Kaarle Halmeen 'Arkadia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3530. E-kirja
on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




ARKADIA

Elämäni kuvia maailmaa kuvastelevilta palkeilta
kansallisen kevättunnelman ajoilta


Kirj.

KAARLE HALME





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.






        Motto:

        Siit' on kauan — hyvin kauan —
              on kuin olis unta.
        Unheen pilvet satavatko
              kaiken päälle lunta?

        Kuka muistaa sinisaaren,
              runokuvain lehdon —
        kuka ahjon sampoineen
              ja suurten unten kehdon?
        Kuka muistaa Arkadian
              uhritulten valon,
        kuka heljän aamuruskon:
              kansan sielun palon?




SISÄLLYSLUETTELO:

Kevättä ja routaa.

  1. Arkadian porttien juurella.
  2. Kovan onnen näytäntö.
  3. Näyttelijät pyrkivät säännösteltyihin työoloihin.
  4. Mitalin toinen puoli.
  5. Kaksiteräinen miekka.
  6. Läksiäiskekkerit.
  7. Auta miestä mäessä.
  8. Kynnyksellä.
  9. Rekiretkellä.
 10. Ihana kevät.
 11. Järjestelmän koe.
 12. Asemasillalla.
 13. Valtava juhlapuhe.

Latuja ja lakeutta.

  1. Viesti etelästä.
  2. Gambrinissa.
  3. Kun näyttämöllä herkutellaan.
  4. Huomattava saavutus.
  5. Kukon orrella.
  6. Pohja tuntuu.
  7. Entistä työtoveria tervehtimässä.
  8. Sokea kana on löytänyt jyvän.
  9. Tosi kynnessä.
 10. Syytetyn penkillä.

Tähkäpäitä.

  1. Työn onnea.
  2. Uusi tuttavuus..
  3. Juhlan merkeissä.
  4. Silmänkääntäjätemppu.
  5. Kulttuurihistoriaa näyttämöllä.
  6. Päätösvaltaisen miehen lupaus.
  7. Lehden kääntyessä.

Ulkomailla.

  1. Tukholmassa.
  2. Kööpenhaminassa.
  3. Leipzigissä.
  4. Berliinissä.
  5. Kotimatka.

Sinisellä sillalla.

  1. Mainingeissa.
  2. Uutisia ulkomailta.
  3. Kuka iski?
  4. Sairaus.
  5. Haaste.
  6. Epäilty näytelmä.
  7. Aituri.
  8. Eloisa kevät.
  9. Voitto.
 10. Padot murtuvat.
 11. Tervetuliaisruusut.
 12. Hämmästyttävä ehdotus.
 13. Amppeli ja tomppeli.
 14. Vastavirrassa.
 15. Mikä on tarkoitus.
 16. Kiistan aihe.
 17. Merkkitapaus Arkadian näyttämöllä.
 18. Ohrasalama.
 19. Uusi välikirja.
 20. Yllätys.
 21. Hyvästijättöni Arkadian yleisölle.

Tuuliajolla.

  1. Omantunnon edessä.
  2. Kun sisäinen palo ei valaise.
  3. Odottamaton vieras.

Taidetta taiteen vuoksi.

 1. Raskas hetki.
 2. Railon yli.
 3. Uusi ympäristö.
 4. Uhkarohkea yritys.
 5. Ihmisten ilmoilla.
 6. Neuvoton neuvonantaja.
 7. Tien mutkassa.

Uusia taipaleita.

  1. Ratkaisuja.
  2. Uutisia.
  3. Sovinto.




KEVÄTTÄ JA ROUTAA



1.

ARKADIAN PORTTIEN JUURELLA.


Näyttämön kello soi.

Sen kilinässä on aavemainen ja epätodellinen soinne. En tunne, että
minulla olisi mitään yhteyttä tuohon soittoon, mutta nousen kuitenkin
pukuhuoneen tuolilta, koska teatterin tukkataituri ja ihomaalimestari
sieppaa kaavun harteiltani ja loittonee vierestäni.

Nousen ja vetäisen mustan Daniel Hjort-pukuni kireätä miehustaa vähän
alemmaksi.

Kello soi heti uudelleen.

Sen ääni on kuin voimistunut ensimmäisestä yrityksestään. Nyt se on
kirpeä ja käskevä. Katson kysyvänä ympärilleni, vaikka tiedän selvästi,
ettei minulla ole mitään kysyttävää eikä mitään turvaa missään.

Pukuhuoneen herttainen palvelushenki, vanha ja äidillinen rouva
Kjällman, astuu eteeni mustatöyhtöinen baretti kädessä ja musta kaapu
käsivarrella.

Puvuston ylihoitaja Siina Pastell ehättää väliin ja selittää jotakin
sen tapaista, että ne siellä alhaalla puetaan ylleni sitten kun
tarvitaan. He molemmat kyllä seisovat valmiina kulissien takana.

Kello hurjistuu pärisemään kolmannen kerran.

Nyt se ei enää kutsu eikä käske. Se vaatii ja uhkaa! Sen äänessä on
röyhkeä sävy, joka vaatii ehdotonta tottelemista. Se valtaa kaiken
huomioni.

Koetan kuitenkin ymmärtää mitä naiset äsken selittivät ja nyökkään
heille ystävällisesti.

— Niin, niin! Hirsipuun luona tavataan, — sanon kohteliaasti ja lähden
alas.

Hiljaista puhelua kuulen takanani, mutta en tiedä mitä sanotaan. Tiedän
vain, että on kuljettava portaita alas.

Portaitten juurella työntää tarpeistonhoitaja, rouva Hermans, minulle
kirjan käteen ja hymyilee.

— Vai niin! — sanon hänelle. — Livius! Kas vain tätä piskuista Rooman
historiaa!

— Ajattele, että siinä on vain yksi luku! — sanoo Sala kulkiessaan
ohitse, katsomoa kohti, ja nauraa mennessään.

Herään tästä vähän todellisempaan elämään, ja Salan leppoisa
nauru helpottaa hermojännitystä. Tekee mieli laskea leikkiä
kuolemanahdistuksen uhallakin.

— Tästä Liviuksen historiastako minä siteeraan Vergiliustakin? sanon
hermostuneen iloisesti. — Mitä?

— Onko Hjortissa semmoinen ristiriita? — kysyy Sala ja pysähtyy ovelle.

— Missä rakkauskirje on? — kysyn samassa rouva Hermansilta.

— Kirjan kansien välissä. Samaan satoon tulee tohtori näyttämöltä ja
alkaa puhella sekä Salalle että minulle selittäen, että Livius oli
historioitsija, jota ei sovi ylistää suureksi puhujaksi.

— Mutta — ettehän te ole sitä Liviuksen kirjasta lukenutkaan, — sanoo
tohtori minulle.

— En, — vastaan hyvätuulisena. — Minulla ei ollut harjoituksissa mitään
kirjaa.

Tohtori nauraa ja poistuu Salan kanssa katsomon käytävään.

Jään yksin kulissien taakse seurustelemaan Rooman historian ja filosofi
Hjortin rakkauskirjeen kanssa. Tunnen, että pieni välikohtaus on
paljon sulattanut pelon nostattamaa jäykistymistä. Koenäytäntö on
teatteriinpyrkijälle ilkeä paikka. Kokeilijan edessä ja ympärillä on
vain masentavia asioita. Joitakuita näyttelijöitä ilmaantuu kulissien
väliin tavallisissa omissa puvuissaan. Minä yksin edustan Turun linnan
ja Sigismundin aikakautta. Minä yksin olen talon ulkopuolella. Kaikki
muut ovat sisällä. Niin! Seison korkeitten porttien edessä. Olen kuin
mierolainen Arkadian porttien juurella. Kolkutan, mutta en tiedä,
olenko otollinen.

Olen oikea Daniel Hjort. Romanttinen mietiskelijä, joka ei tunne
itsestään muuta kuin omat mielikuvansa ja valtimonsa kiihkeät lyönnit.
Nekö riittäisivät Stålarmin hoviin ja linnan kavaljeerien parveen
päästämään tuntemattoman miehen? Teologi- ja filosofi-poikanenko
ritarikannusten ja taistelutapparain kalskahtelevaan ympäristöön?

Nuo tuolla, jotka avustavat tätä näytelmää, kuuluvat Arkadian
hovikuntaan. He ovat varmoja itsestään ja asiastaan, mutta minä seison
ulkona, porttien ulkopuolella.

Totta totisesti! Onko tässä kaksi onnetonta Daniel Hjortia?

— Aletaan! kuuluu ääni, joka panee vavahtamaan.

Mutta samassa painuu pääni kirjaa kohti, ja niin käyn näyttämölle
mahdollisimmasti irtaantuneena ilkeästä tilanteesta. Se maineen
permanto, jota astelen ja joka vielä äsken peloitti minua, häipyy äkkiä
mielestäni. Alan ajatella ja tuntea niinkuin olen tottunut ajattelemaan
ja tuntemaan silloin, kun henkeni tuntosarvet ovat Daniel Hjortia
hahmotelleet.

Nostan hitaasti pääni kirjasta ja tuijotan pimeään katsomoon, joka
on musta ja syvä. Mitään ei sieltä näy, eikä mikään minua häiritse.
Kaikkialla on haudan hiljaisuus. Alan:

    Puhujan suuren laill' en väittää taida — — —

Tämän jälkeisistä tapauksista ei minulle jää mitään selkeätä kuvaa tai
muistoa. Kohtaus seuraa kohtausta välittömästi ja keskeytymättömästi.
Aivan toisin kuin näytäntöiltoina näyteltäessä. Kulissien muutoksia
ei ole, eivätkä myötäesiintyjät puhu muuta kuin mikä on välttämätöntä
päähenkilön vuorosanoille.

Kerran saan vähän hengähtää, kun ranteisiini sidotaan käsiraudat. Mutta
kauan se ei kestä. Pian ne ovat paikoillaan, ja esitys jatkuu samassa
huumassa ja loppuu aavistamattoman pian huutoon: vapautta, ilmaa!
Kaikki on ohi. Seison kulissien välissä kuumana ja höyryävänä enkä ole
oikein selvillä, mihin nyt pitäisi ryhtyä. Tuntuu vain siltä, että nyt
vasta pitäisi alkaa kaikki alusta. Useat toverit onnittelevat, mutta
minä vain ihmettelen tätä menoa enkä osaa sanoa mitään. Silloin tulee
johtokunta katsomosta. Väistyn syrjään noiden arvokkaiden miesten
tieltä, mutta professori Jaakko Forsman, joka verevänä ja tanakkana
tulee ensimmäisenä, astuu suoraan käsi ojossa minua kohti. Tunnen hänet
heti aito forsmanilaisesta ulkomuodostaan.

— Terve tuloa Suomalaiseen Teatteriin! — sanoo professori yksikantaan
ja pusertaa miehekkäästi kuumaa kättäni. — Olette Hämeenkyröstä? Eikö
niin?

— Kyllä olen.

— Niin, niin. Tunnen isänne. Sanokaa terveisiä! Tulette suoraa päätä
hallinnolliselta uralta. No, no. Ei oppi ojaan kaada. Sanon, terve
tuloa! [Olin ollut Turun lääninhallituksessa ylimääräisenä kanslistina
ja Liedon v.t. nimismiehenä.]

Kumarran professorille ja sanon jotakin kiitoksen tapaista
hämmennyksessäni. Tämän jälkeen tervehtivät Almberg, Löfgren ja
Wahlström, joiden tohtori sanoo myös kuuluvan johtokuntaan. Ehdin
huomata, että tohtori on iloinen ja tyytyväinen. Sitten nämä mahtavat
herrat poistuvat tohtorin huoneeseen.

Minä juoksen portaille ja ravaan pukuhuoneeseen kuin kirmaava varsa.
Kauan ei kestä puvun muutto eikä ihomaalin poistaminen. Seison jo
lähtövalmiina, kun Axel Ahlberg ja Niilo Sala hänen kintereillään
tulevat onnittelemaan.

Arkadian portit ovat auenneet.



2.

KOVAN ONNEN NÄYTÄNTÖ.


A Arkadian katsomo on täynnä yleisöä.

Suomalaisen sivistyneistön valioväki on miehissä ja naisissa
kokoontunut viettämään suomalaisen kulttuurin voitonhetkeä,
merkitsemään nousuastetta suomalaisuuden ja suomalaisen hengen
kohoavalla pengermällä.

Arkadian siniverhoinen sali on jo tällä vuosikymmenellä tottunut
näihin kultatähkäisen viljankorjuujuhliin. Tämä merkillinen aika, jota
yhdeksännentoista vuosisadan kahdeksankymmenlukuna tullaan kautta
aikojen erikoisena mainitsemaan ja jolle sennimisenä tullaan aina
antamaan merkitsevä sija suomalaisen hengenvainion viljelyksessä, oli
tehnyt toivorikasta terää monilla saroilla ja tuleennuttanut monia
kylvöjä.

Tämän viljelyksen eri saavutukset olivat kuin siikkoja yhteisessä
kykäässä, jonka kasvamisesta oli riemuittava. Ja yhteisenä riemun
paikkana oli vanha Arkadia, jonka kuhilashatun alla kaikista
kansallisista sitomista vilpittömästi iloittiin.

Arkadiassa tavattiin tuttavat ja kylänmiehet, saman vainion väki ja
samojen sarkojen kylväjät ja leikkaajat. Arkadia oli suomalaisen hengen
yhtymäkohta ja kansallisen mielen virkistävä tyyssija.

Sellainen oli Arkadia kaikkinakin näytäntöiltoinaan, mutta varsinkin
erikoisina ensi-iltoinaan. Silloin tuntui kautta kaupungin sama tunne:
kokoonkutsuva lippu liehuu Arkadian katolla!

Jos vielä lisäksi tämä näkymätön lippu hulmusi kotimaisen ensi-illan
merkeissä, oli kutsu velvoittava, sillä uutta voittoa se tällöin
kutsui toteamaan. Se tiedettiin ja tunnettiin. Se tunnettiin kaikkien
saavuttamaksi yhteiseksi lippujuhlaksi. Siksi ja sentähden pidettiin
Arkadiaa suomalaisen kulttuurin keskeisenä kerhokotina.

Kotimaisen ensi-illan merkeissä oli Arkadian lippu taaskin liehunut.
Siksi oli katsomo täynnä seuraamassa Minna Canthin "Kovan onnen
lapsien" esitystä.

Useat olivat kuitenkin saapuneet teatteriin epäilyksen kauna sielussa.
Aivan entisenlaatuisessa mielialassa tuskin kukaan oli tullut, sillä
näytelmän nimi jo sellaisenaan oli monelle kuin poikkeuksellisena
ennuksena. Eikä kai kukaan odottanut mitään iloista elämystä tästä
illasta — ellei ehkä kuitenkin taidenautintoa, kaikista ennakkohuhuista
huolimatta.

Näytännön kestäessä mykistyivät kuitenkin enteet ja aavistukset.
Näytelmän hirmuisuus ja peloittava todellisuus ylittivät hurjimmatkin
mielikuvat. Yleisön valtasi ensin hämmästys, sitten hämmennys ja
lopulta kauhu.

Työttömyyden kirot johtivat tapahtumia näytelmässä. Mutta oliko Savon
rautatierakennuksella kaikki juuri tällaista? Sitä kysyttiin. Onko
tällä jokin tarkoitus vai mitä tämä on? Mitä tekijä tahtoo? Kyllä se
tiedetään, että maailmassa on paljon kurjuutta, mutta suotta sitä
on Arkadiaan ahtaa! Ei se kuitenkaan sinne mahdu! Eikä tätäkään
enemmän! Ei enää toista kertaa! Hirmuinen tendenssinäytelmä! Roskaväen
kiihoittaja! Ketään ei haluta katsella maailmaa tältä "kantilta"!

Siinä se oli! Se oli tavattominta, mitä sinä iltana kuului, vaikka
kuultiinkin monenlaista ikävää. Eikä sitä kovin voi kummeksiakaan,
sillä näytäntö tärisytti katsojat hermostuneiksi ja kiihtyneiksi.
Vieläpä muuan vähäpätöinen sattumakin lisäsi tätä ärtyneisyyttä.
Tulipalo-kohtauksesta vyöryi kitkerää savua salin puolelle siinä
määrin, että kaikki alkoivat yskiä kilpaa. Sekin oli perin valitettava
tapaus.

Ainoa ilo oli se, ettei tekijä ollut läsnä tässä kovan onnen
näytännössä, joka uhkausten mukaan jäi tämän näytelmän ensimmäiseksi ja
viimeiseksi.

Niin! Viimeiseksi se jäi. Eikä tekijä koskaan nähnyt suurinta
taideluomaansa. Mutta mitäpä siitä! Hän oli sen jo kyllä nähnyt
kymmenesti henkensä silmillä. Eikä hänen läsnäoloansa tarvittu sanomaan
niille, jotka siinä näkivät vain tendenssinäytelmän, että yhteiskunnan
vaarallisin vihollinen piilee työttömyyden kiroissa. Suojeltakoon
yhteiskunta siltä vaaralta! Näytelmä sen sanoi.

Caveant consules! Varokoot yhteiskunnan kellokkaat! Niin sanoi joku
tekijän huutavan. — Panem et circenses! Leipää ja sirkusta, huusivat
vanhan ajan roomalaiset. Jos niitä saatiin, niin säilyi rauha! —
selitti joku. — Tässä huudetaan vain leipää ja vaatimattomia elinehtoja
hädänalaisille. Mistä lähtee kauhea suuttumuksen myrsky näytelmää ja
tekijää kohtaan? Siitäkö, että Minna Canth näkee syvemmälle kuin muut?
Näkee kansan sieluun ja sanoo millaiselta siellä _voi_ näyttää? —
puolusteli joku toinen.

Paljon oli kuitenkin niitä, jotka sanoivat vain yksinkertaisesti, että
suuri suomalainen näytelmä oli syntynyt, mutta ne äänet vaimennettiin.

Kovan onnen näytännön loputtua poistui kiihtynyt yleisö siniverhoisesta
salista.



3.

NÄYTTELIJÄT PYRKIVÄT SÄÄNNÖSTELTYIHIN TYÖOLOIHIN.


Näyttelijäkunta oli lähettänyt teatterin johdolle kirjelmän, jossa
viitattiin siihen haparoivaan toimintaan, mikä oli monissa kohdin
ilmennyt teatterin sisäisessä elämässä, huolestuttaen näyttelijäkuntaa
niin, että se oli päättänyt kunnioittavimmin tarjoutua auttamaan
epäkohtien poistamisessa ja säännösteltyihin työoloihin pyrkimisessä.

Kirjelmä oli kohtelias, maltillinen ja asiallinen. Laitoksen etu oli
siinä asetettu etualalle vieläpä niinkin pitkälle, että näyttelijäkunta
halusi velvoittaa itsensä mitä kiinteimpiin muotoihin laitoksen
menestykseksi, ja pyysi tässä tarkoituksessa asiallista neuvottelua
ja siitä johtuvia toimenpiteitä. Kirjelmän johdosta pidettiin kokous,
jonka menoa minäkin sivulta seurasin.

Uskoin tämän laitoksen oloihin niin lujasti, että luulin asiasta
syntyvän hedelmällisen keskustelun ja mielipiteiden vaihdon, mutta
sellaista ei syntynyt.

Tohtori Bergbom alkoi vain yksinkertaisesti heti repostella
allekirjoittajia ja sanoi, että jos hän jättää Knut Weckmanin nimen
syrjään, niin ei allekirjoittajien joukossa ole ainoatakaan sellaista
näyttelijää, jonka arvo oikeuttaisi puhevaltaan silloin, kun teatterin
intresseistä keskustellaan.

Seisoin hämmästyksestä suolapatsaana kuin Lotin vaimo. En ollut uskoa
korviani. Mutta tämä oli vasta pieni alkusoitto siihen, mitä tuleman
piti.

Tohtori jatkoi puhettaan yhä ivallisemmin ja purevammin. Hän
ryhtyi perin nerokkaasti erittelemään kirjelmän sisällystä, antaen
ruoskaniskun tapaisella läimäyksellä ensin tietää, ettei hän ole tullut
tähän kokoukseen keskustelua varten, vaan sanoakseen minkä arvoinen
tämä esitetty kirjelmä todellisuudessa on. Ja todellisuudessa siinä oli
hänen mielestään räikeä syytös hänen henkilöänsä kohtaan järjestyksen
ja kurin puutteesta, huonoista palkoista ja huonoista rooleista,
huonosta johtajasta ja huonosta ohjelmistosta.

Ihmettelin sitä merkillistä taitoa, joka tämän kaiken oli kirjelmästä
keksinyt. Ja mitä varten? Mistä syystä? Miksi tohtori luuli, että häntä
tahdottiin kurittaa silloin, kun koko talo tarjosi hänelle ystävällistä
apuaan hänen raskaassa työssään? Tämä kaikki meni salamana yli järjen,
ja samaa tietä meni jatkokin, jossa tohtori sanoi, että teatterin
jäsenet näyttäkööt sitten, kuinka teatteria on pidettävä kurissa,
kuinka hankittava palkkoja ja vaatteita ja hyviä rooleja ja näytelmiä
mukavammin kuin tähän asti.

Tämä oli kauheata! Hyvä asia oli muuttunut riidaksi ja rettelöksi.

— Jos tohtori ei halua näihin asioihin tarttua, niin pyydetään
neuvotteluja johtokunnan kanssa! — kuului näyttelijäin joukosta
sanottavan.

— Minä olen johtokunta! — sanoi tohtori.

Sanottiin taas jotakin, ja Bergbom hypähti tuolilta puhuen katkonaisia
ja kiihkoisia sanoja.

Syntyi ilmiriita.

En voinut kuunnella enempää. Poistuin pökertyneenä ja istahdin
tupakkahuoneen nurkkaan.

Mitä tämä oli? kysyin itseltäni kysymästä päästyänikin, mutta en
löytänyt vastausta. Selvä järki näytti kadonneen.



4.

MITALIN TOINEN PUOLI.


Olin pahoin masentunut tapahtumain outoudesta. Näyttelijäkunnan
hyväätarkoittavat pyrkimykset työolojensa vakiinnuttamiseksi olivat
saaneet osakseen surkean kohtalon. Kun en kuitenkaan pystynyt
käsittämään tätä selkkausta, jätin sen silleen ja rupesin ajattelemaan
omaa asemaani, joka edellisiin virasto-oloihin verrattuna alkoi tuntua
peräti hassunkuriselta. Sain yhä voimistuvamman tunteen siitä, että
olin hypännyt onnettomaan kirnuun.

Muutamat toverit huomasivat pian alakuloisuuteni ja ymmärsivät sen
syyn. Tästä johtui, että Leino ja Ahlberg ottivat minut ennen pitkää
juttusilleen Arkadian ravintolan peräisimpään kamariin. Molemmat
olivat, ihmeekseni, kovin herttaisella ja hyvällä tuulella. Olivat
aivan kuin ei koskaan mikään ukkosilma olisi räjähdellyt Arkadian
seinien sisällä.

— Et tietysti voi ollenkaan käsittää tuonoista kohtausta näyttämöllä?
— sanoi Leino, sihittäen poikamaista nauruaan, mikä pehmensi
uskomattomalla tavalla hänen arvokasta olemustaan.

— En! Enkä haluaisi siitä enää puhuttavankaan, — sanoin
vastahakoisesti. — Asiahan ei oikeastaan kuulu minulle ollenkaan.

— Yhtä hyvin sinulle kuin meille muillekin, — sanoi Ahlberg. — Ellei
juuri tällä hetkellä, niin ainakin myöhemmin.

— Luulen, että minulle olisi selvintä kirjoittaa lääninsihteeri
Rydmanille ja palata Turkuun. Onneksi on minulla lupa palaamiseen.

— Siinäpä se! — sanoi Leino vakavasti. — Juuri tuota arvelin. Mutta
semmoista temppua ei ole tehtävä väärien olettamuksien johdosta. Jo
Turussa sanoin sinulle käsitykseni sopivaisuudestasi näyttämölle, ja
sen sanoin Bergbomillekin. Sentähden tulin arvelleeksi, että sinun on
päästävä selvyyteen näistä oloista, ennenkuin teet mitään mullistavia
tekoja. Olet ollut virastossa ja nimismiehenä. Et tietysti ymmärrä tätä
taloa ollenkaan.

Tämän jälkeen Leino alkoi laajasti kertoa Bergbomin ansioista
ja teoista teatterin synnytyskamppailussa. Esitys oli elävää ja
kiintoisaa, ja siinä ilmeni kertojan oma, syvä harrastus suomalaisuuden
asiaan ja suomalaiseen näyttämötaiteeseen.

Sain kuulla paljon uutta ja valaisevaa teatterin alkuajoiltana
Bergbomin ansiot kasaantuivat yhä korkeammalle. Tiesin entuudelta, että
Leinon kansallinen mieliala ja innostus teatteriin kohosivat helposti
yli äyräitten, mutta tällä kertaa ei ollut syytä epäilyihin, sillä
Ahlberg todisti kaikki merkitsevämmät kohdat asiallisiksi ja oikeiksi.

— No, kuinka sitten selitätte sen merkillisen ilmiön, että mies
taistelee kynsin hampain omaa etuaan ja oman laitoksensa kehitystä
vastaan, kuten äskettäin? — kysyin sitten, kun ylistyshymni oli
tauonnut.

— Johtunee hermoista, — selitti Ahlberg. — Kun hän ärtyy, niin hän
taistelee vaikka taivasta vastaan. Juuri kynsin ja hampain, niinkuin
sanoit. Vaikka et kai ole nähnyt, kuinka hän repii nenäliinoja.

— Siinä ei olekaan mitään nähtävää, — ehätti Leino sanomaan. — Tuskin
me kukaan olemme erikoisen esteettisiä suuttuessamme.

— Sepä vasta olisikin peloittavaa suuttumista, — nauroi Ahlberg.

— No, ei nyt mennä leikkiin! Tehdään ensin selvä siitä, mistä on
kysymys, — sanoi Leino ja alkoi taas puhua Bergbomin äkkipikaisesta
luonteesta, hänen työnsä paljoudesta ja lukemattomien pikkuseikkojen
huolehtimisesta, näyttelijäin kasvatuksesta, kirjailijain opastamisesta
ja muusta hermoja ärsyttävästä toiminnasta.

— No, nyt minä alan ymmärtää! — sanoin helpottuneesta — Te ette ota
näitä tupsahteluja vakavalta kannalta.

— Emme! — sanoi Ahlberg. Ikäviä ne ovat tarpeeksi muutenkin.

— Ja peijakkaan häiritseviä! — lisäsi Leino. — Ne ehkäisevät
työtä ja heikontavat tohtorin omaa työkykyä. Vievätpä vielä hänen
mielenlaatunsa, joka oikeastaan on iloinen ja ystävällinen, hornan
tuuttiin. Näes nyt! Avustaaksemme häntä ojennamme hänelle kätemme
asioitten järjestelyä varten ja pakotamme hänelle apulaisen, joka ottaa
hänen harteiltaan kaiken rihkamatyön.

— Mutta eikö se mennyt myttyyn? Siitähän hän juuri raivostui.

— Niin! Hän raivostui, kun luuli meidän haluavan supistaa hänen
valtaansa. Mutta me emme hämmästyneet! — naureskeli Ahlberg. — Vaikka
neiti Bergbomkin jo sekaantui asiaan ja sanoi —

— Anna olla! — murahti Leino. — Sillähän ei ole mitään merkitystä!

— Se oli kuitenkin ainoa hauska, mitä siinä pleenumissa sattui, —
jutteli Ahlberg huvitettuna. — Emilie lohdutteli Kaarloa sillä,
että nehän ovat vain "tjuguåtta obildade" (kahdeksankolmatta
sivistymätöntä), jotka täällä lakia lukevat.

— Pääasia on nyt kuitenkin se, että saadaan Sala ohjaajaksi,
näyttelijöille vuorovelvollisuus toimia päivystäjinä ja ohjesäännöt
asiallisiksi. Me voitimme sittenkin, kun olimme sitkeitä — ja Bergbom
voitti, selitti Leino.

— Ja nyt muuttuu kaikki toiseksi, kun Ida Aalberg tulee! Saatpas nähdä!
— lohdutteli Ahlberg lopuksi.

Toiseksi muuttuikin kaikki heti seuraavana päivänä. Arkadian
näyttämöllä oli vain työtä ja touhua ja yhteisymmärrystä ja
ystävällisyyttä. Kaikkea kaunista oli kukkuramitoin, eikä soraääniä
kuulunut missään. Intomielisinä ryhdyttiin työhön.

Minäkin sain Maria Stuartissa Leithingtonin jaarlin osan, ja työ
valtasi minut niin kuin kaikki muutkin.

Kuinka ihanaa olikaan Ida Aalbergin taide ja kuinka suurelta tuntuikaan
mukana oleminen!

Kuinka sähköistä olikaan tohtorin innostus ja ohjaus ja kuinka
kiihoittavaa se hehku, joka näyttämöllä hermoja viritteli!

Kaikki pieni ja arkinen ja vähäpätöinen oli unohtunut!

Tällainen oli mitalin toinen puoli.

Minunkin iloni olisi ollut täydellinen, ellen olisi tehnyt erästä
merkittävää huomiota. Yleensä minä kiirehdin puhettani liiaksi, ja
kiihkeissä kohtauksissa se muuttui epäselväksi.

Tämä huomionteko pani minut ensimmäisen kerran ajattelemaan
puhumisentaitoni vaillinaisuutta. Sain siitä paljon miettimisen aihetta.



5.

KAKSITERÄINEN MIEKKA.


Ryhtyessäni täydellä todella pohtimaan näyttelijätaiteen salaisuuksia
huomasin ensiaskelilla sen omituisen kaksiteräisyyden, mikä ilmeni osan
puhumisessa ja luonteen hahmottelussa.

Jos yritin puhua selvästi ja kunnollisesti, niin rupesi miekan
toinen terä, osan luonne, viiltelemään pahoja naarmuja tarkoitettuun
kokonaisuuteen, hajoitellen luonnehtimisen pirstaleiksi tai pysyttäen
sen kokonaan näkymättömissä. Jos taas pidin luonnetta pääasiana, alkoi
puhuminen pahasti mukeltaa.

Se harmitti kovin. Ja vielä senkin tähden, että virheeni olivat
toisenlaisia kuin muitten. Heitä moitti neiti Bergbom kilpaa tohtorin
kanssa siitä, että lopputavuja jäi kuulumatta. Minun puheessani
tenäsivät ja mukeltelivat sanojen alku- ja keskitavut. Se oli niin
merkillistä, ettei sitä voinut olla ihmettelemättä, ja tuntuipa melkein
siltä, että vika oli kasvamaan päin.

Näihin huolestumisen aikoihin kutsui Niilo Sala minut kerran
vartavasten luokseen keskustellakseen kanssani puhumistapani
parantamisesta, tarjoutuen opettajaksikin, jos niin tarvittaisiin.

— En usko, että siitä on apua, — sanoin masentuneena. — En hyväksy
meidän kielenkäyttöämme.

— Soo! No, minkälaista sen pitäisi olla?

— Niin! Siinäpä kysymys! En osaa siihen vastata. Mutta etkö ole pannut
merkille, kuinka karua ja haukahtelevaa äänellinen kielemme on?

— En! — kielsi Sala jyrkästi. — Ida Aalberg puhuu loistavasti! Sen kai
olet huomannut?

— Asetan hänet erikseen! Hän rupeaa innostuksen noustessa melkein
laulamaan eikä anna mitään eri arvoa lyhyille ja pitkille tavuille. Ei
enempää kuin säveltäjäkään. Sitäpaitsi! Mikä sopii hänelle, ei sovi
muille.

— Mitä sinä oikeastaan ajelet takaa? — kysyi Sala epäilevänä.

— Voi, veikkonen! Kunpa voisinkin sen selittää. Mutta sanopa sinä
puolestasi! Luuletko, että kielenkäyttö on kansan vapaina ja rohkeina
sankariaikoina ollut samanlaista kuin nyt? Luuletko, että sellaisella
kielenkäytöllä, joka ei päästä kuuluville sanoja, vaan sanojen
ensimmäisiä tavuja ainoastaan, luuletko, että sellaisella kielellä
olisi voitu runoilla Kalevala? Minä en sellaista ikinä usko! Me emme
ole aina voineet puhua kuin haukkuvat hallit kartanoilla.

— Nyt liioittelet vallan hirmuisesti, — sanoi Sala ja purskahti
nauramaan.

— No niin! — nauroin minäkin. — Minä liioittelen tietysti, jos
ajattelen ainoastaan tätä teatteria. Täällä on pakko yritellä jotakin
muuta, että jotakin kuuluisi orkesteriaukon yli. Mutta tiedäthän,
kuinka paljon siinä onnistutaan, ja tiedät, kuinka usein siitä
huomautetaan. - Sellainen kielenkäyttö, joka meillä ja ympäristöllämme
on, ei kelpaa muualle kuin savupirttiin ja pärevalkean ääreen!

— Voitko sanoa yhtään esimerkkiä siitä, kuinka sen pitäisi kuulua —
sinun mielestäsi? — kysyi Sala vakavampana.

— En, - kielsin alakuloisena. — En sellaiseen pysty vielä. Kyllä
sanon sitten, kun pystyn. Nyt tiedän vain sen, että ryhdyn kaivamaan
Kalevalaa. Uskon varmasti, että sinne on aarre kätketty.

Tähän päättyi keskustelumme Kalevalasta ja äänellisestä kielenkäytöstä,
emmekä tulleet enää myöhemminkään siitä monta sanaa vaihtaneeksi, sillä
aarteen kaivaminen kesti paljon kauemmin kuin olin kuvitellut.

Vielä monia vuosia sain kärsiä kaksiteräisen miekan haittoja ja edetä
vain aste asteelta sitä selvitystä kohti, mihin olin alkanut pyrkiä.



6.

LÄKSIÄISKEKKERIT.


Toukokuun alkupäivinä päättyi näytäntövuosi Helsingissä, ja teatteri
hankki siirtymistä Vaasaan. Alkuhankaluuksista huolimatta oli laitos
työskennellyt hyvin ripeästi, ja minunkin osakseni oli siinä tullut
puoliväliin toistakymmentä roolia. Olin täten tullut kiinteästi
istutetuksi teatterin maaperään.

Siitä kai johtuikin, ettei neiti Bergbom halunnut edes kuullakaan
estelyitäni, kun tuli puhe niistä kekkereistä, joihin kaupunkilaiset
olivat kutsuneet teatterin henkilökunnan, sanoakseen jäähyväisensä ja
kiitoksensa talvisesta työstä.

— Olisi anteeksiantamattoman epäkohteliasta, jos ette tulisi, — sanoi
neiti Bergbom paheksuvasti. — Olette ollut niin paljon mukana työssä
talven mittaan, että monet haluavat tutustua teihin lähemmin.

Tälleen asian oli jäätävä, ja tälleen se jäikin. Täsmälleen määrätyllä
kellonlyönnillä saavuimme kaikki Ylioppilastalon eteiseen. Sopivan
hetken tullen avattiin sitten juhlasalin ovet, ja soittokunta alkoi
soittaa parvekkeella.

- Antakaa nyt minulle käsivartenne, niin teidän ei tarvitse ujostella
outoja ihmisiä! — sanoi neiti Bergbom ja asettui terhakasti rinnalleni.
— Minä esittelen teidät naisille.

Tämä ystävällinen hyväntahtoisuus kauhistutti minua, mutta aikaa ei
ollut enää vastustelemiseen. Seurasin kuin uhrilammas tietäessäni,
kuinka huono olin muistamaan noin hät’hätää nähtyjen monien outojen
ihmisten ulkomuotoja. Monienko? Luulen, että tulin esitellyksi
parillekymmenelle naiselle.

Kun tämä toimitus päättyi, huokasin syvästi kiittäessäni ystävällistä
esittelijää ja siirryin nopeasti herrojenpuoliselle salin sivustalle,
missä sain illan kuluessa tehdä useita tuttavuuksia miesten kanssa,
jotka sittemmin, vuosien kuluttua, valtasivat hyvinkin huomattavia
sijoja kulttuurityön tekijöinä eri aloilla.

Näiden nuorten miesten intoisessa parvessa viihdyinkin paremmin kuin
kehrääjäpuolella, ja ilta kului iloisesti ja rattoisasti, vaikka illan
juhlapuolta tummensikin jonkin verran tietoisuus sitä, että Ida Aalberg
oli viimeistä kertaa juhlan kuningattarena Suomalaisen Teatterin
jäsenenä. Hän ei ollut enää ottanut vastaan tarjottua välikirjaa. Juhla
pidettiin siis tavallaan myöskin tämän yleisesti rakastetun taiteilijan
kunniaksi hänen erotessaan siitä laitoksesta, jossa oli uransa
aloittanut ja jolle oli niin runsaasti kunniaa ja suosiota kasannut.

Tämä seikka olisi tietysti herättänyt kovinkin suurta kaihomieltä,
jos ei olisi ollut mukana sitä lohduttavaa tietoa, että Ida
Aalberg kuitenkin, eroamisestaan huolimatta, oli luvannut esiintyä
vierailijana. Se tieto kyllä lohdutti, mutta taiteilijattaren eroamisen
historiallinen merkitys ei silti muuttunut. Me kaikki läsnäolleet
tunsimme sen elävästi, ja isänmaallista intoa uhkuvat juhlapuheet sen
todistivat.

Toisestakin syystä tuli tämä ilta olemaan kuin viimeisenä rivinä
täyteenkirjoitetulla lehdellä, vaikka siitä ei puheissa mainittu.

Kaupunkilaisten tapana oli aina ollut juhlia teatteria, kun se,
näyteltyään paikkakunnalla vain joitakin kuukausia, oli sen jälkeen
taas poistunut maaseudulle. Nyt oli tapahtunut muutos. Teatteri
oli ollut Helsingissä ensimmäisen kerran koko näytäntövuoden ajan.
Se oli nyt muuttunut vakinaisesti helsinkiläiseksi, eikä siis enää
hyvästijättöjuhliakaan tarvittu. Näin jäi tämä juhla laatunsa puolesta
viimeiseksi yhdyssiteen merkiksi teatterin ja pääkaupungin yleisön
välillä. Siinäkin suhteessa kääntyi historian lehti.



7.

AUTA MIESTÄ MÄESSÄ.


Toinen teatterivuoteni oli alkanut työn ja innostuksen merkeissä, ja
minä olin jo toisenkin jalkani siirtänyt Turusta Helsinkiin. Olin
tehnyt lopullisen päätöksen ja kirjoittanut välikirjan alle. Aika,
jolloin vielä olisin voinut palata Turkuun, oli mennyt umpeen, ja niin
ollen otin työskentelyni uudella alallani todesti ja vakavasti. Olin
tyytyväinen ja innostunut.

Eräänä näytäntöiltana, jolloin satuin aikaisin vapautumaan
näyttämötehtävästäni, tohtori lähetti hakemaan minua
harjoitushuoneeseen, missä hän istui korjailemassa jotakin
käsikirjoitusta.

— Kuinka nyt sanotaankaan kansanomaisesti, kun pyydetään auttamaan
jostakin pulasta? — kysyi tohtori. — Jotakin ahteen kiipeämisen
tapaista siinä kai on, mutta en jaksa muistaa.

— Auta miestä mäessä! — sanoin.

— No, niin! Niinhän se oli! Tahtoisitteko nyt auttaa miestä mäessä ja
antaa muitakin neuvoja?

— Hyvin mielelläni annan heikon apuni, — sanoin tyytyväisenä, kun sain
olla joksikin hyödyksi, ja asetuin harjoituspöydän ääreen.

Ryhdyimme työskentelyyn ja selvitimme monta kielellistä pulmaa.

— Näinhän pystyn korjailemaan vaikka mitä! — sanoi tohtori, kun
pääsimme työn loppuun. — Mutta ettekö ottaisi yksin korjataksenne
tuota "Saiman rannalla"-kappaletta? Se pitäisi toimittaa kunnolliseen
painoasuun, sillä minä olen alkanut aavistella, että sen kielessä on
paljon vinoa. Tässä se olisi, jos haluatte?

— Haluanpa tietenkin! Kernaastikin haluan olla avuksi siinä, missä
voin, - sanoin myötämielisesti ja otin tarjotun kappaleen. —
Mutta apropos! Satuin muistamaan erään seikan, kun kerran on puhe
kielellisistä asioista. Miksi teatteri aina puhuu ilmoituksissa ja
ohjelmissa helppotajuisista kansannäytännöistä?

— No, kun ne annetaan alennetuilla hinnoilla! — sanoi tohtori
kummastellen.

— Ovatkohan nyt sentään sellaiset näytelmät kuin esim. Tietäjä, Meren
tytär ja muut sellaiset niin helppotajuista taidetta kansalle, että
siitä on erikseen mainittava?

— Mitä te nyt tarkoitatte?

— Tarkoitan, että sellaiset näytelmät ovat hyvinkin usein sangen
vaikeatajuisia.

— Mitä te nyt sanoitte? Vaikeatajuinen!?

— Niin! Se on vastakohta helppotajuiselle, joka tarkoittaa popularista
eli populaaria.

— Kuinka sen sitten pitäisi olla? — kysyi tohtori melkein kiivaasti.

— Luulisin, että olisi asiallisempaa puhua halpahintaisista
näytännöistä.

Tohtori katseli ensin minua, ja silmät välähtelivät niinkuin aina
silloin, kun jokin uusi asia oli hänelle selvinnyt. Sitten hän hypähti
tuoliltaan ja rupesi nauramaan niin makeasti, että hartiat hyllyivät.

— Herra siunatkoon! Tämähän on vasta hassua! Hirveän hassua! — puheli
tohtori ja huusi samalla sisarelleen, joka tuli huoneeseen: — Kuule,
Emilie! Oletko elämässäsi kuullut näin hirveän hullua juttua? Ajattele,
että olemme iankaiken antaneet kansalle hyvin helposti ymmärrettäviä
näytelmiä, sen sijaan, että olisi pitänyt antaa halpahintaisia! Onko
ikinä kuultu hassumpaa!

Neiti Bergbom ei päässyt kuitenkaan niin vähästä asian perille, vaan se
oli selitettävä ymmärrettävämmin.

— Kuulehan nyt tätä skandaalia! — puheli tohtori nauraen ja pyyhkien
silmiään. — Herra Halme paljasti nyt juuri, ettei helppotajuinen
merkitsekään huokeita hintoja.

— Mitä sitten?-kysyi neiti Bergbom kauhistuneena.

— Se kuuluu olevan samaa kuin popularis eli populaari, ja
"godtköpsföreställning" on suomeksi halpahintainen näytäntö! Ja me
olemme muuttaneet kaikki filosofisetkin näytelmät kovin helposti
ymmärrettäviksi eli helppotajuisiksi. Ymmärrätkö?

— Herra jesta! — sanoi neiti Bergbom ja korjasi puseron kaulusta.
Sellainen tapa oli häneen jäänyt, kuten hän oli kerran maininnut, erään
ankaran kaulataudin jälkeen ja se merkitsi hermostuneisuutta. — Mitä se
taju sitten oikeastaan on?

Selitin sanan merkityksen, mutta neiti ei ilostunut.

— Eikö sinua huvita tämä juttu? — kysyi tohtori ja nauroi taas.

— Huvittaa vain siltä puolelta, että se selvisi, — sanoi neiti Bergbom.
— Toiselta puolen se harmittaa, kun ei kukaan kielentaitoinen ole
huomannut sitä aikaisemmin.

— No, no! — lohdutteli Bergbom. — Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Ja vastaisilta kompastuksilta olemme nyt turvatut. Herrat Sala ja Halme
voivat näissä seikoissa hyvin helppotajuisesti auttaa miestä mäessä, ja
vieläpä halpahintaisestikin.



8.

KYNNYKSIÄ.


Äänellisen kielenkäytön hiljaisessa työskentelyssä ilmaantui tielle
monenlaisia kynnyksiä.

Sanonnan rytmi ja sävelkorko alkoivat kyllä soinnutella kalevalaisen
poljennon joustavuutta rauhallisissa oloissa, mutta elämän ja
näyttämötyön piirissä olivat entiset tottumukset ja tavat siksi
voimakkaat, että työnsivät vähän väliä yritykset oikeilta raiteiltaan.

Mikä hirmuinen voima olikaan siinä piintymyksen kuilussa, mihin kielen
kauneudet olivat haudatut! Korva oli pilattu ja vaisto oli taintuneena
siitä tavattomasta vasaroimisesta, millä sanojen ensitavut nuijittiin
esille.

Joskus onnistuin sentään näyttämölläkin kiipeämään tämän kuilun
reunalle, mutta aina en jaksanut siinä pysyä. Harhaluulo, jota
nimitettiin "luonnollisuudeksi" ja "luonnollisesti puhumiseksi",
tempasi usein takaisin louhikkoisiin syvyyksiinsä. Aivan kuin ei sanan
kaunis kokonaisuus olisi ollut luonnollisempaa kuin louhiva paloittelu!
Tottapa kai!

Niinpä niin! Verrattomasti kauniimpaa se olikin, mutta minä en vielä
jaksanut tätä sanojen ja varsinkaan lauseitten kokonaisuutta hallita,
ja siitä johtui usein tulinen tuskastuminen, joka kaatoi väkisinkin
kaikki nurin narin.

Ymmärsin, että tässä tarvittiin suuri määrä näyttämötyötä, pakkotyötä,
sellaista työtä, joka itsessään oli räiskyvää elämää, mutta jonka
muoto, jonka väline, puhe oli kiteytetty harjoitusten avuin. Ja
tällaista työtä sain näihin aikoihin vain pienin rippein. Tarpeeksi
ehkä minulle ja muihin nähden, mutta ei tarpeeksi tarkoituksiani varten.

Vanhaa ohjelmistoa tosin näyteltiin myötäänsä, ja siinä olin paljon
mukana, mutta omituista oli, etten näissä jo varhemmin ulkoa opituissa
osissani pystynyt tässä suhteessa suuriakaan korjauksia tekemään.
Vanhat osat kulkivat omaa latuaan kuin painajaisen ajamina.

Tein tuskallista työtä parina talvena, sillä edistys ei hypähdellen
kulkenut.



9.

REKIRETKELLÄ.


— Eikö sinunkin mielestäsi päivä ole niin kaunis, että kannattaa vähän
ajella? — kysyi Sala kävellessämme eräänä talvisena sunnuntaipäivänä
Heikinkatua.

Päivä oli todellakin kirkas ja kaunis. Kannatti mielestäni hyvinkin
tehdä pieni kierros Eläintarhaan. Istuimme rekeen ja sanoimme ajurille,
ettei mihinkään ole kiire, kunpahan vain körötellään noin muodon vuoksi.

Aluksi olimme visusti vaiti ja nautimme kirkkaasta ilmasta.

— Sinähän sait suomentaaksesi kai pari kuvaelmaa Elinan surmasta? —
kysyi Sala jonkin ajan kuluttua.

— Sain — toisen ja seitsemännen.

— Minä en ehtinyt mitenkään enempää kuin kolmannen ja kuudennen
kuvaelman. On ollut paljon työtä, — sanoi Sala.

— Niin! — sanoin hetken kuluttua. — Työskentelet ehkä liikaa.

Tästä johtui harvasanainen keskustelu hänen asemaansa teatterin
ohjaajana ja hänen ajateltuun vastaiseen asemaansa, mikä yhä enemmän
joutuisi kantamaan laitoksen vastuunalaisuutta.

Salan mielestä oli tässä ajatuksessa jotakin ylivoimaista. Jokin
erikoinen seikka näkyi häntä painavan ja ahdistavan.

Kautta rantain luulin ymmärtäväni, että korkea oppiarvo oli hänen
mielestään välttämätön ehto laitoksen johtoasemaa hallitsevalle
miehelle.

— Minun mielestäni ovat ammattitaito, hallitsemiskyky ja henkilökunnan
arvonanto paljon tärkeämmät tekijät, - sanoin ratkaisevasti. —
Kaksi jälkimmäistä sinulla on ja lisäksi suurenmoinen työkyky. Jos
ammattitiedoissa ja ammattitaidossa luulet jotakin puuttuvan, niin sitä
vartenhan kohta lähdet ulkomaille.

— Kunpa pääsisinkin selville, mitä varten sinne lähden, — sanoi Sala
hiljaisesti. — Ohjaajako sinne menee vai näyttelijäkö?

Siihen en osannut näin äkkipäätä sanoa mitään, sillä olin puolestani
tottunut samoin kuin kaikki toveritkin, pitämään Salan hillittyjä
hallitusmiehen kykyjä hänen näyttelijälahjojensa yläpuolella,
huolimatta siitä, että hän Jussilaisena oli onnistunut erinomaisesti.

— Meidän mielestämme laitos kaipaa nykyisin monin verroin kipeämmin
hallitusmiestä ja ohjaajaa kuin näyttelijää, — sanoin lopulta
hiljaisesti, etten koskettaisi pahasti ehkä hyvinkin arkaa kohtaa hänen
näyttelijäihanteessaan.

Enempää en voinut sanoa, kun Salakaan ei puhunut enää siitä asiasta.

— Olen huomannut, että olet paikoin ruvennut puhumaan paremmin, — sanoi
Sala pitkän vaitiolon jälkeen. — Joskus merkillisen kaunista kieltä.
Oletko saanut teorian?

— Joitakin rippeitä, mutta en osaa niitäkään aina sovelluttaa! — sanoin
vastahakoisesti. — Mutta kun tulet ulkomailta, niin toivon, että osaan
ainakin tehdä sinulle selväksi, mihin pyrin. Silloin aloitamme yhdessä
työskentelyn, josta luulen syntyvän jotakin.

Tähän päättyi tämä omituinen keskustelu, jonka kuluessa ei kumpikaan
sanonut sisimpiä ajatuksiaan.

Olen monta kertaa jälkeenpäin pitänyt tätä pidättyväisyyttä
moitittavana, sillä avomielisempi ajatustenvaihto olisi ehkä voinut
jotenkin muuttaa sitä onnettomuutta, joka sittemmin tapahtui.

Miksi olemmekin joskus niin merkillisen ujoja ja suljettuja ja arkoja?
Siksikö, että kohtalo niin tahtoo?

Kuka sen tietää!



10.

IHANA KEVÄT.


Ainahan kevät tuo mukanaan kauneutta ja ihanuutta. Ainahan se viettää
uudestisyntymisen riemukasta juhlaa. Mutta sattuu sittenkin, että on
ero keväällä ja keväällä.

Keväät Vaasassa ja Kuopiossa olivat piirrelleet mieleen paljon kauniita
kuvia ja jättäneet joukon iloisia muistoja. Ne olivat olleet minulle
monessa suhteessa sekä herättäviä että virkistäviä, puhumattakaan
siitä, kuinka miellyttävää oli ollut tutustuminen outoihin seutuihin ja
ihmisiin.

Vierailuaikamme Viipurissa ylitti kuitenkin kaikki entiset saavutukset
keväisen mielialan kohottamisessa.

Luonto puhkesi Viipurissa aikaisemmin kukkeuteen kuin mitä se oli
tehnyt pohjoisemmissa kaupungeissa. Puistot olivat rehevämmät,
pehmeämmät ja kiehtovammat kuin Merenkurkun ja Kallaveden
koivikkoisissa kainaloissa.

Vanhat, romanttiset vallihaudat ja valliharjanteet olivat omiaan
lisäämään sadun hohdetta ylvään linnan ja arkuuteensa puristuneen
vanhan kaupungin ympärille. Sanattomia tarinoita kertoivat nämä
muinaisen ajan muistomerkit jokaisella askelella, ja sanattomin
tarukuvin ne täyttivät vaeltajan mielen.

Monrepos-puiston luontainen ja kaunisteltu viehkeys oli sellaisenaan
oma satunsa ja herätti ujon kunnioituksen tunteen ruhtinaallisella
ylhyydellään ja laajalla valtavuudellaan. Kunnioituksen kyllä, mutta ei
kotoista tunnelmaa. Sellaisen synnytti vasta Takasen luoman Väinämöisen
patsaan näkeminen.

Sen juurella sydän ailahti, ja sen taika oli voimakkaampi kuin vanhojen
tarinoitten häivät ja ruhtinaspuiston ylhyys. Se puhui suomalaisuuden
ja suomalaisen maaperän kieltä, valaen rohkeutta ja itsetuntoa ujouden
ja arkuuden tilalle. Kalevalaiset näyt nousivat uljaina esiin vanhan
ja uuden historian takaa. Nousivat aatelisempina ja ruhtinaallisempina
kuin Torkkelin kaupungin ja Monrepos-puiston ihmeet.

Näin lainehti ajatus Viipurin nähtävyyksien keskellä. Kansan elinhermon
tuntua oli kaupungin vanhassa historiassa, mutta elvyttävämpää oli
kuitenkin nähdä suomalaisen juuren edustajan, suuren tietäjän hahmo
tässä ylhäisessä puistossa. Siinä oli loihtua ja lumoa!

Nämä historian ja kulttuurin arvot eivät kuitenkaan yksin, kauniitten
ilmojenkaan avuin, tehneet tätä kevättä siksi muistorikkaaksi ajaksi,
miksi se muodostui minulle ja yhteiselle toverielämällemme.

Toverielämä! Se sana, kaikkein parhaimmasti tarkoitettuna, tulkitsee
tätä kaunista kevättä ehkä syvällisemmin kuin mitkään muut seikat.

En tiedä, mistä johtui sellainen toveruushengen säröttömyys ja
kokonaisuus, mikä silloin vallitsi näyttelijäkunnan keskuudessa. En
ollut koskaan ennen havainnut mitään sen vertaista, eikä myöskään
koskaan jälkeenpäin enää sellaista kotoista tunnelmaa syntynyt
keskuuteemme parhaimpinakaan yhteisymmärryksen aikoina.

Minulle henkilökohtaisesti tuotti erikoista virkistystä päivittäinen
seurustelu runoilija J.H. Erkon kanssa. Näinä keväisinä,
keskustelurikkaina hetkinä punoutui välillemme toveruus ja ystävyys,
jotka eivät kertaakaan elinaikanamme katkenneet, vaan lujittuivat
tuonelan veräjälle saakka.

Näin sattui minun osalleni. Mutta yleisestikin puhuen oli tämä
Viipurin-vierailu tietääkseni Suomalaisen Teatterin jäsenten kaunein
toverielämys, mikä osallemme osui.



11.

JÄRJESTELMÄN KOE.


Syksyn ensimmäisenä uutuutena näyteltiin Fuldan Työlakko.

Kun olin saanut siinä hyvän osan, joka ei ollut pituudella pilattu,
uskalsin tehdä kokeen siinä puhumistavan järjestelmässä, mikä oli
kolmen vuoden ahertelun jälkeen vähin erin hahmottumassa.

Huomasin ilokseni, että kokeiluni sujui suurelta osaltaan ilman
erikoista huolenpitoa. Kielen oikea luonto oli huomaamattani tarttunut
asiaan. Vaisto, veren rytmi ja korva olivat vihdoinkin alistuneet
puhumisen taidon palvelukseen.

Riemuitsin hiljaisesti suuresta voitosta, jonka valmistelut olivat
ainoastaan omassa tiedossani.

Sala ehkä aavisti jotakin, mutta ei puhunut mitään. En sitä
ihmetellytkään, sillä hän valmistautui juuri näihin aikoihin pitkää
ulkomaanmatkaansa varten. Neiti Bergbom vain ilmaisi tyytyväisyytensä
näyttelemiseeni — ja ainoastaan näyttelemisestä puhuivat toveritkin. Ei
kukaan ollut oivaltanut, mille pohjalle tämä näytteleminen rakentui.

Minä sen tiesin ja iloitsin siitä, vaikka ymmärsinkin hyvin, ettei
yksi pääskynen kesää tee. Aavistin, että isommat tehtävät tulisivat
vielä tuomaan ehkä hyvinkin monta kompastusta ja pettymystä, mutta hyvä
näinkin.

Alku oli tehty! Koe oli kestänyt!



12.

ASEMASILLALLA.


Eräänä koleana syyspäivänä kulki Sala näyttämöllä ja pukuhuoneissa
toisen toverin luota toisen luo hyvästejään jakelemassa. Hän näytti
iloiselta ja pirteältä. Väläyksittäin tuntui kuitenkin iloisuudessa
pientä pingoitusta ja pirteydessä hätiköimistä. Mutta sehän oli
luonnollista, eikä siihen pantu erikoista merkitystä. Olihan
kysymyksessä vähintään vuoden eroaminen jokapäiväisestä toveripiiristä,
eikä ulkomaille lähteminen ollut siihen aikaan samaa joutavanpäiväistä
mitättömyyttä kuin miksi se nyttemmin on kehittynyt.

Nykyisin piipahtelevat näyttämötaiteilijatkin suotuisampien olojen
virran mukana vähän siellä ja täällä, ilman että heitä velvoitetaan
mihinkään sen kummempaan ja ilman että heidän matkatuloksensa
merkitsisivät tai edes voisivatkaan merkitä mitään huomattavaa sadon
korjuuta yhteiseen aittaan.

Silloin oli toisin — oli samaa kuin jos suomalainen kulttuuripiiri
olisi sanonut: mene nyt ja tuo meille parasta, mitä on saatavissa!

Tämän vastuunalaisuuden painon tunsi Niilo Salakin elävästi. Ehkä
liiankin elävästi. Hän tiesi liiankin hyvin mitä varten oli saanut
valtionavustuksen ja mitä varten hänelle maksettiin täysi palkka,
viipyipä sitten matkallaan vaikka kauemminkin. Hän tunsi toverien
hyvästijätön sanovan: mene ja tule, sinä teet sen meidän kaikkien
hyväksi!

Eipä kumma, vaikka Salan tasainen luonne vähän läikähtikin hänen
puristellessaan ystävien lämpimiä käsiä.

Kun sitten tapasin hänet asemasillalla, näytti lähdön synnyttämä
pingoitus lauenneelta. Pieni väsähtäneisyys ja surumielisyys ehkä
pilkisteli tyynen ilmeen alta. Vai kuvittelinko siten? En tiedä,
sillä sellainen mielentila oli mielestäni luonnollisin ja asiallisin
henkilölle, joka ypöyksin lähtee taivaltamaan maita mantereita.

— Tämä on mielestäni onnellinen hetki siltä puolen, että nyt pääset
varmistuttamaan itsesi kaikkeen siihen, mikä koskee tulevaisuuttasi,
— sanoin iloisesti kohottaakseni hänen mielialaansa, kun huomasin,
että hiljainen kävelemisemme edestakaisin ei johtanut juuri mihinkään
keskusteluun.

— Niin kai! — sanoi Sala ja pysähtyi katselemaan eteensä.

— Niin — ja myöskin meidän tulevaisuuttamme, — täydensin ajatustani. —
Tai, paremmin sanoen, laitoksen tulevaisuutta.

— Puhuit hyvin Työlakossa, — sanoi Sala asennetta muuttamatta. —

— Hauska kuulla, — sanoin ohimennen. — Pengotaan sitten paremmin, kun
palaat matkaltasi.

— Minua peloittaa tämä matka, — sanoi Sala matalasti.

Luulin hänen tarkoittavan Venäjän kautta matkustamista ja sanoin, että
jos niin on, niin on parasta peruuttaa se ja lähteä meritse. Mutta hän
sanoi, että itse matka se on, joka peloittaa, eikä Pietarin tie.

Hän ei sanonut sitä väittäen, vaan hiljaisesti ja epävarmasti.
Vaistosin hänen olemuksessaan pientä turvattomuuden vivahdusta, jota
en ollut hänessä koskaan ennen havainnut. Kysyinkin sentähden aivan
vakavasti, eikö matkaa voi peruuttaa ja järjestää toisin.

— Ei sitä aavistuksien tähden voi peruuttaa, — sanoi Sala vähän
lujemmin.

— Tietysti voi! — tiukkasin vastaan. — Voihan muuttaa...

— Ei, ei! — sanoi Sala. — Ei mitään voi muuttaa! Katkaistakseen enemmän
väittelyn ojensi matkamies kätensä hyvästiksi ja katosi vaunuunsa.

Näin lähti Niilo Sala Helsingin asemalta eikä koskaan enää palannut.

Ihmeellinen elämä!



13.

VALTAVA JUHLAPUHE.


Kun minua oli syksyllä käyty pyytämässä lausunnan opettajaksi Helsingin
Työväenyhdistykseen, en voinut olla sanomatta pyytäjille ihmettelyäni
siitä, ettei pyydetty jotakuta vanhempaa näyttelijää sellaiseen
vastuulliseen toimeen.

— Voitteko selittää, mistä johtuu, että valinta on kohdistunut juuri
minuun? — kyselin pienen miettimisen jälkeen.

— Kyllä voimme! — sanoivat he. — Me olemme kaikki olleet katsomassa
Työlakkoa, ja siinä kiintyi huomiomme teihin.

— Senkö tähden, että näyttelin lakkointoilija Krausia? — kysyin
pilaillen.

— Ei! — nauroivat he. — Ei tällä asialla ole mitään yhteyttä sen
kappaleen kanssa, vaikka, sivumennen mainiten, olitte kyllä ilmielävä
työläinen, juuri sitä maata, jonka tunsimme todelliseksi ihmiseksi,
mutta se on asia erikseen eikä kuulu tähän. Teidän puhumistapanne
ratkaisi asian ja johti meidät tänne.

— Kuinka niin?

— No, sen seikan tarkempi selitteleminen on kai meille ylivoimaista,
mutta eiköhän osuta vähän ytimeen päin, kun sanomme, että me
suomalaiset ihmiset tunsimme sen omaksemme. Sanomme totuuden,
kun tunnustamme, että se pani oikein kohauksen käyntiin meidän
keskuudessamme. Ja meitä oli toisen rivin peräparvi täynnä. Emme
olleet koskaan ennen kuulleet niin kotoista ja kaunista kieltä. Se oli
niin outoa ja tuttua, että me rupesimme innostuksesta meluamaan. Näin
yksinkertaisesta syystä olemme tulleet juuri teidän luoksenne.

Tämä selitys teki minuun kummallisen vaikutuksen. Oli kuin
olisi sanottu lohdutuksen ja kehoituksen sana pitkäaikaisille
pyrkimyksilleni. Mieleni kirkastui tästä odottamattomasta
ymmärtämyksestä. Se antoi minulle sellaisen rohkeuden, että uskalsin
suostua heidän ehdotukseensa.

Opetustunnit alkoivat heidän ehdotuksensa mukaisesti ja jatkuivat
säännöllisesti jokaisena sunnuntaina koko talven ajan.

Opetuslapset, niinkuin kurssilaiset itseään nimittivät, panivat
toimeen sitten keväällä Kaisaniemen ravintolassa niin komeat kurssin
päättäjäiset ja muistolahjojen ojentamiset, etten sellaisia voinut
mitenkään aavistaa silloin, kun minut niihin juhliin kutsuttiin.

Tehtiinpä vielä sellainenkin kohteliaisuuden temppu, että pyydettiin
hyvä ystäväni Oskar Merikanto, joka siihen aikaan toimi yhdistyksen
laulunjohtajana, minulle seuraksi näihin juhliin, ettei minun tarvinnut
kärsiä yksinäisyyden tunnetta.

Kaisaniemen ravintolan iso sali ja sen viereinen kamari olivat varatut
käytettäviksemme, joten juhlan ulkonainen loisto käänsi mielialan
ikäänkuin sisäänpäin ja teki olotilan vähän kankeaksi. Pian kutsuttiin
kuitenkin illallispöytään, ja minä rupesin jo miettimään leikillistä
puhetta, mikä laukaisisi sen ahdistuksen, johon olimme joutuneet.

Laukeaminen tuli kuitenkin, niinkuin kaikki hyvät asiat, odottamatta ja
äkkiarvaamatta.

Opetuslapsi Cajander oli kilahduttanut lasinsa laitaan ja noussut
puhumaan. Puhe alkoi peräti arvokkaasti kosketellen yleistä kulttuuria
ja siirtyi sitten työväen sivistysharrastuksiin. Ennen pitkää
painosteli hän jo puhumisen taidon tärkeyttä.

Kuuntelimme vakavina ja juhlallisina ja hiljaisina kuin hiiret. Mutta
tämä juhlallisuus ei ehkä miellyttänyt puhujaa vai tapahtuiko se
ehkä jostakin muusta syystä, en tiedä, mutta äkkiä hän heittäytyi
leikilliseen sävyyn ja sanoa päräytti hirmuisen vakavanaamaisena vallan
mullistavan lauseen.

— Herra Halme, joka on meille puhelahjan antanut! — kaiutti Cajander
juhlallisella äänellä.

Kurkistin puhujaan, mutta en kuolemaksenikaan kuullut, mitä hän sen
jälkeen sanoi. Painoin pääni ja koetin estää naurua tukehtumiseen asti.

Merikanto, joka istui vierelläni, pudotti lautasliinansa saadakseen
painua sen etsimiseen. Muittenkin päät kumartuivat, aivan kuin
permannolla olisi jotakin merkillistä katseltavaa.

Jo murtui minun patoni, ja pieni itkuntapainen tyrsky ryöstäytyi esiin.

Silloin kuului puoleksi pöydän alta Oskar Merikannon kirkas ja heleä
naurun ryöpsähdys, — ja kaikki sulut murtuivat niin hillittömään
nauruun, ettei sitä mikään mahti olisi tyrehdyttänyt.

Merikanto kiekaisi vielä pari korkeata ääntä, ja niin me molemmat
huusimme naurukrampissa kuin kuolemaantuomitut. Siihen yhtyivät kaikki.

Salin täytti sellainen nauru, niin valtava ja vastustamaton, ettei kai
sellainen ollut ikinä ennen näitä seiniä tärisyttänyt.

Talonväet seisoivat ympärillämme silmät ympyriäisinä eivätkä
ymmärtäneet asiasta mitään. He eivät I olleet kuulleet sitä
jumalattoman vinoa leikkilausetta, jonka me olimme saaneet niellä ja
joka oli pannut pingoitetut mielet niin rajusti laukeamaan.

Kesti oman aikansa, ennenkuin saimme sen verran voimia, että jaksoimme
jatkaa illallisten syöntiä. Kaikki pyysivät kuitenkin yksimielisesti,
että Cajander ei enää jatkaisi valtavaa puhettaan. Eikä hän jatkanut.




LATUJA JA LAKEUTTA



1.

VIESTI ETELÄSTÄ.


Kun syksyllä 1892 kokoonnuimme aloittamaan uutta näytäntövuotta,
ei Arkadian henkilökunnan mieliala ollut yhtä toivorikas eikä yhtä
työniloinen kuin edellisinä syksyinä.

Kotimaisen näytelmäkirjallisuuden pylväät Numers ja Canth olivat,
riitaannuttuaan Bergbomin kanssa, luopuneet Suomalaisesta Teatterista.
Nämä olivat lamauttavia asioita, joiden merkityksen tunsimme ja
ymmärsimme liiankin hyvin.

Kerrottiinpa vielä huhuja siitäkin, että Ida Aalberg ei tulisi enää
esiintymään Arkadiassa. Sekin vielä! Tiedettiinhän, mitä Ida Aalberg
merkitsi sekä yleisölle että meille näyttelijöille.

Myötäänsä oli teatterista eronnut henkilöitä, mutta heidän paikkansa
täytettiin. Niin ei ollut Ida Aalbergin laita. Hänen paikkaansa ei
kukaan voinut täyttää. Eikä myöskään Numersin eikä Canthin!

Nämä olivat masentavia asioita, mutta masentavimman ja surullisimman
uutisen saimme kuulla viimeiseksi. Bergbom oli kotiutuessaan ulkomailta
tuonut kuoleman viestin tullessaan.

Vieraalla maaperällä ja vieraitten ihmisten keskuudessa oli Niilo
Sala tehnyt lopullisen tilinpäätöksen siinä elämän ristiriidassa,
joka kaiketi oli hänen mielestään sotkeutunut selvittämättömäksi. Hän
uumoili jotakin jo lähtiessään, tunsi avuttomuutta ja pelkäsi.

Pelko oli ajanut häntä takaa halki Saksan ja Ranskan ja saavuttanut
hänet vihdoin vaateliaana ja velvoittavana eräässä eteläisen Saksanmaan
vuoristokylässä. Hän oli yksin eikä jaksanut enää taistella epäilevän
mielensä esille manaamaa haamua vastaan. Tunsi ehkä eksyneensä tieltään
ja pettyneensä suuntamerkeistään. Ei uskaltanut enää astua askelta
elämän polulla, vaan väistyi, astui syrjään.

Elokuun 15 päivänä oli Niilo Sala omasta tahdostaan avannut Tuonelan
veräjän ja nostanut sen salvan tuhoisan laukauksen avuin.

Niilo Salaa ei ollut enää!

Tämä tieto oli peräti hämmästyttävä ja niin lohduttoman surullinen.

Ainoa miehekäs ote, mikä milloinkaan oli laitoksen sisäiseen ohjaukseen
tarttunut, oli kirvonnut peräsimestä, eikä hänen kädensijaansa tämän
jälkeen kukaan täyttänyt. Ei kukaan pystynyt täyttämään.

Ainoa avokatseinen ja tarkkanäköinen työtoveri oli ainiaksi silmänsä
ummistanut. Oikeamielisyyden luja pylväs oli repäisty laitoksen
portinpielestä, jättäen jälkeensä ammottavan kolon, jota ei koskaan
voitu uudelleen täyttää. Ei koskaan.

Rauha miehisen miehen muistolle!



2.

GAMBRINISSA.


— No, nyt se on täytetty! Onnittelen! — sanoi Oskar Merikanto kerran,
kun olimme tavanneet Gambrinissa ja tapamme mukaan siirtyneet
pianohuoneeseen rauhaan ja omiin oloihimme.

— Mikä niin? — kysyin.

— No, helkkari! Se suomenkielen puhumisen taidon puute. Olin katsomassa
"Telliä", mutta Stauffacheriin minä kiinnyin. Puhuit jeeperin kaunista
kieltä. Se helisi, usko pois! Oli kuin musiikkia.

— Niinkö sen arvioit? Sinä ehkä yksin?

— En minä yksin enää jonkin ajan kuluttua! Saat nähdä! Mikä juttu se
sitten olisikaan! Mutta minä oivalsin sen ehkä nopeammin kuin muut,
kun tunsin vuosia kestäneet pyrkimyksesi. Kuuntelin jokaista sanaa ja
nautin ihan peijakkaasti.

— Olen kovin iloinen tästä...

— Saatkin olla, -keskeytti Merikanto innokkaasti. — Olet päässyt julman
korkealle harjalle ja siellä nyt seisot.

— Sinä olet ensimmäinen, joka tätä sanot, — puhuin melkein kuin vastaan
väittäen. — Ainoakaan toinen ei ole sanonut halaistua sanaa. Ei kukaan
teatterissa.

— No, sen voin allekirjoittaa, ettei olekaan. Mutta älä siitä välitä!
Puhu sinä vain harjaltasi ja anna muitten puhua muualta! Eihän
tällainen asia voi olla kädenkäänteessä selvä kuin pläkki. Eihän se
sitten mitään kummaa olisikaan.

— Ei ole kummaa ollenkaan! — nauroin iloisena. — Mahdottoman
yksinkertaista!

— Niin juuri! — ilakoi Merikanto. — Sen yksinkertaisuus oli syöstä
sinut satulasta. Ja muokkaaminen kesti vuosia.

Tästä syntyi virkistävä keskustelu, joka entiseen, totuttuun tapaan
siirtyi vähin erin käsittelemään kaikkia ilmiöitä, jotka herättivät
mielenkiintoamme taiteittemme eri aloilla.

Tämä keskustelu oli yksi niistä rauhallisista juttuhetkistä, joihin
usein pyrimme piiloutumaan seurakermojen tuttaviemme ulottuvilta,
saadaksemme rupatella sydämiemme kyllyydestä.

Monia ajatuksia nämä leppoisat istujaiset synnyttivät, monia
mielijohteita nostattivat, ja monet niistä hetken herätteistä
puhkesivat kauniiseen kukintaankin. Ja vaikka kaikki oraat eivät
koskaan korrelle kyenneetkään, niin ei rikassisältöisen keskustelun
elvyttävä teho ollut silti sen heikompi.

Vanha Gambrini jätti monta muistoa, jotka eivät koskaan ole haihtuneet.



3.

KUN NÄYTTÄMÖLLÄ HERKUTELLAAN.


— Ibsen on oikein tuntuvalla tavalla halunnut huomauttaa tämän
Villisorsa-näytelmän luonnollista näyttelemistä, — sanoin Ahlbergille,
kun kenraaliharjoituksessa asetuimme aterioimaan.

— Kuinka niin? — kysyi Ahlberg.

— No, miksi hän muuten olisi pannut kokonaisen pitkän kohtauksen
tapahtumaan aterian aikana! — selitin hymyillen. — Ja ajan hän on
mitannut tarpeellisen pitkäksi. Mutta vanha teatterinjohtaja on tässä
tehnyt virheen. Katsohan maalattuja pahvikinkkuja, aladobeja ja
pasteijoita! Luuletko, että pystymme syömään näitä laitoksia?

— Ibsen-rukka ei edellyttänyt, että Villisorsaa tarjoiltaisiin
Arkadiassa, — sanoi Ahlberg ja kolisteli veitsellä kumisevia
ruokalajeja. - Tosiaankin! Mitä hittoa teemme syömisen sijasta?

— Koettakaamme näytellä niinkuin meillä olisi vatsakatarri, — sanoin
kuivasti.

— Mutta pari ruokaryyppyähän toki on otettava! Miten se sitten
järjestyy?

— En tiedä! Repliikkejä emme voi lisätä, mutta voimmehan sen sijaan
irvistellä. Ehkä yleisö siitä ymmärtää, että emme voi syödä.

— Aletaan! — huusi Bergbom katsomosta, ja se lopetti leikinlaskun.

Koetimme parhaan mukaan näytellä syömistä, mutta kohtaus tuntui
tyhjältä ja vajanaiselta.

— Kyllä on sanottava tarpeistonhankkijalle, että hommaa enemmän oikeata
tavaraa ainakin premiääriksi, — sanoi Ahlberg näytöksen jälkeen.

— Entä jos tilaisimme ravintolasta oikean "seksan" ja söisimme
juhlaillallisen Ibsenin ja premiäärin kunniaksi? — kysyin.

— Ja juomme "heelan ja halvan" yleisön terveydeksi? Niinkö? — innostui
Ahlberg.

— Vaikkapa niinkin! — sanoin myöntävästi. Näytäntöiltana, kun
sama kohtaus alkoi, oli pöytä viinurin kattamana tupaten täynnä
kaikenkaltaisia herkkuja, ja me istuimme Ahlbergin kanssa täydessä
touhussa jo paljon ennen esiripun nousua.

Kaikki näyttämöllä ihmettelivät, ja kaikille tuli vesi suuhun, kun me
tyytyväisinä aterioimme.

Kohtaus sujui sitten asiallisesti ja loistavasti, eikä siinä suinkaan
ollut tyhjyyden eikä vajavuuden tuntua. Sen yleisökin huomasi ainakin
silloin, kun astuin vieraskäynnille tulleen Gregers Werlen eteen
höyryävä peruna haarukassa, jota käytin kuin repliikkini vahvistajana,
kohotetun sormen asemesta. Se vaikutti yleisöön niinkuin pitikin, se
nauroi iloisesti.

Ensin oli yleisö kovin tyytyväinen, mutta sitten sille tuli hirmuinen
nälkä. Ensin oli neiti Bergbomkin aitiossaan hyvin tyytyväinen, mutta
äkkiä pisti hänen päähänsä sellainen ajatus, että kun "seksa" oli
oikea, niin ei kai sitten viinakaan ollut Vantaan vettä.

— Herra jesta! Ne vissiin juovat puhdasta, raakaa viinaa! — sanoi hän
eikä enää voinut istua rauhallisena paikallaan.

Näytöksen loputtua ei yleisökään voinut pysyä paikoillaan, vaan
hyökkäsi kiireen kaupalla ravintolaan, jonka voileipäröykkiöt hupenivat
ennenkuulumattomalla nopeudella.

— Söivät, peijakkaat, kuin ruhtinaat! — puheltiin yleisön kesken. —
Selvää hämäystä se oli! Jos vielä jatkavat kahvilla ja konjakilla, niin
kalliiksihan tämä tulee.

Näin naureskeli yleisö ja pureskeli voileipiä, minkä suinkin ehti.

Kun näytännön loputtua menin ravintolaan maksamaan herkkuillallistamme,
pidettiin siellä yleistä iloa yleisön nälän kustannuksella.

— Sinä, peijakas! — huusi ukko Achté vastaani. — Nyt olit hyvä! Olit
erinomainen!

— Samaahan veli sanoi jo Tellinkin aikoina! — vastasin.

— Niin, mutta nyt olit vielä parempi! Olisit ollut hämmästyttävän
hyvä ilman perunaakin. Nyt pidän sinusta pakanan paljon! — puhui
Achté innostuneesti, mutta kääntyi samassa palveluskunnan puoleen. —
Eikö tässä talossa sitten ikinä saada ruokapöytää kuntoon? Kaikkien
nirsuruokaisten olisi tänään pitänyt olla teatterissa! Saakeli, kuinka
hiukasee! Se oli juonikas temppu, kun pidit hummerin häntää haarukassa!
Piloillasi härnäsit! Kyllä minä sen näin.

— Näyttelijä raukka ei saa nähtävästi koskaan julkisesti herkutella, —
sanoin nauraen.

— Ei! Näyttämötaide ei saa herättää muuta nälkää kuin henkistä! —
sanottiin ja naurettiin ja odoteltiin ruokaa.



4.

HUOMATTAVA SAAVUTUS.


— No, siinähän te tulettekin, — sanoi neiti Bergbom, kun näki minut
eräänä iltana laskeutumassa pukuhuoneesta näyttämölle. — Poikkeatteko
tänne Kaarlon huoneeseen vähän keskustelemaan? Kaarlo tahtoo vähän
keskustella kanssanne uudesta näytelmästänne.

Tulin hyvinkin uteliaaksi tämän kuullessani, sillä nythän siis
tapahtuisi ensimmäisen näytelmäni lopullinen hyväksyminen tai
hylkääminen — näytelmän, jota olin valmistellut kaiken vuotta.

Edellisenä päivänä olin jättänyt näytelmän uudelleen Bergbomille,
korjattuna lausutun toivomuksen mukaisesti. Nyt saisin kuulla tuomion.

— En luullut, että suoriutuisitte korjauksesta niin helposti ja
näppärästi, — sanoi Bergbom ja selaili käsikirjoitustani sohvapöydän
ääressä. — Nyt Hilma on ymmärrettävämpi ja onpa vielä saanut lisää
runollisuuttakin. Mutta — vielä eräs seikka! Oletteko keksinyt tuon
Purimo-nimen, vai onko se todellinen?

— Kyllä se on erään salmen nimi Hämeenkyrössä! — selitin ja jatkoin
samassa hymyillen: — Vaikka ei siellä sennimistä taloa ole ollut minun
tietääkseni.

— No, se on samantekevä, se! Nimi tuntui vain niin perin oudolta.

— Kaarlo sanoo muuten, että näytelmänne on hyvä, — iski neiti äkkiä
keskustelun rakoon.

— Luin muuten näytelmänne uudelleen, ja se tuntui voittavan toisessa
lukemisessa, — puheli tohtori ja kampaili partaansa. — No, minkä osan
haluatte itse näytellä tässä?

— Jos siihen asiaan saan jotakin sanoa, niin en tietenkään halua mitään
osaa. Olen tämän tekeleen suhteen jo palanut loppuun enkä usko, että
mikään saisi minua enää syttymään uudelleen, — sanoin vakavasti.

Nähtävästi tohtori hyväksyi kantani, koska ei sanonut mitään, vaan teki
osien jakamisen ilman muuta.

— No, asia on selvä, — sanoi neiti Bergbom ratkaisevasti. — Mutta
milloin ajattelet kappaleen näyteltäväksi?

— Ei se voi tapahtua ennen kuin viimeisinä näytäntöinä ennen
Turkuun-lähtöä, — selitti tohtori.

— Mutta niin myöhäinen kevät on vahinko näytelmälle, — väitti neiti
Bergbom ja oli pahoillaan.

— No, mitäpä siitä! — sanoin iloisesti. — Tämähän on vasta ensimmäinen!
Kirjoitetaan uusia!

— Määrätään sitten kevät, — sanoi tohtori päättäväisesti. — Sitten se
on kuudes kotimainen tänä vuonna!

— Ajatelkaa nyt! — innostui neiti. — Puoli tusinaa kotimaisia näytelmiä
samana näytäntökautena!

— Jotakin tämänsuuntaista olen joskus kuvitellut tapahtuvan! — puhui
Bergbom välkehtivin silmin ja nojasi pöytään. — Mutta kun tällainen
ryöppy sattuu juuri samaan aikaan, jolloin Numers ja Canth ovat meidät
jättäneet, niin tuntuu tapaus ihmeelliseltä. Tämä vuosi tulee olemaan
teatterimme historiassa hyvin merkillinen. Ainakin suurin tähänastinen
saavutus kotimaisten näytelmien lukuun nähden.

— Olisihan se suurin ilman tätäkin näytelmää, — koetti neiti Bergbom
vielä puolustella kantaansa.

— Olisipa kyllä, — sanoi tohtori ja nousi. — Mutta kuusi on
kaikissa tapauksissa enemmän kuin viisi! Ja tämä näytelmä on
tänä vuonna tarjottu. Älkäämme nousko historian henkeä vastaan!
Ei pidä estää tapausten kulkua silloin, kun ne tahtovat meille
hyvää! Pitäköön seuraava vuosi puoliaan omalla tavallaan!
Kotimainen näytelmäkirjallisuus on tahtonut puhua! Ja se on saanut
ennenkuulumattoman puheenvuoron.

Näin joutui "Purimossa"-näytelmäni tähän merkilliseen sarjaan, joka
muodosti suurimman saavutuksen saman vuoden kotimaisten näytelmien
lukumäärässä.



5.

KUKON ORRELLA.


Ruotsalainen teatteri oli ääriään myöten täynnä juhlapukuista yleisöä.

Minna Canth oli tehnyt sen, mitä Bergbom ei uskonut. Oli jättänyt
Arkadian ja siirtynyt Heikinpuiston eteläisimmän kärjen viereiseen
kiviteatteriin. Oli tuonut sinne uusimman näytelmänsä "Sylvin", jonka
ruotsinkielinen asu oli, julkisten salaisuuksien mukaan, leimaava
tekijän omintakeisuuden ja holhouksesta vapautumisen.

Näitä vapautumispyrkimyksiä oli sattunut muitakin niihin aikoihin, ja
ne alkoivat herätellä pientä ihmettelyä teatteriyleisön keskuudessa.
Ruvettiin ajattelemaan ja kyselemään ristiriitojen syitä. Olivatko
kaikki nämä ihmiset, jotka hylkäsivät Arkadian ohjakset ja jotka
luonteiltaan olivat peräti erilaisia — olivatko he kaikki yksin
syypäitä menettelyynsä? Oliko Bergbom yksin syytön sen tähden, ettei
hän uskonut mitään tämänkaltaista tapahtuvan? Oliko hän ehkä oikeassa
sen tähden, että hän aina luopumisen jälkeen lohduttautui lauseella:
kyllä hän tulee takaisin? Tällaiset kyselyt alkoivat orastella yhtäällä
ja toisaalla ja herättivät levottomuutta.

Mieliala suomalaisen yleisön keskuudessa ei ollut suinkaan
laimeimmillaan siihen aikaan, kun Minna Canth näytti todeksi,
mitä hänen mielessään oli liikkunut. Hänen "Sylvinsä" oli tullut
ruotsalaiselle näyttämölle ja herättänyt tulollaan tavatonta huomiota.

Siksi oli katsomo ääriään myöten täynnä "Sylvin" ensi-iltana ja niin
tiukkaan myyty jo päivemmällä, että kunnollisen paikan hankkiminen
oli mahdotonta. Kaksi istumapaikkaa oli enää jäljellä kolmannen rivin
sivustan takimmaisella penkillä. Ostin niistä toisen ja kiipesin sitten
sen turvin ja illan tullen merkitylle paikalleni.

Huomasin pian, ettei paikaltani nähnyt muuta kuin näyttämöpartaan
pienen kulmauksen.

Keskustelusta kuului sentään sen verran, että jotenkuten voi pysyä
näytelmän juonessa, ellei puhuminen tapahtunut näyttämön perällä.

Ensimmäisen väliajan tullen aioin sanoa jotakin rakastettavaa
sille henkilölle, joka oli koko ajan nojannut olkapäähäni hyvin
tutunomaisesti ja ystävällisesti.

— Kestipä olkapääsi sentään, — kuului tuttu ääni takaani, kun olin
aikeissa aloittaa kohteliaan keskustelun rauhanhäiritsijän kanssa.

Käännyin katsomaan, ja siinä seisoivat Robert Kajanus ja Arvid
Järnefelt. Tervehdimme ja hymyilimme kärsimyksen ja alennuksen hymyä.
Emme olleet sellaisessa paikassa ennen tavanneet toisiamme.

Kun esirippu sitten vihdoinkin laski näytelmän lopun merkiksi, poistuin
nopeasti kadulle raittiiseen ilmaan.

Pysähdyin keskelle Heikinpuistoa kuuntelemaan räiskyvää käsien
taputusta, joka yhä vain jatkui. Jatkui ja kiihtyi.

Kun vihdoin lähdin kävelemään poispäin, oli käsien pauke saanut melkein
raivokkaan luonteen, kuuluen kauas jälkeeni. Oli ehkä tarkoitus, että
se kaikuisi aina Arkadiaan asti.

Mutta Arkadia nukkui silloin jo viattomuuden unta!



6.

POHJA TUNTUU.


Mitä kaikkea mahdoinkaan tuntea silloin, kun ensimmäinen näytelmäni
esitettiin ensimmäisen kerran?

Hetki oli suuri ja tapaus merkillinen. Pitkäaikainen kokeilu ja työ
oli päätynyt tarkoitettuun tulokseen. Saavutettu perehtyneisyyteni
näyttelijätaiteen liukkailla poluilla ennusti yhdessä
näytelmäkirjailijan tulikokeen kanssa sitä rannan läheisyyttä, mitä
kohti olin usvaisilla vesillä vellonut.

Vaikka en kuvitellutkaan seisovani tukevalla kamaralla, niin vaistosin
sentään pohjan tuntua allani ja olin näkevinäni rannan läheisyyden.

Jotakin sentapaista tunsin tänä omituisena ensi-iltana, jolloin
ajatukset hypähtelivät ja kirmailivat omaa vallattomuuttaan,
pysähtymättä mihinkään, mistä olisi voinut pitää kiinni.

En ajatellut seuraavan päivän arvostelua nyt enemmän kuin ennenkään.
Sellaisen joutavan olin kokonaan unohtanut nyt niinkuin aina
näyttelijäntyössänikin. Riitti täydellisesti, että teatteri teki
parastaan minun näytelmässäni samoinkuin aina muulloinkin ja että
yleisö osoitti myötämielistä ystävällisyyttä.

Tunsin ehkä myöskin jonkinlaista tyydytystä siitä, että tämä ilta
olisi päätepisteenä ajanjaksolle, jossa oli paljon epäilyjä ja
henkistä kiusaantumista. Toivoin että olisi niin, sillä liiankin
monesti olin tuskamielin kaivannut tasaisempaa työrauhaa tempoilevien
mielenilmaisujen tilalle, joihin en koskaan, toverien kehoituksista
huolimatta, näkynyt soveltuvan tarkoituksenmukaisesti.

Tätä kaikkea odotin tästä tapauksesta. Olin kyllin naiivi uskomaan,
että erityiset kehitysasteet rakentaisivat minulle lopultakin
suojakilven, jonka takana voisi innolla työskennellä ja pyrkiä niihin
erinäisiin päämääriin, mitkä olin tielleni asettanut.

Vaistosin maata jalan alla ja olin tyytyväinen. Luulin tuntevani pohjan
ja iloitsin. Ehkä sentään pääsen lujalle rantakivelle, jos en katsele
oikeaan enkä vasempaan, vaan ponnistan yhä samaan suuntaan. Ehkä kerran
pääsen rantatöyräälle, mistä aukeaa uusien latujen lakeus.

Tällaisia ajatuksia synnytti tämä harvinainen ilta, ja ne kirkastivat
koko loppukevään entistään valoisammaksi.



7.

ENTISTÄ TYÖTOVERIA TERVEHTIMÄSSÄ.


— Kas, kun sentään tulit tapaamaan! — sanoi Alarik Böök, astuessani
hänen pukuhuoneeseensa. — Olen kuullut, että olet ollut usein
teatterissa, mutta nyt vasta eksyit tänne.

— Olen pelännyt häiritseväni teitä, mutta lopulta teki mieleni tulla
tervehtimään. En malttanut olla tulematta, — sanoin tuttavallisen
kättelyn jälkeen. — Tapasin Ida Aalberginkin tuolla käytävässä
häpäskältä. Ehdin sentään onnitella turneen johdosta, vaikka ettepä
juuri onnitteluja kaipaa. Ainahan teillä on ollut "lappu luukulla".
Ainakin täällä Helsingissä.

Siinä en sanonutkaan liikoja, sillä Ida Aalbergin näytännöt olivat
sujuneet Aleksanterin teatterissa varsin suurenmoisesti. Olin
puolestani perin ihastunut näihin näytäntöihin, sillä aikaa minulla oli
yllin kyllin niiden katselemiseen.

Edellisen kevään valoisat toiveeni olivat perin juurin joutuneet
Arkadian ristituulien pyörteisiin. Ei ollut muuta työtä ollut koko
syksynä kuin vanhojen roolien näyttelemistä. Onneksi niitä oli siksi
paljon, että työkunto säilyi, mutta elämän elvytystä sain hakea muusta
kuin uusista tehtävistä. Sentähden olin päivätöikseni parannellut
kesällä kokoamaani näytelmää "Mallassaunalla" ja antanut sen
Bergbomille. Siihen sekin homma oli loppunut.

Onneksi olivat juuri silloin alkaneet nämä Ida Aalbergin näytännöt,
jotka muodostuivat minulle vakaviksi pyhiinvaelluspaikoiksi.

— No, vieläkö Bergbom riitelee niinkuin ennenkin? — kysyi Böök äkkiä
puhelun keskeen.

— En tiedä, — vastasin vähän nolostuen, kun muistin, että Böökin
eroaminen oli tapahtunut täydessä epäsovussa. — Ei hän tänä syksynä ole
ainakaan minun kanssani riidellyt.

— Soo! Oletko antanut yliotteen?

— En sitäkään tiedä, sillä en ole koskaan riidellyt puolestani, —
sanoin kuivasti.

- Ja rooleja saat kosolta? Niinkö?

— En. Niitä en nykyisin saa yhtään, — myönsin vähän harmistuneena.

— Arvasin sen! — nauroi Böök. — Ellei Bergbom saa nokkaasi saveen
riitelemällä, niin hän kieltää sinulta työn. Kauanko luulet kestäväsi,
ennenkuin otat armokirjan esille?

— Tiedäthän ajatukseni, — sanoin lyhyesti. — Minulle eivät armon ovet
eivätkä takatiet sovi. Kestän minkä kestän.

— Sitten tulet fokatuksi, — sanoi Böök musertavan tietoisesti. — Et
tunne Bergbomia. Mutta minä tunnen. Hän vihaa omintakeisuutta. Jos hän
ei voi sinua nujertaa ja painaa anturansa alle, niin hän heittää sinut
pellolle.

— Uskon, että sinulla on syytä olla noin katkera, — sanoin pahoillani.

— Syytäkö? Saat itse nähdä onko syytä! Kyllä näet - ennemmin tai
myöhemmin!

Onneksi soi näyttämön kello juuri tällöin.

Sanoin ääneti jäähyväiseni ja lähdin.

Sinä iltana en päässyt suuren Iidun loihtimaan tunnelmaan, vaikka
kuinka olisin yrittänyt. Jotakin peräti vinoa oli mielestäni meidän
teatterielämässämme. Myötäänsä tapahtui käsittämättömiä asioita, joissa
ilmeni rajaton valta kukistajana. Kuinka se oli mahdollista? Ja miksi?

Miksi nytkin Suomen suurin on eristettynä tämän vieraan talon
näyttämölle keskinkertaisen ja osaksi ala-arvoisen näyttelijäjoukon
keskuuteen?

Miksi on niin paljon muuta tapahtunut ja tapahtuu yhä? Miksi? Voiko
tämä kaikki olla mahdollista?

Lukemattomat kysymykset temmelsivät ajatusteni piirissä ja riistivät
taidenautinnon rauhan. Lähdin näytännön jälkeen teatterista tyhjempänä
kuin koskaan ennen. Tyhjänä ja masentuneena.

Erään omituisen seikan luulin sentään huomanneeni katsomossa kirkkaasti
ja elävästi. Olin nähnyt katselijain kiintymyksen ja innostumisen
ja haltioitumisen. Olin nähnyt kuin syrjästä niin valtavan ja
elinhermoisen voiman liikahdukset, etten sellaista ollut koskaan ennen
huomannut.

Nyt, kun olin itse tavallista syrjemmässä, tunsin tuon voiman. Se ei
ollut yksin taiteen ihailemista. Sen ytimessä piili muutakin — ja
se muu oli suomalaisen kulttuurin hehku. Se hehku paloi ja liekehti
laajalle ja korkealle!

Ymmärsin, että suomalainen teatteritaide kuuluu tähän kulttuurin
hehkuun. Se palaa ja nousee ja liekehtii tuhansien tukemana, kansan
sielun kantamana. Se ei tukahdu, vaikka teatterin sisällä tukahtuisi
kuka ja mikä tahansa. Mitä tahansa!

Ymmärsin ensikerran, että kukaan yksilö ei ole nostanut suomalaista
teatteria eikä pidä sitä koholla, vaan sen on tehnyt aikakausi ja
suomalaisuuden oma, palava ja liekehtivä elinvoima.

Nyt ymmärsin sen, minkä olin tähän asti vain vaistonnut. Ymmärsin,
mihin tukeen perustui Bergbomin rajaton valta, ja ymmärsin, että niin
mahtava tuki voi houkutella vallan väärinkäyttöön liiankin helposti
sen, joka tätä valtaa käyttää.

Ymmärsin, että jos näissä oloissa tahtoo jotakin omintakeista ajaa,
niin nujertamisen jälkeen ovat kaikki omintakeisuuteen vievät tiet
suljetut. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin seisoa tai kaatua. Seisoa
omana itsenään kuin Ida Aalberg ja monet muut!



8.

SOKEA KANA ON LÖYTÄNYT JYVÄN.


Kun teatterin ohjelmiston pääosan muodostivat tavallisesti edellisten
vuosien uutuudet ja kun sopivien uusien tehtävien saaminen näytti
minun kohdaltani pahoin tyrehtyneen, niin johduin pohtimaan tilanteen
pulmallisuutta.

Selvä kysymys asettui eteeni. Mitä oli näissä oloissa tehtävä, jotta
kielen käsittely, puhumisen ja näyttelemisen valmeus esiintymisessäni
saisivat yhä kiinteämmän muodon ja hioutumisen? Mitä oli tehtävä, kun
oli työn puute?

Nämä kysymykset kiusasivat ajatusta koko loppuvuoden ja vielä seuraavan
kesänkin. Syyspuolella vasta löysin vastauksen.

Enhän oikeastaan voinut valittaa työn puutetta, sillä olihan minulla
kymmeniä hyviä osia vanhoissa näytelmissä, joita edellisenäkin vuotena
oli myötäänsä esitetty. Työtähän niissä olisi yllin kyllin edelleenkin.

Eihän tarvinnut muuta tehdä kuin hajoittaa entisten roolieni rakenteet
ja panna ne kokoon uudelleen! Ei muuta!

Pidin tätä ajatusta sokean kanan jyvälöytönä ja odottelin intomielisenä
syksyn alkua, jolloin saisin nähdä onnistuisinko nyt paremmin kuin
aikaisemmin.

Kun sitten syksyn työ alkoi, tein suunnitelmani mukaisesti. Sitä
myöten kuin vanhat kappaleet tulivat esille, en herrastellut vanhoissa
osissani, olivatpa isoja tai pieniä, vaan revin ne säälimättä hajalle
ja rakensin uudelleen kaiken sen taidon ja kypsyyden mukaan, minkä
nyttemmin olin saavuttanut. Työ onnistui, ja minulla oli yllin kyllin
uusia rooleja.

Olin peräti tyytyväinen, välittämättä vähääkään, vaikka nämä vanhat
kappaleet kulkivatkin arvostelun ulkopuolella. En välittänyt kenenkään
muun huomiosta. Työskentelin vain itseäni varten ja olin kuitenkin
vakuutettu siitä, että näin tein parhaan palveluksen myöskin
teatterille ja yleisölle. "Minkä teet itsellesi, sen teet kansallesi",
oli runoilija Erkko sanonut.

Tätä työskentelyä saan kiittää siitä, että ensimmäinen suuri osani
tämän koulutukseni jälkeen, Lefebvre "Rouva Suorasuussa", sai kiitosta
ja huomiota osakseen. Enimmin miellytti minua kuitenkin tietoisuus
siitä, että nyttemmin jo tunsin hallitsevani niitä taidekeinoja,
joitten herruuteen olin vuosikausia pyrkinyt. Yllättävästi olivat
olemukseeni virranneet uudet voimat, jotka nöyrästi taipuivat
palvelukseeni.

Olin näihin asti esiintynyt näyttämöllä kuin vieraassa, oudossa
ympäristössä, mutta nyt tunsin olevani kotona, missä minulla oli paljon
sanottavaa ja omintakeinen sanan vuoro.



9.

TOSI KYNNESSÄ.


Aikana, jolloin minulla ei ollut teatterissa ainoatakaan harjoitusta
eikä mitään näytännöissä tekemistä, olin saanut muutaman päivän loman
käydäkseni Tampereella erään tärkeän asian vuoksi.

Sain kuitenkin perille tultuani pian huomata, että loma-aikani oli
riittämätön ja vaati yhden päivän lisäyksen. Tämän tähden sähkötin
heti Bergbomille, mainiten päivän, jolloin palaan, ellei tarvita
aikaisemmin, josta seikasta pyysin sähkötietoa.

Kun sellaista tietoa ei kuitenkaan saapunut, vaikka asuntoni oli kyllin
tunnetussa Kaupunginhotellissa, palasin Helsinkiin omatunto kevyenä
ja mitään pahaa aavistamatta, sinä päivänä, jonka olin sähkösanomassa
maininnut.

Vaikka asia oli näin perin selvä, niin kohteliaisuudesta, jota olin
velkapää osoittamaan esimiehelleni, pyysin kuitenkin Bergbomilta
anteeksi, etten ollut voinut palata ensin lupaamanani päivänä.

Bergbom otti suureksi hämmästyksekseni vastaan tämän kohteliaisuuteni
sellaisella viileydellä ja yliolkaisuudella, etten sellaisia
luonteenpiirteitä ollut hänessä milloinkaan ennen tavannut.

— En puutu asiaan! — sanoi hän kylmästi. — Annan sen johtokunnan
haltuun. Huomenna on kokous kello viideltä. Olkaa silloin täällä ja
antakaa sitä ennen kirjallinen selityksenne, jos haluatte. Siinä kaikki!

Sanoi ja meni. Olin kuin puulla päähän lyöty. Mistä ihmeestä nyt taas
oli kysymys? Oliko jotakin tavatonta tapahtunut?

Menin katsomaan työjärjestystä. Ei mitään muutoksia! Samat näytelmät
harjoitettavina ja näyteltävinä kuin lähtiessänikin! Eikä minulla ollut
yhtään sanaa niissä missään sanottavana. Minua ei näin ollen ollut
tarvittu, eikä tarvittu vieläkään!

Jäähdyin ja muutuin levolliseksi. Näin selvästi tarkoituksen ja
ymmärsin, että se pyrki lopullista ratkaisua kohti. Koska siihen
pyritään kaikin keinoin, niin tulkoon mitä tulee! Kun lapsi saa mitä
pyytää, niin on kai sitten tyytyväinen. Näin ajattelin ja menin kotiin
kirjoittamaan selostusta tapahtumasta.

Kun illalla, tohtorin poissa ollessa, pyysin jättää selostukseni neiti
Bergbomille, joka tietääkseni kuului johtokuntaan, sanoa tokaisi hän,
ettei hän ole minun juoksupoikani. Uusi yllätys!

— Te kohtelette meitä kuin ilmaa, — kiivaili neiti Bergbom. —
Sähkösanomannekin lähetitte keskellä yötä! Mitä sellainen on?
Häiritsette vanhojen ihmisten yölevon!

— Sähkösanoma yöllä! — sanoin kauhistuneena. — Sellaista tapausta
valitan sydämeni pohjasta, vaikka olenkin siihen syytön, sillä
sähkösanomasta täytyy näkyä, että lähetin sen päivällä.

— Yöllä se tuli, ja me kauhistuimme ja pelästyimme puolikuoliaiksi! Kai
sen ymmärrätte? — väitti neiti.

— Ymmärrän tietysti, — sanoin vakavasti. — Ja pyydän onnettomuutta
anteeksi. Käyn heti aamulla ottamassa selvän, kuinka sellainen
hutiloiminen on voinut tapahtua.

— On aivan samantekevä, mitä te teette, — sanoi neiti kärsivän ihmisen
elein ja ilmein.

— Niinpä nähtävästi mahtaa ollakin, — sanoin masentuneena. — Mutta
siitä huolimatta otan asiasta selvän. Mitä taas tulee tähän johtokunnan
kirjelmään, niin panen sen aamulla postiin. Tulkoon perille tai
jääköön tulematta! En pyytänyt palvelusta ulkopuolella olevalta, vaan
pyysin saada jättää kirjelmän johtokunnan jäsenelle. Jos ette kuulu
johtokuntaan, niin pyydän anteeksi tietämättömyydestä johtunutta
kömpelyyttäni.

— No, antakaa sitten kirjelmä tänne, — sanoi kiihtynyt neiti vähän
maltillisemmin. — Voinhan viedä sen Kaarlolle, vaikka minulla ei ole
asian kanssa mitään tekemistä. Enkä tahdo tästä kuulla enää tämän
enempää!

Neiti Bergbom otti kirjelmän ja poistui kiireisesti näyttämön puolelle
jättäen minut hämmentyneenä ja ihmettelevänä seisomaan paikalleni.

— Älkää välittäkö siitä väitteestä, että sähkösanoma olisi tullut
yöllä, — sanoi hetken kuluttua muudan teatterin palveluskuntaan kuuluva
henkilö, joka sattumalta oli hommaillut jotakin viereisessä huoneessa
ja kuullut keskustelun. — Se tuli jo varhain illalla.

— Niinkö? — kysyin hämmästyneenä. — Mistä sen tiedätte?

— Olin silloin siellä tavallisella asiakäynnilläni.

Tämä tieto teki minuun kaikkein ikävimmän vaikutuksen. Poistuin
pukuhuoneeseen ja lyyhistyin toivottomana pöytäni ääreen.

Mitä varten hiottiin aseita minua vastaan? Miksi ei ilman riitaa
käytetty sitä voimakeinoa, joka aina on valmiina itsevaltiaan
teatterinjohtajan kädessä? Olihan kevät tulossa ja uusien välikirjojen
aika käsissä. Eikö maltettu odottaa sitä aikaa, jolloin minut olisi
voitu syrjäyttää pelkällä huomaamattomuudella ja vaikenemisella?

Sitenhän olisivat kartettavissa kaikenlaiset kieroudet ja ala-arvoiset
teot!

Näitä mietin, mutta en mitään asiallisesti ratkaisevaa saanut irti
niistä mietteistä.

Vietin yksinäisen ja surullisen illan.



10.

SYYTETYN PENKILLÄ.


— Kas! Terve, terve! — huudahti Erkko iloisesti ja työnsi jykevän
ruhonsa Arkadian tupakkahuoneen ovesta sisään. — Hauska tavata pitkästä
kotvasta! Miksi istut täällä niin mietteissäsi?

— Istun syytetyn penkillä, — sanoin levollisesti hymyillen ja nousin
tervehtimään edellisenä keväänä valittua uutta johtokunnan jäsentä.

— Onko jotakin tapahtunut sitten? — kysyi runoilija kiinteästi. —
Täällä pitäisi olla johtokunnan kokous. Sitä varten olen tullut.

— Paina puuta sitten ja lyhennä odotusaikaasi! — sanoin ja asetin
tuolin pöydän ääreen. — Jos istut tuossa, niin näet milloin toiset
tulevat. Vielä ei ole saapuvilla muita kuin Bergbom ja minä — syytetty.

— Älä, veljeni! Leikkiäkö lasket — vai? — kysyi Erkko epäillen. — Sinun
täsmällisyydessäsi ei mahda olla vikaa?

— Nyt olen kuitenkin kaatanut täsmällisyyden lasikuorman, jota olen
koettanut pitää keskellä tietä huonollakin kelillä, — sanoin niin
kevyesti, että itsekin ihmettelin levollisuuttani. — Olen, näetkös,
tyhmää alkujuurta kuin Esko.

Laskettuamme pari leikkisanaa tyhmästä rehellisyydestä pyysi Erkko
selvää selostusta kaikista asiaa koskevista tapahtumista.

— Jos minun pitää sinut hirttää, niin olisi lysti tietää, miksi sen
teen, — sanoi Erkko hyväntuulisena.

Kerrottuani kaikki tapaukset järjestään kuin leipää syöden, sanoin
samalla, että samanlainen selostus on olemassa kirjallisessa muodossa
Bergbomin hallussa.

— Siihen ei ole muuta lisättävää kuin ne seikat, mitkä voin todistaa, —
sanoin lopuksi. — Sakkokirja näyttää, etten ylimalkaan ole huolimaton
velvollisuuksissani. Työjärjestys näyttää, ettei minua ole tarvittu
tänä aikana. Ja loppujen lopuksi voin todistaa, ettei sähkösanomani
tullut perille keskellä yötä, vaan illalla. Näitä tosiasioita vastaan
ei Bergbom ole edes yrittänytkään väittää. Olen täällä syytetyn
penkillä, tietämättä mistä minua oikeastaan syytetään. Pelkään, että
saatte hirttää minut noin vain muuten, lystiksenne ja ajan kuluksi.

— Oletko varma, ettei mitään muuta tässä ole? — kysyi Erkko hyvin
vakavana.

— Olen, — sanoin tiukasti. — Jos jotakin muuta tähän lisätään, mitä
ikinä se olkoonkin, on se silkkaa valhetta, ja minä vaadin, että saan
todistaakin ne valheiksi tai että ne minun läsnäollessani todistetaan
tosiksi. Ja vielä! Matka oli ylen tärkeä! Kävin tapaamassa isääni.

Erkko tuli yhä vakavammaksi eikä puhunut vähään aikaan mitään.

— Jos näin on asia, jota en ollenkaan epäile, sillä luulenpa tuntevani
sinut aika hyvin, niin sanon etukäteen, että tästä tulee omituisin
kokous, missä ikinä olen ollut.

— En minäkään ole ollut ennen syytetyn penkillä, sanoin leikkiä
laskien. — Syyttäjänä kyllä useilla käräjillä. — No, nyt tulivat
tuomarit! Oletko hyvä ja sanot sitten, jos minua kaivataan, että minut
tavataan täältä?

— Kyllä sanon, — sanoi Erkko lyhyesti ja lähti kokoukseen.

Odottelin hyvin kauan ja rupesin ajattelemaan poislähtöä, kun Erkko
vihdoin palasi luokseni.

Huomasin heti, että hän oli hyvin vaivaantuneen näköinen eikä tietänyt
oikein miten sanansa asettaisi.

— En tule omasta aloitteestani! — puheli hän vitkaan ja tavallista
matalammin. — He pyysivät minua ottamaan selvää tai tiedustamaan
sinulta, suostuisitko kärsimään pienen sakon tästä?

— Mistä rikoksesta?

— Siitä kai, ettet palannut lupaamanasi päivänä.

— Olisinhan palannut, jos olisi sähköteitse käsketty! Tiedäthän sen!
Onko siellä luettu minun selitykseni?

— Ainakin siitä jotakin luettiin.

— Vai niin! Ja minua tahdotaan sakottaa?

— Niin! Esimerkin vuoksi 42 markalla! — sanoi Erkko vastahakoisesti. —
Jos siihen suostuisit, niin kaikki olisi taas hyvin.

— Pyydettiinkö sinua viemään minun vastaukseni johtokuntaan? — kysyin
osaaottavasti.

— Pyydettiin — ja minä otin tämän tehtävän vastahakoisesti.

— Mutta teetkö sen kuitenkin, jos nyt minäkin pyydän? — kysyin
lämpimästi.

— Teen varmasti, - sanoi Erkko lujasti.

— Tarkkaa siis! — puhuin tiukasti ja lyhyesti. — He puhuvat
esimerkistä! Minäkin puhun! Esimerkin vuoksi en maksa mitään sakkoa,
joka on mielivalloin määritelty ja keksityn syytöksen perustalla
langetettu. Rikosta ei ole olemassa, koska en ole ilman lupaa
poistunut paikkakunnalta. Omin luvin en ole myöskään viipynyt yli
ajan, koska ei kutsuttu takaisin, vaikka siitä kysyin. Näistä syistä
en alistu sakotettavaksi! Mutta jos kaikesta huolimatta tahdotaan
jotakin ohjesääntöjen kohtaa minuun sovelluttaa, niin huomautan,
että ohjesäännöissä puhutaan myös kaikkein räikeimmän tapauksen
rankaisemisesta. Sellainen rankaisumuoto on erottaminen. Erottakoot,
jos tekoni kerran pidetään rikollisena! Se on korkein rangaistus,
mihin johtokunta kykenee pääsemään. Sakkoon en alistu, en paremmin
penniin kuin markkaankaan! En senkään tähden, että olen kuusi vuotta
täyttänyt kaikki velvollisuuteni täällä yhtä alttiisti kuin kuka
tahansa ja kantanut työstäni palkkaa, joka ei koskaan ole riittänyt
vaatimattomaankaan toimeentuloon. Pitäisikö vielä lainata rahoja
sakkoihinkin, joita ei huolimattomuus ole aiheuttanut, vaan joita
käsittämätön hyökkäyshalu minulle sälyttää. Kaikki tuttavani tietävät,
että Bergbom tahtoo nujertaa minut tavalla tai toisella. Minäkin
sen tiedän, vaikkakaan en ymmärrä syytä. Mutta olkoot hänen syynsä
mitkä tahansa, niin tästä aidasta ei hän ainakaan tule yli! Miksi ei
erottaa? Siihen kai Bergbom kuitenkin tähtää. Myönnän, että laki on
niin kuin se luetaan. En siitä kiistele. Sanon vain, että ainoastaan
erottamiseen alistun. Mutta jos tästä sanastani ei välitetä, vaan
siitä huolimatta aiotaan minulle sälyttää sakko, niin ymmärrän sen
kuitenkin erottamiseksi — erottamiseksi samasta hetkestä, jolloin
saan sakottamisesta tiedon. Siis tästä hetkestä — jos olet niin
ystävällinen, että tiedotat minulle kokouksen päätöksen. Näin on sanani!

— Tällaisenako vien sen johtokuntaan? Niinkö haluat? — kysyi Erkko
synkkänä.

— Sanasta sanaan, jos muistat. Ajatus kai ainakin oli selvä? Ei muuta
rangaistusta kuin erottaminen! Ja sakko on erottaminen. Nyt en enää
jää tänne. Menen ravintolan puolelle. Siellä tapaat minut, jos viitsit
poistua sen kautta.

— Varmasti tulen, - sanoi Erkko ja palasi kokoukseen.

Menin ravintolan puolelle kuin keventyneenä. Tunsin selvästi, että oli
tultu johonkin ratkaisevaan kohtaan. Tapahtuipa sitten erottaminen tai
mikä muu muutos tahansa, niin muutos tulisi kuitenkin siihen ikuiseen
ja tyhjänpäiväiseen hankaukseen, joka ei enää sellaisena voinut
pitemmälle jatkua.

Vaikka en vielä kertaakaan ollut riidellyt Bergbomin kanssa,
sillä sellaisen räikeyden estivät luonteeni, kotikasvatukseni ja
virastokasvatukseni, jotka kaikki vaativat arvonantoa esimiehelle, niin
elämä alkoi sentään tuntua joskus liian raskaalta, kun riitelemisen
syitä näin etsimällä etsittiin ja myötäänsä koetettiin ärsyttää.
Olotilan kehittymiselle oli nyt pantu este!

Odotellessani Erkkoa mietin itsekseni, mitenkähän tätä kaikkea olisin
levollisesti voinut sietää, ellei Turun ankara koulu olisi ollut
takanani! Olisin ehkä tupsahdellut kuten monet tekivät ja taas käynyt
häntä pystyssä.

Tämä mielikuva hymyilytti minua juuri silloin, kun Erkko saapui. Hänkin
tuli pöytäni ääreen iloisena ja tyytyväisenä.

— Mikä sinua nauratti? — kysyi Erkko.

— Tämän maailman hassuttelu, — sanoin. — Se kai sinuakin ilahduttaa?

— Niin tekee, — puhui Erkko tavallista vilkkaammasti. — Asiasta tuli
täydellinen pannukakku. Erottaminen oli aika pöpö! Se pyyhki sakot ja
pöytäkirjat ja koko kokouksen. Puuha oli vain melua tyhjästä.

— Tottako? — kysyin ihmetellen.

— Totta kai totta! — sanoi Erkko ja muuttui vakavaksi. — Kaikki
oli muuten vähän omituista. Bergbom pysytteli tai ainakin koetti
pysytellä puolueettomana ja ohjaili meitä päätöksiin, joita hän ei
näkynyt vaativan, mutta ei vastustavankaan. Kiihkeä hän ei ollut. Sen
mainesanan voin hänestä antaa. Mutta minä olin niin kiihkeä, että
jos olisi sakotettu, niin olisin vaatinut pöytäkirjaan vastalauseeni
ja samalla ilmoitukseni, että päätös on aiheuttanut minun eroamiseni
johtokunnasta.

— Älä nyt sentään!

— Kyllä vain! — sanoi Erkko. — Asia tuli minulle liian kiusalliseksi.
Näin kaiken tarpeettoman kirkkaasti. Mutta sinun erottamiseesi raukesi
keskustelu. Mitä kukin ajatteli, en tiedä, mutta kokous loppui siihen.
Ja nyt on asia aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan.

— Kiitän sinua, — sanoin vakavana. — Jumala tietää, mitä siitä ilman
sinua olisi tullut. Eikä vieläkään ole sanottu, mitä voi seurata. Tämä
oli hirveä tappio Bergbomille. Voin odottaa hänen kostoansa milloin
tahansa.

— En usko, — sanoi Erkko. — Aina ei voi johtokunnalle sälyttää yhtä
ja samaa, eikä hän yksin voine mitään ihmeitä tehdä, jos pysyt
yhtäläisessä vireessä kuin näihin asti.

Tähän päättyi tämä ikävin selkkaus, mikä tähän mennessä oli minua
Arkadiassa kohdannut.

Myöhemmin ei Bergbom koskaan maininnut tätä tapausta, vaikka hyvinkin
pian sain kokea, ettei sen tuottama nöyryytys ollut unohtunut.

Tuskin paria viikkoa oli kulunut, kun eräänä päivänä olin matkalla
pankista lunastamaan muuatta vekseliä, jonka hyväksyjänä oli Bergbom.
Menomatkalla Arkadian kautta jouduin kuitenkin, useitten henkilöitten
läsnäollessa, mitä omituisimman vihanpurkauksen alaiseksi törkeästä
huolimattomuudesta kyseenalaiseen vekseliin nähden. Harkitsemattomat
sanat ryöppysivät niskaani siitä, että hänen oli täytynyt käydä
lunastamassa minun paperini. Eikä Bergbom välittänyt selityksestäni,
että vastahan se tänään lankee maksettavaksi. Syytöstulva jatkui vain
yhä. Kun kysyin, onko paperi nyt hänen hallussaan ja mitä hän aikoi
sille tehdä, sain kipakan vastauksen, että hän jättää sen tietysti
asianajajalle. Silloin luin vekselin summan pöydälle ja pyysin saada
nimeni pois ennen muita toimenpiteitä. Sanaakaan sanomatta Bergbom
kaivoi paperin taskustaan, ja kun asia oli selvitetty, kiitin häntä
tästä ennenkuulumattomasta ystävällisyydestä. Kiihtyneen miehen uhka
muuttui haparoivaan paikalta poistumiseen ja täydelliseen vaikenemiseen.

Olin taas ollut peloittavan optimistinen. Hankaus ei ollutkaan loppunut.




TÄHKÄPÄITÄ



1.

TYÖN ONNEA.


Syksyn työkausi alkoi reippaasti ja vauhdikkaasti. Vanhaa ohjelmistoa
esitettiin aluksi ja uusia rooleja jaettiin. Onneksi olin jo
aikaisemmin pyöristellyt ja viimeistellyt kaikki entiset osani niin
tyystin, etteivät ne enää mitään työaikaa vaatineet. Olin täysin vapaa
uusiin tehtäviin.

Näyteltyäni ensin pienen osan eräässä ulkomaisessa näytelmässä, joka
meni vain kolme kertaa ja jonkalaatuisia menestyksiä Arkadiassa sattui,
sen pahempi, liiankin usein, ojennettiin minulle eräänä kauniina
päivänä Mikon osa Minna Canthin "Anna-Liisassa".

No nyt! Miehinen päärooli kotimaisessa näytelmässä! Se oli jotakin!

Harjoitusten alusta pitäen ryhdyin syventymään tehtävääni parhaani
mukaan. Työ sujuikin ilman nikamia ja kynnyksiä, ja Bergbom pysytteli
ohjauksesta liiankin loitolla.

Kun kerran harjoituksessa halusin päästä selvyyteen parista erilaisesta
esittämistavasta eräässä kohtauksessa, en kysynyt Bergbomilta
suoranaista neuvoa, vaan sanoin, että minulla on tätä kohtausta varten
kaksikin tapaa, jotka vievät samaan tulokseen, mutta en pääse selville,
kumpi niistä vaikuttaisi ulospäin paremmalta.

— Mitkä ne ovat? — kysyi Bergbom kiinnostuneena.

— Saanko ensin näytellä kohtauksen toisella ja sitten toisella tavalla
heti jälkeen? — kysyin.

— No, katsokaamme, -sanoi Bergbom vähän ihmetellen ja meni istumaan
paikalleen.

Näyttelin kohtauksen ensin toisella tapaa ja sitten toisella, ja
Bergbom seurasi tarkasti.

— Kumpi miellyttää itseänne paremmin? — kysyi Bergbom.

— En osaa sanoa, — vastasin. — Ne ovat minun kannaltani samanarvoiset.
Haluaisin vain tietää kumpi vaikuttaa paremmalta.

— Otatteko ensimmäisen uudelleen? — sanoi johtaja ja nousi innostuneena
paikaltaan.

Nähtyään sen vielä kerran sanoi hän, että se oli leppoisempi ja
vaikutti paremmin.

— On mielestäni parempi hillitä räikeyttä kuin alleviivata sitä, —
sanoi Bergbom lopuksi, ja siten oli sekin kysymys ratkaistu.

Tällöin huomasin, että tällainen tapa päästä selvyyteen esityksen
ristiriidoista oli monin verroin mutkattomampi ja rauhallisempi kuin
epäselvien kysymysten ja selitysten tie. Käytin tätä tapaa joskus
jälkeenkin päin samanlaisen tilanteen sattuessa.

Ensi-ilta tuli, ja esiintyjät niittivät kukin omalta kohdaltaan suuren
voiton ja monet tunnustukset.

Olin puolestani onnellinen tästä menestyksestä varsinkin siinä
merkityksessä, että olin taas astunut yhden portaan päämäärääni kohti
ja etten enää tuntenut liukkautta allani. Esteet oli voitettu.



2.

UUSI TUTTAVUUS.


Satuin kerran, pistäytyessäni Kasimir Leinon luona, tapaamaan
siellä myöskin hänen veljensä Einon. Tulin esitellyksi tälle
kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, joka olisi tehnyt ikämiehen
vaikutuksen, jos ei olisi ollut niin peräti ujo.

Kaikesta näkyi, että Eino Leinoa vaivasi vielä pahasti, koulunpenkin
myötäjäisinä, saamattomuus ja kömpelyys vanhempien miesten seurassa.

Hyppelehtivään keskusteluumme ei Eino takertunut kertaakaan eikä
pitänyt nähtävästi sopivana edes istua meidän seurassamme. Koko ajan
hän seisoi käsivarret ristissä rinnalla ja nojaili ikkunapenkkiin.

Keskustelimme Kassen kanssa vähän siitä ja tästä ja jonkin verran
teatteristakin, jonka apulaisjohtajaksi Kasse hiljattain oli ruvennut.
Asetin joskus sanani niin, että nuorempikin veli olisi helposti voinut
tarttua juttelun kulkuun, mutta kun silloin katsahdin häneen, niin hän
vain hymyili herttaisesti ja alkoi sivellä poskiaan. Ei sanonut mitään.
Liikahti vain sen verran, että vaihtoi vartalonsa painoa toiselta
jalalta toiselle.

— Velimies on vähän tottumaton taiteilijoihin! — naurahti Kasse.
— Hämeenlinnassa kai ei juuri ollut tilaisuutta tämänluontoisiin
rupatteluihin.

— Mutta siellä on kuitenkin voinut syntyä harrastus runoilemiseen,
— sanoin ystävällisesti Einolle. — Veljenne on kannellut jotakin
sellaista.

Eino rykäisi ja siirsi jalkojaan, mutta ei sanonut mitään.

— Onhan nuorukaisilla kaikenkaltaisia mielitekoja! — puheli Kasse
hiljakseen ja sipaisi pienen leukapartansa suipeloa. — Mutta sellaiset
harrastukset on paras panna matkakontin pohjalle tulevia aikoja varten.
Ensin tutkinnot!

Muutin nopeasti puheenaihetta, ja keskustelumme sai leikin sävyn.
Kerran silloin Einokin yhtyi meidän nauruumme, mutta ei sanonut sitä
eikä tätä. Höräytteli vain vähäisen.

— Käykää nyt joskus näyttämön puolella tervehtimässä! — sanoin
lähtiessäni. — Jos ei nyt juuri tuota johtajaa voikaan käydä
häiritsemässä, niin minua kyllä voi. Jos teillä on samanlainen into
kurkistaa esiripun taakse kuin minulla oli aikoinani, niin käyttäkää
empimättä minua välikätenä! Ei siitä halusta kuitenkaan pääse, ellei
näe, millainen on näyttämötaiteen maailma siltä puolelta.

— Kiitän ystävällisyydestänne, — sanoi Eino Leino silloin ikäänkuin
merkiksi siitä, ettei hän vallan tuppisuukaan ollut.

Tuppisuuko?

Kun sittemmin tulimme tuttaviksi ja myöhemmin hyvinkin läheisiksi
ystäviksi, sattui useasti, että oli vaikea ryöstää Eino Leinolta
sananvuoroa. Niin vilkkaaksi keskustelijaksi tämä vähäsanainen
nuorukainen aikojen vieriessä kehittyi noustuaan rikkaan henkensä
kauaskantoisille siiville.



3.

JUHLAN MERKEISSÄ.


Arkadiassa oli kuumeista hyörinää ja pyörinää. Oli kuin tuntua suuren
juhlan valmistuksista. Kotimaisen juhlan, kansallisen juhlan innostavaa
säihkyä tuntui työssä ja toimessa. Valmistuttiin esittämään runoilija
Erkon uutta näytelmää Kullervoa.

Saatuani Kullervon suurpiirteisen ja mahtipontisen osan haltuuni olin
piiloutunut erakon syrjäiseen elämään. Tunsin selvästi, että nyt
oli edessäni tehtävä, joka tinkimättä vaati onnistumisekseen kaiken
osaamiseni ja taitamiseni. Tunsin, että oikea hetkeni oli tullut! Ja
kalevalaisessa muodossa se oli tullut! Juuri siinä muodossa, joka oli
opettanut minulle kielensä ihanat soinnut ja rytmit ja teräkselle
kalskavat helkkeet. Nyt oli tilaa tarpeeksi kuuluttaa julki, kuinka
Kalevalan kieli kaikui ja soi. Nyt oli tullut hetki, jonka onnellinen
sattuma oli tielleni loihtinut. Työssä ja teossa oli tämä hetki puhuva
kaikesta siitä, mitä kohti olin pyrkinyt ja mistä en milloinkaan ollut
ympäristölleni sanoja tuhlannut. Nyt oli edessä hetki, joka saisi
paljastaa tulokset ilman selityksiä ja esitelmiä. Työn saavutukset ja
tulokset!

Syvästi tietoisena tilanteen vakavuudesta valmistin mahdollisimman
nopeasti ulkoläksyn ja luonteen ääriviivat päästäkseni erittelevään
hiomistyöhön. Kun sen aloitin, kutsuin avukseni kaiken älyni ja
tunteeni ja valjastin ne hermojännityksen valjaisiin. Milloin
sitten äly ja tunne tuntuivat liian yleisluontoisilta, upotin
ne mielikuvituksen alkuperäisiin ja kansanomaisiin vaistoihin,
vuosisataisiin sukuperintöjen ja verisiteitten aarnihautoihin
ammentamaan sieltä kuvia ja näkemyksiä. Sieltä löysin rikasta aineistoa
ja kuvia, jotka antoivat loihtua erittelylle ja luonteenpiirteiden
muovailulle.

Näin olin työskennellyt kuumeisena ja elänyt sokeana kaikelle muulle
maailmalle, kunnes tunsin hallitsevani luomustani. Silloin kiihko
laukesi erinomaisen sopivaan aikaan. Oli vielä pari avustajaharjoitusta
ennen pääharjoitusta, joten sain hyvin terveellisen levähdyshetken.

Miellyttävä raukeus mielessä ja jäsenissä kuljin näin eräänä iltana
Arkadiaa kohti tapaamaan Erkkoa, joka halusi keskustella kanssani.

Heikinkadulla tulivat Emilie ja tohtori Bergbom vastaan ja pysähtyivät
ihmeekseni minua puhuttelemaan.

— Kuulkaahan nyt, — sanoi Bergbom. — Mitä ajattelette siitä, että
Kullervon äitiä pitäisi kuljettaa hautaan hevosella ja reellä? Minä
haluaisin kuulla, mitä te tästä arvelette. Eikö mielestänne äidin
kirstua voitaisi kantaa? Eikö se siten kävisi paljon mukavammin?

— Tietysti, — myönsin. — Kohtauksessahan on Kullervon tunteenpurkaus
pääasia. Hevonenhan sen hävittäisi kokonaan. En ole milloinkaan
kuvitellutkaan siihen hevosta!

- No, se nyt on hauska, että olette noin järkevä! — pulpahti neiti
Bergbom. — Olen jo kovin surrut tätä asiaa.

— Eikö tekijän kanssa voi saada aikaan muutosta tähän? — kysyin.

— Kaarlo sanoo, että Erkko ei näytä halukkaalta keskustelemaankaan
asiasta, - puheli neiti Bergbom.

— Kun te olette hyvä ystävä hänen kanssaan ja asia koskee etupäässä
teitä, niin ettekö puhuisi Erkon kanssa tästä? — kysyi Bergbom.

— Sen teen kyllä, — sanoin. — Menen juuri tapaamaan häntä tämän
näytelmän vuoksi.

Kun neiti Bergbom oli vielä pariin kertaan vakuuttanut hevosen
mahdottomuutta ja kiittänyt minua järkevyydestä, sain tilaisuuden
toivottaa hyvää yötä ja jatkaa matkaani.

Keskustelimme samana iltana Erkon kanssa monista näytelmää koskevista
asioista, jotka eivät välittömästi kuuluneet minulle, mutta joihin
tekijä toivoi minun kauttani pieniä muutoksia.

— Näes, — sanoi Erkko, — en minä osaa tuon Bergbomin kanssa tulla
ollenkaan toimeen.

— Minä olen tässä suhteessa ollut kaikkein taitamattomin, niinkuin
hyvin tiedät, — puhelin naureskellen. — Mutta eipä vahinkoa, jos nyt
näitä ehdotuksiasi puolustan, sillä nehän ovat oikeita ja asiallisia.
Ei kai siitä sotaa synny.

— Kyllä Bergbomin hyökkäykset sinua vastaan ovat nyt jo aikansa
eläneitä, — sanoi Erkko. — Sinä seisot jo oman kamarasi kallioisella
pohjalla.

— Ei kukaan tässä talossa seiso kalliolla! — sanoin hymyillen. — Mutta
— "en ma silloin suohon sorru, kun sorrun sotatiloille". Katsellaanpa
nyt sentään ensin, mitä tämä kurja Kullervoinenkin saa aikaan.

— Ensi-illan jälkeen sanon, mitä se on saanut aikaan! — sanoi Erkko.

— Niin, niin. Etukäteen on turha puhua, — sanoin keskeyttävästä — Mutta
asiasta toiseen! Ajatteletko hevosta äitivainajan kuljettajaksi?

— Olen ajatellut.

— Voi veikkonen sentään! — sanoin pahoitellen. — Sehän on sellainen
kapine, joka ei tiedä taiteesta mitään! Mutta hermostua se kyllä osaa,
ja silloin se tekee kaikki tuhmuutensa yht’aikaa. Ajattele Kullervon
tunteenpurkausta äitivainajan kirstun ääressä ja ajattelepa sitten,
että hevonenkin aloittaa purkauksensa!

Erkko katsoi minua hetken ja ratkesi sitten iloiseen nauruun.

— Tekisikö tuo pakana sellaisen kepposen? — kysyi hän sitten. — Taidat
vain haluta, ettei siihen panna hevosta?

— Niin haluankin, — sanoin. — Ei olisi mieluista lausuilla sydämen
kieltä hevosen hännän alla. Yleisön huomio eksyisi liiaksi pääasiasta,
eikä hevonen osaa olla traagillinen.

— Koska niin tahdot, niin tapahtukoon tahtosi jälkeen, — sanoi Erkko
vihdoin. — Sano Bergbomille, että hevosta ei tarvita! Hänelle en
kylläkään antanut myöntymystäni, sillä en hyväksynyt sitä tapaa, millä
hän puheli asiasta.

Näin helposti ja leikitellen oli tämä surun asia autettu, ja yhtä
helposti sain aikaan kaikki Erkon haluamat pienet muutokset näyttämöllä
seuraavana päivänä.

Tuli sitten pääharjoitus, joka aina ja kaikkialla on monin verroin
raskaampi ja rähjäisempi kuin itse näytäntöillat. Oli hikoiltu ja
ponnisteltu kolmannen näytöksen loppuun, missä Kullervo sinkoo
kiihoittavat sanansa miesjoukolleen ja lähtee sotaretkelleen.

Kun näytöksen loputtua palasin näyttämölle, nousi Bergbom paikaltaan.

— Minun mielestäni tuo puhe on liian kenraalimaista, — sanoi hän
puoliääneen. — Minä jättäisin sen pois, mutta ei se yksin parantaisi
tätä joukkokohtausta. Se on kokonaan samanluontoinen.

— Anna olla! — ehätti neiti Bergbom väliin. — Herra Halme sanoo kaiken
niin villillä voimalla, että se häikäisee liiat mietteet.

Bergbom ei sanonut enempää, vaan lähti hommaamaan näyttämönmuutosta.

— Kuulkaa nyt, herra Halme! — sanoi neiti Bergbom vilkkaasti. — Istukaa
nyt tähän minun viereeni, että saan vähän keskustella kanssanne! Teidän
näyttelemisessänne on jotakin erikoista, josta en pääse selville, mitä
se on ja mistä se johtuu.

— Onko se huonoa? — kysyin.

— Ei, - nauroi neiti Bergbom. - Se on erinomaista! Mutta se on
sellaista erinomaista, että minä olen kovin utelias kuulemaan sen
syyn. Puhumisen selvyyskö sen tekee? Te tiedätte, että meillä puhutaan
ylimalkaan niin, että sanojen loput nieleskellään. Olettehan kuullut,
että olen siitä myötäänsä pahoitellut. Sanokaa nyt minulle, mistä
johtuu, että te puhutte vallan toisella tavalla kuin muut? On oikea
ilo kuulla teidän sanovan repliikkejä. Ne ihan helisevät ja soivat,
ja kaikki tunteen ryöpyt saavat niin kirkkaan värin ja sellaisen
koruttomuuden, että niiden luontevuus hämmästyttää. Enkä minä ole tätä
huomannut ennen kuin nyt. En ainakaan näin selvästi.

— Kiitän tästä huomiosta! — sanoin kohteliaasti. — Se ilahduttaa minua
kovin.

— Niin, se ilahduttaa minuakin! — nauroi neiti Bergbom. — Mutta mistä
johtuu, että te puhutte toisin kuin muut?

— Siitä tietysti, että Kullervo on toisenlainen kuin muut, - sanoin
hymyillen.

- Nyt te narraatte, — sanoi neiti Bergbom, kun oli ensin katsonut
minuun terävästi. — Onko se teidän salaisuutenne, jonka haluatte
säilyttää?

— Ei vähimmässäkään määrässä, — sanoin vakuuttavasti. — Toivoisin, että
kaikki tuntisivat sen salaisuuden ja omaksuisivat sen. Siinä ei ole
mitään keksittyjä keinoja. Se on kielen omaa luontoa, joka puhtaimpana
on säilynyt kalevalaisessa asussa ja nyt ehkä ilakoi vapaudestaan. Ei
se ole sen kummempaa!

— Ehkä ei, — sanoi neiti Bergbom. — Vaikka en teitä oikein ymmärrä.
Eikä se olekaan pääasia! Pääasia on, että puhutte erinomaisesti. Tulin
siitä ihastuneeksi ja uteliaaksi.

— Minä olen hyvin hämmästynyt, - sanoin ihmetellen.

— Mistä sitten?

— Siitä, että te, neiti Bergbom, olette ensimmäisten joukossa huomannut
minun äänellisen kielenkäyttöni, vaikka olette ruotsinkielisestä
kodista. Joskus tuonnempana, jos sattuu sopivaa aikaa ja mielenkiinto
riittää, olen iloinen, jos saan tehdä selvää teoriastani.
Kädenkäänteessä se ei käy.

— Sen ymmärrän, — sanoi neiti naureskellen. Ette kai ole sitä
kädenkäänteessä oppinutkaan, ellei se ole vain orgaaninne ansiota.

Siihen jäi keskustelumme, sillä tohtori palasi paikalleen ja minä
poistuin pukua muuttamaan.

Harjoitus kulki sitten omaa kulkuaan loppuun asti, jolloin tekijäkin
lausui erikoisen tyytyväisyytensä.

Tuli sitten vihdoin kaiken valmistelun, työn ja puuhan huippukohta.
Tuli Kullervon ensi-ilta. Tuli kotimaisen näytelmärunon juhlahetki.

Heti ensimmäisen näytöksen jälkeen oli yleisön suosio melkein
raivokasta, ja innostus kohosi näytös näytökseltä yhä valtavammaksi ja
meluisammaksi.

Näyttämöllä tunnettiin, että elettiin suuren menestyksen hetkeä.
Taiteen menestyksen ja uuden suomalaisuuden voiton hetkeä. Suomalaisen
hengen riemujuhlaa.

— Ikävä, etten voi mitään apua antaa, — sanoi Erkko eräällä väliajalla
liikuskellessaan hajamielisenä näyttämön sivustalla.

— Olethan apusi jo antanut! Parhaan avun! — sanoin iloisesti
ohimennessäni.

— Niin, niin, — sanoi Erkko ja tarttui tanakasti käteeni. — Niinhän se
on. Nyt on sinun vuorosi. Kaikki toivonikin ylität.

Katsomontäyteisen yleisön mielenkiinto ei väsähtänyt eikä suosio
heikentynyt. Ne kestivät yhtä hyvin kuin näyttämöllä liekehtivä
hehkukin ja pursuivat lopussa innostuksen huutoihin.

Näin tuli minunkin ensimmäinen suuri menestykseni punotuksi suuren
juhlahetken sydän juurien välittömään yhteyteen.

Erkon kalevalainen runonäytelmä oli nostanut voiton lipun Arkadian
harjalle.



4.

SILMÄNKÄÄNTÄJÄTEMPPU.


"Onnen sopukan" ensi-ilta oli Ida Aalbergin ansiosta alusta alkaen
henkevän loistava ja onnistunut. Luovailtuani Röcknitzin salaenteisen
purren onnellisen avioparin vanavesille ajoin näytelmän keskikohdalla
täysin purjein tuon rauhallisen kodin onnen satamaan ja hyökkäsin
kuin barbaari häiritsemään uskollisen aviovaimon sielunrauhaa. Suuri
kohtauksemme Ida Aalbergin kanssa alkoi rajusti ja hillittömästi.

Huomasin kuitenkin pian, että jotakin omituista häilähti nenäni alla,
mutta ei ollut aikaa ajatella sitä sen enempää. Intohimon ryöpyn täytyi
kasvaa yhä edelleen, ja minä annoin sen pursua ja paisua, kunnes tuo
salaperäinen häilähteleminen huulella kävi yhä tuntuvammaksi. Sipaisin
sopivassa tilaisuudessa sormellani viikseni kärkeä ja huomasin, että
toinen viiksenpuolikas oli irtaantunut.

Onneksi ei rajuin pursumiskohtaus ollut vielä alkanut, mutta se läheni
huimaavalla vauhdilla. Nyt! Nyt se alkaa! Ja muutama partahaivenko nyt
tekisi tenän, pilaisi kaikki? Ei ikinä!

Kosketin rauhallisesti viiksiä, repäisin ne kokonaan irti huulelta ja
pistin käden housuntaskuun noin muuten vain, mutta sinne katosivat nuo
kiusalliset karvatupsut.

Olin kuin vapautunut kaikesta maallisesta taakasta ja syöksyin kepeänä
tunteitten ja intohimojen pyörteisiin.

Kun näytös sitten loppui, oli yleisö katsomossa yhtä hurjistunut kuin
me olimme olleet näyttämöllä. Esirippu nousi ja laski myötäänsä, eikä
Ida Aalberg, tapansa mukaan, hellittänyt otettaan myötänäyttelijän
kädestä. Livistämistä en voinut ajatella. Oli pakko käydä ottamassa
vastaan suosionosoituksia, jotka hän aina ylevämielisesti tahtoi jakaa
taiteilijatovereilleenkin.

— Häiritsikö se teitä pahoin? — kysyin, kun esirippu vihdoinkin oli
rauhoittunut.

— Mikä? — kysyi paronitar ihmetellen.

- Minähän repäisin viikset taskuuni kesken kohtaustamme, — selitin. —
Ne irtaantuivat.

— Herranen aika! — sanoi Ida Aalberg silmät pyöreinä. — Oliko teillä
viikset?

— Oli, — sanoin ja vedin parran taskustani. Tässä ne ovat.

— En minä ollenkaan huomannut niitä, — nauroi primadonna sydämensä
pohjasta. — Mitä varten panitte sellaisia haivenia!

— Olen iloinen, ettei se häirinnyt teitä, — sanoin lohdutettuna.

— Ei ollenkaan! En edes huomannut teidän silmänkääntäjätemppuanne, —
sanoi Ida Aalberg ilakoiden ja riensi näyttämöltä.

— Kun on hyvä, niin ei sellainen merkitse mitään, — sanoi neiti
Bergbom, joka oli seurannut keskusteluamme. — Mutta jos olisitte ollut
epäonnistunut, niin tapaus olisi ollut vallan hirveä.

Jälkeenpäin kysyin monelta tuttavaltani, jotka olivat olleet katsomassa
kappaletta, kuinka tapaus oli heihin vaikuttanut.

Ei ainoakaan heistä ollut huomannut mitään!

Odotin arvostelijoilta jotakin näpsäystä ja olin ensikerran utelias
lukemaan arvosteluja. Mutta ei sanaakaan partajutusta! Pelkkää kiitosta
vain! Olin vallan hämmästynyt.

Opin tästä huomaamaan, kuinka vähän ulkonaiset asiat
näyttelijätaiteessa merkitsevät. Ne paisuvat silmiinpistäviksi vain
silloin, kun sisäinen tyhjyys ei jaksa kiinnittää katselijan mieltä.

Tämän jälkeen ei minulla ollut mitään halua syventyä naamioimistaidon
salaisuuksiin. Olin varma, että tie näyttelijätaiteen huipuille ei ole
kulkeva maskeeraustaidon merkeissä, vaan liikkuva kokonaan toisia,
paljon salaisempia polkuja myöten.

Vähäpätöinen silmänkääntäjätemppu johti minut yksinomaan niitten
polkujen ihailijaksi.



5.

KULTTUURIHISTORIAA NÄYTTÄMÖLLÄ.


Kolmekymmentäkuusi vuotta oli kulunut siitä suuresta tapauksesta,
jolloin Helsingin kiviteatteri, ruotsalainen teatteri, v. 1860
vihittiin Thalian palvelukseen. Vihkiäisnäytelmänä oli Z. Topeliuksen
kirjoittama ja Fr. Paciuksen säveltämä Lemminkäis-aiheinen "Kypron
prinsessa". Näytelmä esitettiin amatöörivoimin ja tietysti
ruotsinkielisenä. Siitä huolimatta oli juhla kuitenkin suomalaisen
kulttuurin, joskaan ei suomalaisuuden merkkitapaus. Silloin ei vielä
ollut suomenkielisen teatterin harrastusta olemassa.

Nuorina ylioppilaina stateerasivat Emil Nervander ja Kaarlo Bergbom
tässä näytännössä ja iloitsivat tapauksesta niinkuin asianmukaista
olikin, sillä Nervanderin päähän ei vielä tällöin ollut iskenyt
sellainen mahdottomuudelta tuntuva ajatus, että suomenkielelläkin
pitäisi yrittää antaa näytäntöjä. Vasta vuosia myöhemmin hän rupesi
puhelemaan tästä ajatuksesta, joka sittemmin eräässä kokouksessa
Kaisaniemen ravintolassa siirtyi rettelöitä karttelevan Nervanderin
hallusta Kaarlo Bergbomin huostaan. "Asialle eduksi", myönsi Nervander
jutellessaan näistä kerran minulle.

Mitään tämänsuuntaisia ajatuksia ei kuitenkaan vielä kiviteatterin
vihkiäisissä ollut häiritsemässä puhdasta isänmaallista tunnelmaa,
eikäpä kai kukaan ihmetellyt, vaikka näytelmän kalevalaisuus oli
puettuna vieraskieliseen asuun.

Tällaisen kulttuurihistoriallisen taustan eteen astuttaessa nyt,
kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua, oli "Kypron prinsessan"
ensi-illassa Arkadiassa tavallista enemmän juhlatunnelmaa ja
juhlamieltä. Laulajaneitoset ja nuorukaiset ylioppilaspiireistä ja
suomenmielisistä sivistyneistä kodeista olivat kokoontuneet näyttämölle
ehkä mieluummin nyt kuin muulloin, milloin tarvittiin tavallista
suurempia avustaja-voimia. Olihan ilmassa juhlan tuntua, jonka juuret
olivat kaukana menneisyydessä, niiden aikojen helmassa, jolloin ei
vielä uumoiltu missä olisi oleva kalevalaisen näytelmän "oikea koti
ja oikea kieli", kuten Topelius sanoi näyttämöllä käydessään eräällä
väliajalla.

Tekijän saapumisesta ensi-iltaan oltiin hyvin epävarmoja viimeiseen
hetkeen asti, sillä vanhan runoilijan terveyden tiedettiin horjuvan.

Kauan ei tuota lumipäistä, hintelää runoilijavanhusta kuitenkaan
tarvinnut odottaa. Hän tuli melkein täsmälliseen aikaan. Kun yleisö oli
seisaalleen nousten häntä tervehtinyt, alkoi näytelmän esitys, josta
huokui juhlan tuntu ja sadun leppoisuus. Haltioitunut mieliala täytti
esiintyjät ja katselijat.

Eräällä väliajalla tuli sitten Topelius näyttämölle. Vaatimattomana
ja hiljaisena hän tuli ja katseli kuin arkaillen Pohjolan kinoksia ja
jäisiä kallioita.

— Ei niitä pitäisi tarkastaa liian läheltä, — arveli hän, mutta astui
kuitenkin lumisen kummun juurelle.

— Mitä pidätte siitä, setä, että näillä jäätiköillä kuljeskellaan
trikoissa ja puolikengissä? — kysyi Bergbom.

— Sadun vapautta, — sanoi Topelius, ja kaihomielinen sävy kuulsi hänen
lempeästä äänestään. Muistiko hän ehkä sitä aikaa, jolloin näytelmän
runokuvat olivat syntyneet hänen rikkaassa mielikuvituksessaan?

Runoilijavanhus siirtyi tällöin näyttämön toiselle laidalle, ja Bergbom
puhutteli muuatta vanhahkoa, arvokkaan näköistä herrasmiestä, joka
seisoi esiripun — vieressä. He astuivat kohti minua, seisoessani,
toisen soiton hälyttämänä, valmiina aloittamaan seuraavaa näytöstä.

— Rovasti Roschier haluaa tutustua Lemminkäiseen, — sanoi Bergbom,
esitteli minut ja poistui Topeliuksen seuraan.

— Halusin pusertaa kättänne ja kiittää teitä, — sanoi rovasti
ystävällisesti hymyillen. — Olen erikoisesti kiintynyt teidän osaanne
ja esitykseenne, sillä minä näyttelin Lemminkäistä kolmekymmentäkuusi
vuotta sitten, kiviteatterin vihkiäisissä.

— Vai niin! — sanoin hämmästyneenä. — Tämähän on kovin kiintoisa ja
miellyttävä yllätys minulle. Kokonainen ihmisikä on näitten tapausten
välillä!

— Niin on! — myhäili iäkäs kirkonmies ja katseli uteliaana edessään
seisovaa teatterimiestä. — Paljon on siinä ajassa ehtinyt tapahtua.
Minäkin olin nuori silloin.

— No, mitä nyt pidätte, rovasti, meidän hommastamme? — kysyin
ystävällisesti ja kunnioittavasti.

— Te olette erinomainen, — hymyili hän.

— Kiitän ystävällisyydestänne, — sanoin iloisesti. Ensimmäisen
Lemminkäisen kiitos on kaikkia muita kiitoksia arvokkaampi.

Vaihdettuamme vielä pari leikkipuhetta siitä, että Lemminkäinen
itsekin oli paljon muuttunut ruvetessaan puhumaan toista kieltä, soi
näyttämön kello. Rovasti sanoi herttaiset jäähyväiset, ja me aloitimme
näyttelemisemme.

Yleisön suosio näytelmää ja sen esittämistä kohtaan oli kovin tulvivaa
laatua tänä loistavana ensi-iltana eikä ottanut ehtyäkseen muinakaan,
lukuisina iltoina, ennenkuin avustajien rivit harvenivat niin,
että näytteleminen oli viidentoista täyden huoneen jälkeen pakosta
lopetettava.

Tämän näytelmän pitkäaikainen menestys oli tietenkin perin tervetullut
syyskauden kuihduttamalle teatterin kassalle ja erittäin mieluinen
monelle osassaan onnistuneelle näyttelijälle. Minulle se ei ollut
merkillinen ainoastaan kiittävien arvostelujen tähden, vaan etupäässä
erään sangen omituisen seikan vuoksi.

Näihin aikoihin alettiin laajalti puhua minun kauniista orgaanistani,
sointuisasta puheäänestäni. Tästä seikasta puheltiin niin yleisesti,
että juttu tuli minunkin korviini. Olin hyvin hämmästynyt, että
puhuttiin äänestä, kun minun mielestäni olisi pitänyt puhua
äänellisestä kielenkäytöstä.

Neuvottelin tästä seikasta muutamien tuttavien musiikkimiesten kanssa
päästäkseni selville, minkä verran he olivat kiinnittäneet huomiotaan
puhumiseeni. Merikantoon yksinään en tyytynyt, sillä hän tiesi asian.

— Totta kai puhut toisin kuin muut, — sanoi Robert Kajanus hymähtäen.
— Eihän suomenkielikään ole pantu kokoon ainoastaan yksitavuisista
sanoista paremmin kuin muutkaan kielet.

Kun Jean Sibeliuksen mielipide ei eronnut Kajanuksen käsityksestä,
niin johduin päättelemään, että tavalliset ihmiset, näyttelijät ja
kuuntelijat, eivät olleet tottuneet panemaan hyvälle tai huonolle
puhumiselle muuta merkitystä kuin erotuksen selvästi puhumisen ja
epäselvän sopertamisen välillä.

Tässä oli ehkä neiti Bergbominkin ymmärtämisen avain. Hän kuuli
puheestani kaikki tavut ja oli tyytyväinen. Kielen rytmiä ja
tavujen sointuja eivät nähtävästi muut olleet tajunneet kuin herkät
musiikkimiesten korvat. Koko järjestelmä luettiin kauniin orgaanin
ansioksi! Tämä juttu sekä nauratti että harmitti. En kuitenkaan pitänyt
asiasta sen enempää melua, sillä mitäpä se olisi auttanut. Kun kerran
ei osattu kuulla, niin minkäpä sille voi.

Eikä tätä ole ihmeteltävä, sillä asian vaikeuden todistaa pari
merkillistä tapausta, jotka erinomaisesti sopivat tähän yhteyteen.

Viisi vuotta myöhemmin olin ihastunut näyttelijä Engelbrektin
erinomaisen kauniiseen ruotsinkielen käyttämiseen. Hän puhui kieltä
niin soinnukkaasti, että en ollut Helsingissä koskaan kuullut
sellaista. Entä mitä sanottiin? Muutamia harvoja näyttelijöitä
ja johtaja Castegrénia lukuunottamatta sanoivat kaikki, että
Engelbrektillä oli mainion kaunis orgaani.

Orgaani?! Olin hämmästyksen lyömä, sillä miehen orgaani oli limaskainen
eikä vähimmässäkään määrässä miellyttävä.

Toinen tapaus, joka sattui aivan äskettäin, täsmälleen kolmekymmentä
vuotta myöhemmin, todistaa saman kuulemisvaikeuden, vaikkakin nurinpäin.

Muudan ystävällinen näyttämötaiteen harrastaja kirjoitti Uuteen Suomeen
toivomuksen, että Kansallisteatteri muistaisi vanhempaakin polvea ja
järjestäisi esiintymistilaisuuden sellaisellekin nimeltä mainitulle
näyttelijättärelle, jonka kaunista _suomenkieltä_ olisi taas ilo
kuunnella.

Tämä nurinkurinen korva oli luullut tämän hyvän näyttelijättären
puhuvan kaunista suomenkieltä silloin, kun näyttelijättären helisevä
orgaani helskytteli virheellisesti lausuttuja sanoja partaan yli.

Jos silloin, kolmekymmentä vuotta takaperin, olisin aavistanut, kuinka
hidasta kehityksen kulku on, niin olisinpa, totisesti, kauhistunut.

En kuitenkaan uskonut Erkon sanoja, että "maailma on hirvittävän hidas
hypähtelemään", vaan luotin yhä elävämmin tehtäväni onnistumiseen.



6.

PÄÄTÖSVALTAISEN MIEHEN LUPAUS.


Eräänä koleankirkkaana huhtikuun aamuna kuljin määrätietoisesti
pitkin Fredrikinkatua, kohti Bulevardin kulmaa, missä sijaitsi siisti
yksikerroksinen puutalo. Siinä talossa tiesin senaattori Yrjö-Koskisen
asuvan. Hänen luokseen olin nyt matkalla.

Kevätnäytäntökausi oli ollut minulle jatkuvasti hyvin suopea. Kiittävät
arvostelut olivat tunnustaneet näyttelemiseni useissa uusissa
tehtävissä, ja erikoisesti oli Werner Söderhjelm leimannut ansioni
Sudermannin Koti-nimisessä näytelmässä, missä taas olin saanut esiintyä
Ida Aalbergin kanssa yhteistyössä. Näistä rohkaistuneena olin pyytänyt
teatterin johtajalta suositusta valtion matkarahojen saamiseksi ja
siihen liittyvää lomaa ulkomaista opintomatkaa varten.

En halua päätellä, millä mielellä Bergbom antoi sekä loman että
suosituksen, mutta suositus ei ainakaan ollut juuri muun arvoinen kuin
todistus siitä, että kuuluin Suomalaiseen Teatteriin ja että sain
loman ulkomaisia opintoja varten Skandinaaviassa ja Saksassa. Paperin
muusta arvosta en kuitenkaan pitänyt suurtakaan lukua, sillä olin
varma, että Yrjö-Koskinen oli henkilökohtaisesti tarpeeksi perehtynyt
näyttelijätoimintani arvoon ja saavutuksiin.

Astuminen suuren valtiomiehen ja suomalaisuudenliikkeen suurimman
johtajan luo oli vaikein asiankohta. Entinen hämeenkyröläinen
nuorukainen, joka aikoinaan oli pappilan vinttikamarin akkunaruutuun
lasitimantilla piirtänyt nimensä "Yrjö Koskinen", mikä nimi on siinä
vielä tänä päivänä nähtävänä, oli harvinaisen kykynsä ja kuntonsa
avuin noussut maansa ja kansansa henkiseksi johtajaksi. Tunsin tämän
miehen merkityksen syvästi ja kunnioittaen, kun hän harmaantuneena ja
rauhallisena astui eteeni.

— Milloin aiotte lähteä? — kysyi Yrjö-Koskinen yhtä hiljaisena kuin oli
kuunnellut minun hiljaista asiani selostusta.

— Jo heinäkuussa — Tukholmaan, — sanoin.

— Siellähän on Maailmannäyttely, — sanoi senaattori ja kohotti
kulmakarvojaan.

— Niin on, mutta kaikki teatterit kuuluvat näyttelevän silloin, ja
minä saan siten yhden kuukauden ajan-lisän olematta poissa teatterin
työstä enempää kuin kolme kuukautta, josta ajasta olen sopinut tohtori
Bergbomin kanssa. Tässä minulla olisi todistus työskentelyvapautuksesta
siltä ajalta.

Otettuaan käteensä tarjoamani paperin vilkaisi senaattori kirjoituksen
alkua ja allekirjoitusta, antaen suosituskirjelmän heti takaisin.

— Kyllä te saatte pyytämänne summan, mutta jättäkää kirjallinen anomus
senaattiin, — sanoi hän hetkeäkään miettimättä.

— Pyydän lausua kunnioittavimman kiitollisuuteni, herra senaattori,
suosiollisuudestanne ja myötätuntoisuudestanne minua kohtaan, — sanoin
kumartaen.

— Onnea vain työllenne! — sanoi senaattori entiseen, rauhalliseen
tapaansa ja ojensi kätensä hyvästiksi.

Kiitin kohteliaimmin ja poistuin. Painettuani ulko-oven kiinni jälkeeni
huokasin helpotuksesta ja onnesta. Siihen oli totisesti syytä, sillä
useimmat näyttelijät olivat tulleet vaalituiksi opintomatkoille paljon
aikaisemmin ja suuremmilla apurahoilla varustettuina kuin minä,
joka Bergbomin ehdotuksesta olin hakenut tuhannen kahdeksansadan
markan avustusta ja joka matkani alkaessa tulin olleeksi laitoksen
palveluksessa yhdeksän vuotta.

Mieltä kohottavaa oli sekin, että olin Yrjö-Koskisen menettelyn läpi
nähnyt, mitä teatterin harrastajien piireissä minun työstäni ja sen
menestyksestä ajateltiin. Ja pääasiassa oli syytä iloita siitä,
että pääsisin mittaamaan ja vertaamaan näyttelijätaiteeni suuntaa
korkeimpiin ulkomaisiin saavutuksiin.

Nämä vertailut ja mittailut ja toteamiset olivat toiveitteni määränä ja
elivät juuri tällöin polttavina hehkuina ajatuksissani.

Kaiken saisin nyt nähdä ja sen mukaan asettaa oman taiteeni suunnat ja
rajat ja päämäärät! Kaiken!



7.

LEHDEN KÄÄNTYESSÄ.


Kun matka-apuraha oli tullut virallisestikin myönnetyksi, tiesin, että
uusi lehti näyttelijätoimintani aikakirjoissa oli kääntynyt eteeni.

Olin paljon miettinyt ja harkinnut ja kokeillut taiteeni tekotapoja.
Olin muokannut niitä ja karsinut niistä ulkonaisen tyhjyyden ja
onton teatraalisuuden, turhan liikehtimisen ja joutavan elehtimisen
ja pyrkinyt samalla mitä yksinkertaisimpaan sisäiseen elämiseen
rytmillisen kielenkäytön, terveen erittelyn ja sentimentaalisuudesta
vapaan tunnepitoisuuden kiinteissä rajoissa.

Näin olin tahtonut lähestyä luontoa, imeytyä luontoon, mutta en upota
siihen, en olla kuin luonto itse enkä esittää sitä sellaisena, vaan
taiteen silaamana ja heloittamana tuotteena, "pidellen toisin käsin
kiinni Jumalan parrasta ja toisin käsin maan ruohosta", kuten kerran
olin Erkolle selittänyt.

Näin olin ajatellut ja kuvitellut ja yritellyt, mutta en saanut
mistään ulkopuolista tukea, sillä se, mikä sopi Ida Aalbergille, ei
sopinut minulle, ja muut esikuvat sopivat vielä vähemmin. Mutta nyt
oli tapahtunut tilanteessa uusi käänne. Nyt pääsisin suureen maailmaan
sekä näkemään huipennettua näyttelijätaidetta että kuulemaan sitä
merkitystä, mikä mielestäni piti hyvällä kielenkäytöllä olla tässä
taiteessa — sen erottamattomana ja olennaisena osana.

Nyt pääsisin näkemään, mitä ensiluokkaiset taiteilijat olivat saaneet
aikaan perinnäistapojen ja kehittyneitten olojen keskuudessa. Uusi
lehti oli kääntynyt eteeni kehoittavana ja velvoittavana!

Tiesin, että sen lehden täyttäminen vaati minulta kaikki, mitä minulla
oli taiteestani sanottavaa. Se vaati kokonaisen ihmisen!




ULKOMAILLA



I.

TUKHOLMASSA.


Mälarin kuningatar!

Ylväs, valoisa ja ilmava kaupunki ihastutti silmää ja kohotti mielen
ailahtelemaan ilosta ja avartuneesta vapauden tunnosta.

Kukkulat, puistot, torit ja sillat loivat vaihtelua näköaloihin ja
elävöittivät Mälar-järven siniset poukamat. Vilkas katuliikenne ja
höyrylauttojen alituinen risteily rannalta toiselle tekivät elämän
pirteäksi ja touhukkaaksi. Mälarin kuningatar eli ja loisti, häikäisi
ja hengitti kesäisen helteen valossa ja väreissä.

Kotoinen kaupunki!

       *       *       *       *       *

Maailmannäyttely oli koonnut kaikilta ilman suunnilta viliseviä
ihmisvirtoja Tukholman kaduille, keskuksiin ja ympäristöihin. Puistot,
näyttelyhallit, ravintolat ja kahvilat olivat tulvillaan väkeä.

Lukuisia kieliä puhuvan yleisön yhteisenä ja keskeisenä ihanteena
oli "Vanha Tukholma". Suurenmoinen jättiläissatu ja valtava kertomus
menneiltä ajoilta! Satu ja kertomus, joita ei oltu runoiltu eikä
sävelletty, vaan jotka oli rakennettu todellisiksi taloryhmiksi. Satu
oli saanut rakennustaiteelliset muodot ja nimekseen "Vanha Tukholma".

Siihen satuun voivat tuhannet ihmiset käydä sisään vallihaudan
nostosiltaa myöten, kulkea kaupungin kapeilla kaduilla, pistäytyä
ahtaisiin myymälöihin ja käsityöläispajoihin tai poiketa janoisina
torin viereiseen, avaraan kaupunginkellariin.

"Vanha Tukholma" oli Maailmannäyttelyn keskeisin ja kiintoisin
yllätys. Se sai osakseen suuren yleisön jakamattoman suosion. Siinä
oli romantiikkaa, joka valtasi kaikkien mielet eikä heikentynyt
vähäistäkään uudenaikaisten "ismien" tunkeilemisista.

       *       *       *       *       *

Dramaattisen teatterin johtajana toimi näyttelijä Gustaf Fredrikson,
joka oli mielenkiintoisin ilmiö Tukholman teatterimaailmassa. Hänen
keskustelutaitonsa oli salonkinäytelmissä vallan verraton. Se oli
harkittua ja äärimmilleen hiottua näyttelijätaidetta, joka rakentui
pääasiassa viimeistellyn kielenkäytön pohjalle.

Ulkonaisia näyttelemisen keinoja ei "vanha Frippe", niinkuin
häntä jo tällöin nimitettiin, käyttänyt juuri nimeksikään. Hän
liikkui ainoastaan välttämättömyyden pakosta ja teki eleliikkeitä
mahdollisimman vähän. Vain silloin, kun hän halusi tavalla tai toisella
tukea tai korostaa sanonnan sisäistä merkitystä, hän otti avukseen
määrätietoisen liikkumisen ja käsien paljon puhuvan elehtimisen. Näitä
ulkonaisia apukeinoja tuo etevä taiteilija käytteli kuitenkin saiturin
säästeliäisyydellä, mutta sen sijaan hän tuhlasi sanan taiteeseen
ehtymättömän runsaita arvoja, jotka uhkuivat asiallisuutta, sisäistä
eloisuutta ja kielen kauneutta.

Hän oli taituri kaikessa siinä, mikä luonnon pakosta täytyi mielestäni
olla näyttelijätaiteen pohjimmaisena ja suurimpana tekijänä. Mestari
elävöittävässä sanonnassa, jonka kirkkaan joustavuuden voi loihtia
esiin vain viimeisilleen hiotun kielenkäytön avuin. Ei muuten!

Olin ihastunut tämän kiintoisan näyttelijän esityksiin, sillä hän
todisti kuultavaksi ja nähtäväksi kaiken sen, mihin itse olin täydellä
todella pyrkimässä.

Vielä onnellisempi olisin tietysti ollut, jos tämän suuren taitajan
ohjelmistoon olisi kuulunut edes yksikin jonkin klassillisen näytelmän
suurista voimaluonteista, mutta niin ei ollut laita. Lukuunottamatta
sitä, että hän kulki jo viidennelläseitsemättä ikävuodellaan, ei hänen
äänensä ollut tarpeeksi voimakas sellaisiin tehtäviin.

Näinkin ollen pidin erinomaisena onnena, että olin saanut tutustua
hänen erilliseen taiteeseensa, jonka näkemistä ja kuulemista en lyönyt
laimin kertaakaan, milloin siihen oli tilaisuus.

Näin olin saanut heti ensimmäisellä matkani askelella itselleni
selväksi sen hämäryyden, mikä, esimerkin puutteesta, vielä kotoa
lähteissä oli pyrkimyksiäni sumentanut. Sain tältä Ruotsin etevimmältä
sanonnan taitajalta sen tuen mitä kaipasin, sain luottamuksen omaan
itseeni. Nämä molemmat seikat otin häneltä vastaan riemumielin ja olin
niistä hänelle kiitollinen.

Kun nyt, tätä kirjoittaessani, täsmälleen kolmekymmentä vuotta
myöhemmin, muistelen "vanhaa Frippeä" ja sitä suuriarvoista merkitystä,
mikä hänen taiteellaan oli minun taiteeni selventämiseen, tunkeutuu
väkisinkin mieleeni muudan sananlasku, joka sanoo, että "vuoroin
vieraissa käydään", ja joka sananlasku todettiin minulle varsin
hämmästyttävällä tavalla viettäessäni erästä jouluaattoa Tukholmassa
hyvän ystäväni Gustav Lindenin hauskassa kodissa. Tämä tapahtui v. 1910.

Oli siis kulunut toistakymmentä vuotta minun ensimmäisestä
ulkomaanmatkastani, ja paljon oli ehtinyt tapahtua, mutta "Frippeltä"
saamani opetuksen ja äsken mainitsemani sananlaskun yhteyteen kiertyy
nyt tapaus, joka erikoisesti soveltunee tähän yhteyteen. Palattuani
Berliinin teatterinäyttelystä jäin jouluksi Lindenin luo, minne oli
jouluaaton viettoon kutsuttu erittäin valikoitu seura Tukholman
taiteilijapiireistä. Siellä oli mainetta saavuttaneita edustajia
monelta eri taidealalta. Nämä kirjailijat ja taiteilijat olivat minulle
henkilökohtaisesti tuntemattomia, vaikka pari nimeä oli sanomalehdissä
joskus leijaillut ohitseni.

Helsingin Ruotsalaisen teatterin ajoilta olin sitävastoin ystävän
suhteissa isäntään ja työtoverina olin tutustunut erääseen nykyisen
Ruotsin etevimpään näyttelijään, Ivan Hedqvistiin, joka oli ollut
oppilaana Ruotsalaisessa teatterissa silloin kun siellä näyttelin.

Ennen Hedqvistin saapumista oli Linden, joka oli nyt Dramaattisen
teatterin ensimmäisenä regissöörinä, kertonut paljon hyvää Hedqvististä
ja maininnut hänet teatterinsa parhaimmaksi näyttelijäksi. Mutta
puhuessaan hänestä läikehtivät Lindenin iloiset silmät niin leikkisinä,
etten voinut olla kysymättä aihetta siihen.

— Sinun pitäisi nähdä Ivan, — sanoi Linden ja naureskeli. — Välttämättä
nähdä! Kyllä hämmästyisit! Hän on ihan prikulleen kuin sinä. Sama
joustava liikkumistapa ja samanlainen sanonnan erittely ja iskeminen
kuin sinulla. Et usko, mutta Ivan on niin ilmetysti sinua, että se ihan
naurattaa. En ole eläissäni nähnyt kahta niin samanlaista näyttelijää.

— Mistähän sellainen kumma johtuu? — kyselin epäillen ja ihmetellen.

— Mistäkö? — kysyi Linden. - Hän ei ollut suotta silloin oppilaana
Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa. Enkä minäkään ollut suotta siellä
näyttelijänä, vaikka olenkin nyt regissöörinä. Olithan sinä silloin
siellä!

Minä naureskelin tälle kiitokselle, sillä se oli peräti odottamatonta
ja epäilyksiä herättävää. Olisiko joku voinut olla Suomessakin
opintomatkalla ja saada sieltä herätteitä tänne suurempien olojen
keskuuteen?

— Eiköhän se ole sinun mielikuvitustasi, kun pidit minusta? — kysyin
Lindeniltä.

— Ei! — sanoi hän vakavasti. — Se on totisinta totta, vaikka se näin
ystävien kesken voi synnyttää pientä hilpeyttä. Hymyilemättä et voisi
olla itsekään, jos sinulla olisi aikaa jäädä katsomaan.

— Haluaisin viipyä täällä muutenkin, mutta teatterissani ei ole
regissööriä. [Olin silloin Kansan Näyttämön johtajana.] On palattava
ensi laivassa.

Kun sitten oli jouluillallisella päästy hyvään alkuun ja käyty
keittiössä syömässä kinkkuheraan kastettua pehmeätä leipää
aitoruotsalaisen vanhan tavan mukaan, alkoivat pöytäpuheet, joista
isännän puhe ensimmäisenä kohdistui vieraille ja ensisijassa minulle,
joka tässä yhteydessä edustin vanhaa veljesmaata ja olin isännän
entinen työtoveri ja "silmien avaaja", kuten hänen sanansa kuuluivat.

Tuli sitten Hedqvistin vuoro. Lausuttuaan ensin, toisten tapaan,
muutamia valittuja sanoja Lindenille ja hänen kodilleen Hedqvist
kohdisti puheensa näyttelijäuransa alkutaipaleelle ja erikoisesti
oleskeluunsa Helsingissä, siirtyen siitä suoranaisesti minuun.

Hedqvist mainitsi, ettei hän jättänyt seuraamatta ainoatakaan
harjoitusta, missä minä olin mukana. Seisoipa hän kulisseissa tai istui
katsomon pimennossa, aina hän piti silmät ja korvat auki.

— Kaikki minä omaksuin ja kaikki halusin omistaa, mitä tämä suomalainen
taiteilija taiteessaan teki tai sanoi, sillä niin valloittavaa ja niin
minulle sopivaa näyttelijätaidetta en ollut sitä ennen nähnyt, en
täällä kotona paremmin kuin muuallakaan, — puheli Hedqvist hiljaiseen,
leppoisaan tapaansa.

Puheen jouduttua tälle asteelle en voinut olla ihmettelemättä,
että tällainen paljastus ei erikoisemmin hämmästyttänyt vieraita
taiteilijoita, mutta myöhemmin sen ymmärsin, kun Linden selitti,
että asia ei ollut ollenkaan tuntematon heidän läheisimmässä
ystäväpiirissään.

— Nyt kohotan maljani! — sanoi Hedqvist lopuksi. — Kohotan maljani
sen suomalaisen miehen kunniaksi, joka istuu meidän rauhallisen
joulupöytämme ääressä! Kiitokseksi ja onneksi juon Kaarle Halmeen
maljan! Tämän miehen, joka tietämättään on ollut esikuvani ja
opettajani ja jonka taide on tehnyt minut siksi, mikä nyt olen, tämän
miehen maljan juon! Kaarle Halmeen malja!

Kun tämän juhlallisuuden jälkeen taas istuimme paikoillemme, ilakoivat
Lindenin silmät poikamaista tyytyväisyyttä, sillä hän näkyi kyllä
panneen merkille, että tuo miehekäs ja lämminhenkinen puhe oli tehnyt
minuun syvän vaikutuksen.

Tunnustinkin sen heti, kun olin saanut tilaisuuden ensin kiittää
sydämellisestä vieraanvaraisuudesta ja toivottaa isännälle pikaista
kodin jakajaa ja elämän toveria. Tunnustin, että toverit entisiltä
ajoilta olivat oikein runsauden sarvista ravistelleet kukkia minun
päälaelleni, ja että Ivan oli tunnustuksessaan ojentanut minulle
kauneimman laakeriseppeleen, mitä milloinkaan olin uneksinut saavani.

Selviydyttyäni näin omalta kohdaltani puheitten jaksosta, joiden
pitämistä olen aina vieroksunut, esitin sitten keskustelun muodossa,
mitä "vanha Frippe" oli ollut minulle ensimmäisellä ulkomaanmatkallani,
ja sanoin, että olen nyt onnellinen, kun olen voinut Hedqvistin kautta
niin loistavasti suorittaa Ruotsin näyttelijätaiteelle silloisen
kiitollisuusvelkani.

Niin! Vuoroin vieraissa käydään! Olin hyvin iloinen, että voin niin
sanoa.

Tähän loppui tämän harvinaisen aiheen käsittely tällä kertaa, mutta
iltamme jatkui edelleen yhtä leppoisana ja kiintoisana päätyen vihdoin
vieraskäyntiin John Forsellin luo.

Vaikka tuo omituinen keskiyön vieraskäynti ei millään tavoin
kuulu kertomukseni yhteyteen, voinen sen mainita tukholmalaisena
tapakuvauksena, kun se sattui tänä muistorikkaana iltana.

Jo aikaisemmin illalla oli Linden maininnut, että puoliyön seuduissa
otetaan autot ja lähdetään joillekin joulutonttukäynneille tuttaviin
perheisiin. Ihmettelin tätä outoa tapaa, mutta kaikki selittivät
nauraen, että se on välttämätön ruoansulatukselle. Kun sitten, kesken
herttaista seurustelua, arveltiin, että jo olisi aika lähteä, niin
mainittiin kolme, neljä käyntipaikkaa.

— Entä, jos kukaan heistä ei ole kotona? — kysyin vastustellen.

— Sitten palaamme tänne, — sanoi Linden. Tällöin pisti jonkun päähän,
että aloitettaisiin käynnit Forsellin luota, ja kaikki muut suostuivat.

Niin sitten lähdettiin tälle öiselle vierailuretkelle. Ajettiin
kahdella autolla Forsellin asunnolle ja mentiin sisään kuin päivällä
konsanaan.

Siellä oli joulupöytä täydessä kunnossa, ja ennen pitkää huomasimme
uudelleen syövämme lipeäkalaa ja joulukinkkua.

— Minä ainakin luulen jo aivan varmaan syöneeni jouluillallisen, —
vakuutin rouvalle, joka parhaan mukaan tarjoili herkkuja.

— Mihin aikaan sitten? — kysyi hän.

— Siinä kahdeksan korvilla, — arvelin minä.

— Oo! Sehän oli eilen se! — nauroi rouva. — Nythän on jo uusi päivä.
Nimittäkäämme tätä vaikka aamiaiseksi, jos vain maistuu!

Ja eikös kumma! Ruoka maistui taas — ja maistui talonväellekin.
Lopetimme kuitenkin ateriamme, niin pian kuin luulimme täyttäneemme
tähtipoikien kohteliaisuuden, ja yritimme lähtöä, josta ei kuitenkaan
vielä toisellakaan yrityksellä tullut valmista.

Häirittyämme aamutunneille asti tätä vieraanvaraista taloa pääsimme
lähtemään vasta kolmannella yrityksellä. Mutta kello oli jo silloin
sivuuttanut kaikki sopivaisuuden ajat siinä määrin, että oli syytä ajaa
yöpuita kohti.

Seuraavana päivänä lähdin Tukholmasta, Lindenin ja Hedqvistin
seuratessa minua laivalle, mihin jäin yksin, joulupäivän ainoana
matkustajana.

Hypättyäni nyt näin opintomatkani ajasta toistakymmentä vuotta
eteenpäin vain sen tähden, että voisin elävöittää toisen näyttelijän
vaikutuksen toiseen näyttelijään ja todeta kehityksen omituisen
kiertokulun, jätän laivan kulkemaan kohti kotirantoja ja palaan
takaisin Tukholmaan, kuvatakseni ensimmäisen opintomatkani jatkuvia
vaikutelmia.

Tämän enempää en kuitenkaan enää pidä tarpeellisena kajota "Frippen"
taiteeseen, sillähän oli osoittanut olevansa päätään pitempi muita
ja oli jo tehnyt minulle sen, minkä hänen taiteensa pystyi tekemään.
Kunnia hänelle siitä!

       *       *       *       *       *

Näyttelijä Palme oli hyvin huomattu ja suosittu näyttelijä, vaikka
hänen maineensa oli mielestäni suurempi hänen ansioitaan. Yleisön
suosion oli Palme kuitenkin saavuttanut, ja paljon hänestä puhuttiin.

Minä en hänen näyttelemisestään pitänyt, sillä siinä oli liiaksi
teatteria ja liiaksi asenteita, ja hänen puhumistapansa oli deklamoivaa
ja raskasta. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan voineet pyyhkiä
miellyttävyyttä hänen olemuksestaan eikä eräänlaista runollisuutta
hänen esityksistään. Tottumuksen yhteydessä olivat kai juuri nämä
seikat saaneet aikaan sen, että hän kulki kuuluisan näyttelijän nimellä.

Sellaiseen tehtävään kuin esim. Robertin osaan Sudermannin "Kunniassa"
sopivat Palmen ansiot erinomaisesti, mutta näytelmän realistisen sävyn
yhteydessä, varsinkin kun toiset esiintyjät tekivät tässä suhteessa
melkein liiankin tunnollista työtä, ei hänen teatraalisuutensa ja
pateettisuutensa ottanut oikein luonnistuakseen. Hänen runollisuutensa
olisi sen sijaan, erittäinkin takapihan väen arkisuuden vastakohtana,
tehnyt valtavan vaikutuksen, valtavamman kuin minkä olivat tehneet ne
luomukset, jotka olin nähnyt Helsingissä, jos hän olisi voinut pysyä
yksinkertaisena ja luonnollisena. Mutta sitäpä ei Palme voinut.

Epäilemättä hän oli nähnyt ja eritellyt oikein Robertin ihanteita
hipovan luonteen laadun, mutta hänen tekotapansa taisteli visusti
luonnollisen ja elävän ihmisen syntymistä vastaan.

Huolimatta kuitenkaan näistä Palmen ominaisuuksista katselin häntä
mielelläni, sillä hänen näyttelemisestään oli minulle paljon hyötyä.
Tulin huomaamaan, kuinka haurasta lasia on luonteen hahmoitus
näyttämöllä. Tulin näkemään, miten harha-askel voi viedä ei ainoastaan
yksityisen tekijän, vaan näyttämökuvan kokonaisuudenkin harhateille.
Varoittava esimerkki! Olin koko teatterissa-oloni ajan tottunut
taistelemaan vaikka minkälaisia piintymyspaholaisia ja alituisesti
esiintyviä virheellisyyksiä vastaan. Sellaista oli näyttelijän
edistyminen! Jos yhdestä paholaisesta pääsi, niin jopa oli taas
kymmenen tilalla uhrinsa kimpussa. Nyt näin Palmen tekotavassa
paholaisista kaikkein pahimman, näin maneerin, piintyneisyyden hirviön,
joka ei ikinä otettaan hellitä.

Uskoin saaneeni Palmesta terveellisen varoituksen ja sentähden olin
hänestä oppinut paljon. Toisten virheet ovat erinomaisia opettajia.

Heti kun huomasin enemmän oleskeluni Tukholmassa hyödyttömäksi, päätin
lähteä Kööpenhaminaan, vaikka tiesinkin, ettei näytäntökausi ollut
siellä vielä alkanut.

Halusin kuitenkin päästä oikein ulkomaille, tunteakseni oikeata
ulkomaista tuulahdusta. Eikä mikään enää estänyt siirtymistä.
Teattereihin ei tullut enää mitään uutta, ja oopperassakin olin jo
käynyt useita kertoja suomalaisen tuttavani, insinööri Georg von
Fieandtin seurassa.

Niinpä lähdinkin empimättä porhaltamaan halki Etelä-Ruotsin viljavien
ja vehmaisten seutujen — kohti oikeita ulkomaita.



2.

KÖÖPENHAMINASSA.


Saatuani Kong Oscar-hotellissa avaran ja miellyttävän huoneen,
jonka toisen akkunan edessä oli tilava parveke, olin Tukholmasta
poistumiseeni erittäin tyytyväinen. Kävellessäni mukavasti kalustetussa
huoneessani ja pistäytyessäni avonaisesta ovesta parvekkeelle, jonka
alapuolella aukeni satamalaituri ja vilpoinen meren lahti, tunsin
ensikerran ulkomailla-olon omituista, outoa ja riemumielistä tunnetta.
Iloinen ailahdus täytti olemuksen ja pani väkisinkin naurahtelemaan.
Huomasin, että se oli hullunkurista, mutta en sille mitään voinut.
Tunsin olevani ulkomailla!

— Terve, terve! — kuulin eräänä päivänä iloisen äänen lähelläni,
ollessani aterioimassa hotellini ruokasalissa.

Minä ihan sävähdin. Suomalainenko ihminen täällä? Käännyin nopeasti
katsomaan ja näin Georg Schneevoigtin hymyilevän edessäni.

Maanmieheni kertoi olevansa kotimatkalla Berliinistä. Tänne oli ollut
poikettava välttämättömän asian vuoksi. Nyt täytyi mennä etsimään
Svendsenin osoitetta.

- Minkä Svendsenin?

— Säveltäjän — hovikapellimestarin!

— No, sitä varten ei sinun tarvitse askeltakaan ottaa, — sanoin
rauhoittaen. — Hän asuu täällä. On jo asunut monta vuotta. Hänellä on
kaksi huonetta alakerrassa.

— Aivanko totta? — riemuitsi Schneevoigt.

— Varmasti asuu, — selitin vastaan. — Isäntä on kertonut minulle paljon
tästä sävelmestarista. Aiotko... tavata häntä?

— Aion saada häneltä todistuksen soitostani. Sitä varten olen täällä.
Luulisin sen käyvän päinsä, sillä minulla on Robert Kajanuksen suositus
mukanani. Mahtaisikohan Svendsen olla nyt kotona?

Kerroin, että Svendsen on ollut muutamia päiviä sairaana ja että
hovivaunut käyvät joka päivä portilla ja punapukuinen lakeija käy
tiedustelemassa säveltäjän terveyttä.

— No, näin ollen ei minulla ole kiireen kierää! — sanoi Schneevoigt ja
istui rauhallisesti.

Näin jäi suomalaiselle sellotaiteilijalle useita joutilaita päiviä,
joitten kuluessa yritimme hirmuisella ahkeruudella tutustua tämän
"kuninkaan korean kylän" kesäisiin nähtävyyksiin.

Kun Schneevoigt sitten sai asiansa toimitetuksi ja kun olin saattanut
hänet laivalle, jäin tutuksi tulleeseen kaupunkiin kuin varsinainen
asukas ikään.

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin olivat teatterit avanneet ovensa ja minun tyhjänpäiväinen
turisti-aikani oli loppunut. Olin mielissäni, kun ei enää ollut
toimettomia vapaailtoja, vaikk'ei teattereitten ohjelmisto ollutkaan
erikoisen mielenkiintoinen.

Ennakkouutisista päätellen tulisi ainakin koko syyskuun aika kulkemaan
vain keveitten näytelmien merkeissä. Vähän nykyistä ja vanhaa farssia,
vähän sadunomaista kansannäytelmää, vähän Molièrea ja vähän Holbergia.
Vaistosin, ettei minulla ollut Kööpenhaminassa suurtakaan tehtävää,
vaikka myönsinkin mielelläni, että täällä esitettiin Molièrea ja
Holbergia vallan verrattomalla taituruudella ja keveydellä. Sellainen
taide oli kuitenkin, samoin kuin kööpenhaminalaisen näyttelijätaiteen
ylimalkainenkin sävy, lepertelynsä vuoksi, ulkopuolella minun
henkilökohtaisia pyrkimyksiäni, vaikka en tietenkään pitänyt
tutustumista tähän taiteeseen vähäarvoisena yleiselle kehitykselleni.
Siksipä en pahasti harmitellutkaan, vaikk'ei ohjelmisto ollutkaan ihan
minun makuni mukaista.

Istuin vuoron perään toisessa ja toisessa teatterissa ja ahmin itseeni
kaiken, mitä eteen sattui, ajatellen, että kylläpähän aikaa voittaen
sulavat ja jättävät jotakin hyvää jälkeensä. Niinkuin tekivätkin.

Huomasin sen monesti jälkeenpäin.

Olin jotenkin kypsä lähtemään Kööpenhaminasta silloin, kun entinen
alkeisopistolainen koulutoverini, kuopiolainen kirjapainonomistaja
Kaarlo Malmström, saapui kaupunkiin, matkalla Leipzigiin,
kirjanpainajain kuuluisaan kaupunkiin.

Kun Leipzigin messut viekoittelivat minuakin jonkin verran suurta
mainetta saaneella harvinaisuudellaan, päätin kulkea sitä tietä, vaikka
en sikäläisistä teattereista erikoista hyötyä toivonutkaan.

En liittynyt kuitenkaan matkaseuraan, sillä en ollut vielä onnistunut
näkemään tanskalaisten näyttelijätähteä rouva Henningsiä, joka
esiintyisi parina seuraavana iltana.

Olikin onni, että jäin ja sain ihailla hänen loisteliasta esitystään ja
erinomaista kielenkäyttöään, joka soi ja helkkyi yli kaikkien muitten
näyttelijäin parhaimpienkin saavutusten. Tästä suuresta diivasta sain
taas vettä omaan myllyyni.

Ennen lähtöäni sain myöskin nähdä tohtori Mantziuksen, joka kokeili
eräässä pienessä näytelmässä sekä regissöörinä että näyttelijänä. Hänen
näyttelemisensä ei kuitenkaan minua ilahduttanut, sillä siitä kuulsi
jonkinlainen näyttelijätaiteen teoria enemmän kuin välitön eläytyminen.

Betty Hennings sai korvata hänet ja monet muut!



3.

LEIPZIGISSÄ.


Oli jo pimeä ja myöhäinen ilta, kun saavuin Leipzigin asemalle. Ei
tuntunut erikoisen miellyttävältä katsella huonosti valaistua ja
uppo-outoa kaupunkia edessään, ilman vähintäkään tietoa, mitä suuntaa
kohti lähtisi ajamaan asuntoa etsimään.

Ajettiin erään kulman ohi. Kadun risteys oli tupaten täynnä väkeä.
Hevosen oli kuljettava käyden. Mitä ihmettä ne ihmiset tekivät? Viulu
vinkui ja klarinetti kirkui. Nehän tanssivat! Kivikadulla ja keskellä
yötä!

— Mitä tuo merkitsee? — kysyin yllätettynä ajurilta.

— Messuaikana tanssitaan kaduillakin, — selitti ajuri levollisesti.

Olin vallan hämmästynyt. Kylläpä tuoksahti etelämaalaiselta!

       *       *       *       *       *

Leipzigin näyttely kilpaili loistossa ja komeudessa Tukholman näyttelyn
kanssa ja ylitti sen monilla afrikkalaisista alusmaista haalituilla
yllätyksillä. Siellä oli afrikkalainen kauppala neekerikylineen
ja elefantteineen ja varmasti enemmän rapakkoa kuin todellisessa
Afrikassa, sillä täällä Sachsenin tasangoilla satoi yötä päivää kaiken
sen ajan, minkä näitä ihmeellisyyksiä katselimme.

Kuljeskeltuamme jalat märkinä, tuskastumiseen asti, läpi "Vanhan
Leipzigin" nähtävyyksien ja messujen näyttelyhallien, istuskeltuamme
"Auerbachin kellarissa" ja elefantin selässä sekä katseltuamme
alituista tanssia thüringeniläisen kylän myllyssä, aloimme kyllästyä
leipzigiläiseen vesitulvaan ja märkiin jalkineihimme, jotka vielä
aamuisinkin olivat kosteudessaan kovin uskolliset.

Teatteria en kuitenkaan unohtanut tässä kurjuudessa, vaan houkuttelin
vielä matkatoverinikin "Vanhaan Teatteriin", jossa näyteltiin Hamlet.

"Uuteen teatteriin" ei kannattanut yrittää, sillä siellä näyteltiin
vain operetteja, ja yleisön jono venyi joka päivä sateiselle kadulle
asti.

Hamletin näimme, ja se riitti minulle. Näytteleminen oli liian raskasta
ja teatraalista sopeutuakseen tähän taruaiheiseen näytelmärunoon.

Kööpenhaminassa olisi pitänyt nähdä tämä näytelmä! Siellä olisi
mielestäni tavattu tämän näytelmän oikea sävy. Tanskalaisten
näyttelijätaide olisi ainakin ollut luonnonomaista tälle näytelmälle,
jossa haamut kuljeskelevat ja keskustelevat elävien ihmisten kanssa.
Täällä leimasi arkinen todellisuus esityksen ja surmasi taiteellisen
mielikuvan aivan kuin muuallakin, missä olin Hamletin nähnyt.

Voitettuamme sateen avulla monet uteliaisuutemme ja kuivattuamme
anturamme tämän kaupungin kosteudesta astuimme junaan ja lähdimme
huristamaan Berliiniä kohti, mieli täynnä odotusta ja uteliaisuutta.



4.

BERLIINISSÄ.


Ensimmäinen havaintoni Saksan pääkaupungissa oli vallan hämmästyttävä.
Ajurit ja hotellipalvelijat puhuivat täällä paljon sotkuisempaa kieltä
kuin mitä samanarvoiset henkilöt olivat puhuneet Leipzigissä. Useasti,
kun he oikein vauhtiin pääsivät, oli heitä mahdoton ymmärtää.

Kun "Prinzenhofin" huoneviinuri teki tässä suhteessa ilmeisen
poikkeuksen talon muusta henkilökunnasta, totuin aina kääntymään hänen
puoleensa pienissä asioissani ja nimitin häntä yliviinuriksi, mikä
näkyi tätä hauskan näköistä nuorukaista erikoisesti miellyttävän.

Jäätyäni yksin sen jälkeen kuin Malmström oli lähtenyt kotimatkalle,
ja kun olin vähin perehtynyt kaupungilla liikkumiseen, heräsi
lukemishaluni siinä määrin, että oli kirjakaupasta hankittava
ajankuluttajia aamupäivien varaksi.

Iltapäivät ja illat kuluivat kävelyihin, aterioimisiin ja teattereihin,
mutta aamupäivät sopivat parhaiten kotona olemiseen ja lueskelemiseen.
Saatuani tämän järjestelmän vakiinnutetuksi söin aamiaiseni hotellini
ruokasalissa, jossa tavallisesti sain istua yksin ja selailla mielin
määrin berliiniläisiä sanomalehtiä. Sainpa myöskin näinä ateria-aikoina
erinomaisen tilaisuuden keskustelemiseen, jota kielenkäyttöni suuresti
kaipasi. Nuorella yliviinurilla oli sellaiseen tarpeeksi aikaa, eikä
haluakaan näkynyt puuttuvan.

       *       *       *       *       *

Muutamien käyn tieni jälkeen Berliinin parhaimmissa teattereissa
olin selvillä siitä, että kaupungin teatteritaide eli keskellä
kuohukauttaan, keskellä loiston ja kukoistuksen aikaa.

Tämän taiteen suuri elpyminen oli aivan äskettäin tapahtunut täällä
Saksan pääkaupungissa, vaikka kuuluisat "meiningerit" olivat
sytyttäneetkin sisäisen hehkun näyttämötaiteen kangistuneeseen
ruumiiseen ja sieluun jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.

Meiningenin herttuan tukemana oli näyttelijä Ludwig Chronegk ryhtynyt
silloin (v. 1877) regissöörinä uudelleen luomaan Saksan näyttämö-
ja näyttelijätaidetta. Kolmentoista vuoden ajan oli tämän pienen
herttuakunnan hoviteatteri kuuluttanut Euroopalle uutta oppia,
joka julisti pannaan kaiken hengettömän "teatterin pelaamisen"
ja vaati sijalle täysipitoisia, sisäisiä arvoja. Ulkonaista
loistoa ei tämä teatterin puhdistus kieltänyt, mutta loiston
yksinomaisen vallitsevaisuuden se kielsi jyrkästi. Loisteliaassa
tai ryysyisessä kuoressa piti hehkua sisäistä yltäkylläisyyttä,
muuten ei teatteripalkeilla esitetty maailma kelvannut. Hölkähtelevä
vajavaisuus ei saanut armoa, vaan jokaisen luomuksen piti olla
sisäisen elämän tiivistämä, olipa sitten kysymys suurista tai pienistä
tehtävistä. Samoin piti kaiken erittelyn, olipa se mitä laatua
tahansa, sulaa taiteelliseksi kokonaisuudeksi regissööri Chronegkin
loihtivissa käsissä. Ja se suli! Vuosien kuluessa olivat meiningerit
hämmästyttäneet ja ihastuttaneet teatteri- — yleisöä Euroopan suurissa
keskuksissa. Nyt tämä merkityksellinen pyrstötähti ei enää vaeltanut
maailmalla. Seitsemän vuotta sitten oli se lopettanut reformityönsä ja
vetäytynyt pienen Meiningenin huomaamattomaan helmaan ja aikakirjojen
mainintaan. Sen aika oli kai täytetty ja se halusi lepoa suuren
herätystyönsä ja loistokulkunsa jälkeen.

Mutta vaikka Meiningenin ahjo ei enää hehkunutkaan, niin sen vaikutus
jatkui siitä huolimatta pirteänä ja elinvoimaisena. Lahjakkaimmat
meiningerit olivat hajaantuneet useihin eri kaupunkeihin ja useihin
teattereihin. Meiningenin ahjon kipunat olivat lennelleet eri haaroille
ja sytytelleet monta nuorta, lahjakasta kykyä palamaan ilmiliekeissä.

Tällaisia sytyttäjiä ja sytytettyjä oli tänä aikana Berliinin
teattereissa niin monia, ettei ollut vähintäkään aihetta epäillä
maailman näyttelijätaiteen tällöin elävän vuosisadan suurinta
nousukautta juuri saksalaisella maaperällä.

Monien kuuluisien näyttelijättärien nimien joukosta voi poimia
sellaisia kuin Reisenhofer, Poppe, Jäger, Lehmann ja monet muut.
Miehisellä puolella ei kuuluisuuksien luku ollut sen vähempi, eikä ole
sanottu, että parhaimpiin osuu, jos mainitsee nimet sellaiset kuin
Molenar, Matkowsky, Sonnenthal, Jarno ja Sauer.

Tällaiset erinomaiset näyttelijävoimat esiintyivät, onnekseni, joka
ilta Berliinin neljässä parhaimmassa teatterissa, ja kaikkien niiden
yli kiilui kaksi kirkasta tähteä, joitten valovoima loisti liekehtivänä
ja säteilevänä yli muiden ja yli koko näyttelijätaiteen tähtitarhan.

Näitten tähtien nimet tunsi jokainen, ja kaikkialla niistä puhuttiin
ihmetellen ja ihaillen:

Josef Kainz ja Agnes Sorma!

       *       *       *       *       *

Tutustuttuani ylimalkaisesti eri teattereihin ja niiden
näyttelijävoimiin oli aika ruveta syventämään yksityiskohtaista
tarkastelua ja siirtää opintomatkan luonne vertailevan ja harkitsevan
työn puitteisiin.

Olosuhteet ja työskentelyn laatu synnyttivät oman painonsa avuin
järjestelmän, joka sopi käytäntöön erinomaisesti. Teattereista saadut
vaikutukset kypsyivät ja kirkastuivat ihmeellisen hyvin yön ja unen
helmassa. Seuraavana aamuna tarvittiin vain tarkka pohdinta, joka parin
tunnin tietämään ja virkistävän aamukahvin yhteydessä selvitteli ja
valaisi nähdyn esityksen arvot ja vaikutukset.

Tämä menettely, ja selviin ratkaisuihin pääseminen heti aamulla, oli
erittäin tärkeä, sillä se oli samalla siivoamista ja tilan tekemistä
seuraavan illan uusille elämyksille joko aikaisemmin nähdyn esityksen
tarkistamisessa tai uuden näkemisessä.

Näin työskennellessäni tulin pian huomaamaan taiteellisten
taipumusteni, mielenkiintoni ja luonteenlaatuni suhtautumisen jokaiseen
näkemääni näyttelijään. Huomasin, että harrastukseni ja opiskeluni
oli tässä suhteessa rajoitettava siihen yksityiseen taiteilijaan,
joka oli lähinnä omia taidevaistojani ja pyrkimyksiäni. Päähuomio oli
keskitettävä yhteen ainoaan, erikoiseen kohteeseen.

Valittavana oli paljon erinomaisia näyttelijöitä, joiden erillisiä
ansiopuolia ei mitenkään ollut sivuutettava, vaan päinvastoin hyvinkin
visusti huomioitava. Mutta kokonaisesti, välittömästi ja ehdottomasti
en hyväksynyt heitä esimerkikseni. Ainoastaan osittain ammensin heiltä
ansioita.

Jylisevää Molenariakaan ei voinut sivuuttaa silloin, kun hän käytti
puhdastunteisia ja syviä rintaääniä, jotka olivat kuin varta vasten
odottelemassa esim. Othellon ja Learin erinäisiä kohtauksia.

Sauerin erittelytaito oli huomattavan pitkälle kehittynyt, ja siinä
ilmeni hienostunutta makua, jolle kaikenlainen vaikutuksen tavoittelu,
pelkän vaikutuksen vuoksi, oli kokonaan vierasta. Hän upotti älynsä
erittelyn palvelukseen eikä pannut erittelyä leikittelemään olematonta
älyä, kuten joillakuilla itserakkailla näyttelijöillä on tapana.

Tähän suuntaan saatoin oppia yhdeltä näyttelijältä yhtä ja toiselta
toista ja siten vakiinnuttaa omaa tekotapaani ja omia suunnitelmiani.

Nämä sieltä täältä poimittavat arvot päätin kuitenkin jättää onnen
kaupalle ja sattumain varaan, sillä nehän olivat vain sirpaleita, jotka
eivät näin hajallaan kyenneet muodostamaan taiteellista kokonaisuutta,
ehei niitä, itse työssä, voinut koota saman henkilöluoman puitteisiin.
Kokonaista, täysin kokonaista huippusaavutusta tahdoin nähdä ja tutkia,
ja keskittää sellaiseen taiteilijaan kaiken huomiokykyni!

Onnekseni oli sellainen näyttelijä olemassa ja ilta illan jälkeen
nähtävänäni. Sellainen oli Josef Kainz!

Hän oli muuten ensimmäinen saksalainen näyttelijä, jonka kieltä aloin
ymmärtää. Hän puhui toisin kuin muut. Ei hän eronnut muista ainoastaan
sanonnan selvyydessä, vaan hän erosi siinä, että hänen näyttämöluomansa
olivat ikäänkuin rakennetut sielukkaan, sisältörikkaan sanonnan ja
kauniin kielenkäytön kulmakiville.

Siinä oli Kainzin näyttelijätaiteen a ja o. Sanonta vivahteli värejä,
tummia ja loistavia, se nousi vaahtoharjaisille laineille, se keinui
keveässä aallokossa, lipatti rannan kivillä tai pärskähti pisaroiksi
kallion kupeeseen, se suhisi puitten latvoissa, uhosi vihaa ja lempeä
ja järkeä ja tunnelmaa. Oli sama, jos hänen sanontansa kulki kalman
maita tai kiersi pilvien hattaroita, aina se soi ja helskyi ja soitti
juuri sitä säveltä, minkä sointuihin se kulloinkin oli viritetty.

Ymmärsin miksi Kainz oli suuri näyttelijä ja ymmärsin, että juuri hän
oli minun mieheni, juuri se mies, joka oli toteuttanut kaikki minun
haaveeni ja pyrkimykseni, se mies, joka todisti taiteessaan kaiken
sen arvaamattoman arvon ja ihanuuden, kaiken sen olennaisen pohjan,
mikä oli hyvän ja nerokkaan näyttelijätaiteen välttämättömänä ehtona,
suurimpana ansiona ja korkeimpana saavutuksena. Loistavan kielenkäytön
loistava sanonta!

Minulla oli kaikki syyt riemuita ja ilosta ailahdella, kun sain näin
huipennettuna kuunnella kaikkea sitä, mihin itse olin pyrkinyt okaisia
polkuja taivaltaen, milloin epäilevänä, milloin epätoivoisena ja
milloin luottavaisena, saamatta tukea muualta kuin omasta vaistosta,
mielikuvituksesta ja itsepäisyydestä. Juuri tätä tukea olin kaivannut
ja nyt olin sen saanut! Oli syytä suureen riemuun. Olin laskenut
kulkemani näyttelijäuran kielenkäytön kultakivillä, ja nyt sain elävän
esimerkin siitä, kuinka tämä tien pohja kestää ja kuinka kauas se
kulkijansa vie.

Epäilemättä Kainz olisi ollut kuuluisuus ilman tätä viimeisteltyä
kielenkäyttöäänkin, sillä hän oli sanonnan mestari ja samalla todella
suuri näyttelijä. Hänen taiteilija-arvoansa tehostivat sangen
monet seikat, jotka olivat sekä omaperäisiä että erikoisia. Ja jo
sellaisinaankin ne olivat minulle kuin toiveitteni ja suunnitelmieni
täyttymys, joka vain odotti omakohtaisen purkautumisen aihetta ja
tilaisuutta.

Kun minulla ei, hyvin ymmärrettävistä syistä, ollut kielenkäytön
suhteen muuta tekemistä kuin sen erinomaisuuden toteaminen, niin
kohdistin kaiken tarkkuuteni Kainzin sanontaan ja näyttelemiseen sekä
niiden keinoihin ja tekotapaan.

Keinoja käytteli tämä suuri mestari erinomaisen säästeliäästi ja sai
siten aikaan ihailtavaa luonnollisuutta esitykseensä. Levollisuus oli
hänen olemuksensa juurena, eikä hän tehnyt ainoatakaan turhaa elettä
eikä liikettä. Sisäinen patoutuminen näkyi pakottavan kaikkeen siihen
ulkonaiseen, mikä esityksessä ilmeni. Sanonnan henkevyys oli sen sijaan
elehtivää ja virmaa, elävöittäen tempot ja rytmit ja nousut ja laskut
aina uusin värein ja vivahduksin.

Erikoisesti panin hänen tekotavassaan merkille sen vaatimattomuuden
ja helppouden, mikä leimasi hänen taideluomansa. Kainz ei koskaan
"pelannut teatteria" eikä pyrkinyt loistamaan. Hän vain oli ja eli,
ja siinä oli hänen loistonsa. Ei hän myöskään pyrkinyt ulkonaisin
keinoin muovailemaan mitään luonteenpiirteitä, vaan teki sen aina
sisäisesti. Ei menetellyt niin, että hän olisi esittänyt sitä tai sitä,
joko runollista Heinrichia tai runotonta Franz Mooria, vaan niin,
että hän asetti oman itsensä kuin seulaksi, jonka läpi valui milloin
minkinlaisen ihmisen sielu ja luonne hyveineen tai paheineen. Hän eli
näyttämöllä kymmenet eri elämät, mutta eli ne niin kuin Kainz olisi ne
elänyt samoissa olojen pakotuksessa. Hän ei ollut "teatterinpelaaja"
eikä ilveilijä. Hän oli suuri runoilija — oli Kainz! Oman henkensä
siivilöiminä hän loihti luomuksensa esille, mutta oli kuitenkin aina
Kainz — suuri taiteilija, joka ei milloinkaan astunut oman olemuksensa
ulkopuolelle, vaan eli ihmiskohtaloita omassa itsessään.

Tätä kaikkea minä näin ilta illan jälkeen, ja se valui sieluuni ja
tietoisuuteeni kuin sade janoiseen maahan, joka on kärsinyt kuivuudesta
ja koettanut virkistää itseään omien kastepisaroittensa avuin.

Näinä muistorikkaina viikkoina sain omille aivoituksilleni ja
kangastuksilleni sen varmuuden, jota olin niin kiihkeästi kaivannut.

Näin, että tieni näyttelijätaiteen ulapoille oli oikeaan suunnattu ja
vapaaksi raivattu. Kuinka kauas sitä jaksaisin kulkea, en halunnut
aprikoida, sillä into ei järkeilyjä eikä arvioimisia sietänyt.

Tunsin saaneeni täyden tuen ja turvan siltä mieheltä, joka jo
näihin aikoihin alkoi saada hiljaista tunnustusta saksalaisen
näyttelijätaiteen ja äänellisen saksankielen puhdistajana, Meiningenin
työn jatkajana.

Kun tämä seikka, joitakin vuosia myöhemmin, avonaisemmin tunnustettiin
Berliinissä, oli se silloin pahasti myöhästynyttä, sillä Berliinin
teatterit olivat jo silloin karkoittaneet tämän suuren taiteilijan
valtapiiriensä ulkopuolelle. En silloin enää Berliinissä käydessäni
saanut nähdä enkä kuulla tätä jumalten suosikkia, sillä silloin
Wien soitteli hänen maineensa kelloja, joita Berliini kaihomielin
kuunteli ja sadatteli omia teatterivaltiaitaan, joitten älynpuute oli
aiheuttanut tällaisen repeämän.

Mutta onneksi eivät olot olleet vielä tämän ensimmäisen opintomatkani
aikana näin pahoin kärjistyneet. Kainz eli ja toimi keskellä suurta
työtään, ja minä sain hänet nähdä ja tutkia hänen taidettaan.

Se oli onneni, sillä en koskaan ole nähnyt hänen vertaistaan.

Kainz oli runoilija näyttelijätaiteessa!

       *       *       *       *       *

Kun olin täysin vakiintunut suhtautumisessani Kainzin taiteeseen
ja punninnut kaikki omat mahdollisuuteni tämän taiteen valossa,
laukesi vastuunalaisuuden ja tutkimusten jännitys siinä määrin, että
voin paremmin kiintyä yhteisnäyttelemiseen ja muihinkin yksityisiin
näyttelijöihin.

Tällöin valtasi Agnes Sorma hyvin oikeutetusti ensimmäisen sijan.
Olin jo aikaisemminkin pannut merkille hänen erinomaisen puhumisensa
ja loisteliaan näyttelemisensä, mutta en uskaltanut niihin, kesken
Kainz-tutkimustani, sen enempää syventyä, sillä en tietenkään voinut
olla varma, ettei hänen naisellinen viehkeytensä voisi peittää joitakin
näyttelijäpuutteita, joita harhaantuisin ehkä pitämään ansioina. Mutta
nyt, kun suhtautumiseni Kainzin taiteeseen oli järjen mittaamana
täysin vakiintunut, voin turvallisena heittäytyä ihailemaan Sormankin
saavutuksia. Ja ihailemisen arvoisia ne olivatkin. Pelkoni hänen
puutteellisuuksistaan oli ollut turha.

Sorma oli kuin luotu Kainzin vastanäyttelijäksi, ja yhdessä he
tavallisimmin esiintyivätkin. Oli valtavan ihanaa kuulla sitä
äänten soinnutusta, mikä yhdisti sanonnat toisiinsa. Jos seuraavan
vuorosanojan äänen sointu särki edellisen iskusanonnan loppuvireen,
niin se merkitsi mielen tai tunteen tai tunnelman särkymistä ja
teki silloin ihmeellisen voimakkaan vaikutuksen. Se oli näiden
sanonnantaitajien keinojen huipennusta, jota en ollut aikaisemmin
missään tavannut niin täydellisenä.

Kun kuunteli heidän keskusteluaan, poikakuninkaana ja
tyttökuningattarena, Sudermannin "Tejassa", niin olisi tietänyt mitä
heidän välillään tapahtui, vaikka olisi sulkenut silmänsä ja vaikk'ei
olisi sanaakaan heidän kielestään ymmärtänyt.

Siinä kohden oli näyttelijätaide kohonnut suurimpaan inhimilliseen
mahdollisuuteen.

Nämä kaksi olivat kohottaneet taituruutensa niin korkealle, että se
oli muuttunut luonnoksi. Heidän kielenkäyttönsä ja sanontansa puhuivat
melkein yleismaailmallista kieltä kuten musiikki. Se oli suurta!

Agnes Sorma oli ainakin Josef Kainzin mukana suuri taiteilija!

       *       *       *       *       *

Palattuani eräänä päivänä kävelyltä löysin pöydältäni käyntikortin.
Helsingin Ruotsalaisen teatterin näyttelijä Alarik Erlin oli käynyt
minua tapaamassa ja pyysi kohtausta määrätyllä kellonlyönnillä Bauerin
kahvilassa.

Nyt, kun pidin vaikeimman osan työstäni jo suoritettuna, olin
iloinen, että sain näin odottamatta kotimaista seuraa. Tunsin Erlinin
entuudeltaan ja tiesin, että hän oli sivistyneestä kodista, erään Oulun
seudun tuomiokunnan tuomarin poika, joten lähdin ilman epäilyjä häntä
tapaamaan.

— Mistä tiesit, että olen täällä Berliinissä? — kysyin heti tavattaessa.

— Tapasin Tukholmassa näyttelijä Zachrissonin, ja hän sanoi sinun
matkustaneen Kööpenhaminan kautta tänne. Lähetti terveisiä.

Seuran saaminen piristi elämää aikalailla.

Aina iloinen ja leikkisä Erlin piti mielen keveänä ja valppaana.
Tulimme hyvin toimeen siinäkin suhteessa, ettemme taipuneet
vapaapilettien sullottaviksi mihin nurkkaan milloinkin, vaan ostimme
pilettimme ja määräsimme aina paikkamme permannon ensimmäiselle riville.

Tarkkaaminen oli meille tärkeämpi kuin pieni säästäminen. Oppimista
vartenhan olimme tulleetkin.

Deutsches Theaterin alaravintola oli viihtyisä paikka. Se viekoitteli
meidät kinkkuvoileipien kimppuun tavallisesti tuntia ennen näytännön
alkua. Olimme erikoisen alttiita tälle viekoittelulle vielä
senkin tähden, että ravintolan yliviinuri oli aulis juttelemaan
teatteriasioista, joista hän tiesi yhtä ja toista. Jo aikaisemmin oli
yliviinuri pannut merkille minun kankean kielenkäyttöni ja sen seikan,
että olin ollut kahdesti ja kolmasti katsomassa samaa kappaletta.
Näistä seikoista hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että olin
ulkomaalainen näyttelijä, ja kun olin sen myöntänyt, oli vanha viinuri
muuttunut erittäin opastelevaksi. Herttainen ukko oli kai ajatellut,
että opiksi on ehkä hänenkin avuliaisuutensa. Niinkuin olikin.

Kun meitä nyt äkkiä oli ilmaantunut kaksi opastettavaa, oli ukkeli
valmis kertomaan kaikki mitä suinkin tiesi teatteriasioista, ja
juttuamiseen oli hyvä tilaisuus ennen näytännön alkua, sillä silloin
olimme ravintolan ainoat vieraat.

— Eikö tämä enää olekaan kuninkaallinen teatteri? — olin kerran kysynyt
häneltä.

— Ee-ei! — sanoi ukkeli ja pyöritti päätään. — Kuninkaan aitio ja sen
yhteydessä oleva iso oleilusali olivat ensirivin perällä, ja niistä
maksoi majesteetti kuusituhatta markkaa vuodessa. Sellainen komeus
se oli! Mutta sitten teatteri näytteli Hauptmannin "Kankurit". Ai,
sellainen skandaali! Siitä on nyt kai nelisen vuotta. Sitä näyteltiin
ihan loppumattomiin. Mutta keisari suuttui ja lopetti aitiomaksunsa,
ja sen mukana meni teatterin kuninkaallisuuskin. Mutta majesteetin
aitiosta tehtiin kolme porvarillista aitiota, ja ne ovat aina täynnä.
Nyt ne tuottavat tuloja kymmenkertaisesti. Ajatelkaa sellaista
skandaalia!

Tällaisia ja muita pikkukaskuja olin saanut kuulla ukkelilta, ja olin
valmistanut Erlininkin kuulemaan sellaisia.

— Kuulkaahan, yliviinuri! — sanoin eräänä iltana, jolloin olimme
tulleet katsomaan Schillerin "Rosvoja". — Kainzilla ja teatterin
johtokunnalla taitaa olla jotakin hankausta, koska lehdissä on näkynyt
sensuuntaisia viittauksia. Onkohan niissä perää?

— Oh! Se on skandaali! — huokasi ukkeli. — Sellainen taiteilija!
Ja sellainen johtokunta, joka luulee, että Kainz on raudasta! On
näytellyt jokaisena iltana koko syksyn! Ja kuinka näytellyt! Oh! Herrat
tietävät! Mutta nyt Kainz on väsynyt ja tahtoo helpotusta. Ai, ai sitä
johtokuntaa! Ei ymmärrä! Lisää vain kuormaa. Siitä ei tule muuta kuin
skandaali. Tänä iltana pitäisi Kainzin näytellä Franz Mooria vasten
tahtoaan. Sellainen skandaali!

— Kainziako pakotettaisiin vasten tahtoaan? — kysyin hämmästyneenä.

— Niin juuri! — sanoi yliviinuri. — Rooli on vastenmielinen, ja Kainz
on väsynyt. Oh! Sellainen skandaali! Saa nähdä, kieltäytyykö Kainz. Saa
nähdä, tuleeko näytännön peruutus! Kohta kuullaan. Mutta skandaali se
on joka tapauksessa.

Olimme vallan sanattomina hämmästyksestä, kun ukkeli lopetti ja siirtyi
muihin hommiinsa.

— Onko näyttelijällä ylimalkaan minkäänlaista asemaa, koska
sellaistakin miestä kuin Kainzia voidaan näin kohdella? — sanoin
vihdoin harmistuneena.

— Mikä asema näyttelijällä voisi olla! — sanoi Erlin ivanauru
suupielessä ja ryhtyi leikkaamaan voileipäänsä. — Eihän muilla ole
asemaa kuin johtokunnilla. Eikä edes johtokunnallakaan siellä, missä
vallitsee itsevaltius.

Vilkaisin Erliniin, sillä viittaus tuntui kovin läheiseltä. Katsoin
kysyvästi.

— En halua puuttua Arkadian asioihin, mutta sanotaanhan, että
siellä hallitsee itsevaltius kahdeksaakolmatta sivistymätöntä. Niin
olen kuullut sanottavan, ja ymmärräthän, että sellainen ärsyttää
jokaista näyttelijää, vaikka Honoluluun asti. Lohduttaa vähän, kun
maailmankuulu Kainzkaan ei merkitse mitään. Olemme nähtävästi kaikki
samassa purtilossa, niin suuret kuin pienetkin! Ahaa! Jopa soitetaan!
Nähtävästi Kainz on alistunut. Niin näyttelijät aina tekevät.

Olisin vihastunut Erliniin, mutta hänen naurussaan oli sellainen
huumorin sävy ja puheessaan sellainen asiallisuus, että ne vasten
tahtoakin synnyttivät suopean hymähdyksen.

Lähdin sanattomana ja sekavin tuntein katsomoon, joka ei tänä iltana
voinut herättää samanlaista odotuksen tunnelmaa kuin ennen, monina
iltoina.

Kuulemani juttu Kainzista oli perin juurin tympäissyt minut. Ja Erlinin
pila oli pannut siihen kotimaan tuntua höysteeksi.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisellä väliajalla huomasimme yleisön keskuudessa uteliaisuutta
ja osaksi hermostustakin, ja Kainzin nimi mainittiin useasti.

Niistä harvoista sanoista päätellen, mitä satuimme kuulemaan selän
takaa, oli yleisö hyvin suosiollinen Kainzille, mutta ei erikoisen
ärtyinen johtokuntaakaan kohtaan. Sen pahimpana tekona pidettiin sitä,
että Kainzille pakotettiin tehtäviä, joihin hän ei ollut innostunut.
Sellaisesta ei voinut koitua hyötyä taiteelle eikä iloa kenellekään.

— Ovat ehkä arvostelijoita, — sanoin Erlinille. — Eivät kai porvarit
noin pohdi taideasioita.

— Kiiltävistä takeistaan päättäen eivät he ainakaan ole pilettejään
ostaneet, — sanoi Erlin purevasti ja naurahti parantumattoman
pilailevasti.

— Taitaa olla niin, että kuluneen puvun kantaja ymmärtää taidetta
enemmän kuin prameileva keikari, — sanoin laiskasti.

— Tietysti! — ilakoi Erlin. — Olisikin peräti typerää, jos riikinkukko
rupeaisi satakielelle lautamieheksi.

— Olemmeko me, näyttelijät, satakieliä mielestäsi? — kysyin huvitettuna.

— Eikös kattia! — sanoi Erlin ja nauroi kaikuvasti. — Me olemme hanhia,
joitten selässä ei pysy vesi!

Pidin parhaana vaieta, sillä tunsinhan Erlinin tyhjentymättömyyden
silloin, kun hän pääsi laukomaan tekaistuja sukkeluuksiaan. Hänellä oli
iloilevan ja leikkivän nurinkurisuuden syntyperäinen lahja, jota hän ei
suinkaan halunnut piilotella.

Olikin jo aika ottaa vakava asenne, sillä seuraavassa kuvaelmassa
esiintyi Kainz.

Punatukkaisena ja punapartaisena Franz Moorina ilmaantui Kainz
näyttämölle, eikä kauan kestänyt, ennenkuin huomattiin, että Kainz pani
tämän kalton hirviön sielunkin läikehtimään punaisia tulen ja veren
lieskoja. Samalla valoi kuitenkin näyttelijä niin paljon ihmisyyttä
tähän teatterikonnaan, että sai sen osaksi ihmeteltävän paljon
lievittävää ymmärtämystä. Suurenmoinen ennätys!

Kainzin näytteleminen oli yhtä sielukasta ja rentoa ja hillittyä
kuin ennenkin, eikä mikään pannut aavistamaan, että hän esiintyi
vastenmielisesti tässä osassa. Luulimme jo, että näyttämön puolella oli
tullut rauha maahan.

Niin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaikka mitään erikoista ei
huomattu, ennenkuin Franzin pitempiaikainen oleilu näyttämöllä alkoi.
Silloin nähtiin, että Kainz otti näyttämön sivusta tuolin ja asettui
istumaan. Näkyi selvästi, että hän tällä toimenpiteellä halusi ilmaista
väsähtäneisyyttään. Kun asemien muutos vaati sitten siirtymistä yli
näyttämön, nousi Kainz ja alkoi väsyneesti laahata tuolia perässään,
antaen kuitenkin sanonnan helskyä kuten konsanaan muulloin.

Päästyään yli näyttämön asetti hän tuolin sivustalle ja asettui taas
istumaan, jatkaen keskustelua aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Silloin puhkesi tukahdutettu jännitys katsomossa ihmetykseen, joka
kohahti kuin tuulen henkäys. Tuntui olevan hiuskarvan varassa, ettei
jotakin huudettu tai ettei pursuttu räiskyvään käsien taputukseen.

Olimme puolestamme valmiit mihin tahansa, sillä jännitys oli äkkiä
kohonnut, ja Kainzin suhtautumisen ja vastenmielisyyden ilmaisukeino
oli niin perin selvä ja samalla hienotunteinen, mahdollisimman vähän
häiriötä tuottava toisille näyttelijöille. Se oli temppu, joka vetosi
yleisöön ja selitti yleisölle liikarasituksen tehokkaammin kuin
parhainkaan sanomalehtiartikkeli.

Sen enempää mielenosoitusta ei kuitenkaan tehty, sillä luultavasti oli
katsomossa paljon sellaistakin väkeä, jolla ei ollut mitään käsitystä
tästä omituisesta tapahtumasta.

Vasta näytöksen loputtua puhkesi mieliala julkiseksi ja kohdistui
Kainziin sellaisena suosion myrskynä, ettei kai vastenmielisen Franz
Moorin esittäjä ole mokomaa saanut kokea sitä ennen eikä sen jälkeen.

Teatterin johtokunta piti kuitenkin tapausta ja koko Kainz-jupakkaa,
kaikesta päättäen, sangen mitättömänä joutavuutena, koska antoi
rettelön venyä niin pitkälle, että tulokseksi tuli myöhemmin tämän
korvaamattoman näyttelijän eroaminen teatterista.

Meistä ja kaikista niistä, joitten kuulimme puhuvan asiasta, tällainen
kohtelu tuntui käsittämättömältä. Ja vielä käsittämättömämpi oli
loppuromahdus, silloin kun se tapahtui! Sitä ei kai tavallinen
ihmisjärki pystynyt muuten selittämään kuin siten, että Kainz oli
kasvanut liian suureksi. Hän oli hankala!

Masentunein mielin poistuimme katsomosta näytännön päätyttyä.

— Voi, pyhä yksinkertaisuus! — huokasin helpotuksesta, kun astuimme
teatterin seinien ulkopuolelle.

— Pyhä kyllä! — veisteli Erlin. — Mutta kaikkein pyhin on tyhmyys, jota
ei saa edes sanoa. Jo raamattukin ripustaa myllynkiven sanojan kaulaan.
Ja sitäpaitsi! Minullakin on aina ollut pieni vastenmielisyys suuria
näyttelijöitä kohtaan. Nehän ovat epämukavia kapineita.

— Minkä vuoksi? — kysyin naureskellen ajuriin noustessamme.

— No, helkkarissa! — nauroi Erlin, että katu kaikui ja ihmiset
katsoivat meitä ihmeissään. — Kun en itse ole Kainz tai vähän parempi.
Ajakaa Baueriin! Tähän taloon emme ainakaan ole pilettivelkaa! Emme
loukkaa kohteliaisuutta, jos sanomme: hyi hemmetti!

Tämä ilta oli asettanut mielestäni Deutsches Theaterin vallan uuteen
valoon.

Talon ulkonainenkin hahmo oli jotenkin muuttunut, kun sen henki oli
saanut särön.

Mielestäni oli tämä teatteri nyt menettänyt paljon enemmän kuin mitä
oli ennen menettänyt "kuninkaallisessa" nimessään.

Mitäpä nimestä, kun ei kuitenkaan ollut kuninkaallista mieltä!
Kuningasta kohtaan oli tehty majesteettirikos!

Me olimme sen todenneet, ja keskustelumme siitä siirtyi kumman
aiheettomasti kotimaisiin oloihin.

Bauer-iltamme ei ollut yhtä rattoisa kuin muulloin.

       *       *       *       *       *

Italialaisten mainehikas Zacconi esiintyi vierailijana omine
seurueineen. Hän oli monessa suhteessa hyvin kiintoisa näyttelijäilmiö.
Hänen ammatillinen tekotapansa oli monivivahteista ja satasäikeistä
kuin hämähäkin mestarituote. Pienimmätkin piirteet olivat tarkoin
eriteltyjä, ja sanonnan värittely oli huolella ja hyvällä aistilla
sijoiteltua. Tunteitten lainehtiminen oli harkittua, määräperäistä
nousua ja laskua.

Sain sen käsityksen, että hänen roolinvalmistuksestaan voi
liioittelematta käyttää hänen edukseen koko ammattisanaston. Niin
erinomainen näyttelijä oli Zacconi. Ja kun näyttelijän silmin seurasin
tätä äärimmäisen hiottua ja huipennettua tekotapaa, niin olin varma,
ettei sen elävämpää ja kirkkaampaa opastusta voinut milloinkaan sattua
näyttelijätaiteen tutkijan nähtäväksi ja kuultavaksi.

Mutta samalla paljastui tämän tekniikan mestarin työssä eräs toinen
seikka, jonka arvo on vähintään yhtä suuri kuin kaikki nämä loistavat
erittelysaavutukset yhteensä. Henkilöhahmottelu!

Zacconi oli niin uponnut tai, toisinpäin sanoen, noussut niin
huipennettuun tekotapaan, että henkilön hahmosta pisti alituiseen
esille ainoastaan näyttelijä, joka loisti ja häikäisi.

Learilla ei esim. ollut enää mitään leveyttä eikä karuutta eikä
traagillista syvyyttä luonteen pohjana, kun näyttelijä purkautui niin
rajusti ja tyhjentävästi, ettei luonteen syvimpäänkään kohtaan jäänyt
enää mitään jäljelle. Learin hahmo haihtui ja suli joskus niin tyyten
taiteilijan käsissä, että mestari Zacconi seisoi yksin näyttämöllä
taituruutensa säkenöivän kehän ympäröimänä. Se oli todellakin
suurenmoista näyttelemistä Learin kehyksissä, mutta niin väkivaltaista,
ettei itse Lear enää saanut tilaa omissa kehyksissään, joiden sisälle
kirjailija oli hänet synnyttänyt ja joissa runoilija oli puhaltanut
häneen elävän hengen.

Samoin muissa rooleissa! Zacconi oli harvinainen näyttelijäkyky, joka
sai irti itsestään melkein mahdottomuuksiakin tekniikkansa avuin, mutta
tapasi, saman tekniikan harhauttamana, hyvin harvoin taiteilijan luovaa
sielua ja vielä harvemmin runoilijan näkemystä. Myönnän hyvillä mielin,
että sain Zacconin tekniikasta hyvin paljon arvokasta opastusta. Olin
hänelle kiitollinen siitä, mitä hän runsain mitoin jakoi, ja vielä
kiitollisempi siitä tekemästäni huomiosta, että valloillaan riehuva
tekniikka on hirviö, joka on visusti kätkettävä henkilöhahmon siipien
suojaan. Vasta piilotettuna on tekniikka se suuri voima, jota ilman ei
lentoon lehahtava näkemys voi korkealle kohota eikä korkealla pysyä.

Tekniikka on hyvä renki, mutta huono herra! Sen olin kovin elävästi
havainnut.

Tämän jälkeen odotin uteliaana nähdäkseni vielä yhden eurooppalaisen
kuuluisuuden. Ranskalaisin kaikista ranskalaisista, Gabrielle Réjane,
oli ilmoittanut näytännöistään.

       *       *       *       *       *

Eloisana ja pirteänä astui Gabrielle Réjane näyttämölle ja hämmästytti
katselijat heti ensi otteellaan. Näki, että hän oli tottunut
esiintymään repäisevästi kuuluisaksi tekemässään "Rouva Suorasuussa".

Juurikori kainalossaan ja pesijättären hahmossa syöksyi Réjane sisään
hengästyneenä ja intoa uhkuvana, mutta ei pysähtynyt juttuamaan
väkijoukon pariin, vaan tepasteli suoraa päätä näyttämön partaalle,
kuiskaajakopin viereen.

Siihen asetettiin hänelle tuoli ja siihen hän istahti kertomaan
katuseikkailuaan ja huomioitaan alkaneesta vallankumouksesta.
Yleisölle hän kertoi eikä välittänyt tuon taivaallista muista
mukana-näyttelevistä, lukuunottamatta paria naista, jotka olivat
tietysti sitä varten hänen sivuillaan, että olisi tilaisuus, heihin
kääntyillessä, tehostaa esityksen eloisuutta.

Epäilemättä heistä olikin ainakin sen verran apua, että kertomus ei
jäänyt ihan pelkäksi lausuntanumeroksi. Mutta avustajajoukko perällä!
Mitä se teki? Sen asema näytti peräti tukalalta, ja sen tehtävä
muodostui pakostakin pelkäksi esilausujan säestelyksi.

On vaikeata mennä sanomaan, mikä oli tällaisen järjestelyn tarkoitus.
Jos se oli vain tavallinen primadonnatemppu, esittelemistä varten
keksitty, niin ei sitä siinä mielessä voinut pitää kokonaan
epäonnistuneena, mutta jos oli tarkoitus iskeä yleisöön osa näytelmän
kiihkeästä mielialasta, niin oli Berliinin yleisö ymmärretty kokonaan
väärin. Sen sielua ei tämä suggeroiminen saavuttanut.

Tämä yleisö, mikä oli kokoonpantu suurimmalta osaltaan henkisen
kulttuurin vähävaraisista työpareista, ei tästä menettelystä
ottanut lämmetäkseen. Tämä yleisö, joka oli pistänyt pitkän, mustan
takkinsa takataskuihin ja käsilaukkuihinsa kotoisia voileipiä,
pitkien väliaikojen lyhentäjiksi, oli uhrannut kalliin kultarahan
piletin hinnaksi nähdäkseen ranskalaisen näyttelijätaiteen korkeinta
saavutusta. Sitä se oli tullut näkemään ja sitä varten se oli
tehnyt kultarahauhrauksen, joka oli jollakin muulla kieltäymyksellä
tasoitettava. Tämä yleisö oli tyyni, vakava ja harkitseva. Se oli
tullut katselemaan vierasta taidetta ja vertaamaan sitä omaansa, eikä
näkemään estradiesitystä näyttelemisen kustannuksella. Siksi tämän
yleisön mieliala ei ruvennut heilahtelemaan sinne eikä tänne.

Vierailijan saamat suosionosoitukset näytöksien lopussa olivat
kohteliaita, mutta melkein viileitä.

Kieltämättä Réjanen taide oli hienoa, herkkää, vivahdusrikasta,
kristallikirkasta ja siroksi hiottua. Se oli korkean kulttuurin
tuotetta, joka leimasi sekä taiteilijan oman että hänen kansansa maun
ja aistin, mutta se oli astunut teatteritaiteen kehyksien ulkopuolelle,
oli muuttunut joksikin muuksi esittäväksi taiteeksi, joka ei pitänyt
koossa yhteisnäyttelemistä eikä näytelmän tarkoittamaa tapahtumain
sarjaa, vaan pirstasi ne ja alisti vieraitten jumalien palvelukseen.

On itsestään selvää, ettei tämä näytteleminen ollut tällaista ihan
jokaiselta kohdaltaan, mutta virityksen mukaisesti kuulsi sen sävy
esiin pitkin matkaa. Isketty pohja-akordi helähti silloin tällöin.

Näistä syistä sai suuri taiteilijatar Berliinissä osakseen suuren
pettymyksen, joka ilmeni siinä, ettei hän voinut antaa niin monta
näytäntöä kuin alunpitäen oli aikonut. Suuri diiva ei ollut kotonaan
meiningerien maassa eikä Kainzin kaupungissa!

Mutta minä puolestani olin asiasta suuresti hyötynyt. Olin saanut
merkittävän opetuksen siitä, ettei mikään taiteilijan mieliteko
eikä taiturihäikäiseminen saanut viedä luomusta näytelmän kehyksien
ulkopuolelle, vaikka "keksintö" ensisilmäyksellä näyttäisi kuinka
nokkelalta ja viekoittelevalta tahansa.

Harhateitä, joita lukuisasti ilmenee näyttelijätaiteessa, olivat
ymmärrykseni ja vaistoni aina vieroneet, mutta todistelevien
esimerkkien ja tosiasioitten puute oli kieltänyt pyrkimyksiltäni turvan
ja tuen. Nyt oli jo toisin. Hämäryys oli haihtunut, ja vaikea tilanne
oli jo selviytynyt. Olin nähnyt, kuinka suurta taidetta tehdään, olin
nähnyt, kuinka näyttelijätaiteen totuuden lähteille on kuljettava
yksinkertaisen ja koruttoman antaumuksen merkeissä, ja olin nähnyt,
kuinka helposti suurikin taide voi astua harha-askelen oikealta tieltä.

Ilmielävästi olin kaiken tämän nähnyt ja tullut tietoiseksi kaikesta
siitä, mikä kotioloissa oli näyttänyt hämärältä. Tämän epävarmuuden
poistamiseksi olin halunnut päästä opintomatkalle, ja nyt oli
haparoiminen haihtunut. Olin onnistunut saamaan selvyyttä yli kaikkien
toiveitten ja vieläpä senkin lohdutuksen, että sisin tuntoni oli
hamuillut oikeilla teillä, niin ettei miltään polulta tarvinnut
takaisin pyörtää.

Olin onnellinen siitä tiedosta, etteivät mietiskelyni olleet kulkeneet
harhateillä ja etteivät vähäiset näyttelijäsaavutukseni olleet tehneet
itseään vikapäiksi suuren taiteen hengen edessä.

Olin onnellinen, että olin tietämättäni aina ollut ja että nyt tieten,
tahtoen yhä edelleen olin meiningerien tunnustaja. Ja iloinen olin
siitä, että Kainz näytteli kuin parhain ajatukseni, ja että hän,
harrastusteni mukaisesti, sitoi erottamattomaan yhteyteen sanonnan
sisällyksen ja mestarillisen kielenkäytön.

Nämä kaikki havaintoni, ja niiden vertailut pyrkimyksiini, tuottivat
minulle iloa. Rupesin tyydytyksellä ajattelemaan opintomatkani
päättämistä.



5.

KOTIMATKA.


Jouduin matkustamaan pienen "Storfurstenin" viimeisellä laivavuorolla
Lyypekistä kotimaahan. Vaikka oltiin lähellä marraskuun loppua,
olivat matkan ensimmäiset aamutunnit aivan kesäisen lämpimät. Mutta
jo aamiaispöydästä oli matkustajien paettava hyttien suojiin, sillä
peloittava lumimyrsky yllätti pienen aluksen ja pani sen kaameaan
keinuntaan.

Rajumyrsky kiihtyi kiihtymistään, ja merihädän uhkaavia merkkejä
alkoi ilmaantua monien onnettomuuksien muodossa. En kuitenkaan täysin
tajunnut surullista tilannetta, sillä tämä oli minun ensimmäinen
merimatkani petollisella Itämerellä.

Oli onni minulle, että en käsittänyt, mihin hirveään haaksirikon
vaaraan olimme joutuneet, kun tämä kauhea nelivuorokautinen myrsky
alkoi kyntää rannatonta ulappaa, ja pieni laivamme sai taistella rajun
orkaanin ja läpinäkymättömän lumiryöpyn kynsissä.

Kuinka me sitten neljän vuorokauden harhailun jälkeen osuimme
Hankoniemen satamaan, ei kukaan tiedä. Kapteeni oli luullut näkevänsä
valoja Tallinnasta, kun Hankoniemen valot alkoivat pilkahdella.

Oli kuin ihme, että pieni "Storfursten" oli kestänyt sellaisen myrskyn.
Ei sitä oltu enää uskottu sen jälkeen kuin myrsky oli heitellyt
Hankoniemessä talojen kattoja hujan hajan ja murskannut sähkölennätin-
ja puhelinpylväitä.

Toivotonta oli ajatella "Storfurstenin" pelastusta, kun Helsingissä
puhuttiin kymmenien alusten haaksirikkoutumisesta tämän vuosikymmenen
kamalimman myrskyn aikana.

Kaikesta kauhusta ja tuskasta huolimatta olimme kuitenkin onnellisia,
kun pääsimme Hankoniemen satamaan ja melkeinpä iloisia, kun saimme
Helsinkiä lähestyttäessä liikkua jäisellä kannella, jota myrsky ei enää
keinuttanut. Hermot kuitenkin vielä värisivät kestetyistä kauhuista ja
koleasta ympäristöstä.

Lumi peitti luodot ja rannat, ja kylmä viima vinkui korvissa, meren
läikehtiessä mustana ja uhkaavana.

Helsingin valot välkkyivät kylminä talvisessa yössä. Mutta sittenkin!
Sentään kotona! Jumalan kiitos!




SINISELLÄ SILLALLA



1.

MAININGEISSA.


Kotoisessa rauhassa häipyivät vaikean merimatkan mainingit vähin
erin. Voimakkaasti työnsi niitä tieltään palava muisto taiteellisista
elämyksistä.

Leppoisina maininkeina kävivät nämä muistot niiden näyttelijätaiteen
karikkojen yli, joitten sokkeloissa olin ennen sumussa luovaillut. Nyt
olin päässyt sen sinisen sillan korvaan, joka oli jo vuosia väikkynyt
utuisissa toiveissani.

Annoin näiden maininkien käydä sinisen siltani alla. Halusin tuntea
niiden tehon ja kuulla niiden soiton, kun jännittyneenä ja ikäänkuin
uusin silmin ryhdyin katselemaan kotoista työtä Arkadian näyttämöllä.



2.

UUTISIA ULKOMAILTA.


Pitkä keskustelu siitä sukeutui, kun Bergbom kerran, sopivassa
tilaisuudessa, halusi kuulla uutisia ulkomailta.

Monet kymmenet teatterit ja monet sadat näyttelijät eivät kai usein
joudu sellaiseen kilpajuoksuun kuin tässä keskustelussa joutui kaikki
se, mitä olin nähnyt neljän kuukauden aikana.

Kertomukseni kävi nopeasti ja helposti, sillä olihan kuuntelijana
asiantuntija, jonka uteliaisuuden ymmärsin kohdistuvan etupäässä
vaikutuksiini ja muodostamiini mielipiteisiin. Enkä niitä suinkaan
halunnut peitellä. Kun nyt olin päässyt selvään käsitykseen päämääristä
ja irti entisistä epämääräisistä olettamuksista, pidin luonnollisena,
että esimieheni sai mahdollisimman kirkkaan selvityksen siitä
taiteellisesta kannasta, mille olin asettunut. Kerroin ja kerroin.
Siirryin teatterista teatteriin ja näyttelijästä näyttelijään.

Kainzin taiteen yhteydessä en tietenkään unohtanut mainita siitä
loistavasta tuloksesta, mikä saavutetaan hyvän kielenkäytön ja hyvän
näyttelemisen kiinteän yhteyden avuin.

— Se on meidän loukkauskivemme, — sanoi Bergbom ja pyyhkäisi tukkaansa.
— Oletteko te nyt selvillä siitä?

— Olin jo ennen lähtöäni, mutta nyt olen tietoinen sen
välttämättömyydestä. Ensiluokkaista näyttelijätaitoa ei ole
olemassa ilman ensiluokkaista kielenkäyttöä. Huono kielenkäyttö on
parhaimmallekin näyttelijälle samaa kuin tylsä höylä nikkarille. Siitä
syntyy vain putua ja —

— Kyllä tiedän, — keskeytti Bergbom. — Olette oikeassa! Mutta tämä
kieli ja vanhat ihmiset! Teatterissa on henkilöitten kehitys niin
erilainen, ettei yhtenäinen opetus ole ollut mahdollinen.

— Ei tietysti! — myönsin. — Mutta ei kielioppi ole tarpeenkaan. Siitä
vastaavat kirjailijat ja suomentajat. Näyttelijälle kuuluu vain
puhuminen, vain äänellinen kielenkäyttö.

— Entä näyttelemisemme sellaisenaan? — kysyi Bergbom äkkiä ja siirtyi
näin toiseen asiaan. — Mitä arvelette siitä nyt matkanne jälkeen?

— Minulla ei ole vähäisintäkään halua ruveta sitä mestaroimaan, —
sanoin hymyillen. - Olin ulkomailla vain itseäni varten. Vain siitä
voin puhua ja sanoa, että tulen supistamaan "näyttelemistä" entistä
enemmän.

— Luuletteko, että sentään jää tarpeeksi näkyväistä? — kysyi Bergbom
kiinnostuen.

— Sisäisen ihmisen ja hengen ylivallan täytyy jäädä näkyviin, — sanoin
luottavaisesti.

— Niin, niin, — sanoi Bergbom vakavasti. — Ja se jää paremmin esille,
jos "teatteria" karsitaan. Jää — jos on jotakin! Mutta jos ei ole
mitään, niin silloin on pelkkä "teatterikin" jotakin. On parempi kuin
ilman. Ja sellaisetkin ovat tarpeellisia, sillä ei missään teatterissa
ole ainoastaan suuria näyttelijöitä.

— En minä aio ruveta karsimisopillani ketään vahingoittamaan, — sanoin
iloisesti. — Minä saarnailen vain itselleni.

— Aivan oikein! — sanoi Bergbom vilkkaasti. — Saarnatkaa työssänne! Se
on paras opetus ja juuri samaa, mitä itse saitte ulkomailla osaksenne.

Keskustelu siirtyi taas takaisin Berliiniin, josta oli jäänyt
kertomatta, minkä suuriarvoisen opetuksen sain Zacconin riihattomasta
näyttelemisestä ja mitä opin Réjanen hiotusta taiteesta. Kerroin heistä.

— Te olette tuumaillut ja harkinnut kaikki leikkaukset ja saumat, —
sanoi Bergbom pitkän keskustelumme lopuksi ja nousi, iloisesti nauraen.

— Niinpä kyllä, — sanoin ja yhdyin naureskelemaan. — Mutta tämä on vain
teoretisoimista ja lörpötystä. Ne eivät ole taidetta. Taiteesta on
turha puhua! Sitä on tehtävä!

Siitä olimme samaa mieltä.



3.

KUKA ISKI?


— Saako olla utelias? — kysyi Ahlberg eräänä iltana, kun olimme
turisseet yhtä ja toista erinäisistä ulkomaisista näyttelijöistä, jotka
kiinnostivat häntä. — Mikä tulee olemaan ensimmäinen roolisi matkasi
jälkeen?

— Rooliko? — hymähdin vastaan. — Eikö mitä! Ensi töikseni tulen
stateeraamaan "Hannelessa".

— Vai niin! — ärähti Ahlberg. — Kuulin siitä, mutta en uskonut. Onhan
ollut tapana valmistaa kotiin palanneille jokin suuri tilaisuus.
Tiedäthän sen.

— Niinpä kyllä. Mutta minun suhteeni menetellään toisin. Tuntuu, että
joku on kiepahtanut nurkan takaa esille ja iskenyt takaapäin. Haluaisin
vain tietää, kuka iski. Bergbomista uskoisin mieluimmin, että hän on
vain toimettomana päältäkatsojana.

— Sano vain, että se on ilkeämielistä hävyttömyyttä, — puheli Ahlberg.
— Paras kakaranäyte siitä lapsikamarista, mihin olemme joutuneet.
Mutta ei niille näytteille kunnian kukko laula! Kyllä Bergbom vielä
saa katua, jos on antanut ohjakset alaikäisiin käsiin. Aiotko alistua
tuollaiseen julkeaan solvaukseen?

— Aion, — sanoin vakavasti. — Ohjelmistommehan näkyy olevan sellainen,
ettei siltä voi odottaa mitään; Luulen, että Bergbomilla on väsähtänyt
vuotensa. Ja hän tuntee kai sen itse, koska keskellä talvea kävi
Berliinissä. En myöskään kysy enää kuka iski, sillä ymmärsin
sanoistasi, ettei se mahda olla Bergbom. Se miellyttää minua suuresti.

Tämän enempää emme tästä asiasta puhuneet, mutta minä sain kyllä talven
kuluessa huomata, että koko vuoteni oli mennyt pilalle.

Tämä vastatuuli olisi luultavastikin pakottanut asiat jonkinlaiseen
selvittelytilaan, ellen olisi keväällä pahoin sairastunut.

Epäsuosion iskut olivat silloin niin vähäpätöisiä, ettei mieli tehnyt
kysellä niiden iskijöitä.



4.

SAIRAUS.


Monenkertaiset vilustumiset Leipzigissä, Berliinissä ja meriveden
läiskyttelemässä laivahytissä olivat kehitelleet sairauteni peräti
vaaralliselle asteelle, vaikka en halunnut sitä tunnustaa.

Lopulta kuitenkin yskä ja yhä lisääntyvä yöhikoilu mursivat
itsepäisyyteni. Oli alistuttava kohtalon edessä ja siirryttävä
Diakonissalaitoksen sairaalaan. Kun tätä tuskan sanomaa tiedotin
Bergbomille, kuunteli hän puhettani ilman kiinnostumisen merkkiäkään ja
selaili koko ajan kuvitettua puvustokirjaa.

— Jaah, — sanoi hän mahdollisimman huolettomasti ja katseli kuvia
edelleen. - Tuokaa sitten lääkärintodistus.

En jaksanut kunnolla edes hämmästyäkään tästä välinpitämättömästä ja
kylmästä sävystä.

— Kyllä tuon, — sanoin nopeasti ja poistuin niin pian kuin polvet
kestivät.

Seuraavana iltana vein Bergbomille vaaditun todistuksen ja koetin,
edellisiä tapahtumia muistaen, pysyä niin kylmänä kuin korkea kuumeeni
ja heikkouteni suinkin sallivat.

Neiti Bergbom sattui olemaan veljensä huoneessa antaessani paperin
tohtorille.

— Mikä paperi se on? — kysyi neiti hermostuneena veljeltään.

— Lääkärintodistus, — sanoi Bergbom ja heitti todistuksen pöydälle.

— Äsh! — sähähti neiti ja työnsi todistuksen vähän syrjemmäksi. —
Sellaiset lääkärintodistukset eivät merkitse yhtään mitään!

Silloin Emilie sai veljeltään puhuvan katseen, ja minua rupesi
viluttamaan.

Tuli pitkä äänettömyys. Odotin jatkoa, mutta kun kumpikaan ei sanonut
mitään, niin arvelin, että turha seisominen ei ole minulle hyödyllistä
ja että tilanne ei siitä selviä.

Kumarsin ensin neiti Bergbomille, joka tuskin huomasi poistumisaiettani.

Kumarsin sitten Bergbomille, mutta hän oli noussut liikehtimään ja
sormeilemaan partaansa.

En tiedä, huomasiko kumpikaan lähtöäni, sillä ei kumpainenkaan edes
nyökäyttänyt päätään alaiselleen miehelle, jonka elämänlanka, lääkärien
lausunnon mukaan, oli hiuskarvan varassa.

Monia viikkoja kestikin sitten epätietoisuuden tila ennenkuin käänne
parempaan päin tapahtui.



5.

HAASTE.


Teatterin henkilökunnan kokoontuminen syksyisin oli tavallisesti hyvin
riemukas hetki. Olihan oltu irti toveripiiristä kokonainen kesäkausi.
Hauska oli tavata työtovereita ja hauska oli taas ryhtyä työhön.

Niin tänäkin vuonna. Iloisia tervehdyksiä raikui kaikkialta, ja
herttaisia kuulumisia kertoiltiin miehestä mieheen.

Minulla puolestani oli aivan erikoinen syy iloitsemiseen, kun taas sain
liikkua toivorikkaana toisten toivorikkaitten parissa, joista useimmat
osoittivat vilpitöntä iloa pikaisen tervehtymiseni johdosta.

Mielialan hilpeyttä lisäsi vielä tavallisesti uusien roolien jakaminen.
Monet saivat mieleisiään tehtäviä ja olivat tyytyväisiä. Kahden
näytelmän osat jaettiin nytkin ja monet saivat leikillään mitata
roolinsa paksuutta.

Minäkin sain sinipaperikannet, joitten sisällä oli yksi yhden rivin
repliikki laulunäytelmään "Punainen laukku". Repliikki oli nätisti
kirjoitettu ja sirosti viivailtu.

Statisti-tehtävä siis! Selväksi haasteeksi ymmärsin sen kyllä, mutta en
ollut ymmärtävinäni. Hymyilin vain ja jatkoin iloista keskustelua.

Olin päättänyt, etten anna ärsyttää itseäni näillä uusilla keinoilla,
vaan sivuutan ne täydellisellä huolettomuudella.

Jos luultiin, että haaste nostattaisi minussa vastustamisen
tai riitelemisen halua, niin sen luulon täytyi tuottaa pelkkää
pettymystä, sillä en sallinut pienimmänkään merkin ilmaista muuta kuin
tyytyväisyyttä siitä, että asiat olivat herttaisen luonnollisella
tolallaan.



6.

EPÄILTY NÄYTELMÄ.


Huolimatta siitä, että teatterin johdon taholta kuulin pelkkiä
epäilyksiä Sudermannin uudesta, suurisuuntaisesta näytelmästä
"Johanneksesta", jaettiin siihen kuitenkin roolit heti alkusyksyllä.

En tahdo sanoa, että tämän raamatunaiheisen näytelmän onnistumisen
epäileminen ohjasi Johannes Kastajan valtavan henkilöhahmon minun
harteilleni. Sanon vain, että näytelmän ja varsinkin päähenkilön
onnistumista epäiltiin, ja että rooli annettiin minulle.

Syventyessäni tehtävääni havaitsin heti, että olin saanut erikoisen
kovan pähkinän osakseni. Johanneksen luonteessa oli toisena puolena
erakkoeläjän haaveilu ja toisena uskonnollinen kiihkoilu. Ja vaikka
haaveilussa oli kaukaisia näkemyksiä, puuttui niistä kuitenkin liian
usein runollisuuden elävöitys. Samoin oli Johanneksen intoilussa ja
kiihkoilussa enemmän aatteellista mahtia kuin tunteen hehkua.

Kun vielä tämän lisäksi Johanneksen pylväspyhimysmäinen olemus kielsi
melkein tyyten tavallisimpienkin eleitten käyttämisen, jäi näyttelijän
luomistyölle äärimmäisiä vaikeuksia.

Vaikka olinkin ohjannut kehitykseni sisäistä elämää pulppuavan
sanonnan valtauomiin ja vaikka olinkin hylännyt kaiken ulkonaisen
tyhjänpäiväisyyden, hyväksyin kuitenkin luonnollisen yksinkertaisen,
sisäisestä pakosta pursuvan elehtimisen, tukemaan ja kirkastamaan
tunne-elämän ja mielialojen kuvausta.

Tässä tapauksessa eivät nämä apukeinot kuitenkaan voineet tulla
kysymykseen. Johannes oli sauvoineen, seisoipa sitten tai istui,
liikkumaton kuvapatsas — oli raamatullinen mielikuva, jota en halunnut
rikkoa. Halusin vain puhaltaa siihen elävän hengen, ilman että
herkimmänkään uskonnollisen mielen muovailema ulkonainen kuori siitä
säröytyisi.

Tehtävä tuntui joskus ylivoimaiselta ja mahdottomalta etupäässä sen
tähden, että osa hallitsi koko näytelmän. Sen pituutta ja keskeisyyttä
vaani alituinen yksitoikkoisuuden vaara. Satoja ja yhä uudelleen satoja
vivahduksia oli upotettava tunteitten, haaveitten, intoilujen ja
ajatusten värittämiseen. Työskentelin hitaasti ja varovasti. Tyhjensin
kaiken kykyni avut ja ansiot viimeistellyn kielenkäytön ja äänellisen
joustavuuden palvelukseen. Käytin kaiken näyttelijätaituruuteni
astinlaudoiksi ja porraspuiksi, kulkiessani askel askelelta ja
harjoitus harjoitukselta kohti erämaan profeettaa, jonka jumalainen
olemus hurmioitti minua usein ja innoitti yhä enemmän.

Olin hyvilläni, ettei Bergbom häirinnyt ohjeillaan tätä työskentelyäni.
Sain rauhassa elää siinä maailmassa, missä minun oli loihdittava
sädekehä "huutavan äänen" ympärille.

Surullisen pikkumaista ja surkean kiusallista oli tämän tiivistetyn
tutkimuksen aikana kuitenkin se, että olin myötäänsä pakotettu
stateeraamaan viiksiniekkana husaarina "Punaisessa laukussa". Monta
kertaa viikossa sain pudota Johanneksen korvesta sanomaan pientä
repliikkiä, jonka mikä juoksupoika tahansa olisi sanonut tarpeeksi
hyvin. Sellainen hupsuttelu tuntui joskus hyvinkin hajoittavalta ja
kiusalliselta.

Näin valmistuin kuitenkin, ja onnistumistani pidettiin kuulumattoman
loistavana. Näytelmä esitettiin täysille huoneille uudelleen ja
uudelleen. Sen menestys tuntui ehtymättömältä, ja yleisön innostus
kasvoi kasvamistaan. Näytelmä sai aikaan suurimman yleisömenestyksen,
mitä milloinkaan oli Suomalaisen Teatterin osaksi tullut. Se esitettiin
näytäntövuoden aikana 22 kertaa, eikä "Elinan surmakaan" ollut mennyt
Helsingissä kuin 17 kertaa.

Menestys oli uskomaton ja ihmeellinen samoinkuin se suosio ja
ymmärtämys, mikä kaikkialta vyöryi osakseni. Niiden selostelemisen
pidän kuitenkin tarpeettomana, sillä ne olivat niin moninaiset kaikilta
muilta tahoilta paitsi teatterin johdon puolelta.

Vielä 15 vuotta myöhemmin, viiskolmattavuotisjuhlani aikana,
kirjoitettiin tästä muitten saavutusteni yhteydessä (joista lukuisat
maan sanomalehdet kirjoittelivat ylisteleviä artikkeleita) U.
Suomettaressa seuraavaa: "— — — Johannes Kastajan esittäjän menestys
oli tavaton: uudestaan ja yhä uudestaan täyttyi Arkadia hartailla
katsojilla, näytäntö näytännöltä tuntui Johannes suurentuvan ja
kasvavan ja ihastus häneen oli ylt'yleinen ja vilpitön. Älyttiin,
että tässä pyrki ilmoille — ei uusi, vaan ennen huomaamaton,
tosikyvykäs näyttelijä ja iloittiin siitä. Tämä suuri menestys
vaikutti tietenkin kannustavasti hänen työintoonsa, syventymis- ja
laajentumistarpeeseensa, ja näistä päivistä alkaen hänen asemansa
ulospäin, yleisöön päin, oli miltei keskeinen. —"

Näin raivasi tämä epäilty näytelmä uuden tilanteen Suomalaisessa
Teatterissa, sillä yhä laajemmat piirit ja jotkut näyttelijätkin
alkoivat ymmärtää edustamani kielenkäytön arvaamattoman merkityksen ja
"teatterin pelaamisen" tyhjänpäiväisen tarpeettomuuden.



7.

AITURI.


"Johanneksen" menestyksen jälkeen oli selvästi huomattavissa, että
minulla oli johtohenkilöihin ainoastaan "kylmät välit" jäljellä.

Kun havaitsin, että Bergbom karttoi minua tahallisesti, niin pidin
parhaana täyttää tehtäväni mahdollisimman huomaamattomasti. Aina olin
kyllä pysynyt syrjässä kaikesta siitä lörpöttelystä, joka oli Bergbomin
mielityönä hyvinkin usein, harjoitushuoneen "parjauspesässä", mutta
tämän jälkeen lopetin kaikki asiattomat poikkeamiset tuohon huoneeseen,
jonka "ilmasta" en ollut muulloinkaan pitänyt.

Emilie Bergbomia en tavannut näihin aikoihin juuri ollenkaan, sillä hän
ei ollut enää läsnä samaan tapaan kuin ennen, kun minulle uusia pukuja
koeteltiin, eikä näyttelijän toimessa muita asioita hänen kanssaan
esiintynytkään.

Tämä asiaintila miellytti minua, sillä tuntui, kuin olisin suojamuurin
takana, rettelöitten ja nujerrusyritysten ulkopuolella. Mitä muuten
selkäni takana ajateltiin, sanottiin tai suunniteltiin, oli minusta
herttaisen yhdentekevää, sillä työrauha oli nyttemmin minulle tärkeämpi
kuin milloinkaan ennen. Tarvitsin sitä kaikkiin vanhoihin rooleihini
sitä mukaa kuin ne tulivat esille. Hioin "Johannesta" yhä vielä
jokaista näytäntöä varten ja samaa huolenpitoa uhrasin muihinkin
entisiin osiini.

Eikä uusista rooleista ollut tietoakaan neljään kuukauteen. Vasta
kevättalvella sain niin ohuet sinikannet, että ne päältäpäin näyttivät
sisältävän taas jonkin statistitehtävän. Ajattelin jo, että onpa sisua
"koettelemaan Eskon tupsua" vielä kerran! Erehdyin kuitenkin! Kansissa
oli todellinen, pieni rooli, vaikkakin vain yksi ainoa kohtaus, mutta
rooli sentään. Arvid Järnefeltin näytelmä "Samuel Cröell" oli otettu
ohjelmistoon ja minä olin saanut siinä "kreivi Mörnerin" osan.

En ole koskaan halveksinut pieniä rooleja, mutta en kuitenkaan voinut
olla hymyilemättä sille mahdollisuudelle, että jollakin taholla kyti
pieni toivo siitä, että kohtelisin pientä tehtävää yliolkaisesti
ja siten menettäisin hivenen uudesta saavutuksestani. Kymmenen
vuoden kokemuksista oli syytä uskoa näin, sillä ainoa todellinen ilo
teatterissa on vahingonilo.

Kun näissä merkeissä päästin täyden työhöyryn tuohon pieneen rooliin,
ja kun muuta uutta tehtävää ei ollut, niin sukeutui roolista mieleni
mukainen pieni saavutus, joka viimeistellyssä hioutuneisuudessaan
kiinnosti niin mieltäni, että rooli alkoi kasvamistaan kasvaa käsissäni.

Annoin sen kasvaa, kun siinä oli aineksia, ja vedin ohjakset tiukalle
vasta näytäntöiltana. Silloin "Mörner" hehkui, kun pakotin sen
pienimmätkin eleet ylhäisen kuoren keveään huolettomuuteen. Niin sen
näyttelin.

Mutta mitäpä siitä! Rooli oli kuin pieni pilkahdus.

Nopeasti se sammui, ja minä sain melkein saman tien palata
pukuhuoneeseen riisuutumaan.

— Mistä on kysymys? — kysyin naama vaseliinissa, kun kuulin Bergbomin
äänen takanani.

— Voitteko tulla alas? — kysyi Bergbom uudelleen. — Siellä on nuori
kreivi Mörner, joka haluaisi tutustua teihin.

— Vai niin, — sanoin ihmetellen. — Sukulainenko minun kreivilleni?
Olinko ehkä häthätää hänen esi-isänsä?

— Olitte kyllä! Tuletteko?

— Olenhan melkein alasti. Nyt juuri en voi tulla. Mutta pyydän
tervehtimään kreiviä, että viiden minuutin kuluttua olen valmis.

Bergbom palasi alas, ja minä rupesin kiirehtimään hommaani.

Kreivi oli kuitenkin jo poistunut, kun tulin harjoitushuoneeseen.

— Hänellä oli seuraa, eikä hän voinut odottaa, — sanoi Bergbom.

— Samantekevä! — sanoin huolettomasti, kun Bergbom aikoi poistua. —
Voinhan tavata hänet huomenna.

Bergbom palasi heti ja ojensi minulle kreivi Mörnerin käyntikortin,
jossa oli kohtelias kiitos siitä ylevästä ja taiteellisesta tavasta,
millä olin esittänyt hänen esi-isänsä. Se oli tehnyt häneen lämpimän
ja unohtumattoman vaikutuksen, josta hän pyysi ilmaista erikoisen
ihastuksensa.

Sain vielä kuulla Bergbomilta, että kreivi oli sattumalta Suomessa.
Oikeastaan läpimatkalla Ruotsin Espanjassa olevaan lähetystöön. Oli
kuullut näytelmästä, jossa esiintyi hänen esi-isänsä. Oli tullut
katsomaan.

— Olipa ikävä, etten tavannut, — sanoin.

— Hän valitti, ettei saanut tutustua teihin. Pyysi tervehtimään, —
sanoi Bergbom ja poistui huoneeseensa.

Ehdittyäni kiittää välitystoimesta, johon hän oli joutunut ilman
syytäni, poistuin minäkin teatterista.

Seuraavana aamuna oli minulla sen verran joitakin hommia, etten ehtinyt
lukea päivän sanomalehtiä.

— Sinähän olet aituri, — sanoi Eino Leino päivemmällä, kun sattumalta
tapasin hänet.

— Mitä meinaat? — kysyin tervehtiessä.

— Etkö ole lukenut mitä Söderhjelm sanoo Huusiksessa?

— En! Haukkuuko?

— Vieläkös! Kiittää kuten muutkin, mutta sanoo, että esityksesi oli
korkeammalla tasolla kuin ympäristösi esitys.

— Älä helkkarissa!

— Just, just, — naurahti Leino. — Olet hypännyt pois karsinasta. Aituri
olet!

— Soo, — sanoin sitten ja kerroin edellisen illan tapahtuman kreivi
Mörneristä. — Tähän asti minua on vastahakoisesti suvaittu, mutta nyt
olen tehnyt itseni sietämättömäksi. Helkkari sentään!

— Kukapa aituria sietäisi! — nauroi Eino. - Sehän voi pilata koko
lauman. Ja on sulia muitakin syntejä! Sinun kielenkäyttösi on nostanut
tarpeetonta hälinää. Eikä kukaan oikeauskoinen voi sellaista sulattaa!

— Miksi ei?

— No, hemmetti! Ethän ole sitä voinut Bergbomilta oppia! — pamautti
Leino ja luksahutti suunsa tukkoon.

— Ai, totisesti! — sanoin leikillisesti. — Ilmankos minua on kohdeltu
syksystä asti niin hyytävän ylhäisesti.

— No, mitenkäs muuten! Eihän semmonen passaa! Vikuri olet ja aituri! —
alkoi Eino jutella uudelleen ja hieroi käsiään mielihyvänsä merkiksi.

Erosimme ja hymyilimme.



8.

ELOISA KEVÄT.


— Kuulehan! — sanoin kerran Eino Leinolle, joka tapansa mukaan oli
piipahtanut luokseni. — Tällä kertaa en aio ahdistella sinua näytelmän
aiheen keksimiseen.

— No, miksi et? — keskeytti Leino. — Älä luovu hyvistä tavoistasi!

— Olet niin uppiniskainen, etten nyt niistä tavoistani välitä, sillä
olen taas itse ryhtynyt näytelmään käsiksi.

— Onko sillä nimi?

— On. "Mestari Garp". Siitä tulee jonkinlainen työväen näytelmä, mutta
vain yksinäytöksinen. Annetaan sen kuitenkin olla rauhassa, sillä se
on vasta suunnitelmana. Sen sijaan ehdottaisin sinulle, että rupeisit
totuttelemaan kynääsi vuoropuheluun!

— Jätä nyt esimerkit ja tunnustähdet — naurahti Leino. — Paukauta
valtti pöytään!

Menin kirjahyllyltäni kaivamaan esille Jókain "Carinus"-nimisen
novellin, jonka heitin pöydälle.

— Otapa tuo lukeaksesi! — sanoin. — Siinä on valmis draama, ilman
päänvaivaa ja sormen voiteita. Panepa se lystiksesi dialogimuotoon,
niin opit sen konstin!

Leino pisti kirjan taskuunsa vähän vastahakoisesti, mutta siitä
en välittänyt, sillä olin varma, että draamallinen Jókain novelli
vaikuttaisi paremmin kuin pitkät puheet. Ja se vaikuttikin.

Seuraavana syksynä oli runomittainen näytelmä "Carinus" valmis, ja se
ostettiin Suomalaiseen Teatteriin.

       *       *       *       *       *

Tapasin sattumalta eräänä keväisenä päivänä Bergbomin. Hän tuli
vastaani Vanhan kirkon puistikon kohdalla ja ryhtyi puhuttelemaan minua
sen johdosta, että en ollut kirjoittanut välikirjan alle seuraavaa
vuotta varten. Olin ilmoittanut, että palkkani oli merkitty liian
pieneksi.

Selitin nyt vielä, hänen kyselyjensä johdosta, että palkkani oli ollut
suhteellisesti liian pieni jo pitkiä aikoja ja että minulle ei annettu
myöskään lahjanäytäntöä ulkomaan matkaani varten, kuten kaikille muille
oli tehty.

Bergbom puheli oudon leppoisaan sävyyn pitkät kiemurat siitä, että oli
otettava huomioon teatterin vanhemmat voimat ja teatterin raha-asiat.

— Ne ymmärrän hyvin, — sanoin levollisesti. — En halua astua kenenkään
varpaille, mutta pelkkä vanhemmuuden oikeus on mielestäni vähän
epäiltävä palkan mittaaja. Tästä en kuitenkaan halua puhua tämän
enempää. Se tuntuu kiusalliselta. Jos palkkaa ei koroiteta edes
tunnustuksen vuoksi, niin silloinhan ei työtänikään tunnusteta. Miksi
sitten rimpuilisin ja yhä velkaantuisin?

— Resetin poisjääminen oli kyllä erehdys, — sanoi Bergbom. — Saisitte
sen nyt keväällä. Mitä arvelette?

— Arvelen, että se on epäkohdan korjaamista ja siis oikeutettua.

— No, sen saatte! Mitä haluatte näytellä?

— Haluaisin tietysti jotakin uutta, josta koituisi taiteellinenkin
voitto, mutta sen paremmin en halua sekaantua ohjelmisto-asioihin.

— No, Kiven "Kullervo"? Mitä siitä ajattelette?

— Suostun ja kiitän! Mutta se ei pelasta uuden välikirjan tekoa.

— Voisimmehan lisätä resetin ensi vuodenkin välikirjaan. Onhan sekin
tunnustusta ja palkankorotusta! Ja nyt, kun maineenne rupeaa näin
nousemaan, niin voisittehan, toimeliaana miehenä, vähän turneerata.
Järjestäisimme sopivan ajan.

— Sellaista en ole ajatellut, — sanoin naurahtaen. — Eikä sellainen
ehto välikirjaa paranna. Vapaita aikoja sattuu muutenkin liian usein.
Mutta jos turneeraushalua sattuisi joskus toukokuulla, niin voimmehan
pitää lupauksen muistissamme.

— No, niin, — sanoi Bergbom, kun jo kolmatta kertaa kuljimme puiston
sivua. — Jos näin pääsemme selvyyteen, niin en joudu vaikeaan asemaan
teidän ryntäysmäisen nousunne takia. Ensi keväänä on ehkä suurempi syy
palkan koroittamiseen.

— No, olkoon sitten, — sanoin kyllästyneenä. — Silloin eivät ainakaan
enää ole resetit eikä tumeerausajat sitä estämässä.

— Hyvä on! — sanoi Bergbom melkein liian ystävällisesti erotessamme.
— Illalla annan jakaa roolit "Kullervoon" ja lähetän teille uuden
välikirjan.

Tunsin sisimmässäni, että olin tullut koreasti nenästä vedetyksi, mutta
en siitä kuitenkaan ollut erin pahoillani, kun asiasta oli sentään
sovittu ilman vähäisintäkään rettelöimisen tai riidan oiretta.

Koetin unohtaa jupakan ja koetin olla tyytyväinen.

       *       *       *       *       *

Samana iltana, harjoituksen jälkeen, jouduimme, tahtomattamme, Axel
Ahlbergin kanssa kuulemaan sellaista, mikä ei ollut aiottu meidän
korvillemme.

Ahlberg, joka parhaillaan valmisteli Heinrichin osaa "Uponnut
kello"-nimisessä näytelmässä, oli halunnut rauhallista keskustelua
kanssani sen tähden, että olin nähnyt Kainzin useita kertoja esittävän
tuota osaa.

Olin kernaasti suostunut tämän hyvän toverin toivomukseen, ja sentähden
lähdimme yhdessä pukuhuoneesta, siirtyäksemme ravintolan puolelle,
missä Ahlberg tavallisimmin söi illallisensa.

Laskeutuessamme portaita alas ja kulkiessamme Bergbomin avonaisen oven
ohitse kuulimme huoneesta puolikiihkeätä keskustelua, jota ei edes
yritettykään hillitä. Se kuului jo portaille asti.

— Ei, ei! — kuului Bergbom sanovan. — Teillä ei ole syytä
valittamiseen. Ehtojen parantamista ei voi ajatella ilman ansioita.
Enkä minä ole sellaisia huomannut. Päinvastoin! Te puhutte hirveän
huonosti. Ulkoapäinkin sitä jo kovin valitellaan, eikä sellainen ole
teatterille edullista. Se on haitaksi itsellenne ja teatterille.

Tällöin ehdimme oven kohdalle ja näimme Benjamin Leinon seisovan
päällystakki yllään lähellä oviaukkoa.

— Olen kelvannut teatteriin viiskolmatta vuotta, mutta jos nyt olen
haitaksi, niin on minun kai poistuttava Suomalaisesta Teatterista.
Haittana en voi olla, — kuului Bennun miehekäs ja ylväs vastaus, kun
poistuimme harjoitushuoneen kautta käytävään.

— Olipa noloa, että tuohon satuimme, — sanoin tyytymättömänä.

— Miks'eivät, peijakkaat, sulje oviaan! — sanoi Ahlberg äreästi. — Onko
se meidän syymme, ettemme osaa sulkea korviamme.

Olin hyvin pahoillani kuulemastani jutusta enkä voinut olla siitä
mainitsematta Ahlbergille, kun olimme päässeet ravintolaan, syrjäisen
pöydän ääreen.

— Niin, — sanoi Ahlberg ihmeteltävän ymmärtäväisesti ja rauhallisesti.
— Kyllä me nyt tulemme puhumisestamme kuulemaan kunniamme, toinen
niinkuin toinenkin. Mutta älä siitä välitä! Eihän se ole sinun vikasi,
että puhut paremmin kuin me muut.

— Mutta eihän tuollaisilla letkauksilla mitään auteta, — puhuin
mietteissäni. — Nehän saavat vain aikaan hermostusta.

— Tietysti! — myönsi Ahlberg. — Kuulihan sen, että Bergbom on ruvennut
omien laiminlyöntiensä ritariksi. Nyt hän rupee meitä syyttämään
asiasta, josta ei itse ymmärrä yhtään mitään.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Syyttäminen ei ole paikallaan. Se tekee
vääryyttä. Tämä kielenkäyttöasia olisi mielestäni pantava kokonaan
aikakauden ja kehityksen tiliin. Eihän sitä voi parantaa muu kuin aika.
Viisainta olisi suhtautua siihen rauhallisesti.

— Niinkö ajattelet? — kysyi Ahlberg innostuen. — Samaa olen minäkin
ajatellut, vaikka olen herran heikoimpia suomenkielessä. Eihän moukarin
isku sinullekaan systeemiäsi selvittänyt.

— Ei! — sanoin hymähtäen. — Onhan siihen mennyt koko joukko vuosia.

— Siinäpä se! — puheli Ahlberg vilkkaasti. — Annettakoon meillekin
joitakin vuosia! Vaikka edelläkävijän työ on toista kuin pelkän valmiin
oppiminen, niin tarvitsemme sentään vuosia, sillä onhan ero sinun ja
meidän taidoillamme, varsinkin meidän monien, joille suomi ei ole
äidinkieli. Oletko samaa mieltä?

— Täydellisesti, — myönsin. — Äkkinäiset puuskahtelut ja tuulispäät
eivät näin suureen asiaan pysty.

— Olipa onni, että jouduimme salakuulijoiksi! — nauroi Ahlberg. — Se
johti meidät järkevään keskusteluun. Tulen puhumaan tästä Bergbomille.

Jätin kieliasian tälleen ja ryhdyin selostelemaan Kainzin "Heinrichia"
niin juurta jaksaen kuin mahdollista.

Ahlberg oli innostunut tehtävästään ja onnistuikin siinä sittemmin
erinomaisesti runollisen temperamenttinsa avuin.

       *       *       *       *       *

— No, miltä tuntuu Kiven Kullervo? — kysyi Eino Leino kerran, kun
istuimme tarinoimassa työpöytäni ääressä.

— Suurenmoiselta! — sanoin empimättä. — Mitä enemmän siihen syvennyn,
sitä valtavammaksi se paisuu. Se on kasvanut tunturinkorkuiseksi.
Joka päivä saan alkaa uuden kiipeämisen, ja näihin aikoihin odotan
jännittyneenä huipulle pääsemistä. On hurjan kiintoisaa tällainen!
Pääsenkö vai enkö pääse?

— Tiedätkö, mitä minä luulen? — kysyi Eino hymyillen. — Luulen, että
olet jo nähnyt huipun, ehkäpä käynytkin siellä.

— No niin, — sanoin myönnellen. — Hengessäni olenkin. Mutta minä puhuin
näyttelijänä. On, näet, hakattava sinne huipulle kiviportaat, joita
myöten voi horjahtelematta kiivetä. Niitä portaita on uudelleen ja yhä
uudelleen paranneltava, sillä huipun lähellä ja huipulla on putoamisen
vaara. Et usko, kuinka paljon vaadin itseltäni, puhumattakaan siitä,
mihin tämä Kiven nerokkain ja runollisin luoma velvoittaa.

— Arvaan, että olet heittänyt porraspuiksi kaikki entiset saavutuksesi.

— Kaikki tietysti! Niin aina teen — nyttemmin. En jätä edes pikkusormen
liikettä, en tavua enkä silmänluontia sattuman varaan. Kuoressa ei saa
olla pienintäkään säröä! Ainoastaan sisäisen hehkun voima jää jumalan
armoille. Siihen vaikuttakoon myöskin yleisöstä uhkuva lämpö sen,
minkä voi. Mutta ainoastaan siihen! Ei muuhun. Eikä siihenkään mitään
muuttaen. Ei hiuskarvan vertaa muuttaen sisäisen palon määrättyjä
liekkejä, mutta ehkä puhaltaen ne kirkkaammiksi ja kuumemmiksi. Sitä
tarkoitan jumalan armolla ja yleisön sähkötyksellä. Ymmärrätkö?

— Kyllä, — sanoi Leino kiinteästi. — Näen jo selvästi edessäni
Kullervoisen hahmon. Näen sen katkotut kapalovyöt.

— Älä! — sanoin vähän hermostuneesti. — Älä nylje karhua, ennenkuin
karhu on kaadettu! Toivo enintään, että pelastuisin tästä ilman
häpeätä! Suurista toiveista tulee usein surkea pettymys.

- No, jätetään asia jumalan neuvopöydälle! Puhutaan vasta perästäpäin,
— sanoi Eino ja rupesi harppailemaan permannolla. — Olihan mulla asian
tapaistakin olevinaan, mutta — mutta —

— Sehän on hyvä, että pääsen vähän irti näistä raskaista laineista! —
sanoin iloisesti. — Anna tulla!

— Tapasin tässä tuonoin Teuvo Pakkalan, ja hän tuntui olevan vähän
neuvottelun tarpeessa. Sanoi, että hänellä on jokin näytelmän teelmäs
— tai lie se jo valmiskin ollut, koska Bergbom on sen hylännyt pariin
otteeseen. Sanoi joutuneensa umpikuljuun tekeleensä kanssa. Puheli
asiastaan minulle, mutta sanoin heti, etten pysty neuvonantajaksi
alalla, jota en ole koskaan viljellyt. Kehoitin kääntymään sinun
puoleesi ja lupasin suositella.

— Jahah! — sanoin nauraen. — Herra varjelkoon meitä ystävistämme!
Vihollistemme kanssa tulemme kyllä toimeen.

— Sanoin kyllä, että sinulla on nyt tärkeä työ, mutta ajattelin, että
jos jossakin raossa ehtisit tutustua ja —

— Mikä näytelmän nimi on? — kysyin.

— Eiköhän se ollut jotakin tukkimiehistä kokoonpantua. Mahdoinko
kuullakaan nimeä, — puheli Eino ja istahti uudelleen.

— Omituista! — sanoin. — Eipä tekele mahda olla minkään arvoinen, koska
Bergbom ei ole ryhtynyt ohjailemaan.

— Ehk'ei olekaan. Mutta Pakkala sanoi, ettei hän ymmärrä paljoakaan
Bergbomin selityksistä. Ei ainakaan niin selvästi, että pystyisi
korjailemaan.

Keskustelimme asiasta vielä puoleen ja toiseen, ja tulokseksi tuli,
että viikon kuluttua saisi Pakkala tulla lukemaan näytelmänsä.

— Oman näytelmäni valmistan kuitenkin vasta kesällä, — sanoin lopuksi.
— Nyt ei ole siihen aikaa.

Leino lähti, eikä luvannut näyttäytyä ennen kuin "Kullervon" ensi-illan
jälkeen.

       *       *       *       *       *

Viikko oli kulunut, ja Pakkala tuli lukemaan näytelmäänsä.

Pakkalassa oli paljon tervettä huumoria, ja hän ymmärsi kovin hyvin
kaikki huomautukseni.

— Tämähän on lystiä! — sanoi Pakkala ihastuneena, kun olimme päässeet
ensimmäisen näytöksen loppuun. — Tämähän käy kuin tanssi. Bergbom
selitteli vain ylimalkaisesti, ja siihen sotkeutui kaikki.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Bergbom olisi ehkä halunnut tehdä
näytelmän suunnitelmaan muutoksia, mutta minulla ei ole siihen aikaa
eikä halua. Näytelmäsi saa pääpiirteissään pysyä sellaisena kuin nyt
on, ja sellaisena kuin se näitten korjausten pakosta muuttuu. Autan
vain paikkauksessa niin paljon, että se kelpaa näyttämölle.

Näin taivalsimme näytelmän alusta loppuun pariin kertaan, kunnes siitä
tuli se, mikä "Tukkijoella" nyt on.

Lorun lopuksi sanoi Pakkala, että hän pyytää useilta runoilijoilta
näytelmään lauluja, ja pyytää Merikannon sävellykset niihin. Laittaa
siitä laulunäytelmän.

— Etkö sinäkin kirjoittaisi pientä pätkää, kun muutenkin olet nähnyt
näin tuhottoman vaivan? — arveli hän.

— Enhän minä ole laulujen tekijä! — sanoin hämmästyen, mutta lopulta
taivuin ja tein laulun Katrille:

"Järven seljalta tuulonen tuuli — — — — — — — — —"

       *       *       *       *       *

"Kullervon" esitystäni pidettiin erikoisen onnistuneena. Sanottiin,
että se oli taiteellinen voitto. Vielä kaksikymmentä vuotta
myöhemmin, 30-vuotisen taiteilijajuhlani aikana, kirjoitettiin
siitä, että "— — Kullervon suurpiirteisen synkkä päähenkilö on
ainiaaksi painunut mieliin yhtenä Kaarle Halmeen traagillisen taiteen
saavuttamattomimmista ennätyksistä".

Näytäntöiltana oli Bergbominkin into niin loistava, että vain teatterin
suurimmissa tapauksissa olin huomannut sen vertaista. Menestykseni
näkyi, ainakin hetkeksi, karkoittaneen hänestä vihamieliset ajatukset.
Kuumeisella kiihkolla hoiti Bergbom itse kaikki näyttämömuutokset ja
seurasi kulissien välistä, yhtä kuumeisena, jokaista "edesottamistani",
sanoen jo toisen näytöksen jälkeen ohikulkiessaan: — Loistavaa!

Näytännön lopussa oli jo neiti Bergbomkin läsnä, kun tohtori sanoi
yksinkertaisesti: — Nyt näyteltiin Kiveä! Toisesta näytöksestä
alkaen olivat suosionosoitukset erikoisen vilkkaat ja lopussa
meluavat. Sain monia kukkalaitteita ja niitten kukkuraksi ensimmäisen
laakeriseppeleeni! Se oli siihen aikaan suurenmoista, sillä laakerit
olivat silloin harvinaisiapa niillä oli vielä silloin oma, erikoinen
merkityksensä.

Muutamat läheisimmät ystävät olivat kutsuneet minut näytännön
jälkeen pieneen illanviettoon Arkadian lämpiöön. Astuessani ystävien
onnittelevaan piiriin kohtasi ensimmäisenä katsettani Aleksis Kiven
marmorisen rintakuvan vakaa ilme.

— Sinne, mistä tämä kunnia on lähtöisin, sinne se myöskin palatkoon!
— sanoin ja ripustin seppeleen rintakuvan harteille. Siinä se olikin
sitten kevään viimeisten näytäntöjen ajan.

— Tämän menestyksen olisin voinut etukäteen ennustaa, — sanoi Eino
Leino iloisena. — Ikävää, ettei ennusteleminen ole enää suosittua.

Näin jäi Kiven "Kullervo" jatkuvasti ohjelmistoon ja piti siinä
paikkansa ainakin niin kauan kuin minullakin oli paikka Suomalaisessa
Teatterissa.



9.

VOITTO.


Seuraavan syyskauden työ alkoi minuun nähden peräti kiinteästi, sillä
useat suuret roolini olivat myötäänsä esillä ja uudeksi tehtäväksi oli
annettu "Daniel Hjort".

Vaikka olin näytellyt tämän roolin aikaisemmin, ei se sellaisenaan nyt
enää minulle kelvannut. Valmistin roolin aivan uudelleen ja heitin
kaikki entiset saavutukseni sen porraspuiksi, niinkuin Eino Leino oli
sanonut edellisen vuoden Kullervosta.

Työskentelyni tarkkuutta ja suuntaa kuvannee parhaiten muuan pieni
ote niistä lukuisista ylistelevistä arvosteluista, jotka tämän roolin
näyttelemisestä eri aikoina lausuttiin: "— — jossa hän mitä vähimmillä
keinoilla sai aikaan mitä suurimpia vaikutuksia, puhaltaen sitä
paitsi pois koko entisen pateettisen perintätavan salamannopealla,
tuhatvivahteisella vuorosana- ja yksinpuhelutaituruudellaan".

Näytäntöillan menestys oli mahdollisimman täydellinen, ja
suosionosoitukset muistuttivat juhlanäytäntöä, vaikka ei ollut edes
tavallinen ensi-ilta. Olihan vain vanhan näytelmän uusinto.

Bergbom oli vakava ja tuli onnittelemaan näytännön loputtua.

— Näin ensikerran Daniel Hjortin! — sanoi hän ja poistui.

Tuntui kuin epäsuosioni olisi murtunut ja voittoni olisi tunnustettu.

Yleisön suosio ja ihastus kasvoivat näytelmää kohtaan kerta kerralta
niin rajusti, että tätä loppuun näyteltyä kappaletta voitiin esittää
yhdeksän kertaa melkein perätysten.



10.

PADOT MURTUVAT.


Kun "Daniel Hjort" oli kestänyt ensimmäisen tulikokeensa, sain
heti sen jälkeen haltuuni "Turkan" osan Teuvo Pakkalan uudessa
näytelmässä "Tukkijoella", jonka Bergbom oli, enempiä vastaväitteitä
tekemättä, hyväksynyt ohjelmistoon ja jota kiireen kaupalla ryhdyttiin
harjoittelemaan.

— Saisinko vähän keskustella kanssanne? — sanoi Bergbom erään
harjoituksen jälkeen. — Tehän tiedätte, että olen peräti heikko
suomenkielessä. Siinä suhteessa en ole voinut valvoa näyttelijäkunnan
kehitystä. Kielen käyttäminen on jäänyt jokaisen oman taidon varaan,
eikä siinä ole näihin asti huomattu niin hirveitä puutteellisuuksia,
että ne olisivat herättäneet erikoisempaa huomiota. Heikkoudet
ovat olleet melkein kuin sallittuja, sillä kukaan ei ole keksinyt
keinoa asian parantamiseksi. Nyt on tilanne muuttunut. Olen saanut
ulkopuolelta kuulla, että teidän puhumisenne on erinomaisen kaunista.
Omasta puolestani myönnän, että te puhutte paremmin kuin muut, mutta
nyt väitetään, että teidän puhumisessanne on erikoinen suomalainen
väri, joka on heitä ihastuttanut. Olen ollut huomaavinani, että
erikoinen sointu on joskus tavannut minunkin korvani, mutta olen
pitänyt sitä kauniin orgaaninne ansiona, ja samoin ovat monet muut
tehneet. Mitä itse sanotte? Onko kielenkäyttönne jossakin yhteydessä
jonkinlaiseen parannukseen, joka perustuu itse kielen ominaisuuteen?

— On kyllä, — sanoin, ja selitin lyhyesti niitä kauneuksia, joita
pulppuaa esiin aivan itsestään hyvin hoidetusta äänen kannattamisesta.

Kun tiesin, että asian luonteeseen nähden ei selittelystä ollut
suurtakaan apua, sanoin pari esimerkkiä. Sanoin pari lausetta ensin
tavalliseen örähtelevään tapaan ja sitten samat lauseet joustavan
kannattavasti, antaen sointujen hivellä korottomia tavuja, pitkiä
tavuja ja kaksoisääntiöitä.

— No, mutta herra siunatkoon! — innostui Bergbom. — Miksi eivät kaikki
ne, jotka eivät osaakaan muuta kuin suomenkieltä, miksi eivät edes ne
puhu tuolla tavoin?

— Ei se ole niinkään helppoa! — selitin hymyillen. — Elämän raskaus
on ehkä joskus joinakin kovina aikoina lyönyt leimansa rohkeaan ja
lennokkaaseen puhumiseen ja vuosisadat painaneet sen ihmisten veriin,
niin että se on muuttunut ainoaksi luonnolliseksi. Voi olla jokin
muukin syy! En tiedä! Mutta sen tiedän, että örähtelevää puhetapaa,
missä ensitavulle annettu hirveä korostus vie elinvoiman muilta
tavuilta ja useimmiten tappaa viimeisen tavun kokonaan, ainoastaan
sellaista puhetapaa pidetään luonnollisena. Kysykää näyttelijöiltä! He
eivät voi toisin puhua, sillä se tuntuisi luonnottomalta.

— Mutta eihän kukaan väitä, että te puhuisitte luonnottomasti, — kiisti
Bergbom.

— Ei, — myönsin. — He eivät väitä sitä, kun vain on kuunneltava. Mutta
jos samanlaista olisi itseen sovellutettava, niin luonto tekisi heti
tenän. Muutos ei ole niin helppo kuin luulisi. Minulta on mennyt tähän
monien vuosien työ.

— Aavistan jotakin sellaista! Mutta eikö taidon siirtäminen ole
helpompaa kuin taidon hankkiminen ilman opetusta. Voisittehan opettaa
taitonne toisille. Kun äsken puhuin tilanteen muuttumisesta, tarkoitin
juuri sitä, sillä nähtävästi olemme nyt joutuneet siihen kohtaan,
että teatterin kielen parantamista vaaditaan päiväjärjestykseen.
Haluaisitteko ryhtyä opettajaksi, eri palkkiota vastaan tietysti?

— Luulen, että sellainen toimi häiritsisi pahoin taiteellista työtäni,
ja sitäpaitsi — minähän opetan joka päivä. Eiköhän esimerkki ole
tarpeeksi hyvä opettaja.

— Ajan mittaan — ehkä, — sanoi Bergbom miettien. — Mutta kun
ulkopuolelta tulevat vaatimukset ovat nyt kaikesta päättäen oikeat,
niin on velvollisuutenamme ottaa ne huomioon.

— Eikö voisi hankkia opettajaa ulkopuolelta? — ehdotin kiireesti,
ennenkuin Bergbom ehtisi uudelleen puhua minusta. — Asia saisi siten
virallisemman muodon kuin minkä läheinen työtoveri voisi sille antaa.

— Onko sitten olemassa joku, joka on selvillä järjestelmästänne? —
kysyi Bergbom kiinnostuen.

— Ei. Sellaista henkilöä ei ole, — vastasin selittävästi. — Mutta
teatterissa tehdään vielä kaiken lisäksi loputtomia äännevirheitä,
jotka pitäisi puhdistaa mitä pikimmin ja ennenkuin ruvetaan
tavoittelemaan kielen soinnutusta. Muuten voisi jälkimmäinen villitys
tulla pahemmaksi kuin ensimmäinen.

— Puhukaa siitä tarkemmin!

Selitin lyhyesti, mistä kerakkeista puuttui kirkkaus, mitkä olivat
liian paksut, mitkä liian terävät ja mitkä ääntiöt liian kapeat,
huomauttaen lopuksi erinäisistä murteellisuuksista.

— No, tuntisitteko ketään, jota voisitte ehdottaa sille paikalle, joka
oikeastaan kuuluisi teille?

Olin jo ajatellut pääni ympäri keksiäkseni vähänkin soveliaan miehen
tälle paikalle, johon aavistin Bergbomin itsepintaisesti ajattelevan
minua. Keksin hädissäni Teuvo Pakkalan, joka oli kerran omasta
aloitteestaan puhunut jotakin näistä Arkadian kieliasioista ja minun
kielenkäytöstäni.

— En ainakaan tällä hetkellä voi keksiä muita kuin Teuvo Pakkalan, —
sanoin vihdoin.

— No, mitä hän tietää tästä erikoisuudesta? — kysyi Bergbom uteliaasti.

— Ei oikeastaan paljon mitään! — olin pakotettu myöntämään. — Mutta
hänellä on ymmärtääkseni pilaantumaton korva, ja hän osaa muuten
hyvin kieltä. Luulisin, että hän voi puhdistaa äännevirheet, jota
seikkaa pidän hyvin tärkeänä siihenkin nähden, että muu opetus jäisi
esimerkkini varaan, niinkuin toivon.

— Luuletteko, että Pakkala olisi halukas?

— Sitä en osaa sanoa, mutta eiköhän pieni tulojen lisä ratkaisisi asiaa.

— Haluatteko kysyä häneltä?

— Kyllä. Sen kyllä voin tehdä.

— Jos hän suostuu, niin olette ehkä hyvä ja teette hänelle tarkan
selvän, mitä opetus koskee — sen mukaan kuin olette tässä selitellyt?

— Kyllä teen.

— No niin, — sanoi Bergbom lopuksi. -Pyytäkää sitten, että hän kääntyy
minun puoleeni lopullista ratkaisua varten.

— Tietysti, — sanoin ja kumarsin hyvästiksi. Puhuin Pakkalalle asiasta
vielä samana päivänä, ja hän suostui ilomielin ehdotukseeni.

— Sinun pitäisi nyt oikeastaan ottaa minut ensin oppilaaksesi, kun
kerran olet sellaisen viran hankkinut, — sanoi Pakkala vakavasti.

— No, mehän olemme tottuneet tapaamaan toisiamme sangen usein viime
aikoina, ja kun nyt vielä sen lisäksi käyt usein Arkadiassa, niin
voimmehan pitää asiaa vireillä. Paras neuvoni on se, että kuuntelet
minua tarkasti sekä harjoituksissa että näytännöissä.

Tämän ohjeen täytti Pakkala erinomaisella hartaudella eikä myöskään
lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, mikä suinkin voi johtaa asiaa
valaiseviin keskusteluihin välillämme.

Näin olivat monien vuosien pituiset harrastukseni, pyrkimykseni ja
työskentelyni tässä tärkeimmistä tärkeimmässä asiassa päätyneet
toivottuun voittoon. Pitkäaikainen taistelu itseni ja vastahakoisen
ympäristön kanssa oli täten saavuttanut Arkadiassa virallisen tuloksen
ja hyväksymisen.

Tiesin, että elämäni suurin työ oli vihdoinkin löytänyt uomansa.

Padot olivat murtuneet!



11.

TERVETULIAISRUUSUT.


— Tuonko käpristyneen tötterön annatte taas minun vietäväkseni
suurelle Idalle, kun hän kolmen vuoden kuluttua palaa isäinsä kotiin?
— kysyin leikilläni tarpeistonhankkijalta Sudermannin "Koti"-näytelmän
harjoituksessa.

— Tämänhän annoitte edelliselläkin kerralla! — puheli rouva Hermans. —
Magdahan heittää sen kuitenkin heti permannolle.

— Niin, mutta Ida Aalberghan on ollut poissa kolme vuotta, ja nyt minä
aion olla toinen "Keller" kuin silloin. En tuota kehtaa viedä. Se
tuoksuu liiaksi "teatterilta".

Annoin rahaa ja pyysin rouva Hermansia hankkimaan oikean ruusuvihkon,
jonka sainkin sitten käteeni, kun näytäntöiltana oli astuttava
petollisena "Kellerinä" kuuluisan "Magdan" eteen sovintoa hieromaan
entisistä laiminlyömisistä.

Huomasin heti, että oikeat ruusut tekivät edullisen vaikutuksen
näyttelemiseemme.

"Magdan" kiivastuminen tuli hehkuvammaksi, kun Ida Aalberg pyyhkäisi
ruusuvihkon pöydältä niin rajusti, että se lensi melkein seinään asti.
Se taas terästi "Kellerin" loukkaantumista, ja tyrmistymiseni muuttui
peräti todelliseksi.

Näin saimme erinomaiset otteet kumpikin tehtäviimme ja näyttelimme
kohtauksemme paremmin kuin milloinkaan ennen.

Otin näytöksen loputtua huonosti kohdellun ruusuvihkon nurkastaan ja
ojensin sen uudelleen diivalle.

— Tämä oli oikeastaan tarkoitettu Ida Aalbergille, vaikka se kohtalon
pakosta joutui ensin vihastuneen "Magdan" käsiin, — sanoin iloisesti
hymyillen.

— Herranen aika! — nauroi paronitar! — Ja minä onneton iskin ja
mukiloin sitä kaikin voimin.

— Niin, — laskin leikkiä. — Se koski kyllä "Kellerin" sydämeen, se!
Mutta jos kukat nyt saavat toivottaa teidät tervetulleeksi, niin on
kaikki taas hyvin.

— Saavat, saavat! Kiitoksia vain! — sanoi Ida Aalberg hilpeästi nauraen
ja lähti kiirehtimään pukuhuonettaan kohti. — Ne antoivat vauhtia
meille näyttämöllä.

— Niin tekivät! -huusin hänen jälkeensä ja poistuin näyttämöltä.



12.

HÄMMÄSTYTTÄVÄ EHDOTUS.


— No, mitä pidätte kristitystänne? — kysyi Bergbom minulta niihin
aikoihin, jolloin Hall Cainen "Kristittyä" harjoiteltiin.

— En osaa vielä sanoa pidänkö vai enkö, — vastasin vitkaan. - Ainakin
on se outo pala. On vaikea saada oikeata otetta. "John Stormin" luonne
tuntuu, ainakin tällä syventymiseni asteella, keinotekoiselta ja
tekohurskaalta, enkä ole vielä päässyt irti siitä ajatuksesta, että
tekijä muovaa luonnetta omiin tarkoituksiinsa.

— Minun mielestäni on näyttänyt siltä, että teillä on oikea ote, —
väitti Bergbom.

— Ulkonainen muotti on ehkä valmis, — sanoin vilkkaammin. — Mutta
miten täytän muotin, en vielä tiedä. En ole päässyt vielä käsiksi itse
ihmiseen. En ole vielä saanut silmäterääni "John Stormin" sisäistä
olemusta. Lopultakin se voi olla pelkkä marionetti. Mutta jos niin
olisi, niin on tästä tehtävä ihminen, vaikk'ei se olisikaan tekijän
kamarikaavan mukainen.

— Olette oikeassa, — sanoi Bergbom. — Näin käy aina, kun romaanista
tehdään näytelmä. Romaanissa selitellään tapausten vaikutukset
luonteeseen pitkien aikajaksojen välillä. Tässä ei. Siitä johtuu
hajanaisuus. Mutta sittenkin olette mielestäni oikealla tolalla.

— Voisin ehkä päästä tulokseenkin, mutta minua häiritsee tuo onneton
Tukkijoki, joka näkyy menevän ikuisesti, — puhelin puolileikillä.

— Silloinhan saavuttamanne yleisön suosiokin säilyy ikuisesti, —
naurahti Bergbom.

— Minulle se jo kuitenkin alkaa riittää näin kevytmuotoisena, — sanoin
tosissani. — Olen näytellyt osan parikymmentä kertaa. Eikö sitä jo
voisi siirtää jollekulle nuoremmalle?

— Haluaisitteko luopua osasta, jossa yleisö suorastaan ihailee teitä? —
kysyi Bergbom ihmettelystä ymmällä.

— Haluaisin kyllä, — sanoin vakavasti. — En välitä sellaisesta
ihailusta. Olen sitä jo saanut liikaakin. Otaksun, että tulen edelleen
saamaan vaikeita tehtäviä, joiden valmistustyön Tukkijoen Turkka
silpoo. Se ei ole eduksi teatterille eikä minulle. Eikö roolia voitaisi
antaa jollekulle toiselle?

— Teette vallan hämmästyttävän ehdotuksen, — sanoi Bergbom. — Eikö
teissä ole ollenkaan kateutta?

— Ei ole, — sanoin naurahtaen, mutta jatkoin sitten vakavasti: — Minä
ajattelen tällä tavoin: Jos nuoret näyttelijät saavat yritellä siipiään
valmiiksi työskennellyssä roolissa, jonka ovat usein nähneet ja
kuulleet, niin pelkkä matkimisen taipumus voisi nostaa heidät nopeammin
kuin oma ahertelu. Ja kielenkäyttelemisessä he kehittyisivät melkein
itsestään. En tarkoita ainoastaan Turkan roolia. Tarkoitan useita
muitakin, jotka olen valmiiksi muokannut.

— Yhä enemmän hämmästytätte! No, ei kiitetä! Sanon kuin "Sillankorvan
Sanna", — sanoi Bergbom ihmeissään.

— Näin edistyisimme kaikki yhdessä, — jatkoin suunnitelmaani. — Ja
minun asiakseni jäisi puolieni pitäminen.

— Te tahtoisitte saada aikaan kilpailun, joka on tässä muodossa
perin outo teatterimaailmassa, — väitti Bergbom. — Eikö roolin
vuorottelemisella tultaisi samaan tulokseen?

— Ei, — sanoin varmasti. — Yleisö ei siitä pidä, eivätkä
näyttelijätkään, sillä heidän harjoitushetkiensä luku supistuu puoleen,
ja toinen kärsii aina surkean tappion. Sellainen ei johda mihinkään
eikä ilahduta ketään, ei edes oikeamielistä voittajaa.

— Te siis ehdotatte, että teidän loistoroolejanne saa antaa nuoremmille
näyttelijöille? — kysyi Bergbom kuin epäillen.

— Ehdotan kyllä, — sanoin empimättä. — Mutta edellytän tietysti,
ettei minua sitten ruveta siirtämään toisarvoisiin tai sopimattomiin
tehtäviin. Olen luonnollisesti tullut näihin ajatuksiin siitä
lähtökohdasta, että suunta työhöni nähden pysyy sellaisena kuin se nyt
on.

— Niin, tietysti! — sanoi Bergbom kuin ohimennen. — No annettaisiinko
jonkun toisen sitten näytellä "Turkkaa" myöskin Helsingissä?
Suostuisitteko siihen? Maaseudusta en puhukaan, sillä sinne te ette
jouda.

- Kyllä minun puolestani, — myönsin empimättä.

— Kuule, Emilie! - huusi Bergbom samassa sisarelleen, joka kulki ohi. —
Voitko arvata, mitä herra Halme ehdottaa?

Bergbom teki keskustelustamme muutamin sanoin selkoa sisarelleen, joka
kuunteli tyytymättömän näköisenä.

— Mitä hullutusta se on! — kivahti Emilie. — Sehän tuntuu peräti
joutavalta. Mitä päähänpistoja ne sellaiset ovat?

Tuli hiljaisuus, ja Bergbom rupesi kampaamaan partaansa.

Kumarsin heille ja poistuin näyttämölle.

Pian sen jälkeen annettiin kuitenkin Turkan osa ja joitakin muita
osiani muille näyttelijöille.

Olin järjestelyyn tyytyväinen ja otaksuin, että asianomaiset "perijät"
olivat hyvinkin mielissään.

Täten sain "John Stormin" tutkimiseen ja sovittelemiseen enemmän aikaa,
jota osa erikoisen kipeästi kaipasikin. Lopulta sainkin kehitellyksi
itselleni punaisen langan, joka vei roolin ilahduttavaan voittoon.

Yleisö oli erinomaisen suosiollinen ja arvostelu samoin. Vaikka
näytelmä oli raskas ja hatara, kokosi se virheistään huolimatta
toistakymmentä täyttä huonetta, ja niin sain ilta illan jälkeen yhä
kasvavaa tunnustusta, joka synnytti pienen leikinlaskunkin. Sanottiin,
että olin Suomen ainoa "kristitty".



13.

AMPPELI JA TOMPPELI.


"Kristityn" jälkeen sain valmistettavakseni "Herman Israelin" pienehkön
roolin August Strindbergin näytelmässä "Kustaa Vaasa".

Vaikka en nytkään kohdellut pientä osaa lapsipuolena, niin oli
kuitenkin tottumus tehnyt tällaisen lyhyen roolin valmistamisen
melkein leikinteoksi. Siitä johtui, että rupesin taas, tapani mukaan,
katselemaan ympärilleni, mihin tarttuisin.

Lähimpänä oljenkortena oli näytelmäni "Mestari Garp", jota en
edellisenä kesänä ollutkaan saanut valmiiksi. Kun innostuin tähän
työskentelyyn, innostuin samalla kehoittelemaan Eino Leinoa, että hän
jo kerrankin kastaisi kynänsä proosanäytelmää varten.

Useita kertoja Eino heitti ehdotteluni kokonaan vallattoman pilan
valtaan, väittäen, ettei hänellä ole mitään sanottavaa, ellei saa sitä
sanoa runomuodossa.

Kun kuitenkin, Leinon selostelujen mukaan, olin tietoinen siitä, että
hän aivan äskettäin oli päässyt selville vastaisten lyyrillisten
teostensa pääasiallisesta suunnitelmasta, niin arvelin hänellä
nyt olevan pienen välihetken, jonka voisi käyttää proosanäytelmän
tekemiseen.

— Olet oikeassa, — sanoi Leino, kun kerran taas otin asian puheeksi.
— Tiedänhän, etten siitä pääse. Proosaan minun on kerran mentävä, ja
näytelmään myöskin. Mutta Bergbom ei päästä "Carinustakaan" esille. Se
tympäisee, vaikk'ei olekaan oma näytelmäni.

— Bergbomin menettelyä en voi ymmärtää paremmin kuin muissakaan
asioissa, missä hän asettuu poikkiteloin —

— Kyllä minä ymmärrän! — keskeytti Leino. — Hän on tyytymätön
arvosteluihini, joita en tietysti pysty valamaan tutunomaisten ja
oikeauskoisten kaavojen mukaan.

— Sen tiedän, — myönsin heti. — Mutta jos sellaiset temput ovat ennen
onnistuneet, niin olisi mielestäni tässä tapauksessa osoitettava, että
ne eivät tepsi. Sivuuta "Carinus" ja tartu omaan aiheeseesi! Ethän voi
seisahtua sen tähden, että jokin haitta on tielläsi. Jos sen teet, niin
annat haitoille liian suuren merkityksen. Tiedän ettei sinulta puutu
aiheita. Kaiva esiin jokin perhedraama tai mikä muu tahansa! Jos vain
aloitat, niin mielikuvitus tekee loput.

— Entä — jos Bergbom hylkää?

— No, sellaista ei voi koskaan arvata etukäteen. Eikä ainakaan tässä
tapauksessa voi tukea toiveita mihinkään, kun ei ole mitään pohjaa
laskelmille.

— Nyt sanoit oikean sanan! — kivahti Leino. — On luotava tuo puuttuva
pohja! Jos tälleen jään, niin kymmenen vuoden kuluttua on sama epäilys
edessä.

— Jopas hyppäsimme kukon askelen eteenpäin! — sanoin iloisesti. —
Tiedäthän, että minulla on vapaus lähteä keväällä turneelle. Pitäkäämme
se mielessämme, jos Bergbom hylkäisi näytelmäsi.

— Aivan kuin et sinä voisi sitä hylätä, — kuului Leinon viimeinen
epäröiminen.

— En usko sitä, — sanoin kieltävästi. — Ainakin sovittelun tietä
pääsemme tulokseen.

— No, jos sinua ja turneetasi varten kirjoittaisin, niin luulisin
innostuvani, — sanoi Eino myöntäen. — Arkuus ei silloin ahdistaisi.

— On siinäkin oma ahdistajansa, — ryhdyin selittämään. —
Asetteluvaikeuksia ei saa olla, eikä monta henkilöä. Jos kolme henkilöä
riittää, niin on hyvä.

— Kolme on pyhä luku! — sanoi Leino ja innostui leikittelevään tapaansa
sinkoilemaan näytelmä-aiheita ympärilleen.

Nousi seippailemaan permannolle, hykerteli käsiään ja kumarteli vähän
vartaloaan askelten mukana, luetellen samalla erinäisiä kuvauksia,
joissa oli draamallista itua.

— Annahan olla! — keskeytin vihdoin. — Tarttuisimmeko tanakammin tuohon
perhedraaman ajatukseen, jonka juuri mainitsit?

— Jahah! Vai niin! — nauroi Leino iloisesti. — Pitääkö olla
sänkykamarikin? Ja amppeli? Oh hoo! Amppeli! Sehän on mainio! Amppeli
yksinään hoitaa yhden näytöksen.

— No, niin! Miksikä ei? Voihan amppelikin olla mukana —

— Tietysti, tietysti! Juuri amppeli! Sehän kuuluu asiaan. Ydinkohtahan
on amppeli! — puheli Leino ja kääntyi äkkiä ympäri säteilevänä.
— Ydinkohta, kuuletko! Amppeli — ja tomppeli! Siinähän on koko
juttu! Hilpeytemme kohosi korkeimmilleen. Sutkaus kosketti todella
valaisevasti ja kirpeästi uuden draaman aiheen keskeisintä hermoa.
Amppeli ja tomppeli! Se jäi tämän syntymässä olevan näytelmän
vastaiseksi tilapäisnimeksi.

— No, minäkö näyttelisin tomppelia? — kysäisin tilaisuuden tultua.

— Sinäkö? — myhäili Eino — Et! Perheen ystävää tietysti — sinä!

— Siis kaksi miesosaa, — sanoin epäilevänä. — Kaksi naisosaa kävisi
helpommin päinsä. Miesnäyttelijän saaminen tuottaisi ehkä vaikeuksia.

— Entä — tomppeli? Mihin se sitten pantaisiin? — kyseli Leino
pettyneenä ja alkoi miettiä. — No, voisihan sen vaikka — vaikka
lähettää sairaalaan.

— Mietipähän sentään tarkemmin! — sanoin erotessa. — Pääasia on, ettet
unohda amppelia ja tomppelia.

Eikä Leino unohtanut. Jonkin ajan kuluttua toi hän mukanaan näytelmän
teelmän.

— Otetaanpa nyt pohti tästä luonnoksesta, — arveli Leino vaatimattomaan
tapaansa. - Amppelin olen säilyttänyt, mutta tomppelin lähetin
Lapinlahteen. Häntä hoidellaan siellä.

Tästä luonnoksesta kehittyi sitten korjausten ja kokeilujen jälkeen
kevään kuluessa hyvinkin ansiokas näytelmä nimeltään "Johan Wilhelm",
jonka otin, lupaukseni mukaan, turneella näyteltäväksi.



14.

VASTAVIRRASSA.


Huomasin heti syyskauden alkaessa, että olin joutunut vastavirtaa
soutamaan. Ei edes kesä ollut pehmentänyt sitä kärjistymistä, jonka
oireet olivat taas keväällä olleet havaittavissa.

En kuitenkaan välittänyt johtajan ilmeisestä kylmäkiskoisuudesta enkä
oikullisesta roolien jakamisesta, vaan käyttäydyin niinkuin ei ikinä
olisi mitään ikävää välillämme tapahtunut.

Näin luovailin hymyillen "Egmontiin" asti. Siihen loppui kuitenkin
leppoisa ilmeeni, sillä roolin suuri menestys pilaantui, ainakin omissa
silmissäni, Bergbomin horjumattoman itsepintaisuuden vuoksi.

Harjoitukset kulkivat tavallista rataansa, vaikka pidinkin loppuun
asti muutamia liian hentomielisiä kohtia eräänlaisina koekenttinä,
ratkaisematta lopullista tekotapaa ennenkuin olisin täysin selvillä
mihin eräänlainen haparoiminen ympärilläni päätyisi.

Ratkaisut jäivät kuitenkin silloin, kun kaksi giraffin korkuista
hevosta talutettiin pääharjoitukseen ja minun piti muka toisen selässä
ratsastaa näyttämölle.

Olin kauhistunut, ja kauhistuneita olivat muutkin.

Eihän oikeastaan kukaan pelännyt kesyjä elukoita, mutta jokin onneton
sattuma horjuvien kulissien keskessä oli pelättävissä.

— Tämä on täydellistä hullutusta! — kivahdin satulaan päästyäni.

— Mitä pelättävää siellä olisi? — kyseli Bergbom kulissien turvista.

— Täälläkö? — sanoin pilkallisesti. — Tulkaapa koettamaan! Tulen
paikalla alas.

Silloin Bergbom katosi kokonaan kulissien taakse, ja tallimiehet
nauroivat.

Ensi-illassa hevoset vavahtelivat peloittavasti ja pahaenteisesti. Ja
töyhtöhattuni tarttui puun oksaan tai pilven hattaraan.

Unohdin kokonaan pisimmän repliikkini ja seurasin vain hevosen
levotonta päätä. Tepastelimme pois.

Päästyäni satulasta olin niin peräti hermostunut, ettei näyttelemisen
jatkaminen ollut siinä tilassa suurenkaan arvoista. Ja kun hermostus
laukesi, tuli sijalle harmi, hirmuinen harmi siitä, että tärkeä rooli
oli pilattava tieten taiten.

Ensi-illan jälkeen puhuin järkeä Bergbomille. Vetosin siihen räikeän
naurettavaan vaikutukseen, minkä talojen korkuiset hevoset tekevät
pienellä näyttämöllä, vetosin "Kullervon" hevosen poisjäämiseen juuri
taiteellisista syistä, vetosin yleisön pelkoon ja vetosin siihen, että
hermostuksesta ja harmista menee näytelmän pääosa pilalle.

Ei mikään auttanut! Jokin muu seikka näytti olevan tärkeämpi kuin
Egmontin roolin onnistuminen. Bergbom oli järkkymätön.

Epäonnistumiseni ei voinut kuitenkaan tuottaa enemmän surua kuin
iloakaan, sillä se ei ollut läheskään täydellinen. Vaikka itse tunsin
joskus olevani kurja ja kehno, sain työstäni kuitenkin kiitosta, ja
kappale meni kymmenen kertaa, yleisön innostuksen noustessa toisinaan
hyvinkin kiihkoiseksi.

Tämä raiskattu rooli jäi koko tämän näytäntövuoden ainoaksi suureksi
tehtäväkseni uusien näytelmien joukossa, enkä sitäpaitsi saanut tämän
jälkeen neljään kuukauteen minkäänlaista muutakaan uutta tehtävää.
Arvelin tänä aikana yhtä ja toista näistä omituisuuksista ja lopulta
arvelin samaa kuin monet tuttavistani, että viisainta on pitää minut
työttömänä, sillä eihän aina voi tuoda hevosia näyttämölle roolin
esteiksi.

— Olet mahdoton, — jatkoi Eino Leino kerran tätä pilapuhetta. —
Eihän sinulle voi antaa edes pikkurooleja, sillä eihän sitä tiedä,
millaisista lesuista milloinkin teet kiusallisia loistonumeroita.

— Pelkään, että Halme onkin kiusallinen, — naurahti tähän Ahlberg. — Et
koskaan muista, mitä Bergbom on sanonut itsestään.

— Mitä sitten? — kysyin.

— Minä olen Suomalainen Teatteri! — lausuili Ahlberg ilakoivasti.

Usein lopetettiin vakavatkin asiat tällaisiin sutkauksiin
keskusteluissamme, mutta asioitten kyty ei niistä sammunut.

Se jäi tuijottamaan kuin hiilustan silmä.



15.

MIKÄ ON TARKOITUS?


Talven kuluessa pommitettiin minua kaikenkaltaisilla kysymyksillä.
Henkilöt, jotka eivät tunteneet teatterin sisäistä elämää, kyselivät
myötäänsä, miksi en näyttele mitään uutta, mitä roolia nykyjään
valmistan ja muuta sellaista, mihin oli turha vastata asiallisesti,
sillä ei heidän päähänsä pälkähtänyt sellainen mahdottomuus, että olin
pantu pannaan.

Ne taas, jotka paremmin tunsivat asioita, kyselivät silmät pyöreinä,
mikä oli tarkoitus. He tiesivät, että kaksi edellistä vuotta olivat
olleet niin loistavat, että näyttelijäkunnan palkatkin olivat niistä
erikoisesti parantuneet. Vielä tiesivät he senkin, että tämä vuosi
tuottaa huonosti. Näytelmät menevät vähän ja tulot vähenevät, ja sitten
käännytään taas maakunnasta apua anomaan. Mikä on tarkoitus? Miksi ei
suurta ohjelmistoa kaiveta esiin? Miksi et näyttele jotakin tepsivää?

Tällaista ja monenmoista muuta mutinaa, joskus paljon uhkaavampaakin,
jatkui pitkin talvea. Se oli hyvin kiusallista, varsinkin juuri
sen tähden, etten ikävästä tilanteesta ymmärtänyt muuta kuin sen,
että asemani alkoi käydä sietämättömäksi. Mistä on kysymys? kyselin
itseltäni samoin kuin muut minulta.

— Minä tiedän koko jutun! — sanoi Eino Leino kerran. — Olen asioitten
ulkopuolella ja olen sentähden niistä paremmin selvillä kuin sinä.
Suhteesi teatteriin —

— Teatteri — niin! — keskeytin nopeasti. — Tässähän on kysymys
teatterista ja minusta! Mikä on Suomalainen Teatteri? Sanopa, mikä se
on!

— Se on Bergbom! Aivan äskettäin kuulit sen itsekin Ahlbergilta, vaikka
näin, että pidit sitä sopimattomana pilana.

— No, mikä on suomalainen näyttelijätaide? — kysyin samaan menoon.

— Bergbom!

— Entä minun taiteeni ja kielenkäyttöni? — kysyin naurahtaen.

— No, nyt tultiin solmuun! — kivahti Leino. — Niidenkin nimenä pitäisi
olla Bergbom, sillä Arkadiassa ei saa olla mitään muuta kuin Bergbom.
Mutta olen kuullut, ettei sinuun nähden ole niin! Sinä harjoittelet
ja syvennyt ja kasvat ja onnistut ja saat suosiota ilman että Bergbom
saa siitä mitään osaa. Mitenkä voisikaan saada, kun hän on sinulle
tarpeeton? Olen kuullut tarkkaan sinun harjoituksistasi. Bergbom ei
ohjaa sinua ollenkaan, ja sentään sinä onnistut. Ymmärrät kai, että
olisi edes muodon vuoksi pitänyt kysellä häneltä jotakin. Kun et
sitä ole tehnyt, niin olet hänen vihamiehensä, ja hän kostaa omalla
tavallaan. On suotta kysellä sen syvempiä tarkoituksia.

— Samaa omaa tapaansa Bergbom on käyttänyt minua kohtaan jo ennen
nousukauttani. Pitänyt ilman työtä pitkiä aikoja ja antanut sitten
tuiki sopimattomia tehtäviä. Olen saanut sen käsityksen hänestä, että
hän on onnettoman rikkinäinen luonne eikä tietenkään voi auttaa sitä,
että hänessä nousee joskus hirvittävä viha minua kohtaan. Mistä syystä?
Sitä en voi aavistaa.

— Sinun itsenäisyyttäsi hän vihaa, eikä sinua! — puheli Leino edelleen.
— Sen olen kuullut useilta tahoilta. Älä puolustele miestä hänen
heikkouksiensa tähden! Katso asioita suoraan! Sinä olet teatterille
tarpeen ja välttämätönkin, mutta vain Bergbomiin asti, et yli!

— En ole koskaan pyrkinyt kenenkään yli, saati sitten hänen ylitseen! —
sanoin harmistuneena.

— Oletpas! - väitti Leino. — Taiteessasi olet! Kielenkäytöstä en puhu
nyt mitään, sillä siinä asiassa Bergbom istuu aidan takana. Mutta
ajattele roolejasi! Ajattele, että olet hylännyt pateettisen tekotavan
ja pannut tilalle luontoa, jossa on kylmää järkeä ja kuumaa hehkua.
Luuletko, että se Bergbom, joka tahtoo olla Arkadian a ja o, voi sinua
seurata? Ei! Hän ei voi, ja sentähden hän tahtoo olla matkasi määrääjä.
Tähän asti, mutta ei edemmäs!

— Nyt sanon sulle jotakin, — sanoin vastenmielisesti. — Olen ajatellut
noita samoja ajatuksia, mutta ne ovat peloittaneet.

— Ajatuksetko?-kysyi Leino epäillen.

— Ei, — jatkoin entiseen tapaan. — Eivät itse ajatukset, mutta
seuraukset, jotka niistä voivat syntyä.

— Ei synny mitään seurauksia, jos pysyt rauhallisena. Ainakin
ensi vuonna on Bergbomin jo taas pakko turvautua sinuun, sillä
"lahjoittamasi" roolit eivät tuottaneet siunausta. Minä näin niiden
esitykset. Se tie ei johtanut mihinkään. Sinussa on liian paljon
hyväntahtoisuutta. Ajattele vain omaa taidettasi!

— Pitäisi olla varaa ajatella muutakin, — puhelin kiinteämmin. — Mutta
pelkään, että Bergbom pakottaa minut ajattelemaan vain itseäni. Tähän
asti olen sietänyt kaikki oikut, sillä minulla on ollut tehtäviä,
joitten vuoksi on ollut syytä uhrautua, niinkuin hyvin tiedät. Mutta
nyt olen jo kauan ollut valmis näyttelijä ja kielenkäyttöni on kypsä.
Nyt en voi ruveta istuskelemaan kädet ristissä, sillä toimitarmoni
huutaa työtä. Minulla ei ole aikaa kuin enintään tämä kevät kysellä,
mikä on tarkoitus. Yhtä ylimalkaisilla ehdoilla en enää kirjoita ensi
vuoden välikirjaa, enkä tänä vuonna luovu pienimmästäkään oikeudestani,
koskekoonpa se mitä asiaa tahansa. Siihen olemme tulleet. Nyt sait
tietää, mihin ne ovat vieneet, ne peloittavat ajatukset. Jos selvää
sopimusta ei saada aikaan muutamasta määrätystä roolista ja joistakin
vähäpätöisistä seikoista, joilla minua on kiusattu, niin jääköön
sopimus tekemättä! Silloin ainakaan ei ole enää syytä kysellä, mikä
on tarkoitus. Silloin haluan ymmärtää asian niin, että Bergbom tahtoo
päästä minusta. Tällaiset seuraukset ovat syntyneet ajatuksistani, ja
ne peloittavat. Eikö niin? — Sellaista romahdusta en voi ajatella, —
sanoi Leino synkästi, ja siihen keskustelumme päättyi.



16.

KIISTAN AIHE.


— Ei! — sanoi Eino Leino hyvin vakavasti, kun kehoitin häntä
lähettämään vastavalmistuneen "Sota valosta"-näytelmänsä
käsikirjoituksen Bergbomille. — Älä unohda "Carinuksen" kohtaloa! Tein
silloin tyhmästi, kun sen luovutin. En ottanut varteen edellisten
tapahtumain opetuksia. Numersista asti on huomattavissa, että näytelmän
käsikirjoitus voi joutua kiistan aiheeksi teatterin ja kirjailijan
välillä. Painettu kirja sitävastoin ei voi enää synnyttää holhoomisen
halua tekijää kohtaan. Annetaan näytelmän ilmestyä painosta ilman
muuta! Silloin säilyn tarpeettomista tekijäkumppanuuksista ja
joutavista ehdotuksista sinne ja tänne.

— Onhan se niinkin! — myönsin empimättä. — Ajattelinkin vain kohteliaan
muodon täyttämistä, varsinkin kun tiedämme, että Bergbom ei ole suopea
sinua kohtaan.

— Suopeako? — naurahti Leino. — Näinhän "Johan Wilhelmin"
hylkäämisestä, että näyttämölle pääsemiselleni pannaan esteitä. Sehän
ei ole enää epäsuopeuttakaan. Onhan se selvää torjumista.

— Ja siitä huolimatta näytellään "Johan Wilhelm" tänä keväänä
Arkadiassa! — sanoin hymyillen.

— Siihen ei sinunkaan vaikutusvaltasi mahda riittää! - sanoi Leino
epäillen ja hämmästyen.

— Vaikutusvaltaniko? Sellaista ei minulla ole penninkään edestä, mutta
sen sijaan on minulla valta näytellä tuo näytelmä lahjanäytännössäni.
Ja sen teen, jos suostut.

— Tiedäthän, ettet tarvitse suostumistani! — huudahti Leino iloisesti.
— Onhan sinulla oikeus tehdä näytelmälle mitä ikinä haluat. Mutta
resetissähän ovat tulot pääasia! Mitä siitä sanot?

— Sanon, että otan luovuttamani "Tukkijoen" takaisin siksi kerraksi.
Mutta onhan selvää, etten voi esiintyä ainoastaan siinä. Olen ajatellut
panna "Johan Wilhelmin" esikappaleeksi. Täytyyhän resetissä olla vähän
taidettakin eikä vain rahan pyydystämistä.

— Bergbom loukkaantuu varmasti siitä, että minun nimeni tulee ohjelmaan
vastoin hänen tahtoaan.

— Eikö mitä! — selitin vastaan. — Tämä on asia, joka on hänen
päätösvaltansa ulkopuolella, kun laitokselle ei koidu siitä kuluja.
Mutta jos ajattelet jonkun loukkaantumista, niin ajattele sitten uutta
näytelmääsi! Jos et halua sitä tarjota käsikirjoituksena, niin se ei
ole mielestäni kohtuullista.

— Sinähän tarjosit oman näytelmäsi "Mestari Garpin"! — pilaili Leino.
— Mitä siitä hyödyit? Olisit nyt vasta tarjonnut, kun se ilmestyy
kirjana, niin olisit päässyt vaivasta.

— Muistakaamme, että Bergbom on tottunut siihen, ettei ole mitään
suomalaista näytelmistöä ilman häntä —

— Siinä on paljon perää, — keskeytti Leino. — Me ainakaan emme halua
riistää häneltä ansioita. Mutta siitä ei seuraa, että näytelmäin
käsikirjoituksista on ennen painatusta neuvoteltava. Joissakin
tapauksissa sellainen on voinut olla tarpeellista ja hyödyllistäkin,
mutta se ei voi jatkua. Ymmärräthän, että kerran täytyy sellaisen
holhoojavallan loppua.

— Ymmärrän kyllä, - myönsin miettien. — Mutta kun Bergbom huomaa, että
se on loppunut, huomaa hän myös jotakin muuta.

— Mitä sitten?

— Silloin hän huomaa olevansa suomalaisen näytelmäkirjallisuuden
ulkopuolella! Luulen, ettei hän vielä ole tullut sitä havainneeksi.

— Ehkä ei. Olkoon onnekseen, - puheli Leino ja siveli leukaansa
rauhallisesti. — Mutta se ei käy, että kaikki kirjailijain pyristelyt
ikeen alla leimataan rettelöimiseksi ja vieläkin pahemmaksi. Niin
tehtiin Numersille ja Canthille! Erkko on ollut ensimmäinen viisas ja
ensimmäinen omintakeinen. Hän on ensin painattanut ja vasta sen jälkeen
puhunut esittämisestä.

— Niin on ollut, — kiirehdin sanomaan. — Mutta luulen, että yksi
tapaus ei ole valaissut tulevaisuutta. Luulen, että Bergbom pitää sen
erikoisena poikkeuksena eikä pane siihen mitään merkitystä, elleivät
Erkon tapaukset ala uudistua.

— Johan sinä itse uudistat sellaisen "Mestari Garpissa". Tarjosit
käsikirjoituksen, josta et ole saanut minkäänlaista vastausta, ja siitä
huolimatta julkaisit näytelmäsi.

— Minä kuitenkin tarjosin ja annoin käsikirjoituksen! — väitin vastaan.
— En sivuuttanut Bergbomia. Enkä haluaisi, että sinäkään sen tekisit.

— Eihän sitä enää voi auttaa, — sanoi Leino lyhyesti.

— Voi kyllä, jos tahdot tasoittaa tietä näytelmällesi, — sanoin
vilkkaasti. — Lähetä se käsikirjoitus, mikä sulia on hallussasi!
Mitä se tekee, vaikka painossa on uudelleen muokattu kappale.
Voithan samalla mainita, että helpompi on ehkä tutustua painettuun
kappaleeseen, joka pian on saatavissa.

— Miksi tahtoisit, että Bergbom ei saisi huomata todellisuutta?
Suomalainen näytelmärunous tulee kuitenkin kehittymään irralleen hänen
ohjauspiiristään. Kerran on hänen se pettymys kuitenkin koettava.

— Myönnät kai sentään, että sellainen pettymys on tuhoisa isku vanhalle
miehelle?

— Ja mitä sanot itsestäsi!? — naurahti Leino hämmästyen. - Työssäsi
ja taiteessasi olet iskenyt herkeämättä etkä ole koskaan pelännyt
kenenkään tuhoa. Jo aikoja sitten olet Bergbomin jättänyt suomalaisen
näyttelijätaiteen ja kielenkäytön ulkopuolelle! Mitä luulet sen
merkitsevän?

— Se voi merkitä minulle urani loppua, — sanoin vakavasti. — Mutta
sinulle tämä voi merkitä sitä, ettet pääse uran alkuunkaan. Nyt sanon
sinulle, mitä usein olet sanonut minulle: ajattele vain itseäsi!
Erkko teki suuren palveluksen suomalaisen näytelmäkirjailijan
itsenäisyydelle. Teki ilman seurauksia, sillä hän ei ollut torjuttavan
asemassa, vaikka ei suosiossakaan. Hän sai tahtonsa perille —

— Niin sai! — kivahti Leino. — Ja minä olen varma, että Bergbom saa
vielä katsella kummana sitä suomalaista näytelmistöä, johon hänellä
ei ole pikkusormenkaan osaa. On jo muitakin itsenäisiä kuin Erkko. On
Järnefelt, on Tavaststjerna, on —

— On, on! — keskeytin nopeasti. — Mutta siksipä juuri! Luulen asian
kulkevan ilman että tarpeettomasti heität hansikkaan. Muitten
toimenpiteitä ei pidetä taisteluvaatimuksina, mutta sinun pidetään.
Arvostelijan asemasi on vienyt siihen.

— No niin, — sanoi Leino pitkän vaitiolon jälkeen. — Jos lähettäisin
käsikirjoituksen, niin ainakaan ei siitä voisi syntyä kiistan aihetta,
sillä neuvottelemaan en ryhdy.

— Ei tietysti ole tarpeenkaan. Kirjan ilmestyminen ehkäisee sellaiset
yritykset. Ja mitä tulee siihen, että käsikirjoitukset ovat liiankin
usein olleet kiistojen aiheina, niin uskon, että tässä tapauksessa
käsikirjoitus poistaa kiistan aiheen.

— No niin, — sanoi Leino lopuksi. — Mietitäänpä seikkaa. Mietitään.



17.

MERKKITAPAUS ARKADIAN NÄYTTÄMÖLLÄ.


Eino Leinon "Sota valosta"-näytelmän harjoitukset olivat alkaneet.

- Minä tajuan tämän runollisen kielen erinomaisen kauneuden, — sanoi
Ahlberg minulle heti ensimmäisten harjoitusten jälkeen. — Mutta älyän
myöskin, ettei minun ääntämistapani sovellu tähän. Onko Eino puhunut
sinulle minun puolestani?

— Kyllä hän puhui ja sanoi, että haluaisit perehtyä minun
kielenkäyttööni —

— Noo, — sanoi Ahlberg hymyillen. — Olet liian kohtelias, tai Leino on
kaunistellut asian. Enhän voi yks kaks perehtyä sinun pitkäaikaiseen
työhösi. Ajattelen nyt aluksi vain tätä rooliani. Olen, näet, seurannut
sinun kielenkäyttöäsi siksi kauan, että huomaan virheeni mahdottomiksi
ainakin tässä näytelmässä. En ole, Jumalan kiitos, vielä niin vanha,
etten tätä ymmärtäisi, mutta toinen seikka on asian parantaminen.
Luuletko, että voisit auttaa tilannetta? Haluaisitko —

— Tietysti haluan! — keskeytin iloisesti. — Olen varma, että saamme
Väinämöisesi asuun, joka miellyttää sinua. Olen iloinen, että alan jo
saada seuraa. Olen sitä jo kauan odotellut. Näin tulee tämä näytelmä
tekemään uuden aloitteen, kun ainakin kolme isoa roolia tulee kulkemaan
samoja kielenkäytön latuja.

— Niin. Eino kertoi, että luet Hilma Rantasenkin kanssa. Siis Louhi,
Ilmarinen ja Väinämöinen! Minä tietysti tulen olemaan jääräpää, mutta
iloitsen kuitenkin, kun saan olla mukana.

Tämä keskustelu johti työhön ja aikamoisiin tuloksiin. Kun ensi-ilta
oli onnellisesti sivuutettu, oli lähin seurapiirimme ihmeissään
Ahlbergin erinomaisesta ja ennenkuulumattomasta kielenkäytöstä.
Ihmeteltiin ja iloittiin ja onniteltiin Ahlbergia, joka tyytyväisenä ja
kohteliaana siirsi kiitokset minulle.

— Kiitos kuuluu sille miehelle, jolle kuuluu ansiokin, — puhui Ahlberg
nuorekkaasti. — Minä vain iloitsen, että olen päässyt mukaan. Ja
toivon, että kaikki pääsevät! Halme on avannut Suomalaiseen Teatteriin
uuden kehityskauden jo aikoja sitten, mutta minä vieroksuin sitä, sillä
minä epäilin itseäni. Olenhan turkulainen! Nyt arvelen kuitenkin, että
ehkä on parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

— Jo Kullervossa huomasin, että tässä oli suuri asia alullaan, —
puheli runoilija Erkko kiinteän matalaan tapaansa. — Tahtoisin
sanoa, että Halme on virittänyt kielemme kanteleen kalevalaiseen
vireeseen ja pannut sen soimaan sointuja, joita emme olleet siihen
asti kuulleet kauniista kielestämme. Emme olleet kuulleet, sillä ne
olivat joskus hukkuneet piilopirttien turvekattojen alle tai johonkin
muuhun arkailevaan olotilaan. Halme on ne kaivanut esille, ties
minkä jumalaisen innoituksen valtaamana. Näin sanon sen tähden, että
Halme itsekin sanoo, ettei hän tiedä muuta kuin sen, että äänellinen
kielenkäyttömme oli hänen mielestään niin rumaa, ettei se vastannut
kielen muutakaan, mutta varsinkaan ei sen kalevalaista kauneutta. Se
pani hänet kulkemaan kujilla ja turuilla, kuuntelemaan tavujen sointuja
sivistyneissä ja sivistymättömissä piireissä. Se pani hänet kokoilemaan
sirpaleita ja niistä muodostamaan järjestelmän, jonka käyttelyssä
hän yksin on mestari. Mutta eilisessä näytännössä kuulimme ihmeen.
Kuulimme, että meidän ystävämme Axel Ahlbergkin, jolle kasvatus ja
kotiseutu tuottavat erikoisia vaikeuksia, oli astunut tälle uudelle
uralle. Tapaus ilahduttaa minua sanomattomasti, sillä minä äkkäsin
heti erotuksen eilisen ja entisen puhetavan välillä. Uskallan väittää,
että kuulin tämän eron, vaikka en itse pysty sitä noudattamaan. Minä
ärähtelen puhuessani, niinkuin Halme sitä nimittää, ja minä älyän,
että se on hyvin rumaa. Olen vanhan polven mies enkä voi enää auttaa
itseäni, mutta minä iloitsen kielen puolesta ja niitten puolesta, jotka
voivat palvella tätä suurta asiaa.

— Oikein sanoit! - jatkoi Eino Leino. - Asia on suuri ja kaunis, ja
sitä suuremmaksi se muuttuu, mitä laajemmalle harrastus levenee.
Tiedän, että juuri tämä toivo kuuluu Halmeen vakavimpiin pyrkimyksiin.
Siksi oli eilinen laajentuminen kuin kynnyksen yli astuminen. Halme
ei ollut enää yksin. Oli jo muita mukana. Tämä oli mielestäni
kulttuurihistoriallinen tapaus, jolla on vielä se erikoinen viehätys
minuun, että sattumoikseen oli minun näytelmäni esitettävänä.

— Ei se ollut sattuma, vaan suoranainen syy! — väitti Ahlberg.

— Niin minäkin olen tämän käsittänyt, — sanoi Erkko. — On mielestäni
selvää, että kalevalainen näytelmä tähän tarvittiin. Ja asian arvon
mukaista on, että niin tapahtui. Se ihastuttakoon meidän kansallista
mieltämme! Muistakaamme, että eilinen ilta oli merkkitapaus Arkadian
näyttämöllä!

Keskustelu jatkui vielä pitkään ja hyvinkin seikkaperäisesti. Olimme
innostuneita kuin nuoret poikaset, niinkuin siihen aikaan aina
oltiin kaikesta, mikä viittasi edistykseen ja suomalaisen kulttuurin
kehitykseen.

Kuvailtiin toivorikkaina ja kaunein värein sitä uutta tietä, jota
kansallinen näyttämö tulisi tulevaisuudessa aukomaan ihanan kielemme
äänellisen kauneuden merkeissä. Kuvailtiin nopeita voittoja, sillä
todellisuus oli pohjana. Sitkeätä työtäni ylistettiin ja sille
rakennettiin uljas pilvilinna, joka pystytettiin Arkadian näyttämölle.

Pilvilinnako?

Niin! Haaveeksi ja pilvilinnaksi jäivät kaikki suunnitelmat, sillä
ei kukaan meistä voinut aavistaa, kuinka lähellä tuho uhkasi näitä
kauniita kuvitelmia.

Pian oli lähenevä se kaamea päivä, jolloin sokeus ei nähnyt eikä
ymmärtämättömyys tajunnut merkkipäivää Arkadian näyttämöllä.



18.

OHRASALAMA.


Eräänä päivänä tiedoitettiin, että oli aikomus pistäytyä Pietariin
muutamia näytäntöjä varten. Kukaan ei ollut tästä tiedosta hyvillään,
sillä sellaisen matkan tiedettiin aiheuttavan erityisiä menoja, joita
ei pieni päiväraha kyennyt peittämään.

Monet sanoivat sangen voimakkaasti ja suoraan, että sellainen "pyräys"
on estettävä. En puuttunut puoleen enkä toiseen, sillä Pietariin ei
välikirjani minua velvoittanut lähtemään. Olin asian ulkopuolella
siihen asti, kunnes minulle sanottiin, että minunkin on lähdettävä.

Ilmoitin heti saman tien, etten voi lähteä, ellei erikoisesti sovita
päivärahoista.

Samana iltana tiedoitettiin kuitenkin takaisin, että minun oli
huomenna, sunnuntaiaamuna kello 10, saavuttava lehtori Almbergin
asuntoon johtokunnan kokoukseen.

— Mitä varten?

— Pietarin asian johdosta!

En voinut olla hymyilemättä, sillä nyt tiesin, että tästä tahdottiin
saada rettelön aihe.

Jo aikaisemmin olimme sopineet Eino Leinon kanssa siitä, että hän
tulisi sunnuntaiaamuna luokseni aamiaiselle. Hän tulikin kymmeneksi ja
ateriaa odotellessamme kerroin, mihin minun olisi ollut mentävä tähän
aikaan, mutta olin sen jättänyt tekemättä.

Hän oli kuitenkin kokonaan toista mieltä ja arveli, että minun olisi
mentävä.

Väittelymme seuraukseksi tuli lopulta minun lähtemiseni, vaikka
tiesinkin homman vallan tyhjänpäiväiseksi. Asiani otettiin esille heti,
kun perille tulin.

— Jos nyt sitten kaikille sopii, niin käymme ehkä esilläolevaan asiaan,
ettei aikaa hukattaisi, — puheli Almberg leppoisaan tapaansa heti, kun
olin tullut pyydetyksi istumaan. — Johtokunta on saanut tietoonsa,
että teatteri aikoo tehdä vierailumatkan Pietariin, mutta samalla on
johtokunnalle tiedoitettu, että te, herra Halme, ette ole halukas
lähtemään. Nyt, kun olette itse täällä, niin saa kai johtokunta kuulla
vastauksenne teiltä itseltänne. Oliko tiedoitus oikein ymmärretty?

— Oli kyllä pääasiassa, vastasin. — Mutta sen lisäksi sanoin: "ellei
sovita erikoisesti päivärahoista".

— Niin. Aivan oikein, — myönsi Almberg. — Sehän oli perusteluna
kieltäytymisellenne.

— Niin, — sanoin levollisesti. — En voi tehdä rahallisia uhrauksia,
joihin näyttelijätoimeni ei velvoita.

— Kiitän selityksestänne, — sanoi Almberg erittäin ystävällisesti. —
Mutta juuri tuon velvoituskohdan saisimme ehkä nyt selvitetyksi, jos
otamme huomioon ne seikat, mihin ollaan sidottuja välikirjan mukaan.
Oletteko samaa mieltä kanssani?

— Täydellisesti, — myönsin kohteliaasti. — Hyvä tahto ja ymmärtämys
saa ehkä aikaan sopimuksenkin, johon olen alunpitäen viitannut. Mutta
silloin on välikirja sivuutettava.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi Almberg uteliaana, ja muut johtokunnan
jäsenet liikahtelivat hivenen verran.

— Välikirjani mukaan en ole velvollinen esiintymään muualla kuin
"Suomen rajojen sisäpuolella", niinkuin esiintymisestä nimenomaan
mainitaan, — selitin rauhallisesti.

— Missä ovat välikirjat? - huudahti Bergbom ja tuli peräti
hermostuneeksi.

Almberg pysyi rauhallisena ja avasi paksun pahvisalkun, josta piankin
löysi minun välikirjani. Bergbom aikoi ottaa sen, mutta malttoi
kuitenkin mielensä.

— Herra Halme on aivan oikeassa, - sanoi Almberg luettuaan välikirjan.
— Hänellä ei ole velvollisuutta esiintyä muualla kuin "Suomen rajojen
sisäpuolella."

— Ja välikirjaanko te vetootte? — huusi Bergbom hirveästi rähähtäen.
Työnsi samalla molemmat kätensä ojoon, hypähti tuoliltaan ja aikoi
sormet harallaan hyökätä minua kohti. Sen sai kuitenkin Almberg
estetyksi tarrautumalla nopeasti Bergbomin käsivarteen. Pari
johtokunnan jäsentä nousi säikähtäneenä tuoliltaan. Minä istuin
liikahtamatta ja välinpitämättömänä paikallani. Olin tuollaiseen
käyttäytymiseen liiankin tottunut.

— Minä pyydän rauhallisuutta! — sanoi Almberg matalasti, vaikkakin
kiivaasti, ja painoi Bergbomin takaisin tuoliinsa. — Minä johdan
puhetta!

Tuli pieni äänettömyys, ja useat silmät katsoivat ensin Bergbomiin ja
sitten minuun, mutta en ollut huomaavinani tätä surkeata välikohtausta.

— Asiahan on selvä, — puhui Almberg kuin sanoja etsien. — Te vetootte
välikirjaan —

— Niin teen, — sanoin hetken kuluttua, kun Almberg ei jatkanut. — Olen
huomannut, että välikirjan mukaan eläminen on parempi kuin paraskaan
palvelus, jota voidaan tulkita miten milloinkin. Välikirja voidaan
tulkita vain sanan mukaan. Noudatan sitä.

Almberg ei aluksi tietänyt mitä sanoisi. Yritti jotakin, mutta jätti
kesken. Kääntyi vihdoin tuolissaan ympäri kysyäkseen jotakin hiljaa
muilta johtokunnan jäseniltä. Bergbomilta, joka istui paikallaan
tuijottaen pöytään, ei puheenjohtaja kysynyt mitään.

— No niin, — sanoi Almberg kääntyessään uudelleen minuun päin. — Minä
kiitän teitä, herra Halme, että saavuitte antamaan selityksenne. Pyydän
anteeksi, että teitä vaivattiin.

Nousin lähteäkseni.

— Vielä seikka! — sanoi Almberg kiirehtien. — Ymmärsinkö oikein? Tehän
ette kokonaan ole kieltäytynyt matkasta?

— En, — sanoin ovella. — Enpä tietenkään.

Vastaukseni teki kysyjän ensin vähän noloksi, ja hän vilkaisi
pikaisesti Bergbomiin. Sen jälkeen hän jatkoi urhoollisesti:

— Jos Pietarin matkasta tulisi jotakin, niin paljonko haluaisitte
päivärahan koroittamista?

— Luulen, että rupla tai pari —

— Siis kaksi ruplaa lisäystä? — kysäisi Almberg melkein hämmästyen. Oli
kai odottanut jotakin tavatonta kiskomista.

— No, vaikkapa siten, — sanoin hymyillen. — Sanokaamme siis kahden
ruplan koroitus.

— Kiitän teitä, — sanoi Almberg ja nousi seisomaan. Kumarsin kaikille
yhteisesti ja poistuin eteiseen, kiirehtien odottavalle aamiaiselle.

       *       *       *       *       *

— Ohrasalama! — sanoin ovessa kotiin palatessani. — Ei ollut iskuvoimaa
eikä juuri jyrinääkään!

Sitten oli kerrottava kaikki sanasta sanaan.

— Sanoja ei saa väärinkäyttää, — sanoi Leino lopuksi. — Ohrasalama on
kaunis, mutta tämä oli rumaa ja ilkeätä!



19.

UUSI VÄLIKIRJA.


Olin liiankin selvillä siitä, että se tilanne, mihin Bergbom oli
saattanut itsensä johtokunnan läsnäollessa, ei jäisi ilman joitakin
toimenpiteitä minua kohtaan. Olin kolmentoista vuoden aikana niin
tottunut näihin temppuiluihin, että odotin uutta ansaa joka hetki.

En yrittänytkään ajatella enkä keksiä, mistä päin tai millä
hetkellä ansa heitettäisiin kaulaani, sillä ne eivät koskaan olleet
vähimmässäkään yhteydessä työskentelyni tai näyttelemiseni kanssa.
Se oli kummallisinta. Näyttelemisestäni ei Bergbom ollut milloinkaan
riitaa rakentanut, eikä hän siihen viime vuosina ollut edes
kajonnutkaan.

Nytkin syntyi ristiriita muusta, mutta ei taiteesta. Sain uuden
välikirjan seuraavaa vuotta varten samassa järjestyksessä kuin
kaikki muutkin näyttelijät. Mutta välikirjan ehdot eivät olleet
oikeudenmukaisessa suhteessa aikaisempiin lupauksiin nähden.

Asiakirja ei sellaisenaan ollut työn tunnustuksen synnyttämä, vaan
jonkinlaiseksi välttämättömäksi pahaksi tarkoitettu. Siinä suhteessa se
näytti niin selvältä, ettei edes voinut suututtaa.

Lähetin välikirjan takaisin ja pyysin johtokuntaa harkitsemaan
uudelleen välikirjan ehtoja, joista ilmaisin eroavan mielipiteeni. Sen
pohjalla pyysin uutta ehdotusta.

Olin niin yksinkertainen, etten vielä tällöinkään ymmärtänyt todellista
tilannetta.

Jäin odottamaan uutta välikirjan ehdotusta, tai vaikka ei sitäkään,
niin ainakin jonkinlaista neuvottelua asian selvittämiseksi lopulliseen
pisteeseen.

Kuinka yksinkertainen olinkaan!



20.

YLLÄTYS.


Näihin aikoihin elettiin Arkadiassa tavallista vilkkaampaa elämää.
Näyttelijät halusivat saada aikaan joitakin pieniä parannuksia
vanhentuneisiin oloihin ja teatterin johto puolestaan erotti muutamia
näyttelijöitä.

Eräänä päivänä sanoi Ahlberg, että hänellä on asiaa, ja niin hän vei
minut ravintolan puolelle, jossa istui Eino Leinon kanssa.

— Oletko kuullut mitään välikirjastasi? — kysyi Ahlberg ilman mutkia.

— En.

— Kirjelmäsi ja välikirjasi oli Bergbom repinyt heti kappaleiksi, kun
sai ne käsiinsä. Oli tehnyt sen erikoisella ilolla ja intohimolla, —
selitti Ahlberg kiihtyneesti.

Se oli yllätys!

— Kuinka se on ymmärrettävä? — sanoin hetken kuluttua. — Kirjelmä oli
osoitettu johtokunnalle. Kuka on tästä kertonut?

— Se on sivuseikka, — sanoi Ahlberg kuivasti. — Tärkeintä on kai, että
saat kuulla tapauksen liian myöhään. Sattumalta sain kuulla tämän
vasta äsken, samalla kuin kerrottiin Bergbomin lähteneen tänä aamuna
ulkomaille.

— Johtokunta ei siis tiedä selkkauksesta mitään! — sanoin ihmeissäni.

— Jotakin ehkä sentään. On sanottu, että Bergbom on puhellut asiastasi
aito isällisenä kasvattajana. On lohduttanut uteliaita kyselijöitä
ystävällisellä hymyllä ja sillä suojelevalla selityksellä, että pieni
vastoinkäyminen vain kehittää lahjoja, ja vakuuttanut lopuksi, että
"kyllä hän tulee takaisin", — puheli Leino.

— Sitä lausepartta en kuule ensikertaa! — sanoi Ahlberg nyrpeästi.

— Tässä tapauksessa hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä on sanonut,
— puhelin kuohuksissa. — Nyt hän sai tilaisuuden usein yritettyyn
kaatamiseen, ja hän teki sen. Puhe takaisin tulemisesta on teon
salaamista eikä muuta. Hän on heittänyt minut Arkadian ovesta hyvin
taitavasti ja sitten kiirehtinyt ulkomaille, ettei mitään uutta
vaihetta voisi syntyä. Sen pituinen se!

— Ei aivan, — sanoi Leino vakavasti. — Johtokunta ja johtokunnan
ympäristö voi ehkä torkahtaa Bergbomin kehtolauluun, mutta monet ovat
näistä huhuista kiihtyneitä. He näkevät tässä sellaista despotismia,
jota ei saa taide-elämässämme harjoittaa. Heidän mielestään sinun
taiteesi ja työsi on erottamattomana osana Suomalaisesta Teatterista.
He tahtovat ottaa hoitaakseen asian, jos sellaiseen suostut. Sitä
varten tulin tapaamaan.

— Olen kiitollinen heidän ystävällisyydestään, — sanoin pienen
miettimisen jälkeen. — Mutta selväähän on, että asia on auttamattomasti
kumossa, kun päätösvaltainen henkilö on poissa. Vaikka mitä
yritettäisiin, niin tilanne ei voisi korjaantua ennen syksyä. Tästä on
Bergbom ollut kyllin tietoinen. Hän on yllättänyt minut täydellisesti.
Olen kadulla, niinkuin sanoin, ja sen mukaan minun on toimittava
nopeasti.

— Mitä aiot? — kysyivät molemmat.

— Jos tarkoitatte vastaista toimintaani, niin siitä ei voi mitään
tietää sellainen mies, joka on päistikkaa tullut ulosheitetyksi,
— puhelin niin rauhallisesti kuin voin. — Täytyy ensin selviytyä
yllätyksestä ja siitä huumaavasta kuperkeikasta, jonka tässä
olen tullut tehneeksi. Tarkoitin vain lähimpiä toimenpiteitä.
Lahjanäytäntöni on ilmoitettava jäähyväisnäytännöksi! Siitä lähden
antamaan ohjeita.

— Jäähyväisnäytäntökö? — kivahti Leino, ja Ahlberg katsoi hämmästyneenä.

— Sehän on ensimmäinen tehtäväni! — sanoin lyhyesti ja nousin
lähteäkseni näyttämön puolelle.

— Minusta tuntuu, että nyt päättyy muuan ajanjakso Suomalaisen
Teatterin historiassa! -sanoi Leino ja siveli hermostuneena leukaansa.
— Tässä on Bergbom näyttänyt olevansa jarru, eikä kansallisen laitoksen
johtaja.

— Skandaali tämä on! — ärähti Ahlberg. — Despotismin skandaali!

— Niin tai näin! — sanoin kyllästyneenä. — Tällä hetkellä näen vain
sen, että olen joutunut kohtalokkaaseen tilanteeseen. Olen estetty
palvelemasta Suomalaista Teatteria.

— Ymmärrä nyt, jumaliste! — kimmastui Leino. — Näin julkea mielivalta
ei voi käydä päinsä keskellä Helsinkiä ja suomalaisen yleisön silmien
edessä!

— Mielivalta on jo tehnyt tehtävänsä, — sanoin hillitysti. — Onhan
ymmärrettävää, etten voi jäädä tällaiseen epävarmuuden tilaan kolmeksi
tai neljäksi kuukaudeksi. Ja mitäpä syksystä kostuisin? Kesäpalkka
olisi joka tapauksessa menetetty, vaikka onnistuisinkin Canossan
tieltä saamaan jonkinlaisen ala-arvoisen sopimuksen. Mutta työ sitten?
Antaisiko Bergbom myöskin työtä? Sitä en usko, sillä juuri työnihän
on tämän tilanteen synnyttänyt, ja työtäni on Bergbom jo niin usein
jarruttanut, ettei minun aikani enää riitä. Olen jo ennenkin huomannut,
että Bergbom on yrittänyt päästä minusta. Nyt hän luuli keksineensä
hyvän keinon ja oli heti valmis potkimaan minut kadulle. Tilanne on
selvä. Kadulta käsin on minun katseltava tulevaisuuttani eikä ruvettava
haaveilemaan. Luulen kyllä, että tarkoitus olisi paremmin tyydytetty,
jos nyt kokonaan kukistuisin, mutta en aio kukistua. Yritän ainakin
ensin taistella samojen asioitten puolesta kuin tähänkin asti, vaikka
en tällä hetkellä voikaan ymmärtää, kuinka päin se käy mahdolliseksi.
Lähin tehtäväni ainakin on selvä! Haluan sanoa jäähyväiset yleisölle,
joka on tämän vastenmielisen näytelmän ulkopuolella. Jäähyväisnäytännön
ilmoittamisen on ystävällinen keskustelunne tehnyt mahdolliseksi.
Kiitän teitä erikseen ja yhteisesti!

Jotenkin tähän tapaan päättyi tämä lyhyt ja kiihkeä keskustelu. Oli
tapahtunut perin kohtalokas vaihe elämäni taipalella.

Yllätyksen voima oli onneksi niin suuri, että mieleni oli kokonaan
turtunut. Pysyin ihmeteltävän rauhallisena. Kuinka merkillinen onkaan
suojeleva luonto! Vaikka elämäni työ oli murana ja murskana, niin
askartelin sentään tavalliseen tapaan.

Ymmärsin, että hirvittävä romahdus oli tapahtunut. Ymmärsin, että
taiteelliset ja aineelliset sillat olivat murtuneet, mutta tunteisiin
asti ei tämä tuhoisa romahdus päässyt. Se oli vain kuin kaukainen
tapahtuma, joka ei kyennyt murtamaan sisimmän olemukseni salpoja.

Järjen avuin en nähnyt turvaa enkä pelastusta missään. En koko
ympärilläni olevassa elämässä. Työni ja pyrkimykseni olivat merkinneet
elämää, ja nyt oli elämä tuhottu, sen valtimo katkaistu. Niin
ajattelin, mutta ajatus kulki etäällä, hyvin kaukana.

Näin tiesin tapahtuneen, näin ymmärsin olevan ja näin ajattelin, mutta
niin en tuntenut. Se oli merkillistä.

Tunsin, että olin turvassa. Missä? En tietänyt, mikä omituinen turva se
oli, mutta se oli järkkymätön kuin kallio.

Yllätys ei ollut järkyttänyt uskoa työhöni eikä työni merkitykseen.
Niin olen jälkeenpäin ajatellut.

Siinä luulen turvani olleen.



21.

HYVÄSTIJÄTTÖNI ARKADIAN YLEISÖLLE.


Näytännön ensimmäinen näytelmä oli loppunut, ja minun oli pukeuduttava
"Tukkijokea" varten.

En tietänyt, kuinka "Johan Vilhelm" oli alkanut tai jatkunut tai
loppunut. En tietänyt muuta kuin sen, että kalliita ja arvokkaita
siteitä katkottiin näytös näytökseltä.

Toistakymmentä vuotta olin sormeillut lankoja yleisön ja taiteeni
väliin. Olipa siinä sekaisin sitkeitä ja hentoja säikeitä, ja kaikkien
niitten solmuissa oli paljon tuskaa, työtä ja riemua.

Nyt ne katkeilivat näytös näytökseltä, ja kun ilta vihdoin loppuu, niin
ei yhtään säiettä ole silloin jäljellä. Silloin ei mikään enää yhdistä
minua Arkadian yleisöön.

Luulin kuulevani särähteleviä sointuja, kun ajattelin näitten siteitten
katkomista. Vai oliko särähteleminen vain tunnetta omassa rinnassani?
En ollut varma. Elin kuin usvassa, mistä ei paljoa nähnyt eikä kuullut.
Vain kimmahtelevien sointujen äänen tunsin. Ne särähtelivät kipua
sieluni kammioihin.

Olihan vielä sentään kokonainen näytelmä jäljellä! Niin kauan saisin
vielä olla yhteydessä tämän yleisön kanssa, jolle olin satoja kertoja
parhaani antanut ja joka oli aina ollut minulle suosiollinen.

Tämä havainto virkisti ja ilahdutti. Vielä neljä näytöstä!

Kun näytelmä alkoi ja Turkan oli esiinnyttävä, olin valmis astumaan
Pietolan pirttiin samoin kuin kymmenesti ennenkin. Mutta ehdin
tuskin astua kynnyksen yli, kun pysähdyin kauhusta jähmettyneenä
ja silmäluomet painuivat umpeen. Huumaava, äkillinen räjähdys oli
kuulunut katsomosta! Luulin katon pudonneen tai jonkin muun kauhean
onnettomuuden tapahtuneen. Avasin kuitenkin silmäni ja havaitsin
tapahtuman oikean laadun.

Kättentaputus oli räjähtänyt niin äkkiä ja niin yht’aikaisesti, ettei
sitä voinut heti sellaiseksi käsittää, varsinkaan, kun ei ollut
tervehdysaplodin aika. Sen uudistamisen outous hämmästytti melkein yhtä
paljon kuin sen hirvittävä voimakin.

Selviydyin kuitenkin pian kiittämään ja näin silloin edessäni
peloittavan täyden katsomon. Se oli katonrajaa myöten niin täyteen
ahtautunutta yleisöä, etten sellaista tungosta ollut milloinkaan ennen
nähnyt. Näytti kuin aitiot ja parvet ja seinämät olisivat pursuneet
esiin tiheitä ihmisjoukkoja, joiden välissä ei ollut tilaa eikä ilmaa.

Räiske lakkasi vihdoin, ja näytäntö pääsi kulkemaan omaa kulkuaan.

Tämä pieni välikohtaus ja näytelmän meluava luonne vaikuttivat kai
sen, etten enää tuntenut katkeavien säikeitten särähtelyä. Antauduin
näyttelemisen huumaan ja heräsin todellisuuteen vasta viimeisessä
kohtauksessa.

Nyt olin siis lopussa! Kaikki nuoruuden kuvittelut, kauniit mielikuvat,
monet teot ja tuhannet toiveet loppuivat tähän!

Esirippu laski. Se katkaisi viimeisetkin säikeet. Se kolahti
permantoon, ja sielussa särähti vihlova epäsointu. Poistuin kiireesti
näyttämöltä, mutta hurjistunut käsien pauke kutsui takaisin.

Niin tosiaan! Onhan kiitettävä ystävällistä yleisöä. Kumarran kerran,
mutta kun ojennan itseni, saan kukkaryöpyn silmilleni. Sävähdän pieniä
kukkakimppuja ja väistyn toiseen paikkaan. Kumarran taas, mutta kun
nostan pääni, tupruaa taas kukkia kaikkialta. Huudetaan ja paukutetaan
käsiä. Kukkia sataa! Sataa!

Otan permannolta yhden kimpun ja toisen saan ilmasta käteeni. Hälinä,
huuto ja pauke kasvavat. Kun taas nostan pääni ja luon silmäni
katsomoon, on ilma täynnä pieniä, lentäviä kukkakimppuja. Niitä
sataa riveiltä ja lentelee permannolta. Nostan käsivarren kasvojeni
peitteeksi paikallani. Näyttämön permanto saa vähin erin paksun
kukkapeitteen. Mihinkään ei voi astua tallaamatta kukkia, eikä kasvoja
voi paljastaa, sillä tuisku jatkuu ja huuto ja räiske.

Kun huomaan, että kukkasade hellittää, paljastan kasvoni ja kumarran.
Käsien taputus kiihtyy hillittömäksi, raivokkaaksi.

Esirippu työskentelee uudelleen. Laskee ja nousee. Käyn kiittämässä
monet monituiset kerrat kahlaten kukkien joukossa. Mutta joka kerta,
kun esirippu laskee, ilmestyy näyttämölle poimijoita. Monella on syli
täynnä. Minä olen kadottanut nekin ainoat, jotka minulla oli.

Sitten vasta, kun esirippu ei enää nouse, ehdin antaa poimijoille
luvan, joka ei kuitenkaan ole enää muu kuin muotoasia. Joku neitonen
huomaa kuitenkin, ettei minulla ole ainuttakaan kimppua. Hän on
ystävällinen ja antaa yhden omista poimimistaan.

Kiitän ja poistun pukuhuoneeseeni.

Kaikki on ohi. Tunnen itseni hyvin väsyneeksi. Viimeinenkin jännitys on
lauennut.

Istahdan raskaasti kuin pitkän matkan kulkenut.

Ajatus välähtää kuin pilvestä. Matkanko? Minkä matkan?

Niinpä tosiaan!

Olen kulkenut sinisen siltani päästä päähän. Utuisten unelmien ja
korkeitten pyrkimysten siltaa ei ole enää.

Sinisen sillan viimeinen palkki hautaantui kukkien alle.




TUULIAJOLLA



1.

OMANTUNNON EDESSÄ.


Vasta jäähyväisnäytännön jälkeen tunsin eron Suomalaisesta Teatterista
niin kirkkaasti, ettei ajatusta enää hallinnut yllätyksen hämmennys.
Voin jo tehdä itselleni vakavia kysymyksiä omasta syyllisyydestäni.

Oliko minussa itsessäni niin suuret syyt tähän uskomattomaan
tapahtumaan, että kaiken elämäni työn täytyi luhistua niitten alle?

Asetuin kyselemään omantunnon eteen. Huomasin monia inhimillisiä
heikkouksia, vikoja ja virheitä, mutta ne olivat sellaisia, jotka
haittasivat vain omaa henkilökohtaista olemustani. Tutkin niitä, mutta
en havainnut niissä sellaista, mikä olisi haitannut velvollisuuteni
täyttämistä tai estänyt työtäni. Monen ystäväni mielestä olin työssäni
liiankin kireä. Sanoivat joskus leikillä, vai liekö ollut totta toinen
puoli, että jonkinlainen boheemilekottelu olisi miellyttänyt Bergbomia
enemmän.

Myönsin sen, sillä enhän ollut sokea ympäristön suhteen, ja omasta
kireästä työskentelytavastani olin kyllin selvillä. Mutta suurempia
täytyi niiden syiden olla, jotka olivat aikaansaaneet näin julman lopun.

En luottanut itseeni, vaan kyselin ystäviltäni. Pyysin heitä sanomaan
kaiken, mitä tiesivät asiasta. Pyysin, että häikäilemättömästi
latoisivat eteeni koko syntiluetteloni.

Näin sain kuulla yhdeltä yhtä ja toiselta toista. Kokosin kaikki
omantunnon puntariin ja tarkastelin niitä puolelta ja toiselta.

Sanottiin, että olin Bergbomia kohtaan vain virallisen kohtelias
ja virallisen asiallinen, kartoin ystävällistä seurustelua, en
kuunnellut hänen juttujaan ja kaskujaan, en ollut koskaan pyytänyt
mitään rooleja, enkä ollut tietävinäni, vaikka en niitä saanutkaan,
olin liian ovelasti väistänyt kaikki hyökkäykset, olin ruvennut
työskentelemään ulkopuolella hänen vaikutusvaltaansa, olin tarrautunut
johonkin sellaiseen suomalaiseen ja kansanomaiseen sävyyn taiteessani,
ettei Bergbom sinne ylettynyt, olin liian itsenäinen, olin unohtanut
tuoda ilmi sen välttämättömän seikan, että en olisi ollut yhtään
mitään ilman Bergbomia, en ollut julkisesti tunnustanut, ettei ollut
mitään Suomalaista Teatteria ilman Bergbomia eikä mitään suomalaista
näyttelijätaidetta hänen sivullaan tai ulkopuolellaan, en ollut
halunnut ymmärtää, että Bergbom oli alku ja loppu, olin kulkenut
sokeana rajapyykin ohi ja joutunut Arkadian ulkopuolelle.

Näin satelivat tehdyt synnit ylitseni. Satelivat kuin rakeet. Ja vaikka
niissä oli ivaa ja huumoria joukossa, niin tiesin, että niissä oli
totuuttakin.

Eikö sitten merkinnyt mitään se, että kunnioitin enemmän kuin monet
muut ja vakavammin kuin ehkä kukaan sitä tohtori Bergbomia, jonka
oppineisuus, arvovalta, kyky ja kestävyys olivat tehneet niin suuren
teon suomalaiselle sivistykselle? Eikö tämän teon tunnustammen ja
kunnioittaminen merkinnyt mitään?

Ei! En ollut sitä erikoisesti sanonut enkä erikoisesti osoittanut!

Tämäkin syytös oli oikea, mutta pikkumainen, mielestäni.

Se myönnettiin, mutta huomautettiin samalla, että minähän tunsin
Bergbomin, mutta ettei Bergbom tuntenut minua. Jos hän olisi tuntenut
sinut, niinkuin me, sanoivat syntieni luettelijat, ei hän olisi täten
menetellyt.

Myönsin olleeni ajattelematon ja välinpitämätön ja kömpelö ja liiaksi
työhöni uponnut, mutta eikö sitten se Bergbom, jota kunnioitin
ylinnä kaikkia muita, eikö se Bergbom ollut niin paljon suurempi
heikkouksiensa ihmistä, että olisi pannut etusijalle työni tulokset?

Heitin sekä työni että sen tulokset silloin vaakalautaan ja tarkastelen
niitä nytkin vielä, neljännesvuosisadan kuluttua.

Seitsemäntoista vuotta tämän omituisen eroamistapauksen jälkeen
kirjoitti Eino Leino, 30-vuotisen näyttelijäjuhlani yhteydessä,
tästä samasta asiasta, että olin — — "kohonnut yleisön ehdottomaksi
suosikiksi ja teatterin parhaaksi vetovoimaksi, jota mentiin katsomaan,
ei vanhasta tottumuksesta eikä esteettisestä velvollisuudesta,
vaan todellisesta henkilökohtaisesta mielenkiinnosta sitä taidetta
kohtaan, mitä hän teki, ja sitä _uutta_ kohtaan, mitä hän niin täysin
käsin ammensi runsaasta, ruhtinaallisesta, ratkaisevaan käymis- ja
kuohumistilaan joutuneesta taiteilijaluonteestaan".

"Kansansuosion ja kättentaputusten myrsky humisi hänen ympärillään.
Onneksi olivat Kaarle Halmeen taiteelliset päämäärät liian korkeat ja
hänen taiteilijaluonteensa liian vakava, että ne [suosio ja tunnustus]
olisivat hetkeksikään hänen esteettistä silmäänsä voineet sumentaa tai
höllentää sitä ankaraa otetta, minkä hän kerta kaikkiaan oli saanut
nykyaikaiseen näyttämötaiteeseen" — - ollen tunnettu — - "Suomalaisen
teatterin _suomalaisimpana_ näyttelijänä" — ja omaten — erinomaiset
lausunnalliset kyvyt, jotka oli kehittänyt meillä ennen tuntemattomaan
täydellisyyteen, täten tehden koko puhutun suomenkielen asialle
arvaamattomia palveluksia — — ja luonut — — "lausunnallisia lakeja,
joiden mukaan hän oli n.s. _säveltaiteelliseen_ korkoon perustuvan
sanontansa muodostanut" — —

"Myöskin _taiteellisesti_ hän meni koko ajan huimaavalla vauhdilla
eteenpäin." — — "Kaikille oli selvää, että meillä Kaarle Halmeessa oli
_suuri_, nykyaikainen näyttelijä. Juuri siihen aikaan tapahtui hänen
eronsa Suomalaisesta Teatterista." — —

Nämä vaakalaudan ainekset olivat samat silloin kuin nyt, mutta silloin
tuoreemmat ja ikäänkuin käsin kosketeltavat osat kaikista punnittavista
arvoista. Kun niitä ajattelin, eivät "syntini" riittäneet niiden painoa
nostamaan. Eivät minun mielestäni!

Tunsin omantuntoni edessäkin seisoessani kärsineeni veristä vääryyttä.

Olin kaikkeni antanut sille aatteelle, jonka luulin olevan Bergbominkin
pyhänä ajatuksena, ja palkaksi olin tullut potkaistuksi oven
ulkopuolelle.

Ei ollut kumma, että tunsin julmistumista tällaista menettelyä kohtaan.

Vasta vuosien kuluttua, ja oikeastaan vasta sen jälkeen kuin kuulin
kohtalon kouran murtaneen Bergbomin terveyden, lauhtui mieleni suruksi
ja murheeksi.

Siitä hetkestä aloin myöskin vähin erin ymmärtää, että tämä Arkadiasta
eroamisen koettelemus oli tapahtunut minun oikeaksi onnekseni.
Silloisissa olosuhteissa olisi jatkuva toimintani Suomalaisessa
Teatterissa loppunut kuitenkin ennen pitkää tavalla tai toisella.

"Syyt siihen olivat liiankin selvät", sanoo Eino Leino tästä,
edellämainittua ajankohtaa koskettelevassa kirjoituksessaan — — "Kaarle
Halme ei enää mahtunut teatterin silloisiin ummehtuneihin oloihin eikä
sen patriarkalliseen ilmakehään."



2.

KUN SISÄINEN PALO EI VALAISE.


Oli vielä kerran mentävä Arkadiaan. Oli pukuhuoneesta poistettava
pienet tavararippeet. Seuraavana näytäntöiltana sen tein, eikä
kapistuksien kokoamisessa suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki mahtui
tavalliseen matkalaukkuun, jonka lähetin kotiin, katsellen vähän
sumeana laukun kantajan jälkeen.

Noilla tavarapahaisillakin oli ollut oma säikeensä tähän vanhaan
taloon. Nyt sekin katkesi. Ei mitään yhdistävää sidettä ollut enää
jäljellä. Kaikki oli katkottu!

Katselin tuolia ja pöytää, jonka ääreen olin ensikerran istahtanut
kolmetoista vuotta sitten.

Silloin oli mieli ollut unelmia ja toiveita täynnä! Näinkö ne nyt
täyttyivät?

Käännyin lähteäkseni. Tämähän oli vieras paikka, missä minulla ei ollut
mitään tekemistä. Vierasko? Katsahdin ympärilleni ja hämmästyin.

Mitä ihmettä? Näin ahdasko on tämä pitkäaikainen majani ollut?

Painuin kapeita portaita alas ja kuljin kapeata näyttämön sivua
tupakkahuoneeseen. Se oli tyhjä ihmisistä.

Seisoin keskellä tupakkahuonetta ja kummastelin. Pimeänhämärä koppihan
tämä oli!

Poistuin hämmentyneenä ja kurkistin katsomoon. Muutamia henkilöitä
siellä ja täällä! Rivit melkein tyhjät! Tunsin jotakin, joka muistutti
kolkkoa hautajaistilaisuutta.

Siirryin ahtaaseen käytävään ja kiirehdin matalan ja ummehtuneen
eteisen halki ravintolan puolelle.

Tarjoilija nuokkui tarjoilupöydän takana, eikä muuten ollut huoneissa
ainoatakaan ihmistä.

Katsoin peremmälle. Ahdasta hämäryyttä ja kolkkoutta kaikkialla! Ei
muuta!

Poistuin nopeasti ja poikkesin uudelleen tupakkahuoneeseen. Sama
kurjuus! Missä olivat Arkadian korkeat holvit?

Äkkiä välähti päässäni kummallinen ajatus. Tällainen oli todellinen
Arkadia! Ei sellainen valon ahjo kuin miksi innon palo ja taiteen hehku
sen olivat loihtineet.

Ymmärsin, että sieluni kynttilä ei enää palanut tässä talossa. Se oli
sammunut.

Sisäinen palo ei enää valaissut.

Satu oli loppunut.



3.

ODOTTAMATON VIERAS.


Olin todella kuin reestä jäänyt. Umpea näytti olevan joka taholla!
Minnepäin lähtisin taivaltamaan?

Pian olin selvillä siitä, että paikallaanpysyminen merkitsi tuhoa.
Nopeasti oli ratkaistava uusi kulkusuunta.

Olin ensin ottanut esille kaksi vanhaa ajatusta, jotka olivat joskus
syntyneet kuin itsestään. Rupeaisinko lausunnan opettajaksi vai
lähtisinkö Tampereelle teatteria perustamaan?

Kun edellinen ajatus ei kaivannut valmistelua, olin päättänyt tehdä
tuttavieni kautta kyselyjä Tampereen suhteen.

Saatuani vast'ikään tämän homman alulleen palasin eräänä päivänä
kotiin asemalta, jonne olin vienyt erinäisiä kirjeitä. Astuin
huoneeseeni ja hämmästyin aika lailla, kun äkkäsin, että siellä oli
vieras odottelemassa. Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun vieras nousi
keinutuolista tervehtimään, ja silloin tunsin hänet.

Edessäni seisoi Ruotsalaisen Teatterin johtaja Victor Castegrén ja
hymyili herttaiseen tapaansa.

— Anteeksi, että istun täällä kuin kotonani! — sanoi Castegrén
tervehtiessään. — Mutta kun sanottiin, että palaatte pian, niin
rohkenin jäädä odottamaan.

Kehoitettuani vierasta jatkamaan keinutteluaan istuimme pian
vaivattomassa keskustelussa pöytäni ääressä.

— Oletteko todellakin eronnut Suomalaisesta Teatterista? — kysyi
vieraani muutaman joutavanpäiväisen sananvaihdon jälkeen. — Olen siitä
yhtä hämmästynyt kuin kaikki muutkin. Arvelen kuitenkin, että asia
vielä järjestyy toisin.

— Ei, kyllä olen eronnut lopullisesti. Rupatettuamme erostani yhtä ja
toista teki vieraani hämmästyttävän kysymyksen.

— Ettekö haluaisi näytellä ruotsinkielellä? Suoraan asiaan! Olen täällä
kysymässä, ettekö haluaisi liittyä Ruotsalaiseen Teatteriin? — kysyi
Castegrén.

Hämmästyin perinpohjin. Nähtävästi Castegrén huomasi tämän, koska häntä
alkoi hymyilyttää.

— On ymmärtääkseni samantekevä etevälle taiteilijalle mitä kieltä hän
käyttää, — puheli hän yhä hymyillen.

— Tietysti, — myönsin hänen hymynsä tartuttamana. — Totta kai
samantekevä, jos osaa kieltä. Mutta minä en osaa ruotsinkieltä. En
puhu sitä kotiperintönä, vaan jälkeenpäin opittuna. Enkä muista tällä
hetkellä, olenko puhunut ruotsia Tukholman näyttelyn jälkeen, — ja
siitä on neljä vuotta.

— Hypätkäämme sen kohdan yli, — sanoi Castegrén vakavammin. — Tehän
puhutte varsin sujuvasti.

— Kaikkea muuta! — väitin. — Näyttämöllä on suuret vaatimukset kielen
suhteen. En ole koskaan harrastanut ruotsin kieltä siinä tarkoituksessa.

— Siksipä! — väitti Castegrén. — Jos vähänkin sitä rupeaisitte
tarkkailemaan, niin pienistä suomalaisista omituisuuksista pääsisitte
heti. Jos sallisitte, olisin kernaasti apuna sen vähän, mikä
mahdollisesti voisi tulla kysymykseen. Haluaisimme kiinnittää teidät.

Näin jatkui tämä hämmästyttävä keskustelu siksi, kunnes Castegrén oli
kumonnut pahimmat kielelliset epäilyni. Sen jälkeen siirryttiin aikaan,
jonka Castegrén tahtoi määrättävän kolmeksi vuodeksi. Olipa vauhtia
näissä esityksissä!

— En halua tehdä pitempiaikaista sopimusta kuin vuodeksi, — sanoin
torjuvasti.

— Ajatelkaahan nyt! — puhui Castegrén. — Te tulisitte ainoastaan
ensiluokkaisia rooleja varten, mutta ei voi tehdä mitään
suurisuuntaisempaa suunnitelmaa yhtä vuotta varten.

— Kaksi vuotta luulisin kuitenkin riittävän, — sanoin voitettuna. —
Mutta välikirjaa en voi tehdä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi.

— Minkä tähden?

— Sen tähden, että pääsette minusta irti pikemmin, jos haluaisitte.
Mutta sanani voin antaa kahdesta vuodesta, jos niikseen on.

— Ette kolmesta? — kysyi Castegrén tutkivasti.

— En, — sanoin varmasti. — Suomalaisella taholla jäisivät kaikki
suunnitelmani siten ehkä ikuisesti tekemättömiksi. Enintään kaksi
vuotta voin ehkä uhrata, jos siihen suostutte —

— No, ajatellaan nyt sitten vain kahta vuotta, koska toisesta annatte
sananne —

— Niin, — sanoin kiinteästi. — Minä kyllä annan sanani, mutta teatteri
voi jättää sen huomioonottamatta itseensä nähden. Voitte olla uusimatta
sopimusta, jos haluatte. En loukkaannu siitä vähääkään. Tämän sanon sen
tähden, että epäilen pystyväisyyttäni.

— Mutta kun ensimmäisen vuoden kuluessa huomaatte epäilykset
aiheettomiksi, niin sitoudutteko silti seuraavaksi vuodeksi samoilla
ehdoilla? — kysyi Castegrén ja hymyili yhä yhtä herttaisesti.

— Sehän on selvä, kun kerran lupaan! — sanoin vakavasti.

— Sen asiankohdan voimme siis pitää ratkaistuna ja voimme siirtyä
palkkauskysymykseen, jos sallitte, — puheli Castegrén iloisesti. — Mitä
ajattelette siitä?

— Sen seikan luulen tuottavan koko lailla vaikeuksia, — sanoin pitkän
miettimisen jälkeen, jota vaitioloa ei vieraani yrittänytkään häiritä.
— Palkkauksen summasta en osaa sanoa sitä enkä tätä, sillä en ollenkaan
tunne teatterinne palkkaussuhteita. Mutta palkkauksen perusta on
mielessäni selvänä. Muuan ristiriitaisuus Suomalaisessa Teatterissa
johtui siitä, että siellä palkataan vanhemmuuden mukaan. Kun olin
nuorin ohjelmistoa kannattavista näyttelijöistä, ei palkkani ollut
palveluksieni mukainen. Kun olin tällaiseen menettelyyn tyytymätön
suomalaisella taholla, ei tietysti voi olettaa, että tyytyisin
samanlaiseen kohteluun toisaalla. Sellaiseen täytyisi olla erinomaisen
voimakkaita syitä. Kun niitä kuitenkaan ei ole myönteisellä puolella,
vaan päinvastoin kielteisellä — hyvinkin vakavia, esimerkiksi
juuri kielen tuottama lisätyö ja siitä johtuva hermojännitys,
niin pidän selvänä, että palkkani on oleva ohjelmistoni mukainen.
Selvemmin sanoen, teatterinne korkein näyttelijän palkka! Tämä on
periaatteellinen mielipiteeni. Palkan määrästä en sano mitään. Saatte
vapaat kädet mainitsemieni rajojen sisällä.

Nyt alkoi Castegrén miettiä, mutta pian hän teki reippaasti
palkkausehdotuksensa.

Ehdotus ei voinut olla hämmästyttämättä, sillä se oli runsaasti kaksi
kertaa suurempi kuin palkkani Suomalaisessa Teatterissa. Se tukki
lopullisesti kaikki epäröimiset. Olinhan tuuliajolla. Tamperekin näytti
epäiltävältä.

— Huomaan, että olen jo astunut niin reunalle, ettei ole muuta keinoa
kuin hypätä, — sanoin melkein kaihomielisesti. — Suostun ehdotukseenne.

Tämän jälkeen muuttui keskustelumme vielä paljon tuttavallisemmaksi.
Castegrén näkyi omaavan erinomaisen taidon asettua miellyttävän
toverillisuuden kannalle.

Puheltuamme hetken minua koskevasta ohjelmistosta ja muista
käytännöllisistä seikoista nousi vieraani lähteäkseen talosta, jossa
oli tehnyt niin oudon mullistuksen.

— Jos teille sopii, niin olette kai ystävällinen ja pistäydytte
huomenna kello neljältä teatterin kansliaan. Laitan välikirjat kuntoon
siihen mennessä, — puheli Castegrén hyvästiä heittäessään.

— Kyllä sopii! — sanoin kohteliaasti. — Kiitän vain teidän
erinomaisesta luottamuksestanne. Asianani on koettaa olla sen arvoinen.
Toivon, etten tuottaisi teille häpeää.

— Älkää puhuko! Tulemme toimeen erinomaisesti, lohdutti Castegrén vielä
eteisestä poistuessaan.

Palasin huoneeseeni kuin unissakävijä ja pysähdyin pöytäni ääreen
kokonaan hämmentyneenä. Tapahtuma tuntui ihmeelliseltä ja peräti
epätodelliselta.

Äkkiä avautui salin ovi, ja Eino Leino seisoi kynnyksellä nauravana ja
meluavana.

— Oo, oo, ooh! -huudahteli hän ja hyppi yhdellä jalalla
koulupoikamaisen vallattomasti. — Kuulin kaikki! Olen ollut hiiri
kuurussa ja sydän kurkussa koko ajan. Hei vain! Eipäs ollakaan yhtä
kynnessä!

Tästä tulee Bergbomille uutinen, joka panee huutamaan "venta holl,
housuni putoo"!

En voinut olla nauramatta ystäväni ilolle, ja nauru teki minulle
sanomattoman hyvää. Se huojensi hetken kireyttä. Sen ankaran hetken,
jolloin pitkäaikainen tuska vaihtui suureen huoleen.




TAIDETTA TAITEEN VUOKSI



1.

RASKAS HETKI.


Lopullinen ratkaisu oli tehty. Olin allekirjoittanut välikirjan ja
poistuin Ruotsalaisen Teatterin kansliasta, Castegrénin herttaisten
hyvästelyjen saattamana.

Päästyäni ovien ulkopuolelle oli ensimmäisenä tietoisuutenani selvyys
siitä, etten ollut enää tuuliajolla. Olin erittäin ystävällisesti
vastaanotettuna ja loistavasti palkattuna liittynyt jäseneksi suureen
laitokseen koko joukon suurempaan kuin mitä oli Suomalainen Teatteri.

Sen sijaan että kaikkien töitteni arvot olivat tulleet heitetyiksi
Arkadian ulkopuolelle tarpeettomina ja joutavina — sen sijaan oli
naapuriteatteri kiirehtinyt kohottamaan näyttelijäkykyni kaikkein
korkeimpaan asemaan.

Arkadiassa ei ollut haluttu tietää, tupertuiko hylätty mies ojaan vai
allikkoon. Ei mistään välitetty, kunhan vain siivet katkeaisivat ja
nöyräniskainen armonanoja palaisi takaisin todistamaan itsevaltiasta
ajatusta: kyllä hän tulee takaisin. Arkadian hallituksen vihaamassa
kiviteatterissa oli toisenlainen puntari. Siellä punnittiin näyttelijän
kyky, eikä johtajan kierous näkynyt jarruttavan sen painoa.

Tunsin vapautuneeni vuosikausia kestäneestä ahdistuksesta ja olin
iloinen. Istahdin yksinäiselle penkille ja huokasin helpotuksesta.

Kauan ei tämä leppoisa tunne kuitenkaan kestänyt. Uudet ajatukset
karkoittivat sen. Tekemäni sopimus oli vievä minut kokonaan outoihin
oloihin. Ylen tärkeän valtin, kielenkäytön, olin vaihtanut pelkkään
hakkuun, joka ei taiteen suuressa pelissä voinut voittoa tukea. Kielen
valtit tulisivat olemaan kaikkien muitten kanssanäyttelijäin etuna,
mutta ei minun. Näyttelijän taide saisi yksinään tehdä kaiken. Hyvä,
jos ei kieli ryhtyisi sitä vielä raastamaan ja repimään alas.

— Kieli — niin! Olipa omituista, että olin kymmenisen vuotta tehnyt
työtä sen hyväksi, ja nyt siitä työstä ei ollut vähäisintäkään apua.
Oli taas alettava aivan alusta! Olipa kyllin syytä huolestumiseen.
Tuskan hiki kihosi otsalle.

Mutta muutakin oli kysymyksessä. Ja se muu oli vielä tärkeämpää ja
arvokkaampaa. Taiteeni ei tule enää palvelemaan kansallista pyrkimystä.
Ei ole muuta päämäärää kuin taide taiteen vuoksi. Kansallinen innoitus
ei tule enää olemaan ponnistuslautana, eikä voitto tule olemaan mikään
yhteinen voitto.

Istuin ilmaan tuijottaen, ja ankarat ajatukset kiersivät päätä. Oliko
kallein kuormani sittenkin kaatunut katuojaan? Irrallinen yksilökö vain
oli pelastunut tuhosta?

Tuska ahdisti henkeä, ja veltto istuminen kävi sietämättömäksi. Oli
noustava liikkumaan. Oli poistuttava omien ajatusten alta. Ne vyöryivät
liian rajuina. Ne ahdistivat ja painoivat.

Raskas hetki!



2.

RAILON YLI.


Illansuussa tuli Eino Leino, sopimuksemme mukaan, toteamaan tapahtumaa
Ruotsalaisen Teatterin kansliassa.

— Vielä eivät tuttavat eikä yleisö tiedä asiasta mitään, — sanoin
hetimiten Leinolle. — Olen vielä turvassa leiskuvilta jutuilta, mutta
olen kovin rauhaton. Mennään kävelemään tulliin päin. Tämän jälkeen en
enää sinnepäin kulje. Ja poiketaan sitten Arkadian ravintolaan aivan
kuin monesti ennenkin! Haluan käydä siellä viimeisen kerran.

— Mennäänpä vain, — myönsi Leino. — Mutta tämän omituisen päivän
muistoksi voisit sentään näyttää "mustaa valkoisella", sillä — sillä —

— Älä yritä keksiä! Sano vain, että se on uskomatonta! Tuossa on paperi!

Leino luki sopimuksen ja nyökytteli päätään, mutta ei sanonut mitään.
Sitten lähdimme.

Päästyämme Arkadian ohi en voinut olla lyhyesti mainitsematta siitä
tuskallisesta mielialasta, joka äskettäin oli minut vallannut.

— Tukalaan paikkaan olen joutunut, — sanoin lopuksi. — Paha railo on
edessä.

— On hypättävä railon yli! — sanoi Leino. — Olkoon railo, mikä on! Ei
tuumita sitä. Eihän se ole leveämpi kuin kaksi vuotta. Siirrä tuumasi
railon tuolle puolen! Siellä voi alkaa siitä, mihin täällä on lopetettu.

Kävelimme vielä pienen tovin maaseutua kohti ja sitten käännyimme
takaisin.

— Ajattelipa niin tai näin, surkean harmaata tämä on sittenkin, —
sanoin pitkän vaikenemisen jälkeen.

— Harmaatako? — sanoi Leino. — Ei sinne päinkään! Verraton
shakkisiirto! Seisot ruudulla, johon Bergbom ei yletä. Valtarajan
ulkopuolella! Se tässä kai on nyt tärkeintä. Todella harmaata on ollut
tarpeeksi. Kerronpa sulle pienen tarinan. Kerronko?

— Kerro vain.

— Tätä samaa tietä kulki kerran maalaisen heinäkuormalla muuan kalpea
mies kaupunkiin. Viluissaan oli mies, sillä hän oli kuluneissa
vaatteissa, ja vatsakin oli tyhjä. Ainoa suoja kylmää vastaan oli
heinäkuorma, jolla mies istui. Arkadian kohdalla kiipesi konttainen
mies kuormalta ja kompuroi ravintolan puolelle päästäkseen huoneen
lämpimiin. Sanoi yksinkertaisen hyvän huomenen ja pyysi saada istahtaa
ravintolahuoneen ovenpieleen.

— Kyllä tunnen tuon kertomuksen, — keskeytin hiljaisesti.

— Enpä välitä, vaikka tunnetkin, — sanoi Leino kiinteästi. — Kerron sen
nyt kuitenkin! Saanpahan samalla verrata, onko minulle kerrottu oikein.
No niin! Mies värjötti tuolillaan, ja tarjoilupöydän takana seisoi
viinuri, Frans Österberg, tarkastellen viluista vierasta.

"Tehän palelette hirmuisesti", — sanoi viinuri vieraalle. "Teidän
pitäisi saada jotakin lämmittävää."

"Niin luulen", sanoi mies. "Se on kuitenkin jätettävä tuonnemmaksi. On
ensin käytävä tuolla teatterin puolella. Minulla ei ole rahaa."

"Saatteko sieltä rahaa", kysyi viinuri ja katseli miestä tarkemmin.

"Sitä varten olen maalta tullut", selitti mies harvakseen. "Olisi
vielä saatava pilettikin — ja toinen matkakumppanilleni tämän illan
näytökseen."

"Oletteko sitten tuttava jonkun kanssa teatterissa?" kysyi viinuri.

"En juuri!" sanoi mies venyttäen. "Mutta Bergbom tuntee minut."

Viinuri tarkasteli yhä miestä ja muistutteli nähneensä hänet ennen.

"Ettehän kuitenkaan noin viluisena voi mennä ketään tapaamaan", sanoi
viinuri. "Haluatteko lämmintä kahvia?"

Odottamatta vieraan vastausta soitti ystävällinen Franssu keittiöön ja
tilasi kahviannoksen voileipineen.

"Nummisuutareitako olette tulleet katsomaan maalta asti?" kyseli hän
sitten estääkseen vieraan puhumasta sen enempää kahvitarjoilusta.

"Minähän sitä vain — mutta ajattelin pyytää piletin kumppanillekin",
puheli mies ovensuusta.

"Siirtykää nyt tänne pöydän ääreen", sanoi viinuri ja asetti
tarjottimen akkunanviereiselle pöydälle.

"Kiitoksia ystävällisyydestänne", sanoi kohmettunut mies ja siirtyi
osoitetulle paikalle. "Kyllähän olen lämmittävän tarpeessa, jos uskotte
kriitalle. Minun nimeni on Stenvall."

"Arvasin, että olette Nummisuutarien tekijä, vaikka en varmasti
tuntenutkaan. Olkaa hyvä! Ensin kuppi kuumaa ja sitten pieni napsu!
Tuollainen hyytyminen on vaarallista", selitteli Franssu.

"Ehk'ei sentään", puheli mies hörpittyään kahvin. "Olen jotenkin
tottunut palelemiseen."

Päästyään tähän kohtaan kertomuksessa Leino epäili muistiaan aamiaisen
suhteen. Silloin selitin kuulleeni, että Kivi sai myöskin aamiaisen
heti, kun voileipäpöytä oli saatu kuntoon.

— Aivan niin, — sanoi Leino. — Yksinkertaisen viinurin toimesta oli
köyhä kraatarinpoika tullut monipuolisesti ravituksi. Oli tavannut tien
poskesta ystävällisen "Puolmatkan krouvin". Mutta jatketaanpa juttua!
Palattuaan Bergbomin puheilta oli Kivi lopen masentunut ja oli lopulta
kertonut tulleensa kohdelluksi perin ärtyisesti. Rahoja ei ollut saanut
eikä myöskään pilettejä. Bergbom oli sanonut, ettei Kivi ulkoasunsa
vuoksi sopinut yleisön joukkoon. Sehän olisi täydellinen skandaali!
Sellaista ei voinut ajatellakaan. Eikä rahaakaan ainakaan tänään!
Seuraavana aamuna voisi ehkä saada jonkin markan, jos tulee silloin.
Niine hyvineen oli käsketty lähtemään.

"No, jääkö kappaleenne nyt sitten näkemättä?" oli Franssu kysellyt.

"Minkäpä sille", oli Kivi arvellut.

Tällöin oli Franssu ruvennut sovittelemaan asiaa, ja kun sai tietää,
että tekijä tyytyisi seisomapilettiin, oli Franssu äkkiä puikahtanut
pilettiluukulle ja ostanut maan suurimmalle kirjailijalle 25 penniä
maksavan seisomapaikan.

"Tässä on piletti!" oli Franssu sitten selittänyt. "Siellä ylhäällä on
kyllä tilaa istuakin, kun vain ensin pääsee oven sisäpuolelle."

Köyhä runoilija oli liikutettu tästä harvinaisesta ystävällisyydestä,
joka oli tullut vallan odottamattomalta taholta nälkäisen ja viluisen
miehen osaksi.

Nähtyään kuolemattomat Nummisuutarinsa oli Kivi viettänyt yönsä
heinäkumppaninsa mukana jonkun kauppiaan reisumiespirtin penkillä ja
palannut seuraa vana aamuna Bergbomin kautta Arkadian ravintolaan. Oli
saanut pienen setelin, jolla maksoi pilettinsä ja laskunsa Franssulle.

"Tuonko rahan vain saitte?" oli Franssu kysynyt kiivaasti ja
epäkohteliaasti.

"Niin", oli kalpeansynkkä mies myöntänyt. "Kaikki ajatellut ostokset
jäävät nyt tekemättä, mutta eihän sitä voi auttaa. Mitäpä niistä! Ilman
teitä olisi voinut käydä paljon hullummin. Kiitos ja kunnia! Luulen,
että nyt lähden viimeisen kerran tästä kaupungista."

— Tahdoin kertoa tämän tarinan, — lopetti Leino kertomuksensa. — Se
oli toista kuin meidän elämämme! Oli todella harmaata! Nyt astumme
samaan ravintolaan. Siellä ei kylläkään ole enää ystävällistä Franssua,
mutta me emme häntä tarvitsekaan, sillä meillä ei ole mitään tekemistä
teatterinkaan puolella.

— Voi olla hyvä, ettei olekaan! — sanoin mietteissäni, kun astuimme
katuovesta sisään. — Mutta — on muutakin harmautta kuin puute. Sitä
muuta minä tarkoitin.

— Tietysti! — sanoi Leino. — Mutta juuri siitä harmaudesta ei Kivi
päässyt, ja sentähden musteni koko elämä. Puhuit äsken railosta.
Sellaiseen oli Kivi sortunut. Sentähden kerroin pienen tarinan hänestä.
Ei sekään merkinnyt muuta kuin railossa sätkimistä. Hänen elämänsä oli
todellista harmautta, sillä hän ei ollut hypännyt railon yli — —

Leinon puhelu keskeytyi, sillä juuri silloin astuimme tyhjään
ravintolaan.

— Ei täällä ole hyvä olla! — sanoin hetken istuttuamme. — Täällä
ahdistaa ja täällä on vaikea hengittää. En ole ikinä nähnyt näitä
huoneita näin onnettoman kolkkoina. Jäähyväisnäytäntöni jälkeen ehkä —

— No, mennään matkoihimme! keskeytti Leino. On ilahduttavaa, ettet
kaipaa mitään tässä talossa.

Lähdimme mahdollisimman pian, ja ainakin minä tunsin suurta vapautusta
päästyäni avaraan ulkoilmaan.

— Näin täytyykin olla vapautunut siitä, mikä on jätettävä! — puheli
Leino kadulla. — Kun kerran olet hypännyt railon yli, niin täytyy
ajatuksen olla vapaa työskentelemään siellä toisella puolella. Ei enää
täällä! Heitä kaikki railon yli!

Samoin ajattelin itsekin. Kaikki railon yli! Kaipa sieltä sitten
löytyvät ne pienet henkeni rippeet, mitä sinne olen heitellyt.

Railon yli!



3.

UUSI YMPÄRISTÖ.


— Näin kutsuttunahan voi tulla tapaamaan miestä! — sanoi Eino Leino
kerran seuraavana syksynä astuessaan huoneeseeni. — Älä luule, että
olen välinpitämätön tästä uudesta tilanteesta, mutta arvaan, että
kaikki rautasi hehkuvat. En ole tahtonut häiritä.

— Eihän minulla ole aikaa seurusteluun ennen "Hjortin" ensi-iltaa.

— Nytpä sulla ei taida olla sitä ikuista työnpuutetta — vai? —
keskeytti Leino iloisena.

— No ei! — myönsin hyvilläni. — Mutta ei ole pahasti ajan puutettakaan.
— Aloitan päiväni seitsemältä aamulla ja lopetan kymmeneltä illalla.
Jättäkäämme kuitenkin ahkeruudesta puhuminen tuonnemmaksi, että nähdään
tulokset. Minulla on eräs asia. Olen ehdottanut Castegrénille, että
Ruotsalainen Teatteri rupeaisi ilmoittamaan myöskin Päivälehdessä.
Hän on suostunut sillä ehdolla, että lehteen pannaan myöskin uutiset
näytännöistä ja että lehdessä ryhdytään arvostelemaan teatterin
esityksiä. Mitä arvelet?

— Jämtti on! — sanoi Leino vilkkaasti. — Olen samaa ajatellut ja
puhunut niin paljon Erkon kanssa, että voimme pitää asian ratkaistuna
ilman muuta. Lehden huomio teatteria kohtaan alkaa samasta päivästä,
jona ilmoittaminen alkaa. Tämä tulee olemaan ilahduttava tapaus ja
merkitsee olojen laajentumista.

— Eräillä tahoilla en sen luulisi synnyttävän myötämielisyyttä —

— Kerran saavat niilläkin tahoilla ottaa lusikan kauniiseen käteensä,
— keskeytti Leino. — Apropos! Muistin tässä erään tapauksen. Oletko
kuullut uutisia Pariisista? Vaikka tapahtuihan se jo keväällä, silloin
kun Bergbom sai tiedon liittymisestäsi Ruotsalaiseen Teatteriin.

— Siitä en ole kuullut mitään! Mutta arvaan, että uutinen oli paha.
Suuttui ehkä? — puhelin välinpitämättömänä.

— Raivostui! — sanoi Leino. — Niin julmasti kuului raivostuneen, että
sai lievän halvauskohtauksen. Väitetään, että näin oli Bergbom vasten
tahtoaankin pakotettu tunnustamaan, mitä sinun erosi merkitsi ja
minkä tuhon kansalliselle taiteelle teki liittymisesi Ruotsalaiseen
Teatteriin — kaiken vaikutusvallan ulkopuolelle. Pahin kolaus kai oli
se, että "hän ei tullut takaisin".

— Luulen, että tämä sairauskohtaus vaikuttaa minuun ikävämmin kuin mitä
minun kadulle-joutumiseni vaikutti häneen.

— Ehkä kuitenkin samoista syistä, — hymähti Leino. — Onhan ikävää, kun
kohtalo sekaantuu peliin ja vie vastustajan pois kynsistä.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Niinkin voi olla, vaikka en koskaan
ole Bergbomia vastustanut. Nyt kaikkein vähimmin! Hän tuntuu minulle
ihmeellisen kaukaiselta. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, ja se on
välttämätöntäkin, sillä minulla on nyt kaikki yhden kortin varassa.
Tähän mennessä on voittoni vain näennäinen. Kohta saadaan nähdä,
kaadunko vai jäänkö seisomaan.

— Tiedä, että meitä on paljon, jotka uskomme sinuun! — kivahti Leino. —
Älä rupea tunteilemaan ja filosofoimaan!

— Tunnetko Ruotsalaisen Teatterin valioväkeä? — kysyin äkkiä. — Sen
etevin kaarti tulee mukaan ensimmäiseen tuleeni, ja voit uskoa, että
siinä on tosi kynnessä.

— Totta sen pitää ollakin! — sanoi Leino puolileikillä. — Emme me heitä
pelkää.

— Pelkää pois vain! — sanoin naurahtaen. — Heillä on yliote
kielenkäytössä. Jos ansioitani ei huomattu Arkadiassa, niin ainakin nyt
tullaan huomaamaan puutteeni.

— Yleisö ei tule kuulemaan puutteita siinä tai tässä! — ärähti Leino.
— Se tulee seuraamaan paloa näyttämöllä. Ja se saa nähdä millä tavoin
roolissa paletaan. Jos en olisi nähnyt sinun Hjortiasi, niin saisit
pian minut itkemään puolestasi. Jätetään tämä! Tunnen liian hyvin sinun
pessimismisi aina ennen ensi-iltaa. Sano paremminkin, - millaiselta
muuten tuntuu uusi ympäristösi!

— Herttaisia ovat — minkä työltäni olen huomannut —

— Niin, — nauroi Leino. — Minkä olet huomannut! Sinä tietysti vain
pusket työtä katsomatta oikeaan tai vasempaan.

— Siellä saakin rauhassa puskea —

— Niin, niin, — pilaili Leino edelleen. — Sitten ymmärrän, että
olet ihanteellisessa ympäristössä. No, leikki sikseen! Olen kuullut
muiltakin, että siinä talossa todellakin tehdään työtä. Nyt jätän
sinut, kun sain kuulla, että kaikki viittaa suureen voittoon.

— Senkö käsityksen sait? — kysyin harmistuneesti naurahtaen.

— Sen! — ilakoi Leino poistuessaan. — Ainoastaan uuden ympäristösi
vuoksi olin vähän levoton. Mutta koska et sitä oikeastaan ole vielä
huomannutkaan, niin ei ole syytä huolehtia siitä sen enempää.



4.

UHKAROHKEA YRITYS.


Valmistellessani "Daniel Hjortia" en kertaakaan ryhtynyt syvällisemmin
pohtimaan epäonnistumisen seurauksia. En uskaltanut!

Jos epäilys joskus hyökkäsi, niin se oli kiireimmiten upotettava
työhön, sillä välähdykseltäkin ehti se jo sanoa tarpeeksi paljon. Se
sanoi, että valmistelin hyppäystä tuntemattomaan. Jos en saavuta selvää
voittoa, on selvä tuho edessä. Jo puolinainenkin menestys merkitsisi
luhistumista, sillä hiljainen hautaus ei saanut tulla kysymykseen.

Näitä hirvittäviä epäilyksiä vastaan ei ollut parempaa lääkettä kuin
työ. Upotin roolin valmistamiseen kaikki taitoni, kaikki älyni ja
hermojeni voimat. Ainoakaan ajatus, ainoakaan mahdollinen vivahdus,
ainoakaan sana ei jäänyt ilman perinpohjaista tutkimistyötä. Erittelin
pienimmätkin kohdat irrallisiksi säikeiksi ja taoin ne sitten mitä
tiukimmin kiinteään kokonaisuuteen. Näin kuljin pala palalta, repliikki
repliikiltä alusta loppuun ja muovasin kaiken näyttelijätaiteen ja
sanonnan syviin uumeniin. Vähin erin valmistui hiottu tekniikka, jolta
vaadin kiven kestävyyttä ja teräksen joustavuutta. Tämän rakenteen tuli
olla niin luja, että se kestäisi horjumatta hurjimmatkin innostuksen,
huuman ja haltioitumisen riehunnat eikä päästäisi esitystä aisoistaan
minkäänlaisten satunnaisuuksien sattuessa.

Koettelin sitten näin valmistunutta rakennetta monin eri tavoin.
Heittäydyin leikilliseksi, huolettomaksi ja vieläpä hurjaksikin,
kiristäen sanonnan nopeuden mahdollisimman tiukalle. Rakenne kesti
kaikki kokeet. Taituruus oli hiottu viimeisilleen. Se ei pettänyt
ainoassakaan liitoksessaan. Olin tyytyväinen.

Nyt alkoi uusi työ. Sielun lamppu oli sytytettävä tuohon satasärmäiseen
koneistoon. Hjortin henkiset voimat oli päästettävä valloilleen
riehumaan ja täyttämään ominaisella hehkullaan kaikki määräperäiset
sopet ja poukamat.

Erikoisen varovasti tein kuitenkin tämänkin, mitatakseni kasvamisen
tilavuuden ja kestävyyden. Kun sain selville äärimmäisen rajan,
pysyttelin sillä asteella parin harjoituksen ajan, minkä jälkeen tunsin
olevani kypsä heittäytyäkseni antautumisen, haltioitumisen ja innon
palon loimuaviin liekkeihin. Ei ollut enää pelkoa harhaotteista eikä
harha-askelista. Määrätyt suuntaviivat kestivät kaiken temmellyksen
sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sen sain ilokseni todeta varsinkin
viimeisessä harjoituksessa, minkä jälkeen tilanne ei tuntunut enää
arveluttavalta niinkuin ennen.

Seuraavana päivänä jo melkein hymyilin varhaisemmalle arkuudelleni
ja tunsin itseni kaikin puolin taisteluvalmiiksi. Tämän saavutetun
tyyneyden laita olisi kuitenkin mahtanut olla niin ja näin, jos olisin
ollut selvillä siitä, mitä tuhon tuulia näihin aikoihin puhalteli minua
vastaan. Onnekseni en kuitenkaan tietänyt näistä asioista mitään.

En tietänyt, että minut oli paremman puutteessa leimattu luopioksi,
joka olin pettänyt kansallisen asian ja siirtynyt vihollisen leiriin
tehdäkseni kiusaa Suomalaiselle Teatterille. En tietänyt, että
eroamiseni oli pantu minun syykseni ja tahallisesti harkituksi
teoksi, josta Bergbom oli todisteeksi sanonut, että "hän oli
tietämättään elättänyt käärmettä povellaan". En tietänyt, että oli
koottu jonkinlainen joukkokunta, jonka asiana oli viheltää minut ulos
Ruotsalaisen Teatterin näyttämöltä.

Näistä ja monista tämän tapaisista ilkeistä huhuista olisin ehkä saanut
jonkinlaisen aavistuksen, ja ne ehkä olisivat jotakin vaikuttaneet
minuun, jos näytäntöpäivänä, niinkuin oli tarkoitettu, olisin saanut
käsiini ne kolme räikeäsanaista postikorttia, jotka oli lähetetty
teatterille. Niitä en kuitenkaan saanut, sillä joku hienotunteinen
henkilö oli piilottanut ne seurusteluhuoneen pöydältä.

Masentavan tunteen olisi myöskin synnyttänyt henkiystäväni Eino Leinon
salainen epäilys kielitaitooni, mutta hän sai sen vastaiseksi hyvin
ovelasti peitetyksi iloisuuden ja leikillisyyden alle.

Teatterin henkilökunta ja Castegrén tiesivät näistä seikoista yhtä ja
toista, mutta siitä pääsin selville vasta myöhemmin, jolloin kaikki
karkeudet olivat menettäneet kärkensä ja merkityksensä.

Näytäntöiltana ei mikään minua häirinnyt. Sain kaikessa rauhassa
olla se Daniel Hjort, jonka elämän ja kohtalon kuvauksen olin oman
olemukseni ytimiin valanut.

Ruutiholvikohtaukseen asti, jolloin roolin tähdellisin osa loppuu, en
paljoakaan tiedä tästä illasta. Heräsin todellisuuteen vasta vähin
erin, loppumattomien kättentaputusten ja esiinhuutojen pauhinassa.

Kiihkeän kohtauksen ja suosionmyrskyn huumaamana en ollut ensin
selvillä mistä oli kysymys ja aioin poistua näyttämöltä. Mutta
Castegrén tarttui käsivarteeni ja valvoi tarkasti, että astuin
kiittämään aina esiripun noustua. Ja se nousi ja laski, nousi ja laski
myötäänsä.

— Loistava menestys! Suurenmoinen menestys! — toisti Castegrén aina,
kun työnsi minut suosiosta kiittämään.

— Uskotaan nyt jo, ja annetaan olla! - sanoin vihdoin, kun olin päässyt
entiseksi itsekseni.

— Mitä sanotte? — sähähti Castegrén kuumeisesti. — Ettekö kuule sitä
myrskyä? Sisään!

Kun suosion myrsky vihdoin lakkasi, tarttui Castegrén molempiin käsiini
ja pusersi niitä, loistaen tyytyväisyydestä.

— Sanoinhan sen! Sanoinhan sen! — hymyili hän ystävällisesti.

Kiitin häntä lämpimästi sekä luottamuksesta että avuliaisuudesta ja
poistuin pukuhuoneeseeni.

Melkein saman tien astui Eino Leino ovesta sisään iloisena ja
säteilevänä.

— Kas sillä tavoin! Sillä tavoin! — sanoi hän puoliääneen. — Sellainen
voitto! Yleisö on voitettu ja kaikki on voitettu!

— Vai niin, — sanoin hajaantunein tuntein. — Ehk'ei se mennyt vallan
hullusti.

— Hullustiko? — sanoi Leino vielä hiljemmin, ettei kuuluisi seinän
taakse. — Kuulumaton voitto se oli! Täydellinen menestys! Teit ihmeitä!
Voitit itsesikin!

Kun tämä ilta sittemmin loppui, ymmärsin jo vihdoinkin, ettei enää
ollut syytä kantaa raskasta epäilyksen taakkaa, ja viimeisenkin
häivän poistivat siitä seuraavan päivän arvostelut. Poistivat ehkä
muistakin kuin minusta, sillä vielä viisitoista vuotta jälkeenpäin
kirjoittaa Eino Leino eräässä julkaisussa tästä tapauksesta ja minun
liittymisestäni Ruotsalaiseen Teatteriin:

"Yritys oli kummaltakin puolen yhtä uhkarohkea, vaikka hän
jokapäiväisessä elämässä puhuikin ruotsia moitteettomasti, ei
silti ollut suinkaan sanottu, miltä hänen ruotsinkielensä kaikuisi
näyttämöltä varsinkin tämän kaikista teatteriyleisöistä kriitillisimmän
korvaan, joka vielä silloin ei osannut arvostaa edes omia kotimaisia
_ruotsalaisia_ näyttelijöitään. Mutta Halme luotti itseensä ja teatteri
häneen.

"Me mukana olleet muistamme kyllä Daniel Hjort-illan. Jo ensi
vuorosanasta huomasi, että Halme oli päättänyt onnistua — oli
päättänyt valloittaa taiteellisen voitonpalmun. Hänen äänensä
kaikui kuin metalli, hänen intohimonsa oli suuri ja syvä kuin meri,
hänen murheensa ja traagillinen onnettomuutensa pilkkopimeä kuin
sysimustan, pohjattoman kuilun syvyys. Hän ei ollut vielä ikinä
näytellyt niin hyvin. Mitä hänen ruotsinkielenkäyttelyynsä tuli, se
oli lyhyttä, tiukkaa ja täsmällistä, ei tosin mitään kukkaiskieltä,
mutta vaikuttavaa omalla karuudellaan ja koruttomuudellaan. Hän sai
voitonpalmun.

"Muistan miten me katsomossa olleet suomalaiset riemuitsimme sinä
iltana. Sillä olihan hänen voittonsa samalla voitto suomalaisuudelle,
eritoten luonnollisesti suomalaiselle näyttämötaiteelle, joka täten oli
kestänyt tulikokeensa näidenkin ruotsalaisuudelle pyhitettyjen orsien
alla."

Tätä lämminhenkistä kuvausta laajentanee vielä se, mitä Leino sanoi
seuraavana päivänä niistä viheltäjistä, joiden määränä oli toimittaa
minut sinne, missä pippuri kasvaa.

— Jos siellä viheltäjiä oli, — myhäili Leino hyvätuulisena, —
niin olen varma, että juuri he olivat katsomon haltioituneimpia
suosionosoittajia. Kuinka nuori väki olisi voinut pysyä pahoissa
aikeissa sellaisena iltana ja sellaisessa innostuksen myrskyssä?
Mahdotonta! Luulen päinvastoin, että heidän kansallinen
yhteenkuuluvaisuutensa illan sankariin puhui heidän sydämissään
hyvinkin voimakasta kieltä. Luulen, että he olivat hyvinkin ylpeitä
siitä, mitä me pystyimme näyttämään vieraassakin ympäristössä. Se oli
inhimillisin ja oikeudenmukaisin tulos siitä matalasta yrityksestä.
Pian painui tämä samoinkuin muutkin ilkeämielisyydet pilanalaiseen
asemaan siinä jatkuvassa ryöpyssä, minkä Hjortin yhä jatkuvat näytännöt
aiheuttivat. Näytelmä esitettiin täysille huoneille ja innostuneelle
yleisölle puoliväliin toistakymmentä kertaa, mikä senaikuisiin oloihin
ja katsomon tilavuuteen nähden oli pidettävä erikoisena saavutuksena.
Mutta ei se saavutus ollut kuitenkaan yksinomaan ruotsalaisen
yleisön ansio. Teatterissa puhuttiin yleisesti siitä, että suuri osa
suomalaistakin teatteriyleisöä kävi näissä näytännöissä.

Tämä tieto oli minulle henkilökohtaisesti hyvinkin mieluinen ja
lohduttava siinä tilanteessa, mihin omituisten olojen pakosta olin
joutunut.



5.

IHMISTEN ILMOILLA.


Kiinteästä työskentelystäni ensimmäistä ruotsinkielistä esiintymistäni
varten oli vastaisuudellekin niin suuri hyöty, että seuraavien roolien
valmistaminen alkoi sujua verraten helposti ja roolieni laajuuteen
nähden suhteellisesti samassa työtahdissa kuin muidenkin näyttelijäin
työskentely.

Kun tämän huomasin, rupesin jonkin verran irtautumaan eristetystä
korpielämästäni ja pistäytymään ihmisten ilmoilla silloin tällöin.

Yhteisten harrastusten puute rajoitti kuitenkin seurusteluni teatterin
henkilökunnan kanssa jotenkin vähiin. Poikkeuksen tässä suhteessa
teki mielenkiintoni erääseen nuoreen näyttelijään, avokatseiseen
lundilaiseen ylioppilaaseen Gustaf Lindeniin, jonka lahjakkuus vei
hänet sittemmin Wieniin Kainzin oppilaaksi, teki hänestä opettajansa
ystävän ja vähän myöhemmin tukholmalaisen regissöörikuuluisuuden, jota
mainetta hän vielä tänäkin hetkenä kantaa kiistattomalla oikeudella.

Ystävyyssuhteeni herttaiseen ja iloiseen "Muckiin", josta
toverillisesta nimityksestä Linden erikoisesti piti, kiinnitti
Eino Leinonkin huomion tähän lundilaiseen nuorukaiseen. Heidänkin
keskensä solmiutui ystävyyssuhde, jolla oli syvempi pohja kuin minkä
näyttelijäin tuttavuus ylimalkaan voi edellyttää.

Paitsi yhteisymmärrykselle rakentuvaa seurustelua, milloin iloisuuden
ja milloin vakavan keskustelun merkeissä, sukeutui keskuudestamme
pientä työn touhuakin. Axel Ahlberg, joka mielellään viihtyi siinä
kirjallistaiteellisessa keskustelun pyörteessä, mikä aina oli ominaista
Leinon ja minun välisessä, leikkiä ja totta ja lukemattomia eri asioita
hipovassa juttelussa, oli innostuneena tästä osallisuudesta ryhtynyt
tekemäänkin jotakin. Hän oli ruotsintanut Eino Leinon "Johan Wilhelmin"
ja minun näytelmäni "Mestari Garpin".

Näiden näytelmien kieliasut tarkisti sitten Muck ja viimeisteli ne
aitoruotsinkielen mukaisiksi, Leinon ja minun seuratessa hänen työtään.
Sen päätyttyä joutuivatkin näytelmät sitten Ruotsalaisen Teatterin
näyttämölle.

Puhtaasti suomenkielinen seurustelu oli minulle kuitenkin niin
kiehtova, että sen vetovoima kuljetti minut joskus nuorsuomalaiseen
klubiin, minne Leinon kanssa mielelläni pakenin samankielisten ja
-mielisten ystävien piiriin.

Näihin aikoihin oli Suomettaren alakerran Matti minuun juuri julmasti
suuttunut. Jo pitemmän aikaa oli Matin kirjeissä käsitelty minua ja
olemistani Ruotsalaisessa Teatterissa perin karkeakätisesti. Letkausten
älyllinen puoli ja tyylillinen joustavuus olivat kuitenkin sitä laatua,
että ne saivat naurajat vastaansa ja tuottivat Leinolle ja minulle
monta peräti rattoisaa hetkeä.

Klubilla syntyi monta pilailua tästä vätystämisestä, jossa puhuttiin
minun "tukkijokilaisesta huitomis- ja hoilaamisnäyttelemisestäni",
yleisön mausta ja hankitusta arvostelusta ja milloin mistäkin
nurkantakaisen sisun purkauksista.

Tiesimme kuka tämä kirjoittaja oli, ja tiesimme, että tämä
pahatuulisuus oli peräisin erään näytelmän esityksen ajoilta
Arkadiasta, joten hyökkäykset saivat aikaan pelkkää pilailua.

Kun nämä Matin pommitukset eivät kuitenkaan näyttäneet lakkaavan, ja
kun hänen erinomaisiin keittoihinsa oli jo sekoitettu Eino Leinonkin
nimi, yltyi Leino kerran vakuuttamaan, että hän vielä julkisesti
paljastaa kirjoittajan nimen.

Pari päivää myöhemmin oli klubilla eräässä pienessä seurassa sangen
lysti hetki. Luettiin ääneen Päivälehdestä erästä Eino Leinon
kirjoitusta, joka sisälsi muutamia ystävällisiä nyhjäyksiä Suomettaren
Matille siitä, ettei pidä alentaa koseriaa pelkäksi nopostelemiseksi.

Kirjoitus nostatti hilpeän mielialan. Sanottiin yhtä ja toista, mutta
kahta pääasiaa pidettiin parhaina. Leino oli ovelasti paljastanut Matin
olemuksen ja oli keksinyt kieleen uuden teonsanan, nopostella, jonka
merkitys oli kuvaava ja itsestään selvä.

Sinä iltana käytettiin uutta sanaa hyvin ahkerasti, ja sen jälkeen se
jäi sanomalehtien välityksellä yleiseen käytäntöön. Mutta Matti otti
siitä niin nokkaansa, että lakkasi ainakin Leinoa ja minua ahdistamasta.

Silloisissa illanistujaisissa harrastettiin aina vakavien asioitten
pohtimista ja ilakoitiin vilpittömästi jos huumori sattui niitä
osavasti höystämään Siten pysyttiin pirteinä, ja lausutut mielipiteet
painuivat muistun.

Kun nyt satuin näin mainitsemaan näistä istujaisista, jotka osaltaan
merkitsivät minulle ihmisten ilmoilla olemista, en voi olla kertomatta
eräästä keskustelusta, joka oli kuin jatkona edelliseen tapahtumaan
vaikkei siinä minkäänlaista nopostelua käytettykään. Oli johduttu
puhumaan lukemattomista vaikeuksista taiteilijain teillä.

— Onhan niitä vaikeuksia vaikka minkälaisia — puheli Pekka Halonen
hiljaiseen, vakavaan tapaansa — Mutta luulenpa sittenkin, että
mökinpojan vastamäet ovat pahimmat. Vaikka kuinka yrität nousta, niin
jopa taas on ahde edessä.

— Sitä en ymmärrä! -sanoi Sibelius intoisesti — Mökinpojan onni
on siinä, että hän lähtee kansasta ja taiteen suurin ansio on
kansanomaisuus. Minulla vaikeuksia on ollut noissa mäissä, joita on
täytynyt kulkea yhä alemma ja alemma, päästäkseni kansaan käsiksi.

Tuli hetken hiljaisuus, eikä kukaan sanonut mitään tähän väitteeseen.

— Missähän me sitten olemme mahtaneet tulla vastakkain? — sanoi Halonen
harvakseen ja katsoi tiukasti Sibeliusta silmiin.

Kuuntelijain hengitys salpautui hetkeksi, mutta sitten räjähti iloinen
nauru. Sen jälkeen oli muutettava keskustelun aihetta, sillä kukaan ei
halunnut lähteä kiipeilemään Jannen ja Pekan ahteille.



6.

NEUVOTON NEUVONANTAJA.


Seurusteluni Suomalaisen Teatterin henkilökunnan kanssa oli tyyten
loppunut.

Sivumennen voinen tässä mainita ainoan, surullisenlystillisen
kosketuskohdan, jonka nämä entiset työtoverini saivat aikaan.

Jonkun vilkas äly oli saanut selville, että näyttelijä Malmströmin
syntymäpäivä sattui samalle päivälle kuin minun lahjanäytäntöni.
Keksintöä voi pitää jotenkin valppaasti tehtynä, sillä harvat
Ruotsalaisen Teatterinkaan jäsenistä olivat tästä syntymäpäivästä
selvillä. Eikä toisin voinutkaan olla, koska vain taiteilijavuodet
pantiin merkille eikä ikävuosista paljoakaan välitetty.

Nyt minun lahjanäytännöstäni tehtiin kuitenkin toisen näyttelijän
merkkipäivä, vaikka lahjanäytäntö, yleisen tavan mukaan, oli
resetinsaajan juhla.

Entiset työtoverini eivät muistaneet minun olemassaoloani ollenkaan,
vaan lähettivät Malmströmille komean, sinivalkonauhaisen ja kultaisin
kirjaimin omistetun laakeriseppeleen — ellei ehkä tämän seppeleen
mukana tullut sanaton tervehdys minullekin. Ja niinpä taisi tullakin,
koska se herätti näyttämöllä yleistä mieltenkuohua ja viaton Malmström
oli syvästi loukkaantunut siitä, että häntä suvaittiin pitää
mielenosoitusten astinlautana ja välikappaleena. Sain sanoa hänelle
monta lohduttavaa sanaa, ennenkuin hänen myrtynyt mielensä jossakin
määrin rauhoittui.

Ottamatta lukuun osanottoani Malmström mielialaan ei tämä omituinen
seppele tehnyt vaikutusta kuin sen, että vilpittömästi häpesin entisten
työtoverieni puolesta, joiden ajattelemattomuutta en pystynyt tässä
vieraassa ympäristössä edes päällisin puolinkaan siloittelemaan.

Yritin sanoa, niinkuin asian ymmärsin, että jokin ilkeämielinen
oveluus oli eksyttänyt suomalaiset näyttelijät tällaiseen. Mutta sille
puolustukselle vain naurahdettiin ja sanottiin, että eivätkö he sitten
pidä tapana itse ajatella asioitaan.

Olin aseeton, eikä ollut muuta keinoa kuin vaieta. Sitä tahdittomuutta,
mikä oli tapahtunut näitten ruotsinmaalaisten näyttelijöitten nähden en
voinut mitenkään päin olemattomiin pyyhkiä.

Tämä välikohtaus selittänee selvemmäksi sen, mitä sanoin
seurustelustani suomalaisten näyttelijöitten kanssa. Poikkeuksen teki
tässä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, Axel Ahlberg. Hän
kävi luonani entiseen tapaansa, ainakin kerran kuukaudessa ja aina
sunnuntai-aamupäivisin.

Sentähden olin vähän oudostunut, kun hän soitti eräänä vapaailtana ja
kysyi, olisiko aikaa pientä keskustelua varten. Tietysti oli. Eihän
minulla toki sellainen hoppu ollut.

Ahlberg tuli ja oli tavallistaan vakavampi, aloittaessaan asiansa
melkein suoraa päätä.

— Tulin hakemaan viisasta neuvoasi ja juttelemaan eräistä
teatterioloista, jos sallit, — puheli Ahlberg hyvin tärkeänä.

Puhelun viimeiset sanat johtuivat siitä, että olimme, Arkadiasta
lähtöni jälkeen, aina visusti karttaneet kajoamista teattereittemme
sisäisiin asioihin. Jos keskustelumme sattui teattereihin, niin
se kosketteli vain yleisesti tunnettuja seikkoja tai ulkomaisia
teatterioloja. Sentähden hämmästyinkin vähän, kun Ahlberg halusi noin
oikopäätä rikkoa sanattoman sopimuksemme.

— Jotakin peräti tärkeätä on kai sitten tapahtunut, — sanoin melkein
kartellen, sillä vähitellen olin tehnyt sen huomion, että olin
suomalaiseen teatteritaiteeseen nähden aikalailla vereslihalla. En
halunnut siitä ainakaan mitään turhanpäiväistä jutustelua.

— Mitään erikoista uutta ei oikeastaan ole juuri tällä hetkellä
tapahtunut, — puheli Ahlberg äskeiseen tapaansa. — Tapahtumat ovat
iältään hyvinkin vanhoja. Asia on vain niin, että ne sinun lähtösi
jälkeen ovat peloittavasti alkaneet kehittyä. Sinä olit laitoksessa
kuin jonkinlainen aallonmurtaja.

— Olinko? — kysyin huvitettuna.

— Olit! - sanoi Ahlberg tiukasti. - Estit vallan siirtymisen
hutiloiviin ja harkitsemattomiin viipperyyksiin. Et taida muistaakaan
enää, että suorastaan kielsit nuorukaisohjaajan sekaantumasta
komentavin sävyin sinun taiteelliseen työhösi.

— Kyllä sen muistan, — myönsin naurahtaen. — Mutta sehän oli niin
peräti kakaramainen yritys. Kaikkihan olemme olleet nuoria.

— "Olleet" merkitsee tietääkseni mennyttä aikaa, — sanoi Ahlberg hienon
ylhäisesti, jota tapaa hän mielellään käytti. — Paha vain, että sitä ei
voi kaikkiin sovittaa. Sanon vieläkin, että olit kuin aallonmurtaja.
Sen sattuvammin en voi sinua kuvata. Nyt sinä olet poissa, ja pärskeet
roiskuvat meille päin silmiä. Olotila on tullut sietämättömäksi. On
kuin Nemesis olisi levittänyt siipensä kaiken ylle. Mitään ratkaisevaa
ei tapahdu. Mutta myötäänsä tapahtuu ja milloin tahansa voi tapahtua
jotakin epämieluista. Oikea johtaja näyttää menettäneen tasapainonsa ja
jalansijansa. Ei näytä olevan selvillä missä ja miten seisoisi.

— Juttelethan nyt kautta rantain kuin Esko, — sanoin hymyillen ja
yritin kääntää keskustelun kevyempään muotoon.

— Koetan parhaani mukaan karttaa karkeita sanoja, — sanoi Ahlberg
lyhyesti. — Sanon kuitenkin vielä, miltä minusta tuntuu. Olen saanut
sellaisen mielikuvan, että pitäisi sääliä Bergbomia. Hän on kiihkeästi
kaivanut kolmekymmentä vuotta ja on vihdoin sattunut kaivamaan
sellaista kuoppaa, josta on noussut hänen oma kohtalonsa. Sen edessä
hän nyt mielestäni seisoo avuttomana, ja minun pitäisi häntä sääliä,
mutta mitä se auttaa, kun en enää muutenkaan kestä sotkuista tilannetta
enkä ole itsekään säälin puutteesta kaukana. En tullut luoksesi
soimatakseni ketään, sillä se ei sinua miellyttäisi eikä se minua
auttaisi. Tämän verran kerroin vain sen tähden, että ymmärtäisit minut,
kun sanon, että olen vakavasti päättänyt pyrkiä pois laitoksesta.

— Poisko? — kysyin hämmästyneesti.

— Niin. Sentähden tulin sinun kanssasi neuvottelemaan.

— Kuinka päin olet sitten ajatellut asian järjestettäväksi?

— Olen saanut rohkean päähänpiston, jonka täytäntöönpanossa pyydän
kuitenkin sinun neuvoasi. Olen ajatellut pyrkiä Ruotsalaiseen
Teatteriin.

Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun tämän kuulin. Monetkin ajatukset
välähtivät tuossa tuokiossa aivojeni halki. Hyvin tärkeä oli ajatus
Ahlbergin sopivaisuudesta tämän laitoksen tiukkaan työtapaan, mutta
tärkeimpänä pidin kuitenkin sitä, ettei vanha työtoveri saisi sellaista
käsitystä, että jotenkin vastustaisin suunnitelmaa, jonka kanssa
minulla ei tietenkään ollut minkäänlaista henkilökohtaista tekemistä.

— Jos sallit, niin selitän tarkemmin, kuinka olen tullut ajatelleeksi
tätä mahdollisuutta, — jatkoi Ahlberg, kun näki minun hämmästykseni ja
miettimiseni. — Jo niihin aikoihin, kun sain kuulla, että sinut oli
pyydetty Ruotsalaiseen Teatteriin, tulin ajatelleeksi, että olisikohan
heidän piireissään noussut uudelleen kysymys heidän teatterinsa
kansallistuttamisesta. Mitä arvelet?

— Siitä en tiedä mitään, — sanoin epäillen. — Kaipa he jo puolen
vuosisataa ovat sitä asiaa hautoneet. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa.
Mutta ainahan siellä on kuulunut ääniä, että se on jo myöhäistä. Enkä
luule, että he vieläkään ovat päässeet sen pitemmälle. Eivät ainakaan
minun avullani, sillä alun pitäen olen aikani määrännyt kahdeksi
vuodeksi. Kun se aika täyttyy, lähden sieltä tieheni.

— Onko se päätöksesi? Sitä en tietänyt!

— Peruuttamattomasti. Jo kieliharrastustenikin vuoksi pidän
velvollisuutenani palata suomalaiselle näyttämölle tavalla tai
toisella. Se kysymyshän katkaisi lopullisesti keskusteluni Ranftinkin
kanssa tukholmalaisista vierailunäytännöistäni. Halusin näytellä
suomenkielellä, ja sitä ei Ranft uskaltanut yrittää. Kieltämme ei
pidetä samanarvoisena kuin mitä tahansa muuta kieltä. Se tieto
pakottaa minut tekemään mitä voin, vaikka olosuhteet olisivat vieläkin
mahdottomammat. Muistathan, kuinka työni katkaistiin Arkadiassa, ja
muistat kai, kuinka juuri se seikka minua suretti.

— Muistan kyllä, mutta jälkeä jättämättä ei työsi kuitenkaan jäänyt.
Moniin se jo ehti vaikuttaa. Pahimmin kai minä putosin kelkasta. Enkä
siitä nyt välittäisikään, jos voisin siirtyä toiseen laitokseen.
Tuulentupani hajosi nyt kuitenkin ensimmäisessä muodossaan. On siis
ajateltava asiaa vain sellaisena kuin se on. Luuletko, että voisin
sentään yrittää, varsinkin, kun sinä jätät laitoksen?

— Ehkä juuri sen tähden hyvälläkin syyllä! Mikä estää puhuttelemasta
Castegrénia.

— Haluaisin kernaammin kääntyä suoraan johtokunnan puoleen, — sanoi
Ahlberg arvelevaisena.

— No, puhuttele sitten Frenckelliä! Hän on johtokunnan puheenjohtaja.
Mukavimmin voit tavata hänet lehtensä toimituksessa.

Keskustelimme vielä pitkän ajan, mutta mitään kehoittavaa en voinut
sanoa sinne tai tänne.

— Niinpä sitten menen, koska sinäkään et ole pannut vastaan, — sanoi
Ahlberg päättäväisesti lähtiessään. — Jos ei mitään uskalla, ei mitään
voitakaan!

Tunsin, että olin ollut kovin neuvoton neuvonantaja, mutta jälkeenpäin
en siitä ollut varsin pahoillani, kun sain Ahlbergilta kuulla, että
Frenckell ei ollut halunnut ottaa hänen ehdotustaan käsiteltäväksi,
kun hän ei ollut eronnut Suomalaisesta Teatterista. Oli päinvastoin
kehoittanut Ahlbergia pysymään entisellä paikallaan.

Saman neuvon olisin minäkin antanut, jos olisin voinut.



7.

TIEN MUTKASSA.


Kun toinen vuoteni ruotsinkielisellä näyttämöllä läheni loppuaan, olin
kuin tien mutkassa, josta sopi katsella sekä taakseen että eteenpäin.

Tässä käännekohdassa tulin jättämään jälkeeni kaksi työn vuotta,
jotka olivat merkinneet kehityksessäni yleensä, mutta varsinkin
näyttämöllisessä kehityksessäni, hyvinkin paljon.

Tutustumiseni Castegrénin tapaisen työmuurahaisen ahkeruuteen ja
työtarmoon ei voinut olla tehostamatta työskentelyni kireyttä vielä
entistäänkin tiukemmaksi.

Höyryä lisäävänä voimana vaikutti Castegrénin tarmo näyttelijäin
työhön. Väsymättöminkin kokeilu ja eri teitten tutkiminen hyvään
tulokseen pyrkimisessä oli minullekin sallitumpaa kuin milloinkaan
aikaisemmin. Tätä vapautta käytinkin sellaisissa uusissa tehtävissä
kuin "Othellon" ja "Learin" jättiläismäisissä rooleissa.

Muistelin näitä töitä nyt tien käänteen tullen kuin tilityksenä
kuluneesta kahdesta vuodesta.

Saatuani Othellon ulkonaisesti haltuuni ryhdyin vasta sitten
valamaan sen luonteeseen syvyyttä ja leveyttä ja alkuperäistä
rajuutta. Onnistuin sijoittamaan osan lepotiloihin syviä rintaääniä,
kiihtymyskohtiin eräänlaista barbaarista kimakkuutta ja toivottomuuteen
kohtalon runtelemaa värittömyyttä ja osaksi rikkinäisyyttäkin. Saatuani
täten äänenkäytön taipumaan kaikkinaisiin sisäisiin vivahduksiin ja
myös ulkonaiseen elehtimiseen rupesin vähin erin siirtämään luonnoksen
muotoja nykyaikaiseen elämään. Tunsin joka hetki, että yritys oli kovin
arkaluontoista ja että se oli lopetettava kernaammin liian aikaisin
kuin liian myöhään.

Näin syntyi uudenaikainen käsittely, joka herätti niidenkin vilkasta
huomiota, jotka olivat nähneet useimmat kuuluisuudet tässä osassa.
Sanoivat, että Othelloni oli nykyaikaisempi ja kuitenkin rajumpi
kuin mikään heidän ennen näkemistään "mustista miehistä". Saman
yksinkertaisen tekotavan siirsin myöskin Learin luonnehtimiseen, ja
äänen käyttelyyn panin siinä yhtä suuren merkityksen. Roolin erilaisuus
vaati kuitenkin omalaatuistaan sijoittelua.

Alussa uhosi Learin äänestä vielä miehuudenaikuista syvää voimaa,
vieläpä hiven sankarin levollisuuttakin, kuvastellen Learin entistä
mahtavuutta, mutta luonteen heikkenemisen pilkahdukset esiintyivät pian
äänen ryöpsähdellessä luontaisen voiman olotilasta korkeampiin ääniin.

Roolin pituuden ja laajuuden tähden oli tarkoitettu menettelyni
kuitenkin äärimmilleen hiottava voidakseni tarkalleen ja hypähtelemättä
kuvata luonteen alituista heikontumista ja kaventumista. Onnistuin
tässä kuitenkin niin tasaisesti, että teknillistä tekotapaani eivät
monet huomanneet, vaikka sanoivatkin, että ohut lapsen ääni teki
näytelmän lopussa unohtumattoman vaikutuksen.

Olin tyytyväinen tulokseen, sillä eihän näyttelijän tekotapaa saakaan
huomata, vaan ainoastaan vaikutuksen.

Molemmat näytelmät saivat osakseen suunnatonta suosiota ja menivät
peloittavan monta kertaa. Sanon peloittavan — sillä ne olivat niin
hirvittävän raskaat näytellä.

Sanomalehtienkin arvostelut olivat myötämieliset. Vieläpä viisitoista
vuotta myöhemmin kirjoitti Eino Leino eräässä katsauksessa:

"— — Hänen toinen suuri voittonsa tältä ajalta oli _Othello_ ja
kolmas oli _Lear_, jotka hän mitä uhkarohkeimmin nykyaikaistuttaen
teki kokonaan omiksi, kaikkia perintätapoja murtaviksi nerokkaiksi
taideluomikseen. Kuitenkin oli hänen asemansa enemmän tai vähemmän
kiero Ruotsalaisessa teatterissa, ellei mielinyt itsekin samalla
muukalaistua ja käydä kokonaan vieraaksi suomalaisen näyttämötaiteen
kehitykselle. Sitä taas ei Halme tahtonut ja siksi hän erosi
Ruotsalaisesta teatterista."

Kun nyt jouduin näin hyppäämään ajassa eteenpäin, niin lienee syytä
mainita, että jo kymmenen vuotta Ruotsalaisesta Teatterista eroamiseni
jälkeen olivat suomenkieliset lehdet kauttaaltaan valmiit puhumaan
taiteestani samassa äänilajissa kuin ennenkin ja koettivat unohtaa,
että olin kuulunut Ruotsalaiseen Teatteriin, johon liittymiseni ja syyt
siihen olivat ehkä jo silloin siirtyneet pois hartioiltani.

Niinpä kirjoitti U.S. 27/11 13 pitkässä artikkelissa 25-vuotispäivänäni
m.m. seuraavaa: "Kaarle Halmeen taiteessa on ilmennyt aina mitä selvin,
itsetietoisin pyrkimys kaiken näyttelijätaiteen perusaatteen, puhutun
sanan lausumisen täydellisentämiseen mahdollisimman korkealle —
yksityisen sanan, tavun, äänteen, jotta koko se sielullinen sisällys,
joka tämän puhutun sanan on määrä ilmaista, tulisi tehoisimmin
aistittavaksi. Eikä liene moni muukaan näyttelijäkuuluisuus voinut sen
enempää sanan ihanaa valtaa saavuttaa kuin hän. Hänen lausumisensa
on aina ollut mallikelpoista, jopa mestarillista. Ja suomenkieli on
harvinaisen miehekkäänä, äänteellisesti kauniina soinnahtanut hänen
suustaan. Hänen näyttämöllinen tekotapansa on tähdännyt sinne, minne
kaiken hyvän taiteen: vähin keinoin suuren aikaansaantiin. Täydellinen
eleitten hallitseminen, jonka hän saavutti, ja niiden säästeliäs,
viisas käyttö on yhdessä kuninkaallisen ulkomuodon kanssa luonut
todella monen monta sydäntä sykähyttävää näyttämökuvaa — —"

"Karjala" kirjoittaa 28/11 13: "— — hänen varsinaiset taipumuksensa
ja lahjansa vetivät etupäässä klassilliseen sankaridraamaan, jonka
mahtavat haamut hän on loihtinut nähtäväksemme tavalla, jonka vertaista
ennen ei suomalaisella näyttämöllä oltu nähty. Hänen esityksissään
oli sisällinen puoli, sielukkuus päässyt täysiin oikeuksiinsa, hän
syrjäytti onton paatoksen, joka aikaisemmin oli ollut vallitsevana. —
- Tämä hänen toimintansa suomalaiseni näyttämötaiteen palveluksessa
on jättänyt syvät jäljet tähän taiteeseen. Hänen hillitty, luontainen
esitystapansa ei ole ollut vaikuttamatta ympäristöönkin, joka juuri
tällä alalla on saanut häneltä vaikutteita, samoin kuin siinä syvässä
hartaudessakin, jolla hän eri tehtäviin antautui."

H.S. kirjoittavat 27/11 13: "— — varsinaisen maineensa hän loi etevänä,
monipuolisena luonnenäyttelijänä voimakkaalla ja samalla hillityllä
tekotavallaan, joka lupasi suomalaiselle näyttämötaiteelle aivan uusia
mahdollisuuksia. Ken sai 1890:n luvun lopussa ja 1900 tienoissa nähdä
hänen mahtavat Kullervonsa, Daniel Hjortinsa, Othellonsa tai kuningas
Learinsa liikkuvan lavalla ja kuulla heidän vuorosanojensa putoilevan
raskaina ja harkittuina näennäisesti kylminä, mutta sisäisesti
kuumeisina ja intohimoista hehkuvina, on myöhään unohtava niiden
tekemän vaikutuksen — —"

Kansan Lehti kirjoittaa 27/11 13: "— — luettelo antaa jonkinlaisen
aavistuksen siitä suuremmoisesta näyttämötyöstä, jonka Halme on
neljännesvuosisataisena työkautenaan suorittanut. Päätään pitempänä
muita kohoaa hän sivistystyön tällä alalla, ja hänellä on aivan
erilainen merkitys näyttämötaiteemme historiassa."

T:reen Sanomat kirjoittavat 27/11 13:

"Näyttelijä, teatterinjohtaja ja kirjailija, ne ovat Kaarle Halmeen
arvonimitykset ja samalla niiden lahjojen ja ominaisuuksien
ulkonaiset tunnussanat, joihin hänen työnsä ja taiteilijaelämänsä
sisältyy. Näyttelijänä ja teatterinjohtajana hän seisoo maamme
ensimmäisten rivissä ja loitolle loistaa siinä hänen voimakas,
mahtava taiteilijapersoonallisuutensa, jonka arvoa, ikäänkuin
kauniina lisäheijastuksena, on kohottamassa hänen runsas
näytelmäkirjallinen tuotantonsa. — — Kaarle Halme kuuluu niihin, jotka
hänen nuoruusvuosinaan vallinnut suuri henkisen heräämisen aika,
tuo voimakas kevättunnelma toi kansallisen taiteemme palvelukseen.
Siksipä on käsitettävissäkin hänen uupumaton innostuksensa ja
herkeämätön työnsä, mikä kaunistaa hänen taiteilijaelämänsä tähän asti
vierähtänyttä vuosisadan neljännestä. Se työ on arvokasta, voimakkaan
taiteilijapersoonallisuuden kotoisen sivistyselämämme kohottamistyötä
— —"

Keski-Suomen Sanomat kirjoittavat 27/11 13:

"— — Eikä hän tyytynyt vain tallaamaan kansallisen näyttämömme
uranaukaisijain ja vanhojen tukipylväiden aukomia polkuja,
vaan vei kehitystä eteenpäin — — juhlallisen pateettisuuden
kannattaman tekotavan sijaan hän ensimmäisenä maassamme pyrki
syvempään sielulliseen analyseeraukseen ja sen mukaan tyyliteltyyn
yksinkertaisempaan luonnollisuuteen. Yleisö ja arvostelu tunnustivat
yksimielisesti hänen taiteellisten saavutustensa arvon — —"

Tähän tapaan kirjoittivat maan kaikki sanomalehdet, purkaen mielialansa
usein runoihin ja hauskoihin pilakuviinkin. Näissä maininnoissa
kirjoitettiin myöskin teatterinjohtajasta ja kirjailijasta. Lyhyyden
vuoksi riittänee vain yksi sitaatti kummaltakin alalta, varsinkin,
kun eri sanomalehtien erilliset tunnustukset aivan kuin pusertuvat
seuraaviin Eino Leinon kuvauksiin:

"Kaarle Halmeella olikin näyttämöiden johtajaksi, ohjaajaksi ja
opettajaksi kaikki siihen tarvittavat edellytykset. Itse etevänä
_lausujana, näyttelijänä ja tottuneena teatterimiehenä_ hän saattoi
antaa näyttelijöille mitä havainnollisimpia neuvoja ja naulanpäähän
iskevimpiä opastuksia. Itse _kirjailijana_ hän saattoi tulla hyvin
toimeen kirjailijoiden kanssa, ymmärtää heidän usein itseltäänkin
salattuja tarkoituksiaan ja ottaa tehokasta osaa heidän teostensa
lopulliseen muovailuun. Itse harvinaisen käytännöllisenä ja tarmokkaana
_näyttämötyöntekijänä_ hän voi ottaa huomioon myös kaikki tämän työn
tuhannet pikkuseikat ja olla avuksi niissä. — Se, joka on nähnyt
Kaarle Halmeen kerran täydellä terällä ohjaavan näytelmää, ei hevin
unohda sitä. Ei niin, että hän suinkaan joka harjoituksessa tekisi
sitä. Hän istuu, hän tutkii näyttelijän mahdollisuuksia, hän antaa
kunkin rauhassa syventyä osaansa. Hän vartoo hetkeään. Se tulee sitten
jossakin harjoituksessa kuin tuli ja leimaus. Hän iskee äkkiä kiinni
jokaiseen yksityiskohtaan, antaa vivahduksia, korjaa äänenpainoja,
osoittaa epäjohdonmukaisuuksia, kiihoittaa näyttelijää yliluonnollisiin
ponnistuksiin. Nyt hän on ohjaaja Jumalan armosta, nyt hän on ihmisten
muovailija. Hän itse palaa, hän hehkuu, hän näkee näkyjä, hän ajaa
takaa kangastusta, joka on hänen sielunsilmissään. Täytyy olla idiootti
näyttelijäksi, joka ei opi enintä mahdollista sellaisista juhlahetkistä
—"

"Oltuaan välillä allekirjoittaneen mukana perustamassa Helsinkiin
Suomen ensimmäistä ulkoilmateatteria _Helkanäyttämöä_ (1912) on Halme
vasta viime vuosina toteuttanut sen ajatuksen, johon sekä luonto
että kohtalo, toisin sanoen hänen oma lahjakkuutensa että meidän
näyttämötaiteelliset olosuhteemme näyttävät hänet jo aikoja sitten
määränneen: hän on perustanut oman teatterinsa, _Näyttämö Kaarle
Halmeen_ (1915), joka eroten monessa muussakin suhteessa edukseen
kaikenkaltaisista kiertävistä seurueista on siitä merkillinen, että se
johtajansa henkilössä tarjoo näyttämötaiteemme parhaimpia saavutuksia
kaukaisimmillekin maankulmille. Pari tämän teatterin esityksistä olen
ollut tilaisuudessa näkemään. Toinen niistä oli Ibsenin _Solness
Rakentaja_, epäilemättä koko maailmandraaman vaikeimpia tehtäviä juuri
siksi, että se on runollisimpia ja vertauskuvallisimpia, mutta josta
Halme suoriutui mestarillisella tyylitaidolla ja luovan mielikuvituksen
viivoittamalla plastillisuudella. Toinen niistä oli John Tanner
Shaw'n _Ihmisessä_ ja _Yli-ihmisessä_, missä erityisesti hänen nyt jo
klassilliseksi tahkoutunut suomenkielen käyttelynsä vietti voittojaan.

"- — suurella, 4-näytöksisellä, länsisuomalaista maalais-elämää
kuvailevalla murhenäytelmällään _Murtuneita_ (1903) Kaarle Halme
osoitti, mikä syvä näytelmäkirjallinen mahtiponsi hänessä piili rinnan
terävän luonnekuvauksen ja Jumalan armoittamalle teatterimiehelle
ominaisen taiturillisen tekotavan kanssa. Vielä nytkin se on Halmeen
parhaita näytelmiä. Tällä hetkellä on Kaarle Halmeen näytelmien luku
legio ja lienee hän eittämättä maamme enimmän näytelty draamallinen
kirjailija, samoin kun hän on kypsin ja teknillisesti kehittynein. Ei
niin, että hänen nimeänsä olisi Suomen Kansallisteatterin tai muiden
vakinaista valtioapua nauttivien taidelaitostemme ohjelmistoista
erikoisesti etsittävä. Niille eivät hänen näytelmänsä ole arvattavasti
olleet kyllin 'kirjallisia', joka onkin totta siinä merkityksessä,
että Kaarle Halme ei kirjoita mitään 'lukudraamoja' — kuten niin monet
muut meidän draamallisista kirjailijoistamme — vaan todellisia eläviä,
näyttämödraamoja, joissa jokainen sana, jokainen ele ja äänenpaino
on tarkoitettu näyttämöä varten, jotka vaativat näyttämöä ja vasta
vaikuttavat näyttämöltä. Tässä suhteessa on Kaarle Halmeella suuret
ansionsa koko suomalaisen draamallisen kirjallisuuden kehitykseen
nähden, joskin nuo ansiot meillä nykyään vallitsevan velton
kirjallisuuskritiikin ja alkeellisen draamallisen makusuunnan vuoksi
eivät vielä ole tulleet täysin tunnustetuiksi.

"Maamme keskiluokan, vieläpä sen syvien rivienkin erikoinen draamallinen
harrastus, jolle tuskin lienee tällä hetkellä vastaavaisuutta minkään
maan sivistys-oloissa, on kauneimpia lehtiä suomalaisuuden historiassa.
Tämän lehden kääntämisessä, tämän harrastuksen muokkaamisessa ja
korkeammalle taiteelliselle tasolle kohottamisessa olisi elämäntyötä
muillekin kuin Kaarle Halmeelle, joka korkeista taiteellisista
päämääristään ja harvinaisesta työtaakastaan huolimatta on saanut aikaa
tälläkin tärkeällä alalla piirtää nimensä suomalaisen viljelyksen
historiaan———

"Kansan terve vaisto on osannut oikeampaan. Niinpä ovatkin maamme sadat
edistysseurat, raittiusseurat, nuorisoseurat ja työväenyhdistykset,
rientäneet kilvan hänen teoksiinsa tutustumaan ja niitä iltamissaan
esittämään. Ei liene sitä seuranäyttämöä maassamme, jonka palkeilta
ainakaan joskus eivät olisi kaikuneet Kaarle Halmeen aina
täsmälliset, aina tervejärkiset, aina henkilöilleen sopivat ja heidän
luonnekuvauksensa puitteissa pysyvät vuorosanat. Kaarle Halmeen
nauttimaan äärettömään kansansuosioon tällä alalla on epäilemättä
vaikuttanut paljon hänen teostensa teknillinen puoli, jossa hän
käytännöllisenä teatteriolojen tuntijana ottaa aina mitä tarkimmin
lukuun näiden näyttämöiden vaatimattomat ulkonaiset olosuhteet, mutta
varmaan myöskin niiden henkinen sisältö, joka suoraan elävästä,
suomalaisesta, nykyaikaisesta kansanelämästä ammennettuna ei tee mitään
haihattelevia harharetkiä subjektiivisen tunteen tai riihattoman
mielikuvituksen maille, vaan on aina tavalliselle, luonnolliselle
ihmis-elämälle uskollinen. Kaikesta teknillisestä taituruudestaan
huolimatta onkin Kaarle Halmeen näytelmäkirjallinen taide, juuri näiden
sielullisten ominaisuuksiensa vuoksi kaikkein vähimmän sitä, mitä me
sopivan suomenkielisen sanan puutteessa nimitämme raffineeratuksi. Hän
on ennen kaikkea ratsionalistinen kirjailija.

"Mutta juuri sen vuoksi me katsomme hänen kirjailijana, samoin
kuin näyttelijänä ja teatterinjohtajanakin, vaikuttavan _makua
puhdistavasti_. — —"

Runojen puolesta puhunevat seuraavat.


KAARLE HALME

    Niin ei äidinkieli armas koskaan
    syvin, sorein soinnuin täällä soinut
    aatoksen ja tunteen asteikoissa
    rytmein luontoraikkain huminoinut
    kuin sun, suuren, suomenkieli soi.

    Sulle selvinnyt on suomalainen
    Jaakko Ilkka — vapausunelmamme
    urhokuvan syvä sydänkaiho,
    uuden päivän usko laulussamme,
    pitkän yömme kultaan luova koi. —

    Noin jos soisi suurra suomalainen,
    kaiken kauneutensa välkähdellen,
    kotien ja kontuin kieli kerran,
    silloin maailmat ne ihastellen
    tuntis aartehemme arvon tän.

    Noin jos Suomen mies ois suuri, ylväs,
    äänessänsä äidinkielen kulta,
    ryhdissänsä urhon tyyni rauha,
    katsehessa käskyssänsä tulta
    ken sen tohtis kieltää elämän?

            4/3 16 Heikki Kokko.


TERVEHDYS KAARLE HALMEELLE

60-vuotispäivänä.

    Kun taiteen taivas
    tääll' ensi kerran syttyi suuriin tähtiin
    ja papeiks Thaleian
    kun muusat seppelöivät Pohjan poikain päät,
    sun nimes eellä muiden kuultiin, nähtiin.

    On tuima taival
    myös sille, jok' on muusain lemmityinen.
    On korkein, kovin laki:
    hehkua jumalille, tulta palvella
    maailmassa, mi kylmä on ja hyinen.

    On kansan kiitos
    kuin rauta polttava, kuin iänki jäinen.
    Myös sa liet tuntenut
    harteillas monen helteen, hallan painavan,
    sa uran uurtaja, mies yksinäinen.

    Työn kiitos parhain,
    työn, mi iloss' innostuksen tehtiin!
    Kypenet hetkein suurten
    kirjailee elonkankaan kultarihmasin
    ja piirtyy kauneeks aikakirjain lehtiin.

                         L. Onerva.


KAARLE HALMEELLE

30-vuotiseen taiteilijajuhlaan.

    Yhden yll' on mahdit aineen,
    hurmat arkihopeoiden,
    Sun on ylläs yrmyt maineen,
    kullat suurna kulkijoiden.

    Yks on aatelia mullan
    maahan muuten murtuneitten,
    Sun on tähtes runon kullan,
    ristis hengen ritareitten.

    Yks on hetket tuhmin tuhlaa
    osallisten orgioissa
    Sun on kulkus suurta juhlaa
    Naxon kukkanautinnoissa.

    Siks nyt ajan inhan säälle
    aatost' yht' ei tällä kertaa!
    Laittakaamme laakerpäälle
    Naxon juhlat ettei vertaa!

    Juhlat, miss' on vaunut faunein
    täynnä Psyken viljaa pelkkää,
    miss' on hengen hehku kaunein,
    kaiken kauniin kiitos helkkää!

                 7/12 1918 Severi Nuormaa.


KAARLE HALMEELLE

30-vuotisena taiteilijajuhlanaan.

    Vihit Suomen taiteen templit,
    vihit valoin suurin,
    juutit nimes Suomen syliin,
    juutit syvin juurin.

                 Eero Eerola.


KAARLE HALME

    Mies, joka taitehemme tantereilla
    on suorimpana seissyt aina, ain'
    se kestäköön, sen kunto kukkikoon,
    sen tarmo käyköön juhliin jumalain!

               Mikko Uotinen.

Leikillisistä runoista on seuraava tilapäinen tervehdys iloisin:


        KAARLE HALMEELLE

        Turussa 31/10 1916

        Kun kuulin: jo saapuu Otheilot,
        oli kuin olis kuulunut kulttuurin kellot
        ja sivistyksen cellot
        tänne pakanain pesään
        ja Kupittaan kohtuun,
        kuin hetkeks saisin siirtyä syksystä kesään,
        murehista lohtuun,
        taitehen rauhaan hetkestä kiistain —
        Mut miksis, veli, valitsit tiistain?
        Silloinhan ain' olen muualla jossain,
        nyt olin tunnillain opistossain,
        saaperi soikoon!
        Että niin hullusti valita voikaan!
        Trotzdem — veljeni, ystävä rakkain,
        voittosi olkoon, ja on kunniakkain
        voitoista mohrein Shakespearen. —
        Sidon Sinun ohimoilles kunniakaaren
        kiitokseni hartaan! —
        Näen, että joku tässä hymyäis partaan,
        joll' olis partaa hivenen verta...
        Mutta niinkuin Esko sanoi: "Tules toinen kerta!"

                                       Tuus
                                  Severi Nuormaa.

Näistä edellä esitetyistä ja mainituista suosion ilmaisuista en
kuitenkaan vielä silloin tien mutkassa seistessäni tietänyt mitään.
En tietänyt muuta kuin sen, että olin tehnyt voitavani siinä
tukalassa asemassa, mihin kohtalo oli minut työntänyt, ja sen, että
henkeni kaipasi taas kiihkeästi jonkinlaista toimintaa suomalaisen
näyttämötaiteen taholla.

Tämän kiihkon ruokkimiseksi olinkin jo, aikoja ennen eroamistani,
ryhtynyt toimimaan kahdellakin taholla. Olin kirjoittanut näytelmän
"Murtuneita" ja olin ryhtynyt taiteelliseen ohjaustyöhön silloisessa
Työväen teatterissa, vaikka laitoksen nimellinen ja käytännöllisten
toimien sekä helppotajuisten näytelmien asiallinenkin johto oli
toisissa käsissä.

Kun Murtuneita-näytelmä valmistui, luin sen Eino Leinolle ja Axel
Ahlbergille. Molemmat olivat perin ihastuneet ja saivat minut
houkutelluksi tarjoamaan sen Kansallisteatteriin. Ojensin heidän
kehoituksestaan tämän sovinnon käden.

Kun sitten kerran jälkeenpäin satuimme Leinon kanssa tapaamaan
Ahlbergin Opriksella, tuli asia puheeksi.

— Oletko saanut kuulla näytelmästäsi? — kysäisi Ahlberg.

— Kyllä, — sanoin hymähtäen. — Se hylättiin ja lähetettiin takaisin
suureella kiireellä. Oltiin kovin kohteliaita. Kiire epäilytti
kuitenkin niin, että jäin arvelemaan, tokko Bergbom oli ojennettua
kättäni huomannutkaan.

— En minäkään sitä usko, — sanoi Ahlberg. — Taitaa olla siellä niin,
ettei oikea käsi tiedä, mitä vasen tekee. Vasen ainakin kertoili
jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella, että näytelmä ei ollut yhtään
mitään muuta kuin pelkkää Birch-Pfeifferiä alusta loppuun.

— Sitä ainakaan ei Bergbom ole keksinyt! — kivahti Leino. — Niin
typerästi ei hän toki ole voinut puhua.

— En ole kuullut Bergbomin sanovan näytelmästä ainoatakaan sanaa, —
sanoi Ahlberg erotessamme.

Mainitsin toisestakin toimintani harrastuksesta. Ohjaustyöstäni
Työväen teatterissa. Olin siihen hyvin innostunut, sillä siellä
oli joukko erikoisen lahjakkaita näyttelijän alkuja, joista useat
jatkoivat menestyksellisesti uraansa ja toisista tuli hyvinkin eteviä
näyttämötaiteilijoita (Teuvo Puro, Simo Kaario, Väinö Sola, Aatu
Palomäki y. m.)

Teatterin johtokunnan muodosti H:gin Työväenyhdistyksen
juhlatoimikunta, johon kuului innostunutta ja itseään säästämätöntä
väkeä. Yhdessä johtajan kanssa he tekivät ohjaukseni mahdolliseksi
kaikessa, missä vain eivät puutteelliset olosuhteet nousseet tenää
tekemään. Näin saatiin aikaan tuloksia, joita niissä oloissa pidettiin
suorastaan hämmästyttävinä. Varsinkin Ibsenin "Kummittelijoita" ja
Björnsonin "Yli voimain II" herättivät suunnatonta huomiota. Näytelmäin
esitystä arvosteli professori Werner Söderhjelm Hufvudstadbladetissa
niin laajasti, seikkaperäisesti ja tunnustavasti, että hänen
artikkelinsa, ehkä etupäässä oman näkökulmansa vuoksi, kiertelivät
sittemmin Norjankin sanomalehdissä.

Tunsin ilokseni, kuinka suuri työala minulla oli pääkaupungissa, mutta
en samalla voinut olla toteamatta, ettei palkaton intoileminen minulle
soveltunut. Oli ryhdyttävä johonkin muuhun.

Tien mutkasta oli tarkasti katseltava eteenpäin.

UUSIA TAIPALEITA

I.

RATKAISUJA.

Sanottuani viimeiset jäähyväiset Ruotsalaiselle Teatterille oli
lopultakin tehtävä selvä ratkaisu tulevaisuuteni suhteen.

Jätin taas, kuten kerran ennenkin, ajatuksen lausunnan opettamisesta
tuonnemmaksi ja päätin lähteä Tampereelle toteuttamaan ajatustani
teatterin perustamisesta sinne. Mutta se tuuma jäi taaskin sikseen.

Sain Viipurin Maaseututeatterin johtokunnalta sähkösanoman, jossa minua
pyydettiin sen teatterin johtajaksi.

Tuumin asiaa ja taisin vähin hermostuakin, mutta sähkötin kuitenkin
Viipuriin, että saavun sinne neuvottelemaan.

Siellä syntyi nopeasti selvä ratkaisu. Sitouduin vuodeksi
Maaseututeatterin johtajaksi ja Tampereen suhteen päätin, että kolmas
kerta toden sanokoon.

Niinpä se sitten sanoikin. Seuraavana keväänä lähdin Viipurista
Tampereelle ja sain suurin ponnistuksin Tampereen Teatterin
perustetuksi.

Näin oli tullut ratkaistuksi tämä kysymys, joka oli vuosikausia
väikkynyt mielessäni ja aina käännekohdissa vaatinut huomaavaisuuttani.
Muistoni tästä teatterin perustamisesta, joka tapahtui mahdollisimman
vaikeissa oloissa, ei kuitenkaan mahdu näitten muistelmakuvien
puitteisiin paremmin kuin Kansan Näyttämönkään perustaminen. Eivätkä
niihin mahdu kuvaukset toiminnasta äänellisen kielenkäytön hyväksi
paremmin kuin muukaan toimintani teatteritaiteen ja näytelmätaiteen eri
aloilla.

Voin vain sanoa, että tämä työmäärä vaati lukemattomia hyvinkin
tärkeitä ratkaisuja, joita on ollut pakko toimittaa, milloin
huonommalla, milloin paremmalla onnella.

2. UUTISIA.

Kahden kireän työvuoden jälkeen palasin maaseudulta Helsinkiin
tietoisena siitä, että jos aioin yhä pakottavammiksi käyneitä
harrastuksiani toteutella, niin oli se tapahtuva Helsingistä käsin.
Myönsin astuneeni harhaan. Maaseudulle poistumiseni ei ollut saanut
niidenkään ystävieni myötämielisyyttä, jotka tarkemmin tunsivat
suunnitelmani ja tarkoitukseni.

Näiden asiallisten yhtymäin arvioimiseksi olikin Eino Leino kerran
pukenut lystillisen happamen ajatuksensa muutamiin sanoihin ja lausunut
runollisessa poljennossa: "barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades".
Kotiuduttuani maaseudulta tulin ajatelleeksi tätä runoilijan
hetkellistä mielenilmaisua, sillä tästä kanervan varvusta ja leikin
lentävästä lehdestä oli Leino tehnyt lennokkaan runon, joka taas antoi
aiheen myöhäisempään näytelmään "Alkibiades".

Nuo leikin lentävät lehdet olivat aina olleet kiintoisia, sillä hyvin
monessa niissä oli piillyt ituja, joista sittemmin oli kasvanut
kauniita kukkia, jopa kukkatarhojakin. Niin oli tapahtunut itselleni ja
niin oli tapahtunut useille ystävilleni.

Kaipasin näitä henkiystäviä ja halusin tietää, kulkiko seurustelu vielä
samojen kevättuulien mukana kuin ennen?

En voinut olla tirkistelemättä, minkälaisia nyt olisivat
pääkaupunkilaiset illanistujaiset. Kaikki oli kuitenkin muuttunut!
Entisiä henkiystäviäni en tavannut, ja uusi väki muistutti
merkillisellä tavalla edellisen vuosisadan viimeisen vuoden fin de
siècle-huutajia. Nyt ei kylläkään sopinut pauhata vuosisadan loppua,
mutta sen ylimielisyyden oireet olivat tuntuvasti kasvaneet.

Kaikki luulivat olevansa muita korkeammalla siten, että ilmaisivat
ylimielisyyttä, ivaa ja halveksimista puhellessaan kaiken vanhan
kuperkeikasta ja kaiken uuden voitosta. Minkä uuden? No, sitä ei kukaan
tietänyt, mutta kylläpähän selviää!

Päätin kokonaan irtautua ulkona vietettävistä iltahetkistä ja painua
korpeen.

Tämän päätökseni pidinkin sitten ja noudatin sitä seitsemän äärimmäisen
täyteistä työvuotta, joiden työvaljaissa en toisin menetellen olisi
niin voimaperäisesti enkä niin kauan kestänytkään.

Lukuunottamatta tätä erinomaista päätöstä oli tästä ystävien
etsimisestä vain se hyöty, että sain kuulla kaikenlaisia uutisia.

Yhtenä oli eräs sananvaihto Armas Järnefeltin ja Eino Leinon välillä
Kappelissa. Järnefelt oli puhunut alamittaisesta suomalaisesta
näytelmäkirjallisuudesta ja sanonut, että hän tulee vielä tekemään
oikean suomalaisen näytelmän.

— Jos sinä teet näytelmän, niin kyllä minä sen sävellän! — oli Leino
siihen sanonut ja tappanut siten koko keskustelun.

Tämä juttu herätti hyvin ansaittua hyvätuulisuutta.

Pian ilo kuitenkin katkesi, sillä kertoja ryhtyi vakavaan asiaan, joka
koski minuun hyvinkin syvästi. Sain kuulla, että Bergbom oli saanut
uudelleen halvauskohtauksen, mutta nyt niin voimakkaan, että oli
menettänyt puhekykynsä melkein kokonaan.

Sävähdin kuin pelästyksestä kuultuani tämän valitettavan
onnettomuuden. Syvä sääli synnytti monta ajatusta ja herätti monta
muistoa. Vastenmielisin muisto oli se, että meidän kiistoistamme oli
lähtenyt liikkeelle vääristeltyjä huhuja. Sanottiin, että me olimme
näyttämötaiteesta niin ristiriitaisella kannalla, ettemme sopineet
yhdessä työskentelemään. Sellainen typeryys ainakin oli korjattava!
Ja kenen oli astuttava ensimmäinen askel? Tietysti minun. Se oli
oppilaan velvollisuus oppi-isää kohtaan. Minun oli myöskin tunnettava
se kohtalon isku, joka oli kohdannut entistä esimiestäni. Nyt ei ollut
aika punnita virheitä siellä tai täällä. Nyt oli nähtävä ainoastaan sen
miehen ansiot, jonka vuoro oli tullut joutua vääjäämättömien lakien
kosketukseen.

Olimme liiankin kauan kulkeneet pystypäisinä toistemme ohi. Nyt oli
aika minun kumartaa pääni ankaran kohtalon edessä.

Nyt oli aika panna piste riitaisuuksille ja todeta, ettei taiteellisen
työskentelymme yhteisymmärtämisessä ollut koskaan mitään ristiriitoja
ollut. Oli aika, että sen itsekin vielä kerran tuntisimme
yhteistyössämme samalla näyttämöllä.

Oli aika henkilökohtaiseen ja julkiseen hankausten hautaamiseen
senkin tähden, että erikoisesti minua tähtäävää puhuria ei enää ollut
esteitä tekemässä. Laitoksen ilmanpaine oli, oman tyynensä vuoksi, jo
aikaisemmin sen poistanut.

Kun pääsin tähän kohtaan mietteissäni, päätin uhmata kaikkia entisiä
pettymyksiäni j a sitä pahintakin mörköä, mikä kurkisteli lauseesta:
kyllä hän tulee takaisin. Senkin voima oli musertuva kohtalon iskun
eteen.

Seuraavana päivänä lähetin Bergbomille kirjeen, jossa pyysin tilanteen
aiheuttamaa keskustelua.

Lähetin mukana sain kutsun heti saapua entisen esimieheni luo.



3.

SOVINTO.


Istuimme Bergbom-sisarusten yhteisessä vierashuoneessa ja olimme vaiti.

— Antakaamme — molemmat! — oli Bergbom saanut vaivalla sanotuksi, kun
lyhyesti ja yksinkertaisesti olin ilmaissut tunteeni, mielialani ja
asiani. Oli tarttunut käteeni ja sanonut nuo kaksi sanaa.

— Kaarlo tahtoo sanoa, — tulkitsi neiti Bergbom, — että antakaa kaikki
anteeksi toisillenne, kumpikin puolestanne! Ja minä tahdon sanoa
samoin! Antakaamme kaikki anteeksi toisillemme.

Tämän jälkeen oli neiti Bergbom tarttunut käteeni ja vetänyt minut
hiljaisesti istumaan kanssaan keskipöydän ääreen, Bergbomin asettuessa
nojatuoliin, joka oli sivuttain akkunan pielessä, niin, että hän voi
helposti nähdä huoneessa-olijat ja yhtä helposti katsella akkunasta
Vanhankirkon puistoa.

Olimme tämän jälkeen vaiti. Minä ainakaan en uskaltanut heti sanoa
mitään, sillä tarvitsin kaiken voimani tunteitteni hillitsemiseen.

Kuinka surullinen olikaan tämä jälleennäkemisemme neljän vuoden
kuluttua! Kuinka peräti surullinen!

Sanattomina katselimme toisiamme. Katselimme lohduttoman surullisina
kuin ihmiset, joiden keskestä on joutunut hukkaan jotakin, jonka
muisteleminen on hyödytöntä ja etsiminen mahdotonta.

Tunsin tänä hetkenä, näinä muutamina sydäntäyteisinä silmänräpäyksinä,
kuin olisin kuullut kaikkoavien siipien suhinan. Tunsin elävämmin kuin
koskaan ennen tai milloinkaan sen jälkeen, että tekemätön yhteistyömme
oli suremisen arvoinen nyt, kun sen lopullinen ratkaisun hetki oli
lyönyt, kun sen siipien suhina häipyi ikuiseen tyhjyyteen.

— Meillä on sentään yhteisiä muistoja, — sanoi vanha neiti
ystävällisesti ja kuin tulkiten tilanteen tunnelman. — Paljon kauniita
muistoja.

Katsoin akkunanpieltä kohti. Bergbom nyykäytti harmaantunutta päätään
ja aikoi sanoa jotakin, mutta se ei näkynyt onnistuvan.

— Kaarlo on samaa mieltä muistojen suhteen, — selitti Emilie. — Ja
meitä molempia miellyttää esityksenne vierailunäytännöistä.

— Tarkoitan ainoastaan yhtä näytäntöä, — sanoin helpottuneesti, kun
neiti Bergbom osasi näin näppärästi kääntää keskustelun suunnan. — Enkä
haluaisi tästä esiintymisestä mitään palkkiota.

— Älkää sellaisella ajatuksella itseänne vaivatko! — pyysi neiti
Bergbom. — Sovinto ja teatteri ovat eri asioita, sillä ei teatteri ole
meidän —

— Ja monta — monta! — keskeytti Bergbom.

— Niin — ja sitten vielä, — jatkoi neiti Bergbom. — Kaarlo pyytää, että
esiintyisitte useissa rooleissa ja niin usein kuin ne menisivät. Mitä
siitä arvelette?

— En ole sellaista mahdollisuutta ollenkaan ajatellut! — sanoin vähän
hämmästyen.

— Tämän ajatuksen toteuttaminen miellyttäisi meitä, jos teillä ei ole
esteitä, — arveli neiti Bergbom kysyvin katsein.

Hetkisen keskusteltuamme järjestyivät vierailutehtäväni, jotka
päätettiin hetimiten alkaviksi.

— Myöntyväisyytenne huojentaa vähän työtämme tänä huolien aikana, —
sanoi neiti Bergbom vilkkaasti ja ystävällisesti. — Muutaman kuukauden
kestää enää meidän aikamme, eikä Kaarlon seuraajasta ole vielä tietoa.
Siitä on alituista päänvaivaa.

— Kysymys onkin mielestäni äärimmäisen vaikea, — sanoin siihen.

— Niin on. Te ymmärrätte sen. Ajatus kiertää kehää pysähtymättä.
Toisinaan ihan tuskastuttaa.

— Tuskaileminen on lopulta kuitenkin vallan hyödytöntä, — koetin
lohduttaa. — Nykyistä mittapuuta on alennettava, ellei käännytä
Söderhjelmin puoleen.

— Hän ei tule, — sanoi Emilie. — Mutta mitä te sanotte Armas
Järnefeltistä?

Kysymys oli niin nopea ja niin peräti hämmästyttävä, etten osannut
sanoa ainoatakaan sanaa.

— Vanha — kulttuuriveri, — sai Bergbom vihdoin sanotuksi, ja neiti
selitti tarkemmin, että vanhasta sivistyssuvusta lähteneellä olisi
Kaarlon mielestä sellaisia etuja, jotka olisi otettava varteen.

— Mutta — musiikkimies! — sanoin sitten levollisena, sillä asia oli
mielestäni tuiki mahdoton eikä suinkaan lieventynyt kuulemastani
Kappeli-keskustelusta, jonka heti muistin ja jonka synnynkin nyt
ymmärsin. — Jos kansallisen puhenäyttämömme johtajan pitää ehdottomasti
olla musiikkimies, niin miksi ei sitten ajatella Kajanusta, joka on
vanhempi ja kokeneempi alallaan.

— No, en minäkään kuulu Armas Järnefeltin kannattajiin, — naurahti
neiti Bergbom. — Eikä Kaarlokaan ole vielä mitään varmaa päättänyt.
Mutta, sanokaapa, mitä ajattelisitte Jalmari Hahlista?

— En osaa sanoa yhtään mitään, — vastasin nopeasti. — En tunne
häntä ensinkään. Luulen, että hän on aikalailla "homo novus". Mutta
sellaisistahan usein haetaan miehiä merkkipaikkoihin. Eduksi heille on
ainakin se, että heillä ei ole mitään menneisyyttä.

Muutamien sananvaihtojen jälkeen nousi Bergbom ja tuli sanomaan hyvästi.

— Kaarlo menee vähän lepäämään, — selitti neiti Bergbom. — Mutta jos
teillä ei ole kiirettä, niin minä vielä puhelen mielelläni.

Jäimmekin vielä keskustelemaan monista seikoista, joita neiti Bergbomin
vilkas keskustelutapa vaihteli asiallisen ja asiattoman välillä.
Pääsimme kuitenkin lopulta seikkaperäiseen selvyyteen kaikesta, mikä
oli otettava huomioon alkavassa vierailussani.

Tämä jäikin viimeiseksi pitemmäksi keskustelukseni neiti Bergbomin
kanssa, eikä tohtori Bergbomin kanssa voinut mitään ajatustenvaihtoa
tapahtua ilman
hänen sisarensa kaikkea tulkitsevaa välitystä. Eikä sellaista enää
sattunut.

Niin seurasi sitten syksy, jolloin sain laskea viimeisen kunnioittavan
tervehdykseni Emilie Bergbomin muistolle — hänen haudalleen.

Tämä tapahtui suurlakon syksynä.

Samana syksynä näin Kaarlo Bergbomin viimeisen kerran. Ja viimeisen
kerran hänkin näki minun näyttämötaiteellista käsialaani, vaikka ei
kylläkään näyttelijänä esiintymistäni.

Suurlakon aiheuttamissa vapauden aavistuksissa olin polttavalla
kiireellä ryhtynyt suomentamaan senaikuisen sensuurin jyrkästi
kieltämää Hauptmannin näytelmää "Kankurit". Samalla vauhdilla asetin
näytelmän sitten näyttämölle ja ohjasin sen Työväen teatterissa, missä
näytelmä esitettiin ensimmäisenä Suomessa, joten tämä pieni teatteri
sai sen maininnan, että se ensimmäisenä avasi ovensa saavutetun voiton
merkeissä ja liehutti vapauden lippua ensimmäisenä maan teattereitten
joukossa.

Tämän näytelmän esitystä näin Bergbomin hartaasti seuraavan alusta
loppuun. Enkä sitä ihmetellytkään, sillä jos hänen voimainsa päivinä
olisi sattunut samanlainen tilaisuus, olisi hän epäilemättä kiirehtinyt
sitä samalla tavoin hyväkseen käyttämään.

Nyt hän istui katselemassa, mitä maan pienimmällä näyttämöllä oli tässä
tilanteessa sanottavaa. Sattuipa muudan välikohtauskin, josta muodostui
pienoinen ja kaunis kuvaelma.

Näytelmän avustajien joukossa oli pieni, nelivuotias poikanen,
jolla oli pari repliikkiäkin sanottavana. Suoriuduttuaan niistä
hämmästyttävällä reippaudella piipersi poikanen katsomoon ja asettui
nojaamaan Bergbomin polvea vastaan.

Huomattuaan tämän otti Bergbom poikasen polviensa väliin, ja niin he
sitten seurasivat esitystä yhtä tarkkaavaisina molemmat, Bergbomin
silittäessä silloin tällöin pojan vaaleata tukkaa.

— Maan vanhin ja maan nuorin teatterimies! -? sanottiin näyttämön
puolella hymyillen, kun kuvaelma huomattiin.

Tämä leppoisa kuva jäi minulle viimeisimmäksi muistoksi tästä maan
vanhimmasta teatterimiehestä. Parin kuukauden kuluttua sain laskea
seppeleen Kaarlo Bergbomin arkulle.

Kiitokseksi työskentelystämme vanhassa Arkadiassa ja merkiksi
näyttämötaiteellisesta yhteisymmärryksestä kirjoitin seppeleen
nauhoihin kauneimman tunnustukseni, minkä sana sai aikaan: "Mestarille."

Siihen sanaan ja tunnustukseen sisältyi todellinen ajatukseni Kaarlo
Bergbomin teatterityöstä.

Mahtoi olla vain sattumien ja olosuhteitten aikaansaannosta se, että
tämä käsitykseni, joka oli minulla aina ollut, tuli julkilausutuksi
vasta katafalkin ääressä.

Mutta vaikkapa niinkin! Teot ovat enemmän kuin sanat.

Töitteni kehto oli vanhassa Arkadiassa. Sieltä ovat kaikki
teatteritekoni juurensa saaneet. Jatkuvan ketjun renkaita ovat nämä
teot punoneet. Jokaisessa renkaassa on ollut hehkuva kipinä Arkadian
ahjosta, ja jokaiseen taontaan on piirtynyt kunnianteon merkki Arkadian
mestarille.



