ovat kotona vailla apua ja turvaa ja odottavat minua työhön
aavistamattakaan, miten hirveään onnettomuuteen olen joutunut.

       *       *       *       *       *

Hän sai puolentoista vuoden kuritushuonetuomion saman, päivänä kuin
tuli tieto, että toinen hänen veljistään oli kaatunut.




23

VÄESTÖPOLITIIKKAA POLIISIVOIMALLA.


Melkein joka toinen niistä naisista, jotka vankilan pihalla
kanssani kävelevät, on joko sikiönlähdettäjä tahi nainen, jolta on
sikiö rikollisesti poistettu ja joka suorittaa kuuden kuukauden
vankeustuomiota 36 päivän "vesileipäläisenä".

Niitten joukossa on kauniita nuoria tyttöjä, sivistyneitäkin, vaikka
harvemmin, sillä sellaiset joko saavat ehdonalaisen tuomion tahi eivät
joudu kiinni.

Kiinni joutuvat vain köyhät naiset, joitten on pakko kääntyä
sivistymättömien puoskarien puoleen ja jotka sitten sairastuvat ja
joiden on pakko lähteä sairaalaan, jossa heidät heti ilmiannetaan ja
jossa pahimmissa tapauksissa vielä kuolinvuoteellakin poliisi kiristää
tietoja. Varakkaammat maksavat tuhansia tunnetuille lääkäreille ja
kätilöille eivätkä joudu kiinni.'

Niin, ne kiinnijoutuneet sikiönlähdettäjät...

"Minua syytetään niin rumasta asiasta", sanoi yksi niistä hämillään.
Ja rumana minäkin heidän asiaansa pidin ja muistin, että niitä ennen
vanhaan kutsuttiin enkelintekijöiksi.

"Ettekö te sitten ole syypää?" sanoin minä.

"Kun likka oli hädässä ja tuli vain lörpöteltyä, mitä konsteja olen
kuullut käytettävän, ja sitten likka meni ja käytti, ja kun sairastui,
lähti sairaalaan, ja siellä kidutettiin siksi kuin kertoi mistä oli sen
konstin kuullut."

Se likka on aina kaikilla hädässä, ja niinpä koetin ottaa selvää, miksi
likka ei tahdo lasta... väestöpoliittisesta propagandasta huolimatta.

Nykyään on lapsen isä tavallisesti "joku mies rintamalta" tahi
"vänrikki meiän kanttiinista", jolla on morsian kotona, tahi "sellainen
saksalainen", joka kävi kadulla kiinni ja lupasi ummet ja lammet, ja
eihän toki sellaista häpeätä jaksa kestää, ja vielä kuuluu sitten
olleen "äijämies".

Ja enimmäkseen on oltu humalassa sen kanssa, joka kirjoitti rintamalta
niin nättejä kirjeitä kymmenelle yhtä aikaa. Tahi sitten, kun oma mies
ei saanut lomaa, niin tuli olluksi toisen lomalaisen kanssa, ja mies
varmasti tappaisi kun kuulisi asiasta.

Surullisin ryhmä ovat ne nuoret, naimisissa olevat naiset, jotka eivät
uskalla saada lapsia, koska pelkäävät miehen kaatuvan, ja minne sitten
joutuisi pienen lapsen kanssa. Ja sitten nämä, jotka pelkäävät saada
lapsia sodan aikana ja joutua kurjuuteen pienokaisten kanssa.

He eivät luota Suomen valtioon ja sen lupauksiin huolenpidosta eivätkä
aseveljien apuun, eivät luota ollenkaan omiinkaan voimiinsa.

Pastori kuittasi asian sillä, että sanoi naisten yleisesti vain
ajattelevan nautintoa eikä velvollisuuksia...

Mutta jokainen niistä naisista on vihannut itsessään kasvavaa lasta, ja
melkein kaikki ovat vihanneet lapsen isää. Ja useimmiten ovat miehet
maksaneet sen vaarallisen toimituksen tahi ainakin kehoittaneet naisia
siihen. He saavat siitä vain muutaman kuukauden ehdonalaista, jos se
voidaan todistaa, mikä tapahtuu kai harvoin, sillä harva on niin tyhmä,
että jättää kirjeisiinsä siitä jälkiä.

Ja minkälaista olisi sellaisten lasten elämä, jos ne tulisivat elämään.

En puolusta sikiön lähdettämistä, mutta vaadin perusteellista
yhteiskunnan remonttia ja ennen kaikkea rangaistusten remonttia, sillä
ne tuntuvat suhteettomilta, varsinkin sodan aikana.

Luonnollisesti yhteiskunnan täytyy suojella itseänsä puoskareilta,
jotka saattavat nuoria naisia hengenvaaraan, mutta yhteiskunta itse on
luonut puoskarien tarpeen ja edellytykset. Yhteiskunta alkoi opettaa
lapsiluvun rajoittamista — missä on raja?

Kun kerran sodan aikana luodaan rajattomat mahdollisuudet nuorten
naisten ja miesten yhdessäololle ja naisten rintamatyölle sekä
miesten nautinnonhalulle, kun ne joskus lomautetaan lakkaamattomasta
kuolemanvaarasta, miksi sitten rangaistaan niitä nuoria naisia
ikuisella häpeällä, jos he sattuvat erehtymään, ja vanhempia naisia,
jotka ovat koettaneet auttaa heitä olematta ammattisikiönlähdettäjiä ja
ottamatta suuria rahallisia palkkioita?

Jos ne hurjat rangaistukset, joita oikeudet jakavat
sikiönlähdettämisestä — "enkelintekijät" tuomitaan kuritushuoneeseen
puolestatoista vuodesta yhdeksäänkin vuoteen saakka — eivät johda
tapausten vähentymiseen, niin ovat syyt kovin syvällä.

Järkyttävää kuuluu olevan niiden nuorten naisten sairaalahoito.
Heti kun on todettu sikiön lähdettämisen tapahtuneen, ilmoitetaan
asia sairaalan puolesta poliisiviranomaisille, jotka aloittavat
tutkimuksensa sairaitten ihmisten suhteen. Kerrotaan, että eräässä
sairaalassa on ilmoitettu sairaille naisille, ettei heitä hoideta,
elleivät heti ilmaise, kuka sikiönlähdettäjä heitä on käsitellyt.

Ei ole moraalia kohottavaa tuo yhteistoiminta sairaalain ja poliisin
välillä, erikoisesti niissä tapauksissa, joissa potilaan terveys kärsii
noista tutkimuksista.

Rangaistuksen pelosta johtuen joutuu kumminkin vain pieni osa
sikiönlähdetyksen uhreista sairaalaan, ja silloinkin vasta viime
tingassa, kuolemanpelosta. Kuinka paljon mahtaneekaan olla nuoria
naisia, jotka häväistyksen ja rangaistuksen pelosta eivät uskalla
lähteä sairaalaan eikä kääntyä lääkärin puoleen ja siten varmasti
tulevat ikänsä kärsimään puoskaroinnin seurauksista...

Vastustan sikiönlähdettämistä, koska vaadin, että yhteiskunnan on
luotava mahdollisuudet ihmisille elää täyttä ja tervettä elämää, ja
koska "rakkaudesta täytyy lapsen syntyä", toistaakseni Niskavuoren
Ilonani sanoja. Mutta tuntuu järjettömältä nyky-yhteiskunnan
kannalta, että lapsirajoitusten opettamisen ja moraalikäsitteiden
löyhtymisen jälkeen on sodan aikana ruvettu kiristämään
sikiönlähdettämisrangaistuksia ja estämään poliisivoimalla
lapsirajoitusta tahi oikeammin sanoen yrittämään lisätä väestöä
poliisivoimalla, kiristäen rangaistusta rikoksista, joita sota
auttamattomasti tuo mukanaan.

Olen katsellut noita onnettomia naisia jo vuoden ajan. Olen kuunnellut
heidän tarinoitaan. He eivät kadu... eivät tunne rikkoneensa mitään
tahi katuvat korkeintaan kiinnijoutumistaan ja tuhmuuttaan.

Loppumaton harmaa rivi onnettomia naisia kulkee ohitseni miesten
tuomitsemina, miesten, jotka kumminkin ovat juuri alkusyynä tähän
rikokseen.




24

RUUMIINI ON MINUN


sanoi nuori tyttö, joka oli tuomittu kuudeksi kuukaudeksi vankilaan
sikiön lähdettämisestä.

— "Saanhan, itse määrätä, milloin olen mieheni kanssa, milloin tahdon
lapsen ja milloin en... milloin pesen tukkani ja leikkaan kynteni..."

— Kauheata puhetta, sanoin minä, lapsi kuuluu yhteiskunnalle eikä vain
vanhemmille. Lapsi on rakkautta, eikä siitä saa sillä tavalla puhua.

— Mitä yhteiskunnalla on tekemistä rakkauteni kanssa... Kaikkeen se
yhteiskunta nenänsä pistää. Elämäni on aivan minun omani; jos tahdon,
elän — jos en, menen mereen...

— Yhteiskunta onkii teidät poliisin avulla merestä ja sakottaa
itsemurhasta, jos jäätte eloon.

— Tahtooko rouva sanoa, ettei ruumiinikaan ole minun? Hän asettui
uhkaavasti eteeni.

— Siltä se näyttää, sillä te nautitte yhteiskunnan suojaa monessa
suhteessa kävelette yhteiskunnan rakentamilla teillä, yhteiskunta estää
ryöväreitä hyökkäämästä kimppuunne, antaa teille koulut, kasvatuksen ja
leivän.

— Yhteiskunta on itse ryöväri, koska se vie minulta vapauden...

— Antamalla teille vapautta...

— Roskaa se on se heidän vapautensa, sanoi tyttö ja nosti riemuiten
päänsä asettaen maitomukini pöydälle ja melkein huudahtaen, niin että
vartia tuli epäluuloisena ovelle katsomaan.

— Mutta sieluni ainakin on minun, sitä minulta ei voida viedä, vaikka
he määräisivätkin ruumiini suhteen...

— Se nyt ei ole ollenkaan varmaa — näin sodan aikana...

Vartia tuli vielä epäluuloisemmaksi.

— Me puhumme vain sielusta ja ruumiista, sanoin minä, se ei ole
ollenkaan vaarallista.

Vartiatäti hymyili:

— Kuka tietää.. näin sodan aikana...

       *       *       *       *       *

— Minä teen jotain kauheata, kun vapaaksi pääsen, minä näytän heille,
sanoi tyttö nyrkit pystyssä.




25

IL FAUT VIVRE DANGEREUSEMENT — ELÄ VAARALLISESTI.


Häntä kutsuttiin "postineidiksi". Hän oli vankilan salapostikeskus
ja lappusten kuljettaja. Hänen kauttaan sanottiin kulkevan melkein
koko varastyttösten ja irtolaisnaisten kirjeenvaihdon yläkerroksessa
majailevien varaspoikasten ja muitten rosmojen kanssa, joilla
ei pitänyt olla mitään maallista eikä taivaallistakaan yhteyttä
naisvankien kerroksiin — joitten ei oikeastaan pitänyt tietää, että
koko laitoksessa oli olemassakaan hameellista väkeä.

Mutta rakkauspreivit kulkivat kumminkin...

Se oli sangen vaarallista hommaa, jos "paloi", pääsi karhunkoppiin
useaksi päiväksi vedelle ja leivälle.

Karhunkoppi on pelättävä laitos, hirmukoppi, josta löysäläiset ja
varastyttöset puhuvat suurella kauhulla: siellä kuuluu olevan patjaton
makuulavitsa, joka päiväksi sekin vedetään ylös... eivätkä siihen
tuomitut pääse kävelemään kuin pieneen sementtikoppiin pihalla,
eikä sinne saa mitään lukemista... Kunnon tytöt puhuvat siitä vain
kuiskimalla, niin, ne, jotka eivät ole tehneet tuttavuutta sen kanssa.

Mutta "postineiti" oli siinä ollut neljä kertaa ja useita päiviä
kerrallaan, eikä koskaan ollut ilmiantanut asiakkaitaan, vaan kärsinyt
aina niitten puolesta. Lukemattomia lappusia oli hän kuljettanut
taskuissaan ja leveällä povellaan, ja arvaamattomissa piilopaikoissa
oli hän niitä pidellyt ja uskollisesti perille toimittanut, sillä vähän
niitä oli razzioissa häneltä sentään löydetty.

"Postineiti" oli vangittuna sikiön lähdettämisestä. Hänen asiastaan
ei saanut kukaan selvää eikä hänen tuomiostaankaan. "Mitäs noista
turhista, tulihan niitä vuosia niin monta, ettei niitä enää kannata
räknätäkään...", ja taas hän pyörähti asioilleen ja monenlaisiin
töihinsä, sillä kaikkea hän osasi ja kaikkeen pystyi, niin ettei
vankilankaan kannattanut pitää häntä kopissaan kuoria liimaamassa.

Eikä postinkäynti lakannut, vaikka hän sellissäänkin istui.

"Eihän vartioilla ole silmiä selässään — antaa tulla vain lappusia!
Minun postini on auki yötä päivää, ja jollei ovesta pääse, niin onhan
minulla sentään ikkuna."

Hänen kekseliäisyytensä kuuluu olleen ilmiömäinen, ja hän hallitsi
suvereenisesti koko vankilan alamaailman rakkaus- ja tunne-elämää.
Sillä hän luki kaikkien asiakkaittensa, sekä tyttöjen että poikien,
preivit ja sekaantui tarpeen tullen asioihin hyvillä neuvoilla tupakka-
ja tulitikkuleveranssien suhteen jakaen niitäkin uskollisesti, mutta
oman harkintansa mukaan... jottei sama poika saisi liian monelta
heilalta. Vaikkei muuten kirjeenvaihdon hänenkään mielestään tarvinnut
olla pelkästään bilateraalista, vaan sai olla yhtä multilateraalista
kuin rintamakirjeenvaihtokin.

Eikä hänelle itselleen kirjoittanut kukaan, eikä siitä ollut kuulemma
väliäkään; hän osasi tarpeeksi nauttia toisten kirjeistä — ja siten
oli vähemmän vaivaa... Ja kyllä se elämä sentään kuluu, "kun ei vain
pelekää..."

Ja miten sen ajan muutenkaan saisi kulumaan vankilassa, kun ei
kirjojakaan saa kuin vaivaiset kaksi kuukaudessa.

Hän oli tullut siihen käsitykseen, että hänellä on edessä joko
tylsistyminen sellissä tahi sitten uhma ja urheilu, ja hän oli valinnut
sen uhman ja kapinoimisen ja urheilun "jotta näkisivät että sentään
olen olemassa".

Entäs karhunkoppi, eikö siellä tylsisty yksinäisyydessä?

"Eikä", sanoi postineiti, "minä oikaisen itseni ja laulelen siellä. Ja
syystä minä ainakin siellä istun. Ja tiedän vihdoinkin, minkälaista on
kärsiä rangaistusta syystä eikä vain sikiön lähdettämisestä.

"Vai niin — ymmärrän", sanoin minä. "Se oli hyvin sanottu..."

"Kyllä kai rouva ymmärtää, ei rouva muuten täällä olisikaan."

Tämä oli kotoista ääntä... minun tuli oikein hyvä olla. Unohdin
kaiken vaaran, kun vartiatäti lähestyi sangen pilvisenä, ja kysyin
"postineidiltä", oliko hän ollut mukana työväenliikkeessä.

"Valveutunut minä olen", sanoi likka nauraen, "mutta kun ne eivät
tee mitään, ja minun täytyy aina jotain tehdä... enkä minä voi olla
auttamatta, kun näen että ihminen on hädässä."

"Postineiti" viittasi minulle iloisesti ja juoksi rautaportaita alas.

Joko tylsistyä — tai kapinoida...




26

PENITENTIARY — KURITUSHUONE.


Englanniksi: penitentiary — katumuskoti.

Suomeksi: kuritushuone — kurituskoti.

Suomalainen vankilannimitys on rehellisempi — kuritushuone: yhteiskunta
kurittaa. Englantilainen tarkoittaa kai, että yhteiskunta saattaa
katumaan pahoja tekoja kurituksen avulla.

Shakespeare vertaa Coriolanuksessa yhteiskuntaa ihmisen elimistöön.
Jospa suutelisin vanhan Williamin ilvelijäkaavun helmaa ja jatkaisin
hänen vertaustaan... Jos käsi on erehtynyt tahi jalka kompastunut,
mitä se auttaa elimistöä, jos se rupeaa kurittamaan ja rankaisemaan
omaa kättään tahi jalkaansa sen sijaan, että antaisi niitten yrittää
uudelleen...

       *       *       *       *       *

Varastyttönen oli valittanut pastorille, että annetaan niin vähän
kirjoja luettavaksi. Pastori oli siihen vastannut, ettei hänen
tarvinnut lukea, vaan katua tekojaan, että vankila oli katumispaikka.

— Olenhan minä katunut, sanoi varastyttönen, olen kovasti katunut,
mutta mitä se katumisesta paranee. Jos antaisivat minun tehdä jotain
hyvittääkseni rikostani, kyllä minä tekisin kymmenin sormin... teenhän
täälläkin työtä, mutta tekisin enemmän ja oppisin enemmän vapaudessa.
Täällä oppii vain rikolliseksi.

Kaikki alaikäiset varastyttöset sanovat samaa.

       *       *       *       *       *

Varastyttönen tuli siivoamaan selliäni, oli niin uneksivan näköinen:

— Yksikin tyttö meidän sellissämme on varastanut kymmenen
hopeakettua... hän sai kaksituhatta markkaa kappaleelta.

Yhtäkkiä hän äkkäsi, ettei oikein sopinut minulle kertoa sellaista.

— Enkä minä ole ottanut kuin pari puseroa eräästä kaupasta ja
sadetakin, ja yhtä monta vuotta minäkin sain... ja tuo punatukkainen
tyttö on tehnyt oikein pankkiryöstön, ja rahat hänellä on piilossa, ja
hän ostaa auton kun pääsee pois... (vielä uneksivampi katse), mutta
niitä onkin monta kaveria. Sitten tuossa toisessa sellissä on tuo iso
varasliiga — se on oikea liiga, ja niillä on yli kaksisataa varkautta
—, voi kun se on jännää, kun ne kertoo...

— Eikös Aino luvannut minulle, ettei koskaan enää ajattele
varkauksia...?

— Enhän minä ajattelekaan, mutta kaikki tytöt sanovat, että kun ne
täältä pääsevät, niin ne ovat paljon viisaampia, eivätkä enää joudu
kiinni... Meidän kopissa on yksi sellainen tyttö, joka ottaa nenäliinan
"Höykyn" (vartia) taskusta, niistää nenänsä ja pistää sen takaisin
ilman että Höykyllä on aavistustakaan...

Ajattelin tuota ankaraa vanhaa neitiä ja hillitsin naurunhaluani
nuhdellen varastyttöstä... ja selkäpiitäni karmi ajatellessani, mitä
kaikkea tuossa kopissa sille suojatilleni opetettiin ja mitä hän vielä
Hämeenlinnan nuorisovankilassa tulisi oppimaan, jos hän joutuisi sinne
tuollaisten mestarien joukkoon, jotka vain hautoivat kostonajatuksia
yhteiskunnalle.

Helppoa oli aikaansaada laki nuorisotuomioista ja saattaa
pahankurista nuorisoa vuosikausiksi nuorisovankilaan, mutta onko
teillä ihmisiä, jotka kykenevät johtamaan sellaista kasvatusta
hyvyydellä, kunniantuntoa ja omaatuntoa herättämällä, antamalla
toiveita tulevaisuudesta, sellaisesta yhteiskunnasta, joka ei halveksi
heitä, vaan auttaa heitä eteenpäin? Onko teillä kaikkea sitä,
professori Kaila, jota kaikki varkaanpoikaset ja -tyttöset pelkäävät
kuin kaameinta pöpöä, jonka rääkättäväksi yhteiskunta heidät on
luovuttanut?...

Onko teillä kaikkea sitä, mikä oikeuttaa langettamaan nuorisotuomioita?

Minä soisin olevan. Olen lohduttanut kaikkia niitä lapsia, joita
Hämeenlinnaan lähetetään, että heidän vain pitäisi koettaa oppia siellä
ihmisiksi ja että nuorisovankilan tarkoitus ei ole saattaa heitä
turmioon eikä karkoittaa yhteiskunnasta.

Paha teidät perii, jollei niin ole laita, herra professori!




27

IHMISSILMÄT KUOLLEISSA IKKUNOISSA.


Eivät ne vankilan ikkunat aina ole kuolleita, vaikka ne ovat korkealla
katon alla... ja vaikka ne ensin siltä tuntuivat.

Vähitellen aloin huomata elämää niissäkin.

Kasvaahan käkkärämänty kallionkolossa ilman maata, ja elämä versoo
kuolleessakin ikkunassa katon rajassa.

Kun naisten piiri pyöri pihalla, kuului silloin tällöin vartian ääni:
"Ei saa vilkuilla ikkunoihin", — "pois ikkunasta siellä...", vaikken
minä ollut ketään nähnytkään ikkunassa. Mutta vartian silmä on haukan
silmä...

Vähitellen aloin minäkin erottaa lasien takana kalpeita kasvoja ja
tähyileviä näkimiä, jotka salamannopeudeila hävisivät, jos vartian
silmä niihin päin sattui, ja välistä näkyi miten tytöt vilkaisivat
ylöspäin ja hymyilivät ikkunoille, noille kuolleille ikkunoille, sangen
elävää ja lämmittävää hymyään.

Ja kun ilta tuli ja kaikuvissa käytävissä lakkasi lukkojen kalina
ja askelten pauhina ja ruoka-astiain kilinä, hiljenivät huudot:
"Kylmää vai lämmintä vettä... kylmää vai lämmintä...", kun viralliset
tarkastelevat silmät häipyivät oviläppäin takaa, silloin alkoi
selleissä hiljainen, dramaattinen taistelu ikkunoista tyttöjen ja
päivystävän naisvartian välillä.

Portaista kuului hiljaisia tassuttavia askeleita, jotka hiipivät
naapurisellin ovelle... sieltä sellistä oli jo vähän aikaa kantautunut
käytävään kikatusta ja puhetta ja kiljahduskin. Äkkiä lentää läppä
auki tuossa epäilyttävässä kopissa, kuuluu kolinaa ja huudahduksia
ja vartian kiukkuinen ääni: "Alas sieltä ikkunasta! Enkö minä
arvannut... siellä ne taas roikkuvat. Johtokuntaan minä teidät vien ja
karhunkoppiin pääsette, senkin..."

Ei se uhka aina niin vakavasti ole tarkoitettu, vartiatäti tuntee
kundinsa... mutta se tekee vaikutuksen — vähäksi aikaa. Palattuaan
sellaiselta tarkastusmatkalta vartiahuoneeseen eräs vartia sanoi
huomanneensa, että "alakerrassa kaikki roikkuivat ikkunoissa joka
sellissä, paitsi rouva Wuolijoki..."

Kun ei minusta ole enää roikkujaksi muualle kuin kirjoituskoneeseen...

Vartiatätini muistuttaa hieman Leeni-tätiäni, ja muistui mieleeni,
miten Leeni-täti minut kerran lapsena sai kiinni "roikkumisesta".

Olivat kaikki heinässä kotitalossamme, ja Leeni-täti, joka oli emäntä,
oli viemässä palvelijain kanssa ruokaa heinäpellolle. Me lapset
olimme yksin talossa juuri keitettyjen mansikkahillojen parissa,
jotka Leeni-täti varmuuden vuoksi oli sijoittanut ruokakonttorin
ylimmälle hyllylle jäähtymään — varmuuden vuoksi, sillä meillä oli
jo muutenkin vatsanpuruja koko lapsijoukolla maistiaisiksi syödyistä
jättiläisannoksista sekä mansikoista muutenkin. Mutta mieli teki vain
lisää. Ylimmällä hyllyllä istui jättiläishillokasari, ei tarvinnut
muuta kuin lusikalla ammentaa, mutta hylly oli korkealla. Eikä siinä
muu auttanut: yksi meistä kiipesi apinana hyllyä ylös, Salme-siskoni
piteli alhaalla lautasta ja Anna-serkku ojensi siihen hilloa
kauhasta minun ammentaessani kauhalla kasarista. Mutta tulihan siinä
toimituksessa hieman tipautettua serkun ja siskon päähänkin, eihän sitä
voinut ollenkaan välttää, ja toisia lusikallisia putosi kasvoille ja
kauluksille, jopa hameillekin, ja vähitellen kun oli niin kovin hauskaa
maalata toisten tyttöjen kasvoja, rupesin minä tiputtelemaan oikein
tahallani, ja siitä tuli niin hauskaa huutoakin. Muistan sitten äkkiä
Leeni-tädin ruokakonttorin ovella ja hänen kauhistuneen silmäyksensä
koko hillotettuun murjaanijoukkoon... ja muistan hänen mehevän
puhetapansa kun hän esitti asian vaarille ruokottuaan koko lapsilauman
vesivadissa: "Kun oven avasin, niin siinä roikkui Hella kuin
luojanristi hyllyillä ja ammensi hilloa suoraan Annan ja Salmen suuhun
ja niillä oli nokat auki kuin pääskynpoikasilla ja hillo tippui pitkin
leukapieliä ja Annalla oli silmätkin ihastuksesta kiinniliimautuneet..."

Minut nosti Leeni-täti hyllyltä alas, mutta varastyttöset tulivat alas
eri kolinalla, ja minä nauroin itsekseni muistellessani Leeni-tädin
"luojanristiä", ja sellini täyttyi mansikantuoksulla, ja Leeni-tädin
lempeä käsi silitti harmaata päätäni...

Ikkuna on lähes kolmen metrin korkeudella, ainakin meidän
kellarikerroksessamme. Siihen ei pääse vaikka nousisi jakkarallekin.
Mutta tytöt kuuluvat asettavan kaksi jakkaraa päälletysten, jolloin
muodostuu sangen vaarallinen teline, ja siitä sitten pyritään saamaan
nokka lasin lähelle, jotta voidaan silmätä käveleviä tahi vastapäisen
siipirakennuksen ikkunoissa riippuvia miehiä. Arvaa sen, millä
kolinalla sellainen teline romahtaa.

Ja toistensa olkapäillekin noustaan ja sitten roikutaan ristikossa
silmä kovana... mutta näkeehän siitä kumminkin hiukan enemmän vankilan
saniaista pihaa ja jonkun miesihmisen.

       *       *       *       *       *

Vankilassa käy salainen, hiljainen taistelu noista ikkunoista,
lakkaamaton taistelu vartian ja vangin välillä.

Ikkunan takana on vapaus. Vanki katselee ikkunasta vapautta, pientä
palasta taivasta ristikon takaa... niin kovin pientä palasta
korkeudessa, johon vastapäätä-oleva kivimuuri ei ulotu. Vanki hengittää
ikkunan kautta avaruuteen.

Minäkin kiipesin kerran ikkunaan. Se oli jouluyönä. Otin pimennysverhon
pois ja kiipesin tuolilleni ja katsoin taivasta ja tähtiä ja vapautta.
On niinkuin tulisi hieman lähemmäksi taivasta ja tähtiä, kun niitä
katselee lähellä rautaristikkoa. Pilvet risteilivät yli pimennetyn
kaupungin, ja tähdet vilkuttivat terveisiä kotoa, nukkuvan pihani
kuusilta ja koivuilta, valkoiselta, yksinäiseltä taloltani ja
Bobby koiraltani, joka istui kujan päässä ja kuunteli inisten, pää
kallellaan... Navetassa hengittivät lehmät raskaasti, tallissa potkaisi
Sade-tamma pilttuutaan, varastellen heiniä Pekalta... Tallimiehen
kamarinovi kitisi — emäntä kai kävi peittelemässä pikkuisiaan tuvan
puolella. Ylätalosta kuului pillin ääni — pikku Martti puhalteli
unissaankin vielä joulupukilta saamaansa pilliä.

Hiljaa vaelsi Bobby koira häntää heilutellen valkoisen talon verannalle
ja kuunteli pikku Tuulin oven takana, miten Tuuli unenpöpperössä
potkiskeli sänkyynsä mukaan ottamiaan "loululahjoja" halaten uutta
Mikki-hiirtään, kaivaen pikku päänsä tyynyyn ja imeskellen tyynyliinan
pitsiä...

Katsoin yli kaupungin, maan ja metsien, omankin tyhjän huoneeni
ikkunoihin. Niitten verhot värähtelivät vähäisen...

Katsoin yli maan ja metsien juoksuhautoihinkin ja kuuntelin uuden
maailman synnytystuskia. Elämä tulee olemaan helpompi sinulle,
pikkuinen Tuuli kulta...

    Lähemmäs, vapaus,
    lähemmäs sua...

laulavat elävät silmät kuolleissa ikkunoissa.




28

LEIKKI.


"Enhän minä meinannut varastaa, se oli leikkiä vain, sellaista
lapsellista leikkiä... ja että sellaisesta pitääkin joutua tällaiseen
kauheaan paikkaan, kuin tämä vankila... kyllä tämä on hirveä paikka,
ja tällaiset liinaiset hynttyyt ovat antaneet ylleni — ovatkos nämä
ihmisvaatteita, ja tuollaista sianruokaa täällä pitää syödäkin."

Noin "passarini" alkaa joka-aamuisen valitusvirtensä selliäni
siivotessaan. Osaan sen jo ulkoa, ja oppositiohalusta alan väittää,
etteivät ne hynttyyt ole likaiset ja että niitä sopii pestä ja että
velli on keitetty kunnollisista jauhoista ja että vankila on vankila
eikä palatsi, täytyy kestää.

Sitten levy muuttuu: hänen on niin ikävä poikaansa, kahden vuoden
ikäistä lasta, jonka poliisit veivät lastenkotiin. Mies on
rintamalla... Koti on pommitettu hajalle, talon isännöitsijä on ottanut
kaikki heidän tavaransa haltuunsa vuokravelasta. Koko elämä on nurin
ja lopussa, mieskään ei ole käynyt häntä katsomassa... eikä kukaan
huolehdi pikkupojusta. Ja täällä hänen täytyy olla.

Hän pyyhkii kyynelensä vanhasta vangin paidasta reväistyyn tomurättiin,
ojennan hänelle paperinenäliinan ja lohdutan — ja alistun kuulemaan
hänen tarinansa taas uudemman kerran.

Oli kaksitoistavuotiaana lähtenyt maailmalle toisten palvelukseen
ja kaksikymmentä vuotta palvellut herrasväissä uskollisesti ja
rehellisesti. Sitten joutui naimisiin metallityöläisen kanssa, kun
lapsi oli tulossa — eihän sitä muuten olisi viitsinytkään, ansaitsi
hyvin jossain ravintolassa... Sitten mies joutui sotaan, ja hän jäi
yksin. Mutta kaikki oli niin hyvin. Sai avustusta 1.600 markkaa ja
aseveljiltä vuokra-avustusta vielä viisisataa. Toisen huoneen oli
vuokrannut tarjoilijattarille, niin että asunto oli melkein ilmainen.
Eikä hänellä koskaan ennen ollut ollut niin vapaata ja mukavaa ja
huoletonta ja niin paljon rahaa yhtaikaa, eikä tarvinnut muuta tehdä
kuin pitää huolta pojusta ja itsestään, kun miehen äiti lähetti
miehelle paketit, jopa hankki hänellekin voita ja lihaa. Eikä hän
koskaan käynyt ulkona honglaamassa muitten miesten kanssa, niinkuin
toiset naiset, jotka kävivät ryyppäämässä lomalaisten seurassa. Hän oli
aina kolona pojun kanssa.

"Mutta mikä pahus teidät sitten saattoi varastelemaan?"

No, kun hänen oli niin ikävä ja kun hän aina oli yksin lapsen kanssa
ulkona ja kävi välistä vain ostoksilla jättäen lapsenvaunut kaupan
ulkopuolelle ja sitten hän kuljetti paketit kotia vaunuissa. Mutta
kerran Tempossa hän oli pilanpäiten aivan leikiksi ottanut tiskiltä
pari leikkikalua, eikä myyjätär ollutkaan huomannut. Ja sitten hän oli
toiste tehnyt samoin ja pistänyt tavarat lapsenvaunuun. Ja se oli ollut
niin hauskaa olevinaan. Oli kertonut siitä kotona tarjoilijattarillekin
ja eräälle rouvalle, jonka kanssa oli tutustunut puistossa, ja sitten
olivat kaikki yhdessä menneet kauppaan ja puhutelleet myyjättäriä siksi
kuin joku heistä oli näpistellyt tavaroita, ja kukaan ei voinut keksiä,
kun ne pistettiin lapsenvaunuihin. Ja sellaisia lapsellisia tavaroita
he vain olivat ottaneet, mutta sitten viimeksi hän oli uskaltanut ottaa
pari hametta ja hopeaketun, ja muilla tytöillä oli paljon enemmän.
Mutta kaikki hän oli antanut takaisin poliisille viimeistä leikkikalua
myöten, eikä hän ollut niitä tavaroita mihinkään myynyt, vaan
lahjoittanut anopillensa, ja itse pitänyt hopeaketun, ja kaikki hän
oli antanut etsiville takaisin ja kaikki hän oli puhunut poliisille.
Myöskin niistä muista, mitä he olivat ottaneet, ja nyt he ovat kaikki
täällä vangittuina ja ne toiset ovat niin vihaisia, koska hän oli
kaikki kertonut poliisille. Ja hän oli vain tahtonut, että poliisi
käsittäisi, miten rehellinen hän on, ja senvuoksi hän oli kertonut
myös kaikki niistä muista. Ja sitten se rouva, joka hänen kanssaan oli
lapsineen kulkenut puistossa, sekin oli hänelle kertonut ja kehunut,
että hänen miehensä on työpaikastaan varastanut monen kymmenen tuhannen
markan edestä ja kantanut kaikenlaista tavaraa kotia, ja senkin hän
oli kertonut poliisille, ja poliisi oli sitten pidättänyt rouvan ja
hänen miehensäkin. Ja nyt kaikki kutsuvat häntä ilmiantajaksi, eikä hän
kumminkaan pahaa tarkoittanut, vaan puhui vain poliisille mitä rouva
itse oli puhunut hänelle... kun hän tahtoi olla niin rehellinen, ja
kyllä kai tuomarit sen huomaavat, miten rehellinen hän on...

Minä en ollut siitä oikein vakuutettu, ja minun auttamaton myötätuntoni
noita passareitani kohtaan oli asetettu aika kovalle koetukselle...
kysyin sitten, päästäkseni kiusallisista kommentaareista, miten hän oli
kiinni joutunut.

Sitä hän ei käsittänyt, mutta kun hän oli joskus pitänyt sitä
hopeakettua — se oli niin lämmin ja sopi hänelle kovasti hyvin — niin
kai joku talosta oli sen huomannut ja ilmiantanut hänet, se talonmiehen
muijakin oli niin kova kaikesta selvää ottamaan ja aina jotain sanomaan
hänestä... Mutta hän oli niin kovasti, kovasti rehellinen ja puhui
kaikki. Ja voi kun tästä pääsisi pois, ei tää ole kuin koiranelämää
tässä kauheassa paikassa, ja sellaista sianruokaa, ja vartiat ovat niin
kauheita...

Taaskaan en jaksanut pidättäytyä ja selitin, että mielestäni
vartiat ovat olleet ystävällisiä hänelle, kun neiti H. ja pastori
ovat luvanneet ottaa selvää hänen lapsensa voinnista ja hän on
saanut puhtaat sänkyvaatteet ja saa sentään vapaasti käydä minunkin
sellissäni, sensijaan että toiset liikkumatta neulovat ja parsivat
kopeissaan...

Hän katsoi minuun epäluuloisesti, ja otaksuin jo menettäneeni hänen
luottamuksensa, koska hän kävi vähäksi aikaa sanattomaksi... mutta ei
mitään — valitustulva jatkui... Sain kuulla yhä enemmän yksityiskohtia
hänen "leikistään" ja hänen suuresta rehellisyydestään poliisia
kohtaan, ja minun piti lakkaamatta arvata, pääsisikö hän ehdolliseen
vapauteen vai saisiko hän kuusi kuukautta ja pääsisikö istumaan sen
vesileipäläisenä...

Ja sitten tuli se päivä, jolloin hänen asiansa tuli esille raastuvassa.
Lupasin hänelle "potkut perään" ja annoin mukaan eväsvoileipiä ja
lupasin pitää "peukkua" hänen puolestaan — se kaikki kuuluu asiaan, kun
passarini lähtevät raastupaan tuomiota saamaan... olen luonut siitä
tradition. Eräskin passarini huomautti minulle, kun olin unohtanut
antaa hänelle eväsleivät, että eikö rouva tykkääkään hänestä, kun ei
antanut voileipää mukaan raastupaan, niinkuin kuuluu antavan muille.
(Se ei ollenkaan ole laillista, mutta aina minä olen yrittänyt pistää
heille leipää taskuun omista kotieväistäni, ja vartiatädit eivät ole
sitä näkevinään...)

Mutta leikkiläiseni tulikin raastuvasta sangen kiukkuisena takaisin.
Ja naurahti hyvin ilkeänä: tuon "tuttavan rouvan" mies oli tuotu
vangittuna oikeuteen, mutta siellä oli käynyt selväksi, ettei hän
ollutkaan varastanut mitään toimipaikastaan ja että hänen rouvansa
oli vain kehuakseen puhunut miehensä besorgaavan, vaikka hän oli
työpaikan omistajan luvalla saanut käyttää erinäistä romua, ja mies
vapautettiin...

Leikkiläinen oli pahalla päällä: mistä hän sitä olisi voinut tietää,
hän oli vain "kaikki kertonut poliisille", mitä tiesi. Ja samaten eräs
toinenkin nainen oli päässyt vapaaksi, vaikka hän oli "luullut senkin
varastaneen" ja ilmoittanut siitäkin poliisille. Ja tuomari oli ollut
hänelle vihainen, eivätkä ne etsivät ollenkaan puolustaneet häntä,
vaikka olivat luvanneet, jos hän kaikki puhuu. Asia oli lykätty, kun ne
poliisitkin olivat olleet "noloja".

Minä selitin hänelle sitten jo sangen kylmäkiskoisesti, että jos tekee
ilmiantoja, niin ei nyt ainakaan paikkaansapitämättömiä...

Alkoi paha poru, kun kaikki ne muut tytöt ovat hänelle nyt vihaisia
ja sortavat häntä ja syyttävät häntä, että hän muka olisi koko leikin
alkuunpannut, vaikka kaikki olivat yhtä paljon mukana, ja se pojukin
kun on siinä lastenkodissa, ja kyllä tämä on niin kauhea paikka,
eikä olisi koskaan luullut sellaiseen joutuvansa, kun oli ollut niin
rehellinen palveluksessa, etkä koskaan ottanut mitään, vaikka olikin
tilaisuuksia, eikä muita keittiössä syöttänyt kuin omaa sulhastaan.

Ja tämä valitusvirsi alkoi heti aamuisin, kun hän pääsi selliini vettä
tuomaan, ja sitä kesti joka päivä joka tilaisuudessa. Olin jo tottunut
tällaiseenkin ja ajattelin, että ehkä se tekee niille hyvää, ja koetin
kestää, sillä se olisi raukalle ollut aika isku, jos olisin pyytänyt
itselleni toista passaria.

Tuli pommitukset, makasin tuskissani sairaana... Leikkiläinen ei
minua paljonkaan huomannut, raivosi aina vain sitä kauheata paikkaa
ja hirveitä vartioita ja kaameata ruokaa ja pojua lastenkodissa
ja haisevia hynttyitä ja sydämetöntä pastoria ja johtajaa...
Hän naureskeli vain silloin, kun hän välkähdys silmässä kertoi
sellikaveristaan, joka oli varastanut kymmeniä tuhansia ja onnistunut
kätkemään ne...

Minä kysyin häneltä kerran, eikö hän yhtään ihmetellyt, etten
minä ollenkaan valittanut, vaikka olin tuomittu elinkaudeksi
kuritushuoneeseen.

Hän katsoi minuun ihmetellen, aivan kuin näkisi minut ensi kertaa:
"Mutta se on rouvalle vain kunniaksi..."

Minä nauroin niin, että kipeä selkäni tuli vielä kipeämmäksi, ja päätin
sittenkin sietää leikkijäistäni.

Taas tuli hänen asiansa esille... Potkut ja peukun pitelemiset ja
voileipä...

Hän palasi raastuvasta hurjana, raivosta poraten, ja valitti —
unohtaen pelätä vartiatätejä — että kelvottomat tarjoilijatytöt
olivatkin ilmiantaneet hänet eikä talonmiehen vaimo... Nuo samat
tarjoilijattaret, jotka asuivat hänen luonaan ja olivat olleet
mukana näpistelemässä ja olivat kateita, koska hän oli onnistunut
saamaan hopeaketun, ja heillä oli vain pikkutavaroita... sellaisetkin
ilmiantajat ja poliisinpalvelijat ja kehtasivat vielä syyttää häntä...
kelvottomat, jotka juoksivat kaiken kertomaan poliisille, kun olivat
joutuneet näpistelystä kiinni. Ja tuollaiset saivat kaikki panna
saaliinsa hänen pojunsa vaunuihin ja tuollaisia hän oli viitsinyt ottaa
mukanaan. Ilmiantajat...

Yritin vaatimattomasti huomauttaa, että hänkin oli ilmiantanut, jopa
syyttömiäkin... Mutta hän ei kuunnellut minua, hän raivosi vain, miten
kauheata kaikki oli, miten hän olikaan joutunut niin hirveään vankilaan
leikillä, vain leikin vuoksi, Ja tuomarikin oli ollut hänelle kalskea.
Luulinko minä, että hän pääsisi ehdonalaisella tahi vesileivällä, kun
tuo pojukin on niin pieni ja mieskin on rintamalla.

Minä yritin huomauttaa, että tuolla "tuttavalla rouvalla", jonka hän
oli ilmiantanut kutsuttuaan hänet ensin mukaansa, oli kuusikuukautinen
lapsi... rintalapsi...

Hän ei kuunnellut minua, vaan jatkoi edelleen omaa virttään, miten
kauheita ihmiset olivat ja miten kauhea talo tämä oli, ja pappikin oli
niin kauhea eikä lohduttanut ollenkaan, ja kyllä hän vielä näyttää...

Enkö minä sentään luulisi, että hän pääsisi ehdonalaisella, kun hän oli
palauttanut kaikki varastamansa tavarat...

"Juuu", minä sanoin, tuijottaen kattoon, "kyllä kai..."

Ja sitten hän taas saisi nostaa miehensä palkan ja ottaa pojun pois
lastenkodista, ja mies tulee lomalle ja hän laittaa uuden kodin...

"Juuuuuuu", minä sanoin, "... niin ikään..."

Hän sai kolmen vuoden tuomion.

Hän hävisi Hämeenlinnaan, kuten muutkin passarini.

Hänellä oli mukanaan povellaan pojunsa pikkuinen sukka... en voi
unohtaa sitä sukkaa.




29

HÄN EI TUNTENUT MINUA.

Helsinkiläinen arkitarina.


"Passarini" saavat tuomion ja häviävät aina Hämeenlinnaan, ja jonakin
aamuna tuo vartiatäti taas uuden tytön koppiini. He niiaavat ihmisiksi
ja sanovat nimensä ja tervehtivät kädestä pitäen, ja taas rullautuu
uusi ihmiskohtalo silmieni eteen.

Hän oli vanhahko nainen ja tällä kertaa taas sikiönlähdettäjä. Pieni,
laiha, kalpea helsinkiläinen myyjätär. Mies valtion työpajassa, kaksi
poikaa rintamalla, pikkulapset kotona. Kaksi huonetta ja keittiö —
yksi huone vuokrattuna koululaisille — ikkunat rikki pommituksesta,
halot itse kannettava ylös, ruoka laitettava, kun tulee kotia työstä ja
pojillekin lähetettävä paketteja rintamalle.

Hyvin on tultu toimeen viime vuosina ennen sotaa. Nyt on menetetty
melkein kaikki säästöt mustille markkinoille, kun pojista ei saa
avustusta. Niitten palkka lakkasi tulemasta, ja pojille täytyy
kumminkin lähettää paketteja... ovat nuoria ja hintelöitä. Siksi
hänenkin täytyy olla työssä... kun eivät vaan talossa kuulisi, minne
paikkaan hän on joutunut... voi sitä häpeätä, ja kun vanhempi tyttökin
oli partiolaisena yhdessä presidentin tyttären kanssa...

Ja sellaisesta asiasta hänkin on vankilaan joutunut — väärän ilmiannon
takia!

Oli kotoisin Nurmijärveltä, ja yksi Nurmijärven tyttö oli täällä
silittäjänä ja samalla trokasi voita ja sianlihaa. Sitä sitten täytyi
ostaa, ja se oli muutenkin raato ihmiseksi ja oli varastanut jostain
liinavaatteita ja tuonut ne hänen luokseen kauppaan, eikä hän tiennyt,
mitä siinä paketissa oli, kun poliisi tuli pakettia hakemaan, niin hän
antoi sen pois ja sanoi, mistä oli saanut. Siitä trokari vihastui ja
uhkasi kostaa. Ja kostikin.

Oli vielä kolmas nurmijärveläinen tyttö, ja se oli ravintoloitsija
— varakas ja hieno. Oli joutunut onnettomuuteen saksalaisen kanssa,
sellaisen roikaleen upseerintapaisen kanssa, joka oli väkisin tupannut
itsensä viereen... Sillä oli muitakin tyttöjä kaupungissa. Mihin hän
olisi joutunut tuollaisen lapsen kanssa, ja terveyskin oli huono. Oli
sitten valittanut asiastaan trokarille ja kysynyt siltä neuvoa.

Ja trokari oli puolestaan kerran puhunut kertojani kanssa yleensä
lähdettämiskonsteista, kuten naisten kesken puhutaan, ja kertojani oli
puhunut, mitä konsteja hän oli kuullut. Nyt oli trokari pyytänyt häntä
eräänä iltana luokseen tapaamaan sitä onnetonta ravintoloitsijaa, ja
siellä sitten oli yhdessä neuvoteltu ja menty sittemmin ravintolaan
illalliselle. Hän oli kumminkin puhunut vain sellaisista kotikonsteista
ja sitäpaitsi neuvonut kääntymään lääkärin puoleen... ja oli syöty
illallista ja ryypätty kahvia.

Eikä hän sen enempää asiasta tiennyt ja oli sittemmin vain kuullut,
että asia oli onnistunut, — kunnes eräänä päivänä poliisit tulivat
häntä hakemaan ja toimittamaan kotitarkastusta hänen luonaan.

Trokari oli ilmiantanut hänet sekä tuon ravintoloitsijan sikiön
lähdettämisestä. Mutta sitä ennen oli trokari kiristänyt
ravintoloitsijalta kymmenentuhatta markkaa palkkiokseen lähdettämisestä
sekä vielä lisääkin, uhaten muuten ilmiannolla ja sitten suututtuaan
kertojalle oli tosiaankin tehnyt sen ilmiannon, vaikka siitä itsekin
joutui, vastaamaan.

Poliisitutkinnossa passarini oli kieltänyt syyllisyytensä, eikä sanonut
tuntevansa eikä muistavansa koko ravintoloitsijaa — mistä sitä kaikkia
ihmisiä muistaa, jos on joskus istunut yhdessä ravintolassa...

Hm... hm... eikö sentään olisi parasta tunnustaa, miten koko asia oli...

Kun ei siinä ollutkaan mitään, ja kun en tiedä, mitä tuo
ravintoloitsijakin on sanonut...

Asia tuli esille... Potkut ja peukalonpito puoleltani sekä tuo
voileipä, kun eivät saa koko päivänä ruokaa siellä raastuvassa ja
joutuvat kuulemma istumaan pienissä kopeissa koko päivän.

Hän tuli säteillen illalla raastuvasta... Tuo ilmiantajatrokari oli
tehnyt itsensä syypääksi kiristykseen, ja ravintoloitsija "ei tuntenut
minua enkä minä tuntenut häntä..." Kuinka voitaisiin tuomita, kun
eivät tunne toisiaan... Hän oli niin tyytyväinen, ja kuulin, miten
hän käytävässä selitti vartioille: "Hän ei tuntenut minua, enkä minä
tuntenut häntä". Ja asianajaja sanoo, että juttu menee plöröksi...

Seuraavana päivänä selitti hän kävelemään lähdettäessä muille
onnettomuuskavereilleen: hän ei tunne minua, enkä minä tunne häntä...
asia on selvä. Ja hän levitteli onnellisena käsiään.

Asia tuli uudelleen esille. Potkut ja peukalo jne. Hän palasi hieman
alakuloisena. Trokari kuuluu asuneen yhdessä jonkun miehen kanssa, ja
tuo mies oli todistanut, että syytetty oli käynyt trokarin luona ja
tavannut siellä ravintoloitsijan ja että luultavasti silloin se oli
tehty... Ja sittemmin olivat istuneet yhdessä ravintolassa.

— Mutta minä en tunne häntä, eikä hän tunne minua, — Ja asianajaja oli
kehoittanut hankkimaan todistuksia, joilla jäävättäisiin tuo mies,
koska mies oli asunut yhdessä trokarin kanssa ja nukkunut samassa
sängyssä. Asia lykkääntyi.

Passarini oli jo levottomampi, mutta selitti pitkin käytäviä,
että miespuolinen leipäsusi ei kelpaa todistajaksi ja että
ravintoloitsijalla oli ollut esitettävänä lääkärintodistuskin siitä,
että hän oli sairas ja että hänelle joka tapauksessa olisi pitänyt
tehdä se toimitus, ja värssyn loppuna oli: minä en tunne häntä — hän ei
tunne minua.

Oli minulla kestämistä. Häntä vaivasi jokin siinä jutussa ja yhä
uudestaan ja uudestaan hän alkoi tiedustella mielipidettäni. Aamulla
pesuvettä ja aamuvelliä tuodessaan hän selvitteli asiaansa: minä en
tuntenut häntä, hän ei tuntenut minua. Kun astiat oli pesty ja lattia
lakaistu, alkoi tiedustelu: eikö rouva luule, että vapautetaan, kun
hän ei tuntenut minua, enkä minä tuntenut häntä... ja samaa hän hoki
sellitoverilleen sukkia parsiessaan, ja aina sitä puhetta riitti.

Taas tuli asia esille. Todistajaa, trokarin rakastajaa, ei jäävätty,
kun ei ollut tarpeeksi todistajia, että he olivat eläneet kuin mies ja
vaimo, vaikka asuivatkin samassa huoneessa. Sitäpaitsi olivat etsivät
todistaneet, että passarini oli sanonut olevansa valmis maksamaan
heille 5.000 markkaa, jos vain pääsisi kotiin... kun odotti poikaansa
rintamalta.

Niin hän oli sanonutkin, hän kertoi, sielunsa hädässä, kun ei ollut
nähnyt poikiaan ja pelkäsi, mitä nekin sanoisivat, kun äiti on
vangittuna tällaisesta asiasta...

Asia oli käynyt tuskalliseksi... hän toisti lakkaamattomasti sitä
lausettaan: hän ei tuntenut minua, enkä minä tuntenut häntä, kunnes
minä vihdoin sanoin hänelle suoraan, että hän sangen suuresti pilaa
asiaansa toistaessaan sitä toteamusta. Kuu hän levittelee käsiään ja
sanoo: hän ei tunne minua, minä en tunne häntä, niin kaikille jää
tunne, että hän varmasti on syyllinen ja koettaa vain päästä asiasta,
salaamalla tuttavuuttaan. Hänen pitäisi vähemmän hokea sitä — muuten
kukaan ei enää uskoisi hänen syyttömyyteensä...

Hän lensi punaiseksi ja kiitti minua huomautuksestani. Ja hiljeni
kokonaan.

Asia tuli esille. Itkua ja pelkoa, ja potkuja ja peukkuja — eikä
mikään auttanut. Päätös oli puolitoista vuotta kuritushuonetta.
Ravintoloitsija pääsi kokonaan vapaaksi lääkärintodistuksen nojalla, ja
ilmiantaja ja kiristäjä sai vain 8 kuukautta.

Asia meni hoviin, passarini pyysi päästä vapaalle jalalle, ja
hovioikeus vapautti hänet... Hän oli huumaantunut onnesta.

Hovioikeus ei onneksi nähnyt häntä eikä kuullut hänen sanovan: Minä en
tuntenut häntä, eikä hän tuntenut minua.

Perheen viimeiset säästöt menivät asianajajalle, lisäksi radio ja
gramofonikin. Ja pojat jäivät rintamalla ilman paketteja ja pikkutytöt
ilman kesähameita... Kun ei vain talonmiehen emäntä olisi saanut
tietää, missä perheen äiti niin kauan oli lomalla.

       *       *       *       *       *

Kirottu olkoon sota, kymmenesti kirottu, sanoi passarini, kun hän sai
tuomion.

Kirottu olkoon sota, sanoivat kaikki ne naiset, jotka lähetettiin
Hämeenlinnaan ja jotka olivat kiltisti auttaneet minunkin elämääni
yksinäisessä sellissäni.

Olin saanut katsahtaa heidän elämäänsä. He olivat avanneet minulle
selkosen selälleen sen ikkunat ja ovet ja paljastaneet luonteensa
kaikki mutkat sekä yksinkertaiset ongelmat.

Kaikkivaltias vapaus, ihmisyyden aamunkoitto, anna minulle valtaa
järjestää heidän elämäänsä!




30

UHKEA TYTTÖ.


Hän oli kuin ruusunnuppu, pakahtumaisillaan, puhkeamaisillaan —
18-vuotias karjalaistyttö. Ruskeat kiharat ja villit, viekkaat silmät,
ja suu, joka tiesi liian paljon ja puhui vielä enemmän.

... ja että mistä syystä hän on vankilassa.

Hän vastasi iloisen ylpeänä, päätä nakaten: "No kun mulla oli 18
elintarvekorttia..."

Myöhemmin kuulin vartioilta, että sillä taisi olla paljon muutakin —
vielä arvokkaampaa kuin kortteja — ja vuoden tuomio päälle päätteeksi.

Hänen vartalonsa hyllyi terveyttä ja elinvoimaa, ja hänen nopeat
jalkansa tanssivat pitkin käytäviä. Hänen jokainen liikkeensä selliäni
pestessään oli kuin nuoren pantterin — sulava ja voimakas... Kun on
välilöissä kokkien ja "tisurien" kanssa, niin pysyy aina kunnossa,
selitti hän, opettaen minulle vankilan "taktiikkaa".

Hän taisi kaikenlaista ja tiesi kaikenlaista. Hän kutoi mattoja,
laittoi patjoja, neuloi, maalasi. Vanha venäläinen taiteilijatar
oli opettanut häntä maalaamaan kahvipannunmyssyjä ja laittamaan
mitä ihmeellisimpiä nukkeja. Hänellä oli väriaistia, kuten kaikilla
karjalaisilla, ja väri-iloa sekä elämäniloa. Hän oli ainoa
passareistani, joka ei koskaan valittanut, vaan koetti järjestää
itselleen elämän parhain päin. Eikä noin vain vaistomaisesti, vaan
hänellä oli aivan oma elämänfilosofiansakin: "Aikoinaan tämäkin
loppuu..."

Hänen lahjakkuutensa tietojen hankkimisessa oli ilmiömäinen, Hän tiesi
kaikki, mitä ikinä vankilassa tapahtui: uusien tulokkaitten nimet
ja asiat olivat hänellä rekisteröityinä ennenkuin kukaan muu niitä
oli nähnytkään ja ennenkuin hän itsekään oli nähnyt niitä, — vaikka
hän oli lukkojen takana selliinsä suljettuna. Mutta hän osasi kaikki
sähkötykset ja koputukset ja ikkunakonstit ja kirjeenvaihtokikat.
Hänellä oli kuulemma kokonainen tupakkavarastokin, vaikka tupakanpoltto
naisten puolella on mitä ankarimmin kielletty. Ainakin hän kehui
itsellään olevan — minun suureksi kauhistuksekseni.

Hän ei koskaan lakannut katsomasta minua säälinsekaisella
halveksunnalla huomattuaan avuttomuuteni ja kuuliaisuuteni vartiatätien
edessä. Se ei hänen mielestään ollenkaan vastannut yhteiskunnallista
asemaani, joka olisi oikeuttanut minut mitä hurjimpiin seikkailuihin
tottelemattomuuden tiellä.

Muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli tullut siivoojakseni, istuutui
hän sänkyni laidalle, asetti jalan toisen päälle, pisti tupakaksi ja
tarjosi minullekin.

Kun minä varmasti ja ehdottomasti kieltäydyin tupakasta ja vielä
ehdottomammin kielsin häntäkin polttamasta sellissäni ja aivan
pätevästi selitin, ettei minun vuoteelleni pyytämättä istuta eikä
varsinkaan nuorelle ihmiselle erittäin sopimattomassa asennossa, oli
ystävyytemme saada aika kolauksen. Mutta hän anto: minulle kumminkin
anteeksi, koska olin sellainen kirjailijatar... Missä olisinkaan voinut
ihmistavoille oppia.

Suuri avuttomuuteni vankilaelämän käytännöllisen puolen suhteen
säälitti ja suorastaan puistatti häntä. Se laski vähitellen vankan
pohjan ystävyydellemme, joka johti siihen, että me vähitellen rupesimme
keskustelemaan hänen elämänkatsomuksestaan ja tulevaisuusnäköaloistaan.
Hän uskoi minulle luottamuksellisesti, että ensimmäisenä iltana,
kun hän pääsee vapaaksi — mihin ihanaan iltaan oli enää muutama
kuukausi — hän lähtee kaverin kanssa Torniin ja ryyppää itsensä oikein
sinipunaiseen humalaan.

Tästä tuli sitten vakavien keskustelujen alituinen aihe ja seurasi
elämänkatsomusten vakava puntarointi, joka vähitellen johti siihen,
että hän ilmoitti minulle juhlavasti sittenkin päättäneensä lähteä
kotiin Karjalaan ja jättää tuon sitsin Tornissa pitämättä.

Ja kun minä sitten tarpeeksi olin selvittänyt hänelle hänen
taiteellisia käsityötaipumuksiaan, päätettiin, että hän palattuaan
Sakkolasta äitimuorin luota hakisi itselleen taas vaikkapa
samanlaisen juoksutytön paikan kuin missä hän oli ollutkin — miinus
18 elintarvekorttia — ja että hän sitten ehkä pyrkisi Ateneumiin
opiskelemaan iltaisin taidekäsityötä ja sen sellaista. Selitin,
että hänelle nuoruutensa vuoksi kyllä annettaisiin anteeksi pieni
vankilahairahdus, kun sitten vain koettaisi kovasti tehdä työtä ja
valita parempaa seuraa ja lakkaisi polttamasta ja ryyppäämästä, sillä
oltiin yhtä mieltä siitä, että piirustaminen ja kutominen ja uusien
mallien sommittelu oli hauskempaa kuin ryypiskely poikien kanssa.

Ja sitten syytettiin yhdessä sotaa kaikista nurinkurisista
yhteiskunnallisista oloista ja asioista ja siitä, että tuo ainoa
kunnollinen poika oli aina rintamalla niin että elämälläkään ei
senvuoksi ole ollut väliä...

Ja niin sitä sitten aina ruvettiin suunnittelemaan elämää eteenpäin,
kun hän kuurasi lattiaani suurella innolla ja taidolla — kunnes eräänä
päivänä tuli punaisena selliini ja kertoi joutuvansa johtokuntaan ja
mahdollisesti karhunkoppiin, koska oli ollut ikkunassa ja huudellut
pojille.

Neuvoin pyytämään anteeksi ja lupaamaan parannusta vartiatädeille,
mutta siinä taisi olla jo mitta täysi ja ylitsekin vuotanut... Joka
tapauksessa hän nakkasi päätään ja kieltäytyi pyytämästä anteeksi, ja
karhunkoppiin hän joutui.

Neljän vuorokauden päästä hän sieltä sitten palasi itsepäisempänä ja
uhkeampana kuin ennen, ja minun täytyi taas alkaa aivan alusta ne
piippu-unelmamme. Ja tulos oli, että hän vannoi ja lupasi olla siivosti
loppuaikansa, jotta pääsisi "kirjoituksella" vapaaksi. Ja huomioon
ottaen sen työnpaljouden, jonka hän oli vankilassa suorittanut, hänelle
oli sitten luvattukin vapaaksi pääsy kolme kuukautta ennen määräaikaa.

Mutta eräänä päivänä kuului sellini oven takaa kaamea huuto ja tappelu.
"Uhkea tyttö" oli tapellut "tisurien" kanssa ja käyttänyt sellaista
kieltä, että vartiatkin olivat pyörtyä. Siitä tuli neljä päivää
karhunkoppia, sillä hän ei pyytänyt anteeksi, koska "tisuri" oli häntä
loukannut, vaan lupasi repiä siltä silmät päästä niin pian kuin siihen
tilaisuuden saa. Ja hänen silmänsä salamoivat häikäiseväsi ja sangen
vaarallisesti.

Minä vetosin jaloihin, yhteisesti tehtyihin päätöksiin, joissa kaikissa
hän sanoi pysyvänsäkin, mutta toimenpiteistä "tisurin" suhteen,
niistähän ei ollutkaan ennakkopäätöstä. "Minulla kun on sellainen
luonne, että se menee suoraa seinää ylöspäin, jos sikseen tulee, ja kun
muorini antoi mua kerran pahanpäiväisesti selkään, niin katon harjalla
minä kaksi vuorokautta istuin, enkä ollut vielä kuin kahdeksan vuotta."

Oliko hänellä ystäviä? Oli tuttuja. Se poika rintamalla oli hänet jo
kai unohtanut, eikä siitä ollut väliäkään... ei hän tarvinnut ystäviä
ja huolehtijoita, kyllä hän itsestään huolehtii ja toimeen tulee kun
"konstit" osaa.

Ei ollut uhkeassa tytössä pienintäkään pelkoa toimeentulon eikä
tulevaisuuden suhteen — ylpeä, itsenäinen nainen. Eikä häntä kuulemma
pojatkaan petä — jollei muuta niin mukiloi heidät niin että muistavat.
Eikä hän vähästä poraa.

Eräänä aamuna tuotiin selliini uusi "passari".

"Uhkea tyttö" oli mennyt. Vankilassa ei ole jäähyväisiä, eikä saa olla
tunteita kanssavankeja kohtaan. Vanki on paketti. Sen on lähdettävä
siinä silmänräpäyksessä, kun vapauskäsky tulee, sillä toisille
vangeille ei tahdota antaa tilaisuutta yhteyteen muun maailman kanssa
vapauteen lähtevän välityksellä. Siksi ne ihmispaketit tulevat ja
lähtevät huomaamatta.

Olin kovasti pahoillani, kun niin monet hyvät opetukset jäivät
"uhkealle tytölle" antamatta, mutta viisas vartiatäti pudisteli
päätään. Kyllä hän pian on täällä taas. Tuollainen ei maailmalla pysy.
Vähänkös niitä on täältä nähty lähtevän lupauksineen — ja palanneet ne
ovat. Ne ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia.

Minä haukuin hänet mustaksi pessimistiksi ja ihmisvihaajaksi ja
julistin uskoani "uhkeaan tyttöön" ja hänen lupauksiinsa.

Muutaman viikon päästä tuli vartiatäti selliini ja katseli minua hieman
säälivästi: "Nyt se teidän 'uhkea tyttönne' tuli takaisin."

Olin kauhistunut. Mistä syystä? Mitä sille oli tapahtunut? Ei vartia
tiennyt, eikä tyttökään ollut puhunut.

Mutta yksi valopilkku oli asiassa: tyttö oli pyytänyt tulla
sijoitetuksi kolmanteen kerrokseen, mahdollisimman kauas minusta, ja
oli rukoillut, ettei minulle puhuttaisi, että hän uudelleen on joutunut
linnaan. Kiistakaverini, vartiatäti, ei jaksanut olla kertomatta, mutta
muut pitivät lupauksensa.

Hän oli kuukauden vankilassa ja vapautettiin sitten uudelleen, enkä
ole koskaan tullut tietämään, miksi hänet oli vangittu. Mutta voin
kuvitella, että hänet ehkä jonkun razzian yhteydessä pidätettiin
epäiltynä, koska hän kerran oli äsken tullut vankilasta.

Nyt on kahdeksan kuukautta kulunut, eikä hän enää ole palannut
hirmulaan. Ehkäpä ne "päätökset" kumminkin hieman auttavat.

Mutta mikä valtava ihmisaines, jos häntä vertaa kalpeisiin,
suojattuihin, lahjattomiin perhetyttöihin, jotka koskaan eivät ole
elättäneet itseänsä eivätkä ajatelleet yhtään itsenäistä ajatusta.
12-vuotiaana hänet heitettiin maailmalle jostain tuolta Karjalan
mökeistä, ja siitä lähtien hän oli saanut tapella maailmaa vastaan.
Eipä ihmekään, että häneen oli kasaantunut aika, tavalla raakuutta,
kuten vartiat väittivät. Hänen oli nähty alasti "kirmailevan" toisen
tytön kanssa... eräs vankilan tauteja, joka sille on yhteistä elegantin
taiteilija- ja diplomaattimaailman kanssa. Ja hänessä oli salattua
hellyyttä ja auttavaisuutta saamattomia poliittisia kohtaan, joitten
ei tarvinnut hankkia itselleen kahdeksaatoista elintarvekorttia ja
sittenkin joutuivat vankilaan.

Miten elämä tulee hoitamaan tuon "uhkean tytön"?




31

TÄTI RESSUKKA.


Hän oli pikkuinen, pyöreä ja pehmeä ja rullasi "tisurina" nopeasti
pitkin käytäviä siitä huolimatta, että ikääkin oli jo yli viisikymmentä
vuotta.

Hän sujuttautui jollain tavoin ylivartian suosiollisella avulla
minunkin sellini siivoojaksi edelläkävijänsä, sikiönlähdettäjän.
hävittyä Hämeenlinnaan.

Ei tätiressukalla minusta ollut muuta kuin suurta vaivaa tisurityön
lisäksi, sillä jouduttuani kuritushuonevangiksi ilman pakettioikeutta
hävisivät kaikki ne pikkuherkut, joilla siihen saakka olin voinut
hieman ilahduttaa "passareitani". En voinut sanoa muuta kuin tyhjiä
kiitoksia vain, kun hän polvillaan pesi lattiaani ja pyydysteli
kirjaläjieni väliltä pitkäkoipisia hämähäkkejä jutellen joka
hämähäkille nuhteluja siitä, että uskalsi tulla sellaiseen selliin
häiritsemään hänen rouvansa mielenrauhaa... "Kyllä minä sinulle
pitkäkoipiselle pimeyden ruhtinaalle vielä näytän, vai tanssit sinä,
synkkyyden siittämä, vielä peukaloni alla — sinä pitkäkoipinen pahus..."

Ja vaikka "Höykky", tuo taikauskoinen vartia, joka kaikki merkit ja
taiat tietää, vakuuttikin, että hämähäkit merkitsevät vain onnea eikä
niitä pitäisi hävittää, niin tätiressukka ei ottanut sitä uskoakseen,
sillä lauloin hänelle Ristilukin kaikki sanat, ja se "Sibelius sieltä
Järvenpäästä" itketytti tätiressukkaa kovasti, ja hän vannoi vihaavansa
ja tappavansa kaikki hämähäkit... kaikkiko?... kaikki... en ruvennut
tätiressukalle selittämään, paljonko niitä kaksijalkaisina löytyy ja
missä.

Tätiressukka piti minusta ja lapsenlapseni pikku-Tuulin kuvasta, josta
hän aina yritti pyyhkiä tuota olematonta pölyä ja minä sain kertoa
tätiressukalle pikku-Tuulin kepposista, miten hän imee tyynyliinan
pitsiä ja miten hän yrittää paeta hameisillaan talvella pihalle,
vierien pikku "kiloillaan" kuin kerä maantielle päin niin pian kuin
hoitajalta pääsee livahtamaan keittiöportaita alas, miten hän pesi
salaa kylpyhuoneessa juuri äsken pestyt ja silitetyt alusvaatteensa
ja miten hän aamuisin joi teetä mummin kanssa istuen pikkupallillaan
mummin vuoteen vieressä.

Tätiressukka istui kyyhkysillään ja kuunteli... ja minäkin kuuntelin
omaa ääntäni... kunnes vartia tuli ovelle ja ihmetteli, minne "tisuri"
oli joutunut.

Olinpahan saanut jutella Tuulista kuin vanha mummi ikään. Sitäpaitsi
tätiressukka oli joskus aikoja sitten käynyt maatilallani ja muisti
koivukujani ainakin.

Kuinka hän huolehti minusta! Pöyhi olkipatjaani, puhdisti silakkani,
koetti melkein itkusilmin saada minua syömään vellejä, joita en syönyt,
pyyteli anteeksi keiton puolesta, kun ei siinä ollut perunoita, ja
varmastikin kokosi siihen perunoita omasta annoksestaan, kunnes selitin
etten ollenkaan tarvitse niin paljon perunoita ja suorastaan rupesin
kehumaan tuota kamalaa soppaa, kun hänen kerran oli niin vaikeata
tarjota sitä minulle. Kuinka hän suri, etten voinut syödä ruisleipää,
ja kun makasin sappikivikohtauksessa, pyyhki hän salaa kyyneleitään.
Ja kun en juonut aamuisin sokerivettä, suri hän niin haikeasti, että
minun parina aamuna täytyi väkisin yrittää näön vuoksi maistella tuota
hirveätä höyrypannusta tullutta vettä.

Mutta eräs asia oli, josta tätiressukka ei juuri puhunut. Se
oli hänen juttunsa. Olin kuullut muilta, että häntä syytettiin
vekselinväärennyksestä ja että hän jo toista kertaa oli samanlaisesta
jutusta tuomittavana. Tuohan tuntui aivan fantastisella, ja vihdoin
minä rupesin suorastaan utelemaan, miten hän vankilaan oli joutunut.

"Se on vain sellainen ruma juttu", sanoi hän ja siirtyi taas
moittimaan vankilan suolattuja norsseja. Hän suorastaan kärsi siitä,
että hänen piti "serveerata" minulle niin kamalaa kalaa, ja jos
vankeinhoitohallitus — tahi mikä korkea virasto niitä kaloja vankilaan
pyydystelleekään — tietäisi, miten tätiressukka heidän puolestaan
häpesi...

Mutta minä en jättänyt kyselyjäni. Kaikki siivoojani olivat aina
valittaneet jutustaan, ja olin saanut tehdä voitavani lohduttaakseni
heitä. Ja tässä oli maailman mukavin tätiressukka ilman lohdutuksen
tarvetta. Sain sitten vähitellen tietää, että hän usean vuoden oli
ollut siivoojana Kansallispankissa. Aha, minä sanoin, siinähän te
noihin pankkiasioihin perehdyittekin. Hän myönsi niin olevan, eikä
kumminkaan selittänyt sen enempää.

Hänen miehensä oli kaatunut kapinassa v. -18 ja poika talvisodassa;
hän oli aivan yksin maailmassa, asui Vallilassa kuten kaikki Helsingin
siivoojatädit — huone ja keittiö hänellä oli, ja huone oli vuokrattuna
"muutamalle miehelle".

Ahaa, ajattelin... "muuan mies", siitähän asia aina alkaa. Niin olikin.
Sitten, päivää ennen kuin hänen juttunsa tuli esille raastuvassa, hän
kertoi sen verran, että oli joutunut hieman väärentämään yhtä vekseliä
sen "muutaman miehen" kanssa... kun piti jonkun kirjoittaa siihen, ja
hän sen teki... ja kyllä hänen on siitä aikansa kärsittävä.

Ja näin hän vähin äänin hävisi raastupaan ja oli sieltä muutaman tunnin
päästä takaisin..

Kuulustelin suurella jännityksellä, miten hänen oli käynyt.
Tätiressukka pyöri iloisena sellissäni. Juu, hyvin kävi, oikein hyvin.
Vain kaksi ja puoli vuotta! Ja täti loisti ja säteili mielihyvää. Kyllä
hän sen ajan hyvinkin kestää — mitäs, kun tekee työtä vain, niin kyllä
se aika menee kuin viheltäen, ja vuoden ja neljänneksen päästä hän on
jo vapaana, ja kun hän varmasti kiltisti tekee työtä ja tottelee, niin
ehkä pääsee "kirjoituksilla" aikaisemminkin. Hän kun osaa niin hyvin
kutoa, ja kuulemma Hämeenlinnassa sellaisia tarvitaan, ja kyllä hänelle
sitten aina hieman lisäruokaakin pistellään. Sanalla sanoen: kaikki oli
hyvin tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa, ja sitten kun vapaaksi
pääsee, niin hän tulee rouvaa katsomaan Jokelaan...

Kysyin siitä "miehestä". Täti vastasi ohimennen, että hän sai neljä
vuotta, ja pysähtymättä siihen aiheeseen hän jatkoi ruusuisia
tulevaisuussuunnitelmiaan.

Kysyin sitten, kuinka suuri "se vekseli" oli. Taas täti vastasi vain
ohimennen, että huomattavan suuri se oli, ja siirtyi jälleen muihin
asioihin.

Myöhemmin kuulin hänen sellikaveriltaan, että vekseli oli siinä
sadantuhannen korvilla, että rahoja ei ollut saatu takaisin ja että
tätiressukalla siis oli sentään jotakin varattuna vanhojen päivien
varalle, mistä kannattikin istua vankilassa. Mutta eihän se köyhää
koskenut vain rikasta pankkia... resoneerasi tätiressukka, ja
sitäpaitsi olihan se sitten, kuten hän sanoi, "rehellisesti ja reilusti
kuitattu" vankilassaololla.

Eikä tätiressukka ollut hyvä vain minulle. Hän oli hyvä ja
palvelevainen ja auttavainen kaikille. Hänessä oli niin valtava
hyvityshalu kuin hän olisi ollut velkaa koko ihmiskunnalle... vaikka
taisi asia olla päinvastoin.

Hänen ahkerat kätensä eivät milloinkaan levänneet. Harvoin hän oli
väsynyt "tisurina" hosumisesta, mikä ei ole lainkaan helppo homma...
saa kantaa vedet ja ruoat pariinkymmeneen selliin ja pari kertaa
päivässä siivota loppumattomia käytäviä, pestä ruoka-astiat ja —
kaikkein pahinta — tyhjentää erinäiset ämpärit. Nuoremmatkin "tisurit"
kuuluivat iltaan mennessä väsyvän, mutta tätiressukka pyysi vielä
parsiakseen minun sukkiani, ja kun ei niitä ollut, niin ennätti vielä
parsia ja korjailla miesvankienkin sukkia.

Ja tätiressukka kävi kirkossa ja rukoili Jumalaltaan anteeksiantoa
synneistään ja pyyhki kyyneleitään virsien aikana eikä tiennyt
saarnasta mitään muuta kuin että "pastori puhui niin nätisti, niin
nätisti, että itketti".

Ne tädin synnit olivat sentään niin pieniä, että tuskinpa Jumalakaan
huomasi niitä ilman mikroskooppia, ja kai hänellä sodan ja murhien
aikana pitäisi olla muutakin tekemistä kuin tutkia ja rangaista
tätiressukan syntejä.

Joka ilta tätiressukka pysähtyi tuolini taakse ja sanoi hiljakseen:
"Jumalan enkelit suojelkoot rouvaa..." ja väitti, että monet muutkin
näin rukoilivat...

Vaikka minä selitinkin, että niillä enkeleillä on niin pahuksen paljon
tehtävää rintamalla, etteivät ennätä Sörnäisten kuritushuoneelle.




32

DICHTUNG UND WAHRHEIT — SATUA JA TOTTA.


Apulaiseni ja huoltajani hävisi taas Hämeenlinnaan monin kyynelin hänen
puoleltaan ja monin kiitoksin ja vieraskutsuin minun puoleltani...
eihän tavoistaan mihinkään pääse! "Tulkaa käymään Jokelaan, kun
pääsette vapaaksi... will you lunch with us tomorrow... tulisitteko
teelle luokseni kello 5 huomenna..."

Jos tästä hengissä kotia pääsee, niin kyllä minulla eriskummallisia
vieraita on tiedossa: kaikki vartiatätini ja kaikki varastyttöset
ja sikiönlähdettäjät, jotka ovat "passanneet" minua vankilassa, ja
ne, jotka kartanoani kutsuivat "kommunistipesäksi", lisäävät siihen
kai vielä "varaspesän" ainakin, ellei vielä pahempaa. Miten ihanaa!
Ja portille panisin sen plakaatin, josta jo lapsena uneksin: "Pääsy
kielletty paitsi hyviltä ihmisiltä sekä koirilta ja kissoilta. Huom.:
poikkeuksena bulldogit ja poliisikoirat."

Tuli hieman tarpeettomasti poikettua asiasta, mutta se johtuu
fabuloimisilostani eikä vain iästäni.

Niin, apulaiseni oli siis häipynyt, ja ylivartia toi asialliseen ja
tulipalonopeaan aamutahtiinsa uuden tytön selliini käskien minua itse
opastamaan, mitä hänen oli tehtävä. Tyttö oli hieman vakava, hieman
uneksiva, niiasi ja odotti määräyksiäni... aivan sanattomana. Kysyin
hänen nimeään ja pyysin tuomaan minulle pesuvettä ja teevettä ja
ojentamaan lääkkeitäni.

Sitten alkoi tuo tavanomainen tutkiskeluni. Kuinka kauan on ollut
vangittuna ja mistä syystä. Tyttö katsoi enimmäkseen uneksivasti
eteensä ja vastasi sangen haluttomasti. Ymmärrettävästä syystä:
hän oli syytettynä varkaudesta, ja hän lisäsi siihen hiljakseen ja
vaatimattomasti, ettei hän kylläkään ollut syypää siihen, mistä häntä
syytetään... ja katsoi uneksivasti kauas.

Hän oli hintelän solakka 19-vuotias. Tumma tukka hulmusi kapeitten,
kalpeitten kasvojen ympärillä. Tummat, suuret, uneksivat silmät ja
lapsellisen pehmeä suu. Uneksivan avuton lapsi-tyyppi... Mädchen aus
der Fremde, täydellinen Mignon-illustratio näyttämölle. Kotoisin
Etelä-Hämeen isoista torpparipitäjistä, ison kartanon liepeiltä,
missä isä nykyisin oli pienviljelijänä. Se kai selittää hänen sangen
epäsuomalaisen ulkomuotonsa ja rotunenänsä, sillä niissä pitäjissä
oli varmaan sangen paljon "ympätty jaloa verta yhteiseen kansaan" ja
kylvetty samalla suvun degeneroitumisoireita pitkin pitäjää.

Mignon oli hiljainen ja vaatimaton koko olemuksessaan. Suurella
vaivalla sain ongittua häneltä hänen juttunsa ääriviivat. Hän oli
työssä hissitehtaassa, asui maalla naimisissa olevan sisarensa
luona. Kävi kutsusta joskus erään rouvan luona, joka oli työssä
samassa tehtaassa. Oli siellä eräänä iltana, ja sen jälkeen oli rouva
ilmiantanut hänet poliisille, koska hän muka oli varastanut siltä erään
korun sekä puseron. Eikä hän ollut sitä tehnyt, eikä koskaan ennenkään
varastanut. Oli aina työstä lähtenyt kotia sisarensa luokse Malmille.
Oli hissintarkastajan apulainen ja ansaitsi lähes kolmetuhatta
kuukaudessa. Oli noin vain oppinut sen työn kulkiessaan monttöörin
mukana, kertoi hän, koska ihmettelin, miten hän niin hintelänä sopi
sellaiseen raskaaseen työhön.

Innostuin siitä suuresti, kuten aina milloin Mignonit tekevät miesten
työtä, ja kyselin kaikenlaista hänen työstään ja elämästään. Hän
kertoi kehumatta, hiljaiseen, uneksivaan tapaansa. Hänellä ei ollut
asianajajaa eikä hän tiennyt, miten asiaansa ajaa, mutta hän uskoi,
ettei häntä voitaisi tuomita, koska hän kerran on viaton. Ei hän liioin
tahtonut kääntyä isänsä puoleen eikä pyytää kotoa apua, sillä eihän
tämä asia voinut koitua hänelle vakavaksi. Kysyin, oliko sillä rouvalla
mitään syytä tehdä väärä ilmianto häntä vastaan, mutta sitäkään hän ei
kyennyt selittämään. Hän kulki viattomana aivan kuin unissaan, odottaen
asian selviämistä.

Yleensä hän tuntui elävän omassa maailmassaan. Hän ei ottanut osaa
vankilan iloihin eikä suruihin, ei haukkunut vankilaa eikä vankilan
ruokaa, kuten muut tekivät, vaikkei hänelle kotoa lähetettykään
lisäruokaa. Kun minä ihmettelin, etteivät hänen omaisensa pitäneet
hänestä huolta, kertoi hän, että hänen sisarellansa oli pieni lapsi ja
että hän oli muuttanut isänsä kotiin pommitusta pakoon eikä luultavasti
tahtonut kertoa isälle, missä sisko oli.

Hän oli täysin fatalisti oikeuteen nähden, sanoen että kun hän ei ole
tehnyt mitään, eikä ole mitään todistuksia häntä vastaan, niin mistä
hänet voitaisiin tuomita.

Asia tuli esille raastuvassa. Hän lähti sinne aivan kuin unissaan ja
palasi samanlaisena. Kun jännittyneenä kysyin hänen kohtaloaan, vastasi
hän: "Puolitoista vuotta vankeutta", ja hänen suunsa ympärille tuli
järkyttävän ruma ja katkera piirre, aivan kuin tuo lapsensuu olisi
yhtäkkiä muuttunut käärmeen nieluksi..

_Minä_ olin järkyttynyt. Kuinka se oli mahdollista? Hän ei kyennyt sitä
selittämään. Sanoi vain, että tuomari julisti sellaisen tuomion, eikä
hän käsitä mitään, ja sitten vielä tuo nuorisotuomio...

Neuvoin häntä heti lähtemään apulaisjohtajan luokse ja pyytämään tätä
asettumaan yhteyteen hänen isänsä kanssa, jotta hänelle saataisiin
asianajaja, joka valittaisi hoviin. Tutkin yksityiskohtaisesti hänen
elämäänsä ja neuvoin ottamaan todistuksia hänen työpaikastaan ja
ihmisiltä, jotka hänet tuntevat. Olin aivan hädissäni tästä kauheasta
kurjuudesta ja saamattomuudesta. Unohdin omat murheeni ja uhkaavan
kuolemantuomioni tuon pikkutyttösen vuoksi.

Mutta parin päivän päästä hän tuli selliäni siivoomaan ja kertoi isänsä
ilmoittaneen apulaisjohtajalle, ettei hän halua olla tekemisissä likan
kanssa, joka on tuottanut hänelle häpeää — istukoon likka aikansa.
Mignon kertoi yhä rumemmalla suun vääristyksellä sanoneensa tyytyvänsä
tuomioon, ja seuraavana päivänä hänet lähetettiin Hämeenlinnaan.

Kun vihdoin sain valitetuksi vartiatädille tytön kohtaloa, kertoi tämä,
että Mignon, tuo viaton, uneksiva Mignon, istui jo toisia kertaa, että
hän oli ammattivaras eikä mikään hissintarkastaja, että hän kuului
oikeaan liigaan — ja kun hänet oli tuotu vankilaan, oli hän haukotellen
sanonut vartiatädille, että oli illalla ollut juopottelemassa ja siinä
joutunut kiinni. Ja vielä kertoi vartiatäti, että hän oli harvinaisen
ruma suustaan ja raaka sellitovereittensa joukossa. "Ja tuskinpa
hänestä voi saada kalua nuorisovankilassakaan... turmelee vain muita..."

Enkä ollut masentunut maahan saakka, enkä nauranutkaan itselleni.

Mignon oli esittänyt itsensä minulle sellaisena kuin hän ehkä tahtoi
olla, ehkäpä juuri se oli hänen oikea minänsä, minkä hän minulle
näytti. Ehkäpä minun sellini oli ainoa paikka, jossa hän sai olla sitä
mitä halusi olla... eikä hän puhunut kenellekään siitä, mitä minulle
näytteli.

Hänen sellitoverinsa kertoi myöhemmin: tyttö ei puhunut koskaan
sellissään mitään minusta, ei vastannut, vaikka he kysyivätkin, ja hän
jakoi toisille kaiken lisäruoan, minkä minulta sai.

Mignon, sairas lapsi, mitä yhteiskunta on tehnyt sinulle sotineen,
epätoivoineen...

Tullaanko sinut hoitamaan terveeksi...




33

POINTS DE MALINES.


Venäläinen taiteilijatar, joka on lääninvankilassa turvasäilössä,
opettaa löysäläisille ja varastyttösille erilaisia käsitöitä. Maalaavat
kahvipannunmyssyjä ja laittavat paperista ja pahvista kaikenlaisia
joulupukkeja ja ihania nukkeja mitä mielikuvituksellisimmissa puvuissa,
vaikkakin vain paperista. Ihastunut vanha vartia kuljettaa niitä
minulle nähtäväksi suureksi ilokseni — ne valaisevat selliäni ja
julistavat minullekin joulua. Ja yhtä suurta iloa tuottaa minulle
vartiatädin ilo niistä.

Tytöt ovat paljon oppineet — kätevyydessä ja mielikuvituksessa he
ylittävät opettajansakin. Ovat valmistaneet paperiliinoja joulupöytiin,
muitten ihmisten joulupöytiin, sekä... hautajaispöytiin liinoja,
joissa keskellä on hopeainen risti ja yltympäri mustia ja hopeaisia
koristeita, kaikenlaisia silkkipaperista sommiteltuja aivan untuvaisia
krusidulleja, ja pehmeitä poimutuksia, jotka muistuttavat Brysselin
pitsejä.

Vartiatäti levitti liinoja sängylleni ja pöydälleni ihmeteltäväkseni.
Oli aivan kuin juhlavalaistus vanhasta barokkikristallikruunusta
olisi syttynyt selliini, vahakynttilät hopeaisissa kynttilänjaloissa
lepattivat juhlapöydälläni ja hyasinttien, kahvin ja kaakkujen tuoksu
nousi sieraimiini. Kristallipullossa säteili tummanpunainen sherry, ja
kultaisessa valossa kimaltelivat ulkona hanget isojen ikkunoitteni alla
puiston tummien varjojen reunustamina...

Muistot sivilisatiosta.

Ihailin ja kehuin paperipöytäliinoja vartiatädille. Mutta ajattelin
sinua, Points de Malines liinaani, joka olet vanhuuttasi kuin
kellertävä kukkaunelma. Olenko koskaan iloinnut sinusta tällä tavalla!
Sinut ovat joskus virkanneet naiset, joitten valkoiset päähineet ovat
kuin jättiläisvalkovuokkoja ja joitten sormissa piilee vuosisatainen
taito. Näen heidät istumassa kumartuneina pitsiensä ylitse
keskiaikaisten punakattoisten talojen kapeissa ikkunoissa, kanavain
varsilla, kauneutta luoden...

Sydämeni hätkähti... pommit ovat hävittäneet talot kanavain varsilta,
tankit ovat vyöryneet valkovuokkopäähineitten ylitse laahaten
katuloassa kauneutta, Points de Malines pitsejä...

En tahdo varastyttösten laittamia paperisia krusidulleja. Minä kaipaan
Points de Malines liinaani, ihanaa ihmistyötä ja taitoa, ihmisten
kukkaunelmaa! En tahdo ihmisten kauneudenkaipuuta tuhlattavaksi
paperiliinoihin. Haluan Points de Malines liinoja kaikille enkä vain
itselleni. Enkä tyydy värien petokseen ja muistelmiin ja unelmiin.
Minä tahdon omaa Points de Malines liinaani, jolle asettaisin nipun
orvokkeja vanhassa venetsialaisessa lasissa.

Niin, minä kapinoin paperiliinoja vastaan, vartiatäti, vaikken sano
sitä sinulle. Minä kapinoin ja kävelen selkä suorana ja vihaisena
sellissäni.




34

VANKILASSA FILMATAAN.


Vankeinhoitohallitus on vapaamielinen ja suvaitsevainen ja harrastaa
taidetta. Se on antanut filmiyhtiölle luvan filmata vankilassa jotain
vankiladraamaa.

Meitä ei päästetty aamukävelylle. Ruoka annettiin tavallista
aikaisemmin ja sitten suljettiin ovet koko päiväksi, kello neljään
saakka.

Vankilassa filmataan. Piha ja käytävät ovat filmi-tekovankien hallussa.
Vankila on lainannut puvut ja puukengät.

Rautaovien takana kuuntelevat sadat vangit ja hymyilevät itsekseen.

Regissööri komentaa tekovankejaan marssiriviin: vasen, vasen, vasen..
marssintahdissa kulkevat regissöörin vangit portaita ylös... kuin
sotilaat, vissimmäksi vakuudeksi. Me nauramme rautaovien takana. Eihän
nyt sentään kuritushuonekaan niin julkea ole, että se pakottaisi
meitä sotilaalliseen marssiin: tramp, tramp, tramp iskevät puukengät
rautaportaisiin.

Voi, regissööri hyvä, teidän pitäisi kuulla, kuinka miesvangit kulkevat
kävelyltä ylös kolmanteen kerrokseen pitkin noita kaikuvia portaita...
se on kuin valtavaa koskenpauhinaa, paljon vaikuttavampaa kuin se
tramp, tramp, tramp, joka teillä toistuu sekä mies- että naisvankien
kohdalla, — vai pitäisikö sen juuri ollakin stilisoitua taidetta.

Näin regissöörin viimeksi Niskavuoren nuorena isäntänä, jolloin hän
piti minulle kovin innostuneen puheen juhlaillallisilla. Kiitos
viimeisestä; hauska tavata intresantissa ympäristössä. Mutta voi,
kun tekisi mieleni mennä joukkoon ja haukkua perinpohjin koko tuo
filmimäinen hosumisenne.

Regissööri, regissööri, kuunnelkaa huutavan ääntä vankilan korvesta,
te, joka teatterista tulette Kosti Elo vainajan oppilaana ja
perillisenä, näyttämöltä, jossa nuppineula ei saa pudota ilman
ohjaajan lupaa ja valmennusta. Mutta niin pian kuin olette päässyt
filmiin, on teiltäkin jäänyt, ties mihin, rehellisen teatterityön
taito, jonka mukaan ensi-ilta valmistetaan omantunnon tarkasti,
taiteen palvonnan merkeissä. Tuossa te nyt hääräätte käytävässä ja
asetatte, kuten kuuluu, näyttelijöitänne riviin nyt vasta selittäen
heille, miten heidän pitäisi ilmaista tunteitaan ja keitä he ovat.
Näin valmistumattominako ne on tuotu näyttämölle, ensi-iltaan!
Jokaisen heidän askeleensahan jo pitäisi olla valmiina, ennenkuin
heidät tuodaan tänne vankilan portaille, kameran eteen. Mutta sehän
on tuota suomalaisen filmin yleistautia. Ohjaaja improvisoi joukkonsa
kameran eteen ja sanoo heille siinä suunnilleen, mitä heidän pitäisi
tuntea ja missä olla. Kuulen tuolta Aku Korhosen lempeän äänen. Hän
nyt luonnollisesti ei taida tarvita ohjausta tunteisiinsa nähden,
mutta asemat, regissööri! Kuulen miten hakemalla haette asemia ja
improvisoitte.

Muistan, miten kerran erästä omaa näytelmääni filmattaessa kuulin
ohjaajan suloisella äänellä sanovan Rantalaiselle, että jos te
koettaisitte nyt tässä olla hieman iloinen, ja muistin, miten
Salmelaisen kanssa olimme näyttämöllä sadat kerrat riidelleet siitä
kohtauksesta ja tutkineet sen ohjauksen, ja jokaisen Rantalaisen
liikkeen ja askeleen. Silloin se minusta tuntui hieman niinkuin
lastentarhalta. Mutta jos suomalaisessa filmissä tehtäisiin oikein
teatterityötä, niin siitä tulisikin jotain suurta. Kyllä meillä
näyttelijöitä on... olette tekin.

Käytävässä filmataan. Regissööri komentaa: tramp, tramp, tramp...
filmaus alkaa, kamera, valmis.

Tämä kaikki tapahtuu muutaman askeleen päässä minusta, oveni takana. Ja
aina uudestaan ja uudestaan.

Mahdotonta on tehdä työtä. Makaan vuoteellani ja ajattelen erästä
toista filmiä.

Ranskassa on toinen maihinnousu. Eisenhower on antanut julistuksen, de
Gaulle on kutsunut Ranskan kansan aseisiin.

Kuulen Ranskan nousevan... Marseillesta, josta se kerran ennenkin nousi:

    Allons, enfants de la patrie,
    le jour de gloire est arrivé...

Se oli nuoruutemme vapaudenlaulu. Voiko olla ihanampaa laulua kuin
se, mikä riistäytyy ulos sorretuista, tuhahdetuista ihmisrinnoista —
ensimmäinen vapauden hengähdys:

    Aux armes, citoyens,
    formez vos bataillons...

Minä itken Ranskan kansan mukana, la douce France...

Regissööri komentaa oveni takana:

— Filmaus, valmis, kamera...

Minunkin filmini jatkuu... filmini ihmisten sydämistä. Maailman ääriltä
kuuluu rukous: Jumala, jos sinä olet olemassa, pelasta maamme ja
kansamme, anna meille rauha... Maailman ääriltä kuuluu miesten jalkojen
töminä ja aseitten pauhu: tämä on uuden maailman synnytystuskaa, se on
kestettävä, ihmiskunnan on opittava pitämään arvossa vapautta ja rauhaa:

    Nur der verdient die Freiheit und das Leben,
    der täglich sie erobern muss...

Regissööri komentaa ja tekovangit marssivat: tramp, tramp, tramp.

Minun filmini jatkuu:

Etelä-Virossa taistellaan... vanhan syntymäkotiin lähellä lempeitten,
aaltoilevien kumpujen keskellä, joilla pitäjien valkoiset, solakat
kirkontornit katselevat peltojen keskelle jääneitä vanhoja, pyhiä
koivu- ja tammihiisiä... Siellä on ennenkin taisteltu, ja Euroopan
kansojen veri on kastellut mäen rinteitä. Siksipä niillä sirkunsilmät
— ellerheinät — niin hyvin kasvavat keväisin. Vanha hoitajamme kertoi,
että ellerheinä on veren litukka... Se kasvot parhaiten Helmen
kartanossa, siellä vanhalla teloituspaikalla, jossa kartanon herrat
antoivat työorjiaan piiskata... Tahtoisin näkymättömänä olla läsnä
siellä, missä vanhat Annet ja Marit ja Katrit nyt keskustelevat, ja
kuulla, mitä he tuntevat. Viron kansa ei kuole, se on kestänyt liian
paljon. Luulen, että sukuni nurmettuneissa haudoissa esi-isäni vain
haukottelevat kylkeä kääntäen: Eihän tämä ole vielä mitään siihen
verraten, mitä me saimme aikoinaan kestää... muutama vuosisata
sitten... paronien puolelta. Eikä sinun elinkautinen tuomiosi ole
mitään... Esiäitisi Maimu muurattiin paronien toimesta elävänä Karksin
kirkon seinään ja hänen kaunis pitkä tukkansa leikattiin — eihän sinun
tukkaasikaan vielä ole leikattu...

Se taisi olla äitini äiti, joka kuoli toistakymmentä vuotta ennen
syntymääni, mutta ei se mitään tee, hän tiesi kumminkin minun tulevan
ja tiesi kaiken minusta ja minun tyttäreni tyttärestä. Se on sellaista,
sukujen keskuudessa, se tietäminen toisistaan, saman ketjun renkaista
niin eteen- kuin taaksekin päin. Hän oli valtava emäntä, tuo äitini
äiti, Ermas-suvusta Saardesta, ja minulla on ollut erikoinen suhde
häneen siellä mullan alla. Hän on aina ollut läheinen minulle. Jo
aivan pikkuisena polvistuin hänen haudalleen ja kuuntelin, kuuluisiko
jotakin nurmen alta... aivan kuin hänen lempeä, lämmin kätensä olisi
joskus painanut päätäni... Ja jos äitini oli minulle vihainen — sangen
laillisista syistä — uhkasin lähteä kantelemaan mummille mullan alla.

Ehkäpä kirkkomaan ja hautojemme ylitse jylisevät tykit ja syöksevät
tulta yli kukkivan Viljandimaan. Ei se mitään tee, taittuvat latvat
muutamista koivuista kirkkomaalla, ehkä vanha tornikin sortuu ja
suvun poikia kaatuu muitten joukossa, multa sitä on siellä tapahtunut
ennenkin, on siellä kirottu ennenkin saksaksi ja venäjäksi, ruotsiksi
ja viroksi.

    Saksan veri tuli satulahan,
    Venäjän veri vyöhön saakka,
    Meiän miesten mittaamatta...

lauloi vanha Anu minulle lapsena.

Tulee vapaus Viroonkin, tykkien jylistessä, ja kansa tulee laulamaan
kukkivien omenapuitten alla ja pelloillaan auringossa.

Minun filmini jatkuu loppumattomiin.

Kello tulee neljä, puoli viisi, viisi... Aina tuo regissöörin puuha
siellä jatkuu. Ja nyt on jo liian myöhä. Emme enää pääse kävelemään.
Sata naista on teidän tähtenne turhaan odottanut puolen tunnin kävelyä,
se tekee viisikymmentä ihmiselämän tuntia.

Viisikymmentä tuntia vapaan taivaan alla. Muurit ovat muureja, mutta
siellä ylhäällä ne loppuvat — siellä on vapaus ja aurinko ja taivaan
tuulet... siellä ylhäällä päin.

Ihminen ei ole vanki taivaan alla. Siellä on niin paljon vapaata
seuraa. Taivaan tuulet ja kajavat, jopa pääskysetkin. Jos sulkee
silmänsä, niin ei näe sitä piirileikkiä ympärillään, vaan tuntee
itsensä vapaaksi... auringon omaksi lapseksi.

Regissööri, regissööri, olette velkaa minulle puolen tuntia vapautta...




35

LUMINAALI JA LEIPÄ.


Vankilassa ei ole perunoita. Illalla olen aina nälissäni, sillä en
voi syödä ruisleipää silakkain kanssa kuin vähäisen, muuten saan
sappikohtauksen.

Valitin tohtorille, etten voi nukkua, koska minun on nälkä — että minun
on valittava joko nälän tahi sappikivikohtauksen välillä.

Tohtori hymyili herttaisesti: "Annetaan unilääkettä, se on pian
autettu... saatte toistaiseksi joka ilta unilääkkeen."

Kiitin.

Luminaalia leivän asemesta. Mikä suurenmoinen keksintö.

Ei hätääkään, jos elintarviketilanne maassa huonontuu, otetaan
luminaalia vaan, kyllä kestetään, vaikka sota jatkuisi vielä kymmenen
vuotta!

Taitaa luminaali olla kotimainen tuote.

       *       *       *       *       *

On lauantai — pitkä ilta. Kello neljä söin kolme silakkaa ja pari
ohutta ruisleipäkorppua; enempää en uskaltanut syödä sitä kylläkin
hyvää leipää. Voita ei ole — se 8 grammaa margariinia kului aamulla
ja päivällä puuroon. Join kupin maitoa ja toisen kuumaa vettä —
täytyy säästää teeloppuani sairauden varalle. Nyt on kello 8. Olen
kirjoittanut koko iltapäivän ja on hirveän nälkä, eikä ole muuta kuin
ruisleipää ja suolaa.

Mutta minä otan luminaalin... ja toivottavasti nukun enkä tiedä nälästä
mitään.

Kiitos, luminaali!

       *       *       *       *       *

En uskaltanut valittaa tohtorille, että silmiäni vaivaa rasvan puute
— santa silmäluomien välissä — hän olisi varmaan kirjoittanut minulle
A-vitamiineja.

Pelkään että ne vitamiinit maistuisivat — luminaalille.

Mutta minua kauhistuttaa, mitä sitten, jos ei luminaali enää auta...

Sitten otetaan lisää luminaalia... oikein paljon, ja uskotaan Saksan
voittoon ja nukutaan niin ihanan turvallisesti!




36.

MARCHE FUNÈBRE — ASKELEET YÖSSÄ.


Tassuttelevat askeleet rautaisilla sisäportailla — vartia kieriä
käytäviä.

Säännölliset askeleet sorakäytävillä ikkunani ulkopuolella — vartia
kiertää pihalla.

Elokuin yö on pimeä ja pehmeä... kuin mustia untuvia on sellini täynnä.

Jossain kaukana yläkerroksissa kuuluvat vielä kolmannet askeleet:

Dump... dump... dump... dump...

Ahaa, ei nukuta... tunnen ne askeleet sellin perältä ovelle... dump...
dump... dump... dump... Vain neljä askelta — täytyy olla pitkä, raskas
mies. Minä kävelen sellissäni kuusi askelta tahi seitsemän, kun olen
kovin hermostunut.

Dump... dump... dump... dump... kuuluu yössä raskaana, uhkaavana.
Ne eivät ole puukenkäaskeleita, eivät kolise. Nahkakengissä tahi
sukkasillaan... ei halua häiritä muita, mutta hermot pettävät.

Raskas on askelten kieli yksinäisessä yössä. Ajatusten kireät kahleet
hankaavat verisiksi nilkat ja ranteet.

Dump... dump... dump... dump... dump...

Viisi askelta. Hän varmasti alkaa rauhoittua. Kun liikkuu, alkaa
tuntea voimaa jäsenissään, veri kiertää, vapautuu, ajatukset lakkaavat
laahaamasta, pää nousee, selkä suoristuu — vie! uusi päivä koittaa, älä
lannistu...

Dump... dump... dump... dump...

Taas vain neljä askelta...

Yhtäkkiä viiltää veitsellä sydäntäni...

Kuolemaantuomitun askeleet...!

Survon tyynyn kasvoilleni, tukahutan ne tuhannet sanat, jotka tahtoisin
sanoa hänelle — kaikki lohduttavat turhuudet...

Vain tykkien jyske voi puhua hänelle.

       *       *       *       *       *

Vartian askeleet sisällä.

Vartian askeleet ulkona.

Kuolemaantuomitun askeleet pääni yllä...

Ja sittenkin haluan elää, koska olen niin auttamattoman utelias — ja
jotain muutakin.




37

HATUT.


Sellini ovi avautui. Miesvartia seisoi ovella:

— Tapaamaan.

Maagillinen sana. Hypähdän ylös.

— Kuka? Ketä tapaamaan?

— En tiedä — tapaamaan; vastaa mies.

Loppumattomia käytäviä, loppumattomia... Kuka siellä mahtaa olla.
Ehkäpä kuulen jotain hyvää, rakasta. Ehkäpä saan valonpilkahduksen
yöhöni.

Tyttäreni ja sukulaisrouva ja pieni nippu kieloja kotipuistosta.
Omia, tuoksuvia kieloja, ihan huuleni värisivät — omia rakkaita kauan
kaipaamiani ihmisiä ja kotikuulumisia, huolia ja iloja.

Olen ensin aivan sekaisin. Yksinäissellissä unohtaa puhumisen. Tiedän,
että puhun liian nopeasti. Kuulen ihmeekseni oman ääneni ja hengästyn,
nielen sanoja... aika on niin lyhyt, ja niin paljon olisi sanomista ja
unohtaa kumminkin kaiken, mitä on tahtonut sanoa ja mitä on ajatellut
yksinäisyydessä.

Nielaisen, haen muististani, olen aivan voimaton.

Tyttäreni on onneton ja yrittää täyttää hiljaisuutta.

Kuulen, miten hän sanoo sukulaisrouvalle, joka hermostuneena korjaa
hattuaan:

— Sinulla on uusi hattu...

— Eikä ole, minä ostin sen jo viime syksynä Ja olin aivan unohtanut sen
olemassaolon, sanoo sukulaisrouva.

— Se sopii sinulle erinomaisesti, sanoo tyttäreni.

— Älä puhu turhia, — tuo uusi sininen on paljon kauniimpi, se joka
mulla oli maalla...

He koettavat kai johtaa puhetta arkipäivään aivan kuin istuisivat
kahvipöydässä, aivan kuin ei olisi paljon mitään tapahtunutkaan...
heidän maailmassaan.

Sukulaisrouva kertoo pitkän jutun unohdetusta hatusta. Minä kuuntelen
hengästyneenä, nielaisten. Joka sekunti on kallis minulle, enkä
muista...

Enkä saa sanotuksi. Heidänkin on raskasta — mitä he tietänevätkään,
molemmat rakkaat ihmiset.

— Antaisit korjata tuon hatun...

Minä vaikenin ja nauroin sydämessäni... Se oli siihen aikaan, kun
odotin kuolemantuomiota, jonka Valtiollinen poliisi oli minulle
luvannut... Ehkä he tietävät jotain tuomiostani mutta vaikenevat ja
puhuvat hatuista.

— Pitäisit sitä hieman enemmän vinossa...

Koetan olla nauramatta ääneen... Eiväthän ne ymmärrä. Mehän olemme
eri maailmasta. Minun maailmani on siellä varastyttösten ja
sikiönlähdettäjäin ja poliittisten luona. Tällä kertaa ne ovat enemmän
minun lapsiani... Kuinka pikku passarini iloitsikaan puolestani,
kun näki, että minut vietiin "tapaamaan". Ja vartiatädit hymyilivät
minulle...

Minun on ikävä selliini.

Siellä on minun maailmani.




38

LAULAJATYTTÖ.


Jalajallaijalajalajallallei.

Kun lukkojen musiikki iltaisin lakkaa, vartiat häipyvät ja
iltatarkastus vihellyksilleen on ohi, kun yksinäinen miesääni on
yläkerrassa veisannut vaatimattoman virtensä ja iltasilakat oli syöty,
alkaa irtolaistyttöjen selleissä silloin tällöin lauluharjoitus tai
yrityksiä siihen, ja pian sen jälkeen kuuluu käytävästä vartian tiukka:
Eisaalaulaa.

Se laulu on enimmäkseen jazzia, joskus "Kukkuu, kukkuu, kaukana
kukkuu" tahi "Tulatullallaa", ja usein kansakoulusta opittuja mietoja
isänmaallisia lauluja.

Mutta olen pannut merkille, ettei koskaan yritetäkään sydäntä
riipaisevia kansanlauluja, kuten "Voi äiti parka ja raukka" tahi muita
tilanteisiin sopivia, joilla voisi itketyttää vaikka vartiatätejäkin.
Laulun tarkoitus on uhma ja lauletaan siellä, missä monta on yhdessä,
ja sittenkin suhteellisen harvoin.

Mutta sattuu joskus, että joku laulaa kauniilla äänellä kaunista
laulua. Silloin on vartiankin vaikeata... hänkin nojautuu ovenpieleen
kuunnellen, ennenkuin avaa ovensilmän ja tiuskaisee mekaanisesti:
Eisaalaulaa...

Tuli mieleeni vanha tuttu laulu:

    Wo man singet, lass dich ruhig nieder,
    ohne Furcht, was man im Lande spricht...
    Wo man singet, wird kein Mensch beraubt.
    Böse Menschen haben keine Lieder...

Pahoilla ihmisillä ei ole lauluja...

Nousee pala kurkkuuni, kun heräilen tuota lapsuuteni vanhurskasta
laulua, jonka on tehnyt "runoilijani ja ajattelijain kansa", das Volk
der Dichter und Denker, josta on tullut herrakansa, marssikansa,
murhakansa ja paljon muuta.

... pahoilta ihmisillä ei ole lauluja...

       *       *       *       *       *

Viereiseen selliin oli tuotu oikein laulajatyttö. Hänellä oli kaunis
ääni, ja hänen repertoarinsa oli jotensakin laaja: virsistä ja
isänmaallisista lauluista jazziin saakka.

Ja yhtäkkiä kuulin Carmenin ilakoivan:

"Ja, die Liebe liat bunte Flügel..."

Vartiatädit tuntuivat olevan epätoivoissaan... eisaalaulaa...
eisaalaulaa... ja uhkasivat karhunkopilla ja johtokunnalla.

Likka kuului naureskelevan, ja vastaukseksi kaikui:

    "Arvon mekin ansaitsemme..."

Minua huvitti. Ja konsertti jatkui yhä vaihtelevammalla ohjelmalla.
Äkkiä kaikui:

    "Nouskaat aatteet murheitten alta..."

Minä aivan hengästyin, mutta sitten tuli sellaisia tavallista pitäjän
sekakuoron laulua, lukkarin ohjelmalla ja johdolla.

Tätä jatkui monena iltana, eivätkä hartiatkaan vielä ryhtyneet
vakavampiin toimenpiteisiin. Ja likka ilakoi vastaan, jos uhkaukset
oven takana kovenivat. Kuului vakavaa virttä ja isänmaallisia lauluja.
Ja tytöllä oli selvät konserttitarkoitukset, sillä hän ei laulanut
sellissä istuen tai loikoen, vaan aina oviluukuun kohdalla, jotta
oikein kuuluisi.

Mutta eräänä iltana tuli katastrofi. Tyttö oli joko päättänyt päästä
omin keinoin pois vankilasta, tahi olikohan hänessä todellakin jonkun
verran vikaa. Kun vankila hiljeni, kuului vain hyräilyä, ja vartia
kävi kieltämässä. Mutta niin pian kuin kello kymmenen naisvartia
oli hävinnyt, alkoi konsertti todenteolla, ja mies, joka silloin
tällöin kävi kieltämässä, tuntui olevan hieman pehmeätä laatua tai
mahdollisesti itsekin muodosti hiljaisen yleisön oven takana.

Niin, konsertti alkoi nähtävästi aivan omatekoisella ohjelmalla, josta
erikoisen voimakkaasti kaikuivat omatekoiset säkeet:

    Tään talon vartianaiset kaikki
    pitäisi panna rekeen,
    vartiopäällikkö kuskiksi
    ja herra johtaja eteen...

Näinhän kansanlaulut syntyvät... Värssyjä oli paljon, mutta kaikkia ei
voinut erottaa oven lävitse; seinien läpi ei vankilassa kuule mitään.

Mutta tämän jälkeen alkoi laulu, se loppumaton, se satavärssyinen,
josta muodostui koko yön kidutus:

    Helsingin tytöt ne kävelee
    kuin vasikat ylämäessä...
    jalajallai... jne.

Sotilaat sitä aina hoilottivat siihen aikaan, jolloin vielä rauha oli
maassa ja ihmisillä hyvä mieli, ja olinhan siitä kuullut monta värssyä
ja variatiota.

Mutta se, mitä laulajatyttö aikaansai, oli yläpuolella kaiken
mielikuvituksen. Kertosäettä jallittaessaan hän nähtävästi keksi aina
uusia värssyjä ja suunnilleen ensimmäisten viidenkymmenen aikana
kaduin sellini pimeyttä, joka esti panemasta paperille tuota irvokasta
runovirtaa, mutta jälkeen puolen yön aloin jo minäkin kitua. En
jaksanut enää kuulla sanoja, mutta jalajallai-maratoni jatkui yhä vielä.

Olin kirjoittanut koko päivän ja olin siunatusti väsynyt. Olisin voinut
nukkua — suurin siunaus vankilassa —, mutta jouduttuani unenpöpperöön
muutti naapurini hetkeksi nuottia ja lisäsi äänensä kirkkautta, kunnes
jalajallai alkoi uudelleen.

Hänen äänensä oli kaikin puolin miellyttävä, ei mikään kirkuva, vaan
kirkas ja helisevä, ja se kesti koko yön, aamuherätykseen saakka, yhtä
kirkkaana ja voimakkaana. Kun jalajallai loppui, alkoi hän virsiä
ja isänmaallisia. Se oli yhtä loppumatonta virtaa kaikuen aina yhtä
äänekkäänä. Hän ilmeisesti seisoi koko yön ovella, sillä ääni kaikui
aina saman vahvuisena.

Vartia oli kai jo väsynyt käymään kolkuttamassa; mikään ei tyttöä
enää estänyt... Hän ei väsynyt ruumiillisesti, ja ihmeekseni hänen
äänensäkään ei väsynyt eikä mitenkään käynyt käheäksi. Aivan kuin laulu
itse olisi aina vain lisännyt hänen voimiaan.

Olin tulla hulluksi aamuyöstä. Hakkasin oveani ja huusin hänelle.
Soittelin vartiaa, joka ei tullut, ja lopuksi alistuin yrittäen tukkia
korviani sekä pumpulilla että tyynylläni. Eikä mikään auttanut.

Enkä voinut ratkaista mielessäni, oliko tyttö mielipuoli vai oliko
se yltiöpäisyyttä ja elinvoimain yltäkylläisyyttä. Mistä hän sai ne
ruumiilliset voimansa, miten oli mahdollista että hänen äänensä kesti?
Ja mikä lahjakkuus! Mistä sellainen ihmislapsi tulee ja minne se menee?
Taivas avita häntä!

Aamu vaikeni, lukot kilisivät, laulu hukkui meluun ja kaikuun. Olin
aivan loppuun väsynyt omastani ja muitten kohtalosta... en jaksanut
liikauttaa sormenpäätänikään.

Laulajatyttö siirrettiin viikoksi karhunkoppiin, jossa hän lienee vielä
muutaman vuorokauden jatkanut laulujaan.

Näin hänet. Hän oli iso ihminen, hieman romuluinen, villit silmät
karkeatekoisissa kasvoissa... ja minä olin kuvitellut hänet pieneksi ja
hinteläksi.

Hän oli alaikäinen ja odotti nuorisotuomiota. En päässyt milloinkaan
selville, mitä hän oli tehnyt. Hän tuli jostain maaseutuvankilasta
Savosta päin ja hävisi sinne... Sanottiin, ettei hän ollut
mielenvikainen.

Niinpä hän sitten oli nero.

Vankien ruuhka oli suuri. Hän hukkui siihen... kuten hänen kaunis
äänensäkin. Ja hänen huumorinsa.




39

MÄKI-PEURA.


Vanha nainen varkaanvaatteissa oli jo useana päivällä kävellyt kanssani
naisten kävelykehän sisäpuolella. Käveli pitkin isännän askelin, kädet
selän takana, melkein kuin Napoleon miettiessään maailman strategiaa
tai itse Hitler ennen Stalingradia.

Kysyin vartialta, kuka tuo mahtava olento oli.

"Jaaa, tuo, sehän on se vanha kuntimme, Mäki-Peura... niinikään...
onhan se taas saapunut kotiansa..."

Katsoin kysyvästi. Mäkipeura... en ollut koskaan kuullut sellaisesta
otuksesta, vai oliko se hänen oikea nimensä?

Vartiatäti oli sangen säädyllinen ihminen, siivosanainen ja
hennonpuoleinen ammatistaan huolimatta, ja tuli hieman hämilleen.
Tuntui tietämättömyyteni olevan vähän kiusallista.

"Se on sillä tavalla, että tuolla Viipurin puolella niitä sellaisia
paatinalaisia ja mäenkoloissa makailevia, sellaisia maailmanlopun
vihonviimeisiä siksi kutsutaan... rouva ei sentään huolisi käyttää sitä
sanaa, se on oikein ruma..."

Vartiatäti ei tiedä, että moderni draama sietää kaikkia
raamatullisiakin nimityksiä. Onhan niitä ammattitovereitani, jotka
suorastaan hekumoivat niillä, esim. nobelpalkittu Martin du Gard "Le
Gonflé"-näytelmässä.

Vankila oli Mäki-Peuran varsinainen koti; ne muut olivat kaikki sangen
tilapäisiä: kesäisin kallionkolot ja siltojen alustat ja talvisin
Pelastusarmeijan Yömaja tai jonkun epämääräisen kaverin kamarin
lattia — kunnes LAIN KÄSI hänet taas saavutti ja kyöräsi kotiansa
Katajanokalle.

Mäki-Peura katselee minua kylmällä välinpitämättömyydellä. Ne
vanhat ammattilaiset, vankilakundit, kuuluvat halveksivan meitä
poliittisia oikein — sydämen pohjasta. Muka tuollaiset vankilassa
vierailijat... tänään ovat olevinaan vankeja ja huomenna istuvat
hallituksissa ja saavat valtion eläkkeitä ja niistä pidetään
kaikenlaista kohua eduskunnissa ja niitä juhlitaan kun ne uloskäsketään
vankilanporteista. Tuo Annihuotarikin kuuluu hänen kanssaan istuneen
ja leivänkuoria syöneen ja sitten kun ulospääsi niin ei muistanutkaan
vankilakavereitaan... Entäs Turkian Matti ja paljon muita... Kaikki
pelkkää herrasväen höpötystä vain... olevinaan vankeja eivätkä osaa
mitään... eivät osaa edes hävetäkään ollessaan vankeja...

Mäki-Peura on aivan oikeassa.

Valitettavasti en pääse juttusille Mäki-Peuran kanssa, koska
seurusteluamme ei sallita.

Mäki-Peuralla on nenä, joka on täysi korsteeni ja johon mahtuisi
ainakin kymmenkunta minun perheeni nykeröä. Hänen suunsa on luhistunut
sen alle, mutta paksut huulet vastaavat nenän tyyliä. Otsa matala,
suunnilleen Lombroson määräämää rikollistyyppiä, vaikka ennen vanhaan
Saksassa väitettiin juristien keskuudessa, että suurin osa tuomareista
kasvojensa perusmitoilta täydellisesti vastasi tuota kuuluisaa
Lombroson tyyppiä. Joka tapauksessa Mäki-Peura-kasvot ovat erittäin
miehekkäitä ja kaikin puolin sopivia tuomaripöytäinkin taakse.

Ja hänen asentonsa on juhlallinen rauhassaan ja jykevyydessään...
maailman halveksunnassaan. Hän kävelee kuin kotisarallaan ikään,
aivan kuin olisi hän se, joka tässä määräilee ja komentaa vartioita.
Silmäilee hyväksyvästi tiukkaa, ankarannäköistä, silmälasista
naisylivartiaa, joka uhkaavana, valjuna kerberoksena seisoo miesosaston
edessä vainuina estämään kaiken kevytmielisen silmänvilkuttelun
hoidokkiensa ja miesroikaleitten välillä. Näen, miten Mäki-Peura
hengessään taputtaa häntä olkapäälle... näin sitä pitää... oorninki
se olla pitää, kun kerran on vankila niin olkoon vankila... minä sen
tiedän.

Mikä asiallinen hämäläisemäntä Mäki-Peurakin olisi saattanut olla,
jollei olisi köyhyys ja miehet ja viina vieneet muualle... yhteiskunnan
viholliseksi.

Mäki-Peura on luotu piällysmieheksi, laiskanpulskeaksi, eihän sille
mitään voi, ja hän osaa pitää puoliaan omalla tavallaan ja tahollaan
suurella maailmantuntemuksella. Eikä hän he niitä vaarallisimpia
nuorisonopettajia.

Eikä hän turhia juttele, vaan osaa suhtautua elämän ilmiöihin oikealla
tavalla ja nauttia ruispuurosta ja maidontipasta niin kuin pitääkin ja
syö tarkkaan silakanpäätkin ja pauhaa "tisureilta" lisää.

"Der Mensch muss sich zu helfen wissen." — Ihmisen pitää osata auttaa
itseänsä.

Mäki-Peura on vankilaan ja vankila Mäki-Peuraan tyytyväinen. Oikein
hyvää tekee, kun näkee ihan täysin normaalin ja laillisen suhteen
vangin ja vankilan välillä, ilman kaunaa ja surkeutta ja sota-ajan
lakeja ja yhteiskunnan vääriä otteita ja minun oikeaan ja väärään
osunutta sääliäni.

Kävelemme Mäki-Peuran kanssa keskellä piirileikin piiriä. Mäki-Peura
kävelee kuin Napoleon St. Helenalla, ja minä katselen häntä salaa.

Ja yhtäkkiä tiedän jotain aivan peloittavaa: tuollainen Mäki-Peura,
_hän on nähnyt_...

Hän on nähnyt potkittuja, piestyjä, revittyjä, elämän
ristiinnaulitsemia... hän on nähnyt kaikkea sitä, mitä minä olen vain
kirjoista lukenut... Hän on nähnyt kaikki Goyan näyt tuon ihmeellisen,
Napoleonin sotien aikaisen espanjalaisen maalarin hirveimmät kauhukuvat
elämästä. Katselen hänen irvikuvakasvojaan — nehän ovat vanhat tutut
suoraa päätä Goyan piirustuksista...

Mäki-Peurain kasvot ovat samoja kautta aikojen ja kansallisuuksien.
Ei ole eroa Espanjan, Suomen, Ranskan, Englannin ja Venäjän apashien
kasvoissa, yhtä vähän kuin on eroa näitten maitten maata lähellä
olevien kansanluokkien kasvoissa: baskien maassa istui vanhan mökin
portailla mies, joka oli kuin ilmetty savolaisukko, ja Vattenkantella
Pohjois-Saksassa liikkuu hämäläisiä isäntiä. Espanjassa on toreadoreja,
jotka ovat Paavo Nurmen kaksoisveljiä, ja Moskovan kaduilla liikkuu
sama helsinkiläinen työmies.

Ihminen, ihminen, kuinka samaa perhettä sinä olet kautta maailman!
Täytyykö sinun tappaa veljesi ja himoita hänen kirjavaa takkiaan...

       *       *       *       *       *

Mäki-Peura hävisi pihalta ensimmäisten joukossa. Minä jäin viimeiseksi,
kuten aina, ja kuljin hitaasti portaita ylös vartiatädin seurassa.
Käytävässä tulee meitä vastaan Mäki-Peura "tisurien" kopista, ihkauusi
ämpäri kädessä, Mäki-Peura, jonka jo aikoja olisi pitänyt olla
sellissään lukkojen takana ja työssä eikä seikkailemassa käytävillä, ja
vielä noiden uutuuttaan välkkyvien, vain maidolle pyhitettyjen ämpärien
parissa! Vartia seisahtuu sanattomana hämmästyksestä:

"Mistä te tänne pääsitte, mitä te täällä teette...?"

"Haenpahan pesuvettä", sanoo Mäki-Peura rauhallisesti.

Vedenhaku on tisurien tehtävä, ja sitä saadaan ottaa vain pieneen
pesuvatiin. Vankipaketti ei saa liikkua sellistään.

"Vai vettä te haette, kuinka te ulos pääsitte, vai kaikki tässä
vedenhaussa kuljeskelevat..." tiuskii Vartia.

"Pääsinpähän vain... Sun tehtäväsi on vahtia ja mun pinnata."




40

VANKI ON PAKETTI.


    That every prison, that men build
    Is built with bricks of shame
    And bound with bars, lest Christ should see.
    How men their brothers maim.

                   (Wilden Reading-vankilan balladi).

    (Jokainen vankila, jonka ihmiset ovat rakentaneet,
    on rakennettu häpeän tiilistä
    ja ympäröity rautaristikoin,
    jottei Kristus näkisi,
    miten ihmiset piinaavat veljiään.)

Wilde kirjoitti myöskin De Profundis esseessään: "Vankilan tyyli on
absoluuttisesti ja ehdottomasti väärä. Antaisin vaikka mitä, jos voisin
muuttaa sen, kun pääsen ulos."

Ja silloin, kun hän pääsi ulos, hän ei tehnyt mitään muuttaakseen
sitä tyyliä, paitsi että hän kirjoitti kuolemattoman Reading-vankilan
balladinsa, jota ihmiset lukevat nauttien sen kauneudesta, kauhistuen
vankilan elämää ja — unohtaen, kuten Wilde unohti, kuten mahdollisesti
minäkin unohdan, kun ja jos pääsen ulos elämään taas.

Tiedän, ettei minun pitäisi unohtaa — kenenkään ei pitäisi unohtaa,
miten elämää kuristetaan vankilassa. Mutta sitä kuristetaan myöskin
muualla, erikoisesti sellaiseen aikaan, jolloin sota suorittaa
miljoonien ihmisten joukkomurhaa. Kenellä on aikaa ja mielenkiintoa
vankien sielunelämään?

    With bars they blur the gracious moon,
    And blind the goodly sun:
    And they do well to hide their Hell,
    For in it things are done
    That Son of God, nor Son of Man
    Ever should look upon...

    (Rautaristikoilla he hämäävät kultaisen kuun
    ja pimittävät armaan auringon.
    Ja hyvin tekevät peittäessään helvettinsä,
    sillä siinä tapahtuu tekoja,
    joita Jumalan ja Ihmisen pojan
    koskaan ei pitäisi nähdä.)

Vangilla ei saa olla tunteita eikä tahtoa.

Yhteiskunta on luovuttanut elävän ihmisen rautaan ja kiveen
kytkettäväksi, riistänyt häneltä tunteen ja tahdon ja tarmon — kaiken
sen, mikä tekee ihmisen ihmiseksi.

Vangista on tullut vain paketti, joka paiskataan mihin ja miten
vankeinhoito milloinkin haluaa määrätä.

Kuin paketti hänet lähetetään sellistä toiseen, vankilasta toiseen
tahi vapauteen. Hän ei saa hyvästellä, hänelle ilmoitetaan siirrosta
muutama minuutti etukäteen, samalla kun käsketään kokoamaan tavaransa,
ja sitten on lähdettävä.

Vangin jokainen askel on määrätty ja riippuu vartian mielivallasta ja
mukavuudesta. Vanki ei voi auttaa itseään kivikammiossaan.

       *       *       *       *       *

Syysilta pimenee — ei enää näe lukea, vaikkei vielä ole virallinen
pimennysaikakaan. Ikkunat on peitetty. Odotetaan valoa. Miesten
kerroksen vartia on nähtävästi radiota kuuntelemassa. Miehet huutavat:
"Valoa!" Kukaan ei liikahda. Sitten alkaa satakunta miestä huutaa:
"Valoa, valoa, valoa..." Kaameana kaikuu tuo huuto hautakammioiden
käytävässä:

"Valoa..."

Huuto vaikenee, ei auta. Ilta on muutenkin lyhyt, kello 9 jo sammuvat
valot kokonaan. Siellä istuu satakunta ihmistä pimeässä pimeine
ajatuksineen ja odottaa vartiaa, joka on kai syventynyt kuuntelemaan
radiota viereisessä osastossa ja tulee milloin haluaa, hitaasti,
välinpitämättömästi... nehän ovat vain vankeja, jotka odottavat valoa.

Ei vartian silti tarvitse olla erikoisen julma ihminen,
vankilaolosuhteissa häneen on vain vähitellen juurtunut: vanki ei
ole mikään... ei muuta kuin kapine, jonka mielitekoja ja tunteita
ei tarvitse ottaa huomioon... joka yleensä on vain välttämätön
paimennettava, suunnilleen kuin lehmä tai lammas. Ei karjapiikakaan
anna lehmien juuri häiritä omaa yksityiselämäänsä, elleivät ne suoraa
päätä mene viljaan tai tee jotakin muuta ehdottomasti kiellettyä.

Jos tulee kysymykseen yksityisen vartian epämukavuus ja ylimääräinen
askel, jotta aikaansaataisiin mukavuutta suurelle vankimäärälle, niin
täytyy hänen olla aivan erikoisen inhimillinen ja hienotunteinen ja
epäitsekäs olento — sellaisiakin on — jotta hän ajattelisi noita monia
ihmisiä ja ottaisi sen ylimääräisen askeleen.

Vartioita on vähän, ja paljon heissä on sodanaikaisia ylimääräisiä,
jotka katsovat vain, että päivä kuluisi iltaan, välittämättä
vankipaketeista...

Ei ole vaikeampaa ja kaameampaa virkaa kuin vanginvartian, ja
yhteiskunnan olisi siihen virkaan valittava kaikkein inhimillisimpiä,
sydämellisimpiä ja uhrautuvaisimpia ihmisiä, kun kerran se antaa heille
siksi suuren vallan toisten ihmisten ylitse, Wilde sanoo vartioista
Reading-balladissaan:

    For he to whom a watcher's doom
    Is given as his task,
    Must set a look upon his lips
    And make his face a mask.
      Or else he might be moved and try
      To comfort or console:
      And what should Human Pity do
      Pent up in Murderer's Hole...

    (Se, jonka tehtäväksi ja tuomioksi
    on tullut vartian toimi,
    sen on asetettava lukko huulilleen
    ja naamio kasvoilleen,
      sillä muuten hän ehkä saattaisi
      koettaa sääliä tai lohduttaa,
      ja mitä hyödyttäisi Ihmisen Sääli
      Murhaajan luolassa...)

Kurkkuani kuristi joka kerran, kun ajattelin kysyä vartialtani siitä
työläisnaisesta, joka vietiin teloitettavaksi.

Liiankin viisaissa, väsyneissä silmissä oli lasien takana piilossa
ihminen, tuollainen tavallinen lempeä, lempeä ihminen, joka on kuin
sydänkesän tuulahdus taivaasta.

En voinut kysyä, koska häpesin hänen puolestaan. Sehän se oli. Häpesin
hänen puolestaan... human pity pent up in murderer's hole. En voinut
kestää sitä, että ihminen hänessä olisi mennyt lukkoon ja kylmä,
rautainen naamio vetäytynyt hänen ihmiskasvoilleen. En olisi jaksanut
katsoa hänen kasvojaan, kun kannoin muutenkin niin lukemattomia kuulain
jälkiä itsessäni.

Ja kauan kulki teloitetun työläisnaisen varjo meidän välillämme...
hänen hyvä suoraselkäinen, kuolemaa pelkäämätön, uskollinen varjonsa,
ja hymyili elämäntäyteistä hymyään: kysy vain...

       *       *       *       *       *

Vanki on kytketty kiveen ja rautaan, hänen ruokansakin maistuu raudalta
peltiastiassaan hänen kätensä ja jalkansa koskettavat kiveen, minne hän
vain liikahtaakin...

Kaikkein kauheinta on nähdä kiveä ja rautaa vartiankin kasvoissa ja
kosketuksissa. Silloin riistäytyy sielusta sydäntäsärkevä huuto:

Ihminen, ihminen, miksi olet minut hyljännyt...




41

PANDEMONIUM.


Sunnuntai-ilta. Vankilassa vallitsee hiljaisuus, suuri työn rauha.
Kirjoitan sellissäni. Ulkona on hälytys. Ilmatorjunta haukkuu
avaruuteen. Lentokoneet sahaavat ilmaa ja pommit alkavat ulvoa. Aivan
kuin kaupungin rautainen ja kivinen sydän räjähtäisi. Taivaassa
jylisee, jättiläiskoirat haukahtelevat. Jyrähtelee, salamoi.

En liikahda tuoliltani. Jatkan muistelmiani. Kirjoittelen suurlakon
muistoista, sametinpehmeistä, uutta maailmaa hautovista öistä.

Maailma uhkaa särkyä ympärilläni. Sydämeni uhkaa pysähtyä, hengitys
käy vaikeammaksi. Olen päättänyt, etten liikahda. Olen odottanut
kuolemantuomiota jo lähes kymmenen kuukautta. Olen aivan valmistunut.
Pommit ovat ystäviäni. Olen melkein odottanut niitä särkemään vankilani
muureja ja lukkoja. Valtiollisen poliisin kopissa kuvittelin, että talo
romahtaisi, että kiipeisin ulos raunioitten alta ja lähtisin vaeltamaan
pitkin loimuavia katuja johonkin piiloon. Minullehan olivat pommit
tuttuja, vapauttajia.

Sormeni pysähtyvät kirjoituskoneelle, käteni putoavat syliini,
on raskasta hengittää. Talo romahtaa vankilan vieressä, muurit
vavahtelevat. Sydämeni on niin merkillinen... Nousen ja kumarrun
ikkunan alle sänkyni päähän ottaakseni kamferipullon lääkelaatikosta.
Silloin se tuli. Kuulin sen viheltävän. Tiesin: tämä on loppu. Vetäisin
vaistomaisesti sängyn päästä untuvatyynyn pääni päälle. Äitini, isäni,
auttakaa minua, lastanne! Silloin se tapahtui tuo maailmanloppu.
Ikkunasta se tuli sisään. Ikkunanraameja ja kaltereita paiskautui
sortuvaa seinää vasten. Maailman myrsky painoi minut lattiaan, tunsin
makaavani maan alla, hengitin fosforia ja multaa. Heräsin uudelleen
siihen, että olin tukehtua. Liikutin päätäni, olin yhä vieläkin
olemassa. Vedin sieraimiini savua ja tomua ja yhtäkkiä tiesin kaikilla
ruumiini soluilla, että vielä elän. Avasin silmäni, liekit valaisivat
selliäni, ikkunan aukko oli suurentunut, mutta seinä ja ovi olivat
vieläkin olemassa. Liekit loimusivat ikkunassa, ja yhtäkkiä käsitin:
talo palaa. Allani palaa! Kellarikerroksesta nousee savua ikkunaani.

Vähitellen selvisi minulle, että voin kärventyä elävältä. Sellini
täyttyi yhtäkkiä kirkkaasta valosta. Kaikki seinät ovat vieläkin
ehjinä. Ulkoa alkaa kuulua huutoa: Ovet auki! Sadoista käheistä
ihmiskurkuista nousee valtava, vihlova ääni: Ovet auki, pedot, ovet
auki! Me palamme elävältä, pedot, ovet auki!

Lentokoneet sahaavat ilmaa, pommit räjähtelevät, talot luhistuvat.
Tykit jylisevät ja haukkuvat. Mutta yli kaiken, avaruuttakin täyttävän
hirveän pauhun läpi, kaikuu mieletön vox humana, ihmisen ääni: Ovet
auki, pedot!

Koetan huutaa mukana, mutta en kuule omaa ääntäni. Koetan liikkua.
Alaruumiiseeni on sattunut, selässäni on kouristus, en voi liikuttaa
muuta kuin käsiä. Kätten varassa koetan raahautua ovea kohti. Tunnen
kätteni alla kiviä, lasinsiruja, raudan kappaleita ja huonekalujen
sirpaleita. Jokin voima sisälläni pakottaa minut raahautumaan ovea
kohti. Ulkona yltyy huuto. Käteni tarttuu laudankappaleeseen. En tahdo
palaa elävältä, tulen iskemään itseni kuoliaaksi, jos liekit nousevat.
Huudan, enkä vieläkään kuule omaa ääntäni. Ulkoa alkaa kuulua veden,
kohinaa — aivan kuin palokunta olisi työssä. Olen huomaavinani, että
liekkien voima vähenee. Tahdon elää. Auttakaa, auttakaa! Käytävässä
kuuluu melua, ovia isketään, lukot kalisevat, miehet huutavat. Ovia
avataan. Oveni ulkopuolella kuulen miesten huutavan: "Missä on rouva
Wuolijoki?" Koetan vastata, huutaa: "Täällä!" En kuule ääntäni. Joku
nainen huutaa ja selittää, missä sellini on. Avain kalisee lukossa, ovi
avataan. Eräs mies syöksyy selliin huutaen olenko minä elossa. Ovella
häämöttää muitakin varjoja. Kuulen kuiskaavani: Olen täällä. Miehet
nostavat minut ylös ja kantavat pitkin pimeää käytävää portaille, jossa
on vielä valoa. Olen tarttunut kädelläni miehen takin hihaan, se haisee
vangille.

Oletteko vankeja, kysyn minä. Olemme, vastaavat kantajani. Eräästä
sellistä murtautui ulos kuusitoista vankia venttiilin kautta. Me saimme
avaimet johtajalta. Avaamme kaikki sellit, jotta kaikki pääsevät
turvaan kellariin. Olemme sammuttaneet tulipalon.

Ohitseni syöksyy vankeja huutaen, itkien, valittaen. Minun on hyvä
olla. Olen aivan rauhallinen. Vangit kantavat minua aivan kuin omaiset,
ei ole enää vartioita. Ovet ovat avautuneet, seinät luhistuneet, me
kaikki, jotka emme koskaan saaneet nähdä toisiamme, olemme yhdessä,
vapaudessa. Ystävälliset kädet kantavat minut kellariin, asettavat
jollekin laatikolle, joku istuu tuekseni. Pitelin yhä vielä käsissäni
tyynyä, jolla olin suojellut päätäni. En pelännyt enää ollenkaan,
olinhan turvassa. —

Pandemonium kellarissa.

Tulipalo kellarissa oli sammutettu. Vain jauhovarasto paloi vielä.
Lattialla lainehti vettä. Me kompastelimme yli paloruiskunletkujen.
Tupakansavu leijaili yli fosforisavun. Kuutisensataa miestä ja naista,
joukossa ryöväreitä, murhaajia, varkaita, valtiollisia vankeja,
elinkautisia, kuolemaantuomittuja, katutyttöjä, irtolaisnaisia,
pien- ja suurvarkaita... Kaikenlaisia rosvoja, mitä lääninvankilan
suojiin oli kerätty, oli yhdessä irti kellarin pimeydessä, jossa vain
siellä täällä tuikki vielä joku sähkölamppu. Kaikenlaiset rikolliset,
joilla ei olisi pitänyt olla aavistustakaan toisistaan, olivat
yhdessä mylläkässä, ja muutama vartia sekä johtaja kävelivät heidän
keskuudessaan täydessä turvassa.

Mahtoipa olla omituista johtajallekin seurustella vankien kanssa, joita
hän vankilan sääntöjen mukaan sai puhutella vastaanotollaan korkeintaan
jonkun ylivartian läsnäollessa.

Savusta mustuneet miehet sammuttelevat vielä jauhovarastoa, toiset
syövät margariini-, sokeri- ja voivarastoa ja penkovat melkein
hiiltynyttä leipävarastoa. Nälkiintyneet miehet kätkevät taskuihinsa
hiiltynyttä leipää ja margariinikimpaleita ahmien niitä samalla
suuhunsa. Eräs vanki kulkee kädessään suuri kamferikannu tarjoten siitä
juomalasilla kaikille tarvitseville, ja heitä on paljon. Pimeissä
nurkissa hihittelevät irtolaistytöt miesten kanssa, jotka vuosikausiin
eivät olleet naisia tavanneet. Pari hätääntynyttä vartiaa kulkee
epätoivoisen näköisenä joukon keskuudessa.

Saunan lauteille kuljetettiin loukkaantuneita, joille oli yläkerrassa
annettu ensiapu. Minutkin vietiin johonkin saunahuoneeseen ja
asetettiin lauteille pitkälleni. Ympärilleni kerääntyi valtiollisia
vankeja, oikeusjuttuni tovereita, joista en siihen mennessä ketään
tuntenut, sekä muita, joita tunsin vain nimeltä. Oli kuin olisin
löytänyt omaisiani. Viereisessä saunahuoneessa makasi kuollut vartia,
vierelläni istui nainen, joka oli menettänyt silmänsä ja jonka olisi
pitänyt päästä seuraavana aamuna vapaaksi. Eräässä saunahuoneessa
makasi nainen, joka oli synnyttämäisillään ennenaikaisesti. Pimeydessä
kuiskasi korvaani tuntematon nuorimies, joka oli auttanut kannettaessa
minua sellistä. Hän sanoi olevansa rintamakarkuri ja metsäsissi. Kertoi
päättäneensä tovereittensa kanssa kuljettaa minut pois. Vankilan portti
oli rikki — mikään ei estäisi lähtemästä.

Sitten tapahtui jotakin aivan käsittämätöntä: en tiedä, miksi sanoin
hänelle, etten halua paeta ja ettei meidän valtiollisten pitäisi
käyttää tilaisuutta pakoon. Siitä muodostui jonkinlainen yhteinen
päätös, poliittisten ei pitäisi käyttää hyväkseen tätä hätää. Ei sekään
kuolemaantuomittu karannut, joka teloitettiin muutaman kuukauden
päästä. Vain muutamat ryöstöstä ja murhasta tuomitut karkasivat.

Koneet palaavat, pommitus alkaa uudelleen...

Loukkaantuneet naiset siirrettiin jonkinlaiseen vartiain pommisuojaan,
vankilan vaatetusvarastoon, jonka ikkunat olivat rikkoutuneet. Meitä
oli toistakymmentä henkeä. Istuimme kyyristyneinä penkeillämme
ja odotimme kuolemaa. Syöksypommittajat tekivät yllämme syöksyjä
satamassa oleviin laivoihin. Tuntui kuin jokainen pommi olisi
räjähtänyt juuri päämme yllä. Odotimme kuolemaa ja seurustelimme.
Meitä oli monta loukkaantunutta valtiollista naista, jotka odotimme
kuolemantuomiota. Meidän kanssamme istui sikiön lähdetyksestä syytetty
lääkäri, ranskalaisen kirjallisuuden erikoistuntija. Luonamme kävi
kuolemaantuomittu majuri, jonka tohtori täydelliseen salonkitapaan
esitti meille. Me seurustelimme, me tuomitut ja tuomiottakin kuolemaa
odottavat. En muista, miksi tulin kertoneeksi vieressäni olevalle
nuorelle poliittiselle naiselle ensimmäisen maailmansodan alkuajoista
ja Roger Martin du Gardin Thibaultin perheestä, jonka juuri olin
lukenut suurella ihastuksella. Kerroin idealisti Jacquesista, joka
uskoi maailmanrauhaan, ja sen tekijästä, jonka suuruuden silloin vasta
käsitin.

Syöksypommittajat tekivät syöksyjä. Pommit vihelsivät. Huokaus ja
huudahdus tunkeutui meidän kaikkien kurkusta. Vaistomaisesti nostin
likaisen untuvatyynyni pääni päälle, kun pommi räjähti. Me elimme yhä
vielä. Siirryimme Nobelpalkinnon jaosta huumaantuneeseen Tukholmaan.
Kerroin Roger Martin du Gardista, miten hän halveksi Tukholman yleisöä
ja sanomalehdistöä. Se oli samaan aikaan, jolloin Niskavuoren naiset
esitettiin Dramaattisessa Teatterissa. Istuin Blanche-teatterissa
aivan lähellä du Gardia hänen näytelmänsä Le Taciturnen, Vaiteliaan,
ensi-illassa. Hän siinä käsitteli perverssejä ihmisiä, tosin suurella
hienoudella, mutta jättäen niin hirvittävän epämiellyttävän maun
suuhuni, etten enää tahtonut vähään aikaan nähdä ihmisiä, puhumattakaan
häntä itseään. Jos olisin lukenut Thibaultin suvun siihen aikaan,
olisin voinut unohtaa sen näytelmän. Olisin täydellisesti käsittänyt,
että Martin du Gard oli ansainnut palkintonsa. Ja minä kerroin, miten
minua kadutti tuo sisäinen vastenmielisyyteni näytelmän tekijää
kohtaan. Sellaista me puhuimme. Ja Holbergin teatterista Tanskanmaalla
me puhuimme ja siirryimme taaskin politiikkaan. Tohtori pelkäsi,
että Suomen kansa lähetetään Siperiaan. Minä valitin hänen huonoa
omaatuntoaan. Syöksypommittajat kohisivat yllämme. Me tartuimme
molemmin käsin kouristusmaisesti sivistykseen.

Jacques Thibault lähti Alpeilta levittämään rauhanjulistuksia vuonna
1914, ja hänen lentokoneensa ammuttiin alas. Hän syöksyi palavana
maahan, tykkien tulisuihkuun. Tykit jylisivät ulkona. En muistellut
yksinomaan Jacquesia, vaan myöskin hänen venäläistä toveriaan, joka
halusi sodan syttyvän pelastaakseen maailman.

Tartuimme kaukaiseen sivistykseen. Heitimme ajatuksemme kouristuneet
ulottimet tavoittelemaan tukea maailmankaikkeudesta.

Mitä juttelivat suuren vallankumouksen aikana Templen vankilassa ne,
jotka odottivat giljotiinia! Monet heistä pelasivat whistiä. Nainen
vieressäni on menettänyt silmänsä, toiselta ovat lasinsirut runnelleet
kasvot. Kuinka vähän tämä kaikki merkitsee. Kellä on kuolemantuomio,
kellä elinkautinen, kellä kaksitoista tahi viisitoista vuotta. Me
poliittiset tiedustelemme kohteliaasti toistemme tuomioita... ja
uskomme rauhaan.

Miehet, jotka ovat sammuttaneet tulipaloa, hakevat vaatevarastosta
itselleen kuivia vaatteita, ei ole vartioita niitä jakamassa, kukin
ottaa itse. Kuolemaantuomittu hakee itselleen kuivia sukkia, toinen
vaihtaa takkia. Inhoittava fosforinsavu alkaa tukahduttaa meitä.
Ikkunat ovat rikki, meitä palelee. Selkääni särkee. En jaksa enää
istua kyykistyneenä. Pääsen vaatekasalle pitkäkseni. Vartioita alkaa
ilmestyä. Susia ja lampaita, miehiä ja naisia koetetaan eristää. Alkaa
tuntua vankila järjestyksen oireita. Kuulemme, miten miehiä aletaan
sulkea kellarikatakombien eri osastoihin. Pommitus lakkaa. Vartiat
alkavat kuljettaa meitä sellaisiin selleihin, jotka vielä ovat ehjinä.
Niissä on autuas lämpö. Naisia aletaan paimentaa. Nuori irtolaistyttö
oli löydetty piiloitettuna parinkymmenen miehen sellistä. Naisvartia
seisoi hyytynein silmin, jäykistyneenä avainnippuineen miehensä
ruumiin vieressä. Pommi tappoi hänen miehensä kellarissa. Tyhjistä,
rikkinäisistä ikkunoista ja avonaisista ovista käy hirveä viima
vankilan käytävissä, ikäänkuin runnellun talon luurangon ympärillä.
Kalpea aamu valaisee kalpeita, kituneita kasvoja. Ajatus ja sivistys
ovat häipyneet. Tylsinä tuijotamme jääkylmään aamuun.

Huhuillaan, että meidät siirretään toiseen vankilaan. Käsketään
pakkaamaan tavaroita. Pääsen katsomaan sellini jätteitä. Miten oli
mahdollista pysyä hengissä siellä, rautaristikonkappaleitten ja
pomminsirujen alla. Kirjoituskoneeni ja käsikirjoitukseni kaivettiin
esiin maan alta, samoin vaatteeni. Tuolilta, jolla istuin, on jäljellä
vain pieniä siruja. Istumme tylsinä tuijottaen, tuulen ulvoessa
tyhjissä ikkunoissa. Pitkin päivää kuljetetaan meitä kuritushuoneeseen.
Lääkäriä ei kuulu.

Vihdoin pääsen minäkin lähtemään vankila-autossa, jossa mustan,
ikkunattoman kuomun alla penkillä värjöttelee kymmenittäin ihmisiä.
Istun takaosassa, joka on auki ja josta näkee kadulle. Istun selin
kuljettajaan. Auton keikkuessa epätasaisella kiveyksellä muistuu
mieleeni Maria Antoinetten matka giljotiinille. Hän istuu tuossa
tunnetussa kuvassa selin ajajaan. Rattaat rämisevät ja keikkuvat.

Muistui myöskin mieleeni Taras Bulban teloitus torilla vihollisten
joukossa, ja miten Gogol kuvaa hänet ikävöiden katselemassa
kansanjoukkoon hakien omaisia, kunnes kuulee poikansa huutavan: Isä!

Rattaat rämisevät. Kuomuvaunu kitisee, silmäni tuijottavat
helsinkiläistä välinpitämätöntä, uupunutta ihmismassaa. Aivan kuin
Taras Bulba ikävöin minäkin mielettömästi tuttuja kasvoja. Edes
yhdetkin inhimilliset, hyvät, ystävän tai omaisen kasvot! Tukin suutani
kädelläni. Pelkään, että huudan: Kuule minua! — missä olet? — kuule
minua! — katso minua!.. tule, kuule, katso...!

Rämisten ja vinkuen pysähtyy kuomuvaunu kuritushuoneen eteen. Ei ole
hyvyyttä, vain hävitystä. Pääsen erääseen selliin pitkäkseni. Sydämeni
lyö yhä vielä. Käteni ranteessa ja korvani alla kuulen sydämeni
kellojen soivan. Älä pelkää, tämä on uuden maailman synnytystuskia, älä
pelkää!




42

VARJOT JA ASKELEET.


Puukenkien kopinaa ikkunani takana ja varjoja seinällä sitä vastapäätä.
Miesvangit ovat aamukävelyllä.

Makaan vuoteellani ja katselen varjojen kaleidoskooppia... vilahtelevat
vain ohitseni, ihmiset ilman kasvoja... kop... kop... kop.

Venyvät varjot, suorat, miehekkäät varjot, kumaraiset ja koukkuiset
varjot... laahustavat askeleet, raskaat päättäväiset askeleet, kevyet
ja hermostuneet askeleet — ja sitten yhtäkkiä omituiset, aivan
erikoiset ja jollain tavoin tutut askeleet, ja varjo, jolla on tuttu
ryhti ja liikkeet...

Makasin sairaana vuoteellani usean päivän, kuuntelin joka aamu tunnin
verran tuota puukenkämusiikkia ja katselin varjoja seinälläni. Erotin
jo kaukaa nuo tutut askeleet ja varjon, joka liikkui suorana, vapaana,
muitten kumaraisten varjojen joukossa... Ja yhtäkkiä sen keksin: ne
olivat sivistyneen miehen askeleet ja se oli sivistyneen miehen varjo,
sellaisen ihmisen, joka ei ole tallattavissa... unsquashable...

Miesvangit tuolla ulkona olivat kuulemma kaikki tavallisia
rikosvankeja... mutta nuo askeleet eivät olleet varkaan eikä trokarin
eikä elintarvekorttihuijarin...

Kun on vuoden ollut yksinäissellissä, teroittuvat kaikki aistit
erikoisen tarkoiksi... nuo askeleet eivät olleet mykät, ne puhuivat
minulle taistelusta ja kestämisestä, kauhuista ja voitoista,
saavutetusta rauhasta ja vapaudentunteesta huolimatta unettomista
kauhunöistä kauhujen talossa.

Joka aamu kun kuuntelin tuon tuntemattoman varjon tuttuja askeleita,
muistelin Henleyn vanhaa englantilaista runoa, hakien jostain
alitajunnasta sen säkeitä:

    Out of the night that covers me,
    Black as the pit from pole to pole.
    I thank whatever gods may be
    For my unconquerable soul.
    — — —
    In the fell clutch of circumstance
    I have not winced nor cried aloud.
    Under the bludgeonings of Chance
    My head is bloody but unbowed...

Syvyyksien yöstä kiitän mitä liekään jumalia voittamattomasta
sielustani. Kohtalon kouristuksessa en ole vikissyt enkä huutanut
ääneen. Salliman iskuista on pääni verinen, mutta pystyssä.

Tuntemattomista askeleista oli tullut minulle ystävän askeleet, kun
löysin alitajunnastani nuo säkeet.

Sellini on kolme metriä maanpinnan alapuolella. Kun seisoo ovella,
näkee kävelevien päät ja olkapäät, lukemattomien harmaitten profiilien
paraatin... Kuulin tutut askeleet ja näin tuntemattoman tuttavani
sivistyneet kasvot. Varjot ja askeleet eivät valehdelleet.

En tiennyt, kuka hän oli, en tiennyt hänen nimeään, mutta minun oli
turvallista kuunnella sivistyneen ihmisen askeleita, tietää, että
ohitseni kulki ajatuksia, jotka olivat sukulaisia omille ajatuksilleni.

Hän oli kuolemaantuomittu.




43

PASTORI LOMBROSO.


Vankila modernisoituu. Professori Kaila häärää nuorisorikollisten
keskuudessa, tutkii heidän mielenlaatuaan ja menneisyyttään,
perinnöllisyystaipumuksia ja hankittuja taipumuksia. Kailan
röntgensäteet tunkeutuvat nuorison sielun pimeimpiinkin sopukkoihin.
En ole varma, etteivätkö psykoanalyyttisenkin tutkimuksen
hämähäkinlonkerot kietoudu rikollisen nuorison sielujen ympärille.

Ja pastorikin seuraa aikaansa. Hän tarkastelee sukututkimuksen
avulla rikollisten taipumusten alkuperää. Pastori yrittää modernia
sielunhoitoa, yrittää avata rikollisuuden solmuja vankien sieluissa.

       *       *       *       *       *

Oli eräs konttoristityttö, entinen kätilö, joka oli hylännyt alansa.
Hän oli tuomittu sikiön lähdettämisestä, s.o. avunannosta, koska hän
oli lainannut kätilöninstrumenttinsa jollekin hyvälle ystävättärelleen.
Tosin hän ei ollut itse syyllistynyt erinäiseen toimitukseen, ei
muihin eikä itseensä nähden. Mutta hän oli lainannut virattomat
instrumenttinsa. Ja siitä hän sai puolitoista vuotta kuritushuonetta.
Hän joutui suurrikollisten kirjoihin. Raskauttava asianhaara oli
kätilön ammatti.

Hän oli niitä kilteimpiä ihmisiä maan kamaralla. Köyhä tyttö,
joka oli omin neuvoin lukenut ja eteenpäin pyrkinyt. Yhteiskunnan
nöyrimpiä lampaita. Syvästi uskonnollinen ja nöyrä rangaistuksensakin
edessä. Pastori tutki hänen alkuperäänsä ja taipumuksiaan, kyseli
hänen vanhempiaan ja sukuaan. Tyttö kertoi, että hänen äitinsä oli
taloudenhoitajana eräässä maalaistalossa Nurmijärvellä. Pastori uteli,
oliko talon isäntä naimisissa. Ei, hän oli poikamies. Pastori katsoi
tyttöön tarkkaan, nousi ja käveli edestakaisin, pysähtyen vihdoin tytön
eteen.

— Miksikäs äitinne ei mene naimisiin tuon isännän kanssa? Miksi hän
elää synnissä?

Tytön äiti oli 65 vuotta vanha ihminen ja isäntä 35-vuotias. Ja synti
oli kaukana heidän mielestään. Pastori ravisti surullisena päätään.

— He varmasti elävät synnissä.

— Jättäkää äitini rauhaan, huusi tyttö. Itkien sadatteli hän pastoria
ja kirkkoa vimmatussa, avuttomassa vihassaan. Pastori ravisti
surullisena päätään: auttamattoman rikollinen luonne.

Pastori oli kumminkin niitä parhaita sielunpaimenia.




44

PULVERIT JA PIRSSIAUTO.


Hän oli juoksutyttönä apteekissa, valmisti erinäisiä pulvereita ja
möi niitä — omaan laskuunsa. Kauppa kävi hyvin. Rahaa kokoontui
aika tavalla. Hänellä oli tarkoitus koota rahaa ja ostaa sillä
itselleen pirssiauto. Samassa sellissä hänen kanssaan oli toinen
juoksutyttö, joka oli tehnyt pankkiryöstön jossakin maaseudulla.
Minun kuusitoistavuotias passarini oli kolmantena siinä sellissä.
Hän kertoi ihastuneena, miten hauskaa ja helppoa koko tuo apteekki-
ja pankkitoiminta oli ollut. Hän itse oli tuomittuna varastetun
rautaromun myynnistä, jonka motiivina oli uuden hameen hankinta.
Sellitovereittensa vaikutuksesta hän näkyi yhä syvemmin katuvan
rikoksensa mitättömyyttä. Hän kertoi uneksivana, miten helppoa tuo
pankkiryöstö oli ollut. Tarkkaili vain, mihin kassaholvin avaimet
pantiin, ja käytti tiirikkaansa, annettuaan illalla sulkea itsensä
pankkiin. Rahat olivat tytöillä tallessa, kylmäverisesti laskettiin,
paljonko siitä tuli vankilassaolon kuukausipalkaksi, ja koko sellin
yhteinen unelma oli pirssiauto. Tuo haave tarttui myös passariini. Ajaa
herroja iltaisin trokarien luokse ja ansaita lukemattomia satalappusia.
Sitten niillä ostetaan hienot puvut ja lähdetään Pariisiin tanssimaan.

Jostakin syystä olivat Torni ja Pörssiravintola tansseineen tyttöjen
erikoinen, iki-ihana unelma. Minä yritin parastani pitääkseni
yhteiskunnan puolia, mutta huomasin piankin, etten voinut kilpailla
pirssiauto-ihanteen kanssa, niin kauan kuin nuo kolme olivat yhdessä.

He saivat kaikki nuorisotuomion ja heidät lähetettiin yhdessä
Hämeenlinnaan nuorisovankilaan. Ja siellä heillä on mitä erinomaisin
tilaisuus pirssiautopropagandaan muitten professori Kailan tuomitsemien
joukossa.




45

KENGURU-ÄITI.


Lapsia syntyy vankilassakin. Silloin on naisosastolla kohua ja
myötätuntoa. Jostain sellistä kaikuu pientä porua. Lapsi on tullut
maailmaan.

Ja heitäkin tuomitaan vankilaan äitien mukana. Laki ei punastu. Laki
on sellainen itsekylläinen, itsetietoinen, leveälanteinen nainen,
niin kovin itsetyytyväinen. Siellä se seisoo tympäisevän painavana
puhemiehen takana eduskunnassa, ilman mielikuvitusta ja sydäntä, ilman
inhimillisyyttä, pelkkänä tyytyväisyyden perikuvana, sopivana taustana
eduskunnan itsetyytyväisille puhemiehille, jotka ovat tottuneet
jättämään hallituksen käsiin kaiken murehtimisen kansan kohtalosta.

Piiri pyörii vankilan pihalla. Yhtäkkiä tapahtuu jotakin. Rautaportaita
alas kulkee HÄN: pikkuinen lapsi äitinsä käsivarsilla. Ja hänen
perässään vartiatäti jakkara kädessä. Hän asettuu piirin sivulle
istumaan äitinsä sylissä. Ja koko piha ja piiri on elpynyt. Kaikkien
katseet kohdistuvat hänen pieneen päähänsä, joka on kuin ruusunnuppu.
Kaunis äiti ei katso piiriin, hän katsoo vain nuppuunsa tai sulkee
silmänsä. Vartiatäti, jolla on Matilda Wreden nenä, — hän on sangen
tietoinen siitä — tuntee itsensä hirmutärkeäksi. Hän kohottelee
lapsen peitettä, kääntelee äidin jakkaraa aurinkoon päin. Hän ei pysy
vahtipaikassaan, vaikka irtolaistytöt yrittävät heittää suukkoja
miesten siipirakennusta kohti. Toisetkin vartiat kehnäytyvät lasta
lähemmäksi. Lapsi hallitsee pihaa.

Kaunis äiti ei katso ylös. Hänet on tuomittu aviorikoksesta. Aviomies
ei antanut anteeksi lapsen ilmestymistä maailmaan. Äidillä on
kuuden kuukauden tuomio. Hän saa sen istua vedellä ja leivällä, 36
vuorokautta. Lapsi on kahden kuukauden ikäinen, eikä tohtori välitä
siitä, että äidiltä loppuu maito vesileipäravinnolla. Siksi lapsi
huutaakin. Hän alkaa huutaa äkkiä, eikä lakkaa. Se on vastalausetta
vankilalle, vihlovan vihaista vastalausetta. Piiri nauttii. Ähäh,
sanokaapas sille: Eisaahuutaa, eisaahuutaa...!

       *       *       *       *       *

Vartiatäti kertoo, että oli sellaisien irtolaisnainen, jota kutsuttiin
Tuntaksi ja jolla oli seitsemän lasta, kaikki vankilassa syntyneitä.
Tuntta järjesti asiansa aina niin, että hän ennen synnyttämistään
joutui vankilaan. Se tuli halvemmaksi kuin synnytyslaitoksessa. Sitä
paitsi vankilan oli hankittava lapselle vaatteet, ja myötätuntoakin
tuli ilmaiseksi. Tuntta kuuluu olleen oikein hyvä äiti — mitä lie
tullut Tuntan lapsista. Valitettavasti en pääse sen pitemmälle
syventymään Tuntan ja yhteiskunnan välisiin tileihin.

       *       *       *       *       *

Piirin keskelle ilmestyy mustalaisnainen, saaliin kääritty pieni lapsi
sylissään. Hän painaa lastaan rintaansa vasten, juttelee sille vähän
ja kulkee eteenpäin hameitten liehuessa sirojen nilkkojen ympärillä.
Lapsi on kuin sulautunut hänen syliinsä. Hän kävelee kuin kenguru-äiti,
vapaana, valmiina hyppäämään. Hänen käsivartensa pitelevät lasta aivan
kuin se yhä vielä kuuluisi hänen omaan ruumiiseensa.

Hän ei suostu istumaan, vaan kävelee aina piirissä lapsi sylissään. Hän
on vapaa kenguru-äiti häkissään. Kukkia ei sallita vankilan pihalla, ei
muita kuin ihmiskukkia ja kukan nuppuja.

       *       *       *       *       *

Lapsia ei saa tuoda vankilaan — ei saa!




46

RAKKAUSKIRJE ELÄMÄLTÄ.


Se oli sanomalehteni. Ole siunattu, sinä lehti, joka päivittäin tulit
selliini.

Ole siunattu, sinä painomusteen tuoksu, joka olit kaikkien ruusujen
tuoksua ihanampi. Tulit maailman taistelutantereilta, vapaudesta.

Sinä tulit milloin kello 10—11 aikaan, milloin vasta iltapäivällä,
riippuen siitä, koska miesvartia suvaitsi kuljettaa lehdet
naisosastolle. Ja usein hän oli niitä välinpitämättömiä, jotka eivät
suvainneet kuljettaa lehtiä naispaketeille ennenkuin iltapäivällä.

Jo aamulla aikaisin heräsin ilon aavisteluun. Muutaman tunnin päästä
tulee lehti. Tein työtäni, kuuntelin vartian askeleita oveni takana...
kulkivat ohitse... ei vieläkään. Ei vieläkään. Sitten ne äkkiä
pysähtyivät, lukko kalisi, lyhyt käsky: Kävelemään. Eikä vieläkään
lehteä.

Lähdimme kävelemään. Toivotonta. Kävelin vimmatusti aina pyörivän
piirin keskellä. Kuvittelin, mitä kaikkea lehdessä saattaisi olla.
Ehkä se on jo Minsk — tai Lublin... Ehkä vihdoin Caen vallattu,
ehkä vihdoinkin ovat päässeet Cherbourgiin... Koetan arvailla, mikä
milloinkin olisi mahdollista.

Palaan selliini. Joskus sattuu, että löydän sen rakkauskirjeen
kirjoituskoneeltani. Ystävällinen käsi on pistänyt sen sillä
välin selliini. Aukaisen sen kiireesti, kiireesti, sisäsivulta,
ensiksi otsakkeet... Tiedänhän sen, mitä ne merkitsevät. Ei mitään.
Sitten tilannekatsaus, josta löytyy totuudenjyvä. Mihinhän se
taas on piiloittautunut, se katsaus? Joskus vallan viimeisille
sivuille. Hotkaisen sen, ja sitten sulattelen sitä. Alan lukea
uutisia keskisivuilta ja jatkan seuraavilta. Sitten pääkirjoitus
ja lehtikatsaus. Vasta sen jälkeen avaan ensimmäisen sivun ja alan
lukea järjestelmällisesti, sivu sivulta. Luen kaikki, sanasta sanaan,
kansanhuollon tiedonannotkin ja Eeron pakinan, jonka sensuuri
päivä päivältä tyhjentää tyhjemmäksi — ja tyhjemmäksi; Arijoutsen,
joka joskus suututtaa, joskus ilahduttaa. Tuossa on teatteri ja
kirjallisuus. Euroopan kirjailijaliitto... Sydämeeni pistää häpeän
tikari: maamme sivistyneistö ja kirjailijapiirit juhlimassa natseja!

Luen edelleen, talouselämän ja maaseutu-uutiset ja paljonpuhuvat
pörssinoteeraukset, tuon rauhan ilmapuntarin... Ja sitten tulevat
sarjakuvat, Aku Ankat ja Pikku Ullat ja Mikki Hiiretkin. Ja vihdoin,
kun kaikki muu on luettu, tulevat ilmoitukset: Kadotettuja.

Luen siitä kotikaupunkini arkielämän usein tuskallisia kuvauksia. Mitä
kaikkea onkaan kadotettu: lapsen oikean käden hansikas — siitäkin
ilmoitetaan. Auton numerolaatta tai bensiinisäiliön korkki... Ja se
lompakko, joka on hukattu ryyppyreissulla ja jossa on rintamamiehen
viimeiset rovot ja paperit... Ja se musta piski, joka on karannut...

Ja lopuksi on sydämeni ääriään myöten täynnä sääliä ja myötätuntoa
näitä kadottajia kohtaan. Unohdan sellini ja vankilani, ja
vesisoppanikin väliin jäähtyy...

Olen elänyt mukana pientä, tuskallista arkeasi, rakas kotikaupunkini,
puhumattakaan siitä, että olen surrut kuolinilmoituksiasi. Sitä ainoaa
poikaa ja ainoata lasta, joka on kaatunut. Ne sydäntä särkevät sanat,
joihin äiti ja morsian purkavat tuskansa ja kaipuunsa. Ne liikuttavan
kömpelöt runonpätkät, joilla lie säestävät surusanomaa.

Ja tässä minä istun kädet sylissä, enkä voi sille mitään, että lapset
kietoutuvat kuoleman hämähäkin verkkoihin, että rauhaa ikävöivä
kansamme vuodattaa verensä kuiviin Euroopan pyövelin aseveljenä...




47

MINÄ TAISTELIN.


Lopullinen elinkautinen tuomioni oli tullut,

Kolmella entisellä ulkoministerillä oli ollut rohkeutta todistaa,
että olin asettunut yhteyteen maani vihollisen kanssa sodan aikana
sen vuoksi, että halusin irroittaa maani kuolettavasta sodasta
ja aikaansaada kunniallisen rauhan. Siksi kai en saanutkaan
kuolemantuomiota.

Melkein ilkkuen sanoin Valtiollisen poliisin kuulustelijalle, joka oli
tehnyt kaikkensa saadakseen asiani päättymään pahemmin:

— Ette sittenkään saanut minulle kuolemantuomiota.

Hän katseli minua välinpitämättömästi ja sanoi kuivasti:

— Teidän iässänne on elinkautinen kuritushuonetuomio jo sama kuin
kuolemantuomio.

— Vai niin.

Siitä lähtien koetin hoitaa terveyttäni paremmin kuin koskaan
elämässäni. Taistelin ilmasta, voimistelutin pommituksessa
loukkaantunutta selkääni, kamppailin leivästä lääkärin kanssa, vaadin
oikeusministeriltä ruokapakettioikeutta, tosin onnistumatta. Hoidin
sydäntäni, joka oli käynyt hauraaksi kuin saippuakupla.

En ollut koskaan ennen välittänyt sydämestäni. Valtiollisen poliisin
kopissa, kun olin kolme ja puoli kuukautta kävelemättä, oli sydämeni
kuin hennointa venetsialaista lasia, joka kilahtelee tuulen
henkäyksestäkin. En välittänyt, vaikka se olisi pysähtynytkin. Sehän
olisi ollut vain karkuun pääsy Valtiollisen poliisin rautaisista
kourista. Muistin, miten Irmari Rantamala hyppäsi mereen teloittajansa
käsistä.

Nyt oli sydämeni pommituksessa käynyt hauraaksi kuin saippuakupla.
Hoitelin sitä kiusallakin kuin kullankappaletta...

Minä taistelin kuolemantuomiota vastaan.




48

PALUU.


Tiesin, että maani, joka oli kietoutunut summattomiin
jättiläisvalheverkkoihin, oli vapautunut ja alkanut toipua
sotavaiheitten oopiumihumalasta. Tiesin, että maani oli vapautunut
saksalaisen sotilassaappaan alta haavoittuneena, verta vuotavana,
raajarikkoisena.

Tiesin, että ne miljoonat, jotka olivat kuolleet, olivat antaneet
henkensä myös minun vapauteni puolesta. Tiesin, että vapaus varmasti
tulisi.

Joskus teki mieleni huutaa, iskeä nyrkeilläni seinään, koska henkeni
salpautui.

Ole hiljaa, sydämeni, sanoin minä, aivan hiljaa, aivan rauhallinen.

       *       *       *       *       *

Aurinkoinen päivä. Olin kävellyt pihalla, ahminut aurinkoa ja juonut
kirpeätä, neilikantuoksuista syysilmaa.

Miehet kävelivät vuorollaan ikkunani ohitse. Ja kuolemaantuomittu
tuntematon ystäväni puhui ääneen, korvien! kuultavaksi, että
vapautuisimme muutaman päivän päästä...

Ole hiljaa, sydämeni, aivan hiljaa...

       *       *       *       *       *

Syyskuun 25. päivänä olin syömässä vankilakeittoani kello
kahdeltatoista, kun sellini ovi avautui ja johtaja astui sisään.

Minä käsitin heti. Yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa riitti.

— Onko se totta? sanoin.

Hän nyökkäsi. Oikeusministeri ilmoitti, että teidän on oltava poissa
vankilasta kello kolmelta.

— Ole hiljaa, sydämeni — sellainenkin pahus — yrittää lentää pois
rinnastani kuin mikäkin törmäpääsky.

       *       *       *       *       *

Antoivat minulle kamferia ja jättivät minut vähäksi aikaa yksin,

— Hiljaa, aivan hiljaa.

Sellini oli käynyt kovin ystävälliseksi — ja hieman alakuloiseksi.
Kirjani, käsikirjoitukseni ja kirjoituskoneeni olivat suorastaan
levottomia, niillä oli hirveä kiire, suorastaan kuume... En
malttanut maata, aloin ahtaa käsikirjoituksiani ja muistiinpanojani
matkalaukkuihin. Istuin sellin lattialla käsikirjoituksieni joukossa ja
nostelin niitä edestakaisin..

— Hiljaa, hiljaa. Aivan rauhallisesti.

Vartiat ja päivystäjätytöt tulivat auttamaan minua. Kaikki säteilivät,
puhelivat, sulloivat tavaroitani paketteihin. Puin ylleni puvun, joka
oli kovin väljä, aivan hukuin siihen... Joku sitoi loppumattomiin
kengännauhojani ja itki.

Johtaja oli soittanut omaisilleni, jotka tulivat minua hakemaan. Hän
tuntui hotellinomistajalta, joka järjesteli pitkäaikaisen vieraan
matkaa.

Miesvartian esimies toi minulle passini, rahani, koruni — aivan
kuin portieri jossain Metropolissa, Grandhotellissa, Ritzissä tai
Carltonissa... Minulle aikoi tulla hysteerisiä naurukramppeja.

— Hiljaa, sydämeni, hiljaa... Voiko vapaus tulla noin yksinkertaisesti?
Näinkö muurit romahtavat, rautakanget katkeavat, ristikot murtuvat?
Elämä avaa uudelleen ovensa.

Vartiat ja päivystäjätytöt kantavat tavaroitani vankilan portille.
Vartiat ja vangit katselevat käytäviltä, huutavat minulle ovien läpistä
tervehdyksiä, viittoilevat, hymyilevät minulle, joka lähden elämään
loppumattoman pitkistä hautakammiokäytävistä.

— Hiljaa, kävellään aivan hiljaa.

Portilla oli auto ja ystävälliset kädet. Minä, elinkautinen vanki, olin
vapaa.

Näin vihreätä ruohoa. Paljon pehmeätä, vihreätä ruohoa, eläviä kukkia,
elävää vettä, sinistä, elävää vettä. Silmäni nielivät haavoittunutta,
rakasta kotikaupunkiani.

Kotiin.

Henkeäni salpaa. Peloittaa tuo sana "koti"... Iso, vanha, valkoinen
taloni kuusten ja koivujen alla, huoneet, joissa ovat tuhannet
kirjani... valoa, lämpöä.

Sellissäni oli vain vuode, pöytä ja tuoli sekä matkalaukku
kirjahyllynä... Enkä tarvinnut muuta... Enkä tarvitse enää koskaan
muuta...

— Hiljaa, sydämeni salpautuu, hiljaa.

Ei ole enää kitsasta kotia niille, jotka ovat olleet tuomittuja
kodittomiksi.

Istuin pimeässä kotini portailla Bobby-koiran nuoleksiessa kylmiä
käsiäni.

Lapsenlapsen! kietoi kätensä kaulaani ja sanoi aina muistaneensa mummia.

— Hiljaa — aivan, aivan hiljaa.




49

PEILI.


Vankilan sellissä ei ole peiliä. En ollut puoleentoista vuoteen nähnyt
itseäni peilistä.

Avasin huoneeni oven, sytytin kaikki valot, pysähdyin peilini eteen,

Näin siinä vanhan naisen, jolla oli homeenharmaat hiukset ja syvät
juovat suupielissä. Harmahtavissa kasvoissa sammuneet, vieroksuvat
silmät.

— Kuka sinä olet, kysyin siltä kuvatukselta tuskastuneena.

Se ei vastannut. Tuijotti minuun vain väsyneillä silmillään, tuo
vieras, vanha nainen. Hän yritti hymyillä eikä jaksanut. Hänen
hymynsäkin oli kouristuksellista, aavemaista.

Minä sanoin hänelle: Olethan vapaa kuin taivaan tuuli, olethan
onnellinen, iloinen. Hän peitti kasvonsa. Hän muisti niitä, jotka
eivät palanneet, niitä, jotka makasivat taistelutantereella ja
sankarihaudoissa ja sorakuopissa, niissä, jotka jäivät kuolleitten
ikkunoin taakse...

Eikä hän jaksanut olla onnellinen,




50

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ VAPAUDESSA.


Saavuin illalla kotiin. Sytytin kaikki lamput ja jätin ne yöksikin
palamaan... Nukuin ystävällisessä huoneessani, lumivalkoisessa,
pehmeässä leveässä sängyssäni, jossa saan vetää itseni vaikka koukkuun
ilman, että polveni joutuvat sängyn ulkopuolelle...

Herään aamulla siihen, että valoa tulvii isoista ikkunoista
huoneeseeni, jossa vieläkin sähkölamput palavat... valoa ja lämpöä...
Ikkunoistani katsovat sisään kultaiset koivuni ja hymyilevät minulle
auringossa kylpien. Syyskukat kukkivat vielä ikkunaini alla, ja ruoho
ja maa ovat aivan lähelläni... Ei missään kiveä eikä rautabetonia,
eikä avainten kilinää sementtihaudoissa. Bobby-koira haukkuu ja hyppii
ikkunan alla.

Pikku Tuuli juoksee halaamaan minua, ja teetarjotin ilmestyy
vuoteelleni. Kaikki on samanlaista kuin ennenkin, paitsi että pikku
Tuuli on kasvanut ja puhuu järkeviä, ja puut ja pensaat ovat venyneet
ja tuuhentuneet kahden kesän aikana. Huoneeni on entisellään, ja
valkoiset ikkunaverhoni liehuvat taaskin aamutuulessa.

Mutta jotakin on, mikä ei ole entisellään... Jotakin on vierasta.
Jotakin on toisenlaista.

Minä itse.

Haen entisiä vaatteitani kaapista. Ne ovat kaikki niin vieraita
ja väljiä. Haen vaistomaisesti kenkiäni, sellaisia vanhoja,
jokapäiväisiä... enkä löydä niitä. Ovat jakaneet ne työvelvollisille.

Liikun hitaasti, jollain tavoin varovaisesti... Ei ole mihinkään
kiirettä, ei kukaan käske minua kävelemään, ei kukaan määrää, milloin
minun on syötävä. Olen aivan vapaa kulkemaan ovestani ulos pihalle,
puitten alle... saan itse avata oveni ja katsoa ulos, lähteä puhumaan
ihmisten kanssa.

Enkä kuitenkaan halua sitä tehdä.

Jään istumaan kirjoituspöytäni eteen... silmäni hakevat tuttuja
esineitä... mustepulloa... kynttilänjalkoja... kukkamaljakolta...
Paljon kukkia — eläviä kukkia... Koskettelen niitä. Löydän
kynänteroittajani ja kynäni... hopeaisen savukekotelon, jossa pidin
postimerkkejä — siinä on vieläkin yksi... Pöydälläni on kirjoja,
joita ei ollut siinä ennen... Haen jotakin ja löydän sen — vanhan
ystäväni, runon, jonka olin kirjoittanut vankilassa pelloilleni. Olin
pyytänyt, että se jätettäisiin pöydälleni odottamaan minua, ja siinä
se onkin. Se osa minusta oli ollut siinä koko ajan. Kirjoituspöytäni
on barokkityylinen mammutti — sitä on metrittäin. Se on valkoinen ja
siinä on raskaita leikkauksia, kullattuja leijonanpäitä ja sitä on
niin laajalti. Vankilassa minulla oli pöytä, jolle riitti pyyheliina
peitteeksi ja jolla saatoin pitää vain kirjoituskoneeni ja hiukan
paperiliuskoja. Kun söin, sain asettaa kirjoituskoneen nurkkaan tai
vuoteelleni.

Avaan kirjoituspöytäni laatikot.— ja kauhistun: niissä on hirvittävä
sekasotku. Ohranan jäljet —. Rajaton inho nousee kurkkuuni. En uskalla
koskea papereihini. Siinä ne ovat, kaikki sekaisin: käsikirjoitukseni,
kirjeeni, asiakirjani. Jatkan lukemattomien laatikoitteni aukomista!
Kaikkialla sama sekasorto. Kirjoituspöydän takana joukko matkalaukkuja
täynnä ohranasta palautettuja asiakirjoja.

Istun neuvottomana, kauhistuneena — ja yhtäkkiä käsitän: siinä on
koko elämäni vieraitten, raakojen kätten repimänä, hajoittamana,
häpäisemänä... Miten jaksaisin koota sen uudelleen, liittää palan
palaan, hallita sitä jälleen? Koivut ravistavat ikkunan takana
kultaisia lehtiään ja nyökyttävät minulle latvoillaan... kuuset
katselevat sisään uteliaina — tuleeko tuosta koskaan uutta ja ehjää
enää? Istun ikkunalleni ja kuuntelen maailman kohinaa: Kyllä tulee —
koko maailma uusiintuu! Älä pelkää, älä itke — käy käsiksi!

Vaellan uudelleen pöytäni luokse. Isoista keskilaatikoista löydän
käsikirjoituksiani: olen koonnut jo vuosikausia aineksia suurta
draamaani varten J.V. Snellmanista. Oli lukemattomia muistioita
täynnä merkintöjä, valmiita repliikkejä... Mahtoi Valtiolliselle
poliisille olla visaista käsittää niitä irrallisina. Niitä olikin
paiskeltu sekaisin kaikkiin paikkoihin. — Sitten muita tekeillä
olevien näytelmieni luonnoksia, joista herrat eivät ymmärtäneet
hölynpölyä, heiteltynä irrallisina kirjeitteni joukkoon...
Niskavuoren naisten venäjänkielistä käännöstä on erikoisesti
tutkittu... sen vierestä löytyy Sir Hubert Goughin vuonna 1919
minulle kirjoittama kirje. Sitten venäläisiä kirjeitä Voksilta...
venäläisen teatterinohjaajan kirje muutosehdotuksineen Niskavuoren
Naisiin... Sitten vanhoja rakkauskirjeitä... selluloosatehtaan
perustamissuunnitelma Suojärvelle... Aunuksen Puuliikkeen vanhoja
asiakirjoja... Neuvostoliiton lähettiläitten käyntikortteja...
suuri joukko iankaikkisen vanhoja ulkomaisten sanomalehtimiesten ja
diplomaattien kortteja... Lord Acton vainajan käyntikortti, jonka
taakse on kirjoitettu: Ex oriente lux... tämä mahtoi olla kova
pähkinä Valtiolliselle poliisille, mutta se on minun omaa käsialaani
niiltä ajoilta, jolloin Lord Acton, vanha historioitsija, joka oli
kiinnostunut Neuvostoliitosta, toimi Englannin lähettiläänä maassamme
ja tarjosi Seurahuoneessa Suomen ulkoministerille lounaan pitäen siellä
puheen, mottona: Ex oriente lux — idästä valo, jossa hän suomalaisten
kauhuksi kuuluu esittäneen ajatuksen, että Neuvostoliitostakin
saattaisi tulla valoa maailmalle. Erikoisesti ovat ohranaa huvittaneet
tilapäisvalokuvat Neuvostoliiton lähettiläistä. Eräässä niistä
esiintyvät Maiski ja hänen kaunis rouvansa uimapuvuissa hiekkarannalla
Marlebäckissä tyttäreni ja Aino Kallaksen pojan, Sulev Kallaksen
seurassa. Kaipaan erästä toista valokuvaa samanaikaisesta seurueestani
moottoriveneessäni Kymillä, jonka johdosta minua erikoisesti
tutkittiin. Siinä oli paitsi Maiskia ja hänen rouvaansa myös Commander
Ross ja hänen tyttärensä Lontoosta, sekä Pentti Kuoppamäki ja Sulev
Kallas ja muut tyttäreni vieraat. Sitä kuvaa ei ole palautettu.

Selailen edelleen elämäni kaleidoskooppia tuossa kirjoituspöytäni
sekasotkussa. Siinä on O.V. Kuusisen kirje nuoruuteni ajoilta, sitä
eivät ole nähtävästi keksineet hänen kirjoittamakseen, koska se
löytyi käsikirjoitusteni joukosta. Siinä on Aunuksen Puuliikkeen
englantilaisen pääosakkaan, Askew Robertsonin kirjeet, jotka nähtävästi
ovat aiheuttaneet ohranalle paljon päänvaivaa. Hän kutsui minua aina
"Suojärven suurherttuattareksi" ja aloitti kirjeensä: My dear Grand
Duchess... Ilmankos kenttäoikeuden puheenjohtaja, nuori upseeri,
sanoi minulle syvällä epäluulolla: Kyllä te olette ollut mukana jos
jonkinlaisessa liemessä.

Nauran ja itken... Kirjeitä vuodelta 1912 on sekaantunut kirjeisiin
1940. Toivotonta on ajatella minkäänlaista selvittelyä... Samassa
tilassa on koko valtavan suuri arkistoni kirjaston kaapeissa. Kuukausia
menee selvittelyyn löytääkseni edes osapuilleen muistiinpanoni.

Vihdoin lähden ulos pikku Tuulin kanssa. Kävelen varovasti alas
puutarhaan... en katsele pelloille päin... Pikku Tuuli kuljettaa
minua. Lähdemme katsomaan omenapuitani, jotka olin antanut istuttaa
pari vuotta sitten ja joista oli kahden kesän kuluessa jo tullut puun
tapaisia. Pikku Tuuli kertoo, että he olivat saaneet 38 omenaa, mutta
eivät ne kaikki kypsyneet, kun lapsilla oli niin kiire syödä ne.
Omenapuiden välissä on mansikkamaa — olen itse kasvattanut ne taimet —
ja niistä on tullut isoja pensaita. Ja pikku Tuuli oli saanut paljon
mansikoita. Kasvihuoneen oven luota kurkkupenkistä löydän vielä kaksi
kurkkua...

— Miksi mummi painaa kurkkuja poskelleen? kysyy pikku Tuuli, pitääkö
mummi kurkuista?

— Kyllä, pikku Tuuli, pitää kyllä.

— Miksi mummi makaa ruoholla, kun on jo syksy? Äiti sanoo, ettei saa
enää istua ruoholla. Pitääkö mummi ruohosta?

— Kyllä mummi pitää — oikein paljon.

— Miksi mummi peittää kasvonsa ruohoon? Miksi mummi paijaa sammalta?
Pitääkö mummi sammalesta? Kuunteleeko mummi heinäsirkkaa?

— Kyllä, pikku Tuuli, mummi pitää ruohosta ja maasta ja heinäsirkoista.

— Eikö kaukana kaupungissa ollutkaan ruohoa ja heinäsirkkoja?

— Ei ollut, Tuuli kulta, siellä ei ollut muuta kuin kiveä ja rautaa ja
vähän lasia.

— Eikö mummi enää mene sinne kauas kaupunkiin, missä ammuttiin ja
pommitettiin?

— Ei enää, Tuuli kulta, — eikä enää ammuta ja pommiteta, nyt on rauha.

— On oikein hyvä, että on rauha, sanoo Tuuli.

Kävelemme sinnepäin, missä pellot alkavat. Katselemme kaukaa
kauranseipäitä... en jaksa mennä lähemmäksi. Katselemme kaukaa
karjaani... tytöt ovat siellä paimenessa... en jaksa lähteä katsomaan
heitä. Ja se sarkaojakin, joka oli tukossa sinä keväänä kun minut
pois vietiin, on vieläkin tukossa. Eikä siinä saran päässä ole mitään
kasvanutkaan... Ison ladon ovi on auki... kävelemme alas ladolle.
Istumme Tuulin kanssa kuivaan, tuoksuvaan heinään. Suljen silmäni,
ja kun pikku Tuuli hakee minulle apilannuppuja, saan minäkin taas
hengittää niiden ihanuutta — kahden kesän menetettyä tuoksua...

— Miksei mummi hymyile, kun Tuuli hyppii heinissä?

— Mummi on niin väsynyt.

Kuljemme kotiin puitten hohtaessa kullalta. En jaksa puhua edes
puillekaan, ja pelkään ihmisiä... Täytyy tottua puihin ja ihmisiin ja
vapaaseen ilmaan... Silmissäni on kuin sumua, ja tekee kipeätä, eikä
ole onnen tuntua...

Ja sitten käsitän — minähän olen haavoittunut... sieluni ja sydämeni
pohjaan saakka. Koko olemukseni on hankautunut verille... Tiedän: en
voi päästä elämään kiinni, ennenkuin haavani arpeutuvat... Kiitos,
että paijaat homeenharmaata päätäni, pikku Tuuli, joka olet itse
tulevaisuus...

Sydämeni lämpiää, kun ajattelen sinua ja niitä, jotka ovat vapauttaneet
minut ihmisyyden tulevaisuuden nimessä.






EPILOGI




51

        REQUIEM.

        Sielunmessu.

    I never saw a man who looked
    With such a wistful eye
    Upon that little tent of blue
    That prisoners call the sky...

        (Wilde: Reading-vankilan balladi).


Me tiesimme kaikki, että hänen armonanomuksensa oli hylätty ja että
hänen oli kuoltava. Me tiesimme, mutta emme uskoneet...

Hän oli työläisnainen, oli suojellut metsäkaartilaisia ja kuulemma
levittänyt sotaa vastustavia lentolehtisiä... Hänet oli tuomittu
kuolemaan.

Hän oli suoraselkäinen, keski-ikäinen, yksinäinen ihminen, tehnyt
ikänsä työtä, aina auttavaisena, aina valmiina liikuttamaan käsiään
toisten ihmisten puolesta...

Hänen väsymättömät jalkansa olivat kulkeneet pitkiä, mutkallisia
matkoja takaa-ajettujen ihmisten auttamiseksi. Ei mikään vaara
pysähdyttänyt häntä, hän kulki hymyillen raskasta tietänsä...
auttaakseen...

Hänen väsymättömät, nopeat kätensä eivät vankilassakaan levänneet.
Kuolemaa odottaessaan hän neuloi kaikki päivät... aivan
rauhallisesti... kuolinpäivänäkin...

Kun hänelle ilmoitettiin, että hänen armonanomuksensa oli hylätty, oli
hän hymyillyt: "Olenhan minä jo elänytkin.."

Hänelle tarjottiin kuitenkin vielä armoa, jos hän ilmiantaisi niitä,
joitten kanssa oli toiminut...

"Olenhan minä jo elänytkin..." hän sanoi hymyillen.

Me tiesimme, että hänen oli kuoltava, mutta emme uskoneet

Niitten haudalle, jotka v. 1918 kuolivat vakaumuksensa puolesta
teloitusplutoonain edessä, asettivat hallitusviranomaisetkin
seppeleitä... niitten haudoilla pidettiin puheita... ja niitten
leskille maksettiin eläkkeitä...

Mahdotonta, että nykyisin teloitettaisiin samanlaisia ihmisiä niitä,
jotka vakaumuksensa perusteella ovat toimineet tätä sotaa vastaan,
omaakin maata vastaan... kansamme kulkiessa onnettomuutta kohden
tietämättömyydessään... Mahdotonta, sanoin itselleni, mahdotonta,
sanoin muille, jotka kuiskivat vankilan seinien sisällä kauhun
vallassa...

Hän, joka oli tuomittu, hymyili rauhallisesti: hän oli varma ja
valmistunut. Hän tiesi, ettei ole sääliä, ettei ole inhimillisyyttä,
eikä hän sitä pyytänyt.

Vanha vartia näki ovensilmästä, miten hän nousi tuolille ja tuijotti
ikkunasta pilviin ja vapauteen. Vartia sulki ovensilmän hiljaa,
hiljaa...

Kun hänelle ilmoitettiin, että hänen oli kuoltava aamuyöstä, oli hän
säpsähtänyt hieman... ja sitten jatkanut työtänsä.

       *       *       *       *       *

Yli vankilan lepäsi kuoleman varjo. Öisin nyyhkytti joku varastyttönen
kauhun tukahduttamana, päivisin laahustivat repaleiset syyspilvet
harmaassa avaruudessa. Yön synkkyydessä kuulustelimme henkeä
pidättäen, kuuluisiko teloittajain askeleita, kuulisiko läpi yön hänen
jäähyväishuutonsa...

Monena yönä hyppäsin kauhun kouristuksessa vuoteeltani. Olin
kuulevinani vihlovan huudahduksen!

"Hyvästi, toverit...!"

       *       *       *       *       *

Mies, jonka kynänvedosta riippui elämämme ja kuolemamme, söi ehkä hyvän
illallisen, laski leikkiä ystäviensä parissa vakuuttaen hymyillen:
"Jäätä vatsaan, jäätä vatsaan..."

Ja nukahti pehmeälle vuoteellensa tyytyväisenä päiväänsä. Hän oli
täyttänyt velvollisuutensa. Ehkäpä risti kätensä ja rukoili Herraansa —
ja allekirjoitti aamulla uusia kuolemantuomioita.

       *       *       *       *       *

Harmaat pilvet kulkevat yli vankilan... pilviä, pilviä, loppumattomia
pilviä taivaallamme, joka on nenäliinan kokoinen lappu.

Varastyttönen pääsi lakaisemaan selliäni... hän oli kummallisen vaiti.
Vartia, joka aukaisi hänelle oveni, oli jähmettyneen näköinen. Äkkiä
pääsi nyyhkytys varastyttösen kurkusta. Hän vilkaisi säälien minuun.
Sitten minä käsitin...

Se oli tapahtunut.

Hänet oli viety illalla kuolemankoppiin. Hän oli sanonut hyvästi
sellitoverilleen. Pää pystyssä oli hän kulkenut kuolemankoppiin...
Aamuyöstä oli auto törähtänyt pihalla.

Varastyttönen katsoi säälien minuun..

Sama olisi kai minunkin matkani.

       *       *       *       *       *

Hänen hyvä, ystävällinen varjonsa kulki edelläni suoraselkäisenä,
sanattomana viittoen minulle kovalla työläiskädellään: "Älä pelkää...
ei ole kuolemaa... niille, jotka kuolevat elämän puolesta..."

Hän oli suomalainen työläisnainen ja rakasti maatansa ja kansaansa,
antoi elämänsä sen vapauden puolesta... kantaen maanpetturin nimeä.

Hän kulki kuolemaan laulaen.

Hänen nimensä oli Martta Koskinen.



