Maila Talvio 'Itämeren tytär II: Hedulla ja hänen kosijansa' on Projekti
Lönnrotin julkaisu n:o 3584. E-kirja on public domainissa koko EU:n
alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja
levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.´´´´




ITÄMEREN TYTÄR II

Hedulla ja hänen kosijansa


Kirj.

MAILA TALVIO





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1931.






SISÄLLYS:

HEDULLA JA HÄNEN KOSIJANSA

  I. Metsät ja mesi.
 II. Hän — ainoa.
III. Rikkaan vainajan orpolapset.
 IV. Kuoliko hän?




I.

METSÄT JA MESI


Rikkaan kauppamies Suthoffin tyttäret Hedvig Ulrika ja Anna Kristina
olivat pakolaisina harhailleet metsässä, tietämättä viikon päivää tai
kuukauden päivää ja vielä vähemmän tietäen, missäpäin oli piilopirtti,
missäpäin koti.

He eivät olleet päiväkausiin syöneet muuta kuin marjoja ja juuria ja
he makasivat sammalissa suuren kiven kyljessä sentähden, etteivät
jaksaneet liikkua.

Vielä eilen he olivat voineet nousta puuhun. Jolleivät he silloin olisi
olleet niin voimissaan, niin karhu olisi heidät raadellut. Se tuli
jo sieraimet ammollaan heitä kohden, nousi pystyyn kiveä vastaan ja
mörisi. Sisarukset luulivat viimeisen hetkensä tulleen, mutta pitelivät
vielä kiinni puun rungosta. Vilun kohmetus repi käsiä ja jalkoja ja
nälkä poltti sisässä, mutta tytöt yhä seisoivat oksansa varassa,
pidellen kiinni puunrungosta ja tarkaten karhun liikkumista. Näin he
seisoivat, kunnes heidän silmiensä eteen ilmestyi Helsingin kirkontorni
ja vihreä viirikukko, joka ryhtyi tappelemaan metsoja ja teeriä
vastaan. Höyhenet lentelivät ylt'ympärillä, niin että ilma pimeni.
Tyttöjen silmissäkin oli pimeää.

Alhaalla puski karhu kämmenensä maahan ja paiskeli kiviä ja kantoja.
Kauppamies Suthoffin tyttäret ymmärsivät, että se koputteli heidän
puutaan. Vavahdus tuntui oksissa, joilla he seisoivat. He tiesivät
myös, etteivät enää jaksa pysytellä täällä ylhäällä. Mutta kädet
pitelivät sittenkin kiinni ikäänkuin ne olisivat jäykistyneet oksan
ympäri, ja joskus pitkän ajan kuluttua he huomasivat, että karhu oli
jättänyt heidät. Maahan päästyä he pureskelivat kivenimalaisen juuria
ja lähtivät pakenemaan sille suunnalle, jonne karhu ei ollut mennyt. He
eivät kuitenkaan kauan jaksaneet kävellä. Kietoen risaisia vaatteitaan
polvien ympäri he laskeutuivat maahan aivan liki toisiaan. Nyt olisi
pitänyt rukoilla. Mutta he eivät jaksaneet.

Heille oli täällä metsässä tullut tavaksi aamuisin nousta korkeaan
puuhun katsomaan, eikö näkyisi merta ja kaupunkia.

Siellä missä oli meri, siellä oli Helsinki.

Nyt he eivät yrittäneetkään. Onneksi aurinko paistoi. Se sulatti
vilun, niin että he taasen pääsivät liikkeelle. Ja he löysivät hyvän
marjapaikan ja tulivat kanervikkoon, missä villit mehiläiset surisivat
ikäänkuin olisi ollut kesä. Suuret, keltaiset haavanlehdet putoilivat
rinteen laidalla kuin mesileivät. Kallio oli lämmin. Närhi lentää
raksutteli oksalta oksalle kuin tutkiakseen mesileipiä ja keitä
lämmittelijät olivat.

Rinteellä oli muitakin lämmittelemässä. Tyttöjen uniset silmät uskoivat
ensin tuulen liikuttelevan risuja ja taasen päästävän ne rennoiksi
maahan. Mutta pian he havahtuivat huomaamaan, että kalliolla kohoili
käärmeenpäitä ja harmaita, luokalla kiemurtelevia selkiä. Silloin he
hiljaa nousivat ja pakenivat entisiä jälkiään pitkin kanervikon laitaa,
yli notkon ja suon ja pysähtyivät vasta suosilmän luona, missä oli
lahonneen hongan juurakko.

He näkivät siinä läjän höyheniä. Ainoastaan höyhenet oli kettu jättänyt.

Nyt alkoivat he tuntea sieraimissaan paistetun linnunlihan hajua ja
näkivät käristettyä rasvaa ja leipää. Ja heidän silmissään häämötti
kodin suuri liesi, jonka raossa paloi päre ja jonka reunalle oli
ripustettu vaatteita kuivamaan.

Nuorempi tytöistä oikaisi pitkäkseen mättäälle ja jäi katselemaan
taivasta kohden. Mutta vanhemman kimppuun kävivät muistot
piilopirtistä, josta he olivat karanneet ruttotautia pakoon. Hedvig
Ulrika oli kaiken aikaa ollut riidassa Nupurin emännän kanssa ja nyt
kantoi omatunto hänen päällensä.

Hän näki piilopirtin emännän tekevän leipäkyrsiä pöydän päässä.
Hän näki itsensä nukuttamassa emännän kaksosia, jotka huusivat
nuorakehdossa. Hänen mieleensä johtui hetki, jolloin emäntä kävi
kiinni sydänalaansa ja voihkaisi. Sitten hän kaatui lattialle, huusi
kouristuksissaan ja käski kaikkien lähteä pakoon: »Tämä on rutto. Se
kerjäläinen, joka oli tässä yötä, on ollut ruttoinen! Pentuni minä
vien mukanani», hän sai sanotuksi, konttasi nuorakehdon luo ja tapaili
lapsiaan. Hän alkoi lukea synnintunnustusta, mutta hänen äänensä ei
ollut kuin ihmisen ääni, vaan kuin suden, joka ulvoo sanoja. Suthoffin
tyttäret läksivät juoksemaan. He välttivät sitä suuntaa, minne
kerjäläinen oli mennyt ja missä hänen ruumiinsa oli tavattu mustana
kuin hiili. Kun yö lähestyi, olivat he metsässä, tuntemattomalla
seudulla.

Hän, Hedulla, oli monta kertaa ollut paha emännälle ja hänen
lapsilleen. Vanha, hurskas Jaakkokin oli häntä varoittanut. Jumala
rankaisi häntä nyt.

Samassa tuli hänen silmiensä eteen metsäsauna Ruotsinmäen rinteellä ja
Jaakko siunaamassa leipäkannikkaa.

Jaakko kertoi, kuinka Jeesus oli ruokkinut neljätuhatta miestä.

Silmien eteen tuli myöskin kotitalo Helsingissä Läntisen Kirkkokadun
ja Suurkadun kulmassa, tuli kirnu, josta äiti nosti keltaista
voita, tuli Iiskenpoika, joka otti kontista nauriita, tuli isä,
joka matkakirstustaan jakeli Narvan-leipiä. Hedulla lyyhistyi näitä
muistellessaan kokoon. Anna Kristina näki hänen tuskansa, nosti hänen
päätään ja pyyhki haavanlehdellä hänen huuliaan.

Rutto ei ollut tarttunut heihin. Karhu ei raadellut heitä. Mutta nälkä
näytti tahtovan tehdä heistä lopun. Se kidutti heitä mielikuvillaan: he
näkivät olematonta ruokaa ja tunsivat sieraimissaan todellisen ruoan
hajua.

Mutta he tointuivat jälleen ja etsivät ja taivalsivat. Jos edes olisi
tietänyt, likenikö kotia vai loittoniko siitä.

Rikkaan Suthoffin tyttäret eivät säikähtäneet, kun he tajuttomuudesta
herättyään tapasivat polveltaan sisiliskon tai kun he sattuivat
kohtaamaan ketun, joka väijyi saalista, tai kun metso kahahti lentoon
heidän edestään. Mutta eräänä kylmänä aamuna he kuulivat vihellyksen,
joka sai heidät unohtamaan vilun ja nälän. Se kuului kaukaa ja pitkään
ja he tiesivät, että ennen olivat kuulleet sen.

Pyypilli!

Heidän isänsä oli lähtenyt heitä etsimään!

Tai Iiskenpoika!

Tai Kustaa Wetter!

Varmasti se oli heidän pyypillinsä!

Sisarukset jaksoivat jälleen liikkua ja kiirehtivät ääntä kohden. Mutta
kun he pysähtyivät, niin ei enää kuulunutkaan mitään. Lintuko olikin
ääntänyt? Mutta ei mikään lintu äännä sillä tavalla.

He nousivat kivelle ja huusivat. Kaiku vastasi kolkosti. Muuta ei
kuulunut. Vielä kerran he yrittivät huutaa, ja nyt vastasi pilli,
mutta toiselta taholta. Pilli alkoi kiusoitella heitä, kuuluen milloin
mistäkin päin. Juuri kun he yrittivät tavoitella sitä täältä, soi se
tuolta, kunnes vaikeni kokonaan. Sisarukset seisoivat neuvottomina
ja koettivat hiljentää sydäntensä vasaroimista, joka sekoitti heitä
tarkkaamasta pilliä. Yhtäkkiä he huomasivat maassa tuohenkappaleen.
Mitenkä se oli tullut tänne? Oliko täällä käynyt ihmisiä? Mutta sehän
ei ollutkaan tuohenkappale: se oli paperia.

Paperia!

Sellaista paperia pidettiin sokeritopan ympärillä isän kauppapuodissa
ja muissakin puodeissa Helsingissä.

Sisarukset joutuivat vavistuksen valtaan. Tässä paperinkappaleessa
oli ollut evästä, se hajusi oikealta ruoalta ja he haukkasivat sitä
ja söivät ahneesti. Täällä oli ollut ihmisiä, ehkäpä juuri heitä
etsimässä. Täytyi vain löytää heidät, täytyi huutaa, täytyi etsiä,
etteivät he menisi ohitse!

He huusivat, kävelivät, nousivat kiville ja löivät yhteen käsiään.
Pimeni pimenemistään, hiljeni hiljenemistään. Vanhempi sisaruksista
vaipui ensinnä maahan. Hän ei koettanutkaan suojella itseään yökylmää
vastaan eikä hän olisi halunnut liikahtaa, kun nuorempi pyysi häntä
suojaisempaan paikkaan. Anna Kristina vielä taitteli oksia heidän
vuoteekseen. Ne risahtivat ikäänkuin olisi revitty jotakin vaatetta.
Pimeys olikin jo laskeutunut vaipaksi kaiken ylle. Se ei lämmittänyt
eikä se myöskään estänyt kuulemasta metsän hengitystä, joka oli kuin
taukoamatonta huokausta. Sisarukset muistivat vielä jotakin kaukaista
elämästään — äidin? joka hymyili heille — mutta sekin oli kuin sumua.
Nyt he varmaan olivat asettuneet omaan hautaansa.

Yht'äkkiä Anna Kristina vielä kapusi pystyyn, alkoi korjailla havuja
ja puhella iloisesti. Hän sanoi, että he nyt nukkuvat ja heräävät
taivaassa. Äiti tulee heitä vastaan kauniissa vihreissä vaatteissa!

Kaikkein viimeksi tyttö kyyristyi sisarensa jalkapäähän ja asetti
pienen paperinkappaleen hänen jalkapohjiensa alle.

Silloin Hedvig Ulrika taasen alkoi tuntea ruoan hajua. Kukaties
paperinkappale oli heidän puodistaan raatihuoneen alla. Kukaties
Iiskenpoika kulki täällä metsässä puhallellen pyypilliin. Samassa
puut alkoivat hänen silmissään huojua. Helsingin kirkontorni ilmestyi
jälleen silmien eteen. Torni huojui, viirikukko kieppui. Koko Helsinki
oli kullasta ja hopeasta.

Rumpuko pysähtyi kadunkulmaan? Anna Kristina heräsi ja yritti nousta.
Hänen jäsenensä eivät liikahtaneet. Suuri, kultainen lehti putosi
hiljalleen puusta, jossa lintu raksutti. Valkenevassa aamussa katseli
tyttö sisartaan. Hedullan huulet olivat mustat kuin maa. Oliko hän
kuollut? Samassa näki Kristina, että hänen omatkin kätensä olivat
mustat: pitkien repaleisten kynsien juuret olivat kokoontuneet täyteen
verta.

Rutto on puhjennut! totesi pieni sisar ja pääsi nopeasti pystyyn.
Kouristukset eivät kuitenkaan vielä tulleet, hän saattoi nostaa
Hedullan päätä ja pistää varvun hänen huultensa väliin. Sisar avasi
silmänsä. Hänen huulensa eivät enää olleet mustat. Pian ne kävivät
aivan valkoisiksi.

Kaikki olikin ehkä ollut vain vilua!

Mutta oli jotakin muutakin: Anna Kristina ei jaksanut kävellä.
Käsissä oli enemmän voimaa kuin jaloissa ja hän tarttui sormin kiinni
kuuraiseen maahan vetääkseen itseään eteenpäin. Täytyi etsiä marjoja!

Hän ei löytänyt mitään. Eikä hän olisi löytänyt takaisin heidän
havuvuoteelleenkaan, jollei närhi olisi huutanut sieltäpäin. Päästyään
jälleen sisarensa viereen Anna Kristina viimeisin voimin pani käden
hänen kaulaansa. Hedulla ei liikahtanut. Molemmat alkoivat jäykistyä.

Ja kuitenkin he jaksoivat säikähtää sitä ääntä, jonka he nyt kuulivat.

Heidän edessään seisoi ihminen.

Hän kysyi, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Ja heihin katsoi parrakas
mies, nostellen havunoksia heidän yltään ja todeten, että he olivat
lapsia. Hän kyseli, veikö tämä polku Helsinkiin ja oliko sinne pitkäkin
matka. Kun tytöt eivät vastanneet, huomasi hän, että he olivat heikossa
tilassa, pisti heidän huultensa väliin sormensa ja kaatoi rakoon viinaa
sekä hieroi heidän jäseniään.

Heidän alkoi tulla lämmin ja he hymyilivät kiitollisina. Pystyyn he
kuitenkaan eivät päässeet. Mutta kun mies yritti loitota heistä,
kävivät he levottomiksi ja pyysivät hengenhädässä, ettei hän jättäisi
heitä kuolemaan.

He saivat leipää.

Mies katseli heihin ystävällisesti. Hän oli pitkä ja käveli kuin
sotamies, mutta parta oli kuin merimiehellä. Sisarukset pääsivät
vihdoin jalkeille ja vanhempi pyysi nyt, että hän auttaisi heitä
löytämään Helsingin tien. Heidän täytyi viedä kuolleen äitinsä
terveiset kotiin. Äiti oli kuollut pakolaisuudessa, he olivat
haudanneet hänet metsään ja nyt heidän täytyi viedä tieto isälle, joka
oli ollut sodan ajan Ruotsissa.

— Hyvä mies, sanoi Hedulla Suthoff, — minun isäni on palkitseva sinun
vaivasi, sillä minun isälläni on kyllin tavaraa.

Vieras mittasi repaleisia tyttöjä kantapäästä kiireeseen asti. Ja
tytötkin katselivat pelastajaansa, koettaen arvailla, oliko hän nuori
vaiko vanha, merimies, maamies, sotilas vaiko kerjäläinen. Hänellä oli
suuri punertava parta ja leikkaamaton tukka. Silmät olivat siniset.
Varmaan hän sittenkin oli nuori.

Muutamassa hetkessä olivat sisarukset avomielisesti kertoneet, keitä he
olivat.

Vieras ei kertonut mitään.

Mutta hän lupasi auttaa heidät Helsingin tielle, joka ei voinut olla
kaukana. Hänellä kyllä ei ollut asiaa tuohon kurjaan pesään.

Niin he sitten alkoivat etsiä Helsinkiin vievää tietä.

Monta päivää ja monta yötä he viettivät yksissä. Ensimmäisenä päivänä
paistoi aurinko ja vieras pyydysti linnun. Sinä yönä ei palellut niin
paljon kuin aikaisemmin, sillä vieras nukkui sisarusten vierellä.
Toisinakin päivinä paistoi aurinko. Erään päivän iltapuolella levättiin
hiekkaharjanteella ja vieras kirjoitti sormellaan hiekkaan: minä olen
kapteeni von R:n poika. Sinä yönä peitti vieras sisarukset takillaan.
Se oli vanha, sininen sotilastakki. Iltayöstä alkoi tuulla niin, ettei
kukaan voinut nukkua. Aamun sarastaessa kaatui vähän matkan päässä
honka. Vieras nousi silloin, hieroi jäseniään ja tarkasti, mihin puuhun
voisi nousta katsellakseen ympärilleen. Metsässä ryski ja paukkui. Puut
taipuivat luokalle. Mustat pilvenlongat satoivat ohi kiitäessään. Nousi
jumalanilma.

Tässä ilmassa vaelsivat pakolaiset läpimärkinä ja vilusta kangistuneina.

Vasta myöhemmin alkoi Hedvig Ulrika Suthoff käsittää, mitä noina
päivinä oli tapahtunut. Aluksi ei hän muuta tehnyt kuin nukkui.
Ravinnonkin hän otti vastaan kuin unessa. Ihmiset liikkuivat kaukana
sumun keskellä ja hänen oma kipunsa runteli ruumista, jossa ei
ollut elävää tuntoa. Joku suuri ihminen tuli ja meni. Puhuttiin
ruttotaudista. Se suuri ihminen sanoi lujalla äänellä, että jollei tämä
tinktuuri auta, niin ei mikään. Se oli apteekkari. Sairas tyttö muisti,
että Stierin rohdoista kuolee, ja teki päätöksen, ettei ota rohtoa.
Nyt hän alkoi tuntea ihmisiä, hän tunsi isänsä, sisarensa, Skolastika
Uhrväderin, Fortelian, joka ei tullut etemmä ovea, ja Goviniuksen, joka
sanoi, että tänne on kutsuttava Tingelund, se nuori apteekkarinsälli,
joka on saanut useita paranemaan. Isä, joka nyt vuorostaan voi
paremmin, seisoi vuoteen päässä, katseli synkkänä eteensä ja sanoi
viimein Goviniukselle:

— Tästä kaikesta saan kiittää Weckströmiä. Kirottu hän!

Silloin Hedvig Ulrika sai voimia ja vastasi:

— Minä paranen.

Mutta hänen isänsä kasvoissa leimahti, kun hän toisti:

— Kirottu hän.

Ja hetken perästä hän ystävälleen Goviniukselle vielä antoi määräyksen,
ettei milloinkaan hänen talonsa puolesta käännyttäisi pyytämään
palvelusta provianttimestarilta.

Minkätähden isä näin puhui? Ajatteliko hän sittenkin kuolevansa?

Hedvig Ulrikan mieleen tuli nopeasti tämä ajatus, mutta se ei hänessä
herättänyt kammoa eikä surua. Hän vaipui takaisin uneen, josta hetkeksi
oli herännyt.

Kenelläkään talossa ei enää ollut sitä tarmoa, että olisi kutsunut
nuoren apteekkarinsällin katsomaan sairasta tytärtä. Rikas kauppamies
Suthoff meni vuoteeseen, jossa kerran oli maannut kauniin vaimonsa
vierellä ja jossa kaikki hänen lapsensa olivat syntyneet. Kun
Iiskenpoika tuli häneltä jotakin kysymään, niin hän kirouksilla
hääti hänet menemään. Pari kertaa päivässä hän nousi ikkunaan
katsomaan työtä, jota suoritettiin hänen perhehaudallaan. Hän oli
siitä ikiajoiksi lunastanut suuren maa-alueen muurihautaa varten;
siinä kaivettiin paraikaa ylös hänen kuolleiden lastensa arkkuja
ja kaivettiin ylös sitäkin köyhää seurakuntaa, joka yön aikaan oli
muutettava Kampin hautausmaalle Suthoffin muurihaudan tieltä.

Kaupunkilaiset saattoivat nähdä rikkaan Suthoffin kasvot vihertävän
ruudun takaa. Joka näki nuo kasvot, tiesi, että kauppamies on mennyttä.
Kauppamies Jakob Suthoff, joka oli kuin tulen liekki, milloin
puodissaan raastuvan alla, milloin ranta-aitoillaan, milloin kaupungin
sillalla vastaanottamassa laivoja, milloin Viipurissa, milloin
Haminassa, Narvassa, Stralsundissa, Tukholmassa ja etäämpänäkin — ja
nyt makaa kasvot seinää vastaan eikä muusta tiedä kuin vaimostaan,
jonka kuolleen ruumiin on puettanut niinkuin Saban kuningatar oli
puetettu, ja sukunsa muurihaudasta, jonka tieltä kymmenien ihmisten
luita kaivetaan maasta!

Kummia tapahtui Suthoffin talossa. Skolastika Uhrväder lääkitsi
saunassa sairasta Hedvig Ulrikaa, päreen valossa kupaten ja hieroen,
mutta enimmäkseen lukien lukuja, joista helposti olisi voinut päästä
Siltavuorelle, jos joku olisi tahtonut ilmiantaa. Näkijöitä kyllä
oli. Suthoffin talon nurkissa liikkui nyt niitä köyhiä, vanhoja
ihmisiä, joita ei kauppamies ollut sietänyt silmiensä edessä ja
joille rouva-vainaja salaa oli antanut ruokaa. Nämä puhelivat
kauppamiehen omalla pihamaalla sekä siitä tyttärestä, joka oli mennyt
koirankuonolaiselle, nimittäin juutalaiselle. Tukholmaan, että
niistä, jotka kuin ihmeen kautta olivat pelastuneet karhun kidasta
pakolaisuudessa, ja vielä siitäkin he puhuivat, että Jumala itse oli
lähettänyt myrskyn tuhoamaan laivan, joka kauppamiehen hopealastissa
oli ollut paluutiellä Tukholmasta.

Ei milloinkaan Gagneur nouse syvyydestä! Herra ei anna itseään pilkata.

Antres Weckström, puotipalvelija, tiesi hänkin hyvästi, että isäntä
makasi silmät seinään tuijottaen. Antres soitteli pihakamarissaan
»Kolmen kruunun marssia», jota kaupungin soittoniekat harjoittelivat
kuninkaan tulon varalta, vaikka hänen olisi pitänyt olla kauppapuodissa
tiskin takana. Eerik Iiskenpoika lähetti hänelle sanan toisensa jälkeen
— ensimmäiselle sanantuojalle sanoi Antres, että hänen täytyy opetella
kuningasta varten, mutta toiselle hän sanoi soittelevansa terveeksi
Hedvig Ulrikaa, ja kolmannelle hän kirosi, huomauttaen, etteivät vanhat
akat nuoria tyttöjä paranna, vaan pojat ne siinä asiassa ovat parhaat
apteekkarit.

Hän uskalsi sen sanoa kauppamiehen omalla pihamaalla. Ja kirottuaan
luritti hän huilullaan juuri saunan edessä pitkän jumalattoman
lurituksen, joka kuului läpi kaupungin.

Kauppamies ei sitä kuullut.

Köyhät, jotka arkaillen seisoskelivat talon nurkissa, siunailivat ja
kuiskasivat toisilleen, että varmaan on piru tullut alas vinniltä,
missä hän pitää majaa Suthoffin vanhassa kehdossa, ja mennyt
puotipalvelijaan niinkuin ennen sikolaumaan. Antreksen aikomukset
näkyivät selvästi: hän ahnasteli isäntänsä tytärtä. Hän uskalsi, se
kehno!

       *       *       *       *       *

Helsingin raatiherroja saapui taloon aikeissa taivuttaa rikasta
kauppamiestä korjauttamaan kirkon vuotavaa kattoa ja ajauttamaan
hautausmaalle hiekkaa, koska sota-aikana oli haudattu juuri
maanpinnalle ja koska yleensäkin kirkkomaa oli ylettömän täysi. He
seisahtuivat kaivon luo, siihen, missä pieni puuntynkä nousi maasta.
Se oli jäljellä nuoresta saarnipuusta, jonka Suthoff oli tuonut
kotitalostaan Viipurissa. Hetken raatiherrat siinä katselivat ja
kuiskailivat, mutta lähtivät sitten pois, nähtävästi tuntien, etteivät
olleet tulleet otolliseen aikaan, ja puhuivat ääneen, että tulevat
toisen kerran.

Myöskin talon tyttärien leikkitovereita ilmaantui Suthoffin pihamaalle.
He tulivat pienestä portista, joka papin tupakkapellon läpi johti
Suthoffin taloon, samasta, josta provianttimestari Weckström oli
pelastanut Suthoffin rouva-vainajan, Hedullan ja Kristan, juuri
silloin, kun ryssä tunki kaupunkiin. Edellä asteli Greta-Liisa,
Forteliusten ainoa tytär, ja tämän jäljessä Hedullan toisia
leikkikumppaneita, samoja, joiden kanssa täällä oli oltu talosilla,
hypätty hippaa virstantolpan ja Korttekaarten väliä ja katseltu
hautasaattoja. Oikeastaan he odottivat kuulevansa jotakin Hedullasta,
mutta puhelivat siinä odottaessaan kuninkaan tulosta Suomeen ja
Helsinkiin.

Johtavissa piireissä oli suunniteltu, että ensimmäinen kunniaportti
rakennetaan Espoon tullin luo ja toinen Suurtorin päähän. Platsmajurin
talo maalataan, kaupungin kaarti saa uudet vaatteet. Lipusta ovat
Govinius ja Burtz eri mieltä: edellinen väittää lipun olevan niin
homeessa, ettei se enää kelpaa, jälkimmäinen pitää tätä hienompana kuin
uutta. Pannaan toimeen suuret tanssiaiset ja täytyy olla tarpeeksi
syötävää ja juotavaa, että kuningas näkee tulleensa kristittyyn
yhteiskuntaan. Paljon upseereja, ilotulituksia, hurraahuutoja!
Oikeastaan kuningas tulee Helsinkiin senvuoksi, että kaupunkia aletaan
linnoittaa. Jos täällä olisi ollut linnoitus, niin ei viime sodassa
olisi käynyt niin huonosti. Suthoff kuuluu tuoneen hyvin kauniita
kankaita sieltä kaukaa, missä hän kävi pakolaisuuden aikana.

Vielä he pohtivat kysymystä, mikä vaivasi Hedullaa ja mikä Kristaa,
ja tulivat siihen johtopäätökseen, että tauti johtui nälästä ja
vilusta pakolaisuuden aikana Espoon korvessa. Hopealaivasta kerrottiin
kaupungilla, että sen miehiä oli nähty Ahvenan rannassa.

Hedulla ja Krista tulevat hyvin rikkaiksi!

Kesken kaiken saattoi tapahtua, että saunan ovi aukeni ja väkevä
viinan, tervan, muurahaispesän, hämähäkinverkon, koiruohon, saven,
mudan ja muun sellaisen haju tunki pihalle kuin paukkuva pilvi.
Tulipunainen Lastikka astui saunasta, käsivarsillaan torvelle kääritty
lampaan välly, jossa Hedvig Ulrika makasi, enemmän kuolleena kuin
elävänä. Ei Lastikka mitään tietoja antanut, ei tytöille, vanhuksille
eikä Antres Weckströmille, joka klarinetteineen ilmaantui saunatielle.
Ja Suthoffin pihamaalla tapahtui, että Weckström jäi naurattamaan
Hedullan leikkikumppaneja, jotka pian olivat naimaiässä. Köyhät
vanhukset siunailivat katsellessaan jumalatonta menoa rikkaan,
ankaran kauppamiehen pihamaalla ja häipyivät hiljalleen pois samoista
aidanraoista, joista olivat tulleetkin.

Mutta jokainen vei povellaan tai selässään Suthoffin talosta jotakin.
Mikä oli saanut käsiinsä tukon heiniä, mikä pivollisen jauhoja, mikä
nauriita, mikä vaateriekaleita. Kaikki kelpasi köyhälle, ja pimeä
peitti kaikki samaan umpihuppuun.

Helsingin pojat tiesivät kertoa, että tuhannen taalerin palkinto
oli luvattu sille, joka tuo ensimmäiset tiedot Gagneurista, mutta
tynnyrillinen kultaa sille, joka tuo kotiin itse laivan. He tiesivät,
että löytyy »sanat», joiden avulla laiva nousee syvyydestä. Kunhan vain
saisi tietoonsa nuo sanat. Eräällä Nurmijärven miehellä pitäisi olla
kirves, jolla on rakennettu seitsemän kirkkoa. Sellaisen kirveen jos
heittää mereen, niin aarre nousee syvimmästä syvyydestä.

Nuoret sotamiehet, jotka alkoivat toipua haavoistaan, tiesivät, että
joka laivan tuo Helsingin rantaan, se saa rikkaan kauppamiehen tyttären
ja pääsee taloon kuin omaksi pojaksi.

Suthoffin puotiin raatihuoneen alla kerääntyi kaikkinaista kansaa,
kuten merimiehiä, käsityöläisiä, kalastajia, sotilaita, köyhiä ihmisiä,
mutta herrasväkeäkin Eerik Iiskenpojalta tutkistelemaan, minkä verran
huhuissa oli perää. Kuulutetaanko palkinto kirkossa vai rummutetaanko
se kaduilla? Iiskenpojan silmät kiiluivat, kun hän asetteli sanojaan,
ettei ketään suututtaisi eikä ilmaiseksi mitään antaisi, eikä myöskään
kenenkään intoa vähentäisi, vaan päinvastoin jokaisen ostamishalua
kiihdyttäisi. Siinä oli »Usko ja Toivo»-laivan miehiä, jotka vasta
olivat tulleet maihin ja joilta piti koettaa saada palkka jäämään
tänne. Antres oli missä lienee ollut, Iiskenpoika sai hoitaa puotia
niinkuin osasi. Hän juotti ja jutteli. Kauppa kävi melkein niinkuin
entisaikaan. Rahaa näytti sentään olevankin, vaikka kaikki ruikuttivat
sen olemattomuutta. Ainaisena puheenaiheena oli Gagneur ja rikkaan
kauppamiehen tyttäret, varsinkin naimaikäinen.

Saattaa niin olla, että laiva jo on Ahvenan laiturissa ja miehet
Ranta-Ullan krouvissa viinaa ryyppäävät. Saattaa taas niinkin olla,
että laiva on pohjassa, mutta silloin sen kauniilla ilmalla näkee ja
ylös se silloin otetaan, vaikka mikä olisi. Eikä kauppamies Suthoff
sitä palkitsematta jätä, joka köyden mastonpäähän kiinnittää ja alkaa
ylös nostaa. Sitten sopii ostaa talo vaikkapa tästä Suurkadun varrelta,
tai Turusta, tai Tukholmasta. Ja jos sattuu olemaan oikein reilu mies,
niin ei ole sanottu, vaikka tytär lähtisi kaupanpäälliseksi. Kaunisko?
Vielä häntä kysyy. Jo äiti oli mainittu kauneudestaan ja tyttäret
vievät sittenkin voiton.

»Usko ja Toivo»-laivan miehet joivat ja menosivat. He saapuivat
Suthoffin puotiin jo aamusta ja samat asiat läpikäytiin uudestaan ja
uudestaan. Laivan löytäminen ja tyttären naiminen alkoivat käydä niin
varmoiksi asioiksi, että miehet lupasivat maksaa puotitavarat sitten,
kun Gagneurin hopeat ovat heidän hallussaan. He vaativat myöskin jo
nähdäkseen tytön, morsiamensa, ja päättelivät keskenään, että arpa saa
heidän välillään ratkaista, kenen morsian on oleva — riitelemään eivät
nämä »Uskon ja Toivon» miehet rupea.

Viina kiehui Iiskenpojan suonissa, kun hän miehille kuvasi herransa
aarteita.

— Pää sekoaa, piru vie, kun niitä ajatteleekin! No, toiset punaista
kultaa niinkuin auringonlasku, toiset taas sen karvaiset kuin aurinko
on keskellä päivää, ja toiset taas ovat niinkuin lämmin maito ja kuun
paiste. Jumaliste, en omiani pane. Me niitä kauppamiehen kanssa toimme
Turkin maalta asti. Sata härkää veti kaiken päivää. Kun toisia kaatui,
niin me toisia ostimme ja kuormien eteen valjastimme. Jumaliste, en
valehtele!

Tätä puhuessaan Iiskenpoika ajatteli: entä jos nuo hullut sukeltaisivat
merenpohjaan etsimään laivaa. Entä jos löytäisivät. Jumalan edessä on
kaikki mahdollista.

Ja hän möi miehille enemmän viinaa ja joi itsekin, ja kuvasi
humalaisille isäntänsä tytärtä.

— Sellainen hän on kuin tyttö voi olla, puheli hän, − hoikka siitä
mistä pitää ja pyöreä siitä mistä olla pitää.

Juutas minä olen, ajatteli Iiskenpoika illalla, astuessaan Suurtorin
poikki kotiin päin. Minä kovalle tuomiolle joudun ja pakahdun keskeltä
halki, niinkuin Iskariotti. Herra, armahda minua syntisparkaa!

Sinä päivänä, jolloin »Usko ja Toivo»-laiva teki lähtöä, nousi
Suthoffin puodissa rähinä. Mustat paholaiset ja sarvipäät, missä olivat
rahat? »Uskon ja Toivon» miehet olivat vieneet niitä muuallekin, koska
heidän taskunsa nyt olivat tyhjät. Iiskenpoika seisoi rautapuntari
kädessä ja vaati miehiä tuomaan takaisin tavarat, jotka olivat velaksi
saaneet. Matruusit päästivät naurun: niitä sopi puukhollarin kysyä
Katajanokan tytöiltä, siellä ne olivat. Iiskenpoika nosti puntarin
nupun päänsä tasalle ja luki miehille lakia: parasta leikata rahat
vaikkapa selkänahastaan, sillä hänpä, kauppamies Suthoffin puukhollari,
voi toimittaa heille lähtökiellon. Iiskenpoika pudotti puhuessaan
tupakkamällin suustaan, se kiiri alas hänen likaista takkuista
partaansa myöten, ja samalla hupeni hänen arvokkuutensakin niin, että
matruusit kävivät häneen käsiksi, nostivat hänet myymäläpöydälle
ja rupesivat häntä lyömään. Mitenkä Iiskenpojan olisi käynytkään,
jollei kansaa olisi kiirehtinyt puotiin. Tellqvist, majatalon isäntä
tuli ensinnä, sitten Skugge, Upsalan yliopiston ylioppilas ja hänen
sisarenpoikansa Henni Forsius, sekä sitten muitakin, ja Iiskenpoika,
nostellen housujaan, ohimo veressä, syljeksi eteensä, kun ei muutakaan
voinut. Majatalon isäntä asetti pian tämän rähinän. Hän ei suotta ollut
pitänyt järjestystä Helsingin mestaus- ja hirttämistilaisuuksissa
viime kymmenen vuoden aikana. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ottaa ase
taskustaan ja kaikki seisoivat kuin naulatut paikallaan. Se ei edes
ollut ase, minkä hän taskustaan otti, vaan vastatäytetty tupakkakukkaro.

— Senkö Suthoffin tyttären takia te täällä nyt tappelette? sanoi
Tellqvist. — Mokomankin. Ei hän ole sen parempi kuin Turun-Elsa tai
Kaisat ja Stiinat Katajanokalla.

Silloin »Uskon ja Toivon» miehet rähähtivät nauramaan, katsoivat,
etteivät ole mitään velkaa tänne Suthoffin puotiin ja pölisivät ulos
kellon alatse, joka oven päällä rämisi kuin hätäkello.

Hätää se kai oikeastaan soittikin. Siksi sen ymmärsi Eerik Iiskenpoika,
joka yksinään virui puodissa, veri valuen ohimosta. Ei ollut pahempi
olo varmaankaan itsellään Juuttaalla kuin nyt tällä kauppamiehen
rouvavainajan kasvatilla. Tällaisessa siivossa oli kaupungin paras
puoti, ja isäntänsä tytärtä hän oli sekoittanut merimiesten puheisiin
niinkuin hertta-rouvaa korttipinoon! Iiskenpoika virui hetken
permannolla, sitten hän kiljaisi ulos kiukkunsa, ja vihdon hän itki.

Kaikki hän Hedullalle ja Kristalle tunnustaa, koirana hän heidän ovensa
edessä makaa. Eihän hänellä maan päällä ole ketään muita kuin he:
heidän takiaanhan hän täällä kehuu ja valehtelee. Ettei vain heiltä
leipä loppuisi. Sillä hän, Eerik Iiskenpoika, kyllä tietää, että
kauppamies Suthoff kuolee ja ettei Gagneur ikinä kotiin palaa. Susia
täällä on kauppamiehen ja hänen tyttäriensä ympärillä. Ne ahnastelevat
kauppamiehen taloja ja tavaroita. Mutta hän, Iiskenpoikapa näyttääkin
heille hampaita. Hän heitä pettää ja puijaa. Ja Kaikkinäkevä ja
Kaikkitietävä toki armahtaa häntäkin, syntisparkaa.

Keppi-Saara, Aatami Eerikinpoika, Agata Rajalin ja muut Helsingin
vanhat kääntyivät torilla katsomaan, eikö kauppamies Jakob Suthoff,
vielä äsken niin pelätty mies kaupungissa, ilmaantuisi hautausmaan
nurkan takaa ja kovalla mustalla silmällään rankaisisi niitä, jotka
Suurtorilla ja hänen omassa kauppapuodissaan raatihuoneen alla
pilkkasivat hänen omaa lihaansa ja vertansa, Hedvig Ulrikaa.

Mutta kaupungin Suurtori, hautausmaa, Suurkatu sekä maa-alue
Korttekaarten ympärillä olivat autioina, ja myöhäissyksyn tihrusade
painoi savun piipuista ja ruoanhajun liesien äärestä sekä kaikkinaiset
muut hajut, joita ei täältä suinkaan puuttunut, maata vastaan,
ja nämä kiiriskelivät vesilampareissa, vanhassa kengässä, lapsen
leikkiveneessä, särkyneen putelin pohjalla, kaikessa, minkä maan lieju
oli vetänyt haltuunsa. Hajut kulkeutuivat usvan mukana, tarrautuen
kiinni ihmisiin, kiiveten heidän vaatteitaan ja pintaansa myöten kuin
saalista hakien. Helsingin köyhät vanhat tuntuivat olevan näiden
hajujen vakituisia asuinsijoja, jopa siinä määrin, että saattoi uskoa
heidän pääasiassa ravitsevan itseään näistä hajuista.

       *       *       *       *       *

Pieni Henni Forsius oli, pitäen kiinni enonsa kädestä, pelastautunut
tappelusta Itäiselle Kirkkokadulle, joka oli niin kapea, ettei siinä
ollut tilaa kuin yksille rattaille. Siinä pysähtyi poika yht'äkkiä ja
virkkoi:

— Minun enoni, sanokaa minkätähden he pilkkaavat Hedullaa? Eikö
kukaan enää tahdo ottaa häntä? Eno, naikaa te Hedulla, kun hän tulee
terveeksi. Ettekö voi naida? Kustaa Wetter kyllä tahtoo naida Hedullan,
mutta hän on liian nuori ja Jepu Clayhillskin on liian nuori. Eno!

Hiljaisuudessa, joka syntyi, saattoi kuulla, kuinka haapapuiden
oksilta putoili pisaroita sekä hautausmaalle että tänne kujaan, jota
sanottiin Itäiseksi Kirkkokaduksi. Pisarat äännähtivät toisella tavalla
pudotessaan siihen maahan, joka neljään kertaan haudattuna täyteen
ihmisruumiita muodosti korkean maa-alueen, ja siihen liejuun, jossa
Upsalan ylioppilas ja hänen pieni sisarenpoikansa seisoivat.

— Enoni! toisti poikanen ja pusersi Skuggen kättä.

Edelmanin tyttöjen talossa kuului Fiffin poika itkevän. Kaupungin
paimenkin jo puhalsi torveensa — rehunpuutteen takia käyttivät
köyhät vielä näin myöhällä lehmiään laitumella. Samassa kuuluivat
Korttekaarten luota ne lyönnit, joilla garnisonin vartija
ilmoitti kaupungille ajan: hiekkalasin mukaan, jota säilytettiin
Korttekaartessa, lyötiin ennen sotaa rautavasaralla seinässä riippuvaan
raudankappaleeseen. Vasara oli joutunut sodan jalkoihin ja tunnit
lyötiin nyt kivellä. Kello oli neljä.

— Eno, pidättekö te _näin paljon_ Hedullasta?

Ylioppilas Skuggen käsi oli oudosti paisuen värähtänyt niinkuin sydän
linnulla, jonka poika äkkiarvaamatta ottaa kouraansa.

— Hedvig Ulrika on sairas, sanoi hän, — ei tiedä jääkö eloonkaan.
Apteekkari sanoo, että hänessä on rutto. Sentähden ei kukaan uskalla
mennä taloonkaan. Ehkä Jumala kuitenkin armahtaa Hedvig Ulrikaa.

Studiosus Skugge oli tuntevinaan kukkien tuoksua. Kruunun hevoshaassa
Vironniemellä kasvoi kieloja ja horsmankukkia, ja teologian ylioppilas
oli kerran tullut sinne juuri, kun joku mies ja nainen siellä koivujen
alla antoivat toisilleen suuta. Tämä suudelma, kukkain ja nuorten
lehväin tuoksu, kevätillan pimento sekä laskevan auringon viirut yli
nurmen ja hyppivien sääskiparvien oli järkyttänyt Skuggen olemuksen
niin, että hän yöllä oli nähnyt unessa syleilevänsä ja suutelevansa
naista. Samalla oli outo nainen hänen mielikuvituksessaan saanut
Hedulla Suthoffin piirteet. Senjälkeen oli hän karttanut tyttöä, joka
vielä oli lapsi, karttanut niinkuin syntiä kartetaan, ja hän olikin
mielestään jo päässyt hänestä kokonaan irti, kun sattui tulemaan
Suthoffin taloon ja tapaamaan Hedullan, joka vasta oli pakolaisuudesta
palannut. Silloin tuo makea voima, jonka hän ensi kerran oli tuntenut
yöllä nähtyään suutelevan parin kielojen keskellä Kruunun hevoshaassa,
jälleen tarttui häneen niin, että hän monta päivää oli kuin
pyörryksissä.

— Enosi on valinnut Paavalin osan, koetti hän ankarasti lausua Hennille
ja rupesi sitten puhumaan siitä, kuinka juhlallinen on tällainen
hämärä ja kuinka ihmeellistä on, kun päretulet syttyvät ikkunaruutujen
taakse. Jokaisen, kaikkein pienimmänkin ikkuna-aukon takana elää
ihmisiä. Nyt naiset hoitavat lapsiaan, tai ottavat nurkasta rukkinsa
ja karstansa, tai menevät käsinkivien luo ja jauhavat. Nyt tulevat
miehet, istuvat penkille, riisuvat saappaat ja vievät ne tuvan
uunille kuivamaan. Siellä ovat kerjäläiset. Nyt pannaan saaviin uusia
vanteita, tai kiskotaan päreitä, tai korjataan ajokaluja. Suutari istuu
ikkunan luona ja vetää pitkillä pikilangoilla kiinni saappaansaumoja.
Kalamies kutoo verkkoa tai parsii nuottaa. Nuoranpunoja kuivattelee ja
häkilöi hamppua. Vyöntekijä leikkaa nahkaa suurilla, ihkasen suorilla
laudoilla. Seppä seisoo pajassa ja taivuttelee tulikuumaa rautaa.
Kirjuri istuu pöydän ääressä ja panee paperille raastuvanoikeuden ja
kämneroikeuden tuomiota. Fortelius kirjoittaa kirjettä tuomiokapituliin.

Upsalan akatemian ylioppilas puhui kuin kirja, jota luetaan pääasiassa
ilman ajatusta. Hänen ajatuksensa tempoi irti tytöstä, joka makasi
tässä samassa kaupungissa, toisella puolen tuota toria. Jos tästä olisi
astunut kujan alapäähän, niin olisi nähnyt valon hänen ikkunastaan.
Ehkä enemmänkin. Usein jäi ikkuna peittämättä. Skugge oli joskus
joutunut astumaan siitä ohitse.

— Ei, lapsi, sanoi hän lujalla vakaumuksella, — Paavalin osa on enosi
osa. Tyttö on kaunis kuin kielonkukka, mutta mitämaks Herra ottaa hänet
omaan yrttitarhaansa.

— Ei ota vielä, enoni. Mutta kaikenlaiset kisällit uhkailevat tavoittaa
häntä sikolaitumille.

— Jos neito antaa sydämensä taivaalliselle yljälle, niin ei häntä
mikään uhkaa, sanoi nuori eno, yhä työntäen luotaan ajatuksia, jotka
tunkivat hänen päälleen kuin sielunvihollinen itse.

— Kun Gagneur löytyy, niin kaikki taas kunnioittavat Suthoffin setää ja
tyttöjä, sanoi pieni sisarenpoika. — Leijonat kyllä etsivät Gagneurin.
Ja myöskin Ruutanat aikovat. Vaan ne eivät mitään löydä. Selkäänsä
saavat. Löytyyhän Gagneur, ettekö usko, enoni?

— En voi tietää. Kaikki on Jumalan kädessä.

Korttekaartessa alkoi joku viheltää. Surullinen sävel oli tuttu näihin
aikoihin kautta valtakunnan.

    »I lov och fagra blomsterängar,
    säg, sågen I vår hjälte ung...»

lauloi sotilas lyödessään kello viittä.

Nuoren teologin veri veti menemään edes alas kujan päähän. Ei muuta
kuin katsomaan, oliko Hedullan ikkunassa valkea. Ehkä ikkuna oli
pimeänä. Jospa se olisi ollutkin pimeänä. Silloin olisi huoleti voinut
lähteä kotiin. Paholainen vaati Skuggea ottamaan ne muutamat askeleet
alaspäin, kohdalle, minne läpi hautausmaan puiden saattoi nähdä
Suthoffin talon. Mutta Skugge oli varuillaan ja sanoi hänelle suoralta
kädeltä: vai sinä luulet minut yllättäväsi, sarvipää! Ääneen hän lausui:

— Kyllä Helsinki on kaunis kaupunki.

Ja hän oli niin iloissaan siitä, että oli jaksanut työntää pirun
luotaan, että hän jälleen tarttui sisarenpoikansa käteen ja alkoi
kiirehtiä Hämeenkadun mutkaa kohti, missä Hennin vanhemmat asuivat.
Siinä olivat postitalon rauniot sortuneine tulisijoineen.

    »I lov och fagra blomsterängar,
    säg, sågen I vår hjälte ung»,

lauloi sotamies haikeasti.

Miksen minä voisi naida Hedullaa yhtä hyvin kuin joku muu? kuului ääni
Skuggen sisimmässä. Aviosääty on Jumalalta. Ja taasen ympäröi häntä
kevätilta Kruunun hevoshaan koivumetsässä ja hän lähestyi Hedullaa
sulkeakseen hänet syliinsä.

— Minun enoni pitää Helsingistä aivan niinkuin olisi naimisissa
Helsingin kanssa.

Henni lausui tämän viisauden pikkuvanhasti ja koettaen naurattaa
enoaan. Skuggeen sattuivat lapsen sanat niinkuin pahan omantunnon
soimaus. Kerran hän oli rakastanut tätä Helsinkiä koti-ikävän
raatelemana. Sitten oli tullut tuo kevätyö. Hedullasta oli tullut tämän
Helsingin kukkanen ja kaunistus, tämän Helsingin sydän.

Jospa taivaallinen ylkä ottaisi hänet viisaitten neitsyittensä lukuun,
ajatteli hän ja toivoi sydämestään Hedvig Ulrikan kuolemaa.

Niinä päivinä nähtiin kaupungissa Suthoffeille uni. Sitä ei nähty
Suon kaupunginosassa eikä Katajanokalla, vaan itse Suurtorin varrella
kaupungin hienoimman rouvan suuressa parivuoteessa. Raatimies
Goviniuksen rouva näki unta, että kaupunginlahdelle saapui kolmimasto
ilman purjeita, ainoastaan aallokon ajamana. Laiva tuli suoraan
Suthoffin ranta-aittoja kohden, ja niin likelle se jäi makaamaan, että
sillan olisi voinut laskea kannelta aitalle. Mutta yhtään ihmistä ei
näkynyt. Ja niin selvä oli uni ollut, että Govinia herätti miehensä,
kertoi hänelle unen, ja he pohtivat kauan aikaa, mitä tämä uni saattoi
tietää.

Kaupunkilaiset tulivat tietämään asian heti seuraavana aamuna, koska
rouva Govinius tapasi rouva Burtzin ja muitakin vallasnaisia torilla,
ja he puolestaan heti kertoivat unen kotiväelleen sekä siitä eteenpäin,
niin että sen nopeasti tiesi koko kaupunki. Unta selitettiin monella
tavalla, mutta vallitsevaksi käsitykseksi jäi: Gagneur löytyy!

Eräänä iltana taivalsi Adam Eriksson koirineen Suthoffin ranta-aitalle,
astui laiturille ja katseli harmaaseen veteen, jonka pintaa tihrusade
laiskasti kosketti.

Siinähän Gagneur olikin! Raatimiehen rouvan uni oli jo toteutunut. Ei
hän, Adam Eerikinpoika olisi uskonutkaan, että sille nuorelle ihmiselle
oli annettu sellainen profeteeraamisen lahja. Mutta eipä yhtään miestä
näkynyt Gagneurin kannella. Laiva makasi hyvin syvässä. Se oli kai niin
täynnä kultaa ja hopeaa.

Herra hyvästi siunatkoon, miten rikas kauppamies Suthoff taas onkaan!
ajatteli Adam Eriksson. Nyt hän voi alkaa panna täytäntöön Helsingin
kirkkojen ja tornien rakentamista. Jahka hän tämän saa kuulla, niin
kyllä hän virkoaa. Eivätkä matruusit enää uskalla mainita nimeltäkään
Hedvig Ulrikaa — vain suuret sulhaset tulevat kysymykseen.

— Hoi miehet! huusi Aatami laivaa kohden niin iloisesti kuin hänen
hampaaton suunsa salli. — Miksette laske siltaa?

Vastaukseksi tähän huutoon alkoi hänen oma koiransa aitan laiturilla
ulvoa. Ei olisi uskonut niin pienestä eläimestä niin rumaa ääntä
lähtevän. Kuono nostettuna tihruista avaruutta kohden se ulvoi
alavalla, karkealla äänellä ja samassa hetkessä taas ylävällä,
läpitunkevalla piipityksellä, välittämättä isäntänsä kielloista. Ja
se ulvoi vielä isäntänsä sylissä ja rauhoittui vasta Espoon tullin
tienoilla, missä Adam Eerikinpoika uskalsi kääntyä katsomaan taakseen.

Gagneurin mastot yhä häämöttivät kauppamies Suthoffin ranta-aittojen
edustalla. Ei lyhtyä missään, ei miestä missään — ainoastaan mastojen
ristit, joiden asennosta saattoi nähdä laivan makaavan syvässä.

Aatami Eerikinpoikaa puistatti ja hän haeskeli muististaan merihätään
joutuneitten rukousta. Kyllä hän sen laivan nyt ymmärsi. Pieni eläin
oli ymmärtänyt sen ennen häntä. Herran vihaa ja tuomiota ennusti tämä
laiva.

Pian tuli kaupunkilaisten tietoon, minkätähden Ami oli ulvonut, ja he
vaelsivat rantaan etsien silmillään Aatamin laivaa.

Toiset näkivät laivan, toiset eivät nähneet. Missään tapauksessa ei
laiva tuntunut olevan sellainen, että sillä tuodaan aarteita maihin.
Varjolaiva, joka oli lähetetty tänne ilmoittamaan jotakin. Mitä?
Sitäkö, että oikea Gagneur jossakin odottaa pelastajiaan?

Kaupungin pojat ymmärsivät, että he ovat nämä pelastajat. Ruutanat
omalla haarallaan ja Leijonat omalla haarallaan suunnittelivat retkeä
etsimään laivaa. Poikien vihamieliset leirit eivät enää vaeltaneet
halot ja seipäät käsissä pitkin Kluuvin rantoja, vaan ne neuvottelivat
virkeästi vanhoilla yhtymäpaikoillaan, miten olisi meneteltävä.
Molempien rivit olivat pahasti harvenneet. Suurimmat Ruutanoiden
joukosta istuivat kisälleinä käsityöläisten luona ankaran silmälläpidon
alaisina ja suurimmat Leijonista kävivät koulua vieläkin ankaramman
kurin alaisina.

Eräänä päivänä sattui niin onnellisesti, että väliaikaisessa
koulurakennuksessa tehtiin merkillinen löytö. Konrehtori, joka jonkin
aikaa oli ihmetellyt hajua eräässä nurkassa siinä huoneessa, missä
molemmat alemmat luokat olivat työssä, nosti oman vahvan kävelykeppinsä
avulla lattiapalkkia, ja löytyi nyt pienen lapsen ruumis, raatihuoneen
lukko, rouva Goviniuksen koko kaupungissa tunnettu silkkinen
morsiuspeite, jonka untuvien alla monia kaupungissa vierailevia
mahtihenkilöltä oli nukutettu, vasara, jolla Korttekaartessa oli lyöty
päivän tunnit, Dåhmanin lesken hopeat, kymmenen leiviskän kahvisäkki
ja paljon muutakin. Kun rakennus sodan aikana oli tehty venäläiseksi
kasarmiksi, niin koko kätkön täytyi laskea kuuluvaksi sota-aikaan.
Dåhmanin lesken murha ja sen yhteydessä tapahtunut ryöstö olivat tästä
ainoat poikkeukset. Niistä oli epäilty monia ja yksi istui tälläkin
hetkellä Stockhusin palissaadien takana, ollen jo enemmän kuollut kuin
elävä. Löytö väliaikaisessa trivialikoulun rakennuksessa saattoi hänen
asiansa uuteen vaiheeseen.

Koulun pojille koitti odottamatta vapauden aika. Köyhät piltit ja
teinit pääsivät maakyliin laulamaan kokoon varoja koulunkäyntiään
varten ja kaupungin herrasperheiden pojat havaitsivat otollisen hetken
tulleen lähteä hakemaan Gagneuria. Nyt, tai ei milloinkaan!

Helsingin Leijonat paistoivat eräänä aamupäivänä nauriita
kallionrotkossa Kluuvin rannalla viistoon vastapäätä Töölön taloa. He
olivat kotona sanoneet menevänsä kalaan tai sorsia ampumaan. Jokainen
oli varustanut poveensa nauriita, joten niitä oli hyvä kasa tuhkassa
kivien välissä. Henni Forsius alkoi heti, kun oli päästy koolle,
kuvata, miten hävyttömästi »Uskon ja Toivon» miehet olivat puhuneet
Suthoffin Hedullasta. Pieni Henni erehtyi uskoessaan tämän merkitsevän
jotakin Leijonille. Suuri nauru ja hillitön pilkka tukki häneltä
suun. Menköön Hedulla heidän puolestaan vaikkapa Hullulle-Aatamille
tai Espanjan-Kallelle, joka viimeksimainittu oli Katajanokan pelätyin
tappelija. Mutta Gagneurin aarre! Ja matka merelle, Lyypekkiin tai
Tukholmaan asti. Ja niin, ettei kukaan tiedä, missä he ovat. He kyllä
osaavat hoitaa purjeet. Ja pitää perää! Jokainen jättää kotiin
kirjeen, jossa sanotaan, ettei ole syytä pelkoon, koska he ovat hyvässä
tallessa.

— Ja otetaan selkäämme sitten kun palaamme, sanoi Nille Burtz. — Kyllä
kannattaa.

— Ei kukaan ajattele selkäsaunaa, kun tuomme Gagneurin! huusi Vendelius.

Mutta jos Ruutanat ennättävät ennen, arveltiin toiselta puolen ja
toiselta vastattiin: mitäpäs he, he ovat niin tyhmiä. Päätettiin
katsella, mikä laiva olisi mukavin ottaa — sen ei ensinkään tarvinnut
olla suuri laiva, mutta muuten merenkestävä vain. Päätettiin ryhtyä
kuulostelemaan, mistä eväät olisivat mukavimmat ottaa. Henni Forsiuksen
teki mieli ehdottaa, että jokainen pyytäisi eväitä kotoa, mutta hän
ei uskaltanut, sillä hän tiesi, etteivät sellaiset annetut eväät
kelvanneet. Täytyi olla _otettuja_ eväitä. Kuhlberg tiesi veljensä,
vänrikin, ja Töölön emännän välien olevan rikki, joten Töölöstä saattoi
ottaa miten paljon tahansa. Laivaan kuului aina elävä porsas, joka
sai ruoanjätteet ja joka sitten sopivaan aikaan teurastettiin, sekä
kissa, niinikään elävä, tietysti. Kissoista ei ollut puutetta, niitä
juoksenteli kaupungissa miten paljon tahansa.

Mutta saattoiko ajatella tällaista suurta matkaa ilman Leijonien
johtohenkilöitä, Kustaa Wetteriä ja Jepu Clayhillsiä? Missä he olivat?
Mikä heille oli tullut? Heitä ei enää nähty eikä kuultu Leijonien
joukossa. Siitä asti kun he läksivät Espooseen Suthoffeja etsimään,
eivät he enää kelvanneet mihinkään. Niin hyvin oli Kustaa Wetter
antanut Leijonien oman vihellysmerkin, että kissatkin erehtyivät. Ja
nyt ei tätä vihellystä enää kuulla missään.

— Sinä Petter, sanoi Vendelius oikaisten itsensä Kustaa Wetterin
nuoremman veljen eteen, — sano suoraan, mikä on mennyt meidän
johtajaamme. Älä mitään peittele ja kavahda valehtelemista, sillä
totuuden me kyllä osaamme ottaa nahastasi. Joko Kustaa luulee olevansa
valmis pormestari? Älköön hän uskoko pääsevänsä pormestariksi ilman
meitä. Me olemme pian kaupungin porvareja emmekä äänestä häntä, jos
niiksi tulee.

Petter päästi hampaittensa raosta Leijonien vihellyksen — hän ei
osannut sitä paremmin kuin ennenkään ja muuta vastausta hän ei antanut.
Nille Burtz kysyi häneltä, oliko hän Leijona vai eikö. Kuhlberg, jonka
hallussa seurueen eväsviinat olivat, vakuutti, että sekä Kustaa että
Petter saavat jäädä maihin. Hän, Kuhlberg, on tehnyt monta Lyypekin
matkaa, Tukholmasta puhumattakaan, ja hän kyllä ottaa käsiinsä
kapteenin tehtävät. Vendelius oli oikeastaan ajatellut itselleen samaa
asemaa, mutta lupasi nyt ruveta perämieheksi. Pienempiin tehtäviin
sopivat muut Leijonat. Käytiin tiukemmin Petterin kimppuun: mitä
pirua tämä vaikeneminen tiesi? Oliko Petter unohtanut, millä tavalla
ryssänvääpeli otti tiedot suomalaisten poikien nahoista? Hän veti
sapelillaan suupieltä leveämmäksi ja sanoi: jokos sanat mahtuvat,
tolvana?

Petter Wetter tuntui mielellään kuuntelevan tätä puhetta. Jopa hän
alkoi naureskella, kun häntä tuupittiin ja vetäistiin tukasta.
Vasta kun Kuhlberg veti aseen taskustaan ja poikien jännitys oli
korkeimmillaan, avasi hän suunsa.

— Kustaa ei ole kotona enää. Todennäköisesti hän lähti »Totuudessa»
etsimään Gagneuria. »Totuus» lähti Tukholmaan viemään halkoja.

Petter koetti vielä saada kuuluville, että Jepu ja Kustaa olivat
lyöneet toisensa verille. No, minkäpä muun tähden kuin Suthoffin
tytön, joka on täynnä ruttopaiseita. Jepu oli niinikään lähtenyt
aarretta etsimään. Toisella oli huuli halki, toisella sininen kuhmu
otsassa. Vain osittain kuulivat Leijonat, mitä heidän johtajansa
veli kertoi, sillä he suuttuivat julmasti. Tupakkamällejä, puukkoja,
nauriin paistikkaita ja kiroussanoja sinkoili ylt'ympärille ja pojat
kiertelivät kallioita ikäänkuin olisivat myrkkyä nielleet. Kustaa, jota
he olivat totelleet kuin kuningasta, johon he olivat uskoneet enemmän
kuin Iisak Rossiin — kavaltaja, petturi, hirtehinen! Tuon Suthoffin
tytön tähden. Mutta hepä sen noidan vielä paistavat ja kärventävät.

Mutta halkolaivahan makaa syvässä ja kulkee kuin täi tervassa — ei
olisi uskonut Kustaan niin hölmistyvän. Jos Leijonat lähtevät keveällä
purrella, niin he helposti sivuuttavat Kustaan ja silloin sitä
hurrataan. Ja ruokaa ja vaatetta ja kompassi ja kissa ja porsas ja...
Niin, ja makeaa vettä ja sydvestejä ja öljytakkeja ja nauriita ja
viinaa ja kaukoputki ja...

— Aijai sentään, kun ajamme Kustaan ohi ja sihautamme hänelle Leijonien
vihellyksen!

— Me tunnemme hänet, vaikka hän koettaisi piiloutua.

— Me haukumme hänet!

— Ja kysymme, tällainenko on Leijonien laki.

Kesken ilon lausui Nille Burtz:

— Mutta kyllä me saamme selkäämme, kun tulemme takaisin. Ja klupua
saamme ja mustaa huonetta.

— Joka pelkää pakaroittensa puolesta, jääköön kotiin! huusi Kuhlberg
keskeyttäen hänet.

Mutta Nille piti puoliaan:

— Tietäkää huutia. Otan selkääni, se kannattaa.

Otan klupua ja mustaa huonetta. Se kannattaa.

Vendelius kurotti putelin huultensa väliin, joi itsensä lämpimäksi ja
selitti suurella äänellä, että Suurtorille tehdään kunniaportti, kun he
Gagneurillä purjehtivat Kaupunginsiltaan. Ei kysymystäkään kluvusta tai
selkäsaunasta.

Niin juuri! huusivat Leijonat ja viheltelivät omaa
merkinantovihellystään, jonka he sihauttavat Wetterille, petturille,
entiselle johtajalleen, sivuuttaessaan hänen halkokaljaasinsa. Ja
ylpeinä seisahtuivat Leijonat mäennyppylälle, jättäen tulen riutumaan
taakseen. Siinä oli talo heidän allaan, neljä lammasta kulki
sänkipellolla ja siat tyrkkivät tyhjää saavia navetan edessä. Näitä
eläimiä katselivat pojat miltei omikseen. Rannassa oli ruuhi ja suuri
vene. Veneessä sopi kuljettaa eläimet Espoon tullin kannakselle asti.
Pyykkilaiturin kahden puolen seisoi tuuhea kellastuva kaisla — tämä
kaislakin oli suojeleva heidän retkeään.

Poikain takana leveni silmänkantamattomiin autio maa, kallio kallion
vieressä, rotko- ja notkopaikoissa laihaa pensasta ja kitukasvuisia
mäntyjä. Edessäpäin olivat kaupungin »plantaget», tynnyrin- ja
kapanalat, joista sekä porvarit että käsityöläiset saivat elatuslisää
ja joita tarpeen mukaan myytiin ja vaihdettiin. Annettuaan satonsa,
nauriit, tupakat, herneet ja humalat, ne nyt harmaina odottivat talven
tuloa. Turuntie kulki kallioiden ja ryytimaiden läpi, kapeana, vetisenä
ja vajottavana, syvät hevosenjäljet täynnä vettä.

— No, pojat, sanoi Kuhlberg yht'äkkiä ja kääntyi kaupunkiin päin,
jonka turvekattoisia taloja tuskin erotti kallioista, joihin ne olivat
pureutuneet kiinni, — nyt mennään kotiin yksitellen ja ollaan hiljaa.
Kelpaako tuo Henni laivapojaksikaan — sellainen on yhtä välttämätön
kuin porsas. Tahtoisitko sinä, saparo, kerran katsella maailmaa
mastonlatvasta? Taidat pelätä. Onko täällä muitakin jänishousuja? Kuka
teidät tietää...! No, tulkaa sitten ja tehkää lupaus. Mutta hiljaa,
ettei Töölön akka kuule.

Leijonat hävisivät rotkoon, missä heidän hiileksensä tuskin enää hehkui.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna levisi kaupungissa huhu, että Gagneurin peräsin on
löydetty. Kalastajat olivat kuljettaneet sen maihin ja näyttivät sitä
veneessä Kaupunginlahden laiturissa.

Iiskenpoika kuuli uutisen, kun hän hautausmaan ränstyneeltä aidalta
hyppäsi torille — hän oikaisi siitä usein näin aamuisin. Siinä kohtasi
hänet Selin, kirkkoväärti, ja kehoitti häntä lähtemään rantaan uutisia
kuulemaan.

Sanaa sanomatta otti Suthoffin renki pullon taskustaan ja tarjosi
kirkkoväärtillekin ryypyn. Tunnossaan hän kyllä tiesi, minkätähden
häntä otti niin oudosti rinnasta: varmaan siinä nyt tulee todistus
siitä, että laiva on hukkunut. Ääneen hän sanoi kuulleensa, että
Gagneur jo olisi Ahvenan rannassa — mitenkä peräsin sitten olisi
tullut tänne? Uudelleen ryypätessään hän ajatteli: laiva on kai mennyt
haaksirikkoon täällä omilla vesillä.

Ruutanat varjelivat löydettyä esinettä ikäänkuin se olisi ollut
kullasta tai hopeasta. Koko yön oli kaksi poikaa nukkunut Tafastin
kangasteltan alla. Ja kun merimiesten vaimot pyrkivät peräsintä
katselemaan, niin pojat näyttivät sitä vain matkan päästä. Vaimot,
jotka eivät tavoitelleet mitään muuta kuin tietoa siitä, olivatko he
nyt leskiä vai vieläkö heidän elättäjänsä olivat hengissä, itkivät
ja älmensivät aikansa, mutta eivät tunteneet peräsintä ja toivoivat
niin kauan kuin mahdollista, ettei peräsin kuulunut laivaan, joka oli
lähtenyt tuomaan rikkaan kauppamiehen hopeita. Se, jonka täytyi tuntea
peräsin, oli Sorsan Matti, seppä, sekä Suthoffin renki.

Naurislyhdyn valossa näki Iiskenpoika peräsimen. Siinä oli hyvä,
huolellisesti raudoitettu ja tervattu peräsin, joka yläpäästään oli
murtunut. Hän ojensi pojille pullonsa ja tarkasti löytöä. Totta
puhuen ei hän ikinä ollut katsellut Gagneurin peräsintä. Hän tunsi
ruuman, mihin säilytettiin tavaraa, ja sen kauniin kojun, missä hänen
herrasväkensä matkustaessaan nukkui.

— Ei, pojat, sanoi hän sylkien eteensä, — ei tämä ole siitä laivasta.
Liian pienikin on.

Pojat kirosivat ja vakuuttivat, että jumaliste, tämä on juuri
Suthoffin hopealaivan peräsin. Muitakin laivan kappaleita on ajautunut
Susisaarille. He odottivat nyt palkintoa, sillä olihan sanottu, että
pienimmästäkin tiedosta tulee hyvä palkinto.

Iiskenpoika joi ja vakuutti, vakuutti ja joi. Tämä peräsin ei ollut se
oikea, sen saattoivat luotsit todistaa ja vaikkapa piru itse!

Astellessaan yli vajottavan kaatopaikan Meritielle Iiskenpoika yhä
varmeni uskossaan, että Gagneur on hukkunut tässä varsin omilla vesillä.

Kuka nyt olisi se suuri ja hyvä herra, jolle Hedulla kihlattaisiin,
ennenkuin laivan haaksirikko tulee tietyksi? Hän kävi ajatuksissaan
läpi joukon nuoria herroja sekä Helsingissä että Haminassa ja
Tukholmassa. Mutta ne olivat joko liian korkealla tai liian matalalla.
Olihan täällä kotinurkissakin sellaisia kuin luutnantti Sjöstierna,
oikein komea nuoriherra, kunhan haavoistaan paranee. Ja kapteeni
Ehrensvärd, joka ampuu kuin itse piru — niin ampui Domarbyn vuorelta,
että amiraalikin ihmetteli —, jollei jo liene naimisissa. Kaikkein
paras voisi kuitenkin olla kapteeni Granatenhjelm, joka on niin hurskas
mies, että hän haavoittunutta vihollistakin armahtaa. Ja onhan täällä
kauppiaittenkin joukossa jokunen, joka lyö korttia maaherran luona...
Isä lasten armias, Hedullalle ja sitten Kristalle hyvä sulhanen lähetä,
heidät paiseista ja kolotuksista paranna ja herra kauppamies itsekin
vielä terveeksi tee. Sinun nimesi kunniaksi. Amen.

Lyhdyn alla, joka näin pimeänä aikana riippui Suthoffin puodin
ovenpielessä, seisoi jo ihmisiä odottamassa puodin avaamista.
Iiskenpoika aavisti, että he puhelivat Gagneurin peräsimestä ja
muustakin, mikä koski hänen herransa perhettä.

Amen, amen, ajatteli renki, kolistellen pullosta viimeiset pisarat
kurkkuunsa ja ruveten jo kaukaa selittämään puotiin tahtojille, ettei
peräsin ollut Gagneuristä, mutta löytöpaikkaa heti vain vaadittiin! Nyt
oli ratkaisevaa, mitä seppä sanoisi peräsimestä. Hän oli joutunut sen
raudoittamaan sodan aikana lokakuunmyrskyn jälkeen, jolloin Itämeri
tuhosi kokonaista neljä laivaa. Mutta nämä peräsimetkin olivat kaikki
uusitut ja maanneet pajassa yhtaikaa. Eikä Sorsakaan voinut vannoa,
oliko tämä peräsin »Göta Leijon» laivasta, vaiko »Den unga Mariasta»,
vaiko Gagneuristä. Neljännen laivan nimeä ei hän muistanut, se oli
hollantilainen laiva.

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa kun kaupunki näin seurasi tapahtumien kehitystä Suthoffin
talossa, hopealaivan kohtaloa ja varsinkin rikkaan kauppamiehen
naimaikäisen tyttären elämänjuoksua, kävi Hedvig Ulrika Suthoff läpi
pimeän taudin ja heräsi eräänä päivänä iloissaan ja voimistuneena.
Hän oli omassa vuoteessaan lastenkamarissa, aurinko paistoi äidin
ompelupöytään ja suureen tammikaappiin, missä leijonanpää piteli
hampaissaan messinkirengasta, ja peiliin, jonka lasi oli rikki ja jossa
auringonsäteet paloivat ja sähisivät.

Mitä olikaan tapahtunut? Missä olivat hänen vaatteensa? Missä olivat
kaikki ihmiset? Ei kuulunut muuta kuin varpusten raksutus katolla.
Vaatteita ei näkynyt, ei ompelupöydälläkään. Olivatko ihmiset kirkossa?
Varmaan oli pyhä. Tuntui ihmeen hyvältä vällyjen alla. Mutta nämähän
eivät olleetkaan hänen omat vällynsä! Mitenkä hänen kätensä olivat
näin kauniit ja valkoiset? Mitä oli tapahtunut? Tyttö tahtoi nousta
istumaan, mutta aurinko uuvutti niin, ettei hän päässyt paikalta.

Yht'äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi ollut huoneessa. Se tuli
vuodetta kohden ja katseli häntä. Se painui hänen puoleensa. Hedulla
tunsi valoa ja lämpöä kasvoillaan, jokin suloinen tuoksu ympäröi häntä.
Hänen huuliaan kosketeltiin.

Häntä huumasi niin, ettei hän voinut liikahtaa.

Siihen hän havahtui, että ponnisti pystyyn, tahtoi avata silmänsä,
tahtoi ojentaa kätensä.

Kun hän vihdoinkin sai silmäluomensa nousemaan, vuotivat kyyneleet,
niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin lämpöisen valon, jota huone oli
täynnä.

Hänen huulensa olivat vielä kosteat!

Mitä hänelle olikaan tapahtunut? Kuka täällä oli käynyt? Hän kuumeni,
kun näitä ajatteli, sukelsi vällyjen alle ja itki ja nauroi. Ei koskaan
ollut tuntunut tällaiselta, hän ei tuntenut itseään eikä ymmärtänyt
enää mitään. Ei voinut ajatella eikä muistella. Sydän vain löi ja
huulet vapisivat ja odottivat.

_Hän_ oli käynyt täällä, hän, kapteeni von R:n poika.

Kyynelten yhä vuotaessa Hedulla saneli itselleen, että hän oli käynyt
täällä ja että hän hänestä piti enemmän kuin kenestäkään muusta.

Mutta mitenkä hän olisi voinut tulla tänne? Tyttö nousi istumaan
ja laski jalkansa permannolle. Hänen jalkansakin olivat valkoiset,
yht'äkkiä hän nyt muisti olleensa hyvin sairas. Hänen yllään oli suuri
paikattu paita, joka ei ollut hänen omansa. Hän oli hullunkurisen laiha
ja pitkä — mahtoiko olla hyvin rumakin? ikkunasta ei kukaan ollut
voinut tulla, ja ovikin on kiinni. Oliko hän nähnyt unta? Unessako
kapteeni von R:n poika oli kumartunut hänen puoleensa aivan niinkuin
silloin metsässä, kun he Kristan kanssa odottivat kuolemaa? Hän oli
silloin ojentanut heille leipää. Nyt hän oli ojentanut huulensa.
Hänelle, Hedullalle yksin. Unessa. Kaikki oli sittenkin ollut unta.
Kukaties hän kuitenkin oli täällä jossakin likellä. Oli. Koska oli näin
ihmeellistä. Näin ihanaa. Ettei kukaan vain nyt tulisi ja näkisi häntä.
Ettei tämä kaikki vain loppuisi, ettei tämäkin olisi vain unta!

Tämä hetki oli totta. Hän näki itsensä peilistä, joka oli halki.

Hänen yllään oli suuri paikattu paita. Se tuntui karkealta, kun siihen
koski.

Hän ei enää käsittänyt, minkätähden hän oli näin oudon näköinen, mutta
sitten hän ymmärsi, että hänen päässään oli jäljellä hyvin vähän
hiuksia.

Hän ei huoli minusta, minä olen liian ruma! ajatteli hän ja väsymys
palasi hänen ruumiiseensa, jossa ei enää ollut tuskia. Tauti oli vienyt
hänen hiuksensa, saattoi kestää kauan, ennenkuin ne kasvavat.

Jollei hän huoli minusta!

Mutta minä rakastan häntä!

Hänen mieleensä johtui, että äiti oli kertonut heidän, isän ja äidin,
heti pitäneen toisistaan, silloin Haminassa, pääsiäisen ja markkinain
aikaan. Hän, Hedulla, ei ollut ymmärtänyt mitään, ennenkuin nyt vasta.

Tällaistako se oli, tällaista kipeää ja suloista!

Tämän päivän perästä parani Hedvig Ulrika Suthoff nopeasti. Kun hän
ensi kerran astui isänsä vuoteen ääreen, yllään vihreä kamlottipuku,
joka oli pienennetty hänen äiti-vainajansa hameesta, niin hänen
isänsä tuijotti häneen kuin aaveeseen, kädellään viitaten, että hän
menisi pois. Iiskenpoika syleili kyökissä hänen polviaan ja puhutteli
häntä Jumalan nupuksi, Neitsyt Maarian orjanruusuksi ja kaupungin
kauneimmaksi tytöksi, joka saa sulhasia niin paljon kuin tahtoo, amen.
Vielä heikkona ja laihtuneena kohtasi Hedulla kotinsa portailla äitinsä
vanhat köyhät, jotka lankesivat polvilleen ja kiittivät Jumalaa siitä,
että Hän oli tehnyt terveeksi »sen vainajan tyttären, joka oli kuin
äitinsä ilmetty kuva».

Tieto Suthoffin vanhemman tyttären parantumisesta levisi
nopeasti. »Kyllä minä vielä kauppamieheltä otan palkkani», sanoi
kauppapalvelija Suthoffin puodissa. »Minä hänet luritin terveeksi,
tällä klarinetillani, piru vie.» »Hän elää sadan vuoden vanhaksi»,
ennusti Stier raatihuoneen kellarissa kuullessaan, että Hedulla
Suthoff oli noussut vuoteesta, »sellainen tohtori minä olen, olen,
piru vie, ja minut tämä helvetin kaupunki panee viralta! Minä parannan
tinktuureillani sellaiset ruttopaiseet, ja Helsingin raati — tarttukoot
rutto ja paiseet Helsingin raatiin!» Kun Skolastika Uhrväderille
kerrottiin apteekkarin sanat, niin »Töölön tohtori» lyyskähti
kyykylleen ja oli pakahtua nauruun. »Das lass' ich mir gefallen»,
hihkuili hän ilmoille, »vai Stier, vai apteekkari hänet paransi:
hyyskään minä kannoin kaikki hänen tinktuurinsa — ja sieltä ne taisivat
olla kotoisinkin!»

Hedulla Suthoffin parantumista pidettiin ihmeenä. Mitä lienee Jumala
tarkoittanut. Muutenkin oli tyttö käynyt melkein läpikuultavaksi,
ikäänkuin hänen sisässään olisi ollut palava kynttilä.

Silloin kun ei vielä kunnolla pysynyt jaloillaan, hän seisoskeli
ikkunassa ja katseli kotinsa pienistä vihertävistä ruuduista
hautausmaalle, missä Suthoffin perhehautaa kiireellä muurattiin ennen
kylmien tuloa. Hedulla hymyili ja painoi kädellä milloin sydäntään,
milloin silmiään. Hänen teki mieli ääneen lausua: minä rakastan! Jos
hän vielä olisi ollut metsässä, niin hän olisi noussut hiekkaiselle
kummulle ja piirtänyt sormellaan keltaiseen maahan: minä rakastan.
Ja jos kapteeni von R:n poika olisi ollut hänen vierellään, niin hän
olisi kirjoittanut: minä rakastan teitä. Mutta nyt täytyi vain painaa
huulensa kiinni, sillä ne pyrkivät ilmiantamaan häntä. Krista oli tuotu
tähän samaan huoneeseen. Kristan jalkoja särki. Hän hengitti ääneen ja
hänen otsalleen nousi yhtä mittaa hiki.

On paha, että minä nauran, ajatteli Hedulla, mutta minä olen niin
onnellinen, minä rakastan, tällaista se on!

— Miksi nuo raatiherrat kävelevät meidän talon ulkopuolella ja
tarkastavat joka paikkaa? sanoi hän ääneen.

Mutta hän ei odottanut sisareltaan vastausta, vaan huomasi, että
pöydällä oli tomua, johon saattoi kirjoittaa. Ja niin hän valkoisella,
laihtuneella sormellaan alkoi kirjoittaa jotakin siitä, mikä täytti
hänen mielensä.

Se täytyi nopeasti pyyhkiä pois! Näkikö joku? Viirikukko, ei kukaan
muu. Kristan silmät olivat kiinni ja hänen pienet kätensä pusertelivat
vällyä. Oliko hän kipeä? Hedullan oli kuitenkin mahdoton nyt ajatella
mitään surullista. Pidellen kiinni kaapista hän muisteli Kolmen Kruunun
marssia ja hyppeli sen tahdissa. Kaapin päällä oli paksulta tomua,
siihen olisi voinut kirjoittaa miten paljon tahansa. Mahtoiko hän vielä
osata kirjoittaa? Todella — mahtoiko hän muistaa kirjaimet? Mahtoiko
mamsseli Argillander vielä elää? Monta kertaa hän, Hedulla, oli saanut
sormilleen vitsaa kirjoitusharjoituksien tähden. Hän ajatteli nyt,
mitä kirjaimia tarvitsisi, ja piirsi niitä yhä sormellaan kaapin
seinään. Kirjoittaminen saattoi tästä puoleen käydä hänelle hyvin
tarpeelliseksi. Jos mamsseli Argillander vielä elää, niin hän nyt saa
Suthoffin Heddasta hyväntapaisen oppilaan. Yht'äkkiä yllätti tytön
pyörryttävä aalto, joka kulki läpi koko ruumiin. Hyvä, että pääsi
vällyjen alle kaatumatta. Taasen tuntui siltä kuin kapteeninpoika olisi
ollut huoneessa. Ehkä hän jo oli tullut kaupunkiin. Täytyi koettaa
puhua Iiskenpojalle. Täytyi päästä pystyyn! Oliko Krista noin sairas?
Hän imi huuliaan, niin että ne olivat aivan siniset. Ja hän, Hedulla,
vain oli näin onnellinen ja iloinen. Mutta keneltä vieras herra häntä
pyytää, jos isä kieltää häntä tulemasta sisään, niinkuin isä nykyään
kuuluu tekevän kaikille. Täytyy puhua isälle. Mutta miten sen voi tehdä?

       *       *       *       *       *

Krista on ensimmäinen, jolle täytyy puhua tästä ihmeellisestä asiasta.
Mutta ei vielä. Vasta tänäänhän Hedulla itsekin on saanut sen tietää.

Ja tyttö oikaisi itsensä vällyjen alle ja näki ilmielävänä vieraan
sellaisena kuin hän oli ollut kumartuessaan heidän puoleensa ja
sellaisena kuin hän oli tähdännyt lintua tai taittanut oksia tehdäkseen
havumajan. Ei mitään Hedulla vielä silloin ollut ymmärtänyt. Vasta
tänään!

Täytyy päästä pystyyn. Muuten saattaa käydä niin, että kapteeni von R:n
poika jättää Helsingin.

       *       *       *       *       *

Sinä päivänä, jolloin Hedulla Suthoff ensi kerran pääsi kadulle,
oli auringonpaiste ja pakkanen. Ja ikäänkuin ihmiset olisivat häntä
odottaneet, näkyi heitä nyt kaikkialla. Hedulla huusi ilosta, kun hän
näki Eeva Selinin pienten sisarustensa kanssa kantamuksineen astuvan
torilta. Eeva oli tullut suureksi ja kauniiksi. Hedulla kävi hänen
kaulaansa.

— Onko aivan varma, ettei sinulla ole rutto? sanoi Eeva, oikealla
kädellään painaen haukea, joka potki hänen kopassaan.

— Terve minä olen! sanoi Hedulla. — Etkö näe. Minä voin vaikkapa
tanssia.

Hän hellitti nopeasti kätensä Eevan kaulasta, sillä kirkkoväärtin
emäntä astui esiin nurkan takaa.

— Hyvää päivää, Jumal' antakoon, sanoi hän hengästyneenä, — vai
tanssista Hedda täällä. Vai tanssittaa, vai. Herra armahtakoon meitä:
äiti on vasta kuollut ja isä taitaa mennä perässä.

— Äiti on taivaassa, sanoi Hedulla nopeasti. — Jumala otti hänet
niinkuin Eliaan.

— Vai niin. Suoraan tanssista taivaaseen. Onko Suthoffin lapsille
opetettu, että tanssien mennään taivaaseen? Entä tietääkö Hedda sitten,
mikä täällä tällä hetkellä villitsee kaupunkia? Se teidän hopealaiva.
Herra lähettää myrskyn ottamaan laivan syntisine lasteineen, mutta
luvataan palkintoja sille, joka nostaa laivan, ja ihmiset tulevat
kuin hulluiksi. Lähdetään, lapset, täytyy kiiruhtaa keittämään
matkustavaisille — meillehän ne tulevat, vaikka Tellqvistillä on
majatalo.

Hedulla tarttui Eevan käsivarteen. He olivat polvistuneet vierekkäin,
kun Väng päästi heidät ensi kerran pyhälle ehtoolliselle.

— Hedda päästää Eevan käsivarren, jatkoi kirkkoväärtin emäntä. —
Herraa ei saa kiusata. Jos hän on ruton lähettänyt, niin ei sitä pidä
toivottaa muille. Kysytään nyt sitten samalla, tietääkö Hedda, mihin
pormestari-vainajan poika on joutunut?

— Mitä minä hänestä? huusi Hedulla, heiluttaen käsiään ilmassa. — Mitä
minä olen tehnyt, kun te minua näin kiusaatte? Olen iloinen, kun olen
parantunut.

— Vanhempi Wetterhän kävi Espoossa hakemassa teitä. Ja sitten hän läksi
hakemaan hopealaivaa merenpohjasta. Hedulla Suthoff ja hopealaiva — ne
ovat pirun välikappaleita näinä pahoina aikoina! Raatimies Clayhillsin
poika on hänkin kadonnut, raatimies on niin suutuksissaan, että on
luvannut tehdä hänet perinnöttömäksi. Helsingin pojat varastivat
Töölön emännältä porsaan ja lampaan ja meiltä kissan. Ja sitten hekin
Lillgrenin kuunarissa lähtivät etsimään tuota kirottua hopealaivaa.
Mutta Jumala lähettikin myrskyn. Ja pojat huusivat hädissään,
Susisaarten traktööri heidät sitten korjasi ja toi kaupunkiin. Ja
kyllä he sen selkäsaunan muistavat, minkä he saivat. Burtzin Nille ei
voi selälleen kääntyä, kuuluu aivan vatsallaan makaavan. Sellaista se
Suthoffin hopealaiva tekee. Mutta tämä ei estä tanssimista. Ja jos nyt
vielä Kustaa Wetter ja Jepu Clayhills ovat hukkuneet, niin sittenhän
kai vasta tanssittaakin.

Eeva rupesi nopeasti kulkemaan kuin pakoon. Itkikö hän?

Hedulla näki nyt selvästi, että Eeva yhä vielä piti Kustaasta.

Tyttöä alkoi yhtäkkiä väsyttää ja hän ajatteli, että kääntyy takaisin.
Vaan silloin tuli Betty Edelman kantaen suurta olutleiliä, invaliidi
Pommer, joka oli saanut ostaa elävän kukon, Töölön emäntä, joka
tarjosi Pommerille nauriita, Fortella ja Greta-Liisa, sekä kauempana
Aatami, Keppi-Saara ja Dåhmanin leskenpoikakin. Mitenkä heitä olikin
näin paljon liikkeellä? Jokainen laski kantamuksensa maahan ja
alkoi kysellä, miten Hedulla jaksoi, ja yhä useampia kaupunkilaisia
kokoontui siihen Korttekaarten kulmaan ja Hedulla joutui jälleen
sen ylenannetun ilon valtaan, jota hän oli tuntenut astuessaan
kadulle auringonpaisteeseen. Yllään äiti-vainajansa vihreä takki
hän punastui vastatessaan kysymyksiin ja kertoessaan, että hänen
nykyään aina oli nälkä — kaikki hän olisi voinut syödä, mitä tässäkin
näki: tuon kukon, tuon olven, nuo leivät, nauriit!... Govinia kysyi
häneltä ystävällisesti, eikö hänellä ollut mustaa pukua. Rouva
Burtz päivitteli, että rouva Suthoff oli kuollut ilman pappia ja
sakramentteja. Dåhmanin leskenpoika kuului kertovan, että hän aikoi
kristilliseen avioliittoon — niin ihmeellisesti oli käynyt, että hän
oli saanut takaisin äitinsä ryöstetyt hopeat ja nyt oli morsiamiakin
tarjolla. Hän ei ollut vielä päättänyt, kenen hän ottaa, mutta kolmen
kesken on valittava. Äveriäitä leskiä kaikki! Joku komea, pitkä upseeri
poikkesi tieltään ihmisryhmään, keksi Hedulla Suthoffin, odotti kunnes
hän käänsi kasvonsa päin, näki hänen punastuvan ja hymyili.

Hedulla tunsi hänen ajatelleen, että tyttö on käynyt kauniiksi. Ja hän
tuli hyvin punaiseksi nyt muistaessaan tuntematonta miestä, jolle hän
tahtoi olla kauniimpi kuin kaikki muut.

Fortelia ja Govinia tarttuivat samassa säikähtyneinä hänen
käsivarsiinsa ja taluttivat hänet eroon väkijoukosta. Heidän täytyi
huomauttaa Aatami Eerikinpojalle, että hän jättäisi juttunsa toiseen
aikaan. Aatami hoki nykyään yhtä ja samaa: Gagneur on Suthoffin
ranta-aitan alla Kaupunginlahden rannassa. Aatami-parka tuntui taasen
olevan aivan sekaisin.

— Meidän täytyy viedä ostoksemme kotiin, sanoi Fortelia ihmeen
ystävällisesti, — mutta Greta-Liisa tulee sinun kanssasi, Hedulla, jos
välttämättä tahdot kuljeskella kaupungilla. Katso, et ole enää lapsi,
nuorelle tytölle ei sovi kaikki, mikä sopi lapselle. Lähtekää Hedullan
isän kauppaan. Varmaan siellä on surupukukankaitakin. Kyllä kai meidän
täytyy ruveta pitämään sinusta, tyttöparka, vähän huolta, kun ei sinun
isäsi tee sitä.

Hedulla pujotti kätensä Greta-Liisan kainaloon ja ajatteli: jos
minä kertoisin, jos minä kertoisin! Mutta hän säikähti samassa tätä
ajatustakin ja hillitsi sydäntään, jonka lyönnit tuntuivat hänen omaa
käsivarttaan vastaan. »Minä olen kapteeni von R:n poika», ajatteli
hän uudelleen ja uudelleen, painaen silmäluomensa maahan, jottei
Greta-Liisa mitään huomaisi.

Greta-Liisa kyseli, olivatko he saaneet tietoja Tukholmasta ja miten
sisar Greta — niin, nythän hänen nimensä tietenkin oli Levi — jaksoi.
Ei Hedulla siitä mitään tietänyt, ainoastaan sen hän tiesi, että nyt
oli parantunut, että hänen aina oli nälkä, että hän oli iloinen ja
valmis vaikkapa tanssimaan!

Greta-Liisa Fortelia kävi sen näköiseksi, että Hedulla kiireesti
puhkesi puhumaan:

— Minä tiedän, ettei minun pitäisi ajatella näin. Mutta jos sinä
tietäisit, miten paljon me saimme itkeä ja myöskin nähdä nälkää.

Ja Hedulla purskahti nauruun ja nosti iloisesti kätensä rouva
Tellqvistiä kohden, joka tomutti mattoa majatalon portailla, sekä lähti
sitten juoksujalkaa isänsä kauppapuotia päin. Oven yläpuolelle oli
tullut uusi kilpi: nähtiin maalattuina vihreitä, sinisiä ja punaisia
kangaspinkkoja, sokeritoppa, avonainen säkki, josta vuoti kahvipapuja,
sekä vielä pieni läjä Kandi-sokeria. Kilven toisella sivulla oli isän
nimi maalattuna suurin, mustin kirjaimin. Naapuripuodin oven päällä
oli siinäkin uusi kilpi: komea saapas ja sen takana nouseva aurinko.
Hedulla juoksi ilon vallassa, kuuli Greta-Liisa Forteliuksen äänen
sanovan jotakin, mutta ei kuunnellut mitä, vaan tarttui saman ilon
vallassa ovenripaan.

— Iiskenpoika! huusi hän vanhan kellon päristessä vieterissään oven
yläpuolella. — Minä olen täällä, minä Jumalan nuppu, minä Neitsyt
Maarian ruusunmarja!

Mutta myymäläpöydän takanapa ei ollutkaan Eerikki Iiskenpoika, vaan
Antres Weckström, ja hänen edessään seisoi kaunismuotoinen herra, joka
kumarsi kuin luutnantti. Tällä herralla oli otsassa punoittava arpi ja
hän sanoi olevansa vanha tuttu, Janne Lustig, joka aikoinaan oli ollut
puotipoikana kauppamies Suthoffillakin.

Hedulla kohotti silmäluomiaan: olipa siitä kerjäläispojasta tullut
korea mies — hän muistutti hiukkasen, hyvin hiukkasen...! Tyttö
kävi tulipunaiseksi, kun huomasi Janne Lustigin hartioiden kohdalta
muistuttavan tuntematonta, häntä, jonka nimeä ei hän tietänyt. Miehet
joutuivat pieneen kiistaan, ja kun Lustig lähti, kääntyi Hedulla
vieläkin katsomaan häneen. Ei sentään — kapteeninpoika oli paljon
kauniimpi. Mutta minne oli Greta-Liisa joutunut? He olivat täällä
nyt kahden Antreksen kanssa. Kun Hedulla kysyi surukankaista, sanoi
Antres, että oli pelkästään ilokankaita. Sitten hän kertoi Lustigin
tulleen varsin sopimattomalle asialle: kysymään myydäänkö tämä puoti.
Hän, Janne Lustig, aikoo sen siinä tapauksessa ostaa. Mutta mikä on
Janne Lustig ostamaan kaupungin suurinta puotia? Hän, Antres, olikin
antanut hänen tietää, että valtaisa määrä tavaraa oli makasiinissa
avaamatta, että Gagneur pian saapuu lasteineen ja että Lustig yhtä
hyvin voi kysyä ostaakseen kirkontornin kuin Suthoffin kauppaa. Vielä
kertoi puotipalvelija Jannen saaneen kunniamerkin, kun Haminassa
pelasti muutamia jyväkuormia. Tämän kunniamerkin hän oli ripustanut
rintaansa, kun tässä viime lauantaina läksi ammattikunnan iltahuveihin.
Ja leskiemännät olivat niin hullaantuneet, ettei Lustigin sen jälkeen
tarvinnut muuta kuin valita. Mutta silti hän ajatteli tyttöjä. Jopa
ajatteli taloa täältä Suurkadulta.

Hedullan teki mieli lähteä pois. Puotipalvelijan puheet tuntuivat
pahalta. Aikoiko Janne Lustig ehkä tulla ostamaan heidänkin taloaan?
Hänkö sitä oli katsellut ja mittaillut Hedullan maatessa sairaana?

— Minä tulin katselemaan surukankaita, sanoi Hedulla, muistamatta, että
jo kerran oli kysynyt samaa.

— Ei ole kuin ilokankaita, sanoi puotipalvelija ja pujahti kamariin
puodin taakse.

Hedvig Ulrika Suthoffin eteen ilmestyi nyt pitkä, musta huilu ja
likainen käsi, joka nosti huilun ja alkoi liikkua näppäimillä.
Weckström hypähti myymäläpöydälle istumaan ja soitti.

— Hyvästi, sanoi kauppamiehen tytär, laskien kankaat pöydälle.

Puotipalvelija päästi klarinetin huultensa välistä, nielaisi ja kysyi:

— Kuuliko Hedvig Ulrika kipeänä ollessaan minun soittavan saunan ovella?

— En. Pitäisi olla surukankaita näin suuressa kaupassa.

— Mitä niistä surukankaista — ilon ajat ovat edessä. Voinhan minä sen
tässä samalla sanoakin, etten minäkään mikään lautastennuolija ole.
Voin ostaa tämän kaupan minäkin, jos niiksi tulee. Ja minäkin saan niin
monta leskeä kuin tahdon. Mutta minäpä en leskistä huoli: tytön haluan!
Ja nuoren ja kauniin.

Sillä hetkellä rämähti puotikello ja Skolastika Uhrväder astui
ovenavauksesta. Hedulla joutui melkein hänen syliinsä. »Töölön tohtori»
pysähtyi, katseli puotipalvelijaan, katseli kauppamiehen tyttäreen ja
sylkäisi sitten vihdoin niljaiseen permantoon.

— Das lass' ich mir gefallen, alkoi suuri akka. — Piru vie sinut,
Antres, jollet heitä tätä peliä. Kun kauppamies nousee vuoteestaan,
niin sinä lennät Domarbyn vuorelle niinkuin tykin syystä! Pysy sinä
Elsan luona. Vaan puhutaan niistä toisen kerran. Eikö Iiskenpoikaa
täällä olekaan? Purutupakkaa tulin hakemaan. Yhdellä äyrillä.

Kun kauppamiehen tytär oli lähtenyt ovesta, sanoi puotipalvelija:

— Noita!

Lastikka, joka jo hänkin oli menossa, käänsi nurin hameensa taskun —
se oli paksusta, valkaisemattomasta palttinasta ja niin suuri, että
sinne hyvin mahtui vastasyntynyt lapsi. Tällä kertaa siellä oli vain
pahnan ruupuja ja saippuakappale. Lastikka asetti nämä myymäläpöydälle
puotipalvelijan eteen.

— Das lass' ich mir gefallen. Parantuipa kuin parantuikin isäntäsi
tytär. Olipas vain Skolastika Heikintyttärellä sellaiset tinktuurit.
Niin oikein, purutupakkaa tulin hakemaan. Samaa kuin viimeinkin ja yhtä
paljon. Mitä sinä, Antres, siellä hoet? »Ruumiinpesijä» — niinkö sinä
sanoit? Niin oikein, Rajalin vainajan vasta kävin pesemässä, saippua on
vielä märkä, täytyihän auttaa Agata-parkaa.

Puotipalvelija pudotti kyynärkepin pään avulla saippuanpalasen hyllyltä
permannolle ja sylkäisi hänkin.

— Pelkäätkö sentään kuolemaa? sanoi Lastikka ja nauroi. — Ole mikä
olet, mutta jätä isäntäsi tytär rauhaan.

Puotipalvelija otti saippuan päretikun nenään, avasi oven ja viskasi
kaikki tyynni niin kauas kuin taisi.

Seisoen isänsä puodin ovella näki ja aavisti Hedvig Ulrika, mitä
sisällä tapahtui. Hän oli yrittänyt ajatella: minkätähden minun isäni
möisi puodin, koska hän juuri on Hollannin maalta tuonut paljon tavaraa
eikä yhtään surukankaita? Ja vielä hän oli yrittänyt ajatella: ehkä
Lastikka voisi saada selvää, minne kapteeni von R:n poika on mennyt.
Tämän viime ajatuksen jälkeen tyttö silmillään seurasi auringonsäteitä,
jotka kauniisti paistoivat nimeen »Jakob Suthoff», Korttekaarteen
ja sotilaihin, kallistuneeseen virstantolppaan, lintuihin, jotka
hautausmaan pihlajista pudottelivat marjoja, ihmisiin, koiriin,
kirkkoon ja taloihin. Lastikka näytti vielä ovessa hampaitaan
Weckströmille ja korjasi sitten jäätyneestä rapakosta saippuansa.
Hedulla ajatteli: hetken perästä rupean häneltä kysymään, onko
kaupungissa näkynyt sitä pitkää nuorta herraa, jonka Lastikkakin näki
silloin, kun he tulivat pakolaisuudesta, — hetken perästä, ei aivan
vielä.

— Se on sitten hunsvotti tuo Weckströmin Antres, sanoi Lastikka. — Das
lass' ich mir gefallen! hän ostaa puodin, hän tahtoo tytön eikä leskeä,
hän ei ole lautastennuolija, hän muka paransi soitollaan...

Hedullaa ärsytti ihanasti kaikki, mitä torilla ja teillä tapahtui:
ihmisten liikkuminen, lasten leikkiminen, vastaantulijoiden
tervehtiminen, koirien haukahtelu, kukkojen laulu — teki mieli laulaa
ja lähteä juoksemaan. Suurkadulle, siihen, missä apteekkari, teurastaja
Holm ja useat kauppamiehet asuivat, oli tullut korkea, punainen
lauta-aita, täynnä kilpiä, jotka ilmaisivat täällä asuvien ammatin.
Niinpä apteekkari oli merkitty paksulla, vihreällä käärmeellä, jonka
punaisen keltainen häntähuippu muodosti soman silmukan ja pää joi vettä
läpinäkyvästä maljasta; teurastajaa ilmaisi mulkosilmäinen häränpää,
jonka sieraimista suitsusi verta; ja satulaseppää kolmella kruunulla
somistettu kullanvärinen satula. Lauta-aidan takana leikittiin ja
tapeltiin. Hedulla ajatteli: missä lienee portti, ei olisi asia eikä
mikään tarttua tuohon koivunoksaan ja hypähtää aidalle katsomaan, mitä
siellä oikein tehdään.

— Oletpa parantunut, sanoi Lastikka tarkaten potilaansa iloisuutta,
— oletpa. En olisi uskonut. Ruttoa se oli, mitäpä muutakaan. Mutta
et enää muista mitään ikävää — et! Nyt täytyy ruveta parantamaan
sisartasi. Kovin on kylmetyttänyt jalkansa. Stier sanoo, että ovat
sahattavat poikki. Olen minä sitäkin nähnyt, kun ennen Töölön
sairashuoneella olin välskärin apulaisena. Mutta ei — ehei!

— Kuule, virkkoi Hedulla, keskeyttäen hänen puheensa, — tottahan
muistat sen vanhan miehen, joka saattoi meidät, Kristan ja minut,
maantielle. Hän lupasi tulla Helsinkiin. Minä tahtoisin kiittää häntä.
Ja isänikin antaisi hänelle vähän rahaa — köyhä, vanha mies voisi
tarvita pienen lahjan. Jos kuulet jotakin hänestä, niin tule sanomaan
minulle, tuletko?

Että hän saikin sen niin hyvin sanotuksi, vaikka sydän iski syviä,
levottomia lyöntejä.

— Vanha? sanoi Lastikka. — Eihän maarin hän vanha ollut.

Hedvig Ulrika Suthoff kuumeni tulipunaiseksi ja koetti pitää puoliaan:

— Pyörryttää, ei ole poltetauti aivan poissa. Olihan se mies enemmän
vanha kuin nuori. En oikein muista. Mutta köyhä hän ainakin oli. En
muista.

Skolastika Uhrväder pysähdytti vasta parantuneen potilaansa, niiasi
niin että helmat töksähtivät maata vastaan ja nauroi. Hän nauroi
nauramistaan. Hedvig Ulrika tavoitteli sanoja, mutta vain kyyneleet
tulivat esiin.

— Das lass' ich mir gefallen, sanoi Lastikka vihdoin, ei puhuta mitään
enää. Katsos, kukkaseni, minä puetin morsiamia, ennenkuin rupesin
pesemään ruumiita. Kyllä minä sen vanhan miehen heti tunnen, jollei hän
ole ajanut partaansa ja tukkaansa. Kuka hän sanoi olevansa?

— Emme kysyneet, sai tyttö vaivoin suustaan.

Luiseva vaimo loi häneen katseen silmistään, joiden terää ympäröi
valkoinen rengas, niinkuin muutamilla hevosilla — foormanni Hällillä
oli sellainen ennen sotaa. Ja senjälkeen ei Hedulla enää salannut
parantajavaimolta mitään. Hän tosin ei mitään kertonut, mutta vaimo
ymmärsi pelottavasti kaikki itsestään.

— Juh-hei, sanoi Lastikka, — ju-hei! Jo minä sen äsken näin, että
poikia ajattelet, terveeksi olet tullut. Das lass' ich mir gefallen!
Kyllä minä sen vanhan miehen kaivan esiin, vaikkapa maan alta, ja
sitten tutkitaan, mikä hän on ja kelpaako hän vävyksi Suthoffin taloon.
Aatelia sinne pitää olla, et taida tietääkään, kukkaseni, että isälläsi
on kaikkea muuta paitsi aateliskilpi. Etten nyt arvannut katsella
miestä, minä karvasilmä, minä vanha Töölön tohtori. Kas, näin sodan
aikoina niitä kuljeskelee metsissä ylhäisiä ja alhaisia. Ettet sentään
ottanut selkoa, sinä lapsi, oliko rikas vai köyhä, parempaa säätyä
vaiko huonompaa. Lupasiko varmasti tulla isäsi luo — mutta eihän tuo
toki uskaltane astua sellaisen miehen likellekään, jollei ole arvoa ja
varallisuutta! Mutta kuulehan, kukkaseni, ettei vain olisi petkuttanut.
Jos olisi nainut mies — mitä siihen sanot? Olen puettanut morsiamia,
ennenkuin puetin ruumiita, ja sokerikonvehdin sinusta puettaisin, sinä
autuaasti nukkuneen äitisi lapsi. Ja jos hän on suuri herra, niin
sellaisia häitä ei ole Helsingissä nähtykään.

— Juh-hei, sanoi Lastikka, — juh-hei! Jo minä sen sellaisia kuin sekin
Antres. Saat nähdä, ettei hän ole antanut minulle oikeata nuuskaa, vaan
homehtuneita tupakanlehtiä. Hän muka paransi, hän luritti terveeksi...!
Tässä seisoo se, joka paransi: minä! Se hopealaivakin saisi nyt löytyä,
jos sattuisi se »vanha mies» olemaan köyhä jalosukuinen, sinistä
verta...

Uhrväder vuoroin puhui, vuoroin ajatteli, mutta siinä ei ollut
suurta eroa. Hedvig Ulrika Suthoffin mieleen hän kylvämällä kylvi
levottomuutta.

Hänen tuntematon ystävänsäkö nainut mies? Hän — petkuttaja! Se ei
ollut mahdollista, sen näköinen ei ole petkuttaja! Ja tyttö näki hänet
edessään sellaisena, jommoinen hän oli ollut sinä päivänä, jolloin he
kuvittelivat, että oli pyhä ja he kaikki olivat peseytyneet lammikossa,
vaikka oli niin kylmä. Kapteeni von R:n poika oli silloin tullut
metsästä paljain päin ja hänen otsansa oli ollut korkea ja valkoinen.
Varmaan hän oli köyhä jalosukuinen ja hänen vanhempansa tahtoivat häntä
naimaan vertaisensa, nuoren kreivittären tai vapaaherrattaren. Ehkäpä
hän jo oli kihloissa tämän kanssa. Jospa isän aarteet löytyisivät!
Rikkaan kauppamies Suthoffin tytär vaistosi, että Gagneurin hopealasti
saattoi käydä hänelle kohtalokkaaksi, ja hän toivoi palavasti, että
Leijonat, Ruutanat, kalastajat tai kuka tahansa löytäisi hopealaivan.
Mutta Lastikka hänen vierellään puhui puhumistaan pahoja ikäviä asioita.

— Älä enää sano mitään, pysähdytti tyttö hänet yhtäkkiä. — Sinä
olet saanut tietää tällaisen salaisuuden ja puhut kaikki tyynni
ensimmäiselle vastaantulijalle. Katsot minuun pitkään. Älä suutu,
Skolastika! Olet minut parantanut ja saat puettaa minut morsiameksi,
jos vain ylkäni sen sallii. Mutta sinä ajattelet niin ääneen, että
kaikki sen kuulevat. Minäkin juur'ikään kuulin, kuinka sinä sanoit:
»Jumaliste, Suthoffin ranta-aitan luona seisoo tälläkin hetkellä
kansaa tuijottamassa mereen — se ei lopu, ennenkuin joku tulee päätään
lyhyemmäksi.» Jos sinä minun salaisuutenikin näin ajattelet julki!

He seisoivat residenssitalon puutarhan takana ja katselivat Suthoffin
ranta-aitan laiturille, jolla näkyi sekä poikia että vanhuksia.
Uhrväder aikoi ruveta selittämään, että hän kyllä tietää, kenen
läsnäollessa hän ajattelee salaisia asioita, mutta silloin saapui
nopein askelin Tellqvist ja hänen kintereillään raatihuoneen
palvelija. Tellqvist oli niin kiihdyksissään, että hän juoksujalan
eteni loppumatkan tavoittaakseen ihmiset, ennenkuin he hajaantuivat.
Poikaset kuitenkin huomasivat hänet ja vilistivät ranta-aittojen taitse
tiehensä. Kuului Tellqvistin uhkaava ääni ja Aatami Eerikinpojan
lepertely. Tellqvist piteli vanhusta niskasta ja lupasi heittää hänet
mereen. Koira alkoi ulvoa. Lautakäytävällä, joka johti ranta-aitoille,
se istui pikimustana ja silkinkiiltävänä, kuono taivasta kohden,
haukkasi muutaman kerran louskuttaen ilmaa ja ulvoi sitten pitkään ja
läpitunkevasti.

Uhrväder kävi kasvoiltaan palttinanharmaaksi. Hän tarttui tytön
käsivarteen ja läksi juoksujalkaa kuljettamaan häntä kotiinpäin. Ja
kun he pääsivät Alaisen-Kluuvin mutkaan, pysähtyivät he, ja Uhrväder
kopeloi poveltaan putelin, jonka suulta hän vetäisi rieputapin,
ojentaen pullon tytölle. Hedulla otti kulauksen, ja Töölön tohtori joi
syvältä. Hetkeksi he unohtivat koiran ulvonnan, mutta sitten se kuului
jälleen. Lastikan kasvot kävivät sinipunaisista sinisen harmaiksi.

— Kyöpelin se näkee, tuo koira, kähisi hän rikkaan kauppamiehen
tyttärelle.

Ja sitten hänen huulensa äänsivät jotakin Tellqvististä ja
Hirsipuuvuoresta. Mutta viina oli helpottanut Hedullan suurta
levottomuutta aivan kuin hänen tuskiaan sairauden aikana niin monta
kertaa. Ja hän tunsi yht'äkkiä sieraimissaan ruoan hajun, joka tunki
ulos majoista, ja häntä alkoi hiukaista.

— Muistathan, mitä olet luvannut, sanoi hän levottomana Lastikalle. —
Minä tahtoisin, että minun isäni saisi antaa tuolle köyhälle vanhalle
miehelle lahjan.

Kyöpeleitä ja hirsipuita! ajatteli Uhrväder, mutta vastasi, että hän
kyllä etsii hänet, tuon köyhän vanhan miehen; silmistä hän hänet
tuntee, vaikka hän olisi ajanut tukkansa ja partansa. Hänellä oli hyvin
siniset silmät.

Totta! ajatteli Hedvig Ulrika Suthoff. Kuinka hän olikin sen unohtanut.
Hänellä oli hyvin kauniit siniset silmät.

Korttekaartessa lyötiin keskipäivän tunti. Raatimies Burtzilla lemusi
jänispaisti, jossakin muualla keitettiin herneitä ja nauriita. Heillä
kotona kärisi sianliha ja Hedullan valtasi niin uuvuttava nälkä,
ettei hän kiinnittänyt mitään huomiota siihen ilmoitukseen, minkä
palveluspiika teki: provianttimestari Weckström pistäytyi aamulla
pihassa ja toi siankyljen ja tuon suuren limpun. Hedulla istuutui
väsyneenä penkille ja alkoi syödä. Hän ei ajatellut mitään.

Hän ei edes huomannut, mitä hänen sisarelleen oli tapahtunut: hän oli
parantunut vaikeasta särystään ja tuli kävellen Hedullan luo.

— Katso, sanoi Krista, — minua ei särje, voin astua jaloillani. Ja
Stier kun lupasi sahata ne poikki. Olen niin onnellinen.

Vihdoinkin Hedulla huomasi, että Kristalle oli tapahtunut suuri armo.
Hän huomasi myöskin, että oli syönyt sen miehen tuomaa ruokaa, jonka
hänen isänsä oli kironnut.

— Weckström on ostanut hevosia ylämaasta. Vielä ennen joulua hän käy
Viipurissa. Kysyi, tahdommeko lähettää terveisiä Vesiportinkadulle.

Hedulla punastui. Hänestä tuntui kovin pahalta. Häntä suututti.

— Onko provianttimestari ennen käynyt viemässä terveisiä isän kotiin
Vesiportinkadulle? Jos hän vielä tuo tänne jotakin, niin ei saa ottaa
vastaan.

Sekä piika että Anna Kristina katselivat häntä ihmeissään. Vihdoin
sanoi piika, että mitä tässä olisi pataan pantu ilman Weckströmiä.

— Mutta tästäpuoleen ei tarvita hänen apuaan, pysyi Hedulla kiihkeästi
sanoissaan.

Vasta tällä hetkellä hänelle alkoi selvetä isän kirous.

Hedulla kaipasi tällä hetkellä äitiään. Jos hän nyt olisi elänyt, niin
hän olisi ilmaissut hänelle sydämensä salaisuuden. Hän kaipasi myöskin
isäänsä, joka makasi viereisessä huoneessa ja johon hänen täytyi
koettaa turvata.

Hänen täytyi saada isän siunaus.

Sinä iltana kuuli Krista isonsiskon salaisuuden, ja Hedullan tunne
voimistui ja varmeni. Sillä Kristakin uskoi tuntemattoman pitävän
Hedullasta. Hän oli katsellut häneen sillä tavalla. Esimerkiksi
silloin, kun hän tuohisipulla toi heille vettä, niin hän sovitti
huulensa juuri sille kohdalle, mistä Hedullakin oli juonut. Ja illalla,
kun he panivat maata, kohenteli kapteeninpoika moneen kertaan sammalia
Hedullan pään alle. Varmaan hän mieluimmin olisi asettunut Hedullan
viereenkin, jos olisi uskaltanut. Mutta nyt hän meni Kristan viereen,
käänsi hänelle selkänsä ja koetti siten lämmittää häntä. Ilman tätä
miestä he olisivat kuolleet viluun ja nälkään.

Hedulla syleili pientä siskoaan ja vastaanotti kiihkeästi korvaansa
jokaisen hänen sanansa. He eivät muistaneet sulkea ikkunaluukkuja ja
säikähtivät, kun huomasivat miehen seisovan kuunvalossa ruudun takana.
Oliko se Skugge? Mitä hän täällä teki? Tai olisiko se...?

Hedulla jähmettyi ensi hetkessä, mutta huomasi samassa, että hän se
ei ollut, hän, jota hän ikävöi ja toivoi. Tämä oli pienempi ja käveli
vähän kumarassa. Kuka lienee ollut. Minkä tähden Skugge olisi noin
juossut? Hänen varjonsa juoksi hänen vierellään kuun valaisemalla
kadulla. Se oli kuin pakoa. Kyökissä oli palveluspiian vuode tyhjänä.
Kirkas puolikuu viipyi pilvettömällä taivaalla juuri Suthoffin talon
yllä, huimaavasta kirkkaudesta katsellen tallin, navetan, puotien ja
muiden rakennusten ovia, jotka olivat ankarasti kiinni, sekä kaivoa,
jonka vintta tuntui valvoen odottavan alati janoisia luontokappaleita.
Vanhat käyrät omenapuunrungot pihan Suurkadun puoleisessa päässä
hohtivat kietoutuneina toisiinsa kuin kuivamaan pingoitettu verkko ja
lehmukset ryytimaan äärimmäisessä päässä levittivät hopeisia latvojaan
yli penkkien, joiden lahoavista pinnoista kuura välähteli.

Oli niin autuaallisen hiljaista, että Suthoffin tyttäret painoivat
kädet rintaa vastaan vaimentaakseen sydämensä lyöntejä. He eivät
pysähtyneet katselemaan, minne äskeinen mies hävisi. He sulkivat
nopeasti ikkunaluukut, katsoivat, että pikkuportti tuli hakaan, ja
kiiruhtivat sisään. Missä pikkupiika oli? Olivatkohan Iiskenpoika ja
puotipalvelijakaan kotona?

— Lupasihan _hän_ tulla? kuiskasi Hedulla, toistaen jo moneen kertaan
tehdyn kysymyksen.

— Lupasi, sanoi pikkusisar vakuuttavasti. — »Missä teidän isänne asuu?»
sanoi hän ja sinä vastasit: »Läntisen Kirkkokadun ja Suurtorin kulmassa
vastapäätä hautausmaata.» Ja sinä selitit tarkkaan portin ja oven.

Hedulla nyyhki sisarensa poskea vastaan, tehden yhä uusia kysymyksiä
ja itse vastaten niihin, kun hänen sisarensa lakkasi vastaamasta. Hän
luuli Kristan nukkuneen ja painoi suun omaa käsivarttaan vastaan,
jotta se hiljenisi. Äiti joutui kauas ja kauas isäkin. Kaikki loittoni
matkojen päähän, koko entinen elämä. Ainoastaan tuntematon oli likellä,
hän, rakas, kaunis, kapteeni von R:n poika.

Krista ei nukkunut. Hänen jalkojaan repi. Hän ymmärsi säryn palaavan ja
kuuli jostakin kaukaisuudesta Stierin äänen sanovan: ei niistä mitään
tule, paras panna poikki yksintein.

Hedulla jo nukkui, kun Suthoffin nuorempi tytär yhä väänteli
vällyissään. Hän kuuli kissojen tappelevan ja Antres Weckströmin
tulevan kotiin. Antres repäisi portinhakaa, hyppäsi sitten yli aidan
ja kirosi pihassa. Kuunvalon viirut, jotka tunkivat ikkunaluukkujen
raoista, siirtyivät yli permannon seinään asti. Apteekkari Stierin
hahmo viipyi jossakin likeisyydessä ja hänen viinasta tuoksuva suunsa
sanoi: ei niistä mitään tule, paras sahata poikki yksintein, pääsee
sitä liikkumaan kainalosauvojenkin avulla. Ja Krista koetti muistella
isonsisarensa onnea ja rukoilla, että tuntematon mies pian, pian
tulisi. Ja sitä hän rukoili, että isä antaisi kihlatuille siunauksensa
ja että isä paranisi. Niin, että isä paranisi. Ja myöskin tahtoi hän
itse olla terveenä Hedullan häissä, saada kauniin hameen ja tanssia
morsiuspiirissä. Kukonlaulu jo kuului, kun hän pääsi helpottavaan
hikeen ja nukkui.

       *       *       *       *       *

Kuka on kapteeni von R:n poika? arvailivat sisarukset, kun olivat
kahden kesken. Ei pitäisi Ruotsin valtakunnassa olla kovin monta sen
nimellistä. Mutta he eivät tietäneet muita kuin von Rosen nimen.
Entä jos hän olisikin sen aatelismiehen poika, jonka pitäisi tulla
Helsinkiin maaherraksi? Silloin olisi isäkin tyytyväinen. Tai jos hän
olisi edes hänen sukulaisiaan. Täytyi välttämättä ryhtyä valmistamaan
isää ystävällisesti vastaanottamaan tyttäriensä pelastajaa, vaikkapa
hän tulisi huonoissakin vaatteissa. Sisarukset keksivät, että Hedullan
rakastettu oli niiden kuninkaankuvien näköinen, jotka ennen sotaa
olivat olleet heillä vierastuvan seinällä kahden puolen isoa peiliä.
Missä olivat kuvat nyt? Äiti oli joskus tanssinut peilin edessä ja
tehnyt hoviniiauksia kuvien puoleen. Kuvat esittivät Erik-kuningasta ja
Sigismundia, yllään komeat vaatteet ja kaulassa röyhelöt.

Etteihän Hedullan rakastettu vain olisi kuninkaanpoika, joka on eksynyt
hoviherroistaan ja sotajoukostaan? Kun Krista lausui tämän, kävi Hedvig
Ulrika aivan kalpeaksi ja virkkoi hiljaa:

— Jumala antakoon, ettei hän olisi kuninkaanpoika, sillä silloin ei
hän välittäisi minusta ja silloin minä jäisin naimattomaksi. Sillä
kenestäkään toisesta en koskaan välitä.

       *       *       *       *       *

Joulun hiljaiset hämärät lähestyivät. Suthoffin tyttäret punoivat
kynttilänsydämiä, pysytellen isänsä läheisyydessä, joka nykyään
kuunteli lastensa kertomuksia naapureista ja kaupungin tapahtumista.

Vieläkään ei kapteeni von R:n poikaa kuulunut. Jollei hän tulekaan?

Varmaan hän tulee jouluksi, päätteli Hedulla. Tuosta ovesta hän astuu
sisään. Hän on ajanut hiuksensa ja partansa ja otsa on nuori ja puhdas.
Hän kysyy porstuassa, saako kauppamies Suthoffia tavata ja ovatko talon
tyttäret kotosalla. Hedulla kuulee tämän, mutta hän ei saa kiirehtiä
vastaan eikä näyttää iloaan. Kunhan ei isä olisi kovin epäystävällinen!
Tuntematon pyytää saada puhutella kauppamiestä kahden kesken. Hedulla
seisoo sykkivin sydämin kyökissä. Nyt kuuluu isän ääni: »Tiedättekö
kenen kanssa puhutte? Ei ole vielä tultu niin pitkälle, että minä annan
tyttäreni maankiertäjälle!» Nyt puhuu vieras. Varmaankin hän sanoo
nimensä, koska isän ääni hiljenee ja koska hän jo on ystävällinen, kun
avaa kyökin oven ja huutaa: »Hedvig Ulrika, tule sisään! »

Isänsä sairasvuoteen ääressä kuvitteli tytär monella eri tavalla
rakastettunsa tuloa syntymätaloonsa.

Ei käynyt niin.

Eräänä päivänä, kun isä oli tajuissaan, Hedulla ajatteli, että muuan
hyvin tärkeä asia oli kerrottava isälle, ennenkuin hän heikkenee, ja
hän kohotti pielusta sairaan pään alla ja puhui ihan likeltä.

— Isä, ette vielä ole saanut äidin terveisiä. Pitäkää vain silmänne
kiinni. Minä tiedän, että te kuulette. Me rukoilimme äidin kanssa
joka päivä teidän puolestanne, kun olitte Tukholmassa. Äiti kertoi
meille, kuinka kaunis te olitte, kun hän ensimmäisen kerran näki
teidät. Oli kevät ja pääsiäinen. Äiti sanoi, että hän oli tuottanut
teille paljon surua, kun hän oli niin iloinen ja lapsellinen. Mutta
ei hän tarkoittanut pahaa. Me rukoilimme aamulla ja illalla. Ja aina
kun vain emme olleet liian väsyneet. Työ oli kovaa. Monta kertaa oli
hyvin vaikeaa. Mutta nyt minä tunnen, miten hyvää se aika on tehnyt.
Greta-Liisa Fortelia kysyy, emmekö pelkää täällä. Ja minä vastaan
hänelle: mitä me pelkäisimme? Kuljimme eksyksissä Anna Kristinan
kanssa monta päivää. Metsät olivat loppumattomia: puu puun vieressä,
joka puu samankaltainen. Metsässä oli väkeviä petoja. Me olimme kovin
pieniä. Meidän isämme oli merten takana ja meidän äitimme oli maan
mullassa — niin, isä, mehän vanhan Jaakon kanssa hautasimme äidin: me
kaivoimme haudan korkealle mäelle kultaiseen hiekkaan, peitimme äidin
ylt'yltään vihreihin havuihin — valitsimme kaikkein pehmeimmät. Ja
me rukoilimme ja lauloimme. Siitä ottivat Lastikka ja Iiski sitten
äidin. Minä vastaan kaikille: mitä me pelkäisimme, mitä me surisimme?
Kun me olimme suuressa metsässä ja tuli pimeä, niin me lankesimme
polvillemme ja rukoilimme: »Isä lasten armias.» Ja tässä me olemme.
Ei mitään meille tapahtunut. Ei ollut vielä kuoleman aika. Mutta
minun pitää teille vielä kertoa, isä, että me Anna Kristinan kanssa
tapasimme nuorukaisen, jota me ensin kovin säikähdimme. Mutta hän oli
meille hyvin hyvä. Hän antoi meille kaiken leipänsä. Hän ampui lintuja
ja yhdessä joimme veren — meillähän ei ollut tulta. Kerran kun olimme
levänneet auringonpaisteessa hiekkanummella, joka muistutti sitä
paikkaa, johon olimme äidin kätkeneet, niin hän tasoitti kädellään
hiekan ja kirjoitti siihen sormellaan: »Minun isäni on kapteeni von
R—n.» Mutta nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että jos tuo nuorukainen
tulisi minun isältäni pyytämään minua, niin minä menisin hänelle enkä
kenellekään muulle. Isäni, minä tiedän, että te hänestä saisitte hyvän
pojan kaikkien niiden meidän pienten poikiemme sijaan, jotka Jumala
on ottanut taivaaseen. Ja isähän on aina leikillä sanonut, että minun
pitää joutua aatelismiehelle. Kuuletteko, isäni? Olen puhunut niin
paljon itsestäni, minunhan piti puhua vain äidistä. Mutta sehän minun
vielä piti sanoa, että jos tuo nuorukainen tulee ja pyytää minua
ja minun isäni naittaa minut hänelle, niin jää Krista aina meidän
luoksemme. Ja me kaikki olemme minun isäni luona niin kauan kuin minun
isäni tahtoo.

— Älä puhu enää, kuiskasi Anna Kristina Suthoff suuren vuoteen
jalkopäästä. — Isä on kuullut kaikki, mutta nyt hän on väsyksissä.

— Anteeksi, sanoi Hedulla, polvillaan toisessa päässä vuodetta, —
lopetan heti. Mutta tunnetteko te, kuinka äiti on meitä likellä. Hän on
aivan täällä huoneessa. Onpa ihmeellistä!

Mutta nyt oli jotakin tapahtunut. Tämä ei ole elämäksi. Ei olisi
pitänyt puhua niin pitkältä. Ei olisi pitänyt tuoda äidin terveisiä —
ne ne nyt johdattavat isää kuoleman portista. Mutta ne oli toimitettava
perille, ne olisi pitänyt viedä jo paljon aikaisemmin. Ehkä olikin
juuri viimeinen hetki.

Hedulla päätti lähettää noutamaan Iiskenpoikaa ja Lastikkaa. Nuori
Anna-Stiina ei ollut kyökissä. Eikä hän ollut pihamaallakaan. Portilta
kuului hänen äänensä. Hedulla kuuli selvästi, mitä hän sanoikin:

— Aatami, tule tänne! Tule nopeasti. Minä pelkään täällä. Näitkö sinä
sen? Se tuli aidan yli ja suoraan tänne.

Aatami seisoi koiransa kanssa kadulla. Hänen kädessään oli hyvin suuri
ruusunpunainen merisimpukan kuori. Kun Hedulla tuli, nosti hän sitä
ylös, ikäänkuin se olisi ollut ihmeellinen kukka, jota hän tahtoi
näyttää.

— Parahiksi tulimme Amin kanssa, sanoi hän ja hymyili. — Joko
kauppamies on kuollut? Olen juuri lähdössä viemään tätä simpukankuorta
rouvan haudalle, me kun olimme ystävät ja yhdessä rakensimme tätä
kaupunkia ja molemmat näimme senkin Neitsyt Maarian jäljen vastapäätä
Siltavuorta. Kas, sain tämän kauniin merilumpeen vanhalta kipparilta
rannassa. Vien sen Suthoffin rouvan haudalle, ajattelin. Se humisee
siellä niin kauniisti. Mutta juuri samassa hetkessä, kun tämän
ajattelin, näin valkoisen haamun liitelevän yli hautausmaan ja tulevan
juuri tänne portille. Tuo tyttö sanoo, hänkin, sen nähneensä. Rouva
tuli noutamaan kauppamiestä!

Samassa helähti talon päätyikkunassa ruutu ja Anna Kristinan käsi
vilahti näkyviin.

       *       *       *       *       *

Jakob Suthoff oli kohoutunut istualleen vuoteessaan. Hänen silmänsä
tähtäsivät oveen. Ne olivat suuret ja hyvin kirkkaat.

— Hedda, portti on avattu suurelle syntiselle. En saanut rakentaa
äitinne kaupunkia kullasta ja hopeasta. Se näytettiin minulle vain
unessa. Tornit olivat korkeat. Jätän teidät kaikki Jumalan haltuun.
Äitinne odottaa. Isä lasten armias, suojaa mua pienoistas. Amen.

Hän oli puhunut selvästi kuin terveytensä päivinä, hänen kätensä olivat
löytäneet kummankin tyttären päälaen ja siunaten laskeutuneet heidän
hiuksilleen. Kun isän kädet vaipuivat, tunsivat molemmat tytöt niiden
kosketuksen poskellaan.

Isä oli jo kuollut ja hänen hymynsäkin sammui vähitellen.

       *       *       *       *       *

Mutta kaupungin hautausmaalla seisoi Aatami kuunnellen, kuinka tuuli
laulatti hänen suurta meriulpukkaansa.

Ja tuossahan jo tuli suntio noustaksensa torniin soittamaan pyhää yli
kaupungin.

Hänkin tiesi, että rikas kauppamies oli kuollut. Miehet näkivät
valaistun päätyikkunan Läntisen Kirkkokadun ja Suurkadun kulmatalossa.
Huoneessa oli monta ihmistä. Joku tuli ikkunaan ja katseli ulos.
Vainajan tytär se oli, Hedulla.

— No, sanoi suntio, — nyt kai Suthoffin kehtokin pääsee rauhaan.

Aatami avasi hampaattoman suunsa ja virkkoi hiljaa:

— Kuinka sinä niin ajattelet? Johan sitten tulisi maailmanloppu, jos
kehto pääsisi rauhaan. Jokainen kehto odottaa rauhattomana. Suthoffin
kehto odottaa. Kaikki kaupungin kehdot odottavat. Ja entäs pukarit
kehtojen pohjalla? Ne ne vasta odottavatkin, veitikat. Sillä ne alkavat
heti sodan siitä, kuka lapsen saa omakseen. Ei, suntio, kehdot eivät
saa rauhaa. Rauha on hautojen. Nouse sinä torniin ja soita. Minä jään
tänne ja luen isämeidän. Luen sen haudoille, mutta luen sen varsinkin
kehtojen puolesta, jotka odottavat.




II

HÄN — AINOA


Samana päivänä, jolloin kauppamies Suthoff-vainaja piti veisattaman
laudalle pormestarin hautaan kirkossa odottamaan maahanpanijaisia,
astui outo mies Helsingin majataloon ja pyysi ryypyn. Kun Tellqvist,
samaten kuin muutkin raatiherrat ja naapurit, oli surutalossa, joutui
vieras puheisiin emännän kanssa. Alituisessa hammaskivussaan esiintyi
hän aluksi ynseänä, mutta nähtyään vieraan laskevan hopeataalerin
krouvihuoneen pöydälle kävi hän suulaaksi, toi vieraalle pesinvettä ja
pyyhinrievun sekä Tallinnan-limppua ja silavaa. Vieras sai kysymättään
tietää, mitä talossa Läntisen Kirkkokadun ja Suurkadun kulmassa oli
tapahtunut ja paraikaa tapahtui. Senkin hän sai tietää, että vanhempi
tytär oli parantunut paisetaudista, jota oli luultu rutoksi, ja että
nuoremman tyttären jalkoja nyt pakotti niin, että välskäriä odotettiin
sahaamaan ne poikki.

Oliko parantunut tytär kaunis ja oliko hänellä montakin kosijaa?

Tellqvistin emäntä kävi sylkäisemässä uuninsolaan. Sulhasia? Kyllä kai
niitä olisi ollut, jollei koko Suthoffin hopealasti olisi hukkunut
merenpohjaan. Kauppamies-vainaja oli sodan aikana turkkien maalla
myynyt ja vaihettanut ja saanut kokoon laivallisen kalleuksia. Mutta
sumu ja myrsky olivat voimallisemmat kuin syntisen ihmisen päätökset —
Jumala lähetti sumun ja myrskyn Itämerelle, ja sieltä on nyt löytynyt
Gagneurin peräsin ja sanotaan kalastajien löytäneen kalan vatsasta
sormuksenkin, joka oli ollut hopealaivassa. Koko syksyn laivaa on
etsitty ja parempien ihmisten lapsista on kaksi vieläkin kateissa,
kun lähtivät Tukholmaan laivan perään, nimittäin kaupungin entisen
pormestarin poika Wetter ja raatimies Clayhillsin poika. Taisivat
nämä ajatella luvattua suurta palkintoa, mutta myöskin ehkä tyttöä.
Vaan kukapa parempi kosija hänestä nyt enää välittää, köyhä kun on
ja säädyttömästi juoksee pitkin kaupunkia, nauraen ja tanssien kuin
äitinsäkin, joka ilman rippiä ja synninpäästöä meni suoraan helvettiin.
Sinne samaan kuumaan paikkaan näkyy tyttärenkin tekevän mieli ja
sitä kai se ennustaa se laivakin, jonka kaupungin raatimiehenrouvat
ensin näkivät unessa — ihan totta, ottakoon paholainen minut tässä
paikassa, jos valehtelen: kolme raatimiehenrouvaa näki samana yönä ja
samalla kellonlyönnillä unta, että hopealaiva laski Kaupunginlahden
rantaan, juurikään Suthoffin tavara-aitan eteen! Ja nyt tämän laivan
ovat nähneet monet kaupunkilaiset. Mutta se muuttaa paikkaa eikä näy
aina. Ja koirat ulvovat, kuono pystyssä, laiturilla. Eihän se mikään
laillinen laiva ole — liika se on ja kyöpeli. Ja kaupungin herrat
ovat jo niin suutuksissaan, kun ei kansaa saa tottelevaisuuteen ja
järjestykseen, että varoitukseksi täytyy hirttää joku yllyttäjä. Vaan
Tellqvist, tämä meidän isäntä sanoo, ettei hullu Aatami Eerikinpoika
eikä Lastikka, ruumiinpesijä, ensinkään ole pahin villitsijä. Vaan se
on siellä... siellä surutalossa! Se on Hedulla Suthoff.

Majatalon emäntä viittasi etusormellaan Suthoffin porttia kohden ja
nousi, käydäkseen nurkassa sylkemässä. Hän oli särkyynsä vahvasti
juonut ja horjui, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun hänen isäntänsä
oli poissa.

— Kätenne pesitte, sanoi emäntä, — mutta ette silmiänne. Maaherran
vieraille kelpasi tämä pyyhinriepu. Tähän ei ole pyyhkinyt kukaan
muu. Vaan taidatte tahtoa pitää likanne peittona. Täällä on ollut
sellaisiakin monta kertaa.

Vieras sanoi kasvoissaan olleen ruusua ja että se voi tarttua, maksoi
ja läksi. Väsyneesti kävi hän torin poikki, seisahtui raatihuoneen
eteen, katsellen Jakob Suthoffin puodinkilpeä. Vuolaasti valuivat siinä
kahvipavut säkistään ja omistajan nimi hohti vastamaalatuin kirjaimin
kauas kaupungille. Ovi oli lukittu kolmella suurella sinetillä. Ne
olivat Helsingin maistraatin sinetit.

Vieras palasi nyt takaisin ikäänkuin hän olisi mennyt harhaan sekä
suuntasi askeleensa hautausmaan eteläistä syrjää pitkin Läntiselle
Kirkkokadulle.

Surutalon edustalla seisoi köyhää kansaa, enimmäkseen vanhuksia ja
lapsia, porttiin tuijottaen. Kaikki yskivät, mikä rintayskää, mikä
läkähdyttävää sydäntaudin yskää, mikä hinkuyskää, joka mustennutti
kasvot ja kädet. Vieras tuli joukkoon ja katseli ikkunoihin. Ne olivat
vain vähän yläpuolella multapenkkejä, saattoi pienten, vihreiden
ruutujen takaa nähdä liikehtimistä, jopa kuulla puheensorinaakin.
Ikkunaluukut olivat uudet ja vielä maalaamattomat. Surutalon pihamaalta
johti mustalla vaatteella päällystetty lautakäytävä portille, jonka
pielissä kohosivat korkeat kuuset.

Kansanjoukossa puhuttiin tyttärestä ja hopealaivasta. Sanottiin,
että Weckström oli Etoilella, sillä keisarinnan hevosella lähtenyt
viemään surusanomaa sukulaisille Viipuriin, Narvaan ja missä heitä
lienee ollutkaan. Oli ollut suuri surukirja, pantu kiinni mustalla
sinetillä. Se oli köytetty kahden laudan väliin, jotta pysyisi sileänä.
Ei raaskinut Weckström ottaa surukirjan vahvikkeeksi raamattua, vai
eikö liene hänellä sitä ollut. Vainajan kauppapuotiin oli muista
puodeista lainattu mustaa kangasta — pelkkiä ilokankaita olivat tuoneet
Hollanninmaasta. Näistä mustista kankaista oli nyt tehty tämä silta
pihamaan poikki.

Nyt tuli renki juosten pihalle ja hävisi kellariin. Mutta sieltä hän
kömpi kainalot täynnä puteleja ja oli toki koreissa pukimissaan niin
alentuvainen, että pysähtyi portille, levittäen ympärilleen makean
viinanhajun.

— Kohtsiltään tupaan pääsette ja minä teille ryypyn sinne tuon. Sopii
vieraan ja kerjäläisenkin mukaan tulla, se on neitien tahto. Mutta
missä minä tämän suuripartaisen nähnyt olen? Laivastako tietoja tuotte,
Gagneuristä? Hyvä palkinto sille luvattu on, joka laivan löytää. Amen.
Tupaan ryypyn tuon... Amen.

Antres Weckström tarttui siinä hetkessä takaapäin Iiskenpojan
kantamukseen ja potkaisi häntä polveen, niin että hän oli
menemäisillään nurin. Vähällä oli, etteivät kalliit putelit särkyneet.
Toisiaan sättien hävisivät vainajan palvelijat taloon.

       *       *       *       *       *

Vierashuoneessa istuivat Suthoffin tyttäret, yllään uudet mustat
pukimensa ja heidän ympärillään kaupungin hienoimmat rouvat, jotka
kohtelivat heitä hyvyydellä ja sääliväisyydellä. Helmassa hyvin suuri
nenäliina pitelivät naiset polvellaan sokerileipiä ja kädessään
viinipikaria sekä puhelivat hiljaisella äänellä, välillä itkienkin.

Govinius oli tyttäriensä puolesta laatinut hyvin kauniin kirjeen —
Govinius oli mestari kirjoittamaan ja hän saattoi omasta päästään
tehdä värssyjäkin. Oli onni, että saatiin provianttimestari lähtemään
surusanoman saattajaksi, hyvällä hevosellaan voi hän suoriutua huonosta
kelistä. Se oli ihana kirje, surevat tyttäret vain panivat nimensä alle.

Vaan miksei noudettu kuolevalle pappia? Eikö hän sitä toivonut? Hänellä
saattoi sentään olla tunnollaan yhtä ja toista.

Puheltiin hautajaisista, ruoanlaittajista, juomanlaskijoista,
vieraitten lukumäärästä ja kaukana asuvista sukulaisista.
Hautajaiskonvehdit kaiketi tuodaan Viipurista. Tallinnassa tehdään
erikoisen suuria ja komeita. Greta sisar Tukholmassa saa surusanoman
viimeiseksi. Pieneltä lapseltaan hänen kai on vaikea päästä
maahanpanijaisiin. Kuinka kummallista ajatella, että se on juutalaisen
lapsi — tosin kyllä kuninkaan juutalaisen ja rikkaan miehen.

Raatihuoneen palvelija, yllään pienempi suruvaatekertansa, toi
tinakannussa viiniä. Hopeat olivat syvällä merenpohjassa. Tai eihän
sitä vielä tiedetty. Ehkäpä löytyvät — ihmeitä tapahtuu. Nuori Wetter
oli vannonut ne tuovansa. Kunpa palaisi elävänä poika-parka. Mitähän
hopeita laivassa oikeastaan oli? Oliko myöskin kultaa? Oliko laiva
täynnä kalleuksia?

Vähitellen kävi keskustelu äänekkäämmäksi. Puhuttiin jo Suthoffin
tulevasta huutokaupasta. Mitenkä Iiski-renki olikin saanut kokoon näin
paljon talon vanhoja, arvokkaita tavaroita? Venäläisillä oli tapana
särkeä kaikki. Vieraat katselivat esineitä ikäänkuin jo olisi ollut
huutokauppa. Fortelia veti vainajan vanhemman tyttären surumyssyä
alemma, jotta se peittäisi hänen lyhyet hiuksensa. Puheltiin hiuksista.
Mahtavatko kasvaa sellaisen taudin jälkeen.

— Kyllä ne jo ovat paljon kasvaneet, sanoi Hedulla.

— Ne voivat kasvaa erikoisesti, sanoi Fortelia ystävällisesti.

Toiset arvelivat, että ruumis on niin myrkytetty paisetaudin kautta,
etteivät hiuksetkaan kasva. Se olisi vahinko, sillä eihän kukaan
kunniallinen mies lyhyttukkaisesta tytöstä huoli.

Äkkiä tarttui rouva Burtz pikariinsa, tuli surevien luo ja kosketti
pikareja, joita he pitivät kädessään tuskin niitä huulillaan koskettaen.

— Juokaa toki, tytöt, isänne muistoksi, sanoi hän kyynelet silmissä.
— Vain kerran veisataan isänne talosta. Olette orpoja, orpo-raukkoja.
Olette tyhmiä ja oppimattomia — juokaa suruunne!

Govinia katsahti häneen moittivasti ja Fortelia tarttui hänen myssynsä
nauhaan. Hän sai nykäistä pari kertaa, ennenkuin rouva Burtz sitä
huomasikaan.

— Juokaa, kyyhkyläiset, jatkoi hän entiseen tapaansa, — vaikka
tämä on niin heikkoa, ettei tästä edes lämpene. Ja nyt: sano sinä,
Hedulla, missä on Jerobeam Clayhills, kummipoikani. Mitä olet hänelle
juottanut? Osasitko kirjoittaa nimesi surukirjan alle? Tiedätkö
jotakin kristinuskon pääkappaleista? Minä itken, kun minä ajattelen
Jerobeamia, minun kummipoikaani, joka on hyvänahkainen kuin lammas,
jota teuraaksi viedään. Jerobeam hioo veistä Wetteriä vastaan! Ja
he ovat olleet ystäviä ja veljiä. Mutta sinun tähtesi se tapahtuu.
Sinä noita! Isäsi meni kuumaan paikkaan ja äitisi meni, ja sinä menet
perässä! Mitä minun myssystäni tahdot, Fortelia? Minä puhun, mitä te
kaikki ajattelette. Ette uskalla puhua. Mitä te pelkäätte? Suthoff meni
saman tien kuin hänen torninsakin. Onko tämä pikari minun kädessäni
hopeaa? Hopeat ovat pohjassa. Nouseeko kauppamies? Nousevatko hopeat?

Fortelia ja Govinia taluttivat talon tyttäret ruokahuoneeseen, missä
herrat olivat — se ei ollut mikään sopiva paikka, mutta muitakaan
huoneita ei ollut, kun isäntä makasi ruumiina kadun päätyhuoneessa,
mistä hän elämänsä päivinä oli hallinnut omaisuuksiaan. Nuorempi
vainajan tyttäristä hillitsi nöyränä itkuaan, mutta vanhempi pyrki
kiihtyneenä saattajiensa käsistä karkaamaan takaisin vierastupaan.

— Tämä on meidän talomme, sanoi Hedvig Ulrika Govinialle ja
Fortelialle, jotka häntä hillitsivät, — täällä ei saa puhua pahasti.
Onko minun syyni, että Wetter ja Clayhills ovat kadonneet. En ole heitä
nähnytkään.

— Isä nukkuu, sanoi Anna Kristina, pusertaen sisarensa kättä.

— Kuka sitä täällä muistaa! huusi Hedvig Ulrika, nyt taistellen itkua
vastaan, hänkin.

Sisarukset seisoivat likekkäin ruokahuoneen nurkassa, ensi kertaa
tuntien olevansa orpoja. Govinia ja Fortelia hakeutuivat miestensä
luo, läpi sakean tungoksen, joka puheensorinallaan ja tupakanhajullaan
täytti matalan huoneen kattoa myöten. Talon isännän unta todella ei
kukaan tuntunut muistavan. Tämä oli jo kolmannen hautajaispäivän
esimakua, vaikk'ei hautajaisten aikaa oltu vielä voitu päättääkään.
Antres Weckström oli näyttänyt mahtiaan ja tuonut kellarista esiin
juomia enemmän kuin olisi tarvittu. Iiski oli koettanut pitää talon
puolta ja säästää hautajaisiin. He olivat riidelleet, niin että
Weckström lopulta oli lyönyt Iiskiä.

— Rukoillaan! kuiskasi Anna Kristina sisarelleen. — Jumala yksin voi
auttaa.

Vanhempi sisar ajatteli: jahka hän tulee, niin hän kyllä puolustaa
meitä. Kunhan hän jo tulisi! Missä viipyykään...!

Puheensorina kävi yhä äänekkäämmäksi. Puhuttiin pormestari-vainajan
bankrotista, joka oli kaikille käsittämätön. Minne Wetterin omaisuus
oikeastaan oli mennyt? Kaikkihan oli lukittu maistraatin sinetin
taakse ja lähetetty Tukholmaan, paitsi kiinteimistöt. Mihinkähän
hintaan hänen maatilansa ja kivitalonsa tulisivat nousemaan?
Kivitaloa olivat venäläiset pahasti pidelleet. Herttonainen ja
Bothby olivat kaukana kaupungista. Kustaa oli lähtenyt Tukholmaan,
— sai jäädä sille tielleen, huomautti Burtz — niin häpeämättömästi
kuin hän oli käyttäytynyt syksyllä tuossa torilla: viskannut lokaa
raatimiehen silmille, eivät ikinä he sitä anna anteeksi. Streng puhui
sovinnollisemmin: Wetter, hänen isä-vainajansa, oli heidän ystävänsä ja
monta kertaa auttoi heitä. Nytkin olisi auttanut. Streng tyhjensi talon
suurimman pikarin, joka hänen pormestarinarvonsa vuoksi oli tuotu hänen
käteensä.

— Kunnioitetun autuaasti nukkuneen ystävämme muistoksi! sanoi Govinius,
vieden viinin huulilleen ja siten antaen kehoituksen muille.

Hetken aikaan ei kuulunut muuta kuin pieni juomisen kulina. Sitten
puheltiin siitä, mikä vahinko oli tapahtunut kaupungille, kun se
oli menettänyt varallisimman porvarinsa. Kuka nyt ajaa hiekan
hautausmaalle? Kaksi sataa kuormaa vainaja lupasi — oikeastaan olisi
perillisten täytettävä lupaus. Ja kirkon katon korjaus oli sekin
vainajan sydämellä. Kuparipellit ovat kallista kattamisainetta ja
vainaja erikoisesti piti kiinni siitä, että käytettäisiin sitä.
Tähän huomautti pormestari, ettei hän usko Suthoffin halunneen uutta
kattausta, koska hän aikoi omalla kustannuksellaan rakentaa Helsinkiin
doomin samaan tyyliin kuin Hollannin ja Ranskan maalla. Odotettavaa on,
että kuninkaallinen majesteetti suo kaupungille kymmenen vapaavuotta —
eihän yksikään paikkakunta valtakunnassa niin paljon kärsinyt sodasta
kuin Helsinki. Stambok-keräykseen, nimittäin kirjakeräykseen oli jo
ryhdytty, mutta tuottaisiko se tällä kertaa enemmän kuin viimeksi,
se oli epätietoista. Turussa oli pidetty arpajaisia tuomiokirkon
hyväksi; tiesikö kukaan mitä tuloksia oli saatu? Streng vastasi sekä
katon että urkulehterin tulleen korjatuiksi arpajaisten tuottamilla
varoilla. Jospa sillä keinoin voitaisiinkin saada kuntoon Helsingin
kirkko. Tellqvist istui nyt Lillgrenin viereen, joka kysyi, aikoiko
hän toden teolla ostaa tämän talon tässä. Lillgren loittoni paikaltaan
arkunkannella, varoen raudoitusta, joka saattoi tarttua vaatteihin.
Hän oli kuullut Haminan Teschen aikovan taloa Helsingistä ja arveli,
että tämäkin talo tulisi kysymykseen, sukulaisia kun lisäksi olivat
Suthoffien kanssa. Tesche muistuttikin tätä vainajaa: aina suuria
suunnitelmia pää täynnä. Nytkin hän ajatteli laivoja tupakkakehräämöjä
ja ties mitä.

— Älä kiemurtele! sanoi Tellqvist ja seurasi kappaleen matkaa edemmä
arkunkannella. — Sinä mittailit tätä taloa, ennenkuin Suthoff oli
kuollutkaan. Mitä pirua sinä tällä talolla? Vainajakin aikoi siirtää
ajoportin Suurkadun puolelle, niinkuin hän useaan otteeseen antoi
tietää, kun hautausmaan löyhkä elokuussa liiaksi kävi hänen sisulleen.
Ei tämä talo mikään herkku ole.

— Parbleu, nauroi Lillgren ja maistoi pikaristaan, — sinun sisullesi ei
käy mikään löyhkä.

Tellqvist kivahti pystyyn kahmaisten kourallaan takapuoltaan ja kirosi
naulaa, joka oli repinyt hänen vaatteensa. Tässä tällainen helvetin
naula, sen oli Lillgren äsken viisaasti väistänyt ja sitten pilkkasi
häntä.

— Minun sisulleni käy sinun suusi löyhkä, parbleu! huusi Tellqvist,
ojentaen pikarinsa Iiskenpojalle, joka toimekkaana, viinikannu
kädessä, kierteli huoneessa. — Sinä tahallasi houkuttelit minut tuohon
naulaan, tunnusta pois. Mutta tätä taloa älä vilkuile, sinä enempää
kuin Teschekään. Minä olen paha, kun suutun, voin elävältä nylkeä
vihamiehen! niinkuin koiran.

— Surevat ovat huoneessa, sanoi Govinius, — tuolla nurkassa. Muistakaa,
että olemme surutalossa. Juokaamme ystävä-vainajamme muistoksi!

Ja tämän maljan jälkeen kääntyi puhe laivoihin, tupakkakehräämöön ja
lammashoitoon. Raatimies Clayhills sanoi, minkä niin monta kertaa oli
kuuroille korville esittänyt, että Helsinki on tapulikaupunki, joka
ei käytä oikeuksiaan. Kaikki kauppa tapahtuu vierailla laivoilla.
Vanha Vaasa-kuningas tiesi mitä teki, kun muutti kaupungin Vantaan
varrelta meren rannalle. Meressä on tämän kaupungin mahti, mutta se ei
sitä tiedä? Pääomia? Ei ole pääomia, mutta puuttuu jotain muutakin:
yritteliäisyyttä. Sopii toivoa, että Tesche saa täällä jotakin aikaan
— helsinkiläisissä ei ole yhtään ainoaa suurpiirteistä kauppamiestä —
se on sanottu ennenkin, vaikka syyttä suotta, koska Suthoff kuitenkin
suurpiirteisesti suunnitteli kaupungin rakentamista. Hän odotti
aikaansa: laivat olisivat tulleet päiväjärjestykseen. Mutta Helsingin
viimeinen viisas on nyt pantu paareille, piru vie.

Jollei raatimies hymyilemällä olisi lieventänyt sanojaan, olisi
niistä voinut sukeutua riita. Nyt siirryttiin puhumaan tulevasta
linnoituksesta, joka oli sijoitettava Helsingin välittömään
läheisyyteen ja joka, yksinpä jo työntekijöittensä kautta, saatikka
sitten teettäjien, vilkastuttaisi elämää ja kauppaa kaupungissa. Ei
vielä oltu selvillä paikasta. Jahka edusmiehet nyt jouluksi palaavat
valtiopäiviltä, niin saadaan tuoreita Tukholman-kuulumisia. Tässä
yhteydessä huokasi Lorentz Streng, virkaatekevä pormestari, että hän
kiittää Jumalaa sinä päivänä, jolloin Forsteen taas ottaa käsiinsä
Helsingin ohjakset. Järjestyksestä ei nykyaika tahdo tietää mitään. Ei
todennäköisesti synny järjestystä, ennenkuin muutamia on hirtetty.

Eräästä asiasta ei sukeutunut keskustelua, vaikka siihen useita kertoja
kajottiin: Leijonien karkumatkasta. Govinius kulki kuin palovartija
sammuttamassa, milloin puhe tarttui hopealaivajuttuihin. Raatimiehet
olivat niin suuttuneet poikiinsa, että heidän henkensä oli ollut
vaarassa. Mutta he olivat myöskin suuttuneet tyttöön, jonka he tiesivät
kummittelevan kaikkien noiden kirottujen juorujen takana. Yksikään
pojista ei ollut vielä noussut pystyyn selkäsaunan jälkeen, jonka
olivat saaneet päästyään maihin.

Ja he odottivat, että heidät otettaisiin vastaan kunniaporteilla,
lapsi-raasut! Govinius nauroi. Hänellä ei ollut poikaa, ei
karkumatkalla eikä maallisten omaisuuksiensa perijänäkään.

— Hopealaiva ja hopealaiva, sanoi Burtz, — piru vie, Govinia oli
maaherran päivällisillä juonut makiaa viinaa ja siinä höyryssään
näki unen. Piru vie, järjestystä ei tule, ennenkuin muutamia ämmiä
hirtetään. Hopealaiva ja hopealaiva, — minun pääni ei kestä sitä
sanaakaan.

Govinius ojensi Burtzille täyden pikarin.

— Minun vaimoni on nähnyt monta ihmeellistä unta, hymyili Govinius. —
Joka uskoo uniin, näkee hopealaivan, joka ei usko, se ei näe.

Burtzin leveät, kellertävät hampaat välkkyivät punaisten ikenien
sisäpuolelta. Govinius, se kelmi, oli hankkinut itselleen ylhäisen
hymyn. Goviniuksen hymy suututti kaikkia Helsingin mahtihenkilöltä
sentähden etteivät he voineet sitä oppia.

— Hän näki ensimmäiseen uneensa vielä jatkonkin. Haluaako veli kuulla?

Raatimies Burtz tuijotti Goviniukseen suurin silmin.

— Vai jatkonkin, sanoi hän. — Ja sinä kuuntelet hänen uniaan. Maltahan:
jahka mato minua ensi kerralla vaivaa, voit kertoa vaimosi uuden unen.
Muuta tinktuuria ei tarvita.

— Hopealaivan aarteet tulevat vielä joutumaan vainajan jälkeläisille,
lausui Govinius hiljaa.

Burtzin kasvoilta väistyi väri.

— Joko näille tyttärille?

Govinius hymyili.

Burtz ei tiedustellut enempää.

— Mitä me odotamme? keskeytti nyt Fortelius, kaupungin kirkkoherra,
lähestyen Goviniusta, joka toimi isäntänä. — Pimeä tulee. Miksei
ruumista jo viedä?

Fortelius vei nyt syrjään lukkarin ja varoitti häntä: ei enempää, Blom
— Blom ei pysy pystyssä, jos vielä juo!

Ja sielunpaimen pyysi Seliniä, kirkkoväärtiä, pitämään lukkaria
silmällä, Selin kun oli kaupungin pidättyväisin mies. Selin nyökkäsi
takaisin ja, pidellen kanttoria olkapäästä, varoitti häntä: Blom,
Blom, ruumis ei ole vielä veisattu talosta. Konrehtori, joka kuuli
sanat niinkuin kaikki muutkin miehet, sanoi teinien lähtevän koululta
seuraavalla tunninlyömällä.

Goviniuksen täytyi yht'äkkiä kiiruhtaa kyökkiin, koska sieltä kuului
äänekästä meteliä.

Askarrellessaan pöydän ääressä, missä juomatavaroita pulloista ja
tynnyreistä laskettiin kannuihin, olivat puotipalvelija ja renki
riitaantuneet. Iiski ensinnä löi korvalle Antresta, niin että tämä
pudotti maahan mitä käsissään piteli ja oli itsekin pyörtymäisillään.
Hihkuen kävi renki sitten ryntäistä kiinni kauppapalvelijaan ja
tempoili häntä kauan kannetun kaunan kiukkuisuudella sekä haukkui
kelmiksi, kyynäräkepiksi ja hunsvotiksi. Molemmat kierittelivät maassa
ja rengin humalainen ääni huusi, että mikäpä tämä muukaan on kuin
kyynäräkeppi, tämä Weckströmin Antres — kauppamies-vainaja hänet vuoli
kerjäläisnulkista. Ei paitaa päällä ollut, ei sen vertaa vaatetta kuin
koivunvitsassa on tuohta ja nyt taloon pyrkii isännäksi. Ihkasen niin!

Puotimies taas huusi takaisin, että mikä tämä renki muu oli kuin
ruttoinen kerjäläispoika, jonka Suthoffin hullu rouva kuin koiranpennun
otti torilta...

Virkaatekevä pormestari tuli Goviniuksen avuksi, mutta Iiskenpoika oli
saanut kymmenen miehen voiman, ja samalla kun hän toisella jalallaan
potki Antresta, nosti hän molemmat käsivartensa itse raatiherroja
kohden: niinkuin ei hän tietäisi, etteivät vieraat täällä mitään muuta
tee kuin katselevat, mitä voisivat huutokaupasta halvalla saada! Ja
tuo vinkuva klarinetti se tahtoisi niellä isäntänsä tyttären, neitsyt
Maarian kullannupun ja ruusunmarjan. Mutta hän, Eerikki Iiskenpoika,
on ikänsä ollut rehellinen, ja niinkuin Goljat hän koko tämän huoneen
hajoittaa!

Suu vaahdossa, nyrkit ojolla ja juhlavaatteet putoamaisillaan
vyötäisiltä seisoi renki pormestarin edessä ja kuunteli sanomaa
raastuvasta ja hirsipuuvuoresta. Silloin tuli hänen isäntä-vainajansa
tytär huoneeseen, astuen yli vuodatetun viinin ja lasinsirujen
peittämän permannon.

Hedulla Suthoff tarttui renkiä ranteesta ja käski hänen nopeasti panna
itsensä kuntoon. Iiski, katumuksen vallassa, lankesi polvilleen,
purskahti itkuun ja kiirehti polvillaan kontaten, suinpäin ulko-ovea
kohden. Hänet pysäytti kuitenkin heti talon tyttären ääni. Ja Iiski
nousi, kohotti housujaan ja valkoisia sukkiaan ja jäi nöyränä ja
valmiina odottamaan. Hedulla Suthoff sanoi nyt pormestarille ja
Goviniukselle, ettei tätä pientä riitaa saisi lukea heidän uskolliselle
rengilleen syyksi ja että hän toivoi vieraiden pian osoittavan
hänen kuolleelle isälleen sen palveluksen, jota varten he olivat
tänne tulleet. Eihän teineistä nyt ollut väliä, kunhan he sitten
hautajaisissa lähtisivät koululta niinkuin tapa vaati. Govinius vastasi
hänelle siihen hiljaa, ettei konrehtoria voinut loukata: piti odottaa
teinejä.

Kauppamies Suthoff-vainajan vanhempi tytär seisoi lasinsirpaleiden
keskellä, kädessä valkoinen surumyssy, joka oli pudonnut hänen
päästään, lyhyet tuuheat hiukset valtoimina, ja jakeli käskyjä. Hän
kehoitti vieraita tekemään hyvin ja menemään sisään, puotipalvelija
Antrekselle hän sanoi, että juomatavaroita ei enää saa tuoda kellarista
ja että köyhille on järjestettävä alatuvassa ryyppy ja päällispala,
niinkuin oli päätetty, mutta vasta sitten kun vieraat ovat menneet
pois. Skolastika Uhrväderille hän määräsi, että tämä ottaisi itselleen
kestitystä ja odottaisi, kunnes hän ennättää tulla kuulemaan hänen
asiaansa. Uhrväder viittaili viittailemistaan ja toisteli, että hänen
asiansa on kiireellinen eikä salli lykkäystä. Talon neiti puheli jo
Iiskenpojalle. Hänestä oli yht'äkkiä tullut täysikasvuinen.

— Menet heti Korttekaarteen, määräsi hän, — annat vartijoille hyvät
ryypyt ja käsket heidän heti lyödä seuraavan tunnin. Sano, että
Suthoffilta käskettiin.

Hän käytti samoja sanoja, joita hän oli kuullut isänsä käyttävän, ja
renki kumarsi samalla tavalla kuin hän oli kumartanut isännälleen.
Jollakin oudolla tavalla oli tyttärien isä tällä hetkellä tullut
ikäänkuin jälleen läsnäolevaksi ja Hedullan oli hyvin lyhyen hetken
vaikea muistaa, mitä oli tapahtunut. Kuitenkin häntä nyt veti isän ja
äidin puoleen ja hänelle oli yhdentekevää, mitä vieraat ajattelivat
hänen peittämättömistä lyhyistä hiuksistaan ja kaikesta muustakin.
Hän otti kädestä sisartaan, muisti että heillä oli täältä kaukana
sisar, joka ei vielä tietänyt mitään isän kuolemasta, ja kiirehti
kuolinhuoneeseen.

Samalla hetkellä, jolloin tytöt avasivat oven, kuului Korttekaartesta
nopea, äänekäs ajan lyönti. Sinisen katajansavun takaa paistoi peitetty
ikkuna. Paarien päädyssä näkyivät hämärästi ristiin asetetut hopealla
maalatut luut, joiden keskellä oli pääkallo. Ylempänä luettiin: hodie
mihi, cras tibi. Mustan paariliinan alta saattoi erottaa kuolleen
hahmon. Pehmeitä katajanoksia polkien astuivat tyttäret likemmä.

Krista pani polvilleen, mutta Hedulla seisoi suuren ja aavistamattoman
surun vallassa. Hänen tarttuessaan isän viime sanoihin, jotka
todistivat hänen olevan äidin kanssa Jumalan luona, tuli äkkiä hänen
mieleensä: kirous hänelle! Sanat kuuluivat kauheina, ikäänkuin itse
pahahenki olisi ne lausunut, ja tytär muisti onnettomana, että isän
tahto jo oli rikottu, että se mies, jolle isä oli lausunut hirvittävät
sanat »kirous hänelle», oli lähetetty viemään kuolinsanomaa omaisille.

Hedulla ei voinut nostaa hikiliinaa isän kasvoilta, vaan heittäytyi
suulleen permannolle ja väänteli käsiään.

Hänen pieni sisarensa rukoili turvallisesti, lähetteli tervehdyksiä
äidille ja kaikille heidän edesmenneille sisaruksilleen ja nousi
vihdoin, tarttuen silminliinaan, joka peitti vainajan kasvot.

Vanhemmallekin sisarelle tuli vähitellen rauha. Yllään paras juhlapuku
isä tuntui nukkuvan. »Hedda, portti on avattu... Jätän teidät kaikki
Jumalan haltuun. Äitinne odottaa. Isä lasten armias, suojaa mua,
pienoistas, amen.»

Hiljaa seisoivat sisarukset, kunnes kuulivat askelten kopinaa
routaisella maalla. He ymmärsivät teinien tulevan, siunasivat itsensä,
peittivät kuolleen kasvot ja jättivät huoneen.

Rehtorin luokka, laihat, viluiset teinit alkoivat oven edessä laulaa
kuolinvirttä:

    Iam maesta quiesce querela,
    lacrimas suspendite, matres,
    nullus sua pignora plangat.

Valittavan sävelen edetessä hiljeni rikkaan kauppamies Suthoffin
talo. Palvelijat, edeskäyvät ja tarjoojat, kaikki olivat juosseet
väkijoukkoon, nähdäkseen isäntävainajansa juhlallisen lähdön. Auki
jätetyistä ovista tunki syyskylmä sisään karkottaen edellään sekä niitä
hajuja, mitä kuollut, että niitä, mitä elävät ihmiset ja kestitys
olivat jättäneet. Syysviiman mukana käytti tilaisuutta hyväkseen
koditon koira, joka yritti nuolla puhtaaksi kyökin permannolle asetetut
vadit, sekä hetkeä myöhemmin harmaa kerjäläisäiti ja kolme lasta, jotka
karkottivat koiran ja jäivät hiljaa ovelle seisomaan, katsellakseen
ruoanjätteitä pöydällä ja juomatilkkoja puteleissa ja pikarien pohjalla.

Talon tyttäret olivat paenneet vuoteelleen, toinen painuen vällyihin,
toinen istuen pää käsien varassa, vuoteen laidalla. Krista oli keskeltä
juhlia joutunut siihen kauheaan kolotukseen, joka varsinkin pahoilla
ilmoilla runteli hänen kylmettyneitä jäseniään, Hedulla tunsi olevansa
kuin verkossa, josta ei päässyt sinne eikä tänne.

Yhdestä asiasta hän toki oli suoriutunut: hänen käskystään oli
Korttekaartesta lyöty päivän tunti hyvän aikaa ennen aikaansa. Kanttori
pysyi vielä jaloillaan, muutkin vieraat olivat pystyssä ja toimitus
meni juhlallisesti niinkuin piti. »Sano, että Suthoffilta käskettiin!»
ne sanat tehosivat vielä. Hedulla tunsi olevansa mahtavan miehen
tytär, iloitsi siitä ensi kertaa eläessään ja päätteli, että jollei
hän sovinnolla pääse irti verkosta, niin hän repii sen. Hänen on nyt
saatava viisautta ja voimaa. Tuntemattomalle vasta hän luovuttaa
kaiken vallan. Missä viipyykään hänen tuntematon rakkaansa? Kunhan ei
hän vain tänään olisi tullut kaupunkiin. Kunhan ei hän olisi seisonut
väkijoukossa kadulla ja mennyt pois, kun kuuli isän kuolleeksi. Tyttö
oli näkevinään yksinäisen miehen tulevan Espoon tietä, tien mukana
mutkittelevan Kluuvin rantaa pitkin, uppoavan Töölön kallioiden väliin
ja siitä taasen sukeltavan esiin likempänä Töölön emännän sänkipeltoja.

Hän tulee, hän tulee, mutta keneltä hän pyytää minua, kun ei minulla
enää ole isää eikä äitiä?

Ajatus tuntemattomasta ystävästä oli se voiman kohta, johon Hedulla
Suthoff tarttui. Tämä voiman kohta ei pettänyt, vaan lujittui
lujittumistaan. Ajatelkoot hänestä mitä ajattelevat — hän ei välitä.
Vain Jumalalta hän kysyy neuvoa. Isä jätti heidät Jumalan haltuun.
Kunpa saisi mieleensä sen turvallisuuden, mikä heillä oli metsässä
harhaillessaan.

Jokin ajatus, muisto lapsuuden ajalta, joka nyt oli niin kaukana,
johtui hänen mieleensä. Äidin kauniissa vanhassa neulomarasiassa oli
ollut suuri viininpunainen hedelmänsydän, jota hän säilytti jäljellä
joistakin etelän hedelmistä, mitä isä oli Espanjan-matkalta tuonut,
silloin kun kaupungin kauppamiehillä oli yhteinen laiva. Tämä kivi
oli kerran keskellä makeaa lihaa, mutta itse kivi oli se sydän, mistä
olisi voinut kasvaa puu ja uusia hedelmiä. Ihmisen sydän voi joskus
kokoontua tuollaiseksi lujaksi viininpunaiseksi siemeneksi, joka
sisältää uusia puita ja hedelmiä. Kuitenkin: se mikä etelänhedelmässä
kerran oli ollut makeaa lihaa kiven ympärillä, oli Hedullan sydämen
ympärillä murhetta ja sekasortoa. Tähän sekasortoon kuului sisarusten
tietymätön tulevaisuus, minne he joutuvat, minne talo, kauppapuoti,
rantapuodit, plantaget, lehmät, Gagneurissä saapuvat hopeat, lainat,
joita isä on antanut kaupunkilaisille ja ehkä vielä jotkut maahan
kätketyt kalleudetkin. Tavaran takana häämöttivät sukulaiset, jotka
eivät olleet koskaan käyneet heillä, koska eivät kärsineet äitiä ja
olivat suuttuneet myöskin isään. Nämä sukulaiset nähtävästi nyt ottavat
haltuunsa isännyyden ja emännyyden ja määräävät orpojen sisarusten
kohtalon. Tämä kaikki, mikä ympäröi Hedulla Suthoffin sydämen punaista
kiveä, totisesti ei ollut mitään suojelevaa, makeaa lihaa. Itse keskus,
viininpunainen kivi oli tuntematon ystävä, kapteeni von R:n poika.

Jahka hän tulee, niin kaikki muuttuu hyväksi.

Mutta vaikka Hedulla helpottuneena hengitti hetken, niin verkko
seuraavana hetkenä lujasti puristi häntä. Ja vaikka hän palautti
mieleensä, että hän tänään oli määrännyt Helsingin ajan ja vielä
senkin, että isän sairauden kestäessä sekä Iiskenpoika että
puotipalvelija olivat tuoneet hänelle kaikki rahat ja hän oli pannut
ne isän rahakirstuun, jotka kantta hän tuskin jaksoi nostaa, niin
sukulaisten kädet Viipurista, Haminasta, Stralsundista ja Narvasta asti
kuristivat häntä kurkusta.

Ja nyt oli se mies, jonka isä oli kironnut, noutamassa heitä tänne
pitämään hautajaisia.

Palvelijat palasivat taloon ja kyökissä puhuttiin. Palveluspiika
Anna-Stiina tuli sanomaan, että täällähän oli lautastennuolijoita,
kerjäläisiä — rehellisiä olivat, eivät olleet mihinkään koskeneet,
olivat ajaneet pois koirankin, joka yritti käydä nuolemaan lautasia.
Hedulla suoristi selkänsä ikäänkuin hän olisi ollut vanha ihminen,
taltutteli, molemmin käsin sitaisten, paksua hiussänkeään ja kiirehti
antamaan kerjäläisille almua. Hänestä tuntui oudosti siltä, kuin hän
itse olisi hävinnyt ja äiti olisi ottanut asuinsijansa häneen ja
miettinyt, mitä vaatteita köyhille voisi antaa — paljaita, ryysyisiä
ja haisevia olivat. Vaimo oli asettunut ovenpieleen permannolle
ja kuola juoksi kuin koiralla hänen suustaan, silmien himokkaasti
katsellessa jätteitä putelien pohjalla ja lautasilla. Lasten kasvot
oli äiti kääntänyt seinään päin, nähtävästi sitä varten, etteivät
he ennenaikaa katselisi herkkuja, ja antanut peukalonsa nuorimman
suuhun rauhoittaakseen nälkää. Talon tytär oli tuskin ennättänyt
tehdä hyvänpäivän, kun kaikki lapset rupesivat itkemään ja heidän
äitinsä sanoi: antakaa lupa, kunnian rouva, annattehan! Ja mitään
vastausta he eivät olleet ennättäneet saada, ennenkuin he luokse
ryömimällä ottivat haltuunsa sen astiaröykkiön, jolta äsken olivat
ajaneet koiran, ja ryhtyivät kuorimaan suuhunsa, mitä lautasiin oli
jäänyt. Pienin poika, joka ei vielä kyennyt lautastennuolijaksi,
aukoi suutaan, tottuneena äidin sormeen, ja kun äiti tunki sinne
leivänpalan, oli lapsi tukehtumaisillaan. Vihdoin sai vaimo aikaa
pitääkseen huolta itsestäänkin ja tyhjensi peräperään kurkkuunsa
kaikki pullonpohjalliset. Niitä ei ollut paljon, tilkkoja vain, mutta
niin hyviä aineita olivat, että lämmittivät läpi ruumiin ja veivät
mennessään nälän ja vaivat. Vainajan tytär kuuli kerjäläisvaimon
siunailevan ja kiittävän sekä toistelevan: Jumala maksakoon köyhän
puolesta. Yhtäkkiä vaimo rupesi itkemään ja tahtoi halata »nuoren
rouvan» polvia. Hedulla pelkäsi uutta hamettaan, mutta mikään ei
auttanut: kerjäläisäiti kietoi käsivarret hänen polviensa ympäri ja
suu vasten kallista mustaa kangasta, joka oli tuotu Turusta varta
vasten, hän juopuneen äänellä puhui, että he olivat luulleet kuolevansa
nälkään, mutta Jumala armossaan johdatti heidät tänne Israelin lasten
lihapadoille.

Nyt vaimo irroitti kätensä, katseli ympärilleen ja kysyi yht'äkkiä:

— Nämä taitavatkin olla tämän kaupungin rikkaimman kauppamiehen
maahanpaniaiset? En nyt muista sitä nimeä. Taikka liekö ruumis vasta
pantukin talvihautaan ja kirstua vasta haetaan. Eikö tämä ole sitä
Uutta-Helsinkiä? Jo me nyt hyvästi osasimmekin. Kost' Jumala, Jumala
maksakoon köyhän puolesta.

Ja yhteen kyytiin hän kertoi Degerbyssä lämmitelleensä pajan ovella,
kun siihen ajaa turkkiniekka herra lihavalla mustallaan ja pyytää
seppää kengittämään hevostaan. Ja sanoo kelin olevan niin huonon,
että mitenkä pääsee Viipuriin asti. Taitaa olla Haminan postitalossa
otettava toinen hevonen ja jätettävä tämä huokaamaan. Kost' Jumala!
Sellaista hevosta kuin se turkkiniekan hevonen ei ole sitten sodan
nähty, mutta herra pitelikin sitä niinkuin silmäänsä, sanoi sillä
naimaan menevänsä ja olkitukolla pyyhkieli sitä niinkuin lasta. Hyvät
eväät hänellä oli, kääsiensä takakirstun pohjalta niitä otti ja sepälle
tarjosi. Mitäpä ne köyhää olisivat nähneet eikä köyhä rohjennut
kättään nostaa, vaikka suolet sisässä nälästä kiemurtelivat. Siinä
ryypätessä matkustavainen vielä kertoi surukirjaa vievänsä Viipuriin
ja ruumisarkkua noutavansa — ei pienessä Helsingissä osattu sellaista
tehdä, joka niin rikkaalle vainajalle olisi kelvannut, tammipuuta
olla pitää. Ja seppä kysyi, onko läheltäkin Vanhankaupungin myllyä
morsian ja joko on asia puhuttuna puhemiehen kautta. Ja kysyi, kuuluuko
kukonlaulu ja kuuluuko koiranhaukunta. Mutta siihen ei vieras mitään
vastannut, nauroi vain ja sanoi itsellään kiireen olevan surukirjaa
viemään ja kirstua toimittamaan. Ja vielä sanoi poikkeavansa suurimpiin
taloihin sanomaan, että syöttäisivät ankkalinnut ja kalkkunalinnut,
niitä kun tarvitaan hautajaisiin. »Minähän kaupungin ruoassa olen
pitänyt», sanoi. »Eikä yhtä kynttilää olisi kirkossa jouluaamuna,
jollen minä olisi talia tuonut. Ei se paljon ole, jos koreimman tytön
tahdon. Ja kyllä tulijoita on, talokkaita ja rahakkaita, minkä vain
otan.»

Hedulla Suthoffin ei tarvinnut kysyä, kuka matkamies Degerbyn pajalla
oli ollut. Se oli hänen isänsä surusanoman saattaja, sama mies,
joka kerran oli johdattanut äidin, Kristinan ja hänet, Hedullan,
pakolaisuuteen, sama, jonka täysi haarapussi pitkin syksyä oli
ilmaantunut heille, sama, jonka isä oli kironnut: provianttimestari
Weckström, tuon kehnon Antreksen veli.

Kenenkähän hän nyt sitten aikoo naida?

Mutta onko Govinius todella antanut hänen tehtäväkseen hankkia paisteja
hautajaisiin ja ehkä muutakin? — Vai ruoassa koko Helsingin! Mistähän
nekin pitovarat olivat hankitut, mitä heillä tänään oli tarjottu —
etteihän vain Weckström olisi toimittanut niitäkin! Govinius ei tehnyt
hyvin lähettäessään matkaan Weckströmin. Kuka muu tahansa, mutta ei
hän! Hedulla Suthoffin teki mieli potkaista kerjäläisvaimoa, joka
tuossa yhtä mittaa puhui, pohjattomana juoden ja syöden ja iloisessa
humalassaan unohtaneena surkeutensa. Hänen teki mieli potkaista
häntä vasten suuta, niin että hän vaikenisi. Mikä hänet toikin tänne
juuri tänään. Jos hänelle vielä antaa ruokaa, niin hän ehkä kuolee
— ja kauppamies Suthoffin tyttärestä ei tuntunut vastenmieliseltä,
että hän kuolisi, ainoastaan se, että hän kuolisi tänne heille ja
jäisi makaamaan heidän liiteriinsä. Etteivät vain lapset jo olisikin
kuolleet. Ne makasivat niin liikkumattomina kaikki kolme.

Nämä olivat syntisiä ajatuksia, näin ei äiti olisi milloinkaan
ajatellut, äidin hyvyydellä ei ollut loppua. Isä oli monta kertaa
iskenyt kenkänsä koron ihmisiin ja eläimiin, niin että veri vuoti.
Rakas isä, hän lepäsi nyt kirkon alla pormestarien haudassa.

Kaksi lieskaa iski vastatusten Hedulla Suthoffin rinnassa, polttaen
kuin jääkylmä rauta ja tulikuuma rauta. Hänen silmissään oli samalla
kertaa harmaa seutu, missä ei kasvanut ainoatakaan vihreää kortta, ja
tulipunainen rusotus, joka riudutti janolla ja ikävällä.

Pihamaalla tulivat kaupungin köyhät saamaan ryyppyä ja päällispalaa,
mikä oli heille luvattu. He varoivat tarkasti, etteivät astuisi
mustalle surukankaalle, tyrkkäilivät toisiaan, tunnustelivat eteensä
kolisevilla sauvoillaan ja pitivät kiirettä, etteivät jäisi ilman
kestitystä. Nauriin ja sianlihan käry kiihdytti heitä ja he tuntuivat
pelkäävän, ettei riittäisi kaikille. Heitä oli tulossa varmaan
enemmän kuin oli odotettu ja enemmän kuin oli pyydetty. Rajalinin
leski sanoi sen suoraan, että heitä kävi renki käskemässä, heitä,
jotka olivat porttien edessä silloin, kun sotamiehet Korttekaartesta
löivät kymmenennen tunnin, mutta tänne pyrki nyt sitäkin väkeä,
joka tuli myöhemmin. Heitä varten ei ollut varattu, kun ei heitä
ollut käskettykään! Jalassa uudet tuohikopposet ja hartioillaan
Rajalin-vainajan takki Agata pysähtyi kaivon ääreen ja viittasi siitä
jokaista kohden, joka tuli portista, aivan kuin hänelle nyt olisi
uskottu järjestyksen pito rikkaan kauppamies-vainajan pihamaalla. »Tämä
oli — tämä ei ollut!» kuului hänen käheä, yskivä äänensä, erottaen
vuohet lampaista. Ja todella jotkut vuohiksi osoitetuista kääntyivätkin
takaisin, toisten taas sävyisästi huomauttaessa, että mikä Rajalinin
leski oli täällä käskemässä — ei täällä toinen ollut parempi kuin
toinenkaan —, ja toisten suoraan sanoessa, että kauppamies oli elämänsä
päivinä viskannut Agataa kivellä kuin koiraa, milloin hän vain hänen
pihaansa uskalsi tulla. Agata oli niin rohkea, että hän vastasi:
»Mutta nytpä ei enää viskaakaan!» ja jatkoi siitä paikaltaan entiseen
tapaansa: »Tämä oli — tämä ei ollut!» Olleisiin kuuluivat kaupungin
tunnetut köyhät, sellaiset kuin Keppi-Saara, Helsingin Aatami, vanha
Silcke, Dåhmanin lesken poika, Sigrid lapsineen, jotka kaikki olivat
eri isää, Dåhmanin lesken murhaaja, joka oli Stockhusista heitetty
kadulle sen jälkeen, kun murhatun hopeat olivat löytyneet, jopa Matti
Sorsakin, väkevyydestään tunnettu yksikätinen, vanha sotamies sekä
muutamien Gagneurin miesten vaimot, joita saattoi pitää puolileskinä,
sekä vielä joitakin muita — yleisesti katsoen Suon majojen ja
Kalastajamäen vaivaiset ja osittain imeväisetkin. Toki meni Agatalta
yletön rohkeus, kun kauppamiesvainajan vanhempi tytär näyttäytyi,
puettuna kauniisiin suruvaatteisiin ja päässä valkoinen myssy. Kaikki
kiiruhtivat nyt hänen luokseen tervehtimään, mikä suunannolla ranteelle
tai hameenliepeelle, mikä itkemään sitä, että Jumala oli kutsunut pois
niin rikkaan miehen eikä heitä, joissa henki tuskin pihisi — omiaan
olisivat olleet menemään! Eerikki Iiskenpoika, kasvot sinelmillä
ja vaatteissa merkkejä äskeisistä tappeluista, avasi alatuvan oven
ja kehoitti sisään käymään. Iiskenpoika, ollen pohmeloinen ja
riitapäällä, kysyi vailla kaikkea juhlallisuutta, olivatko lusikat
mukana. Myöntävä vastaus kuului pienenä hymistyksenä. Sitten kävi
jokainen kopeloimaan taskuaan tai poveaan ja nosti lusikkansa ilmaan.
Mutta saattoivatpa nämä lusikat ihmeteltävällä tavalla tuoda julki
omistajiensa varallisuuden, jopa salaiset asiatkin. Keppi-Saaran
lusikka oli luusta ja Sigrid Silckellä oli hopealusikka, mutta Sorsan
lusikka oli vieraan maan lusikka, hän oli perinyt sen vaariltaan, joka
oli ollut Saksan pitkässä sodassa. Tämä pöytäseura ei ollut koolla
ensi kertaa, eivätkä lusikatkaan. Kumarruttiin matalan uksen alatse.
Odotettiin haudankaivajaa esiveisaajaksi, mutta kun ei häntä kuulunut,
niin etsittiin istumasijaa. Pienet lapset parkuivat ja taukosivat,
kun saivat suuhunsa äidin rinnan. Matti Sorsan märkivistä olkapäistä
läksi löyhkä, joka tuntui koko huoneessa. Pahempaa ei voinut olla
kirkossa, kun siellä permannon alla oli annettu talvihauta jollekin
mahtihenkilölle ja maahanpaniaisia jouduttiin odottamaan. Renki sytytti
katajanoksia, ja risahdellen levittivät ne sauhuaan pitkin matalaa
tupaa. Ei mahduttu istumaan. Kauppamiehen tytär lähetti naisia miesten
pöytään, missä oli tilaa. Myssy ei tahtonut pysyä hänen päässään ja
hän ottikin sen sitten käteensä. Se oli oikea tihkumetsä, mikä hänen
päälaelleen oli noussut. Seisoen lieden ääressä, jonka loimu valaisi
pöytiä ja ryysyistä vierasjoukkoa, hän tarkkasi, että jokainen oli
saanut istuinpaikan. Sitten hän aloitti virren. Se oli se kuolinvirsi,
jonka hän syntymästään asti oli kuulut hautausmaalta kadun poikki
kotiinsa:

    Mustaan multaan tuhkaks' tomuks' tulemaan
    Minun ruumiin pantu on.
    Lihan' on lahoin
    Muoton' kauneus pois kadon'.

Hänen äänensä hukkui pian itkuun, yskään, valkean paukkeeseen ja
ennen kaikkea veisuuseen, johon jokainen vieraista omalla ajallaan
yhtyi, veisaten niin hitaasti kuin halutti. Kun oli päästy loppuun ja
istuuduttu, alkoi viinaputeli kiertää. Rajalinin Agata neuvoi äitejä
antamaan tilkan lastenkin suuhun ja se oli hyvä neuvo, sillä sotaorvot
vaikenivat heti ja menivät uneen, ennenkuin olivat ennättäneet saada
kunnollista määrää puuroakaan. Kukaan ei puhunut. Kuului röyhähdyksiä
ja nikotusta, Iiskenpoika poltti katajia ja pani putelit ja tuopit
uudelleen kiertämään. Miesväen pöydässä aloitettiin nyt puhua Adam
Eerikinpojan koirasta, sen iästä ja siitä, kauanko tämänkokoinen
koira elää. Naisten puolella oli äänessä Agata. Hän puhui Rajalinin
viimeisistä päivistä ja valitteli, ettei vainaja nyt ollut täällä:
naurispuuro ja sianliha olivat hänen himoruokiaan. Vanhan Silcken tytär
sanoi Amin ulvovan isäntänsä kuolemaa. Johan nyt, nauroivat muut.
Kaikki olivat kuulleet sen ulvovan Suthoffin ranta-aittojen luona: se
näki hopealaivan.

Syntyi kiivas puhe hopealaivasta. Oliko oikeaa laivaa ollutkaan?
Rajalinin leski oli nähnyt matruusien kantavan säkkejä laivasta
Suthoffin ranta-aittaan. Hän saattoi panna sormet kirjan päälle siitä
asiasta. Hän seisoi silloin Espoon tullihuoneen luona. Mutta laivaa ei
enää ollutkaan, kun hän tuli likemmä. Niin, siinä se oli! Sigrid oli
kuullut matruusien laulavankin. Mutta hänenkin liketessään ei rannassa
näkynyt mitään. No niin, sellainen laiva se oli! Oliko siinä sitten
perää, että hauin vatsasta oli löytynyt aarteeseen kuuluva sormus?
Tafast oli kuullut tämän Holmströmiltä ja Holmström oli kuullut sen
Pitkältä-Kallelta. Oli ennenkin löydetty sormuksia sillä tavalla. Oliko
Ruutanoiden löytämä peräsin Gagneuristä?

— Juokaatte kunnioitetun vainajan muistoksi! keskeytti Iiskenpoika,
haluten lopettaa keskustelun hopealaivasta. Ja samassa hän keksi
tärkeän kysyttävän:

— Missä se punapartainen mies on? Minähän kerjäläisellekin ryypyn
lupasin. »Neitien tahto on», sanoin.

Aatami Eerikinpoika, lusikkaansa nuollen, vastasi:

— Hyvä mies oli, luontokappaleelle antoi arvon: Amia silitti. Eikä Ami
murissut. Kyllä eläin tietää.

— Minulle aina murisee! sanoi Sigrid. — Vaikk'en koskaan ole sitä
potkaissut. Vaan varo sinä, Aatami, löytyy niitä, jotka potkaisevat.
Kippis, pojat.

Adam Eerikinpoika alkoi jäädä yksinäiseksi koiransa kanssa. Hän kun
ei pistänyt väkevää suuhunsa, ei hän myöskään päässyt seuraamaan
pöytäkuntaa niihin iloisiin ilmoihin, missä ei pidetä eroa häiden ja
hautajaisten välillä. Kääntäen silmänsä talon tyttäreen, joka seisoi
lieden luona sytyttämässä pärettä, silitti hän koiraansa ja puheli
itsekseen siitä, ettei ollut ihmisten mieleen, kun luontokappale
osoitti heille heidän syntejään. Luontokappaleelle oli annettu
kaksinkertaiset silmät: toisilla se katseli ruumiillista maailmaa,
toisilla henkimaailmaa. Ihmiset pelkäsivät näitä eläinten sisäsilmiä,
joilla ne näkivät henget.

Kesken hänen puhettaan ilmaantui vainajan tytär, pujotellen penkkien
välitse, hänen luokseen ja etsi silmillään koiraa, Aatamin silkinhienoa
Amia. Hetken katseltuaan kysyi Hedvig Ulrika Jaakopin tytär:

— Kuinka sanoitkaan äsken, Aatami? Sanoitko, että tuo vieras
kerjäläinen silitti Amia eikä Ami murissut?

Aatami nousi, koira käsivarrellaan.

— Niin teki kuin sanoin. Tuohon silitti eikä Ami murissut.

— Äitinikin silitti aina Amia.

Hedulla laski kätensä pienen eläimen päälaelle.

Pyörryttikö rikkaan kauppamiehen tytärtä? Täällä olikin tukahduttava
ilma. Pian Aatami kuitenkin huomasi, ettei talon tyttären äänettömyys
johtunut pahoinvoinnista, vaan hellyydestä eläintä kohtaan. Ja Aatami
kuvaili viisautta, millä Ami erotti pahat ihmiset hyvistä. Itkikö
Hedvig Ulrika Jaakopintytär? Varmaan hän muisti äitiään.

Tyttö nosti jo valkoisen kätensä eläimen päälaelta ja meni takaisin
paikalleen lieden luo. Äskeinen hetki, joka oli ollut syvän hiljainen,
hukkui puheensorinaan.

— Kippis, Johannes Kastaja! huusi Sigrid Silcke, pikkulapsi kiinni
rinnassaan ja suuremmat täydessä unessa penkillä takanaan. — Juo,
Kastaja. Vaihdetaankos? Ota sinä tämä minun pentuni, niin minä otan
tuon sinun murisijasi.

— Aijai miten jumalattomia puhut! sanoi Dåhmanin leskenpoika. — Minä
alan uskoa, että aioit tappaa poikasi. Uskoitko, tyttö-parka, että
se kuolee, jos panet sen kauppamies Suthoffin lasten kehtoon? Oi voi
yhtäkaikki tätä julki jumalatonta menoa! puhkesi hän samassa puhumaan.
— Nämä ovat hautajaiset. Rikkaan miehen hautajaiset. Mutta me olemme
juoneet itsemme täyteen ja luulemme häissä olevamme.

Kauppamies-vainajan tytär oli nostanut päreen päänsä tasalle ja valaisi
tupaa. Kaupungin köyhät olivat totisesti käyneet puheliaiksi. Jokainen
puhui omaa asiaansa, joku huusi lisää viinaa. Apuvaimot aikoivat jo
ottaa tyhjät tuopit, mutta talon tytär sanoi, ettei nyt anneta lisää.
Iiskenpoika heräsi penkinpäässä, mihin hän oli nukkunut kasvot pöytää
vasten, tuli häveten emäntänsä luo ja kysyi, eikö olisi parasta ajaa
ulos kaikki nämä siivottomat kerjäläiset. Tiesihän hän, etteivät he
osanneet käyttäytyä. Syövät niin, että halkeavat, ja juovat niin,
etteivät muista olevansa hautajaisissa.

Iiskenpojan niska taipui taipumistaan, hänen katsellessaan ankaraa
emäntäänsä. Hän tuntui odottavan, että tämä iskisi häntä palavalla
katajakimpulla vasten silmiä ja, syyllisyytensä tietäen, ei paennut
paikalta.

Samassa nousi takapenkiltä vanha vaimo, etsien silmillään jotakin
miesten pöydästä.

— Veisataan virsi, lausui vaimo, — vainajan muistoksi ja kiitetään
hyvästä kestityksestä.

Se oli Keppi-Saara. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta oli mahdotonta
päästä paikalta.

— Sanokaa, hyvät ihmiset siellä miesten pöydässä, mitenkä sen minun
suojattini laita on, pyyteli vaimo. — Etteihän vain syö itseään
kuoliaaksi. Olen hänet parantanut Jumalan avulla. Hän muistaa jo
nimensä, hän tahtoo kotiin jouluksi, sinne Ruotsinmaalle hän tahtoo.
Juhana Juhananpoika, älkää syökö ja juoko ylettömästi. Päästäkää, hyvät
ihmiset, minut tästä pois. Juhana Juhananpoika, älkää enää tänään
koskeko ruokaan ja juomaan. Olemme saaneet mahan täydeltä, Jumalalle
kiitos ja kunnia ja myös talon haltijaväelle. Mies-parka ei nosta
päätään — voi, voi, auttakaa minua!

Vanhan vaimon silmät muistuttivat Neitsyt Maarian silmiä kuvissa,
jommoisia merimiehet toivat omaisilleen. Mutta kukaan ei nyt katsellut
niitä. Helsingin köyhät olivat päässeet ruoan kimppuun ja mässäsivät.

Iiskenpoika, silmissään isäntänsä tyttären ankara katse, kävi pitkin
tupaa asettelemassa vieraiden juomaintoa. Tulikin hiljaisempi hetki,
jolloin Dåhmanin leskenpoika tiesi kertoa, että sotaväkeä taasen oli
tulossa kaupunkiin. Kivalteri oli käynyt kauppiaiden luona käskemässä
säästämään suolaa. Ei saanut myydä suolaa kenellekään. Etteiväthän nyt
kaupungin herrat tuottaneet sitä tarpeeksi sieltä lämpimistä maista,
missä sitä kasvoi.

Leskenpoika laski leikkiä. Hän kyllä tiesi, ettei suola kasvanut puissa
enempää kuin maassakaan. Mutta häntä huvitti naurattaa Annikkaa,
sotamiehenleskeä, joka vasta oli perinyt äiti-vainajansa lehmän ja
mökin Hämeen tullin takana. Annikka vilkuili takaisin puhujaan ja kysyi
Sigridiltä, tiesikö hän, missä suola kasvoi — vai eikö se ollutkin
kuumien maiden rapakiveä.

Keppi-Saara ryömi nyt pöydän alitse ja pääsi vapaalle lattialle.
Pienin, vanhoin askelin hän sauvansa varassa suuntasi kulkunsa miesten
pöytään ja laski kätensä Juhana Juhananpojan olkapäälle. Mies kuorsasi,
pää painuneena pöytään.

Vainajan tytär, Hedvig Ulrika, oli pitkin iltaa pysytellyt lieden
lähellä, missä apuvaimot hääräsivät. Siinä porotti ja kärisi. Tämä ei
enää ollut päällispalaa, tämä oli juhlapäivällinen. Mutta vainajan
tytär ajatteli, että saavatpahan köyhät ihmiset kerrankin syödä
vatsansa täyteen ja unohtaa surunsa humalaan. Syökööt, juokoot,
kunhan eivät kuole siihen — sellaistakin oli tapahtunut. Mistä kaikki
tämä ruoka lieneekin saatu. Hän ei kuitenkaan nyt tahtonut ajatella
provianttimestaria, jonka veli tuolla seinän takana nuoli aamullisia
haavojaan. Hedulla Suthoff oli hänkin tänään, kerrankin, ravinnut
itsensä kylläiseksi, jopa tähän asti aavistamattomasta herkusta: hän
oli emäntä talossa. Se oli jotakin se. Hän lähetteli noita piikatyttöjä
minne halusi ja he menivät. Hän pani nuo ihmiset pöydän ääreen ja he
söivät niin, etteivät paikalta päässeet. Hän antoi viinaputelin ja
olutkannujen kierrellä, ja jo nuo nälkäiset hihkuivat ja kallistuivat
uneen. Ja taasen hän kielsi kannuja täyttämästä, ja joukko tuli taasen
tajuihinsa. Mutta vielä kerran tänä iltana hän antaa kannujen kiertää.
Saakoot kerran kyllikseen, nuo vaivaiset syntiset ihmiset. Olla
emäntänä — se se jotakin oli: syöttää pitohuone täyteen, käskeä piikoja
ja renkejä.

Jollei vainen olisi ollut Viipuria, Haminaa, Narvaa ja Tallinnaa.
Sukulaiset ovat siellä. Mutta entäpä jos rikkaan Suthoffin tyttäret
eivät suostukaan käskettäviksi. Entäpä jos he aikovat rakentaa
kaupungin kuolleen isänsä tahdon mukaan. Sukulaiset — koettakootkin
tulla! Hedulla Suthoff tunsi vihaavansa heitä, vaikkei hän koskaan
ollut heitä nähnyt. Vihasi siksi että heillä oli sananvaltaa
näissä heidän asioissaan. Jospa susilauma repisi heidät matkalla
isän hautajaisiin. Ei ketään muita hän surkuttelisi kuin Etoile'a,
Weckströmin hevosta — ei Weckströmiä itseään! Ja muitakin hevosia,
jotka valjastetaan heidän suurten matkavaunujensa eteen. Ei siihen
riitä yksi eikä kaksi hevosta, siihen tarvitaan neljä, niin oli äiti
kertonut.

Äiti!

Jotakin pehmeää viheriäistä valahti isättömän ja äidittömän Hedvig
Ulrika Suthoffin silmien eteen, kun hänen ajatuksensa kosketti äitiä.
Oli kuin hän olisi nähnyt palasen Kluuvin lahtea sillä kohdalla, missä
he äidin kanssa olivat käyneet uimassa, tai siellä, missä Neitsyt
Maarian jalanjälki oli kalliossa vastapäätä Hirsipuuvuorta.

Äiti!

Oli kuin kaislat olisivat huojuneet lämpöisenä kesäaamuna, kun äitiä
ajatteli.

Äiti!

Rinta täyttyi kuumista kyynelistä, kun äitiä ajatteli.

Isä lasten armias, suojaa mua pienoistas...

Mitä tahansa, mutta meitä älä hylkää, Jumala!

Hedulla Suthoff ajatteli nyt kaukaista tuntematonta ja hänen mielensä
kävi nöyräksi ja hän päätteli: hän kaikki järjestää, häntä minä
tottelen, hän minua käskee ja minä menen, minä olen pieni tyttö, hän
antaa minulle leipää ja minä katson häntä silmiin. Onko hän vielä
kaukanakin? Ehkä jo on likellä?

Mutta kenestä nuo vieraat nyt taas puhuivatkaan? Kauppamiehen tyttären
ajatukset palasivat nopeasti juhlatupaan, jossa Rajalinin lesken ääni
kuului yksinään, läpitunkevana ja tarmokkaana leikaten hajuntäyttämää
hämärää.

— Kenestä te puhutte? kysyi talon neiti yht'äkkiä, tarkaten ainoastaan
Agataa.

Ja Agata kertasi nyt, mitä äsken oli sanonut: että surutalon porttien
edessä oli ollut outo mies. Oli sanonut tulleensa hakemaan työtä, kun
tänne pitäisi ryhdyttämän linnaa rakentamaan, mutta eipä näyttänyt
kukaan tietävän rakennustöistä sen enempää.

— Nimeään ei sanonut? kysyi talon tytär yht'äkkiä.

— Lasaretista kehui päässeensä.

— Hänkö silitti koiraa? kysyi kauppamiehen tytär edelleen.

— Hän.

Hetken kuluttua puhui Aatami:

— Ei hän ollut se, miksi itseään näytti.

Kauppamies-vainajan tytär alkoi nyt nopeasti kysellä ja puhui sitten
yhteen kyytiin:

— Voitteko vielä löytää sen miehen? Menkää hakemaan hänet, minä
tunnen hänet, hän on auttanut minua ja sisartani, kun me olimme
pakolaisuudessa. Miksei häntä kutsuttu tupaan, kun muutkin kutsuttiin?
Missä Lastikka on? Sinä, Eerikki Iiskenpoika, lähde heti. Ota kaikesta
selko. Lastikkakin varmaan tietää jotakin. Tehän näitte sen vanhan
miehen, joka meitä saattoi Espoosta. Jääkää rauhassa paikoillenne
te muut. Saatte lisää syötävää ja juotavaa. Täällä on pata puuroa
puolillaan. Muista jättää minulle kellarin avaimet. Ja nyt pidä
kiirettä, nyt näyttäkää mihin kelpaatte, te vanhat ketut, Uhrväder ja
sinä, Eerikki Iiskenpoika.

Jakob Suthoffin tytär muistutti siinä määrin isäänsä, seisoessaan
palava päre kädessään ovensuussa, huulet lujassa puserruksessa ja
suuri ryppy silmien välissä, että humalainen ja väsynyt renki suoristi
selkänsä, seisoen hänen edessään kuin kynttilä ja kuullessaan itseään
nimitettävän ketuksi, kumarsi syvään, niinkuin oli tottunut tekemään
herralleen.

Hedvig Ulrika polki jalkansa maahan:

— Mene — mitä odotat. Äläkä tule silmieni eteen, ennenkuin olet hänet
löytänyt.

Ottamatta päähinettäkään syöksyi renki pois.

Samassa silmänräpäyksessä korotti vainajan tytär äänensä, ja koko
juhlahuone veisasi hautausvirttä.

— Antakaa heille niin paljon kuin jaksavat ottaa vastaan, sanoi nuori
emäntä sitten apuvaimoille. — Syökööt ja juokoot kerran tarpeekseen,
köyhät ihmiset, lisäsi hän, jättäen juhlatuvan veisaamaan, syömään ja
juomaan.

Hedulla Suthoff tuskin muisti, että hänen pieni sisarensa makasi
tuskissaan vällyjensä alla, ja hän tuskin muisti sitäkään, että hänen
isänsä tänään, jalat edellä, oli kannettu talostaan. Hän seisoi
portilla, jonka kahden puolen korkeat kuuset vielä merkitsivät
surupäivää, ja kuunteli lähettiensä askelia.

Pitäisi olla opetetut koirat tällaisia tapauksia varten. Jaksoiko
sellainenkin juosta kuin Iiski, vanha pattijalka, pää täynnä viinaa.
Ja toinen samanlainen: Uhrväder. Ajatellessaan näitä uskollisia
ihmisiä tavoitteli hänen pieni laiha kätensä jotakin asetta lyödäkseen
heitä, jolleivät he nyt täytä hänen käskyään. _Nyt_ — tämän ainoan
kerran. Senjälkeen ei ole enää väliä. Isällä oli ennen sotaa hyvä
rautapohjainen hopeapääkeppi. Äidin köyhät tunsivat tämän kepin.
Hedulla Suthoff tavoitti kädellään kuusenoksia portinpielissä. Ne
olivat tyhjänpäiväisiä lyömäaseiksi. Vajaan hän heidät telkii, Iisken
ja Uhrväderin, lukkojen taakse, vailla ruokaa ja juomaa, jolleivät he
nyt täytä hänen käskyjään. Minkä vuoksi heitä pitäisi tulla surku?
Mutta rinnan tämän tunteen kanssa nyyhkytti hänen sydämessään rajusti:
hän oli täällä, hän seisoi sinun isäsi huoneen edessä, hän kysyi sinua,
sinä näit hänet väkijoukossa etkä kuitenkaan nähnyt — hän meni eikä
salamakaan häntä tavoita!

Mutta minä tavoitan! ajatteli tyttö, lähtien samassa juoksemaan kulmaa
kohden, mistä saattoi nähdä niinhyvin Suurkadulle kuin torillekin. Ja
hän tavoittaa minut, jatkoi hän ajatustaan. Jos hän on tullut minua
pyytämään, niin hän etsii minut, vaikkapa maan alta. Mutta hän tulee
tietenkin huomenna.

Silmänräpäyksen ajan tunsi rikkaan vainajan tytär makeaa onnea ja
varmuutta siitä, että hän huomenna tulee, heti kun päivä koittaa. Mutta
pian kuului hautausmaan puissa outo suhina ikäänkuin puut olisivat
olleet täydessä lehdessä, ja uuden kuun viiru valaisi juuri senverran,
että aavistuksetkin näkivät kulkea. Aavistukset kulkivat hänen
mielessään, kapean kuunviirun herättäessä muistoja saduista, joita
palveluspiiat ja äitikin olivat joskus kertoneet. Alkoi viluttaa. Hän
säikähti omien hiustensa hulmahdusta, tuulen temmatessa niitä mukaansa.
Vilutti. Äskeinen suhina ei tullutkaan puista. Se kuului silloilta. Se
oli joukkojen kaukaista astuntaa. Yrittävät kaupunkiin yöksi. Väsyneitä
ovat. Tulevat siltojen yli. Nyt ovat Hirsipuuvuoren kohdalla. Astuvat
Neitsyt Maarian jalanjäljen ohitse. Siellä ovat äidinkin jalanjäljet.
Hedulla Suthoff tunsi kyynelten nousevan rinnasta kurkkua kohden.

Jumala, rakas Jumala! ajatteli hän toistaen sanoja, joita joskus oli
kuullut äitinsä lausuvan. Mitä minä teen? Mistä minä häntä etsin? Rakas
Jumala, tuo minun ystäväni askelet tänne! Rukous on nopeampi kuin
salama. Minä rukoilen sinua, Isä lasten armias!

Sotaväen astunta heikkeni sen joutuessa Hämeentien kallioiden
väliin. Sensijaan kantautui Suthoff'in pihalta outo melu. Saivatpa
köyhät ihmiset kerrankin hyvän humalan, totesi rikkaan kauppamiehen
tytär uudelleen ja seurasi silmillään varsilyhtyä, joka Goviniuksen
talosta lähti residenssiä kohden: menevät pelaamaan korttia, ajatteli
hän. Palovartijat eivät vielä olleet lähteneet liikkeellä. Burtzin
palveluspiika tuli torille ja tyhjensi siihen ämpärin. Koira ulvahti.
Tellqvistin vaimo juoksi ulos ja kiirehti nurkan taakse. Tellqvist
karkasi hänen perässään, kirosi ja uhkasi häntä seipäällä. Tähän
Tellqvistin aviopuolisoiden riitaan ei kannattanut kiinnittää huomiota,
heidän yhdyselämänsä oli alusta alkaen ollut sellaista. Mutta sensijaan
saattoi likenevä kavionkopse tietää jotakin. Se erottautui kaikista
muista äänistä juuri kun Hedulla Jaakobintytär punnitsi, pitäisikö
lähteä hakemaan ylleen jotakin vaatetta. Ratsastaja tuli kruunun
hevoshaasta päin, ratsastaen niinkuin ratsastetaan levänneellä
hevosella, ja pysähtyi Tellqvistin eteen, joka pui pitkää halkoa
virstantolppaan, uhaten vaimoaan kehruuhuoneella, jollei hän paikalla
tule kotiin.

Hedulla ei voinut kuulla, mitä ratsastaja kysyi, mutta sensijaan
hän kuuli kestikievarinisännän vastaavan, ettei hän, piru vie, voi
olla kahdessa paikassa yht'aikaa — hän oli veisaamassa Suthoffia
talosta, hän, eikä tiedä, mitä sill’aikaa täällä tapahtui; noidat
ja hammastautiset akat ovat yht'aikaa monessa paikassa. Ja näitä
puhuessaan hän, halko kädessä, juoksi rakennustensa ympäri, etsien
vaimoaan. Ratsastaja pysähtyi tuossa tuokiossa Hedulla Suthoffin eteen
ja toisti kysymyksensä. Samassa hän tunsi rikkaan kauppamiehen tyttären
ja Hedullakin tunsi hänet kivalteri Hestskoksi. Kivalteri kysyi,
oliko täällä näkynyt sitä suuripartaista miestä, joka puolenpäivän
tienoissa oli ollut Tellqvistillä, sitten seisonut kansanjoukossa
Suthoffin talon edustalla surujuhlan kestäessä ja senjälkeen lähtenyt
kulkemaan Hämeentielle. Se oli niitä miehiä, joiden nimet ovat naulatut
kaakinpuuhun Tukholman torilla. Mies oli kadonnut kuin maan alle,
hän, kivalteri, oli hakenut kallioilta, Kluuvin kaislikoista, jopa
merenpuolen rannoiltakin. Mutta saattaisikohan pahantekijä piillä
jollakin tallinparvella — kukapa ne tallinparvet kaikki saattoi näin
käden käänteessä hakea läpi.

Tytön sydän oli ikäänkuin seisahtunut, mutta päässä risteilivät
kysymykset: _häntäkö_ tuo mies etsii? Sanonko hänelle, että hänen oma
nimensä mieluummin naulataan kaakinpuuhun? Sanonko tuon tuntemattoman
pelastaneen minut ja sisareni? Sanonko, että hän on kuninkaan upseereja
eikä mikään pahantekijä?

Joka tapauksessa Hedulla viivytteli ratsastajaa.

— Sen saattaisi meidän renki, Eerikki Iiskenpoika sanoa, sillä hän
puolipäivästä näki vieraan.

— Hänpä juuri neuvoikin ajamaan Turun tietä kohden!

— Vielä enemmän voisi tietää Uhrväder, vilkastui Suthoffin tytär. —
Mitä te, kivalteri, näin yöstä etsitte, pimeä on, tulkaa meille, olemme
tänään juoneet isäni muistoksi. Hyvä isäni kannettiin tänään jalat
edellä talostaan. Alatuvassa paraikaa juovat kerjäläiset ja vaivaiset.
Minä tuon kellarista teille pommerilaista.

— Mutta pahantekijän päästä on luvattu suuri summa.

— Vai niin, sanoi Hedulla jäykkänä vilusta. — Mitäs pahaa hän sitten
oikein on tehnytkään?

— Ei sanottu rikosta — annettiin vain tuntomerkit ja käskettiin
ottaa kiinni, ennenkuin karkaa. Kuuluu olevan mestari karkaamaan ja
piilottelemaan.

— Ettekö sitten tahdokaan pommerilaistani? sanoi Suthoffin tytär
nauraen. — Minua tässä vähän viluttaa. Ja tuolla meillä taitavat
vieraat tapella — kuuletteko? Mitähän siellä oikein on tapahtunut? Tuo
ei ole kuolinvirttä. Ajattelin: saakoot kerran köyhät ihmiset hyvän
humalan. Annan teillekin, jos tahdotte, monet kerrat isäni kanssa
puodinperässä istuitte — niin isäni kertoi, ja tehän varkaat silloinkin
löysitte, kun isältäni laitumelta hevonen vietiin.

Kauppamiehen tytär puheli puhelemistaan, siirtyen askel askelelta
likemmä Läntistä Kirkkokatua. Hampaiden takoessa vasten hänen tahtoaan
toisiinsa hän vuoroin kyseli, vuoroin vastasi kivalterin kysymyksiin.
Heidän astuessaan kadun poikki hyppäsi mies hevosen selästä ja asteli
neidon vierellä, selvästi osoittaen, miten mairittelevaa hänestä oli
näin kulkea rikkaan kauppamiehen tyttären vierellä.

Suthoffin pihamaalta kuului nyt selvästi hautausvirsi, veisaajina
vanhat humaltuneet äänet. Hedulla ajatteli: ovat jo pihassa, hyvä, että
menevät. Ja hän ajatteli edelleen: kenestä kivalteri mahtaa puhua?
Tuntomerkit sopivat minun ystävääni, mutta se on sittenkin toinen,
jota etsitään. Turhan päiten minä vien tuota miestä kotiini — mitä
minä ajattelenkaan: yö on käsissä, miten minä hänet vien kotiin? Ja
Hedulla tunsi suurta kaipausta saada asettua Kristan kanssa vällyjen
alle, itkeä siinä ja pyytää, että Krista rukoilisi. Hän, Hedulla, oli
ajatellut niin paljon pahaa tänään, tällaisena päivänä, ettei hän
enää uskaltanut lähestyä Jumalaa. Mutta hän oli kerta kaikkiaan jo
tullut pyytäneeksi kivalteria ryypylle eikä häntä enää voinut estää
tulemasta. Ja kukaties kuitenkin oli kysymys hänestä, kapteeni von R:n
pojasta. Hedulla päätti pysäyttää köyhät ja vaivaiset hetkeksi ja siinä
heidän nähtensä juottaa kivalterin. Hän ei tahtonut jäädä kahden hänen
kanssaan.

— Kyllähän ryyppy tekee hyvää, sanoi mies, pyyhkien otsaansa, joka oli
hiessä. — Mutta sitten täytyy heti lähteä. Etsin vielä kaislikot tältä
puolen Kluuvia.

Heikossa kuunvalossa erottautui ihmisjoukko, seisoen liikkumattomana
Suthoffin pihamaalla. Virsi päättyi ja Agatan ääni kysyi läpitunkevana,
oliko sielunvihollinen vienyt onnettoman Juhana Juhananpojan, vai
saattoiko Jumala armossaan ottaa hänet taivaaseen, kun hän kuoli ilman
pappia ja sakramentteja, suu täynnä maallista hyvää. Nyt vastasi ääni,
joka selvästi oli itsensä Helsingin kirkkoherran, ettei mikään ollut
Jumalan edessä mahdotonta ja että oli parasta kiiruhtaa kirkonisännän
luo hakemaan avainta. Joku kysyi, eikö ruumista voisi jättää tänne
huomiseksi, ja siihen sanoi kirkkoherra määräävästi, etteivät talon
nuoret tyttäret saa nukuttua, kuolema kun jättää kolkon jäljen.

Hedulla ihmetteli, mitä tämä puhe tarkoitti. Koirat alkoivat torilla
haukkua ja kauempanakin erotti haukuntaa — lieneekö ollut Töölön
emännän peni.

Kun taion tytär ilmaantui portin avaukseen, riennettiin hänelle
kertomaan, että Juhana Juhananpoika, Dåhmanin lesken luultu murhaaja,
oli heittänyt henkensä itse pitopöydän ääressä. Hän siirtyi maallisista
pidoista ilman kuolinkamppailua taivaallisiin pitoihin, sanoi joku
ja toinen lisäsi pelkäävänsä, että hän meni suoraan helvetin tuleen.
Hänellä oli kuolinkamppailunsa jo Stockhusin palissadien takana,
silloin kun hän seisoi seinä raudoissa alimmassa kellarissa ja oli
nimensäkin unohtanut. Jumala antoi hänelle muistin takaisin ja
taivaallisen mannan esimaun, ainoan Poikansa tähden.

Keppi-Saara kulki hiljaa rukoillen ja astuen niinkuin omainen köyhän
ruumiin jäljessä, jonka jalkineiden kärjistä varpaat näkyivät. Kukaan
ei laskenut jalkaansa sille kankaalle, jota myöten rikas kauppias äsken
oli kannettu. Fortelius pysähtyi ohi astuessaan ja sanoi kauniilla
äänellään, joka soi niin aivan toisin kuin kaikkien noiden muiden,
talon tyttärelle, että hän ja Krista voivat tulla pappilaan yöksi,
jos heistä kotona tuntuu kolkolta. Joukko solui sitten portille ja
jatkoi samaa tietä kuin rikas kauppamies aikaisemmin. Hänen tyttärensä
seisoi pian yksinään kotinsa pihamaalla. Kivalteri hevosineenkin oli
poissa. Sotilaiden astunta kuului jo torilta. Palovartijatkin läksivät
liikkeelle.

Kuolla minä tahdon, jos on totta mitä he _hänestä_ sanovat! ajatteli
Suthoffin tytär.

Mutta se ei ole totta!

Ja kun hän oli silmänräpäyksen ajan punninnut, mitä nyt olisi tehtävä,
päätti hän turvautua siihen, mikä on salamaa nopeampi. Hänen pieni
sisarensa osasi rukoilla.

Suthoffin tyttäret olivat polvillaan vuoteensa ääressä, kun Iiskenpoika
kynnyksiin kompastellen, hengästyneenä ja hiukset pystyssä astui sisään.

— Minä en ottaa voinut... Kivalteri hevosella ajoi, pikemmin ennätti.
Me Lastikan kanssa kaikki paikat etsimme, tullihuoneiden nurkatkin
haimme. Lastikka Töölön emännän luo läksi, arveli nuoren herran
sinnepäin menneen. Minä kivalteria eksyttää koetin, sanoin Hämeentielle
vieraan menneen. Kivalteri hevosella ajoi...

Hedulla Suthoff iski nyrkkinsä Iiskenpojan olkapäähän.

— Löysitkö vai etkö löytänyt? Vastaa siihen äläkä puhu muuta.

— En minä löytänyt, eikä Lastikkakaan löytänyt.

— Ette siis mitään tiedä hänestä?

— Tiedämme. Hän kaislikossa piilotteli. Leskenpojan mökin kohdalla,
juuri siinä, missä meidän rouvavainaja kaislanpäitä korvatyynyihin
otti... Silloin ennen sotaa. Tiheä siinä kaislikko vieläkin.

Hedulla tempaisi jakkaran maasta ja heitti sen rengin jalkoihin.

— Missä hän on, se sano äläkä muuta!

— En tietää voi. Kivalterilla hevonen oli.

— Kivalteriko hänet sitten löysi ja vei?

— Niin löysi ja vei.

— Minne vei — puhu tai minä lyön sinua!

— Neiti lyödä voi. Juoksin. En enempää juosta voinut. Kaupunkiin päin
ajoi. Kova käsky kivalterilla, että vanki seinään kytkettävä. Neiti
lyödä voi. Mutta se nuori herra pahantekijä on. Suuri pahantekijä. Nimi
kaakinpuuhun naulattu. Tukholman torilla.

Hetkisen oli huoneessa aivan hiljaista. Sitten sanoi Krista:

— Tämä ei ole se mies, jota me tarkoitimme. Hän oli hyvä, hän pelasti
meidät. Ilman häntä olisimme kuolleet!

— No niin, sanoi Hedullakin ja päästi jonkin äänen, joka ei ollut
itkua eikä naurua. — Tämä on toinen mies. Eihän hän mikään niin nuori
ollut. Ja sinä, vanha Iiski, pelotat meidät kuoliaaksi. Ohhoh, miten
säikähdin. Löin sinua, mutta sen sinä ansaitsit. Tämä on toinen mies
tykkänään.

— Sama kuitenkin, joka tänään porttien edessä seisoi, mutisi renki
tehden lähtöä huoneesta.

Hedulla karkasi hänen jälkeensä.

— Mutta hän, joka porttien edessä seisoi, oliko hän sama, joka saattoi
meidät Espoon korvesta tielle — sinä kelvoton, sitä sinulta kysyn!

Krista nosti vällyjen alta päätään:

— Rakas Iiski, sano tunsitko hänet samaksi.

Iiskenpoika purskahti itkuun:

— En tietää voi!

Hetken perästä hän heittäytyi suulleen valtiattariensa eteen:

— Sama oli, sama sittenkin.

Hedulla otti naulasta isänsä takin ja läksi ulos. Johan oli ihme
jollei hän saa miestä kivalterin käsistä. Hän menee Korttekaarteen,
juottaa miehet hyvästi, ottaa selvän, minne vangittu vietiin. Ja
jolleivät siellä sano, niin hän menee Stockhusiin, aina hän sellaisten
palissadien yli kiipeää kuin nämä ovat, paljon pahempia kiivettäviä oli
silloin, kun piti nousta korkeihin puihin. Nyt pitäisi olla matkassa
rahaa ja viinaa.

Mutta hän ei ollut ehtinyt kotipihalta, kun Lastikka tuli.

— Aaa, aaa, aaa, das lass' ich mir gefallen! puheli hän, huitoen
eteensä jollakin irtonaisella vaatteella, joka läiskähteli ikäänkuin
se olisi ollut märkä. — Aaa, aaa, aaa sellainen poika, sellainen
urosteeri! Vanha mies — kyllä kai! Mikä lienee ollutkaan — piru itse,
en parempaa sano! Malta, malta, rakas lapsi, kyllä sinä aikoinasi
kuulet kaikki. No, poissa hän on, ties missä jo onkaan. Siunaa
sinä itseäsi, että hänestä pääsit. Kivalteri makaa hengettömänä ja
se tuntematon nuoriherra laukkaa hänen hevosellaan. Puukon pisti
kivalterin kylkiluihin — ei hän tehnyt sitä ensi kertaa. Kivalteri ei
äännähtänytkään, niin äkkiä se meni. Mikä poika, mikä urosteeri! Das
lass' ich mir gefallen! olisi kenraalivainaja sanonut. Kenraalivainaja
osasi erottaa miehen tallukkaasta. En minä yhtään ihmettele, jos
tytöt tulevatkin päästään hulluiksi, kun sellaisen miehen näkevät. Se
meni kuin rasvattu, se kivalterin tappaminen — mitäs! Kas, henkensä
puolestahan hän! Jollei hän olisi pistänyt kivalteria, niin kivalteri
olisi toimittanut hänet Tukholman torille. Siellä tulee ihminen päätään
lyhyemmäksi ja syövät hänet haaskalinnut..

— Lastikka! huusi Hedulla kymmenennettä kertaa, — pidä jo suusi kiinni
ja vastaa kun kysyn.

— Enhän ole mitään sanonut, alkoi eukko kolealla äänellään. — Enkä
paljon mitään tiedäkään.

— Vai et tiedä! Olethan kertonut, että kivalteri on murhattu ja
murhaaja hänen hevosellaan laukkaa pakoon. Ja olethan kertonut...

Vaimo nousi kaivonkannelta, jolle oli istuutunut, ja huitaisi märällä
vaatteella eteensä.

— Sitä minä en ole sanonut. Vai sellaisia uutisia te täällä tiedätte.
Ne on tuo Iiskenpoika kertonut. Minä olen ajatellut jotakin sotkua,
olen juovuksissa, mutta enhän minä sentään ole puhunut. Enkä minä tässä
kaivonkannella tosissani puhuisikaan. Mennään sisään. Kolottaako sen
hurskaan pienen orvon jalkoja? Putelini on aivan tyhjä. En mennyt kotoa
hakemaan. Ajattelin: ei mitään surutalossa olekaan niin paljon kuin
hyvää viinaa. Kuningattaren henkivartijat tulivat kaupunkiin. Hedulla,
ruusunnuppu, hiuksesi kasvavat, tulet kauniiksi kuin vadelmapuu
kiviriutassa. Nyt minä puhun asiaa enkä ajattele lorua. Heitä sinä
mielestäsi se nuori herra, joka teidät johdatti pakolaisuuden korvesta.
Häntä et koskaan näe. Kuningattaren henkivartijat tulivat kaupunkiin.
Muitakin tulee — kauniita miehiä ja upseereja tulee. Das lass' ich mir
gefallen. Et sinä naimatta jää...

— Amen, lausui ovensuusta Eerikki Iiskenpoika. — Isä lasten armias,
suojaa, auta — amen. Et lapsiasi jätä — amen. Molemmat tyttäret hyviin
naimisiin auta — amen.

Hedulla Suthoff ei enää kysellyt.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä nähtiin hänen kiertelevän kaupungin kujilla ja
teillä. Tuijotettuaan isänsä portilta siihen kohtaan, missä kerjäläiset
ja vaivaiset — ja siis myöskin tuntematon — olivat seisoneet, hän meni
kestikievariin tapaamaan emäntää. Tämä paranteli pakottavia mustelmiaan
eilisiltaisesta perhetappelusta sängynpohjilla ja olisi niistä
kertonutkin mieluimmin, nimenomaan Tellqvististä, siitä kelvottomasta
ja hunttioimesta, joka sitoi hänet, vaimonsa, virstanpatsaaseen ja
siinä hakkasi häntä halolla. Vähitellen vaimo kuitenkin innostui
kertomaan vieraastakin, joka oli niin kysellyt Suthoffin neidon
sulhasia ja joka oli tekeytynyt niin hienoksi, ettei pyyhkinyt
kasvojaan niihin riepuihin, jotka olivat kelvanneet paremmillekin
ihmisille. Vaan hänpä ei ollutkaan se, miksi itseään näytti, vaan
petturi. Petturi varmasti! Vaimo Tellqvist oli niitä nähnyt monta. Ei
niiden kauniisiin silmiin ollut luottamista. Eivätkö Tellqvistinkin
silmät olleet siniset. Niihin silmiin hän luotti, kun Tellqvistille
meni.

Hedulla päätteli: se on ollut hän. Hän tuli minua pyytämään!

Tämä onnellinen varmuus siivitti hänen askeliaan ja saattoi hänet
hetkeksi uskomaan, että tuntematon on kätkeytynyt jonnekin tänne
läheisyyteen voidakseen pimeällä pyrkiä Suthoffin talolle. Hän kulki
polkua, jota hänen äitinsä niin usein kulki, Suon mökkien taitse ja
vanhaa venäläistä vallia pitkin sekä sitten pienen, tunkkaisen lammen
syrjää, jonka pakeneva meri oli tänne jättänyt, kunnes seisahtui
Neitsyt Maarian jalanjäljen eteen. Siinä oli Kärsimysten Äiti seisonut
ja katsellut Hirsipuuvuorelle. Hänen vertavuotava jalkansa oli jättänyt
jäljen kiveen. Rikkaan kauppamiehen vaimo oli sovitellut jalkansa
jälkeen ja katsellut hirsipuita kohden ja palannut kotiin isän ja
lasten luo. Nyt seisoi hänen tyttärensä tämän saman jalanjäljen
kohdalla, aavistaen, että hän vielä monta kertaa palaisi tänne. Mutta
minne palaisi hän täältä? Kotiin kyllä, mutta olisiko siellä miestä ja
lapsia?

Hänen sydämensä kuumat lyönnit tuntuivat läpi koko ruumiin. Jos hänen
sydämensä olisi voinut tällä hetkellä koskettaa kalliota, niin siihen
varmaan olisi syntynyt sydämen kuva.

Hedulla palasi entisiä jälkiään, tuli Korttekaarteen ja kysyi miehiä,
jotka eilen puolenpäivän aikaan olivat olleet vartiossa. He olivat
Uudenmaan rakuunoja, mutta istuivat nyt karsserissa — olivat eilen
Suthoffin rengiltä ottaneet vastaan viinaa ja lyöneet yhdennentoista
tunnin ennen aikojaan. Hedulla kysyi, tuliko siitä kovakin rangaistus,
mutta ei kuullut, mitä upseeri hänelle vastasi. Tämä oli nuori, kaunis
mies, jonka nahkainen vyö vyötti hyvin solakkaa uumaa ja jonka huulien
pelkkä liikahdus oli kuin suudelma. Hedulla häpesi kysymystään ja
lyhyttä tukkaansa ja kiirehti pois, jonnekin päin, minne tahansa. Mutta
siellä kulki upseereja ja raatiherroja, he olivat nähtävästi menossa
kasarmeille päin, minne murhatun kivalterin ruumis oli viety.

Murhatun kivalterin tähden kaikki tuo muukin kansa oli liikkeellä.
Pienet Ruutanat, joiden ei vielä tarvinnut istua sälleinä
käsityöläisten luona, parveilivat meluten Espoon tullin ympärillä.
Leijonat, joita Hedulla tällä hetkellä olisi tarvinnut, istuivat
triviaalikoulussa. Heitä hän nyt olisi tarvinnut ja nimenomaan Kustaa
Wetteriä ja Jepu Clayhillsia. Mutta hehän eivät olleet koulussa — hehän
olivat lähteneet etsimään Gagneuriä ja olivat sillä matkalla, jos vielä
elivät. Tyttö aavisti, etteivät he olleet tehneet sitä matkaa aarteiden
toivossa, vaan hänen, Hedullan tähden.

Hänen askelensa olivat johdattaneet rantaan, sille kohdalle, mistä
he Uhrväderin kanssa hiljan olivat tähyilleet hopealaivaa. Koko
hopealastin hän olisi antanut sille, joka olisi voinut sanoa, missä
hänen tuntematon ystävänsä nyt oli. Senjälkeen kun hän oli kuullut
vaimo Tellqvistin kertomuksen ja saanut varmuuden siitä, että kapteeni
von R:n poika rakasti häntä, hänelle oli käynyt entistä tärkeämmäksi
löytää hänet. Varmaan hän ei olisi tullut koko tähän vaaralliseen
kaupunkiin, jollei Hedulla Suthoff olisi asunut täällä. Kuka oli
käskenyt hänet vangita? Ja mistä häntä syytettiin?

Hedulla karttoi tienoita, missä kaupunkilaiset nyt liikkuivat. Hän tuli
yli jäätyneen kaatopaikan ja seisahtui isänsä ranta-aitalle. Siellä
jossakin rannalla oli yhä vielä Tafastin vene ja Gagneurin peräsin,
jota ei kukaan enää viitsinyt vartioida.

Varmaan se oli Gagneurin peräsin. Ja varmaan Gagneur oli merenpohjassa.
Hopealaiva se viillätti Itämerta, houkutellen viattomia ihmisiä
aarteittensa etsintään. Hedulla ajatteli kasvinveljeään Kustaata. Hyvä
kaunis Kustaa olisi nyt ottanut hevosen ja lähtenyt hakemaan kapteeni
von R:n poikaa, jos Hedulla vain olisi pyytänyt. Se ehkei olisi ollut
hänelle aivan helppoa, mutta hän olisi sen sittenkin tehnyt.

Ei koskaan, ei koskaan kenellekään muulle kuin sille ainoalle! ajatteli
rikkaan kauppamiehen tytär, ja kyyneleet, jotka kirposivat hänen
silmistään, olivat kuin suolarakeita.

Mikä ihmeellinen kukka olikaan puhjennut siihen vedenrajaan. Ja hän oli
ollut juuri tallaamaisillaan sen jalkojensa alle. Hän ei koskaan ollut
sellaista nähnyt. Tähän tuli siemeniä vierailta mailta. Yksinään kukka
seisoi. Miten se oli säilynyt pakkasessa? Hedulla Suthoff kyykistyi
kukan puoleen. Huomenna se varmaan on paleltunut. Hänen sydämensä olisi
parempi paleltua. Mutta se ei palellu. Kuumana ja yksinäisenä se tulee
kukkimaan niin monta talvea kuin hän elää maan päällä. Olipa hänellä
kerran kesä — silloin kun hän harhaili metsässä ja rakkaus tuli hänen
luokseen vieraalta maalta. Miten onnellinen hän olikaan viluisena,
nälkäisenä ja ryysyisenä. Ihana mies kulki hänen vierellään, ojensi
hänelle leipää, ampui lennosta linnun, valmisti havuista vuoteen,
kirjoitti nimensä hiekkaan ja lämmitti häntä yöllä.

Hän — ainoa.




III

RIKKAAN VAINAJAN ORPOLAPSET


Pian tiesi koko kaupunki, mitä kivalteri Hestskon murhaaja oli
murhapäivän aamuna kestikievarin emännän kanssa puhellut. Vaimo
Tellqvist kertoi enemmänkin kuin mistä oli ollut puhetta. Vaimo
Tellqvist ei päässyt liikkumaan askeltakaan kotoa, kun häntä jo
ympäröi kokonainen kysyjien lauma. Ja viranomaiset ennen muita pitivät
majatalossa tutkintoa ja kirjoittivat kirjoihinsa, mitä vaimo Tellqvist
heille saneli. Hänen kertomuksensa vaihtelivat, sitä ei voinut kieltää,
eikä ennestäänkään vaimo Tellqvistin todistuksiin voitu täydelleen
luottaa.

Tellqvistiltä johti viranomaisten tie Suthoffin taloon.

Ei tehnyt hyvää vaikutusta, ettei vanhempi tytär tullut näkyviin.
Hän oli kotona, nuorempi ei sitä kieltänytkään. Mutta hän oli
väsyksissä, ehkä sairaskin. Kaupungin pitkä viskaali, jonka täytyi
taivuttaa päätään kaikissa kaupungin ovenavauksissa paitsi kirkkoon ja
raatihuoneeseen astuessaan, naurahti pahasti huomauttaessaan, etteivät
talon tyttäret näy tuntevan keiden kanssa he nyt ovat tekemisissä:
se korkea esivalta, joka nyt heitä lähestyy, on oikeutettu vaikkapa
kuolevan ihmisen vuoteen laidalla istuen kiskomaan hänestä irti
totuuden. Väsynyt, ehkä sairaskin — oliko sellaista kuultu!

Kun tänään suoritettiin tutkintoja monella taholla ja virkaatekevä
maaherra tahtoi asiat luistamaan, niin Kyreen oli kirjurikseen ottanut
varsin oudon miehen, nimittäin sen miehen, jota kaupungissa oli ruvettu
kutsumaan »Kirjaksi» hänen suuren oppinsa vuoksi: teologian ylioppilaan
Antti Skuggen. Skugge, joka Kyreenin häntä pyytäessä oli säikähtänyt
pelkkää ajatustakin, että hän näin arkaluontoisissa olosuhteissa
joutuisi tunkeutumaan kahden niin nuoren neidin huoneisiin, vieläpä
toisen ollessa naishenkilön, johon hänen syntinen sydämensä tunsi mitä
suurinta vetoa, oli lopulta suostunut lähtemään, pääasiassa siksi, että
tahtoi koettaa, mikäli olosuhteet sallivat, pelastaa turvattomia, joita
koko kaupunki nyt kivitti.

Anna Kristina Suthoff, joka asteli pidellen kiinni huonekaluista,
koetti pysähdyttää herroja ruokahuoneeseen. Mutta Kyreen meni kuin
liekki huoneesta toiseen ja kirjuri säikähtyneenä hänen perässään. He
tulivat siihen päätyhuoneeseen, mistä rikas kauppamies elämänsä päivinä
oli hallinnut taloaan ja missä hän sitten oli maannut ruumiina. Huone
oli suunnilleen samassa kunnossa, missä Helsingin porvarit aina olivat
sen nähneet: pöytä, kirjoja, nahkalla päällystetty tuoli, rahakirstu,
vaaka, klahvipiironki, seinäpenkki ja seinillä puupiirrokset ja
puntari. Kyreen oli jo kiirehtimäisillään eteenpäin, mutta pysähtyi
suurten värillisten taulujen eteen, jotka ilman kehystä olivat asetetut
lattialle seinää vastaan. Hän ennätti nähdä kauniita, puolialastomia
naisia pitopöydän ympärillä, miehen, joka seisoi viinilasi käsissä,
ja riikinkukon, jonka kiiltävät pyrstösulat lepäsivät jollakin
purppuraisella kankaalla. Silloin hän pysähtyi huvittuneena. Yhtäkkiä
hän hämmästyneenä virkkoi kirjurilleen:

— Tunnetteko, Skugge, tuon miehen? Mutta katsokaa toki: Suthoff
ilmielävänä.

— Näen huonosti, sanoi Skugge ja koetti kumartua katsomaan. — Otanpa
silmälasini. Mutta voisiko se olla mahdollista?

Silloin lausui ontto ääni, joka tuntui tulevan vastaiselta puolelta
huonetta, itse seinän sisästä:

— Kaanaan häät.

Hedvig Ulrika nosti päänsä karhuntaljalta, veti mustaa huivia tiukemma
ympärilleen, nousi ja tuli luo. Annettuaan miehille kätensä hän
käänsi kuvat seinään päin, sanoi isä-vainajansa tuoneen ne matkaltaan
Hollannin maassa ja rengin vasta ottaneen ne esiin laatikoista.

— En ole jaksanut niitä katsella. Meidän renki sanoi niiden kuvaavan
Kaanaan häitä ja samarialaista vaimoa kaivolla.

Hän istuutui nahkatuoliin, edessään kirjaröykkiö. Hän oli hyvin kalpea
ja häntä olisi voinut pitää paremmin poikana kuin tyttönä.

Kuulustelu alkoi.

Kyreen käski nuoremman sisaren poistua. Vanhemman silmät löivät
lieskoja, mutta painuivat samassa luomien alle. Ja hän vastasi oudolla,
ontolla äänellään kysymyksiin ja sanoi siitä syystä halunneensa tavata
vierasta, että hän olisi tahtonut kiittää häntä avusta.

— Vain siitäkö syystä? kysyi Kyreen.

— Eikö siinä ollut syytä tarpeeksi? sanoi tutkittava läpitunkevasta

— Vaimo Tellqvistin kertomuksen mukaan oli muitakin syitä.

— Vaimo Tellqvistin! pääsi tutkittavalta inhoten. — Minä en jaksa nyt.
Voin pahoin. Menkää pois.

Silloin nousi kirjuri. Pyyhkien hikeä otsaltaan hän alkoi pyytää, että
herra kaupungin viskaali ottaisi huomioon tytön terveydentilan, joka
selvästi tällä hetkellä oli huono. Parasta oli lähettää Tingelund
tinktuureineen sairaan tykö ja tulla huomenna uudestaan.

Kyreen ei hellittänyt. Hän kyseli ristiin rastiin ja sai tutkittavalta
tämäntapaisen yhteenvedon:

— Minä en tiedä hänen nimeään. Minä en tavannut häntä Helsingissä. En
nähnytkään häntä. En ole varma, että se on sama ihminenkään, joka pisti
kivalterin.

Kyreen naulasi nyt silmänsä tutkittavaan ja kysyi:

— Mutta jos murhamies nyt olisi saatu kiinni ja teidät vietäisiin
Stockhusin kellariin häntä katsomaan — tuntisitteko hänet, jos se olisi
hän?

Hedulla horjahti, hapuili käsillään otsaansa ja vaipui permannolle.

— Tiedän tarpeeksi, sanoi Kyreen ja nousi. — Uskokaa, jos tahdotte,
tuohon pyörtymiseen. Äiti oli hyvä komeljantteri. En pidä mahdottomana,
että tässä olemme tekemisissä murhaajan liittolaisen kanssa. Menemme
nyt tutkimaan, mitä sisar tietää.

Mutta Skugge seisoi neuvottomana tytön edessä, uskaltamatta häneen
kajota. Ettei hän vain olisi kuollut. Olisiko pitänyt kutsua
palvelijat? Tuo roisto, tuo viskaali! Kuin pyörryksissä polvistui
ylioppilas permannolle, pujotti kätensä tytön hiusten alitse niskan
alle ja nosti hänen päätään. Kapeat kasvot joutuivat lepäämään hänen
olkapäätään vastaan. Siinä tyttö avasi silmänsä, joiden ripsissä oli
särkyneitä kyyneliä.

Ylioppilas yritti sanoa jotakin, nosti hänet sitten vaistojensa
ohjaamana pystyyn, asetti pään tuolin selkänojaa vastaan ja kysyi,
voiko hän jo paremmin. Hedullan kyyneleet nähdessään ylioppilas kirosi
itseään siitä, ettei ollut suudellut noita silmiä, suudellut huulia,
kerrankin ottanut, mitä hänelle annettiin. Narri — minä! ajatteli hän
halveksien itseään ja vannoi toisen kerran tietävänsä, mitä on tehtävä.
Samassa Hedulla näytti muistavan, mitä äsken oli tapahtunut, ja kysyi
nopeasti:

— Onko hänet saatu kiinni?

Tytön silmissä oli nyt sellainen hätä, että Skuggen mieleen tuli:
rakastaako hän sittenkin tuota roistoa? Onko viskaali oikeassa?

— Ei, sanoi Skugge ja näki säikähdyksen laantuvan ja toivon jälleen
syttyvän noihin tummiin silmiin, jotka äsken olivat olleet hänen
huultensa ulottuvilla. — Tahdotteko, että ilmoitan, jos saan kuulla
jotakin hänestä? jatkoi hän yht'äkkiä kuiskaten ja tuntien, että tässä
oli mahdollisuus rakentaa jotakin siltaa tuohon toiseen kertaan,
jolloin hän, Skugge, varmasti on viisaampi. — Tahdotteko?

— Kiitos, sanoi Hedulla ja tavoitti hänen kättään.

Ja hänen kätensä varassa hän nousi tuolilta, astui permannon poikki
ja vaipui mustalle taljalle, mistä äsken oli noussut. Ja kun Skugge,
ovella viipyen, vielä huumaantuneena hengitti tuoksua, joka ympäröi
vuodetta, missä kaikki oli mustaa, paitsi kapeat valkoiset kasvot, niin
Hedulla aivan hiljaa lausui:

— Minä odotan.

Muistamatta mitään muuta kuin sen, että nyt on lähdettävä pakoon, Antti
Skugge ovessa törmäsi viskaalia vastaan, joka turhaan oli huudellut
häntä pitämään pöytäkirjaa. Tutkittavana oli nyt kauppamies Suthoffin
nuorempi tytär.

Siihen asti meni kaikki hyvin, kunnes viskaali äkkiä lausui:

— Kuinka kauan sisaresi jo on rakastanut tätä murhaajaa?

Silloin pieni Krista kokonaan hämääntyi, punehtui ja änkytti:

— En tiedä, en voi tietää.

Silmät tiukkoina tuijottaen lapseen viskaali jatkoi:

— Puhu totta, muista, että molemmat joudutte oikeudessa vastaamaan
näihin samoihin kysymyksiin. Et kai aio kieltää, ettei sisaresi ja
murhaajan välillä ollut rakkaussuhdetta? Sisaresi sen myönsikin.
Olivatko he kihloissa aikaisemmin? Vai metsässäkö heistä tuli sulhanen
ja morsian? Ehkä jonakin yönä, kun te kaikki makasitte samassa havu
vuoteessa ja lämmititte toisianne? Muista tarkoin.

Lapsen huulet vapisivat, itkua tehden.

— Sinä joudut tuomarien eteen, älä unohda sitä.

— He eivät ole sulhanen ja morsian! huusi Krista täydessä itkussa. — He
eivät ole olleet sulhanen ja morsian!

— Valehtelet!

Viskaalin nyrkki iski pöytään. Krista ei kuitenkaan enää säikähtänyt.
Hän lakkasi itkemästä ja sanoi vavisten:

— En!

Nyt nousi Skugge, taittoi paperinlehdet, joille hän oli tehnyt
pöytäkirjan, ja repi ne kappaleiksi. Sitten hän tohisten ja
luonnottoman kimakalla äänellä selitti haluavansa olla kunniallinen
ihminen. Anna Kristinaa hän silitti päälaelle ja käski hänen tulla
rauhalliseksi. Hän oli hyvä lapsi, he kyllä tiesivät, että hän aina
puhui totta. Ja kun raivostunut viskaali oli jättänyt talon, ei hän
malttanut olla sanomatta: no nyt se paha mies lähti, juokse nyt
isonsisaren luo.

Siihen Anna Kristina vastasi:

— En voi juosta, jalkojani särkee. Apteekkari sanoi, että ne pitäisi
sahata poikki, mutta minä en antanut. Ne kylmettyivät silloin metsässä.
Mutta ne kyllä kerran paranevat.

Katsellessaan enkelimäistä Anna Kristinaa tunsi ylioppilas häntä
kohtaan suurta hellyyttä, melkein yhtä suurta, mutta toisenlaista
kuin sisarensapoikaa Henni Forsiusta kohtaan. Ja päivän järkyttävien
elämysten ja mielenliikutusten jälkeen, tullessaan tutulle kadulle,
nuori ylioppilas tuskin tunsi paikkoja entisiksi. Missä hän olikaan
ollut ja missä vaeltanut? Joka tapauksessa oudoilla mailla ja eläen
hetkiä, jotka tuntuivat vuosilta. Hänen sydämensä löi uudella ja
oudolla tavalla, hänen jäsenissään sykki uusi ja outo voima. Paavali,
pyhä Paavali — hänen koko olemuksessaan ailahteli outo halu hymyillä
entiselle rakkaimmalle pyhimykselleen.

Ja kun Henni, hänen sisarenpoikansa juosten tuli vastaan Suurtorilla
kertoen, että Kustaa ja Jepu olivat palanneet Tukholmasta, niin eno
nosti pojan käsivarsilleen, nauroi ja kysyi:

— Mitä sinä pidät Anna Kristinasta, rikkaan kauppamiehen
pikkutyttärestä? Eikö hän olekin herttainen tyttö? Meidän täytyy olla
oikein hyviä hänelle ja hänen sisarelleen. Katso, he ovat nyt niin
suruissaan, kun sekä heidän isänsä että äitinsä ovat kuolleet. Meidän
täytyy lohduttaa heitä. Ja puolustaa heitä.

— Minun enoni, sanoi Henni rehellisellä lapsenäänellään, — minä pidän
Anna Kristinasta, mutta minä pidän enemmän Hedvig Ulrikasta.

Eno katseli häneen hämmästyksissään ja hymähti samassa:

— Mutta Henni, Hedvig Ulrika on aivan liian vanha sinulle.

— Siinäpä se. Kuinka vanha kivalterin murhaaja on? Onko totta, minun
enoni, että Hedvig Ulrika olisi kihlattu hänen kanssaan? Kustaa on
tullut kotiin, meidän suuri Leijonamme, ja hän ja Jepu ovat sopineet
keskenään. Mutta he eivät tulleet mereltä, vaan Turusta. Gagneuria he
eivät ole löytäneet. Minä tahtoisin, että minun enoni naisi Hedvig
Ulrikan. Nyt ei kukaan huoli hänestä, kun hän pian on köyhä. Kun
Hedullan sukulaiset tulevat hautajaisiin, niin minun enoni sopii heiltä
pyytää Hedullaa.

Poikanen oli tottunut siihen, että hänen enonsa tällaisten
keskustelujen aikana rupesi puhumaan pyhästä Paavalista.

Mutta nytpä ei puhunutkaan.

       *       *       *       *       *

Suthoffin talossa kuultiin, niinkuin muuallakin, että Wetter ja Jepu
Clayhills olivat palanneet Tukholmasta, palanneet löytämättä mitään
merkkejä kadonneesta laivasta. Mutta oli kuulumatonta, etteivät he heti
rientäneet kertomaan uutisiaan sisaruksille, Hedullalle ja Kristalle.
Muutenkin alkoi outo salaperäisyys tuntua Suthoffin talon ja kaupungin
välillä, ikäänkuin siihen olisi kohonnut sumuseinä. Tähän seinään ei
voinut käsin tarttua, sitä ei voinut kirveellä hajoittaa. Se ei ollut
vahvempi kuin ne seitit, joita ensimmäinen tyyni syksy-yö levittää
puiden oksille ja nurmille. Mutta nämä sumuseitit tietävät kesän
loppumista ja syksyn alkamista.

Oli kummallista, ettei Viipurista, Haminasta ja Narvasta mitään
kuulunut. Näytti siltä, ettei sieltä lähde liikkeelle ketään. Kun
Jakob Suthoff aikoinaan suvulle epämieluisan avioliittonsa vuoksi
oli lähtenyt kotitalosta Vesiportinkadun varrelta, niin sukulaisia
ei mikään houkutellut Helsinkiin. Nyt oli raskailla matkavaunuilla
tuiki vaikeaa kulkea: mitkä hevoset jaksoivatkaan kiskoa suuria
ajopelejä syvistä, jäätyneistä ratasuomista, ja yht'äkkiä saattoi
tulla talvikeli, jolloin ei niillä päässyt liikkeelle ensinkään.
Toiselta puolen ei mielellään saattanut ryhtyä perunkirjoitukseen
eikä hautajaisvalmistuksiin, ennenkuin tiesi sukulaisten tulosta.
Maistraatin sinetit olivat kauppapuodin, ranta-aittojen, kirstujen
ja kaappien suulla — Suthoffeista tiedettiin, että he saattoivat
ajaa asioitaan kuninkaaseen asti, jos he alkoivat kysyä omaisuutensa
perään. Huhuttiin, että kauppamies olisi ennen pakoa kätkenyt maahan
osan kalleuksiaan. Tyttärien äiti-vainajakin oli kertonut isän jonakin
yönä säkissä vieneen arvoesineitä ulos ja takaisin palatessaan
pesseen käsiään, jotka olivat multaiset. Se nuori palveluspiika, joka
pakokiireessä niin onnettomasti jäi vihollisen saaliiksi, olisi hänkin
voinut jotakin tietää, sillä hän oli herännyt ja ikkunasta katsellut
isäntänsä toimia, mutta tyttöparka oli teillä tietymättömillä. Oliko
aarre pihan piirissä, oliko se viety saareen, missä kauppamiehen
hevosia kesäisin pidettiin, vai oliko se kaivettu ranta-aittojen
tienoille, tai ehkä kapanaloille, missä kauppamies viljeli ruista,
toukoviljaa ja tupakkaa? Renki Eerikki Iiskenpoika ajatteli tätä
aarretta, niin että näytti käyvän sekapäiseksi.

Nyt tuli tiukka rahasta. Raatimies Govinius ei saanut ulos korkojakaan
rikkaan kauppamiehen velkamiehiltä, saatikka pääomaa. Tällä hetkellä
eivät auttaneet irtisanomiset, muistutukset tai varoitukset. Ja jos
heidät pani vararikkoon, niin ei heiltä saanut muuta kuin ränstyneet
talot, joista ei kukaan maksanut mitään. Myöhemmin voi syntyä kysyntää,
— jahka olot vähän tasaantuvat. Mutta nyt tarvittiin puhdasta rahaa.
Millä pidetään hautajaiset? Kolmen päivän hautajaiset kahdelle- tai
kolmellesadalle vieraalle — se kysyy kolikoita.

Ei tarvitse muuta kuin kaupungin sinetit pois puodin ovelta! sanoi
Iiskenpoika. Ja hän uhkasi juovuksissa ollessaan mennä murtamaan
sinetit. Mutta selvänä hän, hyvin tietäen, mitä merkitsi esivallan
sinetteihin koskeminen, kielsi sellaista unissaankaan ajatelleensa.

Nyt on viereinen puoti raastuvan alla vuokrattu Janne Lustigille,
sille hunsvotille ja lautastennuolijalle, joka tässä takavuosina
oli puotipoikana Suthoffilla! tuli eräänä aamuna, hiukset pystyssä,
Eerikki Iiskenpoika kertomaan. Janne Lustig tahtoi ostaa kaupungin
rikkaimman kauppamiehen puodin, ja kun ei sitä saanut, niin nyt panee
toimeksi kilpajuoksun. Kilpajuoksu on tässä takauksessa helppo, sillä
kilpailija ei liiku paikalta. Suthoffin puodin ovella seisovat sinetit,
mutta Lustigin ovella seisovat ihmiset, jotka tahtovat syödä, juoda ja
vaatettaa itseään. Ei käy hyvästi, jolleivät sukulaiset pian saavu,
jollei aarre löydy maasta, hopealaiva merenpohjasta, tai velkamiehet
maksa.

Iiskenpoika veti lainatulla juhdalla polttopuita yhteisiltä huonoilta
kaatopaikoilta ja samoin rehua lehmille, mistä velaksi sai. Kauppamies
mahtaa laudallaan kääntyä sitä häpeää, mikä nyt kohtaa hänen taloaan
ja lapsiaan. Lypsäisivät edes lehmät, mutta kestää vielä, ennenkuin
ne pakanat poikivat. Eräänä päivänä kysyi vanhempi neiti, kenen tämä
hevonen oli, jota hän ei tuntenut. Iiskenpoika vastasi ärtyneenä, että
se on niitä uusia hevosia, jotka provianttimestari ylämaasta toi.
Weckström oli antanut luvan käyttää niitä, söivät paremmin, kun tekivät
vähän työtä, kovin laihoja olivat, kun hän ne toi.

Hedulla valkeni palttinanvalkoiseksi ja muistutti pelottavasti isäänsä
huomauttaessaan kieltäneensä ottamasta mitään Weckströmiltä. Ei saa
ottaa lihaa eikä leipää, ei syötävää eikä juotavaa, eikä hevosta eikä
rekiä tai rattaita, tai vaatteita.

Iiskenpoika ei vastustanut herra-vainajansa vihaa, joka puhui hänen
tyttärensä suun kautta. Hän kaatoi märät, lahot hirret siihen paikkaan,
riisui hevosen ja läksi taluttamaan sitä kruunun tallille, minne
Weckström oli saanut sijoitetuksi laihat, uudet hevosensa, kunnes saisi
ostetuksi Helsingistä talon.

Aikoiko Weckström, se jauhosäkki, taloa täältä?

Hänhän oli hakenut sitä kauan.

Suthoffin tytär kalpeni entistä enemmän, sillä käsittämättömästä syystä
hän vaistosi, että »Jauhosäkki» oli ollut niitä, jotka katselivat
hänen isänsä taloa jo isän sairastaessa. Talo kenelle muulle tahansa
mieluummin kuin provianttimestarille!

Mikä hätä hänellä on Vanhassa-Helsingissä? Siellähän hän on niinkuin
rotta jyvälaarissa. Siellä hänellä on aumoja ja makasiineja. Siellä hän
syntyi, siellä kuolkoonkin.

— Täällä ei saa ottaa vastaan häneltä mitään, lausui
kauppamies-vainajan vanhempi tytär vieläkin varmemmaksi vakuudeksi,
vaikka renki jo oli mennyt.

Nyt tapahtui sekin, että Antres Weckström ilmoitti saaneensa paikan
muualta — mitäpä hänellä täällä tehtiin, kun puoti oli kiinni ja rahat
lopussa. Weckström ei ollut saanut palkkaansa koko syksynä ja soisi sen
nyt mielellään saavansa.

Talon tytär ei näin eronhetkellä tahtonut näyttää, miten iloiseksi hän
tuli puotipalvelijan irtisanomisilmoituksesta. Hän oli monet kerrat,
kuunnellessaan Antreksen soittoa, miettinyt, miten pääsisi miehestä
eroon, ja jo isäänsä pyytänytkin ottamaan toisen puotimiehen, vaikkei
isä tahtonut sitä tehdä, väittäen, että tämä Antres toi puotiin väkeä.
Ja nyt tämä itse pyytää eroa palveluksesta! Ainoa paha oli, ettei
talossa ollut käteistä rahaa. Hedullan mieleen johtui: minä menen
Strengin luo ja sanon, että meidän puotimme on aukaistava, vaikka minä
itse rikkoisin sinetit! Ja hän jatkoi ajatustaan: meillä on puoti
täynnä tavaraa ja me olemme itse kaiken puutteessa. Kaikki Hollannin
maasta tuodut laatikot ovat puodissa ja ranta-aitassa lakkausten
takana: kymmenien tuhansien taalerien arvo.

Hedvig Ulrika Jaakopintytär seisoi alatuvan portailla aikeessa ottaa
tuvan orrelta kuivia päreitä. Antres oli tullut siihen kuullessaan
hänen askeleensa. Nyt hän yhtäkkiä kysyi:

Vai haluaako Hedvig Ulrika, että jään taloon?

— En mitenkään, vastasi tyttö hiukan säikähtäen.

Silloin kietoi mies kätensä hänen ympärilleen, sulki suullaan hänen
huulensa ja kuljetti häntä tupaa kohden.

— Minä jään, jos vain haluat, puhui Antres huohottaen. — Minä rakastan
sinua. Tule minulle. Olen yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Tule minulle.
Tule minulle. Tule tänne tupaan. Minä puhun sinulle. En tee pahaa.
Rakastan sinua. Tule minulle.

Hedullan voimat eivät tässä käsikähmässä olleet paljon arvoiset. Miehen
kädet väänsivät auki hänen nyrkkinsä, taivuttivat hänen ponnistelevat
käsivartensa niinkuin ne olisivat olleet ruokoa ja hänen huulensa
polttivat milloin tytön huulilla, milloin hänen niskallaan, kaulallaan
tai povellaan. Tytöllä ei ollut enää muita aseita kuin hampaat:
hän puri, tietämättä mihin iski hampaansa. Miehen sanat vaihtuivat
kiroilemiseksi. Vaatteet Hedullan ympärillä risahtelivat rikki,
vaatekappale vaatekappaleen perästä, kunnes hän syöksyi alas portaita
ja kaatui kuuraiseen nurmeen. Pimeässä kompastui mieskin ja tyttö pääsi
pakenemaan ensin kaivon luo ja sitten ulos portista kadulle, missä ei
ollut ainoatakaan ihmistä.

Tällaisen häpeän vallassa ei hän ollut vielä milloinkaan ollut.
Hänen mieleensä tuli, että parasta olisi mennä ranta-aittojen luo
ja viskautua Kaupunginlahteen. Lähteneekö tämä lika millään. Antres
saattoi odottaa häntä pihassa. Ne eivät kuulleet vähällä, Krista
tietenkin oli vällyjen alla. Vihdoin viimein joku tuli, ja Hedulla
pääsi sisään.

Antres lähti talosta sanomatta hyvästi kenellekään ja parin päivän
perästä seisoi hän Janne Lustigin puodissa, vieden sinne kaikki
Suthoffin entiset ostajat.

Hedulla ei olisi kehdannut mennä pormestarin luo, hänen kasvonsa
ja kätensä olivat niin pahasti sinelmillä. Hän koetti taivuttaa
Goviniusta, isävainajansa läheisintä ystävää toimittamaan heidän
puotinsa auki. Mutta Govinius oli kokonaan tuota sinettien särkemistä
vastaan. Hän tiesi, että sukulaiset juuri erikoisesti saattoivat
syyttää häntä, jos tahtoivat epäillä petoksien tapahtumista.

Hedulla tuli Strengin luo hämärissä ja alkoi heti esittää asiaansa
päästäkseen kotiin niin pian kuin mahdollista, jo senkin takia, että
sukulaiset Viipurista saattoivat saapua mihin vuorokauden aikaan
tahansa.

Suurten huoliensa keskellä ei hän ollut joutunut tietämään, mitä
pormestarin talossa oli tapahtunut. Hän kyllä huomasi, että sisällä
näytti oudon tyhjältä, ikäänkuin huonekalut jo olisivat muutetut
toiseen asuntoon ja ihmiset muuttaisivat huomenna perässä. Mutta hän
ei kajonnut tähän asiaan, ryhtyipä vain heti esittämään, että heidän
täytyy päästä puodistansa myymään tavaroita ja saada ranta-aitat auki.

Streng vetäisi pitkää, harmaata partaansa ja seisoi paitahihasillaan,
kädet peukaloista riippuen liivien hiha-aukoissa, ystävävainajansa
tyttären edessä.

— Piiaseni, sanoi hän vihdoin, — mennään sisäpuolelle. Ovat minulle
toki jättäneet kolme tuolia. Sali on tyhjä, niinkuin näet. Mitä ei
sota vienyt, sen veivät saamamiehet. Sota, sota. Olen, piru vie, yhtä
hyvä patriootti kuin kuka tahansa toinenkin, mutta sen sanon, että
kuka nousee syyttäjäksi tämän meidän hävitetyn kaupunkimme puolesta?
No niin, piiaseni, sinua ei huvita tulla vararikkoisen virkaatekevän
pormestarin kotiin. Ajattelit kai, että voisit ottaa täältä isäsi
saatavat. Tulet myöhään, piiaseni: kaikki on myyty, en muuta surekaan
kuin kirjojani ja lyypekkiläistä nahkatuoliani, jotka sodan aikana kuin
ihmeen kautta olivat pelastuneet kellarissa olkien alla. Tiedätkö,
kuka osti kirjat? Kuhlberg, se keltatukkainen Leijona, se papana,
jonka me tässä vasta pieksimme raatihuoneen ovella, kun hän yhdessä
muiden Leijonien kanssa palasi rosvomatkaltaan. Hän pyytää koulusta
lupaa ja tulee huutokauppaan niinkuin mies ainakin! Ihmettelen, ettei
sappeni haljennut. Hän, ketunpoika, jonka korvantauksista vesi vielä
tippuu, hän ostaa minun tieteellisen kirjastoni. Hän muka tulee sitä
tarvitsemaan. Hän muka antautuu samalle alalle kuin minä. Ihmettelen,
ettei hän samalla ostanut pormestarintuoliani. Mistä tällainen ipana
ottaa rahat? Varastaa. Sen taidon osaa nykyinen sukupolvi. Sappeni
halkeaa, kun sitä ajattelen.

Vanha raatimies kulki edellä ja hänen nuori vieraansa, ikäänkuin
jonkin lyönnin tainnuttamana hänen perässään, läpi kylmän salihuoneen
ruokahuoneeseen, missä paloi pesävalkea, huolimatta huoneen
harvinaisesta kuumuudesta. Streng tarttui pulloon pöydällä ja pyyhkäisi
hellästi kädellään sen suuta. Toinen pikari joutui Hedda Suthoffin
käteen, toinen hänen omaansa. Tyhjennettyään oman pikarinsa Streng
täytti sen uudelleen ja lähti viereiseen huoneeseen sairaan vaimonsa
luo.

Hedulla huomasi, että permannoilla oli olkia ja paperinkaistaleita.
Uuninnurkkaan oli kasattu pinollinen halkoja, niin hyviä, ettei
sellaisia vielä oltu Helsingissä nähty sitten sodan, ja pöydällä oli
puolikas Tallinnanlimppua, kolme talikynttilää, palvattu lampaanjalka,
kirjoitusneuvot ja Uusitestamentti. Täällä oli mahtanut olla
huutokauppa.

Streng puheli pormestarinnalle niinkuin linnunpojalle, jota ruokitaan.
Takaisin tullessaan pyyhki hän kädellään hikeä otsaltaan ja vei
senjälkeen kätensä polveaan vastaan.

— Niin, alkoi hän taasen, — hän sai ohimoonsa kiven. Kuka sen heitti?
Ikkunasta tuli. Ruutu paikattiin tuohentervalla, tuossa se vielä on.
Stierin pihasta heitettiin. Mutta Stier on suuttunut Tingelundin
vuoksi. Me olemme olleet naimisissa neljäkymmentä vuotta, hän ja minä.
Me olimme hyvin nuoria ja hulluja myöskin, mutta rakkaus on kestänyt.
Neljäkymmentä vuotta! Ja sitten suuren paon olen istunut Helsingin
raadissa. Ja nyt se on loppu. Vaan mitä oli sittenkään sen keltaisen
ketunpenikan hävyttömyys sen rinnalla, mitä minun virkatoverini minulle
osoittivat. Vaihdoin kesken huutokauppaa pukua, koska toinen pukuni oli
niin huono, että polvet ja kyynärpäät näkyivät. Ja tästä he tekivät
muistutuksen ja vaativat minua vetämään ylleni vanhat risani. Mutta
kyllä silloin nyrkkiini tuli voimaa ja minä iskin sen pöytään, niin
että ruudut tärisivät. Ah, piru vie, sota, sota!

Vanhan herran puheen aikana oli Hedulla tuon tuostakin noussut ja
yrittänyt esittää asiaansa. Häntä alkoi pelottaa, että Viipurin vieraat
juuri tänä iltana saapuisivat, ja hän kuuntelikin enemmän ääniä
ulkoapäin kuin sitä, mitä kiusaantunut Lorentz Streng kodissaan puhui
Nyt kuului askelia pihamaalta: olisiko kotoa lähetetty häntä hakemaan?

Hän tunsi ovien takaa ja huoneiden välimatkan päästä Henni Forsiuksen
äidin ilosen ja hyväntahtoisen äänen.

— Täytyi tulla katsomaan, täytyi! Kun tällainen päivä käy yli kodin,
niin ei suinkaan täällä ole saatu palaa suuhun. Kyllä elämme läpi
aikojen. Mikä on ylhäällä, pannaan alas, ja mikä on alhaalla, pannaan
ylös. Ei enää tiedä, kuuluuko ylös vaiko alas. Virkaatekevä pormestari
pitää piirakasta, ajattelin — aina olette niin ystävällisesti kehunut
minun piirakoltani, vaikkei syytäkään ollut! Saimme Vanhastakaupungista
ostaa lohen. Antakaas, kun minä panen pöytään. Ehkä Charlottekin voi
nousta tuoliinsa. Hyvää iltaa, rakas kulta Charlotte, minä täällä
vain olen, minä Helena Forsia. Kas vain, täällähän on Heddakin. Kävin
juuri teillä, Läntisellä Kirkkokadulla nimittäin, ja vein näitä samoja
vaatimattomia lämpimäisiä. Meidän uuni ei enää paista tasaisesti, ja
niin hyvä uuni kuin se oli. Ties mitä venäläiset ovat sille tehneet.
Niin, rakas kulta Hedda, ei ole ollut helppoa teilläkään. Mutta
sinähän olet täynnä mustelmia — onko sinussa taas jokin uusi tauti.
Etteihän vain tartu? Meidän pojat ovat oikein ottaneet Suthoffin talon
sydämelleen. Sekä Henni että Antti, veljeni, puhuvat alituisesti
Hedullasta ja Kristasta. Voi sitäkin Krista-raukkaa, kun hänellä
on niin kauheita tuskia. Tietäähän sen kauhean ajan metsässä! Vaan
viisaasti teki tyttö, ettei antanut Stierin sahata poikki jalkojaan.
Voivat parantua.

Henni Forsiuksen äiti käveli pormestarin luota pormestarinnan luokse,
avasi matkavakkansa, jonka kauniit punaiset maalaukset Hedulla hyvin
tunsi, ja puheli, nauroi ja liverteli. Ihmiset olivat sentään hyviäkin.
Govinia oli lähettänyt nuo putelit — ne olivat vanhaa viiniä, mistä
lienevät olleetkin. Lampaankäpälä oli ilmestynyt kyökin pöydälle
palveluspiian ollessa ulkona, kynttilät oli Keppi-Saara tuonut.
Varmaan ne olivat hänen ainoat joulukynttilänsä. Niin, ja moni muu oli
osoittanut myötätuntoaan.

Se outo nälkä, mitä rikkaan Suthoffin tytär oli vaikean sairautensa
aikana kokenut, tuntui tänään. Hän olisi voinut syödä koko tuon
herkullisen piirakan. Nyt hän kuitenkin nousi, kiitti ja pyysi, että
pormestari avaisi heidän puotinsa.

— Tietysti, piiaseni, lupasi Strong. — Teidänhän täytyy ryhtyä
hautajaisvalmisteluihin. Kai hautajaiset on pidettävä ennen joulua, vai
mitä sanotte, serkku Forsia? En ymmärrä, että Goviniuksella on mitään
pelättävää sukulaisista. Menemme aamusta heti ja avaamme puodit. Mutta
nyt syömme ja koetamme unohtaa.

Hedulla säpsähteli, myötänään luullen kuulevansa vaunujen rätinää.

Häntä ei päästetty pois. Syötiin ja juotiin. Pidot paranivat vielä
siitä vieraasta, joka saapui, matkassaan kannunvetävä puteli
Herttonaisten viinaa: Kustaa Wetter tuli.

Hedulla ja Kustaa punastuivat antaessaan toisilleen kättä.

Mutta heidän väliset asiansa saivat omassa hiljaisuudessaan kiehua
ja polttaa. Puhuttiin kaikesta muusta. Ja paljosta oli puhuttavaa.
Ensinnä läpikäytiin Tukholman uutiset. Rouva Levi oli lihonut ja tullut
juutalaisen näköiseksi. Lihava hänellä oli mieskin ja lihava oli heidän
pikku Jaakoppinsa. Kustaa Wetter sai heiltä sellaisen puolijuutalaisen
päivällisen, että sen öljyyn valmistetut riisit vieläkin erikoisessa
hajussaan tuntuivat hänen suussaan. Jälkiruoaksi Greta tarjosi
koko joukon hovijuoruja, varsinkin Hedvig Taubesta ja »Pitkästä
ruotsalaisesta», joka jälkimmäinen teki kaikkensa saadakseen Gretaa
mukaan jollekin picknickille, jommoisiin koottiin kauniita naisia
kuninkaan huviksi. Eikö Hedulla ollut saanut Gretan kirjettä? Sen oli
Kustaa antanut Goviniukselle. Tai oikeastaan olikin kaksi kirjettä,
toinen Goviniukselle ja toinen sisarille Helsingissä.

Miksei Govinius sitten ollut antanut kirjettä? Mitä se saattoi sisältää?

Ei, Hedullaa ei vieläkään päästetty pois. Sellaisten suurten
matkavaunujen tulo kuin Viipurin Suthoffien kuului joka soppeen
kaupungissa. Kun sellaiset ajoivat siltojen yli, niin se saattoi
herättää kuolleetkin. Hyvä, jos sillat vain kestävät.

Nuori Wetter, jonka tarkoitus oli ollut tavata Streng kahden kesken,
suostui vihdoin, kun siinä syödessä ja juodessa lämmettiin, kertomaan
asiansa kaikkien kuullen. Hän oli Tukholmassa saanut huonoja uutisia
heidän, Wetterien, omaisuuden tilasta. Koko arvokas irtainhan oli
pelastettu sodan jaloista meren taakse. Sinetöidyissä kirstuissa
oli äidin veli toimittanut sen säilytettäväksi suuren virastonsa
holvattuun arkistoon. Arkut avattiin kahden raatimiehen läsnäollessa
ja — olivat tyhjät. Vanha nuuskarasia oli jäänyt yhden arkun pohjalle
ja tämän nuuskarasian omistajaa haki sitten Tukholman järjestysvalta
viikkokaupalla yötä ja päivää. Turhaan.

Helsingissä on jo myyty kivitalo. Maatiluksista ovat Herttonainen,
Brändön rustholli, Boxbackan säteri ja Tallbackan rälssitila myymättä.
Niistä ei nyt paljoa saada.

Konkurssi tuntuu olevan edessä.

Ja kaiken tämän lisäksi ovat tytöt, hänen sisarensa, heittäytyneet
irstaaseen elämään — sehän on näin sodan jäljeltä niin tavallista!
toiset Tukholmassa ja Greta täällä. Tuskin kehtaa kertoa, kenen kanssa
hän nyt elää: rengin kanssa, jonkun sipoolaisen jätkän, joka vei hänet
edessään hevosen selässä metsään suden häihin.

Kustaa Wetterin puhuessa seurasi Hedulla Suthoff häntä jännittyneenä,
ensin ainoastaan tuon tuostakin luoden häneen katseen, mutta sitten
kiinteästi tuijottaen. Oli mahdotonta käsittää, että hän oli näin
muuttunut. Oliko tämä vanha nuoriherra todella hänen kasvinveljensä
Gustaf, sama, jonka kanssa he olivat hypänneet varista ja hippaa?
Gustaf puheli ikäänkuin hän olisi ollut raatimies, mutta ei Helsingin
raatimiehiä, vaan Turun tai vaikkapa Tukholman. Kun hän nosti toisen
polvensa toisen päälle, tuli näkyviin hieno, kiiltävä sukka ja solki,
joka olisi voinut olla vaikkapa naisen rintaneulana. Muutenkin oli
pormestari Wetter-vainajan poika niinkuin nuori aatelismies, joka
tilapäisesti on pistäytynyt renkitupaan. Nuo kuviot hänen liiveihinsä
varmaan oli ommellut joku nainen, joka häntä ihaili, ehkä rakasti. Koko
hänen olemustaan ympäröi tuoksu, joka oli saanut alkunsa joko siten,
että hän itse oli käyttänyt hajuvettä tai että hänen vaatteensa
olivat joutuneet kosketuksiin kaunottaren kanssa, joka hyvin valitsi
hajuvesilajinsa. Kaunottaren — ei kukaan muu kuin kaunotar voinut tulla
kysymykseen.

Hedulla Suthoff tunsi tuskallisesti rumuutensa, typeryytensä,
sivistymättömyytensä ja mahdottomuutensa. Ei yksin Kustaa Wetter, vaan
hänen rakastamansa tuntematon mieskin kohosi yht'äkkiä aavistamattomaan
korkeuteen, jättäen hänet, mitättömän helsinkiläisen tytön,
saavuttamattoman etäisyyden taakse. Tyttö oli kiihkeästi odottanut
kasvin veljeään saadakseen häneltä apua. Nyt hän käsitti, ettei voisi
Kustaalta enää mitään pyytää. Käydessään noin kauniiksi ja ylhäiseksi
hän oli myöskin käynyt vieraaksi.

— On mahdollista, että tulen muuttamaan Tukholmaan, sanoi herra Wetter
samassa, liittäen tämän lauseen edelläkäyneeseen keskusteluun.

Koko aikana ei hän kertaakaan ollut katsahtanut Hedullaan. Hän oli
nähtävästi unohtanut tämän olevan huoneessa. Kuitenkin he molemmat
olivat kuumenneet, kun kohtasivat toisensa.

Kustaa ei enää välitä minusta, ajatteli Hedda Suthoff. Ja hänen
sisässään kirveli, vaikka olisi pitänyt olla täysin yhdentekevää,
pitikö Kustaa hänestä vai ei.

Forsia ehdotti, että he Hedullan kanssa menisivät pormestarinnan luo,
koska herrat siirtyivät puhumaan kaupungin asioista. He, naiset, voivat
näin etukäteen neuvotella Suthoffin hautajaisten valmistuksista siltä
varalta, ettei Viipurista tässä kelirikossa tulisi ketään.

Kun pormestarinnan ruumiillisia vaivoja lievensi kuumuus, niin oli
huoneissa tukahduttavan kuuma. Hedullaa kuitenkin vilutti. Tuntui
siltä kuin tauti olisi vaaninut häntä. Hän halusi pois täältä,
kotiin, Kristan luo. Eikä hänellä ollut voimaa lähteä. Ja vaikka hän
kaikin keinoin halusi kuunnella, mitä pormestarinna ja Hennin äiti
keskustelivat, niin hänen korvansa kuuntelivat, mitä toisessa huoneessa
sanottiin.

Streng kuului lupailevan Wetterille apulaissihteerin tointa
kemneroikeudessa ja kehoittavan häntä jäämään syntymäkaupunkiinsa.
Tosin hän oli suututtanut Burtzin ja Kyreenin silloin, kun puolusti
Suthoffin kehtoa raatihuoneen edessä ja viskasi lokaa ihmisten
silmille. Wetter-vainaja aikoinaan auttoi häntä, Burtzia, sekä
rahalainoilla että vaatteilla ja ruoalla.

— Olen yhtä hyvä patriootti kuin joku toinenkin, sanoi Streng
vapisevalla äänellä, — mutta sen sanon, että mihin tilaan on saatettu
Helsinki! Ei neljännesvuosisataa ollut kulunut siitä, kun tuhkasta
rakensimme kaupungin, kirkon rakensimme, koulun, raatihuoneen. Kauppa
elpyi, teollisuuden idut näyttäytyivät. Elimme rehellisesti ponnistaen
pienen yhteiskuntamme hyväksi. Olimme kuin samaa perhettä. Mitä nyt
olemme? Kaikki kymmenet käskyt olemme polkeneet jalkojemme alle.
Emme usko tulevaisuuteen. Mitä kannattaa raataa? Herrat Tukholmassa
lähettävät niskoillemme sodan. Mitäpä meistä — kanuunanruokaa! Olen
yhtä hyvä patriootti kuin joku toinenkin, mutta sen sanon, että Suomen
ja Ruotsin välillä on muutakin kuin vettä.

Vanha pormestari lähestyi kynttilää, joka asetettuna koverrettuun
nauriiseen paloi mustalla karrella. Hänen silmänsä etsivät
kynttiläsaksia. Niitä ei kuitenkaan ollut. Ja hän sylkäisi hyppysiinsä,
kävi kiinni karteen ja viskasi sen sitten uuniin.

— Mutta kun maanjäristys hävittää kaupungin, niin ihmiset sittenkin
rakentavat samaan tuhkaan. Vaan, piru vie, mitäpä sinä, nuori mies,
haluaisit kuunnella haaksirikkoutunutta ukkoa.

Nuori Wetter näytti kuitenkin kuuntelevan. Mietteissään vei hän lasia
huulilleen ja hänen kaunis jalkansa kieritteli levottomana ilmassa,
pesävalkean kuumottaessa hän rikkaanmiehentamineihinsa.

Jääkö hän vai lähteekö hän? ajatteli Hedulla, ja hänen kätensä olivat
kylmässä hiessä. Miten hän on muuttunut! toisti hän itsekseen. Miten
voi näin äkkiä muuttua.

— Kävin Turussa ja näin Isak Rossin, meidän entisen rehtorimme, virkkoi
Wetter katsettaan kohottamatta. — Hän oli hyvin muuttunut. Hän se juuri
minulle sanoi jotakin, joka sai minut ajattelemaan muuttoa. No sen
vain, että me täällä Suomessa aina olemme miekan kärjessä, ettei meillä
ole turvaa missään, että, jollemme tahdo tulla ryssiksi, olisimme
ruotsalaisia.

— Mutta sitähän me olemmekin! keskeytti pormestari. — Piru vieköön:
mitä Ross tarkoittaa?

Kustaa Wetter nousi, pyyhki otsaansa ja alkoi kävellä edestakaisin.

— Sitä vain, mitä kunnioitettu setänikin äsken: Suomen ja Ruotsin
välillä on jotain muutakin kuin vettä!

Hetken vaikenivat molemmat.

— Aivan oikein, lausui pormestari hiljaa ja seisahtui nuoren vieraansa
eteen, puhuen ikäänkuin itsekseen. — Mutta mitä sitten? Poika, sano
minulle: mitä sitten? Kun pakolaiset lähestyivät tämän häpeällisesti
jätetyn kaupunkinsa rantoja, niin puhuttiin ruotsalaisista ja
suomalaisista. Onko sitten olemassa suomalaisia? Ruotsalainen on
ihminen, vaikka hän olisi kerjäläinen, sillä hän puhuu kieltä, jonka
hänen kuninkaansa ymmärtää. Suomalainen on kuninkaansa edessä samassa
asemassa kuin susi tai karhu. Hän on metsäläinen, hän on takamaiden
takkuinen asukas. Hän ja hänen pieni, takkuinen hevosensa ne ovat
yhdenarvoiset. Molemmat kelpaavat silloin, kun on kysymyksessä
hengenheitto vihollisrintaman edessä. Kun ihminen taistelee, niin hän
taistelee kunnian vuoksi, tai kuninkaan vuoksi. Mutta minkä vuoksi
taistelee Suomen metsien asukas?

— Aivan oikein, kunnianarvoisa setäni! huudahti Wetter. — Juuri sen
vuoksi minä tahdon muuttaa täältä, etten tahdo olla ilman kunniaa,
ilman isänmaata ja kuningasta.

— Mutta, poika, onko tämän maan sitten jäätävä autioksi? Silloin tulee
ryssä ja ottaa tämän maan. Ja hän on silloin lähempänä sinun uutta
isänmaatasi kuin nyt.

— Niinpä on sitten Suomi tuomittu olemaan ainainen rajavyöhyke, missä
ei milloinkaan nukuta molemmat silmät ummessa eikä käsi koskaan vapaana
miekan kahvasta.

— Ja sinä, joka olet syntynyt täällä, jätät Suomen korpien takkuiset
metsäläiset ruumiillaan varjelemaan rajavyöhykettä, jotta sinä voisit
rauhassa elää kunniassa ja uudessa, turvallisessa isänmaassasi.

Veri nousi nuoren miehen kasvoille, ja hän joi pikarinsa pohjaan,
iskien sen sitten niin äänekkäästi pöytään, että naisten puhe
viereisessä huoneessa taukosi.

— Arvoisa herra setäni unohtaa, että silloin, kun Helsingin
viranomaiset sodan syttyessä pelastivat henkensä ja omaisuutensa meren
taakse, niin me, pojat, jäimme tänne tekemään vastarintaa kaikin
keinoin, joita meillä oli tarjolla. Olimme varustautuneet puhdistamaan
kaupungin vihollisista, olimme taitavasti valmistaneet ja harjoitelleet
— me olisimme vieneet asiamme voittoon, jollei Ruotsista olisi tullut
kuriiria. Saimme kiellon ja venäläinen pysyi kodeissamme. Silloin me
kaikki vanhenimme ja villiydyimme. Emme enää uskoneet kunniaan tai
isänmaahan. Täällä meillä Suomessa ei niihin voi uskoa. Niitä ei ole
olemassa. Koska täällä ei ole voimaa puolustaa kumpaakaan. Kunnian ja
isänmaan olemassaolo edellyttää aina voimaa.

Streng hymähti ja jäi surumielisesti silmäilemään nuoreen puhujaan.

— Isak Rossiako sinä siteeraat?

Wetter kiihtyi yhä.

— Me, pojat, teimme huomioitamme silloin, kun ukot kielsivät meitä
toimimasta. — Meiltä romahtivat silloin kunnia ja isänmaa. Se on suurin
romahdus, mikä miestä voi kohdata. Me olimme tosin vasta poikasia,
nimittäin iältämme, mutta mies oli meissä jo herännyt. Tätä miestä
kohtasi romahdus. Pelkäänpä, ettei tälle miehelle enää löydy kohotusta.

Vanha Lorentz Streng nyökytti päätään. Hetken hän hellästi katseli
ystävä-vainajansa Abraham Wetterin poikaa. Sitten hän virkkoi:

— Me olemme ruotsalaisia emmekä ole sitä sittenkään. Olemme suomalaisia.

Helsingin entisen pormestarin poika päästi katkeran naurun ja paiskasi
kädestään jonkin kilahtavan esineen, jota oli pidellyt nyrkissään.

— Herra setäni, tämän tunnustuksen tekeminen vie suoraan mestauslavalle.

Jälleen nyökytti Lorentz Streng päätään.

— Tiedän sen.

Hetken perästä hän sanoi:

— Isäni isä ei taitanut yhtään ruotsin sanaa, kun hänet metsätorpastaan
kutsuttiin lippujen alle.

Gustaf Wetter keskeytti hänet:

— Herra setäni uskoo, että hänen kielellään on tulevaisuus? Susien ja
karhujen kielellä.

Strengin kasvoille valahti lapsellinen hymy, ja ikäänkuin äkkiä tehden
päätöksen hän tarttui viinipulloon.

Se oli tyhjä. Hän päästi sen kädestään, otti uuden ja punnitsi sitä
kädessään, varmistautuakseen, että se oli täysinäinen.

Kalpea nuori mies teki kädellään liikkeen tyhjään ilmaan eikä enää
puhunut.

Naiset viereisessä huoneessa vaihtoivat sanojaan kuiskaten. Streng
tohisi jotakin siitä, että jättivät hänelle tällaisen ruostuneen
tulpankiertimen, mutta kyllä hän sillä putelin aukaisee. Noin!

— Liian lukuisa kuollakseen — liian harvalukuinen elääkseen, pääsi
Kustaa Wetteriltä tylysti, hänen seuratessaan kaupungin pitkäaikaisen
luottamusmiehen toimintaa kauniin, pitkäkaulaisen pullon avaamiseksi.

— Ketä tarkoitat? sanoi Streng huomattavasti virkeämpänä kuin äsken.
— Tätä metsäläiskansaako? Ymmärrän, nuori mies. Mutta odotahan,
niin kerron sinulle. Kaupunkimme maistraatille saapuu näinä päivinä
kirjoitus, jossa konsistorio Porvoossa kehoittaa Helsingin maistraattia
kaupungin porvareille ja muille, »joilla suomenkielen perinpohjaista
taitamista kohtaan on harrastusta», tilaamaan piispa Jusleniuksen
suunnittelemaa suomenkielistä sanakirjaa. Teoksen pitäisi maksaa
kappaleelta yhdeksän taaleria kuparirahaa präntättynä painopaperille
ja kymmenen taaleria kymmenen äyriä kuparirahaa präntättynä
kirjoituspaperille. Mitä sanot siihen, poika? Olen itse konseptina
nähnyt kirjoituksen — kävin äskettäin Porvoossa. Se esitetään pian
täällä. Tilaajiksi ovat jo ilmoittautuneet kaupunginnotaarimme
Stenberg, Peter Törnqvist, kauppamies, ja Forsteen, kunnon
pormestarimme. Ja minäkin tilaan teoksen, niin totta kuin nimeni on
Lorentz Streng!

Pikarien kilahtaessa korotti virkaatekevän pormestarin vaimo peitteiden
sisästä äänensä ja huusi miehelleen, että hän heillekin toisi viiniä.
Sitten hän jatkoi:

— Missä Kustaa on oppinut puhumaan niin kauniisti?

Forsia lisäsi heti:

— Kustaasta pitäisi tulla pappi!

Ystävättärelleen Charlotte Strengille ja Hedulla Suthoffille hän
kuiskaten lausui julki ilonsa siitä, että Kustaasta oli kasvanut
tällainen hieno ja kyvykäs mies. Nyt pitäisi kaupungin tyttöjen vain
katsoa, että hänen sydämensä kiintyisi tänne. Ja mielialan näin
virkistyttyä hänkin nyt huusi herroille toiseen huoneeseen, että vaikka
Helsinki vielä oli pieni ja köyhä kaupunki, niin se saattoi vaurastua,
jahka linnoitustyöt alkaisivat. Eikö ollut niin, että linnoitusta
ajateltiin tänne Södernäsiin tai Vironniemelle? Mitenkä Kustaa nyt
voisi muuttaa pois Helsingistä?

Kauppamies Suthoffin tytär ei ollut koskaan kuullut puhuttavan
sillä tavalla kuin pormestari ja Kustaa äsken puhuivat. Varmaan se
oli sellaista, mistä kuningas ja hänen hoviherransa puhuvat, ja
sotaherrat puhuvat teltassaan ennen taistelua ja taistelun jälkeen.
Isänmaa? Ruotsi, jonka pääkaupunki oli suuri, kaunis Tukholma ja
siellä kuninkaan linna. Siellä asui nyt Greta ja sinne tahtoi siis
Kustaa Wetterkin muuttaa. Eikö Gretan ensinkään ollut ikävä kotitaloon
Suurkadun ja Läntisen Kirkkokadun kulmassa? Eikö Kustaankaan tule
ensinkään ikävä Helsinkiä? Kun he äidin kanssa olivat paossa, niin
he ikävöivät vain kotia ja kaupunkia. Mutta isänmaa? Upseerit kai
tiesivät, mitä se oli. He lähtivät sotaan. Kauniissa vaatteissa,
töyhdöt ja liput liehuen. He tulivat kotiin ryvettyneinä, rääsyisinä ja
nälkäisinä. Oli kauheaa katsella, kun vaimot ja lapset sanoivat hyvästi
miehille. Ja kun sota oli loppunut, niin kerjäläisiä istui pitkin
Suurtoria odottamassa joukkojen tuloa. Monet miehet olivat kaatuneet,
monet rampoina. Isänmaan tähden?

Kunniastakaan ei Hedulla Suthoff ollut kuullut puhuttavan sillä tavalla
kuin pormestari ja Kustaa Wetter puhuivat. Oli kunnia päästä kuninkaan
linnaan ja syödä kuninkaan pöydässä. Oli kunnia saada kenraalilta
merkki, jota voi kantaa rinnassa. Mutta mitä kunniaa herrat tässä
tarkoittivat?

Suomenkielinen sanakirja? Oliko se niin suuriarvoinen asia, että
itse piispa ryhtyi sitä tekemään ja pormestari tyhjensi maljansa sen
kunniaksi?

Yht'äkkiä Kustaa Wetter lausui:

— Tuollainen kirja se vasta hiton vaarallinen onkin. Polttorovioita,
polttorovioita! Ja loppujen lopuksi ei loimotusta enää voida sammuttaa.
Sillä tuhkan takana on aamurusko, kansan herääminen.

Hedulla Suthoffia huumasi, kun hän katseli Kustaa Wetterin yhteen
puristuneita huulia ja suoraa, tahtovaa nenänvartta. Hengessä hän näki
tuntemattoman ystävänsä Kustaan vierellä ja he puhelivat sodasta ja
kunniasta ja isänmaasta ja olivat kuin veljekset. Mutta hän, Hedda,
jäi ulkopuolelle, sillä hän oli pieni ja ruma eikä edes tietänyt,
oliko hän rikaskaan. Ja tämä keltainen lyhyt tukka, joka lisäksi oli
niin paksu, että se teki pään kipeäksi. Tuntematon ystävä oli jo ehkä
kaukana. Hedulla tunsi, ettei hän ikinä voisi edes leikkiveljeltään,
tuolta hienolta herralta pyytää mitään. Voisipa käydä niinkin, että
Kustaa, kuullessaan Heddan pyynnön, asettuisi niiden puolelle, jotka
kiirehtivät murhamiehen kiinniottoa.

Oliko tuntematon ystävä sitten todella murhamies? Rakastiko Hedvig
Ulrika Suthoff murhamiestä?

Vararikkoinen pormestari kuvasi nyt nuorelle vieraalleen Helsingin
tulevaisuutta sitten kun linnoitustyöt alkavat ja sitten kun
porvaristo saa oman laivan. Kun viini oli loppunut, tuli Herttonaisten
viina pöytään. Järjestys oli vähän nurinkurinen, mutta tällaisena
maailmanlopun päivänä oli virkaatekevän pormestarin elämässäkin kaikki
nurin. Äskeinen juhlamieli oli sekin tyyten mennyt.

— Kesken huutokaupan käydä kiinni minun vaivaisiin vaatteisiini ja
väittää minun tekevän vääryyttä! sanoi Streng kesken kaiken.

Sitten hän nuorelle ystävälleen sanoi, että kuusi viikonpäivää oli
viisas Kaitselmus määrännyt arkipäiväksi. Katsotaanpas nyt, mitä nämä
sisältävät, ja mietitään, eikö täällä Helsingissä kuitenkin kannata
rakentaa tulevaisuutta.

Ja nyt hän otti esiin pinkan papereita ja rupesi selostamaan sivujen
sisältöä. Se oli kaupungin arkista elämää, vanhalle Strengille ylen
rakasta, sellaista, jota raatihuoneen molemmilla osastoilla oli
käsitelty ja varoitusten ja rangaistusten kautta koetettu ohjata
oikeuden teille. Ajomies Matti Huchtin poika ja joku pieni Matti
olivat Matin-messujen lauantaina koettaneet katosta tunkeutua
Sundbeckin puotiin. — Elsa Glauben, kuuluisa yöperhonen Turusta, on
sitten rauhanteon asustanut karduusimaakari Böhmin talossa, ja hänen
mukanaan kolme pienempää yöperhosta. Huolimatta pormestarin yrityksistä
karkottaa häntä on Glauben tähän päivään asti nauttinut suosiota
kaikkein arvovaltaisimmiltakin tahoilta. Hm. — Forsteen, vakinainen
pormestarimme, on Ruotsissa oleskellessaan sopinut, että Helsinkiin
tulisivat seuraavat käsityöläiset: kupariseppä, värjärinkisälli,
peruukkimaakari, hattumaakarinkisälli, ruukkumaakarinkisälli,
läkkisepänkisälli, välskäri sekä lisäksi apteekkari. Nyt on kaupunki
kuitenkin sopinut turkulaisen apteekkarinkisällin Tingelundin kanssa.
— Täytyy pitää kellotapulissa tarkastus, voisiko sinne tallettaa käsi-
ja kotimyllyt. Kuitenkin lienee välttämätöntä ensin rakentaa mainittu
kellotapuli, koska sota sen pahasti vahingoitti.

Kesken pormestarin pitkän puheen alkoi pormestarinna viereisessä
huoneessa äännähdellä, ja Forsia ja Hedulla Suthoff auttoivat hänet
istumaan. Hän oli päässyt siihen lämpötilaan, että tuskat helpottivat
ja hän saattoi nyt puhua.

Pormestarinna Streng nauroi sydämellisesti ja kuunteli ihaillen,
miten hänen miehensä kertoi Syyrian prinssin matkasta läpi Helsingin.
Hän yritti juuri pyytää miestään alkamaan toisen hauskan jutun, kun
Suthoffin tytär lopullisesti toivotti hyvää yötä.

— Mutta piiaseni, koetti Streng vielä estellä, — mitenkä sinä nyt
menet? Meidän lanternamme myytiin, niinkuin kaikki muukin, en voi
valaista tietäsi, piru vie. Mutta pyydänkö meidän palveluspiian
saattamaan sinua?

Hedulla oli jossakin mielensä kätkössä ylläpitänyt toivoa, että Wetter
lähtisi hänen matkaansa, mutta tämä ojensi hänelle kätensä silmiin
katsomatta, ja Hedulla tunsi, että he kaikki alkaisivat puhua hänestä
heti, kun hän sulkisi oven jälkeensä.

— Huomenna heti kahdeksannella tunnilla olen teidän puotinne edessä,
piiaseni!

Pormestari meni nopeasti ovelta, aivan niinkuin hänelläkin olisi ollut
kiire selvittämään, mikä Hedvig Ulrika Suthoffin suhde oli kivalterin
murhaajaan.

Niin, mikä se oli?

Kustaa Wetterin kuva oli oudosti tullut tuntemattoman ystävän eteen.
Hedulla näki sen siinä, missä oli tottunut näkemään kapteeni von R:n
pojan. Leikkiveljen kylmyys vilutti häntä.

Taivaalla ei ollut ainoaakaan tähteä. Kylmä pimeys painoi taivasta
maata kohden. Täytyi tunnustella eteensä. Kun hän pääsi torin laitaan,
tunki vähän valoa ikkunaluukkujen raoista. Korttekaarten lyhty paistoi
kuin villojen sisästä. Maaherran yläkerta oli kauttaaltaan valaistu.
Komendantin talosta kuului laulua. Hedulla juoksi kadunsyrjällä
eteenpäin. Ettei vain Antres Weckström olisi jossakin häntä väijymässä.
Hautausmaan laitaa pitkin kuljetettiin lyhtyä. Sitä kuljetettiin
likellä maata ja hän oli tuntevinaan lyhdynkantajan jalat. Eerikki
Iiskenpoika! Nyt hän jo tunsi kodin lyhdyn ja uskalsi viistää yli
torin. Raskaassa pakkasessa ei valoviiru ulottunut kauas, mutta tyttö
juoksi kaikin voimin ja tavoitti pian kodin rengin.

Iiskenpojalta pääsi hyväntahtoinen, hyrähtelevä nauru. Ja Hedullakin
oli niin onnellinen päästessään ystävällisen ihmisen likeisyyteen, että
hän hetkeksi unohti raskaat huolensa.

— Tulin, kun kauan viivyitte, sanoi Iiski, viinalta löyhkäten. —
Raatimies Govinius kirjeen toi. Tukholmasta olevan kuuluu. Olisi tavata
tahtonut.

Lyhty valaisi Suurtorin jäätyneen rapakon ja kaksi ihmisvarjoa, jotka
möhkälemäisinä liikkuivat tihruisen valokehän äärellä.

Ei yhtä tähteä ollut taivaalla.

Hedulla Suthoff ajatteli kirjettä, joka häntä odotti.

— Kuuletko? kuiskasi hän. — Vaunut ajavat siltojen yli.

Molemmat kuuntelivat.

— Ei, sanoi renki, — tuuli kohisee Kruunun hevoshaassa ja
Hirsipuuvuorella.

Tuuli hengähti samassa hautausmaan puissa, ikäänkuin herättääkseen
vainajat unesta. Hedullasta tuntui tällä hetkellä siltä kuin hänen
äitinsä ja isänsä olisivat hänelle puhuneet, toinen muurihaudastaan,
toinen kirkon lattian alta.

— Kuuletko? sanoi Hedda jälleen, — Vaunut ovat tulleet siltojen yli.

— Ruusunnuppuni, vastasi renki, — Itämeri kohisee.

Ja hän nosti lyhtyä korkealle ilmaan, näyttääkseen ettei mitään vaaraa
ollut lähettyvillä. Valojuovassa routaisella maalla näkyi Hedullan
nopeasti kiirehtivä varjo.

— Iiski, virkkoi tyttö yht'äkkiä ja pysähtyi.

Rengin juopuneet, parroittuneet, uskolliset kasvot katsoivat
valtiattareen.

— Iiski, ethän jätä meitä, vaikka mitä tapahtuisi?

— Johan nyt, sanoi renki, — minne sitten menisin? Neitsyt Maarian
orjanruusua niinkuin koira ruokkijaansa rakastan. En, vaikka sinä pahan
herran ottaisit. Amen.

Hedulla tarttui hänen ranteeseensa.

— Kaikki ovat minut hylänneet. Ehkemme enää ole rikkaitakaan. Luulen,
ettei Gagneuria löydetä. Pysytkö meidän luonamme?

Iiskenpoika laski lyhdyn maahan ja lankesi polvilleen. Vieden huulensa
Hedvig Ulrikan hameen liepeelle hän luki rukouksen, jonka rikkaan
kauppamiehen rouva kerran oli opettanut sekä omille lapsilleen että
köyhälle löytölapselle: Isä lasten armias, suojaa mua pienoistas.

— Sanoitko »Amen»? kuiskasi Hedulla.

— Amen! toisti renki, kasvot kohotettuina taivasta kohden.

Ei yhtäkään tähteä ollut taivaalla.

       *       *       *       *       *

Näin kuului toinen Tukholmasta saapunut kirje.

 Suosiollinen neiti, rakas sisareni.

 Raskas ja surullinen velvollisuuteni olisi vaatinut minua jo
 aikaisemmin kirjoittamaan rakkaalle ja suosiolliselle sisarelleni ne
 surun tunteet, joita tunnen hyvin arvoisan herra Isämme ajallisen
 poismenon ja kuoleman johdosta, joka tuli minulle odottamatta, koska
 muistossa autuas vainaja oli hyvässä ruumiin terveyden tilassa, kun
 minä Helsingistä lähdin. Jumala, joka parhaiten tietää, mikä tarkoitus
 Hänellä on ollut, lohduttakoon ja vahvistakoon rakasta sisartani
 suuressa murheessaan. Hautajaisiin minä en usko, että voin tulla,
 eikä herranikaan, kun nyt Gagneur on hukkunut ja perintö on vain
 pieni. Herrani jättää perintöosansa valvomisen kunnioitetulle ja
 suosiolliselle raatimiehelle Z. Goviniukselle. Minua miellyttää elämä
 Tukholmassa erikoisesti, ja soisin, että minun rakkaat ja suosiolliset
 sisareni Hedvig Ulrika ja Anna Kristina tulisivat tänne oman tärkeän
 menestyksensä vuoksi.

 Toivottaen Jumalan lempeää siunausta rakkaalle sisarelleni ja myöskin
 Anna Kristinalle olen edelleen suosiollisen ja rakkaan sisareni
 uskollinen ystävä ja sisar.

 Helena Margareta Levi.

Toinen kuuluu

 Korkeastikunnioitettu ja hyvin arvoisa herra Raatimies ja kauppamies
 Z. Govinius.

 Koska meidän suuresti kunnioitettu ja rakastettu Isämme, hyvin arvoisa
 kauppamies Jakob Suthoff, on suvainnut toimeliaan ja hyödyllisen
 elämän jälkeen jättää maallisen vaelluksensa ja mennä isäinsä
 luo, josta minä ja vaimoni sekä poikamme Jakob tunnemme sydämen
 surua ja kaipausta; ja koska minä moninaisten syiden vuoksi en voi
 saapua hautajaisiin, eikä myöskään vainajan tytär ja minun vaimoni,
 ja koska lisäksi se perintö, mikä aikanaan varallisena pidetyn
 vainajan jälkeen jää, näyttää supistuvan vähiin, riippuen siitä,
 että herra isäni, kauppamies Abraham Levin fregattilaiva nimeltään
 Gagneur nyt todistettavasti on myrskyssä tuhoutunut, olematta
 pienimmässäkään määrässä vakuutettu; niin saan minä pyytää Teitä,
 korkeastikunnioitettu ja hyvin arvoisa herra Raatimies, edustamaan
 minua ja vaimoani Helena Margareta Suthoffia perunjaossa ja muissakin
 tilaisuuksissa, mitä suuresti kunnioitetun ja rakastetun Isämme,
 kauppamies Jakob Suthoffin, kuolema aiheuttaa, eritoten hautajaisissa,
 jotka toivomme pidettävän vainajan hyödylliseen elämään nähden
 sekä siihen arvonantoon, mitä hän elämänsä päivinä nautti, tätä
 kaikkea vastaavalla tavalla. Uskoen, että korkeastikunnioitetun,
 poismenneen sukulaiset Viipurista, Haminasta, Tallinnasta ja Narvasta
 saapuvat hautajaisiin ja suovat Teille kaikkea sitä käden ojennusta,
 mitä tällaisessa tapauksessa tarvitsette, olen vakuutettu, että
 surujuhlallisuudet niinhyvin surusaarnaan, kestitykseen kuin myös
 kutsuvieraiden lukuisuuteen nähden eivät tule jättämään mitään
 toivomisen varaa.

 Ollen valmis tarpeen tullen sen valtakirjan lisäksi joka tässä
 seuraa, lähettämään, mitä vielä voitte katsoa puuttuvan, olen
 korkeastikunnioitetun herra Raatimiehen nöyrin ja uskollisin palvelija.

 H. Levi.

 Tukholma 24 p. marrask. 1743.

Aamulla, kun kaupunkilaiset, käsissään sytytetyt päreet tai lyhdyt
palasivat naapurista tulta lainaamasta tai muuten kiiruhtivat
askareilleen, kuulivat he Suurtorilta outoa melua. Kun eivät koskaan
mitkään askareet voineet estää helsinkiläisiä ottamasta selkoa siitä,
mitä heidän Suurtorillaan tapahtui, kiiruhtivat kaikki minkä ennättivät
katsomaan, minkä vuoksi koirat olivat kokoontuneet haukkumaan ja
hätääntyneitä ihmisääniäkin kuului. Oliko tulipalo? Ja missä?

Lustigin kauppapuodin edessä riehui harmaa pukki, antaen sarvistaan
töytäyksiä suuntaan ja toiseen. Se näytti varsin rauhalliselta
eläimeltä syödessään heiniä juuri lyhdyn alla, joka oli määrätty
valaisemaan Lustigin uutta, komeaa puodinkilpeä, missä valkohampainen
neekeripoika ojensi kultaisia kahvipapuja ohikulkijoille. Mutta kun
puukhollari Antres pyrki puotiin, niin pukki nopeasti tuli kohden,
pureksi tarmokkain, tanakoin leuoin ja pitkän parran tutistessa
puhtaaksi suunsa, ollen sitten valmis puskemaan ihmisiä sekä
etupuolelle että takapuolelle. Jo ilmestyi paikalle härnääjiä, naurajia
ja virnistelijöitä. Pikkupojat kiertelivät riemuissaan Antresta ja
pukkia, livistäen karkuun, kun heitä uhattiin selkäsaunalla. Syntyi
kaksi puoluetta, toinen, joka otti asiassa vakavan kannan, toinen, joka
otti sen leikiksi. Ja jälkimmäinen puolue oli voitolla. Naurettiin
Antreksen vimmaa hänen yrittäessään ottaa pukkia sarvista. Taitavasti
eläin poukkasi häntä polviin juuri kun hän oli pääsemäisillään siihen
käsiksi. Sanottiin, että pukki tuli maksamaan kaikkien lyhyitten
kyynäräin puolesta, joita Antres naapuripuodista oli mitannut, ja
lisäksi siitä, että hän oli asettunut kilpailemaan viereiseen puotiin
juuri nyt, kun hopealaiva oli hukkunut ja rikkaan kauppamiehen
tyttäret jääneet turvattomiksi. Pukki näkyi tietävän, keneen puski,
puff! suoraan Antreksen pakaroille! Ihmisjoukko nauroi, ryhtymättä
millään lailla ottamaan selkoa pukin omistajasta ja miten eläin näin
aamuvarhaisesta oli tullut Suurtorille ja kuka oli asettanut heinäläjän
juuri Lustigin puodin eteen.

Vuohia ja pukkeja ei ollut varsin monella ruokakunnalla kaupungissa.
Niinpä todettiin verraten helposti, että pukki oli Espanjan-Kallen
äidin Katajanokalta. Mutta miten oli pukki tullut tänne?

Se ei antanut kiinni senkään jälkeen, kun Antres onnellisesti oli
päässyt puotiinsa ja sytyttänyt lyhdyn oven päälle. Se jauhatti
nopeasti ja lakkaamatta pieniä, tarmokkaita leukojaan, katsellen
ihmisiin, joiden rivit harvenemistaan harvenivat. Pukki nakersi
raitapuun kylkeä Burtzin portaiden edessä, kun Hedda Suthoff
Iiskenpojan seurassa astui isänsä kaupan eteen, missä hänen
kahdeksannella tunnilla piti kohdata virkaatekevä pormestari.
Äskeisestä katselijajoukosta olivat jäljellä vain lapset, jotka
kertoivat, miten pukki oli puukannut Antresta takapuoleen, Iiskenpojan
kiitellessä oivan luontokappaleen viisautta Hedulla katseli, miten
heidän entinen puotipalvelijansa liukkaana liikkui Lustigin myymäpöydän
takana. Suthoffin puoti oli pimeä. Nyt olisi saatava nuori, nopsa
ja rehellinen tiskimies. Parhain myyntiaika oli käsissä. Kymmeniä
kuormia parhainta tavaraa oli rannasta ajettu maihin, ja aittoihin
vielä kai jäänytkin jotakin. Kyllä tulee rahaa, kunhan vain on hyvä
myyjä. Mikseikä hän itsekin voi tulla avuksi kiireisimpänä aikana. Ja
Iiskenpoika myöskin, kunhan saa hänet pysymään erossa viinapullosta
juuri niinä päivinä ja saa hänen ylleen siistin puvun.

Aamu valkeni hiljalleen. Streng viipyi. Iiskenpoika puhkui suuttumusta
Antresta kohtaan ja kiitteli pukin viisautta. Hedulla Suthoff ajatteli
kiihkeänä hetkeä, jolloin pääsee panemaan rahaksi isänsä tuomia
kallisarvoisia tavaroita.

— Meidän on hankittava hyvä nuori myyjä, sanoi Hedulla.

— Minä kyllä myydä osaan, vakuutteli Iiskenpoika, mitä niistä
nuorista. Koreille tytöille pitkiä kyynäriä mittaavat ja ylettömiä
kaupanpäällisiä antavat. Ja varastavat, lisäsi hän kuiskaten. —
Ei määrääkään ole sillä, mitä tuo hunsvotti tuolla on ottanut ja
Vanhankaupungin myllylle vienyt. Ei hyvää hänelle siitä koidu kun
viimeiselle tuomiolle tullaan. Kun minä sitäkin hienoa, vihreätä verkaa
muistelen, josta itsellensä kauppamiehelle frakki tehtiin! Me sen
Tukholmasta vainajan kanssa toimme ja siinä sata kyynärää olemaan piti
— ja siitä viisi frakkia tehty oli, ja sitten ei sitä enää missään
ollut ja Antres, se kelmi, vakuutti, ettei koskaan siinä sataa kyynärää
ollutkaan.

Hedulla käveli edestakaisin isänsä nimen ohitse, joka komein kirjaimin
julisti Helsingin rikkaimman kauppamiehen omistusoikeutta kaikkeen,
mitä puodin seinien sisällä oli, ja mietti, mistä hän saisi sen
rehellisen, nuoren myyjän, jota nyt kipeästi tarvittiin.

— Ei mitään nuoria myyjiä! toisti Iiskenpoika hiljaa.

— Ne kaikki sodassa olleet ovat, ne kaikki yhdellä muotoa varastaa
osaavat. Ja meidän puodissa nyt paljon hyvää tavaraa on, sellaista,
ettei Tukholmassakaan, vaikka paljon jäikin hopealaivaan. Vaan entä jos
herra pormestaria hakemaan menisin, ehkä unohtaa tulla. Tai ehkä eilen
suruunsa joivat ja vielä makaavat.

Mutta pormestari saapui. Hän oli ollut Goviniuksen kanssa
neuvottelemassa ja tuli tämän seurassa. He olivat kaikesta päättäen
olleet eri mieltä, eivätkä vieläkään olleet samaa. Sanaa lausumatta
he lähestyivät kauppapuotia, mutta tervehdittyään vainajan tytärtä ei
Govinius mennytkään ovelle, vaan jäi Lustigin puodille katselemaan,
miten siellä seisoskeli ihmisiä odottamassa vuoroaan, vaikka sekä
Lustig itse että Weckström nyt nopsina olivat myymäpöydän takana.

Streng astui nopeasti sinetöidyn oven eteen ja haki asetta, millä
käydä sinettien kimppuun. Hänellähän oli taskussa vanha, visapäinen
piippunsa. Ei ollut asia eikä mikään sillä nakuttaa rikki sinetit.
Kello oven päällä tärisi ja jo helähtikin, kun pormestari kosketti
ovea. Se oli hyvä, norjavieterinen kello, joka rämisi niin, että kuului
yli torin.

— No niin, piiaseni, sanoi Streng eiliseen ystävälliseen sävyynsä, —
katsotaan nyt, että pääsette puutteistanne.

— Minä olen ajatellut, virkkoi Hedulla, — että itse tulen tänne
myymään. Miksen minä sopisi.

No, no, piiaseni, ei nyt sentään, sillä ei se sovi!

Ovi aukeni.

Hävityksen kauhistus!

Suthoffin kauppapuodissa vallitsi täydellinen sekasorto.

Varkaat olivat käyneet!

Tyhjentyneille hyllyille oli jätetty vain joitakin rippeitä, suuret
laatikot, joita permanto oli ollut täynnä, oli avattu ja ryöstetty
puhtaiksi. Kaikkien muiden mykkinä katsellessa kauhistusta hyökkäsi
renki Iiskenpoika tietyille paikoille, alkaen yksityiskohtaisesti
tarkastaa hävityksen jälkiä.

Kaikki arvokas oli viety. Hollanninmaan laatikot olivat niille
kelvanneet, niin ettei niihin ollut jätetty mitään. Kartuusivarasto oli
varkaiden käsistä pudonnut permannolle ja osittain tallautunut siihen.
Heillä oli totisesti ollut hyvää aikaa, kun he olivat tehneet näin
puhdasta. Yökaudet he nähtävästi olivat täällä häärineet ja hevosia
heillä on täytynyt olla. Pirut ja saatanat ja helvetin joukot, mutta se
ei olekaan ollut outo varas, joka on osannut löytää kauppamies-vainajan
salakätköön kolmannen hyllyn syrjällä: siinä olivat kalleimmat kankaat
edessä ja kauppamies pääsi kädellään kangaspinkkojen lomitse juuri
luukulle! Se on ollut tuttu mies ja taitaapa olla helppo arvata, missä
se mies nyt on!

Vain jonninjoutavia rihkamatavaroita varkaat olivat jättäneet. Kaiken
arvokkaan he olivat korjanneet: kankaat, kahvit, nahkatavarat,
sokeritopat. Ja mikä oveluus tässä: uskotellakseen, että he ovat kaukaa
ja että heidän on ollut nälkä, he ovat istuneet tuossa kirstujen päällä
syömässä, jättäen jälkeensä leivänkappaleen ja kalanpäitä. Hyvää aikaa
totisesti heillä on ollut. Vaan missä on se reikä, jonka kautta he
kaiken tämän ovat kuljettaneet? Ikkunasta heidän on täytynyt tulla,
koska katon kautta tullaan raatihuoneen saleihin eikä lattiasta päästä
muualle kuin kellariin. Aivan oikein: ikkuna on kauniisti nostettu
pois ja taas pantu paikoilleen. Siinä on niiden sormenjälkiä. Joku
on haavoittanut kätensä ja kuivannut verta kankaanpalaseen. Pirut ja
saatanat — monena yönä täällä on käyty ja hevosella kuljetettu pois
tavarat. Jollei ne ole viety niin likelle, että on voitu siirtää
kantamalla.

Iiskenpoika piteli kädessään veristä kangaskappaletta ja hänen silmänsä
kiiluivat.

Govinius ja Streng seisoivat vastakkain,

— Siinä se nyt oli! sanoi Streng kiihdyksissään, —. sinun piti
välttämättä sinetöidä puoti. Minun tahtoni oli, että liikettä
jatkettaisiin, niinkuin alussa tehtiinkin. Millä lapsiraukat nyt
elävät? He ovat ryöstetyt putipuhtaiksi, piru vie. Millä nyt
kustannetaan heidän isänsä hautajaiset? Nyt vasta omaisilla on
sanomista.

— Ikäänkuin eivät varkaat olisi voineet yön aikana tunkea kauppaan joka
tapauksessa! puhui Govinius käheästi.

— Mutta ymmärräthän, piru vie, etteivät he olisi saaneet näin rauhassa
yökausia tyhjentää puotia. Varkaus olisi huomattu ensimmäisenä aamuna.

— Meidän on pantava Kyreen liikkeelle heti paikalla. On mahdotonta,
että näin suuri määrä tavaraa voitaisiin kätkeä.

— Kyreen liikkeelle! sanoi Streng häijysti naurahtaen. — Kyreen on aina
liikkeellä, mutta varkaat ja murhamiehet liikkuvat häntä nopeammin. Voi
piiaseni, piiaseni, miten nyt hautaamme isäsi? Pitääkö Jakob Suthoff
laskettaman hautaan kuin joku köyhä raukka, jolla ei ole sukua eikä
heimoa? Hänen suuria sukulaisiaan odotetaan joka hetki, ja tällaisia
uutisia heidän on kuultava ensi työkseen. En onnittele sinua, Govinius,
sillä sinä yksin olit sillä kannalla, että puoti suljettaisiin
kalunkirjoitukseen asti.

— No, syytä nyt minua, sehän on helppo asia. Mutta paniko teistä muista
kukaan vastaan, kun sanoin, että varmuuden vuoksi sinetöisimme tavarat?
Niin on aina tehty tällaisissa tapauksissa, se sinun pitäisi tietää ja
hävetä syyttämästä toista.

— Voi piiaseni, piiaseni! vaikeroi Streng, nostellen maasta milloin
mitäkin esinettä ja samassa heittäen sen kelvottomana käsistään. — Älä
naura, Hedvig Ulrika Suthoff, et tiedä, mitä köyhyys on. Lapsi parka,
piiaseni, älä naura, teet syntiä, onnettomuus on kohdannut sinua ja
sisartasi — en puhu mitään Gretasta, joka meni koirankuonolaiselle,
ette tiedä, mitä köyhyys on. Kukaties saatte jättää isänne talon ja
lähteä sukulaisiin. Vähemmin kuin koskaan ennen saatte valita sitä
miestä, jota kohtaan sydämenne tuntee kiintymystä — teidät naitetaan
sille miehelle, joka teidät elättää. Voi piiaseni, piiaseni, ette
tiedä, mitä köyhyys on!

Hedvig Ulrika seisoi isänsä puodissa keskellä hävitystä, ja hänen
kasvoilleen kohosi vähitellen se viininpunainen hohde, joka niille
oli tunnusmerkillinen suurten sisällisten järkytysten aikana. Hänen
kurkkuaan kuivasi niin, ettei hän osannut puhua. Sensijaan hän nauroi.
Hän ei tällä hetkellä tuntenut surua omasta tilastaan eikä pelkoa
tulevaisuudestaan. Ei hän myöskään muistanut niitä ihmisiä, jotka
olivat elämässä olleet hänelle rakkaat. Ei hän liioin tuntenut sääliä
niitä kohtaan, joita hän lapsesta asti oli tottunut säälimään ja
hellimään, hän tunsi ainoastaan vihaa. Eikä hänen vihansa tarkoittanut
useata ihmistä, kaikkia niitä, jotka olivat häntä suututtaneet tai
tehneet hänelle pahaa. Hän vihasi tällä hetkellä yhtä ihmistä, ihmistä,
joka tosin aina oli ollut hänelle vastenmielinen ja iljettäväkin,
mutta ei tähän asti hänen suuren ja polttavan vihansa arvoinen. Nyt
hän vihasi häntä. Jos hän olisi ollut tällä hetkellä hänen kätensä
ulottuvilla, niin hän olisi pistänyt omilla kynsillään puhki hänen
silmänsä. Tai hän olisi houkutellut hänet lattialuukulle, potkaissut
hänet kellariin ja vierittänyt päälle sellaisen painon, ettei mies
olisi kuuna päivänä päässyt ulos. Nälkään hän olisi saanut siellä
kuolla, ja juuri nimenomaan oikeassa paikassa, siinä puodissa, missä
hän vuosikausia oli vähissä erin varastanut isäntänsä tavaraa,
kunnes sen lopulta tyhjensi kokonaan. Hedulla ajatteli nautinnolla
hänen huutojaan kellarista. Pysy siellä, kunnes kuolet nälkään,
koira! ajatteli hän. Ja hän tunsi ylenannattavan selvästi huulillaan
suudelman, jonka vastenmielinen mies oli painanut aina hänen
hampaisiinsa asti, hänen omalla kotipihallaan, hetkellä, jolloin hänen
sydämensä riutui kaipauksesta sen miehen luo, jota hän rakasti. Viha
poltti häntä niin, että hänestä tuntui siltä, kuin hän alkaisi palaa
karrelle. Hän tarttui äkkiä lautaan, joka naulasta riippui kiinni
tyhjennetyssä laatikossa, kiskaisi irti laudan ja kääntyi ovea kohden.

— Piiaseni, onneton tyttöseni, huusi pormestari hänen jälkeensä, — mitä
nyt kuvittelet voivasi tehdä?

— Menen vain kurittamaan varasta!

Hedulla osasi jo puhua. Se tunne, että hän iskee tuolla naulalla Antres
Weckströmiä kasvoihin, tuotti hänelle lievennystä etukäteen ja sai
hänen pysähtyneen verensä kiertämään.

— Ja sinä luulet tietäväsi, kuka on varas? kysyi Govinius varovasti. —
Minä alan aavistaa. Mutta häntä et sinä ole oikea henkilö kurittamaan.
Lapset kuuluvat lastenkamariin. Toivon, ettet sinä pane meitä, isäsi
ystäviä, sellaiseen asemaan, että joudumme kurittamaan sinua.

— Se on Weckström! huusi Hedulla Suthoff. — Minä tiedän, hahhah, minä!
Ja sinäkin tiedät, Erik Iiskenpoika. Hae viskaali, hänet saa ottaa
kiinni heti paikalla!

Pormestari ja raatimies Govinius seisoivat ovella tytön edessä ja
opettivat häntä. Suthoffin tytär ei näyttänyt siltä, kuin hän olisi
heitä ymmärtänyt tai edes kuunnellut. Hän hankasi huuliaan surupukunsa
mustaan hihaan, ja tuuheat hiukset peittivät hänet kuin vaatteella.
Kun Govinius hetken perästä itsekseen huomautti, ettei sille miehelle
helppoja päiviä koita, joka rupeaa tuon tytön holhoojaksi, niin ymmärsi
Streng hänet täydelleen.

Torilla liikuskeli yhä Espanjan-Kallen äidin pukki, viisaan näköisenä
pysähtyen katsomaan milloin mitäkin kulkijaa ja välillä nopsasti
hienontaen hampaissaan heiniä, niin että parta tutisi. Niin pian kuin
Lustigin puodin ovelle ilmaantui joku, lakkasi pukki syömästä ja
kävi tarkkaavaiseksi. Lustig itse, leipäkannikka kädessä, lähestyi,
koettaakseen ottaa kiinni eläimen. Streng ja Goviniuskin kehoittivat
häntä siihen, ilmaisten tyytymättömyytensä siitä, ettei tällaisia
eläimiä pidetty kiinni, vaan annettiin niiden tuottaa häiriötä itse
raatihuoneen luona.

— Lustig, virkkoi Suthoffin tytär kuivalla, oudolla äänellä, — olet
ottanut palvelukseesi varkaan. Hän on tyhjentänyt minun isäni puodin
kokonaan. Sano hänelle, että minä kyllä tiedän, kuka varas on. Se on
Antres Weckström!

Valkenevassa aamussa asteli Jakob Suthoffin tytär routaista
tannerta ohi Korttekaarteen ja vartiosotilaiden, ohi virstantolpan
ja Tellqvistin talon. Harmaa taivas tuntui ulottuvan kattoihin ja
hautausmaan puunlatvoihin asti. Talo Läntisen Kirkkokadun ja Suurkadun
kulmassa tuntui oudon vieraalta ja oudon rakkaalta. Sanoiko joku, että
Suthoffin tyttärien pitäisi jättää se ja muuttaa sukulaisten luo?
Ehkä Viipuriin tai Narvaan tai Haminaan? Sanoiko joku, että heidät
voitaisiin naittaa miehille, jotka ottaisivat elättääkseen heidät?

Kuinka onnellisia he olivatkaan metsässä silloin, kun he olivat
kuolemaisillaan nälkään, ja outo, rakas mies nosti havuja heidän yltään
ja herätti heidät!

Se aika oli jo kaukana.

He pyysivät silloin niin vähän ja tyytyivät kaikkeen. Kotiin tullessa
olivat he unohtaneet, miten nukutaan vällyjen alla vuoteessa, ja
pyrkivät taivasalle nukkumaan. Siitä he tottuivat huoneen permantoon,
ja permannolta he vähitellen nousivat vuoteeseen. Mitä Jumala nyt
tarkoitti?

Raatihuoneen edessä pärisi vimmatusti rumpu, ja yhtä vimmatusti huusi
kaupungin poliisimies: täten saatetaan kaupunkilaisten ja hyvien
kristittyjen tietoon valtakunnassa, että murhamies, joka täällä
Helsingin kaupungissa viime kuluneen maanantain ja tiistain välisenä
yönä Kluuvin rannalla pisti kuoliaaksi...

Hedulla Suthoff juoksi Läntisen Kirkkokadun poikki ja pysähtyi kotinsa
portille. Tietääkö poliisimies mainita murhamiehen nimen? Mutta
poliisimies lopetti jo kuuluttamistaan ja hänen äänensä oli laskenut
kuulumattomiin.

Nyt erotti Jakob Suthoffin tytär kaukaista kumua, oli kuin sotajoukko
olisi astunut siltojen yli. Vai tulevatko sukulaiset?

Hän ei tällä hetkellä välittänyt Gagneurista eikä puotitavaroista,
mutta hänen sydämensä riippui kiinni kotitalossa, missä he kaikki
lapset olivat syntyneet. Jos sukulaiset tahtovatkin viedä heidät
Viipuriin tai Haminaan tai vaikkapa Tukholmaan, niin mieluummin sitten
tänne lähemmä, takaisin Espoon metsiin! Tällä kertaa ei kukaan heitä
enää pelasta, sillä rakkaan vieraan miehen päästä on luvattu suuri
palkinto.

Hämeentien kulmaan päästyään rummutti kaupungin poliisimies jo
Vironniemen asukkaille hänen kiinniottokäskyään, ja tämä sama kauhea
kuulutus oli nyt kaiken aamua toistuva teiden ja katujen risteyksissä
kautta Helsingin.

Hämeentien puolella alkaa koira haukkua ja samassa toinenkin.

Nyt kuuluu kumu jo toiselta sillalta.

Selvästi vaunut ja monen hevosen kavionkopse! Kotona Suthoffilla ovat
vuoteet isän huoneessa odottaneet jo kaksi viikkoa. Uusia lakanoita
hankittiin kiireesti kahteen vuoteeseen ja syöpäläisiäkin koetettiin
hävittää. Mutta ruokatavaroita ei tällä haavaa ollut. Niitä oli kyllä
varattu taloon parikin kertaa, mutta kun ei vieraita kuulunut, tulivat
ne käytetyiksi ja olivat tälläkin hetkellä velkana puodissa.

Töminää Hämeentiellä eivät seuranneet yksin Suthoffin tyttäret, vaan
koko kaupunki. Raskaat vaunut jyrisivät sillalta sillalle ja tähän
jyrinään sekaantui tuon tuostakin kaupungin poliisimiehen rummutus ja
koirien haukunta. Likenevä räminä kävi kumeammaksi vaunujen vieriessä
Siltavuoren kallioiden lomitse. Nyt mahtoivat ne kokonaan pysähtyä. Nyt
kuului vihlovaa kitinää ja senjälkeen jälleen jyrinää.

Burtzin koirat nostivat sisäpuolella suuren haukun ja tähän yhtyivät
kaikki torin tienoilla asuvat ja oleilevat koirat äänillään, täten
tiedoittaen, että vaunujen jyrinä likeni Helsingin Suurtoria.

Suthoffin hautajaisvieraat tulevat! lausuttiin miehestä mieheen, ja
kaupunkilaiset heittivät kesken askareensa ja kiirehtivät portailleen
ja porteilleen.

Pormestari ei lähtenyt kotiin hänkään, vaikka hän Kyreenin kanssa jo
oli lopettanut tarkastuksen Suthoffin puodissa. Sekä hän että viskaali
seisoivat ikkunassa, minkä kautta Suthoffin rikkaudet olivat maailmalle
vuotaneet. Ja Espanjan-Kallen äiti, joka oli tullut hakemaan pukkiaan,
seisoi hänkin, raapien eläimensä korvantaustaa, nähdäkseen vaunut,
joiden jyrinä pani koko torin tärisemään.

Suthoffin sukulaiset tulevat!

Huonoja uutisia saavat heti kuulla. Koirat ulvovat kuin palkatut!

Ovat niin rikkaita nämä sukulaiset, että voivat täyttää puodin uusilla
tavaroilla, jos tahtovat!

Suon turvekattoiset majat tuskin olivat niinkään suuret kuin ne
kuomivaunut, jotka korkeiden pyöriensä päällä kulkien, kitisten,
rämisten ja kiljuen, kolmen pienen hevosen vetäminä ilmestyivät
Hämeentien nurkalta kellotapulin ja triviaalikoulun raunioiden ohitse
Suurtorille. Hevoset, jotka korkeiden ajopelien edessä tekivät miltei
kissan vaikutuksen, vetivät jänteet oikoisina, höyryten ja huohottaen,
vaikka tässä oli sileä maa. Karossi oli kauttaaltaan siihen pärskyneen
loan peitossa, pyörät kolisivat jäätyneissä uurteissa, kallistaen
ajopelejä puolelle ja toiselle ja viskellen sekä vaunuissa istuvia
ihmisiä että suuria, taakse nuorilla köytettyjä matkalaukkuja laidalta
laidalle. Korkeahattuinen kuski viuhutti piiskaa, erikoisesti antaen
sen läiskiä oikeanpuoleisen hevosen laihalle kyljelle. Vauhti vain ei
parantunut, ainoastaan epätoivon ilme takkuisten eläinten silmissä ja
sieraimissa osoitti, että niiden voimat olivat lopussa.

Huonoksi oli käynyt Etoile'kin, »keisarinnan hevonen», jota sen
isäntä ajoi, istuen hyvin suuren puulaatikon edessä, yllään tuttu
lampaannahkaturkkinsa.

Suthoffin ruumiskirstu on mukana! sanoivat helsinkiläiset jääden
katsomaan jälkimmäistä kuormaa, jonka keskeltä provianttimestarin
terveet, punaposkiset kasvot tyytyväisinä katselivat. Nyt oli varmasti
provianttimestari tehnyt hyviä kauppoja, niin ystävällisesti hän
nyökkäsi ihmisille, jopa pysäyttelikin heiltä kysyäkseen uutisia.
Tellqvist, astellen rattaiden vierellä, ennättikin kertoa tuoreimmat
tapaukset. Weckström sai kuulla, millaiset ilmat olivat olleet, että
valtiopäivämiehiä joka päivä odotettiin Tukholmasta, että Wetter
ja Clayhills olivat tulleet, että Strengin huutokauppa oli ollut,
että Lustig oli avannut puodin Suthoffin entisen puodin viereen ja
Antres nyt myi siellä, että Gagneurin tuho lopullisesti oli todettu,
että kivalteri Hestsko oli murhattu ja murhamiehen huhuttiin olevan
Suthoffin Heddan sulhasen, että Suthoffin puotikin oli ryöstetty
paljaaksi, ja muutakin. Rumpu kuului par'aikaa Aliselta Kluuvilta päin.

— Helkkarissa! pääsi provianttimestarilta iloisesti, — täälläpä sitten
on ennättänytkin tapahtua. Onko varkaiden jäljille jo päästy?

— Kyreen etsii! sanoi Tellqvist samalla äänellä kuin hän olisi voinut
sanoa: Kyreen on ottanut varkaat suojelukseensa.

— Ja tässä on kai sitten Suthoffin torni, jatkoi Tellqvist kopauttaen
suureen puulaatikkoon, joka oli kiinnitetty rattaiden taakse. —
Tammeako tuli? No niin sen arvaa. Mitä nyt sitten mahtanevat sanoa
omaiset näistä viime tapauksista? Vaan mitäs sinä, vanha Jauhosäkki,
oikein oletkaan säkkiisi saanut? Olet maarin tyytyväisen näköinen,
niinkuin mies on hyvät kaupat tehtyään. Oletko puoli-ilmaiseksi ostanut
laivan? Tai kihlannut rikkaan lesken? Tai ehkä sittenkin siepannut
Suthoffin hopealastin?

Weckström nauroi.

— Siepataan ehkä sekin jahka ehditään. Vastaiseksi tyydyn vain siihen,
että olen saanut kotiin tämän lastini. Se ei ollutkaan helppoa, sen
Etoile kyllä voi todistaa. Vanhat mamsselit eivät mielellään lähteneet
liikkeelle. Ja jos vain alkaa tulla lunta, niin he lähtevät takaisin,
silläkin uhalla, että ajavat kuoliaaksi parisen hevosta. Ajoimme tällä
matkalla yhden — se jäi henkihieveriin Degerbyn postitaloon.

— Helvetissä! huudahti Tellqvist. — Mitä sinä sitten näitä mamsseleja
tänne toit?

Weckström kohautti olkapäitään.

— Jotakin hyötyä sinulla heistä on, intti majatalon isäntä, yhä
seuraten rattaita, vaikka jo oltiin tulossa Suthoffin talolle. — Oletko
ehkä kihlannut yhden heistä?

Weckström nauroi huvittuneena ja antoi Tellqvistin yhä arvailla.

— No, sitten sinä olet tehnyt pirun kanssa liiton ja sarvipää
on luvannut kääntää mamsselien mielen niin, että he sinulle
testamenttaavat omaisuutensa. Ilman palkintoa ei Weckströmin Matti
tuota kalessia ole tässä kelissä laahannut tänne Viipurista.

Näyttipä Weckström miltei sulhasmieheltä, kun hän Suthoffin talon
edessä nokkelasti hyppäsi alas rattailta, juosten oikopäätä kalessin
luo ja irroittaen hihnat, jotka pitelivät verhoja.




IV

KUOLIKO HÄN?


Kaksi solakkaa, mustapukuista naista autettiin vaunuista maahan. Toisen
veti esiin provianttimestari Weckström, toisen Erik Iiskenpoika.
Molemmat naiset olivat pitkästä istumisesta niin kangistuneet, että he
töin tuskin pysyivät jaloillaan.

— Oh, mein Gott! lausui toinen äänellä, joka oli kuin sammuva huokaus.

— Gottlob wir sind am Ziel! sanoi toinen niin läpitunkevasti että sanat
varmaan kuuluivat yli hautausmaan, missä par'aikaa, vailla kelloja ja
kaikkea saattoväkeä, määränsä pään saavuttanut köyhä vainaja kätkettiin
maahan. — Jumalankiitos olemme perillä, mutta kauhea oli matka. Jos
olisin aavistanut sen sellaiseksi, ei mikään olisi saanut minua
liikkeelle. Ilman teitä, herra provianttimestari, emme ikinä olisi
päässeet perille.

Molemmat naiset olivat hyvin kalpeat, samalla tavalla puetut,
yhdenkokoiset ja yhdennäköiset. Varmaan he olivat kaksoset.

Pihamaalla seisoivat Jakob Suthoffin tyttäret, pysytellen likekkäin,
hekin mustissa vaatteissa ja hyvin kalpeina.

Epäluuloisesti lähestyessään toisiaan nämä vanhat ja nuoret Suthoffit
tuijottivat toistensa silmiin, ja näistä heidän tuttavuutensa ensi
hetkistä riippui, tulisiko heistä ystäviä vaiko vihamiehiä. Tuokion
aikana tuntui siltä kuin veren siteet voimakkaasti olisivat liittäneet
heitä yhteen ja vetäneet heitä toistensa syliin. Jakob Suthoffin
piirteet kaikkien näiden neljän kasvoissa toivat yht'äkkiä vainajan
elävästi heidän mieliinsä ja kaipauksen kyyneleet värisivät heidän
rinnoissaan.

Silloin ilmestyivät provianttimestari Weckströmin terveet kasvot
Jakob Suthoffin sisarten taakse ja sukulaisten tervehdys supistui
lyhyeen. Niin pian kuin vanhat neidit vailla kaikkea tunteellisuutta
olivat antaneet kättä veljensä tyttärille, astui provianttimestari
vuorostaan tervehtimään tyttöjä. Hän ei vielä koskaan ollut
tervehtinyt heitä tällaisella pyöristetyllä kavaljeerinkumarruksella.
He eivät ymmärtäneet, miten sellaiseen on vastattava, heitä
ujostutti ja Hedullan kasvoille ajoi suuttumus kuuman punan. Näiden
vieraiden daamien tähden piti hänen kohteliaasti antaa kätensä
provianttimestarille, vaikka hänen olisi tehnyt mieli käskeä häntä heti
lähtemään talosta.

Vilkkaampi isän sisarista näytti kerrassaan ystävystyneen
»Jauhosäkkiin». Myötänään hän hänelle hymyili, kiittäen joka
kantamukselta, minkä provianttimestari, hänkin hymyillen, toi sisään
kalessista.

— Eins, zwei, drei... sechse... achte... laski neiti tarmokkaasti,
soluttaen silmiään mytystä matka-arkkuun ja matka-arkusta rasioihin
ja säkkeihin. — Vaunuissa oli kolmekymmentä ja kaksi eri kappaletta,
paitsi eväsvakkaa. Ach hyvä herra provianttimestari, että vihdoinkin
olemme perillä! Konvehdit olivat rattailla — ach so, ne ovat jo
kannetut. Niin, käsitän, ettette nyt voi viipyä. Toivon teidän pian
tulevan taloon, että saamme teitä kiittää. Vastaiseksi: jääkää
hyvästi ja kiitos. Hevos-parat — niin, niin, se oli kauhea matka.
Kuulkaahan, Weckström, vielä: olettekohan pannut muistiin kaikki,
mitä olette maksanut etukäteen? Ja sitten: jos talvi näyttää tulevan,
niin meitä ei täällä pidätä mikään. Tahdomme jouluksi kotiin, minä ja
sisareni. Sen sanoimme jo Viipurissa. Te lupasitte toimittaa hevoset,
provianttimestari. Luotamme teihin. Näkemiin.

Weckström hymyili, vakuuttaen, että talvi tulee vasta uudeltavuodelta.
Demoiselle Suthoffkin hymyili. Hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä, se
ei kaunistanut häntä. Hedulla Suthoff tunsi, ettei hän koskaan tulisi
pitämään tästä tummasta neidistä, joka oli hänen isävainajansa sisar.

— Missä hän lepää? kysyi daami samassa äänellä, joka ilmaisi hänen
pelkäävän kuollutta. — Kirkossako? Se on hyvä se. No tytöt, mennäänkö
sitten sisään. Hevos-parat!

Hevoset kiskaisivat vielä kerran karossin liikkeelle, vieden sen
portilta pihamaan perälle, missä hevostalli ja vaunuvajat sijaitsivat.

— Hevos-parat! toisti Jakob Suthoffin sisar, portailta seuraten suvun
ikivanhojen matka vaunujen kulkua. — Ei ollut helppoa niilläkään,
jollei ollut meilläkään. Weckström lupasi toimittaa niille rehua
— ei kai teillä ole? Weckström muuten maksoi yhtä ja toista, mitä
hankimme hautajaisia varten, sellaista kuin konvehdit, kalkkunalinnut,
kutsukirjeet, vahakynttilät ja ehkä jotakin pienempää vielä. Ei kai
tällaisesta pienestä kaupungista sellaisia saada. Niin, ja ennen
kaikkea hän maksoi isänne arkun. Emme olisi tahtoneet antaa hänen sitä
tehdä, mutta se oli tehty, ennenkuin ennätimme mestari Birmannille.
Niin, ja ajattelimme, että jos hän oli veli-raukkamme läheinen ystävä,
niin vaikea häntä on loukatakin.

Tultiin sisään. Kuljettiin tavararöykkiöiden yli ja ympäri.

Samalla raudoitetulla arkulla, millä Tellqvist oli repinyt vaatteensa,
istui Jakob Suthoffin toinen sisar, seinään nojaten ja silmät ummessa.

— Mein Gott! huudahti vilkkaampi sisaruksista, — Lisken, mikä sinun on?
Mein Gott, tämä hirvittävä matka on vienyt kaikki hänen voimansa. Että
lähdimmekin tänne, tähän kurjaan pesään. Tuokaa jotakin kuumaa, tytöt,
nopeasti, nopeasti! Lisken, Lisken, sisarraukkani, — ota pieni naukku
pullostani, sinä ihan säikähdytät minut.

Kun Hedulla, käsissään ruukku kiehuvaa vettä, palasi kyökistä, nousi
Lisken Suthoff jo pystyyn, puna poskilla ja hymy kasvoilla. Hän kävi
kauniiksi hymyillessään ja sydämellinen hyvyys loisti hänen silmistään,
kun hän vakuutteli, että jo jaksoi aivan hyvin. Hän kuuli huonosti ja
koetti koota äänet korviinsa pitelemällä kättään kuppina korvanlehden
ympärillä. Enimmäkseen hänen sisarensa puhelu tapahtui läpitunkevalla
äänellä. Kuitenkin jäi Lisken Suthoff usein keskustelun ulkopuolelle.
Hän hymyili silloin nöyrällä hyvyydellä, ikäänkuin pyytääkseen anteeksi
kuurouttaan. Joskus hän lausui: »Mutta rakkahin Dorothea» eikä aina
lisännyt, mitä ehkä oli aikonut ilmaista. Hedulla Suthoff tunsi, että
hän voisi Lisken-tädistään pitää hyvin paljon. Kuinka kaunis Lisken
Suthoff oli mahtanutkin olla nuorena. Ihmettä, ettei kukaan ollut häntä
nainut.

— Vai niin, vai niin, puheli Dorothea Suthoff, katsellen ympärilleen,
— täällä siis asui veliraukkamme. Olemme kolme vuotta vanhemmat häntä,
kasvoimme samassa kodissa ja pidimme toisistamme, kunnes tiemme sitten
erosivat. Ja te molemmat olette sitten veljemme lapsia — muita ei
tänne kai jäänytkään sitten kun kolmas teistä meni juutalaiselle.
Kuuluu muuten olevan rikas mies. Me olemme siis teidän tätejänne.
Olemme kaksoset ja toisistamme erottamattomat, niinkuin usein kaksoset.
Minua sanovat suvun lapset täti Sofia Dorotheaksi ja häntä tuossa
täti Liskeniksi. Hänen nimensä on Anna Elisabeth, mutta kun hän
on enkeli enemmän kuin ihminen, niin koko suku on antanut hänelle
lemmikkinimen Lisken. Te voitte käyttää näitä nimiä, koska tekin olette
Suthoffeja, vaikka vasta nyt tutustumme. Meidän sukumme on laaja —
meitä on Tallinna, Narva, jopa Stralsundkin täynnä, puhumattakaan
Haminasta ja Viipurista. Teidän isänne isällä on viisikymmentäseitsemän
lastenlasta, ja jos Jakob Suthoffin lapset luetaan, tulee heitä kolme
lisää — sechzig. Ja lapsenlapsenlapsia on kaksikymmentäyksi, jollei
jo ole kaksi lisää. Ne ovat voineet tulla maailmaan ne kaksi, joita
odotetaan, sill'aikaa kuin me olemme olleet täällä kauhealla matkalla.
Sinä vanhempi olet kai Anna Kristina, jos ymmärsin Weckströmin oikein?
Vai niin, Hedvig Ulrika on vanhempi teistä. Nimesi on lyhennetty
jotenkuten, mutta se lyhennys kuulosti niin kevytmieliseltä, että siitä
säästäkää minun korviani, kuulen erittäin hyvin, älkää siis käyttäkö
tuota lyhennystä viereisessäkään huoneessa koko sinä aikana kun olen
täällä. Joka tapauksessa tahdomme jouluksi päästä kotiin. Niin monet
meistä kuin suinkin ovat silloin koolla vanhan isämme ympärillä. Hän
on jo dreiundneunzig. Isänne, meidän Jakob veljemme, tuotti hänelle
paljon surua, kun meni naimisiin löytölapsen kanssa vailla perhettä. Ei
milloinkaan isämme ole voinut sitä unohtaa. Varsinkin kun hän pojastaan
Jakobista toivoi erikoisen paljon. Hänen korkean ikänsä vuoksi emme
vielä lainkaan ilmoittaneet isänne kuolemasta. Se täytyy tehdä
hetkellä, jolloin hän on erikoisen hyvissä ruumiinvoimissa. Ja sinä
tuossa olet kai Anna Kristina. Et ole ensinkään hullumman näköinen,
mutta miksi pureskelet huuliasi?

Krista vastasi, että hänen jalkojaan särkee. Hän palellutti ne pahasti
metsässä, kun he sodan aikana kulkivat eksyksissä.

— Ach, sanoi Sofia Dorothea Suthoff, — miks'et puhunut siitä
aikaisemmin? Jahka minä saan auki tavarani, niin sieltä kyllä
löydetään tinktuuria erinäisiin kolotuksiin. Kaiketi teillä täällä
Helsingissäkin löytyy joku viisas vaimo, joka esiliinaan poimii pienet
lapset saunankynnyksen alta — sellainen viisas vaimo kun hieroo minun
tinktuurillani, niin särky lakkaa.

Kyyneleet putoilivat Anna Kristinan silmistä.

— Meidän apteekkari sanoi, että jalkani ovat sahattavat poikki, virkkoi
hän, kiitollisena katsellen uuteen tätiinsä.

— Mein Gott! vastasi täti Sofia Dorothea, — sano hänelle, että hän
voi sahata halkoja, jos hänen välttämättä pitää sahata. Kyllä meillä
Viipurissa on rohtoja joka tautiin.

Suloinen Lisken-täti kiersi läpikuultavan käden korvansa ympäri ja
lausui:

— Aber liebste Dorothea...?

Silloin Sofia Dorothea Suthoff läpitunkevalla äänellä toisti hänelle,
mistä oli keskusteltu.

Lisken-täti, täynnä myötätuntoa Anna Kristinaa kohtaan, nousi
silittääkseen veljentyttärensä poskea — rits! Naula repäisi hänen
vaatteitaan, aivan niinkuin se oli tehnyt niin monelle muulle.

— Mein Gott! huusi Sofia Dorothea, — turkkisi raskaimmasta
ranskalaisesta silkistä! Ja kaikkein pahimmalta paikalta. Mein
Gott, tytöt, kyllä te saisitte katsoa, etteivät teidän huonekalunne
vahingoittaisi ihmisten vaatteita. Varmaan tämä naula vuosikausia
on ollut tuossa tuhoamassa ja uhkaamassa. Mutta seppää vain ei ole
kutsuttu. Ich ahne... minä aavistan mitä veliraukallamme on ollut
kärsittävänä, hän kotoisin sellaisesta lastenkamarista kuin meidän.

— Aber liebste Dorothea, eihän tämä tee mitään. Tiedät miten hyvin minä
osaan paikata. Saatte nähdä, ettei rakkaan Jakob-veljemme hautajaisissa
kukaan tiedäkään, että naula on tarttunut takkiini. Ja miksi yleensä
pidän ylläni tätä takkia? Tuntui hiukan kylmältä.

— Pidä takki ylläsi, enkelini, sanoi Sofia Dorothea.

— Ennen iltaa on sepän oltava täällä. Jollen muuta saisikaan aikaan
veljeni talossa, niin ainakin sen. Mutta ettekö anna meille mitään
syötävää, tytöt? Jos olen ymmärtänyt Weckstromin oikein, niin hän
kaiken syksyä on tuonut tänne ruokatavaraa, joten ei kai teillä ole
ollut puutetta. Sitä paitsi meillä vielä on yllin kyllin evästä.

Hedvig Ulrika nousi. Täti Sofia Dorothea oli selvästi suuttunut.

— Kahvi on heti valmista, yritti talon vanhempi tytär puolustautua. —
Me olemme kahden viikon ajan odottaneet, paistaneet nuoria lintuja ja
koettaneet pitää kaikkea valmiina, mutta nyt...

— Aber liebste Dorothea, hymyili täti Lisken, — älä pelota tyttöjä.
Weckstromhän on ollut matkalla, sill'aikaa ei kukaan ole pitänyt huolta
veli vainajamme kodista. Meillä on makkaraa, palttuleipää ja hanhea
yllin kyllin.

Hedvig Ulrikan kasvoille oli valahtanut viinin puna.

— Meidän hyvä isämme ei kärsinyt Weckströmiä. Hän kielsi meitä koskaan
ottamasta apua häneltä. Ja me mieluummin kuolemme nälkään kuin nautimme
hänen antimiaan.

— Sooo...? lausui täti Sofia Dorothea, päästäen käsistään vaatemytyn,
jota hän par'aikaa oli avaamassa.

— Sooo?

— Aber liebste Dorothea, kiirehti kaksoissisar kysymään, — was ist?

Sofia Dorothea huusi hänen korvaansa:

— Hän sanoo, ettei hänen isänsä kärsinyt Weckströmiä, että hän kielsi
ottamasta häneltä apua ja että he tahtovat kuolla mieluummin kuin
nauttia hänen lahjojaan.

Kääntyen tyttöjen puoleen hän jatkoi:

— Ja mitä syytä isällänne oli vihata tätä kunnon miestä, jos saan kysyä?

Hedvig Ulrikan kädetkin kävivät viinin punaisiksi, kun hän vastasi:

— Weckstromin syystä joutui äitini jäämään tänne sodan ajaksi ja kuoli
nälkään ja kurjuuteen, kun isämme oli paossa Ruotsissa.

— Soo? sanoi täti Sofia Dorothea koettaen päästä perille asiasta, joka
hänelle oli esitetty kokonaan toisin. Vihdoin hän kohautti olkapäitään
ja tarttui äskeiseen työhönsä. — Onhan se hyvin valitettavaa, että
äitinne kuoli. Mutta moni muukin kuoli. En voi ymmärtää, että tämä
olisi Weckströmin syy.

Hedvig Ulrika oli sinettynein huulin toistamaisillaan, että Weckström
totisesti oli syyllinen, kun rumpu kadunkulmassa alkoi päristä.

Kaikki vaikenivat.

— Was ist? kuiskasi Lisken Suthoff hymyillen.

— Rumpu, huusi kaksoissisar hänen korvaansa. — Kuunnelkaamme, mitä
sillä on sanottavaa.

»Täten saatetaan kaupunkilaisten ja kaikkien hyvien kristittyjen
tietoon valtakunnassa, että murhamies, joka täällä Helsingin
kaupungissa viime kuluneen maanantain ja tiistain välisenä yönä Kluuvin
rannalla kaislikossa pisti kuoliaaksi...»

— Mein Gott, sanoi Sofia Dorothea Suthoff hiljaa, — ymmärsinkö oikein:
murha on tapahtunut...?

Hedvig Ulrika läksi huoneesta.

— Miksi hän meni? kysyi täti Sofia Dorothea Anna Kristinalta.

— Hän meni hakemaan ruokaa pöytään, kiirehti Krista Suthoff nopeasti
sanomaan ja nauroi, kyynelten pisaroidessa silmistä, rauhoittaakseen
vieraita.

— Mitä hänellä on tekemistä tämän murhan kanssa? jatkoi täti Sofia
Dorothea. — En ole sokea, näin selvästi, että rumpalin kuulutus
erikoisella tavalla sattui häneen. Ach, ymmärrän: hän on tuntenut
murhatun. Kuka se oli?

— Was ist? kysyi Lisken Suthoff silmissään kauhu, joka oli siirtynyt
niihin kaksoissisaren kasvoilta.

Sofia Dorothea toisti hänen korvaansa, mitä oli tapahtunut. Sisar ei
sittenkään kuullut. Ja Sofia Dorothea koetti nyt puhua ainoastaan
huuliaan liikuttamalla. »Mein Gott, Engel, du bist ja steintaub...»
kuiskasi hän itsekseen välillä ja toisti moneen kertaan sanan »murha»
ennenkuin sisar sen ymmärsi.

Suuri oli uusien sukulaisten hämmästys, kun Hedvig Ulrika samassa
hymyillen astui huoneeseen ja heti hänen perässään palveluspiika,
molemmilla kädet täynnä tarpeita odotettua ateriaa varten, josta ei
mitenkään näyttänyt tulevan niukka.

— Nun, liebste Anna Kristina, mistä tämä kaikki tulee! huudahti Lisken
Suthoff, rientäen auttamaan pöydän järjestämistä. — Arvaan, että hyvä
provianttimestarimme taasen on avannut vakkansa.

Hedvig Ulrika huusi hänen korvaansa:

— Naapurit! Meillä on hyviä ystäviä ja naapureita. Kaikki ovat nähneet
vaunujen tulevan ja tahtoneet meitä auttaa.

Kun ei Lisken voinut kuulla, toisti Sofia Dorothea hänelle
veljentyttären sanat, itse puolestaan lisäten, että Viipurissa myöskin
oli hyviä naapureita ja ystäviä, jotka aina riensivät jakamaan, kun
tarve vaati.

Piirakan oli tuonut täti Forsius, Hennin äiti, pyypaistin Greta
Fortelia äitinsä puolesta, juuston Eeva Selin, kaakun oli lähettänyt
raatimies Goviniuksen rouva, ja Burtzeilta oli tullut näitä uusia
nauriita, joita isä joskus oli tuonut Saksasta. Potaeos oli niiden nimi.

Viipurin tädit tunsivat hedelmän. Mutta se ei ollut nauris, vaan
paremminkin omena, joka kasvoi maassa. Saksassa sitä sanottiinkin
maaomenaksi, Erdapfel. Ja se oli kyllä hyvä ruoka, mutta siihen täytyi
tottua. Täti Sofia Dorothea piti siitä aika paljon, ja hänen vanha
isänsä ennusti tälle hedelmälle tulevaisuutta, koska se oli vaatimaton
ja kasvoi laihassakin maassa. Sensijaan täti Lisken ei hyväksynyt
potateos-hedelmää: siinä ei ollut makua.

— Minä prefereeraan ne pienet vihreät mumpulat, jotka kasvavat
varsissa, sanoi hän.

— Nämä ovat liiaksi keitetyt, oikaisi Sofia Dorothea. — Jos teillä
vielä on näitä, niin tulen kyökkiin neuvomaan, miten ne keitetään.

— Ei ole enempää, vastasi Hedvig Ulrika. — Jokaiselle oli vain yksi.

— Kun meidän Narvan-veljemme tulivat, niin he joskus toivat koko
kopallisen.

Hi Aber meine liebste Dorothea...

Sofia Dorothea Suthoff huusi pitkän aikaa sisarensa korvaan, lopuksi
kehoittaen häntä syömään. Täältähän ei puuttunut mitään: kaikki oli
hyvää ja kaikkea oli yllin kyllin. Kahvikin oli erinomaista, viini ja
olut samoin. On sentään miellyttävää saada ruokaa ja juomaa sellaisen
matkan jälkeen. Ikävää vain, että aihe tähän ateriaan ja matkaan on
perin surullinen.

Kaksoissisarukset kertoivat nyt matkastaankin. Heidän oli ollut vaikeaa
keksiä vanhalle isälleen sopivaa aihetta lähtöönsä — sairauden vuoksi
ei ollut heti ilmaistu kuolemantapausta. Ja vasta viime tingassahan
he oikeastaan olivat voineet tehdä päätöksensä, kun ei kukaan muu
ollut halukas lähtemään. Esiratsastajana heillä oli ollut Tuomas
Rollig — jollei häntä olisi ollut, niin varmaan ei heitäkään olisi
enää hengissä. Rosvoleiriin he olivat joutumaisillaan. He näkivät
kyllä tulen loimua metsästä, mutta eihän voinut tietää, oliko kysymys
rauhallisista matkamiehistä vaiko rosvoista. Vaunut pitivät kauheaa
ääntä routaisella tiellä. Oli jo pimeä. Vaunun lyhdyt täytyi sytyttää.
Yht'äkkiä korkean mäen päällä Rollig ratsastaa takaisin päin ja
pysäyttää vaunuhevoset. Heti peitettiin lyhdyt. Mutta rosvot olivat jo
ennättäneet ne huomata. Sekä kuski että Rollig näkivät selvästi ainakin
viiden miehen nousevan pystyyn nuotiolta ja karkaavan tielle päin.
Vanha karoliini tarkasti aseensa ja läksi yksinään eteenpäin. Ja hän
yksinään suoritti ottelun siinä jyrkässä vastamäessä, jonka alle rosvot
olivat asettuneet väijyksiin. Laukaukset vain kuuluivat vaunuihin,
missä istuivat naiset, odottaen viimeisen hetkensä tulleen. Ilman
Rolligia tämä viimeinen hetki kyllä olisikin ollut käsissä. Lienee
siinä toisia kaatunut, toisia haavoittunut. Saattoi kuulla valitusta
tiepuolesta, kun karossi sitten myöhemmin ajoi ohitse. Weckström olisi
kaikella muotoa tahtonut ottelemaan hänkin, mutta Rollig ei huolinut
hänestä. Ja hyvinhän kävi. Hevosta kyllä oli ammuttu jalkaan, mutta
aamulla se kuitenkin saattoi jatkaa.

— Niin, tytöt, eivät matkat näin pimeällä ja rospuutteessa mitään
leikkiä ole.

— Minne Rollig joutui? kysyivät Jakob Suthoffin tyttäret yhdestä suusta.

— Kyllä kai hän pian tulee. Jäi Vanhan-Helsingin myllylle. Ilman
Rolligia emme lähde paluumatkalle.

Vähän ennen Haminaan tuloa olivat venäläiset sotamiehet saaneet
kiinni jonkun miehen. Mies puolusti itseään vimmatusti, lyöden nurin
toisen ryssän toisensa perästä. Hänen hevosensa oli päässyt karkuun
ja nelisti takaisin Ruotsin puolelle. Ryssät ampuivat sen perään.
Eivät voineet tietää, sattuiko. Moninkertaisen vartioston keskellä
vankia kuljetettiin. Kasvot olivat veressä. Kiharat, vaaleat hiukset
todistivat mies-raukan ruotsalaiseksi. Weckström, joka näkyy tuntevan
paljon ihmisiä kaikkialla, luuli tietävänsä, kuka hän oli.

Paljon ihmisiä provianttimestari tunsi, ja monella oli hänelle asiaa.
Moni myöskin toi hänelle tuomisia, mikä leivän, mikä kananmunia, mikä
putelin tai kangaspinkan. Mahtavat ihmiset pitävät hänestä, ei tätä
muuten voi ymmärtää.

Hedulla Suthoff kysyi äkkiä:

— Minkämoinen se hevonen oli? Se, joka laukkasi Ruotsin puolelle? Minä
vain ajattelin — jos olisitte huomanneet. Ei se valkoinen ollut?

Sofia Dorothea Suthoff tuijotti häneen pitkään.

— Ei, valkoinen ei se ollut. Paremmin musta, tai ruskea. Se oli
läpimärkä joka tapauksessa. Weckström kyllä voi siihenkin vastata,
jos mukaudut kysymään häneltä. Mitä varten sinä tätä hevosta kysyt?
Onko sillä ehkä jotakin yhteyttä murhan kanssa, jota tässä vasta
rummutettiin.

— Was, was, liebste Dorothea? kyseli Lisken Suthoff vastausta saamatta.
— Sinähän pelotat tyttö raukat, liebste Dorothea. Sinähän tänään olet
kuin viskaali hameissa tai kivalteri tai sensemmoinen. Mehän olemme
tulleet tänne auttamaan velivainajamme turvattomia lapsia ja saattamaan
rakasta Jakobiamme hautaan...

Sofia Dorothea Suthoff laski kätensä kaksoissisarensa hennolle kädelle,
mutta ei lakannut katselemasta Hedvig Ulrikan kasvoja, joilla viha ja
säikähdys vaihtelivat, leimuten tytön silmissä, punassa ja kalpeudessa
hänen poskillaan ja ennen kaikkea hänen huulillaan, jotka vuoroin
olivat valkoiset, vuoroin täynnä hehkuvaa verta.

— Was, was, was, liebste Dorothea? huusi Lisken Suthoff, nousten
istuimeltaan ja asettuen kaksoissisarensa eteen. — Sano, liebste
Dorothea, mitä tahdot ja tarkoitat? Olette hirvittävästi toistenne
näköiset, sinä ja Jakob veljemme tytär, ja molemmat olette kuin
velivainajamme, kun hän suuttui. Juuri tuollainen hän oli, kun ilmoitti
isällemme rakastavansa viisitoistavuotiasta Maria Erhardtia ja isä
kirosi hänet ja osoitti hänelle ovea. Liebste Dorothea, Jumalan
tähden...

— Hiljaa sinä, Engel, huusi Sofia Dorothea nyt sisarensa korvaan. —
Et ymmärrä näitä asioita. Täällä tapaa koiran haudattuna, minne ikinä
katsoo. Tuo tyttö on täynnä salaisuuksia, jotka eivät kestä päivän
valoa. Ei tarvitse olla viskaali ymmärtääkseen sitä. Viisitoistavuotias
Maria Erhardt — aivan oikein —: veljemme löi kätensä pöytään isämme
edessä ja vannoi, ettei huoli kenestäkään muusta vaimosta. Mutta sepä
ei ollutkaan rehellisen tulliherra Erhardtin tytär, vaan löytölapsi,
ties mistä. Ja tuossa näet tämän löytölapsen tyttären! Sillä ei ole
edes säädyllisiä hiuksia päässä.

Hedvig Ulrika, istuen paikoillaan, ravisti pilkattuja hiuksiaan ja
naurahteli.

— Löytölapsi Itämereltä, sanoi hän hiljaisella hellyydellä, puhuen
ikäänkuin itselleen ja sisäänpäin.

Ja senjälkeen ei hän kuunnellut Anna Kristinaa, joka rukoili häntä
malttamaan mieltään, eikä renkiä, joka langeten polvilleen hänen
eteensä piteli hänen käsiään. Hän riuhtoi itsensä irti, astui Sofia
Dorothea Suthoffin eteen ja puhui:

— Minä, Itämeren löytölapsen tytär, minä rakastan murhaajaa, sitä,
jonka veriset kasvot te karossistanne näitte, häntä henkipattoa, enkä
ketään muuta! Enkä minä mene kenellekään muulle kuin hänelle, juuri
sille murhaajalle!

Sofia Dorothea Suthoff näytti aikovan iskeä tyttöön puukon, jonka hän
oli ottanut eväsvakastaan ja jota hän äsken oli käyttänyt syödessään.
Sensijaan hän kuitenkin tarttui raudoitettuun matka-arkkuun, jota kaksi
miestä äsken oli kantanut, kuljetti sen porstuaan ja pudotti siinä
lattialle. Jonkin aikaa hän viipyi porstuassa. Sitten hän palasi.

— Niin, lausui hän nyt sävyisästi, — murhaajalla ymmärtääkseni kyllä
voisi olla tarpeeksi rangaistusta sinusta, senkin löytölapsentytär.
Mutta mitä minuun ja sisareeni tulee, niin voimme samantien kääntyä
takaisin kotiimme Vesiportinkadun varrella. Lähdemme heti, kun hevoset
ovat levänneet. Tulimme parhaassa tarkoituksessa, mutta meitä ei täällä
tarvittukaan.

— Hän sanoo, huusi hän nyt kaksoissisarensa korvaan, vihdoinkin
vastaten hänen levottomiin kysymyksiinsä, — olevansa sen verisen miehen
morsian, sen, jonka näimme Haminan likellä. Se oli murhamies. Hänen
morsiamensa! Meidän veljemme tytär sanoo olevansa hänen morsiamensa.

— Aber liebste Dorothea, ethän voi uskoa veljemme tyttärestä sellaista.
Olet kysymyksilläsi pelottanut isättömät ja äidittömät tyttö-raukat!
Jumalan tähden, tulkaa järkiinne... Sinä näyt sinäkin, Anna Kristina,
olevan oikea Suthoff, äkkipikainen ja kiivas vihaan. Syleilkää
toisianne niinkuin sukulaisten sopii.

Kuuro sisar sekoitti Jakob Suthoffin tyttärien nimet, syyttäen
kärsivällistä Kristaa ominaisuuksista, jotka hänelle olivat varsin
vieraat. Krista ei ottanut sitä pahakseen. Hän ja täti Lisken
ymmärsivät toisensa ja pyrkivät vaistomaisesti yhä likemmä toisiaan,
täti Liskenin koettaessa rauhoittaa täti Sofia Dorotheaa ja Kristan
Hedullaa.

Molemmat riitelevät sukulaisnaiset seisoivatkin jo talttuneina, vaikka
leppymättöminä vastatusten.

— Was, was, liebste Dorothea, anoi kuuro kaksoissisar myötänään, —
sano, mitä te puhutte. Olette kiihtyneitä ja koko kaupunki kuulee,
miten me riitelemme. Ihmiset pysähtyvät ikkunoiden alle. Anna Kristina,
kirjoita minulle valkoiselle paperille, mistä on puhe.

— Sanon vain, huusi Sofia Dorothea sisarensa korvaan, — että kun
hevoset ovat levänneet, niin Weckström saa hankkia meille neljännen
vaunuhevosen ja hevosen Rolligia varten ja me lähdemme!

— Aber liebste Dorothea: lähdemme, sanot! Täytyyhän pitää hautajaiset,
täytyyhän päättää tyttöjen kohtalo. Hehän ovat samaa lihaa ja verta
kuin me. Kaikkein ensiksi meidän täytyy mennä kirkkoon näkemään
veli-vainajamme. Sitten ottaa selkoa Jakob-raukan jälkeen jääneestä
omaisuudesta, sitten toimittaa monet sadat hautajaiskutsut, sitten
hankkia ruoanlaittajat, juomanpanijat ja kaikki muu. Aikaa on jouluun
lyhyeltä. Etkö muista, liebste Dorothea, mitä kaikkea matkalla
puhuimme. Siitäkin puhuimme, että veljemme tyttäret ehkä lähettäisimme
Tukholmaan saamaan oppia hyvissä tavoissa. Tai että ottaisimme heidät
Viipuriin ja naittaisimme heidät kunnollisille miehille säätymme
mukaisista perheistä. Ja sinä vielä sanoit, että mukavinta olisi, jos
paikkakunnalla olisi sopiva mies, joka naimalla vanhemman tyttären
samalla turvaisi nuoremman. Etkö ensinkään muista? Rollig ampui juuri
silloin susiparveen ja keskustelu loppui kesken. Mutta tämä kaikki on
tehtävä, ja sinä puhut lähdöstä.

Sofia Dorothea Suthoff irroitti naulan syyllisestä arkusta, tarkasti
sitä, käski tuoda vasaran ja löi sisarensa puhuessa kiinni naulan.

— Enkelini, huusi hän sitten Liskenin korvaan, — _lähdemme_, sanon.
Mitäpä meitä liikuttavat veliraukkamme omaisuudet, joista Weckström
verraten varovaisesti puheli. Vaikka hopealla lastattu laiva
pelastuisikin, niin mitäpä _me_ siitä kostumme. Avuttomat tyttäret
näkyvät tietävän, mitä tahtovat — he rakastavat ketä tahtovat ja
menevät kenelle tahtovat. Me voimme lähteä sinne, mistä tulimmekin.

Lisken Suthoff, joka ei sisarensa sanoista erottanut puoliakaan,
pyysi päästä heille varattuihin huoneisiin aukaisemaan matka-arkkuja
ja pukeutumaan. Ensinnä hän halusi lähteä kirkkoon ja kuollutta
muistellessakin hänen kyyneleensä jo alkoivat valua. Sitten piti kai
käydä papin luona ja raatimies Goviniuksen luona, sekä ehkä pormestarin
ja muiden kaupungin johtohenkilöiden luona.

Hedvig Ulrika Suthoff ymmärsi vieraiden tarvitsevan suuren kaapin.
Ainakin seitsemän kaunista pukua oli levällään vuoteen laidalla.
Siinä oli silkkiä ja taftia, sarsia, kamlottia ja samettia — kaikki
mustaa, uutta ja ihmeen kaunista. Ei kenelläkään helsinkiläisellä ollut
sellaista. Ja yhä uusia röyhelöjä, kauluksia, myssyjä, sukkia, kenkiä
ja mekkoja tuli esiin arkuista ja vakkasista. Rikkaita mahtoivat isän
sukulaiset olla. Varmaan rukouskirjan ristitkin olivat hopeaa.

Hedvig Ulrikan mieleen hiipi yht'äkkiä ajatus, että tädit tästä
kaikesta olivat mahtaneet varata jotakin tuliaisiksi velivainajansa
tyttärille, siis heille molemmille: hänelle ja Kristalle. Esimerkiksi
nuo kauniit kirjat, jotka olivat aivan samanlaiset. Mitenkä tädit
olisivat voineet ajatella itse tarvitsevansa näin hirveän paljon?

Täti Liskenin ympärillä kahisi silkki, ja onnellisena hän valkein
sormin piteli tavaroitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet hänen
myötäjäisiään.

Miksei täti Lisken ollut päässyt naimisiin?

Hedulla teki yht'äkkiä lopun ajatuksista, jotka koiruohon makuisina
täyttivät hänen mielensä.

— Hyvä täti Lisken, huusi hän, — Gagneur on tuhoutunut myrskyssä
Itämerellä — voiko täti Lisken kuulla? Kalliit tavarat isän
kauppapuodissa ovat varastetut, eikä viskaali varmaankaan saa niitä
takaisin — voiko täti Lisken kuulla? Ne, joille isä lainasi rahaa,
eivät voi maksaa — kuuleeko täti Lisken? Isäni oli Helsingin rikkain
mies ja tahtoi rakentaa kaupunkiin kirkkoja ja torneja, mutta meillä
on nyt jäljellä vain tämä talo. Emme voi pitää suuria hautajaisiakaan.
Täti Lisken varmaankaan ei ole kuullut.

— Mutta _minä_ olen kuullut! lausui Sofia Dorothea Suthoff ovelta. —
Minä olen kuullut, minä. Mitä sinä hänelle puhut — ei hänen tarvitse
tietää näistä ikävistä asioista.

— Was, was — wo? Was? Aber liebste Dorothea...! äänteli kuuro
kaksoissisar, aavistaen, ettei nyt sopinutkaan hymyillä.

— Enkelini, huusi Sofia Dorothea hänen korvaansa, — hän ihmettelee
sinun kauniita pukujasi ja kysyy, ovatko ne uusinta viipurilaista
muotia.

— Aber liebste Dorothea, ach, minä näen, ettet sano minulle totuutta.
Mitä te salaatte minulta?

— Emme salaa, enkelini, hän sanoo, että olet kaunis kuin morsian.

Lisken Suthoff laski käsistään röyhelöt, asteli ikkunan luo ja käänsi
kauniit, kalpeat kasvonsa vihertävään ruutuun, mistä näkyi jäätynyt
tie, nurmikko ja hautausmaan paljaat puut.

Hedulla näki, että hän itki.

— Onko siis totta, ettei teillä ole mitään muuta kuin tämä talo,
joka Viipurissa määrättäisiin hajoitettavaksi? Mutta sittenhän te
tytöt joudutte kehruuhuoneelle, jollei joku hyvä ihminen ota teitä
palvelukseensa. Tai jollei sisarenne Tukholmassa teitä auta, mikä olisi
luonnollisinta. Me emme voi viedä teitä Viipuriin — vanha isämme voisi
kuolla surusta, jos yht'äkkiä näkisi tottelemattoman poikansa tyttäret.
Onko sitten Weckström voinut meille näin valehdella — suorastaan
valehdella? Minun täytyy hänet tavata, hän on neuvokas mies, tarmokas
ja ovela. Entä raatimies Govinius — kelpaako hän sitten johonkin?
Varastetut tavarat on saatava takaisin. Ja sinun, sinun, sinun on...!

Täti Sofia Dorothea hymyili yht'äkkiä Hedvig Ulrikalle, vieden sormet
hänen leukansa alle ja katsellen häntä silmiin, ystävällisesti ja
iloisesti.

Hedulla kävi niin ymmälle, ettei hän osannut puolustautua sitä kauheaa
onnettomuutta vastaan, joka nyt varmaan uhkasi heitä. Toimettomana hän
näki molempien Viipurin-tätien pukeutuvan ja valmistautuvan lähtemään
kaupungille. Kun täti Sofia Dorothea kysyi, missä Weckström asui, niin
Hedulla lausui Vanhan-Helsingin nimen, ja kun hän kysyi Goviniuksen
taloa, niin tyttö viittasi hänelle kädellään suunnan. Mustissa,
silkkisissä vaatteissaan kaksoissisaret samankokoisina ja käsi kädessä
ryhdikkäästi astuivat hautausmaan syrjää pitkin, häviten Suurtorille.

Minä nyt? ajatteli Hedulla Suthoff seuraten heidän kulkuaan ja
äskeisten tapausten kangastaessa mielessä niinkuin uni, jonka hän
joskus oli nähnyt, viikkoja sitten. Mitä nyt? lausui hän samassa ja
kuunteli omaa ääntään, ihmetellen, kuka tällä äänellä puhui. Olinko
minä äsken levoton? Kävikö täällä vieraita? Ne menivät jo eivätkä enää
tule. Eikö enää ole yhtään ystävää? Eikö ole yhtään ihmistä? Kyöpeli
asteli äsken tuosta, jotta silkki kahisi. Kyöpelejä oli kaksi. Silkki
kahisi.

Hedulla kuuli nyt sisarensa äänen ja meni ääntä kohden.

Krista makasi vällyjen alla.

— Mitä he mahtavat tehdä? sanoi hän hiljaa. Korttekaartesta lyötiin
toista tuntia.

— Vastako kaksi! pääsi Hedullalta. — Krista, jaksaisitko lähteä minun
kanssani metsään, sinne, missä me olimme niin onnelliset? Siellä
eläisimme hurskaan vanhan Jaakon luona, Iiskenpoika on luvannut seurata
meitä, minne tahdomme. Meidän isämme kyllä ymmärtää, ettemme nyt voi
pitää hänelle suuria hautajaisia. Jos me jäämme tänne, niin meidät
lähetetään Tukholmaan tai kehruuhuoneelle tai kukaties Viipuriin
Vesiportinkadulle. Se toinen musta täti katsoi minuun niin oudoin
silmin ja nauroi niin ystävällisesti. Hän ei olisi voinut tehdä
pahempaa. Etkö jaksa tulla metsään, missä me olimme niin onnelliset?
Krista, älä kiellä, me kannamme sinut. Sinua en voi jättää, sinä olet
ainoa ystäväni.

Anna Kristina taisteli kyyneliä vastaan.

— Särkee, sanoi hän vieraalla, kolealla äänellä. — Mene sinä. Minä olen
aina rukouksessa sinua läsnä.

— Kuinka voit noin puhua! Meillähän on vielä tämä talo. Mutta se
ei ole minkään arvoinen. Meille se on syntymäkoti ja kaikki. Mutta
jos se olisi Viipurissa, niin se hajoitettaisiin maahan. Niinhän he
sanoivat. Minusta se on kaunis. Täällä on hyvä asua. Mutta me emme
enää saa täällä olla. Kaikki täytyy myydä. Vanha Weckström ei ole
saanut palkkaansa. Jos me voisimme vuokrata tämän rakennuksen ja asua
vaikkapa alatuvassa. Ja ottaa leipämme niistä kapanaloista, jotka
isämme vuokrasi kaupungilta. Mutta kuka vuokraa tämän rakennuksen? Ja
täytyy kaupungille tehdä ulosteko ja. Lähdetään Espoon metsiin. Kuinka
olimmekaan siellä onnelliset!

Anna Kristina Suthoff vaikeni.

Hedvig Ulrika nousi yht'äkkiä ja haki päällysvaatteitaan. Palveluspiika
tuli sanomaan, että kyökkiin oli tuotu juottovasikka — se oli hyvin
korea pala, lihava ja pyöreä. Pitikö se lähetettämän pois?

— Minähän olen sanonut! kiivastui Hedulla. Mutta samassa hän muisti: —
varmaan se on Viipurin vieraille. Antaa olla.

Ja läksi.

Leikkiveljen täytyy auttaa heitä! Hän etsii Kustaan, vaikkapa hänen
täytyisi soutaa Herttonaisiin asti. Kustaa ei ole voinut häntä unohtaa.
Kustaa on viisas ja rohkea, Kustaa yksin voi heidät pelastaa!

Ja uuden toivon elvyttämänä Hedulla alkoi todistella itselleen, ettei
Haminan luona vangittu mies saattanut olla hänen tuntematon ystävänsä.
Mitenkä hän sellaista oli olettanutkin. Jos kapteeni von R:n poika
tahtoi pakoon, niin ei suinkaan hän olisi lähtenyt valtatielle. Ja nyt
hän, tyttö, oli kaiken päivää kuvitellut hänet menetetyksi.

Murhamies — murhamies oli menetetty ruumiin ja sielun puolesta, ajassa
ja iankaikkisuudessa! Sehän jokaisen kastetun piti tietää.

Mutta entä jollei hän ollutkaan kivalteri Hestskon murhaaja, vaan joku
muu oli pistänyt kivalterin. Eihän hänellä ollut edes tikaria silloin,
kun hän harhaili metsässä.

Ja Hedulla kiihoitti itseään kiihoittamalla uskomaan, että kaikki vielä
käy hyvin. Kapteeni von R:n poika saapuu jonakin aamuna pyytämään
häntä, Hedullaa, sukulaisilta. Täti Sofia Dorothea pelottaa Kyreenin
niin, että hän toimittaa takaisin heidän puodistaan varastetut
tavarat. Kustaa Wetter ei muuta Tukholmaan, kun Hedulla häntä hyvin
kauniisti pyytää. Streng toimittaa hänelle viran, eikä hän koskaan mene
naimisiin, vaan käy usein heillä, ja he puhelevat vanhoista ajoista.
Hän on heidän ensimmäisen lapsensa kummi. Kukaties he tulevat niin
rikkaiksi, että rakentavat Helsinkiin kirkon, jossa on korkea torni,
aivan niinkuin isä toivoi. Tuossa se sitten kohoaa Suurtorin varrella,
ja se on niin mahtava, että pyörryttää, kun katselee kukon huippuun.
Krista ei myöskään mene naimisiin, vaan asuu heillä ja rakastaa heidän
lapsiaan niinkuin ne olisivat hänen omiaan. Krista on aivan terve.
Heidän puutarhassaan kasvaa paljon kukkasia ja myöskin tuota uutta
naurista, jonka nimi on potateos.

Hullunkurinen nimi! Hedulla kuvitteli voivansa nauraa. Mutta nämä
ajatukset olivat vain hattaria, joiden alla ei ollut sinistä taivasta,
vaan sama lyijynraskas joulukuun pakkanen, mikä tällä hetkellä painoi
Helsingin kaupunkia, pysähdyttäen savut ja hajut paikalleen. Kaupungin
köyhät lapsineen, kontteineen, säkkeineen ja puusylyksineen vaeltelivat
porteilla. Hirsiä vedätettiin joltakin puretulta rakennukselta.
Tellqvistin lampaat ajelehtivat kadulla, haeskellen heinän jätteitä
— ettei vain hautausmaan portti olisi auki. Suthoff-muurihauta oli
ainoastaan laudoilla peitetty. Se oli onneksi valmistunut, ennenkuin
rikkaudet menivät Isän ja äidin viimeinen leposija ennätti tulla
kuntoon' Jumalan kiitos. Siellä oli varattu tilaa langoille ja
lapsille. Maanpäällinen rakennus tosin puuttui. Isä oli varmaan
ajatellut sen hyvin kauniiksi, ehkäpä muuratuksi harmaasta kivestä.

Ja nyt olivat hänen ainoat perillisensä näin tukalassa tilassa. Jospa
tietäisi, missä Kustaa Wetter tänään on. Leikkiveljen täytyy auttaa.
Hän ei ole voinut unohtaa lauluja ja tansseja vanhoilta ajoilta.

       *       *       *       *       *

Hedulla Suthoff ei päässyt Suurkadun poikki. Siihen kokoontui kansaa.
Yksinpä Burtz ja Clayhillskin kiiruhtivat sinne. Ja Fortelius tuli
portistaan, kädessä hopeanuppinen espanjanruokonsa, näki kansan
kulkusuunnan ja liittyi siihen.

Ei ollut kysymyksessä kaatunut hevonen eikä nälkään kuollut koira tai
ihminenkään. Oli jotakin iloista. Tuliko kaupunkiin komeljanttareja tai
petojenkesyttäjiä? Tai — Herra varjele! oliko kivalterin murhaaja saatu
kiinni? Vai tuliko Turun tohtori, jonka piti tutkia murhatun ruumis?

Suurkadun suuhun, Suthoffin talon nurkkaukselle kokoontui niin paljon
kansaa, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota tyttöön, joka nyt kiipesi
kotinsa lankkuaidalle. Hedulla pisti jalkansa vanhoihin tuttuihin
koloihin ja pääsi helposti istumaan korkean, punaisen aidan harjalle.
Siihen yritti rouva Burtzkin, mutta jaksamatta käsillään kannattaa
painoaan hänen täytyi jäädä maahan.

— Mitä siellä oikein tapahtuu? kysyi hän kiihtyneenä. — Siellä on
hevosia ja rattaita. Kerro toki, Hedvig Ulrika, minäkin kerron
sitten sinulle jotakin. Mitä ne tekevät? Olen kuulevinani ukkonikin
äänen. Ai, jo tiedänkin: Turun Elsaa ja hänen yöperhosiaan saatetaan
matkalle. Burtzhan sanoikin heidän tänään lähtevän. Mutta ei heitä
nyt raatimiesten tarvitsisi saattaa. Se ei sovi. Täällä Helsingissä
ei koskaan tiedetä, mikä sopii. Ole hiljaa — minä kuulen jo itsekin.
Nauraako se kirottu naikkonen? Vai itkuako tuo on? Sano, Hedulla, mitä
siellä tapahtuu? Minäkin kerron sitten sinulle jotakin. Näin unta, että
susi ajoi sinua takaa juuri tuossa Suurtorilla ja saikin sinut kiinni
rannassa. Se tietää sulhasia se! No nyt voit sanoa, mitä ne nauravat.

— Pormestari tulee kotiin! tiedoitti Hedulla aidan harjalta.

Hänen äänestään kajahti uusi toivo, sillä Forsteen oli kaupungissa
varsin kunnioitettu mies.

— Pormestari! huusi rouva Burtz eikä häntä enää mikään pidättänyt
paikoillaan. — Jumalan kiitos, että hän tulee. Nyt taas kaupungissa voi
alkaa jotakin tapahtuakin.

Ja hän tunki läpi kansanjoukon, työntäen syrjään sekä köyhät että
arvohenkilöt, ja päästyään rattaiden ääreen, jatkoi:

— Forsteen, meidän korkeasti kunnioitettu pormestarimme, olkaa
tervehditty kotiin! Tuotteko hyviä uutisia kaupunkiraukallemme?
Tuotteko vapaavuosia? Tuleeko apua kirkolle ja koululle? Entä sitten
kuningas, saammeko pian nähdä hänet? Saatte uskoa, että tarvitsemme
virkistystä. Täällä kaikki lahoaa. Poljemme paikoillamme. Elämme kuin
täi tervassa, en paremmin sano. Saammeko pian nähdä kuninkaan?

Forsteenin ääni, käheyttään tuntemattomana, toimitti, ettei kuninkaalla
vielä ole aikaa näitä kaukaisia maanääriä varten. Mutta uutiset yleensä
ovat hyvät. Jo näinä päivinä tänne saapuu mies, jonka kuningas lähettää
katsomaan tulevalle linnoitukselle paikkaa. Jos helsinkiläiset pitävät
häntä hyvänä, niin kukaties linnoitus tulee tänne.

— Kyllä me pidämme häntä hyvänä! huusi rouva Burtz innoissaan. — Kuka
se on? Sanokaahan toki!

Hän tarttui pormestarin käteen, joka suuren hylkeennahkaisen rukkasen
sisässä lepäsi kääsien laidalla.

Clayhills ehdotti, että lähdettäisiin raatihuoneen kellariin ottamaan
kuumaa lökää tuohon yskään, siitähän voi tulla kuoleman tauti. Forsteen
itse asiassa ei enää voinut puhua kuin kuiskaamalla. Ja kaupunkilaiset
uutistennälässään ahdistivat häntä kuitenkin jatkuvasti kysymyksillään.
Nyt katsoi raatimies Burtz asiakseen käydä puolustamaan kaupunginpäätä.
Kaikista ensinnä veti hän kovakouraisesti syrjään rouvansa, kehoittaen
häntä menemään kotiin. Sitten kääntyi hän kansanjoukon puoleen.

— Hyvät ihmiset, mitä te nyt luulette täällä olevan? Täällä ei ole
karhunkesyttäjiä eikä »pitkää Mattia Taalainmaasta». Meidän oma herra
pormestari saapuu valtiopäiviltä ja tuo kaupungille tärkeitä uutisia,
jotka kyllä aikoinaan tulevat leviämään teidänkin korviinne. Meidän
herra pormestari on saanut pahan yskän tässä kylmässä ilmassa eikä voi
vastata kysymyksiin, ennenkuin saa rintaansa jotakin kuumaa. Mutta
jos tahdotte, niin voitte, osoittaaksenne alttiuttanne, korottaa
äänenne tervetuliaishuudoksi. Ja menkää sitten kotiin, niinkuin sopii
kristityssä yhteiskunnassa. Onpa ihme, ettei teitä saa tottelemaan. No,
tuleeko siitä huudosta jotakin? Jollei, niin te tämän minuutin hetkellä
menette kotiin, jokainen.

Tervetuliaishuuto supistui johonkin mutinaan, josta ainoastaan Burtzin
kimakka »vivat» ja Weckströmin raikas »hoch» kohosivat ilmoille.

Provianttimestari Mathias Weckström oli tänään iloisessa, pienessä
hiprakassa, nimittäin juuri senverran, että hänen jalkansa nousi
keveästi ja hänen suunsa puhui avomielisiä. Olipa hän mahtanut tehdä
hyviä kauppoja viime retkellään. Hän sieti paljon ja otti näin runsaat
ryypyt vain, kun ne hänelle tarjottiin.

Hän oli tänään saanut ne kaupungin hienoimmassa paikassa, nimittäin
itsensä raatimies Goviniuksen luona, jonne hänen oli nähty menevän
tiiman verran myöhemmin kuin Suthoffin viipurilaiset vieraat sinne
menivät. Goviniuksella oli kaupungin paras viinikellari, parempi kuin
maaherralla olikaan ja raatimiestä oli ehkä tänään huvittanut olla
runsaskätinen.

Provianttimestari kulki nyt siinä saatossa, joka ympäröi pormestari
Forsteenin rattaita, matkalla Suurkadulta torille, ja hänen äänensä
liittyi niihin ääniin, jotka yhä kuuluvammin vaativat häntä tulemaan
suoraan raatihuoneen kellariin kureeraamaan käheyttään kuumalla
grogilla ja kertomaan uutisia. Clayhills, astellen Burtzin ja Strengin
kanssa likinnä kääsejä, puhui kaupungin omista laivoista, jotka
käyvät Espanjassa asti, sekä kaupan elvyttämisestä yleensä — ilman
näitä ei kaupunki nouse. Helsinki on nyt rajatapulikaupunki ja sen
täytyy saada samoja oikeuksia, joita Haminalla ja Nyenilla ennen oli,
ja sitenpä parhaiten houkuteltaisiinkin tänne maalaiset Savosta ja
Karjalasta tavaroineen. Heitä varten pitäisi täällä tietenkin olla
saatavana tupakkaa ja suoloja sekä halpaa sarkaa ja muuta, mitä he
voivat tarvita. Nyt on heidän edullista ostaa Venäjän puolelta, koska
tulli siellä on alhaisempi kuin Ruotsissa. Omat laivat Espanjaan,
Portugaliin, Ranskanmaalle ja Skotlantiin — kyllä kaupunki elpyy!

Pormestari sai likinnä käveleville kuiskatuksi, että hän
sekreettivaliokunnalle oli tehnyt anomuksen Place d'armes'in
rakentamisesta Helsinginniemelle likelle satamaa, kaupungin
linnoittamisesta maan puolelta, jolloin tänne olisi sijoitettava
galeeri-eskaaderi, sekä telakan rakentamisesta. Niin, näistä hän kyllä
jo on kirjoittanutkin. Mutta asia on nyt niin pitkällä, että kuninkaan
määräämä saapuu tänne tarkastamaan paikkaa. Ja kun hän sattuu olemaan
erittäin tarmokas ja päättäväinen mies, niin hän on halunnut käväistä
täällä, ennenkuin vedet jäätyvät. Fortelius, joka ei ollut saanut
selkoa Forsteenin puheesta, kysyi, oliko toivoa saada lupa koota varoja
yli koko valtakunnan sodassa niin vaikeasti kärsineen Helsingin kirkon
hyväksi. Tellqvist puolestaan tahtoi tietää, mitä nimiä viime päivinä
oli ollut luettavina Tukholman kaakinpuissa.

— Linnoitus on saatava tänne! kuului useammasta suusta yht'aikaa.

Kesken kaiken kysyi Vendelius, oliko peruukkimaakari Logren lähettänyt
hänen vaimolleen paketin. Wetter kysyi kirjettä sukulaisiltaan.
Tellqvist tiukkasi uudelleen Tukholman kaakinpuissa esiintyviä nimiä,
koska konnetaabeli Hestskon murhaajakin kuului olevan ilmaistuna siellä.

Kun ainoastaan harvat saattoivat kuulla, mitä pormestari vastasi,
kantoivat kaupunkilaiset monet ja erilaiset kysymykset iloisena, joskin
hiukan sekavana puheensorinana sinne, missä Hedulla Suthoff kotinsa
aidanharjalta seurasi asiain kulkua.

Vastasiko pormestari Tellqvistin kysymykseen?

Minne oli Kustaa Wetter joutunut?

— Niin, puheli Burtzin vaimo jälleen, — täällähän on tapahtunut
murha, hirvittävä murha — jokos te sen kuulitte? Konnetaabeli-raukka,
sellainen hauska ja kohtelias mies, ja niin kauhean lopun sai Kluuvin
kaislikossa! Jokos herra pormestari kuuli? Ja Suthoffin puoti kun
varastettiin puti puhtaaksi!

Burtzin yhä koettaessa kääntää vaimonsa askelia kotiportaille huusi
rouva kotiin palaavalle pormestarille:

— Kuka se on, jonka kuningas lähettää?

— Koska me saamme suoloja? kysyi samassa Lillgren.

— Suolat ovat tyyten lopussa.

— On tapahtunut murha, selitti Streng, — valitettavasti. Jopa jonkin
verran outojen olosuhteiden vallitessa. Mutta saat tietää kaikki
kaupungin kellarissa. Joka tapauksessa veli Forsteen: hyvä, että tulet
kotiin. Olen saanut aivan tarpeeksi kaikesta.

— Kyllä täällä, piru vie, nyt saadaan selvä murhamiehestä ja muustakin!
huudahti Tellqvist nauraen ja koputellen piippuaan saappaansa korkoa
vastaan. — Tänne on Viipurista tullut hameniekka viskaali. Eikö tuossa
jo kuljekin hiekkakuorma hautausmaata kohden. Se on tämän hameniekan
aikaansaannoksia. Hän kohtasi Kyreenin kadulla ja haukkui hänet
pahanpäiväisesti. Saatte nähdä, että huomenna jo korjataan kirkon
kattoa. En ihmettele, piru vie, jos hän merestä nostaa veljensä aarteen
ja rakentaa hänen torninsa. Hän kuuluu sanoneen, että varastetut
tavarat on löydettävä! Ja kyllä hän murhamiehenkin löytää. Siinä se on
akka!

— Hän tarkoittaa Suthoffin sisarta, selitti rouva Burtz, joka nyt oli
saanut kätensä kiinni kääsien laitaan.

— Kaksi Suthoffin sisarta saapui tänään Viipurista.

Apteekin portailla seisoi Stier.

— Minun medikamenttilaatikkoni? huusi hän, nähdessään kääsien
lähestyvän. — Eikö minun medikamenttejani ole pantu näillekään
rattaille?

Pormestari pidätteli hevostaan.

— Kaksi viikkoa minä jo tässä olen huutanut jokaiselle tulijalle,
jatkoi apteekkari. — Mitä helvettiä se on, ettette tuo minun
medikamenttilaatikkoani? Vai niin, herra pormestari itse. Ilmoitan
tyytyväisyyteni saapumisesi johdosta. Tänne onkin sinun poissaollessasi
tullut apteekkarinkisälli Turusta, oikea sudenkorento, jolla ei ole
etupuolta enempää kuin takapuoltakaan, mutta jonka perässä naiset
juoksevat. Toivon sinun saattavan minut laillisiin oikeuksiin!...

Hedulla Suthoff hyppäsi äkkiä alas aidalta ja läksi seuraamaan tulijaa.
Forsteen oli ollut hänen isänsä ystävä.

— Forsteen, pyysi rouva Burtz hengästyneenä, vaivoin pysytellen kääsien
vierellä, — kuka tulee? Tarkoitan: kenet kuningas lähettää? Miksette
sano? Onko se salaisuus?

Pormestari käänsi häntä kohden laihat tarmokkaat kasvonsa, jotka
kohosivat syvän kuuraisen turkinkauluksen sisästä.

— Sitä ei pidä toitottaa, sanoi hän äänellä, joka oli paljasta särinää
ja pihinää.

— Ai, sanoi rouva Burtz ihastuneena. — En kerro kenellekään.

Forsteenin viluiset huulet lausuivat:

— Ehrensvärd.

— Ehrensvärd! kuiskasi rouva Burtz, lujasti pitäen kiinni kääsien
laidasta, — sekö nuori kaunis luutnantti? Vai joko hän on kapteeni?

Burtz, raatimies, tarttui nyt vaimonsa käteen ja käski hänen jo mennä
hiiteen. Eikö hän käsittänyt, piru vie, että pormestarilla oli yskä ja
että hän tarvitsi lasin kuumaa. Ja nyt olisi tässä kyllä tärkeämpääkin
pohdittavaa kuin vastailla vaimoväen loruiluun.

Korkean turkinkauluksen sisästä kuului sihahdellen ja säristen:

— Ottakoot Helsingin kaunottaret esiin kultaiset kahleensa!

Forsteen oli vanhapoika ja hänen leikinlaskunsa omalaatuista. Sopivan
hetken jälkeen siirryttiin leikinlaskusta asiaan.

Sovittiin, että kapteeni Ehrensvärdiä Helsingissä nyt pidetäänkin
oikein hyvänä. Ei mitään häneltä pidä puuttuman! Yksissä voimin
koetetaan hankkia ruokaa ja juomaa. Hän vain oli epämukava vieras
siitä, ettei hän erikoisesti välittänyt ruuasta ja juomasta. Ties piru,
miten häntä oli käsiteltävä. Jokin metsästysretki siinä sivussa saattoi
olla paikallaan. Olihan ympäristössä yllin kyllin riistaa, alkaen
karhuista ja susista aina pienimpiin metsäneläimiin asti.

Mutta linnoitus on saatava Helsinkiin.

— Jumaliste, tässä on valtakunnan puolustuksen keskipiste.

— Tähän on vihollisen kaleerit pysäytettävä.

— Hiljaa, hiljaa — mitä sanot, veli Forsteen? Ettemme suinpäin
asianomaiselle juoksisi huutamaan julki, mitä tässä nyt leikillä on
puhuttu. Ei, piru vie ymmärrämme pitää kurissa sen piskuisen jäsenen,
jota kieleksi kutsutaan. Kas, Forsteen vain huomauttaa, ettei kapteenin
käynti ole virallinen. Ja lisäksi se luultavasti on vain pieni
salamakäynti.

— Parbleu!

       *       *       *       *       *

Hedulla Suthoff erkani kujalle, joka teurastajan lankkuaitaa pitkin
johti kaatopaikalle rantaan. Mitä varten hän oikeastaan nyt tuli tänne?
Kustaa Wetter ei ollut täällä. Ei näkynyt ketään.

Mitä olikaan nyt tehtävä? Minne mentävä? Keneltä kysyttävä neuvoa?

Kaikki oli hämääntynyt.

Osasiko Kustaakaan auttaa?

Hän voi hankkia hevosen ja johdattaa Hedullan ja Kristan Espoon
korpeen, missä he kerran olivat niin onnelliset.

Mutta kuka toimittaa isän hautaan? Miten käy kotitalon Suurkadun ja
Läntisen Kirkkokadun kulmassa?

Ikkunoiden alla on sekin paikka, missä tuntematon ystävä hetken seisoi,
kerjäläisten keskellä, sinä päivänä, jolloin surukuuset olivat portin
pielissä. Ja täällä kaupungissa on pieni eläin, jonka lämmintä päälakea
hänen kätensä kosketti.

Tämä kaupunki on armaampi kuin yksikään paikka maan päällä.

Minun isäni ei saanut rakentaa Helsinkiin korkeaa kirkontorniaan,
johtui tytön mieleen hänen siinä ajelehtiessaan vailla päämäärää. — Nyt
tulee vieras ja rakentaa linnoituksen. Jos me menemme korpeen, niin
tulee vieras ja asettuu siihen, missä me synnyimme.

Kaupunginlahti oli tänään kuin siniseltä välkkyvä maito. Sen pintaan
kuvastuivat luonnottoman selvään kaislikot, kalliosaaret ja rantojen
paljaat puut. Mutta pinta ei päästänyt lävitseen yhtään katsetta.
Meri oli arvoituksellinen, kylmä ja julma. Porvarien ranta-aitatkin
tuntuivat vedenkalvossa päilyessään suurilta laatikoilta. Hedulla
Suthoff muisti sen suuren laatikon, jossa hänen isänsä arkku oli tuotu,
ja vedessä soutavat ranta-aitat muuttuivat ruumisarkuiksi.

Huomenna nostettiin isä viimeiseen kehtoonsa.

Hänen lastensa ensimmäinen kehto kauniine enkelinpäineen seisoo
kotitalon ullakolla odottaen pieniä eläviä lapsia, jotka nauravat ja
ojentavat käsiään äitiä kohden.

Hedvig Ulrika Jaakopintyttären rinta riutui kuumaa kaipaustaan.

Useat veneet oli jo vedetty maalle ja kaadettu kumoon. Lahden pohjukka
oli jääriitteessä.

Hämärsi.

Huominen päivä ei päästänyt lävitseen yhtäkään katsetta.

Viipurin-sukulaiset eivät koko päivänä tulleet kotiin aterialle.
Goviniuksen lanterna saattoi heidät Läntiselle Kirkkokadulle, kun jo
oli pimeä.

Lisken Suthoff tuntui hiljaiselta ja surulliselta, Sofia Dorothea taas
oli ihastuksissaan päivänsä vietosta. Että tässä pahanpäiväisessä
pesässä saattoikin elää niin hienoja ja rakastettavia ihmisiä kuin
Goviniukset! Heidän kanssaan meni päivä varsin mukavasti. Kerrassaan
ymmärtäväisiä ihmisiä. Ja tunsivat useita perheitä Viipurista.

Tietenkin oli keskusteltu hautajaisista ja velivainajan tyttärien
tulevaisuudesta.

— Kaikki selviää, sanoi Sofia Dorothea voitokkaasti hymyillen ja
ystävällisesti silmäten veljensä tyttäriin, jotka epäluuloisina
etsivät hänen katsettaan. — Kaikki selviää, kunhan te vain olette
tottelevaisia. Mitä sanotte, jos isänne kauppapuodista varastetut
tavarat saadaan takaisin? Niin: ne täytyy saada, sen olen sanonut!
Helsingin viskaali tosin ei niitä tuo paikoilleen. Mutta, mutta... No
niin, puhelemme sitten huomenna, tytöt. Teidän tätinne ovat väsyksissä,
niinkuin saatatte ymmärtää sen kauhean matkan jälkeen. Ei kiitos,
emme jaksa syödä illallista. Olemme tottuneet saamaan kahvin sänkymme
ääreen kello neljältä. Heti päivän valjettua on sitten surullinen
velvollisuutemme arkkuunpanna veli-vainajamme. Jaa, jaa. Lisken
enkelini, lähde nukkumaan, olethan niin väsyksissä, etteivät silmäsi
pysy auki. Kas, hän on niin lopussa, etten saa häntä kuulemaan, vaikka
miten huutaisin. Muuten tytöt... Nämä teidän kynttilänne käryävät
pahasti! Meillä on kyllä mukana kynttelejä, jotka otimme kotoa.
Kumpiko teistä nyt on Anna Kristina ja kumpi Hedvig Ulrika? Sinä,
joka olet vanhempi, olet siis Hedvig Ulrika. Sinulle juuri muuten
tahtoisin sanoa, että Goviniuksella erittäin ystävällisesti puhuttiin
provianttimestari Weckströmistä. Hän on ahkeralla työllä ansainnut
huomattavan omaisuuden. Saisit puhua hänestä kiitollisuudella. Hänhän
on elättänyt teitä kaiken syksyä. Ottakaa huomioon, että isänne oli
hyvin ykspäinen ja pitkävihainen. Näitä ominaisuuksia tavataan — joskus
— meidän perheessämme. Nyt hyvää yötä, tytöt. Toistan vielä, että
kaikki käy hyvin, jos vain olette ymmärtäväiset ja tottelevaiset.

Sofia Dorothea Suthoff kosketti ystävällisesti kädellään molempien
sisarten poskea.

Lisken Suthoff syleili heitä niin pitkään, että kaksoissisar
keskeyttäen tarttui hänen olkapäähänsä.

Lisken-täti ei koko iltana ollut ottanut osaa keskusteluun.

Tämä varmaan ei tietänyt hyvää.

Ovella kääntyi Sofia Dorothea.

— Älkää käsittäkö hänen vaikenemistaan väärin. Hän tahtoi nähdä
kuolleen veljemme — minä en koskaan mene katsomaan kuolleita, koska
tahdon muistossani säilyttää heidät elävinä. Tämä tietenkin järkytti
häntä. Vaikka veli-vainajamme olikin ollut kuin nukkuva vain, niin että
tuntui tosi-lohdulliselta. Huomenna voimme taas hyvin ja teemme käynnin
kirkkoherran perheeseen. Hyvää yötä, tytöt. Onhan tässä tyhjä huone?
Hyvä on. Nyt tiedän kaikki. Menkää tekin heti nukkumaan — menettehän.
Ja kello neljä saamme kahvin. Hyvää yötä.

Jakob Suthoffin tyttäret, toinen maaten vällyjen alla, toinen istuen
vuoteen laidalla, koettivat turhaan tunkeutua sen salaperäisyyden
taakse, joka nyt entistä tiheämpänä ympäröi heidän tulevaisuuttaan.

Mitä oli päätetty Goviniuksella?

Minkä tähden heitä kehoitettiin tottelevaisuuteen: mitä heiltä aiottiin
vaatia?

Minkä tähden välttämättä tahdottiin, että he kunnioittaisivat
provianttimestaria?

Oliko täti Lisken ainoastaan väsynyt?

Minkätähden...?

Hiljaa kuiskatessaan toisilleen sisarukset yht'äkkiä kuulivat, että
Viipurin-täditkin vielä puhelivat. Sofia Dorothean puhe kuului selvästi.

Entä jos vuoteisiin kuitenkin on jäänyt syöpäläisiä, säikähti Hedulla.
Ne käyvät vieraiden kimppuun pahemmin kuin kotiväen.

Sisarukset kuuntelivat odottaen, että täti Sofia Dorothea tulisi
pyytämään jotakin. Ei silti, ettei heillä olisi jotakin pulveria
tämänkin mahdollisuuden varalta.

— Tule nopeasti vällyjen alle, sanoi Krista. — Meitähän käskettiin heti
nukkumaan.

— Minkä tähden meidän pitäisi heitä totella? kuiskasi Hedulla takaisin.

— Miksemme voisi totellakin. Ja täytyyhän tunnustaa, että
provianttimestari on koettanut olla meille avulias.

— Kuule Krista, älähän nyt ala!

— Jollemme taivu, niin meidät taivutetaan.

— Ole hiljaa, kuiskasi Hedulla ja hyppäsi vaatteet yllään sisarensa
viereen. — Tätien ovi avattiin. Nyt se taas suljettiin. Ole hiljaa.

Ensi hetkessä sisarukset kuulivat ainoastaan omien sydäntensä lyönnit,
mutta pian he kuulivat enemmän.

— Ei siellä ole ketään, lausui Sofia Dorothea Suthoffin läpitunkeva
ääni. — Mein Engel, sinun ei sovi osoittaa heille tuollaista hellyyttä.
Me emme koskaan saa heitä tottelemaan, jollemme näytä, ettei meidän
kanssamme leikitellä!

       *       *       *       *       *

— Älä viitsi: mitenkä he kuulisivat! Tyhjä huone on välissä eikä heidän
huoneestaan enää näy tulta. Nukkuvat tietysti niinkuin siinä iässä
nukutaan.

       *       *       *       *       *

— Sanon sinulle vakavasti, enkelini, että sinun tulee kohdella heitä
päättäväisesti. Heidän täytyy totella.

       *       *       *       *       *

— Mitä sinä heissä säälit? Orpoja? He ovat yksinkertaisesti huonosti
kasvatettuja ihmistaimia, joita lujien salkojen avulla on oikaistava.
Onko kuultu moista tunnustusta kuin se, jonka tuo poikatukkainen tässä
aamulla teki: hän rakastaa tuota pahantekijää, hän ei mene kenellekään
muulle kuin hänelle! Palissadien taakse, syvimpään vankikellariin tyttö
sellaisista sanoista joutaa. Ei aavistusta kristinuskon pääkappaleista
— mutta mitäpä voi sellaisen äidin lapselta odottaa!

       *       *       *       *       *

— Itsekin onneton lyhyistä hiuksistaan...! Nuori sydän oikullinen
ja mahdoton. Käsitän! Meine Liebste, sinä tahdot jälleen muistuttaa
minulle jotakin, johon sinulla mielestäni ei ole syytä kajota. Mitä
sinulta on puuttunut, sano, enkelini? Enkö ole ollut sinulle hellä
ja hyvä? Mikä oli se mies sinun nuoruudessasi, jollei hunsvotti —
kiitä Jumalaa, että ajoin hänet talosta! Näithän, mikä hänestä tuli:
kauhistus Jumalan ja ihmisten edessä.

       *       *       *       *       *

— Sinä kuvittelet, että hänestä olisi tullut pyhä mies, jos hän
olisi saanut sinut. Unohda, enkelini, jo tämä vanha juttu. Olisinpa
aavistanut, että vieläkin kannat tätä muistoa mielessäsi. No niin,
sinulta siis en saa tukea, vaan sinä asetut näiden villien lasten
puolelle.

       *       *       *       *       *

— Etkö sitten myönnä, että veliraukkamme tyttären kuviteltu kiintymys
murhamieheen on kauhistus Jumalan ja ihmisten edessä? Se on mahdollinen
vain sentähden, että äiti oli löytölapsi ja komeljanttari! Hänhän
kuuluu istuskelleen puissa ja kukkuneen keskellä talvea. Hän tanssi
lastensa kanssa, hän tanssi nuoren saarnipuun kanssa, jonka Jakob
meiltä Vesiportinkadulta vei mukanaan ja istutti tänne kaivon viereen.
Hänelle kelpasivat venäläiset upseerit.

— Aber liebste Dorothea, tee oikeutta Jumalan tähden: eihän tyttöjen
äiti ollut täällä venäläisenä aikana, hänhän oli paossa!

— Engel du mein, sinä palkitset huonosti rakkauteni, joka kuuluu yksin
sinulle!... Ei, ei, palovartijat kiertävät ja huutavat. Mitenkä meidän
puheemme kuuluisi huoneiden päähän? Ei kissakaan talossa äännähtänyt.
palovartijat, sanon, kiertävät. Pelkäätkö sinä, Lisken, kun minä olen
täällä? Pelkäät, että teemme vääryyttä! Mikä on väärin, mikä oikein?
Rakkaus saakoon sijansa, mutta meillä ei nyt ole aikaa siihen. Minä
tahdon pois täältä. Minä tahdon asiat kuntoon. Jos tulee lumisade, niin
jäämme tähän kauhistuttavaan taloon. Hänen niskansa on taivutettava.
Hänelle täytyy saada mies, joka pitää hänet kurissa. Minä luulen jo
tietävänikin sen miehen.

— Hiljaa, meine liebste Dorothea, nyt on joku viereisessä huoneessa!
Kuulin, että käytiin ovissa.

— Engel, sinä pelotat minua. Jos täällä joku kävelee, niin nuo tytöt,
joita sinä pidät niin säälittävinä... Ei ketään! Hänen niskansa täytyy
taipua, sanon. Jollemme täältä saisi sopivaa miestä, niin sitten on
jäljellä vain orpanamme Hebla Hannun tyttären pensionaatti Tukholmassa.
Hebla Suthoff on nujertanut monen uppiniskaisen tytön mielen ja tehnyt
tytöstä kunnon ihmisen ja aviovaimon, josta häntä, orpanaamme, monet
ylhäisintenkin perheiden äidit siunaavat. Vai tahdotko väittää, ettei
orpanamme olisi hyvä kasvattaja?

       *       *       *       *       *

— No niin Liskenchen, tulethan jo järkiisi. Onhan nyt selvää hulluutta
puhua rakastavansa miestä, jonka nimeä ei tiedä, josta totisesti ei
tiedä, onko hän kala vaiko lintu. Itse aviorikkomuksen pukki asustaa
sellaisessa sydämessä. Se on noituutta, joka johtaa polttoroviolle!

       *       *       *       *       *

— Lisken, Lisken, enkelini, et ymmärrä elämästä mitään. Vain omat
unesi ja haaveesi ymmärrät. Jollet olisi tullut maailmaan yht'aikaa
kuin minä, niin epäilisit, ettet olekaan Suthoffeja... Katso, meidän
täytyy tässäkin asiassa vetää yhtä köyttä. Viipuriin emme näitä
sukulaisiamme tahdo. Tänne emme voi heitä jättää, kosk'emme tahdo
nimeämme kehruuhuoneelle — jollemme saa vanhempaa naimisiin, jolloin
molemmat olisivat turvatut. Meidän molempien, Lisken, täytyy olla
yksimielisiä siitä, että järkevä naimatarjous tai Heblan mustahuone
tässä ovat ainoa ratkaisu... Ja nyt enkelini, suutele minua ja nuku.
Vuode tuntuu aika hyvältä. Mutta nyt kuulen minäkin liikettä. Pitääkö
tässä ruveta uskomaan kummituksiin? Onko siellä ketään? Mein Engel,
lukekaamme isämeitämme ja nukkukaamme. Jumala tietää, että tahdon
vain parasta veli-vainajamme turvattomille lapsille. Mutta pitkin
eilispäivää kuulimme juttuja tästä vanhasta talosta ja nyt kai jo
uskomme kuulevamme pirun ja enkelin tappelevan löytölapsen kehdossa.
Mutta älköön uskokokaan Belsebub, että meidät säikytetään. Pane kätöset
ristiin, mein Engelchen, ja lue isämeitäsi.

— Vater unser, der du bist im Himmel...

       *       *       *       *       *

Korttekaartessa lyötiin neljättä tuntia, kun Erik Iiskenpoika, yllään
pienempi pikenttihameensa, tarjottimella kahvikuppien keskellä
vastasytytetty rätisevä talikynttilä, astui Viipurin-vieraiden
huoneeseen.

— Saan nöyrimmästi toivottaa hyvää huomenta.

Ja päästettyään tarjottimen pöydälle taivutti herravainajansa
hyvinkasvatettu palvelija polvensa ja suuteli ensin toista, sitten
toista vierasta ranteelle.

— Onko kello neljä? kysyi haukotellen toinen kaksoissisaruksista.

— Juuri vast'ikään lyötiin. Suvaitseeko herrasväki tänne sänkyyn käskeä
kahvin, vai...?

— Tuo tänne vain. Minkälainen ilma siellä on?

— Kaunis ilma. Herrasväki hyvin nukkua suvainnut onko?

— Oikein hyvin. Maailma näyttääkin aivan toiselta hyvin nukutun yön
jälkeen. Ei silti, että minä pitäisinkään tapaa huonosti nukkua. Kun
ihminen on uskonut itsensä Herran huomaan, niin hän voi rauhallisesti
nukkua. Onko ulkona kylmäkin?

— Lauhtumaan päin on.

— Mitä sanot? Sittenhän voi tulla lumisade?

— Kyllä voi, jos suvaitsette.

— Liebste Dorothea, was ist? kysyi nyt levottomana toinen sisaruksista.

— Hän vain sanoo, että ilma on lauhtunut ja että voi tulla lumisade.
Mene heti katsomaan tarkemmin. Katso onko tähtiä. Meidän täytyy heti
lähteä pois, jos näyttääkin siltä, että tulee lumisade. Kuule vielä,
sano nuorille neideillesi, että me mielellämme toivottaisimme heille
hyvänhuomenen.

Pikentti pysähtyi ovella ja kumarsi:

— Hedvig Ulrika Jaakopintytär ulos suvaitsi lähteä ja Anna Kristinan
jalkoja kovin särkee. Eivät ole suvainneet yöllä nukkua, kun yöllä niin
on särkenyt.

— Vai niin, vai niin, lausui neiti Sofia Dorothea. — Ilmanko minä
kuulin liikettä, ennenkuin nukuin. Käytiinkö vinnilläkin?

Pikentti hämääntyi hiukan ja hymyili kohteliaasti.

— En tietää voi, nukun alatuvassa. En koskaan ole kuullut mitään.
Palveluspiiat aina väittävät kuulevansa, että meidän vinnillä
kävellään, vaikk'ei siellä ketään ole. Mutta minä ulos riennän ilmaa
tarkastamaan.

Kun pikentti oli lähtenyt, huusi Sofia Dorothea sisarensa korvaan:

— Unohdimme antaa Anna Kristinalle salvan jäsentenkolotusta vastaan.
Minä etsin sen nyt. Taloon täytyy saada tukeva terve isäntä, jota
kummitukset pelkäävät. Minä hänet kyllä löydän. Ennen iltaa minä
asiat järjestän. Jos vain näyttää olevan lunta tulossa, niin me ehkä
huomisaamuna lähdemme kotiin. Mikä ääni tuo nyt on? Postitorvi,
jollen erehdy. Niiliäpä on kummallinen postitorvi täällä Helsingissä!
En voi sanoa, miten ikävöinkin kotiin. Tänään osoitamme viimeisen
palveluksen veli-vainajallemme, kun laskemme hänet hautaan. Hautajaiset
voidaan pitää koska ja missä laajuudessa Govinius ja Fortelius
näkevät parhaaksi. Tällaisella kelillä ei saa perille kutsujakaan.
Hautajaiskonvehteja tuli mukaan runsaasti — emmehän voineet aavistaa,
että veljemme omaisuus oli tyyten loppunut —, mutta ne voidaan helposti
muuttaa hääkonvehdeiksi.

Pikentti kuului portaissa tömistelevän jalkojaan. Ehkäpä jo satoikin
lunta?

— Ei vielä lunta sada, ilmoitti hän kumartaen. — Muutamia tähtiäkin
vielä näkyy. Mutta tuuli on kääntynyt niin, että ehkä päivän parin
perästä voimme lunta saada, jos suvaitsette.

— Vie tämä salva Anna Kristinalle ja käske hänen voidella kipeitä
jalkojaan, sanoi neiti Sofia Dorothea. — Mutta sano ensin, minne Hedvig
Ulrika Jaakopintytär näin aikaisin läksi? Onko hänellä tapana heti
neljältä lähteä kaupungille?

— Hän postihevosta tavoittamaan lähti, puhui pikentti, jonkin verran
epävarmana siitä, pitikö ilmoittaa totuus vai olisiko salattava. —
Kas herra Kustaa Wetter meidän pormestarivainajamme poika Ruotsiin
tahtoo muuttaa ja postihevosessa matkustaa. Pormestari-vainajan lapset
meidän lasten kanssa ikäänkuin leikkisisaruksia ovat. Hedvig Ulrika
Jaakopintytär saattaa tahtoi ja hyvästi sanoa. Anna Kristina ei
päässyt, kun kovin jalkoja särkee. Jos suvaitsette...

Toinen kaksoissisaruksista nousi nyt kahvikuppinsa äärestä, otti Sofia
Dorothean kädestä lääkerasian ja liukui pehmeissä aamukengissään,
hartioilla nahoin päärmetty viitta, pikentin ohitse talon tyttärien
puolelle. Dorothea ei estänyt häntä — loi häneen ainoastaan katseen,
joka hänen piti ymmärtää.

— Mene ja avaa ikkunaluukut, käski hän sitten pikenttiä.

Hän vei nyt karrelle palaneen kynttilän kaapin taakse ja asetti sen
lattialle. Kun luukut aukenivat, seisoi hän ikkunassa, tähyillen
taivasta ja viirikukkoa. Oli kuitenkin niin pimeä, ettei voinut nähdä
kirkonkukon suuntaa. Jokin lanterna ja jokin lyhty olivat liikkeellä.
Joku kuljetti palavaa pärettä — erikoista järjestyksen-mieltä
kaupunkilaisissa ei osoittanut, että he päästivät tulensa sammumaan ja
alati lainasivat tulta naapurista.

Mutta eikö tämä ollutkin vanhempi talon tyttäristä, Hedvig Ulrika?

Sofia Dorothea Suthoff painoi kasvonsa matalaan ruutuun ja terästi
silmänsä, jotka jo olivat tottuneet pimeyteen.

Alas mäkeä Kruunun talleilta astui pitkä, solakka tyttö, hoippuen
ikäänkuin olisi ollut juovuksissa. Totisesti: se oli Hedvig Ulrika.
Mikä hänelle nyt oli tullut?

Hän itki.

Myöskin hän kohotteli käsiään taivasta kohden ja paineli niitä
rintaansa vastaan. Ei ollut vaikea ymmärtää, mistä tämä suru johtui:
leikkiveli oli hänelle ehkä enemmänkin. Ystäviä siellä, ystäviä täällä
— nuoren sydämen oikullisuuksia ja ongelmia!

Isäntä siihen sydämeen tarvittiin, isäntä, joka ajoi pakosalle
kummitukset ja leikki veljet!

Sofia Dorothea Suthoff ei tänään estänyt kaksoissisarta hoitelemasta
Anna Kristinaa. Hehän eivät voineet puhella, kosk'ei täti kuullut
eikä veljentytär jaksanut huutaa. He ainoastaan katselivat toisiansa
ja hymyilivät. Tuntui siltä kuin talon huoneet olisivat olleet liian
ahtaat majoittamaan sitä tarmoa ja tahtoa, mikä tällä hetkellä näkyi
koottuna Sofia Dorothea Suthoffin kasvoissa. Hän tuntui kasvaneen, ja
kun hän nosti kättään, odotti katon kohoavan antamaan tilaa valkeille
sormille, jotka halusivat nostaa saranoiltaan sen ahtaan taivaanlaen,
joka oli asetettu tämän kaupunkiparan yläpuolelle.

— Aiotko jo lähteä, meine liebste Dorothea? kysyi Lisken nöyrästi.

Kaksoissisar tuli Anna Kristinan vuoteen ääreen.

— Tietysti. Uskon, että minulla tänään on paljon tekemistä. Menen ensin
Goviniukselle ja sitten Forteliukselle. Lienee parasta, että sinä jäät
kotiin, mein Engel. Noudan sinut sitten kirkkoon. Katson kelloa, koska
en tahdo lähteä Goviniukselle ennen kuutta. No, pieni Anna Kristina,
lausui hän yht'äkkiä, ystävällisesti painuen lapsen puoleen, jonka
otsalta valui tuskan hiki, — eikö jo helpota? Sinähän näytätkin olevan
oikein kärsivällinen ja tottelevainen tyttö — koeta vain taivuttaa
sisartasikin ymmärtämään, että kuuliainen sydän on se uhri joka kelpaa
Jumalalle. Katso, te olette nyt niin köyhiä, sisaresi ja sinä, että
teidän täytyy olla kiitollisia, kun vain joku tahtoo teitä holhota...
Jollen tulisi aamiaiselle, niin ei minua tarvitse odottaa, Nyt voinkin
lähteä.

— Was, was..? Liebste Dorothea, mitä sanoit lapselle? Me olemme heidät
jo aivan pelottaneet, pelkään, että he ovat kuulleet kaikki.

Sofia Dorothea, yllään musta silkkiturkki ja kädet pistettyinä suureen,
kallisarvoiseen puuhkaan, vei huulensa kaksoissisaren korvanjuureen:

— Sanon vain, että kaikki käy hyvin, jos veljentyttäremme tottelevat ja
taipuvat.

       *       *       *       *       *

Lisken-täti jäi Kristan vuoteen ääreen. Hän sanoi, ettei täti Sofia
Dorotheaa pitänyt ymmärtää väärin: hän saattoi, kun hän jostakin syystä
oli huolissaan, puhua tuimasti, jopa julmastikin. Mutta hän oli kovin
hyväsydäminen ihminen, Viipurissa häntä suuresti kunnioitettiinkin,
sillä hän opetti lapsia, hoiti sairaita ja vaivaisia ja antoi almua,
milloin vain voi.

Sitten Lisken-täti kuvasi Suthoffien vanhaa taloa Vesiportinkadulla.
Se oli kivestä, kaksikerroksinen, ja suurella pihamaalla kasvoi
saarnipuita. Kuin ihmeen kautta ne olivat säilyneet sotien aikana,
vaikka talon seinät olivat täynnä kuulanjälkiä.

— Meidän vanha isämme ei anna korjata näitä jälkiä, lausui Lisken-täti
lempeällä äänellään ja katseli hellästi pientä kärsijää vuoteessa,
— sillä hän sanoo, että ihmisen aina tulee pitää sota ja kärsimys
mielessään ja silmiensä edessä.

Anna Kristina tarttui hänen kaulaansa ja koetti nousta hänen kasvojensa
tasalle:

— Täti Lisken, minkä tähden ihmisen pitää niin paljon kärsiä?

— En kuullut, mein Kind, sanoi täti Lisken neuvottomana. — Sano
vielä kerran. Tahdotko lisää salvaa? Tuonko sinulle kynän, että
kirjoitat? Katso, minä kuulen niin huonosti — se on vähän vaikeaa.
Älä puhu mitään, lapseni, tuskasi vain yltyvät. Lupaan sinulle, että
toimitan kunnollisen lääkärin luoksesi. Ei, jalkojasi ei sahata
poikki. Meidän rakkaalla äidillämme taas oli tapana sairastellessaan
— ja hän oli paljon sairaana — sanoa, että kärsimykset ovat niitä
harmaakivilohkareita, joista meidän todellinen temppelimme nousee.
Isäsi ei saanut rakentaa sitä temppeliä, jolla hän olisi halunnut
kaunistaa Helsinkiä. Mutta hänen tyttärensä voivat rakentaa omasta
ruumiistaan katoamattoman temppelin, jolla on oleva sijansa Jumalan
kultaisessa kaupungissa. Älä itke, Krista-lapseni, sinähän voit
parantuakin. Aamu jo valkenee.

Yht'äkkiä tarttui Anna Kristina molemmin käsin täti Liskenin käteen ja
katsoi häneen suurin hätääntynein silmin:

— _Mitä_... mitä täti Sofia Dorothea tahtoo tehdä minun sisarelleni?

Lisken Suthoff ei voinut kuulla.

Krista kohottautui vuoteesta ja huusi kaikin voimin hänen kuolleeseen
korvaansa, mutta hän ei kuullut sittenkään, Silloin lähti täti Lisken
kynttilä kädessä makuuhuoneeseensa hakemaan paperia ja kynää.

Hiki valui Anna Kristinan otsalta, ja hän luuli näkevänsä jonkin
hourekuvan, kun ovelle yht'äkkiä ilmestyi joku, jääden siihen seisomaan.

— Kuka sinä olet? sanoi tyttö.

Miehen ääni vastasi:

— Etkö tunne minua? Sinä huusit niin hätääntyneenä, että minun
täytyi tulla sisään. »Mitä täti Sofia Dorothea tahtoo tehdä minun
sisarelleni?» sanoit. Minä kävelin tässä ulkopuolella.

Anna Kristinan kuumeiset kasvot valahtivat valkoisiksi ja hän nousi
istumaan, muistamatta kärsimyksiään:

— Elättekö te? lausui hän kuiskaten, ikäänkuin olisi puhutellut
vainajaa, jolle ei voi puhua ääneen. — Oletteko te täällä? Oi, me
olemme teitä niin odottaneet, minun sisareni on suuressa vaarassa,
Jumalalle olkoon ylistys, että te tulette, te meidän pelastajamme
metsän korvesta, te kapteeni von R:n poika...! Pelastakaa sisareni!

Anna Kristina kohottautui vuoteestaan, seisoi lattialla ja etsi
ojennetuin käsin puolipimeästä tulijan kättä.

Vieras tuli likemmä.

— Rakas Anna Kristina, sanoi hän, — etkö tunne minua, minä olen
ylioppilas Skugge enkä se, joksi minua luulet. Mutta minäkin tiedän,
että Hedvig Ulrika on vaarassa. Tahdon pelastaa hänet, jos Jumala suo
minulle armonsa. Minä... minä... panen henkeni hänen tähtensä, sillä
hän on minulle kalliimpi kuin kaikki muu maailmassa, Olen kävellyt
tässä ulkopuolella. Eilen kerrottiin, että hänelle etsitään rikasta
miestä. Minulla ei ole kultaa eikä hopeaa, mutta jos rehellisellä
rakkaudella on jokin arvo... Nyt kerrotaan, että hänet jo on kihlattu.
Sano, sano, Anna Kristina: kenelle?

— En tiedä, pääsi Kristalta, ja outo raukeus otti hänet valtoihinsa. —
Herra ylioppilas Skugge, hankkikaa hevonen, viekää sisareni jonnekin...
Minä en pääse, mitä minusta. Me olemme köyhiä. Kaikki on varastettu,
laiva meni pohjaan. Tätini etsii rikasta miestä...

— Missä sisaresi on?

— Hän meni kotoa ennen neljää. Hän toivoi, että Kustaa Wetter
olisi vienyt meidät korpeen susien ja karhujen luo. Wetter lähti
postihevosessa Turkuun. Hän menee Tukholmaan. Meillä ei ole ketään.
Kaikki ovat meitä vastaan...

— Minä koetan, minä koetan, tahtoa ei minulta puutu. Mutta sano minulle
vielä: pitääkö sisaresi yhtään minusta? Tarkoitan: olenko hänelle
minkään arvoinen?

— Hän rakastaa jaloa, tuntematonta miestä, joka pelasti meidät Espoon
korvesta, kun olimme kuolemaisillamme nälkään.

— Jaloa tuntematonta miestä? huohotti Skugge, pidellen kiinni vuoteen
päädystä. — Sitäkö murhaajaa?

— Jaloa tuntematonta miestä — ei ketään muuta, ei teitä eikä Kustaata
eikä ketään muuta. Ja nyt hänelle etsitään rikasta miestä. Auttakaa,
herra ylioppilas, Jumala on palkitseva teille, kiiruhtakaa, etsikää
sisareni! Sanokaa hänelle, että minä rukouksessa aina olen hänen
luonaan. Viekää hänet pois täältä, ennenkuin päivä valkenee. Sanokaa
hänelle, että minä rukouksen avulla omasta köyhästä ruumiistani
rakennan katoamatonta temppeliä, jolla on oleva sijansa Jumalan
kultaisessa kaupungissa. Amen.

Kun täti Lisken palasi, oli Anna Kristina polvillaan vuoteen ääressä ja
hänen huulensa liikkuivat kuin janoisella, joka erämaan hiekassa huutaa
vesipisaraa.

Mutta Lisken Suthoffin kuolleet korvat eivät erottaneet yhtään ääntä.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana ei kaupungissa enää puhuttu kauppamies Suthoffin
hautajaisista, vaan puhuttiin hänen tyttärensä kihlajaisista.
Tiedettiin, että hautajaiskonvehteihin pannaan uudet paperit ja uudet
värssyt ja suruvuoden mentyä vietetään häät. Sulhasta odotetaan
Viipurista. Kuuluu olevan rikas mies ja aatelissukua. Tänä iltana jo
pitäisi tuleman.

Hopealaivakin ilmestyi jälleen taivaanrannalle Susisaarten ylle.
Kaupungin köyhät vaelsivat ranta-aittojen tienoille, niinkuin ennenkin
ja keskustelivat ja ihmettelivät. Laiva oli kaukana eikä tullut
likemmä. Se näyttäytyi keltaisessa viirussa mustien, lumentäyttämien
pilvien alla Ja mastot olivat vuoroin mastoja, vuoroin kirkontorneja.

Jotakin se tietää, että laiva tuli näkyviin juuri samana iltana,
jolloin tyttären sulhasta odotetaan Viipurista. Kauppamies vainajan
tornit kummittelevat. Mitä tämä mahtoikaan tietää?

Mutta sitä kapteeniakin odotettiin, jonka pitäisi rakentaa linna
kaupungin rantaan. Hänkö se onkin Suthoffin tyttären sulhanen?

Ei kaiketikaan. Hänhän tulee Ruotsista. Tämän pitäisi Viipurista
saapua. Eikö liene joitakin keisarinnan hoviherroja.

Ja sellaistakin jo kerrottiin, että kivalterin murhamies olisi ollut
Hedvig Ulrika Jaakopintyttären sulhanen. Jos jotakin kerrottiin.

Useat kaupungin porvarit olivat kävelleet edestakaisin Kluuvin kaivon
ja Suurtorin väliä nähdäkseen kapteeni Ehrensvärdin tulevan. Hänen piti
tänäpäivänä saapua. Mutta näytti siltä, että odotus oli ollut turhaa.
Kukaties hän torneilleen ajatteli toista paikkaa. Etteihän vain Turku
olisi yrittänyt viedä linnoitusta likemmä omia rantojaan. Raatihuoneen
kellarissa olisi ollut mukavaa istua juttelemassa tänä iltana, jos
kapteenin olisi saanut seuraansa. Sekä ruoan että juoman puolta oli
varattu. Mutta ketään ei kuulunut.

Niin puheltiin sitten Suthoffin hautaanpanosta, joka tänään oli
tapahtunut, ja vainajan sisarista, joiden oli nähty liikkuvan torilla,
milloin matkalla Goviniukselle, milloin pappilaan. Ei ollut siinä
mitään ihmeteltävää, että he tahtoivat turvata tyttärien tulevaisuuden
naittamalla Hedullan soveliaalle miehelle. Mutta mistä oli
löydettävissä tuo sovelias mies? Olihan miehiä, jotka olivat valmiit
naittautumaan taloon — Suthoffin tonttimaa oli suuri, ei se mikään
halveksittava paikka ollut. Mutta ylpeät viipurilaiset eivät tyytyneet
köyhiin helsinkiläisiin. Piti olla nimeä ja varallisuutta. Vainajan
sisarukset halusivat pois ennen lumen tuloa, mutta heidän ei sopinut
jättää nuoria sukulaisiaan tänne yksinään. Ja Kristahan oli vuoteen
omana — minnepä häntä kuljetti.

Iltapilvi torneineen oli jo sammunut, ja ihmiset alkoivat palata
koteihinsa, kun Tellqvist, raatimies ja majatalon isäntä, keksi
Keppi-Saaran muiden vanhusten joukossa. Kun hän monet kerrat oli
hirsipuun ja mestauspölkyn uhalla kieltänyt kaupunkilaisia ja eritoten
näitä vanhuksia seisoskelemasta rannalla katselemassa olemattomia
kyöpeleitä, niin hän nyt suuttui silmittömästi.

Hänen ärtyneen mielensä syvin syy oli oikeastaan se että maaherra
päivällä oli pysähdyttänyt hänet keskellä katua huomauttaen hänelle,
ettei virstanpatsas ollut olemassa sitä varten, että majatalon isäntä
sitoisi siihen vaimonsa ja siinä häntä kurittaisi, niinkuin Helsingissä
tapahtui, ja että, jollei tästä loppua tulisi, virstantolppa
siirrettäisiin toiseen paikkaan ja majatalo niinikään vaihtaisi isäntää.

Sellaista sanoi hänelle, Carl Tellqvistille, tämä Ladau, tällainen
ryssännuolija ja häntyri!

Onneksi ei tätä puhetta kukaan kuullut eikä sen tarvinnut mitään
merkitä. Mutta se kai veli Tellqvistin sisässä. Oli kai jokaisen miehen
oma asia, missä hän akkaansa opetti!

Tellqvist muistutti äänekkäästi Keppi-Saaraa siitä, että hän
noituudella oli parantanut sen mielipuolen, joka mestaustilaisuudessa
Tukholman torilla oli menettänyt järkensä, unohtanut nimensä ja etsinyt
kuolemaa samalla kaamealla kuolemalla, sen Juhana Juhananpojan. Tämä
mielipuoli oli enemmän kuollut kuin elävä, kun hänet Stockhusista
päästettiin vapaaksi — millä keinoin Keppi-Saara hänet paransi?
Ja ne monet muut, jotka olivat juoneet Keppi-Saaran yrttivesiä ja
savivellejä? Väittikö hän parantaneensa heidät rukouksella ja kätten
päällepanemisella? Tiesikö hän, mikä oli tällaisen menon loppu?

Raatimiehen puhuessa alkoi Aatami Eerikinpojan koira ulvoa. Se hyppäsi
isäntänsä käsivarrelta, istuutui maahan ja nosti kuononsa taivasta
kohden.

Seisahduttaen sanatulvansa karkasi majatalon isäntä koiraa kohden,
tapasi sen saappaansa kärjellä ja potkaisi.

Koira lensi korkealle ilmaan ja putosi sitten maahan. Se ei enää
äännähtänyt.

Eivätkä ihmisetkään.

Sinäkin iltana saattoi Goviniuksen lanterna kotiin Dorothea Suthoffin.
Hän tapasi kaksoissisarensa samalta tuolilta, minne hän päivällä oli
hänet jättänyt, ja kysyi ensi työkseen Hedvig Ulrikaa.

Tyttö ei koko päivänä ollut käynyt kotona.

— Ei koko päivänä kotona? sanoi täti Sofia Dorothea. — Eikä
kirkossakaan! Ja minulla kun nyt on niin hyviä uutisia. Tuskin itsekään
uskallan uskoa, että olen näin pitkällä.

— Was, was, liebste Dorothea? uteli Lisken Suthoff levottomana. — Miksi
olet niin iloissasi? Minua pelottaa!

— Enkelini, pelottaako sinua, kun näet minut iloisena? Iloitse sinä
minun kanssani. Mutta kyllä tämä olikin raskas päivä. Huomenna
pakkaamme tavarat ja ylihuomenna lähdemme kotiin. Parasta pitää
varansa, lumihan voi langeta milloin tahansa. Kuulehan, Anna Kristina,
sinä varmaan tiedät, missä sisaresi on.

— En tiedä, vastasi Krista hiljaa.

— Puhutko totta?

Anna Kristina ei voinut puhua itkultaan.

— Mutta lähettäkäämme pikentti häntä etsimään. Kai hän istuu jossakin
iltaseurassa — ystävättäriensä luona.

— Eerikki Iiskenpoika on häntä etsimässä.

Täti Sofia Dorothea vaikeni. Hänen sisarensa nousi, meni kylmään
eteiseen ja avasi ulko-oven. Hänen askeleensa kuuluivat pihamaalta ja
veivät portille. Sofia Dorothea sai tarmonsa takaisin, riensi hänen
perässään ja toi hänet sisään.

— Juokset kuin pieni hupakko, kylmetyt ja saat vielä kuolintaudin,
nuhteli hän hellästi. — Ja nyt hän itkee! Lisken! huusi hän sisarensa
korvan juuressa, — mikä sinun on? Mein Engel du, Jumalan tähden, mitä
on tapahtunut? Menkäämme nukkumaan. Varmaan Hedvig Ulrika pian tulee.
Porttia ei pidä sulkea, että hän pääsee sisään. Tule, Engelchen,
tiedäthän, että olen tarkoittanut kaikkien parasta.

Lisken Suthoff suostui lähtemään vasta, kun palveluspiika lupasi jäädä
valvomaan Kristan vuoteen ääreen, kunnes vanhempi tytöistä tulisi
kotiin.

Viipurin-vieraat eivät nyt vaihtaneet monta sanaa. Talo hiljeni. Palaen
pitkällä karrella kynttilä tyttöjen huoneessa ritisi ja kärysi ja sen
sydän muodosti mustia lihavia helpeitä keskelle liekkiä, joka valaisi
tihruisesti ja sameasta.

— Tuliko se kapteeni jo kaupunkiin? kysyi Krista karkoittaakseen
levottomuuttaan. — Tarkoitan häntä joka tulee rakentamaan tänne
linnoitusta?

— En tiedä, vastasi uninen palveluspiika. — Mutta hopealaivaa
illansuussa taas kävivät katsomassa. Se oli ollut pilvessä Susisaarten
päällä.

— Oi voi, jättäisivät jo sen hopealaivan rauhaan.

— Mutta kyllä se ihmeellistä on, väitti tyttö, haukotustaan mielien,
— että se aina uudestaan palaa tänne. Minäkin olen nähnyt. Ja näin
merimiehetkin.

— Nyt joku tulee portille!

— Menee ohitse...

— Jos edes Iiskenpoika tulisi.

— Vaan eipä ole pitkään aikaan vinniltä kuulunut mitään, sanoi
palveluspiika.

— Anna-Kaisa, niistä kynttilä. Se on kuin mikäkin surunkukka suurine
mustine helpeineen.

— Suruapa tässä nyt on ollutkin.

— On, sanoi Krista.

Hetken perästä heräsi palveluspiika pienestä unenpuuskasta ja näki
Kristan istuvan sängyssä, koko olemus yhtenä korvana.

— Joku itkee, kuiskasi hän. — Ja huutaa. Etkö kuule? Rannassa päin.
Kunhan ei vain Hedullalle olisi jotakin tapahtunut. Menisitkö portille
kuuntelemaan. Pelkäätkö sinä noin? Nyt ovat palovartijat varmaan
nukkuneet jonnekin, kun ei kuulu yhtään huutoa. Tai istuvat krouvissa.
Emmekö jo ole »odottaneet monta tuntia? Onpa hyvä, että edes vieraat
nukkuvat. Koetan rukoilla ja koeta sinäkin, hyvä Anna-Kaisa. Nyt tuo
kynttilä taasen palaa niin suurella karrella. Kuuletko jotakin?

— Se itku etenee Suurkatua pitkin Kluuville päin. Varmaan juopuneet
ovat tapelleet.

— Jumala armahtakoon meitä kaikkia!

— Vaan jopas ovat palovartijatkin heränneet!

Palovartijat huusivat puoliyön tuntia. Tuntui turvallisemmalta, melkein
huolettomalta.

Anna Kristina lepäsi äänettömänä, tuijottaen kynttilään, ja
palveluspiika kuorsasi, pää tuolin selustaa vastaan.

Nyt!

— Kuule, nyt joku tuli portista. Onhan ovi auki? Mene vastaan. Ne ovat
Hedullan askeleet. Älä nyt pelkää, minähän tunnen ne.

Hedulla liikkui hiljaa kuin se varjo, joka kaiken yötä oli värissyt
huoneen seinällä. Hänen hiuksensa näyttivät märiltä ja takki oli väärin
napitettu. Sekin tuntui olevan märkä. Kun Krista riemun ja pelon
vallassa tarttui hänen käsiinsä, kuiskasi hän käheästi, että hänen kai
heti täytyy lähteä takaisin.

— Anna vähän ruokaa, sanoi hän äänettömästi palveluspiialle. — Anna
viiniä — ei viinaa — jotakin lämmittävää. Tellqvist on potkaissut
kuoliaaksi Amin, ja Aatami Eerikinpoika oli hyvin onneton. Olemme
molemmat taistelleet tuolla rannassa. Onneksi tuli meidän Uski.
Veimme hänet kotiin. Minä läksin hakemaan ruokaa, jos saisimme hänet
virkoamaan.

Hedulla liikkui ikäänkuin eivät hänen jalkansa olisi koskettaneet
maata. Hänen äänessään ei ollut mitään sointia, mutta hän tuntui
melkein iloiselta.

— Pitääkö sinun mennä? kysyi Krista, koettaen arvata, mitä tummia
juovia hän oli saanut kasvoihinsa. — Minä olen sinua niin odottanut.
Tapasiko Skugge sinut? Etkö tahtonut lähteä hänen mukanaan? Eikö hän
toimittanutkaan sinulle hevosta?

Hedulla nyökkäsi.

— Kuinka voisin jättää sinut tänne, pienisisar! Kyllä, kyllä, hevonen
oli, eväät olivat, ja hän lupasi seurata minua maailman ääriin. Mutta
minä kerron sitten. En tahtoisi Aatamin kuolevan.

He muistivat yht'äkkiä, ettei Aatami juonut viiniäkään, ja rupesivat
kuumentamaan vettä.

— Missä olet ollut koko päivän? kuiskasi pienisisar, salaa koskettaen
Hedullan märkiä hiuksia.

— Älä kysy, älä kysy, vastasi Hedulla ja sulki silmänsä. — Ehkä
joskus voin kertoa. Minä en enää ole sama ihminen kuin aamulla täältä
lähtiessäni. Mutta sinun rukouksesi, pienisisar, ovat kaiken aikaa
suojelleet minua. Ja sitten tämä pieni eläin — pitelin kättäni sen
päälaella, se oli vielä lämmin. Ja vanhan, köyhän miehen suru — onkohan
ketään ihmistä surtu syvemmin kuin hän suri tätä ainoaa ystäväänsä.
Kustaa Wetter lähti, ei auttanut, vaikka sanoin hänelle, ettei tämän
susien ja karhujen kansan tulevaisuus ehkä kuitenkaan ihan toivoton
ole, onhan suomenkielellä jo raamattukin — muistathan Espoossa: se oli
piilopirtin emännällä! Clayhills tuli minua vastaan torilla ja sanoi:
»Noo, sinä olet siis nyt kihlattu morsian — ja me kun Kustaan kanssa
olimme lyömäisillämme toisemme kuoliaaksi sinun vuoksesi! Kuka sulhanen
olla saa — jos sallit minun kysyä.» Ja minä vastasin: »En tiedä, en
mistään sulhasesta tiedä.» Oi, kaikki on niin kaukana. Kaikki on niin
kummallista.

Hedulla seisoi lieden ääressä lämmitellen ja odottaen veden
kuumenemista, kun Eerikki Iiskenpoika saapui.

Aatami oli lähettänyt sanomaan, että hän nyt voi oikein hyvin. Ja sitä
samaa toivottaa Hedvig Ulrikalle ja Anna Kristinalle.

Renki sai matkaansa eväät ja lähti.

Suthoffin talo hiljeni. Sisarukset nukkuivat suuren väsymyksen
uuvuttamina.

He olivat vielä sikeässä unessa, kun Govinius, heidän isänsä läheinen
ystävä, saapui. Ja saapui joku toinenkin. Se sanottiin Hedullalle, ja
hän kuuli, että häntä kehoitettiin nousemaan; mutta häntä uuvutti aivan
niinkuin kerran ennen, silloin kun he olivat palanneet pakolaisuudesta,
ja hän oli kuin pyörryksissä vielä kaiken aikaa pukiessaan ylleen.
»Pane paremmat vaatteet», sanottiin. »Minä tahdon asiat järjestykseen»,
sanoi taasen joku, jonka nimeä Hedulla ei muistanut. Aivan oikein:
hänen isänsä sisaret olivat täällä, isä oli kuollut, äiti oli kuollut,
sisar Greta oli poissa — hän vain, Hedulla ja pienisisar Krista olivat
jääneet.

Täti Sofia Dorothea Suthoff tuli, otti Hedvig Ulrikaa kädestä ja
talutti hänet hänen kotinsa salihuoneeseen, jossa ei ollut ollut
tulta moneen päivään. Nyt paloi suuressa pesässä suuri valkea, ja
kattokruunun kuva värisi permannolla, kynttilät kun kruunussakin
olivat sytytetyt. Pöydälle oli tuotu punaista viiniä ja aivan
uusia hopeapikareja. Kaksi miestä nousi seinäpenkiltä: Govinius ja
provianttimestari Weckström.

Hedullan sydän löi kuuman kiivaan lyönnin, ja hän ymmärsi nyt yhtäkkiä
ja yhdellä haavaa kaikki.

Kaikki jäivät seisomaan. Hedulla seisoi keskellä lattiaa, tuijottaen
kattokruunun kuvaan, joka värisi valkoisella maalaamattomalla
permannolla ja tuntien koko huoneen huojuvan ja vapisevan. Täti Sofia
Dorothea puhui:

— Sitten kun autuaasti nukkuneen veljeni tyttäret Hedvig Ulrika
ja Anna Kristina tämän saman minun veljeni kuoleman kautta ovat
joutuneet turvattomiksi ja muutenkin tukalaan asemaan, olen minä
katsonut velvollisuuteni vaativan ryhtyä äidillisellä hellyydellä
turvaamaan heidän tulevaisuuttaan, ja olen minä katsonut,
neuvoteltuani veli-vainajani, hyvinarvoisan kauppamies Jakob Suthoffin
ystävän, hyvinarvoisan raatimies Zacharias Goviniuksen kanssa, sen
luonnollisimmin tapahtuvan siten, että sinä Hedvig Ulrika joudut
naimisiin kunnollisen ja varoihin päässeen miehen kanssa, jonka
huostaan luottamuksella voin jättää sinut ja sisaresi, vieden samalla
terveiset isäni omaisille, joille tulee olemaan rauhoittavaa tietää,
että te olette turvatut. Hyvinarvoisa herra provianttimestari Mathias
Weckström, jonka sinä, Hedvig Ulrika, hyvin tunnet, on se mies, jonka
olemme, Govinius ja minä, katsoneet ansaitsevan luottamuksemme ja
toivomme, että sinä annat vaalillemme arvon ja kunnioituksesi ja
kiintymyksesi kihlatullesi. Toivotan sinulle ja kihlatullesi Jumalan
armoa ja siunausta.

Suuri miehen käsi tarttui Hedullan käteen ja hetken perästä vielä
toinen suuri käsi. Täti Sofia Dorothea suuteli häntä molemmille
poskille ja myöskin täti Lisken tuli sisään ja suuteli häntä. Hänen
käteensä annettiin nyt viinilasi. Hän joi sen pohjaan ja tunsi lämmön
virtaavan ruumiiseensa. Hetken perästä häntä alkoi pyörryttää ja hän
joutui sohvaan suuren miehen viereen, jonka hengitys kävi raskaasti.

Govinius puhui siitä, miten onnellisesti kaikki nyt saatiin
ratkaistuksi: Weckström lupasi pitää sekä hautajaiset että häät ja
vielä toimittaa varastetut tavaratkin takaisin.

— Varmaan sinä vielä kaappaat hopealaivankin! sanoi Govinius,
täyttäessään pikareja.

— Niin on tarkoitukseni, sanoi Weckström tyytyväisyyttään loistaen.

Morsiamen silmien eteen tuotiin vielä rasia, joka sisälsi sulhasen
lahjan hänelle.

— Katso nyt, kehoitti Sofia Dorothea innokkaana, — avaa nyt. Vai
tahdotko tehdä sen yksin ollen? Kas vain kuinka tyttö punastuu. No,
avaa nyt sitten. Mutta onpa se kaunis! Onko se Turusta vai Tukholmasta?
Täältä — tehdäänkö täällä näin kaunista kultatyötä. Tule katsomaan,
Lisken, oletko nähnyt sellaista rintaneulaa! Mutta häitä ette saa
viettää, ennenkuin suruvuosi on ummessa. Ja kihlauksen täytyy pysyä
salaisuutena ainakin kunnes hautajaiset ovat ohi. Siksi ennättävät
morsiamen hiuksetkin kasvaa, jotta kruunu pysyy päässä!

Govinius purskahti iloiseen nauruun:

— Kaikki tietävät kihlauksen nyt jo!

— Miten tietävät? kuohahti täti Sofia Dorothea. — Minä en ole kertonut
kenellekään..

— He tiesivät sen jo eilen! Helsingissä ei voi säilyttää mitään
salaisuutta, sen vakuutan.

— Mutta emmekö saa nähdä Anna Kristinaa? kysyi nyt Weckström yhä
kasvavaa iloa ja hyvinvointia uhkuen.

Hedulla ajatteli: Jumala olkoon minulle nyt armollinen. Vanha
Helsingin-Aatamikin kehoitti minua muistamaan, mikä kallis armolahja
elämä on. Hän sai tämän kaiken tietää, kun me yöllä yhdessä viruimme
polvillamme isäni ranta-aittojen luona. En tietänyt silloin, mikä mies
minulle oli määrätty. Kristan tähden, Kristan tähden koetan! Jumala
olkoon minulle armollinen. Vain yhden asian tahtoisin tietää. Jospa
minä saisin sanat suustani, että kysyisin. Jospa minä voisin katsoa
häntä silmiin, jotta tietäisin, että hän puhuu minulle totta.

Ja Hedulla loi mieheen, joka istui hänen rinnallaan, aran, totisen ja
tutkivan katseen ja lausui:

— Tahtoisin tietää... voiko provianttimestari minulle sanoa, oliko se
mies, jonka te rajalla näitte verisenä sotilaiden keskellä, sama, joka
saattoi minut ja sisareni Espoon metsistä Helsingin tielle?

Weckström tuntui hiukan kiusaantuvan Hedullan kiinteän katseen alla.
Mutta hänen äänensä oli vakuuttava, kun hän vastasi:

— Sama oli.

Hedulla oli hyvin kalpea, kun hän hellittämättä ja samassa
hengenvedossa kysyi:

— Näittekö, minne sotamiehet hänet veivät?

— Hän kaatui. He ampuivat hänet.

— Kuoliko hän.

— Kuoli.

Hedulla toisti itsekseen: kuoli.

Sitten hän ajatteli: minä olen siis nyt leski.

Ääneen hän lausui:

— Tuntuu niin oudolta, aivan niinkuin olisin jäänyt leskeksi.

Weckström sanoi yksinkertaisesti:

— Miten vain. Mitäpä sillä on väliä.

Govinius oli sylissään noutanut Anna Kristinan vällyihin käärittynä
onnittelemaan nuorta paria. Provianttimestari otti hänen pienen kätensä
ja suuteli sitä suurilla punaisilla huulillaan hartaasti uudestaan ja
uudestaan. Hän kaikesta päättäen ei vielä uskaltanut pyytää mitään
kihlatultaan ja etsi jotain korvausta sisarelta.

— Talon portin me sitten muutamme Suurkadun puolelle, muisti hän
äkkiä, — vai mitä Hedvig Ulrika arvelee? Eikö se appi-ukkokin aikonut
muuttaa porttia Suurkadulle? Sitten kun linnoitustyöt alkavat, se
voi olla edullistakin... Kapteeni tuli sittenkin eilen ja asettui
komendanttitaloon. Voi kyllä vielä kestää, ennenkuin työt alkavat...
Ehkä vuoden, pari... Mutta...

Weckström hyppeli aiheesta toiseen, nähtävästi ujostellen ja koettaen
pidättää yltäkylläistä onneaan.

— Vielä lasi! kehoitti Govinius polvellaan vällyssä Anna Kristinaa,
joka ei uskaltanut katsoa sisareensa, vaan hypisteli vällyjen karvaa
silmät puoliummessa. — Johtuupa tässä mieleeni, Weckström, viime
syyskesästä — muistatko raatihuoneen edessä, kun Suthoffin kehto
kannettiin raatihuoneelta, jonne se oli joutunut, ties miten. Burtz
piti siinä tutkintoa kauan aikaa. Sitten sinä tulit ja otit kehdon. Et
taitanut silloin aavistaa, että ehkä tulisit siitä hyötymään.

Weckström nauroi, punastuen.

— En, vakuutti hän. — Onko kehto vielä tallessa?

Vinniile sen vein. Heijatkoon siinä kuka heijaa, ajattelin.

— Mutta siitäpä kerrotaan kauheita asioita, sanoi Sofia Dorothea. —
Älkää vain te panko lapsianne siihen!

— Niin kaunista kehtoa ei ole koko maassa, kehui Weckström, — eikä
valtakunnassakaan.

— Ettekö yhtään pelkää enteitä ja kummituksia? kysyi puoleksi leikillä,
puoleksi tosissaan Sofia Dorothea Suthoff.

— En yhtään. Mitä minä niistä pelkäisin.

Hedulla hypisteli jotakin makeaa, joka oli asetettu tinalautaselle
hänen eteensä. Hammas ei pystynyt siihen. Se oli konvehti, josta
paperi oli otettu pois, suuri ja hyvänhajuinen kuin ulkomaansaippua.
Hän tavoitti viinilasia ja joi sen nopeasti pohjaan. Hänen kätensä
vapisivat, täällä oli kylmä. Yölläkin oli ollut kylmä. Valkea pesässä
paloi kuin kuvassa, joka esittää palamista eikä koskaan muutu. Hän
itsekin oli kuin kuva, jonka konterfeijari on tehnyt ja joka ei
vanhene. Varmaan oli veri hänen suonissaan hyytynyt, vaikka sydän vielä
eli.

Hänen sydämensä toivoi pääsevänsä liki pienensisaren sydäntä. Ja
sitten se toivoi pääsevänsä sinne, missä se viime yönä oli taistellut.
Pienisisar ja tämä taistelu olivat hänestä tehneet sen, mikä hän nyt
oli. Toinen oli viattomuus, toinen syyllisyys. Nämä molemmat olivat
taivuttaneet hänen niskansa. Hän oli toinen tänään kuin eilen. Yöllä
hän oli avuttomana tullut maailmaan. Hänen uusi äitinsä oli viattomuus
ja hänen uusi isänsä syyllisyys. Hän oli uusi ja itselleen outo. Ja
uuteen outoon elämään hän oli menossa. Sakea sumu peitti silmältä
jokaisen uuden hetken.

Yöllä oli joku hänelle kertonut, ettei hän ole ensimmäinen eikä
viimeinenkään, joka jätetään yksin sumuun, yksinäisten seura on suuri.

       *       *       *       *       *

Vaivalloisesti pyrki tämäkin kylmän sumuinen joulukuun päivä
korkeuttaan kohden. Sumu oli niin satoisa, että se työnsi taivaan
täyteen nokimustia pilviä sekä ihmisasuntojen seinät ja puut heidän
ryytimaissaan niinkuin myös heidän hakamaansa ja metsänsä paksun
tähtiharson peittoon. Taivasta kuvastava meri ja sen lahti, Kluuvi,
soudattivat sylissään lumentäysiä pilviä. Jääriitteidensä murtuessa
ääntelivät kaislikot ikäänkuin niillä olisi ollut tiukujen ääni.

Mutta toimeliaina kohoilivat siniset sauhut kaupungin kotoisista
liesistä, ja huhut ja uutiset kokosivat ihmiset kuisteille, torille ja
kadunkulmiin.

Puhuttiin kihlajaisista ja häistä, linnoituksista ja torneista.

Rikas kauppamies Suthoff meni. Mutta Helsinki näyttää sittenkin saavan
torninsa.

Suthoffin talossa valmistuivat sisarukset Hedvig Ulrika ja Anna
Kristina, tässä rakkaassa isänkodissa, vastaanottamaan uusia,
tuntemattomia kohtaloja. Heillä ei ollut tilaisuutta puhella, mutta he
tiesivät toistensa kiintymyksen.

Vieraat kiirehtivät lähtöään.

Eerikki Iiskenpoika toi Helsingin-Aatamin kuolinsanoman. Köyhä vanhus
oli sammunut niinkuin rakovalkea sammuu, yksin jäätyään. Pieni koira
oli ollut hänen ystävänsä, joka puhalsi hiileen.

Uhrväder kertoi, että vanha Keppi-Saara oli viety vankeuteen. Muitakin
outoja sanomia tuli.

Kyreen oli löytänyt hänessä paljon syytä ja nyt hän istui Stockhusissa.

Sisarukset kuulivat tämän kaiken oudon kaukaa. Mikään ei heitä
hämmästyttänyt. He olivat jossakin hiljaisuudessa, ulkopuolella elämää.

       *       *       *       *       *

Illansuussa tuli vanhempi sisaruksista rantaan, missä hän yöllä
oli kohdannut kiusaajan. Tällä jäätyneellä tantereella he olivat
kamppailleet. Kauhea rikos oli ollut tapahtumaisillaan.

Jakob Suthoffin tytär miltei ihmetteli, ettei tantereella ja
ranta-aittojen hahmoissa ollut näkyvissä mitään ulkonaisia merkkejä
siitä, mikä taistelu täällä oli käyty, mikä lankeemus oli ollut likellä
ja mikä armo oli tapahtunut.

Hän tuli isänsä ranta-aitan laiturille, missä hän sisarustensa joukossa
niin monta kertaa oli katsellut, kun laivoista kannettiin tavaroita
maihin. Siinä olivat olleet heidän veneensä. Tänä syksynä oli hän siitä
tähyillyt salaperäistä hopealaivaa. Siinä ojensi hän nyt merta kohden
kätensä ja lausui: Jumala, ota minua kädestä!

Joku tuli rantaan.

Hedulla arveli hänen pian lähtevän, eikä liikahtanut

Mutta mies jäi seisomaan ja katseli merelle. Hän haki jotakin
silmillään ja vaihtoi paikkaa saadakseen saarien läpi auki haluamansa
linjan.

Hänellä oli täällä jotakin tekemistä, hän ei ollut tullut turhan tähden,

Ja hän tuntui tutultakin.

Nyt hän otti viittansa taskusta paperin ja kirjoitti.

Hän on varmaan upseeri, ajatteli Hedulla,

Sehän on kapteeni Ehrensvärd.

Kuinka ei hän heti tuntenut häntä! Olihan hän monta kertaa käynyt
heillä isää tapaamassa. Ja heidän viimeisen pikkuveljensä hän kerran,
odottaessaan isää, oli ottanut polvelleen ja sanonut, että hänestä
tulee hyvä sotamies.

Hedulla lämpeni silmänräpäyksessä ja halusi tervehtiä kapteeni
Ehrensvärdiä ja kysyä, kuinka hän voi ja muuttaako hän nyt tänne
rakentamaan linnoitusta.

Susisaarilleko tornit nousevat? Eikö Helsinkiin?

Hänestä tuntui siltä kuin olisi ollut tärkeää, että hän pääsisi
puhumaan isänsä keskenjääneestä työstä. Hän ei kuitenkaan katsonut
soveliaaksi häiritäkään kapteenia, joka varmaan jo silmissään näki koko
tornikaupunkinsa.

Vihdoin Hedulla astui esiin, salaa toivoen, että kapteeni tuntisi
hänet, mutta samalla päättäen kiireesti lähteä kotiin.

Kapteeni tunsi hänet!

Hän vei käden ohimolleen ja katsoi pitkään, mitaten tyttöä kiireestä
kantapäähän asti. Kumpikin astui pari askelta likemmä, ja yli sen
paikan, missä Hedvig Suthoff viime yönä oli ollut tekemäisillään lopun
elämästänsä, ojensi Ehrensvärd hänelle nyt hymyillen kätensä, sanoen
hänen käyneen suureksi ja kauniiksi tytöksi.

Ei mitään Hedulla uskaltanut kysyä! Ei sanaa hän saanut suustaan.

Kiirehtiessään yli routaisen maan hän vain riemuiten tunsi, että
Augustin Ehrensvärdin silmä nostaa linnaa sille ulapalle, minne hänen
isävainajansa aarteet upposivat. Ehkäpä levoton hopealaiva onkin
ennustanut tätä ja joutaa nyt rauhaan.

Uusi aika tekee tuloaan. Vaivalloisesti on pieni kaupunki läpi veren,
nälän ja tulen päässyt tähän päivään asti. Mitä on uusi aika tuova?

Jumala, ota meitä kädestä!

Päästyään kujansuuhun Suurkadun ja isänsä talon kohdalle Hedulla
kääntyi katsomaan taakseen.

Rannalla seisoi yksinäinen mies, katse tähdättynä Susisaarille ja
Itämerelle.



