Henryk Sienkiewiczin 'Herra Wolodyjowski I' on Projekti Lönnrotin
julkaisu n:o 3453. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen
suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




HERRA WOLODYJOWSKI I

Historiallinen romaani


Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ


Puolankielestä suomentanut

V. K. Trast





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1930.






ENSIMMÄINEN OSA




I.


Eräänä kauniina syyspäivänä istui Andrzej Kmicic huvimajan varjoisan
katon alla juoden iltapäiväsimaansa ja katseli villin humalan peittämän
ristikkoseinän läpi vaimoaan, joka asteli huvimajan edessä olevalla
siististi lakaistulla käytävällä.

Tuo nainen oli tavattoman kaunis. Hänellä oli vaaleat hiukset ja
ihanat, miltei enkelimäiset kasvot.

Hän asteli hitaasti ja varovasti, sillä hän oli siunatussa tilassa.

Andrzej Kmicic katseli häntä aivan rakastuneena. Minne vaimo meni,
sinne kääntyi hänenkin katseensa seuraten tätä niin uskollisesti
ja kiintyneenä kuin koira seuraa silmillään herraansa. Väliin hän
naurahteli perin iloisena, kun sai nähdä hänet, ja kierteli viiksiään.

Silloin ilmestyi hänen kasvoihinsa eräänlainen iloisen
veitikkamaisuuden piirre. Ilmeisesti hän oli synnynnäinen soturi ja
kujeilija ja oli varmastikin nuoruusvuosinaan tehnyt paljon kepposia.

Puutarhassa vallitsevaa hiljaisuutta häiritsi vain kypsien hedelmien
putoilu maahan ja hyönteisten surina. Sää oli ihana. Oli syyskuun alku.
Aurinko ei enää paahtanut liiaksi, mutta heitteli vielä runsaasti
kultiaan. Sen kirkkaitten säteitten valossa hohti punaisia omenia
vaalenneitten lehtien keskellä niin tiheässä, että puut näyttivät
olevan niihin kiedottuja. Luumupuitten oksat notkuivat hedelmistä,
jotka olivat kuin harmaalla vahalla päällystetyt. Ensimmäiset syksyn
tuloa ennustavat hämähäkinverkon langat, jotka oli kiinnitetty puihin,
heiluivat tuulen henkäyksestä, joka oli niin kevyt, ettei edes saanut
lehtiä kahisemaan.

Kenties tuo kirkas sääkin täytti Kmicicin mielen iloisuudella,
sillä hänen kasvonsa kirkastuivat yhä enemmän. Viimein hän juotuaan
siemauksen simaa sanoi vaimolleen:

— Olenka, tulehan tänne! Sanon sinulle jotakin.

— Kunhan ei olisi sellaista, mitä en halua kuulla. — Ei, jumaliste!
Kallistahan korvaasi!

Sen sanottuaan hän kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympäri,
kosketti viiksillään hänen vaaleita hiuksiaan ja kuiskasi:

— Jos tulee poika, niin olkoon se Michal. Vaimo käänsi kasvonsa
poispäin hieman punastuen ja kuiskasi hänelle vuorostaan:

— Sinähän lupasit olla panematta vastaan, että se olisi Herakliusz.

— Vaan, katsohan, Wolodyjowskin tähden...

— Mutta eikö isoisän muisto ole ensi sijalla?

— Ja minun hyväntekijäni... Hm! Se on totta... Mutta toisella sijalla
olkoon Michal. Se on ainoa mahdollisuus.

Olenka koetti nyt vapautua Kmicicin käsistä, mutta tämä painoi hänet
vielä lujemmin rintaansa vastaan ja alkoi suudella hänen huuliaan ja
silmiään ja puheli.

— Mutta sinä olet pienoiseni, ainoiseni, armas kultaseni!

Puhelun keskeytti palvelija, joka ilmestyi kujanteen alkupäähän ja oli
kiireesti tulossa huvimajaa kohti.

— Mitä tahdot? — kysyi Kmicic päästäen vaimonsa irti.

— Herra Charlamp on tullut ja odottaa sisällä, — vastasi palvelija.

— Tuossahan hän onkin! — huudahti Kmicic nähdessään miehen lähestyvän
lehtimajaa. — Hyvänen aika, miten hänen viiksensä ovat harmaantuneet!
Terve, rakas toverini! Terve, vanha taistelukumppanini!

Tämän sanottuaan hän juoksi ulos huvimajasta ja riensi Charlampia
vastaan avosylin.

Mutta Charlamp kumarsi ensin syvään Olenkalle, jonka oli nähnyt muinoin
Kiejdanyn linnassa Wilnon vojevodan luona, painoi senjälkeen Olenkan
käden suunnattoman suuria viiksiään vasten ja syöksyi sitten Kmicicin
syliin ja alkoi nyyhkyttää.

— Herran tähden, mikä teidän on? — huudahti isäntä hämmästyneenä.

— Toiselle on Jumala suonut onnea, — vastasi Charlamp, — toiselta
riistänyt sen pois. Mutta murheeni syyn minä voin ilmaista ainoastaan
teille.

Tätä sanoessaan hän katsahti Kmicicin puolisoon. Tämä puolestaan
arvasi, ettei Charlamp tahtonut puhua hänen kuultensa, ja lausui
miehelleen:

— Minä lähetän teille simaa, mutta nyt jätän teidät yksiksenne...

Kmicic vei Charlampin huvimajaan, istutti penkille ja huudahti:

— Mitä on tapahtunut? Tarvitsetko apua? Luota minuun täydelleen!

— Ei minulle ole mitään tapahtunut, — vastasi vanha soturi, — enkä
tarvitse mitään apua, niin kauan kuin kykenen liikuttamaan tätä kättä
ja tätä sapelia. Mutta meidän ystävämme, maamme uljain ritari, on
hirveän murheen vallassa, en tiedä, onko enää hengissäkään.

— Herra Jumala! Onko Wolodyjowskille tapahtunut jotakin?

— On, — vastasi Charlamp ja uudelleen tulvivat kyynelet hänen
silmistään. — Neiti Anna Borzobohata on jättänyt tämän murheen laakson.

— Kuollut! — huudahti Kmicic tarttuen molemmin käsin päähänsä.

— Kuin lintu, johon nuoli on sattunut.

Tuli hetken äänettömyys. Vain siellä täällä kuului omena putoavan
raskaasti maahan. Charlamp nyyhkytti yhä kovemmin koettaessaan pidättyä
purskahtamasta itkuun. Kmicic väänteli käsiään ja toisteli päätään
nyökytellen:

— Herra Jumala! Herra Jumala! Herra Jumala!

— Älkää ihmetelkö, että itken, — lausui viimein Charlamp. — Jos teidän
sydäntänne kouristaa sietämätön tuska vain kuullessanne sanoman
tästä tapahtumasta, niin miltä tuntuukaan minusta, joka näin hänen
kuolinkamppailunsa ja hänen kärsimyksensä, jotka olivat tavattoman
ankarat.

Samassa saapui palvelija tuoden tarjottimella suuren pullon ja toisen
lasin. Hänen jäljessään tuli Kmicicin puoliso, joka ei ollut voinut
hillitä uteliaisuuttaan.

Katsahdettuaan miehensä kasvoihin ja nähtyään niissä syvää surua hän
sanoi heti:

— Mitä sanomia onkaan saapunut? Älkää salatko niitä minulta. Jos
jotakin pahaa on tapahtunut, niin mikäli mahdollista lohdutan teitä tai
itken kanssanne tai keksin jonkin neuvon...

— Ei voi sinunkaan pääsi keksiä siihen neuvoa, — vastasi Kmicic. —
Mutta pelkään, että suru vaikuttaa pahaa terveyteesi.

Mutta Olenka vastasi:

— Minä osaan olla vahva. Pahempi on epätietoisuus.

— Anusia on kuollut! — lausui Kmicic. Olenka kalpeni hiukan ja vaipui
raskaasti penkille. Kmicic luuli hänen pyörtyvän, mutta murhe sai
ylivallan, kun hän noin äkkiä kuuli tuon uutisen, ja hän alkoi itkeä
molempien soturien yhtyessä niinikään itkemään.

— Olenka, — sanoi viimein Kmicic tahtoen suunnata vaimonsa ajatukset
toisaalle, — etkö sitten luule hänen olevan taivaassa?

— En minä itke hänen tähtensä, vaan häntä ja herra Michalin orpoutta.
Hänen ikuisesta autuudestaan taas olen niin vakuutettu, että haluaisin
itse olla siinä yhtä varmalla pohjalla kuin hän. Ei ole ollut olemassa
oivallisempaa neitoa kuin hän, ei hyväsydämisempää eikä rehellisempää.
Oi, Anulkani, rakas Anulkani!...

— Minä näin hänen kuolevan, — lausui Charlamp. — Suokoon Jumala
jokaisen kuolla yhtä hurskaasti.

Seurasi äänettömyys, mutta kun kyynelet olivat jonkin verran
lieventäneet heidän suruaan, sanoi Kmicic:

— Kertokaahan, millaista se oli, ja juokaa kaikkein surullisimmissa
kohdissa simaa.

— Kiitos, — vastasi Charlamp. — Minä otan väliin aina kulauksen,
jos tekin juotte kanssani, sillä murhe iskee hampaansa kuin susi
ei ainoastaan sydämeen, vaan kurkkuunkin, niin että on tukahduttaa
kuoliaaksi, jos ei joku tule avuksi. Tapaus oli tämmöinen. Olin tulossa
Częstochowasta kotiseudulleni asettuakseni vanhoilla päivilläni lepoon
ja asustamaan tilalleni. Kylliksi olen jo käynyt sotaa, sillä aloin
harjoitella sitä jo kasvavana poikana ja nyt ovat hapseni jo harmaat.
Muuten, jos en pääse täydelleen asettumaan, niin menen vielä johonkin
joukko-osastoon. Oikeastaan nuo aseelliset liitot, joista on ollut
vain vahinkoa isänmaalle ja iloa viholliselle, ja nuo sisälliset sodat
ovat saattaneet minut lopullisesti inhoamaan Bellonaa... Hyvä Jumala!
Pelikaani ruokkii omalla verellään poikasiaan, toden totta! Mutta tällä
isänmaalla ei enää ole verta rinnassaan. Swiderski oli suuri soturi...
Jumala hänet siellä tuomitkoon!...

— Rakkahin Anulani! — keskeytti hänet itkien Kmicicin puoliso. — Miten
olisikaan käynyt minun ja meidän kaikkien, jos ei sinua olisi ollut?...
Sinä olit lohdutukseni ja turvani! Armahin Anulani! Tämän kuultuaan
Charlamp alkoi taas nyyhkyttää, mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä
Kmicic keskeytti hänet kysymällä:

— Entä missä kohtasitte Wolodyjowskin?

— Wolodyjowskin tapasin niinikään Częstochowassa, jonne he molemmat
olivat asettuneet täyttämään lupausta. Hän sanoi minulle heti
olevansa matkalla morsiamensa kanssa Krakovaan, ruhtinatar Gryzelda
Wišniowieckan luo, saamaan hänen suostumuksensa ja siunauksensa,
sillä ilman niitä ei neito mitenkään tahtonut lähteä vihille. Neito
oli silloin vielä terve ja hän itse iloinen kuin lintunen. "Kas
näin", — sanoi hän, — "Jumala on palkinnut työni!" — Kovin kehuskeli
Wolodyjowski (Jumala tuokoon hänelle lohdutuksen!) ja teki pilaa
minusta, sillä, nähkääs, aikoinamme me olimme kilpailleet tästä
neidosta ja olleet joutumaisillamme tappeluun hänestä. Missä lieneekään
hän nyt, neitorukka?

Tässä Charlamp alkoi taas nyyhkiä, mutta Kmicic keskeytti hänet pian:

— Sanotte hänen olleen terveen? Mistä se sairaus niin äkkiarvaamatta
tuli?

— Äkkiarvaamattapa kylläkin. Hän asui rouva Marcinowa Zamojskalla, joka
oleskeli siihen aikaan miehensä kanssa Częstochowassa. Wolodyjowski
istui päivät pääksytysten hänen luonaan, valitteli hiukan vaivaansa
ja sanoi, että eiväthän he koko vuoteen ennätä Krakovaan, kun kaikki
viivyttävät heitä matkalla. Eikä ihmekään! Sellaista soturia kuin
herra Wolodyjowski tahtoo jokainen mielellään kestitä, ja ken saa
hänet kynsiinsä, se ei hevin päästä. Minutkin hän vei usein neidin luo
ja leikillään uhkasi peitota pahanpäiväiseksi, jos rupeaisin häneen
rakastumaan... Mutta neitohan ei nähnyt mitään muuta koko maailmasta
kuin hänet. Minua todella toisinaan ihan tympäisi, kun olin mies
parka jäänyt vanhoilla päivilläni yksin kuin naula seinään... Eräänä
yönä syöksyy Wolodyjowski luokseni aivan poissa suunniltaan. "Jumalan
tähden! Etkö tiedä jotakin lääkäriä?" — "Mitä on tapahtunut?" —
"Sairas on tajuttomana." — Kysyn, milloin sairastui; hän vastaa juuri
ikään saaneensa tiedon rouva Zamojskalta. Ja oli yö! Mistä voi löytää
lääkärin, kun ollaan luostarissa, ja kaupungissa taas oli enemmän
raunioita kuin ihmisiä! Löysin viimein välskärin, mutta hänkään ei
tahtonut tulla, minun piti väkisin tuoda mies paikalle. Mutta siellä
oli jo pappi tarpeellisempi kuin välskäri; tapasimmekin siellä
kunnianarvoisan isä Paulinin, joka saattoi hänet rukouksillaan tulemaan
tajuihinsa, niin että voi nauttia sakramentin ja sanoa herra Michalille
hellät jäähyväiset. Seuraavana iltapäivänä hän ei enää ollut elossa!
Välskäri väitti jonkun taikoneen hänet, mutta se ei ole totta, sillä
Częstochowassa eivät noitakeinot pysty. Mutta missä tilassa olikaan
herra Wolodyjowski! Luotan siihen, että sitä, mitä hän puhui, ei Herra
Jeesus lue hänelle viaksi, sillä ihminen ollessaan tuskan vallassa ei
valikoi sanojaan... Sekapäisyydessään hän, kuulkaahan (tässä Charlamp
alensi ääntään), herjasi Jumalaa!

— Herra Jumala! Herjasi? — toisti Kmicic hiljaa.

— Syöksähti ruumiin luota eteiseen, eteisestä pihalle ja mellasti
kuin juopunut. Puiden nyrkkiään taivasta kohti hän alkoi huutaa
hirvittävällä äänellä: "Tämän palkan siis sain haavoistani, työstäni,
verestäni, uhrauksistani isänmaan hyväksi?!..." Vain yksi karitsa
(sanoo) oli minulla, ja senkin olet, Herra, minulta vienyt. Lyödä
maahan aseellinen mies (sanoo), joka ylpeänä astelee tietään, on
(sanoo) Jumalan käden arvoinen teko, mutta viattoman kyyhkysen tuhoaa
vain kissa ja haukka ja...

— Jumalan tähden! — huudahti Kmicicin vaimo. — Älkää toistako sitä,
sillä se tuottaa onnettomuutta talollemme!

Charlamp teki ristinmerkin ja jatkoi:

— Luuli, soturi parka, ansainneensa palkinnon, vaan siinäpä se palkinto
olikin! Haa! Jumala tietää parhaiten, mitä tekee, vaikk'ei sitä
ihmisjärki tajua eikä inhimillinen oikeudenmukaisuus osaa arvioida!
Kohta nämä herjaukset lausuttuaan hän jäykistyi ja kaatui maahan. Pappi
luki hänen ylitsensä rukouksia, etteivät pahat henget menisi häneen
hänen herjaustensa kutsumina.

— Tuliko hän pian tajuihinsa?

— Tunnin verran makasi kuin hengettömänä, sitten virkosi ja meni
asuntoonsa eikä tahtonut nähdä ketään. Hautajaisissa sanoin hänelle:
"Michal, anna Jumalan asua sydämessäsi!" Hän ei sanonut mitään. Kolme
päivää viivyin senjälkeen vielä Częstochowassa, sillä en tahtonut
lähteä näkemättä häntä, mutta turhaan kolkuttelin hänen oveaan. Hän ei
avannut minulle. Mietiskelin, mitä olisi tehtävä, yhäkö kolkuteltava
ovea vaiko lähdettävä pois... Kuinka voi jättää ihmisen ollenkaan
lohduttamatta häntä? Mutta kun huomasin, etten voinut saada mitään
aikaan, päätin lähteä Skrzetuskin luo. Hänhän on hänen paras ystävänsä,
ja Zagloba on toinen; ehkäpä he voivat häneen jotain vaikuttaa,
varsinkin Zagloba, joka on nokkela mies ja tietää, miten kenellekin on
puhuttava.

— Olitteko Skrzetuskien luona?

— Olin, mutta nytkin minulla oli huono onni, sillä he molemmat
ynnä herra Zagloba olivat lähteneet Kaliskieen herra Stanislawin,
ratsumestarin, luo. Ei kukaan tietänyt, milloin he tulevat takaisin.
Silloin tuumin: olenhan joka tapauksessa matkalla Żmudźiin, pistäydynpä
siis luonanne ja kerron, mitä on tapahtunut.

— Olen jo kauan sitten huomannut, että olette kelpo ritari, — sanoi
Kmicic.

— Nyt ei ole kysymys minusta, vaan Wolodyjowskista, — vastasi Charlamp.
— Tunnustan pelkääväni kovin, että hän ehkä menettää järkensä...

— Jumala varjelee hänet siitä, — sanoi Kmicicin vaimo.

— Jos varjelee, niin aivan varmasti hän silloin rupeaa munkiksi, sillä
sanonpa teille, etten koko elinaikanani ole nähnyt sellaista surua...
Mutta vahinko oivaa soturia! Vahinko!

— Mikä vahinko se on? Jumalan kunniaahan se lisää! — sanoi taas rouva
Kmicic.

Charlamp alkoi liikutella viiksiään ja hieroa otsaansa.

— Nähkääs, hyvä rouva, lisää tai ei lisääkään. Laskekaahan, miten
suuren määrän pakanoita ja harhaoppisia hän on elämänsä aikana ottanut
hengiltä, joka toiminta varmaan on ollut Vapahtajallemme ja Hänen
Äidilleen otollisempi kuin monen papin saarnat. Hm! Asia ansaitsee
ajattelemista! Toimikoon jokainen Jumalan kunniaksi, niinkuin parhaiten
osaa... Nähkääs, jesuiittain joukossa on aina paljon sellaisia, joiden
viisaus on suurempi, mutta sen veroista sapelia ei ole toista koko
valtakunnassamme.

— Se on totinen tosi! — lausui Kmicic. — Ettekö tiedä, onko hän jäänyt
Częstochowaan vai lähtenyt sieltä?

— Oli siellä vielä minun lähtiessäni. Mitä hän on senjälkeen tehnyt,
sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että jos Jumala varjelisikin hänet
sekapäisyydeltä ja sairaudelta, jotka usein tulevat epätoivon mukana,
niin hän on ypö yksin, ilman apua, ilman sukulaista, ilman ystävää,
ilman iloa.

— Pelastakoon sinut Pyhä Neitsyt tuolla ihmeistään kuuluisalla
paikalla, sinä uskollinen ystäväni! — huudahti yht'äkkiä Kmicic. —
Olethan tehnyt hyväkseni niin paljon, ettei veli tekisi enempää!

Rouva Kmicic vaipui syviin mietteisiin ja pitkän aikaa kesti
äänettömyyttä. Viimein hän nosti pystyyn vaaleakutrisen päänsä ja sanoi:

— Andrzej, muistatko, mistä me olemme hänelle kiitollisuudenvelassa?

— Jos sen unhottaisin, niin minun pitäisi lainata koiralta silmät,
sillä omillani en uskaltaisi katsoa tätä kelpo miestä!

— Andrzej, sinä et voi jättää häntä oman onnensa nojaan.

— Mitä tarkoitat?

— Mene hänen luokseen.

— Kas siinä on jalo naissydän, kas siinä on jalo rouva! — huudahti
Charlamp tarttuen rouva Kmicicin käsiin ja peittäen ne suudelmilla.

Mutta Kmicicille ei vaimon neuvo ollut mieleen, vaan hän alkoi
pudistella päätään ja sanoi:

— Minä olisin valmis lähtemään hänen tähtensä vaikka maailman ääriin,
mutta... tiedäthän itse... jos olisit terve, niin en sanoisi mitään...
vaan tiedäthän itse! Hyvänen aika, jos sattuu jotakin tapahtumaan, jos
satut pelästymään... Menehtyisin levottomuudesta... Vaimo on läheisempi
kuin paraskin ystävä... Minun on sääli Michal herraa... mutta...
tiedäthän itse!...

— Minä jään tänne laudalaisten isien turviin. Nyt on täällä
rauhallista, ei ole ollut mitään pelästyttävää. Jumalan tahtomatta ei
hiuskarvakaan putoa päästäni... Mutta herra Michal saattaa siellä olla
avun tarpeessa...

— Oi, onpa kylläkin! — pisti Charlamp väliin.

— Kuuletko, Jędrek. Minä olen terve. Ei minulle tee kukaan pahaa...
Tiedän, ettet haluaisi lähteä...

— Mieluummin menisin taisteluun tykkejä vastaan hiilihanko kädessä! —
keskeytti Kmicic.

— Etkö luule, että jos jäät kotiin, niin mieltäsi katkeroittaa joka
kerta, kun ajattelet: en välittänyt ystävästäni! Saattaapa vielä Jumala
oikeutetussa vihassaan helposti ottaa meiltä pois siunauksen.

— Sinä osaat aina asian ytimeen. Sanotko, että saattaa ottaa pois
siunauksen? Sitäpä pelkäänkin!

— Sinun pyhä velvollisuutesi on pelastaa sellainen ystävä kuin herra
Michal.

— Minä rakastan Michalia sydämestäni. Vaikea juttu!... Mutta jos on
tarpeen lähteä, niin on lähdettävä nopeasti, sillä tässä on joka hetki
tärkeä! Menen heti talliin... Herra Jumala, eikö todellakaan ole muuta
neuvoa? Hittojako ne menivät Kaliskieen! Ei nyt ole kysymys minusta,
vaan sinusta, armaani! Menettäisin mieluummin omaisuuteni kuin olisin
päivänkään erilläni sinusta. Jos joku sanoisi minulle, että minä
poistun luotasi muusta syystä kuin palvellakseni yhteishyvää, niin
työntäisin miekan kahvaa myöten hänen suuhunsa. Velvollisuus, sanot
sinä! Olkoon niin! Narri se, joka empii! Kenenkään muun kuin Michalin
tähden en sitä koskaan tekisi!

Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen:

— Olkaa hyvä ja tulkaa mukanani talliin katsomaan hevosia! Ja käske
sinä, Olenka, laittamaan matkatavarani kuntoon. Pitäköön joku
laudalaisista huolen viljan puimisesta... Herra Charlamp, ainakin kaksi
viikkoa pitää teidän vierailla meillä, pitämässä huolta vaimostani.
Kenties näiltä seuduilta löytyy jokin sopiva maatila vuokrattavaksi.
Ottakaa Lubicz! Mitä siitä arvelette? Menkäämme talliin! Tunnin
kuluttua lähden! Kun pitää, niin pitää!...




II.


Jo paljon ennen auringon laskua ritari lähti matkaan. Hänen vaimonsa
hyvästeli häntä kyynelsilmin ja antoi hänelle ristin, jonka kultaan
oli upotettu pyhän puun palasia. Kmicic, joka ammoisista ajoista
oli tottunut lähtemään äkkiä retkelle, kiiti heti liikkeelle
lähdettyään aivan kuin olisi ollut ajamassa takaa saaliineen pakenevia
tataarilaisia.

Saavuttuaan Vilnoon hän meni Grodnoon, Bjalystokiin ja sieltä
Siedlceen. Lukowin läpi kulkiessaan hän sai tietää, että Skrzetuskit
lapsineen ynnä herra Zagloba olivat edellisenä päivänä palanneet
Kaliskiesta. Sen vuoksi hän päätti pistäytyä heidän luokseen, sillä
kenenpä kanssa olisikaan ollut edullisempaa neuvotella Wolodyjowskin
pelastamisesta!

Hänet otettiin siellä vastaan hämmästyen ja ilostuen, mutta pian
muuttui ilo katkeraksi itkuksi, kun hän ilmoitti heille tulonsa
tarkoituksen.

Zagloba ei voinut tyyntyä koko päivänä, vaan itki lammen rannalla
yhtämittaa niin katkerasti, että — kuten hän itse myöhemmin kertoi —
lammen vedenpinta kohosi ja täytyi avata sulut. Mutta itkettyään hän
rupesi järkevästi miettimään ja sanoi asioista neuvoteltaessa:

— Jan ei voi lähteä, sillä hänet on valittu tuomarintoimeen ja
juttuja tulee olemaan paljon, koska näin monien sotien jälkeen
on suuri joukko rauhattomia sieluja. Siitä, mitä herra Kmicic on
kertonut, käy selville, että haikarat jäävät talveksi Wodoktyyn,
sillä ne on siellä merkitty työtä tekevien luetteloon ja niiden
on suoritettava tehtävänsä. Eipä siis ihme, ettei teidän, jolla
on sellaiset taloushommat, sovi lähteä pitkäksi aikaa matkalle,
varsinkin kun on epätietoista, miten kauan sitä kestää. Olette
osoittanut jalosydämisyyttä jo lähtemällä liikkeelle, mutta jos
saan antaa vilpittömän neuvon, niin sanon: palatkaa takaisin, sillä
siellä tarvitaan hänelle läheisempää luottamusmiestä, joka ei pane
pahakseen, vaikkapa häntä kohdeltaisiin tylysti eikä tahdottaisi nähdä.
Kärsivällisyyttä siellä tarvitaan ja suurta kokemusta, mutta teillähän
on vain ystävyytenne Michalia kohtaan, mikä tämmöisessä tapauksessa
_non sufficit_. Älkää pahastuko, sillä täytyyhän teidän itsenne
myöntää, että minä ja Jan olemme hänen vanhimpia ystäviään ja olemme
yhdessä olleet monissa seikkailuissa. Herra Jumala, miten monesti
onkaan hän minut pelastanut pulasta ja minä hänet!

— Entäpä jos minä luopuisin edusmiehen virasta? — keskeytti Skrzetuski.

— Jan, se on julkinen toimi! — vastasi Zagloba ankarasti.

— Jumala näkee, — sanoi Skrzetuski surullisena, — että vilpittömästi
rakastan niin serkkuani Stanislawia kuin veljeäni, mutta Michal on
minulle vielä rakkaampi kuin veli.

— Minulle hän on omaa veljeänikin läheisempi, etenkin kun minulla
ei ole koskaan ollut veljeä. Mutta ei nyt ole sopiva aika kiistellä
tunteista! Katsohan, Jan, jos tuo onnettomuus olisi kohdannut Michalia
aivan äsken, niin kenties sanoisin itsekin sinulle: anna palttua
virallesi ja mene! Vaan laskekaammepa, miten paljon aikaa siitä jo on
kulunut, ennenkuin Charlamp ennätti Częstochowasta Żmudźiin ja herra
Andrzej Żmudźista meille. Nyt ei ole vain mentävä Michalin luo, vaan
on myös jäätävä hänen luokseen, ei ole vain itkettävä hänen kanssaan,
vaan puhuttava hänelle järkeä; ei ole vain osoitettava esimerkkinä
Ristiinnaulittua, vaan ilahdutettava hänen mieltään ja sydäntään
hupaisilla pilapuheilla. Kenen siis on mentävä? — Minun! Ja minä
lähdenkin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Jos löydän hänet
Częstochowasta, niin tuon hänet tänne; jos en löydä, niin kuljen hänen
jälkeensä, vaikka Moldaun maille asti enkä lakkaa häntä etsimästä niin
kauan kuin kykenen omin voimin viemään hyppysellisen nuuskaa nenääni.
Tämän kuultuaan molemmat ritarit alkoivat syleillä Zaglobaa ja hänkin
tuli liikutetuksi sekä herra Michalin onnettomuudesta että omista
tulevista vaivoistaan. Hän ihan kyyneltyi, mutta viimein, kun häntä oli
kylliksi syleilty, hän sanoi:

— Älkää ollenkaan kiittäkö minua Michalin puolesta, sillä te ette ole
hänelle ollenkaan läheisempiä kuin minä!

Siihen sanoi Kmicic:

— Emme me kiitä Wolodyjowskin puolesta, mutta raudasta tai suorastaan
epäinhimillinen olisi sen sydän, joka ei tulisi liikutetuksi teidän
alttiudestanne, te kun ystävän tähden olette valmis vaivoihin ottamatta
ollenkaan lukuun ikäänne. Muut ajattelevat tuossa iässä ainoastaan
lämmintä uuninkomeroa, mutta te puhutte pitkästä matkasta sillä tavoin,
kuin olisitte minun tai herra Skrzetuskin ikäinen.

Zagloba ei tosin salannut ikäänsä, mutta yleensä hän ei myöskään
pitänyt siitä, että hänen kuultensa muistutettiin vanhuudesta
raihnautta tuovana elämänkautena. Vaikka hänen silmänsä vielä olivat
punaiset, loi hän nopeasti tyytymättömän katseen Kmiciciin ja vastasi:

— Hyvä herra! Kun täytin seitsemänkymmentäseitsemän vuotta, niin tuntui
sydämessäni niin epämiellyttävältä, kuin olisi kaksi kirvestä ollut
kaulallani; mutta kun täytin kahdeksankymmentä, niin täytti minut
sellainen henki, että aloin tuumia naimisiin menoa. Tahtoisinpa nähdä,
kummalla meistä on enemmän kehumisen syytä!

— Minä en kehu itseäni, mutta teitä kehumaan en ole kitsas.

— Ja varmasti minä saisinkin teidät ällistymään, niinkuin ällistytin
hetmani Potockin kuninkaan läsnäollessa. Hänkin vihjaili ikääni,
mutta silloin minä haastoin hänet kilpailuun: kumpi meistä tekee
yhtäpäätä useamman kuperkeikan? Ja kuinkas kävi? Herra Rewera heitti
kolme kuperkeikkaa ja heitukoitten piti nostaa hänet maasta, sillä
hän ei kyennyt itse nousemaan, mutta minä mennä kiepuin ainakin
kolmekymmentäviisi kuperkeikkaa. Kysykää Skrzetuskilta, hän näki sen
omin silmin.

Skrzetuski tiesi, että jo pitkät ajat Zagloballa oli ollut tapana
kehuskellessaan aina vedota häneen silminnäkijänä. Siksipä hän ei
räpäyttänyt silmäänsäkään, vaan alkoi uudelleen puhua Wolodyjowskista.

Zagloba oli vaiti ja vaipui syviin mietteisiin. Viimein, illallisen
jälkeen, hän tuli paremmalle tuulelle ja sanoi tovereilleen:

— Sanonpa teille semmoista, mitä ei jokaisen järki hoksaisikaan. Toivon
Michalimme selviytyvän tästä iskusta helpommin kuin ensin luulimmekaan.

— Suokoon Jumala, mutta mistä se tuli mieleenne? — kysyi Kmicic.

— Hm! Tässä tarvitaan synnynnäistä nopeata älyä ja suurta
elämänkokemusta, jommoista ei teidän iällänne voi olla, sekä Michalin
tuntemusta. Jokaisella ihmisellä on oma luonnonlaatunsa. Johonkuhun
vaikuttaa onnettomuus sillä tavoin kuin, kuvaannollisesti puhuen,
olisi paiskattu kivi jokeen. Pinnalla näyttää vesi virtaavan tyynesti,
mutta kuitenkin kivi siellä pohjassa estää joen luonnollista kulkua ja
häiritsee ja repii kovin, ja sitä häiritsemistä ja repimistä jatkuu
siihen asti kuin kaikki vesi on virrannut Styxiin! Sinä, Jan, olet
tuota lajia ihmisiä, mutta tämmöisten on pahempi elää maailmassa,
sillä murhe ja muistot pysyvät alati heidän mielessään. Joku toinen
taas ottaa onnettomuuden _eo modo_, niinkuin joku olisi hotaissut
häntä nyrkillä niskaan. Se saa hänet ensin pökertymään, sitten hän
tulee ennalleen, ja kun mustelma on tervehtynyt, niin hän unhottaa
koko asian. Oi, parempi on tuollainen luonto tässä maailmassa, joka on
täynnä kaikenlaisia sattumia!

Ritarit kuuntelivat hartaasti Zagloban viisaita sanoja. Hänestä taas
oli hauskaa, että häntä kuunneltiin niin tarkkaavasti, ja hän jatkoi:

— Minä tunnen Michalin läpikotaisin, ja Jumala tietää, etten tahdo
häneen nähden tehdä mitään viittailuja, mutta minusta näyttää siltä,
että hän suree enemmän naimistaan kuin tuota neitoa. Ei se muuta asiaa,
että hän on joutunut niin syvän epätoivon valtaan, sillä tämäkin
onnettomuus on, varsinkin hänelle, kaikkein suurimpia onnettomuuksia.
Ette kykene kuvittelemaankaan, miten suuri halu tuolla pojalla oli
naimisiin. Hänessä ei ole yhtään ahneutta, ei kunnianhimoa, ei
itsekkyyttä; omaansa hän ei ole etsinyt, omaisuutensa miltei on
menettänyt, palkkaa hän ei ole pyytänyt; kaikista töistään, kaikista
ansioistaan hän ei toivonut Jumalalta eikä valtiolta mitään muuta
kuin vaimon. Semmoisia laskelmia hän sydämessään teki, että tuo leipä
oli hänelle kuuluva; jo olikin hän sen ottamaisillaan suuhunsa, mutta
silloin juuri joku ikäänkuin kiskaisikin sen pois! Siitä sait, syö nyt!
Ihmekö siis, että hän on joutunut epätoivon valtaan? En väitä, ettei
hän surisi neitoakin, mutta totisesti hän enemmän suree toteutumatonta
naimistaan, vaikkapa itse vannoisi asian olevan päinvastoin.

— Suokoon Jumala! — sanoi toistamiseen Skrzetuski.

— Odottakaa, kunhan vain hänen sydämensä haavat menevät umpeen ja uusi
nahka kasvaa niiden yli, niin saamme nähdä, että hänessä heräävät
entiset halut. _Periculum_ on vain siinä, ettei hän nyt epätoivon
vallassa tekisi tai päättäisi sellaista, mitä myöhemmin katuisi. Mutta
minkä on sallittu tapahtua, se on jo tapahtunut, sillä onnettomuudessa
ollaan nopeita tekemään päätöksiä. Minun palvelijapoikani vetää tuolla
jo esiin matkavarusteita arkuista ja panee niitä kääröön; en siis puhu
sentähden, etten haluaisi lähteä matkaan, vaan tarkoituksenani oli vain
lohduttaa teitä.

— Taaskin olet parantavine laastareinesi kuin isä Michalille! — sanoi
Skrzetuski.

— Niinkuin olin sinullekin. Muistatko? Kunhan vain pian löytäisin
hänet, sillä pelkäänpä hänen piiloutuvan johonkin erämaahan tai
häviävän kauas aroille, missä on tottunut oleilemaan nuoruudestaan
asti. Te, herra Kmicic, huomautitte iästäni, mutta minä sanon teille,
että jos en liiku sen nopeammin kuin pikalähetti kirjettä tuodessaan,
niin käskekää minut palattuani nyppimään rihmoja vanhoista tilkuista
tai silpimään herneitä tai antakaa minulle rukki. Minua eivät voi
epämukavuudet pidättää lähtemästä, ei toisten vieraanvaraisuus minua
eksytä, ei ruoka eikä juomakaan saata rientoani pidättää. Ette vielä
ole nähneetkään sellaista retkeä! Tuskin enää maltan pysyä paikallani,
on aivan kuin joku pistelisi minua naskalilla penkin alta. Olen jo
käskenyt voidella matkapaitanikin pukin rasvalla suojaksi syöpäläisiä
vastaan...




III.


Zagloba ei kuitenkaan matkannut niin nopeasti, kuin oli aikonut
ja luvannut tovereilleen. Mitä lähemmäksi Varsovaa hän tuli, sitä
hitaammin hän eteni. Se oli sitä aikaa, jolloin kuningas Jan Kasimir,
suuri valtiomies ja sotapäällikkö, kukistettuaan rajaseuduilla
leimahtaneet kapinat ja pelastettuaan valtakunnan aivan kuin
vedenpaisumuksesta, luopui hallituksesta. Kaiken hän oli kärsinyt,
kaiken kestänyt, kaikkien iskujen antanut itseään kohdata, jotka
tulivat ulkonaisen vihollisen taholta; mutta kun hän sitten ryhtyi
panemaan toimeen sisällisiä reformeja ja sai kansan puolelta avun
asemesta vain vastustusta ja kiittämättömyyttä osakseen, silloin
hän otti vapaaehtoisesti päästään kruunun, joka oli käynyt hänelle
sietämättömän raskaaksi.

Maakuntapäivät ja yleiset vaalikokoukset oli jo pidetty ja primas
Prażmowski oli määrännyt säädyt kokoontumaan marraskuun 5 päiväksi.

Paljon puuhasivat niihin aikoihin eri ehdokkaat, kovasti kilpailivat
keskenään eri puolueet, ja vaikka vasta kuninkaanvaali oli kaikki
ratkaiseva, ymmärsi jokainen kokoonkutsuttujen valtiopäivien tavattoman
tärkeyden. Silloin oli lähettiläitä matkalla Varsovaan, ajopeleissä
ja ratsain, seurueineen ja palvelijoineen; matkasi senaattoreita,
itsekullakin mukanaan loistava hoviseura.

Teillä oli ahdasta, majatalot olivat täynnä, ja vain suurella vaivalla
saattoi hankkia itselleen yösijan. Zagloballe luovutettiin kaikkialla
sijaa hänen korkean ikänsä tähden, mutta sensijaan hänen suuri
maineensa useasti aiheutti hänelle ajanhukkaa.

Hän saattoi esimerkiksi poiketa johonkin kapakkaan, mutta siellä oli
niin täyttä, ettei saanut enää sormea mahtumaan. Ylhäinen henkilö,
joka on seurueineen sen vallannut, tulee uteliaisuudesta katsomaan,
kuka on saapunut, ja nähdessään vanhuksen, jonka viikset ja parta ovat
valkoiset kuin maito, hän lausuu näin kunnianarvoisalle henkilölle:

— Pyydän tekemään sen kunnian, että tulette kanssani asuntooni
haukkaamaan, mitä meillä sattuu olemaan.

Zagloba oli kohtelias mies, eikä kieltäytynyt, sillä hän tiesi, että
jokaisesta on oleva mieluisaa tutustua häneen. Ja kun isäntä annettuaan
hänen ensin astua kynnyksen yli senjälkeen kysyi: "Kenet minulla on
kunnia — —?", niin hän otti asennon ja varmana siitä vaikutuksesta,
minkä tekisi, vastasi kahdella sanalla:

— Zagloba sum!

Ei tapahtunut milloinkaan, ettei näiden kahden sanan jälkeen olisi
häntä otettu vastaan avosylin ja huudahdettu: "Tämä on elämäni
onnellisimpia päiviä!", minkä jälkeen isäntä huusi tovereilleen tai
seurueelleen: "Katsokaa! Tuossa on esikuva, koko valtakunnan ritariston
_gloria et decus_!" Silloin kokoonnuttiin Zagloban ympärille ihailemaan
häntä, ja nuoriso tuli suutelemaan hänen matkatakkinsa liepeitä.
Senjälkeen vedettiin esille tynnyreitä ja nassakoita ja alkoi ilonpito,
jota toisinaan jatkui useita päiviä.

Yleensä luultiin hänen olevan edusmiehenä matkalla valtiopäiville,
mutta kun hän sanoi, ettei niin ollut asianlaita, niin se herätti
yleistä ihmettelyä. Mutta hän selitti luovuttaneensa edusmiesoikeutensa
herra Domaszewskille, jotta nuoretkin voisivat toimia yleisten asiain
hoidossa. Joillekuille hän kylläkin ilmoitti matkansa varsinaisen
tarkoituksen; toisille taas hän, vapautuakseen kyselyistä, sanoi vain:

— Olen pienestä pitäen tottunut sotaan ja mieleni alkoi tehdä lähteä
vanhoilla päivilläni vähän melskaamaan Doroszenkon kanssa.

Näitten sanojen jälkeen ihmeteltiin häntä vielä enemmän. Ei kukaan
pitänyt häntä vähemmän arvoisena sentähden, ettei hän matkustanut
edusmiehenä, sillä tiedettiinhän, että syrjästäkatsojain joukossa on
sellaisia, jotka ovat paljon vaikutusvaltaisempia kuin itse edusmiehet.
Muuten jokainen senaattori, kuuluisinkin, otti huomioon sen, että parin
kuukauden kuluttua toimitettaisiin valitsijamiesvaalit ja silloin
merkitsisi ritarien keskuudessa niin suurta arvoa nauttivan miehen
jokainen sana tavattoman paljon.

Siksi suurimmatkin herrat syleilivät Zaglobaa ja mielistelivät häntä.
Herra Podlaski juotti häntä kolme päivää; Pacyt herrat, jotka hän
kohtasi Kaluszynissä, kantoivat häntä käsillään.

Monet antoivat panna salaa hänen ajopeleihinsä huomattavia lahjojakin:
viinoja, viinejä, vieläpä kallisarvoisia matka-arkkuja, sapeleita ja
pistoleja.

Hyvät päivät oli näin ollen Zagloban palvelijoillakin, mutta hän itse
matkasi, vastoin päätöstään ja lupaustaan, niin hitaasti, että saapui
vasta kolmannella viikolla Minskiin.

Sensijaan hän ei pysähtynyt Minskiin. Torille saavuttuaan hän näki niin
suurenmoisen ja komean seurueen, ettei ollut sen veroista kohdannut
koko matkalla: siinä oli aatelismiehiä ylen komeissa puvuissa, puoli
rykmenttiä pelkkää jalkaväkeä, joka oli aseetonta, sillä valtiopäiville
ei menty asestettuina, mutta niin uljaan näköistä, että Ruotsin
kuninkaalla ei ollut komeampaa kaartia; suuri määrä kullattuja vaunuja,
joissa oli verhoja ja mattoja majapaikkojen sisustamista varten matkan
varrella, samoin vaunuja, joissa oli ruokasäiliöitä ja ruokatarpeita;
senlisäksi oli miltei koko palvelijakunta muukalaista, niin että ani
harva tuossa suuressa joukossa puhui ymmärrettävää kieltä.

Zagloba näki viimein erään puolalaispuvussa olevan aatelismiehen. Hän
käski pysäyttämään ajopelinsä ja varmana hyvästä vastaanotosta pisti jo
toisen jalkansa ulos vaunuistaan ja kysyi samalla:

— Kenen on tämä niin komea hoviseurue, ettei kuninkaallakaan voi olla
komeampaa?

— Kenenkä muun se olisi, — vastasi aatelismies, — jos ei meidän
herramme, ruhtinaan, liettuan tallimestarin?

— Kenen? — kysyi Zagloba uudelleen.

— Oletteko kuuro? Ruhtinas Boguslaw Radziwillin, joka on matkalla
valtiopäiville ja josta — suokoon Jumala! — tulee vaalin tapahduttua
valitsijamies.

Zagloba veti kiireesti jalkansa takaisin vaunuihinsa.

— Anna mennä! — huusi hän kyytimiehelle. — Täällä ei meillä ole mitään
tekemistä!

Ja hän ajoi tiehensä vavisten kiukusta.

— Suuri Jumala! — puhui hän, — Tutkimattomat ovat Sinun toimesi, ja
jos Sinä et singahduta salamaasi tuon petturin niskaan, niin siinä
on Sinulla jokin salainen tarkoitus, jota järki ei pysty tajuamaan,
vaikka inhimillisesti asiaa arvostellen tuommoinen roisto tarvitsisi
kelpo löylytyksen. Mutta huonosti näkyvät olevan tämän loistavan
valtion asiat, jos tuollaiset kavaltajat, joilla ei ole kunniaa
eikä omaatuntoa, välttävät rangaistuksen, vieläpä voivat kulkea
turvallisina ja mahtipontisina, esiintyvätpä — haa! — täysivaltaisina
kansalaisina yleisissä asioissa. Siispä olemme tuhon omia, sillä missä
maassa, missä muussa valtakunnassa voisi tämmöistä tapahtua? Hyvä oli
kuningas Joannes Casimirus, mutta silläpä hän hemmottelikin ja totutti
pahimmat turvallisina luottamaan siihen, että jäävät rankaisematta.
Mutta ei se ole yksinomaan hänen syynsä. Selvää on, että kansastakin
on kansalais-omatunto ja herkkyys hyveen noudattamiseen kokonaan
kadonnut. Hyi! Hyi! Hän on edusmies! Hänen saastaisiin käsiinsä antavat
kansalaiset isänmaan eheyden ja turvallisuuden, noihin samoihin
käsiin, joilla hän on isänmaata raadellut ja takonut ruotsalaisiin
kahleisiin! Hukassa olemme, ei ole muuta mahdollisuutta! Saattavat
vielä tyrkyttää häntä kuninkaaksikin... Vaan mitäs, kaikki näkyy olevan
tämmöisen kansan keskuudessa mahdollista. Hän on edusmies! Herra
Jumala! Vaikka laki selvästi sanoo, ettei edusmiehenä voi olla se,
joka on virassa vieraalla maalla, ja hänhän on rahkanaamaisen setänsä
hallitusmies, Preussin ruhtinaskunnan kuvernööri! Ahaa! Maltahan, saan
sinut kiikkiin! Mitäs merkitsee edusmiesten valtuuksien tarkastus?
Jos minä en mene istuntosaliin ja ryhdy tähän asiaan vaikkapa
syrjäisenä, niin tapahtukoon, että heti muutun pässiksi ja ajomieheni
teurastajakseni. Edusmiesten joukosta löytyy kyllä sellaisia, jotka
kannattavat minua. En tiedä, kykenenkö suoriutumaan sinusta niin, että
saan sinulta riistetyksi edusmiehen valtuudet, sinä petturi, joka olet
niin mahtava herra, mutta varmaa on, ettei se edistä sinun pääsyäsi
valitsijamieheksi! Michal rukan täytyy nyt odottaa minua, sillä tässä
minä toimin _pro publico bono_.

Näin tuumi Zagloba päättäen puuhata parhaansa mukaan tässä asiassa ja
saada yksityisesti edusmiehet puolelleen. Siksi hän kiiruhti Minskistä
mahdollisimman nopeasti Varsovaan, ettei myöhästyisi valtiopäiväin
avajaisista.

Hän tulikin perille hyvissä ajoin. Edusmiehiä ja muuta väkeä oli
saapunut niin paljon, ettei ollut saatavissa asuntoa Varsovassa eikä
Pragassa eikä edes kaupungin ympäristössä; vaikeata oli myös pyrkiä
kenenkään huonetoveriksi, sillä samassa huoneessa asui aina kolme tai
neljä henkeä. Ensimmäisen yön vietti Zagloba Fukierin puodissa ja se
meni jotakuinkin hupaisesti; mutta kun hän aamulla selvisi pöhnästään
vaunuissaan, niin hän ei itsekään oikein tietänyt, mitä tekisi.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! — huudahteli hän pahalla tuulella katsellen
Krakowskie Przedmieście nimistä kaupunginosaa, jonka läpi juuri oli
ajamassa. — Tuossa on Bernhardilaisluostari ja tuossa Kazanowskien
palatsin rauniot! Kiittämätön kaupunki! Verelläni ja työlläni piti
minun anastaa se viholliselta, mutta nyt se ei suo minulle nurkkaa,
mihin kallistaisin harmaan pääni.

Kaupunki ei kylläkään tahtonut olla antamatta nurkkaa harmaalle päälle,
vaan sillä yksinkertaisesti ei ollut antaa sellaista.

Sensijaan potkaisi onni taas Zaglobaa, sillä juuri kun hän oli ajanut
Koniecpolskien palatsin kohdalle, huusi jokin ääni sivulta ajajalle:

— Seis!

Mies pysähdytti hevosen. Samassa lähestyi tuntematon aatelismies
ilostuneen näköisenä vaunuja ja huudahti:

— Herra Zagloba! Ettekö tunne minua?

Zagloba näki edessään noin kolmenkymmenen vuoden ikäisen miehen,
jonka päässä oli ilveksennahkainen hattu ja siinä sulka, mikä oli
nuhteettoman sotapalveluksen merkki, sekä yllään helakanpunainen
alusnuttu ja tummanpunainen viitta, jossa oli kullattu vyö.
Tuntemattoman kasvot olivat tavattoman kauniit. Hänen kasvojensa
väri oli kalpea ja poskilla oli vain heikko punerrus, silmät olivat
siniset, hyvin surumieliset ja miettiväiset, kasvojen piirteet erittäin
säännölliset ja miehen piirteiksi liiankin kauniit. Vaikka hän oli
puolalaispuvussa, oli hänellä pitkä tukka ja ulkomaalaiseen tapaan
ajeltu parta. Pysähdyttyään vaunujen luo hän levitti sylinsä ja Zagloba
syleili hänen kaulaansa, vaikka ei heti voinutkaan muistaa, kuka hän
oli. He syleilivät toisiaan sydämellisesti ja väliin taas työnsivät
toisiaan etemmäksi voidakseen katsella toisiaan paremmin. Viimein
Zagloba sanoi:

— Anteeksi, mutta en vielä voi muistaa...

— Hassling-Ketling!

— Hyvänen aika! Kasvonne näyttivät minusta tutuilta, mutta puku on
tehnyt teidät aivan toisen näköiseksi, sillä aikaisemmin näin teidät
ratsumiehen takissa. Käytätte siis jo puolalaista pukuakin?

— Koska tätä valtiota, joka otti minut kodittoman jo poikasena
ollessani hoiviinsa ja antoi minulle riittävän ravinnon, pidän omana
äitinäni enkä tahdo tietää muusta. Ettekö tiedä, että olen sodan
jälkeen saanut Puolan kansalaisen oikeudet?

— Sepä mieluisa uutinen! Teillä on siis ollut onnea?

— Sekä tässä asiassa että muussakin, sillä Kuurinmaalla, aivan
Samogitian rajalla, tapasin miehen, jolla oli sama nimi kuin minulla,
ja hän otti minut pojakseen, antoi minulle sukuvaakunansa ja
omaisuutta... Hän asuu Kuurinmaalla, mutta tällä puolellakin hänellä on
maatila, Szkudy, jonka hän on antanut minulle.

— Suokoon Jumala teille onnea! Olette siis jättänyt sotahommat?

— Heti kun jotakin sattuu, otan ehdottomasti osaa sotatoimiin. Senpä
vuoksi olen antanut kylänikin vuokralle ja odotan täällä tilaisuuden
ilmaantumista.

— Se on ritarin mieltä! Aivan tuollainen olin minäkin nuoruudessani,
vaikka kyllä minussa vieläkin on puhtia! Mitäs te hommailette
Varsovassa?

— Olen edusmies valtiopäivillä.

— Herra Jumala! Olette siis jo luita myöten puolalainen?

Nuori ritari hymähti.

— Sielultani myös, ja sehän on tärkeämpää!

— Oletteko naimisissa?

Ketling huokasi.

— En.

— Sitä vain puuttuukin. Kyllä se tapahtuu, odottakaahan vain! Vai eikö
todellakaan muinainen tunteenne neiti Billewicziä kohtaan vielä ole
haihtunut mielestänne?

— Koska tiedätte siitä, minkä luulin olevan salaisuutena, niin tietäkää
myös, ettei ketään uutta ole tullut...

— Antakaa olla! Hän synnyttää kohdakkoin maailmaan pienen Kmicicin.
Malttakaa mielenne! Mitäpä toimittaa huokaileminen, kun toinen elää
hänen kanssaan paremmissa väleissä. Sanonpa suoraan, että semmoinen on
naurettavaa.

Ketling kohotti surullisen katseensa.

— Sanoin vain, ettei uutta tunnetta ole ilmaantunut.

— Se tulee, älkää pelätkö! Me naitamme teidät! Tiedän omasta
kokemuksestani, että liiallinen kestäväisyys lemmen asioissa aiheuttaa
vain ikävyyksiä. Olin aikoinani uskollinen kuin Troilus, paljon ihania
nautintoja ja hyviä tilaisuuksia jätin senvuoksi käyttämättä, ja miten
paljon ikävyyksiä senlisäksi sainkaan aikaan!

— Suokoon Jumala jokaisen säilyä niin hyvätuulisena kuin te olette
säilynyt.

— Koska olen aina elänyt siveästi, niin siksipä luitani ei kolotakaan!
Missä asutte? Oletteko löytänyt asunnon?

— Minulla on mukava talo Mokotowin luona, rakensin sen heti sodan
päätyttyä.

- Sepä onnellista! Minä taas olen eilisestä asti turhaan etsinyt
olinsijaa kaupungissa.

— Hyvänen aika! Älkää kieltäytykö, hyväntekijäni, asettumasta talooni.
Tilaa on riittävästi. Paitsi taloa on vielä piharakennus ja hyvä talli.
On tilaa palvelijoille ja hevosille.

— Olettepa kuin taivaasta tipahtanut avukseni, totisesti!

Ketling nousi vaunuihin, ja he lähtivät ajamaan.

Matkalla Zagloba kertoi hänelle herra Wolodyjowskia kohdanneesta
onnettomuudesta. Ketling väänteli käsiään, sillä hän ei vielä tietänyt
asiasta mitään.

— Se koskee kovasti minuunkin, — sanoi hän viimein, — sillä kenties
ette tiedäkään, miten hyviä ystäviä olimme viime aikoina. Yhdessä
kävimme kaikki viimeiset sodat Preussissa ja piiritimme linnoituksia,
joissa vielä oli ruotsalaista varusväkeä. Olimme sotaretkellä
Ukrainassa ja Lubomirskia vastaan ja taas uudelleen Ukrainassa
vojevodan kuoltua, kruununmarsalkka Sobieskin johdolla. Sama satula
oli päänalaisenamme, samasta vadista söimme; Castoriksi ja Polluxiksi
meitä sanottiinkin. Ja vasta kun hän lähti Samogitiaan hakemaan neiti
Borzobohataa, tuli eron hetki. Kukapa olisi aavistanut, että hänen
parhaat toiveensa niin nopeasti haihtuisivat kuin tuhka tuuleen!

— Ei ole mitään pysyväistä tässä murheen laaksossa, — vastasi Zagloba.

— Paitsi uskollinen ystävyys... Täytyy tuumia ja ottaa selkoa, missä
hän on nyt. Kenties saamme tietää jotakin kruununmarsalkalta, joka
pitää Wolodyjowskista kuin silmäterästään. Mutta jos hän ei tiedä, niin
täällä on edusmiehiä kaikilta seuduilta. Mahdotonta on, ettei kukaan
olisi kuullut mitään tuommoisesta ritarista. Parhaani mukaan autan
teitä, paremmin kuin jos olisi kysymys minusta itsestäni.

Näin puhuen he saapuivat viimein Ketlingin taloon, joka oli kuin
hovi. Se oli upeasti sisustettu ja siellä oli paljon kallisarvoisia
huonekaluja, jotka oli joko ostettu tai tuotu saaliina sotaretkiltä.
Varsinkin asekokoelma oli oivallinen. Zaglobaa ihastutti tämä näky ja
hän sanoi:

— Oi, tehän voisitte sijoittaa tänne kaksikymmentä henkeä. Oli onni
minulle, että tapasin teidät. Olisin kyllä voinut saada asunnon herra
Antoni Chrapowickilla, sillä hän on tuttuni ja ystäväni. Myöskin
Pacit pyysivät minua luokseen, sillä he koettavat saada kannattajia
vastustaakseen Radziwillia, mutta tahdon jäädä teidän luoksenne.

— Olen kuullut liettualaisten edusmiesten puhuvan, — sanoi Ketling,
— että koska nyt on liettuan vuoro, niin he tahtovat panna herra
Chrapowickin lopullisesti valtiopäivien puhemieheksi.

— Ja hyvin tekisivätkin siinä. Hän on rehellinen ja asiallinen mies,
vaikka hieman omavaltainen. Hänestä ei mikään ole niin tärkeätä kuin
sopu; sitä hän vain pitääkin silmällä, miten saisi kaikki sovintoon.
Vaan sanokaapa minulle suoraan, missä suhteessa olette Boguslaw
Radziwilliin?

— Siitä lähtien, kun herra Kmicicin tataarilaiset ottivat minut
vangiksi Varsovan edustalla, — en missään. Minä jätin sen palveluksen
enkä siihen sen koommin pyrkinyt, sillä vaikka hän on mahtava herra,
niin hän on ilkeä ja petollinen mies. Opin riittävästi tuntemaan häntä
Taurogissa, kun hän koetti vietellä tuon taivaallisen olennon.

— Minkä taivaallisen? Mitä pötyä puhuttekaan! Savesta hänkin on tehty
ja saattaa särkyä niinkuin paraskin posliinilelu. Mutta vähätpä nyt
siitä!

Samassa Zagloba punastui vihastuksesta niin, että hänen silmänsäkin
pullistuivat.

— Ajatelkaahan, tuo lurjus on edusmies!

— Kuka? — kysyi hämmästyneenä Ketling, jonka ajatus yhä askaroi
Olenkassa.

— Boguslaw Radziwill! Entä mitä merkitsee valtuuksien tarkastus!?
Kuulkaahan! Te olette edusmies, voitte ottaa esille tämän kysymyksen,
ja minä karjaisen parvekkeelta kannattavani teitä, olkaa huoletta!
Oikeus on puolellamme, ja jos he tahtovat sortaa oikeutta, niin voipa
järjestää syrjästäkatsojaa keskuudessa niin kunnollisen pikku metakan,
että siinä vertakin vuotaa.

— Jumalan tähden, älkää tehkö sitä! Minä teen asiasta esityksen, sillä
se on paikallaan, mutta Jumala varjelkoon sotkemasta valtiopäiväin
työtä.

— Minä menen myös Chrapowickin puheille, vaikka hän onkin kuin lämmin
vesi eikä hänestä siis sanottavia hyödy; mutta koska hän on tuleva
puhemies, niin hänestä riippuu kuitenkin paljon. Innostutan asiaan
Pacit. Ainakin muistutamme yleisön mieleen kaikki hänen konnantyönsä.
Matkalla kuulin, että tuo roisto aikoo tavoitella kruunua!

— Jopa kansa olisi suurimmassa alennustilassa eikä enää elämisen
arvoinen, jos tuommoiset pääsisivät sen kuninkaiksi, — vastasi Ketling.
— Mutta levätkää nyt, ja myöhemmin jonakin päivänä menemme herra
kruununmarsalkan luo kysymään ystävästämme.




IV.


Muutamia päiviä myöhemmin avattiin valtiopäivät, ja puhemieheksi eli
marsalkaksi valittiin, kuten Ketling oli ennustanut, herra Chrapowicki,
joka silloin oli Smolenskin aatelismarsalkka ja myöhemmin Vitebskin
vojevoda. Valtiopäivien tehtävänä oli vain määrätä vaalintoimitusaika
ja asettaa ylin tuomioistuin, n.s. kaptur-oikeus, eikä tämmöisissä
asioissa puoluevehkeilyille ollut sopivaa maaperää, ja senpä vuoksi
valtiopäivät sujuivatkin verraten rauhallisesti. Vain ihan alussa
herätti jonkin verran kuohuntaa kysymys edustajain valtuuksista. Kun
edusmies Ketling asetti kyseenalaiseksi bielskiläisen kirjurin ja hänen
virkatoverinsa ruhtinas Boguslaw Radziwillin vaalin laillisuuden,
huudahti voimakas ääni syrjästä kuuntelijain joukosta: "Petturi!
Vieraan maan virkamies!" Tähän ääneen yhtyi muitakin; yhtyivätpä siihen
jotkut edusmiehetkin ja yht'äkkiä olivat valtiopäivät jakaantuivat
kahteen puolueeseen, joista toinen tahtoi julistaa bielskiläiset
edusmiehet valtuuksia vailla oleviksi, toinen tunnustaa heidät
laillisesti valituiksi. Viimein sovittiin päätösvaltaisen tutkijakunnan
asettamisesta. Se vaimensi kiistan ja hyväksyi vaalin.

Joka tapauksessa tämä juttu oli paha kolahdus ruhtinaalle. Sillä
yksistään jo se, että oli tullut kyseenalaiseksi, oliko ruhtinas
kelvollinen eduskunnan jäseneksi, ja se, että oli _coram publico_
muistutettu mieleen kaikki hänen Ruotsin-sodan aikuiset kavalluksensa
ja hänen petturuutensa, häpäisi häntä koko valtakunnan silmissä ja
kaivoi pois pohjan hänen kaikilta kunnianhimoisilta aikeiltaan.

Hänen laskelmansa oli se, että kun Conden puolue, neuburgilainen
puolue ja lotringilainen puolue, pienemmistä puhumattakaan, toimisivat
toistensa vahingoksi, niin valituksi saattaisi helposti tulla oman maan
mies.

Hänen ylpeytensä ja imartelijat sanoivat hänelle, ettei sellainen oman
maan mies voisi olla kukaan muu kuin sellainen suuri herra, joka on
hyvin älykäs, mahtava ja kuuluisaa sukua, toisin sanoen — hän itse.

Pitäen asioita visusti salassa hän oli jo alustavasti laskenut
verkkojaan Liettuaan ja juuri ryhtynyt asettelemaan niitä Varsovaan,
kun huomasikin yht'äkkiä, että jo heti alussa hänen verkkonsa oli
revitty ja tehty niihin niin iso reikä, että kaikki kalat saattoivat
helposti mennä niistä pois. Hän kiristeli hampaitaan koko ajan, kun
hänen asiaansa tutkittiin, ja koska hän ei voinut kostaa Ketlingille,
tämä kun oli edusmies, niin hän lupasi palkinnon sille hovilaisistaan,
joka voisi ilmoittaa hänelle, kuka kuulijoista oli ensimmäiseksi
huudahtanut Ketlingin tehtyä esityksensä: "Petturi ja kavaltaja!"

Zagloba oli niin tunnettu henkilö, ettei hänen nimensä voinut kauan
pysyä salassa. Muuten hän ei ollenkaan salannutkaan asiaa. Ruhtinas
tulistui vielä enemmän, mutta ällistyi myös aikalailla, kun sai kuulla,
että hänen vastustajanaan oli niin yleisesti suosittu mies, jonka
kimppuun ei uskaltanut käydä.

Zaglobakin oli tietoinen tästä yliotteestaan, ja kun alussa rupesi
liikkumaan uhkaavia huhuja, niin hän lausui kerran suuressa
aatelisseurassa:

- Enpä tiedä, miten hyvässä turvassa voisi olla se, joka aiheuttaisi
vaikkapa vain hiuskarvan putoamisen päästäni. Vaalit ovat lähellä,
ja kun satatuhatta ystävän sapelia on yhteen kokoontuneena, niin
helpostipa siinä voidaan tehdä lihahakkelusta...

Nämä sanat tulivat ruhtinaan korviin. Hän puri vain huuliaan ja
naurahti kopeasti, mutta sisimmässään hän myönsi Zagloban olevan
oikeassa.

Seuraavana päivänä olivat hänen aikeensa vanhaan ritariin nähden
ilmeisesti muuttuneet, sillä kun eräissä pidoissa joku mainitsi
Zaglobasta, niin Boguslaw sanoi:

— Olen kuullut tuon aatelismiehen olevan sangen vihamielisen minua
kohtaan, mutta minä pidän niin paljon urheista miehistä, että rakastan
häntä edelleen, vaikka hän ei lakkaisikaan vahingoittamasta minua.

Viikkoa myöhemmin hän sanoi sen suoraan Zagloballe, kun he kohtasivat
toisensa suurhetmani Sobieskilla.

Vaikka Zagloban kasvojen ilme pysyi tyynenä ja sangen ylväänä, niin
hänen sydämensä alkoi kuitenkin hiukan pamppailla, kun hän näki
ruhtinaan, sillä tämä oli joka tapauksessa verenhimoinen mahtava herra,
jonka kädet ulottuivat pitkälle ja jota kaikki pelkäsivät. Mutta
Boguslaw sanoi hänelle toisesta päästä pöytää:

— Herra Zagloba, tietooni on jo tullut, että te, vaikka ette
ole edusmieskään, tahdoitte syyttä suotta estää minua olemasta
valtiopäivillä, mutta minä annan sen teille kristillisesti anteeksi,
ja jos joskus tarvitsette puoltolausettani, niin olen valmis teitä
palvelemaan.

— Minä pysyin vain perustuslain pohjalla, — vastasi Zagloba, — mikä on
jokaisen aatelismiehen velvollisuus; _quod attinet_ suojelustanne, niin
minun iässäni luullakseni Jumalan suojelus on tarpeellisempi, sillä
olen lähes yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen.

— Ihana ikä, jos se on ollut yhtä hyveellinen kuin pitkä, mitä muuten
en ollenkaan tahdo epäillä.

— Olen palvellut isänmaatani ja hallitsijaani enkä etsinyt vieraita
jumalia.

Ruhtinas rypisti hiukan kulmiaan.

— Olette palvellut minuakin vastaan, tiedän sen. Mutta tehkäämme jo
sovinto. Kaikki se on unhotettu, samoin sekin, että olette kannattanut
_contra me_ toisen yksityisiä, kateudesta johtuneita toimenpiteitä.
Tuon vainoojani kanssa minulla on vielä laskuja selviteltävänä, mutta
teille ojennan käteni ja tarjoan ystävyyttäni.

— Olen vain vähäpätöinen mies ja ystävyys on minulle ylen ylhäinen.
Minun pitäisi sitä kurotella tai sitä saadakseni hypähdellä, mutta
se on vanhoilla päivillä jo vaikeata. Jos taas puhutte laskujen
selvittelyistä herra Kmicicin kanssa, joka on ystäväni, niin neuvonpa
teitä sydämestäni luopumaan siitä laskuopista.

— Miksi niin? — kysyi ruhtinas.

— Koska laskuopissa on neljä laskutapaa. Vaikka Kmicicillä on
melkoinen omaisuus, niin se on kuitenkin kuin kärpänen teidän
ruhtinaalliseen rikkauteenne verraten, mutta herra Kmicic ei suostu
jakoon; enentymisestään kertolaskua soveltamalla hän pitää itse
huolen; vähennystä hän ei salli; jonkinmoinen yhteenlasku voisi hänen
kannaltaan tulla kysymykseen, mutta en tiedä, miellyttäisikö se
kovinkaan paljon teitä.

Vaikka Boguslaw oli perin harjaantunut sanasotaan, niin tuo Zagloban
todistelu ja häikäilemättömyys saivat hänet niin ymmälle, ettei kieli
kääntynyt hänen suussaan. Läsnäolijat rupesivat nauramaan, niin että
maha hytki. Sobieski sanoi nauraen täyttä kurkkua:

— Siinä on vanha veitikka! Hyvin hän osaa käyttää sekä sapeliaan että
kieltään! Parasta on olla puuttumatta häneen.

Boguslaw huomasi joutuneensa tekemisiin leppymättömän vihamiehen kanssa
eikä koettanut enää voittaa puolelleen Zaglobaa, vaan heitti vain
silloin tällöin muiden kanssa puhuessaan vihaisia silmäyksiä vanhaan
ritariin.

Mutta hetmani Sobieski päästyään hyvään alkuun jatkoi:

— Te olette todellinen mestari, hyvä veljeni. Oletteko tavannut ketään
veroistanne valtakunnassamme?

— Sapelin käytössä, — vastasi Zagloba ilostuneena kehumisesta, — on
Wolodyjowski veroiseni. Kmicicinkin olen opettanut varsin taitavaksi.

Tätä sanoessaan hän vilkaisi Boguslawiin, mutta tämä ei ollut
kuulevinaan, vaan keskusteli innokkaasti vierustoverinsa kanssa.

— Ahaa! — sanoi hetmani. — Minä olen useasti nähnyt Wolodyjowskin
toiminnassa ja menisin hänestä takuuseen, vaikka kysymyksessä olisi
koko kristikunnan kohtalo. Vahinko, että sellaista soturia on kohdannut
kuin ukkosen isku.

— Mitä hänelle on tapahtunut? — kysyi Sarbiewski, ciechanowiecilainen
miekankantaja.

— Hänen lemmittynsä kuoli matkalla, Chęstochowassa, — vastasi Zagloba,
— ja pahinta on, etten mitenkään ole saanut selville, missä hän on nyt.

— Hyvä Jumala! — huudahti herra Warszycki, Krakovan kastellaani. —
Varsovaan tullessani minä tapasin hänet matkalla; hänkin oli tulossa
tänne ja tunnusti minulle, että häntä kyllästyttää tämä maailma ja sen
_vanitates_ ja että hänen matkansa määränä on _Mons regius_, sillä hän
tahtoo viettää murheellisen elämänsä viimeiset päivät rukoillen ja
mietiskellen.

Zagloba alkoi repiä hiustensa jäännöksiä.

— Hänestä on tullut kamaldolimunkki, Jumala paratkoon! — huudahti hän
mitä suurimman epätoivon vallassa.

Tämä kastellaanin kertoma uutinen teki kaikkiin syvän vaikutuksen.

Sobieski, joka piti sotilaista ja tiesi kokemuksestaan sangen hyvin,
että isänmaa tarvitsi sellaisia, pahastui suuresti ja sanoi hetken
kuluttua:

— Ei sovi vastustaa ihmisen vapaata tahtoa palvella Jumalaa, mutta
vahinko miestä, ja vaikeata minun on olla sanomatta teille, että minun
on sääli häntä. Hän oli ruhtinas Jeremin koulun sotilaita, kykeni
suoriutumaan mistä vihollisesta tahansa ja oli kerrassaan verraton
taisteltaessa tataarilaisia ja mellastelijoita vastaan. Vain vähän
on aroilla sellaisia retkeilijöitä kuin Pivo kasakkain joukossa ja
Ruszczyc varsinaisessa sotaväessä; mutta eivät hekään ole Wolodyjowskin
veroisia.

— On onni, että nyt on rauhallisemmat ajat, — sanoi ciechanowiecilainen
miekankantaja, — ja että pakanat tarkoin täyttävät ne traktaatit, jotka
hyväksymään heidät on pakottanut hyväntekijäni miekka.

Tätä sanoessaan miekankantaja kumarsi Sobieskille. Tämä ilostui
suuresti julkisesta ylistyksestä ja vastasi:

— Ensiksikin Jumala hyvyydessään soi minun siihen aikaan olla
valtakuntamme kynnyksellä ja hiukan puristella vihollista, mutta
toisena tekijänä oli hyvien sotamiesten uljuus, joka oli valmis vaikka
mihin. Minä tiedän, että kaani on halukas noudattamaan traktaattia;
mutta Krimillä niskoitellaan kaania vastaan, eivätkä bialogrodilaiset
tataarit tottele häntä ollenkaan. Olen saanut tietää, että Moldaun
rajoilla on nousemassa uhkaavia pilviä ja että voidaan hyökätä rajan
yli. Olen käskenyt harjoittamaan tarkkaa tiedustelutoimintaa teitten
varsilla, mutta minulla on niukasti sotamiehiä. Kun siirrän niitä
jonnekin, niin toisaalle syntyy aukko. Varsinkin puuttuu minulta
käytännöllistä väkeä, joka tuntee tataarilaisten menettelytavat, ja
siksipä minun on niin sääli Wolodyjowskia.

Zagloba otti ohimoiltaan nyrkit, joilla oli puristanut päätään, ja
huudahti:

— Mutta hän ei jää kamaldolimunkiksi, vaikka pitäisi suorittaa Mons
regiuksella pakkoluovutus ja ottaa hänet pois väkivalloin! Kautta
Jumalan! Jo huomenna lähden hänen luokseen. Jollei hän ota varteen
puheitani, niin menen ruhtinas-primaksen ja kamaldolien kenraalin
puheille! Vaikka minun olisi mentävä Roomaan, niin menen. En minä
tahdo vähentää Jumalan kunnioittamista, mutta miten hänestä olisi
kamaldolilaiseksi, kun hänelle ei kasva partakarvojakaan. Sen verran
on partaa kuin minun nyrkissäni! Jumala paratkoon! Eihän hän kykene
laulamaan messuakaan koskaan, ja jos rupeaa laulamaan, niin rotatkin
pakenevat luostarista luullen kollikissan naukuvan omissa häissään.
Suokaa anteeksi, että puhun, mitä suru minulle sanelee! Jos minulla
olisi poika, niin en häntäkään rakastaisi niin, kuin olen rakastanut
tätä nuorta miestä. Jumala häntä suojelkoon! Kun olisi ruvennut edes
bernhardiiniksi, mutta rupesi kamaldolilaiseksi! Siitä ei tule mitään,
niin totta kuin elän! Jo huomenna menen primaksen puheille ja pyydän
häneltä kirjeen priorille.

— Hän ei varmaankaan ole ennättänyt vielä antaa munkkilupausta, —
puuttui puheeseen marsalkka, — älkääkä te kovin innokkaasti taivutelko
häntä, ettei hän rupeaisi itsepintaiseksi. Ja sekin on otettava lukuun,
että hänen aikeessaan kenties ilmeneekin Jumalan tahto.

— Jumalan tahto? Jumalan tahto ei ilmene äkillisesti, sillä sanoohan
vanha sananlaskukin, ettei hoppu ole hyväksi. Jos tässä olisi kysymys
Jumalan tahdosta, niin olisin jo ammoin huomannut hänessä kutsumuksen,
mutta hän ei ole koskaan ollut pappi, vaan rakuuna. Jos hän olisi
tehnyt tämän päätöksen täydessä järjessä ollen, tyynesti ja harkiten,
niin en sanoisi mitään; mutta eihän Jumalan tahto yllätä ihmistä
epätoivon hetkellä hyökäten kuin haukka kananpojan niskaan. En minä
rupea häntä liiaksi ahdistelemaan. Ennen lähtöäni harkitsen tarkoin
itsekseni, mitä minun on hänelle sanottava, etten heti pilaisi asiaa.
Panen toivoni Jumalaan! Tuo sotilas on aina luottanut enemmän minun
järkeeni kuin omaansa; luulenpa nytkin niin käyvän, jollei hän ole
kokonaan muuttunut.




V.


Seuraavana päivänä Zagloba varustettuna ruhtinas-primaksen kirjeellä
ja neuvoteltuaan suunnitelmastaan Hasslingin kanssa soitti Mons
regius luostarin portin kelloa. Hänen sydämensä pamppaili kovin, kun
hän ajatteli, miten Wolodyjowski mahtaa ottaa vastaan hänet, ja itse
puolestaan hän tiesi, että vaikka hän oli ennakolta harkinnut, mitä
sanoisi, niin paljon riippui vastaanotosta, joka tulisi hänen osakseen.
Näin mietiskellen hän nykäisi kellon vedintä toistamiseen, ja kun avain
kitisi lukossa ja portti avautui raolleen, työntyi hän heti sisälle
hieman väkivaltaisesti ja sanoi ällistyneelle nuorelle munkille:

— Minä tiedän, että tänne päästäkseen täytyy saada erikoinen lupa,
mutta minulla on kirje arkkipiispalta ja pyydän, _carissime frater_,
antamaan sen priorille.

— Tapahtuu tahtonne mukaan, — vastasi portin avaaja ja kumarsi nähtyään
primaksen sinetin.

Sen sanottuaan hän vetäisi kaksi kertaa hihnasta, joka oli yhdistetty
kelloon, kutsuakseen jonkun paikalle, sillä hän itse ei saanut poistua
portilta. Soiton johdosta saapui toinen munkki, otti kirjeen ja poistui
ääneti. Zagloba asetti penkille mytyn, joka hänellä oli mukanaan,
istuutui sitten itse ja alkoi kovasti huohottaa.

— Frater, — sanoi hän viimein, — oletteko jo kauan ollut munkkina?

— Viidettä vuotta, — vastasi portinvartija.

— Noin nuori ja jo viidettä vuotta! Niin että jos mielenne tekisi
täältä pois, niin se olisi jo myöhäistä. Mutta varmaankin olette
monesti ikävöinyt maailmaan, sillä vilahtaapa jollekulle mieleen sota,
toiselle kemut, kolmannelle hienohelmat...

— Apage! — sanoi munkki tehden hartaasti ristinmerkin.

— Kuinka? Eikö kiusaus ole koskaan saanut valtaa? — kysyi Zagloba
uudelleen.

Mutta nuori munkki katsoi epäluuloisesti arkkipiispan lähettiä, joka
puheli noin kummallisesti, ja vastasi:

— Kenen jälkeen ovi täällä sulkeutuu, se ei enää pääse pois.

— Sen saamme vielä nähdä! Mitäs herra Wolodyjowskille kuuluu? Onko hän
terve?

— Ei täällä ole ketään sennimistä.

— Veli Michal? — sanoi Zagloba koetteeksi. — Entinen rakuunaeversti,
joka on äskettäin tullut tänne?

— Me nimitämme häntä veli Jerzyksi, mutta hän ei ole vielä tehnyt
munkkilupausta eikä voikaan sitä tehdä, ennenkuin määräaika on kulunut.

— Eikä hän luultavasti teekään sitä, sillä ette voi uskoa, frater,
millainen naisten naurattelija hän on ollut! Sellaista kassapäitten
pimittäjää ei löydä mistään luostar... tahdoin sanoa: ei mistään
rykmentistä koko sotaväestä.

— Minun ei sovi kuulla tämmöistä, — sanoi munkki yhä enemmän ymmällä ja
närkästyneenä.

— Kuulkaahan, frater. En tiedä, missä teillä on tapana ottaa vastaan
kävijöitä, mutta jos se tapahtuu tässä, niin neuvoisin teitä veli
Jerzyn saavuttua mieluummin poistumaan, tuonne noin, portin pielessä
olevaan huoneeseen, sillä me puhelemme täällä peräti maallisista
asioista.

— Tahdonpa jo nyt poistua, — sanoi munkki.

Näkyviin ilmestyi Wolodyjowski tai paremminkin veli Jerzy, mutta
Zagloba ei tuntenut tulijaa, sillä herra Michal oli suuresti muuttunut.

Ensiksikin hän näytti pitkässä, valkoisessa munkkikaavussa pitemmältä
kuin rakuunan takissa; toiseksi hänen ennen silmiin asti törröttävät
viiksensä riippuivat alaspäin ja hän oli ryhtynyt kasvattamaan
itselleen partaa, mutta sitä oli vain pari keltaista, noin puolen
sormen pituista tupsua; lisäksi vielä hän oli suuresti laihtunut ja
tullut surkean näköiseksi ja hänen silmistään oli kadonnut entinen
kirkas loiste. Hän lähestyi hitaasti, kädet rinnalla kaavun alla ja pää
alas painettuna.

Zagloba siis ei tuntenut häntä, vaan ajatteli, että tulija saattoi olla
vaikkapa itse priori. Hän nousi seisomaan ja alkoi puhua:

— Laudetur...

Äkkiä hän katsahti tarkemmin, levitti kätensä ja huudahti:

— Herra Michal! Herra Michal!

Veli Jerzy antoi syleillä itseään, jonkinmoinen nyyhkytys värisytti
hänen rintaansa, mutta hänen silmänsä pysyivät kuivina. Zagloba syleili
häntä kauan ja alkoi viimein puhua:

— Et sinä ole yksin itkenyt onnettomuuttasi. Minäkin olen sitä itkenyt,
Skrzetuskit ja Kmicicit ovat itkeneet. Tyydy Jumalan tahtoon, Michal!
Lohduttakoon ja palkitkoon sinua Laupias Isä!... Hyvin teit, että
joksikin aikaa olet vetäytynyt yksinäisyyteen näissä tuskissasi.
Onnettomuudessa ei mikään ole sen parempi kuin rukous ja hurskaat
mietiskelyt. Annahan minun vielä kerran syleillä itseäsi! Tuskin näen
sinua kyyneliltä.

Ja Zagloba itki aivan todella, niin liikutetuksi hän tuli nähdessään
Wolodyjowskin. Viimein hän jatkoi puhettaan:

— Suo anteeksi, että olen keskeyttänyt sinun mietiskelysi, mutta toisin
en voinut menetellä ja sinä itsekin myönnät sen, kun esitän sinulle
syyni! Heh, Michal, paljon olemme yhdessä kokeneet pahaa niinkuin
hyvääkin! Oletko löytänyt näiden ristikkojen takana jotain lohdutusta?

— Olen, — vastasi herra Michal, — niissä sanoissa, joita täällä joka
päivä kuulen ja toistelen ja joita tahdon toistella kuolemaani asti:
_memento mori_. Kuolema on minun lohdutukseni.

— Hm! Kuoleman saavuttaa helpommin taistelukentällä kuin luostarissa,
jossa elämä kuluu sillä tavoin kuin jos joku hiljalleen purkaisi rihmaa
auki kerästä.

— Täällä ei ole elämää, sillä ei ole maallisia pyrkimyksiä, ja jo ennen
erkanemistaan ruumiista sielu ikäänkuin elää toisessa maailmassa.

— Jos on niin, niin enpä kerrokaan sinulle, että Bialogrodin
tataarilaisjoukot valmistautuvat voimakkaaseen rynnäkköön valtiotamme
vastaan, sillä ethän sinä välitä siitä.

Herra Michalin pikku viikset liikahtivat äkkiä ja oikea käsi tavoitti
vaistomaisesti vasenta kuvetta, mutta kun siellä ei ollutkaan sapelia,
niin hän pisti heti molemmat kätensä viittansa alle, painoi päänsä alas
ja sanoi:

— Memento mori!

— Aivan niin, aivan niin! — sanoi Zagloba vilkuttaen hieman
kärsimättömästi tervettä silmäänsä. — Eilen juuri herra Sobieski,
hetmani, puhui: "Jospa Wolodyjowski olisi mukana edes tämän yhden
suuren hyökkäyksen ajan! Sitten voisi mennä mihin luostariin itse
vain haluaa. Jumala ei siitä vihastuisi, sitä suuremmat vain olisivat
tämmöisen munkin ansiot." Mutta eihän ole ihmettelemistä, että sinä
pidät omaa rauhaasi tärkeämpänä kuin isänmaan onnea, sillä: _prima
charitas ab ego._

Seurasi pitkä äänettömyys; vain herra Michalin viikset vetäytyivät
kokoon ja alkoivat liikkua nopeasti, vaikkakin kevyesti.

— Ethän kai vielä ole antanut munkkilupausta, — kysyi viimein Zagloba,
— ja voinet lähteä täältä milloin tahansa?

— En ole vielä munkkikunnan jäsen, sillä olen odottanut Jumalan
armonosoitusta ja sitä, että kaikki kärsimystä tuottavat maalliset
ajatukset poistuisivat sielustani. Armo onkin tullut osakseni, rauha
palaa mieleeni. Voisin kyllä lähteä täältä, mutta en tahdo, sillä
lähestyy aika, jolloin voin puhtaalla omallatunnolla ja vapaana
maallisista pyyteistä antaa munkkilupauksen.

— En koetakaan saada sinua luopumaan tuosta kiitettävästä
päätöksestäsi, mutta muistan, että kun Skrzetuski aikoinaan tahtoi
ruveta munkiksi, niin hän odotti sentään, kunnes isänmaa vapautuisi
vihollisten hyökkäyksestä. Mutta tee sinä niinkuin tahdot. En
totisesti minä rupea sinua houkuttelemaan, sillä tunsin itse aikoinani
kutsumusta luostarielämään. Viisikymmentä vuotta sitten olin jo munkin
alokkaana, — lurjus olen, jos valehtelen! Mutta Jumala johdatti tieni
toisaalle!... Sen vain sanon sinulle, Michal, että nyt sinun on
lähdettävä täältä mukaani vaikkapa vain pariksi päiväksi.

— Miksi minun on lähdettävä täältä? Jättäkää minut rauhaan! — sanoi
Wolodyjowski.

Zagloba nosti viittansa reunan silmilleen ja alkoi nyyhkiä.

— En minä itselleni, — sanoi hän katkonaisella äänellä, — pyydä
suojelusta, vaikka ruhtinas Boguslaw Radziwill hankkii minulle kostoa
ja yllyttelee murhaajia kimppuuni eikä ole ketään, kuka puolustaisi
ja suojelisi minua vanhusta... Olin ajatellut, että sinä! Vaan vähät
siitä!... Minä tulen aina rakastamaan sinua, vaikka et tahtoisi tietää
minusta kerrassaan mitään... Rukoile vain sieluni puolesta, sillä
Boguslawin kynsistä minä en selviydy!... Käyköön minulle niinkuin
käy. Mutta eräs toinen toverisi, joka on jakanut kanssasi jokaisen
leipäpalasensa, on kuolemaisillaan ja tahtoisi viimeisen kerran nähdä
sinua eikä tahtoisi kuolla tekemättä sinulle eräitä tunnustuksia,
joista riippuu hänen sielunsa rauha.

Herra Michal, jota jo oli suuresti liikuttanut kertomus Zagloban
turvattomuudesta, hätkähti nyt ja kysyi tarttuen Zagloban olkapäihin:

— Skrzetuskiko?

— Ei Skrzetuski, vaan Ketling!

— Herra Jumala! Mitä hänelle on tapahtunut?

— Ruhtinas Boguslawin vartiomiehet ampuivat häntä, kun hän puolusti
minua, enkä tiedä, elääkö hän enää seuraavaan päivään. Sinun takiasi,
Michal, jouduimme sellaiseen selkkaukseen, sillä tulimme Varsovaan
vain keksiäksemme sinulle jonkin lohdutuksen. Tule pois täältä
vaikkapa kahdeksi päiväksi ja lohduta kuolevaa. Palaat sitten joskus
taas tänne... tulet munkiksi... Toin mukanani primaksen määräyksen
priorille, ettei sinulle tehtäisi vaikeuksia... Pidä vain kiirettä,
sillä jokainen hetki on kallis!...

— Herra Jumala! — sanoi Wolodyjowski. — Mitä kuulen! Esteitä ei minulle
täällä voida tehdä, sillä minä olen toistaiseksi vain tavallani
perehtymässä... Herra Jumala! Kuolevan pyyntö on pyhä asia! Sitä en voi
hylätä!

— Se olisi kuolemansynti! — huudahti Zagloba.

— Niin! Aina se on tuo petturi Boguslaw!... Mutta jos en kosta
Ketlingin puolesta, niin jääköön ainaiseksi tännekin palaamatta...
Kyllä minä löydän nuo aatelisherrat, nuo vartiomiehet ja annan heille
päin naamaa... Suuri Jumala! Taas nousee syntisiä ajatuksia mieleeni!
Memento mori!... Odottakaa tässä, kun pukeudun entisiin vaatteisiini,
sillä munkkikaapu yllä ei minun ole lupa mennä maailmalle...

— Tässä on puku! — huudahti Zagloba siepaten käärön, joka tähän
asti oli ollut hänen vierellään penkillä. — Kaikkea olen ajatellut
edeltäkäsin, kaikki olen laittanut valmiiksi... Siinä on saappaat, on
oivallinen miekka ja nuttu...

— Menkäämme kammioon, — sanoi kiireesti pieni ritari.

He lähtivät, ja kun he tulivat takaisin, niin ei Zagloban rinnalla
astellutkaan valkopukuinen munkki, vaan upseeri, jolla oli polviin asti
ulottuvat keltaiset saappaat, miekka vyöllä ja valkea miekankannin yli
olan.

Zagloba vilkutti silmäänsä ja nauroi partaansa nähdessään
portinvartijamunkin, joka oli selvästi paheksuvan näköinen avatessaan
heille portin.

Lähellä luostaria, vähän alempana, odottivat Zagloban ajopelit ja
niiden luona kaksi palvelijaa. Toinen istui ajajan istuimella pidellen
komean nelivaljakon ohjaksia. Herra Wolodyjowski loi heti tuntijan
silmäyksen hevosiin. Toinen palvelija seisoi ajoneuvojen luona toisessa
kädessään homeinen iso pullo, toisessa kaksi pikaria.

— Mokotowiin on kappale matkaa, — sanoi Zagloba, — ja Ketlingin vuoteen
ääressä odottaa meitä ankara murheen hetki. Ryyppää siis, Michal,
jotta sinulla olisi voimia kestää kaikki, sillä oletpa melko kurjassa
kunnossa.

Näin sanoen Zagloba sieppasi pullon palvelijan kädestä ja täytti
molemmat pikarit viinillä, joka oli niin vanhaa, että näytti tulleen
vanhuuttaan sakeaksi.

— Tämä on oivallista juomaa, — sanoi hän asettaen pullon maahan ja
ottaen pikarit. — Ketlingin terveydeksi!

— Hänen terveydekseen! — toisti Wolodyjowski. — Kiiruhtakaamme!

Ja he tyhjensivät pikarin yhdellä henkäyksellä.

— Kiiruhtakaamme! — toisti Zagloba. — Kaada, poika! Skrzetuskin
terveydeksi! Kiiruhtakaamme!

He joivat taas pohjaan, sillä oli todellakin jo aika lähteä.

— Noustaan vaunuihin! — huudahti Wolodyjowski.

— Etkö juokaan minun terveydekseni? — kysyi Zagloba surullisella
äänellä.

— Mutta pian!

Ja he joivat pohjaan pian. Zagloba tyhjensi pikarinsa yhdellä
henkäyksellä, vaikka viiniä oli siinä melkoinen määrä, minkä jälkeen
hän pyyhkimättä viiksiäänkään alkoi huutaa:

— Olisin kiittämätön, jos en joisi sinun maljaasi! Kaada, poika!

— Kiitos! — vastasi veli Jerzy.

Pullo oli tyhjä. Zagloba tarttui sen kaulaan ja särki sirpaleiksi,
sillä hän ei voinut katsella tyhjiä pulloja. Sitten he nousivat
nopeasti ajopeleihin ja lähtivät.

Jalo juoma täytti kohta heidän suonensa miellyttävällä lämpimällä ja
heidän sydämensä jonkinlaisella uljuudella. Veli Jerzyn poskille oli
ilmestynyt vieno punerrus ja hänen katseensa oli taas yhtä tulinen kuin
ennenkin.

Vaistomaisesti kohosivat hänen kätensä tavan takaa viiksiin. Hän
kierteli niitä niin, että niiden kärjet tulivat teräviksi kuin neula
ja lähentelivät silmiä. Hän alkoi myös katsella hyvin kiinnostuneena
ympärilleen aivan kuin olisi nähnyt kaikkea ensimmäisen kerran.

Yht'äkkiä Zagloba iski kämmenillään polviinsa ja huudahti syyttä suotta:

— _Hoc! Hoc!_ Olen varma siitä, että kun Ketling näkee sinut, niin hän
tulee taas terveeksi! Hoc! Hoc!

Hän otti Michalia kaulasta ja alkoi syleillä kaikin voimin.

Wolodyjoswki ei tahtonut olla häntä huonompi, ja niin he syleilivät
toisiaan yhä hartaammin.

Sitten he ajoivat jonkin aikaa miellyttävän äänettömyyden vallitessa.
Etukaupungin taloja alkoi jo näkyä tien molemmin puolin.

Talojen edustalla oli vilkasta liikettä. Joka suuntaan kulki
porvareita, erivärisiin pukuihin puettuja palvelijoita, sotilaita ja
aatelismiehiä, jotka usein olivat sangen komeita.

— Valtiopäiville on tullut määrättömästi aatelia, — sanoi Zagloba,
— sillä monikin, vaikka ei olekaan edusmies, tahtoo olla läsnä
kuuntelemassa ja katselemassa. Kaikki talot ja huoneet ovat niin
täynnä, että vaikeata on minkäänlaisen asunnon löytäminen. Entä miten
paljon aatelisnaisia kuljeksiikaan kaduilla, — sanonpa, että niitä
on enemmän kuin partakarvojasi! Ja ovatpa, peijakkaat, niin sieviä,
että väliin miehen tekee mieli räpytellä käsiään sivuihinsa, niinkuin
_gallus_ siipiään, ja ruveta kiekumaan. Katsohan, katsohan tuota
mustanpuhuvaa, jonka jäljessä kulkee heitukka kantaen viheriäistä
turkkia! Eikö olekin ihastuttava, mitä?

Tätä sanoessaan Zagloba töytäisi nyrkillään Wolodyjowskia kylkeen. Tämä
katsoi, hänen viiksensä alkoivat liikkua, silmänsä välähtivät, mutta
samassa hän häpesi, malttoi mielensä, painoi päänsä alas ja sanoi vähän
vaiti oltuaan:

— Memento mori!

Mutta Zagloba otti häntä uudelleen kaulasta.

— Jos rakastat minua, _per amicitiam nostram_, jos kunnioitat minua,
niin mene naimisiin! On niin paljon kelpo neitosia, mene naimisiin!

Veli Jerzy katsoi kummastuneena ystäväänsä. Zagloba ei voinut olla
juovuksissa, sillä usein hän oli juonut kolminkertaisesti tuon äskeisen
määrän päihtymättä. Hän puhui siis vain siksi, että tunteet saivat
vallan. Mutta kaikki tämmöiset ajatukset olivat nyt niin kaukana herra
Michalin mielestä, että ensihetkellä hämmästys valtasi hänet.

Sitten hän kuitenkin katsoi ankarasti Zaglobaa silmiin ja kysyi:

— Ettehän vain liene humalassa?

— Sanon sinulle sydämestäni: nai! Wolodyjowski tuli vielä ankaramman
näköiseksi:

— Memento mori!

Mutta Zagloba ei säikähtänyt vähästä.

— Michal, jos sinä rakastat minua, niin tee se, että suutelet koirani
nenää noilla "mementoillasi". _Repeto_, että teet niinkuin tahdot,
mutta minä ajattelen näin: palvelkoon jokainen Jumalaa sillä, miksi
hän on luotu, ja sinut on luotu miekkaa käyttelemään, sillä ilmeneehän
siinä Hänen tahtonsa, kun sinä olet siinä taidossa saavuttanut
sellaisen täydellisyyden. Jos Hän olisi tahtonut, että olisit pappi,
niin Hän olisi antanut sinulle kokonaan toisenlaiset kyvyt ja tehnyt
sydämesi enemmän kirjoihin ja latinaan taipuvaksi. Huomaa sekin, että
pyhät soturit nauttivat taivaassa yhtä suurta kunnioitusta kuin pyhät
munkitkin ja taistelevat helvetin sotajoukkoja vastaan ja saavat
palkintonsa Jumalan kädestä, kun palaavat tuoden voittosaaliinaan
lippuja... Kaikki tämä on totta, ethän voine sitä kieltää?

— En kiellä ja tiedän myös, että on vaikeata ruveta väittelemään teidän
älyänne vastaan. Mutta myöntänettehän tekin puolestanne, että murhetta
on parempi hoidella luostarissa kuin maailmassa.

— Pyh! Jos on parempi, niin sitä suurempi syy on välttää luostareita
murheessa. Tyhmä on se, joka murhettansa ruokkii sensijaan että pitäisi
sitä nälällä, jotta se peto kuolisi mahdollisimman pian.

Wolodyjowski ei löytänyt heti vastaväitteitä ja oli senvuoksi vähän
aikaa vaiti, mutta lausui sitten surullisella äänellä:

— Älkää muistuttako minua avioliitosta, sillä sellaiset muistutukset
tekevät vain mieleni uudelleen murheelliseksi! Eikä ole enää
entistä haluakaan, sillä sen ovat kyynelet huuhtoneet pois, eikä
ole ikäkään sellainen. Jopa alkaa päälakenikin kuultaa tukan alta.
Neljäkymmentäkaksi vuotta ja viisi- kolmatta sotaretkeä ei ole leikkiä,
ei totisesti olekaan!

— Jumala, älä rankaise häntä tästä pilkasta! Neljäkymmentäkaksi vuotta!
Hyh! Kaksi kertaa niin paljon ikävuosia on minun hartioillani, ja
sittenkin täytyy miehen toisinaan ponnistaa pitääkseen itsensä aisoissa
ja hillitäkseen verensä hehkua. Kunnioita tuon suloisen vainajan
muistoa, Michal! Olithan hänestä hyvä, kuinka siis toisista olisit
mitätön ja liian vanha?

— Antakaa minun olla rauhassa! Antakaa minun olla rauhassa! — sanoi
Wolodyjowski surkealla äänellä.

Ja kyynelet alkoivat virrata hänen viiksilleen.

— En sano enää sanaakaan! — sanoi Zagloba. — Lupaa vain minulle
ritarisanallasi, että osoittautuivatpa Ketlingin asiat millaisiksi
tahansa, niin olet kuukauden kanssamme. Skrzetuskiakin sinun on
tavattava!... Jos myöhemmin mielesi tekee palata luostariin, niin ei
kukaan estele sinua.

— Lupaan sen! — sanoi herra Michal.

Ja heti he muuttivat puheenaihetta. Zagloba alkoi kertoa valtiopäivistä
ja miten hän oli nostanut kysymyksen ruhtinas Boguslawin kelpoisuudesta
edustajaksi sekä Ketlingin edesottamisista.

Väliin hän keskeytti kertomuksensa ja vaipui ajatuksiinsa. Hänen
mietteensä olivat kuitenkin ilmeisesti iloista laatua, sillä tavan
takaa hän löi käsillään polviinsa ja hoki:

— _Hoc! Hoc!_

Mutta kuta lähemmäksi Mokotowia he tulivat, sitä selvemmin alkoi
Zagloban kasvoissa kuvastua eräänlainen levottomuus. Yht'äkkiä hän
kääntyi Wolodyjowskiin päin ja sanoi:

— Muistatko? Sinä lupasit, että olivatpa Ketlingin asiat miten tahansa,
niin sinä olet kuukauden kanssamme!

— Lupasin ja siinä pysyn,-vastasi Wolodyjowski.

— Tässä onkin Ketlingin talo! — huudahti Zagloba. — Hyvin hän asuu!

Sitten hän huusi ajajalle:

— Läiskähdytäpä piiskallasi! Tänään on tässä talossa juhla!

Alkoi kuulua kovia piiskan läiskähdyksiä. Mutta ennenkuin ajopelit
ennättivät portista sisälle, riensi kuistilta useita tovereita, jotka
Wolodyjowski hyvin tunsi; näiden joukossa oli vanhoja sotatovereita
Chmielnickiä vastaan käytyjen taistelujen ajoilta ja myös nuoria
tovereita viimeisiltä retkiltä; joukossa oli herra Wasilewski ja herra
Nowowiejski, jotka olivat vielä nuorukaisia, mutta kiihkeitä sotureita:
he olivat karanneet melkein poikasina koulusta ja olleet muutamia
vuosia sotaretkillä Wolodyjowskin johdossa. Heistä piti pieni ritari
tavattomasti.

Vanhempien joukkoon kuului herra Orlik, Nowinin sukua. Hänen kalloaan
ympäröi kultainen vanne, sillä ruotsalainen kranaatti oli aikoinaan sen
halkaissut. Joukossa oli myös herra Ruszczyc, puolivilli arojen ritari,
verraton retkeilijä, jonka maine oli niin suuri, että vain Wolodyjowski
oli kuuluisampi. Oli vielä muutamia muitakin. Nähtyään kaksi miestä
ajopeleissä alkoivat kaikki huutaa:

— On, on! _Vicit_ Zagloba! On!

He syöksähtivät ajopelien luo, tempasivat pienen ritarin käsiinsä ja
kantoivat hänet kuistille toistellen:

— Terve, rakkain toverimme! Nyt saimme emmekä päästä! _Vivat_
Wolodyjowski, ritareista uljain, koko sotajoukon kaunistus! Arolle
kanssamme, veli! Villeille kentille! Siellä puhaltaa tuuli surusi pois!

Vasta kuistilla he laskivat hänet alas käsistään. Hän tervehti kaikkia
hyvin liikutettuna tästä vastaanotosta. Sitten hän alkoi heti kysellä:

— Kuinka on Ketlingin laita? Vieläkö hän on elossa?

— On, on! — vastattiin yhteen ääneen, mutta vanhojen soturien viikset
alkoivat liikkua suun vääntyessä omituiseen hymyyn. — Mennään hänen
luokseen, sillä muuten hän tuskin malttaa olla alallaan, niin
kärsimättömästi hän odottaa sinua.

— Hän ei näy olevankaan niin lähellä kuolemaa kuin herra Zagloba puhui,
— sanoi pieni ritari.

He menivät eteiseen ja siitä isoon huoneeseen. Sen keskellä oli pöytä,
joka oli laitettu valmiiksi kekkereitä varten, ja eräässä nurkassa
näkyi valkoisella hevosen nahalla peitetty makuulavitsa, jolla loikoi
Ketling.

— Ystäväni! — sanoi Wolodyjowski kiiruhtaen hänen luokseen.

— Michal! — huudahti Ketling, kavahti pystyyn ja tempasi pienen ritarin
syliinsä aivan täysin voimin.

Sitten he syleilivät toisiaan niin, että nostivat vuoroon toisiaan
ilmaan.

— Minua käskettiin teeskentelemään, että olen sairas, — sanoi
skotlantilainen, — tekeytymään kuolemaisillani olevaksi, mutta
nähdessäni sinut en voinut hillitä itseäni. Olen terve kuin kala, eikä
minulle ole sattunut mitään. Kysymys oli vain siitä, että saataisiin
sinut ulos luostarista!... Anna anteeksi, Michal!... Sydämemme sai
meidät ryhtymään tähän viekkauteen!...

— Villeille kentille kanssamme! — huudahtivat uudelleen ritarit ja
alkoivat voimakkailla käsillään lyödä sapeleihinsa, niin että huoneessa
syntyi valtava kalina.

Mutta herra Michal oli kovin hämmästynyt. Hetkisen hän oli vaiti, mutta
katsahti sitten kaikkiin ja varsinkin Zaglobaan ja lausui:

— Voi teitä pettureita! Minä luulin, että Ketling oli hakattu
henkihieveriin!

— Kuinka, Michal? — huudahti Zagloba. — Oletko vihoissasi siitä, että
Ketling on terve? Et soisi hänen olevan terveen, vaan toivot hänen
kuolemaansa. Niinkö kivikovaksi on tullut sydämesi, että tahtoisit
nähdä kaikki paareilla, Ketlingin ja herra Orlikin ja herra Ruszczycin
ja nämä nuorukaiset, haa, vieläpä Skrzetuskin ja minut, minut, joka
rakastan sinua kuin omaa poikaani!

Zagloba peitti silmänsä ja huudahti vielä surullisemmalla äänellä:

— Mitäpä arvoa on elämällä, hyvät herrat, sillä ei ole kiitollisuutta
tässä maailmassa, on vain tunteettomuutta!

— Hyväinen aika! — vastasi Wolodyjowski. — En minä toivo teille pahaa,
mutta te ette osanneet kunnioittaa suruani...

— Hän ei soisi meidän elävän! — toisti Zagloba.

— Rauhoittukaa!

— Sanoo, ettemme tahdo kunnioittaa hänen suruaan, ja miten olemmekaan
kuitenkin itkeneet hänen onnettomuuttaan, hyvät herrat! Totisesti!
Otan Jumalan todistajaksi, että tahtoisimme karkoittaa sinun murheesi
sapeleillamme, ja niin on ystävien aina tehtäväkin. Mutta koska olet
luvannut jäädä ainakin kuukaudeksi pariimme, niin rakasta meitä vielä
edes se kuukausi, Michal!

— Kuolemaani asti rakastan teitä! — vastasi Wolodyjowski.

Keskustelun katkaisi uuden vieraan tulo. Soturit, joiden huomio
oli kiintynyt Wolodyjowskiin, eivät olleet kuulleet tämän vieraan
saapumista ja huomasivat hänet vasta nyt, kun hän jo oli astumassa
ovesta sisälle. Hän oli hyvin kookas mies, hänellä oli kaunis ja
ryhdikäs vartalo, kasvot olivat kuin roomalaisella keisarilla, niissä
kuvastui mahtavuutta ja samalla hallitsijan hyvyyttä ja lempeyttä. Hän
oli kokonaan toisenlainen kuin nuo kaikki muut sotilaat; hän seisoi
heidän vierellään tuntuvasti suurempana, aivan niinkuin lintujen
kuningas kotka, jonka ympärillä on haukkoja...

— Herra suurhetmani! — huudahti Ketling ja riensi isäntänä tervehtimään.

— Herra Sobieski! — toistivat muut. Kaikki kumarsivat hänelle hyvin
kunnioittavasti. Muut paitsi Wolodyjowski tiesivät, että hetmani
tulisi, sillä hän oli luvannut Ketlingille sen, mutta kuitenkin teki
hänen tulonsa niin voimakkaan vaikutuksen, ettei vähään aikaan kukaan
ensimmäiseksi uskaltanut avata suutaan. Tämä tulo oli harvinainen
suosionosoitus. Mutta Sobieski piti sotureista enemmän kuin mistään
muusta ja varsinkin niistä, jotka olivat hänen kanssaan useasti
otelleet tataarilaisten kanssa; hän piti heitä melkein kuin omana
perheenään, ja senvuoksi hän oli päättänyt käydä tervehtimässä
Wolodyjowskia, lohduttaa häntä, vieläpä osoittamalla poikkeuksellista
suosiota koettaa pidättää hänet miestensä joukossa.

Tervehdittyään Ketlingiä hän ojensi heti kätensä pientä ritaria kohti,
ja kun tämä astui hänen luokseen ja syleili hänen polviaan, syleili hän
käsillään Wolodyjowskin päätä.

— No, vanha soturi! — sanoi hän. — No niin! Jumalan käsi on painanut
sinut maahan, mutta Hän myös kohottaa sinut ja lohduttaa sinua...
Jumala olkoon kanssasi! Jäätkö joukkoomme?...

Nyyhkytys vavahdutti herra Michalin rintaa.

— Jään! — sanoi hän kyynelet silmissä.

— Se on hyvä, tämmöisiä saisi olla mahdollisimman paljon! Mutta nyt,
vanha toveri, muistelkaamme niitä aikoja, kun me Ukrainan aroilla
teltoissa istahdimme pitämään pitoja. Hyvä on minun olla joukossanne!
Jatkoa, isäntä, jatkoa!

— _Vivat Joannes dux!_ — huusivat kaikki äänet. Alkoivat kemut, joita
kesti kauan.

Seuraavana aamuna hetmani lähetti Wolodyjowskille vaaleavärisen ratsun.




VI.


Ketling ja Wolodyjowski päättivät taas tilaisuuden tullen ratsastaa
aina rinnatusten, istua saman nuotion ääressä, maata sama satula
päänaluksena.

Mutta sattuma erotti heidät toisistaan jo viikon kuluttua heidän
ensimmäisestä tapaamisestaan. Kuurinmaalta saapui lähetti ilmoittamaan,
että se Hassling, joka oli ottanut nuoren skotlantilaisen pojakseen
ja antanut hänelle lahjaksi omaisuuden, oli nyt yht'äkkiä sairastunut
ja halusi tavata ensitilassa ottopoikaansa. Nuori ritari ei kauan
arvellut, vaan nousi ratsun selkään ja lähti matkaan.

Ennen lähtöään hän pyysi Zaglobaa ja Wolodyjowskia käyttämään hänen
taloaan kuin omaansa ja asumaan siinä niin kauan kuin miellytti.

— Kenties Skrzetuskit saapuvat tänne, — sanoi hän. — Vaalien aikana
ainakin hän itse saapuu varmasti; mutta vaikka hän tulisi koko
perheineenkin, niin onhan täällä tilaa niille kaikille. Minulla ei ole
mitään omaisia, ja vaikka minulla olisi veljiä, niin hekään eivät olisi
minulle läheisempiä kuin te.

Zagloba oli erittäin iloinen tästä pyynnöstä, sillä hänen olonsa
Ketlingin talossa oli sangen mukavaa. Wolodyjowskia se niinikään
miellytti.

Skrzetuskit eivät saapuneetkaan, mutta sensijaan ilmoitti sinne
tulevansa Wolodyjowskin sisar, joka oli naimisissa Latyczowin
hovipöytämestarin Makowieckin kanssa. Hänen lähettinsä saapui hetmanin
hoviin tiedustamaan, tietäisikö kukaan aatelismiehistä pienen ritarin
olinpaikan. Luonnollisesti hänet opastettiin heti Ketlingin taloon.

Wolodyjowski ilostui suuresti, sillä vuosikausiin hän ei ollut nähnyt
sisartaan, ja saatuaan kuulla tämän asettuneen paremman asunnon
puutteessa Rybakiin kurjaan hökkeliin hän kiiruhti heti pyytämään häntä
muuttamaan Ketlingin taloon.

Hämärsi jo, kun hän joutui sisarensa luo, mutta hän tunsi hänet heti,
vaikka kaksi muuta naista oli samassa huoneessa. Pöytämestarin rouva
oli pienikokoinen kuin kerä.

Sisarkin tunsi hänet. He syleilivät toisiaan eivätkä pitkään aikaan
voineet puhua sanaakaan, tunsivat vain toistensa lämpimät kyynelet
kasvoillaan. Huoneessa olevat kaksi naista seisoivat kuin kynttilät
katsellen tervehtimistä.

Ensimmäisenä sai puhelahjansa takaisin rouva Makowiecka ja alkoi
huudahdella vienolla ja jokseenkin vinkuvalla äänellä:

— Miten monta vuotta! Miten monta vuotta! Jumala sinua auttakoon,
rakkahin veljeni! Heti kun tuli tieto onnettomuudestasi, lähdin
matkaan. Ei miehenikään pidätellyt minua, sillä Budziakista päin
uhkaa pahat... Puhutaan myös Bialogrodin tataarilaisista. Varmasti
asema synkistyy, sillä suuria lintuparvia on nähty ja niinhän on
aina ollut hyökkäysten edellä. Jumala sinua lohduttakoon, rakas,
armas, kultainen veljeni! Mieheni saapuu tänne myös vaalien ajaksi;
hän sanoi minulle: ota tytöt mukaasi ja mene heti. Viihdytät (sanoi)
Michalia hänen murheessaan, tataarilaisilta pitäisi joka tapauksessa
(sanoi) laittautua turvaan jonnekin, sillä maassa alkaa palo, ja
näin järjestyvät molemmat asiat sopivasti. Mene (sanoi) Varsovaan,
vuokraa hyvä asunto ajoissa, jotta meillä olisi olinpaikka. Hän menee
sikäläisten kanssa rajaseuduille kuulostamaan. Sotaväkeä on seudullamme
vähän. Meillä on aina niin. Rakkahin Michalini! Tule ikkunan luo,
että saan katsella kasvojasi. Olet laihtunut, mutta toisinhan ei voi
ollakaan semmoisen surun kohdattua. Helppoa oli mieheni sanoa siellä
kotosalla: etsi asunto! Täällä on mahdotonta saada mitään; tämmöisessä
hökkelissä nyt olemme. Töin tuskin sain kolme kupoa olkia vuoteeksemme.

— Salli, sisareni... — sanoi pieni ritari. Mutta sisar ei tahtonut
sallia, vaan puhui edelleen aivan kuin mylly olisi ratissut.

— Tähän me jäimme, ei ollut muuta paikkaa. Isäntäväkikin on kuin metsän
petoja, kenties ovatkin ilkeitä ihmisiä. Tosin on meillä mukanamme
neljä palvelijaa, reippaita nuoria miehiä, emmekä me itsekään ole
arkalasta kotoisin, sillä meidän seuduillamme täytyy neidoillakin
olla soturin mieli, muuten olisi siellä mahdotonta asua. Minulla on
ampumaasekin aina mukanani ja Baškalla on kaksi taskupistolia. Vain
Krzysia ei pidä aseista... Mutta koska tämä on tuntematon kaupunki,
niin tahtoisimme varmemman asunnon...

— Salli, sisareni... sanoi Wolodyjowski uudelleen.

— Missä sinä asut, Michal? Sinun on autettava minua asunnon etsinnässä,
koska olet ollut Varsovassa...

— Asunnon olen jo varannut, — keskeytti herra Michal, — ja niin
oivallisen, että senaattori seurueineen voisi siihen asettua. Asun
ystäväni kapteeni Ketlingin talossa ja vien sinut heti sinne...

— Mutta muista, että meitä on kolme ja sen lisäksi kaksi palvelijaa ja
neljä renkipoikaa. Herra Jumala! Enhän ole vielä tutustuttanut sinua
seuralaisiini!

Hän kääntyi toveriensa puoleen:

— Te tiedätte, kuka hän on, mutta hän ei tiedä, keitä te olette.
Tehkää tuttavuutta vaikkapa pimeässäkin. Ei uuniammekaan edes vielä
ole lämmitetty... Tämä on neiti Krystyna Drohojowska ja tuo on neiti
Barbara Jeziorkowska. Mieheni on heidän ja heidän omaisuutensa holhooja
ja he asuvat meillä, sillä he ovat orpoja. Yksinään ei näin nuorten
neitien tietenkään sovi asua.

Pöytämestarin rouvan puhuessa oli Wolodyjowski tervehtinyt neitejä
sotilaalliseen tapaan; neidit olivat tarttuneet sormin hameisiinsa ja
niianneet kumpikin, jolloin neiti Jeziorkowska oli ravistanut päätään
kuin nuori varsa.

— Lähtekäämme matkaan! — sanoi eversti. — Asun herra Zagloban kanssa
ja olen pyytänyt häntä antamaan määräyksen, että valmistettaisiin
illallinen.

— Onko hän se kuuluisa Zagloba? — kysyi yht'äkkiä neiti Jeziorkowska.

— Hiljaa, Baška! — sanoi pöytämestarin rouva. — Pelkään vain, että
meistä on vaivaa.

— Kun kerran herra Zagloba on siellä pitämässä huolta illallisesta, —
vastasi pieni ritari, — niin sitä riittää, vaikka meitä tulisi kaksi
tämän vertaa. Käskekää viemään ulos tavaranne. Otin mukaani rattaat
tavaroita varten, ja Ketlingin ajopelit ovat niin tilavat, että me
kaikki neljä voimme mukavasti sijoittua niihin. Kuulkaahan, mitä nousee
mieleeni: jos renkipoikanne eivät ole viinaanmeneviä, niin jääkööt
tänne aamuun asti hevosien ja isojen tavarain kera, mutta me otamme
mukaamme vain kaikkein tarpeellisimman.

— Ei heillä ole mitään aihetta jäädä, — sanoi pöytämestarin rouva, —
sillä kuormamme ovat vielä purkamatta, tarvitsee vain valjastaa hevoset
eteen ja silloin voivat heti lähteä. Baška, mene panemaan toimeen!

Neiti Jeziorkowska riensi eteiseen ja palasi muutaman minuutin kuluttua
ilmoittamaan, että kaikki oli valmista.

— On aika lähteä! — sanoi Wolodyjowski. Hetken kuluttua he istuivat
ajopeleissä ja ajoivat Mokotowia kohti. Pöytämestarin rouva ja neiti
Drohojowska istuivat takaistuimella, pieni ritari oli istuutunut neiti
Jeziorkowskan kanssa etuistuimelle. Koska oli pimeä, ei hän voinut
nähdä heidän kasvojaan.

— Tunnetteko Varsovan? — kysyi hän painautuen lähemmäksi neiti
Drohojowskaa ja koroittaen ääntään, jotta se kuuluisi rattaitten
ratistessa.

— En, — vastasi neiti vienolla, mutta sointuvalla ja miellyttävällä
äänellä. — Olemme todellisia maalaisserkkuja emmekä vielä ole saaneet
nähdä kuuluisia kaupunkeja emmekä kuuluisia henkilöitä.

Tämän sanottuaan hän painoi hieman päätään alas ikäänkuin osoittaakseen
laskevansa herra Wolodyjowskin kuuluvaksi noihin viimeksimainittuihin.
"Nokkela tyttö!" — ajatteli ritari itsekseen ja alkoi heti miettiä,
millä kohteliaisuudella vastaisi.

— Vaikka tämä kaupunki olisi kymmenen kertaa suurempi kuin onkaan, —
sanoi hän viimein, — niin silloinkin te, neiti, olisitte sen paras
koristus.

— Kuinka te voitte sen tietää, koska on pimeä? — kysyi yht'äkkiä neiti
Jeziorkowska.

— Onpa pisteliäs! — ajatteli Wolodyjowski.

Mutta hän ei sanonut mitään, ja jonkin aikaa he ajoivat ääneti. Sitten
neiti Jeziorkowska kääntyi taas pikku ritarin puoleen:

— Tiedättekö, onko siellä talleissa kylliksi tilaa, sillä meillä on
kymmenen hevosta ja kaksi kaakkia?

— Vaikka olisi kolmekymmentä; kyllä siellä on tilaa.

Siihen sanoi neiti vain:

— Fiu! Fiu!

— Baška! — sanoi pöytämestarin rouva moittivalla äänellä.

— Ahaa, hyvä on! Baška, Baška! Mutta kukas piti huolta hevosista koko
matkan aikana?.

Näin puhellen he ajoivat Ketlingin talon eteen.

Kaikki ikkunat olivat jo kirkkaasti valaistut pöytämestarin rouvan
tulon kunniaksi. Palvelijat riensivät ulos, ja heidän edellään kulki
Zagloba, joka kiiruhdettuaan ajopelien luo ja nähtyään niissä kolme
naista kysyi heti:

— Ketä naisista minulla on kunnia tervehtää persoonallisena
hyväntekijänäni ja samalla parhaan ystäväni Michalin sisarena?

— Minä se olen! — vastasi pöytämestarin rouva. Zagloba tarttui heti
hänen käteensä ja alkoi kiireesti suudella sitä toistellen:

— Tervehdän, tervehdän!

Sitten hän auttoi rouvan ajopeleistä ja saattoi hyvin kunnioittavasti
sekä kohteliaasti kumarrellen kuistille.

— Sallikaa minun, ennenkuin astutte kynnyksen yli, vielä kerran lausua
teille kunnioittava tervehdykseni, — sanoi hän.

Sillä välin herra Michal auttoi neitejä alas ajopeleistä. Koska vaunut
olivat korkeat ja oli vaikeata saada kurotetuksi jalkansa astimelle,
niin hän sieppasi neiti Drohojowskan syliinsä ja nosti hänet ilmaan
sekä laski sitten eteensä maahan. Hetken ajan joutui neiti painamaan
rintaansa hänen rintaansa vastaan ja sanoi:

— Kiitos!

Herra Wolodyjowski lähti auttamaan alas neiti Jeziorkowskaa, mutta tämä
hyppäsi maahan vaunujen toiselta puolen. Ritari tarjosi käsivartensa
neiti Drohojowskalle.

Sisällä tutustuttiin Zaglobaan, joka nähtyään kaksi nuorta neitosta
tuli erittäin hyvälle tuulelle ja pyysi heti illalliselle.

Vadit höyrysivät jo pöydällä, ja, kuten herra Michal oli aavistanutkin,
kaikkea oli niin runsaasti, että olisi riittänyt kahta vertaa
suuremmalle seuralle. Istuuduttiin pöytään. Pöytämestarin rouva asettui
kunniapaikalle, hänen oikealle puolelleen istuutui Zagloba ja tämän
viereen neiti Jeziorkowska. Vasemmalle puolelle istuutui Wolodyjowski
neiti Drohojowskan viereen.

Vasta nyt oli pikku ritarilla tilaisuus katsella tarkemmin neitejä.

Molemmat olivat kauniita, mutta kumpikin omalla tavallaan. Drohojowskan
hiukset olivat mustat kuin korpin siivet, kulmakarvat niinikään,
hänellä oli suuret siniset silmät; hänen hipiänsä oli tumma, mutta
kaunis ja niin hieno, että ohimoilla näkyi ihon läpi sinisiä suonia.
Tuskin huomattava tumma untuva peitti hänen ylähuultaan korostaen hänen
suloista ja viehättävää suutaan, joka oli kuin luotu suudeltavaksi. Hän
oli surupuvussa, sillä hänen isänsä oli äskettäin kuollut, ja tumma
puku yhdessä miellyttävän ihon ja mustan tukan kanssa teki hänet hieman
surullisen ja vakavan näköiseksi. Ensi silmäyksellä hän saattoi näyttää
vanhemmalta kuin toverinsa, ja vasta tarkemmin katsottuaan herra Michal
huomasi, että aivan nuori veri virtaili tuon kuulaan ihon alla. Mitä
enemmän hän katseli, sitä enemmän hän alkoi ihailla vartalon ylevyyttä
ja joutsenkaulaa ja noita sulavia muotoja, jotka olivat täynnä
neitseellistä suloa.

— Tämä on täysikasvuinen neito, — ajatteli hän itsekseen, — jolla
varmastikin on kaunis sielu. Mutta tuo toinen on täydelleen
poikanulikka!

Se vertaus oli sattuva.

Jeziorkowska oli paljon pienempi kuin Drohojowska ja kaikin puolin
pikkuinen, mutta ei hento; hän punersi kuin ruusun nuppu ja hänellä
oli vaaleat hiukset. Tukka oli, nähtävästi sairauden jälkeen,
lyhyeksi leikattu ja kullanvärisen verkon sisällä. Mutta rauhattoman
pään hiukset eivät ottaneet pysyäkseen alallaan, vaan niiden nenät
törröttivät ulos kaikista verkon silmistä ja muodostivat otsalle
epäjärjestyksessä olevan, vaalean, kulmakarvoille asti valuvan tupsun,
mikä yhdessä vilkkaitten, liikkuvien silmien ja niskoittelevan ilmeen
kanssa teki nuo ruusunpunaiset pikku kasvot sen näköisiksi kuin on
koulupojalla, joka vain etsii tilaisuutta voidakseen kujeilla ja
välttää rangaistuksen.

Kuitenkin hän oli niin hauskan näköinen ja raikas, että oli vaikeata
irroittaa hänestä katsettaan. Hänellä oli hieno, hiukan pysty nenä ja
liikkuvat, alituisesti laajentuvat ja supistuvat sieraimet, hymykuopat
poskissa ja kuoppa leuassa — iloisen mielenlaadun tunnusmerkki.

Nyt hän istui vakavana ja söi hyvällä halulla, mutta vilkuili kaiken
aikaa milloin Zaglobaan milloin Wolodyjowskiin; hän katseli heitä aivan
lapsellisella uteliaisuudella, niinkuin heissä olisi ollut jotakin
erikoista.

Wolodyjowski oli vaiti, sillä vaikka hän tunsi, että hänen olisi
pitänyt puhella neiti Drohojowskalle, niin hän ei tietänyt, miten
alkaisi. Yleensäkään ei pikku ritari ollut taitava seurustelemaan
neitosten kanssa, mutta tällä kertaa vielä lisäksi hänen mielensä oli
murheellinen, sillä nämä tytöt muistuttivat hänelle elävästi mieleen
rakkaan vainajan.

Sensijaan Zagloba huvitti pöytämestarin rouvaa kertoen hänelle herra
Michalin urotöistä ja omistaan. Kun illallinen oli puolivälissä, sattui
hän kertomaan, miten he kerran ruhtinatar Kurcewiczównan ja Rzędzianin
kanssa pakenivat kokonaista tataarilaissotajoukkoa ja kuinka he
viimein, pelastaakseen ruhtinattaren ja pidättääkseen vääräuskoisia,
kahteen mieheen hyökkäsivät tataarilaisjoukon kimppuun.

Neiti Jeziorkowska lakkasi syömästä ja kuunteli tarkasti leuka käsien
varassa ja pudistellen tavan takaa hiustupsuaan, vilkuttaen silmiään,
lyöden näppiään kiintoisimmissa kohdissa ja huudahdellen:

— Ahaa! Ahaa! Entä sitten? Entä sitten? Mutta kun tultiin siihen
kohtaan, miten Kuszlin rakuunat ilmestyivät yht'äkkiä apuun,
hyökkäsivät tataarilaisten niskaan ja ajoivat heitä takaa puoli
penikulmaa hakaten heitä, niin ei neiti Jeziorkowska voinut enää
hillitä itseään, vaan löi kaikin voimin käsiään yhteen ja huudahti:

— Siellä olisin tahtonut olla, jumaliste!

— Baška! — huudahti pullakka rouva Makowiecka ääntäen selvin
ukrainalaisin korostuksin. Sinä olet tullut tänne sivistyneitten
ihmisten pariin ja senvuoksi sinun on jätettävä pois tuo tapasi sanoa
"jumaliste!". Puuttuu vain, että sinä, Herra nähköön, huudahtaisit:
"Hitto vieköön!"

Neitonen alkoi nauraa raikasta naurua, joka helähteli kuin hopea, ja
iski yht'äkkiä käsillään polviinsa.

— No niin! Hitto vieköön, täti kulta!

— Herra Jumala! Korvani eivät kestä! Pyydä anteeksi koko seuralta! —
huudahti pöytämestarin rouva.

Silloin Baška, tahtoen aloittaa anteeksipyyntönsä pöytämestarin
rouvasta, hypähti paikaltaan, mutta singahdutti samalla pöydän alle
veitsensä ja lusikkansa ja sukelsi samassa niitä ottamaan.

Pullea pöytämestarin rouva ei voinut enää pidättää nauruaan, mutta
hänen nauramistapansa oli ihmeellinen, sillä hän alkoi ensin täristä ja
nytkähdellä ja senjälkeen vienosti vikistä. Kaikki tulivat iloiselle
päälle. Zagloba oli ihastuksissaan.

— Katsokaa, hyvä herrasväki, millainen tyttö minulla on! — toisteli
pöytämestarin rouva täristen.

— Kerrassaan ihastuttava, totisesti! — sanoi Zagloba.

Samaan aikaan neiti Basia tuli esille pöydän alta; lusikan ja veitsen
hän oli löytänyt, mutta oli kadottanut pääverkkonsa; hiustupsu oli
kokonaisuudessaan valahtanut silmille. Hän ojentautui suoraksi,
sieraimet liikahtivat ja hän lausui:

— Ahaa! Te nauratte minun nolostumiselleni. Hyvä on!

— Ei kukaan naura, — sanoi vakuuttavalla äänellä Zagloba. — Ei kukaan
naura! Ei kukaan naura! Olemme vain iloissamme siitä, että Jumala on
teidän persoonanne kautta meitä riemastuttanut.

Illallisen jälkeen mentiin vierashuoneeseen. Siellä neiti Drohojowska
näki seinällä luutun, otti sen alas ja alkoi näppäillä kieliä.
Wolodyjowski pyysi häntä laulamaan, jotakin, ja hän vastasi
koruttomasti ja hyväntahtoisesti:

— Mielelläni, jos voin sillä karkoittaa surun sydämestänne...

— Kiitos! — vastasi pieni ritari luoden häneen kiitollisen katseen.

Kohta kajahti laulu:

    Ritari, kuule!
    Älähän luule:
    panssari vahingot estää!

    Teräs ei auta!
    Eikä voi rauta
    Cupidon nuolia kestää!

— En tiedä, miten kiittäisin teitä, — puhui Zagloba, joka istui
kauempana pöytämestarin rouvan kanssa ja suuteli hänen käsiään,
— siitä että olette itse tänne saapunut ja tuonut mukananne niin
sieviä tyttöjä, että itse Sulottaret voisivat olla heidän piikoinaan.
Erikoisesti minua miellyttää tuo poikamainen viikari, sillä tuollainen
tyllerö saa murheet karkoitetuksi paremmin kuin kärppä karkoittaa
hiiret. Sillä mitä ovat murheet muuta kuin hiiriä, jotka nakertelevat
sydämiimme kätkettyjä riemun jyviä? Nähkääs, entinen kuninkaamme
Joannes Casimirus oli niin mieltynyt vertauksiini, ettei voinut olla
päivääkään ilman näitä _comparationes_. Minun piti myös sepitellä
hänelle sananlaskuja ja viisaita maksiimeja, joita hän käski aina
toistelemaan itselleen ennen yölevolle menoaan ja joitten mukaan hän
ohjasi politiikkaa. Mutta se on eri juttu. Olen varma siitä, että
Michalimme lopulta unhottaa ikävän kolahduksensa näitten suloisten
olentojen parissa. Te ette tiedäkään, että minä vasta viikko takaperin
sain hänet vedetyksi pois kamaldolilaismunkkien luostarista, jossa hän
oli jo tekemäisillään munkkilupauksen. Mutta minä hommasin itseltään
paavin lähettiläältä sellaisen kirjelmän, missä hän ilmoitti priorille,
että kaikista luostarin munkeista tehdään rakuunoita, jos ei sieltä
heti päästetä pois herra Michalia. Mitäpä hän olisi siellä tehnyt!...
Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!... Minä tunnen hänet! Jos ei tänään,
niin huomenna heittää jompikumpi näistä häneen sellaisia kipinöitä,
että hänen sydämensä syttyy kuin taula.

Samaan aikaan neiti Drohojowska jatkoi lauluaan:

    Miehelle noista
    minkäänmoista
    ei ole turvan tuojaa!

    Mitenkä silloin,
    mistä ja milloin
    neitonen hento saa suojaa?

— Noita nuolia pelkäävät kassapäät niinkuin koira rasvaa, — kuiskasi
Zagloba pöytämestarin rouvalle. — Mutta tunnustakaapa, hyväntekijäni,
että teillä on ollut joitakin salaisia tarkoitusperiä tuodessanne tänne
nämä kullanmurut. Mainioita tyttöjä! Varsinkin tuo poikaviikari, tuhat
tulimmaista! Taitaapa Michalilla olla ovela sisar!

Rouva Makowiecka tekeytyi hyvin ovelan näköiseksi, mikä muuten ei
ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen avomielisen, kunnianarvoisen
olemuksensa kanssa.

— Olen ajatellut minkä mitäkin, sillä yleensä me naiset olemme
viekkaita. Mieheni tulee tänne vaalien aikana, mutta minä otin tytöt
mukaani jo aikaisemmin, sillä tataarilaiset saattavat ilmestyä
seudullemme. Jos tästä koituisi jotakin hyvää Michalille, niin olisin
valmis vaeltamaan jalkaisin jonkin ihmeitätekevän jumalankuvan luo.

— Koituu, koituu! — sanoi Zagloba.

— Molemmat tytöt ovat hyvistä kodeista ja molemmat ovat varakkaita,
mikä myös merkitsee jotakin nykyisinä vaikeina aikoina...

— Eipä tarvitse minulle sitä selittää. Michalin omaisuuden on sota
niellyt, vaikka tiedän, että hänellä on jonkin verran saatavaa
suurilta herroilta. Usein saimme suuria saaliita, hyvä rouva, ja
vaikka ne joutuivat hetmanin huostaan, niin osa niistä sentään
jaettiin "sapeleittain", kuten meillä on tapana sanoa sotilaskielellä.
Michalin osalle tuli usein niin paljon, että jos hän olisi kaiken
sen säilyttänyt, niin hänellä olisi nyt sievoinen omaisuus. Mutta
tuollainen sotilas ei ajattele huomispäivää, vaan pitää tänään hauskaa.
Michal olisi menettänyt kaikki iloisessa hummauksessa, jos en minä
olisi häntä aina pitänyt aisoissa. Te sanoitte, että neidit ovat suurta
sukua?

— Drohojowskan suonissa virtailee senaattorin verta. Tosin eivät
rajaseutujemme kastellaanit ole krakovalaisten veroisia, ja onpa heidän
joukossaan sellaisiakin, joista varsinaisessa valtiossamme harva on
mitään kuullut; mutta kun joku on kerran päässyt istumaan senaattorin
tuoliin, niin hänen loistonsa ulottuu jälkeläisiinkin. Mutta kun
on kysymys esi-isistä, niin Jeziorkowska on vielä ylhäisempi kuin
Drohojowska.

— Vai niin! Minä itse polveudun eräästä massageettien kuninkaasta ja
sentähden mielelläni kuuntelen selityksiä sukujohdosta.

— Niin ylhäistä syntyperää ei Jeziorkowska ole, mutta jos
haluatte kuulla... sillä siellä meidän puolessa voidaan jokaisen
sukulaisuussuhteet aivan sormin laskea... hänen sukulaisiaan ovat
Potockit ja Jazlowieckit ja Laszczit. Nähkääs, asianlaita on niin...

Pöytämestarin rouva järjesteli hameensa poimut ja istuutui mukavammin
voidakseen aivan esteettömästi puhua mieliaineestaan. Hän levitti
toisen kätensä sormet ja valmistautui toisella laskemaan niiden avulla
isoisät ja isoäidit. Sitten hän alkoi:

— Herra Jakob Potockin tytär Elzbieta, joka oli hänen toisesta
vaimostaan Jazlowieckasta, meni naimisiin herra Jan Smiotankon,
Podolian lipunkantajan, kanssa...

— Niin! — sanoi Zagloba.

— Tästä avioliitosta syntyi herra Mikolaj Smiotanko, niinikään
podolialainen lipunkantaja.

— Hm! Kaunis nimi!

— Tämä oli naimisissa ensimmäisen kerran Dorohostan... ei,
Rozyriskan... ei, Woroniczównan kanssa... Herranen aika, olen unohtanut!

— Rauha hänen sielulleen, mikä lieneekin ollut nimensä! — sanoi Zagloba
totisena.

— Toisen kerran hän meni naimisiin Laszczównan kanssa...

— Niin arvelinkin! Mikä oli tämän avioliiton _effectus_?

— Heidän poikansa kuolivat...

— Ei mikään ilo ole pysyväinen tässä maailmassa...

— Neljästä tyttärestä nuorin, Anna, meni naimisiin Jeziorkowskin
kanssa, joka oli Rawiczin aatelissukua, komissaari Podolian
rajankäynnissä ja myöhemmin, ellen erehdy, miekankantaja Podoliassa.

— Niin oli, muistan sen! — sanoi Zagloba hyvin varmasti.

— Siitä avioliitosta, nähkääs, syntyi Basia.

— Näenpä vielä senkin, että hän tällä hetkellä tähtää Ketlingin
musketilla.

Sillä aikaa kuin Drohojowska ja pieni ritari olivat syventyneet
keskusteluun, tähtäili Basia aikansa kuluksi musketilla ikkunasta.

Rouva Makowiecka alkoi sen nähdessään täristä ja vikistä.

— Ette voi kuvitella, kuinka paljon puuhaa minulla on tuosta tytöstä!
Hän on todellinen haidamakki!

— Jos kaikki haidamakit olisivat tuollaisia, niin liittyisin heti
heihin!

— Mutta hän ei ajattelekaan muuta kuin aseita ja hevosia ja sotaa!
Kerran karkasi kotoa metsästysmatkalle, ampumaan sorsia haulikolla.
Tunkeutui jossakin paikassa kaislikkoon, katsoo: kaislat työntyvät
erilleen ja mitä näkyykään!... Tataarilaisen pää, mies on hiipimässä
kaislikon suojassa kylään... Joku toinen olisi siinä pelästynyt, vaan
tämä ampua paukautti haulikollaan. Tataarilainen molskahti veteen!
Siihen paikkaan oli saanut miehen kellahtamaan... ja millä?...
Sorsahauleilla...

Rouva Makowiecka alkoi taas täristä ja nauraa hihitti tataarilaisen
seikkailulle. Sitten hän lisäsi:

— Ja totta on, että hän pelasti tällä meidät kaikki, sillä kokonainen
tataarilaisjoukko oli tulossa. Mutta hän palattuaan kotiin hälyytti
kaikki, ja meidän oli koko joukon paettava metsään. Meillä on aina
niin!...

Zagloban kasvot alkoivat loistaa suuresta innostuksesta, ja hän ihan
sulki toisen silmänsäkin hetkiseksi. Sitten hän hypähti paikaltaan,
riensi neidon luo, ja ennenkuin tämä ennätti huomatakaan, suuteli hänen
otsaansa.

— Tämä vanhan soturin puolelta siitä tataarilaisesta kaislikossa! —
lausui hän.

Neitonen ravisti voimakkaasti vaaleata hiustupsuaan.

— Mitä? Annoinpa hänelle hyvän kyydin! — huudahti hän raikkaalla
lapsen äänellään, joka oli omituisessa ristiriidassa hänen sanojensa
sisällyksen kanssa.

— Voi armasta pikku haidamakkiani! — sanoi Zagloba liikutettuna.

— Mitä on yksi turkkilainen! Te olette nujertanut niitä tuhansia ynnä
ruotsalaisia ja saksalaisia ja Rakoczyn unkarilaisia. Mitäpä minä olen
teidän rinnallanne, sellaisten ritarien, joitten veroisia ei ole koko
valtakunnassamme! Kyllä minä asiat tiedän! Ohhoh!

— Opetamme sinua käyttämään sapelia, kun olet niin rohkea. Minä olen jo
hiukan kankea siihen, mutta Michal on mestari.

Tämä ehdotus sai neidon hypähtämään ilosta. Sitten hän suuteli Zagloban
olkapäätä ja niiasi pikku ritarille sanoen:

— Kiitän lupauksesta! Osaan jo hiukan.

Mutta Wolodyjowski oli syventynyt keskustelemaan Krzysia Drohojowskan
kanssa ja vastasi hajamielisesti:

— Mitä vain käskette!

Zagloba kasvot säteilevinä istahti taas pöytämestarin rouvan seuraan.

— Armollinen rouva, — sanoi hän. — Minä tiedän hyvin, että turkkilaiset
makeiset ovat oivallisia, sillä olen asustanut vuosikausia Stambulissa,
mutta tiedänpä senkin, että on myös paljon niitä, jotka noita herkkuja
haluavat. Kuinka on siis käsitettävä, ettei kenenkään mieli vielä ole
tehnyt saada tuota suloista tyttöä herkukseen?

— Herranen aika! Ei ole puuttunut kosijoita kummaltakaan. Baškaa
nimitämme piloillamme kolmen miehen leskeksi, sillä kolme kelpo
kavaljeeria hakkaili häntä samaan aikaan: herra Swiderski, herra
Kondracki ja herra Cwilichowski. Kaikki he olivat meidän seutumme
aatelia ja tilanomistajia, ja voinpa selittää teille tarkoin heidän
sukulaissuhteensa.

Tämän sanottuaan pöytämestarin rouva levitti taas vasemman kätensä
sormet ja valmistautui osoittelemaan oikean käden etusormella, mutta
Zagloba ennätti kysyä:

— Miten heidän kävi?

— Kaikki kolme kaatuivat sodassa; siksipä me nimitämmekin Baškaa
leskeksi.

— Hm! Entä miten hän kesti sen?

— Nähkääs, meillä on semmoinen aivan jokapäiväinen ilmiö, ja harvoinpa
kukaan kuolee miehuusiässä luonnollisen kuoleman. Meillä sanotaankin,
ettei aatelismiehen sovi kuolla muulla tavoin kuin taistelukentällä.
Miten Baška sen kesti? Itkeä tillitti hiukan, raukka, enimmäkseen
tallissa, sillä aina kun hänelle sattuu jotakin, niin hän menee heti
talliin. Menin kerran hänen jälkeensä ja kysyin: "Ketä itket?" Hän
vastasi: "Kaikkia kolmea!" Siitä vastauksesta huomasin heti, ettei hän
ollut erikoisesti mieltynyt kehenkään heistä... luulenkin, että hän ei
vielä tunne Jumalan tahtoa, ja siksi hänellä on pää täynnä kaikenlaista
muuta. Krzysia tuntee enemmän, mutta Baška ei vielä tunne mitään!...

— Rupeaa kyllä tuntemaan! — sanoi Zagloba. — Armollinen rouva! Me
ymmärrämme sen paremmin! Rupeaa tuntemaan, rupeaa tuntemaan!...

— Sellainen on kohtalomme! — vastasi pöytämestarin rouva.

— Aivan niin! Olen täydelleen samaa mieltä! Keskustelun katkaisi
nuorten lähestyminen. Pikku ritari käyttäytyi jo paljon rohkeammin
neiti Krzysian seurassa, ja tämä, nähtävästi sydämen hyvyydestä,
osoitti mielenkiintoa häntä ja hänen suruansa kohtaan niinkuin lääkäri
tuntee mielenkiintoa sairasta kohtaan. Kenties juuri sentähden
hän osoitti ritarille enemmän suosiota kuin heidän lyhytaikainen
tuttavuutensa oikeastaan olisi sallinut. Mutta koska herra Michal oli
pöytämestarin rouvan veli ja neiti hänen miehensä sukulainen, niin tämä
ei ihmetyttänyt ketään. Baška sensijaan jäi ikäänkuin syrjään, ja vain
Zagloba osoitti hänelle jatkuvasti huomiotaan. Hänelle muuten näytti
olevan verraten samantekevää, kiinnittikö kukaan häneen huomiotaan
vai eikö. Ensin hän katseli ihmetellen kumpaakin ritaria, mutta yhtä
ihastuneesti hän katseli myös Ketlingin aseita, jotka riippuivat
seinillä. Sitten hän alkoi hiljalleen haukotella, hänen silmänsä
alkoivat yhä enemmän painua umpeen ja vihdoin hän sanoi:

— Kunhan pääsen nukkumaan, niin herään vasta ylihuomenna...

Näitten sanojen jälkeen kaikki erkanivatkin, sillä naiset olivat hyvin
väsyneitä matkasta ja olivat odottaneet vain vuoteitten valmistamista.

Kun Zagloba oli jäänyt kahden Wolodyjowskin kanssa, alkoi hän ensin
merkitsevästi iskeä silmää ja rupesi sitten kevyesti töykkimään pikku
ritaria nyrkeillään.

— Michal! No, mitä, Michal, heh? Sieviä kuin nauriit, vai? Jäätkö
munkiksi, mitä? Tuo Drohojowska on kuin maukas marja! Mutta tuo
rusottavaihoinen nuori poikatyttö, uh! Mitä sanot siihen, Michal!

— Mitäpä minä sanoisin! — vastasi pieni ritari.

— Erikoisesti minua miellyttää tuo rasavilli. Sanonpa sinulle, että
istuessani hänen vieressään illallispöydässä tunsin rupeavani hehkumaan
kuin lämpöä hönkivän uunin ääressä.

— Letukka se vielä on; tuo toinen on sentään vakiintuneempi.

— Drohojowska on unkarilainen luumu, todellinen unkarilainen luumu!
Mutta tuo toinen on pähkinä!... Jumaliste, jos minulla olisi hampaat...
tahdoin sanoa, että jos minulla olisi sellainen tytär, niin ainoastaan
sinulle hänet antaisin. Manteli se on, manteli!

Wolodyjowski tuli yht'äkkiä murheelliseksi, sillä hän muisti ne
nimitykset, joita Zagloba oli käyttänyt Anusia Borzobohatasta.
Ilmielävänä oli äkkiä hänen ajatuksissaan ja muistossaan tuon neidon
vartalo, hänen pienet kasvonsa, hänen tummat palmikkonsa, hänen
iloisuutensa ja puhelunsa ja katseensa. Nämä kaksi tyttöä olivat
nuorempia, mutta Anusia oli sata kertaa rakkaampi kuin kaikki
nuoremmat...

Pieni ritari kätki kasvonsa käsiinsä, ja suru tuntui sitä
katkerammalta, kun se tuli noin äkkiarvaamatta.

Zagloba oli ihmeissään. Vähän aikaa hän katseli ääneti ja levottomana,
mutta sanoi sitten:

— Michal, mikä sinua vaivaa? Sano, Jumalan tähden!

Wolodyjowski lausui:

— Niin paljon on heitä elossa, niin paljon elää maailmassa, ainoastaan
minun karitsaistani ei enää ole olemassa, vain häntä minä en enää
koskaan saa nähdä!...

Sitten tuska salpasi hänen äänensä, hän painoi otsansa penkin
selustinta vastaan, ja hänen yhteenpuserrettujen huultensa välistä
kuului kuiskaus:

— Jumala! Jumala! Jumala!...




VII.


Neiti Basia odotti hartaasti, että Wolodyjowski opettaisi häntä
miekkailemaan, eikä tämä pannut vastaan, sillä vaikka hän aina
asettikin Drohojowskan etusijalle, niin kuitenkin hän muutaman päivän
kuluttua alkoi pitää sangen paljon Baškastakin, ja vaikeatapa muuten
olisi ollutkin olla pitämättä tästä tytöstä.

Eräänä aamuna sitten alkoi ensimmäinen oppitunti. Sen oli aiheuttanut
lähinnä Baškan ylvästely ja hänen vakuuttelunsa, että hän osaa tämän
taidon jo melko hyvin eikä luule jäävänsä siinä alakynteen.

— Minua ovat opettaneet vanhat sotamiehet, — sanoi hän, — joista meillä
ei ole puutetta, ja tiettyähän on, että meidän miekkailijamme ovat
kaikkein parhaita... Hyh, on vielä kyseenalaista, eikö löydy teidän
vertaisianne sieltä.

— Mitä puhuttekaan! — huudahti Zagloba. — Meidän veroisiamme ei ole
koko maailmassa!

— Tahtoisinpa osoittautua teidän veroiseksenne. En voi uskoa sitä
olevani, mutta tahtoisin!

— Jos olisi kysymys pistolilla ampumisesta, niin minäkin koettaisin, —
sanoi nauraen rouva Makowiecka.

— Hyväinen aika! Asuuko Latyczowskiessa yksinomaan amatsooneja! — sanoi
Zagloba.

Hän kääntyi Drohojowskan puoleen:

— Mitäs asetta te taitavimmin käytätte?

— En mitään, — vastasi Krzysia.

— Ahaa, ei mitään! — huudahti Baška. Ja samassa hän alkoi laulaa
matkien Krzysiaa:

    Ritari, kuule!
    Älähän luule:
    panssari vahingot estää!

    Teräs ei auta!
    Eikä voi rauta
    Cupidon nuolia kestää!

— Tätä asetta hän osaa parhaiten käyttää, olkaa huoletta! — lisäsi hän
kääntyen Wolodyjowskin puoleen. — Siinä miekkailussa hän on varsin
taitava!

— Alkakaa, neiti! — sanoi herra Michal peittääkseen hämmennystään.

— Hyvä Jumala, jospa kävisi niinkuin ajattelen! — huudahti Basia
punastuen ilosta.

Hän asettui heti asentoon, kevyt puolalainen sapeli oikeassa kädessä,
vasen käsi selän takana, rinta eteenpäin työntyneenä, pää pystyssä ja
sieraimet laajentuneina. Hän oli niin kaunis ja raikas että Zagloba
kuiskasi pöytämestarin rouvalle:

— Ei mikään viinipullo, vaikka sisältäisi sadan vuoden vanhaa
unkarilaista, olisi minusta näin ilahduttava näky!

— Huomatkaa, — sanoi Wolodyjowski, — että minä vain puolustaudun enkä
tee ainoatakaan pistoa, kun taas te saatte hyökkäillä niin paljon kuin
ikinä haluatte.

— Hyvä. Kun tahdotte minun lakkaavan, niin sanokaa.

— Voisin sanomattakin lopettaa mieleni mukaan...

— Millä tavoin?

— Helpostihan saisin tällaiselta miekkailijalta lyödyksi sapelin
käsistä.

— Saammehan nähdä!

— Emme saa nähdä, sillä kohteliaisuudesta jätän sen tekemättä.

— Ei tässä tarvita mitään kohteliaisuutta. Tehkää se, jos kykenette.
Tiedän, etten osaa niin paljon kuin te, mutta tätä en salli itselleni
tehtävän.

— Te siis annatte luvan?

— Annan!

— Maltahan mielesi, suloinen pikku heitukka! — sanoi Zagloba. — Hän on
tehnyt sen suurimmillekin mestareille.

— Saamme nähdä! — sanoi Basia toistamiseen.

— Saamme nähdä! — sanoi Wolodyjowski, joka oli tullut hieman
kärsimättömäksi tytön ylvästelystä.

He alkoivat.

Basia hyökkäili kiivaasti, hypähdellen samalla kuin arovarsa.

Wolodyjowski sen sijaan seisoi paikallaan tehden tapansa mukaan pieniä
liikkeitä sapelillaan ja kiinnittämättä juuri ollenkaan huomiota
hyökkäykseen.

— Tehän torjutte minua kuin karkoittelisitte itsepintaista kärpästä! —
huudahti Basia harmistuneena.

— Minähän en ottele teidän kanssanne, vaan opetan teitä! — vastasi
pieni ritari. — Tämä on hyvä! Ei yhtään hullumpaa naisihmisen työksi!
Liikuttakaa rauhallisemmin kättä!

— Naisihmisen työksi? Tuossa on teille naisihmisestä! Tuossa! Tuossa!

Mutta herra Michal ei ollut millänsäkään, vaikka Basia käytti
kaiken taitonsa. Alkoipa hän tahallaan keskustella Zagloban kanssa
osoittaakseen, miten vähän hän välitti Basian hyökkäyksistä.

— Menkää pois ikkunan edestä, sillä neiti on pimeän puolella, ja vaikka
sapeli onkin suurempi kuin neula, niin neiti on sentään vähemmän
tottunut käyttämään sapelia kuin neulaa.

Basian sieraimet laajenivat entistä enemmän ja otsatupsu valahti
kokonaisuudessaan hänen säkenöiville silmilleen.

— Pidättekö minua mitättömänä? — kysyi hän kovasti läähättäen.

— En henkilönä, Jumala varjelkoon!

— En voi sietää herra Michalia!

— Siinä on palkka opetuksesta! — vastasi pieni ritari.

Sitten hän kääntyi taas Zagloban puoleen:

— Toden totta, lunta alkaa sataa.

— Tuossa on lunta! Lunta! Lunta! — toisteli Baška ja hyökkäili.

— Baška, jo riittää! Tuskin hengität enää! — pisti väliin pöytämestarin
rouva.

— No, neiti, pitäkää nyt lujasti sapelistanne, sillä lyön sen
kädestänne!

— Saammehan nähdä!

— Noin!

Ja sapeli pyrähti lentoon kuin lintu Basian käsistä ja putosi kilahtaen
uunin luo.

— Se meni minulta itseltäni, vahingossa! Ette te sitä tehnyt! — huusi
neitonen kyynelet silmissä, sieppasi silmänräpäyksessä sapelinsa ja
hyökkäsi uudestaan.

— Koettakaapa nyt...

— Noin! — sanoi taas herra Michal. Ja sapeli oli taas uunin luona.
Sitten herra Michal sanoi:

— Riittää tällä kertaa!

Pöytämestarin rouva alkoi täristä ja vikistä tavallista kovemmin.
Basia seisoi keskellä huonetta hämillään, ällistyneenä, läähättäen,
pureskellen huuliaan ja pidätellen kyyneleitä, jotka väkisinkin
pyrkivät tulvahtamaan hänen silmistään; hän tiesi, että kaikki rupeavat
nauramaan, jos hän purskahtaa itkuun, ja siksi hän tahtoi hillitä
itsensä, mutta kun huomasi, ettei kykene siihen, niin hän riensi
yht'äkkiä pois huoneesta.

— Hyvä Jumala! — huudahti pöytämestarin rouva. — Varmaankin hän karkasi
talliin, mutta hän on niin palavissaan... voi vielä vilustua. Eiköhän
pitäne mennä hänen jälkeensä! Krzysia, älä mene!

Sen sanottuaan hän lähti, sieppasi eteisestä lämpimän viitan ja juoksi
talliin. Hänen jäljessään juoksi Zagloba, joka oli levoton pikku
heitukkansa puolesta.

Drohojowskakin aikoi juosta ulos, mutta pieni ritari tarttui hänen
käteensä.

— Kuulittehan kiellon! En päästä irti tätä kättä, ennenkuin tulevat
takaisin.

Eikä hän päästänytkään. Tuo käsi oli pehmeä kuin atlas; herra
Michalista tuntui, kuin jokin lämmin virtaus siirtyisi noista hienoista
sormista häneen synnyttäen hänen olemukseensa harvinaisen miellyttävän
tunteen; siksipä hän pitikin kiinni entistä lujemmin.

Kevyt punastus käväisi Krzysian tummilla kasvoilla.

— Olen nähtävästi saaliiksi saatu vanki! — sanoi hän.

— Jos onnistuisi saamaan tämmöisen vangin saaliiksi, niin ei voisi
mitenkään kadehtia sulttaaniakaan, sillä sulttaanikin antaisi
mielellään sellaisesta puolet valtakuntaansa.

— Mutta te ette kai myisi minua pakanoille!

— Aivan niinkuin en myisi sieluani paholaiselle! Silloin herra Michal
huomasi, että hetken innostus sai hänet menemään liian pitkälle, ja hän
oikaisi:

— Aivan niinkuin en myisi sisartani! Ja Drohojowska sanoi arvokkaasti:

— Sanoitte aivan paikalleen. Rakastan sisartanne kuin omaa sisarta ja
samoin olen oleva teidänkin sisarenne.

— Kiitän sydämestäni, — sanoi herra Michal suudellen hänen kättään, —
sillä olen suuresti lohdutuksen tarpeessa.

— Tiedän, tiedän! — sanoi neitonen. — Minähän olen myös orpo.

Pieni kyynel vieri pitkin hänen poskeaan ja pysähtyi ylähuulen untuvaan.

Wolodyjowski katseli kyyneltä ja huulta, jonka yläpuolella oli kevyt
varjo, sekä lausui viimein:

— Te olette hyvä kuin enkeli! Minun on jo helpompi olla!

Krzysia hymyili suloisesti.

— Suokoon Jumala!

— Niin on asia, totisesti!

Pieni ritari tunsi, että jos hän saisi toistamiseen suudella neidon
kätöstä, niin hänen olisi vielä parempi olla. Mutta samassa astui
sisälle rouva Makowiecka.

— Baška otti viitan, — sanoi hän, — mutta hän on niin nolo, ettei
tahdo millään ehdolla tulla sisälle. Herra Zagloba juoksentelee hänen
jäljessään ympäri tallia.

Zagloba ei vain juoksennellut tallissa tavoitellen kiinni Baškaa ja
kaiken aikaa häntä sanoin ja puhein maanitellen, vaan pakotti hänet
lopulta juoksemaan sieltä ulos; hän toivoi saavansa tytön siten
pikemmin taivutetuksi palaamaan lämpimään huoneeseen.

Basia pakeni häntä toistellen: "Enpäs tule! Sama se, vaikka vilustun!
En tule! En tule!" Viimein hän näki aivan talon luona pylvään, jossa
oli astuimet, ja sen takana tikapuut, hyppäsi niille kuin orava ja
kiipesi katon räystäälle. Sinne hän istahti, kääntyi Zaglobaan päin ja
huusi puoleksi nauraen:

— Hyvä on, minä tulen, jos kiipeätte tänne minua hakemaan!

— Olenko minä sitten kissa, heitukkani, niin että kiipeilisin sinun
jäljessäsi katoilla? Niinkö palkitset minulle sen, että minä rakastan
sinua.

— Minäkin rakastan teitä, mutta katolta!

— Ukko puhelee omiaan ja mummo omiaan! Tule heti alas!

— En tule!

— On totisesti naurettavaa, että panee nolostumisen noin sydämelleen!
Ei vain sinulle, närkästynyt pikku kärppä, vaan Kmicicille, jota
pidettiin verrattomana mestarina, on Wolodyjowski tehnyt saman
tempun eikä leikillään, vaan kaksintaistelussa. Häntä eivät kaikkein
kuuluisimmatkaan italialaiset, saksalaiset eivätkä ruotsalaiset
miekkailijat ole kyenneet vastustamaan kuin lyhyen hetken, mutta nyt
tuommoinen pikku pörriäinen panee pahakseen vastoinkäymisen. Hyi,
häpeä! Tule alas! Vastahan opettelet!

— Mutta minä en voi sietää herra Michalia!

— Herra siunatkoon! Senkö tähden, että hän on _exquisitissimus_ siinä,
mitä itse tahtoisit osata? Sitä suurempi syyhän sinulla olisi rakastaa
häntä!

Zagloba oli oikeassa. Basian ihailu pikku ritaria kohtaan oli hänen
noloudestaan huolimatta yhä kasvanut, mutta hän vastasi:

— Rakastakoon Krzysia häntä!

— Alas! Alas!

— En tule!

— Hyvä on, istu sitten siellä. Sanon vain, ettei neidin ole viisasta
istua tikapuilla, koska maailma voi nähdä alhaaltapäin sangen
huvittavan näyn!

— Se ei ole totta! — sanoi Basia ja järjesteli käsin hamettaan.

— Minä olen vanha ukko, en kurkistele liikoja, mutta kutsun heti kaikki
tänne ihailemaan.

— Minä tulen alas! — huusi Basia. Äkkiä Zagloba käännähti taloon päin.

— Herranen aika, joku tulee tänne! — sanoi hän.

Nurkan takaa tuli todellakin näkyviin nuori herra Nowowiejski, joka oli
saapunut ratsain, sitonut hevosensa sivuporttiin ja nyt kiersi taloa
tullakseen sisälle pääovesta.

Nähtyään hänet tuli Basia kahdella harppauksella alas maahan, mutta
pahaksi onneksi se oli jo myöhäistä.

Herra Nowowiejski oli nähnyt hänen harppailevan alas tikapuita ja jäi
nyt seisomaan hämillään ja punehtuen kuin nuori neito. Basia seisoi
hänen edessään samalla tavalla. Mutta yht'äkkiä hän huudahti:

— Toinen nolaus!

Zagloba ilostui suuresti, vilkutti tervettä silmäänsä ja sanoi viimein:

— Herra Nowowiejski, meidän Michalimme ystävä ja käskyläinen, ja tämä
on neiti Drabinowska...! [Sanaleikki. Drabina = tikapuut] hyi!...
tarkoitukseni oli sanoa: Jeziorkowska!

Nowowiejski selvisi nopeasti hämmennyksestään, ja koska hän oli
nopeaälyinen soturi, vaikka olikin nuori, niin hän kumarsi ja luoden
silmänsä suloiseen olentoon lausui:

— Totisesti! Ruusut kukkivat lumessa Ketlingin puutarhassa!

Basia niiasi ja mutisi itsekseen:

— Ei kuitenkaan sinun nenääsi varten! Sitten hän sanoi hyvin
kohteliaasti:

— Pyydän astumaan sisään!

Hän lähti itse kulkemaan edellä, riensi nopeasti sisälle huoneeseen,
jossa herra Michal istui muun seuran kanssa, ja huudahti tarkoittaen
herra Nowowiejskin punaista viittaa:

— Punatulkku on lentänyt tänne!

Sitten hän istahti tuolille sekä pani kätensä ristiin ja suunsa
suppuun, niinkuin oli soveliasta vaatimattomalle ja hyvin kasvatetulle
neidolle.

Herra Michal esitteli nuoren ystävänsä sisarelleen ja Krzysia
Drohojowskalle, ja nuori mies nähtyään toisenkin neidin, joka oli
yhtä suloinen kuin edellinen, joskin toisella tavalla, hämmentyi
toistamiseen; hän salasi sen kuitenkin kumartamalla, ja saadakseen
rohkeutta hän tavoitteli kädellään viiksiään, jotka kuitenkaan eivät
vielä olleet kasvaneet.

Kierrettyään sormillaan ylähuulen seutua hän kääntyi Wolodyjowskin
puoleen ja ilmoitti hänelle käyntinsä syyn. Herra suurhetmani tahtoi
kiireimmiten tavata pikku ritaria. Nowowiejski aavisteli, että kyseessä
oli jokin sotatoimi, sillä hetmani oli äsken saanut muutamia kirjeitä,
nimittäin herra Wilczkowskilta, herra Silnickiltä, eversti Piwolta ynnä
muilta Ukrainaan ja Podoliaan hajaantuneilta päälliköiltä, ja niissä
ilmoitettiin Krimin tapahtumista, jotka eivät suinkaan olleet suotuisia.

— Kaani itse ja sulttaani Galga, joka teki kanssamme sopimuksen
Podhajcessa, — jatkoi Nowowiejski, — haluavat noudattaa sopimuksia;
mutta Budziak surisee jo kuin mehiläispesä, jonka mehiläiset
parveilevat; bialogrodilaiset joukot niinikään ovat levottomia; nämä
eivät tahdo totella kaania eikä Galgaa...

— Herra Sobieski on jo luottamuksellisesti kertonut minulle siitä ja
pyytänyt minulta neuvoa, — sanoi Zagloba. — Mitä siellä nyt puhutaan
keväästä?

— Sanotaan, että heti, kun ruoho nousee maahan, varmasti tulevat myös
ne madot, jotka taas uudestaan pitää tallata kuoliaaksi, — vastasi
Nowowiejski.

Sen sanottuaan hän tuli hyvin tuiman näköiseksi ja alkoi kiertää
viiksiään niin kovasti, että hänen ylähuulensa tuli ihan punaiseksi.

Basia vilkaistuaan häneen huomasi sen heti, vetäytyi hiukan taemmaksi,
ettei herra Nowowiejski näkisi, ja alkoi samalla tavalla olla
kiertelevinään viiksiään matkien nuorta soturia.

Pöytämestarin rouva loi heti häneen uhkaavan katseen, mutta alkoi
samalla täristä ja värähdellä pidättäessään naurua. Herra Michal
niinikään puri huultaan, ja Drohojowska loi katseensa alas sillä
tavoin, että hänen pitkät silmäripsensä loivat varjon hänen poskilleen.

— Te olette, — sanoi Zagloba, — nuori mies, mutta kokenut sotilas.

— Olen kahdenkolmatta ikäinen, mutta jo seitsemän vuotta olen palvellut
isänmaata, sillä viisitoistiaana karkasin koulusta sotakentälle, —
vastasi nuorukainen.

— Ja hän tuntee aron ja osaa kulkea ruohikoita ja hyökätä
tataarilaisten kimppuun kuin kanahaukka peltopyyn niskaan, — lisäsi
Wolodyjowski. — Hän on oivallinen retkeilijä! Häneltä ei tataarilainen
pääse piiloutumaan aroille!

Herra Nowowiejski punastui tyytyväisyydestä, kun hän sai kiitosta noin
kuuluisan miehen suusta neitojen läsnäollessa.

Hän ei ollut ainoastaan arojen haukka, vaan myös kaunis nuorukainen,
jonka tummat kasvot olivat ahavoituneet. Hänen kasvoissaan oli
korvasta nenään asti ulottuva arpi, joka sai nenän näyttämään toiselta
puolen ohuemmalta kuin toiselta. Silmät olivat vilkkaat, ne olivat
tottuneet katsomaan kauas, ja niitä varjostivat tuuheat, mustat
kulmakarvat, jotka olivat kasvaneet yhteen nenän yläpuolella ja
muodostivat tataarilaisen jousen kaltaisen kaaren. Ajellulla päälaella
törrötti epäjärjestyksessä musta hiustöyhtö. Basiaa miellytti hänen
sekä puheensa että muotonsa, mutta siitä huolimatta hän ei lakannut
matkimasta häntä.

— Mieluisaa, — sanoi Zagloba, — on meidän vanhojen, sellaisten kuin
minä, nähdä, että kasvaa meidän arvoisemme nuori sukupolvi.

— Vielä se ei ole teidän arvoisenne! — vastasi Nowowiejski.

— Minua miellyttää vaatimattomuuskin! Pian aletaan uskoa
komennettavaksenne pieniä joukko-osastojakin.

— Kuinkas muuten! — huudahti herra Michal. — Hän on jo ollutkin
johtajana ja omin päin lyönyt vihollisjoukkoja.

Nowowiejski alkoi kierrellä viiksiään niin kovasti, että oli vähältä
repäistä irti huulensa.

Mutta Basia ei kääntänyt hänestä pois katsettaan, nosti niinikään
molemmat kädet kasvojensa tasalle ja matki häntä kaikessa.

Älykäs soturi huomasi kuitenkin pian, että koko seuran katseet
suuntautuivat sivulle, sinne, missä jossakin määrin hänen takanaan
istui se neiti, jonka hän oli nähnyt tikapuilla, ja hän arvasi heti,
että neitosella siellä oli joitakin häneen kohdistuvia kujeita.

Hän jatkoi puheluaan aivan kuin ei olisi huomannut mitään ja tavoitteli
edelleen viiksiään, mutta sitten, kun hetki näytti sopivalta, hän
yht'äkkiä käännähti niin nopeasti, että Basia ei ennättänyt kääntää
pois hänestä silmiään eikä laskea alas käsiään.

Basia punastui kovin ja tietämättä, mitä tekisi, nousi tuoliltaan.
Kaikki nolostuivat hiukan, ja tuli hetkiseksi äänettömyys.

Yht'äkkiä Basia löi käsillään hameeseensa.

— Kolmas nolaus! — huudahti hän hopeanheleällä äänellään.

— Hyvä neiti! — sanoi Nowowiejski vilkkaasti. — Huomasin heti, että
selkäni takana kujeillaan. Minä tunnustan, että kaipaan viiksiä, mutta
jos en ennätä niitä saada, niin se johtuu siitä, että kaadun isänmaan
puolesta, ja siinä tapauksessa toivon, että pikemminkin annan teille
aihetta itkuun kuin nauruun.

Basia seisoi katse alas luotuna, sillä soturin vilpittömät sanat saivat
hänet vielä enemmän häpeämään.

— Teidän pitää antaa hänelle anteeksi, — sanoi Zagloba. — Hän on
ajattelematon, koska on vielä nuori, mutta hänellä on kultainen sydän!

Ikäänkuin vakuuttaakseen Zagloban puheen todeksi kuiskasi Basia heti
hiljaa:

— Pyydän anteeksi... sydämestäni... Nowowiejski tarttui samassa hänen
käteensä ja alkoi suudella sitä.

— Jumalan tähden, älkää ottako sitä niin sydämellenne! Enhän minäkään
ole mikään raakalainen. Minunhan on pyydettävä anteeksi teiltä sitä,
että rohkenin häiritä iloanne. Me sotilaat teemme itsekin mielellämme
koiruutta. _Mea culpa!_ Vielä kerran suutelen näitä kätösiä, mutta jos
minun on suudeltava niitä siihen asti kun annatte minulle anteeksi,
niin — totisesti! — älkää antako anteeksi ainakaan ennen iltaa!

— Oi, miten kohtelias kavaljeeri! Näetkö, Basia! — sanoi rouva
Makowiecka.

— Näen! — vastasi Basia.

— Nyt ovatkin asiat jo hyvin! — huudahti Nowowiejski.

Sen sanottuaan hän suoristautui ja tavoitti tapansa mukaan innokkaasti
viiksiään, mutta hillitsi samassa liikkeensä ja purskahti iloiseen
nauruun; Basia alkoi heti myös nauraa ja muut seurasivat Basian
esimerkkiä. Kaikki tulivat iloiselle tuulelle. Zagloba käski tuomaan
erinäisiä pulloja Ketlingin viinikellarista, ja hauska oli heidän olla.

Herra Nowowiejski löi tavan takaa kannuksiaan yhteen, pörrötteli
sormillaan hiustöyhtöään ja katseli yhä tulisemmin Basiaa. Suuresti
tämä häntä miellytti. Hän tuli tavattoman kaunopuheiseksikin, ja
koska hän ollen hetmanin läheisyydessä joutui paljon elämään isoisten
maailmassa, niin hänellä oli kyllä kerrottavaa.

Hän kertoi _convocationis_ valtiopäivistä, niiden päättäjäisistä ja
siitä, miten senaatissa uteliaitten kuuntelijain läsnäollessa kaikkien
suureksi riemuksi luhistui uuni. Viimein päivällisen jälkeen hän lähti,
Basian kuva silmiensä edessä ja sydämessään.




VIII.


Vielä samana päivänä pieni ritari ilmestyi hetmanin luo, joka käski
heti päästämään hänet puheilleen ja sanoi hänelle:

— Minun pitää lähettää Ruszczyc Krimiin pitämään silmällä, mitä
siellä on tekeillä, ja painostamaan kaania, että tämä pysyisi
sopimuksissa. Tahdotko astua uudelleen sotapalvelukseen ja tulla
hänen sijaansa päälliköksi? Sinä, Wilczkowski, Silnicki ja Piwo
saatte pitää silmällä Doroszia ja tataarilaisia, joihin ei koskaan
voi täydelleen luottaa. Wolodyjowski tuli murheelliseksi. Hän oli
ollut sotapalveluksessa elämänsä kukkeimmat vuodet. Vuosikymmeniin
hän ei ollut saanut rauhallista hetkeä, oli elänyt tulessa, savussa,
vaivoja kokien, unetta, nälässä, ilman kattoa päänsä päällä, ilman
olkinippua, jolla olisi voinut maata. Jumala tiesi, mitä kaikkia veriä
hänen sapelinsa olikaan saanut virtailemaan. Hän ei ollut asettunut
vakinaisesti mihinkään eikä ollut mennyt naimisiin. Sata kertaa
vähemmän ansioituneet elelivät jo syöden _panem bene merentium_, olivat
päässeet kunniaan, virkoihin, hyvään asemaan. Hän oli ollut rikkaampi
aloittaessaan palveluksensa, kuin oli nyt. Ja kuitenkin tahdottiin
taas käyttää häntä niinkuin vanhaa luutaa. Hänen sielunsa oli rikki
raadeltu; sitten olivat löytyneet suloiset ja ystävälliset kädet,
jotka olivat alkaneet sitoa hänen haavojaan, mutta silloin juuri hänen
käskettiin riistäytyä irti ja rientää valtakunnan karuille, kaukaisille
äärille, ollenkaan välittämättä siitä, että hänen sydämensä oli niin
näännyksissä. Jos ei olisi ollut noita riistäytymisiä ja virkatehtäviä,
niin hän olisi voinut elää edes pari vuotta miellyttävästi Anusiansa
kanssa.

Kun hän nyt ajatteli tätä kaikkea, niin valtasi hänet ääretön
katkeruus; mutta hänestä ei ollut ritarin arvon mukaista kieltäytyä
palveluksesta tai muistuttaa palveluksistaan, ja hän vastasi lyhyesti:

— Minä lähden.

Mutta hetmani itse sanoi:

— Sinä et ole palveluksessa ja voit kieltäytyä. Itse sen parhaiten
tiedät, jos mielesi ei kovin pala siihen.

Wolodyjowski vastasi:

— Pianhan minä muutenkin kuolen!

Sobieski asteli vähän aikaa edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten
pienen ritarin kohdalle ja pani tuttavallisesti kätensä hänen olalleen.

— Jos kyynelesi eivät vielä ole kuivuneet, niin aron tuuli ne kuivaa.
Paljon olet sinä, soturi, kestänyt vaivaa elämäsi aikana, kestä sitä
vielä! Ja jos joskus nousee mieleesi, että sinut on unohdettu, on
jätetty palkitsematta, ei ole annettu levähtää, ettet ole saanut
palkaksesi herkkupaloja, vaan kuivaa leipää, et virka-asemia, vaan
haavoja, et lepoa, vaan vaivaa, niin pure vain hammasta ja sano:
"Sinulle, isänmaa!" Muuta lohdutusta en voi sinulle antaa, mutta vaikka
en olekaan profeetta, niin sen voin sinulle varmasti vakuuttaa, että
tällä tavoin palvelemalla sinä ajat pitemmälle kuluneessa satulassasi
kuin muut kuuden hevosen vetämissä vaunuissaan, ja sinulle avautuvat
sellaiset portit, jotka heille pysyvät suljettuina.

— Sinulle, isänmaa! — sanoi sydämessään Wolodyjowski samalla
ihmetellen, kuinka hetmani oli voinut niin nopeasti saada selville
hänen salaiset ajatuksensa.

Sobieski istuutui vastapäätä häntä ja jatkoi:

— En tahdo puhua sinulle niinkuin alaiselleni, vaan niinkuin ystävälle,
vieläpä enemmänkin, niinkuin isä pojalleen! Jo niihin aikoihin, kun
me olimme tulessa Podhajcen luona, ja sitä ennen Ukrainassa; kun
töin tuskin voimme kestää kamppailussa vihollisen ylivoimaa vastaan,
mutta täällä, isänmaan sydämessä, turvassa selkämme takana ilkeät
ihmiset kalastelivat sameassa vedessä tavoitellen omaa etuaan, — tuli
usein mieleeni ajatus, että tämän valtakunnan täytyy luhistua. Kovin
suuressa määrin täällä rehoittaa mielivalta järjestyksen asemesta,
kovin on totuttu syrjäyttämään yhteishyvä yksityisten pyyteitten
tieltä... Semmoista ei ole missään muualla niin suuressa määrin...
Nämä mietteet kalvoivat minua päivin kentällä ja öisin teltassani, ja
minä ajattelin itsekseni: No niin, me olemme sotilaita, me menetämme
henkemme... hyvä!... se on meidän velvollisuutemme ja kohtalomme! Kunpa
edes näkisimme haavoistamme vuotavan veren tuottavan pelastuksen.
Mutta ei! Sitäkään lohdutusta ei meille suotu. Oi, raskaita päiviä
elin Podhajcen luona, vaikka näytin teille iloista muotoa, ettette
luulisi minun epäilevän voittomahdollisuuksiamme taistelutantereella.
Ei ole miehiä, — ajattelin, — ei ole miehiä, jotka todella rakastavat
tätä isänmaatamme! Ja minusta tuntui, kuin joku olisi tunkenut
puukon rintaani. Mutta kerran... se oli viimeisenä päivänä, jolloin
olimme leiriytyneet Podhajcen luo... kun lähetin teitä pari tuhatta
hyökkäämään kuudenkolmatta tuhannen miehen vahvuisen tataarilaisjoukon
kimppuun, te riensitte varmaan kuolemaan, ilmeisesti teurastettaviksi,
niin mielellänne ja sellaisia ilohuutoja päästellen, kuin olisitte
olleet menossa häihin, ja silloin nousi yht'äkkiä mieleeni ajatus:
"Ovatko nuo minun sotilaitani?" Ja silmänräpäyksessä otti Jumala kiven
sydämeltäni ja kaikki kirkastui katseelleni. Nuo — sanoin — uhraavat
henkensä puhtaasta rakkaudesta äitiin; he eivät mene vehkeilijäin
eivätkä petturien puolelle; heistä minä muodostan pyhän veljeskunnan,
heistä muodostan koulun, jossa nuori polvi saa oppia. Heidän
esimerkkinsä, heidän seuransa vaikuttaa; heidän kauttaan tämä onneton
kansa uudesti syntyy, luopuu itsekkyydestä, unohtaa omavaltaisuuden,
siitä tulee kuin leijona, joka tuntee äärettömän voiman jäsenissään ja
hämmästyttää maailman! Sellaisen veljeskunnan teen sotureistani!

Sobieski lämpeni itsekin, nosti pystyyn päänsä, joka oli kuin
roomalaisen keisarin pää, ojensi kätensä ja huusi:

— Herra! Älä kirjoita seiniimme: "Mene, Tekel, Ufarsin", vaan salli
minun saada uudesti syntymään isänmaani!

Tuli hetken hiljaisuus.

Pieni ritari istui pää alas painettuna ja tunsi väristyksen kulkevan
koko ruumiinsa läpi.

Hetmani käveli jonkun aikaa nopein askelin huoneessa ja pysähtyi sitten
pikku ritarin eteen.

— Tarvitaan esikuvia, — sanoi hän, — joka päivä esikuvia sellaisia,
joihin huomio kiintyy. Wolodyjowski! Olen laskenut sinut ensimmäisten
joukossa kuuluvaksi veljeskuntaamme. Haluatko kuulua siihen?...

Pieni ritari nousi ja syleili hetmanin polvia.

— Niin! — huusi hän liikutetulla äänellä. — Niin! Kuultuani, että minun
on taas lähdettävä, ajattelin kärsiväni vääryyttä ja että minulle on
tärkeämpi oma murheeni, mutta nyt huomaan tehneeni syntiä... ja... ja
kadun sellaista ajatusta enkä voi puhua, koska minua hävettää...

Hetmani painoi ääneti hänet rintaansa vastaan.

— Meitä on vain kourallinen, — sanoi hän, — mutta muut seuraavat
esimerkkiä.

— Milloin minun on lähdettävä? — tiedusti pieni ritari. — Voisin mennä
vaikka Krimiin asti, sillä olen siellä ollutkin.

— Ei, — sanoi hetmani. — Krimiin lähetän Ruszczycin. Hänellä on siellä
sukulaisia ja samannimisiäkin kuin hän sekä myös sellaisia serkkuja,
jotka ovat lapsina joutuneet tataarilaisten valtaan, tataarilaistuneet
ja kohonneet arvoasemiin pakanain keskuudessa. Näistä on hänellä
kaikessa apua. Sinua taas tarvitaan taistelukentällä, sillä eipä ole
ketään sinun veroistasi, kun ollaan tekemisissä tataarilaisten kanssa.

— Milloin minun on lähdettävä? — kysyi pieni ritari uudelleen.

— Viimeistään kahden viikon kuluttua. Minun on vielä puhuttava herra
valtiokanslerin ja herra rahavarainvartijan kanssa, valmistettava
kirjeitä Ruszczycille ja annettava hänelle ohjeet. Ole joka tapauksessa
valmiina, sillä koetan toimia nopeasti.

— Jo huomenna olen valmis!

— Jumala palkitkoon intosi, mutta niin pian ei tarvita. Et myöskään
joudu poistumaan pitkäksi aikaa, sillä tarvitsen sinua vaalin aikana
Varsovassa, jos vain olot ovat rauhalliset. Oletko kuullut ehdokkaista?
Mitä puhutaan aateliston keskuudessa?

— Olen vasta äskettäin ilmestynyt maailmaan luostarista, eikä siellä
ajatella maallisia asioita. Tiedän vain sen, mitä herra Zagloba on
minulle sanonut.

— Aivan niin. Voin saada häneltä tietoja. Ihmeen tunnettu hän on
aateliston keskuudessa. Entä kenelle sinä aiot antaa äänesi?

— En tiedä vielä itsekään, mutta ajattelen, että tarvitsemme sotaisan
kuninkaan.

— Juuri niin! Niin, niin! Minullakin on mielessä sellainen, jonka
nimi jo saa naapurit hätkähtämään. Tarvitsemme sotaisan kuninkaan,
sellaisen kuin oli Stefan Batory. No, näkemiin, soturi!... Tarvitsemme
sotaisan kuninkaan!... Toistele sitä kaikille!... Voi hyvin!... Jumala
palkitkoon alttiutesi...

Herra Michal sanoi jäähyväiset ja lähti.

Matkalla hän ajatteli. Hän oli iloissaan siitä, että hänellä oli
vielä käytettävänään viikko tai kaksi, sillä hänestä oli mieluisaa se
ystävyys ja lohdutus, joka tuli hänen osakseen Krzysia Drohojowskan
puolelta. Ilomielin hän ajatteli sitäkin, että palaa takaisin vaalin
ajaksi, ja yleensä hän kotiin tullessaan oli hyvällä mielellä. Arotkin
viehättivät häntä ja tietämättään hän ikävöi niille. Hän oli tottunut
tuohon äärettömään avaruuteen, jossa ratsumies tuntee olevansa pikemmin
lintu kuin ihminen.

— Niin, minä lähden, — puhui hän itsekseen, — noille rajattomille
lakeuksille, leiripaikoille ja haudoille, elämään uudelleen entistä
elämää, retkeilemään sotamiesten kanssa, vartioimaan rajoja kuin kurki,
temmeltämään keväällä ruohikossa, niin, minä lähden, lähden!

Hän antoi hevosensa nelistää, sillä hän ikävöi jo vinhaa vauhtia ja
tuulen vihellystä korvissaan. Oli kirkas, kuiva pakkaspäivä. Kova
lumi peitti jo maan ja narisi vankan ratsun jalkojen alla. Lumitierat
singahtelivat voimakkaasti sen kavioitten heitteleminä. Wolodyjowski
kiiti niin huimasti eteenpäin, että hänen renkinsä, jolla oli huonompi
hevonen, jäi kauas jälkeen.

Aurinko oli laskemassa; taivas ruskotti heitellen lumikentälle
sinipunervaa kajastusta. Rusottavalle taivaalle olivat ilmestyneet
ensimmäiset vilkkuvat tähdet ja kuu oli noussut hopeaisen sirpin
muotoisena. Tie oli autio, silloin tällöin vain ritari saavutti jonkin
ajopelin ja kiiti edelleen. Viimein hän nähdessään jonkin matkan päässä
Ketlingin talon pysähdytti ratsunsa, jotta renki saavuttaisi hänet.

Yht'äkkiä hän näki vastaansa tulevan solakan haamun.

Se oli Krzysia Drohojowska.

Tunnettuaan hänet herra Michal hyppäsi heti hevosen selästä jättäen
ratsun palvelijansa huostaan ja riensi neidon luo hieman hämmästyneenä,
mutta vielä enemmän ilostuneena siitä, että sai nähdä hänet.

— Sotamiehet sanovat, — lausui hän, — että taivaan ruskottaessa voi
kohdata monenlaisia yliluonnollisia olentoja, jotka ovat toisinaan
paha, toisinaan hyvä enne; mutta minulle ei mikään voi olla parempaa
kuin teidän tapaamisenne.

— Herra Nowowiejski on tullut, — vastasi Krzysia, — pitää hauskaa
Basian ja pöytämestarin rouvan kanssa, mutta minä tulin ulos
vartavasten teitä vastaan, sillä olin levoton siitä, mitä sanottavaa
herra hetmanilla oli teille.

Näitten sanojen vilpittömyys liikutti tavattomasti pikku ritarin
sydäntä.

— Oletteko todellakin niin huolestunut puolestani? — kysyi hän
kohottaen häneen katseensa.

— Olen! — vastasi Krzysia hiljaisella äänellä. Wolodyjowski ei
kääntänyt hänestä katsettaan, sillä ei koskaan vielä tämä neito ollut
näyttänyt hänestä näin kauniilta. Päässä oli neidolla atlaslakki,
ja valkoiset joutsenen untuvat reunustivat hänen pieniä kalpeahkoja
kasvojaan, joille kuutamon välke lankesi saattaen kauneina piirtymään
näkyviin jalomuotoiset kulmakarvat, alas luodut silmät, pitkät
silmäripset ja ylähuulen tuskin huomattavan untuvapeitteen. Noissa
kasvoissa oli rauhallisuutta ja suurta hyvyyttä.

Herra Michal tunsi sillä hetkellä, että ne olivat rakkaan ystävän
kasvot.

Hän lausui:

— Jos ei jäljessämme olisi tulossa renkipoika, niin lankeaisin tähän
lumelle polvilleni eteenne kiitollisuudesta.

Krzysia vastasi:

— Älkää puhuko sellaista, sillä en ole sen arvoinen, mutta palkinnoksi
sanokaa minulle, että jäätte luoksemme ja että saan edelleenkin
lohduttaa teitä.

— En jää! — vastasi Wolodyjowski. Krzysia pysähtyi yht'äkkiä:

— Se on mahdotonta!

— Tavalliset soturin velvollisuudet! Menen Ukrainaan, Villeille
Aroille...

— Tavalliset velvollisuudet?... — toisti Krzysia. Hän vaikeni ja lähti
kiireesti astumaan kotia kohti. Herra Michal tepasteli hänen rinnallaan
hieman hämillään. Hän tunsi jonkinmoista raskasmielisyyttä ja
typertymistä. Teki mieli jotakin sanoa, teki mieli aloittaa keskustelu
uudelleen, — mutta hän ei saanut sitä toimeen. Ja kuitenkin hänestä
tuntui, että hänellä oli sanottavana Krzysialle tuhansia asioita ja
että juuri nyt oli puhuttava, niin kauan kuin he ovat kahden eikä
kukaan häiritse heitä.

— Kunhan vain pääsisi alkuun, — ajatteli hän, — niin jatko seuraisi
itsestään...

Hän kysyi yht'äkkiä:

— Onko siitä kauan, kun herra Nowowiejski tuli?

— Ei ole, — vastasi Drohojowska.

Ja taas keskustelu katkesi.

— Ei niin päin! — ajatteli Wolodyjowski. — Jos aloitan näin, niin en
ikinä saa mitään sanotuksi. Huomaan, että suru on vienyt viimeisenkin
älyni.

Ja jonkin aikaa hän asteli ääneti; vain hänen viiksensä liikkuivat
entistä enemmän.

Viimein aivan talon luona hän pysähtyi ja lausui:

— Nähkääs, jos minä olen niin monta vuotta ollut ottamatta osaani
onnesta voidakseni palvella isänmaatani, niin miten voisin nyt olla
lykkäämättä lohdutusta tuonnemmaksi?

Wolodyjowskista tuntui, että näin selvän todistelun täytyi heti saada
Krzysia ymmärtämään, mutta tämä sanoi hetken kuluttua surullisesti ja
lempeästi:

— Kuta paremmin opin teitä tuntemaan, sitä enemmän pidän teitä arvossa
ja kunnioitan...

Sen sanottuaan hän meni sisälle. Talon eteiseen asti kuuluivat Basian
huudahtelut: "Alla! Alla!" Kun he tulivat vierashuoneeseen, he näkivät
huoneen keskellä herra Nowowiejskin side silmillä etukenossa ja kädet
ojennettuina tavoittelevan kiinni Basiaa, joka piilottautui nurkkiin
ja "Alla!"-huudoin kuulutteli olinpaikkaansa. Pöytämestarin rouva
keskusteli ikkunan luona Zagloban kanssa.

Krzysian ja ritarin tulo keskeytti ilonpidon. Nowowiejski tempasi
liinan silmiltään ja juoksi tervehtimään. Samaan joukkoon riensivät
pöytämestarin rouva, Zagloba ja hengästynyt Basia.

— Mitä kuuluu? Mitä kuuluu? Mitä hetmani sanoi? — kyselivät he kilvan.

— Sisareni! — vastasi Wolodyjowski. — Jos tahdot lähettää kirjeen
miehellesi, niin sinulla on siihen tilaisuus, sillä minä menen
Ukrainaan!...

— Joko sinua lähetellään! Herra Jumala, älä sinä anna sälyttää päällesi
sellaista äläkä lähde! — huudahti rouva Makowiecka surullisena. — Eikö
sinulle suoda hetkeksikään rauhaa!

— Onko sinulle todellakin määrätty tehtävä? — kysyi Zagloba synkästi.
— Pöytämestarin rouva on oikeassa, kun sanoo, että sinua heilutellaan
kuin varstaa vain.

— Ruszczyc menee Krimiin, ja minä saan komennettavakseni hänen
joukkonsa, sillä kuten herra Nowowiejski jo on huomauttanut, ovat tiet
keväällä varmasti mustanaan tataarilaisia.

— Meidänkö yksin on vartioitava tätä valtiota vihollisilta niinkuin
koira vahtii taloa! — huudahti Zagloba. — Toiset eivät tiedä, kummasta
päästä musketti laukaistaan, mutta me sensijaan emme saa milloinkaan
lepoa!

— Ole vaiti! Ei siitä kannata puhua! — vastasi Wolodyjowski. — Virka
on virka! Lupasin hetmanille, että lähden, ja aivan samantekevää on,
tapahtuuko se aikaisemmin vaiko myöhemmin...

Wolodyjowski pani sormensa otsalleen ja toisti saman todistelun, jonka
jo aikaisemmin oli esittänyt Krzysialle:

— Nähkääs, jos minä olen niin monta vuotta ollut ottamatta osaani
onnesta voidakseni palvella valtiotamme, niin miten voisin olla
kieltäytymättä siitä ilosta, jota tunnen teidän parissanne?

Siihen ei kukaan vastannut mitään; ainoastaan Basia tuli nyrpeän
näköiseksi, venytti suunsa pitkäksi kuin hemmoiteltu lapsi ja sanoi:

— Sääli Michal-herraa! Wolodyjowski purskahti iloiseen nauruun.

— Olkoon onneksi, neiti! Eilenhän vasta sanoitte, että ette voi sietää
minua enempää kuin villiä tataarilaista!

— Mitä, kuin tataarilaista! Mitään sellaista en ollenkaan ole sanonut.
Te hommailette siellä tataarilaisten kimpussa, mutta meillä täällä on
ikävä!

— Rauhoittukaa, poikanen (suokaa anteeksi. neiti, että käytän teistä
tätä nimitystä, mutta se sopii teille erinomaisesti)! Herra hetmani
lupasi minulle, että siitä tulee lyhytaikainen komennus. Viikon tai
parin kuluttua lähden matkaan, mutta viimeistään vaalin aikana minun
on oltava Varsovassa. Itse hetmani tahtoo sitä, ja niin käykin, vaikka
Ruszczyc ei toukokuuhun mennessä palaisikaan Krimistä.

— Oi, se on oivallista!

— Lähden kai minäkin herra everstin mukana, lähden varmastikin, — sanoi
Nowowiejski luoden pikaisen silmäyksen Basiaan.

Tämä sanoi siihen:

— On siellä teidän kaltaisianne paljonkin! Ihanaa on sotilaan palvella
sellaisen päällikön johdolla. Menkää, menkää! Herra Michalistakin on
silloin hauskempaa.

Nuorukainen vain huokasi ja silitti leveällä kämmenellään
hiustöyhtöään. Viimein hän levitti kätensä niinkuin oli tehnyt
sokkosilla ollessaan ja sanoi:

— Mutta sitä ennen otan kiinni neiti Barbaran, otan totisesti!

— Alla! Alla! — alkoi Basia huudella ja väisteli. Samassa Drohojowska
tuli Wolodyjowskin luo kasvot loistavina ja täynnä tyyntä riemua.

— Paha, paha te olette minulle, herra Michal; Basiaa kohtaan olette
parempi kuin minulle!

— Minäkö paha? Ja Basiaa kohtaan parempi? — kysyi ritari ihmeissään.

— Basialle te sanoitte palaavanne vaalin ajaksi. Jos minä olisin
tietänyt sen, niin ei mieltäni niin suuresti olisi pahoittanut lähtönne.

— Kultas... — huudahti herra Michal. Mutta samassa hän hillitsi itsensä
ja sanoi:

— Armas ystäväni! Sanoin teille niin vähän sen vuoksi, että pääni oli
pyörällä!




IX.


Herra Michal alkoi valmistautua vähitellen matkaan, mutta antoi
edelleen opetusta Basialle, josta oli alkanut pitää yhä enemmän, ja
teki kävelymatkoja kahden kesken Krzysia Drohojowskan kanssa etsien
hänen seurassaan lohdutusta. Näyttipä hän sitä löytävänkin, sillä hänen
mielensä tuli päivä päivältä iloisemmaksi ja ottipa hän toisinaan
iltaisin osaa Basian ja Nowowiejskin huvitteluihin.

Tuosta nuoresta ritarista tuli jokapäiväinen vieras Ketlingin
taloon. Hän saapui jo aamulla tai puolenpäivän aikaan ja istuskeli
iltaan asti, ja koska kaikki pitivät hänestä, niin hänet otettiin
ilomielin vastaan, niin että varsin pian alettiin pitää häntä perheen
jäsenenä. Hän saatteli neitejä Varsovaan, toimitteli heidän asioitaan
muotikauppiailla ja oli iltaisin innokkaasti sokkosilla vakuutellen
yhä, että hänen on ennen lähtöään lopullisesti saatava kiinni Basia.

Mutta Basia livahti aina pakoon, vaikka Zagloba sanoi hänelle:

— Kiinni teidät lopulta kuitenkin saa jos ei tämä niin joku toinen.

Mutta alkoi olla yhä selvempää, että juuri tämä nuori mies tahtoi saada
kiinni Basian. Täytyipä "pikku heitukankin" huomata se, ja toisinaan
hän olikin niin ajatuksissaan, että otsatöyhtö valahti kokonaan
silmille.

Zagloballa oli kuitenkin omat syynsä, joiden tähden hän ei oikein
pitänyt tästä tavoittelusta. Eräänä iltana koko seurueen erottua hän
koputti pikku ritarin huoneen oveen.

— Minusta on kovin ikävä, että meidän on erottava, — sanoi hän. — Siksi
tulin vielä katsomaan sinua. Jumala tietää, milloin taas tapaamme!

— Vaalin ajaksi tulen aivan varmasti, — vastasi herra Michal syleillen
häntä, — ja sanonpa teille miksi: hetmani tahtoo, että täällä olisi
siihen aikaan mahdollisimman paljon sellaista väkeä, josta aatelisto
pitää, päästäkseen näiden avulla valitsijamieheksi. Ja kun minun
nimelläni, Jumalan kiitos, on melkoisen hyvä kaiku aatelisveljiemme
piirissä, niin hän haalii aivan varmasti minut tänne. Hän toivoo tukea
myös teiltä.

— Hee! Isolla rysällä hän minua pyydystelee, mutta minusta näyttää,
että vaikka olenkin paksunläntä, niin jostakin verkon silmästä sentään
luikahdan pois. En minä rupea äänestämään ranskalaista.

— Miksi niin?

— Koska se olisi _absolutum dominium_.

— Conden on vannottava pitävänsä paeta kuten jokaisen muunkin, ja hän
on suuri sotapäällikkö, sotatoimissa mainetta saavuttanut.

— Meidän ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea päälliköitä Ranskasta.
Sobieski itsekin on varmasti Conden veroinen. Huomaa, Michal, että
ranskalaiset aivan samoin kuin ruotsalaisetkin käyttävät sukkia ja
samoin myös eivät pidä valaansa. Carolus Gustavus oli valmis vannomaan
millä hetkellä tahansa. Heille se on yhtä helppoa kuin pähkinän
pureskeleminen. Mitä merkitsevät sopimukset, jos ei ole ensinkään
rehellisyyttä!

— Mutta valtakuntaamme on suojeltava! Jospa ruhtinas Jeremi
Wiśniowiecki olisi elossa! _Unanimitate_ valitsisimme hänet kuninkaaksi.

— Elossa on hänen poikansa, samaa verta!

— Mutta hän on toista maata! Ihan säälittää häntä katsellessa, sillä
hän näyttää pikemmin talonpoikaisnulikalta kuin niin jaloa sukua
olevalta ruhtinaalta. Kun edes olisi toisenlaiset ajat! Mutta nyt on
ensi sijassa pidettävä silmällä isänmaan hyvää. Samaa sanoo teille
Skrzetuskikin. Mitä ikinä herra hetmani tekee, sitä teen minäkin, sillä
hänen vilpittömään isänmaanrakkauteensa luotan niinkuin evankeliumiin.

— Niin, onpa aika ajatella sitä. Paha juttu on, että nyt lähdet pois.

— Entä mitä te teette?

— Palaan Skrzetuskien luo. Toisinaan siellä hölmöt tuskastuttavat
minua, mutta minun on heitä ikävä, jos en ole heitä pitkiin aikoihin
nähnyt.

— Jos vaalin jälkeen tulee sota, niin Skrzetuskikin lähtee mukaan.
Heh! Kukapa tietää, vaikka tekin vielä lähtisitte sotatantereelle.
Kenties vielä yhdessä käymme sotaa Ukrainassa. Miten paljon sielläpäin
saimmekaan kokea pahaa jos hyvääkin!

— Se on totta, jumal' avita! Siellä ovat kuluneet parhaat vuotemme.
Tekisipä mieleni joskus nähdä uudelleen kaikki nuo paikat, jotka olivat
maineemme todistajina.

— Tulkaa siis nyt mukaani. Teillä tulee olemaan hauskaa, ja viiden
kuukauden kuluttua palaamme takaisin tänne Ketlingin luo. Silloin on
hänkin täällä ja Skrzetuskit...

— Ei, Michal, nyt se ei sovi minulle, mutta sen sijaan lupaan sinulle,
että jos menet naimisiin jonkun neidin kanssa, jolla on maatila
Ukrainassa, niin minä tulen sinne sinua opastamaan ja olen läsnä
vihkiäisissänne...

Wolodyjowski tuli hiukan hämilleen, mutta vastasi heti:

— Kuinka minulla olisi naimisiin meno mielessä! Paras todistus siitä on
se, että olen menossa sotaväkeen.

— Sepä minua kiusaakin, sillä ajattelin: jos ei toinen niin toinen.
Michal, tottele Jumalan ääntä, ajattelehan, missä ja milloin löydät
paremman tilaisuuden kuin sinulla on juuri tällä hetkellä. Muista,
että jälkeenpäin tulee vuosia, jolloin sanot itseksesi: jokaisella on
vaimo, lapsia, mutta minä olen ypö yksin, törrötän kuin kuiva kanto.
Ja surumielisyys ja hirveä ikävä valtaa sinut. Kun olisit edes ollut
naimisissa tuon vainajan kanssa ja hän olisi jättänyt sinulle lapsia,
niin en puhuisi mitään; silloin olisi sinulla jokin turva surun puuskia
vastaan ja lohdutuksen toivo valmiina, mutta niinkuin asiasi nyt ovat,
saattaa tulla hetki, että turhaan etsit lähettyviltäsi ketään, joka
sinusta välittää, ja kysyt itseltäsi: asunko minä vieraassa maassa?

Wolodyjowski oli vaiti ja mietti, mutta Zagloba alkoi taas puhua luoden
tulisia silmäyksiä pienen ritarin kasvoihin:

— Ajatuksissani ja sydämessäni olen valinnut sinulle ensi sijassa tuon
rusoposkisen poikasen, sillä _primo_: hän ei ole tyttö, vaan kultaa,
ja _secundo_ niin sisukkaita sotureita, kuin te saisitte syntymään
maailmaan, tuskin vielä on ollutkaan maan päällä...

— Se puhe on tuulta; muuten siellä jo Nowowiejski hakkailee häntä.

— Sepä se, sepä se! Nyt hän vielä suostuisi sinuun, sillä hän on
mielistynyt maineeseesi; mutta kun sinä menet pois ja Nowowiejski jää
tänne, — ja minä tiedän, että se veijari jää, sillä eihän ole sota, —
niin kuka tietää, miten käy.

— Baška on tuulihattu! Ottakoon Nowowiejski hänet. Suon sen hänelle
vilpittömästi, sillä hän on kelpo poika.

— Michal! — sanoi Zagloba pannen kätensä ristiin. — Ajattele, millaisia
jälkeläisiä saisitte!

Siihen vastasi pieni ritari sangen naiivisti:

— Olen tuntenut kaksi Baloa, jotka olivat äidin puolelta Drohojowskeja,
ja ne olivat erinomaisia sotureita.

— Ahaa! Sinne päin arvasin asian menevänkin! Siihenkö pyritkin? —
huudahti Zagloba.

Wolodyjowski joutui pahasti hämilleen. Vähän aikaa hän vain kierteli
viiksiään koettaen sillä tavoin peittää hämminkiään. Viimein hän sanoi:

— Mitä te puhutte! En minä mihinkään pyri, mutta kun muistin Basian,
joka on todella rohkea kuin paras soturi, niin samalla tuli mieleeni
myös Krzysia, jossa naisellisemmat ominaisuudet ovat vallitsevia. Kun
on toisesta puhe, niin toinenkin tulee mieleen, sillä he ovat aina
yhdessä.

— Hyvä, hyvä! Jumala siunatkoon sinua ja Krzysiaa, vaikka minä
totisesti, jos olisin nuori mies, rakastuisin silmittömästi Basiaan.
Kun on sellainen vaimo, niin ei tarvitse sodan sattuessa jättää
häntä kotiin, vaan voi ottaa hänet sotakentälle mukaan ja pitää aina
vierellään. Semmoinen kelpaa sinulle teltassakin; ja kun hänen aikansa
tulee, vaikkapa taistelun kestäessäkin, niin hänpä ampua paukuttelee
pyssyllä vaikkapa yhdellä kädellä. Ja miten jalo, miten sievä hän
onkaan! Voi, armas pikku heitukkani, eivät ole osanneet täällä antaa
arvoa sinulle, ja kiittämättömyys on tullut osaksesi, mutta jos minä
olisin noin kuusikymmentä vuotta nuorempi, niin tietäisinpä, kuka olisi
rouva Zagloba!

— En minä väheksy Basiaa!

— Ei ole siitä kysymys, ettet tunnustaisi hänen hyveitään, vaan siitä,
että sinun pitäisi tulla hänen miehekseen. Mutta sinä pidät Krzysiaa
parempana.

— Krzysia on ystäväni.

— Ystäväsi, ei ystävättäresi? Senkö vuoksi ehkä, että hänellä on
viikset? Sinun ystäväsi olen minä, ystäviäsi ovat Skrzetuski ja
Ketling. Sinä et tarvitse ystävää, vaan ystävättären. Sano se itsellesi
selvästi äläkä heitä pölyä silmiin. Varo sinä, Michal, kassapäätä
ystävää, vaikka hänellä olisi viiksetkin, sillä joko sinä petät
hänet tai hän pettää sinut. Piru on valpas ja tunkeutuu mielellään
tuommoisten ystävysten väliin, josta on esimerkkinä Aatami ja Eeva; kun
he alkoivat ystävystyä, niin moinen ystävyys takerrutti Aatamille luun
kurkkuun.

— Älkää loukatko Krzysiaa, sillä sitä en ollenkaan siedä!

— Jumala hänen hyveensä siunatkoon! Ei ole parempaa kuin pikku
heitukkani on, mutta hyvä tyttöhän on toinenkin! En loukkaa häntä
ollenkaan, sanon sinulle vain sen, että kun sinä istut hänen
vieressään, niin poskesi hehkuvat aivan kuin niitä olisi nipistelty
ja viiksesi liikkuvat ja tukkasi törröttää ja sinä pihahtelet ja
kukertelet ja tipsuttelet kuin turturikyyhkynen, ja se kaikki on
intohimoa. Puhu muille ystävyydestä äläkä minulle, vanhalle tahkolle!

— Vanhapa olettekin, kun näette sellaista, mitä ei ole olemassakaan.

— Kunpa olisin erehtynyt! Kunpa huomiosi kiintyisi pikku heitukkaani!
Michal, hyvää yötä! Ota pikku heitukka, hän on vielä ihanampi! Ota
heitukka, ota heitukka!...

Sen sanottuaan Zagloba nousi ja lähti. Herra Michal heittelehti
vuoteellaan koko yön eikä voinut nukkua, sillä rauhattomat ajatukset
pyörivät kaiken yötä hänen päässään. Hän näki silmiensä edessä
Drohojowskan kasvot, hänen silmänsä pitkine ripsineen ja huulet
untuvineen. Hetkiseksi hän torkahti, mutta näky ei kadonnut.
Herätessään hän ajatteli Zagloban sanoja ja muisteli, kuinka harvoin
tämä teräväpäinen mies erehtyi missään asiassa. Toisinaan väikkyi hänen
edessään puolittain unessa ja puolittain hänen valveilla ollessaan
Basian rusottavat kasvot ja tämä näky tyynnytti häntä; mutta Basian
sijalle ilmestyi sitten uudelleen Krzysia. Kun ritari raukka kääntyi
seinään päin, niin hän näki hänen silmänsä; kun hän kääntyi pimeään
huoneeseen päin, niin hän näki hänen silmänsä ja niissä jonkinmoisen
raukeuden, jonkinmoisen rohkaisun. Toisinaan nuo silmät sulkeutuivat
aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Tapahtukoon sinun tahtosi!" Herra
Michal ihan nousi istumaan vuoteessaan ja siunasi itsensä.

Aamuyöstä uni kaikkosi kokonaan. Sensijaan tuli hänen olonsa raskaaksi,
epämiellyttäväksi. Häntä hävetti, ja hän alkoi ankarasti moittia
itseään siitä, ettei hän nähnyt edessään rakastettua vainajaa ja ettei
tämä täyttänyt hänen silmiään, sydäntään ja sieluaan, vaan toinen,
elossa oleva. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt syntiä Anusian
muistoa vastaan. Häntä värisytti, ja hypähtäen vuoteesta hän alkoi,
vaikka vielä oli pimeä, lukea aamurukouksia.

Luettuaan ne hän pani sormen otsalleen ja sanoi: — Täytyy lähteä
matkaan mahdollisimman pian ja tehdä heti paikalla loppu näistä
ystävyyssuhteista, sillä Zagloba saattaa olla oikeassa...

Tämän jälkeen hän saapui jo iloisempana ja rauhallisempana aamiaiselle.
Aamiaisen jälkeen hän miekkaili Basian kanssa ja huomasi, varmaankin
ensimmäisen kerran, että tämä oli ihmeen kaunis, kun hänen sieraimensa
laajenivat ja rinta aaltoili. Krzysiaa hän koetti välttää. Huomattuaan
sen Krzysia seurasi hänen jäljessään silmät suurina ihmetyksestä. Mutta
herra Michal väitteli hänen katsettaankin. Se raateli hänen sydäntään,
mutta hän pysyi lujana.

Päivällisen jälkeen hän meni Basian kanssa aittaan, jossa Ketlingillä
oli toinen asevarasto. Hän näytti Basialle eri aseita ja selitteli
niiden käyttöä. Sitten he ampuivat maaliin astrahanilaisilla jousilla.
Tyttö oli onnellinen tästä huvista ja villiintyi niin tavattomasti,
että pöytämestarin rouvan oli pakko hillitä häntä.

Näin kului päivä, toinen. Kolmantena Wolodyjowski ja Zagloba lähtivät
Varsovaan Danilowiczin palatsiin saamaan jotakin tietoa lähtöajasta.
Illalla herra Michal ilmoitti neidoille, että viikon kuluttua hän
varmasti lähtee.

Hän koetti sanoa sen huolettomasti ja iloisesti. Krzysiaan hän ei
katsahtanutkaan.

Neiti tuli levottomaksi ja koetti kysellä häneltä erinäisiä asioita.
Hän vastasi kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta pysytteli enemmän
Basian seurassa. Zagloba arveli tämän johtuvan hänen neuvoistaan
ja hykerteli käsiään. Mutta kun häneltä yleensä ei mikään jäänyt
huomaamatta, niin hän huomasi myös Krzysian surun.

— Pahoillaan on, ilmeisesti pahoillaan, — ajatteli hän itsekseen.
— No, ei tee mitään! Semmoinen on naisen luonto. Mutta Michal on
kääntynyt oikealle tielle, pikemmin kuin luulinkaan. Oiva nuori
mies hän on, mutta huikentelevainen hän on ollut lemmen asioissa ja
huikentelevaiseksi hän jää!

Mutta Zagloba oli todella hyväsydäminen mies, ja siksi hänen tuli sääli
Krzysiaa.

— _Directe_ en sano hänelle mitään, — ajatteli hän itsekseen, — mutta
jokin lohdutus minun on hänelle keksittävä.

Illallisen jälkeen hän käyttäen hyväkseen niitä oikeuksia, jotka
hänelle antoi hänen ikänsä ja hänen harmaat hapsensa, meni Krzysian luo
ja alkoi silittää hänen silkinhienoja mustia hiuksiaan. Krzysia istui
hiljaa kohottaen häneen lempeät silmänsä ja hieman ihmetellen moista
tunteellisuutta, mutta kiitollisena.

Illalla Wolodyjowskin makuuhuoneen ovella Zagloba töytäsi pikku ritaria
kylkeen.

— No, mitä? — sanoi hän. — Pikku heitukka on verraton!

— Herttainen olento! — vastasi Wolodyjowski. — Yksinään hän saa aikaan
enemmän melua huoneissa kuin neljä sotamiestä. Hän on todellinen
rumpali.

— Rumpali? Suokoon Jumala hänen pian lyövän sinun rumpuasi!

— Hyvää yötä!

— Hyvää yötä! Ihmeellisiä olentoja nuo hienohelmat! Kun hieman
lähestyit Baškaa, niin näitkö, että Krzysia oli harmissaan?...

— En nähnyt! — vastasi pieni ritari.

— Oli kuin joku olisi lyönyt jalat hänen altaan!

— Hyvää yötä! — toisti Wolodyjowski ja meni nopeasti huoneeseensa.

Pitäessään pientä ritaria huikentelevaisena Zagloba oli hieman väärässä
ja muutenkin hän oli menetellyt lyhytnäköisesti, kun oli puhunut tälle
Krzysian pahastumisesta, sillä se kuohutti niin Wolodyjowskia, että
henki takertui kurkkuun.

— Näin minä palkitsen hänen hyväntahtoisuutensa, sen, että hän on
sisaren tavoin lohduttanut minua surussani, — ajatteli hän. — Pyh!
Mitä pahaa minä sitten olen tehnyt hänelle? — sanoi hän itsekseen
hetken kuluttua. — Mitäkö olen tehnyt? laiminlyönyt häntä kolmen
päivän aikana, mikä oli epäkohteliastakin! Kohtelin yliolkaisesti
suloista tyttöä, armasta olentoa! Siitä, että hän tahtoi parantaa
haavojani, osoitin hänelle kiittämättömyyttä... Jospa osaisin —
ajatteli hän edelleen — hillitä vaarallista ystävyyttä ja samalla
olla syrjäyttämättä häntä! Mutta nähtävästi älyni ei riitä tämmöiseen
politiikkaan...

Ja herra Michal oli vihoissaan itselleen samalla kuin suuri sääli
täytti hänen rintansa.

Tahtomattaankin hän alkoi ajatella Krzysiaa rakastettuna ja vääryyttä
kärsineenä olentona. Katkeruus omaa itseä kohtaan kasvoi hänessä hetki
hetkeltä.

— Raakalainen minä olen, raakalainen! — toisteli hän.

Ja Krzysian tieltä työntyi Basia kokonaan syrjään hänen ajatuksissaan.

— Ottakoon kuka tahansa tuon heiskaleen, tuon tuulimyllyn, tuon
touhottajan! — puhui hän itsekseen. — Nowowiejski tai piru,
samantekevää minulle!

Hän oli kiukuissaan Basialle eikä kertaakaan tullut ajatelleeksi,
että hän tällä vihallaan teki enemmän vääryyttä Basialle kuin
teeskennellyllä välinpitämättömyydellään Krzysialle.

Krzysia oli naisellisella vaistollaan tajunnut heti, että herra
Michalissa oli tapahtumassa jokin muutos. Hänestä oli raskasta ja
ikävää, että pieni ritari koetti välttää häntä, mutta samalla hän
ymmärsi, että jotakin täytyi heidän välillään tapahtua ja ettei heidän
ystävyyssuhteensa enää jatkuisi entisen kaltaisena, vaan joko entistä
voimakkaampana tai sitten ei ollenkaan.

Hänet valtasi levottomuus, joka yhä kasvoi, kun hän ajatteli, että
herra Michal pian lähtee pois. Krzysian sydämessä ei vielä ollut
rakkautta. Vielä ei neito tuntenut sellaista. Sensijaan hänen
sydämessään ja veressään oli suuri taipumus rakkauteen.

Mahdollista on myös, että hän tunsi jo jonkinlaista pään huimausta.
Wolodyjowskilla oli valtakunnan parhaan soturin maine. Kaikki ritarit
toistelivat hänen kunniaansa ja nimeänsä. Sisar ylisteli pilviin asti
hänen kunnollisuuttaan; hän oli miellyttävä ja onneton, ja kaiken
lisäksi oli nuori neito asuessaan hänen kanssaan saman katon alla
tottunut näkemään häntä.

Krzysialla oli luonteessaan se ominaisuus, että hän tahtoi olla
rakastettu. Kun siis herra Michal oli viime päivinä alkanut kohdella
häntä välinpitämättömästi, niin hänen itserakkautensa kärsi siitä
kovin. Mutta koska hän oli luonnostaan hyväsydäminen, niin hän päätti,
ettei näyttäisi ritarille vihaisuuttaan eikä kärsimättömyyttään, vaan
voittaisi hänet hyvyydellään.

Se kävi hänelle sitäkin helpommaksi, kun herra Michal seuraavana
päivänä oli katuvan näköinen eikä ollenkaan vältellyt Krzysian
katsetta, vaan katsoi hänen silmiinsä aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
"Eilen laiminlöin teitä, mutta nyt pyydän sitä anteeksi."

Ja niin paljon puhuva oli hänen katseensa, että sen vaikutuksesta veri
tulvahti neidon kasvoihin ja levottomuus tuli entistä voimakkaammaksi,
aivan kuin neito olisi aavistanut, että hyvin pian tapahtuu jotain
tärkeätä. Ja niin tapahtuikin. Päivällisen jälkeen pöytämestarin rouva
lähti Basian kanssa Basian sukulaisen, Lembergin aatelismarsalkan
rouvan luo, joka asui Varsovassa. Krzysia taas väitti tahallaan
päätänsä kivistävän, sillä hänet oli vallannut uteliaisuus: hän tahtoi
nähdä, mitä herra Michal ja hän sanovat toisilleen, kun jäävät kahden.

Zagloba ei myöskään lähtenyt naisten mukana, mutta sensijaan hänellä
oli tapana nukkua päivällisen jälkeen pari tuntia, koska semmoinen
varjeli raskasmielisyydeltä ja antoi hänelle illaksi lisää älykkyyttä
ja hyvää tuulta; hetkisen pakistuaan hän alkoikin laittautua levolle
menemään. Krzysian sydän alkoi pamppailla yhä kovemmin.

Mutta mikä pettymys odottikaan häntä! Herra Michal nousi silloin kuin
Zaglobakin ja poistui yhdessä tämän kanssa.

— Tulee kohta, — ajatteli Krzysia.

Hän otti ompelukehyksensä ja alkoi ommella kullalla kirjailtua yläosaa
hattuun, jonka aikoi lahjoittaa herra Michalille matkalle.

Tavan takaa hän kohotti katseensa ja suuntasi sen danzigilaiseen
kelloon, joka seisoi Ketlingin salin nurkassa tikittäen arvokkaasti.

Mutta meni tunti ja toinen eikä herra Michalia näkynyt.

Neito laski ompeluksen syliinsä, pani kätensä ristiin sen yli ja sanoi
puoliääneen:

— Hän pelkää, mutta ennenkuin hän ennättää rohkaista mielensä,
saattavat toiset tulla emmekä saa mitään sanotuksi toisillemme. Tai
herra Zagloba herää...

Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä, että heidän oli todellakin
puhuttava jostakin tärkeästä asiasta, joka voi lykkäytyä tuonnemmaksi
Wolodyjowskin viivyttelyn tähden.

Viimein kuitenkin tämän askelet kuuluivat viereisestä huoneesta.

— Hän epäröi, — sanoi neito ja alkoi taas uutterasti ommella.

Wolodyjowski empi todellakin, käveli huoneessa eikä uskaltanut astua
sisälle. Aurinko alkoi jo muuttua punaiseksi ja oli laskemaisillaan.

— Herra Michal! — huudahti Krzysia äkkiä. Herra Michal tuli sisälle ja
tapasi hänet ompelemassa.

— Kutsuitteko minua?

— Tahdoin tietää, ettei täällä ole kukaan vieras liikkumassa... Olen
tässä ollut yksin pari tuntia...

Wolodyjowski siirsi tuolin lähemmäksi ja istuutui aivan sen reunalle.

Kului pitkä aika; Wolodyjowski oli vaiti, siirteli hiukan jalkojaan
koettaen saada työnnetyksi ne kauemmas tuolin alle ja liikutti
viiksiään. Krzysia lakkasi ompelemasta ja katsoi häneen. Heidän
katseensa kohtasivat toisensa, sitten kumpikin äkkiä loi silmänsä
alas...

Kun Wolodyjowski taas nosti silmänsä, lankesivat Krzysian kasvoille
auringon viimeiset säteet, ja niiden valossa hän oli ihana. Hänen
aaltoileva tukkansa kimalteli kuin kulta.

— Te lähdette parin päivän kuluttua? — sanoi hän niin hiljaa, että
herra Michal tuskin kuuli.

— Muuta mahdollisuutta ei ole!

Ja taas syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen Krzysia alkoi puhua:

— Olen ajatellut viime päivinä, että olette vihainen minulle...

— Hyväinen aika! — huudahti Wolodyjowski. — Minä olisin kelvoton
katsomaan teitä, jos sitä olisin, mutta niin ei asia ole.

— Vaan miten? — kysyi Krzysia nostaen häneen katseensa.

— Tahdon puhua vilpittömästi, sillä olen sitä mieltä, että vilpittömyys
on aina parempi kuin teeskentely... Mutta... mutta en kykene sanomaan,
miten paljon lohdutusta olette tuonut sydämeeni ja miten suurta
kiitollisuutta olen tuntenut!

— Jospa aina olisi näin! — vastasi Krzysia pannen kätensä yhteen
ompelukehyksen päälle.

Herra Michal vastasi hyvin surullisena:

— Jospa! Jospa olisi... Mutta herra Zagloba sanoi minulle... (puhun
teille kuin olisin ripittäytymässä) herra Zagloba sanoi, että ystävyys
kassapäitten kanssa on vaarallinen asia, sillä aivan varmaan, niinkuin
tuli voi kyteä tuhan alla, saattaa hehkuva intohimo piillä tuommoisen
ystävyyden alla. Ajattelin, että Zagloba saattaa olla oikeassa ja
— suokaa anteeksi yksinkertaiselle soturille — joku toinen olisi
esiintynyt taitavammin, mutta minä... vaikka sydämeni vuotaa verta
sen tähden, että olen kohdellut teitä viime päivinä tylysti... enkä
jaksaisi elää...

Tämän sanottuaan herra Michal alkoi liikuttaa viiksiään niin vinhasti,
ettei kukaan tee sillä tavoin. Krzysia painoi päänsä alas ja hetken
kuluttua vieri kaksi kyyneltä pitkin hänen poskiaan.

— Jos teidän olonne tulee rauhallisemmaksi sen kautta, että en enää
näytä olevani sisaren tavoin kiintynyt teihin, niin salaan tuon
kiintymyksen...

Ja toiset kyynelet ja kolmannetkin ilmestyivät hänen poskilleen.

Mutta tätä näkyä ei herra Michalin sydän enää kestänyt; hän syöksähti
Krzysian luo ja tarttui hänen käsiinsä. Ompelukehys lennähti Krzysian
sylistä keskelle huonetta, mutta ritari ei välittänyt siitä, vaan
painoi huuliaan noita lämpöisiä, pehmeitä, sametinhienoja käsiä vasten
ja toisteli:

— Älkää itkekö! Jumalan tähden, älkää itkekö!

Hän ei lakannut suutelemasta noita käsiä, ja kun Krzysia, kuten surun
vallassa olevat ihmiset usein, tekevät, pani kätensä päänsä päälle,
suuteli hän niitä edelleen; hän suuteli sitä tulisemmin, kun Krzysian
tukan ja otsan lämpö huumasi hänet ja sai kuin viini hänen päänsä
pyörälle.

Hän ei tietänyt itsekään, miten ja milloin hänen huulensa koskettivat
neidon otsaa yltyen suutelemaan sitä yhä tulisemmin; sitten hän
suuteli itkettyneitä silmiä ja koko maailma alkoi pyöriä hänen
omissa silmissään; sitten hän tunsi koskettavansa huulillaan neidon
untuvanpehmoista huulta; heidän huulensa yhtyivät ja painautuivat
pitkäksi aikaa ja voimakkaasti toisiaan vastaan. Hiljaisuus vallitsi
huoneessa, vain kello tikutti arvokkaasti.

Yht'äkkiä kuului eteisestä Basian jalkojen kopina ja hänen lapsellinen
äänensä toisteli:

— Pakkanen! Pakkanen! Pakkanen!

Wolodyjowski hypähti pois Krzysian luota kuin pelästynyt ilves saalinsa
kimpusta. Samassa lensi huutaen sisään Basia ja toisteli yhtämittaa:

— Pakkanen! Pakkanen! Pakkanen!

Hän kompastui keskellä huonetta olevaan ompelukehykseen. Heti hän
pysähtyi ja katseli kummastuneena milloin kehystä, milloin Krzysiaa,
milloin pientä ritaria ja sanoi:

— Mitä tämä on? Oletteko te huvitelleet heittelemällä pallona,
ompelukehystä?...

— Missä täti on? — kysyi Drohojowska koettaen saada aaltoilevasta
rinnastaan tyynen ja luonnollisen äänen.

— Täti kömpii hiljalleen reestä, — vastasi Basia niinikään muuttuneella
äänellä.

Ja hänen liikkuvat sieraimensa laajenivat muutamia kertoja. Hän
katsahti vielä kerran Krzysiaan ja Wolodyjowskiin, joka oli ottanut
ompelukehyksen lattialta, ja poistui sitten yht'äkkiä huoneesta.

Mutta samalla hetkellä tuli sisälle pöytämestarin rouva; myös Zagloba
oli tullut ylhäältä ja nyt alettiin puhella Bembergin aatelismarsalkan
rouvasta.

— En tietänytkään, että hän on herra Nowowiejskin kummi, — sanoi
pöytämestarin rouva. — Tämä on mahtanut tunnustaa hänelle jotakin
tunteistaan, sillä kovin hän ahdisteli Basiaa hänellä.

— Entä mitäs Basia? — kysyi Zagloba.

— Hyh, tietäähän Basian! Viis hän välitti! Hän vastasi aatelismarsalkan
rouvalle: "Hänellä ei ole viiksiä ja minulla ei ole älyä, mene tiedä
kumpi meistä ensin omansa löytää."

— Tiedän, että hänellä kyllä aina on sanat suussa, mutta kukapa hänet
oikein tietää ja hänen todelliset ajatuksensa arvaa. Naisellista
viekkautta!

— Basialla on se kielessä mikä mielessä. Olenhan muuten jo sanonut
teille, ettei hän vielä tunne naimahalua; toisin on Krzysian laita!

— Täti! — huudahti Krzysia.

Keskustelun keskeytti palvelija, joka ilmoitti, että illallinen oli
pöydässä. Kaikki lähtivät ruokasaliin. Vain Basia ei ollut läsnä.

— Missä neiti on? — kysyi pöytämestarin rouva palvelijalta.

— Neiti on tallissa. Minä sanoin hänelle, että illallinen on valmis,
mutta neiti sanoi "hyvä" ja meni talliin.

— Kunhan hänelle ei olisi tapahtunut mitään ikävää! Hän oli niin
iloinen! — sanoi rouva Makowiecka kääntyen Zagloban puoleen.

Pieni ritari, jonka omatunto ei ollut aivan rauhallinen, sanoi:

— Juoksen hakemaan hänet!

Ja hän juoksi. Hän löysi Basian aivan tallin oven takana istumassa
heinäkasalla. Neito oli niin ajatuksissaan, ettei ollenkaan huomannut
hänen tuloaan.

— Neiti Barbara! — sanoi pieni ritari nojautuen hänen ylitseen.

Basia vavahti kuin unesta heräten ja loi häneen silmänsä, joissa
Wolodyjowski näki suureksi hämmästyksekseen kaksi isoa kyyneltä, jotka
kimmelsivät kuin helmet.

— Jumalan tähden! Mikä teitä vaivaa? Itkettekö?

— Ei sinne päinkään! — huudahti Basia hypähtäen pystyyn. — Ei sinne
päinkään! Tämä johtuu pakkasesta!

Ja hän rupesi nauramaan iloisesti, vaikka hänen naurunsa tuntui hieman
teennäiseltä.

Sitten hän kääntääkseen huomion pois itsestään osoitti pilttuuta, jossa
oli hetmanin Wolodyjowskille lahjoittama ratsu, ja sanoi vilkkaasti:

— Te sanoitte, ettei tuon hevosen luo voi mennä? Katsotaanpa!

Ja ennenkuin Wolodyjowski ennätti estää, hyppäsi hän pilttuuseen. Villi
ratsu nousi heti takajaloilleen, tömisteli ja luimisti korviaan.

— Herran tähden! Se voi tappaa teidät! — huudahti Wolodyjowski ja
hyppäsi hänen jälkeensä.

Mutta Basia oli jo alkanut taputella koko kämmenellään ratsun kaulaa ja
toisteli:

— Tappakoon! Tappakoon! Tappakoon!... Mutta hevonen käänsi häneen päin
höyryävät sieraimensa ja hirnui hiljaa, iloissaan hyväilystä.




X.


Kaikki Wolodyjowskin levottomat yöt olivat olleet vain kuin
leikkiä siihen yöhön verrattuna, jonka hän vietti tuon Krzysian
kanssa sattuneen tapauksen jälkeen. Hän tunsi pettäneensä vainajan
muiston, joka oli hänelle rakas; oli pettänyt toisen, elossa
olevan, luottamuksen, väärin käyttänyt ystävyyttä, saanut syntymään
velvoittavia suhteita, käyttäytynyt kuin tunnoton ihminen. Muut
sotilaat eivät olisi olleet millänsäkään yhdestä tuollaisesta
suutelosta, olisivatpa sitä muistellessaan vielä ylpeillen kierrelleet
viiksiään; mutta Wolodyjowski oli varsinkin Anusian kuolemasta lähtien
herkkätuntoinen, niinkuin on jokainen, jolla on sairas sielu ja
raadeltu sydän. Mitä hänen siis nyt oli tehtävä? Kuinka oli meneteltävä?

Oli enää vain muutamia päiviä hänen lähtöönsä, ja tuo lähtö saattoi
katkaista ja lopettaa kaikki. Mutta kävikö päinsä lähteä sanomatta
sanaakaan Krzysialle ja jättää hänet kuin jättäisi minkä hyvänsä
sisäkön, jolta on varastanut suudelman? Pienen ritarin miehekäs sydän
vavahti, kun hän vain ajattelikin sellaista. Mutta tämmöiselläkin
levottomuuden hetkellä, kuin hän nyt eli, oli Krzysian muisto hänestä
suloinen ja tuon suudelman muisteleminen sai mieluisan väristyksen
kulkemaan läpi hänen ruumiinsa.

Hän tunsi tämän johdosta raivostuvansa itseensä, mutta ei kuitenkaan
voinut vapautua suloisesta ja mieluisasta tunteesta. Koko syyn hän otti
omakseen.

— Minä johdatin Krzysian siihen, — toisteli hän itsekseen katkerasti ja
murheellisena, — minä hänet siihen johdatin ja senvuoksi minun ei sovi
lähteä puhumatta mitään.

Mutta mitä oli sanottava? Kosittavako ja lähdettävä Krzysian sulhasena?

Silloin ilmestyi ritarin eteen Anusia Borzobohatan haamu valkeissa
vaatteissa ja itsekin valkeana, vahankarvaisena, semmoisena kuin hän
oli ollut ruumisarkussa.

— Vai niin, — puhui tämä haamu, — sinä suret ja kaipaat minua.
Tahdoit ensin tulla munkiksi, itkeä minua koko elämäsi ajan, ja nyt
otat toisen, ennenkuin minun sieluni on ennättänyt lentää taivaan
portillekaan. Oi, odota, kunnes ensin joudun taivaaseen ja lakkaan
katsomasta tämän maan päälle...

Ja ritarista tuntui, kuin hän olisi rikkonut valan, jonka hän oli
vannonut tälle kirkastetulle sielulle, jonka muistoa hänen oli
kunnioitettava ja säilytettävä pyhänä. Hän tunsi ääretöntä surua ja
häpeää ja halveksi itseään. Hän olisi tahtonut kuolla.

— Anusia! — toisteli hän polvillaan ollen. — Kuolemaani saakka minä
itken sinua, mutta mitä minun on nyt tehtävä?

Valkea haamu ei vastannut mitään, vaan alkoi haihtua kuin kevyt usva,
ja sen sijaan ilmestyivät ritarin eteen hänen mielikuvituksessaan
Krzysian silmät ja hänen untuvapeitteiset huulensa ja niiden mukana
ne kiusaukset, joilta ritariparka koetti suojella itseään kuin
tataarilaisten nuolilta.

Näin horjui ritarin sydän kahtaalle, epävarmana, loukattuna,
tuskaisana. Väliin tuli hänelle mieleen ajatus, että menisi kertomaan
kaikki Zagloballe ja pyytämään neuvoa tuolta mieheltä, jonka äly kykeni
selviytymään kaikista vaikeuksista. Hänhän aavisti kaikki edeltäpäin,
hänhän oli etukäteen ennustanut, mihin vie "ystävyys" hienohelmojen
kanssa...

Mutta juuri tämä ajatus pidätti pikku ritaria. Hän muisti, miten
kärkevästi hän oli huudahtanut Zagloballe: "Älkää loukatko Krzysiaa!"
Ja kuka oli nyt loukannut Krzysiaa? Kuka nyt mietiskeli, eikö olisi
parasta jättää hänet kuin jättäisi sisäkön, ja matkustaa tiehensä?

— Jos ei tuota tyttö raukkaa olisi, niin en tuumisi hetkeäkään, — sanoi
pieni ritari itsekseen, — enkä kiusaisi itseäni, vaan päinvastoin
iloitsisin mielessäni, että olen maistanut sellaista herkkua!

Mutta hetken kuluttua hän murahti:

— Maistaisin sitä mielelläni vaikka sata kertaa! Hän huomasi kuitenkin
kiusausten taas saavan valtaa, riistäytyi niistä voimakkaasti irti ja
alkoi ajatella seuraavasti:

— Tietysti! Kun kerran en ole menetellyt niinkuin se, joka tahtoo
ystävyyttä, vaan etsinyt tyydytystä Cupidolta, niin minun on kuljettava
edelleen samaa tietä ja sanottava huomenna Krzysialle, että tahdon
ottaa hänet vaimokseni.

Hän pysähtyi hetkeksi ja ajatteli sen jälkeen edelleen:

— Jonka selityksen jälkeen tuo tämänpäiväinen tuttavallinen
käyttäytymisenikin saa aivan oikeudenmukaisen leiman ja huomenna voin
taas uudelleen ottaa itselleni vap...

Mutta samalla hän painoi kätensä suutaan vastaan.

— Hyi! — sanoi hän. — On kuin istuisi kokonainen rykmentti piruja
kaulukseni takana!

Mutta hän ei enää luopunut kosinta-ajatuksesta, vaan tuumi
yksinkertaisesti, että jos hän sen kautta loukkaa rakasta vainajaa,
niin hän voi korvata sen messuilla ja jumalisuudella, millä hän juuri
osoittaa vainajalle, että edelleen muistaa häntä eikä lakkaa pitämästä
hänen muistoaan pyhänä.

Muuten jos ihmiset ihmettelevät ja naureskelevat sitä, että hän
pari viikkoa sitten tahtoi surusta mennä luostariin, mutta nyt jo
on taas rakastunut, niin häpeä kohtaa ainoastaan häntä, kun taas
päinvastaisessa tapauksessa viattoman Krzysiankin pitäisi jakaa hänen
kanssaan syyllisyys ja häpeä.

— Siispä kosin huomenna, muuta mahdollisuutta ei ole! — päätti hän
lopuksi.

Senjälkeen hän rauhoittui huomattavasti ja luettuaan rukoukset sekä
rukoiltuaan hartaasti Anusian puolesta hän nukkui.

Aamulla herättyään hän sanoi uudestaan:

— Tänään kosin!...

Se ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa, sillä herra Michal ei tahtonut
sitä kaikkien tietoon ennen kuin olisi puhunut Krzysian kanssa, minkä
jälkeen hän menettelisi asianhaarain mukaisesti. Jo aamulla tuli
Nowowiejski, eikä hänen seurastaan päässyt minnekään.

Krzysia kulki kaiken päivää ollen aivan lamassa; hän oli kalpea,
nääntyneen näköinen ja loi tavan takaa silmänsä alas; toisinaan hän
punastui korviaan myöten; toisinaan hänen huulensa vavahtelivat, kuin
hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun; sitten hän taas oli kuin
unessa ja tuli aivan raukeaksi.

Vaikeata oli ritarin lähestyä häntä ja varsinkin jäädä hänen kanssaan
kahden kesken. Olisihan hän tosin voinut aivan yksinkertaisesti pyytää
hänet ulos kävelylle, sillä sää oli ihana, ja ennen hän olisikin tehnyt
sen ollenkaan empimättä; mutta nyt hän ei uskaltanut, sillä hänestä
tuntui, että kaikki heti arvaisivat, mistä oli kysymys, — kaikki
ymmärtäisivät, että hän aikoi kosia.

Onneksi Nowowiejski päästi hänet pälkähästä. Tämä nuori mies oli vienyt
pöytämestarin rouvan syrjään ja keskustellut hänen kanssaan jokseenkin
kauan jostakin asiasta; sitten he molemmat tulivat siihen huoneeseen,
jossa pieni ritari istui kahden neidin ja Zagloban seurassa, ja
pöytämestarin rouva sanoi:

— Nytpä sopisi nuorten lähteä rekiretkelle parittain, sillä lumi ihan
säkenöi.

Tämän kuultuaan Wolodyjowski kumartui nopeasti Krzysian puoleen ja
kuiskasi hänen korvaansa:

— Pyydän hartaasti teitä istumaan minun kanssani samassa reessä...
Minulla on hyvin paljon puhuttavaa.

— Hyvä on, — vastasi Drohojowska.

Sitten he Nowowiejskin ja Basian kanssa juoksivat talliin ja hetkisen
kuluttua ajoi talon eteen kaksi rekeä. Wolodyjowski ja Krzysia
istuutuivat toiseen, Nowowiejski ja pikku heitukka toiseen, ja niin
lähdettiin ilman ajomiehiä.

Mutta rouva Makowiecka kääntyi Zagloban puoleen ja sanoi:

— Herra Nowowiejski pyysi omakseen Basiaa.

— Miten niin? — kysyi Zagloba levottomana.

— Lembergin aatelismarsalkan rouva, hänen kumminsa, aikoo tulla
huomenna tänne puhumaan minun kanssani, ja siksi herra Nowowiejski
pyysi minulta, että saisi vaikkapa vain kautta rantain vihjata Basialle
asiasta, sillä hän ymmärtää itse, että jos Basia ei ole hänelle suopea,
niin turhaa silloin on puuhata ja vaivautua.

— Ja senkö tähden te lähetitte heidät ajelulle?...

- Sen tähden. Minun mieheni on hyvin hienotunteinen. Usein hän on
sanonut minulle: "Minä hoidan vain omaisuutta, mutta miehen valitkoon
kumpikin itse itselleen; kunhan on kelpo mies, niin minä en pane
vastaan, vaikka omaisuutta ei niin olisikaan." Muuten kumpikin on siinä
iässä, että voi itse päättää asioistaan.

— Entä mitä te aiotte vastata Lembergin aatelismarsalkan rouvalle?

— Mieheni tulee toukokuussa; annan asian hänen ratkaistavakseen; muuten
olen sitä mieltä, että käyköön niinkuin Basia tahtoo.

— Nowowiejski on nulikka!

— Mutta sanoihan itse Michalkin, että hän on oivallinen ja jo
sotatoimissa kunnostautunut soturi. Hänellä on sievoinen omaisuus,
ja kaikki sukulaisuussuhteet on aatelismarsalkan rouva selittänyt
minulle. Nähkääs, asia on seuraavalla tavalla: hänen isoisänsä, joka on
ruhtinatar Sieniutównan poika, oli _primo voto_ naimisissa...

— Mitä hänen sukulaisuussuhteensa minuun kuuluu! — keskeytti Zagloba
salaamatta pahaa tuultaan. — Hän ei ole veljeni eikä lankoni, mutta
sen sanon teille, että minä valitsin pikku heitukan Michalille, sillä
jos kahdella jalalla kulkevista naisista maailmassa kukaan on parempi
ja uljaampi häntä, niin joudunpa silloin tästä hetkestä lähtien itse
kävelemään neljällä jalalla kuin _ursus_!

— Michal ei vielä ajattele mitään, ja jos ajattelisikin, niin Krzysia
olisi enemmän hänen makunsa mukainen... Haa! Jumala sen määrää, ja
Hänen tiensä ovat tutkimattomat!

— Mutta jos tuo viiksetön nulikka saa rukkaset, niin minä juon itseni
hutikkaan riemusta! — lisäsi Zagloba.

Samaan aikaan kummassakin reessä ratkaistiin ritarin kohtalo.
Wolodyjowski ei pitkään aikaan kyennyt mitään sanomaan: Viimein hän
lausui Krzysialle:

— Älkää ajatelko, että minä olen kevytmielinen tai tyhjänpäiväinen
mies, sillä en ole semmoisessa iässäkään.

Krzysia ei vastannut mitään.

— Antakaa anteeksi minulle se, mitä eilen tein, sillä se johtui niin
poikkeuksellisesta mieltymyksestä teihin, etten voinut sitä mitenkään
hillitä... Hyvä neiti, rakas Krzysiani, ota huomioon, että minä olen
yksinkertainen soturi, jonka elämä on kulunut sodissa... Joku toinen
olisi ensin valmistanut juhlallisen puheen ja sitten vasta ruvennut
lähentelemään, mutta minä aloin lähentelemällä... Muista sekin, että
jos vaikkapa hevonen toisinaan voi lähteä hurjasti kiidättämään miestä,
niin kuinka ei lemmen puuska, joka kiitää paljon vinhemmin, tempaisi
mukaansa! Niin sai minutkin rakkaus valtaansa, siksi juuri, että sinua
rakastan... Armas Krzysiani! Sinä olisit kasteellaanien ja senaattorien
arvoinen; mutta jos et halveksi soturia, joka arvoltaan alhaisena
sentään on jossakin määrin kunniakkaasti palvellut isänmaataan, niin
lankean eteesi, suutelen jalkojasi ja kysyn: huolitko minusta? Voitko
ajatella minua tuntematta vastenmielisyyttä?

— Herra Michal!... — vastasi Krzysia.

Ja hänen kätensä työntyi ulos käsipuuhkasta solahtaen ritarin käteen.

— Suostutko? — kysyi Wolodyjowski.

— Suostun! — vastasi Krzysia. — Ja tiedän, etten sinua jalompaa
löytäisi koko Puolasta!

— Jumala teidät palkitkoon! Jumala sinut palkitkoon, Krzychna! — puhui
ritari peittäen suudelmilla neidon kätösen. — Ei olisi voinut kohdata
minua tämän suurempi onni! Sano minulle vain, ettet ole vihainen
eilisestä lähentelystä, jotta omatuntonikin olisi rauhallinen! Krzysia
siristi silmiään.

— En ole vihainen! — sanoi hän.

— Paha on, etten tässä reessä voi suudella jalkojasi! — huudahti
Wolodyjowski.

He ajoivat jonkin aikaa äänettöminä, vain reen jalakset kitisivät
lumella, ja hevosen kavioista sinkoili lumikokkareita.

Sitten alkoi Wolodyjowski taas puhua:

— Minua ihmetyttää, että pidät minusta!

— Ihmeellisempää on, — vastasi Krzysia, — että te niin pian aloitte
rakastaa minua...

Silloin Wolodyjowski tuli hyvin vakavan näköiseksi ja alkoi puhua näin:

— Krzysia, kenties sinustakin näyttää pahalta, että olen rakastunut
toiseen, ennenkuin suruni toisen kuoleman johdosta on haihtunut.
Tunnustan sinulle aivan kuin ripissä, että aikoinani olin
kevytmielinen. Mutta nyt on toisin. En ole unohtanut tuota raukkaa
enkä unohda häntä koskaan; rakastan häntä yhä, ja jos tietäisit, miten
paljon häntä itken, niin sinäkin rupeaisit itkemään...

Tässä pienen ritarin ääni katkesi, sillä hän oli tullut hyvin
liikutetuksi ja kenties juuri senvuoksi ei huomannut, etteivät nämä
hänen sanansa olleet tehneet Krzysiaan erikoisempaa vaikutusta.

Taas tuli hetken hiljaisuus, mutta tällä kertaa sen katkaisi Krzysia:

— Koetan lohduttaa teitä voimieni mukaan. Siihen vastasi pieni ritari:

— Juuri sentähden rupesin niin pian rakastamaan sinua, että aloit ensi
päivästä asti hoidella haavojani. Mitä olin sinulle? En mitään! Mutta
sinä olit siihen heti valmis, sillä sydämessäsi oli armahtavaisuutta
onnetonta kohtaan. Ah, hyvin, hyvin kiitollinen olen sinulle! Ken
ei tiedä sitä, hän kenties nauraa, että marraskuussa tahdoin ruveta
munkiksi, mutta joulukuussa jo olen menossa naimisiin. Ensimmäisenä
on Zagloba valmis irvistelemään, sillä hän on hyvin hanakka tekemään
pilaa, kun vain tilaisuus tarjoutuu, mutta naurakoon terveydekseenn! En
piittaa siitä, varsinkaan kun moite ei koske sinua, vaan minua...

Krzysia alkoi katsella taivaaseen, vaipui mietteisiin ja sanoi viimein:

— Pitääkö meidän ehdottomasti ilmoittaa ihmisille liitostamme?

— Kuinka niin?

— Tehän lähdette pois parin päivän kuluttua?

— Täytyy, vaikka en tahtoisikaan.

— Minä taas olen surussa isäni kuoleman johdosta. Miksi rupeaisimme
ihmisten ällisteltäviksi? Jääköön liittomme meidän salaisuudeksemme,
älköötkä ihmiset saako siitä tietää, ennenkuin herra Michal palaa
Ukrainasta? Eikö niin?

— Eikö minun ole sanottava mitään sisarellenikaan?

— Minä kerron itse hänelle, mutta vasta herra Michalin lähdettyä.

— Entä herra Zagloballe?

— Herra Zagloba laskettelisi sukkeluuksia minusta raukasta. Ei, parempi
on olla mitään puhumatta. Basia niinikään pistelisi minua, mutta hän on
viime aikoina muutenkin ollut niin kummallinen ja aivan toisenlaisella
tuulella kuin koskaan ennen. Ei, parempi on olla puhumatta!

Krzysia kohotti taas tummansiniset silmänsä taivasta kohti:

— Jumala on todistajamme, mutta ihmiset olkoot tietämättömyydessä.

— Huomaan, että olette yhtä älykäs kuin suloinen. Hyvä! Olkoon, siis
Jumala todistajamme — amen! Nojaudu olkaani vastaan, sillä kun kerran
olemme kihloissa, niin se ei ole sopimatonta. Älä pelkää! Eilistä
temppua en voi tehdä, vaikka tahtoisinkin, sillä minun on hoideltava
ohjaksia.

Krzysia täytti ritarin toivomuksen, mutta tämä puhui taas:

— Sano minua nimeltä aina, kun olemme kahden.

— Se ei ota minulta oikein käydäkseen, — vastasi Krzysia nauraen. — En
mitenkään uskalla!

— Minäpä uskalsin!

— Herra Michal onkin ritari, herra Michal on rohkea, herra Michal on
soturi...

— Krzychna! Armaani!

— Mich...

Mutta Krzysia ei rohjennut sanoa nimeä loppuun, vaan peitti kasvonsa
hihaansa.

Jonkin ajan kuluttua herra Michal käänsi hevosen kotiin päin. He eivät
puhuneet enää paljon matkalla. Vasta portista sisään ajaessaan kysyi
pieni ritari vielä:

— Entä eilisen jälkeen... tiedäthän... oliko sinusta hyvin ikävää?

— Oli ikävää ja hävetti, mutta... mutta se oli ihanaa! — lisäsi hän
hiljemmin.

He tekeytyivät heti välinpitämättömän näköisiksi, ettei kukaan saisi
tietää, mitä heidän kesken oli tapahtunut.

Mutta se oli tarpeetonta varovaisuutta, sillä kukaan ei kiinnittänyt
heihin huomiota.

Tosin Zagloba ja pöytämestarin rouva juoksivat eteiseen asti
vastaanottamaan molempia pareja, mutta heidän katseensa olivat
kiintyneet yksinomaan Basiaan ja Nowowiejskiin.

Basia oli punainen joko pakkasesta tai kiihtymyksestä, mutta
Nowowiejski aivan lamassa. Jo eteisessä nuori mies alkoi sanoa
jäähyväisiä pöytämestarin rouvalle. Turhaan tämä koetti pidätellä
häntä, turhaan myös Wolodyjowski, joka oli erinomaisen hyvällä
tuulella, pyyteli häntä jäämään illalliselle. Nowowiejski viittasi
virkatehtäviinsä ja lähti. Silloin pöytämestarin rouva mitään puhumatta
suuteli Basiaa otsaan, Basia taas riensi heti omaan huoneeseensa eikä
tullut sieltä esille ennen kuin illalliselle.

Seuraavana päivänä Zagloba jouduttuaan hänen kanssaan kahden kesken
kysyi:

— No, pikku heitukka, Nowowiejskihan oli kuin olisi salama iskenyt
häneen?

— Ahaa! — vastasi Basia heilutellen päätään ja vilkuttaen silmää.

— Sanohan, mitä sinä vastasit hänelle!

— Nopeasti hän kysyi, sillä hän on päättäväinen mies, mutta nopeasti
hän sai vastauksenkin, sillä päättäväinen olen minäkin: ei!

— Mainiosti teit! Salli minun syleillä sinua! Mitäs hän? Niinkö vähälle
jätti?

— Kysyi, voisivatko aikaa myöten hänen toiveensa jossakin määrin
toteutua. Minun oli sääli häntä, mutta: ei, ei; ei siitä voi mitään
tulla!...

Tätä sanoessaan Basia levitti sieraimensa ja alkoi pudistella
hiustupsuaan hieman surullisena ja ikäänkuin mietteissään.

— Sanohan minulle syysi! — lausui Zagloba.

— Sitä hänkin tahtoi, mutta turhaan; en sanonut hänelle enkä sano
kenellekään.

— Kenties, — sanoi Zagloba katsahtaen häntä nopeasti silmiin, — kenties
sinulla on sydämessäsi jokin salainen ihastus, vai?

— Kissanhäntä, vaan ei ihastus! — huudahti Basia.

Hän hypähti paikaltaan ja alkoi toistella nopeasti aivan kuin
salatakseen hämminkiään:

— En tahdo herra Nowowiejskia! En tahdo herra Nowowiejskia! En tahdo
ketään! Miksi te minua kiusaatte? Miksi kaikki kiusaavat minua?...

Ja hän purskahti itkuun.

Zagloba lohdutteli häntä parhaansa mukaan, mutta koko päivän Basia oli
surullinen ja pahantuulinen.

— Herra Michal, — sanoi Zagloba päivällispöydässä, — sinä menet pois,
mutta sillä aikaa palaa Ketling takaisin, ja hän on kerrassaan komea
mies! En tiedä, miten neitosemme selviytyvät, mutta luulenpa, että
takaisin tultuasi tapaat molemmat rakastuneina häneen.

— Älähän huoli! — vastasi Wolodyjowski. — Neiti Basian toimitamme heti
hänelle!

Basia katsahti häneen kuin ilves ja vastasi:

— Miksi te olette vähemmän huolissanne Krzysiasta?

Pieni ritari joutui näistä sanoista pahasti hämilleen ja sanoi:

— Te ette vielä tunne Ketlingin viehätysvoimaa, mutta opitte kyllä
tuntemaan sen.

— Entä minkätähden ei Krzysia opi tuntemaan sitä? Enhän minä laulele:

    Mitenkä silloin,
    mistä ja milloin
    neitonen hento saa suojaa?

Nyt taas tuli Krzysia aivan hämilleen, mutta pikku ilkiö jatkoi:

— Muuten minä pyydän herra Nowowiejskia lainaamaan minulle kilpensä,
mutta en tiedä, miten Krzysia teidän lähdettyänne puolustautuu, jos
hänen hetkensä tulee...

Mutta Wolodyjowski oli jo selvinnyt hämmingistään ja sanoi hieman
tylysti:

— Ehkäpä hän osaa pitää puolensa paremmin kuin te.

— Millä tavoin sitten?

— Koska hän on vähemmän kevytmielinen, vakavampi ja harkitsevampi...

Zagloba ja pöytämestarin rouva luulivat, että tuittupäinen Basia heti
ryhtyy väittämään vastaan, mutta heidän suureksi ihmeekseen "pikku
heitukka" painoi päänsä alas lautasta kohti ja sanoi hetken kuluttua
hiljaisella äänellä:

— Jos olette vihainen, niin pyydän anteeksi sekä teiltä että
Krzysialta...




XI.


Herra Michalilla oli lupa kulkea mitä teitä itse tahtoi, ja siksi hän
meni Częstochowan kautta käydäkseen Anusian haudalla. Itkettyään sen
ääressä kyynelensä kuiviin hän jatkoi matkaansa, mutta äskeiset muistot
saivat hänet ajattelemaan, että tuo salakihloihin meno Krzysian kanssa
oli ennenaikaista. Hän tunsi, että surussa ja murheessa on jotakin
pyhää ja koskematonta, mikä on jätettävä rauhaan, kunnes se itse
haihtuu kuin sumu rajattomaan avaruuteen.

Tosin oli sellaisia, jotka leskeksi jäätyään menivät uudelleen
naimisiin kuukauden tai parin kuluttua, — mutta tämmöiset eivät
olleetkaan aikoneet hautautua luostariin eikä isku ollut kohdannut
heitä juuri silloin, kun olivat saavuttamaisillaan onnen vuosikausien
odotuksen jälkeen. Ja jos ymmärtämättömät ihmiset eivät kunnioittaneet
surun pyhyyttä, niin oliko juuri heidän esimerkkiään noudatettava?

Näin Wolodyjowski matkasi Ukrainaa kohti sisäisten soimausten
seuraamana. Hän oli kuitenkin niin oikeudenmukainen, että otti
kaiken syyn omakseen eikä syyttänyt Krzysiaa. Muuten hänen suureen
levottomuuteensa tuli lisäksi vielä sekin pelko, että kenties
Krzysiakin halveksii sydämessään häntä tuon kiiruhtamisen vuoksi.

— Itse hän ei varmastikaan olisi menetellyt sillä tavoin, — sanoi herra
Michal itsekseen, — ja koska hänellä on ylevä sielu, niin tietysti hän
vaatii toisiltakin samanlaista ylevyyttä.

Hänet valtasi pelko, että oli osoittautunut alhaiseksi Krzysian
silmissä.

Mutta se oli turha pelko. Krzysiaa ei koskenut herra Michalin murhe,
ja kun pieni ritari puhui siitä kovin paljon, niin se, sen sijaan että
olisi herättänyt neidossa myötätuntoisuutta, vain kiihoitti hänen
itserakkauttaan. Eikö hän, elossa oleva, ollut vainajan veroinen?
Tai oliko hän yleensä niin vähän arvoinen, että Anusia vainaja
saattoi olla hänen kilpailijansa? Jos Zagloba olisi ollut selvillä
tästä salaisuudesta, niin varmasti hän olisi rauhoittanut herra
Michalia sanomalla, etteivät nuoret naiset tunne erikoisen suurta
hellämielisyyttä toisiaan kohtaan.

Wolodyjowskin lähdettyä Krzysia ihmetteli itsekseen, mitä oli
tapahtunut ja että juttu jo oli lopussa.

Ollessaan matkalla Varsovaan, jossa ei koskaan aikaisemmin ollut
käynyt, hän oli kuvitellut kaikki aivan toisenlaiseksi. Valtiopäiville
ja kuninkaanvaaliin saapuu piispoja ja korkeita virkamiehiä
hoviseurueineen, mainehikkaita ritareita tulvii valtakunnan kaikilta
puolilta. Miten paljon siellä onkaan huveja, humua, loistoa, ja tässä
kuhinassa, ritarijoukkojen seassa, ilmestyy yht'äkkiä näkösälle joku
tuntematon "hän", joku sellainen ritari, jommoisia neidot näkevät vain
unissaan; tämän rinnassa syttyy lemmen liekki, hän seisoo kitaraa
soittaen ikkunain alla, järjestää ratsastusretkiä, saa kauan lempiä ja
huokailla, kauan kantaa lemmittynsä nauhaa miekassaan, ennenkuin monet
kärsimykset kestettyään ja monet esteet voitettuaan lankeaa lemmittynsä
jalkoihin ja saa tietää olevansa rakastettu.

Ja nyt ei mitään tämmöistä ollutkaan. Helakat ja kaikin sateenkaaren
värein loistavat utupilvet olivat haihtuneet, ja ritari oli tosiaan
ilmestynyt, eikä mikään vähäpätöinenkään ritari, vaan valtakunnan
parhaaksi soturiksi julistettu mies, uljas urho, mutta kokonaan
toisenlainen kuin "hän". Ei ollut ratsastusretkiä eikä kitaran soittoa,
ei loistavia turnajaisia, ei nauhaa miekassa, ei ritarijoukon humua,
ei huvituksia, ei mitään siitä, mikä keväisen unelman tai ihmeellisen
sadun tavoin kiinnostaisi, mikä hurmaisi kuin kukkien tuoksu,
houkuttelisi kuin linnun liverrys, mikä saisi kasvot hehkumaan, sydämen
kiihkeästi sykähtelemään, ruumiin värisemään... Oli vain talo kaupungin
ulkopuolella, talossa herra Michal, sitten rakkauden tunnustus — ja
siinä kaikki! Kaikki muu oli hävinnyt, kadonnut, niinkuin katoaa kuu
taivaalta, kun pilvet peittävät sen... Jos tämä Wolodyjowski edes olisi
ilmestynyt vasta sadun lopussa, niin hän olisi tullut odotettuna.
Usein Krzysia ajatteli hänen mainettaan, hänen rehellisyyttään,
hänen miehuuttaan, joka oli tehnyt hänestä valtakunnan ylpeyden ja
vihollisten kauhun, ja tunsi rakastavansa hätä suuresti, mutta hänestä
tuntui sittenkin, että hän oli jäänyt jotakin vaille, että jokin
vääryys oli tapahtunut hänelle, mihin hiukan oli syypää pieni ritari
tai pikemminkin kiireellisyys...

Näin tuosta kiireellisyydestä tuli kummallekin pieni paino sydämelle,
ja kun he olivat kaukana toisistaan, niin tuo paino alkoi heistä
tuntua hieman ahdistavalta. Usein ihmisten tunteissa jokin mitätön
asia jää ikäänkuin pienoinen oka törröttämään, saattaa olla kivuton,
mutta saattaa myös pistää yhä kipeämmin ja tuoda tuskaa ja katkeruutta
suurimpaankin rakkauteen. Mutta heidän kesken oli vielä pitkä matka
tuskaan ja katkeruuteen. Herra Michalista oli erikoisen suloista ja
rauhoittavaa muistella Krzysiaa, ja tämä muisto seurasi häntä kuin
varjo seuraa ihmistä.

Hän ajatteli, että kuta kauemmas hän joutuu, sitä rakkaammaksi Krzysia
tulee hänelle, sitä enemmän hän Krzysiaa ikävöi ja huokailee hänen
tähtensä. Krzysian aika kului paljon ikävämmin, sillä pienen ritarin
lähdettyä ei kukaan käynyt enää Ketlingin talossa ja päivä toisensa
jälkeen kului yksitoikkoisesti ja ikävästi.

Pöytämestarin rouva odotti miestään, laski päiviä, jotka oli
jäljellä vaaliin, ja puhui vain miehestään. Basia oli tullut hyvin
alakuloiseksi. Zagloba naljaili ja sanoi hänen nyt kaipaavan
Nowowiejskia, vaikka oli antanut tälle lähtöpassit. Basia olisi suonut
vaikkapa hänenkin tulevan käymään, mutta nuori mies ajatteli: Täällä
ei minulla ole mitään tehtävää, ja matkusti pois kohta Wolodyjowskin
lähdettyä.

Zaglobakin puolestaan teki lähtöä Skrzetuskien luo, mutta koska hän
oli hidas hommissaan, niin lähtö lykkäytyi päivästä toiseen. Basialle
hän selitti, että tämä neito oli syynä siihen, ettei lähdöstä tahtonut
mitään tulla, sillä hän oli rakastunut Basiaan ja aikoi pyytää tätä
omakseen.

Sen ohessa hän piti seuraa Krzysialle, kun rouva Makowiecka meni Basian
kanssa Lembergin aatelismarsalkan rouvan luo. Krzysia ei koskaan ollut
heidän mukanaan näillä vierailumatkoilla, sillä kunnollisuudestaan
huolimatta aatelismarsalkan rouva ei voinut sietää Krzysiaa.

Mutta useinpa Zaglobakin meni Varsovaan, vietti siellä hauskassa
seurassa aikaansa ja palasi usein seuraavana päivänä hutikassa kotiin,
jolloin Krzysia oli saanut olla aivan yksin. Hän vietti yksinäiset
hetkensä ajatellen hiukan Wolodyjowskia, hiukan sitäkin, miten asiat
olisivat, jos tuota ratkaisua ei olisi tapahtunut kerta kaikkiaan,
mutta enimmäkseen: minkähän näköinen olisi tuo herra Michalin
tuntematon kilpailija, sadun kuninkaanpoika?

Kerran hän istui ikkunan edessä ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena
huoneen ovea, johon sattui laskevan auringon kirkas välke. Yht'äkkiä
kuului reen kulkusten kilinää talon toiselta puolen. Krzysian mieleen
välähti, että rouva Makowiecka Basian kanssa oli palannut kotiin, mutta
hän ei silti havahtunut mietteistään eikä edes kääntänyt silmiään pois
ovesta. Silloin ovi aukeni ja sen pimentoon ilmestyi jokin neidolle
tuntematon mieshenkilö.

Ensi hetkellä Krzysia luuli näkevänsä näyn tai nukahtaneensa ja
näkevänsä unta — niin ihanalta näytti hänen edessään oleva ilmestys...
Tuntematon oli nuori mies, joka oli puettu mustaan ulkomaalaiseen
pukuun; puvussa oli valkea röyhelökaulus, joka ulottui olkapäille
saakka. Krzysia oli lapsena nähnyt tällä tavoin puettuna kruunun!
tykistökenraalin Areiszewskin, joka oli jäänyt hänen muistoonsa sekä
tämmöisen pukunsa että harvinaisen kauneutensa tähden. Aivan samoin
puettu oli tämä nuori mieskin, mutta hän oli vielä paljon kauniimpi
kuin Arciszewski ja kaikki muutkin miehet, mitä on maan päällä. Hänen
hiuksensa, jotka olivat tasaisiksi leikatut otsan kohdalta, valuivat
kauniina kiharoina molemmin puolin kasvoja suorastaan ihastuttavalla
tavalla. Hänen tummat kulmakarvansa piirtyivät selvinä näkyviin
otsalla, joka oli valkea kuin marmori; silmät olivat lempeät ja
surulliset; hänellä oli vaaleat viikset ja suippopäinen parta. Se oli
harvinainen pää, se ilmaisi jaloutta ja samalla miehuutta, — enkelin ja
ritarin pää samalla kertaa.

Krzysia tuskin saattoi hengittää, sillä hän ei uskonut silmiään eikä
voinut päästä selvyyteen, oliko hänen edessään haamu vaiko todellinen
ihminen. Mies seisoi jonkin aikaa liikkumatta, hämmästyneenä tai
kohteliaisuudesta ilmaisten hämmästystä Krzysian kauneuden johdosta;
viimein hän tuli ovesta sisälle ja laski hattunsa alas alkaen ikäänkuin
lakaista lattiaa sen höyhenillä.

Krzysia nousi seisomaan, mutta hänen jalkansa vapisivat, hän punastui
ja kalpeni vuorotellen ja sulki silmänsä.

Hänen korviinsa kuului matala, sametinpehmeä ääni:

— Olen Ketling of Elgin, herra Wolodyjowskin ystävä ja aseveikko.
Palvelusväeltä olen jo kuullut, että minulla on suuri onni ja kunnia
nähdä kattoni alla vieraina pahakseni sisar ja sukulaisia, mutta suokaa
anteeksi, kunnioitettava neiti, minun hämmästykseni, sillä palvelusväki
ei kertonut minulle siitä, mitä silmäni näkevät, eivätkä silmänikään
saata kestää häikäisevää ihanuuttanne...

Tämmöisin kohteliaisuuksin tervehti ritarillinen Ketling Krzysiaa,
mutta neito ei vastannut samanlaatuisilla kohteliaisuuksilla, sillä
hän ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Hän tajusi vain, että
ritari lopetettuaan puheensa kumarsi hänelle toistamiseen, sillä
hiljaisuudessa kuului uudelleen höyhenien kahinaa lattiaa vastaan. Hän
tunsi myös, että hänen oli lopultakin vastattava jotakin ja kiitettävä
kohteliaisuudella kohteliaisuudesta, koska häntä muuten voitaisiin
pitää typeränä, mutta tällä hetkellä hän ei voinut hengittää, suonet
ohimoilla ja käsissä jyskyttivät, rinta aaltoili aivan kuin hän
olisi ollut perin uupunut. Hän avasi silmänsä. Ritari seisoi hänen
edessään pää jonkin verran kumartuneena, ihailun ja kunnioituksen ilme
kauniilla kasvoillaan. Vapisevin käsin Krzysia tarttui hameeseensa
edes niiatakseen ritarille. Onneksi alkoi samassa kuulua oven takaa
huutoja: "Ketling! Ketling!" ja huoneeseen syöksyi kädet levällään ja
hengästyneenä Zagloba.

He syleilivät toisiaan. Sillä aikaa koetti neito tyyntyä ja katsahti
pari kolme kertaa nuoreen ritariin. Ritari syleili Zaglobaa
sydämellisesti, mutta samalla jokaisessa hänen liikkeessään oli
tavatonta jaloutta, mikä oli joko esi-isiltä perittyä tai kuninkaan ja
ylimysten hienostuneissa hoveissa opittua.

— Kuinka sinä voit? — huusi Zagloba. — Iloitsen nähdessäni sinut omassa
talossasi, aivan kuin olisin saanut vastaanottaa sinut omaan kotiini.
Annahan kun katselen sinua! Haa, olet laihtunut! Onkohan siihen syynä
jokin rakkaussuhde? Totisesti, laihtunut olet! Tiedätkö, Michal on
lähtenyt sotapalvelukseen. Oi, teitpä mainiosti, kun tulit! Michal ei
enää ajattele luostariin menoa. Täällä asuu hänen sisarensa kahden
neidon kanssa. Tytöt ovat kuin herranterttuja! Toinen on Jeziorkowska,
toinen Drohojowska. Hyväinen aika! Neiti Krzysia on täällä! Anteeksi,
neiti, mutta menköön siltä silmät päästä, joka ei myönnä teidän
kauneuttanne, ja tämän ritarin tässä on täytynyt jo huomata se.

Ketling kumarsi kolmannen kerran ja sanoi hymyillen:

— Minä jätin taloni asehuoneena ja löydän sen nyt Olympona, sillä
sisälle astuessani näin jumalattaren.

— Ketling, kuinka sinä voit? — huusi toistamiseen Zagloba, jolle yksi
tervehdys ei riittänyt, ja alkoi taas syleillä häntä.

— Ei tämä ole mitään! — sanoi hän. — Sinä et ole vielä nähnyt pikku
heitukkaa! Toinen on suloinen, mutta toinenkin on simaa, simaa! Kuinka
sinä voit Ketling? Suokoon Jumala sinulle terveyttä! Minä sinuttelen
sinua. Sopiiko? Vanhasta miehestä se on mukavampaa... Oletko iloissasi,
kun sinulla on vieraita, mitä?... Rouva Makowiecka tuli tänne, sillä
valtiopäivien kokoontumisen aikana oli vaikeata saada asuntoa, mutta
nyt se jo on helpompaa ja varmaankin hän muuttaa pois, sillä ei
ole soveliasta asua neitojen kanssa nuoren miehen talossa, ihmiset
saattavat katsoa kieroon ja voi syntyä kaikenlaisia puheita...

— Jumal'auta! Sitä en ensinkään salli! Minä en ole Wolodyjowskin
ystävä, vaan veli, ja sentähden voin ottaa rouva Makowieckan sisarena
talooni. Teitä, neiti, ensimmäiseksi pyydän puhumaan puolestani, ja jos
tarvitaan, niin anon sitä polvillani!

Näin sanoen hän polvistui Krzysian eteen, tarttui hänen käteensä ja
painoi sen huulilleen katsoen hänen silmiinsä rukoilevasti, samalla
kertaa iloisesti ja surullisesti. Krzysia alkoi punehtua, etenkin kun
Zagloba huudahti:

— Tuskin tulit ja jo olet polvillasi hänen edessään! Herra Jumala!
Kerron rouva Makowieckalle yhdyttäneeni teidät tällä tavoin!... Nokkela
olet, Ketling!... Krzysia! Oppikaa hovitapoja!...

— En tunne hovitapoja! — kuiskasi neito aivan hämillään.

— Saanko luottaa myötävaikutukseenne? — kysyi Ketling.

— Nouskaa, herra!

— Saanko luottaa myötävaikutukseenne? Minä olen herra Michalin veli!
Hänelle tapahtuu vääryys, jos tämä talo tyhjenee!...

— Ei tässä minun tahtoni mitään merkitse! — vastasi Krzysia tyynempänä.
— Mutta minun on kiitettävä teitä ystävällisyydestänne.

— Kiitos! — vastasi Ketling suudellen hänen kättään.

— Haa, pakkanen paukkuu, mutta Cupido on alaston! Luulenpa kuitenkin,
että jos hän tulisi tänne, niin ei paleltuisi tässä talossa! — huudahti
Zagloba. — Näkeehän sen: yksistään huokauksista jo syntyy suoja-ilma!
Pelkistä huokauksista!...

— Antakaa olla! — sanoi Krzysia.

— Kiitän Jumalaa siitä, ettette ole kadottanut hyvää tuultanne, — sanoi
Ketling, — sillä iloisuus on terveyden merkki.

— Ja puhtaan omantunnon! — vastasi Zagloba. — Viisas profeetta sanoo:
"Se kaapii itseään, jota kutkuttaa", mutta minua ei kutkuta mistään
paikasta ja siksi olen iloinen. Mutta, tuhat tulimmaista, mitä minä
näen? Olen aina nähnyt sinut puolalaisessa puvussa, ilveksennahkaisessa
lakissa ja sapeli vyöllä, mutta nyt olet taas muuttunut joksikin
engelsmanniksi ja kuljet rimppakinttuna kuin kurki!

— Olen ollut pitkän aikaa Kuurinmaalla, jossa ei käytetä puolalaista
pukua, ja nyt olen viettänyt pari päivää Englannin lähettilään luona
Varsovassa.

- Sinä siis tulet Kuurinmaalta?

— Niin. Otto-isäni on kuollut ja jättänyt minulle siellä toisen
maatilan.

— Rauha hänen sielulleen! Oliko hän katolilainen?

— Oli.

— Ainakin se lohdutus sinulla siis on. Mutta etkö jätä meitä tuon
kuurinmaalaisen tilan tähden?

— Täällä tahdon elää ja kuolla! — vastasi Ketling ja katsahti Krzysiaan.

Krzysia loi alas pitkät silmäripsensä.

Rouva Makowiecka tuli, kun jo oli aivan pimeä, ja Ketling meni portille
asti häntä vastaan ja saattoi hänet sisälle sellaisin kunnianosoituksin
kuin hallitsevan ruhtinattaren. Pöytämestarin rouva olisi tahtonut heti
seuraavana päivänä hankkia toisen asunnon itse kaupungista, mutta hänen
vastaväitteensä eivät vieneet mihinkään tulokseen.

Nuori ritari rukoili ja vetosi veljeyteensä Wolodyjowskin kanssa ja oli
polvillaan siihen asti, kunnes pöytämestarin rouva suostui edelleen
asumaan hänen luonaan. Sovittiin vain, että Zaglobakin vielä asustaisi
jonkin aikaa talossa suojellakseen arvovallallaan ja iällään neitoja
joutumasta pahojen kielten uhriksi. Hän suostui tähän mielellään,
sillä hän oli tavattomasti kiintynyt "pikku heitukkaan" ja sen lisäksi
hän oli alkanut hautoa erinäisiä suunnitelmia, jotka vaativat hänen
läsnäoloaan. Molemmat neidot olivat iloissaan ja Basia asettui heti
avoimesti Ketlingin puolelle.

— Tänään emme missään tapauksessa voi muuttaa pois, — sanoi hän
empivälle pöytämestarin rouvalle, — ja senjälkeen on samantekevää, onko
kyseessä yksi vuorokausi vaiko kaksikymmentä.

Ketling miellytti häntä kuten Krzysiaakin, sillä hän miellytti yleensä
kaikkia neitoja; Basia ei sitäpaitsi koskaan sitä ennen ollut nähnyt
ulkomaalaista ritaria, paitsi muukalaisen jalkaväen upseereja, jotka
olivat vähemmän komeita ja yleensä jokseenkin yksinkertaista väkeä.
Hän kierteli Ketlingin ympäri pudistellen hiustöyhtöään, levittäen
sieraimiaan ja katsellen häntä lapsellisen uteliaasti, vieläpä niin
kainostelematta, että sai siitä kaikessa hiljaisuudessa toria rouva
Makowieckalta. Siitä huolimatta hän ei lakannut tarkastelemasta
Ketlingiä aivan kuin olisi tahtonut arvioida, millainen soturi tämä
oli. Viimein hän alkoi kysellä asioita Zaglobalta.

— Onko hän suuri soturi? — kysyi hän hiljaa vanhalta aatelismieheltä.

— Ei voi olla kuuluisampaa. Hänellä on äärettömän paljon kokemusta,
sillä jo neljäntoista ikäisenä hän taisteli englantilaisia
kapinoitsijoita vastaan oikean uskon puolesta. Hän on korkeasukuinen
ylimys, minkä näkee selvästi hänen käytöstavastaankin.

— Oletteko nähnyt hänet tulessa?

— Tuhansia kertoja! Hän on kuin kivettyneenä paikallaan; toisinaan
taputtaa hevosensa kaulaa ja on valmis puhumaan lemmen asioista.

— Voiko silloin puhua lemmen asioista? Mitä?

— Voi tehdä mitä vain, kun halveksii luoteja.

— Entä kaksintaistelussa, onko hän siinäkin yhtä suuri?

— Hehee! Todellinen ampiainen, ei muuta voi sanoa!

— Onko hän herra Michalin veroinen?

— Ei! Michalin veroinen hän ei ole.

— Haa! — huudahti Basia iloisena ja ylpeänä. — Tiesinhän, ettei ole!
Ajattelin heti, ettei vedä vertoja!

Ja hän alkoi taputtaa käsiään.

— Pidät siis Michalin puolta? — kysyi Zagloba.

Basia heilautti hiustöyhtöään ja vaikeni. Hetken kuluttua kohosi
hiljainen huokaus hänen rinnastaan.

— Mitäs! Iloitsen siitä, että hän on meikäläisiä.

— Mutta ota huomioon ja pane mieleesi, pikku heitukka, — sanoi Zagloba,
— että jos taistelukentällä on vaikea löytää Ketlingin veroista, niin
hän on vielä enemmän _periculosus_ neitosille, jotka rakastuvat häneen
mielettömästi hänen hurmaavaisuutensa vuoksi. Hän on mainio tekijä myös
lemmen asioissa.

— Sanokaa se Krzysialle, sillä minä en välitä lemmen asioista, — sanoi
Basia ja kääntyen Drohojowskaan päin alkoi huutaa: — Krzysia! Krzysia!
Tulehan tänne silmänräpäykseksi.

— Tässä olen, — sanoi neiti Drohojowska.

— Herra Zagloba sanoo, ettei yksikään neito voi katsella Ketlingiä
rakastumatta heti häneen. Minä olen katsellut häntä jo kaikilta puolin,
eikä se vaikuta minuun mitään. Entä sinä, joko tunnet jotain?

— Baška! Baška! — sanoi Krzysia nuhtelevasti.

— Miellyttääkö hän sinua, mitä?

— Anna olla! Ole ihmisiksi! Älä puhele tyhmyyksiä, sillä herra Ketling
on tulossa tänne.

Krzysia ei ollut ennättänyt vielä istuutua, kun Ketling tuli heidän
luokseen ja kysyi:

— Saanko liittyä seuraan?

— Olkaa niin hyvä! — vastasi Jeziorkowska.

— Uskallanko kysyä, mistä puhuttiin?

— Rakkaudesta! — huudahti Basia sen enempää ajattelematta.

Ketling istuutui Krzysian luo. Vähän aikaa he olivat ääneti, sillä
Krzysia, joka tavallisesti oli tyyni ja osasi hallita itsensä, tunsi
omituista arkuutta tämän ritarin seurassa. Senvuoksi Ketling kysyi
ensimmäisenä:

— Keskustelitteko todellakin niin kiintoisasta asiasta?...

— Kyllä, — vastasi Drohojowska puoliääneen.

— Tahtoisin mielelläni ennen kaikkea kuulla teidän mielipiteenne siitä!

— Anteeksi, minulla ei ole kylliksi rohkeutta eikä älykkyyttä, vaan
luulenpa, että teiltä saisi kuulla jotakin uutta.

— Krzysia on oikeassa! — pisti Zagloba väliin. — Kuulkaamme!...

— Kysykää, neiti! — sanoi Ketling.

Ja kohottaen katseensa hieman ylöspäin hän vaipui ajatuksiinsa. Sitten
hän, vaikka ei kukaan kysynytkään, alkoi puhua ikäänkuin itsekseen:

Rakkaus on suuri onnettomuus, sillä se tekee vapaasta miehestä vangin.
Niinkuin lintu, johon nuoli on sattunut, putoaa metsästäjän jalkoihin,
samoin rakkauden satuttama mies ei kykene enää poistumaan lemmittynsä
jalkojen juuresta...

Rakkaus on viallisuutta, sillä ihminen tulee siitä sokeaksi eikä näe
rakkaudeltaan ollenkaan muuta maailmaa...

Rakkaus on murhetta, sillä milloin vuodatetaan enemmän kyyneleitä,
milloin nousee rinnasta enemmän huokauksia? Ken rakastaa, se ei
ajattele enää ulkoasuaan eikä metsästysretkiä; hän on valmis istumaan
kädet polviensa ympärillä ja suremaan niin katkerasti, kuin olisi
menettänyt jonkun läheisimmistään...

Rakkaus on tauti, sillä se saa kasvot kalpenemaan, silmät painumaan
kuopalle, kädet vapisemaan ja sormet laihtumaan, ja mies ajattelee
vain kuolemaa tai kulkee sekapäisenä tukka pörröllään, puhelee kuulle,
kirjoittaa armaansa nimen hiekkaan, ja kun tuuli lakaisee sen pois,
niin hän sanoo sitä onnettomuudeksi... ja on valmis nyyhkyttämään.

Ketling vaikeni vähäksi aikaa ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Krzysia
kuunteli koko sielullaan hänen puhettaan aivan kuin laulua. Hänen
untuvapeitteiset huulensa olivat hiukan erillään ja katse kiintyneenä
ritarin hienohipiäisiin kasvoihin. Basian hiustöyhtö oli kokonaan
valahtanut otsalle, niin ettei voinut nähdä, mitä hän ajatteli, mutta
hänkin istui hiljaa.

Zagloba haukotteli kuuluvasti, tuhahdutti nenäänsä, oikaisi koipiaan ja
sanoi:

— Semmoisesta rakkaudesta voi enintään tehdä koirille saappaita!

— Mutta kuitenkin, — alkoi ritari taas, — jos rakastaminen onkin
raskasta, niin vielä raskaampaa on olla rakastamatta, sillä mitä
toimittaa huvit, kunnia, rikkaus, mirhami ja kalleudet, jos ei
ole rakkautta! Kukapa ei sano rakastetulleen: "Sinä olet minulle
arvokkaampi kuin kuningaskunta, kuin valtikka, kuin terveys, kuin pitkä
ikä!..." Kun kerran jokainen mielellään antaisi elämänsä rakkaudesta,
niin rakkaus on arvokkaampi kuin elämä...

Ketling vaikeni.

Neidot istuivat toisiinsa nojaten ja ihmetellen niin hyvin hänen
puheensa tunteellisuutta kuin myös noita rakkautta koskevia päätelmiä,
jotka olivat vieraita puolalaisille kavaljeereille; mutta Zagloba,
joka puheen loppupuolella oli nukahtanut, heräsi ja alkoi silmiään
räpytellen katsella vuoroon kutakin, ja viimein päästyään täysin
hereille kysyi kovalla äänellä:

— Mitä te puhutte?

— Sanomme teille: hyvää yötä! — vastasi Basia.

— Ahaa, jo tiedänkin: me puhuimme rakkaudesta. Millainen oli loppu?

— Sisuste oli parempi kuin päällys.

— Mitäs siitä puhutaan! Minua alkoi unettaa. Sehän oli yhä tuota: en
elää saata, en lemmestä laata! Minä keksasin vielä yhden loppusoinnun
siihen lisää, nimittäin: "maata", ja se onkin paras kaikista, sillä
onpa jo niin myöhä, että sopii mennä makaamaan. Hyvää yötä teille
kaikille ja antakaa jo lemmen olla... Herranen aika! Kissa naukuu
siihen asti, kunnes syö herkkupalan, ja sitten se vain nuolee
huuliaan... Olin minäkin aikoinani aivan täsmälleen samanlainen kuin
Ketling ja rakastin niin mielettömästi, että pässi saattoi huoletta
pökkiä minua tunnin ajan selkään, ennenkuin huomasin sen. Mutta
näin vanhemmalla iällä mieluummin lepään kunnollisesti, etenkin kun
kohtelias isäntä ei ainoastaan saata minua levolle, vaan juo kanssani
vuoderyypynkin.

— Mielelläni teen sen! — sanoi Ketling.

— Mennään, mennään. Kas kuinka korkealla kuukin jo on. Huomiseksi ilma
kirkastui, ja nyt näkee kuin päivällä. Ketling on valmis juttelemaan
teille koko yön lemmestä, mutta muistakaa, kaunokaiset, että hän on
väsynyt matkasta.

— En ole väsynyt, sillä lepäsin kaupungissa kaksi päivää. Pelkään vain,
etteivät neidit ole tottuneet yövalvontaan.

— Nopeasti kuluisi yö teitä kuunnellessa, — sanoi Krzysia.

— Missä aurinko loistaa, siellä ei ole yötä! — vastasi Ketling.

Sitten he erkanivat, sillä oli todellakin jo myöhä. Neidot nukkuivat
yhdessä ja puhelivat tavallisesti kauan ennen nukkumista, mutta sinä
iltana ei Basia saanut Krzysiaa puhumaan, sillä yhtä suuri halu kuin
Basialla oli puhua, yhtä vaitelias oli Krzysia ja vastasi vain puolin
sanoin. Muutaman kerran, kun Basia puhuessaan Ketlingistä alkoi
lasketella sukkeluuksia, tehdä pilaa hänestä ja matkia häntä, otti
Krzysia tavattoman tuntehikkaasti häntä kaulasta ja pyysi lakkaamaan
moisesta lörpöttelystä.

— Hän on täällä isäntä, Basia, — sanoi hän, — me asumme hänen kattonsa
alla... ja senkin minä huomasin, että hän rupesi heti rakastamaan sinua.

— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Basia.

— Kukapa ei sinua rakastaisi? Kaikki pitävät sinusta... niin minäkin...
hyvin paljon!

Näin sanoen hän lähensi ihanat kasvonsa Basian kasvoihin, painautui
häntä vastaan ja suuteli hänen silmiään.

He menivät viimein makuulle, mutta Krzysia ei voinut pitkään aikaan
nukkua. Levottomuus valtasi hänen mielensä. Toisinaan sydän löi niin
kovasti, että hän painoi molemmat kätensä valkoiselle rinnalleen
vaimentaakseen sen sykintää. Toisinaan taas, etenkin silloin kun hän
koetti painaa silmänsä kiinni, hänestä tuntui, kuin jokin pää, joka oli
kaunis kuin unelma, olisi kumartunut hänen ylitseen ja hiljainen ääni
kuiskannut hänen korvaansa:

— Sinä olet minulle arvokkaampi kuin kuningaskunta, kuin valtikka, kuin
terveys, kuin pitkä ikä ja elämä!




XII.


Muutamia päiviä myöhemmin Zagloba kirjoitti Skrzetuskille kirjeen, joka
loppui näin:

"Ja jos en tule ennen vaalia kotiin, niin älkää ihmetelkö. Se ei
johdu ystävyyden puutteesta teitä kohtaan, vaan siitä, että piru
on valpas enkä taas minä puolestani tahdo saada linnun asemesta
pyydystetyksi jotain jonninjoutavaa. Huonosti ovat asiat, jos en voi
sanoa Michalille heti hänen palattuaan: 'Tuo toinen on kihlattu, mutta
pikku heitukka _vacat_!' Kaikki on Jumalan vallassa, mutta luulen, että
silloin ei tarvitse Michalia työntää eteenpäin eikä tarvita pitkiä
_praeparationes_ ja että tulette suoraan kihlajaisiin. Silloin täytyy
Odysseun esimerkkiä noudattaen turvautua viekkauteen ja useinkin
värittää asioita, mikä on minulle vaikeata, sillä koko elämäni ajan
olen aina asettanut totuuden kaiken yläpuolelle ja parhaani mukaan sitä
vaalinut. Mutta Michalin ja pikku heitukan tähden olen valmis tämänkin
tekemään, sillä he kumpikin ovat puhtainta kultaa. Syleilen teitä
kumpaakin ja veitikoita ja painan teidät sydäntäni vastaan jättäen
teidät Korkeimman huomaan."

Lopetettuaan kirjeen Zagloba sirotti sille hiekkaa, sitten löi sitä
kämmenellään, luki sen vielä kerran pitäen kaukana silmistään, sulki
sen, otti sinettisormuksen sormestaan ja ryhtyi sinetöimään kirjettä.
Hänen tätä puuhatessaan tuli Ketling.

— Hyvää päivää!

— Hyvää päivää, hyvää päivää! — vastasi Zagloba. — On erinomainen sää,
Jumalan kiitos. Aion juuri lähettää viestinviejän Skrzetuskien luo.

— Sanokaa terveisiä minultakin.

— Sen olen jo tehnyt. Sanoin heti itsekseni: täytyy sanoa terveisiä
Ketlingiltäkin. Molemmat siellä ilostuvat, kun saavat hyviä sanomia.
On selvää, että sanoin heille terveisiä sinulta, kun olen kirjoittanut
koko kirjeen sinusta ja neidoista.

— Kuinka niin? — kysyi Ketling.

Zagloba pani kätensä polvilleen ja alkoi naputella sormillaan, painoi
päänsä alas ja sanoi katsellen Ketlingiä kulmiensa alta:

— Ketling ystäväni! Ei tarvitse olla profeetta ymmärtääkseen, että
missä on tulukset, siellä lentelee ennen pitkää kipinöitä. Sinä olet
kerrassaan kaunis mies ja tyttöjä tuskin tahtonet vähäksyä.

Ketling tuli hyvin hämilleen.

— Minulla olisi kaihi silmässä tai olisin täysi raakalainen, — sanoi
hän, — jos en näkisi ja ihailisi heidän kauneuttaan!

— Näetkö nyt! — sanoi Zagloba ja katseli naurussa suin Ketlingin
hehkuvia kasvoja. — Mutta jos et ole _barbarus_, niin sinun ei sovi
tähdätä molempiin, sillä niin tekevät vain turkkilaiset.

— Kuinka voitte otaksua semmoista?

— Minä en otaksu, puhun muuten vain... Haa, veijari! livertelit heille
rakkaudesta sillä tavoin, että Krzysia on kulkenut kolme päivää
kalpeana aivan kuin olisi ottanut lääkettä. Heh, ei se ole ihme! Minä
itse nuorena seisoin luuttu kädessä pakkasessa erään tummakulmaisen
kaunottaren ikkunain alla (hän oli Drohojowskan näköinen) ja muistan,
miten lauloin:

    "Sä uinut jälkeen töitten,
    mä soitan halki öitten.
                   Hoc! Hoc!"

Tahdotko että lainaan sinulle tämän laulun tai sepitän aivan uuden, —
minulla on kyllä lahjoja. Oletko huomannut, että Drohojowska muistuttaa
jossain määrin entistä neiti Billewicziä, sen toisen tukka vain on kuin
hamppua eikä hänellä ole noita untuvia ylähuulella; mutta on sellaisia,
joista tämmöinen juuri on erikoisen kaunista ja jotka pitävät sitä
arvossa, koska se on _raritas_. Kovin hän katselee sinua. Juuri siitä
olenkin kirjoittanut Skrzetuskeille. Eikö olekin totta, että hän on
Billewiczównan näköinen?

— Ensi alussa en huomannut tuota yhdennäköisyyttä, mutta sitä saattaa
olla. Kooltaan ja vartaloltaan he muistuttavat toisiaan.

— Mutta kuule nyt, mitä sanon: ilmaisen sinulle suorastaan
perhesalaisuuden, sillä kun sinä olet ystävämme, niin sinun on se
tiedettävä. Varo osoittamasta kiittämättömyyttä Wolodyjowskille, sillä
me yhdessä rouva Makowieckan kanssa olemme määränneet toisen noista
tytöistä hänelle.

Zagloba alkoi katsoa terävästi ja kiinteästi Ketlingiä silmiin. Tämä
kalpeni ja kysyi:

— Kumman?

— Dro-hojow-skan, — vastasi Zagloba hitaasti.

Ja työntäen esiin alahuulensa hän alkoi vilkuttaa tervettä silmäänsä
rypistettyjen kulmakarvojen alta.!

Ketling oli vaiti niin kauan, että Zagloba viimein kysyi:

— Mitä sinä siitä sanot, heh?

Ketling vastasi muuttuneella äänellä, mutta kuuluvasti:

— Voitte olla varma siitä, etten anna valtaa sydämelleni silloin, kun
se vahingoittaisi Michalia.

— Oletko varma siitä?

— Paljon olen kestänyt elämässä, — vastasi Ketling. — Ritarin sana: en
anna valtaa!

Zagloba avasi hänelle sylinsä.

— Ketling, anna valtaa, anna huoleti valtaa, mies parka, niin paljon
kuin tahdot, sillä halusin vain koetella sinua. Emme me ole määränneet
Michalille Drohojowskaa, vaan pikku heitukan.

Ketlingin kasvot kirkastuivat vilpittömästä ja syvästä riemastuksesta.
Hän syleili Zaglobaa pitkään ja kysyi lopulta:

— Onko sitten jo varmaa, että he rakastavat toisiaan?

— Kuka ei rakastaisi minun pikku heitukkaani, kuka? — vastasi Zagloba.

— Siis kihlauskin on jo tapahtunut?

— Kihlausta ei vielä ole ollut, sillä Michal tuskin on selvinnyt
surustaan; mutta se tapahtuu... luota sinä minuun! Vaikka tyttö
pyörähtelee kuin kärppä, niin hän on hyvin suosiollinen Michalille,
sillä hänestä on pääasia sapeli...

— Sen olen huomannut, toden totta! — keskeytti ilosta säteilevä Ketling.

— Haa, olet huomannut? Michal itkee vielä entistä armastaan, mutta jos
kukaan on hänen mieleisensä, niin varmastikin pikku heitukka, sillä hän
on tuon vainajan tapainen, pelaa vain vähemmän silmillään, koska on
nuorempi. Kaikki järjestyy hyvin, eikö niin? Takaan, että vaalin aikaan
vietetään kahdet häät!

Ketling ei sanonut mitään, vaan syleili uudelleen Zaglobaa ja alkoi
painaa kauniita kasvojaan hänen punaisia poskiaan vastaan. Vanha
aatelismies tuhisi ja kysyi:

— Drohojowska on siis jo saanut sinut pauloihinsa?

— En tiedä, en tiedä, — vastasi Ketling. — Sen vain tiedän, että
heti kun hänen taivaallinen olemuksensa ilmestyi silmieni iloksi,
sanoin itsekseni, että ainoastaan häntä voisi raadeltu sydämeni vielä
rakastaa, ja sinä yönä huokaukset karkoittivat uneni ja antauduin
suloisen kaihon valtaan. Siitä asti hän on hallinnut olemustani,
niinkuin valtiatar hallitsee alamaista ja uskollista maata. Onko se
rakkautta vai jotakin muuta, sitä en tiedä.

— Tiedät sentään, ettei tämä ole samaa kuin jos ostaisit lakin tai
kolme kyynärää kangasta roimahousuiksi eikä satulavyö eikä häntävyö,
ei munakokkelia makkaran kera eikä paloviinaa kenttäpullossa. Jos olet
varma siitä, niin kysy kaikki muu Krzysialta, tai tahdotko, että minä
kysyn?

— Älkää tehkö sitä, — vastasi Ketling nauraen. — Jos minun on
hukuttava, niin tuntukoon edes pari päivää vielä siltä, kuin
uiskentelisin pinnalla.

— Huomaan, että skotlantilaiset ovat aika poikia tappelussa, mutta
rakkausasioissa heistä ei ole mihinkään. Neito on kuten vihollinenkin
voitettava äkkirynnäköllä. _Veni, vidi, vici!_ — se oli minun
tunnuslauseeni.

— Aikanaan, jos hartaimmat toiveeni toteutuisivat, — sanoi Ketling,
— kenties pyydän teiltä ystävän avustusta. Vaikka olen saanut täällä
kansalaisoikeudet ja suonissani virtaa aatelisverta, niin kuitenkin on
nimeni täällä tuntematon enkä tiedä, onko pöytämestarin rouva...

— Pöytämestarin rouva? — keskeytti Zagloba. — Älä sinä ole siitä
peloissasi. Pöytämestarin rouva on todellinen soittorasia. Kun sen
vedän käyntiin, niin se soi. Menen heti hänen luokseen. Täytyy
valmistaa häntä ennakolta, ettei hän katselisi karsaasti sinun
pelehtimistäsi neidon kanssa, sillä teillä skottilaisilla on eri pelit
kuin meillä. En kosi heti sinun nimessäsi, vihjaisen noin vain, että
olet iskenyt silmäsi tyttöön ja että olisi hyvä ruveta laittamaan
näistä jauhoista leipää. Menen heti, jumaliste, äläkä sinä pelkää,
sillä minulla on lupa sanoa mitä vain hyväksi näen.

Ja huolimatta Ketlingin estelyistä Zagloba nousi ja lähti.

Matkalla hän kohtasi Basian, joka tapansa mukaan oli menossa
juoksujalkaa, ja sanoi tälle:

— Tiedätkö, Krzysia on pannut Ketlingin pään kokonaan pyörälle!

— Ei Ketling ole ensimmäinen semmoinen! — vastasi Basia.

— Eikö sinulle käy kateeksi?

— Ketling on nukke! Kohtelias kavaljeeri, mutta nukke! Löin polveni
aisaan ja se on paha juttu.

Basia kumartui ja alkoi hieroa polveaan katsellen samalla Zaglobaa.
Tämä sanoi:

— Hyväinen aika! Ole varovainen! Minne nyt lennät?

— Krzysian luo.

— Mitä hän hommaa?

— Hänkö? Jonkin aikaa hän on vähän päästä suudellut minua ja hieroo
itseään minua vastaan kuin kissa.

— Älä sano hänelle, että hän on pannut Ketlingin pään pyörälle.

— Ahaa! Kunhan malttaisin olla sanomatta. Zagloba tiesi varsin hyvin,
ettei Basia malta olla sanomatta, ja vain siksi hän oli kieltänytkin.

Hän jatkoi matkaansa hyvin tyytyväisenä oveluuteensa, mutta Basia lensi
kuin pommi Drohojowskan luo.

— Loukkasin polveni, mutta Ketling on hurjasti rakastunut sinuun!
— huusi hän jo kynnykseltä. — En huomannut, että aisa törrötti
tielläni... ja kopsis! Silmissäni kipinöi, mutta ei se mitään! Herra
Zagloba pyysi, etten puhuisi sinulle siitä. Enkö sanonut sinulle, että
niin käy? Sanoinhan sen heti, mutta sinä tahdoit vain väittää hänen
ihastuneen minuun. Älä pelkää, kyllä sinut tunnetaan! Vielä kivistää
hiukan. Minä en ole vihjaillut sinulle herra Nowowiejskista, mutta
Ketlingistä — ohoo! Hän kuljeksii ympäri talossa pidellen päätään ja
puhellen yksinään. Se on somaa, Krzysia, hyvin somaa! Skotti, skotti, —
kutti, kutti!

Basia alkoi lähentää sormeaan ystävättärensä silmien luo.

— Basia! — huudahti Drohojowska. — Skotti, skotti, kutti, kutti!

— Kuinka onneton olenkaan, Kuinka onneton olenkaan! — huudahti Krzysia
yht'äkkiä ja alkoi itkeä.

Basia alkoi heti rauhoitella häntä, mutta se ei auttanut ollenkaan ja
tyttö nyyhkytti kovemmin kuin milloinkaan elämässään.

Todellakaan ei koko talossa kukaan tietänyt, miten tavattoman onneton
hän oli. Muutamia päiviä hän oli ollut kuumeessa, hänen kasvonsa
olivat kalvenneet, silmät painuneet kuopalle, hengitys oli lyhyttä
ja katkonaista, hänessä oli tapahtunut jokin omituinen muutos; hänet
oli vallannut ikäänkuin ääretön raukeus, eikä se ollut tullut hiljaa
ja vähitellen, vaan yht'äkkiä; oli kuin tuulispää tai myrsky olisi
temmannut hänet mukaansa; hänen verensä oli ruvennut kiehumaan kuin
tulessa; jokin oli kuin salama soaissut hänen mielikuvituksensa. Hän
ei voinut hetkeäkään vastustaa tuota voimaa, joka oli niin äkillinen
ja armoton. Hänen tyyneytensä oli mennyttä. Hänen tahtonsa oli kuin
siipirikko lintu.

Hän ei tietänyt itsekään, rakastiko hän Ketlingiä vai vihasiko, ja
ääretön kauhu valtasi hänet, kun tämä kysymys nousi mieleen; mutta sen
hän tunsi, että sydän löi niin kiivaasti vain tuon ritarin tähden,
että ajatukset päässä sekaantuivat vain hänen tähtensä, että hän oli
täynnä vain häntä eikä voinut sille mitään! Helpompi olisi ollut olla
rakastamatta häntä kuin olla häntä ajattelematta, sillä silmiin oli
imeytynyt hänen kuvansa, korviin jäänyt hänen äänensä, sielun täytti
vain hän... Uni ei vapauttanut häntä tästä ahdistavasta näystä,
sillä heti kun hän sulki silmänsä, painautuivat nuo kasvot häntä
kohti kuiskaten: "Sinä olet minulle arvokkaampi kuin kuningaskunta,
kuin valtikka, kuin kunnia, kuin rikkaus..." Ja tuo pää oli lähellä,
niin lähellä, että pimeässäkin heleä puna nousi hänen otsalleen. Hän
oli kuumaverinen ukrainalainen, ja outo tuli alkoi polttaa hänen
rintaansa, sellainen tuli, josta hän ei ollut ennen mitään tietänyt;
sen vaikutuksesta hänet valtasi samalla kertaa pelko ja häpeä ja suuri
heikkouden tunne ja eräänlainen tainnostila, joka oli sekä tuskallinen
että suloinen. Yhä suuremman vallan sai hänessä uupumus, aivan kuin
raskaan työn jälkeen.

— Krzysia! Krzysia! Mikä sinun on? — huudahteli hän itselleen.

Mutta hän oli kaiken aikaa kuin pökerryksissä ja tiedottomassa tilassa.

Mitään ei vielä ollut tapahtunut, Ketlingin kanssa hän ei ollut tähän
saakka vaihtanut kahta sanaakaan kahden kesken, mutta Ketling täytti
kokonaan hänen ajatuksensa. Jokin vaisto kuiskasi hänelle kaiken aikaa:
"Ole varuillasi! Karta häntä!..." Ja hän karttoi...

Sitä, että hän oli kihloissa Wolodyjowskin kanssa, hän ei tähän asti
ollut ajatellut, ja se oli hänen onnensa; hän ei ollut ajatellut sitä
sen tähden, että tähän asti ei ollut vielä mitään tapahtunut ja ettei
hän ajatellut ketään: ei itseään, ei muita, ainoastaan Ketlingiä!

Hän kätki tämän kaiken sydämensä syvyyteen, ja hänelle oli suureksi
lohdutukseksi ajatus, ettei kukaan arvaa, mitä hänen sielussaan
tapahtuu, ja ettei kukaan yhdistä ajatuksissaan häntä ja Ketlingiä.

Yht'äkkiä Basian sanat saivat hänet vakuutetuksi, että asia
olikin toisin, että ihmiset jo katsovat heitä, että jo yhdistävät
ajatuksissaan, että ovat arvanneet. Murhe, häpeä ja tuska yhdessä
olivat voimakkaammat hänen tahtoaan, ja siksi hän rupesi itkemään kuin
pikku lapsi.

Basian sanat olivat kuitenkin vasta alkua niihin monenlaisiin
vihjauksiin, merkitseviin silmäyksiin, silmän vilkutuksiin, pään
pudisteluihin, niihin puolinaisiin sanoihin, joita hänen oli
kestettävä. Ne alkoivat heti päivällisellä.

Pöytämestarin rouva alkoi siirtää katseitaan hänestä Ketlingiin ja
Ketlingistä häneen, mitä hän ei ollut aikaisemmin tehnyt. Zagloba
ryähteli merkitsevästi. Toisinaan keskustelu katkesi käsittämättömästä
syystä ja syntyi äänettömyys, ja kerran tämmöisen pysähdyksen aikana
ilvehtivä Basia huusi kovalla äänellä:

— Minä tiedän jotakin, mutta en sano!

Krzysia punastui heti ja kalpeni sitten yht'äkkiä aivan kuin jokin
hirvittävä vaara olisi uhannut häntä; Ketling painoi päänsä alas.
Molemmat ymmärsivät varsin hyvin, että sanat tarkoittivat heitä, ja
vaikka he välttivät puhelemista toistensa kanssa ja vaikka Krzysia
koetti olla katsomatta Ketlingiin, niin molemmille oli selvää, että
heidän välilleen oli syntymässä jotakin, että oli muodostumassa
jonkinmoista epämääräistä keskinäistä sotkua, joka heitä yhdistää ja
samalla erottaa, sillä se riistää heiltä kokonaan vapauden eivätkä
he voi olla enää tavallisia ystäviä. Heidän onnekseen ei kukaan
kiinnittänyt huomiota Basian sanoihin, sillä Zagloba teki lähtöä
kaupunkiin ja aikoi sieltä palatessaan tuoda mukanaan suuren joukon
ritareita, ja tämä kiinnosti sillä hetkellä kaikkia.

Illalla olikin Ketlingin talo kirkkaasti valaistu. Oli saapunut
koko joukko upseereja sekä soittokunta, jonka kohtelias isäntä oli
tilannut naisten huvittamiseksi. Tosin ei voitu tanssia, koska oli ison
paaston aika ja Ketlingillä oli suru; mutta kuunneltiin soitantoa ja
huviteltiin puhelemalla.

Naiset olivat pukeutuneet juhla-asuun; pöytämestarin rouva oli
itämaisissa silkeissä, "pikku heitukka" oli laittautunut kirjavaan
pukuun ja veti sotilaitten katseet puoleensa rusoittavilla poskillaan
ja kirkasvärisellä hiustöyhdöllään, joka putosi tavan takaa silmille;
hän sai syntymään hilpeätä naurua rohkeilla puheillaan ja hämmästytti
käytöstavallaan, jossa oli kasakan uljuutta yhtyneenä luontevaan suloon.

Krzysia, jonka suruaika isän kuoleman jälkeen jo oli lopussa, oli
pukeutunut valkoiseen pukuun, jossa oli hopeakirjailua. Ritarit
vertasivat häntä kuka Junoon kuka Dianaan, mutta ei kukaan lähennellyt
häntä, ei kukaan kierrellyt viiksiään, ei raapaissut jalallaan eikä
heitellyt taaksepäin viittansa hihaliepeitä; ei yksikään katsellut
häntä säkenöivin silmin eikä alkanut puhella tunteistaan. Sensijaan hän
huomasi kohta, että ne, jotka katselivat häntä ihaillen ja ihmetellen,
katsoivat senjälkeen Ketlingiin; että jotkut menivät Ketlingin luo ja
puristivat hänen kättään aivan kuin onnitellen ja jotain toivottaen;
että Ketling kohautteli olkapäitään ja levitti käsiään kuin torjuen
jotakin.

Krzysia, joka oli luonnostaan virkeä ja tarkkanäköinen, oli varma
siitä, että he puhuivat hänestä Ketlingille, pitivätpä suorastaan häntä
hänen morsiamenaan. Ja koska hän ei voinut aavistaa, että Zagloba oli
jo kuiskannut jokaiselle korvaan asioita, niin hän alkoi ajatella,
mistä nuo ihmisten otaksumat oikeastaan olivat lähtöisin.

— Onko jotakin kirjoitettu otsaani? — ajatteli hän levottomana, nolona
ja alakuloisena.

Alkoipa läpi ilman lennellä hänen korviinsa sanojakin, jotka ikäänkuin
eivät olleet hänelle sanottuja, mutta kuuluivat kumminkin: "Onnen poika
tuo Ketling!..." "Hän on syntynyt hyvien tähtien alla!..." "Eipä kumma,
sillä hän on itsekin komea mies!..." ja muuta sellaista.

Jotkut kohteliaat kavaljeerit tahtoivat huvittaa häntä ja sanoa
hänelle jotakin mieluista ja puhelivat hänelle Ketlingistä kehuen
tätä määrättömästi, ylistäen hänen miehuuttaan, avuliaisuuttaan,
hienoa käytöstään ja vanhaa sukuaan. Krzysian oli pakko kuunnella,
ja hänen silmänsä hakivat hänen tahtomattaan sitä, josta puhuttiin,
ja kohtasivatkin toisinaan hänen katseensa. Silloin valtasi hänet
ihastus uudella voimalla, ja tietämättään hän hurmautui katselemaan
häntä. Miten erosikaan Ketling noista kaikista karkeista sotilaista!
"Kuninkaan poika hovilaistensa keskellä", — ajatteli Krzysia katsellen
tuota jalomuotoista ylimyksellistä päätä ja noita kunnianhimoisia
silmiä, jotka olivat täynnä jonkinmoista synnynnäistä surumielisyyttä,
sekä tuota otsaa, jota varjosti vaalea, tuuhea tukka. Krzysian sydämen
valtasi ahdistus ja raukeus, ja hänestä tuntui, kuin tuo pää olisi
hänelle rakkain maailmassa. Ketling huomasi sen, ja ettei lisäisi
Krzysian hämmennystä pysytteli kauempana, jos ei ketään sattunut
olemaan Krzysian vierellä. Ei kuningattarellekaan hän olisi voinut
osoittaa suurempaa kunnioitusta ja suurempaa huomaavaisuutta kuin
hän nyt osoitti. Puhuessaan Krzysialle hän kumartui ja asetti toisen
jalkansa taaksepäin aivan kuin merkiksi, että oli valmis millä hetkellä
tahansa polvistumaan; hän puhui vakavasti, ei koskaan leikkiä laskien,
vaikka hän esimerkiksi Basialle puhui piloja. Hänen käytöksessään
Krzysiaa kohtaan oli mitä suurimman kunnioituksen ohella jonkinmoisen
suloisen surumielisyyden varjo. Tämän vuoksi ei kukaan muukaan
rohjennut puhua liian suorasukaisesti eikä laskea uskallettua pilaa,
aivan kuin jokaiseen olisi juurtunut vakaumus, että tämä neito oli
arvoltaan ja syntyperältään kaikkien muiden yläpuolella, niin ettei
koskaan voinut olla hänelle kyllin kohtelias.

Krzysia oli tästä hänelle sydämestään kiitollinen. Yleensä ilta kului
häneltä pienten huolien vallassa, mutta miellyttävästi. Kun alkoi olla
puoliyön aika, lakkasi soittokunta soittamasta, neidot hyvästelivät
seuraa, mutta ritarien keskuudessa alkoivat pikarit ahkerasti kiertää
ja alkoivat meluisat kekkerit, joiden johtomieheksi asettui Zagloba.

Basia tuli ylös iloisena kuin lintu, sillä hänellä oli ollut hyvin
hauskaa. Ennenkuin hän polvistui rukoilemaan, hän telmi, lörpötteli,
matki eri vieraita ja sanoi viimein Krzysialle käsiään taputtaen:

— On ihanaa, että tuo sinun Ketlingisi saapui! Ainakin saamme
riittävästi sotilaita! Ohoo, annahan vain paaston loppua, niin tanssin
itseni näännyksiin. Sittenpä vasta nautimme! Ja entäs sinun ja
Ketlingin kihlajaisissa ja sinun häissäsi! Jos en silloin pane taloa
ylösalaisin, niin viekööt tataarilaiset minut vangikseen! Millaistahan
olisi, jos veisivätkin meidät kaikki? Sepä vasta olisi, hahhahhah!
Kelpo Ketling! Sinua varten hän tuo soittoniekat ja sinun kanssasi
minäkin nautin. Hän keksii sinua varten kyllä yhä uusia kummia, kunnes
tekee näin!...

Sen sanottuaan Basia yht'äkkiä lankesi polvilleen Krzysian eteen,
syleili häntä vyötäisten kohdalta ja alkoi puhua matkien Ketlingin
hiljaista ääntä:

— Neiti! Minä rakastan teitä niin, etten voi hengittää... Rakastan
teitä sekä jalan että ratsain, sekä nälkäisenä että syönnin jälkeen,
ikuisesti ja skotlantilaiseen tapaan... Tahdotko tulla omakseni?...

— Baška, minä suutun! — huudahti Krzysia.

Mutta sen sijaan, että olisi suuttunut, hän otti Basian syliinsä ja
koettaen nostaa hänet ilmaan alkoi suudella hänen silmiään.




XIII.


Zagloba tiesi varsin hyvin, että pikku ritari oli mielistynyt enemmän
Krzysiaan kuin Basiaan, ja juuri siksi hän oli päättänyt syrjäyttää
Krzysian. Koska hän tunsi perinpohjin Wolodyjowskin, niin hän oli varma
siitä, että tämä, kun ei ole valinnan varaa, ehdottomasti kääntyy
Basian puoleen, johon vanha aatelismies itse oli niin silmittömästi
ihastunut, ettei hän tahtonut mitenkään voida tajuta, kuinka kukaan
voisi pitää ketään parempana kuin Basiaa. Hän tuumi, ettei voisi tehdä
Wolodyjowskille sen suurempaa palvelusta kuin kosia hänen puolestaan
"pikku heitukkaa", ja oli alati innostunut tähän ajatukseen.

Hän oli vihainen Wolodyjowskille ja samoin Krzysialle; tosin hän
olisi mieluummin suonut Wolodyjowskin naivan Krzysian kuin jäävän
naimattomaksi, mutta hän päätti tehdä kaikkensa, että pieni ritari
ottaisi puolisokseen pikku heitukan.

Ja juuri siitä syystä, että hän tunsi pienen ritarin mieltymyksen
Drohojowskaan, hän päätti saada mahdollisimman pian tämän joutumaan
Ketlingin omaksi.

Mutta vastaus, jonka hän sai jonkin ajan kuluttua Skrzetuskilta, sai
hänet hiukan horjumaan päätöksessään.

Skrzetuski neuvoi häntä olemaan sekaantumatta asioihin, sanoipa
pelkäävänsä, että päinvastaisessa tapauksessa voi helposti syntyä
pahoja välejä ystävysten kesken. Sitä ei toki Zaglobakaan halunnut, ja
senvuoksi hän alkoi tuntea jossakin määrin omantunnon soimauksia, joita
hän koetti vaimentaa ajattelemalla seuraavaan tapaan:

— Jos Michal ja Krzysia jo olisivat lupautuneet toisilleen ja minä
tunkisin Ketlingiä kuin kiilaa heidän väliinsä, niin se olisi eri
juttu! Salomo sanoo: "Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti" — ja
hän on oikeassa. Mutta onhan jokaisella lupa toivoa. Muuten, tarkkaan
ottaen, mitä minä sitten olen tehnyt? Sanokoon joku, mitä?

Tämän sanottuaan Zagloba alkoi kädet puuskassa ja huuli pitkällä
katsella uhittelevasti huoneensa seiniä, aivan kuin olisi epäillyt
saavansa niiltä soimauksia, mutta kun seinät eivät vastanneet mitään,
niin hän jatkoi:

— Olen sanonut Ketlingille varanneeni pikku heitukan Michalille. Eikö
minulla ole lupa sanoa? Eikö se sitten ole totta? Jos toivon Michalille
ketään muuta, niin syököön luuvalo koipiani!...

Seinät ilmaisivat syvällä äänettömyydellä myöntävänsä, että herra
Zagloba oli oikeassa.

Mutta hän jatkoi:

— Sanoin pikku heitukalle, että Drohojowska on tehnyt syvän vaikutuksen
Ketlingiin. Eikö se sitten ole totta? Eikö Ketling itse sitä
tunnustanut, eikö hän huokaillut uunin ääressä istuessaan niin, että
tuhkaa lenteli huoneeseen? Mitä näin, sitä olen muillekin kertonut.
Skrzetuski on realisti, mutta ei minunkaan älyni ihan mitätön ole.
Tiedän itse, mitä voi sanoa ja mistä on paras vaieta... Hm! Hän
kirjoittaa, etten sekaantuisi mihinkään! Olkoon menneeksi. Minä en
sekaannu sen enempää, mutta jos olen huoneessa Krzysian ja Ketlingin
kanssa eikä muita ole läsnä, niin poistun ja jätän heidät kahden
kesken. Tulkoot keskenään toimeen ilman minua. Haa, luulenpa, että
tulevatkin. Eivät he tarvitse kenenkään apua, sillä sellainen veto
on heissä jo toisiinsa, että silmiä huikaisee. Ja kaiken lisäksi on
tulossa kevät, jolloin ei vain aurinko lämmitä voimakkaammin, vaan
intohimotkin ovat tulisemmat. Hyvä on, en puutu asiaan, tarkkaan vain,
mitä siitä syntyy...

Jotain siitä pian syntyikin. Piinaviikoksi Ketlingin talon koko
asujaimisto siirtyi Varsovaan ja asettui erääseen Dluga-kadun varrella
olevaan hotelliin ollakseen kirkkojen läheisyydessä ja käydäkseen
jumalanpalveluksissa niin paljon kuin mieli teki, samalla katsellen
nautinnokseen kaupungin juhlatouhua.

Ketling oli täälläkin isäntänä, sillä vaikka hän oli vierasmaalainen
syntyään, niin hän tunsi erinomaisen hyvin pääkaupungin, ja hänellä
oli siellä kaikkialla ystäviä, joiden avulla sai kaikki hyvin
järjestetyksi. Hän oli tavattoman kohtelias ja suorastaan arvasi
ystäviensä ajatukset, varsinkin Krzysian. Kaikki rakastivat häntä
vilpittömästi; rouva Makowiecka, jolle Zagloba oli puhunut jo
ennakolta, katseli häntä ja Krzysiaa yhä suopeammin silmin, ja jos
hän ei vielä ollut puhunut neidolle, niin se johtui siitä, ettei
Ketlingkään vielä ollut puhunut. Kelpo "tädistä" oli aivan luonnollista
ja sopivaa, että kavaljeeri osoitti huomaavaisuutta neitoselle,
varsinkin kun tämä kavaljeeri oli todella erinomainen, sellainen
mies, jolle joka askelella osoitettiin kunnioitusta ja ystävyyttä,
eivätkä sitä tehneet ainoastaan alemmat, vaan myös ylemmät, siinä
määrin oli hän osannut vetää puoleensa kaikki todella ihanalla
ulkomuodollaan, käytöstavallaan, arvokkuudellaan, anteliaisuudellaan,
miellyttävyydellään rauhan aikana, miehuudellaan sodassa.

— Käyköön niinkuin Jumala suo ja mieheni päättää, — ajatteli
pöytämestarin rouva itsekseen, — minä en asetu poikkiteloin.

Tämän vuoksi Ketling saattoi nyt useammin olla Krzysian seurassa ja
pitemmän aikaa kuin omassa talossaan. Muuten koko seura oli yleensä
aina yhdessä.

Zagloba tarjosi tavallisesti käsivartensa pöytämestarin rouvalle,
Ketling Krzysialle, ja Basia, joka oli nuorin, juoksenteli vapaana
mennen toisinaan melkoisen matkan edelle, toisinaan taas pysähtyen
kauppojen eteen katselemaan tavaroita ja kaikenlaisia merentakaisia
ihmeitä, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Krzysia tottui
vähitellen Ketlingiin, ja kun hän nyt nojasi Ketlingin käsivarteen,
kuunteli hänen puheitaan tai katseli hänen jalopiirteisiin
kasvoihinsa, niin ei sydän enää kuten ennen pamppaillut hänen
rinnassaan levottomasti, hän ei menettänyt tasapainoaan eikä tuntenut
joutuvansa hämilleen, vaan hän tunsi olonsa äärettömän suloiseksi
ja viihdykkääksi. He olivat alati yhdessä, polvistuivat vieretysten
kirkossa, heidän äänensä yhtyivät toisten kirkossa-olijain rukouksiin
ja lauluihin.

Ketling tunsi hyvin sydämensä tilan; Krzysia, joko arkuudesta tai koska
ei tahtonut pettää itseään, ei sanonut itselleen: "Rakastan häntä",
— mutta he rakastivat toisiaan suuresti. Kun tämän lisäksi heidän
välilleen oli muodostunut suuri ystävyys, ja koska rakkauden lisäksi
heitä yhdisti muutenkin suuri kiintymys toisiinsa, niin he eivät vielä
olleet puhuneet itse rakkaudesta toisilleen sanaakaan, mutta aika kului
heiltä kuin unessa ja ilo vallitsi heidän mielessään.

Pian tämä Krzysian ilo oli häiriytyvä, mutta nykyhetki oli levon
aikaa. Juuri hänen lähentymisensä Ketlingiin, tottuminen tähän, tuo
ystävyys, joka syntyi heidän välilleen yhdessä rakkauden kanssa,
teki lopun Krzysian levottomuudesta, vaikutelmat eivät enää olleet
niin voimakkaita, veren ja mielikuvituksen kiihko asettui. He olivat
lähellä toisiaan, heidän oli hyvä olla toistensa parissa, ja Krzysia,
joka oli antautunut koko sielullaan tämän ihanan nykyisyyden valtaan,
ei tahtonut ajatella, että se loppuu joskus ja että tenhokuvan
hävittämiseksi on tarpeen vain yksi Ketlingin sana: "Rakastan!"

Tämän sanan hän pian sanoikin. Kerran, kun pöytämestarin rouva ja
Basia olivat erästä sairasta sukulaista katsomassa, Ketling ehdotti
Krzysialle ja Zagloballe, että he menisivät katsomaan kuninkaallista
linnaa, jota Krzysia ei vielä ollut nähnyt ja jonka merkillisyyksistä
maassa puhuttiin ihmeellisiä asioita. He lähtivät kolmisin. Ketlingin
runsaskätisyys avasi heille kaikki ovet, ja ovenvartijat kumarsivat
Krzysialle niin syvään, kuin hän olisi ollut kuningatar ja tullut omaan
asuntoonsa. Ketling tunsi perinpohjin linnan ja opasti häntä komeihin
saleihin ja huoneisiin. He katselivat teatteria, kuninkaallisia
kylpyhuoneita; pysähtyivät kuvien eteen, jotka esittivät Zygmuntin ja
Wladislawin taisteluja itämaalaisten villejä laumoja vastaan ja niistä
saatuja voittoja; tulivat terassille, josta katseelle avautui laaja
näköala. Krzysia oli kokonaan ihmetyksen vallassa, Ketling taas selitti
hänelle joka asian, esitteli nähtävyyksiä, mutta silloin tällöin hän
vaikeni ja katsellen Krzysian tummansinisiin silmiin näytti sanovan
katseellaan: "Mitä merkitsevät nämä kaikki ihanuudet sinun rinnallasi,
sinä ihana olento! Mitä merkitsevät nämä aarteet sinun, parhaan aarteen
rinnalla!"

Neito ymmärsi tämän äänettömän puheen. Sitten Ketling vei hänet
erääseen kuninkaan huoneista ja asettuen seinässä olevan salaoven eteen
sanoi:

— Tästä pääsee tuomiokirkkoon asti. Tästä lähtee pitkä käytävä, joka
päättyy lähellä pääalttaria olevaan parvekkeeseen. Sillä parvekkeella
kuningas ja kuningatar tavallisesti ovat seuraamassa jumalanpalvelusta.

— Tunnen hyvin tuon tien, — vastasi Zagloba, — sillä kun olin Jan
Kazimierzin luottamusmies ja Marya Luddwika piti minusta tavattomasti,
niin molemmat pyysivät usein minut mukanaan jumalanpalvelukseen
nauttiakseen minun seurastani ja saadakseen mielenylennystä minun
jumalisuudestani.

— Tahdotteko mennä sinne sisälle? — kysyi Ketling antaen ovenvartijalle
merkin, että avaisi oven.

— Mennään, — sanoi Krzysia.

— Menkää te, — sanoi Zagloba, — olette nuoremmat ja teillä on hyvät
jalat, kun taas minä olen tallustellut itseni uuvuksiin. Menkää,
menkää, minä jään tänne ovenvartijan kanssa. Vaikkapa viipyisitte
pitkäänkin, niin en pane pahakseni, sillä saan sen ajan levätä.

He menivät.

Ketling tarttui Krzysian käteen ja alkoi johtaa häntä pitkässä
käytävässä. Hän ei painanut tätä kättä sydämelleen, vaan kulki
rauhallisena ja ajatukset keskitettyinä. Sivuikkunoista lankesi vähän
väliä valoa heihin, sitten he taas kulkivat pimeässä. Krzysian sydän
sykki hieman levottomasti, sillä he olivat ensimmäistä kertaa kahden,
mutta Ketlingin tyyneys ja miellyttävyys rauhoittivat häntä. He tulivat
viimein parvekkeelle, joka oli kirkon oikealla sivustalla pappien
penkin takana lähellä pääalttaria.

Ensin he polvistuivat ja alkoivat rukoilla. Kirkko oli hiljainen ja
tyhjä. Kaksi kynttilää paloi pääalttarin edessä, mutta kirkon muu osa
oli juhlallisen hämärän vallassa. Vain värillisten ikkunaruutujen läpi
tuli hohdetta langeten kaksille kauniille, rukoukseen syventyneille
kasvoille, jotka olivat tyynet kuin kerubien kasvot.

Ketling nousi ensimmäisenä seisomaan ja alkoi kuiskia, koska ei
uskaltanut puhua kirkossa kovalla äänellä:

— Katsokaa noita samettiselustimia: niissä näkyy kuninkaallisen
pariskunnan päiden jäljet. Kuningatar istui tuolla puolen, lähempänä
alttaria, levätkää hänen paikallaan...

— Onko totta, että hän oli koko elämänsä ajan onneton? — kuiskasi
Krzysia ja istuutui.

— Hänen elämäntarinansa kuulin jo lapsena, sillä sitä kerrottiin
kaikissa ritarilinnoissa. On mahdollista, että hän oli onneton, koska
ei voinut tulla sen puolisoksi, jota rakasti.

Krzysia nojasi päänsä samaan paikkaan, jossa oli Maryä Ludwikan pään
painama syvennys, ja sulki silmänsä; jokin tuskan tunne ahdisti hänen
rintaansa; jokin kylmä viima tuntui yht'äkkiä kulkevan läpi tyhjän
kirkonlaivan ja jäädyttävän sen rauhan, joka vielä hetkinen sitten
oli täyttänyt hänen koko olemuksensa. Ketling katseli häntä ääneti;
vallitsi todelliseen kirkkotunnelmaan kuuluva hiljaisuus.

Sitten Ketling laskeutui hiljalleen polvilleen Krzysian jalkojen
juureen ja alkoi puhua liikutetulla, mutta varmalla äänellä:

— Ei ole synti, että pyhässä paikassa polvistun eteesi, sillä mistäpä,
jos ei kirkosta, pyytää puhdas rakkaus itselleen siunausta. Rakastan
sinua enemmän kuin terveyttäni, rakastan enemmän kuin mitään maallista
hyvää, rakastan sinua sielustani, rakastan sydämestäni, ja tässä, tämän
alttarin ääressä, tunnustan sinulle rakkauteni!...

Krzysian kasvot tulivat valkeiksi kuin palttina. Neito raukan pää
nojasi samettiselustaan, eikä hän liikahtanutkaan. Ketling jatkoi:

— Syleilen jalkojasi ja pyydän tuomiotasi: saanko lähteä taivaallinen
riemu sydämessäni, vai tuleeko osakseni syvä murhe, joka tekee minulle
elämisen mahdottomaksi?...

Hän odotti vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, niin hän painoi
päänsä niin alas, että melkein kosketti Krzysian jalkoja, ja hän joutui
ilmeisesti yhä suuremman liikutuksen valtaan, sillä hänen äänensä
värisi aivan kuin hän ei olisi saanut ilmaa keuhkoihinsa.

— Annan sinun käsiisi onneni ja elämäni. Pyydän sääliä, sillä minun on
hirveän vaikea olla...

— Rukoilkaamme Jumalan armoa! — huudahti yht'äkkiä Krzysia laskeutuen
polvilleen.

Ketling ei ymmärtänyt, mutta hän ei uskaltanut vastustaa tätä
toivomusta. Täynnä odotusta ja levottomuutta hän polvistui Krzysian
viereen, ja he alkoivat uudelleen rukoilla.

Tyhjässä kirkossa kuuluivat aika ajoin heidän hiljaiset äänensä, joille
kaiku antoi omituisen ja surullisen soinnun.

— Jumala, ole armollinen! — lausui Krzysia.

— Jumala, ole armollinen! — toisti Ketling.

— Armahda meitä!

— Armahda meitä!

Sitten Krzysia jatkoi rukoiluaan ääneti, mutta Ketling näki, että hänen
koko ruumiinsa värisi itkusta. Pitkään aikaan hän ei voinut tyyntyä;
viimein rauhoituttuaan hän oli vielä kauan liikkumatta polvillaan,
nousi sitten ja sanoi:

— Lähdetään...

He tulivat taas pitkään käytävään. Ketling toivoi saavansa matkalla
jonkin vastauksen ja katseli häntä silmiin, mutta turhaan.

Krzysia kulki kiireesti, aivan kuin olisi koettanut mahdollisimman pian
päästä siihen huoneeseen, jossa Zagloba odotti heitä.

Kun oli enää vain muutamia askelia ovelle, otti ritari kiinni hänen
hameestaan.

— Neiti Krystyna! — sanoi hän. — Kaiken pyhän nimessä...

Silloin Krzysia kääntyi, tarttui hänen käteensä niin nopeasti,
ettei hän ennättänyt tehdä vähintäkään vastarintaa, ja painoi sen
silmänräpäyksessä huulilleen.

- Rakastan sinua koko sydämestäni, mutta en koskaan tule omaksesi! —
sanoi hän.

Ja ennenkuin hämmästynyt Ketling sai sanotuksi sanaakaan, hän lisäsi:

— Unohtakaa kaikki, mitä on ollut!... Hetken kuluttua molemmat olivat
huoneessa.

Ovenvartija nukkui eräässä nojatuolissa ja Zagloba toisessa. Nuorten
tuloon he kuitenkin heräsivät. Zagloba avasi silmänsä ja alkoi
vilkuttaa sitä puoleksi tiedottomasti. Vähitellen hän kuitenkin muisti
ajan ja henkilöt.

— Ahaa, tehän siinä olette! — sanoi hän laitellen kuntoon vyötään. —
Näin unta, että uusi kuningas oli valittu ja se oli Piast. Olitteko
parvekkeella?

— Olimme.

— Eikö Maryä Ludwikan henki sattumalta näyttäytynyt teille?

— Ei, päinvastoin! — vastasi Krzysia soinnuttomalla äänellä.




XIV.


Linnasta ulos tultuaan Ketling tunsi tarvetta koota ajatuksiaan ja
selviytyä hämmästyksestä, johon Krzysian käytös oli hänet saattanut.
Hän hyvästeli Krzysiaa ja Zaglobaa jo portilla, ja nämä molemmat taas
palasivat hotelliinsa. Basia ja pöytämestarin rouva olivat jo palanneet
sairaan luota, ja pöytämestarin rouva tervehti Zaglobaa seuraavin
sanoin:

— Sain kirjeen mieheltäni, joka asuu Michalin luona leirissä. Molemmat
ovat terveinä ja lupaavat pian tulla tänne. Michalilta on kirje myös
teille, mutta minulle on vain jälkikirjoitus mieheni kirjeessä.
Mieheni kirjoittaa, että käräjäjuttu, joka on ollut vireillä Zubrien
kanssa eräästä Basian maatilasta, on saatu onnellisesti päättymään.
Siellä on jo tulossa paikallinen edustajakokous... Hän sanoo, että
herra Sobieskin nimi on siellä suuressa arvossa ja edustajakokouskin
tulee menemään hänen mielensä mukaan. Ken kynnelle kykenee, hankkiutuu
vaalikokoukseen, ja meidän puoli kannattaa herra kruununmarsalkkaa.
Siellä on jo lämmin ja sateita... Werchutkassa on tulipalo tuhonnut
rakennuksiamme... Apulaismies päästi tulen syttymään, ja koska tuuli...

— Missä on Michalin minulle lähettämä kirje? — kysyi Zagloba
keskeyttäen uutistulvan, jonka kunnianarvoisa pöytämestarin rouva
taritsi henkeään vetämättä.

— Tässä, — sanoi pöytämestarin rouva ojentaen hänelle kirjeen. — Koska
tuuli ja ihmiset olivat markkinoilla...

— Mitenkä kirjeet ovat saapuneet tänne? — kysyi taas Zagloba.

— Ne tulivat herra Ketlingin taloon, ja sieltä toi palvelija tänne.
Koska, kuten sanoin, tuuli...

— Haluatteko kuulla?

— Kyllä, hyvin mielelläni.

Zagloba avasi kirjeen ja alkoi lukea, ensin puoliääneen itsekseen,
sitten ääneen kaikille:

"Lähetän teille tässä ensimmäisen kirjeen, mutta toista ei kenties
tulekaan, sillä postinkulku on täällä epävarmaa ja piakkoin olen
itsekin _personaliter_ joukossanne. Hyvä on täällä kentillä olla, mutta
kovin pyrkii sydämeni teidän luoksenne, eikä mietteillä ja muisteluilla
ole loppua, minkä vuoksi _solitudo_ on minulle mieluisampi kuin
toveriseura. Luvattua työtä ei meillä enää olekaan, sillä tataarilaiset
ovat hiljakseen, vain pikku joukkoja retkeilee niityillä, mutta niitä
olemme kahdesti lähestyneet niin onnistuneesti, ettei heistä jäänyt
ainoatakaan tappionsa todistajaksi."

— Kylläpä peittosivat heidät! — huudahti Basia riemastuen. — Ei mikään
ammatti ole parempi kuin sotilaan!

"Doroszenkon tataarilaiset (luki Zagloba edelleen) kävisivät
mielellään kimppuumme, mutta se on heille mahdotonta ilman pääjoukon
myötävaikutusta. Vangit tunnustavat, ettei mistään ole tulossa mitään
suuria joukkoja, ja niin luulen minäkin, sillä jos jotakin olisi
tekeillä, niin ne olisivat jo ilmestyneet, koska ruoho on jo viikon
ajan vihannoinut ja hevosilla on siis laidunta. Notkelmissa on siellä
täällä vielä jonkin verran lunta, mutta ylempi aro on viheriä, ja
lämmin tuuli puhaltaa, minkä johdosta hevoset alkavat laiskistua, ja se
on selvä kevään _signum_. Olen jo anonut lomaa, odotan sitä joka päivä,
ja heti sen saatuani lähden matkaan... Herra Nowowiejski jää minun
sijastani hoitamaan vartiointia, jossa on niin vähän työtä, että me
olemme Makowieckin kanssa päiväkaudet ajaneet kettuja, huviksemme vain,
sillä eihän niiden turkki ole keväällä minkään arvoinen. Täällä on
paljon kanakurkia, ja palvelijani on ampunut pelikaanin rihlapyssyllä.
Sydämellisesti tervehdän teitä, suutelen sisareni ja samoin neiti
Krzysian kättä sulkeutuen _fortissime_ neiti Krzysian suosioon ja
pyytäen Jumalalta ennen kaikkea sitä, että tapaisin hänet entisellään
ja saisin kuten ennenkin nauttia hänen lohdutustaan. Sanokaa terveiseni
neiti Basialle. Nowowiejski on useita kertoja etsinyt hyvitystä
purkamalla kiukkuaan hulttioitten niskaan, mutta ei vieläkään ole
leppynyt, niin että se ei näytä kyenneen tuottamaan hänelle helpotusta.
Jätän teidät Jumalan ja hänen armollisen varjeluksensa huomaan.

P.S. Olen ostanut läpimatkalla olleilta armeenialaisilta erinomaisen
hyviä kärpännahkoja; ne tuon tuliaisiksi neiti Krzysialle; pikku
heitukallemme taas löytynee turkkilaisia makeisia."

— Syököön herra Michal ne itse, sillä minä en ole mikään pikku lapsi!
— huudahti Basia, jonka posket alkoivat punoittaa kuin äkillisestä
vihastuksesta.

- Etkö siis tahtoisi häntä tavata? Oletko äkäinen hänelle? — kysyi
Zagloba.

Mutta Basia mutisi vain jotakin itsekseen ja vihastui todellakin, kun
ajatteli, miten kevyesti herra Michal suhtautui häneen, mutta yhtä
paljon hän ajatteli kanakurkia ja tuota pelikaania, jotka suuresti
kiinnostivat häntä.

Kirjettä luettaessa oli Krzysia istunut silmät kiinni ja selin valoon,
mikä oli todella onneksi, sillä jos läsnäolijat olisivat nähneet hänen
kasvonsa, niin he olisivat heti huomanneet, että jotakin tavatonta oli
tekeillä. Se, mitä oli tapahtunut kirkossa, ja sitten Wolodyjowskin
kirje oli hänelle kuin kaksi ukkosen iskua. Ihana uni oli haihtunut,
ja siitä hetkestä lähtien hän oli joutunut katsomaan silmästä
silmään todellisuutta, joka oli niin raskas kuin onnettomuus. Hän ei
kyennyt heti kokoamaan ajatuksiaan, ja vain epäselvät, epämääräiset
tunteet temmelsivät hänen sydämessään. Wolodyjowski kirjeineen ja
saapumistiedoituksineen ja kärpännahkoineen näytti hänestä niin
mitättömältä, että oli suorastaan vastenmielinen. Sensijaan ei Ketling
ollut hänelle milloinkaan ollut rakkaampi kuin nyt. Kallis oli Ketling
hänelle hänen ajatuksissaan, kalliit hänen sanansa, hänen rakkaat
kasvonsa, kallis hänen murheensa. Ja nyt oli jätettävä tuo rakkaus,
tuo jumaloitu, tuo mies, jota sydän kiihkeästi halusi ja jota kohti
kädet kurottuivat; oli jätettävä rakastettu mies epätoivoon, ikuiseen
murheeseen, syvästi loukattuna, ja annettava sielunsa ja ruumiinsa
toiselle, jota suorastaan vihasi juuri sen tähden, että hän oli toinen.

— En voi, en voi! — huusi Krzysia sydämessään.

Hän tunsi samaa kuin tuntee vanki, jonka kädet sidotaan, mutta hänhän
oli itse sitonut itsensä, sillä olisihan hän voinut aikanaan sanoa
Wolodyjowskille voivansa olla hänen sisarensa, mutta ei enempää.

Hän muisti tuon otetun ja takaisin annetun suudelman ja hän häpesi
ja halveksi itseään. Rakastiko hän silloin Wolodyjowskia? Ei! Hänen
sydämessään ei ollut rakkautta, oli vain sääliä ja sen lisäksi
uteliaisuutta ja jonninjoutavaa lörpötystä, joka esiintyi sisarellisen
myötätunnon varjolla.

Nyt vasta hän ymmärsi, että suuren rakkauden aiheuttama suudelma ja
veren vietistä johtunut suudelma ovat yhtä erilaisia kuin enkeli ja
paholainen. Halveksumisen ohella sai viha vallan Krzysian mielessä ja
se kohdistui myös Wolodyjowskiin. Myös Wolodyjowski oli syyllinen,
miksi siis kaiken katumuksen ja tunnonvaivojen ja pettymyksen piti
tulla vain hänen, Krzysian, osaksi? Miksi ei Wolodyjowskinkin pitäisi
maistaa tätä karvasta palaa? Eikö Krzysialla ole oikeus sanoa hänelle,
kun hän tulee takaisin:

— Minä erehdyin... pidin teitä kohtaan tuntemaani sääliä rakkautena;
tekin erehdyitte; jättäkää minut nyt niinkuin minäkin jätän teidät!...

Mutta yht'äkkiä hän rupesi pelkäämään julmistuneen miehen kostoa,
ei omasta puolestaan, vaan ajatellen rakastettuansa, jota tuo kosto
helposti voisi kohdata. Mielikuvituksessaan hän näki Ketlingin ryhtyvän
taisteluun tuon verrattoman miekkailijan kanssa ja kaatuvan niinkuin
kaatuu kukka viikatteen katkaisemana; näki hänen verensä, hänen
kalvenneet kasvonsa, hänen ainaiseksi sulkeutuneet silmänsä, eikä hänen
kärsimyksillään enää ollut mitään rajoja.

Hän nousi kiireesti ja meni omaan huoneeseensa päästäkseen pois
ihmisten näkyvistä, päästäkseen kuulemasta puheita Wolodyjowskista ja
hänen kohdakkoin tapahtuvasta paluustaan. Hänen sydämessään sai vallan
yhä suurempi katkeruus pientä ritaria kohtaan.

Mutta tunnonvaivat ja suru seurasivat häntä; ne eivät luopuneet hänestä
rukouksenkaan ajaksi; ne istuutuivat hänen vuoteelleen, kun hän kävi
siihen aivan nääntyneenä, ja alkoivat puhella hänelle:

— Missä hän on? — kysyi murhe. — Katso, hän ei ole vieläkään palannut
kotiin; hän kulkee yön pimeydessä väännellen käsiään. Sinä soisit
hänelle taivaan riemun, olisit valmis antamaan hänen puolestaan
sydänveresi, mutta oletkin myrkyttänyt hänen elämänsä, iskenyt puukon
hänen sydämeensä...

— Jos sinussa ei olisi veikisteleväisyyttä ja halua hurmata jokainen,
jonka kohtaat, — puhui omatunto soimaten, — niin kaikki voisi olla
toisin, mutta nyt jää osaksesi ainoastaan epätoivo. Sinun syysi! Sinä
olet suuresti syyllinen! Asiaa ei voi enää auttaa, ei ole sinulla enää
mitään pelastusta, on vain häpeä ja tuska ja kyynelet...

— Miten hän polvistuikaan kirkossa eteesi! — sanoi taas suru. — On
ihmeellistä, ettei sydämesi haljennut, kun hän katsoi silmiisi ja pyysi
säälimään. Olisi ollut paikallaan sääliä ventovierastakin, kuinka ei
sitten häntä, lemmittyä, armainta! Jumala häntä lohduttakoon!

— Jos et olisi niin kevytmielinen, niin tämä armain olisi voinut lähteä
sieltä riemumielin, — puhui taas omatunto, — ja sinä olisit voinut
heittäytyä hänen syliinsä hänen omanaan, hänen vaimonaan...

— Ja olla ikuisesti hänen kanssaan! — lisäsi suru.

Mutta omatunto sanoi:

— Sinun syysi!

Ja suru:

— Itke, Krzysia!

Mutta omatunto sanoi taas:

— Sillä et syytäsi sovita!

Taas sanoi suru:

— Tee mitä tahdot, mutta lohduta häntä.

— Wolodyjowski surmaa hänet! — sanoivat heti tunnonvaivat.

Kylmä hiki valui pitkin Krzysian ruumista ja hän nousi istumaan
vuoteessaan. Kirkas kuutamo valaisi huonetta, joka sen kalpeassa
valaistuksessa näytti omituiselta ja peloittavalta.

— Mitä tämä on? — ajatteli Krzysia. — Tuolla nukkuu Basia, näen hänet,
sillä kuu paistaa hänen kasvoihinsa, mutta en tiedä, milloin hän on
tullut, milloin riisuutunut ja käynyt vuoteeseen. En ole nukkunut
hetkeäkään; nähtävästi pääni on aivan sekaisin...

Näin ajatellen hän kävi uudestaan pitkälleen, mutta samassa suru ja
omantunnon soimaukset istuutuivat taas hänen vuoteensa reunalle aivan
kuin kaksi ilmestystä, jotka halunsa mukaan sukelsivat kuun loisteeseen
tai tulivat näkyviin sen hopeaisista pyörteistä.

— En nuku ensinkään tänä yönä! — sanoi Krzysia itsekseen.

Ja hän alkoi ajatella Ketlingiä, mutta kärsimykset yhä lisääntyivät.

Yht'äkkiä yön hiljaisuudessa kuului Basian valittava ääni:

— Krzysia!

— Etkö nukukaan?

— Näin unta, että joku turkkilainen ampui herra Michalin nuolella
— herra Jumala, se oli kauhea uni! Ihan kuume minua puistattaa.
Rukoilkaamme, että Jumala torjuisi onnettomuuden!

Salaman nopeudella välähti Krzysian mielessä ajatus: "Kunpa joku
ampuisi hänet kuoliaaksi!" Mutta samalla valtasi hänet vihastus
itseensä. Hän olisi tarvinnut suorastaan yli-inhimillisiä voimia
voidakseen rukoilla sillä hetkellä Wolodyjowskin onnellista paluuta,
mutta hän vastasi kuitenkin:

— Hyvä on, Basia!

Sitten he kumpikin nousivat vuoteestaan ja asettuen paljain polvin
kuutamon valaisemalle lattialle alkoivat lukea rukousta. Heidän äänensä
yhtyivät toisiinsa vuoroin voimistuen, vuoroin hiljentyen; olisi voinut
luulla huonetta luostarikammioksi, jossa kaksi valkeata nunnaa luki
yöllä rukouksia.




XV.


Seuraavana aamuna Krzysia oli jo rauhallisempi sillä sokkeloisista
teistä ja poluista hän oli valinnut sen, joka oli vaikein, mutta vei
varmasti perille Sille astuttuaan hän ainakin tiesi, mihin pääsisi
Mutta ennen kaikkea hän oli päättänyt tavata Ketlingiä ja puhua hänen
kanssaan viimeisen kerran suojellakseen häntä kaikilta vaaroilta. Se
ei ollut helppo tehtävä, sillä useina seuraavina päivinä Ketling oli
poissa eikä palannut yöksikään.

Krzysia alkoi nousta päivän koittaessa ja käydä lähellä olevassa
dominikaanien kirkossa sima toivossa, että kohtaa hänet jonakin
varhaisena aamuhetkenä ja saa puhella hänen kanssaan ilman todistajia.

Muutaman päivän kuluttua hän kohtasikin Ketlingin ovella. Nähtyään
Krzysian Ketling otti hatun päästään, painoi ääneti päänsä alas
ja seisoi liikkumattomana; hänen kasvonsa olivat valvomisesta ja
kärsimyksistä riutuneet, silmät kuopalla, ohimoilla kellertäviä
läikkiä; hänen kaunis hipiänsä oli muuttunut vahankaltaiseksi, ja hän
oli kuin kaunis kukkanen, joka on alkanut kuihtua.

Krzysian sydän oli pakahtua, kun hän näki tämän, ja vaikka jokainen
ratkaiseva askel vaati häneltä suuria ponnistuksia, sillä hän oli
luonteeltaan arka, niin hän kuitenkin ensimmäisenä ojensi kätensä ja
sanoi:

— Jumala teitä lohduttakoon ja antakoon unohdusta!

Ketling tarttui hänen käteensä, painoi sen hehkuvaa otsaansa vastaan ja
sitten huulilleen suudellen sitä kauan ja kaikin voimin. Viimein hän
sanoi äänellä, joka oli täynnä kuoleman tuskaa ja päättäväisyyttä:

— Minua varten ei ole olemassa lohdutusta eikä unohdusta!...

Oli hetki, jolloin Krzysia tarvitsi kaiken itsehillintäkykynsä
voidakseen olla heittäytymättä hänen kaulaansa ja huudahtamatta:
"Rakastan sinua yli kaiken! Ota minut!" Hän tunsi, että jos hän
purskahtaa itkuun, niin hän tekee noin. Pitkän ajan hän seisoi
Ketlingin edessä äänettömänä taistellen kyyneleitään vastaan. Viimein
hän sai hillityksi itsensä ja alkoi puhua rauhallisesti, vaikka hyvin
nopeasti, sillä hänen hengityksensä pyrki salpautumaan:

— Kenties teitä jonkin verran lohduttaa se, kun sanon, etten tule
olemaan kenenkään oma... Menen luostariin ristikon taakse... Älkää
koskaan tuomitko minua pahoin, sillä olen muutenkin jo onneton!
Luvatkaa minulle, ettette kerro kenellekään rakkaudestanne minuun...
ettette tunnusta... ettette ilmaise ystävälle ettekä sukulaiselle sitä,
mitä on tapahtunut. Se on minun viimeinen pyyntöni. Tulee aika, jolloin
saatte tietää, minkätähden olen tämän tehnyt... Mutta olkaa silloinkin
jalomielinen. Nyt en sano enempää, sillä surultani suorastaan en voi.
Luvatkaa minulle se, se lohduttaa minua, muuten kuolen!

— Lupaan ja vannon! — vastasi Ketling.

— Jumala sen teille palkitkoon! Kiitän teitä sydämestäni! Mutta
olkaa tyyni ihmisten seurassa, ettei kukaan arvaisi mitään. Minun on
lähdettävä. Te olette niin hyvä, etten osaa sitä sanoa. Tästälähin
emme enää tapaa toisiamme kahden kesken, vaan ainoastaan muitten
läsnäollessa. Sanokaa minulle vielä kerran, ettette ole vihainen
minulle... Sillä tuska on eri asia ja vihan tunteminen eri asia...
Luovutatte minut Jumalalle ettekä kenellekään muulle... muistakaa se!

Ketling tahtoi sanoa jotakin, mutta hän oli kärsinyt niin
määrättömästi, että hänen huuliltaan lähti vain epäselvä, huokauksen
kaltainen äännähdys. Sitten hän kosketti sormillaan Krzysian ohimoja ja
piti käsiään jonkin aikaa siinä aivan kuin merkiksi, että antaa hänelle
anteeksi ja siunaa häntä.

Sitten he erosivat; Krzysia meni kirkkoon, mutta Ketling lähti
uudestaan kadulle ja koetti olla tapaamatta ketään tuttua hotellissa.

Krzysia tuli kotiin vasta puolenpäivän aikaan ja tapasi silloin siellä
huomattavan vieraan: se oli varakansleri, pappi Olszowski. Hän oli
aivan odottamatta saapunut vierailulle Zagloban luo haluten, kuten
hän itse sanoi, tulla tuntemaan niin kuulun ritarin, "jonka sotaiset
urotyöt ovat esikuvana ja äly johtotähtenä koko tämän jalon valtakunnan
ritaristolle".

Zagloba oli kylläkin hyvin hämmästynyt, mutta myös erittäin tyytyväinen
siihen, että näin suuri kunnia tuli hänen osakseen naisten nähden;
hän oli hyvin touhuissaan, punoitti ja hikoili, mutta koetti samalla
näyttää pöytämestarin rouvalle, että oli tottunut tuollaisiin maan
ylhäisimpien arvohenkilöitten vierailuihin eikä ole niistä milläänkään.

Kun Krzysia oli esitetty prelaatille ja suudellut nöyrästi tämän
kättä, niin hän istuutui Basian viereen iloissaan siitä, ettei kukaan
huomannut hänen; kasvoistaan äskeisten mielenliikutusten jälkiä.

Sillävälin sirotteli varakansleri Zagloballe kohteliaisuuksia niin
ylenpalttisesti ja niin vaivattomasti, että tuntui, kuin hänellä olisi
ollut niitä ehtymätön varasto sinipunervissa, röyhelöillä koristetuissa
hihoissaan.

— Älkää luulko, — puhui hän, — että minut on saattanut tänne tulemaan
vain uteliaisuus, jotta näkisin ritaristomme ensimmäisen miehen, sillä
vaikka käyntini on tietenkin asiaankuuluva kunnianosoitus sankarille,
niin lisäksi siellä, missä miehuuden ohella asustaa kokemus ja terävä
äly, ihmiset käyvät toivioretkillä myös saadakseen siitä itselleen
hyötyä.

— Kokemusta, — sanoi Zagloba vaatimattomasti, — on pakostakin
kertynyt iän mukana varsinkin sotatoimissa, ja kenties juuri siksi
herra Koniecpolski vainaja, lipunkantajan isä, aikoinaan kysyi
minulta neuvoa, samoin myös herra Mikolaj Potocki ja ruhtinas Jeremi
Wiśniowiecki ja herra Sapieha ja herra Czarniecki, mutta Odysseun
nimestä olen aina vaatimattomuuteni tähden kieltäytynyt.

— Mutta kuitenkin se nimi on niin liittynyt teidän nimeenne, että moni
useinkaan ei mainitse todellista nimeänne, vaan sanoo vain "meidän
Odysseumme", ja kaikki tietävät heti, ketä puhuja tarkoitti. Nykyisinä
vaikeina murrosaikoina, kun niin moni epäröi mielessään eikä tiedä,
kenen puoleen kääntyisi, kehen luottaisi, minä sanoin itsekseni:
"Minä lähden! Kysyn mielipidettä, pääsen epävarmuudesta, saan selvän
neuvon." Arvaatte, että on puhe piakkoin tapahtuvasta vaalista,
jolloin jokainen _censura candidatorum_ on jollakin lailla hyväksi,
ennen kaikkea tietenkin sellainen, joka lähtee teidän huuliltanne.
Olen jo kuullut ritariston keskuudessa innostuneesti toisteltavan,
että te ette tahtoisi nähdä noita muukalaisia, jotka pyrkivät
loistavalle valtaistuimellemme. Vaasa-suvun suonissa (niin kuulutte
sanoneen) virtaili Jagiellon verta, eikä heitä senvuoksi voitu pitää
muukalaisina, mutta nämä muukalaiset (niin kerrotaan teidän sanoneen)
eivät tunne vanhoja puolalaisia tapojamme eivätkä osaa pitää arvossa
vapauksiamme, ja siitä voi helposti olla seurauksena _absolutum
dominium_. Tunnustan teille, että ne ovat syviä sanoja, mutta suokaa
anteeksi jos kysyn, oletteko todellakin näin sanonut vai paneeko
_opinio publica_ tavallisuuden mukaan kaikki syvät mietelmät ensi
sijassa teidän nimiinne.

— Nämä naiset olkoot todistajina, — vastasi Zagloba, — ja vaikka
keskustelun aihe ei ole heille sovelias, niin puhukoot, koska
kaitselmus tutkimattomassa viisaudessaan on antanut heille puheenlahjan
samoin kuin meillekin.

Varakansleri katsahti vaistomaisesti rouva Makowieckaan ja sitten
kahteen neitoon, jotka nojasivat toisiinsa.

Syntyi hetken hiljaisuus.

Yht'äkkiä kajahti Basian hopeanheleä ääni:

— Minä en ole kuullut!

Sitten Basia tuli hyvin hämilleen ja punastui korviaan myöten, etenkin
kun Zagloba heti sanoi:

— Suokaa anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne! Hän on nuori ja
senvuoksi huikentelevainen. _Quod attinet_ ehdokkaita, niin olen
useasti sanonut, että nuo ulkomaalaiset saattavat vaaraan puolalaisen
vapauden.

— Minäkin pelkään sitä, — vastasi pappi Olszowski. — Mutta jos
tahtoisimme valita jonkun Piastin, omaa vertamme, luun meidän
luustamme, niin sanokaahan, mihin suuntaan on sydämemme kääntyminen?
Kasteja koskeva ajatuksenne sinänsä on suuri ajatus ja leviää kuin palo
yli maan, sillä kuulen kaikkialla paikallisilla valtiopäivillä, missä
vain ei ole lahjomista harjoitettu, huudettavan yhteen ääneen: Piast!
Piast!

— Aivan oikein, aivan oikein! — keskeytti Zagloba.

— Kuitenkin, — jatkoi varakansleri, — on helpompi huutaa Piastia kuin
löytää mieluinen, niin että älkää kummeksiko, jos kysyn: kuka teillä on
ollut mielessä?

— Kuka on ollut mielessäni? — toisti Zagloba hieman huolestuneena.

Hän työnsi pitkälle alahuulensa ja rypisti kulmiaan. Vaikeata oli
hänen löytää heti sopiva vastaus, sillä tähän saakka hänellä ei ollut
ollut mielessä ketään eikä hänellä yleensä edes ollut ollut niitä
ajatuksiakaan, jotka ovela varakansleri oli lausunut hänen laskuunsa.
Muuten hän näki itsekin ja ymmärsi, että varakansleri koetti vetää
häntä jollekin puolelle, mutta hän salli tahallaan sen tapahtua, sillä
se oli hänelle sangen mairittelevaa.

— Olen puhunut vain _in principio_, että me tarvitsemme Piastin, —
vastasi hän viimein, — mutta en ole tähän saakka kylläkään nimennyt
ketään.

— Olen kuullut ruhtinas Boguslaw Radziwillin kunnianhimoisista
aikeista, — murahti pappi Olszowski aivan kuin itsekseen.

— Niin kauan kuin henki kulkee sieraimistani, niin kauan kuin on
pisarakaan verta rinnassani, — huudahti Zagloba hyvin vakuuttavasti, —
ei niistä tule mitään! En tahtoisi elää kansan keskuudessa, joka niin
häpäisisi itsensä, että valitsisi kuninkaakseen Juudas petturin!

— Noin ei puhu ainoastaan järki, vaan myös kansalaiskunto! — murahti
taas varakansleri.

— Ahaa! — ajatteli Zagloba. — Sinä tahdot vetää minua nenästä, mutta
minäpä vedän sinua.

Olszowski jatkoi:

— Minne suuntautuukaan matkasi, runneltu laiva, isänmaani! Mitkä
myrskyt, mitkä karit sinua odottavatkaan? Pahoin käy, todellakin, jos
ohjaajaksesi tulee muukalainen, mutta nähtävästi on niin oleva, sillä
omien poikiesi joukossa ei ole kykenevää!

Hän levitti valkoiset kätensä, joita koristivat välkkyvät
hohtokivisormukset, ja painaen alas päänsä sanoi alistuen:

— Siispä Condé, Lothringilainen tai Neuburgin ruhtinas?... Ei ole muuta
neuvoa?

— Mahdotonta! Piast! — vastasi Zagloba.

— Kuka? — kysyi pappi. Syntyi äänettömyys.

Sitten rupesi varakansleri taas puhumaan:

— Onko ketään, johon kaikki tyytyisivät? Missä on sellainen, joka olisi
niin mieluinen koko ritaristolle, ettei kukaan uskaltaisi napista hänen
vaaliaan vastaan?... Oli yksi sellainen, suurin, ansiokkain, jalo
ritari, jonka kunnia säteili kuin aurinko... oli sellainen...

— Ruhtinas Jeremi Wiśniowiecki! — keskeytti Zagloba.

— Niin! Mutta hän on haudassa...

— Hänen poikansa elää! — vastasi Zagloba. Varakansleri siristi silmänsä
ja istui jonkin aikaa ääneti. Yht'äkkiä hän nosti päänsä, katsoi
Zaglobaan ja alkoi puhua hitaasti:

— Kiitän Jumalaa, joka nostatti mieleeni ajatuksen tulla tekemään
tuttavuutta teidän kanssanne. Niin, elossa on suuren Jeremin poika,
nuori ja toiveita täynnä oleva ruhtinas, jolle valtiomme on yhä vielä
velkaa. Mutta äärettömän suuresta omaisuudestaan hänellä ei ole
jäljellä enää mitään, kunnia on hänen ainoana perintönään. Nykyisenä
turmeluksen aikana, jolloin kukin kääntää silmänsä vain sinne, missä
kulta on niitä puoleensa vetämässä, — kuka mainitsee hänen nimensä,
kenellä on rohkeutta nimetä hänet ehdokkaana? Te? Niinpä kyllä! Mutta
onko sellaisia paljon? Ei ole kumma, että se, jonka elämä on kulunut
sankariteoissa kaikilla taistelukentillä, uskaltaa vaalitanterellakin
kuuluttaa sen kunniaa, jolle kunnia on tuleva... Mutta seuraavatko muut
häntä?...

Varakansleri vaipui ajatuksiinsa, mutta kohotti sitten katseensa ja
jatkoi:

— Jumala on kaikkia muita voimallisempi. Kuka tietää, mitä hän on
päättänyt? Kuka sen tietää? Kun ajattelen, miten koko ritaristo uskoo
ja luottaa teihin, niin huomaan ihmeekseni eräänlaisen toivon saavan
sijaa rinnassani. Sanokaa suoraan, onko teille koskaan mikään ollut
mahdotonta?

— Ei koskaan! — sanoi Zagloba vakuuttavasti.

— Ei kuitenkaan pidä esittää tätä ehdokasta heti liian pontevasti.
Tottukoot ihmisten korvat ensin hänen nimeensä, mutta älköön se
näyttäkö vastustajista liian peloittavalta; naurakoot mieluummin
ja pilkatkoot, niin eivät rakenna ylen suuria esteitä... Kenties
Jumala suo hänen pääsevän voitolle, kun eri puolueet tekevät tyhjiksi
toistensa pyrkimykset... Valmistakaa te hänelle vähitellen tietä
älkääkä jättäkö työtä sikseen, sillä hän on teidän ehdokkaanne, teidän
älynne ja kokemuksenne arvoinen... Jumala teitä siunatkoon niissä
puuhissanne...

— Saanko otaksua, — kysyi Zagloba, — että teidän korkea-arvoisuutenne
on niinikään ajatellut ruhtinas Michalia!

Varakansleri otti hihastaan pikku kirjan, jonka kannessa oli suurilla
mustilla kirjaimilla otsake: _Censura candidatorum_, ja sanoi:

— Lukekaa! Vastatkoon tämä kirjoitus puolestani.

Sen sanottuaan varakansleri alkoi tehdä lähtöä, mutta Zagloba tarttui
hänen käteensä ja sanoi:

— Sallikaa, teidän korkea-arvoisuutenne, minun vielä vastata teille.
Ensiksikin kiitän Jumalaa siitä, että pieni sinetti on sellaisissa
käsissä, jotka osaavat pehmittää ihmiset vahaksi.

— Kuinka niin?-kysyi varakansleri ihmeissään.

— Toiseksi sanon edeltäpäin teidän korkea-arvoisuudellenne, että
ruhtinas Michalin ehdokkuus on hyvin lähellä sydäntäni, sillä tunsin
ja rakastin hänen isäänsä ja taistelin hänen johdollaan ystävineni,
jotka myös sydämestään riemastuvat ajatuksesta, että voivat osoittaa
pojalle sitä rakkautta, jota tunsivat suurta isää kohtaan. Senvuoksi
tartunkin tähän ehdokkuuteen molemmin käsin ja jo tänään puhun herra
aatelismarsalkka Krzyckin kanssa, joka on sangen ylhäinen mies ja
minun tuttuni ja joka nauttii suurta arvoa aatelin keskuudessa, sillä
vaikeata on olla rakastamatta häntä. Molemmat teemme sitten voitavamme
ja Jumalan avulla saamme jotakin toimeenkin.

— Enkelit teitä ohjatkoot, — sanoi pappi. — Jos asia on näin, niin
muuta ei tarvitakaan.

— Sallikaa, teidän korkea-arvoisuutenne, minun sanoa vielä eräs asia.
Älkää ajatelko mielessänne, teidän korkea-arvoisuutenne, näin: "Iskin
häneen omat toiveeni, puhelin hänelle sillä tavoin, että muka hänen
oma järkensä _invenit_ ruhtinas Michalin ehdokkuuden, lyhyesti sanoen
vedin hölmöä nenästä, minne halusin..." Teidän korkea-arvoisuutenne!
Kannatan ruhtinas Michalia sen tähden, että hän on lähellä sydäntäni, —
siinä se!... Ja että teidän korkea-arvoisuutenne, kuten näen, on myös
sillä kannalla, — siinä se!... Kannatan häntä ruhtinaan lesken tähden,
ystävieni tähden, sen luottamuksen tähden, mikä on mielessäni sitä
älyä kohtaan (tässä Zagloba kumarsi), josta tämä Minerva on syntynyt,
mutta en sen takia, että olisin antanut puheitten vaikuttaa itseeni
aivan kuin pikku lapseen, sillä tämä on oma keksintöni; lopuksi en sen
tähden, että olisin hölmö, niin että kun joku viisas sanoo minulle
jotakin viisasta, niin vanha Zagloba heti sanoo: kannatan!

Hän kumarsi vielä kerran ja vaikeni. Kansleri tuli alussa aika lailla
hämilleen, mutta nähtyään, että aatelismies oli perin hyvällä tuulella
ja että asia oli kääntymässä toivottuun suuntaan, hän alkoi nauraa
sydämellisesti, tarttui päähänsä ja toisteli:

— Odysseus, toden totta, Odysseus! Hyvä veli, ken tahtoo tehdä hyvää,
sen on monella tavalla kieräiltävä ihmisille, mutta teidän kanssanne,
sen huomaan, pitää mennä suoraan asian ytimeen. Te miellytätte minua
suuresti!

- Niinkuin minua ruhtinas Michal!

— Suokoon Jumala teille terveyttä! Haa, minut voitettiin, mutta minä
olen iloinen! Sukkela vekkuli on teidän täytynyt olla nuoruudestanne
asti... Tämä hohtokivisormus saanee jäädä muistoksi meidän
_colloquium'istamme_...

Siihen sanoi Zagloba:

— Jääköön tämä hohtokivisormus paikoilleen...

— Ottakaa se minun mielikseni...

— Se on aivan mahdotonta! Ehkä joskus toiste... myöhemmin... vaalin
jälkeen...

Varakansleri ymmärsi eikä tyrkyttänyt enempää, mutta poistui kuitenkin
kasvot säteilevinä.

Zagloba saattoi hänet portille ja mutisi takaisin tullessaan:

— Haa, annoinpa hänelle opetuksen! Ovela kohtasi ovelan... Mutta kunnia
se on! Nyt rupeaa arvohenkilöitä kilvan ajelemaan tämän portin eteen...
Olisipa hauska tietää, mitä naikkoset ajattelevat.

Naiset olivat todella täynnä ihmettelyä, ja Zagloba kasvoi varsinkin
rouva Makowieckan silmissä ihan kattoon asti. Tuskin oli Zagloba tullut
sisälle, kun pöytämestarin rouva huusi innostuneena:

— Te olette voittanut Salomon viisaudessa! Zagloba oli hyvin iloinen:

— Kenet sanotte minun voittaneen? Odottakaahan: saatte nähdä täällä
sekä hetmaneja että piispoja että senaattoreja; tulee olemaan aika työ
pyrkiessä heistä eroon; kenties pitää piiloutua vuodeverhojen taakse...

Heidän keskustelunsa katkaisi Ketlingin saapuminen.

— Ketling, tahdotko puoltolauseen? — huudahti Zagloba yhä oman
suuruutensa hurmassa.

— En, — vastasi ritari surullisena, — sillä minun on taas lähdettävä
matkalle pitkäksi aikaa.

Zagloba katsoi häneen tarkemmin.

— Miksi olet kuin puulla päähän lyöty?

— Juuri siksi, että minun on lähdettävä.

— Minne?

— Olen saanut kirjeitä Skotlannista, isäni ja minun vanhoilta
ystäviltä. Asiani vaativat minua menemään sinne välttämättömästi,
kenties pitkäksi aikaa... Ikävä on minun erota teistä, mutta — täytyy!

Zagloba astui keskelle huonetta, katsoi rouva Makowieckaan ja sitten
neitoihin ja kysyi:

— Kuulitteko? Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen!




XVI.


Vaikka Zagloba hämmästyi kuullessaan uutisen Ketlingin lähdöstä, niin
hänen mieleensä ei tullut pienimpiäkään epäluuloja, sillä olihan
helppoa otaksua, että Kaarle II oli muistanut Ketlingien suvun
melskeisenä aikana hallitsijalle tekemät palvelukset ja tahtoi osoittaa
kiitollisuuttaan tämän suvun viimeiselle jälkeläiselle. Kummallisempaa
olisi ollut, jos asia ei olisi ollut näin. Lisäksi vielä Ketling näytti
Zagloballe joitakin "merentakaisia" kirjeitä ja sai niillä Zagloban
lopullisesti vakuutetuksi.

Tämä lähtö teki kuitenkin tyhjiksi vanhan aatelismiehen suunnitelmat
ja sai hänet levottomana ajattelemaan, miten käy. Wolodyjowski saattoi
kirjeestään päättäen palata millä hetkellä hyvänsä.

— Aron tuulet ovat puhaltaneet pois viimeisetkin jäännökset hänen
surustaan (ajatteli Zagloba). Hän palaa uljaampana miehenä kuin lähti,
ja koska hänessä aina on ollut vetoa Krzysiaan, niin hän on heti valmis
kosimaan... Ja sitten?... Sitten Krzysia antaa myöntävän vastauksen,
sillä kuinka hän voisi toisin vastata sellaiselle ritarille ja samalla
rouva Makowieckan veljelle, ja armas pikku heitukka raukka jää syrjään.

Vanhoille ihmisille ominaisella itsepintaisuudella Zagloba päätti
välttämättömästi toimittaa Basian ja pienen ritarin naimisiin keskenään.

Siinä eivät auttaneet loppujen lopuksi ollenkaan Skrzetuskin
varoittelut eivätkä ne näkökohdat, joita hän itse keksi tavan takaa.
Toisinaan hän päätti olla todellakin sekaantumatta enää mihinkään,
mutta palasi sitten taas sitä innokkaammin ajatukseen, että hän
yhdistää tuon parin. Hän tuumi päiväkausia, miten järjestäisi asian;
teki suunnitelmia, koetti keksiä ovelia keinoja. Hän innostui asiaan
siinä määrin, että kun hän luuli keksineensä sopivan keinon, niin hän
huusi kuuluvasti, aivan kuin asia jo olisi saatettu loppuun:

— Jumala teitä siunatkoon!

Mutta nyt hän näki toiveittensa miltei rauenneen. Ei ollut muuta
neuvoa kuin luopua kaikista ponnisteluista ja jättää tulevat asiat
Jumalan huomaan, sillä sekin vähäinen toivo, että Ketling ottaisi ennen
lähtöään ratkaisevan askelen Krzysiaan nähden, haihtui pian Zagloban
mielestä. Suruissaan ja uteliaisuudesta hän päätti tiedustaa asioita
nuorelta ritarilta, kysyä lähtöajasta ja tiedustella sitäkin, mitä hän
aikoi tehdä ennen lähtöään.

Kutsuttuaan Ketlingin keskustelemaan kanssaan hän sanoi hyvin
murheellisen näköisenä:

— Vaikea asia! Jokainen ymmärtää itse parhaiten, mitä hänen on tehtävä,
enkä senvuoksi rupeakaan pyytelemään, että jäisit tänne, mutta
tahtoisin ainakin jotakin tietää paluustasi...

— Voinko minä arvata, mikä minua siellä odottaa, jonne olen lähdössä,
— vastasi Ketling, — millaiset asiat ja vaiheet?... Palaan joskus, jos
voin; jään sinne ainaiseksi, jos on pakko.

— Saat nähdä, että sydämesi vetää sinua meidän luoksemme.

— Soisin, että hautani olisi täällä, ei missään muualla kuin tässä
maassa, joka on antanut minulle kaikki, mitä on voinut.

— Näetkö nyt? Muissa maissa jää muukalainen kuolemaansa asti
lapsipuoleksi, mutta meidän äitimme avaa heti sylinsä ja hoivaa kuin
omaa lastaan.

— Se on totinen tosi! Voi, jos vain voisin... Sillä kaikkea muuta voi
vanhassa isänmaassani tulla osakseni, mutta onnea ei ollenkaan.

— Haa! Sanoinhan sinulle: vakiinnu, mene naimisiin! Mutta sinä et
tahtonut kuunnella. Jos olisit naimisissa, niin vaikka lähtisitkin
matkalle, olisi sinun kuitenkin palattava, paitsi jos tahtoisit
kuljettaa vaimosikin yli myrskyävän meren, jota en luule. Minä neuvoin
sinua, mutta mitäs, sinä et ottanut kuuleviin korviin!

Zagloba alkoi tämän sanottuaan katsella tarkkaavasti Ketlingin kasvoja
odottaen ilmeisesti joitakin selittelyjä tämän puolelta, mutta Ketling
oli vaiti, painoi vain päänsä alas ja kiinnitti katseensa lattiaan.

— Mitäs sinä sanot siihen? Häh? — sanoi Zagloba hetken kuluttua.

— Ei ole ollut siihen minkäänlaista tilaisuutta, — vastasi nuori ritari
hitaasti.

Zagloba alkoi kävellä huoneessa, pysähtyi sitten Ketlingin eteen, pani
kätensä selän taakse ja sanoi:

— Mutta minä sanon sinulle, että on ollut! Jos ei ole ollut, niin
käyköön niin, etten tästä päivästä lähtien enää koskaan vyötä tätä
mahaani tällä vyöllä. Krzysia on ystäväsi!

— Jos Jumala suo, niin pysyykin sellaisena, vaikka meri erottaa meidät
toisistamme.

— Mitä sitten?

— Ei mitään sen enempää! Ei sen enempää!

— Oletko kysynyt häneltä?

— Antakaa minun olla! Olen muutenkin pahoillani, kun minun on
lähdettävä.

— Ketling! Tahdotko, että minä kysyn häneltä vielä, kun on aikaa?

Ketling ajatteli, että jos Krzysia niin suuresti toivoi heidän
tunteittensa jäävän salaisuudeksi, niin hän kenties on iloissaan, kun
tarjoutuu tilaisuus kieltää ne avoimesti. Sentähden hän sanoi:

— Vakuutan teille, ettei asiasta tullut mitään, ja olen sen lisäksi
varma, että olen tehnyt voitavani hävittääkseni mielestäni tuon
mieltymyksen, mutta jos luulette ihmettä mahdolliseksi, niin kysykää!

— Ahaa! Jos sinä olet hävittänyt sen mielestäsi, — sanoi Zagloba
jossakin määrin katkerasti, — niin silloin ei todellakaan ole mitään
tehtävää. Salli vain sanoa, että pidin sinua vähemmän häilyvänä miehenä.

Ketling nousi ja ojentaen kiihkeästi molemmat kätensä ylös sanoi
hänessä harvinaisella tulisuudella:

— Mitä se auttaa minua, jos toivon jotakin noista taivaan tähdistä
omakseni? En minä voi lentää sen luo eikä se voi tulla luokseni!
Onnettomia ovat ne, jotka huokailevat toivoen hopeanhohtoista kuuta
taivaalta omakseen!

Mutta Zagloba suuttui ja alkoi tuhista. Vähään aikaan hän ei kyennyt
edes puhumaankaan ja vasta hillittyään vihastuksensa hän vastasi
katkonaisella äänellä:

- Ystäväni, älä pidä minua hölmönä, ja jos tahdot esittää minulle
asioita, niin puhu niinkuin ihmiselle, joka elää leivällä ja lihalla
eikä villikaalilla... Jos minä nyt rupeaisin huvittelemaan ja sanoisin
sinulle, että minun lakkini on kuu, johon en ulotu kädelläni, niin
kulkisin kalju paljaana ja pakkanen purisi korviani kuin koira... Minä
en taistele sellaisilla perusteilla... Sen vain tiedän, että tuohon
neitoon on tästä vain kolmen huoneen välimatka, että hän syö ja juo;
että kun hän kävelee, niin hänen on liikutettava jalkojaan; että
pakkasessa hänen nenänsä tulee punaiseksi ja että helteessä hänen on
kuuma; että kun hyttynen puree häntä, niin häntä kutkuttaa, ja että
hän on vain siinä suhteessa kuun kaltainen, ettei hänellä ole partaa.
Mutta jos puhuu niinkuin sinä, niin voi yhtä hyvin sanoa, että nauris
on astrologi. Mitä taas Krzysiaan tulee, niin jos et ole koettanut,
jos et ole kysynyt, niin se on sinun asiasi, mutta jos olet saanut
tytön rakastumaan ja nyt matkustat pois sanoen itsellesi "kuu", niin
on rehellisyytesi kuten järkesikin päin seiniä. Niin on asia! Ketling
vastasi:

— Ei maistu minusta suloiselta, vaan päinvastoin katkeralta se ravinto,
jolla itseäni ruokin. Lähden, koska on pakko; en kysy, sillä ei ole
syytä kysyä. Mutta te tuomitsette minua väärin... Jumala näkee, miten
väärin!

— Ketling! Minä tiedän, että sinä olet kelpo mies, mutta en voi
ymmärtää noita tapojanne. Minun aikoinani mentiin tytön luo ja
sanottiin hänelle suoraan vasten kasvoja reippaasti: "Jos tahdot, niin
olkoon yhteinen elämämme tie, mutta jos et tahdo, niin en sinua väkisin
vie!" Ja jokainen tiesi, mihin toimintansa perusti... Jos taas joku
oli nahjus eikä uskaltanut itse puhua, niin hän lähetti puolestaan
suulaamman puhumaan. Tarjouduin puhumaan puolestasi ja tarjoudun
vieläkin. Menen, puhun, tuon sinulle vastauksen, ja sinä sen mukaisesti
joko lähdet tai jäät tänne...

— Minä lähden! Muuta mahdollisuutta ei ole eikä tule!

— Palaat takaisin.

— En! Tehkää minulle se palvelus, ettette enää puhu tästä. Jos
uteliaisuudessanne tahdotte kysyä, niin hyvä on, mutta ei minun
nimessäni...

— Hyväinen aika! Oletko kenties jo kysynyt?

— Ei puhuta siitä! Olkaa niin hyvä!

— Hyvä, puhukaamme ilmasta... Piru vieköön teidät tapoinenne! Niin,
sinun on lähdettävä ja minun sadateltava.

— Jääkää hyvästi!

— Odota! Odota! Vihastukseni menee kohta ohi. Odota, Ketlingini, sillä
minulla on puhuttavaa sinulle. Milloin lähdet?

— Heti, kun saan asiat järjestetyiksi. Tahtoisin odottaa, kunnes
Kuurinmaalta tulee vuokrarahojen neljännes, ja sen talon, jossa
asuimme, myisin mielelläni, jos löytyisi halukas ostaja.

— Ostakoon sen Makowiecki tai Michal. Todellakin, lähdetkö tapaamatta
Michalia?

— Mielelläni tahtoisin tavata hänet.

— Hän saattaa tulla millä hetkellä tahansa! Millä hetkellä tahansa!
Kenties hän taivuttaa sinut ottamaan Krzysian...

Tässä Zagloba keskeytti puheensa, sillä hänet valtasi yht'äkkiä jokin
levottomuuden tunne.

— Koetin mitä parhaimmassa tarkoituksessa valvoa Michalin parasta, —
ajatteli hän, — mutta piru on asettunut häntä vastustamaan; jos tästä
syntyisi hankausta hänen ja Ketlingin välillä, niin parempi on silloin,
että Ketling lähtee...

Zagloba alkoi hieroa kädellään kaljuaan ja sanoi viimein:

— Puhun sinulle sitä ja tätä sulasta hyväntahtoisuudesta sinua
kohtaan. Pidän sinusta niin, että tahdoin pidättää sinut täällä kaikin
keinoin, ja siksi panin Krzysiankin syötiksi... Mutta se tapahtui
pelkästä hyvänsuonnista... Mitäpä minua, vanhaa ukkoa, nämä asiat
liikuttavat!... Ihan totta, se on silkkaa hyvänsuopaisuutta... ei
mitään muuta. En minä harjoita mitään puhemiehen ammattia, ja jos
mieleeni johtuisi kosiskelu, niin kosisin itselleni... Anna minulle
päin turpaa, Ketling... mutta älä ole vihainen...

Ketling syleili Zaglobaa, joka tuli todella liikutetuksi ja käski heti
tuoda ison pullon sanoen:

— Tahtosi johdosta juomme joka päivä, tämmöisen.

He ryyppäsivät, minkä jälkeen Ketling hyvästeli ja poistui. Mutta viini
oli pannut Zagloban mielikuvituksen vilkkaasti toimimaan; hän alkoi
hyvin kiinteästi ajatella Basiaa, Krzysiaa, Wolodyjowskia ja Ketlingiä;
alkoi yhdistellä heitä pareiksi ja siunata. Viimein hänen tuli ikävä
tyttöjä ja hän sanoi itsekseen:

- Menenpä tapaamaan noita kanasia...

Neidot istuivat eteisen toisella puolella olevassa huoneessa ja
ompelivat. Tervehdittyään heitä Zagloba alkoi kävellä huoneessa vetäen
hiukan jalkoja jäljessään, sillä viinin vaikutuksesta ne eivät enää
olleet niin varmat kuin aikaisemmin. Kävellessään hän katseli tyttöjä,
jotka istuivat aivan lähellä toisiaan, niin että Basian vaaleakutrinen
pää miltei nojasi Krzysian tummaan päähän. Basia seurasi häntä
silmillään, mutta Krzysia ompeli niin ahkerasti, että tuskin saattoi
erottaa hänen neulansa nopeita liikkeitä.

— Hm! — äännähti Zagloba.

— Hm! — toisti Basia.

— Älä pilkkaa minua, sillä minä olen vihainen!

— Varmaan katkaisee kaulan! — huudahti Basia ollen pelästyvinään.

— Kil-kal! Kalkattaja! Kieli sinulta pitäisi hakata pois, — senkin...

Sen sanottuaan Zagloba astui neitojen luo, asettui yht'äkkiä seisomaan
kädet puuskassa ja kysyi ilman mitään esipuheita:

— Tahdotko Ketlingin mieheksesi?

— Vaikka viisi kerrassaan! — vastasi heti Basia.

— Ole hiljaa, itikka, en puhu sinulle! Krzysia, minä puhun sinulle.
Tahdotko Ketlingin mieheksesi?

Krzysia kalpeni hieman, vaikka oli aluksi luullut Zagloban kysyvän
Basialta eikä häneltä; sitten hän kohotti vanhaan aatelismieheen
kauniit tummansiniset silmänsä.

— En! — vastasi hän tyynesti.

- No, mutta miksi niin? En! Ainakin se on lyhyesti sanottu! Herranen
aika! Ja miksi sinä et huoli hänestä?

— Koska en huoli kenestäkään.

— Krzychna! Sano sinä se jollekin muulle! — pisti Basia väliin.

— Kuinka avioliitto on tullut niin vastenmieliseksi? — jatkoi Zagloba
kyselyään.

— Ei se ole vastenmielinen, mutta minun mieleni tekee luostariin, —
vastasi Krzysia.

Hänen äänensä kuului niin varmalta ja niin surulliselta, ettei Basia
eikä Zagloba hetkeäkään ajatellut sen olevan pilaa. He hämmästyivät
vain kumpikin niin suuresti, että alkoivat katsoa vuoroin toisiinsa ja
vuoroin Krzysiaan kuin älyttömät.

— Höh? — äänsi ensimmäisenä Zagloba.

— Mieleni tekee luostariin! — toisti Krzysia lempeästi.

Basia katsahti häneen kerran ja toisenkin, kiersi yht'äkkiä kätensä
hänen kaulaansa, painoi rusohuulensa hänen poskeaan vastaan ja alkoi
puhua nopeasti:

— Krzysia, minä rupean itkeä kollottamaan! Sano heti, että tuo on vain
tyhjää suupuhetta, muuten alan itkeä ulista, niin totta kuin Jumala on
taivaassa!






TOINEN OSA




I.


Erottuaan Zaglobasta Ketling meni vielä rouva Makowieckan luo ja
ilmoitti hänelle, että hänen on tärkeitten asiain vuoksi jäätävä
kaupunkiin ja kenties ennen lopullista lähtöään mentävä vielä
muutamaksi viikoksi Kuurinmaalle, minkä vuoksi hän ei voinut
henkilökohtaisesti olla ottamassa vastaan pöytämestarin rouvaa
kaupungin ulkopuolella olevassa talossaan. Hän pyysi kuitenkin
pöytämestarin rouvaa pitämään tuota taloa kuten tähänkin asti omana
asuntonaan ja oleilemaan siinä miehensä ja herra Michalin kanssa
lähestyvän vaalin aikana.

Rouva Makowiecka suostui, koska muuten talo olisi jäänyt tyhjäksi eikä
olisi ollut hyödyksi kenellekään.

Tuon keskustelun jälkeen Ketling katosi eikä näyttäytynyt enää
hotellissa eikä Mokotowin seuduilla, jonne rouva Makowiecka neitojen
kanssa taas oli muuttanut. Mutta vain Krzysia tunsi kipeästi tuon
poissaolon, sillä Zagloban koko huomio oli kiintynyt lähestyvään
vaaliin; Basiaan ja pöytämestarin rouvaan taas oli Krzysian äkillinen
päätös tehnyt niin järkyttävän vaikutuksen, etteivät he voineet mitään
muita asioita ajatellakaan.

Rouva Makowiecka ei kuitenkaan koettanut saada Krzysiaa luopumaan
tuosta askelesta ja epäili, tokko hänen miehensäkään sitä tekisi; sillä
noina aikoina pitivät ihmiset moisten aikeitten vastustamista vääränä
ja Jumalaa kohtaan loukkaavana.

Vain Zagloba kaikesta jumalisuudestaan huolimatta olisi rohjennut
esittää vastalauseensa, jos asia olisi jollakin tavoin kuulunut häneen,
mutta kun hänellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, niin hän oli
hiljaa. Muuten hän oli mielessään tyytyväinenkin siihen, että asiat
järjestyivät siten, ettei Krzysia ollut pikku heitukan ja Wolodyjowskin
välillä. Nyt oli Zagloba vakuutettu siitä, että hänen salaisimmat
toiveensa toteutuvat, ja hän antautui vapaasti vaalitoimintaan,
kävi pääkaupunkiin saapuneitten aatelisten luona tai vietti aikansa
keskusteluissa pappi Olszowskin kanssa, josta hän lopulta oli alkanut
sangen paljon pitää ja jonka uskottu toveri hänestä oli tullut.

Jokaisen tällaisen keskustelutilaisuuden jälkeen hän palasi kotiin
entistä innokkaampana "Piastin" kannattajana ja yhä kiivaampana
muukalaisten vihollisena. Varakanslerin neuvoja noudattaen hän ei
pitänyt vielä paljon ääntä asiasta, mutta ei mennyt päivääkään, ettei
hän olisi voittanut joitakin uusia kannattajia tälle salaiselle
ehdokkaalle. Ja kävi niin, kuin tavallisesti tämmöisissä tapauksissa
käy, asia meni hänelle siinä määrin veriin, että tästä ehdokkuudesta
tuli hänelle Basian ja Wolodyjowskin naittamisen ohella toinen
elämäntehtävä.

Sillävälin vaalin aika läheni lähenemistään. Kevät oli jo vapauttanut
vedet jäästä; oli alkanut jo puhallella lämpimiä tuulia, joiden
hengähdys nostatti silmut puihin, ja pääskysparvet levittelivät
siipiään syöksähtääkseen, niinkuin rahvas uskoo, minä hetkenä tahansa
kylmistä oroista auringon kirkkaaseen valoon. Yhdessä pääskysten ja
muitten muuttolintujen kanssa alkoi saapua vieraita vaaliin.

Ensin tuli kauppiaita, joilla oli saatavissa suuria voittoja siellä,
minne kokoontui noin puoli miljoonaa ihmistä, mukaan luettuna
ylimykset, heidän seurueensa, aatelisto, palveluskunta, sotaväki.
Tuli englantilaisia, hollantilaisia, saksalaisia, venäläisiä, tuli
tataarilaisia, turkkilaisia, armeenialaisia, jopa persialaisiakin
tuoden mukanaan kankaita, palttinaa, damasteja ja kultakirjailuja,
turkiksia, koristeita, tuoksuaineita, makeisia. Pystytettiin kojuja
kaduille ja kaupungin ulkopuolelle, ja niissä oli kaikenlaisia
tavaroita. Joitakin "basaareja" syntyi kaupungin läheisyydessä oleviin
kyliinkin, sillä tiedettiin, ettei kaupungin majataloihin voida
sijoittaa kymmenettäkään osaa valitsijoista, vaan suurin osa heistä
leiriytyy kaupungin ulkopuolelle, kuten muuten aina oli tapahtunut
vaalin aikana.

Viimein alkoi tulla aatelistoa niin suurissa joukoissa, niin
lukuisasti, että jos se olisi näin lukuisana asettunut valtakunnan
uhatuille rajoille, niin ei koskaan olisi vihollisen jalka astunut
rajan yli.

Huhuiltiin, että vaali muodostuu myrskyiseksi, sillä koko maa oli
jakaantunut kolmen pääehdokkaan kannattajiin: Condén, Neuburgin
ruhtinaan ja Lotringin ruhtinaan. Sanottiin jokaisen puolueen koettavan
vaikkapa väkivalloin viedä ehdokkaansa voittoon.

Levottomuus valtasi sydämet ja puoluekiihko täytti mielet. Jotkut
ennustivat kansalaissotaa, ja nämä arvelut saivat tukea valtavista
asestetuista joukoista, joita mahtavat ylimykset olivat koonneet
ympärilleen. Nekin saapuivat hyvissä ajoin ennättääkseen kaikin tavoin
koota kannattajia.

Kun valtakunta oli hädässä, kun vihollinen piti veistä sen kaulalla,
niin ei kuningas voinut eivätkä hetmanit voineet saada kokoon kuin
pienen sotajoukon sitä vastaan; nyt sitävastoin toivat yksistään
Radziwillit vastoin lakia ja asetuksia mukanaan monituhantisen
armeijan. Pacit toivat mukanaan melkein yhtä vahvan joukon; yhtä
suuren valmistautuivat tuomaan mukanaan mahtavat Potockit; vain vähän
pienempiä joukkoja oli muilla puolalaisilla, liettualaisilla ja
ukrainalaisilla "pikku kuninkailla". "Minne suuntaat matkasi, isänmaani
runneltu laiva?" — toisteli pappi Olszowski yhä useammin, mutta
hänellä itselläänkin oli oma etu mielessä; itseään ja sukunsa mahtia
ajattelivat vain perinpohjin turmeltuneet ylimykset, jotka olivat joka
hetki valmiit nostattamaan kansalaissodan myrskyn.

Pikkuaatelin joukot lisääntyivät päivä päivältä, ja ilmeistä oli jo,
että kun valtiopäiväin jälkeen alkaa itse vaali, niin he voittavat
valtavimmatkin ylimysten joukot. Mutta eivät hekään olleet kykeneviä
ohjaamaan valtiolaivaa tyynille vesille, sillä heillä oli pimeä pää ja
enimmäkseen turmeltunut sydän.

Vaalista näytti siis tulevan harvinaisen sekamelskainen, mutta ei
kukaan osannut aavistaa, että siitä tulisi niin kurja kuin miksi se
muodostui, sillä paitsi Zaglobaa nekään, jotka työskentelivät "Piastin"
hyväksi, eivät voineet arvata, miten suureksi avuksi heille oli
pikkuaatelin järjettömyys ja ylimysten vehkeet, eikä heillä siis ollut
paljon toiveita ruhtinas Michalin kaltaisen ehdokkaan läpiviemisestä.
Mutta Zagloba uiskenteli tässä meressä kuin kala. Valtiopäivien alettua
hän asettui pysyvästi kaupunkiin ja kävi Ketlingin maatalossa vain
silloin, kun hänen tuli ikävä "pikku heitukkaansa", mutta Basiakin oli
menettänyt paljon iloisuudestaan Krzysian päätöksen johdosta, minkä
vuoksi Zagloba vei hänet toisinaan mukanaan kaupunkiin, jotta hän
virkistyisi ja ilahduttaisi silmiään katselemalla husaareja.

He lähtivät tavallisesti aamulla, ja Zagloba toi usein neidon takaisin
vasta myöhään illalla. Matkalla ja itse kaupungissa ilahdutti tytön
sydäntä tuntemattomien esineitten ja ihmisten näkeminen, värikkäät
väkijoukot, komea sotaväki.

Silloin neidon silmät alkoivat palaa kuin kaksi hiiltä, pää käännähteli
kuin kiertimessä, hän ei saanut katsomisesta kyllikseen ja sinkautteli
Zagloballe tuhansia kysymyksiä, joihin tämä mielellään vastaili, koska
saattoi siten näyttää tietojaan ja oppiaan. Usein ympäröi myös komea
sotilasten joukko ajopelejä, joissa he ajelivat; ritareja ihastutti
suuresti Basian kauneus, nopeaälyisyys ja päättäväisyys, ja sen lisäksi
kertoi Zagloba heille aina jutun tataarilaisesta, jonka Basia oli
ampunut haulikolla, ja sai heidän hämmästyksensä ja innostuksensa
kohoamaan huippuunsa.

Erään kerran he olivat palaamassa sangen myöhään, sillä heiltä oli
mennyt koko päivä herra Feliks Potockin hovin katselemiseen. Yö oli
valoisa ja kirkas; niittyjen yllä leijaili valkoisia usvapilviä.
Vaikka Zagloba aina oli hyvin varuillaan tämmöisessä paikassa, jossa
oli koolla niin paljon palveluskuntaa ja sotamiehiä, ja koetti välttää
joutumasta heittiöitten läheisyyteen, niin hän nyt nukahti sikeään
uneen; kyytimieskin torkkui, vain Basia oli virkeä, sillä hänen
päässään liikkui vielä tuhansia kuvia ja ajatuksia.

Yht'äkkiä hänen korviinsa kantautui useitten hevosten töminää.

Hän nykäisi Zaglobaa hihasta ja sanoi:

— Joitakin ratsastajia on tulossa jäljessämme!

— Mitä? Kuinka? Kuka? — kysyi Zagloba unisena.

— On kuin ratsastajia olisi tulossa! Zagloba heräsi täydelleen.

— Oi, heti ne ajavat meidät kiinni! Kavioitten kapsetta kuuluu, kenties
joku matkustaa tätä samaa tietä...

— Minä olen varma siitä, että ne ovat rosvoja! Basia oli senvuoksi niin
varma, että hän toivoi sydämestään seikkailuja, rosvoja ja tilaisuutta
rohkeutensa näyttämiseen. Kun nyt Zagloba alkoi tuhisten ja murahdellen
ottaa istuimen alta esille taskupistoleja, joita hän aina "kaiken
varalta" piti mukanaan, niin Basia alkoi heti pyydellä, että saisi
niistä toisen.

— Lasken läpi ensimmäisen, joka lähestyy. Täti osaa ampua kiväärillä,
mutta hän ei näe yöllä. Olisin valmis vannomaan, että ne ovat rosvoja!
Ah, Herra Jumala, kunpa kävisivät kimppuumme! Antakaa pian pistoli!

— Hyvä on, — sanoi Zagloba, — mutta lupaa minulle, ettet ammu ennen
minua etkä ennenkuin olen sanonut "nyt!". Kun sinulle antaa aseen,
niin sinä olet valmis paukauttamaan kuoliaaksi ensimmäisen kohtaamasi
aatelismiehen kysymättä ensin: "werda"! On siinä sitten selvittelemistä!

— Minä siis kysyn ensin: "werda?"

— Entäpä jos ne ovat juopuneita ja kuultuaan naisen äänen vastaavat
sinulle jotain ruokotonta?

— Ampua räiskäytän silloin pistolilla! Onko hyvä niin?

— No niin, sellaista se on, kun ottaa tuommoisen huimapään kaupunkiin!
Sanon sinulle, ettet saa ampua, jos ei komenneta!

— Minä kysyn "werda" niin karkealla äänellä, etteivät tunne.

- Olkoon sitten niin! Haa, kapse kuuluu jo läheltä. Saat olla varma
siitä, että ne ovat kunnon ihmisiä, sillä roistot hyökkäisivät
yht'äkkiä esille ojasta.

Mutta koska teillä liikuskeli todellakin roistoja ja usein oli kuultu
ilkitöistä, niin Zagloba kielsi ajomiestä ajamasta lähellä olevassa
tienkäänteessä häämöttävien puiden luo, vaan käski pysyttelemään hyvin
valaistussa paikassa.

Samaan aikaan lähestyi heitä neljä ratsumiestä muutaman askelen päähän.
Silloin Basia koettaen puhua bassoäänellä, joka hänestä itsestään
tuntuikin kuin rakuunan kurkusta lähteneeltä, kysyi tuimasti:

— Werda?

— Miksi te seisotte tiellä? — vastasi yksi ratsumiehistä, jolle
nähtävästi oli juolahtanut mieleen, että matkamiehille oli sattunut
jokin vahinko, joko heidän hevosilleen tahi ajoneuvoilleen.

Mutta kuultuaan tuon äänen Basia laski heti alas pistolin ja sanoi
kiireesti Zagloballe:

— Ihan varmaan se on eno!... Hyväinen aika!...

— Mikä eno?

— Makowiecki...

— Hoi siellä! — huudahti Zagloba. — Eikö se ole herra Makowiecki ja
herra Wolodyjowski?

— Herra Zagloba? — huudahti pieni ritari.

— Michal!

Zagloba alkoi suurella kiireellä selvitellä jalkojaan kärryjen reunan
yli, mutta ennenkuin hän oli saanut toisenkaan ulos, oli Wolodyjowski
jo hypännyt alas hevosen selästä ja saapunut ajopelien luo. Hän tunsi
kuun valossa Basian, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti:

— Tervehdin teitä koko sydämestäni! Entä missä on neiti Krzysia? Ja
sisareni? Ovatko kaikki terveinä?

— Terveinä ovat, Jumalan kiitos! Vihdoinkin tulitte! — sanoi Basia, ja
hänen sydämensä pamppaili. — Onko enokin mukana? Eno!

Hän otti kaulasta herra Makowieckia, joka oli tullut ajopelien luo
samaan aikaan kuin Zagloba syleili Wolodyjowskia. Pitkien tervehdysten
jälkeen seurasi herra pöytämestarin esitteleminen Zagloballe. Sitten
molemmat äsken saapuneet herrat antoivat ratsunsa palvelijainsa
huostaan ja istuutuivat ajopeleihin; Makowiecki ja Zagloba kävivät
kunniapaikalle, Basia ja Wolodyjowski eteen.

Alkoi sitten tulla lyhyitä kysymyksiä ja lyhyitä vastauksia, kuten on
tavallista, kun ihmiset pitkästä aikaa taas tapaavat toisensa.

Makowiecki kyseli vaimostaan, Wolodyjowski tiedusti vielä uudelleen
Krzysian terveydentilaa; häntä hämmästytti Ketlingin päätös lähteä
matkaan, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä sitä miettimään, sillä
hänen oli heti kerrottava, mitä oli tehnyt siellä rajaleirissä, miten
pitänyt silmällä yöllä hiiviskeleviä tataarilaisjoukkoja, miten hän
oli ikävöinyt ja miten terveellistä oli ollut kuitenkin saada maistaa
entistä elämää.

— Tuntui siltä, — sanoi hän, — kuin entiset ajat eivät olisikaan vielä
menneet, vaan olisin edelleen Skrzetuskin ja Kuszlin ja Wierszullin
parissa... Vasta kun minulle aamulla varhain tuotiin ämpärillinen
pesuvettä, huomasin sen pinnasta, että hiukset ohimoillani ovat
harmaantuneet ja etten enää ole se, mikä olin muinoin, vaikka toiselta
puolen taas tulin ajatelleeksi, että ihminen on aina sama, niin kauan
kuin hänellä on entiset halunsa.

— Kas se sattui kuin naulankantaan! — sanoi Zagloba. — Näkyy, että
olet siellä ruohokentillä saanut lisää älyäkin, sillä aikaisemmin
et ollut näin sukkela. Halu on pääasia! Eipä ole parempaa lääkettä
raskasmielisyyttä vastaan.

— Se on totinen tosi, — lisäsi Makowiecki. — Siellä Michalin leirillä
on paljon kaivonvipuja, sillä lähiseuduilla ei ole vesilähteitä.
Sanonpa teille, että kun varhain aamulla sotamiehet alkavat narisuttaa
noita vipuja, niin herää unestaan tuntien sellaista elämänhalua, että
tekee mieli heti kiittää Jumalaa vain sitä, että saa elää.

— Oi, jospa saisin olla siellä vaikka vain päivänkin! — huudahti Basia.

— Ainoa keino sen saavuttamiseksi, — sanoi Zagloba, — on mennä
naimisiin rajavartioston ratsumestarin kanssa.

— Herra Nowowiejskista tulee ennemmin tai myöhemmin ratsumestari, —
pisti pieni ritari väliin.

— Joko taas! — huusi Basia vihoissaan. — En pyytämät teiltä, että
toisitte tuliaisten asemesta minulle herra Nowowiejskin.

— Toinpa muutakin, nimittäin oivallisia makeisia. Neiti Basian olo
tulee olemaan makeata, mutta sen miesparan siellä katkeraa.

— Olisi pitänyt antaa makeiset hänelle. Hän olisi voinut syödä niitä,
kunnes hänelle kasvaa viikset.

— Ajatelkaahan, — sanoi Zagloba Makowieckille, — noin ne aina
pistelevät toisiaan. Onneksi sanoo _proverbium_: "Ketä tukistaa, sitä
rakastaa."

Basia ei sanonut mitään, mutta Wolodyjowski katsahti ikäänkuin
vastausta odottaen pienoisiin, kuun valaisemiin kasvoihin, jotka
näyttivät hänestä niin kauniilta, että hän ajatteli tahtomattaan:

— Onpa tuo veitikka niin soma, että voisi panna pään pyörälle!...

Mutta ilmeisesti tuli samassa jotakin muuta hänen mieleensä, sillä hän
kääntyi ajomiehen puoleen.

— Sivallapa piiskalla hevosia, — sanoi hän, — ja aja kovemmin.

Nopeasti lähtivät ajopelit kiitämään näitten sanojen jälkeen, niin
nopeasti, että niissä istujat olivat jonkin aikaa vaiti ja vasta
hiekkamaalle päästyä Wolodyjowski alkoi taas puhua:

— Tuo Ketlingin lähtö ei mene mielestäni! Pitikin sen sattua hänelle
minun tulokseni ja vaalin edellä...

— Englantilaiset välittävät meidän vaalistamme juuri saman verran
kuin sinun tulostasikin, — vastasi Zagloba. — Ketling on aivan kuin
puulla päähän lyöty itsekin sen johdosta, että hänen on lähdettävä ja
jätettävä meidät...

Basialla oli jo kielellä: "Varsinkin Krzysia", mutta: jokin voima
sai hänet yht'äkkiä päättämään, ettei hän sanoisi mitään siitä eikä
myöskään Krzysian äskeisestä päätöksestä. Naisen vaistolla hän tajusi,
että kumpikin asia voisi heti alussa pahoittaa herra Michalin mieltä,
tuntua hänestä ikävältä, ja hänestä itsestäänkin alkoi tuntua pahalta.
Siksi hän luonteensa rajuudesta huolimatta vaikeni.

— Krzysian tuumista hän saa muutenkin tietää, — ajatteli hän itsekseen.
— Parasta näyttää nyt olevan, ettei puhu siitä, etenkin kun herra
Zaglobakaan ei ole maininnut asiasta sanaakaan.

Samaan aikaan Wolodyjowski kääntyi uudelleen ajomiehen puoleen:

— Aja kovemmin! — sanoi hän.

— Hevosemme ja tavaramme me jätimme Pragaan, — puhui Makowiecki
Zagloballe, — ja neljään mieheen lähdimme matkalle miltei yön selkään,
sillä minä kuten Michalkin tahdoin päästä pian perille.

— Sen uskon, — sanoi Zagloba. — Näittekö, miten suuria ihmisjoukkoja on
tullut pääkaupunkiin? Tullin takana on leirejä ja basaareja, niin että
on vaikeata päästä läpi ajamaan. Ihmeellisiä asioita kertovat ihmiset
tuosta tulevasta vaalista, mutta kerron siitä teille kotiin päästyämme
jonakin sopivana hetkenä...

Alkoi keskustelu politiikasta. Zagloba koetti varovasti päästä selville
pöytämestarin mielipiteistä, mutta kääntyi lopulta Wolodyjowskin
puoleen ja kysyi muitta mutkitta:

— Entä sinä, Michal, ketä sinä äänestät? Sensijaan että olisi
vastannut, Wolodyjowski hätkähti kuin unesta herätettynä ja sanoi:

— Olisi mielenkiintoista tietää, nukkuvatko he ja näemmekö jo tänään
heidät.

— Varmasti nukkuvat, — vastasi Basia sointuvalla ja ikäänkuin unisella
äänellä, — mutta heräävät ja tulevat ehdottomasti tervehtimään teitä.

— Niinkö luulette? — kysyi pieni ritari iloisena. Hän katsahti
uudestaan Basiaan ja ajatteli uudestaan tahtomattaan:

— Mutta tuo veitikka on todella sievä kuutamossa!

He olivat jo lähellä Ketlingin taloa ja hetken kuluttua he olivatkin
perillä.

Pöytämestarin rouva ja Krzysia nukkuivat jo, mutta palvelijoita oli
valveilla, koska odotettiin Basiaa ja Zaglobaa illalliselle. Mutta
nyt syntyi talossa paljon liikettä; Zagloba käski herättämään enemmän
väkeä, jotta vieraatkin saisivat lämmintä ruokaa.

Pöytämestari tahtoi heti mennä vaimonsa luo, mutta tämä oli kuullut
tavallisuudesta poikkeavaa kolinaa ja arvaten, kuka oli tullut,
hän juoksi hetkistä myöhemmin alas yllään kiireesti heitetty hame,
hengästyneenä, ilon kyynelet silmissä ja suu naurussa; alkoivat
tervehdykset, syleilyt ja sekava puhelu, jota huudahdukset
keskeyttelivät.

Wolodyjowski katseli yhtämittaa oveen, josta Basia oli puikahtanut
sisälle ja josta hän joka hetki toivoi ilmestyvän rakkaan Krzysian
hiljaisesta ilosta säteilevänä, riemastuneena, silmät loistavina ja
palmikko kiireessä alas jääneenä; mutta danzigilainen kello, joka
seisoi ruokasalissa, tikutti tikuttamistaan, aika kului, illallinen
tarjottiin, mutta rakastettu ja herra Michalille kallis tyttö ei
ilmestynyt huoneeseen.

Viimein tuli Basia sisälle, mutta yksinään, vakavana ja synkkänä, astui
pöydän luo ja suojaten kädellään kynttilän liekkiä kääntyi Makowieckin
puoleen.

— Eno, — sanoi hän, — Krzysia on hieman pahoinvoipa eikä tule tänne,
mutta pyytää enoa tulemaan vaikkapa oven taakse, jotta hän saisi
tervehtiä.

Makowiecki nousi heti ja poistui ja Basia hänen mukanaan.

Pieni ritari synkistyi kovin ja sanoi:

— En aavistanut, etten näkisi neiti Krzysiaa tänään. Onko hän
todellakin sairas?

— Vielä mitä! — vastasi rouva Makowiecka. — Mutta hän ei nyt välitä
ihmisistä.

— Miksi niin?

— Eikö herra Zagloba ole maininnut hänen aikeistaan?

— Hyväinen aika, mistä aikeista?

— Hän menee luostariin...

Herra Michal alkoi räpytellä silmiään niinkuin ihminen, joka ei ole
oikein kuullut, mitä hänelle sanottiin; sitten hänen hahmonsa muuttui,
hän nousi ja istahti uudelleen; hikihelmiä kihosi hänen otsalleen,
ja hän alkoi pyyhkiä niitä pois kädellään. Huoneessa syntyi syvä
äänettömyys.

— Michal! — sanoi pöytämestarin rouva.

Mutta Wolodyjowski katsoi älyttömänä vuoroin häntä, vuoroin Zaglobaa.
Viimein hän sanoi kaamealla äänellä:

— Kirousko minua painaa?

— Muista Jumalaa! — huudahti Zagloba.




II.


Tuosta Wolodyjowskin huudahduksesta Zagloba ja rouva Makowiecka
arvasivat pienen ritarin sydämen salaisuuden, ja kun hän yht'äkkiä
nousi ja lähti huoneesta, niin he katselivat jonkin aikaa silmät
selällään ja levottomina, kunnes rouva Makowiecka viimein sanoi:

— Jumalan tähden, menkää hänen jäljessään, puhukaa hänelle,
lohduttakaa, tai muuten minä menen.

— Älkää tehkö sitä, — sanoi Zagloba. — Siellä ei tarvita kumpaakaan
meistä, vaan Krzysiaa, mutta koska se on mahdottomuus, niin parasta on
jättää hänet yksikseen, sillä sopimattomaan aikaan tullut lohdutus tuo
mukanaan vielä suurempaa epätoivoa.

— Näen nyt aivan selvästi, että hän on rakastunut Krzysiaan. Kas vain!
Minä huomasin, että hän piti Krzysiasta paljon ja mielellään etsi
hänen seuraansa, mutta että hän olisi noin pihkaantunut, se ei tullut
mieleenikään.

— Hänellä on täytynyt olla tänne saapuessaan mielessään valmis
suunnitelma, jonka toteutumisesta hän katsoi onnensa riippuvan, ja nyt
yht'äkkiä meni kaikki murskaksi.

— Minkätähden hän sitten ei maininnut siitä kenellekään, ei minulle,
ei teille eikä Krzysialle itselleen? Ehkäpä tyttö ei olisi tehnytkään
tuota lupaustaan...

— On se kumma, — sanoi Zagloba, — hän uskoo aina minulle aikeensa ja
luottaa minun älyyni enemmän kuin omaansa, mutta tästä rakkaudestaan
hän ei ole ilmaissut minulle mitään, päinvastoin hän kerran sanoi, että
se on vain ystävyyttä eikä sen enempää.

— Hän on aina ollut umpimielinen.

— Ettepä te, vaikka olettekin hänen sisarensa, tunne häntä. Hänen
sydämensä on niinkuin ruutanan silmät aivan ylhäällä. En ole tavannut
avomielisempää ihmistä. Myönnän kuitenkin hänen tällä kertaa
käyttäytyneen toisin. Mutta mistä syystä olette varma siitä, ettei hän
ole puhunut mitään Krzysiankaan kanssa?

— Herra Jumala! Krzysia saa tehdä ihan niinkuin tahtoo, sillä minun
mieheni hänen holhoojanaan sanoi: "Kunhan mies vain on kunnollinen ja
arvossapidettyä sukua, niin ei omaisuudestakaan ole väliä." Jos Michal
olisi puhunut hänen kanssaan ennen lähtöään, niin hän olisi vastannut
"jaa" tai "ei" — ja Michal olisi tietänyt mitä voi toivoa.

— Totta on, että tämä isku kohtasi häntä odottamatta. Siihen nähden,
että olette nainen, puhutte tässä sangen asiallisesti.

— Mitä tässä auttaa asiallisuus! Nyt on keksittävä keino!

— Ottakoon Basian!

— Kun hän ilmeisesti tahtoi Krzysian... Haa, jospa olisin tullut
ajatelleeksi!

— Vahinko, ettette tullut ajatelleeksi.

— Kuinka minä olisin tullut, kun ei sellainenkaan Salomo kuin te tullut
ajatelleeksi?

— Mistä te sen tiedätte?

— Koska koetitte toimittaa tytölle Ketlingiä.

— Minäkö? Jumala on todistajani, etten ole koettanut toimittaa ketään
kenellekään. Sanoin, että hän miellyttää Ketlingiä, sillä se on totta;
sanoin, että Ketling on kelpo ritari, mikä oli ja on totta; mutta
parittamishommat jätän naisille. Hyvä rouva! Minun hartioillani on
puoli valtakuntaa! Onko minulla edes aikaakaan ajatella muuta kuin _de
publicis!_ Usein en ennätä saada lusikallista lientä suuhuni...

— Antakaa nyt neuvo, Jumalan tähden! Kuulen joka taholta, ettei ole
ketään teidän veroistanne älykkyydessä.

— Lakkaamatta tuosta minun älystäni puhutaan. Voisivat jo antaa olla.
Neuvoja taas on tässä asiassa kaksi: Michal ottakoon Basian, tai sitten
luopukoon Krzysia aikeistaan. Aikomus ei vielä ole samaa kuin lupaus!

Nyt tuli Makowiecki, ja hänen vaimonsa kertoi hänelle heti kaikki.
Aatelismies joutui aivan ymmälle, sillä hän rakasti ja kunnioitti
tavattomasti herra Michalia, mutta ei osannut aluksi keksiä mitään
neuvoa.

— Jos Krzysia rupeaa itsepäiseksi, — sanoi hän hieroen otsaansa, — niin
kuinka hänelle voi esittääkään tämmöisen asian?...

— Krzysia rupeaa itsepäiseksi! — sanoi pöytämestarin rouva. — Krzysia
on aina ollut sellainen!

Pöytämestari sanoi:

— Mitä mahtoi Michal ajatella, kun ei ennen lähtöään hankkinut
varmuutta asiasta? Olisi voinut käydä vielä pahemminkin: joku muu olisi
sillä välin voinut voittaa tytön sydämen...

— Semmoisessa tapauksessa hän ei nyt menisikään luostariin, — sanoi
pöytämestarin rouva. — Hänhän on vapaa.

— Se on totta! — vastasi pöytämestari.

Mutta Zagloballe rupesi asia jo valkenemaan. Jos hän olisi tuntenut
Krzysian ja Wolodyjowskin salaisuuden, niin kaikki olisi ollut hänelle
heti selvää, mutta ilman tuota tietoa oli todellakin vaikeata käsittää
erinäisiä seikkoja.

Kuitenkin Zagloban nopea järki alkoi tunkeutua läpi pimeyden ja päästä
selville todellisista syistä sekä Krzysian aikeisiin että Wolodyjowskin
epätoivoon.

Hetken kuluttua hän oli jo varma siitä, että kaiken tapahtuneen takana
on Ketling. Hänen otaksumallaan ei vain ollut varmaa tukea, ja sen
vuoksi hän päätti mennä Michalin puheille tutkiakseen häntä tarkemmin.

Mennessään hän tuli levottomaksi, sillä hän ajatteli itsekseen näin:

— Siinä on paljon osuutta minulla. Tahdoin laittaa simaa Basian ja
Michalin häihin, mutta siman asemesta taisinkin valmistaa hapanta
olutta, sillä nyt palaa Michal entiseen päätökseensä ja seuraten
Krzysian esimerkkiä menee luostariin...

Vilun väreet alkoivat kulkea pitkin Zagloban ruumista. Hän lisäsi
vauhtiaan ja oli hetken kuluttua herra Michalin huoneessa.

Pieni ritari käveli huoneessaan kuin villi peto häkissä. Hänen otsansa
oli uhkaavasti rypyssä, silmät lasimaiset, — hän kärsi määrättömästi.
Nähtyään Zagloban hän pysähtyi äkkiä hänen eteensä, pani kätensä
ristiin rinnalleen ja huudahti:

— Sanokaa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!

— Michal, — vastasi Zagloba, — ajattelehan, miten monta tyttöä menee
luostariin joka vuosi. Se on kovin tavallista. On sellaisia, jotka
menevät vastoin vanhempiensa tahtoa luottaen siihen, että Herra Jeesus
on heidän puolellaan. Mitä siis sellaisesta, joka on vapaa...

— Ei tässä enää ole salaisuuksia! — huusi herra Michal. — Hän ei ole
vapaa, sillä hän lupasi minulle ennen lähtöäni rakkautensa ja kätensä!

— Ahaa, — sanoi Zagloba, — sitä en tietänyt!

— Niin se on! — toisti pieni ritari.

— Ehkäpä hänet sitten saa taipumaan?

— Hän ei välitä enää minusta! Ei tahtonut nähdä minua! — huusi
Wolodyjowski syvän surun vallassa. — Minä ikävöin tänne yöt päivät,
mutta hän ei tahdo nähdäkään minua! Mitä minä oikein olen tehnyt!
Mitkä synnit minun on sovitettava, kun minua seuraa Jumalan viha,
kun tuuli kuljettelee minua kuin kuivaa lehteä? Toinen kuoli, toinen
menee luostariin, molemmat on Jumala itse ottanut minulta pois, sillä
nähtävästi olen kirottu, koska jokaista armahdetaan, jokaiselle
osoitetaan lempeyttä, vain minulle sitä ei riitä!...

Zagloba alkoi sydämessään pelätä, että pieni ritari surunsa vallassa
alkaisi taas herjata Jumalaa, niinkuin oli tehnyt Anusia Borzobohatan
kuoltua. Kääntääkseen hänen ajatuksensa toisaalle hän sanoi:

— Michal, älä epäile, ettei sinun kohdallesi armahtavaisuutta olekaan,
sillä se on synti etkä sinä tiedä, mikä sinua huomenna odottaa. Kenties
samainen Krzysia muistaen orpouttasi vielä luopuu aikeestaan ja pitää
sinulle antamansa lupauksen. Toiseksi, kuulehan, Michal, eikö sekin ole
lohdullista, että sinulta vie tämän kyyhkyläisen itse Jumala, meidän
armollinen Isämme, eikä maan päällä asteleva mies? Sano itse, olisiko
se parempi!

Silloin alkoivat pienen ritarin viikset peloittavasti liikkua, hän
kiristeli hampaitaan ja huudahti tukahtuneella, katkonaisella äänellä:

— Jos se olisi elävä ihminen? Haa!... Kunpa sellainen löytyisi! Sepä
olisikin hyvä!... Voisi kostaa...

— Mutta nyt voi rukoilla! — sanoi Zagloba. — Kuule minua, vanhaa
ystävää, sillä parempaa neuvoa ei sinulle anna kukaan... Kenties Jumala
kääntää vielä kaikki parhaaksi. Minä itse... tiedätkö... toivoin
sinulle erästä toista, mutta kun näen tuskasi, niin kärsin kanssasi ja
pyydän yhdessä kanssasi Jumalaa lohduttamaan sinua ja taivuttamaan tuon
jäykän neidon sydämen uudelleen puoleesi.

Sen sanottuaan Zagloba alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään, vilpittömän
ystävyyden ja säälin kyyneleitä. Jos olisi ollut hänen vallassaan, niin
hän olisi tällä hetkellä tehnyt tyhjäksi kaiken, mitä oli puuhannut
Krzysian syrjäyttämiseksi, ja olisi ensimmäisenä paiskannut hänet
Wolodyjowskin syliin.

— Kuule, — sanoi hän vähän ajan kuluttua, — puhu vielä Krzysian
kanssa, esitä hänelle vaikerruksesi ja sietämätön tuskasi, ja Jumala
siunatkoon sinua. Hänen sydämensä olisi kivestä, jos hänen ei tulisi
sääli sinua. Olen varma siitä, että hän luopuu aikeestaan. Nunnan puku
on hyvä asia, mutta ei silloin, kun se on ommeltu toiselle ihmiselle
tehdystä vääryydestä. Sano hänelle se. Saat nähdä... Heh, Michal,
tänään sinä itket, mutta huomenna kenties juomme kihlajaisiasi. Olen
varma siitä, että niin käy! Neitokainen oli ikävissään, ja siksi
hänelle tuli mieleen luostariin meno. Kyllä hän menee luostariin, mutta
sellaiseen, jossa sinä soitat ristiäisiin... Kenties hän on todellakin
hiukan heikossa tilassa ja puhui meille luostarista vain heittääkseen
pölyä silmiimme. Ethän sinä ole kuullut sitä hänen suustaan etkä
toivottavasti kuulekaan! Haa, te sovitte salaa keskenänne, ja hän ei
tahtonut sitä ilmaista, niin että kaikki oli silmänlumetta, pelkkää
silmänlumetta! Totisesti se ei ole mitään muuta kuin naisellista
viekkautta!

Zagloban sanat olivat kuin palsamia pienen ritarin raadellulle
sydämelle; toivo heräsi hänessä uudestaan, silmiin nousivat kyynelet,
hän ei voinut pitkään aikaan mitään puhua; viimein hän, kun sai
pidätetyksi kyynelensä, syöksyi syleilemään Zaglobaa ja sanoi:

— Kunpa tämmöisiä ystäviä olisi enemmän! Mutta käyköhän niin kuin
puhutte?

— Tekisin vaikka mitä puolestasi! Niin käy! Muistatko minun koskaan
ennustaneen väärin, vai etkö luota minun kokemukseeni etkä älyyni?...

— Te ette voi kuvitellakaan, miten minä rakastan tuota neitoa. Ei niin,
että olisin unhottanut tuon rakkaan vainajan, rukoilen joka päivä hänen
puolestaan. Mutta tähän toiseenkin on sydän niin kiintynyt kuin kääpä
puuhun. Armaani! Miten ajattelinkaan häntä siellä ruohokentillä sekä
aamuin että illoin ja päivälläkin! Viimein aloin jo puhella itsekseni,
kun minulla ei ollut ketään uskottua. Jumal’auta, kun jouduin ajamaan
takaa tataarilaista arolla, niin siinä kiitäessänikin ajattelin häntä.

— Uskon sen. Minäkin itkin nuoruudessani erään tytön tähden niin, että
menetin toisen silmäni, tai jos en sitä kokonaan menettänyt, niin
siihen ainakin tuli kaihi.

— Älkää ihmetelkö; tulen semmoista vauhtia, että ihan henki on
kurkussa, ja silloin on ensimmäinen sana: luostari. Mutta uskon
todellakin saavani hänet taivutetuksi, luotan hänen sydämeensä ja
sanaansa. Kuinka te sanoittekaan? "Nunnan puku on hyvä asia"... mutta
mistä se ei saa olla ommeltu?

— Toiselle ihmiselle tehdystä vääryydestä...

— Oivallisesti sanottu! Minä en vain saa milloinkaan sepitetyksi
ajatelmia! Leirissä olisi sellaisten keksimisestä huvia. Levottomuutta
on vieläkin mielessäni, mutta te valoitte minuun rohkeutta. Sovimme
hänen kanssaan todellakin siitä, että pitäisimme asian salassa, ja
näin ollen on ymmärrettävää, että tyttö saattoi silmänlumeeksi puhua
luostariin menosta... Esititte toisenkin hyvän _argumentum'_in, mutta
en enää jaksa muistaa sitä... Olen saanut paljon lohdutusta.

— Tule siis luokseni tai käsken tuomaan tänne pullon. Matkan jälkeen se
tekee hyvää!...

He menivät ja joivat myöhään yöhön asti.

Seuraavana aamuna Wolodyjowski pukeutui kauniiseen pukuun ja
otti kasvoilleen vakavan ilmeen sekä varustautui kaikilla
todistusperusteilla, joita itse oli keksinyt, kuin myös niillä, jotka
oli saanut Zaglobalta. Näin varustettuna hän meni ruokasaliin, jonne
kaikkien oli tapana kokoontua aamiaiselle. Koko seura oli saapuvilla
paitsi Krzysia, mutta häntäkään ei tarvinnut kauan odottaa, sillä
tuskin oli pieni ritari ennättänyt nielaista pari lusikallista lientä,
kun oviaukosta kuului hameen kahinaa ja neito astui huoneeseen.

Hän tuli sisälle hyvin nopeasti, suorastaan syöksähtäen. Hänen poskensa
hehkuivat, silmät olivat alas luodut, kasvoissa kuvastui hämminkiä,
pakkoa ja pelkoa.

Hän tuli Wolodyjowskin luo ja ojensi molemmat kätensä, mutta ei
ollenkaan kohottanut häneen katsettaan, ja kun pieni ritari alkoi
suudella tulisesti noita käsiä, niin neito kalpeni huomattavasti eikä
lausunut ainoatakaan sanaa tervehdykseksi.

Wolodyjowskin sydämen täytti heti rakkaus, levottomuus ja ihastus, kun
hän näki Krzysian kasvot, jotka olivat ihanat ja muuttuvaiset kuin
ihmekuva, ja kun hän näki tuon solakan ja kauniin vartalon, josta
säteili vielä äskeisen unen lämpöä, ja häntä liikutti tytön hämminki ja
kasvoissa kuvastuva pelko.

— Kallehin kukkaseni!-ajatteli hän mielessään. — Mitä sinä pelkäät?
Minähän antaisin henkeni ja vereni sinun tähtesi...

Mutta hän ei sanonut tätä ääneen, painoi vain teräväkärkisiä viiksiään
niin kauan Krzysian valkoisiin käsiin, että niihin jäi punaiset jäljet.

Tätä kaikkea katsellessaan Basia antoi tahallaan tuuhean hiustöyhtönsä
pudota silmien eteen, ettei kukaan näkisi hänen liikutustaan. Mutta
kukaan ei kiinnittänyt siihen tällä hetkellä huomiota; kaikki
katselivat tuota paria ja olivat huolestuneina vaiti.

Äänettömyyden katkaisi ensimmäisenä herra Michal.

— Olen viettänyt yöni surullisena ja levottomana, — sanoi hän, — sillä
näin eilen kaikki muut, mutta en teitä ja kuulin teistä niin ikäviä
uutisia, että enemmän teki mieleni itkeä kuin nukkua.

Kuullessaan tämän avomielisen puheen Krzysia kalpeni vielä enemmän,
niin että Wolodyjowski luuli hetken ajan hänen pyörtyvän ja riensi
senvuoksi sanomaan:

— Meidän on puhuttava keskenämme näistä asioista, mutta nyt en kysy
mitään, jotta voisitte rauhoittua ja virkistyä. Enhän minä ole mikään
raakalainen enkä susi, ja Jumala tietää, miten sydämestäni toivon
parastanne.

— Kiitos! — kuiskasi Krzysia.

Zagloba, pöytämestari ja hänen vaimonsa alkoivat yhtämittaa katsahdella
toisiinsa ikäänkuin kehoittaakseen toisiaan aloittamaan tavanmukaisen
puhelun, mutta pitkään aikaan ei kukaan rohjennut semmoiseen ryhtyä.
Viimein Zagloba teki ensimmäisen yrityksen:

— Meidän pitää, — sanoi hän kääntyen tulokkaiden puoleen, — mennä
tänään kaupunkiin. Siellä on nyt vaalin edellä kihinää, sillä jokainen
koettaa ajaa oman ehdokkaansa asiaa. Matkalla sanon teille, ketä meidän
minun mielestäni pitäisi äänestää.

Ei kukaan vastannut tähän. Zagloba alkoi katsella synkästi ympärilleen.
Viimein hän kääntyi Basian puoleen:

— Entä sinä, leppäterttu, lähdetkö kanssamme?

— Lähden vaikka Ukrainaan! — vastasi Basia karskisti.

Ja taas syntyi äänettömyys. Näin yritellessä keskustelua, jota ei
oikein saatu käyntiin, kului koko aamiaisen aika.

Viimein noustiin pöydästä.

Silloin Wolodyjowski meni heti Krzysian luo ja sanoi:

— Minun pitää saada keskustella kanssanne kahden kesken.

Sitten hän tarjosi Krzysialle käsivartensa ja vei hänet viereiseen
huoneeseen, samaan, joka oli ollut heidän ensimmäisen suudelmansa
todistajana.

Hän istutti Krzysian sohvaan, istuutui itse hänen viereensä ja alkoi
silittää kädellään hänen hiuksiaan niinkuin olisi hyväillyt pikku lasta.

— Krzysia! — sanoi hän viimein lempeällä äänellä. — Joko hämminkisi on
mennyt ohi? Voitko vastata minulle rauhallisesti ja asiallisesti?

Krzysian hämmennys oli mennyt ohi, ja sen lisäksi häntä liikutti
Wolodyjowskin hyvyys. Ensimmäisen kerran hän nyt nosti hetkeksi
katseensa häneen.

— Voin, — sanoi hän hiljaa.

— Onko totta, että menet luostariin?

Krzysia pani kätensä ristiin ja alkoi kuiskailla rukoilevasti:

— Älkää panko sitä pahaksenne, älkää kirotko minua sen takia, mutta
niin se on!

— Krzysia! — sanoi Wolodyjowski. — Onko paikallaan polkea jalkoihinsa
ihmisen onni, niinkuin sinä nyt poljet? Missä ovat lupauksesi, missä
sopimuksemme? Minä en voi käydä sotaa Jumalaa vastaan, mutta sanon
edeltäpäin sen, mitä Zagloba sanoi eilen minulle, nimittäin ettei
nunnanpuku saa olla ommeltu toiselle ihmiselle tehdystä vääryydestä.
Tekemällä minulle vääryyttä et lisää Jumalan kunniaa, sillä Jumala
on koko maailman valtias; Hänen ovat kaikki kansat, Hänen ovat maat
ja meret ja joet ja ilman linnut ja metsän eläimet ja auringot ja
tähdet; Hänen on kaikki, mitä vain voit ajatella, ja vielä enemmänkin,
mutta minulla ei ole muuta kuin sinä ainoani, rakkaani, kalliini,
sinä olet onneni ja koko omaisuuteni. Voitko sinä luulla, että Herra
Jumala, Hän, joka on niin rikas, tahtoo riistää köyhältä sotilaalta
ainoan aarteen?... Suostuuko Hän hyvyydessään siihen, ilostuuko, eikö
loukkaannu?... Katso, mitä sinä Hänelle annat: — itsesi. Mutta sinähän
olet minun, sillä itse olet lupautunut minulle. Annat siis Hänelle
vierasta omaisuutta etkä omaasi, annat Hänelle minun kyyneleni, minun
tuskani, kenties kuolemani. Onko sinulla siihen oikeutta? Harkitse
tätä sydämelläsi ja järjelläsi ja kysy viimein omaltatunnoltasi... Jos
olisin sinua loukannut, jos en olisi ollut uskollinen rakkaudessani,
jos olisin sinut unohtanut, jos olisin jollakin tavoin syyllinen tai
olisin tehnyt rikoksen, haa! Silloin en puhuisi, en puhuisi mitään!
Mutta minä läksin pitämään silmällä tataarilaisia, taistelemaan
kapinoitsijoita vastaan, palvelemaan isänmaata uhraamalla vereni,
terveyteni ja aikani, ja rakastin sinua, ajattelin sinua kaikki
päivät ja yöt läpeensä ja ikävöin sinua niinkuin peura lähdettä,
niinkuin lintu ilmaa, niinkuin pikku lapsi äitiään ja niinkuin isä
lastaan!... Ja tämän kaiken palkaksi sinä valmistit minulle tämmöisen
vastaanoton... Armahin Krzysia, ystäväni, sydämeni lemmitty, sano
minulle, mistä tämä johtuu. Sano minulle syysi yhtä vilpittömästi, yhtä
avoimesti kuin minä esitän sinulle perusteeni ja oikeuteni; ole minulle
uskollinen, älä jätä minua yksin onnettomuuteen. Itse olet antanut
minulle oikeuden, — älä aja minua maanpakoon!...

Onneton herra Michal ei tietänyt, että on olemassa kaikkia inhimillisiä
oikeuksia suurempi ja vanhempi oikeus, jonka voimasta sydämen täytyy
seurata vain rakkauden ääntä, ja se seuraakin sitä, ja ken lakkaa
rakastamasta, se on jo sillä tehnyt itsensä syypääksi mitä syvimpään
uskottomuuteen, vaikka usein niin viattomasti, kuin sammuu lamppu,
josta polttoaine on palanut loppuun.

Tietämättä tätä Wolodyjowski syleili Krzysian polvia pyytäen ja
rukoillen, mutta Krzysia vastasi hänelle ainoastaan kyyneltulvalla,
sillä hän ei voinut vastata sydämellä.

— Krzysia, — sanoi viimein ritari nousten seisomaan, — kyyneliisi voi
onneni hukkua, mutta minä en pyydä sinulta onnea, vaan ainoastaan
pelastusta!

— Älkää kysykö minulta syytä! — lausui Krzysia nyyhkyttäen. — Älkää
kysykö syytä, sillä näin täytyy olla eikä voi olla muulla tavoin.
En ole teidän kaltaisenne miehen arvoinen enkä ole koskaan ollut...
Tiedän, millaisen vääryyden teen teille, ja se tuottaa minulle niin
hirveätä tuskaa, että olen aivan neuvoton!... Tiedän, että se on
vääryys... Oi suuri Jumala, sydämeni särkyy! Antakaa minulle anteeksi,
älkää jättäkö minua vihoissanne, antakaa anteeksi, älkää kirotko!

Sen sanottuaan Krzysia lankesi polvilleen Wolodyjowskin eteen.

— Tiedän, että se on vääryys, mutta rukoilen teidän sääliänne ja
anteeksiantoanne!

Krzysian tumma pää oli miltei permantoon asti painuneena. Wolodyjowski
nosti voimakkaalla ponnistuksella itkevän tyttöraukan ylös ja asetti
hänet jälleen sohvaan. Itse hän alkoi hurjasti astella huoneessa.
Väliin hän pysähtyi äkkiä ja painoi nyrkkejään ohimoihinsa, sitten
asteli taas; viimein hän pysähtyi Krzysian eteen.

— Jätä itsellesi aikaa ja minulle edes jotakin toivoa, — sanoi
hän. — Ajattele, etten minäkään ole kivestä. Miksi työnnät minuun
aivan säälimättä tulikuuman raudan? Vaikka koettaisin olla miten
kärsivällinen, niin se tekee minulle kuitenkin kipeätä... En osaa edes
sanoin ilmaista, miten kipeätä se tekee... Jumal'auta, en osaa!...
Olen yksinkertainen, ja elinvuoteni ovat kuluneet sodassa... Voi hyvä
Jumala, voi rakkahin Jeesus! Tässä samassa huoneessa me rakastimme
toisiamme! Krzychna! Krzychna! Luulin sinun olevan ikuisesti omani,
ja nyt ei olekaan mitään, ei mitään! Mikä sinulle on tullut? Kuka
on saanut sydämesi muuttumaan! Krzysia, minähän olen sama kuin
ennenkin!... Ja etkö tiedä, että tämä on minulle sitäkin raskaampi
isku, kun jo olen menettänyt yhden rakastamani olennon? Hyvä Jumala,
mitä hänelle sanoisin liikuttaakseni hänen sydämensä?... Ihminen vain
kiusaantuu ja siinä kaikki. Jätä minulle edes toivoa! Älä riistä
kaikkea kerrassaan!...

Krzysia ei vastannut mitään, tärisi vain entistä enemmän
nyyhkytyksistä. Pieni ritari seisoi hänen edessään koettaen hillitä
aluksi suruaan ja sitten suurta vihastustaan. Hän sanoi uudestaan:

— Jätä minulle edes toivoa! Kuuletko?

— En voi, en voi! — vastasi Krzysia. Wolodyjowski meni ikkunan luo
ja painoi päänsä kylmää ruutua vastaan. Pitkän aikaa hän seisoi näin
liikkumatta, viimein kääntyi, astui pari askelta Krzysiaa kohti ja
sanoi hyvin hiljaa:

— Jää hyvästi! Minulla ei ole täällä mitään tekemistä. Olkoon sinun
yhtä hyvä olla kuin minun on paha! Tiedä, että annan sinulle nyt
anteeksi sanoilla, mutta sitten, kun Jumala suo, myös sydämessäni...
Ole vain sääliväisempi ihmisten tuskaa kohtaan äläkä toista kertaa anna
lupausta. En tiedä mitä sanoisin, en vie onnea mukanani astuessani yli
tämän kynnyksen!... Jää hyvästi!

Kun hän oli sen sanonut, liikahtivat hänen viiksensä, hän kumarsi ja
lähti. Viereisessä huoneessa hän kohtasi pöytämestarin rouvineen ja
Zagloban. Nämä riensivät heti hänen luokseen kuin kysyäkseen asiasta,
mutta hän viittasi vain kädellään.

— Ei tullut mitään! — sanoi hän. — Jättäkää minut rauhaan!...

Siitä huoneesta vei kapea käytävä hänen huoneeseensa. Tuossa
käytävässä, neitojen huoneen portaitten kohdalla, seisoi Basia pienen
ritarin tiellä.

— Jumala teitä lohduttakoon ja muuttakoon Krzysian sydämen! — huudahti
hän kyynelistä värähtelevällä äänellä.

Wolodyjowski meni ohi katsahtamattakaan häneen ja sanomatta sanaakaan.
Yht'äkkiä valtasi hänet hurja vihastus, katkeruus täytti rinnan,
hän kääntyi takaisin ja seisahtui viattoman Basian eteen muuttunein
kasvoin, jotka olivat täynnä ivallisuutta.

— Luvatkaa Ketlingille kätenne, — sanoi hän käheällä äänellä, —
saattakaa hänet rakastumaan ja polkekaa sitten tuo rakkaus jalkoihinne,
raadelkaa hänen sydämensä ja menkää luostariin!

— Herra Michal! — huudahti Basia hämmästyneenä.

— Nauttikaa, maistakaa suudelmaa ja menkää sitten katumusretkelle!...
Hitto teidät vieköön!

Tämä oli jo liikaa Basiasta. Jumala yksin tiesi, miten paljon
itsekieltäymystä oli tuossa hänen Wolodyjowskille lausumassaan
toivotuksessa, että Jumala muuttaisi Krzysian sydämen, — ja palkaksi
siitä hän sai ansaitsemattoman syytöksen, ivaa, loukkauksen juuri sillä
hetkellä, kun hän olisi ollut valmis antamaan verensä lohduttaakseen
tuota kiittämätöntä.

Hänen tulinen sisunsa kuohahti heti, posket alkoivat hehkua,
ruusunpunaiset sieraimet laajenivat, ja hetkeäkään miettimättä hän
huudahti tuuhean hiustöyhdön väristessä:

— Tietäkää, etten se ole minä, joka menee Ketlingin takia luostariin!

Sen sanottuaan hän livahti portaille ja katosi ritarin näkyvistä.

Wolodyjowski seisoi kuin kivettyneenä ja alkoi sitten hieroa silmiään
niinkuin unesta heräävä ihminen.

Sitten hänen verensä alkoi kuohua, hän tarttui sapeliinsa ja huudahti
peloittavalla äänellä:

— Voi petturia!

Neljännestuntia myöhemmin hän oli kiitämässä Varsovaan niin että tuuli
vinkui hänen korvissaan ja maakokkareet lentelivät tiheään hänen
ratsunsa kavioista.




III.


Pöytämestari, pöytämestarin rouva ja samoin Zagloba näkivät hänen
menevän, ja levottomuus valtasi heidän sydämensä. He kyselivät
toisiltaan katseillaan, mitä oli tapahtunut ja minne Wolodyjowski oli
menossa.

— Suuri Jumala! — huudahti pöytämestarin rouva. — Hän menee ehkä
Villeille Aroille, enkä koskaan enää saa nähdä häntä!

— Tai menee luostariin tuon hupsun tytön esimerkkiä seuraten! — sanoi
Zagloba epätoivoissaan.

— Täytyy keksiä jokin keino! — lisäsi pöytämestari.

Samassa avautui ovi ja huoneeseen syöksähti kuin vihuri Basia,
kiihtyneenä ja kalpeana. Hän peitti silmänsä käsiinsä, polki jalkaansa
keskellä huonetta kuin pikku lapsi ja alkoi uikuttaa:

— Apuun! Pelastakaa! Herra Michal lähti surmaamaan Ketlingin! Menkää
Jumalan tähden estämään se! Apuun, apuun!...

— Mikä sinun on, tyttö? — huudahti Zagloba tarttuen hänen käsiinsä.

— Apuun! Herra Michal surmaa Ketlingin! Minun takiani vuotaa verta, ja
Krzysia kuolee, kaikki minun takiani!

— Puhu! — huudahti Zagloba pudistellen häntä. — Mistä sen tiedät? Miksi
sinun takiasi?

— Minä sanoin vihapäissäni hänelle, että he rakastavat toisiaan ja
että Krzysia menee Ketlingin tähden luostariin. Ken uskoo Jumalaan,
hän rientäköön estämään! Menkää heti paikalla, mennään kaikki, mennään
kaikki!

Zagloba, joka ei ollut tottunut hukkaamaan tämmöisissä tapauksissa
aikaa, syöksähti ulos ja käski heti valjastamaan hevoset.

Pöytämestarin rouva tahtoi kysellä Basialta tarkemmin tuosta
hämmästyttävästä uutisesta, sillä hän ei ollut tähän saakka aavistanut
mitään rakkaussuhteita olevan Krzysian ja Ketlingin välillä,
mutta Basia oli juossut ulos yhdessä Zagloban kanssa valvoakseen
valjastamista, auttoi hevosten ulostuonnissa ja valjastushommissa ja
ajoi viimein kuskipukilla istuen paljain päin oven eteen, jossa kaksi
miestä jo valmiiksi varustautuneina odotti.

— Tule alas! — sanoi hänelle Zagloba.

— En tule!

— Tule, kun sanon.

— En tule! Käykää istumaan, istuutukaa ajopeleihin, muuten lähden yksin!

Näin sanoen hän kokosi käteensä ohjakset. Miehet nähtyään tytön suuren
itsepäisyyden voivan aiheuttaa viivytystä lakkasivat käskemästä häntä
pois.

Samassa juoksi paikalle ajomies tuoden piiskan, ja pöytämestarin rouva
toi vielä Basialle turkin ja hatun, sillä oli kylmä päivä.

He lähtivät ajamaan.

Basia jäi kuskipukille. Zagloba, joka tahtoi puhella hänen kanssaan,
kutsui häntä istumaan etupenkille, mutta Basia ei halunnut tehdä sitä,
kenties peläten torumisia. Zagloban täytyi kysellä pitkän matkan
päästä, ja Basia vastaili hänelle kääntämättä päätään.

— Mistä sinä tiedät sen, — sanoi Zagloba, — mitä sanoit noista kahdesta
Michalille?

— Minä tiedän kaikki.

— Onko Krzysia sanonut sinulle jotakin?

— Krzysia ei ole puhunut minulle mitään.

— Skotlantilainenko siis?

— Ei, mutta minä tiedän, että hän matkustaa senvuoksi Englantiin.
Kaikki hän on johtanut harhaan, paitsi minua.

— Ihmeellistä! — sanoi Zagloba. Mutta Basia lausui:

— Se on teidän työtänne; ei olisi pitänyt koettaa työntää heitä
toisilleen.

— Istu siellä hiljaa äläkä pistä nenääsi toisten asioihin! — vastasi
Zagloba, jota enimmän närkästytti se, että häntä noin moitittiin
pöytämestarin kuullen.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Niinkuin minä olisin ketään toisilleen toimittanut! Ja ketä? Ohhoh!
Onpa nekin otaksumia!

— Ahaa! Vai ei? — sanoi tyttö.

Ja he ajoivat eteenpäin ääneti.

Zagloba ei saanut torjutuksi ajatusta, että Basia oli oikeassa ja että
hän itse oli melkoisessa määrässä syypää kaikkeen, mitä oli tapahtunut.
Tuo ajatus jäyti pahasti, ja kun ajopelitkin vielä tärähtelivät aika
lailla, niin vanha aatelismies tuli sangen pahalle tuulelle ja moitti
itseään kovin.

— Olisi aivan paikallaan, — ajatteli hän, — että Wolodyjowski ja
Ketling yhdessä leikkaisivat minulta korvat. Toisen naittaminen vastoin
hänen tahtoaan on samaa kuin käskisi häntä ratsastamaan kasvot hevosen
häntään päin. Tuo pikku pörriäinen on oikeassa! Jos he ryhtyvät
taisteluun keskenään, niin Ketlingin veri tulee minun päälleni. Jopa
jouduin hommaan vanhoilla päivilläni! Hyi, perhana! Kaiken lisäksi
vielä on minua vedetty nenästä, sillä enpä hoksannut, miksi Ketling
tahtoo merten taa ja tuo naakka luostariin, kun taas tuo pikku
heitukka, kuten näyttää, on aikoja sitten päässyt selville kaikesta...

Zagloba vaipui mietteisiin ja murahti hetken kuluttua:

— Veijari se on tytöksi! Michalilla on ravun silmät, kun voi pitää
enemmän tuosta nukesta kuin tästä tytöstä!

He saapuivat kaupunkiin, mutta sielläpä vaikeudet alkoivatkin, sillä ei
kukaan heistä tietänyt, missä Ketling asui ja minne Wolodyjowski oli
mennyt. Tämmöisessä ihmisjoukossa taas oli jokseenkin toivotonta etsiä
heitä.

Ensin he menivät suurhetmanin hoviin. Siellä sanottiin heille,
että Ketlingin oli määrä lähteä sinä aamuna matkaan merten taakse;
Wolodyjowski taas oli käynyt kyselemässä häntä, mutta ei kukaan
tietänyt, minne hän sitten oli mennyt. Otaksuttiin hänen kenties
menneen kaupungin ulkopuolella olevien sotajoukkojen leiripaikalle.

Zagloba käski ajamaan leiriin, mutta sielläkin oli mahdotonta saada
selvyyttä asiaan. He kiersivät vielä kaikki Dluga-kadun varrella olevat
majatalot, olivat Pragassa, mutta kaikki oli turhaa.

Tuli jo yö, ja koska ei voinut ajatellakaan yösijan saamista, niin
heidän oli palattava kotiin.

Paluumatkalla he olivat murheellisia, Basia itki hiukan, jumalinen
pöytämestari luki rukouksia. Zagloba oli todella levoton. Hän koetti
kuitenkin lohduttaa itseään ja seuralaisiaan.

— Haa! Olemme huolissamme, — sanoi hän, — mutta Michal saattaa jo olla
kotona.

— Tai tapettu! — sanoi Basia.

Ja hän alkoi kiemurrella ajopeleissä toistellen kyynelet silmissä:

— Minulta pitäisi kieli leikata pois! Minun syyni! Minun syyni! Voi,
Jumalani! Olen menettämäisilläni järkeni!

Mutta Zagloba sanoi:

— Ole hiljaa, tyttö! Ei se ole sinun syysi, ja tiedä se, että jos
jompikumpi on tapettu, niin ei Michal!

— Sääli minun on toistakin! Kauniistipa me palkitsimme
vieraanvaraisuuden, muuta ei voi sanoa. Voi, hyvä Jumala!

— Kaikkihan on mahdollista! — huomautti Makowiecki.

— Älkää nyt hitossa! Ketling on varmasti jo lähempänä Preussia kuin
Varsovaa. Kuulittehan, että hän on lähtenyt. Uskon varmasti, että
vaikka hän ja Wolodyjowski olisivat tavanneetkin toisensa, niin he ovat
muistaneet vanhaa ystävyyttään ja yhteistä palvelusaikaansa. Hehän
olivat retkillä aina rinnatusten, makasivat sama satula päänaluksena,
kävivät yhdessä rynnäkköön, tahrivat samaan vereen kätensä. Koko
sotajoukossa oli heidän ystävyytensä niin kuuluisa, että Ketlingiä
hänen kauneutensa tähden sanottiin Wolodyjowskin vaimoksi, Ei ole
todennäköistä, ettei tämä tulisi heille mieleen, kun he tapaavat
toisensa!

— Toisinaan sentään käy niinkin, — sanoi järkevä pöytämestari, —
että juuri suurin ystävyys muuttuu suurimmaksi vihaksi. Niinpä minun
asuinseudullani Deyma surmasi Ubyszin, jonka kanssa oli elänyt
kaksikymmentä vuotta mitä parhaimmassa sovussa. Voin kertoa teille
tämän onnettoman tapauksen seikkaperäisesti.

— Jos en olisi niin levoton, niin mielelläni kuuntelisin sitä aivan
niinkuin hyvin mielelläni kuuntelen arvoisaa puolisoanne, jolla
niinikään on tapana kertoa yksityiskohtaisesti, sukuluetteloitakaan
syrjäyttämättä. Mutta se minua hätkähdytti, mitä te sanoitte
ystävyydestä ja vihasta. Jumala varjelkoon, Jumala varjelkoon
asianlaidan olemasta tässäkin tapauksessa niin!

— Toisen nimi oli Deyma, toisen Ubysz. Molemmat olivat kelpo miehiä ja
sotatovereita...

— Voi, voi voi! — sanoi Zagloba synkästi, — luottakaamme Jumalan
laupeuteen ja uskokaamme, ettei tällä kertaa käy niin, sillä jos niin
käy, niin silloin on Ketling ruumiina.

— Onnetonta! — sanoi hetken kuluttua pöytämestari. — Niin, niin! Deyma
ja Ubysz! Muistan kaiken kuin se olisi tapahtunut tänään. Ja siinäkin
oli kysymys naisesta.

— Aina nuo naiset! Ensimmäinen kohtaamasi naakka laittaa semmoisen
oluen, että ken sitä juo, siltä menee ruoansulatuselimet piloille, —
murahti Zagloba.

— Älkää te käykö Krzysian kimppuun! — huudahti yht'äkkiä Basia.

Zagloba vastasi:

— Jospa Michal olisikin rakastunut sinuun, niin ei tätä kaikkea olisi
tullutkaan...

Näin puhellen he saapuivat asunnolleen. Heidän sydämensä alkoi sykkiä
kiivaasti, kun he näkivät valaistut ikkunat, sillä he ajattelivat, että
Wolodyjowski kenties oli jo palannut.

Heitä tuli vastaanottamaan pöytämestarin rouva itse levottomana ja
hyvin surullisena. Kuultuaan, että kaikki etsimiset olivat olleet
turhia, hän alkoi vuodattaa katkeria kyyneleitä ja puhella, ettei
enää koskaan saa nähdä veljeään; Basia yhtyi heti valittelemaan hänen
kanssaan, ja Zaglobakin oli surusta neuvoton.

— Menen huomenna varhain vielä uudestaan, mutta yksin, — sanoi hän. —
Kenties saan tietää jotakin hänestä.

— Mennään mieluummin kahteen mieheen etsimään, — puhui pöytämestari.

— Ei, jääkää te naisten luo. Jos Ketling on elossa, niin ilmoitan siitä
teille.

— Herra Jumala! Mehän asumme tuon miehen talossa! — sanoi taas
pöytämestari. — Huomenna on löydettävä jokin majatalo tai vaikka
pystytettävä teltta kentälle, kunhan vain emme enää asu täällä.

— Odottakaa tietoa minulta, muuten teemme taas hullusti! — sanoi
Zagloba. — Jos Ketling on surmattu...

— Puhukaa Herran tähden hiljempaa! — huudahti pöytämestarin rouva. —
Palvelusväki saattaa kuulla ja vielä kertoa Krzysialle, joka muutenkin
on melkein kuollut.

— Minä menen hänen luokseen, — sanoi Basia. Ja hän juoksi ylös. Toiset
jäivät alas tuskan ja pelon vallassa. Ei kukaan koko talossa nukkunut.
Ajatus, että Ketling kenties jo oli ruumiina, täytti heidän sydämensä
kauhulla. Kaiken lisäksi yö oli painostava ja pimeä, ukkonen alkoi
jyrähdellä, ja myöhemmin valaisivat vähän väliä kirkkaat salamat
pimeätä yötä. Puolenyön aikaan raivosi ensimmäinen sen kevään myrsky.
Palvelusväkikin heräsi. Krzysia ja Basia tulivat tyttöjen huoneesta
alas ruokasaliin. Siellä koko seura alkoi lukea rukouksia ja istui
sitten äänettömänä, toistaen vain tavan mukaan yhteen ääneen jokaisen
ukkosenjyrähdyksen jälkeen: "Ja sana tuli lihaksi!"

Tuulen vinkunassa kuului toisinaan kuin kavioitten kapsetta, ja silloin
Basian, pöytämestarin rouvan ja kahden vanhan miehen hiukset nousivat
kauhusta pystyyn, sillä heistä tuntui, että millä hetkellä hyvänsä voi
ovi avautua ja sisälle astua Wolodyjowski Ketlingin veren tahrimana.

Lempeä herra Michal oli nyt ensimmäisen kerran raskaana painona
ihmisten sydämellä, jopa pelkkä ajatus hänestä täytti toiset kauhulla.

Yö kului kuitenkin ilman, että saatiin mitään tietoja pienestä
ritarista. Aamun sarastaessa, myrskyn hiukan tyynnyttyä, Zagloba lähti
toistamiseen kaupunkiin.

Koko se päivä elettiin painostavan levottomuuden vallassa. Basia istui
iltaan asti ikkunan luona tai portin edustalla katsellen tielle, jota
Zagloba saattoi tulla.

Samaan aikaan palvelusväki pöytämestarin käskystä laittoi verkalleen
tavaroita matkakärryihin.

Krzysia valvoi tuota työtä, sillä siten hän saattoi pysytellä kauempana
molemmista Makowieckeista.

Vaikka pöytämestarin rouva ei ollut vielä maininnut hänelle sanaakaan
veljestään, niin jo tuo äänettömyyskin oli saanut Krzysian vakuutetuksi
siitä, että herra Michalin rakkaus häneen ja heidän taannoiset
salaiset sopimuksensa ja hänen äskeinen kieltävä vastauksensa
olivat tulleet tietoon. Näin ollen oli vaikeata otaksua, että nuo
Wolodyjowskille kaikkein lähimmät ihmiset eivät olisi olleet pahoillaan
ja loukkaantuneita häneen. Krzysia parka tunsi, että asiat olivat näin,
että niiden täytyi olla näin, että nuo tähän asti rakkautta tunteneet
sydämet olivat loitontuneet hänestä. Siksi hänkin tahtoi kärsiä
kauempana heistä.

Illalla olivat tavarat valmiina rattailla, niin että saattoi lähteä
pois vielä samana päivänä. Mutta Makowiecki odotti vielä tietoja
Zaglobalta. Illallinen tuotiin pöytään, mutta kukaan ei sitä syönyt, ja
ilta muodostui raskaaksi, sietämättömäksi ja kolkoksi. Oli kuin kaikki
olisivat kuunnelleet jotakin salaperäistä.

— Menkäämme vierashuoneeseen, — sanoi viimein pöytämestari. — Ei täällä
saata enää olla.

He siirtyivät vierashuoneeseen istumaan, mutta ennenkuin kukaan oli
kyennyt sanomaan ensimmäisen sanan, alkoivat ikkunan takana koirat
haukkua.

— Joku tulee! — huudahti Basia.

— Koirat haukkuvat kuin omaa ihmistä! — sanoi pöytämestarin rouva.

— Hiljaa! — sanoi pöytämestari. — Kuuluu ratinaa!...

— Hiljaa! — toisti Basia. — Kas näin, nyt kuuluu paremmin... Se on
herra Zagloba.

Basia ja pöytämestari hypähtivät pystyyn ja juoksivat ulos;
pöytämestarin rouvan sydän alkoi pamppailla, mutta hän jäi Krzysian
luo, ettei tämä huomaisi hänen kiirehtimisestään, että Zagloba tuo
joitakin tärkeitä uutisia.

Ratina pysähtyi ikkunan alle.

Kuului ääniä eteisestä, ja hetken kuluttua syöksähti huoneeseen
tuulispään tavoin Basia niin muuttuneena kasvoiltaan, kuin olisi nähnyt
kummituksen.

— Basia, mitä se on? Kuka se on? — kysyi rouva Makowiecka pelästyneenä.

Mutta ennenkuin Basia ennätti vetää henkeä ja vastata, avautui ovi ja
sisälle astui ensin pöytämestari, sitten Wolodyjowski ja viimeisenä
Ketling.




IV.


Ketling oli niin muuttunut, että tuskin kykeni kumartamaan syvään
naisille, minkä jälkeen hän jäi seisomaan liikkumattomana hattu rintaa
vastaan, silmät suljettuina, aivan kuin siinä olisi ollut kaunis kuva.
Wolodyjowski syleili sisartaan ja lähestyi Krzysiaa.

Neidon kasvot olivat valkeat kuin palttina, minkä vuoksi hieno untuva
hänen ylähuulellaan näytti tavallista tummemmalta; hänen rintansa
kohoili voimakkaasti. Mutta Wolodyjowski tarttui lempeästi hänen
käteensä ja painoi sen huulilleen; sitten hänen viiksensä liikkuivat
vähän aikaa aivan kuin hän olisi koonnut ajatuksiaan. Viimein hän sanoi
hyvin surullisena, mutta myös hyvin rauhallisesti:

— Arvoisa neiti tai paremmin sanoen rakas Krzysiani! Kuuntele minua
pelkäämättä, sillä en minä ole mikään skyyttiläinen enkä tataarilainen
enkä villi-ihminen, vaan ystävä, joka tahtoo sinun onneasi, vaikka ei
itse olekaan kovin onnellinen. Selville on käynyt, että sinä ja Ketling
rakastatte toisianne. Neiti Basia sanoi oikeutetun vihastuksen vallassa
sen minulle päin silmiä, enkä minä kiellä lähteneeni tästä talosta
raivostuneena ja rientäneeni kostamaan Ketlingille... Ken kadottaa
kaikki, siinä saa helposti kostonhimo vallan, ja minä, niin totta kuin
Jumala minua armahtakoon, rakastin sinua suuresti ja enemmän kuin
mies rakastaa neitoa... Jos olisin naimisissa ja Jumala olisi antanut
minulle yhden ainoan pojan tai tytön ja sitten ottanut sen minulta
pois, niin enpä heitäkään niin surisi kuin surin sinua...

Hetkeksi herra Michalin ääni katkesi, mutta hän hillitsi kohta itsensä,
hänen viiksensä liikkuivat vähän aikaa, ja hän jatkoi:

— No niin, suru sinänsä, mutta mitään neuvoa ei ole. Ei ole kumma, että
Ketling rakastui sinuun! Kuka ei sinuun rakastuisi! Että sinä taas
rakastuit häneen, se on kerta kaikkiaan minun kohtaloni, eikä siinäkään
ole mitään kummaa, sillä kuinka minä voisin vetää vertoja Ketlingille!
Taistelukentällä en ole huonompi häntä, sen hän myöntää itse, mutta
se ei kuulu tähän... Jumala on antanut hänelle kauneutta, minulta sen
kieltänyt, mutta antanut sen korvaukseksi harkitsevaisuutta. Niinpä
kun mennessäni tuuli puhalsi vastaani ja ensimmäinen raivon puuska
asettui, omatuntoni heti sanoi: Miksi rankaiset heitä? Miksi vuodatat
ystävän verta? He rakastavat toisiaan, — se on Jumalan tahto. Vanhemmat
ihmiset sanovat, ettei rakkaudelle hetmanin määräyskään mitään voi.
On Jumalan tahto, että he rakastavat toisiaan, ja heille on kunniaksi
se, että eivät ole rakkauttaan pettäneet... Jos Ketling olisi tietänyt
sinun lupautuneen minulle, niin se olisi vielä eri juttu, mutta hän
ei tietänyt sitä. Miten hän on syyllinen? Ei mitenkään! Ja mikä on
sinun syysi? Ei mikään! Hän aikoi lähteä pois, sinä tahdoit antautua
Jumalalle... Minun kohtaloni on syypää kaikkeen, ei kukaan muu, sillä
nähtävästi Jumalan sormi johtaa siihen, että jäisin orpouteen...
Minkäpä sille voi!...

Herra Michal vaikeni uudestaan ja alkoi hengittää nopeasti niinkuin
ihminen, joka pitkään sukellettuaan on tullut vedenpinnalle. Sitten hän
tarttui Krzysian käteen.

— Sillä tavoin rakastaminen, — sanoi hän, — että tahtoo kaikkea
itselleen, ei ole mikään konsti. Meidän kolmen sydän kärsii, —
ajattelin. Parempi on silloin, että vain yksi joutuu kärsimään ja muut
saavat lohdutuksen. Antakoon Jumala sinulle, Krzysia, onnea Ketlingin
kanssa... Amen... Jumala antakoon sinulle, Krzysia, onnea Ketlingin
kanssa... Minulle tekee hiukan kipeätä, mutta ei se mitään... Antakoon
Jumala sinulle... Toden totta, ei tämä tee mitään... Olen saanut
hillityksi itseni!...

Sotilas parka sanoi "ei mitään", mutta näytti alkavan purra hammasta ja
kähistä. Huoneen toiselta puolen kuului Basian itkua.

— Ketling, tule tänne, veli! — huudahti Wolodyjowski.

Ketling tuli heidän luokseen, polvistui, levitti kätensä ja syleili
Krzysian polvia ääneti, mitä suurinta kunnioitusta ja rakkautta
osoittaen.

Wolodyjowski alkoi puhua katkonaisella äänellä:

— Syleile hänen päätään! Onpa poikaparka kärsinyt... Jumala siunatkoon
teitä!... Nyt et mene luostariin... Tahdon, että siunaisitte minua
ettekä kiroaisi... Jumala ei hylkää minua, vaikka minun nyt onkin
raskasta...

Basia ei voinut enää hillitä itseään, vaan syöksyi pois huoneesta.
Nähtyään sen Wolodyjowski kääntyi pöytämestarin ja sisarensa puoleen:

— Menkää toiseen huoneeseen, — sanoi hän, — ja jättäkää heidät...
Minäkin menen jonnekin, missä voin hetkiseksi polvistua rukoilemaan
Herraa Jeesusta...

Hän poistui.

Käytävän puolivälissä hän kohtasi portaitten luona Basian, samassa
paikassa, jossa tämä vihan vallassa oli ilmaissut Krzysian ja Ketlingin
salaisuuden. Mutta nyt Basia seisoi seinää vastaan nojautuneena ja oli
menehtyä itkuun.

Tämän nähdessään herra Michal alkoi sääliä omaa kohtaloaan; tähän asti
hän oli hillinnyt itsensä niin hyvin kuin oli voinut, mutta tällä
hetkellä suru mursi sulut ja kyynelet tulvahtivat hänen silmistään.

— Mitä te itkette? — huudahti hän surullisena. Basia nosti päätään ja
hieroen kuten pikku lapset vuoroon kummallakin nyrkillään silmiään,
läähättäen ja haukkoen ilmaa hän vastasi läpi nyyhkytysten:

— Minun on niin sääli!... Voi Herra Jumala!... Herra Michal on niin
kelpo mies, niin oikeamielinen!... Voi, Herra Jumala!...

Silloin Wolodyjowski tarttui hänen käsiinsä ja alkoi suudella niitä
kiitollisena ja liikutettuna.

— Jumala palkitkoon teitä! Jumala palkitkoon hyvän sydämenne tähden! —
sanoi hän. — Hiljaa, älkää itkekö.

Mutta Basia alkoi sitä enemmän nyyhkyttää ja läähättää. Jokainen suoni
hänessä tärisi surusta, entistä nopeammin hän alkoi haukkoa ilmaa ja
viimein hän tömistäen jaloillaan alkoi huutaa niin kovasti, että koko
käytävä kajahteli:

— Typerä Krzysia! Minusta herra Michal on parempi kuin kymmenen
Ketlingiä! Minä rakastan herra Michalia kaikesta sydämestäni... enemmän
kuin tätiä, enemmän...? kuin enoa... enemmän kuin Krzysiaa!...

— Hyväinen aika! Basia! — huudahti pieni ritari.

Ja tahtoen rauhoittaa tyttöä Wolodyjowski sieppasi hänet syliinsä.
Basia painautui kaikin voimin hänen rintaansa vastaan, niin että ritari
tunsi hänen sydämensä tykyttävän kuin hätääntyneen linnun sydämen.
Wolodyjowski syleili häntä vielä lujemmin, ja he jäivät pitkäksi aikaa
tähän asentoon. Vallitsi äänettömyys.

— Basia! Tahdotko tulla omakseni? — lausui pieni ritari.

— Kyllä! Kyllä! Kyllä! — vastasi Basia. Tämä vastaus saattoi pienen
ritarin innostuksen valtaan. Hän painoi huulensa Basian ruusunpunaisia,
neitseellisiä huulia vastaan, ja he jäivät taas pitkäksi aikaa samaan
asentoon.

Silloin kuului rattaitten ratinaa ja Zagloba syöksyi eteiseen ja sieltä
ruokasaliin, jossa istui pöytämestari rouvineen.

— Ei löydy Michalia! — huudahti hän yhteen hengenvetoon. — Etsin
kaikkialta! Herra Krzycki sanoi nähneensä hänet yhdessä Ketlingin
kanssa. Varmaankin ovat taistelleet.

- Michal on täällä! — sanoi pöytämestarin rouva. — Toi Ketlingin ja
antoi hänelle Krzysian!

Suolapatsas, joksi Lotin vaimo muuttui, ei varmaankaan ollut niin
jähmettyneen näköinen kuin Zagloba oli tällä hetkellä. Jonkin aikaa
kesti äänettömyyttä, minkä jälkeen vanha aatelismies hieroi silmiään ja
kysyi:

— Häh?

— Krzysia istuu Ketlingin kanssa tuolla toisessa huoneessa ja Michal
meni rukoilemaan, — vastasi pöytämestari.

Zagloba meni hetkeäkään empimättä huoneeseen, mutta vaikka hän tiesi
kaikki, niin hän hämmästyi uudelleen nähdessään Krzysian ja Ketlingin
istuvan silmätysten. He hypähtivät ylös hyvin hämillään eivätkä
osanneet sanoa sanaakaan, varsinkin kun Zagloban jäljessä oli tullut
pöytämestari rouvineen.

— Elämää ei riitä niin pitkälle kuin kiitollisuus Michalia kohtaan
vaatisi! — sanoi viimein Ketling. — Hän on luonut onnemme!

— Jumala antakoon teille onnea! — sanoi pöytämestari. — Emme vastusta
Michalin edesottamisia!

Krzysia heittäytyi pöytämestarin rouvan syliin, ja he alkoivat
molemmat itkeä. Zagloba oli yhä ymmällä. Ketling laskeutui polvilleen
pöytämestarin eteen niinkuin poika isänsä jalkoihin, mutta tämä nosti
hänet seisomaan ja sanoi, joko siksi, että paljon ajatuksia nousi hänen
mieleensä, tai sitten, koska oli hämillään:

— Mutta Deyma surmasi Ubyszin! Kiittäkää Michalia älkääkä minua!

Hetken kuluttua hän kysyi:

— Vaimo, mikä olikaan sen naisen nimi?

Mutta pöytämestarin rouva ei ennättänyt vastata, sillä samassa
juoksi huoneeseen Basia paljon hengästyneempänä kuin tavallisesti,
punaisempana kuin tavallisesti, hiustöyhtö silmillä enemmän kuin
tavallisesti, riensi Ketlingin ja Krzysian luo ja heilutellen sormeaan
vuoroin heidän kummankin silmien edessä alkoi huudella:

— Ahaa, hyvä on! Huokailkaa, rakastakaa toisianne, menkää naimisiin!
Luuletteko herra Michalin jäävän yksikseen maailmaan?! Eipäs, sillä
minä seuraan häntä, koska rakastan häntä ja olen itse sanonut sen
hänelle. Minä ensimmäisenä sanoin sen hänelle, ja hän kysyi, tahdonko
hänet, ja minä vastasin hänelle, että otan hänet mieluummin kuin
kymmenen muuta, sillä minä rakastan häntä ja minusta tulee mitä parhain
vaimo enkä jätä häntä koskaan ja me käymme yhdessä sotaa! Minä olen
jo kauan rakastanut häntä, vaikka en ole sanonut mitään, sillä hän on
kaikkein oivallisin ja armain ja parhain... Nyt menkää naimisiin, mutta
minä seuraan herra Michalia vaikka huomenna... sillä...

Hänen äänensä loppui tyystin.

Kaikki katsoivat häneen ymmärtämättä, oliko hän menettänyt järkensä vai
puhuiko hän totta; sitten he alkoivat katsella toisiaan, mutta samassa
tuli ovesta Basian jälkeen Wolodyjowski.

— Michal, — kysyi pöytämestari, joka oli selvinnyt hämmästyksestään, —
onko se totta, mitä kuulemme?

Pieni ritari vastasi hyvin vakavasti:

— Jumala on tehnyt ihmeen, ja tässä on lohdutukseni, lempeni, suurin
aarteeni!

Nämä sanat kuultuaan Basia hypähti taas hänen luokseen kuin hirvi.

Sillävälin oli hämmästyksen ilme kadonnut Zagloban kasvoilta ja sen
sijaan oli hänen valkoinen partansa alkanut tutista. Hän levitti
sylinsä ja sanoi:

— Jumal'avita, minä pillahdan itkuun!... Pikku heitukka, Michal, tulkaa
tänne!...




V.


He rakastivat toisiaan suuresti ja hyvä oli heidän olla yhdessä, mutta
vaikka he olivat jo neljättä vuotta naimisissa, niin heillä ei ollut
lapsia. Sensijaan he hoitivat tarmokkaasti taloaan. Wolodyjowski
oli ostanut omillaan ja Basian rahoilla muutamia kyliä Kamienecin
läheisyydestä huokealla hinnalla, sillä arimmat ihmiset siellä
pelkäsivät turkkilaisten hyökkäystä ja möivät mielellään sielläpäin
olevat tilansa. Näillä tiluksillaan pani Wolodyjowski toimeen
sotilaallisen järjestyksen ja kurin, palautti järjestyksen levottomien
ainesten keskuuteen, rakensi poltetut talot uudelleen, perusti
"tukikohtia", s.o. linnoitettuja taloja, joihin sotilaita asettui
varusväeksi, sanalla sanoen, niinkuin hän oli aikaisemmin toimekkaasti
suojellut valtakuntaa, niin hän nyt alkoi toimekkaasti hoitaa taloutta
jättämättä silti sapelia kädestään.

Hänen mainehikas nimensä oli hänen tilustensa parhaana turvana.
Joittenkuitten tataarilaisruhtinaitten kanssa hän veljeili, toisia
vastaan kävi taistelua. Vallattomat kasakkajoukot, irrallisina
liikehtivät tataarilaislaumat, arojen rosvot ja Bessarabian
ryöstöretkeilijät vapisivat, kun mainittiin "Pieni Haukka". Siksipä
hänen hevosensa ja lammaslaumansa, hänen härkänsä ja kameelinsa
saattoivat oleilla turvallisesti arolla. Hänen naapureitaankin oltiin
ahdistelematta, ja hänen omaisuutensa lisääntyi toimeliaan vaimon
puuhien kautta. Ihmiset kunnioittivat ja rakastivat häntä. Kotimaa
antoi hänelle tunnustukseksi arvonimen, hetmani piti hänestä, Chocimin
pašša antoi hänelle suuta, kaukana Krimillä, Bahtšisaraissa, mainittiin
kunnioittavasti hänen nimeään.

Taloudenhoito, sota ja rakkaus, — ne olivat hänen elämänsä kolme suurta
pääasiaa.

Helteisen kesän vuonna 1671 viettivät Wolodyjowskit Basian
perintötilalla Sokolin kylässä. Sokol oli helmi heidän maatilojensa
joukossa. Siellä he ottivat vastaan mieluisasti ja hoivailivat
kohteliaasti Zaglobaa, joka pelkäämättä matkan vaivoja ja sangen
korkeata ikäänsä oli tullut heille vierailemaan täyttäen Wolodyjowskien
häissä antamansa juhlallisen lupauksen.

Remuavista pidoista ja huveista rakkaan vieraan kunniaksi teki
kuitenkin pian lopun hetmanilta tullut käsky, jonka mukaan
Wolodyjowskin oli otettava päällikkyys Chreptiowissa ja puolustettava
siellä Moldaun rajoja, pidettävä silmällä, mitä erämaissa tapahtui,
vartioitava, estettävä tataarilaisten sissijoukkojen liikehtimiset ja
puhdistettava ympäristöt rosvoista.

Pieni ritari, joka sotilaana aina oli valmis palvelemaan valtakunnan
etua, käski heti palvelijoitaan tuomaan karjan laitumelta, kuormaamaan
kameelit ja olemaan asestettuina valmiit lähtöön.

Hänen sydämeensä koski kuitenkin, kun hän ajatteli eroa vaimostaan,
sillä hän rakasti häntä aviomiehen ja isän rakkaudella ja niin
suuresti, ettei voinut suorastaan hengittääkään ilman häntä; mutta
hän ei myöskään tahtonut ottaa häntä mukaansa villeihin ja autioihin
erämaihin ja saattaa monenlaisiin vaaroihin.

Mutta Basia tahtoi itsepintaisesti lähteä hänen mukanaan.

— Ajattelehan, — sanoi hän, — onko minun turvallisempaa jäädä tänne
kuin olla siellä sinun luonasi sotajoukon turvissa? En tahdo muuta
kattoa pääni päälle kuin sinun telttasi, sillä olen mennyt naimisiin
kanssasi jakaakseni sinun kanssasi vaivat ja vastukset ja vaarat.
Täällä kalvaisi minua levottomuus, mutta siellä, sinun kaltaisesi
soturin läheisyydessä, tuntisin oloni turvallisemmaksi kuin kuningatar
Varsovassa; jos taas on lähdettävä kanssasi sotakentälle, niin lähden.
Täällä en saa unta ilman sinua, en maistakaan ruokaa ja loppujen
lopuksi kuitenkin, voimatta hillitä itseäni, riennän Chreptiowiin, ja
jos kiellät minulta pääsyn, niin makaan yöni ovella ja rukoilen ja
itken niin kauan, että armahdat...

Nähdessään noin voimakasta rakkautta Wolodyjowski otti vaimonsa
syliinsä ja alkoi tulisesti suudella hänen rusoittavia kasvojaan, ja
vaimo maksoi samalla mitalla.

— Minä en panisi vastaan, — sanoi Wolodyjowski viimein, — jos
kysymyksessä olisi vain tavallinen vartiointi tai retki tataarilaisia
vastaan. Väkeä on tosiaankin riittävästi, sillä mukaani tulee
Podolian kenraalin lippukunta ja toinen, joka on aatelismarsalkan,
sitäpaitsi tulee Motowidlo miehineen ja Linkbausenin rakuunat.
Se on yhteensä kuusisataa sotamiestä, ja kuormastovahtien kanssa
miesten lukumäärä nousee tuhanteen. Mutta minä pelkään sitä, mitä
valtiopäivillä lavertelijat Varsovassa eivät tahdo uskoa, mutta mitä
me rajaseutulaiset odotamme joka hetki, nimittäin suurta sotaa koko
Turkin valtakuntaa vastaan. Semmoisen on vakuuttanut syttyvän myös
herra Mysliszewski, samaa puhuu Chocimin pašša ja myös hetmani uskoo,
ettei sulttaani jätä Doroszenkoa ilman apua, vaan julistaa suuren sodan
valtakuntaamme vastaan, ja mitä teen minä silloin sinulle, armahin
kukkaseni, Jumalan kädestä saamani _praemium_?

— Sinun kohtalosi on minunkin kohtaloni. En tahdo itselleni muuta kuin
mitä sinullekin tapahtuu...

Silloin Zagloba, joka koko ajan oli ollut vaiti, kääntyi Basian puoleen
sanoen:

— Jos turkkilaiset saavat teidät vangiksi, niin tahtomattasikin
tulee sinun kohtalosi kokonaan toiseksi kuin Michalin. Haa!
Kasakkain, ruotsalaisten ja brandenburgilaisen koiratarhan jälkeen
tulee vielä turkkilainen! Minä sanoin pappi Olszowskille: "Älkää
saattako Doroszenkoa epätoivoon, sillä hän on vain pakosta liittynyt
turkkilaiseen." Entä miten kävi? Puhettani ei kuunneltu! Dorosz
saatettiin sellaiseen asemaan, että hänen on nyt tahtomattaankin
mentävä turkkilaisen kitaan, ja kaiken lisäksi johdettava se meidän
kimppuumme. Muistathan, Michal, että minä sinun läsnäollessasi varoitin
pappi Olszowskia?

— Lienette varoittanut häntä jossakin muualla, sillä en muista
semmoista tapahtuneen minun läsnäollessani, — vastasi pieni ritari.
— Mutta se, mitä puhutte Doroszerikosta, on totisinta totuutta,
sillä hetmanikin on samaa mieltä ja kerrotaanpa hänen hallussaan
olevan Doroszin kirjeitäkin, jotka ovat samaan henkeen kirjoitettuja.
Asiat ovat siellä nyt kerta kaikkiaan niinkuin ovat, sen pituinen
se, ja myöhäistä on ruveta niitä nyt repostelemaan. Mutta kun te
olette niin nopeaälyinen, niin tahtoisin mielelläni kuulla teidän
mielipiteenne: onko minun otettava Basia Chreptiowiin vai onko parempi
jättää hänet tänne? Minun on vielä lisättävä, että se on hirveätä
erämaata. Kylärähjä on aina ollut kurjassa kunnossa, ja kahdenkymmenen
vuoden aikana on siitä kulkenut läpi niin monia kasakkaparvia ja
rosvojoukkoja, etten tiedä, onko siellä enää mitään jäljellä. Siellä
on paljon viidakon peittoon jääneitä rotkoja, piilopaikkoja, syviä
onkaloita ja kaikenlaisia näkymättömiä olinpaikkoja, joissa piileksii
sadoittain rosvoja, puhumattakaan niistä, jotka tulevat Valakiasta.

— Kun on noin paljon väkeä, niin rosvot ovat pieni tekijä, — vastasi
Zagloba, — ja tataarilaisjoukot ovat niinikään pikku asia, sillä jos
ne tulevat suurilukuisina, niin siitä kuulee, ja jos tulevat pienemmin
joukoin, niin sinä nitistät ne.

— Niin! — huudahti Basia. — Eivätkö olekin pikku asia! Rosvot ovat
vähäpätöinen asia! Tataarilaisjoukot ovat vähäpätöinen asia! Noin
suuren sotajoukon avulla Michal suojelee minut koko krimiläiseltä
armeijalta!

— Älä häiritse minua neuvonpidossani, — sanoi Zagloba, — sillä puhun
sinua vastaan.

Basia pani nopeasti molemmat kätensä suulleen ja veti pään
hartioittensa väliin ollen hirveästi pelkäävinään Zaglobaa. Vaikka
Zagloba näki naikkosen tekevän pilaa, niin hän pani kuitenkin karkean
kätensä Basian vaalealle tukalle ja sanoi:

— No, älä pelkää, minä pidän sinun puoltasi! Basia suuteli heti
hänen kättään, sillä todellakin riippui paljon hänen neuvoistaan,
jotka olivat niin erehtymättömiä, ettei kukaan koskaan ollut niitä
seuratessaan pettynyt. Zagloba puolestaan pani molemmat kätensä
vyöhönsä ja katsellen nopeasti terveellä silmällään vuoroin toista,
vuoroin toista sanoi yht'äkkiä:

— Mutta perillisiä ei ole ollenkaan, vai kuinka? Hän työnsi pitkälle
alahuulensa.

— Jumalan tahto se on, ei mitään muuta! — vastasi Wolodyjowski luoden
silmänsä alas.

— Jumalan tahto, ei mitään muuta! — vastasi Basia luoden silmänsä alas.

— Entä tahtoisitteko? — kysyi Zagloba. Pieni ritari vastasi:

— Sanon teille vilpittömästi: en tiedä mitä antaisin, jos saisin
perillisen, mutta toisinaan ajattelen, että se on turha toivo.
Muutenkin on Jumala antanut minulle onnea, kun on suonut omakseni tämän
pikku veitikan eli, kuten te sanoitte, pikku heitukan ja sen lisäksi
siunannut antamalla sekä kunniaa että omaisuutta, niin etten uskalla
häntä enää vaivata pyytämällä lisää. Nähkääs, usein on tullut mieleeni,
että jos kaikki ihmisen toiveet toteutuisivat, niin ei olisi mitään
erotusta tämän maallisen valtakunnan ja taivaan valtakunnan välillä,
joka jälkimmäinen vain voi antaa täydellisen onnen. Silloin uskon, että
jos en saa täällä yhtä tai kahta poikaa, niin minä saan ne siellä ja
ne palvelevat vanhaan tapaan taivaallisen hetmanin, pyhän arkkienkeli
Mikaelin johdolla ja saavuttavat kunniaa sotaretkillä helvetin
iljettäviä joukkioita vastaan ja kohoavat huomattaviin arvoasemiin.

Jumalinen ritari tuli liikutetuksi omista sanoistaan ja tästä
hurskaasta ajatuksesta ja loi taas katseensa taivaaseen, mutta Zagloba
kuunteli välinpitämättömästi ja räpytti kaiken aikaa vakavana silmiään.
Viimein hän sanoi:

— Varo herjaamasta Jumalaa! Kun sinä noin kehut hyvin tietävästi
Kohtalon aikeet, niin teet kenties synnin, jonka takia joudut
paistumaan jonkin aikaa kuumassa paikassa niinkuin herne kuumalla
liedellä. Jumalalla on leveämmät hihat kuin Krakovan piispalla, mutta
Hän ei pidä siitä, että niihin kurkistellaan, jotta nähtäisiin, mitä
Hän on varannut, ja tekee ihmisille mitä hän tahtoo. Katso sinä vain
omia asioitasi; jos tahdotte saada perillisiä, niin teidän ei ole
oltava erillänne, vaan yhdessä.

Tämän kuultuaan Basia hypähti riemusta keskelle huonetta, hyppeli
paukutellen yhteen käsiään ja alkoi hokea:

— Niin! Ollaan yhdessä! Arvasin heti, että herra Zagloba on minun
puolellani! Arvasin sen heti! Mennään Chreptiowiin, Michal! Ota edes
kerran minut mukaasi tataarilaisia vastaan! Kerran vain! Rakkaani,
kultaseni!

— Siinä se on! Hänen mielensä tekee jo sotaretkelle! — huudahti pieni
ritari.

— Koska sinun rinnallasi en pelkäisi mennä vaikka kokonaista
tataarilaisjoukkoa vastaan!...

— _Silentium!_ — sanoi Zagloba katsellen ihastunein silmin
eli tarkemmin sanoen ihastuneella silmällä Basiaa, josta piti
määrättömästi. — Toivoakseni ei Chreptiow, jonne ei ole kovin pitkä
matka, ole viimeinen leiripaikka Villeiltä Aroilta laskien.

— Ei ole! Joukkomme tulevat asettumaan kauemmaksi, Mohilowiin,
Jampoliin ja viimeisten on oltava Raszkowissa, — vastasi pieni ritari.

— Raszkowissa? Kyllähän me Raszkowin tunnemme. Sieltähän me veimme pois
Halszka Skrzetuskan, siitä waladynieciläisestä rotkosta, muistatko,
Michal? Muistatko, miten paukautin kuoliaaksi sen _monstrum'_in,
tšeremissikö vai piru lie ollut, joka vartioi häntä? Mutta jos teidän
viimeinen _praesidium_ on Raszkowissa, niin silloin Krimin lähtiessä
liikkeelle tai koko Turkin valtakunnan ruvetessa sotakannalle saadaan
se siellä pian tietää ja ilmoitetaan oikeaan aikaan Chreptiowiin.
Siksipä onkin verraten turvallista, sillä Chreptiowia ei voida äkkiä
yllättää. En totisesti tiedä, miksi Basia ei voisi asua siellä sinun
kanssasi. Puhun vilpittömästi, sillä tiedäthän, että mieluummin
antaisin vanhan pääni mennä kuin saattaisin hänet mihinkään vaaraan.
Ota hänet! Se on terveydeksi teille kummallekin. Basian pitää vain
luvata, että jos syttyy suuri sota, niin hän antaa vastustelematta
viedä itsensä vaikka Varsovaan asti, sillä silloin tehdään peloittavia
retkiä, syntyy kiivaita taisteluja, leirejä piiritetään, kenties syntyy
nälänhätäkin kuten Zbarazin luona, ja semmoisessa hädässä on miestenkin
vaikea säilyä hengissä, saati sitten naisten.

— Olisin valmis vaikka kaatumaan herra Michalin rinnalla, — sanoi
Basia, — mutta minulla on järkeä ja tiedän, että mikä ei käy päinsä,
se ei käy päinsä. Muuten Michal määrää asioista enkä minä. Olihan hän
jo tänä vuonna herra Sobieskin kanssa sotaretkellä, mutta pyrinkö minä
silloin hänen mukaansa? En. Hyvä! Jos minua ei nyt estellä lähtemästä
Michalin mukana Chreptiowiin, niin saatte suuren sodan syttyessä
lähettää minut minne haluatte.

— Herra Zagloba saattaa sinut Podlasieen Skrzetuskien luo, — sanoi
pieni ritari. — Sinne asti ei turkkilainen tule.

— Herra Zagloba, herra Zagloba! — lausui häntä matkien vanha
aatelismies. — Olenko minä mikään sotaholhooja? Älkää uskoko noin vain
vaimoja herra Zagloballe, sillä siitä voi tulla tulokseksi aivan muuta.
Toistan vieläkin: luuletko, että sodan syttyessä turkkilaisten kanssa
minä jään uuninpankolle makailemaan ja pitämään silmällä, etteivät
leivät pala? En vielä ole ikäloppu ja kelpaan johonkin muuhunkin.
Nousen vaikka tuolin avulla ratsun selkään — _assentior!_ Ja kun kerran
ratsun selkään käyn, niin laskettelen vihollista vastaan yhtä hyvin
kuin mikä nuori nulikka tahansa. Vielä ei, Jumalan kiitos, minusta valu
hiekka eikä sahajauhot. Retkelle tataarilaisia vastaan en enää lähde
enkä rupea ajamaan takaa heitä Villeillä Kentillä, sillä en ole mikään
ajokoira, mutta sensijaan yleishyökkäyksessä pysy rinnallani, jos
kykenet, niin saat nähdä kauniita asioita.

— Vieläkö te tahtoisitte hyökätä taistelutanterelle?

- Luuletko sitten, etten tahdo kruunata mainehikkaalla kuolemalla
mainehikasta elämää palveltuani niin monta vuotta? Mitä parempaa sitten
voisi tulla osakseni? Tunsitko herra Dziewetkiewiczin? Hän ei tosin
näyttänyt vanhemmalta kuin sadan neljänkymmenen vuoden ikäiseltä, mutta
oli sadan neljänkymmenenkahden ikäinen ja palveli yhä.

— Niin vanha hän ei ollut.

— Oli! Niin totta kuin olen tässä! Lähden suureen sotaan ja sillä hyvä!
Mutta nyt lähden kanssanne Chreptiowiin, sillä olen rakastunut Basiaan!
Basia hypähti säteilevänä Zagloban luo ja alkoi syleillä häntä, mutta
Zagloba kohotti päänsä pystympään ja hoki:

— Kovemmin! Kovemmin!

Mutta Wolodyjowski harkitsi vielä jonkin aikaa kaikkea ja sanoi viimein:

— On mahdottomuus, että lähtisimme heti kaikki, sillä siellä on
autio erämaa emmekä löydä minkäänlaista katontapaista päämme päälle.
Minä menen edellä, valitsen sopivan pysähdyspaikan, rakennutan hyvän
linnoituksen ja asuntoja sotamiehille sekä seimiä taistelutoverieni
ratsuille, jotka ovat jalorotuisia ja voisivat ilmaston vaihdoksesta
menehtyä; myös kaivatan kaivoja, raivautan tien, puhdistan rotkot
jotenkuten rosvoaineksista; sitten lähetän teille sopivan saattojoukon
ja te tulette. Kolmisen viikkoa teidän täytyy odottaa.

Basia tahtoi panna vastaan, mutta Zagloba ymmärtäen, että Wolodyjowskin
puhe oli paikallaan, sanoi:

— Se on viisasta puhetta! Baška, me jäämme tänne yhdessä taloutta
hoitamaan, ja hyvin meiltä asiat luistaa. Täytyyhän valmistaa joitakin
varastojakin, ettekä varmaankaan tiedä sitäkään, ettei simat ja viinit
missään säily niin hyvin kuin luolissa...




VI.


Wolodyjowski piti sanansa; kolmessa viikossa hän sai rakennushommansa
suoritetuksi ja lähetti huomattavan saattojoukon: sata Lipekin
tataarilaista, jotka kuuluivat herra Lanckorońskin lippukuntaan, ja
sata Linkhausenin rakuunaa, joiden päällikkönä oli herra Snitko,
sitä sukua, jonka vaakunana oli pilviin peittyvä kuu. Lipekiläisiä
johti sadanpäämies Azya Mellechowicz, liettualaisten tataarilaisten
jälkeläinen, aivan nuori mies, ei paljon yli kahdenkymmenen iältään.
Hän toi kirjeen, jossa pieni ritari kirjoitti vaimolleen:

"Sydämeni rakastettu Basia! Tule jo, sillä ilman sinua olen kuin
ilman leipää, ja jos siihen mennessä en tyystin kuivetu, niin
peitän ruusunpunaisen naamasi kokonaan suuteloilla. Miehiä lähetän
riittävästi, ja upseerit ovat kokeneita, mutta antakaa kaikessa
etusija herra Snitkolle ja ottakaa hänet seuraanne, sillä hän on _bene
natus_ ja tilanomistaja ja sotatoverini; Mellechowicz on hyvä sotilas,
mutta Jumala ties mikä miehiään. Missään muussa lippukunnassa kuin
lipekiläisten hän ei voisi olla upseerina, sillä jokainen ottaisi
häneen nähden huomioon _imparitatem_. Syleilen sinua kaikin voimin,
suutelen kätösiäsi ja pikku jalkojasi. Linnoituksen rakensin pyöreistä
hirsistä, uunit ovat valtavat. Meitä varten on muutamia huoneita eri
rakennuksessa. Kaikkialla haisee pihkalle, ja on ilmestynyt suuri määrä
sirkkoja, ja kun ne alkavat illalla sirittää, niin koiratkin havahtuvat
unestaan. Jos olisi hiukan herneenvarsia, niin pianhan niistä pääsisi.
Ikkunaruutuja ei täältä saa mistään; käytämme ikkunoissa niiden
asemesta rakkoja; sensijaan herra Bialoglowskilla on rakuunoittensa
joukossa lasimestari. Lasia voit saada Kamienecista armeenialaisilta,
mutta kuljeta sitä Herran tähden varovasti, ettei särkyisi. Sinun
huoneesi olen antanut verhota matoilla, ja se näyttää mainiolta.
Rosvoista, joita on saatu kiinni rotkoista, olen antanut hirttää
jo yhdeksäntoista, mutta ennen sinun tuloasi ennättää niitä kertyä
kolmisenkymmentä. Herra Snitko kertoo sinulle täkäläisestä elämästämme.
Jätän sinut Jumalan ja Pyhän Neitsyen huomaan, armahin kultaseni."

Luettuaan kirjeen Basia antoi sen Zagloballe, joka heti siihen
vilkaistuaan alkoi kohdella herra Snitkoa kunnioittavammin, kuitenkin
niin, että antoi tämän ymmärtää, että Snitko oli tekemisissä kuuluisan
soturin ja suuren miehen kanssa, joka vain suopeudessaan on häntä
kohtaan niin tuttavallinen. Muuten herra Snitko oli hyväntahtoinen ja
iloluontoinen soturi ja sangen taitava ammatissaan, sillä koko hänen
elämänsä oli kulunut sotapalveluksessa. Wolodyjowskia hän kunnioitti
suuresti ja Zagloban maineen rinnalla hän tunsi itsensä pieneksi eikä
aikonutkaan ylvästellä.

Kirjettä luettaessa ei Mellechowicz ollut läsnä, sillä annettuaan
kirjeen hän oli heti lähtenyt muka katsomaan miestensä puuhia, mutta
itse asiassa poistunut pelosta, että hänen kenties käsketään mennä
palvelijain huoneeseen.

Zagloba oli kuitenkin ennättänyt tarkastella häntä ja muistaen
Wolodyjowskin sanat hän sanoi Snitkolle:

— Terve tuloa, herra! Olkaa tervetullut!... Herra Snitko... tunsin
hänet!... Vaakunassa pilviin peittyvä kuu! Terve tuloa! Se on hyvä
vaakuna... Entä tuo tataarilainen, mikä onkaan hänen nimensä?

— Mellechowicz.

— Mutta tuo Mellechowicz vaikuttaa ikäänkuin sudelta. Michal
kirjoittaa, että tuon miehen syntyperä on hämärä, mikä on kummallista,
sillä kaikki meidän tataarilaisemme ovat aatelia, vaikka ovatkin
muhamettilaisia. Liettuassa näin kokonaisia tataarilaiskyliä.
Siellä heitä sanotaan lipekiläisiksi, mutta täällä tšeremisseiksi.
Pitkät ajat he palvelivat uskollisesti valtakuntaamme kiitokseksi
sen suomasta leivästä, mutta talonpoikaiskapinan aikana meni heitä
paljon Chmiemickin puolelle, ja nyt he kuulemma alkavat veljeillä
vihollistemme kanssa... Tuo Mellechowicz näyttää sudelta... Onko herra
Wolodyjowski kauankin tuntenut hänet?

— Viime sotaretken ajoilta, — vastasi Snitko työntäen jalkansa tuolin
alle, — kun me herra Sobieskin kanssa kuljimme Ukrainan läpi ollen
menossa Doroszenkoa ja tataarilaisia vastaan.

— Viime sotaretken ajoilta! Minä en voinut ottaa osaa siihen, koska
herra Sobieski oli uskonut minulle toisen tehtävän, vaikka myöhemmin
ikävöi minua... Teidän vaakunannehan oli pilviin peittyvä kuu?... Mistä
hän on, tuo Mellechowicz?

— Hän sanoo olevansa liettuan tataarilaisia, mutta ihmeellistä on,
ettei kukaan liettualaisista tataareista ole häntä ennen tuntenut,
vaikka hän palvelee juuri heidän lippukunnassaan. _Ex quo_ johtuvat
jutut hänen hämärästä syntyperästään, joita ei ole voinut vähentää
hänen jokseenkin kopea käytöstapansa. Muuten hän on etevä soturi,
vaikka harvasanainen. Braclawin ja Kalnikin luona hän teki suuria
palveluksia, joiden takia herra hetmani nimitti hänet sadanpäämieheksi,
vaikka hän oli lippukunnan nuorin mies. Lipekiläiset pitävät hänestä
paljon, mutta meidän joukossamme hän ei nauti arvonantoa, koska hän
on sangen synkkä mies ja, kuten te aivan oikein huomautitte, näyttää
sudelta.

— Jos hän on etevä soturi ja on vuodattanut vertaan, — sanoi Basia, —
niin meidän sopii ottaa hänet seuraamme, mitä puolisonikaan kirjeessään
ei kiellä.

Samassa hän kääntyi Snitkon puoleen:

— Sallitteko sen?

— Olen nöyrin palvelijanne, armollinen rouva! — huudahti Snitko.

Basia hävisi ulos ovesta, mutta Zagloba tuhahti ja kysyi sitten
Snitkolta:

— No, miltäs teistä tuntuu everstin rouva?

Vastauksen asemesta vanha soturi pani nyrkkinsä silmilleen ja alkoi
hieman etunojossa tuolillaan toistella:

— Ai! Ai! Ai!

Sitten hän levitti silmänsä suuriksi, peitti leveällä kämmenellään
suunsa ja vaikeni aivan kuin nolostuneena innostuksestaan.

— Herranterttu, eikö olekin? — sanoi Zagloba. Samassa "herranterttu"
ilmestyi taas huoneeseen tuoden mukanaan Mellechowiczin, joka oli
pelästyneen petolinnun näköinen, ja sanoen:

— Mieheni kirjeestä ja herra Snitkolta olemme saaneet tietää niin
paljon urotöistänne, että tahtoisimme tutustua teihin enemmän. Olkaa
hyvä, yhtykää seuraamme. Kohta käydään pöytäänkin.

— Olkaa hyvä, tulkaa lähemmäksi! — lausui Zagloba.

Nuoren tataarilaisen synkät, mutta kauniit kasvot eivät täydelleen
kirkastuneet, mutta niistä näkyi kuitenkin, että hän oli kiitollinen
hyvästä vastaanotosta ja siitä, ettei häntä oltu käsketty jäämään
palvelusväen joukkoon.

Basia koetti tahallaan olla hyvä häntä kohtaan, sillä naisellisella
vaistollaan hän oli helposti tajunnut, että Mellechowicz oli
epäluuloinen ja ylpeä ja oli paljon kärsinyt nöyryytyksistä, jotka
usein olivat tulleet hänen osakseen hänen hämärän syntyperänsä
johdosta. Niinpä hän ei tehnyt Mellechowiczin ja Snitkon välillä muuta
eroa, kuin minkä pakotti tekemään Snitkon korkeampi ikä. Hän kyseli
nuorelta sadanpäämieheltä tämän ansioista, jotka olivat tuottaneet
hänelle Kalnikin luona käydyn ottelun jälkeen korkeamman arvon.

Zagloba arvasi Basian toivomukset ja kääntyi niinikään Mellechowiczin
puoleen jokseenkin usein.

Mellehowicz ujosteli alussa jonkin verran, mutta vastaili asiallisesti,
eikä hänen käytöstapansa osoittanut alhaista syntyperää, vaan
hämmästytti päinvastoin eräänlaisella ylhäisyydellä.

— Hän ei voi olla talonpoikainen mies, sillä silloin hän ei olisi
tuommoinen, — ajatteli itsekseen Zagloba.

Sitten hän kysyi kaikkien kuullen:

— Missä päin teidän vanhempanne asuvat?

— Liettuassa, — vastasi Mellechowicz punastuen.

— Liettua on laaja maa. On melkein samaa kuin jos olisitte vastannut
minulle: valtakunnassamme.

— Nyt se ei enää ole valtakuntaamme, sillä ne seudut ovat eronneet.
Vanhemmillani on maatila Smolenskin läheisyydessä.

— Minullakin oli siellä melkoisia tiluksia, jotka perin eräältä
lapsettomalta sukulaiseltani, mutta katsoin parhaaksi luopua niistä ja
pitää valtakuntamme puolta.

— Aivan niin teen minäkin, — vastasi Mellechowicz.

— Hyvin teettekin! — sanoi siihen Basia.

Mutta Snitko kuunnellessaan keskustelua kohautteli hiukan olkapäitään
aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Jumala tiennee, mikä sinä olet
miehiäsi ja mistä peräisin!"

Sen huomattuaan Zagloba kääntyi uudestaan Mellechowiczin puoleen.

— Entä, — kysyi hän, — tunnustatteko Kristusta vai elättekö, älkää
panko sanojani pahaksi, saastaisuudessa?

— Olen kääntynyt kristinuskoon ja sentähden minun oli jätettävä isäni.

— Jos jätitte hänet sen takia, niin sen sijaan Herra Jumala ei jätä
teitä, ja ensimmäinen todistus hänen suopeudestaan on, että saatte
juoda viiniä, jota harhaoppien vallassa eläen ette olisi oppinut
tuntemaankaan.

Snitko rupesi nauramaan, mutta Mellechowiczia eivät näyttäneet
miellyttävän hänen persoonaansa ja syntyperäänsä koskevat kyselyt,
sillä hän tuli uudelleen juron näköiseksi.

Zagloba ei kuitenkaan paljonkaan välittänyt siitä, varsinkin kun
nuori tataarilainen ei häntä kovinkaan miellyttänyt, muistuttipa
toisinaan, ei tosin kasvoiltaan, vaan eleiltään ja katseiltaan,
kasakkain kuuluisaa päällikköä Bohunia. Silloin tarjottiin päivällinen.
Loppuosa päivästä meni matkavalmisteluihin. Matkaan lähdettiin päivän
sarastaessa, miltei yöllä, jotta päästäisiin päivässä Chreptiowiin.

Kuormia kertyi useita, sillä Basia oli päättänyt viedä runsaasti
ruokavaroja Chreptiowiin; kuormien jäljessä asteli myös suuri
joukko runsaasti kuormattuja kameeleja ja hevosia notkuen ryynien
ja savustettujen lihojen painosta; jonon loppupäässä kulki muutamia
kymmeniä arohärkiä ja lammaskatras. Kulkueen etunenässä oli
Mellechowicz miehineen, kun taas rakuunat ratsastivat umpivaunujen
läheisyydessä, joissa istui Basia ja Zagloba.

Basian mieli teki kovin nousta oman ratsunsa selkään, mutta vanha
aatelismies pyysi häntä olemaan edes matkan alussa sitä tekemättä.

— Jos istuisit rauhallisesti, — sanoi hän, — niin en panisi vastaan,
mutta sinähän alat pyrkiä edelle ja annat hevosen laukata, eikä se sovi
päällikön rouvalle.

Basia oli onnellinen ja iloinen kuin lintunen. Naimisiin menosta asti
oli hänellä ollut elämässään kaksi suurta toivomusta: toinen oli, että
hän lahjoittaisi Michalille pojan; toinen, että saisi asua vaikkapa
vain vuoden pienen ritarin kanssa jossakin leirissä, joka olisi Villien
Kenttien läheisyydessä, ja elää siellä erämaan rauhassa sotilaitten
elämää, olla mukana sodissa ja seikkailuissa, ottaa osaa retkeilyihin,
nähdä omin silmin ne arot, kokea ne vaarat, joista oli niin paljon
kuullut jo lapsena. Hän oli haaveillut siitä jo tyttösenä, ja nyt nuo
haaveet olivat toteutumassa, vieläpä rakastetun miehen ja valtakunnan
kuuluisimman retkeilijän rinnalla, josta sanottiin, että hän saa
vihollisen kaivetuksi esille vaikka maan alta.

Nuorella everstinrouvalla oli se tunne, kuin hänellä olisi siivet
hartioissaan, ja niin suuri riemu täytti hänen rintansa, että toisinaan
hänen mielensä teki huutaa ja hyppiä, mutta häntä pidätti ajatus,
että oli oltava arvokas. Hän päätti olla vakava ja päästä sotilaitten
suureen suosioon.

Nämä ajatuksensa hän uskoi Zagloballe. Tämä naurahti ymmärtäväisesti ja
sanoi:

— Siellä sinusta tulee kaikkien silmäterä ja huomattava henkilö, se on
varmaa! Nainen leirissä, — sepä onkin harvinaisuus!...

— Ja tarpeen tullen olen heille esimerkkinäkin.

— Missä?

— Urhoollisuudessa! Yksi asia vain minua peloittaa: Chreptiowin tuolla
puolen on vielä joukkoja Mohilowissa ja Raszkowissa aina Jahorlikoviin
asti, niin että tataarilaisia kenties emme saa nähdä edes lääkeannoksen
vertaa.

— Minä taas pelkään vain juuri sitä, — en tietenkään itseni vuoksi,
vaan sinun takiasi, — että saamme nähdä niitä liian usein, huuletko
sinä, että tataarilaisjoukot katsovat velvollisuudekseen mennä
ehdottomasti Raszkowiin ja Mohilowiin? Ne voivat tulla suoraan idästä,
aroilta, tai kulkea myös Moldaun-puolista Dniestrin rantaa ja mennä
valtakuntamme rajan yli mistä haluavat, vaikkapa Chreptiowin takana
olevan vuoren yli. Ainoastaan jos leviäisi tieto, että minä asustan
Chreptiowissa, he karttelisivat sitä paikkaa, sillä minut he tuntevat
jo vanhastaan.

— Eivätkö he sitten tunne Michalia? Eivätkö he muka karttaisi Michalia?

— Häntäkin karttelevat, paitsi jos tulevat hyvin runsaslukuisina, mikä
kyllä voi tapahtua. Itsekin hän etsii heitä käsiinsä.

— Niinpä niin, siitä olenkin ollut varma! Onko siellä Chreptiowissa jo
oikeata erämaata? Kun se on niin lähellä!

— Oikeampaa ei voi ollakaan. Muinoin, nuoruuteni päivinä, se oli
asuttua seutua. Saattoi ajaa majalta majalle, kylästä kylään,
kauppalasta toiseen. Tunsin ne seudut, olin siellä! Muistan, kun Uszyca
oli niin sanottu pääkaupunki. Herra Koniecpolski, isä, nimitti minut
sinne staarostaksi. Mutta sitten tapahtui rosvojen hyökkäys ja kaikki
muuttui raunioiksi. Kun olimme noutamassa Halszka Skrzetuskaa, niin
ne seudut olivat jo erämaata, ja senjälkeen ovat tataarilaisjoukot
kaksikymmentä kertaa kulkeneet siitä... Nyt on herra Sobieski uudelleen
vallannut nuo seudut kasakoilta ja tataarilaisilta aivan kuin suden
kidasta... Mutta ihmisiä on siellä vielä vähän, vain rosvot oleilevat
rotkoissa...

Zagloba alkoi katsella ympäristöä ja nyökytellä päätään muistellen
muinaisia aikoja.

— Hyvä Jumala, — sanoi hän, — silloin, kun menimme noutamaan Halszkaa,
tuntui minusta, että olin jo vanhus, mutta nyt ajattelen olleeni
nuori, sillä siitä on lähes neljäkolmatta vuotta. Michal oli silloin
vielä maitoparta eikä hänellä ollut ylähuulellaan enemmän karvoja kuin
minulla on kourassani. Mutta niin tarkoin on tämä seutu mielessäni,
kuin se olisi ollut eilen. Viidakot ja metsät ovat vain kasvaneet
suuremmiksi sen jälkeen kuin _agricolae_ ovat siirtyneet pois...

Kitaigrodin tuolla puolen he tulivat suureen saloon, jommoisten
peitossa se tienoo siihen aikaan enimmäkseen oli.

Siellä täällä kuitenkin, etupäässä Studziennicen seuduilla, levisi myös
avoimia kenttiä, ja he näkivät Dniestrin rannan ja joen toisella puolen
maan, joka ulottui aina niille kukkuloille saakka, jotka rajoittivat
näköpiiriä.

Heidän kulkuaan vaikeuttivat syvät rotkot, villien eläinten ja villien
ihmisten tyyssijat. Ne olivat toisinaan kapeita ja jyrkkiä, toisinaan
avarampia, loivarinteisiä ja tiheää metsää kasvavia.

Mellechowiczin lipekiläiset painautuivat niihin varovasti, ja kun
matkueen loppupää vielä oli korkealla jyrkänteellä, oli sen alkupuoli
kuin maan sisään painunut. Usein oli Basian ja Zagloban pakko nousta
pois ajopeleistä, sillä vaikka Wolodyjowski oli jotenkuten korjauttanut
tietä, niin siinä oli kuitenkin vaarallisia käänteitä. Rotkojen
pohjalla oli lähteitä tai virtaili solisten kivien lomassa vuolaita
puroja, jotka saivat keväällä vetensä aron lumista.

Vaikka aurinko paahtoi vielä metsässä ja arolla voimakkaasti,
niin piili näissä kivirotkoissa jäätävä kylmyys ja iski yht'äkkiä
matkamiehiin. Metsä peitti kalliorinteitä ja ulottui vielä
reunoillekin, synkkänä ja mustana, aivan kuin olisi tahtonut varjella
noita syviä rotkoja auringon kultaisilta säteiltä. Paikoittain oli
kuitenkin melkoisia jaksoja siitä rikkinäisinä rykelminä, puut
kaadettuina, kantoja sikin sokin päällekkäin heitettynä, oksat
karsittuina ja läjiin pantuina, aivan kuivettuneina tai keltaisten
lehtien ja neulasten peittäminä.

— Mikä tuolle metsälle on tullut? — kysyi Basia Zaglobalta.

— Osittain ne voivat olla vanhoja varustuksia, joita ovat tehneet joko
muinaiset asukkaat tataarilaisia vastaan tai rosvot suojakseen meidän
joukkojamme vastaan; paikoittain taas Moldaun myrskytuulet tekevät
tämmöistä jälkeä metsässä. Niissä tuulenpyörteissä, kuten vanhat
ihmiset kertovat, temmeltävät kummitukset tai suorastaan paholaiset.

— Oletteko joskus nähnyt paholaisten temmellystä?

— En oikeastaan ole nähnyt, mutta olen kuullut, kuinka pirut huutelivat
toisilleen iloissaan: "u-haa! u-haa!" Kysy Michalilta, sillä hän kuuli
myös.

Vaikka Basia oli rohkea, niin hän kuitenkin hiukan pelkäsi pahoja
henkiä ja alkoi senvuoksi siunata itseään.

— Kamalaa seutua! — sanoi hän.

Ja todellakin oli eräissä rotkoissa kamalaa, sillä niissä ei ollut
ainoastaan pimeä, vaan vallitsi myös kaamea hiljaisuus.

Tuuli ei puhaltanut, puitten lehdet ja oksat eivät kahisseet; kuului
vain hevosten astuntaa ja pärskähtelyä, ajopelien ratinaa ja huutoja,
joita ajomiehet päästelivät vaarallisissa paikoissa. Väliin pistivät
tataarilaiset tai rakuunat lauluksi, mutta itse erämaasta ei kuulunut
ainoatakaan ihmisen tai eläimen äännähdystä.

Jos rotkot tekivätkin synkän vaikutuksen, niin sensijaan varsinainen
vuoristo sielläkin, missä oli metsiä, avautui hauskana matkueen
silmien eteen. Oli tyyni syksyinen sää. Aurinko kulki yli sinertävän
aron ainoankaan pilvenhattaran sitä himmentämättä ja valoi runsaasti
loistettaan kallioille, kentille ja metsille. Siinä loisteessa
näyttivät männyt punaisilta ja kullanvärisiltä, ja hämähäkinverkkojen
langat, joita oli kiinnitetty puitten oksiin, kortteisiin ja ruohoihin,
kimmelsivät niin kirkkaasti, kuin olisivat olleet itsekin auringon
säteistä kehrättyjä.

Lokakuu oli jo painumassa puoleen, ja siksi oli suuri määrä lintuja,
varsinkin kylmälle arkoja, alkanut jo siirtyä Puolasta Mustanmeren
seuduille; taivaalla näkyi sekä kurkiparvia, jotka lensivät kovaa ääntä
pitäen, että myös villihanhia ja sorsia.

Siellä ja täällä leijaili korkealla taivaan siinnossa siivet levällään
ilman asukkaille peloittavia kotkia; paikoittain saaliinhimoiset haukat
tekivät hitaasti kaarroksiaan. Mutta ei puuttunut, varsinkaan kentillä,
niitäkään lintuja, jotka kestävät talven kylmyyden ja ilokseen
piileskelevät korkeassa ruohikossa.

Tavan takaa pyrähteli lipekiläisten hevosten kavioitten viereltä
äänekkäästi ruosteenvärisiä pelto pyyparvia; muutaman kerran Basia
näki, joskin kaukaa, myöskin vahtimassa olevia kanakurkia, mikä näky
sai hänen poskensa hehkumaan ja silmänsä loistamaan.

— Noita me metsästämme Michalin kanssa koirilla! — huusi hän taputtaen
käsiään.

— Jos sinun miehesi olisi kotona nuhjailija, — sanoi Zagloba, — niin
pianpa tuollainen vaimo saisi hänen partansa harmaantumaan. Mutta
minäpä tiesin, kenelle minun oli sinut annettava. Joku toinen olisi
edes kiitollinen, mitä?

Basia suuteli heti Zagloban molempia poskia. Zagloba tuli hellälle
mielelle ja sanoi:

— Vanhoilla päivillä on rakastava sydän ihmiselle yhtä mieluinen kuin
lämmin uuninpankko.

Sitten hän vaipui ajatuksiinsa ja lisäsi:

— On ihmeellistä, miten olen niin koko elämäni ajan pitänyt naisista,
ja jos olisi sanottava miksi, niin en tiedä itsekään, sillä onhan
tuo peijakkaan suku sekä petollista että huikentelevaista... Kenties
vain siksi, että he ovat niin heikkoja kuin lapset, sillä kun vain
jokin vääryys tapahtuu kenellekään heistä, niin sydämeni ihan vikisee
säälistä. Halaa minua vielä, kas noin!

Basia olisi mielellään syleillyt vaikka koko maailmaa ja siksi hän
täytti heti Zagloban toivomuksen, ja he jatkoivat matkaa erinomaisen
hyvätuulisina. Kuljettiin sangen hitaasti, sillä matkueen loppupäässä
olevat härät eivät voineet astella sen nopeammin ja vaarallista olisi
ollut ne jättää näihin metsiin pienen miesjoukon turviin.

Kuta lähemmäksi Uszycaa tultiin, sitä epätasaisemmaksi muuttui
seutu, sitä kolkommaksi erämaa, sitä syvemmiksi rotkot. Vähän väliä
sattui jotakin kuormille tai hevoset alkoivat vikuroida, mikä tuotti
paljon vaivaa. Vanha maantie, joka aikoinaan oli vienyt Mohilowiin,
oli parinkymmenen vuoden aikana päässyt metsittymään, niin että sen
ura näkyi vain paikoitellen, joten oli turvauduttava sotajoukkojen
liikkuessa syntyneisiin polkuihin. Ne veivät usein harhaan ja olivat
vaikeakulkuisia. Sattui tapaturmiakin.

Lipekiläisten etunenässä ratsastavan Mellechowiczin hevonen kompastui
jyrkänteellä ja putosi kivikkoiseen rotkoon saattaen ratsastajan
vaaraan. Mellechowicz sai niin voimakkaan tärähdyksen päälakeensa, että
meni tainnoksiin.

Basia ja Zagloba siirtyivät silloin heti ratsujen selkään, ja nuori
päällikönrouva käski panemaan tataarilaisen vaunuihin ja kuljettamaan
häntä niissä varovasti. Sen jälkeen hän pysähdytti matkueen jokaisen
lähteen kohdalla ja laittoi hänen päänsä ympärille omin käsin
kylmässä lähdevedessä kasteltuja kääreitä. Mellechowicz makasi jonkin
aikaa silmät suljettuina, mutta viimein hän avasi ne, ja kun Basia
kumartuneena hänen ylitseen alkoi kysyä hänen vointiaan, niin hän,
sen sijaan että olisi vastannut, tarttui Basian käteen ja painoi sen
kalpeille huulilleen.

Hetken kuluttua hän kuitenkin, aivan kuin olisi koonnut ajatuksiaan ja
tullut tajuihinsa, vastasi vähä venäjän kielellä:

— Oi, on niin hyvä, ettei pitkään aikaan ole ollut niin!

Näin matkattiin koko päivä. Aurinko alkoi viimein punoittaa ja
painautui hyvin suurena Moldaun puolelle. Dniestr alkoi välkkyä kuin
tulinauha, mutta idästä, Villeiltä Kentiltä, läheni hiljalleen pimeys.
Chreptiowiin ei enää ollut kovin pitkä matka, mutta hevosten piti saada
levähtää ja sentähden pysähdyttiin pitemmäksi aikaa.

Yksi ja toinen rakuunoista alkoi laulella iltarukouslauluja,
lipekiläiset astuivat alas hevosen selästä, levittivät maahan
lampaannahkoja ja alkoivat rukoilla polvistuneina, kasvot itään päin
käännettyinä. Heidän äänensä kuuluivat väliin kovempina, väliin
hiljaisempina; väliin kaikui koko riveistä: "Allah! Allah!", väliin he
taas vaikenivat, nousivat seisomaan kädet kohotettuina kasvojen tasalle
ja vaipuivat rukoukseen toistellen vain silloin tällöin uneliaasti
ja ikäänkuin huoaten: "Lohitšmen, ah, Lohitšmen!" Auringon säteet
lankesivat heidän kasvoilleen yhä punaisempina, tuli tuulahdus lännestä
ja sen mukana samassa voimakasta kahinaa puihin, aivan kuin nekin
olisivat tahtoneet ennen yön tuloa kunnioittaa sitä, joka sytyttää
pimeälle taivaalle tuhannet tuikkivat tähdet.

Basia katseli hyvin kiinnostuneena lipekiläisten rukoilua, ja hänen
sydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että noin monta kelpo nuorukaista
vaivoja täynnä olleen elämän jälkeen joutuu kuollessaan helvetin
tuleen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun pysyvät vapaaehtoisesti
paatumuksessaan, vaikka ovat joka päivä tekemisissä sellaisten ihmisten
kanssa, jotka tunnustavat oikeata uskoa.

Zagloba, joka oli tämmöisiin asioihin paremmin tottunut, kohautti vain
olkapäitään Basian hurskaille huomautuksille ja sanoi:

— Ei noita peijakkaita muutenkaan päästettäisi taivaaseen, jotta eivät
toisi sinne mukanaan saastaisia syöpäläisiä.

Sitten hän otti renkipojan avulla ylleen karitsannahkaisen turkin, joka
oli mainio illan kylmyyttä vastaan, ja käski lähtemään matkaan. Mutta
tuskin oli lähdetty liikkeelle, kun vastapäätä olevalle kukkulalle
ilmestyi viisi ratsastajaa.

Lipekiläiset väistyivät heti syrjään näiden tieltä. — Michal! —
huudahti Basia nähdessään etumaisena ratsastavan.

Se oli todellakin Wolodyjowski, joka oli muutamin hevosin lähtenyt
vaimoaan vastaan.

Riennettyään toistensa luo puolisot alkoivat tervehtiä toisiaan suuren
riemastuksen vallassa ja senjälkeen kertoa toisilleen, mitä kummallekin
oli tapahtunut.

Basia kertoi, miten matka oli sujunut ja miten Mellechowicz oli
pahasti kolahtanut kiveen. Pikku ritari taas teki selkoa toimistaan
Chreptiowissa, jossa hänen vakuutustensa mukaan kaikki jo oli valmiina
ja vain odotti tulijoita, sillä viisikymmentä kirvesmiestä oli kolmen
viikon aikana työskennellyt rakennustoimissa.

Tämän keskustelun aikana rakastunut herra Michal kurottautui vähän
väliä satulastaan ja syleili nuorta vaimoaan, joka ei näyttänyt
kovinkaan panevan pahakseen sitä, sillä hän ratsasti edelleen miehensä
vieressä niin, että hevosten kupeet miltei hankasivat toisiaan.

Matkan pää oli jo lähellä. Yö oli ihana, sillä kuu valoi suurena ja
kirkkaana valoaan. Se kalpeni kuitenkin sikäli kuin se kohosi arolta
korkealle taivaalle, ja viimein sen loisteen himmensi kirkas punerrus,
joka kipinöitsevänä leimahti matkueen eteen.

- Mitä tämä on? — kysyi Basia.

— Saat nähdä, — sanoi Wolodyjowski ja hänen viiksensä liikkuivat, —
heti kun olemme kulkeneet tuon metsikön läpi, joka erottaa meidät
Chreptiowista.

— Onko siinä jo Chreptiow?

— Näkisit sen kuin kämmenellä, jolleivät puut olisi edessä.

He ratsastivat pikku metsikköön, mutta ennenkuin olivat kulkeneet
sen läpi, näkyi sen toisessa päässä joukko tulia, jotka olivat kuin
kiiltomatoja tai tuikkivia tähtiä. Nuo tähdet alkoivat lähestyä hyvin
nopeasti ja yht'äkkiä rupesi koko metsä kaikumaan kovista huudoista:

— _Vivat_ meidän rouvamme! _Vivat_ jalosukuinen päällikön rouva.
_Vivat_! _Vivat_!

Ne olivat sotamiehiä, jotka riensivät tervehtimään Basiaa. Satoja
tulijoita sekaantui yht'äkkiä lipekiläisten joukkoon, jokaisella oli
kädessään pitkän seipään nenässä palava tervaspuu, joka oli pantu
seipään päähän halaistuun rakoon. Joillakuilla oli seipään nenässä
rautaiset tulisoihdut, joista tippui palavaa pihkaa aivan kuin pitkiä
tulikyyneleitä.

Basian ympäröi suuri joukko kasvoja, jotka olivat pitkäviiksisiä,
tuimia, hieman hurjia, mutta ilosta säteileviä. Suurin osa niistä ei
ollut nähnyt Basiaa koskaan, monet olivat kuvitelleet saavansa nähdä
vakiintuneen naisen, ja heidän ilonsa oli sitäkin suurempi, kun näkivät
miltei tyttösen, joka ratsastaen valkoisella hevosella kumarteli
kiitollisena joka puolelle raikkaine pikku kasvoineen, iloisena ja
samalla hyvin hämillään niin odottamattomasta vastaanotosta.

— Kiitän teitä! — sanoi Basia. — Tiedän, ettei se ole minun tähteni...

Mutta hänen hopeanheleä äänensä hukkui _vivat_-huutoihin, jotka saivat
koko metsän tärisemään.

Podolian kenraalin lippukunnan miehet ja Przemyslin aatelismarsalkan
väki, Motowidlon kasakat, lipekiläiset ja tšeremissit sekaantuivat
toistensa joukkoon. Jokainen tahtoi nähdä everstinrouvaa, päästä hänen
läheisyyteensä; innokkaimmat suutelivat hänen hameensa helmaa tai
jalustimessa olevaa jalkaa. Noille puolivilleille sotijoille, jotka
olivat tottuneet sotaretkiin, ihmisten pyydystelyyn, verenvuodatukseen
ja taisteluihin, hän oli harvinainen ilmiö, niin uusi, että heidän
katsellessaan häntä heidän kovat sydämensä tunsivat liikutusta, ja
uusia, outoja tunteita heräsi rinnassa. He olivat saapuneet häntä
tervehtimään rakkaudesta Wolodyjowskiin, tahtoen tuottaa tälle ilon,
kenties tätä mairitellakseenkin, mutta yht'äkkiä valtasi liikutus
heidät itsensä. Nuo hymyilevät, suloiset ja viattomat kasvot loistavine
silmineen ja leviävine sieraimineen tulivat heille rakkaiksi yhdessä
hetkessä. "Siinä on poikamme!" — huusivat vanhat kasakat, todelliset
arosudet. "Keruubilta näyttää, herra päällikkö!" "Aamurusko! Sulo
kukkanen!" — huusivat toverit. — "Jokainen vuorostamme kaadumme hänen
puolestaan!" Tšeremissit taas maiskuttivat suutaan pannen kätensä
rinnalleen ja toistelivat: "Allah! Allah!..."

Wolodyjowski oli suuresti liikutettu ja iloinen, pani kätensä
puuskaan ja oli ylpeä Basiastaan. Huudot kaikuivat yhtämittaa. Matkue
tuli viimein ulos metsästä ja tulijat näkivät edessään mahtavia
puurakennuksia, joita oli kaaressa vuoren rinteellä toinen toistaan
ylempänä. Se oli Chreptiowin sota-asema, joka näkyi yhtä selvästi
kuin päivällä, sillä aitauksen sisäpuolella roihusi isoja rovioita,
joihin oli heitelty kokonaisia puunrunkoja. Mutta torikin oli täynnä
nuotioita, kuitenkin pienempiä, ettei syttyisi tulipalo.

Sotamiehet sammuttivat nyt soihtunsa, mutta sensijaan jokainen sieppasi
hartioiltaan musketin tai muun tuliluikun ja laukaukset alkoivat
pamahdella tervehdykseksi rouvalle.

Aitauksen sisäpuolella oli myös soittokuntia: puolalainen
sotilastorvisoittokunta, kasakkain vaskirummuista ja monikielisistä
soittimista muodostettu soittokunta ja viimein lipekiläinen
soittokunta, joissa tataarilaiseen tapaan sorapillit olivat
pääsoittimena. Sotamiesten koirain haukunta ja pelästyneen karjan
mylvinä lisäsivät vielä melskettä.

Saattojoukko oli nyt jäänyt taakse, ja etunenässä ratsasti Basia,
toisella puolellaan miehensä, toisella Zagloba.

Portti oli kauniisti koristettu kuusen oksilla, ja siinä näkyi talilla
voidelluilla ja sisäpuolelta valaistuilla rakkokalvoilla kirjoitus
mustin kirjaimin:

    Runsaasti Cupido teille onnen hetkiä suokoon!
    Crescite, multiplicamini! Sitä kohtalo tuokoon!

— _Vivant! Floreant!_ — huusivat sotamiehet, kun pieni ritari ja Basia
pysähtyivät lukemaan kirjoitusta.

— Herra nähköön! — sanoi Zagloba. — Olenhan minäkin oikeastaan tänne
saapunut vieras, mutta jos tuo toivotus, että lisääntyisimme, koskee
myös minua, niin syökööt minut korpit, jos tiedän, miten minun olisi se
otettava.

Mutta Zagloba huomasi kohta erikoisen transparangin, joka oli häntä
varten, ja luki siitä suureksi ilokseen:

    Eläköön, eläköön Onufry Zagloba jalo,
    ritarisäätymme kaunistus sekä valo!

Wolodyjowski tuli sangen hyvälle tuulelle ja antoi tuoda sotamiesten
kestitykseksi paloviinaa nassakan toisensa jälkeen. Teurastettiin myös
muutamia härkiä ja alettiin heti paistaa niitä nuotioissa. Kestitys
oli runsasta: myöhään yöhön kajahteli leiristä huutoja ja musketin
laukauksia, ja kauhu valtasi rotkoihin piiloutuneet maankiertäjät.




VII.


Wolodyjowski ei ollut joutilaana leirissään, ja hänen miehensä
olivat yhtämittaa työssä. Sata miestä, toisinaan vielä vähemmänkin,
jäi varusväeksi Chreptiowiin, muu väki oli yhtäpäätä retkeilemässä.
Parhaat joukot komennettiin tutkimaan Uszycan rotkot, ja ne elivät kuin
todellisessa sodassa, sillä rosvojoukot, usein sangen lukuisinakin,
pitivät lujasti puoliaan ja usein täytyi ryhtyä niiden kanssa aivan
järjestettyyn taisteluun. Tämmöiset sotaretket kestivät muutamia, jopa
muutamia kymmeniä päiviä; pienempiä joukkoja lähetti herra Michal aina
Braclawiin asti sekä tietojen hankintaan Doroszenkon joukkojen luo.
Näiden Wolodyjowskin lähettämien retkeilijäin tehtävänä oli urkkijain
hankkiminen ja siis sellaisten pyydystäminen arolla; toiset menivät
Dniestrin jokilaaksoon, Mohilowiin ja Jampoliin, ylläpitääkseen
yhteyttä näissä paikoissa olevien päälliköitten kesken; toiset tekivät
tiedusteluretkiä päinvastaisella puolella, toiset rakentelivat siltoja,
korjailivat muinoista valtatietä.

Maa, jossa oli vallinnut niin huomattava liike, rauhoittui vähitellen;
rauhallisluontoisemmat asukkaat, jotka eivät olleet erikoisemmin
mieltyneet rosvoiluun, palasivat vähitellen hylättyihin asumuksiinsa,
ensin salavihkaa, sitten yhä rohkeammin. Itse Chreptiowiinkin tuli
muutamia juutalaisia käsityöläisiä; toisinaan pistäytyi sinne
huomattava armeenialainen kauppiaskin, mutta useammin kävi siellä
rihkamakauppiaita; syystä toivoi Wolodyjowski, että jos Jumala ja
hetmani antavat hänen jäädä sinne pitemmäksi aikaa, nämä villiintyneet
seudut tulevat aikaa myöten aivan toisen näköisiksi. Tätä nykyä oli
olemassa vasta alkua siihen, paljon oli vielä tehtävää; tiet eivät
vielä olleet turvallisia; julkea väestö lyöttäytyi mieluummin rosvoihin
kuin sotaväkeen ja piiloutui vähäisestäkin syystä uudelleen vuorten
onkaloihin; Dniestrin kahluupaikkojen kautta tuli usein roistojoukkoja,
joihin kuului valakialaisia, kasakoita, unkarilaisia, tataarilaisia
ja Jumala tiesi mitä kaikkea väkeä; ne tekivät ryöstöretkiä maassa
hyökäten tataarilaiseen tapaan kylien ja kauppalain kimppuun ja
anastaen kaikki, mitä irti saivat; ei hetkeksikään vielä voinut näissä
seuduissa laskea sapelia kädestään eikä ripustaa muskettiaan naulaan,
mutta alku oli kuitenkin jo tehty, ja tulevaisuus lupasi muodostua
suotuisammaksi.

Kaikkein huolellisimmin oli tarkattava, mitä idässä oli tekeillä.
Doroszerikon pääjoukosta ja sen apujoukoista nimittäin lähti tavan
takaa isompia tai pienempiä retkeilijäparvia puolalaisten päällikköjen
johdolla ja ne hävittivät ja polttivat seutua. Mutta koska nämä
rosvojoukot ainakin näennäisesti toimivat aivan omin päin, niin
Wolodyjowski tuhosi ne pelkäämättä, että vetäisi maahan suuremman
myrskyn, ei tyytynyt vain puolustautumaan, vaan etsi itse niitä aroilla
käsiinsä niin hyvällä menestyksellä, että ajan mittaan peloitti pois
rohkeimmatkin ryöstöretkeilijät.

Sillävälin Basia emännöi Chreptiowissa.

Häntä miellytti suuresti tuo sotilaselämä, jommoista hän ei siihen asti
ollut koskaan nähnyt näin läheltä: liike, retket, paluu sotatoimista,
vankien näkeminen. Hän ilmoitti Wolodyjowskille, että ainakin yhdellä
sotaretkellä hänenkin täytyi saada olla mukana; mutta toistaiseksi
hänen oli tyydyttävä siihen, että toisinaan arohevosella ratsastaen
oli miehensä ja Zagloban kanssa tutkimassa Chreptiowin ympäristöjä;
näillä retkillä he pyydystelivät koirien avulla kettuja ja kanakurkia;
toisinaan vilahti susi esille ruohikosta ja lähti laukkaamaan pitkin
aavikkoa, sitä ajettiin takaa, ja Basia, jos mahdollista, oli
etunenässä, aivan koirien kintereillä, jotta voisi ensimmäisenä käydä
ahdistetun pedon kimppuun ja ampua paukauttaa sitä punaisten silmien
väliin.

Zagloba piti enimmän haukoilla metsästämisestä, ja upseereilla olikin
muutamia pareja sangen hyviä haukkoja.

Basia oli hänen mukanaan, mutta herra Michal lähetti salaa Basian
jälkeen muutamia miehiä olemaan tarpeen tullen apuna, sillä vaikka
Chreptiowissa aina tiedettiinkin, mitä arolla parinkymmenen penikulman
päähän asti oli tekeillä, niin herra Michal tahtoi kuitenkin olla
varovainen.

Sotamiehet alkoivat päivä päivältä pitää yhä enemmän Basiasta, sillä
hän piti hyvää huolta heidän ruoastaan ja juomastaan sekä hoiti
sairaita ja haavoittuneita.

Yksinpä synkkä Mellechowiczkin, jonka pää yhä edelleen oli kipeä ja
jonka sydän oli kovempi ja villimpi kuin muiden, ilostui nähdessään
hänet. Vanhat sotamiehet olivat innoissaan sen johdosta, että Basia oli
niin uljaan rohkea ja niin hyvin ymmärsi sota-asioita.

— Jos ei Pikku Haukkaa olisi olemassa, — sanoivat he, — niin tämä voisi
ottaa päällikkyyden ja mielelläänpä uhraisi henkensä sellaisen johtajan
palveluksessa.

Sattui toisinaan niinkin, että kun Wolodyjowskin poissa ollessa ilmeni
jotakin epäjärjestystä virantoimituksessa, Basia torui sotamiehiä, ja
hänelle osoitettiin suurta tottelevaisuutta; vanhat soturit ottivat
hänen lausumansa moitteen enemmän sydämelleen kuin ne rangaistukset,
joita heille määräsi virkaintoinen herra Michal kurinpitorikoksista.

Hyvä kuri vallitsi aina joukoissa, sillä ruhtinas Jeremin koulussa
opetuksensa saanut Wolodyjowski osasi pitää sotamiehet kovilla, mutta
Basian tultua joukoissa vielä jonkin verran ilmenevä tapojen viileys
lauhtui. Jokainen koetti olla hänelle mieliksi, jokainen tahtoi
vähentää hänen vaivojaan ja edistää hänen rauhaansa, ja senvuoksi
vältettiin kaikkea, mikä olisi häntä kiusannut.

Mikolaj Potockin kevyessä joukossa oli paljon kokeneita ja
hienokäytöksisiä miehiä, jotka tosin olivat villiintyneet kauan
kestäneissä sodissa ja retkeilyillä, mutta olivat kuitenkin kunnollista
seuraa. Nämä yhdessä muihin lippukuntiin kuuluvien upseerien
kanssa viettivät usein iltaa everstin luona kertoillen muinaisista
tapahtumista ja sodista, joihin itse olivat ottaneet osaa. Heidän
seurassaan oli Zagloba pääpukarina. Hän oli vanhin, oli enimmän nähnyt
ja tehnyt paljon kepposia, mutta kun hän tyhjennettyään moniaita
pikareja torkahti mukavaan, sahviaanipäällyksiseen nojatuoliin, joka
oli vartavasten pantu hänen käytettäväkseen, niin alkoivat muut
puhella. Olipa heillä kertomistakin, sillä joukossa oli Ruotsissa ja
Moskovassa käyneitä; oli niitäkin, jotka olivat eläneet nuoruusvuotensa
Siczissä ennen Chmielnickin aikoja; oli sellaisiakin, jotka olivat
aikoinaan vankeina Krimissä paimentaneet lampaita; sellaisia, jotka
vankeina olivat Bahtšisaraissa kaivaneet kaivoja; sellaisiakin, jotka
olivat olleet Vähässä Aasiassa; niitä, jotka olivat Arkipelagilla
soutaneet turkkilaisia kaleerilaivoja; oli sellaisiakin, jotka olivat
Jerusalemissa rukoilleet Kristuksen haudan ääressä; sellaisia, jotka
olivat kokeneet kaikenlaisia seikkailuja ja kaikenlaisia onnettomuuksia
ja palanneet lippujen alle puolustaakseen elämänsä loppuun asti,
viimeiseen hengenvetoon, näitä rajamaita, joiden takia paljon verta oli
vuodatettu.

Kun marraskuussa illat pitenivät ja laajalla arolla oli rauhallista,
koska ruoho oli lakastunut, kokoonnuttiin everstin taloon joka
päivä. Siellä kävi kasakkain päällikkö Motowidlo, vähävenäläinen
syntyjään, ylen laiha mies ja pitkä kuin seiväs, ei enää nuori, mies,
joka oli kaksikymmentä vuotta yhtä päätä ollut sodassa; siellä kävi
myös Deyma, Ubyszin surmaajan veli; heidän mukanaan tuli Muszalski,
aikoinaan mahtava mies, joka oli nuorena joutunut sotavangiksi,
soutanut turkkilaisia kaleerilaivoja, vankeudesta paettuaan menettänyt
omaisuutensa ja kosti sapeli kädessä muhamettilaisille kärsimänsä
vääryydet. Hän oli verraton jousella ampuja ja saattoi pyydettäessä
ampua nuolella haikaran korkealta lennosta. Siellä kävi myös kaksi
kuulua retkeilijää, Wilga ja Nienaszyniec, eteviä sotureita, sekä
Hromyka ja Bawdynowicz ja paljon muita. Kun nämä alkoivat kertoa ja
sanat satelivat tiheään, niin kuulija näki edessään koko itämaat:
Bahtšisarain ja Stambulin ja minareetit ja väärän profeetan pyhäköt,
Bosporin siniset aallot ja suihkulähteet ja sulttaanin palatsin,
väkijoukon kuhinan kivisessä kaupungissa, sotaväen, janitšaarit,
dervišit ja koko tuon peloittavan ja samalla kaikin sateenkaaren värein
heloittavan heinäsirkkaparven, jolta Puola verisin rinnoin suojeli
Ukrainan ja sitten koko Euroopan ristejä ja kirkkoja.

Vanhat soturit istuivat piirissä avarassa huoneessa aivan kuin
haikaraparvi, joka lennosta uupuneena istahtaa jollekin hautakummulle
arolla ja vilkkaasti ääntelee.

Uunissa paloi pihkaisia halkoja, jotka valaisivat kirkkaasti koko
huoneen. Moldaulaista viiniä oli Basian käskystä kuumenemassa tulella,
ja palvelijat ammentelivat sitä tinakauhoilla tarjoillen ritareille.
Seinän takaa kuului vartijain huuteluja; sirkat, joiden olemassaoloa
Wolodyjowski valitteli, sirittivät huoneessa, ja toisinaan vinkui
sammalella tilkityissä seinien raoissa marraskuun tuuli, joka puhalsi
pohjoisesta ja tuli yhä kylmemmäksi. Tuollaisina kylminä iltoina oli
mieluisaa istua hyvässä ja valoisassa huoneessa ja kuunnella ritarien
kertomuksia seikkailuistaan.

Eräänä tuollaisena iltana kertoi herra Muszalski seuraavaa:

— Ottakoon Korkein pyhään suojelukseensa koko valtakuntamme, meidät
kaikki ja meidän joukossamme erikoisesti täällä läsnä olevan rouvan,
päällikkömme jalon puolison, jonka kirkkautta silmämme eivät ole
kelvolliset katselemaan. En tahdo kilpailla herra Zagloban kanssa,
jonka seikkailut saisivat itse Didon ja hänen suloiset hovinaisensa
hämmästymään, mutta jos tahdotte _cognoscere meas_ vaiheitani, niin en
tahdo vitkastella, etten loukkaisi arvoisaa seuraa.

Nuoruudessani perin melkoisen maatilan Ukrainassa, Taraszczan
läheisyydessä. Minulla oli myös kaksi äidiltä perimääni pikku
kylää rauhallisessa seudussa, Jaslin läheisyydessä, mutta tahdoin
asua isän tilalla ollakseni lähempänä tataarilaisia ja voidakseni
helpommin joutua seikkailuihin. Sotainen haluni veti minua Sicziin,
mutta siellä ei meikäläistä enää tarvittu; mutta Villeillä Kentillä
oleskelin levottomien sielujen mukana ja viettäen hauskaa elämää. Hyvä
oli minun olla maatilallani. Se vain harmitti minua suuresti, että
minulla oli huono naapuri. Se oli tavallinen talonpoika Bialocerkowin
seuduilta, joka oli nuorena ollut Siczissä, siellä palvelemalla
saavuttanut atamaanin arvon ja oli joutunut kasakkain ylipäällikön
lähettilääksi Warsovaan, jossa sai aatelisarvon. Hänen nimensä oli
Dydiuk. Mutta tietäkää, että me polveudumme eräästä Musca nimisestä
samnilaispäälliköstä. Musca merkitsee meidän kielellämme samaa kuin
mucha (kärpänen). Tuo Musca tehtyään onnettomia sotaretkiä roomalaisia
vastaan joutui Piastin pojan Ziemowitin hoviin, jolloin Ziemowit
mukavuuden vuoksi alkoi nimittää häntä Muscalskiksi, mistä jälkipolvi
sitten on muodostanut nimen Muszalski. Ollen noin huomattavaa
syntyperää minä silloin tunsin suurta vastenmielisyyttä tuota Dydiukia
kohtaan. Sillä tuo lurjus ei osannut pitää arvossa kunniaa, joka oli
tullut hänen osakseen, eikä tajunnut aateliston paremmuutta kaikkiin
muihin säätyihin verraten. Vieläpä hän teki pilkkaakin aatelisarvosta
ja sanoi usein: "Onko minun varjoni tullut siitä isommaksi? Kasakka
olen ollut ja kasakaksi jään, mutta teidän aateluudellenne ja kaikille
puolalaismetkuillenne minä — kas näin..." En voi teille kertoa, minkä
säädyttömän eleen hän teki tätä sanoessaan, sillä rouvan läsnäolo
tekee sen kerrassaan mahdottomaksi. Minä tunsin hurjaa raivoa ja aloin
sortaa häntä. Hän ei säikähtänyt, sillä hän oli rohkea mies, vaan
maksoi minulle kaikki kiusantekoni koron kanssa takaisin. Hän olisi
ollut valmis kaksintaisteluunkin, mutta minä en halunnut sitä, ottaen
huomioon hänen alhaisen syntyperänsä. Vihasin häntä kuin ruttoa ja hän
samaten minua. Kerran Taraszczyn torilla hän ampui minua; oli vähältä
surmata minut, minä taasen sivalsin häntä päähän tapparalla. Kahdesti
hyökkäsin hänen kimppuunsa palvelijoineni, kahdesti hän teki saman
minulle roistojoukkojen avustamana. Ei hän mahtanut minulle mitään,
mutta en minäkään hänelle. Aioin ryhtyä käräjöimään häntä vastaan, —
pyh! Kuinka voi käydä oikeutta Ukrainassa, jossa kaupunkien rauniot
vielä savusivat! Ken siellä ottaa heittiöitä avukseen, se voi antaa
palttua koko valtakunnallemme. Näin teki hän loukaten lisäksi yhteistä
äitiämme ja unohtaen kokonaan, että juuri tämä äiti oli kohottanut
hänet aatelissäätyyn ja siten painanut hänet rintaansa vastaan, antanut
hänelle etuoikeuksia, joiden johdosta hänellä oli hallussaan maata
ja hän saattoi nauttia niin suurta vapautta, ettei hän minkään muun
vallan alamaisena olisi päässyt osalliseksi sellaisesta. Jos olisimme
voineet tavata toisiamme niinkuin ainakin naapurit, niin varmastikaan
minulla ei olisi ollut puutetta todistusperusteista, mutta me emme
tavanneet toisiamme muuten kuin tuliluikku toisessa ja miekka toisessa
kädessä. _Odium_ kasvoi minussa päivä päivältä, niin että lopulta olin
keltainen vihasta. Ajattelin alati väin sitä, kuinka saisin hänet
käsiini. Tunsin kyllä, että vihaaminen on synti, ja siksi tahdoinkin
aluksi vain piiskalla tehdä kirjavaksi hänen nahkansa tuon hänen
aateluuden halveksuntansa takia ja senjälkeen, annettuani hänelle
kaikki hänen syntinsä anteeksi, kuten totisen kristityn sopiikin, antaa
yksinkertaisesti ampua hänet kuoliaaksi...

Mutta Jumala oli päättänyt toisin.

Minulla oli kylän ulkopuolella hyvä mehiläistarha, ja menin kerran
katsomaan sitä. Ilta oli tulossa. Olin ollut siellä vain vähän aikaa,
kun korviini kantautui huutoa. Katsahdin: savupilvi peitti kylän.
Hetken kuluttua rientää ihmisiä. Tataarilaiset! Tataarilaiset! Ihmisten
kintereillä näen mustanaan tataarilaisia. Nuolia lentelee niin tiheään
kuin sataisi, ja minne vain katsonkin, näen lammasnahkaturkkeja ja
pirullisia tataarilaisnaamoja. Riennän ratsuni luo. Ennenkuin ennätin
pistää jalkani jalustimeen, oli viisi tai kuusi suopunkia kiertynyt
ympärilleni. Riistin ne irti, olin vahva... _Nec Hercules_!... Kolme
kuukautta olin senjälkeen toisen sotavangin kanssa Bahtšisarain tuolla
puolen sijaitsevassa Suhajdzig nimisessä tataarilaiskylässä.

Herrani nimi oli Salma bey. Hän oli rikas tataarilainen, mutta
epäinhimillinen ja vankeja kohtaan kova. Meidän täytyi piiskan
iskujen uhalla kaivaa kaivoja ja työskennellä pellolla. Tahdoin ostaa
itseni vapaaksi, koska minulla oli omaisuutta. Erään armeenialaisen
kautta toimitin kirjeitä Jaslin luona oleville maatiloilleni. En
tiedä, hävisivätkö kirjeet matkalla vai joutuiko lunastussumma
jonkun saaliiksi, mutta mitään vaan ei tullut... Minut vietiin
Konstantinopoliin ja myytiin kaleereille.

Paljon olisi kerrottavaa tuosta kaupungista, jota suurempaa ja
kauniimpaa ei liene maailmassa. Ihmisiä on siellä kuin ruohoa
arolla tai kiviä Dniestrissä... Vankilain muurit ovat peloittavia.
Torni tornin vieressä... Puistikoissa kuljeksii ihmisten seassa
koiria, joille turkkilaiset eivät tee mitään pahaa, ilmeisesti sen
tähden, että tuntevat olevansa niiden sukulaisia, kun itsekin ovat
koirankuonolaisia... Heidän keskuudessaan ei ole muita säätyjä kuin
herroja ja vankeja, eikä orjuus pakanamaillakaan ole raskaampaa. Jumala
tiennee, onko se totta, mutta niin kuulin kaleereilla sanottavan, että
siellä olevat vedet, kuten Bospori ja Kultainen Sarvi, joka tunkeutuu
syvälle kaupunkiin, ovat syntyneet vankien kyynelistä. Paljon niitä
vuoti minultakin sinne...

Kauhea on Turkin valta, eikä yhdenkään valtiaan käskyn alaisina ole
niin paljon kuninkaita kuin sulttaanin. Itse turkkilaisetkin sanovat,
että jos ei olisi Lehistania (tätä nimitystä he käyttävät äidistämme),
niin koko _orbis terrarum_ jo kauan sitten olisi joutunut heidän
valtaansa. "Puolan hartioitten takana (sanovat) elää muu maailma
vääryydessä, sillä Puola (sanovat) makaa kuin koira ristin edessä ja
puree käsiämme..." Ja oikeassa he ovatkin, sillä niin on ollut ja niin
on... Me täällä Chreptiowissa ja kauempana Mohilowissa ja Jampolissa
ja Raszkowissa olevat joukot, — mitäs muuta me teemme? Paljon on pahaa
valtakunnassamme, mutta luulenpa, että tämän toimintamme Jumala joskus
lukee meille hyväksi, ja niinpä tekevät kenties ihmisetkin.

Mutta palaan siihen, mitä minulle tapahtui. Ne vangit, jotka elävät
niityillä, kaupungeissa ja kylissä, eivät ole niin ankaran sorron
alaisina kuin ne, joiden täytyy soutaa kaleerilaivoja. Sillä kun
kaleeriorjat on rannalla kahlehdittu kiinni laivaan airon kohdalle,
niin heitä ei vapauteta kahleista enää koskaan, ei yöllä eikä päivällä
eikä pyhinä, — ja kahleissa he saavat olla kuolemaansa asti; jos
laiva uppoaa _in pugna navali_, niin he hukkuvat yhdessä sen kanssa.
Kaikki ovat alastomia, kylmä heitä kouristelee, sade kastelee, nälkä
jäytää, eikä muuta neuvoa ole kuin kyynelet ja ylen raskas työ, sillä
airot ovat niin suuret ja raskaat, että tarvitaan kaksi miestä yhtä
liikuttamaan...

Minut vietiin kahlehdittavaksi yöllä ja asetettiin istumaan vastapäätä
jotakuta onnettomuustoveria, jota en voinut tarkoin nähdä _in
tenebris_. Kun kuulin vasaran kalkkeen ja kahleitten kalinan, niin
— hyvä Jumala! — minusta tuntui, kuin olisi ruumisarkkuani naulittu
kiinni. Kuolla olisin kyllä tahtonutkin. Rukoilin, mutta en tuntenut
toivoa sydämessäni, oli kuin tuuli olisi sen sieltä pois puhaltanut...
Huokaukseni tukahdutti päällysmieheni ruoskan iskuilla, ja minä istuin
hiljaa koko yön siihen asti kuin päivä alkoi sarastaa... Katsahdan
silloin siihen, joka oli oleva työtoverini airon käyttelyssä — Herra
Jeesus! — Arvaatteko, hyvät herrat, kuka oli vastapäätä minua? — Dydiuk!

Tunsin hänet heti, vaikka hän oli alasti, oli laihtunut ja hänen
partansa oli kasvanut vyötäisiin asti, hänet kun oli jo kauan sitten
myyty kaleereille... Aloin katsella häntä ja hän minua; hänkin
tunsi minut... Emme puhuneet toisillemme mitään... Näin siis oli
käynyt meille molemmille! Mutta niin suuri oli vielä vihamme, että,
puhumattakaan siitä, ettemme tervehtineet toisiamme ihmisiksi, viha
leimahti meissä kuin tulen liekki ja riemastus täytti kummankin
sydämen sen johdosta, että vihamiehen täytyi kärsiä samoin kuin hänen
itsensäkin... Samana päivänä laiva lähti matkaan. Omituista oli tarttua
pahimman vihamiehensä kanssa samaan airoon, syödä samasta astiasta
ruoan jätteitä, joita meillä eivät koiratkaan söisi, kärsiä samaa
hirmuvaltaa, hengittää samaa ilmaa, yhdessä kärsiä, yhdessä itkeä...
Kuljimme pitkin Hellespontosta ja sitten Arkipelagia... Siellä on saari
saaren vieressä, ja kaikki ne ovat turkkilaisten vallassa... Molemmat
rannat samoin... kokonainen maailma!... Raskasta oli olo. Päivällä oli
helle sietämätöntä. Aurinko paahtoi niin, että näytti panevan veden
liekehtimään, ja kun sen välkähdykset alkoivat värähdellä ja hyppiä
veden pinnalla, niin tuntui kuin olisi satanut tulta. Hiki vuoti meistä
virtanaan, ja kieli kuivettui kitalakeen... Yöllä puri kylmyys kuin
koira... Ei mitään iloa, — ei muuta kuin murhetta, menetetyn onnen
murehtimista, murhetta ja uupumusta. Sanoin ei voi sitä ilmaista...
Eräässä pysähdyspaikassa, joka jo oli Kreikan maata, näimme laivasta
niiden kuuluisien temppelien raunioita, joita vanhan ajan kreikkalaiset
olivat rakentaneet... Pilari seisoi siellä pilarin vieressä ja näytti
kultaiselta, vaikka se oli vain marmoria, joka oli vanhuuttaan noin
kellastunut. Ne näki selvästi, sillä ne olivat jyrkällä vuorella ja
taivas on siellä kuin turkoosi... Sitten purjehdimme Peloponneson
ympäri. Päivä kului päivän jälkeen, viikko viikon jälkeen, emmekä me
Dydiukin kanssa puhuneet toisillemme sanaakaan, sillä yhä vallitsi
viha ja katkeruus sydämessämme... Mutta vähitellen aloimme pehmitä
Jumalan käden johtaessa. Vaivojen ja säänvaihtelujen johdosta oli
syntinen ruumiimme suorastaan irtautumaisillaan luista; haavat,
joita ruumiimme oli saanut, vuotivat mätää auringon paahteessa.
Öisin rukoilimme Jumalalta kuolemaa. Kun torkahdin, kuulin Dydiukin
puhuvan: "Kristus armahda! Pyhä Neitsyt armahda! Anna minun kuolla!"
Hän puolestaan näki, miten minä ojentelin käsiäni Jumalan äitiä ja
Hänen lapsukaistaan kohti... Ja oli kuin meren tuuli olisi puhaltanut
pois vihan sydämestä... Se väheni vähenemistään... Viimein itkin hänen
tähtensä aivan samoin kuin itseni tähden. Katselimme toisiamme jo
toisin silmin... Aloimmepa osoittaa sitä toisillemmekin. Kun hiki nousi
otsalleni ja minut valtasi kuoleman väsymys, niin hän souti yksin; kun
hänelle kävi niin, tein minä samaten... Kun tuotiin ruoka-astia, niin
kumpikin piti huolta siitä, että toinenkin saisi. Katsokaas, herrat,
millainen on ihmisluonto! Yksinkertaisesti sanoen me jo rakastimme
toisiamme, vaikka kumpikaan ei tahtonut sitä ensimmäisenä sanoa... Hän
oli veitikka, ukrainalainen sielultaan!... Vasta sitten, kun olomme
tuli hyvin pahaksi ja raskaaksi ja meille sanottiin päivällä, että
kohtaamme Venetsian laivaston... Ruokavaroja oli niukasti ja kaikkea
annettiin meille säästeliäästi paitsi piiskaa. Tuli yö. Huokailimme
hiljaa ja rukoilimme kumpikin omalla kielellämme entistä hartaammin.
Katson kuun valossa ja näen, että kyynelet valuvat virtanaan hänen
parralleen. Sydäntäni kouristi ja minä sanoin: "Dydiuk, mehän olemme
samoilta seuduilta, antakaamme toisillemme anteeksi." Sen kuultuaan hän
riuhtaisihe ja heittäytyi minua kohti niin, että kahleet kalisivat.
Airon luona lankesimme toistemme syliin suudellen toisiamme ja
itkien... En osaa sanoa, kuinka kauan olimme näin, sillä meiltä meni
siinä muistikin ja me vain värisimme nyyhkytyksistä.

Tässä Muszalski keskeytti kertomuksensa ja alkoi sivellä sormillaan
jotakin silmiensä seuduilta. Syntyi hetken hiljaisuus, vain kylmä
pohjatuuli vinkui seinähirsien välissä, tuli räiskyi huoneessa
ja sirkat sirittivät. Sitten Muszalski niisti nenäänsä ja jatkoi
kertomustaan:

- Jumala siunasi meitä, kuten saatte nähdä, ja osoitti meille
suopeuttaan, mutta aluksi saimme katkerasti maksaa veljellisyydestämme.
Syleillessämme toisiamme olivat kahleemme niin kietoutuneet toisiinsa,
ettemme saaneet niitä erilleen. Vartijat tulivat ja saivat viimein
selvitetyiksi meidät erillemme, mutta enemmän kuin tunnin ajan vinkui
tataarilaispiiska korvissamme. Meitä lyötiin mihin sattui. Verta vuoti
minusta, verta vuoti myös Dydiukista, veremme sekaantui ja virtasi
yhdessä mereen. Mutta mitäs siitä, se on ollutta ja mennyttä... Jumalan
kiitos!...

Siitä lähtien ei enää johtunut mieleeni, että minä polveudun
samnilaisista ja hän oli talonpoikaista syntyperää ja vasta äskettäin
aateloitu. En olisi voinut omaa veljeäni rakastaa enemmän kuin rakastin
häntä. Vaikka häntä ei olisi aateloitukaan, niin se ei olisi muuttanut
asiaa, — vaikka kylläkin olin tyytyväinen siihen, että hän oli aatelia.
Hän puolestaan maksoi rakkauden, kuten oli maksanut aikoinaan vihan,
minulle koron kanssa takasin. Sellainen oli kerta kaikkiaan hänen
luontonsa...

Seuraavana aamuna oli taistelu. Venetsialaiset hajoittivat meidän
laivastomme kaikkiin ilmansuuntiin. Meidän kaleerimme, pahoin
vahingoittuneena, piiloutui erään aution saaren tai oikeastaan vain
merestä pistävän kallion suojaan. Alus oli korjattava, mutta koska
sotamiehiä oli paljon joutunut tuhon omaksi ja työvoimista oli puute,
oli pakko vapauttaa meidät kahleista ja antaa meille kirveet. Heti
kun olimme astuneet maihin, katsahdin Dydiukiin, mutta hänellä oli
jo mielessä samaa kuin minullakin. "Hetikö?" — kysyi hän minulta.
"Heti!" — sanoin minä, ja sen enempää ajattelematta iskin kirveellä
turkkilaista samalla kertaa kuin hän kävi itse kapteenin kimppuun.
Muut seurasivat heti esimerkkiämme. Tunnin sisään oli tehty selvä
turkkilaisista, sitten korjasimme jotenkuten kaleerin ja astuimme
siihen vapaina kahleista. Laupias Jumala antoi tuulten kuljettaa meidät
Venetsiaan.

Kerjäämällä leipämme pääsimme viimein kotimaahamme. Jaoin Dydiukin
kanssa Jaslin luona olevat tilukseni, ja me molemmat lähdimme uudestaan
sotaan kostaaksemme vuodattamamme kyynelet ja veren. Dydiuk meni
Sicziin Sirkon luo ja yhdessä hänen kanssaan Krimiin. Mitä he siellä
saivat aikaan ja mitä huomattavia urotöitä tekivät, sen te tiedätte.

Paluumatkalla Dydiuk, joka oli saanut kyllikseen nauttia kostosta,
kaatui nuolen kohtaamana. Minä olen jäänyt eloon, ja milloin vain
jännitän jouseni, teen sen hänen tähtensä, ja että minä olen tällä
tavoin usein ilahduttanut hänen sieluaan, sen voi sangen moni tässä
mainehikkaassa seurassa todistaa.

Muszalski vaikeni taas, eikä taaskaan kuulunut muuta kuin pohjatuulen
ulvontaa ja tulen räiskynää. Vanha soturi antoi katseensa tunkeutua
palaviin tervaksiin, ja oltuaan kauan aikaa ääneti hän lopetti
kertomuksensa seuraavin sanoin:

— On ollut Nalewajko ja Loboda, on ollut Chmielnickin aika, ja nyt on
Dorosz; maa ei pääse kuivumaan verestä, me riitelemme ja tappelemme,
mutta Jumala on sirotellut sydämiimme rakkauden siemeniä; ne ovat vain
ikäänkuin tulta suitsuavassa kuilussa ja pääsevät kantamaan yht'äkkiä
hedelmiä vasta ahdistuksen aikana ja pakanain piiskain heiluessa, vasta
tataarilaisen orjuuteen jouduttuamme.

— Halunkki on halunkki! — sanoi yht'äkkiä Zagloba heräten unestaan.




VIII.


Mellechowicz parani vähitellen, mutta ei vielä ottanut osaa
tiedusteluretkiin, vaan istui sisällä. Kukaan ei vaivannut päätään
muistelemalla häntä, mutta yht'äkkiä sattui tapaus, joka käänsi
kaikkien huomion häneen.

Motowidlon kasakat saivat kiinni tataarilaisen, joka oli epäilyttävällä
tavalla liikuskellut leirin läheisyydessä, ja toivat hänet Chreptiowiin.

Kun vankia tutkittiin, ilmeni, että hän oli lipekiläinen, mutta
niitä, jotka verraten äskettäin olivat jättäneet palveluksensa ja
asuinpaikkansa Puolassa ja menneet sulttaanin palvelukseen. Hän oli
tullut Dniestrin toiselta puolen, ja hänellä oli mukanaan kirje
Kryczyriskiltä Mellechowiczille.

Tämä saattoi Wolodyjowskin hyvin levottomaksi ja hän kutsui heti
vanhimmat neuvotteluun.

— Hyvät herrat, — sanoi hän, — te tiedätte hyvin, miten paljon
lipekiläisiä, sellaisiakin, jotka ovat ikimuistoisista ajoista asuneet
Liettuassa ja täällä Ukrainassa, on nyt siirtynyt tataarilaisten
puolelle palkiten petturuudella valtiomme hyvät työt. Siksipä ei ole
kehenkään kovin luotettava, vaan on tarkoin pidettävä silmällä heidän
toimiaan. Meillä on täälläkin lipekiläinen lippukunta, johon kuuluu
sataviisikymmentä hyvää ratsua ja jonka päällikkönä on Mellechowicz.
Tuon Mellechowiczin olen tuntenut vasta vähän aikaa; tiedän vain, että
hetmani on tehnyt hänestä suurten ansioitten takia sadanpäämiehen ja
lähettänyt hänet miehineen tänne minulle. Omituista oli minusta, ettei
kukaan teistä tuntenut häntä entisiltä ajoilta, ennenkuin hän astui
palvelukseen, eikä ollut kuullut hänestä... Että lipekiläisemme häntä
rakastavat ja sokeasti tottelevat, sen selitin hänen urhoudellaan ja
hyvällä maineellaan, mutta hekään eivät tiedä, mistä hän on ja mikä
miehiään. En ole häntä tähän saakka ollenkaan epäillyt enkä häntä
kuulustellut, koska luotin hetmanin suositukseen, vaikka hän on
ympäröinyt itsensä jonkinmoisella salaperäisyydellä. Ihmisluonteet ovat
erilaisia, enkä minä katso muuta, kuin että kukin suorittaa tehtävänsä.
Mutta nyt ovat herra Motowidlon miehet ottaneet kiinni erään
tataarilaisen, jolla on tuotavana kirje Kryczynskiltä Mellechowiczille.
En tiedä, onko teillä selvillä, kuka on Kryczynski.

— Kuinka ei olisi! — sanoi Nienaszyniec. — Kryczynskin olen tuntenut
henkilökohtaisesti, ja nyt tuntevat kaikki hänen huonon maineensa.

— Olimme koulutovereita... — alkoi Zagloba, mutta vaikeni äkkiä
huomatessaan, että siinä tapauksessa Kryczynski olisi yhdeksänkymmenen
vuoden ikäinen eivätkä ihmiset siinä iässä tavallisesti ole
sotatoimissa.

— Lyhyesti sanoen, — jatkoi pieni ritari, — Kryczynski on Puolan
tataarilaisia. Hän oli everstinä eräässä lipekiläisessä rykmentissämme,
mutta petti senjälkeen isänmaan ja meni Dobruckin tataarilaisjoukkoon,
jossa kuuluu olevan suuressa arvossa, sillä nähtävästi siellä
toivotaan, että hän vetää muutkin lipekiläiset pakanain puolelle.
Tämmöisen miehen kanssa on Mellechowicz tekemisissä, ja parhaana
todistuksena siitä on tämä kirje, joka kuuluu seuraavasti.

Pieni eversti kiersi auki kirjeen lehdet, iski niihin kämmenellään ja
alkoi lukea:

— "Rakkahin veljeni hengessä! Lähettisi on saapunut luoksemme ja
antanut kirjeen..."

— Kirjoittaako hän puolan kielellä? — keskeytti Zagloba.

— Kryczynski kuten kaikki tataarilaisemme osasi vain vähävenäjän
ja puolan kieltä, — vastasi pieni ritari, — eikä varmaankaan
Mellechowiczkaan tataarin kielellä pitkälle potki. Kuunnelkaa, hyvät
herrat, keskeyttämättä:

"... Ja antanut kirjeen. Jumala järjestää niin, että kaikki käy hyvin
ja että saavutat sen, mitä tahdot. Me neuvottelemme täällä usein
Morawskin, Aleksandrowiczin, Tarasowskin ja Grochowskin kanssa ja
kirjoitamme muille veljille pyytäen heidänkin neuvojaan, päästäksemme
selvyyteen keinosta, miten se, jota sinä, rakas ystävä, tahdot, voisi
nopeimmin toteutua. Koska terveytesi, kuten olemme saaneet tietää,
on saanut kolahduksen, niin lähetän miehen, jotta hän näkisi sinut,
rakas ystävä, omin silmin ja toisi meille lohdullisia tietoja. Säilytä
tarkoin salaisuus, sillä Jumala varjelkoon, ettei se tulisi ilmi ennen
aikojaan. Jumala lisätköön sukukuntasi, jotta sitä olisi kuin tähtiä
taivaalla. Kryczyriski."

Wolodyjowski lopetti ja alkoi silmäillä läsnäolevia, mutta kun he yhä
olivat vaiti, ilmeisesti tarkoin harkiten kirjeen sisällystä, niin hän
sanoi:

— Tarasowski, Morawski, Grochowski ja Aleksandrowiczovat kaikki
vanhastaan tunnettuja tataarilaisia ratsumestareita ja kavaltajia.

— Sitä ovat myös Poturzyriski, Tworowski ja Adurowicz, — lisäsi Snitko.

— Mitä sanotte tästä kirjeestä, hyvät herrat?

— Kavallus on ilmeinen; tässä ei ole mitään pohdittavaa, — sanoi
Muszalski. — Yksinkertaisesti haistellaan Mellechowiczia ja koetetaan
saada hänet johdattamaan meidän lipekiläisemmekin heidän puolelleen, ja
hän on suostuvainen.

— Herra Jumala! Mikä _periculum_ koko sotajoukollemme! — huudahtivat
muutamat. — Lipekiläiset antaisivat vaikka sielunsa Mellechowiczin
puolesta, ja kun hän vain käskee, niin he hyökkäävät yöllä kimppuumme.

— Mustinta petosta auringon alla! — huudahti Deyma.

— Ja itse hetmani on tehnyt tuosta Mellechowiczista sadanpäämiehen! —
sanoi Muszalski.

— Herra Snitko! — sanoi Zagloba. — Mitä minä sanoin, kun näin
Mellechowiczin! Enkö sanonut teille, että sen miehen silmistä katselee
renegaatti ja kavaltaja? Haa! Riitti, kun loin vain silmäyksen häneen!
Kaikki hän osasi johtaa harhaan, mutta ei minua! Toistakaa minun
sanani, herra Snitko, mutta muuttamatta niitä. Enkö sanonut, että hän
on kavaltaja?

Snitko työnsi jalkansa penkin alle ja painoi päänsä alas.

— Ihmeteltävä on todellakin teidän tarkkanäköisyytenne, vaikka en
todellakaan muista, että olisitte sanonut häntä kavaltajaksi. Sanoitte
vain, että hän näyttää sudelta.

— Haa! Te siis väitätte, että koira on kavaltaja, mutta susi ei ole
sitä, väitätte, ettei susi puraisisi sitä kättä, joka sitä silittää ja
antaa sille ruokaa? Siis koira on petturi? Kenties vielä puolustatte
Mellechowicziakin ja teette kaikista meistä kavaltajia?...

Snitko tuli tästä puheesta niin hämilleen, että jäi silmät ja suu
selällään katsomaan eikä voinut pitkään aikaan sanoa sanaakaan.

Sillä välin Muszalski, joka nopeasti muodosti asiasta mielipiteensä,
sanoi:

— Ensiksi meidän on kiitettävä Jumalaa siitä, että näin likaiset
hankkeet ovat tulleet ilmi, ja sitten on komennettava kuusi rakuunaa
viemään Mellechowiczia ja laskemaan hänelle kuula otsaan!

— Senjälkeen on vain nimitettävä uusi sadanpäämies, — lisäsi
Nienaszyniec.

— Petos on niin selvä, ettei mikään erehdys tässä ole mahdollinen.

Siihen lisäsi Wolodyjowski:

— Ensin on kuulusteltava Mellechowiczia, ja sitten annan näistä
asioista tiedon herra hetmanille, sillä kuten herra Bogusz Ziebicista
on kertonut, ovat lipekiläiset hyvin lähellä herra kruununmarsalkan
sydäntä.

— Hyvä herra, — sanoi Motowidlo kääntyen pienen ritarin puoleen, —
Mellechowicziin nähden on kidutus paikallaan, koska hän ei koskaan ole
ollut toverimme.

— Minä tiedän oikeuteni, — vastasi Wolodyjowski, — eikä teidän tarvitse
muistuttaa minua niistä.

Sitten alkoivat jotkut huutaa:

— Tulkoon nähtäväksemme moinen mies, tuo petturi ja kavaltaja!

Kovaääniset huudot herättivät Zagloban, joka oli hiukan torkahtanut,
niinkuin hänelle jo oli tullut tavaksi. Nopeasti hän muisti, mistä oli
ollut puhe, ja sanoi:

— Ei, herra Snitko, kuu on peittynyt pilveen, mutta teidän järkenne on
mennyt vielä pahemmin piiloon, sillä sitä on mahdoton kenenkään löytää
edes kynttilän avulla. Että voikin sanoa: koira, _canis fidelis_, on
petturi, mutta susi ei ole petturi! Jopas jotakin! Ihanhan järkenne on
valunut kantapäähän!

Snitko kohotti katseensa taivasta kohti osoittaakseen joutuneensa
viattomasti kärsimään ja luopuvansa kiistasta sen vuoksi, ettei
ärsyttäisi ukkoa. Samassa Wolodyjowski käski häntä menemään hakemaan
Mellechowiczin. Hän poistui kiireesti ja oli tyytyväinen, kun pääsi
tällä tavoin livahtamaan.

Hetken kuluttua hän palasi tuoden mukanaan nuoren tataarilaisen, joka
nähtävästi ei tietänyt vielä mitään lipekiläisen vangiksi otosta,
koska astui sisälle rohkeasti. Hänen tummat ja kauniit kasvonsa olivat
suuresti kalvenneet, mutta hän oli jo terve eikä pitänyt enää liinaa
käärittynä pään ympärille, vaan sen sijaan hänellä oli päässään
punaisesta sametista tehty tataarilaispäähine.

Kaikkien katseet suuntautuivat häneen. Hän kumarsi pienelle ritarille
kyllin syvään, mutta seurueelle verraten kopeasti.

— Mellechowicz! — sanoi Wolodyjowski luoden tataarilaiseen terävän
katseen. — Tunnetko eversti Kryczynskin?

Mellechowiczin kasvojen yli lensi nopeasti uhkaava varjo.

— Tunnen! — sanoi hän.

— Lue! — sanoi pieni ritari antaen hänelle lipekiläiseltä löydetyn
kirjeen.

Mellechowicz alkoi lukea, ja ennen lukemisen loppumista olivat hänen
kasvonsa tulleet jälleen rauhallisiksi.

— Odotan käskyä, — sanoi hän antaen kirjeen takaisin.

— Miten kauan olet hautonut petosta, ja mitä rikoskumppaneita sinulla
on Chreptiowissa?

— Minua syytetään siis petoksesta?

— Vastaa, äläkä kysele! — sanoi pieni ritari uhkaavasti.

— Niinpä annan seuraavan vastauksen: petosta en ole suunnitellut,
avustajia ei minulla ole ollut; ja jos on ollut asiaan osallistuneita,
niin sellaisia, että te ette niitä tuomitse.

Tämän kuultuaan alkoivat sotilaat kiristellä hampaitaan ja kuului
samassa useita uhkaavia ääniä, jotka huusivat:

— Kunnioittavammin, senkin koira, kunnioittavammin! Seisot itseäsi
arvokkaampien edessä!

Mellechowicz alkoi luoda heihin silmäyksiä, joissa loisti kylmä
vihamielisyys..

— Tiedän, mitä kunnioitusta olen velvollinen osoittamaan herra
komendantille, joka on päällikköni, — sanoi hän kumartaen toistamiseen
Wolodyjowskille — Tiedän myös olevani alempiarvoinen kuin te, hyvät
herrat, ja siksipä en haekaan seuraanne. Teidän armonne (hän kääntyi
uudestaan pienen ritarin puoleen) kysyi rikoskumppaneitani. Työhöni
osallistuneita on kaksi: toinen on Nowogrodin podstoli herra Bogusz,
toinen herra kruunun suurhetmani.

Nämä sanat kuultuaan hämmästyivät kaikki suuresti ja syntyi hetken
ajaksi äänettömyys. Viimein Wolodyjowskin viikset liikahtivat ja hän
kysyi:

— Kuinka niin?

— Asia on niin, — vastasi Mellechowicz, — että tosin Kryczyriski,
Morawski, Tworowski, Aleksandrowicz ja nuo kaikki muut ovat siirtyneet
tataarilaisten puolelle ja tehneet jo paljon pahaa isänmaalle, mutta
onnea eivät he uuden herran palveluksessa ole löytäneet. Kenties on
heidän omatuntonsakin herännyt, joka tapauksessa petturin nimi tuntuu
heistä raskaalta. Herra hetmani tietää hyvin tämän ja on kehoittanut
herra Boguszta ja samoin herra Mysliszewskiä hommaamaan heidät takaisin
meidän valtiomme lippujen alle, ja herra Bogusz taas on käyttänyt
minua tähän tehtävään ja käskenyt minua pyrkimään yhteisymmärrykseen
Kryczyriskin kanssa. Minulla on asunnossani herra Boguszin kirjeitä,
jotka voin näyttää ja joita teidän armonne uskonee enemmän kuin minun
sanojani.

— Mene herra Snitkon kanssa hakemaan nuo kirjeet ja tuo ne heti tänne.

Mellechowicz lähti.

— Hyvät herrat, — sanoi pieni ritari kiireesti, — me kaikki olemme
tehneet vääryyttä tuolle soturille liian pikaisella tuomiollamme, sillä
jos hänellä on nuo kirjeet ja hän puhuu totta, — ja alanpa luulla,
ette niin on asia, — silloin tuo ritari ei ole ainoastaan sotatoimissa
kunnostautunut mies, vaan myös isänmaan parasta harrastava ihminen ja
ansaitsee palkinnon, vaan ei väärää arvostelua. Kautta Jumalan! Täytyy
pian antaa hyvitys!

Muut olivat vaiti, koska eivät tietäneet, mitä sanoisivat. Zagloba
sulki silmänsä ollen nukkuvinaan.

Samassa Mellechowicz palasi ja antoi Wolodyjowskille Boguszin kirjeen.

Pieni ritari luki seuraavaa:

"Kaikilta puolin kuulen sanottavan, ettei kukaan ole sellaiseen
tehtävään soveliaampi kuin sinä, mikä johtuu siitä ihmeellisestä
rakkaudesta, jota he tuntevat sinua kohtaan. Herra hetmani on
valmis antamaan heille anteeksi ja ottaa vastatakseen myös valtion
anteeksiannosta. Ole mahdollisimman paljon tekemisissä Kryczynskin
kanssa luotettavien miesten kautta ja lupaa hänelle palkinto. Pidä
asia tarkoin salassa, muuten saatat heidät kaikki tuhon omaksi. Herra
Wolodyjowskille voit ilmaista salaisuuden, sillä hän on päällikkösi
ja voi suuresti helpottaa työtäsi. Älä säästä vaivaa ja puuhaa,
vaan ota huomioon, että _finis coronat opus_ ja että tuollaisesta
uhrautuvaisuudesta äitimme palkitsee sinut yhtä suurella rakkaudella."

— Siinä oli palkintoni! — murahti nuori tataarilainen synkästi.

— Mutta Herra Jumala! Miksi et ole maininnut kenellekään sanaakaan? —
huudahti Wolodyjowski.

— Aioin kertoa teille kaikki, mutta en vielä saanut tilaisuutta siihen,
sillä olin sairaana tuon tapaturman johdosta; noilta herroilta (tässä
Mellechowicz kääntyi upseereihin päin) täytyi minun käskyn mukaan pitää
asia salassa, ja sen salassapitämiskäskyn tahtonee teidän armonne
uudistaa ja ulottaa näihin herroihin, etteivät he saattaisi turmioon
joen tuolla puolen olevia.

— Todistukset hyvistä ominaisuuksistasi ovat niin ilmeiset, ettei
sokeakaan voisi niitä kieltää, — sanoi pieni ritari. — Jatka edelleen
asiaa Kryczynskin kanssa. Mitään esteitä siinä et kohtaa, vaan saat
apua, minkä vahvistukseksi ojennan sinulle käteni kuin kelpo ritarille.
Tule tänään luokseni illalliselle.

Mellechowicz puristi hänelle ojennettua kättä ja kumarsi kolmannen
kerran. Nurkista syöksähtivät hänen luokseen muut upseerit sanoen:

— Emme ole tunteneet sinua, mutta nyt jokainen kelpo mies tahtoo
ojentaa sinulle kätensä.

Mutta nuori lipekiläinen ojentautui äkkiä suoraksi ja nosti pystyyn
päänsä niinkuin petolintu, joka on valmis iskemään nokallaan.

— Seison minua arvokkaampien edessä, — sanoi hän.

Sitten hän poistui huoneesta.

Hänen lähdettyään syntyi kova puheensorina. "Eipä kumma", puhelivat
upseerit keskenään, "hänen sydämensä kuohuu vielä tuon arvostelun
johdosta, mutta se menee ohi. Meidän on kohdeltava häntä toisella
tavalla. Hänessä on todellisen ritarin uljuutta! Tiesipä hetmani kuin
tiesikin mitä teki! Ihmeitä tapahtuu, niinpä niin!..."

Snitko oli kaikessa hiljaisuudessa voitonriemuinen eikä lopulta voinut
hillitä itseään, vaan meni Zagloban luo, kumarsi ja sanoi:

— Sallikaahan, siispä tuo susi ei ole petturi...

— Eikö ole petturi? — vastasi Zagloba. — Hän on petturi, mutta kunnon
petturi, sillä hän ei petä meitä, vaan tataarilaisia... Älkää menettäkö
toivoanne, herra Snitko, rukoilen joka päivä teidän älynne puolesta,
ehkäpä Pyhä Henki armahtaa!

Basia oli hyvin mielissään, kun Zagloba kertoi hänelle koko jutun,
sillä hän tunsi Mellechowiczia kohtaan myötätuntoa ja sääliä.

— Meidän pitää, — puhui hän, — molempien Michalin kera lähteä
vartavasten hänen mukanaan ensimmäiselle vaaralliselle retkelle, sillä
siten osoitamme hänelle parhaiten luottamusta.

Mutta pieni ritari alkoi silittää Basian ruusunpunaisia kasvoja ja
sanoi:

— Voi sinua, pikku kärpäseni, kyllä sinut tunnetaan! Ei ole kysymys
Mellechowiczista, vaan ainoastaan siitä, että mielesi tekee lentää
arolle ja päästä mukaan taisteluihin! Siitä ei tule mitään...

Sen sanottuaan hän alkoi suudella Basian huulia kerran toisensa jälkeen.

— _Mulier insidiosa est!_ — sanoi Zagloba arvokkaasti.

Sillä välin istui Mellechowicz yhdessä lipekiläisen lähetin kanssa
asunnossaan ja puheli hiljaa. He istuivat niin lähellä toisiaan,
että heidän otsansa miltei koskettivat toisiaan. Lampaan talia
sisältävä lamppu paloi pöydällä heitellen keltaisia valon välähdyksiä
Mellechowiczin kasvoihin, jotka kaikesta kauneudestaan huolimatta
olivat suorastaan peloittavat; niissä kuvastui katkeruutta, julmuutta
ja rajua iloa.

— Halim, kuule! — kuiskasi Mellechowicz.

— Effendi, — vastasi lähetti.

— Sano Kryczyriskille, että hän on viisas, sillä kirjeessä ei ollut
mitään sellaista, mikä olisi syössyt minut turmioon. Sano hänelle,
että hän on viisas. Älköön kirjoittako milloinkaan selvemmin... Nyt
ne rupeavat vielä enemmän luottamaan minuun... kaikki, itse hetmani,
Bogusz, Mysliszewski, täkäläinen päällystö — kaikki! Kuuletko? Rutto
heidät syököön!

— Kuulen, effendi.

— Mutta ensin on minun oltava Raszkowissa ja sitten palattava tänne.

— Effendi, nuori Nowowiejski tuntee sinut.

— Ei tunne. Hän näki minut jo Kalnikin ja Braclawin luona eikä
tuntenut. Katsoo minuun, rypistää kulmiaan, mutta ei tunne. Hän oli
viidentoista ikäinen, kun pakenin kotoa. Kahdeksan talven lumet ovat
sen jälkeen peittäneet aron. Minä olen muuttunut. Vanha ihminen
tuntisi minut, mutta nuori ei tunne... Raszkowista lähetän sinulle
tiedon. Olkoon Kryczyriski valmiina ja oleilkoon lähitienoilla. Teidän
on oltava yhteistoiminnassa perkulabilaisten kanssa. Jampolissa on
niinikään meidän joukkomme. Boguszin pyydän hankkimaan itselleni
määräyksen hetmanilta, sillä sieltä käsin on minun helpompi olla
yhteydessä Kryczynskin kanssa. Mutta tänne täytyy minun palata...
täytyy!... En tiedä, mitä minulle tapahtuu, miten käy... Palan kuin
tulessa, öisin en saa unta... Jos häntä ei olisi, niin olisin kuollut...

— Siunatut olkoot hänen kätensä.

Mellechowiczin huulet alkoivat vapista, hän painautui vielä lähemmäksi
lipekiläistä ja alkoi puhua kuin kuumeessa:

— Halim! Siunatut olkoot hänen kätensä, siunattu olkoon hänen päänsä,
siunattu maa, jolla hän astuu, kuuletko, Halim! Sano niille siellä,
että minä olen jo terve — hänen toimestaan...




IX.


Pappi Kamiński, joka nuoruudessaan oli ollut sotilas ja uljas ritari,
asusti Uszycyssa ja korjautti pappilaa. Mutta kun kirkko oli palanut
poroksi eikä ollut seurakuntalaisia, niin tämä lampaita vailla oleva
paimen kävi Chreptiowissa ja viipyi siellä viikkomääriä esittäen
ritaristolle mielenylennykseksi jumalisia asioita.

Hän oli kuunnellut tarkkaavaisesti herra Muszalskin kertomusta ja
lausui muutamia iltoja myöhemmin kokoontuneille:

— Kuuntelen aina mielelläni tuollaisia kertomuksia, joissa surulliset
seikkailut lopulta päättyvät onnellisesti, sillä niistä näkyy, että
sen, jota Jumalan käsi suojelee, voi aina pelastaa pahimmastakin
pulmasta ja johdattaa vaikka Krimistä rauhallisen majan suojaan.
Muistakoon senvuoksi jokainen teistä aina, ettei Jumalalle mikään ole
mahdotonta, älköönkä vaikeimpinakaan aikoina menettäkö luottamusta
Hänen laupeuteensa. Niin on asia. Se on kunniaksi herra Muszalskille,
että hän rakasti halpasukuista miestä kuin veljeään. Semmoisen
esimerkin on antanut meille itse Vapahtaja, joka, vaikka olikin
kuninkaallista syntyperää, rakasti yksinkertaisia kansanmiehiä,
nimitti useita heistä apostoleiksi ja ylensi heidät niin, että he nyt
ovat taivaallisen senaatin jäseniä. Mutta eri asioita ovat rakkaus
yksityiseen ja yleisluontoinen rakkaus, kansojen keskinäinen rakkaus.
Tuon yleisen rakkauden täytti Herramme ja Lunastajamme yhtä tarkoin.
Mutta missä sitä on? Kun katsoo maailman ihmisiä, niin näkee kaikkialla
sydämissä sellaista vihaa, kuin ihmiset noudattaisivat perkeleen eikä
Jumalan käskyjä.

— Vaikeata, — sanoi Zagloba, — on teidän saada meidät vakuutetuiksi
siitä, että meidän olisi rakastettava turkkilaista, tataarilaista tai
muita raakalaisia, joita Jumalankin on pakko vain halveksia.

— Siksipä en koetakaan taivuttaa teitä siihen, vaan painostan
vain sitä, että _ejusdem matris_ lasten pitää rakastaa toisiaan.
Mutta sensijaan ovat koko chmielnickiläisen sekasorron ajan eli
kolmisenkymmentä vuotta kaikki nämä maat olleet märkinä verestä.

— Mutta kenen syy se on?

— Ken ensimmäisenä tunnustaa syyllisyytensä, sille Jumala ensimmäiseksi
antaa sen anteeksi.

— Teillä on nyt yllänne papin kauhtana, mutta nuoruudessanne kurititte
kapinoitsijoita, kuten olemme kuulleet, ja kelpo tavalla...

— Kuritin, koska se oli velvollisuuteni sotilaana, eikä se ole minun
syntini, vaan se, että samalla vihasin heitä kuin ruttoa. Minulla oli
siihen omat yksityiset syyni, joita en tahdo muistella, sillä tuosta
kaikesta on jo paljon aikaa kulunut ja ne haavat ovat parantuneet.
Sitä kadun, että tein enemmän kuin velvollisuus vaati. Johdettavanani
oli sata Niewodowskin rykmentin miestä, ja usein olin näiden kanssa
liikkeellä kuin vimmapäinen, poltin, hakkasin maahan, hirtin... Te
tiedätte, millaisia aikoja ne olivat. Tataarilaiset, jotka Chmiel
oli kutsunut avukseen, polttivat ja hakkasivat, ja me poltimme ja
hakkasimme samaten. Kasakat harjoittivat vielä suurempaa julmuutta
kuin me ja tataarilaiset, niin että missä he liikkuivat, siellä jäi
jäljelle vain vettä ja maata. Ei ole mitään kauheampaa kuin sisäinen
sota... Millaisia aikoja ne olivat, sitä ei kukaan kykene kertomaan;
lyhyesti sanoen, me olimme ja he olivat enemmän hullujen koirien kuin
ihmisten kaltaisia... Kerran ilmoitettiin joukollemme, että roistot
ovat piirittäneet herra Rusieckin linnan. Minut miehineni lähetettiin
pelastamaan häntä. Tulin liian myöhään. Linna oli jo hajoitettu maan
tasalle. Hyökkäsin kuitenkin juopuneitten moukkien kimppuun ja hakkasin
niitä maahan melkoisen määrän, vain osa piiloutui viljapeltoon; ne
käskin ottaa kiinni elävinä, jotta voisin hirttää heidät esimerkin
vuoksi. Mutta mihin? Se oli helpommin sanottu kuin tehty: koko kylässä
ei ollut jäljellä yhtään ainoata puuta, yksinpä päärynäpuutkin oli
hakattu pois. Minulla ei ollut aikaa pystyttää hirsipuuta eikä tuolla
aroseudulla ollut metsääkään läheisyydessä. Mitä tehdä? Otan vangit
mukaani ja jatkan matkaa. Ehkäpä jostakin löytyy jokin tammipahanen.
Kuljen penikulman, kuljen toisen, — yhä vain jatkuu aroa, tasaista ja
lakeaa. Löydämme vihdoin jonkin kylän jälkiä, ilta oli jo tulossa;
katselen ympärilleni, tarkastelen: siellä täällä on hiilikasa, muuten
vain harmaata tuhkaa; taaskaan ei mitään! Pienellä kummulla huomasin
ristin; se oli iso, tamminen, ilmeisesti äskettäin tehty, koska puu ei
vielä ollut mustunut, vaan loisti illan kajastuksessa kuin tulessa.
Siihen oli tehty läkkipellistä Kristus ja maalattu niin hyvin, että
olisi luullut todellisen ruumiin siinä riippuvan; vasta kun lähestyi
sitä sivultapäin ja huomasi hienon läkkipellin, uskoi sen kuvaksi;
sillä edestä katsoen kasvot näyttivät eläviltä, kärsimyksistä jonkin
verran kalvenneilta, päässä oli orjantappuraseppele, ja taivaaseen
luodut silmät ilmaisivat suurta murhetta ja surumielisyyttä. Kun
näin ristin, välähti päässäni ajatus: "Siinä on puu, muita ei ole",
— mutta samassa hätkähdin. Isän ja Pojan nimessä! Ristiin en hirtä
heitä! Mutta päättelin tekeväni Kristuksen mieliksi, jos annan Hänen
silmiensä edessä surmata ne, jotka olivat vuodattaneet niin paljon
viatonta verta, ja lausuin: "Rakas Herrani, tuntukoon Sinusta siltä,
kuin nämä olisivat niitä juutalaisia, jotka ristiinnaulitsivat
Sinut, sillä nämä eivät ole sen parempia kuin nekään." Sitten käskin
tuoda heidät yksitellen kummulle ristin juurelle ja surmata heidät.
Heidän joukossaan oli vanhoja, harmaapäisiä talonpoikia ja kasvavia
poikia. Ensimmäinen heistä, joka tuotiin paikalle, sanoi: "Kristuksen
kärsimysten tähden, tämän saman Kristuksen nimessä, armahda meitä,
herra!" Mutta minä tokaisin siihen: "Niskaan tuota!" Rakuuna iski
häntä, kunnes henki lähti... Tuotiin toinen; hän sanoi samalla tavalla:
"Armahda tämän laupiaan Kristuksen tähden!" Mutta minä sanoin taaskin:
"Niskaan tuota!" Niin kävi kolmannelle, neljännelle, viidennelle;
heitä oli neljätoista, ja jokainen vetosi minuun Kristuksen nimessä...
Illan rusko oli jo sammunut, kun lopetimme. Käskin asettamaan heidät
piiriin ristin juurelle... Minua tyhmyriä! Luulin sen näyn ilahduttavan
Ainokaista Poikaa; heidän jalkansa tai kätensä nytkähtelivät jonkin
aikaa, joskus joku ponnahteli kuin vedestä otettu kala, mutta sitä ei
kestänyt kauan; pian katosi elo heidän ruumiistaan ja he makasivat
hiljaa seppeleenä ristin ympärillä...

Koska jo oli tullut aivan pimeä, päätin yöpyä sinne, vaikka ei ollut
aineita nuotion laittamiseen. Jumala antoi lämpimän yön, mieheni
kävivät pitkälleen levittäen alleen loimia, minä taas menin uudelleen
ristin luo rukoilemaan Kristuksen jalkain juuressa tavanmukaiset
rukoukset ja antamaan itseni Hänen armolliseen huomaansa. Ajattelin,
että rukoukseni on sitäkin otollisempi, kun päiväni oli kulunut
semmoisissa puuhissa, joita pidin suurena ansiona itselleni.

Usein tapahtuu väsyneelle sotilaalle, että hän aloitettuaan
iltarukouksensa nukahtaa. Niin kävi nyt minullekin. Rakuunat nähdessään
minut polvistuneena pää ristiä vastaan nojaten ymmärsivät minun
vaipuneen jumalisiin mietiskelyihin, eikä kukaan heistä tahtonut
keskeyttää niitä; mutta minun silmäni painuivat umpeen ja ihmeellinen
uni valahti minuun tuosta rististä. En sano, että näin näyn, sillä
semmoiseen olin ja olen kelvoton, mutta sikeässä unessa näin aivan
kuin olisin ollut valveilla Herramme koko kärsimyksen... Nähdessäni
silloin viattoman Karitsan ahdistuksen kouristi sydäntäni, kyynelet
vuotivat silmistäni ja ääretön sääli valtasi mieleni. "Herra", sanoin,
"minulla on tässä kourallinen kelpo miehiä: jos tahdot nähdä, mihin
me pystymme, niin nyökäytä vain päätäsi, ja silloin minä surmaan
sapelillani nuo tuollaiset poikasi, Sinun pyövelisi". Tuskin olin sen
sanonut, kun kaikki katosi silmistäni, jäljelle jäi vain risti ja
siinä Kristus verikyyneleltä itkevänä... Syleilin pyhän puun tyveä ja
nyyhkytin. En tiedä, miten kauan tätä kesti, mutta jonkin ajan kuluttua
rauhoituttuani vähän sanoin uudestaan: "Herra! Herra! Sinähän ilmoitit
pyhän oppisi paatuneille juutalaisille? Jos olisit tullut Palestiinasta
meidän valtakuntaamme, niin varmaa on, ettemme olisi Sinua
ristiinnaulinneet, vaan kiitollisina vastaan ottaneet, lahjoittaneet
Sinulle kaikkea hyvää ja antaneet Sinulle kansalaisoikeudet
lisätäksemme sitenkin Sinun jumalallista kunniaasi. Miksi et tehnyt
niin, Herra?"

Tämän sanottuani kohotin katseeni ylös — (se oli yhä unta, muistakaa
se, hyvät herrat) — ja mitä näen? Herramme katsoo minuun ankarasti,
rypistää kulmiaan ja puhuu yht'äkkiä suurella äänellä näin: "Halpaa on
nyt teidän aateluutenne, sillä sodan aikoina on sen voinut ostaa kuka
hyvänsä; mutta se on sittenkin pikku asia. Te pidätte vihaa toisillenne
samoin kuin roistoväkikin, ja kumpikin joukko olette pahempia kuin
juutalaiset, sillä te ristiinnaulitsette minut joka päivä... Enkö minä
osoittanut rakkautta vihamiehillenikin ja antanut syyllisille anteeksi,
kun taas te raivoisien petojen tavoin raatelette toistenne sisälmyksiä!
Sitä nähdessäni kärsin sietämätöntä tuskaa. Sinä itsekin, joka tahdoit
puoltaa minua ja pyysit minua valtakuntaanne, mitä teitkään? Tässä
makaa ristini ympärillä ruumiita, ja verta on pirskahdellut ristin
juureen, mutta heidän joukossaanhan oli viattomia nuorukaisia ja
soaistuja miehiä, jotka, koska heillä ei ole arvostelukykyä, olivat
seuranneet toisia tyhmien lammasten tavoin. Olitko heitä kohtaan
laupias, tuomitsitko heitä ennen heidän kuolemaansa? Et! Käskit vain
surmaamaan kaikki ja luulit vielä tekeväsi sillä Minulle otollisen
teon. Totisesti on aivan toista nuhdella ja rangaista kuten isä
rankaisee poikaansa tai kuten vanhempi veli nuhtelee nuorempaa,
toista taas kostaa tutkimuksetta ja tuomiotta ja sillä tavoin, ettei
rankaisemisessa ja julmuudessa ole mitään määrää. Niin pitkälle on
jouduttu, että tämän maan päällä sudet ovat armahtavaisempia kuin
ihmiset, että täällä ruohosta kihoaa veripisaroita, tuuli ei henkäile,
vaan voivottelee, joet ovat tulvillaan kyyneleitä ja ihmiset ojentavat
käsiään kuolemaa kohti sanoen: 'Turvapaikkamme!'"

"Herra!" huudahdin minä. "Ovatko he parempia kuin me? Kuka on tehnyt
suurimmat julmuudet? Kuka johdatti tänne pakanat?..."

"Rakastakaa heitä silloinkin kun rankaisette", vastasi Herra, "ja
silloin suomukset putoavat heidän silmistään, kovuus katoaa sydämestä
ja minun laupeuteni tulee osaksenne. Muussa tapauksessa tulevat
tataarilaislaumat ja panevat ikeen sekä teidän että heidän niskaan
— ja teidän täytyy palvella vihollista nääntyneinä, halveksittuina,
kyynelöiden, hamaan siihen päivään asti, jolloin rupeatte rakastamaan
toisianne. Jos taas vihallanne ei ole määrää, niin ei ketään armahdeta
ja pakanat asettuvat tähän maahan ikuisiin aikoihin asti!"

Kauhistuin kuullessani tämän enkä voinut pitkään aikaan lausua
sanaakaan. Viimein lankesin kasvoilleni maahan ja kysyin:

"Herra, mitä minun on tehtävä sovittaakseni syntini?"

Herra sanoi:

"Mene, toista sanani, julista rakkautta!"

Tämän vastauksen jälkeen uneni katosivat. Koska yö on kesällä lyhyt,
heräsin aamun sarastukseen ja olin kasteen kostuttama. Katson: päät
ovat seppeleen tavoin ristin ympärillä ja ovat jo tulleet sinisiksi.
Omituista, eilen tämä näky minua ilahdutti, nyt minut valtasi suuri
murhe, varsinkin katsellessani erään noin seitsemäntoistavuotiaan
nuorukaisen päätä, joka oli tavattoman kaunis. Käskin sotilaita
hautaamaan säädyllisesti ruumiit tuon ristin juurelle ja sen jälkeen —
olin muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi.

Aluksi ajattelin vain: ei unesta ole taikaa! Mutta se syöpyi mieleeni
ja ikäänkuin muuttui yhä enemmän omaksi olemuksekseni. En rohjennut
otaksua, että itse Herra oli puhunut kanssani, sillä kuten jo sanoin,
en pitänyt itseäni kelvollisena, mutta saattoi olla niin, että
omatunto, joka oli sodan aikana mennyt piiloon niinkuin tataarilainen
ruohistoon, nyt oli yht'äkkiä alkanut puhua ja oli ilmoittanut minulle
Jumalan tahdon. Menin ripittäytymään. Pappi vahvisti oikeaksi arveluni.
"Se on", sanoi hän, "selvästi Jumalan tahto ja varoitus, kuuntele sitä,
muuten sinun käy huonosti".

Siitä lähtien olen julistanut rakkautta. Mutta toverini ja kaikki
upseerit nauroivat minulle vasten silmiä: "Mitä", sanoivat he, "oletko
pappi, kun opetat meitä? Vähänkö nuo lurjukset ovat tuottaneet
Jumalalle mieliharmia, vähänkö polttaneet kirkkoja, vähänkö häpäisseet
ristiä? Senkö vuoksi meidän pitää heitä rakastaa?" Kukaan ei kuunnellut
sanojani.

Beresteckin taistelun jälkeen rupesin papiksi voidakseni pontevammin
julistaa Jumalan sanaa ja tahtoa.

Parinkymmenen vuoden ajan olen työskennellyt levähtämättä. Hiukseni
ovat jo harmaantuneet... Laupias Jumala ei rankaise minua siitä, että
ääneni on tähän saakka ollut huutavan ääni korvessa.

Hyvät herrat, rakastakaa vihollisianne, rangaiskaa heitä niinkuin
isä rankaisee, niinkuin rankaisee vanhempi veli, muuten heidän käy
huonosti, mutta myös teidän käy huonosti, koko valtakuntamme on tuhon
oma.

Katsokaa, mikä on ollut seurauksena tuosta sodasta ja veljesvihasta!
Maa on muuttunut erämaaksi; minulla on Uszycyssa hautoja
seurakuntalaisten asemesta; raunioina ovat kirkot, kaupungit, kylät,
mutta pakanain voima lisääntyy ja kasvaa ylitsemme ja on kuin meri,
joka on valmis nielemään sinutkin, kivisen kallion...

Herra Nienaszyniec oli hyvin liikutettuna kuunnellut pappi Kamińskin
puhetta; hiki kihosi hänen otsalleen. Sitten hän katkaisi yleisen
äänettömyyden sanoen:

— Että kasakkainkin joukossa on kunnon ritareita, siitä on esimerkkinä
täällä läsnä oleva herra Motowidlo, jota me kaikki rakastamme ja
kunnioitamme. Mutta yleiseen rakkauteen nähden, josta pastori Kamiński
puhui niin kaunopuheisesti, tunnustan eläneeni tähän asti raskaan
synnin orjana, sillä sitä rakkautta ei minussa ole ollut enkä ole
koettanut sitä saada. Nyt on herra pastori jossakin määrin avannut
silmiäni. Ilman erikoista Jumalan armoa minä en saa sydämeeni tuota
rakkautta, sillä sydämessäni kannan julman vääryyden muistoa, jonka
vääryyden kohta tässä kerron.

— Juokaamme jotakin lämmintä, — keskeytti Zagloba.

— Sytyttäkää takkavalkea! — sanoi Basia palvelijoille.

Pian oli huone taas valoisana loimuavasta tulesta, ja jokaisen ritarin
eteen asetti palvelija tuopin lämmitettyä olutta. Kaikki kastoivat heti
ilomielin kaulaansa, ja kun he olivat juoneet muutaman siemauksen,
koroitti Nienaszyniec taas äänensä ja puhui niinkuin rattaat olisivat
ratisseet:

— Äitini jätti kuollessaan minun holhottavakseni sisareni. Halszka oli
tytön nimi. Minulla ei ollut vaimoa eikä lapsia, ja sentähden vaalin
tuota tyttöä kuin silmäterää. Hän oli kaksikymmentä vuotta nuorempi
kuin minä, ja kannoin häntä käsilläni. Lyhyesti: pidin häntä omana
lapsenani. Sitten läksin sotaretkelle, mutta hänet ryöstivät ja veivät
mukanaan tataarilaiset. Kun palasin, löin epätoivoissani otsaani
seinään. Hyökkäyksen aikana olin menettänyt omaisuuteni, mutta minä
myin mitä minulla vielä oli, ja lähdin Ormianysta matkaan lunastamaan
häntä. Löysin hänet Bahtšisaraista. Hän oli haaremirakennuksessa,
mutta ei haaremissa, sillä hän oli vasta kahdentoista vuoden ikäinen.
En unohda koskaan, Halszka, sitä hetkeä, jolloin löysin sinut,
en unohda, miten otit minua kaulasta ja miten suutelit silmiäni!
Mutta kuinka kävi! Tuomani lunnaat osoittautuivat riittämättömiksi.
Tyttö oli kaunis. Jehu-aga, joka oli hänet ryöstänyt, vaati kolme
kertaa niin paljon. Tahdoin antaa itseni lisämaksuksi. Mutta ei
sekään auttanut. Minun nähteni osti tytön torilla Tuhay-bey, tuo
mainehikas vihollisemme, pitääkseen häntä kolme vuotta haaremissaan ja
ottaakseen hänet myöhemmin puolisokseen. Palasin kotimaahan tukkaani
repien. Matkalla sain tietää, että eräässä paimentolaiskylässä meren
rannalla asui eräs Tuhay-beyn vaimoista hänen pikku lempipoikansa
Azyan kanssa... Tuhay-beyllä oli kaikissa kaupungeissa ja useissa
kylissä vaimo, jotta voisi kaikkialla viettää vapaat hetkensä omassa
kodissaan. Saatuani kuulla tuosta pojasta ajattelin, että Jumala oli
nyt osoittanut minulle viimeisen keinon Halszkan pelastamiseksi,
ja päätin heti ryöstää haltuuni tuon Azyan ja vaihtaa hänet sitten
tyttööni. Mutta yksin en voinut tehdä sitä. Täytyi koota Ukrainassa
tai Villeillä Aroilla joukko, mikä ei ollut helppoa, ensiksikin koska
Tuhay-beyn nimeä pelättiin koko Ukrainassa, ja toiseksi koska juuri hän
auttoi kasakoita taistelussa meitä vastaan. Aroilla kuljeksii kuitenkin
paljon nuoria miehiä, jotka pitävät silmällä vain omaa etuaan ja ovat
saaliin vuoksi valmiit lähtemään mihin tahansa. Näitä kokosin melkoisen
joukon. Mitä jouduimme kokemaan, ennenkuin joukot olivat päässeet
lähtemään merelle, sitä ei voi kielin kertoa, sillä meidän piti
pysytellä piilossa kasakkapäällystöltäkin. Mutta Jumala antoi puuhamme
menestyä. Ryöstin Azyan ja hänen mukanaan paljon saalista. Takaa-ajajat
eivät saavuttaneet meitä, ja pääsimme onnellisesti Villeille Aroille,
josta oli aikomukseni mennä Kamienieciin aloittaakseni heti neuvottelut
sikäläisten kauppiaitten välityksellä.

Jaoin kaiken saaliin miehilleni jättäen itselleni vain Tuhayn pojan.
Olin näin avokätinen ja antelias noita miehiä kohtaan, koska olin
yhdessä heidän kanssaan ollut niin monissa seikkailuissa, nähnyt nälkää
heidän kanssaan ja pannut henkeni alttiiksi heidän tähtensä; ajattelin,
että jokainen heistä olisi valmis syöksymään tuleen minun tähteni ja
että olin saanut heidän sydämensä ainaiseksi kiintymään itseeni.

Pian sain katkerasti katua sitä!

Ei tullut mieleenikään, että he voivat repiä palasiksi oman
atamaaninsakin saadakseen jakaa keskenään tämän saaliin; unohdin,
ettei näissä ihmisissä ollut uskoa, hyveitä, kiitollisuutta eikä
omaatuntoa... Olimme jo lähellä Kamieniecia, kun he alkoivat himoita
Azyasta saatavia rikkaita lunnaita. He hyökkäsivät yöllä kimppuuni kuin
sudet, kuristivat nuoralla kaulaani, voitelivat veitsillä ruumistani
ja viimein, luullen minun jo kuolleen, heittivät minut erämaahan ja
menivät tiehensä lapsi mukanaan.

Jumala lähetti minulle pelastuksen ja antoi minun tervehtyä; mutta
Halszka hävisi ainaiseksi tietymättömiin. Kenties hän on vielä elossa
siellä jossakin, kenties Tuhayn kuoltua joku muu pakana on ottanut
hänet vaimokseen, kenties hänestä on tullut muhamettilainen, kenties
hän on kokonaan unohtanut veljensä, kenties hänen poikansa joskus
vuodattaa vertani... Sellainen on minun tarinani!

Nienaszyniec vaikeni ja alkoi tuijottaa synkkänä maahan.

— Miten paljon meidän vertamme onkaan vuotanut näitten seutujen takia!
— lausui Muszalski.

— Rakasta vihollistasi! — sanoi uudestaan pappi Kamiński.

— Ettekö terveeksi tultuanne etsinyt tuota tataarilaispentua? — kysyi
Zagloba.

— Sain myöhemmin tietää, — vastasi Nienaszyniec, — että murhaajieni
kimppuun hyökkäsi eräs toinen joukko ja surmasi heidät kaikki. Nämä
toiset veivät muun saaliin mukana arvatenkin myös lapsen. Olen etsinyt
kaikkialta, mutta hän on hävinnyt kuin kivi veteen.

— Kenties olette kohdannut hänet myöhemmin jossakin, mutta ette ole
voinut tuntea häntä? — sanoi Basia-rouva.

— Lapsi ei liene ollut kolmenkaan vuoden ikäinen. Tuskin tiesi, että
hänen nimensä oli Azya. Mutta minä olisin tuntenut hänet, sillä hänellä
oli kummankin rinnan kohdalla kalan kuva kirjailtuna voimakkaalla
sinivärillä.

Yht'äkkiä Mellechowicz, joka siihen asti oli istunut hiljaa, lausui
omituisella äänellä huoneen nurkasta:

— Kalasta te ette olisi häntä tuntenut, sillä monella tataarilaisella
saattaa olla tämä merkki, varsinkin niillä, jotka asuvat meren rannalla.

— Se ei ole totta, — vastasi iäkäs Hromyka, — Beresteckin
taistelun jälkeen tarkastimme Tuhay-beyn raadon, joka oli jäänyt
taistelukentälle, ja minä tiedän, että hänen rinnoissaan oli kala,
mutta kaikilla muilla kaatuneilla oli toisenlaiset merkit.

— Mutta minä sanon teille, että monella on kala.

— Kyllä, mutta ne ovat Tuhayn sukua. Keskustelu katkesi tähän, koska
sisään astui herra Lelczyc, joka oli aamulla varhain Wolodyjowskin
käskystä lähtenyt tiedusteluretkelle ja nyt juuri palannut.

— Herra komendantti, — sanoi hän jo ovella, — Sierocyn kahluupaikan
luona Moldaun puolella oleksii jokin joukkue ja aikoo tulla meidän
puolellemme.

— Mitä väkeä? — kysyi herra Michal.

— Rosvoja. On jokin määrä valakialaisia, hiukan unkarilaisia, mutta
pääasiallisesti irtolaisina kulkevia tataarilaisia, yhteensä parisataa
miestä.

— Ne ovat samoja, joiden on ilmoitettu ryöstelleen Valakian puolella,
— sanoi Wolodyjowski. — Perkulab on ilmeisesti saattanut ne siellä
kovaan puristukseen, ja senvuoksi ne pakenevat meille päin; mutta
siellä on yksistään tataarilaisiakin parisataa. Yöllä ne tulevat yli
ja aamun sarastaessa estämme heidän etenemisensä. Herrat Motowidlo ja
Mellechowicz olkoot puoliyön aikaan valmiina. Pitää ajaa härkälauma
heille houkutukseksi, mutta nyt on jokaisen mentävä asuntoonsa.

Sotilaat alkoivat lähteä kukin taholleen. Kaikki eivät vielä olleet
poistuneet huoneesta, kun Basia juoksi miehensä luo, kietoi kätensä
hänen kaulaansa ja alkoi kuiskutella jotakin hänen korvaansa.
Wolodyjowski naurahti ja pudisti kieltävästi päätään, mutta Basia
nähtävästi jatkoi yhä pyytelemistään ja kiersi kätensä entistä
voimakkaammin hänen kaulansa ympärille.

Nähdessään sen lausui Zagloba:

— Teepäs kerran hänelle se ilo, niin minäkin vanha laahustan mukaanne.




X.


Irtolaisjoukot, jotka harjoittivat rosvousta Dniestrin molemmin puolin,
olivat muodostuneet kaikkien rajaseuduilla asuvien kansojen jäsenistä.
Pääosana niissä olivat aina Dobruckissa ja Bialogrodissa saakka
olevista joukoista paenneet tataarilaiset, jotka olivat vielä hurjempia
ja urhoollisempia kuin heidän krimiläiset veljensä, mutta joukossa oli
myös valakialaisia ja kasakoita ja unkarilaisia sekä Dniestrin rannalla
olevista leireistä paennutta puolalaista palvelusväkeä. Ne kuljeksivat
milloin Puolan, milloin Valakian puolella ja menivät tavan takaa
rajajoen yli, sikäli kuin heitä ahdistelivat Perkulabin joukot tai
puolalaiset päälliköt. Rotkoissa ja metsissä ja onkaloissa oli heillä
luoksepääsemättömät piilopaikkansa.

Heidän hyökkäyksensä kohdistuivat erikoisesti leirien härkä- ja
hevoslaumoihin, jotka olivat talvisinkin aroilla etsien itselleen
ravintoa lumen alta. Mutta sen lisäksi he hyökkäilivät kylien,
kauppaloitten ja siirtokuntien kimppuun, ahdistelivat pienehköjä
sotilasjoukkoja, puolalaisia ja myös turkkilaisiakin kauppiaita sekä
niinikään välittäjiä, jotka olivat menossa Krimiin lunnaita viemään.
Näillä joukoilla oli omat järjestyssääntönsä ja johtajansa, mutta
ne yhtyivät harvoin. Tapahtuipa usein niinkin, että suurilukuisempi
joukko tuhosi pienemmän. Tämmöisten joukkojen lukumäärä lisääntyi
suuresti Ukrainassa varsinkin kasakkain ja puolalaisten välisen
sodan aikana, jolloin olo noilla seuduin kävi aivan turvattomaksi.
Erittäin peloittavia olivat Dniestrin takaiset joukot, jotka saivat
lisävoimia tataarilaispakolaisista. Nähtiinpä jopa viidensadan miehen
vahvuisia joukkoja. Heidän johtajansa käyttivät beyn arvonimeä. He
autioittivat maan aivan tataarilaiseen tapaan, ja usein olivat itse
komendantitkin epätietoisia, olivatko tekemisissä rosvojoukkojen vaiko
koko tataarilaisarmeijan etujoukkojen kanssa. Säännöllisen sotajoukon,
varsinkin puolalaisen ratsuväen, oli varsin vaikeata saada kiinni noita
joukkoja kentällä, ja kun ne saatiin houkutelluksi ansaan, niin ne
taistelivat epätoivoisesti, koska hyvin tiesivät, että niitä vangiksi
otettuna odotti hirttonuora. Heillä oli erilaisia aseita. Jousia ja
pyssyjä ei ollut, eikäpä niistä olisi heille ollut hyötyäkään, koska he
tekivät hyökkäyksensä öisin. Suurimmalla osalla oli aseina turkkilaisia
tikareja ja miekkoja, nuijia, tataarilaisia sapeleita ja hevosten
leukaluita, jotka oli pistetty nuoresta tammesta tehtyyn varteen ja
sidottu nuoralla. Tämä viimeksimainittu ase teki voimakkaassa kädessä
peloittavaa jälkeä, sillä se murskasi jokaisen sapelin. Joillakuilla
oli hyvin pitkiä, teräväkärkisiä hankoja, joillakuilla heittokeihäitä.
Näillä he vaaran äkkiä yllättäessä torjuivat ratsumiehiä.

Joukon, joka oleili Sierocyn kahlaamon tienoilla, täytyi olla varsin
suurilukuinen tai olla pakottavista syistä Moldaun puolella, koska se
rohkeni lähestyä chreptiowilaista sotaväen osastoa huolimatta siitä
peloittavasta vaikutuksesta, minkä yksistään herra Wolodyjowskin nimi
teki kaikkiin joen kummallakin puolella oleviin rosvoihin.

Muuan toinen retkeilevä joukko toi tiedon, että noita rosvoja oli
neljäsataa ja heidän johtajanaan Azba-bey, kuuluisa rosvo, joka
jo muutaman vuoden oli pitänyt kauhun vallassa sekä Puolan- että
Moldaun-puolisia seutuja.

Wolodyjowski iloitsi, kun sai tietää, kenen kanssa oli tekemisissä,
ja antoi heti asianmukaiset määräykset. Paitsi Mellechowiczia
ja Motowidloa lähti liikkeelle Podolian kenraalin ja Przemyslin
podstolin lippukunta. Ne lähtivät jo yöllä, ja niiden ilmoitettiin
menneen eri suuntiin, mutta samoin kuin kalastajat heittävät laajalle
alalle verkkonsa, niin näiden joukkojenkin oli määrä kulkea laajalle
ulottuvana kaarena ja yhtyä aamun sarastaessa Sierotyn kahluupaikan
luona.

Basia katseli sykkivin sydämin sotajoukkojen lähtöä, sillä ensimmäisen
kerran hän nyt näki todellisen sotaretkelle lähdön, ja hänen rintansa
paisui, kun hän näki noitten vanhojen arosusien tottuneisuuden.
He lähtivät liikkeelle niin hiljaa, ettei sitä olisi voitu kuulla
itse linnoituksessakaan. Suitset eivät kalahdelleet, kannus ei
kilahtanut toista vastaan eikä sapeli sattunut sapeliin, hevoset
eivät hirnahtaneet. Yö oli kaunis ja tavattoman valoisa, sillä oli
täysikuun aika. Kuu valaisi hyvin linnoituksen kummun ja aron, joka
aleni loivasti joka puolelle; mutta tuskin oli jokin lippukunta
mennyt paaluaidan ulkopuolelle, tuskin olivat sapelit välkähtäneet
kuun hopeahohteessa, kun jo koko joukko katosi näkyvistä sukeltaen
ruohikkoon kuin peltopyyparvi. Tuossa kaikessa oli jotakin salaperäistä.

Basiasta tuntui siltä, kuin metsästäjät olisivat olleet lähdössä
pyyntiretkelle, jonka oli määrä alkaa päivän koitteessa, ja kaikki
kulkivat noin hiljaa ja varovasti sen tähden, etteivät pelästyttäisi
otusta ennen aikojaan. Hänen mielensä alkoi kovasti tehdä päästä mukaan
tuolle pyyntiretkelle.

Wolodyjowski ei ollut sitä vastaan, sillä Zagloba oli saanut hänet
suostumaan. Hän tiesi, että joka tapauksessa täytyi joskus täyttää
Basian toivomus, ja tahtoi tehdä sen nyt heti, varsinkin kun näillä
rosvoilla ei ollut tapana käyttää jousia eikä tuliluikkuja.

He lähtivät kuitenkin liikkeelle vasta kolme tuntia myöhemmin kuin
ensimmäiseksi lähteneet lippukunnat, sillä niin oli herra Michal asian
järjestänyt. Hänen mukanaan lähti Muszalski ja kaksisataa rakuunaa
aliupseereineen, masovialaisia ja aivan erinomaista väkeä, joiden
sapelien turvissa suloinen päällikön rouva oli yhtä varmassa tallessa
kuin omassa huoneessaan.

Basialla oli ratsastaessaan nyt miehen satula ja sen mukaisesti hän oli
puettukin: hänellä oli jalassaan samettiset helmiväriset roimahousut,
jotka olivat sangen leveät ja muistuttivat hametta sekä olivat pistetyt
keltaisiin sahviaanisaappaisiin; hänellä oli harmaa takki, joka oli
sisustettu valkealla kriminlampaan nahalla ja ommelten kohdalta
kauniisti kirjailtu; hänen hopeainen patruunavyönsä oli harvinaisen
taiteellista työtä; aseena hänellä oli kevyt turkkilainen sapeli
silkkikantimissa ja pistolit kotelossa. Hänen päässään oli lakki, jonka
yläosa oli venetsialaista samettia ja jota koristi haikaran sulka;
sitä reunustivat kalliit turkikset. Takin alta näkyivät kirkkaat,
ruusunpunaiset, suorastaan lapselliset kasvot ja kaksi uteliasta
silmää, jotka hehkuivat kuin hiilet.

Ratsastaessaan näin puettuna ruskealla hevosella, joka oli vikkelä ja
lauhkea kuin vuorivuohi, hän näytti hetmanin pojalta, joka on vanhojen
soturien opastamana menossa ensimmäistä kertaa sotaretkelle.

Soturit ihmettelivät katsellessaan häntä. Zagloba ja Muszalski
töykkivät toisiaan kyynärpäillään ja suutelivat tavan takaa nyrkkiään
ilmaisten siten suurta ihastustaan Basiaan. He molemmat yhdessä
Wolodyjowskin kanssa tyynnyttelivät häntä, koska hän oli levoton sen
johdosta, että oli lähdetty matkaan niin myöhään.. — Sinä et ymmärrä
sota-asioita, — puhui pieni ritari — ja siksi epäilet, että me tahdomme
tuoda sinut paikalle vasta sitten, kun kaikki on lopussa. Toiset
joukot kulkevat suoraan päin vihollista toisten taas on kierrettävä ja
katkaistava viholliselta tie sekä lähestymällä hiljaa vihollisjoukkoja
saatettava ne ansaan. Me taas tulemme oikeaan aikaan, eikä ennen meidän
tuloamme ryhdytä taisteluun, sillä joka hetkellä on tarkoin määrätyt
tehtävät.

— Entäpä jos vihollinen on varuillaan ja tunkeutuu joukkojemme lävitse?

— Se on viekas ja tarkkavainuinen, mutta eipä meillekään tämmöinen sota
ole uutta.

— Usko sinä Michalia, — huudahti Zagloba, — sillä ei ole taitavampaa
sotijaa kuin hän. Paha onni lennätti tänne nuo kulkurit — Lubnyssä olin
nuorukainen, — sanoi herra Michal — ja jo silloin minulle uskottiin
tämmöisiä tehtäviä Nyt taas, kun tahdoin valmistaa sinulle tuon näyn,
olen erikoisen huolellisesti järjestänyt kaikki Joukkomme tulevat
yht'aikaa vihollisen näkyviin, yht'aikaa päästävät huudon ja lähtevät
yht'aikaa hyökkäämään aivan kuin piiskanläimäyksestä.

— Ii! Ii! — vikisi Basia ilosta, nousi seisomaan jalustimiin ja otti
pientä ritaria kaulasta. — Entä saanko minäkin rynnätä, mitä? Michalku,
saanko? — kysyi hän silmät säkenöiden.

— Joukon mukana en salli sinun mennä, sillä suuressa joukossa voi
helposti sattua tapaturma, puhumattakaan siitä, että hevonen saattaa
kompastua, mutta olen antanut määräyksen, että kun vihollisjoukko on
lyöty hajalle, jokin ryhmä siitä on ajettava meitä kohti; silloin
päästämme hevosemme valloilleen ja sinä voit nujertaa kaksi tai
kolme, mutta ratsasta luo aina vasemmalta puolelta, sillä silloin on
ahdistetun vaikeata päästä sinuun käsiksi hevosen takia ja sinä voit
iskeä häntä takaapäin.

Basia sanoi siihen:

— Hohoo! En minä pelkää! Itse sanoit minun käyttävän sapelia jo paljon
paremmin kuin setä Makowiecki. Älä anna minulle neuvoja!

— Katso vain, että pidät suitset tiukalla, — pisti väliin Zagloba. —
Heillä on omat metkunsa, ja saattaa käydä näinkin: sinä ajat häntä
takaa, mutta hän kääntää äkkiä hevosensa ja pysähtyy, ja ennenkuin olet
hänet sivuuttanut, hän jo iskee sinua. Vanha tekijä ei koskaan päästä
hevosta liiaksi valloilleen, vaan ohjaa sitä tarpeen mukaan.

— Eikä sapelia pidä koskaan nostaa liian ylös, sillä pitää helposti
päästä pistämään, — sanoi Muszalski.

— Minä olen kaiken varalta hänen läheisyydessään, — sanoi pieni ritari.
— Katsos, taistelussa on koko vaikeus siinä, että täytyy muistaa
kaikki: hevosensa ja vihollinen, suitset, sapeli, lyönti ja pisto,
— kaikki samalla kertaa! Tottuneelta se käy itsestään, mutta alussa
ovat kuuluisatkin miekkamiehet usein taitamattomia, ja vähäväkinen
mies, jolla on tottumusta, suistaa hevosen selästä paljon etevämmän
aloittelijan... Senpätähden olenkin vierelläsi.

— Mutta älä auta minua ja anna käsky miehillekin, ettei kukaan saa
tulla avukseni, jollei se ole välttämätöntä.

— No, no, saammehan vielä nähdä, riittääkö sinulla rohkeutta, kun
asiaksi tulee! — vastasi pieni ritari nauraen.

— Vai otatko jotakuta meistä hädissäsi nutun liepeestä! — lisäsi
Zagloba.

— Saammehan nähdä! — sanoi Basia närkästyneenä.

Näin puhellen he saapuivat paikalle, jossa oli siellä täällä
nuotioitten jäännöksiä.

Ei ollut enää pitkä aika päivän sarastukseen, mutta oli tullut
pimeämpi, sillä kuu oli laskenut. Maasta alkoi kohota kevyttä huurua,
joka esti kauempana olevat esineet näkymästä. Tuossa pimeydessä ja
hämäryydessä näyttivät kaukana häämöttävät esineet Basiasta hänen
kiihtyneen mielikuvituksensa vaikutuksesta eläviltä olennoilta. Useita
kertoja hän oli näkevinään selvästi miehiä ja hevosia.

— Michal, mikä tuo on? — kysyi hän kuiskaten ja osoittaen sormellaan
tien käänteeseen.

— Ei mitään, sumua vain.

— Minä luulin ratsumiehiksi. Tulemmeko pian perille?

Noin puolentoista tunnin kuluttua alkaa homma.

— Haa!

— Pelkäätkö?

— En, vaan sydämeni lyö suuresta kärsimättömyydestä! Mitä minä
pelkäisin! En kerrassaan mitään! Katso, miten paljon täällä on
härmää... Sen näkee, vaikka on pimeä.

Todellakin oli tultu sellaiselle kohdalle aroa, missä oli härmän
peittämiä pitkiä ruohonkorsia. Wolodyjowski katseli niitä ja sanoi:

— Tänne on tullut Motowidlo. Korkeintaan puolen penikulman päässä hänen
täytyy olla väijyksissä. Jo sarastaa!

Päivä alkoikin juuri sarastaa. Pimeys rupesi hälvenemään. Taivas ja maa
tulivat harmaiksi, ilma vaaleni, puitten ja ruohojen latvat hohtivat
kuin hopea. Kauempana olevat pensaikot tulivat näkyviin, aivan kuin
joku olisi kohta kohdalta nostanut verhon.

Yht'äkkiä ilmestyi lähimmästä pensaikosta näkyviin ratsumies.

— Herra Motowidlon väkeä? — kysyi Wolodyjowski, kun tulija pysähdytti
ratsunsa hänen kohdalleen.

— Aivan niin, teidän armonne!

— Mitä kuuluu?

— Ovat menneet yli Sierocyn kahlaamon; senjälkeen seuraten härkien
mylvinää lähtivät Kalusikia kohti. Ottivat härät ja ovat nyt Jurgowin
kentällä.

— Entä missä on herra Motowidlo?

— On asettunut kummun juurelle ja herra Mellechowicz Kalusikin luo.
Muista joukoista en tiedä.

— Hyvä on, — sanoi Wolodyjowski, — minä tiedän; riennä herra Motowidlon
luo ja käske lähtemään liikkeelle. Yksityisiä miehiä asetelkoon sinne
tänne puolimatkaan herra Mellechowiczista. Mene!

Ratsumies kumartui satulassaan ja lähti kiitämään kadoten pian
näkyvistä. Lähdettiin jatkamaan matkaa entistä hiljempaa, entistä
varovaisemmin... Päivä oli valjennut kokonaan. Pimeys, joka aamun
sarastaessa oli ollut maan päällä, painui kokonaan alas, ja itäiselle
taivaalle ilmestyi pitkä punertava valojuova, jonka valo ja punerrus
alkoi antaa väriä ilmalle, kummuille, kaukaa näkyville metsäaukeamille
ja vuorten huipuille.

Silloin kuului matkaa jäin korviin Dniestrin puolelta sekavaa
raakkumista, ja korkealla heidän päittensä yläpuolella näkyi ruskoa
kohti lentävä iso korppiparvi. Yksityisiä lintuja erosi tavan takaa
parvesta, eivätkä ne lentäneet suoraan eteenpäin, vaan alkoivat
kierrellä piirissä aron yllä aivan niinkuin tekevät haukat huomattuaan
saaliin.

Zagloba osoitti sapelinsa kärjellä ylhäällä liiteleviä korppeja ja
sanoi Basialle:

— Ihmettele noiden lintujen älyä! Kun vain jossakin on tulossa
taistelu, niin ne lentävät heti paikalle kaikilta suunnilta, aivan
kuin joku olisi pudistanut ne pussista. Missä sotajoukko kulkee omia
aikojaan tai on kysymyksessä ystävällinen kohtaaminen, siellä ei niitä
ole, — niin osaavat eläimet arvata ihmisten aikeet, vaikka ei kukaan
anna niille tietoa semmoisista. Yksistään _sagacitas narium_ ei sitä
selitä, ja siksipä on täysi syy ihmetellä.

Linnut lähestyivät kovaa ääntä pitäen varsin lähelle. Muszalski kääntyi
pienen ritarin puoleen ja sanoi käsi jousella:

— Herra komendantti, saanko pudottaa noista yhden huvittaakseni rouvaa?
Ei siitä suurta ääntä synny.

— Pudottakaa vaikka kaksi, — sanoi Wolodyjowski tietäen, että vanhan
soturin heikkoutena on näyttää, miten tarkkakätinen hän on.

Silloin verraton jousimies kurotti kätensä olkansa yli ja otti
sulitetun nuolen, asetti sen sitten jänteelle, kohotti jousen ylös ja
odotti.

Lintuparvi läheni. Kaikki pidättivät hevostaan ja katselivat uteliaina
taivaalle. Yht'äkkiä kuului jousesta surullinen äännähdys, joka
muistutti pääskysen viserrystä, ja nuoli lennähti parveen.

Hetken ajan näytti siltä, kuin Muszalski olisi ampunut ohi, mutta
sitten yhden linnun siivet hervahtivat ja se alkoi ilmassa kaiken aikaa
pyörähdellen painua yhä alemmaksi ja viimein pudota siivet levällään,
liidellen kuin lehti ilmassa.

Hetken kuluttua se putosi muutaman askelen päähän Basian hevosen eteen.
Nuoli oli puhkaissut sen niin, että nuolen kärki törrötti sen selästä
ulos.

— Onnellinen enne! — sanoi Muszalski kumartaen Basialle. — Minä tulen
kauempaa pitämään silmällä päällikköni rouvaa ja tarpeen tullen
lennätän taaskin nuolen, suokoon Jumala vain sen hyvin onnistuvan. Jos
suhahtaakin läheltä, niin ei se haavoita, sen vakuutan.

— Enpä tahtoisi olla se tataarilainen, jonka te otatte maaliksenne! —
vastasi Basia.

Keskustelun katkaisi Wolodyjowski, joka osoitti verraten korkeata
kunnasta, joka oli muutaman sadan askelen päässä, ja sanoi:

— Me asetumme tuonne...

Hänen sanottuaan tämän lähdettiin liikkeelle ajaen ravia. Kunnaan
puolivälissä pieni ritari käski hidastuttamaan kulkua ja lähellä kummun
lakea hän pysähdytti ratsunsa.

— Emme ratsasta aivan ylös asti, — sanoi hän, — sillä näin kirkkaana
aamuna voisi jo kaukaa erottaa meidät paljain silmin, vaan laskeudumme
hevosen selästä ja lähestymme sillä tavoin aukeata kohtaa, etteivät
päämme ole paljon näkyvissä.

Sen sanottuaan hän hyppäsi pois hevosen selästä ja samoin tekivät
Basia, Muszalski ja muutamat muut. Rakuunat jäivät alemmaksi pitelemään
hevosia, mutta he menivät sille paikalle asti, missä kunnaan reuna
laskeutui alas äkkijyrkkänä seinänä.

Tämän muutaman kymmenen kyynärän korkuisen seinän juurella kasvoi
kapea vyöhyke tiheätä viidakkoa, mutta siitä eteenpäin levisi matala,
tasainen aro, jota täältä korkeudesta saattoi silmin erottaa laajan
alan.

Tuo tasanko, jonka läpi virtasi Kalusikia kohti pieni joki, oli kuten
kallion juurikin paikoitellen viidakon peittämää.

Suurimmasta pensaikkoryhmästä kohosi kapeita savukiemuroita taivasta
kohti.

— Näetkö, — sanoi Wolodyjowski Basialle, — tuonne on vihollinen
piiloutunut.

— Näen savun, mutta en näe ihmisiä enkä hevosia, — vastasi Basia
sykkivin sydämin.

— Heidät kätkee viidakko, vaikka tottunut silmä kyllä näkee ne.
Katsohan, tuolla näkyy kaksi, kolme, neljä hevosta, kokonainen
hevosryhmä; yksi on kailava, yksin aivan valkoinen, mutta näyttää
täältä katsoen siniseltä.

— Saavummeko pian heidän luokseen?

— Heidät ajetaan tänne luoksemme, mutta meillä on aikaa, sillä tuohon
viidakkoon on neljännes penikulmaa.

— Missä meikäläiset ovat?

— Näetkö tuolla tuon metsikön? Herra aatelismarsalkan joukon pitää
nyt jo olla lähellä sen reunaa. Mellechowicz ilmestyy näkyviin tuolta
suunnalta hetken kuluttua. Toinen miestemme lippukunta käy vihollisten
kimppuun tuon kiven kohdalla. Nähtyään miehemme viholliset rientävät
itse meidän luoksemme, sillä täältä pääsee hyvin joelle ruohikkoa
pitkin, mutta tuolla puolella on sangen syvä rotko, jonka yli ei kukaan
pääse.

— He ovat siis joutuneet ansaan?

— Kuten näet.

— Herra Jumala! Tuskin pysyn jaloillani! — huudahti Basia.

Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:

— Michalku, mitä ne tekisivät, jos olisivat viisaita?

— Menisivät umpimähkään aatelismarsalkan joukkoa kohti ja
tunkeutuisivat sen läpi. Silloin pelastaisivat nahkansa, mutta sitä
ne eivät tee, sillä ensiksikään ne eivät syöksy mielellään suoraan
päin säännöllistä sotaväkeä, toiseksi ne pelkäävät, että metsässä
on väijymässä vielä suurempi sotajoukko, ja siksi ne tulevat meidän
luoksemme.

— Haa! Mutta me emme kykene pidättämään heitä: meillä on vain
kaksikymmentä miestä.

— Entä Motowidlo?

— Se on totta! Mutta missä hän on?

Vastauksen asemesta Wolodyjowski alkoi yht'äkkiä vikistä niinkuin
vikisee haukka.

Monet samanlaiset äänet vastasivat hänelle kunnaan juurelta. Ne olivat
Motowidlon miehiä, jotka olivat niin hyvin piiloutuneet viidakkoon,
ettei Basia nähnyt heitä, vaikka seisoi aivan heidän läheisyydessään.

Vähän aikaa hän katseli hämmästyneenä milloin alas kunnaalta, milloin
pieneen ritariin. Yht'äkkiä hänen poskensa alkoivat hehkua ja hän otti
miestään kaulasta.

— Michalku! Sinä olet maailman suurin sotapäällikkö.

— Ei se ole muuta, kuin että minulla on hiukan tottumusta, — vastasi
Wolodyjowski nauraen. — Mutta älä sinä räpyttele siinä ilosta, vaan
muista, että kelpo soturin täytyy aina olla rauhallinen.

Mutta tämä varoitus ei vaikuttanut mitään. Basia oli kuin kuumeessa.
Hänen mielensä teki nousta heti ratsun selkään ja ratsastaa alas
kunnaalta yhtyäkseen Motowidlon joukkoon. Mutta Wolodyjowski pidätti
häntä, koska tahtoi, että hän näkisi hyvin taistelun alun.

Sillä välin oli aurinko noussut ja valaisi nyt kylmällä,
kalpeankeltaisella valolla koko tasangon. Lähellä olevat pensaikot
kirkastuivat hauskasti, kauempana olevat ja epäselvemmät näkyivät nyt
selvempinä; alavilla paikoilla oleva härmä rupesi kimaltelemaan, ilma
tuli hyvin kuulaaksi, ja katse kantoi miltei rajattomiin.

— Aatelismarsalkan joukko tulee metsiköstä, — sanoi Wolodyjowski. —
Minä näen miehet ja hevoset.

Ratsumiehiä alkoi todellakin ilmestyä näkyviin metsän reunasta, ja
kohta oli pitkä rivi niitä mustanaan valkoisen härmän peittämällä,
metsän edustalla olevalla aholla. Heidän ja metsän välinen valkea
alue alkoi vähitellen levetä. Nähtävästi he eivät pitäneet erikoisen
kiirettä, vaan tahtoivat antaa aikaa muille joukoille.

Wolodyjowski käännähti vasempaan.

— Mellechowiczkin on täällä! — sanoi hän. Hetken kuluttua hän taas
sanoi:

— Myöskin Przemyslin jahtimestarin miehet saapuvat. Ei kukaan ole
myöhästynyt vähääkään.

Hänen viiksensä alkoivat liikkua nopeasti.

— Ei yksikään käpälä saa päästä karkuun! Nyt ratsujen selkään!

He palasivat nopeasti rakuunain luo, hyppäsivät satulaan ja
laskeutuivat syrjittäin alas rinnettä pensaikkojen välitse sekä
yhtyivät alhaalla Motowidlon joukkueeseen.

Sitten koko joukko yhdessä lähestyi viidakon reunaa ja pysähtyi
tarkastelemaan, mitä edessä tapahtui.

Vihollinen oli nähtävästi huomannut sitä lähestyvän aatelismarsalkan
joukon, sillä samassa syöksähti ulos tasangon keskustassa kasvavasta
viidakosta ratsumiesryhmiä aivan kuin hirviparvi olisi lähtenyt
liikkeelle. Joka hetki niitä tuli sieltä esille yhä enemmän.
Muodostettuaan ketjun he lähtivät ensin hitaasti etenemään viidakon
reunaa; ratsumiehet painautuivat hevosen kaulaa vastaan, niin että
kaukaa olisi voinut luulla hevoslauman yksinään kulkevan pitkässä
rivissä viidakon reunaa seuraten. Ilmeisesti he eivät vielä olleet
varmoja siitä, onko tuo joukko-osasto tulossa heitä vastaan ja näkeekö
heidät jo, vai onko se vain tiedusteluretkikunta.

Jälkimmäisessä tapauksessa he saattoivat toivoa, että viidakko vielä
estää tulijoita näkemästä heitä. Siltä paikalta, missä Wolodyjowski
seisoi Motowidlon miesten etunenässä, saattoi selvästi nähdä tuon
vihollisjoukon epävarmat ja epäröivät liikkeet, jotka olivat täydelleen
samanlaiset kuin vaaraa vainunneiden petojen. Kuljettuaan puoliväliin
viidakkoa he alkoivat edetä nopeammin ratsastaen kevyttä ravia.

Kun ensimmäiset rivit olivat tulleet avoimelle arolle, pysähdyttivät ne
äkkiä hevosensa, ja silloin pysähtyi koko parvi.

He näkivät Mellechowiczin joukon lähestyvän siltä puolen.

Heti kaarsivat he syrjään viidakosta ja silloin he näkivät koko
przemysliläisen joukko-osaston, joka jo lähestyi täyttä vauhtia.

Silloin heille selvisi, että kaikki joukot tiesivät heistä ja olivat
tulossa heidän kimppuunsa.

Villejä huutoja kajahti vihollisjoukosta ja syntyi sekasorto.
Hyökkääjät päästivät niinikään huudon ja antoivat hevostensa nelistää,
niin että tasanko kumisi kavioitten iskuista. Sen huomattuaan
vihollisjoukko leveni silmänräpäyksessä ja lähti laukkaamaan minkä
hevoset vain kestivät sitä kunnasta kohti, jonka juurelle pieni ritari
oli asettunut Motowidlon ja tämän miesten kera.

Molempia joukkoja erottava välimatka alkoi pienentyä hämmästyttävän
nopeasti..

Basia kalpeni jonkin verran mielenliikutuksesta, ja hänen sydämensä
alkoi sykkiä kiivaammin, mutta kun hän huomasi, että häneen katsottiin,
ja kun hän ei nähnyt kenenkään kasvoilla vähintäkään levottomuutta,
niin hän sai pian takaisin levollisuutensa. Senjälkeen myrskypilven
lailla lähestyvä joukko veti kaiken hänen huomionsa puoleensa. Hän
veti suitset kireämmälle, puristi kovemmin sapelia kädessään, ja veri
tulvahti hänen sydämestään taas suurella voimalla kasvoihin.

— Hyvä on! — sanoi pieni ritari.

Basia vain vilkaisi häneen, hänen sieraimensa liikahtivat ja hän
kuiskasi:

— Kohtako lähdemme nelistämään?

— Vielä on aikaa! — vastasi herra Michal.

Mutta viholliset kiitivät, kiitivät kuin jänis, joka tietää olevansa
koirien takaa-ajama. Vain puolisataa askelta on heillä enää jäljellä
viidakkoon, jo näkyvät hevosten eteenpäin kurottuneet päät alas
taivutettuine korvineen ja niiden yläpuolella tataarilaisten naamat,
jotka ovat kuin kiinni kasvaneet harjaan. Yhä lähemmäksi he tulevat...
Kuuluu hevosten korskuntaa ja niiden ulkonevat hampaat ja pullistuneet
silmät osoittavat, että ne kiitävät melkein henkeä pidättäen...

Wolodyjowski antoi merkin ja ratsumiesten pyssyjen piiput suuntautuivat
lähestyviin.

— Ampukaa!

Pamahdus, savua — ja tataarilaisjoukko hajaantui kuin akanat tuulessa.
Silmänräpäyksessä miehet lennähtivät kaikkiin suuntiin, ulvahdellen ja
kiljahdellen.

Samassa pieni ritari työntyi ulos viidakosta, ja aatelismarsalkan
miehet ja lipekiläinen joukko muodostivat yhdessä suljetun piirin,
jonka keskeen tataarilaiset taas ajettiin yhteen kasaan. Turhaan
tataarilaiset koettavat kukin erikseen raivata itselleen ulospääsyn
piiristä, turhaan he pyörähtelevät syöksyen milloin oikeaan, milloin
vasempaan, milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, piiri on lujasti
suljettu, tataarilaisjoukko työnnetään yhä ahtaammalle, yhä uusia
rykmenttejä saapuu, ja alkaa kauhea melske.

Rosvot ymmärsivät, että vain se pääsee elävänä tästä mellakasta, joka
murtautuu ahdistajain joukon läpi, ja siksi he taistelivat raivoisasti
ja epätoivoisesti, vaikkakin epäjärjestyksessä ja kukin vain omaksi
pelastuksekseen. Alusta alkaen heitä kaatui sankat joukot, niin
vimmatusti iskettiin yhteen.

Sotamiehet ahdistivat heitä ja ahtaudesta huolimatta pakottivat
hevosiaan eteenpäin, hakkasivat ja pistivät niin säälimättömästi ja
niin peloittavan tottuneesti, kuin vain ammattisoturi osaa tehdä.
Iskujen kumahtelu tuossa ihmisrykelmässä oli kuin voimakasta ja nopeata
varstojen kolketta. Tataarilaisia iskettiin ja pistettiin otsaan,
kurkkuun, hartioihin, käsiin, joilla he koettivat suojella päätään,
lyötiin joka puolelta, levähtämättä, säälimättä ja armahtamatta.
Tataarilaiset puolestaan alkoivat huitoa, millä vain voivat:
tikareilla, sapeleilla, tapparoilla, hevosten leukaluilla. Heidän
hevosensa, joita tungettiin keskustaa kohti, nousivat takajaloilleen
tai kaatuivat nurin. Jotkut niistä pureskelivat toisiaan, huusivat
ja laukkasivat pillastuneina joukossa saaden aikaan kuvaamatonta
sekasortoa. Vähän aikaa olivat tataarilaiset taistelleet äänettöminä,
mutta sitten kohosi heidän kaikkien rinnoista kamala ulvahdus: heidät
masensi vastustajain suurempi lukumäärä, paremmat aseet, suurempi
taito. He ymmärsivät, että olivat hukassa ja ettei kukaan heistä pääse
poistumaan hengissä. Sotamiehet innostuivat vähitellen yhä enemmän ja
löivät entistä hurjemmin. Muutamat rosvoista hyppäsivät pois satulasta
ja koettivat päästä pakoon hevosten jalkojen välitse. He murskautuivat
kavioitten alle tai sattui joku sotamies käännähtämään ja pisti heidät
ylhäältäpäin kuoliaaksi; jotkut heittäytyivät maahan siinä toivossa,
että joukkojen tunkeutuessa enemmän keskustaan päin, jolloin he jäävät
piirin ulkopuolelle, he voisivat pelastua pakenemalla.

Joukko pieneni yhä, sillä joka hetki kaatui miehiä ja hevosia. Sen
huomattuaan Azba-bey kokosi miehensä mikäli mahdollista, järjesti ne
kiilan muotoiseksi joukoksi ja hyökkäsi kaikin voimin Motowidlon miehiä
vastaan koettaen murtaa piirin.

Mutta nämä pysähdyttivät heti hänen ryntäyksensä, ja silloin alkoi
kamala teurastus.

Samassa Mellechowicz, joka teki niin peloittavaa jälkeä kuin raivoava
tuli, hajoitti joukon kahtia ja jättäen toisen puolen siitä kahden
toverirykmentin huostaan hyökkäsi itse niiden kimppuun, jotka ottelivat
Motowidlon miesten kanssa.

Osa rosvoja pääsi tosin tämän liikkeen kautta livahtamaan kedolle ja
hajaantui pitkin tasankoa niinkuin lehdet tuuleen, mutta takariveissä
olleet sotamiehet, jotka tilan puutteen takia eivät olleet voineet
osallistua taisteluun, lähtivät heti ajamaan heitä takaa kaksin,
kolmin tai mies miestä vastaan. Ne taas, jotka eivät olleet päässeet
pujahtamaan pois, joutuivat raivoisasta vastarinnastaan huolimatta
miekan uhreiksi ja kaatuivat rivittäin niinkuin viljapelto, jota on
alettu leikata kahdelta puolelta.

Basia syöksyi Motowidlon miesten jälkeen ja vikisi vienolla äänellään
rohkaistakseen mieltään, sillä aluksi maailma jonkin verran musteni
hänen silmissään yhtä paljon kiivaasta ratsastuksesta kuin suuresta
mielenliikutuksesta.

Tultuaan vihollisen luo hän näki edessään aluksi vain tumman,
liikehtivän ja huojuvan massan. Hänet valtasi voittamaton halu sulkea
kokonaan silmänsä. Hän vastusti tuota haluaan ja huiski sapelillaan
umpimähkään. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Rohkeus voitti viimein
pelon hänessä ja hän alkoi heti nähdä selvemmin eteensä. Ensin hän
huomasi hevosten otsat ja sitten hehkuvia, villejä kasvoja; yhdet
niistä vilahtivat aivan hänen läheisyydessään. Basia suuntasi niihin
voimakkaan iskun, ja kasvot katosivat, äkkiä kuin aave.

Silloin kuului Basian korviin hänen miehensä rauhallinen ääni: — Hyvä!

Tämä ääni rohkaisi häntä tavattomasti, hän päästi entistä vienomman
vikinän ja alkoi jaella iskuja nyt jo aivan tyynenä. Taas irvisti hänen
edessään peloittava pää, jossa oli litteä nenä ja ulkonevat poskipäät,
— ja Basia iski siihen!... Uudelleen kohotti jokin käsi tapparan. Basia
suuntasi iskunsa siihen. Hän näkee lammasnahkaturkkiin verhotut hartiat
ja pistää niihin. Sitten hän iskee oikeaan ja vasempaan ja suoraan
eteen, ja mihin hänen iskunsa osuu, siellä lentää mies maahan riuhtoen
suitsista hevosta. Basiaa ihmetyttää, että se kaikki on niin helppoa.
Mutta se on helppoa sen tähden, että aivan hänen vieressään ratsastaa
toisella puolella pieni ritari ja toisella Motowidlo. Ensinmainittu
pitää tarkoin huolta rakkaimpansa turvallisuudesta ja milloin sammuttaa
ihmisen kuin kynttilän, milloin kevyellä pistolla estää Basiaan
suunnatun käden ja aseen osumasta, milloin työntää miekkansa Basian ja
vihollisen väliin ja silloin vihollisen sapeli lentää yht'äkkiä niin
korkealle ilmaan, kuin se olisi siivekäs lintu.

Motowidlo, tyyniluontoinen sotilas, vartioi toiselta puolelta urheata
rouvaa. Aivan niinkuin toimekas puutarhuri kulkiessaan puiden välitse
toisinaan katkaisee kuivan oksan, niin hänkin tavan takaa hakkasi
miehiä alas veren tahrimaan maahan taistellen niin hidasliikkeisesti ja
rauhallisesti, kuin olisi ajatellut kokonaan muita asioita. Kumpikin
tiesi, milloin sopi antaa Basian itsensä käydä vihollisen kimppuun,
milloin piti ennättää ennen tai puolustaa häntä.

Pitipä Basiaa silmällä kauempaa eräs kolmaskin, nimittäin verraton
jousimies, joka pysytellen matkan päässä tavan takaa asetti nuolen
jänteelle ja lennätti erehtymättömästi surmantuojan tiheimpään joukkoon.

Mutta tiimellys tuli niin tuimaksi, että Wolodyjowski käski Basiaa
vetäytymään muutamien miesten turvissa pois mellakasta, etenkin kun
tataarilaisten puolivillit hevoset olivat alkaneet purra ja potkia.
Basia totteli heti, sillä vaikka hän olikin innostuksen vallassa
ja urhea sydän halusi jatkaa taistelua, niin kuitenkin alkoi hänen
naisellinen luontonsa päästä voitolle innostuksesta ja kauhistua
moista teurastusta, veren virtailua, kirkunaa, valitusta, kuolevien
korahduksia, veren ja hien hajua ilmassa.

Hän ratsasti hitaasti poispäin taistelevien piiristä. Herra Michal ja
Motowidlo vapautuivat vartioinnistaan ja saattoivat nyt syöksähtää
taisteluun antaen täyden vallan taisteluhalulleen.

Sillävälin Muszalski, joka tähän saakka oli seisonut kauempana, tuli
Basian luo.

— Te taistelitte todella uljaasti, — sanoi hän Basialle. — Asiaa
tuntematon olisi voinut luulla arkkienkeli Mikaelin astuneen alas
taivaista taistelemaan meidän joukkojemme puolella... Mikä kunnia
noille saada surmansa tuollaisesta kätösestä, jota sallinette minun nyt
asian johdosta suudella!

Näin sanoen Muszalski tarttui Basian käteen ja painoi viiksensä sitä
vastaan.

— Näittekö? Taistelinko tosiaankin hyvin? — kysyi Basia vetäen ilmaa
avoimiin sieraimiinsa ja suuhunsa.

— Kissakaan ei taistele paremmin rottia vastaan. Ihan sydämeni paisui,
totisesti! Mutta teitte hyvin, kun vetäydyitte pois taistelusta, sillä
lopussa voi aina helpommin sattua tapaturmia.

— Mieheni käski lähtemään pois, ja minä olin jo lähdettäessä luvannut
totella häntä vitkastelematta.

— Pidänkö kenties jouseni? Ei, ei sillä nyt ole mitään virkaa, sillä
nyt riennän taisteluun sapeli kädessä. Näen kolmen miehen ratsastavan
meitä kohti. Ne on varmaankin eversti lähettänyt hänelle rakkaan
henkilön turvaksi. Muussa tapauksessa olisin minä lähettänyt; mutta
taistelu on siirtymässä kunnasta kohti ja siellä päin se pian päättyy;
minun täytyy kiiruhtaa.

Kolme rakuunaa saapui todellakin turvaksi Basialle. Sen nähtyään
Muszalski kannusti hevostaan ja ratsasti pois.

Basia epäröi hetkisen, jäisikö paikalle vai kiertäisikö jyrkän
kallionseinämän ja nousisi kunnaalle, josta he olivat ennen taistelun
alkua katselleet tasankoa. Koska hän tunsi olevansa sangen väsynyt,
niin hän päätti jäädä.

Naisen luonto sai hänessä yhä enemmän valtaa. Parin sadan askelen
päässä hakattiin säälimättä maahan rosvojoukon jäännöksiä ja
taistelevien musta ryhmä temmelsi entistä rajummin verisellä
taistelukentällä. Epätoivoiset huudot tärisyttivät ilmaa ja Basia, joka
äsken vielä oli ollut täynnä innostusta, tunsi omituista heikkoutta.
Hänet valtasi suuri pelko, niin että hän oli vähältä pyörtyä, ja
vain ollakseen näyttämättä sitä rakuunoille hän ponnisti ja kykeni
pysymään satulassa; hän käänsi kuitenkin kasvonsa pois heistä, etteivät
he näkisi hänen kalpeuttaan. Raikas ilma palautti vähitellen hänen
voimansa ja rohkeutensa, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että hänen
mielensä olisi tehnyt ratsastaa uudestaan taistelevien joukkoon. Sen
hän olisi voinut tehdä ainoastaan pyytääkseen armahtamaan jäljellä
olevia vihollisia. Mutta kun hän tiesi, ettei se mitään vaikuttaisi,
niin hän odotteli vain kaihomielin taistelun päättymistä.

Mutta tappelu jatkui yhä. Iskujen jyske ja huudot eivät lakanneet
hetkeksikään. Kului noin puoli tuntia; joukot tunkeutuivat yhä
lähemmäksi toisiaan.

Yht'äkkiä eräs rosvoryhmä, johon kuului parikymmentä ratsumiestä,
riistäytyi irti surmanrenkaasta ja alkoi kiitää kuin vihuri kukkulaa
kohti. Kulkemalla jyrkän seinämän sivustaa he saattoivat todellakin
päästä sille paikalle, missä kunnas yhtyi loivasti tasankoon,
ja pelastua ylemmälle arolle. Mutta heidän tiellään oli Basia
rakuunoineen. Vaaran havaitseminen valoi sillä hetkellä rohkeutta
Basian sydämeen ja palautti hänen harkintakykynsä entiselleen. Hän
ymmärsi, että paikalle jääminen olisi hänen tuhonsa, sillä tuo joukko
heittäisi jo hurjalla vauhdillaan heidät nurin ja polkisi jalkoihinsa,
puhumattakaan siitä, että heidät surmattaisiin sapeleilla.

Vanha rakuunavääpeli oli nähtävästi samaa mieltä, sillä hän tarttui
Basian ratsun suitsiin, käänsi sen pakosalle ja huudahti miltei
epätoivoisella äänellä: — Täyttä laukkaa, armollinen rouva! Basia lähti
kiitämään kuin myrskytuuli, mutta yksinään; kolme uskollista soturia
jäi vankasti paikoilleen pidättääkseen edes hetkiseksi vihollista ja
antaakseen rakkaalle päällikönrouvalle aikaa päästä edemmäksi.

Rosvojoukkoa olivat sotamiehet heti lähteneet ajamaan takaa ja silloin
rikkoontui piiri, joka oli tiukasti sulkenut sisälleen viholliset, ja
nämä alkoivat livistää tiehensä kaksittain, kolmittain ja viimein vielä
isommissa ryhmissä. Suuri määrä heitä makasi jo vieretysten maassa,
mutta muutamien kymmenien, niiden joukossa Azba-beyn, onnistui paeta
Kaikki nämä joukot ratsastivat täyttä karkua kunnasta kohti.

Kolme rakuunaa ei kyennyt pidättämään kaikkia pakenevia, ja he
suistuivatkin lyhyen kamppailun jälkeen satulasta. Basian jäljessä
kiitävä tumma joukko suuntasi matkansa kunnaan rinteelle ja pääsi
korkealle arolle. Puolalaiset joukot, joiden etunenässä olivat
lipekiläiset, ratsastivat minkä hevosten kaviot kestivät muutaman
kymmenen askelen päässä heidän jäljessään.

Korkealla arolla, jossa oli pitkin matkaa paljon petollisia kuiluja ja
rotkoja, muodostui ratsastajista jättiläiskäärmettä muistuttava jono;
sen päänä oli Basia, kaulana rosvot ja muuna ruumiina Mellechowicz
lipekiläisineen ja rakuunat, joiden etunenässä kiiti Wolodyjowski
kannukset painettuina hevosen kylkiin ja epätoivo sydämessä.

Sillä hetkellä, jolloin tuo rosvoryhmä oli päässyt tunkeutumaan pois
piiristä, oli Wolodyjowski ollut taistelemassa rykelmän toisessa
reunassa, ja senvuoksi oli Mellechowiez edellä hänestä nyt takaa
ajettaessa. Hiukset nousivat pystyyn pienen ritarin päässä, kun hän
ajatteli, että pakenijat saattoivat piirittää Basian, että Basia
saattoi menettää mielen malttinsa ja suunnata kulkunsa suoraan
Dniestriä kohti ja että joku rosvoista saattoi saavutettuaan hänet
iskeä häntä sapelilla, tikarilla tai tapparalla. Ja hänen sydämensä
jähmetytti pelko rakastetun olennon puolesta. Hän suorastaan makasi
hevosen kaulalla kalpeana, hampaat yhteen purtuina, hänen päässään
pyöri kauheita ajatuksia, hän kannusti kiivaasti hevostaan ja pieksi
sitä miekallaan ja kiiti kuin kanakurki ennen lentoon kohoamista. Hänen
edessään vilahtelivat lipekiläisten lammasnahkalakit.

— Suokoon Jumala, että Mellechowiez saavuttaisi! Hänellä on hyvä
hevonen. Suokoon Jumala! — toisteli hän epätoivoissaan.

Mutta hänen pelkonsa oli turha eikä vaara ollut niin suuri, kuin miltä
se näytti rakastuneesta ritarista. Tataarilaisille oli pääasia oman
nahkansa pelastaminen; he tunsivat lipekiläisten olevan niin lähellä
selkänsä takana, etteivät he voineet lähteä tavoittamaan yksinäistä
ratsastajaa, vaikka se olisi ollut muhamettilaisten paratiisin kaunein
huuri ja hänen yllään olisi ollut jalokiviä täyteen ommeltu viitta.
Basian tarvitsi vain kääntää kulkunsa Chreptiowiin päin päästäkseen
takaa-ajajistaan, sillä varmastikaan eivät nämä olisi lähteneet
seuraamaan häntä joutuakseen suoraan leijonan kitaan, kun heillä oli
edessään joki, jonka ruovikkoon saattoivat piiloutua lipekiläiset,
joilla oli paremmat hevoset, lähestyivät jo nytkin heitä yhä lähemmäksi.

Basia taas ratsasti hevosella, joka oli verrattomasti nopeampi
tavallisia pörröisiä tataarilaishevosia, jotka kylläkin olivat kestäviä
juoksussa, mutta eivät niin nopeajalkaisia kuin jalorotuiset ratsut.
Sitäpaitsi hän ei ollenkaan menettänyt mielenmalttiaan, vaan hänen
rohkea luonteensa pääsi täysiin oikeuksiinsa ja ritarillinen veri alkoi
kiivaammin virtailla hänen suonissaan.

Hänen ratsunsa kiiti keveästi kuin vuorikauris, tuuli vinkui hänen
korvissaan, ja pelon asemesta valtasi hänen mielensä riemukas hurmio.

— Saavat ajaa minua takaa koko vuoden eivätkä saavuta, — ajatteli hän
itsekseen. — Ratsastan vielä ja käännyn sitten ja joko päästän heidät
edelleni tai, jos eivät lakkaa ajamasta minua, johdan heidät sapeliemme
läheisyyteen.

Hän tuli ajatelleeksi, että jos häntä seuraavat rosvot hajaantuvat
arolla kovin kauas toisistaan, niin hän palatessaan takaisin kenties
kohtaa jonkun heistä ja on pakotettu ryhtymään taisteluun hänen
kanssaan.

— Pyh! Mitäpä siitä! — sanoi hän urheana itsekseen. — Michal on
opettanut minua niin hyvin, että uskallan huoletta ryhtyä otteluun;
saattavatpa muuten luullakin minun pakenevan pelosta eivätkä ota mukaan
enää toiselle retkelle, ja sitäpaitsi herra Zagloba tekee minusta
pilaa...

Tämän sanottuaan hän katsahti kulkureihin, mutta ne pakenivat yhtenä
joukkona. Ei näyttänyt ollenkaan todennäköiseltä, että voisi joutua
kaksintaisteluun, mutta Basia tahtoi nyt kerta kaikkiaan osoittaa koko
sotajoukon nähden, ettei hän paennut umpimähkään eikä hämmentyneenä.

Senvuoksi hän, muistaen että hänen asekotelossaan oli kaksi oivallista
pistolia, jotka itse Michal oli ennen lähtöä ladannut, alkoi pidätellä
ratsuaan ja hidastellen kaartaa Chreptiowiin päin.

Mutta, ihme kyllä, sen nähtyään koko rosvojoukko muutti hiukan
pakosuuntaa ja alkoi pyrkiä enemmän vasempaan, kunnaan juurta kohti.
Basia antoi heidän tulla muutaman askelen päähän, ampui sitten kaksi
laukausta lähinnä olevia hevosia kohti ja lähti senjälkeen tehden
kaarroksen täyttä laukkaa ratsastamaan Chreptiowiin päin.

Mutta tuskin oli ratsu kiitänyt nopeasti kuin pääskynen muutaman
kymmenen askelen matkan, kun sen edessä yht'äkkiä ammotti arokuilu.
Basia kannusti sitä ajattelematta sen enempää ja jalo eläin teki
hyppäyksen. Mutta vain sen etukaviot sattuivat jonkin verran
vastakkaiseen reunaan, hetkisen se ponnisteli saadakseen takajaloilleen
tukea jyrkästä seinämästä, sitten maa, joka ei vielä ollut kyllin
kovaksi jäätynyt, murtui sen jalkojen kohdalla ja se putosi kuiluun
Basia mukanaan.

Onneksi ei ratsu murskannut Basiaa alleen, sillä Basia oli ennättänyt
vetää jalkansa pois jalustimista ja painautua sivulle päin kaikin
voimin. Hän putosi paksulle sammalkerrokselle, joka peitti kuilun
pohjaa, mutta tärähdys oli niin kova, että hän meni tainnoksiin.

Wolodyjowski ei nähnyt putoamista, sillä häneltä peittivät näköalan
lipekiläiset. Sensijaan Mellechowicz huusi kovalla äänellä miehilleen,
että viivyttelemättä ajaisivat edelleen takaa rosvoja. Hän itse
sitävastoin riensi rotkon reunalle ja paineli oikopäätä alas sen
pohjalle.

Silmänräpäyksessä hän hyppäsi pois satulasta ja sieppasi Basian
syliinsä. Hänen haukansilmänsä tarkastivat Basian yhdessä hetkessä
ja totesivat, ettei missään näkynyt verta; salamannopeasti ne sitten
suuntautuivat sammaleeseen. Hän ymmärsi, että sammal oli pelastanut
kuolemasta sekä Basian että ratsun.

Tukahdutettu riemuhuuto pääsi nuoren tataarilaisen huulilta.

Hän painoi Basian kaikin voimin rintaansa vastaan ja alkoi sitten
suudella kalvenneilla huulillaan hänen silmiään kerran toisensa jälkeen
aivan kuin olisi tahtonut imeä ne itseensä. Koko maailma alkoi pyöriä
hänen silmissään, ja kiihko, joka oli piillyt hänen sydämensä pohjassa
kuin lohikäärme luolassaan, tempasi myrskyn tavoin hänet pyörteeseensä.

Mutta silloin kuului korkealta arolta monien hevosten kavionkapseen
kaikua ja ääni läheni yhä. Monet äänet alkoivat huutaa: "Täällä! Tässä
rotkossa! Täällä!"

Mellechowiez laski Basian alas sammalelle ja huusi saapujille:

— Tulkaa tänne! Tänne!

Hetkistä myöhemmin hypähti Wolodyjowski kuilun pohjalle, ja hänen
jäljessään tulivat Zagloba, Muszalski, Nienaszyniec ja muutamia muita
upseereja.

— Hän ei ole vahingoittunut! — huudahti tataarilainen. — Sammal pelasti
hänet.

Wolodyjowski tempasi pyörtyneen vaimonsa syliinsä, muut riensivät
etsimään vettä, jota ei ollut läheisyydessä. Zagloba pani kätensä
pyörtyneen ohimoille ja alkoi huutaa:

— Basia! Rakkahin Basia! Basia!

— Ei hänelle ole mitään tullut! — sanoi uudestaan Mellechowiez
kalmankalpeana.

Sillä välin oli Zagloba ottanut esille matkaleilinsä. Hän kaatoi
viinaa kämmenelleen ja alkoi sillä hieroa Basian ohimoja, kallisti
sitten leilin hänen huulilleen, mikä ilmeisesti vaikutti, sillä
ennenkuin toiset olivat ennättäneet tuoda vettä, avasi Basia silmänsä
ja alkoi haukkoa ilmaa ja yskiä, paloviina kun poltti hänen suutaan ja
kurkkuaan. Muutaman minuutin kuluttua hän oli tullut täysin tajuihinsa.

Wolodyjowski välittämättä upseerien ja sotamiesten läsnäolosta väliin
painoi Basiaa rintaansa vastaan, väliin suuteli hänen käsiään puhellen:

— Oi, armaani! Olin vähältä kuolla. Eihän sinulle ole mitään tullut?
Eikö sinua mihinkään koske?

— Minulla ei ole mitään hätää! — vastasi Basia. — Ahaa! Huomaan olleeni
tainnoksissa, koska hevoseni syöksyi alas... Onko taistelu jo lopussa?

— On. Azba-bey on saanut surmansa. Mennään nyt pian kotiin, sillä
pelkään, että sinä sairastut väsymyksestä.

— En tunne kerrassaan mitään väsymystä! — sanoi Basia.

Sitten hän katsahti nopeasti läsnäolijoihin ja levitti sieraimensa.

— Älkää vain luulko, että pakenin pelosta. Ohoo! Sellainen ei olisi
tullut mieleeni unessakaan. Niin totta kuin rakastan Michalia,
minä vain omaksi huvikseni kiidin heidän edellään ja ammuin sitten
pistoleillani.

— Ne laukaukset surmasivat hevosen ja me otimme rosvon elävänä
vangiksi, — pisti Mellechowiez väliin.

— Mitäs? — sanoi Basia. — Tuommoinen vahinko voi hypätessä sattua
kenelle tahansa, eikö totta? Ei mikään kokemus voi estää sitä, että
hevonen joskus kompastuu. Haa! Olipa hyvä, että näitte minut, sillä
muuten olisin voinut joutua makaamaan täällä kauankin.

— Ensimmäisenä huomasi sinut herra Mellechowiez ja hän tuli
ensimmäisenä avuksesi, sillä me ratsastimme hänen jäljessään, — sanoi
Wolodyjowski.

Tämän kuultuaan Basia kääntyi nuoreen lipekiläiseen päin ja ojensi
hänelle kätensä.

— Kiitän teitä huolenpidostanne!

Mellechowiez ei vastannut, painoi vain hänen kätensä huulilleen ja
kumarsi sitten syleillen hänen jalkojaan nöyrästi kuin orja.

Sillävälin oli yhä enemmän sotaväkeä alkanut kerääntyä rotkon
reunalle; taistelu oli päättynyt, ja Wolodyjowski antoi vain käskyn
Mellechowiczille järjestää niiden muutaman kymmenen tataarilaisen
kiinniotto, joiden oli onnistunut piiloutua ennen takaa-ajoa. Sitten
lähdettiin heti liikkeelle Chreptiowia kohti. Matkalla Basia näki
kunnaalta vielä kerran taistelukentän.

Ihmisten ja hevosten ruumiita makasi paikoitellen kasoissa,
paikoitellen hajallaan maassa. Taivaan siinnossa lähestyi niitä yhä
suurilukuisemmiksi kasvavia, kovasti äänteleviä korppiparvia; ne
istahtivat jonkin matkan päähän odottamaan, että tasangolla vielä
kiertelevät sotilasvartiot poistuisivat. — Siinä ovat sotamiesten
haudankaivajat! — sanoi Zagloba osoittaen sapelinsa kärjellä
lintuparvea. — Heti kun poistumme, tulee tänne susien kuoro, ja ne
soittavat hampaillaan sielumessun näille vainajille. Tämä on loistava
voitto, joskin se on saatu näin arvottomasta vihollisesta, sillä tuo
Azba-bey on rosvoillut vuosikausia milloin siellä milloin täällä.
Komendantit ovat pyydystelleet häntä kuin sutta, mutta aina turhaan,
kunnes hän viimein kohtasi Michalin ja hänelle kävi huonosti.

— Onko Azba-bey surmattu?

— Mellechowicz saavutti hänet ensimmäisenä, ja sanonpa sinulle, että
kun hän iski miestä korvan alle, niin sapeli tunkeutui hampaisiin
saakka.

— Mellechowicz on hyvä soturi! — sanoi Basia. Sitten hän kääntyi
Zagloban puoleen:

— Mitäs urotöitä te teitte?

— En sirittänyt kuin sirkka, en hyppinyt kuin kirppu tai jokin
väkkärä, sillä sen huvin minä jätän hyönteisille, mutta niinpä minua
ei etsittykään sammalesta kuin sientä, ei kukaan vetänyt minua nenästä
eikä kukaan puhaltanut suuhuni...

— En pidä teistä! — sanoi Basia työntäen pitkälle huulensa ja
tavoitellen niillä tahtomattaan ruusunpunaista pikku nenäänsä.

Mutta Zagloba katseli häntä, naureskeli ja murisi jatkaen pilantekoaan.

— Sinä taistelit urhoollisesti, — sanoi hän, — pakenit urhoollisesti,
teit kuperkeikan urhoollisesti, ja nyt tulet hautomaan kivisteleviä
luitasi puurolla, niinikään urhoollisesti; mutta meidän pitää varjella
sinua, etteivät sinua kaikessa urhoollisuudessasi varpuset söisi, ne
kun ovat ylen ahneita puurolle.

— Te tähtäätte siihen, ettei Michal toiste ottaisi minua mukaan
retkelle. Tiedän sen varsin hyvin!

— Päinvastoin, minä pyydän häntä aina ottamaan sinut mukaan pähkinöitä
poimimaan, sillä hentoisinkaan oksa ei murru sinun allasi. Herra
Jumala, noin minulle osoitetaan kiitollisuutta! Entä kuka taivutti
Michalin ottamaan sinut mukaan retkellemme? Minä! Pahoittelen sitä
nyt mielessäni ankarasti, etenkin kun sinä palkitset tuolla tavoin
hyväntahtoisuuteni. Maltahan! Saat nyt hakata puisella sapelilla
ruohoja Chreptiowin tanterilla! Siinä on sinulle sotaretkeä kylliksi!
Joku toinen olisi syleillyt vanhusta, mutta tämä häijy pikku peijakas
ensin pelästytti minut ja sitten vielä äkäilee minulle!

Basia syleili silloin heti Zaglobaa, joka tuli siitä hyvin iloiseksi ja
sanoi:

— No, no! Minun täytyy tunnustaa, että sinä olet osaltasi vaikuttanut
tämänpäiväisen voiton saantiin, sillä sotamiehet tahtoivat osoittaa
sinulle kuntoaan ja taistelivat senvuoksi hurjasti.

— Totisesti! — huudahti Muszalski. — Ihminen vaikka kuoleekin
mielellään, kun tuollaiset silmät katsovat häntä!

— _Vivat_ meidän rouvamme! — huudahti Nienaszyniec.

— _Vivat!_ — toisti sata ääntä.

— Suokoon Jumala hänelle terveyttä! Mutta Zagloba kumartui Basian
puoleen ja murahti:

— Sairauden jälkeen!

Ja he jatkoivat iloisesti matkaansa, huudahdellen ja varmoina siitä,
että illalla on kemut.

Oli ihana ilma. Kunkin joukko-osaston soittajat puhalsivat torviinsa,
rumpalit löivät rumpua ja suurta ääntä pitäen saavuttiin Chreptiowiin.




XI.


Chreptiowissa Wolodyjowskit suureksi hämmästyksekseen tapasivat
vieraita. Oli saapunut herra Bogusz, joka oli päättänyt asettua tänne
muutamaksi kuukaudeksi neuvotellakseen Mellechowiczin välityksellä
tataarilaisten ratsumestarien Aleksandrowiczin, Morawskin, Tworowskin,
Kryczyriskin ja muiden kanssa, olivatpa ne lipekiläisiä tai
tšeremissejä, jotka olivat menneet sulttaanin palvelukseen.

Herra Boguszin mukaan oli lyöttäytynyt vanha herra Nowowiejski
tyttärensä Ewan kera, ynnä rouva Boska, arvokas henkilö, mukanaan
niinikään tyttärensä, vielä nuori ja sangen kaunis Zosia-neiti.

Sotilaat ilostuivat ja hämmästyivät nähdessään autiossa ja kolkossa
Chreptiowissa kassapäitä. Nämäkin hämmästyivät nähdessään komendantin
ja hänen rouvansa. Edellisen he olivat hänen suuren ja peloittavan
maineensa vuoksi kuvitelleet jonkinmoiseksi jättiläiseksi, jonka
katsekin jo saa ihmiset kauhistumaan, hänen puolisoaan taas he
kuvittelivat jättiläisnaiseksi, jonka kulmat olivat aina rypyssä ja
ääni karhea. Nyt he näkivätkin edessään pienen soturin, jolla oli
ystävälliset, iloiset kasvot, — ja yhtä pienen, rusopintaisen naisen,
joka leveissä housuissaan ja sapeli vyöllä näytti pikemmin harvinaisen
kauniilta pojalta kuin naimisissa olevalta naiselta. Isäntäväki otti
vieraat avosylin vastaan; Basia suuteli sydämellisesti kaikkia kolmea
naista, ennenkuin heidät oli esiteltykään, ja sitten, kuultuaan keitä
he olivat ja mistä olivat tulleet, hän sanoi:

— Olen valmis tekemään mitä tahansa puolestanne! Iloitsen suuresti
tulostanne! Hyvä on, ettei teille ole tapahtunut mitään matkalla;
meidän erämaassamme voi helposti sattua minkä mitäkin, mutta nyt olemme
kylläkin karkoittaneet rosvot viimeistä kynttä myöten.

Nähdessään rouva Boskan katselevan häntä yhä kasvavan hämmästyksen
vallassa hän löi sapeliinsa ja lisäsi sangen kerskuvasti:

— Minäkin olin taistelussa! Kuinkas muuten! Näin on meillä! Mutta,
Herran tähden, sallikaa minun poistua pukeutumaan sukupuolelleni
sopivampaan asuun ja pesemään veri käsistäni, sillä me olemme tulleet
ankarasta taistelusta. Ohoo! Jos Azbaa ei olisi surmattu, niin ehkäpä
ette olisi päässeet onnellisesti Chreptiowiin. Tulen ihan heti
takaisin, Michal on sen aikaa valmiina teitä palvelemaan.

Sen sanottuaan hän katosi ovesta. Pieni ritari, joka jo oli tervehtinyt
Boguszta ja Nowowiejskia, astui rouva Boskan luo.

— Jumala on antanut minulle tuollaisen vaimon, — sanoi hän, — joka ei
vain ole kotona suloinen toveri, vaan osaa olla sotakentälläkin urheana
kumppalina. Nyt olen hänen käskystään valmis palvelemaan teitä.

Rouva Boska vastasi:

— Suokoon Jumala hänelle yhtä runsaasti kaikkea muutakin kuin on
suonut kauneutta. Minä olen Antoniowa Boska; en ole tullut tänne sitä
varten, että vaatisin teiltä palvelevaisuutta, vaan ainoastaan langeten
polvilleni pyytämään apua ja pelastusta onnettomuudessani. Zoska!
Polvistu sinäkin tämän ritarin eteen, sillä jos ei hän auta, niin ei
auta kukaan!

Tämän sanottuaan rouva Boska todellakin heittäytyi polvilleen, kaunis
Zoska seurasi hänen esimerkkiään ja molemmat alkoivat runsaasti
kyyneleitä vuodattaen huutaa:

— Auta, ritari! Sääli orpoja!

Joukko upseereja lähestyi uteliaana nähdessään naiset polvistuneina,
ja varsinkin veti heidän huomionsa puoleensa Zosian kauneus. Pieni
ritari tuli hyvin hämilleen, alkoi nostaa rouva Boskaa ja asetti hänet
istumaan penkille.

— Herra Jumala, — sanoi hän, — mitä teettekään! Minunhan pikemminkin
olisi polvistuttava arvokkaan naisen edessä. Sanokaa, miten voin antaa
apuani, ja lupaan kautta taivaan Jumalan, että teen voitavani!

— Hän tekee sen; ja minä puolestani lisään siihen oman apuni! Zagloba
_sum_! Että sen tietäisitte! — huudahti vanha soturi, jota naisten
kyynelet olivat liikuttaneet..

Rouva Boska antoi merkin Zosialle. Tämä otti nopeasti poveltaan kirjeen
ja antoi sen pienelle ritarille.

Wolodyjowski vilkaisi kirjeeseen ja sanoi:

— Herra hetmanilta!

Sitten hän mursi sinetin ja alkoi lukea: "Kallis ja minulle suuresti
rakas Wolodyjowski! Herra Boguszin mukana lähetän matkan varrelta
sinulle sydämellisen tervehdykseni ja ohjeet, jotka herra Bogusz
_personaliter_ saattaa tietoosi. Nyt, juuri kun olen huoahtamassa
Jaworowin vaivojen jälkeen, on jo toinen juttu huolenani. Se on hyvin
lähellä sydäntäni, johtuen kiintymyksestäni sotilaihin, joita en
voi unohtaa ilman että silloin Jumala unohtaa minut. Herra Boskin,
mitä oivallisimman ritarin ja parhaimman toverin, ovat tataarilaiset
ottaneet kiinni muutama vuosi sitten Kamienecin luona. Hänen vaimonsa
ja tyttärensä olen sijoittanut Jaworowiin, mutta he surevat syvästi,
toinen miestään, toinen isäänsä. Kirjoitin Pietrowiczin välityksellä
herra Zlotnickille, Krimissä olevalle residentillemme, että siellä
etsittäisiin Boskia. Emiliakseni hänet löydettiinkin, mutta häntä
piilotellaan, joten häntä ei annettu muitten sotavankien mukana
meille; varmaankin hän on vielä soutamassa kaleereilla. Naiset ovat
epätoivoissaan eivätkä uskalla enää odottaa mitään, ovatpa lakanneet
vaivaamasta minuakin, mutta kun minä äskettäin palasin ja näin heidän
lohduttoman murheensa, niin en voinut sietää sitä ryhtymättä edes
jonkinlaisiin toimenpiteisiin asian auttamiseksi. Sinä olet siellä
lähellä ja olet, kuten olen saanut tietää, veljeillyt useitten
tataarilaisruhtinaitten kanssa. Lähetän naiset sinne sinulle, auta
sinä heitä. Piotrowicz lähtee kohta Krimiin. Anna hänen viedä kirjeitä
niille tataarilaisruhtinaille, joiden kanssa olet hyvissä väleissä.
Minä en voi kirjoittaa visiirille enkä kaanille, sillä he eivät ole
suopeita minulle, ja pelkään sitäkin, että he voisivat kirjeitteni
johdosta ruveta pitämään Boskia kovin ylhäisenä henkilönä ja määrätä
ylettömän suuret lunnaat. Määrää Pietrowicz hoitamaan huolellisesti
tätä asiaa ja vaadi, että hän palaa Boski mukanaan, ja pane liikkeelle
kaikki tataarilaiset ystäväsi. Aina he, vaikka ovatkin pakanoita,
pitävät lujasti lupauksensa ja sinua he kunnioittavat suuresti. Tee
muuten niinkuin tahdot; mene Raszkowiin, lupaa kolme huomattavinta
vankia vastalahjaksi, kunhan vain palauttavat Boskin, jos hän on
elossa. Ei kukaan tiedä paremmin kuin sinä kaikkia mahdollisia keinoja,
sillä olet, kuten olen kuullut, jo lunastanut sukulaisiasi. Jumala
siunatkoon sinua! Minä puolestani rakastan sinua entistäkin enemmän,
sillä sinä palautat rauhan sydämeeni. Sinun puuhistasi Chreptiowissa
olen kuullut, että siellä on jo rauhallista. Sitä odotinkin. Pidä
vain silmällä Azbaa. De publicis kertoo herra Bogusz sinulle kaikki.
Seuratkaa tarkoin Valakian kuulumisia, sillä emme vältä suuren
kansanjoukon hyökyaaltoa. Jättäen suopeutesi ja ponnistelujesi turviin
rouva Boskan piirrän etc." Rouva Boska itki yhtämittaa koko kirjeen
lukemisen ajan ja Zosia teki samoin kohottaen siniset silmänsä taivasta
kohti.

Sillävälin oli, ennenkuin herra Michal oli lopettanut lukemisen,
huoneeseen juossut Basia, nyt jo naisen puvussa. Nähdessään naisten
silmissä kyynelet hän alkoi huolestuneena tiedustaa, mistä oli kysymys.
Herra Michal luki uudelleen hetmanin kirjeen. Tarkkaavasti kuunneltuaan
Basia alkoi heti innostuneesti pyytää, että hetmanin ja rouva Boskan
pyyntö täytettäisiin.

— Kultainen sydän on herra hetmanilla! — huudahti hän syleillen
miestään. — Mutta emme mekään jättäydy huonommiksi, Michalku! Rouva
Boska jää meille asumaan siihen asti kuin hänen miehensä palaa, ja
tämän sinä toimitat tänne Krimistä kolmessa kuukaudessa. Kolmessa tai
kahdessa, eikö niin?

— Tai huomenna tai tunnin kuluttua! — sanoi herra Michal ärtyisästi.

Sitten hän kääntyi rouva Boskan puoleen:

— Kuten näette, on vaimoni nopea päätöksissään.

— Jumala siunatkoon häntä sen takia! — sanoi rouva Boska. — Zosia,
suutele päällikön rouvan kättä!

Mutta päällikön rouva ei ollenkaan sallinut käsiään suudeltavan, vaan
sensijaan syleili vielä kerran Zosiaa, sillä tämä oli heti alusta
alkaen miellyttänyt häntä.

— Neuvottelemaan, hyvät herrat! — huusi hän. — Neuvottelemaan,
neuvottelemaan, ja pian!

— Pian, sillä pää palaa! — murahti Zagloba. Mutta Basia sanoi pudistaen
vaaleita kiharoitaan:

— Ei minun pääni pala, vaan näiden naisten sydän palaa tuskasta!

— Ei kukaan vastusta sinun hyviä pyrkimyksiäsi, — sanoi Wolodyjowski,
— mutta ensin pitää antaa rouva Boskan kertoa seikkaperäisesti
tapahtumasta.

— Zosia, kerro kaikki, niinkuin tapahtui, minä en voi kyyneliltäni, —
sanoi rouva.

Zosia loi katseensa alas, niin että silmät jäivät kokonaan luomien
peittoon, ja tuli sitten tulipunaiseksi eikä tietänyt, miten alkaisi,
sillä häntä ujostutti suuresti se, että piti ryhtyä puhumaan näin
suuressa seurassa.

Mutta rouva Wolodyjowska tuli hänen avukseen:

— Zoska, milloin herra Boski otettiin vangiksi?

— Viisi vuotta sitten, vuonna kuusikymmentäseitsemän, — vastasi Zosia
vienolla äänellä, nostamatta pitkiä silmäripsiään silmien edestä.

Ja sitten hän alkoi kertoa pysähtelemättä:

— Silloin ei kuulunut mitään hyökkäyksistä ja isäni joukko oli
Paniowcyn luona. Isäkulta ja herra Bulajowski pitivät silmällä
palvelusväkeä, joka paimensi karjaa niityillä, mutta silloin
tulivat tataarilaiset Valakian tietä ja piirittivät isän ynnä herra
Bulajowskin, mutta herra Bulajowski on palannut takaisin jo kaksi
vuotta takaperin, kun taas isäkulta ei ole palannut.

Kaksi pientä kyyneltä alkoi vieriä pitkin Zosian poskia. Se liikutti
Zaglobaa, ja hän sanoi:

— Pikku raukka... Älä pelkää, lapsukainen, isäsi tulee takaisin ja
vielä tanssii sinun häissäsi.

— Entä kirjoittiko hetmani herra Zlotnickille Piotrowiczin
välityksellä? — kysyi Wolodyjowski.

— Herra hetmani kirjoitti isästä Posenin miekankantajalle herra
Piotrowiczin kautta, — jatkoi Zosia ja herra miekankantaja ja herra
Piotrowicz löysivät isän Aga Murza-beyn luota.

— Hyväinen aika! Minä tunnen tuon Murza-beyn! Veljeilin hänen veljensä
kanssa, — sanoi Wolodyjowski. — Eikö hän tahtonut antaa pois herra
Boskia?

— Kaani oli käskenyt päästämään isän pois, mutta Murza-bey on ankara
ja julma; hän toimitti isän piiloon ja sanoi herra Piotrowiczille
myyneensä hänet jo aikoja sitten Aasiaan. Mutta muut vangit sanoivat
herra Piotrowiczille, ettei se ole totta ja että Murza puhui noin vain
tahallaan, jotta olisi voinut kauemman kiusata isää, sillä hän on
kaikista tataarilaisista julmin sotavankeja kohtaan. On mahdollista,
ettei isä silloin ollut Krimissä, sillä Murzalla on omia kaleereita
ja hän tarvitsee soutajia, mutta ainakaan ei isää oltu myyty; kaikki
sanoivat, että Murza mieluummin tappaa sotavangin kuin myy sen.

— Se on totinen tosi, — sanoi Muszalski. — Tuo Murza Aga bey tunnetaan
kaikkialla Krimissä. Hän on hyvin rikas tataarilainen ja kovin
katkeroitunut meidän kansaamme kohtaan, sillä neljä hänen veljeään on
kaatunut meitä vastaan tehdyillä retkillä.

— Eikö hänellä ole ketään sinutteluveljeä meikäläisten joukossa? —
kysyi Wolodyjowski.

— Tuskin luultavaa!-vastattiin kaikilta puolin.

— Selittäkää minulle, mitä tuo sinutteluveljeys on! — sanoi Basia.

— Katsohan, — sanoi Zagloba, — kun sodan jälkeen alkavat jotkin
neuvottelut, niin sotajoukot vierailevat toistensa luona ja tulevat
lähempiin tekemisiin keskenään. Silloin tapahtuu, että jokin toveri
mieltyy tataarilaisruhtinaaseen ja tämä häneen ja he lupaavat olla
ystäviä koko elämänsä ajan; sitä juuri nimitetään sinutteluveljeydeksi.
Mitä mainehikkaampi joku on, kuten esimerkiksi Michal, minä tai herra
Ruszczyc, joka nyt on päällikkönä Raszkowissa, sitä halutumpaa on
sinutteluveljeys hänen kanssaan. Selvää on, ettei moinen henkilö rupea
veljeilemään minkä vähäpätöisen ukkelin kanssa tahansa, vaan tulee vain
kuuluisimpien tataarilaisruhtinaitten veljeksi. Tapa on sellainen,
että he kaatavat vettä sapelille ja vannovat toisilleen ystävyyttä,
ymmärrätkö?

— Entä sitten, kun taas joutuvat sotaan?

— Yleisessä sodassa voivat taistella, mutta jos joutuvat kahdenkesken
vastatusten tai pikku kahakassa toistensa kanssa tekemisiin, niin
he vain tervehtivät toisiaan ja eroavat. Samoin jos toinen joutuu
vangiksi, on toisen velvollisuus lieventää hänen kohtaloaan ja
pahimmassa tapauksessa maksaa lunnaatkin hänestä; haa, onpa tapahtunut
sellaistakin, että ovat jakaneet keskenään koko omaisuutensa. Jos
on kysymys ystävistä tai tuttavista, jos on etsittävä joku tai
autettava jotakuta, niin sinutteluveljet menevät toistensa luo, ja se
täytyy totuuden nimessä tunnustaa, ettei mikään kansa pidä tämmöisiä
ystävyysvaloja paremmin kuin tataarilaiset. He pysyvät sanassaan! Ja
sellaiseen ystävään voi varmasti luottaa.

— Onko Michalilla paljon sellaisia?

— Kolme mahtavaa murzaa on veljiäni, — sanoi Wolodyjowski, — yksi
niistä jo Lublinin ajoista saakka. Pyysin kerran ruhtinas Jeremiltä
hänet vapaaksi. Hänen nimensä on Aga-bey ja hän on valmis vaikka
antamaan päänsä puolestani, jos tarvitaan. Toiset kaksi ovat myös
varmoja miehiä.

— Haa! — sanoi Basia. — Tahtoisin tulla itse kaanin sinutteluveljeksi
ja vapauttaa kaikki sotavangit.

— Hän olisi siihen kyllä valmis, — sanoi Zagloba. — En vain tiedä,
millaisen vastalahjan hän sinulta siitä tahtoisi.

— Mutta, hyvät herrat, — sanoi Wolodyjowski, — neuvotelkaamme, mitä
meidän on tehtävä. Kuulkaahan: olen saanut tiedon Kamieniecista,
että viimeistään kahden viikon kuluttua saapuu tänne Piotrowicz
suurilukuisen saattueen kera. Hän on matkalla Krimiin lunastamaan
muutamia armeenialaisia kauppiaita, jotka kaanin vaihtuessa ryöstettiin
putipuhtaiksi ja otettiin vangiksi. Niin, myöskin Serafowiczille,
Pretorin veljelle, kävi näin. Kaikki ne ovat sangen mahtavaa väkeä;
ne eivät sääli rahoja, ja Piotrowicz matkustaa hyvin turvattuna.
Häntä ei uhkaa mikään vaara, sillä ensiksikin on talvi tulossa eikä
ole sotaretkien aika ja toiseksi hänen mukanaan matkustaa Nawiragh,
Uzmiadzinin patriarkan lähettiläs, ja kaksi kafialaista arvohenkilöä,
joilla on nuoren kaanin antamat suojeluskirjeet. Minä annan
Piotrowiczille kirjeitä vietäviksi sekä valtiomme residenteille että
sinutteluveljilleni. Sitäpaitsi te tiedätte, että herra Ruszczycilla,
Raszkowin komendantilla, on tataarilaisten joukossa sukulaisia,
jotka on ryöstetty lapsina ja jotka ovat kokonaan tataarilaistuneet
sekä päässeet korkeihin asemiin. Nämä kaikki panevat maan ja taivaan
liikkeelle, koettavat kaikkia keinoja, ja jos Murza on vastahakoinen,
niin he nostattavat itse kaanin häntä vastaan tai kenties kaikessa
hiljaisuudessa ottavat Murzan hengiltä. Toivon siis, jos herra Boski on
elossa, minkä Jumala suokoon, voivani varmasti saada hänet vapautetuksi
parin kuukauden kuluttua, niinkuin herra hetmani ja minun täällä oleva
lähin päällikköni käskee... (Tätä sanoessaan Wolodyjowski kumarsi
vaimolleen.)

Lähin päällikkö riensi taas syleilemään pientä ritaria. Rouva ja neiti
Boska panivat kätensä ristiin kiittäen Jumalaa siitä, että Hän oli
antanut heidän joutua niin sydämellisten ihmisten pariin. He kumpikin
olivat tulleet jo koko joukon iloisemmiksi.

— Jos vanha kaani olisi elossa, — sanoi Nienaszyniec, — niin kaikki
sujuisi helpommin, sillä hän oli sangen suopea meille, mutta nuoresta
kerrotaan päinvastaista. Nuo armeenialaiset kauppiaatkin, joita
lunastamaan Zaeharyasz Piotrowicz on menossa, vangittiin nuoren kaanin
hallitusaikana itse Bahtšisaraissa ja se tapahtui luultavasti itse
kaanin käskystä.

— Muuttuu nuori, niinkuin muuttui vanhakin, joka, ennenkuin tuli
vakuutetuksi meidän oivallisuudestamme, oli mitä kiihkein puolalaisten
vihaaja, — sanoi Zagloba. — Minä tiedän sen parhaiten, sillä olin,
hänen vankinaan seitsemän vuotta.

Sen sanottuaan hän istuutui rouva Boskan viereen.

— Katsokaa minua, ja rohkaiskaa mielenne!

Seitsemän vuotta! Se ei ole leikkiä, mutta palasinpa takaisin ja niin
paljon olen surmannut noita heittiöitä, että vankeuteni jokaista päivää
kohti olen lähettänyt ainakin, kaksi heistä helvettiin, sunnuntai- ja
pyhäpäivien nimiin kenties tulee kolmekin tai neljä, haa!

— Seitsemän vuotta! — toisti rouva Boska huoaten.

— Periköön minut paha, jos olen sanonut päivänkään liikaa. Seitsemän
vuotta ihan kaanin palatsissa, — vakuutti Zagloba vilkuttaen
salaperäisesti silmillään. — Ja tietäkää, hyvä rouva, että tuo nuori
kaani, se on minun...

Hän kuiskasi jotakin rouva Boskan korvaan, päästi sitten kuuluvan
naurunhohotuksen ja alkoi iskeä kämmenillään polviinsa, löi viimein
innoissaan rouva Boskankin polviin ja sanoi:

— Se oli mainiota aikaa, eikö niin? Nuoruusvuosina kohtaa joka
askelella vihollisen ja tekee joka päivä jonkin uuden kepposen, hahhaa!

Säädyllinen rouva tuli kovin hämilleen ja vetäytyi hiukan etemmäksi
iloluontoisesta ritarista; nuoret naiset loivat silmänsä alas arvaten
helposti, että Zagloban mainitsemat kepposet olivat varmastikin
jotakin heidän luontaista kainouttaan loukkaavaa, etenkin kun sotilaat
rähähtivät nauramaan.

— On lähetettävä pian sana Ruszczycylle, — sanoi Basia, — jotta herra
Piotrowicz saisi kirjeemme tultuaan Raszkowiin.

Siihen sanoi Bogusz:

— Jouduttakaa, hyvät herrat, koko tätä asiaa niin kauan kuin on talvi,
sillä ensiksikin tataarilaiset eivät silloin tee mitään retkiä, joten
tiet ovat turvalliset, ja toiseksi ei tiedä, mitä kaikkea kevät saattaa
tuoda mukanaan.

— Onko hetmani saanut mitään tietoja Konstantinopolista? — kysyi
Wolodyjowski.

— On, ja niistä on meidän erikoisesti puhuttava. Se on varmaa,
että noiden ratsumestarien puuhista on pian tehtävä selvä. Milloin
Mellechowicz palaa? Hänestä riippuu sangen paljon.

— Hänen on vain tehtävä loppu viimeisistäkin rosvoista ja senjälkeen
haudattava ruumiit. Hänen on määrä palata jo tänään tai huomisaamuna.
Käskin häntä hautaamaan ainoastaan meikäläiset ja jättämään sikseen
Azban miehet, koska on talvi eikä siis tarvitse pelätä ruttotauteja.
Sudet korjaavat ne kyllä pois.

— Herra hetmani pyytää, — sanoi Bogusz, — ettei asetettaisi mitään
esteitä Mellechowiczille hänen työssään; käyköön Raszkowissa niin usein
kuin vain haluaa. Herra hetmani pyytää myös luottamaan häneen kaikessa,
koska on varma hänen kiintymyksestään meihin. Hän on suuri soturi ja
voi saada suuria toimeen.

— Käyköön Raszkowissa ja missä vain tahtoo, — vastasi pieni ritari.
— Siitä hetkestä asti, kun tuhosimme Azban, hän on jokseenkin vähän
tarpeellinen minulle. Mitään suurempia joukkoja ei enää ilmesty tänne,
ennenkuin ruoho nousee maahan.

— Onko Azba siis tuhottu? — kysyi Nowowiejski.

— Niin täydellisesti, etten tiedä, onko edes viisikolmatta miestä
päässyt käsistämme, ja nekin saadaan kiinni yksitellen, jollei
Mellechowicz jo ole ottanut niitä kiinni.

— Olen siitä hyvin iloissani, — vastasi Nowowiejski, — sillä nyt voi
aivan varmaan matkustaa turvallisesti Raszkowiin.

Sitten hän kääntyi Basian puoleen:

— Voimme ottaa mukaamme ne herra Ruszczycille menevät kirjeet, joista
mainitsitte.

— Kiitos, — vastasi Basia, — mutta me olemme alati yhteydessä heidän
kanssaan, sillä lähetämme vartavasten sananviejiä.

— Kaikkien komennuskuntien täytyy olla kiinteässä yhteydessä keskenään,
— selitti herra Michal. — Mutta, saanko kysyä, matkustatteko Raszkowiin
tämän kauniin neidin kanssa?

— Tämä on vain tavallinen tyttölapsi eikä mikään kaunotar, — vastasi
Nowowiejski. — Raszkowiin menen syystä, että kelvoton poikani palvelee
siellä herra Ruszczycin joukossa. Siitä on lähes kymmenen vuotta,
kun hän karkasi kotoa, ja vain kirjeillä hän on vedonnut isälliseen
lempeyteeni. Wolodyjowski löi käsiään yhteen.

— Arvasin heti, että olette herra Nowowiejskin isä, ja aioin juuri
kysyä sitä, mutta huomiomme kiintyi kokonaan rouva Boskan suruun.
Huomasin heti piirteissäkin olevan yhtäläisyyttä! Anteeksi, hän on siis
teidän poikanne!...

— Niin vakuutti minulle hänen äitivainajansa, ja koska hän oli siveä
nainen, niin ei minulla ole syytä sitä epäillä.

— Olen kaksin verroin iloissani sellaisesta vieraasta! Hyväinen aika!
Mutta älkää sanoko poikaanne kelvottomaksi, sillä hän on oivallinen
soturi ja kelpo ritari, joka tuottaa teille mitä suurinta kunniaa.
Hän on herra Ruszczycin jälkeen koko rykmentin paras retkeilijä;
tietänette, että tuollainen mies on hetmanin silmäterä! Hänen johtoonsa
on uskottu kokonaisia joukko-osastoja, ja jokaisesta tehtävästä hän on
suoriutunut verrattoman kunniakkaasti.

Nowowiejski punastui mielihyvästä.

— Herra eversti, — sanoi hän, — usein moittii isä lastaan vain siksi,
että joku väittäisi vastaan, enkä luule, että isän sydäntä voi millään
enemmän ilahduttaa kuin tuollaisella vastaan välttämisellä. Olen
jo kuullut kerrottavan Adaszkan uljaista teoista, mutta vasta nyt
todella iloitsen, kun kuulen noin mainehikkaan henkilön suusta, että
kertomukset ovat tosia. Sanotaan, ettei hän ole ainoastaan urhoollinen
soturi, vaan myös vakava mies, mikä minua suorastaan kummastuttaa,
sillä hän on aina ollut tuulihattu. Jo pikku viikarina hänellä oli
suuri halu sotaan, mitä parhaiten todistaa se, että hän karkasi kotoa
aivan poikasena. Tunnustan, että jos olisin silloin saanut hänet
käsiini, niin hän olisi saanut minulta kunnollisen muistomarjan, mutta
nyt täytyy luopua sellaisista ajatuksista, sillä muuten hän katoaa
näkyvistäni taas noin kymmeneksi vuodeksi, ja minun, vanhan miehen,
olisi ikävä.

— Eikö hän tosiaankaan niin moneen vuoteen ole pistäytynyt kotonaan?

— Ei, koska kielsin sen. Mutta se saa riittää jo minun puoleltani,
ja nyt menen minä ensimmäisenä häntä tapaamaan, sillä häntä pidättää
virkapalveluksensa. Olin aikonut pyytää, että tyttäreni saisi nauttia
vieraanvaraisuuttanne minun käydessäni Raszkowissa, mutta koska
kerrotte, että kaikkialla on turvallista, niin otan hänetkin mukaani.
Se on utelias tyllerö, katselkoon siis maailmaa.

— Ja katselkoot ihmiset häntä! — pisti Zagloba väliin.

— Eipä ole mitään katseltavaa! — vastasi neiti, jonka mustat, vilkkaat
silmät ja aivan kuin suuteloon valmistautunut suu puhuivat ihan toista.

- Tavallinen tytönletukka vain, ei muuta kuin letukka! — sanoi
Nowowiejski. — Pyh! Mutta annahan kun näkee sievän upseerin, niin kovin
on touhuissaan. Siksipä katsoinkin parhaaksi ottaa hänet mukaani, sillä
kotiin jättäminen olisi ollut melko vaarallista. Jos menen Raszkowiin
ilman häntä, niin pyydän rouvaa pitämään häntä köydessä, muuten hän
saattaa aivan hurjistua.

— En minä itsekään ollut sen parempi, — vastasi Basia.

— Kun hänelle annettiin värttinä ja pantiin kehräämään, — sanoi
Zagloba, — niin hän tanssi värttinöineen paremman toverin puutteessa!
Mutta te olette iloinen mies, herra Nowowiejski. Baška! Tahtoisin
kilistää herra Nowowiejskin kanssa, sillä minäkin pidän toisinaan
leikinlaskusta...

Sillävälin, ennenkuin kutsuttiin illalliselle, avautui ovi ja sisään
astui Mellechowicz.

Nowowiejski ei heti huomannut häntä, sillä hän puheli Zagloban kanssa,
mutta sensijaan Ewka huomasi tulijan ja hänen kasvonsa punehtuivat
ensin ja kalpenivat sitten yht'äkkiä.

— Herra päällikkö! — sanoi Mellechowicz Wolodyjowskille. — Käskynne
mukaan on karkurit otettu kiinni.

— Hyvä! Missä ne ovat?

— Käskynne mukaan hirtätin heidät.

— Hyvä! Ovatko omat miehesi palanneet?

— Osa jäi hautaamaan ruumiita, muut ovat mukanani.

Sillä hetkellä kohotti Nowowiejski päätään ja tavaton hämmästys
kuvastui hänen kasvoissaan.

— Herra Jumala! Mitä näen? — sanoi hän. Sitten hän nousi, meni suoraan
Mellechowiczin luo ja huudahti:

— Azya! Mitä sinä täällä teet, lurjus!

Hän kohotti kätensä tarttuakseen lipekiläisen kaulukseen, mutta tämä
sähähti yht'äkkiä aivan kuin joku olisi heittänyt kourallisen ruutia
tuleen, tuli kalmankalpeaksi, tarttui rautakouralla Nowowiejskin käteen
ja sanoi:

— En tunne teitä! Mikä te olette?

Ja hän töytäisi häntä niin kovasti, että Nowowiejski lensi keskelle
huonetta.

Vähään aikaan ei Nowowiejski saanut raivoltaan lausutuksi sanaakaan,
mutta vedettyään henkeä hän alkoi huutaa:

— Herra komendantti! Tämä on minun mieheni ja lisäksi karkuri! Minun
talossani pienestä asti!... lurjus, vielä kieräilee! Se on minun
mieheni! Ewa! Kuka hän on? Sano!

— Azya! — sanoi Ewa neiti vavisten.

Mellechowicz ei luonut silmäystäkään häneen. Hänen katseensa oli
kiintynyt Nowowiejskiin, sieraimet levenivät ja hän katsoi vanhaa
aatelismiestä kuvaamattoman vihan vallassa, puristaen kädellään tikarin
kahvaa.

Sierainten liikkeet saivat hänen viiksensä vapisemaan, ja viiksien alta
välkkyivät valkoiset kulmahampaat niinkuin raivostuneella pedolla.

Upseerit piirittivät hänet. Basia kiiruhti heidän keskelleen
Mellechowiczin ja Nowowiejskin väliin.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi hän rypistäen kulmiaan.

Hänen näkemisensä tyynnytti jonkin verran vihamiehiä.

— Hyvä rouva, — sanoi Nowowiejski, — tämä merkitsee, että tuo
mies on minun palvelijani, Azya nimeltään — ja karkuri. Ollessani
jo nuoruudesta asti sotapalveluksessa Ukrainassa löysin hänet
puolikuolleena arolta ja otin hoivaani. Hän on tataarilainen. Sai
kahdenkymmenen vuoden ikäiseksi asti suojan talossani ja nautti
opetusta yhdessä poikani kanssa. Poikani paettua hän valvoi puolestani
talon töitä siihen asti, kunnes rupesi lemmenleikkiin Ewuchan kanssa,
minkä huomattuani annoin piiskata häntä; senjälkeen hän karkasi. Mitä
nimeä hän käyttää täällä?

— Mellechowicz.

— Hän on itse ottanut sen nimen. Hänen nimensä on Azya, ei sen enempää!
Hän sanoo, ettei tunne minua, mutta minä tunnen hänet ja Ewucha
niinikään.

— Hyväinen aika! — sanoi Basia. — Onhan poikanne nähnyt hänet monta
kertaa. Kuinka hän ei ole tuntenut häntä?

— On kyllä mahdollista, ettei poikani tuntenut häntä, sillä kun
poikani karkasi, olivat molemmat viidentoista ikäisiä, ja tämä eli
senjälkeen vielä kuusi vuotta luonani, jona aikana hän muuttui paljon,
kasvoi isommaksi ja sai viikset. Mutta Ewucha tunsi hänet heti. Hyvä
herrasväki, uskokaa toki enemmän kansalaista kuin tätä krimiläistä
karkulaista!

— Herra Mellechowicz on hetmanin upseereita, — sanoi Basia. — Ei meillä
ole mitään tekemistä hänen kanssaan.

— Sallikaa minun kuulustella häntä. _Audiatur et altera pars!_ — lausui
pieni ritari.

Mutta Nowowiejski kiivastui.

— Herra Mellechowicz! Mikä herra hän on! Minun renkini, joka on
kätkeytynyt vieraan nimen turviin. Huomenna teen tuosta _herrasta_
koirieni kaitsijan, ylihuomenna annan pieksää tätä _herraa_, sitä ei
voi hetmanikaan estää, sillä minä olen aatelismies ja tiedän oikeuteni!

Herra Michalin viikset alkoivat liikkua, ja hän sanoi jokseenkin
terävästi:

— Minä taas en ole ainoastaan aatelismies, vaan myös eversti ja tiedän
niinikään oikeuteni. Oman miehenne voitte periä oikeudellista tietä ja
kääntyä asiassa hetmanin puoleen, mutta täällä määrään minä eikä kukaan
muu!

Nowowiejski hillitsi heti itsensä muistaen, että hänelle puhui ei vain
komendantti, vaan myös hänen oman poikansa esimies ja samalla koko
valtakunnan kuuluisin ritari.

— Herra eversti, — sanoi hän jo leppeämmällä äänellä, — minä en ota
häntä vastoin tahtoanne, tahdon vain todistaa oikeuteni ja pyydän, että
minua uskottaisiin.

— Mellechowicz, mitä sanottavaa sinulla on tähän? — kysyi Wolodyjowski.

Tataarilainen loi silmät maahan ja oli vaiti.

— Että sinun nimesi on Azya, sen me kaikki tiedämme, — lisäsi
Wolodyjowski.

— Mitä muita todistuksia tässä enää tarvitaan! — sanoi Nowowiejski. —
Jos hän on minun mieheni, niin hänen rintaansa on pistelty sinivärillä
kalan kuvat.

Sen kuultuaan Nienaszyniec katseli silmät ja suu selällään
Mellechowiczia, tarttui viimein päähänsä ja huudahti:

— Azya Tuchay-beyowicz!

Kaikkien silmät kääntyivät häneen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, aivan
kuin kaikki haavat olisivat uudelleen auenneet, ja hän toisti:

— Hän on minun sotavankini! Hän on Tuchay-beyowicz! Herra Jumala! Hän
on se.

Mutta nuori lipekiläinen nosti ylpeästi päänsä pystyyn, loi
ilveskatseensa ympäröivään joukkoon, raastoi yht'äkkiä auki paidan
leveältä rinnaltaan ja sanoi:

— Tuossa ovat sinivärillä pistellyt kalat...

Minä olen Tuchay-beyn poika!...




XII.


Kaikki vaikenivat, niin voimakkaan vaikutuksen teki Soittavan sotijan
nimi. Olihan Tuchay-bey yhdessä kovakouraisen Chmielnickin kanssa
saattanut koko Puolan valtakunnan järkkymään, hän oli antanut hevostensa
polkea kavioittansa alle Ukrainan Volhynian, Podolian ja Galitsian
maat, hävittänyt linnoja ja kaupunkeja, tuhonnut tulella kyliä, ottanut
kymmeniä tuhansia vangitsi.

Tämmöisen miehen poika seisoi nyt upseerijoukon edessä Chreptiowin
leirissä ja puhui ihmisille vasten silmiä: "Minulla on siniset kalat
rinnassa, minä olen Azya, luu Tuchay-beyn luusta."

Mutta siinä määrin kunnioittivat sen ajan ihmiset kuuluisaa syntyperää,
että huolimatta kauhusta, minkä mainehikkaan murzan nimi pakostakin
synnytti jokaisen sotilaan mielessä, Mellechowicz kasvoi heidän
silmissään, aivan kuin isän koko suuruus olisi siirtynyt häneen.

Kaikki katsoivat häneen ihmetellen, varsinkin naiset, joita kaikki
salaperäinen suuresti miellyttää. Mellechowicz tuntui kasvaneen
omissakin silmissään tunnustuksensa jälkeen. Hän seisoi ylpeänä, ei
ollenkaan painanut päätään alas ja sanoi viimein:

— Tuo aatelismies (hän osoitti Nowowiejskia) sanoo minun olevan hänen
miehiään, mutta minä sanon hänelle siihen, että minun isäni ratsasti
paljon jalorotuisemmilla hevosilla kuin hän... Hän puhuu kylläkin
totta sanoessaan minun olleen hänen talossaan; minä olin siellä, ja
hänen piiskansa iskuista vuoti selkäni verta, mitä en unohda, niin
totta kuin Jumala minua auttakoon!... Otin nimekseni Mellechowicz
välttyäkseni hänen vainoltaan. Mutta nyt, vaikka voisin paeta Krimiin,
palvelen tätä isänmaata pannen alttiiksi vereni ja henkeni enkä ole
kenenkään muun mies kuin hetmanin. Minun isäni on kaanien sukulainen,
ja Krimissä odotti minua rikkaudet ja ylellisyys; mutta minä jäin tänne
elämään halveksittuna, sillä rakastan tätä isänmaata ja rakastan herra
hetmania, rakastan myös niitä, jotka eivät koskaan ole osoittaneet
minulle halveksumista.

Näin sanoen hän kumarsi Wolodyjowskille, kumarsi Basialle niin syvään,
että hänen päänsä miltei hipaisi Basian polvia, otti sapelinsa
kainaloonsa ja poistui katsahtamatta enää kehenkään.

Hetken ajan kesti vielä äänettömyyttä. Ensimmäisenä sai puhelahjansa
takaisin Zagloba:

— Haa! Missä on herra Snitko? Sanoinhan, että tuo Azya näyttää sudelta,
ja suden poika se onkin!

— Leijonan poika! — vastasi Wolodyjowski. — Ja kukapa tietää, vaikka
olisi tullut isäänsä!

— Herra Jumala! Huomasitteko, hyvät herrat, miten hänen hampaansa
välkähtelivät, aivan niin- kuin vanhalla Tuchay-beyllä hänen ollessaan
vihoissaan! — sanoi Muszalski. — Yksistään tuosta olisin hänet
tuntenut, sillä vanhan Tuchay-beyn olen nähnyt usein.

— Ette niin usein kuin minä! — vastasi Zagloba.

— Nyt ymmärrän, — pisti väliin Bogusz, — miksi hän nauttii sellaista
kunnioitusta lipekiläisten ja tšeremissien joukossa. Hehän mainitsevat
Tuchay-beyn nimen pyhänä nimenä. Kautta Jumalan! Jos tuo mies
tahtoisi, niin hän voisi saada heidät joka ainoan rupeamaan sulttaanin
palvelukseen ja tuottaa meille tavattomia tappioita.

— Sitä hän ei tee, — sanoi Wolodyjowski, — sillä totta on, mitä hän
sanoi, nimittäin että hän rakastaa isänmaata ja hetmania; muuten hän
ei palvelisi joukossamme, sillä saattoihan hän mennä Krimiin ja elää
siellä ylellisyydessä. Mitään ylellisyyttä ei täällä ole tullut hänen
osakseen.

— Ei tee, — vakuutti Boguszkin, — sillä jos hän olisi tahtonut, niin
hän olisi tehnyt sen jo aikoja sitten. Mikään ei häntä estänyt.

— Luulenpa, — lisäsi siihen Nienaszyniec, — että päinvastoin hän
saa taivutetuksi nuo kavaltajaratsumestarit palaamaan takaisin
valtakuntaamme.

— Herra Nowowiejski, — sanoi Zagloba, — jos te olisitte tietänyt, että
hän on Tuchay-beyn poika, niin ehkäpä... kenties tuota noin... vai mitä?

— Olisin käskenyt antamaan hänelle kolmensadan piiskaniskun asemesta
kolmisentuhatta. Iskeköön minuun ukkonen, jos en olisi tehnyt niin!
Hyvät herrat! Ihmeellistä on minusta, että vaikka hän on Tuchay-beyn
pentuja, hän ei paennut Krimiin. Kenties hän on vasta äskettäin saanut
tietää sen, sillä minulla ollessaan hän ei tietänyt mitään. Ihmeellistä
se on minusta, sanon sen, mutta, Jumalan tähden, älkää luottako häneen!
Minä olen tuntenut hänet ennen kuin te ja sanon vain: paholainen ei ole
niin ovela, raivotautinen koira ei ole niin äkäinen, susi ei ole niin
pahansisuinen ja julma kuin tämä mies. Kyllä hän vielä kynii teidät
kaikki!

— Mitä puhuttekaan! — sanoi Muszalski. — Me olemme nähneet hänet työssä
Kalnikin, Humanin, Braclawin luona ja sadoissa muissa tapauksissa.

— Hän ei anna anteeksi! Hän kostaa!

— Entä miten hän höyhensi äsken Azban rosvot! Mitä puhelettekaan!

Basia oli koko ajan kuin tulessa, siinä määrin kiinnosti häntä tuo
Mellechowiczin asia. Mutta hän tahtoi, että loppu olisi alun veroinen,
ja siksi hän pudisti Ewa Nowowiejskaa ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Ewa, rakastithan sinä häntä? Tunnusta, älä kiellä! Rakastitko,
mitä? Rakastat vieläkin, vai kuinka? Olen varma siitä! Ole minulle
avomielinen. Kenelle uskoisit asiasi, jos et minulle, naiselle?
Hänessä virtailee miltei kuninkaallista verta! Hetmani hankkii hänelle
vaikka kymmenkertaiset kansalaisoikeudet. Herra Nowowiejski ei pane
vastaan. Aivan varmaan rakastaa Azyakin vielä sinua! Kyllä minä tiedän,
tiedän, tiedän. Älä pelkää! Hän luottaa minuun: Otan hänet heti
kuulusteltavaksi. Hän kertoo kovistelematta. Rakastitko häntä suuresti?
Rakastatko häntä vielä?

Ewa oli aivan ymmällä. Kun Azya oli ensimmäisen kerran osoittanut
kiintymystään häneen, oli hän ollut miltei lapsi eikä hän senjälkeen
ollut nähnyt Azyaa moneen vuoteen ja oli lakannut ajattelemasta häntä.
Hänelle oli jäänyt mieleen muisto tulisesta pojasta, joka oli ollut
puolittain hänen veljensä toveri, puolittain palvelija.

Mutta nyt, kun hän näki hänet uudelleen, seisoi hänen edessään kaunis
nuorukainen, uljas kuin haukka, upseeri ja kuuluisa sotija ja lisäksi
ruhtinassukua, joskin muukalaista. Nuori Azya esiintyi hänelle aivan
uutena, sai hänet tyrmistymään, häikäisi ja huumasi samalla kertaa.
Muistot heräsivät taas. Hänen sydämensä ei voinut ruveta yhdessä
hetkessä rakastamaan nuorukaista, mutta hän tunsi heti, että se oli
valmistumassa siihen.

Kun Basia ei saanut kyselyihinsä vastausta, vei hän hänet ja Zosia
Boskan sivuhuoneeseen ja alkoi uudelleen ahdistella:

— Ewka! Sano heti, aivan heti! Rakastatko häntä?

Valo lankesi Ewa-neidin kasvoihin. Hän oli mustatukkainen ja
mustasilmäinen neito, kuumaverinen, ja joka kerta, kun mainittiin
rakkaudesta, tulvahti veri hänen poskiinsa.

— Ewka! — sanoi Basia jo kymmenennen kerran. — Rakastatko häntä?

— En tiedä, — vastasi neiti Nowowiejska hetkisen epäröityään.

— Mutta et kielläkään? Ohoo, kyllä tiedän jo! Älä vain pane vastaan!
Minä ensimmäisenä sanoin Michalille, että pidän hänestä — eikä siitä
mitään, se oli hyvä! Mahdoitte muinoin kovasti rakastaa toisianne! Haa,
nyt ymmärrän! Sinua kaivaten hän aina näytti niin synkältä kuin susi.
Soturi parka oli vähältä näivettyä. Mitä teidän välillänne oli, kerro!

— Hän sanoi aitassa minulle rakastavansa minua, — kuiskasi neiti
Nowowiejska.

— Aitassa!... Kas vain!... Entä sitten?

— Sitten hän tarttui minuun kiinni ja alkoi suudella, — jatkoi neitonen
vielä hiljempaa.

— Onpa se rivakka, tuo Mellechowicz! Entä mitä sinä?

— En uskaltanut huutaa.

— Et uskaltanut huutaa! Zoska, kuuletko?... Milloin teidän lempenne
tuli ilmi?

— Isä tuli ja antoi hänelle heti korvapuustin, löi sitten minua ja
käski pieksää häntä niin, että hän makasi kaksi viikkoa!

Neiti Nowowiejska rupesi itkemään tämän sanottuaan, osaksi säälistä,
osaksi noloudesta.

Tunteellisen Zosia Boskankin siniset silmät vettyivät, kun hän näki
tämän, mutta Basia alkoi lohdutella Ewaa:

— Kaikki tämä päättyy hyvin, annan pääni pantiksi siitä! Panen
toimimaan sekä Michalin että herra Zagloban. Kyllä minä osaan puhua
heille, älä pelkää! Herra Zagloban teräväjärkisyyttä ei mikään voi
vastustaa. Sinä et tunne häntä! Älä itke, Ewka, heti tulee illallinen...

Mellechowicz ei tullut illallispöytään. Hän istui huoneessaan ja
lämmitti itselleen tulella viinaa simaan sekoitettuna, mitä juomaa hän
sitten kaatoi pienempään tinapulloon ja joi sitä pureskellen samalla
korppua.

Bogusz tuli hänen luokseen myöhään yöllä puhellakseen hänen kanssaan
uutisista.

Tataarilainen pyysi häntä heti istuutumaan lampaannahalla
päällystetylle tuolille, asetti hänen eteensä pikarillisen kuumaa
juomaa ja kysyi:

— Yhäkö herra Nowowiejski tahtoo tehdä minusta palvelijansa?

— Siitä ei enää ole puhettakaan, — vastasi Bogusz. — Pikemminkin voisi
herra Nienaszyniec esittää sinuun nähden vaatimuksia, mutta hänkään
ei välitä sinusta, sillä hänen sisarensa joko on jo kuollut tai ei
ollenkaan halua muutosta elämäänsä. Herra Nowowiejski ei tietänyt, kuka
sinä olit, kun hän rankaisi sinua suhteistasi hänen tyttäreensä. Mutta
nyt on hänkin kuin puulla päähän lyöty, sillä vaikka isäsi tekikin
paljon pahaa isänmaallemme, niin hän oli kuitenkin kuuluisa soturi ja
jalo veri on aina jaloa verta. Totisesti, kukaan ei kohota sormeaankaan
vastaasi täällä, niin kauan kun palvelet uskollisesti isänmaata,
varsinkin kun sinulla on kaikkialla ystäviä.

— Miksi en palvelisi sitä uskollisesti? — vastasi Azya. — Isäni löi
teitä, mutta hän oli pakana, minä sensijaan tunnustan Kristusta.

— Siinäpä se onkin! Sinä et voi enää palata Krimiin muuten kuin
luopumalla uskostasi, mutta tuommoisesta luopumisesta seuraisi myös
autuuden menetys, eivätkä mitkään maalliset rikkaudet ja arvot
korvaisi sitä. Sinun on tosiaan syytä olla kiitollinen sekä herra
Nienaszyniecille että herra Nowowiejskille, sillä edellinen toimitti
sinut pois pakanoitten joukosta ja jälkimmäinen kasvatti oikeassa
uskossa.

Siihen vastasi Azya:

— Minä tiedän olevani heille kiitollisuuden velassa ja koetan maksaa
sen. Huomautitte aivan oikein, että olen saanut täällä paljon
suosijoita.

— Sinä sanot sen sillä tavoin, kuin jotakin kitkerää olisi suussasi,
mutta luettelehan itse suosijoitasi!

— Herra hetmani ja te ensi sijassa: sitä sanon aina kuolemaani asti.
Ketä vielä, sitä en tiedä...

— Entä täkäläinen komendantti? Luuletko, että hän antaisi sinut
kenenkään käsiin, vaikka et olisikaan Tuchay-beyn poika? Entäs rouva
Wolodyjowska! Kuulinpa, mitä hän puhui sinusta illallisella... Hoo!
Jo ennenkuin Nowowiejski tunsi sinut, asettui komendantin rouva heti
pitämään sinun puoltasi. Herra Wolodyjowski on valmis tekemään vaikka
mitä hänen tähtensä, sillä puolisonsa on hänelle kaikki kaikessa, ja
sisarkaan ei voi enempää pitää veljestään kuin rouva Wolodyjowska pitää
sinusta. Koko illallisajan oli sinun nimesi hänen huulillaan...

Nuori tataarilainen painoi yht'äkkiä alas päänsä ja alkoi puhaltaa
kuumaan juomaan; kun hänen puhaltaessaan hänen hieman sinertävät
huulensa työntyivät eteenpäin, tulivat hänen kasvonsa niin
tataarilaisen näköiseksi, että Bogusz sanoi:

— Jumal'auta, miten oletkaan tällä hetkellä vanhan Tuchay-beyn
näköinen, sitä on suorastaan mahdotonta kuvitella. Minähän tunsin hänet
erittäin hyvin, näin hänet sekä kaanin hovissa että sotatanterella;
ainakin kaksikymmentä kertaa kävin hänen luonaan.

— Jumala siunatkoon oikeamielisiä, mutta rutto tuhotkoon vääryyden
tekijät! — sanoi Azya. — Hetmanin terveydeksi!

Bogusz joi ja sanoi:

— Terveyttä ja pitkää ikää! Meitä on täällä tosin vain kourallinen
semmoisia, jotka seisomme lujina hänen puolellaan, mutta me
olemme todellisia sotureita. Jumala auttaa, ettemme alistu noiden
lautasennuolijain käskettäviksi, jotka eivät pysty muuhun kuin pitämään
valtiopäiviä ja syyttämään herra hetmania kuninkaan kavaltamisesta.
Senkin lurjukset! Me torjumme yötä päivää vihollisen hyökkäyksiä, mutta
heillä on ainoana työnä mässääminen ja kekkeröiminen. Herra hetmani
lähettää lähettilään toisensa jälkeen ja pyytää apua Kamienecille aivan
niinkuin Kassandra ennustaa Ilionin ja Priamon kansan sortumista, mutta
nuo eivät ajattele mitään, yhä vain tutkiskelevat, kuka on rikkonut
kuningasta vastaan!

— Mistä teidän armonne puhuu?

— Heh, eipä mitään! Vertasin Kamieneciamme Troijaan, mutta sinä et
varmaankaan ole kuullut puhuttavan Troijasta. Kunhan olot hiukan
rauhoittuvat, niin herra hetmani hankkii sinulle kansalaisoikeudet,
panen siitä pääni pantiksi. Ajat ovat sellaiset, että tilaisuutta kyllä
ilmenee, jos ihan vakavasti aiot hankkia itsellesi mainetta.

— Joko kohoan maineeseen tai peittää minut maa. Te saatte kuulla
minusta, niin totta kuin Jumala on taivaassa!

— Entä mitä ne siellä puuhaavat? Mitä Kryczynski? Palaavatko takaisin?
Eivätkö palaa? Mitä ne nyt tekevät?

- Ovat leireissään: toiset Urzyjn arolla, muut kauempana. Vaikeata
on heidän sopia keskenään, kun ovat kaukana toisistaan. Ovat saaneet
käskyt, että kaikkien on mentävä keväällä Adrianopoliin ottaen
mahdollisimman paljon elintarpeita mukaansa.

— Hyväinen aika! Tuo on tärkeätä, sillä jos Adrianopolissa pidetään
suuri sotaväen kongressi, niin sota meitä vastaan on varma asia. Tästä
on heti annettava tieto herra hetmanille. Hänkin luulee, että sota
tulee, mutta tämähän olisi jo varma merkki.

— Halim sanoi minulle siellä heidän kesken kerrottavan, että muka itse
sulttaanikin menee Adrianopoliin.

— Kiitetty olkoon Herran nimi! Mutta meillähän on täällä sotaväkeä
tuskin kourallistakaan. Ainoana toivonamme ovat Kamienecin kalliot.
Asettaako Kryczyriski joitakin uusia ehtoja?

— Pikemminkin hän valittelee kuin asettaa ehtoja: yleinen armahdus,
aatelisoikeuksien ja niiden etuoikeuksien palauttaminen, jotka heillä
oli ennen, ratsumestarin arvon takaisinsaanti — sitä ne tahtovat. Mutta
sulttaani on jo myöntänyt heille suurempia etuja, ja sentähden he
epäröivät.

— Mitä sanotkaan! Kuinka sulttaani voi myöntää heille suurempia etuja
kuin valtiomme? Turkissa on _absolutum dominium_ ja kaikki oikeudet
riippuvat yksinomaan sulttaanin mielivallasta. Jos se, joka nyt elää ja
hallitsee, pitäisikin kaikki lupauksensa, niin seuraaja ne rikkoo tai
polkee jalkoihinsa mielensä mukaan. Meillä sensijaan ovat etuoikeudet
pyhä asia, ja kenestä on tullut aatelismies, siltä ei itse kuningaskaan
voi ottaa mitään pois.

— He kertovat olleensa aatelismiehiä ja tulleensa kuitenkin
kohdelluiksi kuin olisivat olleet rakuunoita, ja päällystö määräsi
heidät useasti suorittamaan sellaisia tehtäviä, joista ei vain
aatelisto ole vapautettu, vaan yksinpä alemman aatelin palvelijatkin.

— Kun kerran hetmani lupaa heille...

— Ei kukaan heistä epäile hetmanin ylevämielisyyttä ja kaikki
rakastavat häntä sydämestään, mutta he ajattelevat mielessään näin:
hetmania itseään haukkuu aatelisto petturiksi; kuninkaan hovissa häntä
vihataan; konfederatsioni uhkaa tuomita hänet — kuinka hän voi mitään
järjestää?

Bogusz alkoi pudistella päätään.

— Mitä siis?

— He eivät tiedä itsekään, mitä tekisivät.

— Ja jäävät sulttaanin luo?

— Ei.

— Pyh! Kuka pakottaa heidät palaamaan Puolaan?

— Minä!

— Kuinka niin?

— Olen Tuchay-beyn poika!

— Azya ystäväni! — sanoi hetken kuluttua Bogusz. — En kiellä sitä, että
he saattavat rakastaa sinua Tuchay-beyn veren ja kunnian perijänä,
vaikka he ovat meidän tataarilaisiamme ja Tuchay-bey oli vihollisemme.
Sellaiset asiat minä ymmärrän, sillä meilläkin on aatelisia, jotka
eräänlaisella ylpeydellä kertovat, että Chmielnicki oli puolalainen
aatelismies eikä polveutunut kasakoista, vaan masurialaisista...
Sellainen lurjus hän sentään oli, ettei helvetistäkään löydä pahempaa,
mutta mainehikas soturi, ja senvuoksi häneen mielihyvin liitytään.
Sellainen on kerta kaikkiaan ihmisluonto! Mutta että sinä, koska olet
Tuchay-beyn verta, olisit sen kautta saanut oikeuden käskeä kaikkia
tataarilaisia, siihen en huomaa olevan riittäviä perusteita.

Azya oli jonkin aikaa vaiti, pani sitten kätensä reisiään vastaan ja
sanoi:

— Minä sanon teille, herra podstoli, miksi Kryczynski tottelee minua
ja muutkin tottelevat. Paitsi sitä, että he ovat vain tavallisia
tataarilaisia, mutta minä olen ruhtinas, on minulla vielä tuumia ja
voimaa... Mutta te ette tiedä sitä eikä herra hetmani tiedä...

— Mitä tuumia, mitä voimaa?

— En osaa sitä sanoa, — vastasi Azya ruteenin kielellä. — Mutta
minkätähden minä olen valmis tekemään sellaista, mihin toiset eivät
rohkene ryhtyä? Miksi minä olen ajatellut semmoista, mitä muut eivät
keksisi?

— Mitä sinä puhut? Mitä sinä olet ajatellut?

— Olen ajatellut sitä, että jos herra hetmani antaisi minulle vallan
ja oikeuden, niin en vain palauttaisi takaisin noita ratsumestareita,
vaan saattaisin puolet tataarilaisista hetmanin käytettäväksi. Vähänkö
on tyhjää alaa Ukrainassa ja Villeillä Kentillä? Kuuluttakoon hetmani
vain, että jokainen tataarilainen, joka tulee Puolan valtakuntaan, saa
aatelisarvon, oikeuden vapaasti harjoittaa uskontoaan, saa palvella
omissa rykmenteissä, kaikilla tulee olemaan oma hetmaninsa, niinkuin
on kasakoilla, — ja vakuutanpa pääni kautta, että koko Ukraina alkaa
vilistä ihmisiä. Tulevat lipekiläiset ja tšeremissit, tulee väkeä
Dobruczista ja Bialogrodista, tulee Krimistä, — ja ajavat tänne
laumansa ja tuovat lapsensa ja vaimonsa. Älkää pudistelko päätänne,
teidän armonne? Ne tulevat aivan niinkuin aikaisemminkin tulleet,
jotka ovat vuosisatoja palvelleet Puolaa. Krimissä ja kaikkialla kaani
ja murzat sortavat heitä, mutta täällä heistä tulee aatelisia ja he
saavat sapelin ja käyvät sotaa oman hetmaninsa johdolla. Vannon teidän
armollenne, että he tulevat, sillä siellä he väliin kuolevat nälkään.
Kun paimentolaiskyliin leviää tieto, että minä kutsun heitä herra
hetmanin puolesta, että Tuchay-beyn poika kutsuu, niin tänne saapuu
tuhansia.

Bogusz tarttui päähänsä.

— Kautta Jumalan, Azya! Mistä tulevat päähäsi tuollaiset ajatukset?
Mitähän tuosta tulisi?

— Ukrainassa olisi tataarilaiskansa, niinkuin ovat nyt kasakat!
Kasakoille te olette myöntäneet etuoikeuksia ja hetmanin, miksi ette
myöntäisi niitä meillekin? Kysytte, mitä siitä tulisi? Ei tulisi
toista Chmielnickiä, sillä polkisimme jalkoihimme kasakat, ei olisi
talonpoikaiskapinoita, verisiä mellakoita eikä autioitumista, ei olisi
myöskään Doroszefikoa, sillä ensimmäisenä toisin hänet köytettynä
hetmanin jalkain juureen. Jos turkkilainen sotavoima tahtoisi käydä
kimppuunne, niin löisimme sulttaanin; jos kaani tahtoisi hyökätä,
löisimme hänet. Eivätkö lipekiläiset ja tšeremissit ole jo ammoin
tehneet samalla tavalla, vaikka ovat pysyneet muhamettilaisina?
Miksi me, Puolan tataarilaiset, tekisimme toisin, me, jotka olisimme
aatelia!... Katsokaahan nyt! Ukraina on rauhallinen, kasakkain on
pakko pysyä alallaan, Turkilta ollaan turvassa, sotaväkeä on muutamia
kymmeniä tuhansia enemmän — kas, sitä olen ajatellut — sellaista on
tullut päähäni, senvuoksi Kryczynski, Adurowiez, Morawski, Tworkowski
kuuntelevat minua, sentähden minun huudahtaessani puoli Krimiä rientää
näille aroille!

Bogusz oli niin hämmästynyt ja masentunut Azyan puheesta, että hänestä
tuntui kuin huoneen seinät olisivat yht'äkkiä hävinneet ja uudet,
tuntemattomat seudut avautuneet hänen nähtävikseen.

Pitkään aikaan hän ei voinut sanoa sanaakaan, vaan katseli ainoastaan
nuorta tataarilaista. Tämä alkoi astella pitkin askelin huoneessa ja
sanoi viimein:

— Ilman minua tämä ei voi tapahtua, sillä minä olen Tuchay-beyn
poika, eikä ole Dniepristä Tonavaan kuuluisampaa nimeä tataarilaisten
keskuudessa.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Mitä minulle merkitsee Kryczynski, Tworkowski ja muut! Ei ole kysymys
heistä eikä muutamasta tuhannesta lipekiläisestä ja tšeremissistä, vaan
koko Puolasta. Sanotaan, että keväällä tulee suuri sota sulttaanin
valtakunnan kanssa. Antakaa vain minun toimia, niin minä kiehutan
tataarilaisten keskuudessa sellaisen liemen, että sulttaani itse
polttaa siinä näppinsä.

— Hyväinen aika! Mikä sinä oikein olet, Azya?! — huudahti Bogusz.

Azya kohotti päänsä ja vastasi:

— Tataarilaisten tuleva hetmani!

Tulen loimo sattui tällä hetkellä Azyaan valaisten hänen samalla kertaa
julmia ja kauniita kasvojaan.

Boguszista oli kuin jokin aivan muu mies olisi seisonut hänen edessään,
niin ylevän ja ylpeän näköinen oli nuori tataarilainen. Bogusz
tunsi myös, että Azya puhui totta. Jos tuommoinen hetmanin julistus
annettaisiin, niin epäilemättä lipekiläiset ja tšeremissit palaisivat
kaikki ja villejä tataarilaisia tulisi heidän jäljessään suuret määrät.
Vanha aatelismies tunsi varsin hyvin Krimin, jossa oli kahdesti ollut
vankina ja myöhemmin, kun hetmani oli hänet lunastanut, toiminut
lähettiläänä; hän tunsi Bahtšisarain hovin, tunsi tataarilaisjoukot
Donilta Dobruczyyn asti; tiesi, että talvella useat paimentolaiskylät
olivat kuolemassa nälkään; tiesi, että murzoja rasitti kaanin
asettamien päällysmiesten mielivaltaisuus ja nylkemiset ja että itse
Krimissä oli usein syntynyt kapinoita. Niinpä hän ymmärsi heti, että
hedelmällinen maa ja etuoikeudet houkuttelisivat kaikkia niitä, joilla
oli vanhoilla asuinpaikoillaan huonot olot, ahdasta ja turvatontakin.

Ne houkuttelisivat sitäkin enemmän, jos heitä alkaisi kutsua
Tuchay-beyn poika. Hän yksin saattoi saada sen toimeen, ei kukaan muu.
Hän saattoi isänsä maineen vuoksi nostattaa paimenkylät kapinaan,
kiihoittaa toisen puolen Krimiä toista puolta vastaan, vetää mukaansa
bialogrodilaiset villit tataarilaisjoukot ja järkyttää kaanin, jopa
sulttaaninkin valtaa.

Jos hetmani tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen, niin hän voi pitää
Tuchay-beyn poikaa itse Kaitselmuksen lähettämänä miehenä.

Bogusz alkoi katsella toisin silmin Azyaa ja ihmetellä yhä enemmän,
miten sellaiset ajatukset olivat voineet tulla hänen päähänsä. Ihan
hiki alkoi helmeillä ritarin otsalla, niin suurenmoisilta nuo tuumat
tuntuivat.

Kuitenkin oli hänen sielussaan vielä paljon epäilyäkin. Hetken kuluttua
hän sanoi:

— Mutta tiedätkö, että tämmöisestä asiasta olisi seurauksena sota
Turkin kanssa?

— Sota syttyy muutenkin! Miksipä olisi käsketty tataarilaisjoukkoja
menemään Adrianopoliin? Silloin vain ei tule sotaa, jos sulttaanin
valtakunnassa syntyy sisäisiä taisteluja; jos taas on lähdettävä
sotimaan, niin puolet tataarilaisista tulee olemaan meidän puolellamme.

— Joka asiaan tuolla veitikalla on valmiina perustelut! — ajatteli
Bogusz. — Päätä pyörryttää! — sanoi hän hetken kuluttua. — Katsos,
Azya, joka tapauksessa tämä on vaikea asia. Mitä sanoisi kuningas,
mitä kansleri ja säädyt? Ja koko aatelisto, joka enimmäkseen on
nurjamielinen hetmania kohtaan?

— Minä tarvitsen vain hetmanin kirjallisen suostumuksen; ja kun
me kerran olemme asettuneet tänne, niin koetettakoonpa sitten
häätää meidät! Kuka häätää ja miten? Mielellänne te karkoittaisitte
zaporogilaiset Siczistä, mutta ette pysty siihen.

— Herra hetmani pelästyy vastuunalaisuutta.

— Herra hetmanin puolella tulee olemaan viisikymmentätuhatta
tataarilaissapelia, paitsi sitä sotajoukkoa, joka on hänen käsissään.

— Entä kasakat? Unohdatko kasakat? He nousevat heti vastarintaan.

— Siihenhän meitä tarvitaankin, että kasakkain pään päällä olisi miekka
riippumassa. Mihin Dorosz nojautuu? Tataarilaisiin! Kun minä otan
tataarilaiset käsiini, niin Doroszin on heti pakko nöyrtyä hetmanin
edessä.

Azya kurotti käsiään ja koukisti sormiaan, niin että ne muistuttivat
kotkan kynsiä. Sitten hän tarttui sapelinsa kahvaan:

— Niin, kyllä me luemme kasakoille lakia! Heistä tulee talonpoikia,
mutta me hallitsemme Ukrainaa. Kuulkaa, herra Bogusz, te ajattelette,
että minä olen vähäpätöinen mies, mutta en minä ole niin vähäpätöinen,
kuin miltä Nowowiejskista, täkäläisestä komendantista, upseereista
ja teistä, herra Bogusz, on näyttänyt! Kas, tätä olen yöt päivät
ajatellut, niin että olen laihtunut ja kasvoni ovat riutuneet —
katsokaahan! — ja mustuneet. Mutta mitä olen ajatellut, sen olen
ajatellut hyvin ja siksipä sanoinkin teille, että minulla on voimaa
ja tuumia. Näette itse, että nämä ovat suuria asioita. Menkää herra
hetmanin luo ja pian! Esittäkää hänelle, että hän antaisi minulle
kirjallisen valtuutuksen, enkä minä silloin välitä muusta. Hetmani on
suurisieluinen mies, hän tietää, että tässä suunnitelmassa on voimaa ja
älyä! Sanokaa hetmanille, että minä olen Tuchay-beyn poika ja että minä
yksin voin sen tehdä. Esittäkää, että hän suostuisi. Mutta, Jumalan
tähden, tehtäköön se ajoissa, niin kauan kuin vielä lunta on arolla, jo
ennen kevättä, sillä keväällä tulee sota! Menkää heti ja palatkaa heti,
että pian voisin tietää, mitä minun on tehtävä.

Bogusz ei edes huomannutkaan, että Azya puhui käskevällä äänellä, aivan
kuin olisi jo ollut hetmani ja antanut määräyksiä upseerilleen.

— Huomenna lepään, — sanoi hän, — mutta ylihuomenna lähden. Suokoon
Jumala, että tapaisin hetmanin Jaworowissa! Hän on nopea päätöksissään,
ja pian saat vastauksen.

— Mitä luulette, suostuuko hetmani?

— Mahdollisesti hän kutsuu sinut luokseen; senvuoksi älä lähde nyt
Raszkowiin, täältä joudut pikemmin Jaworowiin. En tiedä, suostuuko
hän, mutta tämän asian hän ottaa vakavasti harkittavakseen, sillä
esitätpä painavia seikkoja. Kautta Jumalan, tätä en osannut sinulta
odottaa, mutta nyt näen, että olet epätavallinen mies ja että Jumala
on määrännyt sinut suuruuteen. Azya, Azya! Lipekiläisen rykmentin
päällikkö, ei sen enempää, mutta mielessään hän hautoo sellaisia
asioita, että ne saattavat pelästymään. Nyt en ihmettele, vaikka
näkisin haikaran sulan lakissasi ja hevosen hännän liehumassa
lippunasi... Uskon senkin, mitä sanot, nimittäin että nämä ajatukset
ovat sinua yöllä polttaneet... Heti ylihuomenna lähden, kunhan vain
olen hiukan levännyt, mutta nyt poistun, sillä on myöhä, ja päässäni
kohisee kuin myllyssä. Jumalan haltuun, Azya... Ohimoissani jyskyttää
aivan kuin olisin juovuksissa... Jumalan haltuun, Azya, Tuchay-beyn
poika!

Bogusz puristi tataarilaisen laihtunutta kättä ja lähti ovea kohti,
mutta pysähtyi vielä kynnykselle ja sanoi:

— Kuinka olikaan?... Uusia sotajoukkoja Puolalle... miekka valmiina
iskemään kasakkain niskaan... Dorosz nujerrettu... sisäisiä taisteluja
Krimissä... Turkin mahti heikentynyt... ei enää hyökkäyksiä
Ukrainaan... Herra Jumala!

Sen sanottuaan hän poistui, mutta Azya katsoi vielä hetken hänen
jälkeensä ja kuiskasi:

— Ja minulle hevosenhäntä lipuksi, marsalkansauva ja... sovinnolla tai
väkisin — hän! Muuten teille käy huonosti!

Sitten hän joi viinan loppuun astiasta ja heittäytyi nahoilla
peitetylle lavitsalle, joka oli huoneen nurkassa. Tuli uunissa oli
sammunut, mutta sensijaan tunkeutuivat ikkunasta sisälle kylmällä
talvisella taivaalla jo korkealla loistavan kuun kirkkaat säteet.

Azya makasi jonkin aikaa levollisesti, mutta nähtävästi ei saanut unta.
Viimein hän nousi, meni akkunan luo ja katseli kuuta, joka purjehti
kuin yksinäinen laiva taivaan äärettömällä ulapalla.

Nuori tataarilainen katseli sitä kauan, asetti sitten kätensä
rinnalleen, kohotti molemmat peukalonsa pystyyn, ja hänen huuliltaan,
jotka tuskin tuntiakaan takaperin olivat tunnustaneet Kristusta,
kuului puoleksi laulun, puoleksi pitkäveteisen puheen tapaan
surullisensävyiset sanat:

— Allah il Allah — Muhammed Rossullah!...




XIII.


Mutta varhain seuraavana aamuna Basia neuvotteli miehensä ja Zagloban
kanssa siitä, kuinka kaksi toisiaan rakastavaa sydäntä yhdistettäisiin.

Molemmat miehet nauroivat hänen innolleen ja kiusoittelivat häntä
yhtämittaa, mutta taipuivat kuten tavallisesti hänen tahtoonsa ja
lupasivat lopulta auttaa häntä.

— Parasta on, — sanoi Zagloba, — taivuttaa vanha Nowowiejski siihen,
ettei hän ota tyttöä mukaansa Raszkowiin, kun nyt on pakkasia tulossa
eikä tiekään ole kaikin paikoin turvallinen; sillävälin nuoret täällä
tapaavat usein toisiaan ja lopullisesti rakastuvat toisiinsa.

— Se on oivallinen ajatus! — huudahti Basia.

— Oivallinen tai ei, — vastasi Zagloba, — mutta sinä puolestasi älä
päästä heitä näkyvistäsi. Sinä olet akkaväkeä — ja luulenpa, että
sinä loppujen lopuksi liität heidät yhteen, sillä akkaväki pitää aina
päänsä; katso vain, ettei piru tee siinä omia metkujaan Se olisi häpeä,
sillä tämähän käy sinun vastuullasi.

Basia alkoi ensin sähistä Zagloballe kuin kissa ja sanoi sitten:

— Te kerskutte olleenne nuorena turkkilainen ja luulette, että jokainen
on turkkilainen!... Azya ei ole sellainen!

— Ei turkkilainen, vaan tataarilainen. Oletpa soma epeli! Menee
takuuseen tataarilaisen tunnepuuskista!

— Heillä on ennen kaikkea itku mielessä, mikä johtuu vakavasta
murheesta... Ewa on sitäpaitsi kerrassaan kelpo tyttö!

— Hänellä on vain sellaiset kasvot, kuin olisi hänen otsaansa
kirjoitettu: "Suutele minua!" Huu, naakka se on! Eilen panin merkille,
että kun hän istuu pöydässä vastapäätä kaunista poikaa, niin hän huokuu
semmoisella puhdilla, että lautanen siirtyy paikaltaan ja hänen täytyy
vetää sitä luokseen. Naakka kerrassaan, sanon sinulle!

— Te tahdotte, että minä poistun?

— Et poistu, koska on kysymys naittamisesta. Kyllä sinut tiedetään,
et sinä poistu! Mutta onpa sinun liian aikaista ruveta hommaamaan
ihmisiä naimisiin, sillä sehän on vanhojen naisten ammattia. Rouva
Boska sanoi minulle eilen, että kun hän näki sinun palaavan retkeltä
rosvoja vastaan, niin hän luuli näkevänsä rouva Wolodyjowskan nuoren
pojan, joka oli ollut ratsastelemassa tarhan ympäri. Sinä et pidä
arvokkuudesta, ja arvokkuuskin vieroo sinua, minkä huomaa heti jo
hennosta vartalostasi. Koulupoika sinä olet, toden totta! Toisenlaisia
ovat naiset nyt kuin ennen maailmassa. Kun minun aikanani hienohelma
istahti penkille, niin koko penkki alkoi narista aivan kuin joku olisi
astunut koiran hännälle, mutta sinä voisit ratsastaa kissan selässä
ilman että se tuota elukkaa rasittaisi... Sanotaanpa, että naiset,
jotka ryhtyvät naittamispuuhiin, eivät saa perillisiä.

— Sanotaanko todellakin niin? — kysyi pieni ritari huolestuneena.

Mutta Zagloba alkoi nauraa. Basia painoi rusottavat kasvonsa miehensä
kasvoja vastaan ja sanoi puoliääneen:

— Hee, Michalku! Sopivan ajan tullen menemme rukoilemaan Częstochowaan,
ehkäpä Pyhä Neitsyt muuttaa asiat!

— Se on totisesti paras keino, — sanoi Zagloba. Puolisot syleilivät
senjälkeen toisiaan. Sitten Basia sanoi:

— Mutta puhukaamme nyt Azyasta ja Ewasta ja miten voisimme auttaa
heitä. Meillä ovat asiat hyvin ja niin käyköön heillekin!

— Kun Nowowiejski lähtee matkalle, muuttuu heidän olonsa paremmaksi, —
sanoi pieni ritari, — sillä hänen läsnä ollessaan eivät he voi tavata
toisiaan, etenkin kun Azya vihaa ukkoa. Mutta jos vanhus antaisi
hänelle Ewkan, niin ehkäpä he unohtaisivat vanhat loukkaukset ja
alkaisivat rakastaa toisiaan niinkuin appi ja vävy. Minun käsitykseni
mukaan ei tässä ole kysymys nuorten lähentämisestä, sillä he rakastavat
muutenkin toisiaan, vaan siitä, että saataisiin ukko taipumaan.

— Hän on hankala mies! — sanoi rouva Wolodyjowska.

Siihen sanoi Zagloba:

— Baška! Kuvittele, että sinulla on tytär ja hänet olisi annettava
puolisoksi jollekin tataarilaiselle?

— Azya on ruhtinas! — vastasi Basia.

— En kiellä, että Tuchay-bey oli ylhäistä syntyperää, mutta olihan myös
Hasling aatelismies eikä Krzysia Drohojowska kuitenkaan olisi mennyt
hänen vaimokseen, jos ei mies olisi saanut meidän kansalaisoikeuksiamme.

— Hommatkaa siis Azyalle nuo kansalaisoikeudet!

— Helppo asia! Jos joku suostuisikin antamaan hänelle vaakunansa, niin
täytyy valtiopäiväin se vahvistaa ja siihen tarvitaan sekä aikaa että
puoltajia.

— Se ei minua miellytä, että menee aikaa, sillä puoltajia kyllä
löytyisi. Varmastikin herra hetmani sanoisi sanasen Azyan puolesta,
sillä hän pitää sotureista. Michal, kirjoita hetmanille! Tahdotko
mustetta, kyniä, paperia? Kirjoita heti! Minä tuon sinulle kaikki
ja myös kynttilän ja sinetin, istuudu sinä vain ja kirjoita
viivyttelemättä!

Wolodyjowski alkoi nauraa:

— Jumala kaikkivaltias! — sanoi hän. — Pyysin sinulta vakavaa, järkevää
vaimoa, mutta sinä annoit minulle tuulihatun!

— Puhu noin, puhu vain, niin minä kuolen!

— Herra varjelkoon! — huudahti pieni ritari vilkkaasti. — Herra
varjelkoon! Hyi! Hyi! Pahaenteinen sana, koira vieköön!

Sitten hän kääntyi Zagloban puoleen:

— Tiedättekö mitään sanoja pahoja enteitä vastaan?

— Tiedän ja olen jo sanonutkin! — vastasi Zagloba.

— Kirjoita! — huudahti Basia. — En pysy nahoissani!

— Minä kirjoittaisin vaikka kaksikymmentä kirjettä tehdäkseni sinulle
mieliksi, vaikka en tiedä, mitä se toimittaa, sillä tässä ei itse
hetmanikaan voi mitään tehdä, ja puoltamaan on ryhdyttävä vasta sitten,
kun on oikea aika. Basiaseni, neiti Nowowiejska on uskonut sinulle
sydänsalaisuutensa. Hyvä! Mutta Azyan kanssa sinä et ole puhunut mitään
etkä vielä tiedä edes sitäkään, hehkuuko hänkin puolestaan rakkaudesta
neiti Nowowiejskaa kohtaan.

— Totta kai hehkuu! Miksi ei hehkuisi, kun suuteli häntä aitassa! Ahaa!

— Voi kultaseni! — sanoi Zagloba nauraen. — Olet ihan kuin
vastasyntynyt lapsi, käytät vain kieltäsi paremmin. Rakas ystävä, jos
me, minä ja Michal, tahtoisimme mennä naimisiin kaikkien kanssa, joita
olemme sattuneet suutelemaan, niin meidän olisi käännyttävä Muhametin
uskoon ja minusta pitäisi tulla padisah, hänestä taas Krimin kaani, vai
mitä, Michal?

— Michalia olenkin epäillyt, jo siihen aikaan, kun en ollut hänen
omansa! — sanoi Basia.

Ja pannen sormensa hänen silmälleen hän alkoi ärsyttää miestään:

— Liikuta vain viiksiäsi, liikuta! Älä kiellä! Minä tiedän, tiedän! Ja
sinäkin tiedät!... Ketlingin talossa!...

Pieni ritari liikutti todellakin viiksiään kootakseen rohkeutta ja
samalla peittääkseen hämminkiään. Viimein hän sanoi tahtoen kääntää
puheen muuhun:

— Et siis tiedä, onko Azya rakastunut neiti Nowowiejskaan?

— Odottakaa, otan hänet kahden kesken kuulusteltavaksi. Mutta hän on
rakastunut! Täytyy olla rakastunut! Muussa tapauksessa en tahdo tietää
hänestä mitään!

— Jumal'auta, hän on valmis puhumaan niin kauan, että mies rakastuu! —
sanoi Zagloba.

— Ja puhunkin, vaikka olisi ahdisteltava häntä joka päivä!

— Tiedusta häneltä ensin! — sanoi pieni ritari. Mahdollista on, ettei
hän heti tunnusta, koska on villi. Mutta mitäpä siitä! Vähitellen
saavutat hänen luottamuksensa, opit paremmin tuntemaan häntä, pääset
selville asiasta ja vasta sitten tiedät, mitä on tehtävä.

Sitten pieni ritari kääntyi Zagloban puoleen:

— Hän näyttää kevytmieliseltä, mutta hän on nopea liikkeissään!

— Pyryharakat ovat nopealiikkeisiä! — sanoi Zagloba arvokkaasti.

Heidän keskustelunsa katkaisi Bogusz, joka lennähti huoneeseen kuin
pommi ja kiireesti suudeltuaan Basian kättä alkoi huutaa:

— Hitto vieköön tuon Azyan! En voinut koko yönä ummistaa silmääni, piru
hänet periköön!

— Miten herra Azya on rikkonut teitä vastaan? — kysyi Basia.

— Tiedättekö, hyvä herrasväki, mitä me teimme eilen?

Bogusz pullisti silmänsä ja alkoi mulkoilla läsnäoleviin.

— Mitä?

— Historiaa! Jumal'auta, en valehtele, historiaa!

— Mitä historiaa?

— Puolan valtakunnan historiaa. Hän on suorastaan suuri mies. Itse
herra Sobieski hämmästyy, kun esitän hänelle Azyan ajatukset. Suuri
mies, sanon sen teille toistamiseen ja valitan, etten voi kertoa
enempää, sillä olen varma siitä, että hämmästyisitte niinkuin minä
hämmästyin. Sen verran voin sanoa, että jos se onnistuu, mitä hän
aikoo, niin Jumala tietää, mitä hänestä tulee!

— Esimerkiksi? — sanoi Zagloba. — Tuleeko hänestä hetmani?

Bogusz pani kätensä puuskaan:

— Kyllä! Hänestä tulee hetmani! Valitan, etten voi kertoa enempää...
Hänestä tulee hetmani ja sillä hyvä!

— Kenties koirille? Tai kulkeeko hän härkiä paimentaen? Podolialaisilla
härillä on myös hetmaninsa! Hyi, mitä puhuttekaan, herra podstoli! Jos
hänestä on tuleva hetmani, niin mikä tulee minusta, mikä Michalista ja
mikä teistä itsestänne? Meistä kai tulee joulupäivän kolme kuningasta,
on vain odotettava Kasparin, Melkiorin ja Baltasarin luopumista
kruunustaan. Minut valitsi aateli edes sotajoukon päälliköksi, vaikka
minä ystävyyden tähden luovutin sen arvon herra Pawelille [kysymys on
Pawel Sapiehasta, Vilnon vojevodasta ja Liettuan suurhetmanista], mutta
teidän ennustuksianne minä, jumal'auta, en ymmärrä ollenkaan!

— Mutta minä sanon teille, että Azya on suuri mies!

— Sitä olen sanonut! — sanoi Basia ja käännähti oveen päin, josta
olivat tulossa sisälle talon muut vieraat.

Ensimmäisenä astui sisään rouva Boska sinisilmäisen Zosian kanssa,
sitten herra Nowowiejski ja Ewa, joka huonosti nukutun yön jälkeen oli
vieläkin viehättävämmän näköinen kuin tavallisesti. Hän oli nukkunut
huonosti, sillä ihmeelliset unet olivat häntä häirinneet; hän oli
nähnyt unessa Azyan, kauniimpana ja tuimempana kuin ennen. Veri kohosi
Ewan kasvoihin, kun hän muisteli tätä unta, sillä hänestä tuntui, että
jokainen arvasi sen hänen silmistään.

Mutta ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen, vaan kaikki alkoivat
toivottaa komendantin rouvalle hyvää huomenta, minkä jälkeen
Bogusz ryhtyi uudestaan kertomaan Azyan suuruudesta ja suuresta
tulevaisuudesta. Basia iloitsi siitä, että Ewkan ja herra Nowowiejskin
täytyi kuulla sitä.

Vanha aatelismies oli tyyntynyt sen jälkeen kuin oli ensin
kohdannut tataarilaisen. Hän ei enää puhuessaan maininnut häntä
omaksi palvelijakseen. Totta puhuen oli havainto, että Azya oli
tataarilaisruhtinas ja Tuchay-beyn poika, tehnyt häneen tavattoman
voimakkaan vaikutuksen. Ihmetellen hän oli myös kuullut kerrottavan
Azyan tavattomasta urhoollisuudesta ja siitä, että itse hetmani oli
uskonut hänelle niin tärkeän tehtävän kuin kaikkien lipekiläisten ja
tšeremissien saattamisen takaisin Puolan palvelukseen. Joinakin hetkinä
tuntui Nowowiejskista, että on puhe jostakin aivan muusta miehestä,
niin poikkeuksellisen suureksi kasvoi hänen silmissään Azya.

Mutta Bogusz toisteli edelleen hyvin salaperäisen näköisenä:

— Tämä kaikki ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mikä häntä
odottaa, en vain saa puhua siitä!

Kun jotkut pudistelivat epäillen päätään, huudahti hän:

— Kaksi suurta miestä vain on valtakunnassamme: herra Sobieski ja tuo
Tuchay-beyn poika!

— Herra Jumala, — sanoi viimein Nowowiejski menettäen
kärsivällisyytensä, — olipa hän ruhtinas tai ei, niin mitä hän voi olla
tässä valtakunnassa, kun ei ole aatelismies! Eihän hänellä vielä ole
kansalaisoikeuksia?

— Herra hetmani hankkii hänelle kymmenet kansalaisoikeudet! — huudahti
Basia.

Ewka-neiti kuunteli näitä ylistyksiä silmät kiinni ja sykkivin sydämin.
Vaikeata on tietää, olisiko hänen sydämensä sykkinyt yhtä kuumasti
köyhälle ja tuntemattomalle Azyalle kuin sille Azyalle, joka oli ritari
ja jolla oli suuri tulevaisuus. Tämä loisto häikäisi hänet, entisten
suudelmien muisto ja äskeiset unet saivat hänen ruumiinsa vapisemaan
suloisesta tunteesta.

— Niin suuri, niin mainehikas! — ajatteli Ewka. — Kummako siis, että
hän leimahtelee kuin tuli.




XIV.


Basia otti jo samana päivänä tataarilaisen "kuulusteltavaksi", mutta
noudattaen miehensä neuvoa ja muistaen tämän huomautuksen, että Azya
oli villi, hän päätti, ettei heti alussa ahdistelisi liian paljon.

Kuitenkin hän heti kohdattuaan Azyan sanoi muitta mutkitta:

— Herra Bogusz sanoo, että te olette mainio mies, mutta luulenpa,
etteivät mainioimmatkaan miehet vältä rakkautta.

Azya sulki silmänsä ja pani päänsä kallelleen.

— Teidän armonne on oikeassa! — sanoi hän.

— Nähkääs, sydämen laita on niin, että kun se leimahtaa, niin siinä
sitä ollaan!

Sen sanottuaan Basia alkoi heilutella vaaleakutrista päätään ja
vilkuttaa silmiään ilmaistakseen siten, että hän itsekin ymmärtää
erittäin hyvin tämänkaltaisia asioita ja uskoo puhetoverinsakin niitä
ymmärtävän. Azya taas kohotti päänsä ja tarkasteli hänen suloista
olemustaan. Koskaan ei Basia ollut näyttänyt hänestä niin ihanalta kuin
nyt, kun hänen silmänsä loistivat uteliaisuudesta ja innostuksesta ja
hänen punastuneet, lapselliset kasvonsa olivat nauravina suuntautuneet
häntä kohti.

Mitä enemmän hänestä huokui viattomuutta, sitä kiehtovammalta hän
tuntui Azyasta, sitä voimakkaampana nousi omistamisen halu hänen
sieluunsa, sitä kiinteämmin sai rakkaus hänet valtaansa ja huumasi
hänet kuin viini eikä hän enää halunnut mitään muuta kuin vain yhtä
ainoata asiaa: riistää hänet hänen mieheltään, temmata omakseen,
puristaa hänet iäksi rintaansa vastaan, painaa huulensa hänen huuliaan
vastaan, tuntea hänen kätensä kiedottuina kaulaansa — ja lempiä,
lempiä, vaikka unohtaisi kaiken, vaikka olisi tuhon oma, vaikka he
molemmat olisivat tuhon omat.

Kun hän ajatteli tätä, niin koko maailma pyöri hänen silmissään; yhä
uusia haluja ilmaantui hänen sielunsa syvyyksistä aivan kuin käärmeitä
matelee esiin vuoren rotkoista. Mutta hän oli mies, jolla oli hirveän
suuri itsensähillitsemiskyky, ja hän sanoi sydämessään: "Vielä ei
ole aika!" Ja hän hillitsi villin sydämensä niinkuin mies hillitsee
hurjistuneen hevosen köydessä.

Hän seisoi Basian edessä näennäisesti kylmänä, vaikka sisäinen tuli
poltti hänen huuliaan ja hehkui hänen silmissään ja hänen syvä
katseensa sanoi kaiken, mitä eivät lausuneet yhteenpuristetut huulet.

Mutta Basia, jonka sielu yksinkertaisesti oli niin puhdas kuin lähteen
vesi ja jonka ajatus sitäpaitsi askaroi aivan toisessa asiassa, ei
ollenkaan ymmärtänyt tuota katsetta. Hän ajatteli sillä hetkellä, mitä
vielä sanoisi tataarilaiselle, nosti viimein sormensa pystyyn ja sanoi:

— Monella on sydämeensä kätkettynä salainen lemmentunne eikä hän
uskalla puhua kenenkään kanssa siitä, mutta jos hän tunnustaisi sen
avoimesti, niin ehkäpä saisi tietää jotakin mieluista.

Azyan kasvot synkistyivät. Hetkeksi iski mieletön toivo kuin salama
hänen sydämeensä, mutta sitten hän pääsi tasapainoon ja kysyi:

— Mistä teidän armonne tahtoo puhua?

Basia vastasi:

— Joku toinen ahdistelisi teitä kiivaasti puheellaan, sillä naisethan
ovat yleensä malttamattomia ja ajattelemattomia; mutta minä en ole
sellainen. Autan mielelläni, kun tarvitaan, mutta en odota heti
paikalla luottamusta. Sanon teille vain: älkää vetäytykö piiloon,
vaan tulkaa luokseni vaikka joka päivä; olen puhunut siitä jo mieheni
kanssa. Vähitellen tulette tuttavallisemmaksi ja opitte tuntemaan hyvät
tarkoitukseni ja näette, ettei kevytmielinen uteliaisuus saata minua
kyselemään teiltä asioitanne, vaan myötätunto. Kyselen senkin vuoksi,
että jos minun on autettava, niin minun täytyy olla varma tunteistanne.
Muuten teidän on itsenne osoitettava ne ensimmäiseksi; kun uskotte
tunteenne minulle, niin kenties minäkin silloin sanon teille jotakin.

Tuchay-beyn poika ymmärsi nyt heti, että turha oli se toivo, joka
hetkistä aikaisemmin oli välähtänyt hänen mielessään, käsitti myös heti
paikalla, että kysymys oli Ewa Nowowiejskasta, ja kaikki se viha, mitä
hänen kostonhimoisessa mielessään oli kertyneenä koko perhettä kohtaan,
pyrki hänen huulilleen. Viha leimahti hänessä sitäkin suurempana
liekkinä, kun juuri tätä ennen aivan toisenlaiset tunteet olivat
kuohahdelleet hänessä. Mutta hän tuli järkiinsä. Hän ei ainoastaan
kyennyt hillitsemään itseään, vaan hän oli myös ovela, kuten kaikki
itämaalaiset.

Silmänräpäyksessä hän ymmärsi, että jos hän osoittaa vihamielisyyttään
Nowowiejskeja kohtaan, niin hän menettää Basian suosion ja
mahdollisuuden tavata häntä joka päivä; mutta toiselta puolen hän
tunsi, ettei voi, ainakaan nyt, mennä niin pitkälle, että valehtelisi
vastoin oman sydämensä ääntä tälle rakastamalleen olennolle, että
rakastaa toista.

Todellisen sisällisen taistelun ja tuskan vallassa hän lankesi
yht'äkkiä Basian eteen ja alkoi puhua suudellen hänen jalkojaan:

— Teidän armonne käsiin annan sieluni, teidän armonne käsiin annan
kohtaloni. En tahdo tehdä mitään muuta kuin mitä teidän armonne minulle
määrää, en tahdo tietää kenenkään toisen tahdosta! Tehkää minulle mitä
tahdotte! Minä kovaosainen elän tuskassa ja murheessa. Säälikää minua!
Minä menehdyn ja tuhoudun!

Basia piti näitä hänen sanojansa Ewaan kohdistuneen, kauan ja kärsien
salatun rakkauden ilmaisuna. Hänet valtasi sääli nuorukaista kohtaan ja
kaksi kyyneltä kimalteli hänen silmissään.

— Nouskaa, Azya! — sanoi hän polvistuneelle tataarilaiselle. — Olen
aina tuntenut myötätuntoa teitä kohtaan ja tahdon vilpittömästi auttaa
teitä. Te olette jaloa sukuperää, ja ansioittenne vuoksi teille
varmasti myönnetään kansalaisoikeudet, herra Nowowiejski taipuu, sillä
hän katselee teitä jo toisin silmin, ja Ewka...

Basia nosti hänet seisomaan, kohotti ylöspäin rusoittavat, nauravat
kasvonsa, nousi varpailleen ja kuiskasi Azyan korvaan:

— Ewka rakastaa teitä!

Mutta Azyan muoto synkistyi aivan kuin hän olisi raivostunut; unohtaen,
että hänen huudahduksensa voisi hämmästyttää, hän toisteli useita
kertoja käheällä äänellä:

— Allah! Allah! Allah!

Sitten hän syöksyi pois huoneesta.

Basia katsoi vähän aikaa hänen jälkeensä. Azyan huudahdus ei häntä
kovinkaan ihmetyttänyt, sillä usein käyttivät puolalaisetkin sotilaat
tuota sanaa, mutta nuoren lipekiläisen rajuus sai hänet sanomaan
itsekseen:

— Hän on kuin tuli ja leimaus! Ihan hurjasti rakastunut Ewaan!

Sitten hän kiiruhti kuin tuulispää ilmoittamaan asiaa mahdollisimman
pian miehelleen, Zagloballe ja Ewalle.

Hän tapasi Wolodyjowskin kansliasta tutkimassa Chreptiowin linnoituksen
varusväen luetteloa. Wolodyjowski istui kirjoittamassa, mutta Basia
juoksi hänen luokseen ja huudahti:

— Tiedätkö! Puhuin hänen kanssaan! Hän lankesi jalkoihini! On hurjasti
rakastunut Ewkaan!

Pieni ritari pani pois kynän ja alkoi katsella vaimoaan. Basia oli
niin innostunut ja kaunis, että Wolodyjowskin silmät alkoivat loistaa
ja nauraa Basialle, sitten ojentuivat kädet häntä kohti, mutta Basia
hieman vastustellen sanoi vielä kerran:

— Azya on hurjasti rakastunut Ewkaan!

— Niinkuin minä sinuun! — vastasi pieni ritari syleillen häntä
voimakkaasti.

Samana päivänä saivat myös Zagloba ja Ewka Nowowiejska tietää
seikkaperäisesti, mitä Basia oli puhunut Azyan kanssa. Neidon sydän
joutui nyt kokonaan suloisen tunteen valtaan ja jyskytti kuin vasara,
kun hän ajatteli ensimmäistä kohtaamista, ja vieläkin enemmän, kun hän
ajatteli, mitä tapahtuu joskus heidän jäätyään kahden kesken.

Hän näki jo Azyan tummat kasvot polvillaan ja tunsi hänen suutelonsa
käsillään, tunsi myös sen raukeuden, jonka vallassa neidon pää
painautuu lemmityn olkaa vasten ja huulet kuiskaavat:

— Minäkin rakastan!

Liikutuksen ja levottomuuden valtaamana hän suuteli itse Basian käsiä
ja vilkuili joka hetki oveen, näkisikö siitä tulevan Tuchay-beyn pojan
synkän, mutta kauniin hahmon.

Mutta Azya ei ilmestynyt näkyviin, sillä hänen luokseen oli tullut
Halim, hänen isänsä vanha palvelija, nyt itse huomattava murza ja
dobruczilainen.

Halim oli tullut nyt aivan julkisesti, koska Chreptiowissa jo
tiedettiin, että hän toimi välittäjänä Azyan ja niiden lipekiläisten
ja tšeremissiläisten ratsumestarien välillä, jotka olivat siirtyneet
sulttaanin palvelukseen.

Molemmat sulkeutuivat heti Azyan asuntoon, jossa Halim, kumarrettuaan
Tuchay-beyn pojalle niin monta kertaa kuin asianmukaista oli, pani
kädet ristiin rinnalleen ja pää alas painettuna odotti, mitä häneltä
kysytään.

— Onko sinulla mitään kirjeitä? — kysyi Azya.

— Ei mitään, effendi. Minua on käsketty esittämään kaikki sanoin.

— Puhu siis!

— Sota syttyy varmasti. Keväämmällä on meidän kaikkien mentävä
Adrianopoliin. Bulgarialaisia on jo käsketty viemään sinne heiniä ja
ohria.

— Minne kaani menee?

— Hän menee Villien Kenttien kautta suoraan Ukrainaan Doroszin luo.

— Mitä olet kuullut kasakoista?

— Iloitsevat sodasta ja odottavat kärsimättömästi kevättä, vaikka talvi
on vasta alkamassa.

— Vallitseeko suuri puute?

— Paljon hevosia on kuollut. Bialogrodissa jotkut jo myyvät itse
itsensä orjiksi, jotta voisivat vain pysyä hengissä kevääseen. Paljon
hevosia on kuollut, effendi, sillä syksyllä oli niukasti ruohoa
aroilla... Aurinko poltti.

— Entä ovatko kuulleet Tuchay-beyn pojasta?

— Sen verran olen kertonut, kuin olet sallinut. Tieto levisi
lipekiläisiltä ja tšeremisseiltä, mutta ei kukaan oikein tiedä, mikä
on totuus. Puhutaan semmoistakin, että Puola tahtoo antaa vapauden ja
maata ja kutsua palvelemaan Tuchay-beyn pojan johdolla. Tämä tieto on
saanut kaikki köyhimmät paimentolaiskylät kuohuksiin. He tahtovat sitä,
effendi, tahtovat, mutta toiset taas selittävät heille, että tuo kaikki
on valhetta, että Puolassa he saavat sotajoukon niskaansa ja ettei
Tuchay-beyn poikaa ollenkaan ole olemassakaan. Luonamme kävi Krimissä
olleita kauppiaita ja ne sanoivat, että siellä niinikään toiset
sanovat: "Tuchay-beyn poika on olemassa" ja ovat kiihdyksissä, mutta
toiset sanovat: "Ei ole" ja tyynnyttelevät noita toisia. Mutta jos
leviäisi tieto, että teidän armonne kutsuu saamaan vapautta ja maata ja
palvelemaan, niin muurahaispesä alkaisi kihistä... Kunpa minulla vain
olisi lupa puhua...

Azyan kasvot kirkastuivat tyytyväisyydestä, ja hän alkoi astella pitkin
askelin huoneessa. Sitten hän sanoi:

— Ole tervetullut, Halim, kattoni alle! Istuudu ja syö!

— Olen koirasi ja palvelijasi, effendi, — sanoi vanha tataarilainen.

Tuchay-beyn poika löi yhteen käsiään ja silloin tuli sisään päivystävä
lipekiläinen ja toi sitten käskyn mukaan hetken kuluttua ruokaa:
viinaa, savustettua lihaa, leipää, jonkin verran makeisia sekä
kuivattuja melonin siemeniä, jotka samoinkuin auringonruusunkin
siemenet ovat kaikkien tataarilaisten suurta herkkua.

— Sinä olet ystäväni etkä palvelijani, — sanoi Azya päivystäjän
poistuttua, — ole tervehditty, sillä tuot hyviä uutisia. Istu ja syö!

Halim alkoi syödä eikä koko syönnin aikana lausunut sanaakaan. Hän
suoritti asian nopeasti ja alkoi silmäillä Azyaa odottaen, että tämä
alkaisi puhua.

— Täällä tiedetään jo, kuka minä olen, — sanoi viimein Tuchay-beyn
poika.

— Ja mitä sitten, effendi?

— Ei mitään. Kunnioittavat minua vieläkin enemmän. Kun asiaksi olisi
tullut, niin minun olisi pitänyt muutenkin se ilmaista. Lykkäsin sitä
vain sentähden, että odotin viestejä tataarilaisjoukoista ja tahdoin,
että hetmani olisi saanut ensimmäisenä sen tietää, mutta tänne tuli
Nowowiejski ja tunsi minut.

— Nuoriko? — kysyi Halim pelästyneenä.

— Ei, vaan vanha. Allah on lähettänyt heidät kaikki tänne minulle,
sillä tyttökin on mukana. Paha henki heidät periköön! Kunhan vain tulen
hetmaniksi, niin leikinpä heidän kanssaan. Tyttöä koetetaan täällä
naittaa minulle. Hyvä on! Haaremissa tarvitaan orjattariakin!

— Ukkoko tahtoo naittaa?

— Ei!... Hän!... Hän luulee, että minä en rakasta häntä itseään, vaan
sitä toista!...

— Effendi, — sanoi Halim kumartaen, — minä olen sinun talosi orja, eikä
minulla ole oikeutta puhua sinun läsnäollessasi; mutta minä tunsin
sinut lipekiläisten joukosta, minä sanoin Braclawin luona sinulle,
kuka olet, ja siitä asti olen palvellut sinua uskollisesti; minä olen
sanonut muille, että heidän on pidettävä sinua herranaan, mutta vaikka
he rakastavat sinua, niin ei kukaan rakasta niinkuin minä; saanko puhua?

— Puhu.

— Varo pientä ritaria. Hän on peloittava, Krimissä ja Dobruczissa
tunnetaan hänen maineensa.

— Entä oletko sinä, Halim, kuullut Chmielnickistä?

— Olen kuullut ja olen palvellut Tuchay-beyllä, joka soti yhdessä
Chmielnickin kanssa puolalaisia vastaan, hävitti linnoituksia, ryösti
omaisuutta...

— Ja tiedätkö, että Chmielnicki otti Czapliriskilta hänen vaimonsa
itselleen ja sai tästä avioliitostaan lapsia? Mitäs? Oli sota
eivätkä kaikki hetmanien ja kuninkaan valtakunnan sotajoukot saaneet
riistetyksi rouva Czaplinskaa pois häneltä. Hän löi taistelussa sekä
hetmanit että kuninkaan että koko valtion, sillä isäni auttoi häntä
ja sitäpaitsi hän oli kasakkain hetmani. Mutta mikä minusta tulee?
Tataarilaisten hetmani! Minulle on annettava runsaasti maata ja jokin
kaupunki pääkaupungiksi, ja sen kaupungin ympärillä on viljavalla
maalla kyliä ja kylissä kelpo tataarilaistasapeleineen, paljon
jousia ja paljon sapeleita! Ja kun minä silloin ryöstän hänet, vien
hänet kaupunkiini ja otan kaunokaisen vaimokseni ja teen hetmanin
puolisoksi, niin kenen puolella on voima? Minun! Kuka puoltaa häntä?
Pieni ritari!... Jos on hengissä!... Vaikka olisikin elossa ja ulvoisi
kuin susi ja kääntyisi valituksin ja nöyrin rukouksin itse kuninkaan
puoleen, niin luuletko heidän ryhtyvän sotaan minua vastaan yhden
hienohelman takia? He ovat kerran jo käyneet sellaista sotaa, ja puolet
Puolasta joutui liekkien saaliiksi. Kuka voi minua pidättää? Hetmaniko?
Silloin teen liiton kasakkain kanssa, rupean veljeilemään Doroszin
kera ja annan maan sulttaanille. Minä olen toinen Chmielnicki, minä
olen enemmän kuin Chmielnicki, minä olen leijona! Antakoot minun ottaa
hänet, niin minä palvelen heitä, lyön kasakat, lyön kaanin ja lyön
sulttaanin, mutta jos ei, niin poljen koko puolalaisten maan hevosten
kavioitten alle, panetan hetmanit kahleisiin, hajoitan sotajoukot,
poltan kaupungit poroksi, hävitän ihmiset, minä, Tuchay-beyn poika,
minä, leijona!...

Punainen kajastus loisti Azyan silmistä hänen näin puhuessaan,
valkoiset kulmahampaat välkähtelivät kuin aikoinaan Tuchay-beyllä, hän
kohotti kätensä ja heilutteli uhkaavasti sitä pohjoista kohti. Hän
näytti niin suurelta ja peloittavalta ja kauniilta, että Halim alkoi
nopeasti kumarrella hänelle ja toisti hiljaisella äänellä:

— Allah kerim! Allah kerim!

Pitkän aikaa kesti sitten äänettömyyttä. Tuchay-beyn poika alkoi
vähitellen rauhoittua ja sanoi viimein:

— Bogusz on tullut tänne. Hänelle ilmaisin mahtini ja sen neuvoni, että
Ukrainassa asuisi kasakkaväestön rinnalla tataarilaisväestö ja että
kasakkahetmanin rinnalla olisi tataarilaishetmani...

— Hän kai yhtyi siihen?

— Hän oli aivan hämmästynyt ja suorastaan kumarsi minulle ja riensi
seuraavana päivänä hetmanin luo viemään onnellista uutista.

— Effendi! — sanoi Halim arasti. — Entäpä jos Suuri Leijona ei suostu?

— Sobieski?

— Niin.

Punainen kajastus alkoi taas välkähdellä Azyan silmissä, mutta sitä
kesti vain silmänräpäyksen.

Hänen kasvonsa tyyntyivät heti, hän istuutui penkille ja vaipui pää
kyynärpäitten nojassa syviin mietteisiin.

— Olen aprikoinut, — sanoi hän viimein, — mitä suurhetmani mahtaa
vastata, kun saa kuulla Boguszilta onnellisen uutisen. Hetmani on
viisas ja suostuu. Hän tietää, että keväällä syttyy sulttaanin kanssa
sota, jota varten Puolassa ei ole rahoja eikä miehiä, ja koska
Doroszenko ja kasakat ovat sulttaanin puolella, niin koko Puola saattaa
lopullisesti tuhoutua, varsinkin kun ei kuningas eivätkä säädyt usko
sodan tuloon eivätkä kiiruhda varustautumaan. Minä pidän täällä kaikkea
tarkoin silmällä, tiedän kaikki ja Bogusz kertoo muille peittelemättä,
mitä hetmanin hovissa puhutaan. Herra Sobieski on suuri mies, hän
suostuu, sillä hän tietää, että kun tataarilaiset tulevat tänne saaden
vapautta ja maata, niin voi Krimissä ja dobruckilaisilla aroilla alkaa
sisäinen sota, tataarilaisten valta heikkenee ja itsensä sulttaanin
on ensimmäisenä ajateltava keinoja tämän rytäkän asettamiseksi...
Sillävälin voi hetmani varustautua paremmin; sillävälin kasakkain ja
Doroszin uskollisuus sulttaania kohtaan alkaa horjua. Se on ainoa
pelastus Puolalle, joka on niin heikko, ettei muutaman tuhannen
lipekiläisen paluukaan sille enää paljon merkitse. Hetmani tietää sen,
hetmani on viisas, hetmani suostuu...

— Nöyrryn sinun älysi edessä, effendi, — vastasi Halim.. — Mutta miten
käy, jos Allah pimentää Suuren Leijonan järjen tai saatana sokaisee
hänet ylpeydellä, niin että hän hylkää sinun tuumasi?

Azya painoi hurjistuneet kasvonsa Halimin korvan luo ja alkoi kuiskia:

— Jää sinä nyt tänne, kunnes tulee vastaus hetmanilta; minä taas
en lähde ennen sitä Raszkowiin. Jos hän hylkää suunnitelmani, niin
lähetän sinut Kryczyriskin ja muitten luo. Sinä annat heille käskyn,
että siirtyvät joen senpuoleista rantaa pitkin Chreptiowin luo ja ovat
valmiina, minä taas lipekiläisineni ensimmäisenä sopivana yönä hyökkään
päällystön kimppuun ja teen heille — kas näin!

Azya veti sormellaan pitkin kaulaansa ja lisäsi hetken kuluttua:

— Palasiksi! Palasiksi! Palasiksi!

Halim painoi päänsä hartioitten väliin ja hänen petomaisia kasvojaan
kirkasti pahaa ennustava hymy.

— Allah! Ja Pikku Haukalle... näinkö?

— Niin! Hänelle ensimmäiseksi!

— Ja sitten sulttaanin maihin?

— Niin!... _Hänen_ kanssaan!...



