Aarno Karimon 'Kumpujen yöstä III: Miekan valta' on Projekti Lönnrotin
julkaisu n:o 3564. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen
suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.




KUMPUJEN YÖSTÄ III: MIEKAN VALTA

Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan


Kirj.

AARNO KARIMO





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1931.






      Omistan Kumpujen yön kolannen osan niiden, lukumäärältään ainakin
      sadaksituhanneksi arvattavan suomalaisen sotilaan muistolle,
      jotka sortuivat tuntemattomina kahden vuosisadan sodissa osaksi
      kotitantereilla, enimmäkseen vierailla, etäisilläkin mailla.




SISÄLLYS

Alkulause: Kaksi vuosisataa

Erämaiden asutus
Pietari Särkilahti
Rantojen sissit
Kuninkaan lähetti
Lukemisen alku
Joutselän taistelu
Tuomiokirkon ryöstö
Suomen herttua
Merisodan sankari
Vanhinta Helsinkiä
Korpraalin tytär
Rautainen marski
Nuijamiesten sodat
  Ilkkaisen sota
  Hämeen kapina
  Savolaisten sotaretki
  Peräpohjalaisten nousu
  Rautamarskin kuolema
Kovia kohtaloita
Neljätoista sotaa
  Tanskan sota 1506—09
  Ruotsin vapaussota 1520—23
  Kreivisota 1534—37
  Dacken sota 1542
  Venäjän sota 1554—57
  Puolan sota 1562—69
  Veljessota 1563
  Seitsenvuotinen sota 1563—70
  Viisikolmattavuotinen sota 1571—95
  Nuijasota 1596
  Valtataistelu Suomessa 1597—99
  Sodankäynti ja väenotto
  Sota Liivinmaalla 1600—29
  Suomalaiset Venäjällä 1610—17
  Kalmarin sota 1611—13
  Puolan sota
Leirielämää
Herrain päivillä
Sotien ohella
  Rauhallisia toimia
  Suomalaiset rykmentit

Suomalaiset Saksassa
  Demmin
  Breitenfeld
  Kuningas ja suomalaiset
  Lech
  Alte Veste
  Lützen
  Pakolla sotaan
  Nördlingen
  Eerik Slang
  Stålhandske
  Leipzig
  Tanskassa
  Suuren sodan loppu
  Westfalen
Kreivin aika
  Turun akatemia
  Raamattu suomeksi
  Noitavainot
Uusia sotia
 Vihollinen Suomessa
 Viipurin koulupojat
 Tanskan sota
Lukemisen taito
Taas sodassa
  Lundin taistelu
  Suomalaiset Preussissa
Maiden palautus
  Ruotujako
Suuri nälkä

Pohjan sota
  Narva
  Klissov — Krakova — Thorn
  Arvid Horn — Holovtsin — Ljesna — Desna
  Pultava
  Menetettyjä maita
Tuskaa ja sortoa
Pohjan sota Suomessa
  Retusaari
  Viipurin piiritys
  Lybeckerin sotaa
  Viipurin valloitus
  Lybecker
  Pälkäne
  Napue
  Riilahti
  Kajaanin linna
Norjan tuntureilla
Isoviha
  Piilopirtissä
  Kaunis Kaija
Sotavankeja
Uusi aapinen




ALKULAUSE: KAKSI VUOSISATAA


_Kumpujen yön_ kolmannen osan alaotsikkona on Miekan valta. Osa käsittää
ajanjakson 1500-luvun alkuvuosista Ison vihan loppuun, siis hieman
yli kaksisataa vuotta. Näihin kahteen vuosisataan mahtui, rajavainoja
lukuunottamatta, kaksikymmentä sotaa. Vuosista oli sodanvuosia 148,
rauhanvuosia vain 68.

Kuudestoista vuosisata, murroskausi, jolloin keskiajasta siirryttiin
uuteen aikaan, oli monien ja kovien, sekä ulkonaisten että sisäisten
kamppailujen aikaa. Uudet aatteet ja katsomukset valtasivat alaa. Ajan
henki oli levoton; niin valtakuntien, hallitsijain kuin merkitsevien
yksilöidenkin tavoittelemien päämäärien ja etujen aiheuttamat
ristiriidat vaikeasti ratkaistavia. Ase oli useimmiten pätevimmäksi
katsottu riitojen ratkaisija.

Suomenmaa eli omaa elämäänsä Ruotsi-Suomen valtakunnan itäisenä
puoliskona. Sen lait olivat ylipäänsä samat kuin läntisenkin puoliskon,
mutta tosiasiallisesti ne mukautuivat erikoisiin suomalaisiin oloihin.
Suomalaiset miehet hoitivat maamme hallintoa, olipa sillä oma, väliin
korkeatakin mahtia edustava valtaneuvostonsakin. Suomalaisten miesten
sana painoi paljon. Valtakunnan hallitsijat kuuntelivat hyvin usein
heidän neuvojaan. Suomalaiset johtivat aniharvoja poikkeuksia huomioon
ottamatta valtakunnan sotajoukkoja niin maalla kuin merelläkin. Kunto
ja kyky löydettiin silloin Pohjanlahden tältä puolen — näin eräs
edesmennyt, maamme menneisyyden arvovaltainen tutkija määritteli nämä
asiat.

Valtakunta alkoi 1500-luvulla katsella rajojensa laajentamisen
mahdollisuuksia. Ruotsilla oli luonnollisena päämääränään asumansa
niemen eteläisten rantojen omakseen saaminen, mutta siellä heräsi
myöskin ajatus merentakaisten maiden hankkimisesta. Katseet osuivat
suomalaisten veljesmaahan, jossa Viroa jo neljättä vuosisataa
orjuuttava isännistö, Kalparitaristo, rappeutui. Suomalaiset miehet
joutuivat toteuttamaan hankkeen. Uudesta voittomaasta tuli pitkien
riitojen aihe ja monien sotien syy, etenkin, kun Ruotsi-Suomi Viron
saatuaan tahtoi omakseen myöskin sen eteläpuolella sijaitsevan
Liivinmaan. Suomalaiset sotilaat olivat tähän saakka puolustaneet
enimmäkseen kotimaataan, kulkeneet joskus sen kaakkoisen kynnyksen
ylitse ja lähteneet myöskin väliin ruotsalaisia auttamaan. He
muodostivat myöskin valtakunnan merivoimista ainakin puolet. Uuden
voittomaan hankkiminen vei heidät Suomenlahden eteläpuolelle, josta
tuli suomalaisen sotilaan vakinainen taistelutanner ja olosija. Matkat
Ruotsiin eivät silti lakanneet ja Venäjää vastaan oli jatkuvasti
puolustauduttava. Voittomaiden hankkiminen ja puolustus vaati Suomelta
yhä eneneviä uhrauksia. Sen parhaimmisto kulki kotimaan ulkopuolella
oleville sotatantereille.

Suomella ei ollut voittomaiden vuoksi tehdyistä uhrauksista läheskään
vastaavaa hyötyä — asia oli pikemminkin päinvastainen.

Oman maan henkinen elämä ei alituisten sotienkaan aikana kokonaan
tyrehtynyt. Neuvotulla opetuksella ei kai ohjattu juuri huomattavasti
yhteistä kansaa. Se piti salojensa syvyyksissä henkensä voimat vireillä
isiltä perittyjen omien tietojensa ja terveiden vaistojensa avulla.
Suuren julkisen, kauas kantavan voiton se kuitenkin sai — suomalainen
aapinen syntyi. Sitä seurasivat, vaikka hitaasti, useat muutkin vakaat
kirjat. Painetun sanan tietämyksen perustus laskettiin.

Vanhan uskon muuttaminen uudeksi tapahtui näennäisesti vaivatta ja
uhreitta. Mutta kuten kaikki suuret uudistukset, niin sekin vaati oman
hintansa. Kuudestoista vuosisata näki loppuessaan suomalaisten miesten
katkeran ja verisen keskinäisen kamppailun. Ikivanha, eriseurainen
veljesviha toistui taas uudessa muodossa. Kaipa nuijasodan pohjimmainen
syy on etsittävä uskonvaihdoksesta — monet hetkelliset, aseisiin
yllyttävät syyt pursuttivat vain pohjamujut näkyviin.

Seitsemästoista vuosisata alkoi monilla ja pitkillä sodilla.
Taistelukentät siirtyivät yhä etäisemmiksi, vaatimukset kasvoivat
ja uhraukset suurenivat. Suomen miehet kulkivat asetyössä paitsi
kotimaansa rajoilla, Itämeren maissa, Venäjän sydänseuduilla, Puolassa,
Saksan monen monissa eri valtioissa, Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa
sekä Itämerellä. Lukemattomien miesten koko ikä kului vierailla mailla
käydyissä kamppailuissa ja lukemattomat jäivät sille tielleen. He
tekivät tehtävänsä kenen tahansa veroisina, ulkonaisesta kunniasta
he eivät jääneet osattomiksi, mutta Suomi menetti parhaat miehensä.
He olivat mukana hankkimassa maailmalle omantunnonvapautta, luomassa
valtakunnalle mahtavaa asemaa ja sitä puolustamassa, mutta omat liedet
jäivät kylmiksi.

Laajentunut valtakunta sikäli suurentuneine toimialoineen
irroitti monet Suomen miehet sukupuustaan, kenet lievemmin, kenet
täydellisemmin. Kymmenettuhannet Suomen talonpojat saivat odottamattaan
isännikseen ventovieraita herroja. Suomalainen talonpoika ei vielä
joutunut suoranaisesti maahan kytketyksi orjaksi, mutta ei ollut
sellaisesta kohtalosta varsin kaukanakaan. Saksasta saaduissa
voittomaissa tällainen toimenpide sai Ruotsi-Suomen hallituksen
vahvistuksen, Itämerenmaissa maaorjuus vallitsi jo ennestään.

Suomi eli edelleenkin omaa elämäänsä. Sen kansa kynti ja kylvi isiltä
perityllä tavallaan, maksoi vakinaisia ja vielä enemmän ylimääräisiä
verojaan, ja lähetti pahoin nurkumatta suhteettomastikin miehiään
sotiin. Kyntämisen tulokset kulkeutuivat hyvin suureksi osaksi
Pohjanlahden taakse ja miehistäkin kai suurin osa jäi sotatielleen.
Suomi alkoi jo luisua voittomaan asemaan. Vieraita, suomenkieltä
taitamattomia alettiin yhä runsaammin lähettää kansamme isommiksi
ja vähäisemmiksi käskijöiksi. Suomelta otettiin paljon, mutta vähän
sille annettiin. Ja kaiken saamansa se maksoi moninverroin työllään ja
verellään.

Suomi sai oman yliopiston perustamisen luvan. Teko oli
suurimerkityksellinen ja kauaskantoinen, mutta ei johtanut siihen, mitä
aina kunnioituksella ja kiitoksella mainittava luvanhankkija, silloinen
kenraalikuvernööri, hankkeella tarkoitti. Yliopiston piti kasvattaa
suomalaisia opinteille ja kansansa johtajiksi, mutta se päätyikin
huomattavalla tavalla kasvattamaan suomalaisia ruotsalaisiksi. Mutta
siinä saatu oppi oli siitä huolimatta saatua oppia.

Tällä vuosisadalla Itämeren suomalaisten suuri enemmistö — Laatokan
Karjala, Inkeri, Viro, Liivi — siirrettiin aseiden voimalla
Ruotsi-Suomen valtapiiriin. Työtä ei kuitenkaan tehty loppuun, itäisen
rajan kysymys jäi puoliväliinsä, huomio kääntyi kauas etelään, itäinen
vaara katsottiin toisarvoiseksi. Keinotekoinen suurvalta pöyhistäytyi
kaikkia vastaan. Jo ennestäänkin vihamieliset naapurit katkeroitettiin
lopullisesti, ainoatakaan niistä ei hankittu ystäväksi. Ajan täytyttyä
ne kaikki olivat valmiina kostamaan.

Säilynyt ajantieto osoittaa merkillisellä tavalla, miten suomalaisia
tarvittiin hädän hetkellä. Suuren menestyksen päivinä he eivät yleensä
esiintyneet etumaisina. Seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella
he nousivat oloja mullistavan ja valtakuntaa rakentavan toimen,
ylimysvallan kukistamisen ja maiden palautuksen, ajajiksi ja tärkeiksi
johtajiksi.

Tämä vuosisata päättyi kaamealla tavalla: ennen näkemättömään
nälänhätään.

Kahdeksastoista vuosisata alkoi sekin taistelulla. Silloin Suomen
kansa joutui kokemaan synkimmät vuotensa: säälittömimmän sodan ja
julmimman vihan ajat. Kahdessa vuosisadassa tehty työ luhistui
kahdessa vuosikymmenessä. Alttiilla mielellä, suurilla uhrauksilla
ja heltymättömällä uskollisuudella suomalaiset osaltaan olivat työtä
suorittaneet — kukkuroilleen katkera kalkki oli sen palkkana.

Suomen kansan olo ja elämä näinä kahtena vuosisatana on kuin kehittyvä,
syiltään, seurauksiltaan ja toiminnaltaan yhä paisuva näytelmä.
Siinä on voimallisia nousukohtia ja vuorollaan laskukohtia, tyventä
vain aniharvoin. Kansamme monisäikeinen elämänlanka kuultaa selvästi
havaittavana kaiken läpi. Kohtalon punoma juoni levittäytyy viimeisessä
vaiheessaan valtavamittaiseksi, järkyttäväksi murhenäytelmäksi, jonka
veroisen vain harva kansa on kokenut ja — kestänyt.

Suomen kansa ei ollut vielä kypsynyt ottamaan kohtaloitaan omaan
isännyyteensä. Kaikesta huolimatta sille oli onneksi olemisensa
näinäkin vuosisatoina lännen eikä idän piirissä. — Kohtalon armottomat
iskut sortivat vuosisatojen vaihteessa kuolemaan kolmeviidettä osaa
kansastamme. Mikäli niitä ei tapahtunut, sikäli maamme nykyinen
väkiluku olisi kai ainakin kaksinkertainen ja oman isännyydenkin hetki
olisi ehkä koittanut aikaisemmin.

Kumpujen yön tämän osan kuvilla ja kirjoituksilla olen koettanut
esitellä edellä sanottuja vaiheita, tapahtumia ja oloja. Monen
monina kertoina olen selkeästi tuntenut voimieni vähyyden. Olen
ehkä aavistellut, kuinka asiat tulisi tuoda nähtäviksi ja kansamme
menneisyyden innoittamien harkittaviksi, mutta aavisteluitani en ole
jaksanut siirtää paperille ja kankaalle siten, kuin olisin sisimmässäni
halunnut.

Olen teokseni tässäkin osassa katsellut asioita ja tapahtumia
suomalaisesta näkökulmasta ja seurannut vain suomalaisten toimia.
Muita, väliin maailmanhistoriallisiakin asioiden kulkuja olen
sivunnut vain sikäli kuin ne selvittävät suomalaisten osuutta niissä.
Suomalaistenkin miesten lukuisiin, sinänsä merkillisiin tekoihin
nähden minun, tilan suppeuden ja asioiden paljouden takia, usein
on täytynyt rajoittua vain muutamiin viittauksiin — onpa erinäisiä
asioita jo valmiina kuvina ja kirjoituksina pitänyt jättää kokonaan
poiskin. Niinpä suomalaisten erittäin huomattava osuus koko 1500-luvun
ja 1600-luvun alkupuolen sodissa, joka olisi omiaan täyttämään paksun
nidoksen, on täytynyt supistaa lukuun »Neljätoista sotaa». En ole
missään nähnyt näitä sotia esitettävän peräkkäisessä järjestyksessä,
ja siksi, edes summittaisen käsityksen saamiseksi, olen ne maininnut
sanotussa muodossa ja niistä mielestäni olennaisimman poimimalla. Näin
on ollut pakko tehdä pitkin matkaa — mikäli yhteen asiaan takertuu
laajemmin, sikäli toisen tila jo pienenee.

Suomalaisten joukko-osastojen maininnat ehkä tuntuvat joskus oudoilta
— sama rykmentti saattaa esimerkiksi yht’aikaa taistella kahdella,
jopa kolmellakin toisistaan kaukana sijaitsevilla seuduilla. Tämä
johtuu siitä, että vakinaisten rykmenttien lisäksi oli samaa nimeä
kantavia ylimääräisiä rykmenttejä — kolmikkaat, kaksinnukset,
viisikkäät — eikä lähdeteoksissa useinkaan niitä tarkemmin selvitellä.
— Sotaliikkeiden tarkempaan selostukseen en ole ryhtynyt — se on
varsinaisen ammattikirjallisuuden asia. Myöskin olen koettanut välttää
uusinta sotilaallista sanastoa. Erinäisiä arviointeja esittäessäni
olen käyttänyt melkoisen suoraa sanontaa, joka on ehkä ristiriidassa
Suomessakin aikaisemmin vallinneiden ja vieläkin osittain omaksuttujen
käsitysten kanssa. Asioista voidaan tietenkin olla eri mieltä. Olen
koettanut etsiä totuuden. Suomalaisten osuutta en ole pyrkinyt
kaunistelemaan ja ihannoimaan, vaan olen sanonut sanottavani sikäli,
kuin säilyneet tiedot mielestäni todeksi todistavat.

Tätä osaa tehdessäni olen joutunut silmäilemään hyvin monia, etenkin
vieraskielisiä teoksia — suomenkielisiähän onkin perin vähän.
Valitettavasti olen tällöin tullut huomaamaan, että sanotussa, usein
vasta vuosisatoja tapahtumain jälkeen syntyneessä kirjallisuudessa
suomalaisten osuudesta ja suorittamista teoista ei mainita juuri
mitään, paitsi aniharvoissa, suomalaisille jollakin tavoin
epäedullisissa tapauksissa. Yhteiseen valtakuntaan kuuluneiden
suomalaisten jokseenkin kaikki teot on siirretty ruotsalaiselle
tulopuolen tilille, suomalaisista miehistä on muitta mutkitta tehty
ruotsalaisia, olivatpa he sitten nimeltä tunnettuja johtomiehiä tai
alhaisarvoisia. Niinpä esimerkiksi koko 30-vuotinen sota mainitaan
ruotsalaisten käymäksi. Tosiasia on, että ulkolaiset palkkasoturit
olivat armeijan huomattavana enemmistönä, ruotsalaiset ja suomalaiset
muodostivat joukkojen rungon.

Tätäkin työtä suorittaessani olen saanut asiantuntijoilta aulista
apua. Yleisesikunnan sotahistoriallisen toimiston päällikkö,
everstiluutnantti Heikki Nurmio on hyväntahtoisesti tarkistanut
sotatapahtumia ja asioita koskevat luvut. Hänelle esitän parhaat
kiitokseni. Sotakorkeakoulun opettaja, pätevin sotahistorioitsijamme
yleisesikuntamajuri J.O. Hannula on samoin lukenut sotia koskevat
kohdat ja tehnyt asialliset, varteen otetut huomautuksensa. Hänelle
olen kiitollisuuden velassa. Kanslianeuvos Kaarle Soikkeli on
tarkastanut tekstin rauhan oloja koskevat osat sekä silmäillyt lävitse
muutkin luvut — hänelle esitän myöskin kiitokseni. Valtion arkeoloogi,
tohtori Juhani Rinne on minua tässäkin osassa alttiisti neuvonut,
samoin monet Kansallismuseon tiedemiehet. Heille tuon julki kiitokseni.

Kiittäen mainitsen, että sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti
Aarne Sihvo on tehokkaasti helpottanut pääsyäni useaan ulkomaiseen
laitokseen, joissa säilytetään esillä olevia aikoja koskevaa aineistoa.
— Ruotsin sotaministeri v. 1930, eversti Malmberg ja Ruotsin
yleisesikunta antoivat minulle mielihyvin apuaan etenkin taistelujen
selvitysten ja karttojen muodossa, josta lausun kiitokseni, vaikka
siten saamastani arvokkaasta aineistosta olen tilan puutteessa voinut
käyttää vain aivan pienen osan.

Olen jo aikaisemmin maininnut, että Alfred Kordelinin Säätiö on
matka-avustuksella tukenut tämän osan todeksi tekemistä. Matkalla
saamastani runsaasta aineistosta olen ikäväkseni saanut tähän mahtumaan
vain vähäisemmän osan, mutta se ei vähennä kiitollisuuttani.

Hyvin useilta henkilöiltä, tutuilta ja tuntemattomiltakin, olen
saanut vastaanottaa erilaisista tapahtumista tietoja. Matkoillani
tapahtumapaikoille olen aina saanut osakseni ymmärtämystä ja apua
niin kotimaassa kuin kaikkialla ulkomaillakin. Osoitettu avuliaisuus
on minua suuresti ilahduttanut ja työhöni innostuttanut — ketään
nimeämättä kiitän hartaimmin jokaista auttajaani.

Monessa suhteessa Miekan valtakin on vajavainen. Jos se puutteistaan
huolimatta kohtaa ymmärtämystä ja vähäiseltä osaltaan edistää
menneisyytemme tuntemusta, on iloni välitön.

_Aarno Karimo_.






ERÄMAIDEN ASUTUS — SUOMALAINEN AAPINEN — NUIJALLA JA MIEKALLA —
NELJÄTOISTA SOTAA ERÄMAIDEN ASUTUS




ERÄMAIDEN ASUTUS


 Suomen koko menneisyys hämärimmästä muinaisuudesta saakka on
 oikeastaan yhtämittaista, yhä vieläkin jatkuvaa erämaiden asutukselle
 valtausta. Väliin se edistyy perin hitaasti, toisinaan kiihtyy sangen
 vilkkaaksi. Kuningas Kaarle Knuutinpoika koetti sitä aikoinaan
 edistää, mutta vasta 1500-luvun alkupuolella se pääsee varsinaiseen
 vauhtiinsa. Savon linnan käskynhaltija Kustaa Renkonen eli Fincke sai
 Savon asutuksessa, joka aikaisemmin käsitti vain Suur-Savon, siis
 nykyisen Mikkelin tienoot, suuria aikaan. Kustaa Vaasa kiihdytti sitä
 monin tavoin lupaamalla erämaihin siirtyville uudisviljelijöille
 huomattavia etuja. Hänen aikanaan erämaiden asutus suuresti
 voimistuikin kaikissa Suomen maakunnissa. Sotaiset ajat, runsaat verot
 ja sotamiesten pakko-otot kai myöskin panivat monen monet muuttamaan
 etäisen korven rauhaan. Rauha ei kuitenkaan aina säilynyt sielläkään.
 Toisista maakunnista saapuneiden uudisasukkaiden tulo jonkin maakunnan
 takamaille aiheutti hyvin usein verisiä kostotekoja. Niissä uusiutui
 taaskin vanha veljesvainojen viha.


Kylä oli ahdas asua. Sen talot seisoivat melkein kiinni toisissaan ja
lähistöltä oli raivattu pelloksi paras maa. Hyvää kaskimaatakaan ei
löytänyt enää lähitienoilta.

Kylä oli muutenkin maailman jaloissa. Kaikenlaiset voudit ja huovit ja
maalliset sekä hengelliset asiamiehet kiertelivät siellä jo liiankin
useasti. Veroina piti maksaa niin maalliselle kuin hengellisellekin
vallalle melkein enemmän kuin jaksoi saada työllään irti. Ja verot
lisääntyivät vuosi vuodelta. Uusi herra pani aina uudet veronsa.
Ylimääräisiä maksuja sattui vakinaisiksi määrättyjen lisäksi, ja vielä
niidenkin lisäksi oli tehtävä päivätöitä kiireellisinä aikoina.

Kallisen Juhana mietti usein näitä asioita. Hänet tiedettiin mieheksi,
joka ajatteli mielellään omia ajatuksiaan ja kulki omia polkujaan, ja
niinpä ei pahoin kummasteltukaan hänen eräänä päivänä murahtaessaan:

— Laajemmille tiloille tästä pian lähtenen. Minusta ei ole kylän elämän
eläjäksi. Korpeen painun. Mies on siellä oma isäntänsä, tekee, mitä
tahtoo, ja on, miten tahtoo.

— Mikäpähän estänee, kyläläiset vastasivat. — Jos mielinet lähteä, niin
lähde. Ja neljän vuoden veroista pääset siellä vapaaksi, niinhän on
esivallan puolesta kuulutettu.

— Niin on.

Juhana ei pannut aikomuksiaan toimeen vielä sinä kesänä. Hän tahtoi
miettiä asiaa puolelta ja toiselta ja katsella valmiiksi uudet
asuinpaikat. Useampikin seutu oli tosin pälynyt mielessä, mutta Juhana
tahtoi ne vielä kerran nähdä ja arvioida ennen lopullisen päätöksen
tekoa. Ja parhaiten se sopi syksyllä metsällä kulkiessa, jolloin
kesätyöt on tehty ja aika antaa perään.

Näissä aikeissa Juhana syksyn tultua lähtikin metsämatkalleen. Nytkään
hän ei liittynyt kylän muiden miesten joukkoon, vaan kulki tapansa
mukaan yksin ja omia teitään.

Veneeseensä hän nosti metsän ja veden riistan pyyntivehkeet ja parin
kuukauden leipävarat. Peni asettui keulaan, Juhana tarttui airoihin ja
sitten alkoi pitkä soutu mutkittelevia vesiä pitkin heimon takamaille,
jossa kylälläkin oli oma, miehen päivämatkojen mitoilla mitattu, ison
pitäjän kokoinen lohkonsa.

Juhana ei malttanut pysähtyä matkallaan pitemmiksi ajoiksi
kalastelemaan eikä satimiaan virittelemään kuten ennen, vaan souti
kaiket päivät ja nousi maan kamaralle vain yöksi ja ruokatoviksi.
Särpimikseen hän silloin tällöin napsautti jousellaan rantakoivusta
metson tai tuulasti lahdenpoukamasta hauen.

Lähes parisen viikkoa soudettuaan hän saapui omille takamaille. Hän
oli käynyt siellä aikaisemminkin, miehen ikään päästyään melkeinpä
jokaisena syksynä, ja paikat olivat tuttuja, mutta nyt hän katseli
niitä entistä tarkemmin ja arvioivalla silmällä.

Vanhuuttaan kallistunut kalasauna kökötti muutamassa niemessä. Siinä
oli asuinpaikaksi sopiva kohta ja oli viljeltävää maatakin. Juhana
souti sinne, katseli tienoot tarkoin, söi rauhassa ja mietti asiaa.
Sitten hän jatkoi matkaansa. Toinen asuinsijaksi ajateltava paikka oli
suuressa saaressa. Juhana tutki senkin perinpohjin ja yöpyi saareen,
juuri suunnittelemansa tuvan kohdalle. Paikka oli hyvä, mutta siitä
huolimatta hän kävi katselemassa muutkin sopiviksi muistamansa paikat,
joita oli kaikkiaan kahdeksan. Aikaa kului katsomiseen monta päivää,
mutta Juhanalla ei ollut kiirettä. Asia oli tärkeä.

Kuudenneksi katsomalleen paikalle hän palasi uudelleen. Se tuntui
mukavimmalta ja miellyttävimmältä. Se sijaitsi kapean, suojaisan lahden
pohjukassa, johon jostakin ylämaista laski pienoinen joki. Siinä oli
mainio, ihan kuin venevalkamaksi tehty hiekkaranta. Ja korkea harju
oli asettunut aivan parhaiksi estämään pohjatuulelta pääsyn tuvalle ja
viljelyksille.

Juhana kaiveli tarkoin maaperän laadun ja havaitsi sen pelloksi
perattavaksi. Ja senhän näki jo rehevästä koivikostakin.

— Parhaiksi antavat etelään nämä rinteet. Niille kun laitat pellon,
niin mielikseen aurinko siihen paistaa lekottelee päivät päästään.
Kylmäkään ei jaksa nousta rinteelle eikäpä hallanpesää, suota, näy
olevan lähimailla. Tuohon kun ensiksi viertää kasken, niin siinä
kasvaa hyvän ohran ja sitten kauran. Viereen panee tattarin ja tuohon
pellavan. Ja tuohon saa naurishalmeen. Heinämaata riittää hevoselle
ja parillekin lehmälle tuosta rannan alavasta, riittääpä joltiselle
lammaskatraallekin.

Juhana mittaili katseellaan ja askelillaan pellot ja niityt, istuskeli
aikansa kivillä ja arvioi asiat puolelta sekä toiselta.

— Kiveä näkyy kasvavan pellonkin paikka, mutta saapahan nuo tuosta
noukituiksi. Vaikka kiven kupeellahan se on makein maa, siitä se
parhaiten lykkää kortta.

— Sauna on tehtävä tuohon rantatörmälle. — Sen yläpuolelle nostaa
sitten, kun aika myöten antaa, tuparakennuksenkin. Hirretkin siihen
saa helposti, kun kaataa mäeltä ja vierittää alamäkeen. Näin puolin
se on siihen perustettava, tuohon ovi ja sen pieleen uuni, jotta sen
suu tulee etelään. — Ja kun tuolla ylempänä heruu lähteensilmä, niin
kaipa tähän saanee kaivonkin, vaikka eipä sitä tarvitse ensihätään,
kun tuo joki antaa selvää vettä ja on kai auki talvisinkin. — Tästäpä
talonpaikka ottanee antautuakseen. — Ja omina miehinään täällä elelee,
naapuria ei ole kylää lähempänä eivätkä tänne eksy voudit eikä voudin
rengit. Juhana laski illansuussa verkkonsa lahteen koettaakseen olisiko
kotirannalla kaloja. Sitten hän teki tuulensuojan ja rakovalkean
saunansa paikalle, kuunteli syötyään vielä kotvan joen hiljaista
lorinaa ja koskemattoman erämaan yöhön häipyviä ääniä ja nukahti
havuiselle vuoteelleen.

Aamun valjetessa, sumun vielä leijaillessa veden kalvossa hän nosti
verkkonsa. Niihin oli tarttunut kyrmyniskaisia ahvenia ja punasilmäisiä
särkiä, olipa pari kohtalaista haukeakin sekä muutama rukkaslahna,
joten kalapuoli oli antoisa.

Rantakalan keitettyään ja halaistuaan liiat kuivattaviksi, Juhana lähti
katselemaan metsän puolta. Monet tutut merkit osoittivat riistankin
runsaaksi, lintuja pyrähteli lentoon ja oravien pudottelemia käpyjä oli
usean petäjän alla. Isompikin vieras oli äsken käväissyt näillä mailla,
itse mesikämmen, talleroinen, tylleröinen. Se oli hajoittanut ison
muurahaiskeon ja lisäksi raapaissut puumerkkinsä petäjään. Papanoista
päättäen sillä oli kaksi pentua mukanaan.

Juhana seuraili jokivartta nähdäkseen mistä joki kierrätteli.
Väliin se oli melkein kokonaan vanhuuttaan kaatuneiden kelohonkien
peitossa, toisinaan sen rannoilla kasvoi läpipääsemätöntä pajukkoa,
joskus suorarunkoista koivikkoa ja rehevää lepikkoa, mutta olipa
vaihteeksi kanervakangasta sekä soistunutta, puolipolveen upottavaa
mättäikköäkin. Ja joki muutti muotoaan maan mukaan. Väliin se virtasi
kirkaspohjaisena, toisinaan sen pohja oli musta ja pettävä, ja
joskus se melkein tukehtui ruokojen paljouteen. Niiden seasta jokin
säikähtynyt sorsa nousi rääkäisten lentoon, mutta toiset painoivat
päänsä vedenkalvoon ja olivat hiljaa.

Juhana kulki ja katseli saloa ja sen elämää mielissään myhähdellen.
Täällä hän tunsi olevansa kotonaan. Mieli oli kirkas ja jalka nousi
kepeänä. Mistäpä hän, Juhana, olisi tietänyt, että hänessä pursui
satojen metsämiespolvien vahva ja vapaa veri, joka ei sietänyt pakkoa,
vaan pakeni sen painoa isien poluille, syviin saloihin.

Peni murahteli, juoksi lyhyen taipaleen ja pysähtyi katsomaan
isäntänsä silmiin. Juhana huomasi sen eleistä jalompaa riistaa
olevan läheisyydessä, kutsui hiljaa koiran luokseen ja kuunteli.
Pensaikon takaa kuului omituista narskutusta. Juhanan kasvoille
levisi ymmärtämyksen hymy. Hän lähti kyykistyneenä ja pidellen peniä
niskavilloista hiipimään ääntä kohden, työnsi oksat syrjään ja näki,
mitä oli odottanutkin näkevänsä: majavien taidokkaasti rakentaman
laajan kylän. Majavat olivat laittaneet monitaloisen kylänsä siihen
kohtaan, missä joki lähti lammesta ja missä kasvoi parhainta
nakerrettavaa, mehukasta haapaa.

Juhana katseli majavien kylää ja touhua kauan ja päätteli mielessään:

— Ihminen ei ole vielä milloinkaan käynyt tällä lammella, sellaiset
ovat merkit.

Sitten hän vetäytyi takaisin majavia häiritsemättä, kiersi laajassa
kaaressa majavalammen, ja palasi vasta illalla majapaikkaansa
kuljettuaan laajalti saloa ja nähtyään sen hyväksi.

Seuraavina päivinä hän laitteli metsään monenlaisia pyydyksiä: ansoja,
loukkuja ja satimia. Vesiltä hän etsi parhaat apajapaikat. Metsästä,
majapaikkansa lähistöltä, hän katkaisi kahden miehenmitan korkeudelta
vankan petäjän, laittoi sen latvaan petojen yltämättömän riista-aitan,
ja pani sinne säilöön kuivatut lihat ja kalat. Hän päätti nyt
lopullisesti valita tämän joensuun asuinpaikakseen.

Päätöksensä tehtyään hän kävi merkitsemässä maansa rajat. Aamun vasta
sarastaessa hän lähti liikkeelle ja palasi vasta illan hämärtäessä.
Hän teki liikoja levähtämättä laajan kierroksen ja veisti kulkiessaan
petäjien kupeeseen näkyvät pilkut, jotka vieraalle todistivat,
että niiden takana oleva maa oli Juhana Kallisen maata. Hän tiesi
ylimuistoisen säännön olevan sellaisen, että maa, jonka mies päivän
kierroksella asumattomista erämaista täten omakseen merkitsi, myöskin
tunnustettiin hänen omaisuudekseen. Majavalammen hän jätti maansa
keskelle, löysipä rajaa kulkiessaan vielä toisenkin, ja kiersi senkin
omakseen.

Juhana viipyi maallaan syysmyöhään saakka. Vasta sitten, rantojen
jäätyessä jo riitteeseen, hän kantoi venheeseensä talven kalat ja lihat
ja souti kotikylään.

Nahkojen joukossa ei ollut ainoatakaan majavan nahkaa. Hän oli jättänyt
majavansa rauhaan, sillä niistä ei ollut hyvä viedä liian aikaista
tietoa ihmisten ilmoille.

Talvella hän lähti taas palstalleen, metsästeli aikansa ja kaatoi
hirret saunaa varten. Omaksi hauskuudekseen hän kiersi maansa rajat ja
älysi kahdet niille johtavat ladut, mutta puihin veistettyjen merkkien
kohdalta ne kääntyivät takaisin. Erämaan kirjoittamaton laki oli pyhä.
Kyläläiset myönsivät Juhanalle omistusoikeuden erämaan palstaan.
Hän puolestaan luopui osuudestaan kylän yhteisiin riistamaihin
ja lupasi maksaa omat veronsa, mikäli niitä joskus ryhdyttäisiin
häneltä perimään. Rakennuksensa ja siihen kuuluvan tonttimaan hän myi
veljelleen.

Maan alkaessa kasvaa jälleen ruohoa Juhana perheineen lähti. Tavarat
kannettiin veneeseen, johon jäi vielä tilaa vaimolle ja kolmelle
lapselle. Loput tavarat haettaisiin kesemmällä. Vaimo ryhtyi soutamaan
ja vanhin poika yritteli peränpitoa.

Juhana itse lähti matkaan maitse. Hevosensa selässä istuen hän ajoi
edellään lehmää, nuorta mullikkaa, neljää lammasta ja kahta porsasta.
Peni auttoi taaskin isäntäänsä pitämään elukoita koossa ja oikeassa
suunnassa. Ja kaikki, niin maitse kulkijat kuin vesitsekin matkaajat,
tulivatkin aikanaan hyvin perille, vaikka kiertelevät sudet kerran
kävivätkin lampaiden kimppuun, ja vene oli kerran uppoamaisillaan
täytyttyään rankkasateessa ja tuulessa vedellä.

Perhe asui ensin kodassa ja sitten saunassa, kun Juhana sai sen
salvotuksi. Leipää ja naurista lähti kaskesta ja metsä sekä vesi antoi
särpimen.

Majavannahka alkoi jo olla etelässä harvinaista ja kallista tavaraa.
Juhana verotteli majavakyliään säästellen ja sai nahkoilla vaihdetuksi
tarpeellista tavaraa käydessään joskus, vaikka perin harvoin, ihmisten
ilmoilla.

Hän oli tyytyväinen eloonsa ja oloonsa salojensa syvyyksissä, jonne
joskus eksyi yksinäinen erämies, mutta asiaton vieras ei milloinkaan.
Hän ei kaivannut eikä halunnut lähettyvilleen naapureita, mutta
sellainen tuli kutsumatta, tahtomatta.

Juhana asui kolmatta kesäänsä erämaassaan. Muutamana iltana, hänen
juuri lähtiessään verkoilleen, silmään osui vedenpinnalla kelluva, joen
tuoma, rakennushirrestä veistetty lastu.

Juhana katseli sitä kauan ja syvissä mietteissä. Pienoinen lastu
tuli ylämailta ja tiesi kertoa, ettei Juhananmäki enää ollut ainoa
asuttu paikka etäisessä salossa, vaan oli sinne jo tullut jostakin ja
jolloinkin naapuri, joka hänkin oli alkanut erämaiden asutuksen.

Toinenkin mies oli lähtenyt syystä tai toisesta valloittamaan erämaata.
Ja yhä useampia siirtyi sinne vanhoilta asuinsijoilta. Kirves upposi
ikihongan kylkeen ja kuokka myllersi maata ihmisen asuttavaksi
leipämaaksi. Juhanankin erämaanpalstalle kasvoi vuosikymmenien ja
-satojen vieriessä suuri kylä ja sen ympärille aukenivat laajat pellot.
Tekijät menivät maanrakoon ja heidän nimensä unohtui, mutta tehty työ
jäi kertomaan jälkimaailmalle omaa, valtavaa tarinaansa.




PIETARI SÄRKILAHTI


 Uskonpuhdistuksen päästyä vauhtiin Saksassa sen tuulahdukset
 kantautuivat pian Suomeenkin. Saksan yliopistoissa opiskeli
 huomattavan useita suomalaisia, joista moni omaksui uuden opin. Heistä
 oli ensimmäisiä Pietari Särkilahti, vanhaa suomalaista aatelissukua.
 Wittenbergissä opiskellessaan hän joutui suoranaiseen kosketukseen
 Martti Lutherin kanssa, kiintyi syvällä vakaumuksella hänen
 julistamaansa sanaan ja saarnasi kotimaahan palattuaan sitä tulisella
 innolla. Kuvaavana piirteenä huomattakoon, ettei hän rohkeiden
 saarnojensa vuoksi joutunut kärsimään minkäänlaista vainoa, ylenipä,
 kai Kustaa Vaasan tukemana, tuomiokirkon kaniikiksi ja arkkiteiniksi —
 tuomiorovastiksi. Särkilahden elämänrata oli lyhyt, hän kuoli jo 1529
 paikkeilla. Säädös pappien naimattomuudesta oli vielä voimassa, mutta
 siitä välittämättä Särkilahti meni naimisiin jo ennemmin kuin itse
 Luther. Täydellisiä vihkimisen muotoja ei kuitenkaan liene noudatettu.

Kohta ulkomailta palattuaan Pietari Särkilahti saarnasi Turun
tuomiokirkossa. Tulisesti, voimakkaasti ja pelkäämättä hän esitti
outoja asioita. Kuulijat höristivät korviaan ja papit pudistelivat
päätään.

Jumalanpalveluksen päätyttyä hän kotiin lähtiessään tapasi vanhan
ystävänsä Sakari Idänpään, joka aikaisemmin oli ollut tuomiokirkon
kaniikkina, mutta sitten siirtynyt maalaiskirkkoherraksi ja oli nyt
Turussa käymässä. Yhdessä he lähtivät astelemaan kaupungin kapeita
katuja. Kirkkoherra puheli:

— Kuulin saarnasi, Pietari, ja luulen sinun jo huomenna saavan lähteä
tekemään siitä tiliä Eerikki Sveninpojalle. Kerettiläisiä ajatuksia
esitit. Kummille jäljille olet eksynyt ja rangaistusta saat odottaa.
— Eerikki Sveninpoika ei pysty minua tuomitsemaan. Vaikka hänet
onkin piispaksi valittu, niin vaalia ei ole vahvistettu. Ja tuskinpa
vahvistetaankaan, sillä kuningas Kustaa lienee jo lopullisesti
riitaantunut paavin kanssa. Kas, olemmekin kotini lähellä. Käy sisään
matalaan majaani, Sakari.

Nuori, viehkeä nainen avasi tulijoille oven.

— Tässä on vaimoni, Sakari. Kihlasin ja nain hänet Saksassa jo ennen
kuin itse tohtori Martinus Lutherus solmi avioliittonsa. Vaimoni ei
vielä osaa suomen kieltä.

— Vaimosi? Kuulin ihmeekseni sinun kulkevan sellaisissa ajatuksissa,
mutta en mitenkään jaksanut uskoa todeksi sitä, että sinä, vihitty
pappi, ottaisit avioksi naisen ja eläisit julkisesti hänen kanssaan.
Sehän on kauhistus Jumalan ja ihmisten edessä.

— Käyhän peremmälle, Sakari, vastasi Pietari nauraen. — Tässä näet
lapseni, pojan ja tytön.

Kirkkoherra ei virkkanut kotvaan aikaan mitään, istahtipa vain penkille
ja katsoi totisena eteensä.

— Sinulla on kai aikaa aterioida kanssamme, Sakari? Ruoka on jo valmis.

Pietari luki siunauksen ja sitten istuttiin syömään.

— Mitä näkevätkään silmäni, Pietari? Syöt ja tarjoat muillekin lihaa
paaston aikana! Niinkö pitkälle olet jo tosiaankin erehtynyt?

— Niin syön ja tarjoan. Ellei omatuntosi salli lihan nauttimista, niin
onhan tuossa leipää ja kalaa. Käytä hyväksesi, Sakari.

Ateria syötiin äänettöminä loppuun. Sitten ystävykset istahtivat
nurkkaan tarinoimaan.

— Lutheruksen villitys on siis saanut sinut täydelleen valtaansa,
mikäli näen ja kuulen.

— Myönnän sen saaneen minut valtaansa, mutta en myönnä villitykseksi
sitä, että uskomme puhdistetaan kaikesta siihen kertyneestä
runsaasta kuonasta. Avioliitto esimerkiksi on Jumalan asettama, ja
sen kieltäminen papeilta on paavin erehdystä. Paasto saattaisi olla
hyvä, mutta siitäkin on tullut vain tyhjä ja merkityksetön tapa.
Ja jos ajattelet asioita syvälti, Sakari, niin huomaat itsekin,
että jumalanpalveluksemme on vain kuvain kumartamista. Entäpä
anekauppa? Jumalamme taivaassa on tehty kauppiaaksi, joka rahasta myy
anteeksiannon suuristakin rikoksista. Ajattele tarkoin, Sakari, ja
vastaa: uskotko sinä sisimmässäsi, että sielu taivaaseen vilahtaa, kun
raha kirstussa kilahtaa?

— Niin kirkkomme opettaa.

— Niin, niinpä tietenkin, sillä turmeltunut paavi lukemattomine ja
yhtä turmeltuneine herroineen tarvitsee rahaa mässäykseensä. Ja sitä
saadakseen hän perusti kauppaliikkeen, jossa myydään eksytetyille
ihmisille autuutta. Sanon sinulle, Sakari, että pyhä paavisi on suuri
lurjus ja on vajonnut kaulaansa myöten sellaisiin paheisiin, joista
teillä täällä Suomessa ei ole aavistustakaan. Erehtymätön on tuhannesti
erehtynyt.

— Tuomitset ankarasti, Pietari. Erehdyksiä on saattanut tapahtua, mutta
ne korjautuvat aikanaan. Ja kristillinen rakkauskin käskee antamaan
anteeksi erehdykset.

Kiivasluontoinen Pietari tulistui.

— Ei, ja tuhannesti ei! Erehdyksiä ei saa anteeksi silloin,
kun miljoonien ihmisten kuolemattomat sielut joutuvat niiden
tähden kadotukseen. Ja paha ei parane itsestään. Sillä olisi jo
ollut runsaasti paranemisen aikaa, mutta se on vain pahentunut.
Säälimättömällä ja musertavalla iskulla se on juuriaan myöten
paljastettava ja parannettava, ja kirkkoon on jälleen luotava elävä
henki.

— Rooman pyhä isä ei milloinkaan suostune sivullisten mestaroimiseen.

— Olkoon siis suostumatta. Silloin usko puhdistetaan hänen
suostumuksettaan. Oppi-isäni Martinus Lutherus iski iskunsa, ja Rooman
kirkon perustukset vavahtivat. Ja hänen iskunsa on kantava hedelmän,
sanokoonpa paavi mitä tahansa. Uusi oppi on jo vallannut Saksan ja
leviää parhaillaan muihin maihin. Pian se työntää täällä pohjoisessakin
tieltään paavillisen hapatuksen. Sen voima on siinä, että se päästää
ihmisen jälleen suoranaiseen yhteyteen Jumalansa kanssa ja vapauttaa
omattunnot.

Iltamyöhään ystävykset väittelivät, puhelivat väliin rauhallisesti,
mutta tulistuivatkin tuon tuostakin, ja silloin kiivaat sanat
sinkoilivat syyttävinä ja puoltavina. Pietari Särkilahti varsinkin
esitti väitöksensä luonteensa ja vakaumuksensa hellittämättömällä
innolla. Vihdoin molemmat väsähtivät.

— Uuden opin tietoa aion julistaa Suomessa aina ja kaikkialla, sillä
näen siinä totuuden ja pelastuksen, Pietari sanoi lopuksi. — Vaikka
myönnänkin Rooman kirkon olleen täällä Suomessa aivan toisen kirkon
kuin eteläisissä maissa, niin sittenkin sen aika on täällä päättynyt.

— Sinusta, Kiukku-Nikun pojasta, taitaa siis tulla uuden oppisi
ensimmäinen apostoli täällä Suomessa, kirkkoherra hymähteli. — Luuletko
voimiesi siihen riittävän?

— Minä olen vain vähäinen työmies Herran viinamäessä. Jos minä
sitä ensimmäisenä täällä julistan, niin se tapahtuu korkeimman
sallimuksesta. En hae maailman kunniaa.

— Uskon sen sinusta, Pietari. En jaksa hyväksyä oppejasi, mutta arvaan
tarkoituksesi puhtaiksi. Jos niin kävisi, että pyhän kirkkomme aika
täällä päättyisi, niin oletko varma, että uusi oppi pystyisi ohjaamaan
kansaamme edelleen yhtä suurella menestyksellä kuin katolinen kirkko
vuosisatain kuluessa on tehnyt?

— Olen siitä varma, Sakari.

— Suuret uskon muutokset kai harvoin tapahtuvat vainoitta ja verettä.
Sallikoon Jumala, ettei meidän tarvitsisi sitä kokea.

Kirkkoherra lähti. Kulkiessaan hän mietti puhutuita asioita.

— Ehkäpä, ehkäpä sittenkin kirkkomme tarvitsee luudan, joka lakaisee
sen puhtaaksi.

Maisteri Pietari Särkilahti jatkoi tuomiokirkon kaniikkina ja
arkkiteininä väsymättä uuden opin julistamista ja painoi Turun koulun
rehtorina sen periaatteet lähtemättömästi oppilaidensa mieliin. Hänen
oppilastensa joukossa istui myöskin kalastajan poika Pernajasta, Mikael
Agricola nimeltään.

Kuningas Kustaa Vaasa suosi uutta oppia. Se valtasi jalansijaa ihmisten
mielissä rauhallisesti ja vähitellen. Entinen usko vaihtui toiseen
kuin päivänlasku uuden nousuun, mutta kuitenkin kuin päivänlasku kovan
vihurin puhaltaessa.

Puhdistetun opin ensimmäinen julistaja häipyi pian iäisyyteen. Hänen
elämänsä oli kuin tähdenlento, joka äkkiä välähtää, loistaa kirkkaasti
aikansa ja katoaa. Mutta lyhyessä ajassa tehty työ jäi pysyväiseksi ja
kantoi hedelmän.




RANTOJEN SISSIT


 Valtakunnan asiat olivat hyvin sekavat. Ruotsi —Suomen hallitsemisesta
 kilpaili kaksi vallanpitäjää: Kristian II, sanottu Ruotsissa
 tyranniksi. Tanskassa talonpoikain hyväntekijäksi, ja Kustaa Vaasa.
 Suomi jäi tässä kilpailussa jokseenkin oman onnensa nojaan. Linnat
 ja sikäli linnaläänitkin olivat tanskalaisten hallussa, vahvalla
 laivastollaan he isännöivät rannikoilla. Kustaa Vaasan Ruotsista
 Turkua valloittamaan lähettämä sotajoukko palasi tyhjin toimin
 takaisin. Karjaalta kotoisin oleva aatelismies Niilo Grabbe ryhtyi
 tällöin käymään uhkarohkeaa ja yllättävää sotaansa kokoamallaan
 sissijoukolla. Hän hyökkäsi milloin siellä, milloin täällä, aina
 vihollisen arvaamatta, ja pian hänen pieni joukkonsa oli tanskalaisten
 kauhuna. Valtaamillaan aluksilla hän suoritti huomattavampiakin
 taisteluita. Ajan sotatavat olivat säälimättömiä ja Grabbe oli oman
 aikansa soturi.


Pieni asejoukko souti meren rannikkoa pitkin, soluttautui saarien
lomitse, kierrätteli karit, pysähtyi suuremman selän auetessa katsomaan
ja kuuntelemaan, ja jatkoi matkaansa älyttyään väylän vaarattomaksi.

Asejoukkoa oli neljä venekuntaa, yksi suurempi ja kolme pientä,
yhteensä kolmisenkymmentä miestä, iältään enimmäkseen nuoria, jokunen
joukossa vanhempikin. Kaikki olivat ahavoituneita, meren hengessä
karaistuja miehiä, joiden silmä katseli eteensä avoimena ja rohkeana ja
käsivarsi veti jäntevän vedon sekä pystyi virittämään tiukankin jousen.

Miehet olivat kotoisin eri tahoilta, ken saaristosta, ken mantereelta.
Sotilaan ammatti ei ollut heidän vakinainen ammattinsa. Melskeinen
aika oli tehnyt heistä sotilaita, oli ottanut miehensä mistä
milloinkin sattui: kalastajan veneestä, auran kurjesta, kauppalaivasta
ja monesta muustakin rauhantoimesta. Ja tämä aika oli valinnut
heille päällikönkin, lyhyehkön, vantteran, pahasti parroittuneen
ja ruskettuneen miehen, jonka silmät pälyilivät iloisina ja
säikkymättöminä ja jonka suusta pursui leikin ohella hyvin usein
voimallisia manauksiakin.

Joukko oli kirjavissa pukimissa, useat omissa rauhan vaatetuksissaan,
monet viholliselta siepatuissa tamineissa. Melkein kaikilla oli
kuitenkin rautakypärä ja aseet tarkoitukseensa sopivia: miekkoja,
keihäitä, jousia ja kirveitä. Päällikön asu oli hieman kummallinen.
Hänellä oli päässään ritarin kypärä, olkapäillään aatelismiehen
varukset, mutta jaloissaan piikkohousut ja matalavartiset pieksut.
Pitkä miekka riippui vyöllä ja sen seurana oli talonpojan puukko.
Lisäksi hän käytti punaista viittaa, joka aikanaan oli ehkä ollut
komeakin, mutta nyt, komeuden kuluttua, kelpasi hyvin tarkoitukseensa:
suojaksi tuulta ja yökylmää vastaan ja taistelussa päällikön
tunnusmerkiksi.

Niilo herra ja hänen joukkonsa tunnettiin ja tiedettiin laajalti. Oman
maan ihmiset häntä ja hänen joukkoaan ihmettelivät ja kehuivat, mutta
viholliset pahoin pelkäsivät. Niilo herra kävi omaa sotaansa omalla
tavallaan. Outo aika oli hänet siihen opettanut, kuten se oli hänet ja
hänen miehensä siihen noutanutkin.

Niilo herran sotajoukkoon kuului useampia satoja miehiä, mutta ne
olivat parhaillaan muilla markkinoilla. Hän itse liikehti vain tämän
pienoisen parven kanssa. Hänen joukkoonsa oli paljonkin pyrkijöitä,
mutta Niilo herra ei sitä paisuttanut liian suureksi. Hänen sotaansa
riitti vähäisempikin voima, olipa sen vähäisyys monesti eduksikin. Sen
kunnon määräsi laatu, eikä paljous.

Niilo herra ja miehet puhuivat suomea ja ruotsia, miten milloinkin
tarvittiin, sillä rannikoilla asui kahdenkielistä väkeä. Joku maailmaa
kiertänyt puhui muitakin kieliä, ainakin tanskaa ja saksaa, joka taito
välistä olikin erittäin tarpeellinen.

Laaja selkä aukeni taas eteen. Niilo herra, joka itse piti perää
ensimmäisessä veneessä, pysäytti veneensä ja virkahti:

— Näillä tienoilla juutin pitäisi nykyisin liikkua. Näettekö mitään,
miehet?

Miehet tähystivät tarkoin, mutta eivät nähneet muuta kuin vettä, saaria
ja luotoja.

— En minäkään näe. Nostetaan purje, niin päästään lepäilemällä selän
yli.

Pieni laivasto purjehti edelleen. Seuraavassa salmessa huomattiin
yksinäisen miehen soutama vene.

— Otetaanpa kulkija kiinni.

Airot solahtivat veteen purjeen avuksi ja välimatka lyheni nopeasti.
Yksinäinen soutaja kääntyi pakoon, mutta huomasi pian aikeensa
turhaksi. Hän silmäsi tarkasti takaa-ajajiaan ja pysäytti sitten
veneensä jääden odottamaan.

— Päivää, kalaanko on matkaa? Niilo herra tiedusteli veneiden
lähestyttyä kuulomatkan päähän.

— Päivää. Kaloista ei ole nyt väliä. Juutin luulin saaneeni niskaani,
mutta oikeita ihmisiähän te olettekin. Taitaapa olla, jos oikein
arvaan, perää pitämässä itse Niilo herra, vai? En ole ennen nähnyt,
mutta paljon olen teistä kuullut ja kuulemani näköinen olette.
Parhaiksi satuittekin, sillä teille minulla onkin asiaa. Sanoivat
teidän olleen viime yön Katarasaaressa, ja sinne aioin soutaa, vaikka
eihän kuulu milloinkaan varmuudella tietävän, missä teidät tapaa. Asia
olisi sellainen, että juutti on täällä.

— Älähän —

— Täällä se nyt on. Meidänkin pitäjän kylän ja kirkon ryösti aikaisin
tänä aamuna, ryösti ja poltti. Jos tarkkaan katsotte, niin näette
hienon savun vieläkin nousevan tuon isomman saaren takaa.

Savu sieltä tosiaankin nousi hienoina säikeinä ilmaan.

— Paljonko niitä oli? Niilo herra tiedusteli.

— Viitisenkymmentä oli maissa ja laivassa lienee ollut lisäksi
kymmenkunta. Kylän edustalla kävi toinenkin laiva, mutta se purjehti
pian tiehensä, minne lieneekin lähtenyt.

— Missä ne nyt ovat?

— Ryöstäjien laiva on yhä ankkurissa kylän edustalla, mutta toista
en tiedä, itään päin se lähti. Pääsimme juutin hyökätessä melkein
kaikki karkuun ja näimme metsästä sen tihuteot. Ennätimme koota vähän
tavaroitakin, joten eivät saaneet kaikkea rosvotuksi. Lukkarin pojan
saivat kuitenkin kiinni, se kun on näet toisjalkainen, mutta eivät sitä
tappaneet, vaan lähettivät metsään sanomaan, että kyläläiset palatkoot
kotiaan. Juutti ei muka tekisi kenellekään pahaa, vaatisi vain pienen
paloveron. Emme sitä lupausta onneksemme uskoneet. Lukkarin poika
ymmärtää vähän niiden kieltä, ja hän oli kuullut niiden puhelevan
keskenään, että menevät tulevaksi yöksi Verkkosaaren rantaan ja että se
toinenkin laiva saapuu sinne. Siitä asiasta minä lähdin tuomaan teille
tietoa.

— Hyvä on. Missä se Verkkosaari taas olikaan? — Se on täältä itään
kolmen tunnin soudun päässä, Lokkiluotojen lähellä, avomeren partaalla.

— Siinä ne ovat yöpyneet joskus ennenkin, eräs Niilo herran miehistä
tiesi kertoa ja selitti paikat. — Sinne pääsee laivalla vain maan
puolelta, sillä merenpuoli on karikkoa.

Niilo herra mietiskeli ja miehet odottelivat päätöstä.

— Saattaahan se käydä päinsä ja mikähän, ettei kävisi. Niilo herra
sitten puheli. — Juutti uskoo meidän olevan kaukana, kun viikko
sitten hätyyttelimme häntä tykkänään toisilla vesillä. Kuulehan,
mies, sattuuko sinulla olemaan verkkosi veneessäsi? Ja hyväpä olisi,
jos veneesi pohjalla hyppelisi muutama kalakin. Vai ei ole, perhana
sentään. Niitä tässä nyt tarvittaisiin.

— Verkot jäivät tänä aamuna kokematta ja ovat tuon saaren kupeella,
mies vastasi ja viittasi kädellään.

— No, koetaan ne nyt. Pari miestä lähtee tämän kalastajan mukaan.
Nostakaa verkot ja kalat ja tuokaa ne tänne.

Kaksi miestä siirtyi kalastajan veneeseen. Niilo herra lähti läheisen
saaren rantaan odottelemaan ja hautomaan suunnitelmiaan.

Vene palasi verkot mukanaan. Kalojakin oli runsaasti, isoja siikoja ja
ahvenia ja olipa pari hauenkin vonkaletta.

— Nyt lähdemme sitten juutin kesteihin, Niilo herra selitteli. — Sinä,
kalastaja, tulet mukaan ja neuvot tien. Päivä on vasta puolessaan,
joten meillä on runsaasti aikaa. Soudamme ensin ison kaaren, jotta
juutit eivät älyäisi näitä meidän pieniä puuhiamme, ja tulemme avomeren
puolelta luodoille. Purjeita ei nosteta, sillä ne näkyvät. Ollaan
hiljaa, niin saadaan hiiri.

Niilo herran pieni laivasto kiersi avomeren reunaan ja edelleen karien
lomitse Verkkosaaren luokse. Siellä tähysteltiin tarkoin ja huomattiin
tanskalaisten olevan vielä muilla vesillä.

Niilo herra käväisi tarkastamassa ankkuroimispaikan ja sen ympäristön.
Verkkosaaressa kasvoi metsää, mutta Lokkiluodot olivat paljaita
kallioita. Kalastaja selitti, että isommat alukset saattoivat tulla
ankkuripaikalle vain Verkkosaaren ja sen viereisen pienen saaren
välisen kapean salmen kautta. Muuta väylää ei ollut.

— Sopii helkutin hyvin, Niilo herra vastasi. — Tanskalaiset tietysti
tutkivat ensitöikseen saaren ja metsän läpikotaisin, ennen kuin
asettuvat rauhaan. Ne ovat tottuneet siihen, että käymme heidän
kimppuunsa metsästä käsin. Emme siis sijoitu sinne, vaan asetumme
näille luodoille, sillä täältä ne eivät arvaa meitä etsiä. Vedämme
niitä taas röyhkeästi nenästä, mutta antakoot sen anteeksi, jos voivat.
Luodoilla meidän on hyvä köllehtiä ja vaikkapa syödäkin, sillä aikanaan
sekin on tehtävä. Seuraava ateria meitä odottaakin vasta juuttien
laivoissa. Painakaa se mieleenne, pojat.

Veneet soudettiin luotojen lomaan ja asetettiin sinne siten, ettei
niitä nähnyt ankkuripaikalta. Miehet sijoittuivat kallioiden suojaan.
Niilo herra lähetti pienimmän veneen vakoilemaan ja sikäli ilmoittamaan
vihollisen tulosta.

Aikaa oli runsaasti. Miehet söivät rauhassa ja sulattelivat ruokaansa
kalliolla lojuen.

Vakoilemaan lähetetty vene palasi, ja sen päällikkö ilmoitti
vihollislaivan purjehtivan saarta kohden.

— Hyvä on. Vene piiloon ja kaikki kallion suojaan.

Laiva ilmestyikin pian salmeen, lipui edelleen ja ankkuroi juuri siihen
kohtaan, mihin Niilo herra oli arvannutkin sen ankkuroivan. Siitä
lähti heti maihin kaksi veneellistä aseellisia miehiä, jotka tutkivat
Verkkosaaren sekä pienenkin saaren tarkoin ja pääsivät varmuuteen siitä
asiasta, ettei Niilo herran kirottuja rantasissejä ollut siellä eikä
kai lähivesilläkään.

Tunnin kuluttua toinenkin laiva jo saapui ja ankkuroi edellisen
viereen. Niilo herra tarkasteli niitä kallion kupeelta ja selitteli
miehilleen:

— Tuo ensiksi tullut on nimeltään Yön Kuningatar. Tunnen sen hyvin,
sillä sepä se juuri pääsi livahtamaan käsistämme Ahvenan saaristossa.
Sen päällikkönä on junkkeri Jens Staxrud, sama, joka ryösti Halikon
kirkon ja oli Otto Rudin mukana ryöstämässä Turkua. Tuo toinen on
Fyenin Joutsen, vaikka sen nimenä oikeastaan pitäisi olla Fyenin Ankka,
sillä se kelluu vedessä ihan kuin ankka. Sen päällikkönä on Arendt,
hurja ja raaka merirosvo, Severin Norbyn luotetuimpia miehiä. Hänetkin
olimme kerran saamaisillamme kiinni Merenkurkun rannikolla, mutta
pääsi livahtamaan, piru vieköön. No, nyt otetaan sen sijaan molemmat
yht'aikaa. Laivoilla on väkeä yhteensä pitkälti toista sataa, mutta
onhan meitäkin kolmisenkymmentä, siis ihan tarpeeksi. Mikäli tunnen
juutit oikein, niin ne rupeavat pian onnistuneiden ryöstöjen kunniaksi
juhlimaan ja kallistelemaan pikaria ja sikäli kallistumaan itsekin.
Siihen kuluu kuitenkin vielä aikaa auringonlaskuun. Mitä arvelet
ilmasta, kalastaja?

— Tulee kaunis ilta. Tuulee mereltä. Merisumua saattaa nousta myöhemmin.

— Sekin sopii. Jäämme siis odottelemaan.

Venelasti toisensa jälkeen siirtyi laivoista maalle. Tanskalaiset
tekivät rantahietikolle ison nuotion sekä kuljettivat rannalle ruokaa
ja juomaa.

— Jos ne aikovat kiskaista nahkaansa nuo kolme tynnyrillistä viiniä,
niin meidän ei tarvitsekaan tehdä muuta kuin ottaa laivat huostaamme.
Kas, eipähän sentään, niistähän onkin kaksi oluttynnyreitä ja niistäkin
toinen lienee vain puolillaan, kun noin kevyesti sitä liikuttelevat.

Niilo herra piti edelleen silmällä tanskalaisten puuhia ja tiedotteli
niistä miehilleenkin.

— Isommat herrat, Jens ja Arendt, lähtevät nyt maihin. Jensin parta on
kasvanut pitemmäksi sitten viime näkemän, mutta Arendt on entisellään.
Enpä muistanut äsken mainita, että tuo Arendtin perkule ryösti ja
poltti minunkin rantataloni ja teki minusta rantasissin. No, tänä
iltana vanhatkin velat kuitataan.

Aurinko alkoi vähitellen hipoa mastojen latvoja.

— Mitä hittoa, niillä on mukanaan naisiakin! Maihin vievät — neljä —
viisi — seitsemän — yhdeksän naista. Niinpä tietysti, ryöstösaalista
nekin ovat, totta kai.

— Veivät meidänkin kylästämme tytön, kalastaja sanoi.

— Vai veivät, pirulaiset. No, otetaan samalla sekin pois.

— Nyt on laskujeni mukaan maissa jo satakunnan miestä, Niilo herra
jatkoi. — Loput jäävät kai laivoihin vartiomiehiksi.

Laulu ja loilotus kantautui rannalta kallioille saakka. Nuotion
ympärillä tanssittiin.

Niilo herra katseli miehiään ikäänkuin arvioiden ja virkkoi sitten:

— Lauri, sinä saat lähteä tanskalaisten luokse ensimmäiselle
vierailulle. Puet yllesi tämän kalastajan vaatteet ja otat hänen
verkkonsa ja kalansa mukaasi. Menet kauppaamaan merirosvoille kaloja,
ymmärräthän. Ne ottavat tietysti sinulta kalat maksutta, mutta sen
perimme jälkeenpäin. Katselet, mitä ne puuhaavat laivoissaan ja
koetat kiinnittää niiden huomion hommiisi. Se luonnistuu hyvin, sillä
solkkaat huonoa tanskaasi ja osaat valehdella kuin kätevin huovi.
Jos ripustavat sinut raa’an nokkaan, niin otamme sinut kyllä sieltä
aikanaan alas, ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät kuitenkaan hirttäne
sinua, kun ilmoitat kuulleesi Niilo herran ylihuomenna saapuvan tänne
ja johdattavasi juutit hänen niskaansa, jolloin hänet lopullisesti
nujerretaan. Sano lisäksi, että sinulla on häntä kohtaan vanhaa vihaa —
taitaapa ollakin, kun sait eilen selkääsi, häh?

— Ei kannata muistella, Lauri vastasi ja myhähti sekä alkoi vaihtaa
vaatteita.

Niilo herra jatkoi käskyjensä jakoa:

— Petteri, poika hoi, sinä olet tarpeeksi nuori ja solakka ja tarpeeksi
sieväkin tuon Laurin akaksi, kalastajan emännäksi. Tuolla on, ison
veneen keulateljon alla, käärössä naisen puku. Pane se päällesi, niin
katsotaan.

Petteri virnisti, mutta teki työtä käskettyä. Pian hän oli
saaristolaisnaisen puvussa ja Niilo herra tarkasti hänet puolelta sekä
toiselta miesten nauraa höristessä.

— Sinä olet jokseenkin hemaisevan näköinen, Niilo herra arvioi —
mutta sinä et saa kävellä lompsia kuin ikäloppu kippari. Sipsuttele
sievemmin. Kas noin — no, älä helkutissa viskaa istuutuessasi
koipea toisen yli, vaan ole kaino ja siveä vaimo. Ja koeta vähän
keimailla, vain vähän, se tekee hyvää. Voithan antaa itseäsi hieman
suudellakin, mikäli se maistuu eikä miehesi Lauri sitä näe, mutta
pidä kuitenkin varasi äläkä anna halata liikoja. Viettele sinäkin
osaltasi vartiomiehet sille puolelle laivaa, mistä ei näe tänne.
Märssykorissa oleva mies on saatava välttämättä alas. Voithan kiivetä
sinne ja vaikkapa vietellä hänet alas. Jos käyvät kimppuusi, niin
hyppää mereen ja ui rantaan muiden naisten joukkoon — älä hiivatissa
tule tänne, sillä silloin ne soutavat perässäsi. Koeta narrata miehet
ryyppäämään lujasti, mutta pidä myöskin silmällä miestäsi Lauria, joka
helposti kallistaa pikaria liiaksikin, kun niikseen sattuu. Hyökkäämme
illan pimettyä pimeäksi, jolloin juutit jo ovat tarpeeksi päissään.
Pääasia on, että pidätte vartiomiehet rannan puolella. Vieläkin
paremmin toimitatte asianne, jos saatte narratuksi heidät kajuuttaan.
Muistaessani sanon, että jos märssykorin mies ei siirtyisikään
paikaltaan, niin ole hiljaa, mutta jos se tulee alas, niin anna
meille merkki kirkaisemalla siten, kuin rutistettaisiin sinua liikaa,
ymmärräthän. No niin, mars matkaan vain.

Kalastajavene kiersi kallioiden taakse ja kääntyi sieltä laivoja
kohden. Vaimo kiskoi airoista ja mies piti perää. Vene pysähtyi
Yön Kuningattaren viereen ja tuokion kuluttua molemmat nousivat
köysiportaita myöten laivaan.

Rannalla iloitsijain mekastus ja hoilaus kuului yhä selvemmin mitä
myöhemmäksi ilta joutui. Kallioltakin käsin saattoi jo hyvin arvata
useiden olevan vahvasti humalassa.

Avomereltä kulkeutui sumua, joka tiheni tihenemistään. Kauempana
selällä se kohosi meren pinnasta kuin jyrkkä ja läpinäkymätön seinä, ja
siirtyi hiljaa maata kohden.

Laivat häämöittivät pian epäselvinä varjoina ja nuotiokin tuikahteli
kuin verhon lävitse. Sumun halkaisi äkkiä naisen kimeä kirkaisu.

— Tuopa ei oikein kuulostanut Petterin kirkaisulta, Niilo herra tuumi.

— Ei, se kantautuikin maalta, Antti, hänen lähin miehensä vastasi.

Maalta kuului pian useampienkin naisäänien kirkunaa. Niilo herran katse
synkkeni ja äänessä oli nyt tuikea sointu hänen käskiessään:

— Kaikki venheisiin. Käärikää vaatetta tuhtojen ympärille. Aseet
jokaisella vierellään valmiina. Pienet veneet seuraavat Anttia Fyenin
Ankkaan, minä ohjaan suurella Yön Kuningattareen. Kiivas soutu, mutta
varokaa loiskinaa. Kiipeämme nopeasti laitojen yli laivoihin ja
valtaamme ne. Kenellekään ei anneta armoa, paitsi vangeille. Jos saamme
laivat vallatuiksi rannalla olevien huomaamatta, niin jäämme odottamaan
heitä. Sikäli kuin ne kiipeävät laivaan, pistetään ne kuoliaiksi.
Molemmat päälliköt otetaan elävinä kiinni, jos saadaan, sillä minulla
on heille asiaa.

Veneet miehitettiin viipymättä ja miehet odottelivat lähtökäskyä.

Niilo herra kuunteli Petterin merkkikirkaisua, mutta sitä ei kuulunut.

— Jotakin on hullusti, mutta lähtekäämme.

Veneet lipuivat hiljaa kallioiden välistä ja kiitivät sitten nuolina
laivojen kylkiin.

Sissit kiipesivät laivoihin vastarintaa kohtaamatta. Yksinäinen
vartiomies torkkui Yön Kuningattaren kannella ja heräsi vasta saatuaan
Niilo herran pitkän miekan rintaansa. Sissit hajaantuivat kaikkialle
etsimään vihollista.

Niilo herra kuuli keulakajuutasta kimeätä kirkunaa, kirouksia ja
kolinaa, riuhtasi oven auki ja jäi ällistyneenä seisomaan. Petteri
siellä riehui revityin vaattein ja puukko kourassa. Hänen kimpussaan
oli kolme miestä ja kaksi makasi verissään lattialla. Petteri huomasi
tulijan ja huusi yhä puukollaan sohiessaan:

— Kyllä minä olen kirkunut, mutta ei taitanut kuulua kallioille saakka,
kun nämä vietävän heittiöt toivat minut tänne, telkesivät oven ja
aikoivat minut raiskata.

Taas sai yksi merirosvo puukoniskun ja kellistyi. Niilo herra miehineen
teki äkkiä lopun toisistakin ja kysyi sitten:

— Missä Lauri on?

— Meni Fyenin Joutsenen vartiomiesten seuraan ryyppäämään, Petteri
vastasi huohottaen. — Tämä oli riivatun kova leikki. — Eivätkö
arvanneet sinua mieheksi? Niilo herra tiedusteli täyttä kurkkua
nauraen. — Niillä ei ollut siihen aikaa eikä tilaisuutta.

Yön Kuningatar tarkastettiin perinpohjin, mutta useampia tanskalaisia
ei löydetty.

— Niitä ei ollutkaan täällä useampia, sillä kaikki muut ovat maissa.
Alhaalla oli viisi ja märssykorissa yksi. Kävin viettelemässä sen alas.
Kun se ei aikonut lähteä, niin annoin sen märssykorissa suudella, hyi
helkkari! Se tuoksui niin vietävästi sipulille, mutta alas se lähti.

Lauri istui tanskalaisten seurassa Fyenin Joutsenen suurimmassa
kajuutassa, kallisti ahkerasti pikaria ja kertoi parhaillaan mehevintä
juttuaan, kun Antti hyökkäsi miehineen sisään. Lauri ei kehdannut
nousta edes seisoalleen, vaan kaatoi viiniä pikariinsa ja tyytyi
katsomaan sivulta kuinka merirosvojen ilonpito päättyi.

— Kas niin, pojat, helppoahan teidän on tulla valmiiseen pöytään, hän
virkkoi. — Tuossa on täytetyt pikaritkin, Antti.

— Heitä pikari kädestäsi, ja tee se heti.

— Sinäkö tässä komennat!

— Minä. Eilen sait ajattomalla ajalla ryyppäyksestä selkääsi. Muista
Niilo herran sanat, että jos teet sen vielä kerran, niin veresi vuotaa.

— Sepä taisi sanoa niin. Kaipa se antaa sitten hieman lauleskella, kun
tämä lysti on päättynyt, vai?

— Niinpä kai, mutta ei ennemmin. Tiedät, ettei sen kanssa ole
tosiasioissa leikkimistä, vaikka se muuten onkin leikki verinen.

— Hyvin tiedän, väliin nahassanikin tunnen. Olkoon sitten Niilo herran
takia. Se annatti minulle syystä selkään, ja minä menen sen edestä
vaikka tuleen.

Molemmat laivat olivat nyt sissien käsissä. Melu rannalla hiljeni, ja
sieltä kuului airojen kolinaa. Nuotio loisti sumun lävitse punertavana
läiskänä. Sitten kuului airojen loisketta, ja ensimmäinen vene pysähtyi
Yön Kuningattaren viereen.

— Vahti ohoi!

Petteri vastasi tanskaksi:

— Kaikki kunnossa.

— Mitä kirkunaa täältä kuului? Naisethan olivat maissa.

— Tänne tuli vain muuan saaristolaisnainen ja häntä täällä hiukan
hyväiltiin, Petteri selitteli toimessaan.

— Missä se nyt on?

— Täällä se on vieläkin.

Junkkeri Jens tuli ensimmäisenä laidan yli, mutta hänen jalkansa
ehtivät tuskin koskettaa kantta, kun jo kaksi lujaa kouraa tarttui
pimeässä hänen kurkkuunsa ja hänen päänsä ylitse vetäistiin säkki.
Samoin käsiteltiin seuraaviakin, mutta heidät talutettiin keulaan,
jossa kylmä teräs heitä jo odotti. Junkkeri Jens vietiin päällikön
kajuuttaan, ja säkki otettiin päästä vasta siellä.

Niilo herra otti junkkerin vastaan perin kohteliaasti kumarrellen.

— Tervetuloa, junkkeri Staxrud, tervetuloa Yön Kuningattareen.

— Ku-kuka kirottu rosvo te olette? junkkeri raivosi.

— Emme ole tosiaankaan ennen tavanneetkaan, vaikka minulla on ollut
kunnia nähdä teidät. Minua sanotaan Niilo herraksi ja näitä minun
urheita poikiani rantojen sisseiksi. Tuo tuossa esiintyy tosin
mielellään naisena, mutta kyllä hänkin on puvustaan huolimatta selvä
mies ja hyvä mies onkin. Hän vietteli tosin sivumennen sanoen teidän
vartijanne, mutta lukekaa se hänelle ansioksi.

— Hirtätän ne kirotut vartijat, roikaleet —

— Liian myöhään, junkkeri Jens, aivan liian myöhään. He ovat jo
kuolleet luonnollisemman kuoleman. Mitä muuten hirttämiseen yleensä
tulee, niin voimme ehkä sopia siitä seikasta, käytämmekö teitä varten
niiniköyttä tai hamppunuoraa, vasta sitten, kun olette hyväntahtoisesti
sanonut minulle, missä muut tanskalaiset laivat tällä hetkellä — Ovi
riuhtaistiin äkkiä auki ja muuan sissi huusi:

— Niilo herra, piru on merrassa! Toisessa laivassa tapellaan ja Antti
on alakynnessä.

— Mennään sitten apuun. Pidelkää sillä välin junkkeria hellästi, sillä
asiamme jäi kesken.

Niilo herra kokosi puolet miehistään ja siirtyi toiseen laivaan,
jossa Antti oli tosiaankin ahtaalla. Kepponen oli siellä tullut ilmi
ja rannalta saapunut ylivoima oli ahdistanut hänen pienen joukkonsa
keulaan. Moni oli jo kaatunut, mutta samassa Niilo herrakin joutui
hätään, hyökkäsi takaa päin tanskalaisten niskaan ja lopetti taistelun.

— Maissa kuuluu olevan vielä parikymmentä tanskalaista, Antti ilmoitti.
— Mutta kaikki veneet ovat täällä.

— Olkoot sitten maissa jatkamassa juhliaan, jos maistaa. Saarelta ne
eivät pääse pakoon. Haemme ne aamulla. Mutta pitäkää kuitenkin tiukkaa
vartiota. Missä on herra Arendt?

— Sidottuna kajuutassaan.

— Otan hänet mukaani.

Niilo herra siirtyi miehineen ja vankeineen takaisin Yön Kuningattareen
ja jätti Arendtin sen kannelle miestensä hoivaan.

Kajuuttaan astuessaan hän näki parantumattoman Petterinsä istuvan
junkkerin vieressä, kutittelevan tätä leuan alta ja lirkuttavan
parhainta lirkutustaan, johon hellyyteen junkkeri vastasi
raivostuneilla kirouksilla.

— Olemme pidelleet häntä hellästi, kuten käskitte, Petteri virnaili ja
siirtyi kauemmaksi.

— Niinpä niin, junkkeri Jens, nämä minun poikaseni ovat kovin
helläluontoisia vai mitä arvelette, he-he. Mihin me jäimmekään, niin,
kysymykseen, missä muut tanskalaiset laivat tällä hetkellä ovat. Pyydän
suoraa ja selvää vastausta.

— Ja ellen vastaa?

— Pakotan vastaamaan.

— Millä?

— Millä tahansa. Vaikka kolmen äyrin rahalla. Ehkä suvaitsette
muistella, kuinka kerran painatitte erään minun mieheni otsaan kolmen
äyrin rahan kuvan. Koskapa raha kasvaa ajan mukana korkoa, niin
painatan teidän otsaanne kaksi, tai kolmekin kuvaa, miten paljon vain
haluatte.

— Minä olen aatelismies.

— Mahdollisesti, mutta nyt olette merirosvo. Suostutteko vastaamaan?

— En.

— Hyvä.

Niilo herra otti vyöstään kolmen äyrin rahan, heitti sen pöydälle ja
sanoi:

— Petteri, rautakoe.

Petteri sieppasi rahan ja poistui. Pari miestä tuli sisään mukanaan
nuoria, joilla he sitoivat junkkerin, asettivat hänet selälleen
seinärahille ja köyttivät vielä kiinni siihenkin.

Petterikin tuli sisälle kantaen pihdeillä tulikuumaksi kuumennettua
rahaa ja katsahti kysyvästi Niilo herraan.

— Otsaan, vasemmalle puolelle.

Raha painui junkkerin otsaan, josta lehahti höyry ja palavan lihan
ilkeä käry. Junkkerin silmät pullistuivat ja kylmä hiki virtasi hänen
kasvoiltaan.

— Oikealle puolelle. Korot, näes.

Raha painui sihahtaen lihaan.

— Sanon — kaikki sanon, junkkeri huohotti.

— Hyvä on. Missä ovat laivat?

— Meidän piti kohdata ne Porkkalan niemessä viikon kuluttua. Osa on
kuitenkin Pohjan lahdella ja ne tulevat vasta myöhemmin.

— Hyvä. Mitkä tulevat Porkkalaan? — Voittamaton. Tanskan Prinsessa ja
Langeland.

— Ja päällikkönä?

— Otto Rud.

— Riittää, junkkeri Jens. Päästäkää hänet irti, viekää toiseen
kajuuttaan ja antakaa pikarillinen viiniä. Huomautan teille, junkkeri,
että elonaikanne päättyy auringon nousuun.

Junkkeri vietiin pois ja herra Arendt tuotiin sijaan. Niilo herra
tahtoi tarkistaa tiedot ja vaati Arendtilta saman vastauksen kuin
junkkeri Jensiltäkin. Arendt kieltäytyi vastaamasta.

— Rakastatte kovin viiniä, herra Arendt, niin olen kuullut kerrottavan.
Ellette vastaa, niin saatte enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

— En vastaa.

Hyvä. Vesikoe, Petteri. Teemme sen tällä kertaa viinillä. Miehet
sitoivat herra Arendtin selälleen ja toiset kantoivat sisään
viinitynnyrin. Kaksi miestä aukaisi hänen suunsa ja Petteri kaatoi
siihen viiniä. Kun yksi suuri pikari tyhjeni, niin toinen oli
jo valmiina. Ja sikäli kolmas, neljäs, viides. Onneton muuttui
tulipunaiseksi, hiki valui kaikkialta ja silmät pullistuivat
kuopistaan. Kymmenennen pikarillisen aikana hän näytti haluavan puhua.
Miehet laskivat hänen suunsa pinteestä, ja herra Arendt vahvisti
katkonaisesti kuiskaten junkkerin antamat tiedot.

— Hyvä. Elätte aamuun, ette kauemmin. Poltitte kerran rantataloni, ja
siitäkin maksan nyt palkan. En hirtätä teitä, mutta saatte lentävän
lähdön. Kantakaa hänet pois.

Niilo herra kiersi tarkastamassa laivan ja käski jakamaan miehilleen
ruokaa sekä kohtuullisesti olutta ja viiniä, joita tavaroita laivoissa
oli runsaasti. Kierrollaan hän osui keulaankin ja tapasi siellä
Petterin, joka oli riisunut naisen pukunsa ja piti iloista seuraa
vapautetuille naisvangeille. Sitten Niilo herra heittäytyi tuokioksi
lepäämään junkkerin vuoteelle.

Nouseva aurinko näki junkkeri Jensin heilumassa raakapuun nokassa ja
herra Arendtin seisomassa ladatun kanuunan edessä. Petteri vei palavan
soihdun sankkireikään, ja herra Arendt lensi ikuisuuteen. Sitten Niilo
herra etsitytti saareen jääneet merirosvot ja luki heillekin lyhyen
lain.

Purjeet nostettiin ja laivat siirtyivät rannikolle. Niilo herra virkkoi
lähellään seisovalle kalastajalle:

— Kun tulemme rantaan, niin souda kylääsi ja sano, että kyläläisesi
tulevat laivoille hakemaan ryöstetyn omaisuutensa ja saamaan korvauksen
poltetuista taloistaan. Täällä näkyy riittävän tavaraa siihenkin
tarkoitukseen. Me emme sitä tarvitse, sillä vielä on monta runsaasti
kuormitettua merirosvolaivaa Suomen rannikoilla. Otamme niistä, jos
tarvitsemme. Mutta lisää miehistöä minä tarvitsen näihin laivoihin.
Mikäli kylissä lienee halukkaita, niin tulkoot, mutta sano heille
kuitenkin kolme asiaa: Niilo herran joukkoon pyrkivä ei saa pelätä
mitään, ei totella ketään muuta kuin minua, ja hänen täytyy olla valmis
kuolemaan missä ja milloin tahansa.

— Sanon sen heille, herra. Ja mitä kuolemanvalmiuteen tulee, niin
tiedätte, Niilo herra, paremmin kuin minä, että näinä aikoina ja
etenkin täällä rannikolla on jokaisen oltava siihen valmiina milloin
tahansa.

Niilo herra hymähti ja vastasi:

— Niinhän se on.

Lisäväkeä saatuaan Niilo herra purjehti länteen jatkamaan rantasissin
toimiaan, jotka jo olivat kestäneet monta vuotta ja kestivät
edelleenkin monta vuotta. Hänen nimensä tuli yhä kuulummaksi, yhä
vihatummaksi ja pelätymmäksi, mutta myöskin omien keskuudessa yhä
ylistetymmäksi. Hän oli pitkien rannikkojen ainoa turva.

Hän ja hänen miehensä tekivät monesti julmia ja raakoja tekoja, mutta
vihollinen teki vieläkin pöyristyttävämpiä. Severin Norby ja Otto Rud
ryöstivät, polttivat ja murhasivat säälittä, ja Niilo herra mittasi
heille samalla mitalla. Ajan henki ei antanut ihmiselämälle arvoa eikä
valinnut keinoja sitä syystä tai toisesta tai syyttäkin sammuttaessaan.




KUNINKAAN LÄHETTI


 Kustaa Vaasa oli v. 1523 valittu Ruotsi—Suomen kuninkaaksi.
 Hänen Ruotsista lähettämänsä, suomalaisten Flemingien johtama
 pienehkö sotajoukko yhtyi suomalaisiin ja maa puhdistettiin pian
 tanskalaisista. Suomea alkoi taas kuninkaan nimessä hallita
 käskynhaltija — Eerik Fleming — ja Suomen valtaneuvosto. Mutta jo
 lähivuosina kuninkaan vaikutus alkoi tuntua Suomenkin oloissa. Hän
 suuntasi ensimmäisen iskun katolisen kirkon mahtia ja maalista
 omaisuutta vastaan. Vesteråsin kuulut valtiopäivät v. 1527 antoivat
 hänelle lisävaltuuksia, ja kuningas puolestaan osasi niitä edelleen
 laajentaa. Kirkon valta murtui ja sikäli muuttuivat monet muutkin
 asiat. Hän ryhtyi myöskin vapauttamaan kauppaa Hansan ylivallasta
 ja säännösteli yksityiskohdittain Suomessakin kaiken kaupankäynnin.
 Venäjänkin kanssa käytävään kauppaan hän kohdisti huomionsa sekä
 ryhtyi samalla ajattelemaan itärajan puolustustakin. Ohjeiden ja
 käskyjen perilletoimittaminen kesti viikkoja ja kuukausia. Niitä
 kuljettivat useimmiten erikoiset lähetit, kuninkaan kuriireina
 toimivat nuoret aatelismiehet.


Kuninkaan lähetti saapui laivalla Tukholmasta Turun linnaan, toimitti
asiansa käskynhaltijan luona, nousi heti hevosen selkään, käänsi
ratsunsa itään ja lähti etäiseen Viipuriin.

Hän ratsasti ensin tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen seutujen
lävitse, jossa kirkkoja oli tiheässä ja niiden ympärillä kyliä. Tiekin
oli kelvollinen kuljettavaksi, vaikka se kierteli lukemattomina
mutkina. Ihmisiä liikkui kylien tienoilla askareilleen menossa ja
niiltä tulossa. Kuormia ajettiin sapilailla ja puupyöräisillä rattailla.

Lähetti sivuutti monia, muita isompia kartanoita, rälssimiesten
ja aatelisherrojen asuinpaikkoja, yöpyi erääseen sellaiseen, sai
osakseen ystävällisen kohtelun sekä runsaasti ruokaa ja juomaa, ja
kertoi puolestaan talon väelle suuren maailman kuulumisia. Päivän
sarastaessa hän lähti edelleen. Autiolla taipaleella hän tapasi
aamupäivällä vastaantulijoita, jonkin penikulman päässä sijaitsevan
toisen aateliskartanon vieraisille matkaavan isännän ja rouvan.
Isäntä ratsasti vahvalla hevosella, mutta hänen kivulloista rouvaansa
kuljetettiin kahden hevosen väliin ripustetussa kantotuolissa.

Kuninkaan lähetti ratsasti syrjemmäksi päästääkseen tulijat ohitseen,
nosti kypärän päästään, keikautti sen suuressa kaaressa hevosensa
kupeelle ja kumarsi syvään. Aatelisherra teki sulkien koristamalla
samettipäähineellään saman tempun ja kumarsi yhtä kohteliaasti. Rouva
tervehti kantotuolissaan. Sitten kyseltiin kuulumiset, jonka jälkeen
kumpikin jatkoi matkaansa tervehdittyään hyvästiksi samoin kuin
aluksikin.

Kirkkojen väli kävi pitemmäksi, salotaipaleet metsäisemmiksi.
Karjapolusta ihmisen käyttöön ylennyt polku luikerteli kapeana
hongikkojen, koivikkojen ja kallioiden lomitse. Jokin pitkälle työntyvä
merenlahti vilahti silloin tällöin näkyviin. Ratsastaja saapui
Uudellemaalle, ruotsia puhuvan väen asumalle seudulle.

Lauttojen ja natisevien puusiltojen avulla hän pääsi jokien ylitse,
sivuutti kyliä ja herraskartanolta, ratsasti sitten harvaan asuttuja
tienoita, tapasi eestiläisperäistä väkeä ruotsiapuhuvan joukossa,
saapui Porvoon kaupunkiin ja kyseli linnanvoutia. Vouti asui
Linnamäellä korkeiden vallien sisällä olevassa puurakennuksessa.
Lähetti toimitti asiansa, istui iltaa voudin seurassa, nukkui yönsä
ja jatkoi aamulla matkaa. Vähäisen ja sokkeloisen kaupungin reunassa
oli hirsipuu ja mestauslava, ja tie kulki niiden vieritse edelleen
Uudenmaan itälaitaan.

Väestö muuttui taas suomenkieliseksi. Harmaita taloja oli vain
harvassa. Vasta Kymijoen varsilla, hyvillä viljelysmailla, niitä näkyi
tiheämmässä.

Ratsastajalle riitti aikaa ympäristönsä katselemiseen, vaikka hän
pyrkikin päämääräänsä mahdollisimman nopeasti. Suuri, koskematon
luonto ikivanhoine metsineen, välkkyvine järvineen, mustine lampineen,
ruskeine soineen ja kuohuvine koskineen muutti mielen kummaksi. Sen
laajaan syliin vierretyt mustat kasket ja harvalukuiset talot näyttivät
aikaansaannoksina vähäisiltä. Metsämies tuli vastaan lintutaakkaansa
kantaen.

— Jumalan rauhaa. Paljonko on vielä matkaa Viipuriin? lähetti kyseli.

— Päivänmitan ratsastus. Kuuluuko rauhan vai sodan sanomia?

— Rauhan.

— Rauha on hyvä. Onnea kulkijan matkalle.

Mustat sydenpolttajat tiedustelivat monesti samaa asiaa ja heidänkin
nokisille kasvoilleen levisi tyytyväinen hymy kuullessaan rauhan
säilyneen. Ja Suomenlahden kalastajat ajattelivat samoin.

Viipurin linnan korkea torni vilahti näkyviin. Kuninkaan lähetti
ratsasti viimeisen taipaleen täyttä laukkaa, pyyhälsi alhaalla olevan
nostosillan ylitse linnan pihalle, ja kiiruhti pölyisenä ja väsyneenä
linnan isännän, itsensä Niilo Grabben puheille jättääkseen hänelle
kuninkaan kirjeen ja kertoakseen suulliset sanottavansa.

— Kauanko ratsastit seitsemänkymmenen penikulman taivalta?

— Viisi päivää. Viidesti vaihdoin hevosta.

— Käväisehän nyt saunassa kylpemässä pölyt ruumiistasi ja tule sitten
painamaan puuta.

Tieto kuninkaan lähetin tulosta levisi nopeasti. Maalliset ja
hengelliset johtomiehet kiiruhtivat heti linnaan kuulemaan saapuneita
sanomia.

— Merkillisiä asioita on tapahtunut, linnan isäntä selitti ja
otti esille kuninkaan kirjeen. — Kuningas tiedoittaa Vesteråsiin
kokoontuneiden valtiopäivien päätöksistä. Valtiopäivät ovat päättäneet

1) KAIKIN VOIMINSA ESTÄÄ JA RANGAISTA JOKAISTA YRITYSTÄ KUNINKAAN
VALTAA VASTAAN.

2) VALTAKUNNAN TULOJEN PARANTAMISEKSI OVAT PIISPOJEN, KIRKKOJEN
JA LUOSTARIEN TARPEETTOMAT TULOT, KUNINKAAN HARKINNAN MUKAAN,
PERUUTETTAVAT KRUUNULLE JA, KOSKA PIISPAT USEIN TÄTÄ ENNEN OVAT
MAALLISELLA VALLALLAAN NOUSSEET HALLITUSTA VASTAAN, OVAT HEIDÄN SUURET
SEURUEENSA POISTETTAVAT JA LINNANSA OTETTAVAT KRUUNUN HALTUUN.

3) RITARISTOLLE ANNETAAN OIKEUS PERUUTTAA TAI LUNASTAA KAIKKI KAARLO
KUNINKAAN REDUKTSIONIN JÄLKEEN KIRKOLLE JA LUOSTARILLE LAHJOITETUT JA
PANTATUT TILUKSET.

4) KOSKA SÄÄDYT OVAT HUOMANNEET VÄÄRÄKSI SEN SYYTÖKSEN, ETTÄ
VALTAKUNNASSA OLISI VÄÄRÄÄ OPPIA SAARNATTU, TAHTOVAT HE TORJUA JA
RANGAISTA TÄMMÖISTÄ HUHUA, JA PYYTÄVÄT, ETTÄ JUMALAN SANAA KAIKKIALLA
VALTAKUNNASSA PUHTAASTI SAARNATAAN.

— Säätyjen päätöksen lisäksi kuningas ilmoittaa hänelle myönnetyn
oikeuden ottaa osaa pappisvirkojen asettamiseen. Säädyt ovat myöskin
kieltäneet piispoja maksamasta mitään maksuja paaville virkaansa
vahvistuksesta.

Herrat kuuntelivat äänettöminä. Jokainen ymmärsi säätyjen päätöksen
merkitsevän valtakunnan uskonnon muutosta.

— Lisäksi kuninkaalta saapui toinenkin kirje, linnan isäntä jatkoi.
— Sen sisällöstä oivallan, että kuningas aivan pian aikoo ottaa
valtakunnan tarpeisiin suuren osan piispan ja papiston tuloista ja
kirkkojen omaisuudesta, ja suoritetaan ne kuninkaan voudeille, joka
myöskin ottaa heiltä kuninkaan nimessä kuuliaisuuden ja uskollisuuden
lupauksen.

Perin totisiksi muuttuneet herrat eivät nytkään puhuneet mitään. Linnan
isäntä jatkoi:

— Omassa kirjeessään Turun käskynhaltija ilmoittaa kuninkaan määränneen
tuomiorovasti Johannes Petrin hoitamaan Suomen kirkollisia asioita,
koska piispaksi valittu, kuningasta vastaan juonitellut Eerikki
Sveninpoika on paennut maasta. Luostarien lakkautus on luultavasti
myöskin odotettavissa. Kuningas on sitäpaitsi ottanut haltuunsa
Kuusiston linnan ja aikoo purattaa sen kokonaan, että kirkon entisen
maallisen vallan tuki ja näkyvä varustus täten häviäisi.

— Valtakunta lienee lopultakin saanut sellaisen isännän, ettei sen
kanssa ole leikkimistä, muuan herroista vihdoin arveli.

— Niin, jo on aika sellaisen tarttuakin peräsimeen, eräs lisäsi.

— Kuninkaan lähetillä on suullistakin kerrottavaa, linnan isäntä
jatkoi. — Sano sanottavasi.

Lähetti tarttui puheeseen ja selitti: — Vaikka Eerikki Fleming saikin
viime vuonna rauhan vahvistetuksi Moskovassa, niin ei kuningas Kustaa
eivätkä myöskään suomalaiset valtaneuvokset Eerikki ja Iivari Fleming,
Knuutti Kurki, Björn Lejon ja Aake Tott luota rauhan pysyväisyyteen.
Kuningas ja Suomen valtaneuvokset ovat sitä mieltä, että sodan
varalle on täällä itärajalla varustauduttava. Kuningas aikoo heti,
kun hallitustoimiltaan pääsee, saapua Suomeen tarkastaakseen itse,
että hänen käskynsä joka suhteessa täsmälleen täytetään. Tässä
tarkoituksessa kuningas tahtoo matkata myöskin tänne Viipuriin ja
itärajalle saakka.

Herrat kuuntelivat sanomaa suurin silmin, keskustelivat kauan kuninkaan
tulon varalle tehtävistä valmistuksista sekä myöskin muista saapuneista
sanomista, ja hajaantuivat sitten siinä vakaumuksessa, että valtakunta
oli kääntynyt uusille urille.




LUKEMISEN ALKU


 Mikael Agricola, Suomen kirjallisuuden isä, syntyi Pernajassa v.
 1510 paikkeilla. Hän kävi Turun koulun, oli piispa Martti Skytten
 kirjurina, opiskeli Lutherin ja Melanchtonin aikoina Wittenbergissä,
 tuli maisteriksi ja palasi Suomeen Turun koulun rehtoriksi. Kohta
 hänestä tuli myöskin vanhan Skytten apulainen ja tämän kuoltua 1554
 Turun piispa. Vain kolme vuotta hän ehti hoitaa piispan virkaa, kun
 kuolema hänetkin korjasi. Aapisensa, josta vain osia on säilynyt
 meidän päiviimme, hän painatti vähillä varoillaan nähtävästi
 Lyypekissä v. 1542. — Suomalaisesta suurmiehestä ei ole säilynyt
 jälkimaailmalle minkäänlaista kuvaa. Myöskään ei ole tiedossa, miten
 hänen aapisensa ensin joutui suomalaisten katseltavaksi, mutta eihän
 tunnu mahdottomalta sekään, että hän olisi esittänyt sen Suomen
 säätyjen edustajille. Uskonpuhdistuksessa Agricola näyttää omanneen
 sovittelevan, äkkijyrkkiä muutoksia välttävän kannan.


Suomen miehiä kokoontui Turun linnaan. Sinne saapui aatelisia,
pappeja, porvareita ja talonpoikia. He olivat matkalla valtiopäiville
Tukholmaan, ja ohi matkustaessaan heidät oli kutsuttu linnaan kuulemaan
asiaa, jonka piispa Martti Skytten apulainen, Turun koulun rehtori
Mikael Agricola heille ilmoittaisi. Vanha piispakin saapui tilaisuuteen.

Kaikkien kokoonnuttua Agricola asettui seisomaan pöydän ääreen, jolla
oli pinkka vähäisiä kirjoja, ja avasi suunsa. Hän kertoi, miten Suomen
kansa oli kauan, monta sataa vuotta sitten, päässyt osalliseksi
kristinopista ja sen turvissa elänyt edelleen. Mutta sille julistettu
sana oli ollut vieraskielistä ja vain aniharvat rikkaat saattoivat
hankkia itselleen vieraskielisenkin sanan painettuna. Ja aniharva,
paitsi papistoa, ymmärsi latinankieltä. Uusi aika oli nyt tullut.
Jumalan sanaa julistettiin kansalle sen omalla kielellä, mutta se oli
vaivalloista tehtävää ja tuotti sekaannusta, sillä sanaa ei ollut
suomenkielelle painettuna. Kuitenkin suomenkieli oli yhtä hyvä kieli
kuin muutkin, sitäkin puhuttiin ja ymmärrettiin, ja sillä Suomen kansa
oli tullut toimeen. Miksi siis puhuttua suomea ei voitaisi myöskin
kirjoittaa ja painaa?

Aikoinaan kirjojen käsin kirjoittaminen oli ollut niin kallista,
ettei siihen ollut varaa. Sittemmin, kun kirjoitettu teksti opittiin
leikkaamaan puuhun, kirjatkin tulivat halvemmiksi, sillä puulaatoilla
saatettiin painaa useampia kappaleita. Mutta sittenkin ne olivat vielä
liian kalliit.

Saksanmaalla oli nyttemmin tehty suuri ja merkillinen keksintö. Eräs
Juhana Gutenberg oli keksinyt metalliset kirjaimet, joita saatettiin
latoa vieretysten. Kirjoja voitiin monistaa tuhansittain ja ne olivat
jo niin halpoja, että varattomampikin saattoi sellaisen hankkia.
Tukholmaankin oli jo perustettu kirjapaino.

— Aloin nyt ajatella suomenkielen soveltamista kirjan kieleksi,
Agricola jatkoi. — Ajatukseni ei antanut minulle rauhaa yöllä eikä
päivällä. Meidänkin syrjäinen kansamme oli saatettava osalliseksi
painetun sanan levittämästä valosta, sillä muuten, muiden kansojen
kehittyessä, se jäisi ainiaaksi taitamattomaksi, pimeydessä kulkevaksi
metsäläiskansaksi, jonka kehittyneemmät kansat nielisivät. Nimettömänä
se hukkuisi aikojen yöhön. Näin arvelin ja ryhdyin toimeen. En
yrittänyt suuren kirjan tekoa, sillä lukemisen taito on ensin opittava.
Siksipä Jumalaan turvaten rakentelinkin ensin lukemisen opin,
suomalaisen aapisen.

Kiviseinäisessä salissa vallitsi suuri hiljaisuus. Kynttiläin
lepattavat liekit loivat hohdettaan kuuntelijain syvää miettimistä
osoittaville kasvoille. Agricola otti pöydältä kirjan ja jatkoi:

— Lyypekissä painatin tämän aapisen. Se on vähäinen ja vaatimaton ja
lukumäärältäänkin pieni, sillä varani eivät olisi riittäneet suurempaan
painokseen, mutta se olkoon kuitenkin Suomen kirjakielen alkuna.
Teille, Suomen miehille, olen tahtonut sen ensimmäiseksi esittää.

Agricola jakoi kirjaansa läsnäoleville, jotka heti alkoivat siihen
syventyä. Monet, joille lukemisen taito oli tuntematon taito,
silmäilivät sen pieniä koukeroita ymmällään ja hämillään, mutta toiset,
latinaa osaavaiset, alkoivat sitä heti lukea ja huomasivat ihmeekseen
koukeroista muodostuvan selviä suomenkielen sanoja.

Agricola kulki hymyillen ryhmästä ryhmään ja kuunteli erilaisia
mielipiteitä.

Monet aateliset arvelivat, että suomalainen kirja oli hyvä olemassa
papiston ja oppineiden käyttöä varten, mutta se oli tarpeeton alemmille
säädyille, etenkin talonpojille, jotka kyllä osaisivat kyntää ja kylvää
ja maksaa verojaan lukemisen taidottakin. Toiset aatelismiehet sitä
vastoin pitivät asiaa kaikinpuolin hyvänä.

Asiasta sukeutui vilkas väittely. Joku sanoi, ettei isompienkaan
maiden yhteinen kansa taitanut lukea, joten siis Suomen rahvaskaan ei
tarvinnut tätä taitoa. Agricola puolestaan selitti, ettei pitäisi aina
odottaa mitä isot ja rikkaat tekevät, vaan on yritettävä ominkin voimin
ja muiden esikuvia odottamatta. Hän sanoi myöskin olevansa vahvasti
vakuutettu siitä, että tämä taito pian leviäisi kaikkialle, missä vain
käsitettäisiin ihmisen hengenkin vaativan ravintoa eikä vain ruumiin.

Pappien mielipide oli selvä, ja Martti Skytte ilmaisikin sen sanoessaan
vanhuuttaan vapisevalla, mutta lämpimällä äänellä:

— Olet tehnyt suuren ja ikimuistettavan työn, Mikael Agricola. —
Tuhannet ja taas tuhannet tulevat sinua siunaamaan ja Suomen kansa on
kerran lukeva sinut suurimpien miestensä joukkoon.

Porvarit olivat kahdenvaiheilla. Arveltiin lukemisen taidon olevan
porvaristolle hyödyksi, mutta talonpojille se tuottaisi vain joutavaa
ajanhukkaa.

Talonpojat kääntelivät kirjojaan hartaina, mutta hämillään, sillä
kukaan heistä ei osannut lukea. Agricola otti kirjan muutaman vanhan
miehen kädestä ja luki siitä uskontunnustuksen. Vanha mies virkkoi
lukemisen loputtua kyyneltynein silmin:

— Halpana pidetään talonpoikaista kansaa, mutta sinä ymmärrät halvankin
kansan tarpeet ja tahdot opettaa meitä lukemaan isiemme kieltä
painetusta sanasta Jumalan kunniaksi ja omaksi parhaaksemme. Hartaasti
sinua siitä kiitämme ja kunnioitamme. Olemme itse ehkä jo liian vanhoja
oppiaksemme lukemaan, mutta lapsemme seuratkoot neuvoasi ja oppikoot
painetun sanan suuren salaisuuden.

Agricola puristi lujasti yksinkertaisen kansanmiehen kättä, kehoitti
häntä ottamaan kirjan mukaansa, siirtyi sitten keskemmäksi ja puhui:

— Korkein sallikoon, että tästä vähäisestä alusta, kuten muinoin
sinapin siemenestä, kasvaisi suuri puu. Mikäli Jumala suo minulle
voimia ja taitoa, sikäli aion jatkaa alkuunpantua työtä toimittamalla
suomenkielisen katkismuksen sekä ehkä muitakin teoksia. Korkeimpana
päämääränä olkoon pyhän raamatun suomenkielinen laitos, jotta se kaiken
kansan käsiin joutuneena levittäisi puhtaan uskon tietoa ja ikuisuuden
valoa jokaiselle suomen kieltä puhuvalle.

Agricola vaikeni tuokioksi ja hänen syvä katseensa näytti suuntautuvan
tuntemattomiin etäisyyksiin. Sitten hän jatkoi:

— Näen ajan, jolloin kaikki kansamme miehet, naiset ja lapsetkin
osaavat lukea kirjasta Jumalan sanaa ja muitakin hyviä asioita. Se
aika on vielä kaukana ja tietämättömien vaiheiden takana, mutta se on
kerran koittava. Ja silloin meidän pieni kansamme on astuva suurten
joukkoon samanarvoisena ja vertaisena, sillä se omaa silloin tietämisen
lahjan. Kiittäkäämme nyt nöyrin mielin häntä, joka johtaa kansojen
kohtaloita, myöskin siitä, että hän on sallinut vähäisen siemenen
kylvön. Rukoilkaamme hänen rukouksensa.

Ylhäiset ja alhaiset polvistuivat, ja Agricola luki aapisestaan
isämeidän rukouksen.




JOUTSELÄN TAISTELU


 Itärajalla oli rauha vallitsevinaan, mutta rajakahakoita käytiin
 ehtimiseen. V. 1536 vahvistettu rauha aiheutti riitaisuuksia, sillä
 raja oli lopullisesti käymättä. Erimielisyyden aiheena oli varsinkin
 rajalla sijaitseva, muutaman penikulman levyinen »Riitamaa». Turun
 ja Viipurin käskynhaltijat, Fleming ja Grabbe, puolsivat sotaa,
 mutta kuningas oli taipuvainen rauhaan. Viipuri pantiin kuitenkin
 puolustuskuntoon ja Kivennavan kuninkaankartano varustettiin
 linnoitukseksi. Suomen aatelisto kokoontui Viipuriin ja lähetti sieltä
 kuninkaalle merkillisen, sotaan kehoittavan kirjeensä. Se suunnitteli
 samalla koko Inkerin, Aunuksen ja Vienan liittämistä valtakuntaan.
 Sotaa ei tarvinnutkaan odottaa, sillä venäläiset hyökkäsivät.
 Kuningas ei vieläkään taipunut sotaan, mutta venäläiset hyökkäsivät
 toistamiseen, ja silloin, maaliskuun 11 p:nä 1555, Kivennavan
 linnanmiehet ja Kannaksen talonpojat löivät Joutselän merkillisessä
 taistelussa ainakin kymmenkertaisen, luultavasti suuremmankin
 vihollisarmeijan.


Kivennavan linnassa pidettiin kiirettä. Aseellisia sotilaita hääri
pihamaalla, tuvissa ja aitoissa. He kantoivat rekiin kaikenlaista
sotaretkellä tarvittavaa tavaraa, vyöryttivät ruutinassakoita,
pinosivat rasioille ympyriäisiä rautakuulia, sijoittivatpa niihin viisi
pientä tykkiäkin. Ratsumiehet laittelivat kuntoon satulavehkeitään,
sitoivat kaurapussit riipuksiin hevosten kupeeseen ja sovittivat
satulan taakse heinätukon. Jotkut jalkamiehet tervasivat saunan luona
suksiaan.

Linnan ympäristön pelloilla oli myöskin vilkasta elämää. Talonpoikain
joukko teki siellä sotavalmistuksiaan, jotka jo olivatkin sikäli
loppuun suoritettuja, että syöminen vain oli kesken. He istuivat
nuotioidensa ääressä ja nauttivat eväskonttiensa laihoja antimia:
petunsekaista leipää, suolasilakkaa, kapahaukea ja naurispaistikkaita.
Syöjien sukset seisoivat hankeen pistettyinä nuotioiden ympärillä
sankkana, pellot täyttävänä metsänä, vieressään sauvakeihäät ja
niitä vasten nojallaan jouset ja viinet. Kirves, tärkeä ase, riippui
sitävastoin miesten vyössä, ikivanhan ja hyvän tavan mukaan vyön ja
turkin selkämyksen väliin pistettynä.

Maaliskuinen päivä oli kirkas ja kylmä. Linnamäeltä avautui monen
penikulman näköala länteen, pohjoiseen ja itään. Etelään sulki näköalan
linnanmäkeäkin korkeampi Polviselän mäki. Sinne tähyili vartiossa oleva
huovi ja sinne kääntyi useasti pellollakin majailevien katse. Sieltä
tulisi vihollinen, jos tulisi. Ja miksipä ei tulisi, tuttuhan sille jo
oli tie monen monilta entisiltä käynneiltään. Ja kauan sitä oli nytkin
varmuudella tiedetty odottaa.

Kivennavan linna oli varsin vaatimaton linnaksi, mutta sitä nimeä se
kantoi. Ja kelpasihan se nimeään kantamaan. Syvät kaivannot ympäröivät
sitä joka puolelta. Maasta luotujen kaksinkertaisten vallien päällä oli
lisäesteenä korkeat hirsipaalutukset. Korkealla, avoimella mäellään
seisoessaan se näytti tukevalta varustukselta, jota ei vallattaisi
kädenkäänteessä, mikäli vain sen puolustajissa riittäisi sisua,
massakoissa ruutia ja aitoissa leipää. Vanhimman idästä johtavan tien
poskessa seisoessaan se salpasi pääsyn asiattomilta.

Vartiomies äkkäsi hurjaa vauhtia Polviselän jyrkkää ja pitkää rinnettä
laskettavan suksimiehen ja huusi paikaltaan:

— Loukan Tuomas näkyy palaavan! Viekää sana päällikölle.

Hiihtäjä, nuori talonpoika, pääsi vauhdillaan hyvän palasen ylös
linnamäen rinnettäkin, mutta sitten täytyi jo ruveta hartiavoimin
lykkimään.

— Iivanako sinulle pani taulan häntään? huudettiin hänelle nuotiolta. —
Joko viholainen on ihan tulossa?

— Jo. Jos ette älyä syödä sukkelammin, niin kyllä se pian popsii
leipienne lopuskat, heitti tulija vastaukseksi.

— Onko niitä paljonkin?

— Tarpeeksi.

Tuomas porhalsi linnan pihalle, hyppäsi suksiltaan ja riensi
juoksujalkaa päällikön tupaan. Juho Maununpoika, Kivennavan linnan
isäntä, oli parhaillaan hänkin syömässä. Hänen ruokansa erosivat
pellolla syöjien antimista vain siten, että lisänä oli oluthaarikka,
voinokare ja paistettu lampaanreisi, josta hän puukollaan leikkasi
isoja viipaleita. Hän työnsi haarikan Loukan Tuomaan käteen ja virkkoi:

— Juo ensin tuosta, istu sitten ja kerro tietosi.

Juho Maununpoika oli nuorehko, solakka, reippaan näköinen mies,
silmänluonniltaan tyyni ja harkitseva. Suupielissä asui hymynhäive,
mutta se saattoi hävitäkin kulmakarvojen vetäytyessä tiukalle. Silloin
tiedettiin leikin olevan kaukana.

— No?

— Siellä ne tulla vouhkivat, selitti Tuomas pyyhkäistyään suunsa
takinhihalla. — Kolmen penikulman päässä olivat, kun lähdin sanaa
hiihtämään.

— Paljoksiko laskit luvun?

— Kymmenisen tuhatta on ainakin, ehkäpä on kaksikymmentä, saattaapa
kertyä kolmekinkymmentä tuhatta. Häntäpäätä en nähnyt, vaikka kuinka
odottelin tulevaksi. Piti näes kiiruhtaa tänne, mutta Haapalan Lassin
Olli jäi niitä kyttäämään ja lennättää iltapuolella tarkemman tiedon.
Kuusi bojaria kulki etunokassa henkiratsureineen, niiden takana tallasi
tietä pari tuhatta jalkamiestä, ja sitten tuli ratsumiehiä, kasakoita
ja muita. Huurukin haittasi, etten voinut niitä tarkemmin laskea.
Hitosti niitä vain sieltä purkautuu.

— Näitkö tykkejä?

— En nähnyt, mutta häntäpäästä kuului sellainen mökä ja mölinä, että
varmaan ne siellä niitä raahasivat.

Juho Maununpoika kyseli vielä yhtä ja toista. Sitten hän käski
sanantuojan omaan pöytäänsä syömään ja lähti omiin toimiinsa.

— Kas, kun en muistanutkaan sanoa, huusi Tuomas hänen jälkeensä. —
Niillä oli tavallisen tapansa mukaan aseensa rekiin pinottuina, paitsi
ratsureilla.

Juho Maununpoika naurahti. Sitten hän mietti hetken ja jatkoi:

— Käy sinä, Tuomas, nyt muutamaksi tiimaksi muista välittämättä
nukkumaan. Iltapäivällä painut uudelleen ryssiä nuuskimaan. Ne yöpyvät
tietenkin johonkin ja koeta silloin ottaa selvää niiden pääluvusta.
Heti, kun aamulla alkavat purkaa leiriään, lähdet tuomaan minulle
sanaa. Tapaat minut Joutselästä. Linnan isäntä käveli pihalle katsomaan
joukkonsa puuhailua. Sitten hän nousi suksille ja hiihti talonpoikien
luokse, silmäili heidän toimiaan ja vaihtoi sanan tuttujen sekä
tuntemattomienkin kanssa.

— Huomenna ne sitten tavataan, punaparrat, myhähteli hän. — Tietysti
ne taaskin koettavat pelotella huudollaan ja isolla luvullaankin,
mutta mahtuuhan maailmaan ääntä ja hankeen miestä. Kun vain teette
tarkoin mitä käsken ja iskette miehinä kuten ennenkin, niin kyllä ne
nitistetään. Suoraan sanon, että teistä, Kannaksen talonpojista riippuu
se seikka, pääseekö ryssä tänne ryöstämään, polttamaan ja murhaamaan,
vai käännytetäänkö verissäpäin takaisin. Omat mieheni eivät siihen
tehtävään yksin riitä. Teihin luotan.

— Saat luottaa.

— Linnaan emme jää ryssää odottelemaan, vaan lähdemme rajalle ja
käännytämme sen sieltä takaisin. Sellaiseksi olen harkinnut asian.
Alammekin jo pianmiten tehdä lähtöä.

Kohta rämähtikin torvi soimaan linnan vallilla. Siihen yhtyi
patarumpu, jota toisjalkainen huovivanhus löi naama totisena. Hänet
oli määrätty kotiväkeen, naisten ja lasten päälliköksi, jopa itsensä
Juho Maununpojan sijaiseksi, ja hänkin tahtoi antaa lähtijöille pontta
omalla tavallaan.

Joukot järjestyivät lähtövalmiiksi, sotilaat päälliköidensä, talonpojat
omiensa komennossa. Juho Maununpoika katseli armeijaansa ja hymähti
itsekseen:

— Viisi ruotua jalkaväkeä eli sata miestä. Vajaat kolme ruotua
ratsumiehiä eli viisikymmentä ja kuusi miestä. Ja neljäsataa
talonpoikaa. Yhteensä siis viisisataa ja viisikymmentäkuusi miestä. Ja
ryssiä ainakin kymmenentuhatta. No, selvittävä leikistä on sittenkin.
Ja eiköpähän selvittäne.

Juho Maununpojan armeija laskeutui tielle, kääntyi rajalle, nousi
Polviselän rinteen ja häipyi näkymättömiin. Autioksi jääneen linnan
vallilla paukkui patarumpu vielä tuokion, mutta vaikeni pian.
Linnan tilapäinen isäntä hinasi akkojen avulla nostosillan ylös ja
jakeli määräyksiään sen varalta, että jostakin tulla tupsahtaisi
venäläisjoukko linnaa hätyyttämään. Juho Maununpoika marssitutti
joukkonsa lähes penikulman päähän Mörölään, Joutselän laajan kylän
pohjoislaitaan, ja pysähdytti sen tiheään metsään.

— Tähän saakka päästämme ryssän ja tässä sen pehmitämme. Olen jo
ajatellut asiat ja keinot. Sanon suoraan, että keinoni poikkeavat
kokonaan kuninkaan antamista määräyksistä ja ohjeista, mutta muuta
neuvoa en näe. Jos kuningas suuttunee, niin suuttukoon, kannan vastuun.
Katsellaanpa siis, miten järjestämme ryssille oikein hyvän vastaanoton.

Juho Maununpoika lähetti suksimiesjoukon kaiken varalta Rajajoen
taakse vartioon ja lähti alipäälliköineen hiihtelemään. Hän jakoi
käskynsä nopeasti. Metsä alkoi pian kajahdella satojen kirveiden
iskuista. Kaadettuja puita raahattiin oksineen kaikkineen määrättyihin
paikkoihin. Työtä tehtiin hiki hatussa.

Illempana saapui sanantuoja. Hän kertoi venäläisarmeijan katselevan
yösijoja vain vajaan penikulman päässä. Lisäksi hän sanoi
saaneensa selville Joutselän kautta tulevan joukon käsittävän noin
kymmenisentuhatta miestä, mutta sitäpaitsi eteni rantatietä vahva
joukko ja Lipolan tietä samoin, kummassakin ehkä kolmisen tuhatta
päätä. — Niinpä niin, tapansa mukaan hyökkäävät, arveli Juho
Maununpoika sanoman kuultuaan. — Pääjoukko keskellä, »vasemman käden
rykmentti» vasemmalla ja oikean oikealla. Hyvä on.

Illan jo hämärtäessä joukot asettuivat määrätyille paikoilleen, Juho
Maununpoika hiihteli vielä kerran tarkastelemassa murroksen ja miehet,
antoi kullekin osastolle tarkat ohjeensa ja teroitti kahteen kertaan,
ettei kukaan saisi intoutua omavaltaisuuksiin, vaan tuli jokaisen tehdä
vain käskyn mukaan, ei hätiköidä eikä hidastella.

— Meidän on näet korvattava vähäinen lukumäärämme paremmalla järjellä,
selitteli hän.

Havaittuaan kaiken olevan kunnossa Juho Maununpoika päästi väkensä
lepäämään. Pienet nuotiot sai sytyttää sellaiseen paikkaan, josta ne
eivät näkyisi mihinkään.

Aamun sarastaessa tuiskahti Loukan Tuomas tietoineen pyrynä päällikön
nuotiolle.

— Rupesivat jo kohentelemaan luitaan ryssien leirissä. Aamupäivin
ovat jo täällä. Hiihtelin yön aikana hiljalleen niiden leirin ympäri
ja koetin laskea pääluvun. Vähempää ei ole kuin kuusituhatta eikä
enempää kuin kaksitoista. Tykistöä on paljon, mutta se on häntäpäässä.
Suksimiehiä ei ole. Kuormasto on tolkuttoman suuri ja enimmät aseensa
ne pitävät edelleenkin rekiin sälytettyinä.

— Vai pitävät.

— Tuttuja inkeriläisiä kävi leirissä niitä lähemmin katsomassa.
Kertoivat, että ryssät aikovat painella suoraan Viipuriin eivätkä
arvele kohtaavansa sanottavaa vastarintaa. Kivennavan linnan sieppaavat
aamutuimaansa.

— Vai sieppaavat! Kallistahan taas lämmintä olutta tuosta haarikasta,
Tuomas. Ja käy sitten pitkäksesi ja nuku siksi, kunnes heräät
tappelemaan.

Juho Maununpoika heittäytyi havuille, arvellen voivansa huoletta nukkua
vielä tiiman tai parikin.

Rajajoen taakse lähetetty hiihtojoukko palasi aamulla takaisin
saamiensa ohjeiden mukaisesti. Kukaan ei saanut edes näyttäytyäkään
viholliselle.

Aamun vaietessa vihollinen työntyi Rajajoen ylitse. Ratsastavat parvet
ryöstivät lähimpiä taloja, mutta pääjoukko jatkoi matkaansa, tarviten
parisen tiimaa aikaa, ennenkuin ehti pitkän ylämäen korkeimmalle
tienoolle, Mörölään. Jälkipää oli silloin vielä Rajajoen takana.

Etumaisina kulkeneet ratsumiehet pysähtyivät ihmeissään. Tie oli
katkaistu kaadetuista hirsistä rakennetulla murroksella.

Venäläisen armeijan päällikkö ruhtinas Iivana Bibikoff ratsasti
bojareineen paikalle, silmäili murrosta, äkkäsi sen takana miehiä,
joista arvasi yhden päälliköksi, näkipä pari vaivaista tykkiäkin, ja
rähähti nauramaan.

— Vot, pyhä Varvara, vot! Jopa ovat hävyttömiä! Aikovat ihan tosissaan
tallauttaa itsensä jalkoihimme, tsuhnat, viheliäiset. Vai aikovatko,
mukamas, sulkea meiltä tien? Jopa jotakin —

Tarpeeksi naurettuaan Bibikoff silmäsi taakseen ja huomasi joukkonsa
ahtautuvan yhä lähemmäksi kapeaan tieaukkoon.

— Hyvä tulee, vot. Kunhan tänne ehtii vieläkin useampia, niin kävelemme
tuon estepahaisen ylitse ja jatkamme matkaa Viipuriin. Hoi, Andrei,
missä olet, juomanlaskijani, senkin vetelys! Tänne joutuin! Tuo minulle
iso pikarillinen viinaa, niin otamme tässä levähtäessämme kunnon
ryypyt. Joutuin, syötävän elukka, tuo joutuin viinaa!

Juomanlaskija toi ison hopeapikarillisen viinaa.

Juho Maununpoika katseli vastustajaansa murroksen takaa ja silmäili
tutkivasti myöskin ruhtinaan takana yhä tihenevää, monen kirjavaa,
kullalla, hopealla, kirjavilla vaatteilla ja turkiksilla ylellisesti
koristettua joukkoa. Sitten hän virkkoi tykkejä koiteleville
huoveilleen:

— Pitäkää varanne kun viittaan. Ja sinä, Esko, katsohan vielä kerran,
että tuliputkesi on suunnattu tuohon päärehentelijään.

Iivana Bibikoff kohotti pikarinsa korkealle ja huuteli:

— Terveydeksenne, te musikat siellä toisella puolella. Juon
päällikkönne, kuka hän sitten lieneekin — samantekevä — onneksi ja
menestykseksi hänen lähtiessään oman tyhmyytensä vuoksi helvettiin.
Terve, tsuhnien päällikkö!

Ruhtinas vei pikarin partaansa ja kulautti pitkän kulauksen seurueen
täyttä kurkkuaan nauraessa. Juho Maununpoika viittasi. Eskon pieni
nikhaka paukahti, kuula lensi suoraan ruhtinaan rintaan ja tämä
suistui satulasta tielle. Neljä muutakin tykkiä iski tulta ja kukin
kuula tapasi maalinsa tiheässä miesrykelmässä. Bojarit seisoivat suu
selällään. Juho Maununpoika karjaisi:

— Päälle!

Nyt ryssät näkivät odottamattoman ihmeen: metsän uumenista syöksyi
kummaltakin sivulta heidän kimppuunsa miehiä yhtenä vilinänä. Niiden
lukumäärää ei ollut aikaa laskea, mutta paljon niitä näytti olevan.
Hurjasti ne iskivät ja jokainen isku tappoi. Ja pienet tykit syytivät
minkä ehtivät pitkin tietä rautaansa vihollisrykelmään.

Venäläiset kääntyivät pakoon, mutta eivät päässeet. Taakse ahtautuneet
omat miehet ja kuormat salpasivat tien loppumattomana jonona.
Monet yrittivät metsän turvaan, mutta siellä hallitsivat hiihtävät
paholaiset. Vain perin hitaasti valtava jono alkoi valua takaisin päin.
Taistelun ensimmäinen vaihe päättyi.

Juho Maununpoika lähetti lyhyen käskyn metsään kummallekin
sivustalleen. Sieltä lähtivät talonpojat liikkeelle.

Tieto ylipäällikön kaatumisesta ja edessä kärsitystä löylystä oli jo
levinnyt venäläisten Joutselän aukeille sulloutuneeseen pääjoukkoon.
Se häkeltyi neuvottomaksi ja alkoi jo kääntyä takaisin, kun kohtalo
tavoitti senkin. Pitkinä, suksilla porhaltavina kaarina ilmaantui
talonpoikain nelisatainen joukko aukeille pelloille. Lumi tuiskusi
pyrynä ja keihäät ja kirveet välähtelivät kaarien kiitäessä alamäkeä
yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Ne tulivat äänettöminä ja sitäkin
hirvittävämpinä. Vain hangen pinta suhisi kuin myrskytuulen sen pintaa
repiessä.

Kahdelta puolen kylkeen osuva isku oli vastustamaton. Kannaksen miehet
iskivät armotta, kostivat aikaisemmin kymmenet kerrat ryöstetyt
kotinsa, surmatut ja orjiksi raahatut omaisensa.

Ratsumiehet yrittivät pakoon hankien lävitse. Turhaan — suksimies
tavoitti aina pakenijan. Jokunen ratsastava joukko yritti, nähdessään
tuhon edessään ja pakenemisen mahdottomaksi, hyökkäystä. Turhaan
sekin. Hiihtävä kaari taipui hetkeksi ratsumiesten pitkien keihäiden
edessä, mutta kun ratsastajat olivat tunkeutuneet tarpeeksi kauas
hankeen, oikeni kaari ja kävi vuorollaan hyökkäykseen. Hangessa rämpivä
ratsujoukko oli tuomittu.

Juho Maununpojan huovijoukko ahdisti herkeämättä vihollista tiellä
ja ajoi sitä pitkin alamäkeä talonpoikien kujanjuoksuun. Venäläisten
Rajajoelle jäänyt jälkijoukko oli jo pyörtänyt takaisin ja juoksi
henkensä hädässä. Pakenijoita seurasivat sikäli muutkin, mikäli
kykenivät, ja pääsivät tunkeutumaan ahtaassa mylläkässä.

Juho Maununpoika hiihti korkeimmalle kukkulalle katselemaan taistelun
menoa.

— Liian paljon niitä on, että jaksaisimme nitistää ne kaikki, hän
virkkoi. — Pääjoukko soluu vähitellen käsistämme takaisin Venäjälle.
Jospa minulla olisi puolisen tuhatta verestä suksimiestä, jotka voisin
vielä kerran paiskata pakenijain kupeeseen tuolla kauempana, niin selvä
tulisi koko laumasta kerralla! Mutta ei ole — ja hyvä on näinkin.

Suomalaisten pieni joukko iski yhä minkä ehti ja jaksoi tielle
muodostuneeseen elävään, rajaa kohden liikkuvaan muuriin. Muurista
lohkesi paloja siellä ja täällä, mutta vihdoin se pääsi turvaan. Siihen
päättyi taistelun toinen, Jäppisen tienoilla käyty vaihe. Kolmatta ei
ollut, sillä takaa-ajoon olivat miehet jo liian väsyneitä, eikäpä ajan
sotataito sellaisia tekoja liioin tuntenutkaan. Riitti, jos vihollinen
karkoitettiin mailta ja halmeilta.

Venäläiset jättivät Joutselän kummuille yhdeksän sataa kaatunutta,
niiden joukossa ylipäällikkönsä ja parikymmentä bojaria, sekä koko
suunnattoman kuormastonsa. Suomalaiset kokosivat taistelukentältä
kaksituhatta miekkaa, yhdeksänkolmatta lippua ja viisisataa hevosta.

Juho Maununpoika lähetti heti sata suksimiestä rantatielle »vasemman
käden rykmentin» kimppuun. Hiihtäjät tapasivat vihollisen, löivät sen
hajalle, ottivat takaisin asukkailta ryöstetyn karjan ja palkkiokseen
kai ryssien sikäläisenkin kuormaston.

Vasta yömyöhällä Juho Maununpojan voittoisa joukko palasi takaisin
linnaansa. Taas syttyivät nuotiot pelloilla ja miehet rupesivat
syömään, mutta muona oli nyt toisenlaista kuin eilen. Venäjän korkeat
bojarit rakastivat ja kuljettivat mukanaan monenlaisia herkkuja.

Juho Maununpoika kulki nuotiolta nuotiolle hiljalleen myhäillen, pisti
kättä tutuille ja tuntemattomille ja kiitteli. Muutamalla nuotiolla
nykäisi Loukan Tuomas häntä liepeestä, naurahteli ja työnsi päällikön
käteen ison hopeapikarin. — Tämä on sen Pipikohvin pikari. Näin sen
tiellä ja korjasin talteen huolimattoman tavaran. Ja otin viinaleilin
myöskin. Nämä kuuluvat sinulle, päällikölle. Ja kun Pipikohvilta jäi
ryyppy lopuilleen kallistamatta, niin saattanet sinä keikauttaa sen
loppuun.

— Otan, ja otan pikarinkin. Leilin saat pitää itse kiitokseksi hyvistä
tiedoistasi. Tekijä olet mieheksesi. Terve!

— Miehen aineksista olet tehty sinäkin, Juho Maununpoika, muuan
talollinen virkkoi. — Eipä liene valtakunnassa montakaan miestä,
lieneekö ainoatakaan, joka olisi kyennyt tekemään saman, minkä sinä
teit tänään. Sinua me täällä rajalla tarvitsemme. Pysynet täällä, niin
ikinä ei ryssä pysty kulkemaan tämän kautta muuhun Suomeen.

Juho Maununpoika ei vastannut mitään, puristipahan vain känsäistä
kouraa ja lähti jatkamaan matkaansa.


Kuningas Kustaa Vaasa ei aluksi uskonut voitonsanomaa. Mahdottomaltahan
kuulostikin sellainen tieto, että vähäinen, suurimmaksi osaksi
talonpojista kiireesti koottu joukko olisi perinpohjin voittanut
suuren armeijan. Loppujen lopuksi oli kuninkaankin uskottava uskomaton
todeksi. Ja silloin hän ryhtyi viipymättä laittamaan valtakunnan
sotajoukoille uusia, Joutselän taistelun kokemuksiin ja Juho
Maununpojan sotataitoon täydelleen perustuvia ohjeita. Opittavaa
niissä olikin. Joutselän taistelussa osoitettu johtajataito, joukkojen
täysikelpoinen kunto ja luja hyökkäystahto kilvoittelevat parhaasta
sijasta kuudennentoista vuosisadan maineikkaimpien sotaisten tekojen
pitkässä sarjassa. Ja oman maan monien ihmeellisten urotöiden joukossa
on tämä hyökkäävän puolustuksen voitto loistavin.




TUOMIOKIRKON RYÖSTÖ


 Kustaa Vaasan Suomea koskevat rauhantoimet tähtäsivät myöskin
 maanviljelyksen edistämistä. Talonpojille esimerkiksi hän perusti
 joukon kuninkaankartanoita, joiden samalla oli myöskin elätettävä
 sotaväkeä. Maanviljelyksen mallitiloina ne eivät kuitenkaan vastanneet
 tarkoitustaan, herättivätpä ne katkeruuttakin, sillä kuningas otatti
 niitä varten muitta mutkitta maita talonpojilta, korvaukseksi he
 saivat etäisiltä seuduilta kelvotonta maata. Verolaitos uusittiin.
 Vaikka verot eivät vähenneetkään, niin maa huomattavasti vaurastui,
 johon epäilemättä varsin paljon vaikutti rauhan säilyminen.
 Verollepanon johdosta syntyi ensin Satakunnassa ja sitten Lapvedellä
 talonpoikaislevottomuuksia, joiden asettamiseen tarvittiin sotaväkeä.
 — Vanhemmilla päivillään kuningas hallitsi aivan itsevaltaisesti
 ja kääntyi myöskin ahneeksi. Suomenkin kirkkojen omaisuuden ryöstö
 kuvaa hyvin hänen keinojaan; hänen käsityksiään lausuntonsa, että
 valtakunnan kaikki maa kuuluu oikeastaan hallitsijalle ja kruunulle.
 Hän oli pohjaltaan rauhaa suosiva, tarmokas ja häikäilemätön,
 valtaistuimelle omin voiminsa ja oikeaan aikaan kohonnut suurkauppias.


— Myönnän tietenkin Kustaa herran olevan kuninkaana oikean miehen
oikealla paikalla. Mihinkäpähän valtakunta hänettä olisikaan joutunut!
Tanskalaiset yhdellä puolella, ryssät toisaalla, Ruotsin omat herrat
kolmansina vaanimassa ja lohkomassa itselleen lihavinta kimpaletta —
näin olivat asiat, orjuuteen sortumassa oli jo koko valtakunta. Kustaa
herra sen nosti alennuksen tilasta ja siitä olkoon hänelle kiitos sekä
kunnia. Järjestystä hän on toimittanut valtakuntaan ja turvallisuus
on lisääntynyt hänen monina hallitusvuosinaan. Ulkonaista rauhaakin
on jotenkuten nautittu. Kustaa herra ei lienekään mikään sotasankari,
vaikka nuorempana taistelikin urheasti. Kuiskailevat hänen vanhempina
päivinään kääntyneen melko isoksi pelkuriksi —

Puhuja, kirkkoherra Henrikki, alensi viimeisiä sanoja lausuessaan
ääntään ja vilkaisi ympärilleen. Tyhjällä kadulla ei kuitenkaan näkynyt
kuuntelijaa.

— Sellaista olen minäkin kuullut supistavan, vahvisti toinen
tarinakumppani, tilaltaan äsken Turkuun saapunut Perkiön knaappi.
— Sanovat kuninkaan varsinkin Viipurissa ollessaan osoittaneen
pelon merkkejä. Ja samoja oireita väittävät nähdyn hänen täällä
Turussakin oleillessaan. Muuten hän ei kuulu kovinkaan pitävän meistä
suomalaisista.

— Niin asia onkin. Moukkina meitä pitää, tyhmyreinä ja laiskureina
ja minä pitäneekin. Kuuluu murahtavan kuin äkäinen halli, kun tulee
suomalaisista puhe, mistä se sitten johtuneekin. Pahaa emme tiedä
hänelle tehneemme, ensimmäisten joukossa suomalaiset muinaisina vuosina
tarttuivat hänen ja hänen asiansa puolesta aseisiin. Olkoon, miten
on, jokaisella meistä on omat puutteensa ja vikansa, kuninkaillakin.
Näkisimme mielellämme, että kuningas pitäisi kaikki alamaisensa
samassa arvossa, mutta kun ei, niin ei. Ja vähänpä se oikeastaan
meitä lopultakin liikuttaa, pitikö tai ei, paitsi yhdessä suhteessa,
siinä nimittäin, että kuningas tahtoisi hyvin kernaasti työntää tänne
rutiruotsalaisia, suomea taitamattomia miehiä toimeen jos toiseenkin,
etenkin huomatumpiin. Nuoria suomalaisia sitävastoin otetaan kernaasti
Ruotsiin, pystyvimmät kuninkaan kirjureiksi ja muiksi, kai viisastumaan
ja valtakunnan kieltä paremmin oppimaan, jotta osaisivat sitä
täälläkin opettaa. No, olkoon tämäkin asia, miten on. Peittelemättä
on tunnustettava, että Kustaa kuninkaan hallitusaika on meidänkin
maallemme ollut monessa suhteessa ja kovista veroista huolimatta
ihmeellistä kohennuksen aikaa. Maa on kauttaaltaan vaurastunut. Selvää
leipää syödään nyt useimmissa paikoissa vuodet umpeensa, karja on
kaksinkertaistunut, muutkin elinkeinot elpyneet. Kustaa herra kuulunee,
niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, kehoittaneen Ruotsin talonpoikia
ottamaan viljelyksenoppia Suomesta. Ja itse hän juo ja juottaa
hovilleenkin suomalaista olutta. — Porvarit eivät kuulu sentään olevan
aivan tyytyväisiä, olen kuullut.

— Eivät ole. Kustaa herra teki mainion teon lopettaessaan
hansakauppiaiden ylivallan — nehän olivat jo meidänkin
kaupankäynnissämme suuna ja päänä — mutta pilasi asiaa ryhtymällä
itse heidän sijaisekseen. Kaipa olet kuullut Kustaa herran olevan
valtakunnan suurimman kauppiaan? Niin on, hän hallitsee melkeinpä
kaiken kaupankäynnin, välittää jokseenkin tarkoin niin vietävät
kuin tuotavatkin, ja omistaa luullakseni kolme neljännestä kaikista
kauppalaivoista, porvariston omistaessa vain neljänneksen. Eipähän
asiassa olisi pahaa sanaa sanottava, jos kuninkaan kaupustelun tulot
joutuisivat valtakunnan kassaan, mutta nepä kulkevatkin viimeistä äyriä
myöten hänen omaan arkkuunsa.

Kirkkoherra alensi ääntään, vilkaisi taas ympärilleen ja jatkoi:

— Väitetään näin meidän kesken sanoen kunnon kuninkaamme vanhoilla
päivillään tulleen varsin kitsaaksi, jopa perin ahneeksikin.

— Älähän. Tarkka se kuuluu nuorempanakin olleen. Ahneuden synti
on ilkeä synti. Ihan perisynniksi se luettanee, vai mitä sanot,
kirkkoherra?

— Sopii sellaiseksikin.

Kävelijät saapuivat tuomiokirkon luokse. Kirkkoherra pysähtyi sitä
katselemaan ja tarinoi mietteissään:

— Siinä on temppeli seisonut jo vuosisadat, seisonut ja nähnyt maan
mahtavien kuten vähäistenkin eläjien hyörivän aikansa ja muuttuvan
sitten tomuksi ja tuhaksi. Se on antanut permantonsa alla viimeisen
majapaikan monen monille ja antaneepa vastakin. Loistoa se on nähnyt,
jos on kokenut kurjuuttakin. Monesti sitä on korvennettu tulella ja
usein se on ryöstetty putipuhtaaksi, mutta aina on noussut. Muistanpa
hyvin viimeisen ryöstön — pakkoveroksi sitä sanottiin tai omaisuuden
takaisin palauttamiseksi, mutta selvä ryöstö se sittenkin oli. Kustaa
herra sen pani toimeen Vesteråsin resessin ja ordinantian pohjalla,
vaikkeivät kummankaan säädökset suinkaan sellaista tarkoittaneet.
Kerron, jos haluat kuunnella.

— Aikojen kuluessa oli tähän tuomiokirkkoonkin kertynyt monenlaisia
kalleuksia. Entisajan mahtavat piispat olivat sitä hellineet ja
hankkineet sen kaunistukseksi harvinaisia tavaroita. Hurskaat ihmiset
lahjoittivat sille kalliita lahjoja. Sen muurien suojassa säilytettiin
arvokkaita pergamenttejä, joihin oli kirjoitettu kansamme menneisyyden
tietoja. Olipa sillä rahojakin. Saapui sitten kerran Kustaa herralta
sellainen käsky, että tuomiokirkonkin säästövarat oli lähetettävä
Tukholmaan kuninkaan kassaan. Raskain mielin ne annettiin, mutta
ymmärrettiin köyhtyneen valtakunnan pula ja että mekin osaltamme sitä
täten lievensimme. Jonkin ajan kuluttua tuli uusi määräys: suurin
tuomiokirkonkin kelloista oli lähetettävä sulatettavaksi, mutta
sai kirkko, jos halusi, pitää kellonsa mikäli keräsi ja kuninkaan
kassaan lähetti kellon arvoa vastaavan rahasumman. Rahat kerättiin
ja uskottiin laiton pakkovero maksetuksi, mutta uskottiin turhia.
Sanotaan ruokahalun kasvavan syödessä, niinpä kävi tässäkin. Eräänä
päivänä kuultiin ja nähtiin kummia. Kuninkaan vouti saapui miehineen
tuomiokirkkoon ja ilmoitti kuninkaan uuden määräyksen: kaikki
tuomiokirkon arvokas omaisuus oli takavarikoitava ja lähetettävä
Tukholmaan. Vouti pani toimeksi viipymättä. Omin silmin näin, miten
kirkosta kannettiin ulos rantaan vietäväksi ja laivaan lastattavaksi
hopeiset ehtoollisastiat, kullatut monstransit, kynttiläjalat,
kattokruunut, ristiinnaulitun kuvat, hopea- ja kultaompelein koristetut
messukasukat, piispan sauvat ja hiipat, pyhäinkuvat ja kaikki muu,
millä vain rahallista arvoa oli. Pergamentit otettiin ja samoin
kirjat. Kysyin voudilta, mihin niitäkin Tukholmassa tarvittaisiin.
Kuninkaan, ison kauppamiehen, tilikirjojen kansiksi sanoi tarvittavan.
Sinne menivät siunatun Maunu Tavastin kirjat. Ja myöhemmin menivät
saman tien Agricolan aapiset ja muut teokset, mikäli niitä kirkon
säilössä oli. Surulla katselimme me hengenmiehet tätä menoa ja haikein
mielin yhteinenkin kansa sen näki. Mutta tämä ei vielä riittänyt.
Voudin miehet kiipesivät kirkon harjalle, repivät irti kuparikaton ja
lastasivat senkin laivaan. Sinne siirtyi suurin, kerran jo lunastettu
kellokin, kuten moni pienempikin. Tällainen oli tuomiokirkon viimeinen
ryöstö. Saman kohtalon kokivat maan muutkin kirkot, kukin sikäli,
mikäli otettavaa oli. Pahaa verta tällainen teko herätti, etenkin,
kun tiedettiin suurimman osan kaikesta kulkevan kuninkaan yksityiseen
aarrekammioon eikä valtakunnan tarpeisiin.

— Vaikea on nykyisin meidän hengenmiesten asia, jatkoi kirkkoherra.
— Jos otettiin köyhiltä seurakunnilta omansa, niin otettiinpa osamme
meiltäkin. Monet meistä menettivät ylimääräisinä pakkoveroina koko
vähäisen omaisuutensa. Kun yksi vero oli tuskalla ja hiellä saatu
maksetuksi, keksi kuningas pian jo toisen. Mitenkä kävi Martti
Skyttelle, piispavanhukselle? Kuningas anasti hänen ensimmäisen
virkavuotensa tulot kokonaan, antaen piispalle hengenpitimiksi vain
neljä lästiä viljaa. Sitten kuningas määräsi, että piispan oli
annettava hänelle vuosittain 1000 markkaa rahaa, 480 tynnyriä ruista
ja saman verran ohria, 288 tynnyriä voita, 36 tynnyriä lohta ja 200
leiviskää kapahaukia. Nämä saatuaan kuningas pyysi vielä piispalta
vapaaehtoista lahjaa. Lahjan saatuaan kuningas määräsi, että ne tilat,
joista piispa sai palkkatulonsa, otettakoon häneltä pois, »koska
piispa oli jo vanha ja kulunut eikä voisi kauaa virkaansa hoitaa.»
Kuolleidenkin oli maksettava hänelle veroa. Niinpä hän vaati osansa
piispa Arvid Kurjen perinnöstä ja samoin monista muistakin. Kun
luostarit lakkautettiin, ilmaantui kuningas heti niidenkin omaisuuden
perijäksi.

— Näin ovat siis asiat. Kirkko on nyt rutiköyhä, sen paimenet tulevat
hädin tuskin toimeen. Kirkon ylläpitämät koulut ovat joutuneet
rappiolle, armeliaisuuslaitokset lakanneet. Ja omituinen on puhtaan
oppimmekin asia. Meillä on pantu toimeen uskonpuhdistus eikä sitä
kuitenkaan ole pantu toimeen. Yksi ja toinen katolinen meno on jätetty
tai jäänyt pois, mutta kaikki riippuu lopultakin siitä, miten kuninkaan
päässä milloinkin tuulee. Ennen meillä oli paavina Rooman paavi, nyt
on paavina Kustaa Vaasa. Hän ei ota julkisesti käytäntöön Martti
Lutheruksen uutta oppia, mutta määräilee kuitenkin ylimmäisenä pappina,
mitä milloinkin soveltuu hänen maallisiin aikomuksiinsa. Äsken vielä
Mikael Agricola kuningasta harmittaakseen piti jumalanpalveluksen
täydessä katolisen piispan puvussa ja katolisin menoin. Minusta tuntuu
siltä, ettei uskonpuhdistus ole ollut kuninkaalle sydämen asia eikä
katolisen kirkon rappeutuneisuudenkaan aiheuttama parannus, vaan keino,
johon hän on verhonnut valtiolliset suunnitelmansa ja rahalliset
pyyteensä. Näin arvelen, vaikka olenkin mieleltäni ja sielultani
luterilainen pappi.

— Saattaapa hyvinkin olla siten, vastasi knaappi. — Kaipa on useasti jo
ennenkin uskonasia valjastettu vetämään maallisia vaunuja. Puheistasi
päättäen olot eivät ole paikallaan, mutta kaipa ne ajan kanssa
siitään tasaantuvat. Kovaksi ja häikäilemättömäksi herraksi Kustaata
on sanottava ja omaa etuaankin visusti katsovaksi, mutta suurilla
on suuret vikansa. Tolalleen hän on sentään laittanut monet seikat
ja etenkin koko valtakunnan asiat, ja siitä on häntä kiitettävä.
Minkälaiset lienevät poikansa? Useinhan polvi pojasta muuttuu.

— Vaikea on asia arvattavaksi. Eerikki, vanhin heistä, kuuluu olevan
komea ritari, mutta usein synkeähkö, äkkipikainen ja joutavistakin ylen
kiivaileva. Juhanan, isänsä lellipojan, uuden herttuamme, tietänet.
Kaarle on vasta nuorukainen, mutta sanotaan hänessä ilmenevän enimmän
isänsä voimakasta tahtoa. Maunu, neljäs veljeksistä, on järjeltään
sumentunut. Hänelle on isänsä suurin kustannuksin rakennuttanut
komean linnan Vadstenaan, paljon enemmän maksavan kuin konsanaan
Kuusiston linna, jonka Kustaa herra revitytti maan tasalle. No niin,
aika aikaansa kutakin. Saattaapa käydä niinkin, että minkä isä on
rakentanut, sen pojat hävittävät, ja minkä isä on koonnut, sen pojat
siroittelevat kaikkien ilmansuuntien tuuliin. Ken elää, se näkee.




SUOMEN HERTTUA


 Kustaa Vaasan mukana Ruotsi—Suomen valtaistuimelle nousi uusi
 hallitsijasuku. Vanhuuden lähestyessä kuningas alkoi ajatella
 valtaistuimen säilymistä suvullaan. Vanhin poika Eerik tulisi
 kuninkaaksi, nuoremmat saattaisivat osoittaa tyytymättömyyttään. Sen
 estämiseksi Kustaa antoi heille herttuakunnat. Juhana sai Suomen
 — Varsinais-Suomen, Kokemäen läänin ja Ahvenanmaan — ikuiseksi,
 perinnölliseksi herttuakunnakseen, Kaarle Söderman läännin Ruotsissa.
 Herttuakunnan tulot ja verot kuuluivat herttualle. He nauttivat
 siis täyttä läänitysoikeutta, mutta kuningas oli kuitenkin heidän
 yliherransa ja herttuakunta valtakunnan erottamaton osa. Kustaan
 eläessä asiat sujuivatkin hyvin, mutta muuttuivat heti hänen
 kuoltuaan. Vaasan suvun vallan vahvistukseksi tarkoitettu toimenpide
 muuttui riidan aiheeksi ja oli monien sotien pohjimmainen siemen.


Turun linnassa elettiin komeaa elämää. Suomen herttua piti siellä
hoviaan.

Hovi oli nuori. Isäntäväki oli nuorta ja seurue samoin. Suomalaisia
aatelisia siellä enimmäkseen nähtiin. Ja suomea siellä enimmäkseen
puhuttiin, ruotsia ja saksaa vähemmän. Isänsä mukana Suomessa joitakin
kertoja käynyt ja täällä pitkiä aikoja viettänyt Juhana oli opetellut
suomen kielen. Suomalaisten herttuaksi ja käskynhaltijaksi tultuaan hän
tahtoi maan kielestä tehdä myöskin hovinsa kielen, pitäen kunnianaan
puhutella hallittaviaan heidän omalla kielellään. Ja ehkäpä hänellä oli
siinä muutkin laskelmansa.

Herttuaksi tultuaan Juhana panetti suurin kustannuksin kuntoon
Turun linnan, rakennuttipa siihen tuntuvia lisiäkin. Huoneisiin hän
laitatti uudet kalustot. Seinät verhottiin Flanderista tuotetuilla
seinäkudoksilla, joissa nähtiin taidokkaita kuvia vanhan testamentin
ja Troijan sodan tapahtumista. Katoissa riippui kauniita ja kalliita
kruunuja, monihaaraiset taotut kynttiläjalat koristivat pöytiä,
kauniisti veistetyt ja raudoitetut arkut seinävieriä. Koreita,
kultakankaissa kiilteleviä hovipoikia, kirjureita ja palvelijoita
liikkui kaikkialla ja loistavapukuisia henkivartijoita seisoi ovilla.
Herttuan hoviväkeen kuului myöskin pappeja ja lääkäri. Suomen
ensimmäinen apteekkari sekoitteli syrjäisessä komerossaan rohdoksiaan.

Herttua hankki myöskin kunnollisen kirjaston, jossa oli paljon
ulkolaista kirjallisuutta ja suomalaista Agricolan ensimmäiset teokset
— muitahan ei vielä ollutkaan.

Ruissaloon herttua laitatti eläintarhan, jossa nähtiin ulko- ja
kotimaan harvinaisia eläimiä. Siellä oli myöskin ritarileikkejä varten
turnajaiskenttä.

Herttuallisen arvonsa merkiksi Juhana teetätti puhtaasta kullasta,
jalokivistä ja helmistä kolmatta naulaa painavan kruunun. Ja
osoittaakseen mahtiaan hän panetti Suomen vaakunaan leijonan
poljettavaksi itäisen naapurin tunnusmerkin, käyrän miekan.

Koskapa Suomi oli erikoisasemassa valtakunnan muihin osiin nähden,
niin sillä piti olla oma hallituksensakin herttuan alaisine
hallitusmiehineen, omine tuloineen ja menoineen ja erikoisine
tileineen. Näin järjestettiin nämäkin asiat. Kuningas Eerik
valtaneuvoksineen katseli Tukholmasta käsin veljensä puuhia synkeällä
epäluulolla, mutta ei virkkanut mitään, lähetteli vain silloin tällöin
herrojaan Turkuun ottamaan asioista tarkempaa selvää. Suomen hovissa
oli siis erikoislähettiläitäkin, kuten konsanaan itsenäisen maan
hallitsijan luona.

Suomen herttua alkoi pian ajatella herttuakuntansa laajentamista.
Hänen katseensa kääntyi Viroon, jonka isäntien, kalparitarien, taru
oli loppumaisillaan. Alettiin hyvällä menestyksellä neuvotella
Viron Suomeen liittämistä. Mutta kuningas Eerik ehättäytyi väliin.
Pohjois-Viro liitettiin ensimmäisenä merentakaisena voittomaana
Ruotsiin. Juhanan mieli kääntyi katkeraksi.

Herttua ajatteli jo näinä aikoina naimiskauppoja. Herttuattarekseen
hän valitsi Puolan kuninkaan sisaren, kauniin Katariina Jagellonican.
Kuningas Eerik yliherrana ja suvun päämiehenä antoi suostumuksensa,
mutta pian hän alkoi rakennella esteitä. Juhana ei välittänyt
estelyistä, vaan matkusti Vilnaan, jossa vietettiin ylen suurelliset
häät. Sitten hän lähti loistavine seurueineen, jonka veroista
aniharvoin oli nähty edes Puolassakaan, kotimaahan. Turun linnassa
alkoi kaikua myöskin Puolan kieli.

Häämatkallaan Juhana teki lankonsa, Puolan kuninkaan kanssa erikoisia
sopimuksia, lainasipa isänsä perintövaroista tälle 120000 talarin
rahasummankin saaden pantiksi muutamia Liivinmaan linnoja. Ruotsi ja
Puola olivat tällöin vihamielisissä suhteissa toisiinsa, sillä molemmat
halusivat omikseen Itämeren maita. Kuningas Eerik sydämistyi veljensä
teosta. Käytiin kiivasta kirjeenvaihtoa. Eerik lähetti lähettiläitään
Turkuun manaamaan herttuaa Tukholmaan vastaamaan teoistaan, mutta
Juhana ei lähtenyt. Eerik syytti häntä valtiopäivien edessä
valtiopetoksesta, ja Ruotsin säädyt tuomitsivat herttuan kuolemaan.
Veljesriita kehittyi veljessodaksi.

Vaikka Juhana herttua rakastikin loistoa ja komeutta, olipa
kunnianhimossaan turhamainenkin, niin hän osasi myöskin tehdä
arvollistakin työtä herttuakuntansa hyväksi. Lohjalla alettua
vuorityötä hän edisti parhaansa mukaan, pani alkuun uusia louhimoita
Akaaseen, Kemiöön ja muuallekin, perusti Porin kaupungin Ulvilan
sijaan, joka oli liian kaukana merestä, korjaili linnoja, rakennutti
Turkua, ja halusi kaikin tavoin kohottaa maan asujamiston hyvinvointia.
Tätä varten hän kutsui eri säätyjen edustajia kokouksiin ja seurusteli
ahkerasti myöskin porvariston kanssa.

Kuningas Eerikin Turkua valloittamaan ja herttuaa vangitsemaan
määrättyä laivastoa varustettiin Tukholmassa. Juhanalla oli Turussa
sotaväkeä kaiken kaikkiaan 1200 miestä. Hän käveli huolestuneena linnan
puistoissa seuranaan nuorehko suomalainen aatelismies.

— Mitä arvelet, kykenemmekö pitämään puolemme?

— Teidän ruhtinaallisella armollanne on liian vähän väkeä.

— Neuvotko siis minua antautumaan miekkaani paljastamatta?

— En suinkaan. Olen vain katsellut ulkolaisia palkkahuoveja enkä usko
niihin. Ne ovat roskaväkeä, kierteleviä lurjuksia, ja livistävät
helposti. Siirtyvät sen puolelle, joka lupaa paremman palkan. Niin
tekevät kokonaiset sotajoukot suurissakin maissa, kuten teidän armonne
hyvin tietää. En luota kaikkiin suomalaisiinkaan. Heistä tämä komeus
on vielä liian uutta ja koettelematonta. On hankittava lisää ja
luotettavaa väkeä.

— Mistä?

— Lähettämällä asiamiehiä eri pitäjiin nostattamaan rahvasta aseisiin.
Heikinmessut alkavat pian Turussa, ja kansaa on silloin paljon koolla.
Teidän armonne menköön sinne ja puhutelkoon miehiä suoraan ja selvällä
suomen kielellä. Jos osaatte asettaa sananne paikalleen, niin tuhannen
tai kaksi tai kolmekin tuhatta miestä saattaa lähteä apuun. Mutta
takuuseen en heisiäkään mene.

— Neuvosi tuntuu hyvältä ja noudatan sitä. Miten sanoitkaan: tämä
komeus on vielä liian uutta ja koettelematonta. Mitä tarkoitat
sanoillasi?

— Teidän armonne sallikoon, että puhun suoraan ja peittelemättä.
Tämä kansa on tottunut siihen, että kuningas on ylin herra, joka
käskee ja jota totellaan. Se on uskollinen sille, jolle on valansa
kerran vannonut. Vihamiehenne voivat väittää teidän armonne viime
aikoina ruvenneen käskemään kuninkaankin puolesta, jopa vastoin
tehtyjä sopimuksia. Kansa ei ymmärrä sitä, vaan pitää kiinni vanhasta
säännöstään: sanasta miestä, sarvesta härkää. Teidän armollanne on
epäilemättä Suomen suhteen ehkäpä korkealle tähtäävät aikomukset, mutta
kansa ei ymmärrä niitäkään. Se on tottunut tähänastisiin oloihin.
Se kyntää, maksaa veronsa ja nukkuu. Jos teidän armonne hallitus
parantaa tuntuvasti rahvaan kovaa oloa, niin silloin se myöntää
toimenne oikeiksi ja on valmis teitä auttamaan. Nämä vuodet eivät ole
vakuuttaneet sitä vielä mistään. Suomalainen ei usko, ennenkuin näkee.
Sellainen meillä on luonto.

Herttua näytti hieman loukkaantuneelta. Hän käveli hetkisen
edestakaisin, pysähtyi ja sanoi:

— Tahtoisin tehdä paljon herttuakuntani hyväksi. Uskon sinut
vilpittömäksi mieheksi ja tiedän sinun osaavan säilyttää salaisuuksia.
Eerik istuu Ruotsin valtaistuimella ja hänen jälkeensä kai hänen
poikansa. Suomen herttua on vain Suomen herttua, jolta Ruotsin
kuningas milloin tahansa saattaa ottaa herttuakunnan. Tahtoisin
jättää pojallani, kun joskus kuolen, hyvän perinnön. Miksei Suomen
jo erikoista asemaa voisi vakiinnuttaa sellaiseksi, että sen
hallitsijan asema on taattu! Myönnän, että ajattelen samalla omaakin
tulevaisuuttani. Mahtava Puola selkänojana — Rooman istuin sen takana —
silloin Suomen hallitsijan asema olisi turvattu. Mitä sanot?

Suomalainen ei vastannut mitään. Hänelle asia oli outo suoraan
herttuan suusta kuultuna, vaikka hänen sisimmistä aikomuksistaan
olikin salavihkaa kuiskittu yhtä ja toista. Herttua huomasi puhuneensa
innoissaan ehkä liikoja, kääntyi selin ja katseli taivaalle. Rusottavat
iltapilvet ajelivat siellä toisiaan takaa. Mutta suomalainen ajatteli
mielessään:

— Miksipä ei niinkin, mutta onko sinussa miestä ajamaan asiasi loppuun,
Suomen herttua? En usko.

Herttua ratsasti puolisonsa kanssa Heikin messuille, puhutteli rahvasta
ja sai avunlupauksia. Moniin pitäjiin kulkivat hänen lähettinsä
nostattamaan kansaa aseisiin. Puolan kuninkaalle hän myöskin lähetti
avunpyynnön.

Kuninkaan laivasto saarsi Turun linnan meren puolelta, siirsi joukkoja
maihin, valtasi linnoittamattoman kaupungin ja sulki Juhanan väkineen
linnaan. Taistelu oli toivoton, 12 000 miestä piiritti 1.200.

Juhana odotteli pitäjistä saapuvia apujoukkoja, mutta niitä ei
kuulunut. Talonpoikien innostus haihtui heidän mietittyään tarkemmin
asiaa. Hän tähysteli päivästä päivään linnantornista merelle, mutta
Puolan laivastoakaan ei näkynyt.

— Valtakunnassa olkoon vain yksi kuningas! huudettiin pian yhä
yleisemmin linnan puolustajain taholla, ja moni huutaja siirtyi
piirittäjäin leiriin.

Lähes kaksi kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen linna antautui.
Vangittu Juhana vietiin puolisoineen ja hoveineen laivaan, kuljetettiin
Ruotsiin ja teljettiin Gripsholman linnaan. Hänelle langetettua
kuolemantuomiota ei pantu täytäntöön, mutta monet hänen hovilaisistaan
ja palvelijoistaan saivat laskea päänsä mestauspölkylle.

Suomen herttuakunnan vain seitsemisen vuotta kestänyt tarina päättyi.




MERISODAN SANKARI


 Kaksi sukua Suomessa kolmen vuosisadan aikana esiintyi etualalla,
 muita päätään korkeampana: Hornit ja Flemingit. Hornit polveutuivat
 Halikon talonpojista, Flemingit olivat alkuaan flanderilaista,
 sittemmin Tanskaan, jo 1400-luvun alussa Suomeen muuttanutta ja
 suomalaistunutta sukuperää. Aina nämä suvut kilvoittelivat, usein
 katkerasti kamppailivatkin vallasta. Molemmista lähti eteviä
 hallitusmiehiä ja sotapäälliköitä, molempien jäseniä istui melkein
 säännöllisesti kuninkaiden neuvospöydän ääressä. 1400-luvulla ja
 1500-luvun alkupuolella Flemingit olivat voitolla, mutta viimemainitun
 vuosisadan keskivaiheilla Horneista lähti mies, joka teoillaan
 himmensi Flemingien suurta mainetta. Hänestä, Klaus Hornista, alkaa
 loistava Hornien sarja. — Näissä suvuissa näyttäytyy silloin ja paljon
 myöhemminkin vastakkaisia periytyviä peruspiirteitä. Flemingeissä asuu
 häikäilemätön tahto ja iskevä, muista vähät välittävä voima, Homeissa
 keskitetty, viisas ja luja tahto ja sen takana syvä inhimillisyys.


Jo kaksivuotiaana menetti Klaus, Turun linnan isännän Krister Hornin
poika, isänsä. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän joutui viettämään
sukunsa vanhassa kartanossa, Halikon Joensuussa, osaksi Ruotsissakin.
Äiti huolehti ensin pojan huolellisesta kasvatuksesta, sitten hänet
lähetettiin hovipojaksi Pommerin herttuan hoviin. Siellä hän perehtyi
sekä valtiollisiin että soturin tehtäviin. Vaille kolmekymmenvuotiaana
hän sai toimen Kustaa Vaasan hovin keittiömestarina, hovilaisten
päällikkönä, siis hovimarsalkkana. Virkaan kuului kuninkaan yksityisen
neuvonantajankin toimi. Muutamia vuosia tätä tointa hoidettuaan
hänkin ajan tavan mukaan sai siirtyä tehtävästä toiseen ja seudulta
toiselle. Suomen herrojen kokouksessa Viipurissa hän oli läsnä
linnaleiriin majoitetun sotaväen toisena päällikkönä. Hän sai myöskin
lähteä selittämään valtiollista ja sotilaallista asemaa kuninkaalle
ja kehoittamaan tätä, ellei Venäjä suostuisi edulliseen sopimukseen,
hyökkäykseen. Mukanaan hänellä oli suomalaisten herrojen kuulu
kirjelmä, jossa he muun muassa ehdottivat, että »mukaan otetaan vain
savolaiset ja karjalaiset, muut pysykööt kotona, sillä he eivät osaa
tapella.» Kesällä, Joutselän mainion taistelun jälkeen, Horn otteli
Pähkinälinnan luona. Syksymmällä hänestä tuli »Viipurin linnan,
kaupungin ja koko läänin» päällikkö, kuitenkin siten, että hän hoiti
siviiliasiat, Jaakko Bagge sotilaalliset toimet.

Kolme vuotta hän viipyi Viipurissa. Käskynhaltija ymmärsi
hallittaviensa tarpeet sekä osoittautui eteväksi hallitus- ja
valtiomieheksi. Hornin johtaessa Viipuri eli loistoaikaansa. Se pääsi
itsenäiseksi tapulikaupungiksi ja ulotti kauppansa kauas etelään,
itään ja länteen. Horn pani toimeen huomattavan veroparannuksen koko
läänissä ja teki paljon muutakin rajan asujamiston hyväksi. Lopulta hän
kuitenkin kyllästyi kuninkaan alituisiin, epäluuloisiin kyselyihin ja
ansaitsemattomiin nuhteisiin.

Ruotsi alkoi näinä aikoina havitella omakseen Tallinnaa. Horn, apunaan
muita suomalaisia, joutui hanketta toteuttamaan. Monimutkaisten,
pitkällisten neuvotteluiden jälkeen ja rohkeasti toimimalla hän ajoi
asian päätökseen. Tallinna ja Pohjois-Viro liitettiin valtakuntaan. Sen
jälkeen hän valloitti Paadisten luostarilinnan, Pärnun ja Paidelinnan,
järjesti maan hallinnon, ja kiinnitti ikuiseksi kunniakseen kuninkaan
huomiota Viron talonpoikien onnettomaan, sorronalaiseen tilaan. Hänen
kehoituksestaan kuningas kielsikin aateliston väärinkäyttämästä
asemaansa, vaikka tosin vähäisillä tuloksilla. Yli kolmen vuosisadan
yhtämittainen sorto ei lakannut vähällä.

Horn jäi Viroon sotavoimien ylipäälliköksi. Suomen herttuan Juhanan
hommiin hän suhtautui hyvänsuopeasti, mutta varoitteli herttuaa
menemästä liiallisuuksiin.

Kaksi vuotta Virossa oltuaan Horn joutui Ruotsiin. Kuningas Eerikin
kruunajaisissa hänestä oli tullut vapaaherra; nyt hänet lyötiin
ritariksi ja nimitettiin »kuninkaan salaneuvokseksi», joita oli
kaikkiaan neljä. Tanskan sota alkoi. Horn toimi Smålannissa olevien
joukkojen »sotaeverstinä». Laivasto oli rappiotilassa. Horn toimitti
siinä tarkastuksen ja nimitettiin pian yliamiraaliksi. Tähän saakka
vain kovalla maaperällä sotinut yliamiraali sai viipymättä osoittaa
kuntoaan merellä.

Hornin saapuessa laivastoonsa Öölannin pohjoiskärkeen, ilmestyi
jo samana päivänä näkyviin vihollinen, tanskalais-lyypekkiläinen
laivasto, päällikkönään kuulu merisankari Herluv Trolle, Baggen
voittaja. Hornilla oli 28 laivaa, Trollella 39. Horn ei jäänyt
ankkuroituna odottamaan hyökkäystä, vaan lähti purjehtimaan Voionmaata
kohden. Vihollinen seurasi, mutta kääntyi pian takaisin, laski
ankkurinsa Öölannin luokse, ja lähetti joukkoja maihin ryöstämään
sekä hävittämään. Horn huomasi tuulen kääntyvän, purjehti takaisin
ja teki tuiman hyökkäyksen vihollislaivaston kimppuun. Trolle odotti
hyökkääjien tuloa lähelleen ja tavallista valtausyritystä, mutta
Horn ei toiminutkaan vanhan kaavan mukaan. Hän alkoi pitkällisen
pommituksen. Trollen oli pelastuakseen nostettava purjeet. Ankara
taistelu syntyi. Liittoutuneet kärsivät siinä tappion.

Kuningas Eerik kutsui voittoisan yliamiraalin luokseen, ylisti häntä
kaikin tavoin ja lähetti hänet sitten taistelemaan — maalle. Laivasto
jäi toimettomaksi; puute ja taudit runtelivat sitä. Syksyllä Horn
määrättiin uudelleen laivaston päälliköksi. Hän alkoi laittaa sitä
kuntoon, mutta talven hän taas sai taistella maalla, tälläkin kertaa
Etelä-Ruotsissa.

Keväällä Horn oli taas yliamiraali. Muassaan 48 alusta hän lähti
liikkeelle. Bornholmin luona hän tuhosi pienemmän vihollislaivaston,
vapautti 60 Pommerin satamassa olevaa, Ruotsiin täydessä lastissa
pyrkivää elintarvelaivaa, purjehti Juutinraumaan, ajoi lyypekkiläisen
laivaston pakosalle ja kantoi tullia sadoilta etelästä tulevilta
kauppalaivoilta. Sitten hän kävi Saksan vesillä ja kohtasi
Mecklenburgin rannikolla yhdistyneen, 40 alusta käsittävän, taaskin
Trollen johtaman tanskalais-lyypekkiläisen laivaston. Syntyneessä
taistelussa kumpikin laivasto kärsi kovia vaurioita, mutta Horn jäi
voittajana paikalle. — Taistelussa purjehti Trollen suuri amiraalilaiva
takaa päin pienen, suomalaisten miehittämän Troiluksen päälle — »kuin
merikotka sorsan kimppuun.» Masto katkesi, kajuutta murskautui,
ja tanskalaiset heittivät entrauskoukkunsa Troilukseen. Silloin
70 suomalaista jännitti teräskaariset jousensa, nuolet suhahtivat
ja tanskalaiset hellittivät otteensa. Herluv Trolle puhallutti
torvea. Troiluksen päällikkö Niilo Schenk otti amiraalin nähdessään
oman tuliputkensa ja ampui. Trolle keikahti nurin kuolettavasti
haavoittuneena ja amiraalilaiva pakeni.

Horn hallitsi nyt laivastoineen Itämerta. Ruotsilla oli vapaa
kauppayhteys etelään.

Tanskan ja Lyypekin laivastot pantiin kuntoon Kööpenhaminassa.
Liittoutuneiden yliamiraalina oli Suomen rannikon ryöstöistä tunnettu,
urhea ja kovakourainen Otto Rud. Horn komensi 46 alusta, Rudilla
oli kymmentä vähemmän, mutta laivat isompia ja miehistöä enemmän.
Bornholmin ja Rügenin välillä laivastot kohtasivat toisensa. Syntyi
tämän sodan suurin ja yksi merisotienkin suurimpia taisteluita. Tuimaa
kamppailua käytiin hurjalla kiivaudella kokonainen päivä. Taistelu
maksoi 7 000 miestä, niistä 5 000 tanskalaista ja saksalaista. Otto
Rudin täytyi haavoittuneena antautua amiraalilaivoineen. Horn menetti
kaksi laivaa, pahimmassa tulessa ollut Suomen Joutsen taaskin molemmat
päällikkönsä. Tässä taistelussa sisukas Troilus niitti jälleen
mainetta. Neljän tunnin ajan se oli kiinni suuren tanskalaisen laivan
kupeessa ja sai kestää ylivoiman yhtämittaiset hyökkäykset. Troiluksen
miehet tekivät tehtävänsä hyvin — suuri tanskalainen upposi kaikkine
miehineen.

Kuningas järjesti Hornin kunniaksi Tukholmassa loistavan voittojuhlan.
Hän ryhtyi törkeästi solvaamaan Otto Rudia, aikoipa lävistää hänet
miekallaankin, mutta ritarillinen Horn astui pelkäämättä väliin,
tarttui kuninkaan käsivarteen ja sanoi: »Tämä mies on taistellut
urhoollisesti isänmaansa puolesta ja ansaitsee enemmän kunnioitusta
kuin moitetta.» Näin hän esti urhean soturin, nyt turvattoman vangin
häpäisyn, ehkäpä murhankin.

Pian Horn taas lähti merelle etsimään vihollislaivaston jätteitä, mutta
ne pakenivat hänen lähestyessään. Hänen maineensa oli korkeimmillaan.

Talven hän käytti laivastonsa varustamiseen ja uusien miesten
hankkimiseen kaatuneiden ja ruttoon kuolleiden sijaan. Keväällä
laivastossa oli 67 alusta. Turhaan hän kesän tullen etsi vihollista.
Sen sijaan hän kaappasi satoja kauppalaivoja, niiden joukossa 50
erittäin tarpeellisella tavaralla, suolalla lastattua alusta. Vasta
keskikesällä hän kohtasi, muonavarojen jo loppuessa ja miehistön
elettyä pitkät ajat puolilla annoksilla, 36 alusta käsittävän, erittäin
hyvin varustetun vihollislaivaston, taaskin Öölannin lähistöllä. Pian
oli kaksi suurinta tanskalaista laivaa taisteluun kykenemättömänä ja
muut pakenemassa. Horn ajoi vihollista takaa, mutta pimeä pakotti
siitä luopumaan. Seuraavana päivänä alkoi niin ankara, useita päiviä
kestävä myrsky, ettei sellaista oltu nähty miesmuistiin. Myrskystä
huolimatta Horn piti laivastonsa koossa — Tukholmaan tullessa ei siitä
puuttunut ainoatakaan. Yliamiraali oli uskomattoman lyhyessä ajassa,
kahdessa vuodessa, puhaltanut alaisiinsa myöskin hyvän merimiestaidon.
Vihollislaivaston suurin osa tuhoutui myrskyssä Visbyn edustalla.
Hornilla ei ollut enää vastustajaa merellä.

Maajoukkojen päälliköitä oli vaihdettu vähän väliä, mutta sota
luonnisti huonosti. Armeija oli hajaantumistilassa, loputkin päälliköt
kuninkaalle katkeroituneita ja kaikkeen väsyneitä. Rutto raivosi.

Kuningas määräsi Hornin ylipäälliköksi käskien hänen ottaa laivojensa
miehistöt mukaansa. Turhaan Horn kehoitti kuningasta välttämään
hyökkäystä. Itsepäinen, jo houruksi tuleva kuningas käski ja Horn
totteli. Mukanaan 2 000 laivamiestään hän lähti marssimaan, mutta
sairastui vasta muutaman penikulman päähän päästyään. Rutto päätti
suuren, Pohjolan suurimman merisankarin päivät. Ja hänen miestensä
valiojoukko, taisteluissa säästynyt, kulki sekin ruton tavoittamana
yliamiraalinsa jäljissä kuolemaan.

Valtakunnan laivastossa oli Hornin ryhtyessä sen johtoon päälliköineen
kaikkineen kuutisensataa miestä. Hänen aikanaan lukumäärä nousi 4 207
mieheen, mutta heti hänen kuoltuaan se painui taas 600—700 välille.
Laivasto rappeutui muutenkin ja sen ylivalta Itämerellä päättyi.
Miehistöstä oli uskottavasti, säilyneistä tiedoista päättäen, enemmän
kuin puolet suomalaisia, muut ruotsalaisia ja ulkomaalaisia. Melkoinen
osa laivoista rakennettiin jo Kustaa Vaasan ajoista asti Suomessa.

Klaus Horn, yliamiraali ja valtakunnan marski, luetaan täydellä syyllä
suurten suomalaisten joukkoon. Hän oli etevä kaikissa toimissaan,
laivaston luojana ja johtajana nero, kohosi laajaan maineeseen ja
valtakunnan korkeimpiin asemiin, mutta hänen rinnassaan sykki aina
jalo, maan vähäistenkin vaivoja säälivä sydän.




VANHINTA HELSINKIÄ


 Suomessa oli 1500-luvun alussa Ulvilan, Rauman, Naantalin, Turun,
 Tammisaaren, Porvoon ja Viipurin kaupungit. V. 1525 Turku sai oikeuden
 käydä kauppaa ulkomaiden kanssa, muut kaupungit vain Tukholman
 ja Turun kanssa. Vähän myöhemmin Ruotsin valtaneuvosto esitti
 Suomen koko kaupan tekemistä Tukholman etuoikeudeksi, mutta siihen
 kuningas ei suostunut. Kustaa päätteli Venäjän kaupan tuottavaksi,
 tahtoi saada sen kulkemaan Suomen rannikon kautta ja tarvitsi
 sopivan sataman. Vantaanjoen suu harkittiin sopivaksi ja Helsinki
 perustettiin siihen v. 1550 eräältä talonpojalta otetulle maalle, —
 kuningas käski omistajan lähtemään johonkin lukkariksi. Kaupunkiin
 saatiin pian asukkaatkin. Kustaa käski hävittämään Ulvilan, Rauman,
 Tammisaaren ja Porvoon kaupungit, niiden asukkaiden oli muutettava
 Helsinkiin. Niin tapahtuikin. Vastahakoisia sakotettiin ja voudit
 kuljettivat heidät kapistuksineen Helsinkiin. Helsingin ensimmäisenä
 pormestarina oli Henrikki Pakila, porvarien luetteloissa esintyvät
 nimet Sonki, Nummenpää ja monet muut. Nämä suomenkieliset olivat ehkä
 muuttaneet Raumalta ja Ulvilasta. Porvoosta ja Tammisaaresta saapui
 kai enimmäkseen ruotsia puhuvia. Hollantilaisia oli myöskin. Jo
 muutamien vuosikymmenien kuluttua satama havaittiin huonoksi. Kaupunki
 muutettiin 1650 Vironnokkaan, nykyisen pohjoissataman rantamille.


Syyskesäinen ilta alkoi vähitellen hämärtyä. Kellotapulissa läpättiin
iltalyönnit.

Pormestari Henrikki Pakila ja porvari Niilo Sonki sulkivat
ranta-aittojen ovet, katsoivat että veneet olivat kunnollisesti
teloillaan, silmäsivät jo aamun sarastaessa lähteväksi varustautuvaa
hollantilaista laivaa, alkoivat sitten hiljalleen nousta rinnettä ylös
ja tarinoivat astuessaan.

— Ostit hollantilaiselta suolaa. Maksoitko paljonkin?

— Tavallisen hinnan, ehkä hieman halvemmankin. — Hollantilainen sanoi
merellä olevan nyt turvallisempaa, joten saattoi vähän alentaa.
Vaihtokaupaksihan se oikeastaan menikin. Pellavaa ja vuotia myin. Sinä
taisit työntää sille puuta, olin näkevinäni.

— Puuta. Satuin saamaan lautoja muutamalta Sipoon talolliselta velan
maksuksi. Hollantilaiselle ne työnsin. Kertoi muuten, hollantilainen,
käyneensä Tukholmassa. Paria suurta kauppalaivaa siellä lastasivat
näille rannikoille lähtemään. Kai joutuvat jo ensi viikolla, toinen
tänne, toinen Viipuriin.

— Vai jo ensi viikolla. Tukholmalaiset koettavat saada Suomen kaupan
omaan hoitoonsa. — Katsohan Nummenpään Tuomasta, mitähän se aikoo?

Kävelijät olivat jo ehtineet Pitkälle kadulle, Nummenpään talon
kohdalle.

— Kuuluu laittavan tupansa uloslämpiäväksi, sitä varten on noutanut nuo
muuritarpeet. Ja hyvä onkin, että sen tekee. Nykyisenä aikana savutupa
ei enää oikein sovi kaupunkiin. Korjaisi samalla tuota navettaansakin,
pahasti se on kallistunut. Lato sillä onkin uusi, sauna menettelee
vielä kotvan, ja riihi on hyvä. Pertteli Jönssonni muuten murahteli,
että Tuomaan sauna tunkee kaiken savunsa hänen tupaansa ja kamariinsa.
Vaati minua pormestarina puuttumaan asiaan. Koetin kyllä selitellä,
että mihinkös Tuomas saunansa muuttaisi, kun hänellä ei ole tuon
isompaa tonttia, mutta Pertteli vain murisi, jotta purkakoon sitten
saunansa. Ne kun eivät, nämä ruotsinpuhujat, ymmärrä löylyn siunausta.

— En minä toki tulisi saunatta toimeen.

Kävelijät astelivat hiljalleen edelleen, katselivat kaupunkinsa
edistymistä ja harkitsivat sen asioita.

— Tuohon pitäisi kaivaa oja. Sateen jälkeen tuo kuoppa on niin täynnään
vettä, ettei pääse kuivin jaloin yli. Ja muina aikoina se on täynnään
Matti Eerikinpojan muijan siihen heittämiä likavesiä ja muuta ryönää. —
Sohi, rokkarit, vai sellaista!

Pormestari hyökkäsi jonkun askeleen juoksujalkaa, mutta pysähtyi
huomatessaan ettei saisikaan kiinni kahta karkuun livistävää poikaa.

— Koettivat, pahuksen vietävät, kivittää rikki Mikkelsonnin lesken
uuden ruudun! Vasta parisen päivää sitten se panettikin lasin entisen
sianrakon tilalle — lyijypuitteet on tehty hyvin, kuten näet — ja nyt
jo pojan lurjukset ovat sitä särkemässä.

— Mukavastihan se lasi helähtää.

Mikkelsonnin leskikin näkyi jo huomaavan ilkivaltaiset aikomukset,
koskapa tuli ja käänsi luukun lasin suojaksi.

— Iltaa, joko lehmäsi poiki?

— Jo toki. Iso on vasikka. Tulkaahan katsomaan.

Pakila ja Sonki käväisivät katsomassa vasikkaa ja huomasivat sen
isoksi. Ruvettiin hieromaan kauppoja, mutta Mikkelsonnin leski sanoi
ensin kysyvänsä kartanosta, mitä siellä maksettaisiin. Vouti oli
ilmoittanut ostavansa lihaa.

— Kyllähän sinne tarvitaankin yhtä ja toista, kun on nelisen kymmentä
henkeä kuninkaan väkeä elätettävänä, puolet siitä, mitä koko
kaupungissa on asukkaita.

— Taitaapa olla.

— On hyvinkin. Viisiyhdeksättä porvaria ja muuta perheen päätä on tätä
nykyä, lisäksi kirkkoherra ja koulumestari.

Pakila ja Sonki lähtivät jatkamaan matkaa. Mutkan takaa kuului
loilotusta.

— Meri-Pietari on taas päissään. Toisen äänen tunnustelen Jaakkima
ampujan ääneksi.

Niin olikin. Entinen perämies Pietari ja tykkimestarin apulainen
Jaakkima sieltä tulla hoippuivatkin sangen iloisella päällä. Pormestari
kehoitteli heitä liikkumaan kunnialla eikä taas tänä iltana tappelemaan
eikä myöskään häiritsemään kenenkään kotirauhaa.

Seuraava vastaantulija oli nuori poika, joka tervehti kohteliaasti,
mutta näkyi ajattelevan omia asioitaan.

— Mitähän tuostakin pojasta mahtaa tulla? Työ sitä ei miellytä,
lukemaan muka tahtoisi. Ja taivaalle aina iltaisin töllistelee —
lieneekö ihan viisaskaan. Joutava vetelys taitaa tulla, jos ei tulene
pappia.

Pojasta tuli kyllä aikanaan pappi, mutta tuli muutakin: Upsalan
yliopiston professori ja valtakunnan astronomi sekä Suomen ensimmäisen,
painetun allakan tekijä. Hän, Sigfrid Aronus Forsius, mainio
tähtientutkija, oli vanhan Helsingin pojista ainoa, jonka nimi jäi
loistamaan aikakirjoihin.

Kävelijät pysähtyivät katsomaan Vantaan koskea. Saarella, koskien
välissä kohosi kuninkaan kartano, kaupungin ainoa kaksikerroksinen
rakennus, kuninkaan ratsuvoudin ja väen majapaikka. Iltatoimissaan,
elukoita ruokkimassa, näkyivät siellä hääräilevän.

— Tuoltapa näkyy voutikin tulevan.

Hatun sulka heilahteli ja kannukset kilisivät ratsuvouti Antti Korpin
astellessa kapeaa siltaa. Luokse päästyään tervehti, kyseli kuulumisia
ja virkkoi:

— Satuin tänään ratsastamaan teilimäen ohitse ja huomasin, että se
toissa päivänä hirtetty kelmi on yhä riippumassa. Ilmat ovat vielä
lämpimät.

— Sanon huomenna pyövelille, että ottaa sen alas ja hautaa, lupasi
pormestari.

— Muuten sain sanoman, että itse kuningas saapuu pian tänne,
parhaillaan on Turussa. Touhua tässä siis on edessä paljon.
Neuvotellaan yksissä tuumin vastaanotosta ja muusta. Parasta olisi
viipymättä kutsua porvaristo raastuvan kokoukseen.

— Vai kuningas! On sitten tosiaankin puuhaa! arveli pormestari. —
Pitänee kutsua porvarit kokoon jo ylihuomiseksi, huomenna on moni vielä
kalassa. Kaipa tarvitaan yhtä ja toista tavaraa kartanoonkin, kun
kuninkaalla on tietysti paljon väkeä mukanaan — —

— Tarvitaan niin ruoan kuin juomankin puolta, kangasta makuusijoja
varten ja seinillekin. Ensimmäisen kerran kuningas tulee kaupunkiin, ja
silloin pitää ottaa hyvin vastaan. Muuten hänen kuninkaallinen armonsa,
kärttyisä herra, pian ärähtää ja haukkuu meidät pataluhaksi. — Ison
loven teenkin tavaroihinne ja hyvän maksun saatte.

Juteltiin vielä monet asiat. Pääteltiin veden olevan alhaalla, joten
kuninkaan suurten laivojen olisi ylen vaikea päästä sataman perukkaan,
työlästä kun oli pääsy satamaankin.

— Väärään paikkaan tämä kaupunki on perustettu. Satama on liian matala.
Ellei tätä siirretä tuonnemmaksi, niin ei tämä kykene kasvamaan.

Porvarit myönsivät voudin ehkä ennustavan oikein. Sitten erottiin,
mutta Pakila ja Sonki astelivat vielä hetkiseksi krouviin
kaupunkilaisille kertomaan ja haarikan ääressä pohtimaan suurta uutista.

Pimeä levittäytyi pian kaupungin yli. Sen taloissa käytiin yöpuulle —
kukonlaulun aikana taas noustaisiin.

Kuu nousi meren takaa katselemaan nukkuvaa kaupunkia. Se näki Vantaan
joen suussa kallion kupeessa vähäisen rykelmän matalia turve- tai
riukukattoisia, harmaita puutaloja, mäellä kirkon sekä kellotapulin,
sekä yhden ainoan valopilkun, yövartijan lyhdyn, joka heilahteli hiljaa
edes ja takaisin kaupungin ainoalla kadulla.




KORPRAALIN TYTÄR


 Kustaa Vaasan kuoltua Eerik XIV nousi valtaistuimelle. Hän, kuten
 veljensä Juhanakin, oli saanut aikansa oloihin nähden hyvän
 kasvatuksen. Ulkomuodoltaan hän oli komea, Vaasain punainen parta
 reunusti hienopiirteisiä kasvoja. Häntä pidettiin myöskin lahjakkaana,
 mutta pian mielipiteet muuttuivat. Suvussa piilevä mielenvikaisuus
 näytti ensin oireitaan ja kehittyi pian moniksi järjettömiksi teoiksi.
 Veljet syöksivät hänet valtaistuimelta ja silloin alkoivat hänen
 puolisonsa, halvan korpraalin tyttären suuret kärsimykset. — Kaarina
 Maununtyttären isää on sanottu suomalaiseksi, toisaalta hänestä on
 tahdottu tehdä ruotsalainen. Asia lienee lopullisesti ratkaisematta.
 Onneton kuningatar näyttää olleen syvästi Suomeen kiintynyt. Täällä
 hän vietti elämänsä useimmat vuodet ja täällä hän myöskin sai
 leposijansa ainoana Suomeen haudattuna Ruotsin vallan aikaisena
 kruunupäänä.


Ruotsin korskea ylimystö oli kuohuksissaan: kuningas aikoi korottaa
kuningattaren istuimelle aivan halpasäätyisen tytön. — Kenet? Jonkun
katukaupustelijattaren, ties mistä löytämänsä letukan. Isä kuuluu
olevan korpraali kuninkaan henkivartiostossa. Suomesta jostakin
kotoisin, väittävät. — Suomesta — sitten asia on selvä — kuningas on
noiduttu, varmasti noiduttu.

Ruotsin ylimystö oli pauhannut näin ennenkin, joka kerran kun Kustaa
Vaasa nai ruotsalaisen tytön. Kolmastihan hän oli naimisissa. Silloin
tosin se suku, josta kuningas nai, piti asiaa luonnollisena, oli
mielissään ja perin tyytyväinen, mutta ne, joiden suvusta kuningas
ei nainut, pitivät hänen naimiskauppaansa ennenkuulumattomana, koko
valtakuntaan kohdistuvana häpeänä. Prinsessa, siniverinen prinsessa
toki piti kuninkaan puolison olla. Siniverinen, vaikka hänen isänsä
olisikin alkanut kuninkaallisen uransa teurastajana ja äiti kuningatar
pesumuijana. No, Kustaa kuningas oli toki valinnut valittavansa
aatelislinnoista, mutta hänen poikansa otti suoraan töllistä. Häpeä!
— Oliko tyttö edes kaunis? — Kaunis kuin kukka, täytyy sanoa.
Kolmentoista vuotias oli ollut silloin, kun kuningas hänet kohtasi.
Salassa oli antanut hänen kasvaa, oli opetuttanut ja neuvonut ihmisten
tapoja. Ja aikoi nyt tehdä hänestä kuningattaren.

Niin tapahtuikin. Eerik XIV kohotti korpraali Maunun tyttären
valtaistuimelle. Kaunis hän oli katsella, hyvä sydämeltään, vaatimaton
ja armelias köyhille, kenellekään ei tehnyt pahaa, koettipa aina
kääntää pahatkin asiat parhain päin. Kaikki tämä täytyi toki myöntää,
mutta sittenkin hän oli vain korpraalin tytär. Prinssit Juhana ja
Kaarle, aatelisnaisten pojat, käänsivät hänelle selkänsä ja ylimystö
katsoi kieroon. Se teki pakolliset kumarruksensa, mutta vain niin
syvät, ettei kuningas kernaasti voinut antaa kumartajalle potkua.

Vuodet kuluivat. Kuninkaan synkät hetket uusiutuivat yhä useammin.
Silloin hän epäili kaikkia, salli kanslerinsa ja pyövelinsä Yrjänä
Pietarinpojan, matelevan nousukkaan, hallita itseään ja valtakuntaa,
vahvisti hänen veritekonsa, tekipä raivopäissään niitä omin käsinkin.
Vain puolisonsa luona hänen synkkä mielensä pääsi kahleistaan, siellä
hän oli onnellinen, leikki lastensa kanssa, soitti luuttua ja lauloi.
Ja silloin kuningatar Kaarinakin oli onnellinen. Muulloin hän vapisi,
vapisi pelätessään, minkä arvaamattoman mielijohteen kuningas taas
sattuisi saamaan.

Onnen aikaa kesti vain neljä lyhyttä vuotta. Eerik vietiin vankina
Turun linnaan. Kaarina muutti Turkuun lapsineen ja eli siellä
köyhyydessä ja puutteessa. Ensin hän sai käydä silloin tällöin
Eerikkiä tapaamassa, mutta pian sekin kiellettiin. Kaukaa hänen
oli tyydyttävä katselemaan rautaristikkoista ikkunaa, jonka takana
joskus, auringon paistaessa suoraan ikkunaan, vangin kasvot hämärästi
häämöittivät. Mutta kohta tämäkin vähäinen ilo loppui, kun vanki
siirrettiin Ruotsiin, jossa hän kuoli, syötyään, kuten monet väittivät,
velipuolensa kuningas Juhanan käskystä myrkytettyä hernerokkaa.

Kuningas Juhana antoi vihdoin hyvien ihmisten neuvomana onnettomalle
leskelle asunnoksi ja ylläpidoksi Liuksialan kartanon Roineen rannalla
Kangasalla. Siellä hän eli monen monet vuodet. Hänen hiuksensa tulivat
harmaiksi ja valkoisiksi, mutta sielunsa kirkkauden hän — halpana
syntynyt, puutteessa kasvanut, korkeimmalle kohotettu, syvimmälle
syösty, maineeton suvultaan, kuningatar hengeltään, — säilytti loppuun
asti. Ja kun vanhus vihdoin ummisti silmänsä lepoon, siunasi häntä
kaiken ympäristön kansa.

Turun tuomiokirkko otti hoivaansa hänen Suomen mustaan marmoriin
kätketyt jäännöksensä. Monen mahtajan maine sammui ja unohtui, mutta
onnettoman Kaarina Maununtyttären muisto säilyi.




RAUTAINEN MARSKI


 Näinä aikoina ja vielä paljon myöhemminkin nuori aatelismies kelpasi
 kaikkeen. Tuskin parroituttuaan hän jo johti sotajoukkoja. Voitettuaan
 tai hävittyään hänet saatettiin yht'äkkiä siirtää merelle komentamaan
 laivastoa. Pelkkä miekkamies joutui aavistamattaan tuomariksi,
 laamanniksi, tai valtiomieheksi, selvittämään monimutkaisia asioita
 ja punomaan salaisimpia juonia, ja valtiomieheksi ryhtynyt sai
 päinvastoin lähteä sotaa johtamaan. Klaus Flemingin, rautamarskin,
 elämäntarina on tällaisesta menosta sangen tyypillisenä esimerkkinä.
 — Tämän rajun voimamiehen kaikista toimista ei ole säilynyt aivan
 tarkkoja tietoja. Varsinkin hänen viimeiset tekonsa aiheuttavat
 erilaisia mielipiteitä, mutta kaikesta päättäen näyttää siltä kuin hän
 olisi pohjimmaltaan tarkoittanut Suomen irroittamista Ruotsista ja
 yhdistämistä Puolaan erikoisena liittovaltiona. — Rautamarskistakaan
 ei ole jäänyt mitään kuvaa tai hänen ulkonaisen olemuksensa kuvausta —
 muotokuvaa marski tuskin lienee itsestään maalauttanutkaan.


Marski Klaus Fleming, Suomen ja Viron ylikäskynhaltija, matkasi
Kuitiasta Turkuun. Matka oli pitkä ja rasittava ja vaikka hän koetti
miten mukavasti tahansa loikoilla pitkässä ja leveässä reessään,
karhuntaljojen välissä, niin aina painoi jotakin paikkaa. Ja
leini, pakana, pyrki särkemään jalkoja, nousipa väliin nivusiin ja
hartioihinkin. Kipeimmin täräytti silloin, kun reki kolahti johonkin.
Silloin kuului taljojen välistä kumeaa murinaa ja usein reen sevillä
nuokkuvalle ajomiehelle osoitettu karjaisukin:

— Katso eteesi, perhana!

Tultiin tasaisemmille maille. Marski murisi ja ärähteli yhä harvemmin.
Hän katseli jo melkoisen leppeästi talvista hankea ja mahtavaa metsää,
tarkasteli melkeinpä hyvänsuopaisesti tien poskessa olevia harmaita
savupirttejä, joiden liesistä savu kierteli ontosta hongasta tehdyn
savupiipun kautta kohtisuoraan taivaalle, ja nyökkäsipä melkein
ystävällisesti mahdollisimman syrjään vetäytyville ja alistuvasti
tervehtiville vastaantulijoille. Ne arvasivatkin väistyä jo aikanaan,
sillä kukapa muu kuin rautamarski matkustaisi näin jykevästi, kuusi
ratsastavaa huovia tietä halkomassa ja kuusi takana, ja reen edessä
kaksi hevosta peräkkäin valjastettuina, sillä tie oli kapea kahden
rinnakkain kuljettavaksi.

Marski rupesi vähitellen torkahtelemaan. Ajatukset eivät ottaneet
pysyäkseen koossa, vaan harhailivat milloin siellä, milloin täällä,
viipyivät tuokion viimeisessä Venäjän sodassa, hyppäsivät siitä
äskeiseen Savon talonpoikien napinaan, jolloin marski tohahti äkäisesti
nenäänsä, siirtyivät sitten Hämeeseen, jossa talonpojat liikehtivät
— tottapahan asettuvat, tollot! — ja päätyivät vihdoin meren taakse,
Tukholmaan ja Kaarle herttuaan.

— Taas se piru on manannut minut Tukholmaan, tilille mukamas. Manatkoon.

Marski tohautti ylenkatseellisesti ja käänsi kylkeään. Hänen katseensa
osui vähäiseen torppaan, jonka isäntä purki parhaillaan heinäkuormaa.
Suu vetäytyi hymyyn, levisi siitään yhä leveämmäksi, ja kurkusta
pääsi kumma ääni, jonka saattoi käsittää melkeinpä nauruksi. Ajomies
käännähti kummissaan katsomaan taakseen. Marski ei ihme kyllä suuttunut
mokomasta julkeudesta, tohahteli vain edelleen ja haasteli sitten:

— Taidat katsoa, kun näet minun nauravan, häh? No, katso vain,
erikoista nähtävää se onkin. Harvoin nämä nykyiset ajat naurattavat.

Aikansa röhistyään marski tarinoi puoleksi itselleen, puolittain
ajomiehelleen:

— Nähdessäni tuon heinäkuorman tuossa torpan pihalla, muistin nähneeni
sen siinä kerran ennenkin. Paljon siitä on aikaa, paljon. Olin silloin
vielä nuori. Matkasin silloinkin Turkuun. Ratsut olivat väsyneet ja
nälkäiset ja kulkivat pää riipuksissa. Näin heinäkuormaa purettavan
tuossa samassa torpassa. Poikettiin siis sinne ja ruvettiin ottamaan
heiniä kuormasta. Torpan isäntä hätääntyi pahasti ja ruikutti, ettei
pitäisi ottaa, heinät kun oli muka varattu toiselle. Kenelle toiselle,
kysyin. — Kankaisten nuoren herran hevosille, itse on tuvassa, hevoset
tallissa. — Sitä parempi, sanoin, ja otin heiniä, mutta silloin
Kankaisten Horn syöksähti jo tuvasta ulos ja rupesi haastamaan riitaa.
Helppoahan se olikin, kun kaunaa taisi olla jo ennestäänkin, mitä
lienee ollut naisasioita, joutavia. Lopulta se tarrasi jo miekkaansa ja
aikoi rynnistää päälle — nekin ovat kiivaita miehiä, Hornit. Hittoja
minä välitin hänen miekoistaan, paljain käsin kävin kiinni ja runttasin
hankeen. Päästyään jaloilleen se yritti uudelleen. Silloin otin jo
kovemmin kiinni, nostin sen ilmaan ja nakkasin heinäkuorman päälle.
Se pahus lennähtikin kuorman ylitse, putosi jaloilleen, ja oli kohta
taas kimpussani kuin jehu. Silloin taisin jo vähän suuttua. Otin vielä
kovemmin kiinni, heilautin parisen kertaa ilmassa pääni ympäri ja
lennätin sen tuon aitan katolle. Sinne se pudota moksahti, vieri sitten
sievästi alas ja jäi peppuroimaan paksuun hankeen. Miekka unohtui
katolle eikä se ilennyt kiivetä sitä hakemaan, sen kun vain peppurehti,
noitui ja pärmänttäsi — hö-hö —. Se tässä vieläkin pyrkii naurattamaan.

— Jaa-a, virkkoi ajomies — ainakin se seikka on tiedetty, että kyllä
nok — ei kun marskilla voimia on.

— Häh? Sano vain nokinenäksi, kuten aioitkin, senkin korvettava,
siksihän te minua kuitenkin nimitätte selkäni takana. Eikä nimi miestä
pahenna, ellei mies nimeä. Ja nyt käännäkin nokkasi joutuin eteenpäin,
jurrikka, tuossa on äkkimutka.

Marski hymähteli vielä kotvan itsekseen mainiolle heitolleen — niiltä
ajoilta saakka ne hänen ja Hornien välit kylmenemistään kylmenevätkin,
ja paljon oli kaunan aihetta kertynyt lisääkin vuosien varrella
puolella ja toisella. Niitä hän ei nyt kehdannut ruveta muistelemaan,
nyt, kun olo tuntui tavallista kevyemmältä ja leppoisammalta. Aatos
palasi taas nuoruuden aikoihin ja kulki edelleen miehuuden päiviin. Ja
niin marski kertasi ajankulukseen tai ties mistä syystä elämänsä kulun,
luki sen penikulmatolpat, joita oli paljon ja monenkirjavia.

— Rajupäiseksi minua sanoivat ja jäykkäniskaiseksi, harvaksi
sanoiltani, kovaksi kouriltani. Karhunpennuksi vanha Kustaa kuningaskin
nimitti morkatessaan minua siitäkin, etten osannut kunnolla ruotsia
enkä muka halunnut opetellakaan. Suittaa olla, pyrkii se kangertamaan
vieläkin. Ja sitä salaa irvistelivät, etten tavaillut kirjoja enkä
muka opetellut kirjoittamaan, kuten muoti vaati. No, aina minä olen
sentään osannut nimeni piirustaa ja vähän muutakin, vaikka jotakin
vikaa siinäkin lienee, koskapa kirjurin vetelykset aina pyrkivät
tekeleitäni mestaroimaan ja niihin pukinsorkkiaan panemaan. Miekka
tuntui sitävastoin olleen jo syntyessäni kourassani, niin hyvin se
on mielestäni siihen sopinut. Ja monien muidenkin mielestä, ainakin
niiden, joihin se on syystä tai toisesta osunut. Mitenkä se nyt olikaan
— niin, kaksikymmenvuotiaanahan minä olin Venäjän sodassa, palvelin
Suomen ensimmäisessä, Niilo Boijen lippukunnassa. Ja jo seuraavana
talvena minut määrättiin isoksi herraksi, savolaisten suksimiesten
päälliköksi. Mitenkäs se kuningas hommaan määrätessään sanoikaan:
»koska sinulla on jommoinenkin taito suksilla liikkua», niinhän se oli.
Kolmeatuhatta nostomiestä komensin, hyvä oli alku. Muistissaan kuningas
lupasi pitää, jos hyvin suoriutuisin. Pianpa äijä kuitenkin kuolla
kepsahti.

— Herra Eerikin muistan suosiolliseksi. Hän löi minut
kruunausjuhlissaan ritariksi ja nimitti minut, viisikolmatta
vuotiaan, valtaneuvokseksi. Samana vuonna jouduin Paadisten linnan
voudiksi Viroon, ja saman vuoden lopulla Suomen sotaväen päälliköksi
— jopahan oli nousua. Lisäsin sotaväkeä muistaakseni yhdellä
lippukunnalla. Sitten olin Pärnun käskynhaltijana, Paidelinnaa
kävin ratsuväen päällikkönä valloittamassa. Silloinhan Juhana
herttua kuljetti sitä kautta Suomeen puolalaista hempukkaansa.
Heikot välit meillä oli herttuan kanssa, suopein silmin ei liene
katsonut nimitystäni Etelä-Suomen laamanniksi. Kuninkaan mieshän minä
tietenkin olin, herttuan hommiin en uskonut paljoakaan. Kun sitten
osaltani jouduin johtamaan sotatoimia herttuaa vastaan, vahvistamaan
antautumissopimuksen, viemään Juhanan vangittuna Tukholmaan ja edelleen
Gripsholmaan, niin kaipa hän katseli silloin minua vieläkin karsaammin.

— Kuningas määräsi minut herttuan vanginvartijaksi — hyi helkkari! —
minua kun muka ei voitu syyttää liiallisesta hellyydestä. No, pääsinhän
siitä vietävän hommasta joutuessani tykistön ylipäälliköksi Tanskan
sotaretkelle. Sitten minusta tehtiin yhtäkkiä merimies määräämällä
minut Elefantin päälliköksi Jaakko Baggen laivastoon. Ja pian minusta
tuli amiraali ja laivaston päällikkö — maltahan, silloin olin täyttänyt
juuri kolmekymmentä. Kaappailin Bornholmin luona ison joukon Narvasta
tulevia kauppalaivoja — se puuha kannatti hyvin — mutta kun vein
muonan puutteen ja tautien takia laivaston satamaan, morkkasivat minua
saamattomuudesta ja antoivat potkut. Pian pääsin taas amiraaliksi,
vaikkakin Klaus Hornin alapäälliköksi — siinä oli mies paikallaan —
mutta kauaa ei sekään lysti kestänyt. Kuninkaan lautakunnassa syyttivät
minua toimettomuudesta, Narvan laivojen turkiksien anastuksesta ja ties
mistä, ja tuomitsivat, pöhköt, minut muka »petollisena merikarkurina,
kelminä ja konnana.» Eerikki sentään armahti ja sitten purjehdin taas
Tallinnan vesillä.

— Sikamaisesti Eerikki minua muuten kohteli, minua, ritaria,
valtaneuvosta ja amiraalia. Silloin jo ajattelin, enkä vain omien
asioitteni takia vaan muutenkin, ettei sinulle, mokomalle kuninkaalle,
kunnian kukko laula. Höperön tekoja se teki. Jopahan rakentelimme
jonkinlaista salaliittoakin, mukamas. Kun sitten herttuat Juhanan
päästyä vapaaksi tekivät kapinan, muisti Eerik minutkin ja kutsui
Tukholmaan. Valtaneuvoston kokouksessa tuomitsimme herttuat ja muutamat
muutkin kuolemaan, mutta silloin jo huomasin Eerikin kuninkuuden
vetelevän loppu virttään. Uskollinen olin kaikesta huolimatta hänelle
ollut, mutta nyt riitti — sehän ei enää ollut järjissään. Niin
tuumimme, Klaus Tott ja Pietari Brahe ja muutkin. Ja kun minut sitten
lähetettiin laivastolla herttuoita kiinni ottamaan, siirryin kuin
siirryinkin Juhanan leiriin.

— Huvittipa nähdä, katselisiko Juhana vieläkin minua kieroon. Ei
katsonut, suosiolliseksi heti heittäytyi — ymmärsi tarvitsevansa
tällaisiakin miestä. Hänen nimissään riensin Tukholmaan ja otin sen
asukkailta uudelle kuninkaalle uskollisuusvalan. Kruunausjuhlissaan
Jussi kuningas tekaisi minusta vapaaherran, antaen vapaaherrakunnaksi
Viikin neljännestilan Siuntiosta ja Jokioisten Porvoosta. Ja sitten
— piru periköön taaskin! — Juhana vuorostaan teki minusta Eerikin
vanginvartijan. Mahtaneekohan minulla olla siihen toimeen aivan
erikoiset lahjat——

— Säilyttelin Eerikkiä Turun linnassa, sitten Kastelholmassa ja vihdoin
Gripsholmassa. Väittävät minun pitäneen miesparkaa liian kovilla,
mutta se on pötypuhetta. Kun sitten Juhana määräsi, että Eerikiltä on
otettava henki, jos häntä yritettäisiin vapauttaa, alkoi vartijan toimi
— vartiosotilaatkin kun lisäksi napisivat — yhä enemmän tympäistä.
Sanoinkin Juhanalle suoraan, että minun puolestani vartioiminen jo
riittää kolmatta vuotta sitä tehtyäni. Ymmärsipä puheen ja laski minut
siitä kirotusta hommasta. — Ihmettelenpä itsekseni, vieläkö minun on
ryhdyttävä vartioimaan kolmattakin veljeä, Kaarle herttuaa. Saattaa
sattua, saattaa sattua — —

— No niin, Eerikkiä vartioidessani tein muutakin. Varustin Tukholmassa
kuntoon laivaston. Banérin kanssa suostuttelin Kaarle herttuaa sopimaan
kuninkaan kanssa. Sotaeverstinä hävittelin Norjassa Trondhjemin
seutuja. Amiraalina johdin Ruotsin isoa laivastoa tanskalaissodan
viimeisinä aikoina, Hornin kuoltua. Sitten muutin Suomeen. Silloin olin
kai neljänneljättävuotias — niinpä olinkin.

— Kuningas kirjoitteli minulle Suomeen, määräillen milloin mitäkin.
Sotakäskyjä sain välitellä. Nain näinä aikoina Ebba Stenbockin, Kustaa
kuninkaan viimeisen kuningattaren sisaren.

— Venäjän sota jatkui. Viipurin ruotsalainen linnaväki teki kapinan,
minut määrättiin sitä asettamaan sekä nimitettiin samalla Viipurin
ylikäskynhaltijaksi. Minun oli pantava toimeen yleinen väennosto ja
puuhattava Viipuriinkin uusi varusväki. Rauhanneuvotteluissa Rajajoella
olin mukana. Solmittiin kahden vuoden välirauha. Kuningas, pakana, otti
minulta Etelä-Suomen laamannin viran. Väittivät minun muka menetelleen
laittomasti.

— Ja niin vuodet kuluivat edelleen. Koitelin meriasiain hallintoa ja
olin taas sovittelemassa kuninkaan ja herttuan välistä valtariitaa.

— Näinä aikoina Ruotsin ylimystö tahtoi sysätä Juhanan pojan
Sigismundin Puolan kuninkaaksi, jolloin hän, vaikka tulisi Ruotsinkin
kuninkaaksi, oleskelisi suurimman osan ajastaan Puolassa ja ylimystö
hallitsisi Ruotsia. Kieltelin Juhanaa päästämästä Sigismundia Puolaan
ja samaa mieltä Kaarlekin oli, mutta Juhana ei uskonut. Kalmarista vein
Sigismundin laivastollani Puolaan. Kuljetin myöhemmin yliamiraalina
Juhanan Tallinnaan, jonne Sigismund saapui isäänsä tapaamaan. Siellä
Ruotsin ylimykset yksimielisesti ja ihan kirjeellisesti kehoittivat
Sigismundia lähtemään takaisin Puolaan. En pannut puumerkkiäni
kirjelmän alle ja sain herrojen vihat niskaani. Suomalaiseksi moukaksi
ja petturiksi kuuluivat minua sanoneen, salaa tietysti. No, niinhän
olivat sanoneet ennenkin. Kuningas puolestaan antoi minulle Norlannin
ja Upplannin laamannin viran, nimittipä minut pian Pohjanmaankin
tuomariksi. Ja sitten minut määrättiin ylipäälliköksi sodassa Venäjää
vastaan, Suomen ja Viron ylikäskynhaltijaksi ja valtakunnan marskiksi.
Yliamiraali olin jo ennestään, marskina tulin valtakunnan kaikkien
maa- ja merivoimien ylipäälliköksi, lähinnä kuningasta valtakunnan
korkeimmaksi mieheksi. Vanhasta nokinenästä puhuttiin kai niinä aikoina
paljon pahaa. Niin, ikämieheksipä olin jo melkein tullut, viisikuudetta
täytin silloin.

— Samoilin sotajoukkoineni Novgorodin lähistölle, mutta sieltä täytyi
kääntyä takaisin. Sotaväki oli vastahakoista, monet löivät tehtävänsä
laimin, rahoja, varustuksia ja muonaa oli vähän. Kaarle herttua kiitti
minua palattuani, mutta pian tuuli kääntyi. Kiukkuisia kirjeitä hän
minulle kirjoitteli. Kuningaskin otti ja kuoli, ja silloin solmittiin
taas kahden vuoden välirauha. Sotaväen majoitin linnaleiriin Suomeen
ja Viroon. — Niin, niin meni Juhanakin isiensä tykö. Kuningasten
parhaimpia hän ei ollut, valtakunnan päästi rappeutumaan ja peräti
köyhtymään. Niin vähän kuin papit ja pipit minua liikuttavatkin, niin
en jaksa käsittää hänen viimeisten vuosiensa uskonnollista höpötystä.
Paavin pappeja vilisi hänen hovissaan ja itse luki punakantista
liturgiaa. Lutheruksen papit karkoitti. Kuningasvainajalla ei ollut
selkärankaa ja mielensä ailahteli sinne ja tänne.

— Sigismundista tuli siis Ruotsin kuningas. Herttua ryhtyi hallitsemaan
Tukholmassa jonkinlaisena kuninkaan sijaisena ja lähetteli käskyjään
minullekin Suomeen. Vastasin hänelle, etteivät hänen käskynsä ja
puuhansa minua liikuta, tottelen vain laillista kuningasta. Herttua
rupesi törkeäksi, suomalaisjoukkioksi se sadatteli meitä ja eritoten
minua. No, suurilla sanoilla ei suuta halkaista. Se morkkasi minua
siitäkin, että ajoin muka jotakin suomalaisia erikoispyyteitä. No,
mikäpähän siinä. Suomalaisena tietysti havaitsin jo aikoja sitten,
että valtakunnan länsi- ja itäpuoliskot olivat tykkänään erilaisia
ja että kumpaakin oli hallittava omalla tavallaan. Ja kyllähän minua
sapetti sekin, että täältä oli kuljetettu ja yhä kuljetettiin vähiä
varoja veroina ja ja pakkoveroina Ruotsiin. Tämä oli sen lypsylehmänä
— sieltä ei tänne herunut pisaraakaan. Välit meiltä katkesivat,
herttualta ja minulta, kerrassaan ropsahtivat poikki. — Käväisin sitten
hakemassa laivastolla Sigismundin Danzigista Tukholmaan. Ruotsin
säädyt vaativat kuninkaalta vahvistusta Upsalassa uuden uskon puolesta
tekemälleen päätökselle, mokomallekin vasikannahkalle. Kuningas taipui
kauan vastaan hangoiteltuaan ja sai kruunun päähänsä. Kannoin siinä
tilaisuudessa valtakunnan miekkaa. Herttua mulkoili minua pahasti ja
raapi kaljua kalloaan. Taisimmepa vähän riidelläkin.

— Suomeen palattuani herttua vaati minua saapumaan valtaneuvoston
istunnoihin, mutta mitäpä minä sinne. Ja kun se rupesi taas töykeäksi,
niin taisinpa kirjoittaa hänelle, että: »En ole teidän kyytimiehenne,
että minun tarvitsisi kulkea jälessänne. — Te olette minun vertaiseni,
hän — Sigismund, on ja pysyy kuninkaana.»

Kävin Viipurissa ja Käkisalmessa rajalinnoja tarkastelemassa. Turkuun
palattuani kuulin, että rauha oli tehty Täyssinässä. Ryssille lupasivat
antaa takaisin kahden vuoden kuluessa Inkerin ja Käkisalmen läänin.
Iivana puolestaan tunnusti Viron Ruotsille kuuluvaksi. Huono rauha —
ryssälle annetaan maata ja linna valtakunnan porteilla, josta niiden on
vastedes hyvä ponnistautua hyökkäämään.

— Ja nyt herttua on yhä minun niskassani vaatimuksineen, että Suomenkin
on alistuttava hänen ja valtaneuvoston käskyjen alaiseksi. Roskaa,
sanon minä. Kuningasta minä tottelen enkä herttuaa. Yritteliäs mies se
kuitenkin on. Valtiopäivillä Söderköpingissä päätätytti, että kuninkaan
käskyt saavat lainvoiman vasta sitten, kun hän ja Tukholman herrat
ovat ne hyväksyneet. Kaarlo Hornin lähetti tuomaan päätöstä minulle.
No, riideltiinhän siinä taas vähän. Sanoin, että hyvä on, otetaan
asia onkeen, mutta kuninkaan on ensin vahvistettava Söderköpingin
päätös. Vastaus taisi sapettaa, koskapa herttua kuului rähisseen, että
suomalaiset olivat silloin raakalaisia, kun ruotsalaiset toivat heille
kristinuskon, eivätkä nytkään ole kuin hituisen parempia. Rähisköön.
Ja asia kehittyköön edelleen — enköhän vanhoilla päivilläni joutune
vartioimaan häntäkin. Ei kaksi kolmannelta, sanotaan. Suomen herrat
ovat puolellani. Suomen säilytän kuninkaalle hänen käskynsä mukaisesti;
onpa hän käskenyt panna väkivallan väkivaltaa vastaan mikäli tarvitaan.
No, pannaan, jos tarvitaan. Sotaväen pidän koossa linnaleirissä.
Pistäköön Kalle tänne nokkansa, jos uskaltaa. — Kas, onpahan johtunut
mieleen yhtä ja toista, vaikka paljon on unohtunutkin. Monessa
liemessä vanha nokinenä, dominus admirabilis, kummallinen herra, kuten
puolalaiset sanovat, on ollut keittäjänä ja keitettynä — useimmiten
keittäjänä. Minua pelätään — pelätkööt. En ole luotu soittamaan luuttua
kuutamossa enkä kumartelemaan nokka lattiassa. Minua tuskin kukaan
rakastanee — olkoot rakastamatta. Omavaltaiseksi sanovat, töykeäksi ja
säälimättömäksikin — sanokoot. Ruotsin korkeat ja kateelliset herrat
minua vihaavat — vihatkoot. Tiedän tekoni ja vastaan niistä vain
lailliselle kuninkaalleni.

— Väittävät minun käsittelevän liian kovakouraisesti rahvasta. En
ole sen päätä silitellyt enkä suosiota haeskellut, sillä siihen
vakaumukseen olen päätynyt, että kansaa on hallittava lujalla kädellä.
Mikäli ken tahtoo toden sanoa, niin sanokoon silloin, etten ole
pidellyt alaisiani sen kovemmin kuin muutkaan läänitysmiehet, ehkäpä
lievemmin kuin Ruotsin monet ylimykset. Voudit, kirotut lurjukset,
tekevät paljon pahaa isännän tietämättä ja kiskovat veroa omaan
pussiinsa isännän veron ohella. Omaa etuani sanovat minun aina
katsovan. Olenpa katsonut sitäkin, mutta osoitettakoon minulle mies,
joka sitä ei ole tehnyt. Sellaista on tämä aika ja tämän ajan ihmiset.
Suomen oloja olen koettanut järjestää ja sen parasta katsoa, sitä ei
kyettäne kieltämään, ja talonpojankin kohtaloa olen tahtonut lieventää,
milloin olen sen saattanut tehdä maan asioita vahingoittamatta. Ken sen
kieltää, hän valehtelee.

Reen pysähtyminen keskeytti marskin mietteet. Vaihdettiin hevosia ja
ajettiin sitten viimeinen taival Turkuun.

Linnaan saavuttuaan ja kiireesti syötyään marski pukeutui rautaan. Hän
halusi tarkastaa sodasta Turkuun palanneet joukot ja tahtoi esiintyä
niiden edessä sotapäällikön asussa. Tarkastuksen toimitettuaan hän
astahti tavalliselle paikalleen, panetutti tulen takkaan ja käski tuoda
eteensä linnassa säilytetyn vangin, pohjalaisen talonpojan Jaakko Ilkan.

Vanki nostettiin köysillä linnankirkon lattiassa olevasta luukusta
ihmisten ilmoille. Hän siristeli silmiään päivänvaloon tultuaan, sillä
vankikomero oli aivan pimeä. Pimeä ja kylmä. Vartioiden välissä ja
lujissa raudoissa hänet vietän marskin eteen.

Marski katseli häntä kauan äänettömänä. Vihdoin hän virkkoi: — Vapiset
pelosta, mies.

— En vapise pelosta, vaan kylmästä.

— Vai. Rikoksesi tiedän, kerran jo asiasi tutkin. Herttuan luona olet
juossut vaivojasi valittamassa ja kansaa olet yllyttänyt kapinaan.
Myöntänet asian olevan niin.

— Kun ei apua lähde muualta, niin auttakoon herttua. Ja jos ei muu
auta, niin auttakoon oma apu.

— Puhut rohkeasti, mies.

— Puhun, kuten tunnen oikein olevan.

Marski katseli edessään seisojaa tutkivasti. Sitten hän hymähti
ivallisesti.

— Vai auttakoon herttua! Ketä hän kykenee auttamaan, ei itseäänkään.
Rakentelet tuulentupia, narri. Ja oma apu, mukamas. Loruja.

Marski mietiskeli taas kotvan, mitä lienee mielistellytkin. Vihdoin hän
virkkoi hiljaisemmalla äänellä, melkeinpä säälivästi:

— Kerro minulle valituksiesi syyt. Sano ne suoraan ja peittelemättä.

Ilkka katsoi häntä ihmeissään ja vastasi:

— Saatanhan nuo kertoa, eivät ne ole salaisuuksia. Leipä on loppunut
Pohjanmaalta ja lopussa se lienee muuallakin. Kato vei viljat monena
vuonna, pettuun on täytynyt turvautua ja sen varassa on elettävä,
mikäli mieli elää. Karja on jo vähentynyt puolella. Tosihätä on
edessä. Tästä emme syytä esivaltaa, korkeammalta tämä koettelemus on
meille pantu. Mutta toisesta, meille syyttämme pannusta rasituksesta
syytämme. Keskuuteemme majoitetut, sodissa raaistuneet, kaiken
säälintunnon kadottaneet huovit mellastelevat taloissa kuin konsanaan
vihollismaassa, ottavat mitä haluavat, tekevät mitä tahtovat. Kuitenkin
on Pohjanmaa Juhana kuninkaan kirjeellä vapautettu linnaleiristä. Se on
laiton.

Ilkka vaikeni. Marski virkkoi hieman jo ääntään koroittaen:

— Juhana kuningas antoi sellaisen kirjeen, mutta siinä oli myöskin
ehto. Siinä oli sellainen ehto, että Pohjanmaan miehet puolustavat
itse maakuntaansa sotaväen apua tarvitsematta. Sen lupasitte.
Lupaustanne ette ole kyenneet täyttämään. Karjalaiset kulkevat siellä
yhä ryöstöretkillä kuin kotonaan, samoin venäläiset. Sotaväellä
maakuntaanne on täytynyt heiltä ja novgorodilaisilta turvata.
Sitäpaitsi kuninkaan kirjelmä ei ole ollut voimassa enää moniin
aikoihin. Kuningas Sigismund vahvisti linnaleirinpidon Pohjanmaalla ja
peruutti siis Juhanan lupauksen.

Ilkalla oli jo kiivas vastaus huulillaan, mutta hän hillitsi itsensä.
Marski jatkoi:

— Rauha on tehty, mutta rajat ovat vielä käymättä. Niiden käynnistä
saattaa syntyä selkkauksia, jopa uusi sotakin. Pidän sotaväen koolla
siksi, kunnes rauha on varma. En voi elättää sotaväkeä muuten
kuin linnaleirissä. Rasituksen olen jakanut tasan eri maakuntien
kesken. Pohjanmaankin on kannettava osansa. Sitäpaitsi kuningas on
antanut minulle käskyn Suomen turvallisuuden huolehtimisesta. Joku
vallantavoittelija hioo kynsiään ja saattaa yrittää tänne asevoimin —
ymmärrät, ketä tarkoitan. Myöskin tämän varalta pidän sotaväen koolla.
Sotaväetön Pohjanmaa olisi muuten avoin. Sinnekään en laske ketään,
vaan täytän laillisen kuninkaan käskyn. Vai oletteko te, sinä ja sinun
villitsemäsi, toista mieltä?

— Hätä ei lue lakia.

— Senkin on luettava.

Marskin äänessä oli jo uhkaa.

— Onko muuta? Jatka.

— Pohjanmaan vouti Abraham Melkiorinpoika kiskoo verot kaksin-, jopa
kolminkertaisinakin. Lisäksi hän ottaa laittomiakin veroja. Monet ovat
jo niidenkin takia puilla paljailla, ja yhä useammat joutuvat samaan
tilaan. Talot autioituvat toinen toisensa jälkeen.

Marskin muoto synkkeni. Harvakseen hän virkkoi:

— Näitä valituksia olen kuullut jo ennenkin, vaikka en muilta paljoilta
toimilta ole joutunut niitä tutkimaan. Abraham Melkiorinpoika on
esiintynyt minun edessäni aina hyvin ja tehnyt säännöllisesti tilinsä.
Olen saanut häneltä aina kaiken mitä minulle kuuluu. Kun tulen
Pohjanmaalle, niin tutkin valitukset. Jos niissä on perää, niin kai
teillä on puuta hirsipuuksi. Se siitä.

Tuokion taas mietiskeltyään marski jatkoi:

— Olen kuullut Pohjanmaalla olevan kaksi Jaakko Ilkkaa, toinen on
mainittu knaapiksi, toinen talolliseksi. Sinä lienet viimemainittu.
Kerro olosi ja elämäsi. Suoraan ja peittelemättä.

— Talollinen olen Ilmajoen Kokkolassa. Tiluksellani on maata
puolitoista pannia, se on lisäksi puolittain autio ja hallanarka.
Viljeltäväksi siitä ei ole, heinämaaksi se oli pantava, mutta siitä
huolimatta minun on maksettava siitä viljaverokin. Häviöön jouduin,
huovit ryöstivät irtaimen. Selvä vääryys kohtasi minuakin.

— Olen kuullut sinun juopotelleen ja hurvitelleen silloinkin, kun olisi
pitänyt tehdä töitä. Kuuluvat laittaneen sinusta ivarunonkin.

— En ole tavannut haarikkaa kallistamatonta miestä.

— Oma olkoon asiasi. Kaimasi Jaakko Ilkka kuuluu tulevan hyvin toimeen.
Samaan hyvinvointiin pääsisit sinäkin helposti, jos tahtoisit. Sinusta
tulisi hyvä asemies — knaapiksi olet sopiva. Hankin sinulle hyvän
talon asuttavaksi, voitpa saada jonkun vuoden verovapaudenkin, mutta
sillä ehdolla, että lakkaat hullutuksistasi. Menet siis Pohjanmaalle,
selität siellä rahvaalle kaiken, mitä nyt olen sanonut linnaleiristä
ja voudista. Lisäksi vaadit herttuasta kertakaikkiaan luovuttavaksi
ja laillisen kuninkaan puolta pidettäväksi. Myöskin voit sanoa,
että lupaan ajatella linnaleirin poistamista, kunhan rajankäynti on
suoritettu. Sillä väliin koetan sitä lieventää. Suostutko ehtoihin,
Jaakko Ilkka? Ajattele tarkoin.

Tarjous tuli Ilkalle yllättävänä. Se oli houkutteleva ja pani veret
kiertämään. Tuokion hän mietti ja vastasi sitten:

— En suostu.

— Vai et!

— En!

Marskin ääni törähti kuin sotatorvi hänen ärjäistessään:

— Tiedä siis, mies, että silloin minä sinut nutistan! Lopun minä teen
vehkeistänne, jumal'auta, jos vielä niitä jatkatte, sellaisen lopun,
että lastenne lapset sitä kauhulla muistelevat!

Valtava nyrkki putosi pöydälle ja haarniska helähti. Hirvittävän
näköinen hän oli, rautamarski, kaikessa hillittömän voimansa
purkauksessa.

— Tyrmään mies!

Huovit veivät Ilkan välissään pois.

Marski nousi kävelemään, mutta jalat tuntuivat perin raskailta. Hän
tarttui isoon aisakelloon, jota hän käytti soittokellonaan, ravisti
sitä kiukuissaan ja heitti sen sitten nurkkaan. Palvelijat riensivät
sisään.

— Riisukaa haarniska. Ja hieroja tänne! Hierokoon ja kupatkoon. — Ääh,
kun tuo leini käy kimppuun kipeästi! Kaikkea tässä pitää kärsiäkin,
perkele!




NUIJAMIESTEN SODAT


 Kustaa Vaasa yritti rajoittaa ylimystenkin valtaa. Ruotsissa se
 hänelle osittain onnistui. Suomessa olot pysyivät ennallaan. Eerikin
 ja Juhanan aikana ylimysvalta yhä kasvoi. Monet ylimykset välittivät
 vähän rahvaan oloista, heidän voutinsa vielä vähemmin. Loppumattomissa
 sodissa vierailla mailla raaistunut sotaväki eleli omassa maassa kuin
 konsanaan vihollisen alueilla — ulkolaiset palkkasoturit temmelsivät
 sitäkin hurjemmin. Linnaleiri oli etenkin katojen köyhdyttämällä
 Pohjanmaalla ylen ankara rasitus. Talonpojankin kärsivällisyys
 loppui. Levottomuudet alkoivat Hämeessä, ne tukahdutettiin alkuunsa.
 Pohjalaiset lähtivät liikkeelle luottaen Kaarle herttuan epämääräisiin
 lupauksiin. Kapina levisi Savoon ja Hämeeseen — rautamarski murskasi
 aseisiin tarttuneet. Hänellä oli puolellaan muodollinen oikeus —
 moraalinen oli nuijamiehillä. Kärjistynyt ristiriita ja molempien
 jäykkä niska synnytti sodista katkerimman: veljessodan.



ILKKAISEN SOTA.


Pyhän Katariinan päivänä kokoontui Isonkyrön kirkolle Yrjänä Kontsaan
taloon vahvasti väkeä. Kuunneltiin talollisen Pentti Poutun ja muiden
Tukholmassa Kaarle herttuan puheilla kävijän kertomuksia, sadateltiin
marskia ja huoveja, ja nautittiin runsaasti päähän pian kihahtavaa
olutta. Huovit tulivat vangitsemaan Tukholmassa kävijöitä. Syntyi
sanaharkkaa ja käsikähmää. Kiihtyneet miehet tallasivat jalkoihinsa
harvalukuiset huovit, lieneepä jokunen heistä painettu Kyrönjoen
jäänkin alle. Huovien asunnot poltettiin.

Tuli syttyi tappuroihin.

— Hankkikaa itse itsellenne oikeutta. Ottakaa aseiksenne vaikka nuijia
ja aidanseipäitä. — Näin kerrottiin herttuan vastanneen lähettiläille.
Kaiku toisti sanat. Maakunta nousi.

Tuhatkunnan talonpoikaa kokoontui. Ylimmäksi päälliköksi valittiin
Turun linnasta tuntemattomalla tavalla paennut ja Pohjanmaalle
rientänyt Jaakko Ilkka. Aseina oli nuijia, keihäitä, kirveitä, jousia,
olipa huoveilta otettuja pertuskoita ja tuliluikkujakin.

Talonpojat lähtivät liikkeelle joulukuun puolivälissä. Pääjoukko
suuntasi kulkunsa Ilkan ja Yrjänä Kontsaan johdolla yliseen
Satakuntaan. Toinen joukko lähti rantatietä Kokemäelle, Pentti Pouttu
ja Martti Tommola päällikkönään; kolmas, vain puolisatainen parvi,
kulki Rautalammille. Kansa nostettiin kaikkialla matkan varrella
aseisiin hyvällä tai pahalla, kiinnijoutuneet huovit surmattiin usein
julmalla tavalla, aatelisten talot ryöstettiin ja poltettiin.

Kaikkien yhteisenä päämääränä oli Turun linna. Se uhattiin hajoittaa
maan tasalle vaikka hampain repimällä. Yhteiseksi ylipäälliköksi
aiottiin suostutella tai pakottaakin Anolan herra Akseli Kurki, jota
pidettiin marskin vihamiehenä ja talonpoikain asialle suopeana.

Poutun joukko kulki Ulvilaan. Akseli Kurki liittyikin marskiin, samosi
lippukuntineen talonpoikia vastaan ja löi talonpoikain joukon. Pouttu
joutui vangiksi, vietiin Turun linnaan ja kuoli siellä.

Päävoima kulki Pirkkalaan ja leiriytyi Nokialle. Pienempi osasto eteni
Kangasalle ja voitti siellä Hämeenlinnasta lähteneen Knuutti Kurjen
vähäisen huovijoukon. Voitto rohkaisi kovin talonpoikain mieltä.

Talonpojat aikoivat jatkaa matkaansa Turkuun, mutta tielle asettuikin
odottamaton este: itse Klaus Fleming saapui Pirkkalaan mukanaan 900
ratsumiestä ja 2 000 jalkamiestä. Hän majoittui Pirkkalan pappilaan.
Talonpoikain leiri näkyi järven toiselle puolelle.

Illan suussa marski tarjosi talonpojille sovintoa ehdolla, että Ilkka
ja muut päämiehet jätetään hänen käsiinsä lain mukaan tuomittaviksi.
Kysymys linnaleirin poistamisesta jäisi kuninkaan ratkaistavaksi.
Nuijamiehet eivät suostuneet sovintoon, ja niin alkoi aikaisin
uudenvuoden aattona Nokian verinen leikki. Molemmat puolet olivat nyt,
nuijamiesten joukon yhä vahvistuttua, miesluvultaan suunnilleen yhtä
suuret. Marskin rautaan puetut huovit liikkuivat lumessa raskaasti,
nuijamiehet kevyesti. Vimmattua taistelua kesti iltamyöhään. Voitto
kallistui milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, mutta jäi
loppujen lopuksi ratkaisematta. Kummatkin vetäytyivät päivän päättyessä
väsyneinä leiriinsä. Talonpojat olivat mieshukastaan huolimatta hyvällä
mielellä. Huomenna kopea marski lopullisesti murskattaisiin.

Illan suussa alkoi nuijamiesten nuotioilla kierrellä kummia tietoja.
Kuiskailtiin Akseli Kurjen tehneen odottamattomia, lyöneen perinpohjin
Ulvilassa Poutun joukon, olipa ottanut päällikönkin vangiksi, ja nyt
iltahämärässä hän oli saapunut huoveineen marskin leiriin. Mitenkä
ratkeaisi näinollen huominen taistelu? Ja lisäksi kierteli nuotioilla
marskin asiamiehiä kuiskimassa, että marski tarjosi sovintoa entisillä
ehdoilla. Mieliala alkoi ailahdella kuriin tottumattomassa joukossa
puoleen ja toiseen, yhteishenki ja luja luottamus asiaan haihtui
tuhkana tuulena. — Ja niin nuijamiesten joukko oli kypsä tekemään
häpeällisen teon: myymään päällikkönsä.

Jaakko Ilkkakin kuuli kumman kuiskailun, näki mitä tulossa oli ja
virkkoi lähimmilleen alakuloisena: — Nahastani tekevät kauppaa.

Marskin käsiin hän ei tahtonut joutua; joukkonsa ei kuunnellut enää
hänen sanaansa. Niinpä hän nousi ryöstetyn hevosen selkään ja ratsasti
pimeään yöhön. Hänen lähimpänsä tekivät samoin, pakokauhu levisi
muihinkin ja aamun valjetessa oli nuijamiesten leiri tyhjä.

Marski lähetti heti ratsuväkensä ajamaan pakenevia takaa. Ryttärit
iskivät armotta maahan kenen vain yhyttivät.

Vouti Abraham Melkiorinpoika riensi marskin lähettämänä pienemmän
joukon kanssa kiireesti Pohjanmaalle ja sai kiinni nuijamiesten
johtajat. Jaakko Ilkka, Yrjänä Kontsas ja neljä muuta teilattiin ja
mestattiin. Tähän päättyi Jaakko Ilkkaisen sota, nuijasodan ensimmäinen
vaihe.



HÄMEEN KAPINA.


Ylisen Satakunnan ja Pohjois-Hämeen miehet olivat mukana Ilkan
retkellä. Rautalammille lähtenyt parvi nosti aseisiin Päijänteen
länsipuoliset pitäjät. Nuijamiehet kulkivat Padasjoelle, jossa
Iivari Tavast huoveineen oli heitä vastassa. Hän ryhtyi hieromaan
sovintoa, mutta hyökkäsikin petollisesti talonpoikien kimppuun ja
surmasi Nyystölän kentällä tammikuun puolivälissä kaikki neljäsataa
nuijamiestä. Hämeen kapina loppui tähän verilöylyyn.



SAVOLAISTEN SOTARETKI.


Rautalammilta Savoon saapuneet Paalaisen veljekset ja Savonlinnan
entinen vouti Esko Utmark löysivät Savossa yllytykselle kiitollisen
maaperän. Suur-Savon, Juvan, puolittain Rantasalmen ja Joroistenkin
miehet lähtivät liikkeelle. Johtajat levittivät arvoaan kohottaakseen
huhua, että Eerik kuninkaan poika, prinssi Kustaa, oli heidän
joukossaan. Joroisista talonpojat lähettivät Savonlinnan isännälle
Finckelle kirjeen, jossa tiedottivat Kaarle herttuan lähettäneen
heidät etsimään linnaleirien väkeä, huoveja ja kaikkia muita, jotka
olivat talonpoikia vaivanneet ja ryöstäneet, ja kysyivät Finckeltä,
tahtoiko hänkin olla saman herran, herttuan alaisena. Kirjeensä he
allekirjoittivat sanoilla: »se on yhteisen kansan tahto». Fincke
hakkautti kirjeen tuojilta kädet poikki. Hänen avukseen riensi
Viipurista ratsumiehineen Martti Hästesko ja Pietari Juusten
Käkisalmesta. Juusten hyökkäsi Juvalla talonpoikien kimppuun, mutta
nämä torjuivat hyökkäyksen. Juvan kirkkoherra Olavi Toiviainen yritti
taivutella nuijamiehiä sovintoon. Osa taipui, osa jatkoi vastarintaa.
Remojärvellä sotavoimien etujoukko tuhosi satamiehisen, vastarintaan
asettuneen talonpoikaisparven viimeiseen mieheen.

Pääjoukko, 800 nuijamiestä, oli koolla Mikkelin tienoilla.
Mieliala oli sekava, toiset halusivat taistella, toiset tahtoivat
apujoukkojen toivossa peräytyä pohjoiseen. Tammikuun 23 päivänä,
verisenä sunnuntaina, syntyi taistelu Suur-Savon pappilan luona.
Nuijamiehet taistelivat uljaasti Tahvo Hännisen ja Paavo Tuomahaisen
johtamina. Huovit sytyttivät pappilan rakennukset, joissa talonpojat
puolustautuivat, palamaan, ja silloin puolustajat antautuivat saatuaan
henkensä säilymisen lupauksen. Pietari Juusten söi sanansa, aseensa
heittäneet talonpojat hakattiin maahan. Paavo Tuomahainen mestattiin
ja teilattiin kirkon luona, Hänninen lähetettiin Turkuun marskin
tutkittavaksi. Pieksämäelle kokoontuneet nuijamiehet hajosivat saatuaan
tiedon Suur-Savon verilöylystä. Savonlinnan isäntä Fincke koetti
pontevasti estää enempiä kostotoimia.



PERÄPOHJALAISTEN NOUSU.


Peräpohjalaiset pysyivät syrjässä Ilkkaisen sodasta, mutta pian
heidän mielialansa kiihtyi etelästä saapuneiden viestien johdosta.
Limingan, Iin ja Kemin miehet tarttuivat aseisiin. Liikehtimistä
lietsomaan saapui parhaiksi herttuan Pohjanmaalle lähettämä vouti
Israel Laurinpoika. Hän kutsui kokoon Pietarsaareen herttuan nimessä
yleiset maakäräjät, jotka päättivät ryhtyä varjelemaan omaa maakuntaa,
muihin maakuntiin ei sitävastoin hyökättäisi. Linnaleirin asia
päätettiin jättää kuninkaan ratkaistavaksi ja siitä kirjoitettiin kirje
sotaväelle. Marskin vouti Abraham Melkiorinpoika kuitenkin hävitti
kirjeen sitä marskille toimittamatta. Vartiojoukko asetettiin Kokkolan
kirkolle Venäjän sodassa olleen Hannu Krankan johdolla. Abraham
Melkiorinpoika kiiruhti sinne viidenkymmenen huovin kanssa, mutta
joutui Tarharannan niityllä vartiojoukon väijytykseen, lähetettiin
Tukholmaan ja mestattiin siellä.

Marski oleskeli tällöin Pirkkalan Tammerkoskella. Hän teki nopeasti
päätöksensä, otti mukaansa vain 1500 ratsumiestä ja lähti Pohjanmaalle.

Koko Pohjanmaa oli aseissa, rannikon ruotsalaiset nyt mukana, 3 000
miestä oli koolla. Israel Laurinpoika vaati voudin valtuuksiensa
nojalla ylipäällikkyyttä, piti kerskailevan ja mahtipontisen puheen
ja uhkasi kaikkia, jotka taistelussa väistyisivät, tavaran ja hengen
menetyksellä. Nuijamiehet, mukanaan joitakin pieniä, Oulun linnasta
otettuja tykkejä, riensivät Ilmajoelle suorittaen yhtenä yönä
puolenkolmatta penikulman marssin. Santavuorelle oli jo etukäteen
rakennettu ja myöskin etujoukoilla miehitetty varsin hyvät varustukset.

Marski katseli nuijamiesten suurta joukkoa ja etenkin vuoren
varustuksia synkein silmäyksin. Ratsumiehet eivät voisi liikehtiä
vuorella, jalkamiehinä taistelemaan heitä oli vähän ja vuorenrinteet
olivat melkoisen jyrkät kiivettäviksi. Paikka näytti pahalta. Jalkaväki
olisi pitänyt ottaa sittenkin mukaan. Mutta sitten marskin katse
kirkastui ja hän hymähti ylenkatseellisesti. — Jättävät varustuksensa,
hullut, ja asettuvat rintamaan lakeudelle, hän virkkoi vieressään
ratsastavalle Akseli Kurjelle.

Niin tapahtuikin. Talonpojat luottivat ylivoimaansa, sellainen kai oli
Israel Laurinpojan käsky, eikä Hannu Krankastakaan ollut johtajaksi.
Vouti itse, suuri pelkuri, piiloutui jo ennen taistelun alkua
kauemmaksi Piirtolan taloon oluthaarikan ääreen.

— Raisastahan, Kurki, noiden päättömien hullujen luokse ja tarjoa
sovintoa, sanoi marski. — Taistelun tulos on nyt selvä. En halua
vuodattaa verta, mikäli tulevat järkiinsä. Aseensa heitettyään
palatkoot rauhassa kotiinsa — tietäkööt minun sanani pitävän. Ja sano,
että isken armotta, elleivät suostu sovintoon.

Kurki ratsasti talonpoikien luokse suorittamaan tehtäväänsä.
Pilkkahuutoja hänelle sinkosi vastaukseksi, mutta Vöyrin, Kokkolan
ja Pietarsaaren ruotsalaiset talonpojat pettivät yhteisen asian ja
siirtyivät marskin puolelle. Se aiheutti hämminkiä, ja katkerat katseet
seurasivat pettureita.

Nuijamiehet laukaisivat tykkinsä. Nuori aatelismies Mikko Karpalainen
ja neljä muuta putosi satulasta. Rautapukuiset huovit iskivät taaskin
säälittä. Heidän etunaan oli harjaantunut tottumus, kuri ja hyvä johto,
nuijamiehillä vain yhä heltyvä usko asiaansa ja lopuksi epätoivon
vimma. Voitto kallistui nopeasti marskin puolelle, huovit ajelivat
takaa liian myöhään vuoren turviin pyrkiviä talonpoikia ja löivät
heidät hangelle. Vouti Israel Laurinpoika hylkäsi oluthaarikkansa,
riensi päistikkaa pakoon ja pysähtyi vasta Torniossa. Hannu Krankka
tehtiin vangiksi.

Näin päättyi Nuijasodan viimeinen yhteenotto, Santavuoren synkeä
taistelu.

Kaiken kaikkiaan 3 000 talonpoikaa heitti henkensä nuijasodassa —
kymmenes osa Suomen kaikista talonpojista ja vuokralaisista. Satoja
taloja jäi kylmille. Näin kirjoitti eräs Suomessa silloin ollut
ja asiat omin silmin nähnyt ruotsalainen: »Sanalla sanoen, ei ole
sellaista kurjuutta, nälkää, itkua, parkua ja surkeutta milloinkaan
ennen kuulunut Jerusalemin hävityksen ajoista asti. Jumala armahtakoon
Suomenmaata!»



RAUTAMARSKIN KUOLEMA


Marski ei ryhtynyt enempää rankaisemaan Santavuoren taisteluun
osallistuneita eikä muitakaan nuijasodan miehiä. Johtajien henki
säilyi. Hän ehkä katsoi epätoivossaan aseisiin tarttuneita jo
rangaistun tarpeeksi, ehkä näki jatketun kovuuden vievän maan
perikatoon. Ehkä hän tahtoi voittaa talonpojatkin puolelleen
arvatessaan, että hänen ja herttuan välit pian ratkaistaisiin
asevoimin. Tai ehkä hänkin, suomalainen mieleltään ja sydämeltään,
heltyi ajatellessaan sen veljesveren paljoutta, joka taaskin oli
vuodatettu.

Turkuun palattuaan hän otatti uuden uskollisuudenvalan jokaisessa
Suomen pitäjässä. Suomen aatelisto oli jo aikaisemmin ollut marskin
puolella ja nyt se liittyi hänen ympärilleen yhä lujemmin. Hän
valmistautui kaikin voimin ratkaisevaan taisteluun herttuaa vastaan ja
hänen voitontoiveensa olivat epäilemättä hyvät. Sotaväkeä kokoontui
Turun tienoille, ja sinne varattiin runsaasti elintarpeita. Laivoihin
hankittiin lisää tykistöä ja uusia aluksia varustettiin sotakuntoon.
Marski matkusti tilalleen Siuntion Pikkalaan, jonka hyvässä satamassa
oli veistämö ja osa laivastoa talvehtimassa. Siellä tauti hänet
tapasi ja jo parin päivän kuluttua rautaisen tahdon oli taivuttava.
Kahdenseitsemättävuotias marski ummisti silmänsä ikuiseen uneen.

Hänen ruumiinsa vietiin Turkuun. Kun Kaarle herttua myöhemmin sai
haltuunsa Turun linnan, avautti hän marskin arkun, nykäisi vainajaa
parrasta ja sanoi: »Jos nyt eläisit, ei pääsi olisi kovin lujassa.»
Ebba rouva, marskin leski, vastasi hänelle: »Jos herrani ja mieheni
olisi elänyt, ei teidän ruhtinaallinen armonne olisi ikinä päässyt
tänne.» Niinpä asia kai olisi ollutkin.

Marski taisteli taistelunsa ja suoritti monet toimensa heikkojen
herrojen puolesta. Avuton oli heistä Sigismundkin, hänen viimeinen
kuninkaansa. Kaipa marskikin sen ymmärsi, mutta kun oli ottanut asian
ajaakseen, niin ajoi sitä sitkeästi puoleen tai toiseen katsomatta.
Ehkä hänelle — kukapa sen tietää — häämötti kaiken takana suuri
päämäärä, riippumaton Suomen valtakunta. Suureksi arvataan hänen
osuutensa Suomen menneisyydessä, ja valtavan voimamiehen hahmo
kohottautuu jylhänä aikojen yöstä.




KOVIA KOHTALOITA


 Klaus Flemingin kuoltua Kaarle herttua saattoi ruveta helpommin
 toteuttamaan suunnitelmiaan Suomeen nähden. Suomen aatelisto näyttää
 asettuneen melkein yksimielisenä jatkamaan rautamarskin työtä, eikä
 muukaan väestö juuri innostunut herttuan asiaan. Suomalaisilla
 oli huomattavan vahva sotavoima, ja jos Sigismund olisi Puolan
 taholta toiminut vähänkään tarmokkaammin, niin sota olisi saanut
 toisen käänteen. Ylivoimallaan herttua, jonka toimia suomalaisille
 kohtalokkaat sattumat edistivät, murskasi vastarinnan. Ankaralla
 kädellä hän kosti vastustajainsa teot. Kuninkaana hän oli jäntevä,
 oikeudenmukainen hallitsija. Huomattavalla tavalla hän suosi suomen
 kielenkin oikeuksia, saipa sen oikeuksien laajentamisessa vastaansa
 Ruotsin valtaneuvokset.


Vanha huovi Hartikka Hukka palasi vihdoinkin kotiaan oltuaan maailmalla
parisen vuosikymmentä. Koti oli muuttunut, mutta ei ollut Hartikkakaan
entisellään. Naamassa näkyi kaksi pitkää arpea, toinen pitkin, toinen
poikin, vasemmalla retkotti vielä siteissä oleva käsivarrentynkä ja
oikea jalka raahasi maata.

— Jään, jos vielä taloon kelvannen, hän sanoi sisään päästyään. —
Tällaiseksi mies on muuttunut. Töihin en paljon kyenne. Verkkoa saatan
kutoa, kaloja pyydellä ja ansoja laitella, hevosta osaan hoidella ja
riihtä lämmittää. Muuhun en pysty.

— Jää, jos haluat, hänen nuorempi veljensä vastasi. — Sinunhan tämä on
talo, omaasi tulet, vaikka minä olen tätä hoitanut sen jälkeen, kun
halusi veti sinut maailmalle.

— Pidä talo, sinulla on akka ja lapset. Minulle riittää, jos saan
loppuvuosikseni makuutilan pankon viereen ja ruoan henkeni pitimeksi.
Niin sovittiin. Hartikka jäi taloon. Hänpä sitten pitkinä iltapuhteina
kertoili yhtä ja toista näkemäänsä ja kuulemaansa, tarinoi vanhasta
marskista, herttuasta ja niistä monista, joita armoton aika viskeli
miten milloinkin ja milloin mihinkin.

— Niinpä niin, marskin kuoltua Suomen herrat pitivät neuvoa. Arvid
Stålarmin, mainion Niilo Grabben tyttärenpojan, valitsivat hänen
sijaansa. Narvan linnassa hän silloin oli päällikkönä. Hänen mukanaan
jouduin taas Suomeen. Ylhäinen herra hänkin oli, mutta höveli kaikille
ja luonnostaan leppeä. Hänestä pitivät niin suuret kuin pienetkin.
Mutta eipä osannut iskeä marskin nyrkillä, ei ollut teoissaan hänen
voimaansa, sanoissaan tinkimätöntä pontta.

— Tulipa sitten herttua Suomeen mukanaan 6000 jalka- ja 500
ratsumiestä. Riitapuolet sopivat Kupittaan lähteen luona pidettävästä
sovintoneuvottelusta, johon kummankin piti ottaa mukaansa vain 50
miestä. Kumpikin vei sinne kuitenkin koko sotavoimansa ja, miten
ollakaan, kahakka siinä syntyi. Stålarm ja Akseli Kurki lyötiin siinä
rytäkässä päävoimista eroon ja sikäli pakoon, mutta muut pääsivät
tapellen takaisin linnaan, jota herttua rupesi piirittämään. Meillä
ei ollut mitään hätää, ruokaa oli ja ruutia riitti ja Stålarm saattoi
pian tuoda apuakin. Piru siellä oli kuitenkin merrassa. Etenkin puikki
siellä herttuan puolesta puhumassa muuan pitkä roikale, Daniel Hjort
oli nimeltään, ruotsalainen ylioppilas arvoltaan ja marskin perheessä
oli ollut opettajana. Se ketale sai lahjuksilla ja lupauksilla ja
peloituksilla monet petoskauppoihin. Kun tämä tuli tietoon, niin
päälliköt kysyivät julkisesti miesten mieltä. Uskolliset saivat jäädä,
kelmit vapaasti mennä. Akat menivät, miehet jäivät. Olisi meitä vielä
hyvin riittänyt taistelua jatkamaan, mutta silloin huomattiin tykit
kiinni naulatuiksi ja tiukasti täytetyiksi hiekalla ja kuralla. Kun
herttua pyhästi lupasi, ettei kenellekään, ellei häntä laillisesti
syylliseksi huomattaisi, tapahtuisi mitään vahinkoa hengen, omaisuuden
eikä kunnian puolesta, niin linna väki antautui.

— No niin, päälliköt ja ylhäiset rouvat — marskivainajankin leski
tyttärineen — vietiin vankeina Ruotsiin. Meidät halvat ryttärit ja
jalkahuovit otettiin muitta mutkitta herttuan palvelukseen. Herttua
julkaisi kirjeen koko Suomen rahvaalle, ja sen lukemista kuuntelimme
suu selällään. Kaarle näet selitti siinä, että hän se on juuri se mies,
joka suojelee jokaisen laillisia oikeuksia, mutta marskivainaja ja
herra Arvid Stålarm toimivat kuninkaan korkeata ja laillista valtaa
vastaan. Kiero on miehekseen, herttuakin. Nämä nykyiset herrat eivät
näy valitsevan keinojaan — oikein tai väärin, kokoon käärin.

— Jonkinlaisia maapäiviäkin se yritti pitää Turussa, mutta harva sinne
tuli. Suomen herrat olivat muualla aseissa ja muut linnat heidän
hallussaan. Ja kovin herttua kuului ihmetelleen, ettei rahvas, eipä
edes Pohjanmaallakaan, noussut aseisiin hänen puolestaan. No, ihmekös
tuo — Stålarm tiedettiin hyväksi mieheksi ja lisäksi oli herttua
lähettänyt pohjalaisten voudiksi kumman epelin, Hannu Hannunpojan,
puolalaisen äpärän, joka oli juuri yhtä hyvä kuin aikanaan Abraham
Melkiorinpoika, öykkäri ja ahmatti ja kiskoi talonpojalta omaan
pussiinsa kaiken, minkä irti sai.

— Herttua lähti pian Ruotsiin. Sitä ennen hän antoi ankaran käskyn,
ettei mitään saanut omavaltaisesti ryöstää eikä anastaa. Siitä näkyi
olleen tuloksena se, että hänen omat hovilaisensa puhdistivat ennen
lähtöään Turun linnan putipuhtaaksi. Paljonhan siellä olikin otettavaa
jo Juhana herttuankin ajoilta. Itse hän anasti ja vei mukanaan
suurimman osan tykeistä sekä sota- ja ruokatarpeista.

— Arvid herra tuli pian takaisin ja valloitti 20 ratsumiehellä Turun
linnan. Hän oli näet lähdössä Ruotsiin. Kuningas Sigismundinkin piti
tulla sinne laivastolla ja suurella sotajoukolla. Arvid herralla oli
mukanaan iso sotavoima, 4 000 miestä, kun purjehdimme Ahvenanmaan
kautta Uplantiin. Nousimme maihin, mutta ihmeeksemme kuulimme, ettei
Ruotsissa tiedetty kuninkaan tulosta mitään. Ruotsalaisille sitä
vastoin tuli hätä ja kiire. Ylioppilaita lähettivät opettajiensa
johdolla meitä, vanhoja huoveja, muka maasta ajamaan. Emme me heitä
odottaneet, vaan jo kolmantena päivänä Arvid herra käänsi meidät
takaisin Suomeen kuninkaan tuloa odottamaan. Joitakin eväspusseja
meiltä lienee unohtunut tutenttien saaliiksi, ja siitä ne antoivat
tälle retkelle makkararetken nimen. Pusseissa kun näet oli makkaroita.

— Stålarm valtasi Kastelholman. Sigismund saapui sillä välin Ruotsiin.
Arvid herra lähetti nyt meidät Akseli Kurjen johdolla Tukholmaan.
Vakasimme sen. Pian tuli Arvid herrakin sinne, mutta samalla saatiin
jo tieto, että Sigismund oli kärsinyt tappion jossakin Stångeån luona,
lähtenyt takaisin ja käskenyt suomalaistenkin palata. Pari kuukautta
herrastelimme Ruotsin pääkaupungissa — kerrankin ihan isäntinä — sitten
lähdimme Suomeen. Sitä ennen kuulimme Sigismundin tehneen sovinnon
herttuan kanssa ja luovuttaneen herttualle viisi luokseen paennutta,
kuninkaan puolesta toiminutta valtaneuvosta. Sellainen kuningas se oli
— akka.

— Herttua tarjosi Suomen herroille sovintoa, mutta nämä pysyivät yhä
uskollisina Sigismundille, ketaleelle, ja valmistautuivat sotaan.
Akseli Kurki teki retken Pohjanmaalle ja otti herttuan Mustasaareen
varustamat tykit ja laivat. Sillä välin herttua panetti Ruotsin
säädyillä Sigismundin kokonaan viralta. Sitten hän hankkiutui Suomea
vastaan. Amiraali Jaakkima Scheel tuli ensin 150 laivalla, valloitti
isoilla tykeillään Kastelholman ja jatkoi matkaa Turkuun.

— Herttua itse tuli pian perästä, mutta kulki Sauvoon. Akseli Kurki
lähti pääjoukon kanssa häntä vastaan, Stålarm jäi pienemmän osan
kanssa Turkuun. Marttilan kirkon luona iskettiin yhteen. Siinä sain
minäkin koipeeni. Kaksi hyökkäystä torjuimme, mutta meikäläisillä ei
näyttänyt olevan taisteluhalua. Tappion kärsimme. Kurki kirosi ja
kääntyi lähtemään Viipuriin. Herttua kääntyi myöskin sinne. Scheel jäi
piirittämään Turkua.

— Herttua jäi vähäksi aikaa Helsinkiin. Kovin oli siellä manannut, kun
Suomen herrat ehtivät viedä laivaston Viroon. Me pääsimme Viipuriin.
Siellä oli päällikkönä vanha herra Arvi Tavast. Sotaväki napisi ja
porvaristo tuntui asettuneen herttuan puolelle. Kohta Kaarle saapuikin
laivoilla Viipuriin ja valtasi Siikaniemen esikaupungin. Seuraavana
päivänä pormestari Herman Bröijer laski Vesiportin kautta herttuan
väen kaupunkiin, jolloin Akseli Kurki joutui vangiksi. Herttua ammutti
jäteillä tykeillä linnaa. Neuvoteltiin antautumisesta. Herttua lupasi,
että muukalainen sotaväki saa lähteä vapaasti tiehensä, mutta muut
tuomitaan lain ja oikeuden mukaan. Linna antautui, muuta keinoa ei
ollut. Herttua mestautti kohta punaisen lähteen vieressä Arvi Tavastin,
hänen poikansa Iivarin, Lauri Creutzin ja monen muunkin, joukossa
oli eräs pappikin. Nuori Jaakko Stubbe virkkoi ivallisesti ennen
kuolemaansa: »Jos herttua aikoo panna pään poikki kaikilta, jotka ovat
olleet häntä vastaan, niin saapa hän totisesti tekemistä.» Mestattujen
päät pantiin seipäisiin Karjaportin yläpuolelle. Niin kävi Viipurissa.
Minut pistettiin taas herttuan väkeen, siinä ei ollut mukisemista.

— Turun linnassakin olivat asiat huonosti. Kuulin myöhemmin, että
Scheel mestautti linnaväen silmien edessä Kastelholman päällikön
Salomon Illen ja kuusi muuta ja panetti heidän päänsä virpiin
Korppoolaisvuorelle. Väki napisi, vastarinta oli mahdotonta. Stålarm
tarjosi sovintoa. Herttua lähetti hänelle pyhän vakuutuksen, ettei
päälliköille tehtäisi mitään väkivaltaa, vaan he voisivat vastata
teoistaan valtakunnan säätyjen edessä, muut saisivat vapaasti lähteä.
Stålarm antautui näillä ehdoilla.

— Kuukauden kuluttua herttua tuli itse Turkuun. Säädyistä ei ollut
enää puhettakaan. Hän asetti tuomioistuimeen 37 herraa omista
seuralaisistaan, 12 Turun raatimiestä ja 4 pormestaria. Stålarm
kuului esiintyneen miehekkäästi, torjui syytökset ja pyysi ainoana
armona, että hänet yksin ylimpänä käskijänä tuomittaisiin kuolemaan.
Tuomio oli määrätty jo edeltäpäin, mutta kuitenkin tuomarit pyysivät
kuolemantuomion alistamista säätyjen vahvistettavaksi. Mutta herttuapa
ei voittonsa jälkeen enää piitannut pyhistä lupauksistaan.

— Tuomittujen joukossa oli myöskin marskivainajan poika, Juhana
Fleming, avokatseinen ja reipas nuori mies. Hyvin hänet tunsin.
Kertoivat herttuan ennen tuomion langettamista tuottaneen hänet
luokseen, kehoittaneen hylkäämään Sigismundin ja rupeamaan hänen
palvelukseensa. Kun poika kieltäytyi, synkistyi herttuan muoto.
»Miksi», kysyi hän, »et notkista edessäni molempia polviasi?» »Säästän
sen kunnian Jumalalleni ja kuninkaalleni.» »Näen, että olet perinyt
isäsi rohkeuden ja kovan luonnon ja varoitat meitä siitä, mitä olisi
odotettavissa, jos saisit elää.»

— Marraskuun 10 päivänä tuomiot pantiin täytäntöön Turun torilla,
herttuan itsensä ollessa katsojana. Juhana Fleming vaipui ensin
rukoukseen, tervehti kauempana olevia katsojia ja sanoi sitten
korkealla äänellä olevansa viaton eikä tietävänsä muuta syytä
kuolemaansa kuin herttuan vihan hänen isäänsä marskia ja koko sukua
kohtaan. Silloin käskettiin herttuan lähellä seisovia sotamiehiä
huutamaan, ettei kansa kuulisi tuomitun sanoja. Juhana laski hymyillen
päänsä pölkylle. Hänen päänsä pudotessa syöksyi hänen velipuolensa
Olavi esille vaatien mestaustaan heti veljensä jälkeen, jotta heidän
verensä yhtyisivät kuolemassa. Samalla hän huusi Jumalan vielä
vaativan herttuan, verikoiran, tilille Juhanan verestä, mutta herttuan
tallimestari työnsi hänet syrjään käskien odottamaan vuoroaan. Näin
silloin kyyneleen monen paatuneen huovin silmäkulmassa, taisinpa
itsekin pyyhkäistä jotakin takkini hihalla, ja kauempana itki kansa
ääneensä. Seitsemän suomalaista aatelismiestä: Juhana Fleming, Sten
Fincke, Niilo Särkilahti, Hartikka Henrikinpoika, Krister Björnram,
Mikael Munck ja Olavi Fleming kallistivat päänsä veriselle pölkylle.
Päät asetettiin virpiin.

— Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei mestattu, vaan ilmoitettiin
herttuan heidät toistaiseksi armahtaneen. Heidät vietiin Ruotsiin —
kaipa siellä herttuan kiusattaviksi.

— Paljon sai yhteinen kansa kärsiä näinä aikoina maan mahtavien
riidoista, mutta kovan kokivat ylhäisetkin.

Herttua mestautti kahden käyntinsä aikana Suomessa kaikkiaan lähes
viisikymmentä henkeä, ylhäisiä ja alhaisia, valtiollisiin asioihin
sotkeutuneita, väärinkäytöksiin syyllisiä ja viattomia. Aateliston
tiluksia peruutettiin kruunulle joukoittain.

Arvid Stålarm nousi viisi kertaa mestauslavalle. Aina hänet
armahdettiin, kerran hän oli jo vapaanakin, mutta vankeudessa hän
vihdoin kuoli. Akseli Kurki pääsi jo vuoden kuluttua vapaaksi.

Turun piispan Eerikki Sorolaisen herttua vei vangittuna Ruotsiin.
Kaksi vuotta hän istui vankina ja virastaan erotettuna. Häntä ei voitu
todistaa syypääksi mihinkään. Vasta myöhemmin hän sai piispanvirkansa
takaisin.

Kaarle herttua nousi vuorostaan valtaistuimelle. Hän asetti
epärehelliset voudit ankaralle tilille, määräsi uudet painot ja mitat,
uudisti verollepanon, toimitutti maiden mittauksia, harrasti suomen
kielen oikeuksia, vaatipa että jokaisen Suomessa virassa olevan
ruotsalaisen tuli osata myöskin suomea. Säätyjen mielipiteitä hän
kuunteli. Talonpoikien etua hän katsoi ja siksipä nämä antoivatkin
hänelle nimen: »Hyvä kuningas.»




NELJÄTOISTA SOTAA


 Ruotsi-Suomi oli 1500-luvun alussa pahassa puristuksessa. Tanska,
 johon kuului myöskin Etelä-Ruotsi ja koko Norja, sulki taholtaan
 valtakunnalta pääsyn merelle. Venäjä puolestaan pyrki Itämerelle ja
 oli näin ollen luonnollinen vihollinen. Lyypekillä oli kaupallinen
 ylivalta ja, mikäli sitä supistettiin, se valvoi oikeuksiaan
 asevoimin. Itämeren-maiden saksalaisen kalparitariston hajottua
 Ruotsi-Suomi valtasi Viron ja sai vihollisekseen sinne pyrkivän
 Puolan. Näitä valtoja vastaan Ruotsi-Suomi kävi sitten vain vähäisin
 keskeytyksin toista sataa vuotta sotaa. Ulkomaisten sotien lisäksi
 valtakuntaa rasittivat sisällisetkin sodat. Raha-asiat olivat hyvin
 usein rappiolla. Ylimysvalta aiheutti sisäisiä keskeytyksiä ja ehkäisi
 määrätietoisen toiminnan. Suomen puolustus oli ylipäänsä avutonta;
 voimat käytettiin muualla. Muuten viisas ja luja Kustaa Vaasa esiintyi
 ulospäin horjuvana, Eerik XIV oli mielenvikainen, Juhana III johti
 sisäiset asiat luhistumisen partaalle ja jäntevällä Kaarle IX:llä
 oli tarpeeksi niiden selvittelyssä, vaikka hän ymmärsikin rajojen
 parannuksen tarpeelliseksi. Vasta Kustaa II Aadolf ratkaisi vaikean
 pulman.


Suomen koko asukasluku oli 1500-luvun alussa korkeintaan 400 000
henkeä. Tämän vähäisen, köyhän väestön oli jokaiseen sotaan asetettava
erittäin tuntuva määrä sotaväkeä. Useimmiten kuljetettiin suomalaiset
taistelemaan vieraille sotatantereille. Kymmenet tuhannet jäivät
sille tielleen. Mainetta ja kunniaa he melkein aina niittivät, mutta
se oli heidän sillä välin autioituville kodeilleen laiha lohdutus.
Harvoin he suoranaisesti vuodattivat vertaan oman maansa hyväksi.
Suomi oli valtakunnan puolisko, jonka oli aina annettava, mutta joka
ei saanut sanottavasti mitään. Väliin sitä hallituksenkin toimesta
hävitettiin, kuten selviää esimerkiksi eräästä Juhana III:n käskystä.
Siinä määrättiin tarkoin, kuinka monen penikulman leveydeltä Karjalan
kannasta oli rajan tältä puolen autioitettava, sillä sellaista seutua
vihollinen himoitsee vähemmän kuin hyvin asuttua.

Suomalaisten joukosta nousi tällä vuosisadalla lukuisia
sotapäälliköitä. Heitä, samoinkuin suomalaisia joukkojakin, oli mukana
kaikissa taisteluissa. Suomalaiset miehet johtivat suurin piirtein
katsoen melkeinpä kaikki 1500-luvulla käydyt taistelut niin maalla kuin
merelläkin. Ruotsilla itsellään ei tällöin ollut ainoatakaan pystyvää
sotapäällikköä.



TANSKAN SOTA 1506—09.


Suuren venäläissodan jälkeen seurasi kahdeksan rauhanvuotta. Sitten
alkoi Tanskan sota, jonka aikana tanskalaiset amiraalit Severin Norby
ja Otto Rud hävittivät Suomen rannikoita, ryöstivät perinpohjin Turun
ja harjoittivat hirvittäviä julmuuksia. Rauhanteossa Ruotsi—Suomi
sitoutui maksamaan Tanskan kuninkaalle 12 000 ja hänen puolisolleen
1000 silloista markkaa vuosittain. Pysyvää rauhaa ei kuitenkaan saatu
aikaan, vaan rannikoiden ryöstöt jatkuivat vielä monina vuosina.



RUOTSIN VAPAUSSOTA 1520—23.


Kustaa Vaasan nostettua kapinan Kristian Tyrannia vastaan siirtyi sota
heti Suomeenkin. Kustaan Suomeen lähettämä sotajoukko ei saanut mitään
toimeen. Turun piirityksessä Eerik Fleming alkoi sotapäällikköuransa
tekemällä Junkkeri Tuomaalle mainion kepposensa. Tanskalaisten saatua
apua ruotsalainen armeija lähti tyhjin toimin Ruotsiin. Niilo Grabbe
sisseineen puolusti rannikoita. Turku ryöstettiin taas sekä poltettiin.

Eerik Fleming sai laivaston päällikkyyden. Hän pian valtasi, osittain
tuhosikin tanskalaisen laivaston. Tanskalaisten luovuttua Kristian
Tyrannista Tukholma antautui. Kustaa Vaasa lähetti Suomeen toistamiseen
sotajoukon, päällikköinä veljekset Eerik ja Iivar Fleming. He
valloittivat Turun, ja pian tanskalaiset karkoitettiin kaikkialta
Suomesta.



KREIVISOTA 1534—37.


Tämä sota koski vain osittain Suomea. Kustaa Vaasan lanko, Hoijan
kreivi Juhana, Viipurin läänitysherra, liittyi Ruotsia vastaan
taisteleviin lyypekkiläisiin ja uudelleen valtaan pyrkivään Kristian
Tyranniin. Puolelleen hän sai osan Viipurin asukkaitakin.

Eerik Fleming ja Niilo Grabbe kokosivat väkeä ja saarsivat Viipurin.
Kaupunki antautui pian, linna vasta kuukauden kuluttua. Siihen sota
Suomessa päättyikin. Suomalaisista Iivar Fleming kävi pestaamassa
väkeä Saksasta, Eerik Fleming ja Niilo Boije taistelivat suomalaisine
joukkoineen Etelä-Ruotsissa. Tämä sota mursi toistaiseksi Hansan
taloudellisen ylivallan Ruotsi-Suomessa.



DACKEN SOTA 1542.


Smålantilaisen talonpoikaispäällikön Niilo Dacken Kustaa Vaasaa
vastaan nostamaa vaarallista kapinaa, joka oli vähällä maksaa Kustaan
kuninkuuden, kukistamassa oli myöskin Eerik Flemingin johtamia
suomalaisia joukkoja.



VENÄJÄN SOTA 1554—57.


Parikin kertaa uusituista rauhanvahvistuksista huolimatta rajakahna
jatkui itäisellä rajalla vuodesta vuoteen. Hävitysretkiä tehtiin
puolin ja toisin. Viipurin isäntä, vanha Niilo Grabbe ei juuri ollut
omiaan rauhanenkeliksi. Kustaa Vaasa erottikin hänet toimestaan,
syyttäen vanhaa soturia ja auttajaansa ylenpalttisesta syömisestä ja
mässäyksestä. Asiat eivät kuitenkaan ottaneet erotuksesta parantuakseen.

Venäjä uhkasi sodalla. Tatarien vallasta vapauduttuaan se halusi
kauppansa vuoksi pääsyä merelle. Inkerin omistaminen ei vielä turvannut
sen etuja. Sitäpaitsi se himoitsi myöskin Viroa. Suomen aatelisto
kokoontui Viipuriin, harkitsi hetken sotaan sopivaksi ja kehoitti
Kustaa Vaasaa hyökkäykseen Venäjää vastaan. Suomen miesten suunnitelmat
tähtäsivät kauaksi: koko Karjalan, Aunuksen ja Inkerin liittämiseen
valtakuntaan. Inkerin valtauksen jälkeen olisi laivasto vietävä Nevan
kautta Laatokalle ja tunkeuduttava edelleen Vienanmerelle saakka.
Äyräpään ja Jääsken kihlakunnista oli Viipuriin jo koottu 5 000 miestä
ja Savosta saman verran. Sodan ollessa vielä päättämättä venäläiset
hyökkäsivät, mutta Juho Maununpojan vähäinen joukko voitti heidät
Joutselässä. Aatelisten ollessa koolla Viipurin edustalle samosi vahva,
Laatokan puolitse tullut venäläisarmeija. Heitä kokoontui tuhansittain
Revonhännän selälle, mutta äkkiä jää murtui ja koko sillä seisonut
joukko hukkui. Viipurin teloittaja onki sittemmin naaraamalla kaupungin
kalavesille uponneet venäläiset haarniskat.

Syyskuussa suomalaiset hyökkäsivät Inkeriin maanmiestensä johtamina:
Henrik Klaunpoika ja Klaus Kristerinpoika Horn armeijan, Niilo Boije
ratsuväen, Eerik Spore tykistön ja Jaakko Bagge laivaston päällikkönä.
Hyökkäys epäonnistui, Viipurissa oleskeleva kuningas säikähti ja pakeni
Helsinkiin. Sieltä antamallaan julistuksella hän pani toimeen yleisen
väennoston. Tämä julistus on vanhin nykypäiviin säilynyt suomenkielinen
hallituksen käskykirje.

Tammikuussa 1556 venäläiset hyökkäsivät vuorostaan. Viipuria
piirittämään saapui 50 000 miestä käsittävä armeija. Taisteltiin
useilla seuduilla; venäläisjoukkoja tunkeutui syvemmällekin Suomeen.
Viipurissa ajettiin eräänä yönä muonaa ja heinäkuormia linnaan.
Piirittäjät päättelivät suuria apujoukkoja saapuneen linnan avuksi ja
lähtivät tiehensä vieden ryöstöretkellään ottamansa vangit mukanaan.
Vankeja myytiin sitten Venäjällä. Naisen hinta oli 15 ja miehen 10
kopeekkaa. Näin kehuu samanaikainen venäläinen kronikka.

Kumpikaan puoli ei mahtanut toiselleen mitään, ja pian kyllästyttiin
sotaan. Rauha tehtiin Moskovassa. Suomen aatelin suuri suunnitelma
raukesi, sodankäyntiä ei tuettu kyllin pontevasti Ruotsista käsin, vaan
epäröitiin ja oltiin toimettomiakin.

Yhtenä rauhanhierojana ollut piispa Mikael Agricola sairastui ja kuoli
tällä matkalla Kuolemajärven Kyrönniemessä.



PUOLAN SOTA 1562—69.


Amiraali Klaus Horn joutui tahtomattaan alkamaan tämän sodan. Saatuaan
Viron haltuunsa kuningas Eerik vaati, että Puolan oli luovutettava
hänelle muutamia Kalparitaristolle ennen kuuluneita Liivinmaan linnoja.
Puola ei suostunut ja Eerik käski alkamaan sodan. Klaus Horn näki
Venäjän taholta uhkaavan vaaran, arvioi oikein Puolan voimat, ja
lykkäsi omin päinsä hyökkäystä puolisen vuotta. Vihdoin hän hyökkäsi ja
valloitti Pärnun. Seuraavana päivänä, liian myöhään, hän sai Eerikin
kirjeen, jossa sodan alkaminen peruutettiin. Muutaman päivän kuluttua
Eerik lähetti uuden kirjeen, jossa peruutti edellisen peruutuksensa.

Venäjä halusi omikseen Viron ja Liivin talvisatamat. Tanska katsoi
nämä maat vanhoiksi voittomaikseen ja Puola piti niitä alueensa
luonnollisina lisinä. Ruotsi—Suomi jäi yksin. Tanska yhtyi pian
sotaan Puolan liittolaisena, jolloin sodasta tuli Pohjoismaiden
seitsenvuotinen sota. Puolan rintama pysyi kuitenkin verraten
erillisenä.

Kuningas Eerik määräsi Henrik Hornin Liivinmaan käskynhaltijaksi
ja ylimmäksi päälliköksi. Hän valloitti Lukkolinnan, mutta menetti
saksalaisen palkkaväen kavalluksen kautta Pärnun. Sotaa jatkettiin
vaihtelevalla menestyksellä. Horn kärsi tappion Ruunavieren luona,
menettäen 3000 miestä. Hallituksen toimien epämääräisyys ja
ristiriitaisuus, palkkojaan saamattomien ulkolaisten ammattisoturien
kavallukset ja kapinat olivat kuvaavia ilmiöitä. Loppujen lopuksi
sota lakkasi itsestään Juhanan tultua Ruotsin kuninkaaksi. Juhanan jo
aikaisemmin ajama lempiajatus, Ruotsi-Suomen ja Puolan yhteinen liitto
itää vastaan, ei nytkään jaksanut toteutua.

Suomalaisia oli runsaasti mukana Puolan sodassa. Monet suomalaiset
päälliköt — Klaus Horn, Henrik Horn, Antti Sabelfana, Klaus Fleming ja
monet muutkin — siinä kunnostautuivat.


VELJESSOTA 1563.

Suomen herttuan Juhanan ja kuningas Eerikin riitauduttua saapui
Ruotsista Turkua valloittamaan 10 000 miestä käsittävä sotajoukko,
päällikköinään suomalaiset Iivari Särkilahti ja Klaus Fleming.
Laivastoa johti suomalainen Hannu Björnram. Näihin liittyi joukkoineen
laamanni Juhana Kurki. Juhana herttualla oli väkeä kaiken kaikkiaan
1200 miestä, suomalaisia, ruotsalaisia ja ulkolaisia. Taisteluissa
kaatui yhteensä noin 700 miestä.

Tässä sodassa vain muutamat nuoret suomalaiset — Klaus Vestgöte, Sven
Vestgöte, Niilo Skalm ja Klaus Jägerhorn — olivat herttuan rinnalla.
Hänen päätukenaan oli kaksi ruotsalaista ylimystä, Eerik Stuure ja
Tuure Soop. Varsinais-Suomen rahvas vannoi hänelle uskollisuutta, mutta
kääntyi pian kuningas Eerikin puolelle. Herttuaan ei luotettu.



SEITSENVUOTINEN SOTA 1563—70.


Suomenlahden molempien rantojen omistajana Ruotsi-Suomi saattoi estää
kaiken itään suuntautuvan kaupan. Kauppaetujensa vuoksi myöskin
Lyypekki yhtyi seitsenvuotiseen sotaan.

Sota Tanskan ja Lyypekin kanssa alkoi Bornholmin luona kesällä käydyllä
meritaistelulla, jossa Jaakko Baggen johtama Ruotsi-Suomen laivasto
peri voiton. Syksymmällä käyty toinen taistelu jäi ratkaisematta.
Seuraavana keväänä Bagge, laivastostaan myrskyn erottamana ja mukanaan
amiraalilaivansa Marsin lisäksi vain kaksi pientä, suomalaisten
miehittämää laivaa, Elefantti ja Suomen Joutsen, kohtasi ylivoimaisen
vihollisen Öölannin luona. Käytiin sitkeä, vimmattu taistelu. Mars
räjähti ja upposi, Bagge joutui vangiksi. Elefantti, jota komensi
Klaus Fleming, ja Suomen Joutsen kunnostautuivat loistavasti, mutta
irtautuivat taistelusta Marsin upottua ja pelastuivat.

Yliamiraaliksi tuli Baggen jälkeen Klaus Horn, joka tässä sodassa loi
maineensa Pohjoismaiden kuuluisimpana merisankarina.

Maasotaa käytiin Etelä-Ruotsissa. Suomalaisia joukkoja oli mukana.
Huomattavin, merkillisenä pidetty taistelu oteltiin Axtoman luona.
Kuningas Eerik poistui joukkojensa luota ennen taistelua, mutta pakotti
ylipäälliköksi määräämänsä suomalaisen Jaakko Hästeskon vastoin tämän
tahtoa hyökkäykseen. Tuloksena oli tappio, mutta Hästeskon joukot
säilyivät kuitenkin tuholta. Sodan kuluessa suomalaisia joukkoja
oli mukana Norjaan Tronheimin seuduille tehdyllä retkellä. Alempina
päällikköinä kunnostautuivat Niilo Boije, Tönne Delfin ja useat muutkin.

Tässä sodassa, joka ei ulottunut Suomen kamaralle, ei kumpikaan puoli
saavuttanut maalla ratkaisevia voittoja. Merellä sitävastoin tapahtui
Klaus Hornin ansiosta selvä ratkaisu, joka pelasti valtakunnan.
Stettinissä tehdyssä rauhassa Tanskan ja Ruotsin rajat jäivät
entiselleen, Ruotsi-Suomi sitoutui maksamaan sotakorvauksena suuren
summan, 150000 talaria, ja Lyypekki sai takaisin entiset etuoikeutensa
Ruotsin kauppaan.

Sodan aikana vapaaksi päässeen Juhanan ja Kaarle herttuan nostamassa
kapinassa, joka johti Eerikin kukistumiseen, monet suomalaiset
esittivät huomattavaa osaa.



VIISIKOLMATTAVUOTINEN SOTA 1571—95.


Seitsenvuotinen sota oli tuskin päättynyt, kun jo syttyi uusi, paljon
rasittavampi ja pitkä kamppailu lännen ja idän välillä. Sitä käytiin
Suomessa, Karjalassa, Virossa ja Venäjällä, jopa Pohjan perilläkin.

Venäjällä hallitsi Iivana Julma. Hänkin oli aikoinaan kosiskellut
Katarina Jagellonicaa ja vihasi katkerasti voittanutta kilpaveikkoaan
Juhanaa. Iivana halusi myöskin laajentaa valtakuntaansa meren
partaille. Ruotsi-Suomen pahoin heikonnuttua edellisissä sodissaan
olikin tilaisuus siihen sopiva. Suomen puolustus oli edellisen sodan
aikana lyöty kokonaan laimin. Juhana puolestaan toivoi jatkuvaa rauhaa
ja lähetti tässä tarkoituksessa Moskovaan Turun piispan Paavali
Juustenin johtaman lähetystön. Lähetystön kohtalo oli onneton.
Lähettiläät ryöstettiin perinpohjin, heitä häväistiin ja rääkättiin,
juoksutettiin alastomina ratsujen perässä pitkin Moskovan katuja ja
pidettiin vankeina kaksi vuotta. Tällöin alkoi Juhanan ja Iivanan
välinen mainio kirjeenvaihto, laadultaan ainoa maailmassa. Iivana mm.
kirjoitti: »Sano meille, kenen poika sinun isäsi Kustaa oli, ja mikä
oli isoisäsi nimi, ja missä hän hallitsi. — Kun meidän kauppiaamme
isäsi aikana toivat talia ja vahaa, otti isäsi nahkakintaat käsiinsä
ja koetteli itse ja tutki talia ja vahaa, niinkuin kauppa palveli ja,
ja tuli sitä varten Viipuriin.» Tähän Juhana mm. vastasi: » — Sinä
kirjoitat niin paljon pilkantekoa ja turhuutta ja olet liannut ja
saastuttanut suusi niin paljolla valheella, että se tuskin milloinkaan
voi jälleen puhdistua.» — »Mutta koska sinä muun löyhkäävän valheen
muassa haukut Meitä ja autuasta rakasta herra Isäämme kunniattomiksi
orjiksi ja stratnihheiksi, niinkuin venäläinen kielesi lausuu, sen sinä
valehtelet niin kuin kelmi, sen niinkuin kaiken muunkin, ja siksi voit
itse olla stratnihhi ja kunniaton orja ja kristitty pää valehtelija ja
tyranni, joka sinä myös todella olet.» —

Sota alkoi 20 000 venäläisen marssilla Tallinnaa vastaan. Linnan
päälliköksi tuli suomalainen Hannu Leijon, Lepaan herra, apulaisinaan
suomalaiset Klaus Tott ja Kaarle Horn. Hannulla oli väkeä kaiken
kaikkiaan n. 2500 miestä, joista puolet suomalaisia. Piiritys kesti
seitsemän kuukautta, sitten venäläiset poistuivat, mutta lähettivät
Narvasta jäitse retkikunnan Suomeen. Retkikunta — ratsastavia tatareja
— poltti Helsingin ja Laatokan välillä toista tuhatta taloa ja hävitti
Porvoon.

Suomessa oli sotaväkeä vain pari tuhatta miestä. Ylipäälliköksi
määrättiin Iivari Särkilahti, apunaan Henrik Horn. Rälssimiehet
koottiin Viipuriin ja nostoväki kutsuttiin aseisiin — Karjalasta,
Savosta ja Porvoon läänistä mies talosta, muualta Suomesta joka viides
mies. Venäläiset poistuivat rajan taakse. Ruotsista lähetettiin
Suomeen apujoukkoja sekä uusi ylipäällikkö, Kustaa Banér. Pian hänet
kutsuttiin kykenemättömänä pois, ja sijalle tuli Herman Fleming. Hän
teki hiihtojoukoilla, joissa oli lisänä 900 jääskeläistä talonpoikaa,
perinpohjaisen hävitysretken Venäjälle.

Viroon lähetettiin ylipäälliköksi, Leijonin siirryttyä Suomeen, Klaus
Tott. Hän ryhtyi piirittämään Poltsamaan linnaa, kun Viroon tsaarin
johdolla samalla hyökkäsi väkivoimainen armeija — mainitaan 80 000
miestä. Paidelinnan päällikkö Hannu Boije joutui puolustamaan linnaansa
vain 50 sotilaalla ja 500 virolaisella talonpojalla lähetettyään
muun väkensä Tottin joukkoihin. Suunnaton ylivoima valtasi linnan
väkirynnäköllä. Venäläiset paistoivat kamalalla tavalla vartailla
henkiin jääneet puolustajat.

Maata laajalti hävitettyään Iivana vetäytyi päävoimineen takaisin.
Tott voitti loput Lukkolinnan luona. Voitto oli sodan loistavimpia,
mutta jäi seurauksitta. Tottin täytyi siirtää nälkäkuoleman uhkaamat
joukkonsa Suomeen.

Herman Flemingin johtama laivasto kaappaili Suomenlahdella
lyypekkiläisten laivoja ottaen suuret saaliit, joilla maksettiin
ulkolaisen palkkaväen saatavat.

1573 Klaus Tott oli taas Virossa johdossaan 11000 miestä. Hänen
oli valloitettava Narva, mutta hän ryhtyikin, uskaltamatta jättää
paluutietään turvattomaksi, piirittämään Rakveren linnaa. Useista
pontevista rynnäköistä huolimatta, joissa menetettiin paljon väkeä,
linna piti puolensa. Ruotsalaiset joukot olivat haluttomia sotatoimiin,
saksalaisten ja skotlantilaisten palkkasoturien välillä syntyi
venäläisten silmien edessä taistelu, jossa satoja skottilaisia menetti
henkensä. Ampumatarpeita puuttui. Tottin täytyi palata Tallinnaan.
Myrsky hajoitti Flemingin laivaston. Onnettomuus seurasi toistaan.

Viipurin isäntä Antti Sabelfana teki venäläisten esityksestä ja
levähdysaikaa saadakseen omin päinsä Suomea koskevan välirauhan.
Virossa jatkui sota laimeasti. Kuningas ei voinut maksaa ulkolaisten
ammattisoturien palkkoja. Palkan korvaukseksi hän luovutti niille
Haapsalun, Lukkolinnan ja Lihulan linnat. Palkkasoturit luovuttivat
ne tanskalaisille, venäläiset ottivat ne heiltä, ja niin ne kulkivat
kädestä käteen. Venäläiset vahasivat vähitellen koko Viron ja
ilmaantuivat pian Tallinnan edustalle. Kaarle Horn ja hänen isänsä
Henrik Horn johtivat puolustusta. Piiritys kesti seitsemän viikkoa.
Vähälukuiset puolustajat tekivät ihmeitä, Hornit innostivat miehiään
ja Kaarle Horn aiheutti arvaamattomilla, hurjilla uloskarkauksillaan
piirittäjille tuntuvia tappioita. Tallinnan piirityksestä luovuttuaan
venäläiset hävittivät julmasti Liivinmaata.

Suomeen samosi taas tatarijoukko, joka hävitti Helsingin seutuja.
Ratsumestari Martti Boije sai erään osaston tuhotuksi. Suomessa oli nyt
ylipäällikkönä Herman Fleming.

Hän kävi suomalaisten suksimiesten kanssa hävittämässä laajalti
vihollisen aluetta. Henrik Horn teki myöskin merkillisen ja uhkarohkean
retkensä jäitse Inkeriin ja Viroon mukanaan 2 500 ratsuja jalkamiestä
ja palasi taas jäitse takaisin Suomenlahden ylitse.

Näinä aikoina Krimin tatarien kaani tarjosi Juhanalle liittoa. Puolan
kanssa tehtiin myöskin liitto.

1580 ylipäällikkyys annettiin ranskalaiselle Pontus de la Gardielle,
lähimpinä miehinään Herman Fleming, Kaarle Horn ja Yrjö Boije. Syksyllä
hän saapui Viipuriin ja lähti 5 000 miehen kanssa valloittamaan
Käkisalmea, jota pidettiin erittäin lujana linnana. Savonlinnasta
saapui lisäväkeä, jolloin de la Gardiella oli käytettävinään n. 7
000 miestä, enimmäkseen suomalaisia. Käkisalmi saarrettiin. Pontus
herra kuljetti tykistönsä Vuoksessa olevaan saareen. Linnan bojarit
nauroivat ylimielisinä, mutta nauru muuttui pian surkeaksi hädäksi.
Syksyisen lumen ohuesti peittämää linnaa ja kaupunkia pommitettiin
hehkuviksi kuumennetuilla kuulilla, joita multavallien päälle
rakennetut puuvarustukset eivät kestäneet. Lukuisia tulipaloja
leimusi. Yön pommituksen jälkeen venäläiset antautuivat ehdoilla, että
saisivat poistua vapaasti ja viedä mukanaan, mitä saattoivat kantaa.
Sopimus tehtiin, mutta ryssät tulkitsivat sen omalla tavallaan. He
ahtoivat veneet tavaraa täyteen ja laskettelivat sitten myötävirtaa.
Linnan alapuolella olevassa koskessa täpötäydet veneet kaatuivat ja
kolmisentuhatta henkeä hukkui. Vuoksi kosti sopimuksen rikkojille, ja
sen pohjalla lienevät heidän kultansa ja hopeansa vieläkin.

Narvan valloitus oli seuraava päämäärä. Herman Fleming ja Arvid Tavast
veivät sinne laivoilla väkeä Suomesta ja alkoivat piirityksen. Pontus
herra käväisi ensin auttamassa Kaarle Hornia Haapsalun valloituksessa
ja saapui sitten joukkoineen Narvaan. Kaupunkia pommitettiin
kolmelta taholta kaksi vuorokautta herkeämättä. Sitten se vallattiin
vastustamattomalla rynnäköllä. Ajan tavan mukaan Pontus herra oli
luvannut joukoilleen 24 tunnin ryöstöoikeuden, jos hyökkäys onnistuisi,
ja perusteellisesti se toimitettiinkin. Samalla sai surmansa 300
bojaria, 2 000 streltsiä — alemmasta aatelistosta muodostettua
henkivartijaväkeä — ja myöskin joitakin tuhansia kaupunkilaisia.

Narvan menetys ja hirvittävä verilöyly lamautti venäläisten
mielet. Koko Viro ja suurin osa Inkeriä vallattiin. Suomalaisten
suorittaman osuuden tunnustukseksi Juhana korotti v. 1581 Suomen
suuriruhtinaskunnaksi.

1585 solmittiin viiden vuoden välirauha. Samana vuonna de la Gardie,
taitava ja onnekas sotapäällikkö, hukkui tapaturmaisesti Narvan jokeen.
Hänen hautansa on Tallinnan tuomiokirkossa. — Karjalan kannaksen
soissa tavataan vieläkin vanhojen sotateiden puujätteitä, joita
sanotaan Puntuksen silloiksi, vaikka ne ehkä ovatkin hänen poikansa,
Laiskan Jaakon, peruja. Välirauhan aikana käytiin pienempää, mutta
julmaa sotaa itäisen rajaseudun asukkaiden kesken Pohjanmaalla,
Savossa ja Karjalassa. Sota antoi ikivanhalle heimovainojen hengelle
uutta virikettä. Karjalaiset hävittivät Oulunjärven, jopa rannikonkin
tienoita, surmasivat tuhatkunta henkeä ja veivät runsaan saaliin.
Pohjalaiset kävivät kostamassa. Sama meno toistui Savossa. Pohjanmaan
suojaksi perustettiin Oulun linna.

Taistelu siirtyi Pohjan perillekin, jonne 1590 tienoilla tehtiin Pekka
Vesaisen ja Hannu Laurinpojan johdolla kaksi retkeä. Petsamon luostari
hävitettiin, munkit surmattiin. Kuollan kaupungin edustalta retkeläiset
kuitenkin karkoitettiin verissä päin. Sven Bagge teki kolmannen
hävitysretken Vienaan. Hänen jäljissään saapui Pohjanmaalle venäläisten
lähettämä kostojoukko, 3000 tataria. Limingassa talonpojat asettuivat
vastarintaan. Heillä oli suojanaan puuvarustus ja siinä pieni tykki,
joka tekikin tehtävänsä, kunnes sattui ikävä erehdys. Tottumattomat
tykkimiehet latasivat kiireissään tykin siten, että tunkivat piippuun
ensin kuulat ja sitten ruudin. Tykki ei lauennut, ja tatarit pääsivät
varustukseen. Oulun linnasta saapunut sotaväki heidät sitten karkoitti
Pohjanmaalta.

Välirauha päättyi. N. 30000-miehinen venäläinen sotajoukko saapui
piirittämään Narvaa, jota Kaarle Horn parilla tuhannella miehellä
puolusti. Ensimmäinen, viisi tuntia kestänyt rynnäkkö torjuttiin,
mutta mieshukka oli suuri. Jatkuva taistelu oli toivotonta. Horn
päätti antautua ja luovutti linnoitukset venäläisille. Kuningas Juhana
kiukustui, Horn vietiin vankina Tukholmaan, julistettiin julkisesti
valtion kavaltajaksi ja tuomittiin kuolemaan. Miehekkäästi hän
puolustautui. »Olen monessa suhteessa rikkonut, pyydän sen vuoksi
Kuninkaallista Majesteettia antamaan minulle anteeksi. Mutta armoa
kerjäämään kuin kavaltaja, siihen ei kukaan ole minua saava. Ennen
tahdon kuolla kuin vastaanottaa kavaltajan nimen ja jättää sen jälkeeni
vaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Minä vetoan Jumalaan, että
minulle tehdään vääryyttä, ja kuolen mielelläni.» Kuolemantuomiota ei
pantu täytäntöön, mutta Horn pääsi vapaaksi vasta Juhanan kuoltua.

Näiltä ajoilta on säilynyt toinenkin kertomus. Viroon koottiin 26
lippukuntaa, n. 10000 miestä, joiden oli määrä hyökätä Venäjälle.
Joukot tekivät kuitenkin ilmikapinan, syyttivät suomalaisia ja
liiviläisiä päälliköltään sodan pitkittämisestä ja yrittivät
surmata heidät. Ruotsalaiset sotilaat huutelivat venäläisille:
»Tulkaa, rakkaat, rehelliset venäläiset, me tahdomme tehdä rauhan!»
Lippukunnista oli vain yksi suomalainen, ja ainoastaan se pysyi
kapinasta erillään.

Sodan jatkuessa ruotsalainen Mauri Grip eteni 15000-miehisellä
armeijalla Novgorodin edustalle. Venäläiset sulkeutuivat linnoihinsa ja
Grip ei saanut mitään aikaan.

Hän lähti paluumatkalle, jolloin 6000 miestä sortui pakkaseen —
ainoatakaan taistelua ei taisteltu.

Klaus Flemingistä tuli ylipäällikkö. Hänenkin retkensä Novgorodiin
jäi tuloksettomaksi, mutta sotajoukko säilyi. V. 1592 saapui vahva
venäläinen sotajoukko vastavierailulle, tunkeutui aina Lapvedelle
ja Valkealaan saakka, ryösti, poltti ja murhasi, piirittipä
Viipuriakin, mutta ei kyennyt ratkaisemaan sotaa. Salomon Ille tuhosi
lippukunnallaan ja jousia käyttelevien talonpoikien avulla Sääminkiin
tunkeutuneen vihollisjoukon, tekipä hävitysretken Novgorodinkin maille.

Pitkä sota päättyi Täyssinän rauhaan. Ruotsi-Suomi sitoutui
luovuttamaan Venäjälle Käkisalmen läänin ja Inkerin, mutta sai pitää
Narvan, sekä sen oikeudet tunnustettiin Viroon nähden. Sota päättyi
siis suunnilleen samaan, mistä oli alettukin.

Henrik Horn, Hannu Leijon, Hannu Björnram, Herman Fleming, Klaus Tott,
Yrjö Boije, Klaus Fleming, Kaarle Horn, Arvid Tavast, Arvid Stålarm,
toinen Klaus Fleming, Antti Sabelfana, Eerik Slang ja lukuisat muut
suomalaiset osoittivat kuntoaan ja niittivät kunniaa. Vain kaksi
ruotsalaista, Banér ja Grip, esiintyi huomattavalla paikalla, mutta
molempien johdon tulos oli surkea. Suomalaiset sotilaat saivat mainetta
urhoollisina ja kestävinä sotureina. Tuhannet heistä kaatuivat ja
sortuivat tauteihin, nälkään ja kylmään, ja heidän nimensä unohtui.
Tuhansia Suomen taloja muuttui raunioiksi, tuhannet vaimot ja lapset
kulkivat kidutuskuolemaan, ja tuhannet vaelsivat vankeina Venäjälle.
Kaikki nämä uhrit olivat turhia. Valtakunnan ylin johto oli kykenemätön
ja kelvoton.

Tämä sota oli Suomelle perin raskas. Väenotto suoritettiin
säälittä. Ruotsissa aatelismies sai rahalla ostaa itsensä vapaaksi
sotapalveluksesta, Suomessa se ei tullut kysymykseenkään. Muita säätyjä
rasitettiin yhtä ankarasti. Suomesta otettiin muonan ja sotatarpeiden
pääosa ja tänne majoitettiin sotaväkeä linnaleireihin taisteluiden
väliajoiksi. Maan itäosia ja rannikoita vihollinen sitä paitsi
suoranaisesti hävitti.



NUIJASOTA v. 1596.


Ulkomaisten sotien lisäksi, katkeruuden kalkin kukkuraksi, seurasi
sisällinenkin sota. Se kesti tosin vain lyhyen ajan, mutta suonenisku
oli valtava. Suoranaiselta ihmeeltä näyttää, että pääluvultaan
vähäinen, köyhäksi kynitty ja yhtämittaisilla sodilla rasitettu Suomen
kansa jaksoi kestää senkin, vieläpä pystyi alkamaan uutta elämää.



VALTATAISTELU SUOMESSA 1597—99.


Kaarlen ja Sigismundin valtataistelu, joka käytiin aluksi Suomessa,
oli 1500-luvun sodista viimeinen. Uhrinsa sekin vaati alhaisarvoisten
joukosta, mutta raskaimmin se koski maan ensimmäisiin. Se oli
suomalaisten itsepintaisen sitkeyden ja uskollisuuden näyte. Laillisen
kuninkaan puolesta siinä uhrattiin veri ja henki siitäkin huolimatta,
että etenkin loppuaikoina hyvin tiedettiin kuningas arvottomaksi ja
asia menetetyksi. Taisteltiin siksi, että oli vannottu uskollisuutta,
ja siinä on näiden taistelujen suuri kunnia. Tämä sitkeys herätti
Ruotsissa epäilyksen suomalaisten sisimmistä aikomuksista ja salaisen
kysymyksen: pyrkivätkö suomalaiset irti Ruotsista? Ehkäpä epäilys
ei ollutkaan aiheeton. Siitä pitäen Suomea ruvettiin kytkemään yhä
kiinteämmin Ruotsiin.



SODANKÄYNTI JA VÄENOTTO.


Ruotsi-Suomen sodankäynnissä 1500-luvulla on monia ajalle ominaisia
piirteitä. Ratkaisevaa taistelua vältettiin kernaasti, ellei siihen
ollut suoranainen pakko. Saadun voiton antamia etuja ei osattu käyttää
hyväksi. Lyötyä vihollista ei pyritty täydellisesti tuhoamaan, vaan
tyydyttiin sen karkoittamiseen. Joukkomuodostelmat, suomalaisia
hiihtojoukkoja lukuunottamatta, olivat raskaita liikutella.
Periaatteena pidettiin, että armeijan oli kyettävä itse hankkimaan
elatuksensa, joka aiheutti loppumattomia ryöstöjä. Vihollisen maata
oli hävitettävä mahdollisimman laajalti ja perinpohjin. Ylempiä
päälliköitä vaihdettiin yhtä mittaa. Jos mies saavutti menestystä,
niin hänet siirrettiin viipymättä toiseen tehtävään — usein ehkä
kadehtijainkin toimesta. Kiinteän maaperän sotilas kelpasi yhtä hyvin
merellekin ja päinvastoin. Päälliköt johtivat joukkoja luontaisten
lahjojensa, vaistojensa ja kokemustensa avulla, ammattioppia ei haettu.
Heidän toimivaltaansa rajoitettiin ja sekaannuttiin mahtikäskyin
heidän suunnitelmiinsa. Henkilökohtaiset pyyteet vaikuttivat suuresti
sodankäyntiin.

Ulkolaista palkkaväkeä käytettiin, mikäli varat sen sallivat. Nämä
joukot olivat usein perin epäluotettavia ja harjoittivat säälimätöntä
julmuutta.

Kotimaisen väen saanti perustui nimellisesti värväykseen,
todellisuudessa etenkin 1500-luvun loppupuolella pakko-ottoon.
Suunnilleen kymmentä miestä kohden otettiin 1 mies papiston
luetteloiden, myöhemmin talojen luvun perusteella. Etupäässä tilatonta
väkeä valittiin, mutta usein tästä säännöstä kai poikettiin ja
harjoitettiin suurta mielivaltaa. Sitäpaitsi pantiin toimeen yleisempiä
väenottoja — joka viides tai kolmas mies talosta lähti sotaan.

Sotaväkeen vakinaiseksi otettu palveli niin kauan kuin siihen kykeni.
Hän sai pientä palkkaa — jonka maksamiseen useinkaan ei ollut varoja.
Linnaleiri oli yleisin majoitus- ja elatustapa. Sotamiehet majoitettiin
linnoihin, kuninkaankartanoihin, kaupunkeihin, pappien ja talonpoikien
luokse. Väestön oli heidät elätettävä kulloinkin voimassa olevien
säännösten mukaan. — Rälssit asettivat ratsuväen, aatelistolla oli omat
ratsastavat joukkonsa itse kunkin varojen mukaan.

Jalkaväki jakautui n. 500-miehisiin lippukuntiin, kussakin 5
kvarteeria, jotka jakautuivat 10–12 miehen ruotuihin. Lippukunnalla oli
oma lippunsa. 1500-luvun alkupuolella suomalaiset pantiin ruotsalaisiin
lippukuntiin, joten heitä ei mainita kuin ani harvoissa tapauksissa.
Poikkeuksena oli Suomen aatelislipusto. Ratsuväessä n. 300 miestä
muodosti lipuston, joka sekin jakautui kvarteereihin ja ruotuihin.
Vasta 1500-luvun puolivälissä muodostettiin puhtaasti suomalaisia
joukkoja: Hämeen, Pohjanmaan ja Viipurin lippukunnat ja Boijen
suomalainen ratsulipusto. Vuosisadan lopulla suomalaisten vakinaisten
joukkojen koko lukumäärä oli lähes 6 000 miestä, joista 4 lipustoa,
yhteensä n. 1200 miestä, ratsuväkeä, 10 lippukuntaa, n. 4000 miestä,
jalkaväkeä ja loput meriväkeä.



SOTA LIIVINMAALLA 1600—29.


Kuudestoista sataluku alkoi sodalla. Kaarlen ja Sigismundin
valtataistelu jatkui Liivinmaalla. Kaarle lähti itse sotaan mukanaan
9000 miestä, Suomesta saapui lisäksi 4000. Ensin taisteltiin
onnekkaasti, pian onnettomasti. Riikaa piiritettiin turhaan, koko Liivi
menetettiin. Ylipäällikkö Gyllenhjelm, Kaarlen äpäräpoika, joutui
yhdessä nuoren Jaakko de la Gardien kanssa vangiksi. Arvid Stålarm
päästettiin vankeudesta ja tehtiin ylipäälliköksi. Paidelinnan luona
hän kärsi tappion ja suuren mieshukan. Suomalaiset joukot pysyivät
paikoillaan kaikkien muiden jo paettua ja kaatuivat. Stålarm sai lähteä
uudelleen vankeuteen.

Kaarle palasi sotatanterelle mukanaan uusia joukkoja. Riikaa
piiritettiin taas turhaan. Kirkholman linnan luona Väinäjoen varrella
käytiin häpeällinen taistelu itsensä Kaarlen johdolla. Armeija oli
rappiolla, sen varustukset perin kehnot ja ylijohto heikko. Kaarle
antoi jakaa joukoille ennen taistelua runsaasti juotavia, joten jo
muutenkin marsseista rasittunut armeija taisteli osittain päissään,
vaikka musertavaa tappiota ei voikaan laskea viinojen syyksi.
Puolalainen Chodkiewitz löi 3500 miehellään, joista 2500 oli erittäin
kelvollista ratsuväkeä, Kaarlen 11000 miestä käsittävän armeijan, josta
kaatui lähes 4000. — Suomalaisia oli taistelussa mukana kaksi vajaata
lipustoa ratsuja kaksi lippukuntaa jalkaväkeä, yhteensä tuhat miestä.

Sotaa käytiin tämän jälkeen varovasti ja hitaasti Kummankin puolen
huomio kääntyi Venäjälle.



SUOMALAISET VENÄJÄLLÄ 1610—17.


Venäjällä taisteli vallasta kaksi miestä: Vasili Shuiski ja
Vale-Dmitri, Tushinon varkaaksi sanottu. Puolalaiset tukivat
viimeksimainittua, Kaarle taas Vasilia. Viipurissa solmittiin v. 1609
ennenkuulumaton sopimus: tehtiin liitto Ruotsi-Suomen ja Venäjän
välillä. Siinä luvattiin Ruotsi-Suomelle erinäisiä etuja, joista
tärkein oli se, että Vasili luovuttaisi Käkisalmen linnan ja läänin,
josta hyvästä Kaarle lähettäisi Vasilille apujoukon, 2 000 ratsuja 3
000 jalkamiestä tykistöineen ja sotatarpeineen. Vasili maksaisi sille
palkan ja apujoukko tottelisi hänen määräyksiään.

Jaakko de la Gardie oli vankeudesta päästyään ollut sotataitoa
oppimassa ajan kuuluimman sotapäällikön Moritz Oranialaisen luona.
Hänet määrättiin joukon päälliköksi. Pian hän lähti Venäjälle
mukanaan kaksinkertainen määrä, 10 000 miestä, osaksi suomalaisia ja
ruotsalaisia, enimmäkseen ulkolaisia palkkasotureita. Eri osastojen
päällikköinä olivat suomalaiset Akseli Kurki, Antti Boije, Tönne
Yrjönpoika ja Eevert Horn.

Palkkojen maksusta aiheutui selkkauksia jo ensimmäisinä viikkoina.
Päämäärästäkin oli venäläisillä ja Jaakolla eri mielipiteet. Sovittiin,
että armeija majoittuisi Novgorodiin. Kuukauden siellä oltuaan
Jaakko marssi joukkoineen Staraja Russiaan. Horn löi Kamenkan luona
puolalaiset. Vähän myöhemmin hän voitti »Tushinon varkaan» joukot
Torshokin lähellä. Sitten marssittiin Tveriä kohden. Sen edustalla
tavattiin puolalais-venäläinen armeija taistelujärjestyksessä. Jaakko
asetti suomalaisen ratsuväen oikealle siivelle, ranskalaisen palkatun
ratsuväen vasemmalle, keskelle muut joukkonsa ja Vasilin venäläiset
taakse. Itse hän johti oikeaa siipeä.

Taistelun hän alkoi ratsuväkirynnäköllä, joka torjuttiin. Puolaiset
tekivät vuorostaan hyökkäyksen vasenta siipeä vastaan, joka työntyi
puolalaisten pitkien keihäiden edessä taaksepäin Vasilin 11000 ryssän
päälle, jotka heti säikähtivät, syöksyivät pakoon ja ryöstivät
mennessään kuormaston. Uudella, suomalaisten etunenässä tekemällään
hyökkäyksellä Jaakko pakotti puolalaiset perääntymään kaupunkiin.
Taistelu keskeytyi yön ajaksi, mutta aamulla sitä jatkettiin. Suuri
osa puolalaisista hakattiin maahan. Tverin linna jäi valloittamatta
— Jaakon piti kiiruhtaa valloittamaan Vasilille Moskovaa. Silloin
tapahtui odottamatonta: suomalaiset kieltäytyivät marssimasta
kauemmaksi selittäen, että samalla kun heidät vietiin teurastettaviksi
vieraalla maalla, voudit kotimaassa rasittivat heidän vaimojaan ja
lapsiaan. He tahtoivat palata kotimaahan. Päälliköiden uhkaukset
ja suostuttelut raukesivat turhiin. Suomalaiset lähtivät täydessä
järjestyksessä marssimaan kotimaataan kohden. Muut joukot liittyivät
matkaan, päälliköiden täytyi seurata mukana, ja niin marssittiin
taas Tverin tienoille. Siellä Jaakko sai tyytymättömät joukkonsa
pysähtymään. Suomalaisista lähetettiin osa kotimaahan, josta niiden
sijaan jonkin ajan kuluttua saapui 4000 suomalaista suksimiestä. Jaakko
kääntyi jälleen Moskovaa kohden. Suksimiehet toimivat tehokkaasti,
suorittivat partioretkiä ja katkaisivat vihollisen yhteyksiä.

Troitskin luona taisteltiin ja linnoitettu luostari vallattiin.
Dmitrovin luona Jaakko karkoitti puolalaisen Sapiehan joukot.
Suksimiehet ajoivat pakenevia puolalaisia takaa. Maaliskuun 12 p:nä
1610 Jaakko marssi armeijoineen Moskovaan. Sen asukkaat tervehtivät
häntä riemuiten vapauttajanaan. Moskovassa vietettiin parisen kuukautta
varsin makoisaa elämää — Vasili vain ei tahtonut maksaa lupaamiaan
palkkoja. Lopuksi hän ne suoritti, kun verekset puolalaisjoukot
alkoivat uhata Moskovaa. Eevert Horn toi Suomesta lisävoimia n. 3000
ulkolaista palkkasoturia. Jaakko marssi Klushinon kylään. Hänellä oli
n. 7000 miestä ja niiden lisäksi n. 8000 venäläistä.

Klushinossa iskettiin yhteen. Jaakko torjui puolalaisten kaksi
ankaraa hyökkäystä: Vasilin venäläiset pakenivat miekan iskutta.
Jaakon jalkaväen pääosan muodosti 5 saksalaista, 3 ranskalaista ja 7
englantilaista lippukuntaa. Joukko oli sekavaa.

Jaakon ollessa ratsuväkineen taistelussa palkkasoturien joukossa
tapahtui kummia: Saksalaiset sopivat puolalaisten kanssa, siirtyivät
heidän puolelleen, ja muut seurasivat esimerkkiä. Jaakonkin oli
pakko tehdä sovinto puolalaisten kanssa. Hän lupautui luopumaan
taistelusta ja avunannosta Vasilille, vastikkeeksi hän saisi vapaasti
palata kotimaahan miehineen, aseineen ja lippuineen. Anarkia jatkui
sopimuksen jälkeenkin, palkkasoturit ryöstivät kuormaston ja uhkasivat
de la Gardien ja Hornin henkeä. He pääsivät murtautumaan leiristä 400
uskollisen suomalaisen ja ruotsalaisen kanssa. Palkkasoturit jatkoivat
mekastustaan, ratkesivat juomaan, polttivat koko leirin ja viimeisetkin
heistä yhtyivät puolalaisiin, jotka olivat luvanneet heille isomman
palkan.

Kaarle IX oivalsi hyvin itäisen ja pohjoisen rajan mahdottomuuden.
Hänen toimestaan tehtiin Jäämeren rannikolle — Pietari Vesainen —
Kuollaan ja Vienaan retkiä, mutta niistä ei ollut toivottua tulosta.
Venäjän seikkailu näytti olevan lopussa, Kaarle IX:n suunnitelmat
olivat menneet myttyyn, mutta Jaakkopa ei säikähtänyt vähiä. Suomeen
palattuaan hänelle ilmaantui uusi tehtävä: Käkisalmen valloittaminen.
Venäläiset eivät antaneet sitä hyvällä — siispä se oli otettava
väkisin. Jaakko kokosi uuden sotajoukon, Käkisalmi saarrettiin ja
antautui Arvid Wildemanille puolen vuoden piirityksen kestettyään.

Jaakko itse oli silloin taas Venäjällä. Moskovassa valittiin Kustaa
Aadolf, Kaarlen vanhempi poika, Venäjän tsaariksi. Jaakko vaati
lisäksi Pähkinälinnan ja Laatokan kaupungin luovuttamista. Jaakolla
oli johdossaan 6000 miestä, suomalaisia, ruotsalaisia ja ulkolaisia.
Kun Jaakon vaatimuksiin ei tahdottu hyvällä suostua, niin hän päätti
valloittaa Novgorodin, suuren 100 000 asukkaan kaupungin.

Saarrettuaan kaupungin hän ryhtyi käyttämään sotajuonta. Hän siirteli
joukkojaan siten, että puolustajat uskoivat hyökkäyksen tapahtuvan
itäpuolelta ja siirtyivät sinne. Hyökkäys tapahtuikin lännestä.
Räjähdyskoneella murrettiin portti, pari ulkolaista jalkaväkirykmenttiä
työntyi siitä sisään, sitten Eevert Horn suomalaisine ratsumiehineen
ja sikäli muu armeija. Kaupunki vallattiin ankaralla taistelulla talo
talolta. Jaakko jäi päävoimineen Novgorodiin.

Sotaa jatkettiin hiljakseen suomalaisten johdolla ja laajalla alalla.
Klaus Slang valloitti Pähkinälinnan, Eevert Horn Kaprion, Jaaman,
Audovan ja Iivananlinnan, joten koko Inkeri oli hänen käsissään. Sen
sijaan hän piiritti turhaan Pihkovaa.

Kaarle IX kuoli ja hänen poikansa nousi valtaistuimelle. Hän, Kustaa
II Aadolf, saapui joukkojen luokse Venäjälle oppiakseen de la Gardien
ja Hornin johdolla sotataitoa. Hänestä ei tullut venäläisten tsaaria,
mutta sen sijaan hänen veljestään Kaarle Filipistä koeteltiin tehdä
sellainen. Venäläiset eivät kuitenkaan olleet siihen halukkaita,
valitsivat nuoren aatelismiehen Mikael Romanovin tsaariksi ja nousivat
äskeisiä auttajiaan vastaan. He lähtivät Novgorodia kohden, mutta viisi
suomalaista ratsulipustoa hajoitti heidän joukkonsa Bjelon luona.

Jaakko istui yhä Novgorodissa, piti sitä majapaikkanaan jo kolmatta
vuotta. »Lähtee suvi, lähtee talvi, vaan ei lähde Laiska Jaakko»,
arvelivat sotamiehet, ja niin hän sai loppuiäkseen Laiskan Jaakon
nimen. Suunnitelmat olivat suuret: Novgorodista piti tehtämän, ellei
alusmaa, niin ainakin vaaraton liittolainen, mutta ne kuivuivat kokoon.
Näinä vuosina etenkin Horn kävi laajaa sotaa ja voitti lukemattomat
pienemmät taistelut. Kustaa Aadolf piti Jaakon sodankäyntiä liian
raskaana ja hitaana ja sai kuin saikin vihdoin hänet lähtemään mukanaan
kotimaahan. Eevert Horn jäi ylipäälliköksi.

Laatokan Karjalassa käytiin Hannu Munckin johtamaa pienempää sotaa.
Jaakko oli rakennuttanut Laatokalle laivaston.

Kustaa Aadolf saapui 1615 toistamiseen Venäjälle. Hän ryhtyi
itse johtamaan Pihkovan piiritystä 9000 miehellä, joista n. 2500
oli suomalaisia. Tässä piirityksessä kaatui Eevert Horn, etevä
sotapäällikkö ja kuninkaan sotilaallinen opettaja. Piiritystä
jatkettiin tuloksettomasti ja mieshukkaa kärsien, kunnes se vihdoin
hyödyttömänä lopetettiin.

Rauha tehtiin Stolbovan kylässä v. 1616. Käkisalmen lääni sekä koko
Inkeri kaikkine linnoineen jäi Ruotsi-Suomelle, joka sai lisäksi
20000 hopearuplan sotakorvauksen. Tämä rauha oli edullisin kaikista
tähän saakka tehdyistä. Se siirsi itärajan huomattavan kauaksi,
antoi Suomelle turvaa ja karkoitti venäläiset meren partailta. Mutta
Torkkeli Knuutinpojan jo v. 1300 vaiheilla ensi kerran esittämä,
Suomen aateliston 1554 suosittelema ja Kaarle IX:n viimeksi
ajattelema kaukokatseinen suunnitelma, koko Karjalan ja Aunuksen
liittäminen valtakuntaan ja rajan siirtäminen Syvärille, Ääniselle
ja Vienanmerelle, joka teko olisi pystynyt lopullisesti ratkaisemaan
vaikean itäisen pulman, se jäi nytkin toteuttamatta. Kustaa Aadolf
ehkä ymmärsi sen tärkeyden, mutta valtakunnalla ei ollut sen
suorittamiseen voimia. Ja rauhanneuvotteluissa Englanti, joka pelkäsi
Arkangelin-kauppaansa, esti kaikin tavoin Jäämeren rannikon luovutusta
Ruotsi-Suomelle.



KALMARIN SOTA 1611—13.


Puolan ja Venäjän sotien kestäessä syttyi sota myöskin Tanskaa
vastaan. Sitä käytiin Etelä-Ruotsissa. Suomalaisia riitti sinnekin
sekä johtajiksi että sotamiehiksi. Suomalainen Jasper Kruus johti
siellä 8000 miehen suuruista, eri kansallisuuksista koottua armeijaa.
Kaarle IX johdolla taisteltiin huomattavin, lopullisesti ratkaisematon
taistelu Kalmarin luona. Muuten sota jäi hajanaisiksi kahakoiksi.

Rauhansopimus koski sikäli Suomea, että valtakunta siinä luopui
kaikista vaatimuksistaan Jäämeren rannikkoon ja sitoutui Älfsborgin
linnan lunnaina maksamaan Tanskalle miljoonan talaria — erikoisen kova
rasitus, josta Suomen oli vuosittain suoritettava raskas osa.



PUOLAN SOTA.


Kustaa II Aadolf sai perinnökseen yhä jatkuvan Puolankin sodan.
Muutamia vuosia sitä käytiin etusijassa Vaasain sukuhaarojen —
Sigismundin ja Kustaa Aadolfin — välisillä kirjeillä. Suomalaiset
olivat Itämeren eteläpuolella pääasiallisena varusväkenä. Kesällä 1621
Kustaa Aadolf purjehti 14 000 miehen kanssa Liivinmaalle ja alkoi
piirittää Riikaa. Laiska Jaakko toi sinne Tallinnan kautta Karjalan
ja Varsinais-Suomen rykmentit sekä eversti Cobronin — Cockbumin —
rykmentin, johon oli koottu väkeä Suomen eri osista. Rykmenteissä oli
kaikkiaan 4000 miestä, kaikki suomalaisia. Kuukauden kuluttua Riika
antautui. Sotaa käytiin sen jälkeen kolmisen vuotta aivan laimeasti.
Joukot kärsivät puutetta ja nälkää. Elettiin kädestä suuhun. Niinkin
rauhallinen herra kuin Laiska Jaakko ehti jo kiukustua, kun täytyi,
hänen sanojensa mukaan »aina lainata, kerjätä ja keinotella» pitääkseen
väkensä hengissä. Kun varoja viimein saapui, niin niitä oli niin vähän,
että ne tuskin riittivät edellisen vuoden menoihin. Taudit surmasivat
paljon väkeä.

Tammikuussa 1626 taisteltiin Sapiehan paljon lukuisampien puolalaisten
kanssa Wallhofin taistelu. Vasempaa siipeä, suomalaista ratsuväkeä,
johti Kustaa Horn, ja sen vastustamaton hyökkäys ratkaisi voiton.
Toista tuhatta puolalaista kaatui, saalis oli 5 lippua, 4 tykkiä
ja 600 kuormavaunua. »Tämä voitonseppele oli etupäässä suomalaisen
kansakunnan hankkima, muu sotaväki vain katselijana seurasi taistelun
kulkua», sanoo Kustaa Aadolfin hollantilainen henkilääkäri Narssius.
Wallhof täydensi Itämeren-maakuntien valloituksen. Sota siirtyi Puolaan
kuuluvan Preussin alueelle. Se valloitettiin helposti, mutta Danzigin
kaupunki piti hyvin puoliaan.

Suurin osa suomalaisista jäi Liivin rajoille Kustaa Hornin johtoon,
mutta osa seurasi kuningasta Preussiin liittämään entisiin
mainetöihinsä uuden kunnian. Grebinin luona Aake Tott joutui 300
suomalaisen ratsumiehen ja 200 skottilaisen kanssa saarroksiin.
Järkähtämättä hän johti pienen joukkonsa tiheimpään vihollisryhmään,
murtautui hurjalla hyökkäyksellä lävitse, toipa leiriin 4 vallattua
lippuakin. Kuningas palkitsi teon suurenmoisesti: koko sotajoukko
järjestettiin kentälle, kuningas kiitti puheessaan Tottin miehiä
kehoittaen kaikkia ottamaan heistä esimerkkiä, jakoi sotilaille
palkintoja, löi Tottin ritariksi ja antoi hänelle kultakahvaisen
miekan. Puolittain leikillä hän nimitti Tottia lumiaurakseen. Nimi jäi
pysyväksi.

Altmarkissa solmittiin v. 1629 kuusivuotinen aselepo. Ruotsi-Suomi sai
Liivinmaan ja oikeuden tullituloihin Kuurinmaalta Danzigiin saakka. Ne
tekivät valtakunnan tulot kaksinkertaisiksi.

Suomalaiset jäivät Itämeren-maakuntien varusväeksi.

Tähän päättyi 32 vuotta kestänyt, sitkeä sota.

       *       *       *       *       *

Venäjän ja Puolan sodissa Kustaa II Aadolf hyvien opettajien, Hornin ja
de la Gardien, johdolla kävi koulunsa. Siellä hän näki, mitä nopeasti
ja helposti liikutettavat, aina iskuvalmiiksi varustetut joukot
saavat aikaan. Hän oppi siellä uuden sotataidon alkeet ja toteutti ne
myöhemmin.

Stolbovan rauhan jälkeen itäraja katsottiin turvatuksi. Huomio kääntyi
etelään, Suomen puolustusta ei vahvistettu. Venäjällä alkanutta ja
jatkuvaa kansallista nousua ei tajuttu, sen yhä kasvava voima arvattiin
liian pieneksi. Laajan Venäjän ainoaksi meren rannaksi jäi etäinen
Vienanlahti — sen elämänehtona oli murtautuminen lähimmälle merelle,
mutta sitä Ruotsi-Suomen vallanpitäjät eivät oivaltaneet eivätkä sen
varalta varustautuneet.




LEIRIELÄMÄÄ


 Harvaan asutuilla seuduilla, jollaisia Itämeren ympäristöt näinä
 aikoina olivat, armeijain leiriytyminen niin marsseilla kuin
 piirityksissäkin oli monimutkainen asia. Leiriytymisvälineet
 kuljetettiin mukana. Leirissä saatettiin usein viipyä kuukausimääriä
 ja silloin ne kaiken varalta linnoitettiin puolustuskuntoisiksi.
 Varsinaisen armeijan lisäksi leirissä majaili sotilaiden vaimoja,
 irtolaisnaisia, erilaisia kaupustelijoita ja käsityöläisiä sekä
 muutakin väkeä. Leireissä, kuten linnamajoituksessakin, kulkutaudit
 levisivät helposti. Lääkitsemistaito oli aivan alkeellista. Silloiset
 sotapäälliköt laskivatkin jo etukäteen ruton ja muiden kulkutautien
 surmaavan vuosittain vähintään kahdeksannen osan miehistöstä.
 Suomalaisista, jotka olivat Itämeren-maiden pääasiallisena
 varusväkenä, tuhannet joutuivat yksistään tautien vuoksi kuolemaan.


Tuomas Ijäs ja Antti Hyttinen olivat jo ehtineet otella monet ottelut
Suomesta saavuttuaan, mutta nyt, leirissä oltaessa, sattui joutavaakin
aikaa. Toimettomina he kävelivät katsastamassa ympäristöään. Ja
niinpähän se olikin kuin kohtalainen kaupunki, omaa elämäänsä vietti ja
omat olivat laitoksensa sekä tapansa.

Leirissä elettiin vilkasta elämää. Sotilaita tuli ja meni. Jokaisen
vaateparsi oli erilainen, aseet samoin, melkeinpä pukukin. Varsinkin
ulkolaiset palkkasoturit naurattivat kovin Tuomasta tepastellessaan
laajoissa polvihousuissaan, monikirjavissa nauhasolmukkeissaan
ja runsastöyhtöisissä päähineissään. Heitä seisoskeli ryhmittäin
leirikaupustelijain juotavia ja syötäviä nautiskelemassa ja muutenkin
leveästi rehentelemässä. Toiset heistä katselivat menoa syrjemmästä,
ne nimittäin, jotka olivat menettäneet noppapelissä kaikki kolikkonsa
eivätkä olleet vielä saaneet onnen epävakaista pyörää kääntymään
tuomaankin eikä vain viemään. Ja monet teutaroivat leiriin tulleiden
tai sinne tuotujen venakkojen parissa, joista näkyi syntyvän toraa,
jopa vahvemman oikeudella ratkaistavaa riitaakin.

Leiriin saapui yhtä mittaa ratsumiesten saattamia, kömpelöissä
vankkureissa ajavia partaniekkoja ryssiä. He ajoivat leiriin muonaa ja
rehua. Ratsumiehet ottivat rehun huostaansa, mutta vilja joutui leirin
mylläreille, sikäli leivän paistajille ja lopuksi syöjille.

Telttojen pitkät rivit päättyivät ja kuormavankkureiden laaja alue
alkoi. Loputtomasti niitä olikin. Niissä oli ruokatarpeita, mutta oli
paljon muutakin kamaa. Naisväkeä liikkui vankkureiden lomissa kosolti,
sillä monella soturilla oli vaimonsa mukanaan, kotoa tuotu tai matkalla
otettu, olivatpa vuosien varrella siunautuneet lapsetkin.

— Akalliset miehet näyttävät elävän siivommin kuin akattomat, arveli
Tuomas.

— Ehkäpä niinkin, mutta kyllä tuosta naisväestä on harmia ja vastusta.
Satoja vankkureita pitää olla yksistään niitä varten.

Ohitse ratsasti ylt’yleensä pölyttynyt ratsujoukko, etumaisena kookas,
vaalea mies. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja huusi jotakin suomeksi.

— Eevertti Horn on taas käväissyt tavallisilla retkillään, päätteli
Antti. — Kas, onpahan ottanut otettavansa.

Ratsujoukon välissä ajettiin vankilaumaa. Partaisia, laajapukuisia,
piiskaa nauttineen näköisiä olivat.

— Noista ryssistä ei ole tappelijoiksi. Puolalaiset ovat toista maata.

— Kyllä niiltä saa varoa korviaan, etenkin ratsuväeltä. Pyrynä
puhaltuvat päälle. Muuten näyttää siltä, ettei Jaakko aikone tässä
kauaa makailla, kun leiriä ei ole kunnolleen linnoitettu. Kaipa se pian
panee meidät kiipeämään noiden Novgorodin muurien ylitse.

— Niinpä tietenkin, mutta ensin se tuumii ja tuumii vielä tuumimasta
päästyäänkin. Kotvan se kyllä kähmisi tässäkin, ellei Horn panisi tulta
sen pakaroiden alle. Mitä ajattelit Moskovasta?

— Kävihän tuo laatuun vaihteen vuoksi. Korea on kyläksi, kun kauempaa
katsot, niin on ihan kuin olisi taivaanranta istutettu sipuleita
täyteen. Ylen ystävällisiähän ne olivat alussa, moskovalaiset, viinaa
ja sapuskaa ojennettiin taloissa ja kaduilla. — Muutamaan viikkoon ei
päässyt edes kunnolleen selviämään. Mutta aikanaan sekin lysti loppui,
karsaasti alkoivat kyräillä.

— Kyllä minustakin olisi käynyt muuten laatuun, mutta se haju, pakana,
siihen en tottunut enkä totu. Sanoivat siinä olevan yhdeksän eri hajua
ja sitten vielä muutamia, mutta yhden ja saman minä vain tunsin. Ja
sitten se öljy, jolla valelevat kaikki syötävänsä. Ja se suun antaminen
sitten, perttana! Puhakkaa venakkoa, kunhan ei eteen satu maailmanlopun
maatuskaa, sentään muiskaisee, vaikka se hajahtaakin yhdelle ja
toiselle, mutta kun sellainen isomahainen Iivana työntää törkyisen ja
tököttisen turpansa muiskattavaksi, niin — höh helkkari! Sellaista ne
kovasti harrastavat. Ei, ennen minä niiden kanssa tappelen kuin niitä
halailen.

— Erilaiset niillä näkyy olevan tavat ja erilainen luonnonlaatu kuin
meillä. Tverin tienoilla oli toista. Selvää karjalaa useimmat puhuivat.

— Niin, Karjalastahan ne ovatkin muuttaneet. Siellä sai kylpeä oikean
saunankin.

— Kummaa on oikeastaan tämä sotamiehen elämä. Kaikesta olet reväisty
irti — kuljet milloin siellä, milloin täällä, elät päivästä toiseen,
kädestä suuhun. Jos keikahdat, niin kukaan ei perääsi kysy.
Rahasta rakastat, kotisi on leiri, perheesi remuava sotajoukko.
Meille suomalaisille, lieden ääreen tottuneille se on vaikeampaa,
ulkolaisille, jotka veisaavat viis huomisesta päivästä, se on
helpompaa. Oli miten oli, mutta silmissäni minä näen tuvan etäisessä
kotimaassa. Sen liedessä kytee hiillos ja kissa kehrää pankolla —
värttinä hyrrää ja savu kiertää lakeen ja lattiapalkki lonksahtaa
niinkuin on aina lonksahtanut, ja siellä on niin lämmin, niin lämmin...

Ystävykset jatkoivat matkaa, katsoivat tuokion erästä ulkolaista
komppaniaa, joka tiukasti ahdistellen vaati päälliköiltään palkkojaan,
vaihtoivat jonkin sanan hevosiaan illastavien ratsumiesten kanssa
ja tulivat vihdoin muita suuremman teltan lähistölle. Laiska Jaakko
ja Horn seisoivat sen edustalla, katsoivat Novgorodin kaupunkia ja
viittoilivat puoleen ja toiseen. Sitten he syventyivät silmäämään
karttaa.

— Niin on, tuosta täytyy hyökätä, Horn virkkoi.

— Taitaapa olla, mutta ajatellaanpa sentään asiaa vielä aamuun.




HERRAIN PÄIVILLÄ


 V. 1616, Kustaa Aadolfin palatessa Venäjältä, Helsingissä pidettiin
 merkilliset valtiopäivät eli herrainpäivät. Suomen säädyt joutuivat
 silloin tavallaan tekemään koko valtakuntaa koskevia tärkeitä
 päätöksiä, joihin Ruotsin säädyt sittemmin yhtyivät. Suomalaisten
 Ruotsin säädyille samalla kertaa lähettämässä kirjelmässä ilmenee
 syvä huoli maan tulevaisuudesta. Melkoisen selvästi, vaikkakin
 hienotunteisesti suomalaiset myöskin antavat ymmärtää, että Suomi on
 saanut kantaa raskaimman taakan valtakunnan toisen puoliskon antamatta
 sille täysipitoista tukea. Näsin kuninkaankartanossa Porvoossa oli
 ankaraa touhua. Siellä siivottiin ja leivottiin ja naisväki juoksi
 emännän katsannon alaisena edestakaisin kartanon sekä aittojen väliä.
 Isäntä kuljeskeli huoneesta huoneeseen, käväisi tallilla ja tarkasteli
 pihamaata sinkauttaen väliin naisväelle nasevia sanoja. Odotettiin
 isoa vierasta.


Illan jo hämärryttyä pihalle syöksähti kaksi esiratsastajaa.

— Sytyttäkää nopeasti soihdut! käski isäntä ja sai sotaiseen asuun
puetut miehensä kiiruhtamaan.

Useampia ratsumiehiä karautti pihamaalle. Niiden perästä saapui
leveä ja raskas kuomureki. Isäntä lähti sitä kohden sulkahattunsa
kädessään ja syvään kumarrellen. Reestä nousi nuori, kookas, hieman
lihavahko herra, itse kuningas Kustaa Aadolf. Hän oli tulossa Venäjän
sotaretkeltä ja poikkesi taloon yöksi.

Emäntä tyttärineen otti vieraan portailla vastaan. Isäntä johdatti
hänet edelleen vierastupaan, ilmoitti ruokapuolen olevan valmiina ja
tiedusteli, haluaisiko majesteetti ennen sitä tai sen jälkeen käydä
saunassa. — Niinpä niin, maassa on elettävä maan tavalla, tai maasta
pois, naurahti hyvällä tuulella oleva kuningas. — Kaipa siis lähdemme
heti saunaan. Se on viisainta näin Venäjältä tultua. Ja löylyyn olen
tottunut, olenhan ollut Suomessa ennenkin.

Kuningas lähti isännän seurassa kylpemään. Parisen pulskaa tyttöä
heitti löylyä, ja kuningas katseli heitä hyväksyvästi. Hän ei suinkaan
kammonnut naisellista kauneutta.

Ruokapöydässä kuningas teki puhdasta jälkeä. Hän ei myöskään
halveksinut hyviä ruokia. Veitsellä hän leikkeli lihat ja mätti ne
sormilla suuhunsa — haarukkaa ei tunnettu. Syötyään hän siirtyi kohta
vuoteeseen, lumivalkoisten hurstien väliin ja tunsi olonsa hyväksi.
Hetkisen hän ajatteli aikaisemmin Suomessa viettämiään aikoja. Mieleen
vilahti nuoruuden lemmityn Ebba Brahen kuva ja ne päivät, jolloin nuori
rakkaus oli palanut kiihkeänä Suomen kamaralla.

— Niin, Ebba on nyt Laiskan Jaakon morsian, hymähti kuningas hieman
surumielisesti ja nukahti.

Hänen seurueensa istui vielä kotvan haarikoiden ja remmarien ääressä.
Vähitellen kukin vetäytyi makuutilalleen. Aatelismiehet kuorsasivat
ison tuvan penkeillä, saattueen sotilaat renkituvan lattialla. Uni
maistui kaikille yhtä hyvin.

Näsistä kuningas matkusti edelleen Helsinkiin, majoittuen sielläkin
kuninkaankartanoon. Kaupunkiin oli saapunut paljon erisäätyistä väkeä.
He olivat kokoontuneet sinne herrainpäiviä pitämään.

Kuninkaankartanon suurimmassa tuvassa Suomen suuriruhtinaskunnan
säädyt kooontuivat. Siellä nähtiin kolmisenkymmentä aatelismiestä —
Kurjet, Flemingit, Fincket, Hornit, Boijet, Slangit, de la Gardiet
ja monet muut — vanha piispa Eerikki Sorolainen kahdenkymmenen papin
kanssa, maan kymmenen kaupungin porvariston ja maaseudun kihlakuntien
talonpoikien edusmiehet, sekä kymmenen sotaväenkin edustajaa.
Kuningas, seurassaan valtakunnankansleri Akseli Oxenstierna, avasi
valtiopäivät puheella, jossa hän, kiitettyään edustajia saapumiskutsun
noudattamisesta, ilmaisi haluavansa heidän kanssaan neuvotella Suomen
ja valtakunnan asioista, varoitti yhä jatkuvista Sigismundin juonista,
kuvaili laajasti tapahtumien kehitystä ja Venäjän sodan syitä sekä
kehoitti jatkuvaan uskollisuuteen. Sitten hän luetutti ja antoi
säädyille jakaa esitykset, joista näiden oli päätettävä.

Säädyt tarvitsivat kymmenen päivää esityksien käsittelyyn.
Päätöksissään he lupasivat:

ENSIKSI JÄRKKYMÄTÖNTÄ USKOLLISUUTTA JA, ELLEI SIGISMUND SUOSTUISI
RAUHAAN, TAHTOVAT HE NOUSTA YHTENÄ MIEHENÄ JA USKALTAA HENKENSÄ,
MENESTYKSENSÄ JA KYKYNSÄ KUNINKAALLISEN MAJESTEETIN JA ISÄNMAAN
PUOLESTA; TOISEKSI LUPASIVAT HE SAMAN, ELLEI VENÄJÄ SUOSTUISI RAUHAAN;
KOLMANNEKSI HE HYVÄKSYIVÄT KUNINKAAN ESITYKSEN KYYDITSEMISASETUKSESTA
PYYTÄEN SAMALLA KUNINGASTA VELVOITTAMAAN KÄSKYNHALTIJANSA PYSYTTÄMÄÄN
ALAMAISET LAISSA JA OIKEUDESSA JA KOTIRAUHAN NAUTINNASSA; NELJÄNNEKSI
HE, KATSOEN VALTAKUNNAN HÄDÄNALAISEEN TILAAN, SUOSTUIVAT MAKSAMAAN
ERIKOISEN SOTAVERON.

Päätökset allekirjoitettiin ja vahvistettiin sineteillä.

Lisäksi he lähettivät pitkän kirjelmän Ruotsin säädyille, jossa tekivät
selkoa täällä rajalla asuvaisten monista, alituisista rasituksista
ja petollisen naapurin yhtämittaisesta uhkasta, samoin huonosta
vuodentulosta ja ilmoittivat suostuneensa suorittamaan varojensa
mukaan ylimääräisen sotaveron. Myöskin he, vaikka eivät epäilleetkään
ruotsalaisten valmiutta samanlaisen veron suoritukseen eivätkä
sitäkään, että ruotsalaiset tulisivat tarvittaessa suomalaisten
avuksi, halusivat muistuttaa ruotsalaisille Suomen vaaranalaista tilaa
ja korostaa myöskin sitä, että suomalaiset olivat aina uskollisesti
auttaneet ruotsalaisia, milloin näillä hätä oli ollut, ja lupasivat
mielellään samanlaista apua vastaisuudessakin.

Helsingin merkillisten valtiopäivien päätökset koskivat oikeastaan koko
valtakuntaa — aikaisemmin asia oli päinvastoin, Ruotsissa päätettiin
Suomenkin asiat.

Kuningas viipyi vielä valtiopäivien jälkeenkin Helsingissä, kuunnellen
ja ratkaisten anomuksia ja valituksia ja asettaen tutkimusmiehiä.
Sitten hän matkusti Turkuun, saattoi opettajansa ja ystävänsä Eevert
Hornin viimeiseen leposijaansa tuomiokirkkoon ja viipyi Suomessa vielä
kolme kuukautta. Hän antoi hyödyllisiä, taloudellista asemaa koskevia
asetuksia, matkusteli maaseudulla, kävi markkinoilla Uudenkirkon
Männäisissä ja määräsi perustettavaksi Uudenkaupungin.

Kustaa Aadolf teki Suomessa kaikkiaan yhdeksän matkaa, väliin
pitempiä, väliin lyhyempiä. Hän osasi myöskin puhutella maan asukkaita
suomenkielellä. Välit muodostuivat lämpimiksi jo alusta alkaen.




SOTIEN OHELLA


 Alituisten sotien aikana Suomen rauhallinen kehitys tietenkin pahoin
 kärsi. Maan kehittyneimmästä ja sivistyskykyisimmästä aineksesta
 valtavasti suurin osa oli sotatantereilla. Siitä huolimatta
 henkinenkin elämä jaksoi jotenkuten versoa. Monta huomattavaa nimeä
 ei voida luetella; muutamien harvojen hartioilla oli sitä raskaampi
 taakka. Maan kaikki säädyt pysyivät vielä suomalaisina, vaikka
 joissakin suvuissa jo 1500-luvun puolivälistä saakka alkoikin
 aineellisten etujen aiheuttama osittainen ruotsalaistuminen. Kustaa
 II Aadolfin hallitusaika lisäsi tuntuvasti ruotsalaistumista. Niin
 suopea kuin hän suomalaisille olikin, ei hän ruotsalaisena tietenkään
 ryhtynyt ruotsalaistumista ehkäisemään, mutta ei myöskään edistänyt
 sitä pakkokeinoin.



RAUHALLISIA TOIMIA.


Protestanttiseen oppiin siirtyminen oli tarvinnut lopullisesti
toteutuakseen lähes sadan vuoden ajan. Maassa oli nyt kaksi
hiippakuntaa, Turun ja Viipurin. Agricola sai elinpäivinään aapisensa
lisäksi valmiiksi katekismuksen, rukouskirjan, uuden testamentin,
kaksi kirkkokäsikirjaa ja osia uudesta testamentista. Piispoina oli
Agricolan jälkeen eteviä, kansansa parasta ajavia miehiä, kuten
Paavali Juusten ja Eerikki Sorolainen — Ericus Erici — molemmat
suomalaisista talonpojista lähtenyttä sukua. Juusten kirjoitti
Viipurin piispana ollessaan Suomen katolisten piispojen kronikan ja
teki myöskin katekismuksen sekä messukirjan. Sorolainen toimitti
raamatunkäännöstyönsä ohella kaksi katekismusta, jumalanpalveluksen
käsikirjan ja ensimmäisen suomalaisen saarnakirjan eli postillan,
suuren ja omintakeisen teoksen, jossa hän ankarasti ruoski ajan
paheita ja epäkohtia, mutta myöskin totisesti neuvoi ja opetti.
Jaakko Suomalainen eli Finno kirjoitti useampia teoksia, mutta hänen
pääteoksensa oli kuitenkin ensimmäinen suomalainen virsikirja.
Ruotsista, latinasta ja saksasta hän käänsi virsiä, mutta teki niitä
myöskin itse. Ja Maskun Hemminki lisäsi niitä omillaan.

Lait säilyivät aikaisemmin kansan keskuudessa perintätietona, mutta
kirjapainotaidon keksimisen jälkeen niitä ruvettiin painamaan.
Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen Martti herra käänsi
niitä suomeksi. Työtä jatkoi Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika.
Kuninkaat hallituksineen näyttävät suosineen näitä toimia, ainakaan he
eivät ryhtyneet niitä estämään. — Näiden aikojen lait ovat muuten siinä
suhteessa outoja, että niissä, ehkäpä niiden tekijäin huomaamatta,
sotatila joutuu ikäänkuin säännölliseksi olotilaksi ja rauhantila
poikkeukseksi.

Ruotsalainen oppinut, katolisena vehkeilijänä Kajaanin linnaan teljetty
Johannes Messenius alkoi kirjoittaa laajaa ja merkillistä teostaan
Pohjoismaiden historiasta, kosketellen siinä Suomenkin oloja varsin
laajasti.

Hyvin monet suomalaiset nuorukaiset harjoittivat opintoja etenkin
Saksan yliopistoissa. Monet kääntyivät siellä katoliseen oppiin —
niinpä Juustenin ja Sorolaisenkin pojat — mutta useimmat pysyivät
protestantteina.

Aatelisto hoiti sodankäynnin ja virkojen hoidon, papisto hengen
viljelyksen. Alempi papisto, enimmäkseen heikko tiedoiltaan, taitamaton
toimissaan, paheidenkin vuoksi suuresti moitittu, ei pystynyt
paljonkaan ohjaamaan kansaa. Se sai näinä kovina aikoina kulkea omia
teitään ja hoitaa henkensä lahjoja oman harkintansa mukaan. Pimeydessä
ja tietämättömyydessä sekin vaelsi yksinäistä tietään, suoritti
raskaita, yhä suurenevia verojaan niin miehissä kuin mitattavissakin ja
viljeli maata samalla tavoin kuin oli sitä jo satoja vuosia viljellyt.



SUOMALAISET RYKMENTIT.


Kustaa Aadolfin hallituksen alkuaikoina Suomen sotaväki jaettiin
rykmenteiksi, kussakin 8 komppaniaa. Olipa joinakin vuosina 24
komppaniaakin käsittäviä jalkaväkirykmenttejä. Upseerien virka-arvot
tulivat käytäntöön. Rykmentit kulkivat tavallisesti komentajainsa
nimillä, mutta muuttuivat vähitellen miehistön kotiseudun mukaan
maakuntien nimiä kantaviksi. Jalkaväkirykmenttejä muodostui v. 1625—26
kuluessa 9. Ne olivat:

Turun läänin, Itä-Uudenmaan, Länsi-Uudenmaan, Savon, Länsi-Viipurin,
Itä-Viipurin, Pohjanmaan, Porin, Hämeenlinnan.

Ratsurykmentit jakaantuivat samoin 8 komppaniaan, kussakin 125 ratsua,
ja olivat:

Turun läänin, Hämeen, Viipurin.

Suomalaisen sotaväen päällikkönä oli tällöin sotamarski Kustaa Horn.






VIERAILLA TANTEREILLA — HENGEN NOUSEVA VILJELYS — LÄÄNITYSLAITOKSEN
LOPPU — SUURI NÄLÄNHÄTÄ




SUOMALAISET SAKSASSA


 Kolmikymmenvuotinen sota alkoi böömiläisten protestanttien kapinalla
 v. 1618. Taistelu jatkui Saksassa, Tanska yhtyi siihen, mutta kärsi
 tappion. V. 1628 Kustaa Aadolf antoi apua Stralsundin kaupungille,
 jolloin Ruotsi-Suomen yhtyminen sotaan siis tosiasiallisesti
 ratkaistiin. Lopullisesta päätöksestä kuningas neuvotteli yhdessä
 säätyjen valiokunnan kanssa, jossa oli suomalaisia maaherra Klaus
 Kaarlenpoika Horn, amiraali Klaus Laurinpoika Fleming, Turun
 pormestari Risto Fabritius ja talollinen Olavi Eerikinpoika
 Ahvenanmaalta. Valiokunta puolsi hyökkäävää sotaa, säädyt ja
 samoin valtaneuvosto yhtyivät päätökseen. V. 1630 kuningas lähti
 joukkoineen Saksaan. Protestanttinen Ruotsi-Suomi riensi auttamaan
 uskon veljiään, mutta sotaan yhtymisen pohjimmaisena syynä oli pelko,
 että katolisen keisarikunnan voittaessa Saksassa se pian uhkaisi
 Ruotsi-Suomeakin. Yksimielisesti katsottiin viisaammaksi yllättää kuin
 tulla yllätetyiksi ja siirtämällä taistelu vieraille maille säästää
 omia maita. Sodan pitkittymistä 18 vuotta kestäväksi kukaan ei liene
 aavistanut.


Heinäkuun alkupäivinä v. 1630 kymmenisen sota- ja kuljetuslaivaa
täysin purjein halkoi Itämerta. Näky oli komea. Laivat kuuluivat
suomalaisen Klaus Lauritsanpoika Flemingin luomaan laivastoon, jossa
oli kuusikymmentä sotalaivaa ja toistasataa suurta kuljetusalusta ja
jonka veroista ei oltu nähty sitten Klaus Hornin aikojen. Laivaston
pääosa oli vienyt kuningas Kustaa Aadolfin joukkoineen meren yli, nämä
laivat kuljettivat suomalaisia Turusta Saksaan. Niissä olivat Porin ja
Savon jalkaväkirykmentit everstiluutnanttien Metstacken ja Hastfehrin
komennossa sekä seitsemän komppaniaa Karjalan, Uudenmaan ja Turun
lääninratsumiehiä everstiluutnanttien Torsten Stålhandsken ja Reinhold
Wunschin johdolla.

Miehet oleskelivat laivoissa tiheään sullottuina — sittenkään
tilaa ei ollut riittänyt kaikille, vaan kolme ratsukomppaniaa jäi
Turkuun vuoroaan odottamaan. Useimmat sotilaat kulkivat ensi kerran
merellä, joka nyt lainehtikin hiljaa vaadittuaan tottumattomilta
alkumatkalla omat lunnaansa. Aikansa kuluksi he nyt katselivat merta
ja toisia laivoja, pelasivat noppapeliä ja tarinoivat edessä olevista
tapahtumista.

— Saakuriako joutavia rupattelette! feltvääpeli Jaakko Kahma lausahti
muutamalle miesryhmälle. — Varustautukaa iltarukoukseen.

Torven soitto kutsuikin pian sotilaat rukoukseen. »Jumala ompi
linnamme» kantautui vahvojen äänten laulamana kauas merelle ja sitä
seurasi sotapapin rukous. Ylemmän päällystön lähdettyä Kahma otti oman
komppaniansa edessä puheenvuoron:

— Selitän teille vielä kerran kuninkaan sota-artikkelien pääkohdat,
joukossanne kun on huonomuistisiakin tolvanoita. Painakaa ne nyt
lopultakin muistiinne. Huomenna tullaan perille ja sitten suoraa päätä
tappeluun, ja hittoko niitä silloin joutaa teille selittämään. Jos
ette muista artikloita, niin päänne menee. Näin ne siis kuuluvat, ne
tärkeimmät pääkohdat: Ettäs kaikki menestys tulee Jumalalta. — Ettäs
ken häväisee Herran nimee juovuksis eli juomatta, kuolkoon ilman
yhtäkään armoa. — Joka aamu ja ehtoo on pidettävä koorumi, trometaarien
ja tromslaagerien merkin jälkeen. — Marskia tulee kunniassa pitää
kuten kuninkaan sijaista. — Ken kapinaa leirissä tekee eli ampuu
ilman hätää, rangaistaan pois kaulalta. — Ken skiltvahdis torkkuu eli
makaa, ammutaan kuoliaaksi. — Ken pakenee kulkevasta fennikastaan,
rangaistaan hengeltä ja kunnialta. — Ken ensiksi muuten pakenee,
lyötäköön kuoliaaksi. — Ken antaa tietoja vihamiehelle, pois hengiltä.
— Ken toisen vaimon väkivallalla ottaa, kadottakoon henkensä. — Ken
tekee jotakin pahaa kuninkaan tai marskin valtuuttamalle, häneltä henki
pois. — Ken ryöstää eli varastaa rehelliseltä väeltä eli niiltä, jotka
vetävät tarvittavaa leiriin, eli ottaa luvatta vihamiehen maalla,
häneltä henki pois. — Kun vihamies on lyöty kentällä, pitää kaikkien
häntä takaa ajamaan, älköönkä kukaan jääkö ryöstämään hänen tavaraansa.
Kun tullaan sisälle vihollisen leiriin, ryöstäköön jokainen sen osan,
joka hänelle on määrätty, vasta sitten, kun vihamies on tyystin pois
ajettu. Ken tätä vastaan rikkoo, lyötäköön esimiehiltänsä kuoliaaksi.
Ellei esimies näin tee ja siitä vahinkoa seuraa, hän kadottakoon
henkensä. Jos ei vahinkoa seuraa, maatkoon yhden kuukauden raudoissa
ja syököön vettä ja leipää. — Ken ryöstää kirkon eli hospitaalin,
vaikka kaupunki väkiryntäyksellä otetaan, rangaistaan, ellei häntä ole
käsketty sitä tekemään, kuten muusta ryöväyksestä. — Älköön kukaan
sytyttäkö tuleen kirkkoa, vaivaisten huonetta, koulua tahi myllyä,
älköönkä tehkö niille vahinkoa, ellei ole käsketty. Älköön kenkään
tehkö pahaa papille, vanhoille ihmisille, vaimoille, neitsyeille tahi
lapsille, jos he eivät tee aseilla vastarintaa, jolloin sotaoikeus
heidät tuomitsee. — Ken juopi itsensä juovuksiin oluesta eli viinasta,
jonka löytää vihollisen leiristä eli kaupungista ennen kuin vihollinen
on peräti pois ajettu, ja tuoreeltaan tavataan, lyötäköön kuoliaaksi.
Jos näin juopunut pakoon pääsee ja myöhemmin syypääksi tuomitaan
vahingon tuottamuksesta, rangaistaan pois hengiltä. Jos ei vahinkoa
seuraa, olkoon kuukauden raudoissa ja syököön vettä ja leipää. — Nämä
ovat pääkohdat. Pankaa ne nyt lopultakin kalloihinne, junkkarit, ja
eläkää kuin kristityt. Kuningas ei siedä lurjustelua. Enkä minäkään.
Nukkumaan — mars!

Seuraavana päivänä Saksan rannikko tuli näkyviin. Suomalaiset
katselivat maata erilaisin tuntein, vanhat, parkkiintuneet sotilaat
puolittain välinpitämättömästi, rengeistä, irtolaisista, kuljeksivista
sälleistä ja loisen elämää viettäneistä metsämiehistä äsken tehdyt
sotilaat, joita oli suuri osa ja eri ikäisiä — kuudestatoista
viiteenviidettä vuoteen — hieman uteliaina. Laivasto ankkuroi
Stralsundin satamaan ja ensimmäiset Saksan kamaralle nousseet
suomalaiset joukot lähtivät viipymättä marssimaan, ratsumiehet
ja porilaiset kuninkaan leiriin Stettiniin, savolaiset Wolgastin
piiritykseen.



DEMMIN.


— Kumma juttu, se tämänpäiväinen kahakka, selitteli luutnantti Hannu
Hikipää illalla tovereilleen majapaikassaan. — Tiukalle otti, mutta
toimeen tultiin. Kuningas lähti aamulla tiedusteluretkelle ja otti
mukaansa 70 meikäläistä. Hanski kuitenkin tuumi, että parasta on olla
varuillaan, ja käski parisataa muuta meikäläistä seuraamaan kuninkaan
jäljissä tarpeeksi lähellä, mutta siten, ettei kuningas meitä näkisi —
muuten saattaisi suuttua. Wunssi oli samaa mieltä. Olin tämän joukon
mukana. Ratsastimme hiljaista ravia ja näimme kuninkaan joukon katoavan
metsikköön. Huolettomina lönkytimme edelleen, kun metsiköstä alkoikin
kuulua hitonmoinen melske. Painoimme kannukset konien kylkeen ja
karautimme metsikköön. Tie kulki kahden viettävän rinteen väliin ja
siinä oli parhaillaan käynnissä eri mylläkkä. Meikäläisistä ainakin
puolet oli jo kaatunut ja loppujen kohtalo näytti selvältä, kun
vihollinen ampui kahdelta puolen minkä ehti. »Missä on kuningas?»
huusi joku. »Tuolla!» Vihollisen kimppuun pyrynä syöksyessämme näin
minäkin kuningasta retuutettavan pois vankina. Hänet oli raastettu
ratsailta lähimpien, häntä suojanneiden ratsumiesten kaaduttua ja
vietiin parhaillaan vihollisen pääjoukkoon. Hurautimme suoraan sinne,
hakkasimme viejät maahan ja otimme kuninkaan keskellemme. Sitten
käytiin päälle vihan vimmassa. Selvää jälkeä tehtiin, vihollisen
ruumiita kasaantui isot läjät. Ratsumestari Hallikko huomasi vihollisen
ajattelevan pakoa, käänsi komppaniansa metsään ja saarsi äkkiä koko
roskan — ne olivat näet jalkaväkeä. Ne tehtiin vangiksi. Kaatuneita
oli 400, vankeja 200. — »Kiitoksia avusta, pojat», kuningas virkkoi.
»Huonosti minun olisi käynytkin, ellette olisi ehtineet hätään. Miten
te tänne jouduitte?» No, eipä auttanut muu kuin tunnustaa, että Hanski
ja Wunssi lähettivät. Kuningas vain naurahti. Sitten hän katseli kauan
kaatuneita meikäläisiä ja sanoi: »Kuinka monta urotyötä olisivatkaan
nämä sankarit tehneet, ellei varomattomuuteni olisi vienyt heitä
ennenaikaiseen kuolemaan!» Näin sanoi, ja luulenpa melkein nähneeni
vesipisaran hänen silmäkulmassaan.

Demminin ottelu oli sodan ensimmäisiä kahakoita. Yllätys johtui siitä,
että muuan kuninkaan leirissä oleskeleva italialainen upseeri Quinti
del Ponte sai tietää kuninkaan aikomuksesta, karkasi keisarillisten
puolelle, kavalsi suunnitelman suuren palkinnon toivossa ja sai
johtoonsa 600 napolilaista yllättääkseen järjestämässään väijytyksessä
kuninkaan ja ottaakseen hänet vangiksi. — Kahakka herätti hyvin
laajalti huomiota ja suomalaisten maine kiiti ympäri Euroopan. Sitä
ylistetään useissa samanaikaisissa painetuissa kertomuksissa. Niissä ei
kylläkään mainita 70 ratsumiehen kansallisuudesta mitään, mutta avuksi
rientänyt varajoukko mainitaan nimenomaan suomalaiseksi. Saksaksi
v. 1631 ilmestyneessä kertomuksessa kuninkaan leiristä kerrotaan
Demminin tapaus ja suomalaisten osuus. Samoin eräässä ranskalaisessa
kertomuksessa. Böömiläinen Venceslaus Clemens kertoo 1632 ilmestyneessä
sodan alkutapahtumien eepoksessaan suomalaisten Demminissä osoittaneen
tavatonta uljuutta, mainiten kuninkaan kiittäneen väijytyksestä
päästyään heidän urhoollisuuttaan. Kun varajoukko oli suomalainen,
niin kaiken todennäköisyyden mukaan nuo 70 olivat myöskin suomalaisia.
Kuningashan luotti jo ennestään nimenomaan suomalaisiin, antaen heille
tärkeitä tehtäviä. — Joku aivan myöhäinen tutkija on tahtonut pyyhkiä
koko kahakan ja etenkin suomalaisten teon kokonaan pois historiasta
kaikenlaisten otaksumien nojalla, mutta aikalaiset kai tiesivät asian
tarkemmin. Eikäpä suomalaisten kunnia suinkaan sisälly vain Demminin
kahakkaan.

Syksymmällä kuningas valloitti Ribbenitzin Porin ja Savon rykmenttien
ja 4 suomalaisen ratsukomppanian ollessa mukana. Suomalaiset rakensivat
ennen hyökkäystä yhdessä yössä ja vihollisen hätyyttäminä joen yli
sillan, jota myöten hyökättiin kaupunkiin. — Joulupäivänä suomalainen
ratsuväki oli mukana valloittamassa Greiffenhagenia, Gartzia ja
Marvitzia.

Näinä aikoina Wallenstein erotettiin keisarillisten päällikkyydestä
ja Kustaa Aadolf liittoutui Ranskan kanssa. Pian kuningas sai
liittolaiseksi Magdeburgin mahtavan kaupungin. Uusi keisarillinen
ylipäällikkö Tilly valloitti sen kuitenkin kohta. Kaupunki ryöstettiin
ja hävitettiin perinpohjin. Tarinat Tillyn syyllisyydestä julmuuksiin
ovat aiheettomia.

Kustaa Aadolf marssi Berliniin, sieltä Altmarkiin ja leiriytyi
Werbeniin.

Stålhandsken ja Wunschin suomalaiset tuhosivat Burgstallin luona
melkein kokonaan eversti Holckin rykmentin, keisarillisen armeijan
etujoukon. Werbenin lähellä taisteltiin kuninkaan itsensä johdolla
toinenkin huomattava taistelu, jossa 1000 musketööriä ja 800
ratsumiestä oli mukana, niistä puolet suomalaisia. Vihollinen
hajoitettiin ja karkoitettiin. — Näiden taistelujen jälkeen
suomalaisten kunniapaikka eturintaman oikealla siivellä, joka ratkaisi
taistelun, oli lopullisesti taattu.

Suuren ratkaisutaistelun hetki läheni.



BREITENFELD.


Syyskuun 9 päivän iltana 1631 istuskeli joukko suomalaisia
ratsuväkiupseereja rikotuista rattaista ja tykkien laveteista tehdyn
nuotiotulen ääressä Breitenfeldin kentällä. Loivasti aaltoilevalla
tasangolla, jossa näkyi jokin yksinäinen puu ja pensas ja tuuheampi
puuryhmä vain raunioituneiden kylien ympärillä, vilkkui nuotiotulia
silmänkantamattomiin. Niiden ympärillä liikkui tummia hahmoja. Kustaa
Aadolfin koko armeija oli majoittunut kentälle.

Kauempana häilyi edestakaisin valopilkkuja. Ne olivat lyhtyjä, joiden
kantajat liikkuivat edessä olevalla aukealla. Lyhtyjen kantajat väliin
kumartuivat, väliin ryhtyivät kantamaan raskaita taakkoja. Tällä
aukealla majaili toinen armeija, jossa omat ja viholliset lepäsivät
sekaisin. Se oli kuolleiden valtavan suuri armeija.

Kauimpana hiiviskeli epäselviä varjoja, jotka nekin väliin kumartuivat,
puuhasivat aikansa ja kulkivat edelleen. Ne olivat sotarosvoja, sodan
hyenoja. Kaatuneilta ja henkitoreissaan kamppailevilta kuolevilta he
rosvosivat saalista ryöstäen arvokas-asuiset aivan alastomiksikin.
Joskus välähti yössä laukaus vartiomiesten muskotista ja sotarosvo
kellahti saalistettavien joukkoon. Upseerien nuotiolla tarinoitiin
vilkkaasti ja pikari kiersi kädestä käteen. Yö oli kolea ja väsymys
vaivasi, mutta valveilla täytyi pysyä.

Kookas, laiha, pitkänenäinen, ahavoitunut ja vahvasti noituva, rummulla
istuva Stålhandske kertoili juuri römeällä äänellään hyvää juttua, kun
tulen piiriin asteli keskikokoinen, vanttera, viittaan kääriytynyt
upseeri. Hänen lujatekoisesta naamastaan pistäytyi esiin isohko nenä,
viikset olivat rohkeasti pystyssä ja alahuuli kääntyi uhmaavana
pujoparran yllä. Tuuheiden kulmien alla välkkyivät tutkivat, viisaat
silmät. Hänen koko olemuksensa ilmaisi päättävää, lujatahtoista,
hieman ivallistakin herraa, mutta poskipielien uurteet todistivat
hänen ymmärtävän myöskin hyvää leikkiä. Ja tarkkaan katsoessaan arvasi
karskin pinnan alla piileskelevän myöskin hyvän sydämen.

Tulija tunnettiin sotamarski Kustaa Horniksi. Upseerit ponnahtivat
seisomaan. Horn puristi jokaisen kättä, otti käteensä tarjotun pikarin
ja virkkoi:

— Loistava voitto siis saatiin. Meillä suomalaisilla ei ole
häpeilemisen syytä. Asiani ei ole kiittää teitä, ratsumiehet, jotka
taistelitte itsensä kuninkaan johdossa, mutta toverina ja maanmiehenä
teitä onnittelen. Ikimuistettavia tekoja suorititte, voittamattomat
voititte. Terve kunniaksenne!

Horn joi siemauksen ja jatkoi:

— Kuningas on teihin perin tyytyväinen, sen hän sanoi itse minulle,
vaikka kiittipä hän teitä julkisestikin. Koko armeija puhuu teistä —
tunnen suomalaisuuteni kunniakseni. Älkäähän sentään ylpistykö — näin
toverina teitä varoitan, vaikka arvaankin sen aiheettomaksi. Vähän
sanoja, paljon tekoja, sellaiseksi käsitän luontonne laadun. Kas niin,
Hanski, kuningas on kutsunut minua ja sinua myöskin. Tule mukaan.
Näkemiin, hyvät herrat.

Hornin ja Stålhandsken lähdettyä oltiin kotvan äänettömiä. Ratsumestari
Tahvo Hallikko korjaili kasvojensa toista puolta peittävää veristä
sidettä ja tuumiskeli:

— Perhana sentään, kun ajavat joutaviin naarmuihin kirottuja
sekoituksiaan. Tämäkin parantuisi parhaiten itsestään, mutta välskärin
piti panna siihen troppiaan, jonka oli keittänyt viinasta, sipulista ja
ruudista. Nyt tuoksahtelen viinalle kuin rankkitiinu, vaikka en olisi
sitä nauttinut elinpäivinäni — ojennahan tännekin pikari, Tuomas. Hyvää
onkin, mistä tätä saatiinkaan?

— Tillyn kuormastosta.

— Jaa-a, vanha korpraali on hyvä mies, sääli jos kuolla kupsahtaa.
Kuului saaneen kolme haavaa. — Ajattelen tuota Hornia. Sanotaan hänen
oikeastaan ratkaisseen tämän taistelun. Saattepa nähdä, että paljon
hänestä vielä kuullaan. Vanhaa, hyvien soturien sukua on, sen lahjat
on perinyt ja niitä omalla työllään kehittänyt. Muuten en ole oikein
selvillä koko tämän taistelun kulusta, osan siitä vain näin. Sinä
Eevertti, joka ratsastit taistelun aikana kaikkialla kuninkaan käskyjä
viemässä ja nyt viimeksi olit vartion päällikkönä kuninkaan vaunujen
luona, tiedät ja kuulit kai paljon. Annahan taas se pikari, Lassi, tuo
sipuli tuoksuu niin riivatusti, näes. Mainiostipa tämä lämmittääkin —
saattanet kertoa ajan kuluksi taistelun menon, Eevertti, hauskaa se on
tietää ja voi siitä jotakin oppiakin.

— Saatanpa kertoa, mitä vähän tiedän. Taistelujärjestyksen näitte
itse. Kuningas otti itse oikean siiven johdon, Horn sai komentoonsa
vasemman, ja Torstenson tykkeineen oli keskustan edessä. Vasemmalla
siivellä olivat myös saksilaiset koreasti puettuina kuin apinat
markkinoilla. Meitä oli 22 000, lisäksi 11 000 saksilaista, yhteensä
33 000. Tillyllä oli saman verran. Ylen loistavalta ja peljättävältä
näytti keisarillinen armeija, kuten itsekin huomasitte. Rautaan
oli puettu, kullalle kiilsi, hopealle hohti, töyhdöt ja liput
liehuivat — meikäläiset olivat niihin verrattuina kuin kerjäläisiä,
repaleisia, likaantuneita ja laihoja. Etenkin suomalaisten harmaa
joukko tuntui perin turhalta. Ja kun vertailin meikäläisten kotoisia
koneja keisarillisten korskuviin ratsuihin, niin tosiaankin sydänalaa
hieman vihlasi, mutta ajattelin, ettei sentään pidä arvioida koiraa
karvojen mukaan. Ja jotakin samantapaista kuningaskin mahtoi ajatella
ratsastaessaan tarkastamassa rivit. Viisaan neuvon meillekin antoi
sanoessaan, ettei pidä hakata miekkoja tylsiksi keisarillisten
rautahaarniskoihin, vaan pitää ensin pistää hevonen kuoliaaksi ja
sitten tehdä selvä ratsumiehestä.

— Näitte itse, miten eri lailla sotajoukot seisoivat
taistelurintamassa. Tilly oli järjestänyt väkensä espanjalaisen muodin
mukaan isoiksi neliöiksi, joissa kussakin oli tuhansia miehiä, jopa
viisikymmentäkin riviä. Jalkaväen pääaseena oli mahdottoman pitkät
keihäät, ratsumiehillä pistoolit ja miekat, mutta rauta varustus
niin raskas, että hevonen, joka sekin saattoi olla haarniskoitu,
helposti uupui. Hänen tykistönsä oli koottu isoista kanuunoista.
Meidän puolellamme järjestys oli päinvastainen: pieniä, helposti
liikkuvia osastoja, kevyt musketti jalkaväen pääaseena. Nämä
piilukot ampuivat kolme laukausta vihollisen palavilla sytyttimillä
varustettujen, raskaiden muskettien kyetessä samassa ajassa vain
yhteen laukaukseen. Meikäläiseltä ratsuväeltä oli riisuttu kaikki
liian raskaat rautavarustukset, aseina oli miekka ja pistooli. Tykistö
oli niin kevyttä, että sitä voitiin helposti liikutella taistelussa
miesvoimallakin. Vastakkain oli siis kaksi erilaista sotataitoa:
Tillyllä vanha ja koeteltu, kuninkaalla uusi ja omatekoinen. Äsken
vartiossa ollessani kuulin jonkun väittävän Tillyn valahtaneen
kalpeaksi katsellessaan meidän puolen meininkiä. En tiedä, lieneekö
totta.

— Kuninkaan pitämän rukouksen jälkeen ja torvensoittajan käväistyä
manaamassa vanhan korpraalin tappeluun alettiin leikki. Olipa
oikeastaan pirullista odotella alallaan Tillyn tykistön lähetellessä
sähiseviä pommejaan joukkoomme. Samaa työtä teki meidänkin tykistömme.
Tillyllä oli hyvät asemat ja hän jäi niihin odottelemaan hyökkäystä.
Kuningas puolestaan näytti odottelevan Tillyn rynnäkköä. Siinä olisimme
saaneet värjötellä ties kuinka kauan, ellei se siunattu Pappenheim
tulisessa malttamattomuudessaan olisi sotkenut korpraalin asioita.
Yht’äkkiä hän pyrähti liikkeelle ratsumiehineen Tillyn vasemmalta
siiveltä suoraan meitä suomalaisparkoja kohden aikoen ratsastaa
ylitsemme. Sellaisen tulen sai vastaansa, että sekaisin meni koko
hyökkäys. Pappenheim kokosi joukkonsa, karautti sivulle ja yritti
hyökkäystä sivulta ja selästä. Kuningas älysi hänen hankkeensa, lähetti
käskyn Bauerille, toinen rivi teki nopean käännöksen, ja Pappenheimillä
oli taas vastassaan uusi rintama. Seitsemän kertaa se pakana yritti
kaksinkertaisella ylivoimalla, mutta aina sen oli pakko kääntyä
takaisin. Kova mies. Sata-arpiseksi sitä sanotaankin.

Hallikko puuttui puheeseen.

— Satako lienee vai vähemmän, mutta paljon sillä niitä on. Näin miehen
varsin läheltä taistelun melskeessä. Arpiaan en ehtinyt laskea, mutta
kyllä niitä oli sen naamassa sekä pitkin että poikin. Jatka!

— Seitsemännen hyökkäyksen jälkeen Pappenheimin joukon tähteet
kääntyivät pakoon. Itse se kuului kiroilleen ja hakanneen miehiään,
mutta mikäpä siinä enää auttoi.

— Tällä välin vanha korpraalikin lähti liikkeelle, arvasi saksilaiset
helpoimmin nujerrettaviksi ja painui päälle. Saksilaiset ottivat heti
hatkan, kaikki 11000 ja etunokassaan vaaliruhtinaansa, ryöstivät
mennessään oman ja osan meidänkin kuormastostamme ja pysähtyivät vasta
kahden penikulman päässä. Vaaliruhtinaalle kuului tulleen jano ja hän
lievitti suurta hätäänsä olutseidelillä.

— Asiat näyttivät olevan hullusti, vasen siipi jäi saksilaisten paettua
paljaaksi. Horn ratkaisi asian. Hän suoritti mestarillisen käännöksen
ja työnsi hyökkääjät takaisin kerta toisensa jälkeen, hyökkäsipä
itsekin. Hänen miehiään kaatui riveittäin, mutta ainoakaan ei kääntynyt
pakoon. Hänellä oli vain 7 000 miestä, Tillyllä 18 000 maailman
parhaina pidettyjä joukkoja. Hornin riveihin ilmaantui suuria aukkoja.
Kuningas nelisti sinne oikealta siiveltä, näki aukot ja lähetti
Callenbachin ratsuväen apuun. Sitten hän riensi taas oikealle siivelle.

— Tillyn tykistö oli jäänyt harjanteelle hänen joukkojensa lähdettyä
taisteluun. »Tuonne, pojat», hän huusi meille suomalaisille, »vallatkaa
tykistö!» Itse tiedätte, miten käsky pantiin toimeksi. Monessa hurjassa
menossa olen ollut mukana, mutta en milloinkaan mokomassa. Isot
kanuunat syöksivät tulta päin naamaa, moni kepsahti kumoon, mutta niin
mentiin kuin mentiinkin esteiden yli, hakattiin tykkimiehet ja muut
paikalle osuneet maahan ja otettiin vanhan korpraalin koko tykistö. Muu
ratsuväki ehti tuskin paikallekaan, kun asia oli jo selvitetty. Tykit
käännettiin Tillyn joukkoja kohden, saatiin omia tykkimiehiä niitä
käyttelemään, ja keisarilliset pommit alkoivat lakaista keisarillisia
joukkoja. Kuningaskin riensi paikalle, kokosi meidät uusiin tehtäviin,
ja sitten tehtiin heinää yhä suurempaan sekasortoon joutuvien
tillyläisten joukossa. Ne kääntyivät pakoon. Tillyn sanotaan harmissaan
itkeneen ja rukoilleen, mutta neliö toisensa jälkeen pyörsi pakoon.
Niiden lävitse ratsasti jo kuin lystikseen, iski minkä ehti, käänsi
ympäri ja uusi saman tempun. Tillyn vanhat veteraanit vain kestivät,
ympäröivät ukon, peräytyivät täydessä järjestyksessä ja veivät äijän
keskessään pois. Sääli on vanhaa korpraalia, niin paavilainen kuin
onkin, jos ottaa ja kuolee. Kova mies, mutta hyvä mies, jonka kanssa
sopii tapella. Tässä me, Breitenfeldin voittajat, nyt istumme ja
odottelemme, jos Tilly niinkuin kääntyisi takaisin. Turhaa taitaa olla
odotus, tarpeeksi sille lyötiin löylyä. — Jäikö tuohon pikariin mitään?

— Naureskelivat tuolla vartiossa ollessani meitä suomalaisia, julki
jumalattomiksi moittivat, kertoja jatkoi kulauksen saatuaan. —
Kuninkaan rukouksen aikana oli oikealta siiveltä kuulunut kummaa
sihinää. Kun olivat katsoneet sihinän syytä, niin näkivät suomalaiset
kumartuneina muka rukoilemaan, mutta jokaisella olikin miekkansa
vasemmassa ja kovasin oikeassa kädessään ja hioivat siinä miekkojaan
teräviksi. Siitähän se ääni syntyi kuten heinäniitylläkin viikatetta
hiottaessa. Sanoin niille, ettei asiassa ole moittimisen varaa. Kun
suomalaiset eivät ymmärrä ruotsalaista rukousta, niin rukoilevat omalla
tavallaan. Joku suupaltti oli kannellut asian kuninkaallekin. Hän oli
ensin rypistänyt kulmiaan, mutta sitten vain naurahtanut.

Italialainen kreivi Gualdo, silminnäkijä, kertoo Breitenfeldin
taistelusta: »Sillä hetkellä kun suomalaiset ensimmäisinä valtasivat
keisarillisten tykistön — alkoi kauhea taistelu uudelleen joka taholla,
sivustoilla, keskustassa, jälkijoukoissa, mitä ankarimman tungoksen
vallitessa. Kuningas hyökkäsi hyvin harjaantuneine ja urhoollisine
ratsuväenosastoineen keisarillisten joukkojen kimppuun ja hajoitti ne,
ja niin suuri oli suomalaisten ratsumiesten kunto, että he ryntäsivät
kovalla äänellä toisiaan rohkaisten, palasivat taas, syöksyivät
ja tunkeutuivat Tillyn joukkojen lävitse niin rajusti, etteivät
keisarilliset kyenneet enää kestämään tämän kansan hurjia iskuja,
miesten, jotka eivät tunteneet mitään kuolemanpelkoa ja joita voiton
toivo innostutti —»

Kustaa Aadolf johti armeijansa Etelä-Saksaan, Mainin ja Reinin
ylistetyille rannoille. Würzburg antautui, viereinen Marienberg
valloitettiin väkirynnäköllä. Pohjanmaan rykmentti oli saapunut sotaan
Akseli Liljen johtamana. Pohjalaiset kiipesivät kilvan skottilaisten
kanssa kuulasateessa äkkijyrkkiä kallioita ylös linnaan. Sieltä
saatiin mahdottoman suuri saalis, siellä olivat muka varmassa säilössä
ruhtinaspiispan suunnattomat aarteet ja ympäristön rikkaiden ja
vähävaraistenkin kalleudet. Muuan piispan aarrekammion arkku rikkoontui
kuljetettaessa ja kilisevät rahat vierivät linnanpihalle. Sotilaat
pistelivät rahat taskuihinsa, mutta jättivät näön ja säännöksien vuoksi
niistä pienoisen osan kuninkaallekin. Kustaa Aadolf sattui näkemään
tapauksen, mutta virkkoi nauraen nolostuneille sotamiehille: »Antakaa
olla, pojat. Kun rahat kerran ovat joutuneet käsiinne, niin pitäkää
ne.» Eräs korkea virkamies kirjoitti kotimaahan: »Liivinmaan sodissa
täytyi heidän usein tyytyä veteen ja homeiseen leipään juustokeittonsa
särpimeksi, mutta nyt suomalainen tekee kypäräänsä viinistä ja
vehnäsestä kylmän keiton.» Würzburgissa ja Marienbergissa sallittiin
ryöstö — sotilaat mittasivat kultarahaosuuksiaan päähineillään.
Ryöstön salliminen rynnäkön jälkeen kuului tämän ajan sotien yleisesti
käytettyihin tapoihin. Minkä Kustaa Aadolfin joukot jättivät, sen
keisarilliset ryöstivät sitä perinpohjaisemmin, niin omassa maassa
kuin taistelivatkin. Muuten Kustaa Aadolf piti yllä ankaraa kuria.
Sommerhausenin kirkonkirjoissa on merkintä: »Kun syntyperäinen
ruotsalainen tai suomalainen ensiksi saapui Saksaan, nähtiin hänen
aina ennen pöytään istumistaan toimittavan ruokarukouksen, ja kun hän
oli lopettanut ateriansa, ojensi hän kätensä isännälle ja emännälle
kiittäen kohteliaasti kestityksestä.» Nürnbergin kronikka kertoo:
»Vaikka he humaltuivatkin viinirypäleen mehusta, johon olivat
tottumattomia, ei heidän kuullut kiroilevan, ei heissä myöskään
huomannut siveettömyyttä eikä muita paheita, vaan he säilyttivät hyvän
mieskurin. Tämä näyttää uskomattomalta sellaisesta, joka ei ole nähnyt
heitä omin silmin.»

Mainz valloitettiin. Valloituksen aikana kuningas jätti 600 suomalaista
ratsumiestä pitämään silmällä joen vastapäisellä rannalla olevaa
varustusta, lähti hakemaan lisäjoukkoja ja käski odottamaan lähempiä
määräyksiä. Suomalaiset kävivät kuninkaan lähdettyä heti varustuksen
kimppuun, valloittivat sen ja saivat haltuunsa muun saaliin joukossa
107 alusta käsittävän ponttonisillan, jota kipeästi tarvittiin.

Kustaa Aadolf asettui Mainziin talvileiriin. Hänen onnensa tähti
oli korkealla. Kansleri Akseli Oxenstjernan lausuman mukaan hänen
aikomuksenaan oli sodan voitollisesti päätyttyä painaa päähänsä
Skandinaavian keisarinkruunu, jolloin keisarikuntaan kuuluisivat
Ruotsi, Suomi, Tanska, Norja ja Itämeren-maat.



KUNINGAS JA SUOMALAISET.


Stålhandske suomalaisineen oli lähdössä pitemmälle tiedusteluretkelle.
Hanski odotteli lähempiä määräyksiä, hänen miehensä istuivat satulassa
hiomassa miekkojaan. Hevoset narskuttivat jyviä kaurapusseistaan.
Kuningas sattui ratsastamaan ohitse ja poikkesi arvaamatta joukon luo.
Hanski ryhtyi järjestämään asian vaatimaa kunniantekoa, mutta kuningas
viittasi torjuvasti kädellään ja sanoi suomeksi:

— Antaa olla, Hanski. Miekkojen teroittaminen on tällä kertaa
tärkeämpää.

Sitten hän lähti hiljaa ratsastamaan pitkin riviä, pysähtyi tuon
tuostakin, nyökäytteli päätään nähdessään tutun naaman ja puheli yhden
ja toisen kanssa.

— Kas päivää, Matti Haukka, mitä kuuluu? Olet säilyttänyt jäsenesi
terveinä, näen.

Matti Haukan laihoille, ahavoituneille kasvoille levisi tuikea hymy.
Hän vastasi:

— Päivää, herra kuningas. Tuntuvathan nuo säilyneen.

Kuningas silmäili Matin varustuksia.

— Hm, vähän kummallisia nuo sinun vehkeesi ovat, mutta kaipa ne käyvät
laatuun. Satula kotitekoinen, jalustimet koivunvitsasta kierretyt,
tuohiset pistoolintupet ja tuo — mikä se nyt taas olikaan? — niin,
kontti. Kaikki siis kotitekoista. Montako vihollista olet jo kaatanut?

— Kuusi niitä lienee yksittäin laskien. Muutamia olen lisäksi sattunut
ohimennessäni kolhaisemaan.

— Hyvin tehty. Miksi et ottanut niiltä parempia varustuksia?

— Välttävät vielä nämä entisetkin.

— Surkean näköinen on tuo hevosesi. Pää roikkuu riipuksissa ja karva on
takkuinen. Ja laihakin se on. Mahtaakohan enää kauankaan kestää?

— Kyllä tämä pakana kestää. Yhtä korean näköinen se on aina ollutkin.
Eipähän ole kroattikaan kyennyt tätä vielä kumoon ratsastamaan. Ja
tämä on niin hyväntapainenkin. Hyökätessä se hirnuu, jotta ihan pintaa
karsii, puree vihollista, jos vain suinkin yltää, ja osaa antaa
potkunkin. Sellaiseksi minä olen sen opettanut, kuten ovat tehneet
muutkin.

Matti aivan lämpeni kaakkiaan kehuessaan, ja kuningas nauroi. Sitten
hän ratsasti taas edelleen, pysähtyi nuoren ratsumiehen eteen ja
kysäisi:

— Nimesi?

— Simo Otsoinen Ilomantsista.

— Ikäsi?

— Seitsemäntoista.

— Peloittaako sinua taistelussa?

Nuorukainen ei osannut vastata, katselipahan kuningasta neuvottoman
näköisenä. Hänen vieressään istuva harmaapartainen korpraali teki
miekallaan kunniaa ja otti puheenvuoron:

— Majesteetti, ei se syötävän hyväkäs pelkää. Reitenveltissäkin hääräsi
kuin perk–, ei, kuin paras mies. Ja Temminissäkin oli mukana.

— Kas, vanha Risto, vai olet sinäkin täällä! Hyvin sinut muistan. Missä
me ensiksi tavattiinkaan?

— Pihkovan edustalla.

— Niin, siellähän se oli. Kumautit kalloon ryssää, joka aikoi lävistää
minut. Monessa leikissä olet ollut mukana, muistelen. Missä kaikkialla?

— Kukapa heitä niin tarkoin muistanee. Suuressa ryssän sodassa olin
vuodesta 1581 Poijen mukana Virossa, Kaarle Hornin kanssa Tallinnassa,
Pontus herran komennossa Käkisalmessa ja Narvassa, sitten Sven Pakken
mukana Vienassa. Rautamarskin kanssa olin Venäjällä, Laiskan Jaakon
mukana Moskovassa, Novgorotissa ja Käkisalmessa, Eevertti Hornin kanssa
Pihkovassa ja Narvassa, autuaan isävainajanne mukana Kalmarissa, teidän
majesteettinne komennossa Liivissä, Puolassa ja Reussissä, ja nyt taas
täällä.

— Onpa siinä matkaa yhden miehen taivaltamaksi, virkkoi kuningas
ajatuksissaan. — Silloinhan olet ollut yhtä mittaa sodassa yli
viisikymmentä vuotta.

— Niin oikein, majesteetti, toinen kuudetta on menossa.

— Mutta kuinka pääsit tänne? Yli viisiviidettävuotiaitahan ei saanut
ottaa mukaan.

Risto sysäsi kypäränsä kallelleen, raapaisi hieman hämillään
korvallistaan ja vastasi:

— Suoraan sanottuna minä valehtelin ikäni vähän nuoremmaksi, jotta
pääsisin mukaan. — Soh, Pappenheim, älä ryökäle hauku kuningasta! Risto
murahti ratsukomppanian koiralle. — En minä, ikäni tapellut mies, enää
osaa kykkiä uuninpankolla.

— Vieläkö käsivartesi jaksaa iskeä?

— Vaikea minun on omaani kehua, mutta kyllä herra eversti Hanski tuntee
sen asian.

— Tottapahan sitten kestää, jos eversti takaa. Ja vain korpraaliksi
olet kohonnut kahdessakuudetta vuodessa?

— Riittää siinäkin.

— Riittääkö! Pidetäänpä mielessä, Hanski, ja korotetaan Risto
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

— Ettäs minä arvoni taas ensimmäisessä tilaisuudessa ryyppäisin, aikoi
Risto tokaista, mutta hillitsi toki ajoissa kielensä.

Kuningas antoi Ristolle kättä ja jatkoi matkaansa. Hänen poistuessaan
harmaan joukon luota lakkasi kovasimen kihnutus itsestään. Miehet
katsoivat kotvan hänen jälkeensä, kunnes ääni joukosta virkkoi:

— Siinä se vasta kuningas! Osaa olla tuimakin, kun tarvitaan,
mutta osaa, jos niikseen sattuu, puhella halvalle sotilaallekin
kuin vertaiselleen. Sen kanssa painun karvoineni kaikkineni vaikka
helvettiin.

— Niin minäkin.

— Ja minä.

Sitten kovasimien sihinä alkoi taas uudelleen.



LECH.


Aikaisin keväällä 1632 Kustaa Aadolf marssi 40 000 miehen suuruisella
armeijalla Nürnbergiin, kulki Tonavan ylitse ja jatkoi matkaa Baijeria
kohden, kunnes esteeksi tuli Lech-joki. Sen vastakkainen ranta oli
linnoitettu ja Tillyn joukkojen lujasti miehittämä.

Virran syvyyttä ei tunnettu. Neuvoteltiin pitkälti. Savolaisen
pataljoonan päällikkö majuri Yrjö Wrangel selitti, että hän kyllä ottaa
seikasta selvän. Ottakoon sitten.

Wrangel neuvotteli upseeriensa kanssa, ja keino keksittiin. Musketööri
Heikki Väyrynen puettiin talonpoikaispukuun. Muina miehinä hän käveli
jokeen pitkä seiväs kädessään. Sotilaat olivat häntä ahdistelevinaan.
Heikki Väyrynen työntyi virtaan polviaan myöten, vyötäisiin saakka ja
lopuksi kaulaansa asti. Keisarilliset katsoivat naureskellen hänen
puuhiansa toiselta rannalta, kunnes eräs heistä huusi: »Älä hyvä mies
mene hukkumaan, joessa on vettä kolmatta syltä!» Silloin Väyrynen
kääntyi asiansa toimittaneena takaisin.

Virran syvyys tiedettiin nyt, mutta kuka rakentaisi sillan? Kuningas
ratkaisi asian.

— Kun savolaiset ovat panneet asian alulle, niin hoitakoot loputkin.
Kymmenen talarin palkkio mieheen, jos onnistuvat.

Ryhdyttiin toimeen. Valmistettiin sopivat pukit sekä koottiin muut
siltatarpeet. Rannalle kasattiin tervatynnyreitä ja märkiä olkia.
Tykistö rakensi rannalle patterit ja valmistautui ampumaan.

Tervat ja oljet sytytettiin ja paksu savu levisi virralle. Savolaiset
sousivat veneillä joen keskellä olevaan saareen ja loivat siihen
kädenkäänteessä suojavarustuksen. Silloin Tillyn joukot vasta
huomasivat, mitä oli tekeillä, ja kävivät hyökkäykseen. Savolaiset
pitivät puolensa. Sillä välin toiset heistä panivat pukit paikoilleen,
heittivät niiden päälle lankkuja oman tykistön yltyessä ampumaan
toista rantaa kaikin voimin, ja silta oli pian valmis. Sitä myöten
juoksi useita rykmenttejä etuvarustuksessa yhä sitkeästi taistelevien
savolaisten avuksi.

Weimarin herttua Bernhard otti taistelun vielä kestäessä johtoonsa
ratsuväen, johon kuului Henrik Nödingin johtama suomalainenkin osasto,
löysi kauempaa kahlaamon, josta pääsi hevosia uittamalla joen ylitse,
ja hyökkäsi Tillyn joukkojen kylkeen. Saaressa olevat joukot pääsivät
manterelle. Turhaan heitäkin koetettiin syöstä sieltä takaisin. Vanha
Tilly näki joukkonsa häviön, tempasi käteensä lipun ja syöksyi rantaan
miestensä etunenässä, mutta silloin tykinkuula osui hänen polveensa, ja
hän sortui maahan. Linnoitus vallattiin ja keisarilliset pakenivat.

— Halavalla kuningas oikeestaan sai tämän voittosa, Heikki Väyrynen
tuumi taistelun päätyttyä hikeään pyyhkiessään. — Kymmenen talaria
mieheen ei ou hinta eikä mikkään, kun meitä palakannaattijoita on vuan
koorallinen. Meistä savolaesista ei ies ainuata miestä kuatunukkaan,
vuan jokkaenen säelytti henkesä. Ossoopa ottoo hyvin luonnistuakseen,
kun ossoo oeken asijan uatella ja vielä oekeemmin uattelemuksen
toemittoo.

Lechin taistelu avasi Kustaa Aadolfille tien Baijeriin. Ylimeno sinänsä
oli tämän ajan sodankäynnissä merkillinen, korkeatkin vaatimukset
täydelleen täyttävä pioneerityö. Kustaa Aadolf marssi Augsburgiin,
piiritti vähän aikaa lujasti puolustautuvaa Ingolstadtia, jossa
vanha Tilly juuri teki kuolemaansa, jätti kaupungin epäonnistuneen
hyökkäyksen jälkeen omiin oloihinsa ja kulki Müncheniin, Baijerin
pääkaupunkiin. Keisari hätääntyi luullen Pohjolan lumikuninkaan
pian ilmestyvän Wienin edustalle ja turvautui taas Wallensteiniin.
Tämä kummallinen, selittämätön mies oleskeli eronsa jälkeen
linnassaan Böömissä satumaisen loiston ympäröimänä, uskoen tähtiin
ja ennustuksiin. Kerran hän tarjosi Kustaa Aadolfillekin liittoa,
johon kuningas ei kuitenkaan suostunut, peläten tämän vaarallisen,
häikäilemättömän herran arvaamattomia käänteitä. Wallenstein värväsi
lupauksia ja keinoja valitsematta suuren armeijan, johon kokoontuivat
kaiken maailman seikkailijat Keski- ja Etelä-Euroopan kaikista
kansoista. Armeijallaan hän lähti Nürnbergiä vastaan aikoen sulkea
Kustaa Aadolfilta päätien Pohjois-Saksaan. Kustaa Aadolf lähti heti
Münchenistä, ehti Nürnbergiin ennen Wallensteiniä ja leiriytyi
kaupungin edustalle. Wallenstein majoittui lähistölle, Alte Vesteen.
Kumpikin varusti leirinsä lujaksi linnoitukseksi. Wallensteinin armeija
oli kaksi kertaa vahvempi, mutta hän ei uskaltanut hyökätä. Sensijaan
hän aloitti nälkäsodan. Sotajoukot seisoivat toimettomina vastatusten
kaksi kuukautta. Ympäristö ryöstettiin laajalti putipuhtaaksi ja
Nürnbergin kaduilla virui nälkään kuolleiden ruumiita.

Eräänä päivänä kuninkaan leiriin tuli pieni poika, joka kertoi
Wallensteinin parhaillaan tyhjentävän leiriään. Kuningas uskoi tiedon
todenperäiseksi ja päätti vallata leirin.



ALTE VESTE.


Wallensteinin leiri näytti tyhjältä, ainoatakaan vihollista ei ollut
näkyvissä Kustaa Aadolfin armeijan edetessä leiriä kohden. Mutta
etenemisen jatkuttua aivan varustusten lähelle alkoi sieltä murhaava
kuulasade, joka kaasi rivittäin miehiä — Wallenstein oli narrannut
vastustajansa epäedulliseen hyökkäykseen. Katkera taistelu jatkui koko
päivän, rynnäkkö rynnäkön perästä tehtiin. Savolaiset olivat leikissä
mukana.

Cronbergin ratsumiehet, »voittamattomat», pakottivat kuninkaan
liittolaisen, Hessenin maakreivin, perääntymään. Kreivi valitteli, että
kuningas säästi omiaan ja lähetti saksalaisia tuleen. Kuningas vastasi
hänelle: »Lähetän tuleen suomalaisen! ja toivon, että miehistön muutos
saa aikaan onnenkin muutoksen.» Hän käski Stålhandsken ratsumiehet
rynnäkköön. Suomalaiset tuhosivat eversti Cronbergin rykmentin,
vihollisen parhaan ja vanhimman ratsujoukon. Cronberg itse haavoittui
kuolettavasti. Suomalaiset valloittivat erään varustuksen, mutta saivat
kimppuunsa kenraali Fuggerin verekset joukot, jotka pakottivat heidät
perääntymään taempana olevan jalkaväen luokse. Sen tuli pysäytti
vihollisen.

Kuningas johti itse miekka kädessä viimeisen rynnäkön. Se kilpistyi
takaisin. Taistelusta oli luovuttava. Se oli jo maksanut perin kalliin
hinnan: Kustaa Aadolfin armeijasta puolet.

Armeija näki nälkää. Ulkolaiset palkkasoturit uhkasivat kapinoida,
mutta kuningas tukahdutti tyytymättömyyden alkuunsa päättävillä
sanoillaan. Sitten hän lähti Baijeriin. Wallenstein marssi Saksiin
eristääkseen kuninkaan Itämerestä. Tästä tiedon saatuaan Kustaa Aadolf
kääntyi ja kiiruhti pikamarssissa Saksiin. Wallenstein oli lähettänyt
Pappenheimin osastoineen muualle aikoen asettua talvileiriin, mutta
lähetti kuninkaan lähestyessä viipymättä vastakäskyn.



LÜTZEN.


Lützenin päivä, marraskuun kuudes 1632, päättyi. Voittaja oli
leiriytynyt taistelukentälle, ja suomalaiset upseerit istuivat taas
nuotioillaan kuten sotamiehetkin omillaan. Mutta voitosta huolimatta
puhe sujui perin harvakseen ja sen sävyssä soinnahti alakuloisuus.
Korkeammat upseerit olivat poissa, neuvotteluissa.

Ratsumestari Tahvo Hallikolla oli tällä kertaa käsivarsi siteessä.
Ja niin monella muullakin, kenellä käsivarsi, kenellä pää, joillakin
nähtiin useampiakin siteitä. Päivä oli ollut verinen. Saadut haavat
eivät kuitenkaan painaneet mieliä, vaan sen teki toinen syy, jonka
luutnantti Hikipää toi ilmoille mietteissään lausahtaessaan: — Niin,
nyt meillä ei ole enää kuningasta.

Äänettöminä istuskeltiin jälleen pitkät ajat.

Stålhandske palasi neuvottelusta, istahti tulen ääreen ja jäi
tuijottamaan siihen. Hänenkin tuima muotonsa näytti tänään olevan
tavallista lauhtuneempi. Kotvan istuttuaan hän virkkoi:

— Weimarin herttua Bernhard on nyt ylin päällikkö. Esitin marski
Hornia, ei hyväksytty.

Äänettömyys jatkui. Tuokion kuluttua Stålhandske jatkoi hieman
katkeroituneella äänellä:

— Marski on johtanut tässä sodassa monen monta taistelua ja aina
voittanut. Kahdesti hän voitti Contin joukot, valtasi Pommerin,
valloitti Koblenzin, ratkaisi Breitenfeldin, valloitti Reininmaan,
Badenin, Trierin, ja valtaa parhaillaan Elsassia. Hän oli
kuningasvainajan lähin mies. Hän olisi omiaan johtamaan sodan
onnelliseen päätökseen, mutta liiaksi vaatimaton tunkeutuakseen esille.
Ja näyttää siltä, että meitä suomalaisia ei enää kaikkialla katsota
aivan suopeilla silmillä. Olemme ehkä tapelleet — yli odotusten.
Kuningas kai piti meistä liikaa ja osoitti sen myöskin.

Stålhandske vaipui taas omiin oloihinsa eikä alemmistakaan kukaan
sanonut mitään, eipä sopinutkaan sanoa. Kunkin mietteet kulkivat
omia teitään. Ne häiriytyivät parroittuneen feltvääpelin astuessa
Stålhandsken luokse ja ilmaistessa hieman arkaillen asiansa, joka
oli sellainen, että sotamiehet pyysivät, jos kävisi päinsä, lähempiä
tietoja kuninkaan kuolemasta.

— Niin, siinäpä sen kuulette, hyvät herrat, Stålhandske sanoi
upseereilleen. — Kun suomalainen sotamies voittaa juroutensa ja
tulee pyytämään tietoja, niin silloin edesmennyt on ollut hänelle
läheinen, enemmän kuin ylin käskijä — ylevä ystävä, joka on ymmärtänyt
hänen sisimmän olemuksensa. Kernaasti kerron sen vähän, mitä tiedän,
Stålhandske jatkoi aliupseeriin kääntyen. — Tulkoot tänne.

Vain alun kolmattasataa miestä kerääntyi everstin ympärille — niin
vähäiseksi suomalaisten ratsumiesten joukko oli sulanut, vaikka se
useita kertoja olikin saanut täydennystä kotimaasta. Kokoontuneista
useimmat kantoivat kääreitä tai olivat muuten kolhittuja, ruudin
kärventämiä ja repaleisia. — Parasta lienee, että kerron taistelun koko
menon, mikäli sitä tunnen, muuten ette saa sen kulusta käsitystä.

Stålhandske kertoi. Harvakseen ja katkonaisestikin hän puhui,
mutta väliin hän lämpeni ja hänen silmiinsä syttyi tuikea kiilto.
Hakkapeliittain joukko kuunteli hänen sanojaan totisena, kasvojaan
väräyttämättä.

— Kuningas tahtoi yllättää Wallensteinin, mutta saitte itse kokea,
minkälaista marssimme oli. Hevoset upposivat soihin ja syyssateiden
liottamiin peltoihin polviaan myöten. Jalkaväki marssi työllä ja
tuskalla, ja tykistöä piti auttaa yhtä mittaa. Tänne Lützenin lähelle
ehdittiin vasta iltamyöhällä, yön vietimme savisilla pelloilla.
Wallenstein sai aikaa.

— Kuningas vietti yön kenttävaunuissaan. Jo varhain aamulla hän
pukeutui. Hänen lähimpänsä koettivat taivuttaa häntä pukeutumaan
rautavarustukseensa, mutta hän vastasi vain: »Jumala on haarniskani.»
Eikäpähän hän voinut Puolan sodassa saamansa haavan vuoksi rautaan
pukeutuakaan.

— Hämärissä marssimme eteenpäin ja päivän vasta valjettua seisoimme jo
keisarillisten kanssa silmä vasten silmää, toisiamme tosin paljoakaan
näkemättä, sillä sumu esti näkemisen. Niin, aikansa suurimmat
sotapäälliköt siinä olivat vastakkain. Kuningas oli varsin kärsimätön.
Sumun hälvenemistä odottaessaan hän aloitti tekemänsä virren: »Älä
pelkää, lauma piskuinen.» Te siellä minun selkäni takana tietysti taas
hioitte miekkojanne, pahukset, hyvin sen kuulin. Ja samoin teitte
myöhemmin kuninkaan rukouksenkin aikana, silloin, kun sumu rupesi
hälvenemään.

— Olimme tietysti taas äärimmäisinä oikealla sivustalla, sehän on
selvää. Herttua Bernhard johti vasempaa sivustaa, keskustaa kreivi
Brahe — siellä olivat sivumennen sanoen äärimmäisinä oikealla
savolaiset. Muut suomalaiset taistelivat marski Hornin alaisina
Elsassissa.

— Näitte, miten kuningas ratsasti tavalliselle paikalleen meidän
eteemme, katsahti meihin likinäköisillä silmillään, veti miekkansa,
heilautti sitä ilmassa ja komensi: »Eteenpäin!» Silloin lähdettiin.

— Siinähän oli välillä se maantie, jonka ojiin Wallenstein oli
sijoittanut muskettimiehiään. Niiden ylitse mentiin ja pistettiin
ne ohimennen kuoliaaksi. Kuningas huomasi samalla mustaan rautaan
puetut itävaltalaiset kyrassierit ja huusi meille suomeksi, kaipa
sen kuulittekin: »Hyökätkää noiden mustien miesten kimppuun, ne
saattavat olla meille vastuksena!» Teimme työtä käskettyä, ja pian sekä
kyrassierit että kroatit näyttivät meille selkänsä — ne niistä, jotka
vielä kykenivät näyttämään.

— Wallenstein teki vastahyökkäyksen, suunnaten sen keskustaa kohden.
Kuningas ratsasti sen luokse, kulki rykmentin luota toiselle, ja
kehoitti kestämään. Keisarillisten hyökkäys torjuttiin, keskusta
hyökkäsi vuorostaan. Silloin sumu alkoi taas tihetä — näillä seuduilla
se äkkiä tulee, äkkiä menee, mutta saattaa jäädä paikoilleenkin.
Keisarilliset vetäytyivät takaisin. Kuningas näki Wallensteinin
tykistön jääneen suojattomaksi, huomasi Smålannin ratsumiesten
päällikön haavoittuneen, asettui hänen sijaansa ja hyökkäsi. Vain
harvat ehtivät häntä seurata, hän katosi savuun ja sumuun — —

— Muistatte, miten taistelu meidän osaltamme jatkui: taistelimme mies
miestä vastaan, miekat iskivät ja pistivät, musketit ja pistoolit
väläyttivät tultaan, hevoset nousivat takajaloilleen siinä mylläkässä,
korskuivat ja romahtivat ratsastajineen maahan. Melskeessä ei enää
kuulunut komentoja eikä huutoja, kaikki oli yhtenä sekamelskana, omat
ja viholliset toisiinsa sotkeutuneina. Me suomalaiset pysyimme sentään
jotenkuten koossa — muista en tiedä sitä enkä tätä. Sitten taistelu
hieman laimeni.

— Silloin näimme ja purppuraisista varustuksista tunsimme — niissähän
oli Suomenkin vaakuna — kuninkaan hevosen, joka kiiti verisenä
taistelevien lomitse. Sen ilmaantuminen herätti synkän epäilyksen —
onko kuningas kaatunut? Pian epäilys muuttui varmuudeksi.

— Herttua Bernhard ratsasti luoksemme, saatuaan tiedon kuninkaan
katoamisesta. Hän oli ottanut ylimmän päällikkyyden ja määräsi minut
kuninkaan jälkeen johtamaan oikeaa sivustaa. Hän vahvisti tiedon
kuninkaan kuolemasta, samalla kehoittaen saksankielellä kaikkia,
ruotsalaisia, suomalaisia, saksalaisia kostamaan hänen kuolemansa.

— Raivo valtasi koko armeijan — se murtautui vastustamattomasti
eteenpäin. On oikeastaan ihme, että keisarillisista jäi ainoatakaan
henkiin. Otetut vangit kertoivat, että itse Wallensteinkin oli
kauhistunut ja sanonut, ettei hän vielä milloinkaan ollut moista
nähnyt. No, parhaiten tiedätte asian itse.

— Äkkiä kuului keisarillisten puolelta huuto: »Pappenheim on
tullut!» Wallensteinin lähetti oli tavoittanut hänet, ja hän riensi
pikamarssissa Lützeniin. Hän etsi kaikkialta Ruotsin kuningasta
taistellakseen hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta — keisarilliset
eivät vielä tietäneet kuninkaan kuolemasta. Tietäen kuninkaan olevan
aina oikealla siivellä Pappenheim syöksyi joukkoineen suoraan meitä
vastaan. Häpeä sanoa, meidän oli hetkeksi väistyttävä. Pappenheim
hyökkäsi keskustaan, Brahen keltaiset, siniset ja vihreät prikaatit
pitivät paikkansa, mutta niiden jokaisesta kuudesta miehestä makasi
viisi kentällä kuolleena tai haavoittuneena. Sitten hän syöksyi taas
meitä vastaan. Nyt pidimme puolemme, ja siinä mellakassa Pappenheim sai
kuolinhaavansa. Niin, hänkin oli urhoollinen sotilas, raju, tulinen —
rauha hänelle.

Stålhandske vaikeni hetkiseksi. Luutnantti Hikipää uskalsi keskeyttää
vaitiolon sanomalla:

— Luulenpa nähneeni, kun eversti Stålhandsken pistooli pamahti ja
Pappenheim suistui satulasta.

— Niin, taistelussa sattuu yhtä ja toista, hymähti Stålhandske.
— Ehkäpä se riitti hänelle. — Tieto Pappenheimin, urhoollisista
urhoollisimman, kuolemasta sai aikaan hänen ratsumiehissään pakokauhun.
He lähtivät taistelusta heittäen aseensa, eikä kukaan pystynyt heitä
hillitsemään.

— Sumu peitti taas kentän, keskeyttäen taistelun, ja armeija järjestyi
uudelleen. Pian usvapilvet taas ohenivat, näkyipä aurinkokin. Silloin
hyökkäsimme taas. Ja silloin me suomalaiset jouduimme tietämättämme
valtaamaan kuninkaan kuolinpaikan. Siinä hän makasi loassa melkein
tuntemattomana, verisenä ja runneltuna, melkein paljaaksi ryöstettynä —
kymmenet ratsut olivat häntä tallanneet. Sen näyn muistan aina —

Stålhandske vaikeni pitkäksi aikaa eikä sotilaidenkaan joukosta
kuulunut hiiskaustakaan. Sitten hän jatkoi:

— Ruumiin olisimme ottaneet mukaamme, kauan sitä puolustimmekin, mutta
tuhannet peräytyvät keisarilliset painoivat meidät syrjään. Wallenstein
oli jo nähnyt taistelun menetetyksi ja käskenyt peräytymään. Voitto oli
lopullisesti meidän, mutta armeijastamme jäi kolmas osa kentälle.

— Pimeän tultua teimme kuninkaallemme viimeisen palveluksemme: etsimme
ja löysimme hänen ruumiinsa ja toimme sen tänne. Kenttävaunuissaan hän
nyt nukkuu viimeistä untaan. Emme saaneet seisoa kunniavartiona hänen
jäännöstensä ääressä, mutta meillä on hyvä omatunto. Parhaamme mukaan
hänen käskynsä täytimme ja hän oli meihin tyytyväinen. Rauha suuren
kuninkaamme tomulle.

Stålhandsken karkea ääni tuntui särähtävän. Ratsumiehet ottivat kuin
huomaamattaan kypärit päästään, seisoivat hetkisen äänettöminä,
painoivat taas kypärit päähänsä ja poistuivat omille nuotiotulilleen.



PAKOLLA SOTAAN.


Toiskätinen luutnantti ratsasti kymmenkunnan miehen seuraamana
Kuusjärven kylään. Hänen oli otettava sieltä kuusi miestä sotaväkeen.

Yliveden ja Likolammen kylät olivat jääneet matkan varrelle — niistä
oli määrätty otettaviksi yhteensä yksitoista miestä —, mutta sotataitoa
oppineena miehenä luutnantti kiersi ne, ratsasti suoraan Kuusjärvelle
ja päätti saalistaa Ylivedellä ja Likolammella vasta myöhemmin, niiden
asukkaiden jo luultua joutuneensa vallan unohduksiin.

Luutnantilla oli mukana seudun tuntijoina kihlakunnan vouti ja pitäjän
nimismiehen virkaan vastoin tahtoaan valittu talokas Jussi Kärppä.

Luutnantin suunnitelma luonnistui oikeastaan hyvin. Nimismiehen sotaan
sopiviksi harkitsemat kuusjärveläiset otettiin talteen suuremmitta
vaivoitta. Loismies Esko Penttinen tavattiin töistä Kantolan pellolta,
renki Henrikki Huusko oli kiinniotettaessa hevosta valjastamassa,
sällismies Paavo Juhonpoika Kruusman sattui olemaan äitinsä ja
velipuolensa mökissä, erämaihin omavaltaisesti muuttanut Pärttyli
Leppä oli tullut kylään suoloja hakemaan, ja tunnettu tappelupukari,
talollisen neljäs poika Johannes Pelkkinen oli parhaillaan syömässä.
Mutta Haavikon renki Kustaa Mäkärä oli livistänyt, painunut metsään
nähdessään vaaran uhkaavan. Luutnantti lähetti viipymättä miehensä
etsimään käsiinsä hänetkin.

— Ja muistakaa, hän varoitteli miehiään, — ettei kiinniotettavaa saa
mitenkään vahingoittaa. Terveitä miehiä tarvitaan, ei vaivaisiksi
lyötyjä.

Lähetettyään miehensä liikkeelle luutnantti kannatti pöydän Haavikon
pihamaalle, johon aurinko paistoi niin mukavasti, sai eteensä
oluthaarikan ja rupesi voudin kanssa ottamaan papereista selvää
seuraavien kylien pakko-ottolaisista. Sotapalvelukseen otetut
kuusjärveläiset istua murjottivat talon seinustalla kahden sotilaan
kaiken varalta vartioimina. Heidän omaisiaan ja kyläläisiään kokoontui
pihalle. Yhdeltä ja toiselta naiselta pääsi nyyhkytys. Katajamäen sorea
Marjatta hiipi vankien luokse, katseli nyyhkyttäen Pelkkisen Johannesta
ja purskahti itkuun.

— Älähän joutavia, Johannes virkkoi, — kyllä minä sodasta aikanani
palaan.

— Jos palaat — — —

Mutta Henrikki Huusko vain naureskeli ja sanoi:

— Minkäpä tälle, aika aikaansa kutakin. — Mielellään tästä jo lähtee
katselemaan maailmaa laveammaltakin, johonkin kauas mieleni on minua
aina vetänytkin. Ja Saksassa ei elämä kuulu olevankaan hullumpaa, niin
Lauritsa korpraalikin kertoi.

— Lauritsa, vai Lauritsa, sanot! Haavikon emäntä huudahti. — Mokomakin
juopporatti! Vai samanlaisena tahtoisit palata kuin Lauritsa palasi,
yksijalkaisena rampana, koko ruumis seulaksi pistettynä. Jopahan toki!

— Oikein puhut, poikaseni, luutnantti virkkoi keskustelun kuullessaan.
— Maailmaa pitää katsoa, kun siihen saa tilaisuuden, ja pitää pää
iloisesti pystyssä. Oikean asian puolesta siellä ottelemme, paavia ja
keisaria tukistamme, hyvillä päivillä elämme ja aikanaan taas terveinä
palaamme.

Kaikkien katseet kääntyivät luutnantin vasempaan käsivarteen, josta ei
ollut jäljellä edes sanottavaa tynkääkään. Hän huomasi katseet, mutta
päästi vain ison naurun ja jatkoi:

— Käsivarttani kaipaatte? Turha vaiva, se unohtui Baijeriin. Ratsumies
sitä ei oikeastaan tarvitsekaan. Oikealla kädellä käyttelee miekkaa,
ohjat pitää hampaissaan kuten Eerikki Slang. Ja sillä käsittelee
myöskin kolikoita, joita Saksassa on enemmän kuin täällä kiven
mukuloita. Rikkaana sieltä palaa —

Vouti, joka hyvin tiesi luutnantin rikkaudet, hymähti huomaamattaan
varsin äänekkäästi. Luutnantti huomasi hymähdyksen, mutta ei pannut
pahakseen.

— Häh, minuako tarkoitat? Samantekevää. Minäkin jo ehdin parin vuoden
aikana liikutella Saksassa siksi paljon kultaa ja hopeaa, että huoletta
olisin jaksanut ostaa koko kylärähjänne taikkapa pitäjännekin, mutta
reikä on pantu rengin suuhun, johon palkkansa panevi, ansionsa
ammentavi. Minun talarini pyörivät kaiken maailman laveaa tietä,
mutta ken osaa ommella kolikot takkinsa nahan ja vuorin väliin,
hänellä niitä on. Ja saaperi sentään, kun siellä on hyvää viiniä ja
koreita naisia — eh! Kreivittäriä, ruhtinattaria ja prinsessoja siellä
kuusjärveläinenkin sotamies vain halaa — nunnatkin käyvät laatuun.
Autuaan kuningasvainajan kuoltua näissäkin asioissa saa liikkua
vapaammin. — Kauanpa miehet viipyvätkin.

— Mäkärän Kustaa on pitäjän vahvin mies, nimismies tiesi sanoa. — Häntä
ei siepata niinkään helpolla.

Siten asia olikin. Ajo oli jo kestänyt toista tuntia. Kustaa tunsi
tienoot, porhalsi metsässä ristiin ja rastiin, eksytti usein
kiinniottajat jäljiltään, mutta joutui taas pian ajettavaksi. Hänen
valkoinen piikkopukunsa vilahteli puiden lomissa, ryteikössä ja
louhikossa, joissa ratsumiesten oli työläs liikkua, mutta viimein
hänet ahdistettiin soukkaan niemeen ja sikäli veteen. Hän heittäytyi
uimaan päästäkseen läheiseen saareen ja sieltä kapean salmen ylitse
asumattomaan korpeen, mutta sotilaat älysivät rannalla veneen, sousivat
perästä, heittivät nuoran pakenijan kaulaan ja uittivat hänet rantaan.
Siellä kaksi ratsumiestä otti huohottavan miehen väliinsä, ja niin
Kustaastakin tehtiin sotamies.

Luutnantti katseli rotevaa renkiä varsin mielissään, punoi viiksiään ja
lohdutteli:

— Älä ole milläsikään. Sinusta tulee erinomainen sotamies, vahva olet
kuin karhu ja sisua riittää. Minä kun sinua parisen viikkoa kuranssaan,
niin olet kypsä lähtemään meren yli. Siellä ylenet korpraaliksi tai
everstiksi tai ihan luutnantiksikin. Kaikkihan te pyristelette aluksi
vastaan, mutta pian miellytte uuteen oloonne. Luutnantti huomasi
sivummalla katkerasti itkevän tytön, päätteli hänet Kustaan valituksi
ja ryhtyi omalla tavallaan lohduttelemaan.

— Heitähän parkuminen, tyttö, kyllä Kustaa isonakin herrana sinut vielä
nai. Ja jos ei nai, niin kyllä joku toinen sinut ottaa, noin sievän
likkalapsen.

Luutnantti lähti miehineen ja saaliineen Kuusjärveltä. Sotaväkeen
otetut marssivat sotilaiden välissä, luutnantti ja vouti ratsastivat
etunokassa. Nimismies asteli yksinään viimeisenä.

— Tämä on oikeastaan kirotun ikävää puuhaa, luutnantti puheli voudille
kapean tien kääntyessä metsään, — mutta minkäpä sille mahdat. Sellainen
on laki ja reklementti.

Suomi kantoi 30-vuotisessa sodassa suhteettoman rasituksen. Maan
väkiluku oli suunnilleen 500 000 henkeä eli kolmannes valtakunnan
asukkaista. Suomi asetti sodan aikana keskimäärin vuosittain 16 000
miestä sotaväkeä eli kaksiviidesosaa, Ruotsi kaksi kertaa suurempine
väkilukuineen vain kolmeviidesosaa. Väkeä kaatui taisteluissa,
kulkutaudit surmasivat ehkä vieläkin enemmän niissäkin joukoissa
— enimmäkseen suomalaisia — jotka olivat Itämeren-maiden linnojen
varusväkenä. Sekä taisteluissa olleiden osastojen että varusväkienkin
miehistöä oli vuosittain tuntuvasti täydennettävä, väliin jopa
täydelleen uusittavakin kokonaisia pataljoonia.



NÖRDLINGEN.


Lützenin taistelun jälkeen molemmat puolet väsähtivät. Oteltiin siellä
ja täällä, suunniteltiin rauhaa ja uusia liittoutumia, jotka kuitenkin
raukesivat. Wallensteinin murhasivat hänen omat upseerinsa. Herttua
Bernhard toimi ruotsalais-suomalaisten yhtenä ylipäällikkönä, Horn
toisena, kumpikin omalla tahollaan. Keisarillisia johti kenraali Gallas
ryhtyen piirittämään Nördlingenin protestanttista kaupunkia.

Suomalaiset ratsumiehet ajoivat käymäjalkaa pitkin lokaista tietä.
Heidän edessään ratsasti nyt everstiluutnantti Arvid Wittenberg.

Hallikko ja Hikipää ratsastivat rinnan. Ratsumestari silmäsi vähän
väliä taakseen huolestunein katsein ja virkkoi vihdoin:

— Meidän pitäisi suojata peräytyvä, oikeastaan pakeneva armeija
yllätyksiltä. Vaikeaksi se tehtävä käy, jos verekset joukot hyökkäävät
kimppuumme. Hevoset kykenevät tuskin kantamaan ratsastajaa ja miehet
nukkuvat satuloissa. — Perkuleen herttua! — Keisarilliset eivät
näytä kuitenkaan seuraavan, teurastavat kai parhaillaan Nördlingenin
asukkaita. Sääliksi käy, hyvin puolustautuivat. Olisipa Horn määrätty
kuninkaan kuoltua ylipäälliköksi, niin asiat olisivat toisin. Nyt
meillä on kaksi ylipäällikköä, Weimarin Bernhard toisaalla ja Horn
toisaalla.

— Väittävät herttuan kivenkovaan vaatineen tätä taistelua.

— Niin on, hänpä, kunniankipeä kiivailija, sen toimeksi saikin — piru
hänet periköön! Ensin puuhasi Hornin armeijoineen tänne ja sitten
kiusasi kiusaamistaan, vaikka Horn selitti selittämästä päästyäänkin,
että huonosti siinä käy. Horn ei olisi sittenkään suostunut, mutta
kun puolustajat olivat jo viidettä päivää aivan syömättä ja naiset
sekä lapset sortuivat nälkäkuolemaan, niin niitä ajatteli, heltyi ja
suostui, vaikka kuuluikin sanoneen suostumistaan elämänsä tyhmimmäksi
teoksi. Ja tässä nyt ollaan. Horn tietysti otti tehtäväkseen
taistelun vaikeimman puolen, sen jyrkän kukkulan valtaamisen, jota
vastaan rynnättiin kolmetoista kertaa ja tultiin aina verissä päin
alas. Luulenpa hänen aikoneen yrittää vielä neljännentoista kerran,
hänen armeijansahan oli vielä hyvässä järjestyksessä, mutta silloin
herttuan — hitto hänet vieköön! — ratsujoukot tekivät tuhon. Suoraa
päätä porhalsivat pakokauhunsa vallassa Hornin jalkaväen päälle ja
tartuttivat niihin saman onnettoman kauhun. Näin Hornin koettavan
miekka kourassa pysäytellä pakenevia, mutta minkäpä niille mahtoi.
Samalla siihen jo kiitikin suuri keisarillinen ratsuparvi, useita
rykmenttejä, ympäröi Hornin ja osa vei hänet muassaan toisten alkaessa
hakata pakenijoita maahan. Ja tässä nyt ollaan — piru ottakoon vielä
kerran herttuan ja hänen kirotut ratsumiehensä!

— Kenestä nyt tulee ylipäällikkö?

— En tiedä, eikä asia minua enää liikutakaan. Riidelkööt isot herrat
siitä asiasta keskenään, me tappelemme, kun käsketään. Sen vain sanon,
että sen miehen, joka pystyy selvittämään tämän sotkun, sen pitää olla
tehdyn vahvoista aineista. Minun näköpiirissäni ei ole sellaista,
mutta pitkällekö tästä hevosen selästä näkee. Tuosta — ratsumestari
viittasi peukalollaan Wittenbergiä — voi ehkä tulla sellainen, mutta
hän ei ole vielä kypsä. Hanski on hyvä tappelija kuten Tottikin, mutta
sotajoukkoja johtamaan? — ei.

Äänettöminä ratsastettiin edelleen, hevoset pää riipuksissa, miehet
torkuksissa.

Keisarilliset pitivät Hornin, vastustajainsa etevimmän sotapäällikön,
vangiksi joutumista voittonsa tärkeimpänä tuloksena. Herttua Bernhard
pelastui pakenemalla ja huudahti järkytyksissään: »Minä olen hullu,
mutta Horn on viisas mies!» Kahdeksan vuotta Horn oli vankina, vasta
sitten keisarilliset vaihtoivat hänet kolmeen omaan kenraaliinsa.

Nördlingen oli sotatanterella ankara isku. Suomesta kuului myöskin
huonoja uutisia: kansaa kuoli siellä nälkään. Preussin rannikon hyviä
tuloja tuottaneet satamat täytyi jatkuvan rauhan pantiksi antaa
Puolalle. Weimarin herttua siirtyi joukkoineen Ranskan palvelukseen.

Kenraali Kustaa Banér ryhtyi johtamaan Ruotsi-Suomen pääjoukkoja.
Armeijain palkkajoukot — niitä oli enemmistö — villiintyivät yhä
enemmän. Kaikki irtiotettava ryöstettiin, kyliä poltettiin, asukkaita
murhattiin. Koirat raastoivat ruumiita, ihmiset tappelivat koirista,
ryöstivätpä itsekin ruumiita ja söivät niitä. Rutto levisi kaiken
lisäksi yli maan. Hautausmaat eivät riittäneet, ruumiita kuopattiin
läjittäin muualle. Susilaumat hätyyttivät nälissään horjuvia, henkensä
vielä säilyttäneitä ihmisiä. Rikas Saksa tarvitsi noustakseen kaksi
vuosisataa. Vasta silloin sen väkiluku kohosi samaan määrään kun se oli
ollut 30-vuotisen sodan alussa.

Ruotsalais-suomalaiset osastot säilyttivät vielä jotenkuten
mieskurinsa. Stralsundin kaupunki, liittolainen, suostui päästämään
muuriensa sisälle vain suomalaisia ja ruotsalaisia.

Armeijakin alkoi kärsiä nälkää tyhjäksi ryöstetyssä maassa. Hevosia
sortui joukoittain. Tykkimiehet saivat vetää itse tykkejään, ja
ratsumiehet marssivat satula omassa selässään. Kotimaistenkin joukkojen
kuri höltyi pahoin. Banér koetti sitä palauttaa kaikin tavoin, mutta
se ei enää milloinkaan kohonnut sellaiseksi kuin kuninkaan aikana.
Kuitenkin Banér suoritti tällä armeijalla ihmeteltäviä, yllättäviä
marsseja, kykenipä lisäksi perinpohjin lyömäänkin vihollisen
Wittstockin taistelussa, johon otti osaa myöskin tuhatkunta Turun
läänin ratsumiestä, Viipurin jalkaväkirykmentti ja Uudenmaan
ratsumiehet. Stålhandske oli tietysti mukana, samoin Wittenberg.

Apujoukkoja ei ollut heti odotettavissa. Banér lähti Saksista, veti
nenästä vihollista ja suoritti mestarillisen marssin Pommeriin. Armeija
oli perin kurjassa tilassa. Kenraali Gallas marssi Pommeriin tehdäkseen
leikistä kerta kaikkiaan lopun. Pommeriin saapui vihdoin mm. Suomesta
verestä apuväkeä, 4 komppaniaa Viipurin läänin ratsumiehiä ja 300
jalkamiestä.

Nälkä pakotti Gillasin vetäytymään jälleen etelään. Hän ryösti
kaiken, mitä vielä oli jäljellä. Hänen kulkemaansa tietä osoittivat
hautaamattomat ruumiit, eläviä ihmisiä ei niillä tienoilla nähty.

Banér lähti myöskin etelään. Marssi oli hirvittävä. Sotilaat keräilivät
ruohoja lieventääkseen nälkäänsä, kuolleiden koirien ja hevosten liha
oli herkkua.

Etelään jälleen saavuttua tuli kova pakkanen, joka jäädytti Tonavan.
Keisari ja lukuisat vaaliruhtinaat olivat koolla Regensburgissa.
Banér päätti siepata korkeat herrat yllätyksellä ja lähti marssimaan
Regensburgiin. Silloin ilmat leutonivat äkkiä, Tonava alkoi taas
lainehtia, vihollinen kiiruhti katkaisemaan hänen paluutietään, ja
armeija näytti olevan auttamattomasti hukassa.



EERIK SLANG.


Hurja suomalainen, urhoollisista urhoollisimmaksi ja Pohjolan
Leonidaaksi sanottu eversti Eerik Slang oli ollut mukana sodassa sen
alusta saakka. Kaikkialle hän oli ehtinyt mukaan, Banéria hän oli
viimeksi auttanut viisailla neuvoillaan ja myöskin rohkeilla teoillaan.
Chemnitzin taistelun jälkeen hänen maineensa levisi kaikkialle,
Kitschin luona Böömissä hän tuhosi 3000 kroattia, Saalfeldissa hän
menetti vasemman käsivartensa. Regensburgin retkellä hän pelasti
armeijan.

Slang joutui 2000 miehen kanssa päävoimista erilleen, ja hänet
saarrettiin pieneen Neunburgin kaupunkiin, joka sulki keisarillisilta
päävoimilta tien niiden marssiessa Bauerin armeijaa tuhoamaan.
Slangilla ei ollut ainoatakaan tykkiä, kaupungin muurit olivat
rappiolla, hänen joukkonsa oli ratsuväkeä. Vihollinen teki hyökkäyksen
toisensa jälkeen, Slang löi ne aina takaisin. Keisarillisen armeijan
päällikkö ehdotti antautumista, mutta Slang vastasi: »Niin kauan
kuin ainoa käsivarteni on tallella, pysyn paikallani.» Samalla hän
ilmoitti ammuttavansa uuden antautumiskehoituksen tuojan. Vihollinen
hyökkäsi, mutta torjuttiin taaskin. Vihollinen lähetti uuden
antautumiskehoituksen, Slang ammutti sen tuojan. Vihollisen tykistö
ampui muureihin suuria aukkoja, Slang täytti ne tukeilla ja torjui
verisesti hyökkäyksen. Hänen miehiltään loppuivat kuulat, Slang käski
ampumaan kivillä.

Vihollisten päällikkö, arkkiherttua Leopold, raivosi, käski ampumaan
kaupungin maan tasalle, mutta Slang oli järkkymätön. Hänen upseerinsa
katsoivat taistelun toivottomaksi ja kehoittivat antautumaan, mutta
Slang vastasi: »Kun Banérin armeija on turvassa, antaudumme. Siihen
saakka pysymme paikoillamme viimeiseen mieheen.»

Muuri pommitettiin murskaksi, niin että aukoista näki kaupungin torille
saakka. Kolme päivää oli kulunut, Slang oli pidättänyt alallaan 40000
miehisen vihollisarmeijan, Banér armeijoineen oli päässyt vaarallisten
solien lävitse turvaan — silloin Slang antautui. Vihollinen osoitti
hänelle kunnioitustaan, ja pian hän pääsi vankeudesta vapaaksi.

Sairaalloinen Banér kuoli. Vihollinen hyökkäsi heti tästä tiedon
saatuaan, mutta se voitettiin Wolfenbüttelin luona. Suomalaisia oli
taaskin kunnialla mukana ja Arvid Wittenberg oli yhtenä voitontuojana.
Sotamarski Lennart Torstensonista tuli ylipäällikkö.



STÅLHANDSKE.


Montakaan huomattavampaa taistelua ei taisteltu, joissa Stålhandske
ei olisi vaikuttanut asiain kulkuun tietyllä oikealla siivellään.
Kesällä 1639 hänet lähetettiin päälliköksi Schlesiaan, jossa hän
johti 6000 miestä. Hän teki siellä kolmen vuoden aikana yhtämittaisia
uhkarohkeita, usein menestyksellisiäkin retkiä. Hänen joukkonsa hupeni
vähiin, apua ei saapunut, ja Schlesia tyhjentyi elintarpeista. Säälittä
Hanski kävi sotaansa, tarpeettomia julmuuksia harjoitettiin, ja pian
hänen joukkonsa maine ei ollut sen parempi kuin keisarillistenkaan.
Lopuksi Stålhandsken oli ylivoiman edessä vetäydyttävä pois
Schlesiasta. Hän liittyi taas pääarmeijaan ja ryhtyi johtamaan
suomalaisiaan.



LEIPZIG.


— Enpähän totisesti olisi uskonut ottelevani vielä toisenkin kerran
Breitenfeldin kentällä, mutta niinpähän sattui taas yhdentoista
vuoden kuluttua, ratsumestari Hallikko jutteli ikuiselle toverilleen
luutnantti Hikipäälle. — Sinä alat jo käydä harmaaksi, Hikipää.

— Entäpä sinä! Nuokin piikkisianharjakset, joita sanot viiksiksi,
törröttävät jo melkein valkeina. Ja poskesi ovat vakoja täynnään
— en lue mukaan noita arpia, joita sinulla on kohta yhtä paljon
kuin konsanaan autuaalla Pappenheim-vainajalla. No, eipä minunkaan
naamani ole mikään neitsykäisen naama, mutta kyllä sinä jo kohta
alat karkoitella kroatteja pakoon pelkällä ulkonäölläsi. Aikaisemmin
helakanpunainen nenäsikin alkaa jo muuttua siniseksi. Kylläpä kotona
ällistyvät, jos tämä sota nimittäin joskus loppuu, jota en enää
ollenkaan usko — kun näkevät edessään tuollaisen jalon uskonsankarin.

— Vai morkkaat esimiestäsi, senkin pakana, Hallikko murahti, mutta
rämähti sitten pitkään nauruun.

— Kuulehan, Hikipää jatkoi, minä olen useasti ihmetellyt sitä
seikkaa, miks’ei meitä koroteta. Osaatko sinä sen selittää? Melkeinpä
keskenkasvuiset poikaset kohoavat eversteiksi ja kenraaleiksi
ja marskeiksi ja komentavat armeijoita, mutta me olemme vain
ratsumestareita ja luutnantteja ja komennamme aina samoja miehiä tai
oikeastaan jo niiden miesten poikia, joiden kanssa joskus hämärässä
muinaisuudessa lähdimme Saksaan.

Hallikko mietiskeli kauan, harkitsi asiaa puoleen ja toiseen ja vastasi:

— Enpä ole tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi. Hitto hänet tietäköön!
Kaipa meidät on sitten luotu ratsumestareiksi ja luutnanteiksi ja
korpraaleiksi. Tai mitä arvelet — ehkäpä ei sellaisten miesten, joiden
nimenä on Hikipää ja Hallikko ja Kahina ja Pöntikkä, sovi yletä isoksi
herraksi. Emmekä me ole tunkeilleet niissä teltoissa, joissa arvoja
jaetaan. Jos kuningas olisi elänyt, niin — no niin. Emmekä me osaa edes
kunnolla ruotsiakaan, saksaa sen verran, että pystymme saamaan irti
haarikan — hei, isäntä, ein pok piir ja pian, köntys! — emmekä opikaan.
Emmekä osaa liverrellä muuten kuin miekka kädessä, niin että — piru
hänet tietäköön. Eipähän ole Hanskikaan ylennyt kuin everstiksi, samoin
Eerikki Slang. Horn oli luotu marskiksi jo syntyessään, ja niin on
Wittenperi myöskin, sano minun sen sanoneeni.

Tätä tarinaa käytiin muutamassa kellarissa Leipzigin kaupungissa äsken
saadun voiton jälkeen. Kellariin keräytyi vähitellen paljon suomalaisia
upseereja, ja olo kävi yhä vilkkaammaksi. Viini irroitti kielen jäykät
kantimet. Muuan myöhäinen tulija paiskasi sulkahattunsa pöydälle ja
lausahti:

— Slang meni.

Tovin oltiin äänettöminä. Sitten joku sanoi:

— Vai jo meni Slang.

— Kuulan sai lävitseen vasemman siiven etujoukkoja johtaessaan. Viisi
sellaista kesti aikaisemmin, kuudes vei miehen.

Hetkinen keskusteltiin kaatuneesta, määriteltiin hänen tekonsa, juotiin
malja hänen muistokseen ja siirryttiin muihin asioihin.

— Torstenson on mies, Hallikko julisti. — Saakeli, miten näppärästi
petti Piccolominin! Oli piirittävinään Leipzigiä, mutta kun Piccolomini
saapui, keskeytti piirityksen ja lähti pohjoiseen muka pakoon. Minä
jo tosissani arvelin, että Itämeren rannalle tässä taaskin marssitaan
ruohoja keräämään. Niin kai Piccolominikin päätti ja lähti perään.
Mahtoipa se pappa ällistellä, kun Breitenfeldiin saavuttuaan näki
meidät seisomassa täydessä taistelujärjestyksessä naama etelään päin.
Ja loistavan voiton otimme.

Muuan uusmaalainen puuttui puheeseen:

— Niin oikein, mutta minusta on sentään suorastaan sikamaista, että
Hanski pantiin rintamaan meidän kanssamme oikean siiven toiseen riviin
eikä etumaiseen. Etumainen paikka annettiin Wittenbergille ja Turun
lääniläisille. Hanski on sentään vanhempi tekijä kuin Perkki.

— On kyllä, mutta Perkki onkin nyt isompi herra, ihan kenraali. Hän
komensi Hanskiakin.

— Meillä keskustan miehillä ei ole moittimisen varaa, eräs Porin
puolelainen tiedoitti. — Porin ja Pohjanmaan rykmentit pääsivät
otteluun heti, jo ennen teitä ratsumiehiä.

— Pääsitte, mutta me ratkaisimme hyökkäyksellämme leikin, kivahti
uusmaalainen.

— No, olkoon miten tahansa, Hallikko tyynnytteli jo kiivastuneita
ja pian miekkaankin tarraavia miehiä. — Kyllä siitä riittää kunniaa
jokaiselle. No, — nopeasti se kävikin, kolmessa tunnissa koko juttu oli
selvitetty.

— Sanotaan, että nyt lähdetään taas Baijeriin, joku tiesi kertoa.

— Minä kuulin, että Tanska aikoo sotaa ja että ehkä joudumme sitä
kurittamaan.

— Miten vain, etelään tai länteen, samantekevää. Nyt pidetään lystiä.

Jotkut alkoivat laulaa. Äänet eivät tosin kaikuneet aivan puhtaina eikä
nuottikaan pysynyt ihan kohdallaan, mutta se ei haitannut. Sotilaslaulu
seurasi toistaan, pikari tyhjeni toisensa jälkeen. Sitten joku viritti
kotimaassa jo poikana opitun laulun. Kaikki yhtyivät siihen, mutta
Hallikko tunsi itsensä liikutetuksi sekä laulusta että viinistä, rupesi
muistelemaan kuningasvainajan entisiä aikoja ja menosi:

— Te perkuleet vetelette vain jumalattomia viisuja silloin, kun pitäisi
laulaa totista virttä. Ja milloin te penteleet olette viimeksi lukeneet
iltarukouksenne, häh? Lützenissä kai, kymmenen vuotta sitten. Te vain
juotte ja mellastatte ja elätte kuin viimeistä päivää, häh? Jospahan
kuningasvainaja näkisi, niin mars hirteen joka sorkka, saakeli — —
Älytessään, ettei kukaan kuunnellut hänen sanojaan, Hallikko rupesi
selittämään vieressään istuvalle toisia ajatuksia:

— Kyllä me suomalaiset sentään olemme sitä vihoviimeistä kansaa — häh?
Kamalan maineen olemme hankkineet — kirkoissa jo rukoillaan kaikkia
taivaan pyhiä varjelemaan meistä, kirotuista hakkapeliitoista, joita
kiirastuli aina ja ikuisesti kärventäköön. Tolkuttomia julmuuksia
teemme — vaikka tekevätpä muutkin ihan samanlaisia — kiukkuun
ärsytettyinä meillä ei ole mitään rajoja. Ryyppäämme kuin porsaat —
vaikka niin tekevät muutkin — raadamme ensimmäisinä miehinä kaikkea
muutakin pahaa, riehumme kuin irti päästetyt perkeleet — häh?

— Ole vaiti ja kallista tuosta, vastasi naapuri työntäen valtavan
remmarin Hallikon kouraan.

Hallikko huomasi parannussaarnansa aivan turhaksi ja syventyi
kallistamaan remmaria yhä useammin ja syvemmin.

Kemut jatkuivat, kellarin täytti tupakansavu. Sen seasta tuskin enää
erotti pystyssä pysyviä, kunnialla kaatuneista puhumattakaan.

Kun soturit vihdoin hoippuivat majapaikkoihinsa, katsoivat kaikki
vastaantulijat viisaimmaksi jo ajoissa poiketa sivukaduille.



TANSKASSA.


Tanska ryhtyi sotaan. Torstenson marssi yllättäen Tanskaan, mukanaan
myöskin Stålhandske suomalaisineen.

Pelottoman suomalaisen ratsuväenkenraalin päivät olivat luetut.
Tuhottuaan Koldingin luona perinpohjin tanskalaisen ratsuväkiosaston
hän sairastui ja kuoli huhtikuussa 1644. Hän taisteli lukemattomat
taistelunsa silmäänsä räpäyttämättä — siekailematta hän anasti myöskin
palkkionsa, kuten ajan tapoihin kuului. Tanskasta hän otti hoteisiinsa
Aarhuusin piispan kallisarvoisen kirjaston, 890 nidettä. Hänen leskensä
lahjoitti sen äsken perustetulle Turun yliopistolle. Tämä kallis aarre
tuhoutui myöhemmin Turun palossa.

Laivastokin oli liikkeellä. Luojansa Klaus Laurinpoika Flemingin
johtamana se taisteli Kolberger Heiden vesillä. Pimeys keskeytti
taistelun, yön aikana tanskalaiset pakenivat. Vähän myöhemmin Fleming
haavoittui ja kuoli. Hollannin laivasto liittyi avuksi, ja Kaarle
Wrangel löi tanskalaiset Femernin luona. Kustaa Horn oli jo päässyt
vankeudesta. Hän valloitti Skånen. Pian tehdyssä rauhassa Tanska
luovutti Ruotsille laajoja alueita Norjasta ja Etelä-Ruotsista.



SUUREN SODAN LOPPU.


Vanha ratsumestari Hallikko selitteli taas sotatoimia. Hänen uskollista
toveriaan luutnantti Hikipäätä ei ollut enää kuulijain joukossa, hänkin
lepäsi Tanskan mullassa.

— Niin, Kolding oli hänen matkansa määrä. Laajalti olemme kaatuneilla
kansoittaneet maita. Jopa joutaisin minäkin — seitsemäntoista vuotta
olen tapellut yhtä mittaa Saksassa. Komppaniassanikaan ei ole enää
kanssani Suomesta lähteneitä miehiä kuin puolenkymmentä. Kaikki he
makaavat maan alla, kuka siellä, ken täällä. Ristit ovat jo lahonneet
heidän kummuillaan, nimensä he veivät mukanaan hautaan, maineensa
jättivät. Uutta väkeä on tullut kaiken aikaa. Äsken tuli Viipurin
ratsurykmentti — uusittuna — ja muutkin täydennettiin. Maltahan —
meitä on nyt täällä Turun, Uudenmaan ja Viipurin ratsuväet, Porin,
Pohjanmaan, Hämeen, Uudenmaan ja Savon jalkamiehet. Ja monet sodassa
aikaisemmin olleet joukot ovat nyt nuolemassa haavojaan Itämeren maissa
tai kotona. En ymmärrä, kuinka se kansaparka siellä kotona jaksaa yhä
puristaa esiin vereksiä joukkoja. —

— Muuten asiat ovat taas tolallaan. Vihollinen piiskattiin viimeksi
Böömissä Jankowiin luona, jolloin Wittenberg johti oikeata siipeä —
ainahan minä olen sanonutkin, että siitä miehestä vielä kuullaan.
Vähältäpä piti, ettei hänestä tullut ylipäällikköä Torstensonin erottua
sairautensa vuoksi, mutta Kaarle Wrangel voitti vaalissa.

— Nyt, pojat, nyt minäkin lähden Böömiin. Täällä Reinin rannoilla on
tosin leppoisa olla — viinitkin hyviä, piru vieköön — mutta mukavaa
kuuluu olevan Böömissäkin. Enkä siellä ole vielä ennen ollutkaan.
Lähtöpikari, pojat, ja eläkää kunnialla, yhtä siivosti kuin mekin
Kustaa Aadolfin miehet olemme eläneet — piru vieköön.

Valkohapsinen ratsumestari tyhjensi nauraen pikarinsa, nousi ketterästi
satulaan ja lähti komppanioineen kauas itään. Hän ehti mukaan Prahan
valloitukseen ja perusteelliseen ryöstöön ja oli sitten Arvid
Wittenbergin mukana valloittamassa Taborin linnaa. Sen edustalla vanhan
ratsumestarin tarina päättyi. Hänen hautansa ääressä seisoi vain kolme
hänen kanssaan koko sodan ajan taistellutta miestä ja neljäntenä
kenraali Wittenberg. Hän nyökäytteli päätään syvissä mietteissään, otti
hattunsa päästään ja lausahti:

— Rehellisesti hän tappeli, rehellisesti joi ja elämöi, oman aikansa
mies oli kaikessa. Ensimmäisten joukossa tänne tuli, viimeisten kanssa
lähti. Siunaus nouskoon kunnon soturin tomusta.

Kenraali pani taas hatun päähänsä ja sanoi:

— Pitkä sota on lopussa, rauha on vihdoinkin tehty.



WESTFALEN.


Rauha solmittiin Westfalenissa lokakuun 14 p:nä 1648. Ruotsi sai siinä
Etu-Pommerin kaupunkeineen ja saarineen ja pääsi siten hallitsemaan
Saksan kolmen tärkeän kauppaväylän suuta. Valtakunnasta tuli
suurvalta, se pääsi etelästä uhkaavasta puristuksesta. Nämä olivat
aineelliset ja valtiolliset edut, huomattavat sinänsä, vaikka perin
kalliilla hinnalla lunastetut. Mutta pitkästä sodasta oli toinenkin,
maailmanhistoriallinen tulos, jota ei olisi saavutettu ilman Pohjolan
sekaantumista taisteluun: Euroopan kansojen omantunnonvapaus.
Suomalaiset olivat merkitsevällä tavalla mukana sitä hankittaessa.

Kustaa Aadolfin sisarenpoika, Pfalzkreivi Kaarle Kustaa, oli sodan
viimeinen ylipäällikkö. Hän pani rauhan kunniaksi toimeen suuret
syömingit Nürnbergin kaupungissa. Ajan henki vaati ilon osoittamista
tuntuvalla tavalla. Myöhään yöllä sotamarski Wrangel toi sisään
30 musketööriä, jotka ampuivat salissa yhteislaukauksen toisensa
jälkeen. Monet saksalaiset vieraat hiipivät tiehensä säikähtyneinä
näin jylisevästä juhlimisesta. Sotilaat eivät osanneet enää kunnolla
syödäkään ilman pauketta ja juhlivat rauhaakin ampumalla.




KREIVINAIKA


 »Kreivin aikana» tunnetaan Suomessa Pietari Brahen merkillinen
 hallintoaika. Kaksi kertaa, v. 1637—40 ja 1648—54 hän oli Suomen
 kenraalikuvernöörinä. Perinpohjin hän koetti perehtyä maamme
 erikoisiin, ruotsalaisille vieraisiin oloihin. Kaikin voiminsa
 hän edisti maamme hyvinvointia, joka, joitakin sattuneita katoja
 lukuunottamatta, tuntuvasti kohosikin. Suomen kielen oikeuksia
 hän myöskin lujasti tuki tahtoen kouluttaa maalle oman, pystyvän
 niin maallisen kuin hengellisenkin virkamiehistön. Tässä mielessä
 hän tarmokkaasti puuhasi Turkuun yliopistoa ja saikin suuren
 vaikutusvaltansa avulla aikeen toteutetuksi 30-vuotisen sodan
 vielä jatkuessa pahimmillaan. Kreivi Pietari Brahe oli niitä
 ruotsalaisia Suomen hallitusmiehiä, joita Suomessa on aina muistettu
 kiitollisuudella ja kunnioituksella; hänen päänsä kohoaa heistä
 korkeimmalle.


Pitkät, teräväkeulaiset kirkkoveneet kiitivät suuren sisämaanjärven
tyventä selkää. Ne pujahtivat väliin kapeaan salmeen, toisinaan
kiertelivät saarien lomitse, joiden sammaleiset kalliot, niillä
kohoavat koskemattomat hongat, rantaan sijoittuneet valkearunkoiset,
vehreät koivut ja vaatimattomat lepät somina kuvastelivat veden
kalvossa. Tuhannet linnut pitivät puiden oksilla ikuista iloaan,
kuikkapari meloi riippakoivujen varjossa merkiten tiensä hopeisella
juovalla, ja etäisyyksistä kohosi yksinäisen erämaantalon sauhu
pilvettömälle taivaalle ohuena, kiemurtelevana viivana. Parisen
kaukaista kalamiestä keitti rantakalaansa kallioisella luodolla.

— Tämä maa on kaunis ja kulkumme sen helmassa on kuin yhtämittaista
sunnuntaita.

Näiden sanojen lausuja istui etumaisen veneen kunniapaikalla,
leveimmällä tuhdolla perämiehen edessä. Sanansa sanottuaan hän
antoi katseensa taas kiertää Luojan koskematonta luontoa, ja hänen
kasvoillaan oli tyynen ihastuksen hyvä hymy.

Aikansa erämaita soudettuaan veneet kääntyivät asutulle seudulle,
pitkään lahteen, jonka perillä oli kylä ja sen vähäiset pellot. Kylän
väki oli odottamassa rannalla, miehet valkoisissa pyhäviitoissaan,
naiset koreiksi somistetuissa tamineissaan, rinnoillaan ketjut ja
soljet, vähäiset arvoltaan, kalliit kantajilleen.

Vankat kädet vetivät veneen keulan hietikolle ja auttoivat kuivalle
kamaralle perätuhdolla istujan, Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi
Pietari Brahen sekä hänen puolisonsa.

— Tervetultuanne erämaan kylään, taloon käykää, kotonanne olkaa,
puheli vastaanottajien joukosta pitkä, suoraselkäinen vanhus. — Sanan
tulostanne saimme, osasimme vähiämme isojen vieraiden varalle varustaa.

Tulkki käänsi sanat ruotsiksi. Kreivi kiitti, pisti kättä, tervehtipä
kaikkia muitakin. Lähdettiin taloon. Kreivi istutettiin isännän
viereen, kreivitär naisten joukkoon ison uunin kupeelle. Ihmeissään hän
katseli savun mustaamaa kattoa, kiiltäviä seiniä, hohtavaksi hangattua
honkaista lattiaa, yhdestä puusta tehtyjä isoja astioita ja naisväen
kangaspuita.

— Katto on musta, mutta sen väri kestää, kreivi virkkoi puolisonsa
ihmettelyn huomatessaan, nousi ylös, pyyhkäisi kattoa valkoisella
pitsikalvosimellaan ja näytti sitä sitten kreivittärelle. Kalvosimessa
ei ollut noen jälkeäkään.

— Kuten näet, tunnen jo hieman Suomenmaata. Ja paremmin aion oppia
tuntemaan.

Tarjottiin ruokaa. Rukiista, ohraista ja kauraista leipää siinä oli,
lihaa useampaa lajia, oli porsaan luovuttamaa, mutta oli metsästäkin
hankittua, naurishaudikkaita, verestä kalaa suolattuna ja paistettuna,
piimää ja kotona pantua olutta. Isäntä tarjosi haarikkaa kreiville
ja sanoi perin huonolla, mutta jotenkuten ymmärrettävällä ruotsin ja
saksan sekoituksella:

— Jos sopinee, niin ottakaa, hyvästä sydämestä tarjotaan. Reinin
viinejä meillä ei ole.

— Mitä, puhutte ruotsia ja saksaa täällä erämaan keskellä! Missä
olette niitä oppinut? — Monissa sodissa ja maissa minäkin nuorempana
kiertelin. Silloin opin, minkä opin.

— Niin, pitihän minun se arvata. Teistä suomalaisistahan on melkein
jokainen ollut sodassa, kiertänyt maat ja manteret.

Kreivi innostui kovin voidessaan tarinoida tulkin välityksettä, vaikka
tämän olikin usein autettava. Tarkoin hän kyseli olot ja elämät, huolet
ja toiveet, ja lähtiessään vihdoin matkaansa jatkamaan hän pyysi
Salakkalahden isäntää seuraamaan mukana seuraavaan pysähdyspaikkaan.
Isäntä suostui mielellään.

Veneiden taas halkoessa vesiä kreivi tarinoi vilkkaasti vastassaan
istuvan isännän kanssa. Väliin hänen katseensa kierteli hyväilevänä
korpia ja rantoja, mutta kohta hän taas muisti uusia kysyttäviä
asioita. Kaikesta hän tahtoi tarkan selon ja sai myöskin, mikäli
isännän tiedot riittivät. Ja mitä Salakkalahden isäntä ei tietänyt, sen
saattoivat sanoa monet muut.

Seuraavassa pysähdyspaikassa kreivi kiitteli kovin Salakkalahden
isäntää hänen lähtiessään astumaan erämaiden halki kyläänsä kohden.
Kreivi jäi solmimaan uusia tuttavuuksia, mutta Salakkalahden isäntä
tuumiskeli yksikseen korpea tallatessaan:

— Mieheltä näyttää, viisaalta ja hyvältä. Kopea ei ole isoksi
herraksi, suoraa puhetta ei pane pahakseen, arvon antaa alhaisenkin
sanalle, mikäli tämä järkeviä puhuu, ja opikseen näyttää sanat
ottavan. Hyvän hallitusmiehen lienevät tänne lähettäneet, ja hyvää
täällä tarvitaankin, jos mieli maan ja kansan nousta kaiken kurjuuden
keskeltä. Hyvät ovat siis merkit, hyvät aikomuksensa, antakoon Luoja
niiden vain todeksi toteutua.

Pietari Brahe matkasi edelleen. Vähään hän ei tyytynytkään, matkan
monia vaivoja hän ei väistynyt. Monta eri matkaa hän teki ja otti
tarkan selon kaikesta, mitä hänen hallittavakseen uskottu maa kaipasi.

Hämeen ja Savon hän kiersi ensimmäisellä matkallaan, kulki edelleen
Karjalaan, Käkisalmeen ja Viipuriin, Inkeriin, Pähkinälinnaan
ja Nevanlinnaan ja palasi rantatietä Turkuun. Sinne saavuttuaan
hän kirjoitti hallitukselle laajan selonteon, kertoi näkemänsä
ja kuulemansa ja teki omia, laajoja ehdotuksiaan maan tilan
parantamiseksi. Hän moitti, missä oli moitittavaa — sitä oli paljon —
ja kiitti kiitettävät. Rahvaan olot hän selitti tarkoin, veti esiin
monien virkamiesten kelvottomuuden ja pappien taitamattomuuden, päätyen
lopuksi siihen, että Suomeen, sekä kaupunkeihin että maaseudulle, olisi
perustettava kouluja sekä Turkuun yliopisto, jolloin maahan saataisiin
kyvykkäitä suomalaisia virkamiehiä. Etenkin yliopiston saaminen
korjaisi pian epäkohdat. Toisen matkansa kreivi teki meritse Poriin
ja palasi maitse. Kolmannella hän kulki Helsinkiin, Hämeenlinnaan ja
Savonlinnaan, Pieliselle, Kajaaniin ja Ouluun sekä palasi Pohjanmaan
rantatietä ja edelleen Satakunnan kautta Turkuun. Palattuaan hän
jälleen selosti hallitukselle matkaansa, esitti ehdotuksiaan ja
kirjoitti: »Niin olisi myöskin hyvin viisasta, että Ruotsin nuoret
aateliset oppisivat suomea, jota kieltä syyttä halveksitaan ja joka on
hyödyllisempää kuin ranska ja italiankieli, siihen katsoen, että Suomen
suuriruhtinaskunta on parhain ja suurin osa T. K. Majesteettinne ja
Ruotsin kruunua. — Myöskin puhutaan tätä kieltä koko Virossa, Liivissä
ja Inkerissä Agnismaahan saakka Novgorodiin päin, suurimmassa osassa
Lappia Nord Kapiin päin, ja Valkoisen meren rannikolla käyttävät suomea
venäjän rinnalla kansat, joiden kanssa olemme kosketuksissa.»

Kreivi kävi myöskin Ahvenanmaalla ja teki Suomen sisämaihinkin uuden
matkan, joka ensin johti Narvaan, sieltä Käkisalmeen, Savonlinnaan,
Kuopioon ja edelleen Keski-Suomen halki etelään.



TURUN AKATEMIA.


Turkuun oli jo 1632 Kustaa Aadolfin päätöksellä perustettu hovioikeus,
joka suuresti helpotti oikeudenjakoa. Yliopistoa hän lienee myöskin
suunnitellut Turkuun, mutta sodan takia sen perustaminen tai oikeammin
Turun kymnaasin laajentaminen yliopistoksi siirtyi myöhemmäksi.

Heinäkuun 15 päivä v. 1640 oli Turun ja koko Suomen suuri juhlapäivä.
Silloin uusi yliopisto vihittiin kaikella tärkeän asian vaatimalla
juhlavuudella. Niiden kulusta on säilynyt tarkka tieto:

Aamulla seitsemän aikaan saapui ritaristo, piispa, aatelisto,
professorit, asessorit, kenraalikunta, rovasti, pastorit, koulujen
rehtorit, upseerit, pormestarit ja raati, etevimmät porvarit sekä
tuhat ratsumiestä hänen kreivillisen armonsa luo Turun linnaan, josta
juhlasaatto lähti akatemiataloon.

Ratsumiehet asettuivat kunniakujaksi linnan porteilta rantaan saakka.

Saatossa asteli ensin kolme torvensoittajaa ja rummunlyöjää, jotka
tekivät tehtävänsä somasti ja kaikella ahkeruudella. Sitten kulki
eräs aatelismies marsalkan paikalla, hänen jäljessään nuorimmat ja
alhaisimmat aatelismiehet parittain, heidän jälkeensä ritariston
ja aateliston etevimmät, kaikkiaan 15 paria. Heitä seurasi kreivin
hovimestari yksinään, pienen välimatkan päässä myöskin yksinään
akatemian deposiittori akatemian avaimia kantaen, hänen jäljestään
toisen apulaisen sijasta eräs rehtorin punaisesta sametista tehtyä
ja valkealla silkkivuorilla varustettua viittaa kantava ylioppilas,
sitten akatemian sinettiä kantava vakinainen apulainen, sitten
akatemian notari, kantaen matrikkelia, ja hänen perässään akatemian
rahastonhoitaja, pitäen käsissään kahta hopeavaltikkaa.

Hänen kreivillinen armonsa kenraalikuvernööri kulki sitten yksinään
molemmilla puolellaan pertuskoilla varustetut henkivartiansa.

Sitten astui kunnianarvoinen herra piispa yhdessä tohtori Eskil
Petraeuksen kanssa, sitten kamreeri ja sihteeri yhdessä, kaikki
professorit parittain, kuninkaallisen hovioikeuden asessorit
järjestyksessään, linnanpäällikkö, kruunun rahastonhoitaja ja
kirjanpitäjä, rovasti, pastorit ja koulujen rehtorit, pormestarit ja
raati parittain, etevimmät porvarit ja heidän joukossaan ylioppilaat
säätynsä mukaan, lopuksi muut, minkä säätyisiä olivatkin.

Linnan valleilla olevilla tykeillä ammuttiin tunnuslaukaukset.

Hänen kreivillinen armonsa nousi kaleerilaivaan, jolloin laivasta
ammuttiin kaksi laukausta, joihin valleilta vastattiin samoin kahdella
laukauksella. Ratsuväki, kaikki ratsain, marssi maantietä myöten
kaupunkiin ja järjestyi torille.

Kreivin saapuessa seurueineen laivassa kaupunkiin soitettiin torvia
ja lyötiin rumpuja. Hänen noustessaan hovioikeuden presidentin,
jalosukuisen herra Juho Kurjen, talon luona maihin ammuttiin tykeillä
kaksi laukausta, jonka jälkeen kaikki kulkivat ennen mainitussa
järjestyksessä akatemiataloon. Kaupungin jalkaväki, 4 komppaniaa,
seisoi palavine tulisoihtuineen aseissa kadun kahden puolen.

Kulkueen saavuttua akatemiataloon esitettiin siellä laulunjohtajan,
herra Samuel Hartmannin, johdolla musiikkia. Akatemian arvomerkkejä
kantavat henkilöt asettuivat katederin eteen.

Hänen kreivillinen armonsa astui esiin ja teki kaikille tiettäväksi
hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollisen tahdon, kehui maan
kaunista asemaa ja puhui siitä suuresta vahingosta, mikä johtui
siitä, ettei nuorisoa, aatelista enemmän kuin aatelitontakaan,
oltu aikaisemmin alun pitäen tässä maassa, kuten olisi pitänyt,
harjaannutettu luvallisiin kirjallisiin taitoihin, maassa kun ei
ollut akatemiaa, jossa heillä olisi ollut tilaisuus opiskella, joten
useita kunniallisia ja ylhäisiä perheitä oli joutunut rappiolle ja
jaloja älyjä tyrehtynyt, ja kuitenkin olisivat Jumalan siunauksesta
opiskelemalla voineet edistyä ne, jotka tähän maahan ovat sinne
tänne asettuneet. Näiden syiden takia oli hänen kuninkaallinen
majesteettinsa, armollisin kuningatar ja Ruotsin valtakunnan
korkea-arvoinen hallitus armossa myöntynyt siihen, että akatemia eli
yliopisto Turkuun perustetaan. Sitten kreivi luetutti dekaanuksella
yliopiston perustamiskirjan sekä nimitti hänen kuninkaallisen
majesteettinsa tahdon ja käskyn mukaisesti kunnianarvoisen herra
piispan akatemian sijaiskansleriksi.

Piispalle ojennettiin kaikki akatemian arvoja valtamerkit ja kutakin
annettaessa latinankielinen selitys sen merkityksestä. Kreivi toivotti
hänelle ja kaikille opettajille ja opiskeleville runsasta onnea ja
siunausta. Lopuksi kreivi kuninkaallisen majesteetin puolesta kiitti
kaikkia kokoontuneita siitä, että he olivat näihin juhlallisiin
vihkiäisiin saapuneet, sekä pyysi, että he kaikki, toimitukset
päätettyään, lähtisivät linnaan kuninkaallisen majesteetin puolesta
vastaanotettaviksi ja ruokittaviksi.

Tämän jälkeen esitettiin taas musiikkia noin kymmenen minuutin ajan.
Sitten hänen kunnianarvoisuutensa piispa Iisakki Rothovius nousi
katederiin ja piti latinankielisen puheen. Sen jälkeen hän kutsui
korkea-arvoisen herra tohtorin Eskil Petraeuksen luokseen ja vihki
hänet rehtoriksi, puki hänen ylleen rehtorin punaisen samettiviitan,
antoi hänelle akatemian kaikki arvomerkit ja kehoitti häntä tekemään
asianmukaisen valan.

Rehtori piti senjälkeen puheen, kehoitti ylioppilaita harjoittamaan
ahkerasti opinnoitaan, antoi akatemian notarin lukea akatemian
sääntöjen viimeisen luvun ja kehoitti ylioppilaita sitä noudattamaan.
Hänen puheensa aikana akatemian pedellit eli vahtimestarit ottivat
ylleen punaiset verkaviittansa.

Akatemian dekaanus nousi katederiin esittäen kiitokset kaikkein
korkeimmalle Jumalalle, hänen kuninkaalliselle majesteetilleen ja
hallitukselle, hänen kreivilliselle armolleen ja ylhäisyydelleen,
kunnianarvoiselle herra piispalle ja sijaiskanslerille sekä herra
tohtorille, jotka tämän laitoksen olivat saaneet aikaan, kuin myöskin
kaikille vieraille, jotka auttoivat tämän juhlallisuuden kaunistamista
läsnäolollaan.

Lopuksi jalosukuinen herra Johannes Stålhandske piti onnittelupuheen.

Tämän jälkeen kaikki lähtivät ennen sanotussa järjestyksessä ja
musiikin soidessa tuomiokirkkoon. Akatemian arvomerkit jätettiin
akatemiataloon, ainoastaan rehtori, edellään valtikoita kantavat
punapukuiset pedellit, kulki samettiviitassaan kirkkoon, jossa
pedellit asettuivat seisomaan hänen eteensä. Kirkossa ylistettiin ja
kiitettiin Jumalaa kauniilla musiikilla ja piispan saarnalla. Sen
päätyttyä veisattiin virsi, jonka jälkeen kirkkomaalla ammuttiin
tykeillä. Laukauksiin vastattiin kaleerista. Laulajat alkoivat taas
laulaa, jolloin sotaväki ampui kunnialaukaukset, tuhat ratsumiestä
ensin yht’aikaa ja kaupungin sotaväen 4 komppaniaa sitten, myöskin
yht’aikaa. Akatemian notaari astui alttarin eteen ja luki siunauksen.
Ulosmentäessä laulettiin. Kreivin tullessa ulos laukaistiin
kirkkomaalla taas muutamia tykkejä, samoin sillalla ja kaleerissa,
myöskin ratsumiehet ja jalkamiehet ampuivat toisen kerran.

Neljän aikaan juhlallisuuteen osallistuneet lähtivät linnaan aterialle,
jossa kaikkia erinomaisesti kestittiin.

Ylioppilaat esittivät kolmantena päivänä vihkimisjuhlien jälkeen herra
maisterin, valtio-opin ja historian professorin Mikael Wexioniuksen,
johdolla erään huvinäytelmän ja pitivät seuraavina päivinä myöskin
muutamia puheita.

Ilma oli juhlien aikana mitä kaunein, ihmisiä oli jalkeilla mahdottoman
paljon, »rummut pärisivät ja torvet soivat yht’aikaa maalla ja
merellä, ääni vastasi vuoriin ja rakennuksiin ikäänkuin mieltymyksen
osoitukseksi» — vanha Turku eli suuria päiviään.

Turun kapeilla kaduilla nähtiin ylioppilaita erikoisissa puvuissaan,
pieni sulkalakki päässään, miekka vyöllään. Ensin heitä katseltiin
uteliaasti, pian heihin ja heidän menoihinsa totuttiin. Usein he
viettivät sangen hurjistelevaa elämää, elämöivät ja harrastivat
omalaatuisiaan kujeita, mutta työtä he myöskin tekivät — ken
ahkerammin, ken laiskemmin. Heidän ja heidän myöhempien toveriensa
joukosta lähti maan virkajaa opettajakunta, lähtipä monen monia
merkillisiäkin miehiä johtamaan ja opastamaan Suomen kansaa sen
vastaisilla taipaleilla.



RAAMATTU SUOMEKSI.


Näinä aikoina, sadan vuoden kuluttua Agricolan Uuden Testamentin
ilmestymisestä, saatiin valmiiksi suomenkielinen raamattu. Piispa
Eerik Sorolaisen aikana ja johdolla käännöstyö tuli jo tehdyksi.
Piispa Iisakki Rothoviuksen aikana ja toimesta käännös tarkastettiin.
Raamattu ilmestyi Tukholmassa painettuna v. 1642. Painoksen suuruus oli
1200 kappaletta, joista vain noin 650 kappaletta joutui sitomattomina
Suomeen — muut annettiin lahjoiksi korkeille herroille.

Raamatun ilmestymisvuonna Suomeenkin saatiin jo oma kirjapaino,
ruotsalaisen »kirjanpainajan sällin» Pietari Waldin Turun yliopiston
yhteyteen perustama. Parikymmentä vuotta myöhemmin perustettiin
sinne toinenkin, mutta molemmat pian yhdistettiin. Samoina aikoina
Viipuriinkin syntyi kirjapaino, jonka venäläiset sittemmin kuitenkin
hävittivät.



NOITAVAINOT.


Näinä aikoina esiintyi Suomessa ennen tuntematon ilmiö: noitien
vainoaminen ja roviolla polttaminen.

Taikuudella oli Suomessa ikivanhat juuret; kristinopin rinnalla
sen harjoittaminen jatkui vuosisadat läpeensä laadultaan varsin
viattomana ja ketään todellisesti vahingoittamatta. Saksan sodan
aikana kiihtynyt puhdasoppisuuden vimma näki Siinä kuitenkin
hirvittävän vaaran, kuvitteli noituuden harjoittamisen suhteettoman
suureksi ja uskoi sokeasti aivan mielettömiä juttuja noituudesta
syytettyjen hornassa käynneistä, luudallaratsastamisesta, ihmisten
taikakeinoilla vahingoittamisesta, eläimiksi muuttamisesta ja muusta
samanlaisesta. Muuten varsin valistuneet, etevät piispat, papit ja
tuomarit olivat vakuuttuneita noituuden voimasta ja sen suorittamista
teoista. Siitä syytettyjä vastaan käytiin laajoja oikeusjuttuja jopa
Turun hovioikeudessakin, kuultiin lukemattomia todistajia, saatiin
monet viattomat syytetyt loppujen lopuksi itsekin uskomaan itsensä
syypäiksi ja tuomittiin roviolle. Vesi- ja rautakokeillakin koetettiin
todistaa syyllisyyttä. Jos sidottuna veteen heitetty pysyi veden
päällä uppoamatta, hän oli syyllinen — piru auttoi omaansa — jos hän
tulista rautaa koskettaessaan ei vahingoittunut, oli syyllisyys selvä.
Kaikkiaan noin 70 henkeä, vaimoja ja nuoria tyttöjä, jopa miehiäkin,
sai nousta leimuavalle roviolle ja palaa poroksi. Täällä tuntematon
katolinen inkvisitio siirtyi toisessa muodossa protestanttiseen
Suomeen. Pietari Brahen laaja katse näki tässäkin synkeässä asiassa
aikalaistensa tietämättömyyden ja harhaluulojen ylitse. Hän ei
vahvistanut noitatuomioita toimeenpantaviksi, koettipa parhaansa mukaan
tehdä syytteistä ja oikeudenkäynneistäkin lopun.

       *       *       *       *       *

Kreivi Pietari Brahen vaikutus tuntui Suomen kaikissa asioissa. Maan
tila kohosi silminnähtävästi. Hänen hallintoaikansa jätti Suomeen,
myöskin sen rahvaaseen, hyvän ja syvästi kunnioitetun muiston. Hän
oli huomattavin muualta tulleista hallitusherroista, päätään pitempi
kaikkia muita ja ehkä ainoa, joka tälle maalle paljon antoi, siltä
vähän otti. Kun hän vihdoin poistui paikaltaan, saattoi hän täydellä
syyllä sanoa: »Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen.»




UUSIA SOTIA


 Kuningatar Kristiinan, Kustaa Aadolfin tyttären ja seuraajan, heikko
 hallitus ja valtion omaisuuden tuhlaus köyhdytti valtakunnan.
 Kuninkaaksi tuli Kaarle X Kustaa, Wittelsbachin saksalaista sukua.
 Raha-asioiden korjaamiseksi hänen aikanaan pantiin toimeen aateliston
 lahjoitustilusten ns. neljännesperuutus. Pian Kaarle kuitenkin kääntyi
 sotapoluille. Ruotsi-Suomelle oli taattava Itämeren herruus, jonka
 toteuttamiseksi oli vallattava Itämeren etelärannatkin. Kaarlen
 hyökättyä tässä tarkoituksessa Puolaan merestä eristetty Venäjä katsoi
 Ruotsi-Suomen heikoksi ja lähti asevoimin valtaamaan Suomenlahden
 rantoja. Tanska tahtoi takaisin Etelä-Ruotsin, Brandenburg, Hollanti
 ja Itävalta liittyivät myöskin vihollisiin.


Vaasan suvun hallituskausi päättyi. Kustaa Aadolfin tytär Kristiina,
naiseksi syntynyt, mies tavoiltaan, luopui valtaistuimesta 22 vuotta
sillä istuttuaan. Pfalzkreivi Kaarle Kustaa nousi hänen sijaansa.
Seuraavana vuonna, 7 rauhanvuoden jälkeen, syttyi taas sota. Kaarle X
Kustaa alkoi hyökkäyksen Puolaa vastaan.

Arvid Wittenberg marssi Puolaan 17 000 miehen kanssa. Viron ja
Liivinmaan suomalaiset varusväet joutuivat myöskin sinne.

Varsova antautui piirityksen jälkeen. Kaarle X Kustaa otti ylijohdon.
Mutta pian puolalaiset nousivat maataan puolustamaan, ja hyökkääjillä
oli edessään vaikea aika. He voittivat taistelut, kulkivat maan ristiin
ja rastiin, ajoivat takaa puolalaisia, mutta nämä olivat nopeita,
hyökkäsivät odottamatta, tuottivat vahinkoa ja katosivat taas. Heitä
ei saatu tuhotuiksi. Wittenberg jäi vähäisen joukon kanssa Varsovaan.
Puolalaiset saarsivat sen vahvoilla joukoilla. Wittenberg torjui
lukuisia hyökkäyksiä, kesti kolme kuukautta, mutta kun hänen joukkonsa
suli sulamistaan, apua ei tullut, elintarpeet loppuivat ja kaupungin
asukkaat kapinoivat, täytyi hänen antautua. Upseerit vietiin vastoin
sopimusta vankeuteen.

Wittenberg teljettiin Samoiscin linnaan. Siellä sotamarski istui
kovassa vankeudessa, ajatteli omia ajatuksiaan, näki omia näkyjään.
Lukemattomat taistelut kovaksi sanottu soturi oli taistellut, johtanut
armeijoita, voittanut voittoja, saanut osakseen runsaasti kunniaa ja
aineellisia etuja — vankikomerossa hän, käskemään tottunut, taisteli
yksinäisyydessään ankarimman taistelunsa. Muut kiitivät ratsujensa
selässä omassa vapaudessaan, hänelle paistoi päivä vain ristikon
lomitse. Kohtalo mittasi loistavan uran lopuksi katkeran kalkin. —
Kuolema vapautti kytketyn karhun vaivoistaan v. 1657.

Varsovan luona taisteltiin kuuluisa kolmipäiväinen taistelu Kaarle X
Kustaan johdolla.

Turun ja Uudenmaan ratsumiehiä — 700 luvultaan — joutui eversti von
Rosenin johtamina Tykoczinin linnan varusväeksi. Puolalaiset saarsivat
linnan, ratsumiehet puolustautuivat hurjalla sitkeydellä, pelastuksen
toivoa ei ollut, linna alkoi jo täyttyä hyökkääjistä — silloin se
lensikin äkkiä ilmaan puolustajainsa räjäyttämänä, jotka kävivät näin
kuolemaan ja veivät vihollisensa mukanaan.



VIHOLLINEN SUOMESSA.


Venäjä yhtyi sotaan, hyökkäsi yllättäen Inkeriin ja valtasi Nevan
linnan. Se poltettiin, kaupunki ryöstettiin ja poltettiin ja asukkaat
tapettiin. Toiset heistä poltettiin, toiset »paistettiin kuin siat».
Pähkinälinna ja Käkisalmi saarrettiin.

Johtavat ruotsalaiset hallitusherrat, joihin kirkon uskonkiihkoinen
johto mielellään yhtyi, panivat kreikanuskoisessa Karjalassa näinä
aikoina toimeen pakkokäännytyksen, joka toteutettiin säälittä ja
nosti karjalaisissa katkeran vihan. Karjalaisjoukkoja tunkeutui rajan
yli. Luterilaiset kirkot haihtuivat savuna ilmaan, kääntymykseen
suostuneet surmattiin. Suomen sotaväki oli suurimmaksi osaksi
Puolassa ja Itämerenmaissa. Kotimaassa olevat koottiin, talonpojat
kutsuttiin aseisiin. Viipurin valleja korjattiin, niille asetettiin
kauppalaivoista otettuja tykkejä, kaikki läänissä vielä oleva sotaväki
tuotiin Viipuriin. Kaupungin porvarit ja koulupojat olivat aseissa.
Muuan osasto teki retken Taipaleeseen, Vuoksen suulle, ja hajoitti
siellä olevan vihollisjoukon.

Pähkinälinna piti puolensa, Käkisalmi pyysi apua. Sitä oli vaikea
antaa, mutta hätä keksi keinon.



VIIPURIN KOULUPOJAT.


Viipurin lukiolaiset heittivät kirjansa nurkkaan, saivat aseet ja
ryhtyivät harjoittelemaan niiden käyttöä vanhan sotakarhun, eversti
Burmeisterin johdolla. Närkästyneet opettajat valittivat turhaan,
lähettivätpä asiastaan kirjelmän valtaneuvostollekin Tukholmaan, mutta
kunnon lehtorien huolia ei ymmärretty sielläkään. Pojat jatkoivat
sotaisia toimiaan, upseerit nousivat heidän omista riveistään —
kolmetoista lukiolaista oli jo aikaisemmin vaihtanut kirjan upseerin
valtakirjaan.

Burmeister lähti Viipurista liikkeelle mukanaan koulupojat, 350
ratsumiestä ja 800 ympäristön talonpoikaa. Hän aikoi marssia
Taipaleeseen, tuhota sinne uudelleen kokoontuneet viholliset ja kulkea
rantatietä edelleen Käkisalmeen. Vuoksen silta oli kuitenkin poltettu,
Burmeister jäi toistaiseksi Raudun kirkolle. Venäläiset hyökkäsivät,
katkera taistelu alkoi. Sen kuumin ottelu oteltiin kapealla kannaksella
kirkon lähellä. Suomalaiset perivät voiton, venäläisiltä jäi kentälle
200 miestä kaatuneina, paljon aseita ja ampumatarpeita sekä 4
lippua. Suomalaisista kaatui vain 40, heidän joukossaan urhoollinen
lipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis, Viipurin
lukiolainen.

Koulupoikien urhoollisuuden maine levisi laajalle, talonpoikien
päättävää miehuutta upseerit kiittivät kovin.

Käkisalmen päällikkö Olavi Pentinpoika kesti kolmisataisella joukollaan
vaikean piirityksen. Vihdoin venäläiset purkivat leirinsä ja lähtivät
tiehensä. Pähkinälinna kesti myöskin lähes kuuden kuukauden ankaran
piirityksen. Venäläisten vetäytyessä pois linnan puolustajista oli
jäljellä vain 72 miestä.

Näiden tapausten aikana venäläiset tekivät hävitysretkiä Savoon ja
Kainuuseen. Savonlinnan kaupunki hävitettiin, linna jäi valloittamatta.
Satoja taloja poltettiin, asukkaita surmattiin, nyljettiinpä heitä
elävinäkin. Venäläisten päävoimat hyökkäsivät kuitenkin Virossa ja
Liivinmaalla. Lauri Flemingin johdolla Tartto puolustautui kolme
kuukautta, sitten se valloitettiin.

Suomeen määrättiin ylipäälliköksi Kustaa Horn, Eevertin poika.
Kuningas vaati häneltä väkeä Liivinmaalle, lähettäen käskyn toisensa
jälkeen. Turhaan Horn koetti selittää Suomen turvattomuutta. Horn
aikoi jo totella, mutta silloin venäläiset hyökkäsivät toistamiseen
Käkisalmeen. Horn marssi heti sinne ja löi venäläiset. Kuningas lähetti
uuden vaatimuksen, vähän hän näytti välittävän Suomen kohtalosta.
Horn kirjoitti hänelle suoran ja miehekkään vastauksen. Venäjän sota
kuitenkin pian päättyi Vallisaaren välirauhaan.

Sodan aikana levinnyt rutto surmasi väkeä tuhansittain etenkin Viipurin
ja Turun tienoilla.

Näinä aikoina Karjalasta taas muutti 4107 perhettä Venäjälle
uskonvainojen pelosta. Sota ei jättänyt heille valinnan varaa: joko
kääntymys luterilaisuuteen tai lähtö. Melkoinen osa valitsi lähdön.



TANSKAN SOTA.


Kaarle X Kustaan ollessa armeijoineen vielä Puolassa Tanska julisti
sodan. Kuningas jätti hävitetyn Puolan, kiiruhti pienen, mutta valitun
armeijan kanssa — Turun ja Uudenmaan ratsumiehet olivat mukana —
Jyllantiin, yllätti tanskalaiset ja saapui Vähän Beltin rannalle. Talvi
1657—58 oli Tanskan kovimpia, pakkanen jäädytti kovavirtaisen Vähän
Beltin. Mukana oli nuori upseeri Eerik Dahlberg, merkillinen mies —
sittemmin sotamarski, sen ohella taitava insinööri, etevä maalari ja
piirtäjä, ansiokas kynänkäyttäjä. Hän otti mukaansa 40 suomalaista
ratsumiestä, ratsasti ylitse, palasi takaisin ja ilmoitti jään
kestävän. Armeija kulki Beltin yli Fyeniin ja hajoitti tanskalaiset
joukot. Kuningas pyrki Själlantiin ja sikäli Kööpenhaminaan, mutta
välillä oli lähes penikulman levyinen Iso-Belt. Sekin oli jäätynyt,
mutta ilma muuttui leudoksi, merivirta söi jäätä alta käsin. Sitten
ilma taas pakastui. Dahlberg teki uuden tiedusteluretken, vannoi
palattuaan jään kestävän, ja armeija lähti marssimaan. Ohut jää ritisi
ja halkeili, vettä nousi sen päälle nilkkoihin saakka, mutta armeija
pääsi ylitse. Eräässä paikassa jää kuitenkin murtui ja kaksi komppaniaa
hukkui.

Kuningas koetti turhaan valloittaa Kööpenhaminaa. Onnetar oli kääntänyt
hänelle selkänsä, muitakin pahoja vastoinkäymisiä sattui. Hän tahtoi
niistä huolimatta jatkaa sotaa sekä Tanskassa että Puolassa, mutta
kuolema keskeytti hänen toimensa. Hän jätti jälkeensä alaikäisen
pojan. Holhoojahallitus — siinä oli mukana aateliston lahjoitustilojen
valtiolle peruutuksen innokas ajaja ja siitä syystä tämän taholta
karsaasti katsottu suomalainen Herman Fleming — teki rauhan Puolan ja
Tanskan kanssa. Puola luovutti Liivinmaan.

Venäjän kanssa solmittiin lopullinen rauha Kardisissa Liivinmaalla.

Suomalaiset vuodattivat vertaan taas näissäkin sodissa vieraalla
maalla. Heidän kotimaansa oli ollut taistelutantereena, sitä ja Inkeriä
oli hävitetty laajalti miesten ollessa muualla. Omin vointinsa sen
oli puolustauduttava, Ruotsi ei kyennyt auttamaan. Sen kaikki huomio
oli kääntynyt kokonaan etelään. Siellä se näki tärkeimmät etunsa
huomaamatta, että suurin vaara uhkasi idästä.




LUKEMISEN TAITO


 Suomen varsinaiselle rahvaalle lukemisen taito oli, joitakin
 poikkeuksia lukuunottamatta, tuntematon. V. 1664 Turun piispaksi
 nimitettiin ruotsalainen hengenmies Juhana Gezelius. Aikaisemmin
 hän oli toiminut Itämeren-maiden sekasortoisten kirkollisten
 olojen järjestäjänä. Määrätietoisen tarmokkaasti, usein kiivaalla
 ankaruudellakin hän alkoi johtaa uutta hiippakuntaansa. Hän asetti
 papistolle tiukkoja vaatimuksia, uusi kirkollista järjestystä,
 toimitti opetuslaitokseen oppikirjoja, pani alkuun uusia kouluja
 ja kiinnitti huomiotaan etenkin kansan uskonnolliseen opetukseen,
 johon sisältyi myöskin lukutaito. Hänen toimestaan Suomen kansa
 oppi lukemaan — Ruotsin ohella Euroopan kansojen ensimmäisten
 joukossa. Kuusineljättä vuotta Gezelius työskenteli Suomen henkisenä,
 suurilahjaisena ja tahdon voimaisena johtajana, ja paljosta Suomen on
 häntä kiitettävä. Hänen poikansa jatkoi isänsä työtä.


— Sanovat piispan olevan ylen ankaran herran. Säälittä kuuluu
panettavan jalkapuuhun, jos ei suoralta kädeltä satu muistamaan
kaikkia muistettavia. Paljon niitä onkin, isämeidät ja siunaukset
ja uskontunnustukset ja kaikki muut. Niistä ehkä hyvällä muistilla
jotenkin selviää, mutta se lukeminen — se lukeminen — — —

— Niin on. Ennen minä väännän viikon kantoja kaskesta kuin tankkaan
peukalon levyisen pätkän kirjasta.

— Ennenpä tietenkin.

Kopralan miehet ne huolissaan näin haastelivat astellessaan
talviauringon vasta tehdessä nousuaan kinkereille, jotka oli kuulutettu
pidettäviksi seudun isoimmassa tuvassa vainolaisen poltettua kirkon.

— Rökkiinsä kirkkoherrakin sai eilen piispantarkastuksessa, sai, että
paikat natisivat ja polvet tutisivat. Eipähän toki määrännyt häntä
jalkapuuhun. — Kuinkas nyt kirkkoherra jalkapuuhun pantaisiin kaiken
kansan irvailtavaksi! Häntä varten on muut kurit.

Noustiin kinkeritalon rinne ja työnnyttiin tupaan. Paljon kansaa oli jo
kerääntynyt, kymmensylinen pirtti puolilleen. Toinen puoli oli melkein
tyhjänä, muutamat vieraat papit siellä vain nostelivat parhaillaan
kirjojaan pöydille ja ryhtyivät niitä selailemaan. Niiden joukossa
näkyi oma kirkkoherrakin hyörivän. Tuvan keskiseinämällä istua kenotti
luiseva, valkopartainen, tuimakatseinen vanhus, papinliperit kaulassaan
ja rinnallaan kultaiset ketjut — Turun pelätyksi piispaksi hänet
tiedettiin ja tunnettiin, ja Juhana Gezelius hän oli nimeltään.

Papit saivat asiansa kuntoon. Oman pitäjän lukkari rahautti kurkkuaan
ja alkoi tutun virren. Sen kuusikolmatta värssyä laulettiin hitaasti
loppuun voimalla ja väellä. Vieras pappi piti sitten saarnan ja luki
rukoukset, joiden päälle veisattiin taas virsi. Sen jälkeen käytiin
käsiksi varsinaiseen toimitukseen.

Papit jakoivat kuulusteltavat keskenään. Yksi otti miehet, toinen
naiset, kolmas lapset. Oma kirkkoherra sai jäädä odottamaan vuoroaan ja
huutelemaan sillä välin kuulusteltavia esiin kirkonkirjojensa mukaan.
Piispa itse ei ottanut tointa, hän vain istui ja kuunteli.

Isämeidät ja muut osattiin välttävästi, mutta jotkut saivat
sentään siirtyä nurkkaukseen erilleen myöhemmin nuhdeltaviksi ja
neuvottaviksi. Heidän kohdalleen tehtiin sulkakynällä kirjoihin pahoja
harakanvarpaita. Vasta myöhään iltapäivällä päästiin käsiksi lukemiseen
ja alettiin kompastella yhä pahemmin. Piispa ei virkkanut mitään,
katsoa luimautti vain ja oli sitäkin pelättävämpi. Taitamattomien parvi
suureni yhä, ja harakanvarpaita tehtiin kosolti.

Hämärän tultua kuulustelu keskeytettiin, sitä jatkettiin taas aikaisin
aamulla ja päästiin niin iltapäivään. Oma kirkkoherra pantiin nyt
neuvomaan tuhmiksi havaittuja. Hänen edessään moni jykevä isäntä
sai tavata yhteen kirjan kummia koukerolta, jotka tahtoivat pyöriä
silmissä vaikka miten puolin haluamatta liittyä toisiinsa oikeassa
järjestyksessä. Piispakin luimisteli yhä julmemmin, pudistelipa jo
päätäänkin ja sotki muistista nekin kirjaimet, jotka muuten ehkä olisi
saattanut muistaa.

Iltapäivään mennessä, välillä kahdesti syötyä, kuulustelu päättyi
ja piispa avasi suunsa. Ankarasti hän moitti Kopralan kansan
taitamattomuutta, heikkoa uskonasiain käsitystä ja etenkin perin huonoa
lukemisen lahjaa. Sanomisensa siihen kohtaan päästyään hän jo jylisi
kuin tuomiopasuuna ja taivaan ukkonen, uhkasi Herran vihan kostolla
ja iankaikkisella kadotuksella, määräsi rangaistuksia laiskimmiksi
epäilemilleen, manasi taidossa heikkoja suurempaan ahkeruuteen, sanoi
jonkun aniharvan luvussa välttäväksi, mutta ketään ei kiittänyt.
Lopuksi hänen sanansa ruoska viuhui tuimasti kopralaisten paimenenkin
pään yllä, ja loppujen lopuksi hän ilmoitti, että ellei Kopralan väki
hänen seuraavalle kinkeritarkastukselle tullessaan jo ymmärrä taivuttaa
jäykkää luontoaan ja opi kunnolla edes tavaamaan, niin hän kyllä sen
taivuttaa.

Isännät ja emännät kuuntelivat lattiapalkkeja katsellen piispan
tulvivaa sananvoimaa. Sitten veisattiin taas virsi, luettiin rukoukset
ja lopetettiin kinkerit.

Seuraavana sunnuntaina pitkä rivi Kopralan kunniallisia isäntiä istui
jalkapuussa, niin monta kuin siihen kerrallaan sopi. Toiset saivat
odottaa vuoroaan seuraavaan sunnuntaihin, loput sitäkin seuraavaan.

Kovaa koulua se oli, mutta Juhana Gezelius opetti kuin opettikin
vuosikymmenien kuluessa Suomen kansan lukemaan. Vaikeasti lukeminen
tosin sujui, mutta selvä sentään saatiin painetusta sanasta. Monen
monien suurtenkin maiden yhteinen kansa ei vielä näinä aikoina osannut
erottaa kirjainta toisesta.




TAAS SODASSA


 Kaarle X Kustaa jätti jälkeensä alaikäisen pojan. Holhoojahallitus
 taipui liittolaisen, Ranskan, vaatimuksiin ja alkoi taas sodan
 Brandenburgia vastaan. Tässä sodassa nuori, lahjakas kuningas
 selvästi näki valtakunnan heikkouden ja uudistusten tarpeellisuuden.
 Hän alkoikin niitä suunnitella, mutta sai pian uusia ulkonaisia
 vihollisia. Tanska vaati yhä omikseen Ruotsin eteläisiä, asutukseltaan
 tanskalaisia maakuntia. Lisäksi sotaan yhtyivät myöskin Hollanti
 kauppansa vuoksi ja Saksa karkoittaakseen samalla Ruotsi-Suomen
 Itämeren eteläisiltä rannoilta. Valtakunnalla oli siis neljä
 vihollista. Venäjä vain puuttui, mutta sillä oli tekemistä muualla.


Sota alettiin v. 1675 holhoojahallituksen toimesta kevytmielisesti.
Sotamarski Kaarle Wrangel marssi Brandenburgiin ja kärsi pahan tappion
13000-miehisellä armeijallaan Fehrbellinin luona. Taistelussa oli
mukana tuhatkunta Turun läänin ratsumiestä. Armeijasta karkasi puolet.

Suomen tilan suomalaiset valtiopäivämiehet laatimassaan asiakirjassa
sanoivat kurjaksi ja ilmoittivat sen syyksi kolme seikkaa: pappien
paljouden, joka aiheutti rasitusta ja laittomien verojen kiskomista,
lahjoitetut kruununtilat, joista oli seurauksena se, että jäljellä
olevat saivat kantaa kaiken rasituksen, ja tervakomppanian, joka
aiheutti kaksinkertaisen rasituksen etenkin Viipurin läänissä.
Aateliset veivät läänityksistään kaiken irtisaamansa Ruotsiin. Sotaväen
päällystö kohteli talonpoikia väkivaltaisesti. — Tämän maan tuli nyt
taas varustaa ja lähettää joukkoja vieraalle maalle.

Valtakunnan laivaston päällikkönä oli suomalainen Lauritsa Creutz.
Hän halusi taistella, kohtasi tanskalais-hollantilaisen laivaston,
mutta silloin Creutzin amiraalilaivassa pääsi tuli valloilleen, levisi
ruutisäiliöihin, ja niin pohjolan komein laiva lensi kaikkine miehineen
ilmaan. Muu laivasto hajaantui ja pakeni. Sota alkoi huonoin entein
niin maalla kuin meteliäkin.



LUNDIN TAISTELU.


Suomesta vietiin Etelä-Ruotsiin 4000 miestä: Uudenmaan ratsurykmentti
eversti Baranovin johdolla, Viipurin ratsurykmentti eversti Mellinin
komennossa, eversti Burghausenin värvätty karjalainen ratsurykmentti,
eversti Budbergin johtama Karjalan rakuunarykmentti ja osa Pohjanmaan
jalkaväkirykmentistä majuri Rehbinderin päällikkyydessä. Osastoa
komensi kenraaliluutnantti Juhana Galle.

Nuori kuningas Kaarle XI johti koko armeijaa, yhteensä 15000 miestä.
Verinen taistelu taisteltiin Lundin kaupungin lähellä. Baranovin ja
Budbergin suomalaiset ottivat vastaan ensimmäisen iskun, mutta eivät
jaksaneet sitä kestää ja perääntyivät, mutta yhtyivät taas muiden
joukkojen kanssa vastahyökkäykseen. Tanskalaiset kääntyivät lopuksi
pakoon, jolloin heitä hukkui paljon jokeen jään pettäessä. Kaarle XI
itse lähti oikean siiven kanssa ajamaan takaa vihollista, irtautuen
innoissaan kokonaan taistelusta. Keskusta ei myöskään kestänyt, vaan
perääntyi. Vihollisen hurja hyökkäys kohdistui nyt vasempaan siipeen,
jossa Burghausenin karjalainen rykmentti, Mustaksi rykmentiksi sanottu
mustien lippujensa vuoksi, seisoi äärimmäisenä. Kenraali Galle
kaatui, joukot alkoivat täälläkin työntyä taaksepäin, mutta Musta
rykmentti pysyi paikallaan. Se pysäytti tanskalaiset, mutta kaatui
myöskin eversteineen, kaikki kahdeksan komppaniaa paikoilleen melkein
viimeiseen mieheen. Se oli ratkaissut taistelun. Kuningas joutui taas
paikalle, joukot järjestyivät hyökkäykseen, mutta vihollinen oli saanut
tarpeekseen ja pakeni. Taistelu oli Pohjoismaiden verisimpiä — muutamat
joukot tekivät jopa 16 eri hyökkäystä.

Merellä kärsi suomalaisen Henrik Hornin johtama laivasto tappion
Själlannin rannikolla.



SUOMALAISET PREUSSISSA.


Suomalaiset olivat Viron ja Liivin varusväkenä. Suomen säädyt
kokoontuivat 1676 maapäiville Turkuun ja suostuivat, pahasta
ahdinkoajasta huolimatta, sotaväenottoon. Papistokin lupautui
asettamaan väkeä, aatelisto sitoutui yhden vakinaisen ratsumiehen
lisäksi asettamaan kaksi ylimääräistä. Talonpojat panivat ehdoksi, että
seuraavana vuonna ei otettaisi väkeä. Hallituksen käskystä — Suomen
maaherrojen vastaesityksistä huolimatta — seuraavanakin vuonna tuhansia
miehiä otettiin sotaan.

Näin saadut, huonosti varustetut joukot yhdistettiin Viron ja
Liivin varusväkeen. Henrik Horn saapui päälliköksi ja marssi 8000
suomalaisen kanssa Itä-Preussiin. Tilsit, Insterburg, Tapiau ja Welau
valloitettiin, mutta sitten Horn joutui vastakkain 16000 saksalaisen
kanssa. Hän perääntyi ensin taistelutta, sitten pitkin matkaa
taistellen. Sairaina oli tällöin parituhatta miestä, pakkanen yltyi
yhä ja miehiä sortui summittain. Telzsen taistelussa Hornilla oli enää
3000 miestä. Hän voitti taistelun ja pelastui täydeltä tuholta, mutta
Riikaan palatessaan hänellä oli vain tuhatkunta eheänä säilynyttä
sotilasta.

Kuningas ei moittinut Hornia, sillä hän ymmärsi joukon varustusten
perinpohjaisen kehnouden, kehoittipa häntä uusimaankin retkensä. Rauha
tuli kuitenkin odottamatta. Ranskan mahtava kuningas Ludvig XIV,
nimellinen liittolainen, solmi sen omin neuvoinsa Ruotsi-Suomenkin
puolesta St. Germain’issa Brandenburgin kanssa ja pakotti Tanskankin
rauhaan. Asiat jäivät jokseenkin entiselleen.

Suomelle tämä neljä vuotta kestänyt sota maksoi sotatantereille
sortuneissa lähes 10000 miestä.

Näiden sotien jälkeen seurasi harvinaisen pitkä, kaksi vuosikymmentä
kestävä rauhanaika.




MAIDEN PALAUTUS


 Sodista päästyään Kaarle XI rupesi panemaan toimeen sisäisiä
 uudistuksia heltymättömällä johdonmukaisuudella. Iso reduktio
 suunniteltiin ja pantiin toimeen täydessä laajuudessaan. Ylimystö
 menetti valtansa, valtakunnan rahalliset asiat paranivat hyviksi.
 Alemman aateliston ja muiden säätyjen katkeruus ylimpiä kohtaan oli
 kuninkaalla hyvänä tukenaan. Maiden palautuksen toimittamisessa
 häntä avustivat tehokkaasti monet suomalaiset. Muunkin järjestyksen
 aikaansaamista kuningas valvoi tinkimättä — hänet luetaankin
 Ruotsi-Suomen parhaiden kuninkaiden joukkoon. — Valtakunnan
 suurvalta-aseman loistopäivinä ja aikaisemminkin Suomen aatelisto oli
 saanut Itämeren-maista melkoisia, saksalaisperäisiä lisiä.


Karstasaaren kartanon isäntä laittoi pidot. Niihin kutsuttiin vieraiksi
lähitienoiden aatelisia, jotka saapuivatkin joukolla. Aatelittomista
kutsuttiin rovasti, hänetkin oikeastaan vain siitä syystä, että hänen
piti kastaa äsken syntynyt poika, Karstasaaren laajojen tiluksien
jalosukuinen perillinen.

Pitojen toisena päivänä saapui odottamatonkin vieras, Karstasaaren
herran Tukholmassa asustava serkku. Hänen tulonsa herätti ihmetteleviä
katseita. Komeasti Suomenkin aateli eleli, mutta jalosukuinen herra
Carolus Gustavus Abendstierna hämmästytti. Sellaista pukua ei ennen
oltu nähty! Siinä välkkyi hopea, kulta ja kalliit kivet, siinä oli
värillisten kankaiden — verkaisten ja samettisten — avaraa tuhlausta
ja vaikka minkälaista kierrettä ja kaarretta, nauhaa, ruusuketta ja
solmua, Flanderin pitsiä ja Kiinan silkkiä. Hänen hattunsa päällys oli
kohotettu korkeaksi loistavilla, taidokkaasti toisiinsa kierretyillä
töyhdöillä, espanjalaisen miekan kultainen kahva kimmelsi jalokivistä,
olipa niistä upotettu jokunen välkkyvien nahkaisten kenkien hopeaisiin
solkiinkin. Ja päässä oli olkapäille valuva, koreasti käherretty
peruukki.

Ja hänen käyntinsä ja pyörähtelemisensä sitten! Ooh — sellaisiakaan
ei oltu ennen nähty. Hän kumarteli ja sipsutteli, piti käsiään
lantioillaan, venytteli kaulaansa, nosteli nokkaansa, hymyili
maireasti, mutta osasi laittaa naamalleen luoksepääsemättömän
kopeudenkin ilmeen. Ja kun hän joskus hätyytteli kainalokuoppiin
ja ties mihin pyrkiviä syöpäläisiään, niin raaputus tapahtui niin
arvokkaan siroilla kädenliikkeillä, että monet naiset ihastuivat
lopullisesti.

— Niin pöyhisteleikse kuin kukko tunkiolla, Laukkaisten Pentti herra
kuiskasi naapurilleen nurkemmasta menoa katsellessaan.

— Sano riikinkukko. Sitä tuo tepastelija muistuttaa.

Puhekin oli erilaista kuin muiden. Siinä vilisi vieraita sanoja
ja outoja äännähdyksiä — ja useasti hän väänsi sanottavansa niin
monimutkaisiksi, että Karstasaaren isännänkin täytyi vähän väliä
kysäistä sanojen tarkoitusta.

Carolus Gustavus Abendstierna selitti useampaan kertaan asuneensa jo
niin kauan — kuusi vuotta — Tukholmassa, että suomen kieli oli melkein
unohtunut. Ja joutikin unohtumaan, moukkain kieltähän se oli, jota
oikean herran ei pitänyt oikeastaan osatakaan.

— Parempi on, että tekin kaikki rupeatte ruotsalaisiksi, hän selitti.
— Siinä on kaikki edut puolella. Virkamiehinä kohoatte korkealle,
hovissa olette kuin kotonanne, valtaa ja rikkautta ammennatte täysin
käsin. Teette edullisia naimiskauppoja Ruotsin suurten sukujen kanssa.
Teille ei silloin enää irvistellä suomalaistolloina, velhoina ja
karhunpentuina, jotka liikkuvat hovinkin lattioilla kuin soittensa
rämeissä. Se on viisainta.

— Ole höpsimättä, Karstasaaren isäntä vastasi. — Vältetään tässä
näinkin, entisellään. Sinunkin isoisäsi oli selvä suomalainen
talonpoika Heikki Tähtinen, isäsi oli Jaakkima Tähtinen, vaikka
sanoikin itseään Stiernaksi, kun korkeiden ruotsalaisten herrojen
suussa hänen rehellisestä nimestään tuli Tehtiine. Kun hänet vanhoilla
päivillään aateloitiin, niin saksalainen Kaarle X Kustaa laittoi
hänestä ilman muuta Abendstiernan. Sinä kai jo häpeät Tähtisen sukuasi,
totta kai!

— En sitä julki julistakaan. Tiluksilleni täällä Suomessa olen antanut
nimen Korsudd — miltä kuuluisikaan Abendstierna af Ristiniemi! Sinun
kartanosi nimeksi sopisi Karstholm.

— Älä löpise.

Siihen keskustelu päättyi. Mutta monet nuoret aatelismiehet rupesivat
vakavasti harkitsemaan jalosukuisen herran Abendstierna af Korsuddin
sanoja, etenkin valtaa ja rikkautta ja naimiskauppoja koskevia.

Toisen päivän aamuna, vieraiden vielä nukkuessa edellisen illan
tuomaa kohmeloa, Karstasaaren isäntä teki serkkuineen kävelymatkan
vainioilleen.

— Hyvä, että saamme keskustella rauhassa, Abendstierna haastoi. — Sitä
varten oikeastaan luoksesi poikkesinkin matkalla tiluksilleni. — Kuten
tiedät, niin kuningasvainajan aikana aatelistolle läänitetyistä maista
peruutettiin kruunulle neljännes — häpeä sanoa, mutta Herman Fleming,
suomalainen ylimys, oli siinä yllyttäjänä. Nyt kuuluu vielä kummempia.
Valtiopäivien riidoista ja päätöksistä kai olet kuullut. No, kuningas
määräsi Klaus Flemingin, Hermanin pojan, maamarsalkaksi. Se oli jo paha
merkki — Klaus on isänsä poika mielipiteissäänkin. Kuningas tarvitsee
varoja ja aateliston on ne annettava hyvällä tai pahalla. Fleming ja
monet muut ajoivat valtiopäivillä asian sellaiseen päätökseen, että
kaikki kreivilliset, vapaaherralliset ja muut isommat läänitykset,
joista on tuloa enemmän kuin 600 talaria vuodessa, peruutetaan ilman
muuta kruunulle. Kuninkaalla on nyt siis vapaat kädet. Ja hänessä
on miestä ryöstämään aatelisto putipuhtaaksi, tekemään meidät
keppikerjäläisiksi. Läänitysten menettämisen mukana menetämme myöskin
valtamme, etenkin kun kaikki merkit viittaavat siihen, että kuningas
pyrkii yksinvaltiaaksi, onpa oikeastaan sellaiseksi päässytkin.
Viimeiset valtiopäivät menivät vielä pitemmälle kuin edelliset,
antoivat kuninkaan rajattomasti ratkaistavaksi mitä peruutettaisiin,
mitä ei. Reduktionikomitea on jo täydessä toimessa, Fleming tietysti
johtajana. Olen kuullut suunniteltavan sellaistakin, että valtiolle
peruutettaisiin sen ottamiensa lainojen takuiksi panttaamat, jopa
aateliston suorastaan ostamatkin tilukset. Ja ne otettaisiin
maksamatta äyriäkään. Kruunu on maksanut 8 korkoa, se alennettaisiin
5:ksi ja tämä 5 korkoa laskettaisiin alusta saakka. Kruunu olisi
siis jo vuosikymmenien kuluessa muka suorittanut tilusten hinnasta
vuosittain 3 korkoa. Tilukset ovat voineet tuottaa pantin haltijalle
tai omistajalleen 15 korkoa vuodessa. Kruunu aikoo nyt laskea siten,
että haltija olisi ollut oikeutettu saamaan tiluksista tuottoa vain
5 korkoa, joten liika eli 10 korkoa onkin kruunun rahaa. Kun tämä 10
korkoa ja koron alennuksessa tähteelle jäävä 3 korkoa lasketaan yhteen,
on kruunu siis vuosittain jo suorittanut 13 korkoa ja täysin, jopa
liioinkin maksanut lainansa tai tilusten alkuperäisen hinnan. Monet
saavat kiittää onneaan, jos pääsevät vain tilusten menettämisellä
joutumatta lisäksi suorittamaan kruunulle suuria summia. Tällaisia
temppuja suunnitellaan ja ne pannaan varmasti toimeenkin. Aatelisto
lyödään kerrassaan maahan. Mitä sanot siihen, se koskee sinuakin?

Karstasaaren herra asteli kauan syvissä mietteissään. Viimein hän puhui:

— Totta on, että aatelisto on tehnyt kruunulle suuria palveluksia.
Me olemme johtaneet valtakuntaa niin alaikäisten hallitsijain
aikana kuin heidän tultuaan täysi-ikäisiksi. Sodat on käyty meidän
johdollamme, rauhantoimissa kaikki vähänkin merkitsevät virat ovat
olleet meikäläisillä. Paljon hyvää olemme kiistämättä saaneet toimeen
— pahaakin on tehty, myönnän — mutta hyvin meitä on palkittukin.
Valtakunnan aatelisto on etenkin Saksan sodan jälkeen kohonnut
sellaiseen mahtiin, rikkauteen ja loistoon, ettei moista ole
ennen nähty. Osaksi rikkaudet ovat sodassa ryöstettyä suunnatonta
saalista, mutta suuri osa on saatu läänitysmailla. Kruunulle lainatut
varat — monet meistä omilla varoillaan pestasivat ja ylläpitivät
huomattavan suuriakin sotaväen osastoja kruunun sitoutuessa maksamaan
kulut myöhemmin — ovat kasvaneet hyvää korkoa. Olemme yhtä mittaa
rikastuneet, mutta kruunu on köyhtymistään köyhtynyt. Ja talonpoika on
köyhtynyt enimmän.

— Niin, mutta —

— Annahan kun jatkan. Jo Kustaa Aadolfin aikana, mutta varsinkin
sen jälkeen on suunnattomia alueita annettu aatelistolle. Vapaita
talonpoikia ei ole paljon — täällä ovat olot sentään ehkä vähän
paremmat, Ruotsin talonpojat ovat tietämäni mukaan jo melkein
maaorjia. Valtakunta on lahjoitettu ja läänitetty melkein reunojaan
myöten aatelistolle. Voudit kiskovat läänitystalonpojilta minkä
ikinä irti saavat, jotta isännät voisivat elää leveätä elämää ja he
itse sen ohella paikkaisivat omatkin taskunsa. Meillä Suomessakin
läänityksiä on paljon, maitahan, luettelen mitä muistan. Kristiina
kuningattaren aikana Kustaa Aadolfin avioton poika sai Vaasaporin,
siis Uudenkaupungin ja yli 700 taloa, Horn Porin eli lähes kolme
pitäjää, Oxenstierna Korsholman, Tott Lapuan, Ilmajoen ja Kaarlepyyn,
Banér Sortavalan tienoot, Wrangel Salmin, Wittenberg Parikkalan
ja Uukuniemen, Oxenstierna Kurkijoen. Nämä ovat kreivikuntia.
Vapaaherrakunnista Oxenstierna sai Kemiön, Brahe Kajaanin, valtakunnan
alaltaan suurimman läänityksen, johon kuuluu Pohjois-Karjala,
Pohjois-Savo, Keski-Pohjanmaa ja Kainuu, Bjelke Korpoon, Wittenberg
Loimaan, Bonde Laihian, Paikull Vöyrin, Banér Kokkolan, Rosenhane
Kalajoen, Bjelkenstierna Pyhäjoen, Soop Limingan, Gyllenstierna Oulun,
Taube Hailuodon, Natt och Dag Iin, Kagg Tohmajärven, Lilje Kiteen,
Fleming Liperin, Uxkull-Gyldenband Pyhäjärven Karjalassa, Adler-Salvius
Raudun. Nämä ovat suurimpia, pienempiä eli alaisemman aateliston
läänityksiä en jaksa muistaa kuin osaksi enkä ryhdy niitä luettelemaan.
Jo mainitsemiini sisältyy noin 35 000 tilaa. Ja yhä läänitykset ovat
vain lisääntyneet. Kysyn itseltäni, onko tämä oikein? Omatuntoni
vastaa: ei. Ja salliiko tällaisen vanha Ruotsin laki? — ei. Lisäksi
kysyn: onko aateliston tällainen valta valtakunnan menestykselle
välttämätön? Omatuntoni vastaa: ei. Aatelismies saakoon kohtuullisen
palkkion toimistaan. Liiasta hän luopukoon. — Kuningas ja Fleming ovat
oikeassa.

— Heitä siis kannatat! Abendstierna huudahti kiukustuneena. — Ja minä
kun luulin edes Suomen aatelisten osaavan valvoa etujaan.

— Miten?

— Aatelisto on ennenkin osannut panna kuninkaan aisoihin.

— Tehkööt muut mitä haluavat ja oikeaksi näkevät, minä en liity
sellaiseen tekoon. Kruunun on saatava varoja, talonpojassa näen maan
selkärangan — hänen tilaansa on kohotettava. Kuningas on oikeassa,
aateliston on alistuttava.

Sanaakaan vaihtamatta serkukset kulkivat kartanoon. Jalosukuinen
herra Carolus Gustavus Abendstierna ajoi pian tiehensä, keikauttaen
pihamaalla vielä kerran niskojaan.

Reduktioni pantiin toimeen täydessä laajuudessaan. Suuri työtaakka kävi
Flemingille liian raskaaksi, kuolema korjasi hänet. Toinen suomalainen,
Fabian Wrede, jatkoi työtä.

Peruutuksen toimeenpanossa mentiin lopuksi liiallisuuksiin. Moni ylimys
joutui kurjuuteen, mutta moni vähäisenkin, isiltä perityn talon isäntä
sai lähteä maantielle, kun ei voinut asiakirjoilla todistaa tilaansa
omakseen. Ankaran kova suonenisku reduktioni oli, mutta aateliston
ylivallasta se teki kerrallaan lopun ja paransi kruunun rahallisen
tilan suorastaan hyväksi.



RUOTUJAKO.


Valtakunnan sotalaitos oli vanhentunut. Sen uusiminen kävi hitaasti,
valtakunnan eri maakunnat hangoittelivat vastaan ja niiden kanssa
tehtiin erilaisia sopimuksia. Vihdoin vaikeassa asiassa päästiin
melkoisen hyvään ratkaisuun.

Kukin maakunta sitoutui määrättyjä joukko-osastoja varten asettamaan
määrätyn luvun miehiä sekä sodan sattuessa huolehtimaan tarpeellisesta
täydennyksestä. Useammat talot yhdessä muodostivat ruodun, joka asetti
sotamiehen, rakensi torpan hänen asunnokseen, jonka yhteydessä piti
olla tarpeelliset ulkosuojat, samoin vähän perattua peltoa, niittyä
sekä kaalimaata, maksoi hänelle määrätyn pienen palkan, kyyditsi hänet
katsastuksiin ja harjoituksiin, varusti hänet niiden ajaksi muonalla,
talletti hänen varustuksensa harjoitusten väliaikoina, jolloin sotamies
kävi taloissa töissä tai harjoitti jotakin käsityöläisen ammattia, ja
antoi hänelle rauhanaikana työvaatteet. Kruunu antoi puolestaan puvut,
muut varustukset ja aseet. Sodan sattuessa sotamiehen perhe jäi asumaan
torppaan, sai ruodulta ylläpidon, mutta ei saanut miehen palkkaa.
Täysinpalveltuaan sotamies sai vähäisen eläkkeen, jolloin hänen
poikansa usein ryhtyi jatkamaan isänsä virkaa.

Ruotulaitos sitoi sotamiehen torppaansa, jolloin aikaisemmin tavalliset
karkaamiset välttyivät. Se takasi myöskin hänen perheelleen turvan
ja toimeentulon hänen sodassa ollessaan. Sotamiehen tehtävä muuttui
vakinaiseksi ammatiksi. Yksi paha vika laitoksella kuitenkin oli:
vihollisen äkkiä hyökätessä oli vaikea saada hajallaan ympäri maan
asuvia sotamiehiä nopeasti kokoon. Harjoitus oli myöskin heikkoa,
samoin sodan sattuessa tapahtuva täydennys. Sen varalta ei harjoitettu
ollenkaan väkeä rauhanaikana, vaan täydennyksen oli lähdettävä
sellaisenaan sotakentälle.

Ratsuväen asettamisessa tarkistettiin ikivanhat säännökset. Ratsumiehen
hevosineen asetti yksi tila, rustholli eli ratsutila, joka korvaukseksi
oli kruunun veroista vapaa. Jos ratsutila oli liian pieni kantamaan
rasitusta, annettiin ratsutilallisen käyttöön yksi tai useampia
kruununtiloja.

Laivastoa varten muodostettiin omat ruotunsa rannikkopitäjiin.

Päällystö sai kruunulle peruutetuista tiloista asunnot, puustellit,
joiden suuruus riippui upseerin virka-arvosta. Vänrikin puustelli oli
varsin vaatimaton, eversti viljeli isoa taloa.

Muissa maissa käytettiin vielä palkkasoturijoukkoja — Ruotsi-Suomi sai
vakinaisen kansallisen sotalaitoksen.




SUURI NÄLKÄ


 Rauhan vallitessa Suomen väkiluku kasvoi taas huomattavasti ylittäen
 pian puoli miljoonaa. Maanviljelys edistyi, metalliteollisuus ja
 laivanrakennus pääsi vauhtiin. Suomen kieltä kohtaan Kaarle XI
 sitävastoin ei aina osoittanut ymmärtämystä, käyttäytyipä joskus
 varsin tylystikin kansan vaatiessa suomenkielentaitoisia upseereja
 ja virkamiehiä. Hän julkaisi sentään suomenkielisiäkin asetuksia.
 — Kaarlen hallitessa sattui v. 1674—76 tuntuva kato, mutta hänen
 hallituksensa loppuvuosina Suomessa koettiin kaameudessaan niin
 kauhistuttavan nälän aika, ettei sellaista tiedetty aikaisemmin olleen
 eikä myöskään läheskään samanlaista ole nähty koskaan myöhemminkään.
 Suomen kansa sai kokea hirvittävän kärsimyksen.


Mäkelän torppa seisoi harmaana ja kallistuneena neljän ison tien
risteyksessä. Yksi tuli Turun puolelta ja alisesta Satakunnasta, toinen
Pohjanmaalta, kolmas Karjalasta ja Savosta, neljäs Uudeltamaalta.
Näihin teihin yhtyivät kauempana monen monet sivutiet.

Tavallisina vuosina Mäkelän torpan ohitse kulki paljon väkeä. Mutta
näinä aikoina kulkijoita oli vieläkin enemmän. Heitä saapui lännestä,
pohjoisesta ja idästä.

Tavallisina vuosina torpan pihalla leikki iso lapsilauma. Nyt siellä ei
leikkinyt ketään. Torpan ovi oli selkoisen selällään, tuuli heitteli
sitä miten tahtoi, puhalsi esteettä sisään, liehutteli penkillä
lepäävän vanhuksen harvaa tukkaa, vilkaisi uuninnurkassa istuviin
lapsiin, vihelteli nurkissa ja orsissa ja pujahti räppänästä ulos.
Kukaan ei pannut sitäkään kiinni.

Ohikulkijat katsahtivat torppaa välinpitämättömin, tylsin katsein
ja kulkivat eteenpäin, hiljaa, vaivalloisesti laahustaen. Väliin
joku istahti lepäämään kiven kupeeseen, nukahti, eikä noussut enää.
Myöhäissyksy tuli, vaeltajain joukko lisääntyi. Tuli talvi, yhä enemmän
niitä kulki, yhä vaivalloisemmin he astuivat ja yhä useampi asettui
lepäämään ja nukkui.

Tuuli tuiversi taas Mäkelän torpassa, näki vanhan miehen lepäävän yhä
penkillään ja lapsien kyyhöttävän uunin nurkassa.

Tuli kevät ja hanget sulivat. Jumalan aurinko paistoi kirkkaana
ja linnut lauloivat. Mutta kivien nojassa istuvat eivät heränneet
sitä näkemään. Aurinko lämmitti heitäkin, ja he kallistuivat hiljaa
vetiselle maalle, josta aikanaan nousi ruoho ja peitti heidät puoliksi.

Mutta yhä kulki vaeltajia Mäkelän torpan ohitse, lännestä, pohjoisesta
ja idästä. Vieläkin vaikeammin he laahasivat raajojaan. Heidän silmänsä
katsoivat tylsinä syvistä kuopistaan, heidän kasvojensa nahka oli
pingoittunut kelmeän keltaisena luiden päälle, ja halkinaisten huulien
lomista huohotti ahdistava hengitys.

Tuli jälleen syksy. Tuuli alkoi taas tuivertaa ja pistäytyi Mäkelän
torppaan. Se liehutteli penkillä lojuvan luurangon harvaa tukkaa,
katseli uuninnurkassa kyyhöttäviin pieniin luurankoihin, puhaltautui
ulos ja temmelsi teiden varsilla. Ja kun se heilutti maan kuihtuvaa
ruohoa, osui sen silmiin kellastuvia luita. Se pakeni kauhuissaan
pitkin tien varsia etelään, länteen, pohjoiseen ja itään, mutta aina se
näki vain luita ja ihmisiä, jotka pian sellaisiksi muuttuisivat.

Vaeltajia ei kulkenut enää Mäkelän kallistuvan torpan ohi. Tuuli oli
jo vienyt maan jokaiselle kulmalle tiedon, ettei Suomessa ollut enää
leipää, ei sen millään kulmalla —

— Herra, meidän Jumalamme on alkanut meitä vastaan hirmuisen sodan.

Suuret kadot alkoivat 1693. Itä-Suomessa kuoli jo silloin ihmisiä
nälkään. Seuraava vuosi oli ankara, sitä seuraava vieläkin pahempi.
Sitä seuraavana talvena puut rupesivat jo helmikuussa viheriöimään;
maaliskuussa pakkanen palasi jälleen. Elokuun alussa halla turmeli
kaiken viljan. Hätä kohosi korkeimmilleen, ihmisiä kuoli nälkään
joukoittain, rutto ja muut taudit levisivät. Suomessa ei oltu
aikaisemmin nähty mitään sen veroista.

Näinä suuren nälän ja kauhun vuosina, kolmena peräkkäisenä vuotena,
Uudenmaan ja Hämeen lääneissä kuoli nälkään n. 20 000 ihmistä. Pettu
ei lähtenyt puista ankaran pakkasen vuoksi, ihmiset söivät vuotia ja
raatoja — kunnes nekin loppuivat.

Turun ja Porin läänissä, vanhimmilla viljelysseuduilla, kurjuus oli
yhtä suuri. Karja teurastettiin loppuun ja lähdettiin — ne, jotka vielä
kykenivät — etsimään ruokaa tietämättä, missä sitä olisi.

Savossa kuoli ihmisiä tuhansittain nälkään.

Pohjanmaalla vei halla 1695 ja 1696 kaiken viljan; yli 23 000 ihmistä
kuoli nälkään. Paljon väkeä vaelsi Karjalaan, jopa Venäjällekin
ruokaa etsimään. Kainuussa haaskat olivat ihmisten ainoana ravintona,
Kajaanissa lapset söivät vanhempiensa ruumiita. Karjalassa sateet
pilasivat viljan, keltaiset, mustapäiset madot tuhosivat lopun.
Lapioittain niitä viskattiin ulos riihen ovesta. Pohjois-Karjalassa
paikoittain syötiin ihmislihaa. Kaiken suunnattoman kurjuuden lisäksi
jotkut voudit vain pyrkivät lisäämään kruunun viljavarastoja.
Surullisen kuuluisa Simo Hurtta — Affleck — säälimätön ja tunnoton
vouti, peri kurjuudesta huolimatta veroja. Karjalan talonpojat
epätoivoissaan yrittivät kapinoida, mutta heitä vastaan lähetettiin
sotaväkeä, joka mellakkoihin ja hovien ryöstöihin osallistuneita
kiinniottaessaan heitä rääkkäsi, jolloin monet kuolivat. Muille
langetettiin kuolemantuomio. Lopullista päätöstä odottaessaan vangit
nääntyivät nälkään Käkisalmen linnassa.

Apua ei tullut mistään. Raaheen saapui tukholmalainen viljalla lastattu
laiva. Sen omistaja ei kuitenkaan myynyt viljaa, vaan jäi odottamaan
hintojen nousua. Raahelaiset valittivat hallitukselle laivan odotettua
kolme kuukautta hintojen nousua. Sieltä ei tullut apua. Raati määräsi
silloin viljalle hinnan ja pakotti myymään sen paikallisen asiamiehen
välityksellä. Tukholmalainen valitti asiasta ja haastoi asiamiehen
vastaamaan Tukholman kämnerinoikeuteen.

Hallitus koetti tosin vihdoin lähettää Suomeen vähäisiä viljamääriä,
mutta laivat haaksirikkoutuivat.

Säilyneiden tietojen mukaan Suomessa kuoli näinä kalmanvuosina nälkään
ja sitä seuranneeseen ruttoon noin 130 000 henkeä eli neljäsosa koko
maan väestöstä.

Seitsemästoista vuosisata päättyi tähän kamalaan koettelemukseen.
Kymmenientuhansien Suomen miesten tomu jäi vieraille tantereille,
noin puolet maan koko väestöstä kuoli sotaan ja nälkään. Mutta suurin
koettelemus oli vielä kokematta.






SUURI POHJANSOTA — PAKKASKUOLEMA TUNTUREILLA — SUOMEN SYNKIN AIKA —
SOTAVANKIEN KOHTALO




POHJANSOTA


 Kaarle XII nousi Ruotsi-Suomen valtaistuimelle. Hänet arvioitiin
 ulkomaiden hoveissa vain omia, tosin miehekkäitä huvituksiaan
 harrastavaksi pojaksi. Näytti koittaneen hetki, jolloin kukin
 voisi ottaa Ruotsi-Suomelta mitä tahtoisi. Tanska halusi laajentaa
 alueitaan pohjoiseen, jo Stolbovan rauhasta saakka merestä erotettu
 Venäjä tahtoi pääsyä Itämerelle, — syyt olivat siis vanhat. Puola
 vaati takaisin siltä 1600-luvulla riistetyt Itämerenmaiden osat.
 Syttyi Suuri Pohjan sota. Viholliset laskivat oikein. Kaarle voitti
 uudella taistelutaidolla helposti — ehkä liian helposti — ensimmäiset
 taistelut, mutta loppujen lopuksi sodan tuloksena oli selvä häviö
 ja Ruotsi-Suomen suurvalta-aseman musertava luhistuminen. Kaarlen
 sotatoimia on arvioitu puoleen ja toiseen, hänestä on toisaalta
 tehty ihannoitu sankari, toisaalta käsittämätön hurjimus. Hän oli
 epäilemättä etevä taktikko, mutta heikko strategi, ja valtiomiehenä
 hän ei suinkaan osoittanut kykyä. Ehkäpä hän oli vajaamittainen
 kiivailija — sellainenkin selitys on esitetty ja se tuntuu
 uskottavalta.


Valtakunnalla oli kolme vannoutunutta vihollista: Tanska, Saksi-Puola
ja Venäjä. Kaarle XII päätti hyökätä ensin Tanskan kimppuun, joka
ahdisti hänen lankoaan, Holstein-Gottorpin herttuaa, ja vei armeijansa
Själlantiin Hollannin ja Englannin laivastojen saavuttua maihinnousua
tukemaan. Varsinaista taistelua ei syntynyt. Hollanti ja Englanti
pakottivat Tanskan, Kaarlen mielipidettä edes kysymättä, solmimaan
rauhan Holstein-Gottorpin kanssa. Kaarlen armeija jouti muualle. —
Venäjää vai Puolaako vastaan? Kaarle valitsi Venäjän. Saksilaiset
piirittivät sotamarski Eerik Dahlbergin puolustamaa Riikaa. Sen
varusväestä suuri osa oli suomalaisia.

Suomesta vietiin huhtikuussa 1700 sotaan Porin, Hämeen, Uudenmaan,
Pohjanmaan, Savon ja Käkisalmen jalkaväkirykmentit sekä Uudenmaan,
Karjalan ja Hämeen ratsurykmentit. Ne marssivat eversti Maijdellin
johdolla Suomenlahden yli Inkerin Harjuvaltaan, Viron Viljantiin ja
edelleen Riikaa kohden, taistelivat Jungfernhofissa Väinäjoen luona ja
voittivat Suuren Pohjan sodan ensimmäisen voiton. Sitten ne yhtyivät
Itämerenmaiden sotatoimien ylipäällikön kenraali Vellingkin johtamaan
pääjoukkoon, jossa oli myöskin 3000 suomalaista. Vellingk ei saanut
mitään toimeen, ja kuningas lähetti hänelle kiivaat nuhteet. Kenraali
pyysi apuvoimia, jotka tietysti otettiin Suomesta, joka kuninkaan
sanojen mukaan »yli 20 vuotta oli saanut nauttia rauhan suloutta»
— suurta nälkää ei otettu huomioon. Suomessa oli jo muodostettu
ylimääräisiä kolmikasrykmenttejä siten, että kolme ruotua yhdessä
asetti yhden lisämiehen ja kolme ratsutilaa yhden ratsumiehen. Nämä
rykmentit oli luvattu jättää Suomen suojaksi vakinaisten lähdettyä
ja siinä mielessä ne asetettiinkin. Lupauksesta huolimatta joukot
— 2 jalkaväki- ja 1 ratsurykmentti — vietiin Liivinmaalle. Oman maan
suojaksi asetettiin nyt omin päin kaksinnusrykmentit — vakinaisten
sotaan lähteneiden rykmenttien lisäksi muodostettiin kutakin vastaava
uusi ylimääräinen rykmentti. Ne lähtivät kenraali Cronhjortin johtamina
Inkeriin puolustamaan kaakkoisrajaa. Kuningas käski kuljettamaan nekin
Itämeren-maihin. Rykmentit olivat siellä kuninkaan vielä tehdessä
lähtöä Tanskasta.



NARVA.


Suomalainen Henning Horn puolusti Narvaa 1800 miehellä. Tsaari Pietarin
piiritysarmeija käsitti 32000 miestä. Kaarle kuningas saapui 10000
miehen kanssa, niistä 4400 suomalaisia. Turun, Porin, Hämeen, Viipurin,
Savon ja Uudenmaan rykmenteistä ja kolmikasrykmenteistä oli koottu
valiorykmentti, yhteensä 1700 jalkamiestä. Turun, Uudenmaan ja Karjalan
ratsurykmentit, Karjalan maarakuunapataljoona ja kolmikasrykmentti
olivat vahvoina mukana, yhteensä 2750 miestä. Ruotsalaisia joukkoja oli
5200 miestä, virolaista aatelis- ja värvättyä ratsuväkeä 900. Kaarlella
ei ollut valittavana muuta mahdollisuutta kuin taistelu. Ruokavaroja
oli vähän, palaaminen hävitetyn maan lävitse mahdotonta.

Venäläisten armeijaa komensi herttua de Croy, flaamilainen
palkkasoturi. Venäläissyntyinen päällystö oli kelvotonta, miehistö
heikosti harjoitettua, järjestys huono. Tsaari lähti ennen taistelua
tiehensä.

Vallituksia luotiin tulisella kiireellä. Kaarlen suunnitelma oli
hyökkäävä: vihollisen rintama oli puhkaistava kahdesta eri kohdasta,
jaettava vihollinen kolmeen eri osastoon ja tuhottava jokainen
niistä erikseen. Hyökkäyksen alkaessa sattui kova lumipyry, joka
puhalsi suoraan vihollisen silmiin. Hyökkääjät syöksyivät sen mukana
vallituksien yli luotituiskusta välittämättä. Venäläinen ratsuväki
kääntyi pakoon, suuri osa siitä hukkui Narvajokeen, vihollisen vasen
siipi murtui. Keskusta ja oikea siipi piti kauemmin puoliaan, mutta
joutui sekasortoon. Taistelu päättyi hyökkääjien täydelliseen voittoon,
ja Narvan urheat puolustajat pelastuivat.

Antautuneista venäläisistä miehistö sai vapaasti lähteä tiehensä,
päällystö tehtiin vangiksi.

Kaarle jäi Viroon talvileiriin. Pian leviävä pilkkukuume teki miehistön
keskuudessa hävitystyötään.



KLISSOV—KRAKOVA—THORN.


Saksin vaaliruhtinas ja Puolan kuningas August oli seuraava vihollinen.

Kesän tultua Kaarle lähti Augustia vastaan 18000 miehen armeijalla.
Joukot kulkivat Väinäjoen ylitse sakean savun suojassa ja vakasivat
koko Kuurinmaan. Kaarle päätteli Augustin vaarallisemmaksi viholliseksi
kuin tsaari Pietarin. Tsaari sai aikaa korjatakseen Narvan vauriot ja
järjestääkseen armeijansa uudelleen. Kaarle marssi Puolaan, Varsova
avasi hänelle porttinsa, puolalaiset kumartelivat, mutta August oli
hallituksineen vetäytynyt lujasti linnoitettuun Krakovaan. Kaarle lähti
sinne, kohtasi Augustin 16000 saksilaista ja 8000 puolalaista Klissovin
luona ja kävi 12000 miehellään hyökkäykseen. Hän johti taistelua
etevästi, joukot hyökkäsivät urhoollisesti, oteltiin vimmatusti puolin
ja toisin, voitto jäi Kaarlelle. Väsyneet rykmentit eivät pystyneet
takaa-ajoon. Augustin sotajoukon suurin osa pelastui, voitto jäi
tuloksettomaksi.

Kaarle valtasi Krakovan sukkelalla kepposella. Varusväki avasi
tyhmyyksissään portin ja Kaarle väkineen työntyi sisään. August oli
lähtenyt matkoihinsa. Pultuskin luona voitettiin pienempi osasto, Thorn
valloitettiin piirityksen jälkeen. Alkoi sissisota, jossa kummallakaan
puolella ei osoitettu sääliä.



ARVID HORN—HOLOVTSIN—LJESNAJA—DESNA.


Ruvettiin neuvottelemaan puolalaisten kanssa. Kaarlen henkivartioston
päällikkö, eversti Arvid Horn esiintyi ensi kerran valtiomiehenä.
Hän ohjas taitavasti Puolan valtiopäiväin kulkua ajaen loppuun
Augustin erottamiskysymyksen ja uuden kuninkaan, Stanislaus
Leszczynskin, vaalin. Äänestyksen myönteiseen tulokseen vaikutti kai
myöskin ulkopuolella aseissa seisova pataljoona. August jäi Saksin
vaaliruhtinaaksi. Hän valloitti Varsovan, jota Horn vähäisillä voimilla
puolusti. Horn jäi vangiksi.

Kaarle valloitti Lembergin, toimitti pakko-ottoja, marssi Varsovaan,
ajoi Augustia takaa Schlesian rajoille ja hajoitti hänen joukkonsa
Punitzin luona. Arvid Hornin päästyä vankeudesta solmittiin Puolan
kanssa rauha. Se sitoutui liittymään taisteluun Venäjää vastaan. Kaarle
marssi Grodnoon ja saarsi linnoituksen, josta venäläiset kuitenkin
pääsivät pakoon. Hurja takaa-ajo jatkui Volhyniaan saakka. Saksilaiset
voitettiin samaan aikaan Fraustadtissa.

Kaarle marssi Saksiin, August taipui rauhaan, mutta liittyi
siitä huolimatta venäläisiin ja löi yhdessä näiden kanssa
ruotsalais-suomalaiset joukot Kaliszin luona. Vähän myöhemmin hän teki
Kaarlen kanssa näennäisen liiton luvaten avuksi saksalaisia joukkoja.

Sodan alkamisesta oli kulunut seitsemän vuotta. Armeija oli sulanut
taisteluissa ja tautien runtelemana — kuningas pusersi Ruotsista
ja Suomesta uusia joukkoja. Hänellä oli pian koolla 46000 miestä.
Näiden kanssa hän lähti Venäjälle, päämääränään Moskova. Tsaarin väki
vaikeutti hänen marssiaan avoimeen taisteluun ryhtymättä. Se hävitti
teitä ja siltoja, esti muonan saannin ja hätyytteli pienempiä osastoja.
Holovtsinin luona taisteltiin suurempi, Kaarlen voittama taistelu,
mutta Moskovan tie oli tukossa. Venäläiset olivat hävittäneet kaiken
syötävän laajoilta aloilta. Kaarle päätti kääntyä etelään jääden
toistaiseksi Mohileviin odottamaan Lewenhauptin osaston ja suuren
kuormaston tuloa.

Lewenhauptilla oli Riiassa koolla 11000 miestä — hänen joukoissaan
olivat myöskin Turun ja Viipurin ratsurykmentit, 4 komppaniaa Karjalan
kolmikasrakuunoita ja 2 pataljoonaa kolmikasjalkaväkeä. Kuormastossa
oli 2000 vankkuria, lastattuina suurella vaivalla ja kalliilla
kustannuksilla hankituilla aseilla, ampumatarpeilla ja muonalla.

Marssi sujui huonosti, alipäälliköt toimivat omavaltaisesti, mutta
vihdoin hän pääsi Dneprin yli. Silloin vihollinen alkoi hätyyttää;
Ljesnajan pienen kylärähjän luona syntyi pitkällinen taistelu perin
epäedullisissa olosuhteissa. Lewenhauptin osasto lyötiin, koko
kuormasto menetettiin, hän itse saapui Mohileviin vain 6000 loppuun
väsyneen miehen kanssa.

Kaarle lähti etelään ja kulki Desna-joen yli vihollisarmeijan silmien
edessä. Porilaiset hyökkäsivät ensimmäisinä ja taistelivat täällä yhden
mainehikkaimpia taistelultaan.

Kaarle oli liittoutunut Ukrainan kasakoiden hetmanin Mazepan kanssa
toivoen tämän tuovan mukanaan vahvan armeijan. Kasakoista kuitenkin
vain jokin tuhat seurasi päällikköään.

Seurasi pakkastalvi ja hirvittävä marssi venäläisen ratsuväen
yhtämittaa hätyyttäessä. Mohilevista lähtiessä oli armeijassa 30000
miestä, pian vain 23000. Kaarle ryhtyi piirittämään Pultavan kaupunkia.
Nälkä ahdisti joukkoja, suuren kuormaston tuhouduttua Kaarle oli
ollut jo pitkän ajan puilla paljailla. Siitä huolimatta hän tunkeutui
Sisä-Venäjälle.



PULTAVA.


Pultavan luona tapahtui ratkaiseva taistelu. Tsaari Pietari toi
sinne 45000 miestä. Hänellä oli ollut lähes yhdeksän vuotta aikaa
järjestääkseen armeijansa uudelleen. Sitä tehdessään hän ei ollut
säästänyt varoja eikä ruoskaa. Tällä armeijallaan Pietari löi
kesäkuussa 1709 perinpohjin Kaarlen aikoinaan voitosta voittoon
kulkeneen armeijan. Suomalaisia rykmenttejä, Turun ja Uudenmaan
ratsuväkeä lukuunottamatta, ei Pultavassa mainittu. Niiden tähteet oli
liitetty ruotsalaisiin rykmentteihin. Siihen niidenkin tarina päättyi
— kaatuneet saivat hautansa Ukrainan arolla, eloon jääneet vaelsivat
vankeina laajan Venäjän eri kulmille. Ihmetelty sankari, kahdestoista
Kaarle, joka heidät oli johtanut voittoihin, kuolemaan ja kurjuuteen,
pakeni Turkinmaalle.



MENETETTYJÄ MAITA.


Kaarlen lähdettyä Puolaan venäläiset hyökkäsivät. Vain vähäiset joukot
puolustivat Itämeren-maita ja Inkeriä. Niille kuningas ei nimittänyt
edes yhteistä ylipäällikköä.

Liivinmaalla oli vain 6000 miestä — joukossa Viipurin ja Turun
kaksinnusratsurykmentit sekä Pohjanmaan jalkaväkirykmentti — 40000
venäläistä vastassa. Ne taistelivat Hummelhofin luona, hävisivät
ja menettivät kaatuneina puolet. Liivi joutui venäläisille, jotka
hävittivät sen tyystin, veivät asukkaita tuhansittain Venäjälle,
tappoivat vielä enemmän.

Tuli Inkerin vuoro. Pähkinälinnaa puolusti 250 miestä, sitä vastaan
tuli 35000. Pommitus alkoi. Linna ammuttiin melkein raunioiksi, sitä
puolusti enää 40 miestä, vasta silloin se antautui. Nevanlinnaa
puolusti 600 miestä. Torjuttuaan hyökkäyksen ja kestettyään parin
viikon pommituksen sen oli antauduttava.

Tsaari kääntyi Viroon. Narva ja Tartto menetettiin urhean puolustuksen
jälkeen. Narvassa oli suomalaista kolmikas- ja kaksinnusväkeä, Tartossa
mukana kolmikkaita. Jotkut vangiksi joutuneet ruotsalaiset upseerit
alentuivat sen piirityksessä venäläisten kätyreiksi.

Kuurinmaalla kolminkertainen venäläinen ylivoima voitettiin
Gemauerthofin luona. Taisteluun osallistui 14 suomalaista eskadroonaa
ja 4 pataljoonaa Porin rykmentistä. Ne seurasivat sitten Lewenhauptia
hänen onnettomalla retkellään Mohileviin.

Kahden vuosisadan kuluessa lukemattomilla taisteluilla ja runsaalla
verellä lunastetut voittomaat — Viro, Inkeri, Liivi, Kuurinmaa —
menetettiin kahdessa vuodessa.




TUSKAA JA SORTOA


# Tsaari Pietari I, syyllä Suureksi sanottu, uudisti kovalla
kädellään Venäjän. Itse kansaa ja sen olemusta hän ei tietenkään
voinut muuksi muuttaa, mutta valtakunnan järjestyksen ja etenkin
armeijan hän ulkomailta hankkimiensa miesten avulla käänsi toisille
urille. Hän toteutti Venäjän vanhat pyrkimykset: mursi tien meren
partaille ja pureutui siihen kiinni — »avasi ikkunan Eurooppaan».
Suomalaiselle maaperälle ja suureksi osaksi suomalaisella pakkotyöllä
hän rakennutti Nevajoen rämeiseen suistomaahan hänen nimeään kantavan
kaupungin. Työ alettiin v. 1703. Se maksoi suunnattomasti tuskaa
ja ihmishenkiä, mutta niistä jättiläinen välitti vähän. Pohjolan
mahtajien, Kaarlen ja Pietarin, teot ovat vastakkaiset. Toinen päästi
tuulentupia rakentaessaan valtakuntansa perikadon partaalle, toinen loi
määrätietoisesti uutta.


— Auta armias Jumala!

Ruoska viuhahti ilmassa. Lyöty vaimo nousi vaivoin pystyyn ja rupesi
raahaamaan taakkaansa, raskasta savea.

Lyöjä kääntyi katsomaan toisia työntekijöitä, savensotkijoita. Köysillä
toisiinsa liitettyinä, yläruumis paljaana, päät kumarassa, työläästi
hengittäen he tarpoivat kierrostaan, muokkasivat paljailla jaloillaan
savea muurilaastiksi. Ruoska läimähti selkään, miesten kulku vilkastui
hieman, mutta hidastui taas pian. Sitkeä savi piti kiinni jalkoja ja
vei voimat. Uusi ruoskansivallus kiirehti sitä taas hetkiseksi.

Hevosmies vedätti painavaa kuormaa. Työ ei sujunut kyllin nopeasti —
ruoska paukahti ensin ajomiehen, sitten hevosen selkään. Puolenkymmentä
miestä kantoi jykevää tukkia. Ruoska auttoi työtä.

Ja niin oli kaikkialla. Kymmenet tuhannet miehet ja naiset raatoivat
rämeisellä suolla, jota mutapohjaisen joen haarat halkoivat. Tsaari
Pietari rakensi talttumattoman tahdon ja ruoskan voimalla itselleen
kaupunkia Nevajoen suulle, äsken valloittamalleen tienoolle, suomea
haastavan kansan ikivanhalle maalle. Ja suomea raatajatkin enimmäkseen
puhuivat. Inkerin talonpoikia ja naisia he olivat, pakolla työhön
raastettuja, kuten olivat muutkin raatajat, sotavangin onnettomaan
osaan joutuneet.

Äkkiä ruoskien iskut tihenivät, venäjänkieliset sadattelut yltyivät.
Kaduksi merkittyä avointa alaa pitkin läheni kookas, tukeva mies,
jonka ohitse kulkiessa vartiosotamiehet jähmettyivät patsaiksi ja
ruoskanheiluttajat lankesivat polvilleen. Tutkivasti hän katseli työn
menoa, nyökkäsi joskus hyväksyvästi, väliin lausahti vihaisen sanan.
Hänen viitatessaan tyytymättömänä, ruoska saattoi odottamatta suhista
äskeisenkin ruoskijan selässä.

— Tsaari!

Hän kapusi korkeimmalle kohonneen rakennuksen ylimmille telineille, loi
katseensa laajan työmaan ylitse, naurahti näkemäänsä tyytyväisenä ja
virkkoi seuralaisilleen:

— Hyvin käy, työ edistyy nopeasti, mutta väkeä on saatava lisää.
Nämä tienoot on jo otettu puhtaaksi, tuota lisää väkeä sisämaasta,
Menshikoff.

Puhuteltu kumarsi. Tsaari syventyi tutkimaan karttoja, joita ulkolainen
arkkitehti hänelle selitteli. Pöytänä oli kontallaan olevan krenatöörin
leveä selkä.

— Hyvä on.

Tsaari kääntyi taas katselemaan. Hänen katseensa tapasi Suomenlahden
perukan kimaltelevat laineet. Kauan hän niitä katsoi ja sanoi sitten:

— Meren olen vihdoinkin tavannut. Siitä en luovu. Ja tätä paikkaa,
jonka soille pian kohoaa kaupunki, Venäjän valtakunnan avain, nimeni
kantaja etäisiin aikoihin, tätä en enää kenellekään anna. Lähtekäämme.
Työssä ahertavat pääsivät lepovuorolleen. Toiset raatajat astuivat heti
sijaan.

Kehnoa ruokaansa lepovuorollaan pureksiessaan muuan vanha inkeriläinen
katsoi myöskin kauan vilisevää työmaata, jossa ruoskat yhä
läimähtelivät ja huudot kaikuivat. Vihdoin hän virkkoi:

— Kahdeksankymmentätuhatta ihmistä sanotaan tähän työhön jo sortuneen —
tauteihin, nälkään, ruoskaan. Tuhannet tulevat vielä sortumaan. Kirottu
olkoon tämä kaupunki, tuskalla ja sorrolla tehty! Langetkoon viattomain
veri kerran sen päälle. Ikuisesti olkoon kirottu!




POHJAN SOTA SUOMESSA


 Suomenlahden eteläpuolen vallattuaan tsaari Pietari hyökkäsi Suomeen.
 Hänen tarkoituksenaan oli Pietarin turvaaminen sen pohjoispuolelta
 vallatuilla mailla, mutta suotuisassa tapauksessa siihen sisältyi koko
 Suomenkin valloittaminen, jolloin Venäjän pääsy suoraan itämerelle
 olisi turvattu. Kohtalo näytti suosivan hänen aikeitaan. Suomi oli
 jäänyt taas oman onnensa nojaan, sen parhaat sotavoimat olivat
 tuhoutuneet Kaarlen retkillä. Kaiken lisäksi sen puolustusta saapui
 pian johtamaan kelvoton ja kykenemätön ylipäällikkö, joka halusi vain
 peräytyä, vaikka alemmat päälliköt ja joukot tahtoivatkin taistella,
 ja menestyksenkin mahdollisuuksia vielä oli, ainakin alussa.
 Ensimmäinen hyökkäys tapahtui talvella v. 1703, jolloin Valkjärvellä
 kaatui paikalleen kokonainen rykmentti aivan kuin tulevien tapahtumien
 enteenä. Seuraava yritys tehtiin kolmen vuoden kuluttua, mutta vasta
 1710 tsaari kävi asiaan todenteolla ja siiloin alkoivat Suomen koko
 menneisyyden synkimmät vuodet.


Musta rykmentti istui satulassa, mustat liput liehuivat. Jyrkkinä ne
erottautuivat valkoisesta lumesta. Mustalta joukkokin näytti lumen
rinnalla, vaikka se olikin puettu harmaaseen sarkaan.

Rykmentin seisomapaikalta levisi katsottavaksi laaja näköala, Lipolan
viljelty aukea Valkjärven pitäjässä. Peltojen rinteet viettivät sangen
jyrkkinä kauempana edessä olevaan syvään notkoon, jonka takana oli
metsää, sen takana toinen notko ja kapea joki, Suomen ja Inkerin raja.

Lipolan aukealta kukkulalta Musta rykmentti näki kauas Inkerin
puolelle. Korkiasalo ja muut Inkerin vaarat näkyivät selvinä, vaikka
niiden tiheä metsä olikin huurteen ja usvan peitossa. Sieltä johti tie
ja sieltä odotettiin vihollista. Majuri Burghausen istui satulassa
rykmenttinsä edessä vierellään pari ratsumestaria. Niille hän tarinoi:

— Seitsemänkolmatta vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin Musta
rykmentti isäni kerällä kaatui Lundin taistelussa. Näin he mahtoivat
silloinkin istua ja odottaa. Nyt heidän poikansa istuvat odottamassa.
Meidän on katkaistava viholliselta pääsy Suomeen tämän kautta. — Muuten
minusta tuntuu siltä, että nuori kuningas ja hallitus katselevat
asioita liian keveästi. Narvan voitto oli liian helppo. He näyttävät
luulevan, että Venäjä on yhä samanlainen kuin ennenkin, eivät tiedä,
käsitä tai tahdo käsittää, että vahva käsi on mullistanut laajan
valtakunnan olot. Sen sotavoimat eivät hyökkää enää sekasortoisina
laumoina, vaan hyvässä järjestyksessä, ankarassa kurissa, ulkomailta
tuotujen upseerien opettamina ja koulitsemina, sotataidon uusimpien
oppien mukaisesti. Me täällä rajan lähellä asuvat tiedämme asian
paremmin. Juuri ennen sodan syttymistä kuningas lähetti tsaari
Pietarille 300 varta vasten valettua tykkiä suosiollisen ystävyytensä
osoitteeksi. Ne paukkuvat nyt lahjoittajaa vastaan. Oli miten oli,
tehtävämme teemme. Jos ryssä tunkeutuu Suomeen, tapaa se taas melkein
avuttoman maan. Suomalaisten joukkojen suurin osa on nytkin vierailla
mailla.

Muutamia ratsumiehiä karautti rinnettä ylös majurin luokse. He
ilmoittivat jotakin osoittaen oikealle ja vasemmalle. Burghausenin
kasvot synkistyivät.

— Vai suksilla ne ovat. Silloin meidän tehtävämme on perin vaikea,
hanki on paksu.

Miekat välähtivät tupesta. Laukauksia alkoi välähdellä metsiköistä
molemmilta sivuilta. Pian niitä kajahteli jo takaakin. Ratsumiehiä
putoili satulasta. Väliin he pääsivät käsiksi ampuviin hiihtäjiin ja
tekivät silloin selvää jälkeä. Useimmiten eivät päässeet. Mustat liput
painuivat hangelle toinen toisensa jälkeen.

Taistelu päättyi. Karjalan musta rykmentti, kaikki kahdeksan
komppaniaa, nukkui Lipolan aukeilla ikuista unta.

Kolmella tuhannella, nähtävästi Suomen sukuisista kootulla
suksimiehellä ruhtinas Denisov tuhosi Mustan rykmentin, jota ei enää
kolmatta kertaa uusittu.



RETUSAARI.


— Turha retki, eversti Kaarle Armfelt kertoi Suomen joukkojen
ylipäällikölle kenraali Maijdellille. — Tuhannen miehen kanssa lähdin
rannikolta jäälle. Pimeän turvissa pääsimme vihollisen huomaamatta
Retusaareen — tsaari on antanut sille uuden nimen: Kronstadt
—hyökkäsimme varustuksiin, kävimme ryssien kimppuun — tai saksalaista
palkkaväkeähän ne enimmäkseen olivat — kuin pirut ja valtasimme
linnoitukset. Tarkastin ne. Osa oli puusta tehtyjä, suurin osa maasta
ja kivestä, tekeillä on vielä monta — tsaari kai aikoo luoda niistä
valloittamattoman linnoituksen. Paikkahan onkin erinomainen, Pietarin
lukko se on. Ajattelin asiaani tarkoin. Ruutia ei ollut, millä olisin
lennättänyt linnoitukset ilmaan, sinne en voinut jäädä, sillä pian
meidät olisi saarrettu ja hyödyttömästi tuhottu. Näin ollen pistimme
tuleen kaikki puurakennukset ja palasimme takaisin.

Maijdell nyökkäsi, Armfelt lähti joukkojensa luokse.



VIIPURIN PIIRITYS.


Venäläinen armeija, 20000 miestä, saapui v. 1706 yllättäen Viipurin
edustalle. Sitä johti skottilainen kenraali Bruce ja tsaari oli
mukana. Viipurin muurit olivat huonossa kunnossa, porvarit enimmäkseen
markkinoilla Lappeenrannassa, ruokatarpeet vähissä.

Venäläiset pommittivat lujasti linnaa ja kaupunkia saaden aikaan
vaurioita ja tulipaloja, mutta heiltä puuttui raskas tykistö. Pienet
pommit eivät tehonneet paksuihin muureihin.

Maijdell lähti linnasta nostaakseen maakunnan miehet aseisiin ja
hyökätäkseen venäläisten selkään. Päällikkyys jäi vanhalle Aminoffille.
Mutta ryssätpä lähtivätkin äkkiä tiehensä. Heiltä puuttui muonaa, ja he
pelkäsivät tien Venäjälle katkeavan.

Tsaarin luoma laivasto ei uskaltanut vielä lähteä Retusaaren suojasta
merelle.

Päällikkökin vaihtui. Kuningas oli lähettänyt päämajastaan Viipurin
maaherraksi jostakin syystä erikoisesti suosimansa ruotsalaisen
everstiluutnantti Yrjö Lybeckerin. Hän riitaantui pian Maijdellin
kanssa, käytti kieroja keinoja, sai ansiokkaan soturin eroamaan, pääsi
itse hänen sijalleen ja yleni kenraalimajuriksi. Hänestä tuli Suomen
joukkojen ylipäällikkö.



LYBECKERIN SOTAA.


Uusi kenraali toimi ruokavarastojen kokoamisessa, joka olikin hyvin
tarpeellinen asia, kuten varustusten hankintakin. Hän viihtyi hyvin
laskujen ja tilikirjojen ääressä ja päätti olla hyökkäämättä.
Mutta pian hän muutti mieltään ja lähetti eversti Tiesenhausenin
1200 miehellä Rajajoelle kannakselaisten heinän- ja viljankorjuuta
suojaamaan sekä mukaan ohjeet, että jos pitäisi peräytyä eikä viljaa ja
rehua saataisi turvaan, niin ne ja talot oli poltettava.

Muolan Kyyrölässä Tiesenhausen joutui taisteluun. Hän menetti 200
miestä ja perääntyi Viipuriin.

Venäjän laivasto lähti liikkeelle, poltti Koiviston kirkon ja
kylän, kulki Porvooseen ja lähetti joukkoja maihin. Porvoolaisten
30-miehinen sotajoukko puolustautui uljaasti pormestarinsa johdolla
— kun varsinainen päällikkö, eräs vääpeli Fogelberg, oli pötkinyt
pakoon — joutui ahdistetuksi kahdelta taholta ja voitettiin. Kaupunki
ryöstettiin ja poltettiin ja ympäristöä hävitettiin.

Viipuriin saapui tieto Holovtsinin voitosta. Lybecker katsoi
tilaisuuden sopivaksi ja lähti valloittamaan Pietaria kostaakseen
samalla ryssien tihutyöt. Hän sai kokoon 11000 miestä, marssi Inkeriin,
hävitti mitä maasta vielä oli hävittämättä, voitti pienissä kahakoissa,
kiersi laajassa kaaressa Pietarin ja päätyi lopuksi nälkäisen
armeijansa kanssa Kolkanpäähän odottelemaan laivastoa, joka veisi
hänet Suomeen. Laivasto saapuikin hätään. Lybeckerillä oli mukanaan
6000 työllä ja vaivalla Suomesta ratsuväkeä ja kuormastoa varten
koottua hevosta. Niitä ei saatu laivoihin — ne tapettiin. Vihollinenkin
älysi lopuksi, mihin Lybecker oli kadonnut, kiiruhti paikalle ja sai
tuhotuksi 500 vielä rannalla olevaa miestä.



VIIPURIN VALLOITUS.


Maaliskuussa 1710 tsaari Pietari saapui uudelleen Viipurin edustalle
18000 miehen armeijalla, ylipäällikkönä amiraali Apraksin,
alapäällikköinä kenraalit Bruce ja Birckholtz. Lybecker pääsi
pujahtamaan linnoituksesta ja vei puolustajain pääosan mukanaan.
Päälliköksi jäi suomalainen eversti Maunu Stiernstråle komennossaan
n. 4500 miestä kaksinnusväkeä. Viipurin linnoitukset olivat »meren
puolella niin kehnot, että kehnompia tuskin voi ajatella, niin että
ihmettelen suuresti sitä, ettei Viipuria oltu talvella valloitettu,
vaikka yliamiraali Apraksin oli siellä kuusi viikkoa ennen jäiden
lähtöä», kirjoitti tsaari Pietarin luona Viipurin edustalla ollut
Tanskan lähettiläs Juel.

Jäiden lähdettyä tsaari saapui laivastollaan Viipuriin tuoden entisten
tykkien lisäksi 80 suurta tykkiä ja 19 mörssäriä.

Venäläiset saivat tykistönsä paikoilleen Tervaniemen korkeille
kallioille, Kolikkoinmäelle ja muuallekin. Valtava pommitus alkoi.
Maa järisi suurten tykkien ampuessa yhteislaukauksiaan, tulipommit
piirsivät ratojaan ilmaan, sattuivat maaliin, räjähtivät ja tekivät
tuhoa. Linnan kolmesylisistä muureista ne lohkoivat paloja, mutta
kaupungin monet talot sortuivat maan tasalle. Tulipalot leimusivat.

Linna vastasi tuleen. Sen ylvään tornin kupeet syöksivät salamoita,
se peittyi usein savuun ja tuleen, sen perustana oleva kova kallio
tärisi kuin ankarassa vavistuksessa. Puolustajat, harjaantumattomat,
huonosti varustetut, huonosti ruokitut kaksinnusmiehet taistelivat
yhtä hyvin kuin konsanaan Kaarle kuninkaan parhaat joukot ylistetyissä
otteluissaan. He kärsivät tappioita, mutta niin kärsi vihollinenkin.

Avusta ei ollut tietoa. Lybecker majaili 8000 miehen kanssa Kymin
tienoilla, mutta ei kohottanut sormeaankaan. Laivasto oleili muilla
vesillä. Kumpikin olisi voinut auttaa.

Stiernstråle näki jatkuvan taistelun toivottomaksi. Viipuri antautui.
Kaikelle sotaväelle taattiin vapaa lähtö aseineen, kaupungin asukkaille
armo ja turva.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Monien verukkeiden jälkeen antautuneet
vietiin Venäjälle, samoin suurin osa linnan turvaan paenneista.
Venäläiset upseerit ottivat saaliikseen kaikki tapaamansa naiset ja
lapset. Tsaari sai heistä osan lahjaksi, muut vietiin orjiksi upseerien
kartanoihin Sisä-Venäjälle. Pietarissa sai kaikkialta ja »etenkin
kasakoilta ostaa vaimoja ja lapsia niin paljon kuin halusi, vieläpä
halvasta hinnasta». Näin kirjoitti Tanskan lähettiläs Juel, ja näin
pätevä oli venäläinen takaus.

Tsaarin riemu oli rajaton ja syystäkin: Suomen lujin varustus oli
murrettu, Pietarin kaupunki turvattu. Hän jakoi suuria palkintoja.
Juotiin määrättömästi. Tsaari lähti seuralaisineen kapuamaan linnan
päätorniin. »Siinä oli viidessä kerroksessa päällekkäin tykkejä, jotka
piirityksen aikana olivat tehneet paljon vahinkoa. Mukaan oli otettu
viini-, paloviina- ja olutpulloja suurin joukoin. Jokaisen kerroksen
kohdalla juotiin vahvasti, ylimmässä kerroksessa enimmän, niin että
useimmat eivät olleet paljonkaan tolkussaan.»

Käkisalmea puolusti eversti Stiernschantz 400 miehellä. Hänen asemansa
oli toivoton. Kaksi kuukautta linna piti puoliaan, puolet sen
puolustajista kaatui ja linna antautui.



LYBECKER.


Lybecker sai lopultakin eron. Suomen kenraalikuvernööriksi ja
sotavoimien ylipäälliköksi määrättiin kenraali Kaarle Nieroht. Hän
ryhtyi tarmokkaisiin valmisteluihin, mutta kuoli pian. Armfelt kahakoi
Karjalassa, tuhosi Parikkalan Koitsanlahden kuninkaankartanossa 500
kasakkaa, mutta hänenkin oli vetäydyttävä länteen.

Tsaari Pietari päätti musertaa vastustajansa. Noin 20000 miehinen
armeija lähti länttä kohden osaksi maitse, osaksi meritse. Kaiken
onnettomuuden lisäksi Tukholman sotaneuvosto nimitti taas Lybeckerin
ylipäälliköksi.

Venäläinen laivasto saapui Helsingin edustalle laskeakseen joukkoja
siellä maihin. Kaarle Armfelt sai sen estetyksi, mutta peräytyi saarron
uhatessa ja sytytti kaupungin tuleen.

Lybecker oli päävoimien kanssa Porvoossa. Venäläiset pyrkivät sinne,
Lybecker perääntyi auliisti Mäntsälään. Venäläisille jäi vapaa
kulku Viipurista tulevalla rantatiellä. Tukholmasta käsin käytiin
Lybeckerin kimppuun ja hän palasikin Porvooseen. Mutta venäläisten
lähestyessä hän taas vei armeijansa hieman pohjoisemmaksi. Armeija
vaati taistelua, asettui taistelurintamaan Strömsbergiin, 6 virstaa
Porvoosta pohjoiseen, mutta venäläiset eivät suvainneetkaan saapua
sinne, vaan marssivat rantatietä ohitse Lybeckerin avaamasta veräjästä.
Hän perääntyi hätääntyneenä Hämeenlinnaan. Sieltä hänet kutsuttiin
Tukholmaan ja tuomittiin kuolemaan. Kuningas armahti hänet ja kohta
hän sitten kuolikin. Ylin päällikkyys jäi kenraalimajuri Kaarle
Armfeltille. Venäläiset vahasivat Turun ja ryöstivät puhtaiksi
lähiseutujen pitäjät.



PÄLKÄNE.


Armfelt sai Tukholmasta käskyn marssia Porin seuduille.
Apujoukkojakin luvattiin, mutta niitä ei tullut. Venäläinen armeija
tunkeutui sisämaahan — Armfelt valitsi Kostianvirran Pälkäneellä
taistelupaikaksi. Sen kahden puolen oli laajat vesistöt. Hänellä oli
7200 miestä, joista hän kuitenkin lähetti lähes puolet Porin suuntaan
suojelemaan oikeaa sivustaa.

Venäläinen armeija saapui yliamiraali Apraksinin johtamana
Kostianvirralle.

Suomalaisten asemat olivat hyvät: virta ja tykistön omalle rannalle
rakennetut patterit salpasivat viholliselta tien. Kuitenkin Apraksin
yllätti Armfeltin. Hän puratti lähikylien talot, rakennutti hirsistä
lauttoja ja lähetti Mallasvettä myöten tiheän sumun suojassa 7000
miestä suomalaisten asemien taakse. Vihollisella oli jo pari
tuhatta miestä maissa, kun Armfelt ehti paikalle ratsuväkiosaston
kanssa, jalkaväen rientäessä apuun pikamarssissa. Armfelt kävi
etumaisena hyökkäykseen, kahdesti hänen altaan ammuttiin hevonen,
mutta ratsumiesten into oli laimea. Jalkaväki hyökkäsi urheasti,
ryssiä työnnettiin jo järveen, mutta yhä uusia nousi maihin. Armfelt
yritti ratsuväellään sivustahyökkäystä, mutta silloin nähtiin
ihme: suomalainen ratsuväki kääntyi pakoon! Jalkaväestä suurin osa
kaatui paikoilleen, ennenkuin virralla taistelevat ehtivät saada
perääntymiskäskyn, jota he eivät olisi halunneet totella. Vihollinen
saartoi siellä erään jalkaväkiosaston, joka hurjasti taistellen kaatui
viimeiseen mieheen.

Armeija perääntyi pahan sekasorron vallitessa. Lukuisat sotilaat
karkasivat, Savon ja Hämeen jalkaväkirykmentit hajosivat siten melkein
kokonaan. Loput Armfelt vei Pohjanmaalle. Koko eteläinen Suomi jäi
vihollisen haltuun.



NAPUE.


— Sellaiselta minusta tuntuu, että tänään ratkaistaan tämän maan
kohtalo.

Sanoja, keihääseen nojautuva pohjalainen talonpoika katseli
ympärilleen seisoessaan viisikästen ja nostomiesten joukossa toisessa
taistelulinjassa. Hän näki Suomen viimeisen armeijan, 3000 jalkamiestä,
1500 ratsumiestä, 8 tykkiä ja tuhatkunnan talonpoikaa kehnoissa
varustuksissaan, laihoina ja ryysyisinä Isonkyrön pelloilla joen
kahden puolen. Harmaa talvipäivä oli kylmä ja tuulinen. Lumihiutaleita
putoili, ne kierivät tuulessa yhä vinhemmin — tuuli näytti yltyvän
lumituiskuksi. Kohotettava viima tunki huonojen pukimien lävitse
pyrkien jäädyttämään miehet paikoilleen.

— Kolme päivää tässä on jo ryssää odotettu. Tuolla se nyt tulee.

Luutnantti Kontio kaksinnusmiehineen katseli myöskin tulevia, kuten
katseli koko armeija. Sitten hänen katseensa kääntyi miehiin ja siinä
kuvastui sääli.

— Monikohan teistäkään, vuosikaudet vedellä ja leivällä henkipahaansa
säilytelleistä miehistä näkee huomisen päivän? hän ajatteli, mutta ei
sanonut ajatuksiaan julki. — Kohtalo ohjaa meidän tiemme tappiosta
tappioon — ehkäpä sillä on oma, salattu tarkoituksensa — se tahtoo ehkä
muuttaa toisiksi olevaiset olot. — Yksitoista vuotta olen minäkin nyt
taistellut — perääntynyt — Suomen rajojen sisällä. Tunnen sisimmässäni,
että tämä taistelu on oleva viimeiseni.

Ääneensä hän sitten sanoi miehilleen:

— Pysykää tiukasti yhdessä. Katsokaa missä olen ja kerääntykää sinne,
jos joutuisitte erillenne. Jos kaadun, niin seuratkaa vänrikki
Karvoista, hänen jälkeensä vääpeli Kääpää. Ja muistakaa: jokainen pysyy
paikoillaan — viimeiseen mieheen —

Nopeat komennot kajahtelivat pitkin koko taistelurintamaa. Se kääntyi,
kulki joen yli ja asettui sen takana uusiin asemiin — vihollisen
päävoima hyökkäsikin sieltä. Suomalaisten rintaman edessä olevat tykit
iskivät tulta, pommit kiitivät suoraan vihollisen tiheisiin joukkoihin
ja tekivät aukkoja. Jalkaväki alkoi tuiman hyökkäyksen, vihollinen
horjui. Silloin vasemman siiven äärimmäiseltä sivustalta rupesi
kuulumaan vielä hurjempaa melskettä: venäläinen ratsuväki oli tehnyt
huomaamatta kiertoliikkeen ja iski yllättäen vasemman siiven kimppuun.
Armfelt käski oikean siiven joukkoja apuun, mutta paksussa lumessa ne
eivät ehtineet ajoissa perille.

— Mitä kummaa! pohjalainen talonpoika huudahti seisoessaan vielä
toistaiseksi toimettomana oikean siiven äärimmäisellä sivustalla. —
Mihin ratsuväki lähtee? Ja miten se yht’äkkiä meni noin sekaisin?

— En ymmärrä, toinen talonpoika vastasi. — Samaa mietti koko keihäillä
aseistettu talonpoikain joukko ja muukin armeija.

Ratsuväestä mies toisensa jälkeen käänsi hevosensa ja kiiti täyttä
laukkaa pois. Se pakeni miekaniskutta, kurittomana ja järjettömänä
nähdessään korkeammalta paikaltaan armeijan olevan jo melkein
saarroksissa ja ylivoimaisen venäläisen ratsuväen uhkaavan sitä itseään.

Vihollisen ratsuväenosastoja kiiti pakenevien perään toisten hyökätessä
jalkaväen kimppuun. Surmanrengas puristui kuolevan armeijan ympärille.
Se myi henkensä kalliisti. Rivi rivin jälkeen, komppania komppanian,
pataljoona toisensa jälkeen kaatui paikoilleen. Vain vähäiset osastot
jaksoivat murtautua lävitse.

Ilta hämärtyi, taistelu taukosi. Mutta vähäisellä harjanteella otteli
vielä pieni, yhä harveneva joukko. Se karisti kimpustaan vihollisen
jalkaväen, kasakat saapuivat sijaan. Villit ratsumiehet kiitivät
suomalaisjoukon ympärillä hurjaa piiriään, temmeltävien hevosten
kaviot nostivat ilmaan lumipilviä, pitkät keihäät heilahtivat ilmassa
ja ojentuivat tappavaan pistoon. Miekat kalahtivat niitä vastaan ja
sysäsivät keihään syrjään, mutta aina jokin pisto osui maaliinsa.
Kiväärit ja pistoolit pamahtelivat, mutta sitten niitä ei ehditty enää
ladata. Kylmä rauta kipinöi rautaa vastaan.

— Luulen meidän jo taistelevan yksin koko Venäjän armeijaa vastaan,
vääpeli Kääpä huusi luutnantille ja pudotti taas kasakan satulasta.

— Olkoon vaikka niinkin, luutnantti Kontio huusi vastaan, näki samassa
vääpelin sortuvan keihäs rinnassaan, tempasi hänen miekkansa toiseen
käteensä ja jatkoi taisteluaan miehiensä yhä harvetessa. Hän näki
heidän käyttelevän aseitaan vielä hankeen vierittyäänkin ja hymyili.
Vihdoin hän huomasi olevansa yksin. Kasakoiden keihäät ja miekat
välähtivät hänen yllään ja ympärillään yhtenä vilinänä.

— Antautukaa!

— Enkä antaudu!

Keihäiden ja miekkojen lävistämänä hän hiljaa vaipui miestensä päälle.
Kasakat katselivat häntä kauan ihmeissään ja kunnioittaenkin ja
lähtivät sitten toisten joukkoon ryöstämään kaatuneita.

Voittajain nuotiotulet syttyivät Napuen aukealla.



RIILAHTI.


Valtakunnan laivasto liikkui silloin tällöin Itämerellä ja
Suomenlahdella, mutta ei saanut sanottavia toimeen, eipä
ylivoimaisenakaan kyennyt aikanaan tuhoamaan tsaari Pietarin
merivoimien alkua. Ja vihdoin se oli jo myöhäistä. Ruotsissa alettiin
pelätä venäläisen laivaston ja sikäli sotajoukonkin ilmestymistä sen
omille rannoille.

Heinäkuussa 1714 turkulainen vara-amiraali Niilo Ehrenskiöld
joutui fregattinsa Elefantin, kuuden kaleerin ja joidenkin pienten
saaristoalusten kanssa taisteluun suurta venäläistä, n. 100 kaleeria
käsittävää laivastoa vastaan Riilahden selällä. Hänen pieni
laivastonsa oli kahden saaren välissä, Elefantti keskellä, kolme
kaleeria kummallakin puolellaan, saaristoalukset takanaan. Venäläiset
tarjosivat antautumista, mutta Ehrenskiöld selitti, ettei hän ollut
saanut laivoja komentoonsa lahjoittaakseen ne viholliselle, etenkin
venäläisille, jotka eivät milloinkaan pitäneet lupauksiaan. Taistelu
alkoi. Pieni laivasto katsoi pelotta kuolemaa silmiin. Se peittyi
savuun, saarrettiin kokonaan, menetti 900 miehestään 600 kaatuneina ja
haavoittuneina. Ehrenskiöld haavoittui, loput antautuivat. Vihollinen
laski omia kuolleitaan 3000, haavoittuneita 1600, ja huomasi 75
kaleeriaan käyttökelvottomaksi. Sitkeä Riilahden taistelu pelasti
Ahvenan vesillä olevan päälaivaston, joka pelastuttuaankaan ei kyennyt
kuitenkaan toimittamaan mitään. Tukholmakin pelastui — sinne tsaarin
kaleerit ja 16000 miehinen maihinnousujoukko oli matkalla.

Tsaari Pietari oli taistelussa mukana. Ehrenskiöld vietiin hänen
eteensä. Urhoollisuutta kunnioittava tsaari syleili häntä, katsoi itse
hänen haavojensa sitomista, pitipä huolen siitäkin, että voitettua
amiraalia kohdeltiin hyvin vankeudessakin. Hän kävi usein Ehrenskiöldiä
tapaamassa, tarjosi Kaarle kuninkaan kuoltua hänelle korkean paikan
laivastossaan, mutta amiraali selitti kernaammin palaavansa köyhään
kotimaahansa kuin rikkovansa velvollisuutensa asumalla vieraan maan
loistavassa palatsissa. Tsaari ei suuttunut suorasta puheesta. Rauhan
aikanaan tultua hän pääsi vapaaksi, tsaari varusti hänet runsailla
lahjoilla ja lähetti hänen mukanaan Ruotsin kuninkaalle kirjeen, jossa
hän monin sanoin ylisti Ehrenskiöldin urotekoa ja suositteli häntä
kuninkaalle.

Riilahden taistelun, tsaarin nuoren laivaston ensimmäisen voiton
jälkeen, venäläiset vahasivat Turun saariston ja Ahvenanmaan. Sitä
puolustamaan lähetetyt ruotsalaiset joukot väistyivät taistelutta.



KAJAANIN LINNA.


Tuikea majuri Juhana Henrik Fieandt käveli edestakaisin linnanpihalla.
Väliin hän heitti silmäkulmastaan nopean katseen ryysyisiin, nälän ja
pakkasen puremiin pakolaisiin, vanhuksiin, vaimoihin ja lapsiin, jotka
olivat paenneet linnan turviin ja siellä joutuneet kuluttamaan loppuun
sen muutenkin vähät ruokavarat. Katseessa välähti sääli, mutta tuima
muoto ei värähtänyt. Hänen ajatuksensa askartelivat omilla teillään.

— Toista kuukautta Kajaanin linna on jo pitänyt puoliaan. Savon linna
on menetetty sen puolustajien puoliksi kaaduttua — kaikki muutkin
linnat ovat jo vihollisen käsissä — tämä on viimeinen. Kumpahan
vain olisi ruokaa ja pommeja — tykit on ladattu kivillä jo monina
päivinä. Ruuti riittää. Ruokaa ehkä voisi jostakin hankkia, jos
sitä tällä köyhällä kulmalla enää onkaan, mutta kykenevätkö miehet
uloskarkaukseen? Kymmenisen ehkä kykenee, muut — toisjalkaisia,
yksikätisiä, sairaita, arpiaan potevia — ei, eivät kykene. Ja ryssä
voisi sillä välin tunkeutua linnaan, pakkanen näkyy paksuntavan jäätä.

Majuri käveli huolestuneena edelleen. Hänen luokseen laskeutui
muureilta mahdottoman pitkä nuorukainen, puolet pitempi tavallista
isoakin miestä ja ilmoitti:

— Ryssä näkyy olevan taas tulossa antautumiskehoituksen kanssa. —
Menköön helvettiin!

Pitkä Taneli Kajanus lähti neuvomaan lähettiä käskettyyn paikkaan.
Majuri jäi seisomaan paikalleen ja hänen piirteensä tuimenivat äkkiä
kivenkoviksi.

— Ruuti! Sitä on. Se riittäisi lennättämään koko tämän linnan ilmaan...

Sitten pihalla kulkevat vaimot ja lapset osuivat taas silmään. Majurin
piirteet pehmenivät, hän huokasi itsekseen, nousi muureille ja loi
katseen ympärilleen.

Joki näytti jäätyvän yhä vahvempaan jäähän. Kiinteä jää ulottui jo
pauhaavan Ämmäkosken niskaan.

— Tuskinpa sentään jäätynee isompia joukkoja kannattavaksi.

Majuri silmäili vastapäistä rantaa, jossa vihollinen hääräili.
Siellä näkyivät heidän puista kyhätyt, lumella yltyleensä katetut
asuinmajansa. Pattereista vilahti silloin tällöin kirkas liekki ja
pommi lennähti linnan muuriin, rapistaen siitä laastia ja kivensiruja.

— Noilla pyssyillänne ette, piru vieköön, mahda Ämmän linnalle mitään.
Ja järeää tykistöä ette voi tänne kuljettaa, ette ainakaan talvella.

Majuri kohotti katseensa. Vihollisen takana törröttivät poltetun
kaupungin mustat rauniot. Ja niiden takana levisi ääretön, koskematon,
pakkasen huurtama erämaa.

Sotamiehet irroittivat muurista kiven, työnsivät sen ruudin ja tappurat
ensin pantuaan tykin piipusta sisään, vetivät tykin paikoilleen ja
suuntasivat sen. Pitkä Taneli suhautti palavan kekäleen sankkireiän
kohdalle. Tykki paukahti kumeasti ja ponnahti taakse päin. Taneli
tarkasti laukauksen vaikutusta.

— Ähäh, kasakka kellahti hevosineen päivineen! Uutta muonaa piippuun!

Kajaanin linnan urhea tarina päättyi, nälkä ja kaiken puute pakotti
sopimukseen. Siinä luvattiin kaikille linnassa olijoille vapaa lähtö.

Leudommaksi muuttunut ilma oli taas heikontanut jäätä. Sille
levitettiin olkia, kaadettiin vettä niiden päälle ja saatiin jää
kestämään. Kajaanin puolustajat lähtivät linnastaan. Venäläiset
asettuivat rannalle tulijoita vastaanottamaan, kasakkakenraali Tshekin
upseereineen etualalla. Linnasta marssi ulos majuri Fieandt perässään
50 ryysyistä sotilasta, harva terveenä, moni rampana, kääreissä tai
sauvojen varassa, pitkä Taneli ja hänen isänsä Paltamon kirkkoherra, ja
viimein vanhukset, vaimot ja lapset.

— Siinäkö kaikki? ärjäisi Tshekin.

— Siinä.

— Tuollaisetko kerjäläiset ovat pidättäneet minua! karjui kenraali
raivoissaan ja tarttui miekkaansa. — Hakatkaa kappaleiksi jokainen
niistä!

Hänen vierellään seisova saksalainen eversti Mannstein irroitti
miekkansa ja virkkoi:

— Sopimus on tehty. Ellette halua pitää sitä pyhänä, niin miekkani on
tässä — en halua enää palvella Venäjän tsaaria.

Tshekin säpsähti, mutta murahti:

— Olkoot sitten. Mutta kahleisiin jokainen ja ottakoot sotilaani mitä
heille kuuluu.

Suomalaiset lyötiin kaksittain kahleisiin. Kasakoiden piikkien välissä
heitä lähdettiin kuljettamaan Paltamon tietä. Tiellä venäläiset
ryöstivät heidät puhtaiksi, monet aivan alastomiksi, ja monet jäivät
hankeen kasakan piikin lävistämänä. Eloon jääneet vietiin Pietariin,
omaiset erotettiin toisistaan, vanhemmat lapsistaan, ja orjiksi
tehtyjen tie kulki Venäjän eri seuduille, etäiseen Siperiaankin saakka.

Näin ryssä piti taaskin sanansa. Ison vihan kamala aika alkoi.




NORJAN TUNTUREILLA


 Kaarle XII palasi Turkista vietettyään siellä kuusi vuotta, jona
 aikana valtaneuvosto tosiasiallisesti hallitsi valtakuntaa. Hän ryhtyi
 kohta puuhaamaan uutta sotaa — Norja oli valloitettava. Suunnitelma
 tähtäsi pitemmällekin. Kaarlen ja Pietarin edustajat olivat pitäneet
 Ahvenanmaalla sodan kestäessä hämäräperäisen neuvottelun ja tehneet
 salaisen sopimuksen. Kaarlen joukkojen piti Norjan valloituksen
 jälkeen nousta Trondhjemissa venäläisiin laivoihin ja purjehtia
 Skotlantiin panemaan sikäläinen kuningas viralta ja asettamaan sijaan
 Kaarlen mieleinen mies. Tsaari lienee tuskin tosissaan ajatellut
 suunnitelman toteuttamista, mutta Kaarlen huomiohan kääntyi täten
 länteen. Kaarle määräsi retken päälliköksi Kaarle Armfeltin ja
 hänen komentoonsa Ruotsissa olevien suomalaisten joukkojen tähteet
 lisättyinä ruotsalaisella nostoväellä. Omaan johtoonsa hän nostatti
 pakolla melkoisen vahvan armeijan ja lähti Etelä-Norjaan. —
 Suomalaisten joukkojen viimeinen murhenäytelmä alkoi.


Östbyn tuvan keskilattian avoimessa tulisijassa loimusi tuli. Tuvassa
majaili paljon väkeä. Toisia tuli valaisi selvemmin, toiset peittyivät
nurkkien hämärään. Kaikilla oli samanlainen vaatetus: kolmikulmainen
lakki, sininen takki, keltaiset nahkahousut, isot ratsusaappaat ja
hirvennahkainen vyö, jossa riippui pitkä miekka.

Puhuttiin puoliääneen. Joku tuli ja joku meni. Joku torkkui rahillaan,
joku nukkuikin. Eteisen leveät palkit kolisivat koleasti tulijoiden
karistaessa saappaistaan lunta.

Tulen lähettyvillä istui vanhempia miehiä. Siinä olivat kenraalit Horn,
de la Barre, Yxkull ja monet muut korkeammat sotaherrat.

Lähimpänä tulta istui äänettömänä ja kyynärpäitään polviinsa tukien
pitkä ja komea mies. Tulen väike leikki hänen jo harmahtavalla
tukallaan ja rohkeapiirteisillä kasvoillaan. Se keksi niissä ryppyjä
ja vakoja, joita niissä ei ollut ennen, mutta jotka äskettäin olivat
niihin syöpyneet. Mies oli Kaarle Armfelt.

Tuleen tuijottaessa hänen ajatuksensa harhailivat menneissä asioissa.
Suomi oli kokonaan venäläisten vallassa ja sieltä kuului kaameita
kuulumisia. Suomalaisten joukkojen tähteet oli tuotu Ruotsiin.

Kahdennentoista Kaarlen armeija oli sortunut Ukrainan aroille.
Turkinmaalle paennut kuningas — niin, miettijä hymähti, tosiaankin
paennut — oli vihdoin kuusi vuotta Benderissä turkkilaisten elättämänä
asuttuaan ja lopuksi isäntiensä poisajamana palannut Ruotsiin ja
polkenut maasta uuden armeijan. Talosta otettiin viimeinen mies,
viimeinen hevonen ja viimeinen kuparipata. Tämän armeijan kanssa
kuningas tunkeutui eteläiseen Norjaan.

Suomalaiset joukot marssitettiin Pohjois-Ruotsiin, Norlantiin. Lisäksi
tuotiin kaksi Ruotsista kokoon haalittua nostokasrykmenttiä. Norlannin
ja läheisten maakuntain talonpojilta otettiin raipparangaistuksen
uhalla hevoset ja syötävät. Ja kun joukko oli koolla, niin hän,
Armfelt, otti kuninkaan käskystä sen päällikkyyden. Hänen oli
vallattava nopealla hyökkäyksellä Trondhjem. Ja sitten? Sitten hänen
oli pantava suomalaisensa laivoihin ja purjehdittava Englantiin
asettamaan Englannin valtaistuimelle Kaarle kuninkaan mieleinen mies.
Siksi kuningas oli määrännyt pohjoiseen armeijaan parhaimmat joukot,
jo Suuren Pohjan sodan alusta taistelleet ja taisteluissa karaistuneet
suomalaiset. Heidän joukkoonsa oli saapunut Pälkäneellä karanneita ja
Napuella hajonneita osastoja. Omasta vapaasta tahdostaan olivat tulleet
taas lippujensa luokse, kierrätelleet metsien kautta ja ties mistä.
Kerrankin heitä saapui kolmisen sataa yht’aikaa.

Syyskesällä pohjoinen armeija marssi Norjaan. Rajan yli tunkeutui
ensimmäisenä urhea ja neuvokas Longström.

— Niin, Pietari Longström, hänkin kaatui jo...

Armeija rakensi teitä korkeille tuntureille ja soille. Se kulki sieltä,
mistä kukaan ei uskonut sen kulkevan, mursi kaikkialla vihollisen
vastuksen ja eteni. Mutta sen perässä hiipi nälkä. Se voitti armeijan.
Armeija perääntyi nälän pakottamana takaisin Ruotsin puolelle, sillä
muuten sen haudaksi olisi tullut jo syksyllä sen kulkutie, pohjoinen
Verdalin laakso.

Kuningas piiskautti taas talonpojilta muonaa. Armeija tunkeutui
uudelleen Norjaan. Vihollisensa karkoittaen se saapui Trondhjemin
edustalle, kulki vastuksen taaskin murtaen vihollisen silmien edessä
Nidjoen yli, mutta kaupunkia se ei kyennyt valloittamaan, eipä edes
yrittänytkään. Vihollisella oli ollut aikaa laittaakseen kaupungin
linnoitukset sellaiseen kuntoon, että tunturien yli tuodut pienet
tykit olivat sen edessä voimattomia. Ja Ruotsista ei saapunut muonaa.
Ylipäällikön oli vietävä armeijansa seuduille, joissa se voisi elää.

Ylipäällikön? Niin, hänhän, Armfelt, oli armeijan ylipäällikkö, mutta
hän ei saanut johtaa armeijaansa kuten tahtoi. Kuningas itse komensi
sitä adjutanttiensa välityksellä kaukaa etelästä, josta saapuvat
lähetit tarvitsivat matkaansa aikaa jopa kuukaudenkin. Mistäpä
saattoi kuningas etukäteen komentaessaan tietää, miten asiat olisivat
kuukauden kuluttua? Kuitenkin hän valtuutti nuoren adjutantin viime
silmänräpäyksessä muuttamaan kokeneen ylipäällikön antaman käskyn. Yksi
ainoa kuninkaan käsky pysyi samana ja uusiutui jokaisen tulijan mukana,
ja se kuului: »Eteenpäin!» — olipa armeija missä tilassa hyvänsä.

Armfelt jäi kotvaksi tuijottamaan tuleen. Hänen mieleensä hiipi kuin
salaa ajatus: Oliko Kaarle kuningas tosiaankin niin suuri sotapäällikkö
kuin maailma luuli? — mutta hän karkoitti ajatuksen. Hän oli sotilas ja
kaarlelainen, ja hänen asiansa ei ollut kuninkaansa arvosteleminen. Hän
jatkoi mietteissään armeijansa kulkua.

Viikkoja se oli seisonut Trondhjemin eteläpuolella. Suomalainen
ratsuväki oli ajanut vihollista takaa kauas etelään, Dovren jylhään
vuoristoon saakka, ja suorittanut sotahistorian parhaitten rinnalla
mainittavia ja muistettavia tekoja. Se oli pessyt kilvestään Pälkäneen
ja Napuen häpeät.

Sitten vihollinen oli levittänyt kummallisia taruja Kaarle kuninkaan
muka kuolemasta. Niitä ei uskottu, mutta hänen, ylipäällikön, oli
otettava sekin lukuun. Jos kuningas oli kaatunut, oli myöskin eteläinen
armeija jo perääntynyt Ruotsiin — musertava vihollisvoima olisi pian
pohjoisen kimpussa. Ja pohjoinen armeija näki nälkää, sillä ei ollut
vaatteita eikä jalkineitakaan. Ylipäällikön käskystä saapui ratsuväki
muiden joukkojen luokse. Armeija suoritti marssinsa Bukhammerfjeldin
yli, jonka harjalta lumi ei milloinkaan sula, Tydalin laaksoon.
Nälkäiset sotilaat ottivat kaiken, mitä taloissa oli syötävää, jopa
pistivät talot palamaan lämmitelläkseen kohmettuneita jäseniään
tulipalojen lämmössä. Ylipäällikkö ummisti silmänsä. Hän tunsi Norjan
talonpoikia kohdanneen vääryyden, mutta tiesi myöskin omien joukkojensa
vaikean tilan. Yli kaksisataa hyvää miestä oli uupunut Bukhammerin
kinoksiin.

Hän tiesi muutakin. Vasta viimeisen marssin aikana, lumimyrskyssä
Bukhammerin rinteellä, hän oli saanut varman tiedon kuninkaan
kaatumisesta Fredrikstenin edustalla jo marraskuun 30 päivänä ja
sanoman eteläisen armeijan heti tapahtuneesta perääntymisestä Ruotsiin.
Siitä oli jo kulunut kokonainen kuukausi, mutta vieläkään hänelle
ei Tukholmasta lähetetty ohjeita. Isot herrat olivat kai keskenään
riidellessään unohtaneet koko pohjoisen armeijan, jättäneet oman
onnensa nojaan viimeiset kaarlelaiset...

Ylipäällikkö tuijotti yhä tuleen. Siihen lisättiin puita ja se leimahti
palamaan entistä kirkkaampana.

Kahdestoista Kaarle oli siis kaatunut — kaatunut vihollisen kuulasta
vai omienko joukosta lennähtäneestä? Ehkä vihollisen, ehkä omasta,
kaipa omasta... Hän oli siirtynyt sinne, jossa jo ennestään oli yli
satatuhatta Suomen ja Ruotsin parhainta miestä.

Olivatko heidän uhrauksensa olleet tuloksien arvoiset?

Armfeltin pää painui alas. Hän myönsi itselleen, ei muille, että
Kaarlen päättömät sotaretket olivat vieneet valtakunnan perikadon
partaalle ja koko Suomen villien vihollislaumojen raastettavaksi. Ja
hänen mielensä ailahti kummasti, sillä olihan hänkin, Kaarle Armfelt,
suomalainen kuten hänen joukkonsakin. Niitä hän oli aina johtanut,
kulkenut niiden kanssa voittoihin ja tappioihin. Ja nyt? Nyt hänen oli
vietävä armeijansa omalla vastuullaan Ruotsiin, sillä muuten sen tuho
olisi selvä.

Ylipäällikkö nousi hitaasti paikaltaan, siirtyi ikkunan luokse ja
katsoi ulos. Siellä, pelloilla ja aukeamilla vietti hänen armeijansa
uudenvuoden yötään. Tuolla ne koettavat pienten leirituliensa avulla
torjua hirmupakkasta. Tuolla palavat Hämeen, Porin ja Turun rykmenttien
leiritulet, tuolla ovat Uudenmaan ja Pohjanmaan, tuolla Viipurin ja
Savon rykmentit, tuolla erillinen Suomalainen pataljoona vieressään
Longströmin vapaakomppanian hurjat sissit. Rykmentit? Niin, ne olivat
kerran olleet vahvoja, täysilukuisia rykmenttejä, mutta nyt niistä
oli vain rippeitä jäljellä. Vuosien kuluessa ne olivat sulaneet, mies
toisensa jälkeen oli kaatunut ja kuopattu milloin sinne, milloin tänne,
mutta monesti hauta oli jäänyt kaivamatta...

Armfelt huokasi, sillä hänelläkin, kovalla soturilla, oli rinnassaan
sydän. Hän kärsi miestensä kanssa. Suunnattoman kevytmielisesti tämäkin
sotaretki oli alettu ja samoin jatkettu — käyty viimeistä uhkapeliään
pelaavan kuninkaan viimeisenä heittona. Noilla pakkasen kanssa
taistelevilla suomalaisilla oli jaloissaan tuohipohjaiset jalkineet,
joista varpaat pistivät esiin. Heillä ei ollut edes päällystakkeja eikä
niitä oltu nähty koko sotaretken aikanakaan... Kesätamineissa tunturien
talvessa, tuulen puhaltaessa suoraan pohjoiselta Atlantilta — ja
tuohijalkineissa...

Kenraali kääntyi katselemaan ratsuväkeään. Uudenmaan, Karjalan ja Turun
läänin rykmentit olivat mukana, olivat niidenkin rippeet. Nekin olivat
pelänneet Jumalaansa ja uskollisesti palvelleet kuningastaan ja sen
palkkioksi ne olivat täällä kaukana kodeistaan, vieraalla maaperällä.
Heidän ratsunsakin olivat vain luuta ja nahkaa, päät riipuksissa ja
kylkiluut pullottavina kuin tynnyrin vanteet.

Ruotsalaiset Helsingen ja Jämtlannin rykmentit, Helsingen pataljoona,
Jämtlannin suksikomppania ja vähäinen tykistö majaili lähempänä.
Kenraalin katse synkistyi kohdatessaan helsingeläiset. Ne olivat
tuottaneet hänelle monta murhetta, mutta nehän olivatkin kuriin
tottumattomia nostoväkimiehiä, kuten muutkin ruotsalaiset joukot,
pakolla sotaan raastettuja ja epätoivon partaalle ajettuja talonpoikia.
Äsken olivat jo tehneet melkein avoimen kapinan. Hän oli ennen
nähnyt parempiakin, tulessa yhtä karaistuja ja yhtä hyviä kuin hänen
suomalaisensakin, mutta — nekin nukkuivat jo viimeistä untaan Puolassa,
Itämerenmaissa, Saksissa, Venäjällä...

Ylipäällikkö käännähti ja käski:

— Toimittakaa tänne talon isäntä.

Talollinen Lars Östby tuotiin kenraalin eteen, joka virkkoi: — Armeija
marssii huomenna tunturien yli Ruotsiin. Mitä arvelet asiasta oloja
tuntevana miehenä?

— Jos teillä on sukset ja ilma on kaunis, luonnistuu se kyllä, vastasi
Östby.

— Tunnetko tien tunturien yli ja osaatko opastaa?

— Tunnen kyllä, mutta minä olen jo vanha enkä jaksa sitä tehdä, etenkin
tänä kovana talvena, mutta varmaankin löytyy joku, joka voi näyttää
teille tien.

— Sinä tulet oppaaksi. Hakekaa sitäpaitsi toinenkin tien tunteva opas.
Panttivankeina otetaan mukaan muutamia naisia sen takeeksi, etteivät
oppaat johda harhaan, määräsi ylipäällikkö äänellä, jossa ei ollut
tinkimisen varaa.

Sitten hän heitti viitan hartioilleen ja lähti ulos. Sotilaat näkivät
hänen astelevan läheiselle kummulle. Siellä hän pysähtyi ja katsoi
kauan leiriä, tähtikirkasta taivasta sekä taustalla kuutamossa
häämöttävää mahtavaa tunturia, jonka ohitse huomenna oli kuljettava.

Puuta vasten nojallaan seisoi vartiomies. Kenraali tunsi sotilaan ja
kysyi:

— Onko sinulla kylmä?

Sotilas ei vastannut. Kenraali tarkasti miestä lähemmin ja huomasi
silloin, ettei tämä kyennyt vastaamaan. Silmät tuijottivat
puoliraollaan ja suusta nousi vain hieno, valkoinen huuru. Hän oli
kohmettunut paikoilleen.

— Miesparat, virkkoi kenraali itsekseen ja lähti leiriin, käski
noutamaan kohmettuneen tulen ääreen ja asettamaan toisen tilalle.
Sitten hän meni tupaan ja asettui istumaan entiselle paikalleen.

Leirissä kulki myöskin Östbyn vanha Staffa, jonka äiti oli kotoisin
Jämtlannista. Hän tapasi joukon jämtlantilaisia ja kysyi:

— Tunteeko kukaan Tungan Per Jonsonia?

— Kyllä, muuan sotilaista vastasi — olen hänen pojanpoikansa. Huomenna
on meidän kuljettava tunturien yli, miten luulette matkan onnistuvan?

— Kyllä, jos sinulla on sukset ja olet hyvin puettu, niin tulet
perille, mutta sitä, Jumala varjelkoon, monikaan teistä ei näy olevan.
Ette näytä siltä, kuin olisitte varustetut tunturimatkaa varten.

Armeijassa oli vain muutamilla Jämtlannin komppanioilla sukset.

Aikaisin uudenvuoden ensimmäisen päivän aamuna 1719 armeija alkoi
marssinsa. Tapansa mukaan ylipäällikkö kulki etujoukon mukana, jota
komensi kenraali Horn. Pitkää, paikoittain jyrkkääkin rinnettä jatkui
matka lumessa kahlaten ylös tunturisuolle. Ilma oli kirkas, mutta niin
kylmä, ettei sellaista muistettu.

Voimattomat hevoset eivät jaksaneet vetää tykkejä ja kuormia. Sotilaat
kiskoivat niitä hevosten apuna. Hitaasti ja vaivalloisesti noustiin yhä
ylemmäksi kasvullisuuden rajoille, joissa puuton tunturiseutu alkaa.
Kunpahan vain tuuli pysyisi alallaan...

Puolen päivän aikaan lennähti korkean Öjfjeldin rinteiltä hienon hieno
lumipilvi. Ilma pimeni yht’äkkiä. Rökleppen, Garkleppen ja kauempana
Sankaakleppen tummuivat tummiksi ja niiden laet peittyivät pilviin.
Fongen loisti vielä hetken, mutta muuttui jo sekin mustanpuhuvaksi.
Vihaiset vihurit raastoivat lunta maasta ja pilvistä ja lennättivät
sitä marssivien joukkoon hurjalla voimalla. Kuului kumeaa kohinaa.
Jättiläiset olivat suuttuneet ja ponnistautuivat raivoon. Kaikki
myrskyn henget pääsivät valloilleen. Marssiva armeija peittyi pyryyn,
mutta ponnisteli vielä eteenpäin. Lumi ryöppysi niin sakeana, ettei
mies nähnyt toista. Kuului vain huutoja: »Tänne päin — tänne päin!»
Mutta niitä ei moni kuullut, ne häipyivät myrskyyn. Joukot hajaantuivat
ja sekaantuivat. Kukaan ei voinut nähdä mitään eikä kuulla mitään.
Kukaan ei voinut johtaa eikä kukaan noudattaa käskyjä. Ensimmäiset
sortuivat hankeen ja kuolemaan.

Öjfjeldin luoteispuolella joutuivat etumaiset pienen, jäätyneen lammen
luokse. Matala harjanne antoi siinä hieman suojaa. Sinne keräytyivät
sotilaat vähitellen, ne heistä, jotka osuivat sinne. Monet jäivät
harhailemaan tunturien aavoille rinteille. Toiset jatkoivat matkaa.
Armeijan eräs osa leiriytyi lammen luokse, joka siitä pitäen sai nimen
Svenskleger Tjern, Ruotsalaisleirin lampi. Tulentekoon ei ollut puita.
Kiväärien tukit, reet ja satulat olivat kuivaa puuta ja ne uhrattiin.
Pieniä nuotioita suojeltiin myrskyltä. Niiden lämmössä voi sulattaa
edes kätensä. Monen monet heittäytyivät lumeen. Siinä saattoi levätä
tuokion, sillä lumi oli pehmeätä ja väsytti... Lumeen heittäytyneistä
useimmat eivät enää milloinkaan nousseet.

Armeijan pääosa saapui Essandjärven rannoille ja leiriytyi
Sankaakleppenin suojaan. Lukemattomat heittäytyivät sielläkin kinoksiin
haukattuaan lunta janoonsa. Sitä seurasi raukeus ja kuolemanväsymys.
Useimmat olivat jo heittäneet pois aseensa. Eivätkä he niitä enää
tarvinneetkaan, sillä hekin jäivät nukkumaan ikuista unta. Ne, jotka
osasivat kaivautua lumeen ja valvoa, pelastuivat.

Aamu vaikeni ja myrsky jatkui. Sen pauhua yritti rummun ääni turhaan
voittaa. Se kutsui sotilaita jatkamaan marssia. Leiripaikalle jäivät
satojen sotilaiden kangistuneet ruumiit.

Turun rykmentin mukana ollut pastori Idman kertoo tästä aamusta
jälkimaailmalle säilyneessä saarnassaan »Kansan hätähuuto Norjan
tuntureilla»: »Aamulla päivän sarastaessa, kun matkaa tuli jatkaa,
löydettiin muutamia satoja kuoliaaksi paleltuneita: niistä seisoi osa
aivan kuin elävinä ja toisiinsa nojaten, mutta kun niitä kosketti,
kaatuivat kuolleet maahan kuin patsaat.»

Ja sitten alkoi pahin. Edessä oli avonainen tunturisuo, jossa myrsky
riehui esteittä. Sinne sortuivat useimmat. Tästä marssista kertoo
pastori Idman: — »Tällä tiellä sortui mies toisensa jälkeen, marssipa
hän tai ratsasti, niin että kuolleiden ruumiita oli läjittäin matkan
varrella. Tykistö ja kuormastoreet jäivät hevosineen seisomaan ryhmiin
sitten, kun miehet olivat paleltuneet kuoliaiksi. Ja monet loppuun
väsyneet, jotka eivät enää jaksaneet nousta lumesta, kohtasivat lumessa
surkean kuoleman.»

Tämä aava tunturisuo on kaarlelaisten joukkohauta. Monet osastot
eksyivät taaskin ja hävisivät pyryyn. Takaapäin saapui Essandjärven
leirille myöhästyneitä joukkoja. Ja heistäkin jäi taas suuri osa jo
kuolleiden seuraksi.

Armfelt näki armeijansa tuhoutuvan. Hän käski päästää vapaaksi
panttivangit. Turhaan hän lupasi suuria palkintoja niille, jotka
osaisivat näyttää tien Ruotsiin. Kukaan ei tuntenut seutuja. Armeija
hajaantui yhä laajemmalle alalle. Monet osastot ja yksityiset miehet
harhailivat penikulmamääriä, kunnes sortuivat. Jotkut joutuivat
norjalaisten talonpoikien tuville ja heidänkin kohtalonsa oli silloin
selvä.

Toisen päivän iltana saapui etumaisia osastoja pienoiselle
Ranglajoelle. Joku tiesi sen yhtyvän Enajokeen, joka vuorostaan
virtasi pohjoiseen, Handöliin ja Enaforsiin. Jäähän hakattiin reikä ja
todettiin Ranglan kulkusuunta. Sen varsia pitkin jatkui vaivalloinen
matka. Ja taaskin sortuivat monen monet, näihin saakka kestäneet
miehet. Ruumiit jäivät reunustamaan jokien mutkaisia rantoja.

Kolmannen marssipäivän iltana saapuivat ensimmäiset kurjat osastot
ihmisten ilmoille. Neljäntenä päivänä saapui useampia ja niin jatkui
tulo. Yhä jatkui myrskykin. Monet konttasivat ihmisasunnoille verissään
ryömien ja jäsenet paleltuneina. He eivät voineet enää kävellä.

Sama kurjuus jatkui ihmistenkin ilmoilla. Tulijoille ei ollut
annettavana ruokaa eikä suojaa. Vähin voiminsa he repivät talon ja
polttivat sen saadakseen edes lämmintä. Kenraali Armfelt hyväksyi teon
äänettömänä.

Sadoittain kuoli vieläkin sotilaita eri paikkakunnilla. Välskärit
sahasivat heidän paleltuneita jäseniään pelastaakseen edes hengen, ja
niistä täyttyivät monet tynnyrit. Näin kertoo mukana ollut välskäri
Hagström.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin löytyi eräästä pellosta Handölin
lappalaiskappelissa aikanaan ollut vuolukivitaulu, jossa on lyhyt,
mutta paljon puhuva kirjoitus: »Vuonna 1719 tammik. 20:nä haudattiin
täällä 600 ihmistä.» Ja Handöl oli vain yksi niitä paikkoja, joihin
joukkoja saapui. Niitä tuli myöskin Storlieniin, Enaforsiin, Duvediin
ja muillekin seuduille.

Norjalainen majuri Emahusen hiihti osastoineen myrskyn tauottua
ja Norjan puoleisen murhenäytelmän päätyttyä Tydalin tuntureille.
Hän kertoo näkemistään Östbyn talosta lähdettyään: »Tultuani
neljännespenikulman päähän talosta löysin jo sieltä täältä
kuolleiden ruumiita. — Mitä pitemmälle nousimme tuntureille, sitä
useampia kuolleita makasi tiellä —. Kun tulin neljännespenikulman
päähän Essandjärvestä, tapasin kuolleita kivääreineen ja täysine
varustuksineen 10—12 miehen ryhmissä. Vihdoinkin näin pienen tulen ja
muutamia eläviä ihmisiä. Totuuden mukaisesti on minun sanottava, että
kummastuin nähdessäni — kuolleet — miehet kivääreineen ja kantamukset
selässään makaavan läjissä ja erilaisissa asennoissa pitkin koko
tunturin rinteitä.»

Norjalaiset hautasivat satoja ruumiita. Sadat ja tuhannet jäivät
hautaamatta. Valtavan murhenäytelmän seuduille kerääntyi suunnattomasti
petoeläimiä ja vielä kolmekolmatta vuotta tapahtuman jälkeen löydettiin
sieltä kaarlelaisten vaalenneita luita.

Saarnassaan pastori Idman jatkaa edelleen:

»Jo 17 vuotta olen minä, vähäinen saarnamies, seurannut Kunink. Maj:tin
joukkoja ja siinä toimessani ollut mukana vaikeissa piirityksissä,
verisissä hyökkäyksissä, kenttätaisteluissa jne., mutta milloinkaan en
ole nähnyt suurempaa surkeutta, epätoivoa, ruumiin ja sielun hätää enkä
eläinten säälittävää tilaa kuin täällä. Puhukoon joku toinen niistä
kyynelittä — minun sydämeni lyö kovasti rinnassani eikä saa rauhaa.
— Sillä se hätähuuto, joka tuntureilta kuulunut on, on lisääntynyt
kanssakärsijäin säälinhuudosta. — Niin on tämä valitus huomattavasti
lisääntynyt, ei ainoastaan niiden puoliksi paleltuneiden, kädettömien
ja jalattomien onnettomien ihmisten vuoksi, jotka sadoittain
raahautuvat ympäri maan ja surkeudessaan valittavat siellä ja täällä
Ruotsin valtakuntaa kohdanneen Jumalan vihan muistoksi — vaan vieläkin
enemmän niiden lukemattomien naisten vuoksi, jotka jokaisessa kylässä
ovat meitä vastassa saadakseen tietoa miehistään, lapsistaan ja muista
omaisistaan. Tarkoitan niitä naisia ja orvoiksi jääneitä lapsia,
joiden luvun tämä tapahtuma on lisännyt sellaiseksi, että he ovat kuin
hieta meressä. — Silmilläni näen vielä sortuneen joukon valituksen ja
kuolemantuskan, korvissani kaikuu vielä sen kärsimyksen huuto, tuska ja
voihkina, jonka tämä jalo armeija on saanut läpikäydä etenkin Tydalin
tuntureilla.

Voi, unohtumaton tunturiseutu, joka on aiheuttanut sen, että vuoret ja
joet ovat täynnään kuolleiden ruumiita.

Ei liene ketään, joka ei muistaisi tätä retkeä niin kauan kuin elää.»

Kesällä 1719 pidettiin Norjasta palanneiden rippeiden pääkatselmus.
Moni ikänsä palvellut sai eronsa. Ruotsin valtakunnan näille
uskollisille antama palkinto ei ollut suuri. Heille jaettiin
kullekin pari sellaisia jalkineita ja sukkia, jotka jo aikaisemmin
oli kelvottomina hylätty. Viimeiset kaarlelaiset jätettiin ihmisten
armeliaisuuden varaan. Heidän oli almuja kerjäämällä pidettävä
vireillä Norjan tuntureilla säilynyttä henkiparkaansa. Samaan aikaan
uusi ylipäällikkö, Holstein-Gottorpin herttua Kaarle Fredrik, jakoi
sotakassan ylimpien ruotsalaisten päälliköiden kesken »korvaukseksi
heidän vaivoistaan ja kieltäymyksistään sotaretkien aikana». Kenraali
Armfelt anoi turhaan Tukholman korkealta sotaneuvostolta, että
suomalaiset edes kuljetettaisiin Suomeen, sillä kun he eivät pysty
työhön eivätkä osaa ruotsia, »tulevat he sortumaan tässä maassa».
Omalta kohdaltaan kenraali Armfelt vaati sotaoikeutta selvittääkseen
sen edessä armeijan tuhon syyt ja oman osuutensa. Sotaoikeutta ei
asetettu; nähtävästi olisi siinä tullut ilmi liian epämieluisia
asioita. Armfeltin sotaretkestä tekemä laaja selonteko hävisi myöskin
Tukholman arkistosta tuntemattomalla tavalla.

Tuntureille marssineen armeijan vahvuus lienee arvioitava ainakin 7000
mieheksi. Siitä jäi tuntureille ja tuhoutui vielä Ruotsin puolella
yhteensä enemmän kuin puolet. Suomalaisten kaarlelaisten tähteet
häipyivät Ruotsiin; kerjäläisinä he siellä kulkivat ja kuolivat.
Heistä palasi ehkä sata tai kaksi pitkien aikojen kuluttua ja vielä
monet kärsimykset kestettyään takaisin kotimaahan. Kahdestoista Kaarle
marssitti vielä henkensä heitettyäänkin kuolemaan neljättätuhatta
suomalaista. Elinpäivinään hän johti hautaan lähes viisikymmentätuhatta.




ISO VIHA


 Monia kovia kohtaloita Suomen kansa oli joutunut aikojen kuluessa
 kärsimään, mutta Ison vihan nimellä tunnetaan sen vaikeimmat
 koettelemusten hetket. Sen rinnalla kalpenee yksinpä pari
 vuosikymmentä aikaisemmin kärsitty suuri nälänhätäkin. Maa oli
 kokonaan vihollisen hallussa — sääliä valloittaja ei tuntenut. Vain
 inkeriläisen talonpojan Antti Kivekkään perustamat sissijoukot
 kävivät enää hajanaista, turhaksi tiedettyä kostosotaansa.
 Tällaiseksi kahdestoista Kaarle oli Suomen kohtalon johtanut.
 Suomalaisilla silmillä katsottuna hän, joistakin mieskohtaisista
 hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, oli Ruotsi-Suomea hallinneista
 kuninkaista edesvastuuttomin ja kelvottomin.


Lumisessa korvessa näkyi puiden lomassa kiiltävä piste. Yksinäinen
hiihtäjä kääntyi sitä kohden. Hän oli jo sivuuttanut vartiomiehen,
selittänyt asiansa ja päässyt lävitse. Piste suureni suurenemistaan.
Saattoi jo erottaa rakovalkean ja sen ympärillä istuskelevat miehet.
Hiihtäjä pysähtyi tulen piiriin, katseli tarkoin istujia ja sanoi:

— Iltaa. Kuka teistä on majuri Taneli Luukkonen?

— Minä. Kuka sinä olet?

— Karannut sotamies Paavo Terävä. Kajaanissa olin, ryssien
vankisaattueesta karkasin, kahdeksan vuoden kuluttua kävin kotiani
katsomassa. Rauniot löysin, omiani en. Rykmenttiäni lähdin etsimään, se
oli häipynyt johonkin, Ruotsiin oli viety. Teistä kivekkäistä kuulin,
etsimään lähdin, joukkoonne nyt pyrin.

Luukkonen katsoi tulijaa tarkoin ja haastoi sitten:

— Onko sinussa miestä joukossamme olijaksi? Tietänet meidät
henkipatoiksi, joiden päistä on luvattu isot palkinnot. Joukkoomme
liittyneenä henkesi ei ole enää äyrinkään arvoinen, jos joudut ryssien
käsiin. Elävänä sinut paistetaan tai elävänä nyljetään tai asetetaan
jaloistasi riippumaan hiljaisen tulen kärventäessä naamaasi tai tehdään
sinulle kaikki muukin pirullisuus, minkä vain ryssä osaa keksiä. Emmekä
mekään omiamme säästä. Ken joukossamme näyttäytyy pelkuriksi, hän
kuolee myöskin.

— Kaiken sanomasi tiedän. Tiedän myöskin sinun vaativan tinkimätöntä
kuuliaisuutta, vaikka käskisit lähtemään alimpaan helvettiin. Tiedän
vaaranne ja vaivanne, sotakentäksenne koko maan Pietarin ja Tornion
välillä. Tiedän kivekkäät viimeisiksi, jotka vielä käyvät tässä
maassa omaa, leppymätöntä sotaansa. Monet kymmenet penikulmat olen
hiihtänyt joukkoonne tarjoutuakseni. Teen kaiken mitä käsket, en pelkää
enkä petä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää, mutta paljon on
kostettavaa.

Muuan syrjemmällä istuva kivekäs sanoi sanansa:

— Tunnen Paavo Terävän, samassa rykmentissä olimme. Hyvä mies.

Paavo Terävä otettiin hurjien sissien joukkoon. Hän istahti piiriin,
sai nälkäänsä venäläisiltä otettua muonaa — nehän kivekkäitä
tahtomattaan elättivät — ja tunsi kohta olonsa mukiin meneväksi.

— Mitä matkallasi näit ja kuulit? Luukkonen kysyi häneltä.

— Samaa, mitä näinä aikoina näkee kaikkialla: verta ja tulta,
kuolleiden ruumiita ja hiiltyneitä raunioita. Kajaanin linnan
räjäytettyään ryssät hävittivät Kainuun niin tarkoin, että koko lääniin
jäi vain viisi taloa. Asukkaat rääkättiin kuoliaiksi, loput nääntyivät
nälkään. Kajaanista tullessa näin Pohjanmaan. Tsaari oli käskenyt
hävittämään sen reunojaan myöten. Kasakat kulkivat kylästä kylään,
pitäjästä pitäjään, kaupungista kaupunkiin, rääkkäsivät asukkaat
hengiltä, ryöstivät tavarat, pistivät talot tuleen. Limingan, Sälöisen
ja Pyhäjoen ehtivät jo tyystin hävittää — niihin ei kuulunut jääneen
ainoatakaan taloa eikä elävää ihmistä. Aidanseipäissä oli vielä niihin
elävinä iskettyjen pikkulasten ruumiita ja lintuja niitä nokkimassa.
Pohjoisemmaksi kasakat eivät päässeet, kun tiet olivat ummessa. Vaasan
venäläinen maaherra oli saanut käskyn peruutetuksi. Samaa, vaikka ei
niin perinpohjaista hävitystä näin kaikkialla Turkuun kuljettaessa.
Lukemattomat yrittivät paeta Ruotsiin, mutta Pohjanlahdella risteilevä
tsaarin laivasto teki heistä selvää. Monet sentään pääsivätkin ylitse.
Kotiin jääneet piileskelivät erämaiden piilopirteissä säilytellen
henkeään petulla ja metsänriistalla. Kasakat kiertelivät piilopirttejä
etsimässä ja niiden asukkaita tappamassa. — Ahvenanmaalla ei ole enää
yhtään taloa eikä elävää sielua. — Turussa karkuun päästyäni harhailin
eteläisessä Suomessa ja Hämeessä. Kurjan kurjaa oli sielläkin. Niiltä
asukkailta, jotka vielä olivat jäljellä, kiskottiin mahdottomia
pakkoveroja. Talonpoikien piti myöskin ilmaiseksi vetää metsistään
ryssien tarvitsemat halot, hirret ja niityiltään heinät. Kesän tultua
näin peltoja kynnettävän siten, että nälkiintyneet naiset vetivät
atraa yhden ohjatessa sarvikoista. Hevosia ei ollut enää eikä ollut
miehiäkään. Näinpä surkeita kulkueitakin. Kasakoiden vartioimina ja
piiskaamina ajettiin Venäjälle tuhansia ihmisiä, miehiä, vaimoja ja
lapsia — orjiksi vietiin. Metsän pimennosta saattuetta katselin —
syvälle petäjän kaarnaan minun täytyi puristaa kynteni, että pysyisin
paikallani enkä syöksyisi hyödyttä tapettavaksi. Monia samanlaisia
kulkueita näin myöhemmin — jossakin niistä kai kulki omakin vaimoni ja
lapseni, vaikka en heitä nähnyt — elleivät jo olleet päässeet rauhaan
kuoliaiksi kidutettuina.

Kertoja vaikeni pitkäksi aikaa ja hänen päänsä painui alas. Sitten hän
taas jatkoi:

— Näin toisiakin kulkueita, nuorempia miehiä, joita ajettiin Venäjälle
siellä sotaväkeen pantaviksi. Tsaari tiesi suomalaiset hyviksi
sotilaiksi ja käski koota täältä muutamia rykmenttejä. Ja venäläisten
riveihin pistettiin kiinnisaatuja miehiä jo täälläkin — kuuluivatpa
ottaneen niihin naisiakin. Tänne Karjalan puoleen tultuani hävitys oli
samanlaista kuin muuallakin. Apua ei näy tulevan mistään — loppuun
tämä Suomen kansa jo piiskataan ja surmataan. Kuninkaan sanovat olevan
jossakin Turkinmaalla, pakanoiden joukossa.

— Niin kuninkaan, Luukkonen hymähti katkerasti. — Hänelle minäkin olen
vannonut uskollisuutta ja valani pidän, mutta älköön se estäkö minua
ajattelemasta omiakin ajatuksiani. Talonpoika olen, vaikka majurin
valtakirja onkin nyt taskussani. Tämän sodan aikana olen joutunut
näkemään ja kokemaan yhtä ja toista, monen korkean jos matalankin
käskijän kanssa olen puhellut sekä aikaisemmin että sittemmin Antti
Kivekkään sisseihin yhdyttyäni. Silmäni olen pitänyt näkevinä, korvani
kuulevina. Siihen tulokseen olen päätynyt, että tätä sotaa ei enää
millään voiteta. Tämä valtakunta oli mahtava valtakunta kahdennentoista
Kaarlen ryhtyessä sitä hallitsemaan. Mitä se on nyt? Ruotsi on lyöty
voimattomaksi, Suomi kokonaan vihollisen vallassa, puhtaaksi raastettu,
orjan osaan syösty. Päättömillä, sinne ja tänne töksähtelevillä
sotaretkillään kuningas tuhlasi loppuun niin Ruotsin kuin Suomenkin
parhaat miehet. Kauas etelään — Puolaan, Saksiin, Ukrainaan — hän johti
valtakunnan sotavoimat älyämättä, että voittomaat ja puoli valtakuntaa
jäi viholliselle avoimeksi ja tuholle alttiiksi. Tai ehkäpä hän ei
niistä välittänyt tai luuli suunnattomassa sokeudessaan etäisessä
etelässä turvaavansa sanotutkin maat. Urhoollinen hän on, vaatimaton
tavoissaan, Jumalaansa kunnioittaa, hyvin taistelun johtaa, kun siihen
käsiksi pääsee, mutta suureksi sotapäälliköksi häntä en jaksa uskoa.
Sellaisen on nähtävä muutakin kuin vain taistelun tuoksina, kyettävä
arvioimaan kaikkien toimiensa moninaiset seuraukset. Kuningas on hyvä
avoimen taistelun johtaja, mutta huono sodanjohtaja. Ja valtiollisia
asioita hän ei näytä pystyvän ohjaamaan ollenkaan, tuskinpa niistä
välittääkään. Monesti olen itsekseni ihmetellyt myöskin sitä, ettei
kruunulla ole perillistä. Kuningas ei ole mennyt naimisiin, eipä kuulu
naisen puoleen edes katsahtavankaan, vielä vähemmän heitä sietävän.
Jotakin siinäkin asiassa lienee vinossa. Oli miten oli — kun arvioimme
näitä aikoja, niin surkeaan tulokseen tulemme. Kustaa II Aadolf loi
valtakunnan ulkonaisen mahtavuuden, Kaarle XI teki siitä sisällisesti
vahvan ja varakkaan — Kaarle XII teki yhdellä iskulla tyhjäksi
molempien työn. Ja kun me suomalaiset katselemme asioita omalta
kohdaltamme ja omilla silmillämme kuninkaan aikaansaannoksia, emme
jaksa häntä kiittää emmekä ylistää. Pohjattomaan kurjuuteen ja turmioon
hän on meidät toimillaan syössyt. Emme häntä tuomitse — Jumalan
kaikkivaltiaan edessä hän tilinsä selvittäköön.

Luukkosen ääni oli kääntynyt melkeinpä surumieliseksi. Miehet
istuivat äänettöminä tuleen tuijottaen ja itsekseen nyökkäillen.
Vihdoin Luukkonen jatkoi: — Niin, meillä kivekkäillä ei ole enää
muuta jäljellä kuin sammumaton viha ja kosto. Julmuuksia mekin
teemme — minusta näyttää siltä, että suomalaisen luonto yltyy siihen
pahaan yhtä helposti kuin moneen muuhunkin — mutta emme me ole
alkaneet raakalaistekoja. Mittaamme samalla mitalla, millä meillekin
mitataan. Paha on, että meidän ottelumme ryssien kanssa asetetaan
viattoman kansan niskoille ja kuritetaan sitä meidän synneistämme,
mutta sille emme mahda mitään. — No niin, aamun valjetessa lähdemme.
Muilla suunnilla toimivat miehemme kokoontuvat Haukkavuoren luokse
miehineen — sitten meitä onkin jo koolla joukon toista sataa. Ryssät
ovat lähteneet tuomaan Pietarista Viipuriin suurta kuormastoa. Sen
tuhoamme — saattajina on vain sata kasakkaa ja komppania jalkaväkeä.
Sitten lähdemme vaikka Pietarin porteille katsomaan, mitä siellä
voisi toimittaa, ehkäpä saattaisimme napata kynsiimme itse tsaarin. —
Onko kukaan kuullut Tapani Löfvingistä mitään? Vai ei, jossakin Turun
puolessa hän oli viimeksi liikkunut. Ja Longström on — missä lieneekään.

Kivekkäät jatkoivat omaa sissisotaansa vielä vuosikausia sen jälkeen,
kun Suomi oli jo kokonaan joutunut venäläisten haltuun. Arvaamatta
he hyökkäsivät milloin pienempinä, milloin suurempinakin joukkoina,
tekivät tuhoa ja hävisivät taas suuriin metsiin. Mutta vähitellen
heidänkin sotansa lakkasi. Toiset heistä kaatuivat, monet sortuivat
tauteihin ja puutteeseen, jotkut jäivät piileskelemään metsiin ja
odottamaan rauhantekoa, osa kulki Armfeltin armeijaan Ruotsiin ja
joutui suomalaisen vapaakomppanian nimellä Norjan retkelle. Taneli
Luukkonen, inkeriläinen talonpoika ja majuri, taisteli enimmäkseen
Karjalassa ja häipyi vihdoin tietymättömiin. Pietari Longström,
savolainen talonpoika ja kapteeni, hätyytteli venäläisiä Savossa,
Uudellamaalla, Hämeessä ja Pohjanmaalla — hän kaatui Norjassa. Tapani
Löfving, uusmaalaisen aliupseerin poika, kapteeni sissijoukoissa,
»jalkarakuunoissa», suoritti tehtäviään vakoojana useimmiten yksin, oli
viimeisellä sissiretkellään 1720 ja asettui sitten asumaan Helsingin
lähistölle. Kapteenit Tillainen, Torikka, Kärki, luutnantit Sahlo,
Peldanus ja monet muut olivat myöskin pelättyjä sissipäälliköitä.



PIILOPIRTISSÄ.


Luoja oli rakentanut Äijön kallioon ihmeellisen onkalon. Siihen
johti kymmenien sylien pituinen ja mutkitteleva, väliin ryömimällä
kuljettava, väliin miehenkorkuinen käytävä. Siellä kyläläiset olivat
vainolaista paossa. Kolmella suunnalla aukenivat laajat vedet,
neljännellä monien penikulmien erämaa. Onkalo oli kolea asuinsijaksi.
Kesällä sen seiniltä tihkui vesi, talvella ne olivat paksussa
huurteessa. Kivisen permannon peitteenä oli rannalta kannettu hiekka.
Havuvuoteilla nukuttiin. Nuotiotuli lämmitti vain vähän, sillä tulta
oli pidettävä pienenä. Vuoren halkeaman kautta kohoava savu olisi
muuten ilmaissut pakolaisten olinpaikan kierteleville vihollisparville.
Elatus hankittiin metsästä ja järvestä. Leipänä oli pettu, maitona
vesi. Elatuksen hankkijain piti kulkea taidolla jälkiä jättämättä.
Vuoren laella istui aina vartiomies tähystämässä vihollista. Usein hän
käski sammuttamaan tulen — vainolainen oli liikkeellä. Mutta kerran
hänen varoituksensa tuli myöhään.

Kolme veneellistä täynnään asemiehiä kiiti näkyviin saaren takaa.
Suoraan ohjasivat Äijön vuorta kohden.

— Jo tulee vainolainen!

Niin tulikin. Savunko lienee nähnyt tai kuutillaan varomattomasti
vesillä melovan piilopirtin miehen — suoraan sousi Äijöön, nousi
maalle, tutki vuoren ympäristön, keksi vihdoin onkalon suun ja arvasi
vuoren asutuksi.

— Tulkaa ulos, emme tee kenellekään pahaa.

Huutoon ei kuulunut vastausta. Tiedettiin ne lupaukset jo ennestään.

Muuan vainolainen ampui onkaloon laukauksen. Se kumahti kuin kymmenen
laukausta. Kehoitus uusittiin, mutta vastausta ei kuulunut vieläkään.
Vainolaiset ryömivät käytävään, yksi kerrallaan, sillä käytävä
oli kapea. Jousi helähti, nuoli vingahti, etumainen ryömijä jäi
retkottamaan nuoli rinnassaan.

Monesti vainolainen yritti työntyä onkaloon, mutta aina se maksoi sille
miehen. Vihdoin se keksi keinon: sytytti onkalon suulle ison rovion ja
antoi savun painua sisään.

Vainolainen odotti ja odotti, mutta ketään ei tullut ulos. Savu nousi
näet vuoren halkeamasta samaa kyytiä ulos onkalon perälle pääsemättä.
Vainolainenkin älysi lopulta Luojan laajan savupiipun, tukkesi tarkoin
vuoren halkeaman, laittoi vieläkin suuremman rovion ja odotti. Kauan
se sai odottaa, mutta vihdoin tervaksien kitkerä savu ajoi piilopirtin
väen ulos. Ja sikäli kuin he ryömivät esiin, sikäli ryssä otti heidät
kiinni, rääkkäsi ja tappoi, kamalasti tappoi. Lapset heitettiin rovion
hiillokselle. Saaren nuoren isännän köyttivät alastomana jyrkän vuoren
kupeeseen jaloistaan riippumaan ja siinä kuolemaan, hänen vanhan
isänsä panivat kaislikkoon istumaan niin, että vain pää jäi veden
pinnalle, ja seivästivät hänet jaloistaan järven pohjaan kiinni. Nuoren
Kärpän sitoivat maahan taivuttamansa koivun latvaan, päästivät koivun
ponnahtamaan pystyyn ja ampuivat sitten nuorta miestä hänen omalla
jousellaan. Niin tappoivat kaikki, jokaisen eri tavalla. Työnsä loppuun
saatuaan lähtivät — korpit tulivat työtä jatkamaan...

Näin kertoo kansan tarina ja lisää:

— Syksyllä se tapahtui. Ja samana vuoden päivänä, jolloin se tapahtui,
haamut kulkevat yhä vieläkin Äijön onkalossa ja vaikeroivat tuskissaan.



KAUNIS KAIJA.


Ilta pimeni. Askanmäen väki teki puhdetöitään. Nuori isäntä oli vielä
saunassa.

Tuvan ovi reväistiin auki. Aseet välähtivät huurun seasta ja sisään
syöksähti miesparvi.

— Rapparit! Voi hyvä Jumala!

Rapparit, vihovainolaiset, koirankuonolaiset, kaukaiset karjalaiset
yllättivät Askanmäenkin väen. Kaikki tappoivat, talon polttivat.
Vain nuori isäntä pääsi karkuun. Hänen nuorikkonsa, kauniin Kaijan,
karjalaispäällikkö vei mukanaan Vienaan ja teki hänet vaimokseen.

Vuodet kuluivat. Askanmäen kaunis Kaija hääri karjalaistalon emäntänä,
lastaan liekutteli, mutta vanhaan kotiinsa kaipasi. Karjalaispäällikkö
näki hänen salaisen kaipuunsa ja Kaijan tukkaa silitti.

— Hyvä on olo ollaksesi, oma on lapsi laulaaksesi. Heitä aatokset
aholle, juonet pellon pientarelle.

Mutta kerran kaunis Kaija katosi. Lapsensa heitti, metsään kulki,
kotiin pyrki. Karjalaispäällikkö samosi perässä, koirillaan
koirankuonolainen jäljet etsitti, etsittävän löysi, kotiin hänet toi,
poikansa viereen äänettömänä istutti.

Vuodet vierivät. Kaunis Kaija ei ollut enää nuori Kaija. Harmaaksi tuli
tukka, poskiin uurtuivat vaot. Mutta kotiin yhä paloi mieli.

Karjalaispäällikkö lähti sotamatkalle, kauan viipyi, ennenkuin palasi.
Kaija oli kadonnut.

Koirillaan päällikkö taas jälkiä etsitti, laajat metsät poikineen
samosi. Koirat kulkivat kuonot maassa, mutta Kaija pysyi kateissa.

Monet viikot Kaija vaelsi metsiä, sammalpeitteellä nukahti,
syötäväkseen tempoi marjat varsinensa. Viimein saapui tutulle
tienoolle, tunsi vedet, tunsi mäet, entisen kotinsa pellot. Mutta taloa
ei tuntenut. Paikka oli vanha, talo uusi.

Pihalla nainen lehmiä lypsi, oudosti tulijaa katsoi, vennonvieraaksi
hänen vaatekertansa näki, kummaksi häilyvän hunnun. Tulijan nimeä kysyi.

— Askanmäen kauniiksi Kaijaksi ennen sanoivat, vanhaksi nyt sanokoot.

Kaijan äänen kuullessaan vanha lehmä ynähti, luokse tuli ja yhä ynisi,
Kaija sen selkää silitti. Ihmeissään lypsäjä haastoi:

— Vierasta en tunne, lehmä sinut tuntenee, sinä lehmän.

— Tunnen, miksen tunne omaa sormijuotikkiani. Vasikasta sen kasvatin,
muistavan minut näkyy. Kuka olet sinä?

— Askanmäen emäntä.

Äänettöminä emännät, entinen ja uusi, tupaan kulkivat. Kauan Askanmäen
isäntä paikoillaan istui tulijan tunnettuaan ja ongelmaansa mietti.
Vihdoin päätöksensä teki:

— Takaisin olet tullut, Kaija. Emäntä olit lähtiessäsi, emäntänä
pysyt tultuasi. Kahta emäntää taloon ei mahdu. Oma paikkasi taas ota,
sijaiseksesi tullut siirtyköön ylimmäksi avuksesi, piikaväen paimeneksi.

Näin kertoo kansan suussa säilynyt tarina tapauksen ison vihan aikana
kiihtyneestä veljesvainosta, jota käytiin Pielisen ja Oulunjärven
takamailla ja etäällä Perä-Pohjassa. Venäläiset eivät osanneet
tiettömillä tienoilla kulkea, karjalaisille se oli tuttua maata.
Retkillään he näyttävät käyttäneen apunaan opetettuja koiria, josta
kai nimi koirankuonolainen, vaikka se myöhemmin siirtyikin venäläisten
nimeksi.




SOTAVANKEJA


 Suuren Pohjan sodan aikana venäläisten vangiksi joutuneet sotilaat
 kuljetettiin Sisä-Venäjälle ja Siperiaan — suomalaisista suurin osa
 lienee majoitettu Tobolskin tienoille. Heidän lukumäärästään ei
 ole säilynyt tietoja, mutta se on arvattava muutamaksi tuhanneksi.
 Sotavankien olo oli surkeaa — varattomina, vihamielisen väestön
 keskuudessa asuen ja kieltä taitamattomina he olivat kokonaan oman
 onnensa nojassa. Suurin osa heistä lienee sinne sortunutkin. Kovien
 kärsimysten vuodet aiheuttivat heidän keskuudessaan laajan ja syvän,
 pietismiksi nimitetyn uskonnollisen herätyksen. — Merkillisenä
 piirteenä on myöskin huomattava, ettei suomalaisista tiettävästi
 ainoakaan houkuttelevista tarjouksista huolimatta siirtynyt Venäjän
 palvelukseen.


Pieni, pahainen kaupunki sijaitsi arolla. Siinä nähtiin sipulikattoinen
kirkko, jokin kaksikerroksinen talo, mutta sitä enemmän vähäisiä
taloja. Aivan kaupungin laidassa oli kurjia töllejä. Niissä asui
sotavankeja, suomalaiset ja ruotsalaiset erikseen, upseerit
hökkeleissään, sotamiehet omissaan. Taistelu oli ollut yhteinen niin
suomalaisilla kuin ruotsalaisillakin, kohtalo oli sama, mikään, paitsi
kieli ei oikeastaan ulkonaisesti erottanut, mutta sittenkin kummatkin
viihtyivät paremmin omiensa joukossa. Töllien ääriltä alkoi rannaton
aro. —

Venäjän tsaarin piti elättää sotamiehet, mutta huonoa se oli.
Päivärahasta ei ollut paljon tietoa. Sotamiehen oli määrä saada jokunen
kopeekka viikossa, mutta usein kopeekat solahtivat tsaarin virkamiesten
laajoihin taskuihin. Ruokaa ja vaatteitakin piti saada, mutta
useimmiten niihinkin määrätyt varat joutuivat vieraisiin käsiin, paitsi
silloin, kun vankien oma, Moskovassa oleva hallitus sai järjestää
niiden hankinnat. Sitä johti kreivi Piper, apunaan suomalainen kenraali
Creutz, myöhemmin Creutz yksinään, molemmat myöskin sotavankeja. Asunto
sotamiehelle myöskin kuului. Sen hän sai — sellaisen kun sai. Upseeri
ei saanut muuta kuin asunnon; ruokansa ja vaatteensa hän sai hankkia
sieltä, mistä onnistui saamaan.

Onneton kohtalo yhdisti, tasoitti korkeankin upseerin ja halvan
sotamiehen suurta eroa. Lukemattomat upseerit pitivät huolta
sotilaistaan sikäli kuin taisivat, jakoivat heidän kanssaan
ansaitsemansa tai kotimaasta joten kuten saamansa tai luotollaan
ottamansa varat. Muuan kenraali elätti luotollaan vuosikausia lähes
kokonaisen rykmentin. Kreivi Piper käytti vankien huoltoon suuret
varansa, lainailipa lisäksi, mistä vain sai. Upseerit koettivat
myöskin ehkäistä väestön vihamielisiä tekoja. Sotavankeja pidettiin
vääräuskoisina, jopa pakanoinakin, joille sai tehdä mitä tahtoi. Ja
niin venäläinen virkamies kuin tavallinen musikkakin teki mitä mieleen
milloinkin juolahti.

Jotkut upseerit asuivat kaupungilla, varattomat yhteisissä hökkeleissä.
Heitä oli enemmän. He, kuten sotamiehetkin, elättivät jotenkuten
henkeään sillä työllä, mitä kulloinkin eteen sattui. Mutta huonoa sekin
oli.

Oli ilta, ja vangit palasivat töistään. Useimmilla oli vielä yllään
asepuvun monesti paikatut jäännökset. Ne olivat jo vangiksi joutuessa
olleet niin kuluneita, etteivät kelvanneet edes ryöstettäviksikään.
Niitä oli senjälkeen pidetty vuosi — kaksi — viisi — kymmenen —
kaksikymmentäkin pitkää vuotta. Moni käytti niitä vain pyhäpukiminaan
ja kulki arkena miten sattui.

Sotamiehet jakoivat saamansa leivät, kukin sai murunsa. Vedellä
täytettyihin kattiloihin he sen murensivat ja lisäsivät keittoon mitä
saatavissa oli: hivenen muille kelpaamatonta lihaa, kerättyjä luita ja
koottuja ruohoja. Päivällisen kiehuessa he istuivat äänettöminä. Monen
katse kääntyi ties kuinka monennen kerran länteen, jossa villi kasakka
viilletteli aroa ja jonka takana oli koko suunnaton Venäjä ja vasta sen
takana kotimaa.

Kotimaa! Se häämötti mielessä kuin jokin kaukainen, tavoittamaton
utumaa, josta oli joskus lähdetty. Milloin — kauan, kauan sitten.
Mutta utumaassa oli selkeitäkin kohtia — harmaa torppa, jonka pihalla
pellavapäiset lapset iloisina leikkivät — onkohan hyvä Jumala antanut
heidän varttua ja kasvaa kunnialla, vai onko — länteen katsojan
leukapieli järähti — onko villi piikkiniekka ratsastanut heidänkin
joukkoonsa — varjele heitä kaikkivaltias Jumala! Lypsääkö torpan
emäntä, hymyilevä Katri, vielä kirjavaa Mielikkiä, vai onko sen sijalla
jo uusi Mairikki, vai — istujan kasvot vavahtivat — vai onko säälimätön
vainolainen jo temmannut hänetkin...

— Keitto on valmis.

Miehet söivät äänettöminä. Pekka Auvoinen ei välittänyt syötävästä.

— Vähänhän tuota on tuotakin ja minä jo söin, hän selitteli. — Kupetsa
Pöhnäkohvin luona olin töissä, kuten siellä väliin käyn. Siivosin
nyt sen talorottelosta monien vuosien törkyläjät ja paikkasin vähän
uunia. Kupetsa viskasi kopeekan ja kupetsikka heitti minulle ruokien
tähteet, muutti näet mieltään eikä antanutkaan niitä sioille. Minulla
on siellä puukauha, nurkkakivien alla sitä säilyttelen, — meikäläisellä
pitää olla omat astiansa, tällainen kirottu elukka kun kosketuksellaan
saastuttaisi oikeauskoisen kaukalot. Siihen keräsin tähteet ja söin.
Ajattelin tuoda niitä tännekin, mutta vähän niitä oli, kaikki menivät.

Kaupungilta hoippui syövien sotilaiden joukkoon kalpea, vereen
tahraantunut, repaleihin puettu mies, jonka vain kolmikulmainen lakki
ilmaisi sotilaaksi. Hengästyneenä hän istahti nurmelle.

— Mitäs sinulle on tapahtunut?

— Tänne olin kaupungista tulossa, kun torin reunassa joukko
humaltuneita musikkoja näki minut. Aah, svedski sabaka, Ruotsin koira!
huusivat ja kävivät kiinni, työnsivät seinää vasten ja alkoivat hakata.
Koetin puolustella, mutta lyödä en osannut — komendanttihan panettaa
heti sellaisesta kahleisiin ja heitättää märkään kellariin, jossa
melkein mätänee — sinähän, Juho, siellä viimeksi olit. Siitä musikat
yhä innostuivat ja päättivät antaa minulle raippoja, kun näkivät
raippapaalut torin keskellä. Sinne raahasivat, paaluun sitoivat, jo
ehtivät pari kertaa lyödäkin, kun kapteeni Heinestam sattui kulkemaan
ohitse, juoksi heti komendantin luo ja toi sen hätään. Se sivalteli
musikoita ruoskallaan, sivalsipa kai tahallaan pari kertaa minuakin, ja
päästi sitten menemään sekä minut että musikat, kiroillen molempia.

Sotamiehet nyökäyttelivät päätään — sellaistahan sotavangin elämä
oli päivästä päivään, vuodesta vuoteen. — Kohta tulee taas syksy ja
talvi, muuan virkkoi. — Kesällä tämän joten kuten sietää, mutta talvi
on toista. Ja ikuisesti tätä taitaa kestää. Lähes kahteen vuoteen ei
kotimaastakaan ole kuultu mitään, paitsi mitä nämä ryssät valehtelevat.

— Riviin ja iltarukoukseen! Puuttuuko ketä? — ei. Turha onkin lähteä
aroille, se on jo monesti nähty.

Vanha, tuntemattomaksi parroittunut aliupseeri luki rukouksen. Eteensä
tuijottaen miehet kuuntelivat rukouksen kuninkaan ja valtakunnan
puolesta, mutta kun aliupseeri pääsi kohtaan »ja varjele maatamme,
kansaamme ja kaikkia omiamme ja anna heidän nauttia Sinun armoasi» —
silloin miesten huulet liikkuivat ja muodostivat jokailtaiset, tutut
sanat.

Upseerien puolella istuttiin myöskin äänettöminä iltaa. Mitäpä
olisikaan ollut kertomista. Päivän kuluessa tapahtuneet asiat olivat
vähäisiä. Tavallisissa töissähän hekin kävivät, olivat puuseppiä,
maalareita, sorvareita, satulaseppiä, värjäreitä, ajomiehiä ja minkä
mitäkin. Joku teki kukkaroita tai nuuskarasioita, toinen ajoi partoja
ja leikkasi tukkia — hyvä ammatti, sillä tsaari oli uskollisilta
alamaisiltaan kieltänyt pitkien partojen pidon — ja monet kävivät
talonpoikien luona töissä.

Iltaa istuttaessa venäläinen upseeri toi uuden tulokkaan. Hänen
ympärilleen heti keräännyttiin — uuden miehen tulo tiesi aina
jonkinlaista tietojen saamista kotimaasta. Tai toi ainakin hetkisen
vaihtelua.

Tulija oli varsin reippaan näköinen mies. Hän kertoi saapuvansa
viimeksi Arkangelista, jossa olot olivat paljon paremmat kuin mitä ne
täällä Siperiassa näyttivät olevan. Arkangelissa kulki suomea puhuvia
karjalaisia, jotka aina antoivat apuaan suomalaisille sotavangeille,
niin toisuskoisia kuin olivatkin.

— Arkangelista tulikin se reikä, josta monet sotavangit pujahtivat
pakoon, tulija kertoi. — Viimeksi sieltä karkasi eversti Stobaeus,
Viipurin ja Käkisalmen linnoitusten rakentaja. Tsaari oli tarjonnut
hänelle kenraalimajurin paikkaa, mutta hän ei suostunut ja joutui
Arkangeliin, jossa häntä oli pidettävä tarkoin silmällä. Aikansa siellä
oltuaan hän ryhtyi suunnittelemaan pakoa. Sotavankien joukossa oli
muuan välskäri perustanut apteekin. Eräs kapteeni, joka osasi panna
hyvää olutta, rupesi hänen yhtiötoverikseen.

Arkangelin kuvernööri, väkeviä rakastava herra, pistäytyi usein
apteekkiin ottamaan ryypyt. Hänellä oli mukanaan kesy karhu, joka oli
myöskin oppinut rakastamaan väkeviä. Se alkoi pian käydä apteekissa
omin päinsäkin. Stobaeus huomasi tämän, lyöttäytyi yhteen välskärin ja
kapteenin kanssa ja alkoi punoa juontaan. Eräänä päivänä karhu ei enää
palannutkaan kuvernöörin taloon ja tämä päätteli sen lähteneen metsiin,
omaan vapauteensa. Stobaeus sairastui samoina päivinä, kuvernööri
kävi häntä katsomassa, lähettipä lääkärinkin. Tämä ilmoitti everstin
sairastuneen kovaan ja tarttuvaan punakuumeeseen. Nyt kuvernööri ei
enää uskaltanut lähteä häntä katsomaan, vaan lähetti palvelijansa.
Muutaman päivän kuluttua everstin ilmoitettiin kuolleen. Kuvernööri
lähetti pari virkamiestä tarkastamaan ruumista, mutta kun nämä astuivat
kuolinhuoneeseen, niin sieltä lehahti vastaan sellainen löyhkä, että he
paiskasivat äkkiä oven kiinni ja määräsivät ruumiin haudattavaksi heti.
Jos virkamiehet olisivat katsoneet tarkemmin, niin he olisivat nähneet
everstin vuoteessa kuvernöörin karhun raadon everstin pukuun puettuna
ja yömyssy silmillään. Apteekin kellarissa ne pakanat olivat sen
tappaneet, mädättäneet ja sitten kantaneet everstin vuoteeseen. Karhu
haudattiin juhlallisesti, olin kantamassa, ja eversti marssi sillä
välin kulkukauppiaaksi puettuna karkuun. — Kuvernööri lienee ruvennut
ehkä jotakin epäilemään, en tiedä, mutta yht’äkkiä meidät hajoitettiin.
Minä jouduin tänne.

Makea naurunhohotus katkaisi pitkäksi aikaa iltahetken
yksitoikkoisuuden.


Vuodet kuluivat edelleen, toisia sotavankeja kannettiin hautaan,
toisia tuli sijaan. Monet karkasivat Tobolskistakin saakka ja pääsivät
kotimaahan. Liettualaissyntyinen, Pultavassa vangiksi joutunut
aliupseeri Henrik Gutovsky kuljetti monet upseerit kotimaahan;
viimeiseksi hän toi vihtiläisen kapteeni Robert Muhlin. Muhli eli lähes
satavuotiaaksi ja kuoli Vihdissä viimeisenä kaarlelaisena upseerina.
Majuri Juhana Henrik Fieandt karkasi kaksi kertaa. Ensimmäisen pakonsa
jälkeen hän joutui Kajaanin linnan päälliköksi, toisen onnistuttua
hän ehti mukaan Norjan retkelle, pelastuipa sieltäkin. Sissipäälliköt
Luukkonen ja Longström pakenivat myöskin halki Venäjän kotimaahan.
Pitkät vuodet vierivät hitaasti.

Eräänä iltana huhtikuussa 1722 Tobolskin sotavangit istuivat
jokailtaisessa toimessaan, laihaa ruokaansa keittämässä. Monen tukka ja
pitkä parta oli jo muuttunut valkeaksi.

Nähtiin kummia, itse komendantti saapui halpojen sotavankien luokse.
Hän esiintyi tavallista juhlallisemmin, rykäisi ja sanoi:

— Hyvät herrat, minulla on ilo ilmoittaa teille, että valtakuntiemme
välillä on solmittu ikuinen rauha elokuun 30 päivänä 1721. Käsky
vapauttamisestanne saapui samalla. Toivon herrojen viihtyneen täällä
hyvin ja toivotan onnellista kotimatkaa.

Uutinen levisi kulovalkean tavoin herättäen rajatonta riemua niin
upseereissa kuin sotamiehissäkin. Sinä iltana istuttiin kauan
nuotioiden ääressä ja iltarukouksen virsi kajahti taas voimakkaana,
rukous hartaan kiitollisena.

Yli puoli vuotta tieto rauhanteosta tarvitsi aikaa Siperiaan
saapuakseen. Ensimmäiset kotimaahan lähtijät tarvitsivat vuoden sinne
päästäkseen, useimmat kaksi, kolme, viisikin vuotta. Varoja ei ollut,
jalan oli matka marssittava. Ja useat eivät palanneet milloinkaan.

Lukuisille upseereille tarjottiin Venäjällä korkeita paikkoja ja
loistava tulevaisuus. Monet ruotsalaiset taipuivat tarjoukseen,
suomalaisista ei tiettävästi ainoakaan.

Kun sotavangit vihdoin saapuivat kotiseudulleen, tapasivat he kotiensa
paikoilla mustat rauniot, joita aika jo peitti näkymättömiin. Heidän
omaisensa olivat hajonneet kaikkiin ilmansuuntiin. Kovasti heitäkin oli
koeteltu — minkä vuoksi? Sekapäisen kuninkaan kunnianko vuoksi? Siitä
maksettu hinta oli liian kallis. Näin ei kuitenkaan ollut — suomalaiset
uhrasivat kaikkensa siksi, että olivat vannoneet uskollisuutta.

       *       *       *       *       *

Ison vihan julma aika läheni vihdoin loppuaan. Sen kaameimmillaankin
ollessa venäläinen ylipäällikkö, ruhtinas Mikael Galitzin oli koettanut
järjestää valloitetun maan oloja ja hillitä sotaväen kauhuntekoja,
mutta hänen kätensä ei yltänyt läheskään kaikkialle. Suomen hallinnon
johtajaksi, kenraalikuvernööriksi, määrättiin pian Pultavassa vangiksi
joutunut, Venäjän palvelukseen siirtynyt ruotsalainen kreivi Douglas.
Hän toimi venäläisten kuuliaisena käskyläisenä eikä hänen nimensä
jättänyt jäljelle hyvää kaikua.

Suurten nälkävuosien jälkeen Suomessa oli suunnilleen 370000 asukasta.
Suuren Pohjan sodan ja Ison vihan päättyessä väkiluku oli vain n.
200000. Kaarle XII aika maksoi siis Suomelle yksistään kuolleissa ja
Venäjälle viedyissä, joista vain aivan vähäinen osa pääsi takaisin,
noin 170000 henkeä, eli lähes puolet maan asukkaista. Sotilaina
sortuneiden lukumäärä on arvattava lähes 50000 mieheksi. Suomesta
reväistiin taas irti koko Karjala, ja muussa Suomessa vallitsi
hävityksen kauhistus.




UUSI AAPINEN


 Elämä alkoi taas alusta, hitaasti ja vaivalloisesti, mutta sitkeästi
 se kohotti päätään. Se näki hävitetyn maan, josta yksinpä aapisetkin
 olivat kadonneet jäljettömiin. Vanha tieto kertoo, miten tällöin eräs
 kirjanpainaja Taneli Medelplan leikkasi aapisen puuhun ja lukemisen jo
 unohtuva taito ainakin osittain siten säilyi.


Ison vihan vielä riehuessa istui muutamassa piilopirtissä mies ja
keskenkasvuinen poika. Mies koetti opettaa poikaansa lukemaan, mutta
hänellä ei ollut aapista. Sitä ei ollut lähitienoillakaan, ei enää
koko Suomessakaan, vaikka mies ei sitä vielä silloin tietänyt. Hän
piirteli hiilenpalalla kirjaimia tuohenkappaleelle ja opetti niiden
avulla poikaansa lukemaan, mutta siitä ei koitunut apua. Hiilipiirros
tuhraantui näkymättömäksi, joutuipa se monesti tuleenkin puiden
sytykkeeksi, ja poika unohti jo oppimansa kirjaimet.

Mies, Taneli nimeltään, ajatteli kauan asiaa ja vihdoin se hänelle
selvisi. Miksei hän, kirjanpainaja ammatiltaan, voisi leikata aapista
puuhun?

Taneli tarttui työhön. Hän otti palasen pehmeää leppää, sovitti sen
kaatuneen hongan runkoon tekemäänsä loveen, kiilasi sen siihen ja
alkoi työnsä. Puukolla hän koversi siihen kirjaimia. Työ oli hauskaa,
kaatuneen hongan rungolla istui kodikkaasti, aurinko paistoi, puro
lorisi iloisena, ruoho nousi silmin nähden maasta, puut viheriöivät ja
linnut ylistivät tuhansin äänin pian koittavan kesän kirkkautta. Puuhun
piirretty aapinen tuli valmiiksi. Taneli painoi kiskomalleen tuohelle
lepän antamalla värillä ja siihen hämmentämällään, mäyrän rasvaan
sekoittamallaan noella uuden aapisen. Tämän avulla hänen poikansa oppi
lukemaan.

Rauha palasi maahan ja uusi elämä pääsi vähitellen alkuun. Taneli
palasi myöskin oman työnsä ääreen ja alkoi painaa aapisia metalliin
valetuilla kirjaimilla. Puuaapisensa hän oli tuonut mukanaan, mutta se
unohtui nurkkaan joutavan tavaran joukkoon.

Sattuipa sitten eräänä päivänä muuan oppinut, kauaksi eteensä näkevä
mies tulemaan Tanelin työhuoneeseen. Hän katseli ja katseli, huomasi
puuaapisen ja kysyi, mitä se oli. Taneli selitti asian laidan. Oppinut
mies jäi seisomaan syviin aatoksiin.

— Kohtalon tiet ovat ihmeelliset, hän mietti. — Tämä jo hautansa
partaalla seisonut, erämaiden pimennoissa piilevä kansa osasi säilyttää
kurjuutensakin keskellä henkensä lahjat. Puukelloilla, kun muuta ei
enää ollut, se soitti kansan kokoon palvelemaan Jumalaa, puuaapisella,
kun muita ei enää ollut, se opetti poikansa lukemaan. Totisesti tämä
kansa ei ole kuoleva kansa. Vieraita se on palvellut ja vieraan hyväksi
vertaan vuodattanut, vieraalle veronsa maksanut, tyhjäksi sen on imenyt
niin länsi kuin itäkin ja sen kasvot kalvistanut, mutta se on kerran
nouseva itsensä isännäksi. Itse se on hoitava omaa leiviskäänsä ja
omaksi onnekseen omia lahjojaan, sillä se maa, joka on sitä holhonnut,
ei enää kykene isännyyttään hoitamaan.



