Larin-Kyöstin 'Ilotyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3575. E-kirja
on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




ILOTYTTÖ

Tarina laitakaupungilta


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Helsingissä,
Minerva Oy,
1919.






          "Joka on synnitön,
          se heittäköön ensin häntä kivellä."




Miili oli kadottanut palveluspaikkansa. Talon herra oli häntä
ahdistellut, kun hän siivosi tämän työhuonetta. Rouva oli sattunut sen
näkemään. Talon nuori herrakin, lyseolainen, kävi joskus häntä keittiön
puolella kiusoittelemassa, mutta Miili oli sille vain naureskellut;
antoihan pojan virnakoida, olihan se huvittanut häntä, kun hän oli
yksin rouvan ollessa toriostoksilla. Niinhän ne pojat maallakin. —
Niin se Heikkikin, naapuritalon kulkurirenki! Sen kanssa oli lapsikin.
Niin, äidin mökissä. Niille Miili riisti ja raastoi. Nuoret on nuoria,
oli Miili miettinyt, nuori Lenni herrakin, sellainen orivarsa... Mutta
talon herra! Hyi, sellaista ei maillakaan siedetty! Se kamreeri oli
tullut aamu-yöstä kotiin klubista, työhuoneessa oli käynyt Miilin
käsivarteen. Ja rouva oli sattunut sen näkemään. Syyttä suotta oli hän
nyt joutunut joutilaana mieron tielle. Miili pyyhki itkuisia silmiään.
Ovi tupsahti lukkoon hänen takanaan ja hänen sisimmässään lupsahti myös
jotain lukkoon. Porraskäytävän kiviseinät kajahtivat niin kolkosti
hänen korvissaan, kun hän paraat päällään ja loput kainalossa astui
kadulle.


Minne hän nyt menisi? Eihän hänellä tässä vieraassa kaupungissa ollut
sukulaisia eikä tuttuja. Vanha äiti asui mökissään siellä kaukana
Hämeessä. Entä veli? Missä lienee siellä kaukana vieraassa maassa
ylioppilaslukujaan jatkamassa. Tokkopa enää Milliä muisteli ja tokkopa
se tuntisikaan niin monen vuoden kuluttua.

Miili oli joskus ennenkin kulkenut näitä katuja iltalomahetkinään.
Aamuisin oli kadulla vihanneksien tuoresta torintuoksua, päivisin
ryyti- ja lihapuotien sekä asvaltin hajua, mutta iltasin hajuvesien
huumaavaa lemua.

Tätä tietä oli joskus iltasin Miiliä vastaan astunut keveänä ja
keimeänä Millin nuoruudenkumppani, naapurimökin Manta, joka oli
muuttanut nimensä Mirtsaksi. Mirtsa, entinen karjatyttö, kulki nyt
puettuna hienoihin harsoihin ja pitseihin ja päässäkin oli sillä oikea
ryökinän reuhkana, sellainen sulkaniekka sekä valkoiset sukat, jotka
nilkan kohdalta vilahtivat kirjavien iltalyhtyjen valossa. Olipa Miiliä
kerran tullut puhuttelemaankin, vaikka sillä mukamas oli niin kiire,
kulki nopeasti edestakaisin katua mihinkään poikkeamatta, kikatellen ja
salaa iskien silmää seuraaville tai ohikulkeville herroille. Toisinaan
ne iloisella tuulella ollessaan kävivät Mirtsan käsikynkkäänkin
niinkuin kamreeri oli tehnyt hänelle. Hyi niitä herroja! Mirtsa oli
sanonut asuvansa jossakin merenrantakallioilla, laitakaupungilla, ja
siellä oli muitakin tyttöjä ja siellä kävi paljon vieraita. — Liekö
ollut kahvilan tai ruokalantapainen se Mirtsan palveluspaikka? Työtä
oli vähän, oli sanonut, nukkua sai tarpeekseen, ja palkkaa itä tuli
aina juomarahoina yli tarpeenkin, niin...

Herrat ja joutilaat katukävelijät kääntyivät ympäri. Joku puhuttelikin
Miiliä, mutta hän ei kääntänyt päätään... Hän oli vielä niin järkytetty
aamuisesta kohtauksesta. Ja syyttömyys sytytti hänessä palavan
vihan tuollaisia mustasukkaisia, räyskeitä rouvia kohtaan, jotka
imelin mielin ylistelevät toinen toisilleen miestensä avuja, mutta
kahdenkesken mukisevat miehillensä syrjäsynneistä. —

Mitä Miili sille mahtoi, että hänellä oli terveenpunakat posket,
solakka käynti ja sinisenkosteat, koreat silmät. Mitäpä hän niille
silmilleen, mutta niillä oli hän jo tarpeekseen nähnyt sekä kaupunkien
kodeissa että näillä kadotuksen kaduilla paljon sellaista, jota
hän maalla ei aavistanutkaan. Hänen nuori lehtolempensä, kesäinen
suhteensa, joka oli synnyttänyt hänelle lapsen, ei suurkaupungissakaan
ollut pilannut hänen tervettä maalaisvaistoaan. Hän oli vain harvoin
sen jälkeen antautunut ja silloinkin vain jollekin valitulle
puhtaasta rakkaudesta. Ja lapsi, se oli ollut hänen pelastuksenaan
tässä pyörteessä, mikä huimilla haluillaan ihan huumasi, soitoillaan
iltasilla Kappelista, supatuksillaan ja silkin sihinällään. Lapsen
tähden oli hän; lähtenyt maailmalle.


Miili ei tiennyt, minne mennä, siksi seurasi hän väen virran mukana
edes ja takaisin. Sadat silmät säteilivät hänen ohitsensa, sadat suut
nauroivat. Mutta Miili oli kuin tiellä tässä joutavassa jonossa, häntä
töykittiin, hän sekautui kulkiessaan, hän kulki suuressa surussaan kuin
unissaan. Hän heräsi iloiseen huudahdukseen ja hänen eteensä ilmestyi
lemuvesille ja viinille tuoksahtaen Mirtsa. —

— Katsos Miiliä! huudahti Mirtsa. Minne sinä nyt... näytät siltä kuin
olisit itkenyt... Miili raukka, kyyhkyseni, kultaseni, sanoi Mirtsa
sairaalloisen herkkänä yövalvonnasta ja salajuomingeista ja syyteli
sanoja sopottaen ja sammaltaen.

Ja Miili kertoi lyhyesti aamullisen kohtauksen.

— Vai sen poikia, huudahti Mirtsa, kun Miili oli lopettanut
kertomuksensa. —


— Kyllä minä sen kamreeri Reinperin tunnen, käy lauvantaisin meillä
salaa, kuomussa tulee, — ettei kukaan huomaa, huudahti taas Mirtsa
ja vihelteli hiljaa. — Ja poika samallainen! Äskenkin seisoi taas,
Lindstedtin porttikäytävässä tähystellen tyttöjä, mutta en minä siitä
välitä, ei oo antaa rahaa rakkaudesta. — Hui, nietua se on, sanoi
Mirtsa ja sylkäsi katuun.

— Vai käy se Lenni herrakin, sellainen kiltti...? tokasi Miili.

— Isä ja poika, samaa luuta kuin pukki ja pukinsarvi, huoripukkia,
hahhaa! hohotti Mirtsa rivosti.

— Mutta kuules, Miili, äkkiä Mirtsa sanoi, näin eilen veljesi, ihan
varmasti, älä inttailekaan, ihan omilla silmilläni näin! Käveli hiukan
noin viipun vaapun, iski silmääkin kuin olisi tuntenut. Tuntisko enää
minua, Mäkipään Mantaa näissä hemsun hepeleissä. Se on riuska poika se
sinun Toivo veljesi.

— Toivoko täällä! ilostui nyt Miili ja toivo alkoi taas sädehtiä hänen
silmissään. Ehkä Toivo voisi toimittaa hänelle paremman palveluspaikan,
ehkä ottaisi omaa talouttaan hoitamaan. Kyllä Miili hoitelisi ja
voitelisi omaa veljeään kuin prinssiä ikään. Niin, mikä lie nyt iso
herra, ottaakohan luokseen, ihmetteli Miili.

— Ole huoleti, kyllä ottaa. Ja nyt, Miili, mennään tuohon
syrjäkahvilaan, minä tilaan ja tarjoon kahvit ja käsilaukussa on
minulla hiukan muutakin naista väkevämpää. Niin sanoen veti Mirtsa
Miiliä puoliväkisin käsivarresta.

— Kyllä sinä vielä ehdit tavata veljesi, ethän vielä tiedä hänen
osoitettaankaan.


He poikkesivat erääseen kahvilaan, jonka ovesta sukeltautui hämärään,
tupakansauhun sekaiseen huoneeseen rakastavia pareja toinen toisensa
jälkeen. Mirtsa tilasi kahvit.

Miili katseli ympärilleen. Pienien pöytien, ympärillä istui nuoria
tyttöjä ja poikia päät kurotettuina likitysten, hypistellen ja
hyväillen toisiaan muiden silmiltä salatulla sulavuudella. Istuipa
siellä joku yksinäinen neiti, joka odotti rakastajaansa, vanha
venäläinen herra nurkassa luki sanomalehtiä, pöytien välillä kulki
kerjäläisiä. Ja savun seasta eroitti Miili nyt Lenni herrankin,
joka poltteli sikaaria ja vilkuili ja nyökäytti päätään kiiluvin,
kiimavin katsein. Miili tuli iloiseksi tästä ihmisvilinän hiljaisesta,
hillitystä iloisuudesta, jonka alla väreili aavistuksia ja arkoja
mielihaluja. Hän oli iloinen siksi, että tapaisi vielä veljensä. —
Miili vastasi vakoillen ja varovasti Lennin nyökkäykseen, joka yhdisti
heidän alkanutta ystävyyttään.


Mutta Mirtsa puhua porotti. Samassa tuotiin kahvit, ja Mirtsa otti
laukusta pienen, pyöreän pullon, josta hän kaatoi vihertävää,
heinänheleää nestettä laseihin.

— Tule sinä meille, Miili, sanoi Mirtsa ajattelemattoman viekkaasti.
Siellä ei sinun tarvitse passata ja pokkuroida röyhkeitä rouvanjuippia,
olet ja elät, muutat ja menet kuinka luontoas lystää. Eikä se meidän
mutsi, meidän mamma liialla työllä rasita. Huvitat herroja ja hierot
hyviä kauppoja. Toisinaan voit yössä satasenkin saada...


Miili joi ja ihmetteli. Hieno, makea juoma alkoi kiertää suonissa. Hän
tunsi sydänalassaan niin suloisen ja armaan ailahduksen, humahti ja
hullaannutti niin, että nauratti. Ja hän nauroi Mirtsan kaksimielisille
sukkeluuksille, joita hän ei oikein ymmärtänyt. Nauroi niinkuin
painajaisesta päässyt, niinkuin sellainen nauraa, joka on katkeruuteen
saakka yksinäisessä surussa äsken itkenyt. Mirtsa humaltui ja hotisi:

— Näkisitpä, Miili, minun neitsytkammioni, neitsyt-, hahhaa! Minulla
on sänky, säikkyvä messinkipalloinen kuin keisarinnalla, niin,
silkkipunapieluksinen, oikeat resoorit, niin resoorit, joissa hyllyy
ja heiluu ihan hyvikseen. Ja iso seinäpeili ihan sängyn vieressä. —
Minulla on kultakehyspiironkikin, punainen hieno pöytä ja sakituolit,
oh, näkisit tätä kaikkea koreutta, niin, niin! Minulle lahjoitti
ne "ukkoni", kaupparatsu, joka kulkee aina Pietarinmatkoilla, jaa,
jaa! Entäs silkkijakkara ja turkkilaiset tohvelit, yösilkkipaitani.
Niin, toisinaan minä tanssin peilin edessä: ylläni vain:
viikunanlehväleninki, herrat tykkäävät niin semmoisesta... Niitä
vilisee meillä niin, että piha on täynnä odottavia vossikoita.

— Otetaan taas pieni partakyynärä, sopersi Mirtsa ja täytti liköörillä
lasit. Sitten sytytti hän hienotuoksuisen, venäläisen savukkeen ja
poltteli sitä nautinnolla pää taaksepäin kenossa.

— Poltatko sinä tupakkaa? ihmetteli Miili.

— Poltanpa niinkin, herrathan ne opettavat polttamaan niinkuin moneen
muuhunkin — juomaankin. Mutta kotona minä hieron nuuskaa hampaisiini,
se huumaa näet heti. Otappa sinäkin yksi sikurietti, kehoitti Mirtsa
hienostellen. Miili otti piloillaan savukkeen, nauraen hän sen sytytti.
Häntä alkoi yskittää ja naurattaa.


Samassa astui hienosti kumartaen nurkka-aitauksen takaa nuori herra. —
Suvaitsevatko neidit, että minä teen seuraa, sanoi nuorukainen.

— Lenni, tuttisuu. Onks sulla rahaa vai olekkos isäältäs varastanut?
Mirtsa huudahti ja veti Lenniä hiasta istumaan. Taitaa olla vanhoja
tuttuja, ettei tarvitse resenteerata, kikatti Mirtsa.

Lenni istahti hiukan hämillään ja katseli varovasti ympärilleen.

— Sinä olet sellainen köyhä koulurotta, mutta hauska ja kiltti sinä
olet, hauskempi kuin isäsi, se kaposäärinen kamreeri!


Miilikin tunsi jo verensä vilkkaammaksi ja rohkeammaksi. Hänestä tuntui
ikäänkuin Lenni olisi istunut hyvin kaukana ja kuitenkin aivan lähellä,
niin ihmeen lähellä, että olisi tehnyt mieli kosketella...

— Hahhaa, hohotti taas Mirtsa, tietäkääs mitä, minä kirjoitin äsken
maalle äidilleni: "minä olen täällä fiinissä pääkaupungissa alkanut
pitää Lihakauppaa!"

— Niin, minä myyn lihaa, omaa lihaani huikeasta hinnasta ensimäiselle
kysyjälle.

Miili ei kuullut eikä ymmärtänyt Mirtsan salaviittausta, hänkin kikatti
muiden mukana.


Ihmisten liikkeet ja äänet, lasien ja lusikoiden kilinä, gramofoonin
soitto ja vilkas vilinä ympärillä olivat nousseet Miilin päähän.
Hän oli siinä onnellisessa tunteen tilassa, että unohti kaiken
katkeruuden...

Hän olisi hiljaa tahtonut hyväillä Toivon kiharaista päätä.

Hän oli niin rakkaudensairas. Hän janosi yksinäisinä, ystävättöminä
iltoina niin hellän hivelevästi hyväilyä tai edes jonkinlaista
osanottoa, mikä muistuttaisi edes kadotetun vastarakkauden valheellista
varjoa.

Hän katseli kiihkeän kainosti Lenniä, sekava seura esti nyt hänen
hillitöntä mielihaluaan. Sillä Lenni oli koko ajan ollut niin
ystävällinen, salaa hän oli painanut Miilin kättä, johon kosketukseen
hän rakkauden kiihkeässä kaihossaan oli vastannut vakavan vienosti.
Lopulta herätti Mirtsa koko seuran yllättävällä huudolla:

— Hei ja helvetti! Hyi tätä kirottua elämää! Mennääs nyt meille kaikki,
minä pistoovan, koska tapasin Miilin, vanhan nuoruuteni ystäväni.

— Otetaan vossikka ja ajetaan meidän kraaliin. Hei, komiasti komiskalla
somiasti rallatteli Mirtsa.

Miili ei ymmärtänyt, mitä kraalillla tarkoitettiin. Meluten kaikki
nousivat pöydästä ja työntyivät ovesta kadulle.


Hepo kiidätteli pitkin Isoa Roobertinkatua. Rattaat puiskauttivat
Miiliä tavan takaa taaksepäin. Hetkeksi jäi hän tuijottamaan taivaalle.
Syksyiset tähdet olivat syttyneet kuin tulikukkaset ja ylhäältä oli
Miili kuulevinaan siipien kahinan alitse tähtimeren suuntautuvan
kohden kaukaisuutta. Kurjenaura halkoi tähtimerta ja sen kärjen edestä
singahti joku lentotähti avaruuteen yli kattojen. Siipien kahinassa oli
jotain paulavitsojen ja hankojen harinan kaltaista ääntä yksinäiseltä
järvenselältä. Ja Miili muisti monet lapsuutensa hetket, jolloin hän
mökinpihalta oli silmillään seurannut kurkien komeata lentoa. Tuon
saman äänien kutsuvan ja kohoavan soiton hän oli kuullut yksin aitassa
maatessaan odotellessaan ainoata armastansa... Mökki ja sen luona
yksinäinen lampi. Siellä oli Miili elänyt onnellisimmat lapsuutensa
päivät. Sen jälkeen oli hänenkin elämänsä ollut ainaista muuttoa. —


Miili heräsi kuin huumauksesta, hän näki katulyhtyjen valojen kiitävän
ohitsensa, kuuli Mirtsan naurun vierellään ja näki hämärässä Lennin
hahmon, joka istui kuskipukilla... Hevosenkengät säkenöivät ja tähdet
lensivät kauas yli kattojen. Hän tunsi pelolla kiitävänsä jotain
epämääräistä, tummaa ja tuntematonta kohden, jotain salaperäistä
ja saastaista, josta ei ollut pakoa eikä paluuta. Miilin olisi
onnettomuudessaan tehnyt mieli hypähtää kadulle, juosta, juosta pakoon
pimeätä painajaista, joka ahdisteli kurkusta.


Mutta Mirtsa oli kietonut kätensä hänen vyötäröilleen. Jokin kova kuin
kohtalo puristi hänet siihen paikkaan ja samalla oli tässä vilkkaassa
vauhdissa jotain tempaavaa ja tenhoavaa, mikä veti, veti kuin pyörre
pinnalta mustiin, mutaisiin pohjavesiin, joista ei enään pulppunut
elämän raikkaiden rautalähteiden poreita.

Kadut vaihtelivat ja talot pienenivät. Miili kiiteli ohi
työmiesasuntojen, joiden porteilla likaiset lapset seisoivat, ryysyiset
akat kinastelivat. Joku jätkä kulki pitkin katuja hoiperrellen.
Avonaisista ikkunoista häämöitti paljaita naisten käsivarsia pimeyden
porttoloista. Pitkin katuvieriä ajurit ajoivat hiljaa pysähtyen ja
vaaniskellen yöllisiä kulkijoita ajaakseen niitä tiettyjen tyttöjen
asuntoihin.


Lopulta aukeni Miilin selvenneiden silmien eteen aava meri. Se
kolkutti kallioita kuin huono omatunto. Pitkin rantatietä hölkki nyt
hepo, poikkesi mökkien ohi johtavalle tielle, pysähtyi isomman mökin
kallioiselle pihalle. Pihalla seisoi jo ennestään odotteleva hevonen ja
uninen ajuri.

Kaikki nousivat rattailta. Punaisesta mökistä näkyi punaista valoa.
Mirtsa koputti ovelle, joka oli pienellä luukulla varustettu. Luukku
aukeni. Aukkoon ilmestyi pyöreä, punottava naisen pää, joka nyökäytti.
Ovi aukeni, nainen katosi. Porstuassa paloi pahalle käryävä, seinään
kiinnitetty läkkilamppu, "kitupiikki". Kun Miili astui ovesta, narisi
se kuin ilkeästi nauraen. Miili hätkähti, kun se lupsahti kiinni,
tuntui niin oudolle mökin ulkopuolinen yksinkertaisuus ja sisustan
epämääräisen sekava ylellisyys. Ja huoneen amppelista ammotti punainen,
helvetillinen hohto valaisten punertavat peitteet, peilit, sohvat
ja punaiset tapetit. Huoneessa oli jotain kiihoittavaa ja aisteja
lamauttavaa, jota myskin ja tökötintapainen haju vain lisäsi.


Kun Mirtsa oli tullut huoneeseen, huudahti hän:

— Mutta missä minun pieni kultapuluni on? Hän otti kaapilta kyyhkysen,
joka oli sinne paennut.

— Katsos, Miili, tämän raukan löysin minä kadulta, se oli sairas ja
likainen. Viikon olen minä sitä ruokkinut ja hoitanut. Katsos, kuinka
se on pilannut minun huonekalujani. Mutta minä annan sen pikku pululle
anteeksi. Se on sellainen katulintu niinkuin minäkin, se raukka! Mutta
nyt se on terve ja nyt minä päästän sen vapauteen, katsos! Ja Mirtsa
nosti kyyhkysen kädelleen ja asetti sen avonaisen akkunan laudalle.
Kyyhkynen katseli ympärilleen, kuuli kurkien kuikutuksen korkeudesta,
sitten se Mirtsaan päin kääntyen lehahti lentoon.


— Huomasitko, Miili, se katseli taakseen ikäänkuin se olisi kiittänyt.
Niin, sanottakoon meistä mitä hyvänsä, mutta onhan meilläkin sydäntä,
puhui Mirtsa hiukan hämillään ja alkoi pukeutua. Hän riisuutui ja
puki ylleen vain ohkasen, läpikuultavan verkkovaipan, joka ulettui
melkein nilkkoihin. Hän käänteli itseään ison vuodepeilin edessä,
toisinaan hän kulki viereisissä huoneissa, jolloin nuoraanpunotut,
värilliset lasiputkiverhot kilisivät ja väikkyivät. Hän solahti
niiden läpi norjasti kuin käärme ruohikon korsien läpi. Viereisestä
huoneesta kuului jo vieraita ääniä. Mirtsa palasi kantaen viiniä ja
limonaatipulloja. Lenni istui ja katseli hymyillen Miiliä.

Mirtsa alkoi nyt maalata poskiaan, mustasi silmäripsiään ja puuteroi
nenäänsä, kaulaansa ja otsaansa.

Miili katseli seinän kuvia. Ne olivat enimmäkseen alastomien naisten
eri asentoja esittäviä kuvia. Mutta erikoisesti sattui hänen silmiinsä
nuoren naisen kuva, joka oli polvillaan maassa, kädet selän taa
sidottuna. Miili tunsi jonkinlaista yhteyttä tämän kuvan kanssa.
Hänkin oli kuin sidottu, oli onnettomuutensa orjatar, kukapa avaisi
sietämättömän elämän solmun? Olikohan Mirtsakin miettinyt samaa
ripustaessaan oudon kuvan muiden, miesten mieltä kiihoittavien kuvien
rinnalle.

— Ja nyt minä olen puhdas kuin pesty kekäle! naureli Mirtsa.

— Nyt me juomme tupaantuliaisia, Miilin onneksi! Toivotaan, että sinä
viihdyt uudessa palveluspaikassasi, minä puhuin jo meidän "rouvallemme".


Miiliä oli painostanut huoneen tukahuttava ilma, hän oli vieläkin
epätietoinen siitä, mitä kaikkea tässä mökissä hommattiin. Hän arveli
sitä jonkinlaiseksi ulkoravintolaksi. Toisinaan oli hänen mielensä
tehnyt lähteä, mutta mitenkä hän yksin...?

Hän oli väsynyt, voisihan hän vielä odottaa, odottaa vielä huomiseen,
kunnes tapaisi veljensä. Mutta jollei tämä suostuisi ottamaan häntä
hoitoonsa, voisi hän etsiä muualtakin... Pahimmassa tapauksessa voisi
hän jäädä tänne... toistaiseksi. Miili maisteli muiden mukana makeata
viiniä, sillä hänen oli jano. Samassa lasiputket kilisivät. Huoneeseen
astui lihavahko, keski-ikäinen nainen, jonka posket, leuvat ja rennosti
riippuvat rinnat hyllyivät, hän kulki laahustellen ja veltosti. Kasvot
olivat ihraiset ja valkeanvipevät, mutta silmissä oli ilkeä ja tiukka
tuike.

Miili nousi ja niijasi.

— Vai tässä on se uusi tulokas... no, no, kyllä sinä täällä viihdyt,
kun saat oikein silkkilänninkin ja pitsipuseron. Täällä on hyvä olla,
kunhan totut hiukan valvomaan... Kas kun ei vieraita jo kuulu, sanoi
lihava lötys ja purjehti taas heilahdellen tiehensä.


Ilta kului hauskasti Miilin mielestä. Painostus oli kadonnut. He
istuivat pöydän ympärillä. Mirtsa kertoi kaskuja, Lennin kanssa
pelasivat he mustaa Pekkaa, ja Mirtsa kaatoi viiniä, jota Miili
mielihyvissään maisteli. Hän kuunteli ja kikatteli muiden mukana.
Toisinaan oli Miili kuulevinaan kulkusten kilinää pihalta ja outoja
ääniä viereisistä huoneista. Toisinaan katosi sinne Mirtsa, kuului
korkkien pauketta, toisinaan naisten ja miesten naurua. Mutta Miili
ei kiinnittänyt siihen erikoista huomiota. Mirtsa palasi ja kertoi
hellänitkuisella äänellä, että hän elätti Helsingissä pientä veljeään,
joka kävi koulua ja äidilleenkin sanoi hän lähettävänsä usein rahoja.
Niin, niin, eihän Mirtsa ollut niin huono kuin maailma huuteli.
Miilikin muisteli nyt äitiään ja veljeään. Hän tunsi hämärästi, että
hän oli luisumassa oikealta tieltä, muisti äitinsä varoitukset ja
veljensä... Silloin hänen taas olisi tehnyt mielensä hiipiä hiljaa pois
kenenkään näkemättä, mutta Lenni oli aina hänen lähellään, tämä ei
päästänyt häntä hetkeksikään vapaaksi.

— Ja mitä meistä tällaisista vanhemmiten tulee? puhui Mirtsa
katkerasti. Sairaita saunottajia, viheliäisiä luutamuijia, jotka
kropsivat Esplanaatilla lehtiä puunjuurilta. Ehkä joku typerä työmies
nai jonkun, toisen joku hassahtava herrasmies, jonka me hassahtavina
petämme. Meissä sykkii synnin veri. Mutta hui, hai, mitäs näistä
maallisista, sanoi Mirtsa ilvehtien.


Viereisestä huoneesta alkoi jo kuulua äänekkäämpää melua, siellä
riideltiin jostakin... rikotusta esineestä ja rahoista. Toisinaan vanha
piano alkoi rämistä, kuului kolinaa ja tanssin askeleita ja naisten
huutoja. Miili alkoi humaltua, seinät häilyivät hänen silmissään ja
punaiset valot hyppivät hullunkurisesti hänen silmissään.

Äkkiä paukahti ovi ikäänkuin joku olisi viskannut siihen pullon. Kuului
rytinää ikäänkuin joku raskas olento olisi otellut toisen kanssa.
Mirtsa lukitsi oven ja asetti sormen suulleen.

— Älä pelkää, Miili, herrat siellä vain hiukan selvittelevät asioitaan.
Tämä on niin tavallista täällä, siihen tottuu. Kyllä meidän mutsi
tappelun tasoittaa, sillä on oikein jätkän jäntereet.

Miiliä alkoi peloittaa. Kamppailu oven takana kävi vain rajummaksi.
Pianon rämpytys oli laannut, kuului sadatuksia ja hyssytyksiä. Ovi
jyskyi ja jyrisi, joku painui siihen koko hartiavoimallaan. Miili
seisoi vavisten lattialla katse suunnattuna näkymätöntä melua kohden,
Lenni oli siirtynyt jonnekin nurkkaan. Silloin kuului valtavampi
jysähdys, ovi murtui ja lensi auki.


Oviaukosta eroitti kaksi kookasta miestä, jotka olivat tarrautuneet
kiinni toinen toisiinsa. Näkyi kaksi pörröistä päätä, neljä ympärilleen
huitovaa kättä. Huoneeseen kääntyneet kasvot Lenni eroitti heti.
Kamreeri Reinberg seisoi kynnyksellä työntäen edellään miestä, jonka
kasvoja ei näkynyt. Hetken isä ja poika jäivät tuijottamaan toinen
toisiinsa. Isä hellitti otteen, löi otsaansa ja huudahti: Lenni,
sinäkin täällä,'minun poikani, poikani! Kamreeri vetäytyi äkkiä
takaisin huoneeseen. Lenni seisoi kuin kiinninaulittuna nurkkaansa,
kurkku korisi eikä hän saanut ääntä huuliltaan, katse harhaili kuin
hukkuvan levottomasti ympäri huonetta. Tämän nuorukaisen eteen oli
äkkiä noussut ikäänkuin haamuna hänen oma isänsä, jota hän oli
rakastanut. Varjo-elämän kolkon kuilun partaalla hän siinä seisoi
tutisten. Tämä kuva jäisi häpeämerkkinä iäksi hänen nuoreen sieluunsa,
se oli rikkova isän ja pojan suhteen ainiaaksi. Entä isä? Ehkä hän
viereisessä huoneessa tunsi aivan samanlaisia tunteita, vielä kolkompia
kaikessa kaameudessaan. Tämä yö oli järkyttänyt yhden perheen onnen,
kahden ihmisen toivorikkaan elämän.

Kauhukseen oli Miilikin huomannut kamreerin, kun tämä kiihkeä hehku
kasvoillaan oli hetken tuijottanut kuin hukkuva omaan poikaansa. Mutta
Mirtsa hyppäsi äkkiä tuolille, sammutti amppelin, tarttui Lennin käteen
ja kiskoi hänet jonnekin sivuhuoneisiin.


Miili oli pimeässä. Hän kuuli huoneesta huohotusta, joku asteli
hoippuen edestakaisin koperoiden eteensä. Lämmin käsi sattui Miilin
käsivarteen ja äkkiä tunsi hän, kuinka joku puristi häntä, riuhtoi
rinnalleen ja veti. Miili kamppaili, hän tunsi ikäänkuin kohtalon
koura nyt olisi iskenyt häneen heltymättömästi, irtipäästämättä; tämä
oli ottelua elämästä ja kuolemasta, onnesta ja häpeästä. Outo mies
puristi häntä yhä lujemmin. Miili tunsi, kuinka jalat irtaantuivat
maasta, hän kohosi ilmaan ja paiskautui pimeässä jollekin pehmeälle...
Hän huudahti, joku kietoi kätensä hänen ympärilleen ja tavoitti hänen
huuliaan.


— No, no, tyttöni, mitäs siinä rimpuilet?

Miili alkoi huutaa,

— Älä huuda! kuiskasi ääni pimeästä.

Miilistä tuntui ääni niin tutulta, että hän hätkähti ja vaikeni.

— Kas niin, johan ymmärsit...

Miiliä painosti ja peloitti tämä ääni ikäänkuin siinä olisi soinut
salaperäisenä jumalanääni. Hän otteli kuin Jakob jumalansa kanssa, oman
kurjan kohtalonsa kanssa yön yllättävässä yksinäisyydessä. Mihin Lenni,
Mirtsa, kamreeri, kaikki olivat kadonneet, eikö kukaan tullut häntä
auttamaan? Jostain kaukaa hän kuuli vain pidätetyn naurun helähdyksen,
seinän takaa toisesta huoneesta kuului pään pehmeä kolahdus seinään,
sitten kuiskasi joku outoja sanoja. Tämä oli hornan luola, hämärä
helvetti, jossa äsken oli palanut punainen liekki, syövyttäen sielua.
Voi, Jumala, voi, jumala, voihki Miili ja vaipui väsyneenä ja
voimattomana vuoteelle.


— Hys, hiljaa, älä nyt hiisku, sanoi taas se tuttu ääni, minä otan
tulta, että näen sinun kasvosi. Perh...! — Samassa tunsi Miili valon
valahtavan kasvoilleen. Hän kiljahti kauhusta, hän oli nähnyt Toivon,
oman veljensä kasvot. Toivo irroitti nopeasti kätensä pystyyn.

— Miili, sinä täällä? Voi, kauhistus, minä olen tehnyt, mitä minä
olin tehdä, sanoi Toivo tarttuen ohimoonsa ja vaipui tuolille.
Puoliselvenneenä hän jäi julman jurosti tuijottamaan eteensä. Miili
nousi äkkiä ylös ja sytytti tulen kynttilään. Siinä katseli Miili
nyt sanomattoman tuskan vallassa veljeä, joka huokaillen, pää kätten
varassa yhä tuijotti lattiaan. Lattia ihan keinui Miilin alla, hän
vapisi kuin herkkä haavanlehti, koko hänen onneton olemuksensa
oli täynnä mykkää itkua, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.
Äänettömänä tuijotti hän veljeensä, joka huojui edestakaisin tuolilla
ravistellen päätään. Miili kuuli porstuasta askeleita. Hän näki
Mirtsan, joka viittoi hänelle kädellään. Ajurin kello kilahti kerran
pihalla. Kauempaa kuului meren mykkä mutina, joka taasen kolkutti
kuin suuren tuntemattoman käsi rantakallioita, kolkutti kuin pahaa,
paatunutta omaatuntoa.

Miili hoipersi eteiseen.


Outo, öinen vieras nousi tuolilta. Kun hän ei huomannut enää Miiliä,
alkoi hän käydä edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisahtui. Rajattoman
raivopuuskan pimittämänä hän kohosi kuin kovettuneena pystyyn, sieppasi
tuolin ja heitti sillä vuodepeilin pirstaleiksi. Äsken kuvastimesta
heijastuneet kasvot kalseine, kivettyneine katseineen taittuivat moniin
särmiin särkyen moniksi sirpaleiksi. Tuntui kuin mies olisi viskellyt
ympärilleen oman sielunsa särkyneitä sirpaleita. Tämä näky kiihoitti
häntä yhä enemmän. Raivoten tarttui hän sänkyyn, nosti sen ilmaan ja
heitti hirveästi huutaen vasten uunia. Oviverhon lasiputket sihisivät
ja sähisivät kuin käärmeenpoikaset. Samassa tarttui joku häneen
takaapäin. Kohotettu revolveri kädessä seisoi rouva hänen takanaan.
Mies iski käteen ja kaatoi vaimon lattialle, otti maasta revolverin
ja heitti sen ikkunasta pihalle. Ruutu sälähti. Mies hätkähti, seisoi
hetken hiljaa, sitten hän syöksyi suin päin pihalle ja hypähti ajurin
kuomuun. Kalliolta kuului kavion kopsetta, mikä loittoni pitkin hämärää
rantatietä. Joku lentotähti singahti avaruuteen. Meri kohisi ja
kolkutti kolkosti kallioita...

       *    *    *    *    *

Miili oli väsyneenä nukahtanut erään sivuhuoneen sohvalle. Hän oli
itkenyt, itkenyt, eikä sillä itkulla näkynyt loppua olevan.

Hänen hartiansa vavahtivat, hän kyyristyi kokoon kuin eläin, jota
ruoskittu on. Mirtsa koetti häntä lohduttaa ja sai hänen sohvalle
lepäämään, mutta yhä kiersi kyyneleitä hänen kauniista silmistään.
Jumalan rakeet ja rankkasateet kävivät läpi hänen nuoren sielunsa.
Lopulta hän nukkui uupuneena lohduttomaan, levottomaan uneen, uupui
omiin onnettomiin, kurjiin kyyneliinsä.


Miili heräsi aamu-yöllä siihen, että joku kosketti häntä. Hän
raotti punettuneet, itkettyrreett silmänsä ja näki poliisin, joka
taskusähkölampulla valaisi hänen kasvojansa. Porttolassa oli
tehty yöllinen tarkastus. Poliisi selitti, että Miilin piti tulla
tutkittavaksi ja kirjoihin merkittäväksi poliisikamariin kl. 9 aamulla.
Miili oli kuolemanväsynyt äskeisistä mielenpurkauksistaan ja kauheasta
kohtauksestaan veljensä kanssa. Hän höpisi jotakin, sopottaen sekavia
sanoja ja vaipui horrostilan tapaiseen uneen, joka oli katkennut kuin
hämärässä häilyvä, liikkuva lanka kierivästä kerästä.


Yöllä oli satanut hiukan lunta, maa oli kuin hienon villavaipan
peittämä. Miili asteli pää kumarassa pitkin merenrantatietä kohden
kaupunkia. Hän oli vetänyt huivinnurkan silmilleen, hän ei tahtonut
näyttää surkeata häpeäänsä kenellekään. Maa loisti valkeana hänen
tuskantiellään, hän häpesi jättäessään likaisia jälkiä puhtaaseen,
koskemattomaan lumeen, ikäänkuin hän olisi tallannut alleen jotain
puhdasta ja pyhää omassa itsessään. Hän ei kulkenut enään mitään
epämääräistä tummaa ja tuntematonta kohden, vaan varmaa, valotonta,
kovaa kohtaloa kohden. Hän heittäisi kerran häpeänsä, huolettomana
kaikista turhista tuskista, tarjoten tulijoille ruumiinsa kuluttavaa,
kivuloista tulta. Hänen sielunsa surkastuisi astuessaan pitkin
kadotuksen katuja. Ja kukapa hänen sieluansa kysyisikään? Hänen
sielunsa oli kuin kuva Mirtsan seinällä, onneton orjatar, jonka kädet
olivat sidotut. Mutta kuka oli sitonut hänen sielunsa siivet, sitä hän
ei käsittänyt kulkiessaan heräävää kaupunkia kohden. Hän katseli hetken
taakseen. Kiertäen seurasi hänen takanaan lukematon joukko mustia
jälkiä valkeassa lumessa. Ne seurasivat häntä ikäänkuin syyttäen.



