



RAUHATON RANNIKKO

Salapoliisiromaani


Kirj.

VILHO HELANEN





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1947.






Ensimmäinen luku.

"KERRANKIN RAUHALLINEN ILTA..."


— Hyvää yötä, isi!

— Hyvää yötä, Pikku Jättiläinen!

Yöpukuinen poikanen puristautui vielä kerran lujasti Kaario Raudan
rintaa vasten. Sitten hän ojensi käsivartensa äitiä kohden, joka oli
pysähtynyt miehensä työhuoneen ovelle.

Inkeri-rouva katsoi hymyillen noita kahta suuressa nojatuolissa
istuvaa: molemmilla oli vaalea tukka ja harmaat silmät, mutta toinen
oli hyvin kookas ja leveäharteinen, toinen pieni ja pyöreä. Mutta
varttuessaan Martista kasvaisi kyllä yhtä iso ja voimakas kuin isä oli,
olihan hän nytkin paljon vankempi kuin nelivuotiaat yleensä. Ja miten
painava hän jo oli! Sen pieni, tyttömäisen hento äiti sai taas tuta
nostaessaan hänet syliinsä.

Kun Inkeri palasi yläkerran makuuhuoneista miehensä luo, tämä oli
syventynyt lukemaan iltalehtiä.

— Ehdit kai juoda kahvia ennen lähtöäsi? Tytöillä on se kohta valmiina.
Käskin kattaa ruokasaliin. Mutta... Mitä kummaa sinä tuijotat?

Rauta oli työntänyt lehdet luotaan ja katsoi hymyillen kynnyksellä
seisovaa sinipukuista olentoa.

— En minä tuijota, Pienokainen. Muistelen vain, miten arvioin sinua
nähtyäni sinut ensimmäisen kerran. 'Hyvin sievä, hyvin solakka, hyvin
vaalea.' Myöhemmin minulla oli syytä lisätä: 'hyvin uljas'.

Siniset silmät kohtasivat sädehtivinä harmaiden katseen.

— Entä nyt?

— Sinä olet näiden vuosien mittaan vain kaunistunut.

Inkeri nauroi. Se oli onnellista, helmeilevää naurua, jota Rauta
rakasti.

— Mutta, Kaarlo! Tuohan kuulostaa melkein peloittavalta. Se on
kuin pehmentävä esipuhe johonkin järkyttävään, mikä sinulla on
ilmoitettavana.

— Minulla onkin jotain ilmoitettavana, mies sanoi. — Olet niin
suloinen', että olen päättänyt tuottaa sinulle yllätyksen. Olen koko
illan kotona.

— Eihän! Sehän on ennenkuulumatonta!

— Aivan totta. Olen kieltäytynyt kaikista kokouksista ja neuvotteluista
tänä iltana. Sorttipa kuka tahansa, niin päätökseni pysyy. Meillä
kahdella on nyt kerrankin rauhallinen ilta, ihan vain meitä itseämme
varten.

Kuin haasteeksi hänelle puhelin työpöydällä pärähti samassa soimaan.
Inkeri riensi vastaamaan.

— Älä vaivaudu... mies yritti estellä.

— Täytyy toki.

Inkerin ääneen tuli ilkamoiva sävy hänen jatkaessaan:

— Sittenpä nähdään, pysyykö herrani ja mieheni sanassaan. — — — Halloo.
— — — Kyllä, pyydän häntä heti puhelimeen.

Raudan ääni oli melko epäystävällinen hänen sanoessaan:

— Tuomari Rauta puhelimessa. Kuka puhuu? — — — Kuka? — — —
Poliisitarkastaja Järvi Vaasasta? Minä en todellakaan... Oh, sinä,
Erkka! Hyvänen aika, siitähän on kokonainen iäisyys, kai toista
vuosikymmentä, kun viimeksi kuulin äänesi. Kummako sitten...? — — —
Niinpä niin, hyvä veli, paljonhan välillä on tapahtunut, ja nyt eletään
vaikeita aikoja. Mutta ei huolita puhua niistä näin puhelimessa. — —
— Mitä? Tänä iltanako? Onko se todella niin tärkeää ja kiireellistä?
— — — Sitten en tiedä muuta neuvoa kuin että tulet tänne. Luullakseni
vaimoni voi tarjota sinullekin kupin kahvia.— — — Niin, kahvia. — — —
No, hyvä. Näkemiin!

Rauta kääntyi vaimoonsa syyllisen näköisenä.

— Valitan. Mutta en todellakaan voinut olla kutsumatta häntä.

Inkeri naurahti. Hän kurottautui suutelemaan miestään.

— Etpä tietenkään, kultaseni. Tuolle herralle, kuka hän sitten liekin,
täytyy olla tähdellistä tavata sinut, koska hän taipui tulemaan. Sinun
kutsusi ei ollut kovin ihastunut. Olit niin vastahakoinen, että se
hipoi melkein epäkohteliaisuutta.

— Olisin niin mielelläni kerrankin ollut kahden sinun kanssasi. Mutta
en voinut kieltäytyä ottamasta Erkki Järveä vastaan. Hän on vanha
opiskelutoverini. En olisi muistanut koko miestä, ellei hän olisi
muistuttanut ajoista, jolloin yhdessä painiskelimme lainopin kanssa
yliopistossa. Hän sanoi varta vasten matkustaneensa tapaamaan minua ja
että hänen on pakko palata huomisaamuna.

— Riittää, riittää. Kyllä minä vähemmälläkin antaudun ja lupaan tarjota
terille molemmille hyvät kahvit.

Inkerillä oli taito karkoittaa pilvet miehensä otsalta. Nytkin hän sai
hänet unohtamaan mielipahansa siitä, että mies, jonka koko olemassaolon
hän oli unohtanut, tuli häiritsemään heidän kotoista rauhaansa.

Yksin jäätyään Rauta sytytti savukkeen. Poliisitarkastaja... Vai
oli Järvestä tullut sellainen korkea viskaali. Tietysti Rauta oli
aikoinaan lukenut uutisen tuosta nimityksestä. Mutta Vaasa on kaukana
Helsingistä, eikä heillä ollut toistensa kanssa ollut mitään tekemistä.
Tärkeää ja kiireellistä asiaa, Erkka oli sanonut. No, toivottavasti
ei sentään mitään todella vakavaa. Ihmiset yleensä liioittelevat
helposti...

Puolisen tuntia myöhemmin he istuivat kolmisin kahvipöydän ääressä.
Verkkaiseen tapaansa vieras oli kiitellyt kaunista, hienolla mauilla
järjestettyä kotia ja pöydän runsaita antimia sekä ihmetellyt, että
sellaisia harvinaisuuksia vielä löytyi kuin korvikkeetonta kahvia ja
oikeata konjakkia.

— Meidän maassamme on sentään vielä yhtä ja toista hyvää, Rauta
hymähti. — Meikäläisen käsiin sitä saattaa valua kiitollisilta
asiakkailta.

— Niin, olen kuullut toimistosi menestyvän mainiosti, Järvi virkahti.

— Ei moittimista, veli hyvä. Sen jälkeen kun otin lusikan koreaan
käteen ja alistuin tavalliseen asianajoon vaatimatta sen enempää.

— No, tavalliseksi asianajajaksi sinua ei toki voi sanoa. Sinähän
kuulut olevan asiakkaillesi valinnassa tarkempi kuin hienoin muotiliike.

Talon rouva puuttui puheeseen:

— Teitä taas, tuomari Järvi, ei mitenkään voisi luulla poliisimieheksi.

— Miksikä ei? Hyvä rouva, tehän ihan säikäytätte minut.

— Ei. Te olette iso, rauhallinen ja turvallinen. Ihan kuin rusthollari
parasta lajia.

— Vaimoni tuntee oikeastaan vain yhden poliisipäällikön, Rauta sanoi
naurahtaen. — Pääkaupunkimme rikospoliisin päällikön, tuomari Korpelan.
Korpela on, kuten tiedät, pieni, kapeaharteinen, hermostunut...

— Ja musta!

— Kuten vaimoni äänestäkin kuulet. Korpela ei ole hänen suosikkejaan.
Joten sinun, hyvä veli, ei kannata olla, pahoillasi siitä, ettet sinä
hänen mielestään sovi Korpelan edustamaan korkeiden poliisiupseerien
kastiin.

Järvi purskahti kovaääniseen nauruun.

— Luulenpa melkein, vanha veikko, että sinä kuvittelet minun
pahastuneen rouvasi arvostelusta. Suuri erehdys! Oma vaimoni sanoo
ottaneensa minut vain sen takia, että minä hänen mielestään muistutan
hyvänahkaista bernhardilaiskoiraa.

He puhkivat kuin vanhat ystävykset. Järvi oli kotiutunut nopeasti eikä
pyrkinytkään salaamaan, miten ihastuttava talon rouva hänen mielestään
oli.

— Me pidimme tätä Kaarloa ihan menneenä miehenä, kun hän opintonsa
päätettyään painui ulkomaille kuluttamaan sedältään perimiään rahoja.
Kuulimme tietenkin huhuja siitä, että sinä annoit siellä palttua
juridiikalle ja vietit aikasi teattereissa ja nyrkkeilysaleissa.
Olimme ihan varmat, että jos joskus palaisit, toisit mukanasi jonkun
ranskalaisen tai unkarilaisen operettiprimadonnan. Mutta oli sinulla
sentään järkeä olla menemättä sellaisten kanssa naimisiin. Ja kyllä
sinun kannattikin odottaa kotimaahan asti.

— Kuunnellessani sinua, hyvä veli, Rauta hymähti, osaan antaa entistä
enemmän arvoa vaimolleni. Kun me tutustuimme, hän puhui paljon
kauniimmin ulkomailla viettämistäni vuosista kuin sinä nyt. Hän sanoi
minun uhranneen siellä kahdelle poikavuosieni suurelle unelmalle:
näyttelijän- ja nyrkkeilijänuralle.

Järvi vilkaisi kelloonsa.

— Onpa aika rientänyt! Sellaista se on, kun ihminen viihtyy oikein
hyvin. Mutta luulenpa... Jos arvoisa rouva sallii...

Hän aikoi nousta.

— Ajattelet ehkä meidän nyt poistuvan minun huoneeseeni puhuaksemme
kahden kesken siitä tärkeästä, joka pakotti sinua etsimään tien minun
luokseni, Rauta virkahti. — Mutta mukavampi meidän on jutella tässä.
Vaimoni kuuntelee sinua varmasti yhtä mielellään kuin minä. Hän oli
toimistoni ensimmäinen apulainen ja hyvä olikin. Myöhemminkin, milloin
minulla on ollut kiperät paikat, olen monesti turvautunut hänen hyvään
vaistoonsa.

Järvi katsoi emäntäänsä entistäkin suuremmalla kunnioituksella.

— Hyvä rouva, sallikaa minun kysyä, onko olemassa sellaista ansiota tai
hyvettä, jota teillä ei olisi.

Inkeri heristi hänelle leikkisän moittivasti sormea.

— Mutta, tuomari Järvi! Minä kuvittelin teitä juroksi pohjalaiseksi,
ja nyt te latelette minulle kohteliaisuuden toisensa jälkeen
kuin hienostunein ranskalainen keikari. Totta puhuen minä uskon
huomattavimman ansioni nyt olevan sen, että voin vielä tarjota teille
kahvia.

Järvi ojensi hänelle kuppinsa täytettäväksi. Sekoittaessaan sokeria hän
aloitti vakavasti:

— Tämä on ollut niin lumoava ilta, että on synti rikkoa ihastuttavaa
tunnelmaa. Mutta ei auta. Asiani on valitettavan kiireellinen. Olin
aikonut päivällä tulla toimistoosi, Rauta. Mutta minulla oli junan
tulosta pitkälle iltapäivään asioita sisäasiainministeriössä, ja ne
oli saatava selviksi. Juttu, joka pakottaa minut turvautumaan sinun
apuusi, on kirotun vakava. Muistatko Matti Vaaran? Hän oli minun
osakuntatoverini ja oli ainakin siviilin tutkinnossa samalla kertaa
kuin sinäkin.

Rauta koetti muistella.

— Odotahan. Matti Vaara? Eikö hän ollut sellainen lyhyt, vanttera,
mustatukkainen poika? Ei mikään erikoinen kynttilä, ellen erehdy.

Järvi nyökkäsi.

— Aivan oikein. Hän reputti sitten kahdesti rikoksessa ja jäi jälkeen
minustakin, sinusta puhumattakaan. Hän luki oikeustutkintoaan vielä
vuoden sen jälkeen, kun sinä olit loistavasti suorittanut molempien
oikeuksien kandidaatin. Mutta kelpo mies hän silti on, ja erinomainen
nimismies hänestä kotipitäjäänsä tuli.

— Muistan pitäneeni hänestä opiskeluaikana, Rauta sanoi. — Hänellä oli
sydän oikealla paikalla. Vai tuli hänestä nimismies... Varmasti hän on
tunnollinen virkamies.

Järvi nyökkäsi jälleen vakavasti.

— Hän on todella hyvä mies. Pian viran saatuaan hän meni naimisiin
entisen osakuntatoverinsa kanssa. Vaimo kuitenkin kuoli pari vuotta
myöhemmin jättäen hänelle väin pienen tytön. Kaksi vuotta sitten hän
otti itselleen uuden vaimon, kai lähinnä saadakseen pikku tyttärelleen
uuden äidin. Hänen toinen rouvansa oli aivan toisenlainen kuin
ensimmäinen, voisipa sanoa, että hän oli suuren maailman nainen.
Sanotaan, että he kuitenkin kaikitenkin tulivat hyvin toimeen
keskenään, ja rouva oli varsin suosittu pitäjän herrasväen keskuudessa.
Kaikki sujui hyvin viime elokuuhun asti, niin, luulenpa, että tuosta
muutoksesta on nyt päivälleen kaksi kuukautta.

Kun hän keskeytti; Rauta kysyi:

— Mitä silloin tapahtui?

— Sitä ei tarkalleen tiedetä. Hänellä ali tuona iltana vieraita.
Rapukestit, eilen erehdy. Kesken kaiken rouva katosi — jäljettömiin.

— Jäljettömiin?

— Niin. Väitetään, ettei kukaan häntä ole nähnyt sen koommin, kun
hän poistui seurasta pistäytyäkseen keittiössä. Katoaminen herätti
paikkakunnalla ennen pitkää tavatonta huomiota. Juoruille antoi
tavatonta vauhtia se, ettei Vaara ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin
löytääkseen rouvansa. Alettiin väittää, ettei rouva enää ollutkaan
elävien kirjoissa ja että nimismies tiesi sen.

— Tuohan on järjetöntä!

— Niin minäkin sanoin, kun ensimmäinen ilmiantokirje noine
vihjauksilleen saapui lääninhallitukseen, Järvi yhtyi. — En ole
kuitenkaan vielä kertonut kaikkea. Viikko sitten Elisabeth Vaara
löydettiin kotinsa ohitse virtaamasta: joesta, kosken alapuolelta. 'Hän
on ilmeisesti hukuttautunut', tuomari Vaara oli sanoa urahtanut sille,
joka oli tullut ilmoittamaan löydöstä. Se olisikin yksinkertaisin
selitys. Mutta ruumiilla oli ammottava haava takaraivossa, ja
lääkärinlausunnon mukaan se ei ole kosken kivien iskemä. Synkkä
tosiasia on, että rouva Vaara on murhattu ja ruumis sitten heitetty
jokeen kosken yläpuolella.

Hetken vallitsi huoneessa raskas äänettömyys. Kun Rauta ei kysynyt
mitään, Järvi jatkoi:

— Ei ole mitään tietoa siitä, kuka murhaaja on. Mutta menettelyllään
— ensin katoamisen ja nyt ruumiin löytämisen jälkeen — Matti Vaara
on saanut koko pitäjän vastaansa. Murhan motiivistakin ollaan muka
täysin selvillä. Viitataan siihen, että Vaaralla on aina ollut velkoja
ja että Elisabeth-rouva oli rikas. Kävin Matin luona muutamia päiviä
sitten. Hän on aivan lyöty mies ja täysin apaattinen. Oli suorastaan
kammottavaa kuulla hänen sanovan: 'Jos joku on tosiaan murhannut
Elisan, niin kaipa teon tekijällä oli siihen aihetta. Sanon sinulle,
Erkka, ettei hän ollut mikään enkeli, kaukana siitä, niin suuri synti
kuin liekin puhua pahaa vainajasta.' Sitten hän virkkoi: 'Jos sinä
tullut olet vangitsemaan minut murhaajana, niin sille en voi mitään.
Kaipa veljeni ottaa hoitaakseen pikku Liisan.' Mitään muuta en saanut
hänestä irti. Nyt Vaara on pidätetty virantoimituksesta, ja ylihuomenna
aloitetaan murhatutkimukset.

Kun hän oli lopettanut, Rauta virkahti:

— Olipa se kammottava kertomus. Otetaanpa vielä kulaus huuhtoaksemme
sen alas.

Järvi seurasi kehoitusta, mutta hänen äänensä oli synkkä hänen
sanoessaan:

— Kunpa muuta ei tarvittaisi siitä irti pääsemiseksi!

Inkeri oli äänettömänä seurannut keskustelua, mutta hänen sinisissä
silmissään oli tarkkaavainen ja punnitseva katse. Nyt hän kysäisi:

— Millainen ihminen Elisabeth-rouva oli?

Poliisitarkastaja pudisti päätään.

— En tiedä. Vaaran kotoa ei ole Vaasaan monta peninkulmaa. Mutta
kummallista kyllä, en milloinkaan tavannut toista rouva Vaaraa.
Ylipäänsä en tiedä koko jutusta enempää kuin tässä tulin kertoneeksi.

Miehet polttelivat hetken ääneti. Sitten Rauta kysäisi:

— Ja nyt...?

Järvi vilkaisi häneen nopeasti sivusta. Sitten hän näytti syventyvän
tutkimaan vastapäisellä seinällä riippuvaa Pekka Halosen hienoa
talvimaisemaa. Katse siihen kohdistuneena hän alkoi puhua hitaasti ja
kuin jokaista sanaansa erikseen punniten.

— Tarkoitat kai, että miksi olen tullut kertomaan sinulle tämän synkän
tarinan. Siksi, hyvä veli, että tämä on kirotun vaikea juttu. Sen tekee
meille kaksin verroin kiusalliseksi se, että Vaara on nimismies. Me
hänen toverinsa olemme vakuuttuneita hänen syyttömyydestään. Mutta
tässä vaiheessa se ei auta mitään. Koko paikkakunta on kuin myrkytetty.
Jotakin täytyy tehdä ja tehdä pian. Mutta minulla on tuntu, etteivät
tavalliset rikosetsivät saa totuutta selville ja ilmaa puhdistetuksi.
Puhuin sinusta ja erinäisistä menestyksistäsi maaherralle, ja nyt
olen täällä pyytääkseni sinua omistautumaan tämän jutun tutkimiseen.
Noin epävirallisesti. Tiedän, ettei sinun ole helppo irroittautua
täältä Helsingistä ja töistäsi. Mutta on Vaara sinunkin vanha
opiskelutoverisi, ja siksi ajattelin...

Rauta rypisti kulmiaan. Ehdotus oli hänelle kaikkea muuta kuin
mieluinen.

— Eikö voitaisi ajatella, että olet liikarasittunut ja tarvitset
hiukan rauhaa ja meri-ilmaa? Järvi jatkoi. — Nyt on tosin jo lokakuu
eikä Pohjanlahden ranta erityisesti houkuttele. Mutta luulisin, ettei
paikkakunnalle tulosi herättäisi mitään turhaa kohua. Siellä on eräs
hyvä huvila aivan lähellä kirkonkylää. Sen omistaa muuan leskirouva.
Siinä voisit mukavasti asua. Totta puhuen, minä vuokrasinkin tuon
huvilan jo sinulle kuukaudeksi.

Rauta naurahti kuivasti.

— Olitpa sinä varma minun avustani.

Pienet, vihreät silmät Järven pulleissa kasvoissa kohtasivat
rauhallisesti Raudan närkästyneen katseen.

— En ollut lainkaan varma avustasi, veli hyvä. Siksi minä tuon huvilan
etukäteen vuokrasinkin. Pahimmassakaan tapauksessa en siinä paljoa
menetä, pienen etumaksun vain. Mutta minä olisin sinulle todella
äärettömän kiitollinen, jos...

— Joka tapauksessa olet osannut tehdä jutun kiintoisaksi, Rauta
myönsi happamesti. — Elisabeth-rouvan katoamisen esitit tosiaan
houkuttelevan salaperäiseksi. Lisäksi puheesi siitä, että koko
paikkakunta on myrkytetty, oli hyvä veto puoleltasi. Kaikella sillä
sait mielenkiintoni jännitetyksi. Minun tekisi melkein mieleni hyväksyä
tarjouksesi, ellei...

Tällä kohdalla Inkeri puuttui jälleen puheeseen:

— Mutta Kaarlo, sinähän _olet_ liikarasittunut. Sitä paitsi Helsingin
ilmapiiri on nyt niin täyteen ahdettu sairasta jännitystä, että minäkin
suorastaan ikävöin päästä hengittämään Pohjanlahden meri-ilmaa.

Rauta kääntyi hämmästyneenä vaimoonsa.

— Mitä? Et kai sinä kuvittele, että minä ottaisin sinutkin mukaani
Järven hulluuksissaan vuokraamaan huvilaan?

Inkeri nauroi iloisesti.

— Kyllä, kultaseni. Ensinnäkin sinun on mahdotonta jättää vanhaa
toveriasi, tuomari Vaaraa, pulaan. Toisekseen sinä tulit tuomari
Järvelle kiittäneeksi minua hyväksi apulaiseksi ja minun hyvän
vaistoni auttaneen sinua eräiden asioiden selvittelyssä. Minä lähden
kanssasi jo senkin vuoksi, että vaimon mukanaolo miehen tullessa
lepuuttamaan hermojaan on aivan luonnollista. Mari saa myös laittautua
matkaan, jotta ruokapuoli olisi turvattu. Martti-pojan voimme siksi
aikaa lähettää vanhempieni luo; he ottavat hänet ihastuksella
vastaan. Pikku Jättiläiselle voi olla hyväksi olla vähän aikaa Marin
hemmottelua vailla. Kaikki on siis kunnossa. Voimme matkustaa vaikka jo
huomisiltana.

Järvi huoahti helpotuksesta.

— Te olette todella suurenmoisin nainen, minkä olen kohdannut! Ette voi
kuvitella, miten raskaan taakan vyörytätte sydämeltäni. Olen teille
syvästi kiitollinen.

Rauta hymähti.

— Siinä näet, hyvä veli, kuka meillä määrää. Miten oikeassa se
yliopistomme teologian professori olikaan, joka sanoi tässä maassa
olevan vain kaksi vaimonsa ylivallasta vapaata miestä: hän itse ja
muuan lahtari Tampereella!

Vakavasti hän jatkoi:

— Sinä sanoit, että murhatutkimukset aloitetaan ylihuomenna. Saattaa
olla, että paikkakunnan mielialojen rauhoittamiseksi miestenne
tulo sinne on hyväksi. Mutta minä suostun penkomaan juttua vain
sillä edellytyksellä, etteivät he ryhdy mihinkään ratkaiseviin
toimenpiteisiin ilman minun suostumustani.

— Se on helposti järjestetty, Järvi sanoi. — Miehet ovat minun
alaisiani. Sitä paitsi voit ottaa yhteyden minuun puhelimitse
milloin tahansa. Eikä matka autolla Vaasaan ole pitkä, joten
kaupunkihuvituksetkin ovat ulottuvillasi, jos maalla kävisi liian
yksitoikkoiseksi. Sinä olet suurenmoinen toveri, Rauta!




Toinen luku.

ELOKUISTEN RAPUKESTIEN PUITTEET.


Mari helisytti tahallaan kuppeja kattaessaan iltapäiväkahvia
arkihuoneeseen. Inkeri, joka sivummalla keinutuolissa kutoi pientä
villapaitaa, silmäsi häneen huvittuneena. Ei epäilystäkään, Mari oli
yhä huonoilla tuulella. Hänen pulleilla kasvoillaan, joita harmaantunut
ja harventunut karhea tukka kehysti, oli harmistunut ilme. Hellyys
hiipi nuoren rouvan mieleen hänen katsoessaan vanhaa, lapsuutensa
aikaista hoitajatarta, jonka rotevaan, lihavaan olemukseen eivät
hyvät eivätkä huonot vuodet olleet jättäneet jälkeä. Hän oli ollut
samanlainen niin kauan kuin Inkeri muisti ajassa taapäin. Samanlaisena
hänen luonteessakin oli pysynyt: äksy ja suorapuheinen hän oli, mutta
hänen sydämensä oli kultaisen uskollinen.

Järjestellessään kahvipöytää Mari mutisi puoliääneen, mutta niin, että
se ilmeisesti oli tarkoitettu nuoren emännän kuultavaksi, jotakin
"hupsusta päähänpistosta".

— Mitä Mari sanoo?

— Jassoo, vai kuuli rouva minun jotakin puhuvan. No, saatan minä sen
ääneenkin sanoa. Minä kun en pelkää. Hupsu päähänpisto se oli. Jättää
nyt keskellä syksyä valaistu kaupunki ja muuttaa toisten nurkkiin
keskelle villiä rannikkoa. Niin että nyt rouva tietää, mitä minä tästä
ajattelen...

Inkeri hymähti.

— Ei kai voi sanoa meidän muuttaneen toisten nurkkiin, kun
käytettävissämme on kokonainen huvila. Vai puuttuuko Marilta jotakin?

Vanha palvelijatar tuhautti nenäänsä.

— Sen minä vain sanon, että toista se oli, herrasväen oma talo
Helsingissä! Ei ohut veden eikä polttopuiden raahaamista.

— Hyvänen aika. Eikö tuomari olekaan pitänyt lupaustaan veden ja puiden
keittiöön tuomisesta?

Mari huitaisi vihaisesti lihavalla kädellään,

— Jos rouva luulee, etten minä luule rouvan nyt vain ilveilevän vanhan
ihmisen kustannuksella, niin rouva erehtyy. Kyllä me molemmat tiedämme,
ettei tuomari milloinkaan lupaa sellaista, mitä hän ei täytä. Mutta sen
minä vain sanon, että vaivoja ne ovat herrankin vaivat.

— Tuomari tekee sen kaiken mielellään. Se on eduksi hänen
terveydelleen. Siksihän me tulimmekin tänne, että hän on
liikarasittunut konttorissa istumisesta ja piristyäkseen tarvitsee
meri-ilmaa.

— Tuota juttua rouva saa syöttää jollekin muulle, muttei minulle.
Meidän tuomari on riski kuin härkä eikä häntä vaivaa mikään. Sitä
minä en käsitä, mitä tekemistä meillä on täällä Jumalan hylkäämällä
rannikolla. Mutta sen tiedän, ettei sillä ole mitään tekemistä yhtä
vähän tuomarin kuin rouvankaan terveyden kanssa.

Inkeri alkoi huolestua.

— Mutta, Mari kiltti! Jos Mari todella niin kaipaa Helsinkiin, niin
pääseehän sinne vaikka huomispäivänä. Puhun siitä tuomarille.

Puna kohosi vanhan palvelijattaren poskipäille. Kädet puuskassa hän
käännähti nuoreen emäntäänsä.

— Ja sen rouva jättää kauniisti tekemättä! Minä kun en rouvaa jätä.
Vaaksan mittaisesta olen rouvasta huolehtinut. Ja tännekö, tällaiselle
ryövärirannikolle, minä rouvan jättäisin hoivatta? En minä itseäni
ajattele. Mutta... mutta... kun on niin ikävä Martti-pojuakin.
Osannevatko ne häntä kunnolla hoitaa siellä Helsingissä?

Eukon ääni oli painunut karheaksi. Kyynelet eivät olleet kaukana.
Inkeri nousi ja syleili iäkästä palvelijatarta.

— Sinä kultainen, oma Marini! Vai uskallat sinä epäillä, etteivät
mummi ja ukki osaisi hoitaa Pikku Jättiläistä!... Kas vain, miten
herkullisia pikkuleipiä olet taas leiponut. Sinä olet aarre! Saanko
ottaa maistiaisia?... Oi, nämähän aivan sulavat suussa!

Marin kasvoille ilmestyi leveä hymy. Hän oli jälleen kokonaan voitettu.
Mutta sitten hän kääntyi ikkunaan, ja hänen katseensa synkkeni taas.

— Jospa tuonne merelle olisi edes pitempi matka, hän mutisi. — Mutta
se on niin kammottavan lähellä. Ja kuka tietää, mitä ne öisin siellä
puuhaavat?

— Öisin puuhaavat? Ketkä? Mitä Mari oikein höpsii?

— Vai höpsin minä, — vanha nainen kiukustui taas. — On onni, että
tuomari sulkeen ikkunanluukut iltaisin. Muuten tässä huoneessa olisikin
tänään kylmä. Puoliyön maissa heräsin paukahdukseen. Elleivät rouva
ja tuomari nukkuisi toisessa päässä taloa, olisivat ne pelästyttäneet
teidätkin valveille. Minä tuolta omasta pesästäni tulin tänne
katsomaan, mitä oli oikein tekeillä. Silloin kuulin selvästi, että
tähän ikkunanluukkuun rämähti uudelleen kivi, ja iso sen täytyi
ollakin. Ihan sydän oli seisahtua, niin minä säikähdin. Mutta sitten
rohkaisin itseni ja päätin ottaa selvän, ketkä ne sellaista peliä
harjoittavat. Heitin huivin hartioilleni, sujautin töppöset jalkoihini
ja lähdin ulos.

— Hyvänen aika, Mari! Keskellä yötä!

Palvelijatar naurahti ilottomasti.

— Niin, nähkääs, rouva. Minä kun en pelkää, kunhan saan vain
hengähdysaikaa. Ulos päästyäni oli kuin pimeys olisi nielaissut minut.
Yö oli ihan äänetön. Mutta puiden alla olin erottavinani joitakin
hahmoja. Seisoessani liikkumatta kuulin käheän kuiskauksen: 'Kyllä me
pian karkoitamme ne pirut näiltä mailta'. Sitten kuului loittonevia
askeleita. Ja hetken päästä olin näkevinäni kauempaa vasemmalta,
rannan suunnalta, sähkölamppujen väikettä. Sitten jokin moottori alkoi
sätkättää. Seisoin ulkona kai puolisen tuntia. Mitään ei kuitenkaan
enää kuulunut... Rupesi kylmäämään, ja minä tulin sisään... Rouva
rakas, ne 'pirut', jotka aiotaan pian karkoittaa, olemme me. Kai rouva
sen ymmärtää?

Inkeri hermostui vanhan naisen kertomuksesta paljon enemmän kuin halusi
tälle näyttää.

— Kas niin, Mari. Tuollaisiin uhkauksiin ei kannata kiinnittää
huomiota. Joidenkin pahantapaisten poikaviikarien kujeita — ei muuta.
Tuomari kyllä pitää huolen siitä, ettei moinen pääse uusiutumaan.

— Ei kai rouvalla sentään ole mitään sitä vastaan, että käyn jo nyt
sulkemassa ikkunanluukut. Niin, varma on aina varmaa. Ja onhan tässä
röttelössä toki sähkövalo, jottei pimeässä tarvitse istua.

Inkeri nyökkäsi. Tuntuisi todella turvallisemmalta istua suljettujen
ikkunaluukkujen takana. 'Missä Kaarlokin mahtoi viipyä?' Hän oli
aikonut palata pian. Marin lähdettyä sulkemaan luukkuja Inkeri kävi
tarkastamassa, että eteisen ovi oli lukossa. Sitten hän hymähti. Vai
tällainen raukka minusta on jo tullut! hän pilkkasi! itseään. Vain
kolme päivää sitten hän oli pitänyt hyvänään miehensä hänelle suoman
kiitoksen: hyvin uljas. Mutta Marin äskeisen kertomuksien jälkeen
yksinäisyys tuntui pelottavalta.

Inkeri asteli rauhattomana huoneessa. Ei, tämä ei käy, hän päätteli,
näin hermostun vain entistä enemmän. Hän istahti ja tarttui kirjaan,
jonka hän aamiaisen jälkeen oli löytänyt taion kirjakaapista. Se oli
ruotsinmaalainen romaani "Ta hand om Ulla". Hän muisti näyttäneensä
sitä nauraen miehelleen. "Katsopas, miten naisellista!" hän oli
sanonut, "Me hennot, turvattomat naiset, joista jonkun aina pitää
huolehtia!" Nyt häntä ei naurattanut lainkaan. Edessä outo, pimenevä
ranta hämäräperäisine hiipijöineen, takana vieras kirkonkyliä
tuntemattomine asukkaineen ja murhan myrkyttämme ilmapiireineen ja
kaiken yllä meren ja kosken toisiinsa oudosti yhtyvä kohina. Koko
tunnelma huokui epämääräistä uhkaa. Huolehdi Inkeristä! tuollaisessa
kehotuksessa ei nyt tuntunut olevan mitään naurettavaa. Miksi hän
olikin pakottanut miehensä suostumaan tuomari Järven ehdotukseen? Mitä
heitä liikutti kysymys siitä, kuka oli murhannut nimismies Vaaran
toisen rouvan?

Vihdoinkin! Inkeri oli erottanut miehensä askeleet kuistilta ja juoksi
häntä vastaan eteiseen.

— Joko Pienokainen kyllästyi odottamiseen? Jouduin viipymään kauemmin
kuin tarkoitukseni oli.

Tuntiessaan lujat käsivarret ympärillään Inkeri häpesi äskeistä
heikkouttaan.

— Oh, minä olin huolissani vain kahvin jäähtymisestä. Ja Mari on
leiponut niin maukkaita pikkuleipiä, että tuskin jaksoin pitää sormiani
erillään niistä.

Kun ensimmäiset kupilliset oli juotu, Rauta virkahti:

— Saat koettaa Marin kanssa loihtia vielä tänään esiin jonkinlaisen
illallisen. Lähetin näet Vaaralle sanan, että hän illan pimettyä tulisi
tänne.

— Sepä hyvä. Sittenhän Mari saa iltatöitä, jotka auttavat häntä
unohtamaan yön kauhut.

Rauta katsoi hämmästyneenä vaimoonsa. Kuultuaan, mitä vanha
palvelijatar oli edellisenä yönä kokenut, hän vihelsi.

— Jos niillä, jotka aiotaan täältä karkoittaa, todella tarkoitettiin
meitä, niin tämä juttu on kokonaan toisenlainen kuin olen kuvitellut.

Inkerin silmissä välähti.

— Onko sinulla sitten jo jonkinlainen teoria Elisabeth Vaaran murhasta?

— Ei vähäisintäkään, Rauta naurahti. — En ole vielä keskustellut
kenenkään näytelmämme henkilön kanssa. Olen vain kävellyt tutustumassa
lähimpään ympäristöömme ja kirkonkylän ulkomuotoon. Ainoat ihmiset,
jotka täällä olen tavannut, ovat postineiti ja puhelinkeskuksen tytöt.
Harvinaista kyllä, täällä on toiveita saada yhteys ulkomaailmaan
tarvitsematta pelätä tiedon heti leviävän koko kylälle... Mutta
jokaisella murhalla on oma tyyppinsä. Eikä siihen tyyppiin, johon
arvioin Elisabeth Vaaran murhan kuuluvan, sovi kokonainen liiga
peloitusyrityksineen. Saattaa kuitenkin olla, että erehdyn. Tässä
vaiheessa se olisi sangen ymmärrettävää. Sitä paitsi minulla on
tunne, että saamme kokea moniakin yllätyksiä, ennen kuin tämä juttu
on selvitetty. Mutta telenkään tällä paikkakunnalla ei toki pitäisi
vielä tietää meidän osastamme murhatutkimuksissa. Kummallista!
Joka tapauksessa kiellän Maria jyrkästi vastedes omin nokkineen
suorittamasta minkäänlaisia vastavetoja.

— Minä aioin jo huomauttaa siitä hänelle, Inkeri sanoi. — Mutta sitten
ajattelin, että sinun sanasi tehoaa häneen paremmin. Minua hän pitää
yhä pikkutyttönä, vaikka onkin opetellut jyrkästi rouvittelemaan minua.
Sinun tahtoosi hän taipuu, vaikka ehkä muriseekin.

Inkeri ei ollut vastaanottamassa tuomari Vaaraa tämän tullessa.
Hänellä oli silloin juuri munakas paistumassa. Niin taitava keittäjä
kuin Mari olikin, hän oli yksinkertaisesti kieltäytynyt valmistamasta
sitä siten kuin tuomari sen tahtoi. Hän oli näet koko pitkän ikänsä
tottunut paistamaan munakkaat toisin. "Tässä yhdessä ainoassa kohdassa
minä en voi noudattaa tuomarin tahtoa," hän oli sanonut, "en, sillä se
sotii yksinkertaisesti minun omaatuntoani vastaan." Siitä johtui, että
milloin munakasta haluttiin pöytään, Inkerin itsensä oli valmistettava
se. Lisäksi hänen oli katettava pöytä, ja vasta sen jälkeen hän ehti
arkihuoneeseen.

Vieras, joka nousi tervehtimään, sai hänet säpsähtämään. Tämä oli
lyhyt, vanttera mies, jonka koko olemuksessa oli jotakin poissaolevaa.
Kasvot olivat uurteiset ja hyvin tummissa silmissä oli torjuva, miltei
epäystävällinen katse.

— Hyvä rouva, minä koetin saada miehenne käsittämään, että näette aivan
turhaa vaivaa vuokseni. Niin, suokaa anteeksi, mutta minä en halua
illallista.

Hänen matala äänensä oli miellyttävän täyteläinen, niin tahallisen
epäkohtelias kuin hänen sävynsä olikin. Mies parka, Inkeri ajatteli
tuntien vaistomaista sympatiaa häntä kohtaan. Hän soi vieraalleen
hurmaavimman hymynsä virkkaessaan:

— Mutta ette toki kieltäytyne istuutumasta pöytään meidän kanssamme,
tuomari Vaara? Miehelläni ja minulla on tapana syödä aina näihin
aikoihin illallista.

Rauta silmäsi vaimoonsa kiitollisena. Miten viehättävän uskottavasti
hän narrasikaan! Vaaran ei auttanut muu kuin kumartaa myöntävästi,
Inkeri puolestaan luki miehensä kasvoista, ettei tämä toistaiseksi
ollut päässyt pitkälle keskustelussa.

Pöytään istuuduttua emännän onnistui houkutella vieraansa kaikesta
huolimatta syömään. Vieläpä tämä lausui muutaman kiittävän sanan
teestäkin; sen veroista hän ei ollut vuosikausiin, saanut. Mutta kun
Rauta johti keskustelun kohtalokkaaseen rapuiltaan elokuussa, Vaaran
kasvot synkkenivät ja hän vetäytyi umpimielisyyden suojamuurien taa.

— Oli edesvastuutonta Järveltä houkutella sinut ja vaimosi tänne, hän
murahti. — Ymmärrän hyvän tarkoituksesi, Rauta. Mutta et sinä eikä
ylipäänsä kukaan voi auttaa minua. Minun kohtaloni on jo kauan ollut
sinetöity.

— Roskaa! Rauta huudahti. — Ethän sinä tappanut häntä!

Vaara tuijotti lautaseensa.

— En, hän hetken kuluttua myönsi kaiuttomasti. — Mutta kun hän katosi,
en surrut sitä hitustakaan. Suoraan sanoen, olin iloinen siitä.

— Sinulla oli kai syysi olla surematta. En halua udella niitä. Mutta
huomautan, että nuo tunteesi eivät missään tapauksessa ole lain edessä
rikos.

— Sen tiedän. Mutta tiedän myös, miksi olin iloinen. Iloitsin hänen
katoamisestaan, koska se pelasti minut eräältä mielihalulta, jonka
kammottavaa kasvua sydämessäni en ollut onnistunut estämään.

Vaara silmäsi Inkeriin, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät hänen
jatkaessaan:

— Minä häpeän teidän ystävällisten silmienne edessä paljastaa
pahuuttani. Mutta miehenne pakottaa minut puhumaan. Totuus on, että
ellei Elisa olisi kadonnut tuona iltana, minä olisin ennemmin tai
myöhemmin surmannut hänet.

Inkeri tunsi palan nousevan kurkkuunsa, järkähtämättömässä
tyyneydessään tunnustus oli kammottava. Ja kuitenkin hän tunsi vain
syvää sääliä miestä kohtaan. Särkyneessä katseessa ja uurteisissa
kasvoissa kuvastui pitkällinen ahdistus ja piina. Poliisitarkastaja
Järvi oli kertonut Vaaran tulleen hyvin toimeen toisen vaimonsa kanssa,
mutta se tieto oli ilmeisesti väärä.

— En välitä siitä, mitä äsken sanoit, Rauta virkahti hetken kuluttua.
— Pidän kiinni vain tosiasioista ja teoista. Ajatuksilla, jotka ovat
jääneetkin ajatuksiksi, ei ole mitään tekemistä lakituvassa.

Hän alkoi käydä kärsimättömäksi, ja sävy jyrkkeni yhä hänen jatkaessaan:

— Minä aion selvittää, kuka tappoi toisen vaimosi. Ja sinun
velvollisuutesi on auttaa minua alkuun.

Vaara pudisti päätään. Tuo sanaton vastarinta sai Raudan kivahtamaan:

— Älä ole mieletön! Et toki antane tuomita itseäsi rikoksesta, jota et
ole tehnyt!

Kun vetoomus ei näyttänyt vaikuttavan vähääkään, hän muutti taktiikkaa
ja kysäisi kylmästi:

— Mitä aiot vastata silloin, kun sinua suorastaan syytetään vaimosi
murhasta?

— En myönnä enkä kiellä. Ymmärrän, että lain on saatava joku
tuomittavakseen. Minä voin olla tuo joku, yhtä hyvin kuin kuka tahansa
toinenkin. Minun omatuntoni sanoo, ettei ole suurta eroa, vaikka jonkun
käsi ehti ennen minua.

Rauta katsahti vaimoonsa olkapäitä kohauttaen. Inkeri vastasi
päänpudistuksella. Hän ei tiennyt, miten auttaa miestään siitä
umpikujasta, johon keskustelu oli ajautunut. Siksipä Rauta yritti vielä:

— Sanopa, keitä vieraita talossasi oli tuona kohtalokkaana elokuun
iltana.

Vaara jymähti.

— Sinä olet itsepäinen mies, Kaarlo. Mutta usko minua: sinä et voi
auttaa minua. Noudatin kutsuasi tänä iltana vain sanoakseni sinulle,
että tuhlaat kallista aikaasi jäämällä tänne. Tämä on kaikkea muuta
kuin sopiva paikka nuorelle vaimollesi, etenkin näin syysmyrskyjen
alkaessa. Vie hänet pois täältä aivan ensi tilassa. Se onkin ainoa,
mitä voit tehdä, sillä minä en aio vastata ainoaankaan tuota murhaa
koskevaan kysymykseesi.

Rauta vaikeni. Hän oli harmissaan ja pettynyt. Mutta Inkeri puuttui nyt
keskusteluun.

— Miten vanha teidän tyttärenne on, tuomari Vaara?

Miehen kasvot värähtivät. Kysymys oli sattunut kohtaan, jota
välinpitämättömyyden panssari ei peittänyt.

— Hän täytti kesäkuussa kuusi vuotta... Liisa parka...

— Siispä hän on suloisimmillaan, Inkeri jatkoi iloisesti välittämättä
siitä, teittä tiesi tuottavansa tuskaa. — Meidän esikoisemme, Martti,
täytti tammikuussa neljä. Mieheni kutsuu häntä Pikku Jättiläiseksi.
Ikävä, ettei hän ole täällä mukanamme. Te ja Liisa pitäisitte varmasti
hänestä.

— Teidän poikanne on onnellinen, vieras sanoi käheästi. — Hänellä on
sekä äiti että isä. Hyvä rouva, minä arvaan, mihin tähtäätte. Haluatte
sanoa, että minun täytyy ajatella Liisaa ja hänen tulevaisuuttaan.
Älkää vaivautuko. Tyttö on ollut minun kaikkeni, sen jälkeen kun
hänen hyvä äitinsä kuoli. Mutta veljeni perheessä hänestä pidetään
parempaa huolta kuin minä osaan. Kaiken, mitä yksin jäätyäni otan hänen
hyväkseen yrittänyt tehdä, olen suorittanut aivan hassusti...

Inkeri keskeytti hänen katkerat itsesyytöksensä:

— Aivan yksinkö te hoiditte pikku Liisaa, ennen kuin menitte uusiin
naimisiin? Entä nyt elokuun jälkeen?

— On Liisalla toki ollut parempikin hoitaja kuin minä, nimismies
virkahti. — Martta Rintapelto. Muuan vaimoni serkku. Hän on käynyt
vain kansakoulun, mutta taitava taloudenhoitaja hän on. Kun menimme
naimisiin, ei Anna — vaimoni — ymmärtänyt paljoakaan taloudesta,
ja niin Martta tuli meille. Hän jäikin sitten taloon. Mutta kun
hulluudessani yritin hankkia Liisalle uuden äidin, niin Elisan
ensimmäisiä toimenpiteitä oli erottaa Martta. Hän ei, nähkääs, ollut
rouvalle kyllin hieno apulainen. Liisa itki ja Martta itki, mutta
mikään ei auttanut. Vain lauantaisiivouksiin Martta sen jälkeen
Elisalle kelpasi. Nyt hän on jälleen meillä.

Inkeri nyökkäsi.

— Hän on varmasti hyvä ihminen, tuo Martta.

Keskustelu katkesi. Vaara nousi äkisti pöydästä, eikä Inkeri miehensä
kummastukseksi koettanut enää viivyttää häntä.

Hyvästellessään Rauta kysäisi:

— Toinen vaimosi oli kai sangen varakas?

Vaara naurahti katkerasti.

— Kylläpä sinä jaksat kysellä. Sinunkin korviisi ovat siis kantautuneet
puheet siitä, että minä olisin tappanut hänet päästäkseni käsiksi hänen
rahoihinsa. Siinä suhteessa voin rauhoittaa sinua. Vasta naimisiin
mentyämme pääsin selville hänen varakkuudestaan, ja silloin laadimme
avioehdon. Kun meillä ai ollut lapsia, onneksi, en hyödy penniäkään
hänen rahoistaan, vaan ne menevät hänen sukulaisilleen.

— Keitä he ovat?

— Tietääkseni hänellä on vain yksi veli.

— Kuka?

Nimismies kääntyi menemään.

— Se on kysymys, johon en vastaa.

'Ovelia hän käännähti kumartamaan talon emännälle.

— Kiitos vieraanvaraisuudestanne, rouva. Hyvästi!

Niine hyvineen Vaara lähti.

Rauta oli vihainen ja tyytymätön itseensä.

— Kokonainen päivä hukkaan! Olisin toki halunnut tänään päästä selville
edes noista kirotuista rapukesteistä.

Inkeri hymyili hänelle rauhoittavasti ja meni puhelimeen.

— Saanko tuomari Vaaralle? — — — Kiitos.

Rauta tarttui häntä käsivarteen.

— Mitä nyt?

— Odota, kultaseni, ja muistele, mitä juuri äsken sanoit.

Vihdoinkin puhelimessa vastattiin.

— Onko neiti Rintapelto? — — — Täällä rouva Rauta. Tuomari Vaara lähti
juuri meiltä, täältä Rantamaan huvilasta. Hän on pian kotona. Haluaisin
puhua teidän kanssanne eräästä asiasta, joka koskee Liisa-tyttösen
tulevaisuutta. Voisitteko tulla tänne? — — — Niin, vielä tänä iltana,
jos teille sopii. Asia on tärkeä, mutta tuomarille ei kannata mainita
siitä. — — — Kiitos. Siis Rantamaan huvila, te kai tiedätte? — — —
Hyvä. Näkemiin, neiti.

Kun Inkeri oli soittanut poikki, Rauta koppasi hänet syliinsä.

— Sinä olet suurenmoinen, Pienokainen! Siksi sinä siis utelit Vaaralta
hänen tyttönsä hoitajaa. Minä en sillä kohdalla päässyt lainkaan
jyvälle.

— Hupsu mies, laske minut heti lattialle. Minä olen nyt sinun
apulaisesi. Sinähän sanoit haluavasi vielä tänään päästä selville
noista rapu-kesteistä. No, jos niistä joku nyt tavoitettavissamme
oleva joitakin tietää, niin Martta Rintapellon täytyy olla se. Karille
ajautunut aluksenne on jälleen selvillä vesillä, herra tuomari, olkaa
hyvä ja jatkakaa!

Päästyään taas istumaan Inkeri jatkoi vakavammin:

— Yhdessä asiassa minä, näetkös, tiedän Vaaran osuneen äsken oikeaan.
Nimittäin siinä, että sinä olet itsepäinen mies. Sitä paitsi olen
kanssasi yhtä mielitä: Vaaraa on autettava, vaikkei hän tahdokaan sitä.
Tai vaikka hän nyt kuvittelee, ettei tahdo. Hän on liian hyvä mies
tuhoutuakseen tähän kurimukseen.

Oli jo myöhä, kun Martta Rintapelto soitti huvilan ovikelloa. Hän oli
yksinkertaisesti, mutta siististi pukeutunut, pitkä ja hoikka tyttö.
Iältään hän näytti olevan lähempänä kolmea kuin kahtakymmentä. Hänen
mustan, päälaelta jakaukselle kammatun tukan ympäröimä! kasvonsa olivat
juoksusta punaiset, ja hän hengitti kiivaasti. Kasvoja ei voinut samoa
kauniiksi, mutta jotakin hyvin puoleensavetävää ja lujaa niissä oli.
Ruskeissa silmissä oli hätäytynyt ilme.

— Suokaa anteeksi, että ehdin näin myöhään. Mutta tuomari tuli vasta
äsken kotiin, enkä päässyt sittenkään heti lähtemään. Rouvahan antoi
minun ymmärtää, ettei hänelle pitänyt kertoa tänne tulostani. Vaikka en
käsitä...

Inkeri sijoitti hänet istumaan mukavaan tuoliin. Hän tunsi tarttuessaan
tytön käteen, että se oli kylmä ja vapisi.

— Mieheni on tuomari Vaaran opiskelutovereita, hän sanoi, — Me
tahtoisimme auttaa häntä, mutta hän on niin lamautunut, ettei halua
kertoa mitään. Pyysimme teitä tänne saadaksemme teiltä eräitä tietoja,
jotka ovat lähtökohdaksi välttämättömiä, jotta mieheni voisi suojella
tuomari Vaaraa.

Tyttö katsoi tarkkaavasti heitä kumpaakin, ikään kuin punniten heitä.
Sitten hän kääntyi Rautaan:

— Ettehän usko, herra, häntä syylliseksi siihen kauheaan?

— En. Olen täysin vakuuttunut tuomari Vaaran syyttömyydestä
Elisabeth-rouvan tappoon.

Kas vain, Inkeri ajatteli, jälleen hän tietoisesti välttää murha-sanaa.

Vastaus nostatti kyynelet Martan silmiin. Tukahtuneella äänellä hän
sanoi:

— Tämä aika on ohut niin hirvittävä. Kaikki täällä ovat olleet
inhottavia tuomaria kohtaan... sen jälkeen. Onneksi tutut isännät eivät
ole kehdanneet olla myymättä minulle ruokatarpeita. Muuten tuomari ja
Liisa-tyttönen olisivat saaneet kuolla nälkään.

— Te kai olette hyvin kiintynyt pikku Liisaan? Inkeri kysyi.

Tyttö silmäsi häneen nopeasti.

— Kyllä, hän vastasi, mutta kääntyi sitten jälleen puhumaan Raudalle: —
Hänen äitinsä oli serkkuni. Anna oli ihana nainen; niin oppinut, mutta
ei kuitenkaan hitustakaan ylpeä. Sanokaa, eihän tuomaria voida tuomita
sen naisen murhasta?

— Sanoinhan jo olevani vakuuttunut tuomari Vaaran syyttömyydestä. Aion
myös todistaa sen. Eikä syytöntä miestä tuomita syylliseksi. Voitte
siis olla aivan rauhallinen.

Martta huoahti kuuluvasti. Hän kysyi kuitenkin vielä:

— Entä ellei oikeaa murhaajaa löydetä?

Rauta hymähti.

— Tuomari Vaaraa ei sittenkään uhkaa mikään. Silloin juttu siirtyy
selvittämättömien joukkoon ja aikanaan unohtuu.

— Olen teille kiitollinen, herra. Suokaa anteeksi kysymykseni, mutta
oletteko te poliisi?

— En. Olen asianajaja, varatuomari niin kuin isäntännekin. Olen täällä
eräiden hänen ystäviensä pyynnöstä tutkimassa asiaa. Mutta kyläläisten
on tarpeetonta tietää sitä. Ymmärrättehän?

Tyttö nyökkäsi.

— Voitte luottaa minuun, tuomari. Minä en yleensä lavertele.

Rauta katsoi hänen lujapiirteistä suutaan ja silmiä, jotka nyt olivat
rauhalliset ja kirkkaat, ja uskoi, ettei Martta todellakaan lavertelisi.

— Sanoitte olevanne minulle kiitollinen, neiti. Niinpä kai
vastapalvelukseksi annatte minulle eräiltä tietoja, joihin vaimoni jo
viittasi?

— Mikäli vain suinkin voin, tuomari.

Inkeri oli jäänyt kokonaan sivuun keskustelusta. Hän tarkkaili tyttöä.
Tämä oli ilmeisesti hyvin kiintynyt Vaaran perheeseen, mikäli siihen
ei lueta Elisabeth-rouvaa, Inkeri päätteli. Olisikin liikaa vaadittu,
että hän pitäisi vielä tästäkin, huomioon ottaen, miten uusi emäntä oli
häntä kohdellut. Martassa oli jotakin varuillaan olevaa. Häneltä ei
varmaan vahingossakaan lipsahtaisi huulilta yhtään sanaa, joka olisi
epäeduksi hänen isännälleen. No, sitä lajia kertyisi Järven kertoman
mukaan kylliksi kylältä.

— Tiedättekö mitään elokuisista rapukesteistä, joiden yhteydessä
Elisabeth-rouvan katoaminen tapahtui? Rauta kysyi.

Hänen helpotuksekseen Martta nyökkäsi vakaasti.

— Kyllä tiedän. Ne olivat eräänä lauantai-iltana. Minä olin ollut
Vaaralla aamusta alkaen siivoamassa. Rouvan harmiksi molemmat
palvelustytöt — keittäjä ja sisäkkö — olivat vaatineet illaksi vapaata
mennäkseen nuorisoseuran talolle juhlimaan. Rouva oli siitä vihainen.
Kun muutakaan neuvoa ei ollut, hän käski minun jäädä illaksi taloon.
Hän oli kutsunut vieraita saunaan, ja kylvyn jälkeen piti syötämän
illallista ja rapuja.

— Olivatko ne hienotkin illalliset? Inkeri kysäisi.

— Rouvan illalliset olivat aina hienoja, Martta vastasi happamesti. —
Kukkia, kynttilöitä, monenlaisia juomia ja herkkuja, vaikka olisi ollut
vain yksi vieras.

— Mitä tuomari piti siitä?

Tyttö kohautti hermostuneesti olkapäitään. Hänestä Inkerin kysymykset
olivat turhanaikaisia. Hän pakottautui kuitenkin vastaamaan:

— Tuomari ei pitänyt siitä. Kerran satuin kuulemaan rouvan kivahtavan
hänelle: 'Osaisit edes olla kiitollinen, kun minä järjestän sinun
vieraillesi omilla rahoillani edustavia illallisia!' Tuomari naurahti
katkerasti: 'Vai minun vierailleni.' Sellaista heidän elämänsä oli.

Rauta puuttui puheeseen:

— Muistatteko, keitä vieraita tuona lauantai-iltana oli talossa?

Martta nyökkäsi. Hän otti sormet avukseen pitääkseen luvun selvillä.

— Ensinnäkin rouvan veli, tietysti. Ainahan hän maleksi talossa.

Rauta oli ottanut esille paperia ja kynän muistiinpanoja varten.

— Kuka hän on?

— Kurt Berg, nuori tyhjäntoimittaja, jolle tuomarin oli rouvansa
painostuksesta pitänyt hankkia jonkinlainen toimi täällä pankin
konttorissa.

— Onko hän vielä paikkakunnalla?

— Kyllä, hänet tapaa pankilta, ainakin joskus.

Rauta jätti hetkeksi rapukestit ja kysäisi:

— Tiedättekö sattumalta, mistä nämä Bergit, Elisabeth ja Kurt, olivat
peräisin?

Tyttö pudisti päätään.

— En. Eikä rouvan nimi ollut Berg enää silloin, kun meidän tuomari
tutustui häneen. Hän oli Sandman, ja kerrottiin hänen ensimmäisen
miehensä olleen joku rikas turkulainen kauppias, joka oli hukkunut
jollakin purjehdusmatkalla. Onnekseen.

— Mutta missä tuomari Vaara sitten tutustui häneen? Turussako?

— Ei, vaan täällä. Rouva Sandmanilla on täällä oikein nuoruuden
ystävätär, rovastimme uusi rouva. Hän vietti kerran kesää rovastilassa,
ja rouvat olivat muka kiinnostuneita pienten orpojen kohtalosta,
sellaistenkin kuin meidän Liisa. Kaipa rouva Sandman näytteli osansa
hyvin, koska hän lopulta sai meidän tuomarin pään pyörälle...
Ihmettelette varmaan, miksi sellainen rikas leskirouva iski katseensa
meidän tuomariin. No, hän ei ollut enää mikään nuori ihminen, ja hänen
kehuttu kauneutensakin oli jo noin niinkuin eilispäiväistä.

Inkeri hymähti. Martta Rantapelto ei tosiaan välittänyt salailla
vastenmielisyyttään siitä naista kohtaan, joka oli vallannut hänen
serkkunsa paikan ja karkoittanut hänet tiehensä talosta.

— Palatkaamme noihin rapukesteihin, Rauta virkahti hieman
vaivautuneena. — Keitä muilta vieraita oli? Ehkä rovasti ja ruustinna?

— Ei rovasti Saarinen sellaisissa kesteissä käy, tyttö vastasi
närkästyneenä. — Vaikka hän muutan onkin uuden rouvansa tohvelin alla,
vanhus parka. Ja rouvan oli suureksi surukseen täytynyt juuri siksi
päiväksi lähteä rovastin mukana Vaasaan. Mutta apteekkari Katajisto
rouvineen oli läsnä. Eikä sitten ollutkaan muita kuin se saksalainen
kapteeni. Vieraskirjaan hän oli kirjoittanut nimekseen Hans Kortkampf.

Rauta vihelsi.

— Mistäs hän sitten seuraan eksyi?

— Ei hän mistään eksynyt. Hän oli ollut talossa jo pari kolme viikkoa.
Hän oli niitä Lapin rintaman saksalaisia, joita oli useita täälläkin
päin eri taloissa lomaansa viettämässä. Oli kyllä ollut rouvan päätös,
että Vaaralle otettaisiin sellainen lomalainen. Mutta miellyttävä
herra hän oli. Oli opetellut suomeakin sen verran, että saattoi
puhella vähän joskus minunkin kanssani. Eikä hän ylenkatsonut jutella
siivoojatytönkään kanssa. Hän kertoi olevansa siviilissä insinööri ja
kotinsa olevan Pommerissa. Sellainen nuori, hyvin pitkä ja vaalea herra
hän oli.

— Milloin hän lähti täältä?

— Jo seuraavana päivänä. Rapuillalliset olivat hänen
jäähyväiskekkerinsä. Muuten kai rouva olisi lykännyt ne, jotta rovastin
uusi rouvakin olisi päässyt mukaan.

Rauta katsoi lyhyttä luetteloaan. Vain neljä vierasta. Ja viimeinen
niistä oli saksalainen upseeri, joka nyt — kun maa oli solminut
välirauhan itäisen naapurinsa kanssa — arvattavasti taisteli Lapissa
Saksan peräytyvien joukkojen riveissä suomalaisia vastaan. Rauta
rypisti kulmiaan, Martta oli kyllä kehunut Kortkampfia miellyttäväksi
herraksi; Mutta se ei sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että
hänellä olisi ollut sormet mukana Elisabeth-rouvan kuolemassa. Jutun
selviämiselle se oli kaikkea muuta kuin miellyttävä mahdollisuus. Miten
sanottiinkaan pikku poikina: "ota hiirtä hännästä kiinni!"

Kulmiaan rypistäen hän ryhtyi jatkamaan tiedustelujaan:

— Molemmat palvelustytöt olivat siis tuona iltana juhlimassa
nuorisoseuran talolla. Onko tuo talo kaukana Vaaran kotoa?

— Toisella puolella jokea. Lähellä on silta. Matkaa on vajaa kilometri.

— Milloin tytöt tulivat kotiin?

— Vasta puolenyön jälkeen. Talolla oli ollut paljon väkeä. Ohjelman
loputtua ja poliisin poistuttua nuoret olivat jääneet tanssimaan.
Kiellettyähän se on, mutta...

Rautaa eivät kiinnostaneet hänen mietelmänsä kieltojen julkaisemisen ja
noudattamisen erosta. Siksi hän kysyi:

— Mitkä noiden tyttöjen nimet ovat ja missä he nyt ovat?

— Keittäjätär oli Katri Salmi ja sisäkkö Sylvi Holm. He ovat molemmat
Vaasassa, olen kuullut. Katri on jossakin hotellissa ja Sylvi missä lie
kahvilassa.

Rauta kirjoitti molempien naisten nimet listaansa ja lisäsi siihen
vielä Matti Vaaran ja Martta Rintapellon nimet. Arvostelevasti hän
katsoi listaansa. Kahdeksan nimeä. Jokin niistä saattoi kuulua
murhaajalle. Varmaa se ei kuitenkaan ollut. Joku toistaiseksi
nimeämätönkin oli ehkä syypää Elisabeth-rouvan väkivaltaiseen
kuolemaan. Rauta luki vielä kerran listansa lävitse. Hän pysähtyi
Vaaran nimen kohdalle ja tarttui jo kynään pyyhkiäkseen sen pois, mutta
muutti sitten mieltään ja jätti sen paikoilleen.

— Minulle on kerrottu, että Elisabeth-rouva kesken illallisen poistui
pöydästä keittiöön palaamatta enää milloinkaan. Muistatteko, tapahtuiko
se illallisten alkupuolelta?

Martain suun ympärille ilmestyi kova ilme.

— Muistan tuon illan hyvin. Ensiksi apteekerska ja rouva kävivät
saunassa. Sitten kaikki herrat lähtivät sinne. Illallinen päästiin
aloittamaan vasta kello kaksikymmentäyksi. Sitä ennen rouva kävi
keittiössä laskemassa kaikki erilaiset pullonsa; hän kai pelkäsi minun
varastavan niistä joitakin. Koktailinsa hän sekoitti samalla itse.
Väkeviä ryyppyjä piti tarjota sekä voileipäpöydän että rapujen aikana
ja lopuksi kahvin kanssa konjakkia ja jotakin ulkolaista likööriä.
Niin..., että milloin rouva tuli keittiöön? Minä olin aikaisemmin
vienyt ravutkin pöytään, jolloin useimpien kasvot jo punoittivat
monista ryypyistä. Kuullakseni kello oli noin kaksikymmentäkolme rouvan
tullessa keittiöön. Kysyin häneltä, joko kahvin sai viedä sisälle. Hän
ei vastannut mitään, vaan jatkoi matkaansa eteiseen ja sen tien ulos.

— Hän ei sanonut teille siis mitään?

— Ei halaistua sanaa.

— Oliko hän joillakin tavoin outo, kiihtynyt tai muuta sellaista?

— En huomannut muuta kuin että hän oli kasvoiltaan hyvin punainen.
Mutta se kai johtui liiasta alkoholista. Hän oli hillitön — siinäkin
suhteessa.

Rauta mietti hetken, sitten hän kysäisi:

— Milloin te veitte sitten kahvin sisään?

— Odotin, että rouva olisi tullut takaisin taikka tuomari soittanut
sisältä. Mutta mitään ei kuulunut. Puolisen tuntia annoin mennä
niin, sitten vein kuitenkin kahvin, konjakin ja liköörin sisälle.
Ajattelin, että minunkin täytyy päästä levolle. Kahvipöytä oli katettu
tuomarin työhuoneeseen, mutta ei siellä eikä ruokasalissa liioin ollut
ainuttakaan ihmistä.

— Ei ketään! Rauta hämmästyi.

— Ei. Ihmettelin sitä vähän. Mutta sitten arvelin kaikkien menneen
puutarhaan. Ehkäpä rouva oli palannut pääovesta ja houkutellut koko
seurueen ulos. Häneltä saattoi odottaa mitä tahansa!

— No, milloin he palasivat, tuomari ja vieraat?

— Sitä en tiedä. Palvelustytöt tulivat kotiin puolenyön jälkeen, kuten
jo sanoin. Kerroin heille vieneeni kahvin jo sisään ja lähdin kotiin.
Minuahan ei enää tarvittu.

Äänettömyys seurasi näitä sanoja. Rauta naputti tyytymättömänä kynällä
pöytään. Esirippu oli laskeutunut oudon äkisti kesken murhenäytelmän.
Hän katsoi tutkivasti Marttaan.

— Muutako teillä ei ole kerrottavana?

— Ei.

Rauta mietti hetken, sitten hän sanoi:

— Kiitän teitä, neiti Rintapelto. Olette auttanut minut alkuun. Eräistä
tämän murhenäytelmän henkilöistä olen kauttanne saanut jo kuvan.

Martta nousi seisomaan.

— Onkin jo kovin myöhä. Hyvää yötä, tuomari. Hyvästi, rouva.

Tytön lähdettyä Rauta käveli kauan huoneen nurkasta nurkkaan.
Silmäkulmien välissä oli syvä ryppy. Inkeri ei häirinnyt häntä
puhelulla. Hiljaa hän livahti keittiöön ja palasi sieltä hetken
kuluttua kahvitarjottimen kera. Hän tiesi vanhastaan, että tällaisena
yönä mies valvoisi pitkään.

— Kuppi kahvia, kultaseni?

Rauta kumartui suutelemaan häntä otsalle.

— Olet kultainen.

Tyhjennettyään ensimmäisen, kupillisen hän virkahti:

— Ihmettelenpä, millainen otus Kurt Berg on.

— Arvelinkin ajatustesi pysähtyneen juuri häneen. Pojan ei kuitenkaan
tarvitse olla mikään 'otus'. Muista, että hän on Elisabeth-rouvan veli
ja sellaisena jo predestinoitu Martta Rintapellon vastenmielisyyden
kohteeksi.

Rauta nyökkäsi.

— Ajattelin lähinnä sitä, mitä Vaara sanoi. Elisabeth-rouvan rahat
menevät hänen sukulaisilleen, ja hänellä lienee vain yksi veli. Siis
Kurt Berg.

— Minusta näin ennakkoon eräs toinen vieraista on vielä kiintoisampi,
Inkeri sanoi. — Kapteeni Hans Kortkampf. Jo nimessä on romantiikkaa.

Rauta nauroi. Mutta äkkiä molemmat hätkähtivät. Ulkoa kuului voimakas
räjähdys. Seuraavassa silmänräpäyksessä sinkoutui talon ulkoseinää
vasten kiviä ja soraa.

Tuulispäänä Mari ryntäsi huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat
kalmankalpeat.

— Herra Jumala! hän huusi. — Nyt ne ampuvat meitä jo tykillä!

Se murti lumouksen.

— Tyhmyyksiä, Mari! Rauta nauroi. Sitten hän kuitenkin vakavoitui
jälleen. — Kirotun hävytöntä tämä on! Se oli ilmeisesti käsikranaatti,
ja se heitettiin suoraan kuistimme eteen.

Hän vetäisi kirjoituspöydän laatikon auki ja sieppasi pistoolinsa.
Mutta Inkeri oli vielä nopeampi käänteissään kuin hän. Unohtaen
kokonaan aikaisemman pelkonsa hän oli juossut ulko-ovelle ja siitä
portaille. Siunaillen Mari oli seurannut hauen kantapäillään. Raudan
käännähtäessä molemmat naiset seisoivat huoneen valokeilassa, mainiona
maalitauluna ulkona oleville. Rauta tukahdutti kirouksen ja oli parilla
harppauksella seinäkoskettimen luona sammuttaen valon. Sitten hän
juoksi ulos.

Yö oli sysimusta. Rannalta kantautui aaltojen kumea hyrske. Muuten
oli hiljaista. Äskeisen räjähdyksen jälkeen äänettömyys tuntui hyvin
syvältä. Mutta sitten se särkyi jälleen. Kajahti sarja laukauksia.
Välähdykset näkyivät rannan suunnalta. Luodit eivät kuitenkaan
Iskeytyneet talon seiniin. Peloituspaukkuja, Rauta ajatteli. Silti
hän ampui pistoolillaan pari kertaa rantaan päin osoittaakseen, että
vastausta vaille ei tällaista häiriötä jätetty. Laukaukset räiskähtivät
kummasti. Sitten seurasi taas hiljaisuus.

Rauta vei naiset sisään.

— Te pysytte nyt kauniisti täällä, hän käski jyrkästi. Otettuaan
sähkölampun käteensä hän lähti itse ulos.

— Hyvä luoja, Mari hätäili surkeana. — Siellä saattaa olla kokonainen
liuta miehiä. Ne voivat ampua tuomarin seulaksi.

Inkeri vapisi. Muitta hän pakotti äänensä rauhalliseksi.

— Ole vaiti, Mari. Tuomari tietää, mitä tekele.

— Tietää, tietää, vanha nainen valitti. — Mitä siinä tietäminen auttaa,
jos toiset ampuvat? Rakas, kiltti rouva, kai me huomenna jätämme tämän
kauhean talon?

Inkeri ei vastannut. Hän ei halunnut sanoa kauhistuneelle
palvelijattarille, että tämän jälkeen hänen miestään ei mikään maailman
mahti saisi lähtemään paikkakunnalta, ennen kuin arvoitus oli ratkaistu.

Rauta kiehui vihasta tullessaan ulos. Ensi työkseen hän tarkasti
sähkölampun valossa kuistin edustan. Hän oli ollut oikeassa. Siihen
oli heitetty voimakas käsikranaatti. Melkoinen kuoppa oli osoittamassa
räjähdyspaikkaa. Vai sillä lailla! Eräät voimat halusivat siis
kiihkeästi karkoittaa hänet huvilasta. Ne eivät siekailleet valitessaan
keinoja peloittaakseen hänet pois.

— Hyvä on, herrat, hän mutisi synkän päättäväisesti. — Katsotaanpa,
kuka täältä perääntymään joutuu!

Ripein askelin Rauta käveli rantaa kohden. Hän kulki äänettömästi,
sormi varmistamattoman pistoolin liipaisimella. Mutta minne hän
katsoikin, kaikkialla oli hiljaista ja elotonta. Rauhanhäiritsijät
näyttivät tällä kertaa katsoneen parhaaksi vetäytyä kauemmas.

Hän kääntyi takaisin ja oli jo huvilan puutarhassa, kun hän äkkiä
pysähtyi. Yön äänettömyyden oli halkaissut huuhkajan kaamea huuto. Se
kuului aivan läheltä. Onni, että naiset olivat sisällä. Mutta mistä
kummasta...?

Samassa hänen mieleensä patoutunut raivo purkautui väkivaltaisesti.
Hän hypähti lähellä kasvavan puun alle ja harasi kiinni sen rungosta
väkevine kourineen. Puu natisi ja huojui. Mitään lintua ei lehahtanut
sen latvasta taitoon. Sen sijaan kuului käheä huudahdus ihmishuulilta.
Seuraavassa hetkessä joku heittäytyi ylhäältä hänen päälleen. Rauta
vapautui helposti otteesta ja lennätti hyökkääjän nyrkiniskulla parin
askelen päähän, jonne tämä jäi liikkumatta makaamaan.

— Vasen koukku leukaan, Rauta mutisi tyytyväisenä. Äskeinen raivo
oli poissa, se oli päässyt purkautumaan. Hän suuntasi sähkölampun
makaavaan. Se oli pitkä, hontelo roikale. Kasvot olivat tyyten
tuntemattomat. — Kehtaavatkin lähettää puolikasvuisia poikia minua
vastaan, hän sähähti katuen jo sitä, että oli tullut lyöneeksi niin
lujasti.

Hän tarttui poikaan ja kantoi hänet sisälle. Mari kirkaisi nähdessään
tajuttoman nuorukaisen. Inkeri kysyi:

— Kuulitko huuhkajan huudon? Se sai melkein veren hyytymään.

Rauta naurahti.

— Tässä se huuhkaja on!

Hän kantoi pojan keittiöön ja laski hänet lattialle.

— Ämpärillinen kylmää vettä! hän käski lyhyesti.

Mari ojensi hänelle sangon, ja muitta mutkitta hän heitti sen
sisällön vasten nuorukaisen kasvoja. Se vaikutti heti. Pärskyen poika
kohottautui istumaan. Silmät pyörivät ällistyneissä kasvoissa, mutta
käsi tapaili vaistomaisesti leukaa, joka oli pahasti ajetuksissa.

— Tekö olitte se pyörremyrsky, joka tarttui puuhun? hän vaivalloisesti
kysyi Raudalta.

— Minä, ja minä myös tyrmäsin sinut, mikäli haluat senkin tietää. Mutta
nyt kysyn minä. Ja neuvon sinua vastaamaan kieräilemättä ja nopeasti!

Nuorukainen tuijotti häneen kuin lumoutuneena, yrittämättäkään kömpiä
jaloilleen.

— Nimesi?

— Pekka Peltosalo. Olen nahkuri Peltosalon poika Kylänpäästä.

— Sinäkö heitit käsikranaatin?

— En. Sen ne tekivät itse.

— Ketkä itse?

— Ne kolme miestä, jotka minut tähän leikkiin narrasivat. Silloin ne
eivät puhuneet mistään käsikranaatista. Kun se räjähti, pelästyin niin,
että olin pudota suin päin puusta.

Oli ilmeistä, että nuorukainen puhui totta. Mutta vaikka Rauta olikin
siitä vakuuttunut, hän sanoi uhkaavasti:

— Mistä tiedän, ettet valehtele?

Poika pyyhki vettä kasvoiltaan ja tukastaan.

— En minä valehtele, herra. Ampuivatkinhan ne sieltä rannalta.
Sellaisestakaan ei ollut etukäteen mitään puheitta. Ne tulivat vain
aamulla pajaan, jossa olen työssä, ja halusivat puhua kanssani. Menin
niiden kanssa ulos. Ne sanoivat kuulleensa, että minä osaan matkia
huuhkajaa, ja kysyivät, halusinko helpolla ansaita viiskymppisen.
Tietysti halusin, ellei mistään pahanteosta ollut kysymys. Silloin ne
nauraen kertoivat, että Rantamaan huvilaan oli juuri muuttanut joitakin
niiden ystäviä. Näille oli tarkoitus järjestää pieni viaton kuje. Minun
piti puolenyön aikaan kiivetä tuohon puuhun ja, kun niiden ystävät
tulisivat ulos huvilasta, päästää oikein karmaiseva huuhkajan huuto.
Minä suostuin. Enhän tiennyt kaikesta tuosta muusta mitään. Kuuliin
teidän kyllä tulevan portaille, rouvat näkyivät hetken ihan selvästi.
En kuitenkaan kyennyt silloin päästämään ääntäkään, sillä räjähdys ja
laukaukset olivat pelästyttäneet minut. Sitten kuitenkin ajattelin,
että kai kaikki oli ollutkin vain kujeilua, ja huuhkaisin kerran. Lopun
te tiedättekin, herra.

Rauta hymähti.

— No, olkoon. Teit tyhmästi ryhtyessäsi mokomaan peliin. Mutta siitä
tyhmyydestä olet saanut jo rangaistuksen. Sano, keitä ne miehet olivat,
niin saat livistää kotiin hautomaan leukaasi.

— Herra, minä en tiedä niistä mitään. En ole ikinä nähnyt niitä.
Vannon, herra, että ne olivat minulle aivan tuntemattomia.

— Minkä näköisiä ne sitten olivat? Tottahan sentään näit heidät!

— Näin kyllä, herra. Ne olivat sellaisia rotevia miehiä, kasvot tuulen
puremat, ja kaikilla ruskeat nahkatakit ja yli polven ulottuvat ruskeat
saappaat. Muuta en osaa sanoa.

Rauta auttoi nuorukaisen seisomaan ja tarjosi hänelle lasin vettä,
jonka hän ahnaasti joi.

— Jos tapaat heidät vielä tai kuulet heistä, niin lupaatko tuilla kertomaan
minulle?

Poika siveli leukapieltään, mutta silmissä oli ihaileva katse.

— Kyllä, herra. Oikein mielelläni, herra!




Kolmas luku.

KIRKONKYLÄLLÄ ON PUHEENVUORO.


Sinä yönä Rantamaan huvilassa nukuttiin vähän. Nuoren Peltosalon
lähdettyä Rauta ryhtyi jälleen mittailemaan arkihuonetta, yhä uudelleen
nurkasta nurkkaan. Ryppy hänen silmäkulmiensa välissä oli tavallista
syvempi.

Keitä olivat nuo nahkatakkimiehet? Kuvauksesta olisi voinut pääteillä
heidät merimiehiksi. Taikka salakuljettajiksi. Mutta olivatpa he
kumpia tahansa, niin mitä osaa he esittivät? Oliko ajateltavissa,
että Elisabeth-rouvan murhaaja oli heidän joukossaan? Kysymyksiä,
kysymyksiä, jotka toistaiseksi jäivät auttamattomasti vastausta vaille.
Vain yksi seikka oli noiden miesten kohdalla nyt jo varma: syystä tai
toisesta he kiihkeästi halusivat karkoittaa Rantamaan huvilan uudet
asukkaat eivätkä siihen päästäkseen kaihtaneet turvautua väkivaltaisiin
keinoihin.

Rauta ajatteli illalla laatimaansa nimilistaa, johon merkityistä
useimmat olivat hänelle vielä tuiki tuntemattomia.

Noissa kahdeksassa hänellä olisi toistaiseksi ollut kyllin pohdittavaa,
ilman tätä väkivaltaista kolmikkoakin. Mutta niinhän on aina jokaisen
jutun alkuvaiheessa, hän lohduttautui. Aikanaan kaikki selviäisi ja
kukin asettuisi oikealle palikalleen; niin sopi ainakin toivoa.

Hän meni keittiöön, jossa talon naiset pesivät ja pyyhkivät astioita.
Inkeri hymyili miehelleen.

— Kultaseni, haluatko vielä kahvia?

— Enhän toki. Luullakseni pannu on vielä puolillaan. Minulla on jotakin
muuta mielessä.

Raudan ääni oli huolestunut.

— Niin, Pienokainen. Pelkään, että tämä juttu voi jatkuakin
väkivaltaisena.

Inkeri silmäsi varoittavasti vanhaan palvelijattareen.

— Ei haittaa, vaikka Mari kuuleekin, mies virkahti. — Sanottavani
koskee myös häntä. Tämäniltainen ilkityö tuskin jää viimeiseksi. Siksi
täältä on parasta lähteä.

Mari pani kätensä ristiin ja huoahti syvään:

— Jumalalle kiitos!

Nuoren rouvan kasvot ilmaisivat samalla kertaa suurta huojennusta ja
pettymystä.

— Sinä luovut siis tutkimuksista?

Rauta hämmästyi.

— Minä? Ei tule mieleenkään! Tarkoitin tietenkin, että teidän kahden
on parasta lähteä täältä. Teidän paikkanne on Helsingissä. Voin paljon
paremmin jatkaa tutkimuksiani, kun minun ei tarvitse kaiken muun kiusan
lisäksi olla huolissani teidän turvallisuudestanne.

Äänettömyys seurasi hänen sanojaan. Sitten Mari puuskahti puhumaan
hellyttävästä:

— Rakas rouva, tuomani on ihan oikeassa. Minä en kyllä tiedä, mitä
juttua tuomarin täytyy täällä penkoa. Ei silti, että olisin alkuunkaan
uskonut tätä miksikään virkistysmatkaksi. Mutta sen minä sanon, että
naisten paikka tämä kauhujen talo ei ainakaan ole. Rouva kiltti,
palataan Helsinkiin. Täällä me olemme vain tiellä.

Inkerin katse oli synkentynyt, ja suupieliin ilmestyivät Raudalle tutut
pienet, tarmokkaat rypyt.

— Olenko minäkin vain tiellä?

Kun mies ei vastannut, hän jatkoi:

— Tämä kysymys oli toki jo lopullisesti ratkaistu ennen kuin lähdimme
Helsingistä. Sitä paitsi en ole tietääkseni ollut täällä yksinomaan
tiellä. Lisäksi minulla olisi nytkin, jos vain ehtisit kuuntelemaan,
jokunen vihje siitä, miten pääsisimme eteenpäin. Mutta ellei kaikki
tämä vielä tehoa sinuun, Kaarlo, niin muistutan eräästä vuosia sitten
käymästämme keskustelusta. Silloinkin sinä koetit lähettää minut
turvaan ja estää minua auttamasta tutkimuksiasi. Silläkin kerralla
sinä kärsit tappion minun itsepäisyyttäni vastaan, vaikka olinkin vain
sinun toimistoapulaisesi. Nyt olen vaimosi, enkä varmastikaan vähemmän
itsepäinen kuin silloin. Ja — lopuksi — ellei tämäkään saa sinua
luopumaan aikeesta lähettää minut kotiin, ilmoitan järkähtämättömästi
päättäneeni pysyä täällä, niin kauan kuin sinäkin täällä viivyt.

Rauta sulki hänet nauraen syleilyynsä ja suuteli häntä.

— Riittää! Vähempikin olisi riittänyt. Niinpä emme enää puhu sinun
kotiin matkustamisestasi. Kas niin, hymyile nyt jo, Pienokainen.

Inkeri soi hänelle iloisen, hellän hymyn.

— Mari voi kyllä matkustaa, hän sanoi. — Ehkä olisi Pikku Jättiläisen
kannalta sittenkin parempi, että Mari olisi hänen luonaan.

Vanha palvelijatar oli kääntänyt heille selkänsä. Nyt hän pyörähti
emäntäänsä.

— Vai voin minä? hän sähisi. — Tahtoisin kyllä, mutta en voi! Rouva
saattaa kyillä olla itsepäinen ja mitä vain. Mutta huonomuistinen rouva
ainakin on, sen minä tiedän. Minä sanoin muutama tunti sitten, että
tälle ryövärirannikolle en rouvaa yksin jätä. Ne sanat pysyvät. Vaikka
Luoja tietäköön, että tyhmänä minä rouvan itsepäisyyttä pidän!

Hän rupesi kalisuttelemaan astioita pesusoikossa muristen hiljaa
itsekseen. Inkeri tiesi vanhastaan, että kun Mari oli tuolla tuulella,
oli parasta jättää hänet yksikseen. Siksi hän tarttui miehensä
käsivarteen, ja he livahtivat arkihuoneeseen.

Rauta meni puhelimeen. Hän väänsi kerran, toisen ja kolmannenkin, mutta
ei saanut vastausta. Inkeri oli huvittuneena todennut hänen kasvavan
kärsimättömyytensä.

— Etkö voisi keksiä mitään muuta keinoa käsilihastesi treenaamiseen?
Mehän olemme maalla. Puhelinkeskus on kiinni.

Hymähtäen Rauta laski kuulokkeen paikalleen.

— Jälleen uusi todistus siitä, miten kipeästi minä tarvitsen apulaista.

He nauroivat molemmat. Mutta vakavaksi käyden Rauta jatkoi sitten:

— Minun on siis patikoitava kylään.

— Mutta nythän on jo aamuyö!

— Ei auta. Minun on tavoitettava viipymättä Järven lähettämät miehet.
Onneksi tiedän, mikä huone heillä on matkustajakodissa. Sinun on
koetettava nukkua hieman. Huomenissa meillä on monenlaista puuhaa,
minunkin suunnitelmieni mukaan. Sano Marille, että ulko-ovia ei missään
tapauksessa saa avata, tapahtuipa mitä tahansa. Minulla on avain. Ja
sitten vielä eräs asia. Kerran, vuosia sitten, kehuit osaavasi ampua.
Tämä pistooli on tosin kovin suuri. Mutta pienempääkään minulla ei ole
sinun varallesi. Koetahan, pysyykö tämä tarpeen tullen kädessäsi.

Iso Walther vaikutti todella peloittavalta. Inkeri tarttui siihen
vastenmielisyyttä tuntien. Mutta hän hymyili miehelleen urheasti.

Sulkiessaan takanaan puutarhan veräjän Rauta jäi katsomaan huvilaa.
Hänen mielensä oli raskas. Hän oli vakavasti huolissaan Inkeristä.
Etukäteen hän kyllä oli ollut vakuuttunut, ettei saisi vaimoaan
ainakaan helpolla lähtemään paikkakunnalta. Ja tietysti Inkeristä oli
apua, hänen vaistonsa osui usein hämmästyttävästi oikeaan. Mutta... No,
oli turha pohtia sellaista, mitä ei voinut muuttaa.

Yö ei enää vaikuttanut niin säkkipimeältä kuin aikaisemmin. Raskaat
pilviverhot olivat repeytyneet ja antoivat yhä enemmän tilaa
tähtimiljoonille lokakuisella taivaalla.

Hän asteli rivakasti jyrkkää ylämäkeä kohti kirkonkylää. Monien vuosien
tiukan sotapimennyksen jälkeeni kirkonkylän vaatimattomat valot —
joitakin harvoja ulkolamppuja — vaikuttivat meikeinpä juhlavilta.

Päästyään keskikylälle hän löysi helposti matkustajakodin ja koputti
muitta mutkitta lujasti erääseen ikkunanruutuun. Kesti kuitenkin melko
kauan, ennen kuin ikkunaan ilmestyi uninen ja ärtyinen miehennaama.
Ikkuna aukeni.

— Mitä lempoa...?

— Huomenta, komissario Salo! Olen tuomari Rauta. Poliisitarkastaja
Järvi on kai maininnut minusta teille. Tulkaahan päästämään minut
sisään. Minun täytyy viipymättä saada puhella kanssanne.

Rautaa huvitti miehen kasvojen ilmeen nopea vaihtuminen. Kiukku katosi
kuin poispyyhkäistynä ja vaihtui kohteliaaksi, anteeksipyytäväksi
hymyiksi.

— Hetkinen vain, tuomari.

Kun he tulivat huoneeseen, komissario esitti toverinsa:

— Etsiväkonstaapeli Pekansuo.

Molemmat etsivät olivat miellyttäviä nuoria miehiä, Salo kaiketi
parisen vuotta toveriaan vanhempi. Kumpikin oli kiireesti
vetäissyt housut jalkaan, sukaissut tukkaansa ja pistänyt jalkansa
nauhoittamattomiin kenkiin, ehtimättä muuta.

— Suokaa anteeksi, tuomari, että olemme näin...

— Mitä turhia!

Rauta tutki Salon vaaleata, rehtejä kasvoja. Ne vaikuttivat hänestä
tutuilta.

— Kuulkaahan, komissario, ettekö te ollut toissa talvena Syvärillä?
Luutnantti Salo, ellen erehdy.

— Aivan niin, herra kapteeni. Kyllä minä muistan teidät 'Kylmän Kallen'
divisioonasta, vaikka olimmekin eri rykmenteissä. Konstaapeli Pekansuo
oli samassa pataljoonassa kanssani, ylikersanttina.

Miehet löivät vielä kerran kättä — taisteluveljeyden muistoksi. Sitten
he vaikenivat, kukin pysähtyi hetkeksi miettimään kaikkea sitä vakavaa
ja raskasta, mitä sen jälkeen oli koettu.

Salo rikkoi hiljaisuuden:

— Kaikesta päättäen tuomari ei ole tänä yönä ehtinyt lainkaan
vuoteeseen.

— En. Rantamaalla oli hieman vilkkaanlaista.

Rauta kertoi lyhyesti ilkitöistä, mitkä molempina öinä oli kohdistettu
huvilaan. Miehet olivat yllättyneitä.

— Luulen noiden nahkatakkisten jatkavan peloitusyrityksiään, hän
sanoi sitten. — Kun poliisitarkastaja Järven kanssa sovittiin, että
murhatutkimusten naamioimiseksi ottaisin tänne mukaan vaimoni ja
iäkkään palvelijattaremme, olisi minulla nyt tehtävänä teille eräs
ehdotus. Muuttakaa te molemmat toistaiseksi Rantamaan saunaan. Avaraan
saunakamariin saamme hyvin mahtumaan vuoteet. Ja Mari pitää teidät
varmasti paremmassa ruoassa kuin tämä hotelli. Minä puolestani voisin
liikkua omilla teilläni paljon turvallisemmin mietin tietäessäni,
etteivät naiset olisi suojatta.

Etsivät hyväksyivät ehdotuksen mielihyvin. Ajatus paremmalle muonalle
pääsemisestä oli enemmän kuin houkutteleva, he myönsivät rintamamiehen
materialistisella suorasukaisuudella. Sovittiin, että he muuttaisivat
heti aamulla.

Kun tämä asia oli selvä, Rauta kysyi:

— Kuinka pitkälle olette päässeet Elisabeth Vaaran murhan tutkimuksissa?

— Emme juuri mihinkään, Salo vastasi. — Olemme olleet täällä vasta
kaksi päivää tähän erään.

— Tähän erään? Rauta tiedusti. — Tarkoitatteko...?

— ... sitä, että silloin kuu rouva Vaaran ruumis löydettiin joesta,
minut komennettiin tänne suorittamaan tutkimuksia, Salo täydensi. —
Juuri sitä tarkoitan.

— Sepä mainiota! Kertokaahan.

— Siinä on vähän kerrottavaa. Juttuun on kirotun vaikeata saada
otetta. Rouvan katoamisesta siihen päivään, jolloin ruumis löydettiin,
oli kulunut puolisentoista kuukautta. Kaikki jäljet murhapaikalla,
mikäli niitä oli ollut, olivat tietenkin väliaikana hävinneet. Tuntuu
kummalliselta, että ruumis pysyi näkymättömissä niin kauan, kun se ei
kumminkaan loppujen lopuksi ollut ajautunut kuin kilometrin verran
alaspäin. Mutta tässä joessa on kuulemma paikoitellen kuilumaisia
syvänteitä, joihin voi hautautua mitä tahansa. Jos murhaajalla olisi
ollut oikein hyvä onni, olisi voinut käydä niinkin, että ruumis olisi
huuhtoutunut suoraan mereen löytymättä milloinkaan.

— Näitte tietysti ruumiin, Rauta virkahti. — Millaisella aseella murha
oli suoritettu?

— Teräase sen on täytynyt olla. Lääkärin kanssa päädyin siihen, että se
luultavimmin oli ollut vesuri; tiedättehän sellainen, jota käytetään
kerppujen ja hakojen hakkuussa.

Rauta nyökkäsi.

— Löytyikö ase?

— Ei. Eikä mistään tämän puolen talosta ole tiettävästi vesuria
kadonnut. Nuo kielteiset vastaukset eivät kyllä todista mitään. Liekö
taloissa niin selvillä jokainen vesuri?

Salo pudisti huolestuneena päätään.

— Tämä juttu on merkillinen. Koko arvoitus on joko olematon tai
sitten se on kirotun hämärä. Pitäjäläiset ovat yksimielisiä siitä,
että Vaara on murhaaja. He pitävät käsittämättömänä vain pidätyksen
viipymistä. Sen selitykseksi sanotaan pilkallisesti: 'Ei korppi korpin
silmää puhkaise'. Viranomaiset olisivat muka jo ajat sitten panneet
Vaaralle hilut kinttuihin, ellei hän olisi virkamies. Teoriaa Vaaran
syyllisyydestä voidaankin monin tavoin perustella. Kuulisittepa vain
kirkon kyläläisten puheita! Mutta jos taas lähtee siitä — niinkuin
poliisitarkastajamme, joka tuntee tuomari Vaaran — ettei nimismies ole
voinut murhaa tehdä, niin silloin juttu muuttuu peijakkaanmoiseksi
labyrintiksi. Ihan pääni sekoaa, kun ajattelun, ketkä kaikki olisivat
voineet murhan tehdä.

Rauta nyökkäsi.

— Te kai kuulustelitte kaikkia niitä, jotka olivat Vaaran talossa
rouvan katoamishetkellä?

— Tietysti. Vaarallahan oli sinä iltana neljä vierasta. Jonkinlaiset
rapukestit. Tietenkään en voinut kuulustella sitä saksalaista
kapteenia, jonka läksiäisiksi illatsu oli järjestetty. Luoja ties,
missä mies nyt lie... Lisäksi haravoin tietoja koko pitäjältä. Mutta
minun on tunnustettava, ettei noissa kuulusteluissa ilmennyt miltään
oikein valaisevaa. Voitte tutustua perin pohjin pöytäkirjoihin,
poliisitarkastajan määräyksestä otin jäljennökset niistä mukaan teitä
varten. Pekansuo, otapa pöytäkirjat esiin. Joko te, tuomari, olette
selvillä siitä, keitä noissa illatsuissa oli läsnä?

Kun Rauta myönsi, komissario jatkoi:

— Harvoin olen tavannut niin vaikeasti lypsettävää kuin se
Martta Rintapelto, joka sinä iltana vikarioi juhliin painuneita
palvelustyttöjä. Hänen kanssaan en päässyt puusta pitkään. Hän vastasi
vain joko 'ei' taikka 'kyllä' eikä enempää, ihan Pyhän Kirjan käskyjen
mukaan.

Rauta oli saanut Martasta melko lailla toisen käsityksen. Hän piti
kuitenkin tarpeettomana mainita sitä.

— Illatsujen neljä täällä vielä olevaa osanottajaa taas olivat hyvin
selväpuheisia. He olivat niin yksimielisiä kaikkiin yksityiskohtiin
nähden, että se pani epäilemään heidän yhteisesti sopineen, mitä
kuulusteluissa kertoisivat. Tulinkin ajatelleeksi, että kuka tahansa
heistä voi olla murhaaja, vaikka he väittävätkin tuskin kiinnittäneensä
huomiota rouva Vaaran poistumiseen. He selittivät ruvenneensa
ihmettelemään vasta sitten, kun emäntää ei vielä tunninkaan kuluttua
kuulunut takaisin tulevaksi.

— Missä he kertoivat tuon tärkeän tunnin viettäneensä?

— He sanoivat olleensa kaikki yhdessä, ensiksi ruokasalissa
lopettelemassa rapujen syöntiä ja sitten siirtyneensä nimismiehen
työhuoneeseen juomaan kahvia.

Se oli Raudalle tärkeä tieto. Martta Rintapelto oli maininnut hänelle
vieneensä kahvin sisälle puolisen tuntia Elisabeth-rouvan lähdön
jälkeen. Silloin ei ollut kummassakaan mainituista huoneista ollut
ketään. Johtopäätös oli selvä: joko Martta valehteli taikka sitten
valehtelijoita olivat Vaara ja hänen kolme vierastaan yksissä tuumiin.
Sillä, joka valehteli, oli siihen painavat syynsä, kaikesta päättäen
jotakin salattavaa. Jo yksistään tämän paljastuksen kautta Rauta tunsi
saaneensa täyden korvauksen tästä öisestä kävelyretkestään. Yksi hyvä
lähtökohta lisää!

— Nimismiehestä itsestään en saanut mitään irti, komissario jatkoi.
— Hän ei yrittänytkään puolustautua pitäjän yksimielistä tuomiota
vastaan. 'Niin, ehkäpä he ovat oikeassa', hän mutisi vain. Mutta enpä
ihmettele, että minä epäonnistuin koettaessani puhuttaa häntä. Eihän
itse poliisitarkastaja, joka varta vasten matkusti hänen luokseen ja
keskusteli hänen kanssaan vanhana ystävänä, onnistunut sen paremmin.

Rauta nousi hyvästelemään. Mutta Salo pidätti häntä.

— Muutama sana vielä, tuomari. Tällä kertaa emme ole juuri
yrittäneetkään setviä juttua. Poliisitarkastaja sanoi, että meidän
tuli saapua tänne lähinnä vain rauhoittamaan mieliä. Sen vuoksi
olemme etupäässä vain ahkerasti kierrelleet ja näyttäneet tärkeiltä.
Mutta haravamme sattui kuitenkin eräs tieto, joka saattaa osoittautua
tärkeäksi. Tehän tiedätte nuo Vaaran kaksi palvelijatarta?

— Katri Salmi ja Sylvi Holm. Tiedän.

— Katrista emme ole kuulleet muuta kuin hyvää, Salo jatkoi. —
Kelpo keittäjätär, joka lähti Vaaralta saatuaan hyvän toimen
Vaasan 'Central’issa'. Mutta Sylvi-neiti on kaikesta päättäen aika
hepsankeikka. Sievä tyttö kyllä ja osaa käyttäytyäkin hyvin, koska
apteekin väki oli yrittänyt pestata häntä palvelukseen. Mutta Sylvi
ei ollut suostunut jäämään enää tälle paikkakunnalle hinnalla, eikä
millään. Hänkin lähti Vaasaan, vaikkei hänellä ollut siellä paikasta
tietoa. Vasta äskettäin hän kuuluu päässeen tarjoilijattareksi johonkin
pikku kuppilaan.

— ’Kultainen kaupunki' vetää puoleensa.

— Aivan niin minäkin ajattelin, tuomari. Mutta tänään kuulin jotakin,
mikä sai minut miettiväksi. Te olette kai kuullut noista nuorisoseuran
talon juhlista murhailtana, jotka päättyivät nurkkatansseihin? Sylvi
oli tanssinut niissä innokkaasti Jaakonahon talon nuorimman pojan
kanssa, jonka muuten sanotaan ruvenneen juopottelemaan palattuaan
viime keväänä sotasairaalasta; keuhko puhki, kerrotaan. Useat olivat
panneet merkille tämän arvon parin. He olivat lähteneet tanssipaikalta
maantiesillan suuntaan kello kahdenkymmenenkolmen maissa ja palanneet
kuumissaan vasta vähän ennen tanssin päättymistä puolenyön tienoissa.
Juhlapaikalta he olivat lähteneet ison sillan suuntaan, ja se silta
vie muun muassa Vaaran talolle. He olivat siis poissa juuri sen
tunnin, jonka aikana rouva Vaara murhattiin. Tämän valossa Sylvin
ilmeinen vastenmielisyys paikkakunnalle jäämistä kohtaan alkaa näyttää
merkittävältä. Kaiken kukkuraksi sain ongituksi tietooni, että Iisakki
Jaakonaho poistui kotoaan samana päivänä, jolloin rouva Vaaran ruumis
löydettiin joesta. Sen koommin häntä ei ole täällä nähty. Tuota paria
sietäisi kai tarkastella hieman lähemmin.

— Siinä olette aivan oikeassa, Rauta sanoi vakavasti ja liitti jo
mielessään Iisakki Jaakonahon nimen yhdeksänneksi luetteloonsa. —
Kiitokset teille, komissario, kiintoisasta keskustelusta! Ja koettakaa
nyt jatkaa minun katkaisemaani unta, te molemmat.

Idän taivas oli jo vaalenemassa, kun Rauta harppoi takaisin Rantamaan
huvilalle kainalossaan pöytäkirjakäärö.

Perille tultuaan hän totesi Inkerin nukkuvan rauhallisesti. Hän palasi
arkihuoneeseen, kaatoi kylmää kahvia kuppiinsa, tyhjensi sen ja sytytti
savukkeen. Molemmat etsivät tulisivat kai jo parin tunnin kuluttua.
Sitä ennen hän halusi lukea kuulustelupöytäkirjat siltä varalta, että
ilmaantuisi jotakin, josta olisi lähemmin kysyttävä komissariolta.

Salo oli tehnyt kelpo työn. Siihen erään hän ei todellakaan ollut
joutanut "vain ahkerasti kiertelemään ja näyttämään tärkeältä",
kuten hän tämänkertaista täälläoloaan oli kuvannut. Hän oli
kuulustellut varsin monia ihmisiä. Pöytäkirjoja lukiessaan Rauta
tunsi kunnioituksensa nuorta komissariota kohtaan kasvavan; työ oli
huolellista. Mutta mitään varsinaisesti uutta pöytäkirjat eivät
paljastaneet. Raudankin huomio kiintyi ennen kaikkea siihen seikkaan,
joka oli herättänyt Salossa epäilyksiä: Vaaran, apteekkari Katajiston
ja hänen vaimonsa sekä Kurt Bergin kuvausten yhdenmukaisuuteen
rapukesteistä. Yhdenmukaisuus oli suorastaan silmäänpistävä, siitä
huolimatta, että Vaara oli ollut peräti lyhytpuheinen, kun taas
apteekkari Katajisto ja kamreeri Berg olivat menestyksellisesti
kilpailleet keskenään vuolassanaisuudessa. Kamreeri — sitä arvonimeä
nuori herra Kurt siis käytti. Lausuntojen yhtäläisyys oli esitetyissä
tosiasioissa ja ajanmäärittelyissä; niihin nähden kuulusteltavat olivat
olleet tarkalleen yhtä mieltä. Jäljelle jääneet osanottajat tuntuivat
tosiaan keskenään sopineen, mitä poliisikuulusteluissa sanoisivat.
Tuo sopimus oli kaiketi tehty välittömästi Elisabeth-rouvan ruumiin
löytymisten jälkeen.

Rauta löysi Salon papereista muutakin mielenkiintoista. Siellä oli
näet piirustuksia tuomari Vaaran tontista ja talosta. Puutarha,
josta oli tonttikarttaan merkitty: "paikkakunnan parhain", näytti
olevan melko laaja. Rauta ei kuitenkaan tähän erään kiinnittänyt
siihen eikä ulkohuonerakennuksiin erityisempää huomiota. Häntä
kiinnostivat ennen kaikkea asuinrakennuksen piirustukset, jotka olivat
hyvä osoitus komissario Salon perusteellisuudesta ja tarkkuudesta.
Talo oli itä-länsi suuntaan rakennettu suorakaide, jonka julkisivu
oli etelään, joelle päin. Pääoven ja keittiönpuolen ovien edessä
oli pohjoisella pihanpuolella kuistit; "herrasväen puolen" kuisti
jatkui myös talon itäiselle päätysivulle sen koko mitalta. Pääovesta
tultiin eteiseen, josta päästiin oikealle nimismiehen virkahuoneeseen
ja suoraan eteenpäin herrainhuoneeseen, mikä työntöovin muodosti
tavallaan yhden kokonaisuuden salin kanssa. Salin vieressä olivat
etelän puolella rivissä ruokasali, makuuhuone ja läntisessä päädyssä
tyttären huone. Talon keskitse kulki käytävä, jonka toisella puolella
olivat virkahuoneen lisäksi pesuhuone ja keittiö. Viimeksimainitusta
tultiin suoraan ulos mentäessä ensin välikköön, jossa oli ruokakaappeja
ja vasemmalla ovi talon päädyssä olevaan palvelijain huoneeseen.
Vasta tästä väliköstä päästiin eteiseen ja sieltä keittiön kuistille.
Eteisestä johtivat portaat myös kellarikerrokseen. Kellaritila oli
hyvin käytetty. Paitsi keskuslämmityslaitteita ja halkovajaa sekä
erinäisiä suojia perunoita, juurikkaita ja säilykkeitä yms. varten,
sinne oli saatu sijoitetuksi autovaja, jonka ovet olivat etelään
päin. Lisäksi oli läntisessä päässä tyttären huoneen ja palvelijain
huoneen alla avara tila, jonka kohdalle oli merkitty: "entinen isännän
veistosali, sittemmin emännän kutoma- ja kehruuhuone".

Rauta vihelsi. Martta Rintapelto oli kyllä sanonut, että
Elisabeth-rouva oli tuona kohtalokkaana iltana tultuaan sisähuoneista
keittiöön jatkanut matkaansa eteiseen ja saman tien ulos. Mutta tyttö
oli tuskin nähnyt hänen todella menevän ulos. Entäpä, jos rouva
eteisestä laskeutuikin kellarikerrokseen? Silloin teoria, että hän oli
tavannut kohtalonsa kello kahdenkymmenenkolmen ja -neljän välillä,
menetti kaiken varmuutensa. Murha oli voinnit tapahtua huomattavasti
myöhemmin. Mutta miksi hän olisi lähtenyt kesken kestien kellariin,
vaikkapa vain tuohon "kutoma- ja kehruuhuoneeseensa"? Oliko hän kenties
sopinut tapaamisesta siellä jonkun kanssa? Ja jos niin oli, oliko tuo
joku myös mukana kesteissä?

Rauta tarkasti uudelleen piirroksia. Vasta nyt hän tuli kiinnittäneeksi
huomiota siihen, että myös "herrasväen puolen" eteisestä päästiin
suoraan alas kellarikerrokseen. Kenen tahansa kekkereissä mukana olleen
oli siis ollut helppo päästä sitä tietä Elisabeth-rouvan perään. Se oli
voinut tapahtua sitäkin huomaamattomammin, kun seurue oli saattanut
hajaantua pian talon rouvan lähdön jälkeen, vaikka asianomaiset
väittivätkin odottaneensa häntä tunnin.

Tyytyväisyydestä huoahtaen Rauta työnsi piirustukset luotaan. Hän
ei kuvitellut lähestyvänsä jo Elisabeth-rouvan murhan arvoituksen
ratkaisua. Mutta joka tapauksessa hän oli tänä yönä saanut useita
lähtökohtia tutkimuksilleen. Ja kun hän pääsisi käsiksi Kurt Bergiin ja
Katajisto-puolisoihin, nämä saisivat luvan puhua hänelle aivan toisessa
äänensävyssä kuin ollessaan Salon kuulusteltavina.

Aamulla sekä Inkeri että Mari ilmaisivat tyytyväisyytensä Raudan uuteen
järjestelyyn, Inkeri iloisesti, kun taas Mari tapansa mukaan murisi
itsekseen. Se ei kuitenkaan estänyt vanhusta ryhtymästä innokkaasti
järjestämään saunakamaria mahdollisimman mukavaksi asuinpaikaksi,
nuorille poliisimiehille.

Aamiaispöydässä Rauta virkahti vaimolleen:

— Kuulehan, Pienokainen. Ellei muistini petä, niin viime yönä sinä
sanoit varastoineesi joitakin vihjeitä siitä, miten pääsemme tässä
jutussa eteenpäin. Onko sinulla todella jotakin varastossa vai kuuluiko
lausumasi vain pikku nivelenä painostuskoneistoosi?

Inkeri laski veitsen ja haarukan käsistään ja loi häneen ankaran
katseen, joka kuitenkin pian pehmeni enkelimäisen lempeäksi.

— Sinä paha ja ilkeä mies! Mutta minä olen anteeksiantavainen luonne.
Ymmärtäväisyyteni on suorastaan rajaton. Juostuasi päivät ja yöt ulkona
sinä raukka olet tietenkin joutunut sellaisen harhamuiston valtaan,
että olet naimisissa petollisten ja vehkeilevien naisten kastiin
kuuluvan tytön kanssa. Kultaseni, herää toki painajaisunestasi! Hyvät
haltijattaret ovat säästäneet sinut ansaitsemaltasi kohtalolta ja
suoneet sinulle vaimon, jonka sielu on kristallinkirkas ja jonka kieli
puhuu vain totuuden sanoja.

Rauta nauroi.

— Huomaan sinun nukkuneen mainiosti. Väsynyt ihminen ei ikinä kykenisi
lavertelemaan noin. Armahda nyt kuitenkin, sinä kristallinkirkas,
väsynyttä miestäsi ja vastaa kiertelemättä kysymykseeni.

Inkeri halusi kuitenkin ensin kuulla, mitä kaikkea oli yöllä selvinnyt.
Rauta selosti, minne asti hän oli päässyt. Nuori rouva kuunteli
jännittyneenä. Sitten hän sanoi nöyrästi:

— Hyvänen aika! Sinulla on käsissäsi lankoja jo enemmän kuin tähän
erään ehdit keriä. Ja minä kun kuvittelin, ettet vielä oikein tiedä,
mistä aloittaa. Kaikkea tuota vastaan minun pikku vihjeeni on aivan
arvoton.

Mies nyökkäsi hänelle rohkaisevasti.

— Älähän sano. Totta puhuen minä en tällä hetkellä tiedä, mäistä
aloittaa. Syynä ei kyllä ole 'lankojen' puuttuminen. Mutta asemani
näissä tutkimuksissa on min vaikea, että tuskin uskallan liikahtaa.
Koko ajan minun on pelättävä säikähdyttäväni murhaajan karkuteille.
Jollakin tavoin murhaaja olisi saatava tuuditetuksi turvallisuuden
tunteeseen; sitten vasta pääsisin vapaammin liikkumaan. Mutta miten?
Paljon riippuu tietysti siitä, kumpaan ryhmään murhaaja kuuluu.

— Sinä olet siis jakanut heidät kahteen ryhmään.

Rauta nyökkäsi.

— Ensimmäiseen, lähinnä epäiltyihin, kuuluvat ne kuusi, jotka jäivät
Vaaran taloon Elisabeth-rouvan kadottua.

— Kuusi lähinnä epäiltyä! Inkeri huudahti. — Kuusi? Et kai toki voi
epäillä tuomari Vaaraa tai Marttaa!

— Hekin olivat talossa. Ja ainakin teoreettisesti heillä oli yhtä
suuret mahdollisuudet teon suorittamiseen kuin muilla neljällä.

Inkeri ei kuitenkaan niin vain ollut valmis antamaan perään.

— Mutta ajattele toki Vaaraa! Hänhän ei edes yritä torjua
murhasyytöstä, joka koko kirkonkylän voimalla on suunnattu häneen.
Hänhän suorastaan tarjoutuu syylliseksi.

— Minä uskon Vaaran syyttömyyteen. Pidä se mielessäsi, Rauta selitti
kärsivällisesti. — Mutta se ei saa minua sulkemaan silmiäni siltä
mahdollisuudelta, että hän kenties kaikesta huolimatta sittenkin teki
tuon teon. Paljon puhuttua motiivia häneltä ei, Luoja paratkoon, näytä
puuttuneen — ei edes tappohalua. Ja jos hän olisi murhaaja, niin
näissä oloissa hän tuskin voisi löytää parempaa suojautumiskeinoa kuin
nykyisen apaattisuutensa ja tarjoutumisensa sijaiskärsijäksi.

Inkeri katsoi mieheensä säikähtynein silmin.

— Se... se on totta. Sinun logiikassasi on jotakin kammottavaa,

— Minä koetan vain pitää mielessä kaikki mahdollisuudet.

— Entä toinen ryhmä epäilyksenalaisia? nuori rouva kiirehti kysymään.

— Se on edellistä paljon epämääräisempi. Siihen kuuluvat meidän
nahkatakkiset ystävämme, Sylvi Holm ja hänen Iisakkiinsa, Katri Salmi,
ja Luoja ties keitä vielä. Olemme vasta vaivalloisen tiemme alussa.
Mutta sanohan jo, mitä suunnitelmia sinulla oli mielessäsi.

Inkeri näytti vaivautuneelta.

— Oh, minun mieleeni tuli vain, että tiedämme toistaiseksi kovin vähän
siitä, kuka Elisabeth Berg = Sandman = Vaara oikein oli ja mistä hän
tuli. Ehkä hänen menneisyytensä ja henkilöllisyytensä tunteminen voisi
auttaa sinua eteenpäin. Marttahan mainitsi, että ruustinna on hänen
nuoruudenystävänsä. Siksi ajattelin ehdottaa, että minä lähtisin
haastelemaan rouva Saarisen kanssa.

Rauta nyökkäsi.

— Tuo on hyvä ajatus. Ellei ruustinna itse johda keskustelua
Elisabeth-rouvaan, niin sinä voit luontevasti tehdä sen, kun koko
paikkakunta ei kuulemma muusta puhu kuin tuosta murhasta. Mutta,
rakkaani, eräs pyyntö minulla sinulle on.

— Mikä?

— Ettet kotiin tullessasi tuo kokonaista kassillista tuon arvon rouvan
menneisyydestä poimittuja uusia murhaajaehdokkaita.

Inkeri närkästyi.

— Ellei ehdotukseni mielestäsi ole muun kuin pilkan arvoinen, niin
mielelläni luovun siitä.

— Mutta Pienokainen! Mihin sinun uskollinen seuralaisesi, huumorin
taju, nyt lennähti? Tuo loppuhuomautuksenihan oli vain leikkiä.

Nuorta rouvaa itseäänkin jo hieman nolotti, mutta hän turvautui vanhaan
sananparteen:

— ’Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli'.

Rauta nauroi.

— No, puolikas totta siinä olikin, hän sanoi, — Nimittäin niin paljon,
että tässä jutussa on jo nyt liian paljon murhaajaehdokkaita. Joka
käänteessä heitä tulee lisää, niin että miesparkasi pää on vallan
pyörällä.

He olivat jo aikoja lopettaneet aterioinnin: olivat sitten vain
unohtuneet istumaan pöydän ääneen. Nuori rouva kiersi nyt miehensä luo
ja kumartui hänen puoleensa.

— Inkeri oli äsken tuhma tyttö, hän vihersi katuvana. — Inkeri
ansaitsee tukkapöllyn.

Rauta otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Hetken kuluttua he ryhtyivät suunnittelemaan päiväohjelmaansa. Inkerin
tiedusteluretkestä he olivat yhtä mieltä. Mutta omasta osuudestaan
Rauta oli epävarma.

— Saadakseni liikkumatilaa olen tuumaillut jo sitäkin, että
tyydyttäisin näiden ihastuttavien kirkonkyläläisten 'verenjanoa' ja
antaisin pidättää Vaaran.

— Voi, ei!

— Älä toki säikähdä. Pidättäminen kuulusteluja varten on aivan toista
kuin syytteeseen pano murhasta. Sitä paitsi minun olisi kai saatava
tuohon pidätykseen Järven suostumus.

Inkerin silmissä välähti. Hän uskoi keksineensä keinon, millä
karkoittaa tuon ajatuksen miehensä päästä. Poliisitarkastaja Järvi ei
suostuisi Vaaran pidättämiseen, siitä hän oli vakuuttunut.

— Mutta kultaseni, sinähän voitkin mainiosti matkustaa täksi päiväksi
Vaasaan Järven luo. Samalla voit ottaa selvää Vaaran molemmista
palvelustytöistä ja ehkäpä saat käsiisi Iisakki Jaakonahonkin.

— Jälleen täysosuma sinulta, Pienokainen, Rauta ihastui.

— Juuri niin teen. Kun etsivät ovat täällä turvanasi, voin hyvin
pistäytyä Vaasassa. Viimeistään huomisaamuna tulen takaisin. Soitan
heti Järvelle ja tilaan häneltä auton hakemaan minut täältä. Sitten
pistäydyn vain kunnanlääkärin pakinoilla. En usko saavani häneltä
mitään olennaista uutta selville. Mutta järjestyksen vuoksi minun on
haastateltava häntä, koskapa hän piirilääkärin kanssa toimitti ruumiin
oikeuslääketieteellisen tutkimuksen.

Puolenpäivän jälkeen he lähtivät yhdessä kylälle. Rauta saattoi
vaimonsa rovastilaan johtavan kuusikujan alkuun. Itse hän jatkoi
matkaansa lääkärin keltaiseksi maalattua taloa kohden.

Sisälle tultuaan hän totesi odotushuoneen olevan täynnä. Ainoatakaan
istuinta ei ollut vapaana. Miehet, naiset ja lapset katsoivat häneen
yhtä peittelemättömän uteliaina, aikaihmiset lisäksi avoimen karsaasti.
He toteavat minut vain vieraaksi, Rauta tuumi levollisesti ja jäi
ikkunan pieleen seisomaan.

Puoli tuntia kului, ilman että mitään tapahtui. Joku uusi potilas tosin
saapui. Sen sijaan kukaan odottajista ei päässyt vastaanottohuoneeseen.
Sisähuoneista ei liioin kuulunut mitään liikettä. Rauta alkoi
hermostua. Näytti siltä kutu auto ehtisi tulla häntä hakemaan, ennen
kuin hän saisi tilaisuuden vaihtaa sanaakaan lääkärin kanssa. Hän astui
vastaanottohuoneen ovelle ja koputti. Ei vastausta. Ovi oli ja pysyi
kiinni ja lukossa. Hän meni toiselle ovelle koputtamaan. Vastausta ei
kuulunut sielläkään, mutta hän totesi, ettei ovi ollut lukossa.

— Tuollaisia ne herrat ovat, hän kuuli takanaan jonkun miehen
murahtavan. — Ei niiden sovi vuoroaan odottaa.

Hän kääntyi ja sanoi rauhallisesti:

— En ole potilas.

— Niin ne aina sanovat, naisääni marisi. — Ja sitten niitä tutkitaan ja
tropitaan tuntikausia. Köyhä kansa saa vain odottaa ja vaikka kuollakin
vaivoihinsa. Mitäpä herrat meistä!

Kiivas vastaus pyöri Raudan huulilla, mutta hän hillitsi mielensä.
Ei kannattanut antautua suukopuun. Sitä paitsi hän oli itsekin jo
katkerana todennut tämän lääkärin vastaanotossa olevan jotakin nurjaa.
Olkapäitään kohauttaen hän astui viereiseen huoneeseen. Se oli tyhjä.
Vasta seuraavasta hän löysi puoiikasvuisen tytön. Tämä lupasi mennä
hakemaan isää. Kesti kuitenkin pitkän tovin, ennen kuin lääkäri
ilmestyi, unisena ja huonotuulisena. Hän oli vielä melko nuori mies,
tuskin yli neljänkymmenen, lihavanlainen ja tummapintainen. Hän huomasi
Raudan vilkaisevan rannekelloonsa.

— Kello viideltä makuulle menneeltä ei voi vaatia, että hän tähän
aikaan olisi pirteä, hän virkahti epäystävällisesti.

— Teillä taitaa olla paljon öisiä sairasmatkoja.

— On niitäkin, silloin tällöin, lääkäri sanoa töksäytti. — Ja ellei
ole, on muuta puuhaa. Minä valvon aina myöhään.

Kun Rauta katsahti häneen kummastuneena, lääkäri ärähti:

— Sitä paitsi, mitä hittoa teihin kuuluu, millainen päiväjärjestys
minulla on? Oletteko muka lääkintähallituksesta?

Vieras esittäytyi ja sanoi haluavansa puhua rouva Vaaran
kuolemantapauksesta.

— Murhasta, tohtori Lehto oikaisi. — Mutta piru minut periköön, jos
suostun siitä puhumaan! Eikö riitä, että koko pitäjä tahtoo nähdä
nimismiehen roikkuvan hirressä tai ainakin pääsevän eliniäkseen
tiilenpäitä lukemaan? Tarvitaanko tähän hullunmyllyyn vielä
vieraspaikkalaisiakin myllyrengeiksi? Painukaa helvettiin!

Rauta arvioi lääkärin mieheksi, joka — niin vastenmielinen kuin hän
muuten olikin — ei lavertelisi mistään, mikä olisi yhteydessä Vaaran
juttuun. Siksipä hän esittikin hänelle poliisitarkastaja Järven antaman
erikoisvaltakirjansa. Lehto luki sen lävitse, hymähti halveksivasti ja
tokaisi:

— Mitä te sitten haluatte kuulla?

— Kaiken, mitä tiedätte murhasta ja siihen jollakin tavoin liittyvistä
seikoista.

Lääkäri hymyili ivallisesti.

— Tällä kertaa saatte laihan nuotanperän.

Sitten hän alkoi — kehoittamatta vieläkään vierastaan istuutumaan —
yksitoikkoisesti selostaa toimiaan siitä hetkestä alkaen, jolloin
hänelle oli ilmoitettu rouva Vaaran ruumiin löytymisestä. Rauta ei
saanut tietää mitään uutta. Lehdon lopetettua hän kysäisi:

— Ja muutako ette tiedä?

Suuttumus värjäsi tohtori Lehdon kasvot melkein mustanpuhuviksi.

— Saakeli soikoon! Jos haluatte kerätä tämän jutun liepeiltä juoruja,
niin kääntykää kenen muun kirkonkyläläisen puoleen tahansa. Tuossa
tuokiossa olette kurkkua myöten täynnä. Mutta jos tarkoitatte
tosiasioita, niin muuta en tiedä.

Lääkäri viittasi autoon, joka juuri pysähtyi taion edustalle.

— Onko tuo teitä varten?

Kun Rauta myönsi, hän jatkoi:

— Lähtekää sitten, niin minäkin pääsen takaisin vuoteeseen!

— Mutta odotushuonehan on täynnä ihmisiä!

Se ei kuitenkaan tehonnut. Haukotellen Lehto vastasi:

— Tiedän. Ne ovat sitä siirtoväkeä. Istuvat siellä, kun ei ole
muutakaan tekemistä. Saavat olla kiitollisia, kun minä suon lämmitetyn
juttutuvan. Oman pitäjän ihmiset tietävät vanhastaan, että minä otan
vastaan vasta iltapäivällä. Painakaa tekin mieleenne: jos sairastutte
täällä, niin pitäkää huoli, että se tapahtuu yöaikaan. Silloin voitte
luottaa minun apuuni. Muuten ette!

Niine hyvineen lääkäri katosi. Rauta ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa.
Odotushuoneeseen palatessaan hän mutisi:

— On tämäkin pitäjä.

Huoneen täyteinen odottajien joukko ei enää näkynyt olevan katkera
hänelle. Kun hän oli poistumassa, joku virkahti:

— Eipä saanut apua. Vaikka on sellainen herra, että auto on odottamassa.

Kun auto huristi läpi kirkonkylän, Rauta mietti, mahtaako
lääkintähallitus olla voimaton moisten lääkärien suhteen. Mutta sitten
hän unohti koko jutun syventyen omien ongelmiensa pohtimiseen.

Inkeri oli tällä välin jatkanut ripeästi matkaansa kuusikujaa
pitkin. Sitten hänen askelensa hidastuivat. Hän totesi tehtävänsä
paljon vaikeammaksi kuin ennakkoon oli kuvitellut. Hän käveli niin
ajatuksiinsa vaipuneena, ettei huomannut tiessä olevaa kuoppaa, vaan
kompastui ja suistui suulleen. Hänen mieleensä juolahti, miten Kaarlo
ilvehtisi, jos nyt näkisi hänet. Hänen täytyi itsensäkin naurahtaa.

— Mitäs hauskaa te sieltä löysitte?

Kuusien välissä seisoi pitkä, laiha nuorukainen, jonka kasvot olivat
hyvin miellyttävät ja totiset. Nolona Inkeri yritti nousta. Poika
harppasi hänen luokseen, nosti hänet pystyyn ja alkoi rapsia takista
siihen tarttuneita roskia.

— Oi, älkää vaivautuko.

— On tässä työtä meille molemmille.

Sen nuorukainen sanoi hymyn väreenkään ilmestymättä huulille tai
sinisiin, surullisiin silmiin. Inkeri tunsi pitävänsä hänestä.

— Kuljin tuolla kuusiaidan toisella puolen ja näin teidän kompastuvan.

— Tiehän on tässä eikä sieltä.

Poika katsot häntä tutkivasti silmiin. Kaipa näkemänsä tyydytti häntä,
koska hän alakuloisesti hymähtäen virkkoi:

— Tiedän sen. Mutta kuljin siellä, jotta en kohtaisi pappilalaisia.

— Ovatko he sitten niin peloittavia?

— Jos te, neiti, olette matkalla tapaamaan ruustinnaa, niin en kadehdi
teitä. Isä sen sijaan ei ole lainkaan vaarallinen.

— Isä? Te olette siis rovasti Saarisen poika.

Nuorukaisen äänessä väreili itseiva, kun hän kumartaen esittäytyi:

— Olen Saarisen hulttiopoika. Teidän, neiti, täytyy olla vieras tässä
pitäjässä, ellette ole sellaisesta kuullut puhuttavan.

Välittömästi Inkeri sulki pojan kouran käsiensä väliin ja katsoi häneen
sydämellisesti hymyillen. Nuorukainen oli päätä pitempi, mutta se ei
haitannut, hän tunsi tarvetta rohkaista. Sillä äänestä kuuli, ettei
nuori Saarinen pilaillut, vaan hänen kohdallaan oli tosi kysymyksessä.

— Ette saa sanoa noin. Ette leikillännekään. Te olette hyvä ja pystyvä
mies, jolla on tulevaisuus edessä.

Nuorukainen punastui. Sitten hän alkoi miltei kiihkeästi puhua:

— Te ehkä nauratte minulle sydämessänne, neiti. Tai ette sentään.
Te olette aivan kuin satukirjasta esiin lehahtanut enkeli. Niin
kummallista kuin se onkin, niin minä en naura itselleni, vaikka
sanonkin teille, mitä minulla on. Minulla on takanani kaksi vuotta
rintamalla, Kannaksella. Sitä ennen olin koulussa. Mutta tulevaisuutta
minulla ei ole. Sen ylellisyyden arvoisa äitipuoleni on kieltänyt
minulta. Hän on saanut isäukonkin uskomaan, että olen sellainen
hulttiomainen laiskuri, jota ei kannata kouluttaa pitemmälle.

— Ja mitä te itse haluaisitte?

— Oh, minäkö? Tahtoisin suorittaa ylioppilastutkinnon, tietysti.
Ja sitten tahtoisin juristiksi... Mutta miksi häiritsenkään omilla
turhilla haaveillani teitä, neiti?

Inkeri katsoi nuoria, alakuloisia kasvoja ja silmiä, joissa kuvastui
hätä.

— Ensinnäkään haaveenne eivät ole turhia. Saattepa nähdä! Ja
toisekseen minä en ole mikään neiti. Olen rouva Rauta. Mieheni on
varatuomari. Ja me olemme kuukaudeksi vuokranneet Rantamaan huvilan.
Tulkaa jonakin päivänä tervehtimään meitä. Miehenikin varmasti olisi
iloinen vierailustanne. Häneltä voisitte saada hyviä neuvojakin. Siis:
tervetuloa!

Nuorukainen oli nolostunut. Hän katsoi itsepäisesti maahan. Sitten hän
silmäsi ylös ja huulille ilmestyi arka hymy.

— Saanko todella tulla?

— Tietysti. Olen suorastaan vihainen teille, ellette tule. Tulkaa
huomenna iltapäiväkahville. Näkemiin, herra Saarinen!

— Näkemiin, rouva Rauta.

Iloisesti nyökäten Inkeri lähti jatkamaan matkaansa. Mutta tuokiota
myöhemmin nuorukainen tavoitti hänet jälleen.

— Täytyykö teidän todellakin mennä ruustinnan puheille, rouva Rauta?

— Pelkäänpä, että minun täytyy.

— Haluatteko häneltä jotakin?

— Tietoja. En muuta.

— Osaatteko sujuvasti ruotsia?

— Luulisinpä osaavani.

— Puhukaa sitä sitten, rouva. Se on hänen kohdallaan 'sesam-aukene'.

Inkeri palkitsi hänet sydämellisellä hymyllä.

— Kiitos arvokkaasta vihjeestä. Otan sen varteen.

Jatkaessaan matkaansa hän tunsi pitävänsä rouva Saarisesta entistä
vähemmän. Hän tarvitsi kuitenkin tietoja, ja siksi oli parasta sysätä
toistaiseksi syrjään kaikki arvostelut tavasta, millä ruustinna täytti
velvollisuutensa äitipuolena. Minun on keskityttävä tehtävääni, hän
mietti. Nyt hän saattoikin käydä käsiksi siihen luottavaisin mielin.
Hän oli haparoiden etsinyt oikeaa asennetta. Nuori Saarinen oli
neuvonut sen hänelle.

Hieman myöhemmin hän oli jo innokkaassa keskustelussa rouva Saarisen
kanssa. Tämä oli viisissäkymmenissä oleva, kookas nainen, jonka
kasvoissa huomio kiintyi ennen kaikkea pitkään, kapeaan nenään ja
tarmokkaaseen suuhun ja jonka mustassa tukassa näkyi vain vähän
harmaata. Itse asiassa ruustinna oli komea ilmestys mustassa puvussaan,
jonka ankaruutta lieventämässä oli vain pieni kultainen rintaneula.
Inkeriä hätkähdyttivät emännän ensimmäiset sanat; odottamansa
täyteläisen alton asemesta häntä tervehti ohut, kärsivä ääni.

Vastaanotto oli aivan alussa ollut viileä. Mutta kun vieras oli
aloittanut keskustelun ruustinnan äidinkielellä, jää oli heti sulanut.
Palvelijatar oli saanut määräyksen kattaa kahvipöydän.

— Vaikka tietenkin voin tarjota vain korviketta ja voileipiä, ruustinna
huokasi. — Toista oli ennen, vanhempieni kodissa. Oi, ne olivat ihania
aikoja! Kyllähän nytkin ne, jotka uivat rahassa, voivat kustantaa
itselleen oikeaa kahvia ja monenlaisia pikkuleipiä. Mutta papin palkka
on pieni, tiedättehän. Eikä mieheni ole milloinkaan osannut säästää.
On surkeaa olla köyhä! Mieheni on sitä paitsi jo yli kuudenkymmenen.
Kuinka kauan hän, raukka, enää kestänee? Monesti minua ihan kouristaa,
kun ajattelen, mihin minä pienen tyttäreni kera sitten joudun, kun
miehestäni aika jättää.

Inkeri ehätti sanomaan väliin:

— Teillä on siis tytär?

— On, Jumalan kiitos. Hän onkin minun elämäni ainoa valonsäde. Maj-Lis
on nyt viiden vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen. Mutta kertokaa nyt
te, rouva Rauta, jotakin itsestänne!

Inkeri teki työtä käskettyä. Hän kertoi miehestään, asianajajasta,
joka oli niin liikarasittunut, että heidän oli nyt, keskellä syksyä,
ollut tultava tänne meri-ilmaan ja vieraalle paikkakunnalle, jotta
mies pääsisi toipumaan. Hän kuvasi melko synkin värein Rantamaan
huvilan puutteellisuuksia ja yksinäisyyttä ja omaa kaipuutaan
lapsensa luo, joka oli jäänyt vieraiden hoitoon. Hän väänsi Pikku
Jättiläisen nimen Martiniksi, sillä mikäpä Martti Rauta olisi
kuulostanut Maj-Lis Saarisen rinnalla? Näin tuli vähällä vaivalla
korostetuksi rouvien keskeistä samanmielisyyttä. Mahtoiko johtua tästä
nimenväännöksestä vaiko niistä monista huokauksista, joilla hän höysti
kärsimyshistoriaansa; joka tapauksessa hän havaitsi olevansa hyvällä
tiellä ystävystymistä kohden emäntänsä kanssa.

— Pikku rouva, ymmärrän hyvin teidän kaipauksenne takaisin Helsinkiin!
ruustinna huudahti. — Kukapa sinne ei kaipaisi, etenkin teidän
asemassanne! Mutta jokainen ihminen on itseäkös, ja — Jumala sen
minulle anteeksi antakoon — niin olen minäkin. Minun täytyy myöntää
toivovani teidän viipyvän tällä paikkakunnalla kauan. Sillä tunnen,
että me kaksi ymmärrämme toisiamme, ja minä kaipaan niin kipeästi
ymmärtämystä. Minulla ei ole täällä ollut ainoatakaan ystävää —
ei ainoatakaan, uskokaa minua — sen jälkeen kun hyvä, läheinen
ystävättäreni Elisabeth Vaara sai niin traagillisella tavalta surmansa.
Te olette tietysti jo kuullut siitä?

Inkerin oli vaikea hillitä intoaan. Ruustinna oli itse päättynyt siihen
keskustelun aiheeseen, johon hän niin kiihkeästi halusi päästä käsiksi.
Hän pakottautui kuitenkin näyttämään vain kohteliaisuudesta emäntäänsä
kohtaan asiaan kiinnostuneelta. Syvään huoaten hän virkahti:

— Olen kuullut. Kaikkihan tällä paikkakunnalla puhuvat tuosta hirveästä
murhasta. Kerrotaan, että rouva Vaara oli hyvin ihastuttava ihminen. Te
siis tunsitte hänet läheisesti! Millainen hän oikein oli? Tiedättehän,
henkilö, josta puhutaan paljon, saa uppo-oudonkin toivomaan, että olisi
tuntenut hänet.

Ruustinna oli niin innostunut, että eksyi pois kärsivästä
äänensävystään.

— Oli todellakin vahinko, ettette te, pikku rouva, tuntenut
Elisabethia! Olisitte varmasti rakastanut häntä, niin kuin
minäkin häntä rakastin. Oi, on vähän sanottu, kun häntä mainitaan
ihastuttavaksi ihmiseksi. Hän oli hurmaavin nainen mitä ajatella
saattaa! Olisittepa nähnyt hänet nuorena tyttönä meidän yhteisessä
syntymäkaupungissamme! Kauniimpaa neitoa ei ole kasvanut Porvoossa,
tuskin koko Suomessakaan. Sitä paitsi hänellä oli temperamenttia, ah,
millainen temperamentti! Hänellä oli monenlaista verta suonissaan, ja
se näkyi myös. Äiti oli saksalainen, Lyypekistä kotoisin. Isä taas
oli kelpo ruotsalainen, jolla äitinsä puolelta oli myös kasakkaverta.
Kaikessa levottomuudessaan ihastuttava sekoitus, kuten mustatukkainen
Elisabethimme todisti.

Inkeri keskeytti hänen ylistelynsä tiedustelemalla:

— Olitteko te ja rouva Vaara ikätovereita?

— Oh, emme. Elisabeth oli minua tuntuvasti nuorempi. Siksihän minä
voinkin aivan puolueettomasti ja ilman kateutta antaa hänelle
sen arvon, mikä hänelle kiistämättä kuului. Mutta hänelläkin oli
tragiikkansa, niin kuin jokaisella meistä. Hänen äitinsä, joka oli
varakasta lyypekkiläistä kauppiassukua, kuoli varhain. Eikä kai isä
voinut mitään tuhlailevalle luonteelleen, joka ennen pitkää syöksi
perheen köyhyyteen. Lopullisen romahduksen sattuessa Elisabeth
oli vasta kahdeksantoistavuotias, hänen ainoa sisarensa Kerstin
kuudentoista ja pikku Kurt kymmenen.

Jotakin uutta toki! kuuntelija ilahtui. Nimismies oli maininnut vain
toisen vaimonsa veljen. Mutta tällä oli siis sisarkin.

— Olen kuullut, Inkeri sanoi, että Kurt Berg on täällä pankin
kamreerina. Mahtaneeko Kerstin Berg vielä olla elossa?

— Tietääkseni on, ruustinna vastasi. — Kerstin ei ollut niin kaunis
kuin Elisabeth, vaikka sisarukset muistuttivatkin ulkonäöltään
suuresti toisiaan. Luonteeltaan hän sen sijaan oli aivan toisenlainen,
umpimielinen ja melkein töykeä. Hän joutui köyhiin naimisiin jonkun
loviisalaisen rakennusmestari Lundströmin kanssa. Sen koommin en
ole häntä nähnyt. Elisabeth sen sijaan ei tahtonut köyhyyttä, eikä
köyhyys hänelle sopinutkaan. Hän valikoi tarkkaan ja kauan, ennen
kuin hyväksyi ketään monista kosijoistaan. Lopulta hän meni naimisiin
rikkaan turkulaisen tehtailija Sandmanin kanssa. Sanotaan, että
Sandmanin intohimona oli jalokivien kokoaminen, ja Elisabethissa hän
sai varmasti kokoelmiensa säihkyvimmän kiven. Pahat kielet väittivät,
että hän oli Sandmanin kokoelmien kallein ja kovin kivi, mutta se oli
pelkkää kadehtijoiden panettelua. Muutamia vuosia myöhemmin tehtailija
Sandman hukkui jollakin purjehdusmatkalla, ja Elisabethille jäi hänen
suuri omaisuutensa. Seuraavat vuodet Elisabeth vietti ulkomailla,
Pariisissa, Nizzassa, Venetsiassa ja — ajatelkaahan miten romanttista!
— Palestiinassa. Kotiin palattuaan hän alkoi jälleen kirjoittaa
minulle, ja vanha ystävyytemme solmiutui ennalleen. Sitten kerran hän
hämmästytti minua tiedustelemalla, saisiko hän tulla tänne meille
viettämään kesää. Elisabeth Sandman tänne laakealle, alastomalle
rannalle, jossa minäkin olin nääntyä ikävään — tuo ajatus aivan
huimasi minua. Mutta tietenkin vastasin, että hän oli sydämellisesti
tervetullut, jos hän vain tyytyi vaatimattomiin oloihimme. Se oli suuri
päivä, jolloin hän saapui.

Ruustinnan täytyi vetää henkeä sanatulvansa lomassa. Tuokiota myöhemmin
hän oli kuitenkin taas valmis jatkamaan:

— Mieheni oli saada halvauksen nähdessään Elisabethin matkalaukkujen
vuoren. Ystävättäreni oli suuren maailman nainen, ja se nähtiin myös
kaikessa. Mutta kuitenkin tuon kesän lopussa tapahtui se, mitä en
ikipäivinä olisi edes osannut pelätä mahdolliseksi: Elisabeth Sandman
vastasi myöntävästi tämän syrjäpitäjän perin vaatimattoman ja velkaisen
nimismiehen hullunrohkeaan kosintaan. Minä sanoin kyllä suoraan hänelle
käsitykseni tuosta epäsäätyisestä avioliitosta. Mutta — Jumala olkoon
hänen sielulleen armollinen! — Elisabeth vastasi minulle niin, että
menin mykäksi.

— Kertokaa toki, Inkeri pyysi, kun ruustinna epäröi jatkaa.

— En ole kertonut sitä kenellekään, rouva Saarinen kotvan emmittyään
lausui. — Mieheltänikin minun on pitänyt salata se. Mutta tehän
kuulutte meihin, pikku rouva, Elisabethin ja minun luokkaani. Te
ymmärrätte ehkä paremminkin kuin minä. No niin, hän katsoi minuun
kovin ja katkerin silmin. Ja hän nauroi.'Augusta', hän sanoi, 'minä
otan hänet sittenkin. Sinä näyt unohtaneen, että minä olen nyt
kolmekymmentäkuusivuotias. Minä olen väsynyt kaikkeen ja ennen kaikkea
siihen, että on monia miehiä. Nyt minä tahdon itselleni vain rauhaa ja
yhden miehen ja lapsen, ennen kaikkea lapsen.'

'Ruustinna kertoi niin elävästi, että Inkeri oli näkevinään edessään
komean, rikkaan, kauneudestaan kuulun naisen, joka tunsi aikansa
alkavan olla ohitse, ja kuulevinaan hänen ylpeästi sinkoavan suustaan
nuo sanat, jotka paljastivat niin paljon. Hän havahtui, kun rouva
Saarinen lisäsi traagillisella äänellä:

— Lasta Elisabeth-rukka ei milloinkaan saanut. Hän sai vain miehen,
joka murhasi hänet päästäkseen kiinni hänen rahoihinsa!

Syytös oli niin raju, että se nostatti Inkerin vastarintaan.

— Tuomari Vaara ei hyödy penniäkään vaimovainajansa rahoista! Olen
kuullut sen varmalta taholta.

Ruustinna silmäsi häneen hämmästyneenä. Hetken äänettömyyden jälkeen
hän sanoi jyrkästi:

— Jos tuo tietonne on oikea, niin se on kova isku nimismies Vaaralle.
Siitä minä olen varma. Ainakin hän uskoi tulevansa rikkaaksi, tuo köyhä
piruparka, kun hän murhasi vaimonsa. Sillä hän on murhaaja, saatte sen
uskoa, pilkku rouva. Näin saneessani minä tiedän, mitä puhun. Mutta
hän on myös saava rangaistuksensa. Elisabeth oli minun ystäväni. Hän
oli koko tämän paikkakunnan henkisen elämän keskus. Eikä täällä liioin
ole ainoatakaan köyhää majaa, joka ei olisi saanut tuta hänen auttavaa
kättään. Siksi me kaikki täkäläiset olemme velvolliset pitämään huolen
siitä, ettei hänen murhaajansa vältä ansaitsemaansa kohtaloa. Nimismies
Vaara on jo tuomittu mies, se on yhtä varma kuin että minä istun tässä!

Ruustinnan sanat putoilivat kuin koston jumalattaren huulilta. Sillä
hetkellä olisi ollut pelkkää samojen tuhlausta muistuttaa hänelle
kristillisestä rakkaudesta. Inkeri vaikeni, hän voi miltei pahoin.

Kun hän nousi hyvästelläkseen, ruustinna kohteliaasti esteli, mutta
hänen sävynsä ei ollut enää niin sydämellinen kuin keskustelun
alkupuolella. Hän lähetti palvelijattaren etsimään nuorta herraa. Tyttö
palasi hetken kuluttua ilmoittaen, ettei tämä ollut kotosalla.

— Missä se hulttio taas lorvailee? ruustinna kivahti. Kun palvelijatar
pudisti päätään merkiksi, ettei hän ainakaan tiedä, talon emäntä lausui
vieraaseen: — Poikapuoleni on oikea Jumalan minulle kannettavaksi
antama risti, aivan lahjaton ja laiska, vaikka on jo iso mies.
Kärsivällisesti olemme, minä ja mieheni, koettaneet häntä vähistä
varoistamme kouluttaa, mutta mahdoton on mahdoton. Niin, niin, tiedän,
ettei ristinsä alla saisi nurista. Joskus vain joutuu aivan epätoivoon.
Ettei hän nytkään ole kotona, se hulttio! Olisin lähettänyt hänet
saattamaan teidät kotiin.

Inkerin sisässä kiehui, mutta hän tyytyi sanomaan:

— Voi, ei toki. Selviän mainiosti yksin. Ulkonahan on vasta hieman
hämärä.

Ruustinna oli kuitenkin toista mieltä.

— Yksinäisen on nyt vaarallista kulkea täällä hämärissä. Ei tiedä,
milloin Vaara murhanhimossaan käy jo jonkun toisenkin naisen kimppuun.
On kammottavaa, kun paikkakunnalla liikkuu tuollainen roisto. Että
viranomaiset sallivatkin hänen yhä olla vapaalla jalalla! Mutta kyllä
heidän motiivinsa tiedetään. Siitä pelistä tulee kuitenkin pian loppu.
Ellei Vaaraa vangita parin päivän kuluessa, niin minä lähetän mieheni
Helsinkiin. Hänellä on siellä hyviä suhteita korkeihin, voinpa sanoa
korkeimpiin piireihin, ja hän on hankkiva vangitsemismääräyksen
Vaaralle. Se on minun tahtoni! Ja tässä asiassa tiedän yksimielisen
kirkonkylän seisovan minun takanani.

Inkeri ei jaksanut enää. Hän nyökkäsi hyvästiksi ja pujahti ulos.




Neljäs luku.

"KANSANTAHTO" SAA UHRIN.


Osoittautui, että Inkeri oli laskenut oikein suositellessaan miehelleen
Vaasan-matkaa. Poliisitarkastaja Järvi oli kuunnellut kiinnostuneena,
kun Rauta oli ylimalkaisesti selostanut havaintojaan ja kokemuksiaan.
Salaperäisten nahkatakkisten miesten näyttämölle ilmestyminen ei
hänen mielestään ollut ainoastaan hämmästyttävää, vaan myös avasi
odottamattomia mahdollisuuksia murha-arvoituksen selviämiseen. Mutta
kun Rauta sitten ehdotti, että Vaara pidätettäisiin kuulusteluja
varten, jotta oikea murhaaja harhautettaisiin uskomaan olevansa
turvassa, Järvi kieltäytyi.

— Se olisi meitä viranomaisia alentava toimenpide, hän sanoi. — Ihmisen
pidättäminen vaikkapa vain kuulusteluja varten edellyttää todisteita
tai ainakin perusteltuja epäilyksiä hänen syyllisyydestään. Mutta
Vaaraan nähden niitä ei ole enempää kuin ketä vastaan tahansa noiden
rapukestien muista osanottajista. Vaikka jättäisinkin syrjään kaikki
henkilökohtaiset vaikuttimet, minun on otettava huomioon, että Vaara
on virkamies, jota jo yleisistä syistä ei sovi ilman painavia syitä
mennä pidättämään. Ei, hyvä veli, en voi suostua pyytämääsi uhriin tuon
kirotun paikkakunnan 'kansan tahdolle'.

— Se olisi keventänyt tuntuvasti minun toimintaani, Rauta virkahti. —
Mutta kun ei, niin ei.

Järvi huoahti helpotuksesta. Hän oli pelännyt toverinsa puolelta
paljon jyrkempää esiintymistä tässä asiassa. Haudatakseen tämän
keskustelunaiheen hän kiirehti kysymään:

— Entäs ne tänne livistäneet naiset, joista kaupunkiin saavuttuasi
soitit minulle? Katri Salmi ja Sylvi Holm. Mitä lintuja he ovat?

— Vaaran entisiä palvelijattaria. He jättivät paikkansa heti
Elisabeth-rouvan katoamisen jälkeen.

— Ja Katriko heistä on sinun tutkimustesi kannalta tärkeämpi tekijä,
koska heti kiiruhdit häntä henkilökohtaisesti tavoittamaan?

— Päinvastoin. Sinä, hyvä veli, et tunnu tietävän, miten mukavuutta
rakastava mies minä olen. Minun oli helppo löytää hänet hotelli
'Central'ista', kun taas Sylvi-tytön kohdalla oli etsintävaikeuksia.
Säästääkseni itseäni työnsin nuo vaivat virkavallan harteille. Sillä
aikaa kun poliisit suorittavat etsiskelyjään, täytyi toki minunkin
tehdä jotakin, ja niin lähdin neitsyt Salmen pakeille.

— No, löysitkö hänet neitsyenä? Järvi kysäisi kevyesti.

— Sylvin kohdalla se saattaisi olla kyseenalaista, mutta Katriin nähden
se on hyvin todennäköistä, Rauta vastasi samaan sävyyn. — Neiti Salmi
on keski-ikäinen, rehti ihminen. Elisabeth-rouvalla on ollut suuret
vaatimukset. Sen voi päätellä jo siitä, että hän palkkasi talouteensa
keittäjättären eräästä turkulaisesta ensimmäisen luokan ravintolasta.

Kelpo ihmisen hän saitkin, mutta hyvin hänen piti myös maksaa. Neiti
Salmi vastasi asiallisesti kysymyksiini eikä hänellä mitään salattavaa
ilmeisesti olekaan. Mutta kun yritin johtaa keskustelun hänen entiseen
emäntäänsä, hän muuttui umpimieliseksi. Kysymykseeni, eivätkö Vaara
ja Elisabeth-rouva vaikuttaneet hänestä epäsuhtaiselta parilta, hän
vastasi: 'Minulla ei ole tapana arvostella isäntäväkeäni'. Ja sen hän
sanoi äänensävyllä, joka osoitti kaikki sen suuntaiset kysymykset
turhiksi. Hänestä en saanut miltään irti. Mutta ei haittaa, hänestä en
enempää odottanutkaan.

Puhelin poliisitarkastajan pöydällä soi. Lyhyen keskustelun päätyttyä
Järvi ilmoitti:

— Puhelu oli poliisilaitokselta. Sylvi Holm ja Iisakki Jaakonaho on
löydetty. He odottavat sinua etsivässä osastossa. Luuletko hyötyväsi
heistä enemmän kuin Katrista?

— Ainakin toivon.

Kun Rauta nousi lähteäkseen, Järvi virkkoi:

— Päästyäsi irti heistä tule kotiini. Olen ilmoittanut vaimolleni,
että saamme sinut päivälliselle luoksemme. Autokyytiä takaisin en voi
sinulle järjestää ennen kuin huomisaamuna. Mutta toivottavasti viihdyt
tämän illan kanssamme. Yösijasi on myös valmiina.

Poliisilaitoksella Rauta sai kuulla Sylvi Holmin löytyneen helposti.
Hän oli tarjoilijattarena eräässä pikku kahvilassa Rantakadun
varrella. Iisakki Jaakonahoa sen sijaan ei ollut ilmoitettu kaupunkiin
saapuneeksi. Sylvikin oli aluksi kieltänyt tietävänsä, missä hän oli.
Hänen punastumisensa ja säikähtynyt ilmeensä olivat kuitenkin puhuneet
vallan muuta. Lopulta nuoren miehen osoite olikin saatu häneltä.
Poliisien tullessa Iisakki oli ollut parantelemassa päätään eilispäivän
juopottelun jäljiltä. Hän oli kiroillut kauheasti ja vasta kiivaan
sananvaihdon jälkeen oli taipunut lähtemään poliisilaitokselle.

Rauta sai erään huoneen käytettäväkseen ja pyysi tuomaan molemmat
samalla kertaa sinne.

Sylvi Holm oli pitkä ja vaalea, sievä tyttö, kahdenkymmenen maissa.
Häntä olisi voinut sanoa kauniiksikin, ellei hän vielä vähän
tottumattomin käsin olisi yrittänyt parannella luonnon antimia
kaunistuskeinoin, joiden jälki täten sai hänet ensi silmäyksellä
näyttämään hieman turmeltuneelta. Iisakki Jaakonaho oli puolivälissä
kolmeakymmentä oleva, tummatukkainen hongankolistaja, jonka silmät
verestivät ja koko olemus löyhkäsi kippurahännältä. Sylvin valta
häneen näytti olevan suuri, koskapa hän vaikutti nyt melko lauhkealta.
Molemmat olivat hyvin hermostuneita.

Kehoitettuaan heitä istuutumaan Rauta tarkasteli edelleen kumpaakin
vaieten. Hän pitkitti tahallaan äänettömyyttä. Iisakki oli retkahtanut
tuolille painuen kumaraan tuijottamaan isoja kyntäjänkouriaan. Sylvi
taas mitteli tuomaria pähkinänruskeissa silmissään taistelunhaluinen
ilme. Mutta sormet, jotka puristivat käsilaukkua, vapisivat hieman.
Lopulta hän ei kestänyt enää hiljaisuutta, vaan äännähti:

— No?

Rauta ei piitannut hänestä, vaan puhutteli nuorta miestä:

— Jaakonaho, haluatteko savukkeen?

Iisakki katsoi häneen hämmentyneenä, kiitti käheästi ja horjui pöydän
luo.

— Ihan oikeaa, vanhaa 'Työmiestä', hän ihasteli.

Miehet sytyttivät savukkeensa ja polttelivat hetken ääneti. Nuori mies
yritti jopa hymyilläkin tuomarille. Kumpikin näytti unohtaneen Sylvin
läsnäolon.

— No niin, Jaakonaho, saitteko morsiameltanne tarkatkin ohjeet siitä,
mitä teidän sopii sanoa minulle ja mitä ei? Niin, tarkoitan niitä
neuvoja, jotka hän antoi teille tuolta odotushuoneessa.

Nuori mies haukkoi ilmaa. Hän oli ymmällä. Hehän olivat varmistautuneet
siitä, ettei ketään ollut kuulemassa heidän keskusteluaan. Mistä sitten
tuo pöydän takana istuva mies, joka vaikutti muuten niin sopuisalta,
saattoi tietää? Varminta oli olla vastaamatta. Niinhän oli sovittu,
että jos puhuttava oli, niin Sylvi hoitaisi sen puolen. Hän silmäsi
apua anovasti tyttöön.

— Mitä te jaarittelette? Sylvi tiuskaisisin jo. — Ette te ollut
näkemässä ettekä kuulemassa meitä!

Rauta nyökkäsi hänelle ystävällisesti.

— En ollutkaan. Mutta arvaan teidän käyttäneen yhdessäoloanne
selittääksenne, miten sulhasenne tulee käyttäytyä tässä kuulustelussa.

— Ei hän ole minun sulhaseni!

— Eikö? No, sanotaan sitten: tanssitoverinne.

Sylvi ehkä kuvitteli olevansa hyvinkin hillitty maailmannainen
elokuvissa näkemiensä ihanteiden malliin. Mutta hän oli sittenkin
vielä pikku tyttö. Raudan viime sana säikähdytti häntä. Pelko, mitä
hän viimeiseen saakka oli toivonut turhaksi, pyrki lamauttamaan hänet.
Hän yritti kuitenkin vielä pelastautua häikäilemättömyyden avulla. Hän
nousi seisomaan.

— Ellei teillä ole muuta sanottavaa, niin me voinemme lähteä.

— Voi ei, neiti hyvä, ette te voi lähteä. Minulla on teille molemmille
vielä paljonkin sanottavaa. Istukaa toki, seisominen käy pitkän päälle
väsyttäväksi, pelkään.

Niskojaan nakaten Sylvi istahti entiselle paikalleen. Vihaisesti hän
sähähti:

— Meillä ei ole mitään salattavaa! Siksi meillä ei ollut mitään
sovittavaakaan, kuten kuvittelette!

— Miksi suin päin pakenitte Vaasaan?

— En minä paennut! Mitäpä minä olisin paennut? Sain paikan täällä,
siinä kaikki!

Rauta pudisti päätään.

— Ettepä saanut. Olitte täällä monta viikkoa työttömänä. Apteekkari
Katajistolla teille tarjottiin hyvää paikkaa. Mutta te hylkäsitte
tarjouksen. Ette tahtonut millään ehdolla jäädä paikkakunnaille. Miksi?

Tyttö vaikeni. Hänen ilmeensä sanoi: sitä en sinulle sano!

— Entä te, Jaakonaho, miksi te häivyitte kotoa? Ilmoittamatta
kenellekään, minne aioitte.

Iisakki silmäsi Sylviin. Mutta siltä taholta ei nyt ollut apua
saatavissa. Epävarmana ja hermostuneena nuorukainen nuoleksi huuliaan.

— Te karkasitte siksi, Jaakonaho, että sinä päivänä oli löydetty rouva
Vaaran ruumis.

Molemmat kuulusteltavat hätkähtivät rajusti.

Rauta jatkoi ystävällisesti:

— Kuulkaahan nyt, lapset. Ainoa järkevä, mitä voitte tehdä, on puhua
suoraan ja peittelemättä. Tahdon kuulla kaiken, mitä tiedätte rouva
Vaaran katoamisesta.

Kun Sylvi aukaisi suunsa kiivaaseen vastalauseeseen, Rauta viittasi
häntä vaikenemaan.

— Odottakaa, neiti. Minä kerron ensiksi teille, mitä poliisi tietää
teidän kahden puuhista eräänä kohtalokkaana iltana. Mutta sitä ennen
haluan vielä huomauttaa, että ellette puhu minulle selvää totuutta,
joudutte poliisin kuulusteltaviksi. Siinä kuulustelussa tulee olemaan
aivan toinen sävy kuin tässä meidän keskustelussamme.

— Pollarihan tekin olette!

— Erehdytte, neiti. Olen muuten vain asiasta kiinnostunut. No niin,
muistatte varmasti kumpikin ne nuorisoseuran talolla pidetyt juhlat,
jotka lopuksi muuttuivat nurkkatansseiksi. Te lähditte kahden
juhlapaikalta kello kahdenkymmenenkolmen maissa ja palasitte vasta
puolenyön aikaan.

Sylvi ei ollut vieläkään valmis puhumaan. Uhmaten hän huomautti:

— Onko se muka rikos?

Raudan kasvot kävivät äkkiä tuimiksi.

— Ei. Mutta kummallista, että en minä, vaan te itse, neiti, tässä
yhteydessä tulitte maininneeksi sanan 'rikos'. En halua väittää
rikokseksi sitäkään, että suuntasitte kulkunne maantiesillalle, vaikka
sitä tietä mennäänkin nimismiehen talolle. Te olitte kuitenkin poissa
tansseista juuri sen tunnin, jonka kuluessa rouva Vaara murhattiin!

Nuoren miehen suu loksahti auki.

— Elossa hän oli... hyvinkin elävä... hik... kun me hänet näimme!

Tätä purkausta seurasi äänettömyys. Sitten Rauta sanoi;

— Te näitte hänet. Sen vuoksi olitte siis tanssipaikalle palatessanne
niin poissa tolaltanne?

— Minä puhun! Sylvi puuskahti. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan
kalpeaksi, ja hänen huulensa vapisivat. — Älkää kysykö Iisakilta;
hän sotkee vain. Kerron teille kaikki suoraan, tulkoon sitten mitä
tulee. Kun kerran olette saanut meistäkin selville kaiken tuon, niin
tietänette, että rouvan murhasi joku toinen, mutta emme me. Sillä
Jumala on todistajamme, että siihen me olemme syyttömät.

Tyttö oli itkuun purskahtamaisillaan. Rauta ojensi häntä kohden
savukelaatikkoaan, mutta sai päänpudistuksen vastaukseksi.

— Voitte kyllä panna minut syytteeseen varkaudesta, Sylvi sanoi hiljaa.
— Varas näet olen.

— Kertokaahan alusta, Rauta kehoitti tyynesti.

— Lähdimme tansseista pois, kun Iisakki ilmoitti haluavansa juotavaa.

— Sanoin, etten tanssisi kanssasi yhtään kierrosta, ennen kuin saisin
viinaa, nuori mies oikaisi.

— Sehän on sama asia. Äläkä sinä keskeytä! Minä tahdoin tanssia vielä,
ja siksi lähdimme palveluspaikkaani. Tiesin kekkerien siellä kestävän
kauan; niin rouva oli päivällä sanonut. Pääsimme kenenkään huomaamatta
kellariin, jonka eräässä komerossa rouva säilytti hillottuja marjojaan
ja alkoholejaan. Minulla oli avain siihen komeroon. Kuten näette, en
yritä salailla teiltä mitään.

— Olitte siis aikaisemminkin verottanut rouvan alkoholivarastoa?
Muutenhan ette olisi vaivautunut hankkimaan omaa avainta.

Tyttö nyökkäsi. Nuori mies virkahti:

— Se oli minun syyni. Minulla on aina jano.

— Ole vaiti, Iisakki! Sylvi kivahti. — Sinulta ei ole mitään kysytty...
No niin, kun olin avaamassa komeroa, rouvan askelet alkoivat kuulua
portailta. Hän tuli alas! Kiinni joutumisemme tuntui varmalta. Mitään
pakotietä ei ollut. Sydän tuntui ihan pysähtyvän. Mutta askelet
menivätkin ohi! Rouva oli matkalla kutomahuoneeseen. Sieppasin
kiireesti komerosta ensimmäisen käteeni osuneen pullon, ja niin
livistimme. Vasta myöhemmin huomasin, että olin ottanut koko pullon
'Martell'ia'.

— Pirun hyvää konjakkia se olikin... hik... Jaakonaho pisti väliin
maiskauttaen suuta mieluisalle muistolle.

Rauta hymähti. Hänen mieleensä oli muistunut Martta Rintapellon
loukkaantunut äänensävy tämän kertoessa, että rouva oli ennen
rapukestejään käynyt keittiössä laskemassa 'monet pullonsa'.
Elisabeth-rouvalla oli ohut syytäkin epäillä jonkun verottavan hänen
alkoholivarastojaan, vaikka epäilys oli suotta kohdistunut Marttaan.

Sylvi jatkoi kertomustaan:

— Minä olisin tahtonut heti kiiruhtaa pois talon lähettyviltä. Mutta
tuo Iisakki oli aivan mahdoton. Hän halusi välttämättä kurkistaa
kutomahuoneen pikku ikkunasta sisään nähdäkseen, mitä rouvalla oli
kesken kutsujensa tekemistä kellarissa. Hän kävelee vain edestakaisin',
Iisakki kuiskasi hetken kuluttua, hän kai odottaa jotakuta tulevaksi.
Minäkin kumarruin katsomaan. Silloin huoneen toinen ovi avautui.
Minä hämmästyin niin, että piti painaa käsi suulleni, jotten olisi
huudahtanut. Tulija oli apteekkari.

Rautakin yllättyi. Tällaista käännettä hän ei ollut osannut odottaa.
Sylvi Holmin haastattelu oli muodostunut paljon antoisammaksi kuin hän
oli rohjennut etukäteen toivoa.

— Oletteko varma? Oliko tulija todellakin apteekkari Katajisto? hän
kysyi.

— Varmasti oli, tyttö vahvisti. — Tottahan minä apteekkarin tunsin.

Rauta mietti tuokion. Sitten hän jatkoi kuulustelua:

— Sanoitte hämmästyneenne kovin, kun näitte apteekkarin. Ehkä ette
olisi hämmästynyt lainkaan, jos tulija olisi ollut joku toinen. Kuka
toinen?

Jokin pidätti tyttöä. Hän yritti väistää:

— Onko sillä väliä?

— Te lupasitte kertoa kaiken avoimesti.

Se vaikutti.

— No, olkoon. Se saksalainen kapteeni, joka meillä asui.

— Kapteeni Kortkampf. Hänellä oli siis suhde rouvaan?

— En minä tiedä, mitä heillä oli. Mutta näin heidän suutelevan, kun
nimismies ei ollut kotosalla. Muusta en tiedä.

— Hyvä on. Kertokaa nyt, mitä näitte kutomahuoneessa tapahtuvan.
Riitelivätkö nuo kaksi? Vai keskustelivatko he aivan rauhallisesti?

Sylvi naurahti.

— Eivät kumpaakaan. Rouva ihan juoksi apteekkarin luo, ja sitten hekin
suutelivat.

Rauta sytytti nopeasti uuden savukkeen. Tytön kertomus tuntui tuottavan
yhä uusia yllätyksiä. Elisabeth-rouva näytti jakaneen suosiotaan
monelle tahoille. Inkeri oli ollut oikeassa: oli täysi syy hankkia
lähempiä tietoja tästä arvon rouvasta.

— Entä sitten?

— Sitten minä tahdoin lähteä pois. Mutta tuo Iisakki ei suostunut. Hän
sanoi: 'Tämä on jännittävää.' Minusta toisten ihmisten suutelemisen
katsominen ei ole lainkaan jännittävää, paitsi joskus elokuvissa.
'Sitten saat olla ilman tätäkin', sähähdin heilauttaen pulloa ja
lähdin. Päästyäni tontilta aloin juosta. Silloin Iisakille tuli hätä,
hän pinkaisi perääni. Vasta nuorisoseuran talon lähellä hän sai minut
kiinni. Suostuin antamaan hänelle vain yhden kulauksen konjakkia ennen
tanssia. Pullon piilotimme ojaan ja lähdimme talolle. Jos joku väittää
meidän sinne tullessamme olleen tolalta poissa, niin hän valehtelee.
Olimme vain juoksusta kuumissamme, siinä kaikki. Mitäpä syytä meillä
olisi silloin ollut pelkoon? Kaikkihan oli meidän kohdallamme käynyt
hyvin.

Rauta nyökkäsi. Tytön kertomus oli johdonmukainen ja uskottava.

— Mutta miksi ette suostunut jäämään paikkakunnalle?

Vastaus tuli empimättä:

— Eihän minua muualle pyydettykään kuin apteekkarilaan. Ja sinne en
halunnut. Apteekkari ei voi pitää näppejään irti palvelijattarista
eikä apteekkineideistä, jos he ovat jonkin näköisiä. Enkä minä siedä
sellaista lääppimistä. Muuta syytä minulla ei lähtööni ollut. Silloin
ei vielä ollut liikkeellä huhujakaan siitä, että rouva olisi murhattu.
Minä puolestani uskoin hänen karanneen sen saksalaisen kapteenin
mukana. Täällä Vaasassa minä olisin vaikka heti saanut paikan, mutta
en halunnut. Minulla oli vähän säästöjä, ja tahdoin kerrankin käydä
kyllikseni elokuvissa ja istua kahviloissa. Vasta kun rahat loppuivat,
otin toimen.

Rauta nyökkäsi jälleen. Tytön selitys oli tyydyttävä. Niin
yksinkertainen totuus oli siis hänen kohdallaan.

— Entä te, Jaakonaho? Miksi te pakenitte paikkakunnalta?

Sylvi vastasi hänenkin puolestaan:

— Minä kehotin häntä siihen. Kun alettiin huhuilla rouvan murhasta,
minä säikähdin. Näin kerran sellaisen dekkarifilmin, jossa kuvattiin,
miten murhan tapahduttua pollarit saavat ilmi kaikkien ihmisten, ihan
viattomienkin, menemiset ja tulemiset murhan aikana. Kutsuin Iisakin
käymään Vaasassa. Selitin hänelle, että joku on saattanut nähdä meidän
hiipivän yöllä Vaaran taloon, jolloin meidät ehkä pidätetään ja pannaan
syytteeseen murhasta. Ja vaikka sitten selviäisikin apteekkarin
murhanneen rouvan, niin ainakin alkoholivarkauteni tulisivat ilmi ja
minut tuomittaisiin. Enkä minä tahtonut vankilaan. Kehotin Iisakkia
muuttamaan Vaasaan, jottei hän ainakaan yksin joutuisi pollarien
tutkittavaksi ja sotkisi silloin kaikkia asioita. Mutta hän ei halunnut
jättää kotiaan. Riitelimme hirveästi. Lopulta sovimme, että jos rouvan
ruumis löytyisi, niin Iisakki lähtisi kotoaan.

— Ettekö ottanut huomioon, että rouvan karkaamisen ja murhan lisäksi
oli olemassa kolmaskin mahdollisuus: itsemurha?

Sylvi pudisti päätään tarmokkaasti.

— En. Rouva ei ollut sellainen ihminen, jonka voisi kuvitella ottavan
hengen itseltään. Hän oli niin elämää täynnä!

— Entä tuomari Vaara? Hän on hyvä ihminen ja arvattavasti myös hyvä
isäntä. Kun huhut leimasivat hänet syylliseksi, olisi velvollisuutenne
toki ollut kertoa viranomaisille, mitä näitte kutomahuoneen ikkunasta?

Tyttö pudisti tarmokkaasti päätään. Oli ilmeistä, ettei hänen
mieleensäkään johtuisi lähteä oma-aloitteisesti poliisille jotakin
kertomaan.

— Hyvä isäntähän tuomari oli, hän myönsi. — Mutta tottapa hän osaa
syyttömyytensä todistaa meidän sekautumatta asiaan. Niin minä ajattelin.

— Sanokaahan vielä, neiti, mitä piditte rouvasta?

Sylvi oli valmis heti vastaamaan.

— Joskus minua harmitti, että hän oli niin ilkeä kiltille tuomarille.
Kun tuomari tarjoutui auttamaan häntä jossakin pienessä, rouva saattoi
minunkin kuulteni kivahtaa hänelle: 'Mene tiehesi, vätys! Miten sinä
tässä voisit auttaa, kun et kykene yksinkertaisempaankaan!' Se ei ollut
minusta oikeudenmukaista, sillä nimismies oli hyvin taitava käsistään.
Eikä rouva ollut hyvä pikku Liisallekaan, vaikka puhui niin kauniisti
lapsista ruustinnan, apteekerskan ja kirkonkylän muiden rouvien kanssa.
Ei hän ollut tytölle suorastaan paha, mutta hän näytti selvästi, ettei
sietänyt Liisaa. Muuten minä kyllä pidin rouvasta, niin, ihailinkin
häntä. Hän ei surkeillut rahoja, ja hän oli niin hieno ja jännittävä,
ihan kuin joku filmitähti.

Rauta jäi mietteisiinsä. Eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä. Miksei?
Eihän haitannut harjoittaa vähän hakuammuntaakin.

— Kuulkaapa, Jaakonaho. Mutta nyt vastaatte te itse! Miten tulitte
toimeen, kun neiti Holm oli lähtenyt paikkakunnalta? Tehän olitte
kotosalla vielä viikkokausia sen jälkeen. Tarkoitan, mistä saitte
viinaa, kun ette enää päässyt verottamaan rouva Vaaran varastoja!

— Vaikeata se olikin... hik... Sain sentään ostetuksi korpirojua... hik.

— Muistelkaa tarkemmin! Rauta ärähti. — Tehän kävitte apteekkarilta
kiristämässä!

Sylvi katsahti pelästyneenä miehestä mieheen. Hän ei nyt näytellyt
säikähtänyttä, hän oli sitä.

— Voi ei, hän valitti, — ethän tehnyt sitä, Iisakki!

Nuori mies ei kuullut hänen sanojaan. Hän tuijotti suu auki Rautaan.
Kun hän sitten alkoi puhua, ääni vapisi ja nikottelu oli jäänyt pois.

— Mistä pirusta te senkin tiedätte! No niin. Minä menin kerran
apteekkiin. En ollut viikkoon saanut väkeviä, ja minulla oli perhanan
jano. Silloin muistin, että apteekissahan myydään spriitä. Lähdin
ostamaan. Siellä olivat molemmat, apteekkari ja apteekkineiti. Pyysin
spriitä. Apteekkari karjui, että pitää olla lääkärin reseptit ja jos
mitkä ja ettei sellaisia minunlaiselleni juopporentulle kukaan anna...
Silloin kun kouraani sotasairaalassa työnnettiin vapaudenmitali, se
korkea upseeri sanoi isänmaan kiitollisin mielin muistavan aina, että
olin vuodattanut vertani sen puolesta.

Jaakonaho naurahti katkerasti.

— Roskaa! Tuossa nyt se samainen isänmaa apteekkarin suulla ärjyi
minulle, että olen juopporenttu! Suutuin niin, että näin vain punaista.
Sanoin haluavani puhua hänen kanssaan kahden. Kai hän silmistäni näki,
että hänen oli parasta suostua. Hän viittasi tytön poistumaan. Mutta
itse hän pysytteli kaukana tiskin takana. Taisi pelätä minun tarttuvan
näine kourineni hänen kurkkuunsa. Sanoin haluavani viinaa, tuli mitä
tuli ja maksoi mitä maksoi. Se piru vain ilkkui, ettei tipu. Silloin
kysyin, muistiko apteekkari, mitä tapahtui Vaaran taion kellarissa sinä
iltana, jolloin rouva katosi viimeiselle tielleen... Se oli rumasti
tehty. Sitä sinun, Sylvi, et tarvitse minulle selittää. Tiedän sen
ilmankin. Ja itsehän äsken sanoit, että nyt on puhuttava kaikki. Ja...
minulla oli niin kova jano.

Kärsimättömänä Rauta kiirehti häntä jatkamaan:

— Ja apteekkari Katajisto? Mitä hän teki? Jaakonaho naurahti taaskin.

— Naamaltaan valkeaksi hän meni. Mutta kolmesataa grammaa spriitä minä
sain. Minä tahdoin maksaa, mutta rahojani ei huolittu.

— Uusitteko useinkin kiristyksenne?

— En! Jaakonaho huudahti. — Se oli ainoa kerta. Voin vaikka vannoa sen.
Seuraavana päivänä minua kadutti jo perhanasti. Mutta tehty ei sillä
tullut tekemättömäksi.

Huoneeseen tuli hiljaista. Lopulta Sylvi uskaltautui vapisevin äänin
kysymään:

— Vangitaanko meidät nyt?

Rauta pysytteli vakavana. Painokkaasti hän virkkoi:

— Ei. Ellette ole valehdelleet minulle tai salanneet joltakin
tietojanne, ei teillä ole vaaraa. Mutta muistakaa, että tällaisen
jutun yhteydessä kaikki tulee lopulta ilmi. Ja minä autan teitä vain,
jos te puolestanne olette täysin rehellisiä minua kohtaan. No, onko
jommallakummalla teistä tämän huomioon ottaen vielä jotakin kerrottavaa?

Kumpikin pudisti päätään. Hetken emmittyään tyttö tiedusteli arasti:

— Kai minut sentään pannaan kiinni varkaudesta?

— En tiedä. Minä selvittelen vain rouva Vaaran murhaa. Tietenkin
velvollisuuteni on ilmoittaa tuomari Vaaralle näpistelyistänne. Hänen
asiansa on sitten päättää, nostaako hän siitä juttua. Mutta en usko
sitä.

Sylvi huoahti syvään. Hän tuskin jaksoi uskoa mahdolliseksi, että
pääsisi viikkokausia kantamastaan pelosta ja piinasta. Mutta täytyihän
tuon herran jotakin tietää, ja hän oli sanonut... Jos hän vain
pelastuisi nyt joutumasta vankilaan, niin ikinä hän ei sormenpäälläkään
koskisi mihinkään vieraan omaan. — Se on ihan, ihan varmaa! hän
kuiskasi itsekseen.

— Kaksi asiaa tahdon vielä sanoa teille molemmille, Rauta lausui
vakavasti. — Ensinnäkin teidän täytyy pysyä täällä Vaasassa. Tai
Jaakonaho voi palata kotiinsa. Pääasia on, että olette tavattavissa,
jos teitä tarvitaan. Toisekseen ette saa hiiskahtaa kenellekään
tästä keskustelustamme. Tieto siitä, että minä tutkin murhajuttua,
vaikeuttaisi syyllisen pikaista kiinnisaamista, joka on teidänkin
etujenne kannalta tärkeää. Lupaatteko totella näitä määräyksiä?

Molemmat lupasivat vakavasti.

— Sitten erikseen te, Jaakonaho. Teille minun tekisi entisenä
rintamamiehenä mieli antaa oikein hyvä selkäsauna, niin keuhkon läpi
ammuttu kuin olettekin. Katsokaas näitä nyrkkejä! Eräät, jotka ovat
joutuneet maistamaan niitä, ovat sanoneet niitä moukareiksi. No, ne
pystyisivät kyllä pehmittämään teidätkin, uskokaa pois! Olkoon nyt
kuitenkin vielä tältä kertaa. Mutta ellette te rintamamieskunnianne ja
neiti Holmin vuoksi jätä ainaista juopotteluanne, niin eräänä kauniina
päivänä minä moukaroin viinanhimot ruumiistanne. Uppoaako tämä uhkaus
sameisiin aivoihinne?

Nuori mies nyökkäsi hymyillen jurosti,

— Ja nyt, Rauta lopetti, — alkakaa laputtaa, molemmat.

Kun he kättelivät hyvästiksi, Jaakonaho koetti katsoa Rautaa vakaasti
silmiin onnistumatta siinä kuitenkaan täysin, mutta Sylvi virkahti
matalasti:

— Kiitokset teille.

Ulos tultua nuori mies sanoi tytölle:

— Se sitten oli konstikas herra. Mutta komeat käpälät sillä oli. Ei se
kuitenkaan ollut lainkaan niin peloittava kuin sinä etukäteen sanoit.
Niin että et sinäkään aina oikeassa ole... hik.

Kun Rauta tuli Järven asunnolle, isäntä oli häntä vastaanottamassa.

— Kylläpä sinä viivyit, vanha veikko! Pelkäsin jo, että kuha kiehuu
vallan pilalle, ennen kuin saavut.

Rauta pyysi emännältä anteeksi viipymistään. Hymyillen tämä vastasi:

— Oi, ei mitään. Vastikään sain pöydän katetuksi. Ette siis lainkaan
myöhästynyt. Erkki vain on niin touhuissaan, että tuskin tunnen
miestäni. Tavallisesti hän on itse rauhallisuus, niinkuin isot, lihavat
miehet yleensä. Eikä hänestä ole mitään, jos hän viipyy virkapöytänsä
ääressä tunnin tai pari päivällisajan ohitse. Mutta katsokaas, kuha on
tänään harvinaisuuden vuoksi hänen hankkimansa. Siitä tämä outo touhu
ja tärkeys.

Rouva Järvi oli tumma, lempeäkasvoinen nainen, ilmeisesti miehensä
kanssa samaa ikäluokkaa, puolivälissä neljättäkymmentä.

Päivälliseen osallistuivat myös Järven tyttäret, kahdeksanvuotias Marja
ja kaksi vuotta nuorempi Annikki, joilla molemmilla oli äitinsä ruskea,
kihara tukka ja siniset silmät.

— No, pääsitkö puusta pitkään Sylvi-neitokaisen ja hänen sulhasensa
kanssa? isäntä kysyi.

— Olen tyytyväinen tapaamiseen.

Talon emäntä puuttui keskusteluun:

— Voi, älkää nyt vain alkako puhella virka-asioista! Ne ovat niin
hirveitä ja kuivia.

Järvi naurahti hyväntahtoiseen tapaansa.

— Niin, vanha veikko, taitaa olla niin, ettei vaimoni anna siihen
meille tänään paljonkaan tilaisuutta. Kun soitin hänelle ja ilmoitin
tulostasi, hän ihastuneena sanoi...

Vaimo keskeytti hänet harmistuneena:

— Sinä olet tänään ihan mahdoton! Etkö voi pitää mitään omina
tietoinasi?

— Katsokaa, tytöt, mies kiusoitteli, — äiti vallan punastuu!

Pikku tytöillä oli hauskaa. Tirskuen he nyökkäsivät.

— Vai vedät sinä lapsetkin mukaan hassutuksiisi, Erkki! No, sinun on
kai saatava kertoa, mitä minä sanoin.

— Valkoinen lippu siis, Järvi myhäili. — Piiritys on päättynyt.
Antautuminen ehdoitta, kuten nykyaikainen sanonta kuuluu. Niinpä niin.
Kuullessaan sinun tulevan meille vaimoni henkäisi langan toisesta
päästä: 'Siispä minäkin vihdoin saan tutustua tuohon Rautaan, josta
ylioppilasaikana puhuttiin niin paljon!'

Kaikki kolme nauroivat. Pikku tytöt katsoivat kummissaan aikaihmisiä.
Mitähän hauskaa tuossa nyt oli olevinaan?

— Vanha veikko, minä en ole lainkaan mustasukkainen. Vaikka nyt
selviääkin, että vaimoni kuului myös aikoinaan niihin tyttölapsiin,
jotka ihastuneina katsoivat jälkeesi Helsingin kaduilla. Mutta älä
tule ylpeäksi, hyvä veli. Sinun komeutesi ei ollut niinkään syynä
heidän mielenkiintoonsa. Romanttisuuden sädekehän antoi sinulle ennen
kaikkea rikkaan setäsi testamentti. Ei, eivät suinkaan rahat yksin,
vaan myös kaikki se, mikä asetettiin niiden saamisen ehdoksi. Puhuttiin
paljon siitä, että vanha konsuli Järn oli määrännyt sinut jatkamaan
lukuja molempien oikeuksien kandidaattiin asti. Tiedettiin myös
hänen käskeneen sinun sitten painua runsain matkarahoin varustettuna
vuosikausiksi ulkomaille. Mutta arvoasi ei suinkaan vähentänyt liioin
se, että kotimaahan palattuasi saisit haltuusi suuren omaisuuden.
Kaiken tämän tiesi luullakseni jokainen tyttö ylioppilaskunnassa ja
kaiketi laajalti sen ulkopuolellakin.

— Mutta hyvänen aika, Erkki, hänen vaimonsa huokasi. — Millainen
lavertelija sinusta on vanhoilla päivilläsi tulemassa! Aivanhan sinä
itsekin unohdat kuhan, josta etukäteen pidit niin suurta hälyä.

Rouvan onnistui kääntää keskustelu sinne, minne hän oli halunnutkin sen
johtaa: Euroopan suuriin sivistyskeskuksiin ja niiden nähtävyyksiin.
Hän uskoi Raudalle, että hän oli aina tahtonut päästä ulkomaille. Se
oli hänen suuri, täyttymätön unelmansa. Ensin olivat esteenä luvut.
Sitten tulivat lapset. Ja nyt kun tytöt olivat jo niin suuria, että
voisi matkustaa, sota riehui yli maailman. Toinen toisensa jälkeen
katosivat Euroopan suuret taidekaupungit maan pinnalta pommitusten
hävittäminä tai tykkitulen runtelemina. Hän oli lukenut paljon siitä,
millaisia ne olivat kerran olleet; ja olihan sekin jotakin. Mutta
vielä hauskempaa oli kuulla sellaisen puhuvan, joka ne oli nähnyt. Ja
Rautahan oli ennen sotia ollut vuosikausia ulkomailla.

Järvi jäi keskustelusta syrjään. Vain joskus hän heitti jonkin
leikkisän huomautuksen vaimonsa ja toverinsa juttelun sekaan. Samaa
aihetta käsiteltiin vielä, kun noustiin ruokapöydästä ja siirryttiin
juomaan korviketta. Järvi soi mielellään tämän puhelun tuottaman ilon
vaimolleen. Mutta itse hän ei piitannut siitä, minkä aikakauden tyyliä
jokin kirkko tai palatsi oli taikka millaisia maalauksia ja veistoksia
oli Dresdenissä, Münchenissä, Pariisissa, Firenzessä ja mistä kaikista
kaupungeista lie ollutkaan puhe. Myhäillen hän lähti panemaan lapsia
nukkumaan. Se oli hänestä paljon kiintoisampaa. Kun hän palasi
kahvipöytään, Rauta virkahti juuri:

— Teillähän on aivan hämmästyttävän laajat ja hyvät tiedot tästä
kaikesta, rouva Järvi. Luulisi teidän matkustaneen paljon ja nähneen
tämän kaiken.

— Olen matkustanut, emäntä myönsi hieman surumielisesti, — mutta vain
mielikuvituksessa.

— Vaimollani se on kuin veressä, Järvi hymähti. — Mutta perinnöllistä
se ei ole. Hänen isänsä, jämerä kurikkalainen isäntämies, oli
kauhuissaan kuullessaan ainoan tyttärensä lukevan yliopistossa vain
taidehistoriaa ja estetiikkaa ja sen semmoista. Mennessäni häneltä
pyytämään kihlautumislupaa sain vastaukseksi: 'Jaa, meidän tytön
kanssa? Mikäpä siinä? Mutta älä tule jälkeenpäin valittamaan. Sanon sen
etukäteen, että niin paljon kouluja kuin on käytettykin, niin ei hän
mitään hyödyllistä osaa. Tuli eukolta ja minulta erehdys, kun panimme
tytölle nimeksi Martta. Olisi pitänyt ristiä edes Mariaksi.'

Rouva nauroi heleästi.

— Et ole sentään tainnut käydä Punkarissa valittamassa!

— Ei ole ollut menemistä. Kun tuli sillä kertaa isällesi luvattua, että
pidän hyvänäni.

Keskustelu siirtyi ylioppilasaikaan. Iltatunnit kuluivat nopeasti.
Lopulta miehet päätyivät sotamuistoihinsa. Järvi oli ollut Karhumäen
suunnassa ja Rauta Syvärillä, eivätkä he olleet sattumaltakaan
joutuneet yksiin.

— Hyvänen aika! talon emäntä huudahti äkisti. — Puoliyö on käsissä.
Kylläpä aika tänään on lentänyt!

— Naiset sitten ovat kummallisia! Järvi murahti puolittain vakavissaan.
— Niin monien rintamatoverien kotona kuin olenkin käynyt, niin rouvat
alkavat haukotella tai katsoa kelloa, niin pian kun miehet pääsevät
käsiksi sotamuistelmiin. En ymmärrä, mikä tuo parhaimmillakin vaimoilla
oleva vika oikein on. Kaiketi se on jonkinlaista kateutta. Heitä
harmittaa, kun heillä ei siinä kaikessa ole ollut osaa eikä arpaa.

Järvi olisi varmaan saanut sanan sanasta, ellei puhelin olisi samassa
pärähtänyt soimaan. Rouva meni vastaamaan. Tulossa oli ulkolinjapuhelu,
ja kesti melko kauan, ennen kuin linjat olivat selvät.

— Tuomari Rauta, teitä kysytään.

— Minua? Kuka ihmeessä voi minua täältä kysyä?... Halloo, Rauta
puhelimessa... Komissaario Salo, tekö? Sepä yllätys! Mistä kummasta
soitatte?... No, mitä kuuluu? -... Mitä? Murhapoltto! Kirottua, miten
huonosti kuuluu! Puhukaa selvemmin ja hitaammin!... Rantamaan sauna
poltettu! Rauniot kytevät vielä, niinkö sanoitte?... Entä vaimoni?...
No, Luojan kiitos! Kertokaa nyt kaikki perusteellisesti.

Rauta kuunteli kauan. Isäntäväki katseli huolestuneena hänen tuimia
kasvojaan ja tiukasti yhteen puristuneita huulia. Pari kertaa puhelu
yritettiin katkaista, mutta molemminpuolisten jyrkkien vastalauseiden
ansiosta selostus pääsi jatkumaan.

Viimein Rauta puolestaan lausui:

— Jääkää sinne, komisario!... Niin juuri, puhelinkeskukseen.
Neuvottelen ensin poliisitarkastajan kanssa, ja soitamme teille sitten
ohjeet. Kuulemiin!

Järveen kääntyen hän virkahti:

— Nahkatakkiset ovat jälleen olleet tihutöissä. He ovat polttaneet
huvilan saunan. Vaimoni ja iäkäs palvelijattaremme pääsivät vielä
tällä kertaa säikähdyksellä. Suuremmassa vaarassa olivat molemmat
poliisimiehet, jotka tänä aamuna siirtyivät asumaan saunaan. He
pelastuivat palavasta rakennuksesta vain hyppäämällä ikkunasta. Nuo
roistot menevät yhä pitemmälle! Tuloiltanamme he tervehtivät meitä
heittelemällä kiviä ikkunoihin. Toisena iltana he huvittelivat
viskaamalla huvilan porraspäähän käsikranaatin ja ampumalla
taloa rannalta. Nyt kolmantena iltana he ovat uhranneet saunan
ilotulitushalunsa tyydyttämiseksi. Huomisiltana taitaa olla jo huvilan
itsensä vuoro!

— Mitä Salo kertoi tämäniltaisesta hyökkäyksestä? poliisitarkastaja
kysyi.

— Paikoitellen minun oli vaikea kuulia. Mutta pääasioista pääsin
kyllä selville. Salo ja Pekansuo olivat olleet huvilassa viimeksi
illallisella, kahdenkymmenenyhden maissa. He olivat kuunnelleet vaimoni
kanssa vielä myöhäisuutiset ja lähteneet sitten rannalla olevaan
saunaan. Kaikki oli silloin vielä ollut ympäristössä hiljaista ja
rauhallista, ei ollut yhtään ihmishahmoa ollut näkösällä. He olivat
nukahtaneet heti, mutta heränneet jo kahdenkymmenenkolmen aikaan.
Herätys oli ollut väkivaltainen. Joku oli takonut saunan ovea, ja
vieras miehenääni oli huutanut: 'Jos siellä sisällä on joku, niin
pitäkää kiirettä! Koko hökötys on tulessa.' He olivat siepanneet
vaatteensa ja rynnänneet ovelle, joka johti saunan eteiseen,
mutta sieltä löivät jo liekit heitä vastaan. He olivat sulkeneet
jälleen oven ja avanneet saunakamarin ikkunan. Malttinsa he olivat
säilyttäneet hyvin, koskapa olivat ottaneet mukaansa vaimoni antamat
makuuvaatteetkin.

— Mistä Salo päätteli, että noiden salaperäisten nahkatakkisten sormet
olivat jälleen mukana pelissä? poliisitarkastaja kysäisi.

— Kun komisario oli rynnännyt eteiseen vievälle ovelle, Pekansuo oli
tullut vilkaisseeksi ulos ikkunasta tulen loimoa. Hän oli myöhemmin
tunnustanut olleensa vielä unenpöpperössä, mutta voivansa silti ottaa
vaikka valalleen, että oli nähnyt liekkien valossa nahkatakkisen,
pitkäsaappaisen miehenhahmon, joka seuraavassa silmänräpäyksessä
oli kadonnut pimeyteen. Heidän päästyään ulos ranta oli ollut autio
ja tyhjä. He olivat havainneet turhaksi yrittää saada paloa enää
sammumaan. Kun sitten kirkonkylältä oli saapunut joitakin ihmisiä
katsomaan, mikä oli hätänä, he olivat ajaneet heidät pois voidakseen
aamun sarastaessa tarkastaa, olivatko tihutyöntekijät jättäneet
joitakin jälkiä.

Järvi ei ollut tyytyväinen.

— Salon olisi toki pitänyt käsittää, ettei kaikkea sovi jättää
tällaisessa tapauksessa aamuun. Jalanjälkiä siellä ainakin olisi nyt
ollut, mutta ne voidaan hävittää tai saattavat huuhtoutua pois. Kas,
kun et puhelimessa huomauttanut siitä hänelle.

— En viitsinyt. Onko sinua milloinkaan herätetty huudolla: "Talo
palaa!?" No, ei minuakaan. Mutta arvaan moisen havahtumisen vievän
keneltä tahansa konseptit sekaisin. Muista sitä paitsi, hyvä veli,
heidän pelastamiaan vuodevaatteita! Se oli heiltä hieno veto.

Rauta naurahti kuivasti. Sitten hän jatkoi:

— Jalanjäljistä ei ole väliä. Olen näet vakuuttunut siitä, että samat
miehet ovat olleet liikkeellä nyt kuin aikaisemminkin. Ja niiltä
käynneiltä minulla on tarkka kuva noiden veitikoiden jalkineiden
jättämistä jäljistä. Lisäksi olemme nyt niin pitkällä, että minä luovun
jutun enemmästä tutkimisesta.

Järvi hämmästyi sanattomaksi. Sitten hän aloitti:

— Mitä hei...?

Vaimon moittiva katse sai hänet muuttamaan nopeasti sanamuotoa:

— Mitä turkasta sinä tarkoitat? Aiot luopua! Sinäkö aiot paeta muutamia
nahkatakkisia lurjuksia? Annat heidän savustaa itsesi kuin rotan
pakosalle! Vaikka on yhä ilmeisempää, että rouva Vaaran murhaaja
on tuossa joukossa. Sillä ellei niin olisi, niin heille ei olisi
tärkeää karkoittaa sinua paikkakunnalta. Mitään niin hullua kuin tässä
vaiheessa luopumispäätöksesi en ole pitkään aikaan kuullut!

Poliisitarkastaja oli todella kuohuksissaan. Hänen vaimonsakin katseli
kummissaan Rautaa.

— Jos olisin yhtä varma kuin sinä siitä, että Elisabeth-rouvan murhaaja
on löydettävissä nahkatakkisten joukosta, niin katsoisin jutun miltei
päättyneeksi, Rauta sanoi hyvin vakavasti. — Tosin minäkään en ole
vielä tähän mennessä nähnyt silmästä silmään ainoatakaan heistä.
Mutta he ovat palanneet joka ilta Rantamaan lähettyville, eikä ole
syytä epäillä, etteivätkö he lähitulevaisuudessakin harrastaisi
samoja tienoita. Voit antaa komissaari Salolle määräyksen järjestää
seuraaviksi öiksi väijytyksen tuolle rannikolle ja siepata miehet
kiinni. Minua ei siihen tarvita.

Järvi puhalteli vihaisia savupilviä piipustaan.

— Ehkäpä sinun sijassasi olisinkin jo järjestänyt tuon väijytyksen.
Sanopa, miksi sinä et ole sitä tehnyt.

— Ensinnäkin siksi, että ennen tätä saunan polttoa en ole pitänyt
miesten puuhailua kovinkaan vaarallisena, ja toisekseen siksi, että
olen seuraillut muita jälkiä. Minulla on sellainen vaistomainen
käsitys, että noiden nahkatakkisten hommat ovat jotakin, millä ei ole
mitään tekemistä Elisabeth-rouvan murhan kanssa. Siitä ajatuksesta
lähtien en ole perustanut heistä, sillä eihän minun asiani ole
ratkoa kaikkia tämän maakunnan hämäriä arvoituksia. Muuten kai
saisin jäädä tänne loppuiäkseni. Viimeksi tänään iltapäivällä tulin
jo melkein vakuuttuneeksi siitä, että Elisabeth-rouvan murhaaja on
löydettävissä aivan toiselta taholta. Mutta tämä murhapoltto panee
taas kaikki sekaisin päässäni. Minulla olisi ennestään viisi tai
kuusi murhaajakandidaattia, joiden puuhia noihin aikoihin olisi
kiireellisesti tutkittava. Nyt kuitenkin olisi pureuduttava noiden
nahkatakkisten jätkiin. Ja samaan aikaan saisin joka hetki pelätä
murhaajan livistävän paikkakunnalta. Eikä se vielä ole pahinta, vaan
se, että loitotessani muutaman askelen asunnostani jonkun lurjuksen
päähän saattaa pälkähtää murhata vaimoni.

— Lähetä vaimosi turvaan, Järvi esitti.

— Lähetä! Ja tuon sanot sinä, joka tutustuit häneen muutama päivä
sitten Helsingissä. Sinun olisi pitänyt huomata, että niin pieni ja
hento kuin hän kasvultaan onkin, häntä ei lähetetä minnekään, ellei
hän itse tahdo. Viimeksi eilen hän julisti minulle poistuvansa tuolta
kirotulta paikkakunnalta vain minun kanssani yhdessä. Ja sen hän
tiedoitti sellaisessa äänensävyssä, ettei minun tee mieleni uusia
tuota keskustelua. Sitä paitsi sanoin sinulle juuri äsken, että sinun
asettaminasi ehdoilla en voi työskennellä pelkäämättä murhaajan
livistävän milloin tahansa minun kätteni ulottuvilta.

— Minun asettamillani ehdoilla? Nyt en taaskaan ymmärrä sinua!

— No, sinähän sanoit virkahuoneessasi, ettet voi suostua Vaaran
pidättämiseen.

Toverukset katsoivat toisiaan pitkän aikaa silmiin. Järvi huomasi, että
tämä oli totisinta totta Raudan puolelta. Varmuuden vuoksi hän kysyi
kuitenkin:

— Tarkoitatko, että jos Vaara pidätetään, suostut jatkamaan tutkimuksia?

— Kyllä.

Järvi huokasi:

— Olkoon menneeksi sitten! Vankka raskaalla mielellä minä tässä asiassa
annan sinulle periksi. Mutta vielä suurempana onnettomuutena pitäisin
sinun luopumistasi jutun selvittelyssä. Tiedän, että rouva Vaaran murha
on kirotun sekava tutkittava.

Poliisitarkastaja tilasi puhelun komisario Salolle.

Martta-rouva huokasi. Hänkään ei pitänyt tuosta päätöksestä, johon
hänen miehensä oli pakotettu alistumaan. Hän tunsi Matti Vaaran jo
osakunta-ajoilta ja piti hänestä.

Rauta vaistosi, mitä he molemmat ajattelivat, ja ryhtyi sen vuoksi
selittämään:

— Sanon vieläkin kerran olevani yhtä vakuuttunut kuin tekin Vaaran
syyttömyydestä. Taikka ainakin melkein yhtä vakuuttunut. Siitä ei
siis ole kysymys. Mutta tutkimuksilleni on välttämätöntä, että
paikkakunnan elämä lakkaa pyörimästä yksinomaan tuon murhan ympärillä.
Vaaran julkinen pidättäminen ei tuota lisävaurioita hänen maineelleen
pitäjässä, koska kaikki ovat siellä varmoja hänen syyllisyydestään.
Sen sijaan tuo pidätys rauhoittaa paikkakunnan ja antaa lisäksi
murhaajalle turvallisuuden tunteen. Minulle se suo mahdollisuuden
tutkia juttua ihmisten näkemättä minussa mitään muuta kuin sen, jonka
osaa olen ottanut esittääkseni: lepoa ja raikasta meri-ilmaa kaipaavan
herrasmiehen. Tietysti ne, jotka minulla jo ovat epäilyksenalaisten
listalla tai jotka sille tulevat, pääsevät selville todellisesta
osastani. Mutta se tapahtuu vasta sitten, kun olen heistä kuhunkin jo
iskenyt kynteni. Ja sen osaan tehdä niin, ettei heillä sen jälkeen ensi
hätään ole halua ryhtyä paljastamaan minua.

Järvi nyökkäsi.

— Uskon sen. Sitä paitsi voit olla oikeassa siinä, ettei Vaaran asemaa
pitäjässään tällä hetkellä voi nykyistä huonommaksi tehdä. Tuo ajatus
tekee minulle paljon helpommaksi antaa komisario Salolle haluamasi
pidätysmääräyksen.

— Ja kehoita häntä toimittamaan pidätys niin, että mahdollisimman monet
kirkonkyläläiset saavat sen tietoonsa. Kun tuo näytös on esitetty
siellä kaikella mahdollisella julkisuudella, niin sittenhän Salo
ja Pekansuo voivat tuoda hänet Vaaran autolla vaikka tänne teidän
luoksenne, jos te voitte ottaa hänet vastaan.

Martta-rouva hymyili pitkästä aikaa.

— Voi, Erkki, tehdään se!

Hänen miehensä nyökkäsi.

— Melkeinpä kadehdin Matti Vaaraa, Rauta virkahti. — Täällä hän saa
seurustella teidän kanssanne tai lueskella kaikessa rauhassa. Sillä
aikaa minun on aherrettava ja pelattava teatteria tuossa kirotussa
loukossa. Mutta ne terveiset voitte välittää minulta hänelle, että teen
kaikkeni, jottei tätä epäoikeudenmukaista onnen lahjojen jakautumista
kestä kauan. Parhaassa tapauksessa vain päivän, pahimmassa viikon.

— Mainiota, vanha veikko! Ne terveiset esitämme hänelle mielellämme.

— Mutta sitten on vielä eräitä asioita, Rauta sanoi. — Ensinnäkin pikku
neiti Vaara. Lavastuksemme ei vaikuta aidolta, jos hänet jätetään
paikkakunnalle tai jos hän saisi seurata pidätettyä isäänsä. Joku
toinen olisi saatava noutamaan hänet myöhemmin päivällä.

Järvi naurahti.

— Sinä, Martta! Sinähän olet joskus valittanut, etten voi järjestää
sinulle edes pientä automatkaa. Huomenna siihen on tilaisuus. Voit
ottaa Marjan ja Annikin mukaan ajelulle.

Hänen vaimonsa suostui ehdotukseen ilomielin.

— Muista antaa vaimosi käytettäväksi jokin sellainen auto, joka ei
viime aikoina ole käynyt tuolla paikkakunnalla, Rauta huomautti.
— Tämä meidän yhteinen ammattimme vaatii ennen kaikkea aivotyötä,
yksityisten tosiasioiden keräämistä ja niiden kärsivällistä sijoittelua
kokonaisuudeksi. Minun erikoisalaltani saattavat joskus nyrkitkin
päästä puhumaan, vaikka minun makuni mukaan liian harvoin. Useammin sen
sijaan tarvitaan teatteritottumusta. Lavastuksen yksityiskohtaiseen
aitouteen ei milloinkaan uhrata liiaksi aikaa ja huomiota.
Vähäpätöisinkin erehdys siinä suhteessa voi pistää rikollisten silmiin
ja pilata koko pelin.

— Onpa onni, ettei minun virkan! edellytä moista monipuolisuutta, Järvi
naurahti.

— Muuten taitaisikin meidän perheeltämme leipä pian loppua, rouva yhtyi
leikinlaskuun. — Erkki on niin hidas, että pienikin mies ehtisi hänet
tyrmätä, ennen kuin hän huomaisi toden olevan edessä. Ja teatterissa
hän kelpaa vain katsomoon.

— Elämän teatteriin minä katsojanakin tyydyn, poliisitarkastaja
täydensi hyväntahtoisesti hymyillen.

Rauta palasi edessä oleviin valmisteluihin:

— Sitten on kysymys Vaaran sijaisesta. Pitäjässä on paljon nuristu
sitä, ettei sijaista ole lähetetty, vaikka nimismies silmänlumeeksi
— kuten sanotaan — on pidätetty viran toimituksesta. Eikö
lääninhallituksen käytettävissä ole ketään nuorta juristia, mieluiten
sellaista, joka vanhastaan jonkin verran tuntee paikkakunnan?

— Odotahan... Onhan meillä hovioikeudenauskultantti Saarinen. Hän on
sieltä kotoisinkin.

— Onko hän sukua rovasti Saariselle?

— Rovastin vanhin poika.

— No, yritä saada hänet heti käsiisi. Otan hänet mukaan huomisaamuna.
Ja sitten, hyvä veli, arvannet minun haluavan päästä vaimoni luo
mahdollisimman pian. Hanki minulle auto niin varhaiseksi kuin suinkin.

Järvi hymähti.

— On sentään hyvä, ettet käy täällä Vaasassa joka päivä. Muuten saisin
viettää kaiket yöt valveilla täyttämässä sinun antamiasi määräyksiä.
Oliko sinulla vielä jotakin?

— Ei muuta kuin että hommaat tarpeelliset paperit, jotka nuori Saarinen
saa viedä Salolle. Ja tietenkin paperit myös Saarista itseään varten.

Poliisitarkastaja nauroi.

— Kuule, vanha veikko! Jos ne joskus aikovat tehdä sinusta maaherran
tähän lääniin, niin vihjaa hiukkasta aikaisemmin minulle siitä. Haen
silloin heti muualle. Sinä olisit varmasti perin rasittava esimies!

— Ilmeisesti te kaksi aiotte valvoa koko yön, emäntä virkahti. —
Taitaa olla paras minun mennä keittämään uudet korvikkeet. Tämän illan
kunniaksi pistän sekaan viimeiset kahvijauhoni. No, Erkki, käytä nyt
hyväksesi minun poissaoloani: jännittävimmät sotamuistot esiin!

Järvi irvisti. Mutta hän sai muuta ajattelemista. Puhelin soi. Hänen
tilaamansa puhelu tuli. Hän antoi hämmästelevälle komisariolle
suullisen käskyn pidättää huomenissa tuomari Vaara ja ilmoitti
kirjallisen määräyksen saapuvan vt. nimismieheksi määrätyn tuomari
Saarisen mukana.

Suljettuaan puhelimen hän virkahti Raudalle:

— Sinä sait siis sittenkin minut kantamaan uhrin tuon kirotun
paikkakunnan 'kansantahdolle'. Mutta muista sanasi: korkeintaan
viikoksi!




Viides luku.

RUUSTINNAN TRIUMFIN PÄIVÄ.


Kello näytti yhdeksää, kun Rauta ja nuori tuomari Saarinen
seuraavana aamuna miellyttävän matkan jälkeen saapuivat kirkonkylän
matkustajakodin eteen. Auton jarruttaessa Saarinen hymähti:

— Kas vain, ensimmäiset täällä tapaamani ovat isäukko ja pikkusisko.

Rautakin oli kiinnittänyt huomiota lähestyvään vanhaan mieheen, jonka
asu oli aivan ilmeisen papillinen, ja hänen rinnallaan tepastelevaan
nukkemaiseen tyttöseen. Rovasti Saarinen oli kuusissakymmenissä ja jo
hieman kumaraan painunut. Mustan, leveälierisen hatun alta näkyvät
vitivalkoiset hiukset korostivat hänen olemuksestaan henkivää lempeyttä.

— Esittäkää minut isällenne.

Nuori tuomari oli siihen perin halukas.

Rovasti oli poikansa nähdessään pysähtynyt keskelle maantietä. Sitten
hän muutamin nykivin juoksuaskelin riensi luo.

— Kah, Elias. Olipa tämä yllätys!

Kun isä ja poika kättelivät, Rauta pani merkille, että molemmat olivat
keskimittaisia ja laihoja, kasvonpiirteissäkin oli paljon samaa.

— Isä, salli minun esittää sinulle tuomari Rauta.

Puristaessaan kookkaan vieraan kättä rovasti virkahti ystävällisellä,
täyteläisellä äänellä, jossa vielä ei tuntunut vanhuuden ruostetta.

— Te olette siis Rantamaan uusi asukas. Vaimoni kertoi rouvanne eilen
tehneen meille vierailun. Valitettavasti minä en ollut siiloin kotona.
Vaimoni sanoi, että rouvanne on hyvin viehättävä.

Sitten hän kääntyi jälleen poikaansa.

— Mikä tuuli lennättää esikoisen! tänne kotipitäjään?

Nuoren tuomarin ääni värähti mielihyvästä ja hienoisesta ylpeydestä
hänen vastatessaan:

— Minut on määrätty tänne vt. nimismieheksi. Virkamääräys on taskussani.

Viime lause oli taistelunhaluinen vastaus isän epäilevään ilmeeseen,

— Poikanne oli kyllin ystävällinen ottaakseen minut autoon mukaansa.
Halusin tietysti mahdollisimman nopeasti päästä tänne takaisin.

Rovasti nyökkäsi Raudalle myötätuntoisesti.

— Ymmärrän kiireenne. Koko kylä puhuu tuosta viimeöisestä
murhapoltosta. Herra meitä armahtakoon! Millaiseksi hirveiden rikosten
näyttämöksi rauhallinen pitäjämme onkaan tänä onnettomana syksynä
muuttunut!

— Niin, Rauta yhtyi, — ensin rouva Vaaran murha. Olen tietysti kuullut
silitä paljon puhuttavan, vaikka olemme vasta tulleet paikkakunnaille.
Mutta nythän arvoitus alkaa olla jo ratkaistu.

Vanhus katsoi Rautaan kysyvästi. Tämä virkahti välittämättä nuoren
Saarisen varoittavasta silmäyksestä:

— Ah, niin, ette voikaan vielä tietää sitä, rovasti. Poikanne
ensimmäisenä virkatehtävänä tulee olemaan tuomari Vaaran pidättäminen.
Älkää olko noin tyytymättömän näköinen, tuomari Saarinen. Kun kerran
matkalla kerroitte sen minullekin, niin tottahan isänne voi saada
tietää tuon uutisen.

Ilmoituksella oli toivottu vaikutus. Vanhus haukkoi ilmaa.

— Onko se totta, Elias? Tuo, että sinä pidätät Vaaran?

— En minä pidätä, isä, nuori mies taipui vastahakoisesti vastaamaan. —
Tuomari Raudan on täytynyt käsittää väärin.

— Se on mahdollista. Minähän olen pelkkä kaupunkilaisasianajaja enkä
ole selvillä, miten kaikki täällä maalla oikein tapahtuu. Mutta itse
pääasiaa ette kieltäne: Vaaran pidättämistä?

Nuori Saarinen ei käsittänyt Raudan peliä lainkaan. Mies oli tunnettu
rikosten selvittelijä ja automatkalla vaikuttanut hyvinkin asialliselta
ja pidättyväiseltä. Miksi hän nyt heittäytyi noin löyhäsuiseksi?

— Pidättäminen tulee tapahtumaan pian, se on totta, hän sanoi. — Mutta
sen suorittavat läänin rikosetsivät, en minä. Minulla on tuotavana vain
kirjallinen pidätysmääräys.

— Vai niin, vanha mies huokasi. — Siis sittenkin. Augusta oli jälleen
oikeassa. Hän sanoo, että minä olen naivi kieltäytyessäni uskomasta
pahaa lähimmäisistäni. Niin, niinpä kai...

Hän oli vaipunut puhelemaan itsekseen. Hän oli hyvin pettynyt ja
pahoillaan. Sitten hän silmäsi poikaansa.

— Tulet kai asumaan kotiini, Elias?

— En. Lääninhallituksessa arveltiin parhaaksi, että asetun nimismiehen
taloon. Ihmiset ovat tottuneet käymään siellä.

— Otetaanko miesparalta kotikin?

— Ei. Minä asun vain virkahuoneessa.

— Vai niin. Täytynee mennä kertomaan uutinen vaimolleni. Hänelle tämä
on ilon päivä.

Nyt vasta hän muisti pikku tyttärensä. Pelästyneenä hän katsoi
ympärilleen. Mitään hätää ei kuitenkaan ollut. Tosin lähitaloista oli
tullut poikasia katsomaan autoa ja vieraita herroja. Mutta pieni neiti
oli jäätävin katsein saanut heidät pysyttelemään riittävän välimatkan
päässä. Hän seisoi siinä, mihin isä oli hänet jättänyt, liikkumatta ja
hienona.

— Maj-Lis, tulehan tänne.

— Miten herttainen tytär teillä on, rovasti! Rauta kiitti. — Päivää,
Maj-Lis!

Tyttönen katsoi ison, vieraan miehen kouraa, joka ojentui häntä kohden.
Hän vetäytyi askelen taapäin ja pani omat kätensä selän taa.

— No, pikku neiti. Anna kättä.

— Maj-Lis får int'. Mamma ha' förbjudit.

Rauta naurahti hämillisesti. Mutta vielä paljon nolompia olivat
molemmat Saariset. Rovasti yritti selittää:

— Vaimoni pelkää niin, että tyttö saa tartunnan. Siksi hän on päntännyt
lapsen päähän, ettei saa kätellä ketään...

Rauta kiirehti myöntämään, että niinkin saattoi ajatella. Hyvästeltiin
nopeasti molemminpuolisin toivotuksin pikaisesta jälleennäkemisestä.

Jäätyään Raudan kanssa kahden nuori Saarinen virkahti puolittain
säälivästi, puolittain ivallisesti:

— Isäukko parka, hänellä ei enää ole paljon sanottavaa kotona.
Maija-tyllerön kohdalla hänen suurin saavutuksensa on, kun saa joskus
armon lähteä kävelylle neidin kanssa.

Rovastilan nuorison vanhemman ja nuoremman painoksen välillä ei
tuntunut vallitsevan kovin suurta sydämellisyyttä. Rauta oli pannut
merkille, että nuori tuomari ja Maj-Lis eivät olleet tehneet elettäkään
tervehtiäkseen toisiaan. Hänen myötätuntonsa oli kokonaan 'vanhemman
painoksen' puolella. Nenäkäs, ansarimainen pikku tyttö herätti hänessä
vain sääliä; hänen elämänsä mahtoi olla peräti ikävää.

— Sanokaahan, tuomari, nuori mies vaihtoi puheenaihetta, miksi ihmeessä
kerroitte isälleni Vaaran pidättämisestä? Heti kun uutinen ehtii
ruustinnan korviin, puhelinlinjat alkavat punoittaa kiidättäessään
tietoa ympäri kylää. Lipsahtiko tuo maininta teiltä?

Rauta naurahti kuivasti.

— Halusinkin tiedon leviävän. Mitä pikemmin ja mitä laajemmalle,
sen parempi. Juuri äitipuoltanne ajatellen minä sitä paitsi kerroin
teidän suorittavan pidätyksen. Vaikka en ole häntä vielä tavannut,
olen muodostanut hänestä eräänlaisen kuvan. Jos isänne kertoo hänelle
molemmat variaatiot edessä olevasta pidätyksestä — sekä teidän että
minun esittämäni —, niin minun esittämäni löytää varmasti armon
ruustinnan edessä. No, yhdentekevää. Minä joskus vain huvittelen
tällaisilla pienillä psykologisilla kokeilla.

Nuori Saarinen katsoi häneen epävarmana. Tuosta miehestä ei tiennyt,
milloin hän oli tosissaan, milloin pilaili. Vanhemman virkaveljen
seuraavat sanat eivät kuitenkaan jättäneet mitään sijaa epäilylle.
Niihin sisältyvä selvä näpsäytys nostatti punan Saarisen poskille.

— Täällä saattaa lähipäivinä tapahtua paljonkin sellaista, mikä panee
teidät alkuun ihmettelemään. Mutta, olkaa huoleti, murhajutun ollessa
käsillä minulta ei lipsahda mitään.

Rauta halusi lieventää sanoihinsa sisältyvää moitetta. Siksi hän lisäsi:

— Meillä juodaan iltapäiväkahvit kello yhdeksältätoista. Onko teillä
aikaa ja halua tulla silloin vieraaksemme?

Nuori mies oli hyvinkin halukas tulemaan. Miehet lähtivät kumpikin
omalle taholleen.

Harppoessaan kohti Rantamaata Rauta ei kiinnittänyt huomiota siihen,
että valtamaantien molemmilla puolilla olevien talojen ikkunoista monet
uteliaat silmäparit tähysivät hänen menoaan. Häneltä meni sivu suun
mahdollisuus hyvään nauruun, kun ei päässyt kuulemaan, mitä kaikkea
paikkakuntalaisilla oli sanottavana kaupunkilaisten epäterveestä
elämästä ja huonoista hermoista. Hän mietiskeli vain, ettei rovasti
sentään kokonaan ollut toisen vaimonsa tahtoon alistunut, kun hän —
vaikkapa vain hiljaisessa mielessään — oli rohjennut uskoa Vaaran
syyttömyyteen. Se oli jo toinen itsenäisyyden näyte rovastissa; Martta
Rintapeltohan oli maininnut, ettei hän ollut taipunut osallistumaan
vaimonsa mukana Elisabeth-rouvan rapukestien tapaisiin tilaisuuksiin...

Miten Inkerin vierailu ruustinnan luona lie sujunut? Ilmeisesti hyvin,
koska rovastille oli sanottu Inkeriä "hyvin viehättäväksi". Rauta
naurahti. Minkälaista osaa pikku veikistelijätär lie ruustinnalle
esittänyt kun näytti päässeen hänen suosioonsa? Sitä täytyy kysyä heti
ensimmäiseksi, hän päätteli.

Mutta Rauta unohti sen päästessään sulkemaan Inkerin syleilyynsä.
Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan mitään. Sitten nuori rouva pujahti
irti ja juoksi peilin eteen järjestämään vaaleita kiharoitaan. Hän
nauroi onnellisena, mutta sinkautti sitten olkansa yli:

— Huh-huh! Hengitys ei vieläkään oikein kulje. Ehkäpä minun olisi
kuitenkin kaikitenkin pitänyt ottaa varteen isäni varoitus. Muistat
kai, että hän kihloihin mentyämme kysyi minulta: 'Miten sinä uskallat?
Tuo iso mieshän voi katkoa sinulta kylkiluut luullessaan vain hellästi
painavansa sinut rintaansa vasten.'

Kahvipöytään istuuduttua Inkeri oli se, joka asetti kysymykset,
ja Raudan oli tyydyttävä vastaajan osaan. Nähdessään vaimonsa
vahingoittumattomana ja hyväntuulisena hän olisikin taipunut
mihin tahansa. Perusteellisesti hän teki selkoa kaupunkimatkansa
tuloksista. Tyydytyksellä hän pani merkille, että Sylvi Holmin kuvaus
kohtauksesta kutomahuoneessa tuotti Inkerille yhtä suuren yllätyksen
kuin hänelle itselleen eilen. Mutta kun hän lopulta päätyi Vaaran
pidätykseen, siniset silmät synkkenivät. Inkerin täytyi hiljaisessa
mielessään myöntää tilanteen eilisestä kärjistyneen. Vaaralla ja hänen
tyttärellään saattaisi nyt poliisitarkastaja Järven kotona olla paljon
parempi olla kuin täällä. Häntä jäi kuitenkin kaivelemaan, ettei ollut
tällä kohdalla saanut lävitse omaa tahtoaan.

— Luuletko noiden nahkatakkisten välittävän tuon taivaallista siitä,
pidätetäänkö Vaara vai ei?

Rauta hymyili. Hän tiesi hyvin, mistä kenkä puristi.

— Juuri sen minäkin olen kiinnostunut näkemään. Se on heidän kohdallaan
suorastaan ratkaisevaa. Järvi uskoo Elisabeth-rouvan murhaajan olevan
löydettävissä heidän joukostaan. Jos niin on ja heidän vihansa meitä
kohtaan pulppuaa siis pelon lähteestä, niin rauhoittuneina he jättävät
nyt Rantamaan liikarasittuneen herran naisineen nauttimaan tyyntä
lepoa. Odotan siitä syystä ensi yötä jännittyneenä. Jos taas meihin
suunnatut karkoitusyritykset jatkuvat yhä, niin uskon vaistoni osuneen
oikeaan vakuutellessaan, että tämä nahkatakkisten puuhailu on erillinen
juttu.

— Mikä se sitten olisi?

Inkerin äänessä soi epäilys. Hän ei tässä tapauksessa antanut
suurtakaan arvoa miehensä arveluille. Hän oli saanut päähänsä saman
ajatuksen kuin poliisitarkastaja Järvi. Tapahtumat Rantamaan huvilan
ympärillä viime öinä tukivatkin heidän käsitystään. Tyydytyksekseen
hän totesi miehensä pudistavan päätään. Kaarlokaan ei siis osannut
antaa nahkatakkisten tihutöille muuta selitystä. Mutta sitten oli tuon
tarjoilijattaren ja hänen heilansa kertomus, jonka merkityksen Inkeri
hyvin tajusi. Hän virkahti:

— Nuo nahkatakkiset voivat olla apteekkarin rikostovereita.

Rauta nyökkäsi.

— Tietenkin voivat. _Jos_ apteekkari on syyllinen.

— Mutta Sylvi ja hänen Iisakkinsahan näkivät...

— Niin, he näkivät Elisabeth-rouvan ja apteekkarin kohtauksen
kutomahuoneessa. Mutta vielä emme tiedä, oliko Katajisto edes ainoa
ja viimeinen, joka tuohon huoneeseen tuli; murhaillan myöhemmistä
vaiheista puhumattakaan. Valitettavasti Jaakonaho ei saanut tahtoaan
läpi. Jos hän olisi pysynyt pikku ikkunan luona vähän kauemmin,
tietäisimme ehkä paljon enemmän. Mutta sellaisia naiset ovat! Sylvi oli
oikea Eeva: hän ei halunnut pitempään katsella toisten suutelemista,
vaan itse tulla suudelluksi.

Inkeri näytti hänelle kielennipukkaa ja iski empimättä vastaan:

— Tuo nyt ei ollut osuvimpia vertauksiasi, kultaseni. Kantaäidistämme
en ole kuullut, että hän olisi olisit erityisen perso sellaisille
turhuuksille kuin miehen suuteloille. Pikemminkin voisi sanoa, että
tuo Iisakki oli oikea yksinkertainen, helposti narrattava, vain
hieman nykyaikaistunut Aatami. Heikkoluonteista kantaisäämme, johon
valitettavasti kaikki miehet ovat tulleet, narrattiin omenalla,
Iisakkia taas — konjakkipulloilla.

Nauraen Rauta otti hänet syliinsä ja vastusteluista huolimatta suuteli
häntä.

— Milloinkahan mekin järkiinnymme? Inkeri huokasi vapaaksi päästyään.
— Olisi varmasti jo aika! Kerro nyt kerrottavasi loppuun. Niin
paljon nainen minäkin olen, että pian räjähdän, ellen vähitellen saa
sananvuoroa purkaukseni omaa elämyslastiani.

— Minulla onkin enää vain vähän lisättävää, Rauta sanoi. Hän kertoi
automatkastaan nuoren tuomari Saarisen kanssa ja tutustumisestaan
rovastiin.

— Olin unohtaa mainita erään seikan pikku emännälle, hän virkahti
sitten. — Kutsuin nuoren Saarisen meille iltapäiväkahville tänään.

— Mainiota! Niin minäkin.

Kun mies katsahti häneen kummastuneena, Inkeri selitti:

— Sinä olet kutsunut vanhemman veljen, minä nuoremman. Mutta minun
Saariseni kuuluu osana eilispäivän elämyksiini, joten hänestä ei tässä
yhteydessä sen enempää.

Rauta lopetteli omaa selostustaan:

— Järvi määräsi Salon odottamaan tuomari Saarista matkustajakodissa.
Pysähtyessämme sen edustalle ihmettelin, ettei Salo tullut näkyville.
Ehkei hän ollutkaan siellä.

— Kyllä hän oli. Mutta hän ei kehdannut tulla näkyviisi.

— Ei kehdannut! Miksei?

Inkeri naureskeli.

— Komisario oli aamukahvilla aivan masentunut. Hän sanoi minulle:
'Hyvä rouva, ikinä en kehtaa enää näyttää silmiäni teidän miehellenne.
Että minulle sattuikin sellainen aasialainen haksahdus!' Hän ei yöllä
tutkinut jälkiä saunan raunioiden ympärillä, vaan jätti sen aamuksi.
Kun hän sitten auringon noustessa painui rannalle, jäljet olivat
kadonneet. Ihan kaikki! Jopa hänen ja Pekansuon jalanjäljetkin olivat
yön aikana kadonneet. 'Raunioiden ympäristö oli haravoiden siistitty
aivan kuin parhaatkin puutarhakäytävät!' hän valitti.

Rauta hymähti.

— Kas vain. Nahkatakkiset ystävämme arvioivat heillä olevan varaa
ilvehtiäkin kanssamme. No, katsotaanpa! Mutta nyt on vihdoinkin sinun
vuorosi. Alahan kertoa, ja ihan pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Inkeri huoahti helpotuksesta:

— Kyllä minä sainkin odottaa!

Hän selosti ensiksi illan elämykset, joissa Raudalle ei ollut mitään
olennaisesti uutta. Mutta sitä kiintoisampi oli Inkerin käynti
rovastilassa. Kuvaus rouvien keskustelusta ruustinnan äidinkielellä ja
'Martin'-pojasta sai Raudan sydämellisesti nauramaan.

— Tuo minun täytyy kertoa Pikku jättiläiselle, kun hän kasvaa vähän
suuremmaksi. Hänen on hyvä tietää, millainen vierailla höyhenillä
koreilija hänen äitinsä on päästyään vapaasti lentelemään!

— Uskallapas vain! Inkeri hymyili, mutta syventyi sitten jälleen
selostukseensa.

Voimakkaimman vaikutuksen Rautaan teki maininta Elisabeth-rouvan
nuoremmasta sisaresta Kerstinistä. Hän meni heti puhelimeen ja tilasi
puhelun Vaasaan.

— Miten kiittämätön kuuntelija sinä oletkaan! Inkeri pilaili. — Minun
kertomukseni on vähintään yhtä kiintoisa kuin sinun äskeisesti. Mutta
kesken kaiken sinä muistat ihan muita asioita.

Rauta pysyi totisena.

— Etkö ymmärrä äsken mainitsemasi seikan merkitystä? Olemme luulleet,
että Elisabeth-rouvalta jäi vain yksi sukulainen; nuori herra Kurt, Ja
hänellä olikin myös sisar, köyhiin naimisiin joutunut Kerstin. Tilasin
puhelun pyytääkseni Järveä tiedustelemaan Loviisasta kiireellisesti,
mitä siellä tiedetään rakennusmestari Lundströmin perheestä.

— Mutta kultaseni! Itsehän eilen sanoit, etten saa tulla rovastilasta
takaisin kassissani uusia murhaajakandidaatteja. Ja nyt käyt käsiksi
ensimmäiseen uuteen nimeen vallan tulenpalavalla innolla. Kuinka
herrani ja mieheni sen selittää?

Hymähtäen Rauta ryhtyi selittämään.

— Jos lähdetään siitä, että Vaara on syytön, niin Elisabethin
omaisuuden perijöillä on painavin motiivi toivoa rouvan kuolemaa. Askel
tuollaisesta toivosta murhaan on monesti osoittautunut surkuteltavan
lyhyeksi. Joka tapauksessa Lundströmin perheen näyttämölle astuminen
kuuluu tämän päivän jymyuutisiin. Mutta jatkahan, ole hyvä!

Inkeri oli siihen peräti halukas. Hän arvasi miestään kiinnostavan
ainakin niiden sanojen, joilla Elisabeth-rouva oli ruustinnalle
perustellut naimisiin menoaan. Niin kävikin. Rauta viittasi häntä
keskeyttämään ja vaipui mietteisiinsä. Hetken kuluttua hän sanoi:

— Aivan niin. Luulenpa nyt saaneeni kuvan Vaaran perheen
tragiikasta. Tuo tunnustus tekee ymmärrettäväksi senkin, mitä
Sylvi Holm kertoi aviopuolisoiden väleistä: 'Vätys — — — et kykene
yksinkertaisempaankaan!' Elisabeth-rouva oli mennyt naimisiin ennen
kaikkea saadakseen lapsen. Hän oli elämässään tottunut saamaan kaiken
haluamansa. Mutta tämän myöhään heränneen lapsitoiveen kohdalla hän
koki järkyttävän pettymyksen. Hänen ylpeä, omahyväinen mielensä sulki
tietenkin pois sellaisen ajatuksen, että hän itse varhaisempine
kirjavine vaiheineen oli luultavimmin syypää tuohon pettymykseen.
Ei, hän syytti kaikesta vain Matti-parkaa. Hän ei kaihtanut miehensä
loukkaamista ja nöyryyttämistä edes palvelijoiden kuullen.

Hän sytytti savukkeen ja vetäisi pari syvää henkisauhua. Vasta sitten
hän jatkoi:

— Elisabeth-rouva on noissa sanoissaan ruustinnalle antanut sielustaan
todella hyvin rehellisen ja paljastavan kuvan. Eikä hänen raju
lapsenkaipuunsa tukehtunut edes vihaan miestään kohtaan. Kapteeni
Kortkampf ja apteekkari Katajisto saattavat olla pari nimeä hänen
listaltaan. Ja Vaara oli varmaan tietoinen kaikesta tästä. Sen
täytyi olla hirveää ankaran moraaliselle miehelle. Lisäksi tulivat
Elisabeth-rouvan ainaiset loukkaukset. Kaiken kukkuraksi nainen, josta
hän oli toivonut hoivaa pikku Liisalle, ei pyrkinyt edes salaamaan
tyttöä kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä. Vaaran talon on lopulta
täytynyt olla ladattu täyteen noiden kahden keskinäistä vihaa ja
halveksuntaa, räjähdysvalmis kuin ruutitynnyri. Sääli — noita molempia!

Inkeri nyökkäsi vakavana. Hiljaisena hän kertoi loppuun käyntinsä
pappilassa.

— Juuri tuollaiseksi, säälimättömäksi kostonjumalattareksi, olen
kuvitellutkin ruustinnan, Rauta virkahti. — No niin, tänään hänellä
sitten on triumfin päivä.

Vaasan-puhelu tuli. Poliisitarkastaja lupasi heti lähettää Raudan
toivoman tiedustelun. Tuskin tämä puhelu oli päättynyt, kun puhelin soi
jälleen. Tällä kertaa naisen ääni kysyi rouvaa.

Kummastuneena Inkeri tarttui kuulotorveen.

Puhelun päätyttyä hän virkahti miehelleen silmissä humoristinen välke:

— Se oli ruustinna. Sinähän äsken sanoit, että tämä on hänen triumfinsa
päivä. Itse hän ainakin tuntee sen siksi. Olisitpa vain kuullut hänen
äänensävynsä! Oli hänellä sentään oikeaa asiaakin. Tätä päivää pitää
kuulemma juhlia. Ruustinna ja apteekerska ovat, päättäneet niin.
Katajistolla on kahvikutsut. Kirkonkylän koko noblessi tulee sinne.

— Keitä?

— Katajistojen sekä ruustinnan ja rovastin lisäksi uusi nimismies,
lääkärin rouva — lääkäri itse on, sain tietää, mahdoton ihminen, joka
ei liiku missään —, pankinjohtaja Kanto rouvineen ja kamreeri Berg.

Rauta vihelsi.

— Sepäs on kiintoisa seurakunta! Vahinko, ettemme me kuulu kirkonkylän
noblessiin.

— Mepä kuulumme, ainakin tässä tapauksessa! Inkeri riemuitsi. —
Ruustinna ilmoitti sanoneensa apteekerskalle, että viehättävä rouva
Rauta miehineen pitää myös kutsua. Hän ihmetteli, ettei apteekerska
vielä ollut soittanut minulle. No, mitäs nyt sanot?

— Sinä olet todellinen helmi! Olet minulle, hidasliikkeiselle karhulle,
suorastaan korvaamaton apulainen. Eräästä seikasta ruustinna ja minä
näytämme olevan yhtä mieltä. Sinä olet viehättävä. Mutta pedagogiselta
kannalta oli tietysti erehdys lausua se julki. Alinomainen ylistely voi
nousta sinulle päähän.

— Oh, sitä vaaraa ei ole. Minunhan on joka päivä seurusteltava sinun
kanssasi, Inkeri pilaili.

Odotettu puhelu tuli pian. Kyllä, he tulisivat mielellään molemmat.
Kello neljältätoista siis. Näkemiin!

Inkeri oli pukeutumassa kutsuihin, kun Mari tuli ilmoittamaan
tuomarille vieraan. Martta Rintapelto pyysi saada puhutella häntä.

Rauta huoahti. Vierailu ei tulisi olemaan helppo. Mutta olihan hän
tiennyt, ettei sitä voinut välttää. Hän nyökkäsi.

Martta Oli tälläkin kertaa ilmeisesti juossut. Hän oli punainen ja
hengästynyt. Ruskeat silmät olivat itkettyneet. Hän ei näyttänyt
huomaavan kehoitusta istuutua, vaan jäi seisomaan.

— Ne ovat vieneet meidän tuomarin! hän huudahti tuskaisesti. — Te
lupasitte, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Te te...!

Tyttö väänteli käsiään.

— Rauhoittukaa, neiti, Rauta sanoi levollisesti. — Tuomari Vaara on
viety Vaasaan. Sen tiedän. Mutta mitään muuta hänelle ei tapahdu. Hän
on turvassa, eikä mikään uhkaa häntä. Voitte luottaa siihen.

Martta tuijotti häneen tiukasti. Hän koetti käsittää kuulemiensa
sanojen todellisen merkityksen. Sitten hän lyyhistyi lähimmälle
tuolille ja purskahti itkuun.

Rauta antoi hänen olla. Tytölle teki varmasti hyvää saada purkaa
järkytyksensä kyyneliin. Inkeri tuli sisään tummansinisessä
vierailupuvussa, joka korosti hänen tyttömäistä solakkuuttaan. Hän
pysähtyi hämmästyneenä huomatessaan Martan ja istahti sitten ääneti
oven luona olevaan nojatuoliin.

Vihdoin vieras kuivasi kyynelensä ja mutisi jotakin anteeksipyynnön
tapaista.

— Pelkään olevani teidän mielestänne hassu, hän sanoi sitten. — Mutta
säikähdin miltei järjiltäni poliisien tullessa pidättämään tuomaria.
Kaiken kukkuraksi heillä oli mukanaan Saarisen poika! Eikö riitä,
että rouva Saarinen on myrkyttänyt meidän tuomarin elämän, mikäli
siinä vielä oli myrkyttämistä? Tarvitsiko niiden vielä lähettää poika
Saarinen muka nimismiehen sijaiseksi? Minä en ainakaan hänen piiakseen
jää!

Rauta katsoi tytön kiihkeitä kasvoja. Musta tukka vaikutti entistä
kireämmin päälaelta jakaukselle kammatulta ja huulet entistä tiukemmin
yhteen puristuvilta. Hän piti tarpeettomana vastata purkaukseen
sanallakaan.

— Suokaa anteeksi, Martta jatkoi rauhallisemmin. — Sanoitteko te äsken,
että meidän tuomari on turvassa? Vai kuvittelinko minä vain?

— Sanoin kyllä. Tuomari Vaara saa Vaasassa asua erään ystävänsä
perheessä.

Ääretön helpotus kuvastui tytön koko olemuksessa. Sitten hän kuitenkin
vielä varmuuden vuoksi kysyi:

— Mitä varten hänet sitten pidätettiin? Koko kylä puhuu siitä. Sitä
vain puuttuu, ettei rovastin uusi rouva hengenheimolaisineen suorastaan
liputa riemussaan!

— Pidätys oli välttämätön minun tutkimusten! kannalta.

— Tiedättekö jo, kuka murhaaja on?

— En. Mutta saatte olla, varma siitä, että ennen pitkää saan hänet
kiinni.

— Kiitos!

Sen sanottuaan Martta vaikeni hetken. Sitten hän huudahti:

— Onko totta se, mitä rovastin poika, se viransijainen, sanoi? Se, että
pikku Liisakin viedään minulta tänään pois?

— On. Hänet noutaa muuan vaasalainen rouva. Kirkonkyläläiset eivät
kuitenkaan saa millään ehdolla tietää, että Liisa pääsee yhteen isänsä
kanssa.

Rauta odotti kiivasta purkausta, mutta sitä ei tullutkaan. Tyttö jäi
mietteissään katsomaan eteensä.

— Niin, hän kuiskasi, ehkäpä niin on parempi. Liisa on viime aikoina
ollut niin kummallinen. Tuomarin on pitänyt pukea hänet ja riisua. Oli
julmaa kuulla hänen sanovan minulle, joka rakastan häntä kuin omaa
lastani: 'Älä koske minuun käsilläsi!' Oli kuin puukolla olisi pistetty
rintaani.

Sitten hän ikään kuin havahtui.

— Mitä höpsinkään! Te pidätte kai minua nyt ihan hassuna ja typerän
hentomielisenä?

Rauta pudisti päätään.

— En lainkaan, neiti. Teinä en kuitenkaan kiinnittäisi noihin lapsen
sanoihin mitään huomiota. Minulla itselläni ei tosin ole vielä
ainoaakaan tytärtä. Mutta olen kuullut tyttöjen varhaisvuosinaan saavan
kummallisia päähänpistoja. Heidän sanotaan joskus joutuvan aivan
odottamattomien ja perusteettomien antipatiojen valtaan. Hellimmät
äiditkään eivät säästy moisten oikkujen aiheuttamilta kyyneliltä.

Martta kiitti päännyökkäyksellä ja hymyntapaisella. Kun hän oli
rauhoittuneena poistunut, Inkeri sanoi:

— Ihan tekee mieleni kiittää sinua siitä hienotunteisuudesta, millä
tyttöä kohtelit. Oikeastaan sinusta olisi pitänyt tulla lääkäri. Mutta
mitä sanoitkaan hänelle itsestäsi? Ettei sinulla _vielä_ ole ainoaakaan
tytärtä. Et kai tosissasi kuvittele sinulla joskus olevan tyttäriä
useampiakin?

— Toivon sitä, Rauta hymähti, — Tietenkin siinä uskossa, että heistä
joskus kasvaa joillekin onnenmyyrille yhtä viehättävät rouvat kuin
äidistään.

— Mutta eikö riski ole liian suuri? Voisihan sattua, että he tulisivat
isäänsä!... Mutta kiirehtikäämme, kultaseni. Myöhästymme muuten 'voiton
juhlista'.

Kun he lähenivät apteekkitaloa, kello oli neljätoista ja
kaksikymmentäviisi. Rauta vakuutti tuntevansa maaseudun tavat ja
heidän saapuvan kutsuihin ensimmäisinä. Hän ei kuitenkaan ollut
ottanut huomioon päivän erikoista merkitystä. Harvinaisuuden vuoksi
kirkonkyläläiset olivat olleet täsmällisiä. He olivat viimeiset
vieraat. Mutta heitä oli kohteliaasti odotettu käymättä käsiksi
kahvipöytään. Vieläpä ei ennen heidän tuloaan ollut jakauduttu
tavanmukaisesti naisten ja miesten puolelle.

— Minä jo pelkäsin, ettei herrasväki pääsisi tulemaan! rouva Katajisto
visersi.

Hän oli pienikokoinen, lyllerömäinen nelikymmenvuotias, joka käveli
lyhyin, sipsuttavin askelin ja jossa kaikki oli pientä ja pyöreää.
Raskaiden silmäluomien lomasta vihreinä välkkyvät silmät lisäsivät
kissamaista vaikutusta. Hänen rinnallaan punakka, kaljupäinen
apteekkari, joka oli vaimoaan päätä pitempi, välkkyvine silmineen ja
hohottavine nauruineen tuntui suoraviivaisemmalta kuin olikaan.

Esittely muille vieraille vei tavallista pitemmän ajan, sillä
äskentulleet joutuivat aluksi ruustinnan ja pankinjohtajan rouvan
käsiteltäviksi. Rouva Saarinen suoritti perusteellisen kuulustelun
Raudan liikarasittuneisuuden ilmiöistä ja siitä, tunsiko hän meri-ilman
jo vaikuttaneen hyvää.

Sillä aikaa rouva Kanto ihasteli ilmeisen kateellisena Inkerin uutta
vierailupukua, jonka pääkaupunkilainen leikkaus saavutti hänen täyden
hyväksymisensä. Kesken pukumietteitään hän loi mieheensä sellaisen
katseen, että se antoi aavistaa Kannolla vielä tänään keskusteltavan
perinpohjaisesti siitä, miten toiset miehet käsittävät vaimonsa
pyrkimyksen pukeutua perheen yhteiskunnallisen aseman mukaan. Rouva
Kanto oli pitkä, kuiva nainen, joka puhui kovalla ja katkeralla äänellä
ja joka viisikymmenvuotiaanakin taisteli vielä itsepäisesti, mutta
heikohkolla menestyksellä tumman tukkansa harmaantumista vastaan.
Pankinjohtaja itse oli pieni, kalpea, arka mies. Hän ei näyttänyt
uskaltavan avata suutaan vilkaisematta ensin vaimoonsa ikään kuin
kysyäkseen lupaa.

Tohtorinna Lehto tuotti Raudalle yllätyksen. Tätä nuorta,
hauskannäköistä, eloisaa tummaverikköä, joka nauroi helposti ja
väliajat hymyili kanssaihmisilleen ja koko elämälle iloisesti, oli
vaikea uskoa katkeran ja töykeän lääkärin vaimoksi. Onpa hyvä, Rauta
ajatteli, ettei minulla ole eilisen jälkeen ollut aikaa usuttaa ketään
viranomaista tuon omituisen lääkärin kimppuun; miehessä, jonka vaimo
puolivälissä neljättäkymmentä oli tuon näköinen, täytyi olla paljon
hyvääkin.

Vierasjoukosta Rauta vanhastaan tunsi molemmat Saariset, isän ja pojan.
Ruustinnasta taas hän oli saanut hyvän ja — kuten hän nyt totesi —
melko täydellisen kuvan vaimonsa kertomuksesta.

Kamreeri Berg oli seurueen kiintoisin jäsen. Hän oli pitkä, Raudan
mittainen, mutta vaikutti hoikkuudessaan pitemmältäkin. Inkerin
kertoman mukaan hänen piti olla kolmenkymmenen ikäinen; sitä oli
kuitenkin vaikea uskoa, niin nuorelta hän näytti. Tuuheina aaltoilevat
mustat hiukset, mustanruskeat silmät, pienet, keikarimaiset viikset
ja pitkä, vähän kyömy nenä antoivat kasvoille vierasmaalaisen leiman.
Tätä vaikutelmaa korosti vielä se, että hän puhui suomea hienokseltaan
murtaen. Hänen ivallisessa hymyssään, joka paljasti terveet, valkeat
hammasrivit, oli häikäilemättömyyttä, jopa julmuuttakin. Tyypillinen
kaunis ystävä, Rauta arvioi, mutta vastustajana varmaan kaikkea muuta
kuin väheksittävä.

Kun esittely oli päättynyt ja vieraat saaneet kahvikuppinsa ja
ensimmäiset annokset runsaista vehnäs- ja pikkuleipäkoreista, herrat
vetäytyivät omalle puolelleen. Ollessaan ovella menossa Rauta kuuli
ruustinnan kuuluvasti kuiskaavan hänen vaimolleen:

— Tästä talosta ei puutu mitään! Ellin korvikkeessa on aina puolet
oikeaa kahvia, tänään ehkä enemmänkin.

Kutsujen alku tuntui kaikkea muuta kuin lupaavalta. Herrat eivät olleet
innostuneet päivän 'suuresta' tapauksesta. Ainoa, joka olisi ollut
halukas käsittelemään sitä perusteellisesti, oli pankinjohtaja, mutta
hän tiesikin siitä varsin vähän. Toiset vastailivat hänen kysymyksiinsä
lyhyesti ja haluttomasti. Tuomari Vaaran syyllisyys ei herättänyt enää
mitään väittelyä, kun rovastikaan — ilmeisesti kotona masennettuna — ei
esittänyt eriävää mielipidettä.

Ruustinna ilmestyi sitten ovelle kookkaana ja mustana. Äänellä,
jonka kärsivää sävyä voitonriemu tänään lievensi, hän kutsui nuorta
tuomaria naisten puolelle. Sieltä kuului pian, miten hän pöyhisteli
'meidän Eliaksen' tarmokkuudella, joka heti oli johtanut pitäjässä
häpeällisesti sorrettuna olleen oikeuden voittoon. Nuori mies pakeni
miesten puolelle, niin pian kuin oli saanut annetuksi välttämättömän
kuvauksen Vaaran pidätystilaisuudesta. Sen jälkeen hän istui paikallaan
äänettömänä.

Vahinko, Rauta mietti, etten tullut etukäteen antaneeksi Elias
Saariselle vihjeitä keskustelun ohjaamisesta tiettyyn suuntaan. Hänen
oma asemansa teki moisen johtelun mahdottomaksi. Nimenomaan tässä
seurassa hänen oli pysyteltävä vain ulkokohtaisen kiinnostuneena
Elisabeth-rouvan murhasta. Harmistuneena hän pani merkille rovastin
yrittävän saada poliittista keskustelua käyntiin. Väittely
pysähtyi kuitenkin muutamiin ylimalkaisiin lausuntoihin. Ulko- ja
sisäpoliittisen tilanteen epävarmuus hillitsi itsekutakin päästämästä
tunteitaan valloilleen. Kun taaskin päädyttiin äänettömyyteen, nuori
tuomari hätkähdytti seuruetta virkkamalla:

— Kuulkaapas, apteekkari ja kamreeri, tehän olitte läsnä noissa Vaaran
rapukesteissä. Kertokaahan, mitä pöydässä tapahtui sellaista, joka
sai emännän jättämään vieraat oman onnensa nojaan. Olen lukenut asiaa
koskevat kuulustelupöytäkirjat, mutta niissä ei ole sanaakaan siitä.
Ja kuitenkin, jotakin täytyi tapahtua. Nyt sen saatatte toki jo sanoa.
Kuulustelutkin ovat tässä pitäjässä päättyneet. Molemmat lääninetsivät
ovat lähteneet täältä. Minulla taas ei ole mitään tuon asian kanssa
tekemistä. Ette sitä paitsi voi puhumalla enää vahingoittaa silloista
isäntäväkeänne; emäntä on iäksi poistunut ja isäntä pidätetty vaimonsa
murhasta syytettynä. Mitä siis tapahtui?

Molemmat puhutellut olivat alussa säpsähtäneet. Nuoren miehen kysymys
oli heille ilmeisen epämieluisa. He reagoivat siihen aivan eri tavoin.
Apteekkarin punakalle naamalle levisi outo harmaus, Bergin kasvot
taas lehahtivat punaisiksi. He rauhoittuivat kuitenkin nopeasti. Kun
tuomari Saarinen lopuksi toisti kysymyksensä, kamreeri katsoi kysyvästi
Katajistoon. Tämä epäröi tovin, mutta — ilmeisesti arvioiden, että
kielto olisi tässä seurassa vaikuttanut loukkaavalta — nyökkäsi sitten.
Berg aloitti hiljaisella ääneltä, jotteivät sanat kantaisi naisten
puolelle:

— Sivuutimme tämän kysymyksen kuulusteluissa tarkoituksellisesti.

— Suokaa anteeksi ihan sivullisen miehen kysymys, Rauta puuttui
puheeseen, — Tuon sivuuttamisen onnistumiseksi oli kai teidän kaikkien
läsnä olleiden sovittava siitä yhteisesti.

— Juuri tuollaisia juristit ovat! apteekkari hörähti. — Minä tunnen
tyypin. Vaikkeivät he tiedä tuon taivaallista jutusta, josta kuulevat
puhuttavan, niin he pelkästä ammattinsa kasvattamasta pikkutarkkuudesta
eivät voi olla pyytämättä lisävalaistusta. Kuulkaahan, Rauta, minä voin
tällä kohdalla tyydyttää uteliaisuutenne! Tietenkin me kesteissä mukana
olleet sovimme yhteisesti, mitä kuulustelussa kertoisimme. Kokouksemme
pidettiin samana iltana, jolloin ruumis löytyi, täällä minun kotonani.
Ja jottei teidän tällä kohdalla tarvitsisi enää keskeyttää kamreeri
Bergiä lisäkysymyksillä, ilmoitan aloitteen neuvotteluumme lähteneen
minusta.

Rauta oli pitävillään läksytyksen hyvänään ja mutisi:

— Oh, suokaa anteeksi. Mutta, kuten sanoitte, me juristit olemme
tottuneet tarkkuuteen yksityiskohdissa. Lupaan olla enää keskeyttämättä.

Berg ei ollut yhtä ihastunut Katajiston hälisevään, monisanaiseen
ojennukseen kuin tämä itse. Otsa rypyssä hän yritti parantaa:

— Me sivuutimme vain yhden ainoan välikohtauksen. Teimme sen
hienotunteisuudesta perhettä kohtaan, jonka vieraanvaraisuutta olimme
nauttineet. Emme tietenkään olisi vaienneet, jos tuolla seikalla olisi
ollut jotakin merkitystä itse asiaan nähden. Mutta tämä oli pelkkä
kiusallinen perhekohtaus, joka kuulustelupöytäkirjoihin saneltuna olisi
voinut valua kylälle. Ja se taas olisi ollut hyvin noloa — kaikitenkin
pitäjän säätyläisperheiden vuoksi. Siksi apteekkarin ehdotus oli
minustakin hyvä. Nyt onneton sisareni on poissa ja herra Vaara joutunut
jättämään paikkakunnan. Heitä emme, kuten uusi nimismiehemme sanoi,
enää vahingoita. Ja tämä on suljettu herrasmiesseura, joka itse
käsittää, että nyt kertomani on luottamuksellista. Sisarestani ja hänen
avioliitostaan on puhuttu jo liiankin paljon. Sen, että tuo avioliitto
oli kaikkea muuta kuin onnellinen, me silloiset vieraat jouduimme mitä
kiusallisimmin toteamaan... Niin, rovasti saa suoda anteeksi, mutta
noissa kesteissä kallistettiin toinenkin ryyppy. Eivätkä ne jääneet
vaikutusta vaille. Kaikki läsnäolijat olivat äänekkäitä ja hieman
riehaantuneita. Yksinpä isäntämmekin, joka alkutilan oli katsellut
meitä peittelemättömän karsaasti ikään kuin emme olisi olleetkaan hänen
vieraitaan, naureskeli ja kertoi jonkin kaskunkin.

Kamreeri vaikeni. Hänen näytti olevan vaikea päästä lupaamansa
kuvauksen alkuun. Hän pureskeli viiksiään hermostuneesti. Mustanruskeat
silmät tutkivat seuruetta, joka odotti äänettömänä. Viimein hän
katkaisi pitkäksi venyneen hiljaisuuden:

— Illan dramaattinen käännekohta tuli äkkiä ja odottamatta. Tahdon
uskoa, ettei Vaara tarkoittanut mitään ilkeää huudahtaessaan möyryävään
tapaansa: 'Antakaa minulle tyttörapu! Eikö kukaan tämän moskan keskellä
voi lahjoittaa minulle herkullista tyttöä?’ Sisarparkani oli myös
ottanut useita ryyppyjä. Niiden vuoksi kai hänen reaktionsa muodostui
väkivaltaiseksi. Hän jäykistyi ensin, silmäsi sitten vatiin, sieppasi
sieltä kaksi pientä rapua ja heitti ne miehensä eteen, niin että vesi
roiskui. 'Kas siinä!' hän huusi raivosta kähein äänin. 'Siinä sinulle
kaksikin tyttöä. Jos niille osaat antaa arvoa, niin niillä lie sitten
ainoat naiselliset sulot, joista kykenet nauttimaan. Sinä eunukki!'
Vaara ryntäsi pystyyn silmissään ilme, joka ennusti murhaa. Mutta
sitten hän pyyhkäisi kasvoiltaan niille roiskuneet vesipisarat ja sanaa
sanomatta jätti huoneen. Sisareni taisteli itkua vastaan, nousi sitten
hänkin ääneti ja poistui keittiöön. Toista heistä emme nähneet enää
sinä iltana, toista emme elävänä milloinkaan.

Kamreeri lopetti. Kaikki istuivat hiljaa. Kuvaus oli järkyttänyt
heitä. Rauta mietti kuulemaansa. Sen valossa, mitä hän tiesi Vaaran ja
hänen toisen vaimonsa luonteista ja väleistä, Bergin kertomus tuntui
uskottavalta.

— Me vieraat odotimme sitten aikamme isäntäväkeä palaavaksi, apteekkari
lisäsi. — Mutta turhaan. Ymmärsimme, että heillä saattoi tapahtuneen
jälkeen olla pitkätkin keskinäiset selvittelyt. Siksi lopulta päätimme
lähteä hyvästelemättä.

Tähän lisäykseen nähden Raudalla olisi ollut paljonkin kysymyksiä
esitettävänä, mutta hän pidättäytyi. Muutkin vaikenivat. Rovasti
viimein virkahti huokaisten:

— Niin. Se viina. Se onneton viina!

Haluamatta käsitellä asiaa pitemmälti herrat siirtyivät naisten
puolelle. Sielläkin oli jo onnellisesti päästy irti Vaaran
pidättämisjutusta. Muut näyttivät tuntevan helpotusta selviydyttyään
käsittelemään palvelijatarpulmiaan, korttiannosten riittämättömyyttä
ja 'vapaan huollon' muihin paikkakuntiin verrattuna suorastaan surkeaa
kyvyttömyyttä täällä. Ruustinna yksin vaikutti tyytymättömältä
keskustelun aiheen muuttumiseen. Rovastin ilmestyttyä ovelle hän
viittasi tälle, että oli aika lähteä.

Inkerin ja Raudan päästyä ulos satoi taivaan täydeltä. Koko maisema
oli harmaa. Heidän korvissaan kaikuivat vielä rouva Kannon katkerat
sanat miehelleen apteekkarin eteisessä: 'Katso nyt rouva Rautaa, niin
kerrankin näet, millaisen sadetakin ja millaiset päällyskengät jokainen
kunnon mies hankkii vaimolleen. Jos minullakin olisi tuollainen asu,
säästyisin jokasyksyiseltä hirveällä nuhakuumeeltani. Mutta siitähän
sinä et välitä!'

Mari ei ollut yhtä ihastunut Inkerin varusteisiin, kun he ehtivät
Rantamaan huvilalle. Hän katseli tuiman arvostelevasti nuorta
emäntäänsä ja julisti sitten:

— Se on sillä tavalla, että rouva menee nyt ensin vaihtamaan kuivaa
päälleen. Päivällinen on kyllä ajat jo ollut valmiina. Mutta palaakaan
en tuo pöytään, ennen kuin rouvalla on toiset vaatteet! Mitä vanha
rouva sanoisikaan, jos antaisin rouvan vielä vilustuakin tällä
ryövärirannikolla! Eikä tuomarin laita ole yhtään parempi. Sen minä
sanon, että herrasväki on ihan kuin merestä nostetut rakkikoirat!

Rauta yritti pyytää vähän lievempää arvostelua:

— Eikö Mari nyt sentään voisi sanoa: spanielit?

Vanha palvelijatar heitti häneen oudoksuvan silmäyksen.

— Spa...? Mitäs tuomari nyt...? En minä mistään espanjalaisista puhunut!

Ja niine hyvineen hän purjehti takaisin keittiöön paiskaten vielä
varmemmaksi vakuudeksi oven perässään kiinni.

Inkeri tarttui miehensä käteen.

— Tule, meidän on paras tehdä hänen tahtonsa mukaan. Muuten jäämme
päivällisettä.

Vasta lopetettuaan ateriansa he ryhtyivät vertailemaan kokemuksiaan
'voiton juhlista'. Inkeri oli pettynyt. Rouvien puolella ei ollut
tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Hän oli ihastunut rouva
Lehdon luonnollisuuteen ja iloisuuteen ja sanoi tätä ainoaksi iloiseksi
yllätyksekseen.

— Pitäisit häntä vieläkin ihailtavampana, Pienokainen, jos olisit
tutustunut hänen mieheensä!

Ja Rauta antoi käynnistään tohtori Lehdon luona kuvauksen, joka sai
Inkerin nauramaan. Sitten Rauta selosti, mitä apteekkari ja "kaunis
ystävä" olivat kertoneet Vaaran rapukesteistä. Kun hän päätyi
aviopuolisoiden väliseen dramaattiseen purkaukseen, hymy kuoli Inkerin
kasvoilta.

— Hirveätä! hän kuiskasi tukahtuneesti. — Voi, miten hän saattoi!

— Älä ota sitä noin raskaasti. Lopputuloksen tiesimme jo alun perin. Ja
se tässä jutussa sittenkin on traagillisin.

Pöydästä noustua Inkeri lähti auttamaan Maria keittiöpuuhissa. Rauta
taas vetäytyi arkihuoneeseen. Istahtaen mukavimpaan nojatuoliin hän
syventyi "puzzleensa", kuten hänellä oli tapana sanoa. Savuke toisensa
jälkeen katosi rasiasta, mutta rypyt hänen otsallaan eivät silinneet.
Inkeri totesi sen huolestuneena tullessaan kattamaan kahvipöytää. Mies
ei näyttänyt huomaavankaan hänen tulemistaan eikä menemisiään.

Muutamaa minuuttia ennen yhdeksäätoista Rauta havahtui mietteistään.
Hermostuneena hän painoi puoleksipoltetun savukkeen tuhkakuppiin ja
nousi vääntämään auki radion. Uutisten päätyttyä hän murahti:

— Saarisen veljekset eivät tunnu olevan erityisen täsmällisiä.

Inkeri sipaisi hellästi hänen kasvojaan ja naurahti.

— Voit sanoa, ettei sinun löytämäsi ole täsmällinen. Minä näet en
tullut sanoneeksi, mihin aikaan juomme iltapäiväkahvit. Mutta minun
suojattini tulee varmasti pian.

Hänen arvelunsa osoittautui oikeaksi, sillä samassa ovikello soi.

Raudan kävi aivan samoin kuin hänen vaimonsa edellisenä päivänä.
Ensimmäisellä silmäyksellä hän mieltyi poikaan. Vaikea vain oli uskoa
tätä Elias Saarisen veljeksi, niin erilaisia he olivat. Nuoremmalta
puuttui vanhemman veljen ylimielinen tärkeys ja itsetietoisuus, ehkä
liiankin tyyten. Ruumiillisestikin hän oli aivan toista tyyppiä kuin
Elias: huomattavasti pitempi ja solakampi. Isän piirteitä pojassa oli
vähän. Ehkäpä rovastin toisen vaimon erityisen voimakas vastenmielisyys
johtuikin siitä, että tämä poikapuoli muistutti hänen edeltäjäänsä.

Tulija katsoi hämillään isäntää.

— Minä olen rovasti Saarisen poika.

Rauta puristi sydämellisesti hänen kättään.

— Tervetuloa! Vaimoni on kertonut teistä.

Puna lennähti vakaville pojankasvoille.

— Senkö myös, että erehdyin kutsumaan häntä neidiksi? Rauta naurahti.

— Ette kai kuvittele sillä loukanneenne vaimoani? Jostakin syystä
neiti-titteli imartelee nuoria rouvia. He iloitsevat siitä yhtä paljon
kuin nuoremmat ja vanhemmat tytöt siitä, että heitä puhutellaan
rouviksi. Mutta sanokaahan, mikä teidän nimenne on? Teitä Saarisia on
niin monta. Rovasti ja ruustinna. Sitten Elias, tuomariveljenne. Ja te.

— Jussi minä olen. Tietysti isärovasti kastoi minut Johannekseksi.
Vieläpä Leevi Johannekseksi. Eikö se ole hassua?

Mutta silläkin hetkellä siniset silmät pysyivät surullisina, eikä hän
edes hymähtänyt.

Kahvipöydässä Rauta pani merkille, miten ihailevin, miltei palvovin
silmin Jussi seurasi Inkerin jokaista kädenliikettäkin. Hänelle ei
varmaan kukaan ollut pitkään aikaan ollut hyvä. Poika oli liikuttava.

Vähitellen nuori Saarinen pääsi irti raskasmielisyydestään. Ennen
pitkää hän kertoili jo vapaasti rintamakokemuksiaan ja hymyilikin
joskus. Sitten Rauta sai hänet puhumaan tulevaisuuden suunnitelmistaan,
ensin arasti, mutta lopulta avoimesti.

— Tietysti te jatkatte lukujanne, Rauta sanoi päättäväisesti. — Ensin
ylioppilastutkintoon ja sitten yliopistossa. Nythän järjestetään
erikoiskurssit rintamalla olleille koululaisille. Niihin teidän on
osallistuttava. Puhun siitä isänne kanssa, ellette itse tahdo tehdä
sitä. Ja ellei hän voi tai ei saa antaa teille varoja opiskeluun,
minä teen sen, vaikkapa vain osoittaaksemme äitipuolenne erehtyneen
teidän suhteenne. Ei teidän kannata olla noin kauhistuneen näköinen.
Olen tottunut sijoittamaan sekä omiani että toisten ihmisten varoja.
Vaistoni sanoo, mikä sijoitus kannattaa, mikä ei. Teidän opintonne,
Jussi Saarinen, kuuluvat turvallisiin sijoituksiin. Olen päättänyt
auttaa teitä. Sillä, katsokaas, me molemmat, vaimoni ja minä, pidämme
teistä ja luotamme teihin.

Kyynelet syöksähtivät nuorukaisen silmiin. Mitään tällaista hän ei
ollut ennen kokenut eikä uskonut mahdolliseksikaan.

Antaakseen hänelle aikaa voittaa mielenliikutuksensa Rauta jatkoi
asiallisesti:

— Teidän on paras tarttua lukuihin heti. On tosin epätietoista, kauanko
me viivymme tällä paikkakunnalla. Mutta niin kauan kuin olemme, vaimoni
voi auttaa teitä kielissä ja minä matematiikoissa. Jottei ruustinna
tarpeettoman aikaisin kiinnitä asiaan huomiota, saatatte muuttaa tänne
vieraskamariin. Kotiväellenne sanomme minun pyytäneen teitä asettumaan
tänne, vaimoni turvaksi minun ollessani poissa. Sitä paitsi me
saatammekin lähipäivinä tarvita kipeästi apua. Osaatteko ampua hyvin?

Pojan kasvot loistivat innostuksesta.

— Se on ainoa, mitä kunnolla osaan. Olin pataljoonamme parhaita
konepistoolimiehiä.

Rauta hymähti.

— Konepistoolia minulla ei ole teille annettavana. Mutta hyvä pistooli
kyllä.

— Luuletteko täällä tosiaan saattavan paukkua?

— Ehkä piankin.

Inkeri seurasi ihaillen, miten hänen miehensä osasi haihduttaa
nuorukaisen epäilykset. Poika innostui ja kuumeni kuullessaan, mitä
kaikkea huvilan ympärillä oli jo tähän mennessä tapahtunut.

Puhelin soi.

— Rauta. Kuka puhuu? — — — Tekö, tuomari Saarinen? Olemme jo kauan
odotelleet teitä kahville. Veljennekin on täällä. — — — Ettekö jouda?
Hyvä mies, virkatehtäviä tuollaisessa kaatosateessa! — — — Mitä? Mitä
hullua te puhutte?

Raudan ääni oli äkisti muuttanut sävyään. Hämmästyneenä hän kuunteli
selostusta. Sitten hän kysyi kireästi:

— Missä sanoittekaan sen tapahtuneen? Siis pikku sillalla kosken
niskassa! — — — Mihin aikaan? — — —

Eikä tekijöistä tietoakaan. — — — Mitä lääkäri sanoo?

— — — Mitään hengenvaaraa ei siis enää ote? — — — Minulle sopii kyllä.
Tapaamme huomisaamuna kello kahdeksan kunnantalon sairastuvalla. Hyvää
yötä!

Vaimonsa puoleen kääntyen hän sanoi:

— Martta Rintapeltoa vastaan on äsken tehty murhayritys. Tyttö
heitettiin yksinkertaisesti koskeen. Jokirannan talon väki kuuli hänen
hätähuutonsa ja onki hänet rannalle. Hän on kolhiutunut vähän kosken
kivissä, mutta ei muuta ... Mitä kirottua tämä nyt on? Kuka tahtoi
ottaa Martan hengiltä ja miksi? Ymmärrätkö sinä tätä uutta käännettä?

Järkyttyneenä Inkeri tuijotti mieheensä. Hänen tavallinen rohkeutensa
ja hilpeytensä olivat tipo tiessään.

— Minä... minä... tunnen, että ne saavat käsiinsä vielä minutkin.

— Älä hupsuttele, Pienokainen. Sinuun mitkään roistot eivät pääse
käsiksi! Siitä pidämme minä ja nuori Saarinen huolen. Emmekö pidäkin,
Jussi?

Nuorukainen punastui, mutta yhtyi innokkaasti:

— Varmasti!

Saatuaan vaimonsa rauhoittumaan Rauta aikoi mitellä huonetta nurkasta
nurkkaan. Kävellessään hän mutisi itsekseen:

— Murhaaja ei siis antanutkaan Vaaran pidättämisen pettää itseään.
Miksi hän tahtoi raivata juuri Martan tieltään? Luuliko hän tytön
tietävän jotakin? Kysymyksiä, aina vain kysymyksiä!




Kuudes luku.

APTEEKKARI EI ENÄÄ NAURA.


Seuraava yö kului Rantamaan huvilan ympärillä rauhallisesti. Edellisten
öiden levottomuuden jälkeen se tuntui miltei oudolta. Rauta ja Jussi
Saarinen olivat valvoneet yhdessä aamutunneille asti suorittaen silloin
tällöin kierroksen huvilan ympärillä. Puolenyön maissa sade oli
lakannut ja kuunsirppi päässyt näkyviin kovan tuulen repimien pilvien
raosta. Hallitsevana äänenä oli aaltojen kumea pauhu niiden murtuessa
rantakiviä vastaan. Kosken kohina erottui vain kuin kaukainen,
vaimennettu taustamusiikki. Ainoaakaan asiaankuulumatonta olentoa ei
ilmestynyt vilahdukseltakaan näkyviin.

Nuori Saarinen oli pettynyt. Hän oli toivonut pääsevänsä näyttämään,
mihin pystyi. Kun Rauta kahden maissa ehdotti makuulle menoa, hän sanoi
vielä jäävänsä joksikin aikaa vartioon. Hän tunsi, ettei kuitenkaan
saisi unta kaiken sen uuden jälkeen, minkä edellinen ilta oli tuonut
hänen elämäänsä. Yksin jäätyään hän kävi sen mielessään uudelleen
lävitse, ja harvinainen hymy nousi nuorille kasvoille. Häntä ei
harmittanut enää edes äitipuolen letkautus, kun Rauta oli soittanut
pappilaan pyytäen lupaa Jussin jäämiseen huvilalle. "Olettepa te,
tuomari, todellinen keksijä", Augusta-rouva oli sanonut, "jos löydätte
jotakin, missä se poika voi olla avuksi." Rouva Rauta oli nauranut koko
jutulle, ja tuo iloinen nauru oli värittänyt äitipuolen loukkauksen
Jussinkin mielessä koomilliseksi.

Tullessaan suorittamaan aamusiivousta arkihuoneeseen Mari pysähtyi
hätkähtäen. Sähkövalo paloi huoneessa, ja pöydän ääressä istui,
pää käsivarren varaan vaipuneena, nuori mies syvässä unessa.
Siunatkoon! Sitten hän muisti Inkerin edellisenä iltana ilmoittaneen,
että vierashuone oli pantava kuntoon nuorta Saarista varten, joka
toistaiseksi jäisi heidän turvakseen huvilaan. Tämä kai se nyt sitten
oli. Kaunis turva tosiaan! Nukkuu kuin tukki.

Mari tuhahti halveksivasti. No, kyllä minä hänet herätän! hän päätti.
Mutta ollessaan juuri tarttumaisillaan kovakouraisesti nuorukaiseen
hän tuli vilkaisseeksi tämän kasvoihin, joille suortuva pehmeää
ruskeaa tukkaa oli valahtanut. Poika nukkui syvää, rauhallista unta,
ja onnellinen hymy väreili huulilla. Tuimuus suli vanhuksen lihavilta
kasvoilta. Rauta olisi varmasti hämmästynyt, jos olisi nähnyt äksyn
palvelijattaren ilmeen tämän nostaessa kätensä hellästi hivelemään
nukkujan kiharaista tukkaa. Sitten hän lähti varpaisillaan, sammutti
sähkön ja poistui toisiin huoneisiin siivoustaan suorittamaan.

Kello seitsemältä Inkeri toi tarjottimen makuuhuoneeseen ja herätti
miehensä kahville.

— Kultaseni, nahkatakkisten ystäviemme kohtalo on ratkaistu.

Rauta ei ollut vielä täysin hereillä. Ensimmäinen kahvikulaus oli mennä
väärään kurkkuun.

— Mitä!

Inkeri nauroi hänen unenpöpperöiselle, hämmästyneelle naamalleen.

— Itsehän sanoit tämän yön olevan heidän kohdallaan ratkaisevan. Pyydän
ilmoittaa herralleni ja miehelleni, että yö on päättynyt, eivätkä
nahkatakkiset ole häirinneet Rantamaan liikarasittuneen herran lepoa.
Siten on todistettu poliisitarkastaja Järven ja minun olleen oikeassa:
Elisabeth-rouvan murhaaja on löydettävissä samaisten herrojen joukosta.

Rauta ei tällä kertaa yhtynyt hänen iloisuuteensa. Hän oli nyt täysin
valveilla, mutta sangen vakava.

— Sinä pilailet minun eilisen varmuuteni kustannuksella, Pienokainen.
Ainakin siihen olisi aihetta. Hetkittäin kuvittelin eilen olevan!
hyvinkin lähellä arvoituksen ratkaisua. Sitten tuli kuitenkin tuo
murhayritys Martta Rintapeltoa vastaan, ja se sotki kaiken. En tiedä
itse pääasiasta juuri enempää kuin silloin, kun Järvi tuli luoksemme
ensimmäisen kerran puhumaan koko jutusta.

Inkeri katsoi tutkivasti mieheensä. Sitten hän meni avaamaan ikkunan.

— Kaarlo, minä tiedän erään miehen, joka nyt tekee vääryyttä itselleen.
Sinä olet vasta kolme päivää täällä tutkinut juttua ja sinä aikana
olet päässyt pitkälle tutkimuksissasi. Järvelle Vaasassa antamastasi
määräajasta on jäljellä kuusi päivää. Tyytyväinen sinun pitäisi olla
eikä murjottaa. Ulkona on aurinkoinen ja kirpeän kirkas syysilma.
Suosittaen sitä sinulle. Se antanee sinulle uskoa, että ennen iltaa
olet saattanut ratkaista arvoituksen kokonaisuudessaan.

Raudan täytyi hymyillä tälle läksytykselle.

— Epäilen sitä. Tässä jutussa on liian paljon ihmisiä, joilla on
ollut sekä motiivi että tilaisuus murhata Elisabeth-rouva. Ja
lisäksi on joukko vielä vain hämärinä haamuina näköpiirimme rajoilla
leijailevia, joilla on saattanut olla kaksi vertaa parempi motiivi ja
jotka sen vuoksi ovat voineet hankkia itselleen myös tilaisuuden teon
suorittamiseen. Jos todella aiomme keriä kaikki ne salamyhkäisyyden
langat, joiden päät tässä omalaatuisessa pitäjässä pistävät silmiimme,
niin saamme kai välillä käydä Helsingissä viemässä Pikku Jättiläisen
kouluun ja juhlimassa hänen ylioppilaaksi tuloaankin.

Hänen äänessään oli kuitenkin jo toinen sointi. Siksipä Inkerikin
muutti sävyään.

— Minäpä tiedän, mikä sinua vaivaa, kultaseni. Sinä olet näiden
tutkimustesi kestäessä ollut vain kerran tyytyväinen. Nimittäin sinä
iltana, jolloin leikit pyörremyrskyä Pekka Peltosalon elämässä.
Mutta suhteellisen syytön puu ja keskenkasvuinen poika eivät olleet
kyllin arvokkaita kohteita jättiläisvoimillesi. Täyden tyydytyksen
saat ilmeisesti vain, jos pääset moukarinyrkeilläsi pehmittämään
puoltatusinaa parkkiintuneita ryöväreitä. Vai mitä itse arvelet?

Rauta nauroi.

— Ehkäpä et ole niinkään väärässä. Mutta nyt minun on ihan arkisesti
painuttava kuuntelemaan, mitä Martalla on kerrottavaa koskenlaskustaan.
Ja sitten päiväohjelmassani ei olekaan muuta kuin käynti apteekkarissa.
Sitä voidaan kyllä pitää liian pian uusittuna vierailuna. Minulla on
kuitenkin vastustamaton halu nähdä, vieläkö apteekkari nauraa.

— Sinun päiväohjelmassasi? Tarkoitatko, ettei minulla ole mitään
tekemistä tänään?

— En toki. Sinun päiväohjelmassasi on sekä ruotsin- että saksantunti
nuorelle suojatillemme. Kas niin, älä lainkaan nyrpistä pientä sievää
nenääsi. Lupaus on lupaus!

— Tulet kai sentään aamiaiselle? Inkeri kysyi vielä hieman nyreänä.

— Riippuu siitä, onko sinulla tarjottavana mitään sellaista, minkä
vuoksi kannattaa vaivautua näin kauas!

Käynti Martta Rintapellon sairasvuoteen ääressä tuotti molemmille
tuomareille pettymyksen. Tyttö, joka edellisen illan järkyttävän
seikkailun seurauksena oli saanut korkean kuumeen, ei voinut kertoa
heille paljonkaan asiaa valaisevaa. Hän oli illansuussa pistäytynyt
vanhempiensa luona ja lähtenyt rankkasateesta piittaamatta kello
yhdeksäntoista maissa palailemaan Vaaran taloon kiertäen pikku sillan
kautta. "Isoa maantiesiltaa käyttäen tie olisi kyllä ollut vähän
lyhyempi. Mutta minä en ole koskaan pelännyt sadetta. Ja minulla oli
paljon miettimistä", Martta oli sanonut. "Vaaran tyhjässä talossa
minulla ei ole enää mitään tehtävää. Ja vanhempani olivat juuri
antaneet minun ymmärtää, että veljeni mentyä naimisiin ei kannattanut
ajatella kotiinkaan jäämistä. Minne mennä ja mihin ryhtyä?" Molemmat
kuuntelijat ajattelivat, että nuo mietteet olivat tässä tapauksessa
olleet onneksi tytölle, sillä jos hänet olisi heitetty jokeen korkealta
maantiesillalta, niin hän luultavimmin olisi murskautunut pohjakiviin.
Pikku sillan kohdalla joki oli kapeampi ja koski huomattavasti
vuolaampi, mutta silta itse oli vain noin metrin korkeudella vedestä...

Martta oli kulkenut ajatuksissaan eikä ollut huomannut kenenkään
tulevan vastaansa. Harvapa sellaisessa koiranilmassa ulos lähtikään!
Hän oli pysähtynyt keskisillalle katsomaan virranjuoksua. Siinä
seisoessaan hän oli kuullut tulosuunnastaan askeleita ja katsahtaessaan
sinnepäin havainnut kaksi hahmoa. Toinen oli ollut isokokoinen
ja toinen pieni, mutta molemmat olivat vaikuttaneet lihavilta.
Sateen lävitse hän ei ollut nähnyt heitä tarkemmin eikä ollut siitä
välittänytkään. Hän oli otaksunut heidät joiksikin rauhallisiksi
kirkonkyläläisiksi. Hän oli kääntynyt jälleen tuijottamaan virtaan.
Sitten hän oli äkisti tuntenut jonkun käyvän käsiksi. Hyökkäys oli
tullut niin odottamatta, ettei hän ollut oikein älynnyt, mitä oli
tekeillä, ennen kuin oli jo lentänyt kaiteen yli. Siitä hän oli varma,
että takaa hänen kimppuunsa oli käynyt vain yksi ihminen, mutta
hirmuiset voimat tällä oli. Hänelle oli jäänyt hämärä muistikuva
kuulleensa tuona hirveänä hetkenä jonkun vaikeroivan: "Voi, et saa!"
Naisääneltä se oli tuntunut. Mutta tyttö myönsi sen voivan Olla vain
kuvittelua; tuo huuto oli saattanut kajahtaa hänen omasta sisimmästään.
Hän oli yrittänyt epätoivoisesti taistella jäätävän kylmässä
vedessä. Mitään muuta kuin pärskeitä hän ei ollut nähnyt. Hän tiesi
huutaneensa apua. Sitten hän oli menettänyt tajuntansa ja havahtunut
vasta Jokirannan tuvan sängyssä. "Siinä oli hyvä ja lämmin maata, ja
jostakin kuului laulua. Luulin olevani kuollut, ja minua aivan itketti,
kun havaitsin, missä olin, ja tajusin, että niiltä oli vain jäänyt
radio auki", Martta oli lopettanut kuvauksensa. Molemmat tuomarit
olivat esittäneet hänelle lukuisia kysymyksiä. Mitään uutta ei ollut
kuitenkaan ilmennyt.

He lähtivät kunnantalolta hiljaisina. Rauta keskeytti sitten
äänettömyyden:

— Eilen illalla mainitsitte puhelimessa joistakin virkatehtävistä,
jotka teidän oli hoidettava ennen yön tuloa. Ne koskivat kai
murhayritystä?

Elias Saarinen nyökkäsi.

— Soitin teille Jokirannasta haastateltuani sen isäntäväkeä. Hätähuudot
oli siellä kuultu heti kello yhdeksäntoista kolmenkymmenen jälkeen.
Neiti Rintapelto oli ollut tajuton, kun isäntä ja hänen poikansa
olivat saaneet hänet kiskotuksi rannalle. Tupaan tuotuna tyttöparka
oli houraillut vanhemmistaan ja taivaasta. Tohtori Lehto oli hälytetty
paikalle, ja hän oli määrännyt potilaan vietäväksi sairastupaan.
Jokirannasta menin tapahtumapaikalle. Sade oli kuitenkin huuhtonut
sillalta kaikki mahdolliset jäljet pois. Pistäysin kunnanlääkärin luo.
Hän ei ollut lainkaan vihainen myöhäisestä vierailustani.

Rauta hymähti. Mutta olisitpa mennyt päivällä, hän mietti, niin toinen
ääni olisi silloin ollut kellossa!

— Lehto ei tuntunut olevan kovin kiinnostunut asiasta, nimismiehen
sijainen jatkoi. — Hän murisi vain: 'Muualla ne rakentavat jokiinsa
lohipatoja. Meidän kai pitää ruveta ajattelemaan naispatojen
rakentamista. Muuten seilaa pian koskipahasestamme alas koko
hameväkemme suoraan helvettiin.’ Omalaatuinen herra, tuo lääkäri.
Mitään murhayritystä valaisevaa en häneltä saanut kuulla. Sitten
kävin vielä neiti Rintapellon vanhempien kotona. He eivät olleet
vielä kuulleet mitään illan tapahtumasta ja kauhistuivat tietenkin.
Sain tietää heiltä, että tytär oli lähtenyt heidän luotaan kello
yhdeksäntoista maissa. 'Lapsi parka', muori valitti, 'eihän hänellä
pitäisi olla vihamiehiä.'

He olivat tulleet siihen kohtaan tiestä, mistä oikopolku Rantamaalle
erkani.

— Olittepa te toimelias, Rauta virkahti. — Vieläkö muuta?

Hänellä oli tunne, että nuorella miehellä oli vielä jotakin
kerrottavaa, jotakin yllättävää, jonka paljastamisesta tämä jo
etukäteen nautti. Eikä hän erehtynytkään.

— Suorittelin vielä eräitä kyselyjä, Elias Saarinen rupesi innokkaasti
kertomaan. — Ajattelin, että pikku sillan lähettyvillä olevista
taloista saattaisin kuulla jotakin asiaan vaikuttavaa. Olisihan
joku voinut nähdä neiti Rintapellon ja ehkä jonkun hänen jälkeensä
rientäneen. Ja minulla oli onnea! Koskenkorvan nuoren emännän
olisi pitänyt mennä naapuriin, ja hän oli tullut yhdeksäntoista
kolmenkymmenen aikaan kuistille katsomaan, oliko toiveita sateen
lakkaamisesta. Silloin hän oli nähnyt jonkun tulevan tietä pitkin
mäentörmää alas pikku sillalle päin ja jonkun toisen juoksevan hänen
perässään ja saavuttavan hänet puolivälissä mäkeä. Sade oli niin tiuha,
että vaikka he olivatkin melko lähellä, hän ei ollut erottanut heistä
paljonkaan. Mutta kun nuo hahmot olivat tavanneet toisensa, heidän
välillään oli syntynyt kiivassävyinen sanaharkka, ja nuori emäntä oli
tuntenut äänet. Neiti Rintapellon äskeisestä, tosin epämääräisestä
kuvauksesta teidän pitäisi arvata, keitä he olivat. Toinen pieni,
toinen iso, mutta lihavia kumpikin.

Elias Saarinen heitti vanhempaan virkaveljeensä riemuitsevan katseen.
Rauta ei pannut pahakseen toverinsa itsetietoista, hiukkasen alentuvaa
sävyä. Pienemmätkin menestykset kuin tämä nousevat nuorilla miehillä
päähän. Hän tyytyi sanomaan:

— Vai pitäisi minun arvata. Kuvaus ei ole kovinkaan tarkka, siinä
olette oikeassa. Se voisi varmaan sopia moniinkin tällä paikkakunnalla.
Esimerkiksi apteekkariin ja hänen rouvaansa.

— Tepä sen sanoitte! Koskenkorvan nuori emäntä vannoo tunteneensa
heidän äänensä. Heidän vaihtamiaan sanoja hän ei sen sijaan
ollut kuullut, ei ainoaakaan... Tahdoin kertoa teille tämän,
koska murhayritys neiti Rintapeltoa vastaan liittyy joten kuten
Elisabeth-rouvan murhaan. Ja ennen tänne lähtöäni minulle tehtiin
selväksi, että tuon murhan tutkiminen kuulun kokonaan teille, ei
lainkaan minulle.

Rauta ojensi hänelle kätensä.

— Olen teille kiitollinen avusta. Enkä unohda mainita sitä
esimiehillenne. Olin jo muutenkin päättänyt tänään käydä Katajistoja
haastattelemassa. Nyt minulla on siihen kaksinkertainen syy.

Syviin mietteisiin vaipuneena Rauta lähti astelemaan Rantamaan
huvilaa kohden. Vai niin, vai oli apteekkarin väellä ollut asiaa
pikku sillalle? Rankkasateessa! Sinne ei juostu ilman painavaa syytä.
Alkaisiko todistusketju jo kiertyä syyllisen ympärille?

Ehdittyään puutarhan veräjälle hän kuuli nimeään huudettavan takaapäin.
Tulijalla oli kiire. Hänen ehdittyään lähemmä Rauta tunsi hontelon
juoksijan Pekka Peltosaloksi.

— Mikä nyt on hätänä, nuori ystävä?

— Olen nähnyt hänet!

— Kenet?

Nuorukainen katsoi häneen vetisissä silmissään paheksuva katse.

— Eikö herra muista? Tehän sanoitte, että minun pitäisi tulla kertomaan
teille, jos näkisin tai kuulisin noista nahkatakkisista.

Rauta muuttui heti tarkkaavaiseksi.

— Oletko nyt sitten nähnyt? Kerro!

— Näin minä, mutta vain yhden. Eilen illalla. Olin menossa räätäli
Liukkosen pojan luo, joka asuu maantiesillan korvassa joen toisella
puolella. Siiloin tapasin sen. Melkein törmäsimme toisiimme. Se ei
kai tuntenut minua sateessa, kirosi vain ja jatkoi vinhaa vauhtia
matkaansa. Se kääntyi sillalta joen vartta alaspäin.

— Mihin aikaan?

— En osaa tarkkaan sanoa. Olin matkalla Ollin luo kuuntelemaan
iltauutisia, hänellä kun on radio. Minä myöhästyin. Uutiset olivat
juuri päättyneet, kun ehdin perille.

— Miksi et heti tullut minulle ilmoittamaan? Heti illalla!

— Eilenkö? Siinä sateessa!

— No, olkoon. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Mutta kuule, Pekka,
sovitaan, että jos vielä kerran satut niiden vekkulien kanssa yksiin,
tulet ilmoittamaan minulle. Oli yö tai päivä ja vaikka taivaalta
sataisi pieniä puukkoja, niin viivana tulet. Onko selvä?

— Selvä on, herra.

— Oliko tuo nahkatakkinen lyhyt?

— Ei, herra. Kaikki kolme ovat rotevia miehiä.

— Oliko hän lihava?

— Ei, herra. Pikemminkin laiha.

— Etkö tälläkään kerralla nähnyt hänen kasvojaan?

— Vain vähän, herra. Hän häipyi niin nopeasti. Mutta erotin selvästi
hänen punakassa naamassaan oikean posken poikki ulottuvan valkoisen
arven. Muuta en huomannut.

— Sehän olikin jo paljon. Sinä olet kelpo poika, Pekka. Mutta muista:
ei sanaakaan näistä asioista kenellekään. Tästä saat hieman vaivoistasi.

— Oh, en minä mitään halua, herra.

Mutta samalla nuori Peltosalo tuli vilkaisseeksi kouraansa pistettyä
seteliä. Ällistyksekseen hän havaitsi sen satamarkkaseksi. Nopeasti hän
sujautti sen taskuunsa ja pinkaisi juoksuun ehtimättä hyvästellä tai
kiittää.

Hetken Rauta katsoi hymyillen hänen jälkeensä. Sitten hänen kasvonsa
synkkenivät.

Pojan tuomat tiedot olivat ensiluokkaisen tärkeitä. Ne osoittivat,
että tämän draaman henkilöistä Katajistot eivät olleet ainoat, jotka
olivat olleet liikkeellä pikku sillalla päin samaan aikaan kuin
Marttaan kohdistettu murhayritys oli tehty. Nahkatakkimies oli kyllä,
Pekan kertoman mukaan, laiha, ja Martan kimppuun käynyt taas oli ollut
lihava. Mutta tyttö oli vain kauempaa ja vilaukselta nähnyt tulijat
välittämättäkään heistä sen enempää, joten tämä seikka ei ollut
mitenkään ratkaiseva. Muistaen Inkerin arvelun, että nahkatakkiset
olivat ehkä apteekkarin apureita, hän oli kysynyt Pekalta, oliko
hänen tapaamansa mies lyhyt. Martan näkemiä hahmojahan oli ollut
kaksi; pitkä, joksi apteekkari sopisi, mutta lisäksi myös joku lyhyt.
Poika oli kuitenkin sanonut nahkatakkimiestä rotevaksi. Lisäksi tuli
Koskenkorvan nuoren emännän vakuutus, että hän oli tuntenut nimenomaan
myös apteekkarin rouvan äänen. Katajisto-puolisoiden olo pikku sillan
lähettyvillä näytti siis melko varmalta. Kukaan ei kuitenkaan ollut
nähnyt heidän menevän sillalle, vielä vähemmän heidän käyvän Martan
kimppuun. Oli ajateltavissa, että he olivat sivuuttaneet rauhallisesti
tytön tämän huomaamatta tai kääntyneet menemättä lainkaan sillalle.
Silloin nahkatakkimies oli voinut tulla joen rantaa maantiesillalta
päin. Vaikkapa yksinkin, Marttahan oli sanonut, että hänen kuulemansa
naisen huudahdus saattoi olla hänen omaa kuvitteluaan ja että
hyökkäyksen oli joka tapauksessa suorittanut vain yksi henkilö.

Rauta vihelsi. Hänellä ei kylläkään ollut tällä hetkellä erityistä
halua viheltelyyn. Hän teki niin kuitenkin, jottei olisi kironnut. Hän
oli näet tullut ajatelleeksi, että jos hänellä olisi nyt tilaisuus
kuulustella kamreeri Bergiä, niin ehkäpä selviäisi tämänkin olleen
samaan aikaan liikkeellä. Eilisessä koiranilmassa ei olisi luullut
kenenkään pistävän nokkaansa ulos. Silti nämä hänen "paimennettavansa"
olivat joukolla laukanneet ulkosalla... Avoimia kysymyksiä oli vallan
vilisemällä. Mistä esim. murhayrityksen tekijä oli osunut tavoittamaan
Martan pikku sillalla? Oliko tuo tapaaminen ollut pelkkä sattuma, jota
mies oli häikäilemättä käyttänyt hyväkseen? Se ei tuntunut oikein
uskottavalta. Oliko hän siis vakoillut tyttöä? Ja kuka kumma oli
arpiposkinen nahkatakkimies?

Kaiken kaikkiaan, ajatellessaan edessä olevaa käyntiä apteekkarilassa,
Rauta ei ollut enää lainkaan niin varma vahvasta asemastaan kuin
hetkeä aikaisemmin. Hän tuumi, että samanlaiselta saattoi tuntua
korttipelurista, joka ratkaisevaan kierrokseen käytäessä on ollut
näkevinään kourassaan valttimaan yläpään ja pelin alettua joutuukin
toteamaan erehtyneensä väristä. Mutta joka tapauksessa apteekin väki
saisi tuta joutuneensa kovan paikan eteen. Selitettävä heidän oli
paljonkin, jos halusivat ja kykenivät välttämään pahimman, niin rouva
kuin herrakin!

Aamiaisella Rauta oli vaitelias. Inkeri tunsi miestään kyllin
varoakseen hänen häiritsemistään kysymyksillä. Hän piti yllä
kaksinpuhelua Jussi Saarisen kanssa kieliopinnoista, joihin he olivat
jo käyneet käsiksi. Pojan silmät säteilivät. Mutta sitäkään Rauta ei
huomannut. Hänen ajatuksensa olivat muualla.

— Eikö Järvi ole ilmoittanut mitään uusista loviisalaisista
ystävistämme? hän kysyi pöydästä noustaessa.

Inkeri vastasi päänpudistuksella. Hän lähetti nuorukaisen hakemaan
pappilasta koulukirjoja ja istahti itse käsitöineen keinutuoliin. Hän
ei halunnut vieläkään kysyä mitään mieheltään.

Rauta mitteli rauhattomana huonetta nurkasta nurkkaan. Mutta ajatukset
eivät ottaneet selvitäkseen. Lopulta hän istahti nojatuoliin, sytytti
savukkeen ja ryhtyi selostamaan vaimolleen aamuista tietosaalistaan.
Inkeri oli hyvin innostunut.

— Saatpa nähdä, että koko arvoitus selviää ennen iltaa, kuten sinulle
vihjaisin. Kultaseni, siiloin voimme ylihuomenna olla jo kotona!

Rauta silmäsi häneen tutkivasti. Aivan niin, ei ollut epäilystäkään:
Inkeri kaipasi kotiin.

— Onko sinulla kovin ikävä Pikku Jättiläistä?

Päännyökkäys oli vastauksena.

— Minun täytynee sitten lisätä höyryä päästäksemme nopeammin jutun
perille.

Inkeri hymyili hänelle kiitollisena.

— Lisätään molemmat höyryä, hän esitti. — Se, mitä sanoit tuumineesi
Kurt Bergistä, oli kiintoisaa. Minähän voin säästää sinun vaivojasi
koettamalla ottaa selville, oliko hän mahdollisesti ulkosalla eilen
illalla. Minä menen pankkiin sinun lähtiessäsi apteekkarilaan.
Saattaisinhan ostaa vaikka postilähetysvekselin ja samalla yrittää
jututtaa Bergiä.

Rauta nyökkäsi. Ajatus oli hyvä. Kujeillen hän kuitenkin ryhtyi
torjumaan:

— Voi sinua, Pienokainen! Eikö Jussi siis enää riitä sinulle? Pitääkö
sinun päästä yrittämään lumousvoimaasi nuoreen herra Kurtiinkin?

— Hyi, miten ilkeä sinä olet, iso mies! Kamreeri Berg ei ole lainkaan
minun miestyyppiäni.

— Eikö? Miksei, jos saan luvan kysyä?

— Älä kuvittele minun vastaavan, ettei hän ole ihanteeni, koska hän
monessa suhteessa poikkeaa sinusta! Hän on vain ihan liian kaunis
mieheksi.

— Vai liian kaunis? Ymmärrän, rouvaseni. Aurinko näkee mieluummin
rinnallaan kuun, joka pystyy vain heijastelemaan sen loistoa... Mutta,
aurinkoni, alahan joutua mukaan, jos todella aiot käydä pankissa.

Rouva Katajisto otti Raudan vastaan arkihuoneessaan yrittämättäkään
peittää hämmästystään. Hänen vaaleat, harvat kulmakarvansa olivat
hullunkurisesti koholla. Silmien ympärillä oli mustat renkaat,
ilmeisesti valvomisesta, Koko lyllerömäinen olemus osoitti tulijalle,
ettei vierailu ollut ainoastaan odottamaton, vaan myös epämieluisa.

— Sallinette minun kiittää eilisestä, parahin rouva. Pyydän anteeksi
tunkeutumistani luoksenne. Minun täytyy kuitenkin valitettavasti saada
keskustella teidän ja miehenne kanssa.

— Mieheni on apteekissa. Hänellä on kiirettä. Ja minäkin...

Rauta keskeytti selityksen, jossa jokainen sana oli tarkoitettu
sangolliseksi kylmää vettä, ilmoittamalla jyrkästi:

— Asiani on tärkeä ja kiireellinen.

Se tehosi. Pullealla kätösellään rouva viittasi itsepäistä vierasta
istuutumaan ja lähti lyhyin, sipsuttavin askelin hakemaan miestään.

Kesti pitkän tovin, ennen kuin aviopuolisot saapuivat huoneeseen. Rouva
vaikutti kerältä, joka pyöri miehen ison, hälisevän olemuksen perässä
sisään.

— Päivää, Rauta, päivää! apteekkari touhusi, mutta punaisten
kasvojen keskellä välkkyvissä, miltei värittömissä silmissä ei nyt
ollut naurua, vaan selvästi vihamielinen ilme. — Te taidatte kuulua
gentlemannien uuteen lahkoon, joka yrittää herättää jälleen eloon
vanhat, ammoin unohdetut seurustelutavat, sellaisetkin kuin 'kiitos
viimeisestä'-vierailut.

Hän piti letkautustaan sukkelana ja purskahti nauruun. Nenän puna kävi
entistä tummemmaksi, ja kalju päälakikin purppuroitui. Meluavasti hän
jatkoi:

— Ei teidän sittenkään olisi kannattanut vaivautua näin kauas.
Nykymaailman aikaan voi tuollaiset muodollisuudet suorittaa
puhelimitse, jos niistä haluaa pitää kiinni. Vai oletteko tullut
henkilökohtaisesti kutsumaan meitä vastavierailulle Rantamaalle?

Raudalla oli jo selvä kuva edessään teutaroivasta miehestä: pursuavaa
elinvoimaa, keskinkertainen äly, häikäilemätön luonne.

— Valitettavasti kumpikaan olettamuksenne ei osunut oikeaan, hän sanoi
viileästi. — Minun täytyy saada puhua vakavasti teidän molempien kanssa.

Katajiston punaisten kasvojen ylitse lennähti kuin varjo. Mutta hän
yritti nauraa.

— Tämähän on jännittävää! Te puhutte niin haudanvakavalla äänellä,
että minua vallan peloittaisi, ellen tietäisi sen kuuluvan teidän
juristien niin sanoakseni virkapukuun. Nahkansa luominen ei ole
älyperäisemmissäkään ammateissa helppoa. Istu nyt toki, mamma, niin
pääsemme kuulemaan, mitä 'vakavaa' hänellä on sanottavana.

Rouva Katajisto istahti nojatuoliin vastahakoisesti ja happamena.
Rauta totesi, että hän hyvinkin täytti tuolin istuimen, mutta jalat
jäivät paksuina ja pulleina riippumaan korkealle lattiasta. Naisen
vihertävissä silmissä oli valpas katse. Hän on ilmeisesti miestään
huomattavasti älykkäämpi, tarkkailija päätteli.

— Asiani on todella tärkeä. Haluan kuulla, mitä sekä te että rouvanne
tiedätte Elisabeth Vaaran murhasta!

Rauta antoi tahallisesti sanojensa iskeä. Tyydytyksekseen hän huomasi
molempien hätkähtävän. Seuraavassa hetkessä rouvan kylmä naamio
oli jälleen aukoton. Apteekkari taas yritti peittää hämmennyksensä
hohotukseen.

— Voi voi! Ja tuota hän sanoo tärkeäksi asiaksi! hän pärskyi. —
Liikarasittunut te totisesti olette. Teidän olisi vain pitänyt valita
lepopaikaksenne jokin rauhallisempi tienoo. Voin hyvin ymmärtää, miten
olette päätynyt tuohon. Paikkakunnalta vallinnut kiihtymys on käynyt
vanhastaan rikkiraastetuille hermoillenne ja herättänyt lopullisesti
teissä suuruudenhullun kuvitelman, että olette uusi Sherlock Holmes.
Hah-hah-haa! Muita ystävä, turvautukaa toki lääkäriin. Kysymyksessä
voi olla delirium-tapaus, joka vaatii kiireellisiä toimenpiteitä.
Hoh-hoh-hoo!

Vieras antoi isännän sekä hahattaa että hohottaa loppuun. Sitten hän
sanoi jäätävän kylmästi:

— Jos nyt olette nauranut jo kylliksi, ilmoitan tulleeni tälle
paikkakunnalle varta vasten selvittämään Elisabeth-rouvan murhan
arvoitusta. Levon tarve oli minulle pelkkä sumuverho, kunnes olisin
valmis iskemään kiinni syyllisiin.

Rouvan ääni oli äärimmäisen hillitty hänen kysyessään: — Ja nytkö
olette valmis iskemään?

— Nyt!

Apteekkari tuhahti halveksivasti:

— Kerskailija! Elli, älä usko sanaakaan tuon miehen puheista. Minä
tunnen tyypin.

— Te tunnette minut, apteekkari, vasta sitten, kun tämä keskustelu on
lopussa. Mutta voin nyt sanoa selvittäneeni monta rikosjuttua, jotka
ovat olleet sotkuisempiakin kuin tämä. Enkä ote milloinkaan jäänyt
puolitiehen. Siksi neuvon teitä molempia puhumaan avoimesti sekä
muistamaan paljon enemmän ja vaikenemaan paljon vähemmän kuin komisario
Salon suorittamassa kuulustelussa. Toivon teidän ymmärtävän!

Apteekkarin kasvot olivat vakavoituneet ja menettäneet hiukkasen
punakkuudestaan.

— Minä ymmärrän, mitä tahdon. Teillä ei ole mitään oikeutta esittää
meille hävyttömiä vihjailuja!

— Erehdytte, apteekkari. Minulla on kaikki valtuudet tässä asiassa.
Haluatteko nähdä valtakirjani?

Rouva nyökkäsi innokkaasti. Tarkkaan hän luki lävitse paperiin, jonka
ojensi sitten miehelleen.

— Mutta, hän sanoi epävarmasti, — murhan tutkimuksethan ovat päättyneet
ja nimismies vangittu syyllisenä.

— Hyvä rouva, äsken lukemanne valtakirja osoittaa, ettei niin ole.

Apteekkari heitti valtakirjan pöydälle. Raivo liekehti hänen silmissään.

— Vai niin, herra Rauta! Te olette siis tavallinen poliisikyttä!
Valheverhon suojin ja vaimoanne houkutuslintuna käyttäen te tunkeudutte
meidän keskuuteemme ja tietämätöntä pässinpäätä näytellen luikertelette
seurapiireihimme. Te... te... inhottava nuuskija!

— Alfred, älä Luojan tähden!

Mutta mies ei välittänyt vaimonsa varoituksesta.

— Vielä tänä päivänä koko pitäjä saa tietää, mikä te olette! hän ärjyi.
— Minä pidän siitä huolen, minä itse! Katsotaan sitten, kauanko teitä
täällä kärsitään!

Rauta antoi miehen raivota rauhassa. Mutta paisuneet ohimosuonet
olisivat vakavasti varoittaneet jokaista, joka hänet tunsi.

— Te jätätte kyllä kauniisti kertomatta, kuka tai mikä minä olen, hän
sanoi kylmästi.

— Piru minut periköön, jos sen teen!

— Kyllä teette. Sillä ellen tämän keskustelun päättyessä ole täysin
varma ehdottomasta vaikenemisestanne, sen pahempi teille. Silloin minun
täytyy ryhtyä jyrkkiin toimenpiteisiin teitä ja vaimoanne vastaan,
vaikka olisitte miten syyttömiä tahansa.

Rouvan huulet alkoivat vavista.

— Mitä tarkoitatte, tuomari?

— Ellei muu auta, teidät pidätetään ja lähetetään Vaasaan.

Rouvan silmät laajenivat kauhusta, ja huulilta pääsi hiljainen
vaikerrus. Apteekkari sen sijaan yritti nauraa. Mitään naurua siitä ei
kuitenkaan tullut, vaan ainoastaan kaiuton hörähdys.

— Pidättää meidät? Sitä ette ikinä uskalla tehdä!

—Kyllä vain, apteekkari! Tuomari Vaara pidätettiin, vaikka häntä
vastaan oli tässä murhajutussa paljon vähemmän todisteita kuin teitä
vastaan.

— Ei, ei, ei! rouva kirkaisi. — Mehän emme ole murhanneet Elisabeth
Vaaraa!

Raudan kävi häntä sääli. Tuo pyöreä nainen oli tajunnut heidän
tilanteensa vaarallisuuden paljon paremmin kuin korskahteleva,
suuriääninen miehensä.

— Uskoisin sen mielelläni, hyvä rouva. Mutta erinäiset tosiasiat
puhuvat raskaasti etenkin miestänne vastaan. Ellen minä nyt saa teiltä
kummaltakin rehellistä ja avointa selvitystä osuudestanne juttuun, niin
raskas velvollisuuteni on...

Apteekkari teki vielä sisukkaan yrityksen torjuakseen häneen suunnatun
iskun. Hänen hillitön raivonsa oli kyllä murtunut Raudan kylmään
tyyneyteen. Hän ei kuitenkaan vielä käsittänyt peliään menetetyksi.
Hänen kätensä vapisi, kun hän sytytti itselleen uuden sikarin, mutta
äänensä hän yritti saada kuulumaan varmalta sanoessaan:

— Tyhjiä uhkauksia! Akkaväen paloittelussa ne saattavat tehota.
Minuun eivät! Mitä te oikein jaarittelette todisteista ja raskaista
tosiasioista minua vastaan? Juristien vanhoja tuttuja metkuja!

— Vai niin, apteekkari. Te ette siis vieläkään ole valmis puhumaan.

Rauta pudisti huolestuneesti päätään. Kun hän sitten jatkoi, hänen
harmaat silmänsä eivät hetkeksikään hellittäneet Katajistosta.

— Kun minä mainitsin tosiasioista, jotka puhuvat teitä vastaan, niin
teidän olisi ollut paras uskoa minulla niitä myös olevan. Mutta jotta
käsittäisitte, missä asemassa olette, voin mainita muutamia niitä. Sen
tehtyäni vaadin teiltä arvelematonta ja nopeaa selvitystä. Ellen sitä
saa, pidätän teidät virallisia kuulusteluja varten. Oletteko ymmärtänyt?

Apteekkari nyökkäisi. Hämminki ja epäily vaihtelivat hänen kasvoillaan.
Raudan kylmä asiallisuus oli loppujen lopuksi tehnyt vaikutuksen häneen.

— Mainitsen teille kolme raskauttavaa tosiasiaa, joista minulla on
täydelliset todistukset. Ensimmäinen koskee sekä teitä että vaimoanne.
Te valehtelitte molemmat poliisikuulustelussa väittäessänne, että
noiden surullisenkuuluisien rapukestien vieraat istuivat emännän
poistuttua vielä yhdessä isännän kanssa ruokasalissa lopettelemassa
rapujen syöntiä ja siirryitte sitten nimismiehen työhuoneeseen
kahville. Eilen te, apteekkari, myönsitte täällä useiden henkilöiden
läsnä ollessa, että teidän aloitteestanne sovittiin tällaisesta
totuudenvastaisesta selityksestä.

Rauta huomasi rouvan heittävän mieheensä halveksivan katseen. Siksi hän
piti tarpeellisena huomauttaa:

— Hyvä rouva, teidän ei kannata moittia miestänne tuosta eilisestä
avomielisyyden puuskasta. Paljon sitä ennen minä tiesin valheeksi koko
tuon jutun kahvin juonnista ja sen sellaisesta. Eilen kamreeri Berg
esitti tuolle valehtelemiselle perustelun, jonka minäkin herrasmiehenä
olen valmis hyväksymään. Rapukestien loppu muuttui samalla
sellaiseksi, että tuomari Vaara poistui pöydästä ja ilmeisesti myös
kotoaan ensimmäisenä, ja vasta sitten Elisabeth-rouva. Mutta Bergin
selostukseen te, apteekkari, lisäsitte, että kestivieraat odottivat
aikansa isäntäväkeä palaavaksi, mutta lopulta kyllästyneinä enempään
odottamiseen poistuivat yhdessä. Se oli teiltä uusi valhe, eikä teidän
kannata enää väittää sitä minulle todeksi.

Hän odotti hetken, mutta apteekkari kätkeytyi savupilviensä taa eikä
sanonut mitään.

— Toinen tosiasia koskee teidän puuhianne, apteekkari, sen jälkeen kun
vierasseurue oli hajonnut.

Katajistolta putosi sikari sormien välistä, ja hän sai rajun
yskänkohtauksen.

Rouvan ääni kuului hiljaisena, mutta terävänä:

— Taasko jokin naisjuttu, Alfred?

Rauta tunsi maksaneensa apteekkarin äsken vasten hänen kasvojaan
sinkoamat hävyttömyydet ja oli valmis jo kuittaamaan velan. Tottahan
Katajistolle täytyi tuon vihjauksen riittää. Niin tyhmä mies ei voinut
olla, että vaimonsa kuullen haluaisi pitempään käsitellä tätä aihetta.
Mutta Rauta ei tuntenut apteekkaria.

Tämän onnistui jälleen saavuttaa odottamattoman iskun järkyttämä
tasapainonsa. Miten hän olikin äsken antanut tyhjän säikähdyttää
itseään! Oli suorastaan mahdotonta tuon kirotuin kytän tietää mitään
kohtauksesta kutomahuoneessa. Hän sai äänensä miltei vakuuttavan
loukkaantuneeksi murahtaessaan:

— Elli, mitä sinä nyt hourit?

Rauta ei ollut uskoa korviaan. Mieshän oli pähkähullu!

— Kuulkaahan, Katajisto. Nyt ei enää ole aika leikkiä sokkosilla
oloa!... Aluksi minäkin hairahduin uskomaan Elisabeth-rouvan poistuneen
ruokapöydästä noustuaan keittiön kautta ulos. Sitten sain kuitenkin
selville hänen laskeutuneen keittiön eteisestä kellarikerroksessa
olevaan kehruu- ja kutomahuoneeseen. Pitääkö minun jatkaa, apteekkari,
vai luovutteko jo itsepäisestä uhmailustanne?

Katajisto käsitti väärin Raudan hienotunteisuuden. Hän piti toisen
pidättyväisyyttä selvänä osoituksena, ettei tämä tiennytkään mitään.
Vihjaus hänen puuhiinsa seurueen hajaannuttua oli ilmeisesti ollut vain
koepallo, juristien tavallisia metkuja! Mutta hänpä olikin liian viisas
mennäkseen sellaiseen loukkuun!

— Jatkakaa vain, jos kuvittelette jotakin jatkamista vielä olevan.

Silloin Rauta iski:

— No, hyvä. Elisabeth-rouva ei ollut huoneessa kauan yksin. Sillä pian
hänen jälkeensä saavuitte sinne te, Katajisto.

— Mitä per...!

— Älkää kirotko, apteekkari. Kaksikin henkilöä näki kohtauksenne
syleilyineen ja suuteluineen. En käsitä, miksi pakotitte minut
sanomaan tämän. Itsekin tiedätte, että teidät nähtiin. Muuten ette
ikinä olisi suostunut antamaan Iisakki Jaakonaholle spriitä, kun hän
viinanhimossaan hairahtui kiristyksen tielle. Te lahjoitte hänet
vaikenemaan tuosta näkemästään. Teillä ei kuitenkaan ollut onnea.
Näkijöitä oli ollut kaksi. Ja Iisakinkin oli pakko avata lopulta suunsa
torjuakseen häneen kohdistuneen epäilyksen osallisuudesta murhaan. No,
Katajisto, yritättekö yhä vielä kieltää?

Apteekkari ei vastannut. Hän ei enää halunnut jatkaa taistelua. Tuolla
miehellä oli kaikki valtit käsissään. Äskeistä rajua vastarintaa
seurasi nyt raskas turtumus. Vai niin, kaikki oli siis tullut ilmi...
Masentuneena ja väsyneenä hän jäi tuijottamaan eteensä.

Punaiset täplät olivat kohonneet rouva Katajiston poskipäille. Muita
kiihtymyksen merkkejä hänessä ei ollutkaan näkyvissä. Äänikään ei
kohonnut tavallista korkeammalle hänen virkahtaessaan:

— Elisabethkin oli siis rakastajattaresi. Sinä alat siirtyä korkeampiin
piireihin, Alfred. Sanopa, oliko hänet vaikea vietellä.

Apteekkari hymähti ilottomasti:

— Sinä et sitä tietenkään usko, mutta jos tällä kertaa yleensä oli
viettelijää, niin se en ollut minä.

Rouvan silmissä välähti vaarallisesti vihreällä. Rauta ehätti kuitenkin
hänen edelleen.

— Hyvä rouva, tämä puoli ei tietenkään kuulu minulle — miten miehenne
nyt sanoikaan? — poliisikyttänä ja nuuskijana. Tutkimusten yhteydessä
kuitenkin Elisabeth-rouvan elämästä ja luonteesta esiin tulleet
tosiasiat tekevät miehenne väitteen todennäköiseksi. Herrasmiehen
suuhun tällainen lausunto sopii kyllä huononlaisesti. Mutta elävilläkin
on oikeutensa.

Rouva vaikeni. Katajisto puolestaan heitti Rautaan kummastuneen
silmäyksen. Hetken äänettömyyden jälkeen tämä jatkoi:

— Kolmas mainitsemistani tosiasioista koskee taas teitä molempia,
tarkemmin sanoen liikkeitänne eilisiltana. Huolimatta rankkasateesta te
lähditte molemmat eilen ulos. Teidät nähtiin jokitörmässä laskeutumassa
pikku sillalle yhdeksäntoista kolmenkymmenen maissa. Muutamaa minuuttia
myöhemmin tehtiin sillalla murhayritys Martta Rintapeltoa vastaan.
Hänet yksinkertaisesti heitettiin koskeen.

Kuuntelijat jäivät kauhistuneina tuijottamaan kertojaan. Tälläkin
kertaa rouva ensimmäisenä tajusi, mihin Rauta tähtäsi.

— Voi ei! hän huudahti. — Emme me ole yrittäneet tappaa neiti
Rintapeltoa!

— Sitä en ole väittänytkään, hyvä rouva. Lupasin vain mainita teille
kolme tosiasiaa saadakseni teidät käsittämään, että teidän on nyt
puhuttava minulle avoimesti.

— Kuka kumma on Martta Rintapelto? apteekkari hämmästeli.

— Alfred, älä tekeydy tyhmemmäksi kuin oletkaan! Ikään kuin et
muistaisi nimismiehen ensimmäisen vaimon serkkua. Hänhän oli aikoinaan
hoitamassa heidän talouttaan. Mutta taloon tultuaan Elisabeth korvasi
hänet kouliutuneemmilla voimilla. Siitä puhuttiin silloin paljon.
Martta oli sitä paitsi tarjoilemassa noissa onnettomissa rapukesteissä.

— Ah, sekö? Mistä kirotusta minä muistaisin kaikkien piikojen nimet! Ja
mitä syytä kenelläkään saattoi olla yrittää ottaa hänet hengiltä?

Apteekkarin ihmettely vaikutti aidolta. Rauta ei kuitenkaan antanut
tälle seikalle suurtakaan merkitystä. Mies saattoi olla taas toipumassa
tai ylipäänsä parempi näyttelijä kuin miltä näytti.

— Elisabeth-rouvan murhaajan on täytynyt luulla tytön tietävän jotakin.
Tuon hänelle komprometoivan hän on halunnut vaikkapa uuden murhan
hinnalla estää tulemasta ilmi.

— Elisabeth-rouvan murhaajan... Katajisto toisti. —

Uskotteko te tosissanne murhaajan istuvan nyt tässä huoneessa?

Hän ei enää ollut ylimielinen eikä röyhkeä. Hän oli vakavasti
huolestunut. Hiljaisesti hän jatkoi:

— Mitä syytä meillä olisi ollut murhata Elisabeth? Muistelen kuulleeni,
että murhaan halutaan aina löytää motiivikin.

Rauta katsoi mieheen rauhallisesti.

— Ensinnäkin teillä kummallakin oli yhtä hyvä tilaisuus kuin kenellä
muulla tahansa teon suorittamiseen. Te, Katajisto, olette siinä
suhteessa vielä erikoisasemassa. Toistaiseksi ei tiedetä, poistuiko
Elisabeth—rouva kellarikerroksesta — elävänä. Mitä taas motiiviin
tulee, niin sellaista ei ole lainkaan vaikea keksiä vaikkapa teidän
kummankin kohdalta. Teillä, Katajisto, murhanhalun voi otaksua
syntyneen mustasukkaisuudesta taikka halusta päästä irti taakaksi
käyneestä rakastajattaresta. Kaksi vaihtoehtoa, joista molemmatkin ovat
usein johtaneet murhiin. Teille, hyvä rouva, syyksi voisi taas runoilla
vaikkapa vihan miehenne lemmittyä kohtaan.

Rouva Katajistolta pääsi nauru. Se oli lyhyt, kukertava naurahdus.
Keskellä raskasta tunnelmaa se välittömyydessään tuntui melkein
virkistävältä.

— Voi ei, tuomari! Tietenkin noin voi runoilla. Ehkäpä tuollainen
motiivi saattaisi oikeuden edessä tuntua uskottavaltakin. Mutta
minä en ole lainkaan verenhimoinen nainen. Muutenhan minä olisin
joutunut naimisissa oloni puolentoista vuosikymmenen aikana suorastaan
kylvämään kuolemaa ympärilleni. Mieheni on kerta kaikkiaan sellainen.
Se on hänellä sairaus, niinkuin kleptomania on toisilla. Joskus olen
ajatellut haikaran, jonka kuljetettavaksi Alfred-poju kerran uskottiin,
lukeneen väärin osoitteen. Se luki Turku, vaikka tietenkin lähetys oli
tarkoitettu Turkkiin.

Iva ei näyttänyt pystyvän apteekkariin. Joko nuo pistopuheet olivat
hänelle tuttuja tai hän ei kuullut vaimon sanoja. Hän istui nojaten
kyynärpäillään tupakkapöytään pää käsien välissä.

Rouva Katajistoon kääntyen Rauta aloitti kyselynsä;

— Miten seurue lopullisesti hajaantui noilta rapukesteiltä?

Rouva empi vielä tuokion. Sitten hän huokasi raskaasti ja rupesi
kertomaan:

— Ensin lähti Vaara, senhän jo tiedätte. Hän ryntäsi työhuoneensa
kautta ulos. Elisabeth poistui toisena. Kolmantena lähti minun mieheni.
En perustanut hänen lähdöstään sen enempää. Ennen tätä päiväähän en
ollut tietoinen hänen suhteestaan Elisabethiin. Martta taas ei ole
niitä tyttöjä, jotka laskevat herrat liian lähelle. Kapteeni Kortkampf
nousi neljäntenä pöydästä. Kuulin hänen kävelevän hermostuneesti
viereisessä huoneessa ja sitten poistuvan ulos. Kamreeri Berg ja minä
söimme vielä muutamia rapuja ja juttelimme. Sitten lähdimme etsimään
toisia.

— Keitä heistä löysitte?

— Emme ainoaakaan. Puutarhakin oli aivan tyhjä.

— Minne menitte sitten?

Rouvan vastaukset olivat tulleet nopeasti. Mutta tällä kohdalla hän
ei saanut sanaakaan suustaan. Poskipäät lehahtivat jälleen hehkumaan.
Hermostuminen nostatti myös kaulalle punaiset täplät. Tavallisesti
vihreinä välkkyviin silmiin tuli hätääntynyt, rukoileva ilme.

Rauta virkahti nopeasti:

— Katajisto, nyt haluan kuulla teidän kertomuksenne. Ja varoitan teitä
millään kohdalla poikkeamasta totuudesta!

Apteekkari nyökkäsi. Hän vetäytyi tuolissaan mukavampaan asentoon ja
risti kädet vatsalleen. Hyvän totisena ja nöyränä hän alkoi puhua:

— Ymmärrän, tuomari. Minun ei kannata enää kieräillä eikä salailla.
Oikeastaan minulle on helpotus saada keventää mieltäni.

Siitä tuli pitkä kertomus.

Hän myönsi ihailleensa Elisabethia siitä alkaen, kun tämä saapui
pappilaan kesää viettämään. Muuta kuin ihailua se ei ollut ennen
viime heinäkuuta, hän vakuutti. Eräänä lauantai-iltana hän oli sitten
tavannut jokirannassa sattumalta Elisabethin. Tämä oli kutsunut
hänet kahville kotiinsa. Hän oli tietenkin riemastunut kutsusta.
Sitäkin enemmän, kun hän oli tiennyt Vaaran tyttärineen lähteneen
naapuripitäjään sukulaisvierailulle. Sisäkkö oli tuonut kahvia
ja konjakkia. Elisabeth oli ollut ystävällisempi ja hurmaavampi
kuin milloinkaan ennen. Hän oli kertonut monenlaista kiintoisaa ja
jännittävääkin elämästään. Äkkiä Elisabeth oli kysäissyt: "Alfred, mitä
arvelet? Olenko minä jo liian vanha, jotta mies voisi haluta minua?"
Apteekkari oli protestoinut mitä innokkaimmin. Elisabeth — hänhän
näytti korkeintaan kaksikymmenviisivuotiaalta! Oudosti hänen mieltään
oli kuitenkin vihlaissut, kun hänen ihailemansa nainen oli sanonut
tyynesti kumman hymyn leikkiessä huulilla: "Tiedätkö, Alfred? Minä
haluan lapsen sinulta." Moinen häikäilemätön avomielisyys oli tuntunut
loukkaavalta, mutta... Sen jälkeen he olivat olleet monesti yhdessä,
tavallisimmin soutaneet erääseen läheiseen merensaareen.

— Muistan tuon ajan, rouva Katajisto lausahti. — En vain voinut
kuvitella, että Elisabeth oli kysymyksessä. Ihmettelin, kauanko
jaksaisit olla innostunut tuosta puhelinkeskuksen pellavapäisestä
Kirstistä.

Apteekkari katsahti hymähtäen vaimoonsa ja ryhtyi sitten jatkamaan
rippiään.

Kaikki oli sujunut hyvin muutamien viikkojen ajan. Sitten Vaaralle
oli tullut saksalainen lomanviettäjä, nuori, uljas, vaalea kapteeni.
Kortkampfin saavuttua Elisabethilla oli ollut yhä vähemmän aikaa
Katajistoa varten.

— Teillä oli siis aihetta mustasukkaisuuteen?

Apteekkari nyökkäsi.

— Te olette nuori ja komea mies minuun verrattuna, tuomari. Mutta
teillekin Kortkampf olisi ollut vaarallinen kilpailija. Ja kuitenkin
erehdytte, jos te tuolla 'aihetta mustasukkaisuuteen' tarkoitatte,
että siinä oli minulle murhan motiivi. Minun tyyppiseni mies ei pysty
murhaamaan.

— Sitä ette saa minua uskomaan, Rauta torjui. — Äsken raivositte
minulle. Silloin tulin juuri ajatelleeksi, että tuon tyyppinen mies
voisi vihapäissään pystyä millaiseen veritekoon tahansa.

Katajisto huokasi.

— Missään tapauksessa minä en murhannut Elisabethia.

— Kertokaahan edelleen, Rauta kehoitti lyhyesti.

Päivää ennen Vaaran rapukestejä Elisabethilla ja apteekkarilla oli
ollut kiihkeä kohtaus. Hän oli vaatinut saada tavata Elisabethia
kahden kesken seuraavana iltana. Nainen oli nauraen kieltänyt. "Sehän
on Hansin viimeinen ilta," hän oli lopulta taipunut selittämään,
Apteekkari puolestaan ei ollut antanut periksi. Hän oli ollut
itsepäinen juuri siksi, että tiesi tuon illan Kortkampfin viimeiseksi
ennen lähtöä — kuten hän toivoi — iäksi. Kesken riidan he olivat
kuulleet Vaaran palaavan ulkoa. "Kun mäet minun huomisiltana poistuvan,
niin tule pääeteisen kautta kutomahuoneeseen perässäni", rouva oli
kuiskannut.

Rapukesteissä Elisabeth oli koko illan vaikuttanut hermostuneelta, ja
siitä toiset olivat otaksuneet hänen silmittömän sisunpurkauksensa
Vaaralle johtuneenkin. Muutamaa minuuttia hänen lähtönsä jälkeen
Katajisto oli pujahtanut kellarikerrokseen. Hänellä olisi ollut
paljon puhuttavaa Elisabethille. Se kaikki jäi kuitenkin sanomatta,
sillä heidän kohtauksensa oli katkennut lyhyeen. "Minun täytyy lähteä
etsimään Mattia", Elisabeth oli sanonut, "toivon sinun käsittävän sen.
Minun täytyy, jo yksistään vieraiden takia." Apteekkarin oli ollut
pakko myöntää Elisabethin olevan oikeassa ja päästää hänet menemään.
"Tapaamme huomenna," Elisabeth oli kuiskannut ja livahtanut ulos.

— Kohtauksemme ei kestänyt kymmentä minuuttia, apteekkari vakuutti,
enkä häntä sen koommin elävänä nähnyt. Se on totinen tosi!

— Oletteko aivan varma, että Elisabeth-rouva sanoi lähtevänsä etsimään
miestään? Ymmärrätte kai itsekin tämän seikan merkityksen?

Apteekkari nyökkäsi.

— Muistan nuo sanat tarkalleen. Minulla oli aikaa miettiä niitä moneen
kertaan sinä yönä. Toinen asia on, olivatko ne totta vai valhetta.
Sillä hetkellä ne kyllä tuntuivat tosilta ja luonnollisiltakin. Mutta
hiukan myöhemmin tulin ajatelleeksi, että ne saattoivat Elisabethin
puolelta kuulua vain siihen peliin, minkä hän oli rakentanut itselleen
siksi illaksi, Hän oli tietoisesti saattanut näytellä hermostunutta ja
singota etukäteen tekemänsä suunnitelman mukaisesti loukkauksen vasten
miehensä kasvoja. Miksi? ihmettelette ehkä. Päästäkseen irti miehestään
ja luikerrellakseen Matin varjolla itsensä vapaaksi minustakin. Ehkäpä
hän oli laskenut siten saavansa olla rauhassa Kortkampfinsa kanssa.
Elisabeth oli sellainen luonne, jota huvitti piinata toisia. Ennen
kaikkea niitä, jotka hän tavalla tai toisella oli saanut kytketyiksi
itseensä.

Katajisto oli hautonut näitä tuskallisia ajatuksia kävellen jokirantaa
alaspäin, kauas ohi pikku sillan. Oli ohut lämmin ja kaunis yö, vaikka
kuutonta ja pimeää. Hän oli vimmoissaan muistellut niitä monia kertoja,
jolloin Elisabeth oli kiusannut häntä kertomalla miehistä, jotka olivat
merkinneet jotakin hänen elämässään.

— Ettekö nähnyt ketään liikkeellä?

— Kyllä. Paluumatkalla, sivuutettuani juuri Vaaran jokirannassa olevan
saunan, Kortkampf tuli vastaani. Hän poltteli sikariaan ja tunnettuaan
minut ojensi kätensä sanoen: 'Morgen früh werde ich abfahren. Besten
Dank für alles und — auf Wiedersehen!' Ensi hetkessä mieleni teki käydä
kiinni hänen kurkkuunsa. Sitten toki älysin änkyttää hänelle hyvästit.
Kun jäin katsomaan hänen peräänsä, hän kapusi saunan parvekkeelle ja
istahti sinne levollisesti odottamaan. Arvasin, ketä hän odotti. Mutta
en enää vihannut häntä. Äkkiä tunsin hänet kohtalotoverikseni. Molemmat
olimme joutuneet tuon vaarallisen hurmaavan naisen pauloihin, joka ei
varmaan rakastanut meistä kumpaakaan. Sillä hetkellä tajusin, että
Elisabeth rakasti ja saattoi rakastaa ainoastaan itseään. Lähdin kotiin.

— Elisabeth-rouva ei tullut vastaanne?

— Ei.

— Ehkäpä hän oli jo odottamassa Kortkampfia saunan parvekkeella tai
saunassa?

Apteekkari pudisti päätään.

— Ei ollut. Kun käännähdin vielä viimeisen kerran katsomaan taakseni
sillä kohdalla, missä polku tekee mutkan, Kortkampfin sikarin hehku
erottui edelleen pimeästä. Hän odotti silloin vielä. Miten kauan ja
lopullisestiko turhaan, sitä en osaa sanoa.

— Kuinka kauan arvelette kävelynne kestäneen siitä hetkestä, jolloin
Elisabeth-rouva jätti kutoma huone en, siihen, kun tapasitte kapteenin?

— Ehkä tunnin. Ehkä vain kolme neljännestä. Kun tulin kotiin, kello oli
yksi.

Rauta kääntyi rouva Katajiston puoleen.

— Kuulitteko te miehenne tulevan kotiin?

— En. Minä nukuin jo silloin. Ja meillä on jo vuosikausia ollut eri
makuuhuoneet.

— Muuta minulla ei ole tuosta illasta ja yöstä sanottavana, apteekkari
virkahti. Sitten hän hymähti alakuloisesti ja lisäsi: — Olen nyt
kertonut kaiken teille perusteellisesti. Saatte vapaasti hirttää minut,
jos löydätte yhdenkään salaamani seikan.

Rauta hymyili hänelle.

— Tuo lupaus on hyvä painaa mieleen. Vastaisen varalle. Kertokaa nyt
eilisillasta.

— Vaimoni taitaa olla paras tehdä se. Hän eilen näytteli pääosaa.

Rauta nyökkäsi rouva Katajistolle.

Tämä alkoi kertoa. Iltapäivällä hän oli ruvennut tenttaamaan miestään
siitä, mitä päivällä oli miesten puolella tapahtunut. Hän oli näet
huomannut herrojen tullessaan sieltä naisten luo vaikuttavan ikään
kuin kiusaantuneilta. Lopulta hän oli saanutkin miehensä kertomaan
nuoren Saarisen kysymyksestä ja hänen saamistaan vastauksista.
Silloin hän oli suuttunut. "Te narrit!" hän oli pauhannut. "Annatte
tuollaisen nulikan, jolla ei vielä ole korvantaustatkaan kuivat,
houkutella itsenne tekemään tuollaisia paljastuksia!" Hän ei ollut
ottanut alkuunkaan uskoakseen, ettei uudelta nimismiehellä ollut
mitään tekemistä Elisabethin murhajutussa. Sillä jos niin olisi, niin
poika ei olisi heittänyt esiin tuollaista tahditonta kysymystä. "Nyt
te olette paljastaneet, että me yhteisesti sovimme, mitä murhaillasta
poliisikuulusteluissa kertoisimme ja mitä salaisimme. Tietysti hän
tekee siitä ilmoituksen. Ja koko kidutus alkaa uudelleen. Hyvä, jos
pääsemme ilman rangaistusta! Kyllä te miehet sitten olette löyhäsuisia,
kuin pahimmat juoruakat! Kakaroita te olette ja kakaroina pysytte!"

Samaan tapaan hän oli jatkanut, kunnes apteekkari oli hermostunut
ja alkanut hänkin pelätä puheliaisuutensa seurauksia. Yhtäkkiä hän
oli hypähtänyt pystyyn ja rientänyt eteiseen. Vaimo oli tavoittanut
hänet sieltä vetämässä sadetakkia ylleen. "Mihinkä nyt?" hän oli
tiukannut. Mies oli ollut punainen kuin taistelunhaluinen kukko ja
ärjynyt: "Painun sen nimismiespenikan luo! Sanon hänelle, että jos
hän hiiskahtaakaan ylöspäin siitä, mistä päivällä oli puhe, niin
minä ammun hänet kuin kapisen koiran!" Saatuaan sen suustaan hän oli
pyörtänyt ulos sateeseen. Vaimo oli hätääntynyt ja päättänyt rientää
hänen peräänsä estääkseen häntä tekemästä uutta ja entistä suurempaa
tyhmyyttä. Kun hän oli saanut kumisaappaat vedetyiksi jalkaan, Tyyne,
palvelustyttö, oli tulla touhunnut eteiseen. "Rouva, taaskin te
unohditte iltauutiset", hän oli sanonut. "Minä sain radion auki juuri,
kun kuuluttaja sanoi, että tähän päättyvät uutiset." Hän oli jättänyt
tytön ihmettelemään, minne hänellä oli kiire, ja juossut miehensä
jälkeen.

Apteekkari oli kuitenkin kulkenut lujaa. Vaimo oli saavuttanut hänet
vasta rantatörmällä. Siellä hän oli koettanut puhua miehelle järkeä
ja saada hänet palaamaan kotiin. Mutta tämä oli ollut yhä niin
tuohduksissaan, ettei ollut suostunut mihinkään. Lopuksi rouva oli
julistanut lähtevänsä mukaan nimismiehen luo. Vihoissaan he olivat
jatkaneet matkaa rinnakkain sillalle. Rouva ei ollut pannut merkille,
että kukaan olisi seisonut sillan kaiteeseen nojaten. Silti tyttö oli
saattanut ollakin siellä. Sateessa ja omien huoliensa painamana rouva
ei ollut kiinnittänyt mihinkään ulkopuoliseen huomiota. He olivat
päässeet sillan ylitse ja suunnistaneet Vaaran taloa kohden, yhä vain
äkäisesti vaieten. Rouvan helpotukseksi talo oli kuitenkin ollut tyhjä;
Apteekkarin oli ollut pakko taipua palaamaan kotiin, ja illalla hän oli
sitten ollut siitä jo hyvilläänkin.

Rauta nyökkäsi. Kertomus tuntui uskottavalta. Juuri noin oli saattanut
tapahtua.

— Kävikö miehenne eilen kahvikutsujen jälkeen ulkosalla ennen tuota
yhteistä kävelyänne?

— Ei.

— Tapasitteko kävelyretkenne aikana ketään?

— Emme, tietääkseni. Vasta paluumatkalla huomasin maantiesillalla
Jokirannan isännän tulevan kärreillä vastaamme.

Rauta mietti tuokion. Sitten hän virkahti:

— Haluan vielä vaihtaa muutaman sanan tuon palvelustyttönne Tyynen
kanssa.

Rouva suostui siihen auliisti. Hän lyllersi Raudan edellä keittiöön.
Tyttö oli nuori, joitakin vuosia yli kahdenkymmenen. Hän oli
itsetietoisen näköinen vaaleaverikkö. Tervehtiessään häntä Rauta tuli
muistaneeksi Sylvi Holmin sanoja apteekkarista, ettei tämä voi pitää
näppejään irti palvelijattarista, jos he ovat jonkin näköisiä. Tyyne
oli sievä. Eikä hän ilmeisesti ollut sellainen kuin Sylvi, joka ei
sietänyt "sellaista lääpimistä". Tytön käytös rouvaa kohtaan oli hieman
liian varmaa ja jonkin verran yliolkaista.

Mutta hän kertoi aivan samoin kuin tämä rouvan lähdöstä ulos
eilisiltana. Hän vahvisti senkin, ettei apteekkari ollut kahvikutsujen
jälkeen ollut poissa kotoa. Rauta nyökkäsi. Apteekkarilla ei siis ollut
yksinkertaisesti ollut aikaa seurata Martta Rintapellon liikkeitä
iltapäivällä yhyttääkseen hänet sitten sillalla.

Arkihuoneeseen palattuaan Rauta sanoi vakavasti:

— Minä otan nyt täydestä kaiken teidän kertomanne, teidän kummankin.
Minulla ei näet ole mitään perusteltua syytä epäillä sanojanne, ei
ainakaan vielä. Jos tuo syy myöhemmin ilmenee, niin lain koura on
tarttuva teihin kaikella kovuudellaan. Sitä paitsi te ette saa poistua
paikkakunnalta ennen tämän jutun lopullista selviämistä.

Rouva hymyili taas pitkästä aikaa. Raskaiden luomien alta vihreät
silmät katsoivat vieraaseen melkeinpä lämpimästi.

— Kyllä me sen ymmärrämme, mieheni ja minä. Sen ja paljon muutakin.

— Aivan on kuin ilma olisi puhdistunut teidän käyntinne ansiosta,
Rauta, apteekkari puhkesi puhumaan. — Antakaa minulle anteeksi
epäystävällisyyteni ja sopimattomat sanani tämän keskustelumme alussa.
Minulla on vain niin kirotun kiivas luonne.

— Ja korkea verenpaine, rouva lisäsi.

Rauta nousi hyvästelemään.

— Minä uskon, että te selvitätte tämän sotkuisen vyyhden, rouva visersi
ojentaessaan Raudalle pullean, pehmeän kätensä. — Kun te olette saanut
kiinni oikean murhaajan, niin se on ilonpäivä minullekin. Elisabethin
ruumiin löydyttyä olen monena yönä nähnyt kauhu-unia julmista
veritöistä. Se on käynyt vallan hermoilleni.

— Hyvä rouva, toivottavasti tuo kaikki on jo lähipäivinä ohitse.

Katajisto tuli saattamaan Rautaa eteiseen.

— Sanokaapa, apteekkari, mitä ajattelitte, kun todettiin
Elisabeth-rouvan kadonneen.

Puhuteltu meni hämilleen.

— Se... se oli minulle... kova isku. Uskoin hänen karanneen sen
saksalaisen kanssa. Mitäpä muutakaan olisin osannut kuvitella? On
tietysti hirveää tunnustaa tällaista, mutta kun hänen ruumiinsa sitten
löydettiin joesta, oli ensimmäinen tunteeni helpotus.

— No niin, Rauta tyytyi sanomaan. — Vielä eräs kysymys. Onko teillä
valokuvaa Elisabeth-rouvasta? Olen nyt painiskellut yöt ja päivät hänen
kuolemansa arvoituksen kanssa. Olisi jo aika saada edes aavistus siitä,
miltä hän näytti.

Katajisto nyökkäsi. Hän alkoi kaivella lompakkoaan ja lopulta
löysi amatööri-valokuvan, jonka hän ojensi Raudalle. Kuva oli
valokuvauksellisesti erinomaisen onnistunut. Se esitti merta vasten
seisovaa uimapukuista, uljasryhtistä kaunotarta.

— Viime heinäkuulta, apteekkari virkahti.

Rauta katsoi kuvaa. Vai niin, Elisabeth-rouva
kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana. Niinpä ruustinna Saarinen ei ollut
Inkerille liioitellut väittäessään, että Elisabeth oli nuorena
ollut Porvoon kaunein neito. Vaarallisen kaunis hän oli ollut vielä
keski-ikää lähestyessäänkin. Kasvonpiirteet olivat klassillisen
puhtaat ja vartalo hoikka. Mutta... Niin, tämäkin kuva todisti-, että
Elisabeth-rouva oli ollut liiankin tietoinen omasta virheettömästä
kauneudestaan. Hänen hymynsä oli ylpeä ja alentuva.

— Kuva on minun ottamani, Katajisto lausui hiljaa, ja hänen äänensä
värähti. — Meidän saarellamme.

Rouva kuului tulevan keittiön puolelta takaisin arkihuoneeseen.
Apteekkari silmäsi sinnepäin hätääntyneenä. Kas vain, Rauta mietti,
kaikesta huolimatta hän yhä arkailee vaimoaan!

Katajisto oli ojentanut kätensä valokuvaa kohden, mutta sitten hän
muuttokin mieltään.

— Kuva on _unicum_. Mutta pitäkää se, tuomari! En halua enää nähdä sitä.




Seitsemäs luku.

ARPIPOSKINEN NAHKATAKKIMIES.


Matkalla pankkiin Inkeri huomasi erään punaisen tönön seinässä
kilven "Kukkakauppa" vaikkei kaupan ulkomuoto luvannut paljoa, hän
pistäytyi sisään. Pieni, valkohapsinen, ryppyinen eukko, joka sopi
hyvin mökin sekä kokoon että ulkomuotoon, katsahti häneen kukkiensa
keskeltä ystävällinen tuike vanhoissa silmissään. Inkeri oli iloisesti
yllättynyt. Ikkunanlaudoilla ja hyllyillä oli runsaasti annansilmiä,
syklaameja, jopa ruukkuruusujakin.

— Onko teillä irtokukkia?

— On toki, vanha nainen hymyili. — Mitä neiti haluaisi? Astereita,
krysanteemeja, orvokkeja, neilikoita?

— Antakaa minulle muutamia punaisia krysanteemeja.

Kun kaupat oli tehty, eukko virkahti:

— Hetkinen vielä, neiti.

Hän pistäytyi jälleen takahuoneeseen. Palatessaan sieltä hänellä oli
mukanaan kimppu orvokkeja.

— Suokaa vanhalle naiselle se ilo, että pistätte nämä takin rintaanne.
Ne sointuvat yhteen hyvien sinisten silmienne kanssa.

Inkeri kiitti liikuttuneena odottamattomasta lahjasta. Iloisin mielin
hän lähti jatkamaan matkaansa. Poissa oli epävarmuus, joka oli
vallannut hänet Kaarlon jätettyä hänet mennäkseen apteekkarilaan. Eukko
oli antanut hänelle suuremman lahjan kuin tiesikään. Ja sitten sanotaan
pohjalaisia jäykiksi ja luotaan työntäviksi!

Pankille saavuttuaan hän ei mennyt pääovesta sisälle, vaan kiersi pihan
puolelle. Kymmenvuotias tyttö tuli avaamaan ovea. Kyllä, äiti oli
kotona.

Hetken kuluttua rouva Kanto tuli eteiseen. Mustassa, nilkkoihin asti
ulottuvassa siivoustakissaan hän näytti entistäkin pitemmältä ja
kuivettuneemmalta. Hänen kova ilmeensä ei muuttunut, kun hän tunsi
vieraan.

— Kas vain, rouva Rauta. Tervetuloa.

Inkeri ojensi hänelle krysanteemit ja selitti pistäytyneensä tuokioksi
puhelemaan rouvan kanssa, ellei pahasti häirinnyt.

Rouva Kanto otti hämmästyneenä vastaan kukat. Jotakin liikutuksen
tapaista ailahti hänen mielessään. Hän tuli ajatelleeksi, miten kauan
siitä oli, kun joku oli yllättänyt hänet, kukilla. Merkkipäivät
olivat tietysti luku sinään! Silloin Pekka, hänen miehensä, ei
yksinkertaisesti uskaltanut unohtaa kukkatervehdystä. Hänen äänensä oli
tavallista vähemmän kova ja katkera hänen sanoessaan:

— Käykää toki sisään. Kohta meillä on kahviaika. Mieheni ja kamreeri
pistäytyvät silloin korvikkeelle.

Inkeri kiitti sydämellisesti. Hiljaisessa mielessään hän riemuitsi
hyvästä onnestaan. Käynti tuntui luonnistuvan paremmin kuin hän oli
uskaltanut toivoa.

Pankinjohtajan koti todisti rouvan järjestysvaistoa ja siistimisintoa.
Kaikki kiilsi puhtauttaan. Jokainen esine oli ankaran säännönmukaisesti
paikoillaan. Siitä huolimatta koti teki kylmän ja epäviihtyisän
vaikutuksen. Huonekalut olivat jäykkiä ja epämukavia. Pöydillä ei
näkynyt koruompeluksia eikä seinillä ryijyjä. Valokuvasuurennukset
vanhemmista ja isovanhemmista sekä kehystetyt joukkokuvat joidenkin
kokousten osanottajista saivat korvata taulujen puutteen. Ikkunanlaudat
olivat tyhjät; talon emäntä ei ilmeisesti välittänyt kukkien ja kasvien
hoidosta. Inkeri huokasi. Hänen tuomansa krysanteemit näyttivät
korkeassa kristallimaljassa keskellä häikäisevän valkoisen liinan
peittämää ruokapöytää murheellisen yksinäisiltä, jotenkin eksyneiltä.

Vieras sai kuulla pankinjohtajalla olevan viisi lasta. Nuorin heistä
oli Alli, jonka hän oli jo nähnyt. Lapsiaihe oli kuitenkin pian
käsitelty loppuun. Sen jälkeen rouvien keskustelu pyrki väkisinkin
tyrehtymään. Inkeri antoi sille uutta vauhtia huomauttamalla:

— Minun Martti-poikani on vielä pieni, mutta jo nyt hänen
vaatettamisensa tuottaa tällaisena säännöstelyaikana vaikeuksia.
Olen monesti ihmetellyt, miten suurten perheiden äidit kykenevät
selviytymään lasten pukupulmasta.

Rouva Kanto innostui. Hän piti itseään nimenomaan tällä alalla
asiantuntijana. Kuunneltuaan häntä neljännestunnin Inkerikin oli täysin
vakuuttunut emäntänsä kokemusvaraston laajuudesta ja järkyttävyydestä.
Tästä aiheesta rouva Kanto pääsi siirtymään ruokavaikeuksiin. Lopuksi
hän huokasi:

— Ymmärrätte, miten minä kaiken tämän huomioon ottaen säikähdin,
kun kamreeri Berg pyysi saada syödä meillä. Ajatelkaa, ruokavieras
tällaisena aikana!

Inkeri ilahtui päästessään luontevasti käsittelemään Bergin
henkilöllisyyttä.

— Asuuko kamreeri teillä?

Rouva Kannon isot, arkipäiväiset kasvot synkkenivät entisestään.

— Ei. Meillä olisi ollut yliskamari häntä varten. Mutta hän ei
tahtonut. Tullessaan viime kesäkuussa tänne hän vuokrasi kaksi
huonetta leskirouva Sundin talosta. Ajatelkaa: Kylänpään viimeisestä
talopahasesta jokirannassa! Minä kyllä sanoin, että sehän on liian
kaukana, melkein kirkonkylän ulkopuolella, ja ihan yksinään. Kamreeri
kuitenkin väitti mieltyneensä paikkaan. On siinäkin mieltymys:
puolikuuron akan mökki, jossa ei vieraita käy! No, omapa on asiansa...
Minä en sitten myöskään halunnut häntä vakinaiseksi ruokavieraaksi.
Niinpä hän nyt käy meillä vain päiväkorvikkeella.

Inkeri virkahti näennäisesti vain kohteliaisuudesta jatkaakseen
keskustelua:

— Kamreeri? Sitä titteliähän Bergistä käytetään. Tarvitaanko
tällaisessa pankin haarakonttorissa erikseen kamreeria? Minä en
sellaisesta mitään ymmärrä. Muistan vain mieheni eilen kummastelleen
sitä.

Rouva Kanto rypisti kulmiaan.

— Kahden pankkineidin kanssa mieheni onkin ennen asiat hoitanut.
Mutta koko viime talven ja kevään hän sairasteli ja oli poissa työstä
viikkomäärin. Silloin pankin johto päätti, että hän saisi toistaiseksi
ottaa jonkun miehen avukseen. Joksikinhan Bergiä piti sanoa.
Luullakseni tuo "kamreeri" oli Elisabethin keksintö. Hän se veljeään
miehelleni suosittelikin. Ja kun Elisabeth oli saanut jotakin päähänsä,
niin hän vei myös tahtonsa perille. Eipä silti, huonommankin apulaisen
mieheni olisi voinut saada.

— Ja minä kun ajattelin, Inkeri huudahti tahallisen naivisti, ettei
kamreeri Berg muuhun pystyisi kuin näyttelemään komeaa olemustaan!
Minusta hän vaikutti aivan liian kauniilta mieheltä viitsiäkseen tehdä
mitään työtä.

Rouva Kanto loi häneen ankaran katseen.

— Täytyy olla varma ja tottunut silmä, jotta olisi oikeutettu
suorittamaan ihmisten luokittelua. Teidän iässänne on paras pidättyä
siitä... Kamreeri on taitava pankkimies ja osaa ammattinsa kuin viisi
sormeaan. Viimeksi eilen iltapäivällä, kun hän tuli mieheni kanssa
selvittelemään joitakin sotkuja, minä ihmettelin hänen varmuuttaan
ja asiantuntemustaan. Ennen naimisiin menoani minä olin vuosikausia
eräässä pääkaupunkilaispankissa. Niinpä tiedän, mitä puhun. Monesti
minä olen kummastellut, miksi sellainen pätevä mies kuin Berg ei ole
pankkialalla päässyt pitemmälle. Hänen laisensa ei tarvitsisi tyytyä
vähäpätöiseen paikkaan tällaisessa syrjäpitäjässä. Mutta ehkä se johtuu
hänen epäsäännöllisyydestään. Hän ei kyllä tietääkseni juo. Ainakaan
minä en ole nähnyt häntä milloinkaan päihtyneenä. Silti hän saattaa
joskus olla koko aamupäivän poissa pankista. Sellainen ei tietysti käy
— suuremmissa paikoissa.

Inkerin mielessä pyöri joukko kamreeri Bergiä koskevia kysymyksiä.
Hän ei kuitenkaan uskaltanut esittää niitä, jottei hänen käyntinsä
tarkoitus olisi paljastunut rouva Kannon teräville, koville silmille.
Talon emäntä puolestaan katsoi jo kyllin kertoneensa vieraalle pankin
sisäisistä asioista. Hän siirtyi käsittelemään Rantamaan huvilan
omistajatarta, joka ei vähääkään kiinnostanut Inkeriä.

Säteilevin hymyin hän tervehti korvikkeelle saapuvia herroja. Nämä
puolestaan olivat miellyttävästi yllättyneitä tavatessaan vieraan.
Kurt Berg ilmaisi mielihyvänsä suoraan, jopa ylenmäärin kohteliain
sanankääntein. Pankinjohtajan ihastus pukeutui kömpelöihin,
hullunkurisen arasti lausuttuihin sanoihin, joissa selvästi kuvastui
pelko vaimoa kohtaan. Kamreeri johteli keskustelua vaivattomasti ja
tottuneesti tavanmukaiseen seurustelusävyyn. Kun nuo kaksi miestä
istuivat vierekkäin, tämän parivaljakon epäsuhtaisuus pisti räikeästi
silmiin: toinen pieni, vanha ja masennettu, toinen kookas, nuori ja
itsetietoinen.

Liian kaunis mieheksi, Inkeri totesi vieläkin kerran Bergistä. Hän oli
kuitenkin kyllin rehellinen itselleen lisätäkseen: miehessä on jotakin
lumoavaa ja salaperäistä. Rouva Kantokin oli sanonut ihmettelevänsä,
miksi kamreeri tyytyi jäämään tänne. Niin kauan kuin Elisabeth-rouva
oli elänyt, se oli ollut vielä ymmärrettävää. Mutta veli oli yhä
täällä, eikä rouva Kanto ollut maininnut mitään hänen lähtöaikeistaan.

— Minä olen niin halunnut päästä tutustumaan täkäläisiin ihmisiin,
Inkeri puheli. — Siksi minulle oli suuri ilo, kun rouva Katajisto
kutsui eilen meidätkin mukaan.

— Ilo oli kokonaan meidän kirkonkyläläisten puolella! pankinjohtaja
innostui. Vaimonsa rankaiseva katse sai hänet samassa tajuamaan
hairahduksensa, ja hän punastui surkeasti.

Inkeri riensi hänen avukseen.

— Kaikki täällä ovat olleet meille ihanan kilttejä ja ystävällisiä.
Minulla oli jo eilen iltapäivällä kova halu tulla tervehtimään teitä,
rouva Kanto.

Emäntä tyytyi nyökkäämään hänelle tavoitellen jonkinlaista ystävällistä
hymyä. Mutta kamreeri Berg virkahti:

— Mikä vahinko, ettette tullut eilen, rouva Rauta. Silloin minäkin
olisin saanut nauttia teidän viehättävästä seurastanne pitempään kuin
nyt tämän lyhyen kahvitauon. Minä näet olin myös eilen iltapäivällä
täällä.

— Oi, niinikö? Inkeri ihasteli. — Silloinhan minun ei olisi
tarvinnutkaan pelätä yksinäistä kotimatkaa. Mieheni oli näet
huonovointinen eikä voinut tulia mukaani. Hän sitä paitsi sanoi minulle
alunperin, etten pääsisi sateen vuoksi lähtemään. Mutta minä väitin
sään kyllä kirkastuvan ajoissa. Luonto näyttää kuitenkin pitävän
miesten puolta: kello yhdeksäntoista jälkeen satoi yhä kuin saavista
kaataen...

Berg hymyili hänelle välkkyviin hampain.

— Ah, te aioittekin tulla niin myöhään! Siispä minulla ei olisi missään
tapauksessa ollut eilen onnea saada edes tervetuliaisiksi puristaa
kaunista, valkeaa kättänne.

— Niin, pankinjohtaja lisäsi, sinähän lähdit yhdeksältätoista.
Et iltauutisiakaan jäänyt kuuntelemaan, vaikka minä yritin sinua
pidätellä. Syytit vain kiireitäsi ja katosit sateeseen.

Siinä se oli! Inkerin oli vaikea pitää ilmeensä kurissa. Hän
oli puhelullaan saanut selville sen, mitä oli tahtonut. Hän oli
pelännyt lavertelunsa eilisistä vierailuaikeistaan vaikuttavan liian
tarkoitukselliselta. Nyt hän tiesi! Kurt Bergillä ei liioin ollut
alibia siksi ajankohdaksi, jolloin murhayritys Marttaa vastaan oli
tehty. Hänkin oli ollut ulkona.

Talon emäntä rykäisi ja katsahti merkitsevästi kelloon. Rouva Raudan
läsnä olo ei hänestä ollut mikään hyväksyttävä syy herrojen pitkittää
kahvi taukoaan yli tavallisen määrän.

Hyvästellessään kamreeri Berg loi mustanruskeista silmistään ihailevan,
kaipaavan katseen Inkeriin. Jäätyään kahden kesken rouva Kannon seuraan
Inkeri huoahti helpotuksesta. Ja hän oli iloinen voidessaan hetkistä
myöhemmin lähteä talosta.

Ehdittyään takaisin huvilalle hän määräsi Marin keittämään hyvät
kahvit, vaikkei Kaarlo ollut vielä palannut. Hän tunsi tarvetta juhlia
saavutustaan. Naurulla hän kuittasi vanhan palvelijattaren happamen
vastalauseen:

— Rouva on sitten aivan yhtä suuri tuhlari kuin tuomarikin. Kahvia
tähän aikaan päivästä! Pian saatte paikata uuden piian yksinomaan
leipomaan ja paistamaan teille kahvileipiä.

— Mutta Mari kiltti, enhän minä toki vaatinutkaan kahvileipää.

Vanhus pyörähti ovelta häneen.

— No, koskas minä olen rouvan paljaalle kahville jättänyt? Sen minä
rouvalle sanon, että on toki minullakin kunniakäsitteeni!

Sen sanottuaan hän purjehti huoneesta. Hetken kuluttua hän palasi
kattamaan pöytää.

— Kolmelle? Inkeri ihmetteli.

— No, keittiössäkö Jussi-herran sitten pitäisi kahvinsa juoda? vanha
palvelijatar kivahti. — On tämäkin talo! Ensin kutsutaan kyllä
hövelisti vieras. Mutta sitten juoksevat niin emäntä kuin isäntäkin
ulos. Eikä rouva, vihdoin kotiin tultuaan, edes muista nuoren herran
olemassa oloa. Siellä se raukka vain istuu vieraskamarissa ikävissään.
Eikä nyt edes kahvillekaan huolittaisi!

Inkeriä hävetti itseäänkin. Hän oli tosiaan unohtanut Jussi Saarisen.
Nopeasti hän jätti Marin purkamaan kiukkuaan arkihuoneeseen ja lähti
nuorukaisen luo.

Jussilla ei kuitenkaan ollut mitään hätää. Hän istui valoisan
vierashuoneen pöydän ääressä lukien. Käden ulottuvilla oli
kahvitarjotin, jonka leipälautasella vehnäset ja herkulliset
lusikkaleivät olivat runsaudessaan vallan valua reunojen ylitse.
Poika oli niin syventynyt lukemiseen, ettei kuullut tulijan keveitä
askeleita. Inkeri hymähti. Hän oli varma siitä, ettei Jussi ollut
pyytänyt kahvia; se oli tietenkin Marin oma-aloitteisuutta. Lisäksi
Inkerin huomio kiintyi huoneeseen kannettuun keinutuoliin. Ennen se oli
ollut arkihuoneessa. Mari oli monesti nähnyt emäntänsä istuvan siinä,
mutta hän oli kai arvellut Jussin paremmin tarvitsevan sitä.

Hän kumartui katsomaan, mitä poika luki. Saksan kielioppia. Samassa
Jussi silmäsi olkapäänsä ylitse ja hypähti pystyyn.

— Oh, te rouva!

Inkeri istahti pöydän kulmalle ja haukkasi puolet lusikkaleivästä.
Tietenkin! Pikkuleivät olivat ihan tuoreita.

— Ottakaa tekin, Jussi! Nämä ovat Marin erikoisuus, silloin kun hän on
hyvällä tuulella.

— Minä maistoin jo, poika sanoi. — Ne sulavat ihan suussa.

— Jos aiotte säilyttää Marin suosion, niin maistaminen ei riitä. Teidän
on oikein syötävä näitä.

Nuorukainen katsoi häneen kostein sinisin silmin.

— Kaikki ovat minulle täällä liian hyviä, hän kuiskasi. — Minä en ole
tottunut sellaiseen.

Inkeri hymyili hänelle sydämellisesti.

— Mieheni ei ole vielä tullut kotiin. Kun hän saapuu, juomme kolmisin
kahvia työhuoneessa.

— Minähän olen juuri saanut kahvia, poika torjui. — Jos tahtoisitte
määrätä minulle läksyn, koettaisin saada sen illaksi selväksi.
Opiskelulla on nyt kiire.

Inkeri nyökkäsi. He sopivat läksystä. Sitten hän jätti nuorukaisen
kirjojen pariin ja palasi itse arkihuoneeseen.

Kun Mari tuli pannuineen ja leipälautasineen, nuori emäntä kiusoitteli
häntä:

— Minä olin ihan haljeta uteliaisuudesta, annatko muillekin kuin
nuorelle Saariselle tämänpäiväisiä herkullisia leivonnaisiasi. Sinun
sydämesi on sentään hyvä, Mari. Uuden suosikin takia et ole kokonaan
unohtanut vanhaa lemmikkiäsi.

Vanhus punastui, kun hänen uusi heikkoutensa näin armottomasti
vedettiin päivänvaloon.

— Saan huomauttaa rouvalle, että rouvalla on nelivuotias poika, hän
sanoi äreästi. — Muut naiset saavat äitiyden mukana olemukseensa
vakavuutta ja arvokkuutta.

Inkeri nauroi.

— Tahtoisinpa tietää, jäätkö sinä milloinkaan vastausta vaille, Mari.

— Kyllä, rouva. Sitten kun minulla on suu sammalta täynnä. Ja sen minä
vielä rouvalle sanon, että siihen päästään piankin, jos meidän on vielä
kauan viivyttävä tällä ryövärirannikolla.

Hän lähti onnellisen tietämättömänä siitä, että oli viime sanoillaan
saanut nuoren emäntänsä säikkymään.

Inkeri ei voinut sille mitään. Hän ajatteli päivä päivältä kasvavalla
kauhulla illan pimenemistä huvilan ympärillä, jolloin kaikki pahat
voimat 'tuntuivat' pääsevän irti. Näin päiväsaikaan, syysauringon
paistaessa sisään ikkunasta, tuntui heti ilkeältä, kun vain muisti
iltaa.

Puhelimen soitto katkaisi hänen mietteensä. Hän ilahtui tuntiessaan
poliisitarkastaja Järven äänen.

— Ei, Kaarlo ei valitettavasti ole kotona. En edes tiedä, milloin hän
tulee. — — — Tiedot Loviisasta, todellako?

Tehän saitte ne suurenmoisen pian. — — — Odottakaa hetkinen, tuomari.
Haen vain kynän ja paperia. Sitten voitte sanella. Merkitsen
pikakirjoituksella tiedot paperille. Sopiiko? — — — Kas niin, antakaa
tulla.

Inkerin kynä lensi paperilla. Tiedonannon päätyttyä hän sanoi:

— Tuhannet kiitokset, tuomari! — — — Oi, ei se ollut lainkaan liian
nopeata. Kaarlon sanelua on joskus paljon vaikeampi pika kirjoittaa. —
— — Tännekö? Hyvää tänne vain kuuluu. Voitte odottaa pian hyviä uutisia
täältä. — — — Kiitos, sanon hänelle kyllä. Tervehtikää te puolestanne
vaimoanne ja vierastanne. — — — Näkemiin!

Laskettuaan kuulotorven paikoilleen hän ryhtyi innoissaan ja kiireesti
kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojaan:

 _”Loviisan poliisilaitoksen klo 14,45 puhelimitse antamat tiedot
 Kerstin Lundströmistä, o.s. Berg, ja hänen perheestään._

 _Kerstin Berg_, syntynyt Porvoossa 12.6.1908, käynyt 5 lk Porvoon
 ruotsalaista yhteiskoulua. Vihitty avioliittoon 1.5.1927 allamainitun
 rakennusmestari Lundströmin kanssa ja muuttanut Loviisaan, missä
 edelleen asuu Kirkkokadun 5:ssä. Tuntomerkit: pituus 169 cm, hiusten
 väri musta, silmien väri sininen, kasvojen muoto soikea, erityisiä
 tuntomerkkejä ei ole. Paikkakunnalla tunnetaan erittäin tunnolliseksi
 ja hiljaiseksi naiseksi, joka harvoin on matkustanut minnekään. Viime
 vuosina on ompelu- ja kutomatöillä koettanut tukea perheen horjuvaa
 taloutta. Nyt kerrotaan paikkakunnalla, että hän saisi suuren perinnön
 jonkun rikkaan sukulaisen kuoltua, mutta itse sanoo olevansa siitä
 tietämätön eikä sellaisesta välittävänsäkään.

 _Oskar Lundström_, rakennusmestari, syntynyt Loviisassa 27.9.1900,
 suorittanut Helsingin ruotsalaisen teollisuuskoulun kurssin v. 1926,
 jolloin palannut synnyinkaupunkiinsa. Tuntomerkit: pituus 188 cm,
 hiusten väri ruskea, harmaantunut, silmien väri ruskea, kasvojen muoto
 pyöreä, erityisiä tuntomerkkejä: oikean posken yli ulottuva puukon
 haavan jättämä arpi. Aikaisemmin tuli paikkakunnalla tunnetuksi hyvin
 toimeentulevana ja pystyvänä ammattimiehenä. Viime vuosina alkanut
 viettää epäsäännöllistä elämää, hoitanut huonosti saamansa tehtävät,
 ja työt senvuoksi vähentyneet. Epäillään osallistuneen viinan
 salakuljetukseen, vaikkei ole joutunut kiinni. Viime elokuussa poistui
 Loviisasta ja on vaimonsa ilmoituksen mukaan vain kerran syyskuun
 lopussa käynyt kotona. Nykyinen olinpaikka tuntematon.

 Avioliitosta on lapset: Birgitta, syntynyt 3.12.1927 ja Björn,
 syntynyt 18.4.1930, molemmat elossa ja terveitä.'

Inkeri luki lävitse tiedot ja huoahti tyytyväisenä. Ellei Kaarlo kotiin
tultuaan suorastaan ryntäisi tämän paperin kimppuun, niin sitten hän ei
todellakaan tuntenut miestään.

Kävi juuri niin kuin hän oli aavistanut. Kun hän vilautti paperia
eteisessä miehelleen tämän juuri astuessa sisään ja huusi iloisesti:
"Terveisiä Loviisasta", Rauta sieppasi paperin ehtimättä ottaa edes
päällystakkia yltään ja lukaisi sen lävitse.

— Hyvänen aika, tyttöseni, olipas sinulla uutisia!

— Siinä on vasta osa minun uutisistani. Kun nyt olet kiltti poika ja
otat takin päältäsi, niin saat kuulla lisää.

Kaataessaan kahvia Inkeri kysyi:

— Miten kävi Katajistolla?

— Jos tarkoitat sitä, löysinkö sieltä murhaajan, niin vastaus on
kielteinen. Mutta muuten käynti oli kiintoisa. Minun täytyy kuitenkin
nyt jättää sen kertominen toiseen kertaan. Sinä mainitsit jotakin
muista uutisistasi. Annahan kuulua.

Inkeri näki miehensä katseen suuntautuvan nälkäisenä Järven välittämiin
tietoihin. Siksi hän rajoittui kertomaan vain oleelliset kohdat
Kannolle tekemänsä vierailun tuloksista. Tyydytyksekseen hän havaitsi
niiden suuresti kiinnostavan kuuntelijaa.

— Olet tehnyt hyvää työtä, Pienokainen, Rauta kiitti hänen
lopetettuaan. — Vai niin, nuori herra Kurt oli siis myös ulkosalla
tuona dramaattisena ajankohtana. Toisin sanoen hänkin on saattanut
tehdä murhayrityksen Marttaa vastaan. Se on tärkeä muistaa.
Ylipäänsäkin tuo "kaunis ystävä", kuvauksestasi päättäen, ansaitsee
lähempää tarkkailua. Silti hänen lankonsa kiinnostaa minua tällä
hetkellä vielä paljon enemmän.

Hän luki Oskar Lundströmiä koskevat tiedot jälleen huolellisesti
lävitse.

— Eräs nahkatakkisista "ystävistämme" on siis astunut yön hämäristä
näköpiiriimme, jopa saanut nimenkin, hän mutisi. — Oskar Lundström,
neljäkymmentäneljävuotias loviisalainen rakennusmestari. Sillä
ilmeisesti juuri hän on se arpiposkinen nahkatakkimies, jonka Pekka
Peltosalo eilisillan sateessa tunsi erääksi "huuhkajamme" pestaajista.
"Nykyinen olinpaikka tuntematon" — niinpä niin. Me voimme nyt siinä
suhteessa valistaa Loviisan poliisilaitosta. Kun Elisabeth-rouvan
rappiolle mennyt lanko täten on paljastunut yhdeksi nahkatakkiseksi,
alan ymmärtää tuon liigan vihan meitä vastaan paremmin. Murhaaja voi
olla etsittävissä tuosta joukkiosta.

Inkeri oli tarkkaavaisesti kuunnellut miehensä päätelmiä. Nyt hän
huudahti pettyneenä:

— Voi olla! Etkö siis vieläkään ole siitä varma.

Rauta katsahti häneen ja hymähti.

— En, Inkeri. Varma en ole. Sinä pidät kai nyt minua tyhmän
itsepäisenä. Mutta se ei ole sitä, ei ainakaan ainoastaan sitä.
Oskar Lundström sopii kyllä etsimämme murhaajan osaan. Hänellä oli
mitä parhain motiivi murhaan: halu päästä käsiksi rikkaan kälynsä
rahoihin. Nykyisten tietojemme mukaan häneltä puuttuu alibi. Voipa
osoittautua hänen olleen jo murhan aikaan juuri tällä paikkakunnalla.
Lisäksi tiedämme hänen olleen liikkeellä pikku sillalla päin juuri
sinä ajankohtana, jolloin murhayritys Marttaa vastaan tehtiin. Hän on
kookas, joten hän sopi Martan saamaan sumukuvaan hyökkääjästä. Mutta
sitten tulee se hämäännyttävä tosiasia, että hän kuuluu nahkatakkisiin
rauhanhäiritsijöihimme.

— Sehän vain lisää varmuutta hänen syyllisyydestään, Inkeri väitti. —
Kenellä muulla kuin Elisabeth-rouvan murhaajalla saattaa olla syytä
yrittää hinnalla millä tahansa saada sinut karkoitetuksi näiltä main?
Jos minä olisin rikollinen ja tietäisin sinun olevan kannoillani,
niin harkitsisin miten epätoivoisia keinoja hyvänsä estääkseni sinua
suorittamasta loppuun tutkimuksiasi.

— Kiitos kohteliaisuudesta. Mutta itsekin sanoit, että jos tietäisit
minun olevan kannoillasi. Siinäpä juuri tuo suuri 'mutta' onkin:
nahkatakkiset eivät voineet tietää minun tutkivan Elisabeth-rouvan
murhaa, silloin kun tähän huvilaan kohdistetut peloitusyritykset
alkoivat.

Inkeri ei kuitenkaan antanut periksi.

— Voi sinua, rakas itsepäinen mies! Tiesivätkö he vai eivät, siitä et
voi olla varma. Poliisitarkastaja kävi puhumassa meille tästä jutusta
perjantaina. Lauantai-iltana me lähdimme matkalle ja sunnuntain
iltapuolella olimme täällä perillä. Maanantain vastaisena yönä tapahtui
ensimmäinen hyökkäys, jonka voimme otaksua nahkatakkisten tekemäksi.
Murhaajalla on saattanut olla lauantain ja sunnuntain kuluessa
montakin tilaisuutta saada tieto sinun puuttumisestasi asioihin. Se on
jossakin yhteydessä voinut lipsahtaa tuomari Järveltä taikka vuotaa
lääninhallituksesta. Tuollainen sattuma näyttelee usein ratkaisevaa
osaa.

Rauta nauroi.

— Hyvä, hyvä, Pienokainen! Näkee totisesti, että sinä olet juristin
vainio. Sinulla on sitä paitsi syntymästäsi saakka ollut enemmän älyä
kuin tuollaiseen pieneen, sievään päähän oikeastaan mahtuisi. Tietenkin
tuo kaikki, mitä sanoit, voi olla totta.

— Sinä vain et usko siihen?

— Aivan niin. Saat kuitenkin olla huoleti. Minä käyn nyt kaikkine
voimineni tuon arpiposkisen kimppuun ja unohdan kaikki muut.

Rauta meni puhelimeen ja tilasi puhelun Järvelle Vaasaan.

— Mitä sinä hänestä taas? Kuullessaan äänesi hän heti uskoo sinun jo
ratkaisseen koko arvoituksen.

— Minulla on tässä jutussa ollut paljon käänteitä ja pettymyksiä.
Lainkaan ei haittaa, vaikka Järvikin pääsee niistä hieman osalliseksi.
Aion pyytää hänen välityksellään Loviisan poliisilaitosta lähettämään
Kerstin Lundströmin tänne.

Inkeri jäi sanattomaksi hämmästyksestä. Rauta katsoi tarpeelliseksi
selittää:

— Etkö käsitä? Kerstin on ainoa ihminen, joka voi antaa minulle
tarpeellisia tietoja miehestään. Siksi haluan aivan ensi tilassa
puhella hänen kanssaan.

— Kultaseni, Inkeri esteli, — Kerstin-rouva on perheenäiti, joka ei
voi tuossa tuokiossa irroittautua velvollisuuksistaan. Eivät kaakki
rouvat ole niin tottuneita sinun tulenpalavaan kiireeseesi kuin minä.
Käsittääkseni häntä ei liioin voida pakottaa matkustamaan tänne.

Rauta nyökkäsi.

— Siinä olet oikeassa. Pakottaa häntä ei voida. Siksi pyydänkin
ilmoittamaan hänelle, että Oskar Lundström on täällä pahasti sairaana
ja haluaa puhua vaimonsa kanssa.

Inkeri ei hyväksynyt suunnitelmaa. Hän protestoi kiivaasti:

— Mutta sehän ei ole totta!

— Ei. Ja siitä olen vilpittömästi pahoillani. Sillä jos se olisi totta,
niin minä puristaisin pian totuuden esiin tuosta miehestä. Nyt minun on
saatava puhua tuon naisen kanssa. Minä en voi kuvitella matkustavani
tällä hetkellä hänen luokseen. Kun Muhammed ei saata mennä vuoren luo,
on vuoren tultava Muhammedin luo.

Rauta otti taskustaan listan, johon hän oli merkinnyt
"murhaajakandidaattien" nimet. Hän kirjoitti siihen viimeiseksi Oskar
Lundströmin nimen. Sitten hän syventyi listaan kokonaisuudessaan.

Inkeri aikoi jatkaa vastalauseittansa esittämistä.

— Kaarlo rakas... Mutta sitten hän muutti mieltään. Pitihän hänen
tuntea kylliksi miestään tietääkseen, ettei mikään saisi häntä
luopumaan välttämättömäksi katsomastaan toimenpiteestä. Ja kutsu rouva
Lundströmille oli nyt ilmeisesti tällainen toimenpide. Huokaisten hän
istahti miehensä tuolin käsinojalle tarkatakseen hänen puuhailuaan.
Listassa oli nyt kymmenen nimeä. Miten tutuiksi ne olivatkaan näinä
päivinä muuttuneet!

Rauta veti ensimmäiseksi ylitse Katri Salmen nimen. Sylvi Holm ja
Iisakki Jaakonaho saivat tehdä seuraa. Sitten hän pyyhkäisi pois vielä
apteekkari Katajiston ja hänen rouvansa. Otsa rypyssä hän tutki listaa
perusteellisesti. Kortkampfin nimen perään hän piirsi kysymysmerkin.
Sen jälkeen hän alleviivasi listan ensimmäisen ja viimeisen nimen: Kurt
Berg ja Oskar Lundström. Silleen jäivät vain Matti Vaara ja Martta
Rintapelto.

— Kultaseni, sinä ainakin suoritat tarkkuustyötä, Inkeri hymähti. —
Sinä uskot tuomari Vaaran syyttömyyteen. Martta taas yksinkertaisesti
ei voi olla murhaaja. Sen me molemmat olemme tienneet alun perin ja
erityisesti sen jälkeen, kun murhaaja yritti raivata hänetkin pois
tieltään. Mutta sinä et halua poistaa heitä listaltasi, koska et ole
vielä päässyt selvittämään heidän jokaista askeltaan ja ajatustaan
murhailtana. Alleviivauksesi taas kai merkitsevät, että murhaaja on
jompikumpi heistä.

— Ei juuri sitä. Ainoastaan sitä, että nuo kaksi herraa ovat
ensimmäisinä työohjelmassani, Rauta hymähtäen oikaisi.

Inkeri upotti sormensa miehensä tuuheaan, vaaleaan tukkaan ja tukisti
häntä.

— Äsken sinä soit minulle ansaitsemattoman kunnian miltei kuulua
teidän juristien suureen perheeseen. Nyt tunnen kuitenkin ihan
voittamatonta halua yhtyä apteekkari Katajiston lausuntoon lakimiesten
pikkutarkkuudesta.

Rauta naurahti.

— Apteekkari on jo muuttanut käsitystään. Me erosimme melkein ystävinä.
Katsopas, millaisen muistolahjan hän antoi minulle.

Hän otti taskustaan Elisabeth-rouvaa esittävän valokuvan. Inkeri
tarkasti sitä kauan.

— Hän on ollut kaunis nainen. Jospa minulla olisi vielä
kolmenkymmenenkahdeksan vuoden iässä tuollainen vartalo ja ryhti!...
He ovat olleet komea sisarussarja: Elisabeth, Kurt ja Kerstin...
Minkähänväriset silmät Elisabeth-rouvalla lie ollut?

— Miksi niin?

— Tulin vain ajatelleeksi sitä. Kurt Bergillä on mustanruskeat, mutta
loviisalaisten tietojen mukaan Kerstin Lundström on sinisilmäinen, ja
kuitenkin kaikilla kolmella on musta tukka. No, se on kai yhdentekevää.
Mutta sanopa, mitä varten säilytät tuossa listassa yhä Hans Kortkampfin
nimeä.

— Hän oli eräs Vaaran rapukestien osanottajista. Hänellä oli myös
tilaisuus murhan suorittamiseen. Katajistolla sain lisäksi kuulla
kapteeni Kortkampfin istuneen — tai ainakin hänen väitetään istuneen —
murhayönä pitkään Vaaran saunan kuistilla. Hän oli siellä odottamassa
Elisabeth-rouvaa kohtaukseen, niin sanotaan.

Inkeri katsoi hämmästyneenä mieheensä. Mitä kaikkea apteekkarilassa oli
mahtanutkaan selvitä!

— Et kai suunnittele matkaa Lapin rintamalle ja marssimista valkoisen
lipun suojissa saksalaisten linjoille pyytämään pientä keskustelua
kapteeni Kortkampfin kanssa? Vai kuvitteletko tässäkin tapauksessa
vuoren tulevan Muhammedin luo?

— Kukapa tietää! Minua vaivaa nyt erityisesti se, mitä kerroit
kamreerista. Nuori herra Kurt — taitava pankkimies — mitä ihmettä hän
todellakin yhä maleksii täällä? Miksi hän elää kuin erakko puolikuuron
akan kanssa syrjäisessä mökissä? Mitä kiirettä hänellä saattoi olla
eilen tuon kirotun kellonlyönnin jälkeen? Ja miksi kummassa sinä
äsken vedit esiin tuon hupsun kysymyksen mustanruskeista ja sinisistä
silmistä? Pitääkö meidän kenties vielä syventyä kysymykseen, olisiko
lyypekkiläissyntyinen vanha rouva Berg viimeisessä vaiheessaan
katsonut luvattoman syvälle joihinkin asiaankuulumattomiin ruskeisiin
miehensilmiin?

— Kultaseni, älä hermostu mitättömästä pikku seikasta! Inkeri huudahti
pahoillaan, sillä miehensä äänestä hän kuuli tämän olevan vakavissaan.
— Valitan, että tulin sinulle maininneeksi tuosta ajatuksestani. Se on
varmasti ihan merkityksetön.

Vaasan puhelu tuli. Kun Rauta lähti keskustelemaan Järven kanssa, hänen
vaimonsa istahti tyhjäksi jääneeseen tuoliin ja unohtui katsomaan
listaan jääneitä nimiä. Hän havahtui kuulemaan vasta miehensä viimeiset
sanat:

— Ei, ei tänne mitään erityisempää kuulu, vielä. Kandidaattieni luku
vain hupenee kuin lumikinos kevätauringossa. Mutta kuulehan, veli. Pidä
huoli siitä, että loviisalaiset lähettävät Kerstin-rouvan matkaan vielä
tänä iltana. Toimita hänet sitten Vaasasta heti autolla minun luokseni.
— — — Kyllä, hänen miehensä tila on todella vakava. — — — Kiitos taas
vaivoistasi. Kuulemiin!

Nähdessään kynän vaimonsa kädessä hän kysäisi terävästi:

— Mitäs nyt?

Inkeri nauroi hänen rypistyneille kulmilleen.

— En minä ole pyyhkinyt listastasi ainoaakaan nimeä, vaikka sormiani
tietenkin kovasti syyhytti. Katsopas, mitä olen tehnyt!

Hän nousi näyttämään paperia miehelleen. Oskar Lundströmin nimen alle
oli vedetty toinenkin viiva.

— Tämä merkitsee sitä, että herrani ja mieheni on paras keskittyä
kokonaan tähän arpiposkiseen nahkatakkimieheen. Nuorta herra Kurtia
koskevat kysymyksesi voit työntää sivuun. Minulla on myös ehdotus
siitä, mitä voisit nyt viipymättä tehdä. Sinä sanoit itse Lundströmin
voineen olla täällä Elisabeth-rouvan murhan arkoihin. Häntähän ei
ole kotiseudullaan nähty elokuun alun jälkeen. Miksi et kysyisi
Martalta, muistaako hän nähneensä sinä lauantaina tuollaisen tyypin
käyneen talossa tai sen lähettyvillä? Tai ehkäpä matkustajakodissa tai
majatalossa voisivat kertoa jotakin.

Rauta koppasi hänet syliinsä ja heitti hänet kuin lapsen ilmaan.

— Sinä olet aarre, Pienokainen! Kerta kaikkiaan sanon, ettei tässä
maassa ole enää minkäänlaista järjestystä, ellei sinulle anneta
juhlallisesti poliisien ansioristiä! Olin kyllä ajatellutkin lähteä
nuuskimaan Oskar Lundströmin jälkiä kylältä, mutta Martta Rintapelto ei
tässä yhteydessä juolahtanut mieleeni.

Päästyään takaisin lattialle Inkeri vetäytyi varovaisesti huoneen
toiseen päähän.

— Luulenpa, että jos minulla vielä joskus eläessäni on tilaisuus antaa
sinulle jokin vihje, niin teen sen suojaavan rautaristikon takaa.
Minulla oli äsken ihan sellainen tunne kuin joskus pikku tyttönä
unessa, jolloin olin putoavinani Korkeasaaressa jääkarhujen häkkiin.

Rauta ei kuunnellut häntä enää. Hän oli jo eteisessä vetämässä takkia
päälleen.

Samassa Mari ilmestyi ovelle.

— Päivällinen on katettu.

Syyllisen näköisenä isäntä pisti päänsä ovenraosta näkyviin.

— Mari kiltti, minä en nyt joutaisi syömään. Saan kai palatessani
haukata jonkin palan?

Vanha palvelijatar murahti uhkaavasti.

— On tämäkin talo! Sanon sen nyt toisen kerran tänään. Väärään pyttyyn
minä tähän taloon tullessani hyppäsin. Se on ainakin tosi sana!

Hattu kädessä Rauta tuli hänen luokseen.

— Marin ei pidä tuomita. Eikö Mari muista, mitä Sanassa lausutaan
siitä? Minun on toimitettava eräs asia kylällä. Lähden heti ehtiäkseni
hämärän ajaksi takaisin. Vai onko Marin mielestä parempi, että syön
ensiksi ja joudun sitten kotiin kenties vasta puolenyön jälkeen?

Vanha palvelijatar kalpeni.

— Ei, eihän toki, hyvä tuomari! Tuomari menee nyt vain. Menee
oikein kiireesti, jotta ehtii pian takaisin. Minä saan varmasti
sydänhalvauksen, ellei tuomari ole kotona pimeän tullen! Jos ne
ryövärit tulevat, niin tuomari on ainoa turvamme!

Rauta taputti häntä rauhoittavasti olkapäälle.

— No no, Mari. Ei pidä liioitella. Täällähän on nyt nuori Saarinenkin,
ja hän oli rintamalla pataljoonansa paras konepistoolimies.

Mutta vanhus ei ottanut rauhoittuakseen.

— Kiltti tuomari ei nyt enää tuhlaisi aikaa puhumiseen. Nopeaan nyt
vain. Kyllä minä pidän päivällisen lämpimänä tuomarille!

Rauta suuteli vaimoaan hyvästiksi ja alkoi harppoa kohti kunnantaloa.

Martta Rintapelto makasi vielä sairastuvassa. Kuume oli kyllä
nopeasti laskenut. Hänen "koskenlaskussa" saamansa vammat olivat myös
osoittautuneet lievemmiksi kuin ensi hetkessä oli luultu. Kunnanlääkäri
oli ollut katsomassa potilasta ja sanonut hänen pääsevän kenties jo
huomenissa kotiinsa lepäämään. Hoitajatar kuitenkin varoitti Rautaa
viipymästä kauan sairaan luoma, tämä kun oli vielä kovin heikko ja
kiihtyi helposti.

Nähdessään Martan Rauta tuli ajatelleeksi, ettei tohtori Lehto
totisesti hellitellyt potilaitaan, jos oli määrännyt tytön huomenissa
lähtemään sairastuvasta. Ruskeat silmät katsoivat häneen kuumeisina.
Ystävällisesti hän kysyi tytön vointia ja ilmoitti sitten haluavansa
kysyä vain erästä tuohon traagilliseen lauantaihin liittyvää
sivuseikkaa.

— Muistatteko jonkun pitkän ja oudon, arpiposkisen miehen käyneen sinä
päivänä Vaaran talossa?

Tyttö toisti hitaasti:

— Pitkän... oudon... arpiposkisen...

— Niin, miehen, jolla on puukonhaavan jättämä arpi oikeassa poskessa.
Otaksun hänen käyneen tavoittamassa Elisabeth-rouvaa tai muuten
liikkuneen talon lähettyvillä.

Raudan suureksi pettymykseksi Martta pudisti päätään.

— Ei, ketään sellaista en nähnyt. En silloin enkä muulloinkaan.

Näitä sanoja seurasi hiljaisuus. Hetken hankittuaan Rauta päätti hieman
paljastaa korttejaan.

— Eikö tuomari Vaara tai Elisabeth-rouva milloinkaan teidän kuultenne
sattunut mainitsemaan sellaista nimeä kuin Lundström tai Oskar-lanko?

Tytön silmissä välähti. Ilmeisesti hän muisti jotakin. Mutta hän
viivytteli vastaustaan. Kysyjä ehti miettiä, mistä epäröiminen mahtoi
johtua. Tahtoiko Martta vain varmistua asiasta? Vai harkitsiko hän,
vahingoittaisiko isäntäänsä kertomalla? Viimein tyttö sanoi:

— Kyllä. Kuulin rouvan kahvipöydässä sähähtävän tuomarille: 'Nyt
se Lundström-lurjus on taas täällä.' 'Milloin näit hänet?' tuomari
kysyi. 'Eilen illalla, sinun ollessasi poissa, hän tunkeutui tänne,'
rouva vastasi. Sitten tuomari kysyi välinpitämättömästi: 'Mitä hän
tahtoi?' 'Rouva puuskahti: 'Se sinun pitäisi kirkonrottana tietää!
Rahaa tietysti — sitähän te kaikki kärkytte!' Se oli rouvalta noita
tavallisia häpeämättömiä valheita. Tuosta Lundströmistä en tosin muuta
tiedä kuin että hänen käyntinsä oli ollut turha. Mutta valhetta oli,
että meidän tuomari olisi milloinkaan pyytänyt Elisabeth-rouvalta
penniäkään! Hän...

— Muistatteko, milloin tuo keskustelu tapahtui?

— Tottahan toki, tyttö vastasi huolettomasti. — Muutamaa tuntia ennen
niitä rapukestejä.

Rauta oli tyytyväinen. Oskar Lundström oli siis ollut murhan aikoihin
paikkakunnalla, tarkemmin sanoen ainakin edellisenä päivänä.

Hän kiitti Marttaa tiedosta ja toivotti hänelle pikaista toipumista.
Ovella hän muisti vielä jotakin ja kysäisi:

— Sanokaapa vielä, olivatko Elisabeth-rouvan mustanruskeat silmät
teistä kauniit.

Tyttö katsoi häneen hämmästyneenä.

— Kuka teitä lie nyt yrittänyt pettää, tuomari? Sillä naisella oli
kovat, siniset silmät!

Ulos tultuaan Rauta ei voinut olla ajattelematta viimeksi saamaansa
vastausta. Bergin sisaruksista oli molemmilla tyttärillä siniset
silmät, vain Kurt oli ruskeasilmäinen. Kummallista! Tai oliko se
kummallista? Ehkäpä heidän vanhemmillaankin oli ollut eriväriset
silmät. Se tuntui hyvinkin mahdolliselta. Sitä paitsi Inkeri oli aivan
oikeassa: nyt hänen oli keskityttävä arpiposkiseen nahkatakkimieheen ja
heitettävä syrjään kaikki Kurt Bergiä koskevat kysymykset.

Hän suuntasi askelensa kirkonkylän majataloa kohden. Turhan huomion
välttämiseksi hänen oli siellä asetettava kysymyksensä sangen
varovaisesti. Mutta niinpä hänen käyntinsä siellä veikin paljon enemmän
aikaa kuin hän oli laskenut. Vielä harmillisempaa oli, että hän sai
sieltä saaliikseen vain kirkkaan vesiperän: hänen tavoittamaansa miestä
ei ilmeisesti ollut milloinkaan nähty majatalossa.

Keskellä kylää olevassa matkustajakodissa hän oli jo ennestään tuttu.
Sen emäntä, punakka ja touhukas viisikymmenvuotias, joka lihavuudestaan
huolimatta liikkui ketterästi, oli hyvinkin halukas pakinoimaan hänen
kanssaan. Kuultuaan vieraan luvanneen komisario Salolle ottaa selvää,
olisiko joku Oskar Lundström majaillut talossa viime elokuussa, hän oli
heti valmis auttamaan.

— Minä kun muistan sen komisarion niin hyvin. Oikein mukava, riuska
poika. Eikä sitten lainkaan turhantarkka. Saloko sen nimi oli? Niin
taisi olla. Ettäkö tietoja jostakin Oskar Lundströmistä elokuulta?
Vahinko, ettei Hilja, se viimekesäinen siivoojatyttö, ole enää
talossa. Hän ehkä muistaisi. Mutta onhan meillä vieraskirja! Minä käyn
tutkimassa sitä.

Emäntä viipyi poissa pitkään. Huolestuneena Rauta pani merkille
ulkona pimenevän jo uhkaavaa vauhtia. Hän ajatteli Mari-paran kauhua
iltaa kohtaan. Eikä Inkerikään tainnut olla niin rohkea kuin miltä
halusi näyttää. Olihan heidän suojanaan kyllä Jussi Saarinen. Mutta
harmillista oli, ettei hän ehtinyt jo kotiin.

Vihdoin emäntä palasi.

— Minä hain tarkalleen koko elo-, jopa syyskuunkin. Mutta ei siellä
mitään Lundströmin nimeä ollut. Ei se mies siis ole meillä yöpynyt.
Minä olen tarkka siitä, että jokainen vieras kirjoittaa nimensä siihen
kirjaan.

Rauta ei kuitenkaan hellittänyt.

— Antakaahan minunkin katsoa. Komisario Salo oli niin varma asiasta.
Kielteinen vastaus olisi hänelle suuri pettymys.

Emäntä naurahti hyväntahtoisesti vieraan epäuskolle. Hän ei
kuitenkaan pannut vastaan. Hetken kuluttua hän toi nähtäväksi pahasti
nuhraantuneen vieraskirjan.

— Sopiihan herran katsoa. Ei tässä mitään valtiosalaisuuksia ole!

Rauta silmäsi nopeasti lävitse niiden päivien merkinnät, jotka olivat
olleet lähinnä ennen Elisabeth-rouvan katoamista. Emäntä oli aivan
oikeassa, mitään Lundströmiä ei nimien joukossa ollut. Mutta mikä
tuo oli? Hän oli äsken tavannut noista harakanvarpaista kokoon:
A. Sandström. Tarkemmin katsoen sen saattoi kuitenkin lukea yhtä hyvin
O. Lundströmiksi.

Iloinen vihellys pääsi häneltä. Mutta ei, nimestä ei voinut
sittenkään mennä valalle, oliko se O. Lundström vaiko A. Sandström.
Mutta syntymäaika! Se oli selvästi sama: 27.9.1900. Vieras ei ollut,
sota-aikaisia tarkastuksia peläten, uskaltautunut peittelyhalussaan
pitemmälle kuin nimensä huolimattomaan kirjoittamiseen.

— Muistatteko tästä herrasta mitään? Rauta kysyi osoittaen sormellaan
nimeä.

Emäntä purskahti nauruun.

— Ai, tuo Sandström. Kyllä minä muistan. Hiljan kanssa yhdessä
pilailimme, että Ärrström sen nimen olisi pitänyt olla. Sillä kun oli
sellainen iso arpi toisessa poskessaan, ihan kuin mikäkin valkea virta
ruskean aavikon keskellä. Ja vähän sellainen ärrinpurri oli koko mies!

Rauta huoahti helpotuksesta. Nyt asia oli varma: Oskar Lundström,
arpiposkinen nahkatakkimies, oli ollut paikkakunnalla sinä päivänä,
jolloin Elisabeth-rouva murhattiin. Matkustajakodin vieraskirjan mukaan
hän oli saapunut kaksi päivää ennen ja poistunut murhan jälkeisenä
päivänä.

— Vinhaa vauhtia se lähtikin, emäntä myhäillen muisteli. — Aivan
kaistapäiseltä se pois pötkiessään näytti.

Rauta kiitti emäntää avusta ja lupasi viedä hänen terveisensä perille
komisario Salolle.

Ilta oli jo täysin pimennyt, kun hän aloitti tiukkatahtisen marssinsa
Rantamaan huvilaa kohden.

— Niinpä niin, arpiposkinen nahkatakkimies! hän mutisi itsekseen. —
Jäljellä on vain sinun tavoittamisesi. Piileksitpä missä tahansa, minä
saan sinut käsiini!




Kahdeksas luku.

ÖINEN KAMPPAILU.


Aurinkoista päivää oli seurannut tuulinen ilta. Oli jo pilkkosen
pimeää, kun Rauta lähestyi Rantamaan huvilaa. Taivaalla vinhasti
ajelehtivia pilviröykkiöitäkään ei erottanut muusta kuin tähtien
katoamisesta ja jälteen näkyviin vilahtamisesta.

Omituinen levottomuus sai hänet yhä kiirehtimään askeliaan. Illan
saavutukset tuntuivat hänestä äkkiä aivan arvottomilta. Pääasia —
oikeastaan ainoa, millä oli merkitystä — oli päästä nopeasti huvilalle
ja nähdä Inkerin kirkkaat silmät. Riuhtaistessaan puutarhan veräjän
auki hän oudoksui tuon liikkeensä rajuutta. Mikä kumma minun on?
välähti hänen mielessään. Sitten hän muisti, ettei ollut syönyt
aamiaisen jälkeen, ja hymähti. Nälkä; tietenkin hermostuneisuus johtui
yksinomaan nälästä. Kylläpä Inkeri saa tästä oivan pilailuaiheen! hän
naurahti harppoessaan portaat huvilan pääovelle. Hänellä oli avain jo
valmiina kädessä, ja seuraavassa hetkessä hän oli eteisessä.

Valot paloivat. Outo, jollakin tavoin jäätävä tyhjyys löi häntä
vastaan. Ketään ei ollut näkyvissä, eikä ääntäkään kuulunut koko
talosta. Siinä ei vielä ollut mitään järkyttävää. Mutta arkihuoneen
kynnyksellä seisoessaan Rauta jo tiesi onnettomuuden tapahtuneen.
Tätä siis hänen äskeinen levottomuutensa oli merkinnyt. Hänen kylällä
viipyessään viholliset olivat päässeet iskemään hänen arimpaan
kohtaansa. Katkerat itsesyytökset tulvahtivat hänen ylitseen. Miksi...?
Miksi...? Miksi...?

Hänen Inkerille antamansa ase oli työpöydällä, unohdettuna niin kuin
ainakin rauhaisassa talossa tarpeeton väline! Arkihuoneessa huonekalut
olivat tavallisilla paikoillaan. Näytti siltä kuin talon väki olisi
mennyt levolle ja valot jätetty palamaan vain toivottamaan myöhästyneen
isännän tervetulleeksi kotiin. Jospa niin olikin!

Hän tiesi tuon toivon turhaksi. Mutta sittenkin se havahdutti hänet
irti jähmettyneisyydestä. Ensi töikseen hän riensi kauimpana olevaan
makuuhuoneeseen. Siellä oli pimeää, ja vuoteet olivat koskemattomat.
Ruokahuone oli niin ikään pimeä. Pöytään oli katettu yhdelle, hänelle
tietenkin. Nälkä, hän mietti, äskenhän olin nälissäni! Nyt pelkkä ruuan
ajatteleminen etoi häntä. Vierashuoneessa paloivat sekä pöytä- että
kattolamput. Esillä olevista kirjoista ja vihkoista päätellen Inkerillä
ja Jussilla oli ollut saksantunti. Se oli ilmeisesti häiriytynyt,
koskapa vihkot olivat epäjärjestyksessä, kuin äkisti kirjojen päälle
singottuina. Mutta mitään muuta outoa huoneessa ei ollut.

Sitä sekasortoisempi näky kohtasi Raudan silmiä, kun hän tempasi auki
keittiön oven. Tukeva pöytäkin oli kumossa, kaikki tuolit samoin. Joku
oli kiskaissut kasarihyllyn toista päätä kiinnipitävän naulan seinästä:
kymmenkunta kupari- ja aluminikasaria oli lattialla sinkoutuneina eri
tahoille. Korkkimatto oli jalanjälkiä täynnä: millaisina ja soraisina
ne erottuivat selvästi. Keittiössä oli ollut jäljistä päättäen useita
miehiä. Eräät jäljet kulkivat suoraan ulko-ovelta sisähuoneisiin.
Säpsähtäen Rauta jäi tuijottamaan keskilattialla olevaa punaista
tahraa. Se ei ollut suuri, mutta selvästi se oli verta. Inkerinkö?
Taistelu oli ehkä ollut lyhyt, mutta raju se ainakin oli ollut.
Ja melko äsken se oli suoritettu; sen voi nähdä sekä veren että
jalanjälkien tuoreudesta.

Rauta oli räjähtämäisillään raivosta. Kasvot olivat kalpeat ja
vääristyneet, suuret kourat puristuneet nyrkkiin. Hän ei vaivautunut
tutkimaan kamppailun jälkiä tarkemmin. Hän ei ollut nyt rikoksen
tutkija. Hän oli mies, jota poltti ainoastaan kysymys, missä hänen
vaimonsa oli, ja hallitsi yksi ainoa päätös: pelastaa hänet maksoi mitä
maksoi!

Hän pakottautui kuitenkin kurkistamaan vielä palvelijan huoneeseen.
Koneellisesti hän huomioi, että peiton päällä oli maattu. Mari oli
ilmeisesti heittäytynyt vuoteelle pitkäkseen odotellessaan isäntää
palaavaksi. Tohvelit, joissa hän aina sisällä liikkui, olivat vuoteen
jalkopäässä. Jokin oli säikähdyttänyt hänet liikkeelle, koskei hän
ollut muistanut tohveleitaan.

Rauta palasi keittiöön. Silloin pisti hänen silmiinsä sisähuoneisiin
johtavan oven yläpielen piirustusnastalla kiinnitetty paperi. Siihen
oli kiireisesti töherretty huonolla käsialalla:

 "Herra! Siihen, mitä tänä iltana on täällä tapahtunut, olette te itse
 syypää. Me annoimme teille kolme varoitusta, joiden piti osoittaa,
 että teidän on perheinenne häivyttävä täältä. Joko tyhmyydessänne tai
 itsepäisyydessänne ette ottanut käsittääksenne noilla varoituksilla
 tarkoitettavan täyttä totta. Nyt kai sen sentään vihdoinkin älyätte!
 Me emme himoitse vaimonne emmekä vanhan piikanne verta. Mutta me
 vaadimme teitä vielä tänä yönä poistumaan paikkakunnalta. Jos sen
 teette, tuodaan vaimonne ja piikanne kolmen päivän kuluttua Vaasaan,
 jossa löydätte heidät kello kaksikymmentäneljä aseman ratapihalla
 viimeisenä seisovan tavaravaunun lavalta. Mutta ellette noudata
 käskyämme tai jos turvaudutte poliisin apuun, niin ette näe vaimoanne
 enää milloinkaan! Seuratkaa ystävällistä neuvoa: etsikää jokin toinen
 paikka ja kaukana täältä parannellaksenne risaisia hermojanne."

Murahtaen Rauta työnsi tämän omalaatuisen asiapaperin taskuunsa.
Siis nahkatakkiset! Jotakin tämäntapaista rajua loppurynnäkköä
Rantamaan huvilaa vastaan hän oli aavistellut tulevaksi. Mutta
huonosti hän oli kyennyt turvaamaan vaimonsa. Hän oli lyönyt laimin
riittävät suojatoimenpiteet seuratessaan itsepäisen vainukoiran
tavoin Elisabeth-rouvan murhasta joka taholle lähteviä ja ristiin
rastiin kulkevia jälkiä. Inkeri oli moneen otteeseen pyytänyt
häntä kohdistamaan huomionsa nahkatakkisiin. Mutta hän oli vain —
kuvitellen vaistoaan erehtymättömäksi! — kohautellut olkapäitään näiden
salamyhkäisille puuhailuille. Hän oli pitänyt niitä jonakin, mikä ei
loppujen lopuksi liikuttanut häntä. Tässä oli nyt tulos!

Rauta totesi keittiön oven pihamaalle olevan raollaan. Nahkatakkiset
eivät olleet viitsineet edes salailla, mitä tietä he olivat huvilasta
vankeineen poistuneet. No, he eivät voineet olla vielä kaukana. Ja jos
olisivatkin, niin hän seuraisi heitä, vaikka maailman ääriin asti!

Pihamaalle tultuaan hän sytytti voimakkaan sähkölamppunsa välittämättä
sen valokeilan näkymisestä kauas. Ylipäänsä hän halusikin kiihkeästi
päästä mahdollisimman pian tulitaisteluun tai käsirysyyn ryöstäjien
kanssa. Hän tunsi tukehtuvansa vihaan ja itsesyytöksiin; ellei pääsisi
tänä yönä näyttämään nyrkkiensä todella pystyvän heilumaan moukareina.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle, kun valokeila osui polun poskessa
makaavaan mieheen. Liikkumattomana ja kokoon käpristyneenä makasi siinä
Jussi Saarinen. Rauta polvistui hänen viereensä ja suoritti nopean
tarkastuksen. Poika eli, hänet oli vain isketty tajuttomaksi. Suusta ja
nenästä tihkui verta.

Rauta olisi kärsimättömästi tahtonut jatkaa takaa-ajoa. Hän käsitti
kuitenkin, että sitä ennen hänen oli kannettava Jussi sisälle.
Poika oli saatava tajuihinsa ja häneltä tiedot, mitä huvilassa oli
tapahtunut. Nuorukaisen vieressä hän huomasi tutun pistoolin. Siitä oli
ammuttu kolme laukausta. Rantamaalla oli siis ollut laukaustenvaihtoa.
Se ei ollut saattanut herättää huomiota kylällä, kun navakka tuuli kävi
sieltä päin.

Vierashuoneen vuoteella nuori Saarinen avasi pian silmänsä.
Odotuksen minuutit tuntuivat Raudasta kuitenkin loppumattomilta.
Pojan kädet pyrkivät kasvoille, mutta Rauta otti ne omiin kouriinsa.
Harhaileva sininen katse tavoitti harmaat silmät. Kuka... kuka oli
tuo tuikeailmeinen mies? Sitten tunteminen värähdytti haavoittuneita
kasvoja.

— Mitä... mitä on tapahtunut?

— Kas niin, Jussi. Juokaahan tämä. Sitten yritämme vähän puhella.

Rauta koetti tehdä äänensä pehmeäksi, mutta tunsi itsekin
epäonnistuvansa surkeasti. Hänen mieltään poltti koko ajan tuskallinen
tunne kalliiden minuuttien menettämisestä.

Poika nielaisi hänen valmistamansa juoman ja irvisti. Lääke kuitenkin
virkisti. Huoahtaen hän laski päänsä jälleen pielukselle.

— Minäkin tahtoisin tietää, mitä täällä on tapahtunut, Jussi.
Tullessani takaisin talo oli tyhjä.

— Tyhjä?

Hitaasti nuorukaisen tajuntaan syöpyi tietoisuus tämän tosiasian
merkityksestä.

— Tyhjä! Sehän on mahdotonta! He jäivät tänne molemmat! Tyhjä? Sanokaa,
ettei se ole totta, tuomari!

Rauta kaatoi lasiin jälleen kelpo kulauksen väkevää juomaa ja ojensi
sen pojalle.

— Juokaa, Jussi; se vahvistaa. Inkeri ja Mari on ryöstetty. Teidät
löysin puutarhasta polun vierestä. Te olette ampunut kolme laukausta.
Sitten teidät on tyrmätty. Siinä ovat minun tietoni. Koettakaa te
muistella, mitä tapahtui. Mutta kertokaa lyhyesti! Minulla on kiire.

Nuori Saarinen nyökkäsi. Hitaasti ja vaivalloisesti hän aloitti:

— Minä alan muistaa.

Päivällisen jälkeen rouva oli tullut kuulustelemaan päivällä antamaansa
läksyä. Sitten hän oli ruvennut valmistelemaan uutta niin valaisevasta
ja innoittavasti, että Jussi oli täysin sydämin tempautunut mukaan.

— Hän... hän on ihmeellinen opettaja.

Havaitessaan hermostuneen värähdyksen Raudan kasvoissa poika jätti
enemmät ylistelyt ja kiirehti luettelemaan vain tosiasioita.

Kesken kaiken oli ulkoa kajahtanut laukaus. Se oli ammuttu puutarhassa.
He olivat molemmat hypähtäneet pystyyn. Jussi oli siepannut pistoolin
ja rynnännyt keittiöön, jonne Marikin oli ilmestynyt kesken uniaan
heränneenä. "Ette saa mennä ulos", rouva oli kieltänyt. "Oh, tämä
on vain entisen peloittelun jatkamista", Jussi oli vastannut, "ja
minä annan kyllä niille sellaisen lähdön, etteivät vuosisataan palaa
näille tienoille!" Rouva ja Mari olivat jääneet keittiöön, kun hän
oli rientänyt ulos. Oli ollut jo melko pimeää, mutta vasemmalla,
omenapuiden suunnalla, hän oli erottanut pari epämääräistä hahmoa.
Hän oli siekailematta ampunut siihen suuntaan. Aivan oikein, kolme
laukausta. Joku oli karjaissut, ja toinen hahmoista oli lyyhistynyt
maahan. Innostuneena hän oli juossut sinne. Hän oli osunut! Kumarassa
oli siellä ollut mies, joka vasemmalla kourallaan oli koettanut
tukkia verenvuotoa luodin lävistämästä oikeasta käsivarrestaan. Jussi
oli yrittänyt tarttua mieheen. Samassa hän oli kuullut takaansa
karjahduksen. Taskulampun valo oli häikäissyt hänen silmänsä, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä oli tullut loppu. Hän oli tajunnut vain
kasvojensa repeävän ja vaipunut pohjattomaan pimeyteen.

Synkkänä Rauta seurasi nuorukaisen vaivalloisesti ja katkonaisesti
esittämää selostusta. Jussi oli tehnyt anteeksiantamattoman erehdyksen
juostessaan noin suinpäin ulos. Jos hän olisi jäänyt naisten luo
ottamaan vastaan hyökkäystä, se olisi ehkä jäänyt tulematta.
Suljettujen ovien ja ikkunanluukkujen suojaamaan taloon vihollisten
ei olisi missään tapauksessa ollut helppo päästä tunkeutumaan. Sitä
lainkaan ajattelematta poika oli rynnännyt ulos ammuskelemaan.
Tietenkin hän oli vielä kaiken kukkuraksi jättänyt keittiön ulko-oven
auki.

Rauta pidättäytyi kuitenkin lausumasta näitä ajatuksiaan julki. Olisi
ollut sydämetöntä syyttää poikaa, joka oli yrittänyt parhaansa. Lisäksi
hän tuli muistaneeksi jotakin, mikä riisti häneltä kaiken oikeuden
moitteisiin. Juuri samalla tavoinhan hän itsekin oli menetellyt
Rantamaalla olonsa toisena iltana: rientänyt ulos pistooleineen!
Hänellä oli vain ollut parempi onni kuin Jussilla. Sillä kertaa
nahkatakkiset olivat livistäneet jättäen huvilan lähettyville
ainoastaan "huuhkaja"-Pekan.

Nahkatakkiset olivat suunnitelleet hyökkäyksensä hyvin. Heillä
oli tietenkin ollut vakoojansa ennakkoon tutustumassa Rantamaan
tilanteeseen. He olivat laskeneet, että huvilaan lisäturvaksi hankittu
nuorukainen ryntäisi laukauksen houkuttelemana ulos. Pari miestä oli
järjestetty houkuttelemaan hänen huomionsa omenapuutarhaan päin.
Pääjoukko oli arvattavasti ollut ovien lähettyvillä, luultavimmin aivan
seinän vieressä kasvavien pensaiden peitossa, valmiina ensimmäisen
tilaisuuden tullen ryntäämään huvilaan. Raudan poissaolo ja viipyminen
kylällä oli vielä helpottanut roistojen suunnitelman onnistumista.
Tai... oliko loppujen lopuksi niin? Jos hän olisi ollut siellä ja
nahkatakkiset siitä huolimatta ryhtyneet hyökkäykseen, niin tilanne ei
nyt olisi ainakaan parempi. Roistojen ylivoima oli niin suuri, että
Rauta olisi tuskin voinut muuttaa kamppailun lopputulosta, vaikka olisi
ollut paikalla. Nyt hän toki oli vahingoittumaton ja kykeni takaa-ajoon.

Suorittaessaan nopeasti nämä arviointinsa hän työnsi nuorukaisen
pistooliin uuden täyden makasiinin.

— Hyvä on, Jussi. Jos joku vielä yrittää tunkeutua tänne, niin ampukaa
jälleen häikäilemättä. Ja nyt: näkemiin!

— Minne te lähdette, tuomari?

— Pelastamaan vaimoni ja Marin noiden ryövärien kynsistä. Ja kun
tavoitan lurjukset, nyrkkini maksavat korkojen kanssa takaisin myös
teidän kasvojenne pahoinpitelyn.

— Enkö minä saa tulla mukaan?

Poika kohottautui kyynärpäidensä varaan. Tuska sai hänet irvistämään.

Rauta naurahti ensimmäisen kerran kotiin tulonsa jälkeen.

— Ette, Jussi. Saatte luvan maata kiltisti paikoillanne. Valitettavasti
en nyt ehdi paremmin hoidella vammojanne. Mutta palatessani tuon
mukanani vaimoni ja Marin lääkitsemään teitä.

Jussi laski päänsä takaisin pielukselle. Tietenkin tuomari oli
oikeassa. Hänestä ei nyt ollut mihinkään. Sekä kasvoissa että
takaraivossa oli hirvittävä särky.

Ovella Rauta vielä pysähtyi.

— Ellen aamuun kello yhdeksään mennessä ole saapunut takaisin,
soittakaa veljellenne ja hälyttäkää myös vaasalaiset poliisivoimat.
Mutta aikaisemmin ette saa kenellekään kertoa, mitä täällä on
tapahtunut.

Seuraavassa hetkessä ulko-ovi pamahti kiinni. Nuori Saarinen tajusi
olevansa yksin huvilassa. Kauhu iskeytyi häneen.

"Ellen... ole saapunut takaisin", tuomari oli sanonut. Hän ei siis
ollut varma vaimonsa takaisin saamisesta! Ja miten hän olisi voinutkaan
olla? Roistot olivat ryöstäneet rouva Raudan ja murhaisivat hänet
varmaan. Ja se oli hänen syytään! Tuomari ei kyllä ollut sanonut
hänelle ainoaakaan moitteen sanaa. Mutta hän oli lukenut harmaiden
silmien katseesta, että tuomari paheksui hänen päätöntä ulos
ryntäämistään. Mieheltä, joka oli ollut kaksi vuotta rintamalla, olisi
voinut odottaa parempaa harkintaa. Mutta hän? Päätäpahkaa hän oli
juossut ansaan kuin jäniksenpoikanen. Ja se hänen virheensä oli maksava
rouva Raudan hengen!

Hänen silmiensä eteen kohosi kuva vaaleasta, tyttömäisestä olennosta
kauniine, säteilevine sinisilmineen ja hienopiirteisine kasvoineen,
sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt ensimmäisen kerran pappilan
kuusikujalla. Ja nyt raa'at kädet raahasivat häntä kohti kuolemaa.
Hänen, Jussin, kykenemättä nostamaan sormeakaan hänen suojakseen! Ei,
tänne hän ei voinut jäädä makaamaan, suuttukoon tuomari miten tahansa
määräyksensä rikkomisesta!

Hampaat irvissä nuorukainen vyöryttäytyi alas vuoteelta. Jokainen liike
tuotti julmaa tuskaa. Se ei haitannut, ei, se oli ihan oikein hänelle!
Hän ponnistautui polvilleen ja siitä viimein tuolin avulla seisaalleen.
Päätä huimasi, eivätkä jalat tuntuneet kannattavan. Mutta hänen oli
päästävä liikkeelle. Hän tavoitti pistoolia ja sai sen käteensä. Nyt
vain ulos! Se oli kuitenkin turha yritys. Huone alkoi pyöriä hänen
silmissään kuin karuselli. Pari askelta ovea kohden päästyään hän
lysähti lattialle. Haavoittuneilta huulilta pääsi tuskaisa nyyhkytys:

— Minun satukirjani enkeli...

Sitten hän menetti jälleen tajuntansa.

Ulos tultuaan Rauta oli rientänyt sinne, mistä hän oli Jussin löytänyt.
Hän ei enää kiehunut raivosta. Pakottamalla hän pakottautui tyyneksi.
Hän tajusi ainoaksi mahdollisuudekseen koettaa suhtautua tapahtuneeseen
niin kuin muihinkin tutkittavikseni! joutuneisiin rikoksiin.

Kamppailun kulku oli helposti luettavissa maasta. Poika oli ollut parin
askelen päässä haavoittuneesta roistosta. Tämän paikkaa ilmaisivat
syvään painuneet jalanjäljet ja maahan valunut veri. Toinen roisto
näytti etsineen itselleen suojaa Jussiin luodeilta hieman kauempana
olevien puunrunkojen takaa. Sieltä hän oli juossut pojan selkäpuolelle,
karjaisullaan saanut hänet kääntymään ja iskenyt häntä kasvoihin. Isku
oli ollut voimakas, sillä Jussi oli lentänyt polun toiselle puolelle.

Nahkatakkiset viholliset eivät olleet ainoastaan häikäilemättömiä, vaan
myös voimakkaita. Se ei huolestuttanut Rautaa vähääkään. Päinvastoin
tämä toteamus tuotti hänelle eräänlaista mielihyvää. Sittenpä ei
nyt, kuten taannoin Pekka Peltosalon tapauksessa, tarvinnut tuhlata
tyrmäyksiään puolikasvuisiin!

Jalanjäljet johtivat rantaan. Mielessä vilahti ilkeä epäilys: entäpä
jos nahkatakkisilla oli ollut vene? Helpotuksekseen hän havaitsi
jälkien rannan lähettyvillä kääntyvän oikealle. Hän peitti sähkölampun
kämmenellään, niin että vain kapea valojuova pääsi tunkeutumaan sormien
lomitse maahan. Se riitti valaisemaan jalanjälkiä, jotka näkyivät
selvästi rantahiekassa. Miehiä oli ollut kuusi.

Rauta eteni ripeästi. Hän oli kulkenut autiota rantaa puolisentoista
kilometriä, kun hän äkisti pysähtyi. Hän tiesi olevansa tulossa
pieneen lahdenpoukamaan, jossa kalastajat säilyttivät veneitään. Joku
istua kyyhötti parinkymmenen metrin päässä hänestä rantakivellä!
Hänen pimeään tottuneet silmänsä olivat erottaneet tuon hämärästi
merta vastaan piirtyvän olennon. Näytti siltä, että hän oli saapunut
maaliinsa.

Jälkien seuraamisesta ei enää ollut väliä. Hän kaarsi varovaisesti,
kuulumattomin askelin, kauemmas oikealle. Hänen näkemänsä hahmo oli
kaiketi vartiomies. Pääasia oli saada tietää, missä muut nahkatakkiset
olivat. Hän tutki tarkkaan ympäristön, mutta vastoin odotuksiaan hän ei
löytänyt mitään. Rannassa, vartiomiehen toisella puolen, ei liioin enää
näkynyt hänelle jo tutuiksi käyneitä jalanjälkiä. Hänen pelkonsa oli
toteutunut: ryöstäjillä oli ollut vene tässä poukamassa, ja he olivat
häipyneet merelle!

Tuokion Rauta tuijotti lamaantuneena pimeälle merenulapalle. Sitten hän
päättäväisesti pyyhkäisi toivottomuuden mielestään. Nahkatakkisethan
olivat jättäneet jälkeensä oppaan! Sellaiseksi tuota rantakivellä
istujaa ei tietenkään ollut tarkoitettu, mutta oppaana hän saisi
luvan toimia. Olipa mies miten pahasisuinen tahansa, niin hetken
kuluttua hänellä olisi vain kaksi vaihtoehtoa valittavanaan. Joko hän
ilmaisisi minne roistot olivat saaliineen häipyneet, taikka joutuisi
hakkelukseksi möyhennettynä itkemään sitä, että oli ylipäänsä syntynyt
tähän tuskan ja murheen laaksoon.

Mutta miksi ihmeessä nahkatakkiset olivat jättäneet yhden joukostaan
rannalle? Vartiomieheksi. Niinhän hän oli äsken otaksunut. Ja
kuitenkin, sehän olisi ollut heiltä järjetöntä. Vain se oli varmaa,
että tässä kohden lurjukset olivat nousseet veneeseen. Eikä tuo
keskellä yötä rantakivellä kyyhöttävä olento voinut sattumalta olla
siihen asettunut. Mies tiesi jotakin!

Rauta ei välittänyt enää varoa askeliaan kuulumasta. Hän työnsi
pistooliin ja sähkölampun taskuunsa. Niitä ei nyt tarvittu. Nyrkit
saivat riittää. Kun hän oli muutaman askelen päässä kivellä istujasta,
jokin kuiva oksa taittui rasahtaen hänen jalkansa alla. Olento hypähti
seisomaan ja huudahti säikähtäneenä:

— Kuka siellä?

Rauta oli jännittynyt ratkaisevaan syöksyyn. Mutta nuo kaksi sanaa
pysähdyttivät hänet. Hän oli tuntenut äänen.

— Kas, Pekka Peltosalo. Älä pelkää. Minä olen sinun 'Pyörremyrskysi'.

— Oi, te herra. Vihdoinkin!

— Vihdoinkin? Et kai tarkoita istuvasi täällä odottamassa minua?

— Juuri teitä minä odotin, herra.

Ajatus oli niin hupsu, että se sai Raudan naurahtamaan. Hän oli
vain kerran aikaisemmin käynyt täällä, ja nyt istuu tuo hontelo
nahkurinpoika oudolla, pimeällä rannalla katsellen merelle ja sanoo
odottaneensa häntä!

— Miten saatoit kuvitella minun tulevan tänne?

— Tiesin teidän tulevan, herra. Nahkatakkisethan ryöstivät teidän
huvilanne. Tiesin teidän löytävän niiden jäljet ja seuraavan niitä
tänne. Minä jäin tähän odottamaan teitä, koska niiden jälkiä ei näy
tästä eteenpäin.

Raudan mieli lämpeni.

— Jouduitko kauankin odottamaan?

— Tulin heti niiden jäljessä. En tiedä, kuinka kauan olen ollut täällä.
Ehkä tunnin, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Väliin minun tuli niin vilu,
että piti vähän hypellä. Mutta sitten löysin tuon kiven. Sen suojassa
tuuli ei niin tunnu.

Rauta ojensi kätensä tunnustelemaan Pekan varusteita. Pojalla oli vain
viheliäisen ohut pumpulipusero. Kummako sitten, että pojan hampaat
kalisivat kylmästä! Hän kiskoi päällystakin yltään, ja estelyistään
huolimatta Pekan oli vedettävä se päälleen.

— Kerro nyt, miten päädyit tänne.

— Töistä lähdettyäni olin käväissyt Kylänpään takaisissa metsissä,
poika aloitti.

Mitähän hänellä siellä mahtoi olla tekemistä? välähti Raudan mielessä.
Pekka ei vaikuttanut sellaiselta nuorukaiselta, joka ilman muuta
käyskentelee metsässä. Ehkäpä hän oli käynyt tarkastamassa ansoja,
omiaan tai muiden. Se ei kuitenkaan liikuta minua, hän päätteli,
kaikkein vähiten tällä hetkellä.

— Sieltä palaillessani näin sen arpiposkisen nahkatakkimiehen tulevan
eräästä talosta.

— Mistä talosta?

— Paremmin sitä voisi mökiksi sentään sanoa, poika oikaisi. — Sundin
lesken mökistä.

Sundin lesken? Missä ihmeen yhteydessä olen kuullut tuon nimen? Rauta
mietti. Samassa hän muisti. Inkeri oli kertonut Kurt Bergin asuvan
kirkonkylän laidassa leskirouva Sundin luona. Arpiposkinen oli siis
tullut tuosta mökistä, kenties kamreeri Bergin luota! Kuuluiko ehkä
nuori herra Kurtkin nahkatakkisiin? Ajatus tuntui ensi hetkessä
mielettömältä. Mutta oliko se lopultakaan niin mieletön? Pankinjohtajan
rouvahan oli valittanut kamreerin epäsäännöllisyyttä työssä.
Salaperäiset puuhailut nahkatakkijoukossa, jonka liikkeellä olo tuntui
tapahtuvan vain öisin, tekisivät ymmärrettäviksi Bergin toistuvat
poissaolot pankista. Kun Pekka Peltosalo oli ensimmäisen kerran ollut
tekemisissä nahkatakkisten kanssa, näitä oli ollut kolme. Kaikki he
olivat rotevia miehiä, ja Bergissä oli kyllin mittaa vaikuttaakseen
rotevalta.

— Entä sitten? Rauta kysyi.

— Sitten minä seurasin sitä arpiposkista. Muistin kyllä, herra, teidän
käskeneen minun tulla viivana ilmoittamaan teille, jos sattuisin sen
kanssa vielä yksiin. Arvelin kuitenkin parhaaksi ensin katsoa, mihin se
menisi ja mitä puuhaisi. Oliko se kovin pahasti, herra?

— Ei, vaan aivan oikein. Jatka!

— Se tuli tänne, herra. Minä perässä, mutta ei se nähnyt minua.
Katselin kauempaa, kun se istui tuolla samalla kivellä, jolla minä
äsken. Lopulta tuli moottorivene, oikea pikakiitäjä. Pelkäsin sen
nousevan siihen ja häipyvän sen tien. Mutta sieltä hyppäsikin kolme
miestä rantaveteen ja kahlasi sen luo. Neljäs jäi veneeseen, kai
vartioimaan sitä. Se arpiposkinen ja kolme muuta menivät tuonne vajaan.
Minä koetin hivuttautua lähelle. En kuitenkaan kuullut mitään; ne
kai vain kuiskailivat. Sitten minä säikähdin aivan hirveästi, kun
Rantamaalta päin tuli juosten taas uusi nahkatakkinen. Sillä oli
kuitenkin niin kiire ja oli jo niin hämäräkin, ettei se huomannut
minua. Latoon päästyään se huohotti: "Nyt se herra lähti kylälle!"
"Missä Leo on?" tiuskaisi joku. "Sinne se jäi vartioimaan taloa,"
äskentullut vastasi. "Entä jos se herra ehtii tulla takaisin?" kysyi
kolmas ääni. "Antaa ehtiä," se tiuskivaääninen ärähti, "mokomakin
risahermoinen pääkaupunkilaisherra!" Herra, ketähän se sillä tarkoitti?

Rauta hymähti. Nahkatakkiset eivät tuntuneet kunnioittavan häntä. Pekka
taas ei omakohtaisten kokemustensa vuoksi voinut kuvitella, että joku
uskaltaisi väheksiä häntä vastustajana.

— Jatka vain, poika.

— Ne kuiskailivat pitkään. Vasta pimeän tultua ne lähtivät liikkeelle.
Minä tietenkin perässä. Mutta herra, sitten minä melkein lyyhistyin
säikähdyksestä. Ne suuntasivat kulkunsa teidän huvilaanne! Pelkäsin
niiden tappavan teidät. Siellä ammuttiinkin. Mietin, pitikö minun
pinkaista hakemaan kylältä apua. Käsitin kuitenkin sen olevan
myöhäistä. Eikä kestänytkään kauan, kun ne tulivat takaisin
rantahietikolle. Yhdellä oli jokin pussi sylissä, ja kaksi raahasi
oikein suurta säkkiä välissään. Miehiä oli nyt kuusi. Katsoin, mihin
suuntaan ne menivät. Sitten juoksin huvilaan. Keittiön ovi oli auki, ja
siellä vasta siivo oli. Olin varma, että löytäisin jostakin huoneesta
teidän ruumiinne, herra. Minua hirvitti kurkistaessani nurkkiin ja
vuoteiden alle. Mutta koko huvila oli tyhjä! Silloin käsitin, ettei
ketään ollutkaan kotona ja että nuo nahkatakkiset olivat ryöstäneet
teidän kalleutenne. Luin kerran kirjan, jossa rosvot tekivät juuri
niin... Livistin takaisin rannalle, eivätkä ne olleet saaliineen
ehtineet vielä pitkällekään. Tässä ne nousivat veneeseensä, se
arpiposkinen myös, kaikki kuusi pusseineen ja säkkeineen. Ja sitten ne
lähtivät!

Rauta oli jännittyneenä seurannut pojan eloisaa kuvausta. Kun tämä
lopetti, hänellä oli samanlainen puoleksi hämmentävä, puoleksi katkera
tunne kuvauksen katkeamisesta juuri ratkaisevalla kohdalla kuin
kuultuaan muutama päivä sitten loppuun Martta Rintapellon kuvauksen
murha-illan tapauksista Vaaran talossa.

— Eikä sinulla tietysti ole aavistustakaan siitä, minne he kulkunsa
suuntasivat! hän huudahti kiivaasti tuijottaen öiselle merelle. Musta
ulappa sai hänet tuntemaan itsensä raivostuttavan voimattomaksi. Hän
säpsähti kuullessaan Pekan sanat. Ei, sehän oli mahdotonta! Hänen oli
täytynyt kuulla väärin.

— Mitä! Mitä sinä puhut, poika?

— Sanoin vain tietäväni, missä ne ovat.

Rauta tarttui hänen käsivarteensa. Hän hellitti kuitenkin heti
otteensa. Sehän vielä puuttuisi, että hän puristaisi pojan käsivarren
mäsäksi.

— Pekka, hän virkahti käheästi, jos se on totta, niin palkitsen sinua
ruhtinaallisesti. Missä he ovat? Luojan tähden, puhu!

Poika vetäytyi varovaisesti hiukan kauemmas. Hän käsitti kyllä, ettei
äskeinen ote ollut pahasti tarkoitettu. Mutta käsivartta kirveli.

— En minä mitään palkitsemista tarvitse, herra... Tuolla ensimmäisellä
luodoilla ne ovat. Minä näin niiden viilettävän sinne. Veneen
valonheittäjä halkoi pimeyttä niiden edellä. Ne laskivat luodon
rantaan. Ja siitä minä ihmettelin. Jos minulla olisi tuollainen
pikakiitäjä, niin tottakin nauttisin merimatkasta pitempään.

Tämä oli melkein liian hyvää ollakseen totta.

— Oletko ollut tuolla luodolla, Pekka?

Poika hymähti.

— Olen monestikin. Siellä on pieni mökki. Sinne kai ne kantoivat
saaliinsa, koska näin valojen välkkyvän mökillä päin. Minulla on tässä
ollut aikaa tarkkailla niiden hommia.

— Kuinka pitkä matka sinne on täältä?

— Toista kilometriä, luulisin.

— Minä soudan sinne!

— Ei se käy, herra.

— On kai täällä jokin vene?

— On useitakin, herra. Niissä ei kuitenkaan ole airoja, ja ne ovat
lukittuja. Mutta vaikkei niin olisikaan, niin veneellä sinne ei pääse.

— Miksei?

— Niiden vene kiertelee saarta. Se on kuin mikäkin vartioalus. Olen
nähnyt sen valonheittäjän pyyhkivän merta, milloin luodon keskiosan
kohdalta, milloin vasemmalta tai oikealta. Silloin ne ovat kai olleet
kuulevinaan täältä maan puolelta jotakin epäilyttävää. Ne keksisivät
teidät, herra, paljon ennen kuin ehtisitte luodolle. Ja ne ampuisivat
veneenne upoksiin. Iltapäivällä näin pikakiitäjässä konekiväärin.

Rauta kirosi hiljaa. Nahkatakkiset merirosvot olivat siis
aseistautuneet. Sen huomioon ottaen pojan vastalause oli hyvin
perusteltu.

— Entä... Pekka aloitti epävarmana.

— Mitä? Anna kuulua!

— Ajattelin vain, herra, että kylältä saisi kai apuvoimia.

Nimismiehen ja poliiseja. Silloin voisi yrittää kokonaisella
laivastolla.

— Ei vetele, poika. Heillähän on pikakiitäjä. Heti havaittuaan veneiden
olevan lähestymässä rosvot nousisivat omaansa ja häipyisivät saaliineen
meidän voimatta muuta kuin nuolla näppejämme. Ja minä tahdon saada
omani takaisin!

Pekan ääni oli murheellinen hänen myöntäessään:

— Ymmärrän, herra. Sitten en tiedä mitään neuvoa.

Rauta mietti hetkisen.

— Yksi keino sentään on, poika! Minä uin luodolle.

Pekasta ajatus oli aivan mahdoton. Kiihkeästi hän ryhtyi selittämään:

— Ei, ei! Vesi on kylmää. Ja matka on pitkä. Vaikka pääsisittekin
perille, niin ne ampuvat teidät. Niitä on monta, ja niillä on kaksi
konepistooliakin. Ei, herra, älkää yrittäkö sinne yksin.

Kun Rauta välittämättä hänen vastalauseistaan kumartui aukomaan
kengännauhojaan, Pekka uskaltautui kysymään:

— Anteeksi, herra, että utelen sellaista. Onko se, mitä ne ryöstivät
teiltä, hyvin arvokasta?

— On, poika! Se on arvokkaampaa minulle kuin oma henkeni.

— No sitten. En kyllä käsitä, mikä voi niin arvokasta olla. Mutta
itsehän tiedätte, herra.

Pekan äänestä kuuli, ettei itku ollut hänellä kaukana. Sen jälkeen kun
Rauta oli kerran peitonnut hänet, hän oli kiintynyt tähän palvovan
ihailun ja kiitollisuuden ehdottomuudella. Ja nyt heidän piti erota —
iäksi.

— Kuule, poika. Minulla on sinullekin puuhaa siksi ajaksi, kun minä
olen tällä matkalla. Sinun on hankittava avain ja airot johonkin täällä
olevaan veneeseen. Se ei kai ole mahdotonta.

— Ei, mutta en ymmärrä...

— Suoritettuani tuolla luodolla urakkani loppuun sytytän nuotion
merkiksi. Silloin sinun on noudettava minut veneellä. Missään
tapauksessa et saa lähteä vesille ennen tuota merkinantoa. Lupaatko?

— Tietysti lupaan, herra.

Poika mietti mielessään, ettei tuota merkkitulta kyllä milloinkaan
sytytettäisi. Silti hän tarvitsisi veneen noutaakseen luodolta
ihailemansa miehen ruumiin.

Rauta ojensi kätensä hänelle hyvästiksi. Pekka tarrautui siihen lujasti
kuin tahtoen pidättää häntä.

— Kas niin, poika. Ala suoria järjestämään omaa osuuttasi, Rauta
hymähti rohkaisevasti. — Näkemiin, nuori ystäväni!

Vesi oli todella kylmää. Se ei kuitenkaan huolettanut Rautaa niinikään
paljon kuin kysymys siitä, miten osaisi säilyttää suunnan luotoa
kohden. Kaiken kukkuraksi tähdetkin olivat kadonneet näkyvistä,
pilviverho oli nyt yhtenäinen. Tuulen suunta auttoi jonkinverran, mutta
siihen ei ollut paljon luottamista.

Edessä oleva yritys oli kieltämättä hullunrohkea. Vaikkapa hän
saavuttaisikin luodon, niin aseettoman miehen mahdollisuudet seitsemää
pistoolein ja konepistoolein varustettua roikaletta vastaan olivat
melko pienet. Sitä ei kuitenkaan kannattanut vielä murehtia. Kunhan hän
vain pääsisi luodolle Inkerin lähettyville, niin kaipa aika antaisi
neuvon!

Hän ui pitkin, rauhallisin vedoin. Loppujen lopuksi vesi ei ollut
sentään niin kylmää kuin ensi hetkessä oli tuntunut.

Äkkiä välähti etuviistoon oikealta kirkas valo, joka alkoi pyyhkiä
merta. Pikakiitäjän valonheittäjä! Ei ollut juuri pelkoa, että veneestä
olisi voitu vielä erottaa hänen päätään. Varmuuden vuoksi hän sukelsi
kuitenkin pinnan alle. Valokiilan ehdittyä hänen ohitseen hän silmäsi
jännittyneenä pikakiitäjää kohden. Sen valot oli sytytetty kuin kuullen
hänen hiljaista rukoustaan. Tuon majakan näkeminen oli totisesti
ollut tarpeen, sillä kaikesta varovaisuudestaan huolimatta hän oli
suuntautunut liiaksi vasemmalle. Hän korjasi heti suuntaansa ja lisäsi
vauhtia. Ennen hän ei voisi olla rauhallinen kuin ehtisi niin lähelle
luotoa, että moottorin hyrräys kantautui korviin.

Tähän asti hänellä oli ollut onnea. Ihan uskomattoman paljon
onnea hänelle oli tuottanut se, että Pekka Peltosalo oli jostakin
käsittämättömästä syystä kiintynyt häneen. Luontaisesta pelkuruudestaan
huolimatta poika oli uhmannut tänä iltana hänen tähtensä sekä kylmää
että kiinni joutumisen vaaraa. Jos minä joskus pääsen palaamaan
ihmisten ilmoille, hän päätti, ei tuolla pojalla saa enää olla mitään
puutetta.

Ennen pitkää hänen korviinsa kantautui moottorin säkätys. Hän jäi
kuuntelemaan tarkoin. Ääni läheni ja alkoi sitten jälleen loitota.
Kummassakin tapauksessa se kuului oikealta. Hän oli siis jälleen uinut
liiaksi vasemmalle. Korjatessaan suuntaa hän totesi saapuneensa jo
lähelle luotoa. Se olikin hyvä: jäsenet alkoivat kangistua.

Vihdoinkin! Hän erotti edessään luodon ääriviivat. Mitään majakkaa hän
ei enää tarvinnut. Mutta samassa välähti valo oikealta. Moottorivene
oli jälleen kiertänyt luodon ja puski kärjen takaa esiin täysin valoin.
Kylläpä ne nyt yhtäkkiä ovat innostuneet valoihinsa! hän hymähti.
Hetkeksi hän pysähtyi katsomaan valokeilan tanssia aalloilla manteren
suuntaan. Näky oli itse asiassa kaunis. Seuraavassa hetkessä hän
kuitenkin unohti kaikki esteettiset mietteet. Sehän vielä puuttuisi,
että hänet nyt, lähellä rantaa, keksittäisiin! Hän sukelsi nopeasti ja
pitkään. Kun hän jälleen tuli pinnalle, vene oli sivuuttanut hänet.
Hetkistä myöhemmin hän oli jo aivan rantavedessä. Muutamin vedoin hän
ui tyynen puolelle. Sillä kohtaa jalat eivät tavanneet pohjaa, ja
käsivoimin hän ponnistautui laakealle rantakalliolle. Onneksi täällä ei
tuullut. Mutta sittenkin yö tuntui jäätävän kylmältä. Väsymyksestään
huolimatta hän ryhtyi voimakkaasti hieromaan kangistuneita jalkojaan.

— Joka tapauksessa olen nyt täällä, hän mutisi.

Vähän myöhemmin hän harppasi lähellä olevan pikku pensaikon suojaan.
Moottorivene lähestyi jälleen. Tällä kertaa se ei aikonutkaan
jatkaa matkaansa, vaan laski rantaan vähän matkan päähän hänen
piilopaikastaan. Hän kuuli joka sanan veneessä olevien kahden miehen
keskustelusta.

— Painu mökille ja sano niille piruille, että nyt saa toinen pari tulla
meidän tilallemme! On totisesti aika meidänkin päästä takkatulen ääreen!

— Hyvä on, toinen vastasi, kompuroiden rannalle.

— Ja muistakin, ettet viivy kauan!

— Minä helvetin koirana sinä oikein pidät minua! Tulen niiden toisten
mukana takaisin, jottei sinun tarvitse olla ulkona sen kauempaa kuin
minäkin olen. Hei!

— Hei, hei!

Tässä olisi tilaisuus! välähti Raudan mielessä. Ei varmaankaan olisi
mahdotonta yllättää pikakiitäjään jäänyttä. Siten hän saisi valtaansa
nahkatakkisten ainoan kulkuvälineen konekivääreineen. Silloin hän
hallitsisi luodon ympäristöä ja voisi estää miesten paon. Mutta
Inkeri ja Mari jäisivät roistojen käsiin! Eikä ollut takeita, mitä
heille tapahtuisi. Hän ei voisi estää miehiä, ryhtyivätpä nämä mihin
konnantekoihin tahansa. Ennen muuta hänen oli päästävä selville
tilanteesta mökissä. Nopeasti oli Raudan päätös tehty. Joustavin,
kuulumattomin askelin hän riensi mökille lähteneen miehen perään. Tämän
seuraaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia; mies ei yrittänytkään
liikkua hiljaa.

Nousu oli jyrkkä. Pian kuitenkin oltiin pienen, matalan rakennuksen
luona. Venemies katosi ovesta sisään.

Muutamien askelten päässä oli tuvan ikkuna. Rauta hiipi lähemmäksi ja
kurkisti sisään. Ensimmäiseksi hän näki Inkerin. Hänet oli käsistä ja
jaloista köytetty kiinni tukevaan tuoliin. Mutta hänen kasvojensa tyyni
ilme sai kouristuksen Raudan sydämessä helpottumaan. Valppain, kirkkain
silmin Inkeri seurasi kohtausta miesten kesken. Kolme pitkää roikaletta
istui pöydän ääressä selkä ikkunaan päin. Kaksi muuta, joista toinen
jäntevä ja toinen hintelä, oli ilmeisesti makaillut vastapäisellä
seinänvieruspenkillä venemiehen tullessa sisään ja oli nyt kohonnut
kyynärpäänsä varaan. Kaikki olivat samalla tavoin pukeutuneita.

Nuo nahkatakit herättivät Raudassa tällä hetkellä kirvelevää kateutta.
Lokakuisen yön tuuli vihloi ilkeästi hänen paljasta ihoaan rinnassa ja
säärissä. Ollapa tuollainen takki, joka noilla sisällä olijoilta oli
pelkkää turhuutta! Tuvan avotakassa räiskyi näet iloinen pystyvalkea.
Eikä miesten tarvinnut säästellä puitakaan; takan lähettyvillä oli
suuri pino koivuhalkoja.

Sisään katsoja sai aiheen muistaa, että hänen oli nälkäkin. Toista
oli noiden! Pöydällä oli säilykepurkkeja, lautasia ja pulloja. Miehet
olivat ilmeisesti syöneet tukevan aterian ja ottaneet hyvät naukut
palanpaineeksi.

Raudan katse kiersi tupaa. Hämärimmästä nurkasta hän keksi Marin.
Hänet oli sidottu samoin kuin emäntänsäkin, mutta lisäksi hänellä oli
suukapula. Vanha palvelijatar ei kaiketi ollut suostunut pitämään
suutaan kiinni edes täällä; hänen silmänsä pyörivät päässä syösten
miehiin vihan salamoita.

Nahkatakkisten näytti olevan vaikea päästä ratkaisuun, ketkä lähtisivät
ulos vartiotehtävää suorittamaan. Viimein eräs pöydän ääressä istuvista
viittasi molempia makuulla olleita nousemaan. Hintelän huulilta
purkautui vastalauseiden myrsky. Mies viittasi vasemmalla kädellä
kiivaasti oikeaan käsivarteensa, josta takinhiha oli leikattu halki
jättäen näkyviin verisen siteen. Hän oli ilmeisesti se, jonka Jussi
Saarisen luoti oli tavoittanut. Loppujen lopuksi sisällä näyttivät
sopivan. Haavoittunut laskeutui tyytyväisenä jälleen makuulle. Muuan
ikkunan luona istuneista oli taipunut lähtemään hänen sijastaan ja
nousi paikoiltaan. Kun hän hetkeksi käännähti ikkunaan, Rauta havaitsi,
ettei hänenkään kasvoissaan ollut arpea. Arpiposkinen oli siis toinen
pöydän ääreen istumaan jääneistä. Lähtijät kumartuivat ottamaan lähellä
ovea olevalta tuolilta aseensa. Tyydytyksekseen Rauta huomasi, että
tuolille jäivät vielä molemmat konepistoolit ja yksi pistooli...
Nopeasti hän vetäytyi kauemmaksi, ennen kuin mökin ovi avautui.

Kolme miestä astui ulos. Vartioon lähtevät eivät olleet lainkaan
ihastuneita saamaansa tehtävään. Toinen kiroili itsekseen. Toinen
murisi:

— Emme osaa edes käyttää sitä rukkia! Valonheittäjästä puhumattakaan!

— Kyllä me näytämme, noutamassa ollut mies sanoi sopuisasti. —
Muutamassa minuutissa osaatte kaiken, mikä on tarpeen.

Askelet loittonivat alas rantaan. Rauta kuulosti miesten
etääntymistä. "Muutamassa minuutissa", tuo lurjus oli sanonut. Raudan
taistelusuunnitelma kypsyi samassa. Näin suotuisaa hetkeä tuskin tulisi
toista koko yönä.

Hän riensi mökin ovelle, riuhtaisi sen auki ja syöksähti sisään.
Yhdellä harppauksella hän oli tuolin luona, jolla aseet olivat.
Toinen pöydän ääressä istuneista rotevista miehistä oli kuitenkin
heti tilanteesta selvillä. Sekuntiakaan hukkaamatta hän hypähti
karjaisten paikaltaan tavoittamaan hänkin tuolilla olevia aseita.
Hänen jäntevä kätensä kosketti jo pistoolin perää, kun samassa Raudan
nyrkki hirvittävällä voimalla osui hänen leukaansa. Punatukkainen pää
retkahti taapäin, pienet, sameat silmät katsoivat silmänräpäyksen ajan
hämmästyneinä lyöjään. Sitten iso ruho lennähti taapäin ja putosi
lattialle jääden siihen liikkumattomana makaamaan. Seuraavassa hetkessä
konepistooli oli Raudan kädessä.

Inkerin huolilta pääsi riemun huudahdus:

— Kaarlo! Minä tiesin sinun tulevan!

Rauta loi häneen pikaisen hyväilevän silmäyksen. Mutta jo samassa
hänen katseensa pureutui onnettomuutta ennustavana molempiin jäljelle
jääneihin nahkatakkisiin, jotka tuijottivat häneen kuin aaveeseen.

— Kädet ylös, lurjukset, ja nopeasti!

Penkillä maannut oli päässyt istumaan ja suu ammollaan noudatti
käskyä. Roteva mies sen sijaan ei tehnyt liikettäkään nostaakseen
kätensä. Hänen katseessaan ei ollut pelkoa, vaan ainoastaan ääretöntä
hämmästystä. Mistä tuo vaalea, puolialaston jättiläinen oli tuohon
lennähtänyt? Aavekaan se ei voinut olla. Siitä varmistuakseen hänen
ei tarvinnut muuta kuin vilkaista elottomana lattialla viruvaa
Isoa-Arttua; aaveet eivät tyrmää ihmisiä mestarinyrkkeilijän
varmuudella! "Kaarlo!" pikku rouva oli huutanut. Mistähän se tuon
jättiläisen tunsi?

Rautakin puolestaan katsoi tarkkaan vastustajaansa. Arpiposkinen
nahkatakkimies! Aivan niin, miehen oikean posken ylitse kulki
vaaleana loistava ruma arpi. Rauta et ollut ehtinyt tarkemmin
huomioida tyrmäämänsä nahkatakkisen kasvoja. Tilanteen älyämisen
ja liikkeiden nopeus oli kuitenkin jo osoittanut tämän nuoreksi
mieheksi. Pöydän ääressä istuva oli huomattavasti vanhempi; niinpä
niin, neljäkymmentäneljävuotias. Muutkin Loviisan poliisilaitoksen
ilmoittamat tuntomerkit sopivat tuohon pitkään, kuivan jäntevään
hahmoon. Mikään kaunis mies Oskar Lundström ei ollut, mutta turhaan
Rauta etsi hänen kasvoistaan paatuneen rikollisen leimaa. Ja
kuitenkin...!

Konepistoolin suu suuntautui hetkeksi hintelään.

— Irroita naisten siteet. Nopeasti!

Mies vilkaisi neuvottomana arpiposkiseen.

Raudan ääni koveni:

— Etkö kuullut? Vai haluatko minun poraavan reiän vasempaankin
käsivarteesi?

Mies hätkähti. Arpiposkinen katsahti häneen halveksivasti. Hän komensi
levollisesti:

— Tee niin kuin käsketään, Leo. Vapisethan niin, että ilkeää tekee.

Rauta hymähti. Vai Leo! Jalopeuraa ei tuossa hintelässä ollut nimestään
huolimatta alkuunkaan; pikemminkin hän muistutti hyenaa.

Mies livahti Inkerin tuolin luo ja alkoi hennolla taskuveitsellä katkoa
siteitä. Mutta kierrettyään tuolin toiselle puolelle, kauemmaksi
Raudasta, hän äkkiä suoristautui, ja veitsi välähti iskuun nuoren
naisen rintaa kohden. Rauta oli kutienkin nytkin nopeampi. Hintelä
lurjus ei ollut huomannut hänen vielä liikahtavankaan, kun teräksinen
koura jo puristui hänen ranteeseensa. Veitsi kirposi hänen kädestään,
ja surkea ulvahdus pääsi huulilta. Täten täydellisesti yllätettynä hän
pyörähti Raudan ulottuvilta. Silloin hän joutui kuitenkin tekemisiin
aivan odottamattoman vastustajan kanssa. Arpiposkinen oli noussut
seisomaan tuulenpuremilla kasvoinaan syvän inhon ilme. Kun Leo
käännähti häneen suojaa etsien, roteva mies potkaisi häntä lujasti
vatsanpohjaan. Parkaisten hintelä tuupertui tyrmätyn toverinsa päälle
ja jäi siihen. Sitten arpiposkinen asteli tyynesti Inkerin luo, päästi
hänet siteistä ja siirtyi sitten vapauttamaan Maria.

Rauta oli kummastellen seurannut päävastustajansa puuhia. Tämä huomasi
hänen ihmettelynsä ja murahti jurosti:

— Minä en siedä luihuja salamurhaajia.

Rauta rypisti kulmiaan. Mitä tuo oli olevinaan? Miehen ääni kuulosti
vilpittömältä. Mutta vaikka hänen äskeinen odottamaton tekonsa vahvisti
sanoja, niin totta ne eivät toki voineet olla. Oskar Lundström ei
muka sietänyt luihuja salamurhaajia! Mikä hän sitten itse kuvitteli
olevansa? Häntä vastaan puhuvien tosiasioiden ketjuhan oli aukoton
sekä Elisabeth-rouvan murhan että Martta Rintapeltoa vastaan tehdyn
murhayrityksen osalta! Vai näyttikö vain siitä? Olisiko hänkin noihin
rikoksiin syytön? Se tuntui uskomattomatta. Sitten Rauta muisti vielä
jotakin ja virkahti ivallisesti:

— Tuota teidän inhoanne ei juuri todistanut minulle jättämänne kirje.
Siinä uhkasitte tappaa molemmat valtaanne joutuneet naiset, vaimoni ja
palvelijattaremme.

Arpiposkinen silmäsi häneen puuhailustaan. Tuo jättiläinen oli siis
Rantamaan vuokralainen! Kuka piru oli uskaltanut valehdella hänelle,
ettei miehestä ollut mitään vastusta?

— Sehän oli pelkkä uhkaus, hän torjui jurosti. — Toivoin sen tehoavan
teihin.

Molempien naisten siteet olivat olleet tiukat. Vaikka heidän jalkansa
nyt olivat vapaat, kumpikaan ei kyennyt nousemaan. Sensijaan Mari
puuskahti heti, kun oli päässyt irti suukapulastaan, kiukkuisesti:

— Sen minä totisesti sanon, että...

Rauta keskeytti hänet käskevästi:

— Mari saa säästää sanottavansa toiseen kertaan!

Vanha palvelijatar ei ollut kuullut tuomarin milloinkaan käyttävän
tuollaista sävyä. Hän hämmästyi, mutta periksi hän ei antanut. Rypyt
suupielissä tiukkenivat, ja hän ärähti vastaan:

— Vai saan minä? Mutta minä kun en säästä, komensipa tuomari miten
tahansa! Sanon, että synti ja häpeä on, kun tuomarilla ei tällaisella
syksysäällä ole edes takkia yllä!

Raudan täytyi naurahtaa. Vanha, kultainen Mari!

Molempien naisten katse kiersi huoneen seiniä etsivänä, mutta kaikki
naulat olivat tyhjiä.

Arpiposkinen havaitsi Inkerin silmien kiintyneen lattialla makaaviin
miehiin. Äreänä hän potkaisi Leoksi nimittämänsä syrjään ja kumartui
riisumaan nahkatakkia toisien tajuttoman yltä. Sitä tehdessään hän
murahti Raudalle:

— Teen tämän säästyäkseni siltä nöyryytykseltä, että komentaisitte
minua konepistoolein niin kuin tuota Leo-räähkää.

Hän veti mieheltä vielä saappaatkin jaloista.

— Ison-Artun jalkineiden pitäisi sopia teille, nyrkkiherra.

Rauta piti miestä tarkoin silmällä pukeutuessaan uusiin varusteisiinsa.
Arpiposkinen ei kuitenkaan tehnyt elettäkään, joka olisi ilmaissut
halua yrittää yllätystä. Hän vaikutti aivan välinpitämättömältä.
Pitkävartiset saappaat olivat kuin tehdyt uudelle kantajalleen, ja
nahkatakki tuntui suloisen lämpimältä.

— Kyllä minun nyt kelpaa, Rauta virkahti. — Mutta, Pienokainen, minulla
olisi sinulle tärkeä tehtävä.

Inkeri nousi horjuen. 'Melkein arasti hän tuli miehensä luo. Kaarlossa
oli jotakin oudon rajua, miltei yliluonnollista. Silmät olivat kovat ja
hymyttömät.

Rauta otti tuolilta pistoolin, työnsi varmistimen päältä ja antoi aseen
vaimonsa käteen.

Tarttuessaan pistooliin Inkeri punastui.

— Se ase, jonka Rantamaalla annoit minulle... hän aloitti.

— Tiedän. Se unohtui sinulta arkihuoneen pöydälle. Näin sen siellä.
Pidä tästä parempaa huolta. Sinun on asetuttava tähän ovelle. Jos
joku miehistä käy levottomaksi, ammu heti. Minun täytyy pistäytyä
tarkastamassa tilannetta ulkona.

Inkeri nyökkäsi. Hän tiesi kamppailun jatkuvan. Neljä joukkion jäsentä
oli vielä lannistamatta. Hän ei uskaltanut sanoa miehelleen mitään,
mutta tuska kouristi hänen sydäntään.

Arpiposkinen oli istahtanut tuolille pöydän yläpäähän. Hän katsoi
miltei ystävällisesti nuorta naista, joka seisoi ovenpielessä pistooli
valmiina ja silmissään tiukka katse. Kumpikaan ei puhunut. Marikin oli
jännittynyt kuuntelemaan ääniä ulkoa.

Rauta palasi hetken kuluttua.

— Ne ovat tulossa takaisin koematkaltaan, hän virkahti Inkerille. —
Pidä sinä huoli näistä. Minä koetan selviytyä toisista.

Samassa mies, jota arpiposkinen oli nimittänyt Isoksi-Artuksi, liikahti
levottomasti lattialla.

Rauta meni hänen luokseen.

— Tämä voisi tuottaa sinulle pian vaikeuksia, Inkeri. Siksi otan hänet
mukaani.

Hän työnsi konepistoolin riippumaan hihnasta selkäänsä ja nosti
lattialta miehen. Arpiposkinen totesi hämmästyneenä; miten kevyesti hän
kantoi raskaan taakkansa ulos.

Yö ei ollut enää niin sysimusta kuin aikaisemmin. Mökin ympärillä
olevien kivenjärkäleiden ja kitukasvuisten, myrskyn tuivertamien puiden
ääriviivat saattoi jo hämärästi erottaa. Rantaan tulleen moottoriveneen
valonheittäjä oli sammuksissa. Äänistä saattoi kuitenkin päätellä
vartionvaihdon lopullisesti jo tapahtuneen. Aikaisemmat venemiehet
heittivät jonkin kompasanan jälkeensä ja alkoivat kavuta mökkiä kohden.
Rauta nosti taakkansa jälleen käsivarsilleen ja eteni varovaisesti
kohti polun jyrkintä osaa. Hänen oli otettava huomioon tulijoiden
pistoolit. Hänkin olisi voinut turvautua tuliaseeseen ja ampua miehet
väijytyksestä, mutta hän halusi välttää verenvuodatusta viimeiseen
saakka.

Nahkatakkiset astelivat ripeästi rinnakkain. Heillä oli kummallakin
kiire takkatulen ja ruuan ääreen.

Nyt! Rauta sinkosi kantamuksensa rajusti tulijoita vastaan. Yllätys oli
täydellinen. Kirous kuoli miesten huulille. He menettivät tasapainonsa,
ja kaikki kolme vyöryivät rinnettä alas. Kuului, miten eräs heistä —
arvattavasti pökertynyt mies — pudota mäiskähti veteen. Se oli hänelle
kuitenkin vain onneksi: kylmä kylpy herätti hänet tajuihinsa. Pärskyen
ja vettä piesten hän pääsi loputta kapuamaan rannalle.

Rauta kuunteli hetken miesten tulikivenkatkuista hämmästelyä, jossa
kaikki kirosanojen huippuluokat olivat edustettuina. Tämä hurja
meluaminen kantautui poistumassa olleeseen moottoriveneeseenkin.
Jyrkästi se kaarsi takaisin rantaa kohden. Koneet pysäytettiin, sitten
kajahti vesiltä:

— Mitä pirua te siellä rannalla mekastatte?

— Laittautukaa avuksi! huudettiin rannalta. — Mökki on vihollisten
hallussa! Luodon koko yläosa samaten!

Karkea sadattelu oli vastauksena. Vene solui rantaan.

— En minä nähnyt tuolla ylhäällä kuin yhden miehen! joku möyrysi. — Se
oli sellainen melkein alaston jättiläinen.

Rauta päästi raikuvan naurun, joka vaiensi äänet rannalla.

— Vai on meitä vain yksi! hän hohotti. — Pojat, päästäkää pari pientä
sarjaa noiden lurjusten niskaan!

Hän ampui konepistoolista lyhyen sarjan, juoksi, sitten sivummalle ja
antoi jälleen paukkua. Luodit iskivät veteen.

— Riittää, pojat! Rauta karjui. — Älkää paljastako roistoille kaikkia
asemianne.

Alhaalla rannassa oli hetkisen aivan äänetöntä. Sitten miehet alkoivat
kiihkeästi väitellä. He puhuivat kuitenkin nyt niin hiljaa, ettei
sanoja kuulunut. Neuvottelun tulos ilmeni hetken kuluttua, kun veneen
valonheittäjä äkisti syttyi, ja valokeila alkoi pyyhkiä luodon lakea.

— Sammuttakaa valo! Rauta huusi rämeästi. Antaakseen pontta sanoilleen
hän ampui suoraan valonheittäjää kohden.

Vastaukseksi tuli taaskin sarja kirouksia. Ilmeisesti luotituisku oli
kuitenkin osunut ilkeän lähelle, koska käskyä noudatettiin. Sen jälkeen
pimeys vaikutti jälleen kammottavan syvältä.

— Minä suon teille viisi minuuttia! Rauta ärjyi. — Ellette siinä ajassa
laittaudu joka sorkka veneeseenne ja poistu luodon lähettyviltä, niin
annan käskyn ampua jok'ainoan teistä seulaksi. Pelinne on menetetty!
Luoto on meidän käsissämme!

Kiivas väittely alkoi jälleen alhaalla. Yli muiden äänien kuului matala
basso:

— Emmehän voi jättää päällikköä!

— Päällikköänne? Rauta ilkkui. — Hän on ollut köysissä jo
neljännestunnin! Hän joutuu salakuljetuksesta ja muista ilkitöistään
vuosiksi rautoihin. Mutta ne teistä, jotka eivät nyt livistä, pääsevät
lahoamiseensa asti lautoihin! Pitäkää kiirettä! Rajansa on meidän
poliisienkin kärsivällisyydellä.

Poliisi-sana tuntui tepsivän. Se toistui monesti rannalla käydyissä
neuvotteluissa.

— Oletteko poliiseja? joku huusi alhaalta. — Ettekä jonkin kilpailevan
sakin miehiä?

— Sanoin jo, keitä olemme! Rauta ärjäsi vastaan. Hänen jalkansa olivat
tavanneet pari muhkeaa kiveä, jotka tuntuivat irtonaisilta. Siitä hän
sai ajatuksen ja päätti heti toteuttaa sen. — Kas niin, pojat! Olemme
jo kyllin kuunnelleet noiden lurjusten, pitkää parlamenttia. Annetaan
niille vähän kiirettä. Heittäkää ensimmäiset järkäleet niiden niskaan
ja sitten suolatkaa niitä lyijyllä!

Hän potkaisi kivet liikkeelle. Kumisten ne lähtivät vyörymään kohti
rantaa. Konepistoolin rätinä hukkui niiden aiheuttamaan jyrinään.
Se tehosi. Karjuen ja sadatellen mies toisensa jälkeen hyppäsi
veneeseen, jota ruvettiin kiireesti työntämään ulomma. Viimeiseksi
jäänyt ei loikatessaan emää tavoittanut venettä, vaan polskahti veteen
samanaikaisesti kivenjärkäleiden kanssa. Alkoi uusi kiroilu, jota
jatkui, kunnes mies oli kiskottu veneeseen. Moottori alkoi käydä,
ja hitaasti pikakiitäjä vetäytyi loitommalle. Siellä valonheittäjä
sytytettiin jälleen ja suunnattiin luotoon. Kivien suojassa ryömien
Rauta siirtyili eri kohtiin ampuen lyhyin sarjoin veneen ohitse.
Tämäkin harhauttamisyritys onnistui. Pikakiitäjä kääntyi avomerta
kohden ja kovaa vauhtia puskien loittoni täysin valoin yhä kauemmas.

Antamalla valonheittäjän palaa ne haluavat näyttää todella poistuvansa.
Rauta mietti.

Hän tunsi olevansa uupunut. Mutta työ ei ollut vielä loppuun
suoritettu. Raskain askelin hän suuntasi kulkunsa taas mökkiä kohden.

Hän oli jo aivan lähellä, kun kuului särkyvän lasin helinää. Heti sen
jälkeen kajahti mökin sisältä laukaus.

Arpiposkinen on pakenemassa! välähti hänen mielessään. Tuo tietoisuus
pyyhkäisi väsymyksen hänen jäsenistään, ja hän ryntäsi pakenijan
jälkeen.

Hitaasti leviävässä aamuhämärässä hän erotti juoksevan miehen hahmon.
Tältä ei ollut enempää kuin parikymmentä metriä etumatkaa. Mies pinkoi
luodon toista kärkeä kohden. Hänen vauhtinsa oli luja, mutta juoksu
vaikutti jollakin tavoin rujolta. Se ei voinut olla Lundström. Kun mies
samalla näkyi selvemmin suoraan merta vastaan, hän tulisikin pakenijan.
Se oli hintelä Leo.

— Seis tai minä ammun!

Edellä juokseva ei pysähtynyt. Hän luotti kai hämärän suojaan. Rauta
ei aikonutkaan ampua. Miehen karkaamisyritys oli alun perin toivoton.
Mutta tämä ei kai tiennyt toveriensa jo poistuneen.

Välimatka juoksijain välillä lyheni metri metriltä. He olivat jo
lähellä niemen ulointa kärkeä.

— Pysähdy! Älä ole hullu!

Hintelä nahkatakkinen oli saavuttanut jyrkänteen reunan. Hän silmäsi
vielä kerran taakseen. Sitten hän hyppäsi.

Rauta kumartui katsomaan alas. Hän erotti merenpinnan neljä tai viisi
metriä suoraan alapuolellaan. Aallot iskivät kiviin, joiden terävät
särmät kohosivat esiin syvyydestä. Mitään muuta ei näkynyt. Hyrskyjen
kohu ja tuulen vihellys olivat ainoat kuuluvissa olevat äänet.

Palattuaan mökille hän pysähtyi yllättyneenä ovelle, Arpiposkinen
makasi pitkin pituuttaan lattialla. Molemmat naiset olivat
viimeistelemässä hänen selässään olevan haavan sitomista
vaatesuikaleilla.

Rauta ei tiennyt itsekään tarkoin, mitä hän oli kuvitellut mökissä
tapahtuneen. Äskeisen ajojahdin päätyttyä hänen mieleensä oli iskenyt
kalvava huoli Inkeristä. Miten tämän oli käynyt siinä kohtauksessa,
joka oli päättynyt ikkunan särkymiseen ja laukaukseen? Hän oli lähtenyt
takaisin mökille niin nopeasti kuin jalat kantoivat. Mutta mitään
pikavauhtia hän ei ollut tullut. Hän ei yksinkertaisesti enää ollut
jaksanut juosta. Nähdessään nyt vaimonsa vahingoittumattomana hän
hymyili väsyneesti ja vaipui istumaan penkille.

Inkeri katsahti häneen työstään.

— Saitko hänet kiinni?

— En. Meri sai hänet.

— Entä muut?

— He ovat menneet, veneineen.

Vastatessaan hän ajatteli: kunpa saisin nukkua; nälkäkin minun on,
mutta söisin vasta nukuttuani.

— Kultaseni, tulisitko auttamaan meitä, niin nostamme haavoittuneen
penkille?

Rauta pudisti päätään.

— En jaksa, Pienokainen. Ja miksi hänet pitäisi nostaa? Hänen on siinä
hyvä maata.

Mari tuli touhuissaan hänen luokseen. Hän oli saanut takaisin entisen
topakkuutensa.

— Ja sen minä sanon, että toista sellaista miestä kuin meidän tuomari
ei ole koko maailmassa. Ihan minun...

Rauta viittasi häntä vaikenemaan.

— Mari kiltti, annetaan olla... Marin pitäisi kantaa nuo halot manteren
puoleiselle rannalle ja sytyttää niistä nuotio..

Vanhus katsoi isäntäänsä ällistyneenä. Tuomari oli mennyt kai sekaisin.
Eipä silti, kyliä hän olisi käsittänyt sen. Tällaisen yön ja kaiken sen
jälkeen, mitä tuomari oli ypöyksin tehnyt! Äreästi hän kuitenkin torjui:

— Hullun töihin minä en rupea!

Rauta nousi vaivalloisesti pystyyn.

— Sitten kai minun itseni täytyy.

Mari paino! hänet takaisin istumaan.

— Tuomari ei lähde minnekään! Minä luulin tuota halkojuttua pilaksi.
Mutta jos täällä nyt jotakin vielä tehdä täytyy, niin kyllä minä! Voisi
nyt tuomari sentään vanhalle ihmiselle sanoa, mitä varten sinne rantaan
pitäisi roihu sytyttää.

— Merkkituleksi, Mari. Jotta tulevat veneellä hakemaan. Emme kai tänne
koko loppuiäksi aio jäädä.

Sen Marikin hyväksyi, ja kantamuksineen hän painui ulos, vaikkakin
muristen.

Inkeri seisoi miehensä edessä ja painoi hänen päänsä poveaan vasten.
Hyväilevin sormin hän siveli vaaleaa, sotkuista tukkaa. Hän tajusi
miehen tarvitsevan kipeästi hetken hiljaisuutta ja lepoa. Tämä yö oli
käynyt sekä hermoille että ruumiinvoimille. Mutta millainen mies,
millainen ihmeellinen mies! Inkeri tunsi sydämensä paisuvan onnesta.

— Sanohan, Pienokainen, Rauta virkahti viimein kietoen käsivartensa
hänen ympärilleen, mutta nostamatta päätään. — Mitä täällä äsken oikein
tapahtui?

Inkeri alkoi hiljaisesti kertoa.

He olivat pysyneet samoilla paikoilla, mihin Rauta oli heidät jättänyt.
Jännittyneinä he olivat koettaneet seurata tapahtumia ulkona. He olivat
kuulleet laukauksia ja huutoja ja nähneet valonheittäjän syttyvän
ja sammuvan. Tähän kaikkeen syventyneinä he eivät olleet huomanneet
lattialla retkottavan hintelän nahkatakkisen tulleen tajuihinsa. He
olivat älynneet vaaran vasta sitten, kun sen torjuminen oli ollut
jo myöhäistä. Leo oli äkisti hypähtänyt pystyyn, siepannut puukon
Lundströmin vyöltä ja iskenyt sen hänen selkäänsä karjaisten: 'Tästä
saat takaisin korkojen kera!' Kaikki oli tapahtunut yhdessä tuokiossa.
Vasta kun verityön tekijä oli hyppäämässä ikkunasta ulos, Inkeri oli
havahtunut toimintaan ja ampunut pakenijan perään.

— En tiedä, osuiko häneen, hän lopetti värähtäen.

Rauta nosti päätään ja katsoi häneen.

— Ei. Parempi olikin niin.

Inkeri nyökkäsi.

— Sillä hetkellä minä kuitenkin toivoin osuvani. Hänen tekonsa oli...
niin katala.

Lattialla makaava mies äännähti tuskaisesti. Molemmat riensivät hänen
luokseen.

Haavoittunut katsoi heihin kummissaan. Sitten hänen muistinsa palasi.
Hän hymyili vaisusti.

— Nostaisitteko minut istumaan?

— Luuletteko jaksavanne istua?

Arpiposkinen nyökkäsi Raudalle.

— En kyllä ole niin nuori enkä niin vahva kuin te. Mutta sitkeä minä
olen. Ja minä tahdon puhua kanssanne.

Rauta auttoi hänet istumaan pöydän ääreen.

— Antakaahan kulaus konjakkia.

Inkeri kiirehti täyttämään hänen pyyntönsä. Mies joi ahneesti. Sitten
hän sanoi:

— Minä sain joukkioltani sen lopputervehdyksen, minkä ansaitsin. Leo
tietää, mihin hän iskee — selkäpuolelta. Seuraavaa yötä en näe, tiedän
sen. Eikä ole väliäkään sen jälkeen, kun olen selvittänyt välini teidän
kanssanne.

Hänen oli vaikea puhua, mutta hän muovasi lauseensa tarkoin, vaikka
hitaasti.

— Eiköhän teillä ole muitakin välejä selvittämättä, Oskar Lundström?

Arpiposkinen jäi tuijottamaan Rautaan.

— Vai tiedätte te jo minun nimenikin! No, kun teistä on kysymys, en
ihmettele enää mitään. Silloin kun löitte Ison-Artun lattiaan ja hän
lysähti kokoon kuin pistetty härkä, minä tiesin jo pelin menetetyksi.
Sillä hetkellä luovuin enemmän vastarinnan ajatuksestakin... Mutta mitä
tarkoitatte muilla väleillä, joita minulla olisi vielä selvittämättä?
Niin, perheeni kanssa tietenkin...

Taas hiipi Raudan mieleen tunto miehen puheen vilpittömyydestä. Mutta
sehän oli mahdotonta.

— Unohdatte Elisabeth Vaaran! hän säväytti suoraan.

— Elisabethin? Vaimoni sisaren? Muitta hänhän on kuollut!

— Niin! Entä, miten hän kuoli?

Lundströmin hämmästys kasvoi yhä. Taikka hän jatkoi näyttelemistään yhä
paremmin, Rauta lisäsi hiljaisessa mielessään.

— Miten hän kuoli? arpiposkinen kertasi. — Sitä en tiedä. Väitetään
jonkun murhanneen hänet. Hänen miehensä on kai vangittu murhaajaksi
epäiltynä. Enempää en tiedä. Enkä välitäkään. Se ei kuulu minuun.

Sitten jokin ajatus iskeytyi hänen mieleensä. Se sai hänet henkäisemään
tuskaisesti.

— Ettehän vain kuvittele, että minä olisin...?

Rauta ei vastannut heti. Ja kun hän sitten puhui, hänen äänensävynsä
oli toinen; mitään hyökkäävää siinä ei enää ollut.

— Sanokaahan, Lundström, mitä asiaa teillä oli elokuussa
Elisabeth-rouvalle?

— Senkin siis tiedätte. No niin Menin pyytämään häneltä rahaa. Hänellä
sitä on. Se oli nöyryyttävä käynti. Tiesin sen etukäteen. Mutta
Kerstinin ja lasten takia... En saanut penniäkään, tietenkään. Käly
sanoi minulle tarkalleen, mikä olen: lurjus. Paljon muutakin hän
sanoi. Kaikki ei ollut tottakaan. Lopuksi hän julisti, etten minä eikä
perheeni milloinkaan saisi penniäkään hänellä, ei hänen kuoltuaankaan.
Siitä hän sanoi testamentissaan pitäneensä jo huolen. Hän ajoi minut
ulos talostaan kuin kapisen koiran.

— Tuo, mitä kerrotte Elisabeth-rouvan sanoneen testamentistaan, on
tärkeää! Sitä ette voi kai sentään todistaa?

— En. Miten voisinkaan? Kälynihän on kuollut. Mutta... jäi kai häneltä
testamentti. Siitähän se näkyy!

— Elisabeth-rouvalta jäi testamentti, siinä olette oikeassa, Lundström.
Mutta siinä on määrätty hänen omaisuutensa jaettavaksi tasan Kurt
Bergin ja Kerstin Lundströmin kesken!

Arpiposkisen silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän tarvitsi hetken
tajutakseen, mitä kuulemansa merkitsi.

— Se... sehän on suurenmoista!

— Teidän omalta kannaltanne, Lundström, se ei ole lainkaan
suurenmoista. Teidän käyntinne Elisabeth-rouvan luona juuri sinä iltana
joutuu testamentin kautta vaaralliseen valoon.

— Juuri sinä iltana... Miksi te korostitte erityisesti niitä sanoja?
Ettehän voine tarkoittaa...?

— Että vain vuorokautta myöhemmin Elisabeth-rouva murhattiin. Sitä
minä tarkoitin! Ja murhan jälkeisenä aamuna te suinpäin livistitte
täkäläisestä matkustajakodista ja koko paikkakunnalta. Kuin paeten!

Lundström tuijotti häneen hellittämättä. Vähitellen hänelle valkeni,
mitä kaikki nämä tosiasiat merkitsivät hänen kohdallaan.

— Minä en ole murhannut kälyäni! hän huudahti kiivaasti.

Rauta siirtyi nopeasti toiseen asiaan:

— Mitä teitte eilisiltaisessa tai nyttemmin jo toissailtaisessa
rankkasateessa ulkona? Tulitte maantiesillan ylitse ja lähditte
painelemaan jokivartta pikku siltaa kohden. Minne olitte matkalla?

-— Kurt Bergin asunnolle.

— Mitä tekemistä teillä siellä oli?

— Mitä tekemistä? Minähän asun siellä.

Raudasta tuntui yllättäviä käänteitä tulevan tämän yön osalle jo liikaa.

— Asutte siellä! Kamreeri Berghän ei siedä ketään vieraita asunnossaan.
Ette kai yritä uskotella minulle hänen ottaneen teidät avosylin vastaan?

Arpiposkinen hymähti.

— En. Mieluiten hän olisi ajanut minut pellolle. Hän ei kuitenkaan
voinut.

— Ei voinut! Miksi ei?

233

Lundström vaikutti vaivautuneelta. Hetken epäröityään hän päätti
vastata suoraan.

— Minä uhkasin ilmiantaa hänet poliisille, ellei hän sallisi minun asua
luonaan. Minä tarvitsin syrjäisen kämpän.

Rauta tunsi nyt saaneensa tuntuman johonkin arvokkaaseen salaisuuteen.

— Te tiesitte hänestä siis jotakin, millä saatoitte kiristää Bergiä.
Mitä se oli?

Arpiposkinen vastasi jyrkästi:

— Sitä minä en sano. Se on Kurt Bergin salaisuus eikä minun. Minä
lupasin vaieta siitä, jos saan asunnon. Hän taipui, ja siksi minä
vaikenen. Mutta mitä varten te kyselette tätä tällaista?

Rauta tajusi turhaksi yrittää suostutella Lundströmiä. Sitä paitsi
hänen kieltäytymisensä perustelu oli täysin hyväksyttävä.

— Kyselen, koska toissailtana, juuri samoihin aikoihin sillalta
heitettiin koskeen nimismies Vaaran entinen palvelijatar.

Arpiposkinen pudisti kummissaan päätään.

— Ette kai sentään niin hassuja ajattele, että minä olisin hänet
heittänyt? Jos hän kerran oli Vaaran entinen palvelijatar, niin minä en
ole häntä nähnytkään!

— Ehkä te ette heittänyt. Mutta kun juuri, siihen aikaan liikuitte
siellä päin, olisitte voinut ainakin nähdä tuon tapauksen. Teidän
olisi pitänyt nähdä sillalla seisova tyttö ja sitten pariskunta, joka
tuli myöhemmin ja sivuutti tytön sillalla. Jos te ette hiipinyt heidän
jäljissään sillalle, niin sen teki joku toinen. Koettakaahan muistella!
Teille itsellenne olisi tärkeää, jos voisitte muistaa nähneenne jonkun
vielä menevän sillalle.

— Kyllä minä koetan.

Arpiposkinen kääntyi Inkeriin.

— Pikku rouva, tahtoisitteko olla niin kiltti, että kaataisitte vielä
tilkan konjakkia minulle?

Hän sai täyden lasin, maisteli sitä hetken ja sanoi sitten:

— Satoi rankasti, niin että oli vaikea nähdä. Sitä paitsi en voinut
kuvitella joutuvani tällaisiin kysymyksiin vastaamaan. Vaikka näkisikin
yhtä ja toista, niin kaikki ei tartu muistiin... Odottakaas! Näin
todeltakin liikettä pikku sillalla. Mutta eivät nuo ihmiset tulleet
siinä järjestyksessä kuin te mainitsitte. Ensin kulki joku pariskunta:
pitkä ja lyhyt. Näin heidät kauempaa. Olin jo aivan sillan korvan
lähettyvillä, kun tyttö tuli.

— Erehdytte, Lundström! Tai... kuulkaahan, tulitteko katsoneeksi
keskisillalle? Ehkäpä minun tarkoittamani tyttö olikin jo siellä ennen
noita teidän mainitsemianne. Silloin teidän näkemänne tyttö olisi
voinut olla... No, miten on? Näittekö keskisillalla ketään seisomassa
kaiteeseen nojaten?

— En nähnyt. Mutta en tullut erikoisemmin katsoneeksikaan. Sitä paitsi
satoi rankasti.

— Vielä eräs tuota kävelyretkeänne koskeva kysymys, Lundström. Oliko
Kurt Berg kotosalla, kun te saavuitte Sundin taloon?

— Ei, ei ollut. Se harmitti minua, koska olimme sopineet
tapaamisajasta. Hän myöhästyi ainakin neljännestunnin.

Miehet vaikenivat pitkään. Sitten arpiposkinen äkisti huudahti:

— Minä näen, ettette te usko minua! Mutta minä vannon teille olevani
syytön sekä kälyni murhaan että tuon tytön koskeen keittämiseen! Ja
minä sanon teille tämän tietäen olevani pian poissa. Teidän täytyy
uskoa; kuoleman edessä ei valehdella!

Rauta ojensi hänelle kätensä yli pöydän.

— Minä uskon, Lundström! Vaikka...

— Vaikka mitä?

— Vaikka sitten en ymmärrä lainkaan teidän Rantamaahan kohdistamianne
vehkeilyjä.

— Eihän niillä ole mitään tekemistä kaiken tuon muun kanssa!

Ryppy Raudan silmäkulmien välissä syveni äkkiä uhkaavaksi.

— Haluatteko väittää ryhtyneenne kaikkiin siivottomiin
peloituspuuhiinne lainkaan tietämättä, kuka minä olen?

— En tiennyt silloin enkä tiedä vielä nytkään, kuka olette.

— Minä olen tuomari Rauta. Tulin tänne selvittämään Elisabeth-rouvan
murhan arvoitusta.

Lundström ryyppäsi pitkän kulauksen konjakkia. Laskettuaan lasin
takaisin pöydälle hän virkahti:

— No, nyt minä ymmärrän. Te siis luulette minun siksi halunneen
karkoittaa teidät näiltä main! No, voi sun...! Ihan toisista syistähän
te olitte minun tielläni.

— Mistä syistä muka? Niiden täytyi olla hyvin painavat. Muuten ette
olisi mennyt niin pitkälle yrityksissänne pakottaa minut poistumaan
paikkakunnalta. Pelissä ei teidän puoleltanne voinut olla muu kuin
vapautenne tai...

— ... suuret rahat, Lundström täydensi ja vahvisti sitten huokaisten: —
Niin, tuomari Rauta, suuret rahat olivat minulla pelissä.

Inkeri puuttui miesten keskusteluun.

— Nyt minä en käsitä lainkaan! Eihän meillä voinut olla mitään
tekemistä teidän rahojenne kanssa. Tänne tullessamme emme tienneet edes
teidän olemassa otostanne!

Arpiposkinen hymähti alakuloisesti.

— Ette tietysti tienneet, pikku rouva. Mutta te tulitte minun ja noiden
rahojen väliin. Katsokaas, Rantamaan huvila oli siihen asti hyvä
etappipaikka. Eikä lähettyvillä ole toista sopivaa. Siksi teidät täytyi
saada lähtemään.

— Te olette siis salakuljettaja, Rauta totesi. — Niin, johan teillä
etelässäkin oli jotakin sellaisia puuhia. Täällä näytte ryhtyneen
oikein salakuljettajakoplan päälliköksi. Sitä vain en vieläkään käsitä,
mitä teitte niin suurella varastolla kuin kokonaisella huvilalla.

— Oh, ihmisiä oli paljon.

— Ihmisiä!

— Niin. Joskus ei päässyt veneillä lähtemään, kun myrsky ei helpottanut
yöksi. Silloin niiden täytyi odottaa vuorokausi ja joskus parikin
rannikolla. Taivasalle niitä ei sopinut jättää juoksentelemaan. Siksi
tarvitsimme huvilan. Rantamaa sopi tarkoituksiimme hyvin: se oli
kyllin tilava ja riittävän syrjässä. Kun iltapimeällä toimme lastin
kuorma-autoilla rannalle, se ei herättänyt kylässä mitään huomiota.
Kukapa olisi syyspimeällä vaivautunut niin kauas kuin Rantamaalle!
Kaikki sujui laskelmien mukaan. Mutta sitten tulitte te!

— Mitä ihmisiä ne olivat, Lundström?

— No, niitä, jotka pakenevat Ruotsiin.

Rauta naurahti. Ratkaisu oli niin ällistyttävä ja samalla niin
luonnollinen. Olisihan hänen pitänyt tulla ajatelleeksi sitä jo
aikaisemmin!

Arpiposkinen hymyili. Hänen hymynsä oli kuitenkin haikea, sillä tuo
kaikki oli hänen osaltaan nyt ohitse:

— Kertokaa lähemmin, herra Lundström, Inkeri pyysi. — Oliko teillä
paljonkin liikettä?

— Meillä oli vain neljä venettä. Viides oli pikakiitäjä, jota käytimme
tiedusteluun. Enemmän niitä olisi saanut olla. Matkalle haluavia olisi
heti välirauhan päivästä alkaen ollut vaikka kuinka paljon. Niin
monethan tahtovat nyt lähteä maasta salaa, kun eivät muuten pääse.
Minä ehdin tähän puuhaan vasta syyskuun lopussa. Veneiden siirto ja
uusien hankkiminen vei näet aikansa. Mutta minä ansaitsin hyvin. Otin
kyllä ainoastaan viisituhatta hengeltä yliviennistä... Te hymyilette,
tuomari. Ajattelette kai, ettei se ollut vähän. Riski oli kuitenkin
suuri ja veneet kalliit. Eräät toiset sakit etelämpänä ottavat kaksikin
kertaa niin paljon. Sitten tulitte te ja katkaisitte koko liikenteen.
Parisensataa ihmistä on joutunut kauempana odottelemaan reitin
avautumista. Sääli heitä...

Rauta hymähti. Mahtoiko Lundström sittenkään sääliä noita pakoon
pyrkiviä, joiden oli nyt etsittävä itselleen uusi salareitti taikka
jäätävä kotimaahan? Eiköhän hän pikemminkin ajatellut vain sivu
suun menneitä suuria summia? Kaksisataa kuljetettavaa ja "vain"
viisituhatta markkaa kultakin, siitähän olisi kertynyt huimaava
summa! Ja lisää tarjokkaita olisi tullut. Rauta alkoi ymmärtää sitä
häikäilemättömyyttä, jolla nahkatakkiset olivat pyrkineet raivaamaan
hänen aiheuttamansa liikennesulun pois.

— Sanokaapa, Lundström, hän virkahti, mitä varten asetitte pikakiitäjän
patrulloimaan luodon ympärillä? Sanoistanne päätellen ette pelännyt
mitään vaaraa minun puoleltani.

Arpiposkinen irvisti. Kipu selässä repi häntä. Hän pakottautui
kuitenkin vastaamaan:

— Olin saanut teistä vääriä tietoja. Siksi en pelännyt teitä
henkilökohtaisesti. Oli kuitenkin olemassa se mahdollisuus, että te
varoituksestani huolimatta olisitte usuttanut poliisit peräämme. Heidän
vuokseen järjestin tuon vartioinnin.

— Ja mitä naisille silloin olisi tapahtunut? Rauta tiukkasi.

— Tapahtunut...? Oh, yhäkö te ajattelette tuota uhkaustani? Ei minun
toki olisi ollut tarpeenkaan ryhtyä veritekoihin. Kaikki valtithan
olivat minun kädessäni.

— Kaikki valtit?

— Niin. Jos poliisit olisivat yrittäneet luodolle, olisimme saaliinemme
häipyneet pikakiitäjällä. Minulla on turvapaikka Pohjanlahden
toisellakin rannalla. Olisin vienyt vaimonne sinne, ja teidän olisi
loppujen lopuksi täytynyt antaa periksi. Iso-Arttu vaatikin, että
olisimme ajaneet sinne suoraan. Mutta minä kuvittelin selviävämme
teistä helpommalla...

Lundström oli puhunut yhä vaivalloisemmin. Äkisti hän retkahti pöytää
vastaan. Inkeri kiirehti hänen luokseen ja tuki häntä huomatessaan
miehen haluavan vielä puhua.

— Kiitos, pikku rouva. Ei teidän tarvitse pelätä minun tähän
kuolevan... Minä olen sitkeä. Pitkälti minulla ei kuitenkaan ole enää
aikaa... Ja minun olisi paljon helpompi... lähteä, jos te voisitte
antaa minulle... vanhalle syntisäkille... anteeksi...

Inkeri ja Rauta ojensivat hänelle kätensä. Heitä liikutti miehen
pyyntö. Kysymyksessähän oli kuoleva. Ja Lundströmissä oli hyvääkin.

— Kaikki on sitten hyvin, arpiposkinen huoahti. — Tai melkein kaikki...
Olisin mielelläni pyytänyt vielä vaimoltanikin anteeksi... Hänen,
raukan, elämä ei totisesti ole ollut helppoa... tällaisen miehen
rinnalla. Itse hän on aina ollut kunnon ihminen... Mutta häntä en enää
saa tavata...

— Saattepa, herra Lundström! Inkeri huudahti. — Teidän vaimonne tulee
huomenna taikka, niin, tänään tänne.

Mieheni on kutsunut hänet. Kun vain jaksatte odottaa muutaman tunnin,
niin hän on luonanne.

Arpiposkinen hapuili hänen kapean, valkoisen kätensä kouraansa ja
painoi kasvonsa sitä vastaan. Inkeri tunsi kätensä kostuvan.

Katsoessaan tuota odottamatonta kohtausta Rauta tuli ajatelleeksi,
miten kummallisesti kaikki oli kääntynyt. Hän oli pyytänyt viranomaisia
lähettämään Kerstin Lundströmin tänne saadakseen häneltä tietoja
karkuteillä olevasta miehestä. Ei ollut enempää kuin puolisen
vuorokautta siitä, kun hän oli rouvalle lähettänyt sanan, että hänen
miehensä tila on vakava ja että hänen on pidettävä kiirettä. Se oli
silloin ollut hänen, Raudan, puolelta hätävalhe. Mutta nyt se oli
totisinta totta.

Samassa Mari aukaisi mökin oven ja tulla touhusi sisään. Jo naamasta
näkyi, että hänellä oli hyviä uutisia.

— Vene tulee, vene tulee! Sellainen hassunkurinen pähkinänkuori vain.
Mutta sen minä sanon, että kultapurje ei olisi vanhaa sydäntäni niin
sykähdyttänyt!




Yhdeksäs luku.

NUOREN HERRA KURTIN KORTIT.


Lokakuisen keskipäivän aurinko koetti itsepäisesti päästä paistamaan
pilvien lomista, mutta sen yrityksillä ei ollut onnea. Valoläikät
lattialla kuolivat yhtä nopeaan kuin olivat syntyneetkin. Itätuuli
jatkui edelleen voimakkaana. Sen irtiraastamia värikkäitä lehtiä lensi
ikkunan ohitse vinhaa vauhtia. Nuoret männyt kumarsivat kunnioittavasti
tuulen voimalle, ja vanha lipputanko huojui arveluttavasti.

Rauta katseli tätä maatessaan kyljellään vuoteessa. Siihen hänet oli
tuomittu kotiuduttuaan vasta aamulla kylältä. "Minulla ei ollut yöllä
minkäänlaista sananvaltaa", Inkeri oli sanonut, "mutta kultaseni,
älä kuvittelekaan sen jatkuvan. Nyt otan vahingon takaisin, ja
ensi töikseni määrään sinut lakanoiden väliin!" Kun vaimo puhui
siinä äänensävyssä, häntä oli parasta totella. Itse asiassa Rauta
oli mielihyvin taipunutkin tuohon järjestelyyn. Eikä hänellä ollut
syytä valittaa. Vuoteen viereen kannettu ruokatarjotin oli ollut
ruhtinaallinen. Vaikka miehellä oli sudennälkä, niin eräs raja hänen
ahmimisellaan oli ollut: kesken syönnin hän oli vaipunut uneen. Neljä
tuntia myöhemmin, aivan äskettäin, hän oli herännyt ja soittanut kahvia.

Inkeri tulikin jo uusine tarjottimineen.

— Onko Mari kuollut vai karannut? Rauta kysyi. — En ole nähnyt hänestä
vilahdustakaan koko aamuna.

— Kyllä hän jalkeilla on, vaimo hymähti. — Hän hoivailee Jussia. Meille
muille hänellä ei ole nyt silmiä eikä korvia. Saamme kai pian nostaa
ison ruokapöydän vierashuoneeseen, jotta Mari voi johonkin sijoittaa
kaikki sinne kantamansa siteet, rohdot ja herkut.

Raudan ajatukset olivat jo toisaalla.

— Pyysin tohtori Lehtoa, tarkastettuaan Lundströmin haavan,
pistäytymään katsomassa Jussia. Kävikö hän täällä?

Inkeri nyökkäsi.

— Siinä vasta omalaatuinen herra! hän huudahti. —Tohtori ei ottanut
uskoakseen minua talon rouvaksi. 'Valehtelet, pikku tyttö’ hän
säväytti minulle vasten naamaa. Sitten hän kirosi perusteellisesti
koko tämän 'villiksi länneksi' muuttuneen paikkakunnan ja erityisesti
sellaiset 'idiootit', jotka antautuvat pahoinpideltäviksi näin pitkien
taipaleiden takana. Minä en uskaltanut sanoa mitään enkä olisi
kerinnytkään, kun tohtori pauhasi koko ajan. Siitä huolimatta hän
jatkoi saman tien: 'En minä ole tullut lavertelemaan sinun kanssasi,
tyttö! Vie minut potilaan luo!' Luotuaan ensimmäisen katseen Jussiin
hän hörähti iloisesti: 'Kas vain, poikaseni, onpa naamataulusi rikki
kuin Eurooppa Versaillesin jäljiltä!' Sitten hän komensi: 'Hameväki
ulos!' Oi, kultaseni, olisitpa sillä hetkellä nähnyt Marin kasvot!
Vasta pois lähtiessään hän suvaitsi kiinnittää meihin naisiin hieman
huomiota. Hän kätteli Maria ja sanoi: 'Jaha, te olette rouva Rauta.
Te sovittekin tuomarille.' Hän osoitti minua sormellaan ja murisi:
'Kasvattakaa tuo tyttöletukka paremmin. Setien narraaminen on ruma
tapa.' Niine hyvineen hän meni... Kaarlo, yritäpäs nyt nauraa, niin
rangaistukseksi saat...!

Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa, mitä mies saisi, sillä tämä nauroi jo
uhmaten kaikkia mahdollisia seurauksia.

— No, minne sinä nyt? Rauta kysyi, kun Inkeri pyörsi ovelle.

— Jussin luo, minäkin. Hän on tottelevaisempi potilas kuin sinä!

Yksin jäätyään mies hotkaisi ensimmäisen kupillisen kahvia tulikuumana.
Sitten hän sytytti savukkeen. Vuoteessa poltteleminen on kyllä huono
tapa, hän myönsi itselleen, mutta niin on myös aikamiehen makuulta
pitäminen vielä puolen päivän aikaan.

Auringonsäteet tanssivat hetken vuoteen jalkopäässä. Hän ei kuitenkaan
enää huomannut niiden lyhyeen päättyvää ilottelua. Hän oli syventynyt
käymään uudelleen lävitse aamun tapahtumia.

Pekka Peltosalo oli ollut liikuttava ehdittyään veneineen luodolle.
Samalla kertaa hän sekä nauroi että itki päästessään puristamaan Raudan
kättä. 'Mutta missäs se teidän aarteenne on, jonka nahkatakkiset
Rantamaalta ryöstivät?' hän hätääntyi paluumatkalle lähdettäessä. Pojan
naama venähti pitkäksi, kun Rauta osoitti molempia naisia. Pekka kantoi
kuitenkin miehuullisesti pettymyksensä, irvistyksensäkin hänen onnistui
puolittain peittää.

Manterelle päästyä Rauta oli lähettänyt pojan hankkimaan hevosta
ja rattaita tajuttomaksi menneen Lundströmin kuljettamista varten.
Sitten hän kertoi naisille, miten suurta osaa Pekka oli näytellyt
heidän pelastumisessaan. Lopuksi hän mainitsi päätöksestään ryhtyä
huolehtimaan pojasta. Mari tiuskaisi: "Mitä se tuomari nyt hupsuttelee?
Huolehtimaan tuosta näppylänaamaisesta pojanlorvista? Kaikkea
kanssa!" Huomautukseen, etteihän hänellä ollut mitään muistuttamista
talon ensimmäistäkään holhottia vastaan, vanha palvelijatar vastasi
kiivaasti: "Ettäs tuomari ei häpeä! Verrata nyt kultaista Jussi-herraa
tuohon... tuohon huuhkajaan!"

Rauta oli katsonut parhaaksi siirtää puheen Jussi Saariseen. Hän
kertoi, missä kunnossa oli pojan löytänyt. Se vaikutti järkyttävästi
molempiin naisiin. Mari suuttui pahanpäiväisesti: "Ja siihen tilaan,
tuomari siis sen kultapojan jätti? Ihan yksin! Se raukka olisi voinut
vaikka kuolla. Pian, rouva, mennään pian! Jussi-herra tarvitsee
meitä!" Mutta sillä kertaa Inkeri ei ottanut totellakseen vanhaa
hoitajatartaan. "On itse asiassa vahinko", hän kirpeästi huomautti,
"että nahkatakkisten Marille panema suukapula jäi luodon mökkiin."
Loukkautuneena vanhus silloin vetäytyi heistä erilleen ja istahti
murjottamaan rantakivelle.

Rauta oli vihdoinkin saanut tilaisuuden kuulla Inkerin kokemuksista
ennen pelastuksen tuloa. Kuvaus kahakasta keittiössä oli varsin
eloisa. Inkeri myönsi, että hänen vangitsemisensa ei ollut tuottanut
nahkatakkisille suurtakaan vaivaa. Kun aseistetut miehet olivat
syöksyneet keittiöön, hän oli aivan lamaantunut. Toista oli ollut
Marin. Hän oli ärjynyt: "Ja minä kun en pihtaa tuon taivaallista teidän
pyssyistänne! Ampukaa, jos uskallatte!" Miehet eivät olleet ampuneet.
Nauraen he olivat aloittaneet kamppailun, mutta nauru oli ennen
pitkää vaihtunut sadatteluksi, sillä Mari oli riehunut kuin raivotar.
Kun siinä mylläkässä kasarihylly oli retkahtanut irti, vanhus oli
siepannut suuren kuparikattilan käteensä ja läimäyttänyt sillä erästä
miestä vasten kasvoja, niin että veri oli roiskahtanut nenästä. Mutta
loppujen lopuksi Marikin oli joutunut masennetuksi ja sidotuksi. Inkeri
tunnusti pelänneensä hirveästi. Luodolla hän oli sitten kuitenkin
kuullut arpiposkisen käskevän miehiään kohtelemaan panttivankeja hyvin.
Mökissä heidät oli vapautettu inhottavista suukapuloista. Silloin Mari
oli heti aloittanut sellaisen sättimisen, että nahkatakkiset olivat
jälleen sulkeneet hänen suunsa. Inkeri sanoi ymmärtävänsä tuon teon
ja antaneensa sille hiljaisen siunauksensakin. Vanhan palvelijattaren
sanatulva oli ollut hirveä.

Vihdoinkin Pekka oli tullut ajopeleilleen. Yhteisvoimin he nostivat
Lundströmin lavakärreille. Lähetettyään naiset Rantamaalle Rauta vei
haavoittuneen lääkärin asunnolle. Tohtori Lehto oli juuri mennyt
nukkumaan ja ylös ajettuna kiukuissaan räjähteli kuin kokonainen
rakettikimppu. Hän lähetti heidät karkein kirouksin evästettyinä
edelleen kunnantalolle. Saavuttuaan sinne sitten itsekin hän karskisti
komensi Martta Rintapellon luovuttamaan paikkansa sairastuvassa
Lundströmille ja painumaan itse kotiinsa "laiskottelemaan". Taitavasti
ja nopeasti hän tarkasti ja sitoi uudelleen haavoittuneen. Samalla
hän kuitenkin ärjyi Raudalle: "Miksette vienyt häntä suoraan
ruumishuoneelle? On pelkkä luonnonoikku, ettei mies ole jo vainaja.
Sitä paitsi, perhanan turha oikku! Auringonlaskua hän ei enää missään
tapauksessa näe."

Rauta oli lähettänyt Pekan Sundin lesken mökille hakemaan Kurt
Bergiä kuolevan lankonsa luo. Kun Lundström palasi tajuihinsa, hän
mainitsi tälle siitä. Potilas rypisti vain kulmiaan sanomatta mitään.
"Luuletteko, että vaimoni ehtii tulla ajoissa?" hän hetken kuluttua
kuiskasi. Se oli ainoa, mikä tässä elämässä enää kiinnosti häntä.
Saatuaan rauhoittavan vastauksen hän huoahtaen sulki silmänsä.

Pekka oli sitten palannut juosten, yksin. Raudalle poika selitti, ettei
ollut löytänyt kamreeria mistään. Mutta suuria uutisia hänellä oli.
Sundin lesken mökki oli tulessa! "Kun minä ehdin sinne", Pekka kertoi,
"mökki oli jo kattoa myöten yhtenä roihuna. Kamreeria ei siellä ollut.
Eikä Sundin akkaa liioin."

Raudalle oli tullut kiire. Lujaa vauhtia hän paineli Vaaran taloa
kohden. Kurt Berg oli estettävä poistumasta paikkakunnalta, vaikkapa
turvautumalla vt. nimismiehen virka-apuun! Sundin lesken talon palo
ei saata olla pelkkä sattuma, hän päätteli. Sellaiseksi se osui liian
hyvin yksiin sen ajankohdan kanssa, jolloin kamreerin jalkojen alla maa
alkoi pahasti polttaa. Ehkäpä nuori herra Kurt oli huomannut, ettei
hänellä enää ollut aikaa viedä pois sitä salaisuuttaan — mikä se sitten
liekin —, jonka kanssa hän oli yksinäisessä asunnossaan puuhaillut,
ja siksi sytyttänyt koko roskan palamaan. Mutta entä, jos Berg olikin
jo pudistanut paikkakunnan pölyt jaloistaan? Tuo mieleen iskeytynyt
epäilys teki Raudan hyviin levottomaksi. Hän rauhoittui kuitenkin pian.
Kamreeri ei pääsisi kauas joutumatta kiinni, ja sitten hänen olisi
kahta vaikeampi selittää menettelyään viranomaisille.

Ehdittyään näin pitkälle aamuisten puuhiensa muistelemisessa Rauta
irvisti happamesti. Hänen täytyi myöntää itselleen aliarvioineensa
nuorta herra Kurtia vastustajana. Tuo kylmäverinen herra ei hairahtunut
ottamaan harha-askelta.

Varhaisesta hetkestä huolimatta Elias Saarinen oli ollut täysissä
pukimissa avatessaan oven. "Vilkas aamu", hän vain naurahti
viitaten vierasta käymään virkahuoneeseen. Rauta pysähtyi melko
ällistyneenä kynnykselle, sillä huoneessa oli istunut — Kurt Berg.
"Oikein, tuomari Rauta", tämä hymyili tervehdykseksi, "aamukävelyt
ovat hyvä hermolääke." Saman tien kamreeri kertoi tulleensa
nimismiehelle ilmoittamaan asuntonsa palosta. "Tulipalossa ei ole
mitään yliluonnollista", hän selitti. "Siinä suhteessa en voi
lainkaan kilpailla teidän kanssanne, tuomari Rauta. Palo alkoi
minun huoneestani, enkä valitettavasti voi esittää sen sytyttäjiksi
mitään salamyhkäisiä nahkatakkisia. Valvoin yöllä pitkään romaania
lukien. Minun on täytynyt sitten unissani töytäistä palamaan jäänyt
kynttilä tuolilta lattialle, jolloin palo syttyi." Hän kertoi
tulleensa nimismiehen luo saadakseen selvyyden siihenkin, maksaisiko
palovakuutusyhtiö tällaisessa tapauksessa vahingon vai olisiko hänen
korvattava se rouva Sundille. "Mitä te, tuomari Rauta, arvelette
siitä? Asianajajana te olette kai perillä tällaisista kysymyksistä",
hän lopuksi virkkoi. Rauta vastasi samassa puolittain kohteliaassa,
puolittain ivallisessa sävyssä, ettei hän ollut vakuutusjutuissa
asiantuntija. Hän lisäsi kuitenkin: "Teidän sijassanne minä kaiken
varalta maksaisin Sundin leskelle. Rahojahan ei teiltä tule
puuttumaan." Berg kiitti nauraen "hyvästä neuvosta". Sitten hän oli
ilmoittanut lähtevänsä pankinjohtaja Kannolle aamukahville. "Tulenpa
nyt kerrankin ajoissa pankkiin", hän virkahti hyvästellessään.

Kun tuomarit olivat jääneet kahden, Rauta oli selittänyt asian, jonka
vuoksi oli tullut. Elias Saarinen suhtautui esitykseen epäilevästi.
"Entä jos kamreeri Berg haluaa lähteä täältä?" hän tiukkasi. "Ette kai
vaatine minua pidättämään häntä, vaikka olettekin saanut päähänne,
etteivät hänen paperinsa ole puhtaat?" Rauta vastasi terävästi: "Teidän
on pidettävä huoli Bergin pysymisestä tällä paikkakunnalla iltaan asti.
Siinä ajassa pääsen kyllä kurkistamaan nuoren herra Kurtin kortteihin.
Sitä iloa ette minulta kieltäne?" Saarinen oli pudistellut päätään,
mutta luvannut täyttää hänen pyyntönsä.

Rauta kaatoi kuppinsa jälleen täyteen. Nautiskelijan ilmein hän
haisteli väkevän kahvin hienoa tuoksua ja otti varovaisen kulauksen.
Inkeri oli suurenmoinen emäntä, sekä varastoimis- että keittotaidossa!

Tämä päivä oli siis omistettava Kurt Bergille. Kun ilta joutuisi,
"kauniin ystävän" mustanruskeissa silmissä olisi toinen ilme kuin
aamulla. Niin, siinä sitä oltiin! Ruskeat silmät...

— Pienokainen, hoi!

Inkeri ilmestyi ovelle.

— No? Joko sinä kadut äskeistä uppiniskaista käytöstäsi?

— Kadun mitä hyvänsä, kunhan sinä puolestasi lupaat auttaa minua.
Vakavasti puhuen, tarvitsen apuasi. Sinä vedit eilen esiin kysymyksen
Bergin sisarusten sinisistä ja ruskeista silmistä. Enkä minä ole sen
koommin päässyt siitä irti. Se saattaa olla naurettavaa, mutta minä
haluan saada selville, minkä väriset heidän vanhempiensa silmät olivat.
Ehkäpä ruustinna Saarinen porvoolaisena...

— Tarkoitat siis...?

— ... että pistäytyisit pappilassa. Aivan niin.

Inkeri nauroi.

— Tarpeetonta, kultaseni. Ruustinna soitti äsken tulevansa tuossa
tuokiossa rovastin kanssa tänne. Olisiko tohtori Lehto laverrellut
viimeöisistä tapauksista täällä Rantamaalla?

— Mahdotonta!

— Niinpä joku on kunnantalolla sivusta kuullut sinun selostavan asiaa
tohtorille. Ainakin pappilalaiset tietävät, että täällä on tapeltu.
Ruustinna haluaa tulla toteamaan, ettei minulle ole tapahtunut mitään
hirveitä. Kas, sellaisia ystäviä minulla on! Ja rovasti tahtoo nähdä
Jussin.

Rauta hypähti vuoteesta ja alkoi kiireesti pukeutua.

— Kultaseni, noinko sinä pelkäät ruustinnaa?

Mies naurahti.

— Vaikkapa niin. Minun on päästävä lähtemään, ennen kuin he sitovat
minut isännän velvollisuuksiin. Pistäydyn apteekkarilassa. Ota sinä
sillä aikaa selvä, mitä Augusta-rouva tietää Bergien perheestä ja
Kurtista erityisesti. Soita sitä paitsi tuolle nuorelle herralle
pankkiin. Sinun viehätysvoimasi riittänee houkuttelemaan hänet tänne
iltapäiväkahville.

— Jos muusta ei ole kysymys, niin tarvitaan vain puoli sanaa minulta,
Inkeri pilaili. — Minun kutsustani hän juoksee tänne vaikkapa kesken
pankkiaikaa.

— Oletpa sinä itsevarma, Pienokainen! Mutta miksi heikensit
viehätysvoimasi rajattomuuden julistusta noilla onnettomilla sanoilla:
'kesken pankkiaikaa'? Tuota aikaa omalaatuinen kamreerimme viskelee
näet ympärilleen varsin kevytmielisesti... Muista, että puhuin
iltapäivästä. Haluan olla läsnä. Vaikkapa ei muun vuoksi, niin
nähdäkseni kerran kaksi aurinkoa samalla kertaa!

— Mutta, rakas vanha kuu-parkani, oletko kokonaan unohtanut Kerstin
Lundströmin?

Rauta oli valmiiksi pukeutunut ja suuteli vaimoaan hyvästiksi. Ovelta
hän kääntyi sanomaan:

— En. En ole unohtanut. Pekka on vartiossa matkustajakodin luona. Kun
auto saapuu, hän ohjaa Kerstin-rouvan sairastuvalle.

Rauta valitsi kiertotien, jottei sattuisi yksiin pappilan väen kanssa.
Itse asiassa hänellä oli varsin vähän kyseltävää apteekkarilaisilta,
oikeastaan vain pari sivuseikkaa. Hän halusi ennen kaikkea olla yksin
ajatuksineen ja rauhassa ruustinnan tyhjänaikaisilta päivittelyiltä.

Keskikylälle saavuttuaan Rauta joutui vastakkain Elias Saarisen kanssa.
Nuori virkaveli oli katkeroitunut.

— Miksi hitossa ette aamulla sanonut minulle sanaakaan siitä
henkihieveriin isketystä miehestä, jonka otitte juuri vienyt
sairastuvalle? Kuka hän on? Missä oloissa jouduitte hänet löytämään?
Tiedättekö, kuka puukottaja oli? Miksi miestä lyötiin ja missä?

Elias Saarinenkin oli matkalla apteekkiin päin. Siksi Rauta muutti omaa
suunnitelmaansa.

— Odottakaa, hän murahti, — Saatte pian tietää kaiken
yksityiskohtaisesti. Nyt minulla ei ole aikaa selityksiin.

Niine hyvineen hän jätti vt. nimismiehen ja alkoi harppoa pikku
sillalle päin. Kaipa edes siellä saisi rauhassa syventyä mietteisiinsä!

Keskisillalle tultuaan hän nojautui kaiteeseen tuijottaen kosken
kuohuihin. Tässä Martta Rintapelto seisoi toissa iltana, kun hänet
heitettiin yli kaiteen, hän totesi. Se oli varmaan ollut erittäin
epämieluisa kokemus. Kurt Berg oli nyt ainoa jäljelle jäänyt niistä,
joiden tiedettiin olleen ulkosalla murhayrityksen tapahtumisen
aikoihin. Nuorella herralla oli paljon muutakin, mihin nähden hänen
piti kyetä antamaan täysin tyydyttävä selitys. Muuten hän saattaisi
joutua vaihtamaan paikkaa Matti Vaaran kanssa. Ja kuitenkin... Niin
epäilyttäviä kuin kamreerin puuhat olivatkin, hän ei ottanut sopiakseen
murhaajan osaan...

Rauta huomasi, ettei hän enää ollut yksin. Hänen viereensä oli
ilmestynyt viisi-kuusitoistavuotias, huolimattomasti pukeutunut poika.
Johan nyt on ihan kirottua, ettei missään saa olla rauhassa! Rauta
noitui mielessään. Mutta ääneen hän kysäisi:

— Kuka sinä olet?

— Räätäli Liukkosen poika. Olli.

Ahaa, siis Pekan toveri, jonka luo tämä oli ollut matkalla tavatessaan
sateessa arpiposkisen nahkatakkimiehen! Poika oli siis tavallaan tuttua
väkeä.

— Ja mitä tahdot?

— En mitään. Te olette kai se Rantamaan herra?

— Siksihän minua voinee sanoa.

— Te annoitte Peltosalon Pekalle satasen. Eikö teillä olisi puuhaa
minullehan?

— Ei ole, valitettavasti.

Poika huokasi raskaasti. Hän ei kuitenkaan lähtenyt tiehensä, vaan
alkoi hänkin tuijottaa jokeen. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän kysyi:

— Mitä te katselette?

Rauta naurahti.

— Tuota koskea. Se kiinnostaa minua.

— Niin... Minä olen katsellut sitä monta vuotta. Kaikkina vuodenaikoina
ja kaikilla ilmoilla. Tiedättekös, viime keväänä löin erään kaverin
kanssa vetoa, että tuolta rannempaa lasketan alas koskesta. Minä voitin
siltä kympin. Siellä ei ole vaarallisia kiviä. Käännyin huiskuttamaan
sille kaverille kättä ja nauroin sen säikähtynyttä naamaa. Minulla
ei ollut mitään hätää. Pyörteet veivät minut, kuin kantaen, tuonne
lähirantaan.

Rauta oli äkisti kiinnostunut pojan juttuun.

— Uskaltaisitko hypätä tästä, keskijokeen?

— Jaa, se on toinen juttu. Tässä on pahoja kiviä ja pyörteet vallan
kirottuja. Ei toivoakaan päästä vähällä rantaan. Mutta... Minä olen
kasvanut tässä joen rannalla ja tunnen kosken. Kuhmuja saa kyllä. Ja
pyörre voi imaista pohjakuiluihin... Riski on pahuksen suuri. Mutta jos
maksatte tuhatlappusen, niin tuollaisen suuren voiton vuoksi kannattaa
yrittää. Antakaa rahat äitimuorille, ellei minua sattuisi kuulumaan
takaisin.

Olli tarttui jo takkireuhkaansa vetääkseen sen päältään. Rauta pidätti
häntä.

— Älä hulluttele, poika. Tästä saat satasen ja ala laputtaa.

Rauta kääntyi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Vai sellainen oli pikku sillan koski! Murhayrityksen tekijälle oli
ollut onneksi, että Martta Rinta-pelto oli seisonut keskisillalla.
Rannempana olisi tytön jokeen heittäminen ollut järjetön yritys.
Vaikka koski kuohui hurjan näköisenä laidasta laitaan, niin siellä
pyörteet olisivat — Liukkosen pojan väittämän mukaan — kantaneet uhrin
turvallisesti rantaan.

Nuori herra Kurt! Niinpä niin. Edessä oleva kamppailu hänen kanssaan
pyrki työntämään kaiken muun syrjään Raudan ajatuksista. Taistelu ei
tulisi olemaan helppo. Se olisi päinvastoin koko tämän jutun vaikein.
Hevillä hän ei kuitenkaan päästäisi otettaan kirpoamaan. Ja hänellä oli
kädessään eräitä valtteja, joiden yli kamreerin oli oleva vaikea päästä!

Katajistolla hänet otettiin vastaan kuin vanha ystävä. Sekä apteekkari
että Elli-rouva olisivat välttämättä halunneet häntä istumaan.
Harmikseen hän totesi täälläkin jo tiedettävän Rantamaan viimeöisistä
tapahtumista.

— Diakonissa kävi apteekissa ja hän kertoi, apteekkari selitti.

Vai sieltä uutinen oli levinnyt! Rauta muisti valkohapsisen naisen
pyörineen kunnantalolla hänen lähettyvillään, kun hän oli lääkärille
kertonut Oskar Lundströmin ja Jussi Saarisen haavoittumisesta.

Kohteliaasti hän kieltäytyi astumasta peremmälle. Hän halusi vain kysyä
erästä Vaaran rapukesteihin liittyvää sivuseikkaa. Muistivatko he,
millainen puku Elisabeth-rouvalla oli tuona iltana ollut yllään?

— Valkoinen, lyhythihainen pusero ja valkoinen laskostettu hame,
apteekkari vastasi arvelematta.

Rouva naurahti kuivasti.

— Sinullapa on hyvä muisti, Alfred. Joskus... Jos kysyttäisiin, mitä
minulla oli samana iltana päälläni, niin lyönpä vetoa kymmenen yhtä
vastaan, ettei sinulla olisi aavistustakaan. No no, ystäväiseni, minä
ymmärrän... Nythän olikin kysymys _hänestä_.

Apteekkarin punaiset kasvot olivat lehahtaneet vieläkin punaisemmiksi.
Liian myöhään hän huomasi olleensa varomaton.

Pieni, lyllerömäinen rouva nautti isokokoisen miehensä hämmingistä.
Sitten hän kääntyi vieraan puoleen:

— Mitä Elisabethin pukuun tuona iltana tulee, niin mieheni oli aivan
oikeassa. Elisabeth rakasti muutenkin erityisesti valkoista väriä.
Eikä kumma. Se sopi hyvin hänen tukkaansa ja ihoonsa. Rapukesteissä
hänellä oli punainen ruusu mustassa tukassaan ja rinnassa hevosenkengän
muotoinen kultasolki, johon oli upotettu kolme briljanttia. Puku oli
yksinkertainen, mutta hyvin hieno. Jos puku kiinnostaa teitä, niin
löydätte sen varmaan jostakin hänen kaapistaan. Etsikää valkoinen
raakasilkkipuku, jonka yläosa on somistettu sini-punakirjailuin.

Rauta katsoi hämmästyneenä häneen.

— Miten tuo puku...?

Rouva hymähti.

— Ihmettelette, miten tuo murhailtana Elisabethin yllä ollut puku
voi nyt olla vaatekaapissa. Eikä se tietysti olekaan. Elisabeth vain
teetätti valkoisia kesäpukujaan aina parittain, samalla kertaa kaksi
samanlaista. Se oli hänen oikkujaan. Minun päähäni ei kyliä pälkähtäisi
neulottaa kahta samanlaista pukua. Mutta hänhän olikin — Elisabeth!

Rauta siirtyi, toiseen asiaan:

— Eilen te, parahin rouva, ette voinut varmasti sanoa, näittekö pikku
sillalla sateessa jonkun seisomassa kaiteeseen nojaten vai ettekö. Tuo
seikka olisi kuitenkin tärkeä. Olisiko se ehkä tällä välin palautunut
mieleenne?

— Olen koettanut muistella sitä. Turhaan! Voi olla, että siellä oli
joku, mutta yhtä hyvin, ettei ketään ollut.

— Entä te, apteekkari?

Katajisto pudisti vaieten päätään. Harmissaan hän pureskeli huuliaan.
Hän oli päättänyt vastedes muistaa, että vaikeneminen on kultaa.

Tällä kertaa Raudan tietosaalis jäi siis apteekkarilan osalta
vähäiseksi. Silti hänellä oli yllin kyllin pohtimista harppoessaan
kuraista kylätietä Rantamaalle päin.

Perille saavuttuaan hän totesi, että eräässä suhteessa hänellä oli
ollut onnea: vieraat olivat jo lähteneet.

Kun hän pistäytyi vierashuoneessa, Mari oli hoivailemassa potilasta.
Vanhus tahtoi ottaa takaisin sen vahingon, minkä rovastin vierailu oli
aiheuttanut karkoittamalla hänet pitkäksi aikaa sairasvuoteen äärestä.

— Puhuvat ja puhuvat, hän murisi puoliääneen, — Ikään kuin sanat
voisivat haavoja ja kuhmuja parantaa. Ei, paremmat konstit tässä
tarvitaan.

Marin "konstit" olivat selvästi näkyvissä. Rauta hymyili vilkaistessaan
vanhan palvelijattaren sairaanhoitovälineihin.

Suotta ei Inkeri ollut arvioinut täällä tarvittavan lisää
säilytystiloja! Mutta Jussi Saarinen oli tyytyväinen. Ja hänellä oli
uutinenkin kerrottavana:

— Sain kerrankin puhua isän kanssa kahden. Kerroin hänelle, mitä te,
tuomari, arvelitte opinnoistani. Hän hyväksyi ajatuksen! Arvelipa vielä
lisäksi voivansa kustantaa lukuni ainakin ylioppilastutkintoon asti.

Tieto ilahdutti Rautaa. Isän hyväksyminen oli Jussille tietenkin
tärkeä. Sitä paitsi se osoitti rovastin olevan ryhdistäytymässä. Kun
otti huomioon Augusta-rouvan persoonallisuuden, se ei ollut mikään
pikku juttu.

Hän löysi vaimonsa arkihuoneesta. Inkeri istui tupakkapöydän ääressä
tutkimassa kabinettikokoa olevaa valokuvaa.

— Tervetuloa kotiin, kultaseni. Sanehan, onko sinulla särkyä ohimoissa
tai takaraivossa. Jonkinlaista alinomaista hermonipistelyä?

— Mitä sinä nyt kujeilet?

— Ruustinna vain oli huolissaan sinun terveydentilastasi. Sinun
itsepäinen seuran karttamisesi ja alinomaiset yksinäiset kävelysi ovat
kuulemma vaarallisia merkkejä. Jos nuo muut oireet vielä ilmaantuvat,
niin kysymyksessä saattaa olla alkava mielenvikaisuus. Niin ruustinna
selitti kehottaen minua tutkituttamaan sinut spesialistilla aivan ensi
tilassa.

Rauta naurahti kuivasti ja istahti vastapäiseen tuoliin.

— Mikäs kuva tuo on?

Inkeri ojensi valokuvan hänelle.

— Ruustinna toi sen minulle. Ystävyytemme merkiksi. 'Meitä olisi
nyt kolme, jos Elisabeth vielä eläisi', hän vakuutti. Ja sitten
ystävyytemme sai oikein virallisen vahvistuksen. Olisitpa vain ollut
kuulemassa, miten tässä huoneessa lentelivät 'kära Augusta' ja 'kära
Inge' sekä siinä välissä pelkästään 'kära du'.

Rauta oli syventynyt tutkimaan Elisabeth-rouvan kuvaa. Se oli
pääkaupungin hienoimman valokuvaamon valmistama ja kunniaksi sekä
kuvaajalle että kuvattavalle. Harvinaisen kaunis nainen! Rauta totesi
vieläkin kerran.

— Ruustinna, ai niin, Augusta lupasi lähettää minulle ensi tilassa
kuvan itsestään ja Maj-Lisistä, kunhan hän vain ehtii käydä Vaasassa,
Inkeri kertoili edelleen. — Minä vakuutin toimittavani hänelle heti
Helsinkiin tultuani valokuvan itsestäni ja Martinista.

Rauta silmäsi pikaisesti vaimoonsa,

— Mitä hullua! Itsestäsi ja kenestä?

— Martinista, esikoisestani, Inkeri vastasi viattomin ilmein.

Vasta silloin mies muisti vaimonsa hupsun sotajuonen, jolla tämä oli
murtanut itselleen tien ruustinnan "aatetoveruuteen". Hän naurahti:

— Ette tainneet muuta ehtiäkään kuin hassutella?'

— Kyllä sentään. Borgien koko suvussa ei liene milloinkaan tapahtunut
mitään, mikä nyt ei olisi tiedossani. Voit huoleti kysyä mitä tahansa!

— No, minkä väriset vanhan herra Bergin ja hänen lyypekkiläisrouvansa
silmät olivat?

— Vanhan herran silmät olivat siniset, mutta hänen rouvansa ruskeat.

Rauta oli odottanut aivan toisenlaista vastausta.

— Oliko ruustinna varma siitä?

— Oli. Kaatoiko tämä tieto jonkin kauniin rakennelmasi?

— Ei haittaa, Pienokainen. Siitä hetkestä lähtien, jolloin sinä
heitit esiin kysymyksen nuoren herra Kurtin mustanruskeista silmistä,
tuo juttu on ilkeän itsepintaisesti vainonnut minua. Kesken paljon
tärkeämpien mietteiden olen tavannut itseni pohtimassa, miksi hänen
silmänsä ovat ruskeat, vaikka molemmilla sisarilla oli siniset. Lopulta
tuosta painajaisesta kasvoi mielessäni kuvitelma, ettei kamreeri
olekaan Elisabeth-rouvan veli.

Inkeri nauroi.

— Kultaseni, kumarru vähän, jotta saan koettaa, onko pääsi hyvin
kuuma. Viimeöisen uintiretkesi jälkeen ei olisi ihme, vaikka olisit
korkeassa kuumeessa... Ennen kuvittelin sinun aivojasi ensimmäisen
luokan hotelliksi, jossa kaikki on mallikelpoisessa järjestyksessä ja
johon vain hienoimmilla vierailla on pääsy. Mutta nyt siitä on tainnut
tulla pelastusarmeijan yömaja, jossa kummallisimmatkin tyypit käyvät
vapaasti sisään ja ulos... Tietenkin Kurt on Elisabeth-rouvan veli!
Johan tuomari Vaara mainitsi hänestä ensimmäistä kertaa tavatessamme.

Rauta ei yhtynyt hänen ilotteluunsa. Hän sytytti savukkeen ja poltteli
hetken ääneti. Sitten hän virkkoi:

— Mahtoiko Vaara tunteakaan toisen vaimonsa veljeä, ennen kuin tämä
Elisabeth-rouvan turvin tuli tänne viime kesäkuussa? Niin olen
mietiskellyt. Hänen antamansa tiedot näistä uusista sukulaisistaan
olivat puutteelliset. Hän ei maininnut mitään esimerkiksi
Kerstin-rouvasta.

Inkeri otti asian kevyesti.

— Mitä syytä Elisabeth-rouvalla olisi voinut olla esittää kamreeri
veljenään, ellei tämä olisi sitä ollut?

— En tiedä, vielä. Se ei kuitenkaan vielä todista, ettei tuollaista
syytä olisi ollut. Ainahan saattaa runoilla...

— Kaarlo! Inkeri kauhistui. — Sääli toki Suomen lukuhaluista kansaa.
Minä tiedän sinut monitaituriksi. Silti rukoilen sinua: älä rupea
tekemään runoja! Ja usko minua: päästäessäsi! aivoihisi sellaisen
ajatuksen, ettei Kurt olisikaan Elisabeth-rouvan veli, avasit oven
arvottomalle yövieraalle. Ruustinnahan — tarkoitan tietenkin: Augusta —
tunsi Kurt Bergin jo Porvoossa!

Rauta nyökkäsi.

— Se on jo toista kuin muiden täkäläisten tuntemus. Mutta liekö hän
tavannut Kurtia moniin vuosiin?

— Ei, Inkeri myönsi hieman vastahakoisesti. — Augusta sanoi nähdessään
nyt Kurtin ihmetelleensä, että kalpeanaamaisesta ja kapeaharteisesta
pojanruipelosta on kehittynyt niin muhkea mies. Mutta viisitoista
vuotta tekee ihmeitä. Sitä paitsi, Kurtin musta tukka ja mamma Bergin
ruskeat silmät olivat entisensä.

— Niin, nuo mamma Bergin ruskeat silmät. Ne ovat minulle nyt todellinen
vapahdus painajaisesta.

— Sitä minä en ymmärrä. Miksi sinua olisi järkyttänyt, vaikkei kamreeri
olisi ollutkaan Elisabeth-rouvan veli?

— Kamreeri ei vaikuta mieheltä, joka suuren perinnönkään toivossa
saattaisi murhata oman sisarensa. Mutta ellei hän olisi ollut
Elisabethin veli, niin...

Rauta jätti lauseen kesken. Inkeri katsoi häneen tutkivasti. Hän ei
hymyillyt enää.

— Sinä luulit... Oi, Kaarlo! Sitä ajatellen sinä siis ... Et menetellyt
kauniisti minua kohtaan käskiessäsi minun soittaa...

— Seis, Pienokainen! Rauta keskeytti hänet vakavasti. — Ei ollut
silloin eikä ole nytkään kysymys muusta kuin siitä, että nuori herra
Kurt on yhteiskunnalle velkaa erinäisiä selityksiä. Sylvi Holm ja hänen
Iisakkinsa, Oskar Lundström ja Katajisto-puolisot, jotka ovat jo olleet
samanlaisella tilinteolla, voinevat todistaa minun antaneen heille
jokaiselle täyden mahdollisuuden puhdistautua kaikista epäilyksistä.

Inkeri meni hänen luokseen ja hyväili hänen vaaleita hiuksiaan.

— Suo anteeksi, kultaseni. Tiedänhän minä, että sinä olet
oikeudenmukaisuus itse... kaikkia kohtaan. Älä välitä minun äskeisestä
lapsellisesta purkauksestani.

Hetkisen oli huoneessa hiljaista. Sitten vaimo virkahti: — Eräs
suuri uutinen Kurt Bergistä Augustalla oli kerrottavana. Kamreeri
lähtee pankista! Vieläpä heti. Augusta melkein itki puhuessaan
siitä. Sellainen tappio ja aivan odottamatta! Ja kiire Bergillä on
poistua paikkakunnalta, koska läksiäisiksi ehditään järjestää vain
iltapäiväkahvit pankinjohtaja Kannolla tänään. Tämä tieto ei kuitenkaan
näytä hämmästyttävän sinua.

— Ei, se ei hämmästytä minua. Ihmettelen vain sitä, että lähdöstä tuli
näin julkinen.

— Sinä siis aavistit hänen äkkilähtönsä?

— Minä tiesin sen.

— Tiesit! Miten ihmeessä?

— Koska Berg poltti tänä aamuna sen talon, missä on täällä asunut.

Rauta ryhtyi selostamaan vaimolleen, mitä aamulla oli tapahtunut.
Inkeri kuunteli häntä silmät pyöreinä.

— Ja minä luulin ymmärtäväni Kurt Bergin äkkilähdön! hän huokasi.
— Arvelin hänen vain saaneen Elisabeth-rouvan asianajajalta tiedon
perinnönjaosta. Siksi — tuumin — hän nyt kiirehtii jättämään tämän
kolkon muiston myrkyttämän paikkakunnan. Mutta mitä järkeä oli asunnon
polttamisessa? Tämäpä on sekavaa ja salamyhkäistä!

Rauta hymyili hänelle.

— Sanopa muuta. Kaikista tämän jutun henkilöistä hän on tuottanut
minulle useimmat yllätykset. Tuorein niistä on se, että sen jälkeen
kun minä olen pannut vt. nimismiehen estämään hänen häipymisensä
paikkakunnalta, hän tekee lähdöstään julkisen kahvikutsuineen
kaikkineen. No, Pienokainen, hommasitko rakkaan Augustasi kautta
meille tälläkin kertaa kutsun noihin kekkereihin?

— En. Minunhan on laitettava pöytä koreaksi Kurt Bergin vierailua
varten.

— Mutta ehkei hän ehdi meille näin viimeisenä iltanaan?

— Kyllä vain. Kello yhdeksältätoista minä hänet kutsuin. Ja hän sanoi
ilomielin tulevansa.

Samassa soi puhelin. Inkeri meni vastaamaan, ja puhelu olikin hänelle.
Laskettuaan kuulotorven paikoilleen hän virkahti:

— Se oli Berg. Hän tiedusteli, saisiko saapua tuntia myöhemmin. 'Eräs
ikävä velvollisuus on tullut väliin', hän sanoi, 'mutta olen teidän
luonanne täsmälleen kello kaksikymmentä.'

Rauta meni keittiöön puhuttelemaan Pekka Peltosaloa, joka tyytyväisenä
kyyhötti nurkassa. Poika hypähti heti pystyyn ja sotilaallisuutta
tavoitellen ilmoitti saattaneensa rouva Lundströmin kunnantalolle.
Lääkärikin oli ollut siellä ja arvellut mahdolliseksi, että
haavoittunut eläisi huomisaamuun. Rouvalle oli saatu järjestetyksi
makuusija miehensä sairashuoneeseen, ja hän oli luvannut ottaa yhteyden
tuomariin ennen paikkakunnalta poistumistaan. Pekka sai tunnustuksen
hyvin suoritetusta tehtävästä.

— Minulla on vielä hiukan puuhaa sinulle täksi illaksi, nuori ystävä,
Rauta jatkoi. — Nyt iltapäivällä ovat kestit pankinjohtaja Kannolla.
Kamreeri Berg on siellä myös läsnä. Jos hän lähtee sieltä jonnekin
muualle kuin tänne, on sinun heti puhelimitse hälytettävä minut.
Ymmärrätkö? Muuten seuraat häntä vain Rantamaan ovelle ja painut
kotiisi. Huomisaamuna tulet sitten taas tänne.

Poika oli kuunnellut tarkkaavaisesti. Kyllä, kyllä hän ymmärsi.

Inkeri kävi ripeästi kutsujensa järjestelyyn. Hänellä ei nyt ollut
aikaa miestään varten. Hän pistäytyi vain sanomassa arkihuoneen ovelta:

— Kaarlo, aion tarjota pikku illallisen. Siksi ei päivällistä
ehditä laittaa. Voit pistäytyä Jussin luona. Mari on varmaan kyllin
laajasydäminen salliakseen sinunkin nauttia vierashuoneeseen kannettuja
herkkuja. Juuri äsken hän vei sinne entisten lisäksi lihalientä
piirakoiden kera ja paahtopaistia.

Nuori Saarinen oli — Marin vastalauseita uhmaten — neljäntenä, kun
illallispöytään istuttiin vähän yli kello kahdenkymmenen. Hän oli
seurueen jäsenistä ainoa, joka ei osannut antaa arvoa pöydän antimille.
Raudalla oli jälleen kerran tilaisuus todeta, miten suurenmoinen
emäntä hänen vaimonsa oli. Ruokasali oli viehättävästi somistettu
ja illallinen kevyt, mutta herkullinen hyvin valikoituine ruokineen
ja juomineen. Inkeri itse oli uudenuutukaisessa, vaaleansinisessä
silkkipuvussaan hurmaava. Kolme silmäparia suitsutti hänelle
kohteliaisuuksia, jotka saivat hänet sädehtimään. Kamreeri Berg ei
kitsastellut ilmaistessaan hänelle sanoinkin ihastustaan. Katsoessaan
heitä molempia Rauta mietiskeli, ettei tuo pilaksi tarkoitettu vertaus
— kaksi aurinkoa — ollut hullumpi. Sillä myös nuori herra Kurt esiintyi
tänä iltana kaikkein edullisimmassa valaistuksessa. Hän osoittautui
loistavaksi seuramieheksi, olipa hetkittäin suorastaan säkenöivä.
Keskustelu oli vilkasta ja sydämellistä. Kaikki hyväksyivät lämpimästi
Inkerin ehdotuksen, että kahvi juotaisiin vielä ruokasalissa. Tuntui
vallan haikealta, kun emäntä viimein antoi merkin pöydästä nousemiseen.

— Grogit odottavat herroja viereisessä huoneessa.

Hetkistä myöhemmin Rauta ja Kurt Berg istuivat kahden arkihuoneen
nojatuoleissa poltellen ja hitaasti maistellen juomaansa. Ihastuttavan
illallisen jälkeen heidän oli vaikea päästä jälleen puheen alkuun.

— Te kai tiedätte minun matkustavan pois, Berg virkahti lopettaakseen
vaitiolon. — Ilman liioittelua voin sanoa tätä iltaa mieluisimmaksi
muistoiksi, minkä vien muassani.

Rauta katsoi hänen nuoria, kauniita kasvojaan ja tummanruskeita silmiä,
joissa saattoi erottaa hivenen viinin kimmellystä. Huulien ympärillä ei
ollut nyt tavallista ylimielistä hymynvärettä, eivätkä pienet, mustat
viikset vaikuttaneet niin ärsyttäviltä kuin ennen.

— Sanon jotakin teille, Berg. Vaimoni tahtoi järjestää nämä pikku
illallisensa, koska mekin lähdemme pian takaisin Helsinkiin. Miksi hän
kutsui juuri teidät vieraaksemme, ei kuulu minuun. Minä puolestani
suostuin siihen mielihyvin, koska siten vaivattomimmin sain tilaisuuden
puhua kanssanne. Näin kahden jäätyämme haluan esittää teille eräitä
kysymyksiä.

Hänen vakava sävynsä sai Bergin varuilleen. Herrasmiehen huolettomuus
katosi hänen olemuksestaan. Hän jännittyi. Mutta äänessä oli ivallista
hyväntahtoisuutta, kun hän vastasi:

— Olen käytettävissänne. Pelkään vain, etten osaa antaa mitään
huomionarvoisia neuvoja liikarasittuneisuuden hoitoa varten.

Rauta naurahti kuivasti.

— Naamiaisten aika on ohitse, Berg. Minä olen täällä tutkimassa
sisarenne, Elisabeth-rouvan murhaa.

Hän seurasi tahkoin kamreerin ilmeitä. Hänen ilmoituksensa ei näyttänyt
kuitenkaan tekevän mitään vaikutusta vastapäätä istujaan.

— Tiedättekö? Tuo oli uutta, vieras virkahti levollisesti. — Mutta
tietenkin se selittää paljon. Nytkö haluatte kuulia minun käsitykseni
murhan yleispiirteistä?

— En. Nuo piirteet tiedän. Tahdon kuulla teistä itsestänne ja
toimistanne tällä paikkakunnalla.

Berg punnitsi hetken, hänen sanojaan. Sitten hän hymyili.

— Te epäilette siis minua murhaajaksi?

Rauta väisti kylmästi:

— Jokainen murhailtana Vaaran talossa tai sen lähettyvillä ollut on
joutunut tekemään selkoa puuhistaan. Nyt on teidän vuoronne, Berg,
laskea korttinne pöydälle.

— Ja ellen minä suostu...?

Rauta kohautti olkapäitään.

— Silloin saatte syyttää itseänne.

Kamreeri nousi. Hänen isäntänsä seurasi heti esimerkkiä. Hymähtäen
vieras pani sen merkille.

— Olkaa rauhassa, en minä yritä karata. Ainoa voimainmittely, mihin
minä uskallan teidän kanssanne antautua, käydään älyn aseilla. Mutta
jos sallitte, suljen oven. Mielestäni on tarpeetonta suloisen vaimonne
joutua kuulemaan sitä keskustelua, joka nyt seuraa.

Hän veti oven kiinni ja palasi sitten paikoilleen. Hetkinen vaiettiin
jälleen. Sitten Berg lausahti:

— Vaara todettiin siis syyttömäksi. Ehkäpä se tiedettiin alun perinkin,
ja hänen pidätyksensä oli vain teatteria. Epäilin heti jotakin
erikoista olevan takana, kun viranomaiset äkisti antoivat periksi
kiihkomielisen ruustinnamme 'verenjanolle'... Suokaa anteeksi, tuomari.
Tehän ette halunnut kuulla mitään yleisiä mietelmiä. Kysykää siis, niin
katsomme, missä kohdin voin tyydyttää tiedonjanoanne.

Tästä muodostuu oiva miekkailumittely, Rauta tuumi, toivonpa vain,
ettei minun säiläni ole heikompaa terästä kuin hänen!

— Miksi tulitte tälle paikkakunnalle viime kesäkuussa? hän kysyi
alkajaisiksi.

— Mitä ihmettelemistä siinä on? Elisabeth asui täällä. Sisarusrakkaus
on voimakas vietti.

— Kuulkaa, Berg. Naamioiden riisumisen aika on tullut. Teidänkin on
turha syöttää minulle enää tuollaisia selityksiä tänne tuloonne. Satun
näet tietämään teidät taitavaksi ja alanne tuntevaksi pankkimieheksi.
Sellaiselle miehelle ovat avoinna aivan toisenlaiset paikat kuin
syrjäpitäjän pienen haarakonttorin konttoristin virka, vaikka tuo virka
silattaisiinkin turhanaikaisella kamreerin tittelillä.

— Kiitän kohteliaisuudesta. Voitteko te puolestanne esittää jonkin
uskottavamman syyn tänne tulooni?

Rauta vastasi samalla mitalla hänen ironiseen hymyynsä. Sitten hän
virkahti:

— Sellainen voisi olla esimerkiksi halu varmistaa itselleen huomattava
perintö. Elisabeth-rouvahan oli tunnetusti varsin rikas.

— Onnittelun. Te olette ainakin löytänyt ensiluokkaisen murhamotiivin.
Minä tapoin siis Elisabethin päästäkseni käsiksi rahoihin.

Mustanruskeissa silmissä oli kylmä ja pistävä katse.

— Paljon pienempienkin perintöjen toivossa on murhia tehty, Rauta iski
nopeasti vastaan. — Muistelkaapa tuota rapukesti-iltaa! Isäntäväen
jälkeen poistui pöydästä apteekkari Katajisto. Häntä seurasi pian
kapteeni Kortkampf. Te jäitte vielä hetkeksi istumaan rouva Katajiston
kanssa, Sitten tekin lähditte ja menitte kumpikin omaan suuntaanne.
Seuraavan tunnin kuluessa murhattiin Elisabeth-rouva lyömällä häntä
vesurilla takaraivoon, minkä jälkeen ruumis heitettiin jokeen. Missä
te, Berg, olitte tuon ratkaisevan tunnin? Miettikää tarkoin! Sanon
teille etukäteen, että ellette voi antaa tyydyttävää selitystä ja
näyttää sitä myös toteen, olette tuossa tuokiossa matkalla Vaasaan —
pidätettynä jatkokuulusteluja varten. Sellainen menettely on kyllä
minulle tämäniltaisena isäntänänne sangen tuskallinen. Mutta te itse
pakotatte minut siihen.

Kurt Berg oli säpsähtänyt kuullessaan pidätysuhkauksen. Kas vain,
'kaunis ystävä', Rauta totesi, sinunkaan panssarisi ei ole aivan
saumaton! Tällä hetkellä sinua ei näy hymyilyttävän!

Hetken äänettömyyden jälkeen kamreeri sanoi huolestuneella äänellä:

— Kuulkaahan, Rauta. Minulla on tuohon tuntiin nähden täysin
hyväksyttävä alibi. Herrasmiehenä en kuitenkaan haluaisi sitä vetää
esiin. Siihen liittyvä salaisuus ei näet ole minun, vaan erään naisen.
Toivon teidän voivan hyväksyä tämän selityksen?

— Valitan, Berg, se ei käy. Tavallisissa oloissa pitäisin selitystänne
riittävänä. Nyt on kuitenkin kysymys murhasta. Ja mitä salaisuuksiin
tulee — omiin ja toisten —, niin voin sanoa teille niitä pursuneen
näissäkin tutkimuksissa esiin joka puolelta. Teidänkään ei kannata olla
turhantarkka. Puhumattakaan siitä, ettei teillä ole siihen nyt varaa.

Berg mietti vielä hetken. Sitten hän puuskahti:

— En voi hyväksyä tuota kantaa! Minulla ei kuiteinkaan ole aikaa
eikä halua tuohon Vaasan-matkaan. Te pakotatte minut kertomaan.
Olkoon! Erehdyitte saneessanne rouva Katajiston ja minun lähteneen
kestipöydästä kumpikin omaan suuntaamme. Rouva oli äärimmäisen
hermostunut, tietenkin taaskin miehensä katoamisesta. Kävelytin häntä
ensin puutarhassa. Sitten saatoin hänet kotiinsa. Mutta hän muuttui
aivan hysteeriseksi, kun aioin hyvästellä. Hän pyysi minua juomaan
kanssaan vielä lasillisen selittäen, ettei voinut ajatellakaan makuulle
menoa. Epäröin, sillä ymmärsin, mitä seuraisi, jos öinen vierailuni
tulisi tiedoksi. Nyt tietenkin minulla on täysi syy kiittää rouva
Katajiston hysteriaa ja itsepäistä seuran kaipuuta. Niiden ansiosta
minulla on näet nyt alibi, jonka täytyy kestää.

Rauta oli hämmästynyt ja samalla itselleen katkera. Hienotunteisuus ja
murhatutkimus soveltuvat huonosti yhteen, hän mietti. Jos hän olisi
edellisenä päivänä vaatinut rouva Katajistolta selvän vastauksen,
niissä tämä oli ollut tuon tärkeän tunnin, niin hänen ei olisi nyt
tarvinnut todeta pistehäviötään nuorta herra Kurtia vastaan tässä
erässä... Mutta häntä oli sanottu itsepäiseksi mieheksi, ja itsepäinen
ja perusteellinen hän tahtoikin olla.

— Mihin aikaan lähditte rouva Katajiston luota?

— Vähän yli puolenyön.

Rauta meni puhelimeen. Kamreeri yritti panna vastaan: — hyvänen aika,
tuomari! Kello on kohta kaksikymmentäkolme. Ette kai aio soittaa
rouvalle?

Rauta hymyili hänelle kylmästi.

— Teillä on huono muisti, Berg. Sanoin jo äsken, että nyt on kysymys
murhasta.

Kamreeri kohautti olkapäitään.

Apteekkari tuli unisena vastaamaan puhelimeen. Kuultuaan Raudan nimen
hän kuitenkin lopetti murisemisensa ja lupasi herättää vaimonsa, koska
asia kerran oli kiireellinen.

Rouva Katajiston ääni oli hätäytynyt ja hermostunut, kun hän viimein
tuli vastaamaan.

— Kuulkaa nyt, hyvä rouva. Teidän ei tarvitse sanoa muuta kuin
'kyllä' tai 'ei', ja miehellenne voitte kertoa minun tiedustelleen
teiltä vaikkapa edelleenkin tuosta Elisabeth-rouvan valkoisesta
silkkipuvusta... Me: jätimme eilen yhteisymmärryksessä erään kohdan
auki siitä, mitä teitte sinä iltana, jolloin Elisabeth-rouva katosi.
Nyt minun valitettavasti täytyy saada tietää se. Saattoiko kamreeri
Berg teidät kotiinne?... Hyvä on. Ja te kutsuitte hänet sitten vielä
sisään, juomaan lasillisen, niinkö?... Hyvä on. Yksi numero teidän
täytyy vielä sanoa. Mihin aikaan kamreeri lähti luotanne?... Kiitos.
Älkää välittäkö näistä minun kysymyksistäni. Minä en kuvittele yhtään
mitään. Katsokaas, kaikki vain lopulta tulee ilmi. Teidän ei tarvitse
olla lainkaan huolissanne. Hyvää yötä, rouva!

Kun hän palasi äskeiselle paikalleen, Berg virkahti:

— Ottakaa vastaan kunnioitukseni ilmaus. Tuota saattoi sanoa
hienotunteiseksi tiedusteluksi. Minun täytynee ruveta tarkistamaan
käsityksiäni rikollisten metsästäjistä. No, miten minun kävi?

— Rouva Katajisto vahvisti kaikki antamanne tiedot. Se asia on siis
selvä. Älkää kuitenkaan kuvitelko jutun olevan sillä teidän kohdaltanne
lopussa. On näet olemassa se mahdollisuus, että murha suoritettiin
vasta paljon puolenyön jälkeen.

— Minä olen siis edelleen epäilyksen alainen?

Mutta tätä sanoessaan kamreeri hymyili jälleen suruttomasti. Iloinen
välke silmissä hän kysyi:

— Millä minä olen oikein vetänyt teidän epäluulonne päälleni?
Lukuunottamatta tietenkin sitä, että minulla — kuten vihjasitte — oli
himo sisarmurhan kautta päästä rahoihin käsiksi.

— Niin ihminen makaa kuin hän vuoteensa laittaa, Rauta sutkautti
takaisin. — Jos olette se, miltä haluatte näyttää — nimittäin viaton
pankkivirkailija Kurt Berg, —, olette kietonut ympärillenne aivan liian
paljon salamyhkäisyyttä voidaksenne välttyä epäilyksiltä.

Kamreerin otsa synkkeni tuokioksi. Sitten hän nauroi,

— Jos olen se... Niinhän sanoitte. Epäilettekö siis, etten olisi?

— Kyllä! Ensinnäkään ette asettunut tänne tultuanne asumaan sisarenne
ja lankonne luo. Siihen voitte tietenkin vastata, että suurellisen
Elisabeth-rouvan mielestä hänellä oli muutenkin liian ahtaat tilat.
Mutta sisarenne otti sitten pian Kortkampfin taloonsa. Toisekseen te
hylkäsitte myös rouva Kannon huonetarjouksen. Te etsitte itsellenne
asunnon mahdollisimman kaukaisesta ja syrjäisestä talosta, johon ei
ollut asiaa muilla kuin teillä ja puoli-kuurolla emännällänne. Siellä
te puuhasitte jotakin salamyhkäistä yökaudet, niin että monesti jäitte
väsymiksenne takia koko aamupäiväksi pois pankista.

— Entä vielä?

— Sanokaapa, Berg, minne teillä oli niin hirmuinen kiire toissailtana
kello yhdeksäntoista maissa pankinjohtaja Kannolta. Ehtimättä odottaa
iltauutisia te silloin ryntäsitte rankkasateeseen!

Kamreeri rypisti kulmiaan. Hän pakottautui kuitenkin selittämään
rauhallisesti:

— Olin sopinut tapaamisesta erään henkilön kanssa. Sitä paitsi, minähän
en ole sokerista.

— Tiedän. Halusitte tavata lankonne Oskar Lundströmin.

Se isku osui. Berg hermostui, vaikka yritti peittää hämminkinsä hymyyn.

— Vai olette tavannut tuonkin lankoni? Rohkenenko kysyä, missä?

— Lundström makaa tällä hetkellä henkitoreissa kunnantalon
sairastuvassa.

Kamreeri oli tovin ääneti. Sitten hän sanoi:

— Te olette hämmästyttävä mies, Rauta. Teidän tietovarastonne on
ilmeisesti rajaton. Vai on Oskar kuolemaisillaan? No, hänen poismenonsa
on yhteiskunnalle vain voitoksi. Sanokaahan, tekö olette hänen
kohdallaan oikeutettu saamaan tapporahan?

Rautaa suututti Bergin, läheisen sukulaisen, kyynillinen suhtautuminen
Lundströmiin. Hän vastasi jyrkästi:

— En! Mutta kertokaa te, Berg, miksi myöhästyitte tuosta sovitusta
kohtauksesta kokonaisen neljännestunnin!

Kamreeri hymyili ylimielisesti,

— En minä myöhästynyt. Päinvastoin olin asunnollani ennen Lundströmiä.
Olin vain toisessa huoneessa. Minulla oli siellä kiireellistä puuhaa.
Kuulin miehen kyllä tulevan, mutta ajattelin hänen joutavan odottaa.
Vasta kun olin valmis, pujahdin ulos ja palasin sitten kuin vasta
kotiin tulleena.

— Mitä te puuhasitte tuossa toisessa huoneessa, Berg?

— Sitä en sano!

— Sanotte kyllä!

— Mitä merkitystä sillä muka olisi?

— Sillä on paljonkin merkitystä — teille, Berg. Sillä juuri
siihen aikaan tehtiin pikku sillalla murhayritys Vaaran kesteissä
tarjoilemassa ollutta tyttöä vastaan. Elisabeth-rouvan murhaaja
näyttää halunneen raivata hänet pois. Tämä uusi ilkityö suoritettiin
sen jälkeen, kun te olitte lähtenyt Kannolta, imutta ennenkuin
myöhästyneenä ilmestyitte tapaamaan Lundströmiä. Ymmärrättekö? Ehkä nyt
haluatte vastata äskeiseen kysymykseeni?

— En!

— No, entä mitä Lundström tiesi sellaista, jolla hän saattoi pakottaa
teidät antamaan hänelle piilopaikan asunnossanne? Tunteistanne häntä
kohtaan olette jo antanut riittävän selvän kuvan. Mutta hän uhkasi
ilmiantaa teidän puuhanne poliisille. Silloin te heti suostuitte
ottamaan hänet suojiinne. Mitä Lundström siis tiesi?

Bergin kasvonilmeet olivat vaihdelleet nopeasti. Kun Rauta aloitti
viime rynnäkkönsä, hän oli ilmeisesti pelännyt. Nyt hän kuitenkin
naurahti entiseen ylimieliseen tapaansa.

— Kysykää ystävältänne Lundströmiltä?

— Minä kysyn teiltä, Berg!

— Minä en vastaa! Onko teillä vielä jotakin sanottavana?

— Ei enää paljon. Äsken te koetitte antaa sen kuvan kuin ette
olisi tiennyt lankonne Lundströmin joutuneen virkavallan kanssa
tekemisiin. Luonnollisesti te kuitenkin tiesitte. Peläten hänen
paljastuksiaan te panitte Sundin lesken mökin tuleen hävittääksenne
kaikki todistuskappaleet. Lisäksi aloitte tuntea maan polttavan
täällä jalkojenne alla ja päätitte poistua paikkakunnalta. Kun nämä
seikat lisätään niihin, joihin nähden olette kieltäytynyt antamasta
tyydyttävää selvitystä, niin summa muodostuu aivan liian suureksi.

Miehet tuijottivat toisiaan silmiin. Kamreeri tälläkin kertaa katkaisi
lopulta äänettömyyden:

— Aiotte siis pidättää minut?

— Kyllä, jatkokuulusteluja varten.

— Milloin on tarkoituksenne viedä minut Vaasaan?

— Huomisaamuna.

— Oh, kiitos. Silloin minulla ei kuitenkaan ole enää aikaa eikä
tilaisuutta seurata teitä.

Rauta kuumeni. Mitä hullua! Ilvehtikö tuo mies hänen kustannuksellaan?
Hän pakottautui kuitenkin vastaamaan hymyyn hymyllä.

— Vai ei aikaa eikä tilaisuutta? Saanko ehkä kysyä, miksei?

— Saatte toki, olkaa hyvä vain. Katsokaas, ensinnäkin...

Hänen vastauksensa keskeytti kiivas ovikellon soitto. Tulijalla oli
ilmeinen kiire.

Rauta viittasi vierastaan jäämään paikoilleen ja lähti eteiseen.
Saatuaan ulko-oven auki hän koki varsin epämiellyttävän yllätyksen. Hän
ei ollut etukäteen miettinyt, kuka myöhäinen tulija saattaisi olla.
Mutta missään tapauksessa hän ei ollut odottanut mitään tällaista.
Oviaukossa seisoi pitkä mies pistooli kädessä ja hänen takanaan vielä
kaksi, joilla oli konepistoolit ampumavalmiina.

— Kädet ylös!

Rauta kuuli samanaikaisesti hälinää keittiöstä päin. Siellä olivat
Inkeri, Mari ja Jussi joutuneet ilmeisesti myös yllätetyiksi. No, tässä
tilanteessa ei ollut valinnan varaa. Happamesti irvistäen hän nosti
kätensä.

Hänen äskeinen vieraansa oli uteliaana tullut arkihuoneen ovelle.

— Hei, Hans! Tulithan sentään lopuksi!

— Älä nurise, Rudi. Haimme sinua ensin toisesta paikasta. Siellä saimme
tietää sinun tulleen tänne. Olipa tänne tarpomista!

Miehet puhuivat keskenään saksaa. Rauta katseli heitä synkkänä ja
mietteliäänä, kun he sydämellisesti puristivat toistensa käsiä. Hänelle
alkoi selvitä yhtä ja toista. Toistaiseksi hän ei kuitenkaan tiennyt,
mitä tämä yllättävä käänne uusine aseellisine hyökkäyksineen Rantamaata
vastaan oli tuova mukanaan huvilan asukkaille. Murhaajan näköisiä
miehet eivät olleet. Mutta aiottiinko heidät pakottaa mukaan? Siinä ei
kuitenkaan olisi mitään järkeä. Mitä siis...? Jännittyneenä ja valmiina
silmänräpäykselliseen toimintaan hän odotti miesten seuraavia sanoja.

— Tullikin aivan oikealla hetkellä, Hans. Tuo mies ehti jo julistaa
minut pidätetyksi.

Puhuja naurahti huolettomasti. Silmäyksessä, jonka hän heitti Rautaan,
ei ollut mitään vihamielistä.

Äsken tullut kääntyi tuimasti huvilan isäntään. Miehet, jotka olivat
molemmat pitkiä ja voimakkaita, mittelivät toisiaan katseilla. Sitten
vieras lausui murtaen pahasti suomea!

— Teillä on pistooli. Antakaa se tänne!

Kun talon isäntä viivytteli, hän jatkoi:

— Tuon herran pidätys... siitä ei tule mitään. Olkaa järkevä, niin
teille ei tapahdu mitään.

Rauta ymmärsi. Rauhallisesti hän otti aseen takataskustaan ja ojensi
sen vieraalle.

Tämä kääntyi toisen seuralaisensa puoleen:

— Max, tarkastakaa talo ja tuokaa kaikki löytämänne aseet minulle!

— Käskystä, herra kapteeni! mies vastasi ja lähti suorittamaan
saamaansa tehtävää.

Rauta kuunteli jännittyneenä erottaakseen ääniä keittiöstä. Sieltä ei
kuitenkaan kantautunut hiiskaustakaan arkihuoneeseen. Hän virkahti
kapteeniksi mainitulle saksaksi:

— Olen huolissani vaimostani.

Kamreeri yhtyi vakavasti:

— Hans, eihän vain kukaan miehistäsi sanallakaan loukkaa tämän
taion rouvaa. Hän on ihastuttavin nainen ja suurenmoisin emäntä,
mitä ajatella saattaa. Minulla oli kunnia juuri äsken päättää hänen
seurassaan herkullinen ateria.

Äsken tullut naurahti hieman katkerasti.

— Rudi, älä puhu ruuasta! Maksaisin tällä hetkellä paljonkin yhdestä
ainoasta voileivästä... Rouvaan nähden voitte molemmat olla huoleti.
Kenellekään ei tässä talossa tapahdu mitään, kunhan vain saamme
varmistetuksi rauhallisen poistumisemme. Majatalosta hankkimistani
tiedoista aioin arvella sinun, Rudi, olevan täällä pulassa. Siksi
kävin hakemassa miehet avukseni. Ja niin valtasimme tämän loukun
äkkiyllätyksellä.

Hän kääntyi Rautaan:

— Lupaatteko olla yrittämättä mitään kepposta? Silloin mekin voisimme
luopua aseiden vilkuttelusta.

Rauta katsoi vastustajansa avoimia, miehekkäitä kasvoja. Hänen saksansa
oli virheetöntä ja sujuvaa, kun hän vastasi:

— Ymmärtääkseni minä perheineni olen nyt tosiasiallisesti teidän
vankejanne. Te voitte siis sanella välirauhamme ehdot. Minä lupaan
olla yrittämättä mitään kepposta — sitä sanaahan käytitte, kapteeni —
niin kauan kuin teidän puoleltanne tyydytään vain varmistamaan äsken
tulleiden rauhallinen poistuminen.

Saksalainen harkitsi hänen sanojaan. "Äsken tulleiden poistuminen",
tuo mies oli sanonut. Hän rypisti kulmiaan siihen sisältyvälle
rajoitukselle.

Hänen toverinsa arvasi, mitä hänen mielessään liikkui. Hän naurahti
huolettomaan tapaansa.

— Ehdollinen antautumisenne, tuomari Rauta, on näissä oloissa aika
omalaatuinen. Itsehän totesitte olevanne vanki. Hans, hän tarkoittaa,
ettei hän sitoudu tyynesti katsomaan minun poistumistani. Voit
kuitenkin ottaa asian rauhallisesti. Kunhan saan vaihtaa vielä muutamia
sanoja hänen kanssaan, hän toivottaa minullekin sydämellisesti hauskaa
matkaa.

Rauta murahti:

— Älkää olko siitä niin varma, Berg!

Mutta näillä ehdoilla "välirauha" tehtiin. Kaikki kolme lähtivät
yhdessä keittiöön. Eteiseen vievän oven kynnyksellä seisoi siellä kaksi
konepistoolimiestä. Valppain silmin he vartioivat kolmea vankiaan.
Inkeri seisoi palvelijanhuoneen ovella, kalpeana, imutta tyynenä. Jussi
Saarinen oli hänen vieressään purren voimattomassa raivossa hampaitaan.
Mari oli itkien vaipunut läheiselle tuolille. Toinen perättäinen
yöllinen hyökkäys oli ollut liikaa vanhan naisen hermoille.

— Inkeri, Rauta virkahti, salli minun esittää sinulle kapteeni Hans
Kortkampf.

Saksalaiset toverukset katsoivat häneen kummastuneina. Se ei kuitenkaan
ollut mitään verrattuna hämmästykseen, joka kuvastui nuoren rouvan
kasvoilla.

Esitelty suuteli kunnioittavasti hänen kättään. Sitten hän kysyi
Raudalta:

— Mistä kummasta tiedätte nimeni? Mehän emme ole tavanneet ennen. Eikä
äskenkään nimeäni mainittu.

Rauta hymähti.

— Teitä mainittiin kapteeniksi ja Hansiksi. Minä olen näinä päivinä
joutunut hengessä seurustelemaan paljonkin erään kapteeni Hans
Kortkampfin kanssa. Pelkkää arvailua siis, joka olisi voinut osua
vikaankin. Mutta se, mitä en uskalla lähteä edes arvailemaan, on teidän
toverinne oikea nimi. Tiedän vain, että hän ei ole kamreeri Kurt Berg.

— Oi, senkö vain? mustatukkainen valitti hymyillen. — Sallikaa minun
siis esittäytyä: kapteeni Rudolf Weissmann.

Maxiksi nimitetty mies palasi tarkastusmatkaltaan. Hänellä oli mukanaan
viisi pistoolia ja konepistooli.

— Tämähän on aseistukseltaan oikea pikku linnoitus, kapteeni Kortkampf
hymähti. — Oli onni meille, että äkkiyllätyksemme onnistui.

Upseerien viittauksesta konepistoolit olivat kadonneet myös eteisen
ovella seisovien miesten käsistä. Rauta virkahti vaimolleen:

— Unohda äskeinen, välikohtaus. Se oli vain valitettava erehdys.
Toivottavasti sinä ja Mari pystytte Jussin avulla loihtimaan myöhäisiä
vieraitamme varten jotakin pöydälle! He ovat nälissään, ja heillä on
hetken kuluttua taas matka edessä.

Inkeri oli nopeasti toipunut pelästyksestään. Hymyillen hän torjui
Kortkampfin selittelyt, että heille riittäisi pari voileipää.

— Jättäkää minun asiakseni tutkia, mitä talo pystyy näin odottamatta
tarjoamaan.

Kortkampf kumarsi.

— Olette aivan liian ystävällinen, armollinen rouva.

Kun Rauta oli saksalaisten kapteenien perässä poistumassa keittiöstä,
Inkeri kuiskasi hänelle:

— Toinenkin vuori tuli siis Muhammedin luo. Kultaseni, sinulla on
peloittavan hyvä onni!

Hyvä onni? Rauta hymyili happamesti. Sitä hänen vaimonsa ei kuitenkaan
huomannut, sillä hän oli jo käynyt käsiksi keittopuuhiin. Hän oli
todennut miehensä ja kapteenien tulevan hyvin toimeen keskenään ja otti
täydestä vakuutuksen, että äskeinen välikohtaus oli ollut vain erehdys
— Luojan kiitos!

Kun herrat olivat arkihuoneessa päässeet istumaan ja sytyttäneet
savukkeensa, Kortkampf kääntyi toverinsa puoleen:

— Mainitsit jotakin, että sinut on julistettu pidätetyksi. Mistä
hyvästä?

— Ajattele, Hans. Tuomari Rauta epäilee minua Elisabeth Vaaran
murhaajaksi.

Vaaleatukkainen kapteeni hätkähti.

— Elisabeth Vaaran murhaajaksi! Mitä sinä puhut, Rudi? Onko Elisabeth
kuollut? Taivaan vallat, milloin?

— Hän katosi samana iltana, jolloin Vaaran talossa olivat teidän
läksiäisiksenne järjestetyt rapuillalliset, Rauta vastasi. — Eikä hän
palannut milloinkaan. Puolitoista kuukautta myöhemmin todettiin, että
hänet oli tuona yönä raa’asti murhattu.

Se oli uutinen Kortkampfille, yllättävyydessään sangen kipeä uutinen.
Hän jäi synkkänä tuijottamaan eteensä.

— Kuulkaahan, Berg, Rauta sanoi. — Oh, anteeksi, kapteeni Weissmann.
Te väititte äsken voivanne muutamin sanoin häivyttää minun epäluuloni
teitä kohtaan.

Nuoren miehen tummista kasvoista oli kadonnut aikaisempi ylimielisyys.
Hänen hymynsä oli nyt lämmin ja sovinnollinen.

— Niin, mitä tulee Elisabeth-rouvan murhaan. Sen voinkin, koska näissä
muuttuneissa olosuhteissa saatan laskea korttini pöydälle. Sitähän
ilmoititte toivovanne. No, mitä sanotte tästä?

Hän kaivoi taskustaan sanomalehden. Se oli "Karjalaisen" keskiviikon
numero. Epäluuloisena Rauta ryhtyi lukemaan hänen osoittamaansa
uutista. Äkisti hän kävi tarkkaavaiseksi. Uutisessa kerrottiin, että
edellisenä päivänä oli Joensuun lähellä tapahtunut auto-onnettomuus,
jossa muuan 30-vuotias mies oli saanut vakavia vammoja. Vahingoittunut
oli otettu hoidettavaksi Joensuun sairaalaan ja todettu herra Kurt
Bergiksi, kotoisin Porvoosta. Rauta silmäsi lehden päiväystä. Ei ollut
epäilystäkään. Lehti oli toissapäiväinen.

— Kun sain eilen tuon lehden käsiini, Weissmann sanoi, minulle tuli
kiire. Tuo uutinen auto-onnettomuudesta tuhosi minun siihen asti täällä
Elisabethin ansiosta nauttimani täydellisen turvallisuuden kamreeri
Bergin nimen suojissa. En voinut syyttää Kurtia. Poika-parka, hän ei
ollut rikkonut sisarensa käskyjä. Koko ajan hän oli pysytellyt kiltisti
Itä-Suomessa yrittämättäkään ottaa yhteyttä tänne. Tuo auto-onnettomuus
oli hänelle varmasti vielä ikävämpi yllätys kuin minulle.

— Minkä verran oikea Kurt Berg tiesi teistä?

— Jos tarkoitatte minun toimiani täällä, Rauta, niin — ei mitään.
Hänelle riitti sisarensa käsky siihen liitetyn pyöreähkön rahasumman
kera.

Rauta nyökkäsi. Tuo tuntui uskottavalta. Hetken vaiettuaan hän virkahti:

— Kertokaa jotakin itsestänne, Weissmann.

Kapteeni hymyili.

— Minä pidän teistä, Rauta. Siksi saatte kuulla. Olen syntynyt täällä
Suomessa ja täällä tullut ylioppilaaksi, tarkemmin sanoen Turussa.
Antauduin pankkialalle ja toimin sillä alalla ensin täällä, sitten
Saksassa. Suomeen tulin takaisin 63. divisioonan mukana. Viime
maaliskuussa minut siirrettiin "erikoistehtäviin". Se tapahtui silloin,
kun meikäläiset ensimmäisen kerran alkoivat vakavasti pelätä Suomen
irroittautuvan sodasta. Sillä kertaa vaara meni ohi. Epäilys jäi
kuitenkin elämään meikäläisissä, ja siksi valmisteluja jatkettiin.
Minun tehtäväni oli yksinkertainen. Sitä helpotti erityisesti se, että
olin jälleen tavannut Elisabethin. Jo Turun-aikanani olin ystävystynyt
hänen kanssaan. Nyt jälleen tavattuamme hän oli valmis auttamaan
minua. Viime kevätkesällähän jokainen suomalainen patriootti uskoi
vielä aseveljeytemme säilymiseen. Sitä paitsi Elisabethin äiti oli
saksalainen ja hän itse minun ystäväni. Kuten näette, kaikki järjestyi
helposti minun kohdallani.

— Se, mitä sijoititte Sundin lesken mökkiin, mitä niin tarkoin
vartioitte sivullisten silmiltä ja minkä perille Oskar Lundströmin
kuitenkin onnistui päästä kiristäen teitä sitten sillä, oli siis...

Kapteenin tummanruskeissa silmissä oli humoristinen välke.

— Niin, sanokaapa te itse, Rauta, mitä se oli.

— Arvattavasti salainen radioasema, jolla lähetitte tilannetiedoituksia
täältä Saksaan.

— Onnittelen, Rauta. Arvasitte aivan oikein.

— Lähetittäkö paljonkin sanomia?

Silliä kohdalla kapteeni kuitenkin pudisti päätään ja hymyili.

— Se on minun salaisuuteni. Joka tapauksessa viimeisen sanomani lähetin
viime yönä ja kaksi tuntia myöhemmin sain luvan lopettaa toimintani
täällä. Samalla ilmoitettiin Kortkampfin tulevan tänä iltana noutamaan
minut pois. Sitten minulla ei ollutkaan muuta tehtävää kuin sytyttää
talo, maksaa rouva Sundille vahingonkorvaus ja jäädä odottamaan.

— Tiesikö Lundström, että te ette ole Kurt Berg?

— Ei. Hän ei ole milloinkaan tavannut lankoaan.

— Mutta ruustinna Saarinen on tavannut Kurt Bergin. Hän olisi voinut
ruveta epäilemään teitä.

— Se vaara oli tietenkin olemassa. Mutta se ei ollut suuri.

— Oletteko te ja olkea Kurt Berg sitten niin toistenne näköisiä?

— Emme toki! Hän on heikkorakenteinen ja hintelä. Meissä ei ole muuta
samanlaista kuin hiukset ja silmät.

Raudan täytyi nauraa. Hänen mieleensä oli muistunut, miten paljon
aikaa hän oli uhrannut kysymykselle Kurt Bergin ruskeista silmistä. Ja
nyt paljastui, että nuo hänen aavistamansa kaksi miestä olivat koko
ruumiinrakenteeltaan aivan eri tyyppiä. Juuri silmät vain sattuivat —
hiusten lisäksi — olemaan samanlaiset!

— Niin ollen ruustinna...

— Oh, ruustinna! kapteeni keskeytti yliolkaisesti. — Elisabeth oli
hänen epäjumalansa. Kun Elisabeth kerran sanoi, että minä olin
hänen veljensä, niin minä olin sitä sitten ruustinnalle aivan
vuorenvarmasti... Onko teillä vielä jotakin kysyttävää minulta, Rauta?

Päänpudistus oli vastauksena.

Samassa Inkeri ilmestyi ovelle ilmoittamiaan, että pöytä oli katettu.
Kapteeni Kortkampf katsoi silmiään räpytellen "illallisihmettä", joksi
hän emännän aikaansaannosta kiitti.

— Mutta...

Inkeri ymmärsi väärin hänen tarkoituksensa ja kiirehti selittämään:

— Miehenne ilmoittivat, etteivät he missään tapauksessa tule
ruokasaliin syömään. Niin meidän oli katettava heille keittiöön.

Kortkampf näytti hämmästyneeltä.

— Armollinen rouva, päähäni ei olisi pälkähtänytkään, että he
aterioisivat täällä meidän kanssamme. Aioin sanoa vain, että on
suorastaan sääli käydä käsiksi näin ihastuttavaan pöytään.

Hän oli kuitenkin helposti houkuteltavissa syömään. Vaikka toiset vain
muodon vuoksi tekivät hänelle seuraa, leikkelelautanen toisensa jälkeen
tyhjeni ja metsästäjänpihvi teki suurenmoisesti kauppansa. Mutta
kaikesta huolimatta Inkeri tunsi tunnelmassa olevan jotakin, mitä hän
ei voinut ymmärtää eikä karkoittaa. Herrat olivat oudon vaiteliaita.

Arkihuoneen kahvipöydän ääressä mieliala sentään nousi. Weissmann
kertoili hupaisia juttuja. Ne saivat Inkerin nauramaan ja
houkuttelivat Raudankin kasvoille hymyn. Vain Kortkampf istui edelleen
vaiteliaana, kuin kovan iskun huumaamana. Vihdoin hän riistäytyi irti
alakuloisuudestaan.

— Suokaa anteeksi, armollinen rouva. Teistä käytökseni on varmaan aivan
käsittämätön. Mutta tieto Elisabeth-rouvan traagillisesta kuolemasta
koski minuun syvästi.

Inkeri nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Vaikka hän itse oli saanut
kaikkea muuta kuin miellyttävän kuvan Elisabeth-rouvasta, vieraan
upseerin kiintymys tähän liikutti häntä.

Kun emäntä pistäytyi hetkiseksi keittiöön tarkastamaan tarjoilua
siellä, Weissmann virkahti:

— Elisabeth oli kaunis, komea ja älykäs nainen. Mutta haaveilun
kohteeksi hänestä ei totisesti ollut. Jo silloin kun sinä, Hans, olit
häneen täällä niin rakastunut, minä koetin saattaa sinut järkiisi.

— Koetitko, Rudi? En todellakaan muista...

Weissmann nauroi häikäilemättä.

— Vai et muista? Ikäsi sanoit muistavasi sen sähkösanomaonnittelun,
jonka rykmenttitovereilta syntymäpäivänäsi sait tänne.

Kortkampfin kasvot värähtivät.

— Tarkoitatko...?

— Tarkoitan, että kannoit turhaan kaunaa siinä olleista alkusanoista
rykmenttitovereille. Ennen kuin toin sähkösanoman sinulle, korjasin
sitä hieman. Liitin siihen alkuun nuo varoittavat sanat: 'Luther,
kymmenes käsky!'

Kortkampf tuijotti häneen hetken silmissään raivoa. Sitten katse
kuitenkin kirkastui, ja lopulta hän naurahti sovinnollisesti.

Kun Inkeri oli palannut seuraan, Rauta virkahti:

— Kapteeni Kortkampf, tahtoisitteko vastata eräisiin tuota
läksiäisiltaanne koskeviin kysymyksiin?

Saatuaan päännyökkäyksen vastaukseksi hän jatkoi:

— Tehän olitte sopinut Elisabeth-rouvan kanssa tapaamisesta myöhemmin
illalla?

— Kyllä.

— Teidän piti tavata hänet jokirannassa olevan saunan kuistilla, eikö
niin?

— Aivan.

— Mihin aikaan?

— Kello kaksikymmentäneljä.

— Tapasitteko ketään lähdettyänne illallispöydässä sattuneen
kiusallisen kohtauksen jälkeen ulos?

— Kyllä. Tapasin puutarhassa tuomari Vaaran. Hän seisoi siellä erään
puun juurella ja itki.

— Itki?

— Niin. Minä en ollut täysin käsittänyt, mitä illallispöydässä
oli tapahtunut. Vasta nähdessäni tuomari Vaaran yksin puutarhassa
ymmärsin häneen kohdistuneen loukkauksen syvyyden. Aioin mennä hänen
ohitseen. Mutta hän tarttui käsivarteeni ja kuiskasi, käheästi: 'Tulkaa
kävelemään kanssani.' Seurasin häntä, vaikka minulle oli kiusallista
joutua kahden hänen kanssaan. Ymmärrättehän? Kävelimme maantietä
poispäin kylästä. Hän ei puhunut mitään. Puolisen tuntia käveltyämme
ilmoitin palaavani jo takaisin. Niin erosimme.

— Ja Vaara?

— Hänkö? Hän nyökäytti minulle ja jatkoi matkaansa yksin.

Huoneeseen tuli hiljaista.

— Saunan lähettyvillä tapasitte sitten apteekkari Katajiston, eikö niin?

— Teillä on tarkat tiedot, tuomari Rauta. Niin tapasin.

— Tuliko Elisabeth-rouva tapaamispaikalle?

— Ei. Odotin häntä puoli tuntia. Mutta hän ei tullut. Siiloin arvelin,
että hänelle oli tullut jokin este tai että hän oli tuon välikohtauksen
vuoksi muuttanut mieltään. Palasin taloon.

— Tapasitteko ketään?

— En. En oikeastaan. Lähdettyäni saunalta olin kuitenkin polulla
erottavinani jonkun tulossa vastaani. Hänellä oli kädessään jokin
kevyt esine; saattoi olla pesusoikko. Äkisti hän pysähtyi, hypähti
pensaikkoon ja oli kadonnut.

— Ettekö voi sanoa, kuka se olisi voinut olla?

— En. Oli melko pimeä. Ehkäpä erehdyin tuon pesusoikonkin suhteen.

— Saitte kai sentään jonkinlaisen käsityksen siitä, oliko kysymyksessä
nainen vai mies?

Kortkampf nyökkäsi.

— Kyllä. Tulija oli nainen. Nuori vaiko vanha, sitä en sen sijaan
voinut erottaa.

Rauta sanoi sydämellisesti:

— Kiitän teitä, kapteeni. Olette auttanut minua suuresti.

— Luuletteko saavanne murhaajan kiinni? Kortkampf kysyi, ja hänen
äänestään kuuli, että hän toivoi sitä hartaasti.

— Kyllä!

Hetkistä myöhemmin kapteenit nousivat hyvästelemään. He kiittelivät
kaunopuheisesti emäntää. Weissmann virkahti sitten hymyillen isännälle:

— No, tuomari Rauta! Miten te nyt suhtaudutte minun lähtööni?

Rauta hymyili.

— Ensinnäkin, minä tiedän nyt, ettei teillä ole osaa eikä arpaa
Elisabeth-rouvan kuolemassa. Ja toiseksi, kapteeni, teidät on tultu
vapauttamaan minun kynsistäni neljän konepistoolin ja yhden pistoolin
voimalla. Tuliylivoima on ratkaisevasti teidän puolellanne. Minä olen
pakkotilan edessä.

Weissmann nauroi,

— Entä ellen olisi onnistunut haihduttamaan epäilystänne, että minä
murhasin Elisabeth-rouvan? hän kysyi. — Meillä on kyllä suurempikin
tuliylivoima kuin mainitsitte. Minulla on näet myös ase taskussa. Mutta
olisitteko sittenkään tyytynyt kädet taskussa katsomaan lähtöäni?

Rauta hymähti.

— Jos sallitte, kapteeni, niin sen kysymyksen jätän vastaamatta.

Vastaus huvitti Weissmannia. Ojentaen kätensä hän sanoi:

— Minun korttini olivat lopultakin paljon paremmat kuin te olette viime
päivinä uskonut. Eivätkö olleetkin?

— Sen myönnän, kapteeni. Teidän korttinne olivat paljon paremmat ja
paljon puhtaammat.

Erotessaan kapteeni Kortkampf ilmoitti virallisen jäykästi:

— Minun täytyy pyytää, että lähtömme jälkeen te kaikki pysytte
huvilassa vielä puoli tuntia. Sen jälkeen voitte noutaa rannasta
konepistoolinne ja viisi pistoolianne. Meidän on pakko noudattaa
varovaisuutta viimeiseen saakka. Valitettavasti emme ole enää aseveljiä.

Inkeri huudahti huolehtivaisesta

— Kapteeni Weissmann, missä teidän matkatavaranne ovat?

Puhuteltu näytti hymyillen pientä salkkua kainalossaan.

— Tässä, armollinen rouva..

— Mutta... mihin te lähdette näin keskellä yötä ja miten?

Kortkampfin ääni oli matala ja kohtelias, kun hän vastasi:

— Armollinen rouva, sekä teille että miehellenne on nykytilanteessa
parempi, ettette sitä tiedä.

Hetkistä myöhemmin Rantamaan huvilassa oli taaskin vain neljä ihmistä.




Kymmenes luku.

"MINÄ SYYTÄN!"


Seuraavana yönä Inkeri heräsi usein levottomista unistaan, joissa
selvitettävänä olevan murhenäytelmän eri henkilöt esiintyivät mitä
peloittavimmin muunnelmin. Joka kerran havahtuessaan hän kuuli miehensä
askelet arkihuoneesta; edestakaisin, nurkasta nurkkaan, väsymättä.
Kaarlo-parka, hän ei tuntunut saavan tänäkään yönä minkäänlaista lepoa!
Mutta vaikka Inkeri sääli häntä, niin miehen askelten kaiku soi hänelle
turvallisuuden tunnun ja auttoi hänet jälleen uneen.

Äkkiä hän hätkähti taas hereille. Hänellä oli jäätävä tunne siitä,
että joku oli kumartumassa hänen ylitseen. Sen täytyi olla luihu
nahkatakkinen, jonka inhat kasvot olivat juuri vainonneet häntä unessa.

— Mutta, Pienokainen! Sinähän tuijotat minuun kuin pelkäisit minun
aikovan vähintäänkin murhata sinut. Kas niin, olepa nyt kiitti tyttö ja
anna 'hyvää huomenta’-suukko!

Helpotuksesta huudahtaen Inkeri kietoi käsivartensa miehensä kaulaan.

— Miten sinä säikytitkään minua, Kaarlo! Aamuhämärässä sekoitin sinut
Leoon, Lundströmin puukottajaan.

Rauta nauroi.

— Eilisiltana meidän pankinkamreerimme piti loukkauksena kysymystä,
ovatko hän ja oikea Kurt Berg samannäköisiä. Mistä minä saatoin tietää,
että pesunkestävä Kurt on heikkorakenteinen ja hintelä? Mutta jos
minun erehdyksessäni oli jotakin loukkaavaa, niin mitä silloin onkaan
sanottava sinun tahallisen ilkeämielisesti nyt minuun kohdistamastasi
Leo-vertauksesta! Jalomielisesti tyydyn kuitenkin vain keräämään
tulisia hiiliä sievän pääsi päälle. Katsohan, mitä olen tuonut sinulle!

Hän asetti tarjottimen vaimonsa vuoteelle.

— Koetatko uskotella minulle keittäneesi kahvit?

Rauta nyökkäsi.

— Kultaseni, sehän on ennenkuulumatonta!

Inkeri ajatteli kyllä hiljaisessa mielessään, että unijuoma olisi ollut
paremmin paikallaan kaikkien näiden levottomien päivien ja huonosti
nukuttujen öiden jälkeen. Hän pidättäytyi kuitenkin sanomasta sitä.
Tunsihan hän miehensä. Kaarlo itse saattoi juoda mihin vuorokauden
aikaan tahansa väkevää kahvia sen häiritsemättä lainkaan hänen
ruokahaluaan tai unenlahjojaan. Sitä paitsi mies ei vaivautunut
milloinkaan keittopuuhiin, ellei ollut aivan erityisen hyvällä tuulella.

Inkeri koetti sopeutua varhaiseen herätykseen, pani paljon kermaa
kuppiinsa ja maisteli juomaa varovaisesti. Rauta joi kahvinsa mustana.
Tyhjennettyhän toisen kupillisen hän sanoi:

— Päivällä voit ruveta Marin kanssa panemaan matkalaukkuja kuntoon.
Tilaan auton hakemaan meitä huomisaamuna varhain.

Valimo oli juuri viemässä kuppia huulilleen. Se pysähtyi nyt
puolitiehen.

— Auton hakemaan meitä...?

— Sinä et näytä juuri innostuneelta, Rauta pilaili. — Taidat jo olla
yhtä mieltä Augusta-ystäväsi kanssa, joka toivoo sinun viipyvän tällä
paikkakunnalla kauan. Meillä on kuitenkin Helsingissä poika, jota
kohtaan äidilläkin on velvollisuuksia.

Inkeri oli aivan liian yllättynyt kyetäkseen vastaamaan kiusoitteluun
samalla mitalla. Hänen sydäntään oli monesti suorastaan polttanut
koti-ikävä. Nyt lupaus pikaisesta pojan luo pääsemisestä hulmahti
odottamattomana riemuna hänen ylitseen.

— Oi, kultaseni! Parempaa lahjaa et olisi voinut minulle keksiä.

Sitten hän kuitenkin kävi miettiväksi. Miten ihmeessä...?
Eilisiltanahan Kurt Bergin ja kapteeni Kortkampfinkin nimet olivat
pyyhkiytyneet epäilyksenalaisten listalta. Makuulle mennessään hän oli
ollut varma siitä, että Kaarlon oli aloitettava tutkimuksensa taas
alusta. Kuinka sitten nyt...?

— Onko sinulla uusi teoria arvoituksen selvittämiseksi? Sano!

Rauta kaatoi itselleen kolmannen kupillisen ja hotkaisi sen tyhjäksi.
Ärsyttävän hitain liikkein hän nosti tarjottimen lähimmälle tuolille ja
rupesi riisuutumaan.

Inkeri oli kohottautunut kyynärpäänsä varaan ja katseli hänen
puuhailujaan.

— Kultaseni, sinun teatterisi on tällä hetkellä yhtä katsojanpaikkaa
lukuun ottamatta ihan tyhjä. Sinun ei siis kannata panna lainkaan
parastasi jännitysnäytelmän sankarina. Voit huoleti hypätä sen kohdan
ylitse, jossa sankari kohottaakseen katsomossa jännitystä viivyttää
ratkaisevan vuorosanan lausumista. Vai etkö kuullut, että kysyin, onko
sinulla uusi teoria?

— Kyllä minä kuulin, Pienokainen. Odotin vain sinun vetävän
jonkin toisen, paremmin sinun luontaista älykkyyttäsi vastaavan
johtopäätöksen. Kun sinä kuitenkin tunnut tällä hetkellä olevan siihen
liian uninen, täytynee minun sanoa, etten ole rajoittunut keksimään
mitään uusia teorioja. Olen ratkaissut koko arvoituksen.

— Tarkoitatko, että sinä tiedät nyt...?

— Kyllä. Minä tiedän, kuka murhasi Elisabeth-rouvan.

Inkeri tarkasti miehensä hymyileviä kasvoja tämän vetäessä pyjaman
takkia selkäänsä. Niiden ilme oli nyt toinen kuin tutkimusten pitkinä
vuorokausina. Kaikki kireys ja jännittyneisyys, jotka olivat näinä
päivinä tuntuneet hänen naurussaankin, olivat kadonneet. Helpotus ja
varmuus olivat tulleet niiden tilalle. Inkeri huoahti keventyneenä.

— Nyt vasta minä uskon pääseväni pian Pikku Jättiläisen luo... Mutta...
tuolla huoneessa kävellessäsikö sinä löysit todistukset...?

Rauta heittäytyi pitkäkseen ja veti peiton leukaansa asti. Haukotellen
hän vastasi:

— En. Todistuksia minulla ei ylipäänsä vielä ole. Ole kuitenkin
huoleti, hankin ne ennen iltaa. Tällä kertaa ei ole pienintäkään
erehtymisen vaaraa. Jokainen yksityiskohta sopii yhteen... Hyvää yötä,
Pienokainen!

Inkeri tarrasi kädellään hänen pörröiseen vaaleaan tukkaansa.

— Älä luulekaan saavasi nukkua, ellet kerro minulle mitään muuta!

— Muuta? Ai niin, illaksi meidän on järjestettävä tänne jonkinlaiset
läksiäiset. Sellaisethan ovat täällä tapana. Voimme pyytää Martan
auttamaan valmistuksissa sinua ja Maria. Hänestä on sekin apu, että
hänen kauttaan saanette ruokatavaratäydennystä kirkonkylän isänniltä.
Ei mitään suurta vierasjoukkoa. Muutamia läheisiä vain. Sinun ei
tarvitse ottaa heidän kutsumistaan vaivoiksesi. Tällä kertaa minä
kutsun heidät itse.

— Sinäkö, Kaarlo?

— Niin. Sillä... No niin, sinun täytyy kai saada tietää, että noilla
kutsuilla on toinenkin tarkoitus kuin pelkkä hyvästijättö. Ennen kuin
vieraamme lähtevät Rantamaalta, täällä pidätetään Elisabeth-rouvan
murhaaja.

Inkeri oli usein kuvitellut, miten suunnattomalta helpotukselta oli
tuntuva saada kuulla tuon pidätyksen pian tapahtuvan. Nyt hänen
miehensä sanoi, että se suoritettaisiin seuraavana iltana ja täällä.
Mitään helpotusta hän ei kuitenkaan tuntenut, pikemminkin vain kauhua.

— Keitä on läsnä? hän kysyi tukahtuneesti.

— Vieraita ei tule olemaan monta, Rauta vastasi. — Ensinnäkin Erkka
Järvi. Tietysti olisi mieluisaa, jos hänen rouvansakin tulisi.
En kuitenkaan usko Erkan ottavan häntä mukaan, koska hän joutuu
suorittamaan murhaajan virallisen pidätyksen. Toiseksi Matti Vaara.

— Voiko tuomari Vaara tulla?

— Tietysti. Hänen täytyykin.

Tuo "täytyi" sai Inkerin vavahtamaan. Mutta hän karkoitti sen
herättämät ajatukset mielestään. Kiireesti hän kysäisi:

— Entä edelleen?

— Kolmanneksi ja neljänneksi Katajistot. Hehän ovat tällä
paikkakunnalla ainoat, jotka ovat älynneet kutsua meidät luokseen.
Viidenneksi sinun 'aatetoverisi' ja ystävättäresi Augusta. Kun
molemmat nuoret Saariset tulevat myös olemaan läsnä, on kahdeksanneksi
kutsuttava itse herra rovasti.

— Entä sitten?

— Kerstin Lundström. Kun hänet nyt kerran kutsuttiin tälle
paikkakunnalle, emme voi olla osoittamatta hänelle jonkinlaista
vieraanvaraisuutta. Onhan hän sitä paitsi. Elisabeth-rouvan sisar.
Lisäksi hän on piakkoin rikas, itsenäinen nainen, jollaisia tällaisen
asianajajan ei sovi milloinkaan kohdella yliolkaisesti. Hän saa siis
täyttää yhdeksännen paikan.

— Ja muut?

— Muita ei olekaan. En minä toki vaadi sinulta ihan mahdottomia. Näin
yhtäkkiä kutsutuista yhdeksästä vieraasta on emännällä jo aika puuha.

Lämpimässä vuoteessaan Inkeri tunsi värisevässä. Yhdeksän vierasta!
Ja hänen miehensä oli sanonut, että Elisabeth-rouvan murhaaja
pidätettäisiin ennen tuon vierailun päättymistä. Kuka siis? Äkkiä hän
tunsi, ettei millään ehdolla halunnut olla läsnä silloin, kun kauhea
totuus paljastuu ja syyllinen vangitaan. Ei! Hän matkustaisi ennen
iltaa vaikkapa Vaasaan odottamaan miestään.

— Kaarlo...!

Ei vastausta. Käännähtäessään kiivaasti mieheensä päin Inkeri huomasi
tämän vaipuneen jo syvään uneen.

Hän nousi vuoteesta, heitti aamutakin hartioilleen ja lähti
arkihuoneeseen. Aurinko oli nousemassa. Hän työnsi ikkunan auki ja
hengitti syvään kirpeänkylmää syysilmaa.

Ei sittenkään, niin heikko hän ei saanut olla, että pakenisi. Miten
tuskallinen murhaajan paljastamisen hetki olisikin, niin silloin
tapahtuisi vain oikeus. Mitään sääliä hän ei olisi tunteva, sillä
Elisabeth-rouvan murhaaja ei ollut ainoastaan raaka, vaan myös luihu ja
raukkamainen — olipa hän kuka tahansa!

Keitä olisikaan läsnä todistamassa rikollisen paljastumista.
Matti Vaaraa ja molempia Katajistoja oli syyttä epäilty; oli
oikeus ja kohtuus, että he saisivat ainakin tällaisen hyvityksen.
Poliisitarkastaja Järvi ja Elias Saarinen tarvittiin mukaan
poliisimiehinä. Ruustinna ja rovasti edustaisivat pitäjää ja sen
ojennusta kaipaavaa yleistä mielipidettä. Jussi Saarinen taas kuului
itse asiassa Rantamaan väkeen. Ja Kerstin Lundström vihdoin oli
murhatun sisarena tietysti oikeutettu olemaan läsnä.

Päästyään näin pitkälle ajatuksissaan Inkeri hätkähti. Joku olisi myös
murhaaja! Kuka...? Ehkä Kerstin Lundström; hänestähän hän ei tiennyt
mitään. Mutta ei! Kerstin oli Elisabethin sisar ja kaikin puolin
kunnolliseksi mainittu. Eikä häntä yksinkertaisesti saanut sopimaan
tämän murhan puitteisiin. Hänen miehestään Loviisan poliisilaitos
oli tiennyt tämän matkustaneen kotipaikkakunnaltaan elokuussa.
Kerstinin kohdalla se sen sijaan oli nimenomaan korostanut, että
hän oli harvoin poissa kotoa. Sitä paitsi oli mahdotonta suorittaa
täällä keskiviikkoiltainen murhayritys, mikä epäilemättä kuului
Elisabeth-rouvan murhaajan tilille, ja olla jo seuraavana päivänä
Loviisassa, kuten Kerstin varmasti oli ollut. Silloinhan hän oli
kotonaan saanut viranomaisilta kehoituksen matkustaa tänne miehensä
sairasvuoteen ääreen. Murhaaja saattoi olla miltei kuka muu tahansa,
mutta ei Kerstin Lundström. Minä olen itsekäs raukka, Inkeri moitti
itseään, saattaessani hetkeäkään ajatella hänestä moista. Päädyin
häneen vain siksi, etten tunne häntä ja että hänen syylliseksi
osoittautumisensa koskisi sen vuoksi minuun vähiten! Murhaaja oli joku
toinen — joku hänen tuttavansa! Siitä tosiasiasta ei päässyt mihinkään.

Inkeri vetäisi ikkunan kiinni. Häntä kylmäsi.

Mitään illallisia hän ei yrittäisikään nyt järjestää. Sitä Kaarlon oli
turha odottaa. Katajistoillakin oli ollut vain kahvia, Sen kummemmat
kemut eivät olleet eilen pankinjohtaja Kannolla liioin olleet kamreerin
läksiäiset.

Rauta nukkui aamulla pitkään. Vaiteliaana, mutta hyväntuulisena hän
haukkasi nopeasti aamiaisensa. Sen jälkeen hän istahti puhelimen
ääreen kutsumaan vieraita illaksi. Sekä Katajistot että Saariset
selittivät mielihyvin saapuvansa. Puhelu Vaasaan tuli pian edellisten
keskustelujen jälkeen. Tuomani Järvi innostui kuullessaan Raudan
ratkaisseen jo arvoituksen. Hän hämmästeli hieman, miksi hänen piti
ottaa mukaansa myös Vaara, mutta lupasi tehdä niin. Rauta ilmoitti
haluavansa esittää kutsunsa rouva Järvelle henkilökohtaisesti.

— Luuletko sen tehoavan paremmin? poliisitarkastaja naurahti. — No,
ehkäpä tehoaakin. Täällä käyntisi jälkeen vaimoni on puhunut sinusta
epäilyttävän paljon. Kuule, Rauta, triangelidraama ei ole lainkaan minun
makuuni. Se on nyt onneksi sinulle tai — minulle.

Hän lupasi kuitenkin kääntää puhelun kotiinsa.

Rouva Järvi kiitti kutsusta. Valitettavasti hän ei voinut seurata
miestään. Nuorempi tytär oli kuumeessa. Ei, mitään vaaraa ei ollut —
enää.

— Onko pikku Liisasta ollut teille paljon vaivaa? Rauta kysyi.

— Ei, ei toki. Hän on suloinen ja kiltti lapsi.

— Entä nyt, kun Matti Vaara tulee miehenne mukana tänne? Miten saatte
pikku Liisan nukkumaan?

— Nyt en ymmärrä teitä, tuomari Rauta. Minusta on vain hauskaa,
että Matti pääsee mukaan kekkereihinne. Pitäkää hänet siellä vaikka
kauemminkin. Kyllä minä Liisasta huolehdin.

Rouva Järvi naurahti huvittuneena. Sitten hän jatkoi:

— Teidän puheistanne voisi luulla teidän epäilevän, etten minä osaa
taittaa nukkumaan yhtä pikku tyttöä. Sellaisiin asioihin miesväki ei
meidän talossamme ole ennenkään päässyt puuttumaan.

Inkeri oli ovelia kuunnellut viime keskustelua. Sen päätyttyä hän sanoi:

— Taisit saada hieman nenällesi, kultaseni. Sen ansaitsitkin. Täytyy
olla mies keksiäkseen noin typeriä kysymyksiä. Mutta sinä vain hymyilet
kuin voittaja ikään.

Rauta vangitsi hänet nauraen syleilyynsä.

— Tiedätkö, pikku rouva? Olet hurmaava tuossa suuressa
talousesiliinassa! Melkein kuin aikuinen.

Inkeri pyristeli itsensä vapaaksi.

— Vai melkein? Sinä hupsu, joudu värväämään Martta tänne! Muuten ei
kahvipöytään tule ainoaakaan täytekakkua.

Rauta lähti. Hänen ensimmäinen käyntinsä sujui hyvin. Martta Rintapelto
oli helposti suostuteltavissa auttamaan Rautamaan naisväkeä.

Jo kunnantalon pihamaalla hän sai kuulla Oskar Lundströmin aamuyöllä
kuolleen. Diakonissa lähti hakemaan hänen leskeään Raudan puheille.

Kerstin Lundström oli pitkä, laiha mainen. Kasvoissa oli jotakin
väsynyttä ja katkeraa. Harmaa kävelypuku oli hyvin siisti, mutta
yksinkertainen ja kaikkea muuta kuin uusi. Ensi näkemältä hän ei
muistuttanut niitä kuvia, jotka Rauta oli nähnyt Elisabeth-rouvasta.
Tarkemmin katsoen hän kuitenkin totesi sisaruksissa olevan paljon
yhteistä. Ero oli sittenkin lähinnä vain ulkoasussa ja kasvojen
ilmeessä. Ryhti oli molemmilla uljas. Kasvojen soikio oli sama, ja
piirteissäkin oli paljon lyhteistä. Sitä ei vain ensi hetkessä voinut
huomata, kun Kerstin-rouva ei osannut hymyillä. Tukka oli molemmilla
musta, ja — niin — kummallakin oli siniset silmät.

Esittäydyttyään Rauta valitti surua. Rouva Lundström katsoi häneen
tutkivasti. Sitten hän virkahti töykeästi ja vierain korostuksin:

— Luullakseni minun ei tarvitse näytellä teille surun murtamaa leskeä.
Mieheni kertoi minulle kaiken vehkeilystään teitä ja rouvaanne vastaan.
Myös sen, että te annoitte hänelle anteeksi. Minäkin annoin hänelle
anteeksi — kaiken. Ja nyt minun on hyvä olla, kun jaksoin tehdä sen.
Muuten... mieheni mainitsi teidän väittäneen, että Elisabeth olisi
testamentannut omaisuutensa minulle ja Kurtille. Sehän ei voi olla
totta! Häh oli kai ymmärtänyt teidät väärin.

— Ei, rouva, hän ei ymmärtänyt väärin. Testamentin määräykset ovat
selvät.

Kerstin valahti kalpeaksi. Ilmeisesti, hän oli työntänyt tuollaisen
mahdollisuuden luotaan. Nyt hänen oli vaikea uskoa se sittenkin
todeksi. Ääni vapisi voimakkaasta mielenliikutuksesta, kun hän sanoi:

— Koko yön olen vakuutellut itselleni, että sellaista ihmettä ei
elämässä tapahdu. Koettakaa ymmärtää minua. Minulle itselleni on
enemmän kuin riittävä lahja se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen
olen vihdoinkin vapaa. Mutta lasteni vuoksi iloitsen tietysti rahoista.

Rauta nyökkäsi. Hetken äänettömyyden jälkeen Kerstin-rouva jatkoi:

— Kaikkein viimeksi olisin kuvitellut saavani joskus jotakin
Elisabethilta. Sellaisia sisaruksia me olimme! Vaikka Kurt asui niin
lähellä kuin Porvoossa ja minä Loviisassa, niin naimisiin mentyäni en
ole tavannut häntäkään.

Sitten hän keskeytti ja lausui kuivasti hymähtäen;

— Mitä hulluja minä teille, vieraalle, tällaisia puhelen! Teillä oli
kai jotakin asiaa minulle.

Olihan Raudalla. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin hän sai
Kerstin-rouvan suostumaan suunnitelmaansa. Yhdessä he lähtivät sitten
apteekkarilaan. Rouva Katajisto oli hämmästynyt kuullessaan, mihin
hänen apuaan tarvittiin. Lopulta Elli-rouva naurahtaen myöntyi:

— En käsitä tuon taivaallista siitä, mihin te pyritte, tuomari.
Mielihyvin olen kuitenkin juonessa mukana.

Tuntia myöhemmin Rauta oli jälleen Rintapellon pientilalla. Hän
sai kuulla Martan jo aikoja sitten lähteneen Rantamaalle. Kiirettä
pitämättä hän haasteli vanhusten kanssa niistä monista vaikeuksista,
joita vastaan pienviljelijät joutuvat kovina aikoina kamppailemaan.
Siellä hän sai myös tietää, missä nahkuri Peltosalon mökki oli, ja
suuntasi askelensa sinne. Perille päästyään hän joutui vastakkain
sangen kiukkuisen ukonkääppänän kanssa. Harvoine pujopartoineen,
punaisine nenineen ja kaljuine päineen nahkuri Peltosalo oli
omalaatuinen tyyppi. Vaikkei hän ulottunut vierasta kainaloihinkaan,
hän purki tähän pelottomasti suuttumuksensa:

— Vai niin, te nyt sitten olette se Rantamaan herra! Ettäs ette häpeä
vietellä huonoille tavoille pojannulikoita! Sillä mitäs muuta kuin
nulikka tuo meidän Pekka on? Miestä minä siitä jo odotin ja siksi
panin sen sepän oppiin. Työtä se pajassa tekikin, sen minkä taisi.
Mutta sitten tulitte te! Te houkuttelitte pojan lyömään laimin työnsä
ja opetitte sen yöjuoksuihin! Menkää nyt tuonne takakamariin! Sieltä
löydätte Pekan sellaisena, miksi te olette sen tehnyt! Kipeä se on!
Niin kipeä, ettei vuoteesta ylös pääse! Olettekos nyt tyytyväinen?

Rauta yritti selittää ukolle olleensa levoton, kun Pekkaa ei ollut
kuulunut Rantamaalle tänä aamuna. Siksi hän oli nyt tullut katsomaan,
vaivasiko poikaa jokin. Tällaiset puheet eivät kuitenkaan rauhoittaneet
nahkuria. Päinvastoin ne valoivat kuin öljyä tuleen. Kesken uuden
ryöpyn Rauta meni katsomaan potilasta. Tämä oli tosiaan korkeassa
kuumeessa ja houraili. Isän luo palattuaan hän lupasi toimittaa
tohtori Lehdon katsomaan sairasta. Sitten hän käänsi keskustelun Pekan
tulevaisuuteen. Sen jälkeen ei Peltosalon mökissä enää karjuttu.
Nahkuri ei ollut uskoa korviaan kuullessaan vieraan tahtovan auttaa
hänen poikaansa pääsemään elämässä eteenpäin. Vanha Peltosalo oli ollut
tyhmä, hän ei vain hevillä tahtonut uskoa "herroista" mitään hyvää.
Mutta kun asiat oli puhuttu selviksi, hänen kiitoksensa valuivat yhtä
vuolaina kuin hetki sitten haukkumasanat.

Koska Pekka nyt oli poissa sen päivän pelistä, Raudan oli turvauduttava
Olli Liukkoseen. Hänestä hän saikin innokkaan apulaisen. Poikasta
kirveli vain se, ettei "Rantamaan herra" ilmaiseksikaan halunnut nähdä
hänen laskettavan pikku sillan korvasta koskea alas. Sen sijaan tällä
oli paljon mielenkiinnottomampia tehtäviä jokirannassa. Mutta vaikka
Olli oli tästä kaikesta nyreissään, se unohtui, kun parin tunnin
tyhjänpäiväisen möyrimisen palkaksi herra pisti hänen kouraansa kaksi
satalappusta.

Rauta palasi huvilalle vasta kello kahdeksantoista aikaan. Kun hän
keittiössä ilmoitti olevansa nälissään, Mari otti hänen tiedoituksensa
vastaan loukatun keittiömestarin jäätävällä kylmyydellä. Tavallisesti
se tehosi ja sai tuomarin nöyryytettynä peräytymään sisähuoneisiin.
Mutta tällä kertaa Mari olisi mielellään uskonut näkevänsä vain pahaa
unta, kun tuomari nauraen pyöräytti hänet ympäri ja komensi:

— Ruoat äkkiä uunista esiin! Tiedän niiden olevan siellä.

Mari vetäytyi varovasti muutaman askelen päähän. Sieltä hän uskaltautui
murisemaan:

— Eivät ole!

Rauta katsoi häntä pää kallellaan.

— Eivätkö? No, tietääkö Mari, että rouva ja minä matkustamme huomenna
Helsinkiin? Mutta elleivät ruoat ole kahdessa minuutissa ruokasalissa,
niin Maria ei huolita mukaan Pikku Jättiläisen luo!

Vanhan palvelijattaren silmät revähtivät pyöreiksi.

— Siunatkoon! Pääsemmekö me kotiin? Tältä ryövärirannikolta?
Vihdoinkin!... Niin että tahtooko tuomari ruokaa? Minä kun kuulin
väärin. Ihan väärin! Että tuomari ei tahdo ruokaa. Heti, tuomari!
Silmänräpäyksessä kaikki on pöydässä. Ja ihan tuomarin herkkuja! Kuinka
sitä nyt saattaakin kuulla niin väärin? Vanhat korvat... Niin, niin,
vanhuus ei ole mikään ilo...

Viime sanat Mari lausui ruokahuoneessa järjestellessään höyryäviä
kulhoja Raudan eteen.

— Onko kaikki nyt hyvin, tuomari? Onhan, kiltti tuomari?

Raudalla oli jo suu täynnä ruokaa, ja hän tyytyi vain hyväntahtoisesti
nyökkäämään. Vanha palvelijatar pyyhkäisi poskeltaan sille valahtaneen
ilon kyynelen ja katosi keittiön puolelle. Mutta Inkeri sanoi:

— Kultaseni, ellen erehdy, sinä ylvästelit tänä aamuna
jalomielisyydelläsi minua kohtaan. Minä en tahdo pitkään olla velassa.
Siksi kiiruhdan nyt maksamaan jalomielisyytesi takaisin samalla
mitalla. Sinä soit Marille äsken kaksi minuuttia aikaa. Minä annan
sinulle kokonaista viisi. Niiden kuluttua sinun on sitten myös oltava
poissa ruokahuoneesta! Kahden tunnin kuluttua vieraat ovat täällä,
ja huoneet ovat vielä tässä kunnossa. Sitä paitsi minun on ehdittävä
pukeutuakin.

Kahden suupalan välissä Rauta virkahti:

— Lisäksi sinun on ehdittävä kuulla eräitä ohjeita. Sinullakin on näet
osa illan näytelmässä.

Jäljellä oleviksi tunneiksi Raudalla oli kyllin puuhaa. Se sai
Marin taaskin murisemaan. Ensiksi tuomari sulkeutui Jussi Saarisen
kanssa arkihuoneeseen järjestämään, kuten hän naisille ilmoitti,
valaistusta. Ikään kuin siinä mitään järjestämistä olisi enää tarvittu
— viimeisenä iltana! Tullessaan Martan kanssa tuomaan laseja ja pulloja
arkihuoneeseen, joka oli määrätty herrojen puoleksi, vanha palvelijatar
rypisti tuimasti kulmiaan. Hän paheksui syvästi miesten täyttämien
kynttelikköjen määrää.

— Tuollaista kynttilöiden tuhlausta! hän nurisi. — Tällaisena aikana!

Martan ruskeissa silmissä oli myös synkkä, tuijottava katse. Hän
muistaa eräitä toisia kynttilöin valaistuja kemuja, Rauta tuumi. Tyttö
ei sanonut kuitenkaan mitään. Hänen luja suunsa puristui vain tiukemmin
kiinni.

— Mikäs se on, tuo kirkas pallomainen vehje tuolla? Mari kysyi viitaten
pikku pöydälle, joka oli sijoitettu ikkunan ääneen vastapäätä eteiseen
vievää ovea.

Rauta nauroi.

— Kiltti Mari, ehkäpä se on nyt se tykki, jolla huvilaa ammuttiin
täällä olomme toisena yönä.

Loukkaantuneena vanha palvelijatar purjehti huoneesta. Tämän pilanteon
hän olisi kuitenkin voinut antaa tuomarille anteeksi. Tuomari kun nyt
kertakaikkiaan oli sellainen! Paljon pahempaa oli, että sitten kun joku
pojanlorvi oli tuonut vieraan matkalaukun tuomarille, tämä vei rouvan
makuuhuoneeseen. Ja tietenkin rouvaa olisi juuri silloin tarvittu
keittiössä ja ruokahuoneessa. Mutta miehillähän ei, Luoja paratkoon,
ole aavistustakaan siitä, miten lukemattomista seikoista emäntäväen on
kutsujen edellä huolehdittava. Niin, niin... Inkerin olisi toki pitänyt
tietää, ettei kaikki ollut vielä lähestulkoonkaan valmista. Silti hän,
kuin mikäkin tytönharakka, antoi kesken kiireiden narrata itsensä noin
pitkiin puheisiin! Kaikkien harmien keskellä oli sentään siunattu asia,
että tuomari oli älynnyt edes hommata Martan tänne avuksi. Hänet Mari
hyväksyi. Martta ei ollut niitä nykyaikaisia heilakoita, joille piti
ihan kädestä pitäen näyttää, mihin mikin kahvikuppi, pikkuleipäkori ja
kakkuvati oli asetettava.

Samaan aikaan Inkeri kysyi makuuhuoneessa mieheltään: — Mitä varten
kaikki tämä teatteri? Sinähän sanoit tietäväsi, kuka murhasi
Elisabeth-rouvan.

— Niin minä tiedänkin. Tiedän senkin, missä ja miten murha tapahtui.
Minun on kuitenkin pakotettava murhaaja itse tunnustamaan. Eikä se ole
vähäinen urakka. Voi olla, että tätä 'teatteria' ei tarvita. Toivon
sitä. Mutta minulla on vain tämä ainoa tilaisuus puristaa hänestä
totuus esiin. Siksi valmistelujen täytyy olla perusteellisia.

Inkeri nyökkäsi. Hän tunsi, että mies oli nyt vakavissaan.

— Sinä saat minut värisemään, Kaarlo. Minulla on samanlainen tunne kuin
joskus lapsena teatterissa, ennen murhenäytelmän viimeistä näytöstä.

— Viimeinen näytös alkaa nytkin kohta, Rauta sanoi. — Muistathan osasi?
Kun minä ensimmäisien kerran lausun sanat: 'saadaanpa nähdä!', se on
samaa kuin näyttämön puolella kolmas soitto: valmiit esitykseen! Ja kun
sanon tuon sanan toisen kerran, merkitsee se: esirippu auki!

Vieraista saapuivat ensimmäisinä Järvi ja Vaara. Poliisitarkastaja
ilmoitti ensimmäisiksi sanoikseen Raudalle olevansa "pirun
jännittynyt". Hänen sävynsä muuttui kuitenkin heti, kun Inkeri
ilmestyi arkihuoneen ovelle. Pienet, vihreät silmät pulleissa
kasvoissa vilkuttivat ystävällisesti, että talon emäntä merenvihreässä
iltapuvussaan oli hurmaava. Inkeri totesi Vaasassa olon tehneen
hyvää Vaaralle. Hänen mustien silmiensä ilme ei ollut niin torjuva
ja epäluuloinen kuin edellisellä Rantamaan käynniltä. Hän vastaili
ystävällisesti, vaikka lyhyesti pikku Liisaa koskeviin kysymyksiin.
Sillä aikaa Rauta vei Järven syrjään ryhtyen puoliääneen puhumaan
hänelle. Poliisitarkastaja kuuntelu häntä hämmästyneenä.

— Kerrot kai tästä hänelle itselleenkin?

— En.

— Miksi et?

— Koska se vähentäisi kohtauksen uskottavuutta.

— No, miksi sitten puhut etukäteen minulle?

— Koska sinä muuten voisit pilata koko yrityksen keston kaiken
puuttumalla asiaan korkeimpana poliisiviranomaisena.

Järven leveillä, hyväntahtoisilla kasvoilla oli huolestunut ilme.
Sitten hän kuitenkin kohautti olkapäitään ja virkahti:

— Kunhan et vain liikaa urheilisi noilla lavastuksillasi ja
kohtauksillasi. Sinä teatteriherra!

Heidän keskustelunsa keskeytti ovelta kuuluva huudahdus:

— Oi, tuomari!

Martta Rintapelto oli suorittanut loppuun puuhansa keittiön puolella
ja oli matkalla eteiseen ottamaan vastaan saapuvia vieraita. Mustassa
puvussaan valkeine esiliinoineen ja tummilla hiuksiltaan valkea
pitsipäähine hän vaikutti hyvin sievältä. Hämmästyneenä hän oli
seisahtunut kynnykselle ja tuijotti Matti Vaaraan. Äkillinen ilo oli
pyyhkäissyt kasvoilta niiden tavallisen umpimielisyyden.

Hänen entinen isäntänsä meni hänen luokseen ja ojensi kätensä.

— Päivää, Martta.

— Oi, ne ovat siis vihdoinkin laskeneet tuomarin kotiin! tyttö
huudahti, ja ääretön helpotus kuvastui koko hänen olemuksessaan.
Lujasti hän puristi isäntänsä kättä.

— Niin kuin näkyy, laskivathan ne.

— Miten pikku Liisa voi?

— Hyvin, Martta. Hänkin tulee pian kotiin.

Samassa ovikello soi. Tytön oli riennettävä avaamaan ovea. Tulija oli
rouva Lundström. Hermostuneisuus, vastahakoisuus ja epämieluisa tunne
vieraaseen seuraan joutumisesta saivat hänet näyttämään kaikkea muuta
kuin viehättävältä. Tervehtiessään talon emäntää Kerstin-rouvan huomio
kiintyi tämän villapukuun; hän vilkaisi omaa vanhaa kävelypukuaan ja
punastui. Martta ei voinut olla hymyilemättä.

Samassa hän sai kuitenkin muuta ajattelemista. Katajistot saapuivat.
Punakka, kaljupäinen apteekkari nauroi jo tullessaan ja näytti olevan
taas hyvällä tuulella. Jos hän olisi muistanut eilisen viisautensa,
että vaikeneminen on kultaa, hän olisi päätellyt hopean sittenkin
sopivan paremmin hänen jalometallikseen. Hänen pieni, pönäkkä vaimonsa
sipsutti sisään poskillaan tavallista helakampi puna ja terävissä
silmissä odotuksen jännitystä. Hän ja Inkeri ottivat hoiviinsa
yksinäisen rouva Lundströmin. Molemmat yrittivät parhaansa onnistumatta
kuitenkaan murtamaan jäätä, joka oli edessä. Herrojen, puhelua
vilkastutti Jussi Saarisen tulo seuraan. Nyrkkiraudan selvä jälki
hänen kasvoissaan antoi aihetta moniin kyselyihin, mutta vastaukset
pyrkivät jäämään yksitavuisiksi. Rauta vilkaisi tuon tuosta kelloaan.
Pappilalaiset odotuttivat itseään, ja lisäksi Elias Saarinenkin oli
vielä poissa.

Vihdoinkin! Tavallisuudesta poiketen kolme puuttuvaa Saarista saapui
samalla kertaa. Kumara, valkohapsinen rovasti ja hänen hintelä
esikoksensa peittyivät ruustinnan kookkaan, mustapukuisen olemuksen
varjoon. He eivät saaneet suunvuoroa tämän myrskyisesti tervehtiessä
"rakasta Ingeään", jonka huomista lähtöä hänen oli täytynyt jo kotona
ennakkoon itkeä.

Arkihuoneessa ruustinnaa odotti yllätys. Tosin hän ei ensimmäisellä
silmäyksellä tuntenut Kerstin Lundströmiä. Hän nyökäytti tälle
ylhäisesti kuin vieraalle ikään. Silloin Inkeri virkahti:

— Mutta, Augusta! Etkö tunne Elisabethin sisarta?

Näiden sanojien vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Ruustinna pyörähti
takaisin ikään kuin äkisti puhallettuna täyteen iloista hämmästystä.

— Kerstin! Sinäkö todella? Rakkahin! Miten iloinen olen!

Hänen täytyi saada syleillä odottamatta jälleen tapaamaansa nuoruuden
ystävää. Sitten hän suuteli tätä molemmille poskille.

— Oi, Kerstin! Muistathan menneitä Porvoon aikoja!

Rouva Lundström irrottautui hänen syleilystään ja vastasi kuivasti:

— Kyllä, Augusta. Kyllä minä muistan. Ehkä paremminkin kuin sinä.

Martta oli pysähtynyt katsomaan Elisabeth-rouvan sisareksi mainittua
naista. Tuo jäykkäilmeinen, köyhästi puettu ihminen ei juuri muistuta
sisarvainajaansa, hän mietti poistuessaan omiin puuhiinsa. Siten hän
säästyi näkemästä, miten ruustinna jäykistyi tuntiessaan vieraiden
joukossa tuomari Vaaran. Hänen kasvojaan hallitseva pitkä kapea nenä
näytti entisestään kasvavan ja kaartavan syvemmälle ankaran suun
ylitse. Niskojaan nakaten hän astui jäykästi eteenpäin. Kun rovasti
oli pysähtymäisillään tervehtimään tuomari Vaaraa, ruustinnan ohut,
kärsiväsävyinen ääni leikkasi terävästi ilmaa:

— Tule pois, ystäväni! Siinä ei ole ketään — meille!

Vaara kumarsi hymähtäen rovastille, ikään kuin sanoakseen, että
mitäpä tuosta, kyllä ruustinna tunnetaan. Sekään ei voinut kuitenkaan
pyyhkäistä pois kiusallista välikohtausta. Inkeri yritti pelastaa
tilanteen kehoittamalla vieraita käymään heti kahville.

Ruokasalissa emännän aikaansaannokset herättivät yksimielistä
ihastusta. Osansa kiitosten vuolaudessa oli sillä, että puhumalla
pyrittiin keventämään raskaaksi käynyttä tunnelmaa. Mutta erilaiset
leivonnaiset olivat todella herkullisia. Rouvat jäivät kahvipöydän
välittömään läheisyyteen. Herrat sen sijaan ottivat kuppinsa ja
siirtyivät maaseudun ikimuistoisen tavan mukaan omalle puolelleen,
arkihuoneeseen.

Keskustelu ei siellä tuntunut pääsevän alkuun. Apteekkari oli
oikeastaan ainoa valopilkku. Hälisevällä puhelullaan hän täytti
keskusteluun tuon tuosta syntyvät aukot. Rovasti olisi saattanut
ryhtyä avustamaan häntä. Ruustinnahan oli onnellisesti kuulomatkan
ulkopuolella. Mutta tyhjinäkin konjakkilasit herättivät hänessä
paheksumista, jonka hän ilmaisi äänettömyydellä.

Viimein ruustinna ilmestyi arkihuoneen kynnykselle. Hän kaipasi tällä
kertaa miesten seuraa. Kolme nojatuolia tupakkapöydän ympärillä oli
rovastin, apteekkarin ja poliisitarkastajan hallussa. Elias oli
vallannut oven vieressä olevan nojatuolin. Jussi istui kauimpana,
eteisen ovea vastapäätä olevan ikkunan ääressä. Isäntä itse oli
asettunut kirjoituspöytätuoliin, ja hänen vastassaan olevalla tuolilla
ruustinna vastenmielisyydestä hätkähtäen näki Vaaran. Tuon miehen
käsittämättömän täällä olon hän oli unohtanut. Hän aikoi jo vetäytyä
takaisin. Silloin Rauta tuli katsahtaneeksi ovelle ja nousi heti ylös.

— Tulkaa toki, ruustinna, vilkastuttamaan meidän miehisen jäykkää
seuraamme.

— Enpä tiedä, Augusta-rouva kursaili. — Tuolla toisella puolen tuli
vain yksinäistä. Kerstin rupesi voimaan pahoin, ja Inge ja Elli
lähtivät hoivailemaan häntä. Ei se mitään vakavaa voinut olla, koska
minua ei siellä tarvittu. Kerstin-raukka on vain hieman poissa tolalta.
Ymmärtäähän sen, kun mies on juuri kuollut.

— Oli mainiota, että te tulitte, ruustinna, Rauta ihasteli. — Sittenpä
voitte kokeneena emäntänä sanoa, auttaisiko tunnelmaa, jos vaihtaisimme
sähkövalon kynttilävalaistukseen.

Ruustinna hyväksyi ajatuksen, lämpimästi. Hän johti myös kynttelikköjen
asettelua. Kirjoituspöytä sai niistä suurimman, oikean viisihaaraisen.
Pienemmät asetettiin tupakkapöydälle ja molemmille kirjakaapeille.

— Täällä on heti helpompi puhua! apteekkari ihastui, kun valaistusta
oli vaihdettu.

Viileästi hymyillen Elias Saarinen luovutti paikkansa äitipuolelleen
siirtyen itse veljensä luo. Päästyään istumaan ruustinna ryhtyi heti
johtelemaan keskustelua.

— Minä en oikein jaksa sulattaa niitä tappioita, jotka niin nopeassa
tahdissa kohtaavat nyt pitäjämme hienostoa. Ensiksi murhattiin
Elisabeth-ystäväni, salakähmäisesti ja petomaisesti. Ehdimme tuskin
saada ikään kuin korvaukseksi, jos nyt Elisabethia joku voisi
korvata, suloisen Inge-rouvan, kun hänet viedään jo pois. Siinä te,
tuomari Rauta, ette tee kiltisti. Se on sitäkin julmempaa, kun olemme
menettäneet myös Kurt Bergin.

— Onko Kurt Berg lähtenyt? pääsi Vaaralta.

Ruustinna synkkeni ja katsoi kylmästi hänen ohitseen.

— On, apteekkari vastasi hänen puolestaan. — Toissailtana tavatessamme
hän ei vielä hiiskunut mistään lähtöaikeista. Eilen aamuvarhaisena
paloi Sundin lesken mökki, jossa hän asui, ja muutamaa tuntia myöhemmin
rouva Kanto soitti kutsuen meidät luokseen — Bergin läksiäisiin. Sitä
minä sanon nopeaksi toiminnaksi. Ha-ha-haa!

Vaara kuunteli kummissaan.

— Berg lähtenyt... Sundin lesken mökki palanut... Mitä kaikkea täällä
onkaan ehtinyt muutamassa päivässä tapahtua!

— Oh, siinä on vasta pieni osa! apteekkari kerskaili.

— Tuo sinun entinen palvelijasi, Martta vai mikä hänen nimensä lie,
yritettiin murhata heittämällä hänet koskeen. Sitten täällä Rantamaalla
suoritettiin jonkinlainen taistelu. Tuomari Rauta ei ole suostunut
kertomaan yksityiskohtia siitä. Mutta jälkiä siitä näet ainakin Jussi
Saarisen naamataulussa. Kaiken kukkuraksi sinun toinenkin lankosi,
Oskar Lundström, putosi tänne kuin pilvistä ja otti vapauden heittää
henkensä kunnantalomme sairastuvassa. Riittääkö jo?

Vaara tuskin uskoi korviaan.

— Riittää toki!

Järvi oli myös kuunnellut tarkkaavaisena. Hän tuijotti moittivasti
Rautaan. Tämä ei ollut tuiskahtanut hänelle noista tapahtumista!

Ruustinna ei ollut vielä päässyt irti kärsimiensä tappioiden
miettimisestä.

— Kuulkaahan, tuomari Rauta, Kurt Berghän oli eilen illalla täällä.
Jäähyväisillekö hän tuli?

— Niin.

— Omituista, miten pian hänestä ja teistä tuli ystävykset. Meidän
luonamme hän ei eilen vaivautunut käymään. Hän sanoi, ettei ehtinyt.
Oliko hän kauankin täällä?

— Oh, hän viipyi vain niin kauan kuin hänen oli odotettava ajopeliään.
Pelkään hänen pitkästyneen minun seuraani. Joka tapauksessa hän oli
iloinen päästessään lähtemään.

Augusta-rouva huokasi raskaasti.

— Niin, tietysti hän oli iloinen. Tuo onnen poika! Hän kertoi minulle
matkustavansa aluksi Turkuun ja asettuvansa sitten Helsinkiin.

Ruustinna ei yrittänyt salata kademieltään. Sitten hän puuskahti
kiivaasti:

— Minäkin tahdon pois täältä! Täällä poltetaan, tapellaan ja
murhataan... Sanokaa, poliisitarkastaja Järvi, ovatko viranomaiset
aivan kykenemättömiä turvaamaan rauhallisia ihmisiä ja palauttamaan
järjestyksen tälle onnettomalle paikkakunnalle!

Useat silmäparit suuntautuivat Järveen. Rovasti katsoi häneen
luottavaisena, apteekkari puolittain ivallisesti, puolittain
hyväntahtoisesti ja ruustinna koko loukatun yhteiskunnan katkeruuden ja
vaatimusten ruumiillistumana.

Vastaus tuli kuitenkin toiselta taholta. Rauta virkahti äänellä, josta
isännän kohtelias hyväntahtoisuus oli väistynet virallisuuden tieltä.

— Minä sanon teille, ruustinna!

Tätä odottamatonta ilmoitusta seurasi jännittynyt hiljaisuus. Hetken
kuluttua Rauta jatkoi:

— Minä sanon, sillä noihin kysymyksiin vastaaminen on lähinnä
minun velvollisuuteni. Sitä ennen haluan kuitenkin lausua muutaman
selventävän sanan. Minä, joka saavuin tälle paikkakunnalle
ratkaistakseni Elisabeth Vaaran murhan arvoituksen, olen tänään
suorittanut tuon tehtävän loppuun.

Tällä kertaa Inkerikään ei voisi väittää, ettei minulla
jännitysnäytelmän sankarina ole menestystä, Rauta hymähti itsekseen
Juotuaan pikaisen silmäyksen kuulijoittensa kasvoihin. Kaikkien katseet
olivat suorastaan nauliutuneet häneen. Hänen seuraavia sanojaan
odotettiin hievahtamatta.

Rauta nousi painamaan sähkökelloa. Kun Martta ilmestyi ovelle, hän
sanoi:

— Olkaa hyvä ja tuokaa ruustinnalle kupit ja kaatakaa muillekin kahvia.

Kun tyttö oli poistunut, ruustinna henkäisi tukahtuneesti:

— Voi, miten te saatatte, tuomari! Nyt!

Hänestä oli julmaa pilaa puhua tällaisella hetkellä kahvista. Hänen oli
kuitenkin otettava kuppi vastaan, kun Martta sen hänelle toi. Eihän
palvelusväen nähden sopinut paljastaa mielenliikutustaan!

Kun Martta oli täyttänyt muiden kupit ja kannuineen ja tarjottimineen
siirtynyt molempien nuorten Saaristen luo, Raudan ääni leikkasi
hiljaisuutta kovana:

— Olette aivan, oikeassa, ruustinna. Täällä ei ole kukaan turvassa,
niin kauan kuin Elisabeth Vaaran murhaaja kulkee vapaana. Siksi on aika
vihdoinkin tehdä loppu hänen pelistään... Minä pidätän murhaajana —
sinut. Matti Vaara!

Pöydän toisella puolella istuva tuomari Vaara hypähti kalpeana
seisomaan. Samassa hetkessä kaksi imuiltakin huoneessa olijaa reagoi
paljastukseen välittömästi.

Ruustinna veti henkeä kuuluvasti, sitten hän huudahti kimeästi:

— Minä tiesin sen! Minä tiesin! Ensimmäisestä hetkestä alkaen!

Martta oli pysähtynyt jo Raudan ryhtyessä puhumaan. Viimeisten
ratkaisevien sanojen kajahtaessa hänen jännittyneisyytensä äkisti
laukesi. Hän valahti aivan kalpeaksi, ja kädet hervahtivat voimattomina
alas. Kahvikannu ja tarjotin, jolla kerma- ja sokeriastiat olivat,
putosivat rämisten lattialle. Sitten veri hulmahti hänen päähänsä, ja
hän otti muutaman juoksuaskelen Rautaa kohden.

— Ei, ei, ei! hän huusi kimeästi. — Tehän itse sanoitte minulle, että
meidän tuomari on syytön ja ettei häntä uhkaa mikään!

Rauta vastasi hänen intohimoiseen vetoomukseensa tyynesti:

— Minun velvollisuuteni oli saada kiinni murhaaja, olipa hän kuka
hyvänsä.

— Ei, ei, ei! Te erehdytte! tyttö huusi sydäntäsärkevästi. — Meidän
tuomari on syytön! Aivan syytön! Uskokaa minua'!

Rauta katsoi häneen kylmästi.

— Syytön? Pitäisikö minun uskoa teidän pelkkään sanaanne? Kun minä
tiedän...!

Martta huohotti raskaasti. Veri oli syöksähtänyt poskipäille.
Tuskaisesti hän silmäili vuoroin Vaaraa, vuoroin Rautaa.

Vaara kuivasi tuskan hikeä otsaltaan. Hänestä tuntui kuin kaikki
ajatukset olisivat pysähtyneet ja kuin aivot eivät enää toimisi. Tytön
huudot hän sentään kuuli, ja ne repivät sietämättömästi hänen hermojaan.

— Martta, hän sanoi käheästi, anna olla. Kaikki on hyödytöntä.

Viisi sivusta katsojaa tuijotti kuin lumoutuneina tuohon dramaattiseen
kolmikkoon työpöydän luona. Jotakin ennenkuulumatonta oli tapahtunut.
Mutta jotakin oli vielä tulossa, tuo varmuus sähköisti ilmaa.
Kynttilänliekitkin näyttivät hievahtamatta odottavan.

Rauta puhui jälleen;

— Martta Rintapelto! Te vaaditte minua äsken uskomaan vakuutustanne,
että tuomari Vaara on syytön Elisabeth-rouvan murhaan. Minä kysyn siis
teiltä ja kehoitan teitä miettimään tarkoin, ennen kuin vastaatte.
Tiedättekö te jotakin, mikä todistaa, että tuomari Vaara ei ole
suorittanut tuota veritekoa?

Tyttö oli valahtanut jälleen kalpeaksi. Hän ei kestänyt kynttiläin
valossa hehkuvien harmaiden silmien polttavaa katsetta, vaan kääntyi
kyljittäin Rautaan.

— Hyvä Luoja, ruustinna ähkäisi, yrittääkö tuo mies pakottaa
tyttöparan ottamaan niskoilleen isäntänsä rikoksen? Tämä... tämä on
ennenkuulumatonta!

Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota hänen kiukkuiseen
mutinaansa. Kaikki odottivat Martan vastausta.

Viimein tuli tytön huulilta melkein kuin nyyhkytyksenä:

-— En. En tiedä.

Raudan ilme koveni.

— Ettekö todellakaan?

Tällä kertaa vastaus tuli nopeammin ja varmempana:

— En.

Rauta odotti hetken.

— Minä kysyn vielä kerran! Tiedättekö, kuka murhasi Elisabeth Vaaran?

Tyttö nosti päänsä. Hänen kasvonsa olivat nyt saaneet tavallisen
värinsä. Suun ympärillä oli kova ilme. Ja ruskeat silmät kohtasivat
uhmaten harmaat.

— En! Johan teidän olisi pitänyt kuulla se! Minä en tiedä! Te sen
sijaan sanotte tietävänne, että murhan suoritti tuomari Vaara. Miksi
sitten enää minulta kyselette?

Raudan vastaus tuli nopeasti:

— Minä kysyin teiltä siksi, että tahdoin antaa teille tilaisuuden
murhaajan ilmoittamiseen... Rakastavaa naista täytyy, olipa hän
muuten millainen tahansa, kunnioittaa, ja hän voi odottaa tulevansa
kohdelluksi sen mukaan. Mutta on eräs inha teko, johon ainoaakaan
rakastavaa naissydäntä ei ole voitu maailman alusta alkaen
pakottamallakaan pakottaa. Tuollainen teko suoritettiin juuri äsken
tässä huoneessa. Siksi oikeus vyöryy nyt säälimättömänä ylitsenne...
Minä sanon teille, Martta Rintapelto, että te olette valehtelija. Te
tiedätte varsin hyvin, kuka murhasi Elisabeth-rouvan. Sillä murhaaja
olitte te!

Humahdus kävi läpi huoneen. Ovelta kuului tukahdutettu huudahdus.
Silmätessään sinne Rauta näki vaimonsa seisovan siellä rouva Katajiston
rinnalla kuuntelemassa. Inkerin silmät kuvastivat yllätystä ja kauhua.

Raudan säälimätön isku oli osunut maaliinsa. Hänen sanansa sattuivat
kuin piiska Martan kasvoihin. Hän horjahti ja olisi kaatunut, ellei
Vaara olisi saanut tartutuksi hänen käsivarteensa ja auttanut häntä
istumaan. Sitten Vaara suuntasi leimuavan katseen Rautaan, astui pari
askelta häntä kohden ja huusi silmittömässä vihassa:

— Ja sinua pidetään etevänä rikosten tutkijana! Mitään näin inhottavan
julmaa en ole milloinkaan nähnyt! Ensiksi sinä heität vanhan akkojen
juorun minulle vasten kasvoja muka todistettuna ja julistat minut
pidätetyksi murhaajana. Mutta älyttyäsi, ettet voi ikinä näyttää toteen
syytöstäsi, sinkoat saman solvauksen turvatonta tyttöä vastaan. Sinä...
sinä roisto!

Hänen nyrkkinsä nousi uhkaavasti. Mutta samassa oli Järvi jalkeilla.
Kovakouraisesti hän kiskaisi Vaaran taapäin ja vei hänet huoneen
kauimmaiseen nurkkaan.

Tämä välikohtaus oli antanut Martalle aikaa tointua. Kauhu oli jälleen
poissa hänen kasvoiltaan; ne olivat taaskin umpimieliset ja kovat.

Rauta totesi sen istahtaessaan takaisiin tuoliinsa. Tyynesti hän
kuitenkin kysyi:

— Martta Rintapelto, tunnustatteko murhanneenne Elisabeth-rouvan tuona
elokuun yönä?

— En.

— Miksi te yhä yritätte kieltää? Minä tiedän, että te suorititte murhan!

Tytön silmissä välkkyi iva hänen sinkauttaessaan vastaan:

— Vai tiedätte te?

— Kyllä.

— Mitä syytä minulla olisi muka ollut tuohon tekoon?

— Syytä? Ensi hetkestä alkaen olen aavistanut teidän kuuluvan niihin
tämän murhenäytelmän henkilöihin, joilla oli mitä selvin motiivi. Te
vihasitte Elisabeth-rouvaa, vihasitte intohimoisesti. Koska hän oli
vallannut sen paikan, joka oli kuulunut teidän Anna-serkullenne ja jota
sitten olitte toivonut ja vielä tähän iltaan asti toivoitte itsellenne.
Koska Elisabeth-rouva ei ollut kiltti teidän jumaloimallenne
Liisa-tyttöselle. Koska hän esiintyi julmasti miestään vastaan, potki
hänen kotinsa kunnian jalkojensa alle ja karkoitti teidät sieltä. Oh,
Martta Rintapelto, teillä oli paljon polttopuita vihanne roviota varten!

— Tehän noine selityksinenne teette tuon. Elisabethin tappamisen
minulle suorastaan houkuttelevan hyväksyttäväksi! Martta pilkkasi
ilkeästi naurahtaen.

— Tuo huomautus sopisi paremmin paatuneen rikollisien kuin sellaisen
viattoman nuoren naisen suuhun, jota te olette yrittänyt näytellä,
Rauta vastasi kuivasti. — Mutta te olettekin valehdellut minulle ja
muille alusta asti.

— Olenko?

— Kyllä. Ensimmäinen suoranainen valheenne minulle oli se, että
Vaaran silloisten palvelustyttöjen, tuona elokuun yönä palattua
nurkkatansseistaan te lähditte itse suoraan kotiin.

— Enkö sitten muka lähtenyt? tyttö kysyi kevyesti.

— Ette! Te tulitte kotiin vasta aamuyöllä. Vanhempanne kuulivat
tulonne. Seuraavana päivänä te tulipunaisena raivosta vaaditte heitä
uskomaan teidän kotiutuneen ennen puolta yhtä. He tiesivät teidän
valehtelevan ja tekivät siitä omat johtopäätöksensä. Tuon röyhkeää
esiintymisenne vuoksi vanhempanne eivät halunneet teidän enää jäävän
kotiin, vaikka he uuden raivonpurkauksenne välttämiseksi selittävätkin
syyksi veljenne naimisiin menon.

Martan katse menetti jotakin varmuudestaan ja ylimielisyydestään. Mutta
purevasti hän huomautti:

— Vai olette te urkkinut asioitani noiltakin vanhuudenhöperöiltä
ihmisiltä!

Se oli liikaa rovastille. Hän suoristautui tuolissaan, ja hänen äänensä
oli luja ja juhlallinen, kun hän varoitti:

— Tyttö, muista Jumalan käskyä: 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että
menestyisit ja kauan eläisit maan päällä'!

Tyttö nauroi hänelle vasten kasvoja.

— Minä en kuulu teidän laumaanne, rovasti! Enkä minä asettele sanojani
teidän Jumalanne käskyjen mukaan!

Välittämättä purkauksensa nostattamasta paheksunnasta Martta käännähti
jälleen Rautaan.

— Mitä sitten, vaikka tulinkin vasta aamuyöstä kotiin? Päivä oli
Vaaralla ollut hyvin rasittava. Siksi lähdin sieltä päästyäni
kävelemään. Yö oli lämmin. Istuin tuntikausia metsässä yksin.

— Tuota ette voi todistaa.

— Ehkä en. Mutta ette tekään sitä, etten ollut metsässä. Vai voitteko?

— Minä voin paljon enemmän kuin luulettekaan, Martta.

Tyttö nauroi jälleen kovaa, ilkeää naurua.

— Mitä sitten kuvittelette minun tehneen tuona aikana! Rauta katsoi
häneen tuimasti.

— Minä tiedän, mitä teitte! Te kerroitte minulle ensimmäistä kertaa
tavatessamme Elisabeth-rouvan jatkaneen keittiöstä matkaansa eteiseen
ja sen tien ulos. Eteiseen hän menikin. Mutta te kuulitte hänen sieltä
laskeutuvan portaita alas kutomahuoneeseen. Te kuulitte myös hänen
tulevan aikanaan sieltä jälleen ylös. Eteisessä te tapasitte hänet, ja
hän kysyi teiltä... Muistattehan, mitä hän kysyi?

Martan silmäluomet värähtivät hieman. Muuten hän hillitsi itsensä hyvin.

— En tavannut häntä. Eikä hän siis voinut kysyä minulta mitään!

— Kyllä. Hän kysyi teiltä, tiesittekö, missä tuomari Vaara oli.

Tyttö hallitsi ihmeteltävästi hermonsa ja kasvonilmeensä. Raudan tarkka
katse huomasi kuitenkin jälteen vähäisen värähdyksen.

— Tiedän senkin, mitä vastasitte. Teillä ei tosin ollut aavistustakaan,
missä tuomari oli. Mutta te valehtelitte hänen menneen saunarantaan.
Sillä kohdalla teillä oli ansaitsemattoman hyvä onni. Ensinnäkin
Elisabeth-rouva siiloin tahtoi todella tavata miehensä mahdollisimman
pian. Ja toisekseen hän oli sopinut erään henkilön kanssa kohtauksesta
juuri saunalla. Siksi hän enempää arvelematta lähti hermostuneena
rientämään rantaan. Se sopi teille suurenmoisesti, koska te puolestanne
olitte etukäteen valinnut saunarannan murhapaikaksi.

— Oh, ihanko etukäteen? Martta hymähti ylimielisesti.

— Kyllä, sillä te otitte päättänyt suorittaa murhan juuri sinä iltana
ja tehnyt sitä varten valmistelunne. Te valitsitte tuon päivän
toiminta-ajaksi, koska silloin tulisi taloon useita henkilöitä,
joiden etujen mukaista saattoi otaksua Elisabeth-rouvan kuoleman
olevan ja joiden niskaan uskoitte epäilysten lankeavan. Te olisitte
sen vuoksi toteuttanut suunnitelmanne sinä iltana, vaikka teidän
olisi koko illan täytynyt väijyä Elisabeth-rouvaa talon ympäristössä.
Te säästyitte tuosta väijymisvaivasta, koska Vaaran palvelustytöt
halusivat sinä iltana mennä juhliin. Siten teon suorittaminen kävi
teille paljon helpommaksi. Te riensitte Elisabeth-rouvan jälkeen.
Nähtyänne kosken vettä vasten hänet seisomassa rannalla sieppasitte
saunan luo piilottamanne vesurin, hiivitte hänen taakseen ja iskitte
häntä takaraivoon. Viha antoi teille voimia, ja yksi ainoa isku riitti.
Elisabeth-rouva vaipui ääntä päästämättä maahan.

Kuuntelijat olivat hiiskumatta seuranneet kuvausta kammottavasta
näytelmästä hiljaisessa, öisessä jokirannassa. Vain Martta kuunteli
sitä välinpitämättömän näköisenä. Hän jopa hymyinkin vaisusti.

— Tuohan on oikein jännittävää. Teinkö ehkä vielä muutakin sinä yönä?

— Kyllä, paljonkin. Sillä kohtaa ei joessa ole juuri nimeksikään
virtaa. Sen vuoksi työnsitte ruumiin veteen ja kiskoitte sitä
perässänne jonkin matkaa jokivartta ylöspäin. Te olette tämän kosken
partaalla syntynyt, Martta, ja tunnette sen juoksun kuin viisi
sormeanne. Pysähdyitte vasta siellä, mistä tiesitte pyörteen ottavan
haltuunsa jokaisen lastunkin ja kiidättävän sen keskelle jokea. Siinä
työnsitte vihaamanne naisen ruumiin rannasta jättäen kosken tehtäväksi
huolehtia lopusta. Voisin vaikka näyttää paikan, jossa sen teitte.

— Voisitteko todellakin? tyttö ivasi.

— Kyllä. Sillä löysin sieltä matalasta vedestä kahden kiven välistä
Elisabeth-rouvan hevosenkengän muotoisen kultaisen rintaneulan. Se oli
repeytynyt irti teidän asetellessanne ruumista sopivaa asentoon ulos
rannasta työnnettäväksi.

Kauhu kuvastui muiden kuulijoiden kasvoilla. Ainoastaan Martta pysyi
yhä edelleen jäätävän kylmänä.

— Kuvitteletteko sitä hyväksikin todistuskappaleeksi minua vastaan?
hän sinkautti. — Kun kerran Elisabeth-rouvan ruumis löydettiin joesta,
niin kai joku sen oli sinne työntänyt. Suotta nuuskitte selville, mistä
tuo veteen työntäminen tapahtui. Ette voi kuitenkaan todistaa, että
minä olisin tehnyt tuon kaiken. Minulle ei kultaista rintaneulaa ole
milloinkaan ollut!

Hänen puolustusrintamansa ei osoittanut mitään luhistumisen merkkejä.
Päinvastoin. Raudan täytyi todeta tytön pitävän puoliaan röyhkeän
itsetietoisesti, mutta myös taitavasti. Hän ei ollut osannut kuvitella
tuossa hennossa tytössä olevan niin paljon sisua.

— Haluatteko kuulta edelleen? hän kysyi,

— Enpä tiedä. Teidän satunne alkaa väsyttää minua.

— Olemme kohta lopussa. Murhapaikalle palattuanne piilotitte vesurin.
Luulitte löytäneenne sille hyvänkin kätköpaikan. Minä kaivoin sen
kuitenkin tänään esiin. Vesurin terässä on vieläkin verta.

— Saattaa olla, Martta vastasi välinpitämättömästi. — Ehkäpä se on
Elisabeth-rouvan verta. Mutta mitä sekään minua liikuttaa? Entä
sormenjäljet vesurissa? Kai niitä löysitte? Mutta varmasti ette minun!
Minä en esiinny lainkaan teidän sadussanne.

Rauta hymyili hänelle kylmästi.

— Kyliä. Tiedätte itsekin, että teidät nähtiin! Ei tosin jokirannassa.
Siellä te selvisitte kammottavista puuhistanne nopeasti. Palasitte
sitten Vaaran, taloon, edelleenkin kenenkään näkemättä. Totesitte
talon tyhjäksi ja jäitte levollisesti odottamaan palvelustyttöjä
palaaviksi. Kun nämä sitten tulivat, ilmoititte lähtevänne kotiin.
Mutta teillä olikin aivan muuta mielessä. Pesusoikko kädessä riensitte
puoli yhden maissa takaisin jokirantaan pestäksenne pois uhrinne veren
rantakiviltä. Sillä kertaa teillä ei kuitenkaan ollut enää onnea. Eräs
rapukestien osanottajista ei ollut vielä yöpuulla. Hän tuli teitä
vastaan polulla. Te hyppäsitte kyllä pensaikkoon, mutta ette kyllin
nopeasti. Teidät tunnettiin.

Yllätys ei kuitenkaan onnistunut. Taistelunhaluisena Martta silmäsi
ympärilleen.

— Kuka minut muka näki ja tunsi? Jos hän on tässä huoneessa, niin
astukoon esiin!

Kukaan ei liikahtanut.

Tyttö nauroi.

— Siinäpä se! Teillä ei ole tuota todistajaa! Yhtä vähän kuin näkijää
sille, kuinka minä muka pesin saunarannan kivet puhtaiksi murhatun
verestä. Te olette tänään puhunut paljon minun onnestani. Nyt totean
minä vuorostani, että teillä ei ole onnea, tuomari Rauta!

Vastaus oli tyyni, mutta ankara:

— Luulette ehkä olevanne hyvinkin sukkela, Martta Rintapelto. Teidän
asianne on kuitenkin auttamattomasti menetetty. Se on ollut sitä itse
asiassa jo kolme päivää. Nyt on lauantai. Viime keskiviikkona te itse
jo paljastitte itsenne minulle, vaikka silloisten sanojenne merkitys
selvisikin minulle kaikessa kantavuudessaan vasta viime yönä.

Kaikki huoneessa olijat saattoivat tällä kertaa huomata Martan
hätkähtävän. Hän koetti turhaan saada ääntään yhtä purevan
pilkalliseksi kuin aikaisemmin torjuessaan:

— Minä itse? Nyt te houritte jo!

— Muistatte varmaan, miten tultuanne ilmoittamaan minulle tuomari
Vaaran pidätyksestä murehditte myös pikku Liisan menetystä. Silloin
lausumanne sanat eivät kenties olleet lainkaan tarkoitetut minun
kuultavikseni. Joka tapauksessa nuo sanat olivat teille kohtalokkaat.
Te valititte, ettei Liisa enää salli teidän riisua eikä pukea häntä.
'Älä koske minuun käsinesi!' niinhän kerroitte hänen huutaneen teille.
Sitten säikähditte hirveästi. Te huomasitte minun tajuavan, mitä
tuollaiseen huutoon saattoi sisältyä. Mutta silloin minulla ei ollut
vielä mitään todistuksia teitä vastaan, ei edes vakavia epäilyksiäkään.
Siksi koetin puhua teille kaikenlaista hölynpölyä pienten tyttöjen
sielunelämästä.

Rauta katsoi hellittämättä tyttöön. Hänen oli kuitenkin todettava
tämän pysyvän jäykän levollisena. Umpimielisillä kasvoilla oli kuin
läpinäkymätön naamari.

— Te ette kuitenkaan antanut tuon kömpelöhkön yritykseni tuudittaa
itseänne pettävään turvallisuuden tunteeseen, Rauta jatkoi. — Älysitte
varomattomien sanojenne yht'äkkiä työntäneen teidät murhatutkimuksissa
suoraan etulinjaan. Silloin te päätitte toimia nopeasti, ja te olette
rivakkaotteinen nuori nainen. Samana iltana te lavastitte reippaasti
murhayrityksen itseänne vastaan!

Hämmästyksen äännähdys pääsi neljiltä huulilta. Raudan ei tarvinnut
silmätä ympärilleen tietääkseen, keille tämä paljastus oli vielä tässä
vaiheessa ollut yllättävä. Ne olivat tietenkin molemmat Katajistot
ja Saaris-puolisot. Hän odotti hetken jotakin välihuomautusta Martan
taholta, mutta sitä ei kuulunut.

— Te laskitte ainakin siten pääsevänne turvaan. Kaikki otaksuivat
Elisabeth-rouvan murhaajan yrittäneen raivata teidät vaarallisena
todistajana pois tieltään. Ja te laskitte oikein. Minäkin erehdyin
luulemaan niin. Hyväksyin mielessäni tuon selityksen sitäkin
halukkaammin, kun minulle samaan aikaan suorastaan työntämällä
työnnettiin muita jälkiä seurattaviksi. Teidän ei kuitenkaan onnistunut
tuolla tempulla pettää minua pitkäksi aikaa. Tosin teillä oli paljon
etuja puolellanne. Ensinnäkin 'murhayrityksen' aikaan satoi kuin
saavista kaataen, joten rannoilta oli vaikea huomata, mitä sillalla
tapahtui. Toisekseen teillä oli myötätuulta myös lähtiessänne
toteuttamaan suunnitelmaanne. Näitte näet ennen sillalle menoanne
apteekkari Katajiston ja hänen rouvansa olevan juuri matkalla sinne. Te
vetäydyitte syrjään ja annoitte heidän mennä edellänne. Sitten pälkähti
päähänne, että hekin olivat olleet Vaaralla tuona kohtalokkaana
iltana ja että nyt teidän sopi kohdistaa epäluulot murhasta heihin.
Teidän ei tarvinnut nähdä paljonkaan vaivaa onnistuaksenne katalassa
suunnitelmassanne. Kertomuksessanne murhayrityksestä vaihdoitte vain
teidän kolmen sillalle tulon järjestystä ja esititte epämääräisen,
mutta vaikuttavan tarinan naisen rukoilevasta huudosta miehen
paiskatessa teidät yli kaiteen — ja kuva oli teidän puolestanne valmis.
Määrättömiin ei teidän laisenne paatunut rikollinen pääse kuitenkaan
pilkkaamaan totuutta. Loppujen lopuksi minä tapasin erään ulkopuolisen,
joka myös oli oikut liikkeellä rankkasateessa. Hän näki teidän menevän
sillalle vasta Katajistojen jälkeen.

— Mahdotonta! tyttö huudahti kiivaasti. — Kuka se olisi voinut olla?

— Oskar Lundström.

Martalta pääsi nauru.

— Lundström on kuollut! Uskokaa nyt jo, tuomari, te ette saa minua
kiinni mistään!

Rauta vastasi rauhallisesti:

— Saadaanpa nähdä!

Tyydytyksekseen hän havaitsi Inkerin tajuavan merkin. Tämä häipyi
oviaukosta.

— Kukaan ei ole uskova teitä, tuomari, jos väitätte, että joku
heittäytyisi ehdoin tahdoin keskisillalta koskeen, Martta väitti
jälleen varmana turvallisuudestaan. — Jokainen täällä tietää koskessa
olevan syvänteitä, joihin pyörteet vetävät. Sinne heittäytyminen olisi
samaa kuin itsemurha!

Karkki Saariset, molemmat Katajistot ja Vaara nyökkäsivät.
Paikkakuntalaisina he tunsivat petollisen kosken maineen. Siksi Rauta
kiirehti iskemään oman valttinsa pöytään:

— Minäpä tapasin toisen asiantuntijan, joka puhui aivan toista ja
— huomatkaa! — joka ei ole kuollut. Hän tuntee yhtä hyvin kuin te
koskenne sekä kuilut että pyörteet. Kukaan ei ole nähnyt, mistä te
koskeen hyppäsitte. Jos se tapahtui rannempana, ei teillä ollut mitään
vaaraa. Tuo toinen asiantuntija tarjoutui ilmaiseksi tekemään saman.
Itse te väitätte joutuneenne veteen keskisillalta. Olkoon vaikka
niinkin. Tuo toinen oli valmis hyppäämään keskivirtaan 'suuren voiton
vuoksi', kuten hänen sanansa sattuivat. Hänelle tuota 'suurta voittoa'
merkitsi tuhannen markkaa. Teillä, Martta, oli koskeen hypätessänne
tavoitteena vielä paljon arvokkaampi 'voitto', nimittäin kunnianne ja
vapautenne pelastaminen. Te tiesitte sitä paitsi yhtä hyvin kuin tuo
toinenkin, ettei kosken tuntijalta vaara ole lainkaan niin suuri kuin
ihmiset yleensä uskovat... Muuta minulla ei olekaan koskenlaskustanne
sanottavana.

Tyttö etsi sanoja, vastatakseen, ja suu jo aukeni lausuakseen ne, mutta
ääntä ei kuulunut. Ruskeiden silmien katse oli käynyt pälyileväksi,
ja huulet vapisivat hieman. Hänen itsehillintänsä näytti olevan
murtumassa. Lopulta hän sai sanotuksi:

— Puhukaa miten paljon tahansa, niin minua ette onnistu todistamaan
syylliseksi mihinkään.

— Te ette ole siis vieläkään valmis tunnustamaan? Martan silmissä
välähti hurja katse.

— En! Minä en tunnusta milloinkaan! Eikä kukaan voi tuomita minua!

Rauta katsoi häntä. Ääni oli matala, mutta karmiva, kun hän sitten iski
vastaan:

— Te olette jo tuomittu, Martta Rintapelto. Lapsi on tuominnut teidät!
Pikku Liisa, jolla ei tänäkään iltana ollut mitään sitä vastaan, että
aivan vieras täti, poliisitarkastaja Järven rouva, riisui hänet ja
pani vuoteeseen. Mutta kun te, joka olette rakastanut häntä syntymästä
asti kuin omaa lastanne, olette viime viikkoina ojentanut kaipaavat
käsivartenne häntä kohden, hän huusi: 'Älä koske minuun käsilläsi!'
Noissa lapsen sanoissa oli tuomionne, Martta! Miksi tuon suloisen tytön
rakkaus teitä kohtaan niin äkisti vaihtui kammoksi ja inhoksi? Siksi,
että hänen erehtymätön lapsen vaistonsa paljasti hänelle heti tuon
hirveän yön jälkeen sen, minkä me muut tiedämme vasta tänään. Sen, että
teidän kätenne ovat veressä! Että ne ovat murhaajan kädet!

Enempää Martta ei kestänyt. Kauhusta huudahtaen hän työnsi molemmat
kätensä kasvojen korkeudelle ja jäi tuijottamaan niihin. Hänen silmänsä
paloivat, ja kasvot olivat vääristyneet hurjiksi. Käheästi hän mutisi:

— Veressä... Murhaajan kädet... Lapsi on tuominnut...

Mutta siten tapahtui jotakin, mitä kukaan läsnä olijoista ei voinut
kuvitella enää mahdolliseksi. Suunnattomalla tahdonponnistuksella tyttö
vapautui lumouksesta. Hän hypähti pystyyn. Raaka nauru täytti huoneen,
ja sitten hän raivoten kirkui Raudalle:

— Sinä paholainen ja piru! Sinä et saa minua! Minä nauran sinun
verkoillesi! Kuuletko, miten minä nauran?... Veressä? Minun käteni?
Niinhän sinä sanoit! Mutta sinä et voi todistaa mitään! Et mitään! Et
mitään! Jos sinulla on näkijä tai todistaja, niin kutsu hänet esiin,
sinä piru!

Hudeilleen hän purskahti nauruun, joka jähmetytti kuulijat.

Rautakin nousi seisomaan. Hänen nyrkkinsä pamahti pöytään. Hän huusi
niin, että se kaikui yli kaamean naurun:

— Saadaanpa nähdä!

Ovi eteiseen avautui. Miten, sitä ei kukaan huoneessa huomannut. He
havaitsivat sen vasta silloin, kun tuuli puhalsi sisään sammuttaen
useimmat kynttilät. Samassa välähti esiin kirkas valokeila läpi huoneen
kohti avautunutta ovea.

Viimeisten rajujen vuorosanojen lumouksen särki äkisti ruustinnan kimeä
kirkaisu:

— Elisabeth! Elisabeth!

Kaikki hypähtivät pystyyn. Mahdoton oli muuttunut mahdolliseksi!
Martta oli manannut esiin murhan todistajaa, ja todistaja oli tullut.
Oviaukossa seisoi Elisabeth-rouva pitkänä, solakkana ja hurmaavana.
Kukaan, joka oli ennen nähnyt hänet, ei voinut erehtyä hänestä.
Hänellä oli yllään sama valkoinen silkkipuku kuin tuona kohtalokkaana
elokuun iltana. Punainen ruusu hehkui mustassa tukassa nytkin. Valo
välkehti kultaisen rintasoljen briljanteissa. Kulmakarvojen viivat oli
vedetty samoin kuin silloin. Ja hänen punatuilla huulillaan leikki
sama ylimielinen, alentuva hymy, jonka useimmat huoneessa olijat niin
hyvin muistivat ja tunsivat ylpeän Elisabeth-rouvan hymyksi. Vaara
oli kalvennut. Katajisto tunsi silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan.
Rovasti vapisi. Ja ruustinnan sydämessä taistelivat kauhu ja riemu.
Martta tuijotti ovella seisovaan olentoon uskomatta silmiään ja
kuitenkin pakotettuna uskomaan.

— Pelisi on lopussa, Martta! Sillä nyt syytän sinua minä! Kuuletko:
minä syytän! Ja minua vastaan sinä olet voimaton... sinä murhaaja!

Ääni oli Elisabethin ääni. Murhattu puhui!

Martan käsi tavoitti pöydältä pitkän, teräksisen paperiveitsen. Hän
syöksyi ovea kohden mielettömästi huutaen:

— Minä tapoin sinut kerran! Minä tapan sinut uudelleen!

Mutta samassa valokeila sammui. Äskeisen kirkkauden jälkeen muutamien
palamaan jääneiden kynttilöiden valo vaikutti miltei pimeydeltä. Martan
kädessä oleva terävä ase iski räsähtäen suljettuun oveen, kerran,
kahdesti, kolmesti. Parahtava itku pääsi hänen huuliltaan, jalat
pettivät, ja hän lyyhistyi hitaasti ovea vasten lattialle. Hän jatkoi
kulteinkin yhä oven takomista veitsellä. Huoneen hämärää leikkasi
kimeänä ja kammottavana hänen huutonsa:

— Minä tapan sinut vaikka kymmenen kertaa! Kuuletko, Elisabeth!
Tapan... tapan... tapan!

Kaikki seisoivat liikkumatta paikoillaan. He uskoivat näkevänsä
painajaisunta, josta ei heräämistä ole.

Viimein Rauta astui seinäkoskettimen luo ja sytytti sähkön. Sitten
Järvi lähti liikkeelle. Hänenkin kasvonsa olivat kalpeat ja
järkyttyneet, mutta tyynin askelin hän meni Martta Rintapellon luo.

— Nouskaa ylös! hän käski rauhallisesti.

Tyttö totteli tahdottomana, lopullisesti murrettuna. Hänen niskansa oli
taipunut, eikä hän katsonut kehenkään.

— Minä pidätän teidät, Martta Rintapelto, poliisitarkastaja sanoi
asiallisesti. — Teidät asetetaan syytteeseen rouva Elisabeth Vaaran
murhasta.

— Niin, tyttö virkahti kaiuttomasti, minä murhasin hänet. Enkä minä
kadu sitä...

Vihdoinkin vieraat olivat lähteneet huvilasta. Myös Jussi Saarinen oli
poistunut. Ruustinna itse oli pyytänyt häntä tulemaan yöksi pappilaan,
koska hän ei muuten voisi kuvitellakaan saavansa unta. Rantamaan
vierashuoneessa makasi nyt Kerstin Lundström, joka illan järkytyksen
jälkeen ei ollut pystynyt lähtemään talosta. Elisabethin näytteleminen
oli ollut liikaa hänen hermoilleen.

Inkeri palasi juuri hänen luotaan arkihuoneeseen. Rauta istui siellä
ainaisen kahvikuppinsa ääressä. Vaimo hiveli miehen polttavaa päätä ja
kaivautui sitten hänen syliinsä.

— Kultaseni, en saa rauhaa missään muualla kuun tässä, hän valitti
väristen. — En milloinkaan pääse irti tämän illan muistosta! Se on niin
hirvittävä.

Rauta painos huulensa hänen pehmeille, tuoksuville hiuksilleen.

— Kyllä sinä pääset irti, Pienokainen. Pikku Jättiläinen auttaa sinut
unohtamaan kaikki ihmishirviöt. Ylihuomenna hän opettaa jo sinut taas
nauramaan.

Mari ilmestyi arkihuoneen ovelle leveänä ja tuimana.

— Ja sen minä sanon, että nyt on tässä talossa huudettu ja mekastettu
ihan tarpeeksi yhden päivän osalle. Yörauha on tänne saatava! Rouva
laittautuu nyt nopeasti vuoteeseen ja vie tuomarin mukanaan! Vai
pitääkö minun Helsingissä kertoa vanhalle rouvalle...?



