Vilho Helasen 'Ristilukin arvoitus' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3545. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.




RISTILUKIN ARVOITUS

Salapoliisiromaani


Kirj.

VILHO HELANEN





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1949.






Ensimmäinen luku.

YLIPOLIISIPÄÄLLIKKÖ ON HUOLESTUNUT.


Nuori herra Martti Rauta nojaili oven pieleen tarkaten korkean
seinäpeilin ääressä pukeutumistaan viimeistelevää hentoa naista.
Pitkä, siniharmaa puku teki täyttä oikeutta kauniille vartalolle.
Kattokruunusta lankeava valo sai vaaleat hiukset sädehtimään kultana.

— Äiti, sinä olet tyylikäs.

Inkeri-rouva käännähti hymyillen poikaansa.

— Seisotko sinä arvostelemassa äitiäsi?

Totisina pojan harmaat silmät kohtasivat sinisilmien lämpimän katseen.
Hänestä äidillä ei ollut oikeutta lyödä kaikkea aina leikiksi.
Puoliääneen hän mutisi:

— Pyydän anteeksi.

Inkeri tuli hänen luokseen ja hipaisi hellästi hänen vaaleita
hiuksiaan. Miten iso hän jo onkaan ja leveäharteinen, ilmetty isänsä!
välähti äidin mielessä.

— Kohteliaisuuden lausumista ei tarvitse pyytää anteeksi, poikaseni.
Kukaan nainen ei loukkaannu sellaisesta. Ei, vaikka kohteliaisuus
tulisi seitsenvuotiaan herrasmiehen huulilta. Juokse nyt kutsumaan
Mari-täti tänne.

Pojan kasvot olivat kirkastuneet. Hän lähti vitkastelematta. Äiti jäi
hieman huolestuneena katsomaan hänen jälkeensä.

Tuomari Kaarlo Rauta tuli kylpyhuoneen puolelta. Lujapiirteisten
kasvojen poskipäät kiilsivät parranajon jäljiltä.

— Mikä hätänä?

— Martti...

— Tuottaako Pikku Jättiläinen sinulle huolta?

Inkeri silmäsi pitkään, ryhdikkääseen mieheensä ja huoahti:

— En tiedä, onko hän enää kovinkaan pieni. Hän ilmestyi huomaamattani
tähän ja säpsähdytti minut sanomalla, että minä olen tyylikäs.

Rauta nauroi.

— Ja punastutti sinut. Niinkö? Poika oli aivan oikeassa. Nuoresta
tytöstä sinä vielä kävisit.

— Enpäs! Juuri äsken, tuossa peilin ääressä, minä huomasin... Tytin
syntymän jälkeen minä olen...

— Loruja!

Inkeri hymyili.

— Olkoon sitten. Mutta pidä nyt kiirettä. Muuten miesten ikuinen nurku
naisten viivyttelystä, kun on jonnekin lähdettävä, joutuu taas häpeään.
Tuleeko ylipoliisipäällikön illallisille kiintoisia vieraita?

Mies irvisti.

— Kaikkea muuta!

Hän oli saanut solmukkeen sidotuksi ja oli juuri vetämässä smokkia
ylleen, kun Mari purjehti esiin.

Vanha palvelijatar hengitti raskaasti. Ilmeisesti hän oli ollut
alakerrassa. Portaiden nousu ei ollut ikäihmiselle leikintekoa
yleensäkään, saati sitten niin lihavalle kuin hän. Kiukkuisesti hän
tuhahti kynnykseltä:

— Vai niin! Tietysti taas ulos. Se on sitten jo kolmas kerta tällä
viikolla.

Rauta piti parhaana jättää naiset keskenään selvittelemään asioitaan.
Ohi mennessään hän taputti Marin paksua poskea ja hymähti:

— Mari kiltti, nyt onkin jo keskiviikko.

Iäkäs palvelijatar sinkosi isäntänsä perään:

— Jos tuo oli olevinaan vitsi, niin sen minä tuomarille sanon, että se
oli kehno!

Laskeuduttuaan talonsa alakertaan Rauta totesi, että hänen
työhuoneessaan valot paloivat. Martti istui pöydän ääressä tutkien
tietosanakirjaa.

— Isä, miksei meillä ole koiraa?

— Onhan meillä. Aivan verraton bulldoggi.

Poika silmäsi kysyvästi isäänsä.

— Et kai tarkoita Mari-tätiä?

Moite soi äänessä.

— Olisiko kovin paha, jos tarkoittaisin juuri häntä?

— Olisi, isä. Mari-täti rakastaa meitä kaikkia. Äitiä hän on hoitanut
ihan pienestä pitäen. Ja nyt...

Rauta naurahti.

— Ja nyt hän hemmottelee sinua sen kuin kerkiää.

Martti punastui. Hän sulki kirjan. Huolestuneena hän tarkkasi isäänsä.

— Etkö sinä pidä Mari-tädistä?

— Tietysti pidän, poikaseni. Ehkä juuri siksi, että hän on kuin
bulldoggi. Sekin irvistää, mutta vain pelkästä rakkaudesta... Nyt minun
on mentävä ajamaan auto tallista esiin. Näkemiin, poikaseni!

— Näkemiin, isä! Toivottavasti äidillä ja sinulla on hauska ilta.

Autossa Inkeri kysyi:

— Keitä tapaamme Matikaisten luona?

He kääntyivät juuri hiljaiselta Stenbäckinkadulta vilkasliikenteiselle
Topeliuksenkadulle kohti keskikaupunkia. Rauta joutui väistämään kahta
keskenään kilpaa ajavaa vuokra-autoa. Vasta selviydyttyään niistä hän
vastasi:

— Vain eräitä poliisimiehiä rouvineen.

— Haluavatko he jotakin sinulta?

— Kuka tietää? Esittäessään kutsunsa Matikainen vaikutti puhelimessa
aika huolestuneelta.

— Mitä meillä rouvilla siellä sitten tehdään? Minä ainakaan en osaa
lievittää ylipoliisipäällikön huolestuneisuutta.

— Luullakseni Matikainen järjesti perhekutsut, koska minua on vaikea
saada yksin liikkeelle.

Inkeri hymähti:

— Todellako? Minulla puolestani on sellainen käsitys, että kuulun
laiminlyötyjen vaimojen murheelliseen laumaan.

Rauta vaihtoi puheen aihetta:

— Pikku Jättiläinen hämmästytti minuakin tänä iltana.

— Niinkö? Toivottavasti hän ei sentään sanonut, että olet muhkea ja
koristeellinen näky.

— Ei. Hän on kyllin tervevaistoinen säästääkseen kohteliaisuutensa
yksinomaan naisille. Minulle hän hienovaraisesti yritti opettaa
vanhojen ihmisten kunnioittamisen ja säädyllisen puhetavan hyveitä.

— Voi, tiedätkö, Kaarlo? Esikoisemme on hurmaava ja niin —
tarpeellinen! Meille molemmille olisi varmaan ollut parempi jäädä
kotiin kuin juosta tällaisilla ikävillä kutsuilla.

Sinä iltana Inkeri kuitenkin koki yllätyksen. Hänellä ei ollut lainkaan
ikävä.

Isäntä, tanakka, lyhyenläntä tuomari Matikainen, joka saattoi
Inkerin pöytään, osoittautui omalla jäyhällä tavallaan erinomaiseksi
seuramieheksi. Hänen tummat, ikään kuin kirveellä veistetyt kasvonsa
säteilivät hyväntuulisuutta, kun hän tasapuolisesti jakoi huomiotaan
pöytänaapurinsa ja toisella puolellaan istuvan kookkaan, mustatukkaisen
rouva Puron kesken.

Inkeri pani ihaillen merkille, miten vaivattomasti emäntä hoiteli
keskustelun lankoja soikeassa pöydässä samalla kuin valvoi tarjoilua.
Rouva Matikaisen pyöreähkössä, vaaleassa olemuksessa oli valloittavaa
naisellista viehkeyttä ja tartuttavaa iloisuutta. Poliisikomentaja
Purokin — pienikokoinen, pyöreäkasvoinen koleerikko — vaikutti
lämmenneeltä. Tämän tästä hän kumartui säteilevän pöytädaaminsa puoleen
ylen huomaavaisena, piittaamatta vaimonsa nuhtelevista katseista.
Näiden kahden naisen välissä istuen Rauta tyytyi viileän huomioitsijan
osaan.

Illan epäsuhtaisin pari oli sijoitettu poliisikomentajan ja Inkerin
väliin. Runoilijatar Irja Laantila, emännän serkku, oli pitkä,
hauskan näköinen tyttö, jolla oli kuparinväriset kiharat ja ilkkuvat,
ruskeat silmät. Kiusoitellen hän yritti kerran toisensa jälkeen vetää
keskusteluun mukaan umpimielisen, kömpelön kavaljeerinsa. Tuomari
Koltta oli murheellisen pieni ja väritön ja näytti itsekin olevan
tuskallisen tietoinen siitä. Kun tyttö puhutteli häntä, hän punastui
ja puraisi huultaan. Haaleat silmät räpyttelivät lasien takana
pelästyneinä ja epäluuloisina hänen yrittäessään muovata jonkinlaista
vastausta.

Keskustelu hyppelehti huolettoman pinnallisena aiheesta toiseen.
Puheltiin alkutalven konserteista, ensi-illoista ja taidenäyttelyistä.
Miehet väittelivät hetken maan taloudellisesta tilanteesta. Mutta pian
emäntä palautti keskustelun taiteeseen. Joulukirjallisuuden yleistaso
antoi pitkäksi aikaa aihetta mielipiteiden vaihtoon. Seuraavan kesän
olympialaisiakin kosketeltiin. Ei mikään ilmaissut, että seurueen
kaikki herrat olivat poliisimiehiä — paitsi ehkä se, että tarkoin
varottiin puuttumasta politiikkaan.

Jälkiruoan aikana keskustelu hajaantui pöytänaapurusten väliseksi.
Tuomari Koltta totesi sen hätääntyen. Hän silmäsi avuttomasti neiti
Laantilaan. Tämä hymyili hänelle kiusoittelevasti. Yrittäköön mies
kerrankin keksiä jotakin sanottavaa!

— Hm... Olen jossakin yhteydessä nähnyt teidän nimenne... Hm... En vain
muista nyt, missä... Hm...

Tyttö purskahti nauruun, joka sai muut tarkkaamaan heitä.

— Tuo ei ollut kovinkaan kohteliasta! »Jossakin yhteydessä.» Minähän
olen runoilija!

Koltta pudisti neuvottomana päätään.

— Minä... hm... en lue runoja. Hm... Mutta nimenne olen nähnyt... hm...

Irja Laantila sutkautti:

— Huh, te saatte minut vallan värisemään, tuomari. En toki liene Valpon
suuressa valvottavien kortistossa! Sen talon herrojahan te olette.
Minun muistini on, nähkääs, parempi kuin teidän. Muistan sellaistakin,
millä ei ole mitään tekemistä yleissivistyksen kanssa!

Tuomari Koltta sai kakun palan vääräänkurkkuun ja oli tukehtua.

Emäntä antoi merkin nousta pöydästä.

— Luullakseni päästämme herrat jo grogilasiensa ääreen. Ne odottavat
mieheni työhuoneessa. Meillä naisilla ei kuitenkaan ole mitään
sitä vastaan, jos joku herroista välillä pistäytyy meidän luonamme
kahvipöydässä.

Seurue hajaantui.

Naisten puolella rouva Matikainen nuhteli lempeästi serkkuaan:

— Olisit voinut jättää Valpon kortiston mainitsematta.

Irja Laantila kohautti huolettomasti olkapäitään.

— Hän olisi voinut jättää sanomatta, että hm... hän on jossakin
yhteydessä nähnyt minun nimeni... hm... Ja sinä, rakas ystävä,
olisit saattanut etukäteen ilmoittaa, että saisin tuon rotan
pöytänaapurikseni. Silloin en olisi lainkaan tullut.

— »Rotan»! emäntä kauhistui. — Millaisia sanoja sinä käytät!

— Oh, serkku hymähti, voisin käyttää vielä voimakkaampia. Minä,
näetkös, tunnen Koltan tragedian. Toveriensa narraamasta koulupojasta
tohvelisankariin asti.

— Sinä olet tänä iltana aivan mahdoton, rouva Matikainen hätäili. —
Pidä toki hiukan kurissa kieltäsi.

— Miksi? runoilijatar kysäisi. — Minä en ole korkean virkamiehen vaimo.
Olen vapaa kuin taivaan lintu. Vapaa myös sanomaan asioita niiden
oikeilla nimillä.

Emäntä kääntyi rouva Raudan puoleen:

— Onko teidän miehellänne nykyisin suuria juttuja esillä?

Inkeri pudisti päätään. Hän ei ehtinyt vastata, kun Irja Laantila jo
huudahti välittömästi:

— Siinä onkin sitten tämän illan toinen äärimmäisyys! Voimakas, upea ja
lahjakas. Ainakin häntä väitetään myös lahjakkaaksi.

Rouva Puro puuskahti melkein kiukkuisesti.

— Ja kaiken lisäksi rikas. Se on suorastaan liikaa — yhdelle!

— Sinäkin, Elli, rouva Matikainen valitti. — Olettepa te kaksi nyt
sotaisella tuulella.

— Minä yhdyn rouva Puroon, Irja Laantila ilmoitti.

— Se _o n_ liikaa hyvää yhdelle. Sellainen täydellisyys ei ole enää
hauskaakaan. Pikemminkin yksitoikkoista ja ikävää. Tunnustakaa pois,
rouva Rauta.

Inkeri naurahti:

— Minä en ole ehtinyt ikävystyä. Meidän elämässämme on ainakin näihin
asti ollut yllin kyllin jännittävyyttä.

— Naistenko vuoksi? runoilijatar uteli.

— Ei, vaan rikollisten.

— Huh! Naiset olisivat paljon kiintoisampia vihollisia.

— Ainakin vaarattomampia.

— Älkää sanoko niin, rouva Rauta, Irja Laantila varoitti.

— Jos minulla olisi rakkaan serkkuni kyky loistaa naisellisella
viehkeydellä, niin tekisin rynnäkön. En hellittäisi, ennen kuin saisin
ryöstetyksi miehenne vuorokaudeksi.

— So, so, rouva Puro paheksui. — Vuorokaudessa on yökin. Taidatte
unohtaa sen, neiti.

— En toki! tyttö torjui ilkamoiden. — Kuvitteletteko te, että vasta
vihkisormus antaa naiselle rohkeutta ajatella miestä ja yötä samassa
yhteydessä?

Inkeri tarkkasi häntä sivusta. Tytössä oli jotakin ylipingoittunutta.
Mutta virkistävä hän oli ja tavallaan viehättäväkin.

Emäntä virkahti hieman avuttomasti:

— Niin, sinähän olet runoiiijatar.

Irja Laantila nauroi.

— Vieläpä sangen moderni runoilija! Mikset kerro arvoisille rouville
saman tien, että äitini itki, kun kokoelmani ilmestyi? »Että minun
pikku Irjani on kirjoittanut nämä!» hän vaikeroi. Jo runojeni
vapaamittaisuus kauhisti häntä. Sisällöstä puhumattakaan!

— Nuoren tytön kirjoittamiksi ne olivatkin kummallisia, emäntä
huomautti. — Oudon alastomia runoja.

Serkku taputti ihastuneena käsiään.

— Nyt minun runoilijan itserakkauteni on saanut täyden hyvityksen pikku
Koltan tietämättömyyden antamasta kolhaisusta, hän säteili. — Puhutaan
jo muusta. Olivatko rouvat talven ensimmäisessä muotinäyttelyssä? Minä
olin. Se oli elämys!

Sitä tietä keskustelu siirtyi pukuihin.

Herrojen puolella tunnelma oli aivan toisenlainen.

Rauta ja Puro olivat isännän kera asettuneet tupakkapöydän ympärillä
oleviin syviin nojatuoleihin. Koltta oli valinnut itselleen kovan
istuimen. Kaiketi siksi, Rauta päätteli, ettei vaikuttaisi kovin
pieneltä. Sitä paitsi hän oli vetäytynyt hieman syrjään toisista. Ikään
kuin valvomaan, mitä tapahtui ja niistä puhuttiin.

Jo isännän ensimmäisistä sanoista Rauta oli päässyt selville illan
suunnitelmasta. Tarkoituksena oli ilmeisesti kysyä hänen neuvoaan
johonkin probleemiin nähden. Matikainen vaikutti innokkaalta pääsemään
asiaan käsiksi. Puro sen sijaan hangotteli vastaan puhuen itsepäisesti
Lontoosta, johon hän toivoi kesällä pääsevänsä.

Rauta hymyili. Hän tunsi poliisikomentajan. Varmasti tämä oli
viimeiseen asti vastustanut Raudan puoleen kääntymistä, nyt niin
kuin aina ennenkin. Hänen mielestään neuvon pyytäminen sivulta oli
vakinaiselle poliisille alentavaa ja samalla tarpeetonta. Ihastuttavan
emännän vieressä istuessaan hän oli unohtanut, että esimies oli
määrännyt hänet nielemään tuon karvaan kalkin. Mutta nyt hän muisti sen
sitä selvemmin ja pyristeli epätoivoisesti vastaan.

Ylipoliisipäällikkö rykäisi merkitsevästi.

— Kuulehan, veli Puro. Meitä ei suuresti kiinnosta kysymys, miten
kesäisen Lontoon matkasi käy. Voimme ottaa maljan sen unelmasi
täyttymiseksi, että Elli-rouva päästää sinut matkustamaan
olympialaisiin yksin. Mutta sitten siirrymme tähdellisempiin asioihin.

Herrat maistoivat laseistaan. Poliisikomentaja murahti, mutta ei
uskaltanut harata enää vastaan. Hän sytytti sikarin ja vetäytyi
savupilvien taa.

Matikainen kääntyi Raudan puoleen.

— Helsinkiin saapuvat ulkomaalaiset laivat antavat aihetta huoleen.

Äänenpaino ilmaisi enemmän kuin sanat. Rauta totesi, että
ylipoliisipäällikkö oli hermostunut.

Kun toinen ei sanonut mitään, Matikainen jatkoi:

— Vaarallisia voimia on noiden laivojen ympärillä liikkeellä. Niin
pahoja, että Helsinki on saamaisillaan kansainvälistä mainetta
uutena »vaarojen satamana». On viittailtu jo siihen, että erinäiset
teollisuudellemme ja kansanhuollolle välttämättömät lastit saattavat
jäädä vieraisiin satamiin, ellemme pysty paremmin suojaamaan ulkolaisia
merimiehiä täällä.

Rauta huomautti:

— Tuosta kaikesta ei sanomalehdissä ole mainittu mitään.

Puro puuskahti myrkyllisesti:

— Niin hiton typeriä eivät sentään lehtimiehetkään...

Käskevällä kädenliikkeellä ylipoliisipäällikkö katkaisi alaisensa
purkauksen.

— Sanomalehdet ovat saaneet ohjeensa, hän selitti. — Syksyllä oli
kyllä pari pientä uutista ulkolaisiin merimiehiin kohdistuneista
ryöstöistä. Ne tapahtuivat kuitenkin viikkojen väliajoin. Eikä miehille
sattunut sen kuin kummempaa kuin mikä on mahdollista niissä tahansa
satamakaupungissa. Nyt sen sijaan...

Kun hän keskeytti, Rauta kysyi:

— Nyt sen sijaan...?

— Toissa viikolla kolkattiin kaksi ja viime viikolla jälleen kaksi,
Matikainen kertoi. — Heidät löydettiin aamuyön tunneilla eri puolilta
kaupunkia. Ja heitä oli lyöty lujasti. Kaikki neljä ovat vielä
sairaalassa. Ainoankaan kertomuksista ei ole saatu mitään johtolankaa
tihutyön tekijäin jäljille pääsemiseksi. Se oli alku.

— Entä millainen loppu on?

— Lopusta emme tiedä vielä, ylipoliisipääliikkö virkahti raskaasti,
— Jo nytkin on jouduttu hirvittävän pitkälle. Viime sunnuntai-aamuna
löydettiin erään amerikkalaisen laivan neljäs perämies — nuorukainen
vielä — Sörnäisten rannasta. Häntä oli ammuttu läpi sydämen.

Äänettömyys laskeutui huoneeseen. Rauta rikkoi sen viimein:

— Eikö tässäkään tapauksessa saatu mitään johtolankoja?

— Ei. Emme tiedä edes, missä kaupungin osassa murha on suoritettu.
Sattui näet niin, että vartiokonstaapeli oli kulkenut ruumiin
löytöpaikan sivu vain tuntia aikaisemmin eikä siinä silloin ollut
mitään. Lääkärit taas totesivat nuorukaisen olleen löydettäessä
kuolleena ainakin kuusi tuntia. Poikaparka oli ammuttu jossakin muualla
ja sitten kuljetettu Sörnäisten rantaan.

— Entä jäljet?

— Niitä ei ollut. Murhaajat olivat olleet viekkaita. Sitä paitsi heillä
oli onnea. Aamuyöstä alkoi sellainen lumentulo, että se olisi lakaissut
lyhyessä ajassa umpeen kuorma-autonkin jäljet.

— Mitä nuorukaisen lauantai-iltaisista puuhista tiedetään?

— Vähän, kovin vähän, Matikainen huokasi. — Hän oli lähtenyt kello
15:n maissa Jätkäsaaren laiturissa olevalta laivaltaan. Toinen
perämies oli kiusoitellen huomauttanut, että matka tytön luo taitaa
olla edessä, koska poika on laittautunut koreaksi. Hän oli tarjoutunut
toverinsa oppaaksi, tämä kun lähti ensimmäistä kertaa täällä maihin
eikä ollut ennen käynyt Helsingissä. Nuorukainen oli kuitenkin
jyrkästi torjunut ja lähtenyt yksin. Hänen senjälkeisistä puuhistaan
ei tiedetä mitään, ennen kuin hänen ruumiinsa löytyi. Murha olisi
joka tapauksessa herättänyt hälyä. Kaiken onnettomuutemme kukkuraksi
hän oli erään vaikutusvaltaisen newyorkilaisen perheen nuorin poika.
Ulkoasiainministeri on hermostunut. Ja sisäasiainministeri vaatii, että
juttu on selvitettävä kiireimmiten.

Oli ilmeistä, että herrojen ministerien hermostuneisuus oli tarttunut
ylipoliisipäällikköön. Hän tuhahti:

— »Selvitettävä kiireellisesti.» Helppo sanoa!

Samassa hän muisti valtiollisen poliisin edustajan läsnä olon ja
vilkaisi Kolttaan. Lievä puna kohosi otsalle, kun hän huomasi tämän
rypistävän kulmiaan. Hän yritti parantaa:

— Tietysti me teemme parhaamme. Mutta taivaan nimessä — mitä?




Toinen luku.

POLIISIKOMENTAJA LYÖ PÖYTÄÄN VALTTINSA.


Ylipoliisipäällikkö Matikainen toisti:

— Mitä? Niinpä niin, mitä teemme?

Hän silmäsi vuoronperään kolmea vierastaan. Kun kukaan heistä ei
vastannut, hän jatkoi tuskastuneena:

— Tässä murhajutussa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, mistä kiinni
tarttuisi. Rauta, mistä te aloittaisitte?

Puhuteltu havaitsi ivallisen hymyn nousevan poliisikomentajan ohuille
huulille. Ilmeisesti Puro kaikesta huolimatta tuntee olevansa
vahvemmalla puolella, Rauta päätteli.

Varovaisesti hän virkahti:

— Ennen muuta kuuntelisin, mitä tuomari Ahvenistolla on kerrottavana.
Rikospoliisin päällikkönä hän on varmaan päässyt tutkimuksissa jo
joihinkin tuloksiin.

Matikainen meni hämilleen.

— Ahvenisto ei ole mukana tässä. Hänellä on toinen suuri juttu kesken.
Kansanhuollossa havaittu kavallus...

Selitys ei tyydyttänyt Rautaa.

— Jos kerran nuoren amerikkalaisen murhan selvittämistä pidetään
kiireellisenä, ei ole mitään järkeä siinä, että poliisilaitoksen
taitavin rikostutkija jätetään siitä syrjään.

Tuomari Koltan hailakat silmät välähtivät.

— Herra sisäasiainministerillä on... hm... oma käsityksensä tuomari
Ahveniston sopivaisuudesta tutkia juttua, johon voi liittyä... hm...
arkaluontoisia ulkopoliittisia ongelmia. Siksi hänen esimiehensä ovat
saaneet... hm, määräyksen ottaa tutkimusten johdon käsiinsä.

Ylipoliisipäällikkö pani huolestuneena merkille Raudan kasvojen
synkkenemisen. Hän kiirehti suostuttelemaan:

— Tiedän, miten suuren arvon te annatte Ahvenistolle ja hänen
ammattitaidolleen. Mutta olipa hän mukana tai ei, sen ei pitäisi
vaikuttaa keskustelumme jatkumiseen. Kysymyksessä on salaperäinen
murha, toistaiseksi ratkaisemattomalta näyttävä ongelma. Sellainen
kiinnostanee toki teitä.

Rauta hymähti. Matikainen osasi kieltämättä vetää oikeasta langasta.

— No hyvä, mutta silloin herrojen pitäisi selittää hieman satamissamme
vallitsevaa tilannetta, josta en tiedä mitään.

Matikainen huoahti helpotuksesta.

— Sehän on selvää. Puro tuntee ne asiat.

Poliisikomentaja murisi tyytymättömänä:

— Minä? Sain äsken sen käsityksen, ettei minulla ole sananvaltaa tässä
keskustelussa.

— Tyhmyyksiä! ylipoliisipäällikkö tuimeni. — Tämä on yhteinen
neuvonpito. Ja juttu koskee sinua lähemmin kuin ketään muuta meistä.

— Miksi et sitten jätä sitä minun hoidettavakseni? Puro kiukutteli. —
Sinä et välittänyt edes kuulla, mitä olemme asiassa tehneet. Niin kiire
sinulla oli tämän »neuvottelun» järjestämiseen. Minä luulin tapaavani
täällä sellaisen ihmemiehen, joka loihtii tyhjästä esiin ratkaisun kuin
taikuri kyyhkysiä hatustaan.

Matikainen katsahti huolestuneena Rautaan. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt
olevan milläänkään häneen kohdistetusta piikistä. Hän hymyili vain
huvittuneena.

Poliisikomentaja vaistosi, että tässä vaiheessa ei ollut hyvä mennä
pitemmälle. Siksi hän taipui:

— Mutta jos minun tietojani tarvitaan, niin olkoon menneeksi. Kysykää
vain.

Rauta aloitti:

— Vielä ainakin vuosi sitten satama-alueet olivat sivullisilta
suljetut. Nyt ne eivät kai enää ole?

— Eivät, Puro vastasi mielenosoituksellisen lyhyesti.

Ylipoliisipäällikkö ryhtyi täydentämään:

— Liikkuvan poliisin miehet valvoivat ennen, ettei asiattomia päässyt
laivojen lähettyville. Viime syksynä valvonta kuitenkin lopetettiin
määrärahojen puutteessa. Siitä on ollut paljon harmia. Olemmekin
esittäneet, että järjestyksen palauttamiseksi valvonta uusittaisiin.
Toiveita on siihen pääsemisestä, mutta vasta keväällä. Nyt tilanne
on sellainen, että kun tullitarkastus on satamaan tulleella laivalla
suoritettu, tie sieltä ja sinne on vapaa. Eräs osa Helsingin
villiintynyttä nuorisoa käyttää hanakasti tuota vapautta.

Tuomari Koltta puuttui odottamatta keskusteluun:

— Siksi kaupunkiin virtaa... hm... salakuljetettua kahvia, teetä,
suklaata, nylonsukkia...

Hän oli juuri pistänyt savukkeen huuliensa väliin. Parastaikaa hän
työnsi »Camel»-pakkausta takaisin taskuunsa. Rauta vilkaisi siihen
merkitsevästi ja hymähti:

— Ja amerikkalaisia savukkeita...

Koltta lehahti punaiseksi. Ylipoliisipäällikkö riensi hänen avukseen:

— Ei tuon tarvitse olla salakuljetettua tavaraa. Kun tulli sinetöi
laivassa muun muassa tupakkavarastot, jätetään kutakin miestä kohden
200 savuketta satamassa viipymisen ajaksi. Moni heistä myy sitten
osuutensa saadakseen meidän rahaamme.

Rauta naurahti.

— Tuollaisella valtamerien kyntäjällä saattaa olla nelisenkymmentä
merimiestä. Heillä on siis laillisia savukkeita 400 pakkausta
laivaa kohden. Ja kuitenkin melkein jokaisen helsinkiläisravintolan
eteisvahtimestareilla on amerikkalaisia savukkeita myytävänä. Minä
ostan heiltä säännöllisesti.

— Minä sanoinkin vain, ettei kaikkien savukkeiden tarvitse olla
salakuljetustavaraa, Matikainen puolustautui. — Tietysti merimiehillä
on varastonsa. Pannuhuoneen vesitankeissa, jotka näyttävät
avaamattomilta, mutta joiden välipohjilla lepää paljon vettä kalliimpaa
tavaraa. Konehuoneen kivihiilivarastojen kätköissä. Eräissä kannella
lojuvissa, näennäisesti viattomissa lepuuttajissa, joita ei milloinkaan
käytetä suojaamaan laivan sivua hankautumasta laituriin. Sitä paitsi
laivoissa on muitakin mainioita kätköpaikkoja, meikein rajattomiin.
Tullitarkastus on siksi ylimalkainen, ettei niitä kaikkia voida löytää.

— Alan ymmärtää, Rauta huomautti, miksi ulkolaisilla merimiehillä on
varaa istua kalleimmissakin ravintoloissamme.

— Ja heidän kanssaan asioivalla villiintyneellä helsinkiläisnuorisolla
myös, Matikainen lisäsi.

— Eikö siis mikään estä heitä tuomasta arvokkaita saaliitaan maihin?
Rauta kysyi.

Poliisikomentaja tuhisi:

— Päiväsaikaan on laivan laskusillalla tullivartija. Öisin on
satama-alueella kolme tai neljä vartijaa suojaamassa ulkosalla olevaa
lastia. Heidän velvollisuutenaan on pitää silmällä myös liikehtimistä
laivojen ympärillä.

— Sitä kampaa ei voi sanoa kovinkaan tiheäksi, Rauta virkahti.

Puro kohautti olkapäitään ja murahti:

— Poliisilla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa.

Hetkisen oli huoneessa hiljaista. Ylipoliisipääliikkö katsoi odottavana
Rautaan. Tämä näytti miettivän kuulemaansa. Sitten hän sanoi:

— Ei ollut siis lainkaan kummallista, ettei nuori amerikkalaisenne
tarvinnut toista perämiestä oppaakseen lähtiessään kaupungille. Hän oli
voinut solmia tuttavuuksia helsinkiläisnuorison kanssa jo sitä ennen,
laivallaan.

— Epäilemättä, poliisikomentaja myönsi happamesti. — »Ambrose» saapui
Jätkäsaaren rantaan torstaina. Ja jo samana iltana parikymmentä poikaa
ja tyttöä ryntäsi sinne. Seuraavana iltana heitä oli vielä enemmän.

— Eikö kukaan laivalla pannut merkille, kenen kanssa neljäs perämies
keskusteli?

— Ei, Puro ilmoitti. — Muutenhan juttu olisikin saatu luistamaan.
Minä kävin itse kuulustelemassa päällystöä. Tämä nuori Guy Cornplow
tuntuu olleen umpimielinen ja toisista erillään pysyttelevä. Molemmat
viimeiset iltansa hän oli oleillut etupäässä omassa hytissään. Eikä
kenelläkään hänen tovereistaan ollut asiaa sinne. Mitä siellä tapahtui,
ei siis tiedetä.

Tuomari Koltta virkahti sivusta:

— Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tuo Cornplow oli mahdollisesti...
hm... vakooja?

Rauta hymyili. Molemmat toiset olivat kuin eivät olisi kuulleet
valtiollisen poliisin edustajan vuorosanaa. Tämä jatkoi itsepäisesti:

— Niin... hm... Eikö hänestä sanottu: »umpimielinen ja toisista
erillään pysyttelevä»? Sellaiset tyypit me... hm... tunnemme.

Epäilemättä tunnette, Rauta mietti. Määritelmä sopi puhujaan
itseensäkin.

Kun kukaan ei vieläkään puhunut, Koltta lisäsi;

— Joka tapauksessa me ryhdymme... hm... omia teitämme ottamaan selvää
asiasta.

Matikainen virkahti kuivasti:

— Sopiihan se.

Poliisikomentaja vaikutti kiukustuneelta. Oma-aloitteisesti hän ryhtyi
selittämään:

— Tietysti on olemassa se mahdollisuus, että Cornplow lähti
päämäärättä harhailemaan kaupungille. Mutta siinä tapauksessa olisi
luullut hänen pistäytyneen sisälle siellä täällä. Tiedusteluja on
suoritettu kaikissa Hietalahden puolen kahviloissa ja kuppiloissa
sekä useimmissa keskikaupungin ravintoloissa. Ainoassakaan ei kukaan
palveluskunnasta muista hänen näköisensä vieraan käyneen. Tuntuu niin
ollen todennäköiseltä, että hän sai joltakin laivalle tulleelta pojalta
tai tytöltä osoitteen, joka muodostui hänelle kohtalokkaaksi.

Rauta nyökkäsi. Päätelmä vaikutti oikeaan osuvalta.

— Mitä aineksia, hän tiedusteli, tuo ulkolaisilla laivoilla asioimassa
käyvä nuorukais- ja neitosjoukko oikein on?

Ylipoliisipäällikkö huoahti:

— Sellaista liian varhain kypsynyttä ja kodin holhoukselle palttua
antavaa nuorisoa. Parinkymmenen maissa olevia ja sitäkin nuorempia.

— Pojat ovat yleensä koulun käyntinsä keskeyttäneitä, Puro lisäsi. —
Toiset heistä ovat päivisin työssä. Toiset taas tuntuvat heittäytyneen
kokonaan ulkolaisbisniksensä varaan. He ansaitsevat hyvin.
Englantia heistä solkkaa ukko kuin ukko, mutta ainoastaan ani harva
kunnollisesti. Kielitaidossa heidän keiliensä tytöt ovat huomattavasti
parempia.

— Ja ovatko tytöt samaa laatua, Rauta kysyi, puoleksi irtolaisia?

— Osittain. Joukossa on kuitenkin myös koululaisia ja konttorineitosia.
Yleensä he ovat hauskan näköisiä ja hyvin pukeutuvia. Katunaisia ette
siitä joukosta tapaa. Silti minä en menisi takuuseen noiden tyttösten
neitseellisyydestä.

— Niistä piireistä on tietysti etsitty perämies Cornplowin jälkiä tuona
kohtalokkaana iltana? Rauta tiedusteli.

— Tietysti! poliisikomentaja kivahti. — Mutta ei ole löydetty, vaikka
olemme kuinka seuloneet tuota »laivaston vastaanottokomiteaa». Jos
haluatte, voin antaa teille satakunta nimeä ja osoitetta. Sittenpä
saatte välitöiksenne koetella hampaitanne niihin pähkinöihin!

Tuomari Koltta innostui:

— Antakaa meille se... hm... luettelo. Meillä on omat keinomme saada
harvapuheisetkin... hm... avomielisiksi.

— Kernaasti, Puro sanoi hymähtäen. — Olen kuitenkin valmis lyömään
vetoa, ettette saa heistä mitään irti. Teidän tavalliset asiakkaanne,
kaikenkarvaiset nallipyssysalaliittoiaiset, ovat pelkkää voita näiden
graniittikivien rinnalla.

Rauta hämmästeli poliisikomentajan ylimielistä puhetapaa: Ilmeisesti
pikku mies ei tuntenut yhtä pelokasta kunnioitusta kuin esimiehensä
läsnä olevaa mahtavan laitoksen edustajaa kohtaan. Se nosti hänen
arvoaan Raudan silmissä. Purossa oli, kaikista vioistaan huolimatta,
sittenkin ryhtiä. Hän ei näyttänyt perustavan mitään, lasien takaa
leimuavien haaleiden silmien kiukusta.

Matikaiselle tuli jälleen kiire päästä välikohtauksen ylitse. Hän
huudahti:

— Mutta hyvät herrat, täten olemme päätyneet taas umpikujaan! Jälkiä ei
löydy mistään.

— Minä en sanoisi juuri niin, Rauta virkahti mietteliäästi.

— Vaan mitä? ylipoliisipäällikkö uteli.

— Meidän on ensinnäkin tiedettävä, ketä etsimme, Rauta sanoi. —
Cornplowin murhaajaa, tietysti. Mutta mikä hän on? Siitä seikasta
tiedämme jo jotakin.

— Mitä? Puhukaa toki!

— Te mainitsitte aikaisemmin, että vielä viime syksynä oli ulkolaisten
merimiesten ympärillä suhteellisen rauhallista. Sattui vain
jokunen viattoman puoleinen ryöstö. Salakuljetustavaraa ahnehtivat
helsinkiläisnuorison joukot parveilivat silloinkin laivoilla ja niiden
lähettyvillä. Mutta silloin asiointi tapahtui suurin piirtein sovussa
ja ilmeisesti molempien asiapuolien tyydytykseksi.

Matikainen oli kärsimätön. Kiivaasti hän tiukkasi:

— Entä sitten?

— Tuntuu siltä, että uusi, ahnaampi ja kovempi voima on nyt astunut
näyttämölle. Sanoittehan, että kahtena viime viikkona on neljä
ulkolaista merimiestä löydetty tajuttomina eri puolilta kaupunkia. Se
panee epäilemään, että jonkin joukkion etunenään on astunut johtaja,
joka ei enää tyydy vanhoihin, enemmän tai vähemmän kunniallisiin
kauppatapoihin. Ahnehtiessaan kohtuuttomia voittoja hän ei kaihda
rikoksia, ei murhaakaan. Tämä tyyppi on löydettävä, sillä hän on, kuten
itse mainitsitte, vasta alussa.

— Mutta miten? ylipoliisipäällikkö tuskaili. — Miten löydämme hänet?

— Ole huoleti, poliisikomentaja puuskahti. — Hänet löydetään. Minä olen
ryhtynyt erikoistoimenpiteisiin!

Hän säteili tyytyväisyyttä. Suotta hän oli pelännyt, että Rauta
esittäisi joitakin aivan uusia näköaloja. Tämän päätelmät tukivat
vain hänen omiaan ja vahvistivat hänen toimenpiteittensä pohjaa.
Tyytyväisenä hän pani merkille esimiehensä hämmästyksen. Rauta vaikutti
myös kiinnostuneelta. Tämä oli hänen suuri hetkensä. Hänen pelkäämänsä
ilta olikin muodostunut hänen tilaisuudekseen lyödä pöytään oma
valttinsa.

— Olet ryhtynyt erikoistoimenpiteisiin? Matikainen kysyi äänessään
ihmettelyä, mutta myös terävyyttä. — Puhumatta niistä minulle mitään!

— Yritin pariin kertaan puhua, Puro puolustautui. — Mutta kuten äsken
huomautin, sinä et välittänyt kuunnella.

Ylipoliisipäällikön nelikulmaiset kasvot kuvastivat närkästystä. Sitten
hän kuitenkin ponnistautui nielemään harmistumisensa ja tiedusteli
sopuisasti:

— Millaisia nuo toimenpiteesi ovat?

Rauta kysäisi:

— Sallitteko minun arvata?

Poliisikomentaja hymyili hänelle itsetietoisesti.

— Sopiihan teidän yrittää.

— Te lähetitte jonkun miehenne jollekin tänne tulossa olevalle
laivalle. Toivossa, että hän, ulkolaiseksi merimieheksi luultuna,
pääsisi tekemisiin saman joukkion kanssa, jonka tunnolla perämies
Cornplowin murha on.

Puron silmät olivat revähtäneet suuriksi. Hetkeen hän ei saanut
sanaakaan suustaan. Sitten hän huusi:

— Helvetti! Kuka on juorunnut teille? Kuka hitossa...?

Hänen vuorosanansa oli niin hillitön, että emäntä ilmestyi
huolestuneena kynnykselle.

— Mitä ihmettä...?

Neiti Laantila oli tullut serkkunsa viereen. Hän tarkasti herroja
ironisen kiinnostuneena.

Tuomari Matikainen rauhoitti vaimoaan:

— Ei mitään, hyvä ystävä. Ei kerrassaan mitään. Keskustelemme vain
virka-asioista.

Nauraen tyttö kysäisi:

— Onko Beelsebubin valtakuntakin jo Suomen poliisivoimien
virka-aluetta? Kuulin jonkun herroista mainitsevan tuon valtakunnan.

Poliisikomentaja mutisi nolona:

— Pyydän anteeksi. Syy oli minun. Hermoni...

Emäntä soi hänelle lempeän, tyynnyttävän hymyn.

— Ehkäpä kuppi kahvia meidän naisten puolella maistuisi nyt?

— ... ja rauhoittaisi hermoja, neiti Laantila lisäsi.

— Hieman myöhemmin, ylipoliisipäällikkö vastasi. — Neuvottelumme on
vielä vähän kesken.

Kun naiset katosivat kynnykseltä, hän nousi sulkemaan oven heidän
jälkeensä.

Puron hetkellinen nöyryys kaikkosi samassa. Taistelunhaluisena hän
käännähti Rautaan:

— No, antakaa kuulua!

— Kiivailette suotta, Rauta hymähti. — Ennen tänne tuloani en ollut
kuullut hiiskahdustakaan Cornplowin murhasta. Teidän tutkimuksistanne
puhumattakaan. Tulin vain ajatelleeksi, että kun mitään jälkiä ei
toistaiseksi ole löydetty, voisi koettaa tuota keinoa.

Poliisikomentajan äreys haihtui heti. Hän aivan säteili ystävällisyyttä
ja tyytyväisyyttä.

— Minusta se oli ainoa tulokseen vievä. Siksi ryhdyin siihen viipymättä.

Matikainen tunsi ilmeistä helpotusta. Varmuuden vuoksi hän kysyi
Raudalta:

— Teistä Puron toimenpide on siis hyvä?

— On, periaatteessa. Paljon riippuu tietysti siitä, miten se
toteutetaan.

Poliisikomentaja ei perustanut mitään hänen varauksestaan. Pyöreät
kasvot loistaen hän ryhtyi selittämään esimiehelleen:

— Rikospoliisiosastolla on muuan nuori ja pystyvä komisario. Tahvola on
hänen nimensä. Lähetin hänet jo toissapäivänä Hankoon. Sain näet kuulla
»Colhavenin» olevan tulossa tänne kappaletavaralastissa Rotterdamista.
Sovin asiasta varustamon täkäläisen edustajan kanssa. Tahvola nousi
laivaan Hangon luona ja jatkoi matkaa konemestarin apulaisena.

Ylipoliisipäällikkö nyökkäsi. Suunnitelma kuulosti hyvältä. Rautakin
oli myöntänyt sen oikeaksi. Tietysti oli harmillista, ettei hän
ollut kuullut siitä jo etukäteen. Mutta ehkäpä Puro oli oikeassa
väittäessään, että syy siihen oli ollut hänessä itsessään. Ministerien
luona juoksut olivat vieneet hänen aikansa tyyten. Eikä hän ollut
osannut odottaa mitään kekseliäisyyttä Puron taholta. Hän oli vain
todennut, etteivät tutkimukset olleet tuottaneet toistaiseksi mitään
tuloksia. Siksi hän oli hermoillut. Kaksi vuorokautta hermoillut —
suotta! Nyt se oli kuitenkin, luojan kiitos, ohitse. Oli suunnaton
helpotus tietää, että ajo oli käynnissä.

Tuomari Koltta tiuskaisi tyytymättömänä:

— Miksi ei näistä... hm... toimenpiteistä ole etukäteen ilmoitettu
meille?

Poliisikomentaja vilkaisi häneen ylimielisen huvittuneena.

— Sisäasiainministeri ei tiettävästi määrännyt sentään teitä
tutkimusten johtajaksi!

Matikainen riensi jälleen sovittamaan:

— Mielestäni voimme kaikki olla tyytyväiset siihen, että Puro on
toiminut nopeasti. Toivokaamme vain, että komisario Tahvola pääsee
jäljille.

— Kai komisario puhuu hyvin englantia? Rauta kysäisi.

— Riittävästi käydäkseen merimiehestä! poliisikomentaja äyskäisi. —
Keksittekö vielä jotakin muistutettavaa?

— Enpä juuri, Rauta vastasi tyynesti. — Onnistumista ajatellen olisi
ehkä ollut parempi, jos komisario olisi päässyt laivaan jo kauempana.

— Kenties jo Rotterdamissa? Puro ivasi.

— Niin, mieluiten Rotterdamissa. Ja siten, että vain kapteeni olisi
laivalla tiennyt, mikä hän oikein on miehiään. Nyt merimiehet voivat
jaaritella. Heidän ei tarvitse tehdä sitä pahassa tarkoituksessa.
Onpahan se vain erikoisuus, josta muun puheen lomassa mainitaan
täkäläisille tyttöystäville.

Ylipoliisipäällikkö oli kuunnellut tarkkaavasti. Huolestuneena hän
virkahti:

— Ja silloin koko suunnitelma voi mennä myttyyn.

— Eikä mene! Puro ärähti. — Rauta vain haluaisi kaikkien muidenkin
tuhlaavan aikaansa sellaisiin pikkutarkkoihin lavastuksiin, joista hän
on tunnettu. Käytännöllisessä poliisitoiminnassa ne ovat kuitenkin
tarpeettomat.

— Toivotaan niin, Rauta sanoi sopuisasti. — Toivotaan, etteivät
vastapelaajat ole tällä kertaa niin varuillaan kuin ne joskus saattavat
olla.

— Sitä paitsi, poliisikomentaja jatkoi kireästi, muutosten teko on nyt
myöhäistä. »Colhaven» tuli tänään iltapäivällä Jätkäsaaren laituriin.
Muuan satamassa ollut miehemme tiedoitti minulle juuri ennen tänne
tuloani, että komisario Tahvola on lähtenyt laivalta maihin.

— Milloin hänen on määrä ottaa yhteys sinuun? Matikainen kysyi.

— Hän tulee ylihuomisiltana kello 23 kotiini. Katsoimme parhaaksi, että
hänelle jää kyllin aikaa tutkimuksiinsa.

Hetken miehet vaikenivat. Sitten ylipoliisipäällikkö tiedusteli:

— Lähtikö Tahvola laivalta yksin?

— Lähti.

Rauta virkahti:

— Siis niin kuin Guy Cornplow viime lauantaina.

Silloin Puro tuohtui. Että tuon amatöörin pitikin vihjailuillaan
yrittää himmentää hänen voittoaan! Myrkyllisesti hän tokaisi:

— Kuulkaahan, Rauta! Antakaa meidän ammattimiesten hoitaa juttumme
rauhassa! Omalla tavallamme.

Rauta nousi naurahtaen.

— Hoitakaa vain. Minä siirryn naisten puolelle.

Matikainen kavahti myös pystyyn. Oli paras lopettaa.

— Mennään kaikki, hän virkahti. — Kiitän herroja tästä keskustelusta.
Se on rauhoittanut minua suuresti. Nyt kahvi maistuu hyvältä.

Kotimatkalla Inkeri ohjasi autoa. Hän kertoi vuolaasti, mistä naisten
puolella oli keskusteltu. Viimein hänen huomionsa kiintyi miehen
vaiteliaisuuteen.

— Mistä herrat tarinoivat? hän kysyi.

— Rikoksista.

— Uh, tietysti! Voi, Kaarlo, ei kai sinua vaadittu mukaan selvittämään
taas jotakin murhaa?

— Ei.

— Ihanaa! vaimo huudahti. — Koko illan minä pelkäsin sitä hirveästi.

Siinä hän kuitenkin liioitteli. Illan mittaan hän oli unohtanut, että
oltiin ylipoliisipäällikön luona ja että tällä oli ollut erikoiset
syynsä kutsujen järjestämiseen.

— He hoitavat juttunsa ilman minua, Rauta sanoi.

Mutta hänen äänensä oli alakuloinen.

Kumpikaan ei aavistanut, että niin toisen ihastus kuin toisen
pettymyskin olivat aivan ennenaikaisia.




Kolmas luku.

RAUTA SAA VIERAITA.


Seuraavana aamuna Rauta istui synkeänä toimistopöytänsä ääressä.
Hän ei saanut mielestään komisario Tahvolaa. Mies oli hänelle
tuntematon. Mutta hänen oli myönnettävä itselleen kadehtivansa nuorelta
komisariolta sitä tehtävää, jota tämä oli suorittamassa. Siinä oli
jännitystä, ja se oli elämää. Miten tyhjä olikaan siihen verrattuna
hänen päivänsä! Istua tylsänä toimistossaan ja odottaa jotakin
tapahtuvaksi. Jotakin, josta toiset eivät pääsisi sanomaan, että _me_
hoidamme tämän!

— Niin, tuomari?

Rauta kohotti katseensa pöydän toisella puolella seisovaan tyttöön.
Tämän äänessä oli vaativan kysyvä sävy. Mitä kummaa sihteeri olikaan
esittänyt hänen ratkaistavakseen?

— Sallinette minun uudistaa ehdotukseni, tyttö virkahti hymyillen. —
Tuomarin pitäisi ottaa itselleen uusi apulainen. Joku nuori, pystyvä
juristi.

— Soo-o, Rauta äännähti.

Hän ei kuitenkaan miettinyt tehtyä ehdotusta. Sen harkitsemisella ei
tuntunut olevan kiirettä. Ylipäänsä hänellä oli kirotun paljon aikaa.
Häntä ei tarvittu minnekään. Ei ainakaan sinne, minne hän olisi itse
halunnut. Ei esimerkiksi selvittämään sitä arvoitusta, joka kätkeytyi
perämies Cornplowin kuolemaan.

Päästäkseen irti tuosta ajatuksesta, josta oli tullut hänelle jo
eräänlainen pakkomielle, hän syventyi tarkastamaan edessään seisovaa
neitosta.

Vaaleine kiharoineen ja pirteine, säteilevine sinisilmineen Elina
Järviö oli hyvin sievä, epäilemättä. Ja pukeutua tuo solakka tyttö
osasi. Muuten hän ei olisi sihteerin paikkaa tässä toimistossa
saanutkaan.

— Tiedättekö, neiti, mikä minua vaivaa?

Tyttö naurahti.

— Tottahan toki, tuomari. Te olette kyllästynyt hiljaisuuteen.

— No, tätä hiljaisuuttako kanssani jakamaan te haluaisitte tänne
minulle vielä kolmannen lakimiestoverin? Vai onko teidän uusin
ihastuksenne joku nuori ja pystyvä juristi, jonka tahtoisitte sijoittaa
lähellenne, varmuuden vuoksi?

Elina Järviö vastasi arvokkaasti:

— Minun nykyinen ihastukseni on Romanian entinen kuningas. Ja vaikka
Mikael onkin nyt virkaheitto, niin häntä tuskin saadaan Suomeen. Minä
en tällä kertaa ajatellut itseäni, vaan toimistoa.

— Mikä sitä sitten vaivaa?

— Liian vähäinen työvoima. Varatuomari Kaarlo Raudan asianajotoimisto
on hukkua työn paljouteen. Tässä paljoudessa ei kyllä nyt ole mitään,
mikä jaksaisi todella kiinnostaa teitä, tuomari. Se on teille liian
arkista. Mutta hiljaisuutta ei ole muiden kohdalla.

— Sepä uutta. Tiedättekö, neiti Järviö? Kerran sota-aikana minä tulin
yllättäen tänne toimistooni, kun minun luultiin olevan turvallisen
kaukana. Arvatkaapa, niissä puuhissa tapasin silloin toivorikkaat
lainopilliset avustajani.

— He selvittelivät kai joitakin visaisia pulmia, tyttö ehdotti.

Rauta irvisti.

— Todellakin, hyvin visaisia! Tuomari Rajanen oli syventynyt
tutkimaan suurennuslasilla postimerkkejään. Eikä hän lainkaan
salannut närkästystään sen johdosta, että minä häiritsin häntä tuossa
mielihommassaan. Tuomari Niinistö taas oli silloisen sihteerin
huoneessa »luotaamassa naissielun syvyyksiä». Hän luotasikin niitä
sitten niin suurella innolla, että heillä on nyt kaksi poikaa. Ei kai
Rajanen vain ole ottanut tavaksi maleksia teidän huoneessanne?

Elina Järviö pudisti päätään.

— Tuomari Rajanen on periaatteellinen vanhapoika. Sitä paitsi hänellä
ja tuomari Niinistöllä on nyt aivan liian paljon työtä ehtiäkseen
maleksia missään. Miten käy uuden juristin hankkimisen?

Rauta huokasi.

— Te olette melkein yhtä itsepäinen kuin eräät edeltäjänne. Pankaa
ihmeessä ilmoitus lehtiin. Muutenhan Rajaselle ei tunnu jäävän aikaa
todistaa teille, että on muitakin miehiä kuin pakolaiskuningas.

Sihteeri oli menossa jo ovella. Sieltä hän kuitenkin kääntyi sanomaan:

— Rouva Rauta soitti. Hän pyysi minua muistuttamaan tuomarille, että
huomenna on Martti-pojan syntymäpäivä.

— Kiitoksia, neiti. Muutenkin oli tosin mielessäni, että pojalle on
ostettava lahja. Eihän minulla paljon muuta muistamista nyt olekaan.

Raudan ääni ei kuitenkaan kuulostanut yhtä vakuuttavalta kuin sanat.
Siksi tyttö esitti:

— Ehkä minä voisin käydä katsomassa, olisiko Stockmannilla jotakin
sopivaa...?

— Ei tule kysymykseenkään, että minä vaivaisin teitä sellaisilla
asioilla. Isän velvollisuudet, tiedättehän...

Sihteerin sinisilmissä oli humoristinen väike hänen huomauttaessaan:

— Minulla on ystävätär, joka on erään liikkeen toimitusjohtajan
sihteeri. Eilen hän jonotti asemalla saadakseen johtajan ja hänen
rouvansa sukset pakaasiin. Herrasväki lähti nimittäin hiihtolomalle.
Tänään hänellä on urakkana hankkia johtajan uudelle talousapulaiselle
asumislupa Helsinkiin. Huomenna hänen pitäisi jostakin löytää
välihousut työnantajalleen ja postittaa ne Kolille. Sitten...

— Riittää jo, neiti, Rauta keskeytti nauraen. — Toivottavasti teistä ei
tule johtajanne perheorjaa.

Hetkistä myöhemmin hän unohti senlaatuiset probleemit. Pöytäpuhelin
pärähti soimaan.

— Matikainen täällä. Anteeksi, että häiritsen.

— Ei haittaa. Kiitoksia miellyttävästä eilisillasta.

— Oh, tuntuu kuin siitä olisi iäisyys! Voitteko heti saapua tänne
valtioneuvostoon?

Ylipoliisipäällikön ääni ilmaisi, että hän oli järkyttynyt.

— Miksi minun pitäisi lähteä sinne?

— Puro tuli luokseni tuokio sitten. On tapahtunut jotakin hirveää!

Onko poliisikomentajan suunnitelma ajautunut karille? välähti Raudan
mielessä. Hän pakottautui kuitenkin sanomaan välinpitämättömästi:

— Minun on vaikea nyt poistua toimistostani. Töitä, ymmärrättehän...

Matikainen jyräytti tuimasti:

— Siinä tapauksessa me tulemme teidän luoksenne! Meidän _täytyy_ saada
keskustella kanssanne!

Hän sulki puhelimen jäämättä odottamaan vastausta.

Seuraavat minuutit matoivat Raudan mielestä sietämättömän hitaasti.
Hän tuijotti tyytymättömänä rannekellonsa viisareita, jotka tuntuivat
juuttuneen paikoilleen.

Ei kannattanut ruveta miettimään, mitä oli ylipoliisipäällikön
dramaattisen puhelinsoiton takana. Rauta koetti vakuuttaa sitä
itselleen. Mutta turhaan hän yritti ajatella muuta. Puro oli tullut
Matikaisen luo, ja se, mitä hänellä oli ollut kerrottavana, oli
saattanut tämän kokonaan tasapainosta. Jotakin oli siis tapahtunut.
Jotakin, joka rikkoisi tämän tapauksettoman hiljaisuuden.

Muutamia minuutteja myöhemmin kuului jo eteishuoneesta tuomari
Matikaisen kiihkeä, möräkkä ääni. Seuraavassa hetkessä ovi avautui ja
sulkeutui kiireisten tulijain jälkeen.

— Nyt on piru merrassa, Rauta! olivat ylipoliisipäällikön ensimmäiset
sanat.

Hänen karkeapiirteiset kasvonsa olivat kiihtymyksestä punaiset, ja hän
hengitti raskaasti.

Pieni, pyöreäkasvoinen poliisikomentaja oli sillä hetkellä surkea
näky. Hän muistutti selkäänsä saanutta koiraa, joka niska kyyryssä ja
silmissä sanaton rukous ryömii esiin.

— Tervetuloa! Rauta virkahti. — Painakaa puuta ja pankaa tupakaksi.

Puro otti kiitollisena tarjouksen vastaan. Hän painautui nojatuoliin
ja nappasi pöydältä savukkeen. Kesti kuitenkin tovin, ennen kuin hän
vapisevine sormineen sai tulta.

Matikainen sen sijaan ei halunnut istuutua. Järkyttyneenä hän ravasi
edes takaisin. Viimein hän rauhoittui sen verran, että saattoi ruveta
purkamaan mieltään:

— Muistanette, että komisario Tahvolan piti saapua Puron luo
huomisiltana?

Rauta nyökkäsi.

— No, hän on saapunut nyt jo! ylipoliisipäällikkö huudahti. — Tarkemmin
sanoen, hänet on tuotu ihmisten ilmoille!

— Ei kai hän vain ole...

— Ei, hän ei ole kuollut. Ei vielä. Mutta lääkärit sanovat tapausta
toivottomaksi. Hänellä on takaraivossaan valtava ruhjevamma, kuin
moukarilla isketty. Sitä paitsi hän on saanut tikarin piston
keuhkojensa lävitse. Siihen se satu päättyi!

Olivatpa ne uutisia! Rauta tuli ajatelleeksi, että vain hetki sitten
hän oli kadehtinut komisario Tahvolan osaa, ja silloin tämä oli jo...

— Milloin ja mistä hänet löydettiin? hän kysyi.

Ylipoliisipäällikkö kiskoi kaulustaan kuin se olisi puristanut hänen
paksua kaulaansa. Hän näytti olevan tukehtumaisillaan raivoon.

— Kolmisen tuntia sitten! hän kähisi. — Ja mistä? Siltavuorenrannan
kaatopaikalta tai lunta kuljettavasta kuorma-autosta — miten vain
haluatte!

— En ymmärrä...

— Kaikkien pyhien nimessä! Matikainen huusi. — Luuletteko minun sitten
ymmärtävän?

Hän heittäytyi nahkasohvalle ja murahti äkäisesti poliisikomentajalle:

— Kerro sinä! Sinähän tämän »loistavan» suunnitelman isä olet!

Puro nieleksi tuskaisesti. Hän yritti heikosti puolustautua:

— Suunnitelma näytti niin hyvältä. Eilisiltana Rautakin myönsi, että
tässä tilanteessa se oli likipitäen ainoa mahdollinen.

Ylipoliisipäällikkö oli nyt kuitenkin säälimättömällä tuulella.
Kiivaasti hän puuskahti:

— Vai hänen selkänsä taa sinä yrität nyt vastuutasi paeta! Eilen
sinä pilkkasit Raudan »pikkutarkkoja lavastuksia». Niitä ei muka
»käytännöllisessä poliisitoiminnassa» tarvita! Ja kuinkas kävi? Sinun
komisariollasi oli onnea — alkuun. Hän pääsi kosketuksiin Cornplowin
murhaajien kanssa. Ainakin voidaan niin otaksua. Vai väitätkö sitä
vastaan?

Poliisikomentaja sanoi nöyrästi:

— En. En väitä mitään... enää.

— Hyvä edes se! Matikainen ivasi. — Mutta murhaajat paljastivat sinun
komisariosi. Ehkä juuri siksi, ettei hän osannut kunnolla englantia.
Tai sen vuoksi, että »lavastus» oli muuten kehno. Ja kaiken kukkuraksi
nuo roistot nauravat maan poliisivoimille. He heittävät jalkoihimme
henkitoreissaan olevan miehemme — se on röyhkeän ylimielisyyden huippu!
Tämä kärsimämme nöyryytys on sinun satoasi, Puro!

Poliisikomentaja ei enää puolustautunut. Hän näytti esimiehensä vihan
edessä käpristyvän entistä pienemmäksi.

— Kerran minulle sattui korttipöydässä käsittämätön erehdys, hän
virkahti valittavasti. — Luulin valttiässän olevan kädessäni. Mutta
kun löin sen pöytään, se olikin pelkkä hakku. Nyt minusta tuntuu
samanlaiselta...

Raudan kävi sääliksi häntä. Oli miten oli, mies oli yrittänyt
parhaansa. Vastustaja oli vain osoittautunut ylivoimaiseksi ja
tavallistakin häikäilemättömämmäksi.

— Kuinka Tahvola löydettiin? hän kysyi asiallisen tyynesti.

Puro silmäsi häneen kiitollisena.

— Se on kuin painajaisuni, hän huokasi. Sitten hän ryhtyi nopeasti
puhumaan: — Tiedätte kai Siltavuorenrannan ja Pohjoisrannan kulmauksen.
Sinne ajetaan nyt autoilla lunta keskikaupungin kaduilta.

Rauta nyökkäsi. Muutama päivä sitten hän oli sattunut sille Kruununhaan
kulmalle ja pysähtynyt katsomaan vilskettä tuon lumivuoren ympärillä.
Sen huipulle oli kadulta rakennettu lankuista raidepareja, joita
myöten autot ajoivat perä edellä ylös. Ulkoreunalta päästettiin sitten
lumilastit vyörymään jäälle.

— Tänä aamuna työt alkoivat tavalliseen aikaan hämärissä,
poliisikomentaja kertoi. — Eräs auto oli juuri saapunut tuomaan
ensimmäistä kuormaansa. Kun koria alettiin vivuta pystyyn, ruumis tuli
näkyviin päällimmäisen lumen alta. Paikalle hälytettiin heti poliisi ja
ambulanssi. Kun havaittiin, että mies oli hengissä, hänet kiidätettiin
Punaisen Ristin sairaalaan. Siellä todettiin hänet komisario
Tahvolaksi. Hän ei ole vielä tullut tajuihinsa.

Ylipoliisipäällikkö sanoa töksäytti:

— Eikä tulekaan. Siltä varalta, että sellainen ihme kuitenkin
tapahtuisi, minä ilmoitin teidän puhelinnumeronne, Rauta. Sairaalasta
soitetaan silloin tänne meille.

Puro selitti:

— Jos Tahvola palaa tajuihinsa, saamme tietysti kuulla, mitä hänelle on
tapahtunut. Mutta lääkärit arvelevat tajuttomuuden jatkuvan — kuolemaan
asti. Siksi minä määräsin, että siellä on merkittävä tarkoin muistiin
jokainen sana ja tavukin, joka haavoittuneen huulilta lähtee.

— Sepä hyvä, Rauta kiitti. — Entä, mitä automiehillä oli kerrottavana?

— Heidän tarinansa on niin fantastinen, että sen täytyy olla tosi,
poliisikomentaja vastasi. — Omasta päästään he eivät olisi ikinä
pystyneet keksimään sellaista juttua. He olivat olleet puhdistamassa
Helenankadun katuvieriä. Muuan maalaisäijä oli ajaa köryyttänyt
Kauppatorilta päin heidän luokseen ja kysynyt lähintä kahvilaa. He
olivat neuvoneet häntä menemään kulman ympäri Aleksanterinkadulle.
Sinne päin äijä, josta he eivät osanneet muuta sanoa kuin että hänellä
oli naapukka korville vedettynä ja harmaa parta, oli lähtenytkin. Hänen
kuormansa, säkkiresuilla peitetty maalaisreki, oli jäänyt siihen.
Automiehet eivät olleet kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota, vaan
jatkaneet lumen lapioimista auton lavalle. Hetken kuluttua pakkanen
oli ruvennut kovasti nipistelemään heitä, ja hekin päättivät pistäytyä
kahville.

Matikainen oli otsa rypyssä seurannut kuvausta. Nyt hän äyskäisi:

— Tuosta et kertonut minulle.

Puro uskaltautui huomauttamaan:

— En ehtinyt. Tuskin sain pääasian mainituksi, kun sinä soitit jo
Raudalle.

— No, jatka nyt sitten!

— Automiehet olivat kahvilassa vain neljännestunnin. Tarjoilijatar
vahvistaa sen. Kun miehet palasivat työhönsä, katu vaikutti edelleen
aamuisen autiolta. Mutta autonsa luo tultuaan he näkivät kahden
työmiehen olevan lapioimassa siihen lunta. »Painukaa tiehenne»,
toinen oli tiuskaissut, »tämä on meidän automme». Toinen vieraista
oli ärähtänyt toverilleen: »Saatanan jästipää! Sanoinhan mä sulle.
Katariinankadulle pomo meitä käski!» Niine hyvineen kaverukset olivat
lähteneet. Automiehet olivat nauraneet heidän erehdykselleen ja
todenneet ilokseen, että heidän kahvilla ollessaan kuorma oli tullut
täyteen. He nousivat autoonsa ja ajoivat pois. Vasta silloin he olivat
huomanneet, että maalaiskuorma oli kadonnut. Eivätkä automiehet
loppujen lopuksikaan käsittäneet, mikä osuus sillä oli ollut siihen
kaameaan löytöön, jonka he hetkistä myöhemmin joutuivat tekemään.

Rauta oli ääneti kuunnellut selostusta.

Asia oli selvä, liiankin selvä. Maaseudulta tuo kuorma ei ollut
tullut, vaan sieltä, missä komisario Tahvola oli tavannut kohtalonsa.
Runneltuna ja verissään hän oli retkottanut säkkiresujen alla.
Ilmeisesti vastustajat — keitä he sitten olivatkin — olivat
etukäteen olleet selvillä siitä, että lumen ajajilla oli tapana
pakkasaamuina pistäytyä läheisessä kahvilassa. Niinpä »työmiehet» oli
lähetetty paikalle odottamaan sopivaa tilaisuutta siirtääkseen uhrin
lumikuormaan. Varhaisena aamuhetkenä tuolla pikku kadulla ei ollut
pelkoa näkijöistä. Asetelma viittasi siihen, että murhakopla oli, kuten
lääkäritkin, vakuuttunut siitä, ettei komisario tulisi enää tajuihinsa
voidakseen kertoa, mitä hänelle yön mittaan oli tapahtunut.

— Entä maalaisäijä ja ne kaksi työmiestä? ylipoliisipäällikkö tiukkasi.
— Minne ne häipyivät? Ilmaanko?

Poliisikomentaja kohautti toivottomana hartioitaan.

— Heitä etsitään parast'aikaa. Mutta kun kunnollisia tuntomerkkejä ei
ole tiedossa, löytämisestä ei ole juuri toiveita.

Matikainen tokaisi purevasti:

— Entä uusi »suunnitelma»? Olet kai keksinyt jo sellaisen?

Puro ryiskeli pitkään. Saatuaan äänensä joten kuten kuntoon hän esitti
arkaillen:

— Rikospoliisissa palvelee myös nuorempi Tahvola, komisarion veli. Hän
on ylietsivä ja...

— Aiotko murhauttaa koko suvun? ylipoliisipääliikkö pilkkasi.

— Ylietsivä Tahvola on nyt veljensä luona, poliisikomentaja jatkoi
kuin ei olisi huomannut keskeytystä. — Hän pyysi minulta sitä
suosionosoitusta, että jutun tutkiminen uskottaisiin hänelle.

Matikainen huitaisi torjuvasti kädellään.

— Tätä pirunmoista šakkitehtävää ei ratkaista talonpojilla! Usko se
vihdoinkin! Mitä mieltä te olette, Rauta?

— Jos minulla olisi valta määrätä, soisin ylietsivä Tahvolalle hänen
pyytämänsä suosionosoituksen.

Ylipoliisipääliikkö jäi tuijottamaan häneen ällistyneenä. Hän oli
odottanut aivan muuta. Ellei tälläkään taholla ollut parempaa
ehdotettavana, niin suotta hän oli vaivautunut tänne. Väsyneenä hän
nojautui sohvan selustaan.

Rauta arvasi, mitä hänen mielessään liikkui. Tyynnytellen hän virkkoi:

— Ehkäpä tilanne ei ole niin toivoton kuin luulette. Ylimielisyydessään
murhaajat ovat nyt saattaneet tehdä paljastavan virheen. Mahdollisesti
olemme jo ratkaisun kynnyksellä. Jos komisario Tahvola tulee
tajuihinsa, niin...

Matikainen keskeytti kiivaasti:

— _Jos_! Eikö teillä ole parempia sanoja kuin »ehkäpä», »ovat
saattaneet», »mahdollisesti» ja »jos»? Ne ovat sanoja, jotka eivät
johda mihinkään! Komisario Tahvola kuolee kykenemättä paljastamaan
meille mitään. Siitä meidän on lähdettävä. Sanokaa nyt taivaan nimessä,
miten sitten _tehdään_!

Rauta pysytteli rauhallisena.

— Jos niin käy, niin antakaa nuoremman veljen yrittää. Minä en
kyllä ole korsikkalaisen vendettan kannattaja. Mutta tässä muodossa
suosittelen sitä. Ylietsivä Tahvola on varmasti tekevä kaikkensa
kostaakseen veljensä kuoleman paljastamalla rikollisjoukkion.

Ylipoliisipääliikkö tuhahti:

— Pitäisikö minun siis lähettää tuo nuori mies uudeksi teuraaksi,
leikkimään merimiestä jollakin ulkolaisella laivalla?

— Ei, Rauta vastasi. — Sen osan minä varaisin itselleni. Tunnelma
huoneessa muuttui kuin taikaiskusta.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten poliisikomentaja hypähti
paikaltaan ja ryntäsi puristamaan Raudan kättä. Hänellä oli kyynelet
silmissä ja samalla hän kuitenkin nauroi toistellessaan:

— Te... te olette suurenmoinen! Kerta kaikkiaan suurenmoinen!

Hän tunsi ääretöntä helpotusta. Kuin okaana pisti hänen mieleensä, että
eilisiltana hän oli arvioinut Raudan pelkäksi amatööriksi. No, tarkkaan
ottaen, harrastelija hän poliisiasioissa oli. Mutta hänestä sanottiin,
ettei hän milloinkaan jättänyt kesken aloittamaansa ajojahtia. Ja
satumainen onni hänellä oli monesti ollut. Ehkä olisi tälläkin
kerralla. Sitä paitsi oli erinomaista, että Rauta uudistaisi komisario
Tahvolan yrityksen. Se olisi paras mahdollinen todistus hänen, Puron,
toimenpiteiden periaatteellisesta oikeutuksesta.

Myöskin ylipoliisipäällikkö oli lämmennyt. Innoissaan hän huudahti:

— Teidän mukaan tulonne muuttaa koko tilanteen, Rauta! Luulenpa, että
ministeritkin rauhoittuvat kuultuaan teidän ottavan tutkimusten johdon
haltuunne.

— Ei, Rauta sanoi. — Ensinnäkin haluan, että te kaksi pidätte asian
omana tietonanne. Komisario Tahvola voi vielä tulla tajuihinsa.
Silloin minulle ei jää mitään tehtävää. Jos taas minun osuuteni
käy tarpeelliseksi, niin itsesäilytysvaistoni vaatii, ettei tieto
yrityksestäni pääse leviämään. Ei ministereille eikä — naisille, jotka
kummatkaan eivät ole erityisen tunnettuja vaiteliaisuudestaan.

Molemmat poliisipäälliköt naurahtivat. He tunsivat niin suurta
helpotusta asian saaman käänteen johdosta, että he olivat valmiit
suostumaan millaisiin ehtoihin tahansa. Yhteen ääneen he vakuuttivat
pitävänsä asian salassa.

— Se oli siis »ensinnäkin», Rauta, Matikainen hymähti. — Mitä seuraa
»toiseksi»?

— Sisäasiainministerille voitte ilmoittaa rikospoliisin parhaiden
voimien jatkavan tutkimuksia. Jos on tarpeen, saatatte mainita
nuoremman Tahvolan nimen. Hän tehköön täällä kaiken, mitä tehtävissä
on. Ja sitä on paljon.

— Paljon? ylipoliisipäällikkö epäili.

— Niin, Rauta vahvisti. — Voimme nyt kyllä pitää varmana, ettei
vastassamme ole pelkkiä helsinkiläispoikia ja -tyttöjä. Siihen
kategoriaan tämänaamuinen maalaisäijä ja »työmiehet» eivät kuulu.
Olemme ilmeisesti tekemisissä melko laajan ja monipuolisen
rikollisliigan kanssa. Mutta ainoa tie, jonka toistaiseksi tiedämme
johtavan siihen, on tuo ulkolaisten merimiesten kanssa asioiva
villiintynyt nuoriso. Tahvolan on varovaisesti pyrittävä saamaan siihen
jonkinlainen ote, mikäli tämänaamuisten miesten jäljille ei päästä.

Matikainen nyökkäsi.

— Annan ylietsivä Tahvolalle määräyksen. Tai oikeastaan se kuuluu sinun
tehtäviisi, Puro. Pidetään sitä nyt päätettynä. Onko teillä vielä
jotakin esitettävänä, Rauta?

— Mieleeni muistuu tuomari Koltta. Jos hän pääsee toteuttamaan eilisen
uhkauksensa ja ryhtyy peukaloimaan villiintynyttä nuorisoamme, se
voi sotkea koko pelin Tahvolalta. Pitäisi varmistua siitä, ettei hän
typerällä asioihin puuttumisellaan hätyytä noita nuoria bisniksen
tekijöitä katoamaan näkyvistä. Ei kai ole välttämätöntä antaa Koltalle
hänen eilisiltana vaatimaansa luetteloa?

Ylipoliisipäällikkö kiirehti vakuuttamaan:

— Ei. Minä puhuin asiasta tänään ensi töikseni sisäasiainministerille.
Katsoin parhaaksi ehättäytyä ennen Kolttaa. Huomautin, etteivät tämän
tapaiset jutut kuulu valtiolliselle poliisille. Siinä suhteessa
ministeri ei kyllä ollut samaa mieltä kanssani. Mutta hän ilmoitti,
että koska Koltalla ja hänen miehillään on nyt tärkeämpää tekemistä,
hän antaa Valpolle määräyksen pysytellä Cornplowin jutusta erillään.

Puro naurahti ivallisesti.

— »Tärkeämpää tekemistä»? Kyllä kai!

Samassa puhelin soi.

— Rauta.

Hän kuunteli vaieten. Sitten hän virkahti:

— Kiitoksia, neiti. Tulemme heti.

Laskiessaan kuulokkeen paikoilleen hän ilmoitti vierailleen:

— Sairaalasta soitettiin. Hyvät herrat, olemme hätäilleet suotta.
Komisario Tahvola on palannut tajuihinsa.

Hän iloitsi siitä, tietysti. Ollakseen täysin vilpitön itselleen hänen
täytyi kuitenkin myöntää tuntevansa toisaalta pettymystä.

Edessä jo häämöittänyt jännittävä taistelu häikäilemätöntä
rikollisjoukkiota vastaan jäisi toisten suoritettavaksi.




Neljäs luku.

KOMISARIO TAHVOLA VAIKENEE.


Raudan vieraat olivat jo ovella ja kärsimättöminä odottivat hänen
kiirehtivän. Hän kehoitti heitä menemään edellä. Kadulla hän
tavoittaisi heidät annettuaan sihteereilleen eräitä ohjeita.

Hän meni viereiseen huoneeseen.

— Neiti Järviö...

Kerrankin hänen tuntui olevan vaikea löytää sanoja.

Tyttö katsoi tarkkaavasti työnantajaansa.

— Te ette näytä enää yhtä kyllästyneeltä, tuomari.

— Minun on pistäydyttävä kaupungilla. Pikku juttu vain, luultavasti.

Sihteeri hymyili.

— Voinko minä tehdä jotakin puolestanne?

— Te vihjasitte, neiti, että Stockmannilla saattaisi olla jotakin...

— Martti-pojalle, niin.

— Minun on pakko painua poliisiherrojen mukana Punaisen Ristin
sairaalaan. Jos sattuisin viipymään...

— Olkaa huoleti, tuomari. Hoidan niin, että syntymäpäivälahja tulee
lähetetyksi rouva Raudalle.

Esimies oli jo menossa, mutta käännähti vielä kerran sihteeriinsä.

— Minä en aio lähteä vaimoni kanssa hiihtolomalle. Enkä minä käytä
toistaiseksi välihousuja. Joten teidän ei tarvitse pelätä...

Tyttö nauroi.

Poliisiauto lähti liikkeelle heti, kun Rauta oli päässyt etuistuimelle.
Aamupäivän liikenne oli Aleksanterinkadulla ja Mannerheimintiellä
vähäistä. Kaivokadun monesti tuskastuttavasta solmukohdastakin
selvittiin pysähtymättä.

— Toivottavasti ehdimme ajoissa, ylipoliisipäällikkö murahti.

Muuta ei vaunussa puhuttu. Ulvovin jarruin auto pysähtyi hetkistä
myöhemmin muhkean sairaalarakennuksen paäsisäänkäytävän edustalle.

Vanha, kuivettunut tohtori Listanen, jonka kaljua päälakea harmaat
hiustupsut kiersivät kuin seppel, oli heitä odottamassa toisen
kerroksen pitkässä käytävässä.

— Herrat saavat suoda anteeksi, hän sanoi särähtelevällä äänellä. —
Hoitajatar käsitti minut väärin. Hän tuli kiirehtineeksi tapahtumien
edelle.

Ylipoliisipäällikkö synkkeni.

— Tarkoitatteko, ettei komisario olekaan palannut tajuihinsa?

Lääkäri nyökkäsi.

— Kärsivällisyyttä, herrat. Tässä talossa ei kiirehtiminen auta.

Hän opasti vieraat tyhjään toimistohuoneeseen kehoittaen heitä
istuutumaan.

— Minä olin vakuuttunut siitä, hän puheli, että mies siirtyy
tajuttomana suuren rajan taa. Jos hänellä olisi tavallinen kehon
rakenne, hän olisi ollut kuollut jo tänne tuotaessa. Sinään tapaus
on nytkin toivoton! Ei edes karhu voisi elävänä selvitä sellaisista
vammoista.

Matikainen mitteli hermostuneena huonetta nurkasta nurkkaan.

— Tuon kaiken tiedämme jo, hän mutisi. — Eikä meillä ole aikaa...

Tohtori Listanen jäykistyi.

— Ellei herroilla ole aikaa, niin sille minä en voi mitään. Minulle
vain ilmoitettiin teidän haluavan välttämättä olla paikalla, jos
ihme sattuu ja potilaamme palaa tajuihinsa. No, se voi tapahtua nyt
milloin tahansa. Mutta silloin on kysymys kenties ainoastaan muutamista
hetkistä. Minun on nyt mentävä.

Poliisikomentaja pidätti häntä pyytäen kohteliaasti:

— Voisiko tohtori hyväntahtoisesti lähettää ylietsivä Tahvolan tänne?
Hänen pitäisi ottaa mukaan muistiinpanot, joita hän on veljensä vuoteen
ääressä tehnyt.

Lääkäri nyökkäsi ja poistui.

Tanakka ylipoliisipäällikkö tarkasteli alaistaan otsa rypyissä.

— Osaatpa sinä joskus olla nöyrä, hän tokaisi. — Kun muistelen sinun
eilisiltaista ylimielisyyttäsi, niin...

Puro kohautti kapeita hartioitaan. Hän ei ollut nyt väittelytuulella.
Hän oli jäänyt oven suuhun ja kuulosti askeleita käytävästä.
Sairaanhoitajattaria tuntui rientävän puoleen ja toiseen. Viimein
erottui miehen harppominen muista askelista. Kiirehtien hän avasi
tulijalle oven.

Ylietsivä Tahvola astui sisään.

Rauta katsoi hyväksyvästi nuorta miestä. Tämä oli pitkä ja
voimakasrakenteinen, ehkä pari vuotta vaille kolmenkymmenen. Mustan
pystytukan kehystämillä tummilla kasvoilla oli tiukka, katkera ilme.
Syvänsinisissä silmissä välähti, kun hän kuuli vieraan nimen. Hän ei
kuitenkaan sanonut mitään, tyytyi vain lujasti puristamaan ojennettua
kättä.

— Miten on veljenne laita? Puro kysyi.

— Huonosti, herra komentaja. Pelkään... Jospa minä saisin nuo roistot
kouriini!

— Voitte koettaa, poliisikomentaja sanoi. — Tästä päivästä alkaen
saatte ottaa haltuunne sen jutun, jota veljenne oli tutkimassa.
Oletteko selvillä siitä?

Tyytyväinen hymy oli vilahtanut tummien kasvojen ylitse.

— Kiitän luottamuksesta, herra komentaja. Jutun tunnen. Ennen lähtöään
veljeni selosti sitä minulle. Minun oli määrä olla varalla, tukemassa
häntä. En kuitenkaan ehtinyt mukaan. Tämä onnettomuus katkaisi kaiken
alkuunsa.

Puro kiirehti ilmoittamaan:

— Tuomari Rauta tulee...

— Hm.

Hiljainen keskeytys sävähdytti pyöreät kasvot punaisiksi.
Ylipoliisipäällikkö vielä lisäsi alaisensa hämminkiä hörähtämällä:

— Sinulla on lyhyt muisti, Puro. Mehän lupasimme...

Rauta virkahti:

— Tahvola ja minä sovimme kyllä yhteistyöstä, jos minun mukaan tuloni
käy tarpeelliseksi.

— Katsotaan nyt ylietsivän muistiinpanoja, Matikainen kiirehti.

Tahvola laski pöydälle paperiarkin.

— Liekö näistä paljon apua? hän epäili. — Merkitsin tähän kyllä
jokaisen veljeni huulilta purkautuneen sanan, jopa tavunkin. Ja
onhan niitä tähän karttunut. Mutta ne ovat aivan irrallisia. Tuskin
ainoaakaan kokonaista lausetta on mukana.

Kolme miestä kumartui jännittyneinä tutkimaan paperia.
Ylipoliisipäällikkö ojentautui ensimmäisenä. Hän oli hyvin pettynyt.

— En tule tuosta hullua hurskaammaksi. Sekin toive siis raukesi.

— Älähän sano, poliisikomentaja intti. — On tässä sentään jotakin.

Matikainen hymähti katkerasti.

— Suunnitelmahan oli sinun. Etkä sinä vähällä myönnä täydellistä
epäonnistumistasi. Mitä sinä olet tuosta paperista lukevinasi?

Puro kääntyi vastahakoisesti esimieheensä. Hän koetti urheasti näytellä
toiveikasta.

— Eräitä rasteja sen aarniometsän puissa, jossa harhailemme.

Ylipoliisipäällikkö tiedusti ivallisesti:

— Entä, mihin ne rastit sinua opastavat?

— Jaa, vähän vaikea sanoa näin suoralta kädeltä.

Rauta oli vetänyt tuolin alleen ja aloittanut merkintöjen kopioimisen
muistikirjaansa. Hän vaikutti innostuneelta.

Poliisikomentaja pani sen merkille. Uusi toivo heräsi hänessä.

— Pidättekö te, Rauta, noita muistiinpanoja merkityksettöminä? hän
kysyi jännittyneenä.

— En. Valitettavasti kaikki nimet, henkilötiedot ja osoitteet
puuttuvat. Emme siis saa tästä tietää, missä komisario joutui
rikolliskoplan kanssa vastakkain. Emme liioin sitä, keitä nuo
roistot ovat. Mutta muuten komisarion tragedia on melko täydellisenä
luettavissa näistä muistiinpanoista.

— Taivaan nimessä! Matikainen huudahti. — Luuletteko saavanne sen
selville tuosta sekasotkusta?

— Se ei ole kovinkaan vaikeaa, Rauta vastasi. — Tulkaa katsomaan, niin
minä luen sen teille.

Ylipoliisipääliikkö riensi hänen luokseen. Puro ja ylietsivä työntyivät
myös kiihtyneinä Raudan viereen. Kaikki kolme seurasivat tuiskahtamatta
sormea, joka pysähtyi milloin minkin sanan kohdalle, kunnes kertomus
oli sen osalta selvä.

— Komisario on jo satamassa päässyt kosketuksiin jonkun nuorukaisen
kanssa, joka on tarjoutunut hankkimaan hänelle naisseuraa. Komisario on
tiukannut, että tytön pitää olla hieno. »Ä fain gööl» on tähän merkitty
moneen kertaan.

Rauta silmäsi ylietsivään.

— Te kai kirjoititte kaiken muistiin niin kuin veljenne lausui.

Tahvola nyökkäsi.

— Nuorukainen on vienyt hänet sitten jonnekin autolla. Tarkemmin
sanoen, käyttäen perättäin kahta autoa. Opas on jättänyt hänet hienosti
kalustettuun pikku huoneistoon. Emäntä on ollut nuori ja kaunis
vaaleaverikkö. Nainen on keittänyt kahvia vieraansa tuomista jauhoista.
Juodessaan sitä ja komisarion konjakkia he ovat poltelleet »Lucky
Strikeja» ja tarinoineet. Emäntä on vaikuttanut ylen hermostuneelta,
ja silmät ovat olleet itkettyneet. Nauraen hän on kuitenkin kieltänyt
kokeneensa äskettäin jotakin järkyttävää. Hän on muka vain vilustunut.
Jotakin muuta hän on sentään tullut tunnustaneeksi. »Snou», on tähän
kirjoitettu, lunta. Nainen on siis pyytänyt kokaiinia. Sitä ei hyvin
varustetulla komisariolla ole kuitenkaan ollut. Seurustelu on alkuun
ollut kankeahkoa. Tässä sanotaan: »shai». Emäntä on varmaan moittinut
vierastaan ujoksi.

— Johan nyt jotakin! ylietsivä murahti. — Silloin hän on ensimmäinen
nainen, joka väittää sellaista. Veljeni on lukioluokilta asti ollut
aikamoinen tyttösankari.

— Tyytymättömyys ei ole tässäkään tapauksessa kestänyt kauan, Rauta
huomautti. — Täältä löytyy kokonainen lause: »juu aa tshaaming, veri
tshaaming». Olipa kumpi tahansa kuiskinut toiselle, että sinä olet
hurmaava, hyvin hurmaava, niin se todistaa heidän illan mittaan
lämmenneen. Komisario on luvannut jäädä naisen luo, ja emäntä on
poistunut viereiseen huoneeseen valmistautumaan yöpuulle.

Ylipoliisipäällikkö ryiskeli kiusaantuneena.

— Kuulkaapas, Rauta. Te annatte aika omalaatuisen kuvan palveluksessa
olevasta poliisimiehestä. Etteköhän selitä noita sanoja hieman liian
rohkeasti?

Puhuteltu kohautti hartioitaan.

— Tähän on merkitty muun muassa: »strip, jees, jees». Ensimmäinen sana
merkitsee kyllä laivan takilaa. Mutta tässä yhteydessä sitä voi tuskin
tulkita muuksi kuin alasti riisuutumiseksi, jonka toinen innokkaasti on
hyväksynyt.

Ylietsivä riensi hieman nolona puolustamaan:

— Veljeni ei ole naimisissa. Ja tällaisissa jutuissa joutuu joskus...

— ... vaikka mihin, poliisikomentaja täydensi hänen kesken jättämänsä
lauseen. — Sitä paitsi, jos hurmaava nuori nainen tarjoutui menemään
komisariomme kanssa vuoteeseen, niin miksi kadehtisimme häneltä sitä
iloa?

— Hän ei milloinkaan päässyt sinne asti, Rauta huomautti tyynesti. —
Puhelin on eteisessä soinut. Komisario on mennyt ja nostanut kuulokkeen
korvalleen. Hän ei ole kuitenkaan kuullut muuta kuin »Ristilukin»
alkusävelet. Emäntä on samassa ehättänyt juosten paikalle ja temmannut
puhelimen häneltä. Kuultuaan sävelet hän on valahtanut kalpeaksi,
työntänyt komisarion huoneeseen ja vääntänyt oven lukkoon. Korva
ovea vasten painettuna Tahvola on kuullut naisen sanat: »Nuuskija?
Mahdotonta! Joku jenkkikö kertonut? Hangossa noussut laivaan? Pojatko
tulevat? Tietysti minä pidätän häntä.»

Puro oli lennähtänyt punaiseksi.

— Teidän tulkintanne noista muutamista tavuista on liian vapaa,
suorastaan mielikuvituksellinen, hän vuorostaan moitti.

— Eikä ole! Matikainen ärähti. — Tulkinta on aivan oikea. Se osoittaa,
että oli hullua lähettää mies vasta Hangosta laivalle. Aivan niin kuin
Rauta eilen sanoi. Taivaan nimessä, jatkakaa!

— Lopusta en ole varma. Sijoittaisin kuitenkin tähän sen, mistä
komisario on houraillut aluksi. Ratkaisevat silmänräpäykset ovat
saattaneet syöpyä aivoihin niin, että ne ovat ensin purkautuneet
tajuttomuuden lävitse.

— Hyväksytään! ylipoliisipäällikkö sanoi. — Antakaa tulla!

Rauta ei pitänyt kiirettä. Hän tuijotti erääseen tavuun.

— »Koon»? hän mutisi. — »Koon»? Mitä se...?

Sitten hän huudahti:

— Hyvänen aika! Loppukeskustelussa on mainittu Cornplowin nimi!
Käsitättehän, mitä se merkitsee.

Matikainen tiedusti käheästi:

— Miten te tulkitsette sen?

— Jos nainen on lausunut sen, hän on pelännyt Tahvolaa odottavan saman
kohtalon kuin Guy Cornplowia. Silloin hänen on täytynyt tavata tuo
amerikkalainenkin. Ehkä myös tämä on kulkenut hänen käsiensä kautta.
Se selittäisi, miksi nainen komisariosta vaikutti hermostuneelta
ja itkettyneeltä. Cornplowin murha tapahtui niin äsken kuin viime
sunnuntain vastaisena yönä. Jos taas komisario on maininnut tuon nimen,
niin hän lienee vakuuttunut naisen osuudesta amerikkalaisen murhaan.

Ylipoliisipäällikkö hengitti raskaasti ja kuuluvasti. Puro kostutteli
kielenpäällä kuivia huuliaan. Vain ylietsivä säilytti tavallisen
tyyneytensä. Hän oli koko ajan ollut varma siitä, että veli oli ollut
oikeilla jäljillä eikä suinkaan ollut eksynyt huvittelemaan minkä
tahansa naikkosen kanssa.

— Mitä sitten on tapahtunut? hän uskaltautui kiirehtimään.

— Uskoipa vaaleaverikkö komisariota nuuskijaksi tai ei, hän on halunnut
pelastaa tämän. Hän on kiirehtinyt miestä lähtemään nopeasti. Roistot
ovat kuitenkin olleet vinhoja liikkeissään. Kun komisario on rientänyt
eteiseen ja sulkenut naisen huoneeseen hälyttääkseen puhelimitse
apujoukkoja paikalle, miehiä on tunkeutunut omilla avaimillaan sisään.
Ennen kuin hän ehti saada yhteyden poliisilaitokselle, hänet on lyöty
lattiaan. Millä häntä liekin isketty takaraivoon, niin se sammutti
hänen tajuntansa.

Kun Rauta lopetti, hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

— Olettepa te aika noita, Matikainen huoahti kuivaten kostunutta
otsaansa. — Tuosta sekasotkusta minä en olisi ikinä uskonut kenenkään
saavan irti mitään.

Rauta tuijotti eteensä. Pitkän tovin jälkeen hän virkahti:

— Ihmettelenpä...

Poliisikomentaja oli tuijottanut häntä pitkään katseessaan
vastahakoista ihailua. Nyt hän kysäisi uteliaana:

— Mitä niin?

— Ajattelen vain, miten tuon naisen mahtoi käydä. Pääsivätkö miehet
selville siitä, että hän oli ollut valmis pelastamaan heidän uhrinsa?
Silloin hän on kenties jo poissa pelistä.

Ylipoliisipäällikkö murisi:

— Kaikkea te mietiskelette. Tuollaisen heilakan kohtalosta viis!

— Moraaliselta kannalta saatatte olla oikeassa, Rauta myönsi
lauhkeasti. — Mutta tutkimustemme kannalta olisi ensiarvoista,
että hänen olisi onnistunut säilyttää asemansa. Vihollisleirissä
nainen, jolla on inhimillisiä tunteita, voi kiperässä paikassa olla
arvaamattomaksi avuksi.

Puro naurahti merkitsevästi.

— Etenkin, kun hän on nuori ja kaunis...

Rauta ei viitsinyt vastata hänelle.

— Älä jaarittele typeryyksiä, Puro, Matikainen ojensi alaistaan. —
Eräs yksityiskohta palautui nyt kuulemastani mieleeni. Komisarion
tarttuessa puhelimeen soitettiin »Ristilukkia». Ja sen kuullessaan
nainen säikähti. Niistä sävelistä hän siis tiesi, mistä soitettiin.
»Ristilukki» on kai jonkinlainen tuon murhaajakoplan tunnus.

— Hyvin mahdollista, Rauta yhtyi.

Kaikki hätkähtivät, kun ovi samassa avattiin. Vanha lääkäri kuiskasi
kynnykseltä:

— Tulkaa. Hän on palannut tajuihinsa.

Hetkistä myöhemmin he seisoivat tiheänä rykelmänä haavoittuneen vuoteen
ääressä. Potilaan luona istunut valkopukuinen hoitajatar oli lääkärin
viittauksesta jättänyt huoneen.

Komisario makasi kyljellään. Pää oli paksuissa kääreissä. Miehekkäät
kasvot olivat melkein yhtä valkoiset kuin pielus, jolla ne lepäsivät.

Poliisikomentaja aloitti:

— Tahvola, kuuletteko minun ääneni?

— Kyllä.

— Missä on se huoneisto, jossa teitä lyötiin?

Haavoittuneen kasvot värähtivät. Hän sulki silmänsä ja mutisi:

— En muista.

Matikainen tarttui puheeseen:

— Komisario Tahvola, minä olen ylipoliisipäällikkö. Koettakaa muistaa!
Osoite!

— En muista.

Puro kiivastui:

— Teidän täytyy!

Tohtori Listanen sekaantui asiaan:

— Minun on vaadittava, ettei potilaalle huudeta.

Poliisikomentaja pakottautui hillitsemään ääntään. Hänen sävynsä oli
kuitenkin kiihkeä ja vaativa, kun hän toisti:

— Teidän täytyy. Täytyy muistaa. Se on tärkeää. Hyvin tärkeää. Veljenne
jatkaa niitä tutkimuksia, jotka teiltä katkesivat.

Mustat silmät avautuivat. Ne suuntautuivat hetkeksi ylietsivä
Tahvolaan. Haavoittunut huokasi.

Matikainen tiukkasi:

— Kuka oli se nainen, jonka tapasitte?

— En muista... ketään naista.

Ylipoliisipäällikön kulmikkaat kasvot kuvastivat pettymystä ja
katkeruutta. Kiivaasti hän käännähti Rautaan turvautuakseen hänen
apuunsa.

Äskeinen hoitajatar tuli äänettömästi huoneeseen. Hän puhui jotakin
kuiskaten lääkärille. Tämä ilmoitti:

— Sisäasiainministeriöstä on soitettu. Ministeri käskee
ylipoliisipäällikköä ja poliisikomentajaa heti luokseen.

Helpotus ja hiljainen ironia sävyttivät vanhan miehen ääntä. Ilmeisesti
hän oli tyytyväinen tähän käänteeseen.

Matikainen murahti vihaisesti.

— Jääkää te tänne, Rauta, hän sanoi. — Koettakaa saada miehestä jotakin
irti. Kuulemme sen sitten teiltä. Ministeri on sillä tuulella, ettei
ole hyvä vitkastella. Tule, Puro!

Lääkäri lähti saattamaan heitä. Hoitajatarkin katosi. Rauta nosti
tuolin vuoteen ääreen ja istahti odottamaan. Ylietsivä oli jäänyt
seisomaan veljensä jalkopäähän. Hänkin odotti.

Viimein mustat silmät aukenivat jälleen. Aivan kirkkaina ne
suuntautuivat ensin vieraaseen ja sitten veljeen.

— Kuka hän on?

— Tuomari Kaarlo Rauta, ylietsivä vastasi. — Minulla on kunnia saada
työskennellä yhdessä hänen kanssaan. Tunnethan hänet maineeltaan, Erkki.

— Kyllä.

Sitten haavoittunut alkoi puhua hiljaa ja vaivalloisesti:

— Miehistä en muista mitään. He tulivat niin äkkiarvaamatta. En nähnyt
heitä, kun kaikki jo pimeni.

— Entä poika? ylietsivä kysyi. — Hän, joka laivalta opasti sinua.

— Poika? komisario kuiskasi. — Pieni, mustatukkainen, kyömynenäinen.
Hän änkyttää.

Jokainen sana näytti vaativan häneltä suurta ponnistusta. Jokin tuntui
painavan häntä, jokin, mikä pakotti hänet puhumaan.

— Tiedättekö, hän sai viimein kysytyksi, miten tytön on käynyt?

— Emme, Rauta vastasi. — Tiedämme ainoastaan sen, että oli joku tyttö.
Emme muuta.

Hauras hymy varastautui komisarion huulille.

— Hän ei ollut mikään paha tyttö. Hän yritti pelastaa minut.

— Ja siksi te ette halua ilmoittaa hänen osoitettaan ja
tuntomerkkejään, Rauta virkahti. Se oli pikemminkin toteamus kuin
kysymys.

— Hänen osansa... on lopussa... pelkään.

Mustat silmät sulkeutuivat jälleen. Haavoittunut vaikutti loppuun
kuluneelta.

Pieni sairashuone jäi hiljaiseksi. Talvisen keskipäivän aurinko
pilkisti pilvien lomasta esiin. Viluisina sen säteet sukeltautuivat
sisään ja leikkivät hetken valkealla seinällä kuolevan pääpuolessa.
Sitten oli kuin näkymätön käsi olisi vetänyt ne pois.

Rauta nousi äänettömästi. Täällä ei ilmeisesti ollut enää mitään
tehtävissä.

Silloin komisarion huulilta pääsi muutamia sanoja. Ne muovautuivat
sanomattoman hitaasti ja tuskaisesti:

— Sormus... kuusi kiveä... vihreää kiveä... Paavo... jos näet sen,
varo... Ristilukki...

Ääni katkesi. Rauta odotti kauan, mutta jatkoa ei tullut. Hän poistui
varpaisillaan huoneesta.

Ylietsivä Tahvola seurasi häntä käytävään.

— Ette saa tuomita veljeni vaikenemista kovin ankarasti, tuomari.
Tavallaan minä ymmärrän hänen kantansa.

Rauta ojensi hänelle kätensä.

— Niin minäkin ymmärrän, hän vastasi. — Enkä moiti häntä. Me kaksi
saamme yrittää päästä alkuun niiden tietojen varassa, jotka häneltä
saimme. Niitä ei ole niinkään vähän. Tulkaa illalla kotiini, jotta
voimme sopia yhteistyöstämme.

Pari tuntia myöhemmin ylietsivä soitti hänelle.

Komisario Tahvola oli siirtynyt suuren rajan toiselle puolelle.

Salaisuutensa hän oli vienyt mukanaan.




Viides luku.

INKERIN VAISTO.


Rauta tuli vasta iltamyöhällä kotiin. Hänellä oli ollut työteliäs
iltapäivä. Mutta niinpä kaikki olikin valmista huomista matkaa varten.

Inkeri otti hänet vastaan hieman ilkamoiden:

— _Sinun_ pakettisi tuli Stockmannilta.

— Mikä paketti?

— Syntymäpäivälahja Pikku Jättiläiselle.

— Ah se! Oliko siinä jotakin vikaa?

— Päinvastoin. Etukäteen pelkäsin sinun ostavan jotakin, mitä pojalla
jo on, tai muuten mahdotonta. Isäthän ovat sellaisia... Täytyy myöntää,
että sinä olet kehittynyt avioliitossa minun kanssani. Lahja oli oikein
hienolla maulla valittu.

— Hyvä, että olet tyytyväinen. Katsotaanpa sitä vielä yhdessä.

Vaimo hymähti.

— Miksi? Sinähän näit sen Stockmannilla. Ja minä täällä. Nyt se on
kauniisti uudelleen paketoituna Martin vuoteen alla. Odottamassa
huomisaamua. Oliko se hyvin kallis?

— E-ei. Söin jo kaupungilla, kuten sinulle puhelimessa ilmoitin. Onko
sinulla kahvia?

— Hetken kuluttua, sinä taitava lahjojen ostaja. Tuon sen sinun
huoneeseesi.

Kun Inkeri saapui kahvitarjottimineen, Rauta poltti jo kolmatta
savuketta. Hän istui tupakkapöydän ääressä syviin ajatuksiin
vaipuneena.. Kaataessaan ensimmäistä kupillista vaimo kysäisi:

— Entä ylietsivä Tahvola, josta puhelimessa mainitsit?

— Hän tulee vasta myöhemmin.

Inkeri virkahti kevyesti:

— Tuomari Puro soitti kello 15:n maissa. Hän kysyi sinua. Kuultuaan,
ettet ollut kotona, hän uteli, joko minä tiedän...

Rauta rypisti otsaansa.

— Tiedät mitä?

— Sen minäkin olisin halunnut kuulla. Mutta poliisikomentaja naurahti
vain. Hän vaikutti nolostuneelta. Asemaansa hän yritti parantaa
sanomalla jotakin, mikä sai minut ajattelemaan rumia sinusta.

Vaimo hymyili. Mutta mies kuuli hänen äänestään, ettei hän laskenut
pelkästään leikkiä.

— Minusta?

— Niin. Puro selitti unohtaneensa. Unohtaneensa sinun jyrkän
mielipiteesi naisista. Sinä olet kuulemma tänä aamuna ilmoittanut
hänelle ja ylipoliisipäällikölle olevasi sitä mieltä, että ministerit
ja naiset eivät osaa säilyttää salaisuuksia. Hänen olisi sen vuoksi
pitänyt arvata, niin hän sanoi, ettet sinä ole kertonut minulle uudesta
tehtävästäsi.

Hän veti välillä henkeä. Sinisilmissä oli närkästynyt katse, kun hän
jatkoi:

— Minulle on herttaisen yhdentekevää, mitä puhut ministereistä. Mutta
että sinä voitkin rinnastaa meidät naiset kaikenlaisiin lörppäsuihin!
Sitä paitsi, jos nykyinen sihteerisi on luonteeltaan lavertelevainen...

— Neiti Järviö ei ole. Se sinun pitäisi tietää.

Inkeri naurahti.

— Niin, tosiaan. Hänhän tekeytyi aivan tietämättömäksi siitä, mistä
silkkisamettinen juhlapukukangas, jonka viime lokakuun 5:ntenä sain,
oli ostettu. Ja sinun taas oli pakko myöntää, kuten ehkä muistat, ettei
sinulla ollut siitä aavistustakaan... No, sitä vähemmän ymmärrän, mistä
sinä, Kaarlo, olet saanut surulliset kokemuksesi naisista.

— Ajattelin noiden poliisiherrojen rouvia. Enkä suinkaan sinua. Sinä
olet aivan toista luokkaa. Joka kerran, kun minulla on ollut jotakin
tekeillä, olen huoleti voinut uskoa sinulle salaisimmatkin ajatukseni.

Inkeri nyökkäsi. Hän oli tyydytetty, mutta vain puoliksi.

— Eikä sinulla ole ollut syytä katua sitä, hän huomautti. — Mutta tällä
kertaa et ole vielä luiskahtanutkaan. Ja kuitenkin tunnen jotakin
olevan ilmassa. Vai erehdynkö?

— Et. Juuri siitä haluan puhua kanssasi. Siksi kutsuin ylietsivä
Tahvolan tänne vasta kello 23.

Miehen sävy oli niin totinen, että Inkeri säpsähti. Hän jätti
kujeilunsa ja kumartui huolestuneena lähemmäksi.

— Onko se sama juttu, jonka vuoksi meidät kutsuttiin eilisillaksi
tuomari Matikaisen luo?

Rauta nyökkäsi.

— Mutta sinähän sanoit heidän hoitavan juttunsa ilman sinua, vaimo
muistutti.

— He ovat muuttaneet mieltään. Minä matkustan huomenna Ruotsiin. Voi
kestää viikon tai parikin, ennen kuin seuraavan kerran saan istua näin
kotoisesti kanssasi.

— Onko kysymys jostakin hyvin vakavasta?

Mies myönsi:

— On. Rikollisjoukkiosta, jota me nimitämme Ristilukiksi. Ainakin kaksi
murhaa on jo sen tilillä.

— Voi, Kaarlo...!

Inkerin ääni värisi. Hänestä tuntui pahalta, että hän oli vain
naljaillut, sillä aikaa kun hänen miehensä ajatukset askartelivat
kuolemanvakavissa asioissa. Ja Kaarlo lähtisi... Sietämättömän
jännityksen ja odotuksen aika alkaisi siis jälleen hänelle. Hän puristi
huulensa yhteen. Valittaa hän ei tahtonut. Sitä paitsi hän tiesi, ettei
se auttaisi mitään. Vasta ollessaan taas varma äänestään hän virkahti:

— Kerro.

Rauta ryhtyi selostamaan hänelle, mitä oli tapahtunut siitä pitäen, kun
perämies Cornplow oli astunut jätkäsaaressa maihin.

Vaimo kaatoi pari kertaa kahvia. Muuten hän istui hievahtamatta
kuunnellen. Hänen hienopiirteiset kasvonsa kuvastivat keskittynyttä
tarkkaavaisuutta.

Viimein lopetettuaan Rauta kysäisi:

— Mitä minun pieni, viisas »tohtori Watsonini» sanoo?

Inkeri nyrpisti nenäänsä nimitykselle, josta hän ei pitänyt. Hän tyytyi
kuitenkin sanomaan vain:

— En mitään, vielä.

Samassa ovikello soi. Sisäkkö tuli ilmoittamaan:

— Ylietsivä Tahvola.

Vieras otettiin sydämellisesti vastaan. Hän torjui emännän esitykset
kahvista tai grogista. Näin iltamyöhällä, ei toki. Oli ilmeistä, että
hän arasteli nuoren rouvan läsnä oloa ja koko ympäristöä, johon oli
joutunut.

Miehet syventyivät esillä olevaan juttuun. Inkeri seurasi heidän
keskusteluaan vain puolella korvalla. Äkkiä hän kysäisi:

— Missä tuo laiva, »Ambrose», nyt on?

Ylietsivä silmäsi häneen kummastuneena.

— Hyvä rouva, emmehän me ole siitä puhuneet.

Rauta hymähti hänen sävylleen.

— Vaimoni tuntee koko jutun. Minulla on tapana pitää hänet tapahtumien
tasalla. Usein hänen vaistonsa on auttanut minua oikeaan.

Tahvola kumarsi emännälle.

— Pyydän anteeksi. En suinkaan tarkoittanut, että...

Hänen oli vaikea muovata loppuun lausetta. Inkeri tunsi hänen
kaikesta huolimatta ihmettelevän, että nainen osallistui tällaiseen
keskusteluun. Hän soi kuitenkin nuorelle miehelle valoisan,
ystävällisen hymyn.

— »Ambrose»? Rauta virkahti. — Onpa hyvä, että otin selon siitä. Voin
siis tyydyttää tiedonhalusi. Laiva lähti tiistaina täältä. Nyt se on
Tukholmassa täydentämässä lastiaan. Sieltä se jatkaa matkaansa New
Yorkiin. Miksi kysyt sitä?

— Mieleeni vain juolahti... Inkeri vastasi hidastellen. — Tutkivatko
meikäläiset poliisiviranomaiset perämies Cornplowin hytin?

— Eivät. Laivan kapteeni oli sinetöinyt hytin. Hän oli ilmoittanut
haluavansa antaa vainajan tavarat hänen omaisilleen sellaisina kuin
nuori Cornplow oli ne jättänyt.

— Vahinko...

Rauta vilkaisi tutkivasti vaimoonsa.

— Miksi? Luuletko tuossa hytissä olleen jotakin kiintoisaa? Laivan
kapteeni oli suorittanut siellä tarkastuksen ja vakuuttanut, ettei
siellä ollut mitään, mikä voisi valaista perämiehen murhaa.

Inkeri sanoi hiljaisesti:

— Siitä huolimatta sieltä olisi voinut löytyä jotakin, jos oikein
tarkkaan olisi haettu. Ainakin kuvittelen niin. Mutta saattaa olla,
että erehdyn.

Tahvola tarkkasi kiinnostuneena heitä. Hän oli arvioinut emäntänsä
ihastuttavaksi naiseksi, mutta ei liioin enemmäksi. Tuolla hennolla,
kauniilla rouvalla ei olisi luullut olevan mitään osaa kuuluisan
miehensä työssä. Rauta näytti kuitenkin suhtautuvan vakavasti hänen
huomautuksiinsa. Ylietsivästä se tuntui käsittämättömältä. Ikään kuin
pelkällä naisen vaistolla saattaisi olla arvoa rikostutkimuksissa!

Isäntäväki ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota hänen epäuskoiseen
hymyynsä. Rauta tiedusti vaimoltaan:

— Mitä sinä kuvittelet? Anna kuulua!

Inkeri väisti hänen katsettaan. Hän sormeili rannerenkaansa lukkoa
vastatessaan:

— Sinä ehkä naurat minulle. Kenties molemmat nauratte. Mutta minusta
tuntuu, että tämän jutun takana on jotakin... jotakin enemmän.

— Enemmän?

— Niin. Enemmän kuin taistelu salakuljetustavaroista ja merimiesten
dollareista.

Rauta hymähti.

— Silloin olisi pakko todeta taas kerran, että sokeakin kana löytää
joskus jyvän.

Varjo lennähti vaimon kasvojen ylitse.

— Tarkoitatko minua?

— En suinkaan! Vaan Valpon tuomari Kolttaa, joka eilisiltana uumoili
Cornplowissa vakoilijaa.

— Sitä minä en väitä, Inkeri puolustautui.

— Mitä sitten?

— En tiedä. Siihen kysymykseen voitaisiin saada vastaus »Ambrosen»
neljännen perämiehen hytistä, kenties. Minusta vain koko juttu
vaikuttaa siltä, että jokin suuri peli on käynnissä.

Tahvola puuttui keskusteluun innokkaasti:

— Tarkoitatteko sitä seikkaa, että roistot eivät kaihtaneet murhaamasta
veljeäni?

Inkeri pudisti päätään.

Rauta kiirehti sanomaan:

— Teidän veljenne kuolemaan ei sisälly mitään arvoituksellista. Hän oli
päässyt sen rikolliskoplan jäljille, jonka tunnolla Cornplowin murha
on. Jos veljenne olisi ehtinyt hälyttää apuvoimia paikalle, Ristilukin
arvoitusta ei enää olisi olemassa. Siksi hänet raivattiin pois. Jos
minä vuorostani joutuisin saman kohtalon alaiseksi...

Vaimon silmät kuvastivat kauhua.

— Voi, Kaarlo!

Rauta rauhoitti häntä:

— Älä toki säiky pelkkää mahdollisuutta. Olen joskus ennenkin ollut
tekemisissä häikäilemättömien vastustajien kanssa ja aina selvinnyt.

Inkeri nyökkäsi. Kyllä hän muisti nuo aikaisemmat kerrat, mutta myös
sen, miten hiuskarvan varassa selviytyminen oli usein ollut. Hän
pakottautui kuitenkin karkoittamaan masentavat ajatukset. Niiden
valtaan heittäytymällä hän ei voisi hiukkaakaan auttaa miestään. Hän
keskittyi kuuntelemaan tämän tyyntä selvittelyä:

— Tahdoin vain korostaa, että jos minulle kävisi samoin kuin kelpo
komisariolle, niin se ei liioin loisi mitään uutta valaistusta
Ristilukin olemukseen. Murhaajakopla, joka on kerran sanonut A, ei
kaihda jatkamasta B:llä ja C:llä.

Vaimo kysäisi äkisti:

— Miksi perämies Cornplow ylipäänsä murhattiin?

Molemmat miehet katsahtivat häneen. Ylietsivä näytti pelkästään
kummastuneelta, Rauta sen sijaan kiinnostuneelta.

Inkeri osoitti sanansa miehelleen:

— Olkoon niin, kuten sanot, että ulkolaisilla laivoilla asioivan
villiintyneen nuorison etunenään on astunut uusi, häikäilemätön
johtaja. Tuo selitys ei kuitenkaan riitä.

— Eikö?

— Ei. Se selittäisi ne tapaukset, joissa merimiehet lyötiin
tajuttomiksi. Mutta... Miksei perämies Cornplowia kuitattu samalla
tavoin? Kuolleelta ei voida riistää enempää kuin tajuttomalta.

Ylietsivä rypisti otsaansa. Hänestä tällainen teoretisointi oli
ainoastaan ajan hukkaa. Hän tokaisi kuivasti:

— Ehkä murha tapahtui vahingossa. Sellaista sattuu.

Emäntä oli heti valmis perääntymään.

— Tietysti... Tietysti te tiedätte ne asiat paljon paremmin kuin minä.
Sanoinhan jo, että minun aavisteluni voivat olla aivan naurettavia.

Rauta oli painunut mietteisiinsä. Kulmat rypyssä hän poltteli savuketta.

— Nuorta amerikkalaista oli ammuttu suoraan sydämeen, hän mutisi.
— Muita väkivallan merkkejä ei ruumiissa havaittu. Nämä seikat
eivät viittaa vahinkoon... Sitä paitsi, nyt älyän sen, tuo murha ei
tapahtunut vahingossa.

Tahvola ei pystynyt seuraamaan hänen ajatuksen juoksuaan. Epäillen hän
kysäisi:

— Eikö?

— Ei, Rauta toisti. — Ihmettelen nyt, ettei se seikka heti pistänyt
silmiini. Ainoa selitys siihen on se, että tapahtumat ovat vyöryneet
ylitseni jättämättä aikaa ajattelemiseen... Jos Cornplowin murha olisi
ollut harhaisku, Ristilukin joukkio olisi säikähtyneenä hajaantunut
kaikkiin ilmansuuntiin. Se on kuitenkin pysynyt paikoillaan, kuten
veljenne kohtalosta tiedämme. Ristilukin edustaja käy edelleen
ulkolaisilla laivoilla. Ja hänen kaunis, vaalea houkutuslintunsa ottaa
yhä vieraita vastaan hienossa pikku huoneistossaan. Ymmärrättekö, mitä
se merkitsee, Tahvola?

Ylietsivä pudisti päätään.

— Ensinnäkin se paljastaa, että tekeillä ollut kaappaus on suuri. Niin
suuri, ettei Ristilukkia arasteluttanut suorittaa murhaa. Toisekseen
tiedämme nyt, että kaappaus on kesken. Joukkio tavoittelee yhä
saalista, jonka suhteen Cornplow muodostui sille pettymykseksi.

— Tosiaankin! Tahvola huudahti.

Inkeri aloitti:

— Mutta...

— Hetkinen, Rauta keskeytti hänet. — Myönnän itsekin, ettei tämä vielä
sisällä vastausta kysymykseen, miksi nuori amerikkalainen murhattiin.

Hän heitti savukkeensa tuhkakuppiin ja sytytti heti uuden. Vetäistyään
muutamia sauhuja hän jatkoi:

— Sillä kohdalla joudumme arvailujen varaan. Mutta yrittäkäämme.
Tiedämme ainoastaan sen, että Cornplow, joka ei aikaisemmin ollut
käynyt Suomessa, tuli Buenos Airesista. Ei ole kenties liian
mielikuvituksellista otaksua, että Ristilukki tiesi tai luuli hänellä
olevan meren takaa tuotavana jotakin hyvin arvokasta. Silloin voisimme
päätellä, että Cornplow murhattiin, koska Ristilukki ei häneltä saanut
tuota himoitsemaansa jotakin. Joko herrat eivät sopineet hinnoista
tai nuori amerikkalainen ei yksinkertaisesti voinut luovuttaa tuota
odotettua saalista.

— Ei voinut? Inkeri kysäisi epäuskoisena. — Mitä sillä tarkoitat?

Rauta hymähti.

— Meidän on pakko ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että Ristilukin
saama tieto oli väärä. Ehkei Cornplowilla ollutkaan mukanaan mitään,
jolloin joukkio suotta epäili häntä petturuudesta. Siinäkin tapauksessa
murha oli loogillinen seuraus.

Ylietsivän mielenkiinto oli viimein herännyt. Tällaisella
teoretisoinnilla oli sittenkin puolensa. Rikosten tausta alkoi
hahmottua esiin. Syvänsiniset silmät kiiluen hän seurasi isäntäväen
keskustelua.

— Suokaa anteeksi kysymykseni, tuomari, hän innostui. — Onko
välttämätöntä otaksua, että Ristilukki ei saanut haltuunsa sitä, mitä
halusi? Ehkä hän päinvastoin sai ja Cornplow murhattiin, jotta hänen
kaltaisensa ulkopuolinen ei pääsisi lavertelemaan.

— Ei, Rauta torjui. — Jos Ristilukki olisi onnistunut, hän olisi
joukkioineen kadonnut näköpiiristä, ainakin toistaiseksi. Niinpä teidän
arvelunne ei voi pitää paikkaansa.

Naurahtaen hän lisäsi:

— Tällä hetkellä näyttää siltä, että naisen vaisto on
osoittautunut ylivoimaiseksi kilpailijaksi meidän miesten kaikelle
poliisikokemukselle.

Inkeri lehahti punaiseksi.

— Sinä pilailet, Kaarlo.

— En suinkaan, mies torjui. — Olen päinvastoin valmis tähän erään
hyväksymään sinun otaksumasi, että Cornplov murhattiin, koska häneltä
ei saatu sitä, mitä Ristilukki odotti.

— Sinä itsehän siihen päädyit, vainio huomautti. — Minä olen vain...

Rauta hymyili hänelle.

— Älä heittäydy turhan vaatimattomaksi. Se ei pue sinua... Sinä
huomautit, että tämän jutun takana täytyy olla jotakin enemmän kuin
taistelu salakuljetustavaroista ja merimiesten dollareista. Lisäksi
vihjasit, että »Ambrosen» neljännen perämiehen hytti saattaisi sisältää
salaisuuksia. Sinä olet siis laatinut piirustukset, joiden mukaan
minä olen rakentanut. Tulevaisuus saa näyttää, kestääkö rakennus vai
romahtaako se.

Ylietsivä yhtyi lämpimästi kiitokseen:

— Minusta te, rouva Rauta, olette aivan ihmeellinen. En olisi ikinä
uskonut...

Ujouttaan hän jätti lauseensa kesken. Hän oli tottumaton pukemaan
ajatuksiaan sanoiksi.

Inkeri hymyili hänelle sydämellisesti.

— Sallikaa minun lausua julki iloni siitä, että juuri te, herra
Tahvola, työskentelette tässä jutussa mieheni kanssa yhdessä. Te olette
niin turvallinen.

Nuori mies meni pahasti hämilleen.

Rauta virkkoi:

— Edellyttäen, että te kaksi olette nyt lopettaneet keskinäisten
kohteliaisuuksien vaihdon, ylietsivän ja minun olisi vielä sovittava
eräistä yhteistoimintamme yksityiskohdista.

Inkeri vilkaisi kelloon.

— Oh, puoliyö on jo ohitse. Minun on aika lähteä järjestämään
matkatavaroitasi kuntoon. Hyvää yötä, herrat!

Kun hän puoli tuntia myöhemmin palasi miehensä työhuoneeseen, vieras
oli mennyt.

Rauta istui tupakoiden vanhalla paikallaan. Vaimo hakeutui hänen
tuolinsa sivunojalle. Huoli miehen kohtalosta masensi hänen mieltään.
Pakottautuen ajattelemaan muuta hän kysäisi:

— Millainen Tahvolan osa on?

Mies kuuli äänestä, että kyynelet eivät olleet kaukana. Hän kietoi
käsivartensa suojelevasti hoikalle vyötärölle.

— Hän yrittää päästä sen »maalaisäijän» ja niiden kahden »työmiehen»
jäljille, jotka näyttäytyivät Helenankadulla, hän vastasi. — Se on
melko toivoton urakka, kun tuntomerkit ovat miltei olemattomat.
Onneksi tiedämme enemmän siitä Ristilukin edustajasta, joka opasti
komisario Tahvolan hänen matkanpäähänsä. Tuon pienen, mustatukkaisen,
kyömynenäisen ja änkyttävän nuorukaisen pitäisi olla tavoitettavissa,
ellei hän ole kokonaan kadonnut näyttämöltä. Hänen kauttaan ylietsivä
koettaa saada yhteyttä muuhun joukkioon.

Inkeri vapisi.

— Te... te molemmat... leikitte kuoleman kanssa...

Rauta nousi. Huolestuneena hän katsoi vaimoaan.

— Turha pelko, hän hymähti.

Hän huomasi kuitenkin, ettei vaimo ollut niin vain tyynnytettävissä.
Hän nosti hänet syliinsä ja virkahti:

— »Meidän rouva» on väsynyt, ja hänet viedään nukkumaan.

Laskettuaan hänet makuuhuoneen peilipöydän ääressä olevalle jakkaralle
mies kysäisi:

— Etkö voisi myöntää, että olet tyytyväinen?

— Siihenkö, että sinä lähdet jälleen luotani? Kaarlo, miten voit
kysyäkään sellaista!

— En tarkoittanut sitä, mies torjui hymyillen.

— Mitä sitten?

— Sitä, että sinulla olisi täysi syy olla tyytyväinen soitettuasi taas
tänä iltana ensi viulua.

Alakuloinen hymyn väre ilmaantui Inkerin huulille.

— Soitinko minä sitä?

— Kyllä! Minä yhdyn täydestä sydämestäni ylietsivä Tahvolaan: sinä olet
ihmeellinen.




Kuudes luku.

GUY CORNPLOWIN SALAISUUS.


Taivas kaartui pilvettömänä Tukholman yllä. Lyhyt talvipäivä oli
päättymässä.

Sodan köyhdyttämän Suomen kaupunkien jälkeen katukuva vaikutti
värikkäältä. Ensimmäiset valomainokset oli jo sytytetty, vaikka ne
vielä näyttivät hieman avuttomilta kilpaillessaan laskemassa olevan
auringon kanssa. Myymälöiden kirkkaasti valaistut näyteikkunat olivat
tulvillaan rauhan aikaista loistoa. Kiiltävät, uusinta mallia olevat
henkilöautot kiitivät puoleen ja toiseen muodostaen tämän tästä
yhtämittaisia jonoja. Yksinpä töistään kiiruhtavat konttorityttöjenkin
parvet kirkkaan punaisine, vihreine ja sinisine hattuineen ja
takkeineen tuntuivat huokuvan elämän iloa ja huolettomuutta.

Tietysti se kaikki oli vain pintaa, mutta kuitenkin...

Auto oli kääntynyt Birger Jarlsgatanille ja suuntautui jättämään
keskikaupungin taakseen. Tuomari Rauta kohdisti huomionsa vieressään,
ohjauspyörän ääressä, istuvaan mieheen.

Lähetystöneuvos Palokki oli huonolla tuulella. Laihojen, mustanpuhuvien
kasvojen ilme oli kiukkuinen. Sen saattoi ymmärtää. Ei ollut kai
hauskaa, kun kotimaasta saavuttiin häiritsemään Västra Trädgårdsgatanin
lähetystötalon rauhaa.

Lähetystöneuvoksen onnettomuudeksi Rauta oli ennestään tiennyt tämän
asuvan pari peninkulmaa kaupungin ulkopuolella. Kun hän oli esittänyt,
että neuvottelu pidettäisiin siellä, Palokki oli taipunut vain
vastahakoisesti.

Nyt hän varmaan harmitteli, ettei ollut alun perin torjunut ajatusta.

Samassa lähetystöneuvos katkaisi pitkäksi venyneen äänettömyyden:

— Oopperakellarissa olisimme saaneet paremman päivällisen. Voitte
syyttää itseänne, jos ateria osoittautuu ylen spartalaiseksi.

— Ei haittaa. Teidän kodillanne on toisia puolia, jotka painavat
vaa'assa enemmän.

Ohjauspyörää pitelevä käsi vavahti.

— Tarkoitatteko vaimoani?

Rauta hymähti. Hän oli jo kotimaassa kuullut Palokin olevan suorastaan
naurettavan mustasukkainen uudesta rouvastaan.

— Ajattelin lähinnä asuntonne syrjäistä asemaa. Siellä ei tarvitse
ottaa lukuun asiattomien silmiä eikä korvia.

Lähetystöneuvos mutisi:

— Vihjaatte kai Tukholman maineeseen eräänä maailman vakoilukeskuksia.
Se aika on kuitenkin ollut ja mennyt. Sodan päätyttyä tästä on tullut
taas rauhallinen kaupunki, jossa ei mitään kummia tapahdu.

Keskustelu katkesi siihen. Kummallakaan ei ollut erityistä halua jatkaa
sitä.

Palokki vihoitteli itsekseen iltasuunnitelmiensa nurin menoa. Vaimo
ei liioin ollut salannut mielipahaansa, kun hän oli puhelimitse
ilmoittanut vieraiden tulosta. Kirottua!

Rauta muisteli eilisiltaa. Heti Tukholmaan saavuttuaan hän oli
soittanut vanhalle tuttavalleen, jonka tiesi Amerikan asioiden
tuntijaksi. He olivat sopineet tapaamisesta Gilletissä. Ruoka oli
siellä ollut mainio ja ilta muutenkin antoisa.

Auto oli sivuuttanut viimeiset kaupunkitalot ja sukeltautunut lumisten
maisemien keskelle.

Lähetystöneuvos ei malttanut kauempaa olla purkamatta
tyytymättömyyttään kutsumattomaan vieraaseensa.

— Oletteko varma siitä, että asianne on niin tärkeä kuin miksi
sen esititte? Minua arvelutti aika lailla vaivata Argentiinan
lähetystösihteeriä luokseni. Eikö »Ambrosen» kapteeni yksin olisi
riittänyt?

— Ei, hän ei olisi riittänyt, Rauta vastasi kuivasti. Pehmentääkseen
tunnelman kireyttä hän vaihtoi puheen aihetta: — Kuulin teidän aikovan
keväällä siirtyä takaisin kotimaahan. Jos otatte mukaan tämän upean
autonne, se tulee herättämään huomiota Helsingissä.

Palokin mieliala ei siitä parantunut. Jyrkästi hän huomautti:

— Sitä iloa helsinkiläisten on turha odottaa. Jos minun on pakko palata
UM:ään, jätän ainakin auton tänne. Joku saattaisi muuten saada päähänsä
väittää minun elävän yli varojeni. Kyllä minä maanmieheni tunnen!

Pian sen jälkeen he saapuivat perille.

Rauta totesi, että lähetystöneuvoksen koti olisi voinut pikemminkin
kuin auto herättää monenlaisia mietteitä. Vanhan herraskartanon
kaksikerroksinen päärakennus laajan puiston keskellä oli jo sinään
nähtävyys. Sitä paitsi nykyiset asukkaat olivat sisustaneet avarat
suojat miltei prameilevasti.

Ensimmäinen huone, jonka lävitse he kulkivat, oli kalustettu
kustavilaishuonekaluilla. He pysähtyivät toiseen, jossa oli hieno
rokokookalusto. Ovi oli avoinna hämärään, barokkityyliseen ruokasaliin,
josta kuului lautasten ja lasien kilinää. Pöytää katettiin siellä.

Isäntä kiirehti sulkemaan oven. Kääntyessään vieraaseensa hän havaitsi
tämän tarkastelevan hyväksyvin katsein seinillä riippuvia tauluja ja
sinne tänne sijoitettuja kalliita porsliinimaljakoita.

— Te olette asiantuntija, hän virkahti lauhtuneena.

— Tavallaan. Ja pyydän saada onnitella teitä. Täällä on rahalla ollut
se välttämätön opas, joksi vain hienostunut maku kelpaa.

— Kiitos.

Lähetystöneuvos säteili jo.

Rauta oli pysähtynyt katsomaan koristetakan yläpuolella olevaa nuoren,
juhlapukuisen naisen muotokuvaa. Samat piirteet hän oli nähnyt
veistoksella, joka hallitsi kustavilaishuonetta.

— Vaimonne, arvaan.

Palokki naurahti. Häntä huvitti vieraansa varovainen sävy. Hän sai
äkisti halun osoittaa tietävänsä, mitä hänestä kotimaassa juoruttiin.

— Niin, vaimoni. Olette tietysti kuullut minun ryöstäneen hänet
eräältä vähemmän onnekkaalta virkatoveriltani. Lisäksi sanotaan kotini
osoittavan, että on helmiä, jotka vaativat kallisarvoiset kehykset.
Entä sitten, jos niin onkin?

Rauta oli tyytyväinen siihen, että pääsi vastaamasta. Rouva Palokki
liihoitteli näet huoneeseen. Hän oli tosiaan harvinaisen kaunis nainen.
Sitä tyyppiä, vieras päätteli, josta saattoi uskoa miesten väkevämpien
intohimojen vuosisatoina taistelleen keskenään henkeen ja vereen.
Viininpunainen, tiukasti muotoja seuraava puku korosti hänen tummaa,
uhkeaa kauneuttaan. Mutta kun hän sitten seisoi miehensä vieressä
puolta päätä tätä pitempänä ja mustissa silmissään kylmän itsetietoinen
kiilto, Rauta mietti, mahtoiko lähetystöneuvoksella sittenkään olla
aihetta iloita »ryöstösaaliistaan». Kun rouva puhui, hänen äänensä soi
säpsähdyttävän teennäisenä.

— Eivätkö toiset herrat tulekaan?

— Kyllä, rakkaani. Puolen tunnin kuluttua.

Koristeellinen sisäkkö ilmestyi cocktailtarjottimineen huoneeseen.
Isäntäkin ojensi vuorollaan kätensä tavoittamaan lasia.

— Ei, Erik, rouva virkahti. — Muista vatsahaavaasi. Tiedäthän, ettei se
siedä tippaakaan alkoholia.

Hymyssä, joka säesti näitä sanoja, ei ollut sydämellisyyttä. Melko
alaston iva väritti sitä.

— Saatte suoda anteeksi, tuomari, että tässä talossa vain emäntä lausuu
maljoin teidät tervetulleeksi.

Ilmeisesti hän kuitenkin oli varma siitä, että tämä seikka ei suinkaan
vähentänyt, vaan lisäsi maljan arvoa.

Päivällispöydässä kolme vierasta suitsutti kilvan kohteliaisuuksia
talon rouvalle, kun taas isäntä jäi auttamattomasti syrjään. Pyöreähkö,
mustatukkainen ja pikisilmäinen señor Ricardo oli siinä »hevosen mitan»
edellä muita. Mr Simpson, harmaatukkainen, komearyhtinen merimies,
tyytyi myhäillen toiseen sijaan. Rauta pysytteli aluksi viileänä.
Mutta havaittuaan, että emäntä piti imarteluja itselleen luonnostaan
kuuluvana verona ja että lähetystöneuvoskin nautti niistä omalla
kipeällä tavallaan, hän antautui hymyillen mukaan leikkiin. Mitkään
muut puheen aiheet eivät tuntuneetkaan kiinnostavan nuorta rouvaa.

Kun ateria päättyi, emäntä ilmoitti vetäytyvänsä yläkertaan. Señor
Ricardon kiihkeät vastalauseet vaikuttivat vain sen, että hän hymyili
todella aurinkoisesti ojentaessaan kätensä suudeltavaksi.

Kustavilaishuoneessa, johon herrat siirtyivät, tunnelma oli aluksi
varsin kankea. Vieraat maistelivat vaiteliaina viskiään. Isäntä
rummutti hermostuneesti tuolinsa sivua sormenpäillään.

Argentiinalainen katkaisi äänettömyyden:

— Tämä kaikki on ollut hyvin viehättävää. Mutta mistä on varsinaisesti
kysymys? Minulla on vielä yhtä ja toista tänä iltana toimitettavana.

Lähetystöneuvos kiirehti selittämään:

— Mr Rauta on saapunut Helsingistä. Eräs paljon kohua synnyttänyt murha
on matkan syynä. Sellaisten asioiden tutkimisessa hän on parhaita
voimia, mitä maallamme on käytettävissä. Mutta minun on myönnettävä,
etten käsitä, mitä meillä muilla on tuon murhan kanssa tekemistä. Mr
Raudan itsepintaisista pyynnöistä minä taivuin järjestämään tämän
tilaisuuden. Ehkä hän nyt suvaitsee ilmaista, miksi hän on halunnut
meidät koolle.

Rauta hymyili hänen peittelemättömälle närkästykselleen.

— Mr Palokille minä olen todellakin anteeksi pyynnön velkaa, hän
myönsi. — Hänelle olen »itsepintaisine pyyntöineni» tuottanut paljon
vaivaa. Lisäksi hänellä ei tässä neuvottelussa ole muuta osaa kuin
todistaa minun henkilöllisyyteni. Mutta kohtaloaan ei kukaan voi
väistää. Ja hänen kohtalonaan on kuulua niihin miehiin, jotka tässä
maassa edustavat Suomea. Mitä taas meihin muihin tulee, otaksun itse
kunkin tuntevan matkan tänne vähäiseksi vaivaksi verrattuna siihen
iloon, että olemme saaneet nauttia häikäisevän kauniin naisen seurasta
ja vieraanvaraisuudesta.

Señor Ricardo taputti käsiään ihastuksesta.

— Hyvä, hyvä, mr Rauta! Te olette minun miehiäni. Merikapteenikin
nyökkäili tyytyväisenä.

— Sitä paitsi, Rauta lisäsi, olen vakuuttunut siitä, että ennen illan
loppua jokainen on valmis myöntämään neuvottelumme sekä tärkeäksi että
kiireelliseksi.

Piittaamatta isännän happamesta ilmeestä hän ryhtyi johtamaan
keskustelua:

— Mr Simpson, tehän olette valtamerilaiva »Ambrosen» kapteeni?

— Kyllä.

— Kun laivanne äsken oli Helsingin satamassa, murhattiin neljäs
perämiehenne, nuori Cornplow, hämärissä olosuhteissa.

— Aivan niin. Se oli surkea juttu. Joko murhaaja on saatu kiinni?

— Ei. Olemme ilmeisesti tekemisissä häikäilemättömän murhaajajoukkion
kanssa, johon ei niin vain saada otetta.

Señor Ricardo naurahti kuivasti.

— Kuulostaa kaikkea muuta kuin mielenkiintoiselta, hän huomautti. —
Joka päivä murhataan merimiehiä maailman eri kulmilla. Riita tytöistä
on kai tavallisin alkusyy. Toisinaan taas raha tai pelkkä sanaharkka.
Ah, arkipäiväistä!

— Tuskinpa vain, tässä tapauksessa, Rauta väitti rauhallisesti. —
Nuoren Cornplowin murha kytkeytyy isompaan peliin, niin ainakin luulen.

Mr Simpson tiedusteli:

— Onko tutkimuksissa päästy pitkällekin?

— Aika pitkälle. Muuan rikospoliisimme komisario, joka naamioitiin
Rotterdamista Helsinkiin saapuvan laivan miehistöön kuuluvaksi, pääsi
rikolliskoplan jäljille. Seuraavana yönä hän joutui samojen murhaajien
uhriksi.

— Kas vain, argentiinalainen hymähti, pikku Helsinki kehittyy!

Merikapteeni otti asian vakavammin.

-— Entä te? hän kysyi.

— Minä aion uusia surmansa saaneen komisarion yrityksen, Rauta vastasi.
— Se näyttää olevan lyhin tie roistojen luo.

— Oletteko kyllästynyt elämäänne? señor Ricardo uteli iloisesti.

— En. Siksi aionkin pitää huolen siitä, ettei minua ensi hätään
paljasteta. Alkajaisiksi pyydän teiltä, mr Simpson, »Ambrosen» toisen
tai kolmannen perämiehen papereita. Voitte kirjoittaa ne mille nimelle
tahansa.

Kapteeni tuijotti häneen tuokion ällistyneenä. Sitten hän puuskahti:

— Kautta Juppiterin, sitä en tee!

Rauta hymyili.

— Ehkäpä sentään, kun ehdimme vähän pitemmälle tässä jutussa. Milloin
»Ambrose» lähti Buenos Airesista?

Merikarhu ei pitänyt hänen sävystään. Tuikeana hän silmäili vaalean
suomalaisen tyyniä, lujia piirteitä. Vastahakoisesti hän antoi pyydetyn
tiedon.

Argentiinalainen oli hieman säpsähtänyt, kun Buenos Aires oli mainittu.
Nyt hän laski lasinsa pöydälle ja nousi. Kääntäen selkänsä muille hän
näytti syventyvän tutkimaan rouva Palokkia esittävää veistosta.

Rauta kysäisi:

— Mr Ricardo, kuulittehan päivämäärän?

Puhuteltu pyörähti häneen. Vihaisesti hän sähähti:

— Minkä?

— Päivämäärän, jolloin Helsingissä sittemmin murhattu Cornplow jätti
Buenos Airesin.

— Teidän Cornplowinne ei kiinnosta minua!

Señor Ricardo huomasi itsekin käyttäytyvänsä tavalla, joka ei sopinut
diplomaatille. Hän pakottautui hymyilemään ja kumarsi liioitellun
kohteliaasti.

— Saatte todella suoda anteeksi minulle, mr Rauta. Mutta niin kiintoisa
kuin tuo murha teistä liekin, niin minulla on tärkeämpää mietittävää.
Esimerkiksi se, miten luoja on saanut käsistään jotakin niin
täydellisen kaunista, että se on innoittanut kuvanveistäjän loihtimaan
esiin tämän taideteoksen.

Hänen huolettomaksi tarkoitettu juttelunsa hämäsi täydelleen
lähetystöneuvoksen ja merikapteenin. Keskustelun kiristyminen
oli saanut heidät jo hetkeksi jännittymään. Nyt he huoahtivat
rauhoittuneina. Mutta Rauta tajusi argentiinalaisen teeskentelevän
välinpitämättömyyttä. Mies oli itse asiassa hyvin hermostunut. Oli aika
antaa pommin räjähtää.

— Ymmärrän ihastuksenne taideteokseen ja sen malliin, mr Ricardo,
ja yhdyn siihen. Mutta se ei estäne meitä keskustelemasta tästä
toisestakin kysymyksestä. Ettekö voi kuvitella mitään syytä, miksi
juuri tuona mainittuna ajankohtana Buenos Airesista lähtenyt nuori mies
murhattiin, saman tekevää missä Euroopan kolkassa?

— En!

— Eikö niihin aikoihin teidän isänmaassanne tapahtunut jotakin
hälyttävää, kadonnut jotakin?

Kysymyksen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Señor Ricardon pyöreiltä,
tummilta kasvoilta hymy kaikkosi. Mustat silmät paloivat vihasta.

— Te ette voi sitä tietää! hän huusi. — Kukaan vieras ei voi!

Lähetystöneuvos pelästyi. Hän kohotti hilliten kättään.

— Hyvät herrat! Vaimoni on kai jo levolla. Älkäämme säikähdyttäkö häntä.

Merikapteeni murisi puoliääneen:

— Kautta Juppiterin, tämä on jotakin.

Tunnelma oli äkisti latautunut täyteen jännitystä. Kolme silmäparia
tuijotti hellittämättä Rautaan.

Hän myönsi hiljaisesti:

— En, mr Ricardo. Minä en tiedä. En ainakaan tarkalleen. Olen vain
joutunut päättelemään, että nuorella Cornplowilla oli Buenos Airesista
lähtiessään mukanaan tuo salaperäinen jokin. Se selittäisi, miksi hänet
murhattiin eikä ainoastaan lyöty tainnoksiin.

Argentiinalainen huitaisi kiukkuisesti kättään. Sitten hän ryhtyi
mittelemään lattiaa lyhyin, hermostunein askelin. Viimein hän istahti
äskeiselle paikalleen ja otti pitkän kulauksen lasistaan.

— Minä en vastaa teille, mr Rauta, hän kähisi.

Puhuteltu kohautti hartioitaan. Hän kääntyi kapteeniin.

— Millainen hän oli miehiään, tuo Cornplow?

Merikarhu ei tuntunut pitävän kysymyksestä.

— Eikö teillä täällä vanhassa maailmassa ole tapana sanoa, ettei
kuolleista puhuta mitään, ellei hyvää? Mutta kun kerran sitä utelette,
niin amerikkalaisena minä vastaan suoraan. Hän oli nuori lurjus.

— Entä tarkemmin kuvattuna?

— Tunnetun perheen poika New Yorkista hän oli. No, kun vanhemmat ovat
varsin kunnioitettavaa väkeä, niin omena on tässä tapauksessa pudonnut
kauas puusta. Kukaan laivan upseereista ei halunnut seurustella
Cornplowin kanssa. Hän oli meidänkin mittapuumme mukaan liian kovaksi
keitettyä lajia. Satamissa ei ollut sitä konnankoukkua, mihin hän ei
olisi ollut valmis, jos siitä saattoi odottaa hyötyä.

Rauta nyökkäsi. Luonnekuva sopi yksiin hänen otaksumiensa kanssa.

— Edellyttäkäämme, että Argentiinassa olisi kadonnut jotakin arvokasta,
hän aloitti.

Pikisilmät leimahtivat vaarallisesti.

— Älkää toki kiivastuko, mr Ricardo, Rauta tyynnytti.

— Minä sanoin vain: edellyttäkäämme. Ette halunne kieltää pelkkää
teoretisointia.

Argentiinalainen murahti, mutta tyytyi maistelemaan viskiään.

— Jos siis Cornplowille olisi tarjottu tuo jokin vietäväksi esimerkiksi
hyvää palkkiota vastaan jonnekin, niin uskotteko te, mr Simpson, että
hän olisi ottanut tehtävän vastaan?

Merikapteeni naurahti.

— Varmasti. Mutta yhtä varmasti tuo nuori lurjus olisi matkalla
ruvennut miettimään, eikö hän voisi hyötyä siitä enemmänkin kuin
jo saamansa hyvän ennakkopalkkion. Sellainen mies hän oli. Ja
odottakaas... Nyt kun rupesitte puhumaan tästä, jotakin muistuu
mieleeni. Cornplow oli kerskaillut ensimmäiselle perämiehelle, että
Helsingissä hänestä tulee rikas. Niin rikas, että voi vaikka kylpeä
kullassa. Kun mr Brand kertoi siitä minulle, molemmat nauroimme. Nuori
mies oli ensikertalainen näillä vesillä eikä tiennyt, millainen pieni,
köyhä kolo Helsinki on.

Señor Ricardo oli vetänyt taskusta nenäliinan ja kuivasi sillä otsaansa.

— Te olette sietämättömiä, hän mutisi.

Rauta antoi hänen olla oloissaan. Hän jatkoi levollisesti keskustelua
kapteenin kanssa:

— Tehän lukitsitte ja sinetöitte Cornplow-vainajan hytin?

— Niin tein. Ajattelin sen olevan varminta ottaen huomioon hänen
New Yorkissa olevat omaisensa. Lisäksi asetin Helsingissä olomme
viimeisiksi vuorokausiksi vielä erikoisvartion hytin ovelle.

— Olittepa te varovainen. Siihen oli kai jokin syy?

Merikarhu hymähti.

— Turhaa kai se oli. Mutta erään nuoren naisen itsepäinen halu päästä
tuohon hyttiin kävi hermoilleni.

Rauta jännittyi.

— Perämiehen murhan jälkeenkö?

Mr Simpson nyökkäsi.

— Hän oli käynyt ensin stuertin puheilla. Tämä oli sanonut, että
ainoastaan kapteeni saattoi antaa luvan. Niin tyttö tuli minun luokseni.

— Minkä näköinen hän oli?

Kapteeni kohautti leveitä hartioitaan.

— Kuinka osaisin kuvata? On kai kymmeniätuhansia samanlaisia. No jaa,
nuori ja sievä vaaleaverikkö.

Säpsähtäen Rauta muisti, että komisario Tahvola oli käyttänyt
samanlaisia sanoja naisesta, jonka luona hän oli ollut. Se saattoi olla
pelkkä sattuma. Ja kuitenkin...

— Pahasti hermostunut hän oli, mr Simpson jatkoi. — Hänen täytyi
muka päästä tuohon hyttiin. Hän kertoi unohtaneensa ensimmäisellä
käynnillään sinne vihkimäsormuksensa. Nyt hänen miehensä oli palannut
kotiin, eikä nuori rouva uskaltanut mennä sinne ilman sormustaan.
Minä tarjouduin hakemaan tuon kalleuden, mutta yksin. En löytänyt
mitään. Siihen tyttö ei kuitenkaan tyytynyt. Hän nyyhki, että hänen
täytyi löytää sormuksensa. Lopulta minun oli pakko lähettää muuan mies
viemään hänet maihin. Sen vierailun jälkeen sinetöin hytin ja asiaa yön
mietittyäni asetin ovelle vartijan.

— Ettekö muista tytöstä mitään tarkempaa? Rauta kysyi innokkaasti. —
Jotakin yksityiskohtaa edes?

— Olettepa te kiinnostunut hänestä, merikarhu totesi myhäillen. —
Enemmän kuin Cornplowista itsestään.

Hän mietti tovin. Sitten hän lisäsi:

— Eräs pikku seikka tulee mieleeni. Tyttö puhui niin paljon
sormuksestaan, että huomioni kiintyi hänen vasemman käden
nimettömäänsä. Siinä oli hieno koru. Ihmettelin, että se oli jäänyt
paikoilleen, jos vihkimäsormus oli pudonnut.

— Millainen se oli?

— Siihen oli upotettu kuusi vihreää kiveä.

Rauta henkäisi syvään. Kuusi vihreää kiveä! Niistä komisario Tahvola
oli viimeisiksi sanoikseen puhunut. Hän oli ilmeisesti nähnyt tuon
sormuksen sen naisen sormessa, jonka nimeä ja asuntoa hän oli
kieltäytynyt paljastamasta. Nyt ei enää ollut epäilystäkään siitä,
että nainen palveli Ristilukkia. Cornplowin murhan jälkeen hän oli
yrittänyt päästä perämiehen hyttiin. Etsimäänkö vihkimäsormustaan? Ei,
jotakin paljon arvokkaampaa hän oli ollut tavoittamassa. Mutta kapteeni
Simpsonin varovaisuus oli katkaissut Ristilukin kätyrin tien. Niinpä...

Huoneessa oli hetken ollut hiljaista. Argentiinalainen oli sytyttänyt
pitkän, mustan sikarin ja syventynyt nauttimaan siitä välittämättä
seurata enää keskustelua. Lähetystöneuvoksen kiinnostus sen sijaan oli
kasvamistaan kasvanut. Hieman etukumaraan painuneena hän oli tarkannut
keskustelijoita, jottei mikään käänne eikä sävyn muutos jäisi häneltä
huomaamatta. Kun molemmat vaikenivat, hän huoahti ja nojautui tuolinsa
selustaan. Lopulta odotus kävi hänelle ylivoimaiseksi.

— Miksi ette jatka, mr Rauta? Teillä on vielä jotakin sanottavaa.
Tunnen sen!

Rauta hymyili.

— Olette oikeassa. Minulla olisi. Mutta mr Ricardo, jota se asia
lähinnä koskee, ei välitä kuunnella.

Argentiinalainen havahtui sanomaan:

— Tietysti minä kuuntelen. Mielihyvin. Mikäli sanoissanne olisi jotakin
järkeä.

— No, kiinnostaisiko teitä tieto, että ne paperit, jotka viime
marraskuussa katosivat Buenos Airesissa, ovat nyt melkein kätenne
ulottuvilla? Tarkemmin sanoen Cornplow-vainajan hytissä mr Simpsonin
laivalla.

Señor Ricardo oli rynnännyt pystyyn. Omituinen kalpeus oli levinnyt
hänen kasvoilleen, ja hän hengitti lyhyin huohotuksin.

— Te... te...!

Kapteenikin oli noussut hämmästyneenä.

— Etteköhän erehtyne, mr Rauta? hän epäili. — Minä itse tarkastin
hytin. Mitään ei löytynyt. Ei mitään sellaista.

— Te etsitte pudotetuksi väitettyä sormusta ja näitte ainoastaan sen,
mikä oli esille jätetty. Cornplow oli varmasti ollut kyllin viisas
sijoittaakseen paperit visusti piiloon.

— Se on totta, mr Simpson mutisi.

Argentiinalainen oli selvinnyt yllätyksestä, joka oli tukahduttanut
hänen äänensä.

— Mistä te, mr Rauta, tiedätte paperien olevan siellä? hän tiukkasi
kiihkeästi. — Oletteko nähnyt ne?

— En. En ole nähnyt vilahdustakaan koko »Ambrosesta». Myönnän senkin,
että olen päätelmissäni saattanut erehtyä. Mutta pettymyksen uhallakin
minä teidän sijassanne, mr Ricardo, lähtisin mr Simpsonin kanssa
nyt heti tutkimaan läpikotaisin tuon hytin. Sadat teidän maanne
viranomaiset ovat olleet liikkeellä tavoittamassa takaisin noita
papereita — kouraisten tyhjää. Eikö teidän siis kannattaisi...?

Señor Ricardon asenne oli äkisti muuttunut. Kiihkeä jännitys vapisutti
häntä.

— Neitsyt Maria! Olisiko se mahdollista...? Se... se... sehän olisi
suunnaton onni!

Hän käännähti kapteeniin.

— Tulkaa, mr Simpson! Meidän on hajoitettava tuo hytti vaikkapa
alkutekijöihinsä! Suokaa anteeksi, herrat!

Hän oli jo ovella ja viittoi sieltä kiivaasti merikarhulle.

Tämäkin oli jännittynyt ja valmis lähtemään. Mutta hän katsoi sentään
olevansa velvollinen heittämään kädestä pitäen hyvästit.

— Palaamme tänne pian, hän vakuutti.

Hetkisen kuluttua kuului ulkoa, miten auto käynnistettiin.

Lähetystöneuvos Palokki huoahti:

— Olipas tämä ilta! Teillä tuntuu olevan onnea, tuomari. Ja ehkä
hiukkasen minullakin, jos arvelunne osoittautuu oikeaksi. Tämän
hermojännityksen vastapainoksi ehdottaisin šakkierää.

Rauta hyväksyi esityksen mielihyvin. Isäntä otti esiin hienot,
norsunluiset nappulat.

Lähetystöneuvos sai arvonnassa valkoiset. Hän ei kuitenkaan avannut
vielä peliä.

— Sanokaahan, tuomari, hän virkahti. — Olen tietenkin utelias kuulemaan
noista kadonneista papereista. Ricardo menetti kokonaan malttinsa, kun
mainitsitte niistä. Paljonko oikeastaan niistä tiedätte?

— Hyvin vähän. Amerikkalaisten valtioiden kesken on viime keväästä
alkaen käyty joitakin ankarasti salassa pidettyjä neuvotteluja.
Niissä lienee syksyllä päästy sopimukseen. Kaikki eurooppalaiset
suurvallat ovat olleet kiinnostuneita noista neuvotteluista ja
etenkin sopimuksesta, josta tiedetään vain, että se merkitsee suurta
murrosta maailman politiikassa. Ulkopuolisten mielenkiintoa kuvastavat
tavallaan ne lukuisat yritykset, mitä on Washingtonissa ja muissa
amerikkalaisissa pääkaupungeissa kaikenlaisten salaisten asiamiesten
taholta tehty sopimuksen sananmuodon tai edes sisällön selville
saamiseksi. Marraskuussa tapahtui sitten Buenos Airesissa jymy-yllätys,
jota kaikin keinoin on maan viranomaisten toimesta koetettu peittää
ja salata. Ilmeisesti jotkut, toistaiseksi tuntemattomat voimat
onnistuivat silloin saamaan siellä käsiinsä tuon sopimuksen.

Palokki oli kuunnellut selostusta henkeä pidätellen.

— Mitä tuo sopimus sisältää? Käsitättehän, mikä merkitys sillä on
Euroopalle ja koko maailmalle.

Rauta kohautti hartioitaan.

— Suurpolitiikka kiinnostaa minua perin vähän, hän vastasi. — Minä
tutkin vain rikosjuttuja. Tällä kertaa Guy Cornplowin murhaa. Hän oli
tulossa Buenos Airesista, jossa tuo jättiläiskaappaus oli suoritettu.
Laskin yhteen kaksi ja kaksi. Tuloksen kuulitte. Muuta en tiedä enkä
muusta suurin välitäkään.

Lähetystöneuvos huokasi.

— Olihan sekin jotakin, hän myönsi vastahakoisesti.

Rauta naurahti.

— Pelaammeko?

He syventyivät peliin.

Rauta oli pitänyt itseään melkoisena šakin taitajana. Mutta nyt hänen
täytyi todeta tavanneensa parempansa. Lähetystöneuvos Palokki pelasi
harkiten ja samalla oudon rohkein ottein.

Kumpikaan ei huomannut ajan kulumista. He olivat aloittamassa
kolmatta peliä, jonka isäntä oli tarjonnut vieraalleen uudeksi
revanšimahdollisuudeksi, kun auto kuului pysähtyvän pääoven edustalle.

— Vahinko! Rauta virkahti. — Toivoin, että olisimme ehtineet vielä
kerran yrittää, ennen kuin he palaavat.

Mr Simpson tuli kuitenkin yksin. Hänen tavallinen rauhallisuutensa oli
järkkynyt. Hänen leveät kasvonsa loistivat.

— Onnittelen, mr Rauta! Ne kirotut paperit löytyivät. Mr Ricardo on
hulluna ilosta. Saatte varmaan huomenissa kuulla hänestä enemmän. Nyt
minä tulin vain sanomaan, että saatte ne »Ambrosen» toisen perämiehen
paperit, joita pyysitte. Vaikkapa ensimmäisenkin!

— Kiitos, Rauta virkkoi hymyillen. — Toisen riittävät.




Seitsemäs luku.

VASTUSTAJA, JOKA HALUSI VAIHTAA RINTAMAA.


Seuraavana päivänä lähetystöneuvos Palokki saapui sovittuun aikaan
Strand-hotelliin. Tavatessaan hänet Rauta havaitsi, ettei eilisiltaisen
isännän säteilevä tuuli ollut kestänyt vuorokauttakaan. Lähetystöneuvos
vaikutti peräti hermostuneelta.

— Lounastammeko Oopperakellarissa? Rauta kysyi.

— Emme. Ajamme autollani Djurgårdeniin. Silloin kukaan ei pääse
kuulemaan, mitä puhumme.

Rauta hymyili.

— Muistaakseni sanoitte eilen, että Tukholma on rauhallinen kaupunki,
jossa ei mitään kummia tapahdu.

Palokin tummanpuhuvat kasvot värähtivät.

— Se oli eilen, hän mutisi. — Tulkaa.

Sää oli edelleen kirkas. Kokonainen parvi nuorisoa oli sijoittunut
Dramatenin portaille nauttimaan keskipäivän auringosta. Sen säteet
kisailivat myös auton kiiltävällä kannella ja heijastuivat siitä
kuin kujeillen tuulilasin lävitse. Tuo leikki ei kuitenkaan kyennyt
kirkastamaan vaunun omistajan huolestunutta mieltä.

Kun käännyttiin Strandvägeniltä Djurgårdeniin vievälle sillalle, Rauta
hymähti:

— Eilinen ennustuksenne ei näy käyneen toteen. Sanoitte jotakin siihen
suuntaan, että meitä molempia voi onnitella, jos arveluni Cornplowin
kätköön nähden osoittautuu oikeaksi. Se oli oikea. Mutta te ette tunnu
kovinkaan onnelliselta.

Kesti tovin, ennen kuin lähetystöneuvos puhui. Katse tiukasti tiessä
hän puuskahti:

— Argentiinan chargé d'affaires kävi tänä aamuna meidän ministerimme
puheilla. Hyvin pahalla päällä hän oli ollut. Hän oli kertonut kahden
suomalaisen, joista toinen korkea lähetystön virkamies, huvitelleen
eilisiltana rakentelemalla hulluja teorioja hänen hallituksensa maineen
kustannuksella. Joistakin papereista, jotka olisi muka varastettu
Buenos Airesissa ja kulkeutuneet jollakin laivalla Eurooppaan. Juttu
on alusta loppuun tietysti pelkkää kuvittelua, herra asiainhoitaja oli
korostanut. Lisäksi hän oli ilmoittanut katsovansa, että asianomaisia
suomalaisia oli vakavasti varoitettava tällaisista kevytmielisistä
ajatusleikeistä, joissa ei ole pontta eikä perää.

Rauta otti asian rauhallisesti.

— Hotelliin palattuani ja mietittyäni asiaa hiukan olin jo melko
vakuuttunut siitä, että juttu saisi tällaisen käänteen.

Palokki irvisti happamesti.

— Ministerimme antoi vahingon kiertää. Argentiinalaisen käynnin jälkeen
hän kutsui minut nuhdeltavakseen. Ylevästi hän huomautti, ettei
ryyppyseurassakaan pitäisi päästää mielikuvitustaan vauhkoutumaan.
Ja teille hän lähetti sellaiset terveiset, että nimenomaan teiltä
hän olisi odottanut järkevämpää käyttäytymistä. Se oli tarkoitettu
lisäpiikiksi minulle!

— Entä te?

— Katsoin parhaaksi olla puolustautumatta. Lähettiläs ei kuitenkaan
olisi uskonut tarinaamme. Itsekin jo hetkittäin epäilen nähneeni
eilisiltana vain unta.

Rauta nauroi.

— Tuo epäilys saattaa olla hyvin terveellinen.

Kun hänen hilpeytensä näytti vain lisäävän toisen mielen karvautta, hän
muutti sävyä ja kysyi vakavasti:

— Mitä kuuluu ystävästämme señor Ricardosta?

— Hän on matkustanut.

— Kaiketi papereineen?

Lähetystöneuvos vilkaisi häneen epävarmasti alta kulmien.

— En tiedä. Kuulin vain hänen lähteneen aamun ensimmäisellä
lentokoneella.

— Yksinkö?

— Ei. Hänellä oli ollut seuranaan kaksi vankkarakenteista maanmiestään.
Lienevätkö olleet henkivartijoita vai vanginkuljettajia? Kaikki on
pirun hämärää!

He vaikenivat molemmat. Auto kierteli ja kaarteli lumisia, autioita
puistoteitä. Viimein Palokki pysähdytti kohtaan, josta oli hyvä näköala
pitkälti sekä eteen että taakse päin.

Hän ojensi Raudalle paksun kirjekuoren.

— Tämä on teille. Se tuotiin lähetystöön. Otaksun sen olevan mr
Simpsonilta.

Niin olikin. Raudan mieli herahti hyväksi, kun hän tutki sisältöä.

— »Ambrosen» toisen perämiehen paperit! Pelkäsin jo, etten saisi
niitäkään. Mutta mr Simpson on jenkki. Katsotaanpa, kuka minä tästedes
olen. Robert Hilton, kotoisin Philadelphiasta. Sopii. Olen kerran
oleillut siellä. Ja tässä on kirje ystävältämme.

Molemmat miehet kumartuivat lukemaan.

 »Mr Rauta!

 Valitan, etten saa tilaisuutta enää puristaa kättänne. Laivalleni
 on varustamolta saapunut käsky lähteä Tukholmasta viipymättä. Eräät
 voimat näyttävät toimivan perusteellisesti ja kunnioitusta herättävän
 nopeasti.

 Olen aina ollut tietoinen siitä, että politiikka on mätää peliä.
 Suurpolitiikka, jonka kanssa nyt olen joutunut ensimmäisen kerran
 kosketuksiin, näyttää olevan sitä kaksin verroin. On hengelle käyvän
 vaarallista tehdä siinä suuria palveluksia.

 Toivottavasti eilinen kuumaverinen tuttavamme on oman nahkansa vuoksi
 vaiennut siitä, että hän paperien löytöhetkellä tuli vihjanneeksi
 minulle, miten suuresta salaisuudesta on kysymys. Minä en käsittänyt
 siitä juuri mitään, mutta varmuuden vuoksi olen päättänyt siirtyä
 laivaan, joka ei milloinkaan suuntaa kulkuaan Argentiinan vesille.
 Kehoitan Teitäkin lähimpien vuosien aikana välttämään Buenos Airesia.
 Poliitikkojen kiitollisuus niitä kohtaan, joiden epäillään tekemiensä
 palvelusten yhteydessä päässeen tietämään liikaa, voi saada omituisia
 muotoja.

 Toivon Teidän jatkuvasti menestyvän ja löytävän oikeudenmukaisempia
 asiakkaita.

                                         Teidän uskollinen
                                         Samuel T. Simpson.»

Lähetystöneuvos totesi vakavana:

— Siinä miehessä saitte itsellenne rehdin ystävän. Vahinko, ettei häntä
taida ensi hätään näkyä enää näillä main.

Rauta pisti kirjeen palamaan ja sirotti tuhkan tuuleen.

— Luulenpa, että otan varteen mr Simpsonin varoituksen, hän mutisi.

Palokki käynnisti auton. Hän oli edelleen hyvin huolestunut, mutta
yritti hymyillä kysäistessään:

— Entä nyt, »mr Hilton»?

— Minun täytyy löytää laiva. Kaikesta huolimatta sellainen, joka on
matkalla Buenos Airesista Helsinkiin.

Kesti kuitenkin useita päiviä, ennen kuin siinä suhteessa vaikeni.
Mutta sitten hän sai tiedon Yhdysvaltain lipun alla purjehtivasta
»James Brownista», joka lastinaan 8.000 tonnia argentiinalaista vehnää
oli matkalla Helsinkiin. Sen oli määrä kahden vuorokauden kuluttua
saapua Gööteporiin.

Tämä tieto virkisti Rautaa. Toimettomuudessa vietetyt päivät olivat
käyneet jo hänen hermoilleen. Helsingistä ei liioin ollut saapunut
mitään tietoja Ristilukin jutun kehittymisestä. Hän oli niin ollen
saattanut vain arvailla, miten pitkälle ylietsivä Tahvola oli päässyt,
ja tuskitella omaa pakollista passiivisuuttaan. Nyt se onneksi
loppuisi. Huomenissa hän matkustaisi Gööteporiin.

Astellessaan kohti hotellia hänen mielensä oli niin hyvä, että hän
tuli hymyilleeksi kahdelle vastaan tulevalle neitoselle. Nämä nostivat
ylpeästi nenäänsä ja ohi kiirehtiessään loivat häneen musertavan
katseen.

Rauta hymähti. Tänä iltana ei mikään, hän tuumi, voi järkyttää hyvää
tuultani.

Siinä hän kuitenkin erehtyi.

Kun hän pyysi Strandin portieerilta huoneensa avainta, tämä vastasi
maireasti hymyillen:

— Minä annoin sen tunti sitten teidän rouvallenne.

— Minun vaimolleni!

— Niin. Hän tuli matkalaukkuineen suoraan lentokentältä ja kysyi,
asutteko täällä. Minä tietysti myönsin, mutta valitin, että satuitte
olemaan ulkosalla. Hän ilmoitti olevansa rouva Rauta ja odottavansa
teitä huoneessanne. Lähetin pojan...

Rauta ei jäänyt odottamaan miehen pitkäpiimäisen selostuksen
päättymistä. Harmikseen hän havaitsi hissien olevan ylhäällä. Hän ei
malttanut jäädä odottamaan niitä, vaan lähti harppomaan kolmanteen
kerrokseen.

Inkeri saapunut Tukholmaan! Vieläpä sähköttämättä tulostaan! Oliko
kotona tapahtunut jotakin?

Temmattuaan oven auki huoneeseensa hän jäi yllättyneenä seisomaan
kynnykselle.

— Mitä hittoa...?

Punatukkainen nainen laski syliinsä kirjan, jota oli ollut lukemassa,
ja hymyili tulijalle.

— Terveisiä kotimaasta, tuomari. Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi. Olisi
kiusallista, jos joku siivoojatar kuulisi ne sanat, jotka nyt pyörivät
kielellänne.

Rauta veti oven kiinni, mutta ei astunut lähemmäksi vierasta. Hän
oli hämmästynyt, mutta tunsi samalla suurta helpotusta. Kysymys oli
ilmeisesti jostakin vallan muusta kuin kotoisista onnettomuuksista.

Ruskeat silmät tähysivät häntä teennäisen huolettomina. Tyttö pelkää!
välähti miehen mielessä.

— Ettekö aio antaa edes kättä, tuomari? Olen kuvitellut teitä
täydelliseksi gentlemanniksi!

Raudan katse kiersi tutkivana huonetta.

— Voi ei, tuomari, en minä ole penkonut teidän tavaroitanne.

— Teillä on ollut tunti aikaa, neiti Laantila.

— Ihastuttavaa, että muistatte nimeni, nainen hymyili. — Pelkäsin,
ettette muistaisi. Mehän olemme tavanneet ainoastaan kerran. Serkkuni
miehen, ylipoliisipäällikön, illallisilla... Tunti aikaa, sanoitte.
Niin, mutta minä jätin sen käyttämättä. Tosin työnantajani, joka
suunnitelman laati, kehoitti minua olemaan vikkelä liikkeissäni
päästyäni teidän huoneeseenne. Minä itse tajusin kuitenkin heti tänne
tultuani, ettei kannattanut etsiä. Niin taitava mies kuin te ei jätä
hotellihuoneeseen mitään paljastavaa. Sitä paitsi, minulla on ollut
täällä hyvää aikaa ajatella... Antaisitteko minulle savukkeen, tuomari?
Omani ovat lopussa.

Rauta täytti hänen pyyntönsä ja istahti vastapäiseen tuoliin. He
polttelivat hetken ääneti.

Mies katkaisi äänettömyyden:

— Noo-o, neiti. Luullakseni te olette velkaa selityksen, ellette halua,
että minä...

— ... hälytän hotellin henkilökunnan, tyttö täydensi. — En usko,
että tekisitte sen. »Suomen ylipoliisipäällikön sukulainen,
tunnettu runoilijatar, pidätetty hotellirottana Tukholmassa», se ei
sanomalehtien palstoilla näyttäisi kauniilta.

— Eipä kai, Rauta myönsi. — Olisiko teillä jokin parempi ehdotus?

Vieras nauroi.

— On toki! Minä sain odottaa ulkosalla kauan, ennen kuin näin teidän
poistuvan hotellista. Sitten minun oli pakko viivytellä vielä, kunnes
aika sopi yhteen Helsingin iltapäiväkoneen tulon kanssa. Lopuksi vielä
tunti täällä teidän huoneessanne. Olen aivan nälkiintynyt. Vaihdoin jo
pukua ollakseni puolestani valmis, kun nyt tarjoatte minulle illallisen
jossakin hienossa ravintolassa.

Mies hymähti.

— Te olette varsin omaperäinen nainen, neiti Laantila. Ensin myönnätte
tunkeutuneenne nuuskimaan huonettani. Sitten ilmoitatte tyynesti
edottavanne, että minä siitä ilosta tarjoan teille juhla-aterian.

— Enkö ole kyllin hieno seuraanne?

Rauta rypisti kulmiaan. Tyttö tuntui ottavan asian sangen kevyesti.
Itsekseen hän kuitenkin myönsi, ettei tämän ulkomuodossa ollut vikaa.
Musta iltapuku korosti vartalon sopusuhtaisuutta. Kasvot olivat
älykkäät; nauravat ruskeat silmät ja aavistuksen verran pysty nenä
saivat ne näyttämään pirteiltä ja viehättäviltä. Oikeastaan vain
punaisenruskeat hiukset, jotka valtoimina kiharoina valuivat paljaita
olkapäitä peittävälle hopeakettuviitalle, ärsyttivät Rautaa.

— Arveletteko olevanne viisaampi kuin työnantajanne? hän kysäisi. — Hän
kehoitti teitä hakemaan jotakin — mitä sitten liekin — huoneestani.
Mutta te piditte parempana kohdistaa hyökkäyksen minuun.

— Hyökkäyksen?

— Niin. Kaikin kauniin naisen käytettävissä olevin asein.

Irja Laantila taputti ihastuneena käsiään.

— Mielikuvitukseni ei villeimmässäkään lennossaan ole uskotellut
minulle, että saisin kuulla tuollaisen kohteliaisuuden teiltä, tuomari.
»Kauniin naisen asein» — oi, tämä matka ei tosiaan ole ollut turha.
Vastapalvelukseksi ilmoitan, etten halua urkkia teiltä mitään. Aion
päinvastoin kertoa teille jotakin, mikä varmasti kiinnostaa teitä.
Vastustajalle, joka oikusta tai mistä tahansa on päättänyt vaihtaa
rintamaa, kannattaa aina uhrata aikaa.

Rauta katsoi hänen nauraviin silmiinsä. Sitten hän nyökkäsi.

— Hyvä on, neiti. Illastakaamme siis yhdessä. Mutta minun on
sijoitettava teidät jonnekin siksi aikaa, kun vaihdan pukua.

Tyttö huoahti helpotuksesta ja nousi.

— Menen keskustelemaan ystäväni portieerin kanssa. Hän saa luvan
järjestää minulle huoneen.

Kun he saapuivat Strandin ravintolaan, siellä oli vielä hyvää tilaa.
Hovimestari riensi kumarrellen järjestämään heille pöytää.

— Oi, tuomari, Irja Laantila kuiskasi, käsitättekö, että hän on noin
palvelevainen, koska me olemme tässäkin ympäristössä harvinaisen komea
pari?

Rauta hymähti. Kun he olivat suorittaneet tilauksensa, hän kysäisi:

— Miten selvititte portieerille passissanne olevan nimen?

— Se oli yksinkertaista. Ilmoitin jo tullessani sanoneeni, että olen
rouva Raudan sisar. Portieeri pyysi tuhannesti anteeksi, että hän oli
ollut muissa ajatuksissa ja käsittänyt minut väärin.

Jousiorkesteri soitti salin toisessa osassa. Tyttö kuunteli sitä
hetken. Sitten hän ryhtyi tarkastamaan yleisöä. Kahden tarjoilijan
pöytään kantamat herkut vetivät lopulta kokonaan hänen huomionsa
puoleensa.

— Musiikkia. Juhlapukuisia ihmisiä. Ruokaa, jollaisesta meillä on
vuosikausiin voitu ainoastaan haaveksia. Tästä minä uneksin eilisiltana
syödessäni yksinkertaista ateriaani Vasagatanin Normassa. Oi, tuomari,
elämä on joskus ihanaa!

Rauta pysytteli viileänä. Hän pani kuitenkin mielihyvin merkille,
että lähi pöydässä istuvat herrat, jotka kovaäänisesti keskustelivat
skoonelaismurteella liikeasioista, tämän tästä silmäilivät ihaillen
hänen pöytätoveriaan. Irja Laantila esiintyikin edukseen. Miellyttävä
ympäristö ja kaiketi myös tilanteeseen sisältyvä jännitys olivat
nostattaneet punaa hänen muuten kalpeille kasvoilleen ja saaneet
silmät loistamaan. Tietoisena omasta viehättävästä nuoruudestaan ja
herättämästään mairittelevasta huomiosta hän hymyili iloisesti.

Mutta mikä on hänen tarkoituksensa? mies mietti. Mitä kätkeytyi
tähän yllättävään vierailuun? Tarkoittiko tyttö totta puhuessaan
vastustajasta, joka oli päättänyt vaihtaa rintamaa? Kuka oli lähettänyt
hänet penkomaan Raudan hotellihuonetta? Ne olivat kysymyksiä, joihin
oli saatava selvä vastaus.

Tyttö oli katsonut miestä tarkasti.

— Teillä on umpimieliset kasvot, tuomari. Niistä ei ole helppo lukea,
mitä ajattelette. Silti minä arvaan sen.

— Todellako?

— Kyllä vain. Te ette luota minuun lainkaan. Epäilette minua ties
miksi. Ja olette päättänyt olla varuillanne minun suhteeni.

— Ottaen huomioon tavan, jolla lavastitte tämän tapaamisemme,
epäilyksiin saattaisi olla aihettakin.

Irja Laantila nauroi.

— Ennen vanhaan kirjoitettiin kahmalokaupalla romaaneja nuoren miehen
tiestä neidon luo. Maailma on kuitenkin muuttunut niistä päivin. Nyt
on nuoren naisen tie miehen luo yhtä tavallinen. Tarvitaanko muuta
selitystä siihen, että minä tunkeuduin huoneeseenne?

— Tarvitaan.

— Ja kuitenkin, tyttö ilvehti, minä tuona iltana Matikaisten luona
kerroin vaimollenne, että halusta riistäisin teidät vuorokaudeksi
itselleni.

Rauta rypisti harmistuneena kulmiaan.

— Teidän ei tarvitse hermostua, tuomari. Teillä on hieno ja
viisas vaimo. Hän ei ollut kuulevinaan uhkaustani. Toiset naiset
kauhistelivat, mutta hän hymyili vain.

— Se oli aivan oikein teille, mies lausui. — Niin kuin sekin,
etten minä ottanut todesta äskeistä mainintaanne hämärästä
toimeksiantajastanne.

Tytön silmät välähtivät.

— Ettekö siis usko kumpaankaan selitykseeni siitä, miksi tunkeuduin
näin seuraanne?

Rauta kohautti harteitaan. Hän pidättäytyi vastaamasta.

— Minä olen kuitenkin ryöstänyt teiltä jo illan. Ja se, että
toimeksiantajani on olemassa, yksin on himmentämässä minulta tämän
illan loistoa. On vahinko, ettemme voi sanoa: ikävät asiat huomiseksi!

Mies virkahti kevyesti:

— Sanokaamme kuitenkin: ikävät asiat aterian jälkeen.

Hymy kirkasti nuoren naisen kasvot.

— Kiitos, tuomari. Kiitos illuusion pitkittämisestä.




Kahdeksas luku.

SEKAVA PELI.


Kun kahvi ja likööri tuotiin pöytään, Irja Laantila nojautui tuolinsa
selustaan ja virkkoi:

— Huoneessanne sanoin teille, tuomari, että olen kuvitellut teitä
täydelliseksi gentlemanniksi. Nyt tiedän teidän olevan sitä. Lähellä
istuvista ei kukaan voi kuvitella, että toinen meistä on miltei teossa
tavattu hotellirotta ja toinen salapoliisi.

Rauta kysäisi:

— Myönnättekö te siis olevanne hotellirotta?

— En! Mutta siinä tilanteessa saatoitte luulla minua sellaiseksi.

— Vastoin teidän luuloanne minä en liioin ole salapoliisi.

— Mikä sitten?

— Asianajaja.

Tytön huulet kaartuivat epäuskoiseen hymyyn.

Harmistuneena Rauta huomautti:

— Luullakseni minun piti saada kuulla, mikä johti teidät tunkeutumaan
hotellihuoneeseeni. Sen sijaan niinä tuskin olen tilivelvollinen siitä,
miksi olen Tukholmassa. Mutta koska mainitsemanne hämärä toimeksiantaja
on ilmeisesti johtanut teidät harhaan, lienee teidän hyvä tietää, että
olen täällä selvittelemässä erästä laajaa ja mutkallista perintöjuttua.

Irja Laantila otti läksytyksen vastaan liioitellun nöyrästi. Hän myönsi
auliisti:

— Kuulin siitä Helsingissä. Kysymys on miljoonista kruunuista. Osa
perillisiä asuu Suomessa, ja te yritätte valvoa heidän etujaan.

Rauta katsoi tutkivasti tyttöä. Oli vaikea päästä selville, mitä osaa
tämä näytteli.

— Ne tiedot sain asianajotoimistostanne, Irja Laantila kiirehti
selittämään. — Neiti Järviössä teillä on mainio sihteeri. Hän kertoo
puuhistanne juuri sen, mikä kulloinkin sopii teidän suunnitelmiinne.
Uskoinpa häntä tai en, niin toiselle toimeksiantajalleni kerroin teidän
matkustaneen Tukholmaan, koska jäljet johtavat tänne — Cornplowin
jutussa.

Ilmekään ei muuttunut Raudan kasvoissa. Hymyillen hän tarjosi tytölle
savukkeen ja sytytti sen.

— Kun sovimme illallisesta, te lupasitte kertoa minulle jotakin, joka
varmasti kiinnostaa minua. Teidän fantisointinne, miksi olen täällä, ei
ole sitä vähimmässäkään määrässä. Milloin aiotte aloittaa kertomuksenne?

Irja Laantila huokasi.

— Ei ole helppoa päästä alkuun. Varsinkaan, kun te ette ota minua
lainkaan vakavalta kannalta. Toivottavasti kuitenkin muutatte
mieltänne, tuomari, kun olen laskenut pöydälle korttini.

Hän poltteli hetken ääneti savukettaan kuin miettien, miten jatkaisi.
Sitten hän virkahti hiljaisesti:

— Näytettävinäni olevat kortit ovat melko likaiset. Pelkään, että
olen joutunut mukaan sangen sekavaan peliin. Tarvitsisin kipeästi
neuvojanne. Sitä paitsi...

Kun hän jätti lauseen kesken, mies kysäisi:

— Milloin tuo peli alkoi?

— Matikaisten luona vietetyn illan jälkeisenä päivänä. Silloin tuomari
Koltta haetutti minut puheilleen.

Rauta hämmästyi. Tällaista ilmoitusta hän ei ollut osannut odottaa.

— Valpoonko?

— Niin, tyttö vahvisti. — Koltta oli alkuun niin mairea ja mateleva,
että minua iljetti. Minä olin varoillani. Hänen vetiset silmänsä
välähtelivät näet ilkeästi. Ennen pitkää hän muutti sävyään. Hän
inisi, että niin kiusallista kuin se hänelle olikin, niin heidän
olisi ilmeisesti pakko pidättää minut kuulusteluja varten. Muutamiksi
päiviksi!

— Pidättää teidät!

Tyttö naurahti katkerasti.

— Ensi hetkessä arvioin sen tuon pikku miehen kostoksi siitä, että
edellisenä iltana olin suhtautunut häneen yliolkaisesti. Moinen
alhaisuus olisi sopinut hänestä muodostamaani kuvaan. Nauroin hänelle
vasten kasvoja. Kysyin, mitä hän luuli ylipoliisipäällikön arvelevan
minun pidätyksestäni. Koltta vikisi, ettei Matikainen eikä kukaan
muukaan saisi sitä toistaiseksi tietoonsa. Kun niin pitkälle tultaisiin
— hän kerskui — hän olisi jo ehtinyt paisuttaa jutusta suuren
sensaation.

— Mistä hän kuvitteli voivansa syyttää teitä?

— Siitä, että kuusi vuotta sitten olin kihloissa erään saksalaisen
upseerin kanssa.

Rauta hymyili.

— Suomen lain mukaan se ei ole rikos.

— Niin minäkin sanoin, Irja Laantila kertoi. — Kaiken kukkuraksi olin
silloin vain yhdeksäntoistavuotias. Eikä koko hassutus kestänyt puolta
vuotta kauempaa. Kiusanhenkeni kuitenkin väitti, ettei tarina ollut
niin viaton.

— Kuka sulhasenne sitten oli?

Varjo lennähti tytön kasvojen ylitse. Muisto on hänelle syystä tai
toisesta kiusallinen, Rauta päätteli.

— Teidän ei tarvitse vastata, ellette tahdo, hän lisäsi. —
Purkautuneesta kihlauksestanne ette ole tilivelvollinen minulle.

— Enkö? Irja Laantila hymähti. — Muistaakseni sanoin laskevani korttini
pöydälle. Ellette tunne niitä, ette voi ymmärtää asemaani ettekä auttaa
minua neuvoillanne. Sulhaseni oli Martin von Markenfeld.

— Nimi on minulle jostakin yhteydestä tuttu, mies mutisi. — En vain
tällä hetkellä saa päähäni, mistä.

— Tietysti! tyttö huudahti. — Pitihän minun arvata teidänkin
kuulleen hänestä. Paha kello kantaa kauas. Hän oli sotilasarvoltaan
Obersturmführer. Muistatteko nyt?

— Obersturmführer von Markenfeld, Rauta toisti. — Eikö hän toiminut
saksalaismiehityksen aikana Tallinnan Gestapossa?

Irja Laantila hengitti kiivaasti. Ruskeisiin silmiin oli noussut
jotakin epävarmaa, melkein pelokasta.

— Kyllä, hän vastasi. — Ja hän tuli tunnetuksi eestiläisten
patrioottien pahimpana kiusaajana!

Hän pakottautui rauhalliseksi ja jatkoi puolustellen:

— Hän matkusti sinne vasta sen jälkeen, kun meidän väliltämme kaikki
oli jo katkennut. Tutustuessani häneen pidin häntä hienompana miehenä,
minkä olin milloinkaan nähnyt. Kesti kuukausia, ennen kuin sain aiheen
muuttaa tuota käsitystä.

— Tekipä hän sittemmin Eestissä mitä tahansa, niin te ette ole siitä
vastuussa, Rauta lausui. — Tiedättekö, minne hän romahduksen jälkeen
joutui?

— En. Ehkä hänet on tuomittu sotarikollisena. Sanotaan, että hän
olisi ansainnut sen kohtalon. En tiedä. Enkä välitäkään. Mutta kun
Koltta ironisesti heitti vasten kasvojani von Markenfeldin nimen,
pimeni silmissäni. En kyennyt enää ajattelemaan tyynesti. Kaikki, mitä
olin kuullut Ratakadun vankiselleistä, nousi kauhukuvina mieleeni.
Pelkään... pelkään, että itkin...

Rauta nyökkäsi myötätuntoisesti. Hän saattoi kuvitella, miltä nuoresta
naisesta oli tuntunut. Huolettomana ja itsetietoisena tämä oli vain
hetkistä aikaisemmin astunut sisään Ratakatu 12:n ulko-ovesta.
Häikäilemätön mielivalta oli sitten äkisti tarrautunut häneen. Hän
oli tuntenut itsensä puolustuskyvyttömäksi, normaalista elämästä
väkivaltaisesti irti temmatuksi ja hirvittävän yksinäiseksi. Ei ollut
kumma, että hän oli kauhistunut sydänjuuriaan myöten ja — ollut helppo
saalis Koltalle.

Hän murahti:

— Sen jälkeen teille luvattiin »armahdus» saksalaisseikkailustanne, jos
sitoutuisitte tekemään palveluksia Valpolle, eikö niin?

Ruskeat silmät välähtivät.

— Te näytte tuntevan tuon laitoksen, tuomari. Ilman kiertelyjä ja
kaarteluja se ei kuitenkaan tapahtunut. Minun oli välillä annettava
kunniasana siitä, etten milloinkaan kertoisi keskustelustamme
serkulleni tai hänen miehelleen. Koltta valitteli monisanaisesti
vaikeaa asemaansa. Toiset viranomaiset kuulemma pelkästä
kateudesta jarruttavat ja ystävät hänen ja hänen miestensä
työtä. Luotetaan enemmän kuin häneen erääseen ylimainostettuun
poliisiasiainharrastelijaankin.

— Sillä hän tarkoitti minua, Rauta totesi kuivasti. — Silti en vielä
käsitä, miksi hän usutti teidät minun jäljilleni.

Irja Laantila pudisti päätään.

— Ei hän usuttanut. Juttu ei ole niin yksinkertainen. Koltta selitti,
että ministerinsä nimenomaisen kiellon vuoksi hän ei voi suoraan tutkia
Cornplowin murhaa, vaikka hän tietää sen jutun luonteesta enemmän
kuin muut. Loppujen lopuksi hän päätyi tekemään minulle ehdotuksensa.
Hän koettaisi painaa villaisella minun »nuoruuden hairahdukseni»
— kuten hän sitä nimitti —jos minä ottaisin hankkiakseni hänelle
tietoja ulkolaisten merimiesten ympärillä häärivistä, hämäräperäisistä
aineksista.

— Ette kai suostunut moiseen kiristykseen!

Tyttö hymähti.

— Olisin luvannut mitä tahansa päästäkseni tuosta talosta takaisin
raikkaaseen pakkasilmaan. Sitä paitsi tunnutte unohtavan, että minä
olen kirjailija. Minulle tyrkytetty tehtävä oli tavallaan houkutteleva.
Se lupasi uusia elämyksiä, sukeltautumista jännittävään miljööhön.

— Siinä ympäristössä on lyhyen ajan kuluessa tapahtunut kaksi murhaa,
Rauta huomautti synkästi. — Oli edesvastuutonta Koltalta pakottaa
teidät suostumaan hengenvaaralliseen seikkailuun.

Irja Laantila kohautti olkapäitään.

— Tietysti se oli edesvastuutonta. Mutta kuvitteletteko hänen
kaltaisensa miehen kavahtavan sellaista? Jos minulle tunkeutuessani
hänen osoittamiinsa paikkoihin olisi käynyt huonosti, niin koko juttu
olisi viety erään boheemin eksentristen päähänpistojen tilille. Pikku
Koltta ei ole niin tyhmä kuin miltä näyttää.

Monia kysymyksiä pyöri Raudan mielessä. Hän pidättäytyi kuitenkin
esittämästä niitä. Ne olisivat voineet paljastaa, miten kiinnostunut
hän oli kuulemaan, mitä Koltta oli ollut tietävinään Cornplowin
murhasta. Tyttö vaikutti kyllä vilpittömältä, ja yllättävät käänteet
hänen esiintymisessään saattoivat selittyä siitä, että hän oli nuori
runoilijatar. Mutta sittenkin...

— Erään kiintoisan tiedon Koltalta sain, Irja Laantila jatkoi
kiinnittämättä huomiota toisen vaiteliaisuuteen. — Hihittäen hän
kertoi rikospoliisin kuvittelevan, ettei Cornplow laivalta lähdettyään
poikennut missään. Siksi sillä taholla ei tiedetä, mistä tutkimukset
aloitettaisiin. Hänen miehensä sen sijaan ovat todenneet Cornplowin
pistäytyneen ravintola Pik-nikissä ja poistuneen sieltä jonkun tytön
seurassa. Siitä vanhassa pasaasissa sijaitsevasta paikasta minun oli
siis aloitettava.

— Ja te menitte sinne?

Tyttö nyökkäsi.

— Tietysti. Jo samana iltana. Tuo pikku ravintola oli minulle
aikamoinen pettymys. En tiedä, mitä lienen odottanut siitä. Missään
tapauksessa en kuitenkaan sellaista poroporvarillista siisteyttä ja
rauhallisuutta, joka noista parista kolmesta huoneesta huokui vastaani.
Lisäksi yleisö, jota istui pöytien ääressä maistelemassa halpaa viiniä,
oli kaikkea muuta kuin jännittävän näköistä. Ainoaakaan ulkolaista
merimiestä ei siellä ollut. Minusta nuo pojat ja tytöt olivat kovin
äskettäin lastenkamarista karanneita.

Rauta hymyili.

— Varjelkoon! Miltä he minun silmissäni olisivatkaan näyttäneet?

Irja Laantila nyrpisti nenäänsä.

— Te ja minä kuulumme likipitäen samaan ikäpolveen. Ainakin
kokemuksiltamme.

Miehen hymy leveni. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt väittelemään, vaan
virkahti:

— Se ilta meni siis teiltä hukkaan.

— Ei! Aikani kuluksi ryhdyin silmäpeliin vastapäisellä seinämällä
istuvan pojan kanssa. Ah, hän oli hullunkurinen tyyppi. Mielessäni
ristin hänet Linnunpääpojaksi. Hän oli pitkä, hontelo ja huonoryhtinen.
Laihan kaulan varassa heiluva pää muistutti linnun nokkaa.
Mulkoillessaan minuun mustilla silmillään hän jauhoi leukaperissään
purukumia ja sormeili tulipunaista solmiotaan, johon hän näytti olevan
ylen ihastunut.

— Te kuvaatte elävästi, Rauta kehui. — Linnunpääpoikanne olisi helppo
tuntea.

Tyttö otti pienen kulauksen likööriä ja jäi tuokioksi katsomaan
tutkivasti pöytätoveriaan lasin ylitse.

— Se on hyvä, hän virkasti lisäten nopeasti: — Nimittäin, jos
perintöjutun selvitettyänne innostutte tutkimaan Cornplowin murhaa. Tuo
poika on tämän selostukseni yllätyksellisin persoona. Hän muodostui
näet yhdyssiteeksi minun ja sen keilin välille, johon murhaajat
ilmeisesti kuuluvat... Eikö tämä ilmoitukseni kiinnosta teitä, tuomari?

Rauta sytytti tyynesti savukkeen. Hetkisen hän tunsi houkutusta
myöntää ja pyytää tyttöä kertomaan mahdollisimman tarkkaan onnen
kaupalla solmiutuneesta yhteydestään rikolliskoplaan. Mitä pitemmälle
selostuksessaan Irja Laantila oli ehtinyt, sitä selvemmäksi oli käynyt,
että häneen saattoi luottaa. Mutta luontainen varovaisuus pidätti
Rautaa. Sitä paitsi runoilijatar tuntui ilman muuta olevan halukas
selostamaan kokemaansa.

— Ei, tyttö sanoi tyytymättömänä, näen, ettei ilmoitukseni kiinnosta
teitä.

— Jos olisitte kertonut tämän tuomari Matikaiselle tai tuomari Purolle,
he olisivat varmasti innostuneet, Rauta hymähti. — He kehuivat
minulle tuona iltana serkkunne luona, että ammattimiehinä he hoitavat
Cornplowin jutun kaipaamatta minun apuani. Ja minäkin uskon heidän
ratkaisevan probleemin, ennen kuin minä ehdin palata täältä.

Irja Laantila tuhahti halveksivasti:

— Pyh, he! No, niinpä minun ei kannata jatkaa selostustani, koska se
vain ikävystyttää teitä.

Rauta naurahti.

— Kertomuksenne on siksi jännittävä, että vaikka valitsisitte
kuuntelijaksenne viereisessä pöydässä istuvan nuoren skoonelaisherran,
joka ahmii teitä katseillaan, hän seuraisi selostustanne hievahtamatta.
Sitä paitsi minulle teidän piti kertoa, miksi tunkeuduitte
hotellihuoneeseeni. Sitä selitystä ette ole vielä antanut. Ja ellei
muistini petä, ilmoititte tarvitsevanne minun neuvojani.

Tytön kasvot loistivat.

— Olette varustanut minut kolminkertaisella syyllä, miksi minun on
jatkettava. Niinkin vaateliaalle naiselle kuin minulle se riittää.
Varsinkin, kun palan halusta saada kertoa juuri teille. Miksi juuri
teille, se jääköön minun salaisuudekseni... No, lähtiessäni Pik-nikistä
en vielä tiennyt Linnunpääpojan merkitystä. En ehtinyt Esplanadille,
kun hän jo tavoitti minut. Kohteliaasti hän tiedusteli, suvaitsisinko
juoda lasin viiniä hänen kanssaan Alcazarissa. Minulla ei ollut
muutakaan tekemistä, joten pilan päiten suostuin. Siellä meidän
ystävyytemme alkoi. Huomasin näet pian, että sattuma oli ohjannut minut
oikeille jäljille. Seuraavina päivinä olin melkein pääsemättömissä
hänestä. Lasse osoittautui itsepäisimmäksi ihailijaksi, mitä minulla on
ollut.

Hän keskeytti odottaen miehen kysyvän jotakin. Mutta tämä poltteli
ääneti savukettaan. Harmaissa silmissä oli kuitenkin tarkkaavainen
katse. Tyttö jatkoi:

— Kun Lasse tutustumisemme jälkeisenä aamuna ilmestyi kaksiooni kuin
kotiinsa, oli häntä varoitettu minusta. Hän tiukkasi, olenko sukua
ylipoliisipäällikölle. Minä vastasin niin kuin asia on. Samalla
julistin kuitenkin, että tuomari Matikainen ja hänen ystävänsä ovat
mielestäni maailman yksitoikkoisimpia ja ikävimpiä ihmisiä. Minä itse
en kuulu, niin vakuutin nauraen, yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin,
vaan ahnehdin jotakin enempää ja jännittävämpää.

Rauta virkahti väliin:

— Siinä vakuutuksessa olikin totta toinen puoli.

— Ehkä enemmänkin, Irja Laantila myönsi. — Joka tapauksessa se
haihdutti Linnunpääpojasta kaikki epäilykset. Hän ehdotti suoraan,
että liittyisin hänen keiliinsä, joka on suuri ja mahtava. Silloin
saisin vauhtia ja jännitystä elämääni ja myös rahaa riittämiin.
Sanoin olevani halukas tulemaan mukaan, kun ensin saan kuulla, kuka
keiliä johtaa. Lasse vannoi ja vakuutti, ettei hänkään sitä tiedä.
Jos liittyisin heihin, hän välittäisi minulle ohjeet ja määräykset.
Kysyin, millaista jännitystä oli luvassa. Hän kertoi keilillä olevan
tekeillä ison timanttikaappauksen. Jutun olisi oikeastaan pitänyt olla
jo selvä. Mutta joku juippi oli vetänyt heitä huulesta. Ja nyt olivat
rikospoliisit ylietsivä Tahvolan johdolla nuuskimassa heidän jälkiään.

Rauta tilasi lisää kahvia ja likööriä peittääkseen, miten yllättynyt
hän oli tytön antamasta tiedosta. Hän oli kuvitellut ylietsivä Tahvolan
pysyvän paremmin piilossa. Miestä oli kiireimmiten varoitettava. Kun
Ristilukki oli jo alkuvaiheessa päässyt selville uudesta tutkijasta, se
merkitsi Tahvolalle kuoleman vaaraa.

— Minun ensimmäiseksi puuhakseni keilin jäsenenä tuli onkia serkkuni
mieheltä selville, oliko tuon ylietsivän lisäksi muita »jepareita»
liikkeellä, tyttö kertoi edelleen. — Otin tehtävän vastaan. Mutta
sitten minua rupesi arveluttamaan ja peloittamaan. Linnunpääpoika
ei ollut maininnut minulle Cornplowin nimeä eikä hänen ja komisario
Tahvolan murhaa. Olin kuitenkin kuullut niistä serkultani ja nyt tiesin
niiden olevan sen keilin tilillä, johon itse olin kevytmielisesti
liittynyt. Jos paljastuisin petturiksi, minut raivattaisiin tieltä yhtä
kylmästi kuin Cornplow. Minut valtasi pakokauhu. Epätoivoisesti koetin
keksiä pääsytietä siitä sokkelosta, johon olin joutunut.

Rauta nyökkäsi. Tytön asema oli tosiaan ollut vaarallinen.

— Alan vähitellen ymmärtää, miksi olette täällä, hän virkahti.

Irja Laantila naurahti ilottomasti.

— Ennen kuin Lasse seuraavan kerran tuli luokseni, pakosuunnitelmani
oli valmis. Se oli varsin fantastinen, mutta parempaa en ollut
keksinyt. Minä yksinkertaisesti petin ne molemmat vastakkaiset
rintamat, joiden palvelukseen minut oli kiinnitetty, ilmoitin
Linnunpääpojalle, että tuomari Koltta miehineen on se vastustaja,
jota keilin sieti varoa. Lisäksi ehdotin, että minut lähetettäisiin
Tukholmaan. Lasse hämmästyi ja tiukkasi, mitä minulla olisi täällä
tekemistä. Silloin kerroin hänelle teistä, tuomari. Sanoin saaneeni
selville teidän matkustaneen Ruotsiin ties missä asioissa. Mutta
olivatpa ne mitä tahansa, sanoin, maksaisi vaivan tarkata, pysyttekö
myös täällä, koska te olette ainoa mies, jota heidän kannattaa
vakavissaan pelätä. Linnunpääpoika kerskui, etteivät he pelkää
piruakaan. Ehkä se onkin totta. Mutta minä pelkäsin. Tahdoin päästä
pois, pois keilin ulottuvilta. Siksi pidin hyvänä kauppana, kun parilla
suudelmalla sain Lassen lupaamaan, että hän välittäisi ehdotukseni
päällikön harkittavaksi. Samana iltana hän palasi tuoden minulle nipun
dollarin seteleitä ja määräyksen valvoa, että te pysytte toistaiseksi
poissa Suomesta. Lisäksi hänellä oli yksityiskohtaiset ohjeet, miten
minun on tarkastettava huoneenne todetakseni, mitä täällä puuhaatte.

— Entä Koltta? Rauta kysyi.

Viha leimahti ruskeissa silmissä.

— Toivottavasti ette tarkoita, että minun olisi pitänyt etsiä turvaa
tuon rotan luota! tyttö huudahti kiivaasti.

Rauta hymyili.

— En. Niitä miehiä vastaan, jotka ovat murhanneet Cornplowin ja
komisario Tahvolan, hän tuskin olisi kyennyt suojaamaan teitä, vaikka
olisi tahtonutkin. Mutta ette kai unohtanut Kolttaa?

— En. Pari päivää myöhemmin menin hänen luokseen kertomaan uuden
variation tarinastani... Ah, miten kauniisti orkesteri soittaa!

— Tosiaan, mies yhtyi. — Kuunnellaan sitä hetkinen.

Orkesteri soitti parastaikaa säveleitä Puccinin »Madame Butterflysta».
Äänten sorina täpötäydessä ravintolassa häiritsi musiikkia. Mutta tyttö
näytti nauttivan molemmista.

Skoonelaisseurue, joka oli istunut viereisessä pöydässä, oli hajonnut.
Vain nuorin oli jäänyt paikoilleen. Tämä oli pitkä, hauskan näköinen
herra. Hitaasti hän maisteli grogiaan luoden silloin tällöin haikean,
ihailevan katseen Raudan seuralaiseen. Irja Laantila nosti äkisti
lasinsa hymyillen nuorelle miehelle. Skoonelainen vastasi maljaan perin
ihastuneena.

— Ette kai pane pahaksi, tuomari, tyttö sanoi, vaikka hiukkasen
kurtiseeraan aivan teidän silmäinne alla?

— En toki. Huvitelkaa vain mielenne mukaan.

Irja Laantila huokasi.

— Vahinko, ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Koko manööveri menetti
makunsa... Oletteko huomannut, tuomari, miten lohdullista on tarkata
tukholmalaisyleisöä? Täkäläiset näyteikkunat ovat omiaan herättämään
meikäläisessä köyhän serkun tunnelman. Mutta miehet eivät ole täällä
ainakaan muhkeampia kuin meillä kotona eivätkä naiset kauniimpia.

Hän naurahti.

— Kylläpä minä jaarittelen! Pelkään, että hermoni eivät ole oikein
kunnossa. Vai liekö niin, että olen riehakkaan iloinen päästyäni
livistämään tänne sen synkän, sekavan pelin keskeltä, johon jouduin
mukaan? Mutta minunhan piti kertoa teille, tuomari, käynnistäni Koltan
luona. Luuletteko minulla olleen estoja, kun syötin hänelle satuni?

— En, Rauta vastasi. — En luule.

— Hieman omaantuntooni sentään pisti, tyttö kertoi. — Minä paadutin
kuitenkin mieleni muistelemalla vankilaselliä, johon Koltta oli
aikonut sulkea minut. Dramaattisesti ja liioitellen kerroin
puuhistani Pik-nikin kantayleisön parissa. Ilmoitin todenneeni, että
Cornplowin murhaajat ovat toistaiseksi siirtyneet Tukholmaan. Koltan
haaleat silmät pälyivät minuun hyvin epäluuloisina. Huomautin, että
tekin olette matkustanut Ruotsiin, koska olette päätynyt samoille
jäljille kuin minä. Pikku mies mutisi tietävänsä teidän matkanne
ja ihmetelleensä sitä. Minä sanoin, ettei siinä ollut mitään
kummastelemista, Cornplowin jutussa kun ei Suomessa ole tähän erään
mitään tutkimista.

— Ottiko Koltta väitteenne täydestä?

Irja Laantila nauroi.

— Näytti ottavan! hän riemuitsi. — Hän tepasteli edes takaisin
huoneessaan otsa hullunkurisissa rypyissä, jotka olivat markeeraavinaan
syvämietteisyyttä. »Luuletteko», hän tiukkasi sitten minulta, »että
teillä olisi Tukholmassa... hm... mahdollisuuksia päästä Raudan
edelle?» Näyttelin kylmäkiskoista, vaikka sydämeni jubileerasi. Koltta
kivahti: »Olettehan te nainen... hm... nuori ja kaunis... juuri sitä
lajia, jota Raudan kaltaiset miestyypit eivät voi vastustaa. Teidän
on urkittava häneltä, miten pitkälle hän on päässyt tutkimuksissaan,
ja... hm... työskenneltävä siitä eteenpäin!» Hän käski minun seuraavana
aamuna lentää tänne. Kun erosimme, hän sinkosi minulle varoituksen.
»Älkää yrittäkö... hm... huvitella Tukholmassa meidän varoillamme
päivääkään kauemmin kuin tehtävä vaatii», hän inisi, »minulla on...
hm... silmä ja korva sielläkin!» Tuo Koltan mainitsema seuraava aamu
oli eilen, tuomari, ja kertomukseni on lopussa.

Rauta nosti lasinsa.

— Maljanne, neiti! Selostuksenne oli todella kiintoisa.

Tyttö säteili.

— Minä olen onnellinen, jos olen voinut vähänkin auttaa teitä
turvaamalla — työskentelyrauhanne.

Mies hymähti.

— Tarinallanne annoitte minulle täysin tyydyttävän selityksen siihen,
miksi tunkeuduitte hotellihuoneeseeni, hän virkahti kevyesti. — Sikäli
olette auttanut minua. Minun rauhaani, tutkiessani perintöjuttua,
kukaan ei sen sijaan vaivautune uhkaamaan.

Nähdessään, miten hymy kuoli tytön kasvoilta ja avuton neuvottomuus
ilmestyi tilalle, hän yritti pehmentää sanojaan:

— Sepitettyänne satunne ensin Linnunpääpojalle ja sitten Koltalle
olette ilmeisesti itsekin ruvennut uskoinaan, että minulla on jokin osa
Cornplowin murhan tutkimuksissa. Siinä kaikki!

Irja Laantila kohautti olkapäitään.

— Minä tarkoitin täyttä totta esittäytyessäni vastustajaksi, joka on
valmis vaihtamaan rintamaa. Mutta te ette näy huolivan minua. Vahinko!

Hänen pettymyksensä vaikutti aidolta. Raudan oli sitä paitsi
myönnettävä itselleen, että hänen tytöltä saamansa tiedot olivat
arvokkaita, eräät hyvinkin arvokkaita. Mutta vaikka hänen
kylmäkiskoinen asenteensa saattoi tuntua Irja Laantilasta loukkaavalta,
niin hänen oli viisainta pitää siitä kiinni. Niin hyvää tarkoittava
kuin tyttö ilmeisesti olikin, niin hänestä ei voinut olla apua
jatkuvissa tutkimuksissa.

— Näkyy, että te olette runoilijatar, Rauta naurahti. — Arkinen
todellisuus ei riitä teille. Minä matkustan huomenna. Aluksi Upsalaan.
Sitten Lundiin ja Malmöhön, ehkä vielä muuallekin. Perintöjuttu on
monihaarainen. Haluatteko matkustaa sihteerinäni joka taholle? Tai ehkä
teillä on suorastaan käsky seurata varjona perässäni?

Irja Laantila pudisti harmistuneena päätään.

— Minä en matkusta minnekään, hän puuskahti. — Aion jäädä Tukholmaan ja
huvitella täällä ruhtinaallisesti. Ainakin niin kauan kuin molempien
työnantajieni minulle suomat käyttövarat riittävät. Vai mitä te,
tuomari, neuvoisitte minua tekemään? Asemani ei ole vaaroja vailla.

— Teidän asemanne oli Helsingissä vaarallinen, Rauta sanoi vakavasti. —
Se seikkailu, mihin Koltta pakotti teidät, oli hirvittävän uskallettu.
Mutta te pujahditte silmukasta ihailtavan taitavasti. Nähdäkseni
teillä ei ole täällä mitään pelättävää. Vakaa neuvoni on, että pysytte
täällä, kunnes Cornplowin murha on selvitetty ja rikollisjoukkio
Linnunpääpoikineen tehty vaarattomaksi.

— Entä Koltan »silmä ja korva»? tyttö kysyi.

Rauta hymähti.

— Se otus sukeltautuu varmaan pian näköpiiriinne. Siitä selviytyminen
ei tuottane vaikeuksia nuorelle naiselle, joka kuin leikiten onnistui
vetämään huulesta Kolttaa ja rikollisjoukkion päällikköä.

Irja Laantila soi hänelle lämpimän hymyn kiitokseksi kohteliaisuudesta.
Ruskeat silmät loistivat, ja hän näytti olevan jälleen parhaalla
tuulellaan.

Hovimestari ilmestyi heidän pöytänsä ääreen.

— Suokaa anteeksi, että häiritsen herrasväkeä. Muuan maanmiehenne pyysi
minua tiedustelemaan, suvaitsisiko neiti hetkiseksi pistäytyä halliin.

Tyttö oli aavistuksen verran kalvennut. Hän nousi kuitenkin heti.

— Mielelläni, hän vastasi hovimestarille. Seuralaiselleen hän kuiskasi:
— Aavistukseni sanoo, että ennustitte äsken oikein. Koltan »silmä ja
korva» kutsunee minua.

— Ehkä on paras, että minä tulen mukaan, Rauta esitti.

— Ei, Irja Laantila torjui. — Minä osaan pitää varani. Kevyin askelin
hän seurasi hovimestaria.

Tuskin hän oli poistunut, kun nuori skoonelainen nousi ja tuli
puhuttelemaan Rautaa.

— Anteeksi. Saanko esittäytyä? Johtaja Gustavsson.

— Rauta.

— Voitte huoleti käskeä minun painua helvettiin, vieras virkahti. —
Mutta seurueeni jätti minut, ja minulla on ikävä. Sitä paitsi olen koko
illan koettanut arvailla, mistä kaukaa te ja kaunis rouvanne olette.

— Melko läheltä. Suomesta. Ellei tämä tieto ole teille kovin suuri
pettymys, niin istuutukaa seuraamme.

Skoonelainen kursaili muodon vuoksi aikansa. Sitten hän otti kutsun
monisanaisesti kiitellen vastaan.

— Sallinette minun tilata pullon samppanjaa? hän pyysi. — Siitä ilosta,
että saan istua suomalaisten pöydässä. Teidän talvisodastanne lähtien
olen toivonut pääseväni joskus tutustumaan sankarillisen veljeskansan
edustajiin. Ja nyt — mikä yllätys, kaikin puolin miellyttävä yllätys!

Rauta arveli tietävänsä, mitä vieras sanoilla »kaikin puolin»
tarkoitti. Vaikka Irja Laantila olisi ollut Portugalista eikä olisi
osannut sanaakaan ruotsia, nuori skoonelainen olisi halunnut päästä
lähelle häntä.

Herrat vaihtoivat keskenään tavanmukaisia kohteliaisuuksia. Kumpikin
silmäili silloin tällöin odottavana siihen suuntaan, mihin tyttö oli
kadonnut.

Kun neljännestunti oli kulunut, Rauta aikoi käydä rauhattomaksi.

— Lupaattehan, ettette hylkää pöytäämme, hän esitti.

— Minun lie viisainta käydä katsomassa, mihin seuralaiseni jäi.

Skoonelainen oli hyvin tyytyväinen tähän ratkaisuun.

Rauta ehti hallin ovelle. Siinä Irja Laantila tuli häntä vastaan.

— Joko pelkäsitte, että minut oli ryöstetty? hän kujeili.

— Melkein. Enhän tiedä, millaisia tyyppejä täällä on Koltan
palveluksessa.

— Millainen isäntä, sellainen renki, tyttö hymähti.

— Aika hämäräperäinen otus tämä oli. Joku entinen liikemies, jonka
ei ole hyvä palata kotimaahan. Hän selitti, että niin vastenmielistä
kuin hänelle onkin juosta Valpon asioilla, niin valinnan varaa ei ole.
Ruotsi luovuttaisi hänet heti, jos Suomen puolelta sitä pyydettäisiin.
Se on se peukaloruuvi, jota Koltta on häneen nähden käyttänyt. Eikä
maanpakolaisen, niin hän sanoi minulle, kannata suurin haistella niitä
rahoja, joilla jokapäiväisen leipänsä saa. Hänellä on nyt määräys käydä
joka toinen päivä tarkistamassa, miten työni täällä sujuu.

Ilmeisesti Irja Laantila oli huolestuneempi kuin miltä halusi näyttää.
Mutta kun Rauta kertoi vieraasta, joka oli tullut heidän pöytäänsä,
hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Sehän on satumainen onnen potkaus, tyttö huudahti.

— Mietin juuri, kenet voisin kalastaa yksityismaskeradeihini
»Rinaldo Rinaldiniksi». Ja nyt! Skoonelaisnuorukainen on riittävän
maalauksellinen käydäkseen millaisen rikolliskeilin jäsenestä tahansa.
Jos hän on aikonut matkustaa lähi päivinä pois, minun on häivytettävä
sellaiset mietteet hänen päästään. Ettehän pahastu, tuomari, vaikka
jouduttekin esittämään kärryjen kolmannen pyörän osaa?

— Koetan kestää sen.

Ilmeni pian, ettei tyttö ollut liioitellut puhuessaan aikeistaan
nuoreen skoonelaiseen nähden. Ehkä samppanjalla oli siinä osansa, mutta
joka tapauksessa hän oli puolessa tunnissa pannut johtaja Gustavssonin
pään kokonaan pyörälle.

Rauta jättäytyi syrjään keskustelusta. Hänestä oli hupaisaa sivusta
huomioida tytön valloitustaktiikan hienouksia.

Vieras muisti äkisti, että heitä oli kolme pöydässä. Hän käännähti
hieman vaivautuneena Rautaan.

— Teidän rouvanne kumoaa aivan häikäisevällä tavalla kaikki
väitteet suomalaisten jäykkyydestä. Häntä ei luulisi lainkaan
pohjoismaalaiseksi. Pikemminkin vilkasveriseksi ranskattareksi.

Irja Laantila nauroi.

— Eikös espanjattareksi! Sitä paitsi teidän, johtaja, ei kannata
välittää harvapuheisesta seuralaisestani. Hän ei ole minun mieheni,
vaan ainoastaan sisareni mies. Kuule, rakas lanko, sinullahan on vielä
joitakin kirjeitä kirjoitettavana huomisaamuksi.

Rauta otti vihjauksen varteen.

— Aivan oikein, rakas käly. Olipa hyvä, että muistutit minua niistä.
Nyt kun voin jättää seuran pidon sinulle johtaja Gustavssonin
harteille, saatan hyvällä omallatunnolla palata työni ääreen.

Hän selvitti laskunsa ja nousi hyvästelemään. Viileästi skoonelainen
valitteli hänen lähtöään. Hänen pahoittelunsa ei kuitenkaan pystynyt
peittämään hänen iloaan siitä, että pääsi häiritsijästä irti.

Lähtiessään Rauta kuiskasi tytölle suomeksi:

— Olkaa varuillanne. Peli voi käydä vaaralliseksi.

Irja Laantila vastasi hymyyn hymyllä.

— Ei ainakaan minulle. Tämän pelin minä osaan.




Yhdeksäs luku.

TAKAISIN KOTIMAAHAN.


Valkea valtamerien kyntäjä »James Brown» oli höyrynnyt Jätkäsaaren
satamaan. Parastaikaa suoritettiin jäälauttojen ja sohjun keskellä
manöövereja laituriin pääsemiseksi.

Rauta nojasi laivan kaiteeseen.

Oli sumuinen helmikuun suojapäivä. Helsinki on siltä kulmalta
katsottuna paremmillakin säillä melko lohduton näky. Työn aherrusta
uhkuva Hietalahden laivatelakka oikealla oli yhtä ruma kuin telakat
kaikkialla maailmassa. Sieltä kuuluva niittauskoneiden rätinä hukutti
miltei kuulumattomiin nosturien kitinän, jotka uurastivat laiturissa
olevien laivojen lastin purkamiseksi. Bulevardilla lumi oli likaista.
Hietalahden torille pinottujen halkomassojen takaa teknillisen
korkeakoulun päärakennus erottui tuskin lainkaan osin matalien, osin
synkkien asuinrakennusten keskeltä. Harmaata ja alakuloista, Rauta
hymähti.

Kotikaupunki ei tuntunut lupailevan liikoja. No, tähän asti hänellä
oli ollutkin onni matkassa — melkein peloittavan hyvä onni. Kaikki oli
järjestynyt aivan hänen toivomustensa mukaisesti.

Mr Elliot, »James Brownin» kapteeni, jonka hän oli tavannut Gööteporin
Grand-hotellissa, oli osoittautunut ymmärtäväiseksi ja avuliaaksi
herraksi. Rauta oli katsonut parhaaksi pelata hänen kanssaan
avoimin kortein ja kertonut suoraan pääpiirteet siitä, mistä oli
kysymys. Pyylevä merikarhu, jolla oli harjasmainen, vaalea tukka ja
kirkkaansiniset silmät, oli kuunnellut hänen selostustaan ääneti,
osoittamatta ilmeelläkään hämmästystä. Toisen lopetettua hän oli
kysäissyt:

»Onko teillä hajuakaan navigaatiosta?»

»Minulla on oikeatkin perämiehen paperit,» Rauta oli vastannut. »Ne
ovat kuitenkin kotona Helsingissä. Eikä niistä muutenkaan olisi tähän
tarkoitukseen, kuten hyvin käsitätte.»

Mr Elliot oli nyökännyt. Sitten hän puolestaan oli ruvennut kertomaan.
Yhteensattuma oli kummallinen. Pari päivää ennen Ruotsiin tuloa laivan
neljäs perämies oli sairastunut. Gööteporiin saavuttuaan kapteenin oli
ollut toimitettava nuori mies sairaalaan. Parhaassa tapauksessa poika
pääsisi jalkeille siksi, kun »James Brown» palaisi Suomesta. Se paikka
oli nyt siis tyhjä.

»Mutta, huomatkaa.» paksu kapteeni oli naurahtanut, »kysymyksessä on
_neljäs_ perämies. Tiedossa ei siis ole mitään omin päin suoritettavia
mestarinäytteitä. Pelkkää toisten avustamista ja sekalaisia puuhia.
Eipä silti. 'Ambrosen' toinen perämies, joka on maissa hommaillut, niin
että laivansa on päässyt lähtemään ilman häntä, saa kiittää onneaan,
jos hänet ylipäänsä otetaan mukaan.»

Rauta oli kiittänyt häntä lämpimästi. Kapteeni oli virkkanut:

»Tulkaa huomenna varhain laivalle. Minä kerron jo tänään pojille, että
olen löytänyt mr Steelille sijaisen. Te olette erotuksetta kaikille
siellä Robert Hilton.»

Ennen lähtöään hän oli vielä lausunut:

»Kuulkaahan, Bob. Se on tietysti teidän oma asianne. Mutta kun kerran
olette vetänyt minut tavallaan mukaan, niin onnistumismahdollisuutenne
askarruttavat minuakin. Eikö ole pelättävissä, että takaa ajamanne
roistot tuntevat teidät?»

»Ei,» Rauta oli rauhoittanut häntä. »Luullakseni oman vaimonikin on
hieman vaikea tuntea minua. On merkillistä, miten paljon mies muuttuu,
kun värjäyttää tukkansa mustaksi ja käherryttää sen. Sitä paitsi
ihoni pitäisi vaikuttaa niin tuulten puremalta kuin aito merimiehellä
ainakin.»

Raudan sijoittuminen »James Browniin» oli sujunut kaikin puolin hyvin.
Hänen kolme perämiestoveriaan olivat alusta pitäen suhtautuneet häneen
toverillisesti. Muidenkin kanssa hän oli tullut erinomaisesti toimeen.

Laivan nelikymmenpäinen miehistö oli kokoonpanoltaan kirjava. Matruusit
olivat valkoihoisia, eri puolilta Yhdysvaltoja. Lämmittäjät olivat
neekereitä ja keittiöhenkilökunta filippiiniläisiä. Stuertti taas oli
äänettömin askelin tassutteleva kiinalainen. Ystävällisesti hymyilevä
Sun-Li oli ensimmäisestä päivästä alkaen osoittanut liikuttavaa
kiintymystä uuteen perämieheen pyrkien palvelemaan tätä kaikin tavoin.

Mitähän tuon innon takana on? Rauta mietti tuijottaessaan
hajamielisesti neloslinjan raitiovaunun hidasta kulkua Bulevardia ylös.
Seuraavassa hetkessä hän häpesi tätä epäilystään. Pikku vinosilmä oli
tosiaan ollut avulias. Jo Gööteporissa hän oli ottanut hankkiakseen
Raudalle konjakkia, suklaata, amerikkalaisia savukkeita ja nylonsukkia.
»Ilman niitä ette selviä Helsingissä, mr Hilton,» hän oli selittänyt.
Kaiken kaikkiaan mies vaikutti täysin vilpittömältä. Mutta oliko hän
sitä myös?

Laiha, tummatukkainen sähköttäjänuorukainen, Nicolas Smith, pysähtyi
Raudan viereen.

— Miltä näyttää? hän kysäisi.

— Ei juuri houkuttelevalta.

Sähköttäjä vakuutti lämpimästi:

— Helsinki on viehättävä kaupunki.

— Te olette ollut tässä pesässä ennenkin, Nic?

— Pari kertaa. Viime matkalla suorastaan rakastuin Helsinkiin!

Rauta hymähti.

— Kaupunkiinko vain?

Nuorukainen hämmentyi.

— En tiennyt, että äänestäni kuuluu, miten onnellinen olen. Tutustuin
täällä elämäni naiseen.

— Tietysti, Rauta virkkoi kevyesti. — Täällä niin kuin Gööteporissa ja
muissakin satamakaupungeissa. Kussakin vuorollaan.

— Tämä on ihan toista, Smith puolustautui. — Helena ei ole ainoastaan
viehättävä, vaan myös hieno ja hyvä tyttö. Viimeisenä päivänä täällä
ollessani päätimme, että palattuani meidät vihitään. Olen sähköttänyt
hänelle... Kunpa tämä kirottu purkki pääsisi viimeinkin laituriin!

— Älkää olko kärsimätön, Nic.

— Teidän on helppo olla rauhallinen, mr Hilton. Kukaan ei odota teitä.
Toista on minun!

— Tosiaan. Teillä on odottamassa morsian. Ja häät. Onnittelen teitä,
Nic. Nimittäin, mikäli teitä ei jo kaduta.

Sähköttäjä närkästyi.

— Kaduta! Mikään sana ei sopisi tilanteeseen huonommin. Te ette taida
tietää mitään rakkaudesta, mr Hilton.

— Ehkä en, Rauta myönsi lauhkeasti. — Merimiehen sydämestä kuitenkin
hiukkasen.

Naurahtaen hän jätti nuoren miehen. Otsa kurtussa tämä tuijotti
poistujan jälkeen. Sitten hän kohautti hartioitaan. Pelkkää kateutta,
tietysti.

Laiva oli saatu laituriin, ja tullimiehet saapuivat suorittamaan
tarkastustaan. Mr Elliot itse oli ottamassa vastaan
tullivartiotarkastajaa ja tullipäällysmiestä sekä heidän seuraansa
liittynyttä touhukasta meklaria.

Rauta seurasi sivusta tervehdysten vaihtoa. Herrat näyttivät olevan
keskenään vanhoja tuttuja. Vilkkaasti keskustellen he nousivat
ylimmällä kannella olevaan kapteenin työhuoneeseen tutkimaan laivan
papereita.

Työn touhu muilla laivoilla oli hetkiseksi pysähtynyt. Mutta nyt kun
tulokas oli kiinnitetty paikalleen laivajonoon, satamatyöläisten ja
vieraiden merimiesten kiinnostus sammui. Kukin palasi omaan työhönsä.
»James Brownin» kohdalla oli laiturilla autiota ja hiljaista.

Rauta tunsi eräänlaisen pettymyksen hiipivän mieleensä. Hän karkoitti
sen kuitenkin heti. Odotinko kenties, hän mietti, että minua oltaisiin
vastassa? Ylietsivä Tahvola oli toki kyllin viisas ja varovainen
välttääkseen sellaista erehdystä.

Stuertti oli äänettömin askelin ilmestynyt hänen viereensä.

— Mr Hilton, kapteeni pyytää teitä luokseen.

— Kiitos, Sun-Li. Ovatko tulliherrat siellä?

Kiinalainen pudisti päätään.

— He olivat juuri lähdössä, mr Hilton. Kuulin mr tullivartiotarkastajan
sanovan, että paperit ovat kunnossa, kuten aina tällä laivalla. »James
Brown» on hieno alus, mr Hilton.

— Tietysti, Sun-Li. Ja meillä on hieno miehistö.

Vinot silmät välähtivät.

— Kuka tietää? Siitä tullimiehet eivät vielä ole lausuneet arvosteluaan.

Kun Rauta tuli kapteenin työhuoneeseen, mr Elliot oli järjestämässä
papereitaan kassakaappiin. Toisia oli vielä levällään kirjoituspöydällä.

Kapteeni vilkaisi olkansa yli tulijaan.

— Haluan puhua kanssanne, Bob, hän sanoi. — Istukaa ja pankaa
tupakaksi. Lähetin ensimmäisen perämiehen opastamaan vieraitamme.
Voimme siis tarinoida rauhassa.

Rauta istahti nojatuoliin ja sytytti savukkeen.

Tämä huone oli matkalla käynyt hänelle tutuksi. Parina iltana hän oli
muiden perämiesten kanssa vieraillut siellä. Heidän omat hyttinsä
olivat tähän verrattuina perin ahtaat. Sitä paitsi kapteenin radio
oli laivan paras. Erikoisena suosionsa osoituksena mr Elliot oli
ensimmäisenä päivänä asettanut hänen käytettäväkseen kylpyhuoneensa,
joka oli kapteenin makuusuojan vieressä.

Pyylevä merikarhu oli saanut työnsä suoritetuksi. Hän istahti pöytänsä
ääreen.

— Otatteko kanssani lasillisen, Bob?

— Kiitoksia, mielelläni.

He maistelivat pienin kulauksin konjakkia.

— Lähdettekö jo tänä iltana maihin? mr Elliot kysyi viimein.

Rauta nyökkäsi.

— Palaatte kai yöksi laivalle?

— Sellainen aikomus minulla on.

Kapteeni mietti tuokion. Sitten hän virkahti:

— Tarkoitatteko, että elleivät roistot nitistä teitä heti alkuun, niin
kuin Cornplowin kävi?

— Jotakin siihen suuntaan, Rauta myönsi.

Mr Elliot ryhtyi sytyttelemään sikaria. Saatuaan siihen tulen hän sanoi:

— On vahinko, että annatte oikeiden perämiespaperienne pölyttyä,
Bob. Sun-Li yllätti minut eilisiltana pahoittelemalla, että neljäs
perämiehemme sairastui eikä ensimmäinen.

— En ymmärrä...

Kapteenin sinisissä silmissä oli humoristinen väike.

— Minä ymmärsin heti. Ensimmäisellä perämiehellä on aluksessa paljon
enemmän sanan valtaa kuin neljännellä. Ja te olette voittanut
puolellenne poikien mielet — sekä kannella että kannen alla. Sun-Li
vakuutti niin. Siksi minä valitan sitä, ettette ole enää mukana, kun
lähdemme täältä.

— Kiitoksia noista sanoista, mr Elliot.

Rauta aikoi nousta, mutta merikarhu pidätti häntä.

— Älkää kiirehtikö, Bob. Minulla on vielä jotakin sydämelläni. Ehkä
huolehdin suotta. Kenties syynä on se, että on kauan siitä, kun itse
olin nuori. Mutta minusta nuoruus on peloittavaa laskemattomuudessaan
ja traagillisuudessaan. Ei milloinkaan tiedä, mitä nuoret ihmiset
pettymysten tullen saattavat tehdä.

Rauta tarkkasi kiinnostuneena kapteenia. Tämä syvästi huolestunut mr
Elliot oli hänelle uusi tuttavuus.

— Mitä arvelette Nicolas Smithistä?

— Miellyttävä, reipas nuorukainen. Eikä lainkaan traagillinen. Ei
ainakaan tätä nykyä.

Kapteeni pöllähdytti paksun savupilven sikaristaan.

— Eikö?

— Ei ole vielä tuntia siitä, Rauta kertoi, kun Nic silmät loistaen
ilmoitti morsiamen odottavan häntä täällä. Kuuluu olevan hieno ja
hyvä tyttö, ja he aikovat mennä naimisiin. Poika tuntui olevan ihan
tosissaan.

Mr Elliot huokasi.

— Sen vuoksi minä olenkin huolissani... Ensimmäinen sähköttäjä kävi
täällä, kun herrat olivat lopettelemassa paperien tarkastusta. Nic
on saanut vastauksen sähkeeseensä. Siinä tuo »hieno ja hyvä tyttö»
ilmoitti olevansa jo naimisissa ja pitäneensä kaikkea viimekertaista
vain leikkinä. Ensimmäinen sähköttäjä oli säikähtänyt Nicin
väkivaltaista reaktiota. Kun tämä oli sulkeutunut hyttiinsä päästämättä
sinne ketään, hänen toverinsa katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa
asiasta minulle.

Vai niin, Rauta mietti, lyhyeksipä sähköttäjänuorukaisen lemmensatu
jäi. Kapteeni näytti pitävän juttua vakavana.

— Minä en tiedä, mitä tehdä, mr Elliot murehti. — Siitä on kauan,
kun nainen viimeksi sai minut lämpenemään. En edes muista, miltä
tuntui havaita joutuneensa petetyksi. Niinpä minusta ei olisi Nicin
rauhoittajaksi. Sun-Li sanoi, että te olette mestari käsittelemään
jokaista ihmistä oikealla tavalla. Siksi pyydän teitä, Bob...

Rauta hymähti. No, mr Elliot oli jo Gööteporissa huomauttanut hänelle,
että »James Brownin» neljännen perämiehen työ olisi pelkkää toisten
avustamista ja sekalaisia puuhia.

— Hyvä on, kapteeni, hän virkkoi nousten. — Menen katsomaan, miten
poika voi. Teidän sijassanne heittäisin tuon huolen mielestäni.

Mr Elliot puristi lujasti hänen kättään.

— Niin teenkin. Nyt, kun te valvotte tuota romanttista nuortamiestä.

Rauta suuntasi askelensa toisen sähköttäjän hytin ovelle. Hän koputti
lujasti. Sisältä ei kuulunut luiskahdustakaan. Ovi oli ja pysyi
lukittuna.

Ehkäpä ei haittaa, hän tuumi, vaikka nuorukainen hetkisen nuoleskelee
yksinäisyydessä haavaansa.

Ollessaan lähellä omaa hyttiään hän tapasi stuertin.

— He ovat jo tulleet, mr Hilton, kiinalainen kuiskasi irvistäen
ivallisesti.

— Ketkä he?

— Pikku hyenat.

-— Keitä tarkoitatte, Sun-Li?

— Tyttöjä ja poikia, jotka haluavat kauppasuhteita ja muitakin...
Välitättekö te tytöistä, mr Hilton?

Rauta naurahti.

— Riippuu tytöstä.

Stuertti hymyili leveästi.

— Jos tulee joku oikein sievä, opastan hänet teidän luoksenne. Teille
kuuluu paras, mr Hilton.

— Kiitos, Sun-Li.

Rauta astui hyttiinsä ja istahti makuulavitsalle.

Suuri ei tämä elintila ollut. Kaksi kertaa kaksi ja puoli metriä. Sen
mukainen oli niukka kalustokin. Seinälle oli sairastuneen mr Steelin
perintönä jäänyt nuoren naisen kuva. Tummissa kasvoissa katse kiintyi
kovailmeisiin silmiin ja huulille jähmettyneeseen teennäiseen hymyyn.
Rauta oli jättänyt kuvan paikoilleen. Joku mielitiettyhän merimiehellä
piti olla, ja tässä tapauksessa tuollainen etelämaalainen tyyppi sopi
hyvin, kun Buenos Airesista kerran oltiin tulossa.

Rauta mietti Sun-Lin tarjousta. Voisiko onni potkaista niin, että
kiinalainen opastaisi hänen luokseen sen vaaleaverikön, jolla oli
kuuden vihreän kiven koristama sormus?

Sitä oli kai turha toivoa. Tavallinen asioiminen laivoilla kuului
tuskin tuon sormusnaisen tehtäviin. Tosin kapteeni Simpson oli kertonut
samaisen vaalean kaunottaren käyneen »Ambrosella» Cornplowin murhan
jälkeen. Mutta silloin oli kysymys suurkaappauksesta: salaisten
asiapaperien löytämisestä murhatun hytistä. Sellaista tehtävää
Ristilukki ei ollut uskonut kelle tahansa, vaan oli lähettänyt sitä
suorittamaan uskotuimman naisavustajansa.

Siitä vähästä, mitä Irja Laantila oli kertonut Linnunpääpojalta
saamistaan tiedoista, saattoi päätellä, että Ristilukin keili oli
tarkoin nivelletty. Se vahvisti Raudan aikaisempaa käsitystä, että jos
saavutettaisiin sormusnainen, oltaisiin jo melko lähellä Ristilukkia
itseään. Tuo vaaleaverikkö oli ilmeisesti keilin houkutuslinnuista
korkein, jonka luo tärkeimmiksi katsotut saaliit opastettiin ja
joka ilmestyi kohtalokkaan kaksionsa ulkopuolelle vain kireimmissä
tilanteissa.

Hänellä, Raudalla, ei ollut siis mitään syytä toivoa sormusnaisen
tulevan heti ensimmäisenä iltana »James Brownille». Jos hän
saapuisi, se voisi merkitä vain sitä, että Ristilukki olisi saanut
ennakkovaroituksen hänen paluustaan kotimaahan.

Keneltä hän olisi voinut sen saada? Irja Laantilaltako? Kirottua, mies
mietti, että minun on pakko epäillä jokaista! Tuo epäilys tuntui sitä
paitsi aiheettomalta.

Kun Rauta oli Tukholmassa jättänyt hyvästit runoilijattarelle,
tämä oli näyttänyt ajattelevan vain uusinta valloitustaan.
Säteilevin silmin hän oli kertonut johtaja Gustafssonin lykänneen
paluunsa Lundiin epämääräiseksi ajaksi. Nuori skoonelainen oli jo
aamuvarhaisella lähettänyt tytön huoneeseen kimpun ruusuja. Illaksi
hän oli varannut heille liput Dramateniin ja näytännön jälkeen
pöydän Belmansro-ravintolaan. Irja Laantila oli kehunut laatineensa
monipäiväisen ohjelman, jolla hän sitoisi »Rinaldo Rinaldininsa» tälle
tarkoitettuun osaan.

Lisäksi Rauta oli perusteellisesti varmistanut selustansa.
Ruotsalaisten ystäviensä avulla hän oli järjestänyt niin, että jos
joku ottaisi vaivakseen tutkia hänen kiertokäyntiään Etelä-Ruotsin
kaupungeissa »perintöjutun» takia, niin tämä saisi vesiperän. Kahden
viikon ajaksi hotellihuoneet oli varattu hänen nimiinsä, ja jos joku
tiedustelisi häntä, tälle vastattaisiin tuomari Raudan valitettavasti
olevan sillä hetkellä ulkona.

Ei, ei ollut pelkoa siitä, että Ristilukki ensi hätään pääsisi selville
hänen tulostaan mukaan leikkiin. Mutta hänen ei liioin kannattanut
odottaa, että nainen, jolla oli kuuden vihreän kiven koristama
sormus, saapuisi hänen hyttiinsä. Hänen oli itsensä löydettävä tie
vaaleaverikön luo.

Rauta kuunteli ääniä kannelta. Joku tyttö nauroi. Askeleita kiiruhti
ohitse. Mutta ainoatkaan niistä eivät pysähtyneet neljännen perämiehen
hytin ovelle.

Lyhyt talvipäivä oli hämärtymässä. Ennen pitkää olisi aika pyrkiä
yhteyteen Inkerin ja ylietsivä Tahvolan kanssa. Sitä ennen oli
kuitenkin täytettävä mr Elliotille annettu lupaus.

Rauta painoi vastikään sytyttämänsä savukkeen tuhkakuppiin ja nousi.

Sähköttäjänuorukaisen hytti oli edelleen sisäpuolelta lukossa.
Häiritsijä ei hellittänyt, vaan takoi nyrkillään ovea. Lopulta kuului,
miten avainta väännettiin.

Nicolas Smith ilmestyi kynnykselle sukkasillaan ja takitta. Hänen
tukkansa oli pörröinen, ja silmät kipinöivät kiukusta. Nähdessään
Raudan hän nielaisi huulilla jo pyörivän kirouksen.

— Ah te, mr Hilton!

Rauta naurahti.

— Hei, Nic! Tehän muistutatte kuolematonta Romeoa »Romeon ja Julian»
viimeisessä näytöksessä. Muistattehan?

Hän ryhtyi pateettisesti lausumaan:

    »Mene! Jumalauta,
    Sa mulle rakkaamp' olet itseäni,
    Sill' aseiss' olen itseäni vastaan.
    Pois! Pois! — Jää eloon!
    Kiitä houkkaa mua,
    Jok' annoin säälistä sun pelastua.».

— Juuri nuo sanat olivat luettavissa äsken teidän huuliltanne ja
silmistänne, Nic.

Sähköttäjä tuijotti häneen hämmentyneenä.

— Osaattepa te Shakespearenne, mr Hilton, hän mutisi.

— Osaan vähän muutakin, Nic, Rauta hymähti. — Mutta siitä haastelemme
teidän hytissänne. Antakaahan tietä.




Kymmenes luku.

»PIKKU HYENA».


Hytissään Nicolas Smith kysäisi:

— Saako olla ryyppy, mr Hilton?

Rauta nyökkäsi. Kun sähköttäjä meni kaapilleen, vieraan katse kiersi
tutkivana pikku hyttiä. Verhot oli vedetty vuodekomeron eteen. Tuolin
selustalle oli heitetty nuorukaisen takki, ja hänen kenkänsä olivat
vieressä. Mutta sitten Rauta näki vielä jotakin muuta, joka sai hänet
vetämään suunsa hymyyn. Suotta hän oli miettinyt, miten asettaisi
sanansa saadakseen nuorukaisen käsittämään, ettei elämän pikku
yllätyksiä kannattanut ottaa liian raskaasti. Täällä ei tarvittu mitään
lohdutusta.

Sähköttäjä kääntyi vieraaseensa kummassakin kädessään täysinäinen lasi.

— Terveydeksenne, mr Hilton.

Rauta puolestaan esitti:

— Ottakaamme malja merimiehen sydämelle, joka ei ole vähällä
murskattavissa.

Nuorukainen nosti lasin huulilleen hieman epäröiden.

— Mitä...?

Hän keskeytti äkisti. Hänkin oli huomannut saman kuin Rauta hiukkasta
aikaisemmin. Vain osittain vuodekomeron verhon peittämänä oli lattialla
kenkä, pieni, siro naisen kenkä, kaikessa kiireessä siihen unohtuneena.

Puna lehahti sähköttäjän kasvoille.

— Mennään teidän hyttiinne, mr Hilton, hän ehdotti.

Kun he tulivat sinne, Smith tyhjensi käteensä unohtuneen lasin yhdellä
kulauksella.

— Mr Hilton, te ette tiedä... hän aloitti.

— Tiedän, että häistänne ei tule mitään, Nic.

Sähköttäjä tuijotti tuokion Rautaan. Sitten hän naurahti.

— Tietysti tuon minua narrinaan pitäneen naisen sähke ensi
hetkessä vihlaisi, hän myönsi. — Se oli aikamoinen isku miehiselle
turhamaisuudelleni. Mutta sitten ajattelin, ettei Helena ole ainoa
tyttölapsi tässäkään maailman kolkassa. Ja siksi...

Raudasta tuntui, että merimieheksikin Smith otti asian ylen kevyesti.
Mr Elliot olisi siitä havainnosta varmaan järkyttynyt, hän kun otaksui
nykyisen nuorison olevan laskematonta aivan toiseen suuntaan. Oikea
selitys tuntui olevan se, että hänen, Raudan, onnittelulleen esittämä
varaus: »mikäli teitä ei jo kaduta», oli ollut sangen aiheellinen.
Edellisen Helsingin käynnin aikainen huumaus oli jo haihtunut pojalta,
mutta hän oli katsonut olevansa sidottu lupaukseensa. Päästyään nyt
mukavasti siitä irti hän oli heti riehaantunut uusiin seikkailuihin.

Hieman happamesti Rauta kysäisi:

— Miltä korvike maistui?

Nuorukainen irvisti.

— Minulla on tänään huono onni. Hyttiini houkuttelemani Loretta
ei kyllä ole lainkaan hullumman näköinen... Muuten, kummallista,
miten samanlaisia tytöt maapallon eri puolilla ovat, nimiltäänkin.
Kapkaupungissa tapasin kerran Lorettan. Buenos Airesissa oli myös
Loretta. Ja nyt Helsingissä jälleen Loretta!

— Elokuvan yleismaailmallisia siunauksia, Rauta hymähti. — Liekö heistä
ainoakaan kasteessa saanut tuota nimeä? Silti en käsitä, mitä huonoa
onnea teille tytön nimen toistuminen merkitsee.

— Ei se merkitsekään! sähköttäjä huudahti. — Mutta muun puheen
puutteessa tulin tälle Lorettalle kertoneeksi teistä, mr. Hilton.

— Minusta! Miksi?

Nicolas Smithiä kiusasi perämiehen äkisti kiristynyt sävy.

— Juttelin minä muistakin päällystöön kuuluvista, hän puolustautui. —
Mutta vasta kun kerroin teistä, hän kiinnostui. Tyttö innostui paljon
enemmän kuin olisi suotavaa ollut.

Rautaa suututti. Tämä oli juuri sitä santaa, mitä hän oli uumoillut
komisario Tahvolan kohdalla. Hän oli ylipoliisipäällikölle ja
poliisikomentajalle huomauttanut, että merimiehet voivat muun
puheen lomassa jaaritella helsinkiläistytöille kaikista laivalla
havaitsemistaan erikoisuuksista. Epäilys oli komisario Tahvolan
kohdalla toteutunut verisesti.

— Kerroitteko tytölle, hän tiukkasi, minun jääneen »Ambroselta» maihin
ja siirtyneen sitten »James Brownille»?

— En, nuorukainen torjui. — Sanoin vain, että te olette kokenut
merimies ja purjehtinut melkein kaikilla merillä. Lisäksi kehuin, että
olette komein mies, joka on »James Brownin» kantta polkenut.

— Entä muuta?

— Ei muuta.

Rauta nauroi vapautuneesti.

— Ja siitä tyttöhupakko innostui?

— Niin! sähköttäjä murahti. — Sain kyllä houkutelluksi hänet vuoteelle.
Mutta siinä hän rupesi heti anelemaan, että esittäisin hänet teille.
Mikä naurettava, raivostuttava tilanne miehelle! Ellette te olisi
äsken tullut ovelleni, jonka olitte, muuten, murskata nyrkeillänne,
olisin kymmenen minuuttia myöhemmin kiidättänyt hänet tänne. Aion
lähteä kaupungille. Kai sieltä tyttö löytyy. Mutta hänelle en sitten
hiiskukaan herroista perämiehistämme. No, otatteko Lorettan vastaan, mr
Hilton?

Rauta pudisti päätään.

— Ei huvita, Nic.

Nuorukainen hymähti.

— Sen pitäisi kai ilahduttaa minua, hän virkkoi. — Viedä hylkäystuomio
sille, joka hylkäsi minut! Mutta minua säälittää tuo suloinen pikku
raukka. Teidän ohellanne häntä tuntui kiinnostavan se, että me tulemme
Buenos Airesista.

Rauta säpsähti. Olisiko tässä sittenkin tarjolla jokin yhteys
Ristilukin joukkioon? Ketä muuta saattoi kiinnostaa, tuliko jokin laiva
Buenos Airesista tai mistä muusta ulkomaan satamasta tahansa?

— Teidän puoltolauseenne, Nic, saa minut muuttamaan mieltä, hän sanoi
kevyesti. — Tuokaa tyttö tänne.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Loretta näytti jo kotiutuneen neljännen
perämiehen hyttiin. Hän oli istahtanut vuoteelle ja vetänyt jalat
alleen.

Rauta tarkkasi vierastaan. Tämä oli sangen siro ja vaalea.
Kahdeksaatoista vanhempi hän ei saattanut olla. Platinanväristen
hiuksien vastakohtana olivat mustiksi vedetyt kulmakarvat ja
kirkkaanpunaiset huulet. Posket olivat melkein lapsellisen pyöreät ja
hymykuoppaiset. Vihertävissä silmissä ei ollut mitään laskelmoivaa, ne
säteilivät ihastuksesta. Hänen yhtämittaa puhuessaan otsanahka oli koko
ajan hupaisesti liikkeessä.

— Nic-poika kertoi, että te olette matkustellut paljon. Täytyy olla
jännittävää, kun saa aina kokea uutta ja uutta. Minä en ole milloinkaan
nähnyt muuta kaupunkia kuin Helsingin. Oletteko te ollut täällä ennen?

— En.

— Sitten tarvitsette välttämättä pienen ystävättären, joka opettaa
teille, että täälläkin voi pitää hauskaa. Teidän nimenne on Robert,
niinhän? Minä saan kai sanoa teitä Bobiksi? Minä olen Loretta.

Rauta ei voinut olla ihailematta sitä vaivattomuutta, millä pikku tyttö
puhui englantia. Ja pukeutua hän myös osasi. Takaraivolla oleva mustana
puolikuuna päätä ympäröivä hattu oli yhtä uusi kuin oravannahkainen
turkkikin. Punainen, kudottu villapusero korosti rintojen nuorta
pyöreyttä. Nylonsukkien verhoamat sääret, jotka hän juuri ojensi
näkyviin lyhyen, harmaan hameen alta, olivat hoikat ja sironilkkaiset.

Ja kuitenkin mies rypisti paheksuen kulmiaan. Hän oli tarjonnut tytölle
viiniä, mutta tämä oli halunnut konjakkia. Sitä hän joi pienin ahnain
kulauksin välittämättä koskea soodalasiin, jonka Rauta oli asettanut
hänen kätensä ulottuville. Suklaakaramellit näyttivät maistuvan hänelle
konjakin kera. Välillä hän veti syviä rintasauhuja »Philip Morrisista»,
jota hän pyöritteli veripunaisiksi lakatuin kynsin. »Pikku hyena»,
niinpä niin.

— Mistä päin te olette kotoisin, Bob?

— Philadelphiasta.

Tyttö viittasi suklaarasiaan, savukepakkaukseen ja konjakkipulloon.

— Onko teillä paljon tällaisia aarteita?

— Jonkin verran.

— Myyttekö?

— Täytyyhän jollakin saada Suomen rahaa.

— Minä hankin teille huomiseksi hyvän ostajan. Mutta Bob, saako Loretta
välityspalkkioksi parin nylonsukkia?

Rauta hymähti.

— Saatte kaksikin paria. Nimittäin, jos kauppa on kunnollinen.

Tyttö heitti hänelle lentosuukon.

— Olette kultainen, Bob! Lähdettekö tänä iltana tanssimaan kanssani?
Täällä on hienojakin paikkoja.

— Enpä tiedä.

Tyttö nyrpisti nenäänsä.

— Te ette ole juuri rohkaiseva, Bob. Vai onko minussa jotakin vikaa?

Hän sipaisi hatun päästään ja pudisteli kauniita, vaaleita kiharoitaan.

— Tiedätte itsekin, Loretta, ettei teissä ole mitään vikaa.

Vastaus tuntui vain puolittain tyydyttävän pikku kaunotarta.

— Te olette kummallinen mies, hän moitti. — Teitä ei saisi kai
ärsyttämälläkään suutelemaan minua. Tavallisesti täytyy laivoilla pitää
varansa, vaikka minä asioinkin vain päällystöön kuuluvien kanssa. He
pyrkivät asettamaan omia ehtojaan, ennen kuin suostuvat tupakka- tai
kahvikaupoista keskustelemaan.

— Tekikö myös Nic niin? Rauta kiusoitteli.

— Ei.

— Miksi sitten olitte niin kovasydäminen häntä kohtaan?

— Hän on sellainen pentu! tyttö huudahti.

— Monta vuotta teitä vanhempi.

Loretta mietti hetken. Sitten hän sanoi:

— Ensin hän oli minusta hauskan näköinen. Mutta kun hän sitten riisui
merimiestakkinsa, oli kuin olisin saanut lapsen viereeni. Te olette
mies, Bob. Teidän kanssanne lähtisin mielelläni tanssimaan. Vahinko,
että te ette tahdo.

Hän osoitti sormellaan seinällä olevaa kuvaa.

— Onko syynä hän? Vaimonneko?

— Ei. Tuo on muuan tyttö vain.

— Minä en pidä hänestä. Pidittekö te hyvin paljon, Bob?

— Aika lailla. Tapasin hänet Buenos Airesissa.

Rauta odotti, että kaupungin nimen mainitseminen vaikuttaisi tyttöön
voimakkaasti. Hän pettyi kuitenkin. Tytön kasvot eivät ilmaisseet
mitään. Jotakin sentään näytti muistuvan hänen mieleensä.

— Niin, tehän tulette nyt Buenos Airesista.

— Kiinnostaako se teitä? mies kysyi.

Loretta hymähti.

— Ei erityisemmin. Kuulin vain eräiden poikien hälisevän Argentiinasta
tulevista laivoista. Tuntui kuin heillä olisi ollut jotakin suurta
tekeillä. Muuta en tiedä, koska kuulun toiseen keiliin kuin he.

Rauta katsoi tyttöä tutkivasti. Ilmeisesti tämä puhui totta. Mutta
voisiko yrittää hänen kauttaan...?

Loretta hypähti jaloilleen.

— Nyt näen harmaissa silmissänne ensimmäisen inhimillisen välähdyksen,
Bob. Siitä kiitokseksi saatte suukon!

Hän suuteli miestä. Ojentautuessaan hän oli hyvin pettynyt. Hän osoitti
sanansa seinälle riippuvalle kuvalle:

— Enpä kadehdi sinua, ken lienetkin! Miehessä ei tosin ole muuta vikaa
kuin se, että hän on jäätä. Mutta se onkin paha vika.

Rauta oli tehnyt päätöksensä. Erä uhkapeliä ei tässä vaiheessa olisi
haitaksi.

— Helsinki kiinnostaa minua. Haluatteko kuulla, miksi?

Tyttö silmäsi häneen odottavana. Sitten hän huokasi.

— Haluaisin, että minä kiinnostaisin teitä. Hetkisen luulinkin jo.
Mutta ei. Te olette auttamattomasti jäätä. No, voinhan minä kuunnella.

Hän istahti äskeiselle paikalleen lisäten:

— Silloin saatte kuitenkin kaataa minulle vielä lasillisen konjakkia ja
tarjota minulle uuden savukkeen.

Mies täytti hymyillen hänen vaatimuksensa.

— Te sanoitte, Loretta huomautti, ettette ole ennen käynyt Helsingissä.
Mitä sitten välitätte kaupungistamme?

— Se laiva, Rauta sanoi, jonka toinen perämies oikeastaan olen,
»Ambrose» nimeltään, oli täällä vähän aikaa sitten. Silloin murhattiin
laivan neljäs perämies, mr Cornplow, jossakin kaupungilla.

Tieto ei tuntunut tekevän mitään vaikutusta tyttöön. Hän pisti
suklaapalan suuhunsa ja kysäisi:

— Oliko hän ystävänne, tuo perämies?

— Kaikkea muuta! Rauta torjui. — Lurjus hän oli. Kun minä jäin
»Ambroselta» Gööteporiin laivan jatkaessa matkaansa tänne, niin syy
ei ollut minun, vaan nuoren Cornplowin. Hän järjesti sen päästäkseen
varastamaan jotakin, minkä hän luuli olevan kätkettynä hyttiini.

Hän jäi odottamaan, että tyttö ryhtyisi utelemaan yksityiskohtia.
Loretta näytti kuitenkin kuuntelevan vain kohteliaisuudesta. Hän
haukottelikin hiukkasen.

— Tuo varkaus ei sentään onnistunut, mies jatkoi. — Cornplow ei
tiennyt, että minä kannoin noita hänen ahnehtimiaan papereita mukanani.
Nyt olen sijoittanut ne varmempaan talteen.

— Onko teillä joitakin suunnitelmia Helsingin varalle? tyttö kysäisi.

Rauta vastasi salamyhkäisesti:

— Lähi päivinä se selviää.

Loretta uteli:

— Mutta kun maanmiehenne ei ollut ystävänne, ette aikone kostaa hänen
kuolemaansa?

— En toki! Jos tietäisin, ketkä vapauttivat maailman tuosta
mätämunasta, maksaisin heille tapporahan.

— Kas vain, tyttö hymähti, teidän jäänne alla on sittenkin eräänlaista
tulta.

— Hyvä teidän on nauraa, mies sanoi. — Jos olisitte tuntenut tuon
nuoren riiviön, olisitte kanssani samaa mieltä. Yksistään Buenos
Airesissa jouduin kaksi kertaa pelastamaan hänen henkensä, kun hän
oli juovuspäissään antautunut rähinöihin. Täällä hän on tietysti taas
mellastellut joidenkin hämärien tyyppien kanssa ja sai sen nyt maksaa
hengellään, koska minä en ollut häntä suojaamassa. Uskokaa pois, elämä
on voittanut siitä, että tuo kauneusvirhe — Guy Cornplow — on poistettu
maailman kasvoista.

Loretta oli äkisti jäykistynyt. Hänen äänensä oli kiihtymyksestä käheä,
kun hän kysyi:

— Hyvä luoja, kenestä te puhutte?

Rauta jännittyi. Hän teeskenteli kuitenkin tyyneyttä vastatessaan:

— Petollisesta toveristani, »Ambrosen» neljännestä perämiehestä Guy
Cornplowista. Luullakseni olen jo useaan otteeseen maininnut hänen
nimensä.

— Niin kai olettekin, tyttö myönsi. — Mutta vasta nyt se tunkeutui
tajuntaani.

— Tapasitteko te hänet täällä Helsingissä?

Loretta pudisti päätään.

— En. Muuan Lasse vain puhui hänestä. Hän lupasi meille tytöille
paljon, jos löytäisimme jonkun, joka on tuntenut tuon Cornplowin.

Joukko kysymyksiä tulvahti Raudan mieleen. Irja Laantila oli kertonut
Lassesta. Oliko Lorettan mainitsema Lasse sama hullunkurisen näköinen
Linnunpääpoika? Oliko tämä Lasse niitä toiseen keiliin kuuluvia poikia,
joiden Loretta oli maininnut puuhailevan jotakin suurta Argentiinasta
tulevien laivojen ympärillä? Rauta tajusi kuitenkin, että tämän
tapaisten kysymysten esittäminen olisi epäviisasta. Hänen oli pakko
näytellä välinpitämätöntä.

— Bob, olkaa kiltti, tyttö pyysi, ja kertokaa minulle vielä kerran,
mitä tuo Cornplow teki teille Gööteporissa. Pelkään sen menneen minulta
korvien ohitse.

Rauta toisti kertomansa.

Loretta kuunteli häntä tarkkaavasti. Maalattu suu puoliavoimena ja
vihreissä silmissä ahne väike hän näytti painavan jokaisen sanan
mieleensä. »Pikku hyena», mies totesi toistamiseen.

Kun Rauta oli lopettanut, tyttö nousi järjestämään hiuksiaan ja
napittamaan turkkiaan. Äkisti hänelle oli tullut kiire lähteä.

— Palaan huomenna samaan aikaan tänne, hän virkkoi. — Lupaattehan,
ettette siihen mennessä puhu tuosta Cornplowista kenellekään toiselle?

— Olkoon menneeksi, mies suostui.

Tytön pieni olemus oli omituisen jäykkä, kun hän ojensi kätensä
hyvästiksi. Oli kuin hän olisi alkuvierailunsa innostuksen sijasta nyt
kammonnut miehen läheisyyttä.

Rauta ei malttanut olla kiusoittelematta:

— Ettekö aio toistamiseen kokeilla, ovatko huuleni jäätä?

Loretta pudisti päätään ja vetäytyi ovelle.

— En. En tiedä, miksi, mutta äkisti minua peloittaa, hän kuiskasi. —
Tuntuu kuin täällä olisi joku kolmas kuuntelemassa, mitä puhumme.

— Kolmas?

Tyttö tavoitti vapisevin sormin oven kädensijaa.

— Niin, hän sanoi käheästi. — Kuolema... Näkemiin, perämies Robert
Hilton!

Seuraavassa hetkessä hän oli livahtanut ovesta ulos.




Yhdestoista luku.

SÄHKE BUENOS AIRESISTA.


Rauta oli vetänyt ruskean nahkatakin ylleen ja pistänyt lippalakin
päähänsä. Hän oli valmis lähtemään maihin.

Laskusillan luona stuertti ilmestyi hänen viereensä.

— Lähdettekö yksin, mr Hilton?

Pimeässä Rauta ei erottanut kiinalaisen kasvoja. Mutta ääni kuulosti
huolestuneelta.

— Ei auta, Sun-Li, Rauta hymähti. — Tehän ette hankkinut minulle pientä
tyttöopasta.

— Voi, stuertti valitti, ei tullut ketään sellaista, joka olisi ollut
kyllin hyvä teille, mr Hilton. Ehkä huomenna on parempi onni.

— Tai ehkä minä itse jo tänä iltana löydän ystävättären.

— Toivokaamme, mr Hilton. Mutta olkaa varuillanne. Suomalaiset —
vaarallista, väkivaltaista kansaa.

— Ei huolta, Sun-Li. Minä olen tottunut selviämään.

Satamalaituri vaikutti tyhjältä. Niistä kolmesta neljästä
tullivartijasta, joiden tuomari Puro oli ilmoittanut öisin vartioivan
ulkosalla olevia lasteja, ei näkynyt jälkeäkään. Mutta siitä huolimatta
Raudalla oli tunne, että joku seurasi häntä. Kun hän pysähtyi,
toinenkin seisahtui.

Hetkisen hän kuunteli erään laivan uumenista kuuluvaa hanurin
soittoa, joka säesti miesten möräköiden ja naisten kimeiden äänien
yhteislauluyrityksiä. Siellä juhlittiin.

Satamalaiturin päästä hän kääntyi oikealle kohti kaupunkia. Samassa
joku varjomainen olento pujahti hänen viereensä.

— Tyttöjä? käheä ääni kuiskasi.

Rauta jatkoi tyynesti matkaansa.

— Flickor?

Nuhruisesti puettu laiha mies yritti pitää yllä samaa askelten tahtia.

— Girls? hän esitti.

Rauta pysähtyi katulyhdyn alle ja silmäsi mieheen. Ei, tämä ei ollut se
pieni, mustatukkainen ja kyömynenäinen änkyttäjä, joka oli opastanut
komisario Tahvolan kohtalokkaan vaaleaverikön luo. Hän ei liioin
vastannut Irja Laantilan kuvausta Linnunpääpojasta.

— Djevotski? äijä yritti vielä kerran irvistäen ystävällisesti.

Harteikas ja tuikeailmeinen mies ilmestyi takaa kelmeään valopiiriin.
Suomeksi hän ärähti:

— Kuules, ukko! Etkö tiedä, ettei ulkolaisia merimiehiä saa ahdistella?

— Minäkö tuota jättiläistä pystyisin ahdistelemaan? laihimus kivahti.
— Hän voisi puhaltaa minut vaikka nurin. Mutta kun minulla on hänelle
jotakin ehdotettavana, niin se ei kuulu teihin!

— Kuuluupa hyvinkin, viimeksi tullut julisti. — Minä olen poliisi.

Rauta jätti heidät selvittelemään välejään. Vai poliisi? Ylietsivä
Tahvola oli ilmeisesti katsonut parhaaksi järjestää hänelle
henkivartijan. Kaikesta päättäen poliisi oli sama mies, jonka askelet
hän oli satamalaiturilla kuullut takaansa.

Bulevardille ehdittyään Rauta totesi henkivartijansa olevan
juoksujalkaa jälleen tavoittamassa häntä. Tässä vaiheessa vartija oli
kuitenkin tarpeeton, pikemmin haitaksi kuin hyödyksi. Niinpä Rauta
poikkesi äkisti erääseen tuttuun porraskäytävään. Sieltä päästiin myös
sivukadulle. Sinne tultuaan hän havaitsi onnistuneensa häivyttämään
varjon kintereiltään.

Tukholman ja Gööteporin valomeriin verrattuina Helsingin kadut
vaikuttivat ahdistavan pimeiltä. Sivukaupungin pikku myymälöiden
näyteikkunat verhosivat köyhyytensä pimeyteen. Harvassa palavien
katulamppujen avuton valo ylti tuskin maahan asti, jokunen auto
kiiti kohti Töölöä repien rikki pimeyden tuokioksi ja saaden kadulla
kulkijain kasvot loistamaan luonnottoman kalpeina. Ainoaakaan
ihmisääntä ei kuulunut, ei keskustelun katkelmaa eikä naurahdusta.
Iltatunnelma oli painajaismainen.

Rauta pistäytyi puhelinkioskiin ja soitti kotiinsa.

— Onko rouva tavattavissa?

Sisäkön ääni vastasi:

— Hetkinen.

Pian mies kuuli tutun, heleän äänen:

— Rouva Rauta puhelimessa.

— Hei, Pienokainen!

— Kaarlo, sinä!

Niissä kahdessa sanassa helisi helpotusta, riemua ja nyyhkytystä.
Sitten vuorosana jatkui toisessa sävyssä:

— Sinä sydämetön mies! On kokonainen iäisyys, kun viimeksi kuulin
sinusta. Kymmeneen päivään ei pienintäkään tietoa!

— Sinulla on aika omalaatuinen iäisyysmitta, Inkeri. Mutta kuuntele
nyt. Lähetä palvelustytöt täksi illaksi pois kotoa. Mari voinee keittää
kahvit meille ja ylietsivä Tahvolalle, jonka tavoitat puhelimella...

— Tiedän. On jo monta päivää siitä, kun ensimmäisen kerran turvauduin
häneen. Minun täytyi toki joltakin taholta kuulla, minkä verran
toiveita on siitä, että lapsillani on vielä isä elossa.

— Kylläpä sinä lavertelet, Inkeri. Huomasitko edes, että minä pyysin
sinua ryhtymään eräisiin toimenpiteisiin?

— Kyllä vain. Tervetuloa kotiin, »Sinbad Merenkulkija»!

Rientäessään puolta tuntia myöhemmin miestään vastaan kotieteisessä
Inkeri pysähtyi äkisti.

— Kaarlo, oletko se sinä? Mitä ihmettä olet tehnyt päällesi?

— Pää on entisellään, mies nauroi. — Olen vain hieman korjauttanut
ulkokuorta. Tule nyt toki kiltisti tervehtimään.

Vaimo huoahti onnellisena tuntiessaan tutut, voimakkaat käsivarret
ympärillään. Mutta sitten hän henkäisi hätäytyneenä:

— Päästä irti, Kaarlo. Ajattele, jos Mari yllättää meidät.

Rauta hymähti:

— Entä sitten? Minä syleilen vaimoani juuri niin kauan kuin itse tahdon.

Hänkin sentään hätkähti, kun vanhan palvelijattaren kiukkuinen ääni
kajahti ruokahuoneen kynnykseltä:

— No, sen minä vain sanon, että jo nyt häpeä kävelee kahdella jalalla!
Tuomari itse on tulossa, ja rouva antaa jonkun mustan lurjuksen
halailla ja pussata! Ettäs minun pitikin vielä tämä surkeuden päivä
elää!

Rauta irroitti otteensa ja astui vanhuksen luo.

— Hyi, mitä Mari kuvittelee rouvasta! Minä itsehän tässä olen.

— Herran pieksut, tuomari! vanha palvelijatar ähkäisi.

Hän tointui kuitenkin nopeasti ällistyksestään. Suuttumus sai toisen
suunnan. Lihavat kädet puuskassa lanteilla hän ärisi:

— Vai maskisasussa sitä tullaan vanhoja ihmisiä säikyttelemään! Naama
on kuin mulatilla!

— Eikös niin kuin monet tuulet kokeneella merimiehellä? Rauta yritti
lieventää.

Mari silmäsi häneen kahta julmistuneempana.

— Vai merillä? Kun on leveän leivän maassa lekoteltu, sillä aikaa kuin
täällä sydän on toisilta ollut surusta ja huolesta haljeta! Eikös
tuomari niille Ruotsin korskeille naisille vähemmällä kelvannut kuin
muuttamalla luojan luomat hiukset neekerin kikkarapääksi? Sen minä vain
sanon, että häpeä se on.

Iäkäs palvelijatar rauhoittui vasta, kun Inkeri talutti hänet keittiöön
ja kertoi hänelle, mistä on kysymys.

— Luoja varjelkoon! Vai murhamiesten vuoksi tuomarin on pitänyt itsensä
naamioida. No, ne eivät häntä nyt tunne, kun en minäkään.

Hän nyyhkäisi katuvaisena:

— Mitä minä mahdoin äsken sanoa tuomarille? Luuleeko rouva, että
tuomari antaa milloinkaan anteeksi?

— Älä ole huolissasi, Mari-rukka, emäntä lohdutti. — Tuomari ei välitä
vähääkään siitä, mitä sinä sanot.

Vanha palvelijatar pyyhkäisi kämmenselällä kyynelet karhealta
poskipäältään. Vai ei välitä vähääkään? Tuohtuneena hän käänsi selkänsä
lohduttajalleen ja ryhtyi leikkaamaan leipää muristen itsekseen.

Tullessaan miehensä työhuoneeseen Inkeri virkahti kujeillen;

— Tavallaan Mari ei ollut niinkään väärässä. Jos silloin, vuosia
sitten, olisit ollut tuon näköinen, en ikinä olisi rakastunut sinuun.
Mutta nyt, kun olen saanut sinut taas hoteisiini...

Rauta hymähti.

— Sinun ei kannata vielä suunnitella mitään restauroimistöitä. Olen
vain lyhyellä iltavierailulla täällä. Päätaistelu on vielä edessä.

Ilo sammui Inkerin silmistä. Hän tarrautui miehensä käsivarteen.

— Minä pelkään, Kaarlo. Vuosi vuodelta pelko tarttuu minuun yhä
lujemmin. En ole enää lainkaan se nainen, josta sinä kerran saatoit
sanoa: hyvin uljas ja rohkea.

— Sinä olet sitä vieläkin, jos niikseen tulee, Rauta sanoi. — Älä yritä
halveksia minun parasta apulaistani. Odota, kun kuulet, mitä minulla on
kerrottavana. Silloin käsität, miten huomattavasti olet taas auttanut
minua.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt aloittaa selostustaan, mitä oli tapahtunut
hänen Helsingistä lähtönsä jälkeen. Ylietsivä Tahvola saapui.

Hän katsoi kummastellen isäntää, mutta ei tehnyt mitään huomautuksia
tämän muuttuneesta ulkomuodosta.

Kun he kolmisin olivat istuutuneet kahvipöytään, ylietsivä virkahti:

— Te aiheutitte heti alkajaisiksi aikamoisen säikähdyksen, tuomari.
Etsivä, joka oli vartiossa »James Brownin» luona, soitti minulle
onnettomana ilmoittaen kadottaneensa jäljet jo Bulevardilla.

— Tietääkö hän, kuka hänen seurattavansa oli? Rauta kysäisi hieman
kireästi.

Tahvola hymyili leveästi vastatessaan:

— Robert Hilton, »James Brownin» neljäs perämies. Etsivällä oli määrä
lyöttäytyä puheisiin laivan stuertin kanssa ja sopia, että tämä antaisi
merkin, kun te lähdette maihin.

Rauta nyökkäsi. Sisimmässään hän tunsi kuitenkin eräänlaista
pettymystä. Sun-Lin kiintymys häneen ei ollut siis sen syvempi. Pikku
kiinalainen oli valmis häntä koskeviin salakähmäisyyksiin kenen vieraan
kanssa tahansa.

— En tarvinnut tänään mitään henkivartijaa, hän sanoi.

— Siksi karistin etsivän kannoiltani. Huomisiltana saattaa olla toisin.
Otaksun, että tapahtumat alkavat silloin vyöryä. Pankaa liikkeelle pari
sellaista miestä, jotka eivät häivy jäljiltä.

Ylietsivä innostui.

— Saanko itsekin laittautua lähettyville?

— Ette, Rauta torjui. — Saitte kai varoitussähkeeni Tukholmasta?

Tahvola kohautti kärsimättömästi harteitaan.

— Ei näytä siltä kuin Ristilukki perustaisi suuriakaan minusta. Kukaan
ei ole pyrkinyt taittamaan edes suortuvaa tukastani!

— Olkaa iloinen siitä. Niin paljon tiedämme jo vastustajastamme, ettei
hän tyydy suortuvaan eikä hiustupsuunkaan. Kun hän iskee, henki on
kysymyksessä. Joka tapauksessa Ristilukki tietää, että te olette hänen
rikoksiaan tutkimassa. Siksi teitä ja minua ei toistaiseksi saa näkyä
samoilla mailla. Samasta syystä on teidän paras välttää tätä taloa
tästedes.

Inkeri närkästyi.

— Kaarlo, herra Tahvola on joka kerran tullut minun nimenomaisesta
pyynnöstäni, hän huomautti.

Rauta hymähti.

— Aivan, ja siitä minä olen hänelle kiitollinen? Mutta nyt lähestytään
karhun kierroksemme jännittävintä vaihetta. Ylietsivä Tahvola
tajuaa yhtä hyvin kuin minä, miten sokea raivossaan peto voi olla
havaittuaan, että sen pesä on keksitty. Kumpikaan meistä ei tahdo, että
»karhullamme» olisi silloin aihetta puskea vihansa tähän taloon.

— Ei, ei tietenkään! nuori poliisimies huudahti. — Tuomari on aivan
oikeassa. Olen täysin samaa mieltä.

— No, kertokaahan, miten pitkälle olette täällä päässeet, Rauta
kehoitti häntä ystävällisesti.

Ylietsivä irvisti happamesti.

— Meidän saavutuksissamme ei ole paljon kehumista, hän aloitti. —
Niistä Ristilukin miehistä, jotka esiintyivät veljeni murhan yhteydessä
Helenankadulla, ei ole tavattu jälkeäkään. Olemme tehneet parhaamme,
mutta sekä maalaisäijä että molemmat lumenluojat ovat pysyneet teillä
tietymättömillä.

— Sen saattoi arvata, Rauta virkahti. — Heidän tuntomerkkinsähän olivat
melkein olemattomat. Entä veljenne mainitsema änkyttäjä? Hänestä
tiedämme toki aika paljon: pieni, mustatukkainen ja kyömynenäinen.

Tahvola ryiskeli vaivautuneesti.

— Hän pysytteli monta päivää näkymättömissä, hän sanoi. — Viimein
minä pääsin ravintola Bulevardiassa kosketuksiin hänen kanssaan. Mies
vastasi täsmällisesti veljeni kuvausta.

— Milloin saitte hänet näkyviinne? Rauta kysyi.

— Kolme päivää sitten. Jätin erään etsivän varjostamaan häntä ja
kiiruhdin ilmoittamaan löydöstäni tuomari Purolle.

Rauta rypisti kulmiaan.

— Oliko se tarpeellista?

— Hän on minun esimieheni, ylietsivä vastasi. — Sitä paitsi hän
oli nimenomaan käskenyt, että teidän poissa ollessanne minun oli
neuvoteltava hänen kanssaan, mikäli jotakin tärkeää ilmeni. Minun
täytyy kuitenkin sanoa, että mieluiten olisin jatkanut kyömynenäisen
veitikan varjostusta ja pyrkinyt hänen kauttaan lähemmäksi Ristilukkia
itseään. Mutta tuomari Puro oli jyrkästi toista mieltä, ja hänellä oli
käskyvalta.

— Mitä hän sitten käski?

— Pidättää heti miehen. Niin sitten tehtiinkin jo samana iltana.

Rauta ähkäisi vihaisesti.

— Millainen tyhmyys! hän huudahti. — Puro tietysti kuvitteli saavansa
miehestä irti mitä tahansa. No, saitteko?

Tahvola vastasi synkeänä:

— Olemme kuulustelleet häntä monta kertaa päivässä. Saimme selville,
että hänen nimensä on Harald Winberg. Siinä kaikki! Nimittäin hänen
osaltaan.

— Entä koko pelin kannalta? Rauta tiedusti.

— Siinäpä se! ylietsivä murahti. — Winbergin pidätys näyttää
hälyttäneen joukkion. Monta tyyppiä, sekä miehiä että naisia, joiden
uumoilin kuuluvan samaan porukkaan, on kadonnut maan alle. Olemme
auttamattomasti umpikujassa, tuomari.

Inkeri kaatoi herroille lisää kahvia. Hetken kaikki vaikenivat. Sitten
Rauta kysäisi:

— Onko täällä tapahtunut jotakin muuta tämän jutun ympärillä?

Inkeri huokasi helpotuksesta. Hän oli pelännyt miehensä lausuvan
julki, mitä ajatteli poliisikomentajan asioihin puuttumisesta. Iva ja
katkeruus kuvastuivat hänen jyrkkäpiirteisiltä kasvoiltaan. Oli toki
onni edes se, ettei hän purkanut niitä sanoiksi ylietsivän kuullen.

— Eräs pikku juttu sattui viikko sitten, Tahvola sanoi. — Sillä ei kai
ole mitään tekemistä Ristilukin kanssa. Mainitsen sen ainoastaan siksi,
että se tapahtui ravintola Grinzingin edustalla, jossa ulkolaista
merimiehiä ja heidän ympärillään liehuvaa nuorta väkeä käy yhtä paljon
kuin Pik-nikissäkin. Muuan Valpon etsivä oli ohi mennessään pistäytynyt
Grinzingiin ostamaan savukkeita. Ulos tullessaan hän oli joutunut
ravintolan edessä hälisevän nuorisojoukon keskelle puristuksiin. Joku
nainen oli silloin partakoneen terällä vetäissyt hänen poskeensa ison
V:n. Se tapahtui pimeässä, ja joukko hajaantui heti. Ketään ei ole
saatu pidätetyksi, vaikka asianomainen tovereineen on tehnyt voitavansa.

Rauta hymähti.

— Partakoneen terällä urheillut nainen oli jokseenkin varmasti
Ristilukin väkeä, hän huomautti.

— Niin minäkin uskoisin, jos ilkityö olisi kohdistettu minuun tai
johonkin miehistäni, ylietsivä selitti. — Mutta valpolaiseen...!

Rauta virkahti:

— Satun tietämään, että Ristilukkia on eräältä taholta varoitettu
nimenomaan Koltasta ja hänen miehistään.

Tahvola päästi hiljaisen vihellyksen.

— Te taidatte tietää murhaajajoukkiosta paljon enemmän kuin me, hän
sanoi ihaillen. — Ettekö suostuisi kertomaan, tuomari?

Rauta nyökkäsi.

— Minä kerron. On näet kaiken varalta hyvä teidän olla selvillä,
millainen tilanne on. Mutta te ette saa hiiskahtaa näistä tiedoista
tuomari Purolle tai kenellekään muulle. Sitä paitsi teidän
on luvattava, ettette ryhdy kuulemanne perusteella mihinkään
toimenpiteisiin, niin kauan kuin minä olen leikissä mukana.

— Selvä on, tuomari.

Seuraavan puolituntisen Rauta puhui yhtä mittaa. Hän aloitti siitä,
millaiseksi Guy Cornplowin salaisuus oli paljastunut, ja päätti
kuvauksensa Lorettan käyntiin »James Brownilla».

Hänellä oli kaksi hyvin kiitollista kuuntelijaa. Tahvola seurasi hänen
kertomustaan välkkyvin silmin. Väliin hän naurahteli, väliin murisi.
Inkeri sen sijaan kuunteli hievahtamatta koko olemuksen ilmaistessa
jännittynyttä mielenkiintoa. Kun Buenos Airesin nimi mainittiin
ensimmäisen kerran, hän säpsähti.

— Mikä on? Rauta kysäisi.

— Kerron myöhemmin, vaimo vastasi.

Mies nyökkäsi hänelle ja jatkoi kuvaustaan tyynesti.

— Siinä asti nyt siis ollaan, hän lopetti viimein. — On vahinko, että
änkyttäjään sisältynyt mahdollisuutemme tuli tärvellyksi. Saamme luvan
laskea toivomme siihen, että Loretta onnistuu rakentamaan uuden sillan
Ristilukin väkeen Puron polttaman tilalle.

Ylietsivä katsoi häneen silmissään harrasta kunnioitusta.

— Tuomari, teidän kertomuksenne oli kuin jännittävin satu, hän ylisti.

Rauta hymyili.

— Valitettavasti juttu ei missään tapauksessa pääty niin kuin sadut
päättyvät, että sankari saa prinsessan ja puolet valtakuntaa.

Inkerin sydäntä ahdisti. Hän tunsi entistä selvemmin sen taistelun
vaarallisuuden, joka hänen miehellään oli edessä. Hän koetti kuitenkin
laskea leikkiä:

— Ehkäpä nainen, jolla on kuuden vihreän kiven koristama sormus, on
prinsessa.

Raudan kasvoilla oli kova ilme, kun hän virkahti:

— Häntä odottaa sama »valtakunta» kuin muutakin Ristilukin joukkioita.
Vankila!

Neljännestuntia myöhemmin Tahvola nousi hyvästelemään. Isäntä saattoi
hänet halliin.

— Sanokaa huomisille henkivartijoilleni, että he ottavat heti yhteyden
teihin, jos juttu rupeaa kehittymään isommaksi. Silloin tarvitaan
lisävoimia. Ellei mitään kummempia tapahdu, minä soitan teille
ylihuomenna.

— Ymmärrän, tuomari.

Palatessaan vaimonsa luo Rauta virkahti:

— Tule. Haluaisin vilkaista lapsia.

Kun he olivat nousemassa yläkertaan, Inkeri kysäisi:

— Sinä et voi siis jäädä kotiin?

— En. Niin kauan kuin juttu kestää, minun on viisainta pysytellä poissa
täältä.

Vaimo huokasi.

Himmeä yölamppu valaisi lasten huonetta. Martti kertasi ilmeisesti
jotakin päivätappelua ikätoveriensa kanssa. Unissaan hän suoritti
varjonyrkkeilyä, ja kasvoilla oli tiukka ilme. Parikuukautinen pikku
sisko nukkui korissaan rauhallisesti.

— He ovat suloisia, Rauta kuiskasi. — Molemmat. Kuten äitinsäkin.

Palatessaan työhuoneen nojatuoleihin he havaitsivat, että Mari oli
käynyt tuomassa uutta, kuumaa kahvia ja saman tien häipynyt. Harmikseen
Inkeri havaitsi käsiensä vapisevan, kun hän kaatoi kuppeihin.
Minun täytyy piristyä, hän torui itseään, en saa antautua tyhmien
ennakkoaavistelujen valtaan. Mutta hän ei uskaltanut katsoa miestään
silmiin peläten paljastavansa, miten huolestunut hän oli.

— No, mitä arvelet? Rauta kysyi.

Vaimo lehahti punaiseksi.

— Minäkö? Mistä?

Mies vaistosi, mitä hänen mielessään liikkui, ja tahtoi auttaa häntä
pääsemään tasapainoon. Hän oli närkästyvinään:

— Jutun nykyvaiheesta, tietysti. Odotin, että viisaalla »tohtori
Watsonillani» olisi joitakin huomautuksia tai ehdotuksia tehtävänä sen
johdosta, mitä kerroin.

Hänen pikku juonensa onnistuikin. Inkeri kohentautui, ja alakuloisuus
väistyi hänen kasvoiltaan.

— Minusta sinä olet päässyt viime tapaamisemme jälkeen aika pitkälle,
hän sanoi mietteliäästi. — Ristilukin arvoituksen ulkonaiset puitteet
ovat hahmottuneet näkyviin. Tiedämme nyt, mistä on kysymys. Tahtoisin
mielelläni auttaa sinua, Kaarlo. Jos sallit, voisin yrittää tutkia
erään henkilön näyttelemän osan aitoutta.

— Kenen?

— Irja Laantilan. Minusta se peli, jota hän itse sanoi sekavaksi,
vaikuttaa epäilyttävältä.

Rauta naurahti.

— Pitkäkiharainen runoilijatar kehui, että minulla on hieno ja viisas
vaimo. Mutta sinä et taidakaan olla kyllin viisas ollaksesi tuntematta
mustasukkaisuutta tuota hakkailunhaluista tyttölasta kohtaan.

Sinisilmät kuvastivat syvää harmistumista.

— Minä en ole hiukkaakaan mustasukkainen. Jos sinulla on niin huono
maku...

— No, no, pysytäänpä asiassa, Inkeri.

Vaimo oli heti valmis perääntymään.

— Suo anteeksi. Olin typerä. Mutta minusta tuossa tytössä on jotakin
valheellista. Hän on nuori, kaunis ja sukkelasanainen. Ja se saa
helposti niinkin viisaan miehen kuin sinut ummistamaan silmät siltä
mahdollisuudelta, että hän voi olla muutakin. En tiedä, millainen
runoilija hän on. Aavistukseni vain sanoo, että seikkailijatar hän on.
Mutta jos sinun mielestäsi hänet on jätettävä syrjään...

Rauta virkkoi tyynesti:

— On sitä parempi, mitä tarkemmin syynätään jokaisen saumat, joka
tämän jutun vaiheilla esiintyy. Irja Laantila ei tee siinä suhteessa
poikkeusta. Sen vuoksi olen kiitollinen, jos saat hänestä jotakin
selville. Minä vain kuvittelen tuon tytön omasta halustaan pysyvän nyt
syrjässä kaikesta muusta paitsi skoonelaisesta johtajastaan. Mitä aiot
tehdä hänen suhteensa?

— En tiedä vielä, Inkeri hymähti. — Ollakseni täysin rehellinen
tunnustan, että havaittuani, miten kylmäkiskoisesti sinä suhtaudut
nuoreen ihailijattareesi, minun haluni päästä kiinni hänen tukkaansa on
huomattavasti viilentynyt.

He nauroivat molemmat. Sitten Rauta muisti jotakin.

— Mainitessani äsken Buenos Airesin minusta näytti kuin mieleesi olisi
johtunut jotakin. Mitä se oli?

Inkeri hypähti seisomaan.

— Hyvänen aika, olin unohtaa sen! Sinulle on tullut sähke Buenos
Airesista. Se saapui ulkoasiainministeriön kautta. Hetkinen, haen sen
heti.

Palatessaan hän virkahti:

— Suo anteeksi, että olen avannut tämän. Osoitteena oli vain Rauta.
Minä säikähdin, että olet joutunut matkustamaan valtameren taa. Siksi
avasin. Mutta sillä hetkellä en ymmärtänyt sisällöstä mitään.

Ottaessaan sähkeen vastaan Rauta oli jännittyneempi kuin tahtoi
itselleenkään myöntää. Vain señor Ricardo saattoi sähköttää hänelle
Buenos Airesista. Sellaisen toiveen hän oli kuitenkin joutunut
hautaamaan jo Tukholmassa. Olisiko sittenkin mahdollista, että
argentiinalaiset halusivat maksaa kiitollisuuden velkansa?

Sähkeen sisältämä sanoma oli seuraava:

 »MR RAUTA PISTE KORKEIMMALTA TAHOLTA SAAMANI MÄÄRÄYKSEN MUKAISESTI
 ILMOITAN ETTÄ GC SAI SAALIINSA MIEHELTÄ JONKA NIMI OLI MANUEL CABOT
 PISTE SIKÄLÄISESTÄ VASTAANOTTAJASTA EI OLE TIETOA PISTE TUNNUSSANAN
 PITI OLLA DON CARLOS PISTE TEILLE SYVÄSTI KIITOLLINEN RICARDO»

Huoneessa oli kauan hiljaista. Sitten Rauta huoahti:

— Poliitikot eivät eräissä tapauksissa ole sittenkään niin kehnoja ja
kiittämättömiä kuin kapteeni Simpson luuli. Ja kuin, totta puhuen,
minäkin olen luullut.

Inkeri virkahti:

— Tiedoitus oli tärkeä. Niinhän?

— Hyvin tärkeä, Rauta vahvisti. — Jos huomisilta muodostuu siksi, mitä
toivon, asemani olisi paljon heikompi ilman tätä sähkettä. Siunatut
argentiinalaiset!




Kahdestoista luku.

LINNUNPÄÄPOIKA TULEE ESIIN.


Seuraavana iltana Raudan odotus venyi pitkäksi. Päivän työt
olivat »James Brownilla» jo ajat sitten päättyneet. Suuret määrät
vehnäsäkkejä oli nostokurkien avulla siirretty laivan uumenista suoraan
satamalaiturilla odottaviin suuriin kuorma-autoihin. Ensimmäinen
perämies, jonka tehtäviin kuului johtaa lastin purkamista, oli ollut
sangen tyytyväinen päivän työtulokseen. Lämpimästi hän oli kiittänyt
»mr Hiltonia» tältä saamastaan avusta. Hän olisi halunnut tarjota
lasillisen hyvän yhteistoiminnan kunniaksi. Rauta oli kuitenkin
syyttänyt väsymystään ja vetäytynyt omaan hyttiinsä.

Loikoillessaan vuoteella hän koetti lyhentää aikaa miettimällä
suhdettaan ensimmäiseen perämieheen. Mr Stanton osasi hyvin ammattinsa,
eikä Raudalla ollut aihetta moittia, että tämä olisi suhtautunut häneen
epäoikeudenmukaisesti. Sittenkään hän ei pitänyt miehestä. Mr Stantonin
ylimielinen, miltei raaka käytös miehistöä kohtaan oli kuohuttanut
häntä näinä päivinä monesti. Ei ollut kumma, että sekä kannella että
kannen alla toivottiin Sun-Lin tavoin »James Brownin» vapautuvan
ensimmäisestä perämiehestään. Tänäänkin hän oli mielettömällä
riuhtomisellaan aiheuttanut työssä pysähdyksiä, jotka Rauta oli
joutunut selvittämään.

Raudan ajatukset palasivat jälleen edessä olevan illan
mahdollisuuksiin. Ne olivat usein päivän mittaan, keskellä työtä ja
touhua, askarruttaneet häntä. Toisiko tämä ilta ratkaisun Ristilukin
arvoitukseen? Tai veisikö se häntä edes lähemmäksi selvyyttä?

Hän vilkaisi rannekelloonsa. Jo 19.10 eikä Lorettaa näkynyt eikä
kuulunut! Entä, jos pelko, joka oli kuvastunut tytön koko olemuksessa
eilisen keskustelun loppuvaiheessa, oli saanut ylivallan? Siinä
tapauksessa Loretta ei tulisi lainkaan.

Silloin ei auttaisi muu kuin yrittää tavoittaa Irja Laantilan kuvaama
Linnunpääpoika. Se veisi kuitenkin päiviä ja luonteva juttusille pääsy
hänen kanssaan taas aikansa.

Rauta vääntäytyi murahtaen istumaan. Oli ennenaikaista surra. Loretta
malttaisi tuskin olla tulematta. Hän oli ennen kaikkea »pikku hyena».
Ahneus oli loistanut hänen vihertävissä silmissään, kun hän oli
kertonut Lassen luvanneen paljon tytöille, jos nämä löytäisivät jonkun,
joka on tuntenut Cornplowin. Ja kiihkeästi hän oli pyytänyt, ettei
»Bob» puhuisi kenellekään muulle Cornplowin tuntemisestaan. Monet
seikat saattoivat viivästyttää tyttöä, mutta saaliin toivo pakottaisi
hänet tulemaan »James Brownille».

Hytin ovelle koputettiin. Stuertti pujahti sisään.

Pettymys sai Raudan kivahtamaan:

— Te! Onko tarkoituksenne vakoilla minua?

Pikku kiinalainen nosti kätensä kuin torjuakseen iskua.

— Vakoilla? Teitä, mr Hilton!

Vinot silmät kuvastivat syvää mielipahaa.

Rautaa harmitti oma kiivautensa. Kylläpä tytön odotus, hän totesi
itsekseen, on vetänyt hermoni kireälle. Tavallisissa oloissa hän ei
olisi päästänyt sitä katkeruutta purkautumaan esiin, jonka ylietsivä
Tahvolan maininta Sun-Lin häntä koskevasta tiedoitustoiminnasta oli
herättänyt.

— Mitä sitten haluatte?

Stuertti seisoi onnettomana oven suussa. Hän ei voinut käsittää, että
mr Hilton saattoi puhutella häntä tuolla äänellä. Melkein... melkein
kuin mr Stanton. Neuvottomana hän pudisteli päätään. Sitten hän
rohkaisi mielensä ja rupesi puhumaan:

— Minä tulin vain kysymään, menettekö jälleen yksin maihin, mr Hilton...

— Entä jos menenkin?

— Se on vaarallista, mr Hilton. Hyvin vaarallista. Suomalainen poliisi
kertoi eilen, että he ovat saaneet käskyn varjostaa yksin kaupungille
lähteviä ulkomaalaisten laivojen upseereja, jottei näille tapahtuisi
mitään vahinkoja. Hän pyysi minua antamaan merkin, jos joku lähtisi
»James Brownilta» yksin. Piru on irti tässä kaupungissa, hän sanoi.
Siksi minä uskaltauduin varoittamaan eilen teitä, mr Hilton, kun
lähditte. Helpotuksekseni sitten kuitenkin näin, että poliisi kiirehti
seuraamaan teitä. Ajattelin, että teidän, mr Hilton, pitää saada tietää
tämä. Siksi tulin nyt.

Kiinalainen vaikutti täysin vilpittömältä. Sanat, jotka valuivat
vuolaina hänen huuliltaan, antoivat riittävän selityksen hänen
menettelyynsä. Raudan mieli herahti hyväksi. Hän nousi ja ojensi
kätensä stuertille.

— Kiitoksia, Sun-Li, hän virkahti ystävällisesti. — Olette kelpo poika
huolehtiessanne minun turvallisuudestani. Voitte kuitenkin olla tänä
iltana huoleti. Lähden kyllä kaupungille, mutta en yksin. Odottelen
erästä tyttöä tulevaksi.

Keltanaama hymyili leveästi. Hän tunsi saaneensa täyden hyvityksen
äskeisestä. Silmää vilkuttaen hän kysäisi:

— Onko hän kaunis?

Rauta hymähti hänen uteliaisuudelleen.

— Pieni, vaalea tyttö. Melko sieväkin. Hän tuntuu tietävän, missä
täällä voi pitää hiukan hauskaa.

Kiinalainen nyökkäili tyytyväisenä.

— Se on hyvä, oikein hyvä. Toivotan iloista iltaa teille, mr Hilton.

Rauta naurahti.

— Eikö meille molemmille?

Stuertti kohautti kapeita harteitaan.

— Ah, mr Hilton, kukapa tyttö ei olisi onnellinen päästessään
huvittelemaan teidän kaltaisenne herrasmiehen kanssa! Onnellinen
siksikin, että näkee kateuden loistavan kanssasisarensa silmissä.
Tiedän...

Koputus keskeytti hänen mietelmänsä. Hän avasi oven ja päästäessään
Lorettan sisään häipyi itse saman tien.

Tyttö silmäsi sulkeutuvaan oveen.

— Hyi, oliko se kiinalainen?

— Oli, Rauta vastasi. — Mutta ei mikään »hyi». Hän oli ystäväni Sun-Li,
stuerttimme, joka oli huolissaan siitä, pitääkö minun tänäänkin lähteä
yksin kaupungille.

Loretta ojensi hansikoidun kätensä miehelle. Hän pakotti esiin hymyn,
mutta jotakin pingotettua siinä oli.

— Minä tulin autolla, hän selitti. — Niin kiirettä olen pitänyt.
Ehdittekö jo pitkästyä odottamaan minua, Bob?

Rauta näytteli välinpitämätöntä.

— En ottanut kovin vakavalta kannalta eilistä ilmoitustanne, että
palaisitte.

Tyttö nyrpisti nenäänsä tyytymättömänä.

— Voisitte pyytää minua istumaan, Bob, ja tarjota lasillisen.

Mies teki kädellään liikkeen, että hänen sopi valita istuinpaikka
mielensä mukaan, ja kysäisi:

— Viiniä?

— Konjakkia, kuten eilenkin. Sitä paitsi suklaata ja savukkeita.

Rauta täytti hänen pyyntönsä.

Loretta oli istahtanut vuoteelle. Hänellä ei näyttänyt enää olevan
kiirettä. Hitaasti hän riisui hansikkaat käsistään ja avasi turkkinsa.
Hän oli pukeutunut syvälle uurrettuun siniseen iltapukuun.

— Aiotteko juhliin? mies kysyi.

— Kyllä, tyttö myönsi. — Teidän kanssanne, Bob. Pistäydymme vain
välillä keskustelemassa tuokion eräiden tuttavieni kanssa Cornplowista.
Sitten menemme kahden ravintola Adloniin. Siellä on tänään hienot
hyväntekeväisyystanssiaiset. Minä kutsun teidät vieraakseni.

Ilmeisesti, Rauta päätteli, tyttö on saanut tai hänellä on ainakin
luvassa kelpo rahat niistä tiedoista, jotka hän on antanut Lasselle.
Hyvä sydän hänellä sentään on: hän ei tahdo yksin nauttia niistä.

Loretta pyysi kiihkeästi:

— Suostuttehan, voi, suostuttehan, Bob?

— Ettekö tänään enää pelkää »kolmatta», joka kuuntelee keskusteluamme?

Tyttö vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen.

— Ketä kolmatta?

— Sitä, josta eilen tässä samassa hytissä väristen puhuitte. Kuolemaa.

Loretta hätkähti taaskin. Sitten hän naurahti.

— Eilen minä säikähdin, jostakin syystä, hän sanoi.

— Nyt en enää pelkää olemattomia. Ainoa huoleni on se, ettette te vain
kieltäydy lähtemästä tanssimaan kanssani.

Hän hypähti lattialle antaen turkin valua alas.

— Katsokaa, ei teidän tarvitse hävetä minua.

Silkkinen iltapuku jätti paljaiksi olkapäät, jotka eivät olleet
saavuttaneet vielä täyttä naisellista pyöreyttä. Mutta suloinen
ilmestys hän oli vaaleassa, hennossa kauneudessaan.

— Hyväksytään korkeimmin arvosanoin, mies virkahti lämpimästi.

Tyytyväinen hymy kirkasti tytön kasvot. Hän veti turkin jälleen
hartioilleen ja istahti äskeiselle paikalleen.

— Te tulette siis myös Adloniin minun kanssani, Bob?

— Minne vain haluatte, Loretta.

— Ja minä saan toimia teidän emäntänänne?

Rauta nyökkäsi.

— Pidän sitä kohtuullisena hyvityksenä siitä kolkosta tunnelmasta,
minkä eilisillä tyhmillä kuvitteluillanne tähän hyttiin loitte, hän
virkkoi. — Minun täytyi pistäytyä ensimmäiseen löytämääni ravintolaan
huuhtomaan sen kurkustani alas.

Loretta oli nostanut lasin huulilleen. Hän laski sen kuitenkin äkisti
takaisin pöydälle.

— Tapasitteko siellä naisia? hän kysäisi kulmat kurtussa.

Mies hymähti hänen avoimelle mustasukkaisuudelleen.

— Vain erään tummatukkaisen Pauletten. Ainakin hän väitti sitä
nimekseen.

Vihertävät silmät kipinöivät.

— Se musta noita houkutteli teidät tietysti myymään hänelle nylonsukkia
ja konjakkia ja ties mitä!

— Tietysti.

— Voi, Bob...

— Sehän on meille merimiehille ainoa keino saada tämän maan rahaa.
Mutta tein hänen kanssaan kauppaa vain sen verran kuin arvelin
eilisiltana ja tänään markkoja tarvitsevani.

Loretta rauhoittui hiukkasen.

— Te ette siis kokonaan unohtanut meidän kauppasopimustamme, Bob?

— En. Minä pidän sanani.

Tyttö säteili.

— Niin minäkin. Minun välitykselläni saatte tavaroista parhaat hinnat.
Niistä asioista puhumme kuitenkin vasta huomenna.

Jotakin epäilyksen tapaista välähti hänen silmissään.

— Olitteko kauankin tuon... tuon Pauletten seurassa? hän tiukkasi.

— Ehkä tunnin, mies vastasi. — Sitten kyllästyin ja palasin laivalle.
Ei hän itse eikä hänen englantinsa ollut verrattavissa teihin, Loretta.

Tyttö oli ihastuksissaan.

— Maljanne, Bob! Olette hurmaava. Tänä iltana te ette ole lainkaan
jäätävä. Se on ihanaa!

Hän tyhjensi lasinsa ja ryhtyi napittamaan turkkiaan.

— Lähdetään!

Kun he tulivat satamalaiturille, Rauta huomasi auton olevan
odottamassa. Se oli tavallinen vuokra-auto, sotaa edeltäneiden vuosien
mallia. Kuljettaja oli vanha, hänkin. Laiha, näivettynyt ukkeli murisi
tulijoille:

— Neiti sano viipyväns viis minuuttia. Kas, kun ei mun tarttenut täyttä
tuntia varttua! Jos ei mulle olis luvattu kyytiä Katajanokalle, olisin
jo ajat sitte häipyny. Jottas neiti sen vastasen varalle tietää!

Kiukkuisesti puhisten hän käynnisti auton.

Vai Katajanokalle ajetaan, Rauta tuumi. Siellä siis hän tapaisi ne
Lorettan tuttavat, jotka halusivat »tietoja Cornplowista». Autossa ja
sen kuljettajassa ei tuntunut olevan mitään salamyhkäistä. Ei liioin
siinä tapaamispaikassa, jota kohden oltiin menossa. Niillä ei ollut
kai mitään pysyvää kosketusta Ristilukkiin. Tietysti oli jäljellä se
mahdollisuus, että Katajanokalla olisi vain jokin etappi, josta matkaa
jatkettaisiin peitetymmin muodoin.

Auto mennä rämisi hyvää vauhtia Bulevardia ylös ja suhahti
Erottajantorin laitaa Esplanadille. Jalankulkijoita oli liikkeellä
runsaasti, mutta muu liikenne oli vähäistä.

— Pimeää on, Rauta virkahti äänettömyyteen vajonneelle seuralaiselleen.

— Meillä on pula kaikesta, sähköstäkin, Loretta puolusteli. — Ennen
sotia sen sijaan meillä oli kaikkea, sen saatte uskoa, Bob.

— Kantaako teidän muistinne niin kauas taakse päin? mies pilaili.

Hermostuneisuus kuulsi lävitse tytön äänestä, vaikka hän yritti
vaikuttaa ylimielisen huolettomalta sanaillessaan vastaan:

— Luuletteko minua yhdeksänvuotiaaksi?

Kun Kauppatori oli sivuutettu, jalkakäytävätkin tyhjenivät ihmisistä.
Vain Presidentin linnan ikkunoista loisti valoa. Muuten elämä tuntui
paenneen.

Ulkolaiseen, Rauta mietti, Helsinki talvisessa jähmettyneisyydessään
ja pimeydessään tekisi varmaan masentavan vaikutuksen. Hänestä alkoi
tuntua uskomattomalta, että tämän hiljaisuuden keskellä taistelu
häikäilemätöntä rikollisjoukkiota vastaan odotti häntä.

Katajanokan sillalla raitiovaunu tulla kolisteli vastaan. Pian sen
jälkeen auto pysähtyi erään vanhan kivimuurin edustalle Satamakadulla.

— Olemme perillä, Bob, Loretta kuiskasi jännityksestä kähein äänin. —
Minä maksan vain auton.

Varmuuden vuoksi Rauta tarkkasi, että hän tosiaan suoritti maksun. Ei
mikään viitannut siihen, että tytöllä ja kuljettajalla olisi keskenään
ollut erikoissopimuksia.

Talo, johon he astuivat, oli korkeasta, seinä- ja kattomaalauksin
somistetusta porraskäytävästä päätellen rakennettu joskus vuosisadan
vaihteessa. Hitaasti kulkevassa hississä Rauta pani merkille Lorettan
kalpeuden. Hermostuneena tämä aukoili ja sulki toisen hansikkaansa
nappia.

— Ketä oikeastaan menemme tapaamaan? mies kysyi.

— Kohta saatte nähdä, tyttö vastasi. — Toivottavasti selviämme pian
täältä.

Hissi pysähtyi viimeiseen kerrokseen.

Ovi aukeni miltei samassa. Ilmeisesti heitä oli odotettu. Eteinen,
johon he tulivat, oli pimeä. Jostakin etäämpänä olevasta huoneesta
virtasi taustalle valoa. Omituinen asumattoman huoneiston tunnelma
lehahti Rautaa vastaan.

Loretta tarttui hänen käteensä. Tytön sormet vapisivat. Miksi ihmeessä
hän pelkää, Rauta tuumi, hänenhän täytyy tuntea äänetön mies, joka
avasi meille oven?

Kirkkaasti valaistuun huoneeseen tullessaan Rauta säpsähti. Hän oli
kyllä toivonut tavoittavansa Linnunpääpojan. Mutta kun heidän edellään
harpponut mies käännähti häneen, äkillinen tapaaminen yllätti hänet.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että hontelo nuorukainen oli Irja
Laantilan kuvailema Lasse. Pitkä, laiha keho oli kuin tuulessa taipunut
rantapaju. Kalteva otsa, pitkä nenä ja naurettavan pieni alaleuka
saivat kasvot tosiaan muistuttamaan linnun nokkaa. Mutta mustissa
silmissä oli valpas ja vaaniva katse. Poika oli ulkonäöltään kyllä kuin
pilalehdestä leikattu, tyhmä hän sen sijaan tuskin oli.

Nopein, tottunein katsein Rauta tarkasti avaraa, vanhanaikaisen korkeaa
huonetta. Se oli kalustettu kallisarvoisilla Ludvig XVI:n tyylisillä
huonekaluilla saliksi. Keskilattiaa peittävä räikeävärinen matto rikkoi
kuitenkin tyyliä, ja raskaat, tummat ikkunaverhot tuntuivat kiireessä
väärään huoneeseen ripustetuilta. Paitsi sitä ovea, josta he olivat
tulleet, kaksi muuta johti ilmeisesti naapurihuoneisiin. Ikkunoita oli
huoneessa kolme, mutta niistä ei tällä korkeudella olisi hädän tullen
mitään apua.

Loretta puhui ensimmäisenä:

— Lasse, tässä on perämies Robert Hilton, jonka halusit tavata.

Linnunpääpoika oli koko ajan tuijottanut tutkivasti vieraaseen. Nyt
hän kömpelöllä käden liikkeellä kehoitti heitä istuutumaan. Hän itse
hakeutui pienen pöydän ääreen, jolla oli joitakin papereita.

— Kiitän teitä, mr Hilton, että vaivauduitte tulemaan.

Hänen äänensä oli omituisen kimeä, ja hän puhui surkean huonoa
englantia.

Kun hän näytti epäröivän, miten jatkaa, Rauta kiirehti häntä
huomauttamalla kylmästi:

— Pikku ystäväni ja minä aiomme lähteä juhlimaan. Jos teillä on minulta
kysyttävää, on paras, että aloitatte pian.

Nuorukainen loi vihaisen katseen Lorettaan ja sähähti hänelle suomeksi:

— Olisit saanut jättää juhlimiset huomiseen. Ei tästä niin nopeasti
selvitä.

Tyttö oli päässyt irti pelostaan. Hän nykäisi ylpeästi niskaansa ja
vastasi:

— Sinuun ei kuulu, mitä hän ja minä teemme. Jos heittäydyt hävyttömäksi
minua kohtaan, lähdemme saman tien.

Rauta virkahti:

— Minusta ette käyttäydy kovinkaan hienosti vierasta kohtaan puhumalla
kieltä, jota en ymmärrä.

Linnunpääpoika hätääntyi. Vaivalloisesti sanoja etsien hän yritti
parantaa:

— Pyydän anteeksi, mr Hilton. Tein vain pikku huomautuksen miss
Lorettalle hänen puvustaan. Se on ihastuttava. Eikö olekin?

Rauta ei vaivautunut vastaamaan. Syrjästä hän pani merkille, että tyttö
näytti vahingoniloisesti kieltään Lasselle.

— Pikku ystäväni on kai kertonut teille, että minä tunsin mr
Cornplowin, ja senkin, miten hän petti minua Gööteporissa. Jos haluatte
kuulla hänestä vielä jotakin, niin antakaa kuulua. Minä en aio viipyä
teidän seurassanne kauan.

Tämä Raudan jyrkkä ilmoitus näytti lisäävän nuorukaisen hätääntymistä.
Hän liikahteli hermostuneesti tuolillaan. Pitkän kaulan varassa pää
heilahteli edes takaisin kuin hän olisi valmistunut nokkimaan jotakin
pöydältä.

— Eräs suuresti kunnioittamani henkilö on hyvin kiinnostunut teidän
merimiestoveristanne, mr Hilton, hän sai viimein sanotuksi.

— Ette siis te itse? Rauta kysyi tuikeasti.

— En. Minun tehtäväni on vain esittää teille, mr Hilton, eräitä
kysymyksiä. Ne saattavat teistä tuntua turhanaikaisilta. Mutta vasta
niihin antamienne vastausten perusteella kysymyksessä oleva henkilö
päättää, haluaako hän itse keskustella kanssanne.

Rauta nousi harmistuneena.

— Teillä on tässä maassa omalaatuinen käsitys sopivaisuuden rajoista!
hän puuskahti. — Minä en ole tätä keskustelua pyytänyt. Minulle ei
siitä ole myöskään mitään etua. Siksi en aio vastata ainoaankaan
turhanaikaiseen kysymykseen. Tulkaa, Loretta. Meillä ei ole aihetta
tuhlata aikaamme täällä.

— Ette voi lähteä! Linnunpääpoika hätäili.

Rauta näytteli johdonmukaisesti osaa, jonka hän oli omaksunut. Hän
otti muutaman askelen honteloa nuorukaista kohden ja silmäsi häneen
halveksivasti.

— Kuka estäisi meitä poistumasta? Tekö!

Lasse turvautui tytön apuun. Rukoillen hän virkahti tälle suomeksi:

— Rauhoita tuo jättiläisesi. Sinun täytyy saada hänet vastaamaan
kysymyksiin.

Loretta naurahti ilkikurisesti.

— Pyydä kauniimmin, niin ehkä sitten...

— Rakas Loretta, ole nyt järkevä. Onhan sinulla isot rahat pelissä.

— Olkoon sitten, tyttö taipui.

Hän tuli Raudan luo ja hieroi poskeaan tämän olkapäähän.

— Lasse on tyhmä ja tapoja vailla. Mutta voisittehan vastata hänen
kysymyksiinsä. Minun tähteni, Bob.

Hän talutti miehen entiselle paikalleen ja istahti itse tuolin
käsinojalle valvoakseen, ettei tämä pääsisi uudelleen pillastumaan.

Rauta oli tyytyväinen äskeisen kohtauksen kulkuun. Se oli sujunut aivan
hänen laskelmiensa mukaisesti. Linnunpääpojan oli nyt pakko uskoa,
ettei hän välittänyt vähääkään, jatkuiko keskustelu vai eikö.

— Esittäkää kysymyksenne, hän ärähti, mutta nopeasti!

Nuorukainen kumartui paperiensa puoleen ja virkahti sitten epäröiden:

— Te sanotte olevanne kotoisin Philadelphiasta, mr Hilton?

— Sanon! kuulusteltava tuimeni. — Kun minä jotakin sanon, niin se on
myös niin! Painakaa se mieleenne tai...

Loretta suuteli hänen poskeaan.

— Koettakaa sietää hänen mahdottomuutensa, Bob, hän suostutteli
hellästi. — Vastatkaa vain lyhyesti.

— Kysyköön hän säädyllisesti!

Lasse oli jälleen pelästynyt. Arkaillen hän esitti kysymyksen toisessa
muodossa:

— Oletteko kotoisin Philadelphiasta, mr Hilton?

— Olen.

— Mikä on Schuylkill?

Rauta naurahti kuivasti.

— Minulla olisi täysi oikeus vastata, että ei mikään. Niin
idioottimaisesti te äänsitte tuon nimen. Koska minä kuitenkin olen
merillä tottunut ottamaan selvää kiinalaistenkin hullunkurisista
ääntämisyrityksistä, tajuan, mihin tähtäätte. Schuylkill on joki, joka
virtaa kotikaupunkini lävitse. Onko teillä vielä jotakin kysyttävää?

Linnunpääpoika oli lennähtänyt punaiseksi. Mustissa silmissä välähteli
ilkeästi.

— On.

Rauta hymyili kylmästi. Mutta sisimmässään hän oli kaikkea muuta kuin
rauhallinen. Ristilukki tuntui epäilevän hänen henkilöllisyyttään.
Epäluulon ei kuitenkaan tarvinnut suuntautua nimenomaan häneen.
Komisario Tahvolan esiintyminen ulkolaisena merimiehenä oli saattanut
hälyttää rikollisjoukkion entistä varovaisemmaksi.

— Antakaa kuulua! hän tiuskasi. — Mutta etukäteen sanon, että
vastaan enää vain yhteen kysymykseenne. Vuosia sitten meillä oli
upseerimessissä tapana tappaa aikaa tietokilpailuilla. Ilmeisesti
teitä himottaisi mitellä sellaisessa voimianne minun kanssani
perusteellisesti. Minulla sattuu kuitenkin olemaan tänä iltana
miellyttävämpää tekemistä kuin teidän kasvattamisenne.

Nuorukainen puri huultaan. Toisen ivallinen ylimielisyys haavoitti
häntä. Sähähtäen hän kysäisi:

— Mikä on La Recoleta?

— Oletteko ollut Argentiinassa, nuori mies? Rauta tiedusti purevasti. —
Tuskinpa. Minä sen sijaan olen ollut. Viimeksi petollisen toverini Guy
Cornplowin kanssa. Pari tummapintaista ammattilurjusta olisi halunnut
varata tuolle rikkaan perheen mätämunalle silloin pysyvän asuinpaikan
La Recoletalla. Minä estin sen. Sitä tekoani olen myöhemmin katunut.
Olisin säästynyt eräiltä ikävyyksiltä, jos mr Cornplow olisi ajoissa
sijoitettu Buenos Airesin pohjoisen hautausmaan poveen. Se näet La
Recoleta on. Riittääkö?

Lasse nyökkäsi. Hän huoahti helpotuksesta ja jäi tylsänä tuijottamaan
papereihinsa.




Kolmastoista luku.

NAINEN, JOLLA OLI SMARAGDISORMUS.


Hiljaisuus, joka oli laskeutunut huoneeseen, oli jollakin lailla
luonnoton.

Rauta rykäisi.

Tuo äännähdys ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta Linnunpääpoikaan. Hän
ei vaivautunut edes nostamaan katsettaan pöydällä olevista papereista.

Lasse vaikuttaa siltä, Rauta mietti, kuin olisi suorittanut
urakkansa jo loppuun. Eikö hän aio selittää, missä hänen »suuresti
kunnioittamansa henkilö» on tavattavissa? Mitä kummaa hän odottaa?

Rauta silmäsi Lorettaan kysyvästi.

Tyttö istui yhä tuolin sivunojalla, ja hänen kätensä oli jäänyt miehen
olkapäälle. Sievillä kasvoilla oli pingottunut ilme. Oli kuin hän olisi
jännittyneenä kuulostanut jotakin tapahtuvaksi.

Äkkiä Rauta totesi, että huoneistossa oli muitakin kuin he kolme.

Viereisestä huoneesta kuului askeleita. Joku kulki kopisevin kannoin
parkettilattian ylitse. Seuraavassa hetkessä ovi aukeni. Linnunpääpoika
hypähti pystyyn ja kumarsi tulijalle, jonka hän ensimmäisenä näki.

Huoneeseen lehahti hienon hajuveden tuoksua. »Chypreä» Ranta totesi.
Samassa nainen tuli näkyviin.

Loretta soluttautui alas tuolin käsinojalta. Hän tarkoitti pään
nyökkäyksensä uhittelevan välinpitämättömäksi, mutta harmikseen hän
havaitsi, ettei kukaan sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota häneen.

Rautakin oli noussut.

Hän oli valmis myöntämään, että harvoin hän oli nähnyt kauniimpaa
naista. Tämä ei ollut keskimittaa pitempi, mutta ryhti ja pään ylväs
asento loivat hänen olemukseensa jotakin valtiatarmaista. Nertsiturkin
alta, joka hänellä oli vapaasti olkapäillään, näkyi hienokuosinen
musta leninki. Se korosti vyötärön harvinaista hoikkuutta ja ihon
vaaleaa kuultoa. Kasvojen virheettömästi muovautuneessa soikiossa
huomio kiintyi ennen kaikkea pitkien silmäripsien varjostamiin suuriin,
tummanruskeisiin silmiin ja kauniisti kaartuvien huulien raosta
valkeana hohtavaan hammasriviin. Pienen, ruskean turkislakin alta tukka
pursui esiin kullanhohtoisena kiharapaljoutena.

Nainen tarkkasi hymyillen Rautaa, mutta silmissä oli kylmän arvioiva
katse.

Kun hän nosti pitkään helmiäisimukkeeseen pistetyn savukkeen
huulilleen, Rauta pani merkille vasemmassa nimettömässä kultasormuksen,
johon oli upotettu kuusi kaunista smaragdia. Hän seisoi nyt siis
vastakkain sen naisen kanssa, joka oli näytellyt kohtalokasta osaa sekä
Cornplowin että komisario Tahvolan kuolemassa.

Raudan mieleen vilahti muisto keskustelustaan »Ambrosen» kapteenin
kanssa Tukholmassa. Mies sai olla aika parkkiintunut tyytyäkseen
sanomaan tästä naisesta ainoastaan: »nuori ja sievä vaaleaverikkö».
Sitä paitsi mr Simpson oli häikäilemättä liioitellut väittäessään, että
»on kai kymmeniätuhansia samanlaisia». Rauta oli oleskellut monissa
maissa ja nähnyt paljon, ja juuri siksi hän katsoi voivansa oikein
arvostaa edessään olevaa kaunotarta. Naisen ikä lähenteli kai jo
kolmeakymmentä, mutta niin sievä ja nuori kuin Loretta olikin, hän jäi
auttamattomasti varjoon.

Hänestä tuntui ilkeältä tietää, että nertsiturkin ihastuttava kantaja
oli antautunut murhaajajoukkion apuriksi. Tai kenties sormusnainen
oli Ristilukki itse. Ensi silmäyksellä näytti hänessä olevan ainesta
sellaiseenkin osaan.

Linnunpääpoika kiirehti esittelemään:

— Mr Hilton — miss Kere.

Nainen nyökkäsi kevyesti antamatta kättä. Hän istuutui lähimpään
tuoliin ja viittasi Rautaa asettumaan vastapäiseen.

— Lasse, tahdon keskustella rauhassa mr Hiltonin kanssa. Mene eteiseen
ja lähetä tuo tyttö pois.

Hänellä oli matala, pehmeäsointinen ääni. Englantia hän äänsi kuin
olisi saanut kasvatuksensa Brittein saarilla.

Linnunpääpoika kumarsi syvään ja tarttui Lorettaa ranteesta. Leimuavin
silmin tyttö kiskaisi kätensä vapaaksi. Hän kivahti suomeksi:

— Hitto soikoon, siitä ei tule mitään! Ensinnäkin minä tulin tänne tuon
amerikkalaisen kanssa ja hänen kanssaan myös lähden. Toisekseen haluan
saada ja vikkelästi ne rahat, jotka minulle luvattiin.

Sormusnainen kohautti paheksuvasti kulmakarvojaan, mutta pidättäytyi
sanomasta, mitä ajatteli.

Lasse tajusi, että hänen oli selvitettävä välikohtaus nopeasti.
Puoliääneen hän supatti tytölle:

— Tule eteiseen. Siellä saat setelit ja voit sitten minun seurassani
odotella merimiestä.

— Sinun seurassasi! Loretta sähähti. Sitten hän äkisti malttoi mielensä
ja virkkoi tyynesti Raudalle: — Suokaa anteeksi, Bob, että jälleen
puhuimme kieltä, jota te ette ymmärrä. Syntyi vain pieni väärinkäsitys,
joka nyt on selvitetty. Minä otan lähimmästä nurkasta auton ja ajan
sillä talon eteen. Odotan siinä teitä. Älkää viipykö kauan. Ettehän,
Bob?

Hän säesti sanojaan hurmaavalla hymyllä ja poistui Linnunpääpojan
seuraamana. Eteisestä alkoi heti sen jälkeen kuulua kiisteleviä ääniä.

Rauta nousi paikoiltaan.

— Hetkinen, miss Kere. Käyn katsomassa, että tyttöni pääsee kunnolla
lähtemään.

Nainen tyytyi hymähtämään ivallisesti.

Astuessaan huoneesta virtaavassa valokeilassa eteiseen Rauta kuuli
Linnunpääpojan kiroavan ja sitten kuiskaavan jotakin vihaisesti
Lorettalle. Hän asteli tyynesti heidän luokseen.

— Kiitoksia siitä, että tulitte, Bob, tyttö virkahti. — Tämä on oikea
rosvoluola. Varokaa Ireneä. Hän, tuo miss Kere, on yhtä mätä kuin
Lassekin. Mokomakin sekaverinen lunttu!

Loretta oli kuohuksissaan. Rauta kysyi:

— Tulenko saattamaan teidät autoon saakka?

— Ei ole tarpeen, tyttö vastasi. — Pitäkää vain silmällä, ettei Lasse
ryntää niskaani, kun avaan oven. Näkemiin, Bob!

Naurahtaen hän poistui ja paukautti huoneiston pääoven perässään kiinni.

Linnunpääpoika oli painautunut istumaan eteisen penkille. Hän ei
näyttänyt enää välittävän siitä, mitä ympärillä tapahtui.

Palatessaan hitain askelin äskeiseen huoneeseen Rauta pohti tilannetta.
Nuorukaisen esittämien kysymysten tarkoitus oli selvä. Niillä
tahdottiin tarkistaa, tunsiko hän kotikaupungikseen ilmoittamaansa
Philadelphiaa sekä Buenos Airesia, josta hän oli sanonut tulevansa.
Kun hän oli selviytynyt kokeesta, sormusnainen oli saapunut kenenkään
kutsumatta. Ovet olivat olleet kiinni, joten huoneistossa oli
kaikesta päättäen kuuntelulaitteet. Nainen oli seurannut keskustelua
jostakin kauempaa. Mahdollista oli sekin, ettei hän ollut ainoa
aluksi näkymättömissä pysytellyt. Kenties huoneistossa oli enemmänkin
Ristilukin väkeä.

Jos niin oli, illan seikkailu saattoi saada odottamattomia käänteitä.
Rauta oli vakuuttunut siitä, että ylietsivä Tahvolan miehet eivät
olleet toimettomia. Kysymyksen alaista sen sijaan oli, olivatko
nämä tulleet seuranneeksi hänen liikkeitään. Matkalla Jätkäsaaren
satamasta Katajanokalle hän ei ollut havainnut heidän autonsa perässä
toista. Täytyi kuitenkin toivoa, että jos rikollisjoukkio kävisi
väkivaltaiseksi, poliisit ehättäisivät paikalle. Ellei näitä olisi
mailla halmeilla, hänen olisi koetettava joten kuten selviytyä
vastustajista omin voimin. Joka tapauksessa oli hyvä, että hän oli
saanut toimitetuksi Lorettan vaaravyöhykkeen ulkopuolelle.

Nainen istui entisellä paikallaan. Hän oli sytyttänyt uuden savukkeen
ja poltteli sitä tyynesti. Hän tervehti tulijaa samalla pilkallisella
hymyllä, joka oli leikkinyt huulilla, kun Rauta poistui eteiseen.

Hän näyttelee, mies päätteli. Hän ei ole lainkaan niin rauhallinen kuin
miltä yrittää vaikuttaa.

Suuret, ruskeat silmät kuvastivat jännitystä.

— Käymmekö nyt asioihin, mr Hilton?

— Mielihyvin, miss Kere.

— Suoraanko?

— Suoraan ja mahdollisimman lyhyesti.

Raudan vastaus näytti harmittavan naista. Tummat kulmakarvat värähtivät
aavistuksen verran.

— Teillä tuntuu olevan kiire pienen hanhenne seuraan, hän ivasi.

Mies kohautti hartioitaan.

Irene Kere hymähti:

— Olette oikeassa, mr Hilton, se on teidän yksityisasianne eikä kuulu
minuun. Sitä paitsi tyttö on suloinen — omalla mitättömällä tavallaan.

Kun toinen edelleen vaikeni, hän muutti puheen aihetta:

— Tekin siis tiedätte, että mr Cornplow oli petturi?

— Tiedän, että hän petti minun luottamukseni.

— Hän varasti teiltä eräitä papereita Gööteporissa?

— Hän yritti varastaa.

— Eikö hän siis onnistunut?

— Ei.

Lyhyet kysymykset ja vastaukset olivat äkisti tihentäneet tunnelman
jännitystäyteiseksi. He olivat kuin kaksi miekkailijaa, jotka
alkajaisiksi tunnustelevat toistensa taitoa.

Nainen pyöritteli oikean kätensä peukalolla ja etusormella
smaragdisormustaan pohtien, miten jatkaisi keskustelua.

— Teillä on kaunis ja kallisarvoinen sormus, miss Kere, Rauta virkahti.
— Kantajansa veroinen.

Huvittunut pilkahdus ilmestyi suuriin, tummiin silmiin.

— Puhelustamme ei tule niin lyhyt kuin äsken lausuitte toivovanne, mr
Hilton, jos eksymme keskinäisten kohteliaisuuksien vaihtoon. On kai
paras, että pysyttelemme asiassa.

Rauta kumarsi.

— Nuo paperit ovat siis yhä teillä, mr Hilton? nainen kysyi.

— Ovat, mies myönsi. — Eivät kuitenkaan taskussani.

— Mutta te toitte ne mukananne Helsinkiin?

— Niin.

Irene Kere huoahti syvään. Sitten hän virkahti mietteliäästi;

— Cornplow väitti aluksi samaa. Myöhemmin hän selitti tallettaneensa
paperit Gööteporiin. Hän oli muka saanut ennakkovaroituksen, että ne
aiottiin ryöstää häneltä laivassa ennen Helsinkiin tuloa. Hän ilmoitti
jättäneensä ne sen vuoksi Gööteporiin. Meiltä hän vaati suunnatonta
summaa, ennen kuin lentäisi hakemaan ne. Silloin käsitimme, että hän
oli petturi.

Rauta totesi, että nuori Cornplow oli pelannut samanlaista uhkapeliä
kuin hän nyt, vain hiukan toisenlaisin kortein.

— Hänen sadussaan oli totta se, että paperit olivat silloin
Gööteporissa, hän huomautti kylmäverisesti. — Mutta ne eivät olleet
hänen tavoitettavissaan.

Nainen sanoi:

— Ehkä hän uskoi tasaamalla saaliin teidän kanssanne saavansa paperit
haltuunsa.

— Ehkä.

Äänettömyys laskeutui huoneeseen. Tämä on tauko, Rauta tuumi, ennen
ratkaisua.

— Keneltä te saitte paperit Buenos Airesissa? Irene Kere kysyi
matalasti.

— Manuel Cabotilta.

Nainen hengähti kiivaasti. Tuokion kuluttua hän tiedusti:

— Entä tunnussana, mr Hilton?

Rauta jännittyi. Tämä oli se kriitillinen vaihe, jonka hän oli
ennakkoon tiennyt tulevaksi. Señor Ricardon sähkeessä oli mainittu
ainoastaan yksi tunnussana. Siinä ei ollut ilmoitettu, oliko paperien
tuojan tai vastaan ottajan ilmoitettava tunnussana. Johdonmukaisesti
ajatellen oli kuitenkin toisen näistä mainittava lähettäjä ja toisen
tunnussana. Sormusnaisen kasvoilla äsken kuvastunut helpotus tuntui
osoittavan, että Rauta oli osunut oikeaan tiedoittaessaan, keneltä
paperit olivat peräisin. Siispä...

Hän hymähti:

— Se on teidän sanottava.

Tummat silmät tarkkasivat häntä hellittämättä. Iskinkö sittenkin
harhaan? mies mietti kuumeisesti.

Vihdoin, hyvin pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, nainen nyökkäsi.

— Nyt tiedän, että te olette oikea mies, mr Hilton.

Rauta ei vastannut hänen sydämelliseen hymyynsä.

— Mutta minä en vielä tiedä, oletteko te oikea, hän huomautti jäykästi.

Irene Kere vaikutti kuin raskaan taakan alta päässeeltä. Iloisesti
naurahtaen hän virkkoi:

— Oli toki hyvä, ettette sanonut epäilevänne, olenko minä oikea nainen.
Se olisi tuntunut minusta huikkaavalta.

Hän lisäsi vakavammin:

— Te vaaditte siis minulta tunnussanaa?

Mies nyökkäsi.

— No hyvä, sormusnainen huoahti. — Tunnus...

Samassa ovikello pärähti kimeästi soimaan.

Eteisestä kuului Linnunpääpojan huuto:

— Poliiseja! Poliiseja!

Sen jälkeen tapahtumat seurasivat toisiaan huimaavalla vauhdilla.
Sähkövalo sammui äkisti. Joku tuli juosten huoneeseen. Irene Kere
oli hypähtänyt säikähtyneenä pystyyn heti, kun varoitushuuto oli
kajahtanut. Pimeässä hän kumartui kuiskaamaan hätäisesti Raudalle:

— Varokaa puhumasta nuuskijoille. Silloin selviätte helposti. Tulkaa
huomenna tai ylihuomenna ravintola Grinzingiin. Lähetän sinne jonkun
opastamaan teidät luokseni. Näkemiin, mr Hilton.

Seuraavassa hetkessä hän oli poissa. Rauta tavoitti turhaan häntä
kädellään. Nainen oli ilmeisesti siepannut kengät jaloistaan, sillä
korkojen kopinaa ei kuulunut. Ovi pamahti kiinni, sen jälkeen toinen
kauempana.

Joku juoksi huoneen poikki. Rauta ojensi jalkansa askelia kohden.
Pakenija kompastui siihen ja kaatui lattialle jääden liikkumatta
makaamaan.

Tuokiota myöhemmin poliisien sähkölamput valaisivat huonetta. Ylietsivä
Tahvolan tuttu ääni jyrisi eteisessä:

— Sähkö on sammutettu pääkatkaisijasta! Etsikää se käsiinne!

Joku mörisi:

— Talonmiehenä minä tiedän, missä pääkatkaisija on.

Pian sähkövalot syttyivät jälleen. Ylietsivä Tahvola tuli huoneeseen,
jossa Rauta poliisien ympäröimänä tutki tajuttomana makaavaa
Linnunpääpoikaa.

Tahvola ymmärsi Raudan varoittavan silmäyksen. Hän antoi parille
miehelleen määräyksen kantaa pyörtynyt kadulla odottavaan »Mustaan
Maijaan». Eräs poliisi sai käskyn jäädä vartioimaan »ulkolaista
merimiestä» sillä aikaa, kun ylietsivä itse tarkastaisi muiden kera
huoneiston.

Parinkymmenen minuutin kuluttua hän palasi.

— Heinonen, hän sanoi toverilleen, sinä saat mennä eteiseen. Minä
juttelen alustavasti tämän veitikan kanssa. Ilmoita pojille, että
odottavat minua.

Kun he olivat jääneet kahden, Rauta kuiskasi Tahvolan korvaan:

— Luullakseni täällä jossakin on mikrofoni. Menkäämme toiseen
huoneeseen.

Ylietsivä nyökkäsi ja saattoi hänet eteisen poikki tyhjyyttään
kumisevaan saliin. He eivät sytyttäneet sähköä, vaan tyytyivät
siihen himmeään valoon, mitä lähellä olevasta katulampusta heijastui
ikkunasyvennykseen.

— Tuomari ei taida olla ihastunut meidän pikku yllätykseemme, Tahvola
virkkoi. — Ennen kuin lausutte tuomionne, sallinette minun sentään
kertoa, miksi tulimme.

Rauta nyökkäsi.

— Sillä aikaa kun tyttö oli teidän hytissänne »James Brownilla»,
ylietsivä aloitti, muuan miehistäni vaihtoi paikkaa auton kuljettajan
kanssa. Siten tiesimme, mihin taloon tulitte. Kolme etsivää oli pian
sen jälkeen porraskäytävässä. Mutta vasta kun tyttö lähti täältä, he
saivat selville huoneiston. He veivät pikku vaaleaverikön autoomme
ja hälyttivät minut paikalle. Pidätetty oli hyvin valmis keventämään
minulle sydäntään. Hän kertoi olevansa huolestunut siitä, mitä hänen
kavaljeerilleen oli täällä sisällä tapahtumassa. Huoneistossa oli näet
hänen tietämänsä mukaan teidän lisäksenne ainakin neljä henkilöä,
kolme miestä ja yksi nainen, eikä heidän aikeittensa rehellisyyteen
ollut luottamista. Sen kuultuani minä komensin talonmiehen mukaamme ja
ryhdyimme rynnäkköön. Lopun tiedätte.

Rauta mietti kuulemaansa. Sitten hän sanoi:

— Minä en moiti teitä. Olette toiminut ripeästi. Saitteko käsiinne
muita kuin sen hontelon pojan, jonka pakotien minä katkaisin?

Ylietsivä pudisti pahoitellen päätään.

— Emme. Jos tytön ilmoitus täällä olleista on oikea, niin muut ovat
jollakin kirotulla tavalla onnistuneet häipymään. Kadulla olevat
miehemme eivät ole nähneet kenenkään poistuvan. Talo tutkitaan tietysti
läpikotaisin. Mutta tällaiset isot, vanhanaikaiset rakennukset ovat
mutkikkaita. Pakenijat ovat voineet päästä ulos toiselle kadulle
tai piiloutua johonkin naapuritaloon. Suokaa anteeksi, tuomari,
uteliaisuuteni, mutta en malta olla kysymättä, oliko Ristilukki itse
täällä.

— Luultavasti.

Tahvola ähkäisi harmissaan.

Rauta ei ryhtynyt selittämään tarkemmin, vaan tiedusti:

— Kenen asunto tämä on?

— Tämä on suuri loistohuoneisto, josta kauppaneuvos Ranttila muutti
viime viikolla Kulosaaressa valmistuneeseen omaan taloonsa. Huoneisto
on nyt erään Field-nimisen englantilaisen liikemiehen vuokraama. Hänen
ensimmäiset huonekalunsa — ne, jotka ovat nyt vastapäisessä huoneessa
— kannettiin sisään eilen ja sijoitettiin väliaikaisesti eteiseen.
Parkettilattioita on näet vielä hieman korjattava. Kaikki seitsemän
huonetta olivat, kun talonmies viimeksi tänä aamuna kävi täällä,
tyhjät. Toistaiseksi on täydellinen arvoitus, miten joku ulkopuolinen
on päässyt sisälle siirtelemään kalustoa, ja, kuten te arvelette,
asentamaan kuuntelulaitteet.

Rauta sanoi kuivasti:

— Se selviää kenties kuulustelemalla vuokralaisia. Sekä vanhaa että
uutta.

Ylietsivä nyökkäsi.

— Mitä muuta nyt lähinnä teemme, tuomari? hän kysäisi.

— Te pistätte minutkin »Mustaan Maijaan». Laihan nuorukaisen voitte
sulkea koppiin tai aloittaa heti hänen kuulustelunsa. Kummassakin
tapauksessa tulos on luultavasti sama: hän vaikenee. Minä haluan
keskustella tytön kanssa jossakin poliisilaitoksen syrjäisessä sopessa.
Sen jälkeen hän saa jäädä poliisin suojelukseen. Hän ei ole tehnyt
mitään pahaa eikä kuulu rikollisjoukkioon, ja sen mukaisesti häntä on
kohdeltava. Hänen oma turvallisuutensa vaatii, ettei hän lähipäivinä
ole Ristilukin tavoitettavissa.

Kun he kääntyivät lähteäkseen, Rauta lisäsi:

— Tytön ja minun piti tänä iltana mennä hyväntekeväisyystanssiaisiin.
Hän iloitsi niistä etukäteen. Se tanssiaismatka päättyi kuitenkin tähän
loistohuoneistoon. Loretta parka, hän olisi ansainnut, että hänen pikku
unelmansa olisi täyttynyt.




Neljästoista luku.

LORETTA.


Kun Rauta etsivien saattamana nousi »Mustaan Maijaan», Linnunpääpoika
oli jo palannut tajuihinsa. Hän kurkotti pitkää, laihaa kaulaansa
nähdäkseen, lisääntyisikö pidätettyjen luku vielä. Kun iso poliisiauto
samassa lähti liikkeelle, hän huoahti keventyneenä.

Loretta painoi nyyhkyttäen päänsä Raudan olkapäätä vasten.

— Voi, Bob, hän valitti, meidän iltamme meni aivan pilalle. Minä en
päässyt edes ulos asti. Jo porraskäytävässä minut siepattiin. Mutta
emmehän me kaksi ole tehneet mitään pahaa. Emmehän?

Muuan poliisi ärähti:

— Käytä suomea, tyttö, jos sinun välttämättä pitää puhua!

— Vai suomea! Loretta tiuskasi. — Se olisi samaa kuin solkata sinulle
kiinan kieltä. Kavaljeerini on amerikkalainen, jottas sen tiedät.

Poliisi pysyi kuitenkin kannallaan:

— Pidätetyt eivät saa puhua keskenään kieltä, jota vartijat eivät
ymmärrä!

Lasse hymähti omasta nurkkauksestaan:

— Jeparit ovat haiduja aina!

— Hiljaa, sinä ruohon korsi! poliisi komensi. — Laitoksella saat aukoa
suutasi kyllin.

Linnunpääpoika nauroi:

— Oletkos kekannut sen kikan, millä mykän saat puhumaan?

Samassa auto jo pysähtyi. He olivat perillä.

Pian sen jälkeen Rauta istui eräässä pääpoliisiaseman
toimistohuoneessa. Loretta seisoi pienen seinäpeilin edessä kammaten
hiuksiaan.

— Voitteko te käsittää tätä, Bob? tyttö kysäisi kesken puuhansa. —
Miksi meidät jätettiin tänne kahden?

Pikku epäilijä, Rauta tuumi, elämä on kai opettanut hänet uumoilemaan
salattuja aikeita kaikessa tavallisuudesta poikkeavassa.

— Siksi kai, hän virkahti, että ikkuna on korkealla ja oven takana
vartija. Pakotietä ei meille ole jätetty.

— Mutta autossa meitä kiellettiin puhumasta toisillemme, Loretta
sanoi. — Täällä sen sijaan ei ole ketään valvomassa, millaisia satuja
sepitämme yhdessä.

— Ehkä poliisitkin tietävät sen, mitä te sanoitte autossa. Sen, ettemme
me kaksi ole tehneet mitään pahaa.

— Pyh, poliisit! tyttö tuhahti vaihtaen kamman huulipuikkoon. — He
eivät koskaan usko pidätetyistä mitään hyvää.

Hän paranteli huuliensa punaa, kunnes sai sen mieleisekseen. Parin
kiharan sijainti kiinnitti sitten hänen huomiotaan, ja hän ryhtyi
sormeilemaan niitä.

— Lasse on nyt tietysti kuulustelussa, hän puheli edelleen, ja se
on hyvä. Teillä, Bob, ei ulkomaalaisena ole mitään pelättävissä. Ne
tekevät muutamia kysymyksiä ja päästävät teidät menemään. Minulle tämä
sen sijaan ei ole yhtä helppo juttu. Minä, nähkääs, olen jo kerran
ennen ollut täällä.

Rauta hämmästyi.

— Te!

Loretta nyökkäsi tyytyväisenä peilikuvalleen ja pyörsi häneen.

— Älkää silti kuvitelko minua ammattirikolliseksi. Tosin minua
sillä kertaa epäiltiin varkaaksi. Muuan ilkeä, keski-ikäinen herra,
joka päissään tuppautui seuraani kadulla ja puoliväkisin vei minut
asuntoonsa, syytti minua heti sinne tultua, että olin muka pihistänyt
hänen lompakkonsa. Minä kielsin jyrkästi, ja poliisikamarimatka siitä
tuli. Rahoja ei minulta kuitenkaan tavattu. Sen sijaan herra johtaja
löysi kesken kuulustelun lompakkonsa omasta takataskustaan! Minua ei
liioin voitu leimata irtolaiseksi, koska silloin, juuri Helsinkiin
tulleena, olin vielä työpaikassa. Mutta tässä talossa ei hevin unohdeta
tyttöä, jota on vaikkapa aiheettakin syytetty varkaudesta. Olin silloin
16-vuotias.

Raudan tuli surku tyttöä. Hänen pääkaupunkilaiselämänsä alku oli ollut
murheellinen. Mutta hän ei ollut lannistunut siitä eikä ollut painunut
kadun pohjamutiin. Terveestä elinvoimasta todisti sekin, että hän
kykeni nyt puhumaan tuosta epämiellyttävästä elämyksestä humoristinen
väike vihertävissä silmissään.

— Huh, kylmä täällä on, Loretta jatkoi hytisten. Hän kietoi
oravannahkaturkkinsa kiinteämmin ympärilleen ja puhalsi
sinertäviin kouriinsa. — Minä pukeuduin tanssiaisiin enkä suinkaan
poliisikamarivierailua varten. Onko teillä savukkeita, Bob?

Rauta nousi tarjoamaan hänelle. Tyttö istahti pöydän kulmalle ja
heilutteli sääriään vetäessään syviä rintahaikuja.

— Tällä kertaa minun voi täällä käydä huonommin kuin silloin,
ensimmäisellä kerralla, hän huoahti.

— Miten niin? mies ihmetteli.

— Silloin minulta ei löydetty rahoja. Mutta nyt löytyy.

Loretta veti käsilaukustaan neljä viidentuhannen markan seteliä ja
muodosti niistä viuhkan, jolla hän leyhytteli kasvojaan.

— Tämä on iso summa. Aivan liian iso löydettäväksi tällaiselta
tytöltä. Poliisit eivät tietysti usko, että Lasse antoi nämä setelit
vapaaehtoisesti minulle. Vielä pari tuntia sitten minusta tuntui
hirmuisen tärkeältä saada paljon rahaa. Nyt en enää välitä niistä.
Voitteko käsittää sitä, Bob?

Hän ei kuitenkaan odottanut vastausta kysymykseensä. Eteensä tuijottaen
hän jatkoi:

— En tiedä, mikä minun oikein on. Kuukausimääriin en ole uhrannut
pienintäkään ajatusta isoäitini mökille, josta kerran lähdin. Äiti
kuoli, kun olin pieni. Isästäni taas ei ole mitään tietoa. Isoäidin
mökki oli ahdas ja likainen, ja siksi minä lähdin. Mummo-parka itki
ja ennusti, että huonosti minun käy. Minä nauroin ja lupasin lähettää
hänelle rahaa. Nyt vasta muistan, että se lupaus on täyttämättä.
Unohtaminen oli minulta rumasti tehty. Voi, Bob...

Surumielisyys oli äkisti kadonnut nuorilta, sieviltä kasvoilta.
Innostus hehkui niiltä.

— Mitä? mies kysäisi.

— Teitä ei voi haitata, vaikka teiltä löytyisi enemmänkin rahaa, tyttö
selitti säihkyvin silmin. — Ottakaa te nämä setelit ja postittakaa ne
vapaaksi päästyänne isoäidilleni. Lupaatteko?

Rauta tunsi omituista liikutusta. Hän näki nyt pikku tytön elämän aivan
uudessa valaistuksessa. Orpo-raukka, millainen lapsuus hänellä olikaan
takanaan. Hänen hienossa, huolitellussa olemuksessaan saattoi terävin
silmin havaita jotakin puolivillaista. Mutta ottaen huomioon taustan,
miltä hän oli noussut, ja hänen nuoruutensa häntä täytyi ihailla. Sisua
ja lahjakkuutta tytöllä oli, sitä todisti hänen englantinsa. Kenties
hänen jalomielinen päätöksensä oli vain päähänpisto, mutta hyvästä
sydämestä se lähti.

— Lupaan, mies sanoi. — Te pääsette täältä kuitenkin pian. Ehkä silloin
kadutte rahojen luovuttamista.

— En! Loretta huudahti. — Minä en kadu koskaan mitään. Ajatella, miten
isoäiti hämmästyy! Hänellä ei varmasti ole milloinkaan ollut näin
suurta summaa kädessään.

Hän kumartui kirjoittamaan muutamia sanoja paperille ja ojensi sen
setelien kanssa Raudalle.

— Tässä on isoäitini osoite. Lähettäjäksi voitte merkitä
yksinkertaisesti vain Liisa. Se... se on minun oikea nimeni.

Hän seurasi tarkkaavasti miehen liikkeitä, kun tämä pisti rahat ja
paperilapun lompakkoonsa. Sitten hän naurahti keventyneestä.

— Nyt minun on oikein hyvä olla. Tiedän, että te ette unohda
rahalähetystä. Te olette niin luotettava ja turvallinen, Bob...
Oikeastaan on hyvä sekin, että minä jouduin tänne. Tietysti olisi ollut
ihanaa päästä Adloniin ja saada tanssia teidän kanssanne. Mutta sen
jälkeen olisi tullut huominen päivä ja sen mukana kauhu...

Rauta jännittyi äkisti.

Tyttö ei puhunut tyhjiä. Pelko kuvastui koko hänen olemuksestaan.

— Tehän aivan vapisette, mies virkahti huolestuneena.

Loretta yritti hymyillä.

— Se johtunee kylmästä.

Rauta otti sivupöydältä lasin ja kaatoi siihen taskumatistaan
konjakkia. Ojentaessaan sen tytölle hän sanoi:

— Hytissäni tämä tuntui minusta liian väkevältä juomalta teille. Mutta
nyt se on paikallaan.

Lorettan mielialat vaihtelivat nopeasti. Otettuaan pienen kulauksen hän
purskahti iloiseen nauruun.

— Te olette kuin sadun haltia, Bob! Mitä ikinä olen pyytänyt teiltä,
sen olen saanut. Ja nyt arvasitte salaisen toiveenikin, jonka jätin
lausumatta julki, koska arvelin sen täyttymistä mahdottomaksi. Ah,
miten ihanasti tämä lämmittää!

Hän siemaisi jälleen ahneesti juomaa. Sitten hän soluttautui istumaan
ja nojasi päänsä raskaasti käteen.

Rauta tuli aivan hänen viereensä.

— Te sanoitte äsken, että on oikeastaan hyvä, kun jouduitte tänne. Mikä
on se ulkopuolinen, jota te pelkäätte?

Tyttö silmäsi häneen hätäytyneenä.

— Ette te voi käsittää sitä, Bob.

— Kertokaa kuitenkin. Ehkä se helpottaa. Sanoiko Lasse teille jotakin,
mikä säikytti teidät?

Loretta nyökkäsi.

— Hän ehdotti... Ei, hän vaati, että minä liittyisin heidän keiliinsä.
Se on suurin kaikista. Monet aikaisemmin toisiin kuuluneet tytöt ja
pojat ovat siirtyneet sen jäseniksi.

— Miksi ette sitten myös te? mies tiedusti.

— Meitä on viisi tyttöä, jotka käymme pikku kauppaamme ulkolaisten
merimiesten kanssa. Se on kuin leikkiä, ja me ansaitsemme hyvin
savukkeilla, nylonsukilla, ulkolaisella konjakilla ja makeisilla,
joilla on Helsingissä mainiot markkinat. Tuossa suuressa keilissä on
sen sijaan jotakin kammottavaa. Kukaan ei tunnu tietävän, kuka sitä
johtaa. Kaikki hänen alaisensa pelkäävät näkymätöntä johtajaansa.

Rauta peitti kiinnostuksensa hymähdykseen:

— Todellako?

Tyttö vilkaisi häneen harmistuneena.

— Te ette usko, Bob. Mutta minä olen pari kertaa ollut läsnä, kun
keilin jäsenet ovat saaneet määräyksiä johtajaltaan. Hän näyttää
käyttävän puhelinta tiedoitusvälineenä. Puhelimesta kuuluu ensin erään
sävellyksen, »Ristilukin», alkusointuja. Se on johtajan signaali,
sanottiin minulle. Ensimmäisellä kerralla muuan isokokoinen mies sai
sanoman. Hän meni valkoiseksi kuin palttina ja poistui heti seurasta.
Toisella kerralla eräs nuori tyttö kutsuttiin puhelimeen. Laskettuaan
kuulotorven paikoilleen hän purskahti hillittömään itkuun. Ei, tuohon
joukkoon minä en halua ikinä liittyä! Mutta Lasse sanoi, että minun
täytyy...

— Täytyy?

— Niin, Loretta vahvisti. — Hän sanoi, että niinä tiedän
_ulkopuoliseksi_ nyt liian paljon heidän asioistaan. Kun minä nauroin
hänelle vasten kasvoja, hän tiukkasi, muistanko, miten Angelan kävi
kuukausi sitten!

— Oliko hän teidän ystävättäriänne?

— Ei. Hän oli aivan toisista piireistä. Jokin vain oli saanut hänet
kyllästymään hienon perhetytön elämään ja ajanut hänet tanssipaikkojen
pyörteisiin. Eräs Helsingin tyylikkäimpiä tyttöjä hän oli. Häntä
houkuteltiin liittymään tuohon isoon keiliin. Syystä tai toisesta
hän kieltäytyi. Seuraavana yönä eräs auto ajoi hänen ylitseen
Mannerheimintiellä ja häipyi sen tien. Hän ei kuollut. Mutta kuolemakin
olisi ollut parempi. Angela ruhjoutui melkein tuntemattomaksi.

Rauta laski rauhoittavasti kätensä tytön päälaelle ja silitti vaaleaa
tukkaa.

— Teidän ei tarvitse pelätä, hän tyynnytti.

— Ei nyt, kun te olette turvanani, Bob, Loretta kuiskasi. — Eikä
täällä. Sitä paitsi minä en näyttänyt pelkoani Lasselle. Huomattuaan
sen hän rupesi houkuttelemaan minua lupaamalla, että minä voisin ehkä
piankin saada Irenen paikan ja hänen smaragdisormuksensa. Silloin
minulla ei olisi enää mitään toimeentulohuolia. Saisin kauniin
asunnon, upeita vaatteita ja yllin kyllin rahaa. Yläpuolellani
olisi vain johtaja itse eikä hän vaivaisi minua muuta kuin kaikkein
suurimmilla tehtävillä. Toisin sanoen minut koroitettaisiin keilin
»valtiattareksi», jonka käskyvallan merkkinä tuo smaragdisormus on.
Mutta minä en halunnut! Sanoin Lasselle suoraan, että kaikkein viimeksi
tahdoin heidän ylimmäksi houkutuslinnukseen... En tiedä, miksi kerron
tästä teille, Bob. Se ei liikuta teitä vähääkään. Mutta minun täytyy
nyt saada puhua jollekin!

Rauta oli kuunnellut hänen kiihkeää purkaustaan jännittyneenä. Tytön
antamat tiedot täydensivät sitä kuvaa Ristilukin joukkiosta, minkä hän
oli itselleen muodostanut Irja Laantilan kertoman perusteella.

— Tietysti tuo kaikki kiinnostaa minua, koska se koskee teitä, hän
virkkoi. — Kai kerrotte tietonne myös poliiseille? Minusta se olisi
viisainta.

Loretta naurahti katkerasti.

— Se oli huonoin neuvo, minkä olette minulle antanut, Bob. Viisainta,
mitä voin tehdä, on olla hiiskumatta tästä kaikesta sanaakaan
kuulustelijoilleni. Tiedän näet, että tuolla isolla keilillä on
edustajansa ja tiedottajansa tässäkin laitoksessa. Jos tulisi ilmi,
että minä olen ollut avosuinen, niin tuskin nämäkään muurit pystyisivät
suojaamaan minua.

Hän otti pitkän siemauksen lasista ja pyysi tulta uuteen savukkeeseen.

— Oikeastaan, Bob, hän virkahti sitten pehmeästi, minua kaduttaa jo se,
mitä aikaisemmin sanoin teille Irenestä. Nimitin häntä sekaveriseksi
luntuksi. Sekaverinen hän onkin. Mutta ehkä juuri siitä johtuu, että
hän on niin kaunis. Niin kaunis, että kateeksi käy. Sitä paitsi hän
katsoi teitä niin ahnain silmin, että mieleni kuohahti.

— Mitä tiedätte miss Kerestä? Rauta kysyi.

— Vain sen, mitä hänestä toiset tytöt ovat kertoneet. Juorutaan, että
hänellä on ehtinyt olla kolme laillista aviomiestä. Ensimmäisen,
joka oli upporikas, hän menetti eräässä viipurilaisessa hotellissa,
kun hänet löydettiin vieraan miehen vuoteesta. Toinen oli niin
mustasukkainen, ettei kestänyt kenen rinnalla, vaan ampui itsensä.
Kolmas taas oli raaka lurjus, joka ruoskalla yritti taltuttaa vaimonsa
levotonta luonnetta, kunnes sivulliset sekaantuivat siihen menoon ja
auttoivat Irenen eroon. Silloin hän oli 25-vuotias.

— Sääli kaunista naista.

— Niin, Loretta myönsi. — Vielä enemmän on sääli häntä nyt. Hänen
uransa smaragdisormuksen kantajana alkaa olla lopussa.

— Lopussa?

Tyttö nyökkäsi.

— Lasse kertoi minulle, että heidän johtajansa on tyyten kyllästynyt
Ireneen. Hänen hermonsa ovat jo pariin kertaan pettäneet tiukan tullen,
ja hänen epäillään jossakin vaiheessa olleen pettämäisillään keilin.

Rauta arvasi, mitä sillä vaiheella tarkoitettiin. Sormusnainen oli
yrittänyt pelastaa komisario Tahvolan Ristilukin kynsistä. Komisario
oli kuolinvuoteellaan sanonut pelkäävänsä, että naisen osa oli sen
vuoksi lopussa. Siinä asti nyt siis oltiin.

— Lasse mainitsi Irenen itsensä luottavan siihen, että jos hän
saa Cornplowin asian hoidetuksi, hän pelastaa sillä asemansa. Se
on kuitenkin kuulemma erehdys. Keilin johtaja on määrännyt Irenen
matkustamaan kolmen päivän kuluttua Tampereelle päiväpikajunalla,
ja sillä matkalla hänet heitetään junasta erääseen louhikkoon. Minä
teeskentelin epäuskoista. Kysyin, oliko Lassen käsketty kertoa minulle
muitakin satuja. Tuo kuikanpoikanen vastasi, että minun on hyvä
ennakkoon tietää, miten turhaan minä pyristelen vastaan, kun heidän
johtajansa on kerran päättänyt saada minut keiliin, ja miten luja kuri
heidän keskuudessaan vallitsee.

Pelko näytti jälleen saavan vallan hänessä. Vapisevin huulin hän
kuiskasi:

— Voi, Bob, milloin teidän laivanne lähtee täältä? Ettekö voisi ottaa
minua mukaanne?

Rautaa liikutti hänen vetoomuksensa. Hän kietoi kätensä hentojen,
värisevien olkapäiden ympäri ja lausui tyynnyttävästi:

— Kas niin, älkää säikkykö pelkkiä varjoja. Asiat selkenevät varmasti.
Eikä mikään vaara uhkaa teitä täällä. Tiedättekö muuten, missä miss
Kere asuu.

Loretta pudisti päätään.

— On parempi, ettette tekään saa sitä tietää, Bob.

Oveen koputettiin. Ylietsivä Tahvola astui huoneeseen.

— Mr Hilton? hän virkahti kysyvästi.

Rauta nyökkäsi hänelle. Hänellä ei tähän erään ollut enää mitään
kysyttävää Lorettalta. Hän seurasi ylietsivää ovelle.

Kääntyessään sieltä kumartamaan hyvästiksi tytölle hän näki tämän
nousseen seisomaan. Nuorilla, sievillä kasvoilla oli järkyttävän
alakuloinen ilme, ja vihertävät silmät kiilsivät kosteina. Käsi oli
ojentunut kuin puristusta odottaen. Nyt hän teki sillä avuttoman
liikkeen tyhjää lasia kohden.

Rauta palasi hänen luokseen. Hän tyhjensi taskumattinsa lasiin ja
latoi tytön eteen neljä pakkausta »Camelia». Sitten hän suuteli
kunnioittavasti kapeaa kättä.

— Voi, Bob, te olette kultainen! Loretta huudahti säteillen. Hän
käännähti tiukkana Tahvolaan: — Näittekö te? Hän itse antoi minulle
savukkeet. Älkää yrittäkö myöhemmin syyttää, että minä olen varastanut
ne!

Kun miehet olivat tulleet käytävän päässä olevaan huoneeseen, Rauta
sanoi:

— Tuosta tytöstä on pidettävä hyvä huoli. Antakaa määräys, että häntä
kuulustellaan vain muodollisesti. Tuottiko Satamakadun talon tarkastus
tuloksia?

— Valitettavasti ei.

— Onko vuokralaiset jo tavoitettu?

— Minä ajoin autolla heti Kulosaareen keskustelemaan kauppaneuvos
Ranttilan kanssa, ylietsivä ilmoitti. — Hän oli täysin ymmällä siitä,
miten huoneistoon oli päästy tunkeutumaan. Hän oli itse jättänyt jo
viime viikolla kaikki perheensä hallussa olleet avaimet takaisin.
Palasin Kulosaaresta Satamakadulle haastelemaan talonmiehen kanssa,
joka vahvisti kauppaneuvoksen antaman tiedon. Häneltä sain myös kuulla,
että herra Field, uusi vuokralainen, asuu väliaikaisesti samassa
talossa, ahtaassa kahden huoneen huoneistossa. Minulla oli onnea,
tapasin herra Fieldin kotosalla. Hän puhuu sujuvasti ruotsia ja solkkaa
hiukan myös suomea, joten tulimme toimeen keskenämme.

Rauta virkahti:

— Kauppaneuvos Ranttilan tunnen. Mutta millainen mies tuo
englantilainen on?

— Ehkä nelissäkymmenissä. Pitkä ja hoikka herrasmies. Ylpeänlaiselta
hän tuntui. Hän ei pitänyt lainkaan minun kysymyksistäni. Töykeästi
hän huomautti, että Suomen viranomaisten asia on suojata ulkomaalaisen
omaisuutta varkailta.

— Ette saanut siis mitään irti hänestä?

— En, Tahvola myönsi. — Hän oli pillastua, kun rohkenin viitata siihen
mahdollisuuteen, että hän olisi kadottanut avaimensa.

— Entä Ristilukin poikanen, jota äsken kuulusteltiin? Taipuiko hän
puhumaan?

Ylietsivä hymähti.

— En ole vielä ehtinyt kysyä sitä. En pitänyt sillä kiirettä, koska
otin ilman muuta täydestä teidän vakuutuksenne, tuomari, että hän
vaikenee. Kaipa hän osaa sen taidon yhtä hyvin kuin se kyömynenäinen
änkyttäjä, Harald Winberg, jota minä taannoin yritin houkutella
keventämään sydäntään.

Rauta ojensi hänelle kätensä.

— Näkemiin, Tahvola. Aion nyt palata »James Brownille». Huomenna illan
pimetessä tulen taas tänne jatkamaan keskusteluani Lorettan kanssa.

— Hän vaikuttaa turmeltumattomalta tytöltä, kaikesta huolimatta,
ylietsivä virkahti. — Onko hän pystynyt auttamaan tutkimuksianne,
tuomari?

— Enemmän kuin kukaan muu.




Viidestoista luku.

RISTILUKKI SAALISTAA TAAS.


Seuraavana aamuna kannelle tullessaan Rauta totesi, että pakkanen oli
kiristynyt. Sun-Li, joka vilahti hänen ohitseen, hytisi kylmästä.

Taivas oli kirkas. Vain kaakkoisella taivaanrannalla oli paksu
pilvenlonka. Aurinko oli viluisen näköisenä juuri kiipeämässä sen
ylitse.

Kun Rauta ehti laskusillalle, mr Stantonin tyytymätön ääni pysähdytti
hänet:

— Mr Hilton, missä te olette vitkastellut ja minne nyt matka?

Rauta vastasi yksikantaan:

— Postikonttoriin. Huomenta muuten, mr Stanton.

Hän oli päättänyt ensi töikseen käydä täyttämässä eilisen lupauksensa
Lorettalle.

Palatessaan »James Brownille» hän sai heti vastaansa ensimmäisen
perämiehen myrkyllisen tiedustelun:

— Suvaitsetteko nyt käydä käsiksi työhön, mr Hilton? Keulapuolella
jotkut konnat rettelöivät. Vai pidättekö parempana mennä ryypylle
kapteenin hyttiin?

Rauta ei viitsinyt vastata. Hän asteli keulapuolelle. Riita oli
syntynyt eräästä repeytyneestä säkistä. Sopu palasi pian.

Iltapäivällä stuertti tuli juosten Raudan luo.

— Mr Hilton, poliisi kysyy teitä! hän huohotti järkyttyneenä. —
Anteeksi, että rohkenen tiedustaa teiltä. Jouduitteko eilisiltana
joihinkin ikävyyksiin kaupungilla?

Rauta rauhoitti häntä:

— Aivan vaarattomaan pikku seikkailuun vain. Älkää olko huolissanne,
Sun-Li.

Hän itse ei kuitenkaan ollut levollinen. Jotakin odottamatonta oli
varmaan tapahtunut. Muuten häntä ei olisi lähetetty hakemaan.

Virkapukuinen konstaapeli seisoi laskusillan luona. Kun Rauta tuli
sinne kiinalaisen seuraamana, hän ilmoitti kunniaa tehden:

— Mr Hilton, minulla on määräys viedä teidät ylietsivä Tahvolan luo.
Toivottavasti voitte lähteä heti. Auto odottaa.

Rauta virkahti stuertille:

— Tuokaa minun takkini ja lakkini, Sun-Li. Ilmoittakaa sitten mr
Stantonille, mihin ja miksi olen häipynyt. Hän tulee kiroamaan
hirveästi, mutta sitä ei voi auttaa.

Neljännestuntia myöhemmin hän astui Tahvolan virkahuoneeseen
rikospoliisiosastolla. Nuori ylietsivä ravasi nurkasta nurkkaan haroen
hermostuneena mustaa tukkaansa.

— Jotakin hullusti? Rauta kysäisi ovelta.

Tahvola pysähtyi äkisti.

— Luojan kiitos, että tulitte niin nopeasti, tuomari. Syvänsinisissä
silmissä oli hyvin huolestunut katse.

— Minä tulin tänne puolisen tuntia sitten, hän kertoi. — Yöllä minua
rupesi harmittamaan sen englantilaisen herra Fieldin ylimielisyys.
Päätin syynätä miekkosta vähän tarkemmin. Aamulla lähdin sitten
liikkeelle. Tuntikausia olen juossut hänen perässään tavoittamatta
herraa. Tulin tänne yrittääkseni päästä jotakin tietä eteen päin. Minä
soitin, että toisivat sen pitkäkaulaisen Lassen kuulusteltavakseni. Ah,
tuomari... Eikös korkeimmalta taholta saatu lupaus, että tuomari Koltta
miehineen ei millään tavalla sekaantuisi Cornplowin jutun tutkimuksiin?

— Saatiin kyllä! Tarkoitatteko, että hän on rikkonut määräykset?

Raudan ääni oli synkkä, ja silmäkulmien välissä oli syvä ryppy.
Ylietsivä pani huolestuneena merkille nämä myrskyn enteet. Hän oli
kuullut, että Rauta oli vihassaan hirmuinen.

— Tarkoitan juuri sitä, tuomari, hän vahvisti. — Sitä paitsi teillä oli
täysi syy olla raivoissanne minullekin. Tehän käskitte, että tuosta
tytöstä oli pidettävä hyvä huoli.

Raudan sydäntä kouristi. Jotakin oli päässyt tapahtumaan Lorettalle!
Hän oli vakuuttanut pelästyneelle pikku tytölle, ettei häntä mikään
vaara uhkaisi poliisilaitoksella. Ja nyt...

— Mitä on tapahtunut? hän tiukkasi karskisti. — Puhukaa suunne
puhtaaksi!

Tahvola kiiruhti vastaamaan:

— Minulle ilmoitettiin puhelimessa, etteivät he voineet tuoda poikaa
kuulusteltavakseni. Aamulla aikaisin kaksi Valpon miestä oli ilmestynyt
pääpoliisiasemalle. Heillä oli ollut tuomari Koltan allekirjoittama ja
leimoin varustettu valtakirja, jonka perusteella molemmat eilisiltana
pidätetyt luovutettiin heille vietäviksi Valpoon kuulusteltaviksi.

— Olivatko luovuttajat edes varmoja siitä, että valtakirjan esittäjät
olivat Koltan miehiä?

— Kyllä, ylietsivä vakuutti. — Toinen heistä oli esittelijä Lahti, joka
täällä tunnetaan hyvin.

Rauta huoahti helpotuksesta. Hän oli jo pelännyt, että Ristilukki olisi
ollut liikkeellä. Jos Loretta oli Ratakadulla, hän olisi kai turvassa.
Sitä paitsi hänen oleskelunsa siellä ei muodostuisi pitkäaikaiseksi.
Tätä teppostaan Koltta saisi katua!

Tahvolankin mieli oli keventynyt. Hänen pelkäämänsä myrsky ei
ollut puhjennut. Rauta näytti ottavan asian levollisemmin kuin hän
oli otaksunut. Suupielissä vain oli kireä juonne, kun hän tarttui
puhelimeen.

— Saanko ylipoliisipäällikölle?

— Tuomari Matikainen. Kuka puhuu?

— Rauta.

— Olette siis vihdoin palannut kotimaahan! Tervetuloa! Miten juttu
luistaa?

— Olen päässyt jo aika pitkälle. Mutta nyt ilmoitan luopuvani
tutkimuksista.

Ylipoliisipäällikkö hengähti kiivaasti.

— Luopuvanne? No, nythän piru on merrassa! Sanotte päässeenne
tutkimuksissa pitkälle ja sitten...! Kaikkien pyhien nimessä, mitään
niin idioottimaista en ole koskaan kuullut! Näinkö helposti te rikotte
lupauksenne, Rauta?

— Minä taivuin ottamaan jutun hoitooni ainoastaan sillä nimenomaisella
ehdolla, että Koltta pitää näppinsä erillään. Kun niin ei ole
tapahtunut, katson olevani vapaa lupauksestani.

— Onko se pieni, inisevä ukkeli uskaltautunut rikkomaan saamansa selvät
määräykset?

Matikainen eksyi vihassaan käyttämään sanoja, joita hän muulloin
tarkoin vältti.

— Sanokaa, mitä Koltta on tehnyt, hän pyysi kiihkeästi. — Minä
huolehdin sitten hänen korviensa kuumentamisesta. Pääasia on, että
te jatkatte jutun selvittämistä. Jospa tietäisitte, millaisessa
puristuksessa minä olen viime tapaamisemme jälkeen ollut Cornplowin
murhan vuoksi! USA:n lähetystö ahdistelee ulkoasiainministeriötä ja
se puolestaan minua. Älkää jättäkö minua pulaan, Rauta! Lupaan teille
millaisen hyvityksen vain haluatte. Kertokaa toki, mitä on tapahtunut!

Rauta selosti, mitä oli Tahvolalta juuri kuullut. Ylipoliisipäällikkö
ähki ja kiroili. Kun kuvaus oli päättynyt, hän sanoi:

— Te olette nyt siis ylietsivä Tahvolan virkahuoneessa. Pysykää siellä
vielä tuokio. Soitan teille pehmitettyäni Koltan. Kuulemiin!

Muutaman minuutin kuluttua ylipoliisipäällikkö oli jälleen puhelimessa.
Hänen äänensä oli omituisen käheä, kun hän alkajaisiksi kysyi:

— Rauta?

— Puhelimessa.

— Koltta on polvillaan.

— Yrittikö hän puolustaa menettelyään?

Tuomari Matikainen naurahti ilottomasti. Sitten hän vastasi:

— Tietysti. Hän oli muka vain halunnut saada vauhtia Cornplowin jutun
tutkimuksiin, joiden hän kuvitteli joutuneen umpikujaan. Hänellä oli
aluksi otsaa kerskua keksineensä oman ratkaisunsa arvoitukseen. Kun
hän oli kuullut rikospoliisin pidättäneen eräitä henkilöitä, joiden
otaksuttiin kuuluvan murhaajajoukkioon, hän oli tahtonut kuulustella
näitä saadakseen teoriansa vahvistetuksi.

— Saiko hän?

— Ei, mutta hän oli toivonut tämän päivän mittaan onnistuvansa
paremmin. Minä lausuin hänelle eräitä painavia sanoja. Nyt hänen
korkein haaveensa on päästä joten kuten irti koko jutusta. Asia olisi
siis sitä myöten selvä. Mutta Ratakadulla on tapahtunut jotakin
kirottua. Toinen pidätetyistä on äkisti sairastunut.

Synkkä aavistus valtasi Raudan.

— Kumpi? hän tiukkasi.

— En tiedä. On paras, että ajatte sinne heti autolla. Mutta muistakaa,
että minä olen syytön tähän käänteeseen. Teillä ei ole oikeutta jättää
minua pulaan luopumalla tutkimuksista.

Laskettuaan kuulotorven paikoilleen Rauta jäi tuijottamaan eteensä.
Kumpi? hän oli kysynyt. Se oli ollut turhaa. Hän aavisti, että
Ristilukki oli tavalla tai toisella tavoittanut Lorettan.

Hän ravistautui irti lamaannuksestaan ja nousi.

— Hankkikaa minulle sadetakki ja hattu, Tahvola. On tarpeetonta,
että Koltta näkee merimiesvarusteeni ja mustan tukkani. Joku teidän
miehistänne saa viedä minut Ratakadulle.

Ylietsivä pudisteli huolestuneena päätään.

— Onko se viisasta? Entä, jos joku murhaajakoplan jäsenistä näkee
teidät?

— Ei haittaa! He tietävät jo, että Loretta ja Linnunpääpoika on
siirretty sinne. On vain luonnollista, että kolmaskin eilisillan
pidätetyistä viedään Valpoon.

Tahvolan teki mieli kysyä, mitä oli tapahtunut. Mutta hän tajusi,
ettei Rautaa ollut nyt hyvä häiritä uteluilla. Hän riensi suorittamaan
saamaansa tehtävää.

Kun Rauta työntyi hattu päässä tuomari Koltan työhuoneeseen, siellä
käynnissä ollut kiivas keskustelu katkesi.

Pieni, likinäköinen mies seisoi ikkunan ääressä pyyhkien silmälasejaan.
Hänen kimeä äänensä leikkasi hiljaisuutta:

— Kuka piru törmää tänne koputtamatta?

Rauta harppoi hänen eteensä.

— Minä!

Koltta oli saanut silmälasit nenälleen ja huudahti:

— Rauta! Ettekö olekaan Tukholmassa?

— Luuletteko, että vain minun haamuni seisoo edessänne? Se olisi teille
varmasti mieluisampaa.

Väritön pikku mies yritti saada olemukseensa jonkinlaista arvokkuutta.

— Ottakaa... hm... hattu päästänne, hän kähisi.

— Kohteliaisuudet joutavat nyt hiiteen! Rauta vastasi karskisti. —
Antakaa kuulua, mitä mielettömyyksiä olette saanut aikaan. Vai onko
tänne hälytettävä ylipoliisipäällikkö ja sisäasiainministeri, jotta
selviää, mitä täällä on tapahtunut?

Koltta horjahti kuin olisi saanut iskun. Hän aukoili suutaan saamatta
sanaakaan suustaan.

Rauta käännähti huoneessa oleviin muihin miehiin. Toisen heistä,
tukevan ja paksuposkisen keski-ikäisen herran, hän tunsi
Valpon lääkäriksi. Toinen taas oli aivan nuori, kaiketi joku
toimistovirkailija.

— Puhukaa te, koska päällikkönne näyttää kadottaneen puhekykynsä!

Lääkäri virkahti varovaisesti:

— Tyttö, joka tuotiin tänne aamulla, on ottanut ilmeisesti myrkkyä.

— Ottanut!

— Niin. Tai saanut. Sitä minä en osaa sanoa. Tutkintovankilan vartija
soitti minulle pari tuntia sitten. Minä tulin niin pian kuin ehdin.
Silloin kuulin, että tyttö oli valittanut vatsankipuja ja päänsärkyä
ja oksentanut yhtä mittaa. Kun minä menin selliin, hän heittelehti
vuoteella ja nyyhki, että hän kuolee janoon ja sydänalaa polttaa
hirveästi. Minä en ole spesialisti. Siksi pyysin, että tohtori
Forsbäck, joka on sisätautien erikoistuntija, kutsuttaisiin kiireesti
paikalle. Hän on nyt tytön luona.

Rauta oli synkkänä kuunnellut selostusta. Tapaus tuntui liiankin
selvältä. Jyrkästi hän kysäisi:

— Onko tytölle tuotu ulkoa jotakin ruokaa tai juomaa?

— Ei, nuori mies vastasi. — Vain pieni paketti. Sen toi vanha nainen,
joka sanoi olevansa pidätetyn Liisa Mäntysen äidin sisar. Minä
tarkastin paketin. Siinä oli vain suklaarasia ja laatikko tavallisia
savukkeita. Avasin ne, kuten määräys on, ja lähetin ne sitten alas
tutkintovankilaan.

Rauta tukahdutti huulilleen pyrkivän kirouksen.

— Tulkaa mukaan, Koltta! hän komensi. — Ja te myös, tohtori. Menemme
katsomaan tyttöä, jonka laahasitte tänne murhattavaksi!

Molemmat herrat valmistautuivat esittämään kiivaan vastalauseen, mutta
Raudan julmistunut katse vaiensi heidät. Koltta lähti edellä opastamaan
pientä joukkoa pitkin sokkeloisia käytäviä. Sitten alettiin laskeutua
sivuportaita, jotka johtivat tutkintovankilaan.

Kun he olivat saapumassa jykevälle rautaovelle, muuan pitkä,
muodikkaasti puettu tumma herra tuli siitä ulos.

Rauta puhutteli häntä siekailematta:

— Tohtori Forsbäck, miten potilas voi?

Välinpitämätön hartiain kohautus oli ainoa vastaus.

— Onko hän kuollut?

— Ei, puhuteltu vastasi, ei vielä.

— Miksi sitten poistutte hänen luotaan?

Lääkäri hymähti halveksivasti:

— Minulla on parempaakin tekemistä kuin istua tuntikaupalla tuollaisen
naisen vuoteen ääressä.

Raudan harmaat silmät leimahtivat vaarallisesti.

— Niin, te olette muotilääkäri, jonka aika on kallista. Tällä kertaa
potilas ei ole kukaan puoluepampuistanne. Ei liioin mikään miljonäärin
rouva. Mutta siitä huolimatta saatte luvan jäädä!

Tohtori Forsbackin kasvot olivat punehtuneet vihasta. Hän käännähti
kuin apua etsien tuomari Kolttaan. Tämä kohautti kuitenkin hartioitaan
voimattomuutensa merkiksi.

Rauta virkahti Valpon vakinaiselle lääkärille:

— Menkää te edeltä tytön luo katsomaan, voitteko tehdä jotakin hänen
hyväkseen. Minä keskustelen sillä aikaa vielä hetken tämän korkean
sisätautispesialistin kanssa.

Tukeva mies nyökkäsi ja livahti sisään ovesta, jota hämmästelevä,
jättiläismäinen vartija piti yhä avoinna.

— Mitään ei ole enää tehtävissä, tohtori Forsbäck sanoi kylmästi. — Jo
ennen minun tuloani kollegani oli antanut tytölle mahahuuhtelun. Se
on ainoa, mitä tällaisessa tapauksessa voidaan yrittää. Potilaalla on
ollut jo hallusinaatioita.

— Saatetaan myös antaa morfiiniruiskeita tuskien lievittämiseksi, Rauta
huomautti.

Lääkäri kohautti hartioitaan.

— Näittekö te, tohtori, sen lähetyksen, johon kätketyllä myrkyllä murha
on suoritettu?

— Huomasin pöydällä suklaarasian, joka oli puolillaan. Savukelaatikko
sen sijaan oli koskemattomana vieressä. Varmuuden vuoksi toimitin
makeiset oikeuskemistin tutkittaviksi. Jos taas tytöllä itsellään on
ollut myrkky mukanaan, vasta ruumiinavaus osoittaa, mitä myrkkyä on
käytetty.

— Te ette siis tiedä sitä, tohtori?

— No jaa, taudinkuvasta voi tietysti tehdä eräitä päätelmiä. Mutta
varmuutta...

Rauta keskeytti hänet kärsimättömästä:

— Tiedän. Mutta oireista voin maallikkonakin sanoa, että signore
Tofanan joku myöhäsyntyinen oppilas on ollut liikkeellä.

Lääkäri nosti kulmakarvojaan kysyvästi.

— Tofanan?

— Eikö teidän oppikirjoissanne mainittu maailman kuuluisinta
myrkynsekoittajaa? Rauta kysyi kirpeästi. — Luulin jokaisen
lääketieteen ylioppilaankin tuntevan hänen nimensä. Hän eli
puolikolmatta vuosisataa sitten Napolissa ja tuli maailmankuuluksi
ottamalla hengiltä yli puolituhatta kanssaihmistään arsenikilla.

Tukeva lääkäri ilmestyi hätääntyneenä oviaukkoon.

— Olen antanut tytölle morfiiniruiskeen. Hän kutsuu itkien jotakin
Bobia. Luulen... luulen, että loppu on lähellä.

Rauta viittasi toisia seuraamaan ja harppoi juoksujalkaa rientävän
vartijan perässä pikku vankilaan. Askelet kopisivat kolkosti
rautalattiaa vastaan. Ahtaita kierreportaita laskeuduttiin alempaan
kerrokseen. Siellä vartija viittasi viimeistä selliä kohden, jonka
rautaovi oli selkosen selällään.

Rauta totesi, että tohtori Forsbäck oli nöyrtyneenä seurannut mukana.

— Odottakaa täällä käytävässä, te kaikki! hän komensi tylysti. — Teitä
ehkä tarvitaan.

Hän astui yksin alastomaan, kiviseinäiseen selliin ja veti oven
perässään kiinni. Ilma oli tukahduttavaa oksennuksen hajusta, mutta
hän ei piitannut siitä. Hän otti hatun päästään ja istahti seinään
kiinnitetyn rautalavitsan laidalle.

Loretta oli surkea näky heittelehtiessään tuskaisana likaisen
olkipatjan peitoksi levitetyllä karhealla huovalla. Platinanvaaleat
hiukset olivat sotkuksissa ja märät hiestä. Kivut olivat piirtäneet
syviä vakoja nuoriin kasvoihin. Niissä ja paljaissa olkapäissä näkyi jo
sinertäviä läiskiä.

Rauta oikoi varovaisesti pitkää, sinistä silkkileninkiä, joka oli
rypistynyt pahoin. Hän nosti lattialle valahtaneen oravannahkatakin ja
asetti sen tytön peitoksi. Syvä sääli sumensi hänen silmänsä.

Äkkiä rauhaton vääntely lakkasi. Vihertävät silmät avautuivat ja
suuntautuivat mieheen. Ilo välähti niissä, mutta seuraavassa hetkessä
outo pelko peitti varjona sen.

— Ah, Bob, te...

Vaivalloisesti sanat kumpusivat sinisiksi käyneiltä huulilta.

Rauta tarttui hentoon, tuskan hiestä kosteaan käteen ja silitti sitä
hellävaroen.

— Ettehän te, Bob, lähettänyt minulle... niitä makeisia...? Sanokaa,
ettehän?

— En, Loretta. Varmasti se en ollut minä.

Ääretön huojennus kuvastui tytön silmissä.

— Minä tiesin sen, hän kuiskasi. — Minä tiesin. Ja kuitenkin epävarmuus
oli hirveä. Annattehan anteeksi, Bob. Nyt kaikki on hyvin.

Hän koetti hymyillä, mutta se jäi vain surkeaksi yritykseksi.

— Minä postitin aamulla teidän rahanne, Loretta, mies sanoi paksuin
äänin. — Ymmärrättekö? Teidän rahanne. Isoäidillenne.

Tyttö nyökkäsi hieman. Hänen silmänsä sulkeutuivat.

— Kiitos, Bob... Ettehän päästä irti minun kättäni...

— En, Loretta. Minä istun tässä.

Tuskat alkoivat jälleen. Nuori keho vääntelehti kivuissa. Kun ne hiukan
helpottivat, tyttö kuiskasi:

— Minun osani on sittenkin... parempi.. kuin Angelan.

Neljännestuntia myöhemmin kaikki oli ohitse. Rauta painoi hatun
päähänsä ja meni käytävään, jossa tuomari Koltta ja molemmat lääkärit
odottivat häntä äänettöminä. Hän ei vilkaissutkaan heihin, vaan lähti
nousemaan rautaportaita.

Koltta juoksi lyhyin, hätäisin askelin hänen perässään. Kun he
seisoivat vastakkain toimistohuoneessa, pikku mies ryhtyi rukoilemaan:

— Älkää nostako tästä melua, Rauta. Minä lupaan, etten enää sekaannu
teidän tutkimuksiinne. Lupaan, mitä tahdotte! Kunhan ette vain nosta
melua tästä!

Halveksivasti Rauta vilkaisi vapisevaan mieheen.

— Yritättekö käydä kauppaa ruumiin ylitse?

Koltta hätääntyi entistä pahemmin. Hänen haaleat silmänsä pyörivät
kauhistuneina lasien takana.

— Eihän tyttö herää sillä henkiin, vaikka minut erotettaisiinkin,
hän valitti. — Minulla on suuri perhe. Ajatelkaa sitä. Yksityisenä
lakimiehenäkään en voisi enää hankkia toimeentuloani. Sellaisen leiman
tämä talo mieheensä painaa. Enkä minä ole tehnyt muuta kuin yrittänyt
parhaani!

Rauta käänsi hänelle selkänsä ja poistui. Häntä inhotti.

Päästyään synkälle pihamaalle, jossa poliisilaitoksen auto oli
odottamassa häntä, hän hengitti syvään raikasta pakkasilmaa.

Kun vaunu lähti liikkeelle, hän pyyhkäisi kämmenselällä silmiään. Hän
oli yhä näkevinään edessään kuoleman jäykistämät, sinertävät kasvot,
jotka vielä eilisiltana olivat säteilleet elämän halua. Yksinäinen,
orpo tyttö oli sanonut hänelle: »Te olette kuin sadun haltia, Bob. Mitä
ikinä olen pyytänyt teiltä, sen olen saanut.» Loretta oli turvautunut
häneen. Mutta hän ei ollut kyennyt suojaamaan häntä salamurhaajalta.

Rauta puristi kätensä nyrkkiin. Hänellä oli jälleen uusi,
kammottava lasku esitettävänä Ristilukille. Ja hän maksattaisi sen
rikollisjoukkueella kalliisti. Loretta oli kyllä ollut ulkopuolisesti
arvioiden vähäisin niistä, joiden murhat olivat Ristilukin tilillä.
Mutta hän oli ehtinyt vain 18-vuotiaaksi. Oli kova osa joutua niin
nuorena julman, tarkoituksettoman rikoksen uhriksi.




Kuudestoista luku.

VAARALLISELLE OVELLE.


Rauta loikoili illan suussa hytissään, kun Sun-Li livahti sisään.

Kiinalainen tarkkasi myötätuntoisena makaajan synkkiä kasvoja.

— Jotakin hullusti, mr Hilton?

Rauta kohottautui kyynärpäänsä varaan.

— Muistatteko pienen, vaalean tytön, joka eilisiltana tuli luokseni,
kun te olitte täällä, Sun-Li?

Stuertti nyökkäsi.

— Hänellä oli yllään harmaa turkki ja päässä musta hattu. Muistan
hänet, mr Hilton. Kiltti tyttö, luulisin.

— Hän _oli_ hyvä tyttö.

Kiinalainen toisti kysyvästi:

— Oli?

Sitten hän lisäsi huolestuneena:

— Pelkään, etten ymmärrä.

— Kyllä te ymmärrätte, Sun-Li. Hän on kuollut. Murhattu.

Vinot silmät kuvastivat hämmästystä ja surua.

— Miten murheellista, mr Hilton. Siksikö poliisi haki teitä
iltapäivällä?

— Siksi.

Stuertti huokasi raskaasti.

— Teidän ei tarvitse sanoa, mr Hilton, ettei teillä ole osaa kauniin
pikku kukan taittamisessa. Minä tiedän sen muutenkin.

Syvä kiintymys loisti rumilla, keltaisilla kasvoilla. Rauta virkahti
lämpimästi:

— Kiitos, Sun-Li. Oliko teillä jotakin asiaa minulle? Kiinalainen
huitaisi kädellään kuin osoittaakseen, ettei se merkinnyt nyt mitään.

— Kapteeni käski minun tiedustaa, sopisiko teidän pistäytyä hänen
luonaan, mr Hilton. Minä menen ilmoittamaan, että te ette jaksa.

Rauta vääntäytyi seisomaan.

— Ei, Sun-Li. Minä lähden heti mr Elliotin luo. Minun täytyy jaksaa
tänä iltana vielä paljon kummempaakin.

Stuertti tahtoi välttämättä auttaa takin hänen päälleen.

— Mutta lupaattehan, mr Hilton, kaupungilla muistaa, miten
harmaaturkkisen pikku tytön kävi? hän kuiskasi. — Minä sanoin jo
toissailtana teille, että suomalaiset ovat vaarallista, väkivaltaista
kansaa.

Rauta hymähti ja taputti häntä rauhoittavasti olalle.

Tullessaan kapteenin hyttiin hän tapasi mr Elliotin pukeutumispuuhissa.

— Painakaa puuta, Bob, ja kaatakaa itsellenne pullosta lasillinen,
pyylevä merikarhu kehoitti. — Saan kohta ajetuksi partani ja sitten
jouduttaudun samaan tahtiin teidän kanssanne.

Rauta otti mielihyvin tarjouksen vastaan. Nauttien ensiluokkaisen
konjakin hienosta tuoksusta hän piti lasia koholla, ennen kuin otti
pitkän siemauksen. Tulinen juoma teki hyvää. Hän tunsi pääsevänsä irti
lamaannuksestaan.

Kapteeni kävi kysymässä kylpyhuoneen ovelta:

— Miten juttunne luistaa, Bob?

— Ei hullummin.

Mr Elliot naurahti:

— Älkää vain laittako niin, että pääsette loppuun, ennen kuin lastimme
purkaminen on selvä. Silloin minä joudun helisemään mr Stantonin
kanssa. Totuttuaan teidän tapaanne johtaa töitä miehet kiroavat
ensimmäistä perämiestä entistä synkemmin.

Hän katosi jälleen kylpyhuoneeseen. Palattuaan sieltä kiiltävin poskin
hän virkkoi:

— On minulla muutakin asiaa teille, Bob. Ottaisin teidät mielelläni
tänä iltana mukaani naamiaisiin.

Rauta yllättyi.

— Naamiaisiin!

Kapteeni ryhtyi puolustautumaan:

— Minä en erityisemmin välitä huvituksista. Enkä ole milloinkaan ollut
innostunut naisseuraan. Eilen eksyin kuitenkin Adlon-ravintolaan, jossa
joskus aikaisemmilla käynneilläni olen pistäytynyt illastamassa. Tällä
kertaa jouduin keskelle tanssiaisia.

— Minullakin oli aikomus tulla sinne, Rauta sanoi. — Mutta sitten sain
muuta ajattelemista.

— Vahinko, ettette tullut, mr Elliot huokasi. — Silloin minä olisin
säästynyt paljolta. Olette kai kuullut teitä suomalaisia mainittavan
jäykäksi ja umpimieliseksi kansaksi?

Rauta nyökkäsi.

— Se seurue, joka minut piiritti, oli valitettavan kaukana
jäykkyydestä, kapteeni murehti. — Enkä minä tiedä, mikä minuun
meni. Olen toki ihan liian vanha ja ujo ja paksu minkäänlaiseksi
Don Juaniksi. Mutta surullinen tosiasia on, että minä tanssin kuin
nuorukainen. Sillä erolla vain, ettei nuorukainen olisi hikoillut niin
valtavasti. Minun ison, kostean merimieskourani täytyi tuntua aika
ilkeältä hienon, komean tanssitoverini paljaassa selässä. Mutta kuin
ei olisi mitään huomannut hän nauravin, ruskein silmin vain laverteli
saksaansa.

— Saksaa?

Mr Elliot murahti.

— Ikään kuin te, Bob, ette tietäisi sivistyneistön tässä maassa
puhuvan paljon paremmin saksaa kuin englantia. Eikä tuo hieno nainen
muodostanut poikkeusta säännöstä. Minulle se oli samantekevää. Kolme
vuotta sotavankeudessa oli aikoinaan kyllin saksan kielen oppimiseen.

Hän kaatoi itselleen lasillisen konjakkia ja imaisi sen kerralla.

— Mielettömintä koko jutussa on, että kun seurue päätti jatkaa
ilonpitoa tänä iltana ravintola Fenniassa, jonne on järjestetty
naamiaiset, minä antauduin virran vietäväksi. Lailla pitäisi kieltää
nuoria, punatukkaisia naisia panemasta vanhojen herrojen päätä
pyörälle. Minä vannoin nauravasilmäiselle ukko Poseidonin ja Tähtilipun
nimeen, että tulisin sinne, minne hänkin menee.

Rauta purskahti nauruun.

Kapteeni haroi harjasmaista, vaaleaa tukkaansa ja tuijotti totisena
häneen.

— Hohottakaa te vain, Bob. Tiedän itsekin olleeni naurettava. Enkä
kuitenkaan pääse irti valastani. Tunnen tarvitsevani moraalista
selkärankaa. Siispä: tulkaa mukaani!

Rauta meni vakavaksi.

— Olen pahoillani, mr Elliot...

Hän tarkoitti myös, mitä sanoi. Kapteeni tunsi sen.

Jäyhästi naurahtaen hän keskeytti:

— Antakaa olla, Bob. Teillä on tietysti tärkeämpää tekemistä kuin
pestautua vanhan merikarhun lapsenpiiaksi. Niinpä saan koettaa tulla
toimeen omin voimin. Että minulle pitikin tapahtua tällaista ja vielä
teidän pikku Helsingissänne! Otetaan sentään ennen lähtöänne vielä
ryyppy.

Hän kaatoi laseihin ja kilisti.

— Järkiintymiseni malja! hän hymähti. — Pitäkää tänä iltana peukaloa
minulle, Bob, jotta selviäisin kunnialla kauniista, nuoresta noidasta.

Harppoessaan kohti keskikaupunkia Rauta totesi kahden miehen seuraavan
varjoina häntä. Vastaan tulijoita oli vähän. Viiltävä tuuli oli
pyyhkinyt kadut miltei tyhjiksi. Kehno valaistus tuntui vielä lisäävän
illan koleutta.

Hän muisteli hymyillen kapteenin kuvausta tanssiaisseikkailusta, jonka
jatkoon asianomainen oli suhtautunut pahoin aavistuksin. Kaikesta
päättäen mr Elliot ei ollut lainkaan niin parkittu naisellista
viehätysvoimaa vastaan kuin oli uskotellut. Lisäksi hän osasi kuvata
naista paljon paremmin kuin maanmiehensä »Ambrosen» kapteeni. Mr
Elliotin kertoman perusteella saattoi luoda kuvan tytöstä, joka oli
pannut eilisiltana hänen päänsä pyörälle.

Rauta pysähtyi kesken kävelynsä. Eräs ajatus oli äkisti iskeytynyt
hänen mieleensä. Hän ei edes huomannut seisahtuneensa keskelle
raitiotien raiteita. Erottajan mäkeä alas tulevan vaunun vimmattu
kellojen kilinä ja jarrujen kitinä havahduttivat hänet. Hän hypähti
katukorokkeelle ja hymyili kuljettajalle, joka pui hänelle nyrkkiä.

Jatkaessaan matkaansa hän päätti olla ajattelematta »James Brownin»
kapteenia ja hänen ruskeasilmäistä tanssitoveriaan. Ilmeisesti hän
oli erehtynyt. Oli jokseenkin varma, että mr Elliotia liehitellyt
nainen oli aivan toinen kuin se, jonka kapteenin muutamat sanat olivat
loihtineet Raudan mieleen. Ja vaikka hän olisikin sama, niin entä
sitten? Se olisi odottamatonta, mutta ei myöskään enempää. Sitä paitsi
hänellä, Raudalla, oli nyt tähdellisempää miettimistä kuin jonkun tytön
seikkailut. Hän oli matkalla sille vaaralliselle ovelle, joka oli
johtanut kaksi miestä kuolemaan.

Syvissä mietteissä hän sivuutti Runebergin patsaan ja
Kappeli-ravintolan, joka lumisena ja hylättynä nukkui talviuntaan.
Unioninkadun kulmasta hän kääntyi oikealle. Grinzingin
eteisvahtimestarin kohtelias kumarrus katkesi kesken, kun Rauta hänestä
piittaamatta pisti lakin kainaloonsa ja työntyi ravintolasaliin.

Iloinen, välitön tunnelma tervehti tulijaa. Kaikki lähipöydät
olivat täynnä. Rauta pani merkille useita ulkolaisia merimiehiä
tyttöineen. Muuan »James Brownin» neekerilämmittäjä, joka istui
ikkunanaluspöydän ääressä kahden parhaat päivänsä jo sivuuttaneen
naisen seurassa, tervehti häntä leveällä hymyllä. Yleisön pääosa
vaikutti pikkuporvaristoon kuuluvalta, ja kaikki ikäluokat olivat
siinä edustettuina. Taustalla olevalle parvekkeelle vievien portaiden
luona muuan nuori mies lauloi pianon ja hanurin säestämänä tuttua
merimieslaulua, jonka kertosäkeeseen yleisö äänekkäästi yhtyi.

Rauta löysi tyhjän pöydän parvekkeen takaosasta. Seuraten ympärillä
istuvien esimerkkiä hän tilasi lasin viiniä. Otettuaan pienen kulauksen
maistiaisiksi hän irvisti. Se oli kehnoa juomaa. Ilmeisesti, hän
päätteli, yhteislaululla on suurempi osuus tunnelmaan kuin alkoholilla.

Parvekkeen kaiteen ääressä istuva nuhruinen, valkopartainen ukkeli
tarkkasi viimeksi tullutta. Rauta tavoitti hänen pienten, mustien
silmiensä katseen. Surkea olento, hän tuumi. Miehen pää oli oudon
suippo ja aivan kalju, kasvot pöhöttyneet ja riippuvaposkiset.

Ukko nosti lasiaan Rautaa kohden kuin juodakseen tervetulomaljan. Hän
havaitsi kuitenkin viinin olevan lopussa. Raskaasti hän vääntäytyi
seisomaan ja tuli kumarana ja säälittävän vinona istahtaen lupaa
kysymättä vastapäätä Rautaa.

— Merimies, niinhän? Amerikkalainen?

Hän puhui englantia kehnosti ja leveästi. Alkoholin ja halvan tupakan
vastenmielinen löyhkä lehahti puhutellun kasvoille. Rauta silmäsi
häneen torjuvasti eikä vastannut.

— Minäkin olen ollut merillä, äijä jatkoi häiriintymättä.

— Siksi arvasin. Olen kyntänyt monia meriä. Siellä minusta tällainen
ihmisraunio tuli. Putosin mastosta. Piti palata kotimaahan. Nyt olen
vaivainen romukauppias.

Hän hihitti tympeästi lisäten:

— Se sopii. Itsekin olen pelkkää romua. Tilatkaa minulle lasi viiniä.

Kun tarjoilijatar toi viinin, ukkeli kohotti lasinsa:

— Malja merelle!

Sitten hän vajosi jälleen kuvailemaan omaa kurjuuttaan:

— Vähän iloja on jäänyt minun kaltaiselle. Täällä käyn kerran
viikossa. Tyhjentämässä lasillisen. Ja lepuuttamassa kaikesta romusta
verestäviksi käyneitä silmiäni nuorissa tytöissä. Te ette voi sitä
ymmärtää. Ette vielä. Te olette nuori ja voimakas, ilonnekin ovat
nuoret ja voimakkaat.

Kun toinen ei vieläkään puhunut, hän nappasi paksunivelisin sormin
pöydällä olevasta »Philip Morris»-pakkauksesta savukkeen.

— Teillä on näitä kai paljon? hän virkahti vedettyään ensimmäisen
haiun. — Myyttekö minulle?

Rauta pudisti päätään.

Äijä naurahti.

— Olette viisas. Sillä tavaralla saa täällä parempaakin kuin
romukauppiaan likaisia seteleitä. Muuan merimies jutteli, että yhdellä
ainoalla savukkeella saa Pohjois-Saksan satamissa nyt hemaisevan tytön
koko yöksi. Täällä elämä ei ole niin halpaa, mutta kuitenkin...

Tympeentyneenä Rauta viittasi tarjoilijattaren luokseen ja maksoi.
Ukkeli seurasi ivallisin katsein hänen puuhiaan. Kun Rauta aikoi
nousta, hän kysäisi irvistäen:

— Mihin kiire, mr Hilton?

Rauta oli aikonut vaihtaa pöytää päästäkseen irti vastenmielisestä
puhetoveristaan. Nyt hän kuitenkin muutti mieltään. Tuntui tosin
uskomattomalta, että Ristilukin upein houkutuslintu käyttäisi
sanansaattajana tuollaista ihmisrauniota. Mutta joka tapauksessa äijä
oli selvillä hänen nimestään. Maksoi vaivan tutkia, mistä hän sen tiesi.

Tarjoilijatar oli pysähtynyt muutaman askelen päähän. Hän tarkkasi
epäluuloisesti tuota huonosti yhteen sopivaa paria. Sitten hän teki
päätöksensä ja tuli pöydän luo.

— Melakoski ei saa häiritä vierasta. Melakosken ei pitäisi ylimalkaan
tulla tänne.

Ukkeli vetosi Rautaan:

— Tyttö väittää minun häiritsevän teitä. Mutta enhän häiritse. Tilatkaa
meille molemmille vielä lasi viiniä. Muuten ette näe enää miss Ireneä.

Siis sittenkin! Rujo romukauppias oli se opas, jonka sormusnainen
oli luvannut lähettää hänen luokseen. Luultavasti on, Rauta korjasi
mielessään. No, kuuluihan keiliin Linnunpääpoikakin!

Hän viittasi pöydällä oleviin laseihin ja näytti sormin, että vielä
kaksi. Tarjoilijatar kohautti olkapäitään ja toi viinin.

Juodessaan lyhyin hörppäyksin äijä vilkuili punareunaisten luomiensa
lomitse luihusti vastapäätä istujaa. Äkisti hän kumartui pöydän ylitse
kuiskaamaan:

— Miksi ette antaisi papereita minulle? Saman summan minulta saatte.

Kun Rauta pudisti päätään, hän purskahti mäkättävään nauruun.

— Se nuoruus, se nuoruus... Ihastunut Ireneen, vai? Pisara
romanttisuutta veressä myös? Silloin asiaa ei voi auttaa. Kaunis
nainenhan Irene on. Tosin hän ei ole enää nuori. Ja impeytensä menetti
heti koltusta päästyään. Mutta miehet surisevat yhä ympärillä kuin
kärpäsparvi hunajakulhon yllä. Hunajaa tosiaan!

Hän hörähteli riemastuneena keksinnölleen.

— Ah, sillä naisella on piru nahoissaan, hän lisäsi. — Irenen malja!
Ettekö juo, mr Hilton? Niinpä minä tyhjennän teidänkin lasinne.
Väljähtynyttäkään nektaria ei kannata hyljeksiä.

Hän sai viiniä vääräänkurkkuun ja alkoi hirvittävästi yskiä. Rumat
kasvot ja paljas päälaki punehtuivat, ja hän painoi molemmin käsin
luhistunutta rintaansa. Kun tuskallinen kohtaus oli vihdoin ohi, hän
sanoi huohottaen:

— Te olette varovainen veitikka. Ette vieläkään usko, että minut on
lähetetty opastamaan teidät haluamanne naisen luo.

Hän kaivoi jotakin taskustaan ja ojensi sen nyrkissä Raudan nähtäväksi.

Se oli sormus, jossa oli kuusi vihreää kiveä!

— Uskotteko nyt? Eilisiltana kuulemma tuijotitte tätä. Niinpä
tietänette, kenen se on.

Rauta nyökkäsi. Kun ukkeli nousi, hän heitti pöydälle pari seteliä ja
seurasi esimerkkiä.

Kauppatorilla he nousivat vuokra-autoon.

— Urheilukadulle, romukauppias ilmoitti kuljettajalle.

Kun vaunu kääntyi Pohjois-Esplanadille, hän vilkaisi taakseen.
Hihittäen hän huomautti:

— Meitä seurataan. Ne ovat kai poliiseja. En ole tiennytkään olevani
niin tärkeä henkilö. Tai ehkä he tuntevat teidät, mr Hilton?

Rauta ei vastannut. Hän ihmetteli oppaansa välinpitämättömyyttä. Jo
sekin oli ollut hänelle yllätys, että matkaan oli lähdetty tavallisella
vuokra-autolla.

Mannerheimintiellä romukauppias kääntyi kahteen kertaan katsomaan
taakse.

— He pysyttelevät meistä viidenkymmenen metrin päässä, hän totesi.
Toisella kerralla hän lisäsi: — Onko varma, ettette ole syyllistynyt
täällä johonkin pikku kepposeen? Miss Irene toruisi minua, jos hänen
odottamansa vuodetoveri napattaisiin kiinni hänen asuntonsa edustalla.
Mutta selvä on, etten minä lainkuuliaisena kansalaisena voisi vastustaa
virkavaltaa.

Kun toinen ei virkkanut mitään, hän huokasi:

— Teitä ei voi moittia liiasta puheliaisuudesta, rakas ystävä. Koko
tuttavuutemme aikana ette ole lausunut halaistua sanaa. Alan ymmärtää,
miksi juuri teidät lähetettiin Buenos Airesista tänne. Te ette ainakaan
puhu itseänne pussiin.

Äijä tietää aika paljon käynnissä olevasta pelistä, Rauta tuumi.
Ajateltavissa oli sekin, että tämä alkoholille löyhkäävä olento oli
Ristilukki itse. Se julmuus ja verenhimoisuus, joka oli ominaista
rikollisjoukkion toiminnalle, viittasi sairaalloiseen johtajaan,
joko henkisesti tai ruumiillisesti rujoon. Guy Cornplowin murhan
saattoi vielä ymmärtää sen säälimättömyyden valossa, jolla rikolliset
tuomitsivat keskuudessaan paljastuneet petturit. Mutta sadismiin kuului
se tapa, millä henkihieveriin ruhjottu komisario Tahvola oli heitetty
viranomaisten jalkoihin. Entä Angela, joka oli murskattu miltei
tuntemattomaksi? Ja Loretta, joka oli syösty arsenikkimyrkytyksen
kauhuihin vain koska hän, kuten Linnunpääpoika oli sanonut, tiesi liian
paljon?

Mies, jota tarjoilijatar oli nimittänyt Melakoskeksi, tuntui
vaistoavan, mitä teitä vieressä istuvan ajatukset kulkivat. Hän
huomautti ivallisesti:

— Te kai ihmettelette, miten niin hienolla naisella kuin miss Irenellä
ja hänen yhtä hienoilla kumppaneillaan saattaa olla minun kaltaiseni
apulainen. Tai ystävä, miten vain haluatte. Katsokaas, selitys on
yksinkertainen. Paljon yksinkertaisempi kuin osaatte kuvitella.
Tällaisissa puuhissa tarvitaan myös likaisia käsiä, jotka suorittavat
sontaiset työt.

Onhan se selitys, tuokin, Rauta mietti, mutta ei suinkaan ainoa
mahdollinen.

Auto pysähtyi. Ukkeli työnsi nipun pikku seteleitä kuljettajan kouraan
ja hypähti oudon ketterästi lähimmälle ovelle. Nopeasti hän sai sen
avaimellaan auki ja viittasi Rautaa kiirehtimään.

Astuessaan porraskäytävään Rauta kuuli takana tulleen auton lähestyvän
lujaa vauhtia. Kovasti jarrutettuna se pysähtyi toisen perään. Joku
kiskaisi seuraavassa hetkessä talon ulko-ovea, mutta se oli ja pysyi
kiinni.

Manööveri oli huono, Rauta arvioi. Tahvolan miehet olisivat saaneet
tyytyä tässä vaiheessa toteamaan vain, minne hänet oli opastettu. Nyt
he olivat selvästi paljastaneet olevansa varjostamassa.

Äijä ei ollut sytyttänyt porrasvaloja, vaan turvautui
taskulamppuunsa. Hiljaa hörähdellen hän ohjasi kumppaninsa hissin
ohitse. He laskeutuivat muutamia porrasaskelmia ja tulivat
pilkkopimeälle pihamaalle.

— Teillä ei ole kai mitään sitä vastaan, että pääsimme irti noista
nuuskijoista?

Rauta seurasi ääneti häntä. Jostakin portin tapaisesta tultiin toiselle
pihamaalle. Siellä seisoi auto, jonka oven romukauppias avasi istahtaen
kuljettajan paikalle.

— Asettukaa viereeni, mr Hilton. Kymmenessä minuutissa olemme perillä.

Rauta noudatti kehoitusta. Hänen ei auttanut muu kuin niellä harminsa.
Temppu, jolla etsivät oli häivytetty jäljiltä, oli vanha, mutta
tepsivä. Häntä lohdutti kuitenkin se, että häneltä ei ilmeisesti
koetettu salata matkan määrää. Siitä päätellen Ristilukki uskoi hänen
olevan pesun kestävä mr Hilton.

Tasaisesti hyrräten auto liukui avoimesta portista suoraan
Mannerheimintielle. Kumpikaan ei puhunut. Ohjauspyörän takana
kyyhöttävä partasuu ajoi rauhallisesti samaa tietä, jota oli tultu.
Eduskuntatalon muhkeat ääriviivat piirtyivät hämärinä taivasta
vastaan. Keskikaupungille saavuttaessa käännyttiin Kaivokadulle ja
Rautatientorin laitaa Kaisaniemenkadulle. Rauta ihmetteli jo, miten
pitkälle ajettaisiin, kun auto samassa pysähtyi Unioninkadun 39:n
edustalle.

Oppaalla oli senkin talon ulko-oven avain. Äänettöminä he astuivat
hissiin. Siellä Melakoski kysäisi irvistäen:

— Himoitsetteko jo kovin kaunottarenne syleilyjä?

Hän avasi erään oven ja astui edellä pieneen eteiseen, jossa valot
paloivat.

— Toiveittenne määränpää on tässä, hän ivaili.

Mies ei tiedä, Rauta ajatteli, osuneensa noilla sanoillaan aika
oikeaan. Ensiksi hänen huomionsa oli kiintynyt peilipöydällä olevaan
valkoiseen puhelimeen. Synkin mielin hän muisti, että sen kuulotorvi
oli ollut komisario Tahvolan kädessä silloin, kun murhaajat olivat
tunkeutuneet tähän eteiseen ja kolkanneet hänet. Rauta vilkaisi
vaatenaulakkoon. Siinä riippui vain nertsiturkki, jonka hän muisti
hyvin eilisillasta.

Kaksi vierekkäistä ovea toi sisähuoneista eteiseen. Vasemman puoleinen
niistä avautui, Irene Kere seisoi kynnyksellä.

Hänellä oli yllään tummanpunainen leninki. Hän on todellinen
pukutaituri, Rauta tuumi, tai sitten hänellä on suurenmoinen ompelija.
Pitkähihaisena ja vain niukasti uurrettuna puku vaikutti peräti
säädylliseltä. Mutta sittenkin se oli hämäännyttävä, ikään kuin sitä ei
olisi lainkaan ollut. Tiukasti kehon mukaisena se houkutteli katseen
tyttömäiseltä näyttävään poveen, hoikkaan vyötäröön ja kauniiseen
lantioviivaan. Huulilla oli säteilevä hymy.

Melakoski vilkaisi merkitsevästi Rautaan ja kuiskasi:

— Hemaiseva, vai?

— Tervetuloa, mr Hilton! nainen lausui lämpimästi. Sitten hän kääntyi
irvistelevään ukkeliin: — Sormukseni?

Äijä kaivoi sen esiin taskustaan.

— Ilman tätä en olisi saanut tuota epäluuloista herraa lainkaan
liikkeelle, hän mutisi.

— Ja avaimeni? Irene virkahti lyhyesti.

Mutisten Melakoski luovutti nekin.

— Nyt en enää tarvitse teitä, John. Hyvää yötä.

— Parempaa teille kahdelle, ukko virnisteli. Hän poistui ja paiskasi
oven perässään kiinni..

Nainen huoahti helpotuksesta.

— Hyvä, että pääsimme hänestä. Saatte suoda anteeksi, mr Hilton, että
lähetin tuollaisen kurjan raukan oppaaksenne. En saanut sillä hetkellä
käsiini ketään muuta kuin hänet, tämän talon pihamiehen.

Rauta vastasi huolettomasti:

— Pääasia, että hän toi minut teidän luoksenne, miss Kere.

Itsekseen hän ajatteli, että se oli Ireneltä tämän illan ensimmäinen
valhe. Mutta tuskin viimeinen, hän lisäsi mielessään. Melakoski saattoi
olla, kuten itse väitti, entinen merimies ja nykyinen romukauppias.
Sen sijaan tavalliseksi pihamieheksi hän tiesi aivan liian paljon
sen kirjavan joukkion asioista, johon sekä hän että uljasryhtinen
sormusnainen kuuluivat.

Irene tarttui luontevasti miehen käsivarteen.

— Astukaa toki peremmälle, mr Hilton, hän sanoi pehmeästi. — Olen
kattanut meille kevyen illallisen. Toivon näet, että meillä on
keskenämme muutakin puhuttavaa kuin ikävät liikeasiat. Ette voi
kuvitella, miten iloinen olen siitä, että sain teidät vieraakseni —
rakas ystäväni!




Seitsemästoista luku.

IRENE.


Kun Rauta katseli ympärilleen pienessä arkihuoneessa, Irene kiirehti
selittämään:

— Teistä, mr Hilton, joka tulette Buenos Airesista. Suomen talven
täytyy tuntua hirveältä. Siksi minä olen tehnyt voitavani saadakseni
teidät hetkiseksi unohtamaan lumen ja pakkasen.

Mies kumarsi. Ilmeisesti, hän tuumi, tarkoitus on, että unohtaisin yhtä
ja toista muutakin.

Huoneen sisustus oli naisellisen sirosteleva, pääväreinään vaalean
vihreä ja vaalean punainen. Pitkät, käsin valetut kynttilät lampeteissa
ja lattialla seisovassa seitsenhaaraisessa kandelaaberissa loivat
pehmeän valaistuksen. Useissa maljakoissa oli kukkia, tulppaaneja ja
neilikoita. Voileipäpöytä oli katettu kahdelle muutamin valikoiduin
herkuin.

Sivuuttaessaan matalan kirjahyllyn Rauta pani merkille, että siinä oli
eräitä maailman kirjallisuuden helmiä. Mikä illan emäntä muuten olikin,
niin makua hänellä näytti olevan.

Mies silmäsi epäluuloisesti sirojalkaista tuolia, joka oli pöydän
ääressä. Nainen naurahti.

— Asettukaa sohvaan, mr Hilton. Se ainakin kestää teidän painonne.

Rauta noudatti kehoitusta.

Pöydällä olevaan pulloon viitaten Irene virkahti:

— Vaivautuisitteko avaamaan tuon? Minulla on tapana juoda lasi tokaijia
ennen ateriaa.

Mies tarkasti, että pullo oli avaamaton. Vasta sitten hän veti korkin
ulos ja täytti lasit.

— Ystävyydellemme! nainen virkahti lämpimästi hymyillen.

Laskiessaan lasinsa takaisin pöydälle Rauta kiitti:

— Erinomaista viiniä. Väärentämätöntä unkarilaista, luulisin.

— Varmasti! Odotitteko jotakin muuta, mr Hilton?

Mies jätti kysymyksen vastaamatta. Hänestä oli turha sanoa
valmistautuneensa siihen, että kaikki tässä kohtauksessa oli
väärennettyä.

— Sikareita ja savukkeita on kätenne ulottuvilla tupakkapöydällä, Irene
huomautti pyöritellen sormissaan pitkää helmiäisimukettaan.

Rauta ojensi häntä kohden hopeista koristelipasta, jossa oli
monipuolinen valikoima ulkolaisia savukkeita. Tarjotessaan tulta
hän tutki naisen kasvoja. Ne olivat aivan läheltäkin katsottuina
harvinaisen kauniit. Ainoastaan muutamat silmäkulmissa olevat hienoiset
vaot juorusivat, että hehkein nuoruus oli jäänyt taakse.

Kaivaessaan taskustaan »Camelin» ja sytyttäessään sen mies mietti, ketä
varten sormusnainen oli mahtanut pyytää komisario Tahvolalta »lunta».
Oli ilmeistä, ettei hän itse ollut sortunut kokaiinin orjaksi. Hänen
virheettömässä ihossaan ei näkynyt jälkeäkään siitä velttoudesta, mikä
on ominainen sen myrkyn käyttäjille.

— Eilinen keskustelumme katkesi alkuunsa, Irene lausui matalasti. — Se
oli kiusallista. Miten te selvisitte, mr Hilton?

— Jouduin viettämään muutamia tunteja tämän kaupungin vetoisella
pääpoliisiasemalla, siinä kaikki. Mutta minne te katositte, miss Kere?
Valot sammuivat, ja pimeys kantoi teidät pois, niinkö?

Irene naurahti.

— Aivan niin runollisesti se ei käynyt. Erään ystäväni jäljessä jouduin
sukkasillani juoksemaan toisia portaita alas kolmen kerroksen mitan.
Kun vielä mainitsen, että jouduin piileksimään vieraassa huoneistossa
aamuun asti, käsittänette, miten vähän kadehdittava minun osani oli.

Rauta pidättäytyi kysymästä, kuka tuo ystävä oli ollut. Ulkolaista
merimiestä se seikka ei saattanut kiinnostaa. Olisi ollut vaarallista
herättää sormusnaisessa epäluuloja tässä vaiheessa. Sitä paitsi tämä
oli jo tullut antaneeksi hänelle erään tärkeän tiedon. He olivat olleet
viisikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Irenen kuvauksesta
päätellen huoneisto, jossa hän oli yön viettänyt, oli saman talon
toisessa kerroksessa.

Nainen maisteli tokaijiaan. Sitten sydämellinen hymy häipyi huulilta.
Pitkät silmäripset eivät voineet peittää silmiin noussutta kylmää
ilmettä.

— Jatkammeko nyt eilen katkennutta keskusteluamme, mr Hilton?

Mies kumarsi.

— Missä me olimmekaan? Irene kysäisi.

— Teidän piti ilmoittaa minulle tunnussana.

— ... joka todistaa, että minä edustan papereiden oikeaa vastaan
ottajaa, nainen täydensi. Hän kumartui niin lähelle vastapäätäistujaa,
että tämä tunsi »Chypren» tuoksun kasvoillaan, ja kuiskasi: — Don
Carlos. Oletteko nyt tyytyväinen?

Rauta viivytteli vastaustaan. Se ei kuitenkaan näyttänyt tekevän mitään
vaikutusta Ireneen. Hän on varma asiastaan, mies päätteli.

— Minun käskettiin jättää paperit johtajalle itselleen, hän virkahti
viimein.

Naisen silmät eivät rävähtäneet, kun hän sinkosi vastaan:

— Niinpä minä olen johtaja! Vai kuvitteletteko te, mr Hilton, ettei
nainen pystyisi hoitamaan tällaisia asioita paremminkin kuin mies?

— Tekö tapoitte Guy Cornplowin?

Odottamaton kysymys sai Irenen vavahtamaan. Valkoiselle otsalle
ilmestyi tuskaisia ryppyjä. Tuon teon muisto piinaa häntä vieläkin,
Rauta totesi.

— Miksi sitä kysytte, mr Hilton? Minulle ilmoitettiin, ettei mr
Cornplow, petturi, ollut teidän ystävänne, päinvastoin. Olitte sanonut
olevanne valmis maksamaan hänestä vaikka tapporahan.

Mies hymähti.

— Miten voin maksaa sen, ellen tiedä, ketä minun on kiittäminen siitä,
että maailma vapautui hänestä?

Nainen joi lasinsa tyhjäksi. Sitten hän virkkoi käheästi:

— Hän kuoli tässä huoneistossa.

Rauta puri hampaansa yhteen. Hieno pikku kaksio oli siis ollut kahden
katalan murhan näyttämönä. Jo tähän mennessä! hän lisäsi mielessään.

Hän ei ollut vielä päättänyt, miten jatkaisi keskustelua, kun hiljainen
risahdus kantautui hänen korviinsa.

— Miss Kere, hän sanoi tuikeasti, joku kuuntelee meitä!

Irene vaikutti vilpittömän hämmästyneeltä. Hän kohottautui puoliksi,
mutta istahti sitten paikoilleen.

— Mahdotonta! hän huudahti. — Me olemme täällä kahden.

Rauta oli kuitenkin varma asiastaan. Hän meni viereiseen huoneeseen
vievälle ovelle ja avasi sen. Hän löysi seinäkatkaisijan, ja
seuraajassa hetkessä huone kylpi kirkkaassa sähkövalossa. Raskaalla
silkillä peitetty matala vuode, joka oli yhtä leveä kuin pitkä,
vei melkein puolet lattia-alasta. Vastapäisen pukeutumispöydän
moniosaisessa peilissä Rauta näki vilaukselta itsensä.

Huone oli tyhjä. Siekailematta hän astui ovelle, jonka arvasi johtavan
kylpyhuoneeseen. Riuhtaistuaan sen selälleen hän totesi äskeisen
oppaansa kyyristelevän nurkassa.

— Tulkaa ulos!

Surkean kumarana nuhruinen partaniekka luopui piilostaan. Nähdessään
koholla olevan ison nyrkin ja harmaiden silmien armottoman ilmeen hän
parahti:

— Älkää lyökö! Minä tein vain sen, mitä Ristilukki käski!

Rauta tarttui äijää niskasta ja vei hänet eteiseen.

— Sanokaa terveisiä Ristilukille, että jos hän yrittää vielä jotakin
samanlaista, niin minä lennän papereineni Pariisiin. Niille löytyy
kyllä ostajia.

Melakoski nyökkäsi innokkaasti ja livahti ovesta porraskäytävään.

Rauta havaitsi, että varmuusketjua ei ovessa ollut. Sen mahdollisuuden
hän oli ottanut etukäteen huomioon ja varustautunut sen mukaisesti.

Irene ilmestyi kynnykselle.

— Mitä kummaa te puuhailette, mr Hilton?

Mies jatkoi työtään häiriintymättä.

— Pidän huolen, ettei meitä toistamiseen päästä yllättämään. Teidän
avaimianne näyttää olevan väärissä käsissä.

Kun hän palasi arkihuoneeseen, emäntä oli sulkenut oven viereiseen
huoneeseen ja istui tyynesti aterioimassa.

— Saatte suoda anteeksi, että minä nälissäni en jaksanut kauempaa
odottaa, vaan aloitin. Mitä saan tarjota teille, mr Hilton?

Rauta oli jäänyt seisomaan sivulle ja tarkkasi naisen hienoa profiilia.

— Kiitos, en halua mitään.

Irene silmäsi häneen hymähtäen:

— Ettehän pelänne, että ruoka olisi myrkytetty?

— Kukapa tietää, mitä aikeita teillä on minuun nähden?

Nainen jatkoi syöntiään levollisesti.

— Siksikö te, mr Hilton, äsken tutkitte niin tarkoin tokaijipullon
korkkia?

Vai niin, Rauta tuumi, hän huomasi siis senkin. Ääneen hän sanoi:

— Alan ymmärtää, miten Guy Cornplow kuoli.

Irene vilkaisi häneen kysyvästi.

— Te syötitte tai juotitte hänelle jotakin. Sitten tuo äskeinen lurjus
ampui tajuttoman miehen. Ilmankos apurinne autossa kehui minulle, että
tarvitaan myös likaisia käsiä, jotka suorittavat sontaiset työt.

Nainen nosti torjuen kätensä.

— Miten säädytöntä puhetta! Mutta minä en jaksa ymmärtää, miksi mr
Cornplowin kuolema kiinnostaa teitä noin suuresti. Ettehän te ole
petturi?

Rauta pakottautui rauhalliseksi ja istahti sohvan nurkkaukseen.

— Teidän saamiinne määräyksiin saattaa silti kuulua tainnuttaa minut,
jotta voidaan tutkia, ovatko paperit ehkä taskussani.

— Miksi?

— Päästäksenne maksamasta niistä.

Irene hymyili huvittuneena.

— Ovatko ne nyt taskussanne, mr Hilton?

— Eivät.

— Niin minäkin uskon, nainen virkahti. — Sitä paitsi, mr Hilton, minä
en ota vastaan määräyksiä keneltäkään. Minä annan niitä!

— Rujo äijä, jonka äsken yllätin kuuntelemassa keskusteluamme, sanoi
noudattaneensa vain Ristilukin käskyä, mies huomautti kylmästi.

Emäntä hermostui. Hän työnsi lautasen luotaan ja mietti tuokion. Sitten
hän lausui:

— Todellakin, nyt muistan! Minä käskin hänen palata tänne. Ettekö usko?
Minä... minä... halusin hänet turvakseni, jos te osoittautuisitte
raakalaiseksi.

Kun vieras hymyili leveästi hänen selitykselleen, hän huudahti
kiivaasti:

— Minä olen Ristilukki!

Rauta nauroi. Hän teki laajan kädenliikkeen ja ivaili:

— Hienon seitin olette kutonutkin ympärillenne, miss Kere. Mutta
vähempikin lämpö olisi riittänyt kuin tällainen tropiikin helle.

Irenen suuret, ruskeat silmät tähysivät tutkivina häneen. Äkisti niiden
katse kävi jälleen pehmeäksi. Huulet kaartuivat sydämelliseen hymyyn
paljastaen helminä hohtavan hammasrivin.

— Tosiaan, täällä on kuuma. Riisukaa toki paksu takkinne. Se sopii
paremmin pakkaseen kuin tänne.

Mies esteli. Mutta huolehtivaiseksi muuttunut emäntä ei antanut periksi
ennen kuin sai autetuksi merimiestakin vieraansa yltä.

Laskiessaan sen sivulla olevan tuolin selustalle hän hymähti:

— Jätän teidät hetkeksi, jotta voitte tarkastaa, ettei taskuihin vain
jäänyt jotakin kallisarvoista, jonka minä saattaisin sitten varastaa.

Kevyin askelin hän poistui viereiseen huoneeseen.

Rauta jäi istumaan paikoilleen. Minä tulin auttaneeksi häntä, hän
tuumi, siirtymään toiseen näytökseen, joka aikoinaan hämäsi komisario
Tahvolan. Mutta kirotun kuuma täällä onkin! hän puolustautui.

Hän ei hämmästynyt lainkaan, kun emäntä palasi. Viileästi hän totesi,
että joukkion »valtiatar» oli omaa luokkaansa. Hopealangoin kirjailtu
musta aamutakki, joka ulottui pehmeihin tohveleihin asti, sai naisen
näyttämään entistä hoikemmalta ja houkuttelevammalta.

Irene pysähtyi kandelaaberin luo. Kauniit, ruskeat silmät katsoivat
mieheen hellittämättä, kun hän puhalsi kynttilän toisensa jälkeen
sammuksiin. Sitten hän tuli pöydän ohitse ja painautui miehen syliin.

— Rakkaani... hän henkäisi intohimoisesti.

Avarat hihat valahtivat alas, kun hoikat käsivarret kiertyivät miehen
kaulan ympärille.

Raudan mieleen nousivat Melakosken sanat: »Sillä naisella on piru
nahoissaan.» Tuntui tosiaan siltä, että notkea keho paloi ja poltti
väristessään hänen sylissään. Paljas olkapää hohti lampettien valossa
häikäisevän valkeana. Puoliavoimet huulet etsivät miehen suuta valmiina
hukuttavaan suudelmaan.

Kyllä hän osaa, mies arvioi kylmäverisesti.

Samassa puhelin eteisessä pärähti soimaan.

Irene vavahti, ja suuret, ruskeat silmät avautuivat pelästyneinä.

Uusi soitto sai hänet hypähtämään pystyyn.

— Odottakaa täällä, hän kuiskasi kietaisten aamutakin tiukasti
ympärilleen.

Rauta harppoi hänen jäljessään ovelle.

Nainen käännähti kynnyksellä häneen. Äskeinen hellyys oli tyyten
karissut hänestä, eikä hän yrittänyt salata harmistumistaan. Leimuavin
silmin hän huudahti:

— Mitä kummaa aiotte, mr Hilton? Kuvitteletteko minun sallivan teidän
kontrolloida keskustelujani?

Mies nyökkäsi.

— En edes kysy, sallitteko, miss Kere. Tässä huoneistossa on tapahtunut
sellaista, mikä pakottaa minut huolehtimaan turvallisuudestani.

Irene nosti kätensä työntääkseen hänet pois. Rauta tarttui siihen ja
suuteli nyrkkiin puristunutta kämmentä.

Puhelin soi jälleen.

— Olette hurmaava ollessanne noin raivoissanne, miss Kere.

Seuraavassa hetkessä mies oli eteisessä ja nosti kuulotorven.

Kuten hän oli odottanutkin, »Ristilukin» alkusoinnut kuuluivat
puhelimesta. Sitten kiukkuinen miehen ääni puuskahti ruotsiksi:

— Mitä helvettiä ajattelet, Irene, antaessasi minun näin odottaa?

Nainen tempasi kiivaasti kuulotorven Raudalta. Tämä antoi sen tapahtua.
Hän oli puolestaan kuullut kyllin. Vastaisen varalle hän tiesi nyt,
millainen ääni murhaajajoukkion johtajalla oli.

Irene ponnisteli epätoivoisesti saavuttaakseen tasapainonsa. Vain kaksi
kertaa hän puuttui puheeseen. Toisella kerralla hän lyhyesti kielsi,
toisella taas virkkoi:

— Pidän siitä huolen, tietysti.

Siihen keskustelu päättyi.

Kun he palasivat arkihuoneeseen, nainen sähähti:

— Olette raakimus, mr Hilton!

Rauta naurahti.

— Suokaa minulle anteeksi, miss Kere. En mitenkään jaksanut vastustaa
kiusausta päästä toteamaan ihmeen tapahtuvan.

Kulmat kurtussa Irene kysäisi:

— Ihmeen?

— Niin. Sen, miten te lähetätte puhelinmääräyksiä itsellenne. Tehän
sanoitte hetki sitten, ettette ota vastaan käskyjä keneltäkään, vaan
itse annatte niitä. Sallinette minun sanoa, että teidän toinen,
määräyksiä jakeleva minänne oli minulle pettymys. Sorahtava ääni ja
kirouksin höystetty puhetapa.

Nainen kohautti hermostuneesti olkapäitään. Hän meni ikkunan luo ja
veti raskaat verhot sivuun.

— Onko tuo merkki joillekin liittolaisillenne siitä, että olette avun
tarpeessa? mies tiedusti ivallisesti.

Irene pyörsi häneen tulistuneena.

— Ei! hän kivahti. — Tahdoin vain nähdä vilauksen tähtitaivaasta. Olen
perin juurin kyllästynyt teidän itserakkautenne ja omahyväisyytenne
väikkeisiin.

Rauta oli asettunut aikaisemmalle paikalleen sohvan nurkkaukseen ja
sytyttänyt savukkeen. Tyynesti hän virkahti:

— Hän on kova isäntä, tuo salamyhkäinen Ristilukki.

Nainen tarttui tuolin selustaan. Ote oli niin tiukka, että rystyset
vaalenivat. Mutta se olikin ainoa, mikä ilmaisi noiden hiljaisesti
lausuttujen sanojen hänessä herättämää mielen kuohua. Kasvojensa ilmeet
hän hallitsi ihailtavasti.

— Mitä te kuvittelette tietävänne Ristilukista, mr Hilton?

— Tiedän aika paljon, mies vastasi huolettomasti. — Niin paljon,
että epäilen jo, kannattaako minun auttaa hänen kaltaistaan konnaa
toiveittensa perille.

Irene silmäsi säikähtyneenä ympärilleen kuin peläten jonkun kuulevan.
Sitten hän tuli pöydän luo, kaatoi viiniä lasiinsa ja tyhjensi sen.

— Tarkoitatteko, hän kysyi matalasti, ettette ehkä luovutakaan saalista
Ristilukille?

— Juuri sitä!

Ruskeat silmät välähtivät. Loiste sammui kuitenkin samassa. Hän pudisti
väsyneesti päätään.

— Te olette rohkea mies, mr Hilton. Mutta jättäkää tuollaiset
ajatukset. Hän on teitä voimakkaampi. Kukaan ei voi voittaa häntä.

Se kaikui kuin valitus.

Tunnelma pikku huoneessa oli täysin muuttunut. Puhelinsoitto oli
vaikuttanut Ireneen järkyttävästi. Se oli saanut hänet tyyten
unohtamaan osansa. Hän ei yrittänyt enää väittää olevansa itse
Ristilukki. Levottomana hän liikehti huoneessa kumartuen järjestämään
kukkia maljakoissa.

Rauta tarkkasi häntä. Hetkisen hän oli odottanut naisen ehdottavan
hänelle, että he syrjäyttäisivät muun joukkion ja jakaisivat saaliin
keskenään. Mutta se oli ilmeisesti väärä epäilys. Kuumeinen katse ei
kuvastanut ahneutta, vaan alastonta kauhua.

Mies virkahti tyynesti:

— Te ette rakasta johtajaanne.

— Rakasta? Häntä! Oh...!

Irenen huudahdus ilmaisi vihaa ja inhoa. Sitten hän kohautti
avuttomasti olkapäitään ja lisäsi hymähtäen:

— Luuletteko kärpäsen rakastavan hämähäkkiä, jonka verkkoon se on
auttamattomasti sotkeutunut?

Rauta päätti uskaltautua etenemään.

— Miss Kere, entä jos yhdessä repisimme tuon verkon?

Nainen värähti.

— Minä en tunne teitä, mr Hilton. Enkä käsitä, mitä syytä teillä on
ryhtyä taisteluun Ristilukkia vastaan.

Mies nousi. He seisoivat molemmin puolin pöytää ja mittelivät katsein
toisiaan.

— Minä olen vain valmis ottamaan vastaan sen verisen haasteen, jonka
hän on heittänyt minulle vasten kasvoja, Rauta sanoi. — Muistatteko sen
pikku tytön, joka eilen oli oppaanani?

Irene nyökkäsi vaieten.

— Hän oli ystävällinen tyttönen, joka ei ollut tehnyt kenellekään
pahaa. Ei mitään pahaa, ellei siksi lueta sitä, että hän oli minun
seurassani. Ja kuitenkin teidän salakavala johtajanne julmasti ja
tarkoituksettomasti murhautti hänet tänä aamuna.

— Murhautti?

— Niin, arsenikilla!

Irene vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä.

— Eivätkö nämä kauheudet lopu milloinkaan? hän valitti.

Mies virkahti armottomasti:

— Eivät. Ylihuomenna on teidän vuoronne, miss Kere. Nainen vilkaisi
hämmästyneenä ja epäluuloisena häneen.

— Minun vuoroni?

— Niin, vuoro kuolla.

Irene hypähti pystyyn. Kimeästi hän huusi:

— Te... te... julmuri! Yritätte säikyttää minua saadaksenne minut
liittymään...

Rauta kysäisi viileästi:

— Liittymään mihin?

— Joihinkin hämäriin puuhiinne! Mistä minä tiedän, kuka te olette ja
mihin pyritte! Sen vain tiedän, että umpimähkäisin puhein koetatte
paloitella minua.

— Umpimähkäisin puhein, niinkö? Päätelkää itse, miss Kere. Minulle
on ilmoitettu, että Ristilukki on lopullisesti kyllästynyt teihin.
Te olette kuvitellut voivanne pelastua, jos saatte Buenos Airesista
lähetetyt paperit haltuunne. Mutta se on turha toivo. Ristilukki on
jo tuominnut teidät. Teille on annettu määräys matkustaa ylihuomenna
päiväpikajunalla Tampereelle.

Värittömin kasvoin ja vavisten nainen oli kuunnellut tyynesti
lausuttuja sanoja. Hän perääntyi pöydän luota tuijottaen hellittämättä
mieheen.

— Te tiedätte siis tuon matkamääräyksenkin, hän kuiskasi käheästi. —
Kuka te olette? Kuka!

Rauta jätti kysymyksen vastaamatta. Säälimättömästi hän jyräytti:

— Te ette milloinkaan ole saavuttava Tamperetta. Teidät heitetään
junasta. Se on Ristilukin käsky.

Parahtaen Irene heittäytyi seinustalla olevalle matalalle leposohvalle
pitkäkseen. Rajut nyyhkytykset vavisuttivat hentoa kehoa.

— Ei, ei! hän vaikeroi. — Minä palaan sinne, mistä tulin. En halua
mitään muuta kuin päästä eroon kaikesta tästä hirveästä!

Rauta tuli hänen luokseen ja istahti leposohvan laidalle.

— Te ette voi päästä eroon, miss Kere. Ristilukki ei salli sitä. Te
tiedätte hänestä liian paljon.

Nainen kohotti pieluksista päätään. Kyyneleiset kasvot vaikuttivat
äkisti vanhentuneilta.

— Liian paljon? hän kuiskasi. — Minä en tiedä juuri mitään. En
milloinkaan ole edes nähnyt Ristilukkia. Enkä tiedä, kuka hän on.

— Ette ole milloinkaan nähnyt häntä! mies huudahti epäuskoisena.

— En.

— Antaako hän siis aina määräyksensä puhelimitse teille? Irene nyökkäsi.

— Ensin kuuluvat »Ristilukin» sävelet. Sitten jompi kumpi puhuu.

— Jompi kumpi? Aina ei siis käskyn antaja ole se mies, jonka äänen minä
äsken kuulin?

— Ei. Väliin nainen puhuu.

Se oli uutuus Raudalle. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt miettimään,
mitä tämä hämmästyttävä tieto saattoi merkitä. Hän käsitti, että
Irenen järkytys voi mennä pian ohitse ja saman tien häipyä hänen
vastausvalmiutensa. Niinpä hän kiirehti jatkamaan kyselyjään:

— Puhuvatko he molemmat ruotsia?

— Kyllä.

— Kuka saattoi teidät yhteyteen Ristilukin joukkion kanssa?

— Melakoski.

— Kuka oli se ystävänne, joka opasti teidät eilisiltana turvaan?

Irene säpsähti. Hän silmäsi mieheen epäluuloisesti alta kulmien.

— Miksi sitä kysytte? Hän oli vain eräs ystäväni.

— Ehkä hän oli Ristilukki?

Nainen naurahti ilottomasti.

— Yhtä hyvin voisitte uskotella minulle, että Melakoski on Ristilukki!

— Te tunnette varmaan paljon joukkion jäseniä?

Irene terästyi äkisti. Hän työnsi rajusti Raudan luotaan.

— Tietysti! Tietysti minä tunnen! Mutta jos luulette minun antavan
heidät ilmi, niin erehdytte. Minä en välitä siitä, mitä itse kukin
heistä on kenties tehnyt. He ovat samanlaisia käsistä ja jaloista
sidottuja Ristilukin uhreja kuin minäkin. Enkä minä ikinä petä
kohtalotovereitani!

Rauta kuunteli tyynesti hänen rajua purkaustaan. Sitten hän virkahti:

— Sanokaa, oletteko aikaisemmin ollut siinä talossa, jossa me
eilisiltana tapasimme.

— En milloinkaan ennen.

— Mitä määräyksiä Ristilukki äsken puhelimessa antoi teille?

— Hän kysyi, onko teillä paperit mukananne. Minä ilmoitin, ettei teillä
ole. Sitten hän määräsi minut pitämään huolen siitä, että pysytte
täällä huomisaamuun asti. Minä lupasin hoitaa sen puolen. Siinä kaikki!

Mies hymähti.

— Tosiaan kaikki! Ilmeisesti loistava johtajanne on päättänyt
jalomielisesti suoda minulle vielä muutamia tunteja elonaikaa.

Nainen sähähti:

— Se ei liikuta minua! Älkää kiusatko minua enää uteluillanne! Te ette
voi suojella minua Ristilukilta. Kukaan ei voi. Jos hän on kerran
päättänyt, että minun täytyy kuolla, ei mikään voi pelastaa minua!

Nyyhkyttäen hän painoi päänsä pieluksiin.

Rauta seisoi leposohvan luona epävarmana katsoen itkevää naista. Tämä
vilkaisi hetken kuluttua hänen ja huusi kimeästi:

— Menkää pois! Inhoan teitä! Siitä alkaen, kun olin 14-vuotias, olen
inhonnut miehiä — kaikkia miehiä!

Rauta vetäytyi ovelle. Oli turha yrittää jatkaa keskustelua tässä
vaiheessa.

Hän meni eteiseen ja soitti ylietsivä Tahvolalle.

Kymmentä minuuttia myöhemmin yörauha Unioninkadun 39:n tienoilla
rikkoutui täydellisesti. Poliiseja saapui useissa autoissa. Talo
eristettiin. Porraskäytävät vilisivät virkapukuisia vartijoita. Pikku
huoneiston eteiseenkin sijoitettiin kolme vankkarakenteista nuorta
miestä.

Astuessaan ylietsivä Tahvolan kera arkihuoneeseen Rauta totesi äskeisen
emäntänsä käyttäneen myös väliaikaa hyväkseen. Pöytä oli raivattu
tyhjäksi. Kynttilät oli sammutettu ja sähkövalo sytytetty. Irene istui
pielusten nojassa sohvan nurkkauksessa tyynesti savuketta poltellen.
Kyynelten jäljet oli poistettu kasvoilta, jotka olivat jälleen
huolitellun kauniit. Hän tervehti tulijoita ivallisesti hymyillen:

— Alan ymmärtää, _mikä_ te olette, »mr Hilton». Arvaan, että voisin
puhua teille yhtä hyvin suomea. Mutta miksi vaihtaisimme kieltä? Odotan
teidän nyt ilmoittavan, että olen pidätetty.

— Ette vielä, miss Kere, Rauta vastasi levollisesti. — Teitä suojellaan
vain. Kuten sanoin, minä tiedän Ristilukista yhtä ja toista. Myös hänen
menettelytavoistaan. Minun vallassani ei ollut estää pikku Lorettan
murhaa. Mutta aion pitää huolen siitä, että hänen kuolemansa jää
Ristilukin viimeiseksi verityöksi... Niin syvästi kuin ilmoitittekin
inhoavanne kaikkia miehiä, toivon teidän suhtautuvan ystävällisesti
niihin nuoriin konstaapeleihin, joiden tehtävänä on valvoa, ettei
teille pääse tapahtumaan mitään pahaa. Huomisaamuna minä palaan tänne
jatkamaan keskustelua kanssanne. Hyvää yötä, miss Kere!

Nainen nyökkäsi hänelle hymyillen viileästi.

Kumartaen herrat poistuivat.

Rauta ei halunnut käyttää hissiä. Hän tahtoi varmistua, että vartiointi
oli todella tehokas. Laskeutuessaan portaita hän virkahti ylietsivä
Tahvolalle:

— Minulle on kunnia-asia, ettei Ristilukki saa tuota naisparkaa
saaliikseen.

Pitkä, vankkarakenteinen ylietsivä hymähti ylimielisesti:

— Tähän taloon se joukkio ei pääse luikertelemalla eikä
joukkorynnäköllä liioin.

Äkisti Rauta jäykistyi.

— Kuulitteko? Se oli laukaus!

Tahvola pudisteli päätään ymmällä.

— Ehkä joku konstaapeli käsitteli varomattomasti pistooliaan.

Rauta huitaisi vihaisesti kädellään. Hän kääntyi harppomaan portaita
jälleen ylös.

Rajusti hän työnsi ovella tungeksivat poliisit syrjään ja komensi
kynnykseltä:

— Vetäkää verhot eteen!

Nuori konstaapeli, joka oli kumartuneena tutkimassa ikkunassa näkyvää
pientä pyöreää reikää, kiirehti täyttämään käskyn. Sitten hän ryhtyi
änkyttäen selittämään arkihuoneeseen tulleelle ylietsivälle:

— Minä sanoin rouvalle, ettei ole hyvä mennä ikkunan ääreen.
Varsinkaan, kun verhot eivät olleet edessä. Mutta hän nauroi vain ja
ilmoitti haluavansa nähdä tähtitaivaan. En ymmärrä, mitä hän tarkoitti
lisäämällä: »vielä kerran nähdä». Sitten laukaus pamahti. En tiedä,
mistä ammuttiin. Rouva lyyhistyi tuohon.

Rauta kumartui Irenen ylitse. Kauniille kasvoille oli jäänyt tyyni,
miltei onnellinen hymy. Kuolema oli ollut silmänräpäyksellinen. Luoti
oli lävistänyt rinnan.

Tahvola kuului antavan määräyksiä pihan puolella olevien rakennusten
ja lähitalojen yläkerrosten tutkimisesta sala-ampujan tavoittamiseksi.
Rauta kohautti kärsimättömästi hartioitaan. Turhaa vaivaa!

Hän oli kuulevinaan jälleen naisen matalan, kaunissointisen äänen
lausuvan: »Te ette voi suojella minua Ristilukilta. Kukaan ei voi.»




Kahdeksastoista luku.

MR ELLIOT TURVAUTUU POLIISIIN.


Pari tuntia myöhemmin nelihenkinen seurue istui poliisikomentajan
virkahuoneessa.

Pienikokoinen tuomari Puro naputteli sormenpäillään hermostuneesti
tuolinsa sivunojaa. Vahingoniloinen hymy leikki hänen pyöreinä
kasvoillaan.

Hän oli sattunut olemaan paikalla silloin, kun ylietsivä Tahvola
oli saanut Raudan puhelinilmoituksen. Innostuneena ajojahtiin,
jonka hän oli luullut kohdistuvan Ristilukkiin itseensä, hän oli
asettanut Tahvolan käytettäviksi suuret voimat. Nolo lopputulos
suututti häntä nyt. Samalla hän kuitenkin iloitsi siitä, ettei juttu
ollut hänen käsissään. Kun hän äsken oli puhelimitse ilmoittanut
ylipoliisipäällikölle yön tapahtumista, Matikainen oli ollut
raivoissaan. Hän oli sanonut tulevansa pääpoliisiasemalle, niin
pian kuin saisi vaatteet ylleen. Hän oli käskenyt Puron huolehtia
siitä, että Rauta ja Tahvola odottaisivat häntä siellä. Ilmeisesti
ylipoliisipäällikkökin alkoi vihdoin käsittää, että oli ollut erehdys
jättää taistelu Ristilukkia vastaan harrastelijan hoidettavaksi.

Poliisikomentajan pienten silmien katse pureutui kiukkuisena Rautaan,
joka oli asettunut mukavaan asentoon nahkanojatuolissa. Hän poltteli
tyynesti savukettaan ja näytti keskittävän kaiken huomionsa siihen,
että sai puhalletuksi virheettömiä renkaita kohti kattoa. Kaiken
tapahtuneen jälkeen tuollainen kylmäverisyys tuntui Purosta suorastaan
säädyttömältä.

Raudasta poliisikomentajan huomio siirtyi tämän vaimoon. Hän
oli istahtanut nahkasohvalle, mahdollisimman lähelle miestään.
Seelbiisamiturkissaan hän näytti hyvin hienolta ja hennolta.
Säteileville sinisilmineen ja raikkaine hymyineen hän ärsytti Puroa,
jota harmitti se, että joku saattoi tähän aikaan vuorokautta näyttää
niin virkeältä.

Rouva Rauta oli saapunut pääpoliisiasemalle iltayöstä ilmoittaen
toivoneensa tapaavansa siellä miehensä. He eivät kuulemma olleet
nähneet toisiaan useaan vuorokauteen, ja rouvalla oli nyt jotakin
tiedotettavaa Raudalle. Kovin tähdellistä se ei ilmeisesti ollut, koska
hän nyt tyytyi vain ahmimaan katseillaan kookasta miestään.

Poliisikomentaja rypisti kulmiaan. Hänen mieleensä oli muistunut oma
romuluinen, matalaääninen vaimonsa. Tämän silmistä oli turha etsiä
sellaista ihailua ja hellyyttä, joka säteili rouva Raudasta ja herätti
sivullisessa kateellisia ajatuksia. Kyllä joiden kuiden kelpasi!

Puro kohautti hartioitaan ja suuntasi katseensa oven suussa
seisovaan Tahvolaan. Ylietsivä vaikutti masentuneelta. Hän siirteli
hermostuneesti isoja jalkojaan. Poliisikomentaja hymähti. Tahvola
tietää, hän ajatteli, että kun Matikainen saapuu, kunnian kukko
ei laula hänelle eikä Raudalle. Sitten Puron mieliala jälleen
äkisti laski. Hänen mieleensä oli muistunut, että hän itse oli
ylipoliisipäälliköltä pyytänyt Cornplowin murhan tutkimusten uskomista
nuoremman Tahvolan käsiin. Niinpä hän saisi kai osansa epäonnistumisten
aiheuttamista moitteista. Kirotun tympeä ja ikävä tilanne!

Päästäkseen irti apeista mietteistään poliisikomentaja käännähti
karskisti ylietsivään:

— No, Tahvola! Sala-ampujaa ei siis löydetty?

Puna lehahti nuoren miehen tummille kasvoille.

— Ei, herra komentaja. Oli mahdotonta päästä selville, mistä ikkunasta
oli ammuttu. Murhaaja on ollut hyvä ampuja. Sitä paitsi hänellä on
saattanut olla kiikarikivääri.

Tuomari Puro hymyili ivallisesti.

— Ristilukin miehet tuntuvat menestyvän kaikessa, hän sanoi. — Yhtä
poikkeuksetta kuin meidän puolellamme epäonnistutaan kerta kerran
jälkeen. Nyt tekin, Rauta, voitte pesettää mustan värin tukastanne
ja luopua naamiohuveistanne. Teidän on turha jatkaa, sen jälkeen kun
murhaajajoukkio tietää teidän hälyttäneen poliisit paikalle.

Rauta kohottautui veltosta asennostaan sen verran, että ulottui
painamaan savukkeensa tuhkakupin laitaa vastaan sammuksiin.

— Erehdys, hän virkahti tyynesti. — Sitä roistot eivät tiedä.

Poliisikomentaja suuntasi häneen äkäisen katseen.

— Eivätkö?

— Eivät. Ristilukin apurit ovat saattaneet koko illan tähyillä, mitä
miss Keren huoneistossa tapahtui. Kenties he totesivat senkin, että
minä menin yksin eteiseen. Mutta suljetun oven lävitse he eivät voineet
nähdä minun käyttävän puhelinta. Poliisien tulosta he tiedostivat
arvattavasti johtajalleen, ja tämä antoi määräyksen miss Keren
vaientamisesta. Siinä koko juttu.

Puro huomautti purevasti:

— Tuon naisen kuolema ei tunnu surettavan teitä. Raudan kulmakarvat
vetäytyivät kokoon.

— Päinvastoin. Se sattui minuun sangen kipeästi. Mutta ilmeisesti miss
Kere tiesi, mikä häntä odotti, kun hän astui ikkunan ääreen. Hän oli
kuullut Ristilukin tuominneen hänet kuolemaan ja piti parempana valita
nopeimman ja tuskattomimman tien.

Poliisikomentaja kohautti hermostuneesti hartioitaan ja kysyi
Tahvolalta: — Mitä tuosta naisesta tiedetään? Nimi kuulostaa
vierasperäiseltä.

— Hänen vanhempansa ovat muuttaneet tänne Suomenlahden takaa, ylietsivä
vastasi. — Vuosikymmen sitten hän oli kaunotar, jonka suosiosta
huomattavissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat miehet kilpailivat
kiihkeästi. Mutta sittemmin hänen elämänsä kaari on laskenut huimaavaa
vauhtia. Sanotaan, että hän oli tasapainoton ja liian ahne — kaikelle.
Monien myrskyisten ja kirjavien vaiheiden jälkeen hän päätyi
rakastajattareksi romukauppias Melakoskelle, joka saattoi hänet sitten
yhteyteen Ristilukin joukkion kanssa.

Puro hieroi käsiään kuin olisi halunnut pestä niitä.

— Surkeaa, surkeaa, hän mutisi. Hän näytti syventyvän miettimään tuota
surkeutta. Sitten hän äkisti kysäisi: — Yritättekö vielä jatkaa, Rauta?

Puhuteltu kaivoi taskustaan uuden savukkeen ja sytytti sen pitämättä
kiirettä vastaamisella. Lopulta hän sentään hymähti:

— Tietysti.

Poliisikomentajan ohuet huulet puristuivat tiukasti yhteen. Hän piti
kuitenkin parhaana olla jatkamatta keskustelua ja ryhtyi tarkkaamaan
kellonsa sekuntiviisarin kulkua. Ylipoliisipäällikkö opettaa kyllä
tuon amatöörin luopumaan ylimielisestä asenteestaan, hän ajatteli
kostonhimoisesti.

Inkeri virkahti hiljaisesti:

— Kaarlo, viitsitkö vilkaista tätä?

Hän oli ottanut käsilaukustaan ohuen vihkosen ja ojensi sen miehelleen.

Rauta kohentautui heti.

— Mikä se on?

— Irja Laantilan runokokoelma. Muistathan, että kotona pistäytyessäsi
sanoit haluavasi tietää kaiken mahdollisen jokaisesta, joka esiintyy
tämän jutun vaiheilla. Joku on viime syksynä ostanut koko painoksen
»Korpin lauluja» pois kirjamarkkinoilta. Sen vuoksi minun ei ollut
niinkään helppoa saada tätä vihkosta käsiini.

Tuomari Puronkin mielenkiinto oli havahtunut.

— Neiti Laantilastako te puhutte? Hänhän on rouva Matikaisen serkku!
Mitä kummaa te hänestä?

Inkeri hymyili hänelle herttaisesti.

— Esteettistä kiinnostusta vain, hän selitti. — Minä en ihmettele sitä,
että Irja Laantilan kertoman mukaan hänen äitinsä itki, kun tyttären
runokokoelma aikoinaan ilmestyi. Yhdyn rouva Matikaisen arviointiin,
että nuoren tytön kirjoittamiksi runot ovat oudon alastomia.

Rauta oli selaillut vihkosta, jossa monet kohdat olivat punakynällä
merkittyjä. Loppuun päästyään hän heitti sen pöydälle.

— Kokoelman nimi on osuva, hän virkahti. — Kuin korppi kirjoittaja
repii hajalle kaikkinaista raadollisuutta, omaansa ja muiden. Kylmästi
ja herkutellen. Aivan toisenlaisia säveleitä hän soitteli, kun me
viimeksi vietimme iltaa yhdessä.

Inkeri hymähti:

— Hän ei ole mikään tyhmä tyttö. Vuodet ovat opettaneet hänelle, ettei
korpista pidetä. Siksi hän on vaihtanut höyheniä.

Poliisikomentaja hermostui.

— Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä puhutte! hän kiukutteli. — Te
jaarittelette jostakin runokokoelmasta, jonka neiti Laantila on joskus
idioottimaisuuksissaan julkaissut. Missä tuo nuori nainen nyt on?

— Tiettävästi Ruotsissa, Rauta vastasi tyynesti.

Inkeri virkkoi miehelleen:

— Minä sähkötin sinun tukholmalaiselle lehtimiesystävällesi ja
pyysin häneltä tietoja Irja Laantilan ja hänen skoonelaisjohtajansa
tarinan kehittymisestä. Eilisiltana sain vastauksen. Kolme päivää
sitten johtaja Gustavsson on Tukholmassa pidätetty katteettoman šekin
vuoksi. Suomalaisnainen, jonka korkeiden vaatimusten tyydyttämiseksi
skoonelainen oli lopulta ylittänyt taloudelliset mahdollisuutensa, oli
samana päivänä kadonnut hotelli Strandista.

Raudan mieleen palautui, miten hän oli jättäessään noiden kahden
seuran varoittanut Irja Laantilaa huomauttaen, että peli voi käydä
vaaralliseksi. Tyttö oli silloin hymyillen vastannut: »Ei ainakaan
minulle. Tämän pelin minä osaan.» Ilmeisesti hän oli osannutkin.
Paremmin kuin hän, Rauta, oli aavistanutkaan. Niin hyvin, että se oli
muodostunut johtaja Gustafssonille kohtalokkaaksi.

Inkeri tavoitti miehensä katseen.

— Korpin uhri, hän sanoi hiljaa.

Puro kysäisi kiukkuisesta

— Onko tuolla skoonelaisella — Karlssonilla tai Janssonilla tai mikä
hänen nimensä on — jotakin tekemistä Cornplowin murhajutun kanssa?

— Ei vähintäkään, Rauta hymähti.

— Mitä hittoa te sitten höpisette hänestä! poliisikomentaja sähisi. —
Kai tässä on tärkeämpää miettimistä kuin jonkun eksentrisen tyttölapsen
rakkausseikkaiiut!

Rauta ei piitannut hänen äkäilystään, vaan tiedusteli vaimoltaan:

— Tiedätkö hänen kotimaisista seikkailuistaan?

— Vain vähän. Ystäväpiirissään hän on kehunut piakkoin pudistavansa
Suomen lumet jaloistaan ja siirtyvänsä Englantiin.

— Englantiin? Onko hänellä nykyisin englantilainen sulhanen? Osaapa hän
lemmenleikeissään huomioida muuttuneet yleismaailmalliset suhdanteet.

Inkeri kohautti olkapäitään.

— En tiedä mitään varmaa. Ilmeisesti hän ei ole kenellekään
sukulaiselleen eikä ystävätärelleen esittänyt englantilaista
valloitustaan.

Puro hymähti avoimen halveksivasti:

— Että te viitsittekin kuunnella tuollaisia naisten typeriä,
merkityksettömiä juoruja, Rauta! Alan ymmärtää, miksi ette pääse
jutussanne eteen päin.

Puhuteltu ei vaivautunut vastaamaan. Hän virkahti ylietsivälle, joka
oli ihmeissään ja kiusaantuneena seurannut keskustelua:

— Te voitte kai hankkia minulle luettelon Satamakadun talon asukkaista.
B-portaan huoneistot kiinnostavat minua erikoisesti.

Tahvola huokasi helpotuksesta.

— Saatte luettelon tuossa tuokiossa, hän selitti innokkaasti. — Menen
heti hoitamaan asian.

Kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, poliisikomentaja murahti:

— Poika oli onnellinen päästessään livahtamaan ennen
ylipoliisipäällikön tuloa. No, kyllä hän perästä päin saa kuulla
kunniansa.

Inkerin silmissä välähti taistelunhaluisesti. Mutta ennen kuin hän
ehti mitään sanoa, Rauta laski kätensä hänen käsivarrelleen ja pudisti
varoittavasti päätään.

Raskas, vihamielinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

Kun tanakka, lyhyenläntä ylipoliisipäällikkö ilmestyi ovelle, Puro
hypähti ketterästi pystyyn.

— Huomenta, Matikainen! Olen pahoillani, että jouduin hälyttämään sinut
jalkeille tällaiseen tavattomaan aikaan. Varsinkin, kun täällä ei ole
muuta tehtävissä kuin todeta suuren salapoliisimme päätyneen umpikujaan.

Esimiehen nelikulmaisten kasvojen ilme toimeni. Hän vastasi kylmästi;

— Huomaan sen ilahduttavan sinua, Puro. Kummallista kyllä. Minun täytyy
sanoa...

Lause jäi kesken. Hän oli huomannut Inkerin ja kiirehti kohteliaasti
kättelemään häntä.

— Te täällä, rouva Rauta! Sepä oli mieluisa yllätys. Teidän kirkkaat
silmänne saavat minut häpeämään sitä vastahakoisuutta, millä minä äsken
lämpimän vuoteeni jätin.

Inkeri soi hänelle säteilevän hymyn.

— Minä en ole tänä yönä ehtinyt lainkaan vuoteeseen. Ja siihen olette
syypää te, tuomari.

— Minä?

— Niin, te houkuttelitte mieheni mukaan Ristilukin juttuun. Saadakseni
nyt edes vilaukselta nähdä hänet minun on ollut pakko tuntikausia
odotella häntä täällä. Hänellä ei ole aikaa käydä kotona, koska hänen
on seurusteltava toinen toistaan kauniimpien seikkailijattarien kanssa.

Poliisikomentaja hymähti purevasti:

— ... jotka puolestaan saavat maksaa sen ilon hengellään. Toinen
toisensa jälkeen!

Ylipoliisipäällikkö kääntyi katsomaan otsa rypyssä häntä. Sitten hän
virkahti asiallisesti:

— Kuulin, että Ristilukki on lisännyt tiliään neljännellä murhalla.
Kertokaa te, Rauta.

Hän kuunteli selostusta keskeyttämättä kertaakaan. Mitään kysymyksiä
hän ei liioin esittänyt. Kun Rauta oli lopettanut, hän sanoi:

— En ymmärrä, miksi sinä, Puro, väitit jutussa päädytyn umpikujaan.
Nyt tiedetään, kuka murhasi perämies Cornplowin, ja se on melkoinen
edistysaskel. Tuon romukauppias Melakosken tavoittaminen ei voi tuottaa
voittamattomia vaikeuksia, vaikka hän yrittäisikin piiloittautua.

— Ei, Rauta myönsi. — Mutta asiain tässä vaiheessa hänen pidättämisensä
olisi erehdys.

Poliisikomentaja oli tyytymätön siihen tapaan, millä hänen esimiehensä
suhtautui asiaan. Hän oli toivonut Matikaisen vihdoinkin älyävän, että
oli aika palauttaa jutun tutkiminen ammattimiehille. Katkerasti hän
pisti väliin:

— Aiotteko odottaa, kunnes Ristilukki murhauttaa hänetkin?

Ylipoliisipäällikkö kuohahti. Hänen nyrkkinsä pamahti pöytään.

— Hiljaa, Puro! Ellet jaksa niellä ilkeyksiäsi, sinun on paras poistua.

Nuhdeltu karahti tulipunaiseksi ja nousi. Hän silmäsi Inkeriin,
joka hienotunteisesti käänsi katseensa toisaanne. Poliisikomentaja
kumarsi jäykästi herroille ja marssi kaikuvin askelin paukauttaen oven
perässään kiinni.

Matikainen kohautti hartioitaan.

— Suokaa tämä kiusallinen välikohtaus anteeksi, rouva Rauta, hän pyysi.
— Minä en olisi tietenkään saanut kiivastua. Mutta joskus Puro käy
liiaksi hermoilleni.

Kääntyen Rautaan hän jatkoi:

— Teidän mielestänne Melakoskea ei olisi siis vielä pidätettävä?

— Ei. Hän on pikku tekijä Ristilukin rinnalla. Jos mielimme saada
viimeksi mainitun käsiimme, meidän on annettava joukkiolle se käsitys,
etteivät viranomaiset ole lainkaan selvillä käynnissä olevasta pelistä.

Ylipoliisipäällikkö näytti olevan kahden vaiheilla. Otsa rypyssä hän
mietti. Viimein hän virkahti:

— Te johdatte tutkimuksia. Niinpä te saatte päättää, mitä on tehtävä ja
milloin. Aiotteko vielä palata laivalle?

— Kyllä, Rauta vastasi. — Siellä taitavat jo ihmetellä, minne olen
kadonnut.

Oveen koputettiin. Ylietsivä Tahvola tuli huoneeseen. Hän ojensi
paperin Raudalle.

— Tässä on haluamanne luettelo, tuomari. Sitä paitsi tuolla ulkona on
kaksi...

Hän epäröi hetken, ennen kuin jatkoi:

— ... kaksi herrasmiestä, jotka hakevat mr Hiltonia. Toinen heistä,
»James Brownin» kapteeni, ilmoitti lisäksi tahtovansa puhutella
korkeinta mahdollista poliisiupseeria.

Matikainen hymähti.

— Arvasittepa oikein, Rauta. Laivaltanne on lähetetty liikkeelle
kokonainen pelastusretkikunta etsimään kadonnutta perämiestä. No,
korkein poliisiupseeri olen minä. Niinpä käskekää kapteeni sisään.

Hetkistä myöhemmin mr Elliotin pyylevä olemus ilmestyi kynnykselle.
Hänen silmänsä verestivät oudosti. Kun Rauta riensi häntä vastaan,
lihavat kasvot kirkastuivat.

— Siinähän te olette, Bob. Lisäksi kaikki jäsenet tallella. Minä
pelkäsin jo roistojen päässeen nitistämään teidät.

Rauta esitteli hänet huoneessa olijoille.

Kapteeni tarkasti Inkeriä pitkään. Sitten hän nyökkäsi hyväksyvästi.
Leikkisän murheellisesti hän virkkoi:

— Tähän hetkeen asti minä olen elättänyt mielessäni toivoa, että kun
»James Brown» kääntää keulansa jälleen länttä kohden, minulla olisi
edelleen sama neljäs perämies kuin nyt. Mutta nähtyäni teidät, mrs
Rauta, ymmärrän, että se haave ei toteudu.

Hän kääntyi ylipoliisipäällikköön.

— Eikä minulla ole mitään iloista asiaa teillekään. Minun on pakko
turvautua teidän virka-apuunne. Saatte lähettää pari miestänne
laivalleni. Siellä esitettiin viime yönä pirullinen, minulle varsin
nolo näytelmä.

— Mitä ihmettä! Rauta huudahti. — Onko »James Brownilla» tapahtunut
rikos?

Merikarhu silmäili kiusaantuneena toisesta toiseen. Hän pureskeli
paksuja huuliaan miettien, miten sanansa asettaisi.

— Rikos? hän toisti. — No jaa, pysytään vain siinä, että se oli
pirullinen näytelmä. Jos mrs Rauta sallisi minun istahtaa ja panna
tupakaksi, niin minun olisi helpompi kertoa.

Saatuaan luvan hän sijoitti ison ruhonsa nahkanojatuoliin ja sytytti
pitkän, mustan sikarin.

— Minä pyysin teitä, Bob, pitämään minulle peukaloa eilisiltana, hän
aloitti. — Te taisitte kuitenkin unohtaa sen. Muuten minulle ei olisi
voinut käydä niin hullusti kuin kävi.

Rauta hymähti:

— Te menitte siis Fennian naamiaisiin.

Kapteeni nyökkäsi synkkänä.

— Kerroinhan minä teille, Bob, millaisin valoin minä sitouduin siihen,
hän murisi.

— Tapasitteko siellä jälleen punatukkaisen hurmaajattarenne?

— En tiedä. Tukkaansa ei näyttänyt se neito, joka käsipuoleeni
kiepsahti. Hänellä oli valkoinen puuteriperuukki päässä, silmillä
naamio, poskessa ja leuassa mustat kauneuspilkut ja yllä taivaansininen
krinoliini. Yhtä pitkä hän oli kuin Adlonin nauravasilmäinen. Mutta
oliko hän sama vai toinen, sitä en osaa sanoa.

— Puhuiko krinoliininainenkin saksaa? Rauta kysyi.

Mr Elliot pudisteli päätään.

— Ei, vaan englantia. Se ei kuitenkaan kovin paljon merkitse, Bob.
Vähän sellaisessa naamiaishumussa puhellaan. Pelkään olleeni aikamoinen
narri. Että minulle pitikin sellaista tapahtua, tässä iässä! Taisin
ihan kuvitella, että kaunokainen oli oikein ihastunut minuun. Voitte
huoleti nauraa minulle, mrs Rauta.

Inkeri torjui lämpimästi:

— En näe mitään syytä nauraa teille, mr Elliot.

Kapteeni hymyili leveästi.

— Teillä on hyvä sydän. Aivan liian hyvä. Eilisiltainen ystävättäreni
oli toista maata. Kellon lähetessä puoltayötä hän keksi jotakin vallan
hullua. Että pistäytyisimme välillä minun laivallani. Hän ei kuulemma
ollut milloinkaan käynyt suurella valtamerien kyntäjällä. Kauniisti hän
osasi pyytää ja maanitella. Ottaisimme mukaan pari hänen ystäväänsä ja
olisimme tunnin kuluttua takaisin.

— Hän sai kaiketi tahtonsa lopulta perille, Rauta virkahti hymyillen.

— Sai, mr Elliot myönsi. — Sai, sen jälkeen kun olimme tyhjentäneet
toisen samppanjapullon. Hänen ystävänsä ilmestyivät jostakin seuraamme.
Molemmilla heilläkin oli mustat naamiot kasvoillaan. Mies oli pitkä,
laihakasvoinen, Aurinkokuninkaan adjutantiksi pukeutunut. Nainen oli
kuin minun krinoliinityttöni kaksoissisar, erona vain se, että hänen
pukunsa oli vaaleanpunainen. Ravintolan edessä kapusimme adjutantin
autoon ja tuokiossa olimme satamassa. Kansivahdille ilmoitin, mistä oli
kysymys, ja niin tulimme minun hyttiini. Tietysti minun piti tarjota
jotakin vierailleni. Kaivoin esiin neljä lasia ja sitten hulluuksissani
hain pullon parasta viskiäni. Iloinen seura se oli, mutta kesken kaiken
maailma katosi näkyvistäni. Viimeinen, minkä muistan, oli se, että
adjutantti kumartui ylitseni. Viha kuohahti minussa. Olisin mielelläni
iskenyt nyrkkini ilkeästi hymyileviin kasvoihin, mutta en jaksanut enää
liikauttaa edes pikkusormeani.

— He olivat antaneet teille unilääkettä, Rauta totesi.

— Niin, kapteeni murisi. — Minun omaan kunnon viskiini sekoitettuna!
Äh, se moukaroi vieläkin pääparkaani.

— Ihme, että olette nyt jo jalkeilla, ylipoliisipäällikkö sanoi
vakavasti.

Mr Elliot tuprutteli vihaisesti sikanaan.

— En olisikaan, hän ähkyi, ellei Sun-Li olisi tullut ravistelemaan
minua hereille. Stuertti teki pari tuntia työtä, ennen kuin sai minuun
eloa. Havahtuessa näin, että kassakaappiin oli murrettu auki ja
pöytälaatikot samoin. Kaikki paperini olivat hujan hajan pitkin hytin
lattiaa.

Tuomari Matikainen tiedusti:

— Havaitsitteko jotakin kadonneeksi?

Kapteeni pudisti päätään.

— En. Enkä vieläkään käsitä, mitä tuo kolmikko papereistani etsi.
Jotakin arvokasta sen täytyi olla. Sen vuoksi eikä suinkaan minun
kauniiden silmieni tähden krinoliinityttö oli naamiaisissa takertunut
minuun. Älyttyäni sen minä kirosin hulluuttani kaikilla osaamillani
kielillä. Aika pitkä voimasanojen ketju siitä tulikin. Toivottavasti
Isä Pietari ei ehtinyt viedä niitä kaikkia isoon kirjaansa minun
tililleni. Muuten minulla on kovin pienet mahdollisuudet päästä kerran
taivaan portista sisälle.

Hän huokaili raskaasti. Pieni hymyn väre suupielissä paljasti
kuitenkin, että se asian puoli ei vielä painanut kovin hänen mieltään.
Pikemminkin hän pelkäsi toisten nauravan hänen nolosti päättyneelle
lemmenseikkailulleen ja ehättäytyi itseivalla riisumaan aseet toisilta.

Rauta kysyi:

— Miten on selitettävissä, että stuerttimme tuli keskellä yötä teidän
hyttiinne, mr Elliot?

— Ah, Bob, se on tarina sinään. Sun-Li on, kuten olette varmaan
huomannut, hyvin kiintynyt teihin. Hän kertoi minulle tunteneensa
illalla vaaran uhkaavan teitä. Hän halusi heti, kun palaisitte
laivalle, varoittaa teitä ja asettui siksi hyttiinne odottamaan
tuloanne. Pikku kiinalaisellamme on kultainen sydän, mutta rohkeuden
laita on vähän niin ja näin. Kun puolenyön maissa kannelta kuului
vieraita ääniä, hän kiersi oven lukkoon ja kyyristyi pelästyneenä
etäisimpään nurkkaan.

— Puolenyön maissa, ylipoliisipääliikkö toisti. — Hän kuuli siis teidän
ja seurueenne tulon. Oman kapteeninsa äänen kuulemisen ei olisi luullut
säikyttävän stuerttia.

Kapteeni vilkaisi häneen alta kulmien.

— Hm, hm, hän äännähteli. — Toiset pitivät silloin juttelusta huolen,
en minä. Kansivahdin kummasteleva katse oli toviksi riistänyt
puhumishalut minulta. »James Brownilla» ei ole totuttu siihen, että
minä kuljetan hameväkeä hyttiini. Kaikkein vähiten yöaikaan. Arvaan,
että kanssissa riittää pitkiksi ajoiksi irvistelyä tästä poikkeuksesta.

Tuomari Matikainen hymyili. Sen lisämurheen, hän ajatteli, ukko joutaa
kantaa yksin.

— Näkikö stuertti kolmen vieraanne poistuvan? hän tiukkasi.

— Ei, mr Elliot murahti. — Niin urhea kiinalaisemme ei ole, että hän
uskaltautuisi vakoilemaan ketään. Mutta hän kuuli seurueen lähdön,
joka tapahtui heti kello l:n jälkeen. Hän oli saada sydänhalvauksen
nähdessään turvapaikkansa oven kädensijan painuvan alas. Sitten kuului,
miten avainta koetettiin ulkopuolelta työntää lukkoon.

Rauta kuunteli jännittyneenä. Jo siitä, mitä kapteeni oli kertonut
omista kokemuksistaan, hän oli aavistellut, miksi naamiaisseurue oli
tullut »James Brownille». Yritys tunkeutua hänen hyttiinsä todisti,
että hänen epäilyksensä olivat olleet oikeat. Kuultuaan miss Kereltä,
että himotut paperit eivät olleet »mr Hiltonilla» mukanaan, Ristilukki
oli toimituttanut tarkastuksen siellä, minne perämiehen saattoi otaksua
lähinnä tallettaneen aarteensa. Sormusnainen oli saanut määräyksen
pitää huolen siitä, ettei »mr Hilton» kesken kaiken ilmestyisi
laivalle. Hän, Rauta, oli erehtynyt pitämään vaaraa, jossa hän tänä
yönä oli ollut, suurempana kuin se olikaan. Kun papereita ei ollut
löytynyt kapteenin kätköistä, oli tyhjäksi otaksuttu perämiehen hytti
päätetty myös tarkastaa. Mutta sillä kohdalla huolehtivaisen Sun-Lin
varotoimenpiteet olivat tuottaneet roistoille ikävän yllätyksen.

Mr Elliot jatkoi selostustaan:

— Stuertti kertoi minulle sammuttaneensa vikkelästi hytin valot ja
hiipineensä ovelle. Hän kuuli kahden vieraan äänen, miehen ja naisen,
kiistelevän ruotsiksi. Hän keräsi rohkeutensa rippeet ja kiljaisi: »Jos
yritätte sisään, minä ammun teidät seulaksi!»

Kertoja nauraa hörähti.

— Minun on vaikea kuvitella Sun-Litä pitelemässä jotakin tuliasetta
käsissään. Se voisi muodostua hengenvaaralliseksi hänelle itselleen,
mutta ei kenellekään muulle. Sitä nuo vieraat eivät kuitenkaan
voineet tietää. He ottivat uhkauksen täydestä ja häipyivät. Kesti
kokonaisen tunnin, ennen kuin stuertti uskaltautui ulos hytistä. Hän
lähti puhuttelemaan kansivahtia ja sai kuulla vieraiden tulleen minun
seurassani. Niin hän riensi minun hyttiini ilmoittaakseen kokemastaan
ja joutui keskelle hirvittävää sekasortoa.

Rauta virkahti:

— Sekasorto olisi ollut kahta kamalampi minun hytissäni, ellei Sun-Li
olisi tullut sulkeutuneeksi sinne. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän
sitä paitsi pelasti ampumisuhkauksellaan henkensä.

Kapteeni rypisti kulmiaan.

— Henkensä? Minullekin juotettiin sentään vain unilääkettä. Pääni on
kyllä yhä siitä hyvästä halkeamaisillaan, mutta henki ei siitä lähde.

Rauta hymähti.

— Sellaiseen hellävaraisuuteen roistoilla ei olisi ollut aikaa, jos he
olisivat päässeet riehumaan minun hytissäni, hän selitti. — Ja tekin,
mr Elliot, saatte kiittää satumaista onnea siitä, että pääsitte niin
vähällä.

Kapteeni painoi molemmat nyrkit ohimoilleen.

— Bob, hän mutisi, jos tietäisitte, miltä täällä tuntuu, ette puhuisi
onnesta mitään.

— Kyllä vain, Rauta väitti. — Kaikki muut, jotka voisivat kertoa meille
jotakin Cornplowin murhaajista, on iäksi vaiennettu.

Mr Elliotin silmät revähtivät suuriksi.

— Tarkoitatteko...?

— Tarkoitan, että te tarjositte tänä yönä hyvää viskiänne Cornplowin
murhan pääjärjestäjille, Rauta sanoi rauhallisesti. — Olen siitä varma.

— Tiedättekö myös, miksi he penkoivat minun kassakaappiin ja laatikkoni?

— Kyllä. He etsivät amerikkalaisten valtioiden kesken viime syksynä
tehdyn salaisen sopimuksen tekstiä.

Kapteeni oli ymmällä. Hän raapi harjasmaista tukkaansa.

— Kaikki tämä siis teidän takianne, Bob. Jos olisin etukäteen
tiennyt saavani teidän vuoksenne niskaani myrkyttäjät, kassakaapin
murtajat ja elämäni nöyryyttävimmän tyttöseikkailun, olisin jättänyt
teidät kauniisti Gööteporiin... Sitä paitsi, minähän en voi kertoa
teille mitään Cornplowin murhaajista. Molemmat krinoliininaiset ja
Aurinkokuninkaan adjutantti pitivät hytissänikin naamiot kasvoillaan.

Ylipoliisipäällikkö puuttui puheeseen:

— Ehkä kansivahti tietää heistä jotakin.

— Ei tiedä, mr Elliot valitti. — Ohittaessaan hänet toinen naisista oli
sanonut: »Terveisiä kapteenilta!» Muut tyytyivät toivottamaan hyvää
yötä.

Matikainen nousi seisomaan.

— Joka tapauksessa minä haluan itse keskustella hänen kanssaan, hän
ilmoitti. — Tulen laivallenne kello 14:n maissa. Tähän erään emme voine
asiassa päästä eteen päin.

Kapteeni vääntäytyi seisomaan. Hän ei kuitenkaan hyvästelyissään
päässyt Inkeriä pitemmälle. He syventyivät vilkkaaseen keskusteluun.

Ylipoliisipäällikkö kääntyi Rautaan:

— Puro väitti puhelimessa teidän jäävän Ristilukista aina hevosen mitan
jälkeen. Tällä hetkellä te näytätte kuitenkin varsin tyytyväiseltä.

— Tyytyväinen minä olenkin, puhuteltu vastasi. — Poliisikomentaja
voi olla oikeassa siinä, että eroa on hevosen mitta. Mutta nyt se on
selvästi meidän eduksemme. Aloin jo pelätä Ristilukin kenties sittenkin
päässeen selville pelistäni. Mr Elliotin kertomus osoittaa kuitenkin,
että murhaajajoukkio uskoo yhä »mr Hiltonin» aitouteen ja metsästää
jatkuvasti täydellä touhulla Manuel Cabotin lähettämiä papereita. On
melko turvallista jatkaa, kun Ristilukki hapuilee vielä pimeässä ja
tavoittelee olematonta, sen sijaan että me...

Matikainen tarrautui jännittyneenä hänen käsivarteensa.

— Sen sijaan että me...? hän kysyi kiihkeästi. — Taivaan nimessä,
Rauta, mitä te tarkoitatte?

— ... tiedämme, kuka hän on.

Näiden hiljaisesti lausuttujen sanojen vaikutus ylipoliisipäällikköön
oli valtava. Hänen kasvonsa, jotka olivat kuin kirveellä veistetyt,
alkoivat omituisesti vavahdella. Silmät paloivat, ja hän kostutti
kielellään äkisti kuiviksi käyneitä huuliaan.

— Pidättäkäämme hänet siis heti! hän kuiskasi käheästi.

— Ei, Rauta torjui tyynesti. — Jos sen tekisimme, ulkoasiainministeriön
herrat saisivat aiheen muistella kuin mennyttä hyvää aikaa niitä
päiviä, jolloin heillä oli vastuksinaan vain Guy Cornplowin omaisten
ahdistelut. Sitä paitsi murhaajajoukkion johtaja luikertelisi kuin
ankerias irti verkostamme. Minun on koottava sitovat todistukset häntä
vastaan..

Mr Elliot tuli kättelemään ylipoliisipäällikköä.

— Mistä herrat täällä niin innokkaasti keskustelevat?

Matikainen silmäsi häneen tyytymättömänä.

— Virkaveljeni tässä kertoilee minulle vain kauniita satuja, hän
murahti.

— Tuletteko mukaani laivalle, Bob? kapteeni kysyi.

Rauta nyökkäsi. Hän tarjosi käsivartensa Inkerille ja seurasi hänen
kanssaan herroja eteishuoneeseen.

Sun-Li hypähti seisomaan tuolilta, jolla hän oli kärsivällisesti
istunut odottamassa. Hän riensi Raudan luo ja jäi tarkkaamaan häntä.
Vinot silmät säteilivät ystävällisesti.

— Ah, mr Hilton! Te olette kunnossa. Minä olen iloinen siitä, hyvin
iloinen.

Hänen huomionsa kohdistui Inkeriin. Tämä nyökkäsi hänelle hymyillen.
Keltaiset kasvot alkoivat loistaa.

Kiinalainen veti Raudan hiukan syrjään ja kuiskasi:

— Hän on viisas, hyvä ja hieno nainen. Juuri sellainen tyttö, jonka
minä olisin halunnut tuoda teidän luoksenne, mr Hilton. Muistattehan?
Minä sanoin, että teille kuuluu paras. Tämä miss on parasta lajia.
Uskokaa minua, mr Hilton. Minun vaistoni ei petä.

Rauta naurahti.

— Hyvä on, Sun-Li. Luotan teidän vaistoonne. Koetan pitää hänestä
kiinni.




Yhdeksästoista luku.

RISTILUKIN VERKOSSA.


»James Brownin» neljännen perämiehen pikku hytissä oli päivän mittaan
pidetty useita neuvotteluja. Palatessaan kapteenin luota tuomari
Matikainen pistäytyi illan suussa jälleen sinne.

— Hauska herra, tuo Elliot, hän hymähteli. — Vahinko vain, että kesken
hänen mehevimmän juttunsa minun täytyi lähteä. Ensin epäilin hänen
viimeöisen krinoliinityttönsä myrkyttäneen koko hytin ilman. Sitten
kuitenkin tajusin, että vika oli kapteenin tarjoaman mustan, väkevän
sikarin, jota minun ei olisi pitänyt ottaa vastaan. Toivottavasti
Elliot ei pannut lyhyitä jäähyväisiäni pahaksi. Mutta minulle tuli
kiire päästä partaan ääreen ja heittää sikari jäälle... No, oletteko
tällä välin saanut valmiiksi kirjalliset ohjeenne ylietsivä Tahvolalle?

Rauta ojensi hänelle vaieten kirjekuoren.

Tanakka ylipoliisipäällikkö punnitsi sitä kädessään.

— Te uskotte siis, että ensi yö muodostuu ratkaisevaksi? hän kysäisi.

— Niin, Rauta vahvisti. — Olen vakuuttunut siitä, että viimeöisten
tapahtumien jälkeen Ristilukki haluaa kiireimmiten asiansa »mr
Hiltonin» kanssa selväksi. Hän ei luottane enää mihinkään välikäsiin,
vaan astuu itse näyttämölle.

Matikaisen otsa vetäytyi huolekkaisiin ryppyihin.

— Sitä vähemmän ymmärrän, miksi miehemme eivät saa varjostaa teitä, kun
lähdette tänä iltana laivalta.

— Meillä ei ole varaa enää erehdyksiin, Rauta selitti. — Jos
paljastuisi, että minä olen poliisin suojeluksessa, Ristilukki
saattaisi ennen aikojaan haistaa palaneen käryn. Älykkäänä miehenä hän
tajuaisi silloin pelinsä auttamattomasti menetetyksi ja pakenisi. Se
merkitsisi kaikkien ponnistustemme hukkaan menoa.

Ylipoliisipäällikkö murahteli tyytymättömänä.

— Ette siis tahdo meidän ryhtyvän mihinkään turvallisuustoimenpiteisiin?

— Tottahan toki, Rauta vastasi. — Mitä vakavimmin toivon, että kotini
suojataan tästä illasta alkaen. Otaksun, että havaitessaan, kuka
minä olen, Ristilukki antaa miehilleen käskyn ryhtyä kostotoimiin.
Voidakseni suorittaa oman osani minulla täytyy olla varmuus siitä, että
perheelleni ei pääse mitään pahaa tapahtumaan.

— Siitä voitte olla huoleti. Minä itse vastaan siitä.

Rauta puristi lämpimästi ammattiveljensä kättä.

— Kiitoksia! Kaikki muut toivomukseni sisältyvät Tahvolalle
kirjoittamiini ohjeisiin. Tahtonette huomauttaa hänelle, että niin
mielikuvituksellisilta kuin jotkut niistä tuntunevatkin, niitä on
orjallisesti noudatettava.

— Entä...?

Matikainen ryiskeli vaivautuneesti.

— Entä, hän toisti, jos teidän kaikesta huolimatta käy huonosti?

— Kääntykää siinä tapauksessa vaimoni puoleen. Hän tietää tällä
hetkellä jutusta yhtä paljon kuin minäkin.

Ylipoliisipäällikkö nyökkäsi. Ovelta hän kääntyi vielä sanomaan:

— Teillä on urhea vaimo, Rauta.

— Niin on.

Käsi oven kahvassa Matikainen viivytteli yhä. Hänen näytti olevan
vaikea lähteä. Lopulta hän virkahti vain:

— No, onnea yrityksellenne!

— Kiitoksia.

Yksin jäätyään Rauta otti esiin pistoolinsa ja tarkasti, että se oli
kaikin puolin kunnossa. Hän veti nahkatakin ylleen ja pisti aseen
sivutaskuun.

Oveen koputettiin.

Sähköttäjänuorukainen tuli hyttiin.

- Onko teillä kiire, mr Hilton?

— Ei niin kiire, etten ehtisi vaihtaa muutamia sanoja kanssanne, Nic.

Smith otti vastaan tarjotun savukkeen ja istahti vuoteen jalkopäähän.

— Ukon tyttöseikkailusta nousi aikamoinen poru, hän hymähti. — Koko
iltapäivän laiva on vilissyt poliiseja. Ovatko mahtaneet saada selville
jotakin?

— Eivät vielä.

— Täällä kävi sellainenkin heppu, joka on kuulemma korkea herra
ulkoasiainministeriössä, sähköttäjä jatkoi jutteluaan. — En ymmärrä,
miksi hänet oli hälytetty tänne.

Rauta silmäsi tutkivasti häneen.

— Mistä tiedätte, että hän oli ulkoasiainministeriöstä? hän tiukkasi.

— Stuerttimme kertoi.

Rautaa harmitti. Sun-Lin lörpöttelyhalu oli viheliäinen. Hän ei
milloinkaan tarkoittanut pahaa, mutta hän ylvästeli mielellään sillä,
että tiesi enemmän kuin muut. Oli kuitenkin ilmeistä, ettei Smith
liioin tähdännyt puhelullaan mihinkään erikoiseen. Hänellä oli varmaan
sydämellään jotakin vallan muuta. Päästäkseen vain kiertymään siihen
hän tarinoi päivän suurtapauksesta.

Rauta mietti, että nuorukainen olisi hämmästellyt vielä paljon enemmän,
jos olisi tiennyt ulkoasiainministeriön korkean virkamiehen istuneen
pitkään juuri tässä samassa hytissä. Rauta oli pitänyt parhaana
kutsuttaa vanhan ystävänsä »James Brownille» saadakseen kaikessa
rauhassa pumpata hänestä tietoja. Keskustelu ei ollut lainkaan koskenut
kapteenin väkivaltaisia öisiä vieraita. He olivat vain se veruke, jolla
ulkoasiainministeriön edustajan käynti voitiin selittää.

— Kaipa hän tuli korostaakseen, miten vakavana maan hallitus pitää
vieraaseen kapteeniin kohdistettua rikosta.

Sähköttäjä nyökkäsi.

— Niin kai, hän myönsi. — Te olette joutunut olemaan koko päivän
liemessä, mr Hilton. Teillä on ainutlaatuinen asema tällä laivalla.
Kiperän paikan tullen kaikki turvautuvat teihin.

Ilmeisesti nuorukainen itsekin oli jonkinlaisen avun tarpeessa. Jospa
hän lopettaisi jo luovimisensa, Rauta ajatteli, ja kertoisi, mistä
kenkä nyt puristaa! Hänen pettymyksekseen Smith kuitenkin jatkoi:

— Mr Stanton on tänään ollut tavallista vihaisemmalla päällä.
Purkaustöissä on ollut hankaus toisensa jälkeen. Kuvaavaa kyllä,
ensimmäinen perämies on kiroillut ennen kaikkea teitä, mr Hilton.
Kuulin hänen moneen kertaan vannovan, että huomenna hän opettaa »sen
herrastelevan laiskimuksen» — sillä hän tarkoitti teitä, mr Hilton —
tanssimaan.

Rauta hymähti. Huomenna? Tämän illan ja huomisen välissä oli yö, jonka
»tansseista» ei ensimmäisellä perämiehellä eikä sähköttäjänuorukaisella
ollut aavistustakaan. Hänellä, Raudalla, oli edessä taistelu elämästä
ja kuolemasta. Siitä taistelusta hänen oli selviydyttävä yksin.
Kärsimättömästi hän vilkaisi rannekelloonsa.

Smith käsitti, että hänen oli pakko kiirehtiä asiansa esittämistä.

— Mr Hilton, te olette tietysti jo nähnyt minun lävitseni. Olen
pulassa. En ole sen kummempi kuin kapteeni ja Stanton: turvaudun teihin.

— Kysymys on kai jostakin tytöstä, Nic?

Sähköttäjä lehahti punaiseksi.

— Oikein arvattu, mr Hilton. Onneksi minun juttuni ei ole sellainen
kuin ukko Elliotin. Sen selvittämiseen ei tarvita poliiseja eikä
ulkoasiainministeriön korkeita herroja. Mutta en kehtaa kertoa pulaani
muille kuin teille, mr Hilton. Te ymmärrätte...

— Antakaa kuulua, niin katsotaan, voinko tehdä jotakin hyväksenne.

Kertominen näytti kuitenkin olevan vaikeaa Nicolas Smithille. Hän
heitti juuri sytyttämänsä savukkeen tuhkakuppiin ja otti uuden.

— Niin, katsokaas, hän virkahti etsien sanoja, tutustuin eilen erääseen
hienoon ja hyvään tyttöön... Hän on hyvin viehättävä.

— Siis samanlainen kuin Helena, Rauta huomautti.

Nuorukainen silmäsi häneen kummastuneena.

— Helena?

— Niin. Ette kai ole unohtanut tyttöä, jonka kanssa teidät piti
vihittämän täällä, Nic?

— Oh, hän! Hänestä ei voi puhuakaan samana päivänä kuin Laurasta!
Kunhan tutustutte Lauraan, mr Hilton...!

— Onko teillä aikomus mennä nyt hänen kanssaan naimisiin?

Sähköttäjän koko olemus säteili.

— On, mikäli se minusta riippuu!

Rauta nauroi.

— Silmienne loisteesta päätellen ette ole saanut rukkasia, ainakaan
vielä, hän kiusoitteli. — Mikä sitten on hätänä?

— Minut on tänä iltana kutsuttu Lauran kotiin, Smith kertoi ja
huokasi. — Tyttöni vihjasi, että voittaisin hänen äitinsä ja sisarensa
heti puolellemme, jos antaisin heille kummallekin tuliaisiksi parin
nylonsukkia.

— Eivätkä ne varmaan olisi pahitteeksi Lauralle itselleenkään hänen
suosionsa varmistamiseksi, Rauta myhäili.

Nuorukainen nyökkäsi ja huokasi taas.

— Niin minäkin ajattelen. Minulla oli matkassani monta paria
nyloneita. Mutta... Ennen kuin tiesin Lauran olemassa olosta, tapasin
valitettavasti toisia tyttöjä. He eivät olleet mitään Lauraan
verrattuina. Enkä saata nyt käsittää, mitä olin heissä näkevinäni.
Tyhjänpäiväisiä harakoita he olivat. Kevytmielisesti tulin kuitenkin
jaelleeksi heille sukkia. Niin että nyt kun niitä tosiaan tarvitsisin,
minulla ei ole jäljellä ainoaakaan paria. Olen hirvittävässä
tilanteessa, mr Hilton... Ajattelin, että ehkä te...

Hän oli tosiaan hyvin onnettoman näköinen. Poika arvioi, Rauta tuumi,
ettei kukaan koko maailmassa saata olla kiperämmässä tilanteessa kuin
hän. Viehättävän Lauran valloitus riippui hiuskarvan varassa. Tarkemmin
sanoen nylonsukkien varassa, joita Nic-paralla ei ollut.

Omat, mittasuhteiltaan aivan toisenlaiset pulmat vilahtivat Raudan
mielessä. Hän kohautti hartioitaan. Elämän monisärmäisyys oli
koomillisuudessaan itse asiassa piristävä.

Hän meni kaapilleen ja kaivoi esiin paketin varastosta, jonka Sun-Li
oli Gööteporissa hankkinut hänelle.

— Tässä on puoli tusinaa. Voitte saada ne, Nic.

Sähköttäjä oli innoissaan hypähtänyt seisomaan.

— Te olette suurenmoinen, ainutlaatuinen toveri, mr Hilton! En tiedä,
miten kiittäisin teitä.

— Älkää sitten yrittäkökään, Rauta torjui. — Olkaa kuitenkin
varovainen, Nic. Riittää, kun lahjoitatte hienolle ja hyvälle Lauralle
kaksi paria sekä hänen äidilleen ja sisarelleen parin kummallekin.

— Miksi?

— Siltä varalta, että huomenna tutustuisitte tyttöön, joka on vielä
viehättävämpi kuin Laura.

Nuorukainen tulistui.

— Miksi te oikein kuvittelette minua, mr Hilton? Sitä paitsi Lauraa
ihanampaa naista ei maailmassa ole!

Rauta jäi hymyillen katsomaan hänen jälkeensä.

Hetkistä myöhemmin hän laskeutui satamalaiturille. Ilta oli pimeä ja
äänetön. Ainoastakaan laiturissa olevasta laivasta ei kuulunut laulua
eikä hanurin soittoa. Yksinäisyys tuntui painostavalta ja omituisen
uhkaavalta.

Mahdoinkohan tehdä virheen, hän aprikoi, määrätessäni varjostavat
poliisit poistettaviksi? Hän tiesi antautuneensa uhkapeliin. Guy
Cornplowia oli ammuttu suoraan sydämeen. Komisario Tahvola oli isketty
henkihieveriin. Jos Ristilukki vastoin hänen otaksumaansa oli jo
nähnyt hänen naamionsa lävitse, salamurhaajat voisivat satama-alueen
pimeydessä nitistää yksinäisen kulkijan hänen ehtimättä vetää edes
esiin pistooliaan.

Rauta puristi kätensä nyrkkiin. Tietysti sellainen loppuratkaisu oli
mahdollinen. Mutta oli turha miettiä sitä. Hän oli valinnut tiensä, ja
hänen oli kuljettava se loppuun.

Hän jatkoi kävelyään rauhallisin askelin. Hän oli päättänyt mennä
Grinzingiin. Sinne sormusnainen oli eilisiltana lähettänyt romukauppias
Melakosken tavoittamaan häntä. Ehkä Ristilukki tekisi tänään samoin.
Mikäli, hän jatkoi ajatusta, ei jo ennen Grinzingiä tapahdu jotakin.

Hän oli ehtinyt Hietalahdenrantaan. Katu vaikutti aivan tyhjältä. Ei
kuulunut muita ääniä kuin lumen narskunta hänen askeltensa alla.

Kun hän tuli ensimmäisen katulyhdyn kelmeään valopiiriin, kimeä
vihellys halkoi äkisti hiljaisuutta. Hän pysähtyi. Merkin anto saattoi
koskea häntä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Katu pysyi yhtä autiona
kuin se oli äskenkin ollut.

Hän lähti jatkamaan matkaansa. Mutta hän ei päässyt pitkälle. Erään
pimeän porttikäytävän kätköstä ilmestyi odottamatta varjo hänen
kummallekin puolelleen. Hämärässä hän ei erottanut kasvoja. Sitä
selvemmin hän tunsi pistoolin suun painautuvan kiinteästi kylkeensä
molemmilta tahoilta.

Kurjalla merimieskielellä toinen miehistä kähisi:

— Iltaa, mr Hilton. Älkää huutako tai yrittäkö muuta konnan koukkua,
ellette halua tulla passitetuksi toiseen maailmaan. Kävelkää
rauhallisesti pihalle.

Rauta totteli. Vai näin yksinkertaisesti kaikki käy, hän tuumi.

Porttikäytävässä miehet tutkivat nopeasti hänen taskunsa.

Löytäessään hänen aseensa äskeinen puhuja naurahti karheasti:

— Te aavistitte siis tapaavanne meidät. Voitte nyt kuitenkin lausua
viimeiset hyvästit tälle leikkikalulle.

Hän sujautti pistoolin omaan taskuunsa. Vanki sai käskyn jatkaa
matkaansa.

Rauta arvioi vastustajiaan. Käsikähmässä hän selviytyisi heistä
helposti, vaikka he olivatkin melkein hänen mittaisiaan. Mutta miehet
olivat varuillaan. He eivät siekailisi täyttää ampumisuhkausta. Sitä
paitsi vastarinnassa ei olisi mitään järkeä. Tämä käänne vapautti hänet
kävelemästä Grinzingiin asti ja maistamasta kehnoa viiniä. Oppaiksi
Ristilukin luo nämä kaksi lurjusta eivät olleet sen vastenmielisempiä
kuin Melakoski olisi ollut.

Pihamaalla oli auto. Pistoolien piiput kylkiin painettuina Rauta
työntyi peräistuimelle. Molemmat vangitsijat seurasivat häntä.
Ohjauspyörän ääressä kyyhöttänyt pikku mies käynnisti auton, ja matka
alkoi.

Kiirettä pitämättä ajettiin Bulevardia Erottajalle asti. Roistot eivät
välttäneet vilkasliikenteisiä katuja. Päinvastoin he pitivät parhaana
näytellä täysin luvallisilla asioilla liikkuvien osaa. Ruotsalaisen
teatterin sivuitse kulku suunnattiin Keskuskatua Rautatientorille,
josta käännyttiin Kaisaniemenkadulle.

— Olette varsin järkevä, toinen roisto virkahti pilkallisesti. —
Rauhalliset jalankulkijat näyttävät olevan lähellä. Mutta teille
itsellenne olisi kovin onnetonta, jos yrittäisitte turvautua heidän
apuunsa. Meidän mörssäreissämme on äänenvaimentajat.

Rauta ei vastannut. Hän oli aivan tyyni. Toistaiseksi hänen
ennakkoarviointinsa siitä, mitä oli tapahtuva, näytti osuvan oikeaan.
Hän oli ylietsivä Tahvolalle ilmoittanut kolme taloa poliisien
valvottaviksi, koska jossakin niistä Ristilukki kaiken todennäköisyyden
mukaan odotti »mr Hiltonia», Satamakadulle matka ei näyttänyt
suuntautuvan. Mutta sormusnaisen hallussa ollut kaksio oli täällä päin.
Sitä paitsi Melakosken romukauppa sijaitsi Liisankadun varrella.

Kun auto kääntyi Liisankadulle, Rauta hymyili tyytyväisenä. Hetkistä
myöhemmin ajettiin erään talon pimeälle pihamaalle. Ohjaaja sammutti
valot ja pysäytti koneen. He olivat perillä.

Kellarikerroksen huone, johon Rauta pistoolimiesten vartioimana tuli,
teki lohduttoman vaikutuksen. Lattia-alaa oli paljon, mutta se oli
niin täynnä kaikenlaista rojua, että siellä oli vaikea liikkua. Katon
rajassa olevat pienet ikkunat olivat tarkoin mustien verhojen peittämät.

Huoneen toisessa päässä oli myymäläpöydän tapainen. Sen takaa kumara,
vino olento ilmestyi näkyviin. Hihittäen hän tervehti tulijoita:

— Kas vain, pojat, te saitte siis kotkan pyydystetyksi.

Toinen miehistä päästi röhönaurun.

— Tällä kotkalla ei tunnu olevan siipiä lainkaan, hän ivasi.

Toinen taputti taskuaan, jossa Raudan pistooli oli, ja kerskui:

— Sen kynnet minä pistin tänne.

Melakoski raapi suippoa kaljuaan ja tirkisteli pienin, mustin silmin
ilkeästi vankia. Hän huomautti englanniksi:

— Te olette käynyt taas vaiteliaaksi sitten viime näkemän, mr Hilton.
Minä vein päällikölleni teidän senkertaiset terveisenne. Näyttää siltä,
että hän piti parhaana estää teidät lentämästä papereillenne Pariisiin.
Niin, niin, kääpiö päättää, jättiläinen säätää. Hengen jättiläinen,
tarkoitan. Te päätitte, mr Hilton, mutta se päätös ei pitänyt...
Minusta tuli ihmisraunio, kuten kerroin, merillä, kun putosin mastosta.
Teistä tulee maissa. Meidän merimiesten kohtalot ovat kirjavat...
Hih-hih...

Kun vanki pysytteli äänettömänä, hän sanoi vartijoille:

— Meidän on paras viedä hänet alas odottamaan päällikön tuloa.

Hän kumartui painamaan myymäläpöytään sijoitettua nappia. Osa täyteen
romua ahdetusta seinähyllyköstä aukeni kuin ovi. Takaa paljastui
näkyviin pieni komero, josta portaat johtivat jyrkästi alas. Hän lähti
itse edellä valaisten askelmia taskulampulla.

Raudan mieliala laski. Hän oli kuvitellut tapaavansa Ristilukin
myymälässä. Tästä salakäytävästä hänen kertojansa ei ollut tiennyt
mitään. Tapahtumat alkoivat mutkistua. Jos hullusti kävisi, poliisit
eivät ehkä löytäisikään tietä hänen avukseen, eivät ainakaan ajoissa.

Hänellä ei ollut enää valinnan varaa. Perässä kompuroivien miesten
pistoolit kaivautuivat milloin hänen hartioihinsa, milloin niskaansa.
Hän laski kaksikymmentäneljä askelmaa. Ilmeisesti he olivat täysin maan
alla.

Äkisti kirkas sähkövalo häikäisi hänen silmänsä. He olivat saapuneet
melko avaraan neliömäiseen huoneeseen. Sen ainoana kalustona oli
matalan pelipöydän ympärillä oleva nojatuoliryhmä.

Rauta aikoi suunnata askelensa lähintä tuolia kohden. Melakoski astui
hänen tielleen.

— Seis! Istuimet on varattu herrasväelle. Toisenlaiset mukavuudet
odottavat teitä, mr Hilton.

Hän purskahti mäkättävään nauruun. Hän nauroi niin, että pöhöttyneiden
kasvojen riippuvat posket heiluivat ja verestävien silmäluomien lomitse
alkoi tippua kyyneleitä.

Vartijat eivät yhtyneet hänen iloisuuteensa. Synkän vaiteliaina he
pakottivat Raudan seinustalle. Hän huomasi seinässä, suunnilleen päänsä
korkeudella kaksi tukevaa rautarengasta, joista kummastakin riippui
vahvaan ketjuun kiinnitetty käsirauta. Toinen vartija painoi aseensa
hänen vatsaansa vastaan, kun taas toinen kiskaisi hänen kätensä ylös.

Rauta tuijotti edessään seisovan miehen kasvoja. Piirteet olivat raa'at
ja katse jäinen. Mies ampuisi varmasti, jos hän yrittäisi vastarintaa.
Ainoa mahdollisuus oli alistua ja jäädä odottamaan vähemmän toivotonta
tilaisuutta vapautumiseen. Käsiraudat puristuivat ilkeästi hänen
ranteisiinsa, kun lukot napsautettiin kiinni.

Pieni, kumaraselkäinen ukkeli haroi tyytyväisenä valkoista partaansa
tarkastellessaan kahlehdittua kookasta miestä.

— Kas niin, mr Hilton, nyt te muistutatte kädet harallaan ristin puussa
roikkujaa. Vahinko, ettei meitä käsketty lyömään jalkojanne pitkillä
nauloilla seinään. Mutta ehkä yön mittaan sekin ilo suodaan meille. No,
pojat, nyt jätämme hänet pehmenemään, kunnes päällikkö tulee.

Hän sammutti valon ja poistui vartijoiden kera.

Hirvittävä hiljaisuus ja pimeys painuivat masentavina Raudan ylitse.
Tämä oli pahempaa kuin hän oli osannut odottaa. Tarkoitus oli selvä.
Ristilukki aikoi puristaa häneltä tiedon, missä Manuel Cabotin
lähettämät paperit olivat. Pelkkää ilkeyttään ei Melakoski ollut
vihjaissut, että nyt oli hänen vuoronsa muuttua ihmisraunioksi.
Ristilukki oli valmis kiskomaan häneltä haluamansa tiedon millaisin
kidutuksin tahansa. Mahdollisuudet pelastua siltä kohtalolta näyttivät
varsin vähäisiltä.

Ylietsivä Tahvola oli nyt kai ohjeiden mukaan menossa Hyvinkäälle.
Mutta jos hän, Rauta, tekisi täällä yhdenkin virheen, ylietsivän matka
olisi turha. Tässä maanalaisessa luolassa alkaisi pian ratkaiseva
peli, jonka tahdin määrääminen ei olisi helppoa seinään kahlitulle
miehelle. Entä ellei hän onnistuisi siinä? Poliisit tunkeutuisivat
aamulla vahvoin joukoin tähänkin taloon. Ennen pitkää he löytäisivät
kai maanalaiseen peliluolaan tavatakseen siellä sen, mitä hänestä,
Raudasta, silloin oli jäljellä. Inkerin hallussa olevien tietojen
perusteella Ristilukki saatettaisiin aikanaan vastuuseen rikoksistaan,
vaikka hänen onnistuisikin paeta johonkin toiseen maahan. Se kaikki
oli niin kuin olla piti, mutta juuri sillä hetkellä se tuntui Raudasta
kaikkea muuta kuin tyydyttävältä.

Aika kului sanomattoman hitaasti, ja epämukava asento kävi hetki
hetkeltä yhä tuskallisemmaksi.

Hän ei tiennyt, montako tuntia hän oli ollut yksin, kun vihdoinkin
askeleita alkoi kuulua. Seuraavassa hetkessä räikeä valo sokaisi hänet.

Kesti tuokion, ennen kuin hän erotti tulijat. Hänen molempien äskeisten
vangitsijainsa välitse muuan pitkä, hoikka, harmaapukuinen herra
työntyi esiin. Hänellä oli laihat, sairaalloisen kelmeät kasvot, joita
kehysti lyhyeksi leikattu, pysty tukka, väriltään hyvin epämääräinen.
Lähekkäin toisiaan olevat vihreät silmät pälyivät syvältä päästä.
Nenä oli pitkä ja kapea, huulet taas aivan kapeat ja värittömät. Ulos
harottavat korvat ja väkäleuka lisäsivät kasvojen rumuutta. Savuketta
pitelevä, sormuksin koristettu käsi oli valkea ja kapea kuin naisen.

Rauta oli varma siitä, että nyt hän ensimmäisen kerran näki Ristilukin.

Tämä viittasi vartijoita poistumaan. Kun nämä olivat menneet, hän
hakeutui istumaan vastapäätä Rautaa.

Ohuella, sorahtelevalla äänellä hän aloitti:

— Sattuneesta syystä en, ikävä kyllä, voi puristaa kättänne, mr Hilton!

— Minä en likaisi kättäni tervehtimällä teitä, mr Field, Rauta vastasi
kylmästi.

Vihreät silmät välähtivät.

— Vai niin, te olette siis jostakin urkkinut tietoonne minun nimeni.

— Nykyisen nimenne, vanki oikaisi. — Minä tiedän teistä paljon
muutakin, mr Field. Ihmettelen vain, miksi olette noihin romuluisiin
lurjuksiin vaihtanut viimeöiset krinoliinipukuiset kaunottarenne.

Nojatuolissa istuja rypisti matalaa otsaansa.

— Ihmettelettekö vielä muutakin, mr Hilton?

— Paljonkin, Rauta hymähti. — Esimerkiksi sitä, miksi valitsitte
tämän luolan tapaamisemme paikaksi. Satamakadun loistohuoneistonne
olisi tarjonnut enemmän mukavuuksia. Vieläpä saman talon B-portaan
kaksionnekin, jossa miss Kere vietti viimeisen yönsä.

Ohuet huulet vääntyivät julmaan hymyyn.

— Vai niin, hän laverteli siis teille. Niinpä hän jouti kuolla.

— Teidän veriruskeaa tuntoanne ei tietysti paina se, että murhautitte
hänet.

Laiha mies pyyhki takkinsa käänteestä tuhkaa, jota oli varissut
savukkeesta.

— Ei, hän myönsi kylmästi. — Miksi se painaisi? Tuo nainen oli pelkkä
haaska ja lisäksi jo vanha. Minä en yleensäkään anna suurta arvoa
ihmiselämälle.

— Ette, Rauta vahvisti. — Sen olette osoittanut moneen kertaan.

Field alkoi hermostua. Hänen kelmeissä kasvoissaan nyki kummallisesti.

— Miksi tuhlaamme aikaa puhumalla tällaisista mitättömyyksistä? hän
kysyi. — Te voitte olla närkästyksissänne siitä, että aiheutimme
teille ikävyyksiä laivallanne. Arvaan, että kapteeni antoi vahingon
kiertää ja haukkui teidät. Olen myös valmis valittamaan sitä, etten
kutsuttanut teitä Satamakadulle, jossa olisin voinut tarjota teille
monenlaisia tämän maailman iloja. Mutta siitä kaikesta saatte syyttää
itseänne, mr Hilton. Miksi te yritätte kieroilla? Minä olen etukäteen
maksanut sovitun summan toveri Cabotille. Teillä ei ole, sen jälkeen
kun edustajani ilmoitti teille vastaan ottajan tunnussanan, oikeutta
vaatia mitään lisäkorvauksia. Unohtakaamme nyt kuitenkin molemmin
puolin sattuneet väärinkäsitykset. Missä paperit ovat? Heti kun ne ovat
minun käsissäni, vapautan teidät. Mutta minä varoitan teitä, mr Hilton,
yrittämästä mitään metkuja enää. Minä olen odottanut jo liiankin kauan.
Jos kärsivällisyyteni katkeaa, seuraukset ovat teille hyvin surulliset.

Rauta vastasi jäykästi:

— Minun ei käsketty luovuttaa papereita teidän kaltaisellenne
lurjukselle ja moninkertaiselle murhamiehelle.

Laiha mies menetti malttinsa. Käheästi huudahtaen hän hypähti pystyyn
ja sieppasi nurkasta ratsupiiskan.

— Tämä saa aluksi opettaa teidät valitsemaan sananne! hän kiljui.

Hän ryntäsi vangin eteen ja kohotti kätensä iskuun. Samassa kun piiska
viuhahti, Rauta suuntasi jalallaan potkun lyöjän käteen. Kengän kärki
osui ranteeseen, Fieldiltä pääsi parkaisu, ja piiska lensi kattoon.

Tuskan vääristämin kasvoin hyökkääjä perääntyi. Hädissään hän koetteli,
olivatko ranneluut säilyneet eheinä.

— Tätä te kadutte pian! hän ärjyi.

— Kiittäkää onneanne, etten potkaissut rumaa leukaanne hajalle, Rauta
sinkautti vastaan. — Kyllä näkyy, mikä te alun perin olette miehiänne.
Ratsupiiska saattoi hyvinkin sopia kouraanne muutamia vuosia sitten.
Mutta se aika on ollut ja mennyt. Muistakaa se, Obersturmführer von
Markenfeld!

Puhuteltu unohti hetkeksi särkevän ranteensa. Hänen vihreät silmänsä
näyttivät olevan pullistumaisillaan ulos syvistä kuopistaan.

— Mitä? hän kähisi. — Mitä te uskallatte vihjailla?

— Onko teidän oikean nimenne lausuminen suurikin loukkaus? Rauta
pilkkasi. — Myönnän, että kun ensimmäisen kerran välähdysmäisesti
tajusin, kuka te oikein olette, se tuntui kerta kaikkiaan
uskomattomalta. Nykymaailman sekavissa oloissa on moni mahdoton
muuttunut mahdolliseksi. Mutta sittenkin vaikutti liian fantastiselta,
että Obersturmführer von Markenfeld, Tallinnan Gestapon pahamaineisin
jäsen, eestiläisten patrioottien kiduttaja, olisi välttänyt tuomionsa
ja majailisi milloin Skandinaviassa, milloin Suomessa. Minä vaivauduin
ottamaan selvää, milloin tämä »mr Field», Englannin alamainen,
syntyi. Ja minä pääsin perille siitä arvoituksesta, miksi imperiumin
viranomaiset olivat varustaneet teidät koko sodanjälkeisessä maailmassa
pätevin suosituksin. Te olitte kaikki ne vuodet, jotka kannoitte oman
maanne vihatuinta sotilaspukua ja teitte sen omalla julmuudellanne
entistä vihatummaksi, Englannin salaisen tiedustelun palveluksessa —
korkeaa palkkaa vastaan. Mutta alhaisen luonteenne mukaisesti te ette
tyytynyt yhteen petokseen. Te olette pettänyt myös uuden isänmaanne
luottamuksen ryhtymällä tunnottomaksi kansainväliseksi seikkailijaksi
päätyen lopulta murhaajajoukkion johtajaksi. Otan vapauden sanoa
teille, Obersturmführer von Markenfeld, mr Field, Ristilukki, että
kaikissa muunnoksissanne te herätätte minussa vain inhoa!

Laiha mies oli huohottaen kuunnellut pitkää syytöspuhetta, jonka
seinään kahlittu vanki esitti jäätävän tyynesti.

— Te... te... amerikkalainen sika! hän sai viimein karjaistuksi. —
Kunhan mieheni ovat hehkuvilla pihdeillä puristaneet teistä esiin
tiedon, missä Manuel Cabotin paperit ovat, minä itse revin myrkyllisen
kielen suustanne! Nyt näytös saa alkaa!

Hän otti muutaman askelen ovea kohden. Se avautui samassa.

Irja Laantila astui huoneeseen. Kriminnahkaturkissaan ja päässä pieni
samettihattu, jonka alta kuparinväriset kiharat pursuivat olkapäille,
hän oli varsin vaikuttava näky.

— Rakkaani, hän kysyi säteilevin silmin, oletko jo saanut
amerikkalaiselta ne tiedot, mitä tarvitsemme? Minä...

Hän keskeytti äkisti. Miehen vääntyneet kasvot mykistivät hänet kesken
iloisen puhelun. Hän kääntyi katsomaan vankia. Hän painoi kädet
sydämelleen. Ruskeisiin silmiin nousi hämmästystä, epäilystä ja pelkoa.

Epäröivin askelin hän lähestyi.

— Kuka...? Kuka te olette?

Rauta virkahti suomeksi:

— Iltaa, neiti Laantila. Valitan, etten minä ollut toissailtana
Adlonissa toteamassa, miten panitte pyörälle kapteeni Elliotin pään.
Uskon kuitenkin sen tapahtuneen yhtä nopeasti kuin johtaja Gustavssonin
valloituksen Tukholman Strandissa. Hauska, että tulitte tänne. Minä
ehdin jo ihmetellä viipymistänne. Haastelu teidän vanhan sulhasenne,
Obersturmführer von Markenfeldin, kanssa alkoi jo pitkästyttää minua.
Nyt on toisin, kun Ristilukin molemmat puoliskot ovat koossa.

Tyttö oli askel askelelta perääntynyt hänen läheltään. Hän vaipui
nojatuoliin istumaan tuijottaen herkeämättä vankiin kauhusta laajennein
silmin.

Pitkä, laiha mies oli hämmästyneenä seurannut kohtausta. Nyt hän
kivahti:

— Irja, miksi sinä katsot mr Hiltoniin kuin kummitukseen? Ja mitä tuo
mies puhuu?

Kun tyttö ei saanut sanaakaan suustaan, hän huusi kiukkuisesti:

— Vastaa!

Irja Laantila suuntasi katseensa häneen. Kuivin huulin hän kuiskasi:

— Mitä sinä hourit mr Hiltonista, Martin? Tuo mies on varatuomari
Kaarlo Rauta. Minä varoitin sinua tuomari Raudasta, Martin. Muistat kai?

Kuoleman hiljaisuus seurasi hänen sanojaan.




Kahdeskymmenes luku.

LENTOKONE, JOKA PALASI.


Pitkä, laiha mies oli ähkäisten heittäytynyt nojatuoliin. Vihreät
silmät pyörivät hurjasti päässä. Hänelle oli ylivoimaisen vaikeaa
tottua ajatukseen, että viikkokausien uurastus ja jännitys olivat
menneet hukkaan.

Hän ryntäsi jälleen pystyyn ja suuntasi kiukkunsa seinään kahlehdittuun
vankiin. Ohut, särähtelevä ääni kohosi kimeäksi, kun hän huusi:

— Se ei ole totta! Ei voi olla totta! Sanokaa, että hän on erehtynyt!
Teidän täytyy olla mr Hilton!

Vastaus oli tyyni:

— Minä olen Rauta.

von Markenfeld perääntyi kuin vasten kasvoja lyötynä.

— Mutta silloinhan... hän kähisi, Manuel Cabotin paperit eivät ole
olleetkaan teidän hallussanne...

— Eivät, Rauta myönsi. — Ne jäivät Guy Cornplowin hyttiin »Ambrosella»,
silloin kun te murhautitte hänet. Tukholmassa minä pidin huolen siitä,
että paperit joutuivat takaisin argentiinalaisten käsiin.

Kiroustulva purkautui kapeilta, värittömiltä huulilta.

— Sitä tekoanne saatte katua, senkin suomalaiskoira! Minä annan
murskata jokaisen luun, mitä kehossanne on!

Irja Laantila oli ehtinyt toipua kokemastaan yllätyksestä. Hän istui
paikoillaan tyynenä.

— Älä tee itseäsi naurettavaksi, Martin, hän sanoi kylmästi. — Olen
joskus aikaisemmin pysähtynyt miettimään, osaisitko kantaa arvokkaasti
vastoinkäymiset, kun sellaisten aika tulee. Nyt näen, ettet osaa.
Niinpä minun on huomautettava sinulle, ettei meillä ole aikaa jäädä
uhraamaan sadismisi alttarille. Sinä aliarvioit yhä tuomari Rautaa
vastustajana. Kun hän on antanut tuoda itsensä tänne, merkitsee se
sitä, että myös poliisit ovat lähettyvillä. Meillä on jäljellä yksi
ainoa mahdollisuus: pikainen pako. Tarkoitushan oli, että saatuamme
tänä yönä argentiinalaiset paperit haltuumme jätämme tämän maan. Se
suunnitelma on nyt viipymättä toteutettava. Voimme kiittää onneamme,
jos saamme pelastetuksi oman nahkamme.

Rauta tarkkasi molempia vihollisiaan. Heidän välisensä suhde näytti
olevan omituinen. Miehen laihat, rumat kasvot vääntyivät irvistykseen.
Oli kuin hän olisi ollut valmis käymään tytön kurkkuun. Mutta hän ei
kestänyt ruskeiden silmien kovaa katsetta. Hän painot päänsä alas ja
mutisi:

— Mutta tuon nuuskijan otamme mukaan — osaksi matkaa. Menen antamaan
miehille käskyn valmistautua lähtöön.

Hieroen vasemmalla kämmenellä oikeaa rannettaan, jota yhä särki, hän
riensi pois.

Tyttö ja vanki katsoivat pitkään toisiaan. Viimein Irja Laantila
virkahti:

— Olen vilpittömästi pahoillani siitä, etten voi tehdä mitään teidän
hyväksenne, tuomari Rauta. Miksi ette tyytynyt selvittelemään
mutkikasta perintöjuttuanne Ruotsissa?

— Ettehän tekään tyytynyt huvittelemaan ruhtinaallisesti Tukholmassa,
kuten lupasitte.

Tyttö huoahti kevyesti.

— Kaikki siellä kertomani ei kuitenkaan ollut valhetta, tuomari Rauta.

— Ei. Kotimaahan palattuani totesin, että Koltta oli tosiaan puristanut
teiltä lupauksen ryhtyä vakoilemaan Ristilukin joukkiota. Mainion
asiantuntijan hän löysikin... Tarinanne, että hän lähetti teidät
seurailemaan minun puuhiani Tukholmassa, oli niin ikään tosi.

Irja Laantila naurahti ilottomasti.

— Muuhunko ette sitten usko, tuomari Rauta? Oh, minä pakenin
Pohjanlahden taa, koska olin alkanut pelätä. Minulla on varaa tunnustaa
se teille. Argentiinalaisten paperien suurkaappaus oli ensimmäisessä
vaiheessaan epäonnistunut. Kaksi miestä oli tapettu — turhaan. Sitä
paitsi emme tienneet, miten jatkaa. Silloin minä lähdin. Sittemmin sain
ilmoituksen täältä, että kaivatut paperit ovat tulleet maahan ja ovat
»James Brownin» perämiehen, mr Hiltonin, hallussa. Minua pyydettiin
palaamaan.

Rauta virkahti viileästi:

— Syynä ei ollut siis se, että olitte jo pumpannut tyhjiin johtaja
Gustavssonin.

Tyttö kohautti hermostuneesti olkapäitään.

— Ei. Mieheni...

— Miehenne? Olette siis naimisissa?

— Olen jo kaksi vuotta ollut mrs Field.

Rauta hymähti:

— En näe mitään aihetta onnitella teitä siitä.

Irjan otsalle ilmestyi pieni ryppy.

— Haluan kuitenkin sanoa teille, tuomari, tarkoittaneeni täyttä totta
Tukholmassa vakuuttaessa, että olin valmis vaihtamaan rintamaa.
Voimme jättää pohtimatta sen seikan, mikä osuus miehelläni oli siihen
päätökseen. Joka tapauksessa teillä oli valta muuttaa minun elämäni
suunta. Mutta te ette tahtonut.

— Eikö se olisi ollut hiukan myöhäinen muutos? mies tiedusti. — Ennen
Tukholmaan tuloanne olitte jo osallistunut perämies Cornplowin ja
komisario Tahvolan murhaan.

Tytön kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi. Hän kaivoi käsilaukustaan
savukkeen ja sytytti sen. Sitten hän kysäisi:

— Haluatteko te polttaa?

Rauta nyökkäsi.

— Huomioon ottaen ne erikoislaatuiset ilot, joita miehenne lupaili
minulle, se ei kenties olisi hullummaksi.

Irja oli tullut hänen luokseen. Hän siirsi palavan savukkeen miehen
huulien väliin ja hipaisi kädellään hellästi hänen poskeaan.

— Teille ei ole kai mikään uutuus se, että minä olen rakastunut teihin?

Rauta sylkäisi savukkeen lattialle.

— Älkää panko pahaksenne, mrs Field. Mutta savuke ei maistunut. Ehkä se
johtui huulipunanne tuoksusta.

— Tahdotteko uuden?

— En, kiitoksia vain.

Tyttö palasi entiselle paikalleen. Hänen sormensa vapisivat hieman, kun
hän sytytti itselleen savukkeen.

Mies sanoi:

— Eräs seikka ihmetyttää minua vielä. Strandissa te kerroitte varsin
uskottavasti satunne Linnunpääpojasta, joka muka saattoi teidät
yhteyteen Ristilukin kanssa. Minä suhtauduin tarinaanne hieman
epäillen, kunnes tänne palattuani jouduin toteamaan tuollaisen
hullunkurisen tyypin tosiaan kuuluvan joukkioon. Silloin erehdyin
uskomaan, että te olette sivussa. Se kylmäverisyys, jolla annoitte
ilmi erään kätyrinne, oli teiltä kieltämättä hyvä veto, vaikka teille
ihmisenä se tuskin on kunniaksi.

Nainen poltteli tuokion ääneti. Sitten hän virkkoi:

— Oman itseni turvaaminen oli minulle toki tärkeämpää kuin se, mitä
jollekin mitättömälle nuorukaiselle kenties tapahtuisi.

— Aivan niin, Rauta myönsi. — Sellainen te olette. Miehenne ilmaisi
minulle, ettei hän anna suurta arvoa ihmiselämälle. Te olette samaa
maata kuin hän. Edellyttäen, että on kysymys toisten elämästä, ei
teidän.

Irja huokasi.

— Te olette kova minua kohtaan, hän valitti.

— Pehmeys ei pysty rikollisiin.

Tytön silmät välähtivät.

— Voisi luulla, että te istutte tuomarin pöydän takana ja minä olen
kahleissa ja tuomittavana, hän sanoi terävästi.

— Ennen pitkää te olettekin tuomiolla, mrs Field. Minä en ehkä ole sitä
näkemässä. Mutta se ei muuta pääasiaa.

Irja huiskautti kädellään kuin karkoittaakseen epämieluisan näyn.

— Minua kiinnostaa enemmän eräs toinen näyte ennakoimiskyvystänne,
hän huomautti. — Sanoitte minun tullessani, että olitte jo ehtinyt
ihmetellä viipymistäni. Oliko se pelkkää bluffia? Vai tiesittekö, että
minä tulisin tänne?

— Olin siitä varma.

— Mistä pitäen olette aavistanut minun olevan pelissä mukana?

Rauta hymähti.

— Voinhan sen kertoa teille, mrs Field. Jo varsin varhaisessa vaiheessa
tulin vakuuttuneeksi siitä, että Ristilukin arvoituksen takana oli
nainen tai myös nainen. Koko järjestön rakenne viittasi siihen. Se
nautinnollinen, uhrien kärsimyksistä täysin piittaamaton julmuus, jolla
murhat suoritettiin, vahvisti samaa käsitystä. Miss Kere mainitsi
sitten, että Ristilukin määräykset antoi hänelle milloin mies,
milloin nainen. »James Brownin» kapteenin kuvaus punatukkaisesta,
nauravasilmäisestä tytöstä, joka kiilautui hänen seuraansa Adlonin
tanssiaisissa, sai minut ajattelemaan teitä. Lisäksi hän ilmoitti
hurmaajattaren puhuneen saksaa. Mieleeni muistui, että te osaatte sitä
mainiosti, mutta englantia kehnosti.

— Ette kai tarkoita, että te vain tuon perusteella..! tyttö huudahti
harmistuneena.

— En, mies myönsi. — Vähän myöhemmin kuulin teistä muuta ja
painavampaa. Ottakaa huomioon, että silloin olin jo jokseenkin
selvillä sen miehen osuudesta tapahtuneisiin rikoksiin, joka nimitti
itseään mr Fieldiksi. Tieto, että te olitte ylpeillyt englantilaisella
sulhasellanne, oli minulle niin ollen hyvin tärkeä. Lisäksi sain tietää
teidän kadonneen Strandista juuri sopivasti, jotta olitte hyvinkin
ehtinyt Adlonin tanssiaisiin. Kaiken kukkuraksi ratkaisevaa oli, että
sain käsiini teidän runokokoelmanne »Korpin lauluja». Te viittasitte
äsken miehenne sadismiin, mrs Field. Selailtuani teidän kokoelmaanne
olin vakuuttunut siitä, että sen nuori kirjoittajatar omistaa kaikki
ne sadistiset taipumukset, jotka ovat luonteenomaisia Ristilukin
rikolliselle toiminnalle.

Irja nousi ja tuli aivan Raudan eteen. Hän oli tavallista kalpeampi.
Mutta se olikin ainoa merkki siitä, että sanat olivat sattuneet häneen
kipeästi.

— Kuulen miesten tulevan. Niinpä keskustelumme on lopussa, tuomari
Rauta. Tahdon kuitenkin vielä sanoa, että nähdessäni teidät seinään
kahlehdittuna mietin kuumeisesti, miten saisin teidät vapautetuksi.
Kaiken kuulemani jälkeen olen nyt sitä mieltä, että teidän on paras —
kuolla.

Hän naurahti koleasti ja lisäsi:

— Olitte näet oikeassa siinä, että minä annan arvoa omalle elämälleni.
En toisten. En edes teidän elämällenne!

Pitkä, laiha mies ilmestyi huoneeseen kahden isokokoisen lurjuksen
seuraamana. Miehillä oli mukanaan sairaspaarit.

Rauta irroitettiin seinäkahleista ja sidottiin käsistä ja jaloista
tiukasti paareihin. Hänelle työnnettiin suukapula ja pää kiedottiin
verisiin riepuihin. Lopuksi heitettiin pari huopaa hänen ylleen.

Tyttö oli seurannut kiinnostuneena näitä puuhia, Kun kaikki oli
valmista, hän virkahti miehelleen säteillen:

— Tuon suunnittelit hyvin, Martin.

Von Markenfeld hymyili tyytyväisenä. Ohuita huuliaan lipoen hän kerskui:

— Niinpä luulisin. Vaikka sairasautomme matkalla pysäytettäisiinkin,
voimme rauhallisin mielin antaa poliisien kurkistaa sisään. He näkevät
vain pahasti haavoittuneen miehen, jota kiidätetään sairaalaan, ja
toivottavat meille onnellista matkaa.

Hän päästi pilkallisen naurahduksen ja komensi:

— Nyt liikkeelle!

Ambulanssiauton pimeydessä Raudalla oli hyvää aikaa miettiä tilannetta.

Häntä tuskastutti ennen kaikkea asentonsa epämukavuus. Miehet, jotka
olivat köyttäneet hänet paareihin liikkumattomaksi, olivat osanneet
tehtävänsä. Ainoakaan solmu ei ottanut höllentyäkseen, ja pian hän
katsoi parhaaksi luopua yrittämästä sitä. Nuorat olivat pureutuneet
vain entistä pahemmin ranteisiin ja nilkkoihin.

Ristilukki hämmästyisi varmaan, hän tuumi, jos tietäisi, etten minä
ajattelekaan pakoa. Se olisi sitä paitsi täysin mahdoton, hän jatkoi
mietteitään. Auton takaovi, josta hänet oli työnnetty sisään, oli
lukittu ja teljetty ulkoa päin. Liikkeelle lähdettäessä hän oli
lisäksi kuullut, että kaikkiaan kolme autoa käynnistettiin melkein
samanaikaisesti. Ristilukki oli varannut mukaan kokonaisen suojakaartin
itselleen. Kumpi loppujen lopuksi perisi voiton, se oli nyt hiuskarvan
varassa. Jos hän, Rauta, oli laskenut hiukankaan väärin, hän joutuisi
maksamaan virheen hengellään kenenkään ehtimättä hänen avukseen.

On onni, hän ajatteli, ettei Inkerillä ole aavistusta siitä tukalasta
asemasta, jossa minä olen. Hän puolestaan saattoi olla huoleti
vaimonsa ja lastensa kohtalosta. Tuomari Matikainen oli luvannut
henkilökohtaisesti pitää huolen siitä, ettei heille päässyt mitään
pahaa tapahtumaan, ja hän oli mies, jonka sanaan saattoi luottaa.

Rauta arvioi, että oli ajettu toista tuntia, kun auto nytkähtäen
pysähtyi. Ulkoa kuului useita ääniä. Sitten takaovi avattiin ja paarit
vedettiin ulos.

Yö oli loppumassa. Talviaamu sarasti.

Rauta silmäili jännittyneenä ympäristöä. Aivan oikein, he
olivat saapuneet Hyvinkään lentokentälle, joka nyttemmin oli
siviili-ilmailuliikenteen vapaassa käytössä. Hän erotti kauempana
lentokonehallin palaneet jäännökset ja tyhjillään olevan, parakkimaisen
lennonjohtorakennuksen. Kentällä näkyi vain eräs yksinäinen,
kaksimoottorinen kone. Pari miestä oli seisoskellut tupakoiden sen
luona. Toinen heistä lähti kävelemään kentän laitaan saapuneita autoja
kohden.

Vanki havaitsi arvioineensa oikein: ambulanssivaunun jäljessä
oli seurannut kaksi henkilöautoa. Ristilukkipariskunta oli juuri
laskeutunut maahan toisesta, von Markenfeld kääntyi puhuttelemaan
viittä miestä, jotka seisoivat synkkänä ryhmänä toisen auton edessä.
Irja tuli paarien luo. Viluissaan hän kietoi kriminnahkaturkkinsa
kiinteämmin ympärilleen. Pilkallinen hymy huulilla hän kumartui
sanomaan sidotulle miehelle:

— Teillä ei ole tietysti käsitystä siitä, missä olemme, tuomari Rauta.
Mutta sillä pikku seikalla ei ole toki mitään merkitystä teille — nyt
enää.

Pieni, hentorakenteinen lentäjä, jolla oli tummat, tiukkailmeiset
kasvot, oli päässyt jo aivan lähelle, von Markenfeld ehättäytyi samalla
paikalle ja astui hänen ja paarien väliin.

— Huomenta, mr Overbrook, hän puhutteli lentäjää, oletteko valmis
lähtöön?

— Kyllä, sir. Saimme puhelinilmoituksenne. Mutta jos tarkoitus on, että
paarit tulevat mukaan, meidän on irroitettava takaistuimet, saadaksemme
tilaa niille.

— Ei ole tarpeen, von Markenfeld torjui. — Lääkärit vakuuttivat,
potilaan kestävän matkan hyvin istuvillaan. Lentokoneen tuolithan ovat
varsin mukavat.

— Ja kuopat ovat ilmassa pehmeät maantiehen verrattuina, Irja hymähti.

Lentäjä yritti kurkistaa makaajaan.

— Älkää viivytelkö enää, mr Overbrook, von Markenfeld tiuskasi. —
Ystäväni sai vaikean raivokohtauksen ja haavoitti itseään yrittäessään
hypätä ikkunasta kadulle. Lääkärit katsoivat parhaaksi, että hänet
leikataan Tukholmassa. Leikkaussali on tilattu kello 10:ksi. Saamme
pitää kiirettä ehtiäksemme ajoissa perille.

— Hyvä on, sir, lentäjä virkahti ja kääntyi lähteäkseen.

— Hetkinen, mr Overbrook, Irja sanoi. — Miksi olette tänä aamuna noin
synkän näköinen? Tulitteko eilisiltana juhlineeksi liikaa?

Puhuteltu katsoi muualle vastatessaan lyhyesti:

— En, mrs Field.

Kun hän oli loitonnut kuulomatkan ulkopuolelle, von Markenfeld
puuskahti vaimolleen:

— Mitä typeryyksiä sinä jaarittelit kapteenille! On järjetöntä
suututtaa hänet.

— En pitänyt hänen ilmeestään, Irja puolustautui. — Hänessä oli jotakin
uhkaavaa.

— Loruja! mies ärähti. — Kas niin, pojat, käykää käsiksi paareihin.

Kun pieni saattue ehti lentokoneen luo, molemmat moottorit olivat jo
käynnissä. Ohjaaja ja sähköttäjä olivat paikoillaan. von Markenfeld
kapusi koneeseen ja meni puhuttelemaan heitä estäen heitä näkemästä,
mitä taaempana tapahtui. Irja valvoi vartijoiden puuhaa, kun nämä
irrottivat Raudan paareista ja kantoivat hänet perimmäiselle istuimelle
ja sitoivat hänet siihen kiinni. Lopuksi he heittivät huovan
huolimattomasti hänen ylitseen.

Kun kaikki oli valmista, von Markenfeld tuli heidän luokseen.

— Milloin te palaatte, päällikkö? toinen vartija kysyi.

— Huomenna. Pitäkää huoli siitä, että te hoidatte kunnolla oman
osuutenne.

— Tietysti, päällikkö. Nyt, kuten aina. Hauskaa matkaa — teille
kolmelle!

Hetkistä myöhemmin lentokone aikoi rullata. Vauhti kiihtyi nopeasti, ja
pian irtauduttiin kevyesti maasta.

Von Markenfeld tuli Raudan luo.

— Irja, hän käski, asetu seisomaan ohjaus hytin ovelle, jotta pojat
uteliaisuudessaan eivät pääse yllättämään meitä. Minun tekee mieli
vielä keskustella hieman kookkaan ystävämme kanssa, ennen kuin eroamme
hänestä.

— On sinulla huvisi, vaimo hymähti, mutta noudatti määräystä.

Pitkä, laiha mies työnsi huovan syrjään ja poisti vangilta suukapulan.

— Miellyttävä matka vai? hän kysäisi hymyillen pirullisesti.

Rauta silmäili ympärilleen. Matkustajaosastossa oli seitsemän istuinta,
niistä vasemmalla kolme. Hänet oli köytetty oikeanpuoleisen tuolirivin
taaimmaiseen istuimeen, vastapäätä lentokoneen ovea. Takana oli luukku
matkatavarasäiliöön.

— Pieni, sievä kone, eikö totta? von Markenfeld tiedusti.

— Lujaa englantilaista tekoa. De Havilland tehtaiden laatutyötä. Ostin
tämän jo pari vuotta sitten enkä ole havainnut aihetta moitteisiin.

Vanki katsoi ikkunasta lumista aamu maisemaa, jonka ylitse he kiitivät
vajaa tuhannen metrin korkeudella.

Laiha mies nojasi kevyesti edessä olevan tuolin selustaan ja leikitteli
pitkällä tikarilla. Rumilla kasvoilla oli inhottava irvistys.

— Kaipaatteko jo alas, mr Rauta? Se on typerää. Nauttikaa toki näistä
hetkistä. Kun pääsemme meren ylle ja sivuutamme aluevesirajan,
lentomatka on teidän osaltanne lopussa. Tahdotteko kuulla, mitä teille
silloin tapahtuu?

Hän nauraa kihersi tyytyväisenä ja jatkoi:

— Te saatte uuden »raivokohtauksen» ja syöksytte kenenkään ehtimättä
estää ovesta ulos. Te putoatte ja katoatte jäiseen veteen. Se on
surullista. Mutta »onnettomuudelle» ei mitään voi. Elämä on sellaista:
loppu tulee jokaiselle.

Viheriät silmät kiilsivät nautinnollisesti.

— Voisitte jo sanoa jotakin, mr Rauta. Mutta en kehota teitä
yrittämään sellaista hulluutta kuin turvautumista ohjaushytissä
istuviin lentäjiin. He eivät kyllä kuulu Ristilukin väkeen. Minä
olen heille rikas johtaja Field, joka on palkannut heidät hoitamaan
yksityiskonettaan. He ovat hyviä lentäjiä, eikä haittaa, että he ovat
älyltään vähän yksinkertaisia. Mutta jos koetatte huutaa heitä apuun,
minä mielihyvin upotan tämän välkkyvän teräksen kurkkuunne.

— Uskon sen, Rauta sanoi tyynesti. — Eräät apurinne ovat kylliksi
miehiä käsitelläkseen pistoolia. Mutta te olette toista tyyppiä.
Te käytte vain sidottujen tai tainnoksiin lyötyjen kimppuun, ja
teidän aseenne ovat ruoska ja tikari. Kas, kun kieltäydyitte siitä
nautinnosta, että olisitte itse kiduttanut perämies Cornplowin
kuoliaaksi, kun kerran houkutuslintunne oli jo tehnyt hänet
tajuttomaksi.

von Markenfeld rypisti matalaa otsaansa.

— Se suututtaakin minua, hän kähisi. — Melakoski teki kirotun
erehdyksen kiirehtimällä ampumaan hänet. Cornplow-petturi pääsi
liian vähällä. Minä en edes ehtinyt pitämään tällaista rattoisaa
keskusteluhetkeä hänen kanssaan suolatakseni hieman hänen lähtöään.

— No, te otitte vahingon takaisin, vanki sanoi. — Komisario Tahvolan
tapauksessa ette tyytynyt siihen, että kätyrinne olivat iskeneet hänen
takaraivonsa hajalle. Teidän piti tikarillanne porata vielä hänen
keuhkonsa puhki.

Laiha mies nuoleskeli ohuita huuliaan.

— Ah, niin. Tuo mustasilmäinen nuuskija tuotti minulle iloa.

Rauta silmäsi ohjaajahytin ovella seisovaan tyttöön. Syvän inhon
vallassa hän totesi, että tämä näytti nauttivan miehensä puheista.

— Lorettan ja Irenen tyydyitte kuitenkin murhauttamaan taas muilla, hän
huomautti.

— Minulla oli silloin tärkeämpää tekemistä, von Markenfeld hymähti.
— Mutta minä tiesin tarkoin, mitä tapahtui. Minulla on voimakas
mielikuvitus. Ei ole tarpeen olla aina itse paikalla.

— Angelan tapauksessa olitte paikalla, vanki virkahti.

Se oli pelkkää arvailua hänen puoleltaan. Hän yllättyi sanojensa
tekemästä vaikutuksesta. Rumat kasvot vääntyivät raivosta.

— Te tiedätte paljon, mr Rauta, laiha mies sähisi. — Olette siis
kuullut myös tuon hullun, korskean tytön tarinan. No niin, minä lähetin
hänelle sanan, että liittyköön meihin. Hän kieltäytyi. Minä itse
vaivauduin hänen luokseen. Mutta välittämättä edes kuunnella, mitä
minulla oli ehdotettavana, hän heitätti minut ulos. Minut! Ja minä
olisin ollut valmis tekemään hänestä miss Keren seuraajan!

Irja puuttui puheeseen. Katkerasti naurahtaen hän virkkoi:

— Muistele tarkemmin, Martin. Sinä olisit ollut valmis tekemään hänestä
muutakin. Olit aivan hulluna häneen ja aioit syrjäyttää minut. Siksi
minä tahdoin olla mukana silloin, kun hän sai rangaistuksensa.

von Markenfeld käännähti häneen ja mitteli vaimoaan synkin katsein.

— Angela oli komea tyttö ja hyvin tyylikäs, hän mutisi.

— Kovin vähän jäi siitä komeudesta ja tyylikkyydestä jäljelle, kun me
tavoitimme hänet öisellä Mannerheimintiellä, nainen hymähti. — Hän
yritti juosta porttikäytävän suojaan. Ja sinä olisit varmaan viime
hetkessä ohjannut sivuun, ellet olisi pelännyt minua. Muistatko hänen
kauhusta laajentuneet silmänsä, kun hän käännähti päälle syöksyvän
auton valoja päin? Sitten hän avasi suunsa huutoon, mutta hän ei
ehtinyt saada esiin ääntäkään. Ah...!

Rautaa puistatti.

— Terrorilla te olette hallinneet apureitannekin, hän totesi.

Laiha mies kohautti ylenkatseellisesti hartioitaan.

— Niiden tyhmien otusten hallitsemiseen ei suurta taitoa tarvittu,
hän sanoi. — Ne nuoret hanhet, jotka asioivat tukolaisilla laivoilla,
luovuttivat lauhkeasti puolet ansioistaan minulle. Se tuotti hyvin.
Mutta sitten sain yhteyden Cabotiin. Kuvittelin, että siitä kehittyisi
elämäni suurin kaappaus.

— Minä varoitin sinua, Martin, Irja huomautti, — jos olisit uskonut
minua, meidän ei olisi nyt pakko paeta.

von Markenfeld irvisti hänelle.

— Meillä ei ole mitään hätää. Olen siirtänyt rahamme brüsseliläiseen
pankkiin. Meillä on yllin kyllin toistaiseksi!

— Niin kai, Rauta virkkoi. — Eikä teillä ole aikomustakaan palata.
Tosin äsken vakuutitte miehillenne tulevanne takaisin huomenna. Mutta
se oli tietysti valhe. Teitä ei kiinnosta vähääkään, miten apurienne
käy.

Tikarilla leikkivä mies nauraa kihersi.

— Ei, se ei kiinnosta minua, hän myönsi. — Näitte kai salkkuni.
Siinä minulla on luettelo koko joukosta. Sen viskaan mereen teidän
perässänne. Sillä olen selvä noista ihmisistä. Pitäkööt itse huolen
itsestään, jos kykenevät. Minä olen holhonnut heitä jo kyllin kauan.
Eikä heistä ole enää hyötyä minulle, sen jälkeen kun he ovat täyttäneet
sen käskyn, minkä viimeksi annoin heille. Haluatteko tietää, mikä se
oli, mr Rauta?

— En.

Von Markenfeld kumartui vankinsa puoleen ilkkuen:

— Mutta se koskee läheltä teitä, mr Rauta. Kun te hetken kuluttua
katoatte käsistä ja jaloista sidottuna jäiseen veteen, täytyy teidän
viedä mukananne syvyyteen tieto, miten vaimonne ja lastenne on käynyt.
Tällä hetkellä mieheni lähestyvät teidän kotianne, ajatelkaa sitä, mr
Rauta! Eikä heillä ole mitään estoja naisten ja lasten käsittelyssä...
Ahaa, tekään ette siis ole haavoittumaton! Olette kai kuvitellut
olevanne voittamaton. Mutta nyt olette tavannut vahvempanne. Teidän
olisi pitänyt etukäteen ottaa huomioon, että Ristilukin kosto kohtaa
hirveänä sitä, joka nousee häntä vastaan!

Hän kiihtyi omista sanoistaan ja sähisi:

— Teidän katseessanne on yhä uhmaa, mr Rauta. Te unohdatte tikarini,
jolla saatan helposti muuttaa kasvojanne. Luulenpa, että teenkin sen!

Irja syöksähti huudahtaen hänen luokseen ja tarrautui hänen kohotettuun
käteensä.

— Ei, Martin! Sen jätät tekemättä! Riittää, että hän katoaa!

Laiha mies yritti kiroten vapautua hänen otteestaan. Mutta vaimo ei
antanut periksi. Huohottaen he kamppailivat tikarista.

Äkisti he jäykistyivät paikoilleen.

Aivan läheltä oli kajahtanut jyrkkä komennus:

— Kädet ylös!

Ylietsivä Tahvola seisoi matkatavarasäiliön oven edessä pistooli
kädessään. Nuori etsivä ilmestyi hänen selkänsä takaa niin ikään
aseistettuna.

Von Markenfeld ja hänen vaimonsa tuijottivat heihin ällistyneinä.
Sitten hämmästys vaihtui kauhistukseksi. Tikari putosi kilisten
lattialle.

Irja sai vaivoin änkytetyksi:

— Keitä... keitä te olette?

Komea ylietsivä ojentautui täyteen pituuteensa vastatessaan jylhästi:

— Poliiseja!

Hän kääntyi toverinsa puoleen ja määräsi:

— Laurikainen, pane heille kummallekin käsiraudat. Minä päästän sillä
aikaa tuomari Raudan köysistä.

Irja puri huuliaan ojentaessaan vaieten kätensä. Hänen miehensä ei
liioin yrittänyt vastarintaa. Mutta kun käsiraudat napsahtivat hänen
ranteisiinsa, hän päästi kimeän huudon:

— Overbrook! Kirottu nahjus! Overbrook!

Lentäjä ilmestyi ohjaushytin ovelle. Hän nyökkäsi rikosetsiville.
Sitten hän kääntyi isäntänsä puoleen:

— Kutsuitteko te minua?

Von Markenfeld raivosi:

— Ettekö näe, Overbrook, mitä täällä on tapahtunut?

Pieni, hento mies virkahti kylmästi:

— Kyllä. Teidät on pidätetty. Vaimonne samoin.

— Miten te julkeatte puhutella noin minua, isäntäänne?

— En kehtaa enää sanoa: sir. Katsokaas, toverini ja minä olemme kunnon
miehiä. Mutta me emme ole älyltämme niin yksinkertaisia kuin te äsken
julistitte. Tähän koneeseen asennettiin viime yönä kuuntelulaitteet.
Eivät ainoastaan poliisit kuulleet matkatavarasäiliöön jokaista sanaa,
mikä täällä on lausuttu, vaan myös me omalle puolellemme. Vähempikin
olisi riittänyt paljastamaan meille, että olemme tietämättämme olleet
rikollisten palveluksessa.

Irja kysyi tiukasti:

— Kuka päästi nuo miehet koneeseen?

— Tietysti toverini ja minä, lentäjä vastasi. — Kukapa muu? Heillä oli
selvät viranomaisten paperit.

Rauta oli saanut kätensä ja jalkansa vapaiksi. Hän ojenteli
varovaisesti jäseniään, jotka olivat pahasti puutuneet.

— Se, mitä heillä oli kerrottavana isäntäväestänne, hän virkahti,
tuntui kai uskomattomalta teistä, mr Overbrook.

— Aivan niin, sir, lentäjä vastasi. — Minä kysyin, että jos asiat
olivat niin, miksi rikollisia ei pidätetä ilman muuta. Poliisit
selittivät, että kysymys on tunnottomista murhaajista, joihin on vaikea
päästä käsiksi, ellei heitä saada itse paljastamaan rikoksiaan. Ja he
totisesti paljastivatkin!

— Niinpä kääntäkää kone, mr Overbrook, Rauta sanoi. — Pyytäkää
toverianne sähköttämään Malmin lentokentälle, että laskeudumme sinne.
Minun on laadittava toinen sähke ylipoliisipäällikölle.

Lentäjä teki kunniaa ja poistui omalle puolelleen.

Tahvola puhutteli Rautaa äänessään syvää kunnioitusta:

— Minulta oli pudota silmät päästä, kun sain teidän ohjekirjeenne,
tuomari. Mutta kuten käsky oli, olemme sanatarkasti noudattaneet sitä.
Mistä kummasta te ennakkoon tiesitte kaiken? Hirmuista uhkapeliä te
kuitenkin pelasitte.

Von Markenfeld oli lamaan lyötynä vaipunut etuistuimelle. Kun kone
kääntyi jyrkästi palatakseen, hän lysähti kokoon ja purskahti
hillittömään itkuun.

Irja oli istunut jäykin kasvoin viereisellä tuolilla. Nyt hän tiuskasi:

-— Tappio! Niin, Martin, täydellinen tappio! Eikö sinussa ole miestä
kantamaan sitä edes ulisematta?

Nyyhkytykset vavisuttivat pitkää, laihaa miestä entistä pahemmin.

Vaimo silmäsi häneen halveksivasti. Sitten hän suuntasi katseensa
jäykästi eteen päin. Hän mutisi puoliääneen:

— Ah, millainen raukka! Millainen inhottava raukka.

Sen jälkeen hän ei lausunut sanaakaan. Selkä suorana ja pää ylpeästi
pystyssä hän istui liikkumatta paikallaan.

Rauta ei liioin puhunut. Huoli perheestä jäyti häntä.

Kun lentokone laskeutui Malmin kentälle ja pysähtyi päärakennuksen
lähettyville, poliisiketju ympäröi sen heti.

Rauta laskeutui ensimmäisenä maahan.

Tuomari Matikainen riensi puristamaan hänen kättään.

241

— Te... te olette suurenmoinen! Sallikaa minun onnitella ja kiittää
teitä.

Hän puhui lämpimästi. Mutta tummat, nelikulmaiset kasvot kuvastivat
ennen kaikkea tyrmistystä.

— Sain sähkeenne puolisen tuntia sitten, hän jatkoi. — Taivaan nimessä,
millaisen järkytyksen se tuottikaan minulle henkilökohtaisesti.
Että Irja Laantila...! Vaimolleni on oleva hirveä isku, että hänen
serkkunsa...

Rauta keskeytti hänen valituksensa:

— Perheeni...?

Ylipoliisipäällikkö rauhoitti häntä:

— Kaikki hyvin, sillä taholla. Kuusimiehinen lurjusjoukko tuli talonne
luo kyllä paukuttelemaan. Mutta me yllätimme heidät, ja koko roikka
pidätettiin. Olisittepa ollut näkemässä...!

Rauta ei kuunnellut häntä enää. Hän oli nähnyt tutun auton pyyhältävän
avoimesta veräjästä vinhaa vauhtia kentälle. Kun se ulvovin jarruin
pysähtyi, Martti-poika ryntäsi ensimmäisenä ulos. Inkeri seurasi häntä.

— Isä, isä! poika huusi niin että raikui. — Äiti on ainutlaatuinen
ajaja! Sinä et ole varmasti saanut koneesta koskaan irti sellaista
vauhtia kuin äiti nyt.

Inkeri ei näyttänyt olevan yhtä haltioissaan. Hän hymyili kyynelten
lävitse sanoessaan:

— Pelkään tehneeni tyhmyyksiä, Kaarlo. Ainakin kolme liikennepoliisia
merkitsi automme numeron muistiin.

Rauta sulki heidät molemmat syleilyynsä.

Tullessaan vaunun luo hän havaitsi kotoisia vastaanottajia olevan
enemmänkin. Takaistuimella Mari pöyhisteli leveänä, ja hänellä oli
pienokainen sylissään. Tuikeasti hän tervehti isäntäänsä:

— Vai niin, sitä tultiin sentään takaisin! Sen minä vain sanon
tuomarille, että nyt tämä häly ja melske saa taas kerrakseen riittää.
Onkos se nyt laitaa, että jumalattomalla menolla pannaan alttiiksi
vanhan ihmisen ja Tytti-raukankin henki? Ja minkä vuoksi? Tyhjän tautta!

Nauraen Rauta puristi iäkkään palvelijattaren kättä.

— Siinä Mari on oikeassa. Kerrankin!



