Tatu Valkosen 'Portieeri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3574.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.
maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




PORTIEERI

Kirj.

Tatu Valkonen [Ilmo Lassila]





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1931.






SISÄLLYS:

Portieeri.
Hotelleista.
Wandern.
Fredrik Suuren hautakammiossa.
Tullitarkastuksista.
Kaupustelijoita.
Mannermaan taksa-autot.
Ammattityötön.
Herra vahtimestari.
Frühstück.
Nachtkultur.
Kahvista.
Wienerschnitzeli.
Kravuista.
Mitä vanha linna ja vanha linnan palvelija kertoivat.
Hienossa saunassa.
Se välttämätön matkaseikkailu.
Talonpoikaistansseissa.
Cave canem.
Oppitunti yleiskulttuurissa.
Onneton aviomies.




PORTIEERI.


Hän oli ensimmäinen, joka otti minut Berliinissä vastaan. Matkamiehillä
on yleensä se käsitys, että turistiaikana on vaikea saada huonetta,
mutta kun sitä kysyin, niin hän miltei sulki minut syleilyynsä ja
lennätti minut huoneeseen.

Samassa silmänräpäyksessä oli hän ilmoittanut, mitä huone maksoi, mitä
etuja sillä on, kuinka siinä voi nukkua akkuna auki, sillä ulkona on
aivan savutonta. Ilma on Berliinin terveellisin, aurinkoa tarpeeksi,
siis ei liika paljon eikä liika vähän, tänne ei kuulu suurkaupungin
melu j.n.e. j.n.e. Samalla hän piti pienen esitelmän Berliinistä,
Preussista, maatalouspulasta y.m. Ja lopuksi hän esitteli hotellin koko
henkilökunnan, joiden arvonimiä ja tehtäviä en päässyt ymmärtämään,
mutta joista päätin ottaa selvää ja joista tulen ehkä kirjoittamaan
kokonaisen teoksen. Koetan tällä kertaa kuvata ainoastaan Herra
Portieeria.

Kun siis huone oli tyhjentynyt, aloin tehdä toalettia. Tämä merkitsi
sitä, että riisuuduin kiireestä kantapäähän, peseydyin ja totesin,
että kaikki ne vaatekappaleeni, joita ensiksi tarvitsin, olivat
matkalaukussa alimpina, seikka, jonka olen säännöllisesti todennut ja
joka näyttää kuuluvan luomakunnan kumoamattomaan järjestykseen. Samalla
totesin, että parranajovehkeet olivat jääneet herttaiseen Helsinkiin
sen huoneen lattialle, jossa hiki tukassa pakkausta toimitin. Painoin
siis nappia ja silmänräpäyksessä oli Portieeri huoneessa ja tiedustelin
häneltä Barbieria, jollaista ei tainnut olla koko Berliinissä, sillä
lopulta hoksasimme, että oli kysymys Friseurista.

Ja niin ilmestyi Portieeri itse nopeammin kuin tämä on sanottu,
parranajovehkeet mukanaan, ja ajoi partani kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan.

Näin olin siis valmis astumaan Speisezimmeriin, jossa ei sillä kertaa
sattunut ketään olemaan. Ei ollut nimittäin ateria-aika, joten oli
saatavissa vain kylmää ruokaa. Portieerimme lennätti siis eteeni
leipää, voita ja lautasellisen leikkeleitä, pääasiassa erilaisia
makkaroita. Sitäpaitsi tilasin "ein Helles", joka on maukasta ja
terveellistä nestettä, mutta jota Kotisuomessamme ei saa.

Ja niin rupesin minä syömähommiin, jotavastoin Portieeri pani radion
soimaan ja puhumaan sekä istahti senjälkeen työpöytänsä ääreen.
Sanoin työpöydän ääreen, sillä huomasin, että hän oli tosi työssä.
Hänellä oli selailtavanaan noin 300-sivuinen Svensk språklära, mahtava
saksalais-ruotsalainen ja ruotsalais-saksalainen sanakirja sekä
kunnioitusta herättävän paksu Schwedische Sprachlehre.

Koko homma alkoi herättää mielenkiintoani. En halua tähän jäljentää
sitä siansaksaa, jota mongersin, se mahdollisesti huvittaisi
lukijakuntaa, mutta saisi aikaan sen, että saksankielen tunteja
lisättäisiin kouluissamme ja 50 % ylioppilaskokelaistamme saisi siinä
ehdot. En myöskään raatsi saattaa saksankielen opettajiani surulla
hautaan. Jokseenkin yhtä hyvää oli se ruotsinkieli, jolla portieerimme
vastaili. Mutta hän ei ollutkaan ottanut enempää kuin 8 tuntia oikean
ruotsinkielen opettajan edessä, enempään ei hänellä nähkääs ollut
varaa, ja päättänyt loput opiskella omin päin. Vertauksen vuoksi
mainittakoon, että tämän kirjoittaja on istunut ja kärsimättömästi
odottanut vähintäin noin 800:n saksankielen tunnin loppumista, joihin
eivät kuulu kotikirjoitukset ja laiskanläksyt.

Aloimme siis ainutlaatuisen oppitunnin, jolloin keskustelimme yleisestä
tilanteesta s.o. suurpolitiikasta, mistäs muuten, sillä sitähän me
kaikki parhaiten ymmärrämme ja samalla esitimme elämän vaiheemme, sillä
nehän ovat tiiviisti kytketyt suurpolitiikkaan.

Poliittisen tilanteen toukokuun lopulla 1930 tuntee lukijamme ilman
muuta ja omat elämänvaiheemme voidaan lukea m.m. metsänhoitajien
elämäkerrastosta, joten me tässä vain lyhyesti esitämme herra Schultzen
elämäkerran.

Hän syntyi, teki työtä ja päätyi vääpeliksi. Ei kuitenkaan nahkapoikien
kiusaajaksi, vaan lentojoukkoihin. Mutta sodan jälkeen ei häntä
tarvittu, sillä kaikella teknillisellä alalla, jos millään, on Saksassa
ylituotantoa. Ja niinpä hän lopulta rupesi siksi, mikä hän on. Hän oli
ollut tässä toimessa vasta 1 (sanoo yhden) kuukauden. Hän ymmärsi, että
kieliopinnot ovat tärkeät ja syynä siihen, että hän ensiksi tarttui
ruotsinkieleen oli se, että hotellin omistaja on ruotsalainen ja että
hotellissa siis käy paljon ruotsalaisia. Ruotsinkielen jälkeen hän
sanoi tarttuvansa englanninkieleen. Sanoi myös aikanaan opiskelevansa
suomea, mutta ilmoitti olevansa sitä mieltä, että meidän rakasta
äidinkieltämme tuskin voi ulkomaalainen maassamme oleskelematta
kunnollisesti oppia.

Koska jokaiseen kirjoitelmaan myös kuuluu loppulause, niin lausun
puolestani, että olen vakuutettu siitä, että herra Schultze pystyy
toteuttamaan suunnitelmansa. Ja muuten on tällaisia Schultzeja vielä
Saksassa paljon.

Heitä on miljoonittain.




HOTELLEISTA.


Matkustajille ovat hotellit osa jokapäiväistä leipää, vaikkei
oppi-isämme Lutherus luetellessaan kaikkea sitä hyvyyttä, mikä
jokapäiväiseen leipään kuuluu, nimenomaan mainitsekaan hyviä
hotelleita. Ehkäpä hän on jättänyt tämän kohdan pois jokapäiväisestä
leivästä senkin vuoksi, että hyviä hotelleja ei ole olemassa ja
niin ollen voisi moni käydä epäuskoiseksi siitä, kuullaanko meidän
rukouksemme, vai ei.

Kun lähdemme ulkomaille, niin tiedustelemme hotelleita joko
ystäviltämme tai matkailutoimistoista. Ja kummassakin tapauksessa on
epäonnistumisen vaara aivan yhtä suuri.

Meidän ystävämme on voinut käydä ulkomailla vuoden tai pari sitten
ja kun tulemme hänen suosittelemalleen paikalle, niin siellä ehkä
paraikaa rakennetaan maanalaista rautatietä ja koko hotellin kohdalla
on ainoastaan syvä kuoppa, tai on hyvä ja aulis hotellin isäntä juuri
hyvyytensä ja auliutensa vuoksi tehnyt konkurssin ja hänen sijalleen on
astunut toinen, jolla on aivan toiset tavat.

Matkailijatoimistojen suositukset voivat olla paremmin paikallaan.
Ne tietävät ainakin, ovatko hotellit olemassa. Mutta niidenkin
suositukset riippuvat liikesuhteista ja sen vuoksi suosittelevat
matkailijatoimistot useimmiten hotelleja, jotka ovat parhaiten tehneet
itsestään reklaamia. Niiden rinnalla voi löytyä toinen hotelli, joka
on aivan yhtä hyvä, mutta halvempi, vaikkei se olekaan osannut tehdä
yhtä hyvin reklaamia itsestään. Yleensä ovat muuten ne hotellit,
joita matkailijatoimistot meille suosittelevat, näin keskiluokan
ihmiselle aivan liika kalliita. Ne ovat paremminkin ajatellut
matkustaville liikemiehille ja yleensä sellaisille henkilöille,
joiden täytyy edustaa, ja varsinkin suomalaiset ovat tällaisessa
"edustamisessa" mestareita, niin että heille suositellaan myös varsin
"edustavia" hotelleja. Samaa voidaan myöskin sanoa naapureistamme
riikinruotsalaisista. He ovat maailman hyvinvoivinta kansaa ja heidän
kruunullansa on valtava voima. Kun siis riikinruotsalainen kysyy
jostain skandinavialaisesta matkailijatoimistosta hotellia, niin
hänelle tietysti suositellaan hänen kruunujensa painoa vastaavaa. Mutta
moni suomalainen menee myös "skandinaavista" ja niin suositellaan
hänelle yhtä mahtavia hotelleja kuin hänen rikkaammalle "veljelleen"
riikinruotsalaiselle.

Hyvin yleinen käsitys on myöskin, että n.k. kristilliset pensionatit ja
lähetyshotellit ja mitä kaikkea ne ovatkaan, olisivat yleensä halpoja
hotelleja. Erehdys, rakkaat ystävät, suuri erehdys. Ne eivät ulkomailla
ole mitenkään sen halvempia kuin tavalliset hotellit, korkeintaan
ne voivat olla jonkun verran rauhallisempia. Se, että niistä muka
juomarahat ovat poistetut, ei merkitse mitään, sillä niissä kiskotaan
usein 15 %:kin palveluskunnalle.

Kaiken tämän jälkeen tahtoisimme siis antaa hyviä neuvoja lukijoillemme
hotellien hankkimiseksi ulkomaanmatkoilla.

Kun on noustu jollekin pääteasemalle, niin kaikkein ensiksi otetaan
raskaimmat tavarat ja viedään ne pakaasin säilytyshuoneeseen. Siinä
hommassa ei ole mitään kiirettä, joten siis aivan rauhallisesti voi
panna tupakaksi, jos tungosta säilytyshuoneen edustalla on, sillä
sivistysmaissa ei kielletä tupakanpolttoa tällaisissa paikoissa, koska
siellä pidetään enemmän silmällä yleisön mukavuutta kuin rautateiden
palveluskunnan mukavuutta. Meidän byrokraattisessa maassamme on
rautatien palveluskunta saanut aikaan paljon tupakanpolttokieltoja
siitä syystä, että se siten pääsee vähemmällä lakaisemisella ja
siistimisellä.

Mutta niinkuin sanottu, sivistysmaissa on rautatien palveluskunta
olemassa matkustajia varten samoin kuin rautatien odotussalitkin ja
senvuoksi siis kehoitamme lukijaa panemaan tupakaksi ja rauhallisesti
odottamaan siksi, kunnes hänen vuoronsa tulee. Pienen käsilaukun hän
kuitenkin ottaa mukaansa.

Sen jälkeen hän astuu aivan rauhallisesti asemarakennuksesta ulos.
Niin rauhallisesti kuin hän olisi satoja kertoja käynyt Lontoossa tai
Parisissa tai Milanossa. Ja kun hän on päässyt asemarakennuksesta, niin
hän kävelee lähimmälle kadulle ja etsii lähimmän hotellin. Täällä hän
kysyy sen jälkeen kirkkaalla suomenkielellä:

— Onko teillä vapaata yhden hengen huonetta? Hänen ympärillensä
ilmestyy miestä ja naista, jotka murrittavat milloin mitäkin kieltä,
mutta seinällä on musta taulu, johon on kirjoitettu huoneiden numerot
ja niiden asukkaat, ja jos hän näkee siinä tyhjän paikan, niin hän
osoittaa sitä sormellaan ja toistaa äänekkäästi.

— Haluan yhden hengen huoneen. Sanoessaan "yhden" hän kohottaa yhtä
sormea merkiksi.

Tämän pitemmälle ei tarvitse mennä edes hottentottien maassa, sillä jo
näin pitkälle päästyä ymmärtää henkilökunta, mistä on kysymys.

Tämän jälkeen lähdetään huonetta katsomaan, ja kun perille on päästy,
niin antaa matkustaja kamaripalvelijalle käytännöllistä opetusta.

Hän näyttää ensinnäkin huoneen ovea ja numeroa ja sanoo pontevasti:

— Huone numero 26.

— Hyönä nymeroo kakskymmendkyys, toistaa portieeri.

Tämä riittää ensimmäiseltä kerralta, tarvitaan ainoastaan lähettää mies
noutamaan asemalle jääneet tavarat.

Tähän vaaditaan ainoastaan kuittilapun esille ottaminen ja sen
ojentaminen kamaripalvelijalle.

Näin on huone saatu, ja me voimme vakuuttaa, että yleensä suurten
asemien läheisyydessä on parhaat keskitason hotellit. Aseman
läheisyydessä eivät nim. huonot hotellit menesty senvuoksi, että jo
Aatamin ajoista aseman läheisyydessä olevien hotellien välinen kilpailu
on ollut siksi suuri, että kaikki huonot hotellit ovat itsestään
karsiintuneet pois. Ja hyvin usein on asemien läheisyydessä myös
loistohotelleja niille, jotka niitä tahtovat. Suurissa kaupungeissa
on myös aina hyvät kulkuneuvot, joten kymmenessä, kahdessakymmenessä
minuutissa voidaan siirtyä melkoisia matkoja, ja senvuoksi ei ole
niin kovin tärkeätä, missä asutaan. Mutta, jos määrätty asuinpaikka
on välttämättömästi valittava, niin on huomattava, että suurissa
kaupungeissa on monta rautatieasemaa ja on siis ensin etsittävä se
rautatieasema, joka on lähimpänä määräpaikkaa ja sen jälkeen tämän
rautatieaseman läheisyydestä sopivin asunto. Rautatieasemat ovat
myöskin lähellä raitiotie-, omnibus- ja maanalaisen rautatien asemia,
joista liike sopivasti lähtee joka suuntaan, ja niiden lähitienoot
ovat siis tästäkin syystä sopivia asuinpaikkoja. Koska rautatien
läheisyydessä usein on paljon hotelleja, eivät nämä hotellit myöskään
ole täynnä, joten huoneita on helppo saada. Lisäksi mainittakoon,
että hyvin usein on myös rautatieasemilla hotellit, aivan samoin kuin
esim. Seinäjoella, ja silloin on luonnollisesti kaikkein paras asettua
rautatieaseman hotelliin. Ne ovat erittäin hyviä, niiden hinnat ovat
kohtuulliset ja suurelta rautatieasemalta saa kaikkea, mitä haluaa ja
kaupungista lähtiessään pääsee helposti junaan.

Tässä ovat nyt meidän kokemuksemme hotelleista, jotka muuten kukin
luokassaan ovat ainakin meidän kokemustemme mukaan yhtä maata kuin
maalarin housut, niin että samanhintaiset hotellit eivät suurestikaan
eroa toisistaan, joten siis ei kannata nähdä liika paljon vaivaa
etsiäkseen "kaupungin kaikkein parasta ja mukavinta hotellia."




WANDERN.


Tämä vantraileminen se on tätänykyä Saksassa oikea muotiasia. Ei
silti, etteivät saksalaiset olisi ennenkin liikkuneet kotinurkkiaan
kauemmaksi, sillä onhan Saksassa niin paljon käsityöläisiä, ja hyvin
tyypillinen oli Saksalle aikoinaan vaeltava kisälli. Vielä nytkin
kuuluu muutamien ammattien kisälleille vaellusvuotensa. Lyypekkiläinen
kisälli pukeutuu vielä omituiseen pukuun, avaroihin housuihin,
joiden rinnalla sörkänsällin housut ovat aivan vaatimattoman kapeat,
ja hattuun, jonka tapaisia näemme Ranskassa katolilaisten pappien
päässä, ja puseroon, jollaista aikanaan käyttivät italialaiset
tingeltangelit meillä markkinoilla kulkiessaan. Kun tällaisen kisällin
näimme eräällä Berliinin sivukadulla, niin luulimme häntä tosiaankin
ammattikommunistiksi ja luikimme häntä koipien välissä toiselle
puolelle katua.

Mutta nykyinen vantraaminen on vain eräs muoto ruumiinkulttuuria, jota
Saksassa niin kovin harrastetaan. Miehet vetävät päälleen scout-puvun
lyhyine, laveine housunlahkeineen ja polven alapuolelle ulottuvine
sukkineen, ja naiset kulkevat lyhyissä hameissa ja niinikään polvet
ja sääret paljaina. Mutta kaikkein tärkein varustus näyttää kuitenkin
olevan valtava eväslaukku, johon työnnetään makkaraa, siankinkkua,
ruisleipää, voita, olutpulloja ja muuta hyvyyttä suunnilleen sama
määrä kuin suomalainen metsänhoitaja ottaa mukaansa viikon evääksi
leimausretkelle lähtiessään. Mutta saksalaisella ei tämä reissu kestä
enempää kuin lauantai-illan ja sunnuntai-aamupäivän.

Ja taivalta tehdään hyvänpuoleisesti. 30 kilometrin kävelymatka ei
suinkaan ole mikään erikoisen pitkä ja sen jälkeen asetutaan levolle
luonnon helmaan joko mukana tuotuun telttaan tai sitten erikoisiin
campingtupiin, joita on tätä varten rakennettu. Kaupunkilainenkin
saa täten haukata maaseudun raitista ilmaa ja saa tarpeellista
ruumiinliikuntoa. Kaikesta siitä, mitä Saksa sodan jälkeen on keksinyt,
on meistä tämä vantraaminen parhaimpia, sillä mikään ruumiinliikunto
ei ole terveydelle niin edullista kuin kävely. Jos suomalainen
kaupunkilaisherrasväki kävelisi sellaiset matkat, niin ei meillä
kovinkaan monta möhömahaa kaupungeissa tavattaisi. Mutta saksalainen ei
tästä kävelystä kovinkaan laihdu, hän näyttää pysyvän yhtä hyvinvoivan
näköisenä kuin ennenkin. Miehet ovat ehkä hieman kavenneet, mutta
naiset ovat yhtä pulleita ja suuritakamustaisia kuin ennenkin. Ja ne
paljaat sääret, ne eivät suinkaan ole hoikinta lajia, vaan voivat
olla sellaiset kuin monen helsinkiläisdaamin vyötärystöt. Miehillä
taas näyttää tämä paljain reisin ja säärin kulkeminen edistäneen
karvankasvua, sillä niin karvakoipista nuorisoa kuin Saksassa emme ole
missään nähnyt. 14—15 vuotisten poikien kintut ovat täydelliset Esaun
kintut.

Jos sitten ajattelemme tuota merkillistä seikkaa, nim., ettei kävely
saksalaista laihduta, niin otaksuu ehkä moni lukijoistamme, että tämä
on bierin ansio. Voi se olla sitäkin, sillä vaikka me nautitsimme
bieriä Saksassa erittäin kohtuullisesti, niin lihoimme kuitenkin
10 kiloa. Mutta kyllä luullaksemme sentään tällä wandern-kävelyllä
bieri haihtuu melkein yhtä nopeasti kuin se on nautittukin, joten
toinen syy täytyy olla tuossa hyvinvoinnin säilymisessä. Ja tämä syy
on etsittävä tuosta eväslaukusta, joka on Wandervogelin selässä, ja
sen sisällyksestä. Olimmekin sen vuoksi kerran tutkiaksemme, kuinka
paljon saksalainen neitokainen ja nuorukainen yhdellä aterialla noin 15
kilometrin kävelyn jälkeen syövät. Ja tulos oli seuraava:

15-vuotiaan tytön ateriaan kuului noin 1/4 kg bockwurstia, 1 kylmä
pihvi, noin miehen kämmenen suuruinen, 1/4 kg leipää ja noin 1/8
kg hapanta perunasalaattia. Tämän päälle lämmitettiin noin 1/2 l
papusoppaa ja kaikki huuhdeltiin alas noin 1/2 litralla olutta.

Tämä oli kuitenkin pientä siihen verrattuna, mitä nuorukainen Fritz
veti naamaansa. Hän keitti itselleen ensin yhden konservipurkin
kaalisoppaa, jossa oli runsaasti lihaa (arviolta noin 1/4 kg) sen
jälkeen söi hän samanlaisen purkillisen sian ihraa papujen kera.
Tämän jälkeen otettiin esille noin 1/4 kg palanen siankinkkua, jonka
kanssa syötiin 5 suurta tomaattia. Sitten tuli varsinaisten herkkujen
vuoro. Näitä olivat noin 15 senttimetriä savustettua ankeriasta ja
hyvä annos rollmopsia (s.o. silliä perunoiden kera) sekä jälkiruuaksi
hyvä pussillinen kirsikoita. Juomana oli suuri pullollinen olutta ja
pullollinen sitronalimonaadia ja pullollinen suklaamaitoa.

Me olimme myös mukana tällä retkellä, siksi tiedämme niin hyvin tämän
aterian. Itse puolestamme söimme 2 sämpylää, 1 tomaatin ja yhden
bockwurstin sekä joimme päälle yhden seidelin olutta. Ja tunsimme
itsemme ylen kylläiseksi. Voimme aivan huoletta muuten sanoa, että nämä
kaksi Wandervogelia söivät ateriallaan yhtä paljon kuin 5-henkinen
suomalainen työläisperhe, sellainen nim., jolta ei ruokaa puutu ja joka
tekee ruumiillista työtä ulkoilmassa.

Mutta vankkaa väkeä tämä vantraaminen kyllä kasvattaa. Kun nuoriso
ottaa hyvänpuoleisesti ruumiinliikuntoa ja sen jälkeen vielä syö
oikein hartiavoimalla, niin kehittyy sille sekä ruumista että sielua
ja kykenee se täysi-ikäisenä kuittaamaan Saksan sotavelat ja nostamaan
Saksan entiseen kukoistukseen. Mutta sitä me koko ajan ajattelimme,
että kyllä se mahtoi saksalaisista kovalle tuntua, se sota-aikainen
nälkäsaarto. Sillä kun tällaisesta syönnistä joutuu sota-aikaisille
annoksille, jotka eivät kuitenkaan Saksassa olleet milloinkaan niin
laihat kuin ne olivat suomalaisilla virkamiehillä ja henkisen työn
tekijöillä, niin kyllä siinä tosiaankin silloin mahtoi olla suuri hätä,
ja tahtoisinpa tosiaankin nähdä nämä molemmat Wandervogelit esim.
suomalaisen metsätyömiehen eväillä kävelemässä samat matkat.

Ja loppuarvostelunani tahtoisin sanoa, että tuo vantraaminen on
erittäin hyvä, mutta vielä parempi se olisi, jos eväslaukun sisältöä
hieman kevennettäisiin.




FREDRIK SUUREN HAUTAKAMMIOSSA.


Tunnemme erikoista harrastusta mausoleumeja kohtaan. Niissä vallitsee
niin harras ja juhlallinen rauha, niissä näkee ihania taideteoksia
lasimaalauksien tai suurten taiteilijoiden veistämien sarkofaagien
muodossa. Mikä on esim. ihanampi kuin valkoinen marmorisarkofaagi
mausoleumin himmeässä valaistuksessa, kuvasi se sitten yksityistä
vainajaa tai pariskuntaa, joka uinuu ikuista lepoansa. Olimme siis
odottaneet Fredrik Suuren sarkofaagista jotain aivan suurenmoista ja
suurenmoinen olikin se Potsdamin kirkko, jonka saarnastuolin alle
Fredrik Suuri on haudattu.

Mutta eräässä suhteessa kohtasi meitä pettymys. Sillä itse asiassa
on hänen hautakammionsa sangen yksinkertainen. Itse saarnastuoli
on kyllä komea laitos, mutta se hautakammio, jossa Fredrik Suuri
ja hänen isänsä Wilhelm lepäävät, on niin pieni, ettei sinne juuri
enempää kuin nämä kaksi arkkua juuri mahdukaan, ja Fredrik Suuren
arkku on yksinkertaisista yksinkertaisin. Se on tavallinen lyijyarkku
ilman minkäänlaisia koristuksia. Ja aivan yksinkertaisessa, sileistä
tammilaudoista tehdyssä arkussa lepää myös hänen isänsä.

Kun esim. näkee Napoleonin sarkofaagin Invalidikirkon keskuksessa,
juhlallisessa yksinäisyydessään, erikoisesti sitä varten rakennetussa
aulassa satoine valloitettuine lippuineen, niin silloin ikäänkuin saa
jonkunlaisen käsityksen Napoleonin suuruudesta. Potsdamissa tuntuu
aivan käsittämättömältä, että seisoo sellaisen suuren historiallisen
henkilön viimeisen jäännöksen lähellä kuin oli Fredrik Suuri.

Mutta oikeastaan olisi Alte Fritz, sikäli kuin kuulimme, halunnut
itselleen vielä vaatimattomamman viimeisen leposijan. Viisaana miehenä
hän nim. hyvin hyvästi tunsi tämän maailman pahuuden ja tiesi myöskin,
että häntä, niinkuin muitakin hallitsijoita, usein vedettiin huulesta.
Moni meistä luulee olevansa siksi valpas, ettei häntä kukaan pysty
jymähyttämään, mutta luulemme itse asiassa, että ne ovat meistä
sittenkin viisaimmat ja niitä meistä kaikkein vähimmän jymähytetään,
jotka itse tietävät, että sellaistakin voi tapahtua. Ja varsinkin
vanhoilla päivillään alkoi Alte Fritz käydä entistä epäluuloisemmaksi,
vaikka hän oli muuten niitä miehiä, jotka hyvin osasivat tällaiset
epäluulot salata. Mutta hän oli samalla hyvin määrääväinen luonne
ja määräili usein sellaisissakin asioissa, joista hän ei ollut niin
kovin täydellisesti selvillä. Niinpä hän esim. määräsi kaikille
Saksan metsille 80-vuotisen kiertoajan, välittämättä luonnollisesti
siitä, olivatko metsät hidas- vai nopeakasvuisia ja määräsi samalla,
että jokainen hoitoalue oli jaettava 80:een osaan, joista yksi osa
joka vuosi hakattaisiin. Jos näin olisi menetelty, olisivat metsät
luultavasti monista nummiseuduista loppuneet, mutta metsänhoitajat
keksivät sen konstin, että he jakoivat hoitoalueensa kahteen osaan ja
sen jälkeen jokaisen tällaisen osan 80:een osaan, joten he saivat 160
osaa ja hakkasivat jokainen tällaisen yhdessä vuodessa.

Tämä taisi muuten olla niitä aniharvoja juksauksia, joita ei Fredrik
Suuri iässään huomannut, sillä yleensä hän ennemmin tai myöhemmin pääsi
tämäntapaisista tempuista selville, mutta jos temppu oli ollut hyvä,
niin ei hän ollut sitä huomaavinaankaan. Mutta, auta armias, jos joku
sattui omavaltaisesti hänen käskyjään kiertämään ja sen kautta tekemään
tyhmyyksiä.

No, niinkuin sanottu, vanhoilla päivillään ei hän enää jaksanut joka
paikassa nuuskia ja sen vuoksi hän usein valittelikin ministeriensä
ja sotapäällikköjensä kieroutta. Mutta sitävastoin hän piti paljon
koiristaan, ja hänen varsinainen lemmikkikoiransa oli Diana, josta
hän muuten väitti, että se oli luotettavampi ja rehellisempi kuin
ainoakaan hänen ystävänsä ja alaisensa, vaikka samalla hieman viekas,
ei isännälleen, vaan muille ja vieläpä viekkaampi kuin itse Voltaire,
joka oli muuten jo paljon sanottu. Mutta koirathan ovat lyhytikäisiä ja
varsinkin joutuivat ne monta kertaa jättämään niin pitkäikäisen isännän
kuin Fredrik Suuri oli, joten Dianasta ja Fredrik Suurestakin tuli ero.
Diana haudattiin Sans-Soucin linnan terassille siksi lähelle linnaa,
että Fredrik Suuri voi nähdä sen haudan ikkunastaan.

Ja kun Fredrik Suuri sitten huomasi viimeisten hetkiensä lähestyvän,
niin hän antoi jyrkät sekä suulliset että kirjalliset määräykset siitä,
että hänet oli haudattava koiransa viereen.

Tämä määräys ei kuitenkaan toteutunut. Vainajan viimeistä tahtoa ei
noudatettu, vaan pidettiin se visusti salassa. Kun sitten tuli kysymys
siitä, minnekä Fredrik Suuri olisi haudattava, niin päätettiin lopulta,
että hän on haudattava isänsä viereen. Sillä täten voitiin ainakin
sanoa, ettei Fredrik Suuren isän viimeistä tahtoa oltu loukattu,
sillä varmasti oli Fredrik suuren isän tahto se, ettei hänen poikansa
makaisi koiransa vieressä, sillä Wilhelm-vainaja ei ollut ollut mikään
erikoinen koirien ystävä eikä ollut esim. asuinhuoneessa sietänyt
koiria. Ja niin tuumittiin, että kun Fredrik Suuri siis nyt lähti
isänsä luokse, niin on hänen jätettävä koiransa Sans-Souci-linnan
puistoon ja tyydyttävä kiltisti makaamaan isänsä kanssa.

Niinkuin tästä näemme, niin kierrettiin myös Fredrik Suuren viimeinen
tahto.




TULLITARKASTUKSISTA.


Kun Suomesta matkustaa Wieniin ja sieltä Riian ja Tallinnan kautta
takaisin, niin on matkalla kaikkiaan 9 tullitarkastusta. Saksan
tullitarkastus Stettinissä menee hyvin keveästi, sillä monta kertaa
ei edes matkalaukkuja aukaista, ja mitäpä salakuljettamista Suomesta
oikeastaan olisikaan. Ainoa mahdollinen salakuljetustavara on tupakka,
mutta Saksassakin saa suunnilleen samalla hinnalla paperosseja
kuin meillä ja sikaarit ovat siellä parempia. Jos joku Suomesta
Saksaan jonkun paperossin kuljettaa, niin polttaa hän ne itse eikä
se sanottavasti vaikuta kauppataseeseen. Kun Saksan raja ylitetään
ja tullaan Tshekko-Slovakian puolelle, niin ei se tullitarkastus
täälläkään ihmeellinen ole. Tshekkoslovakit ovat maailman kohteliain
kansa ja niin ovat rautatie- ja tullivirkamiehetkin siksi kohteliaita
ja hyväntuulisia, ettei heitä luulisi kenenkään osaavan peljätä.

Ja tälläkin on oma selityksensä, nim. se, että Tshekko-Slovakia
on erittäin hyvinvoipa maa ja hyvinvointihan tekee ihmisen
hyväntuuliseksi. Tähän hyvinvointiin kuuluu sekin, että
tshekkoslovakialaisella on kaikkea, mitä hän tarvitsee, hänellä on
lihaa ja leipää ja olutta ja viiniä ja pellava- ja puuvilla- ja
villakankaita ja taideteoksia ja teollisuustuotteita ja yleensä
kaikkea, mitä ihminen himoitsee, niin että on oikeastaan vaikea
käsittää, mitä Tshekko-Slovakiaan haluttaisi salakuljettaa. Siellä
on omasta takaa kaikki kenkiä ja silkkisukkia myöten. Senpä vuoksi
tshekkoslovakialainen ei niin kovin välitäkään tullitarkastuksesta ja
varsinkin, jos hän huomaa matkailijan olevan Itävaltaan päin menossa,
niin hän tietää hyvin, että hänen ei tästä asiasta tarvitse huolehtia.

Sillä kun Itävallan rajaa lähestytään, niin silloin alkaa monen
matkustajan naama käydä totiseksi ja varsinkin naisväen osastoissa
vedetään verhot eteen ja näyttää siltä kuin niissä olisi jotain
salaperäistä hommaa tekeillä ja jonkunmoinen jännittyneisyyden henkäys
käy läpi koko vaunun, kun sitten tullitarkastus alkaa junan toisesta
päästä. Ovet ovat kiinni ja juna on pitkä kuin nälkävuosi, niin
että jännittynyttä odotusta kestää hetki toisensa jälkeen, kunnes
tullivirkamiehet vaunuosastoon saapuvat.

Kas, tuossa istuu kahden matkalaukkunsa kanssa Parisista tullut
neitokainen. Olemme koettaneet matkan varrella arvailla, mikä hän
oikeastaan ammatiltaan olisi ja pääsimmekin hänestä selville, kun hän
otti laukustaan kimpun papereita ja alkoi niitä selailla. Havaitsimme,
että ne olivat todistuksia erilaisista parisilaisista modistikouluista,
joten meillä oli edessämme wieniläinen modisti, joka oli käynyt myös
Parisissa oppia ottamassa. Nyt tulee tullimies hänen laukuilleen ja
kysyy, onko mitään tullattavaa.

Tähän kysymykseen vastataan täydellisesti: ei, mutta sitten alkaa
tarkastus ja kiusallisen tarkkaan se toimitetaan. Vaateparsi
vaateparren jälkeen nostetaan laukusta, kunnes lopulta tulee esille
uuden uutukaiset muotikengät, joiden anturat eivät edes ole katua
koskettaneet, ja vähän sen jälkeen erinäisiä hienoja silkkisiä
alusvaatekappaleita ja pari hattua, jotka tullimies myös siirtää
syrjään. Ja sen jälkeen alkaa keskustelu, joka kuitenkin on aivan
yksipuolinen, sillä tullimies ei sitä juuri näytä kuuntelevan, vaan
kirjoittaa rauhallisesti laskun, joka päättyy 12:een shillinkiin.

Ja tämäntapaista pikkutullausta tapahtuu vähän joka paikassa. Omasta
puolestamme mainitkaamme kuitenkin, että meiltä ei tullattu mitään
eikä meillä mitään tullattavaa ollutkaan, sillä meitä oli jo tarpeeksi
"tullattu" matkalla, niin että noin parikymmentä prosenttia siitä
vaatevarastosta, joka meillä oli Helsingistä lähtiessämme ollut, oli
tuntemattomalla tavalla jäänyt tien oheen eikä se tullimies kauan
viitsinytkään likaisia hynttyitämme sortteerailla, vaan siirtyi
tarkastamaan toisia matkustajia. Ja yleensäkin näyttävät tullimiehet
jättävän miehet kokolailla rauhaan, tietäen hyvin, etteivät nämä
mielellään ylimääräistä painoa mukanaan kuljettele. Mutta sitten seuraa
eräs puolissa vuosisadoissa oleva lihavanpuoleinen rouvasihminen
neljine viisine kapsäkkeineen. Täällä tehdään tarkkaa työtä, jokainen
paperikäärö aukaistaan, jokainen vaatekäärö tutkitaan, ja koko tätä
työtä tehdessä on arvoisa rouvamme yhtämittaisessa äänessä puhjeten
milloin rukouksiin ja milloin uhkauksiin. Ja valtaisa pinkka naisen
vaatekertoja ja alusvaatteita ja hattuja ja hepeneitä alkaa kertyä
penkille, ja jo ensimmäisen kapsäkin loputtua ilmoittaa rouva olevansa
vakuutettu siitä, että tämä arvoisa tullimies toimittaa tällä kertaa
viimeistä tarkastustaan, sillä senjälkeen hän tulee armotta saamaan
potkut Itävallan tullilaitoksen kaikista toimista. Mutta seuraavan
matkalaukun vuoro on tullut, ja sieltä loihditaan esille helminauhoja
ja kultakoristeita ja hienoja hajuvesipullojapa kun viimeinen laukku
on tarkastettu, on meistä tullimies kasvanut peloittavan suureksi ja
mahtavaksi, jotavastoin tämä arvoisa rouvasihminen näyttää ikäänkuin
lyyhistyneen kokoon. Turhaan hän yrittää haukata ilmaa saadakseen
kuuluville kaikuvat vastalauseensa.

Mutta sen jälkeen viittaa tullimies akkunasta pari avustajaa, ja niin
nähdään rouvan, joka jo pari kertaa on juhlallisesti ilmoittanut
pyörtyvänsä, siirtyvän tullimiesten kanssa melkoisia taakkoja kantaen
asemarakennukselle, jossa kuulemma myös ruumiintarkastus toimitetaan.

Me katselemme siis akkunasta asemalle, ja kauan, kauan kestää,
ennenkuin sieltä astuu kahden tullimiehen saattamana melkoisesti
laihtunut, vähemmän arvokkaan näköinen 50—60-vuotiaaksi vanhentunut
akan rahjus, joka työntää tavarat laukkuihin ja alkaa sen jälkeen
murtuneen näköisenä tutkistella kyynärän mittaisia tulliluetteloja.

Kun Itävallasta poistutaan, ei tullitarkastus enään ole niin tiukka
ja paremminkin näytään tällä kertaa pidettävän huolta passin
tarkastuksesta. Mutta vasta Puolan rajalla se oikea passintarkastus
alkaa ja kyllä siellä sentään tavaroitakin jonkun verran pengotaan,
vaikkei meidän vaunuosastossamme kovin tarkkaa tehty. Mutta vähän väliä
näkyi toisista vaunuista poistuvan matkustajia asemarakennukseen, jossa
heidät tullivartijat ja poliisit ottivat avosylin vastaan. Ja tällä
reissulla näytti varsinkin siltä, että mieshukka rumaanialaisten ja
turkkilaisten kesken oli kaikkein suurin, sillä kauheasti polittaen
nähtiin näitä toinen toisensa jälkeen siirtyvän junasta.

Latviaan tullessa astui taas tullitarkastus etualalle; se toimitettiin
sangen huolellisesti, mutta nähtävästi ei kellään ollut enään mitään
tullattavaa, sillä kaikki suurempikapsäkkiset matkustajat olivat
vähitellen hävinneet junasta. Emme nähneet enään muuta kuin yhden
ainoan uhrin, erään pitkänenäisen juutalaisen, joka siirrettiin
asemalaiturille ja joka sinne jäi poliisin rinnalle seisomaan huitoen
ja pyöritellen käsiään ja suuresti tuulimyllyä muistuttaen.

Mutta yhä vain jatkoimme matkaamme, ja niin tuli tullitarkastus Eestin
rajalla. Se oli myös sangen nopea ja kevyt tullitarkastus, ja niin
oli passintarkastuksenkin laita, sillä kenenkään ei tarvinnut poistua
tullivirastorakennukseen tiliä tekemään.

No, entäs sitten meidän oma Helsinkimme? Kun olin nämä monet
tullitarkastukset nähnyt, niin oli mielenkiintoista verrata, miltä
oman maan tullitarkastus tuntuisi. Tilat olivat avarat, niinkuin
jokainen tiedämme, ja tullimiehiä oli tarpeeksi, joten tarkastus
ei kestänyt liika kauan, mutta perinpohjainen se oli. Meidänkin
kapsäkistämme otettiin jokainen vaatekappale kerrallaan ja tarkoin
tutkittiin myös sellaisetkin paikat kuin pitkävartiset kenkämme,
kauluslaatikkomme j.n.e. Mutta emme huomanneet, että keneltäkään olisi
mitään takavarikoitu. Niinkuin tiedämme, niin meillä Suomessa etsitään
pääasiallisesti jaloviinejä, sillä nehän ovat ainoa tavara, jota meidän
maassamme ei saa. Muuta tavaraa ei täällä kaipaakaan, sillä Helsingistä
saa kaikkea, mitä ulkomailla on saatavissa ja kohtuuhinnoilla. On
tosiaankin vaikea sanoa, mitä tavaraa tänne kannattaisi tavallisen
siviilimiehen kuljettaa, sillä tavalliset amatöörisalakuljetustavarat,
s.o. vaatteet, kengät ja turkikset ovat Helsingissä halvemmat ja
paremmat kuin missään muualla. Ja sen jaloviinimäärän, jonka Helsinkiin
mahdollisesti voisi tullin ohitse salakuljettaa, kuljettaa varmimmin
mahalaukussaan.




KAUPUSTELIJOITA.


Me helsinkiläiset valitamme, että meitä yhtämittaa häiritsevät
kaiken maailman kaupustelijat. Soittelevathan sitäpaitsi kerjäläiset
ovikellojamme, mutta paljon olisi jo autettu, jos pääsisimme
rihkamankaupustelijoista, joita mielestämme yhtä mittaa parveilee
ovillamme. Mielenkiintoista on senvuoksi tarkastella, miten muualla
on asian laita. Ovikelloja eivät esim. Saksan kaupustelijat käy
kilistelemässä, usein jo siitä syystä, ettei talonmies laske heitä
sisälle. Monissa paikoin nim. Europan mannermaalla pitää talonmies
m.m. alaoven aukaisemisesta ja sulkemisesta huolen pitkin päivää
ja senvuoksi onkin hän oppinut erittäin tarkaksi, niin että hän
tarkoin tietää, kenen hän päästää sisälle. Ja sitäpaitsi ei Europan
mannermaalla monikaan kaupustelija edes viitsisi vaivautua korkeampiin
kerroksiin syystä, ettei missään ole niin yleisesti hissiä kuin meillä,
jolla on mukava viilettää talon kustannuksella vaikka seitsemänteen
kerrokseen. Mutta on tähän vielä toinenkin syy. Kaikkialla muualla on
katukauppa sallittu paljon suuremmassa mittakaavassa kuin meillä.

Meillähän on elinkeinovapaus aivan suunnattomasti rajoitettu.
Otaksutaan, että me esim. teemme erittäin hyviä puukkoja ja lähdemme
niitä Helsingin kadulle kaupustelemaan ja seisahdumme siis johonkin
vilkasliikkeiseen kadunkulmaan ja alamme huutaa: ostakaa puukkoja,
oivallisia, hyviä puukkoja. Jonka jälkeen me esim. pienelle
mukana tuodulle pöydälle levittäisimme nämä puukot ja alkaisimme
pitää yleisölle esitelmää puukoista yleensä ja näytellä erilaisia
puukkoja ja selostaa niiden hyviä ja huonoja puolia. Varmaan tällöin
Helsingin poliisi tarttuisi meidän kaulukseemme ja kuljettaisi meidät
poliisikamariin puukkoinemme ja pöytinemme ja hommaisi meille sellaisen
rangaistuksen, ettemme vastedes haluaisi tätä hommaa edes yrittääkään.

Toisin on asia vapaissa sivistysmaissa. Kun liikuskelet esim. Berliinin
tai Parisin kaduilla, niin voit jossain nähdä suuren tungoksen ja
kun menet lähemmäksi, niin on siellä mies, joka näyttelee sinulle
patenttikengännauhaa, joka voidaan kiinnittää solmiamatta, tai
kravatinalustaa, jolle voidaan kaksinkertaisen kauluksen kravatti
sopivimmin solmia, tai ihmeitätekevää hiuslääkettä tai maailman
parasta pesupulveria, j.n.e. Ja esivalta kulkee sivuitse eikä ole
näkevinäänkään, sillä hän tietää, että kun kaupustelija on pitänyt
puheensa, niin hän tekee ne kaupat, jotka saa syntymään ja siirtyy
sen jälkeen kamppeineen toiseen paikkaan. Ja kun me m.m. Berliinin
poliisilta asiaa tiedustelimme, niin hän sanoi aivan yksinkertaisesti,
että eihän tämä kaupanteko häiritse ketään, mutta toiselta puolelta
se vähentää työttömyyttä, ja nuo kaupustelijat häiritsisivät ihmisiä
paljon enemmän, jos he alkaisivat juosta talosta taloon.

Niin, meillä on tosiaankin katukauppa aivan liian vähäistä. Ajatelkaa,
että niinkin suurella kadulla kuin Aleksanterinkadulla ei ole
ainoatakaan kaupustelijaa.

Ja entäs sitten sanomalehtien myynti! Kuinka vilkkaan vaikutuksen
tekeekään, kun kuulee sanomalehtienmyyjien huutavan kaupaksi lehtiään.
Ei se ainakaan meidän hermojamme särje, päinvastoin se antoi kadun
elämälle vilkkaamman ja elävämmän leiman. Meillä on tämä sanomalehtien
myynti tehty monopooliksi, joten tällä alalla ei ole vapaata
kilpailua ja voidaanpa sanoa, että meillä oikeastaan eräs yksityinen
liike päättää siitä, kuinka sanomalehdet leviävät. Jos esim. tämä
yksityinen liike päättäisi, ettei se jotain lehteä myy, niin ei tätä
lehteä olisi saatavilla rautatieasemilla eikä suurempien kaupunkiemme
sanomalehtimyyjiltä. Mutta jos kilpailu olisi tässä vapaa, niin
varmasti leviäisivät sanomalehtemmekin enemmän, sillä meidän lehtiemme
painokset ovat leviämismahdollisuuksiin nähden aivan naurettavan pienet.

Ja junissa ei myöskään meillä myydä mitään. Ravintolavaunuun voi
päästä III luokan matkustaja ainoastaan lisämaksulla, mutta muuten
on hänen odotettava saadakseen kahvi- tai teekupposensa lähimmälle
ravintola-asemalle. Hyvin mukavaa on sitävastoin matkustaa junassa,
jossa vaunuissa tarjoillaan kahvia, teetä, olutta, limonadia j.n.e.
ja jossa III luokankin matkustaja saa ilman lisämaksua pistäytyä
ravintolavaunussa.

Mutta on tällä junakaupustelemisella sentään varjopuolensakin,
niinkuin esim. Puolassa tulimme huomaamaan. Junan juuri tultua
asemalle ilmestyi vaunuun limonadin kauppias. Hän tekee hyviä
kauppoja, sillä on kovin kuuma ja melkein jokainen matkustaja ottaa
hänen koristaan limonadipullon ja lasin, joista myyjä samalla kerää
maksut. Mutta sitten tulee toinen näytös. Juna lähtee liikkeelle ja
silloin nuorukainen sieppaa lakkinsa ja huudahtaa: "Juna lähtee, juna
lähtee", sekä alkaa säntätä pois vaunusta. Mutta huomatkaa, hän ei ole
antanut kaikille takaisin niistä rahoista, joita hän oli saanut ja
m.m. allekirjoittanut on jättänyt hänelle koko zlotyn eli Smk. 4:50,
joka oli sentään vähän liian mahtava maksu yhdestä ainoasta pienestä
limonadi pullosta. Tartuimme siis myyjän kaulukseen ja ärjäisimme
hänelle suomenkielellä: anna takaisin rahoista.

Ja puolalainen, joka ei ole ymmärtävinään saksaa eikä venäjää, vaikka
hän useimmiten osaa kumpaakin, ymmärsi heti selvän suomenkielen
ja työnsi meille 50 groszya takaisin. Tämän jälkeen läksi mies
ulos junasta, ja koska juna oli pikajuna, joka kiidätti ainakin 70
kilometrin nopeudella tunnissa, niin oli hauska lähteä katsomaan,
mitenkä tämä kaupustelija suoriutuisi, sillä hänen jäljestään alkoi
rientää myöskin muita, jotka olivat samalla asialla kuin me. Hän läksi
siis kori kädessä täyttä vauhtia kiitävän junan rappusille ja laski
suunnattoman taitavasti korin alaspäin kumartaen radan varteen. Tämän
jälkeen hän taas ojentautui suoraksi ja sirkustaiteilijan taidolla
heittäytyi ulos junasta jääden aivan tyynenä seisomaan radan varteen.
Se ei ollut samanlaista kuin meidän junasta hyppäämisemme, jonka olimme
pakoitettu tekemään, kun kerran olisimme muuten myöhästyneet eräästä
tärkeästä kokouksesta. Se tapahtui talvisaikaan ja tunsimme tarkoin
paikan, johon hyppäsimme ja kulki juna sitäpaitsi tällä paikalla hyvin
hiljaa, mutta siitä huolimatta teimme sellaisen kuperkeikan, että
päätimme vastedes olla hyppäämättä junasta ennenkuin se on pysähtynyt,
senkin uhalla, että myöhästyisimme vaikka viimeiseltä tuomiolta.

Muuten on kaikkialla ulkomaillakin junissa kaupusteleminen kielletty
niinkuin meilläkin, joka on tietysti aivan luonnollinen asia, sillä jos
se olisi luvallista, olisivat kaikki junat yhtä täynnä kaupustelijoita
kuin meidän junamme ovat täynnä korttihuijareita.

Mutta salakaupustelijoita, kas niitä on kaikkialla ulkomaan junissakin.
Ja niinpä, kun olimme tulossa Wieniin, ilmestyi meidän viereemme
istumaan eräs herrasmies, joka näytti meille muutamia erittäin ihania
postikortteja. Niin, hyvä lukijani, ne olivat tosiaankin niin ihania,
että kun tämä ystävällinen herrasmies sitten meille ilmoitti, että hän
möisi meille kirjekuorellisen tuollaisia postikortteja ainoastaan 1
shillingillä eli siis noin 5:50 Smk. kpl, niin ihastuimme me ikihyväksi
ja lupasimme ryhtyä kauppoihin. Mutta samalla tuli konduktööri vaunuun
ja meidän viereiseemme penkkiin istui eräs herrasmies ja silloin
heittäytyi tämä meidän tuttavamme sen näköiseksi kuin ei mitään olisi
tapahtunut ja pisti hän salakähmäisesti meidän kouraamme kotelon, jossa
oli 5 postikorttia. Ja suunnattoman taitavasti pujotimme me miehen
käteen 5 shillingin hopearahaa. Ja sitten juna vihelsi ja me tulimme
määräpaikallemme ja nousimme pois junasta ja ajoimme hotelliimme.

Mutta täällä iltalampun kotoisessa loisteessa muistuivat meidän
mieleemme nuo ihanaiset postikortit ja saimme vastustamattoman
halun niitä hieman tutkia ja mursimme auki kotelon — ja mitä me
sieltä löysimme? Joo, hyvä lukija, olimme luulleet tapaavamme siellä
vähintäinkin kaikki Europan kauneuskuningattaret, mutta siellä ei ollut
muuta kuin pääasiallisesti erinimisten roomalaiskatoolisten kirkkojen
kuvia.

Niin että ainakaan junissa ei ole hyvä ryhtyä kauppoja tekemään
ja kyllä me varoitamme lukijaamme katukaupustelijoiltakin, sillä
ostimme kerran eräältä katukaupustelijalta kravatin ja erään toisen
kerran paperossinholkin ja molemmilla kerroilla saimme maksaa niistä
noin kaksinkertaisesti. Mutta tästä huolimatta annamme mielellämme
katukaupustelijan elää, emmekä pane pahaksemme, vaikka heitä ilmestyisi
runsaammin Helsinginkin kaduille, niiden puritaanisen yksitoikkoista
elämää vilkastuttamaan.




MANNERMAAN TAKSA-AUTOT.


Kun me astumme autoon tai autosta, tuottaa se meille aina erikoisia
ponnistuksia. Nykyaikaiset autot ovat nähkääs sellaisia, että niihin on
sangen vaikea päästä sisälle ja vaikea on niistä päästä ulos. Varsinkin
jos minulla on matkakapineita, niin tunnen suurta helpoitusta, kun olen
päässyt autosta vapaaseen herranilmaan.

Ja monet monituiset kerrat olemme moittineet Helsingin autoja
epämukaviksi ja taksoja liika kalliiksi ja autonkuljettajia
epäkohteliaiksi.

Mutta kun sitten Parisissa astuimme autoon ja huomasimme sen aivan
auttamattomaksi rämäksi, joka katujen tasaisuudesta huolimatta
tärisi ja vapisi ja huokaili ja puhkui, ja kun sen lisäksi vielä
auton kuljettaja oli vähällä tarttua kaulukseemme, kun suoritimme
hänelle ainoastaan taksamittarin osoituksen mukaan emmekä huomanneet
maksaa hänelle asianomaista juomarahaa, niin aloimme jo tulla toisiin
ajatuksiin Helsingin vuokra-autoista ja niiden kuljettajista. Ja yhä
paremmaksi tuli käsityksemme, kun parisilainen autonkuljettaja erään
kerran kokonaan poikkesi suunnasta ja alkoi kuljettaa meitä kohti aivan
tuntemattomia seutuja ja saatiin vasta mitä jyrkimmillä uhkauksilla
pysähtymään.

Nämä kokemukset unohtuivat taas, ja kun olimme olleet pari vuotta taas
poissa ulkomailta, niin alkoivat Helsingin autoilijat meistä tuntua
nylkyreiltä, sillä toiset osasivat ajaa asemalta kotiimme siten, että
taksamittari osoitti 9 mk, kun sen oikeastaan pitäisi osoittaa 8 mk.

Astuimme sitten Berliinissä autoon ja määräsimme ajettavaksi erääseen
meille annettuun osoitteeseen. Ja sitä matkaa kesti. Tosin oli paikka
jonkun verran syrjässä, mutta rupesimme hyvin pian huomaamaan, ettei
Berliini toki niin suuri voi olla kuin auton taksamittari osoitti.
Maksoimme kuitenkin nurkumatta taksan ja sillä hinnalla olisimme
Kotisuomessa ajaneet aivan hyvin noin parikymmentä kilometriä.
Kun sitten myöhemmin silmäilimme karttaa, niin huomasimme, että
autonkuljettaja oli tehnyt suunnilleen hevosenkengän muotoisen
kierroksen, joten saimme maksaa matkasta ainakin kolminkertaisesti.
Sen jälkeen muuten emme enään Berliinissä kovin paljon autoa
käyttäneetkään, sillä opettelimme käyttämään bussia, jonka käyttäminen
Berliinissä muuten on hyvin helppoa, ja silloin tiesimme, mitä teitä
meidän oli kuljettava. Eikä se ajo Berliinin vuokra-autoilla muuten
niin silkkiä olekaan, sillä autot ovat huonot meidän helsinkiläisiin
autoihimme verrattuina ja hyvin usein on niissä se ominaisuus, että
niissä rupeavat paikat syhymään syystä, jonka lukijamme arvannee.

Sen jälkeen jäivätkin meiltä autot käyttämättä, kunnes saavuimme
Wieniin, missä aivan sattumalta tulimme ottaneeksi autokyydin. Ja
täällä teimme sen ihmeellisen huomion, että numerot taksamittarissa
vaihtuivat sangen hitaasti, paljon hitaammin kuin meidän rakkaassa
Suomessamme. Tässä suhteessa on Wien ihanteellinen kaupunki, ja kun se
muutenkin on kauneimpia kaupunkeja, mitä on olemassa, ja sen ympäristöt
ovat ihanuudestaan kuuluisat ja tosiaankin maineensa arvoiset, niin
kehoitamme lukijaammekin, jos hän Wieniin joutuu, pelkäämättä astumaan
autoon, sillä ei autokyyti hänen rahapussiaan liiaksi ohenna. Mutta
kovin suuria vaatimuksia ei hän saa itse ajoneuvoille asettaa.
Sillä eipä taida missään muualla maailmassa enään tavata sellaisia
museokapineita suurkaupungin kaduilla kuin iloisessa Wienissä. Siellä
näkee noita vanhoja korkeita fordeja, ja erittäin tyypillinen on
Wienille eräs vanhanaikainen, korkea ranskalainen autolaji. Siinä
on istuinkin sellainen, että istutaan aivan samalla tavalla kuin
vanhanaikaisessa nojatuolissa, ovi siksi korkea, että silinteri
päässäkin voi päästä sisään eikä mene silinteri lyttyyn, kun autosta
astuu ulos. Kun ensimmäisen kerran näin tällaiset ajovehkeet, niin
ajattelin, että kyllä tuollaisella kestää matkata esim. Kahlenbergille,
mutta suureksi ihmeekseni toimi auto aivan moitteettomasti, ja oli
siinä hyvin mukava istua. Näillä wieniläisillä autoilla on muuten
oma esihistoriansa. Ne olivat tilatut Ranskasta suunnilleen niihin
aikoihin kuin maailmansotaa ruvettiin rustaamaan. Ja Ranskassa ne
sitten odottivat koko sodanajan, sillä eihän vihollisen kanssa voitu
olla missään kauppayhteydessä. Eivät ne tosin täällä työttöminä
olleet, sillä sota-aikana tarvittiin kaikki autot, mutta kun sota oli
loppu, niin muisti ranskalainen, että nuo autot olivat lähetettävät
Wieniin. Ja tällä kertaa tietysti olivat kauppasuhteet sallitut, ja
kun itävaltalainen sitäpaitsi oli tappiopuolella, niin ei hänen kovin
auttanut rähiseminen, vaan sai hän ottaa täydestä vastaan nuo autot,
jotka jo silloin olivat 4 vuotta vanhoja. Mutta, niinkuin sanottu,
ne osottautuivat paremmiksi kuin luultiinkaan, ja vielä nyt niillä
kärrätään Wienin kaduilla.

Kun tulimme sitten Warsovaan, niin siellä näyttivät autot wieniläisiin
verraten aivan erinomaisilta. Eikä täälläkään taksamittari pyörittänyt
kovin suuria summia, mutta yksi vika täälläkin oli, nim. se, että
hevosenkenkää tahdottiin liika paljon käyttää ajelun kaavana. Ja
varsinkin kun joutui Warsovan laitamaille, niin ei ollut helppo tehdä
laskelmia siitä, kuinka pitkiä matkoja oli ajettava, sillä Warsovan
laitakaupungeissa rakennetaan kovasti sekä taloja että katuja, ja
senvuoksi siellä on usein tie kiinni ja on poikettava toiselle
tielle. Ja nämä "toiset" tiet ovat usein sellaisia, että huoahtaa
helpoituksesta, kun huomaa hengissä päässeensä niistä. Mutta samalla
huoahtaa myös mielihyvästä, sillä maksu ei ole suuri ja matkakapineita
saa warsovalainen autonkuljettaja mahtumaan autoon melkein enemmän kuin
oven suusta sisälle voi työntää, sillä hän kiinnittelee niitä remmeillä
auton ulkopuolellekin.

Kun sitten tullaan Tallinnaan, niin siellä alkaa autoparkki jo näyttää
suunnilleen samanlaiselta kuin Helsingissä. Siellä tapaa jo kiiltäviä,
uusimallisia ja hyvämerkkisiä autoja. Ja autoja on saatavissa, sillä
heti kun astuu ulos asemalta tai hotellista, on kyyditsijöitä vastassa.
Taksat ovat suunnilleen samanlaiset kuin Helsingissä, ehkä hieman
halvemmat, mutta tavaroita saa tallinnalainen autonkuljettaja mahtumaan
autoonsa enemmän kuin helsinkiläinen. Hän näet nostaa useita suuria
kapsäkkejä päälletysten viereensä ja osaa taitavasti asettaa ne niin,
etteivät ne ajaessa pääse liikkumaan.

Mutta koko tämän kierroksen aikana oli kuitenkin mielessämme se, että
Helsingissä ne parhaat ja parhaiten kulkevat autot tavataan. Mutta
kuinkas kävikään? Kun olimme astuneet Eteläsataman tullin ovesta ulos,
niin emme nähneet ainoatakaan autoa. Niitä tosin näkyi kauppatorilla ja
koetimme sinnepäin viittoilla, sillä emme halusta ryhtyneet kantamaan
raskaita kapsäkkejämme, mutta turhaan, sillä ainoakaan autonkuljettaja
ei näyttänyt meistä välittävän. Lopulta saimme houkutelluksi
luoksemme erään hevosajurin laihoine hevoskaakkeineen. Mutta hänkään
ei hievahtanutkaan kuskipukilta avuksemme, kun nostelimme raskaita
kapsäkkejämme "roskille". Ja harvoin helsinkiläinen autonkuljettajakaan
tässä suhteessa kovin paljon vaivaantuu.




AMMATTITYÖTÖN.


Työttömyys on nykyhetken kaamea aave. Meilläkin puhutaan työttömyydestä
ja kuitenkin nousee työttömien luku meillä korkeintaan 70,000:een,
tilastojen mukaan ei edes sinnepäinkään. Mitä sanottaisiin, jos meidän
maassamme olisi 150,000 työtöntä, joka luku suhteellisesti vastaa
työttömien määrää Saksassa. Työttömyyskurjuus on siis Saksassa sanoin
kuvaamaton, ja paljon siitä näkee järkyttäviä esimerkkejä. Niinpä
Tharandtin kaupungin läheisyydessä näin metsissä täysi-ikäisiä miehiä
mustikoita poimimassa. Varsinkin herätti huomiotani eräs sangen viisaan
ja veikeän näköinen, noin 30-vuotias mies. Näin hänen kykkivän metsässä
ja ihmettelin, mitä hänellä oli siellä tekemistä, sillä enhän tullut
ajatelleeksikaan, että miehinen mies lähtisi mustikan poimintaan,
meillä kun marjat saavat mädätä metsässä, niitähän eivät kaikin paikoin
edes lapset viitsi poimia. Kun siis menin lähemmäksi, huomasin miehen
poimivan marjoja emaljoituun kannuun ja kovin suuri ei saalis ollut,
sillä mustikoita oli vähän, niin vähän, ettei niitä ainakaan meillä
kukaan olisi viitsinyt kantaa. Mutta hintakin oli toisenlainen, sillä
mies väitti tulevansa tässä työssä meidän rahassamme noin 25 markan
päiväpalkoille.

No, onhan se työtä sekin, tuumailimme ja jätimme miehen työhönsä.

Samana iltana astuimme "illallisveroa" syömään erääseen pieneen
"Bierstubeen", jossa kohtuuhinnoilla saa yhtä hyvää ruokaa kuin
paremmissakin ravintoloissa, tai sanoisinko yhtä huonoa. Tämän
Bierstuben erikoisala oli papusoppa, jota sai mahan täydeltä noin 5
markalla Suomen rahassa, joten siis aterian oluvineen ja leipineen sai
noin 12 markalla.

Astuessamme sisään huomasimme erään pöydän ääressä metsässä tapaamamme
marjanpoimijan, ja kiintyi katseemme erikoisesti hänen edessään olevaan
valtavaan olutlasiin. Ettei lasi ollut ensimmäinen, sitä osoitti
m.m. hänen säteilevä ulkonäkönsä, ja lautasella olevat ruuan tähteet
todistivat, että hän oli heittänyt naamaansa melkoisen annoksen
sianlihaa.

Koska muita paikkoja ei ollut vapaana, istuimme hänen pöytäänsä,
joka muuten on Saksassa täysin luvallista. Kaikissa sivistysmaissa
näet yksinäiset henkilöt pitävät seuraa toisilleen, ja jos kapakassa
näet jonkun istua murjottavan yksinään, niin useimmiten saat hänet
paremmalle tuulelle, kun lähdet pitämään hänelle seuraa. Meillä
Suomessahan on asia aivan toinen, sillä meillä melkein lennätettäisiin
ulos ovesta, jos uskaltaisi vain noin tuttavallisesti istua toisen
pöytään.

Kun siis saimme papusopan ja olutseidelin eteemme, aloimme miehen
kanssa keskustella.

— Onkos teillä perhettä? kysyimme.

— On kyllä vaimo ja kaksi lasta siellä Brandenburgin puolessa.

— Te olette siis tulleet tänne työansiota hakemaan?

— Tavallaan.

— Kuinka niin?

— Niin nähkääs, minä olen täältä kotoisin ja saan siis
työttömyysavustukseni täältä. Vaimoni on kotoisin Brandenburgista ja
saa hän työttömyysavustuksensa sieltä. Me emme siis voi asua yhdessä,
sillä jommaltakummalta meistä loppuisi silloin työttömyysavustus.

— Onko aivan mahdotonta saada työtä?

— Ei se aivan mahdotonta ole, mutta vaimoni ja minun työttömyysavustus
sekä lapsiemme avustukset tekevät yhteensä noin 5 Saksan markkaa (noin
50 Suomen markkaa) päivässä ja näin edullista työpaikkaa ei meistä
kumpikaan kykene saamaan, sillä työpalkat ovat nykyään sangen alhaiset.
On sangen hyvä, jos saa irti 3 mk päivässä. Ja näin vaikeina aikoina
täytyy jokaisen keksiä mukavin keino elääkseen ja toimeentullakseen.
Sen, joka nauttii työttömyysavustusta, ei myöskään tarvitse maksaa
minkäänlaisia veroja, joten tässäkin suhteessa katson olevani sangen
edullisessa asemassa.

Työttömyyskurjuus ainakin tämän saksalaisen kohdalta alkoi meidän
mielestämme saada kokonaan toisenlaisen värityksen kuin ennen ja
olimme monta kertaa ihmetelleet esim. Berliinin työnvälitystoimistojen
ulkopuolella sitä, kuinka hyvinvoivan näköisiä ja hyvin puettuja
työhön pyrkivät olivat. Mutta jos kerran työhön ei kannattanut
mennä, niin miksipä ihmisiä sitten parveili noin suunnattomat määrät
työnvälitystoimistojen ulkopuolella?

— Kaikilla työttömillä ei sentään taida olla niin hyvät olot kuin
teillä? kysäisimme.

— Niin, ihmisen järjestä riippuu tietysti, kuinka hyvät olot hän
itselleen osaa järjestää. Työnvälitystoimistoissa käyminen on
välttämätöntä, sillä sieltä saa hyviä todistuksia siitä, että on
pyrkinyt työhön, mutta ei ole saanut työtä. En tahdo väittää,
että kaikki tästä syystä työnvälitystoimistoissa käyvät, sillä
on sellaisiakin, jotka välttämättömästi pyrkivät työhön, toivoen
lopulta pääsevänsä paremmille palkoille, mutta minusta ovat
työmiehen avanseerausmahdollisuudet siksi pienet, ettei niiden
tähden oikeastaan kannata itseään turhaan rasittaa. Niin kauan
kuin voi olonsa mukavasti järjestää, voi minusta työläinen elää
yhteiskunnan ja toisten työläisten kustannuksella aivan yhtä hyvin
kuin kapitalistikin. Nykyisen yhteiskuntajärjestyksen täytyy kuitenkin
ennemmin tai myöhemmin romahtaa, ja silloin tämä eläminen toisten
kustannuksella loppuu. Työttömänä on hyvä olla niin kauan aikaa kuin
työttömyysavustuksia jaellaan, ja jos ehdottomasti haluaa työtä tehdä,
niin on paras hankkia itselleen jotain tilapäistä työtä, sillä se ei
riistä työttömyysavustusta. Minä huomasin, että te ihmettelitte, kun
näitte täysikäisen miehen poimivan mustikoita metsässä.

— Niin tosiaankin. Kyllä se oli meistä erikoinen näky, sillä meillä
eivät kaikin paikoin edes lapset katso marjojen poimimisen kannattavan.
Mutta kun te sanoitte, että te voitte tehdä kahdenkin markan päiviä,
niin silloin ei asia enään niin kummalta tuntunut, sillä työttömällehän
on tämäkin raha siedettävä päiväpalkka.

— No niin, siinä laskin vähäsen lipettiä, sillä itse asiassa
ei mustikan poimimisella tuollaista summaa ansaitse, ainakaan
säännöllisesti, mutta tänäkin päivänä olen ansainnut 1 mk ja 50
pfennigiä. Täten tienaamani rahat käytän pääasiallisesti olueeseen
sekä tupakkaan, ja samalla tavalla tienaa eukkoni pyykkiä pesemällä ja
perheissä auttamalla, niin että hän voi hankkia myös itselleen sitä
pientä ylellisyyttä, mitä hän puolestaan tarvitsee.

— Mutta eikös ero perheestä tunnu ikävältä?

— No, eipä niinkään, sillä esim. sodan aikana ei saanut perhettään
paljoakaan nähdä, ja monen työläisen täytyy täällä Saksassa olla siksi
liikkuvalla kannalla, että nuorikko sai jäädä omiin oloihinsa moneksi
kuukaudeksi. Mutta jos ajattelen esim. merimiehiä, niin vielä huonompaa
heidän perhe-elämänsä on kuin minun.

Kun näin olimme päässeet sydämellisen keskustelun alkuun, niin
katsoimme velvollisuudeksemme tilata joitakin seideleitä pöytään, ja
silloin voimme myös lähemmin tiedustella sellaisiakin asioita, joita ei
aivan heti voi ruveta penkomaan.

Kysyimme siis lopuksi tältä erikoisen tyytyväiseltä työttömältä, mihin
puolueeseen hän kuuluu.

— Olen kommunisti, hän sanoi.

— Mutta Neuvosto-Venäjällähän tehdään 18-tuntisia työpäiviä
ruokapalkalla. Tuntuisiko teistä ihanalta päästä sellaisiin oloihin?

— Tuntuisipa tietenkin. Mutta se on seikka, jota ei tylsä poroporvari
voi käsittää. Maanomistaja voi tehdä 16-tuntisiakin työpäiviä ja olla
silti tyytyväinen, sillä hän tietää, että hän tekee omaa työtänsä
omaksi edukseen. Venäläinen työläinen ja työläinen kommunistivaltiossa
tekee myös omaa työtänsä omaksi edukseen ja tietää aikoinansa saavansa
korjata työnsä hedelmät ja sen vuoksi ei kommunisti pelkää pitkää
työpäivää kommunistisessa valtiossa.

Tämäntapaista haasteli meille tämä ammattityötön kommunisti, ja jos
kaikki Saksan työttömät ovat lähimainkaan samanlaisia, niin luulisi
olevan sangen helppoa ratkaista työttömyysprobleemi.

Mutta me luulemme omasta puolestamme, että meidän mustikanpoimijamme
oli aivan omalaatuisensa ammattityötön.




HERRA VAHTIMESTARI.


Kun meillä mennään ravintolaan ja miespuolinen tarjoilija ilmestyy
pöytäämme, niin kutsumme häntä vahtimestariksi. Raamatussa ja vanhoissa
kirjoissa on tämän toimihenkilön nimenä edeskäypä. Emme ole siksi
paljon kielimies, että kykenisimme selittämään, miksi juuri tarjoilijaa
kutsutaan edeskäyväksi, mutta meidän kielikorvamme sanoo meille,
että tämä sana on sittenkin parempi kuin vahtimestari, sillä mitään
vartioimista ei tietääksemme miespuolinen tarjoilija toimita, ellei
hän mahdollisesti pidä huolta siitä, etteivät vieraat pääse luikkimaan
maksamatta ravintolasta. Arvonimensä mahdottomuuden ymmärsi muuten se
vahtimestari, joka joutui tekemisiin kieltolain kanssa: Kun häneltä
kysyttiin hänen arvonimeänsä, niin ilmoitti hän olevansa viinuri. On
tosiaankin kauheata, että tällainenkin virkakunta on Kieltolakisuomessa
ollut olemassa. Se kai onkin vain jonkunlainen kaamea muisto entisiltä
ajoilta.

Saksassa on meidän vahtimestarin arvonimen asemesta käytännössä
komealta kalskahtava Herr Ober. Saksassa on kyllä käytännössä myös
arvonimi Kellner, ja koska kerran on olemassa Kellner, niin on tietysti
myöskin olemassa Oberkellner, mutta koska Saksa on piällysmiesten maa
niinkuin Savo, niin ovat sieltä luonnollisesti tavalliset Kellnerit
ja vieläpä Unterkellneritkin hävinneet, joten jäljelle on jäänyt
ainoastaan Oberkellner eli Ober.

Minkälainen on siis tämä saksalainen Herr Ober? Hänen ikänsä on
vähintäin 40 vuotta ja siitä alkaen on hän virassa, kunnes hän
paikalleen kellistyy, sillä mitään virkaikälakia ei tällä alalla
ole. Kun nyt siis Ober on vähintäin 40 vuotta, niin kysytään, mitä
hän on sitä ennen ollut, sillä jokainenhan ymmärtää, ettei ihminen
voi 40-vuotisena tähän maailmaan syntyä. Eräs kehitysaste, jonka
tällä alalla olemme voineet todeta, on n.k. piccolo eli miespuolinen
pienoistarjoilija. Hänen ikänsä alkaa noin 15 vuodesta ja päättyy
ruumiinkoosta riippuen 18—30:een. Eräs piccolo, jonka tapasimme, oli
nim. 30-vuotias, mutta salasi taitavasti ikänsä jopa isännältäänkin,
sillä jos isäntä olisi joutunut tietämään hänen oikean ikänsä,
olisi hän armotta saanut potkun. Piccolon asema on hyvin erilainen.
Muutamissa ravintoloissa hän on täysin itsenäisessä asemassa, niinkuin
Ober ainakin, mutta silloin ei ravintoloissa yleensä Obereita olekaan,
vaan toimii isäntä itse Oberina. Tiskin takana seisoo siis talon emäntä
tai täysikasvanut tytär ja isäntä ottaa vastaan tilauksia kuten Ober
ainakin ja häärää tiskin takana silloin kuin hänellä siihen on aikaa.
Piccolot ottavat vastaan tilaukset ja perivät juomarahat, joiden määrä
on vahvistettu 10 %:iksi. Isäntä tietää siis tarkalleen, kuinka paljon
juomarahoja tulee ja nyppii hän ne tarkkojen tietojensa perusteella
piccoloilta pois.

Mitä sitten saa piccolo työstänsä? Hän saa tavallisesti Suomen rahassa
siinä 500 mk kuussa ja yhden niukan aterian päivässä. Siinä on siis
tämän keikarimaisesti puetun nuorukaisen koko palkka. Nyt kysytään,
kuinka hän voi tulla tällaisella palkalla toimeen. Ja kuinka esim.
se piccolo, josta mainitsimme, oli jatkanut tätä työtä hamaan 30
ikävuoteen saakka? Tämä riippuu yksinomaan hänen taituruudestaan. Hän
voi esim. hyvin taitavasti periä asiakkaalta enemmän kuin tämä on
maksava. Keinot ovat monenlaiset. Hyvin sopiva keino on esim. väärä
yhteenlasku, joka on varsin mahdollinen, etenkin silloin, kun kundi
on "paremmalla tuulella". Hänen pitää myös tarkoin huomata, tietääkö
kundi, kuinka paljon hän on tilannut. Hyvin helposti voi paukauttaa
joukkoon yhden olutseidelin tai viinilasin ilman että sitä huomataan.
Hänen täytyy myös tietää, tunteeko asiakas sen tavaran, jota hänelle
tarjotaan. Hyvin usein voi onnistua tuomaan huonompaa tavaraa paremman
asemasta, pienemmän annoksen suuremman asemasta j.n.e. Siinä iässä,
jossa piccolot ovat, on ihmisen huomiokyky herkimmillään, ja sen
vuoksi voikin "lahjakas" piccolo elättää sairaan äitinsä ja vieläpä
kouluuttaa nuoremmat siskonsa niinkuin sekin piccolo, jonka kanssa
pohdimme näitä kysymyksiä hänen yrittäessään myydä minulle Margaux'ta
Chateau Margaux'n asemasta. Minä maksoinkin hänelle lisämaksun
sillä nimenomaisella ehdolla, että saan häntä haastatella ja tämän
haastattelun tuloksena onkin juuri se, mitä tässä kirjoitan.

Useimmiten ovat kuitenkin piccolon päivät luetut hänen tullessaan
siinä parinkymmenen vuoden ikään, sillä tavallisesti hän on Oberin
palkkaama ja Ober nostaa hänen juomarahansa sekä maksaa hänelle
palkan, ja tällainen Ober osaa kotkansilmällä valvoa alaistaan, niin
että tuollaisiin ylimääräisiin tienesteihin ei pääse kuin sattumalta.
Sitävastoin on epäonnistumisen vaara sangen suuri ja seuraa sitä
tavallisesti ruumiillinen rangaistus, joka aivan niinkuin muinaisessa
Spartassa on katsottava rangaistukseksi taitamattomuudesta eikä
suinkaan huonosta moraalista.

Kun siis piccolo siinä 20 vuoden iässä jo kykenee tekemään miehen
vastusta Oberille, tulee heistä selvä ero. Nyt luulisi, että piccolo
ammattitaipumuksiensa perusteella ilman muuta kelpaa Oberiksi, mutta
niin ei ole asian laita. Hän ei kelpaa Oberiksi ennenkuin Oberien
ammattikunta hänet siihen hyväksyy ja tavallisesti tällainen potkun
saanut piccolo on siinä asemassa, etteivät minkään kaupungin Oberit
hyväksy tuollaista nulikkaa, jonka korvantaukset eivät vielä ole
kuivat, arvokkaaseen joukkoonsa.

Jos kuitenkin piccololla on vakava innostus alaansa, niin voi hän
sitä jatkaa siirtymällä johonkin esikaupungin krouviin, jossa ei
kontrolli ole niin ankara, tai laivaan tai Atlantin toiselle puolelle.
Tavallisesti hän halkaiseekin Atlannin ja palvelee Rio Janeirossa,
Buenos Airesissa y.m. kaupungeissa olevissa merimieskapakoissa. Näillä
matkoillaan hän sitten perinpohjaisesti perehtyy ammattiinsa ja palaa
lopulta kotimaahansa takaisin täysin vakaantuneena ja arvokkaana ja
kaiket tavat osaavana Oberina, jolloin hän vuorostaan saa ryhtyä
piccoloita kasvattamaan.

Tällainen on saksalaisen Oberin kehitys. Wieniläinen Ober kehittyy
hieman toisella tavalla. Siellä on näet tällä alalla järjestetty mitä
ankarin työnjako ja sääntönä on, että asiakasta palvelemassa täytyy
olla mahdollisimman monta henkilöä. Kun siis astut ravintolaan,
ilmestyy luoksesi henkilö, joka ottaa vastaan tilauksen. Tämän jälkeen
hän häviää ja paikalle ilmestyy henkilö, joka tuo pöydälle leipäkorin,
lautaset, veitset, kahvelit ja lautasliinan. Hänen hävittyään ilmestyy
paikalle henkilö, joka tuo sinulle tilaamasi juomat tai ellet ole
mitään juomaa tilannut, kysyy, mitä haluaisit juoda. Näin on siis jo 3
henkilöä, joilla kullakin on määrätty tehtävänsä, sinua palvelemassa.
Ja jos tarvitset jotain lisää, ei ruuan tarjoilija tuo sinulle
erehdyksessäkään juomaa eikä juoman tarjoilija ruokaa eikä heistä
kumpikaan toimi ilmoittamatta tilauksen vastaanottajalle, mitä olet
tilannut.

Kun sitten tulee maksun aika, häviävät he kaikki kolme sinun
näköpiiristäsi. He eivät enään ole ensinkään sinuun kiinnostuneita,
sillä he tietävät, ettet sinä enään tilaa mitään uutta ja senvuoksi
kiinnostaa heidät paljon enemmän jokainen uusi vieras, joka taloon
tulee. He häärivät siis hänen ympärillään eivätkä välitä sinusta. Vasta
sitten, kun uudet tulokkaat ovat päässeet hyvään alkuun, kiiruhtavat he
sinun luoksesi tai toisin sanoen ainoastaan tilauksen ottaja ilmestyy
paikalle ja perii laskut sekä 10 % juomarahoja. Jos tiedät, ettet sen
jälkeen enään jalallasi ravintolaan astu, pääset tällä 10 %:lla, mutta
muuten on sinun muistettava myös näitä muita uskollisia palvelijoitasi,
ja tapana onkin, että heille jätetään Suomen rahassa pari kolme markkaa
kullekin. Ellet tätä tee, on sinun verrattain toivotonta palata samaan
paikkaan takaisin, sillä uskomattoman kauan kestää, ennenkuin sinua
lainkaan huomataan.

Wienissä on siis kassakellneri, joka tekee kaikkein vähimmän työtä,
kaikkein edullisimmassa asemassa. Hän tavallaan vastaa Berliinin Herr
Oberia, jotavastoin hänen alaisensa Kellnerit eivät ole Piccololta,
vaan tavallisesti täysiä miehiä, sillä Wienissä on työttömyys siksi
suuri, että täyden miehenkin täytyy ryhtyä tarjoilijakellnerin
huonopalkkaiseen ammattiin. Mutta hänellä onkin varma tulevaisuus
tiedossa, sillä hänen ei tarvitse tehdä matkaa meren poikki tai
ulkomaille, vaan astuu hän kassakellnerin tilalle tämän kallistettua
päänsä, mutta kassakellnerin virka on mukavanlainen ja sen vuoksi
"tahtookin" kassakellner yleensä elää sangen pitkään ikään. Niinpä
valitti minulle eräs 50-vuotias Kellner, että hänen kassakellnerinsä ei
kuole koskaan, sillä sen jälkeen kuin Steinachin leikkaus keksittiin,
on ukko nuorentanut itsensä ja elää kenties 100-vuotiaaksi, joten tässä
ehtii harmaantua ennenkuin tuon kadehdittavan kassakellnerin viran saa.




FRÜHSTÜCK.


Kun saavutte saksalaiseen hotelliin, niin löydätte huoneenne seinästä
hotellin järjestyssäännöt. Näissä ei ole sellaisia pykäliä kuin
meillä Suomessa, että huoneessa on räyhääminen ja aivastaminen ja
kovaääninen puhelu kielletty ja väkijuomain käyttö ja paikoin ehkä
tupakanpolttokin, vaan on näiden järjestyssääntöjen ensimmäisenä
pykälänä se, että Frühstück on nautittava hotellissa, muuten
koroitetaan huoneen hintaa 20 %:lla ja että pyydetään mitä "vakavimmin
ja uhkaavimmin", että muutkin ateriat nautittaisiin hotellissa.

No, tämän jälkeen on kyllä muitakin määräyksiä, niinkuin esim.,
että lämmintä ja kylmää vettä on säästäen käytettävä ja samoin
myös sähkövaloa, ja ettei sähköjohtoihin saa kytkeä mitään omia
sähkölaitteita. Tällä viimemainitulla pykälällä tarkoitetaan veden
lämmittämisvehkeitä, sillä niiden avulla on hyvin helppo valmistaa
aamuteensä tai -kahvinsa. Muutamissa hotelleissa on sitäpaitsi vielä
hotellin isäntä juhlallisesti ilmoittanut, että hän on päättänyt
kieltää palveluskunnalta kaikkinaisten juomarahojen ottamisen, jonka
johdosta hän perii 15 % laskun summasta palveluskuntaa varten.

Kun siis huone esim. maksaa 5 Saksan markkaa, niin on tästä 20 %
1 Saksan markka, joten huone ilman Frühstückiä siis maksaa 6 Rmk.
Tästä taas 15 % on 90 pfennigiä, lasku toimitetaan juuri tällä
tavalla nim., joten siis 5 Saksan markan huone todellisuudessa maksaa
6 mk 90 pfennigiä eli Suomen rahassa 69 mk. Kyllähän Suomessakin
hotellihuoneesta saa tämän hinnan maksaa juomarahoineen, mutta
silloinpa ne ovatkin mukavat ja tilavat, hyvin kalustetut ja on niissä
useimmiten vielä oma telefoninsa.

Niinkuin lukija huomaa, niin useimmiten on viisainta sittenkin taipua
ottamaan tuo Frühstücki, sillä se on nautittava kuitenkin ja maksaa
keskimäärin 1 Saksanmarkkaa ja 50 pfennigiä. Frühstück on suomeksi
aamiainen ja kun tiesimme, että se siis Suomen rahassa maksaisi noin
16 mk ja 50 penniä, lisäksi tulee nim. vielä 15 % juomarahaa, niin
paljoksuimme hieman tätä hintaa, sillä meillä Suomessa maksaa erittäin
hyvä aamiainen, johon kuuluu voileipäpöytä ja lämmin ruokalaji,
juomarahoineen siinä 14 mk. Mutta, ajattelimme me, maksakaamme pois
vähän rutkemmastikin, syömme aamulla mahamme täyteen, niin meidän
ei tarvitse toista kertaa haukata kuin illalla ja sillä tavalla
tulemme toimeen jokseenkin samalla kuin Suomessakin. Ilmoitimme siis
portieerille, joka oli saattanut meidät huoneeseemme, että tulemme
mitä tarkimmin noudattamaan hotellin sääntöjä ja että siis tilaamme
itsellemme Frühstückin seuraavana aamuna klo 8. Täsmälleen klo 8
saapuikin Frühstückimme ja kuului siihen erittäin pieni voiannos, 3
sämpylää, yksi pieni kannullinen kahvia ja kermanekallinen keitettyä
maitoa. Tässä oli koko aamiainen, joka siis vastasi huononpuoleista
suomalaista aamukahvia, jollaisen meillä saa 5 markalla kalliistakin
hotellista, mutta tästä nyljettiin siis juomarahoineen noin 17 mk.

Ja tällainen on tämä Saksan Frühstücki, meni mihin paikkaan tahansa.
Kahvin saa, jos haluaa, vaihtaa teehen tai suklaahan tai lasiin maitoa,
mutta sen kummemmaksi tämä Frühstücki ei paisu hienoimmassakaan
hotellissa. Sen hinta ainoastaan kohoaa, siinä kaikki.

No, niinkuin sanoimme, tämä Frühstücki täytyi sietää, sillä jokainenhan
meistä haluaa aamuteensä tai -kahvinsa ja jos me maksamme tuon 20 %:n
koroituksen ja nautimme tuon Frühstückimme kuinka halpahintaisessa
paikassa tahansa, niin tulos on sama, me emme pääse alle 1 Saksan
markan 65 pfennigin. Kaikki Saksassa matkustavat ulkomaalaiset ja
kaikki saksalaiset kauppamatkustajat, joiden lukumäärä on kuin santa
meren rannalla tai taivaan tähdet, sillä heitä on varmasti enemmän kuin
Israelin kansaa, jonka lukumäärän jo Mooses täten määritteli, ovat
tyytymättömiä ja napisevat tätä Frühstückiä vastaan, mutta eivät sille
mitään voi. Saksalainen hotellin omistaja sietää melkein mitä tahansa,
mutta matkustajaa, joka ei hänen hotellissaan nauti tuota Frühstückiä,
ei hän voi sietää ja hotellinomistajien ammattiyhdistys näkyy olevan
Saksassa siksi mahtava, ettei tuota Frühstückiä pystytä hävittämään,
vaikka sen hävittämisessä muu Saksan kansa näyttää olevan aivan
liikuttavan yksimielinen.

Olemme aivan samaa mieltä kuin sosialistit, että ensin on tunnettava
syy ja vasta sitten voidaan hävittää seuraus. Tämä sääntö ei tosin
aivan täydellisesti pidä paikkaansa, sillä tiedämme m.m. erään
heikkohermoisen henkilön, joka tuli mielenvikaiseksi, kun kuuli veturin
ensi kertaa viheltävän paikkakunnalle äsken rakennetulla rautatiellä,
joten siis rautatie oli syy ja mielenvikaisuus oli seuraus, mutta
tässä tapauksessa olemme sitä mieltä, että vaikka rautatie tuolta
paikkakunnalta hävitettäisiinkin, niin tuskinpa tämän rautatien vuoksi
hulluuntunut ihminen siitä huolimatta palaisi järkiinsä.

Mutta tämä Frühstücki-asian laita on toinen. Saksa on tätä nykyä
kaikkien mahdollisten verojen maa, ja niinpä veroitetaan hotellin
omistajaa m.m. huoneiden luvun, laadun ja huoneiden hinnan perusteella,
ja on tämä vero nouseva huoneiden kallistuessa. Kun siis hotellin
omistaja koroittaa huoneensa hinnat määrätyn taksan yläpuolelle, niin
kohota paukahtaa myöskin vero huimaavasti ja tämähän ei tietenkään ole
hotellin omistajasta kovin mieluista. Mutta Frühstückistä hänen ei
tarvitse maksaa mitään veroa, muuta kuin sen, minkä hän deklareeraa,
ja senvuoksi hän on keksinytkin tuon oivallisen keinon huoneen hinnan
kohottamiseksi päästäkseen verotuksesta. Frühstücki nautitaan melkein
säännöllisesti ja sen hintakin oikeastaan kuuluu huoneen hintaan, mutta
mahdotonta on mennä sitä säännöllisesti verottamaan, sillä vaikea on
todistaa, että se on säännöllisesti myös nautittu ja maksettu. Kun
nyt siis Frühstückin perustus ja pohja on tällainen, niin voitaisiin
ajatella myös sitä mahdollisuutta, että hotellien verottamistapa
muutettaisiin. Koko huonevero olisi hävitettävä ja sen sijaan pantava
yksinkertaisesti tuloon perustuva valtionvero. Tällaisen ehdotuksen
me teimme eräälle saksalaiselle kauppamatkustajalle, jonka kanssa
yhdessä noiduimme Frühstückiämme, koska tiesimme, että läheiseltä
rautatieasemalta olisimme samalla hinnalla saaneet koko kunnollisen
aterian.

Te ette tunne saksalaisia, sanoi kauppamatkustajamme. Noin tyhmää
ehdotusta ei ainoakaan saksalainen olisi tehnyt. Luuletteko, että
kukaan saksalainen voisi luopua sellaisesta tulosta, jonka hän on
tottunut saamaan. Vaikka huoneverotus kokonaan poistettaisiin ja vaikka
hotellit tehtäisiin verovapaiksi, niin olen aivan varma siitä, että
hotellin omistajat sittenkin säilyttäisivät tämän Frühstückin, ja
vaikka sen tarjoileminen kokonaan kiellettäisiin, niin kiskottaisiin
sen kautta saatu ekstratulo jossain muussa muodossa. Frühstückiä
vastaan ei ole mitään keinoa, se on saksalainen tapa ja sellaisena se
pysyy aina maailman loppuun asti.

Ja pari kuukautta Saksassa vaellettuamme huomasimme tosiaankin, että
näin oli asian laita. Kokeilimme kaikenlaisia hotelleja, kristillisiä
pensionaatteja, privaattihotelleja, matkustajakoteja ja mitä tahansa,
mutta joka paikassa kummitteli tämä Frühstücki. Tekisimme kuitenkin
vääryyttä, ellemme rehellisesti tunnustaisi, että eräässä pienessä
saksalaisessa maaseutukaupungissa pääsimme nuorten naisten kristillisen
yhdistyksen hospitsiin, jossa ei Frühstückiä ollut. Sen seinällä oli
54 pykälää käsittävä asetus, jossa yleensä oli kaikki, mikä meillä
Suomessakin on kiellettyä, kielletty, ja vähän muutakin, mutta
Frühstückistä ei puhuttu mitään. Ja kun aamulla heräsimme, kolkutettiin
ovelle ja kun oven aukaisimme, saapui huoneeseen herttainen neitokainen
valkoisessa esiliinassa ja valkoisessa pitsipäähineessä ja asetti
yöpöydällemme yhden tomaatin, 1 porkkanan ja lasillisen viileätä
marjamehua, joka kuumana kesäaamuna maistui sangen hyvältä. Kun sitten
hospitsista poistuimme, huomasimme, että laskussakaan ei ollut mitään
Frühstückiä, siinä oli ainoastaan 1 tomaatti à 75 pfennigiä ja 1
porkkana à 25 pfennigiä ja 1 lasi mehua à 75 pfennigiä eli yhteensä 1
mk 75 pfennigiä eli Suomen rahassa noin 17 mk 50 penniä. Juomarahoja ei
tässä kristillisessä laitoksessa tietysti peritty, siinä oli varattu
ainoastaan 15 % palveluskunnalle sekä yhdistyksen tarkoituksiin 5 %.

Niin että Frühstückistä voi sentään Saksassakin päästä, kun vain maksaa.

On siitä pääsemiseksi toinenkin keino, jota käytimme eräässä
saksalaisessa pikkukaupungissa. Maksoimme nim. rehellisesti tuon 20
%:n koroituksen ja kävimme lähimmässä maitokaupassa juomassa seidelin
maitoa ja syömässä suuren sämpylän sekä palasen juustoa, joka kaikki
maksoi ainoastaan 50 pfennigiä, joten siis joka tapauksessa säästimme
15 pfennigiä. Mutta tämä oli sattuma, sillä joka paikassa ei tällaista
Frühstückiä maitokaupasta saa yhtä halvalla.




NACKTKULTUR.


Tämä sana on saksankieltä ja merkitsee suomeksi esim. alastomuus.
Ennen aikaan olivat naisten uimapuvut sellaisia, että muotinainen
huoahti kesän tullen ja sanoi: voi, voi, nyt tulee taas kesä ja täytyy
ottaa raskas uimapuku päälle. Se oli nim. raskaampi kuin tavallinen
tanssiaispuku. Kun katselee kuvista entisajan uimapukuja, niin täytyy
tosiaankin ihmetellä, että niiden kanssa on voitu pysyä veden pinnalla,
mutta luultavasti sitä ei ole yritettykään, vaan on kävelty rannalla
pukua näyttämässä. Vielä nytkin on uimapuku virallisesti kaikissa
Saksan kylpylöissä välttämätön. Ja muutamissa kylpylöissä on nimenomaan
määrätty, että uimapuku ei saa olla valkea eikä ihonvärinen. Olemmepa
käyneet sellaisissakin kylpylöissä, joissa oli määräys siitä, että
uimapuvun tulee olla musta.

Mutta yleensä osoittaa uimapuku yhä kevenemisen oireita, niin, että
löytyy jo eräs saksalainen seura tai lahko, joka ei uimapukua ensinkään
hyväksy. Nämä ovat juuri niitä alastomuuskulttuurin harjoittajia ja
heitä on Berliinissä yksistään parikymmentätuhatta.

Emme tietänyt ensinkään tämän lahkon olemassaolosta, kun eräänä
helteisenä aamupäivänä koko yön hikoiltuamme päätimme lähteä Wannseen
Freibadiin. Läksimme sinne arkipäivänä jo aikaisin aamulla, sillä
täällä on tavallisesti hyvin ahdasta, niin ahdasta, että kun tahtoo
mennä veteen, niin täytyy taitavasti hypellä rannalla makaavien yli.
Ensiksi totesimme, että sana Freibad merkitsee sitä, että saa kylpeä
vapaasti, kun vain noudattaa kylpylän monipykäläisiä sääntöjä ja
maksaa kylvystänsä. Uimahousut saa vuokrata muistaakseni 30 pfennigin
maksulla, mutta on kuitenkin kehoitettu, että hygienisistä syistä
kukin käyttäisi omia housujaan. Tämä ei tosin tuntunut erikoisen
rohkaisevalta sille, joka joutui uimahousut vuokraamaan, sillä
meistä oikeastaan kylpylä täten tunnusti, ettei se vastaa housujensa
hygienisyydestä, mutta päätimme kuitenkin riskeerata terveytemme.

Kylpylässä otetaan myös arvoesineitä säilytettäviksi, mutta niistä
ei vastata muuta kuin 50 Saksan markkaan asti. Koska kellomme jo oli
arvokkaampi kuin 50 Saksan markkaa, niin jäi se, ja luonnollisesti
lompakkomme, aivan Herran haltuun. No, riskeerasimme tämänkin asian,
ja niin astelimme eli oikeastaan puikkelehdimme rannalla lojuvien
ihmisten välitse ja ylitse Wannseen aaltoihin, joiden lämpötila oli
noin 24 astetta. Mutta joka tapauksessa tuntui erittäin ihanalta päästä
edes 24 asteen lämpötilaan, sillä ulkoilman lämpötila oli 35 astetta.
Ja niin siis lojuilimme vedessä ja teimme vähän väliä uimaliikkeitä,
kunnes yhdestä kylpylän nurkasta alkoi kuulua hitonmoista hälinää. Ja
kun katsoimme sinnepäin, niin huomasimme, että siellä pyöri vedessä
vyötärökään myöten univormupukuisia poliiseja ja heidän ympärillään
uimassa olevia ihmisiä, jotka kiljuivat ja huusivat ja räiskyttelivät
vettä sekä toistensa että poliisien päälle. Me luulimme, että sinne
oli järjestetty joku ilveily ja läksimme nopeasti katsomaan, mitä
tapahtuman piti. Silloin erotimme poliisin kamppailemassa erään
ilkialastoman noin 50-vuotisen sulottaren kanssa, joka painoi
arviolta noin 100 kiloa. Poliisi yritti kantaa tai oikeammin uittaa
häntä rantaan, mutta poliisin ympärillä reuhasi 5—6 ilkialastonta,
pitkätukkaista ja pitkäpartaista, laihaa ja karvaista miehenroikaletta,
jotka yrittivät häntä tässä toimituksessa estää. Ja samantapaisia
näkyjä havaitsimme myös läheisyydessä, jossa kaikkiaan 6 poliisia
kamppaili kukin nacktkulttuurilaisten ympäröimänä. Lopuksi saivat
poliisit kuitenkin muodostettua yhteisen rintaman ja pamppujen
avulla ajetuksi nacktkulttuurilaiset vedestä rannalle ja sen jälkeen
pukeutumishalliin. Oli siinä huutoa ja kirkunaa, itkua ja kirouksia.

Sitten näimme nacktkulttuurilaisten hieman nolonnäköisinä ja
vaatteet päällä painuvan uimalaitokselta. Emme tiedä, tuliko tästä
mitään jälkinäytöstä korkean oikeuden edessä, mutta tuskinpa vain,
sillä Berliinissä näkyy olevan hyvin kiperä kysymys se, kuinka
nämä nacktkulttuurilaiset voisivat saada mahdollisimman vapaasti
harjoittaa "kulttuuriaan". He ovat nim. esittäneet sen vakaumuksen,
että alastomana uiminen on ehdottomasti terveellisempää kuin vaatteet
päällä uiminen ja että myöskin ne paikat, jotka uimapuku tavallisesti
peittää, tarvitsevat Jumalan aurinkoa aivan yhtä hyvin kuin ne
paikat, joita uimapuku ei peitä, jonka vuoksi uimapuvutta uiminen ja
auringonkylpyjen ottaminen uimapuvutta on ehdottomasti terveellisempää
kuin niiden ottaminen uimapukuun puettuna. Tämän väitteensä tueksi he
ovat esittäneet useita positiivisia lääkärin lausuntoja sekä sitäpaitsi
tehneet tunnetuille lääketieteen auktoriteeteille kysymyksiä, joihin
ovat erinäisissä tapauksissa saaneet myöntäviä vastauksia. Ja niin
pitkällä kuuluu jo asia olevan, että uimalaitokseen aiotaan järjestää
erikoisia osastoja, joissa saa kylpeä ilman uimapukuja ja joihin pääsee
jonkun nacktkulttuuriyhdistyksen jäsenkortin näyttämällä.

Me keskustelimme erään tällaisen nacktkulttuuri-ihmisen kanssa ja hän
ilmoitti, että heidän aatteensa on kerrassaan käänteentekevä. Se
merkitsee kokonaan uutta aikaa ja se merkitsee ihmiskunnalle terveyttä
ja uutta voimaa.

Tähän me vastasimme, että uutta aikaa se nyt ei ainakaan siinä
suhteessa merkitse, että se olisi uudenaikaista, sillä m.m.
esivanhempamme paratiisissa harrastivat jo tätä samaa nacktkulttuuria.
Meidän mielestämme se ei myöskään täällä pohjoismaissa voi saavuttaa
täydellisyyttään, sillä kylmä ilmanala tietääksemme tulee sille lopulta
tekemään luonnolliset rajat.

Tähän vastasi haastateltavamme, ettei näin suinkaan ollut asian laita,
sillä nacktkulttuuri karaisee ihmistä. Mahdollisesti jo seuraava
sukupolvi voi tulla toimeen ilman vaatteita, ja ajatelkaa, kuinka
paljon se helpottaa ihmisten elinkustannuksia, jotapaitsi lääkäriä ja
lääkkeitä ei tarvita.

Huomautimme tähän, että tuskin sentään vielä seuraava sukupolvi
saavuttaa tätä onnea, mutta kun ihmisille vähitellen kehittyy
luonnollinen karvapeite, niinkuin metsän eläimille, niin silloin ehkä
ihminen kykenee harjoittamaan "nacktkulttuuria" pakkasessakin.

Tämän ei nacktkulttuurilainen kuitenkaan myöntänyt olevan kehityksen
suunnan, vaan väitti päinvastoin, että heidän hommansa tekee ihon
hienoksi ja karvattomaksi, jollainen m.m. neekerin iho kuuluu olevan.

Emme tahtoneet enään hänen kanssaan sen enempää väitellä, vaan
lupasimme tarkastella kaikkialla Saksassa niitä voittoja, joita tämä
uusi liike on saavuttanut. Ja tosiaankin on myönnettävä, että tällä
alalla on saavutettu paljon hyvääkin. Niinpä ei esim. saksalaisessa
kaupungissa tarvitse panna kesällä hattua päähänsä, vaan nähdään siellä
se ihme, että naisetkin kävelevät kesällä ilman hattua. Voimme väittää,
että miljoonissa saksalaisissa perheissä on naisten kesähattukysymys
täten tyydyttävällä tavalla ratkaistu. Mutta sitäpaitsi eivät naiset
myöskään käytä kesällä sukkia tai on heillä ainoastaan aivan lyhyet,
nilkkoihin ulottuvat sukat. Kuinka monta paria silkkisukkia täten
on jäänyt ostamatta, on vaikea sanoa, mutta tuskinpa erehdymme, kun
väitämme, että täten on säästetty ainakin 100 milj. kesäsukkaa eli
Suomen rahassa 3—6 miljaardia markkaa. Kuinka olemme tähän laskelmaan
päässeet, jätämme lukijan mietittäväksi, varsinkin sellaisen, joka
kykenee arvostelemaan, kuinka paljon naisilta kuluu sukkia kesällä ja
mitä ne maksavat.

Miehet ovat tähän asti päässeet ainakin kesähatusta, joka jo merkitsee
sievoisen summan sekin, mutta sitäpaitsi on myös miehiä, jotka ovat
melkein päässeet housuista ja sukistakin. Varsinkin nuoret miehet
kävelevät puolireiteen ulottuvissa housuissa ja ilman sukkia tai
puolisukissa, niinkuin naiset. Siinä säästyy jo paljon kangasta ja emme
usko, että tästä on kintuillekaan haittaa. Mutta sitäpaitsi säästää
Saksan nuoriso myös sangen suureksi osaksi takin ja liivit, joita
korvaa vyö, jossa on pari taskua tai on paita taskuilla varustettu.
Mutta sitäpaitsi saa Berliinissä ja missä tahansa muualla Saksassa
esiintyä julkisilla paikoilla paitahihasillaan, niin ettei tarvitse
kesällä turhaan kuluttaa takkia, josta vain on kuumuudessa paljasta
riesaa.

Vaikka siis nämä nacktkulttuurilaisten pyrkimykset meistä tuntuvat
"vähän haaveellisilta", niin on meidän myönnettävä, että tähänkin
suuntaan on pyrittävä meillä Suomessa, jossa ihmiset yleensä ja
erittäinkin kaupunkipaikoissa ovat kesällä aivan liian raskaasti
puettuja. Kyllä meidänkin olisi pyrittävä siihen, että kesällä
kulkisimme niin kevyissä pukimissa kuin suinkin ja antaisimme paljaalle
ihollemme valoa ja raitista ilmaa niin paljon kuin suinkin. Ja hatun ja
lakin voimme kesällä lämpiminä päivinä aivan huoletta jättää naulaan,
sillä emmehän ole juutalaisia, jotka eivät uskalla astua paljain päin
Herransa eteen.




KAHVISTA.


Astuimme Englannissa kerran konditoriaan ja tilasimme kahvia. Tämä
tapahtui muuten eräässä sangen pienessä maaseutukaupungissa. Emäntä
näkyi kyllä tietävän, mitä "koffi" on, mutta kysyi samalla, mitä ihmeen
kansallisuutta me olemme, kun himoitsemme niin harvinaista juomaa.
Tämän jälkeen tuotiin meidän eteemme pieni purkki ja suuri lasillinen
kiehuvan kuumaa vettä. Purkin huomasimme sisältävän kahviekstraktia ja
käyttöohjeen mukaan valmistimmekin siedettävää kahvia, ja kun sitten
saimme lisäksi sokeria ja purkkimaitoa, niin oli meillä nautittavana
juoma, joka hyvin paljon muistutti sitä ihanaa, tuoksuvaa lientä, joka
on Suomen kansan kansallisjuoma.

Saksassa sitävastoin kaikkialla tiedetään, mitä kahvi on, ja kun tilaat
kahvia, tuodaan sinulle pikimustaa nestettä sekä keitettyä maitoa ja
muutama tiiliskiven kokoinen sokeripala. Mistä yrteistä tämä kahvi
on valmistettu, tietänee ainoastaan Jumala. Selvää kahvin ja sikurin
makua siinä ei ole, vaan jonkunmoinen kirpeän karvas lipeämäinen maku.
Se valmistetaan siten, että mustaa, hienon hienoa kimröökin tapaista
jauhetta sekoitetaan kiehuvaan veteen. Kun tällaisen kahviannoksen
on nauttinut, niin pääsee kahvin himosta moneksi viikoksi ja unohtaa
kokonaan, miltä kahvi on maistunut ja lanteistaan pääsee myöskin,
sillä tavallisesti maksaa tällainen kahviannos, kun siihen vielä ottaa
lisäksi jonkun kuchenin, s.o. sämpylän, noin 8 mk Suomen rahassa.

Suuremmissa ravintoloissa saa kuitenkin oikein patentteeratulla
laitoksella, oikealla kahvimasiinalla, valmistettua kahvia, jossa
on hieman kahvinmakuakin, mutta oikeata kahvikermaa ei mistään saa,
ja huoleti saa halkoa Keski-Europan aina Wieniin asti, ennenkuin
jotain kahvin tapaista ilmestyy. Wienhän on kuuluisa kahviloistaan.
Voidaan sanoa, että noin 90 % Wienin asujamistosta on n.k. kahvila- ja
sanomalehtideekiksellä. Se on, wieniläiset istuvat kahviloissa aamusta
iltaan ja lukevat sanomalehtiä.

Kun siis tilaat kahviannoksen Wienissä, niin tuodaan sinulle
lasillinen, jossa on puoleksi hienonhienoista jauhoista keitettyä
selvittämätöntä kahvia ja puoleksi kovaksi vispattua kermaa. Kahvin
selvikettä ei luultavasti käytetä muissa maissa kuin Suomessa.
Päinvastoin pidetään kahvi sitä parempana mitä sakeampaa se on.
Kahviannosta seuraa pieni maljakko kristallisokeria ja pieni lasillinen
jääkylmää vettä. Sitäpaitsi tuodaan eteesi lautasellinen erilaisia
vehnäsiä, joista kuitenkin otetaan eri maksu. Turhaan etsit niiden
joukosta wienerleipiä, sillä niitä ei Wienissä saa muuta kuin yhdestä
ainoasta kahvilasta Hauptstrassella Goldenes Lammin läheisyydessä.
Yleensä wienerleipiä ei saa muualta kuin Tanskasta, Riiasta ja
Helsingistä. Kun olet kahviannoksesi juonut, niin tyhjennät tietysti
kesäaikaan sen päälle myöskin virkistykseksesi vesilasin ja alat sen
jälkeen aitowieniläiseen tapaan tutkia sanomalehtiä.

Mutta äkkiä ilmestyy pöytääsi edeskäypä, joka korjaa pois tyhjät
astiasi ja tuo eteesi kaksi lasia kylmää vettä. Se ei olekaan muuten
mikään vahinko, sillä Wienin vesi on kotoisin vuoristolähteistä ja
on ehkä parasta maailmassa. Ei olekaan siis ihme, että kahvin juonti
muuttuu kesäkuumalla veden juonniksi ja niin nähdäänkin suurissa
kahviloissa joka pöydän ääressä ihmisiä, joiden edessä on kaksi
vesilasia ja jotka ahmivat sanomalehtiä, ja niitä on wieniläisissä
kahviloissa riittämiin asti, sekä sanomalehtiä että kuvallisia
aikakauslehtiä.

Kun sitten taas siirrymme Wienistä Tshekkoslovakiaan ja Puolaan,
vainoo meitä kaikkialla huono ja kallishintainen kahvi. Jos näissä
maissa tapaamme suomalaisen, niin saamme olla varmat siitä, että hän
vaihdettuaan tavanmukaiset tervehdykset ja lausuttuaan muutamia tuiki
tärkeitä ajatuksia ilmoista y.m. liittää näihin mielipiteensä kahvin
huonoudesta.

Luulisi näin ollen, ettei monien pettymyksien jäljestä enään kahvia
viitsisi tilatakaan, mutta ihminen toivoo kaiken ikänsä, ja niinpä
aina vähän väliä täytyy suomalaisen huonokahvisissakin maissa kokeilla
kahvin laatua ja tuntea myös kokeiden aiheuttama pettymys.

Tämä pettymys seuraa meidän kintereillämme aina Riikaan asti, jossa
matkailija melkein välttämättömyyden pakosta eksyy Café Operaan, jossa
hänen eteensä tuodaan kunnollinen kahvi ja kunnollinen wienerleipä,
melkeinpä yhtä hyvä kuin kotoisessa Helsingissä.

Mutta kun sitten saavuimme Tallinnaan yöllisen matkan jälkeen ja ensi
työksemme tilasimme itsellemme aamukahvin, niin jo sitä maistellessamme
meni suumme väärään. Muistimme epämääräisesti jossain maistaneemme
samanmakuista nestettä, ja kun oikein muistikomeroitamme hieroimme,
niin selvisi meille, että olimme itse kerran Äkäsjärvellä keittäneet
suunnilleen samanmakuista kahvia. Olimme täällä nim. metsätöissä eikä
meillä ollut muuta keittoastiaa kuin kolmijalkakahvipannu.

Aamukahvia keittäessämme emme hämärissä huomanneet, että kahvipannun
pohjalle oli jäänyt eilistä kalakeittoa sekä rätti, jolla pannua olimme
pyyhkineet. Aavistimme siis pahinta ja syöksyimme hotellin keittiöön
ottamaan selvää, mitenkä siellä kahvia valmistettiin.

Vaadimme ensiksi nähtäväksemme itse raaka-aineet, nim. kahvin ja
veden. Molemmat totesimme täysin ensiluokkaisiksi. Ryhdyimme sen
jälkeen tutkimaan itse valmistustapoja. Ja silloin, rakas lukija,
perehdyimme vuosisataiskahvin valmistukseen. Hellalla oli valtava
sylinterin muotoinen kupariastia, jonka pohjalla oli noin astian
puoleen korkeuteen asti kahvijauhoa. Ja muuten oli astia täynnä mustaa
nestettä, jota kahviksi kutsuttiin. Kahvin valmistus tapahtui siten,
että joka kerta kun tuosta kattilasta oli otettu kannullinen kahvia,
siihen lisättiin kannullinen lämmintä vettä ja pari ruokalusikallista
kahvijauhoja. Se, että kahvi öisin jäähtyi, ei tietysti vaikuttanut
mitään asiaan, menettelyä jatkettiin heti aamusta alkaen, ja näin
oli tässä hotellissa menetelty luultavasti sen perustamisesta asti.
Ja vanha tämä hotelli oli, sillä se oli ollut olemassa jo Kustaa II
Adolfin aikaan. Lausuimme suuren kunnioituksemme tälle ikivanhojen
traditiojen seuraamiselle, mutta pyysimme samalla saada kahvijauhoja ja
vettä ja keitimme itsellemme oikein terävät kahvit. Jokaista kupillista
kohti panimme tavalliseen kannelliseen kasariin ruokalusikallisen
kahvia ja ripottelimme siihen vielä vähän suolaa kahvin selvikkeeksi.
Kaiken lopuksi kannatimme täten valmistamamme kahvin hopeakannussa
pöytään. Saimme siihen vielä keittiöstä oikeata kylmää kermaakin,
joten edessämme höyrysi oikea supisuomalainen kahvi. Eikä se ollut
kallistakaan, sillä annoksemme maksoi Suomen rahassa vain 17 mk 50 p.
eli juomarahoineen 19 mk.




WIENERSCHNITZELI.


Kun "tavallinen suomalainen mies" saapuu johonkin ravintolaan ja alkaa
silmäillä ruokalistan annoksia ja lukea ruokalistaa pariin kertaan
lävitse, niin voi hänelle silloin täydellä syyllä huomauttaa, että
eikös se wienerschnitzeli jo sieltä vähitellen ala löytyä. Useimmiten
se sieltä löytyykin, ainoastaan kylminä talvipäivinä sieltä ehkä
ilmestyy siankyljys. Mutta kun matkustat mannermaalla kesäaikaan, niin
silloin on tuon valitsemisen tuloksena säännöllisesti wienerschnitzeli,
sillä sen nimen voit ymmärtää, olipa se kirjoitettuna millä kielellä
tahansa.

Kuitenkin tämän saman nimen takana esiintyy sarja sangen erilaisia
ruokalajeja, joille on ainoastaan yhteistä se, että ne ovat muka
tehdyt vasikasta tai nuoren mullikan lihasta. Kun allekirjoittanut
eräänä keväisenä päivänä astui erääseen hienonlaiseen berliiniläiseen
ravintolaan Friedrichsstrassen varrella, päätti hän nimenomaan
nauttia elämästä ja syödä jonkun sangen keveän ruokalajin. Meidän
silmissämme kangasteli oikeastaan aito suomalainen kuha voisulan ja
munahakkeluksen kera ja tutkimme senvuoksi ensin kalaruokalajeja, mutta
huomasimme, ettei tarjolla ollut muuta kuin bismarckheringiä s.o.
jonkunlaista Itämeren silakasta tehtyä suutarinlohta ja savustettua
ankeriasta sekä erinäistä karppilaitosta, jota jo olimme aikoja
sitten oppineet pelkäämään. Vastoin aikomuksiamme täytyi meidän siis
ruveta silmäilemään liharuokalajeja. Kun halvin linnunliha-annos
olisi maksanut siinä 30 Suomen markkaa, niin huomasimme jo vasten
periaatteitamme etsivämme sopivaa liha-annosta. Ja kyllä niitä olikin
monenlaisia alkaen roastbeefistä, gänseleberistä, chateaubriandista,
schweinecarbonatista y.m., kunnes katseemme lopulta pysähtyi, niinkuin
helposti arvata sopii, rakkaaseen wienerschnitzeliin, jolla oli muuten
se ominaisuus, että se maksoi Suomen rahassa ainoastaan 20 mk.

Tässä toteutui se, mitä olimme aavistaneet, nim., että ruokalistan
40:stä ruokalajista tämä wienerschnitzel sittenkin löytyi. Edeskäyvän
meiltä kysyttyä, haluammeko tämän wienerschnitzelin paneerattuna tai
ei paneerattuna, vastasimme empimättä, että ehdottomasti haluamme
paneeraamattoman wienerschnitzelin, sillä me emme luonnostamme rakasta
mitään turhaa koreutta.

Pitkän odotuksen jälkeen tuotiin meidän eteemme lihapalanen,
jota Suomessa olisi kutsuttu käristetyksi häränlihaksi. Sen koko
oli siksi mahtava, että selvästi voi huomata sen olevan kotoisin
jättiläiskokoisesta "vasikasta". Siinä olisi ollut kotoisissa oloissa
syömistä koko meidän pienelle perheellemme. Wienerschnitzeliä siinä
muistutti sitruunan neljännes. Mitään kastiketta ei ollut ja muuna
lisänä olivat paistinperunat, joina oli ammoin keitettyjä kuorittuja
perunoita, jotka olivat kärvennetyt rasvattomassa pannussa.

Koska päätimme tämän ruokalajin rehellisesti maksaa, niin päätimme sen
myöskin rehellisesti syödä loppuun. Tätä päätöstämme emme kuitenkaan
voineet toteuttaa, vaikka meillä on kokolailla hyvät hampaat ja kautta
maan tunnettu ruokahalu, vaan täytyi meidän jättää lautasellemme noin
3/4 schnitzelistä sekä kaikki kivenkovaksi palaneet osat perunoista.

Tämän jälkeen kaikkosi wienerschnitzel näkyvistämme moneksi päiväksi,
emmekä muutenkaan silmäilleet ruokalistaa, vaan tyydyimme ainoastaan
erilaisiin makkaroihin, jotka yleensä vastaavat meikäläisiä
nakkimakkaroita erilaisista nimistään ja erilaisesta koostaan
riippumatta.

Mutta sitten satuimme erään kerran Treptowiin katsomaan ilotulitusta,
ja kun meitä kaikki tämä kauneus rupesi hiukaisemaan, niin päätimme
tämän komeuden jälkeen myös komeasti syödä, jonka johdosta me
tilasimme edeskäyvältä ruokalistan ja valitsimme sen 56 ruokalajista
wienerschnitzelin, sillä siankotletti tuntui meistä 30 asteen
kuumuudessa liika rasvaiselta.

Koska meillä oli omat kokemuksemme paneeraamattomasta
wienerschnitzelistä, huomautimme tällä kertaa, että schnitzelimme
täytyy olla mahdollisimman paljon paneerattu. Odotimme tämän jälkeen
1 − 1 1/2 tuntia. Näinä ilotulitusiltoina on yleisöä paljon,
mutta edeskäypiä vähän, mutta lopulta tuotiin kuitenkin eteemme
mustanruskahtava ruokalaji, joka pintapuolisesti katsoen muistutti
palanutta leipää. Jos viimeinen schnitzeli oli ollut sitkeä, oli tämä
aivan yhtä mureaa kuin Vaasan Työkansaleipä, ja vaikeata oli oikeastaan
päättää, oliko se lihaa, kalaa vai leipää, mutta wienerschnitzeliksi
sen tunsi selvästi tuosta sitruunanlohkosta, joka kaikissa maanosissa
uskollisesti wienerschnitzeliä seuraa. Perunoita ei tällä kertaa
ollut, mutta oli hyvää ruokaöljyllä maustettua lehtisalaattia, jonka
ja alkoholipitoisen oluen avulla onnistuimme huuhtelemaan alas tämän
"paneeratun" wienerschnitzelin.

Tällä kertaa olimme tehneet vakavan päätöksen siitä, ettemme
milloinkaan enään syö wienerschnitzeliä muualla kuin mahdollisesti
Helsingissä ja Wienissä.

Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää. Kun siis erään metsäretkeilyn
jälkeen astuimme eräänä tulikuumana iltapäivänä tomuista maantietä
Tharandtin kuuluisan kaupungin läheisyydessä, niin huomasimme
tien varrella erään ravintolan, johon päätimme pistäytyä syömään.
Kysyimme siis aitomannermaiseen tapaan ruokalistaa, jolloin meille
ilmoitettiin, että sellaista ei ole ensinkään olemassa, mutta on
olemassa kahta ruokalajia, nim. hammelskotelette papujen kera tai
wienerschnitzeli, ja silloin luiskahti meidän huuliltamme aivan kuin
noiduttuna, että haluamme wienerschnitzelin. Niin pian kuin tämän
olimme saaneet sanotuksi, halusimme äkkiä peruuttaa tilauksemme, mutta
emme tahtoneet pahoittaa sen herttaisen neitokaisen mieltä, jolle
olimme sen tehneet, ja niin jäimme synkkänä odottamaan, mitä tuleman
piti. Meidän eteemme ilmestyikin melko pian tarjotin, jossa tosiaankin
komeili wienerschnitzel siinä muodossa kuin me sitä olimme uneksuneet,
ennenkuin olimme kokeneet edellä kertomiamme katkeria pettymyksiä.
Mutta sitäpaitsi oli tarjottimella keitettyjä uusia perunoita, voita,
leipää, kurkkua, keräsalaattia ja — hyvä lautasellinen hyötymansikoita.
Ja kaiken kukkuraksi istuutui tuo neitokainen meitä vastapäätä ja loi
meihin sellaisen silmäyksen kuin jos olisimme olleet miljonäärisetä,
ja alkoi tarinoida meidän kanssamme mukavia.

Sen wienerschnitzelin me tosiaankin ahmimme kaikkine jälkiruokineen
ja voimme vakuuttaa, että sen parempaa wienerschnitzeliä emme ole
milloinkaan saaneet.

Tällä tavalla oli taas wienerschnitzel tullut meidän silmissämme
entiseen kunniaansa ja kun me sitten Puolassa jouduimme silmäilemään
ruokalistaa ja lukemaan sieltä nimiä sellaisia kuin skabu kspostu
zupa, sipolo klopsis, tela koti, sirviem, zirni un burkani j.n.e.,
olimme tyytyväinen kun löysimme sanat vines snicelek sillä arvasimme
heti, että tässä olemme taas löytäneet rakkaan wienerschnitzelimme.
Eikä meidän tarvinnut katua vaaliamme, sillä hyvän vasikanpaistin me
saimme vihannesten kera, emme wienerschnitzeliä emmekä edes siihen
kuuluvaa sitruunanlohkoakaan. Ja näiden hyvien kokemuksien perusteella
rohkenimme myös Wienissä tilata wienerschnitzelin. Mutta tähän emme
ketään kehoita, sillä Wienissä ei tätä ruokalajia osata tehdä. Saimme
suunnilleen samanlaisen "paneeratun" anturanahkapalasen kuin Treptowin
ilotulituspuistossa, sillä erotuksella vain, että muuna särpimenä oli
hapanta perunasalaattia, josta Herra meitä varjelkoon.

Tästä siis lukijamme ottakoon huomioonsa, ettei hän voi syödä
wienerschnitzeliä muualla kuin Suomessa, Tharandtissa ja Varsovassa. Ne
wienerschnitzelit, mitkä muualla syömme, ovat vain omiansa särkemään
kaikki valoisat mielikuvamme tästä ruokalajista.




KRAVUISTA.


Tässä on, rakas lukijani, kerrankin mielenkiintoinen otsikko ja
toivomme tosiaankin, että jokainen, joka sen näkee, myös lukee tämän
meidän kirjallisen esityksemme. Jokiäyriäinen eli krapu on vesieläin,
joka menestyy kaikissa niissä suolattomissa vesissä, joissa ei
ole krapuruttoa ja joissa krapuja joko ennen on ollut tai joihin
krapuja myöhemmin on istutettu. Jokiäyriäisen eli kravun tuntee m.m.
siitä, että se on vedestä nostettuna sangen musta, mutta keitettynä
punainen. Keitettynä se on yhtä punainen kuin ryssänpunainen paita tai
Neuvostovenäjän punainen lippu.

Kun siis eräästä berliiniläisestä lehdestä saimme lukea sen tärkeän
uutisen, että krapujen syöntiaika oli alkanut, jolla tarkoitamme sitä
aikaa, jolloin krapuja syödään eikä sitä aikaa, jolloin krapu syö,
niin päätimme syödä yhden krapuannoksen ja siirryimme siis lähimpään
ravintolaan ja pyysimme tilata annoksen krapuja. Kohtelias oberimme
ilmoitti kuitenkin, ettei täällä ole krapuja saatavissa, vaan että
niitä tarjoillaan ainoastaan hienon hienoissa ravintoloissa, joita
hän mainitsi muutamia. Hänen mainitsemansa nimet olivat kuitenkin
sellaisia, että me arvasimme, ettei meidän kukkaromme tällaisia
paikkoja kestä, joten me päätimme jättää kravun syönnin toistaiseksi ja
tilasimme itsellemme yhden bockwurstin ja kaksi tomaattia punaisessa
värissä pysyäksemme.

Mutta kun sitten parin päivän päästä palasimme Berliinin
kasvitieteellisestä puutarhasta kaupunkiin päin, niin sattui
silmäyksemme viihtyisään Steglitzin Raatskelleriin ja päätimmekin
nauttia aamiaisillallis-päivällisemme siellä. Jos kunnioitettava
lukijamme muuten sattuu näille seuduille, niin pyydämme hänelle
lämpimästi tätä paikkaa suositella, sillä sieltä saa tosiaankin
kohtuuhinnoilla kunnollista ruokaa.

Kun siis silmäilimme Raatskellerin laajaa ruokalistaa, niin huomasimme
siellä suomeksi käännettynä krapuja à 1 mk. Tämän otaksuimme
merkitsevän sitä, että yksi annos krapuja maksaa 1 saksanmarkan eli
siis noin 10 mk Suomen rahassa. Kravut ovat täällä aika halpoja,
tuumimme itseksemme, mutta samalla kuitenkin kuiskasi meille meidän
syvin arvostelukykymme, että noiden annoksien täytyy tietysti olla
paljon pienempiä kuin meillä Suomessa. Joka tapauksessa ryhdyimme
neuvotteluun herra oberin kanssa ja saimme häneltä tietää, että yksi
krapu maksaa 1 saksanmarkan eli siis suunnilleen 10 Suomen markkaa.
Uteliaisuutemme oli kuitenkin herätetty ja kysyimme, olivatko nuo
kravut varmasti tuoreita. Herra ober ilmoitti, että kravut ovat
ehdottomasti tuoreita, sillä heillä on varastossaan yli 80 kpl aivan
tuoretta ja elävää krapua, joka seikka muuten olikin aiheuttanut aivan
erikoisen ilmoituksen Raatskellerin ulkoseinälle, vaikka me emme
sattuneet sitä huomaamaan.

Nyt on lukijan ymmärrettävä, että tällainen krapukiusaus voi
erinäisissä tapauksissa käydä aivan ylivoimaiseksi. Me tosin
huomasimme, että ruokalistassa oli myös wieniläistä kananpaistia
salaatin kera, jonka ruokalajin laadun hyvin tunsimme, maksaen se
2 saksanmarkkaa eli 20 mk Suomen rahassa, mutta, niinkuin sanottu,
nämä kravut olivat alkaneet meitä siksi paljon vaivata, että päätimme
kuin päätimmekin tilata 2 krapua alusruuaksi. Tunnustamme myös, että
samalla tilasimme erästä kirkasta nestettä, jota täällä Suomessa ei
saa käyttää, mutta jonka käyttäminen esim. Saksassa, jonka kansa
vaeltaa pimeydessä, on vielä toistaiseksi täysin laillista. Sitäpaitsi
tilasimme seidelin olutta ja täytyi meidän valitettavasti kyllä tyytyä
saksalaiseen myrkylliseen olueeseen, sillä oivaa suomalaista 2 %
olutta ei Raatskellerissä ollut saatavissa emmekä silloin sattuneet
hoksaamaan, että tähän saksalaiseen olueeseen olisi aivan hyvin voinut
sekoittaa vettä.

Kun siis olimme tämän tilauksen tehneet, ryhdyimme odottamaan sitä
ihanaa näkyä, jonka kaksi mansikanpunaista krapua dillin oksilla
päällystettyinä jokaiselle taideaistia omaavalle tuottaa. Saimme
odottaa kauan aikaa ja odottaessamme tulimme tyhjentäneeksi aivan
huomaamattamme kokonaisen seidelin tuota myrkyllistä olutta ja vieläpä
tilanneeksi uudenkin ennenkuin kravut saapuivat paikalle. Mutta
pettymyksemme oli suuri, sillä herra ober toi ne kannella suljetussa
kuparikattilassa.

No, ei hätää, ajattelimme, itse asiassa onkin hyvä, etteivät muiden
kateelliset silmät pääse vilkuilemaan näihin meidän aarteisiimme.
Nostimme siis kannen ylös, ja aivan oikein, sen alla virui
sakeanpuoleisessa punakeltaisessa liemessä kaksi krapua, joiden sakset
olivat mitättömän pienet, mutta joilla kuitenkin oli kohtuullisen
kokoinen häntärustinki. Mutta kravun kaunista punaista väriä niillä
ei ollut, ne olivat aivan keltaiset, sillä punainen väri oli keitetty
tuohon liemeen.

Joka tapauksessa ryhdyimme näitä krapuja syömään ja tapahtui tässä
yhteydessä myöskin se, että kulautimme kurkkuumme tuon kirkasta
nestettä sisältävän myrkkymaljan, jonka herra ober oli eteemme tuonut.
Ja meidän on myönnettävä, että tämä myrkky teki sangen nopeasti
vaikutuksensa. Meidän arvostelukykymme himmeni siinä määrin, että
me katselimme näitä krapuja jo yhtä suurella tyytyväisyydellä kuin
täyteläistä aitosuomalaista krapuannosta ja söimme nuo kaksi krapua
hitaasti nauttien suuhumme sekä sen jälkeen vielä latkimme lusikalla
naamaamme tuon krapuliemenkin.

Mutta, niinkuin kaikkien maallisten nautintojen jälkeen yleensä koko
elämä alkaa tuntua tyhjältä ja autiolta, niin mekin tunsimme niin
suurta tyhjyyttä, että meidän täytyi vielä sortaa mahaamme kokonainen
wieniläinen brathuhni ja vasta silloin huomasimme, että tyhjyyden tunne
oli meistä hävinnyt.

Toisen kerran jouduimme krapujen viettelyksiin Wienin Praternilla,
jossa erään ulkoravintolan ikkunasta näimme vesisäiliön, jossa
uiskenteli paljon kalamiehelle mieluisaa tavaraa. Siinä venytteleikse
pari parin kilon painoista karppia, useita sateenkaarirautuja, oikeita
rehellisiä harreja, eläviä jättiläisnahkiaisia, jotka ovat melkein
meikäläisen ankeriaan kokoisia, mutta säiliön pohjalla silmäili meitä
ivallisesti joukko krapuja, jotka totisesti olivat hummerin kokoisia,
mutta kuitenkin krapuja, aivan todellisia jokiäyriäisiä.

Vaikka me luonnostamme panemme paljon suuremman arvon henkiselle kuin
ruumiilliselle ravinnolle, jota henkistä ravintoa me auliisti jakelemme
m.m. näiden pakinoiden muodossa, niin meidän luonnontieteellinen
vaistomme ja kalamiesvaistomme vetivät meidät yhä uudelleen
Praternin eri kulmilta ihailemaan tätä ainutlaatuista akvariota,
kunnes puolihorroksissa ja tuskin itse tietämättä, mitä olimme
tehneet, havaitsimme istuvamme tässä asianomaisessa kalaravintolassa
keskustelemassa herra oberin kanssa näistä ainutlaatuisista kravuista,
jollaisia ei edes Kotisuomesta saa.

Saimme tietää, että kyseenalaisia otuksia kutsuttiin jalokravuiksi,
saksaksi Edelkrebsen, ja että ne olivat kotoisin Bosniasta ja
Herzegovinasta. Kun me tiedustelimme näiden hintaa, niin ilmoitettiin
meille, että ne juuri tänä iltana olivat kaikkein halvimmillaan. Ne
maksoivat ainoastaan 4 shillinkiä, s.o. Suomen rahassa 24 mk kpl.

Meidän täytyy sanoa, että me päätimme ajatella jotain muuta kuin
näitä krapuja ja nähtävästi edeskäypäkin oivalsi meidän ajatuksemme,
sillä tuo vietävä saapui pöytämme luokse ja asetti yhden tällaisen
jättiläisen sille kävelemään. Ja myöskin tämä feminiinistä sukua
oleva jättiläinen kohdisti meihin kaiken viehätysvoimansa somasti
punoen viiksiään ja iskien meille silmiänsä, mutta me kestimme
urhoollisesti tämän kiusauksen ja tilasimme itsellemme ainoastaan kaksi
wieniläismakkaraa iankaikkisen perunasalaatin kera, jonka jälkeen me
äkkiä poistuimme tästä Praternin ravintolasta.

Kravut viekottelivat meitä sitten pitkin matkaa, mutta vasta Tallinnan
"Wähjät" saivat meidät lankeamaan kiusaukseen. Sillä nämä olivatkin jo
suunnilleen Suomen hinnoissa, vaikka eivät suinkaan yhtä hyviä kuin ne
kravut, jotka kotiin tultuani Kämpissä söin.




MITÄ VANHA LINNA JA VANHA LINNANPALVELIJA KERTOIVAT.


Vanha linna ei tietysti kerro mitään, tavalliselle kuolevaiselle
nimittäin, mutta kun sen uksen yli astuu tällainen runollinen sielu
kuin me, niin silloin muuttuu vanha linnakin eläväksi olennoksi ja
alkaa kuiskutella meille kokemiaan ja näkemiään, sillä se ymmärtää,
että se on meissä saanut tarkkaavaisen ja asioihin perehtyneen
kuulijan. Eikä se vanhan linnan vahtimestarikaan viitsi kaikille
linnassa kävijöille kertoilla muuta kuin sen mitä oppaan joka päivä
uudestaan toistettuun ohjelmaan kuuluu. Mutta kun oppaan silmien alle
ilmestyy tällainen tutkijasielu kuin me, niin silloin opas töistään
päästyään istuu meidän seuraamme ja kertoo meille paljon sellaista,
jota hän ei ole katsonut muille voivansa ilmoittaa.

Näiden alkusanojen jälkeen pääsemme varsinaiseen kertomukseen. Jossakin
Elben rannalla sijaitsee kuuluisa pääkaupunki, jota kuuluisat kuninkaat
ovat vuosisatoja hallinneet. Ja nämä kuninkaat ovat niinkuin kaikki
muutkin kuninkaat asuneet useissa kuninkaallisissa linnoissa ja asuneet
niissä, kunnes vallankumous tuli ja he saivat jättää kaikki valtion
linnat ja asettua asumaan omiin yksityisiin linnoihinsa niinkuin
muutkin kuolevaiset.

Mutta vanhat linnat ovat jääneet jäljelle, ja ovat ne tätä nykyä
suurimmaksi osaksi museoina. Niihin on jätetty jäljelle, mikäli
mahdollista, entiset huonekalut, mutta koska suuri osa huonekaluista
on ollut kuninkaallisten sukujen yksityistä omaisuutta, on useita
huoneita tullut tyhjiksi ja näihin on siirretty sopivia museoesineitä.
Tässä yhteydessä on nim. huomautettava, että Saksan kansalla on
omituinen usko yksityiseen omistusoikeuteen. Kun me esim. Potsdamin
läheisyydessä vierailimme erään pikkutilallisen luona, joka oli
vasemmistolaissosialisti tai lähipitäen kommunisti, niin selitimme
hänelle puhdasta neuvostovenäläistä kommunistiteoriaa, huomauttaen,
että hän oli vähintäin kulakki ellei mahdollisesti enemmän, sillä
hänellä oli navetassaan 5 hyvää hollantilaista lehmää, ja oikeiden
kommunististen teoriojen mukaan kulakiksi katsotaan jo henkilö, jolla
on kaksi lypsävää lehmää, joten huomautimme, että sitten, kun hän on
saanut puolueohjelmansa toteutetuksi, niin häneltä tullaan anastamaan
hänen viisi lehmäänsä, jotka tulevat kuulumaan yhteiskunnalle, ja hän
kulakkina tulee saamaan luovuttaa muutakin, kunnes hänelle jää sen
verran tavaraa, ettei puun juurelle mitään jää kun puuhun nousee.
Tähän vastasi tämä brandenburgilainen kommunisti, ettei hän hyväksy
kommunistien ohjelmassa niitä pykäliä, jotka koskevat yksityistä
omistusoikeutta, vaan on hänen kommunisminsa siinä, ettei hän
oikeastaan hyväksy mitään veronmaksua. Näin ollen hän siis piti aivan
luonnollisena, että Saksan keisari oli saanut sen yksityisomaisuuden,
mitä hänelle kuului ja myös kaikki Saksan pikkuruhtinaat omansa.

Kun nyt siis astumme tällaiseen vanhaan ja kunnianarvoisaan
kuninkaalliseen linnaan, niin ympäröi meitä siellä tosiaankin
kuninkaallinen loisto. Seinät ovat milloin marmorista, milloin
kallisarvoisista puulajeista, kuten seetripuusta, sitruunapuusta tai
jos oikein hienot ovat, todellisesta pohjoismaalaisesta punahongasta,
joka puulaji on kallisarvoisimpia ja hienoimpia, mitä on olemassa,
paljon hienompaa kuin se jaccaranda, josta tehtiin punahongan
kotimaan, Suomen, eduskuntatalon tuolit. Tämä jaccaranda ei oikeastaan
koristepuuta olekaan, vaan on se hyvää parkitsemisainetta, melkein
yhtä hyvää kuin suomalainen kuusen kuori, jota ei Suomessa kuitenkaan
parkitsemisaineena käytetä.

Näin museokannalta katsoen ovat tuollaiset vanhat kuninkaalliset
linnat suurenmoisia nähtävyyksiä, mutta asuminen niissä ei luultavasti
ole ollut kovinkaan hauskaa. Eräs meille hyvin tuttu naisihminen
olisi varmasti näistä huoneista sanonut, että niiden siivoaminen
on käytännöllinen mahdottomuus. Huoneet ovat siksi korkeita, että
tarvitaan erikoiset "tällingit" päästäkseen katosta pölyjä pyyhkimään
ja sen suurempia pölynpesiä kuin esim. näiden linnojen seinillä
riippuvat kallisarvoiset gobeliinit, tuskin on olemassa. Me taas
puolestamme totesimme, että tämän linnan huoneet olivat hyvin vetoiset.
Meistä ei myöskään olisi erikoisen hauskaa maata sängyssä, jonka päällä
riippuu suunnattoman pölyinen, kullalla kirjailtu baldakiini, ja niin
raskasta peitettä kuin tämän Elben varrella olevan linnan majesteetit
olivat käyttäneet, emme vetäisi päällemme, vaan nukkuisimme mieluummin
vaatteet päällämme, sillä tuollaisen peitteen alla tukehtuisimme.
Onneksi oli näissäkin makuuhuoneissa sentään hyvänpuoleisia leposohvia,
vaikkakin ne järjestään olivat liika lyhyitä eikä niissä ollut
niin hyviä vietereitä kuin meidän Helsingistä ostamassamme 500 mk
"säslongissa".

Meistä siis tämä vanha linna kertoi yleensä, että sen asukkailla on
mahtanut olla sangen epämukavaa ja ikävää, ja koska meidän führerimme
sattui olemaan linnan vanha palvelija, niin me pyysimme häntä
päivätyön päätyttyä astumaan kanssamme lähellä olevaan Goldnes Hornin
ravintolaan, jotta saisimme puhella hänen kanssaan mukavia.

Ja kun sitten olimme saaneet eteemme kunnolliset olutseidelit, jota
juomaa Saksassa ei katsota hengenvaaralliseksi myrkyksi, jollaiseksi
sen meillä ovat todistaneet tohtori Helenius ja professori Taavi
Laitinen, niin kulauttelimme siis tätä olutta naamaamme ja puhelimme
muinaisia.

Linnan vahtimestari, joka loistoaikoinaan oli ollut oikein hovilakeija,
kertoi, että linnassa jo hänen majesteettinsa aikana oli ollut vain
aniharvoja asuttavassa kunnossa olevia huoneita. Ne määrärahat,
joita linnojen ylläpitoon yleensä myönnettiin, olivat siksi pienet,
että linnat pääsivät rappeutumaan. Tästä syystä olivat esim. niiden
parkettilattiat aivan sietämättömän huonossa kunnossa, niinkuin
jokainen linnassa kävijä voi todeta. Lattiaveto oli linnassa myöskin
siksi kauhea, että viimeisen kuninkaan täytyi peittää kaikkien
asuttujen huoneiden lattiat omilla matoillaan. Lopuksi hän katsoi
viisaimmaksi hankkia itselleen pienen yksityisasunnon kaupungilta,
jossa hän oikeastaan asui, ollen linna ainoastaan hänen virallisena
asuntonaan. Ruhtinaalliset vierailut koetettiin asettaa kesän ajaksi,
sillä kukaan ei hennonut ystäviään tällaiseen harakan pesään majoittaa.

— No, mitä te piditte sitten viimeisestä kuninkaallisesta
hallitsijastanne?

— Hän oli hyvä hallitsija.

— Oliko hän nero?

— Ei, ei suinkaan, näin meidän kesken sanoen, erittäin tyhmä.

— Mitkä olivat hänen mieliharrastuksensa?

— Metsästys, syöminen ja juominen, varsinkin juominen.

— No, kuinka te sitten voitte sanoa, että hän oli hyvä hallitsija?

— Joo, senvuoksi, ettei hän tehnyt mitään. Ajatelkaa, jos niin tyhmä
mies olisi ollut itsepäinen ja toimintahaluinen, mitä suunnattomia
onnettomuuksia hän olisikaan voinut matkaansaattaa. Mutta tämä meidän
majesteettimme, niinkuin sanottu, ei tehnyt kenellekään pahaa eikä
hyvää, vaan antoi parlamentin valitsemien ministereiden hoitaa maan
asiat ja senvuoksi menestyivätkin maassamme kaikki hyvin, sekä ylhäiset
että alhaiset, sekä kauppa, maanviljelys, tieteet että taiteet.
Asioiden johto oli kokeneissa käsissä, nähkääs. Mutta nykyään tulee
meillä valtion asioiden johtoon miehiä, jotka eivät ole lahjakkuudessa
edes entisen majesteettimme veroisia, mutta joilla on suunnaton halu
toimia itsenäisesti ja jotka senvuoksi sekoittavat kaikki asiat. Mitä
taas näihin vanhoihin linnoihin tulee, niin on niitä vähitellen alettu
korjailla, vaikkei tätä linnaa vielä ole paljonkaan korjailemaan
ehditty. Mutta kaikki ne linnat, joissa asuu tasavallan korkea-arvoisia
virkamiehiä, on korjattu heti, sillä eihän toki tasavaltalainen
virkamies, tottumaton kun on, voi asua sellaisessa harakanpesässä kuin
joku majesteetti, joka on niissä jo vuosisatojen perinnöllisyydestä
tottunut asumaan.

Tällainen on kertomus vanhasta linnasta ja vanhasta linnan palvelijasta.




HIENOSSA SAUNASSA.


Matkamies, suomalainen nim., huomaa viikon parin päästä ulkomailla
vaellettuaan, että sauna alkaa olla tarpeen. Kivihiili tai oikeastaan
kivihiilen noki tarttuu nimittäin joka paikkaan. Kun niistät nenääsi,
ilmestyy vitivalkoiselle nenäliinallesi heti kaksi mustaa läikkää ja
jos nenäliinaan pyyhkäiset hikisen naamasi, niin on nenäliina heti
valmis pyykkiin.

Mutta nuo pienet kivihiilihiukkaset tunkeutuvat kaikista mahdollisista
aukoista ihoosi, valkoinen paidankauluksesi on pian pikimusta,
pikimustat ovat myöskin hihansuut ja jos alat tarkastella ruumistasi,
niin huomaat hyvin pian, että sekin on hienon kivihiilihärmeen peittämä.

Ja monet muut merkit ja tunnustähdet johdattavat mieleesi suomalaisen
sananlaskun, ettei ole mentävä syyhymättä saunaan, tällä kertaa
muodossa: "Silloin, kun sinua syyhyttää, muistat saunan."

Ensimmäinen mahdollisuus saada kylpy on pyytää hotellin Stubenmädcheniä
sinulle se valmistamaan. Sinut viedään noin tunnin kuluttua
"kylpyhuoneeseen". Sen yhdessä nurkassa näet kaikki hotellin
tärkeimmät siivoamistyökalut, s.o. muutamia kappaleita rattaantapaisia
laitoksia, joilla ollaan lakaisevinaan lattiaa, pari pitkävartista
pensselintapaista vehjettä hamppuköydestä tehtyine tupsuineen, joilla
lattioita kostutetaan, jonkun varsiluudantapaisen vehkeen sekä
melkoisen paljon sitä tavaraa, jota me suomalaiset kutsumme rojuksi.
Katossa on hämähäkinverkkoja, ovesta on maali lohkeillut j.n.e. Mutta
ammeessa on haaleata vettä ja siinä voit yrittää parhaasi mukaan pestä
itseäsi. Hyvin mustaksi kylpyvesi tuleekin, mutta pian huomaat, ettei
tällainen ammekylpy muuta tee kuin antaa sinulle vain jonkunmoisen
käsityksen siitä, kuinka likaiseksi olet matkalla tullut.

Tällaisilla kylvyillä sitä kuitenkin sai tulla toimeen ja olin
tahallani päättänyt säästää itseäni, sillä olin kuullut kovasti
kiitettävän sitä Wienin roomalaiskylpylää, jossa useat europalaiset
hallitsijat ja vieläpä Europan ulkopuolellakin olevat, esim. Brasilian
keisari Pedro I, olivat nauttineet kylvyn virkistystä. Kun siis olin
täysin rähjääntyneenä saapunut yöjunassa Wieniin, niin seuraavana
päivänä ensi työkseni astuinkin tähän roomalaiseen kylpylään, joka
muuten oli aivan lähellä rautatieasemaa.

Ja komea oli jo sisäänkäytävä. Siellä oli tavanmukainen ovenaukaisija
juomarahoja kärkkymässä ja saikin hän muutaman groschenin, kun neuvoi
minulle, missäpäin pilettiluukku sijaitsi. Ja sen jälkeen tuli lipun
osto, jolloin havaitsin, että lippuja voitiin ostaa kolmeen kerrokseen
ja vaihtelivat hinnat noin 30—50 Suomenmarkkaan.

Koska lompakkoni ei ollut erittäin paksu, niin valitsin ylimmän eli
halvimman kerroksen ja sen jälkeen lipun saatuani alkoi kapuaminen
hyvin narisevia ja vaappuvia tammiportaita myöten ylimpään kerrokseen.
Näki, että kaikki oli aikoinaan ollut hienon hienoa, mutta
nähtävästi ei omistajalla ollut varaa mihinkään korjauksiin pitkiin
aikoihin, sillä kaikki narisi ja natisi, oli kulunutta ja rappiolla.
Yläkerrokseen kuitenkin päästiin ja siellä astui eteemme ainoastaan
vyötärövaippaan puettu Apollo, joka tarjoutui ottamaan haltuunsa
lompakkomme ja arvoesineemme, antoi niistä kuitin, peri 5 markan
suuruisen lisämaksun ja ojensi meille vyön eli gürtelin sekä avaimen,
jolla pääsimme pukuhuoneeseen.

Se, joka joskus on nähnyt suomalaisen kaupunkilaissaunan pukuhuoneen
mukavine makuusohvineen, valkoisine lakanoineen ja kaikkine muine
ihanuuksineen, voi käsittää, miltä tuntuu, kun pukuhuoneena on niin
ahdas koppi, että siinä tuskin kääntymään mahtuu, ja likainen se koppi
oli, niin likainen, että se johti mieleen erään ahtaanlaisen pihan
perällä olevan rakennuksen, jollaisia niin yleisesti tavataan meidän
rakkaassa Suomessamme.

Tämän kopin seinällä oli iso julistus, noin 80 cm leveä ja
kuutisenkymmentä pitkä, jossa oli esitetty kaikki säännöt, mitä tässä
kylpypaikassa noudatettava on.

Häpeän tunnustaa, että en tarkalleen tunne Suomen nykyisiä
perustuslakeja, mutta uskallan väittää, että tämä sauna-asetus oli
varmasti pitempi kuin Suomen valtioneuvoston johtosääntö tai esim.
Suomen valtiosääntö. Siinä tosin oli ainoastaan 88 pykälää, mutta
nämä olivat kaikki sangen pitkät ja laajat ja perinpohjaiset, joten
jo heti ne nähdessäni ymmärsin, kuinka väärin on ollut syyttää Suomen
kansan eduskuntaa siitä, että se on liiaksi tehnyt lakeja. Voin huoleti
sanoa, ettei ainoakaan Suomen kansan eduskunnan laatimista laeista
ole epäselvyydessä ja epätarkoituksenmukaisuudessa päässyt tämän
sauna-asetuksen tasalle.

Luin siitä kaksi ensimmäistä pykälää, mutta oli niiden kieli siksi
monimutkaista, että jatkaminen osottautui tarpeettomaksi ja päätin
senvuoksi rohkeasti ryhtyä kylpyyn tuntematta lakeja ja asetuksia.
Näinhän tekee muuten Suomen kansakin lakiensa suhteen, sillä eiväthän
meillä edes lakimiehet tiedä, mitkä lait milloinkin ovat voimassa ja
mitkä kumotut. Otaksuin siis, etteivät nämä saunavirkailijatkaan tunne
lakejansa, joten voin täällä kylpeä ilman lakeja ja asetuksia, niinkuin
koko elämänikäni olen tehnyt.

Vyönauhan kiinnitin kuitenkin vyölleni, sillä sen kiinnittämisestä oli
mainittu erityisessä kuulutuksessa, jossa oli huomautettu, että sen
kantaminen oli siveellisyyden vuoksi välttämätöntä.

Tämän jälkeen sain paljain jaloin painua huikean likaisia portaita
myöten alakerrokseen, mutta sielläpä olikin erikoinen suihkulaitos
jalkojen pesua varten. Paitsi tarkkoja ohjeita siitä, ettei suihkua
ottaessaan saanut vyötä irroittaa, oli siinä myös pitkähköt ohjeet
siitä, miten suihkua on käytettävä. Näiden ohjeiden lukeminen ei
kuitenkaan ollut tarpeellinen, sillä suihku toimi ilman niitäkin.
Tämän jälkeen seurasi lämmin suihku, jossa virutettiin koko ruumis ja
sitten saatiin astua ensimmäiseen pyhättöön, nim. lämminvesialtaaseen.
Se oli komeassa lasimaalauksilla varustetussa marmorisalissa, ja oli
siinä altaan ympärillä penkkejä siksi alhaalla, että pääsi lämpimään
veteen leukaansa myöten. Selvää on, että täälläkin oli taulukot, joissa
oli ankarasti kielletty tuon välttämättömän vyön irroittaminen ja
sitäpaitsi taulukko, jossa kiellettiin itsensä hierominen tai vedessä
liikkuminen. Oli siis vain istuttava paikoillaan ja annettava haalean
veden vaikuttaa ruumiiseen. Vilkaisin siinä kanssakylpijöihinikin ja
huomasin, että vieressäni istui eräs karvainen juutalainen, jonka iho
oli täynnä peukalonpään kokoisia mätäpäitä ihottumia. Bakteriologiset
tietoni eivät ole ylen suuret, mutta muistelen jostain lukeneeni,
että juuri noin 30º vedessä kaikki bakteerit ja basillit parhaiten
menestyvät ja minun täytyy myöntää, että tulin tällä kertaa jyrkästi
rikkoneeksi kylpylaitoksen sääntöjä. Syöksyin nim. valtavalla
kilpauintiotteella toiselle puolelle allasta, jolloin tietysti vesi
siinä loiskahti pyyhkäisten hyökyaallon tavoin kanssakilpailijani suut
ja silmät täyteen.

Mutta yhtä nopeasti kuin tämä oli sanottu, nousin ylös altaasta ja
syöksyin pois koko salista jäämättä sen enempää kuuntelemaan niitä
kirouksia ja sadatuksia, jotka perässäni kaikuivat.

Syöksyin siis seuraavaan osastoon, jossa annettiin 40º höyrykylpyä.
Huone oli täynnänsä sakeata, ilkeän hajuista vesihöyryä, jonka seasta
saattoi erottaa penkkejä, joilla kylpijät loikoilivat ja seinässä
edelleen asetuksen, jossa jyrkästi kiellettiin poistamasta yltään tuota
siunattua vyötäröpeitettä. Tämän jälkeen sai siirtyä suihkun otettuaan
50º höyryhuoneeseen, jossa jo sentään voi erottaa ihmiset ja jossa
oli vähän suomalaisen saunan makua. Mutta täälläkin oli ylen kosteata
ja haju oli tietysti huoneen likaisuudesta riippuen siksi ällöttävää,
etten sielläkään malttanut kauan olla, vaan läksin pesuosastoon.

Luulin täällä nim. kohtaavani pesijän, joka saippuan ja harjan kanssa
puhdistaisi ruumiini. Mutta niin ei ollut asian laita. Siellä olisi
kyllä ollut hierontaosasto, jossa noin 30 markan lisämaksusta olisi
tullut oikein saippualla pestyksi, mutta sinne en mennyt, vaan siirryin
lämpimään suihkuun, jossa tuijottaen asetukseen, jossa tuon siunatun
vyön riisuminen edelleen kiellettiin, koetin pestä ruumiini niin hyvin
kuin osasin.

Vielä sain viruttaa itseni suuressa altaassa, jossa oli 24-asteista
vettä jäsen jälkeen pistäytyä 16 asteen altaassa, joissa kummassakaan
ei saanut liikkua eikä luonnollisesti riisua yltään tuota siunattua
vyötä.

Näin oli tämä maailman hienoin kylpylä läpikäyty ja sen jälkeen
astuttiin huoneeseen, jossa Metusalemin ikäinen harmaapartainen vanhus
riisui yltäni tuon siunatun vyön. Hän kai oli jo siksi vanha, ettei
katsottu sitä tässä pimeässä kylpylässä epäsiveelliseksi. Hän se myös
antoi minulle kylpykaavun ja suunnattoman likaiset olkitohvelit.

Ja sitten saavuttiin viimeistelyhuoneeseen, jossa oli jalkojen
hoitajia, parranajajia, kynnenleikkaajia ja oluen tarjoilijoita. Ja
täällä oli myös suunnattoman likaisia samettisohvia, joissa kylvystä
onnelliset wieniläiset lojuilivat ja nukkuivatkin autuaallinen hymy
huulillaan.

Minäkin kysäisin, mitä seideli olutta maksaisi, mutta oli sen hinta
siksi ruhtinaallinen, että päätin voittaa kiusauksen ja nauttia sen
saunasta päästyäni läheisessä kapakassa.

Tällainen oli tämä keisarien ja kuningasten sauna, hienoin sauna koko
Wienin vanhassa keisarikaupungissa. Mitähän olisivatkaan Frans Joosepit
ja Don Pedrot ja kaikki muut suuruudet tuumanneet, jos he olisivat
saaneet oikean kunnollisen kylvyn Runebergin kadun saunassa Helsingissä
tai itsessään Pasaasin saunassa. Siellä kylvettyään nimittäin tuntee
itsensä puhtaaksi, mutta täältä tultua katsoin parhaaksi täyttää
pesuvadin vedellä ja panna joukkoon vähän lysolia ja kaikeksi
varmuudeksi desinfisioida ihoni tämän kuninkaallisen kylvyn jälkeen.




SE VÄLTTÄMÄTÖN MATKASEIKKAILU.


Ikävä kyllä emme tällä alalla voi kertoa omia kokemuksiamme, mutta
aivan yhtä hyvähän on, jos kerromme erään toisen henkilön katkeria
kokemuksia nykyaikaisessa suurkaupungissa, Berliinissä. Annamme siis
puheenvuoron koroillaaneläjä Nestor Nikodemus Naukkiselle.

Sitä ennen on meidän kuitenkin huomautettava, että koroillaan eläjä
Naukkinen oli kaikin puolin kunnollinen ja kunnioitusta herättävä
kansalainen. Hän oli leikellyt kuponkeja jo monta vuotta ja aina vain
ostanut uusia osakkeita ja uusia kuponkeja, kunnes lopulta viime
vuoden huonot raha-ajat vähensivät hänen töitänsä, niin että hän ei
oikein päässyt säännöllisiin elintapoihinsa Kotisuomessa. Tavallisesti
riitti hänelle nim. kuponkien leikkaamista kesäkuun loppupäiviin
asti, mutta tänä vuonna tämä työ loppui jo huhtikuun lopulla syystä,
että niin monet yhtiöt eivät huonojen raha-aikojen vuoksi jakaneet
osinkoja. Herra Naukkisen rahallista asemaa ei tämä tietysti mitenkään
järkyttänyt, mutta se muutti sitävastoin suuresti hänen jokapäiväisiä
elintapojaan. Ajatella, kuinka harmillista on istua ja köllötellä
kiikkutuolissaan ja silmäillä naulassa riippuvia kuponkisaksiaan, ilman
että niillä voi mitään kuponkeja leikata.

Ja senvuoksi oli herra Naukkinen päättänyt lähteä ulkomaille
virkistysmatkalle ja kävi hän siis pankista ostamassa 5000 dollarin
matkakreditiivin, sillä hän arveli tämän summan riittävän yhden
kuukauden ulkomaan matkaan, ja hän sanoi jäähyväiset Tiltullensa ja
Maija-Stiina tyttärellensä ja astui haahteen ja matkusti meren yli.

Ja niin sujui matka ilman hankaluuksia, koskapa hän joutui lopulta
Berliiniin ja siellä Unter den Lindenin varrella sijaitsevaan
Adlon-hotelliin, jossa amerikalaiset miljonäärit juovat 30 pfennigin
olutta 3 markalla lasi. Ja kun oli tullut ehtoosta ja aamusta
ensimmäinen ilta ja pikkutunnit, niin tunsi koroillaan eläjä Naukkinen
itsensä yksinäiseksi ja päätti lähteä haistelemaan Berliinin yöelämää.

Ja niin hän asteli Friedrichsstrasselle ja sieltä Wintergarteniin,
jossa on Berliinin hienoin varietee.

Ja täällä hänen ei tarvinnutkaan istua kauan yksin, sillä pian ilmestyi
pöytään kaksi neitokaista, jotka joivat samppanjaa hänen lasistaan ja
omista laseistaan ja taputtelivat häntä poskelle ja tanssivat hänen
kanssansa jazzia ja black bottomia ja donna-claraa ja istuivat taas
hänen viereensä ja puhuivat mukavia. Mutta koroillaan eläjä Naukkinen
tilasi uutta samppanjaa ja pöytään ilmestyi myöskin kaksi hienon
hienoa herrasmiestä, joilla oli monokkelit silmässä ja niin sai herra
Naukkinen kuulla, ettei hän sentään huonossa seurassa ollutkaan,
sillä toinen näistä herroista oli ruhtinas ja toinen oli kreivi ja
olivat nämä neitokaiset myös ruhtinattaria ja paroonittaria. Ja herra
Naukkinen tilasi illallista ja samppanjaa ja tuli yhä reippaammalle
tuulelle, joka tuuli ei edes pahentunut, vaikka hän joutui maksamaan
laskunkin, jonka summa oli nelinumeroisissa luvuissa.

Mutta ruhtinas ja kreivi olivat kadonneet, ja niin katsoi herra
Naukkinen velvollisuudekseen lähteä saattelemaan ruhtinatarta ja
paroonitarta kotiin. Ja hän tilasi siis hienoimman auton, minkä sai,
ja ruhtinatar ja paroonitar ilmoittivat osoitteensa ja niin lähti auto
liikkeelle.

Seuraavana päivänä ilmestyi erään berliiniläisen poliisipresidiumin
konttoriin eräs ilkialaston mies. Sanomme seuraavana päivänä, sillä
itse asiassa oli yö, kello oli nim. siinä 4 ajoissa aamusilla.

Ja tämän miehen naama oli ihan muodottomaksi hakattu ja hänen ihonsa
oli sininen ja punainen ja valkoinen ja hän vaati juoksevaa poliisia ja
ratsastavaa poliisia ja autolla ajavaa poliisia ja lentävää poliisia ja
sanoi, että häneltä oli ryöstetty tuhansia dollareita ja kultakellot ja
briljanttisormukset ja passit ja kaikki.

Mutta kun hänen kielestään ei oikein tahdottu saada selvää, niin täytyi
hänen lopulta ilmoittaa kansallisuutensa ja nimensä ja sen jälkeen
ruvettiin pitämään pöytäkirjaa, kun nim. ensin hänen hartioillensa oli
heitetty karkea poliisinsinelli.

Ja pöytäkirjoista nähdään m.m. seuraava herra Naukkisen kertomus. Niin,
alkuosan siitä lukija jo oikeastaan tietääkin, niin, että annamme
Naukkisen kertoa ainoastaan sen, mikä lukijalle on uutta:

"Autoon astuttuamme ajoimme kauan minun voimatta erottaa, mihin
suuntaan ja minne päin, ja lopulta tulimme hämärän puistokadun varteen
ja minä autoin molemmat neitoset autosta ja nämä taas aukaisivat erään
kaksikerroksisen hienon huvilarakennuksen oven ja me kuljimme hienoa
rappukäytävää myöten toiseen kerrokseen. Täällä astuimme hienoon
huoneustoon ja siirryimme neitosten budoaariin, ja koska oli erittäin
kuuma, heitin minä takkini ja liivini ja kaulukseni pois kysyttyäni
ensin neideiltä, oliko heillä mitään sitä vastaan, ja sen jälkeen me
nautimme virvokkeita y.m. ja vähän tanssimmekin."

Ja sitten — — —

"Minä makasin puolihorroksissa, kun yht'äkkiä heräsin siihen, että
huoneen ovi aukaistiin ja sähkövalo väännettiin auki. Ja samassa
ojennettiin minua vastaan kaksi revolverin piippua ja huomasin,
että huoneeseen olivat astuneet ruhtinas ja kreivi, jotka raa'asti
ärjäisivät:

"Jos liikahdatte, olette kuoleman oma."

"Aioin herättää viereisessä sängyssä uinuvan ruhtinattaren, mutta en
uskaltanut liikuttaa itseäni. Minun täytyi tyytyä vain katselemaan,
kuinka nämä molemmat roistot tyhjensivät minun taskuni ja istahtivat
sen jälkeen mukavasti sohvalle ja alkoivat laskea saalistaan.
Mutta samalla he pitivät minua tarkoin silmällä. He nähtävästi
tekivät jonkunlaista tasajakoa ja kun he olivat päässeet siitä
yksimielisyyteen, niin he rupesivat keskustelemaan minun kohtalostani.

"Ja toinen heistä sanoi: 'On paras, että ammumme hänet tai kuristamme
hänet kuoliaaksi ja heitämme hänen ruumiinsa Spreehen, sillä jos
päästämme miehen elävänä kynsistämme, niin ilmiantaa hän meidät
poliisille ja me voimme joutua kiinni.'”

"Toinen miehistä tuntui hyväksyvän tämän ehdotuksen ja sen jälkeen he
ryhtyivät keskustelemaan siitä, mitenkä ruumiin kuljetus parhaiten
tapahtuisi. Ja he tulivat lopuksi yksimielisyyteen siitä, että he ensin
kuljettavat minut kylpyhuoneeseen, asettavat minut kylpyammeeseen ja
panevat kylpyammeen täyteen vettä sekä sen jälkeen tukahduttavat minut.
Kylpyammeessa he minut paloittelevat, panevat palaset kahteen suureen
kapsäkkiin ja sen jälkeen huuhtovat kylpyammeen.

"Minun hiukseni nousivat pystyyn minun kaikkea tätä kuullessani
ja vaivuin minä polvilleni heidän jalkojensa juureen ja ilmoitin,
että minä olen koroillaaneläjä Naukkinen Helsingistä; joka omistan
tonnittain osakkeita ja lupasin heille 10,000 dollaria mieheen ja
vieläpä toiselle Maija-Stiinan puolisoksi. Aluksi he olivat aivan
kylmiä, mutta kun korotin lupaukseni 30,000 dollariin ja lupasin, että
he saavat saattaa minut Amerikkaan ja antaa minun siellä paeta ja
kun lupasin, etten missään tapauksessa tule tästä asiasta hiiskumaan
tavuakaan, niin alkoi jo toinen rosvoista tulla sille mielelle, että
ehkä voimme hyväksyä tämän ehdotuksen.

"Toinen oli taas sitä mieltä, että parempi on pyy pivossa kuin
kymmenen oksalla, mutta silloin syöksyi ruhtinatar ylös sängystä ja
sanoi, että tietysti on 60,000 dollaria parempi kuin vaivaiset 4000 ja
kehoitti suostumaan ehdotukseen. Samaa lausui myös kreivinna, joka oli
astunut sisälle viereisestä huoneesta ja kuinka olikaan, syntyi heidän
keskenään siksi suuri väittely, että minä sain käteni samppanjapulloon
ja lennätin sillä sähkölampun rikki.

"Ja sen jälkeen lähdin juoksemaan sen kuin ennätin, mutta vaatteita
en ennättänyt ottaa päälleni, — maatessani olin mahdollisimman
kevyesti puettu, sillä huoneessa oli mielestäni kuuma. Ja monet kerrat
kompastuilin rappusissa, mutta ihmeellinen onnenkauppa oli, että
ennätin ulos ja juoksin sen jälkeen erästä mahdollisimman pimeätä
katua, kunnes tapasin erään poliisin, joka toi minut tänne. Ja nyt
ottakaa kiinni ne roistot!"

Niinkuin kuitenkin voimme ymmärtää, ei herra Naukkinen osannut
ensinkään neuvoa, missä hän oli ollut ja hyvin tukalalta näytti hänen
tilansa muutenkin. Lopulta hän kuitenkin sai siviilivaatteet päällensä
ja eräs poliisi lähti häntä saattamaan hotelli Adloniin.

Mutta mistä saada rahaa? Olihan hänellä sitä Suomessa kuinka paljon
tahansa, mutta nyt hänellä ei ollut edes sen vertaa, että olisi
voinut maksaa edes autokyytinsä. No, miljoonamieshän ei koskaan joudu
pulaan ja kun herra Naukkinen aukaisi kapsäkkinsä ja veti sieltä
esille 1,000 dollaria maksavan toalettikalustonsa, niin toki silloin
huomattiin, minkälaisen miehen kanssa oltiin tekemisissä ja sai hän
tilaisuuden sähköttää Suomeen ja parin tunnin päästä oli hänellä
taas toiset 5000 dollariansa ja hän voi panna Berliinin poliisin
liikkeelle. Ja kun hän oli pistänyt poliisin kouraan 100 dollaria
"autorahoiksi", niin soitettiin hänelle jo samana iltapäivänä, ja kun
hän saapui tämän soiton perusteella poliisikonttoriin, niin tapasi hän
siellä sekä ruhtinaan s.o. karanneen murtovarkaan Jakob Müllerin ja
kreivin, Fritz Müllerin. Ruhtinas ja kreivi olivat veljeksiä ja heidän
aviopuolisonsa olivat nämä kaksi hienoa daamia, jotka herra Naukkinen
oli Wintergartenissa tavannut.

Ja rahatkin saatiin melkein kaikki, takaisin ja myöskin koroillaaneläjä
Naukkisen kalleudet.

Mutta herra Naukkinen oli päättänyt, ettei hän lähde enään tuollaisiin
kevytmielisiin huvituksiin, vaan teki hän täydellisen parannuksen
ja matkusti Oberammergauhin odottamaan sitä aikaa, jolloin
kärsimysnäytelmä piti esitettämän.




TALONPOIKAISTANSSEISSA.


Varsinaisia talonpoikaistanssiaisia ei meillä enää ole, sillä jos
menee esim. nuorisoseuran iltamiin, niin on tanssi siellä jokseenkin
samanlaista kuin kaupungeissakin. Tanssikappaleet alkavat olla samat
ja meidän maalaisväestömme pukeutuu kaupunkilaismalliin, niin että
silkkisukat ja korkeakorkoiset kengät ovat jo muodissa Rovaniemen
takanakin. Mutta vaikka Saksa onkin uudenaikainen maa, niin siellä
monin paikoin maalaisväestö säilyttää vanhoja tapoja, ja senvuoksi
siellä voidaan nähdä vielä oikeita talonpoikaistanssiaisia.

Saksin metsäseuduissa poltetaan vielä tänäpäivänä suuria hiilimiiluja
ja kun hiilimiilun purkajaiset on talkoona pidetty, niin silloin tulee
myöskin ilon vuoro ja pidetään oikeat miilutanssiaiset. Tätä varten
on miilun läheisyydessä tanssilava ja useissa paikoin on hiilimiilun
läheisyydessä vielä ravintolakin.

Olimme seuranneet vanhan miilunpolttajan kanssa hiilimiilun kehitystä,
sillä meissä itsessämmekin on vähän miilunpolttajan vikaa, ja
huomasimme, kuinka tärkeä paikka tämä miilu paikkakunnan historiassa
oli. Varsinkin olivat siihen kiintyneet paikkakunnan neitokaiset ja
nuorukaiset, sillä he hiipivät aina illan hämärissä hiilimiilulle ja
sen läheisyydessä olevaan metsään ja olivat siellä kahden kesken ja
juttelivat luultavasti kaikesta muusta kuin miilun poltosta. Vanha
miilunpolttaja sanoikin, että hän tietää kaikkein parhaiten, kutka
näillä tienoilla toisistaan pitävät ja kutka ovat löytäneet toisensa.

Paitsi miilua piti miilunpolttaja sivuansiokseen pientä ravintolaa,
jossa tarjoiltiin voileipiä ja olutta, joka olut noudettiin lähteestä,
joka piti pullot kylmänä.

Mutta sitten tulivat miilutanssiaiset. Tanssilava koristettiin lehvillä
ja koreilla nauhoilla ja siinä kymmenen aikaan illalla alkoi miilulle
kerääntyä nuorisoa, joka suurimmaksi osaksi oli kansallispuvuissa,
tytöt lyhyissä, kirjavissa hameissa, polvet paljaina, ja pojat lyhyissä
vuoristolaishousuissa, niinikään paljain polvin. Ja tanssit olivat
vanhan suomalaisen purpurin ja koivistonpolskan tapaisia ja tanssiessa
laulettiin niinkuin meilläkin ennen aikaan tehtiin. Ja sitäpaitsi
kuului tanssissa aina muutamassa vuorossa asiaan, että tyttö nostettiin
vyötäröistä niin korkealle kuin jaksettiin ja tehtiin niin monta
pyöräystä kuin jaksettiin.

Ja siellä mekin hääräsimme hiki tukassa ja tuntui oikein mukavalta,
kun nämä tyttölapset laskivat kätösensä meidän hartioillemme, jotta me
jaksaisimme heitä nostella ja sen jälkeen pyöräytellä ympäri.

Ja ihana Gretel oli myöskin siellä ja me tanssimme hänen kanssansa,
niin että hänen pitkät hiuspalmikkonsa hulmusivat ja meidän olisi
kovin tehnyt mieli purkaa nämä palmikot, sillä arvasimme, että silloin
olisimme nähneet tukan, jota parempaa tuskin Loreleilla lienee ollut.

Mutta tanssissa tulee väkisinkin kuuma ja niin päätimme lähteä jäähylle
ja haimme kaksi pulloa olutta ja muutaman makkaran ja istahdimme metsän
siimekseen ja aloimme puhua mukavia. Ja meidän katseemme kiintyivät
Gretelin käsiin ja me otimme toisen Gretelin kätösen käteemme ja
sanoimme, että Suomessa ei ole talonpoikaistytöllä noin pieniä kätösiä,
ja ihmettelimme, että mitähän työtä noillakin kätösillä oikeastaan
tehdään.

Ja Gretel sanoi, että niillä tehdään kaikkia töitä, mitä taloudessa
tarvitaan ja siveli kämmenellänsä meidän poskiamme ja sanoi, että
ettekös sentään huomaa, kuinka karkeat ne kädet ovat?

Mutta me sanoimme, että ne ovat pehmeät kuin höyhen ja sanoimme, että
varmaankaan ei noilla käsillä sentään ole mitään karkeata työtä tehty.
Mutta silloin otti Gretel meidän kätemme käteensä ja siveli sillä
polviansa ja sanoi, että katsokaapas kuinka karkeat nämä polvetkin
ovat, sillä koko päivän olen ollut polvillani ja kuurannut lattiaa.

Ja näin me siinä sitten istuimme ja me aloimme sitten lopulta
vähitellen uskoa, että ehkä Gretel sittenkin on työtä tehnyt ja kun
oluetkin alkoivat loppua, päätimme taas lähteä tanssia jatkamaan. Mutta
tällä välin oli tullut tästä juhlallisesta kuusikosta pilkkosen pimeä
ja vaikka me mielestämme kuljimmekin toisten ääntä kohti, niin synkkeni
metsä yhä edelleen ja lopulta soiton äänikin lakkasi kuulumasta ja me
huomasimme olevamme eksyksissä.

Ja vaikka me kuinka olisimme koettaneet, niin emme löytäneet pois
metsästä, joten meidän täytyi istahtaa ja ruveta odottamaan aamun
tuloa. Ja väsyneet me myöskin olimme, niin että ei ollut ihme, että me
lopulta nukahdimme pehmeälle sammalvuoteelle.

Ja kun me heräsimme, niin me huomasimme liikkuvamme taivaan ja maan
välillä ja kun me tarkemmin katselimme tilannetta, niin huomasimme,
että meidät oli maasta kohottanut kaksi erittäin vankkaa käsivartta.

Ja sen jälkeen tunsimme taas seisovamme maan pinnalla ja meidän
edessämme seisoi noin 25-vuotias mies, joka suuresti muistutti
Goljattia, joka niinkuin muistamme oli 6 kyynärän ja kämmenen leveyden
pituinen, ja vaikka me olemmekin nimeltämme Taavetti, niin me
huomasimme itsemme kuitenkin sangen aseettomaksi tämän filistealaisen
edessä, sillä meillä ei ollut mitään linkoa.

Me astuimme siis mahdollisimman pitkän askeleen taaksepäin, jolloin
tämä filistealainen astui yhtä pitkän askeleen eteenpäin ja me olimme
taas yhtä lähellä toisiamme.

Me emme siis voineet muuta kuin seisahtua paikallemme ja me kumarsimme
kohteliaasti ja kiittelimme filistealaista siitä, että hän oli löytänyt
meidät metsästä, johon ehkä muuten olisimme eksyneet.

Mutta tämä filistealainen oli sangen epäkohtelias. Hän puhui sangen
paljon ja sangen uhkaavalla äänellä, mutta hänen puheestaan minä en
paljoakaan ymmärtänyt, jonka jälkeen hänen kätensä taasen lähestyi
minun kaulustani. Minä onnistuin kuitenkin pääsemään erään suuren
puun taakse, se oli noin metri läpimitaltaan, ja sen jälkeen aloimme
leikkiä kiinniottajaisia, kunnes lopulta aloin laukata sangen jyrkkää
mäenrinnettä alas. Enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, kuinka tämä
minun laukkaamiseni tapahtui, mutta sen verran vain muistan, että
koipien välitys ei tahtonut millään tavalla riittää, mutta lopulta
kadotin tasapainoni ja kuului kova polskahdus ja niin olin romahtanut
pää edellä suolammikkoon.

Kesti kauan aikaa, ennenkuin pääsin kuivalle ja kun aloin katsella
jotain tien tapaista, niin näin lammikon lähellä portaat, joita myöten
asteli kaksi ihmistä.

Siellä asteli Goljat ja hänen kainalossaan sipsutteli ihana Gretel.

Ja he näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä toisiinsa, niinkuin
luonnollisen valinnan luonnonlakien mukaan sopiikin.

Mutta heidän jäljessään tallusteli täysin kuraantunut kypsyneessä
keski-iässä oleva mieshenkilö... Ja hänen kenkänsä sanoivat hölk, hölk,
hölk...




CAVE CANEM!


Tämä kirjoitus oli ensimmäinen, jonka roomalaiseen taloon astuja
muinoin näki. Suomeksi se merkitsee: "Varokaa koiraa."

Täällä pääkaupungissa ei kynnyksen yli astuja näe tällaista
kirjoitusta, mutta sitävastoin kyllä muutamissa tapauksissa ilmoituksia
siitä, että kerjäläisiltä ja asiattomilta on rapuissa liikkuminen
kielletty. Eräässä talossa on sitäpaitsi ilmoitettu se poliisilaitoksen
numero, joka tepsii, ellei kieltoa noudateta.

Mikäli olemme kuulleet, ei tämä juhlallinen plakaatti kuitenkaan ole
tehnyt toivottua vaikutusta.

"Asiattomien kulku" rapuissa jatkuu yhä edelleen häiriytymättä.
Eikä tuo nyt itse asiassa niin mahdottoman "häiritsevää" ole, mutta
ikävämpää on se, että nämä "asiattomat" eivät suinkaan aina lähde
talosta tyhjin toimin. Tämän tuli havaitsemaan m.m. töölöläinen
herrasmies, joka pikkutunneilla saapui "visiitiltä" kotiinsa ja huomasi
hämmästyksekseen sen iloisesti valaistuksi. Mutta iloiseksi hän ei
lopulta jäänyt, sillä talo oli käännetty mullin mallin ja sieltä viety
kaikki arvoesineet viimeistä hopealusikkaa myöten.

Yhtä tyytymätön oli se herrasmies, joka viime kesänä palasi
kesälomaltaan ja sai tietää, että hän oli muuttanut, eli toisin sanoen,
että hänen luultiin muuttaneen, sillä kuorma-auto oli saapunut hänen
talonsa eteen ja hänen huoneustonsa oli tyystin tyhjennetty.

Ehkä näiden joukkoon on vielä luettava sekin tapaus, joka sattui
eräälle helsinkiläiselle herrasmiehelle aivan äskettäin. Kun hän nim.
saapui kotiinsa liikematkalta, niin oli hänen nimikilpensä ovelta
hävinnyt ja sen sijalla komeili nimikilpi, jossa oli hänen rouvansa
tyttönimi. Siinä talossa oli kuulemma myös käynyt "asiattomia".

Ernst Lampén on kirjoittanut pitkään ja mielenkiintoisesti siitä, että
koirat yleensä ovat tarpeettomia pääkaupungissa. Metsästäjä tarvitsee
metsästyskoiria ja maatalossa tarvitaan talon vahti, mutta kaupungissa
ovat koirat ylellisyystavaraa, josta lienee vähän huvia omistajalle
itselleen, mutta paljon harmia muille.

Pidämme Ernst Lampén'in kirjoitusta liian yksipuolisena. Emme tosin
voi käsittää, mitä hyötyä on kaiken maailman sylikoirista, jotka ovat
toinen toistaan rumempia ja vaivaisia, kääpiömäisiä epäsikiöitä, mutta
kyllä täällä Helsingissäkin oikeita talon vahteja tarvittaisiin. Emme
tosin usko, että koirat oppisivat erottamaan asiallisia "asiattomista",
mutta tuskinpa vain porrasryöstöjä ja huoneustoryöstöjä tapahtuisi niin
paljon kuin nykyään, jos vain taloissa olisi vahtikoiria.

Kun nimittäin koiran älyyn yhdistettäisiin ihmisen äly, niin helposti
ehkä voitaisiin suoriutua pulmallisistakin tilanteista. Ehdotamme
meneteltäväksi esim. seuraavalla tavalla.

Talon porraskäytävään asetettaisiin joko tanskalainen verikoira tai
erikoisesti tarkoitusta varten kasvatettu bernhardilaiskoira.

Jokseenkin varmaa on, ettei tähän taloon tulisi "asiattomia" eikä
olisi niin kovin vaarallista, jos myös myöhään kotiin keinottelevat
herrasmiehet tai luvattomilla matkoilla ollut "kultainen nuoriso"
joutuisi talon vahdin kanssa tekemisiin. Kukaan ei ainakaan pääsisi
salaa taloon. Jokseenkin varmasti palaisi taloon hyvä järjestys jo
viikkokauden kuluttua.

Ja nyt, hyvä lukija, nyt tulee pääasia. Talon porttikäytävään
maalattaisiin pimeässä loistavin kirjaimin: "Varokaa koiraa!" Ja miksei
vielä latinaksi: "Cave canem."

Tämän jälkeen voitaisiin temppu uudistaa jossain muussa rappukäytävässä
ja kenties voitaisiin yrittää julistuksen ovelle asettamista ilman
koiraakin. Jos koiraa välttämättömästi tahdotaan välttää käyttämästä,
niin silloin ehdotamme, että asetettaisiin talon portille julistus:

 _Varokaa!_

 Talossa asuu 4 erittäin vaarallista tarttuvaa tautia potevaa henkilöä.
 Se, joka taloon astuu, syyttäköön itseänsä!

 Isännöitsijä.

Ehkä tämä on vielä parempi ja repäisevämpi muoto samasta ajatuksesta
kuin muinaisten roomalaisten lause "Cave canem!"




OPPITUNTI YLEISKULTTUURISSA.


Postilaatikon kansi kolahti. Kiiruhdimme katsomaan, mutta ei siellä
ollut sen parempaa kuin tavallinen ilmoituskortti. Tällä kertaa
ilmoitti "oppilaitos", joka "antaa pätevien opettajien johdolla
huokeita ryhmä- ja yksityistunteja suomen, ruotsin, eestin, saksan,
ranskan, englannin, italian, venäjän ja esperanton kielissä;
lausunnossa ja näyttämöplastiikassa, matematiikassa. Kursseja
järjestetään kirjanpidossa ja pikakirjoituksessa; kotiarkkitehtuurissa
ja yleiskulttuurissa; grafologiassa y.m. y.m."

Mikä ihastuttava pieni kortti, joka oli meille aukaiseva tien
inhimillisen tietämykseen. Tuossa pienessä laitoksessa voisimme oppia
mitä halusimme kielistä grafologiaan asti. Kaikki "pätevien opettajien"
johdolla.

Sanotaan, että inhimillinen tietämys on laaja, mutta ihmisen elämä on
lyhyt, joten meidän oli siis harkittava, mistä oppiaineista saisimme
ehdottomasti parhaan tuloksen. Selvää on, että tämä oppiaine on
_yleiskulttuuri_ ja senvuoksi päätimme ryhtyä ottamaan oppitunteja
juuri siinä.

Emme voi kieltää, että mielenkiintomme astuessamme tämän oppilaitoksen
eteiseen oli suuri. Pian seisoisimme silmä silmää vastaan ihmisen
kanssa, joka kykenee antamaan opetusta _yleiskulttuurissa_.
Koputettuamme ovi aukeni ja saimme astua huoneeseen, jossa hyvin
yksinkertaisen kirjoituspöydän takana istui lihavahko, hyvin
maalattu ja spaklattu, noin 50-vuotias naisihminen. Me kumarsimme
ja punastuimme, sillä arvasimme, että arguksen katseilla seurataan
jokaista liikettämme, sillä tiesimmehän ensi kertaa elämässämme
seisovamme yleiskulttuurin opettajan edessä.

Jo lapsena on meille opetettu, että liika puheliaisuus on pahasta
ja kun sitäpaitsi tiesimme, että rouva-arvonimen saavuttaminen on
meidän valistuneimpien naistemme kaikkein keskeisimpiä pyrkimyksiä,
sammalsimme siis:

— Arvoisa rouva Yleiskulttuuri... Ei tuota noin hyvin arvoisa rouva,
minä pyytäisin saada tunteja yleiskulttuurissa.

— Ryhmässäkö, vai yksin?

— Mieluimmin yksin.

       *       *       *       *       *

On myönnettävä, että tuleva opettajamme oli tehnyt meihin vaikutuksen.
Hänen silmänsä olivat terävät kuin naskalit. Hänen äänensä oli tiukka
kuin tulisi se kiristetystä pussinsuusta ja koko hänen olemuksestaan
säteili itsetietoisuus ja tahdonvoima.

Ei ole siis ihme, että hous... anteeksi, että me hieman tutisimme
astuessamme ensimmäiselle yleiskulttuurin tunnillemme.

Rouva Yleiskulttuuri istui kirjoituspöytänsä takana. Kun olimme
näyttäneet naamamme, kehoitettiin meitä palaamaan uudestaan eteiseen ja
silloin kuin rouva Yleiskulttuuri lausui sisään, astumaan sivistyneesti
huoneeseen.

— Koettaka te aukkasta nyt enssi se ovigrasiöösisti. Kas näin, ja
astuka sisän ledist ja grasiöösist, kas näin.

Niin, odotimme siis oven toisella puolella, kunnes lausuttiin sana:
sisään.

Astuimme huoneeseen ja onnistuimme jo ensi kerralla.

— Sisään olla franskaks angtreesilvuplee. Kun minä sano
angtreesilvuplee, niin astuka sisään.

Vähän ajan perästä lausuttiin angtreesilvuplee ja koe uudistettiin. Se
onnistui.

Tämän jälkeen ryhdyimme järjestämään samaa koetta englannin kielellä. —
— —

Olimme juuri päässeet oven ulkopuolelle, kun sisältä alkoi kuulua
hirveätä kirkunaa venäjän, saksan, ranskan, englannin ja esperanton
kielillä, joten me syöksyimme aivan kulttuurittomasti huoneeseen.

Rouva Yleiskulttuuri tanssi pöydällä mitä hirvittävältä intiaanitanssia
ja tuli niin lähelle pöydän reunaa, että meidän täytyi rientää häntä
tukemaan. Me romahdimme molemmat yhdessä lattialle ja katsoi rouva
Yleiskulttuuri parhaaksi pyörtyä meidän syliimme.

Samassa huomasimme pienen hiiren, joka luikki ovesta ulos.

Mutta me vieritimme rouva Yleiskulttuurin päältämme, paiskasimme
pöydälle tuntimaksun, 60 mk, kaappasimme palttoomme ja lakkimme ja
syöksyimme ulos.

Emme nimittäin voinut käsittää, kuinka voisimme selvitä rouva
Yleiskulttuurista sen jälkeen kuin hänet oli saattanut pulaan
tavallinen suomalainen hiiri, jolla ei ole yleiskulttuuria.




ONNETON AVIOMIES.


Noin pari kuukautta oli nuori pari Jyrki ollut naimisissa.

Ja sitten eräänä päivänä saapui herra Jyrki taas klubiin, jossa ei
häntä oltu, niinkuin ylläolevasta selviää, pariin kuukauteen nähty.

Suurella ilolla otettiin hänet vastaan kaverusten seuraan. Mutta herra
Jyrki ei ollut ensinkään iloisen näköinen.

— Mikä miestä vaivaa? tuumivat toverit.

— Appiukko ei halua irroittaa rahoja, lausui eräs.

— Anoppimuori on muuttanut taloon, tuumasi toinen.

— Keittäjätär on poistunut ja rouva laittaa itse ruuat, tuumasi kolmas.

— Hän on tärvellyt rouvansa uusimman puvun, tuumasi neljäs.

Mutta silloin otti herra Jyrkikin puheenvuoron, ja sanoi surkealla
äänellä:

— Olette kaikki erehtyneet. Minun appivaarini on tämän kaupungin
varakkain ja anteliain ihminen. Lähinnä Josefiinaani rakastan
anoppimuoriani yli kaiken. Meidän keittäjättäremme on talon vanha
uskollinen palvelija Josefiinan kodista, eikä milloinkaan jättäisi
silmäteräänsä. Minun rouvani ei voisi milloinkaan suuttua minuun vain
puvun tähden.

Mutta on olemassa jotain vielä kauheampaa kuin te, rakkaat toverit,
olette voineet kuvitella. Minun rouvani on sairas. Parantumattomasti
sairas!

— ? ? ?

— Hän on sairastunut _tuuleuttamismaniaan_. Hän voi pahoin, ellei
talossa jossain joka hetki ole joku reikä auki. Joka kymmenes
minuutti täytyy minun nousta tärkeiden töiden äärestä ja siirtyä
viereiseen huoneeseen, sillä rouvani tahtoo tuuleuttaa työhuoneeni.
Sen jälkeen siirryn huoneeseeni ja rouvani tuuleuttaa viereisen
huoneen, jonka jälkeen hän huomaa, että myös ruokahuone ja keittiö ovat
tuuleutettavat. Tämän jälkeen hän siirtyy palvelijanhuoneeseen, sitten
hän aukaisee salin ikkunat voidakseen tuuleuttaa salin ja VC:n. Koko
tähän hommaan menee, niinkuin sanottu, 10 minuuttia, jonka jälkeen hän
palaa takaisin minun huoneeseeni ja minä saan seurata häntä viereiseen
huoneeseen, ja sen jälkeen pääsen taas kymmeneksi minuutiksi omaan
työhuoneeseeni takaisin, jolla väliajalla rouvani ennättää tehdä
kierroksensa uudelleen.

Aina kun lähdemme ulos, on ennen uloslähtöä suoritettava ylimääräinen
tuuleutus ja aina kun tulemme sisälle, tuuleutetaan taas.

Rouvani tuuleuttaa erikseen vielä postiljoonin käynnin, kaasulaskun
tuojan käynnin ja jokaisen eteisessä pistäytyneen henkilön jälkeen.

Vieraita ei meillä yleensä enään käy, sillä nämä joutuivat heti samaan
kierrokseen kuin minäkin, ja siihen he pian kyllästyivät.

Tämä ei kuitenkaan olisi vielä mitään, mutta nyttemmin on
keittiörapuissa asuva naapurini hommannut itselleen koiran ja pitää
rouvani ylimääräisen tuuleutuksen joka kerta, kun hän epäilee koiran
käyneen keittiön rappusissa.

Viime viikolla alkoi hän tuuleuttaa joka kerta kuin ovikello oli
soinut, vaikken olisikaan laskenut tulijaa sisään enkä edes hänelle
ovea avannutkaan.

Tämän kaiken olisin vielä voinut kestää, mutta tänäpäivänä alkoi hän
tuuleuttaa jokaisen puhelinsoiton jälkeen, jolloin huomasin, että hänen
tilansa oli tyystin vaarallinen.

Käännyin siis heti tohtori Tietäväisen puoleen, jolle tarkoin
selitin, mikä vaimoani vaivasi. Tohtori Tietäväinen sanoi, että
tauti oli _tuuleuttamismania_ ja että se oli miltei parantumaton.
Ainoastaan muutamia tapauksia on, jolloin tätä tautia sairastanut on
parantunut ja tällöin on lääkkeenä käytetty joko Atlantin yli lentoa
avoimessa lentokoneessa tai Atlantin yli purjehtimista avoimessa
purjehdusveneessä. — Ja minä kun olen siksi heikkopäinen, ettei minusta
ole lentäjäksi eikä purjehtijaksi!

— Eiköhän avonainen auto tekisi samaa palvelusta? huudahtivat toverit
yhteen ääneen.

— Siinäpä se juuri onkin. Vaimoni ei voi sietää autoja eikä pölyistä
maantietä.

— Mutta entäs, jos lähtisitte maaseudulle raittiiseen ilmaan?

— Rouvani ei voi sietää maaseutua eikä maalaisilmaa. Hän on
kaupunkilaislapsi.

Ja niin purskahti tämä nuori, kovia kokenut aviomies lohduttomaan
itkuun.



