Vilho Helasen 'Kohtalon silta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3442.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.




KOHTALON SILTA

Salapoliisiromaani


Kirj.

VILHO HELANEN




Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1952.






SISÄLLYS:

 1. Kuusi vanhaa toverusta......................
 2. Laululintu tulee esiin......................
 3. Salaperäinen uhka...........................
 4. Kuin kaksi tappelukukkoa....................
 5. Päivätanssiaiset............................
 6. Perheidylli, joka keskeytyi.................
 7. Murhenäytelmän puitteet.....................
 8. Harventunut toverijoukko....................
 9. »Esittäköön alibinsa, jos hänellä sellainen on!»
10. Lykkäys.....................................
11. Vilkaisu menneisyyteen......................
12. Miehet laulajattaren elämässä...............
13. »Sitä minä en sano!»........................
14. Valko-keltapukuinen tyttö...................
15. Osat vaihtuvat..............................
16. Työnjako....................................
17. Nimettömien kirjeiden lähde.................
18. Hyökkäys sillalla...........................
19. Eräät hermot olivat pettäneet...............
20. Jälleen uusille jäljille....................
21. Simo Salangin tragedia......................
22. Tiuhemmalla seulalla........................
23. Johtolangat perille.........................
24. »Olen iloinen siitä, että hän on kuollut!»..




Ensimmäinen luku.

KUUSI VANHAA TOVERUSTA.


Äänettömyys oli laskeutunut ravintolan perähuoneeseen. Päivällinen
oli alkanut hilpeästi. He olivat puristaneet lämpimästi toistensa
käsiä iloiten siitä, että monien vuosien jälkeen oli näin sattumoisin
tavattu. Heillä oli ollut yhteinen nuoruus, ylioppilasvuodet
Helsingissä ja niiden aikaiset yhteiset harrastukset. Nuo menneet ajat
ja niiden muistot olivat antaneet kyllin aineksia jutteluun, joka oli
aterian aikana ollut vilkasta. Mutta nyt oli jo kahvitkin juotu ja
lasit tyhjinä.

Varatuomari Kaarlo Rauta silmäili vaivautuneena vanhoja tovereitaan.
Hiljaisuuden venyessä he tuntuivat etääntyvän toisistaan ja jo
ihmettelevän, miksi oikeastaan oltiin koolla.

Sattumalta, niinpä niin. Useimpien heidän elämänpiirinsä eivät
tavallisissa oloissa enää koskettaneet toisiaan.

Paikallisen sanomalehden omistaja Erkki Touhula arvioi ilmeisesti
itsensä muita tärkeämmäksi. Hän oli aikoinaan herättänyt huomiota
äkisti katkaisemalla lupaavan ratsuväenupseerinuransa. Jouduttuaan
jyrkän suomalaisuuskantansa vuoksi kireisiin väleihin esimiestensä
kanssa hän oli palannut kotikaupunkiinsa, ottanut haltuunsa
isänsä perustaman pienen lehden ja jäänyt tänne. Hän vilkaisi nyt
rannekelloonsa ja aloitti:

— Kohta kahdeksantoista. Luulenpa, että minun on korkea aika...

Heiveröinen hotellin johtaja Tauno Harmoila silmäsi hätääntyneenä
laihaan ja jäntevään ent. ratsumestariin.

— Älä nyt hätäile, Erkki! Harvoin sitä yhteen satutaan. Edes me
kaupunkilaiset.

Luiseva, tummatukkainen opetusministeriön osastopäällikkö, maisteri
Lauri Vasko, jonka syväjuonteisissa kasvoissa huomio kiintyi säihkyvän
mustiin silmiin, ehättäytyi lisäämään:

— Meitä on nyt kaksi helsinkiläisveljeäkin mukana.

Touhula hymähti pilkallisesti pääkaupunkilaiskorostukselle. Hän jäi
odottamaan, olisiko hotellin johtajalla jotakin lisättävää. Tämä
virkkoikin:

— Olen iloinen siitä, että te kunnioititte käynnillänne minun
taloani. Olette täällä nyt minun vieraitani. Otetaan lisää kahvia ja
konjakkia. Annetaan jutun edelleen luistaa. Esko, viitsitkö soittaa
tarjoilijatarta?

Riihelä pyyhkäisi kämmenellä kaljua päätään ja nousi täyttämään
pyyntöä. Hän oli pitkä ja pyylevä herra, jonka pyöreiltä kasvoilta
hyväntahtoinen myhäily harvoin haihtui.

Seurueen kuudes jäsen, kamreeri Into Pyörre — hieman pöhöttynyt,
huolimattoman kesäisesti pukeutunut mies, jonka punakoita kasvoja
vaalea tukka ympäröi joka taholle harottavana harjana — seurasi
katseellaan hovimestaria.

— Jaa, Harmoila, hän mutisi, — jos sinä itse tarjoat, niin minulla ei
ole kiirettä. Mikäpä sinun onkaan tarjotessa? Kultaa sinä tällä talolla
kauhot!

Rauta käänsi huomionsa ikkunaan vastapäistä seinää hallitsevasta
taulusta, jolla näytti olevan suurempi historiallinen kuin
taiteellinen arvo. Kaupungin kokoon verrattuna suhteettoman avaran
torin vastakkaisen laidan talorivistä pisti silmään kaksikerroksinen,
valkeaksi rapattu pankkitalo, jonka kulmatornin kello näytti kuutta.
Rautatietä kohden kohoavasta kaupunkikuvasta erottautui kirkko piirtyen
keskikesän rehevyyttä uhoavaa puistoa vastaan.

Minä en odottanut paljoa tästä tapaamisesta, Rauta mietti, mutta
todellisuus on vieläkin harmaampi. Tuntui hieman kipeältä myöntää, että
aika oli vienyt heidät etäälle toisistaan. Lähes parin vuosikymmenen
kuilun ylitse eivät korkeatkaan yhteiset aatteet tuntuneet riittävän
sillaksi. Kysyä sitä paitsi sopi, olivatko aatteet enää yhteiset.
Maailma oli niistä päivin muuttunut paljon. Jokainen oli omalla
tahollaan joutunut suorittamaan uudelleenarviointeja. Eikä ollut
helppoa päästä selville siitä, mitä itse kukin oli tappioon päättyneen
sodan seurauksena olleesta romahduksesta pystynyt ja halunnutkaan
itselleen pelastaa. Tämä epävarmuus oli jo aterian ajan ollut
pohjasävelenä. Eikä teennäisen vilkas yhteisten muistojen esille
manaaminen ollut voinut sitä muuttaa.

No, kysymys oli pahimmassakin tapauksessa ainoastaan tästä illasta.
Hän, Rauta, oli perheineen lähtenyt automatkalle. Inkeri oli halunnut
lasten kera — ja tietysti vanha Mari mukana — pistäytyä katsomassa
kesähuvilaa, jossa hänen vanhempansa olivat kuolemaansa asti suvensa
viettäneet. Raudalla itsellään oli eräs asia hoidettavana täällä,
läheisessä pikkukaupungissa, ja niinpä vaimo oli tuonut hänet autolla
tänne. Perhe saapuisi huomenna puolenpäivän aikaan, ja sitten matka
jatkuisi kohti Punkaharjua ja Kolia. Toimitettuaan asiansa Rauta oli
kadulla yhdyttänyt Harmoilan, ja silloin oli sovittu juttuhetkestä
hotellissa. Kuka lie sitten järjestänyt niin, että kaikki kaupungissa
oleskelevat vanhat toverukset olivat saaneet sanan tapaamisesta? Ainoa
todellinen valopilkku oli se, että hänen hyvä ystävänsä Vasko oli
yllätyksellisesti sukeltautunut täällä myös esiin.

Tarjoilijatar oli pistäytynyt huoneessa ja saanut määräyksensä. Kuuma
kahvi höyrysi jälleen kupeissa, ja kullanruskea juoma kimalteli
isomahaisten lasien pohjalla.

Toimitusjohtaja Touhula silmäili kulmat rypyssä yhä kelloonsa.

— Enpä tiedä, hän mutisi, — ehdinkö minä enää istua. Huomenna
kotkalaiset saapuvat pelätäkseen meitä vastaan kaupunkiottelun
verkkopalloilussa. Monet järjestelyt ovat vielä kesken.

Kamreeri Pyörre puuskahti hohottaen:

— Veljet eivät tiedäkään, miten kiireellinen ja tärkeä herra, tämä
meidän lehtikuninkaamme on. Mutta vieraspaikkakuntalaiset uskovat toki
vähemmälläkin, että sinussa, Touhula, mies on nimensä mukainen. On
sinulle ennen hyvä konjakki maistunut.

— Ei kuitenkaan niin paljon kuin sinulle, ent. ratsumestari vastasi
kuivasti. — Ja sinulle yhä vielä. Sitäkö lie ennakoitu, kun sinut
Into-nimellä siunattiin?

Hotellin johtaja kiirehti lopettamaan sanaharkan alkuunsa:

— Unohtakaa nyt hetkeksi, että olette kaupunginvaltuustossa joutuneet
edustamaan eri puolueita. Kerro sinä, Lauri, milloin olet tullut ja
mikä hyvä haltiatar ohjasi askelesi tänne.

Maisteri Vasko hymähti.

— En tiennyt, minne muuallekaan olisin lähtenyt lomaani viettämään.
Viime vuonna olin Ranskassa ja sitä edellisenä Italiassa. Nyt päätin
säästää ja tulin tänne. Vasta eilen saavuin.

Pyörre tarttui jälleen hanakasti keskusteluun:

— Lauri on sellainen varakas vanhapoika, joka lennähtää sinne, minne
kulloinkin mieli sattuu tekemään. Mutta tähän koloon saavuit liian
myöhään. En tarkoita, että vuoden aikaan nähden myöhään. Mikäli olen
kuullut, sinä olet herkuttelija elämään nähden. No, mikäs on ollessa,
kun olet välttänyt perhepaulan, joka antaa meille muille vallan muuta
ajateltavaa kuin maailman metropolien bulevardit, kultakrouvit ja
kauniit tytöt! Täältä et mitään helmiä löydä. Meidän kylpyläkautemme
on vaipunut aikojen yöhön. Tapaat täällä enää vain reumatismin syömää
kärsivää ihmiskuntaa. Vanha iloinen kasinommekin voi korkeintaan
tarjota sinulle sellaisia huveja kuin nuoruutemme Botnian tai Hämiksen
huonoimmat yleiset »tantsut». Muistat kai, millaisia tanssitettavia
niissä oli?

— Into liioittelee, Harmoila huomautti hiljaisesti. — Näin lauantaisin
ja sunnuntaisin kaupunkiin saapuu runsaasti huvittelunhaluisia
kesävieraita lähiseudun huviloista. Täällä minunkin ravintolassani on
molempina iltoina tanssiaiset.

Kamreeri Pyörre ei suostunut niinkään vain antamaan periksi. Katkerasti
hän huudahti:

— Ketä täällä silloin on? Joku automatkalla oleva pariskunta.
Liikeneuvottelujensa onnellista päättymistä juhliva tehtaan tai
tukkuliikkeen edustaja täkäläisine kauppalankoineen. Muutamia
lähiseudun isäntämiehiä paksuine emäntineen. Muissa pöydissä
epämääräistä nuorta polvea latkimassa virvoitusjuomia tai maistelemassa
jaloviinagrogia.

— Niiltäkö, maisteri Vasko kysäisi hymyillen, — veli Tauno »kauhoo
kultaa»?

— Niiltä! kamreeri sinkautti vastaan. — Tämän kaupungin
sivistyneistöllä ei ole varaa saapua »illallistanssiaisiin». Sinä pidät
hintasi kirotun korkeina, Harmoila!

Hotellin johtaja virkkoi tyynesti:

— Puheestasi kuulee, ettet ole pitkiin aikoihin käynyt Helsingin
ravintoloissa.

— Oli miten oli, Pyörre marisi edelleen, — menetät pian viimeisetkin
meikäläiset asiakkaat, ellet joko laske hintoja tai nosta tasoa. Mitä
sinä nyt tarjoat vieraittesi huvitukseksi? Kolme musikanttia pitää
korokkeella jonkinlaista melua. Muutaman kämmenen levyinen tila on
varattu niitä varten, jotka uskottelevat tanssivansa rumbaa tai zambaa.
Siinä kaikki!

Maisteri Vasko huomautti:

— Kun Kaarlo ja minä tulimme tänne, ison ravintolasalin avaruus
ja kauneus pisti silmiimme. Ulkomailla ei sellaista näin pienessä
kaupungissa tapaa.

Kamreeri heilautti päätään, niin että tukka hulmusi.

— Tässä seurassa tuntuu olevan turha puhua järkeä, hän kiukuttelu —
Niinpä muistan, että lupasin olla kotona kello 17. Vai tarjoatko sinä,
Harmoila, vielä lasillisen?

— Minusta, Rauta sanoi jyrkästi, — on aika lopettaa. Meidän muidenkin.

Hotellin johtaja yhtyi:

— Niinpä kai. Esko Riihelällä ja minulla on yhtä ja toista
järjestettävää. Oli hauska, että sain pitää veljiä vierainani pari
tuntia, joten...

Pyörre nousi ja virkkoi:

— Sinun lopettajaispuhettasi minä en jää kuuntelemaan. Niin raatimies
kuin oletkin, puheesi ovat huonommat kuin kestiystävyytesi. Terve
mieheen!

Hän kätteli kiireesti toisia ja poistui.

Kun ovi oli sulkeutunut, toimitusjohtaja Touhula hymähti purevasti:

— Tuollainen hänestä on tullut.

Harmoila ryhtyi puolustamaan poistunutta:

— Innolla on hyvät puolensa. Hän on virassaan tunnollinen. Eikä hänen
tavallista suurempaa lahjakkuuttaan käy kieltäminen.

— Jos hän on niin lahjakas kuin väitetään, Touhula ivasi kuivasti, —
niin miksei hän hae virkaa muualta ja lähde tästä kaupungista, jota hän
halveksii?

— Siinä on vaikeutensa. Hänellä on vaimo ja viisi lasta. Täällä isältä
peritty talo tarjoaa katon perheelle, ja vaimolla on pieni kampaamo.
Vastaavankin elintason hankkiminen muualla olisi kiven takana.

— Mutta viiden lapsen hankkiminen ei ollut kiven takana, Touhula
tuhahti.

Hotellin johtaja ei ollut kuulevinaan välihuomautusta. Piirrellen
ympyröitä savukelaatikon kanteen hän jatkoi hiljaisesti:

— Sitä paitsi siinä, mitä Into sanoi ravintolani ikävyydestä, on osa
tottakin. Ympäristön kesävieraat ja omankin kaupunkimme parhaimmisto
kävisivät täällä useammin, jos olisi tarjolla jotakin korkeatasoista
ohjelmaa välipalaksi. Olen joskus ajatellut sitä. Mutta on vaikea
löytää ratkaisua, joka ei tulisi liian kalliiksi.

Pieni, vaalea mies näytti olevan vakavasti huolissaan.

Toimitusjohtaja Touhula oli noussut lähteäkseen. Hänen ohuilla
huulillaan oli ylimielinen hymy, kun hän teennäisen huolettomasti
kysäisi:

— Mitä sanoisit siitä, jos pääsisit aloittamaan tason nostamisesi
Kirsti Kultakoskella?

Harmoila silmäsi häneen katseessaan hämmästystä ja epäluuloa.

— Tarkoitatko oopperalaulajatar Kultakoskea?

— Häntä juuri.

Hotellin johtaja huiskautti kädellään ja huokasi:

— Hänhän on kuuluisuus.

Maisteri Vasko korjasi:

— Oli. Kun neiti Kirsti muutamia vuosia sitten ilmestyi
oopperataivaalle, kiinnitettiin häneen mitä suurimmat toiveet. Hänen
uskottiin liittyvän tähtenä aikaisempien suurten laulajattariemme
loistavaan seuraan. Hän oli nuori ja upea ilmestys lavalla. Hänen
äänestään sanottiin, että se kumpusi esiin todella kuin kultakoski.
Mutta ensimmäinen innostuksen myrsky ei kestänyt kauan. Nyt väitetään
hänen tähtensä olevan nopeasti laskemassa. Erinäiset arvostelijat ovat
jo vallan myrkyllisiä.

Ent. ratsumestarin tummat kasvot olivat synkenneet. Tuimasti hän
tiedusti:

— Tunnetko sinä, Lauri, neiti Kultakosken? Henkilökohtaisesti,
tarkoitan.

— En, Vasko myönsi. — Olen nähnyt hänet muutamia kertoja lavalla.
Viimeksi kuulin hänen laulavan »Carmenia». Silloin lähetin hänelle
kukkiakin.

Touhula hymähti.

— Mutta et saanut häneltä odottamaasi vastausta, hän pilkkasi. — Niinpä
ymmärrän, miksi nyt sanot, että hän _oli_ kuuluisuus ja että hän oli
nuori ja upea ilmestys.

Harmin puna lehahti Vaskon ohimoille. Siitä piittaamatta
toimitusjohtaja jatkoi ylimieliseen sävyynsä:

— Minä voin tältä päivältä kertoa, että neiti Kultakoski _on_ nuori ja
upea ilmestys.

Harmoila kysyi:

— Missä tapasit hänet?

— Junassa, Touhula kerskui. — Palasin tänään päivällä
naapurikaupungista. Vaunuun noustessani jouduin silmätysten neiti
Kultakosken kanssa. Siitä hetkestä alkaen aika lensi kuin siivillä.
Koko matkan juttelimme. Hän on suurenmoisen viehättävä.

— Missä hän nyt on?

— Täällä sinun hotellissasi! Siitä talollesi koituneesta kunniasta saat
muuten kiittää minua. Minä suosittelin hotelliasi, kun hän kysyi, missä
täällä voisi viikon tai pari asua.

Harmoila säteili.

— Kiitoksia. Se oli reilusti tehty sinulta. Onko neiti Kultakoski yksin?

Ent. ratsuväenupseeri naurahti kuivasti.

— Älä luulekaan. Heitä on _kaksi_ neiti Kultakoskea. Mukana on
vanhempi sisar, joka seuraa ooppperalaulajatarta kuin varjo. Mutta
minä olen tehnyt vielä enemmän sinun hyväksesi. Myönnän, ettei se
kuulu tapoihini. Vaimoni sattuu, kuitenkin nyt olemaan sukuloimassa
Pohjanmaalla. Niinpä käytin tilaisuutta hyväkseni ja kutsuin sisarukset
illastamaan kanssani sinun parhaassa pöydässäsi. Kutsuni otettiin
armollisesti myös vastaan. Näin ollen sinulla on tänä iltana se kunnia,
että kaksi kuuluisuutta on kurkihirtesi alla. Kaipa veljemme Rautakin
on laskettava muhkeutensa ja rikkautensa vuoksi kuuluisuudeksi tässä
maassa. Minä puolestani vihellän hänen maineelleen salaperäisten
murhajuttujen selvittäjänä. Sellaisia ei näet ole koskaan minun
lähelläni sattunut eikä satu.

Maisteri Vasko naurahti.

— Älä maalaa pirua seinälle, veli Erkki, väittämällä, ettei
sitä ole. Sitä paitsi sinusta tuntuu vanhemmuuttasi tulleen
lavertelija. Muistaakseni juttu Kirsti Kultakoskesta alkoi siitä,
että sinä vihjailit veli Harmoilan voivan mahdollisesti hyötyä
tuosta laululinnusta. Mutta siihen asian puoleen et näy osaavan
harharetkiltäsi enää takaisin.

— Niin, hotellin johtaja virkkoi, — en minäkään oikein ymmärrä.
Tietysti minulle on mieleen, että hän asuu ja aterioi täällä. Mutta
muuten... En voi kuvitella kiinnittäväni hänet ohjelman suorittajaksi.

Touhuta nauroi.

— Et! Siihen sinun varasi eivät riittäisi. Vai luuletko, että joku
kapakan isäntä olisi voinut pestata jokailtaisten asiakkaittensa
huvittajaksi esim. Aino Acktén hänen loistonsa päivinä?

— En, en luule.

— No, juttu on sama sinulla neiti Kultakoskeen nähden, toimitusjohtaja
sanoa töksäytti. — Niksi on kuitenkin siinä, ettei sinulla ole
kyllin mielikuvitusta. Konserttitoimisto, joka on järjestänyt
laulajattarellemme kesäturneen, on sijoittanut ensimmäisen konsertin
tänne meidän kaupunkiimme. Se on kahden viikon kuluttua. Neiti
Kultakoski kysyi minulta, luulenko yleisöä tulevan salin täydeltä. Minä
sanoin uskovani. Mutta lisäsin, että se olisi varmaakin varmempi, jos
täkäläinen yleisö saisi jossakin tilaisuudessa ikään kuin ohimennen
kuulla hänen ääntään. Hän suhtautui ajatukseen myötämielisesti. Silloin
minä paukautin, että ehkä jo tänä iltana, kesken illallisen, hotellin
johtajan erikoisesta pyynnöstä.

Harmoilan herkät kasvot alkoivat vavahdella.

— Sinä... sinä olet loistotoveri, Erkki! Oopperalaulajatar Kultakoski
esiintymässä hotellini illallistanssiaisissa... Sehän olisi loistavaa
mainosta! Lisäksi sinä voisit sitten panna muutaman rivin uutisen siitä
lehteesi. Aivan suurenmoista! Mitä... mitä hän vastasi ehdotukseesi?
Suostuiko hän?

— Ei toki suoralta kädeltä, Touhula vastasi. — Laulajatar vain
naurahti. Sitten hän sanoi hymysuin: »Saammepa nähdä, kun iltaan on
ehditty.» Hän tietää arvonsa. Mutta kun minä ja sinä yhdessä hartaasti
pyydämme, niin luulenpa hänen suostuvan esittämään jonkin aarian.

Hotellin johtaja oli ihastuksissaan.

— Sinulle, Erkki, varataan paras pöytä. Eikä siltä pidä liioin mitään
herkkuja puuttuman. Riihelä, muista pitää huoli siitä.

Pyylevä mies hymyili hänen innostukselleen. Rauhallisesti hän tyytyi
toteamaan:

— Niin on tapahtuva, isäntä.

Rauta, joka oli sivusta seurannut keskustelua, virkahti:

— Tämän idyllimäisen pikkukaupungin uneliaisuuden keskelle tuntuu
ilmestyneen uusi ja arvaamaton tekijä. Olen kuulevinani lähestyvän
myrskyn kohinaa.

Ent. ratsumestari rypisti kulmiaan.

— Sinä ilvehdit, tapasi mukaan. Mutta opperalaulajatar Kultakoski onkin
kuin tuli ja leimaus.

— Sitä suuremmalla syyllä saatan todeta, Rauta sanaili, — että
ilmapuntari on huimasti laskemassa.




Toinen luku.

LAULULINTU TULEE ESIIN.


Pitkä, valoisa ravintolasali oli nopeasti täyttymässä. Kello oli jo
yli 20:n, mutta vielä ei tarvinnut ajatella sähkövalojen sytyttämistä.
Ilta-auringon säteet tulvivat suurista ikkunoista sisään, ja hämärää
riittäisi puoliyöhön asti.

Hotellin johtajan pöytään, lähelle keittiöön vievää ovea, oli katettu
kolmelle, Harmoila silmäili huolestunein ilmein vastapäätä istuvaa
kookasta toveriaan.

— Minusta on nurinkurista, että sinä asettuisit illan isännäksi. Kun
minä kerran olen saanut teidät kaksi tänne, niin...

Rauta keskeytti:

— Mitä tyhjiä, Tauno! Sinä kustansit koko joukolle päivälliset, ja minä
maksan tämän. Se on oikeus ja kohtuus. Eikä siitä sen enempää.

— No jaa, hotellin isäntä myönsi, — jos sinä välttämättä niin tahdot.
Muistan vanhastaan, että sinä olet itsepäinen. Minne, muuten, Vasko jäi?

— Hänellä oli jotakin asiaa kaupungille. Kaipa hän pian tulee.

Riihelän kookas ruho pysähtyi pöydän viereen. Hän otti toverusten
tilauksen vastaan juuri sen verran kiinnostuneena kuin taitavalle
hovimestarille sopii.

Kun hän oli loitonnut antamaan ohjeita sievälle, vaalealle
tarjoilijattarelle, Rauta virkahti:

— Sinä sait Eskosta ensiluokkaisen apulaisen.

— Valitettavasti hän on täällä vain kesän, Harmoila huokasi. — Hän on
loisto mies. Taitava, ja sydän kultaa. Hän oli erään ison ravintolan
johtaja, mutta — minun onnekseni — tympeytyi Turussa oloon.

Rauta tarkasteli ympäristöä.

Näytti siltä kuin kamreeri Pyörre olisi mustannut ravintolan yleisön
tasoa. Hänen mainitsemansa ihmislajit olivat kyllä edustettuina. Mutta
lisäksi oli seurueita, jotka kaikesta päättäen kuuluivat joko kaupungin
virkamiehistöön tai olivat lähiseudun huvila-asukkaita.

— Sinä katselet ihmisiä, hotellin johtaja huomautti. — Veljemme Touhula
on tainnut levittää tietoa oopperalaulajatar Kultakosken mahdollisesta
esiintymisestä.

Samaan suuntaan viittasi salissa vallitseva odotuksen tunnelma. Turhaan
trio vaihtoi zamban wienervalssiksi houkutellakseen vanhempaakin väkeä
lattialle. Ainoana seurauksena siitä oli, että nekin kaksi aivan nuorta
paria, jotka olivat pitäneet hallussaan tanssitilaa, hakeutuivat
pöytänsä ääreen. Eri tahoilta vilkuiltiin tämän tästä keskimmäiseen
ikkunanaluspöytään. Sille oli katettu ylellinen voileipäpöytä. Mutta
sen kolme paikkaa pysyi yhä tyhjinä.

— Ent. ratsumestari osaa. Rauta hymähti. — Luullakseni jännitys on nyt
kuitenkin jo niin korkealla, että hänen olisi paras laukaista se.

Harmoila vetäisi samassa kiivaasti henkeä. Hänen paikaltaan näki
suoraan ovelle, joka johti hotellin puolelle. Tuo ovi oli juuri
auennut. Toimitusjohtaja Touhula oli työntynyt siitä ensimmäisenä
antaen suurieleisesti tietä jäljessään tuleville ja luoden samalla
salin ylitse ylpeän katseen.

Hotellin johtajan yllättynyt ilme sai Raudan vilkaisemaan olkansa
ylitse. Hänen oli myönnettävä, että sisääntulo oli vaikuttava, mutta
niin oli päähenkilökin.

Kirsti Kultakoski oli pitkä ja jaloryhtinen. Valkea kesäleninki
korosti vartalon kauneutta. Virheettömien kasvojen ympärillä musta
tukka välkehti olkapäille ulottuvina kiharoina. Herättämänsä huomio
ei näyttänyt lainkaan hämmentävän laulajatarta. Nopealla hymyllä hän
kiitti palvelevaa ritariaan ja lähti etenemään varmoin ja rauhallisin
askelin, kuten ainakin sekä näyttämön palkeilla että suuressa
maailmassa liikkunut.

Ainoastaan harvat salissa olijat panivat merkille hänen takanaan
astelevan sisaren. Niin värittömältä ja mitättömältä hän vaikutti
kuuluisan oopperatähden vanavedessä.

Kiirehtiessään laulajattaren rinnalle toimitusjohtaja Touhula silmäsi
hotellin johtajaan tiukasti ja käskevästi.

— Hän tarkoittaa, Rauta kuiskasi pöydän ylitse, — että sinun on
isäntänä riennettävä lausumaan tervetuliaissanat.

— Pitääkö minun?

Rauta kohautti hartioitaan.

Harmoila nousi punaisena. Sitten hän ryhdistäytyi. Tietoisuus siitä,
että parisataa silmäparia seurasi häntä, sai hänet pakottautumaan
rauhalliseksi. Nainen oli kyllä kaunis ja omalla alallaan kuuluisuus.
Mutta hän puolestaan seisoi toki omalla pohjallaan.

Touhula esitteli hänet sulavasti sisaruksille.

— Sallikaa minun, hotellin johtaja aloitti juhlallisesti, — lausua
neidit tervetulleiksi ja tuoda julki ilo siitä, että kunnioitatte
käynnillänne pientä kaupunkiamme.

Molemmat tytöt kiittivät häntä hymyillen ja vanhempi punastuikin.

Harmoila lähti opastamaan seuruetta pöytään ja huolehti siitä, että
tarjoilu pääsi heti käyntiin.

Istahdettuaan jälleen omalle paikalleen hän virkahti:

— Se oli helpompaa kuin luulinkaan. Oopperalaulajatar tuntui
välittömältä ja turmeltumattomalta tytöltä.

Rauta hymyili.

— Oletko luullut, että laulajattaret eivät voisi olla välittömiä ja
turmeltumattomia? hän pilaili. — Veli Vasko voinee kaiken kokeneena
valistaa siinä suhteessa meitä molempia.

Maisterilla oli kuitenkin omat ajatukset siitä, mistä keskusteltaisiin.
Vaivuttuaan Raudan vierellä olevaan tuoliin hän ehättyi sanomaan:

— Arvatkaapa, mitä tässä on.

Hellävaroen hän laski pöydälle valkeaan paperiin kietaistun pitkän
käärön.

— Helppo arvata, hotellin johtaja hymyili. — Kukkia.

Vaskon mustat silmät säteilivät.

— Miten proosallista! Kukkia! Sano _ruusuja_, niin se kuulostaa
joltakin. Tässä on kimppu kauneimpia ruusuja, mitä tässä kaupungissa
on milloinkaan kasvatettu. Onneksi näin, että hänellä on valkoinen
leninki. Valkoiselta pohjalta tummanpunaiset ruusut tulevat kauniisti
esiin.

Rauta poltteli tyynesti savukettaan. Katsellen sen hehkuvaa päätä hän
virkahti:

— Valkoinen leninki, sanot. Ruusut on siis tarkoitettu neiti
Kultakoskelle.

— Niin, aion viedä ne hänelle heti, kun hän laskeutuu korokkeelta
laulettuaan.

— Muistaakseni, Rauta jatkoi kiusoitteluaan, — sinä julistit pari kolme
tuntia sitten, että neiti Kultakoski oli nuori ja upea. Vai johtuiko
tuo epäedullinen lausuntosi tosiaan siitä, kuten veli Touhula vihjaili,
ettei laulajatar suvainnut vastata »Carmen»-kukkiisi?

Maisteri nauroi.

— Voi, hyvät miehet, minä en ole nähnyt häntä sen koommin. Olen vain
lukenut vähemmän kiittäviä arvosteluja hänen esiintymisistään. Niinpä
vein hänet ajatuksissani sammuneiden tähtien joukkoon. Mutta tunti
sitten tapasin hänet hotellin käytävässä. Mikä vartalo, pojat, ja mikä
käynti!

Harmoila katseli hämmästyneenä pääkaupunkilaistoveriaan. Arvelevasti
hän pudisti päätään, mutta pidättäytyi lausumasta ajatuksiaan julki.

Rauta sen sijaan sanaili.

— Touhula luonnehti laulajatarta taannoin sanoilla tuli ja leimaus.
Tuli tuntuu tarttuneen jo Lauriinkin.

Vasko ei välittänyt vastata. Hän kävi urheasti pöydällä olevien
herkkujen kimppuun. Äkisti hänen haarukkansa pysähtyi puolitiehen ja
laskeutui takaisin lautaselle.

— Onpa ihme ja kumma! hän mutisi.

Rautakin keskeytti syömisensä kysyäkseen:

— Mitä nyt? Sikäli kuin silmäni eivät petä, ihastuksesi esineen kasvot
eivät näy tänne. Aiotko virittää oodin hänen selkänsä ja niskansa
ihanuudesta?

Maisterin sävyn vakavuus hämmästytti tovereita, kun hän lausui:

— Tarkoitan toisia kasvoja. Vasta nyt huomaan hänen sisarensa. Hän jää
aivan epäoikeudenmukaisesti siskonsa varjoon... Mitä Touhula kertoikaan
toisesta neiti Kultakoskesta?

Hotellin johtaja kiirehti vastaamaan:

— Että hän seuraa oopperalaulajatarta kuin varjo. Hän on vanhempi
sisaruksista.

— Eräänlainen mummon osa siis, Rauta hymähti. — Ehkäpä häneen sopisivat
sanasi: _oli_ nuori ja upea.

Vasko sähähti:

— Etkö voi pitää irvistelynhaluasi aisoissa?

— Kun on kysymys sinun ihastuksistasi, niin se tuottaa vaikeuksia.
Mutta jos niin välttämättä tahdot, niin...

Välähdys maisterin mustissa silmissä sai Raudan jättämään lauseensa
kesken. Hän kysäisi sovinnollisesti:

— Mitä ihmettä ja kummaa sinä olet tuossa, toisessa tytössä näkevinäsi?

— Katso hänen puhtaita tytön kasvojaan ja kullanhohtoisia hiuksiaan,
joihin käherryssakset ovat tuskin koskeneet. Hänellä on herkkä suu ja
lempeät sinisilmät...

— Mutta myös luja leuka, Rauta pisti väliin.

— Niin, maisteri yhtyi. — Kasvoista näkyy muutenkin, että hänellä on
luonnetta. Hän ei ole loistava päiväperhonen, kuten sisarensa, vaan
persoonallisuus.

Harmoila esitti syrjästä:

— Ehkä annatkin ruusut hänelle.

Vasko pudisti päätään.

— Ei käy. Mutta nyt ne saavat palvella minun toivettani päästä
tutustumaan vanhempaan sisareen. Sitä paitsi, molemmat ovat nuoria.
Kuvittelen, että hänen nimensä on Elina.

— Miksi hänen pitäisi olla Elina? hotellin johtaja hämmästeli.

— Nuo sisarukset johtavat mieleeni Kirsti Flemingin ja Elina Kurjen.

Rauta valmistautui jatkamaan ateriaa. Ottaessaan lautaselleen lohta hän
virkkoi:

— Tämä veljemme oli suuri esteetikko, ennen kuin hän harhautui
opetusministeriöön. Ehkä hän tunteekin kirjallisuuden paremmin kuin
naiset. Itse hän tosin kuvittelee olevansa asiantuntija molemmilla
aloilla.

Vaskon syväjuonteiset kasvot vääntyivät naurunirveeseen. Välittämättä
vastata hän kävi innokkaasti lämpimän ruoan kimppuun.

Riihelän tukeva hahmo pysähtyi johtajan vierelle.

— Touhula kutsuu sinua, isäntä.

Harmoila oli heti jalkeilla. Suuri hetki oli siis koittanut. Sama
aavistus kuvastui niistä monista silmistä, jotka tarkkasivat hänen
kulkuaan yleisen huomion keskipistettä kohden.

Toimitusjohtaja Touhula tervehti häntä kovaäänisesti:

— Ahaa, hotellin johtaja itse! Hänellä on asiaa teille, primadonna.
Ellen erehdy, hän saapuu esittämään saman pyynnön, minkä te minun
huuliltani kummunneena olette torjunut.

Kirsti Kultakoski kääntyi hymyillen Harmoilaan.

— Ettehän toki, johtaja? Kesäilta on niin kaunis ja teidän ravintolanne
niin viihtyisä, ettei kukaan voi kaivata enempää.

Harmoila ryiskeli, mutta sai sitten sanotuksi:

— Kaikki toivomme hartaasti saavamme kuulla teidän lauluanne, neiti.
Kun teidänlaisenne suuri laulajatar on eksynyt seuraamme, tällainen
toivomus on luonnollinen.

Lähipöydistä yhdyttiin hänen sanoihinsa vilkkain kättentaputuksin. Ne
levisivät kauemmaksikin, vaikkei siellä tarkalleen edes tiedetty, mistä
oli kysymys.

Rauta virkahti ystävälleen:

— Tyttö on typerä, ellei hän kiireesti suostu.

— Hän ei ole typerä, Vasko vakuutti.

Osoittautui, että hän oli oikeassa. Hotellin johtaja oli jo matkalla
kohti salin toisessa päässä olevaa musiikkikoroketta. Lyhyessä, hyvin
sorvautussa puheessa hän tulkitsi kaupunkilaisten iloa siitä, että
sellainen kuuluisuus kuin oopperalaulajatar Kirsti Kultakoski oli
läsnä. Samalla hän ilmoitti laulajattaren suostuneen juhlistamaan tätä
iltaa esittämällä erään lempiaariansa.

Tiedoitus otettiin hyvähuudoin vastaan. Kun sisarukset astuivat
lavalle, tervehdittiin heitä raikuvin kättentaputuksin. Hiiskumaton
hiljaisuus vallitsi suuressa salissa laulajattaren neuvotellessa
pianotuolille istahtaneen sisarensa kanssa.

Vasko asettui mukavaan asentoon nauttiakseen täysin laulusta. Hän
kuiskasi haaveellisesti:

— Carmen.

Mutta laulajatar yllätti hänet ja myös Raudan. Viimeksi mainittu ei
odottanut suurtakaan taidenautintoa. Ravintolaympäristö oli kaikkea
muuta kuin paras mahdollinen. Sitä paitsi hän ei tuntenut Kirsti
Kultakosken äänivaroja ja eläytymistaitoa.

Hetkistä myöhemmin hän kuunteli kuitenkin jo täysin lumoutuneena.
»Madame Butterflyn» suuri aaria ei ollut milloinkaan ennen
vaikuttanut häneen niin syvästi kuin nyt, niin monilta kuuluisilta
oopperanpalkeilta kuin hän olikin sen kuullut. Kirsti Kultakoski
tulkitsi petetyn ja yhä rakastavan japanilaistytön tuskan ja kaipuun
niin aidosti ja sydämeen käyvästi, ettei yksikään silmä salissa jäänyt
kuivaksi.

Kun viimeinen akordi häipyi kuulumattomiin, hiljaisuus seurasi. Vasta
sitten, kun laulajatar kauniilla kasvoillaan vielä laulun luoma
ylimaallinen loiste astui alas korokkeelta, suosionosoitukset ja riemu
puhkesivat esiin. Herrat riensivät rykelmänä esittämään ylistystään
ja kiitoksiaan. Rouvat istuivat paikoillaan ja pyyhkivät silmiään.
Nuori väki katseli toisiaan vähän häpeillen ja taisteli päästäkseen
irti oudosta liikutuksesta, joka oli poikkeuksellisesti vallannut sen
pelkälle »uudelle musiikille» pyhitetyt mielet.

Haltioissaan Vasko työntyi kiivaasti esiin ja ojensi kukkavihkonsa.

— Suomen loistavimmalle laululinnulle!

Kirsti-neiti painoi kasvonsa kukkien sekaan.

— Miten ihania ruusuja!

Hän säteili. Tällaista täydellistä voittoa hän ei ollut odottanut tässä
ympäristössä. Olisivatpa pääkaupungin lehtien arvostelijat näkemässä
ja kuulemassa tätä suosionmyrskyä — hän ajatteli — niin varoisivat
vast'edes nälvimästä »toiveista, jotka eivät ole täyttyneet»!
Ainoastaan todella suuri taiteilijatar voi herättää tällaista
haltioitumista.

Hänen äänensä oli hyvin pehmeä, kun hän lausui:

— Te olette aivan liian hyviä minulle, te kaikki. Sydämellisin kiitos
teille, maisteri Vasko, ruusuista... Olkaa hyvä ja saattakaa minut
pöytääni.

Hän tarttui maisterin käsivarteen ja molemmille puolille jaellen hymyjä
eteni hitaasti yleisön keskitse vanhaa paikkaansa kohden. Päästyään
vihdoin istumaan hän virkahti:

— Teidän täytyy jäädä meidän pöytäämme, maisteri Vasko. Jäättehän?

Toimitusjohtaja Touhula oli kiukkuisena todennut joutuvansa syrjään.
Nyt hän kiirehti sanomaan:

— Hänellä on seuraa.

Vähäinen ryppy painui Kirstin kulmien väliin.

— Keitä? hän kysyi.

Vasko ei viivytellyt vastatessaan:

— Hotellin johtaja ja tuomari Rauta.

Touhula yritti puuttua puheeseen. Mutta laulajatar vaiensi hänet
nopeasti ratkaisemalla:

— Kutsukaa heidätkin tänne! Johtaja Harmoilan tunnemme jo. Ja Rauta...
Rauta... Jossakin yhteydessä olen kuullut sen nimen. No jaa, sennimisiä
on kai paljon. Yksi sopii mainiosti tänne.

Hän sai tahtonsa perille — tietysti. Pöydälle ilmestyi
samppanjapulloja, ja mieliala pysyi niiden ansiosta korkealla.

Rauta tuumi itsekseen, että samppanjan apu oli tarpeen. Aluksi
koskena kuohunut keskustelu oli joutunut auttamattomaan suvantoon,
kun herrat eivät keksineet laulajattaren esiintymisestä enää uusia
puolia ylistettäväkseen. Kirstin loistava tuuli ja leikkisän henkevät
huomautukset tuntuivat tyrehtyvän, niin pian kuin harhauduttiin hänen
taiteensa ulkopuolelle.

Muissa pöydissä haltioitunut tunnelma oli jo asettunut. Illasta
haluttiin ottaa irti, mitä siitä oli saatavissa. Tanssitila oli
tungokseen asti täynnä.

Harmoila seurasi yleistä esimerkkiä ja pyysi laulajattaren sisaren
tanssiin. Kirsti epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten Raudalle, joka
oli kumartanut hänelle.

Kun he olivat loitonneet, toimitusjohtaja Touhula sähähti Vaskolle:

— Sinä ja sinun ruususi! Olisinpa aavistanut, että sellaisella roskalla
päästään soittelemaan hempeitä kieliä tuonkin tytön povessa. Silloin
olisin kantanut tänne koko puutarhani kukkarikkaudet.

Maisteri naurahti vahingoniloisesti.

— Sitä et olisi uskaltanut tehdä, hyvä veli. Mitä olisit vastannut
vaimollesi, kun hän palatessaan olisi kysynyt kukkiaan? Ei kai hän iät
kaiket Pohjanmaalla sukuloi.

Se sattui, kipeämminkin kuin oli tarkoitus. Ent. ratsumestari nousi,
kumarsi jäykästi vanhalle toverilleen ja lähti. Muutaman askelen
otettuaan hän palasi kuitenkin takaisin. Puoliääneen hän kähisi:

— Älä kuvittele, että minä luovutan Kirstin sinulle
lomaleikkikaluksesi. Minä olen enemmän tosissani kuin luuletkaan.

Siltä näytti. Vaarallinen tuli paloi hänen silmissään.

Hän käännähti ja marssi ulos salista.

Vasko tuijotti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Sanat ja ilmeet olivat
ilmaisseet vihaa.




Kolmas luku.

SALAPERÄINEN UHKA.


Helpotuksekseen maisteri Vasko havaitsi pian, ettei toimitusjohtaja
Touhula ollut sentään lähtenyt ravintolasta. Kun tanssi päättyi ja
parit palasivat paikoilleen, hän ilmestyi jälleen ulkonaisesti tyynenä
pöydän luo. Hän piti varansa ja työntyi nyt laulajattaren ja maisterin
väliin istumaan.

Vasko ei pannut sitä pahakseen. Jos vanhan toverin äskeinen
raivonpuuska oli paikan vaihtamisella selvitetty, niin kernaasti hänen
puolestaan. Sitä paitsi hän joutui näin istumaan vastapäätä toista
sisarusta, ja pian he olivat vilkkaassa keskustelussa. Se lumous, mihin
»Madame Butterflyn» helmeilevät sävelet olivat hänet saattaneet, oli jo
väistynyt, taka-alalle. Kiinnostus vanhempaan sisareen vahvistui sen
sijaan hetki hetkeltä. Ei ollut epäilystä siitä, kumpi tytöistä oli
henkisesti ylivoimainen.

Äkisti Kirsti nousi.

— Tuletko mukaani, Elina?

Vasko haukkoi henkeään.

— Onko teidän nimenne todella Elina? hän tiedusti keskustelutoveriltaan.

Tämä oli noussut seisomaan, kuten muukin seurue.

— On, hän vastasi. — Onko siinä jotakin ihmeellistä?

— Ihmeellistäpä hyvinkin, Rauta virkahti. — Ystäväni väitti taannoin,
että teidän täytyy olla Elina, koska se on kyllin kaunis nimi
sopiakseen teille.

Se ei ollut tarkalleen totta. Mutta Vasko antoi mielellään lisärunoilun
anteeksi nähdessään, miten tyttö punastui ja soi hänelle säteilevän
hymyn.

Laulajatar sanoi kylmästi:

— Tule, Elina. Herrat suonevat anteeksi, että poistumme hetkeksi.

Pöydän ympärille tuli hiljaista. Ent. ratsumestari tuijotti synkkänä
ovea, josta tytöt olivat kadonneet. Mielenosoituksellisesti hän oli
kääntänyt selkänsä Vaskolle, jota toverin avoin vihamielisyys näytti
hermostuttavan. Rauta silmäili noita molempia huvittuneena. Harmoila
yritti keventää tunnelmaa esittämällä:

— Hyvät veljet, otetaan lasi vielä. Eikö totta?

Kun kukaan ei vastannut, hän antoi pulloa kohden ojentuneen kätensä
vaipua pöydälle. Mikä kumma heitä kaikkia vaivaa? hän mietti
huolestuneena.

Sisarukset palasivat raikkaina ja uudelleen puuteroituneina ja huulet
punattuina. Touhula käytti heti tilaisuutta pyytääkseen Kirstin
tanssiin. Vasko epäröi tuokion kuullessaan soitettavan rumbaa. Mutta
hän päätti uskaltautua areenalle ja kumarsi Elinalle.

Jäljelle jääneet vaikenivat pitkään. Sitten Harmoila kysäisi:

— Mitä sanot nyt Kirsti Kultakoskesta?

— Laulajattarena hän on korkeaa luokkaa, Rauta vastasi.

— Entä ihmisenä?

— Äsken veljemme Vasko vaistonvaraisesti luokitteli sisarukset niin,
että Kirsti on loistava päiväperhonen ja Elina persoonallisuus, jolla
on luja luonne. Ehkä hän on oikeassa... Kas niin, päiväperhomme on
kyllästynyt ent. ratsumestariimme. Niinpä nyt on sinun vuorosi, Tauno.
Ota juttu rauhallisesti, tango on menossa.

Hän pani merkille, että Vasko tanssi tangonkin Elinan kanssa.
He näyttivät sopeutuvan hyvin toistensa askeleihin ja nauttivan
tanssimisesta. Pari heidän vaihtamaansa silmäystä sai tarkkailijan
aavistelemaan jotakin olevan tapahtumassa. Kun kysymyksessä oli Vasko,
se merkitsi ainoastaan uutta, nopeasti ohimenevää ihastusta. Tyttö
ei, erillään sisarestaan nähtynä, ollut lainkaan hullumpi. Ei, Rauta
korjasi ajatuksissaan, tuo arviointi oli aivan liian mieto. Tyttö
oli kaunotar, hänkin. Yksinkertainen harmaa puku vain teki vääryyttä
hänelle.

Tango vaihtui valssiksi. Kirsti torjui Touhulan tanssiin kutsun
selittäen olevansa väsynyt. Hän oli hermostunut eikä pystynyt sitä
salaamaan.

— Aikovatko ne tanssia vielä tämänkin? hän mutisi.

Hajamielisenä ja haluttomana hän katkoi herrojen keskusteluyritykset.

Kun Vasko tanssitovereineen vihdoin palasi pöytään, laulajatar sanoi
kireästi:

— Sinä et saa hyppiä tuolla tavalla, Elina. Tiedäthän, ettei se käy.

Valoisa hymy katosi sisaren kasvoilta. Sinisissä silmissä välähti
taistelunhalu.

— Miksei käy? hän tiukkasi. — Minulla oli hauskaa!

Kirstin ääni muuttui hellän moittivaksi:

— Noin ajattelematon ei sinun iässäsi saisi olla. Koska itse et näy
kertoneen maisteri Vaskolle vaikeasta lanneviastasi, minun on se
tehtävä. Lääkärit ovat nimenomaan vannottaneet sinua välttämään rajua
liikehtimistä, ellet halua joutua rullatuoliin loppuiäksesi. Minun on
kai istutettava maisteri Vasko viereeni, jotta voin valvoa teitä kahta
ajattelematonta. Kas niin, maisteri, tulkaa tänne!

Hän yritti pehmentää sanojaan hymyilemällä suloisesti siskolleen. Mutta
raskas, piinallinen tunnelma laskeutui seurueen ylle. Elina oli ensin
punastunut hiusmartoa myöten, ja sitten väri katosi yhtä nopeasti
kasvoilta. Hänen silmänsä syöksähtivät täyteen kyyneliä, ja hän
taisteli itkua vastaan. Äkisti hän tyyntyi.

— Kiitos, Kirsti, hän virkkoi matalasti. — Olit kiltti muistuttaessasi
siitä, minkä itse olin hetkeksi unohtanut.

Laulajatar tavoitti pöydän ylitse hänen kätensä ja taputti sitä.

— Kerran minäkin hoivaan sinua, rakas iso sisko.

Sen jälkeen hän omistautui kokonaan Vaskolle. Muu seurue pani merkille
sen pommituksen, minkä hän aloitti tähän uuteen suuntaan. Äskeinen
haluttomuus oli hänestä tipotiessään. Hän oli jälleen säteilevä ja
sukkelakin. Maisteri vastaili aluksi yksikantaan, mutta vähitellen hän
tempautui mukaan. Heillä oli paljon yhteistä, ennen kaikkea rakkaus
musiikkiin.

Uusi vieras astui saliin. Useat katseet kääntyivät kummastuneina
tulijaan. Rauta arvioi hänet juopuneeksi herrasmieheksi, joka
nuoruudestaan huolimatta oli jo rappiolla. Puvustaan hän ei
näyttänyt piittaavan mitään. Hänellä oli yllään verryttelyhousut ja
lyhythihainen, mustaraitainen villapaita. Tumma tukka heilahdellen
sinne tänne hän horjui pöytien lomitse.

Rauta nyökkäsi häneen päin ja virkahti vieressään istuvalle Elinalle:

— Surkeaa nähdä nuori mies tuossa kunnossa. Hän ei voi olla paljon yli
kahdenkymmenen.

Tyttö ei vastannut. Pelosta laajentunein silmin hän tuijotti
juopuneeseen, joka luovaili heitä kohden.

— Tunnetteko hänet? Rauta kysyi.

— E-en.

Oli helppo havaita, ettei tyttö puhunut totta. Hän ei kauhultaan
kyennyt edes estämään pöydällä olevia käsiään vapisemasta.

Päihtynyt nuorukainen pysähtyi laulajattaren tuolin taa ja töytäisi
häntä.

— Hei, Kulta! Kuulin, että sinä olet täällä luritellut reklaamiksesi.
Mikäpäs siinä? Samppanjalla nuo sedät näyttävät maksavan. Maksavat
laulut ja — kaiken muun! Mutta välipalaksi voit tulla pyörähtelemään
minun kanssani.

Kirsti oli ensimmäisen sanan kuultuaan käännähtänyt tunkeilijaan.
Ylpeästi hän sähähti:

— Jättäkää minut rauhaan! En tunne teitä!

Juopunut mittaili katseellaan herroja, jotka olivat uhkaavasti nousseet
seisomaan. Pilkallisesti nauraen hän perääntyi.

— Jaha, että minä en kelpaa — nyt! No, ei väkisin, Kulta. Otetaan
sitten toinen tyttö. Kyllä naisia aina saa. Vähemmänkin mätiä kuin sinä!

Hän hoippuroi erään pöydän luo, jonka ääressä istui neljä tyttöä.
Tarkoituksellisesti hän valitsi heistä rumimman ja kiskaisi tämän
mukaansa tanssilattialle. Sieltä hän karjui:

— Kun paremman saa, niin mitäs enää sinusta, vanha Kulta!

Salissa syntyi hälyä. Riihelä ilmestyi keittiön puolelta äkisti
paikalle. Päihtynyt nuorukainen päästi otteensa tytöstä, joka
niiskuttaen juoksi entiselle paikalleen. Vastakkain seisovat miehet
olivat molemmat pitkiä. Hetkisen he tuijottivat arvostellen toisiaan.
Sitten Riihelä pyöräytti nuorukaisen ympäri ja tarrasi toisella
kourallaan häntä niskasta ja toisella housunkauluksesta. Ennen kuin
juopunut käsitti, mitä oli tapahtumassa, hän oli jo eteisvahtimestarin
hoivissa.

Riihelä palasi saliin muina miehinä. Toimitusjohtaja Touhula nousi
musiikkikorokkeelle ja vaati hiljaisuutta.

— On suureksi häpeäksi kaupungillemme, hän lausui, — että
tällainen häväistys on täällä tullut sen nuoren naisen osaksi,
jota kunnioitamme tämän maan suurimpana oopperalaulajattarena.
Esittäessäni primadonnalle, jolle olemme kiitollisuuden velassa tämän
illan unohtumattomasta taidenautinnosta, kaupunkilaisten valittelun
äskeisestä vakuutan samalla, että täällä riehunut lurjus on meille yhtä
tuikituntematon kuin laulajattarellekin.

Möräkkä miehen ääni kuului salin perältä:

— Hurraa hovimestarille! Hän ei lässyttänyt, vaan toimi!

Oli mahdoton arvata, kummalle puhujalle olivat tarkoitetut ne
kättentaputukset, jotka seurasivat. Illan tunnelma oli joka tapauksessa
pelastettu. Tanssi alkoi jälleen.

Kirsti Kultakoski puristi lämpimästi ent. ratsumestarin kättä.

— Suuret kiitokset sanoistanne! hän kuiskasi.

— On kai turha kysyäkään, Vasko virkkoi, — oletteko ennen nähnyt tuon
riehujan.

— On. Aivan turha.

Elina vilkaisi hätäisesti sisareensa, mutta ei sanonut mitään. Rauta
pani katseen merkille, ja se vahvisti hänen aikaisempaa päätelmäänsä.

— Sen sijaan voisin ehkä tässä yhteydessä kertoa jotakin muuta,
oopperalaulajatar innostui puhumaan. — Niin hullulta kuin se
kuulostaakin, minä olen ruvennut saamaan uhkauskirjeitä. Niissä
ilmoitetaan yksinkertaisesti, että minut otetaan pian hengiltä.

— Eihän!

— Onko se mahdollista?

Kirsti oli tyytyväinen ilmoituksensa tekemään vaikutukseen.

— Sanoinhan sen kuulostavan hullulta, hän jatkoi. — Näytä kirjeet
herroille, Elina. Muuten he luulevat minun laskevan typerää leikkiä.

Sisar yritti vastustella:

— Pidätkö sitä sopivana? Juuri tänä iltana?

Touhula kävi asiaan tiukasti:

— Näyttäkää toki!

Kirjeitä oli kaksi. Ne kiersivät miehestä mieheen. Rauta sai viimeisenä
ne luettavikseen. Koneella kirjoitettu teksti oli lyhyt:

»Kaunokaiseni! Olet jo liiaksi leikkinyt miesten sydämillä. Minä olen
lopen kyllästynyt sinun paatumukseesi. Ja siksi tapan sinut! Tämä on
ensimmäinen varoitus.»

Toinen oli sananmuodoltaan samanlainen, paitsi että varoitus oli
merkitty toiseksi.

— Noiden täytyy olla jonkun mielenvikaisen hassutuksia! Vasko
puuskahti. — Hävytöntä peloittelua!

Kirsti näytti vasta nyt muistavan jotakin. Hän kiirehti selittämään:

— Tietysti siinä, mitä kirjeissä väitetään minusta, ei ole hitustakaan
totta. Me taiteilijattaret olemme siinä surkeassa asemassa, että
meistä kuvitellaan vaikka mitä. Mutta, toden sanoakseni, nuo uhkaukset
kammottavat minua.

Rauta ryhtyi kyselemään:

— Milloin saitte nämä?

— Toissa lauantaina ja viikko sitten.

— Mihin saitte ne?

— Ensimmäisen asuntooni Helsingissä. Toisen Tampereelle enomme luo.
Vierailimme silloin siellä.

— Missä kirjekuoret ovat?

— Oh, minä poltin ne.

Rauta sanoi vakavasti:

— Vahinko. Niiden avulla olisi lähettäjä kenties saatu paljastetuksi.

Elina oli seurannut viileänä keskustelua. Hän näytti olevan kahden
vaiheilla, mutta teki sitten päätöksensä. Hän avasi uudelleen
käsilaukkunsa ja veti sieltä esiin valkean kuoren.

— Jos kuori on niin tärkeä, niin tässä on eräs.

Oopperalaulajatar tuijotti häneen.

— On... on mikä? hän kysyi käheästi.

Sisar katsoi häntä suoraan silmiin vastatessaan:

— On kolmas kirje. Siivooja ilmoitti sen saapuneen tänne iltapäivällä
muun postin mukana. En olisi tahtonut näyttää sitä sinulle vielä
tänään. Mutta kun kerran asiaa ruvetaan pohtimaan, niin tästä saat.

Kirsti repäisi vapisevin sormin kuoren auki. Silmäiltyään rivit loppuun
hän alkoi vapista.

— Tämä on... on liian kauheaa... ollakseen totta, hän valitti. —
En kestä tätä! Tämä on kolmas. Eikö... eikö se merkitse myös, että
viimeinen...?

Rauta otti kirjeen. Sen sisältö oli samanlainen kuin kahden
edellisenkin. Varoitus oli numeroitu kolmanneksi.

Hän ryhtyi tarkastamaan kuorta. Osoite oli kirjoitettu samalla koneella
kuin itse kirje. Se oli leimattu samana päivänä postivaunussa.

— Merkillisen hyvin kirjoittaja tietää, missä te kulloinkin liikutte,
hän huomautti. — Toinen uhkaus oli lähetetty Tampereelle ja nyt tämä
tänne samassa junassa kuin itse saavuitte.

Vasko koetti keventää kolkkoa tunnelmaa intoilemalla:

— Siinä sinulle olisi pähkinää purtavaksi, Rauta. Ethän sinä suotta
ole maamme tunnetuin rikollisten metsästäjä. Mikä viehättävä tehtävä:
suojella kuuluisan oopperalaulajattaremme henkeä. Ilmoita vaimollesi,
että sinulle on ilmaantunut tärkeämpää tekemistä kuin huviautoilu.

Rauta torjui:

— Ei vetele. Mitään rikosta ei sitä paitsi ole tapahtunut. Ei muuta
kuin nuoren ja viehättävän naisen häpeällinen peloittelu. Joku hassu
tai hulluttelija lienee kaiken takana.

Molemmat sisarukset tuijottivat hämmästyneinä häneen. Kirsti puhkesi
puhumaan:

— Rauta... Oletteko te tuomari Kaarlo Rauta?

— Olen.

Elina hengitti kiivaasti. Mutta sitten hänen sinisilmänsä alkoivat
säteillä tavalla, joka sai Raudan katsomaan muualle.

Toimitusjohtaja Touhula arveli ajan tulleen hänenkin huomauttaa taas
olemassaolostaan.

— Minusta, hän lausui juhlavasti, — on ennenkuulumatonta, että jotakin
tällaista pääsee tapahtumaan. Käsitykseni mukaan julkisuuden on saatava
tietää näistä katalista uhkauksista. Kansalaiset on havahdutettava
varjelemaan suurinta laulajatartamme. Jos sallitte, neiti, niin minä
julkaisen ensi tiistain lehdessäni jymyuutisen teitä uhkaavasta
vaarasta. Se tulee hälyttämään koko maan!

Kirsti silmäsi kysyvästi Rautaan. Kun tämä ei virkkanut mitään, hän
nyökkäsi innokkaasti.

— Tehkää se, toimitusjohtaja. Tunnen itseni turvallisemmaksi
tietäessäni yleisön suojaavan minua. Vaikka... vaikka toisaalta minun
on myönnettävä, että jos kuuluisa tuomari Rauta ryhtyisi tutkimaan
minua uhkaavaa vaaraa, tuntisin itseni vielä rauhallisemmaksi. Onko
teidän, tuomari, aivan mahdotonta uhrata paria päivää minulle?

Hän oli mestari myös muovatessaan vetoomuksia. Suuret silmät olivat
hellyttävät, ja huulet olivat kaartuneet kuin rukoukseen.

Rauta paadutti kuitenkin mielensä. Lujittaakseen panssariaan hän
mietiskeli, mihin oopperaosaan nuo ilmeet kuuluivat.

— Valitan, neiti, mutta se on mahdotonta.

Laulajatar sai äänensä hyvin traagilliseksi lausuessaan:

— Toivon, ettette joudu katumaan kovuuttanne, tuomari. Katumaan sitten,
kun minua ei enää ole.

Aivan toiseen sävyyn hän lisäsi kuiskaten Raudan korvaan:

— Uskon, että niitä yhteisiä päiviä ei kumpikaan meistä katuisi.
Ajatelkaa sitä, te... te...




Neljäs luku.

KUIN KAKSI TAPPELUKUKKOA.


Seuraavana aamuna Rauta nukkui pitkään. Herätessään hän silmäili
oudoksuen pientä hotellihuonetta. Kalusto oli vaaleaa puuta ja kaikki
hyvin siistiä. Kesti tovin, ennen kuin hän muisti, missä oli.

Vieno kesätuuli leyhytteli avoimen ikkunan verhoja. Läheisestä
puistikosta kuului peipposen heleä ääni.

Vai niin, hän tuumi, vai sinä veitikka se loihdit aamu-uneni niin
rauhattomaksi. Samassa hän tajusi tekevänsä vääryyttä pienelle
laulajalle. Lintu se ei ollut, joka oli kummitellut hänen unessaan.

Hän oli kuullut uudestaan eilisiltaiset sanat: »Ajatelkaa sitä,
te...te...» Kummallista, miten täysinäiseksi Kirsti Kultakoski oli
osannut tehdä katkonaisen lauseensa. Siinä oli värissyt katkeruutta
ja halua tehdä kipeää ja sitten jotakin vallan muuta: lupaus
ennenkokemattomasta onnesta. No jaa, hän oli sitä ennen kuiskannutkin,
että »niitä yhteisiä päiviä ei kumpikaan meistä katuisi». Laulun
kehystämät huuman hetket olivat sitten unessa huimahtaneet miehen ylle,
ja hän oli havahtunut särkevin jäsenin.

Rauta hymähti itselleen.

Unet ovat unia. Sen sijaan jäykkyys jäsenissä oli todellisuutta. Mutta
se johtui yksinkertaisesti siitä, että hotellivuode oli hänen pitkälle
keholleen aivan liian lyhyt.

Hän nousi venyttelemään ja tunsi hyvän tuulensa palaavan. Hän soitti
siivoojatarta. Epäluuloisesti kyräävä, keski-ikäinen naisihminen
ilmestyi ovelle. Nyrpeänä hän otti vastaan aamukahvin, paahtoleivän,
voin ja partaveden tilauksen ja katosi.

Vastakohtaisuuden assosiaation voimalla oopperalaulajattaren kuva nousi
taas miehen mieleen. Ivallisesti hän päätteli, että jos hänen olisi
valittava noiden jommankumman naisen läheisyys, hän asettaisi äskeisen
ynseän ilmestyksen etualalle. Tämä ei ainakaan yrittänyt olla muuta
kuin oli.

Kieltämättä Kirsti oli hyvä laulajatar. Mutta ihmisenä hän näytteli
aivan liian paljon, jotta hänen sanojaan olisi kannattanut ottaa
vakavasti. Sitä paitsi häntä hallitsi intohimo loistaa, loistaa yksin
ja saada kaikki lähelleen tulevat miehet palvomaan häntä, yksin häntä.
Oli varmaa, että oopperalaulajatar välitti aivan yhtä vähän Touhulasta
kuin Vaskostakin, ja kuitenkin hän oli käyttänyt kaikkia kauniin naisen
vallassa olevia keinoja kuumentaakseen väliin toista ja väliin toista.
Hänkin, Rauta, oli hetkeksi joutunut kaunokaisen tulilinjalle.

Oli hyvä, että Inkeri ja lapset saapuisivat tänään jo puolelta päivin.
Sitten jatkettaisiin yhdessä ensin Punkaharjulle ja sieltä Kolille.
Vasko ja Touhula saisivat selvitä omin päin Kirstistä ja hänen
verkoistaan...

Siivoojatar saapui tarjottimineen. Rauta teki hänelle ystävällisen
huomautuksen kauniista säästä. Nainen vilkaisi häneen alta kulmien,
murahti jotakin ja poistui.

Ajettuaan partansa mies istahti tyytyväisenä ikkunan luo nauttimaan
kahvista. Ensimmäisen kupin tyhjennettyään hän sytytti savukkeen.

Eilisiltainen juopunut nuorukainen palautui hänen mieleensä. Varmasti
molemmat sisarukset tunsivat rauhanhäiritsijän. Kumpikin oli kuitenkin
kieltänyt sen. Tuo renttuilija oli ilmeisesti näytellyt merkittävää
osaa sisarusten elämässä, ainakin toisen.

Saattoi kuvitella hänet yhdeksi niistä miehistä, joiden sydämillä
uhkauskirjeiden kirjoittaja väitti Kirstin jo liiaksi leikkineen.
Samaan viittasivat pojan suustaan sinkoamat loukkaukset: »Kyllä naisia
aina saa. Vähemmänkin mätiä kuin sinä!» Koko välikohtaus oli ollut
hyvin piinallinen. Mutta oli toisaalta tietymätöntä, mitä osaa Kirsti
Kultakoski oli näytellyt nuorukaisen rappiolle joutumisessa...

Puhelin soi.

Rauta ilahtui kuullessaan vaimonsa äänen.

— Huomenta, Kaarlo! Otaksun, että unikeko-miehelläni on vasta
ensimmäinen savuke menossa ja höyryävä kahvikuppi nenän alla.

— Täsmälleen. Mitä kuuluu?

Inkeri naurahti.

— Ihanaa aamua. Olen lasten kanssa ollut jalkeilla jo kolme tuntia.
Soitin ilmoittaakseni, että meidän tulomme sinne viivästyy ainakin
neljällä tunnilla.

— Sepä ikävää.

— Uskotteletko olevasi jo kuolemaisillasi kaipaukseen?

Rauta hymähti.

— En ihan. Olisi vain ollut hyvä ehtiä yöksi Punkaharjulle.

— Ehdimme sinne nytkin, Inkeri vakuutti. — Ellei mieheni jaksa ajaa,
niin minä tartun ohjauspyörään. Juttu on näet niin, että meidät on
kutsuttu isoon naapurihuvilaan lounaalle kello 14:ksi. Vanha kenraali,
joka on jälleen näillä mailla, sai lapset innostumaan lupaamalla heille
jäätelöä ja puutarhamansikoita niin paljon kuin he ikinä jaksavat
syödä. Minun oli niin ollen suorastaan pakko ottaa lounaskutsu vastaan.
Mutta jos haluat, niin voin autolla hakea sinut tänne yhteiseen iloomme.

— Ei ole väliä. Täällä on sittenkin mukavampaa seuraa kuin kiroileva
kenraali Karppela.

— Keitä? Tunnusta heti.

— Yhteinen ystävämme Lauri Vasko ja kokonainen sarja muita vanhoja
tovereitani.

Inkeri tiukkasi huvittuneena:

— Vasko! Silloin siellä on kauniita naisiakin.

— On eräs nimikuulu, Rauta kiusoitteli. — Oopperalaulajatar Kultakoski.

— »Vaarallinen Kirsti», vaimo huoahti. — Joko Vasko on saanut hänet
tähtäimeensä?

— Jo. Minäkin istuin eilisiltana samassa pöydässä, vähäisimpänä tuon
kaunottaren hovimiesten rivissä.

— Hyvänen aika, Inkeri oli hätäilevinään, — minun on kiirehdittävä
lounasta päättymään niin ajoissa, ettet ehdi kavuta prinssipuolison
asemaan... Nyt keskus hoputtaa jo lopettamaan. Pikaisiin näkemiin!
Hyvin pikaisiin.

Hymyillen Rauta laski kuulokkeen paikoilleen.

Samassa koputettiin oveen. Vasko, hän ajatteli. Mutta hän erehtyi.
Tulija oli toimitusjohtaja Touhula.

Ent. ratsumestarin kapeat kasvot ilmaisivat huolestumista.

— En arvannut, hän huomautti, — ettet olisi vielä pukeissa.

— Istu, Rauta kehoitti. — Hyvä ja rauhallinen omatunto antaa pitkän ja
syvän unen. Hörppäsen kahvini kuunnellessani, mitä huolia sinulla näin
aamutuimaan on.

Touhula hakeutui tuolille ja otti vastaan toverinsa tarjoaman savukkeen.

— Sinä se poltat yhä vain näitä kalliita amerikkalaisia, hän virkahti.

— Niin, itsekullakin meillä on omat heikkoutemme. Toisilla pienemmät ja
toisilla isommat.

Toimitusjohtaja toisti omituisen raskaasti:

— Toisilla isommat. Niin...

Hän väisti harmaiden silmien tutkivaa katsetta ja muutti puheenaihetta:

— Luuletko Kirsti Kultakosken tunteneen sen sikamaisen nuoren lurjuksen?

— Tarkoittanet eilistä villapaitapoikaa. Varmasti hän tunsi.

— Mutta hän kielsi sen.

— Tytön asemassa sinäkin olisit kieltänyt.

Touhula mietti hetken. Sitten hän nyökkäsi.

— Niin kai olisin. Hänelle tuon välikohtauksen täytyi olla järkyttävä.
Mutta hän kesti hermokokeen ihailtavan hyvin.

Rauta ei sanonut siihen mitään. Hiljakseen hän ryhtyi pukeutumaan.

— Kaarlo, ehkä nuo salaperäiset uhkauskirjeet ovat samaisen konnan
työtä?

— Enpä usko. Poika sylki juovuksissaan suustaan sen, mitä hänellä oli
sydämellään. Siinä kaikki. Niin minä arvelen.

— No, kenen kurjan otaksut sitten olevan kirjeiden takana?

— Hm, en tiedä. Enkä pidä niitä kovin tärkeinä. Tuskin ne ovat muuta
kuin jonkinlaista huijausta.

Toimitusjohtaja ärtyi.

— Sinä otat asian kovin kevyesti. Minusta ne eivät ole enempää eivätkä
vähempää kuin kulttuuriskandaali. Aloitin yöllä jo artikkelia siitä
lehteeni, mutta en vielä oikein onnistunut. Siitä täytyy tulla leimuava
juttu, joka herättää huomiota ja havahduttaa. Panen sen muokkaamiseen
vaikka koko tämän päivän.

— Muistaakseni teillä on, oman mainintasi mukaan, tänään
verkkopallo-ottelu Kotkaa vastaan.

Touhula huitasi kädellään.

— Ilmoitin jo illalla seurani sihteerille, että toiset saavat hoitaa
sen. Minulla on nyt tärkeämpää.

Rauta oli peilin edessä sitomassa solmiotaan. Kääntymättä hän virkahti
hiljaisesti:

— Ja tuo tärkeämpi on — Kirsti Kultakoski.

Ent. ratsumestari hypähti pystyyn ja huusi kiivastuneena:

— Jos sen haluat tietää, niin niin on! Voin saman tien sanoa sinulle
enemmänkin: hän merkitsee minulle — kaikkea!

Viimeinen sana purkautui hänen huuliltaan käheänä kuiskauksena.

Rauta pyörähti häneen ja työnsi hänet istumaan.

— Erkki, vanha veikko, hän lausui huolestuneena, — käsitätkö itsekään,
miten vakavilla asioilla nyt leikit?

Toinen nyökkäsi. Jäykästi eteensä tuijottaen hän alkoi hitaasti puhua:

— Minä en leiki. Tämä on veristä totta. En käsitä itsekään, miten tämä
tällainen on mahdollista. Mutta niin vain on. Otaksuttavasti en ole
ainoa, jolle kaikki entinen, kaikki, mitä hänellä on, on äkisti käynyt
arvottomaksi. Vain eräs, tähän asti melkein outo ihminen merkitsee
kaikkea. Olkoon kiroukseksi tai siunaukseksi, mutta minun täytyy
seurata häntä.

Rauta oli ymmällä. Hän ei tosin ollut koskaan kunnolla tutustunut
Touhulaan. Menneinä nuoruusvuosinakaan he eivät olleet millään
lailla olleet läheisiä ystäviä. Mutta hänelle oli muodostunut kuva
nuoresta miehestä, jonka periaatteet olivat selkeät ja suorat.
Tinkimättömyytensä vuoksihan hän oli luopunut upseerinuraltaankin.
Kymmenen viime vuoden aikana Rauta ei ollut kuullut mitään vanhasta
toveristaan. Eilen hän oli saanut tästä sen käsityksen, että hän
viihtyi hyvin monipuuhaisena kotikaupunkinsa johtomiehenä, jopa
mahtailikin merkityksellään. Ja nyt yht'äkkiä...!

— No jaa, Erkki, hän sanoi viimein, — minun ei kai kannata yrittää
puhua sinulle järkeä.

Touhula vastasi:

— Ei kannata. Elämässä on käänteitä, jolloin järjellä ei ole
sananvaltaa... Minä tulin oikeastaan sinun luoksesi nyt sen vuoksi...

Kun hän jätti lauseensa kesken, Rauta kysyi:

— Niin, miksi oikeastaan tulit? Et varmaan vain kertomaan, miten
sekaisin sinun asiasi ovat.

Ent. ratsumestarin oli vaikea jatkaa. Hän sytytti uuden savukkeen ja
painoi sen saman tien tuhkakuppiin sammuksiin. Lopulta hän ryhtyi
selittämään:

— Pyytäisin, että sinä kehoittaisit Vaskoa jättämään Kirstin rauhaan.
Te kaksihan olette hyviä ystäviä. Minä en saa hänestä minkäänlaista
otetta. Hän joko ei ole ymmärtävinään tai lyö koko asian leikiksi. Eikä
tämä enää ole leikkiä!

Rauta tuumi tuokion.

— Hyvä on, hän myöntyi. — Minä yritän. Mutta en enää hämmästyisi,
vaikka hänkin yllättäisi minut olemalla yhtä liekeissä kuin sinä.
Luulin tuollaisen hulluuden olevan meiltä jo kahden vuosikymmenen
päässä takana.

Touhula oli vetäytynyt ovelle. Sieltä hän virkahti:

— Ei se vuosista riipu. Se voi yllättää miehen yhtä hyvin neljän- kuin
kahdenkymmenen iässä. Kaarlo, ota tämä juttu vakavasti. Minä vannon,
että ellen minä, niin kukaan muukaan ei Kirstiä saa!

— Sinä hullu, Rauta murahti.

Samassa hän huomasi puhuvansa ovelle. Touhula oli poistunut.

Ilme tiukkana hän tarttui puhelimeen ja soitti maisteri Vaskon
asuntopaikkaan.

— Joko sinä olet pukeissa?

— Jo. Ajattelin juuri painua kysymään, huvittaisiko Kultakosken
sisaruksia lähteä katsomaan tennisottelua.

— Jätä kerrankin hienohelmat oman onnensa nojaan. Minä jatkan matkaani
muutaman tunnin kuluttua. Nyt tarvitsen sinua aamiaistoverikseni.

— No, maisteri myönteli, — jos sinä tosiaan et tule ilman minua
toimeen, niin kai tässä on uhrauduttava. Onhan minulla päiviä ja
viikkoja vielä jäljellä.

Mutta kun toverukset istuivat sitten hotellin ruokasalissa, joka tähän
aikaan vuorokautta teki miltei autiomaan vaikutuksen, Vasko ihmetteli
ystävänsä vaiteliaisuutta. Eilisiltaa koskeviin huomautuksiinsa hän sai
vain murahduksia vastaukseksi.

Rauta puolestaan tuumiskeli, auttaisiko asiaa, jos hän selostaisi
Touhulan yllättävän tunnustuksen sellaisenaan. Hän päätyi siihen
tulokseen, ettei siitä olisi hyötyä. Vasko oli tyyppi sinään:
vanhapoika, joka oli ylen herkkä naiselliselle viehätysvoimalle ja
syttyi helposti. Mutta Lauri varoi menemästä hakkailua pitemmälle. Hän
oli kertonut olutpullon korkuisena pojanviikarina kerskuneensa: »Minä
en ikinä akkaa ota. Haluan syödä vehnäpullani yksin.» Naismaailmassa
hänellä oli jatkuvasti hämmästyttävän hyvä menestys, mutta aviollisia
siteitä hän oli tarkoin väistänyt. Joskus hän oli selittänyt, että
kaikki voittavasta ja kaiken uhraavasta intohimosta hän oli lukenut
kirjoissa, mutta ei itse ollut sitä tuntenut eikä siihen uskonut.
Sellainen mies ei voisi alkuunkaan käsittää Touhulan tapausta. Hän
vain nauraisi koko jutulle ja väittäisi Erkin puhuneen palturia ja
teeskennelleen. Rauta puolestaan oli vakuuttunut siitä, että ent.
ratsuväenupseeri oli tosissaan.

— Tätä äänettömyyttä jakamaanko sinä kutsuit minut tänne? maisteri
tuhisi.

— Suunnilleen, Rauta hymähti.

Hän katsoi sentään välttämättömäksi panna jonkinlaisen keskustelun
alkuun. Päivän poliittisista uutisista jutellen aamiainen kului
hitaasti.

Rauta tilasi kahvit ja kysäisi:

— Otettaisiinko tilkka konjakkia myös?

Vasko levitti silmiään.

— Muistaakseni sinä olet kertonut inhoavasi väkeviä ennen päivällistä.
Mistä nyt tuulee? Onko vaimosi soittanut sinulle?

— On.

— No, jouduitko kertomaan, millaisessa seurassa eilisen illan istuit?

— Mainitsin sinut ja Kirsti Kultakosken.

Maisteri purskahti nauruun.

— Sittenpä käsitän vaiteliaisuutesi ja sen, että poikkeuksellisen
varhain haluat konjakkia. Hyvä on, otetaan. Kaunis Inkeri-rouvakin osaa
siis paahtaa mustasukkaisuudellaan. On teillä aviomiehillä ristinne!
Minut tietysti komensit nyt seuraksesi, jotta täst'edes pysyisit
todistettavasti pelkässä maskuliinisessa seurassa. Mutta kohtalo on
sinua vastaan, veliseni. Katso, keitä tuolla tulee.

Molemmat nousivat tervehtimään Kirsti Kultakoskea. Aurinkoisesti
hymyillen ja tietoisena siitä, että punainen harsohattu ja samanvärinen
leninki pukivat häntä erinomaisesti, tämä astui salin poikki heidän
pöytänsä luo. Elina seurasi häntä eilisessä harmaassa puvussaan,
kalpeana ja valvoneen näköisenä. Touhula tuli perässä nyt jälleen
tyynenä.

— Arvasin teidän molempien olevan täällä, laulajatar liversi
ihastuksissaan. — Nyt herrat saavat pitää kiirettä. Toimitusjohtaja on
järjestänyt hurmaavan purjehdusretken, ja minä haluan teidät mukaan.

Rauta kiirehti sanomaan:

— Kiitoksia paljon. Mikään ei olisi meille mieluisampaa. Mutta meidän
on valitettavasti kummankin kieltäydyttävä kunniasta. Minun on näet
lähdettävä kaupungista aivan pian, ja sitä ennen maisteri Vaskolla
ja minulla on selvitettävänä kiireellisiä asioita. Joskus täytyy
ihastuttavimmankin huvituksen väistyä tärkeiden liikeneuvottelujen
tieltä. Uskon teidän, neiti, käsittävän sen ja suovan minulle anteeksi,
että riistän teiltä tällä kertaa ystävänikin seuran.

Hänen selityksensä oli niin vakavasti esitetty, että Kirstin oli pakko
ottaa se täydestä. Valittaen hän tyytyi perääntymään. Mutta lähtiessään
hän heitti maisteriin veikeästi vetoavan katseen, joka vakuutti heidän
kahden tapaavan vielä tänään.

Kun toverukset olivat jälleen yksin, Vasko tiukkasi:

— En tiennyt sinulla ja minulla olevan tärkeitä liikeneuvotteluja
keskenämme.

— Ei olekaan, Rauta myönsi rauhallisesti. — Mutta äsken sinä itse
esitit loistavan syyn, miksi meidän on pysyttävä nyt erillä Kirsti
Kultakoskesta.

Varovaisesti hän lisäsi:

— Muuten, sinunkin olisi paras luopua Kirsti-leikistäsi.

— Miksi?

— Koska voi joskus olla vaarallista tunkeutua puun ja kuoren väliin.

Vaskon mustat silmät leimahtivat vaarallisesti.

— Tarkoitatko, että Kirsti on puu ja Touhula kuori? Saatan tosiaan
kuvitella Erkki-herran halajavan kietoutua kuin kuori tuon kaunokaisen
ympärille. Mutta siitä ei tule mitään.

— Miksei?

— Koska minä sen estän! maisteri puuskahti. — Vai niin, hän on käynyt
valittamassa hätäänsä sinulle. Minulle hän heitti vasten kasvoja eilen
julistuksen, ettei hän luovuta Kirstiä minulle »lomaleikkikaluksi».
En tiedä, millainen sinun moraalisi tätä nykyä on. Mutta minusta
olisi siivotonta katsoa ristissä käsin päältä, kun Erkki yrittää
alentaa tuon upean tytön leipäsudeksi Touhulan taloon. Mikäli minusta
riippuu, se yritys ei onnistu! Näin ollen sinun on paras pitää minulle
tarkkoittamasi viisaat neuvot hampaittesi takana.

Rauta hymähti.

— Enpä ole nähnyt sinua noin tuohduksissasi koko pitkän ystävyytemme
aikana, hän totesi. — Te olette kuin kaksi tappelukukkoa, sinä
ja Erkki. Molemmat pöyhistelette ja vilauttelette iskuvalmiita
kannuksianne. Eikä ole yhtään sanottua, välittääkö ihastuksenne kohde
hiventäkään teistä kummastakaan. Luultavasti hän itsekseen nauraa
teille molemmille.

— Naurakoon minun puolestani! Vasko kiihkoili. — Hauskaa minäkin aion
pitää.

— Erkki on vielä hullumpi kuin sinä, Rauta virkkoi. — Mutta hassuja
olette kumpikin. Aikamiehet! Onneksi minun ei tarvitse jäädä läheltä
seurailemaan teidän tappelunne tragikomediaa.

Maisteri kohotti lasinsa.

— Niinpä juokaamme hassuuden malja! Hyvä muuten on, että sinä lähdet
täältä. Sinä olet epälojaali minua kohtaan. Ellei Inkerisi olisi niin
viehättävä ja hurmaava kuin on, saattaisin epäillä sinun kadehtivan
minulta vapaata perhosleikkiäni. Eikä se aina niin leikkiäkään ole.
Joskus on mukana arvoja, joita minä pidän pyhinä. Niin kuin nytkin...
Saat olla varma siitä, että pelastaakseni Kirstin Touhulan kynsistä
olen valmis melkein vaikka mihin.

Rauta rypisti kulmiaan ja huomautti jyrkästi:

— Harkitse sanojasi, mies. »Melkein vaikka mihin» — se on vaarallisen
paljon sanottu.

Vaskon mustat silmät kohtasivat kiukkuisina ystävänsä harmaiden katseen.

— Harvinaisuuden vuoksi se on paljoksi tarkoitettukin!




Viides luku.

PÄIVÄTANSSIAISET.


Ystävykset istuivat yhä saman pöydän ääressä. He pysyttelivät
äänettöminä. Kumpaakin jo hiljaisesti harmittivat äskeiset sanat, jotka
näin jälkeenpäin tuntuivat liian suurilta.

He huoahtivat helpotuksesta havaitessaan kamreeri Pyörteen harppovan
heitä kohden.

— Hei, herrat! Täällähän te istutte, hän touhusi. — Soitin Harmoilan
konttoriin. Hän ilmoitti tarjoiljattarilta kuulleensa teidän olevan
ravintolassa. Saanko istahtaa seuraan?

— Tietysti, Rauta vastasi.

Hän pani merkille, että kamreeri oli tänään, pyhäpäivän kunniaksi,
pukeutunut eilistä huolellisemmin. Villille tukalleen hän ei ollut
voinut mitään, mutta se oli asia sinään.

— Valitettavasti minä en päässyt illalla tänne, Pyörre puheli. — Jäin
sitä sensaatiota vaille. Tehän istuitte laulajattaren pöydässä, niin
olen kuullut. Mikä on teidän käsityksenne? Oliko se juopporenttu
ventovieras neiti Kultakoskelle ja siis hänen siivottomuutensa pelkkiä
humalaisen houreita vai?

Rauta oli tyytyväinen päästessään vastaamasta. Vasko ehättäytyi
sanomaan:

— Vieras, vallan uppo-outo.

Kamreeri naureskeli.

— Onni tytölle. Ja hänen tulevalle konsertilleen. Jos tuo suunsoittaja
paljastuisi hänen tuttavakseen, niin tämän kaupunkipahasen
tanttien vaikutuksesta neiti saisi laulaa tyhjille seinille.
Oopperalaulajattaren kuuluisuus ei painaisi höyhenenkään vertaa näiden
moraalin valtijattarien tuomiota vastaan.

— Luuletko niin? Vasko kysäisi varovaisesti.

-— Ihan varmasti! Kyllä minä hengen ja elämänmuodot tässä pesässä
tunnen.

Rauta vaihtoi keskustelun aihetta:

— Otatko grogin?

— Totta kai, kamreeri hyväksyi lisäten sitten nopeasti: — Näin hyvässä
seurassa.

Saatuaan lasinsa ja siemaistuaan pitkän kulauksen hän virkkoi:

— Oli minulla asiallista asiaakin veljille. Entisessä kylpyläkasinossa
on tänään päivätanssiaiset. Järjestäjänä on jokin niistä
hyväntekeväisyysseuroista, joissa eukkoni on silmäntekevänä. Hän on
huolissaan siitä, mahtaako sinne tulla väkeä. Minä lupasin hommata
ainakin muutamia. Harmoila ja Riihelä ilmoittivat kuitenkin, että
heiltä menee konttorissa vielä tuntikausia. Lähtekää toki te kaksi!
Satasen se vain maksaa. Eilen näitte sen yleisön, mikä Harmoilalle
rahansa kantaa. Nyt voisitte tarkastella niitä, jotka kokoontuvat
tanssimaan kylpyläkunniamme haudalla. Ihmisten laatua en takaa, mutta
näköala sieltä on katsomisen arvoinen.

Vasko silmäsi kysyvästi ystäväänsä. Tämä nyökkäsi.

— Mainiota! Pyörre ihastui. — Lähden mukaanne. Silloin meitä on kolme.
Luuletteko, että Kirsti Kultakoskikin eksyisi sinne?

Rauta romahdutti hänen toiveensa:

— Ei. Hän lähti äsken sisarineen Touhulan kanssa purjehtimaan.

Kamreeri irvisti.

— Meidän »Hearstimme» kerkiää aina napata itselleen herkullisimmat
palat. No, kaipa minä tuon kuuluisuuden vielä jossakin vilahdukselta
näen.

Toverukset kiersivät puiston kautta. He pysähtyivät hetkeksi katsomaan
nuorena kuolleen runoilijaneron muistoksi pystytettyä patsasta.

— Kaupungin omia poikia, Pyörre virkahti. — Ei voi kehua hänen saaneen
arvoisensa muistomerkin. Pitkän putken nokassa pää, jota ei saata sanoa
edes runoilijan näköiseksi. Patsas on sijoitettu tänne puiston laitaan,
unohtumaan.

Tenniskentän sivuuttaessaan he havaitsivat kaupunkiottelun olevan
täydessä käynnissä. Jäämättä sitä seuraamaan he jatkoivat matkaansa
rantaan.

Rauta oli monesti aikaisemmin käynyt kylpyläkasinossa siihen
aikaan, jolloin siellä kesäisin vallitsi iloinen ravintolatunnelma.
Astuessaan nyt sisään hän koki epämieluisan yllätyksen. Pyöreä sali
oli rappeutunut. Vain katonrajaa kiertävä, erilaisia matkustustapoja
kuvaava friisi oli ennallaan. Koko keskilattia oli tyhjä. Seinän
vierustoille tungetuilla tuoleilla istui nuoria naisia, parikin
samalla. Miesväki oli ryhmittynyt sankaksi rykelmäksi eteisen oven
suuhun. Musiikkikorokkeella sotilasorkesteri viritteli parastaikaa
soittopelejään. Kokonaisuus teki rapistuneen ja tunkkaisen vaikutuksen.

— Kannattaakohan tänne jäädä?

Vasko oli kuitenkin toista mieltä.

— Katsellaan nyt vähän ympärillemme, hän esitti.

Pyörre hymyili ivallisesti.

— Sopii tätä tutkia, hän hymähti. — On täällä sentään tarjoiluhuonekin.
Sieltä saatte ostaa kupin kahvia tai lasin mehua seisaallaan
nautittavaksi. Luulen meidän eukon olevan siellä. Käyn ilmoittautumassa
saapuneeksi kahden korkean herran seurassa.

Hän katosi omille teilleen.

Tanssi oli alkanut. Ystävykset olivat hakeutuneet ikkunan luo ja
istahtaneet tyhjiksi jääneille tuoleille.

— Katsohan vain, Vasko virkahti äkisti.

— Mitä nyt? Rauta kysäisi. — Joko taas huomasit jonkun »ihmeen ja
kumman»?

— Älähän ilvehdi, maisteri torjui. — Satuin näkemään tuolla vilinässä
hoikimman vyötärön, mikä on silmiini vuosikausiin osunut. Eikä tytössä
muutenkaan mitään vikaa ole. Sääretkin kuin metsäkauriilla tai nuorella
porolla, jos niin haluat.

Ystävä hymähti hänen innostukselleen. Vasko oli kertakaikkiaan
parantumaton. Hän ei kai voinut silmäillä viittä minuuttia tyttöparvea
ihastumatta johonkin. Mutta ei tosiaan olisi haitaksi. Rauta tuumi,
vaikka maisteri löytäisi uuden palvottavan. Silloin tälläkin käynnillä
olisi merkityksensä.

— Osoita toki minulle tuo »metsäkauris», ennen kuin syöksyt hänen
kimppuunsa.

Vasko nousi ja veti toverinsakin seisomaan.

— Tuo solakka tyttö, jolla on yllään valko-keltaraitainen pumpulimekko.
Hänen tanssittajansa on kuin oluttynnyri. Siihen silmiesi täytyy osua,
ellet neitoa muuten keksi.

Osviitta oli hyvä. Rauta löysi parin vaivatta.

— Kerrankin voin varauksetta yhtyä kiittävään lausuntoosi, hän sanoi.

Hän tarkoittikin sitä. Valko-keltapukuinen oli hyvin suloinen. Kasvojen
säännöllistä soikiota ympäröi kimalteleva ruskea tukka. Kun hän
parastaikaa tanssi ohitse, näkyivät hymykuopat poskissa ja sinisilmien
iloinen väike. Vartalo oli solakka ja vyötärö todella harvinaisen
hoikka. Aivan nuori hän oli, tuskin parinkymmenen. Silti Vasko olisi
sopinut hänen tanssittajakseen paremmin kuin tuo viiksiniekka möhömaha.

— Torvi soi, Rauta pilaili. — Mikset karauta turnauskentälle?

Maisteri kysäisi:

— Mitä sanoo sinun kotkankatseesi? Mikä tyttö on?

Ystävä virkahti huolettomasti:

— Joku lähiseudun huvila-asukas. Tai virastoneiti. Tai myyjätär
jostakin hienosta liikkeestä. Oli mikä tahansa näistä kolmesta, niin et
sinä mainettasi menetä häntä tanssittamalla.

Vasko nyökkäsi. Seuraavan tanssin alkaessa hän piti varansa. Tyttö
katsahti häneen hieman kummissaan, kun hän tanssiin pyytäessään
esittäytyi.

Puolen kierroksen jälkeen valko-keltapukuinen uteli:

— Te ette ole täältä, ettehän?

— En. Helsingistä. Olen opetusministeriön osastopäällikkö.

— Oh!

— Entä te?

— Minä? Minä olen vain täältä.

Enempää he eivät sillä kertaa keskustelleet. Mutta Rauta totesi ikkunan
luona istuessaan, että he tanssivat yhdessä seuraavatkin tanssit ja
puhelivat yhä vilkkaammin keskenään. Ehkäpä, hän tuumi, Vasko on nyt
löytänyt oikean loma-aikansa viihdyttäjättären.

Eteisen ovella syntyi hälyä. Kääntyessään sinne Rauta totesi
heti syyn siihen. Kuin kuningatar Kirsti Kultakoski oli astunut
punaisessa asussaan sisään. Hänet tunnettiin jo. Ovensuun miesjoukko
antoi kunnioittavasti tietä hänelle ja toimitusjohtaja Touhulalle.
Elina-neitiä ei näkynyt.

Oopperalaulajatar nyrpisti nenäänsä salille. Etsien hänen katseensa
kiersi tuolirivejä. Huomatessaan Raudan hän viittasi hymyillen tälle.

Tyttö tuntuu kuvittelevan olevansa tosiaan hallitsijatar, Rauta mietti
ivallisesti, ja tarvitsevansa vain koukistaa sormeaan käskeäkseen
hovimiehet ympärilleen. Hän noudatti kuitenkin kutsua.

— Te täällä, tuomari, Kirsti moitti. — Luullakseni te äsken puhuitte
tärkeistä liikeneuvotteluista.

— Ne olivat silloin vielä kesken, Rauta puolustautui. — Ihmeellisempää
on, että teidän purjehdusmatkanne päättyi näin pian.

— Siitä ei tullut mitään, laulajatar selitti. — Sisareni rupesi voimaan
pahoin. Meidän oli toimitettava hänet vuoteeseen. Toimitusjohtaja kehui
kasinon ulkokuistilta tarjoutuvaa näköalaa, ja minä halusin tutustua
siihen.

Vasko oli myös havainnut Kirstin tulon. Hän lopetti kesken tanssinsa.
Seuraavana hetkenä hän oli jo liittynyt seurueeseen.

— Ah, tekin täällä, laulajatar tervehti häntä. — No, nyt saatte korjata
sen tahdittomuuden, ettette eilen koko illan mittaan tanssittanut minua!

Vasko oli heti valmis. Luoden Touhulaan ilkkuvan silmäyksen hän vei
neidin valssiin.

Raudan katse osui ruskeakutriseen tyttöön. Tämä oli vetäytynyt
kuistin oven suuhun ja katsoi nyrein ilmein noita kahta. Pelkästä
kunnioituksesta muu yleisö arasteli lähteä lattialle. Mies, jota
Vasko oli nimittänyt oluttynnyriksi, meni sentään kumartamaan
valko-keltapukuiselle. Mutta tämä ei ollut näkevinään häntä.

Kun tanssi päättyi, monet sivustakatsojat puhkesivat kättentaputuksiin.
Laulajatar ei ollut tietääkseen. Kuuluvalla äänellä hän lausui:

— _Lattiassa_ ei täällä ole vikaa. Eikä teidän vientitaidossanne,
maisteri. Voisitte opettaa sitä eräille ystävillenne. Ettehän suotta
ole opetusministeriöstä.

Hän naurahti omalle sanaleikilleen. Viitaten käskevästi toiselle
puolelle salia jääneille herroille hän suuntasi askelensa kuistille.

Ent. ratsumestari lähti heti pitkin harppauksin parin perään. Rauta
seurasi häntä hitaasti.

Avoin kuisti oli rakennettu veden ylle. Laineet loiskivat sen pilareita
vastaan. Näkymä leveälle virralle oli molempiin suuntiin suurenmoinen.
Kaupunginpuoleista rantaa hallitsevan puiston vanhat lehtipuut
kaartuivat varjoisina rantaveden ylle. Vastapäisen rantaman metsät ja
niityt loistivat auringon paisteessa kesäistä rehevyyttään. Maisemaa
hallitsi pitkä ja mahtava rautatiesilta, joka kulki Salmisaaren
petäjien latvusten korkeudella joenkuilun ylitse.

Kirsti Kultakoski nojasi molemmin käsin kaiteeseen. Hän nautti kaikilla
aisteillaan komeasta näystä.

— Jumalaisen ihanaa! hän huudahti.

Touhula työntyi hänen viereensä.

— Nyt on minun vuoroni, hän sanoi jyrkästi.

Laulajatar käännähti puolittain häneen ja kysäisi kohottaen
kulmakarvojaan:

— Ettekö pysty hetkeksikään syventymään luonnon kauneuteen?

— En! Haluan tanssia teidän kanssanne.

Tyttö naurahti. Hän tajusi miehen kärsivän ja iloitsi siitä.

— Se kuulostaa pikemmin käskyltä kuin pyynnöltä, hän ilkamoi. — Mutta
olkoon menneeksi, tämän kerran.

Ystävykset jäivät kahden.

Vasko katkaisi äänettömyyden:

— Onpa tuo silta valtava. Hyppy sieltä alas maksaisi kai hengen.

— Riippuu siitä, mihin hyppäisi, Rauta vastasi. — Olen kuullut
joidenkin huimapäiden sukeltaneen sillan kaiteelta virtaan. En
kuitenkaan neuvoisi sinua yrittämään sitä.

— Entä jos putoaisi, mitenkähän siinä kävisi?

— En ole kokenut, joten en osaa sanoa, Rauta hymähti, mutta jatkoi
sitten: — Keskeltä virta on syvä. Siihen pudotessa selviäisi kai
pelkällä säikähdyksellä. Salmisaaren lähettyvillä on kuitenkin aivan
matalaa. Siinä murskautuisi varmaan pohjakiviin... Miksi se kiinnostaa
sinua?

Maisteri katsoi toisaalle vastatessaan:

— Muuten vain. Sattui juolahtamaan mieleeni.

Kirsti Kultakoski kavaljeereineen liittyi jälleen heidän seuraansa.

— Tuolla oven suussa seisoo hassunnäköinen mies, hän naureskeli. — Hän
on aivan kuin joku töyhtölintu. Koko tanssimme ajan hän tuijotti minuun
kuin ilmestykseen. Tunteeko joku herroista hänet?

Vasko vilkaisi ovelle ja virkkoi:

— Tuo »töyhtölintu» on ystävämme kamreeri Pyörre, lahjakas,
monitaitoinen herra. Hän kertoi meille, muuten, hartaan halunsa olevan
päästä tutustumaan kaupunkiin saapuneeseen kuuluisuuteen, teihin.

— Oh, laulajatar lämpeni, — minä kunnioitan kaikkia lahjakkaita
ihmisiä, jotka osaavat antaa arvoa taiteelle. Hakekaa toki tänne tuo
ystävänne.

Siten Kirstin hovimiesten luku lisääntyi jälleen yhdellä. Kamreeri piti
kuitenkin varansa. Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia hän vetäytyi
pois vaarapiiristä. Hän selitti vaimonsa odottavan ja lähti.

Rauta katsoi kelloaan.

— Luullakseni minun on jo aika palata hotelliin. Perheeni saapuu
autolla, ja meillä on kiire päästä jatkamaan matkaa.

Laulajatar laski kätensä hänen käsivarrelleen.

— Oletteko tosiaan niin kova, että hylkäätte minut?

— Valitettavasti minun täytyy.

— Kylmästi jätätte minut pulaan?

Rauta katsoi häntä tyynesti silmiin. Se, mitä hän näki niissä,
säpsähdytti häntä. Mitä hullua? hän aprikoi. Pelkääkö tyttö tosissaan?
Voiko taitavakaan näyttelijätär loihtia esiin noin hätkähdyttävän
kauhun ilmeen?

— Pulaan? hän tiedusti totisena. — Mitä sillä tarkoitatte?

Kirsti huudahti hiljaa:

— Voi, oletteko jo tyyten unohtanut ne? Minulle saapuneet nimettömät
kirjeet! Miehen, joka uhkaa minua kuolemalla!

Rauta puristi rauhoittavasti hänen hansikoitua kättään.

— Olen ajatellut noita kirjeitä, hän sanoi. — _Niistä_ teidän ei
tarvitse olla huolissanne, luulisin. Pitäkää vain muuten varanne.

Laulajatar vetäytyi pari askelta hänestä. Kauniit silmät olivat
kyyneltyneet.

— Ei huolissani? Helppo teidän on sanoa niin ja — nousta autoonne!
Mutta menkää vain. Menkää ja jättäkää minut murhaajan käsiin! En ole
tottunut rukoilemaan ketään jäämään luokseni!

Touhula astui hänen rinnalleen.

— Mitä me hänestä? Minä suojelen teitä, neiti. Paremminkin kuin hän!

Kirsti ei ollut kuulevinaan häntä. Liikutustaan vastaan taistellen hän
virkkoi Raudalle:

— Hyvästi, tuomari. Sanon vielä kerran: kunpa ette joutuisi katumaan
lähtöänne! Toivon sitä hartaasti meidän molempien vuoksi.

Rauta kumarsi ja kääntyi Vaskoon.

— Tule käväisemään hotellissa. Inkeri panisi pahakseen, ellet
pistäytyisi tervehtimässä häntä. Ehdit kyllä ennen tanssiaisten loppua
tänne takaisin.

Maisteri nyökkäsi.

Eteisessä ystävykset kokivat yllätyksen. Hattunsa he löysivät
helposti. Mutta Vaskon kävelykeppi oli kadonnut. Turhaan he kysyivät
järjestysmiehiltäkin. Nämä eivät olleet keppiä huomanneet eivätkä
nähneet kenenkään sitä ottavan.

— Olipa se vahinko, maisteri tuskaili, kun heidän oli lopulta todettava
hakeminen toivottomaksi. — Se oli ebenholzia ja kahva hopeaa.

— Panin merkille tuon keppisi, Rauta sanoi. — Se oli raskaampi kuin
päältä näytti.

— Niin, Vasko myönsi. — Hopeakuori oli ohut. Sen sisälle oli valettu
lyijyä. Tuo keppi turvanani uskalsin mennä mihin tahansa. Kerran,
Pariisin hämärimmässä kaupunginosassa, olin halkaista sillä kallon
apaššilta, joka eräässä pimeässä kulmauksessa ryntäsi kimppuuni...
Touhula oli muuten äsken ajoittain näkymättömissä meiltä.

Rauta kysyi tiukasti:

— Mitä sillä tarkoitat?

— Hänellä oli silloin yllin kyllin aikaa piilottaa keppini jonnekin,
mistä emme sitä tähän hätään löydä. Olisi kohtalon ironiaa, jos minut
kolkattaisiin omalla kävelykepilläni!

— Älä puhu roskaa, Rauta tuimeni. — Kun tervehdittyäsi Inkeriä palaat
tänne, löydät varmaan nuijasi. Tule nyt!

Kasinon eteen oli kokoontunut joukko nuorta väkeä norkoilemaan
sisäänpääsyä tai muuten vain maleksimaan. Astuessaan ulkoportaille
Rauta oli monikymmenpäisessä rykelmässä havaitsevinaan tutun hahmon.
Se katosi samassa. Mutta hän oli varma siitä, ettei ollut erehtynyt.
Miehellä oli nytkin ollut yllään lyhythihainen villapaita, jossa oli
harmaalla pohjalla mustat raidat.

Vai niin, hän tuumi, eilisiltainen päihtynyt nuorukainen hiiviskelee
siis yhä laulajattaren lähettyvillä. Havainto teki hänen mielensä
levottomaksi. Mutta hän karkoitti tuon tunteen hymähtäen. Ilmeisesti,
hän päätteli, oopperatähden kosteat silmät ovat tehneet minut
naurettavan herkäksi.

Ystävykset kävelivät puiston reunaa hotelliin päin vaiteliaina. Viimein
Vasko kysäisi:

— Mitä arvelet Kirstistä? Näyttelikö hän äsken? Vai onko hän tosissaan
kauhun vallassa?

— Hän pelkää jotakin, Rauta vastasi. — Mutta mitä, sitä en tiedä.




Kuudes luku.

PERHEIDYLLI, JOKA KESKEYTYI.


Rauta loikoili hiekkarannalla tuijottaen taivaan sineen. Hän ei
muistellut eikä pohtinut mitään. Hänen oli yksinkertaisesti hyvä olla.
Iltapäiväaurinko lämmitti mukavasti kasvoja, rintaa ja jalkoja. Oli
viihtyisää katsomattakin tietää, että Inkeri makasi hänen vieressään,
käden ulottuvilla, lukien jotakin kirjaa.

He olivat äsken juoneet kahvit metsänreunassa. Huviretki oli Inkerin
keksintöä. Hänen löytämänsä oli myös tämä kaunis, aurinkoinen
lahdenpoukama, johon kukaan muu hotellin vieraista ei ollut osunut.

Rauta havahtui puolihorteesta vaimonsa sanoihin:

— Minä en hennoisi vääntäytyä istumaan. Mutta mitä lapset tekevät?

— Pikku Marja puuhailee uuden lapionsa ja ämpärinsä kanssa vanhan
Marin terävien vahtikoiran-silmien alla. Ehkäpä hänestä tulee joskus
maailmassa arkkitehti, koska hän jo nyt rakentaa hiekasta uljaita
linnoja. Martti-poika kahlaa rantavedessä uittaen purjelaivaansa.

— Ei kai hän eksy liian syvälle?

Rauta naurahti.

— Entä, jos eksyisikin? Poika osaa toki uida.

Vaimo hymähti hieman hämillisesti ja vähän haikeasti. Tuntui
kummalliselta ajatella, että hänen esikoisensa oli jo niin iso...

Rauta oli jäänyt istualleen. Oli hauska katsoa lasten touhua.

Pojan ilmeiseksi harmiksi tuulen henkäystä tuskin tuntui. Hänen
oli itsensä annettava vauhtia veneelleen. Järvi lepäsi melkein
rasvatyynenä. Lähisaarten rantakoivut peilailivat valkoisia runkojaan
veden kalvossa. Kauempana näkyi yhä uusia saaria. Näkymä oli harmonisen
kaunis.

Rauta laskeutui taas selälleen ja sulki silmänsä.

— Kaarlo, Inkeri lausahti.

— Mitä niin?

— Onko hän hyvin kaunis?

— Kuka?

— Kirsti Kultakoski.

Mies murahti tyytymättömänä. Hänen omat ajatuksensa olivat juuri
harhautuneet samalle suunnalle. Mutta hän oli riuhtautunut niistä irti.
Hän yksinkertaisesti ei halunnut ajatella tovereitaan, joista oli eilen
eronnut. Hoitakoot itse asiansa ja ratkaiskoot pulmansa niin hyvin kuin
osaavat.

— Miksi sitä kysyt?

— Koska juuri luen sen tyypin naisesta, johon kuvittelen tuon
oopperalaulajattarenkin kuuluvan. Vamppasiko hän sinut?

— Ei. Pelkät kauniit kasvot ja upea vartalo jättävät minut kylmäksi.
Naisessa, joka saa minut menettämään pääni, täytyy lisäksi olla paljon
henkevyyttä, sydämellistä pirteyttä ja suloisuutta. Kaikkea sitä,
mikä...

— Miksi keskeytät? Haluatko, että minun hätääntynyt sydämeni särkyy
jännityksestä? Jatka, sinä julma mies.

— Kaikkea sitä, mikä tekee sinut ylivoimaiseksi muihin naisiin nähden.

Inkeri nauroi onnellisen ihmisen naurua. Hetken kuluttua hän ryhtyi
jatkamaan:

— Entä vanhapoikaystävämme? Hurmasiko kuuluisa kaunotar hänet?

— Eilisestä päättäen hän yrittänee sitä parastaikaa.

— Ja Vasko? Näyttikö hän menevän paulaan?

— Vaikea sanoa. Hän seisoi kuin hepo kolmen heinähäkin välissä,
tietämättä, mistä haukkuisi.

— Kolmen! Hänellä on kyllä tiettävästi aina enemmän kuin yksi seikkailu
käynnissä. Mutta rajansa pitäisi olla hänelläkin. Olisi jo aika jonkun
tarmokkaan naisen korjata tuo herkuttelija hoteisiinsa.

— Kieltämättä se saattaisi olla maan naisrauhalle edullista.

Vaimo sulki kirjansa ja kääntyi kyljelleen.

— Muuten, Kaarlo, sinä sanoit äsken, että minunlaiseni nainen on saanut
sinut menettämään pääsi. Se kuulosti kamalalta.

— Todellako? Niinpä valitan. Se on silti totta.

— Milloin sinä olisit muka pääsi menettänyt?

Rauta nousi istumaan ja katsoi vaimoaan pitkään.

— Sinä, veitikka, tiedät sen aivan hyvin. Aina, kun pääsen lähelle
sinua.

Inkeri tunsi punastuvansa. Hän naurahti, hypähti jalkeille ja vetäisi
miehensä pystyyn.

— Minun on kuuma. Tule uimaan.

Käsi kädessä he juoksivat hietikon ylitse rantaan. Ohi mennessään
Inkeri kumartui suutelemaan pikku tyttärensä poskea. Martti-poika jätti
purjeveneen oman onnensa nojaan ja kahlasi vanhempiensa perään.

— Isä! Äiti! Minä tahdon mukaan!

Marja-tyttönen katsoi haikein silmin isää, joka kääntyi vilkuttamaan
hänelle kättä.

Vanha uskottu palvelijatar jätti istuinkivensä ja ainaisen kutimensa.
Vaivalloisesti hän laskeutui jäykille polvilleen tytön viereen ja
silitti hänen päätään hellästi.

— Ne ovat hupsuja, nuo, hän marisi, — Riehaantuvat kesken kaiken.
Vanhempiesi pitäisi jo osata antaa arvoa rauhalle ja hiljaisuudelle.
Jaa, jaa, sen minä vain sanon, että tämän perheen ainoat ihan viisaat
olemme me kaksi. Sinä, kullannuppu, ja sinun vanha Marisi.

Pikku tyttö nyökkäili. Mutta sitten hän työnsi leukansa itsepäisesti
esiin ja julisti:

— Minusta tulee samanlainen kuin äiti on. Silloin minäkin juoksen
veteen ja nauran.

Iäkkään naisen pienet tihrusilmät kostuivat.

— Niin, niin, hän myönteli. — Mutta sitä Mari ei ole enää näkemässä.

Lapsen harmaa katse kävi totiseksi.

— Minne sinä menet?

Vanha hoitajatar viittasi kurttuiseksi käyneellä kädellään ylöspäin.

Tyttösen katse kirkastui.

— Taivaaseen! Valvotko sinä sitten sieltä päin? Niin kuin nytkin. Ettei
Marjalle mitään tapahdu.

Vanhus sulki hänet syliinsä.

— Sinä kullannuppu! Valvoo, Mari valvoo. Aina, joka hetki.

Vanhan naisen toive rauhan ja hiljaisuuden palaamisesta hietikolle
täyttyi. Ranta ja Inkeri loikoilivat jälleen kylpytakkiensa päällä.
Myös purjevene oli päässyt taas nuoren omistajansa armoihin.

Vaimo huokasi.

— Mikä hätänä?

— Tulin vain ajatelleeksi, miten nopeasti vuodet vierivät...

— Niin, hujaus vain ja lapsemme ovat ylioppilaita. Siitä ei ole kuin
kukonaskel, kun he jo menevät naimisiin ja perustavat oman perheen.

— Ei Martti!

Rauta hymähti.

— Miksei? Hän tietysti ensiksi.

— Ei! Minusta on kamalaa ajatellakin, että joskus joku nainen ottaisi
hänet minulta. Tyttöjen laita on toisin. Marja menee nuorena naimisiin.

— Eipäs! Minä taitan niskat jokaiselta mieheltä, joka yrittää
tavoitella häntä.

— Voi teitä isiä! Miten itsekkäästi te rakastatte tyttäriänne. Ikään
kuin et itse olisi aikoinasi ryöstänyt eräältä isältä hänen ainokaista
tytärtään.

— Ja voi teitä äitejä! Miten itsekkäästi te rakastatte poikianne. Ikään
kuin et itse olisi aikoinasi ryöstänyt erään äidin poikaa.

— Ei sinun äitisi elänyt silloin enää. Minä otin hoiviini orporaukan.

— Juttu on silti sama, Rauta väitti. — Kuulehan, sitten kun Martti on
saanut esikoisen, minä illalla kotiin tullessani julistan: »Mitäs tässä
enää muuta kuin vääntäytyä _mummun_ viereen!»

Inkeri ponnahti istuvilleen.

— Uskallapas sanoa minua mummuksi, joskus, niin saat tuta! Tässä
sinulle ennakkoa!

Hänen kätensä lennähti miehen hiuksiin. Päästyään irti vaimonsa
otteesta Rauta virkkoi nauraen:

— Olipa se perusteellinen tukkapölly. Ei luulisi noin hentoisissa
käsivarsissa olevan sellaista voimaa.

— Se oli hyväily vain, tuo äskeinen, vaimo hymähti. — Kaikesta
kokemuksestasi huolimatta sinä et vielä tunne meitä naisia. Jos minä
joskus sattuisin vihan vimmaan, niin hetkeksi saisin jättiläisen voimat.

— Hyvä tietää. Niinpä jo itsesäilytysvaisto pakottaa minut välttämään
sinun vihastuttamistasi. Olisi aika nöyryyttävää joutua käsirysyyn
jättivoimaisen amatsonin kanssa.

He hiljenivät jälleen. Rauta luuli vaimonsa jo uinahtaneen. Mutta
sitten tämä kuiskasikin:

— Kaarlo, minä pelkään.

— Mitä kummaa sinä pelkäät?

— Me olemme liian onnellisia. Eikö ole väärin olla näin onnellinen?

— Ei. Onni on normaali olotila ihmisille. Paljon useammat ovat
onnellisia kuin luuletkaan. Onni saattaa vaihtaa muotoaan ihmisten
ja iän mukaan. Mutta se on ennen kaikkea viihtyisyyttä, rauhaa ja
turvallisuutta. Ne ovat pysyviä arvoja. Sitten kun me olemme vanhoja ja
valkohapsisia...

Inkeri hypähti pystyyn.

— Huh, en tahdo ajatella niin pitkälle. En vielä!

Vanha hoitajatar kompuroi heidän luokseen.

— Sen minä vain sanon, että nyt on aika ajatella jo ruokaa. On jo
lekoteltu kylliksi.

— Ruokaa? Rauta hämmästeli. — Vastikään juotiin kahvit.

— Niin, tuomari ja rouva.

— Entäs Mari?

Eukon ilme tiukkeni.

— Minä myös. En omaa osaani nurisekaan. Sen vähän, mitä tarvitsen,
minä aina saan. Mutta toista on lasten. Heidän tässä kuitenkin pitäisi
pääasia olla. Kun kerran perhe ollaan!

— Arvioiko Mari siis meidän lastemme osan kovin säälittäväksi? Noin
ylimalkaan.

— Tuomarin ei pidä luulla, etten käsitä nyt pilailtavan vanhan ihmisen
kustannuksella. Mutta sen minä sanon, ettei pari pullaa ja kourallinen
pikkuleipiä lapsille, pitkälle riitä. Ei riittänyt rouvallekaan,
kun hän pikku tyttönä oli minun hoteissani. Martti on kasvuiässä ja
tarvitsee paljon ja hyvää ruokaa. Eikä Marjallekaan maitolasillisesta
moniksi tunneiksi vatsan täytettä ole. Nyt on palattava hotelliin ja
heti!

Rauta aikoi vielä sanoa jotakin. Mutta Inkeri pani merkille, että iäkäs
hoitajatar oli tosissaan suuttumaisillaan. Siksi hän kiirehti miehensä
edelle:

— Mari on oikeassa. Johan tässä on oltukin. Tavallinen päivällisaika
lie ohitse.

Hän ryhtyi nopeasti pukeutumaan ja kokoamaan tavaroitaan.

Vanha palvelijatar loi isäntäänsä voitonriemuisen katseen ja kääntyi
tyytyväisenä hoivailemaan lapsia lähtökuntoon.

Mutta kun alettiin kavuta jyrkkää rinnettä ylös harjulle, hänen hyvä
tuulensa häipyi. Hänen oli luovuttava taluttamasta pikku Marjaa kädestä
ja nostettava hänet isänsä syliin. Raskaasti huohottaen hän kapusi
sinne tänne polveilevaa polkua. Että onkin tullut päästetyksi syntinen
ruho näin raskaaksi ja kömpelöksi! hän marisi itsekseen. Toiset toki
kutistuvat korkeaan ikään ehdittyään, mutta sitäkään helpotusta ei
ollut hänelle suotu. Hiukkasen kateellisena hän silmäsi Inkeriä,
joka notkeana ja ketteränä kiipesi mäkeä ja saavutti juuri laen.
Kelpasi olla nuori! Eipä silti, kyllä hän, Mari, sen ja kaiken muunkin
onnen tuolle lapselle soi. Sitä vielä puuttuisi, ettei Inkeri olisi
onnellinen, hän jatkoi mietteitään. Tämä vanhan nousu vain oli niin
vaivalloista.

Martti-poika oli jo äitinsä kannoilla. Mutta kääntyessään katsomaan
taakseen hän havaitsi vanhan hoitajattaren nojaavan uupuneena
puunrunkoon. Hän juosta vilisti tämän avuksi. Marin silmät kostuivat.
Siunattu poika! Sydän ihmeellisen kevyenä vanhus ryhtyi jatkamaan
nousua.

Sileällä maantiellä kulku oli jo helppoa.

— Marja, kullannuppu, ei sinua, isoa tyttöä, tarvitse enää kantaa. Tule
kävelemään Marin kanssa.

Kultakiharainen pää painui piiloon isän rintaa vastaan, ja pehmeät
kätöset puristivat kaulasta.

Rauta naurahti.

— Marihan vihjaili äsken, että lapset ovat kuolemaisillaan nälkään. Ei
näillä pikku jaloilla vielä mitään pikamarsseja suoriteta. Niin että
paras meidän on vain jatkaa näin.

Inkeri pysäytti kulkueen tämän tästä. Hän vaati muita kanssaan
ihailemaan yhä uusia lumoavia yksityiskohtia maisemissa. Molemmilla
puolilla tyyninä lepäävät järvenselät pilkottivat Punkaharjun
punarunkoisten petäjien lomitse satumaisen kauniina.

— Isä, tyttönen kuiskasi, — saako Marja tänäänkin mansikoita?

— Varmasti, Rauta lupasi. — Mutta ensin sinun pitää syödä kiltisti
muuta ruokaa.

— Kyllä Marja syö. Saanko sitten mansikoita yhtä paljon kuin
kenraalisedän luona?

— Vaikka enemmänkin.

Finlandia-hotellin kauniissa ruokasalissa oli jo melko hiljaista, kun
he ehtivät sinne. Useimmat vieraat olivat syöneet päivällisensä ja
kiirehtineet nauttimaan ympäristön tarjoamista kauneusnäyistä.

Ateria oli hilpeä. Marikin oli tavallista vähemmän äreä. Hän nautti
siitä suunnattomasta ruokahalusta, millä Martti-poika iski kaikkien
tarjolla olevien lajien kimppuun. Väliin vanhus vilkaisi isäntäänsä
räpyttelevissä silmissä riemuitseva ilme kuin julistaakseen: enkös minä
tiedä, mitä kasvavat pojat tarvitsevat!

He olivat juuri ehtineet jälkiruokaan asti, kun hotellin portieeri
ilmestyi pöydän ääreen.

— Tuomari Rautaa pyydetään puhelimeen.

Inkeri katsoi hämmästyneenä mieheensä.

— Kuka voi soittaa sinulle tänne?

— En tiedä.

— Ehkä se on toimistostasi.

— Ei. Kielsin apulaistani missään tapauksessa vaivaamasta minua. Sitä
paitsi heillä ei ole tietoa matkareitistämme.

— Kuka sitten...?

— Menen ottamaan selvän siitä.

Rauta seurasi portieeria. Hän oli kiukuissaan nostaessaan kuulokkeen ja
ilmoittaessaan nimensä.

Varovainen, hillitty ääni kuului kaukaa:

— Harmoila täällä. Luojalle kiitos siitä, ettet ehtinyt lähteä sieltä.

— Ei ole aikomustakaan vielä. Ei pohjoiseen eikä etelään. Täällä on
hyvä olla.

— Kuitenkin minun on pakko pyytää sinua palaamaan.

— Palaamaan? Jäikö minulta osa hotellilaskusta maksamatta vai jotakin
muuta selvitettävää?

Harmoila hätääntyi.

— Ei. En olisi sellaisilla mitättömyyksillä sinua vaivannut.

— Mikä sitten on hätänä?

— Oopperalaulajatar... tiedäthän...

— Kirsti Kultakoski, niin. Mitä hänestä?

— Hän on kuollut.

Rauta jähmettyi.

— Kuollut! Vielä eilen hän oli mitä suurimmassa määrin elävä. Miten hän
kuoli?

— Hänen ruumiinsa löydettiin tänä aamuna varhain Salmisaaren
rantavesistä pahoin ruhjoutuneena. Epäillään, että hänet on syösty
korkealta rautatiesillalta virtaan.

Rauta oli kauan ääneti. Uutinen oli tyrmännyt hänet.

Harmoila huusi hermostuneena:

— Haloo! Kaarlo, kuulitko sinä?

— Kuulin. Sehän on hirveä juttu. Mutta mitä minä voin muuta kuin
syvästi valittaa? Kai siellä poliisi on liikkeellä. Minä olen pelkkä
asianajaja. Sitä paitsi minä olen lomalla, ymmärrätkö?

Hotellin johtajan ääni oli pehmeän sovittelevainen, kun hän vastasi:

— Ymmärrän ja olen pahoillani, että vaivaan sinua. Mutta siinä, mitä
kerroin, ei vielä ole kaikki.

— Ei kaikki? Minusta siinä oli enemmän kuin kylliksi.

— Katsos, läänin rikosetsivät tulivat tänne jo aamulla ja aloittivat
heti tutkimuksensa.

— Tietysti. Se kuuluu asiaan.

Harmoila veti äänekkäästi henkeä, ennen kuin jatkoi:

— Niin, mutta he ovat nyt pidättäneet Laurin.

Puhelintorvi oli pudota Raudalta. Saatuaan siihen jälleen lujan otteen
hän karjui:

— Pidättäneet kenet?

— Ystävämme Laurin. Kuulusteluja varten. He epäilevät häntä siksi, joka
murhasi...

— Tuo on hulluinta, mitä olen vuosikymmeneen kuullut. Lauri — murhaaja?
Ei ikinä!

— Samaa mieltä minä olen, hotellin johtaja yhtyi innokkaasti. — Mutta
rikosetsivät sanovat tulleen esiin paljon, mikä on raskauttavaa
Laurille. Nyt kai ymmärrät, Kaarlo, miksi minun oli soitettava sinulle.
Ethän ole vihainen siitä?

— En tietenkään. Varaa minulle huone. Tulen yötä myöten sinne.

Kun Rauta palasi ruokasalin ovelle, vaimo näki hänen kasvoistaan
jotakin hirveää tapahtuneen.

— Inkeri, tule hetkeksi kanssani, mies sanoi tyynesti. — Mari kyllä
valvoo sen ajan, että lapset saavat mansikoita kyllikseen.

Suljettuaan hotellihuoneen oven jälkeensä hän virkahti: — Istuhan.

Vaimo noudatti kehoitusta. Huolestuneena hän katsoi miestä, joka
synkkänä mitteli lattiaa.

— Entä sinä? Etkö sinäkin voisi painaa puuta?

— En. Läkähdyn, ellen nyt liiku.

— Mitä on tapahtunut?

— Oopperalaulajatar Kirsti Kultakoski on viime yönä kuollut.

Inkeri tunsi ääretöntä helpotusta. Hän oli pelännyt aivan muuta.
Tietysti oli surullista, tuokin. Mutta hän ei käsittänyt, miksi uutinen
saattoi Kaarlon noin tasapainosta. Hän virkahti hieman terävästi:

— Sain äsken sen käsityksen, ettei tuo kaunotar merkinnyt sinulle
paljoa.

Rauta pysähtyi.

— Ei merkinnytkään. Mutta väitetään, että hänet on murhattu.
Syylliseksi epäiltynä on pidätetty Vasko!

Vaimo hypähti säikähtyneenä pystyyn.

— Eihän! Kiltti, kultainen Lauri — murhaaja? On mieletöntä kuvitella
sellaista!

Hän meni lipaston luo ja ryhtyi siellä puuhailemaan.

— Mitä sinä teet? mies kysyi.

— Aloin koota tavaroitasi, Inkeri vastasi hiljaisesti. — Tietysti sinun
on heti palattava sinne. Lauri tarvitsee sinua nyt kipeämmin kuin
me. Ymmärrän, ettet saisi hetkenkään rauhaa, ellet pääsisi auttamaan
häntä. Tahtoisin tulla mukaasi. Mutta lapset — en voi jättää heitä nyt.
Heille on hirmuinen pettymys jo se, etteivät saa kisata päivät päästään
sinun kanssasi... Ota auto. Me jäämme toistaiseksi tänne. Ehkä... ehkä
pääsemme vielä yhdessä jatkamaan Kolille. Toivottavasti Vaskon vapaaksi
saaminen ei kestä viikkoja... ja sitten...

Hänen äänensä katkesi.

— Se ei saa kestää viikkoja! Rauta sanoi lujasti.

Sitten hän sulki vaimon syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Sinä olet suurenmoinen!




Seitsemäs luku.

MURHENÄYTELMÄN PUITTEET.


Kesäilta oli lämmin ja kuulas. Voimakas auto nieli maantietä nopeasti.

Rauta oli huolellinen ajaja. Koneessa olisi ollut voimaa kymmeniä
kilometrejä lujempaan vauhtiin. Mutta hän piti yllä tasaisesti
seitsemääkymmentä.

Inkeri on verraton, hän mutisi itsekseen. Moniko vaimo olisi
vastaavassa tilanteessa suhtautunut asiaan yhtä tyynen luontevasti?
Yhteisen lomamatkan äkillinen keskeytyminen oli varmasti ollut hänelle
aikamoinen pettymys. Sitä paitsi hän oli alkanut vuosien mittaan pelätä
yhä enemmän, että jokin hänen miehensä kamppailuista rikollisia vastaan
päättyisi katastrofiin. Hän tiesi kuoleman eräinä kertoina kulkeneen
hyvin läheltä. Tästä kaikesta huolimatta hän oli pitänyt luonnollisena,
että Rauta kiirehtisi ystävänsä avuksi.

Kirsti Kultakoski... Oli outoa ajatella, että nuori laulajatar oli
kuollut. Eikä ainoastaan outoa, vaan myös karvasta.

Vain hiukan toista vuorokautta oli siitä, kun nainen oli lausunut:
»Kunpa ette joutuisi katumaan lähtöänne. Toivon sitä hartaasti meidän
molempien vuoksi.»

Kirsti oli pyytänyt hänen suojelustaan nimettömistä kirjeistä uhoavaa
salaperäistä uhkaa vastaan. Rauta puolestaan oli pitänyt noita
toistuvia »varoituksia» huijauksena tai pelkkänä peloitteluna ja siksi
torjunut tytön vetoomukset. Hänestä tuntui vieläkin käsittämättömältä,
että noilla roskakirjeillä olisi saatettu tarkoittaa veristä totta.
Mutta oopperalaulajatar oli näyttänyt ottavan ne täydestä. Saatuaan
toissailtana käsiinsä kolmannen niistä hän oli vavisten vaikertanut:
»Tämä on kolmas. Eikö... eikö se merkitse myös, että viimeinen...?»
Se oli jäänyt viimeiseksi. Pian sen jälkeen murhaaja oli käynyt hänen
kimppuunsa.

Ainakin tähän erään, mies totesi synkkänä, laulajatar on saanut minusta
voiton. Minä kadun jo lähtöäni. Jäämällä olisin vapaa niistä omantunnon
tuskista, jotka nyt vaivaavat. Mutta eipä hänellä siellä, missä nyt on,
liene paljon iloa tästä voitosta...

Cadillacin kone hyrräsi tasaisesti. Se ei kuitenkaan tuottanut hänelle
samaa rauhoittavaa tyydytystä kuin tavallisesti. Raskaat ajatukset
eivät ottaneet kaikotakseen.

Kirsti Kultakoskea hän ei voinut enää auttaa. Nyt oli kysymys Lauri
Vaskosta.

Hän koetti pureutua heidän pitkäaikaisen ystävyytensä muistoihin
työntääkseen syrjään nykyisyyden.

Tuttavuus juontui ylioppilasajoilta. Oli vaikea määritellä, miten ja
milloin se oli syvennyt ystävyydeksi. Mutta viime vuosina he olivat
hakeutuneet yhä enemmän toistensa seuraan. Mitä sekavammiksi ajat
muuttuivat, sitä turvallisemmalta tuntui olla yksissä miehen kanssa,
jolla oli sama pohja ja josta tiesi, ettei hän heilahdellut kaikkien
tuulten mukaan. He tapasivat milloin pikimmältään jossakin kahvilassa,
milloin istuivat iltaa yhdessä ulkona. Monesti Inkeri oli ollut
kolmantena tai Vasko vieraillut Raudan kodissa. Viihtyisimmät olivat
kuitenkin kahdenkeskiset illat Laurin poikamiesasunnossa. He eivät
silloin paljon puhelleet. Pyytämättä Vasko istahti pianonsa ääreen ja
esitti laulun toisensa jälkeen. Niin he saattoivat viettää tuntikausia,
Rauta poltellen nojatuolissa ja nauttien pehmeän, puhtaan äänen
kuuntelemisesta.

Hänen mieleensä tuli Hellmanin viimeinen gluntti, jolla Vasko oli usein
päättänyt lauluillan. Häntä hätkähdyttivät nyt loppusanat: »vännen, som
går, är ej lik sig, då han kommer åter.»

Niissä nykyhetki nousi vastustamattomasti esim. Ellei hän, Rauta,
onnistuisi nopeasti vapauttamaan Lauria sekä kalterien takaa että
kaikesta syyllisyyden varjostakin, niin toteutuisivatko gluntin haikeat
sanat ystävästä, joka menee eikä samanlaisena palaa?

Hän puri hampaansa yhteen. Hänen täytyi onnistua ja pian. Olkoon, että
läänin rikosetsivät olivat olleet keksivinään joitakin indiisejä Vaskoa
vastaan, niin hän hajoittaisi ne muutamassa tuokiossa.

Kaikki muuttuu kummasti. Rauta tuumi, kun ystävä joutuu todelliseen
pulaan. Viimeksi eilen hän oli istunut yhdessä Vaskon kanssa eikä
heillä ollut oikeastaan mitään sanottavaa toisilleen. Tavallisissa
oloissa riitti pitkiksi ajoiksi tietoisuus, että toinen tuhersi omissa
oloissaan. Ja nyt? Nyt häntä hallitsi kaiken muun syrjään sysäävänä
yksi ajatus: ystävä oli pelastettava.

Harmikseen hän havaitsi ajatusten tahdissa kiihdyttäneensä autonkin
vauhtia. Mittari näytti lähes sataa. Hän hiljensi menoa. Hurjastelu oli
aiheetonta. Ennen huomisaamua hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään.

Kun Cadillac pysähtyi eilisen hotellin eteen, tuttu nyrpeä siivoojatar
tuli unisena avaamaan ulko-ovea.

— Johtaja ei jaksanut enää odottaa, hän murisi äkeänä, — käski minun...
Hän on pelästyksestä sairas. Niin käy, kun päästää kaikenlaisia
vieraita taloonsa. Tällainen hullunmylly siitä nyt sitten tuli!

Hän kyräili Raudan salkkua. Miksikähän, hän aprikoi, noin vajavaisesti
varustetulle miehelle on määrätty hotellin paras huone?

Hän lähti edeltä nousemaan portaita ja mutisi:

— Tänne sitä tekin juututte. Niin kuin on juuttunut se neiti.

Rauta kysyi:

— Kenestä neidistä te puhutte?

Nainen oli päässyt ensimmäisen hotellikerroksen käytävään ja sihautti
hampaittensa välitse taakseen:

— Hiljaa täällä. Nyt on aamuyö. Täytyy elävien saada nukkua, vaikka
kuinka toisianne tappaisitte.

Rauta hymähti. Ihmisparka oli joutunut tuntikausia valvomaan raskaan
päivätyönsä jälkeen.

Sytytettyhän sähkön huoneeseen siivoojatar ryhtyi purkamaan sisuaan:

— Jaa, että kenen sanoin tänne juuttuneen? Sen vainaan sisaren,
tietysti. Tuolla makaa ja kollottaa huoneessaan. Ihan hoitajatar sille
on pitänyt saada. Sopii sitä nyt, perästäpäin, itkeä...

Rauta keskeytti vahingoniloisen puhetulvan:

— Voisiko neiti...?

Nainen sanoa töksäytti:

— En minä ole mikään neiti. Rouva olen. Vai arveleeko herra, ettei
tämännäköistä kukaan ole huolinut?

— Hyvänen aika, en toki. On vain tullut tavaksi sanoa: neiti.

Siivoojatar ei ollut lepytettävissä. Vihaisesti hän murisi:

— Niin, neitien kanssa sitä vain... Kyllä minä tiedän. Niin kuin sen
laulajattarenkin kanssa. Tanssiksi pistettiin ja samppanjaa kitattiin.
Ja kuinkas kävi? Kävi niin kuin sanassa sanotaan: synnin palkka
on kuolema. Minä tiesin sen heti, kun sen naisen näin. Synti sen
punaisissa harsoissa keikkui ja ihan ääneen kiekui. Ei olisi tarvittu
enää sitä yön pimeydessä tissuttelua ja tassuttelua, jota säädyllisen
ihmisen piti silmät pyöreinä katsoa ja hävetä!

Rauta katkaisi kyllästyneenä:

— Voisiko rouva hankkia minulle pari pulloa soodavettä?

Nainen loukkaantui syvästi, kun ei hänen mietelmilleen annettu sen
suurempaa arvoa. Hän ärähti:

— En! Eikä teidän kannata siitä johtajalle huomenissa kannella,
olittepa millainen »pestapruuri» hänen kanssaan tahansa. Minä sanoin
päivällä jo itseni irti. Tällaisesta talosta!

Hän poistui mahtavana ja paukautti oven perässään kiinni, niin että
raikui.

Miestä huvitti. Eukon huolehtivaisuus siitä, että elävät saisivat
nukkua, ei tuntunut varsin vakaalta.

Aamulla puhelin soi, kun Rauta oli lopettelemassa parranajoaan.

Surkea ääni ilmoitti:

— Harmoila täällä. Olen pahoillani, etten ollut sinua vastassa enkä
nytkään pääse sinne. Minun on pysyttävä vuoteessa. Kuumetta. Järkytys
kävi yli voimieni. Sitä paitsi sinulle ei olisi minusta apua. En tiedä
jutusta oikeastaan enempää kuin puhelimessa eilen kerroin.

Se oli Raudalle pettymys. Harmistuneena hän kysäisi: — Mitä neuvot?

— Mene poliisimestarimme puheille. Lemmetyinen on hänen nimensä. Mukava
mies. Tiedät kai, missä raatihuone on?

— Tiedän.

— Tapaat hänet sieltä. Onnea yrityksellesi!

Rauta sytytti päivän ensimmäisen savukkeen. Sitä poltellessaan hän
totesi, että alku oli kaikkea muuta kuin lupaava. Mutta olivatpa
vaikeudet millaiset tahansa, hän puskisi niiden lävitse.

Hän hörppäsi kahvinsa loppuun ja lähti.

Laaja tori kylpi auringossa. Saapuvien ja lähtevien linja-autojen
ympärillä oli hyörinää ja vilskettä. Maalaiset ja ulkosalla olevat
harvat kaupunkilaiset vaikuttivat hyväntahtoisilta ja leppoisilta, niin
kuin ainakin ihmiset, joiden huolet ovat pienet.

Hän pysähtyi torin laidassa olevan sankaripatsaan eteen, joka oli
pystytetty vapaussodan miesten muistoksi. Sen molemmin puolin oli
istutettu kukkia. Täällä ei siis, hän totesi, ole vielä unohdettu sitä
kunniavelkaa.

Hän kääntyi ripeästi jatkamaan matkaansa.

Osoittautui, että Harmoila oli ollut oikeassa. Tuomari Lemmetyinen teki
rehdin vaikutuksen. Hän oli vierastaan jonkin verran nuorempi, tumma,
urheilijatyyppinen mies.

— Tunnen teidät maineeltanne, hän sanoi lämpimästi, kun Rauta oli
esittäytynyt. — Painakaa puuta, niin juttelemme asiasta. Arvaan, minkä
vuoksi olette tullut.

Vieras noudatti kehoitusta. Huone oli karusti ja niukasti kalustettu,
tavallista maaseutukaupunkien virastotyyliä. Hän tarjosi savukkeen
isännälleen, joka merkin havaittuaan otti sen ilahtuneena vastaan.

Herrat polttelivat hetkisen äänettöminä. Sitten poliisimestari virkkoi:

— Tämä on jo toinen iso rikosjuttu meidän pienessä kaupungissamme
kuluvan vuoden lukuun. Ensimmäisessä oli toki kysymyksessä vain
raha. Nyt tuli murha, ja millainen murha! Koko maa on varmasti
kohiseva. Oopperatähti murhataan, heitetään rautatiesillan huimaavasta
korkeudesta murskautumaan kosken kiviin.

Rauta pani merkille, että Lemmetyisellä oli taipumusta
dramaattisuuteen. Kuivahkosti hän kysyi:

— Oliko se murha? Miksei yhtä hyvin itsemurha?

Poliisimestari pudisti pahoitellen päätään.

— Te tähtäätte siihen, että jos 26-vuotias nuori nainen haluaa päättää
päivänsä, niin kaupunkimme ylpeys, rautatiesilta, on yhtä vetävä
itsemurhapaikka kuin Imatra ennen. Koski on alla täälläkin. Niin, mutta
tähän tapaukseen se ei ole sovellettavissa... Tehän tunsitte Kirsti
Kultakosken?

— Minut esitettiin hänelle kaupunkinne hotellissa viime
lauantai-iltana. Sunnuntaina tapasin hänet toistamiseen pikipäin,
kylpyläkasinolle järjestetyissä päivätanssiaisissa. Siinä kaikki.

— Se ei ole paljon, Lemmetyinen myönsi. — Mutta toisaalta teidän
kykyänne arvioida nopeasti ja osuvasti ihmisiä sanotaan ilmiömäiseksi.
Vastatkaapa siis erääseen kysymykseen. Pidittekö oopperalaulajatar
Kultakoskea tyyppinä, jonka saattoi otaksua tekevän itsemurhan?
Ainoastaan kymmenisen tuntia sen jälkeen, kun te jätitte hänelle
hyvästi.

— Noina mainitseminanne tunteina saattoi tapahtua paljon, mistä minulla
ei ole tietoa, Rauta huomautti. — Mutta kun asetatte kysymyksen noin,
minun on vastattava kieltävästi. Sain sen käsityksen, että neiti
Kultakoski oli hyvin elämänhaluinen nuori nainen.

Poliisimestari rummutti sormenpäillään pöytää.

— Siinäpä se! Kaikki hänen tuttavansa, joita on toistaiseksi onnistuttu
kuulustelemaan, sanovat samaa. Sitä paitsi hänellä oli, ainakin
ulkonaisesti, kaikki syyt olla elämäänsä tyytyväinen. Hän oli nuori,
kaunis, lahjakas, juhlittu. Hänellä ei ollut mitään taloudellisia
huolia. Kaiken kukkuraksi hänellä oli edellisenä iltana ollut
valtava menestys, joka lupasi mitä parhainta hänen suunnitellulle
konserttikiertueelleen. Tokkopa tällaisilla edellytyksillä varustettu
nuori nainen menisi rautatiesillallemme ja ottaisi itsensä hengiltä.

Rauta tiedusti kiinnostuneena:

— Tiedetäänkö, että hän _meni_?

Lemmetyinen nyökkäsi.

— Häntä ei huumattu eikä surmattu muualla. Niitä mahdollisuuksia kai
ajattelitte. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän itse meni sillalle.
Hän oli toissailtana hotellin ravintolassa illastamassa ja tanssimassa
erään herran kanssa. He poistuivat vähän jälkeen kello 23:11 ravintolan
ulko-oven kautta.

— Kuka tuo herra oli? Maisteri Vaskoko?

— Kuulkaahan nyt, poliisimestari sanoi jäykästi, — antakaa minun kertoa
murhenäytelmän puitteet. En tiedä kaikkea, mitä kuulusteluissa on eilen
ja tänään ilmennyt. Jutun tutkiminen on kokonaan läänin rikosetsivien
hallussa. Voitte koettaa heiltä onkia yksityiskohdittain, miten
pitkälle he ovat päässeet. Ehkä minun korviini on sattunut yhtä ja
toista pientä. Syrjään jääneenä on asemani kuitenkin arkaluontoinen.
Minun on pakko jättää vastaamatta ehkä moniinkin kysymyksiinne. Mutta
koettakaa ymmärtää. Kerron teille tietämäni pääkohdat, koska johtaja
Harmoila pyysi sitä. Haluatteko minun näillä edellytyksillä jatkavan
selostustani?

Hänen varovainen asenteensa harmitti Rautaa. Hän katsoi kuitenkin
parhaaksi olla näyttämättä närkästystään.

— Olen siitäkin kiitollinen, hän sanoi huolettomasti. — Harmoilalta
tai ravintolan hovimestarilta saan tietää, kenen kanssa laulajatar
sunnuntaina illasti. Sen salaisuuden selvittäminen ei siis ole vaikeaa.

Lemmetyinen rypisti kulmiaan hänen sävylleen. Rykäisten hän lausui:

— Niinpä voin vapauttaa teidät jo nyt epäilyksistänne. Tuo herra
ei ollut maisteri Vasko. Neiti Kultakoski erosi seuralaisestaan
ulko-ovella, ja he lähtivät eri suuntiin. Siitä on useampia
todistuksia. Hotelliin palattuaan oopperalaulajatar meni sisarensa
huoneeseen ja ilmoitti kävelleensä ympäri toria saadakseen raitista
ilmaa. Hän oli lisäksi kertonut tavanneensa ulko-ovella jonkun
poikasen, joka oli pistänyt hänen käteensä kirjeen ja livistänyt.
Luettuaan kirjeen hän oli sisarensa jyrkistä vasta lauseista huolimatta
lähtenyt jälleen ulos. Hän oli silloin ollut mitä parhaimmalla tuulella.

Raudan syyllisyystunne väheni. Nainenhan on kertakaikkiaan ollut hullu,
hän ajatteli. Pelkäämistään uhkauskirjeistä piittaamatta tämä oli
painunut keskellä yötä ulos, ilmeisesti kohtaamaan jotakuta! Niinpä oli
tyyten yhdentekevää, oliko Rauta ollut täällä vai ei. Laulajattaren
kevytmielistä lähtöä ei hän eikä liioin kukaan muu olisi voinut estää,
vaikka olisi maannut vahtikoirana hänen ovensa edessä.

— Tiedoittiko hän sisarelleen, minne aikoi? hän kysäisi.

— Kyllä. Rautatiesillalle. Nyt minä jatkan taas.

Rauta kumarsi äänettömäksi lupaukseksi olla häiritsemättä turhilla
kysymyksillä.

— Jos tämä olisi isompi kaupunki, poliisimestari aloitti, — niin neiti
Kultakosken öiselle kävelylle halki kaupungin olisi löydettävissä
näkijöitä. Mutta täällä ihmiset puolenyön jälkeen ovat ja pysyvät
vuoteissaan.

— Mikäli ei ole kysymys herroista, jotka pelaavat skruuvia, Rauta ei
malttanut olla pistämättä hiljaisesti väliin.

Lemmetyinen lehahti punaiseksi. Hän tajusi vieraan tarkoittavan erästä
peli-iltaa vuosia sitten, jossa hänkin oli ollut mukana. Eikä sitä
ollut mieluisaa muistella. He olivat kaikessa rauhassa skruuvanneet
Harmoilan konttorissa, samaan aikaan kun muuan murtovaras oli
parinkymmenen metrin päässä tyhjentänyt hotellin kassan.

— Hm, hän äännähti ja jatkoi sitten nopeasti: — Ponnistuksistamme
huolimatta ei ole tavattu ketään, joka olisi nähnyt laulajattaren
rientävän kohtalonsa sillalle. Kenenkään muun ei liioin ole havaittu
murhayönä sinne menevän tai sieltä palaavan. Mutta maanantaina erään
aamuvarhaisen uistelijan katse sattui vaaleaan popliinitakkiin, joka
kellui veden pinnalla aivan lähellä Salmisaaren koskenpuoleista rantaa.
Hän souti luo ja löysi ruumiin.

— Kirsti Kultakoskella oli siis popliinitakki, Rauta virkahti
puoliääneen.

Sillä kohdalla Lemmetyinen oli valmis antamaan lisätietoja:

— Hänellä oli yllään hopeanharmaa kävelypuku ja valkoinen pusero ja
niiden päällä popliinitakki. Päähän oli sitaistu ohut koristeliina,
jollaisia naiset nyt hattukauppiaiden suureksi suruksi enimmäkseen
käyttävät.

Hän hymähti lisätessään selitykseksi:

— Minun vaimoni on hattukauppias. Siksi minä tiedän sen ammattikunnan
surut.

Kas vain, Rauta tuumi, pojalla on sentään huumorin tajua. Ääneen hän
sanoi:

— Asustaan päätellen laulajatar ei tällä kertaa halunnut herättää
huomiota.

— Niin paljon hän ei kuitenkaan antanut käytännöllisyydelle periksi,
että olisi vaihtanut korkeakorkoiset avokenkänsä vähän tukevampiin,
Lemmetyinen huomautti. — Ranskalaiskorot ovat tuskin omiaan
siltakävelyyn.

— Olen kerran nähnyt erään tytön sipsuttavan samanlaisilla koroilla
puoli peninkulmaa sepelikivitietä, Rauta kertoi. — Naisellinen
turhamaisuus ei kysy jalkojen kärsimyksiä.

Poliisimestari nyökkäsi. Sitten hänen ilmeensä synkkeni. Kasvoissa
alkoi tuskallisesti nykiä, kun hän päätyi kuvauksensa raskaimpaan osaan:

— Kun uistelija hälytti paikalle poliisin, minä lähdin sinne kahden
miehen kanssa. Ei tuottanut suurta vaivaa nostaa ruumis vedestä. Mutta
näky oli järkyttävä... Jouduin sodassa silmätysten monenlaisen kuoleman
kanssa. Se oli kuitenkin jollakin lailla toista. Tässä oli nuori, ihana
nainen, joka... jossa ei ollut enää mitään — katsomista. En halua
muistella sitä!

Hän painoi kämmenen silmilleen. Ryiskeltyään äänensä jälleen selväksi
hän jatkoi:

— Oikeuslääkeopillisessa tutkimuksessa on...

— Onko sellainen ehditty jo pitää? Rauta keskeytti.

— On. Kun juttu on herättänyt tavatonta huomiota, kaikki viranomaiset
käsittävät välttämättömäksi pitää kiirettä. Tutkimuksessa on selvinnyt,
että takaraivossa oleva valtava kuhmu ei ole aiheuttanut kuolemaa. Se
ei voi olla pohjakivien aiheuttama. Otaksuttavasti se on jälki sillalla
annetusta raivoisasta iskusta.

Rauta ei malttanut olla tiedustamatta:

— Millä häntä oli isketty?

Kohdatessaan Lemmetyisen katseen hän taipui toteamaan:

— No, se taitaa olla niitä kysymyksiä, joihin ette vastaa. Jatkakaa
rauhassa.

— Neiti Kultakoski on, ilmeisesti tajuttomana, työnnetty kaiteen
ylitse. Pudotessaan matalaan veteen niin korkealta hän luonnollisesti
sai hirvittäviä vammoja. Sydäntä särkevää on ajatella hänen tulleen
kylmässä vedessä vielä tajuihinsa. Mutta jäljet sormenpäissä ja
repeytyneet kynnet vasemmassa kädessä, joka ei ollut katkennut,
viittaavat epätoivoisiin yrityksiin ryömiä rantaan. Naisparka, hän
olisi varmaan myöhemmin kironnut, jos olisi onnistunut ja jäänyt
elämään — niin ruhjottu hän oli. Voimat kuitenkin loppuivat.
Oikeuslääkeopillisen tutkimuksen tulos on, että lopullinen kuolemansyy
oli _hukkuminen_.

Huoneessa oli kauan hiljaista. Rautakin oli järkyttynyt. Häneltä
katosi kuva valkopukuisesta laulajattaresta, joka itsetietoisesti
hymyillen otti vastaan ravintolayleisön hurmioituneet suosionosoitukset
»Madame Butterflyn» aarian jälkeen. Samoin häipyi kuva punahattuisesta
keimailijattaresta yllyttämässä kahta innokasta ihailijaansa yhä
kiihkeämpään mustasukkaisuuteen toisiaan vastaan. Hän oli näkevinään
vain nuoren tytön, joka ruhjotuin jäsenin, yö ympärillä ja kohiseva
koski lähettyvillä, pyrkii raahautumaan rantaan, mutta jonka viimeiset
voimat raukeavat veden täyttäessä keuhkot.

Hän katkaisi raskaan äänettömyyden tiedustamalla kireästi:

— Miksi maisteri Vasko on pidätetty?

— Kuulusteluja varten, poliisimestari vastasi vältellen. — Minä en ole
häntä pidättänyt. Läänin rikosetsivät ilmoittavat teille ehkä, mitä
häntä vastaan on ilmennyt.

— Voinette kuitenkin sanoa, missä häntä säilytetään?

— Meidän vaatimattomissa pidätyssuojissamme, toistaiseksi.

— Minun on saatava puhutella häntä.

Lemmetyinen nyökkäili.

— Jos olette hänen asianajajansa, ei teitä voitane estää tapaamasta
asiakastanne. Mutta siitäkin teidän on paras keskustella läänin miesten
kanssa.

— Missä tapaan nuo mahtavat herrat?

— Heidän pitäisi pistäytyä täällä. Tarkkaa aikaa en tiedä.

— Tahdotteko ystävällisesti soittaa minulle hotelliin, kun he ovat
saapuneet?

— Sen teen mielelläni.

Poliisimestari nousi merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. Kun Rauta
hyvästeli häntä, hän puhkesi kuitenkin vielä purkamaan mieltään:

— Jospa saisin olla sanomalehdiltä rauhassa! Niiden toimituksista
hätyytetään minua pitkin maata päivin ja öin. Varsinkin Helsingin
suurlehdet ovat kimpussani kuin herhiläiset. Viimeksi tunti sitten
minulla oli tiukka keskustelu erään reportterin kanssa. Miekkonen oli
jostakin saanut kuulla maisteri Vaskon pidätyksestä ja vaati minulta
vahvistusta siihen. Vastasin niin kuin asiaan kuului. Varoitin häntä
pistämästä lehteensä mitään ennenaikaisia pidätysuutisia. Huomautin
vakavasti, että sellaiset eivät asian tässä vaiheessa ketään auta,
vaan ovat ainoastaan vahingoksi. Arvatkaapa, mitä tuo sensaatioiden
metsästäjä vastasi.

— No?

— Sanasta sanaan näin: »Silloin jokin muu lehti voi ehtiä meidän
edellemme. Ja sitä me emme salli.»

Rauta hymyili tuimasti.

— Uskaltakootpa panna Vaskon nimen julki!

— No, ehkä teillä on jokin ihmevoima sen estämiseksi, Lemmetyinen
toivoi.

Lähtiessään raatihuoneelta Rauta oli synkempi kuin sinne tullessaan.




Kahdeksas luku.

HARVENTUNUT TOVERIJOUKKO.


Raatihuoneelta Rauta jatkoi matkaansa Harmoilan kotiin.

Ovikellon kutsumana terhakka pikku poika tuli avaamaan.

— Isä on sairas, hän kiirehti ilmoittamaan. — Ihan vuoteessa.

— Tiedän sen, nuori mies, vieras virkahti. — Opasta minut hänen
luokseen. Olen hänen vanhoja tovereitaan.

Ohut ääni kantautui yläkerrasta:

— Pekka, kuka siellä on?

— Pitkä herra, joka sanoo olevansa isän vanhoja tovereita, poikanen
kuulutti reippaasti.

— Hyvä on, Pekka. Tuo hänet tänne.

Noustuaan portaat Rauta tuli avaraan, kauniisti kalustettuun
makuuhuoneeseen. Pihakoivujen rehevät latvukset näkyivät isoista
ikkunoista. Toisessa parisängyssä Harmoila makasi kuumeenhehku
poskipäillä. Ilahtuneena hän ojensi kostean kätensä tulijalle.

— Ota tuoli tähän viereen, Rauta. Teit reilusti tullessasi katsomaan
minua.

Poikanen oli jäänyt ovensuuhun. Suurin silmin hän katsoi kookasta
herraa.

— Isä, onko hän tosiaan se...?

Palvova kunnioitus väreili hänen äänessään.

— Vieraamme on varatuomari Kaarlo Rauta, isän vanha toveri, Harmoila
vastasi hymyillen. — Juuri hän, jonka jännittävistä kamppailuista
murhamiehiä vastaan olen sinulle monesti kertonut. Mutta mene nyt,
Pekka, jälleen alas kirjojesi ääreen. Sedällä ja isällä on puhuttavaa.

Pieni mies nyökkäsi tottelevaisesti. Mutta isän käskyn täyttäminen oli
selvästi tällä kertaa raskasta.

Kun toverukset olivat kahden, sairas rupesi selittämään:

— Terveyteni ei ole pitkiin aikoihin ollut enää kehuttava. Sydän
reistailee. Kun sattuu vähänkin isompi harmi, niin saan kuumetta ja
joudun vuoteeseen. Tuo eilinen šokki pakotti turvautumaan lääkäriin.
Onneksi vanhin poikani sattui olemaan kotosalla. Muu perhe on
huvilalla. Pekka minua täällä nyt hoitelee.

Pitkä puhe näytti käyvän hänen voimilleen. Nenäliinalla hän pyyhki
kasvoille nousseen hien. Yöpöydällä olevasta mehulasista hän otti
pienen kulauksen. Sitten hän kysyi jännittyneenä:

— Tapasitko tuomari Lemmetyisen?

Rauta nyökkäsi.

— Sain hänestä alkuun hyvän vaikutelman. Mutta mitä pitemmälle
puhelumme jatkui, havaitsin jääväni melko vähälle saalille.

Hotellimies ryhtyi taaskin puolustamaan poissaolevaa:

— Häntä täytyy ymmärtää. Hänen asemansa ei ole kovin vahva. Läänin
rikosetsivät lienevät lisäksi pelästyttäneet hänet nyt tavallistakin
varovaisemmaksi.

— Oletko tavannut heitä?

— Olen. Kaikkia neiti Kultakosken seurassa nähtyjä on kuulusteltu.

— Millaista väkeä mikkeliläiset ovat?

— Aika kovaotteisilta tuntuivat. Sitä vaille, etteivät saaneet minua
aivan suunniltani.

Kiltin, herkän hotellinjohtajan hermostuttamiseksi ei kai paljon
tarvittu, Rauta tuumi itsekseen.

Harmoila uteli:

— Miltä Vaskon asiat näyttävät? Ethän uskone, että hän olisi...

— ... olisi murhannut laulajattaren, Rauta täydensi. — En. Varmasti
hän on syytön. Mutta mitä läänin miehet ovat olleet keksivinään
häntä vastaan, sitä en vielä tiedä. Jotakin painavalta näyttävää
sen on täytynyt olla. Muuten he eivät olisi uskaltaneet pidättää
huomatussa asemassa olevaa valtion virkamiestä... Meitä oli viime
lauantaina koolla kuusi vanhaa toverusta. Meidän jäljelle jääneiden
on ponnistettava yhdessä saadaksemme Vaskon syyttömyyden nopeasti
todistetuksi.

Sairas sanoi surkeasti:

— Se on selvä. Mutta täältä vuoteesta käsin minä en paljoa voi.

— Riittää, kun minä liikun. Minulla on tähän erään sinulle tehtävänä
vain muutamia kysymyksiä. Alkajaisiksi: kenen kanssa Kirsti Kultakoski
oli sunnuntaina hotellisi illallistanssiaisissa?

— Erkki Touhulan. Sitä riihtä on kuulusteluissa puitu jos millä
mitalla. Eikö tuomari Lemmetyinen kertonut sitä sinulle?

— Ei, Rauta vastasi. — Hän kielsi minua ylipäänsä esittämästä
kysymyksiä. Vai Touhula oli vuorossa silloin... Kenen seurassa Vasko
sitten oli ravintolassasi?

— Kysy Riihelältä. Hän oli koko illan siellä. Minä olin enimmäkseen
konttorin puolella.

— Tiedätkö, milloin Vasko viimeksi nähtiin laulajattaren liepeillä?

Harmoila pudisti päätään.

— En. Olen vain kuullut Vaskon tanssittaneen häntä kylpyläkasinon
päivähipoissa. Ai niin, sinä olit itsekin siellä. Tapahtuiko kasinolla
jotakin erikoista?

— Ei, Rauta torjui huolettomasti. — Paitsi että oopperatähti piti
kuumana vuorotellen Vaskoa ja Touhulaa.

Hänen mielensä ei sillä kohdalla kuitenkaan ollut lainkaan kevyt.
Hänen muistiinsa oli jo monesti palautunut eräs katkelma keskustelusta
kylpyläkasinon kuistilla. Vasko oli silloin ollut kovin utelias
tietämään, miten kävisi sille, joka putoaisi sillalta.

Joka putoaisi... Tai pudotettaisiin. Lopputulos olisi suunnilleen
sama... Laulajatar oli murhattu suistamalla hänet rautatiesillalta
Salmisaaren rantaveteen...

Rauta rypisti otsaansa. Millaisten peikkojen hän sallikaan pesiytyä
aivoihinsa! Vasko ei ollut murhaaja, siitä saattoi turvallisesti
lähteä. Ken rikoksen liekin suunnitellut ja suorittanut, hänen oli
ollut aivan yhtä helppo kuin Raudan aikoinaan ensimmäisellä kävelyllään
yli rautatiesillan todeta Salmisaaren itäranta matalavetiseksi.

— Mitä sinä pohdiskelet? Harmoila kysyi huolestuneena.

— Sitä vain, että minun on liikuttava nopeasti, Rauta vastasi ja lisäsi
toverinsa mielen hyvikkeeksi: — Nyt, kun sinäkin olet poissa pelistä.
Painun tästä Riihelän pakeille.

Isäntä pahoitteli:

— En saanut edes mitään tarjotuksi. Mutta sano Eskolle terveisiä
minulta. Hän sekoittakoon sinulle kunnollisen grogin oikeasta viskistä.

— Kiitoksia, vanha veikko. Mutta nyt on pidettävä ajatukset kirkkaina.
Grogien aika voi tulla myöhemmin.

Rauta tapasi Riihelän hotellin ravintolasta. Muita vieraita ei siellä
näin varhain arkisena aamupäivänä ollut, joten hovimestari katsoi
voivansa istahtaa saman pöydän ääreen. Synkkänä hän siveli kaljua
päälakeaan ja kiroili tapahtunutta. Kehoittamattakin hän teki Raudalle
saman tarjouksen grogista kuin hotellin johtaja ja sai saman vastauksen.

— Tuntuu turvalliselta, kun sinä olet palannut, Kaarlo, hän virkkoi. —
Sinä panet tuulemaan. Siitä olen varma.

— Tarvitsen sinulta eräitä tietoja, Rauta sanoi. — Lähtivätkö
laulajatar ja Touhula sunnuntaina täältä kello 23:n maissa?

— Lähtivät. Tarkemmin sanoen 23.10. Minulle on tullut tavaksi painaa
sellaiset seikat muistiini. Voit siis luottaa aikamäärittelyyni.
Kellomäärän ilmoitin myös kuulusteluissa. Sen sijaan en katsonut
tarpeelliseksi ruveta siellä oma-aloitteisesti lavertelemaan tuon
lähdön yksityiskohdista.

— Oliko niissä jotakin erikoista?

— Ei mitään maailmoja mullistavaa. Touhula vain halusi jäädä ravintolan
sulkemisaikaan asti, tyttö ei. He riitelivät siitä vielä, kun minä
menin heidän luokseen. Erkki oli ollut keksivinään jonkin virheen
tarjoilijattaren esittämässä laskussa ja käskettänyt hovimestarin
luokseen. Mitään virhettä ei ollut. Ehkä Erkki yritti tuolla tempulla
ainoastaan pidättää tyttöä vielä vähän.

— Mainitsit heidän riidelleen. Kuulitko sanoja?

Pari repliikkiä, Riihelä myönsi. — Touhula puuskahti aika käskevästi:
»Tyhjennämme vielä pullon samppanjaa. Vähemmällä ette pääse.» Tyttökös
kimpaantui:

»Ei tippaakaan enää, hyvä herra. Minulla särkee jo päätä pelkästään
siitä, että olen ollut seurassanne näin kauan. Erehdytte pahasti, jos
luulette minun nyt tai vast'edes ottavan teiltä vastaan komennuksia!»
Heti kun minä olin selvittänyt asiani Erkin kanssa, laulajatar poistui
niskojaan nakellen pöydästä.

— Entä Erkki?

Hovimestari hymähti.

— Hän? Hän oli naamaltaan kuin keitetty rapu viskatessaan rahat
pöydälle ja harppoessaan tytön perään.

— Lähtivätkö he ravintolan ulko-ovelta eri suuntiin, kuten kerrotaan?

— Niin eteisvahtimestari ilmoitti, Riihelä vastasi. — Hän mainitsi
Erkin yrittäneen vielä ovella suostutella tyttöä, joka kuitenkin
sipsutti ylpeästi vasemmalle. Touhula oli seisahtunut katukäytävälle
tuijottamaan hänen jälkeensä... Kuule, Kaarlo, pitäisiköhän minun vielä
jutella sinulle eräästä kummasta vaiheesta?

Rauta kiinnostui.

— Tietysti, jos se kuuluu tähän juttuun.

Hovimestari oli kahden vaiheilla. Hermostuneesti hän pyöritteli
etusormellaan kaljunsa laidoilla olevia mustia hiustupsuja.

— Kai se kuuluu, jollakin tavoin. Mutta sen kertominen tuntuu kirotun
kenkulta. Se koskee näet Touhulaa.

— Anna tulla. Minä en ole mikään poliisi.

— No jaa, olkoon, Riihelä taipui. — On asia niinkin, etten kertomatta
pääse siitä irti. Sinä osaat päätellä, mitä arvoa sille on annettava.
Muuan tuttava mies sattui samoihin aikoihin olemaan lähtöpuuhissa. Hän
sai hattunsa ja tuli ulos juuri, kun Erkki kääntyi oikealle. He asuvat
samalla suunnalla ja talsivat siis peräkkäin. Tuo tuttava mies kävi
luonani myöhään eilisiltana. Hän sanoi hanhenmarssin aikana kuulleensa
Touhulan sadattelevan puoliääneen. Sitten Erkki oli jupissut itsekseen
jotakin sellaista, ettei kukaan ole ennenkään rankaisematta tehnyt
häntä ihmisten edessä naurunalaiseksi.

— Onko kertojasi varma asiastaan?

— Ihan. Hän sanoi olevansa valmis vaikka valalle, No, mitäs tuumit?

Rauta oli hyvin vakava.

— Kuulostaa pahalta.

Surkea ilme levisi hovimestarin pyöreille kasvoille. — Et kai sinä
sentään luule, että Touhula olisi...? Hän katkaisi lauseensa, kuin
itsekin säikkyen.

— Tiedän ainoastaan yhden asian varmasti, Rauta virkkoi jyrkästi. —
Vasko ei murhannut laulajatarta.

— Voitko myös todistaa sen?

— Minä hankin todistukset vaikka maan alta! Muuten, näitkö Laurin
sunnuntai-iltana?

— En, Riihelä vastasi. — Koko illan odottelin häntä tänne tulevaksi.
Mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Liekö pitänyt parempana pysytellä
kasinolla, jossa myös illalla jorattiin?

Kun Rauta nousi, hän uteli:

— Minne sinä nyt?

— Tapaamaan veljeämme Pyörrettä, Rauta sanoi. — Jos satut kuulemaan
jotakin, vaikkapa asian liepeiltä, niin muista tiedoittaa minulle.
Meidän on nyt vedettävä yhtä köyttä.

— Kuten ennenkin, hovimestari hyväksyi. — Selvä pyy!

Puutarha, jonka ympäröimässä pikku talossa kamreeri Pyörre asui, oli
täynnä lasten mekastusta ja huutoa.

Isäntä otti vieraan vastaan torjuvasti.

— Mikä kunnia halvalle majalleni! Mutta tulet huonoon aikaan. Lyhyt
aamiaisaikani loppuu tuossa tuokiossa. Vaimo seisoo keittiössä
ja vaatii minulta selvitystä, mihin olen ehtinyt tuhlata jo
kuukausirahani. Lyhyesti: minulla on tulinen kiire.

— Minulla on vielä kiireempi, Rauta sanoa töksäytti. — Saat luvan
ilmoittaa johtajallesi myöhästyväsi. Voit sanoa syyksi, että sinulta
vaaditaan valaistusta eräihin Kirsti Kultakosken murhajuttuun
liittyviin seikkoihin. Kai johtajasikin on kuullut sellaisen jutun
olevan menossa?

Kamreeri hörähti. Hänen punakat kasvonsa kirkastuivat.

— Mikään ruudinkeksijä tirehtöörini ei ole, mutta on hänellä korvat.
Kaupunki ei puhu muusta kuin tuosta Tuonelan virtaan syöstystä
diivasta. Niinpä otaksun johtajankin olevan joten kuten kärryillä. Astu
edeltä murjuuni, niin minä kilautan orjuuteni majaan.

Rauta silmäili arvostelevasti huonetta, johon Pyörre oli hänet
työntänyt. Kaiketi isäntä oli osasyyllinen siellä vallitsevaan
sekasortoon. Mutta keskellä lattiaa oleva revitty aapinen ja siellä
täällä lojuvat leikkikalut ja risaiset pikku sukat juorusivat kodin
järjestyksestä yleensä. Sinäänkin huone teki ikävän vaikutuksen.
Pöydillä ei ollut ainoaakaan liinaa, ei ikkunalaudoilla kukkia eikä
seinien synkkyyttä lievittämässä edes pienoista taulua. Vieras
muisti vanhan toverinsa maininneen, että vaimonsa oli »silmäntekevä»
erinäisissä hyväntekeväisyysseuroissa. Rouva, jolla kodin lisäksi oli
puuhaa pienestä kampaamostaan, olisi voinut jättää seurat vähemmälle.
Hieman enemmän huomiota hänen olisi sietänyt omistaa viidelle
lapselleen ja miehelleen.

Pyörre tuli huoneeseen nauraen ja pörröttäen harjamaista tukkaansa.

— Hyvin kävi, hän ilmoitti. — Ukko oli oikein innoissaan. »Tietysti,
tietysti teidän täytyy auttaa viranomaisia.» Kaarlo, oletko sinä
viranomainen?

— En.

— Sitä parempi. Niinpä voimme jutella vapaasti. Eukko ei kyllä keitä
kahvia, koska ei ole pyhäpäivä... Ne saivat siis sinutkin kynsiinsä.

— Ketkä ne?

— Poliisit. Nehän täällä ovat riehuneet ihmisten kimpussa. Voisi
melkein luulla, että kaupunkipahasessamme on vähintään atomipommi
räjäytetty.

Rauta tarjosi hänelle savukkeen. Isäntä otti sen ahneesti vastaan.
Saatuaan siihen tulen hän hymähti:

— Niin, niin, eräillä on varaa.

Vieras ei ollut kuulevinaan. Hän palasi tyynesti asiaan: — Tulin tänne
itse ja omasta tahdostani. Lähdin matkaan heti saatuani kuulla Vaskon
pidätyksestä.

Kamreeri liikahti rauhattomasti tuolillaan. Otsa huolestuneissa
rypyissä hän puuskahti:

— Se onkin sikamainen juttu! Toivoisin voivani auttaa vääryyden
kohteeksi joutunutta toveria.

— Siinä mielessä tulin luoksesi. Haluan saada selväksi, missä Vasko
vietti sunnuntai-illan.

Pyörre ihmetteli:

— Mikset kysy sitä häneltä itseltään?

— En ole vielä päässyt tapaamaan häntä, Rauta vastasi. — Siihenkin
on lupa saatava pidätyksen toimittaneilta läänin rikosetsiviltä.
Yhteenotosta noiden herrojen kanssa saattaa tulla kuumanlainen. Siksi
koetan ennakkoon haalia kokoon niin paljon faktoja kuin suinkin.
Riihelä arveli Laurin mahdollisesti olleen kasinolla illallakin.

— Minä en ollut siellä, kamreeri pahoitteli. — Minut oli määrätty
kotimieheksi. Valvomaan lasten iltasyöntiä, riisuutumista,
peseytymistä, vuoteeseen menoa, iltarukousta ja sitten tietysti mitä.
Siinä oli urakkaa jo viisi kertaa kuusi... Mutta odotahan, eukko oli
kasinolla. Jokin hänen seuroistaan siellä silloinkin, kakistelematta
edes pyhän nimensä tähden, täytteli rahalaarejaan syntisten ihmisten
tanssinhimon avulla. Kutsutaanpas emäntä tänne kuulusteluun.

Rouva Pyörre oli lyhyt lyllerö. Hänellä oli tiukkailmeiset kasvot.
Huomio kiintyi niissä ennen muuta teräviin, hyvin lähellä toisiaan
oleviin silmiin ja ohuihin, viivamaisiin huuliin. Hän suhtautui
vieraaseen nöyristelevän kunnioittavasti. Se näytti tuottavan hänen
miehelleen vahingoniloista nautintoa. Hän tunsi vaimon olevan kerrankin
alakynnessä häneen verrattuna.

— Ystäväni, tuomari Rauta, tahtoisi tietää, oliko maisteri Vasko viime
sunnuntai-iltana kasinolla, Pyörre ilmoitti.

Rouva kuuli hänen sanansa, mutta ei ollut hänestä tietääkseenkään. Hän
puhui ainoastaan kookkaalle vieraalle, jonka kuuluisuudesta hän oli
selvillä:

— Kyllä, herra tuomari. Maisteri Vasko oli siellä. Mieheni oli päivällä
osoittanut minulle teidät, herra tuomari, ja maisterin. Hän oli siellä
jo silloin, kun minä menin huolehtimaan virvokkeiden myynnistä.

— Panitteko merkille, tanssiko hän jonkun kanssa? Rauta kysyi.

— Kyllä, herra tuomari. Hän tanssi paljon. Ovi tarjoiluhuoneesta saliin
oli auki, joten näin maisterin selvästi. Alkuillan hän tanssi melkein
yhtenään. Tarjoilutoverini, lehtorinrouva Potinkaran kanssa siitä
oli puhettakin. Ei voinut olla herättämättä huomiota, että maisteri
tanssitti aina samaa tyttöä.

Rauta kuunteli kiinnostuneena. Hymyillen hän tiedusti:

— Oliko neitosella valko-keltaraitainen leninki?

Emäntä oli ilmeisesti pahoillaan, kun ei tällä kertaa saattanut vastata
myöntävästi.

— Ei, herra tuomari. Tytöllä oli vaaleansininen silkkileninki. Ei se
ollut täkäläisistä liikkeistä ostettu; niin taidokas se leikkaukseltaan
oli. Lehtuurska Potinkara arveli sitä Helsingissä asti teetetyksi.
Mutta minä sanoin, että kyllä sellaisen sentään Lahdestakin saa.
Ketä varten tyttö lie illaksi niin hienoksi laittautunut? Molemmat
vähän ihmettelimme, miten rohdoskaupan myyjättärellä — sillä se tyttö
on — on varaa uhrata pukuunsa niin paljon... Ai, mutta nyt minä
muistan! Sittenkin se oli sama tyttö, jota herra tuomari tarkoittaa.
Päivätanssiaisissa rohdoskaupan tytöllä oli sellainen uumilta
kiristetty valko-keltaraitainen pumpulimekko, ihan liian lyhyt. Sääret
näkyivät koko pituudeltaan.

Pyörre pisti pilkallisesti väliin:

— Pikkukaupungin rouvilla on terävät silmät, kuten huomaat, Kaarlo. He
näkevät, mitä kenelläkin on kulloinkin päällään. He takseeraavat puvun
hinnan ja päättävät, onko kantajalla ollut varaa sen hankkimiseen.
He mittaavat hameiden pituuden ja panevat merkille, mitä kikkoja on
käytetty. He huomaavat kaiken ja muistavat kaiken. Kysy heiltä vain!

Vaimon ohuet huulet kaartuivat ohimeneväksi hetkeksi ylenkatseelliseen
hymyyn.

Rauta oli tyytyväinen kuulemaansa. Varmuuden vuoksi hän kysyi vielä
rouvalta:

— Tuolla tytöllä on ruskeat hiukset, siniset silmät ja hymykuoppa
kummassakin poskessa?

— Kyllä, herra tuomari. Ihan varmasti se on sama tyttö. Minä voin
lisäksi sanoa herra tuomarille, että...

Hieman jäykästi vieras keskeytti:

— Kuinka kauan tanssiaiset kestivät?

— Kello yhteen, herra tuomari.

Rauta huoahti helpotuksesta. Siitä päätellen, mitä hän itse oli
nähnyt ja nyt kuullut, Vasko oli innostunut tyttöön perusteellisesti.
Tanssiaisten päätyttyä hän oli tietysti lähtenyt saattamaan neitosta
kotiin. Eikä silloin aina kuljettu lyhintä tietä. Niinpä tytön
todistus vapauttaisi Laurin kaikista epäilyksistä. Tällä ei ollut
yksinkertaisesti ollut aikaa sen kirjelappusen lähettämiseen, minkä
Kirsti Kultakosken kerrottiin hotellin ulko-ovella saaneen ja millä
hänet oli houkuteltu rautatiesillalle. Seuraava käynti suuntautuisi nyt
rohdoskaupan myyjättären luo.

Hänen rakennelmansa sortui kuitenkin samassa. Rouva Pyörre ilmoitti:

— Niinpä niin, herra tuomari, kello yhteen. Mutta ei maisteri ollut
siellä loppuun asti.

— Eikö?

— Ei, herra tuomari. Hän lähti pois jo kello 22.30:n maissa.

— Oletteko varma siitä?

— Tottahan toki, herra tuomari. Minä näin, kun hän hyvästeli tyttöä.
Sanoinkin lehtuurska Potinkaralle, että mikähän niille nyt kesken
kaiken tuli. Menin vielä ikkunasta katsomaan, lähtikö maisteri ihan
tosissaan. Siellä hän meni, pitkin puistokäytävää. Eikä hän koko iltana
palannut.

— Entä tyttö?

— Hän jäi. Yhtä mittaa hän oli loppuajankin lattialla. Tanssittajista
ei näyttänyt olevan puutetta. Virvokkeiden myynti lopetettiin kello 24,
ja minä lähdin silloin kotiin.

Raudan oli pakko todeta, että näin ollen rohdoskaupan myyjättärestä ei
olisi mitään apua. Kun kerran Vasko oli poistunut kasinolta jo kello
22.30, niin voitiin väittää hänelle jääneen aikaa vaikka mihin. Pieni
mahdollisuus välähti vielä Raudan mieleen.

— Mutta ehkä maisteri Vasko palasi kasinolle kello 24:n jälkeen.

Pullea rouva pudisti päätään.

— Ei, herra tuomari. Hän ei palannut. Minä kysyin sitä eilen lehtuurska
Potinkaralta, joka oli siellä loppuun asti. Hän vakuutti, ettei
maisteria sen koommin tanssiaisissa nähty.

Niinpä se tie on sitten ummessa, Rauta tuumi katkerana. Jotakin vielä
sanoakseen hän tiedusti:

— Näyttikö tyttö olevan pahoillaan Vaskon lähdöstä?

Vastaus tuli vuolaana:

— Ei, herra tuomari. Hän nauroi ja veikisteli tanssittajilleen. Hyvällä
tuulella hän näytti olevan. Minä sanoin lehtuurska Potinkaralle, että
niin sitä pitääkin nuoren tytön... Meitä oli — herra tuomari saa
suoda sen anteeksi — illan mittaan vähän harmittanut se helppous,
millä maisteri valloituksensa suoritti. Tyttö ei kyllä ole synnyltään
täkäläisiä. Taannoin hän tuli evakkona jostakin Karjalan puolesta.
Lehtuurska Potinkaran kertoman mukaan hän on orpo ja asuu vanhan
tätinsä kanssa yhdessä. Nii-in, herra tuomari, meitä harmitti. Kyllähän
helsinkiläisherrat tiedetään. Lomakseen jättävät perheensä ja saapuvat
tällaisiin pikku paikkoihin panemaan kokemattomien tyttöjen päät
pyörälle.

Rauta virkahti jäykästi:

— Maisteri Vasko ei ole naimisissa.

Pienet, terävät silmät laajenivat hiukan.

— Eikö, herra tuomari? Tavallisesti miehet siinä iässä ovat ehtineet
jo niin pitkälle. Vai naimaton hän vielä onkin. No, se muuttaa asian.
Sopiihan sitä silloin katsella ympärilleen...

Rouva vilkaisi syrjäkarein mieheensä ja jatkoi:

— ... ja hyvä olisi, jos molemmat asiapuolet katselisivat. Silloin
tulisi vähemmän kohtalokkaita erehdyksiä, joita ei jälkeenpäin
käy korjaaminen. Mutta sitäkin me lehtuurska Potinkaran kanssa
pohdiskeltiin, että iso, kovasti iso ikäero noilla kahdella on. Tyttö
on kahdenkymmenen...

Kamreerin punakka naama vallan loisti.

— Siinä sinä kuulet, Kaarlo! hän hörähteli. — Tanssita muutama
kerta jotakin neitokaista, niin kohta on eukoilla naamat yhdessä
ja naimatoimisto pystyssä. Siinä sitten seulotaan ja punnitaan,
kelpuutetaanko kuviteltu sulhaskandidaatti vai saako hän yhteiskunnan
tuomion. Mutta sitä te rouvat ette tainneet ottaa laskuissa lukuun,
että jos tyttö onkin puolta nuorempi, niin Vasko sitä vastaan on,
paitsi korkeassa virassa, myös varakas. Eikös vaaka silloin ole
vähintään tasan?

Talon rouva vetäisi kiivaasti henkeä. Mutta nytkin hän kääntyi
yksinomaan Raudan puoleen:

— Onko maisteri varakas?

— On. Hänellä on hyvin kaunis koti ja varoja muutenkin.

— Soo. Herra tuomari sen tietysti tietää. Mutta hyvä on tyttökin.
Sievä ja hienokäytöksinen. Kukaan ei voi hänestä pahaa sanaa sanoa.
Tanssinhaluinen kyllä. Mutta hänhän on vielä niin nuori. Iän mukana
tasaannutaan.

Pyörre nauroi.

— Eikös meidän mamma vain intoile kuin naittaja ainakin! En muista
kuulleeni sinun ennen antaneen kenestäkään nuoresta naisesta noin
kiittävää arvostelua. Vai onko tyttö ehkä jonkin yhdistyksesi
nuorisopiirin rullissa?

Ensimmäisen kerran vaimo nyt puhutteli miestään:

— Ei! On niitä kunnon tyttöjä yhdistysten ulkopuolellakin!

— Älä? Ovatko johtokunnat sitä mieltä? Silloin rouvat ovat vähemmän
pimeitä kuin olen luullut. Hauska havaita.

Kun toverukset olivat jääneet kahden, kamreeri virkahti tovin
äänettömyyden jälkeen:

— Nyt sinä tutustuit sitten tämän talon Xantippaan. Kyllä häneltä
puhetta ja otteita riittää.

Hyvästellessään Rauta lausui:

— Jos kuulet jotakin murhajutusta, niin soita minulle tai tule
hotelliin.

Pyörre nyökäytti. Avatessaan ulko-oven toverilleen hän huokasi.

Raudan seuraava käynti suuntautui taloon, josta Vasko oli vuokrannut
itselleen huoneen kuukaudeksi.

Isäntä, valkopartainen, eläkkeellä oleva veturinkuljettaja, valitteli
vuokralaisensa kohtaloa:

— Mitä ne nyt hänestä? Niin miellyttävä ja mukava herra!

— Satuitteko huomaamaan, mihin aikaan maisteri tuli sunnuntai-iltana
kotiin?

— Jo toki huomasin, ukko virkkoi. — Tuossa portailla vähän
jututtiinkin. Kello lie ollut 23.

Aika sopi yksiin rouva Pyörteen maininnan kanssa. Vasko oli siis tullut
kasinolta asunnolleen, vaikka vähän viivytellen.

— Ette kai tiedä, Rauta kyseli edelleen, — lähtikö maisteri sinä iltana
vielä ulos?

— Tiedänpä hyvinkin. Olen sen poliiseille jo sanonut, kun ne kävivät
täällä kaikkea utelemassa. Saatan sen myös teille sanoa, koska olette
maisterin ystävä. Juu, minä olen tällainen vanha huuhkaja ja kuhnailen
ylhäällä pitkälti yli puolenyön. Niinpä kuulin hänen painavan ulko-oven
kiinni muutamaa minuuttia vaille 24. Tuumiskelin itsekseni, että ovat
ne nuo nuoret miehet. Ikään kuin eivät muulloin tyttöjään saattaisi
tavata! Mutta sellainen taisin olla itsekin, aikoinani... Sanoin
poliiseille, että hassuja ovat, kun mokoman touhun tekevät yhdestä
yöjuoksusta. Maailmaa se vain on.

Huolimatta vanhan miehen myötämielisyydestä Raudan mieliala laski. Hän
tiedusti lyhyesti:

— Milloin maisteri tuli sitten takaisin?

— Milloin lie tullut? Minä kuulin vielä kolmen lyönnin. Mutta sitten
nukahdin. Siihen mennessä ulko-ovi ei ollut rasahtanut. Aamulla hän
kyllä oli vuoteessaan. Ei sen vuoksi silti tarvitse noin tuimaksi
mennä. Harvoin niistä tytöistä tunnissa tai parissa selviää...

Rauta hymähti ilottomasti. Vasko oli siis ollut teillä tuntemattomilla
juuri ne tunnit, joiden kuluessa Kirsti Kultakosken kohtalon
otaksuttiin täyttyneen.

— Saisinko vilkaista hänen huoneeseensa? hän kysyi.

— Kernaasti saisitte minun puolestani, ukko selitti. — Mutta poliisit
uhkasivat minua jos millä, jos päästän sinne ketään ilman heidän
kirjallista lupaansa. Niin että herra suonee anteeksi...

Rauta kiitti ja hyvästeli.

Synkkänä hän astui hetkistä myöhemmin paikallisen lehden
toimitushuoneeseen. Touhula istui siellä yksin naputtelemassa kahdella
sormella kirjoituskonetta. Huone oli juuri niin täyteen ahdettu,
niin sekasortoinen ja niin siivoton kuin pienten maaseutulehtien
toimitushuoneet yleensä ovat.

Toimitusjohtaja ei ilahtunut tuntiessaan tulijan.

— Saavut sopimattomaan aikaan. Aion saada huomiseksi aikaan
ylimääräisen numeron.

Rauta heilautti lähimmän tuolin tyhjäksi lehtipinoista ja istahti.

— Kirsti Kultakoskesta, arvaan.

— Niin. Tulen kerrankin lyömään Helsingin suuret päivälehdet.
Kirjoitan laulajattaren oopperamenestyksistä, hänen tämänkesäisestä
turneesuunnitelmastaan ja hänen loistavasta ennakkoesiintymisestään
viime lauantai-iltana. Sitten siirryn hänen saamiinsa nimettömiin
uhkauskirjeisiin. Lopuksi kuvaan sen katalan verityön, joka riisti
Suomelta suurimman oopperaprimadonnamme. Osta lehti huomenna, niin saat
lukea artikkelijakson. Sen veroista ei ole monesti painettu!

Rauta virkahti kuivasti:

— Tulin puhumaan kanssasi Lauri Vaskosta.

Ent. ratsuväen upseerin silmissä leimahti.

— Hän on nyt siellä, missä joutaa olla ja mistä toivottavasti pian
siirtyy vielä varmempaan talteen! hän sähähti. — Vai odotitko minun
surevan hänen kohtaloaan? Vaikka jättäisimmekin syrjään kaiken muun,
niin kuulit itse, miten hän puhutteli minua. Vihaan häntä, vihaan nyt
entistä enemmän!

Rauta nousi. Matalasti hän lausui:

— Koska käytät tuota sävyä, niin saat samalla mitalla takaisin. Minä
kuulin teidän hirnahtelevan toisillenne ja toisistanne. Sillä kohdalla
olette tasoissa. Mutta nyt alan aavistaa, _kuka_ on johtanut läänin
rikosetsivät niille hakoteille, jotka päättyivät Vaskon typerään
pidätykseen. Varoitan sinua, Erkki, ja varoitan vakavasti. Miehen, joka
itse istuu lasikaapissa, ei ole terveellistä ruveta viskelemään kivillä.

Touhula oli hypähtänyt raivoissaan pystyyn. Viime sanat kuullessaan hän
meni tuhkan harmaaksi kasvoiltaan.

— Mitä! Uhkaatko sinä minua?

— Voit pitää varoitustani minä tahansa, vieras vastasi jäätävästi. —
Vasko ei ole ainoa, joka on liikkeissään ja sanoissaan ollut varomaton.
Mutta hän on sikäli turvassa, että _hänen_ syyttömyydestään minä olen
vuorenvarma!

Hän kääntyi lähteäkseen. Mutta kynnykseltä hän pyörähti kysymään:

— Aiotko mainita »loistavassa» artikkelisarjassasi Vaskon nimen?

Ent. ratsuväenupseeri kiehui kiukusta. Hän oli vaivoin saanut
hillityksi halunsa käydä takaa vieraansa kurkkuun. Silmät pyörivät yhä
hurjasti päässä. Kiroten hän huusi:

— Mitä, jos mainitsenkin?

— Sitä vain, että silloin tapaat minut seuraavan kerran raastuvassa.
Etkä siitä jutusta vähillä sakoilla selviä.

Rauta pamautti toimituksen oven perässään kiinni. Kadulle tultuaan hän
alkoi kiivaasti harppoa hotelliin päin.

Harvoin hän oli ennen näin suuttunut. Mutta pettymys oli ollut
kirvelevä.

Koolla ollut vanhojen toverusten piiri oli harventunut. Vasko istui
poliisin suojissa epäiltynä raskaasta rikoksesta. No, siitä sadusta
tehtäisiin pikainen loppu. Mutta pahemmin oli Touhulan laita. Häntä ei
enää toverina voitu ottaa lukuun. Ei nyt eikä vast'edes.




Yhdeksäs luku.

»ESITTÄKÖÖN ALIBINSA, JOS HÄNELLÄ SELLAINEN ON!»


Kun Rauta palasi hotelliin ravintolan kautta, Riihelä kiiruhti hänen
luokseen hermostunut punerrus pyöreillä kasvoillaan.

— Sieltähän sinä viimein tulet, hän tervehti. — Poliisimestari soitti
puolisen tuntia sitten. Sinua etsittiin läpi talon, mutta ei löydetty.

— Olin ottamassa selvää, minkä verran meitä vanhan piirin miehiä on
valmiina puolustustaisteluun. Summa on neljä.

Hovimestari rypisti otsaansa.

— Yksi jää siis pois. Kuka?

— Touhula. Saamme vetää ristit hänen nimensä ylitse.

— Selvä minun puolestani, Riihelä hyväksyi, — ilman erityisempää
haikeutta. Hän muistuttikin riikinkukkoa kotoisen siipikarjan keskellä.

Rauta naurahti.

— Ei voi ainakaan sanoa, että omakehu haisee. Kovin korkealle et meitä
itseämme aseta.

— Ai, poliisimestari käski minun ilmoittaa sinulle, hovimestari muisti,
— että sinun pitäisi soittaa tunnin sisällä. Myöhemmin ei kuulemma
kannata enää yrittää yhteyden ottamista.

Rauta lähti puhelimeen.

Tuomari Lemmetyinen oli virallisen viileä.

— Jaaha, olette siis saanut tiedoitukseni. Vieläkö tahtoisitte tavata
läänin miehiä?

— Tietysti haluan. En ole vielä haukannut aamiaista. Niinpä jos
teille ja herroille rikosetsiville sopisi tulla vieraikseni, voisimme
lounastaa täällä kabinetissa. Samalla saattaisimme hiukan jutella
Kultakosken jutusta.

Poliisimestarin ääni kuulosti jo oikein ystävälliseltä, kun hän vastasi:

— Jaaha, kiitoksia vain. Minä kysyn heti muilta.

Hän palasi hetken kuluttua puhelimeen pettyneenä.

— Läänin miehet sanovat jo syöneensä. Jos tahdotte jutella heidän
kanssaan, on teidän pidettävä kiirettä tänne. Olen... olen pahoillani,
tuomari.

Niin oli Rautakin. Mutta hän lähti viivyttelemättä liikkeelle.
Hän arvasi Lemmetyisen huomattavasti lieventäneen sanontaa, jolla
rikosetsivät olivat torjuneet kutsun.

Tavallaan hän ymmärsi läänin miesten asenteen. He olivat menneet jo
Rubikonin ylitse pidättäessään Vaskon. Sen vuoksi he eivät antautuneet
neuvotteluun vastapuolen hahmottelemissa puitteissa.

Hänen pahat aavistuksensa edessä olevan keskustelun laadusta
vahvistuivat raatihuoneella. Läänin rikosetsivät olivat mahdikkaasti
asettuneet istumaan molemmin puolin poliisimestarin kirjoituspöytää,
ja heidän tervehdyksensä oli kylmän virallinen. He johtivat tulijan
mieleen tanskalaisen elokuvakoomikkoparin »Majakan» ja »Perävaunun».
Nuorempi miehistä, Roitto nimeltään, oli pitkänhuiskea ja laiha.
Vanhempi taas, Uuttu-niminen, oli lyhyt ja paksu.

Lemmetyinen itse oli asettunut vaatimattomasti oven vieressä olevalle
tuolille. Hän viittasi vierasta sijoittumaan epämukavalle puusohvalle.

Uuttu avasi keskustelun:

— Me tunnemme teidän maineenne, tuomari Rauta, salamyhkäisten
rikosjuttujen selvittäjänä. Kuten muutkin, ihailemme monia
saavutuksianne. Mutta Kirsti Kultakosken murha on jätetty meidän
tutkittavaksemme eikä teidän. Tämä näin vain kaikessa ystävyydessä
sanottuna.

Roitto puhkesi kiivaasti puhumaan:

— Eikä siinä enää mitään salamyhkäistä ole. Olemme sen jo ratkaisseet,
vaikkei meidän edellämme ole koskaan mainosrumpuja lyöty! Syyllisen
tunnustus puuttuu enää.

Vanhempi rikosetsivä vilkaisi varoittavasti nuorempaan, Raudan huulille
kohonnut viileä hymy hermostutti häntä.

Tämä huomautti kuivasti:

— Jos »syyllisellä» tarkoitatte opetusministeriön osastopäällikköä,
maisteri Lauri Vaskoa, niin hänen tunnustustaan saatte turhaan odottaa.
Hyvät herrat, olette tehneet valitettavan erehdyksen pidättäessänne
hänet. Mitä pikemmin vapautatte hänet, sitä parempi teille itsellenne.

Roitto hahatti pilkallisesti.

— Ei meitä titteleillä häikäistä, hän torjui. — Rikosten historia
tietää paljon korkeampienkin viskaalien sortuneen murhaajiksi.

Uuttu otti jälleen johdon käsiinsä. Rauhallisesti hän ryhtyi puhumaan:

— Sallikaa minun huomauttaa teille, tuomari, eräästä seikasta. Teidän
alkuasenteenne tähän juttuun nähden on, olkoonkin ehkä inhimillisesti
ymmärrettävä, varsin erikoinen. Se on tuskin teidän rikosten tutkijana
nauttimanne arvonannon mukainen. Meillekin on aina korostettu,
että rikoksen selvittämiseen on ryhdyttävä ilman minkäänlaisia
ennakkokäsityksiä. Tutkimus on suoritettava täysin puolueettomasti
ottaen huomioon ainoastaan tosiasiat ja todisteet. Tässä mielessä
olemme myös tälle matkalle lähteneet ja täällä toimineet. Teillä sen
sijaan, tuomari, on nyt lähtökohtana jyrkkä vakaumus maisteri Vaskon
syyttömyydestä. Siksi ummistatte itsepäisesti silmänne kaikilta häntä
vastaan ilmenneiltä tosiasioilta.

Rauta pakottautui ulkonaisesti tyynenä ottamaan vastaan saamansa
näpsäytyksen.

— Erehdytte, hän sanoi. — Sekä itseenne että minuun nähden. Uskon
kernaasti, että ennen tänne tuloanne teillä ei ollut mitään maisteri
Vaskoa vastaan. Mutta satun tietämään tahon, joka on persoonallisista
syistä johtanut huomionne maisteri Vaskoon. Eräät selville saamanne
tuntimäärät sattuvat myös sopimaan rikoksen oletettuun aikatauluun.
Kun sitä paitsi ette ole ensi hätään keksineet ketään muuta
murhaajakandidaattia, olette hairahtuneet valitsemaan helpoimmalta
näyttävän tien. Niinpä olette pidättäneet maisteri Vaskon ja koetatte
nyt puristaa häneltä tunnustuksen. Mitä minuun tulee, niin en ole
milloinkaan rikosta selvitettäessä, en ennen enkä nyt, ummistanut
silmiäni tosiasioilta. Esittäkää minulle ne todisteet, mitä sanotte
teillä Vaskoa vastaan olevan. Jos ne ovat sitovat, minä luovun heti
vastarinnasta.

Pitkä Roitto purskahti jälleen hahattavaan nauruunsa.

— Sepä olikin somasti sanottu! Hän lupaa _luopua_ vastarinnasta. Hän
siis myöntää nyt tekevänsä vastarintaa. On siinä puolueeton tutkija!
Mutta tiedettiinhän jo ennen tätä ajanhaaskaushetkeä, että hän on
lähtenyt tuleen, koska on pidätetyn paras ystävä.

— Sekin on siis teille viittaamaltani taholta ennakkoon tiedoitettu,
Rauta hymähti.

— Oli tiedoitettu mistä tahansa, Roitto puuskutti, — se selittää, miksi
olette nyt niin hiton innoissanne!

— Jos minä olen »innoissani», Rauta virkkoi asiallisesti, — niin se
johtuu teidän erehdyksestänne. Te tuhlaatte kallista aikaa haukkumalla
väärää puuta. Ehkä tälläkin hetkellä Kirsti Kultakosken oikea murhaaja
hävittää jälkiään nauraen poliisiviranomaisten typeryydelle.

Vanhempi etsivä rypisti otsaansa. Nuorempi sen sijaan ryhtyi
hyökkäykseen:

— Tuosta johtuu mieleeni, että tekin tunsitte murhatun. Vai kiellättekö
sen?

— Minut esitettiin hänelle viime lauantai-iltana.

— Te istuitte sen illan Kirsti Kultakoski-vainajan pöydässä?

Rauta ei malttanut olla huomauttamatta:

— Ei hän silloin vainaja ollut.

Laiha hevosnaama punehtui kiukusta.

— Vai sitä äänensävyä? hän kivahti. — Taitaa olla paras alistaa teidät
viralliseen kuulusteluun niin kuin muutkin, jotka ovat liehuneet
laulajattaren ympärillä.

Uuttu lausahti sovittelevasti:

— Jätä tuo.

— Minulla ei ole mitään kuulusteluun joutumista vastaan, Rauta
sanoi kylmästi. — Lähdin täältä autollani sunnuntaina iltapäivällä.
Saavuin samana iltana Punkaharjun Finlandiaan. Molempien hotellien
henkilökuntaa kuulustelemalla voitte sen todeta, ellette minua usko.
Näin ollen ette voine sommitella minusta uutta murhaajakandidaattia
ettekä edes nimettömien uhkauskirjeiden lähettäjää.

Poliisimestari hymyili kämmenensä suojassa. Hänellä ei ollut mitään
sitä vastaan, että pitkä mikkeliläinen leventelijä sai vähän nenälleen.

Roitto mulkoili vieraaseen tuokion äkäisenä. Sitten hän muutti
hyökkäyksensä painopistettä.

— No, puhutaanpa vähän noista kirjeistä, joissa ennakkoon ilmoitettiin
nyt suoritetusta murhasta. Mitä tiedätte niistä?

— Olen lukenut ne.

— Kuka näytti ne teille?

— Kirsti Kultakoski ja hänen sisarensa. Lauantai-iltana he antoivat
niiden kiertää siinä pöydässä, jossa myös minä istuin. Luullakseni se
on teillekö ainakin kolmelta taholta ilmoitettu.

Hetki hetkeltä Roitto piti yhä vähemmän sohvalla istujan sävystä. Siksi
hän iski umpimähkään:

— Väitätte siis, ettette tiennyt niistä sitä ennen?

— Minulla, Rauta sanoi viileästi, — oli noiden kirjeiden lähettämiseen
aivan yhtä vähän aihetta kuin esimerkiksi teillä itsellänne. Tutustuin
neiti Kultakoskeen vasta sitten, kun kolmaskin kirje oli jo saapunut.

Uuttu puuttui sanaharkkaan tyynesti:

— Mutta maisteri Vasko oli jo parisen vuotta tuntenut laulajattaren.
Hän myöntää kuuluneensa tämän ihailijoihin.

— Eikä, nuorempi etsivä intoutui, — juuri erityisemmin onnekkaihin.
Viime keväänä esimerkiksi oopperalaulajatar ei vaivautunut edes
vastaamaan maisterin illalliskutsuun, vaikka se oli kukkasiin kiedottu.

Hän vilkaisi alta kulmien vieraaseen ja lisäsi:

— Herroilla on joskus liioiteltu usko ateriakutsujensa vetävyyteen...
Mitä nimenomaan maisteriimme tulee, niin hän ei ole ensimmäinen, jolta
hyljeksitty rakkaus on vienyt järjen.

Rauta hymähti. Vai sen motiivin varaan etsivät siis rakensivat. No,
sehän oli melkein klassillinen.

— Minä tunnen maisteri Vaskon läheisesti melkein neljännesvuosisadan
ajalta, hän virkkoi. — Herrat voivat niin ollen ottaa täydestä
lausuntoni. Vasko ei ole milloinkaan ollut tosissaan rakastunut.
Sitä paitsi jouduin sekä lauantai-iltana että sunnuntaina päivällä
toteamaan, ettei Kirsti Kultakoski suinkaan torjunut Vaskon melko
platonisen ihailun ilmauksia. Päinvastoin hän teki voitavansa
puhaltaakseen hänet liekkeihin. Puhe »hyljeksitystä rakkaudesta» on
tässä tapauksessa pötyä.

Hänen sanansa näyttivät tekevän vaikutuksen vanhempaan etsivään.
Tämä liikahteli levottomana tuolillaan. Mutta Roitto ei ollut valmis
perääntymään, vaan tiuskaisi:

— Oli miten oli, laulajatar ei huolinut maisteria sunnuntai-iltana
seuraansa. Joskus ei enempää tarvita, jotta loukattu turhamaisuus
johtaa veritekoihin.

— Jospa se olikin Vasko, joka ei huolinut neidin seuraa? Rauta kysäisi.
— Hänen kiinnostuksensa oli suuntautunut muualle, kasinolle. Löytämättä
sieltäkään tyydytystä hän tallusteli asuntoonsa. Mitä sanotte tästä,
ainakin yhtä todennäköisestä asiainkulusta kuin teidän esittämänne? Jos
ottaisimme siltä pohjalta täydestä teorianne loukatun turhamaisuuden
mahdista, niin Vaskon pitäisi nyt olla laudoissa ja laulajattaren
joutua rautoihin.

— Mitä te julkeatte...?

— Molemmat mahdollisuudet ovat yhtä mielettömiä, Rauta jatkoi
rauhallisesti. — Kirsti Kultakoski ja Vasko ovat kumpikin
rakkausjutuissaan olleet melko tasaveroisesti päiväperhosasteella.
Sanoisin lisäksi heidän molempien olleen peräti tyytyväisiä
asemaansa ja kaikkeen, mitä elämällä oli tarjottavana heille.
Sellainen mitättömyys kuin loukattu turhamaisuus ei olisi voinut
saada kumpaistakaan heistä uhraamaan tai edes saattamaan vaaraan
persoonallista vapauttaan... Muuten, saisinko vilkaista vielä kerran
noita kuuluisia uhkauskirjeitä?

Nuorempi etsivä säväytti vihaisesti:

— Ette!

Uuttu selitti:

— Lähetimme ne Helsinkiin, rikostutkimuskeskukseen. Siellähän ne
asiantuntijat ovat.

Roitto intoutui lisäämään:

— Sinne meni tutkittavaksi myös se kirje, millä laulajatar oli sillalle
houkuteltu murhattavaksi. Tutkittakoon vain, mutta lyönpä vaikka kahden
kuukauden palkkani vetoa siitä, että se on maisterinne käsialaa!

Rauta yritti pitää kasvolihaksensa kurissa. Mutta hänestä näytti
ainakin Uuttu panevan merkille hänen yllättymisensä. Kirje, millä
laulajatar oli houkuteltu sillalle, oli siis löytynyt. Kaiken
kukkuraksi etsivät otaksuivat sitä jollakin perusteella Vaskon
kirjoittamaksi.

Pieni, pyöreä rikosetsivä rykäisi ja lausui:

— Kun kerran tuo kirje tuli mainituksi, niin lienee paras sanoa siitä
vähän enemmän. Olettehan te, tuomari, maisterin asianajaja. Sellaisen
hän — nimenomaan tuon kirjeen vuoksi, luulisin — tulee kipeästi
tarvitsemaan. Sillalta, siltä kohtaa, mistä Kirsti Kultakoski on syösty
alas, löytyi laulajattaren käsilaukku. Siellä oli kirje tai, tarkemmin
sanottuna, kirjeestä reväisty palanen.

Roitto pisti vahingoniloisesti väliin:

— Mutta kyllin iso palanen, jotta tarkoitus kävi selville. Eikä teksti
haastanut mistään äsken mainitsemastanne »platonisesta ihailusta». Ei
totisesti!

Uuttua hermostutti toverinsa käytös. Haluamatta vieraiden kuullen
suoraan nuhdella hän virkkoi:

— Anna minun puhua loppuun tämä. Muuan luotettava henkilö ilmoitti
tuntevansa kirjoituksen maisterin käsialaksi. Me haluamme tietysti
varmuuden ja siksi lähetimme paperin rikostutkimuskeskukseen.

— Mitä kirjekatkelma sisälsi? Rauta tiedusti.

— Sitä en tarkalleen muista. Jotakin sellaista se oli kuin kumppanini
äsken esitti.

— Mitä maisteri Vasko sanoo kirjeestä?

— Ei mitään. Hän ei ylipäänsä vastaa sitä koskeviin kysymyksiimme. Hän
tyytyy vain väittämään olevansa syytön.

Rauta alkoi huolestua. Hänen vakaumuksensa ystävän täydellisestä
syyttömyydestä ei horjunut. Mutta hänen oli pakko todeta asioiden
olevan huonommin kuin hän oli otaksunut.

Uutun leveillä kasvoilla kuvastui eräänlainen myötätunto sohvalla
istujaa kohtaan. Tälle täytyi olla aikamoinen kolaus havaita, miten
tosiasioita kohosi esiin hänen ystäväänsä vastaan, Pohjimmaltaan
vanha rikosetsivä oli vakuuttunut siitä, että tuo häntä ei ainoastaan
maineeltaan, vaan myös koulutukseltaan ja kokemukseltaan mittavampi
rikollisten metsästäjä ei sittenkään katsonut henkilöön, vaan asiaan.
Tämä käsitys oli keskustelun kuluessa, niin kireäsanainen kuin se
väliin oli ollutkin, yhä vahvistunut. Niinpä hän päätti heittää heidän
viimeisen valttinsa pöytään.

— Eikä siinä ole vielä kaikki, tuomari, hän julisti. — Me olemme
tänä aamuna löytäneet kosken alta sen aseen, jolla neiti Kultakoskea
iskettiin sillalla.

Roitto suutahti:

— Mitäs sinä nyt? Sovittiinhan, ettei tuolle puhuta siitä!

— Ole vaiti, Uuttu kivahti. — Minä tiedän, milloin on puhuttava,
milloin ei.

— Aseen löytäminen oli todellinen saavutus, Rauta kehui. — Mikä se oli?

Vanhempi rikosetsivä katsoi tutkivasti häneen vastatessaan:

— Hopeapäinen kävelykeppi! Se oli tavallista raskaampaa lajia.
Hopeapään sisus oli lyijyä. Keppi oli katkennut iskun voimasta. Mustan
varren löysimme alempaa Koskensaaren rantaan ajautuneena. Hopeapäässä
olevan jäljen arvellaan syntyneen iskusta, millä uhri huumattiin.
Mutta senkin saavat rikostutkimuskeskuksessa ratkaista. Tiedättekö te,
tuomari, kenen keppi se on?

Hän oli odottanut vieraan joutuvan suunniltaan. Mutta hän havaitsi
erehtyneensä. Tämän ei näyttänyt olevan edes vaikea säilyttää
tyyneytensä.

— Tiedän, Rauta sanoi. — Ilmeisesti se on maisteri Vaskon keppi. Se
varastettiin häneltä kasinolla sunnuntaisten päivätanssiaisten aikana.

Roitto räjähti hohottamaan.

— Samaa maisterikin yritti tolkuttaa. Että mukamas varastettiin! Sillä
kohtaa hän suvaitsi rikkoa vaiteliaisuutensa.

— Minä olin mukana keppiä haettaessa, Rauta virkkoi jyrkästi. — Ellette
usko, voitte kysyä siellä olleilta järjestysmiehiltä. He osallistuivat
etsintään.

— Me olemme jo kysyneet, Uuttu kertoi. — Järjestysmiehet sanovat samaa
kuin te, tuomari. Varmaa siis on, että tuo muutamaa tuntia myöhemmin
niin tärkeää osaa murhassa näytellyt kävelykeppi oli piilotettu. Mutta
kuka sen teki?

— Kuka tahansa, joka oli maksanut sata markkaa päästäkseen sisään
eteiseen. Lähelläkin olevien huomio oli siinä määrin kiintynyt
tanssisaliin, että kepin pihistäminen oli helppo temppu. Löydettyänne
sen, joka varasti kepin, teillä on käsissänne Kirsti Kultakosken
murhaaja.

— Siinä olette epäilemättä oikeassa, tuomari, vanha etsivä myönsi. —
Mutta oliko maisteri koko sen ajan, minkä te tanssiaisissa viivyitte,
tarkoin silmissänne?

Rauta mietti tuokion. Sitten hän vastasi suoraan;

— Ei. Hän lähti tanssimaan useaan otteeseen. En suinkaan aina
välittänyt vahtia hänen askeleitaan.

— Siinäpä se, Uuttu sanoi. — Kuulkaas nyt, millainen kuva on
hahmottunut meille tuosta kävelykepin »katoamisesta». Vaikka se
alkaakin siitä, että otaksumme maisterin syystä tai toisesta päättäneen
murhata laulajattaren, niin älkää siitä pillastuko, tuomari. Tällaisia
juttuja tutkittaessa on lupa rakennella erilaisia teorioja.

— Myönnetään.

— No niin, maisteri pistäytyi — kuvittelemme — jossakin välissä
eteiseen ja piilotti itse keppinsä. Kaikista kasinolla olleista juuri
hän saattoi sen turvallisimmin tehdä. Vaikka lähellä seisoneiden
huomio olikin, kuten mainitsitte, kiintynyt tanssijoihin, joku olisi
voinut aivan hyvin vilkaista eteiseen. Maisteriin nähden se ei olisi
merkinnyt mitään; tottahan hänellä oli oikeus pidellä omaa keppiään.
Niin hän pisti sen sellaiseen paikkaan, jota lähellekin hän sitten
varoi tulemasta etsiessänne »kadonnutta» esinettä joukolla. Myöhemmin
samana päivänä, esimerkiksi poistuessaan kello 22.30 toistamiseen
kasinolta hän otti kepin muina miehinä mukaansa. No, tuomari, miltä
tämä teoreettinen rakennelma kuulostaa?

— Ei hullummalta. Rauta myönsi, — teoriana. Mutta, pysyäksemme edelleen
mielikuvituksellisten olettamusten piirissä, otaksukaamme teidän
tai minun päättäneen ottaa jonkun hengiltä. Kumpikin meistä varoisi
suorittamasta sitä aseella, joka yleisesti tiedettäisiin omaksemme.
Eikä päähämme edes pälkähtäisi teon tehtyämme viskata asetta tai
osaakaan siitä murhapaikan lähettyville johtamaan tutkijat suorinta
tietä luoksemme.

Ensimmäisen kerran keskustelun kuluessa vanha rikosetsivä hymyili.

— Voin yhtyä tuohon, hän lausui. — Mutta käsitykseni mukaan maisteri
Vasko on ennakkoon laskenut juuri tällaisen uhkapelin muodostuvan
hänen parhaaksi suojakseen. Toisin sanoen hän on perustanut koko
suunnitelmansa siihen, että tutkijat päätyvät tulokseen: »Koska tuon
miesparan syyllisyyttä näin karkeasti korostetaan, hänen täytyy olla
syytön ja ainoastaan katalien juonien uhri!» Sellaisia uhkapelureita
on esiintynyt ennenkin rikosten historiassa... No niin, nyt te
tiedätte, tuomari, millä perusteilla olemme jatkokuulusteluja varten
pidättäneet maisteri Vaskon. Minä en odota teidän hänen ystävällään
myöntävän esitettyjä tosiasioita sitoviksi. Mutta toivon sentään teidän
sisimmässänne tunnustavan toimintamme perusteet vahvemmiksi kuin tänne
tullessanne luulitte.

Rauta pysyi vaiti. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt.

— Lisään vielä muutaman sanan, Uuttu virkkoi painokkaasti, — koska
en halua teidän arvioivan meitä väärin. Mitä muuta me olisimme
voineet tehdä kuin pidättää maisterin? Hänhän on — epäilysten
kohdistuttua häneen — kieltäytynyt ilmoittamasta, missä hän oli murhan
tapahtuma-aikoihin.

Rauta rypisti kulmiaan. Yllätykset tuntuivat jatkuvan.

— Onko? Se on tosiaan merkillistä.

— On, vanha etsivä painokkaasti yhtyi, — se on peräti merkillistä
miehen suusta, jota te väitätte syyttömäksi. Jos hänellä on alibi, niin
esittäköön sen! Sitä ei voitane pitää liikanaisena vaatimuksena meidän
puoleltamme.

— Siinä suhteessa olen kanssanne samaa mieltä, Rauta sanoi ja nousi
lähteäkseen. — Milloin saan käydä tapaamassa häntä?

— Milloin vain tahdotte, Uuttu ilmoitti.

Roitto ei jaksanut enää pysytellä syrjässä. Kireästi hän touhusi:

— Pitäkää kuitenkin kiirettä, jos haluatte tavata hänet tämän kaupungin
rajojen sisällä. Tänä iltana tai huomenna aiomme siirtää hänet
lääninvankilaan. Siellä hän sitten...

— Poliisimestari antaa teille tapaamisluvan, vanha rikosetsivä
keskeytti.

Hänen nuorempi kumppaninsa tahtoi kuitenkin sanoa viimeisen sanan:

— Mutta muistakaa: tapaaminen on sallittu ainoastaan meidän tai jonkun
täkäläisen poliisin läsnä ollessa.

Kun Rauta oli poistunut, Roitto hörähti nauruun. Hän ilkkui:

— Eipäs tuolla »kuuluisuudella» poistuessaan ollut pää niin ylpeästi
pystyssä kuin tullessa!




Kymmenes luku.

LYKKÄYS.


Palatessaan raatihuoneelta Rauta ei huomannut auringon paisteen
pyyhkivän yhä kirkkaasti katua. Liioin hän ei nähnyt ihailevia
katseita, joita pari vastaan tulevaa neitosta heitti pitkään ja komeaan
vieraaseen. Hän kulki katua jykevä leuka painuneena rintaa vastaan.
Mutta hän ei ollut nujertunut, kuten nuorempi läänin rikosetsivistä oli
ilkkuen kuvitellut. Hän mietti.

Juttu oli kieltämättä mutkikkaampi kuin hän oli etukäteen osannut
arvioida. Äsken oli ilmennyt yllättäviä seikkoja, joista osaan Lauri
Vasko saisi luvan ensi tilassa antaa hänelle selityksen. Niiden
pohtiminen ei kuitenkaan ollut tämän hetken asia. Nyt oli päätettävä,
missä kiireisyysjärjestyksessä hän kävisi asioihin käsiksi.

Ajatuksissaan hän oli pysähtynyt erään kukkakaupan näyteikkunan
eteen. Hän hymähti. Siinähän oli vastaus kysymykseen, mitä oli
kaikkein ensimmäiseksi tehtävä. Hän astui myymälään ja osti kimpun
vaaleanpunaisia neilikoita.

Hotellin käytävässä hän tapasi nyreän siivoojattaren.

— Kaunis ilma tänäänkin, rouva.

— Hm.

— Tiedättekö, miten neiti Elina Kultakoski nyt voi?

— En.

Rauta ei antanut hänen yksitavuisuutensa peloittaa, vaan jatkoi:

— Haluaisin käydä tervehtimässä häntä, jos hänen vointinsa sen sallii.

Miehen järkkymättömän ystävällinen sävy vaikutti. Siivoojattaren
myrtynyt mieli pehmeni aavistuksen verran. Hän virkahti melkein
sopuisasti:

— Käyn kutsumassa hoitajattaren.

Tämä osoittautui valkotukkaiseksi, lihavaksi naiseksi, jolla oli
ystävälliset silmät ja pehmeä ääni.

Rauta esittäytyi ja kysyi potilaan vointia.

— Voi, voi, lapsiparka yhä vain itkee. Kuumekaan ei laske. Tohtori
on vakavasti huolissaan hänen tilastaan. On jo ollut kysymys hänen
siirtämisestään sairaalaan.

Kun mies esitti pyynnön käydä tervehtimässä sairasta, hoitajatar
tiedusti varovaisesti:

— Oletteko poliisista?

— En.

— Kysyn vain, nainen kiirehti sanomaan, — koska lääkäri on nimenomaan
kieltänyt hoidokkini jatkuvan kuulustelemisen, ennen kuin hän on
paremmassa kunnossa. Täällä käyneiden kahden poliisin ahdistelu
aiheutti eilen šokin, josta tyttöparka vaivoin toipui.

Vasta nyt hän kiinnitti huomiota vieraan etusormesta riippuvaan
valkeaan kääröön. Lihavat kasvot kirkastuivat.

— Ah, te tahtoisitte viedä hänelle kukkia. Tietysti saatte tehdä
sen. Ehkä se ilahduttaa tuota yksinäistä raukkaa hiukan. Mutta älkää
viipykö sisällä kauan. Älkääkä esittäkö mitään murhenäytelmää koskevia
kysymyksiä. Jos hän itse haluaa puhua siitä, niin se on toinen asia.

Lähestyessään sairaan vuodetta Rauta sai töin tuskin säilytetyksi
ystävällisen hymynsä. Kolmessa vuorokaudessa tapahtunut muutos
oli hätkähdyttävä. Oli vaikea kuvitella näitä samoiksi kasvoiksi,
joiden hän oli nähnyt säteilevän niiden kohottautuessa Vaskoa kohden
lauantai-illan tanssin pyörteissä. Nyt ne vaikuttivat surkeasti
kutistuneilta. Posket olivat kuopalla ja silmät itkusta punoittavat.
Vaaleat hiuksetkin näyttivät menettäneen kiiltonsa.

Hätääntyneenä potilaan katse suuntautui lähestyvään vieraan hahmoon.
Sitten tunteminen kirkasti sen. Kun hempeät kukat ojentuivat häntä
kohden, Elina Kultakoski kuiskasi vapisevin huulin:

— Olette aivan liian kiltti, tuomari Rauta. Kiitoksia myös siitä, että
tulitte.

Mies asettui vuoteen pääpuolessa olevalle tuolille. Sairas painoi
neilikat kasvojaan vastaan. Särkyvin äänin hän sanoi aivan hiljaa:

— En muista, milloin joku olisi tuonut kukkia minulle. Ja nyt...

Hoitajatar otti hellävaroen neilikat häneltä ja asetti ne maljakossa
yöpöydälle. Sen tehtyään hän vetäytyi ikkunan ääreen.

Sinisilmät olivat painuneet puolittain umpeen. Raudasta näytti
kuitenkin kuin niiden katse olisi paisuneiden luomien välistä tähdännyt
häneen hellittämättä.

— Te tiedätte, tyttö huo'ahti, — tietysti... sen... kauhean?

Mies nyökkäsi vaieten.

— Koko minun maailmani on räjähtänyt, Elina valitti. — Voi, miksi
annoin Kirstin lähteä... keskellä yötä? Minun olisi pitänyt... olisi
pitänyt... vaikka väkisin estää...

Rauta koetti lohduttaa:

— Älkää ajatelko sitä, neiti. Ei kukaan olisi voinut estää sisartanne
lähtemästä, jos hän oli itse päättänyt mennä.

Tyttö alkoi itkeä. Hän ei nyyhkyttänyt, vaan kyynelet kumpusivat esiin
ja vierivät pielukselle hänen jaksamatta pyyhkiä niitä poskipäiltä.

— On hirveää... ajatella sitä... ja kaikkea... hän tuskaili. — Julminta
on, jos sanomalehdet alkavat penkoa kaikkea mennyttä... paisutella
viattomat jutut skandaaleiksi... häväistä hänen nimensä ja muistonsa...
Minun rakkaan, levottoman, ajattelemattoman siskoni muiston... Voi,
jospa... joku pystyisi... asettamaan sulun... saada lehtimiehet
käsittämään...!

Vaalea pää heittelehti pieluksella puolelle ja toiselle.

Hoitajatar virkkoi ikkunan luota tyynnyttävästi:

— Ette saa kiihdyttää itseänne noin, Elina-neiti.

Rauta sanoi:

— Minä matkustan tänään Helsinkiin. Tunnen useita vaikutusvaltaisia
lehtimiehiä. Jos haluatte, neiti, voin yrittää vaikuttaa heihin.

Sairaan katse nauliutui häneen kiihkeänä.

— Tehkää se, tuomari! Olette enkeli, jos teette sen.

Mies tuumi, että monena hän oli elämässään ollut. Mutta enkelin osa oli
hänelle uusi. Eikä se tuntunut oikein sopivan.

Potilas oli tyyntynyt. Hän makasi silmät ummessa. Huoneessa oli tovin
äänetöntä. Ystävällisesti nyökäten hoitajatar kehoitti vierasta jo
poistumaan. Rauta nousi lähteäkseen. Silloin Elina alkoi puhua. Äänessä
oli epävarma, rukoileva sointi.

— Jos kerran matkustatte Helsinkiin, tuomari... tahtoisitteko tehdä
minulle vielä toisenkin suuren palveluksen?

— Mielihyvin, neiti.

Tyttö viivytteli kuitenkin jatkamista. Povi kohoili levottomasti. Hänen
kiihtymyksensä oli ilmeinen. Viimein hän sai sanotuksi:

— Ottakaa selvää, onko muuan mies siellä... Voi, on niin vaikea
selittää... Eikä se ole... tarpeenkaan... Mutta minä toivoisin, että
hän olisi siellä... tai missä tahansa kaukana täältä!

Rauta rypisti kulmiaan. Hän virkkoi tyynesti:

— Katsokaa minuun, neiti.

Sairaan kuivakkaat kasvot värähtivät, mutta hän totteli.

Rauta säpsähti sinisilmien ilmettä. Alaston kauhu kuvastui niistä.
Tyttö käänsi nopeasti päänsä toisaanne ja alkoi itkeä.

— Teidän on vastattava erääseen kysymykseeni, neiti. Onko hän
sama nuorukainen, joka päihtyneenä yritti tunkeutua seuraamme
lauantai-iltana?

Sairas nyökkäsi vaivalloisesti. Sitten sanat alkoivat äkisti ryöpytä
hänen huuliltaan:

— Simo Salanki, hän juuri! Minä näen hänet alinomaa. Yöllä hän
tunkeutuu tähän huoneeseen. Hänellä on silmissä julma katse ja
kädessä raskas keppi. Hän hiipii hitaasti lähemmä. Minä kirkaisen ja
hypähdän vuoteesta. Me juoksemme ympäri lattiaa. Yhä vain ympäri. Minä
huohottaen, hän hyytävästi naurahdellen. Minä riuhtaisen ohimennen
ovea, riuhtaisen ikkunaa — ne ovat molemmat lukossa. Hän nauraa
ilkkuen. Me juoksemme, juoksemme. Se on kuin kissa leikkisi hiirellä.
Viimein tunnen hänen hengityksensä niskassani ja tajuan hänen nostavan
kepin. Sitten... sitten... hän iskee!

Kiihkeä kuvaus päättyi kirkaisuun. Tyttö pyörähti suulleen ja hautasi
kasvot pielukseen. Raju itku vapisutti olkapäitä.

Hoitajatar tuli huolestuneena hänen luokseen. Vieraalle hän virkkoi:

— Tällaista se on, öin ja päivin.

Hän silitti tyynnytellen hoidokkinsa päälakea ja puheli:

— Rauhoittukaa toki, Elina-neiti. Nuo ovat kuumehoureita. Tänne ei
kukaan pääse teitä ahdistamaan. Ovi on sisäpuolelta lukossa, ja minä
suojelen teitä. Teidän täytyy koettaa rauhoittua. Muuten kuume ei laske
ettekä pääse jalkeille. Kas noin, olkaa nyt kiltti tyttö.

Potilas tyyntyi vähitellen. Nyyhkytykset harvenivat ja lakkasivat
viimein. Hoitajatar sai hänet kääntymään, kuivasi hänen hiestä ja
kyynelistä märät kasvonsa ja antoi hänelle juotavaa.

— Tällainen raukka minä olen, sairas virkahti voipuneena. — Te nauratte
kai minulle nyt, tuomari?

Rauta pudisti päätään.

— En toki. Ymmärrän, miltä teistä tuntuu... Jos se saa mielenne
levollisemmaksi, lupaan Helsingissä ottaa selvän tuosta miehestä.

— Kiitoksia, tuomari.

Tyttö yritti hymyillä. Valkea, kapea käsi puristi miehen käsivartta.
Rauta pani merkille, että sen ote oli luja.

— Nyt olen uupunut, voi, miten uupunut, Elina kuiskasi. — Näkemiin,
tuomari.

Tultuaan huoneeseensa Rauta tilasi kaksi EK-puhelua, toisen Mikkelin
lääninhallitukseen ja toisen Helsingissä olevaan asianajotoimistoonsa.
Riihelä työntyi ovesta sisään. Pyylevän hovimestarin otsa oli
huolestuneissa rypyissä.

— Oletko sinä syönyt tänään mitään? hän tiukkasi.

— Aamulla join kahvit.

— Sitä minä ajattelinkin. Kaarlo, sellainen ei vetele.

Rauta puolustautui:

— Ei ole ollut aikaa. Eikä minun ole nälkä. Ollessani näin sotapolulla
en yleensä kaipaa ruokaa enkä juuri untakaan. Nyt odotan paria puhelua.
Ne saatuani hyppään autoon ja huristan Helsinkiin palatakseni huomenna.

Riihelä pyyhki kaljuaan ja hymyili leppoisasti.

— Hieno pikku ohjelma, hän kehui. — Mutta minä en päästä sinua
syömättömänä taipaleelle. Puoli tuntia ei ole iso ajanhukka. Kesäiltana
et sitä paitsi keitään viskaaleja pääkaupungissa käsiisi saa. Kyllä
heidät tiedetään... Onko selvä? Kabinetissa tavataan, kun olet
puheltavasi puhunut?

Rauta nyökkäsi, ja hovimestari poistui tyytyväisenä. Mikkelin-linja
tuli ensin vapaaksi.

— Saanko poliisitarkastajalle?

Hetken kuluttua möräkkä ääni kuului:

— Huimala puhelimessa.

— Terve. Rauta täällä.

— Tervepä terve. Olenkin jo pari päivää odotellut soittoasi.

— Sain vasta eilen iltapäivällä Punkaharjulle tiedon, mitä täällä oli
tapahtunut. Palasin yötä myöten tänne. Nyt...

Poliisitarkastaja naurahti.

— Kuulehan, vanha veikko, hän keskeytti. — Arvaan suunnilleen,
mitä aiot sanoa. Mutta ystävääsi ei käy niin vain vapauttaminen.
Hän on sotkenut asiansa pahasti. Puhumattakaan hänen mielettömästä
vaikenemisestaan erinäisillä kohdilla. Olen aivan samaa mieltä siellä
olevien etsiviemme kanssa. Jos taas he ovat kohdelleet sinua liian
ynseästi, niin se on osittain minun syytäni. Minä varoitin heitä
etukäteen sinusta.

— Sinä?

— Niin, minä, Huimala vahvisti kuivasti. — Tunnen sinut ja otteesi.
Kaikella kunnioituksella monia saavutuksiasi kohtaan, sinulla on
kirottu taipumus omapäisyyteen. Eivätkä kaikki tiesi ole meille
tavallisille poliiseille soveltuvia. Sitä paitsi ystävyys tuntuu tällä
kertaa vieneen sinut harhateille, joita nyt pyyhällät tunnettuun
itsepäiseen tapaasi. No, sano jo jotakin!

Rauta virkkoi:

— Jatka vain. Olen yhtenä korvana ja kuuntelen ihastuksesta mykkänä.
Oletko aikonut asettua ensi eduskuntavaaleissa ehdokkaaksi?

— En. Mistä tämä syrjähyppy?

— Demosthenes vain muistui mieleeni. Kirjoissahan kerrotaan hänestä,
että kehittyäkseen suurpuhujaksi hän harjoitteli väliin suu pieniä
kiviä täynnä, väliin karjui tyhjiä sanoja rannalla voittaakseen meren
pauhun. Sinä tunnuit äsken olevan jo merenrantavaiheessa.

Huimala murahti.

— ... ja puhuin turhia sanoja, niinkö?

— Suunnilleen, Rauta myönsi. — Minä en soittanut sinulle kannellakseni
miehistäsi.

— Minkä vuoksi sitten?

— Pikku juttuun nähden pyytäisin muutosta. Mainiot etsiväsi ilmoittivat
lähettävänsä pidätetyn joko tänään tai huomenna lääninvankilaan.
Ehdottaisin siirtoa lykättäväksi ylihuomisiltaan.

— Miksi?

— Turhien matkojen välttämiseksi, sekä omieni että pidätetyn. Hänelle
olisi vaivattomampaa palata ulkoilmaan täällä, sitten kun miehesi
erehdystään valitellen avaavat hänelle ovet.

Poliisitarkastaja oli ääneti tuokion. Sitten hän naurahti.

— Sinä olet kaikin puolin ennallasi, hän sanoi. — Itseluottamuksesi
on verraton. Uskot kahdessa päivässä pystyväsi hajoittamaan etsivien
koko hienon rakennelman. No, hyvä. Ehdotuksesi hyväksytään. Sinä siis
kuvittelet saavasi torstai-iltaan mennessä meidät vakuuttuneiksi
ystäväsi syyttömyydestä. Siinä tapauksessa teen kaikkeni, jotta
jatkotutkimukset luovutetaan sinun käsiisi. Omat miehemme saavat
silloin palata kotiin jatkamasta siellä poropeukalointiaan. Mutta,
sanon sen suoraan, tässä haasteottelussa sinä häviät varmasti.

— Saadaan nähdä, Rauta virkkoi tyynesti. — Enkä lainkaan halua läänin
miesten kutsumista täältä pois. Uutusta tulee olemaan minulle apua.
Hän osaa ammattinsa. Roitto on juttu sinään. Mutta hänelle tekee hyvää
oppia vähän ihmistapoja.

— Minä kerron Uutulle lausuntosi. Huimala hymähti. — Se tulee
ilahduttamaan häntä. Samalla ilmoitan kuljetuksen lykkäytyvän
torstai-iltaan.

Keskuksen hoitajatar virkkoi väliin:

— Helsingin-puhelu odottaa.

— Eikö sitten muuta?

— Ei. Kiitokset tarinatuokiosta, Huimala, ja kuulemiin!

Kesti hetken, ennen kuin linja Helsinkiin oli selvä. Sitten
miellyttävän pehmeä ääni ilmoitti:

— Tuomari Raudan sihteeri... Hyvää päivää, tuomari. Mistä soitatte?...
Siis sittenkin. Minä voitin vedon!

— Minkä vedon?

— Täkäläiset lehdet kertovat tänään etusivuillaan oopperalaulajatar
Kultakosken murhasta. Väitin tuomarin puuttuvan siihen juttuun. Herrat
täällä olivat toista mieltä. He sanoivat teidän matkustaneen aivan
toiseen suuntaan. Mutta minä selitin tähtenne johtavan teidät aina
sinne, missä jotakin koko maata järkyttävää tapahtuu. Niinpä löimme
vetoa.

Rauta nauroi.

— Mitä voititte?

— Kahdet illalliset. Ikävä, ettei tuomarilla ole enempää
juristiapulaisia, ja heistäkin nuorin on kesälomalla. Muuten pääsisin
nyt Kaivohuoneelle useampana iltana. Siellä on hurmaava tanssilattia.
Eikä ohjelmassakaan ole vikaa.

— Sikäli kuin tunnen teitä, neiti Meronen, niin on tyhjää koketeerausta
teidän puhua »pääsemisestä». Olen huolestuneena toimistoni kohtalosta
usein miettinyt, kuinka suuri ihailijoittenne parvi oikein on.

— Noin kuvitellessanne olette kovin kiltti, tuomari. Mutta te ette
tiedä, miten pilaantunut maku — itsetuntoni pakottaa minut sanomaan
sitä pilaantuneeksi — nykyhetken nuorilla miehillä on.

Sihteeri hillitsi iloisuutensa ja jatkoi asiallisesti:

— Anteeksi, tuomari. Teillä oli kai joitakin määräyksiä annettavana.

— Mitä loistavat apulaiseni tekevät?

— Heillä on kaikilla hirmuisesti töitä.

— Todellako? Rauta kummasteli. — Se on merkillistä. Aina kun itse olen
siellä, ainoastaan te tytöt aherratte otsanne hiessä. Kaikki me miehet
sen sijaan tuijotamme vain tylsästi kattoon. No, oli miten tahansa,
herrat juristit siellä saavat jatkaa nykyisiä »hirmuisia» töitään
huomenna iltapäivällä. Lähden täältä hiljakseen ajelemaan sinnepäin. Te
ja nuo kaksi herraa saatte luvan omistaa illan ja huomisen aamupäivän
Kultakoskiprobleemille. Tulen puolenpäivän aikaan kuuntelemaan, mitä
olette saaneet haaveihinne kootuksi.

— Mitä tuomari haluaisi niihin kertyvän?

— Kaiken hänen menneisyyttään koskevan. Pääkaupunkimme asujamistoa
kirjavoittaa sitä paitsi muuan tyyppi nimeltä Simo Salanki. Ottakaa
selvä, mikä hän on miehiään ja missäpäin hän nyt ilmaa pilaa. Ja,
neiti Meronen, jakaessanne tehtävät koettakaa puhaltaa hitunen omaa
reippauttanne mukavuutta rakastaviin herroihin apulaisiini. Näkemiin!

Sihteeri sulki nauraen puhelimen.

Rauta jäi hetkeksi mietteissään istumaan paikoilleen. Huomenissa
olisivat pääpiirteet selvillä niistä »viattomista jutuista»
oopperalaulajattaren elämässä, joiden Elina Kultakoski pelkäsi
tunnottomien lehtimiesten muovailemina paisuvan skandaaleiksi. Ehkä
jokin niistä loisi uutta valoa siltamysterioon. Siinä toivossa hän oli
Huimalalta äsken pyytänyt lykkäystä. Se oli saatu ja nyt...

Hän nousi reippaana ja lähti ravintolaan. Riihelä saattoi olla
oikeassa. Hyvä ateria ei olisi haitaksi.




Yhdestoista luku.

VILKAISU MENNEISYYTEEN.


Keskiviikkoaamuna Rauta ilmestyi kello 10 rikostutkimuskeskuksen
päällikön huoneeseen. Keskimittainen, lempeäilmeinen lakitieteen
tohtori Kurtto katsahti työpöytänsä äärestä silmälasien ylitse
häiritsijään. Sydämellisesti hän nousi tervehtimään tulijaa:

— Sinähän se tosiaan olet. Ihmettelin, kuka Rauta tänne on tulossa.
Kertoivat klubilla sinun lähteneen ihan viikkokaupalla kokeilemaan
perheinesi maankiertäjän elämää. Siksi en osannut odottaa sinua. Jokin
uusi juttu, vai?

Rauta istahti häntä vastapäätä ja otti vastaan tarjotun savukkeen. Hän
nyökkäsi ja taidetauon jälkeen virkahti:

— Kultakoski.

Kurtto vihelsi hiljaa.

— Alan ymmärtää, miksi eräät ihmiset eivät pidä sinusta, hän sanoi
pehmentäen lausumaansa ystävällisellä hymyllä. — Sinä rohmuat itsellesi
kuuluisimmat rikosjutut. Niin kuin nyt tämänkin. Joko tutkimusten johto
on luovutettu sinulle?

— Ei.

— Niin, olin ymmärtävinäni, että sen läänin rikospoliisit...

— ... pitelevät toistaiseksi ohjia käsissään, Rauta täydensi. — Mutta
eivät kauan. Juttu on luvattu minulle, niin pian kuin olen hoitanut
erään pikku asian.

— Tuo »pikku asia» on? tohtori kysäisi varovaisesti.

— Osoittaa poliisien erehtyneen pidättäessään erään ystäväni.

Hymy väistyi Kurton kasvoilta. Ne muuttuivat hyvin huolestuneiksi.

— Pelkään sinun nyt ottaneen ylivoimaisen urakan, hän virkkoi
pahoitellen. — Tai mistäpä minä tiedän? Täältä käsin vain näyttää
siltä. Käsitykseni perustuu muutamiin todistuskappaleihin, jotka murhan
tutkijain toimesta on lähetetty tänne meidän lausuntoamme varten.

— Tiedän, Rauta huomautti. — Kolme uhkauskirjettä, eräästä kirjeestä
reväisty palanen ja katkennut ebenholzkeppi. Joko olette palauttaneet
ne lausuntoinenne?

Rikostutkimuskeskuksen päällikkö pudisti päätään.

— Emme ole mitään vauhtihirviöitä, hän torjui. — Olemme tutkijoita.

— ... ja valtion virkamiehiä, vieras lisäsi naurahtaen. — Luojan kiitos!

— Pelkään sinulla hetken kuluttua olevan melko vähän aihetta kiitellä,
tohtori sanoi pyyhkien nenäliinalla silmälasejaan. — Arvattavasti ei
ole mitään syytä salata sinulta, mihin asti miehemme ovat tämän jutun
kohdalla päässeet.

Rauta kiirehti vahvistamaan:

— Ei mitään syytä.

Kurtto jatkoi rauhallisesti:

— Olen kiinnostuneena seurannut miestemme ponnistuksia. Läänin
rikosetsivien lähetekirjeessä oli mainittu minuakin säpsähdyttävä nimi:
Lauri Vasko.

— Oliko? He siis...

— Älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä, Rauta. Tietysti heidän oli
mainittava, kenen käsialaa arveltiin revityssä kirjelapussa olevan.
Muutenhan tutkimus olisi ollut melko toivoton. Kun nimi oli kerran
mainittu, tunsin kepinkin. Kerran klubilta yhdessä poistuttuamme
Vasko houkutteli minut kääntymään takaisin, koska oli unohtanut ottaa
mukaansa kallisarvoisen kävelykeppinsä.

— Se varastettiin häneltä kymmenkunta tuntia ennen murhaa.

Kurtto kohotti kulmiaan.

— Se ilahduttaa minua, hän virkkoi. — Ilahduttaa suuresti. Sillä
vainajan takaraivossa havaittu vamma on isketty juuri tuon kepin
yläpäällä. Asiantuntijamme on siitä varma.

Rauta nyökkäsi. Hän katsoi parhaaksi antaa tiedon tiedosta:

— Kepin molemmat kappaleet löytyivät sen kosken alta, jonka rantakiviin
laulajatar korkealta sillalta syöstiin.

Tohtori räpytteli silmiään ja mutisi puoliääneen:

— Kamala kuolema...

— Ovatko miehesi saaneet jotakin selville neiti Kultakoskelle
lähetetyistä nimettömistä kirjeistä?

— Tuollaiset kirjeet ovat aina visaisia juttuja, Kurtto huokasi, —
mikäli ne sittenkään selviävät. Kultakoski-kirjeitä tutkinut miehemme
oli puolisen tuntia sitten luonani. Eräitä seikkoja hän on niistä jo
todennut.

— Kerrohan.

— Ne on kirjoitettu kaikki samalla koneella. Samoin kolmannen kirjeen
kuori. Matkakonetyyppisellä Coronalla. Se ei ole kovinkaan tavallinen
kirjoituskone meidän maassamme, mutta satoja niitä voi olla. Kaikki
kirjeet ovat samaa paperia, Jyväskylän »Linen Bankia». Järjestyksessä
viimeinen on leimattu Helsingistä päivällä itään lähtevää pikajunaa
seuraavassa postivaunussa. Kaikissa kirjeissä on sama sireenin tuoksu,
arvattavasti ranskalaisen hajuveden jättämä. Vahvimpana se tuntui
ensimmäisessä kirjeessä, selvänä myös toisessa, mutta kolmannessa se
oli tuskin havaittavissa.

Rauta huomautti:

— Kelpo poika, tuo asiantuntijasi. Minä tiedän tuon tuoksun alkuperän.
Laulajattaren vanhempi sisar Elina Kultakoski käyttää ranskalaista
sireenihajuvettä. Totesin sen joutuessani viime lauantaina istumaan
hänen vieressään. Hän säilytti käsilaukussaan noita kirjeitä. Niiden
kerrottiin tulleen viikon väliajoin, joten tuoksuero on luonnollinen.
Kolmas oli ollut hänen hallussaan ainoastaan muutamia tunteja.
Arvattavasti ei kirjoittajan jäljille ole vielä päästy.

Tohtori pudisteli päätään.

— Ei, mutta erään seikan miehemme vielä mainitsi. Hän sanoi
epäilevänsä, tokko ensimmäinen kirje on koskaan ollut kirjekuoressa.

Raudan kiinnostus oli ilmeinen.

— Sepä jotakin! hän huudahti. — Se vahvistaisi otaksumaa, joka on
pyöriskellyt päässäni noiden kirjeiden alkuperästä. Miltä miehen
perustelut tuntuivat?

— Aika hatarilta, tohtori vastasi. — Hän oli itsekin melko epävarma.
Kirjehän on voitu avokuoressa pistää laulajattaren huoneiston
postiluukusta sisään. Se selittäisi, miksi eräät kahdessa muussa
kirjeessä olevat jäljet puuttuvat ensimmäisestä.

Rauta mietiskeli pitkään. Kurtto kysäisi viimein hienoisen
kärsimättömästi:

— No?

— Näytä vielä sitä kirjekatkelmaa, joka löydettiin laulajattaren
sillalle pudottamasta käsilaukusta. Sitähän epäillään Vaskon
kirjoittamaksi.

Kurtto huokasi raskaasti.

— Se on Lauri Vaskon kirjoittama, hän oikaisi. — Ei tarvitse olla edes
asiantuntija todetakseen sen. Minulla on tässä kansion välissä hänen
käsialansa näyte ja tuo onneton kirjeen palanen. Olin niitä itse juuri
silmäilemässä, kun minulle ilmoitettiin tulostasi. Laulajattarelle
kirjoittaessaan Vasko ei ole edes yrittänyt muuttaa käsialaansa.
Asiantuntijan ilmoituksen mukaan molemmissa tapauksissa on vieläpä
käytetty samaa täytekynää ja samaa mustetta.

Rauta kumartui tarkkaamaan rinnakkain asetettuja papereita. Niin
persoonalliseksi vakiintunutta käsialaa kuin Vaskon voi ainoastaan
taitava väärentäjä jäljitellä miltei hiuksenhienosti oikein, mutta
hänkin vain miltei. Tässä tapauksessa epäilykselle ei jäänyt sijaa.
Laulajattaren käsilaukusta löytynyt lappunen oli Laurin kyhäämä.

Vasta sen todettuaan hän kiinnitti huomionsa kirjeen sisältöön. Syvä
ryppy painui silmäkulmien väliin. Että aikamies pistääkin tuollaista
paperille!

Kirjeen katkelma kuului:

»Heinäk. 2 p.

Kaunis Laululintusemme!

Älkää panko pahaksenne tätä levottoman ja katuvan sydämen sanelemaa
lappusta! Mitäkö kadun?

Laiminlyötyjä hetkiä, joille Teidän lähellänne olo olisi voinut suoda
lakastumattoman kesän ikuisen tuoksun.

Tiedän Teidän lupautuneen viettämään tämän illan toisessa seurassa.
Mutta minä en yksinkertaisesti jaksa odottaa huomiseen. Suokaa minulle
— rukoilen sitä — se ilo ja autuus, että saan kävellä rinnallanne
vaikkapa vain lyhyen hetken ja ääneti, jos niin tahdotte, ja tuntea
Teidän lumoavan läheisyytenne. Älkää torjuko pyyntöäni sillä, että
hetki on myöhäinen. Meillähän on nyt yöttömän yön aika.

Haluan Teidän tietävän, että joka tapauksessa minä odotan Teitä —
kärsimättömästi kuunnellen askeltenne ääntä lähestyväksi — kello...»

Siihen kirje katkesi. Paperin alaosa oli repäisty pois. Reuna oli
rosoinen. Seuraavasta rivistä näkyi ainoastaan joidenkin muita
korkeampien kirjainten yläviivoja.

Tohtori kysäisi:

— Mitä tuumit? Pahalta näyttää, vai?

— Pahaltako? Rauta murisi. — Suorastaan idioottimaiselta. Tätä
sepustustaan Vasko saa katkerasti katua.

— Kaiketi hän katuu jo, Kurtto arveli. — Mutta se on myöhäistä nyt.

— Niin, mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu. Eikä Lauri pääse
kieltämään isyyttään tähän sepustukseen. Minä opettelen tämän ulkoa ja
syötän siitä hänelle valittuja paloja vuosikaudet. Ensimmäiset karvaat
lusikalliset taritsen hänelle saatuani hänet vapaaksi.

Rikostutkimuskeskuksen päällikön silmät laajenivat ihmetyksestä.
Epäillen toisen laskettelevan silmänlumeeksi luikuria hän tiedusti:

— Vieläkö tuon luettuasi luulet pystyväsi vapauttamaan hänet?

— Olen siitä entistä varmempi. Saan kai kopioida tämän järkyttävän
todistuskappaleen keski-ikäisen miehen aivojenpehmennyksestä?

Tohtori Kurtto kohautti hartioitaan. Vastassa olevien tosiasioiden
musertavuus oli kai ollut Raudalle yllätys, ja mies yritti tyhjillä
puheilla peittää pettymyksensä.

— Ole hyvä, hän vastasi viileästi. — Jäljennä, jos luulet siitä apua
olevan.

Rauta oli aurinkoisimmalla tuulellaan avatessaan toimistonsa oven. Hän
nyökkäsi ystävällisesti eteistytölle ja painui omaan huoneeseensa. Ovi
sihteerin valoisaan suojaan oli avoinna, mutta ketään ei ollut siellä.
Tyytymättömänä hän silmäsi kelloonsa ja havaitsi silloin tulleensa pari
minuuttia ennen sovittua aikaa. Hän kai voi taskustaan pitkän Pali
Mall-savukkeen ja sytytti sen.

Hän oli ehtinyt vetää vain ensimmäiset haiut, kun oveen jo koputettiin.
Pitkä ja solakka nuori nainen astui sisään. Hänellä oli yllään
harmaan vihreä kävelypuku ja päässä samanvärinen kellokalotti, jonka
koristuksena oli musta samettinauha. Hatun aaltoilevan reunan alta
näkyi muutamia suortuvia punaisena helottavaa tukkaa.

— Minuutilleen täsmällinen, kuten aina, Rauta virkkoi hyväksyvästi. —
Istukaahan, neiti Meronen. Savuke?

Nyökäten tyttö otti sen vastaan. Saatuaan siihen myös tulen hän jäi
odottamaan.

— Mikä kuvatus teillä on päässänne, neiti? Teidän ei kannata nyrpistää
roomalais-suomalaista nenäänne.

— Hattuni on, sihteeri lausui arvokkaasti, — uusinta ranskalaista
muotia. Tänään on viileä ilma, aivan kuin syksy olisi tullut keskelle
kesää. Niin ollen tämä päähine sopii.

— Hm. Naiset ovat käsittämättömiä. Niinkin järkevät kuin te... Mitä
sanotte, jos huomautan, että toimistossa ei istuta hattu päässä?

Tyttö hymyili seuratessaan katsellaan ylös nousevaa savukiehkuraa.

— Toimistoaika alkaa taas vasta kello 13. Nyt on aamiaistauko.

Rauta katsoi parhaaksi muuttaa puheenaihetta.

— Miten tuomarit Rajanen ja Niinistö eilen ottivat vastaan ylimääräisen
urakkansa? Käyttivätkö he paljon voimasanoja.

— Eivät, eivät kovin paljon.

— Siinä pahat, missä puhutaan, Rauta virkahti, kun ovi kävi. — Herrat
ovat hyvät ja painuvat nojatuolien syvyyksiin. Te, neiti Meronen,
mainitsitte äsken jotakin ilman viileydestä. Mutta näistä naamoista
päätellen olemme keskellä kuuminta Afrikkaa. Haluatteko jäävettä, pojat?

Kumppanukset olivat talvisodan invalideja. Raudan komppaniassa
joukkueenjohtajina palvellessaan toinen oli menettänyt vasemman kätensä
ja toinen haavoittunut oikeaan jalkaan, niin että se oli jäänyt
jäykäksi. Vaalea Rajanen irvisti hämillisesti työnantajalleen. Hintelä,
kalvakka Niinistö sen sijaan murisi:

— Kirottu verenimijä ja vielä kirotumpi lavertelija.

Rauta nyökkäsi heille hymyillen.

— Leikkivä alkusoitto on lopussa, hän virkkoi sitten.

— Oopperamme alkaa. Esirippu ylös.

Käsipuoli Niinistö ehätti sanomaan:

— Laulakoon Meronen ensin tarinansa. Hänellä pääosa on.

Sihteeri aloitti reippaasti:

— Otin urakakseni selvitellä Kultakosken perhesuhteita. En vaivaa
herroja kertomuksella, mitä polkuja sain kierrellä. Luettelen
ainoastaan tulokset tiedusteluistani. Ensinnäkin syntyperä. Ketään
herra Kultakoskea ei ole ollut olemassa. Eikä tarkkaan ottaen rouva
Kultakoskea liioin. Äidin nimi oli aivan tavallinen Koskinen, kun hän
nuorena tyttönä tuli kolmekymmentä vuotta sitten Helsinkiin onneaan
etsimään. Hän oli sievä ja näppärä tyttö ja pääsi siivoojattareksi
erääseen täkäläiseen suurhotelliin.

— Tuohan kuulostaa, Niinistö sähisi, — huonon kotimaisen elokuvan
alulta. Kai pian heinälato vilahtaa esiin.

Keskeytyksestä välittämättä neiti Meronen jatkoi:

— Noin 29 vuotta sitten vaaleatukkainen norjalainen hurmuri, liikemies
ammatiltaan, tuli Helsinkiin. En tiedä, miten kauan hän maassamme
viipyi. Seurauksena oli joka tapauksessa tytär, joka sai kasteessa
nimen Elina. Äiti Koskinen ei siitä nujertunut eikä rumentunutkaan.
Pian hän sai taas paikan, tällä kertaa vielä hienommassa hotellissa.
Vajaa kaksi vuotta myöhemmin hänen uransa kuitenkin katkesi. Muuan
vieraileva italialainen viuluniekka, tulinen ja mustakulmainen, oli
syynä siihen. Hänkin häipyi omille teilleen jäämättä odottamaan
vierailunsa päätulosta: toisen tyttären ilmestymistä neiti Koskisen
pieneen asuntoon. Kirsti-tyttönen tuntuu jo syntymässä riistäneen
äidiltä sekä nuoruuden että kauneuden. Paluuta hotelliin ei voinut enää
ajatella. Mutta neiti Koskisessa oli sisua. Hän ei hellittänyt, ennen
kuin sai kirjeitse yhteyden Elina-tyttönsä norjalaiseen isään. Tältä
puristamillaan rahoilla hän perusti pienen sekatavarakaupan Punavuoren
puolelle.

Rauta virkkoi:

— Kaikki kunnia hänelle. Teidän selostuksenne tekee ymmärrettäväksi,
miksi Elinalla on vaalea tukka, kun taas Kirstillä oli sysimusta.
Äidiltään he sen sijaan lienevät perineet sen, mikä heissä on
yhtäläistä vartalon ja osin kasvonpiirteetkin. Milloin Koskisista
sitten tuli Kultakoskia?

— Vasta kuutisen vuotta sitten, sihteeri vastasi, — vähän ennen Kirstin
ensimmäistä julkista konserttia. Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias.
Mutta jo paljon sitä ennen hän oli kohonnut perheen yksinvaltiaaksi.
Äiti jumaloi kaunista ja vilkasta kuopustaan, jolla oli veressään
tanssi ja laulu ja kyky voittaa ihmisten mielet. Kirsti oli tähti
Punavuoren surullisilla takapihoilla leikkivien lasten joukossa. Elina
oli aivan tavallinen, itseensä sulkeutunut tyttönen. Hän oppi jo
varhain pitämään maailman luonnollisimpana asiana, että nuorempi sisar
terrorisoi häntä ja että hän puolestaan palvoi ja suojeli Kirstiä.
Sellaisina tyttöjen välit säilyivät läpi kansa- ja keskikoulun.

— Entä myöhemmin?

Neiti Meronen kiirehti täydentämään:

— Samanlaisina ne ovat pysyneetkin. Keskikoulututkinnon suoritettuaan
Elina ryhtyi auttamaan äitiä liikkeen hoidossa. Kirsti sen sijaan sai
omistautua kokonaan musiikki- ja tanssiopinnoilleen. Äiti ja sisar
ponnistivat kaikki voimansa, jotta ihmelapselle pystyttiin hankkimaan
parhaat kotimaassa saatavissa olevat opettajat. Myöhemmin tilanne
helpottui. Kun tytön ilmiömäiset lahjat tulivat yleisemmin tunnetuksi,
eräät varakkaat taiteenharrastajat osallistuivat koulutuskustannuksiin.
Ensimmäisestä konsertista muodostui kiistaton menestys. Alettiin puhua
»uudesta Ida Basilieristä» ja »uudesta Aino Acktésta». Vuoden kestäneen
ulkomaisen opintomatkan jälkeen Suomalaisen oopperan ovet avautuivat
Kirsti Kultakoskelle. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai laulaa »Alamaan»
pääosan. Neiti Koskinen istui oopperan ylimmällä parvella todistamassa
lempilapsensa suurta riemuvoittoa. Hän valitsi itse paikkansa
voidakseen rauhassa — itkeä. Viikkoa myöhemmin hän kuoli riutuneena,
mutta onnellisena, kuten ainakin ihminen, joka on suorittanut loppuun
elämänsä ainoan tehtävän.

Rauta virkahti:

— Muistaakseni sisarukset nyt viimeksi asuivat jossakin Kulosaaren
huvilassa.

Hienoinen hymy kohosi neiti Merosen huulille.

— Niin, »Villa Kirstissä», hän vahvisti. — Tuon huvilan synty kuuluu
siihen aikaan, jota tuomari Rajanen on tutkinut. Rakennus valmistui
kaksi vuotta sitten. Sitä ennen heillä oli huoneisto Töölössä. Kävin
haastattelemassa eräitä tuon talon asukkaita. Heidän kertomansa mukaan
sisarusten välillä ei ollut milloinkaan mitään erimielisyyksiä,
riidoista puhumattakaan. Elina oli onnellinen saadessaan palvoen helliä
kuuluisaa sisartaan. Luullakseni hän oli varjona mukana kaikessa,
mitä Kirsti eli. Itsekään hänellä ei tiettävästi ole ollut yhden yhtä
rakkauselämystä... Kirstin taiteilijauraan en katso tarpeelliseksi
puuttua, koska sen monet voitot ovat kaikkien tiedossa.

— Mutta mistä johtui, Rauta tiedusti, — että hänen loistavasti noussut
tähtensä on viime aikoina ohut laskemassa?

— Kirstin elämä oli alusta alkaen liian helppo, sihteeri sanoi
hiljaisesti. — Lisäksi hän oli ehkä liian kaunis. Hänen tielleen
kasautuneet houkutukset olivat suuret, eikä hänellä ollut kai haluakaan
voittaa niitä. Ensin miehet... Mutta heidän osuutensa selvittäminen
kuuluu tuomari Rajaselle... Sitten, näihin liittyen, liian paljon
yövalvomista ja alkoholia. Viimekesäisen Pariisin-matkan jälkeen
alettiin kuiskailla hänen siellä joutuneen myös »valkoisen myrkyn»
orjaksi. Ihaninkaan ääni ei kestä mitä tahansa.

Rauta huomautti:

— Minä kuulin Kirsti Kultakosken laulavan viime lauantaina varsin
epäedullisessa ympäristössä. Hänen esityksensä oli hyvin lähellä
täydellistä.

— Hänen äänensä sanotaankin aivan helmeilevän oopperan tai konsertin
alussa, neiti Meronen virkkoi. — Mutta väitetään, että loisto ei enää
kestä alkua pitemmälle. Muuta minulla ei ole kerrottavaa. Saanko tehdä
erään kysymyksen, tuomari?

Rauta nyökkäsi.

— Millä tavoin maisteri Vasko on mukana Kultakosken jutussa? tyttö
uteli.

— Mistä tiedätte, että hän on?

Sihteeri naurahti.

— Kun illalla olin Kämpissä pumppaamassa tyhjäksi päätietolähdettäni,
muuan tuttu reportteri työntyi pöytääni. Minun oli vaikea päästä irti
hänestä. Hän oli lievästi päissään ja kiroili hirveästi teitä, tuomari.
Hän kehui uurastaneensa kaksi päivää laulajattaren murhan kimpussa.
Kultakoski-jutun huomattavin tämänaamuinen reportaasi on kuulemma hänen
käsialaansa. Mutta hän olisi, niin hän leventeli, lyönyt esiin oikean
jymypaukun. Koko maa olisi muka viitannut kintaalla suurpolitiikalle
ja puhunut vain maisteri Vaskosta, ellei teitä, tuomari, olisi. »Se
hirttämätön Rauta», hän mesoi, »sai meidän ison papan kieltämään minun
vuosisadanjuttuni julkaisemisen!»

— Läänin rikosetsivät erehtyivät pidättämään Vaskon, siinä kaikki,
Rauta sanoi. — No, riittäköön tämä pikainen vilkaisu laulajattaren
menneisyyteen. Jäljellä on kysymys miehistä hänen elämässään.
Toivottavasti sen selvittely luo lisävaloa hänen kuolemansa
arvoitukseen.




Kahdestoista luku.

MIEHET LAULAJATTAREN ELÄMÄSSÄ.


Rauta silmäili tutkivasti sihteeriään ja molempia entisiä
sotatovereitaan.

— Pannaanpa tupakaksi, hän virkahti, — ennen kuin jatkamme.

Hän nousi tarjoamaan neiti Meroselle ja sytytti savukkeen itselleenkin.
Tuomari Rajanen seurasi esimerkkiä ja työnsi rasiansa pöydän ylitse
toverilleen. Inhon ilmein tuomari Niinistö näpäytti sen sormellaan
takaisin.

— Vaikka tuhatlappusella houkuttelisit, minä en tänään polta, hän
murisi.

— Sinulla on tainnut olla raskas ilta ja sen ansiosta myös raskas aamu,
Rauta arvioi.

Niinistö tuhisi:

— On toki hyvä, että itsekin älyät meille orjillesi jakelemiesi
urakoiden kohtuuttomuuden.

— Tarkoitin toisenlaista kohtuuttomuutta. Sitä, jonka jäljet näkyvät
verestävissä silmissäsi. Mitä ravintolaa eilen rahoillasi rikastutit?

— Tornia. Mutta eivät ne rahat olleet minun, vaan sinun. Siivottoman
urakkani pääosa vaati lasin ääressä istumista. Jos tulos ei vastaa
kuluja, niin syytä itseäsi.

Rauta hymähti ent. aseveikkonsa katkeralle sävylle ja sanoi tyynesti:

— Ehkäpä ensin kuuntelemme, mitä rauhallisella Rajasella on
kerrottavana.

— Osalleni tuli ottaa noin ylimalkaan selvää oopperalaulajatar
Kultakosken ympärillä liehuneista — miehistä, tämä aloitti. — Kokoamani
tiedot eivät voi, käytettävissäni olleen ajan lyhyyden vuoksi, olla
täydelliset. Saamani tehtävä oli joka tapauksessa sangen kiintoisa.

Niinistö pisti myrkyllisesti väliin:

— Tuolla miesparalla on eläessään ollut yksi ainoa rakkausjuttu, ja
se johti hänet suoraan vihkipallille! Oman köyhyytensä vuoksi hän
on nautiskellen upottanut kouransa meidän »Borgiamme» seksuaalisten
seikkailujen täysiin laareihin.

Neiti Meronen virkahti:

— Läsnäoloni on tuskin enää tarpeellinen. Minulla on eräitä töitä...

— Hän tahtoisi livistää, Niinistö hörähti. — Taisi käydä luonnolle
ajatus, että joskus joku päällikkömme tyyppinen totuuden metsästäjä
usuttaisi koiransa nuuhkimaan hänen risteileviä polkujaan.

Sihteeri menetti kerrankin tasapainonsa. Hän huudahti harmistuneena:

— Minulla ei ole mitään salattavaa!

Rauta sanoi tyynnytellen:

— Eipä tietenkään. Sinä, Niinistö, saat luvan hillitä kieltäsi.
Maailma ei menetä mitään, vaikka nielaiset pääosan »dagen
efter»-purkauksistasi. Toivon teidän jäävän, neiti. Jokin täällä esille
tulevista tai tulleista nimistä kuulunee sille, joka viime maanantain
vastaisena yönä murhasi Kirsti Kultakosken. Siksi meillä ei ole varaa
jättää tutkimatta niitä laulajattaren elämän alueita, miltä murhan
motiivi saattaa olla löydettävissä. Naisena te voitte luoda uutta valoa
herrojen selostuksiin.

— Kehrää nyt jo hitossa tyytyväisyydestä, tyttö, Niinistö mutisi
puoliääneen, — kun päällikkö noin silittää päätäsi.

Sihteeri oli jälleen tyyni. Hymyillen hän nyökkäsi esimiehelleen.

Rajanen pääsi jatkamaan:

— Tietysti minä alkuun päästyäni vähän innostuinkin. Kuitenkin aivan
toisesta syystä kuin täällä vihjailtiin. Olen, kuten tiedätte,
jonkunlainen postimerkkien keräilijä...

— Intohimoinen keräilijä, veliseni, Niinistö keskeytti, — joten
sinua kiinnosti tutustua sukulaissieluun. Keräilijä kuin keräilijä!
Laulajattaremme intohimona oli koota kokoelmiinsa miesten päänahkoja.

— Tuo, mitä sanoit, ei ole niinkään väärin, Rajanen myönsi auliisti.
— Minun keräilyintoni suuntautuu onneksi vaarattomammille alueille.
Kirsti-neidin elämässä on ollut paljon miehiä.

Hän kaivoi taskustaan taitetun arkinpuoliskon.

— Jätin tästä pois hänen pelkät ihailijansa. Silti luettelossa on
neljättäkymmentä nimeä.

Neiti Meronen huudahti:

— Neljättäkymmentä! Ne kaikki eivät ole voineet olla laulajattaren
rakastajia!

— »Nainen luo uutta valoa», Niinistö irvisteli sivusta. — No,
valaiskaapa aluksi, mitä rakastajalla tarkoitatte.

Sihteeri kohautti harmistuneena olkapäitään.

— Olen merkinnyt luetteloon ajankohdan, jolloin kukin suunnilleen oli
tapeetilla, Rajanen mainitsi.

Läpiammutun jalkansa jäykkyyden vuoksi hän nousi vaivalloisesti.
Tuotuaan paperin pöydälle hän palasi paikoilleen.

Rauta vilkaisi nopeasti luettelon lävitse. Eräitä tuttuja nimiä —
yhteiskunnassa hyvinkin tunnettuja — oli siinä. Helpotuksekseen hän
havaitsi, ettei Lauri Vasko ollut niiden joukossa.

— Olen alleviivannut ne seitsemän, jotka ovat näytelleet tärkeää osaa
laulajattaren elämässä, Rajanen selitti.

Niinistö hyräili puoliääneen:

— »Tähtiä kuin Otavassa...»

— Kerro tärkeimmistä, Rauta kehoitti.

— Kolme ensimmäistä voitaneen noista alleviivatuistakin jättää
laskuista pois, Rajanen virkkoi. — Samuli Laaksonen, silloinen
sanomalehdentoimittaja ja nyttemmin ent. sellainen, oli pari vuotta
Kirsti-neidin alituinen seuralainen. Mutta hänet heitettiin yli
laidan ennen ensimmäistä konserttia. Hän kuuluu siis niin kaukaiseen
menneisyyteen, ettei häntä kannata ottaa lukuun. Balettimestari Orvo
Lahtelan väitetään opettaneen lahjakkaalle oppilaalleen muutakin kuin
tanssia. Hän on kuitenkin nyt pitkällä kiertueella Etelä-Amerikassa,
joten hän jää tutkimusten ulkopuolelle. Pääjohtaja Jaakko Rastikko oli
aikoinaan korkeasta virastaan huolimatta tunnettu herkuttelija monilla
aloilla...

Niinistö katkaisi täydentäen:

— Hänhän se räjäytti nuorelle rakastajattarelleen auki oopperan
muuten raskaasti aukaistavissa olevat portit. Mutta nautiskelulla oli
loppunsa. Hän makaa kolmatta vuotta vuoteessaan halvaantuneena.

— Niin. Hänkin putoaa siis pelistä.

Rauta kysäisi:

— Mitä tarkoittaa risti merikapteeni Meriön kohdalla?

— Hän on kuollut. Samaan tarinaan kuuluu myös kauppaneuvos
Haavistoinen, entisiä idän reppulaisia. Hän on hellittämättömällä
työllä raivannut itselleen tien rikkauteen. Nyt tulemmekin siihen
»Villa Kirsti»-vaiheeseen, mihin neiti Meronen jo viittasi.
Haavistoinen oli niin hullaantunut laulajattaren nuoruuteen ja
kauneuteen, että rakennutti hänelle tuon huvilan. Mutta vanha
kauppaneuvos ei yksin riittänyt silloin Kirsti-neidille. Kapteeni Meriö
vieraili usein »Villa Kirstissä». Eräänä yönä herrat joutuivat siellä
vastakkain. Hirveä kohtaus syntyi. Laulajattaren sovitteluyritykset
epäonnistuivat surkeasti. Kauppaneuvos jylisi että hän oli tullut
omaan taloonsa. Kun merikapteenille selvisi, mitä siihen sisältyi, hän
ryntäsi ulos ja ampui itsensä huvilan portailla. Sinä, Rauta, olit
tuona keväänä pitkällä ulkomaanmatkalla, joten siitä laukauksesta
alkanut myrsky Helsingin seurapiirien vesilasissa jäi sinulta
näkemättä. Skandaali koetettiin vaientaa. Kirsti-neiti matkusti
suinpäin Pariisiin. Haavistoinen taas joutui eukolleen vannomaan pyhät
valat, ettei ikinä enää avaa oopperan eikä oopperalaisten ovia.

Niinistö tokaisi:

— Olen tavannut tuon eukon. Niin ollen ymmärrän sekä kauppaneuvoksen
harha-askelen että sen seikan, että hänen on pakko pitää valansa.

Sihteeri aikoi sanoa jotakin. Hän muutti kuitenkin mieltään.
Käsilaukustaan hän kaivoi esiin savukkeen ja suojautui savupilvien taa.

Rauta virkkoi tyynesti:

— Seuraava alleviivattu nimi on Tino Torini. Italialainen?

— Niin, Rajanen vahvisti. — Kun laulajatar sisarineen palasi viime
syksynä taas Pariisista, tuo vanha italialainen oli mukana. Tai en
tiedä, kuinka vanha hän oli. Kukaan kertojistani ei osannut sitä sanoa.
Pitkäksi, laihaksi, palavasilmäiseksi herraksi häntä kuvattiin. Herätti
aikamoista hälyä, kun signor Torini asettui asumaan »Villa Kirstiin».
Mitä hurjimmat jutut lähtivät liikkeelle elämästä huvilan seinien
sisällä. Vanhempi sisar koetti urheasti taistella huhuja vastaan. Hän
kertoi oikealle ja vasemmalle, että vanha herra oli heidän isänsä. Tämä
oli muka elänyt ulkomailla konsertoiden etupäässä valtamerien takana.

Neiti Meronen puuttui puheeseen:

— Tino Torini _on_ Kirsti Kultakosken isä. Hän on samainen italialainen
viuluniekka, joka ensimmäisellä käynnillään täällä katkaisi neiti
Koskisen hotelliuran.

— Tosiaanko? Rajanen ilahtui. — Sepä hyvä.

— Kirsti tapasi isänsä Pariisissa, sihteeri sanoi lisäten: —
Onnettomuudekseen.

— Onnettomuudekseen? Rauta kysyi. — Miksi niin? — Signor Torini opetti
tyttärensä käyttämään »lunta». Niinistö puuskahti:

— Kunpa siinä olisikin kaikki, mitä hän opetti!

Rajanen otti jälleen puheenvuoron:

— Samaan aikaan Simo Salanki astui näyttämölle. Toiset kertojistani
väittivät pojan aluksi ihastuneen vanhempaan sisareen. Toiset taas
arvelivat Elina Kultakosken panneen alulle nuorukaisen käynnit »Villa
Kirstissä» ainoastaan häivyttääkseen rumat jutut Tino Torinin talossa
olosta. Italialainen lähti sieltä vasta viime huhtikuussa häipyen taas
jonnekin ulkomaille. Kirstin ja Salangin välit olivat katkenneet kahta
päivää aikaisemmin. Mutta se kuuluu jo siihen tutkimusten osaan, joka
uskottiin Niinistölle.

—. .. ja jonka olen menestyksellisesti suorittanut loppuun, tämä
julisti. — Kun sinä, Rauta, kerran etsit Kirsti Kultakosken murhaajaa,
niin minä voin esitellä sinulle aivan ensiluokkaisen kandidaatin.

— Voi, älkää sanoko noin! neiti Meronen valitti.

Niinistö tuijotti häneen kasvoillaan hämmästystä ja ivaa.

— Elleivät teidän hermonne kestä sanaa »murhaaja», niin olette
erehtynyt ottamaan paikan väärässä toimistossa. Meidän yhteinen
isäntämme on veren näkemiseen ihastunut herra. Hänhän on vallan
sairas, jos sattuu pitempi loma kahden hänen selvitettäväkseen uskotun
murhajutun väliin.

Tyttö puolustautui:

— Minun hermoissani ei ole vikaa.

— Missä sitten? Luuletteko ehkä, että kaunokaisemme suojelusenkeli,
jollainen kuulemma meillä kaikilla on, kyllästyi hänen paatumukseensa
ja haltiakäsillään syöksi hänet huimaavasta korkeudesta rantakiviin
murskaksi?

Sihteeri sanoi hiljaisesti:

— Minusta tuntui kolkolta, kun tuomari ikään kuin iloitsi voidessaan
esitellä »ensiluokkaisen» murhaajakandidaatin.

— Olisin ollut vielä iloisempi, jos olisin saattanut julistaa hänet
saman tien murhaajaksi. Totta kai tekin iloitsette, kun rikollinen
saadaan kiinni, vai kuinka, punapää?

— Minä kiellän tuomaria kutsumasta minua punapääksi. Minulla on nimi,
kuten teilläkin.

Huvittuneena Niinistö silmäili tulistunutta tyttöä.

— Niin, hän myönsi, — mutta sitä paitsi teillä on punainen tukka. Sitä
minulla ei ole.

Neiti Meronen iski vastaan:

— Tuomarilla on sen sijaan kaljun alku. Saanko minä siis kutsua teitä
kaljupääksi?

Rauta nauroi.

— Siitä sait, ansiosi mukaan, veli hyvä. Kuka käski sinun ärsyttää
sihteeriäni? No, onko sinulla jotakin kerrottavaa Simo Salangista?

— Vaikka millä mitalla, Niinistö murisi. — Olen aivan kurkkua myöten
täynnä Simo Salankia. Jokainen suupala, minkä illalla nautin, oli
pippuroitu Simo Salangilla.

— Sinä siis söitkin?

— Varmasti, Sinun tai paremminkin toimistosi laskuun söin oikein
vankasti. Eivät juomat muuten olisi maistuneet. Kaiken kukkuraksi tuon
hirttämättömän Simo Salangin hahmo kurkisteli yöllä jokaisen uneni
nurkasta.

Rauta kehoitti häntä kärsivällisesti:

— Ehkä nyt kertoisit meille hänestä. Mutta ei unia, vaan kuivia
tosiasioita.

— Jospa ensin yrittäisin polttaa yhden amerikkalaisen savukkeesi,
mikäli suvaitset tarjota. Tekisi mieli savustaa suustani se paha maku,
joka ennakkoon nousee sinne, kun ajattelen tuota poikarassua.

Niinistö sai savukkeen, veti ensimmäisen haiun ja irvisti pahasti.
Varovaisesti hän sammutti savukkeen tuhkakuppiin.

— Ei käy, hän totesi. — Poltan tuon huomenna. Neiti Merosen huulet
kaartuivat pienoiseen hymyyn. Hintelä, kalvakka mies vilkuili häneen
kiukkuisesti. Mutta uskaltamatta heittäytyä tytön kanssa uuteen
sanasotaan hän aloitti:

— Voin supistaa selostukseni melko lyhyeen. Simo Salanki on erään
kunnanlääkärin ainoa poika, kaksi vuotta sitten orvoksi jäänyt. Hän
oli miellyttävä ja aika komea nuorukainen aloittaessaan viime syksynä
opintonsa konservatoriossa. Hänestä piti tulla säveltäjä. Ylen
musikaaliseksi häntä mainitaan.

— Tuomarin äänestä kuulee, sihteeri huomautti, — että olette hänen
puolellaan.

— Niin olenkin, Niinistö myönsi, — koska tunnen hänen surullisen
tarinansa. Käydessään lokakuussa oopperassa Simo kuuli ensimmäisen
kerran Kirsti-neidin laulavan. Hurmaantuneena hän pyrki heti väliverhon
sulkeuduttua tapaamaan seireeniä. Laulajatar käski ajaa hänet
pois. Toisella väliajalla hän uudisti yrityksensä — yhtä huonolla
menestyksellä. Tai ei sentään aivan yhtä huonolla. Elina-neiti, joka
tuli tuomaan sisarensa torjuvaa vastausta, jäi tuokioksi juttelemaan
hänen kanssaan. Jonkinlainen ystävyys alkoi siitä. Ensimmäisen kerran
Simo saapui »Villa Kirstiin» tavatakseen Elinan. Mutta jo viikkoa
myöhemmin hän oli oopperalaulajattaren täydellinen orja.

— Ehkä se oli hyvinkin suloista orjuutta, neiti Meronen pisti väliin.

Niinistö tuhahti:

— Minä en tiedä, millaista »suloinen» orjuus on. Synkeästi hän jatkoi:

— Opintonsa konservatoriossa Simo löi laimin. Vähistä tovereistaan
hän loittoni. Väliin Kirsti ajoi hänet pois talosta. Väliin hän itse
koetti kääntää selkänsä »Villa Kirstille». Mutta hän palasi sinne aina.
Marraskuusta huhtikuuhun on pitkä aika. Mitä tuo 21-vuotias nuorukainen
siellä näki ja koki, on arvailujen varassa. Joka tapauksessa se oli
hän, joka lopulta jätti jumaloimansa naisen. Mutta pakeneminen oli
silloin jo liian myöhäistä. Tuossa talossa hänestä oli kehittynyt
alkoholisti. Eikä vain sitä. Keväällä hänen nähtiin usein harhailevan
niissä hämäräperäisissä kuppiloissa, joissa »dullan» salamyyjillä oli
vaihtelevat päämajansa. Humalassa hän on haastellut siitä, mistä ennen
visusti vaikeni. Eikä hänen kuulijoilleen jäänyt mitään harhakuvitelmia
signor Tonnista. Kukaan heistä ei olisi sanonut: »Sepä hyvä», kuten
Rajanen äsken kuultuaan, että herra Tino on Kirstin lihallinen isä. Isä
hyvinkin! Ja tytär. Hiisi vieköön koko saastaisen parin! No jaa, niinpä
se veikin jo. Toinen pötki ulkomaille ja toinen tapettiin. Ääh!

Raudan mieleen muistui verryttelyhousuinen nuorukainen, joka oli
riehunut täpötäydessä ravintolasalissa. Yli salin kuuluvalla äänellä
hän oli singonnut laulajattarelle hävyttömyytensä. »Kyllä naisia aina
saa», hän oli huutanut, »vähemmänkin mätiä kuin sinä!» Rauta oli jo
silloin päätellyt, etteivät sisarukset puhuneet totta väittäessään
häiritsijää heille ventovieraaksi. Mutta vasta nyt hän käsitti nuoren
miehen selväävien sanojen koko traagillisen sisällön.

— Missä Salanki asuu? hän kysyi.

— Hän asui vielä toukokuussa eräässä tavallisessa opiskelijanboksissa,
Niinistö vastasi. — Mutta se ei voi sinua kiinnostaa. Uusi asukki on
majaillut siellä jo toista kuukautta. Simo-pojalla oli sen verran
älyä vielä, että riistäydyttyään irti »Villa Kirstin» myrkyllisestä
ilmapiiristä pudisti Helsingin tomut jaloistaan. Hän pakeni tätinsä,
leskirouva Meri Kaustion hoiviin Hevossaareen.

— Missä tuo saari on?

Niinistö tuijotti kummissaan työnantajaansa. Sitten hän päätä
pudistellen puhkesi puhumaan:

— Tuo ei ollut suuren salapoliisimme arvoinen kysymys. Luulenpa sen
ihmiselämän kuonan, mitä me kolme olemme lapioineet nähtäväksesi,
tärähdyttäneen sinua pahemman kerran. Mies tulee kaupungista, jonka
ympäristön kuuluisin paikka Hevossaari on, ja kysyy, missä se on.
Oletko sinä siis ainoana muukalaisena Jerusalemissa tietämätön tämän
maan puukemiallisten jättiläishaaveiden hautausmaasta?

— Tarkoitatko rakentamatta jäänyttä valtion suurtehdasta? Rauta kysyi.

— Kas, sinä heräsit sentään. Juuri sitä. Valtavin vallein saari
yhdistettiin manteren yhteyteen. Komea maantie ja rautatie
rakennettiin. Pistoraiteita laitettiin. Virkailijataloja pystytettiin.
Läheiseen kallioon porattiin uljaat holvit tehtaan tulevia tuotteita
varten. Yksi vain jäi tulematta: tehdas ja toiminta. Kolmisensataa
miljoonaa se lysti maksoi. Eivätkä ne olleet nykyisiä, arvottomia
markkojamme, huomatkaa se... Mainitsemani leskirouva Meri Kaustio
asustaa siellä, pettäneiden laskelmien mailla. Sinne myös, vajaan
peninkulman päähän Kirsti Kultakosken kohtalon sillasta, pakeni
surkeuttaan Simo Salanki. Luuletteko minun suotta sanoneen tarjoavani
ensiluokkaisen murhaajakandidaatin? Ole hyvä ja ota hänet kiinni.
Täällä pääkaupungissa ei Simo-poikaa ole koko kesänä nähty.

Niinistö oli kiihtynyt puhuessaan. Oli ilmeistä, ettei hän kadehtinut
työnantajansa osaa.

Rauta nousi.

— Kiitän teitä kaikkia. Olette tälläkin kerralla suorittaneet
tehtävänne erinomaisesti. Minulla on nyt selvä kuva
oopperalaulajattaremme kehityksestä ja elämästä. Yhtä ja toista täällä
sanottua tiesinkin. Mutta minulta puuttui kokonaiskuva. Voitte nyt
palata tavallisiin töihinne. Minulla alkaa olla kiire.

Sihteeri hipaisi ohimoltaan punaisen hiussuortuvan korvansa taa ja
tiedusti huolekkaana:

— Aiotteko jälleen lähteä, tuomari?

Rauta nyökkäsi.

— Kello on vasta vähän yli 14:11. Voin ajaa matkan alle kolmen tunnin.
Aion huolehtia siitä, ettei maisteri Vaskon tarvitse viettää enää
kolmatta yötä poliisin suojissa. Näkemiin!




Kolmastoista luku.

»SITÄ MINÄ EN SANO!»


Kello oli muutamaa minuuttia vaille 17, kun Rauta pysäytti autonsa
pikkukaupungin poliisimestarin talon edustalle.

Hänellä oli onnea. Tuomari Lemmetyinen oli vast'ikään lopettanut
päivällisensä. Vaimonsa kanssa hän oli juuri lähdössä
iltapäiväkävelylle.

Kun esittely oli suoritettu, vieras sanoi:

— Pyydän anteeksi, rouva. Mutta ette panne kovin pahaksi, että viivytän
miestänne viitisen minuuttia.

— Oh, kaikin mokomin, herttaisesti hymyilevä tummaverikkö hyväksyi. —
Mieheni on intohimoinen kävelijä, en minä.

Työhuoneessaan isäntä virkkoi:

— Teitä ei ole näkynyt koko päivänä. Missä olette piileksinyt?

— Suoritin pikamatkan Helsinkiin.

Poliisimestarin kulmakarvat kohosivat.

— Olettepa te nopea käänteissänne. Arvaanko väärin, jos otaksun teidän
pistäytyneen rikostutkimuskeskuksessa?

— Kävin sielläkin. Tiedättekö, missä läänin miehet ovat tänä iltana
tavattavissa?

Lemmetyinen nyökkäsi.

— He käväisivät luonani raatihuoneella juuri ennen kotiin lähtöäni.
Kertomansa mukaan he ovat uurastaneet koko päivän sillalla ja
Salmisaaren rannassa. En tiedä, mitä he kuvittelevat sieltä vielä
löytävänsä. Väsyneitä he olivat ja kehoittivat minua tulemaan hotellin
ravintolaan istumaan iltaa heidän kanssaan. Musiikkiahan siellä ei näin
arki-iltana ole. Mutta tarinoida voidaan. Miksi sitä kysytte?

Rauta hymyili.

— Hyvä, että kaikki olette siellä. Minä tulen neljänneksi. Esitän
silloin perustelut, jotka pakottavat heidät vapauttamaan heti maisteri
Vaskon.

— Optimismia teiltä ei ainakaan puutu, poliisimestari ihasteli. — Sen
taikatempun tahdon nähdä. Voinko jotenkin auttaa teitä?

— Voitte. Haluaisin lupalapun, joka avaa minulle tien pidätetyn luo.

Lemmetyinen nyökkäsi ja ryhtyi kirjoittamaan. Leimattuaan paperin hän
ojensi sen vieraalleen.

— Poliisiputkamme on... hm... aika alkeellinen. Mutta se ei ole minun
syyni.

Rauta yhtyi:

— Valtion »hotellit» eivät ole yleensä juuri loistolla pilattuja.
Näkemiin illalla!

Hän ajoi autollaan asemalle vievälle kadulle. Siinä se oli: kömpelön
näköinen, harmaaksi maalattu puutalo. Leveät pariovet kadulle päin
osoittivat, että sinne oli sijoitettu myös kaupungin paloruiskut.
Vieressä oli kapeampi, pidätyskoppeihin johtava ovi. Katonrajan
ikkunarivi oli varustettu kaltereilla.

Lähestyessään Rauta kuuli hiljaista laulua. Se kuului viimeisenä
olevasta, puoliavoimesta kopinikkunasta. Vierailija hymähti. Lauri
siellä hyräili haikeaa viimeistä glunttia. Tulija tarttui päättävästi
oven kahvaan.

Lukittu! Koputus ei liioin saanut ketään avaamaan. Hän jatkoi
kiukkuisesti ryskytystään. Tulos pysyi kielteisenä. Viimein muuan
pörröinen ja partainen pää kurkottautui näkyviin ensimmäisestä
ikkunasta.

— Sisällekös olisi kiire?

Rauta nyökkäsi.

— Vartija lähti kahville.

— Kahville!

— Niin, parin kulmauksen päässä on pieni kuppila. Ehkä tavoitatte
Kerberoksen sieltä. Siellä se pistäytyy usein päivän mittaan. Kai maar
me luola-asukkaatkin voisimme potkaista tämän hökkelin hajalle. Mutta
maksattekos te sitten nämä lahot seinät ja hatarat ovet?

— Enpä luule.

Rauta nyökkäsi karvaiselle naamalle ja lähti etsimään osoitettua
kahvilaa. Kovin juhlava paikka ei poliisivankila tässä kaupungissa
näyttänyt olevan. Tuomari Lemmetyinen ei ollut suotta sanoutunut irti
vastuusta.

Kuppilassa istui yksi ainoa vieras. Pitkällä miehellä oli hyvin kapeat
kasvot, pää oli kuin litistynyt. Punakkuudessaan nuorelta vaikuttavaa
naamaa ympäröi hopeanharmaa tukka.

Rauta asteli rauhallisesti hänen luokseen ja ojensi nähtäväksi
poliisimestarin antaman lupatodistuksen. Mies kaivoi taskustaan
silmälasit, puhdisti ne huolellisesti ja syventyi lukemaan. Loppuun
päästyään hän tyhjensi tyynesti kuppinsa, otti lakkinsa ja viittasi
vierasta seuraamaan. Kadulle tultua hän lausui hätäilemättä:

— Soo, että maisterin luo. Läänin pojat lähtivät sieltä viimeksi puoli
tuntia sitten. Ajattelin, ettei nyt ketään enää... Siksi pistäysin
kahville.

— Entä jos olisi sattunut tulipalo? Lukkojen takana oleville
pidätetyille se olisi ollut kohtalokasta.

Vartija muikisti leveää suutaan.

— Jaa, että tuli irti? Kuinkas nyt sellaista? Palokunnan omassa talossa!

Kun hän oli aukomassa kauimmaisen kopin salpoja, Rauta kysyi:

— Tuletteko te mukaan? Läänin rikosetsivät puhuivat jotakin siihen
suuntaan.

— Mitäs minä siellä? vartija torjui. — Jos mikkeliläiset kysyvät, sanon
herrojen puhuneen keskenään ruotsia. Siitä ei kukaan voi vaatia minun
ymmärtävän sanaakaan.

Naurahdellen hän loittoni.

Oven avautuessa Vasko tuijotti siihen mustat silmät kiukusta palaen.
Tuntiessaan tulijan hän vaipui helpotuksesta huokaisten olkivuoteelleen.

— Ah, sinä! Otaksuin kiusanhenkieni taas palaavan. Sinä siis viimeinkin
vaivauduit tänne. Luulin jo sinun viheltävän minua kohdanneelle
sikamaisuudelle.

Rauta istahti keikkuvalle rahille ja antoi sanan sanasta:

— Oikeutta myöten minun olisi pitänytkin viheltää. Niin kurjasti sinä
olet sotkenut asiasi. Saat kiittää vuosikymmenien mieleeni istuttamaa
hassua hempeämielisyyttä siitä, että olen nyt tässä. Sitä ja — Inkeriä.

— Hän on jalo nainen, Vasko ylisti. — Sanon sen, koska itse et liene
sitä havainnut. Pääsenkö nyt tästä kirotusta kolosta? Nuo kalterit
saavat minut tuntemaan itseni kapiseksi yhteiskunnan hylkiöksi.

— Et pääse. Siihen on vielä monta mutkaa. Mikset ole ajanut partaasi?
Poskipäät ja leuka mustina vaikutatkin kapiselta hylkiöltä.

Pidätetty tuijotti ystäväänsä ällistyneenä.

— Ajanut partaani — täällä! Niiden poliisihurttien kunniaksiko?

— Herrasmies on herrasmies vaikka hornassa. Siivoa naamasi! Vasta
sitten juttelemme.

Vasko kohautti hartioitaan. Hän tunsi toverinsa. Ei kannattanut
niskuroida. Hän nousi kaivamaan parranajovehkeet esiin ja saippuoi
leukansa.

Kun enää ainoastaan ylähuuli oli ajamatta, Rauta kysäisi ivallisesti:

— Tunnetko nyt »lakastumattoman kesän ikuisen tuoksun»? Vai saneleeko
»levoton ja katuva sydämesi» joitakin uusia runoja?

Pidätetty käännähti äkisti häneen vetäisten samalla huuleensa haavan.
Hän yritti kämmenellä painellen tyrehdyttää verenvuotoa.

— Mistä sinä nuo... idioottimaiset sanat löysit?

Ystävä nauroi hänelle vasten naamaa.

— Arvostelet ne siis idioottimaisiksi. Hyvä! Minusta ne ovat olleet
sitä ensi hetkestä alkaen, kun kirjeesi luin.

Vasko karahti punaiseksi ja kiepsahti takaisin peiliin päin. Mutta hän
ei jatkanut parranajoa.

— Oletko lukenut, hän kysyi tukahtuneesti, — kirjeen, jonka
typeryyksissäni kirjoitin Kirsti Kultakoskelle?

— Olen! Rauta jyräytti. — Maanantai-illasta alkaen olen painiskellut
kaikkien niiden hassutusten kanssa, joita sinä ehdit tehdä lähdöstäni
alkaen. Olet niillä kietonut itsesi likipitäen auttamattomasti
murhajuttuun.

— Oh, roskaa! Minä en ole murhannut ketään. Mistä nuo kaksi
poliisi-iiliäistä lienevät saaneet sellaisen tylsyyden päähänsä? Mutta
sitä ei varmasti usko kukaan muu.

Kookas mies nousi rahiltaan.

— Älä ole siitä niin varma, hän sanoi totisena. — Samaiset iiliäiset
ovat koonneet sinua vastaan melkoisen todistusaineiston. Ellemme
yhdessä hajoita sitä, saat valmistautua pahimpaan.

— Ei kukaan tuomari voi...!

— Voipa. Eikä sinua silloin tuomita taposta, vaan harkitusta murhasta.

Vasko pyörsi jälleen häneen. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.

— Et saata tarkoittaa tuota ihan tosissasi! hän huudahti vapisevin
huulin.

Ystävä katsoi parhaaksi olla jännittämättä jousta liian kireälle. Hän
virkkoi tyynnytellen:

— En aivan. Esitin vain äärimmäisen mahdollisuuden saadakseni sinut
käsittämään tilanteen koko vakavuuden.

Pidätetty huoahti helpotuksesta. Hän ryhtyi lopettelemaan parranajoa.
Sitten hän pesi ja kuivasi kasvonsa. Hitain askelin hän palasi
olkivuoteelleen.

— Sinä sanoit, hän lausui raskaasti, — poliisien koonneen
todistusaineistoa minua vastaan. Niin, he ovat ilmoittaneet löytäneensä
kosken alta poikki menneen kävelykeppini. Mutta sehän varastettiin
minulta sunnuntaina päivällä kylpyläkasinolta. Itse olit mukana
toteamassa sen.

— Niinpä kyllä. Mutta rikosetsivien arvelun mukaan sinä itse kätkit
keppisi noutaaksesi sen myöhemmin kasinolta kaikessa rauhassa.

Vasko pudisteli päätään.

— Muistat kai minun epäilleen Touhulan pihistäneen sen?

— Muistan, Rauta myönsi. — Samoin sen, että pelkäsit hänen yrittävän
iskeä sillä sinua. Mutta läänin rikosetsivät otaksuvat _sinun_ iskeneen
_laulajatarta_.

Pidätetty pohti kuulemaansa. Hänen laihat, syväjuonteiset kasvonsa
olivat kireät ja tuskaiset. Äkisti hän kysäisi:

— Kaarlo, et kai sinä usko sitä?

Rauta tuhahti:

— Jos uskoisin, en nyt istuisi tässä.

Vaskon ääni vapisi hieman, kun hän lausui hiljaa:

— Suo anteeksi. Koko maailmani on näiden ahtaiden, haisevien seinien
puristuksessa tuntunut menevän murskaksi. Ellen pian pääse täältä, alan
vähitellen itsekin uskoa tappaneeni Kirsti Kultakosken.

— Pidä hermosi kurissa, mies! Jokaisella murhaajalla on motiivinsa.
Mitä syytä sinulla olisi ollut ottaa laulajatar hengiltä?

Pidätetyn kasvot kirkastuivat hiukkasen.

— Tuolla samalla kysymyksellä, hän virkkoi, — minä olen taistellut
väsymyksen hetkinä ylitseni hulmahtavaa pimeyttä vastaan... Onko
sinulla aavistusta, kuka varasti keppini johtaakseen epäilykset minuun?

— Ei, Rauta myönsi avoimesti. — Sen selvittämisen vuoro tulee vasta
sitten, kun olen saanut sinut ulos täältä.

Mustat silmät katsoivat hellittämättä häneen. Jotakin kosteuden
tapaista oli niissä. Hän tapaili sanoja:

— Sinä... sinä olet...

— Sanokaamme mies, jonka intohimona on paljastaa oikeat rikolliset,

— Olen joskus ajatuksissani tehnyt vääryyttä sinulle, Kaarlo. Tunnustan
sen nyt. Olen kummastellut, miksi sinun lahjoillasi ja muilla
loistavilla mahdollisuuksillasi varustettu mies on ottanut itselleen
sellaisen ammatin.

— Älä välitä, Rauta lohdutti. — Sinun virastotyöllesi minä puolestani
en ole antanut isoa arvoa. Olemme siis tasoissa. Mutta jätetään se.
Puhukaamme hassunkurisesta kirjeestäsi laulajattarelle.

Vasko meni hämilleen.

— Mieluiten unohtaisin sen.

— Ei käy. Tuo typerä kirje on poliisien hallussa. Se onkin vahvin
todistuskappale sinua vastaan.

Pidätetty ällistyi.

— Vahvin todistuskappale, hän mutisi. — Sitä en jaksa käsittää.

— Käsität pian. Mutta kerro ensin, miten päädyit mokoman roskan
kyhäämiseen. Äläkä jätä pois mitään!

Vasko nieleskeli. Selvästi näkyvä aataminomena nousi ja laski kaulassa.
Ystäväänsä katsomatta hän ryhtyi viimein puhumaan:

— Kun sinä perhekuorminesi olit porhaltanut matkaan kohti
Punkaharjua, palasin kylpyläkasinolle. Päivätanssiaiset olivat siellä
päättymäisillään. Mielikarvaudekseni kuulin Kirstin lupautuneen
illastamaan Touhulan kanssa hotellin ravintolassa.

— Olisit siis itse kiihkeästi halunnut laulajatarta iltasi
sulostuttajaksi.

— No, enpä tiedä. Sisulleni vain kävi, kun Erkki...

Rauta naurahti kuivasti.

— Siis niin kuin sanotaan: ei syö itse, muttei soisi toisillekaan.
Jatka!

— Menin hotellin ravintolaan, Vasko selosti. — Aterioin Harmoilan
kanssa. Kello 18:n maissa painuin asunnolleni tietämättä, mitä oikein
tehdä. Tuntui tyhjältä ja tympeältä. Pöydän ääressä istuessani
minua rupesi kiukuttamaan entistä enemmän Touhulan voitonriemuinen
jäähyväishymy. Silloin sain päähäni kirjoittaa Kirstille.

— Ja haikailla »laiminlyötyjä hetkiä», kuin hempeämielinen koulupoika.

Vasko rypisti kulmiaan.

— Irvistele vain, hän murahti. — Päätin sepustaa sellaisen
»lemmensairaan» epistolan, jonka arvelin laulajattareen tehoavan.
Siinä oli aika puuha. Riipustelin ja pyyhin taas. Viimein konsepti oli
valmis. Puhtaaksikirjoitus oli hetken työ.

— Missä konsepti on? Rauta tiedusti jännittyneenä. — Revitkö sen?

— En. Pistin sen pöytälaatikkoon. Siellä se kai edelleenkin on.

— Miten sait kirjeen perille?

— Tapasin torin laidassa erään pojannallikan. Annoin hänelle
kaksikymppisen ja määräyksen luovuttaa kirje ainoastaan Kirsti
Kultakoskelle itselleen. Poika palasi muutaman minuutin kuluttua
ilmoittamaan, että perillä on.

— Tunsitko pojan?

— En. Ihan tavallinen, 10—12 ikävuoden maissa oleva viikari.

— Koeta muistella tarkemmin!

— Tarkemmin? No jaa, hänellä taisi olla lyhyet siniset housut,
uskomattoman tahrainen valkoinen paita ja likainen naama. Muuta en
hänestä muista.

Rauta tuijotti vakavana ystäväänsä. Hän pani aivan erikoista painoa
seuraavaan kysymykseensä.

— Mitä kello oli silloin? Tarkalleen!

Pidätetty ei tajunnut, mitä kumman merkitystä sillä olisi. Hän ryhtyi
muistelemaan:

— Lähdin torilta puistoon päin. Katselin hetken parin tyttölapsen
liehumista verkkopallokentällä. Silloin kuulin valssin soivan. Muistin,
että kylpyläkasinolla oli iltatanssiaisetkin. Vilkaisin kellooni
ihmetellen, joko oli niin myöhä. Viisarit näyttivät 8.10. Niinpä
minäkin lähdin kasinolle.

Hän silmäsi vaikenevaan toveriinsa ja tiukkasi:

— Mitä sinä töllistelet? Etkö usko sanojani?

Rauta nyökkäsi.

— Kyllä vain. Laulajatar sai siis sepustuksesi juuri ollessaan lähdössä
illastamaan Erkki Touhulan kanssa, sanokaamme kello 20. Se sopii
minun muodostamaani teoriaan. Mutta kuulepa, millainen käsitys läänin
rikosetsivillä on tylsämielisestä kirjeestäsi.

— Olen pelkkänä korvana, Vasko lupasi. — Mitä heidän mielikuvituksensa
on tuosta paperista rakennellut?

— Sinulle sangen vaarallisen teorian. Sen mukaan kutsukirjeesi oli
toimitettu perille vasta vähän ennen puoltayötä. Silloin näet Kirsti
oli sisarensa kertoman mukaan saapunut tämän huoneeseen kädessään
kirje, jonka joku poikanen oli ulko-ovella juuri pistänyt hänen
käteensä. Luettuaan saamansa sanoman hän oli mitä parhaimmalla tuulella
lähtenyt jälleen ulos. Rikosetsivät ovat vakuuttuneet siitä, että
sillä kirjeellä Kirsti Kultakoski houkuteltiin keskellä yötä sillalle
murhattavaksi ja että se oli sinun kirjoittamasi.

Pidätetty huusi hurjana:

— Minun?! Sanoiko Kirsti sisarelleen niin vai onko tuo Elinan keksimää?

— Ei. Kirsti ei ollut näyttänyt sanomaa vanhemmalle sisarelleen. Eikä
tämä ole väittänyt muuta kuin että kirje oli. Mutta sillalta, mistä
laulajatar syöstiin syvyyteen, löytyi hänen käsilaukkunsa. Sisällä oli
ainoastaan _yksi_ kirje. Rikostutkimuskeskus on todennut sen sinun
kädestäsi lähteneeksi.

Vasko tiukkasi kiukkuisesti:

— Mitä siinä rikostutkimuskeskusta tarvittiin? Alla oli selkeästi minun
nimeni.

Rauta nousi kävelemään. Koppi oli ahdas, hän pääsi ottamaan ainoastaan
muutaman askelen puoleen ja toiseen. Viimein hän pysähtyi toverinsa
eteen ja kehoitti:

— Sanopa, miten jatkoit julistettuasi odottavasi laulajatarta
»kärsimättömästi kuunnellen askeltenne ääntä lähestyväksi».

Pidätetty punastui taaskin.

— Miksi sitä kyselet, hän torjui, — kun kerran kehut sepustukseni
lukeneesi?

— Minulla oli hämäräperäinen ilo tutustua rikostutkimuskeskuksen
hallussa olevaan paperiin. Mutta siitä puuttui allekirjoituksesi
lisäksi maininta, millä kellonlyömällä pyysit tavata »kauniin
laululintusemme» ja missä. Loppuosa kirjeestä oli näet repäisty pois
eikä sitä ole löydetty.

Se oli jo liikaa Vaskolle. Hän hypähti pystyyn ja tarttui molemmin
kourin ystävänsä käsivarsiin. Käheästi hän virkkoi:

— Repäisty pois... loppuosa... Kaarlo, joku... joku tahtoo kietoa
minut verkkoon. Joku vihaa minua niin, että varasti kävelykeppini
kylpyläkasinolta ja repäisi kirjeestäni loppuosan!

— Niin, Rauta myönsi, — se on ilmeistä. Todennäköisesti tuo joku teki
muutakin: murhasi Kirsti Kultakosken.

Pidätetty perääntyi jälleen vuoteen reunalle ja painoi kädet silmilleen.

— Lauri, oletko joskus joutunut poikkipuolin Simo Salanki-nimisen
miehen kanssa.

— En, Vasko mutisi. — Kuka hän on?

— Se nuorukainen, joka viime lauantai-iltana humalapäissään häpäisi
oopperalaulajatarta hotellin ravintolassa.

— Näin tuon pojan silloin ensimmäisen kerran. Miksi puhut hänestä nyt?

Rauta väisti kysymyksen.

— Tiedätkö jonkun täällä vihaavan sinua?

Vastaus tuli empimättä:

— Erkki Touhula on ainoa!

Ystävykset katsoivat toisiaan silmiin. Äänettömyys venyi, mutta
kummankaan katse ei väistynyt. Rauta huokasi. Tuo vanhan toverin
nimi oli jo monesti noussut hänen mieleensä. Hän oli itsepäisesti
karkottanut sen, mutta se oli palannut yhä uudelleen. Hän tiesi
Touhulasta enemmän kuin Lauri. Hän ei kuitenkaan halunnut kertoa sitä.
Siksi hän muutti puheenaihetta:

— Et ole vielä sanonut, mitä kirjeen loppu sisälsi.

Vasko tuhahti:

— Mitäkö? Ilmoitin odottavani Kirstiä hotellin ravintolan ulko-ovella
kello 22.30. Siksi lähdinkin kasinolta pari minuuttia ennen. Lisäksi
haikailin jotakin yksinäisyydestä, jonka kourista hänellä yksin oli
mahdollisuus minut vapauttaa.

Rauta naurahti hyväntuulisesti.

— Sinä olet kertakaikkiaan loistokappale! Saatuasi tuon hymistyksesi
paperille painuit melko suoraan toisen tytön perään. Lähdit hakemaan
lohtua siltä tanssiaisten kuningattarelta, jolla kehuit olevan sääret
kuin metsäkauriilla tai nuorella porolla. Sellainen »yksinäisyyden
kourissa» vääntelehtijä sinä olet!

Vasko puolustautui:

— Kirjettä Kirstille kyhätessäni en muistanut muuta hameväkeä koko
maailmassa olevan.

— No, samantekevää. Pääasia on laulajattarelle ilmoittamasi
tapaamisaika ja -paikka. Onko ne selvästi mainittu myös huoneesi
kirjoituspöydän laatikkoon pistämässäsi konseptissa?

— On. Siinä on runsaasti ylipyyhkimisiä ja lisäyksiä, mutta kun
ne olivat valmiit, kirjoitin tekstin sanatarkasti puhtaaksi.
Ilmoittamanani aikana odotin sitten Kirstiä kaksikymmentä minuuttia
ravintolan ulkopuolella. Mutta hän ei tullut.

— Ei, Rauta vahvisti. — Satun tietämään sen. Touhula ei päästänyt
häntä. Muuten, veliseni, kasinolla sinä puolestasi panit tämän
kaupungin juorukellojen kielet laulamaan tanssittamalla yhtä ja samaa
tyttölasta.

— Hm.

— Mistä syystä lankaan tuli solmu?

— Kuinka niin?

— Jotakin täytyi tulla väliin. Muuten sinä et olisi niin äkisti
jättänyt häntä tanssimaan toisten kanssa.

Vasko vältti toverinsa katsetta vastatessaan:

— Muistin Kirstille lähettämäni kutsun. Havaittuani laulajattaren
odottamisen turhaksi aioin ensin palata kasinolle. Mutta sitten en
viitsinytkään. Niin herttainen kuin tyttö onkin, hän sopisi minulle
melkein tyttäreksi.

— No, ei nyt sentään ihan. Mutta omapa on asiasi... Sinä et kuitenkaan
jäänyt liioin asuntoosi. Lähdit muutamia minuutteja yli 24:n jälleen
ulos. Minne?

Pidätetty hermostui silminnähtävästi.

— Ulos vain, kävelemään, hän sanoi tuokion vaitiolon jälkeen. —
Huoneessa tuntui ahdistavalta. Kaipasin raitista ilmaa.

Raudan ääni tiukkeni:

— Olit poissa tuntikausia. Puoliyöstä yli kello kolmen. Lauri, minun
täytyy saada tietää, missä sen ajan olit!

Mustat silmät tuijottivat hievahtamatta häneen. Vastaus tuli selkeänä:

— Sitä minä en sano!

Silloin Rauta räjähti:

— Sinun on pakko sanoa! Etkö käsitä asemasi kiperyyttä? Minä olen
heilunut kuin heinämies repiäkseni hajalle sen verkon, johon sinut
on pyydystetty. Saadakseni sinut irti täältä en tarvitse enää muuta
kuin tiedon, missä olit nuo aamuyön tunnit. Mutta sen myös tarvitsen —
ehdottomasti! Tässä tilanteessa sinulla on kuitenkin otsaa sylkäistä
kasvoilleni, että sinä et sano. Yksinkertaisesti et! Haluatko siis
tosissasi murhasyytöksen niskaasi? Ellet, on sinun todistettava olleesi
muualla silloin, kun sillalla suoritettiin murha. Mies, sinä tarvitset
kipeästi alibin!

Vasko mutisi:

— Sinä riehut nyt samaan tapaan kuin rikosetsivät ovat täällä
mekastelleet. Mutta se ei hyödytä. Ei sinua enempää kuin heitäkään.

Raudan teki mieli tarttua hänen kaulukseensa ja ravistella ystäväänsä
perinpohjin. Hän pakottautui kuitenkin pysymään aloillaan ja lausui
pahaaennustavan matalasti:

— Kuulin sinun kieltäytyneen esittämästä alibiasi läänin miehille.
Mutta otaksuin sen johtuneen heidän karheasta esiintymisestään. Nyt me
vanhat ystävykset olemme kahden. Vaadin saada tietää, missä olit nuo
kohtalokkaat tunnit. Ota huomioosi tämä: minä luovun koko jutusta, jos
vielä kerran kieltäydyt vastaamasta.

Pidätetty nieleksi tuskaisesti. Lopulta hän puhkesi puhumaan:

— Olen hirveän pahoillani, Kaarlo. Mutta olen luvannut pyhästi, etten
kenellekään kerro, missä silloin olin. Minun on pakko pitää sanani,
tuli mitä tuli. Vaikka... vaikka sinä jätätkin minut nyt, niin,
Kaarlo... älä tee sitä vihassa.

Hänen vetoomuksensa kaikui kuitenkin kuuroille korville. Rauta oli
sydämistynyt. Sanaa sanomatta hän käännähti kannoillaan. Ovi sulkeutui
räiskähtäen hänen jälkeensä.

Pamaus oli niin kova, että punakka, valkotukkainen vartija juoksi
hätääntyneenä käytävään.

— Oletteko, Rauta tiukkasi häneltä, — koskaan nähnyt tärähtänyttä, ihan
suorastaan seinähullua miestä?

Vartijan suu loksahti auki.

— Jaa, että seinähullua? En, enpä luule...

Rauta pysähtyi ulko-ovelta huutamaan hänelle:

— Kurkistakaa viimeiseen koppiin, niin siellä näette sellaisen otuksen!




Neljästoista luku.

VALKO-KELTAPUKUINEN TYTTÖ.


Vielä kadulle tullessaan Rauta oli tuohduksissaan ystävänsä
järjettömästä itsepintaisuudesta. Otsa rypyssä hän tuijotti matalalla
purjehtivia pilviä. Ilma oli viileä, mutta tuuli oli kesäinen.

Itse asiassa tämä kaupunki on kaunis, hän tuumi. Leimaa-antavana
enemmistönä olevat yksi- ja kaksikerroksiset puutalot loivat
pihakoivuineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen kokonaisuuteen
herttaisen kodikkuuden leiman.

Kipeästi häntä pisti ajatus, että Lauri Vasko ei ollut päiväkausiin
nähnyt puiden ja ruohokenttien vihreyttä eikä tuntenut kesätuulen
pehmeää hipaisua. Hän karkotti kuitenkin mieleen pyrkivän
hempeämielisyyden. Pysyköön siellä, missä on — senkin jääräpää!

Hän oli jo aukaissut autonsa oven, kun laiha tyttönen ilmestyi viereen.
Musta tukka, tumma iho ja yllä olevat kirjavat rievut osoittivat, mihin
heimoon hän kuului.

— Osta kukkia!

Kädessä hänellä oli pieni kimppu päivänkakkaroita, jotka hän oli
poiminut läheiseltä tyhjältä tontilta.

Äkillisestä mielijohteesta Rauta virkahti:

— Anna tänne.

Saatuaan likaiseen kouraansa kaksi kymmenmarkkasta mustalaistyttö
pinkaisi juoksuun. Paljaat sääret vilkkuen hän katosi lähimmän
talonnurkkauksen taa.

Rauta asteli hiljakseen kauimmaisen kalteri-ikkunan taa ja heitti kukat
sen raosta sisään.

Olkivuode kahisi, kun Vasko hypähti pystyyn.

— Kaarlo, sinäkö siellä?

Ulkona seisoja ei vastannut. Hän ei saanut jatkuvalta kiukultaan
sanotuksi mitään.

Pidätetty huokasi raskaasti. Sitten hän lausahti:

— No, olitpa kuka tahansa, niin kiitoksia rohkaisusta.

Istahdettuaan ohjauspyörän ääreen Rauta ajoi autonsa hotellin pihalle.
Mutta hän vältti menemästä sisään. Hän ei halunnut nyt tavata ketään.
Viime vaiheessa kärsitty tappio karvasteli mieltä.

Kadulle tultuaan hän totesi pankkitalon kellon olevan vähän yli 7.
Iltaa oli siis vielä vaikka millä mitalla. Hän lähti oikaisemaan
viistoon torin poikki.

Hän pistäytyi kulmauksessa olevaan kahvilaan. Siellä istuva yleisö
vaikutti kirjavalta. Hän asettui ikkunan edessä olevan pöydän ääreen ja
tilasi teetä.

Niin, hän oli kieltämättä kärsinyt tappion. Vieläpä hetkellä, jolloin
hän oli katsonut voiton olevan melkein kuin kämmenellä. Mutta hän ei
sittenkään jättäisi juttua niin vain.

Hän heitti puoleksipalaneen savukkeen tuhkakuppiin ja sytytti uuden.

Laurin kieltäytyminen ilmaisemasta, missä oli maanantain vastaisena
yönä ollut, oli vakava este tutkimuksille. Koska se ei ollut
murrettavissa, se oli tavalla tai toisella kierrettävä.

Mitä tuo hupsu oli sanonutkaan? Että hän oli jollekin luvannut olla
kertomatta, missä oli ollut. Sellaista hassutusta!

Kenelle Vasko oli voinut »pyhän» lupauksensa antaa? Kun nimenomaan
hänestä oli kysymys, oli ensimmäiseksi tarjoutuva vastaus: jollekin
naiselle. Myös se vuorokauden aika, jonka hän oli ollut poissa
asunnostaan, viittasi johonkin naisseikkailuun. Kumpikaan Kultakosken
sisaruksista ei saattanut olla kysymyksessä. »Metsäkauris»-tytön Lauri
oli kylmästi jättänyt kasinolle tanssimaan muiden kanssa. Oliko hän
siis jossakin vaiheessa ehtinyt täällä ihastua johonkin neljänteen
naiseen, jonka olemassaolosta hän ei ollut hiiskahtanut ystävälleen?

Vaskon kohdalla oli tietysti mahdollista, että hän oli järjestänyt
salaisen, öisen kohtauksen. Ne olivat hänen alaansa! Jos kysymyksessä
oli rouva, jonka aviomies oli matkoilla, niin saattoi ajatella tämän
vaatineen »pyhän» vaikenemislupauksen. Mutta nyt, murhasyytteen
uhatessa Lauria, nainen ei voisi kieltäytyä kertomasta totuutta heidän
yhdessäolostaan. Pulma oli siinä, mistä tuo kaunis tuntematon olisi
löydettävissä.

Hän oli sytyttämässä jälleen uutta savuketta, kun viereisestä pöydästä
kantautui hänen korviinsa pari vuorosanaa:

— Katsohan Korkeilan tyttöä. Niin tepastelee ohi pää ylpeästi pystyssä
kuin prinsessa ikään.

— Ei hän ylpeä ole. Ystävällisempää kohtelua ei voi asiakkaan
osaksi tulla kuin minäkin tänään sain poiketessani ostamaan häneltä
hammastahnaa. Sievä tyttö ja hyväkäytöksinen. Mitä enempää voisi
vaatia...?

Rauta ei jäänyt kuuntelemaan lauseen loppua. Hän heitti setelin
pöydälle ja lähti.

Hän oli tuntenut profiilin. »Metsäkauris» — nyt yllään aistikas, musta
kävelypuku.

Kierrettyään kulman hän tavoitti ikkunan takaa sen äskeisen naapurinsa
katseen, joka oli murissut »prinsessasta». Mies oli kai pannut
merkille hänen kiireisen lähtönsä ja teki siitä nyt irvistäen omat
johtopäätöksensä.

Koko kadun mitalla ei näkynyt muita. Raudan oli niin ollen helppo
huomioida edellä rientävää tyttöä. Tämä kulki sivuilleen vilkuilematta,
avopäin, ruskeat kutrit hulmuten.

Minä menen sinne, minne hänkin, mies päätteli. Hänen täytyi päästä
puhuttamaan tyttöä. Häneltä saisi ainakin selvyyden, oliko hänen
ja Vaskon väliin tullut jokin erimielisyys. Vai..? Eräs ajatus oli
pälkähtänyt hänen päähänsä. Laurin tanssiaisista kesken lähtemisen ja
tytön siitä huolimatta jatkuneen hyväntuulisuuden saattoi selittää
toisin. Jos niin oli, ei mitään »neljättä naista» kaivattu!

Tyttö kääntyi oikealle. Rauta säilytti välimatkan samana. Jälleen
käännyttiin, nyt vasemmalle. Sitten tyttö arvelematta poikkesi eräästä
portista sisään. Mies hidasti käyntiään. Tultuaan aidan luo hän silmäsi
pihalle.

Harmaapäinen, hyvin lihava nainen oli ainoa näkyvissä oleva.
Vaivalloisesti ja huohottaen hän nyppi rikkaruohoja kukkapenkistä.

Rauta meni hänen luokseen.

— Suokaa anteeksi, että häiritsen. Asuuko neiti Kurkeila täällä?

Nainen ojentautui ja vilkaisi häneen kirkkain, epäluuloisin silmin. Hän
pyyhki sormet huolellisesti suureen esiliinaansa ja työnsi lihaville
kasvoille valahtaneet ohuet hiukset takaisin päälaelle. Sitten hän
asetti kätensä ristiin mahtavalle vatsalleen ja kysyi:

— Olet sinä politsii?

Mies hymyili tyynnyttävästi.

— En, hyvä rouva. Pitäisikö minun olla?

— Ei pidäis. A katsohäi, vanhu ristikanzu, nengone kui minä, hupsii
midä hupsii. Et ole sinä poliisiin nägöne. Herruhäi olet. Ni, eläygo?
Eläy häi. Yhtes elämmö tia.

— Oletteko te neiti Kurkeilan täti?

— Olen minä. Hänen muamo oli nuorin sizär minul; pogoiniekku nygöi.
Ellendäthäi sinä? Kuollut. Kalmizomah viedih, ku tänne tuldih.

Esiliinan kulmalla eukko pyyhkäisi kostuneita silmiään.

— Tunnet sinä meijän Kaisan?

— En. Mutta minulla on hänelle terveisiä eräältä yhteiseltä
ystävältämme. Voisinko esittää ne hänelle?

— Void, voit sinä. Edhäi sinä midä pahua luaji?

Viime sanojaan harmaahapsi säesti hymyllä, joka paljasti hampaattomat
ikenet. Mutta siinä kuvastui myös hitunen pelkoa.

— En toki pahaa, mies torjui. — Juttelisin vain hetken
sisarentyttärenne kanssa.

— Tule minul jälles, nainen ratkaisi kääntyen kulkemaan pihan perällä
kohoavaa kaksikerroksista puutaloa kohden.

Puolivälissä hän pyörsi vieraaseen ja ryhtyi taas puhumaan:

— Kuulehäi sinä. Et vikse ossudi, pane pahakse, äto minä pagizen sinul
muga kui tuttaval. Sanon sinukse. A enhäi minä, vanhu inehmine, näih
Suomen paginoih enämbi opastu.

— Ei ole tarpeenkaan, Rauta virkahti sydämellisesti.

— Minusta on hauska jälleen kuulla pehmeää Raja-Karjalan murretta.

— Oledgo sinä olluh Karjalas?

— Monestikin. Viihdyin siellä aina mainiosti.

Eukon väsyneet silmät alkoivat loistaa. Hän nyökkäili hyväksyvästi.
Sitten hän huokasi raskaasti:

— A voi, voi meijän Karjala...

Kun he olivat nousemassa portaita, ylhäältä alkoi kuulua laulua. He
pysähtyivät kuuntelemaan säveliä, joita kaunis tytönääni helisytti
heitä vastaan: »Jo Karjalan kunnailla lehtii puu...»

Lihava nainen nojautui seinään ja puheli puoliääneen:

— Kui Karjala... Eletähhäi i tiäpäigi. A ei pasta päiväne kui Karjalas.
Ei olla inehmizet kui Karjalas, ei pajateta, ei nagreta, eigo pa'ista
kui meil. Ei olla puud muga tuuhied. Ei loznita svedazet, ei ole muldu
lämböne, eigo ni taivas muga kirkas da korgie kui oli Karjalas... Sinne
jiädih kai konnut, elokset, tanhuot, kalmizomat, kai... Meijän Karjalah!

Hän nyyhkytti, mutta se oli kyyneietöntä itkua. Rautaa liikutti syvästi
suru, jossa kyynelet oli vuosien mittaan itketty loppuun.

— Pajattelou häi muudugi, meijän Kaisa, eukko lausui vielä vavahtelevin
äänin. — A kui abie mieldy painan, Karjalas häi pajattau. Minä en malta
ni sidä, en.

Hän lähti huohottaen jatkamaan natisevien portaiden nousua.

Miestä ilahdutti sen pienen huoneen viihtyisyys, johon he tulivat.
Puhtaus ja kotoisuus valloittivat tulijan jo kynnyksellä. Annansilmät
ja pelargoniat kukkivat ikkunalaudoilla. Leposohvan yläpuolella oli
kaunis maalaus Sortavalasta. Kirjoliinan peittämällä pöydällä oli
hopeatangossa puna-musta pienoislippu.

Neiti Kurkeila oli oven avautuessa noussut ja laskenut näppäilemänsä
kitaran sohvalle. Suloinen, Rauta muisti arvioineensa nähdessään
hänet ensimmäisen kerran. Nyt hän oli valmis korjaamaan: enemmän kuin
suloinen. Kasvot olivat tyttömäisen pehmeäpiirteiset ja valloittavan
avoimet. Tavassa, jolla hän kantoi päänsä pystyssä, oli luontevaa
arvokkuutta. Mutta heleänsinisten silmien katse oli nyt kysyvän
torjuva. Hiukkasen pelokaskin.

Tyttö oli riisunut kävelypuvun takin. Hänen puseronsa oli
valko-keltaraitainen. Ilmeisesti hän rakastaa tuota väriyhdistelmää,
vieras totesi. Kieltämättä se sopi hyvin yhteen päivettyneen hipiän ja
kastanjanruskeiden hiusten kanssa.

— Katsohäi, Kaisa, minä tuon sinul gostjan.

Mies astui tervehtimään ja esittäytyi.

Eukko toimitti edelleen liukkaasti:

— Teil, kuuluu, on yhtehine tuttav. Tervehytty suad. Minä menen ja
keitäldän koufit. Sit pagizemmo ielleh Karjalas.

Rauta yritti estellä:

— Älkää toki vaivautuko keittämään kahvia minun vuokseni.

Vanha nainen heläytti iloisen naurun.

— Vaivakse muga! Juommo myö itsegi, Kaisa da minä, myö polozed,
muailman jalgoih lykätyt.

— Täti kiltti, tyttö huomautti vähän kärsimättömästi, — te voisitte jo
vähitellen oppia kutsumaan minua Kaarinaksi.

Valkohapsinen pää heilahti torjuvasti.

— A minä kui en opastu. Mintäh minä en sais sanuo sinua iellehpäigi
Kaisaks?

Hän pyörsi keittiöön ja sulki oven perässään.

Tyttö kohautti olkapäitään. Hän viittasi vierasta asettumaan
keinutuoliin. Itse hän istahti jälleen leposohvalle.

— Te kai tiedätte, kuka minä olen, Rauta virkahti päästäkseen alkuun.

Tyttö nyökkäsi.

— Maisteri Vasko kertoi teistä sunnuntaina — aika paljon. Teidän piti
kai samana päivänä jatkaa matkaa Punkaharjulle.

— Minä jatkoinkin. Mutta jouduin palaamaan seuraavana iltana.
Arvaatteko, miksi?

Päänpudistus oli ainoa vastaus.

Hän ei ainakaan helpota keskustelun käyntiin saamista, Rauta tuumi.
Oliko se pelkkää ujoutta vai ennen kaikkea varovaisuutta?

— Minulla on teille terveisiä maisteri Vaskolta, hän aloitti uudelleen.

Sinisilmien katse painui, ja hoikat sormet ryhtyivät oikomaan hameesta
ryppyä, jota siinä ei ollut.

— Onko... onko hän matkustanut?

— Miksi niin?

— Hän sanoi soittavansa minulle maanantaina. Kun mitään ei kuulunut,
ajattelin hänen lähteneen jo. Ei sen kummempaa.

Pettymys kuulsi levollisen sävyn alta.

— Kuulkaahan nyt, neiti...

— Niin, tuomari?

— Olette kai lehdistä lukenut oopperalaulajatar Kirsti Kultakosken
kuolemasta?

Tyttö hätkähti äkillistä hyppäystä. Mutta ääni oli aivan tyyni, kun hän
vastasi:

— Tietysti olen sekä lukenut että kuullut siitä. Joku on heittänyt
hänet täällä sillalta kosken kiviin.

— Aivan, Rauta vahvisti. — Viime maanantain vastaisena yönä, otaksumien
mukaan kello 24:n ja 3:n välillä.

Kaarina Kurkeila nyökkäsi. Hän katsoi kysyvästi mieheen odottaen tämän
jatkavan.

— Neiti, eikö korviinne ole kantautunut, ketä epäillään murhaajaksi?

Tyttö puisti päätään. Silloin Rauta pamautti:

— Maisteri Vasko on pidätetty!

Jo seuraavana hetkenä hän katui ilmoituksensa jyrkkyyttä. Tuskaisa
huudahdus purkautui tytön huulilta. Kaikki veri näytti valahtavan pois
kasvoilta. Kädet haparoivat tukea leposohvan laidasta. Vavisten hän
valitti:

— Voi, ei! Sanokaa, ettei se ole totta! Se ei voi olla!

— Valitettavasti se on totta, neiti. Hänet pidätettiin jo maanantaina.
Siksi hän ei voinut soittaa teille. Siksi minä palasin Punkaharjulta
tänne. Siksi myös tulin teidän luoksenne.

Nuori nainen taisteli urheasti hillitäkseen järkytystään. Huoneessa
vallitsi raskas äänettömyys. Viimein hän kysäisi:

— Oletteko... oletteko tavannut hänet?

— Tulen jokseenkin suoraan poliisivankilan ahtaasta kopista, johon
hänet on suljettu.

Sinisilmät kostuivat.

— Kertoiko hän... minusta?

Väri palasi poskipäille, ja hän kiirehti selittämään:

— Tarkoitan... Tehän olitte maininnut tädille tuovanne terveisiä.

Rauta virkkoi:

— Joskus voi tuoda terveisiä, vaikkei niitä sananmukaisesti ole
lähetettykään. Ystäväni väisti kaikki teitä koskevat kysymykseni.
Lisäksi hän kieltäytyi jyrkästi ilmoittamasta, missä oli sillalla
tapahtuneen murhan aikoihin, ja se on paljon pahempi. Tiedätte kai,
mikä on alibi?

Tyttö nyökkäsi.

— No, hyvä. Ellen minä pysty löytämään hänelle alibia, en saa häntä
vapaaksi. Mutta vaikka hän älysi sen, hän pysyi ääneti. Härkäpäisesti
hän selitti antaneensa jollekin pyhän lupauksen vaieta. Sen vuoksi
erosimme riidoissa. Lopuksi ilmoitin jättäväni hänet oman onnensa — tai
paremminkin onnettomuutensa — huomaan.

Nuori emäntä hätääntyi.

— Voi, sitä ette saa tehdä, tuomari. Hänhän on teidän ystävänne, ja hän
on syytön!

— Tiedän sen. Olen onnistunut hajoittamaan maailman tuuliin häntä
vastaan kootun todistusainehiston. Mutta alibi puuttuu, ja silloin
puuttuu paljon.

Tyttö näytti kamppailevan itsensä kanssa. Sitten kasvot kirkastuivat
levollisen päättäväisiksi. Hän oli tehnyt ratkaisunsa.

Samassa ovi keittiöön aukeni. Vanha nainen purjehti sieltä
kahvitarjottimineen.

— Nygöi juommo, lapset, hän touhusi kattaessaan pöytää. — Vägevät
koufit keitingi, muga kui enne kodikonduloil olles. Hyvä on, sto
koufikuldua jöngöi suahah. Oledgo sinä, gostju, syönnyh sultsinoidu?

— Voi, täti kulta, sisarentytär hätääntyi. — Kuinka te sinuttelette
herra tuomaria?

Räpyttelevät silmät suuntautuivat mieheen nauravina.

— Myö luajimmo sovietan jo pihal. Häi on käynyh Karjalas eigo pane
pahakse minun paginoidu. A, »tuomar» — oledgo sinä sudju, nengone, ken
suudiu, kui ken tahto varrastelou libo toizen tappau?

— En minä ketään tuomitse, Rauta oikoi. — Koetan päinvastoin saada
vapaiksi ne, joita syyttä epäillään.

Harmaahapsi nyökkäili ymmärtäväisesti.

— Sid oled hyvä muzikku. Jo minä duumaitsingi, sto ei minun vanhat
silmät petetä. A minä pagizin nygöi sultsinois. Syöned vai, terväh minä
ajelen da pastan.

Tyttö puuttui hermostuneesti puheeseen:

— Täti kulta, ei nyt ole aikaa sellaiseen. Te ette vielä tiedä,
millaisia hirveitä uutisia tuomarilla oli kerrottavana.

Lyhyesti hän toisti kuulemansa. Kesken kaiken eukko lysähti tuolille
istumaan ja rupesi päivittelemään. Kuppeihin jo kaatamansa kahvinkin
hän unohti. Mutta vähin hän vilkuili sisarentyttäreensä selvästi
peloissaan.

— Niin että nyt tiedätte, täti, miten asiat ovat, Kaarina Korkeila
lopetti. Sitten hän kääntyi vieraaseen: — Teidän on saatava kuulla
totuus.

Vanha nainen kivahti varoittavasti:

— Katso edehes, neidine, da viessaile sanas enne, kui on myöhästy.

— Mitä punnitsemista tässä enää olisi! tyttö torjui.

— Ehkä sallitte, neiti, Rauta ehätti sanomaan, — minun kertoa ensin,
mitä nyt kuvittelen ystäväni sunnuntai-iltana puuhailleen. Te voitte
sitten oikaista ja täydentää kertomustani. Sovimmeko niin?

Nuori emäntä virkkoi:

— Kiitän teitä hienotunteisuudestanne, tuomari. Kuuntelen
jännittyneenä. Maisteri Vasko kehui teidän kykyänne nähdä senkin, mitä
ette ole ollut näkemässä.

— Lauri oli tuona iltana kasinolla, mies aloitti. — Hän tanssitti teitä
ahkerasti, likipitäen jokaisen tanssin. Mutta hiukkasta vaille kello
22.30 hänen täytyi poistua kasinolta joksikin aikaa. Eräät terävät
silmät olivat havaitsevinaan jotakin tulleen teidän väliinne, kun Lauri
lähti ja te jäitte iloisesti jatkamaan karkelointia.

Kaarina Kurkeila huomautti, hymykuoppien ilmestyessä nyt ensimmäisen
kerran poskiin:

— Mutta te, tuomari, ette usko mitään tulleen väliin. Sävynne ilmaisee
sen. Mitä sitten luulette?

— Otaksun teidän arastelleen herättämäänne huomiota. Pelkonne ei
ollutkaan turha. Olen joutunut kuulemaan erään rouvan säälittelevän
teitä, koska muuan tunnoton pääkaupunkilainen aviomies oli pannut
päänne pyörälle.

Tyttö harmistui:

— Lauri ei ole naimisissa!

Lihava nainen huokaili sivusta:

— Nygöi kuuled, Kaisa. Aidoi vai luajitah.

— Esteitä mille? sisarentytär tiukkasi. Mieheen kääntyen hän lisäsi: —
Jatkakaa, tuomari. Teidän piti kertoa päätelmistänne.

— Otaksun Laurin ehdottaneen teille palaavansa kasinolle ennen
tanssiaisten päättymistä. Mutta sitä te ette tahtonut. Lopulta sovitte
tapaamisesta kasinon puiston jossakin hiljaisessa osassa vähän yli
kello 24:n. Siellä myös kohtasitte toisenne. Yhdessä tulitte tänne, ja
hän poistui vasta parin, kolmen tunnin kuluttua. Sellainen olettamus
minulla on tuosta teidän illastanne.

Kaarina Kurkeila tarkkasi miestä hievahtamatta. Hiljaisesti hän kysyi:

— Eikö Lauri tosiaan kertonut...?

— Ei.

— Silloin on käsittämätöntä, miten voitte tietää kaiken. On kuin
olisitte askel askelelta seurannut meitä.

— Ennen tänne tuloani en tiennyt mitään, Rauta sanoi hymyillen. — Te
itse autoitte minut muodostamaan teoriani.

— Minä?

— Aivan niin, neiti. Seurasin teitä tänne siksi, että teidät nähdessäni
eräs ajatus juolahti mieleeni. Mutta se oli silloin vielä pelkkä
teoreettinen mahdollisuus, johon en rohjennut oikein itsekään uskoa.
Mutta se tapa, millä te suhtauduitte uutiseen Laurin pidätyksestä,
osoitti minun sittenkin osuneen oikeille jäljille. Jos tuttavuutenne
olisi jäänyt ainoastaan muutaman tanssin varaan, tuo tieto ei olisi
voinut järkyttää teitä. Siitä lähtien tapahtumien todellisen kulun
arvaaminen oli helppoa... Lauri oli siis seurassanne maanantain
vastaisena yönä kello 24:stä 2:een?

Tyttö vahvisti tyynesti:

— Oli. Lähes kolmeen.

Lihava nainen puuskahti:

— Nygöi se sit on sanottu! A älä sinä, sudju, arbaile, sto tiä on midä
tahto huigiedu luajittu.

Harmista punastuen sisarentytär yritti vaientaa hänet:

— Mitä te nyt, täti...?

Mutta harmaahapsi huiskautti hänelle käskevästi kädellään ja katkaisi:

— Olehäi vaikkane, Kaisa. Nygöi pagizen minä. Minä olin heijän keral.
Keitäldin koufit. Pyörähytin sultsinoid. Sit istuimmo stolah. Pa'istih,
pa'istih. Se maisterherra on meijän pidäjän pappi-pogoiniekan briha.
Rouno kui oma poigu olis. Oli meil pagizemistu, hoz olizimmo huondekseh
suate tarinoa juoksutelluh... Se maisterherruhäi dokadi, sto myöhäkse
oli mennyh. Sid vaste minul, vanhal ristikanzal, hädä, sto midä
susiedad sanotah, hos nähtäh. Minä hänel pagizin, sto älä, hyvä briha,
sano ni kel, kus olit. Enhäi minä itšen täh, vai meijän Kaisan täh, häi
kui on vie nuori da miero paha. Häi, se maister, vannoi, sto häi ei
virka ni kel, sto häi on tiä olluh. A tämä sid nygöi tulou. A voi, voi,
tuatto taivahalline!

Kaarina Kurkeila sanoi reippaasti:

— Turha sitä on enää siunailla, täti kulta. Teidän ja minun on
todistettava maisteri Vaskon olleen täällä ne tunnit, joiden kuluessa
murha sillalla on tapahtunut. Milloin voimme sen tehdä, tuomari?

— Vaikka heti. Jos lähtisitte minun mukaani hotelliin, tapaisimme
siellä juttua hoitavat viranomaiset. Saisimme Laurin ehkä jo tänä
iltana vapaaksi.

Tyttö meni vetämään kävelypuvun takin ylleen. Tätiään kohden hän ojensi
mustaa pääliinaa.

— Lähdetään, täti kulta.

Lihava nainen penäsi itsepäisesti:

— Lähtietäh! Kebie sanuo. A tiijädgo, Kaisa, midä sinä nygöi zavodit?
Täi ilmal pidäy iellehpaigi eliä. Eigo olis parembi andua azien olla
kui on? Midä sinä sanot? Sto briha oli sinun ker kogonazen syväinyön.
Äijy ei sinul enämbi kunnivuo ole!

Sinisilmät säikkyivät uhmaavina.

— Olkoon tai ei, siitä ei nyt ole kysymys!

Mutta eukko ei hellittänyt. Hän oli joutumaisillaan kauhun valtaan ja
rukoili:

— Älä sinä ole ni ylbei. Jogahine piäzöy sit sormel meidy ozottelemah.
Käynöy pahasti, viijäh sinul vie paikkas sie kaupan vuurutskan tagua.
Mil myö nsit elämmö?

— Eletään millä eletään, nuori nainen sinkosi vastaan. — Mutta viaton
ihminen ei saa joutua kärsimään vain siksi, että totuuden ilmitulo
aiheuttaa meille ehkä ikävyyksiä. Lähdetään!

Lihava eukko niiskutti vielä ottaessaan vastaan liinan ja sitaistessaan
sen valkoisten hiustensa peitoksi. Masentuneena hän laahusti ovelle.

Rauta virkahti sydämellisesti nuorelle emännälleen:

— Te olette uljas tyttö, neiti Kurkeila!




Viidestoista luku.

OSAT VAIHTUVAT.


Tuomari Lemmetyinen istui läänin rikosetsivien parissa ravintolan
kabinetissa. Voileipäpöytä oli ollut runsas ja herkullinen.
Tarjoilijatar oli vakuuttanut tilattujen wienerleikkeiden olevan samaa
korkeaa luokkaa. Hän oli jo täyttänyt herrojen lasit punaviinillä ja
luvannut pian palata.

Ulkonaisesti olisi ollut täysi syy tyytyväisyyteen. Mutta
poliisimestari oli tyytymätön, lähinnä itseensä. Oli ollut tarpeetonta
läänin miehille kehua Raudan saapuvan illan mittaan esittämään
todisteet maisteri Vaskon syyttömyydestä. Lyhyt Uuttu oli suhtautunut
tiedoitukseen pidättyväisesti, pyöreillä kasvoillaan epäuskoisen hymyn
häive. Mutta hongankolistaja Roitto oli purskahtanut pilkkanauruun.
Hän oli luvannut syödä vanhat kenkärajansa, jos »tuo kukkoileva
salapoliisi» onnistuisi todisteluyrityksessään.

Oveen koputettiin. Vaalea tarjoilijatar saapui höyryävine kulhoineen ja
lämmitettyine lautasineen. Rauta seurasi hänen kantapäillään.

Läänin rikosetsivät silmäsivät paikoiltaan tulijaan tutkivasti. Mutta
tämän kasvot eivät ilmaisseet mitään. He tervehtivät häntä epämääräisin
nyökkäyksin. Lemmetyinen sen sijaan nousi kättelemään lämpimästi.

Rauta istahti pyöreän pöydän ääreen lausuen tarjoilijattarelle:

— Kun ehditte, neiti, niin tuokaa minulle samanlainen leike ja lasi
maitoa.

Roitto mesoi:

— Soo, vai maitoa? Se taitaakin olla hyvä juoma huuhtomaan alas
pettymyksen tunteet?

Rauta säväytti vastaan:

— Siinä tapauksessa teidän pitäisi juoda sitä muutamia litroja.

Poliisimestari kiirehti:

— Voitteko nyt todistaa, että maisteri Vasko on syytön?

— Varmasti.

Hevosnaamainen etsivä mutisi puoliääneen:

— Kerskuri!

Puheluun syntyi tauko tarjoilijattaren saapuessa jälleen kabinettiin.
Kun hän oli kattanut viimeksi tulleelle ja poistunut, tämä aloitti
levollisesti:

— Pohditaanpa ensin kirjettä, jolla Vasko pyysi sunnuntaina
laulajattarelta tapaamista. Eikö tuossa paperissa mikään ole herättänyt
läänin herrojen epäilyksiä?

Vanha etsivä puisteli päätään.

— Eikö edes se, että loppu oli repäisty pois? Kuka sen mahtoi tehdä?

Uuttu raapi hiusrajaansa.

— Vaikea sanoa varmasti. Luultavimmin laulajatar itse.

— Ei, vaan murhaaja. Selvästikin hän.

Roitto ärähti:

— Seis, herrat, nyt mastot loppuivat!

Lemmetyinen katsoi häneen kummissaan ja tiedusti:

— Mitä sillä tarkoitatte, että mastot...?

— Sitä vain, että moisiin avaruuksiin minun ajatukseni ei kanna.

Hänestä piittaamatta Uuttu tiukkasi:

— Miksei yhtä hyvin laulajatar itse olisi voinut olla tuo repijä?

Rauta esitti vastakysymyksen:

— Oletteko te joskus repinyt saamanne kirjeen?

Lyhyt ja lihava etsivä hymyili nyökätessään.

— Mitä olette tehnyt palasille?

— Olen viskannut ne paperikoriin tai pistänyt uuniin, miten milloinkin.

— Aivan normaali tapa. Te ette kuitenkaan ole sullonut jotakin palasta
taskuunne. Tai jos poikkeustapauksessa olette niin tehnyt, niin olette
säilyttänyt sen palasen, missä tapaamisen aika ja paikka on mainittu.
Mutta juuri se Vaskon kirjeen osa puuttuu. Viimeinen näkyvä sana on
»kello». Sen sijaan se rivi, mikä alkaisi tuntimäärällä, on jo poissa.

Uuttu kaivoi taskustaan muistikirjan.

— Tähän minä sen jäljensin, hän mutisi. Hetken vaitiolon jälkeen hän
lisäsi: — Niinpä näkyy. Merkillistä... Tuossa, mitä sanoitte, tuomari,
on aika paljon järkeä.

Rauta jatkoi:

— Jokaisella teolla — tai melkein jokaisella — on tarkoituksensa.
Sattuma ei liioin ollut, että ainoastaan tuo kirjeen osa löytyi
laulajatar-vainajan käsilaukusta. Katkelman oli laskettu joutuvan
murhaa tutkivien käsiin johtamaan heidän epäilyksensä kirjeen
kirjoittajaan. Kenen etujen mukaista tällainen menettely saattoi olla?
Ainoastaan murhaajan. En halua väittää hänen tähdänneen nimenomaan
Vaskoon tällöin tai edes varastaessaan kävelykepin. Kun ne sopivat
hänen suunnitelmiinsa, hän yksinkertaisesti käytti niitä hyväkseen.

Vanha etsivä nyökkäili miettiväisenä.

— Mutta, hän kysäisi sitten, — miksi murhaaja olisi repinyt kirjeen
lopun pois? Siinä olisi tiettävästi ollut maisterin nimikin?

— Niin oli. Mutta hänen oli pakko repäistä loppu pois. Se ei näet
enää soveltunut hänen tarkoituksiinsa. Kirjeessään Vasko pyysi tavata
laulajattaren sunnuntai-iltana hotellin ravintolan ulko-ovella kello
22.30.

Äänettömyys seurasi viime sanoja. Roittokin laski kädestään viinilasin
pöydälle.

— Kuka niin on sanonut? hän ärähti. — Vaskoko?

— Niin.

Pitkä etsivä alkoi hohottaa.

— Varjelkoon, olitte jo tyrmätä minut. Sitten kuitenkin ilmoitatte
mullistavan väitteen olevan peräisin pidätetyltä. Vai sellaisen jekun
hän on nyt keksaissut kiemurrellakseen itsensä irti! Sillä ei totisesti
pitkälle potkita.

— Kätenne ulottuvilla oleva todistuskappale osoittaa väitteeni
oikeaksi, Rauta virkkoi tyynesti.

Uuttu kysyi:

— Käsiemme ulottuvilla? Missä?

— Vaskon vuokraaman huoneen kirjoituspöydän laatikossa. Siellä on
hänen sunnuntaina kello 18:n jälkeen laatimansa konsepti. Sen mukaan
puhtaaksikirjoitetun kirjeen hän lähetti laulajattarelle tänne
hotelliin kello 20:n maissa.

— Mikä se puolenyön kirje sitten olisi ollut, jonka Kirsti-neiti oli
lukenut sisarensa nähden?

— Ehkä se oli murhaajan lähettämä kutsu. Missään tapauksessa se ei
ollut se, jonka alkuosa löytyi laulajattaren käsilaukusta. Lähtekäämme
joukolla tutkimaan Vaskon laatimaa konseptia.

Vanha etsivä näytti innostuneelta. Mutta hänen toverinsa ehätti
puhumaan:

— Ei niin kiirettä. Äläkä sinä, Uuttu, mulkoile minuun. Minulla on
samanlaiset valtuudet murhan tutkimiseen kuin sinullakin. Nyt kyselen
minä!

Rauta nyökäytti hänelle kehoittavasti.

— Oletteko käynyt Vaskon asunnolla?

— Olen, eilen, ennen kuin tulin tapaamaan teitä raatihuoneelle.

— Entä tänään, sen jälkeen kun olitte käynyt pidätetyn luona?

— En. Kuulin eilen talon isännältä teidän kieltäneen päästämästä ketään
vuokralaisen suljettuun huoneeseen. Minulla ei niin ollen ollut aihetta
tehdä uutta turhaa yritystä.

Pitkä, laiha etsivä mulkoili Rautaan karsaasti.

— Minulla on oma käsitykseni siitä, mitä teikäläiset voivat tehdä, hän
murisi. — Olisi aika ovela temppu, jos olisitte _tänään_ kirjoituttanut
Vaskolla tuon konseptin ja toimittanut sen hänen asunnolleen meidän nyt
yhteisesti löydettäväksemme. Mitäh?

— Minä en harrasta väärennyksiä, Rauta vastasi jäätävästi. — En
rikosasioita tutkiessani enkä muulloin.

Uuttu sähähti suuttuneena:

— Saisit hävetä, Roitto. Epäluulollakin on rajansa, joita ei sovi
ylittää. Nyt lähdemme lukemaan tuon kirjekonseptin. Olen utelias
näkemään sen.

— Autoni on pihalla, Rauta mainitsi. — Voimme ajaa sillä.

Vanha etsivä esteli:

— Mitäs nyt sillä? Meillä on vain parin kivenheiton matka.

Tuomari Lemmetyinen ratkaisi:

— Mennään silti autolla. Silloin ehdimme takaisin siksi, kun tuovat
jälkiruoan pöytään.

Muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat kolkuttelemassa eläkkeellä
olevan veturinkuljettajan talon ovea. Valkopartainen isäntä ilmestyi
viimein portaille vihaisena.

— Kuka täällä keskellä yötä on seiniä hajoittamassa? hän äkäili.
Tuntiessaan tulijat hän lauhtui äkisti: — Jassoo, poliisit ja mestari
itse mukana. Sisään, käydäänpä sisään sieltä yökylmästä.

Eteisessä Roitto tiukkasi vanhukselta:

— Onko maisterin huoneen ovi ollut lukossa, kuten käskimme?

— On toki.

— Oletteko päästänyt jonkun, kenet tahansa, sinne?

— En.

— Onko ikkuna siellä auki?

Ukko kimmastui:

— Kiinni se on! Ei liioin seiniä tai kattoa taikka lattiaa ole säretty!
Mitä kalleuksia maisterilla mahtanee siellä olla, kun noin tarkkaa
vaaria pidetään?

Herrat astuivat huoneeseen ja sytyttivät sähköt palamaan. Uuttu
avasi kirjoituspöydän laatikon. Siellä oli ylimmäisenä virallisen
arkin puolikas, jolta hänen silmiinsä pisti otsikko: »Kaunis
laululintusemme!» Hän toi paperin aivan kattolampun alle nähdäkseen
tarkemmin.

Toiset odottivat hievahtamatta.

Lopulta hän lausui painokkaasti:

— Kyllä tässä on selvään mainittu, että kello 22.30 ja hotellin
ravintolan ulko-oven edustalla. Katso sinäkin, Roitto.

Äänessään kunnioitusta hän kääntyi Rautaan:

— Mutta sanokaahan, tuomari, miten murhaaja sai käsiinsä maisterin
kirjeen.

— Ehkä laulajatar sunnuntai-illan kuluessa näytti sitä henkilölle, joka
sitten surmasi hänet. Taikka murhaaja löysi kirjeen vasta verityön
tehtyään uhrinsa käsilaukusta. Sillalla hän joka tapauksessa repäisi
siitä pois lopun.

Vanha etsivä nyökytteli.

— Entäs nyt? hän uteli. — Minulla ei ole harmainta aavistusta,
minnepäin murhaajaa etsittäessä pitäisi nyt kääntyä. Onko teillä,
tuomari, epäilyksiä johonkin nähden?

— On useallekin taholle. Mutta niistä ei kannata vielä puhua.

Roitto ojensi konseptin Raudalle. Hänen naamansa oli nolo ja
käytöksensä muuttunut. Hän ei kuitenkaan ollut vielä täysin antautunut.

— Onhan tuo merkillinen paperi, on. En minä silti sanoisi Vaskon
syyttömyyttä vielä selväksi.

Rauta silmäsi nopeasti konseptin lävitse. Alkuosa noudatti
kirjaimellisesti hänen rikostutkimuskeskuksessa lukemaansa tekstiä.
Hän hymyili erinäisille pyyhkimisille ja korjauksille, joilla Vasko
oli lisännyt kirjeen imelyyttä. Luovuttaessaan paperin Lemmetyisen
tutkittavaksi hän katsahti kiinnostuneena pitkään rikosetsivään.

— Mitä vielä puuttuu?

Roitto nuoleksi hermostuneena huuliaan, ennen kuin sai sanotuksi:

— Sopinee kysyä, oliko laulajattaren saaman kirjeen loppu sama kuin
tuossa. Voisi ajatella konseptin ennakolta ovelasti suunnitelluksi
suojatoimenpiteeksi — samanlaiseksi kuin me otaksuimme maisterin kepin
katoamisen.

Vanha etsivä murahti tyytymättömänä. Mutta Rauta lausui rauhallisesti:

— Tuosta epäluulosta pääsette helposti. Rikostutkimuskeskus palauttanee
jo huomenna lähetyksenne. Silloin huomaatte, että kirjeen repäistyssä
alalaidassa on seuraavan rivin eräiden kirjainten yläosiin kuuluvia
viivoja. Minä näin ne pistäytyessäni tänään Helsingissä. Jos panette
maisterin kirjoittaman konseptin loppusanat kellonlyömästä alkaen
samalle leveydelle kuin kirje on, havaitsette noiden mainitsemieni
viivojen liittyvän saumattomasti uuteen tekstiin. Vaskolla on hyvin
säännöllinen käsiala.

Hevosennaama hymyili ensimmäisen kerran sydämellisesti.

— Tuosta sanotte, että »helposti», hän myhähteli. — Minä uskon jo
vähemmällä. Kun te väitätte viivojen liittyvän saumattomasti, niin
uskon sen.

Kun herrat nousivat jälleen autoon, Uuttu huokasi:

— Sitten ei puutu enää muuta kuin maisterin alibi. Mutta sitä hän
kieltäytyi meille esittämästä.

Rauta käynnisti koneen ja virkkoi:

— Sitä hän ei suostunut minullekaan sanomaan. Olen saanut sen toista
tietä selväksi. Pyydän herroja pistäytymään hotelliin tultuamme
huoneeseeni.

— Entäs meidän jälkiruokamme? Roitto nurisi.

— Tämä käynti vie vain muutaman minuutin. Siellä saatte kahdelta
todistajalta kuulla, missä Vasko oli murhan tapahtuma-aikoihin.

Poliisimestari naurahti onnellisena. Pitkä etsivä nieleksi kuuluvasti.
Hänen vanhempi toverinsa purki hämmästyksen ja ihailun sanoiksi:

— Olettepas te, tuomari! Nopea käänteissä ja perusteellinen, se täytyy
sanoa!

Perille tultuaan etsivät työntyivät ensimmäisinä huoneeseen.
Lemmetyinen puristi ovella sydämellisesti Raudan kättä, ennen kuin he
seurasivat toisia.

— Onnittelen, hän kuiskasi.

Lihava nainen oli noussut niiaamaan nähdessään vieraat. Kaarina
Kurkeila seisoi ikkunalautaan nojaten kalpeana ja yhteenpuristetuin
huulin. Rauta pani merkille, että hänen järjestämänsä kahvit runsaine
leivonnaisineen olivat jääneet koskematta.

Roitto kysyä jyräytti:

— Mitäs hamekaartia te olette?

Harmaahapsi puisteli päätään paheksuvasti.

— Älä ole ni ylbie, kui suuri herru lienedgi.

— Älkää sinutelko minua! nuori mies räjähti. — Nimittäkää minua
konstaapeliksi.

Uuttu työnsi kovakouraisesti toverinsa syrjään ja astui hänen
tilalleen. Suostutellen hän virkkoi:

— Älkää välittäkö hänestä, emäntä. Nuoruuden kuumaverisyyttä se vain
oli.

Vanha nainen leppyi heti.

— Sidähäi minägi. Minä olen Mari Kyynäräine Salmista, i tämä on meijän
Kaisa.

Tyttö oikaisi jäykästi:

— Kaarina Kurkeila, kauppa-apulainen.

Lyhyt etsivä katsoi hyväksyvästi sievää neitoa. Ystävällisesti hän
puhutteli tätä:

— Tuomari Rauta on ilmoittanut teidän tietävän jotakin maisteri Lauri
Vaskon liikkeistä viime maanantain vastaisena yönä. Kertokaapa nyt
sitten.

Lihava nainen ehätti ääneen:

— Kerrotah, kerrotah, myö ku tiijämmö ne maisterherran menod da olot.

Sisarentytär keskeytti hänet:

— Täti kulta, antakaa minun puhua. Niin, minä...

Hän näytti sittenkin yliarvioineen voimansa. Kolme vierasta,
tuijottavaa silmäparia sai hänet toivomaan voivansa paeta. Päästäkseen
irti paniikkitunnelmasta hän heilautti kärsimättömästi päätään, niin
että ruskeat kutrit hulmahtivat. Hän saikin jatketuksi:

— ... minä sovin sunnuntai-iltana maisteri Vaskon kanssa tapaamisesta
kasinon lähettyvillä vähän yli kello 24:n. Kun lähdin tanssiaisista,
hän oli siellä minua odottamassa. Kävelimme yhdessä Siltakadun 30:een,
jossa tätini kanssa asun. Minä kutsuin maisteri Vaskon sisään. Siellä
hän istui lähes kello 3:een. Siinä kaikki.

Eukko puhkesi huohottaen puhumaan:

— Muga, muga a ei kai. Minä istuin heijän ker. Herroin ei pie duumaija,
sto hyö oldais kahtei yhtes oldu. Katsovai, minä keitäldin koufit. Sit
juodih. Pa'istih. Se maister on näit Karjalast, häigi. Oman pidäjän
briha. Sit minä pastoin...

Uuttu hymyili hänelle sydämellisesti.

— Hyvä on, emäntä. Te siis vahvistatte neidin ilmoituksen
kellonmääristä?

— Minä ne kai tiijän, vanha nainen innostui selvittämään. — Katsohäi,
tämä Kaisa on minul kui oma lapsi. Hänen muamo oli nuorin sizär minul;
pogoiniekku jöngöi on. Hänen syväin ei kestännyh, kui pidi Karjala
uuvestah jättiä. Myö ollah nygöi kahtei, Kaisa da minä. Hyvä neidille
häi on...

Kaarina Kurkeila keskeytti:

— Täti kulta, herrat haluavat tietää vain kellonajat.

— Olehai sinä iänettäh! Minä sellitän kui sellitän da i pravvan
sanon... Hyvä lapsi häi on. Muga kui toized, häi ettsiy toizii
nuorii, kävyy pessodoih, tantsimah. Ei ni konzu liijas lystin pivos.
A minä olen ylen hassu: en maguamah rubie enne kui häi kodih tulou.
I pyhänpiän ehtälgi. Vuotin, vuotin. Ikkunah menin, eigo jo i tule.
Sid häi tulougi, minä kuulen hänen askeled dorogal; da samas vanhu
tsuassu...

— Kello, Rauta pisti väliin selitykseksi.

Harmaahapsinen jatkoi järkkymättä vuolasta kuvaustaan:

— ... tsuassu gornitsan seinäl kilahuttau puoldu yhty. A sit minä näin,
sto Kaisal on herru keral da hyö tullah rinnakkah pihah. Minul roih
hengentuska! Kui ei lapsi musta, minä itsekseh duumaitsen, sto ainos on
ken tahto nägemäs da pahoi paginoi luadimas. Enhäi minä vie tiennyh,
sto häi tuli meijän pidäjän pappi-pogoiniekan pojjan ker. Sid myö
pagizimmo. Täi meigäläzel kodikielel. Oli kui kois enne, siel meijän
Karjalas. Maister itše ugodi sentäh lopukse katsomah tsuassuh. Tovessah
häi pöllästyi, se kui oli melgi kolme. Sit häi kiirehel menemäh.

Lyhyt, pullea etsivä nyökkäili.

— Oletteko te molemmat, hän kysyi sitten, — valmiit valalla
vahvistamaan nyt kertomanne?

Tyttö lausui selkeällä äänellä:

— Olemme!

Eukko säesti:

— Ka, ollah, ollah.

Uuttu kääntyi Rautaan.

— Te olette voittanut, tuomari. Myönnän nyt tehneemme erehdyksen
pidättäessämme maisteri Vaskon. Mutta mistä saatoimme tietää? Kaikki
puhui häntä vastaan.

— En moiti teitä, Rauta sanoi sopuisasti. — Pääasia on, että hän pääsee
nyt heti vapaaksi.

Roitto seisoi pää painuksissa sivulla. Hän havahtui kuitenkin
ihmettelemään:

— Nyt hetikö? Keskellä yötä! Riittää kai, kun vapautamme hänet aamulla?
Vartijakin jo nukkuu.

Rauta tiukkeni:

— Olen luvannut itselleni, ettei maisteri Vaskon tarvitse enää viettää
kolmatta yötä kopissa. Pidän siitä kiinni.

Vanha etsivä naurahti.

— Eikä meillä, kaiken tapahtuneen jälkeen, ole haluakaan estää
lupauksenne täyttymistä, tuomari. Lähdetään vain.

— Teillä, Roitto, poliisimestari kiusoitteli, — on nyt kova urakka
edessä. »Vanhat kenkärajanne» ilta-ateriaksi, muistatte kai?

Pitkä, laiha mies muljautti häneen vihaisesti.

— Minä pyydän arvoisia naisia, Rauta virkkoi, — jäämään tänne
ollaksenne ottamassa vastaan ystävääni, kun hän kanssamme palaa.

Kaarina Kurkeila nyökkäsi. Hän oli jännityksen uuvuttamana painunut
istumaan. Sinisilmät olivat kosteat, mutta hän hymyili.

Lihava nainen sen sijaan puisteli päätään.

— Kaisa jiäy. Enhäi minä voi hänen ker ruveta toruamah. Engo ni tahto
händy iäreh viijä. A minä, vanhu ristikanzu, menen jöngöi kodih, omah
postelih. Passibo vai ylen äijy sinul, sudju!

Rauta taputti häntä olalle.

— Autolla me viemme teidät, emäntä, ensin kotiinne ja sitten ajamme
vapauttamaan maisterin. Mutta vielä sitä ennen suonette minulle
hetkisen anteeksi.

Hän riensi tapaamaan Riihelää. Tämän kasvot alkoivat loistaa, kun hän
kuunteli määräyksiä:

— Anna tarjoilijoiden kattaa konttoriin paras illallinen, minkä
ravintola pystyy esiin loihtimaan. Juomat hienoimmat, mitä voit keksiä.
Nyt juhlitaan Vaskon vapautumista!

Ripeästi Rauta tarttui puhelimeen.

Uninen, valittava ääni vastasi:

— Kuka häiritsee näin myöhään? Minä olen sairas. Jos asia koskee
hotellia tai ravintolaa, niin kääntykää siellä herra Riihelän puoleen.
Hänellä on valtuudet...

— Asia koskee sinua, Tauno. Eikä nyt ole myöhä. Kello ei ole vielä edes
23. Pistä ryysyt selkääsi ja ala painella tänne. Juhlaillallisille. Et
sinä voi olla enää sairas, kun kuulet uutiseni. Me aiomme juhlia Laurin
näillä minuuteilla tapahtuvaa vapautumista.

Harmoilan ääni kirkastui heti.

— Älä ihmeessä! Sepä jotakin. Minä tulen.

Lauri Vasko oli jo vaipunut jonkinlaiseen unenhorteeseen
olkivuoteellaan. Hän havahtui, kun kopin ovi avattiin. Paljon hän
ei käsittänyt läänin rikosetsivien valitteluista. Liioin hän ei
ollut selvillä, kuka hänen kättään puristi Lemmetyisen esittäessä
hänelle onnittelunsa. Hän kuuli vain vartijan kummallisen hihityksen
jostakin pimeyden suojista. Vasta noustessaan Raudan viereen auton
etuistuimelle hän tajusi, mitä oli tapahtunut. Tämä ei siis ollut vain
sen unen toistoa, jonka hän oli koppinsa yksinäisyydessä monesti näinä
vuorokausina nähnyt. Väkevänä valtasi hänet tunne, että hän oli nyt
todella vapaa. Hän puristi lujasti ystävänsä käsivartta ja mutisi:

— Sinä, Kaarlo...!

Auto pysähtyi hotellin ulko-ovelle. Poliisimestari ja läänin
rikosetsivät laskeutuivat katukäytävälle. Uuttu naureskeli:

— Jälkiruoka odottaa meitä. Miten sitten käynee Koiton kenkien?

Rauta vei Cadillacin pihalle. Noustessaan ystävänsä kanssa hotellin
portaita hän lausuili:

— Sinun hyvä hengettäresi on ilmeisesti lähtenyt lomalle. Minun oli
pakko ryhtyä vikarioimaan häntä. Viimeisenä virkatoimenani olen
päättänyt täyttää vielä sen pyyntösi, joka kuului: »Suokaa minulle
— rukoilen sitä — se ilo ja autuus, että saan — — — tuntea Teidän
lumoavan läheisyytenne.» Muistat kai?

Lauri hymähti nolona.

— Etkö sinä aio koskaan unohtaa tuota hupsua kirjettä?

— Enpä luule. Mutta nyt, veliseni, illalliselle!

Vasko nauliutui konttorin kynnykselle nähdessään Kaarina Kurkeilan.
Tyttö tuli hitain askelin antamaan kättä.

Hymy paljasti hohtavan hammasrivin, ja sinisilmät loistivat.

— Kaarlo löysi siis sinut, Kaarina...

— Niin, hän löysi — onneksi.

Maisterin oli vaikea irroittaa katsettaan nuorista, kukoistavista
kasvoista. Tyttö vaikutti jollakin ihmeellisellä tavalla kypsyneeltä,
kuin jonkin tulikokeen läpäisseeltä.

Lauri räpytteli kirkkaaseen sähkövaloon tottumattomia silmiään. Pieni,
hento Harmoila riensi puristamaan hänen kättään kertoen vuolaasti,
miten sairas hän oli ollut ja nyt äkisti parantunut. Riihelä tyytyi
lyömään vapautettua toveriaan sydämellisesti hartioihin koko pyöreä
naama yhtenä tyytyväisenä hymynä. Kamreeri Pyörre oli myös laittautunut
pyhäasuisena tervehtijäin joukkoon. Vasko tunsi palan nousevan
kurkkuunsa, ja mustat silmät kostuivat.

Rauta virkahti asiallisesti:

— Alkuseremoniat ovat sujuneet laskelmien mukaan. Nyt pöytään!

Siitä tuli iloinen ateria. Heitä oli nytkin, kuten edellisenä
lauantaina, kuusi. Touhula oli poissa, mutta kukaan ei kaivannut häntä.
Hänen asemestaan toverusten keskellä olevan nuoren tytön helmeilevä
nauru auttoi heidät unohtamaan kaiken synkän ja surkean.

Viimein Harmoila pahoitellen ilmoitti jo ylittäneensä sen ajan, minkä
Pekka-poika oli luvannut isänsä viipyvän. Riihelä nousi selittäen myös
lähtevänsä, koska he asuivat yhdessä. Pyörre loi haikean silmäyksen
sivupöydälle katettuun kahviin ja avaamattomiin pulloihin, mutta
ryiskellen lähti, hänkin. Rauta pistäytyi saattamaan heitä. Palatessaan
kohti konttoria hän kuuli oven takaa säveliä. Lauri lauloi. Hänen
kaunis äänensä kaikui pehmeänä: »Warum bist du so ferne, o, mein Lieb?»

Rauta käännähti kannoillaan. Nuo kaksi eivät kaivanneet ketään
kolmanneksi. Hymyillen hän suuntasi askelensa omaa huonettaan kohden.

Seuraavana aamuna läänin rikosetsivät saapuivat tapaamaan häntä.
Heillä oli uutisia. He olivat kahteen kertaan olleet puhelinyhteydessä
Mikkeliin. Juuri äsken poliisitarkastaja oli puolestaan soittanut
sieltä. Hän oli määrännyt heidät luovuttamaan Kirsti Kultakosken murhan
tutkimusten johdon Raudalle ja ilmoittautumaan hänen käytettävikseen.

Lyhyt, paksu Uuttu sanoi selostuksensa päätteeksi:

— Olen iloinen siitä, että te, tuomari, johdatte täst'edes. Ehkäpä
minäkin siinä sivussa opin jotakin.

Laiha hongankolistaja pysytteli ääneti taustalla.

— Entä te, Roitto? Rauta kysyi. — Mitä te arvelette?

Puhuteltu nosteli umpimielisenä isoja jalkojaan.

— Mitäs minä? hän mutisi. — Teen, mitä esimiehet käskevät. Osat ovat
vaihtuneet, tuomari. Siinä kaikki.




Kuudestoista luku.

TYÖNJAKO.


Maisteri Vasko astui koputtamatta ystävänsä huoneeseen. Rauta käännähti
ikkunasta, jonka ääressä hän oli seisonut tarkkaillen kirkastumassa
olevaa taivasta. Tulijan laihat, syväjuonteiset kasvot säteilivät
tyytyväisyyttä koko maailmaan.

— Hei, Kaarlo!

— Heipä hei. Johan unikeko on päässyt jalkeille. Partakarvasi olet
myös ehtinyt käskemättä ajaa. Miten hienot helmenharmaat kamppeet
oletkaan pistänyt yllesi! Jonkun lontoolaisen räätälin taidonnäyte kai.
Huomauttiko neiti Kurkeila, että koppiasukin housun saumoissa ei ollut
juuri kehumista?

— Ei. En usko hänen sitä huomanneen. Mutta kuulehan, veli hopea, pyysin
Riihelää lähettämään tänne kahdet kahvit. Ajattelin...

Rauta naurahti.

— ... korvata ne kahvit, mitkä yöllä jäivät minulta juomatta. Oven
lävitse sain näet sähkeen, että lurituksesi: »Warum bist du so
ferne...?» ei kenties ollut minulle tarkoitettu. No, tuliko _dein Lieb_
kaukaisuudestaan kyllin lähelle?

Vasko heittäytyi tyytyväisenä sohvalle ja levitti käsivartensa sen
selustalle.

— Olit kelpo kaveri, kun et tullut sisään. Kaarina hätäili monesti,
että meidän piti lähteä. Mutta sain pidätellyksi häntä selittämällä
velvollisuudeksemme odottaa sinun paluutasi. Ikuisuuksiin se ei
pätenyt, mutta melko kauan sentään.

Ravintolan vaalea tarjoilijatar saapui kahvitarjottimineen.

— Onko minun vanha äkeä vahtikoirani — anteeksi, siivoojattaremme —
karannut? Rauta tiedusti.

Nainen hymyili vastatessaan:

— Ei, mutta hovimestari käski minun tuoda kahvit tänne.

Kun hän oli poistunut, Vasko huoahti:

— Hän on loisto tyttö!

— Tuoko? Lauri parka, sinä taidat olla parantumaton muhamettilainen.

— Äsh, en minä tarjoilijatarta sanoillani tarkoittanut. Kaarinaa,
tietysti!

— Niin, hän on uljas, uljaampi kuin ehkä aavistat. Harva nainen olisi
niin epäröimättä pannut maineensa vaaralle alttiiksi vieraan miehen
pelastamiseksi pälkähästä.

Vasko tuhahti:

— Vieraan! Mutta kuule, tulinko pahasti häiritsemään sinua? Sinulla oli
ehkä tärkeää pohdittavaa.

Rauta tyhjensi kuppinsa ja kaatoi siihen jälleen kahvia.

— Aika sitä nyt kysyä, kun olet Kaarinoillasi pannut jo pääparkani
sekaisin! hän pilaili. — Mutta annan sinulle synninpäästön. Olethan
vaihteen vuoksi nyt ottanut tähtäimeesi tytön, jonka minäkin voin
hyväksyä. Sitä paitsi olin saanut jo ennen tuloasi valmiiksi
suunnitelman tämän päivän varalle.

— Millainen se on?

— Kutsun läänin miehet puolen tunnin kuluttua käskynjaolle. Aion
antaa heille kummallekin oman pikku urakkansa. Itse huristan autolla
Helsinkiin. Muutama tunti siellä riittää selvittämään, onko eräässä
teoriassani perää.

Mustat silmät välkkyen Vasko esitti:

— Jospa koettaisin järjestää Kaarinalle vapaata täksi päiväksi?
Ottaisitko meidät mukaasi pikamatkalle pääkaupunkiin?

Rauta hymyili. Jotakin tuollaista saattoi Laurilta odottaa.

— Sopii, jos olette lähtövalmiit kello 11. Mutta pidä kiirettä.

Kehoitus oli tarpeeton. Kättään heilauttaen Vasko katosi huoneesta.

Sovittuun aikaan läänin rikosetsivät saapuivat.

— Pistäydyn Helsingissä tutkimassa eräitä jälkiä, Rauta ilmoitti. —
Sillä aikaa toivon teidän kummankin käyvän käsiksi eräihin tehtäviin
täällä.

Lyhyt ja pullea etsivä sanoi:

— Tuomari on hyvä ja käskee vain. Me koetamme tehdä voitavamme.

— Ensinnäkin te, Uuttu. Ottakaa selvä laulajattaren sunnuntaina saamien
kirjeiden perille tulosta. Vaskon lähetin käynnin tiedämme. Sekä
hovimestari että tämän kerroksen siivoojatar näkivät hänen vilistävän
käytävässä. He ovat täydentäneet maisterin antamaa kuvausta tuosta
10—12-vuotiaasta pojannappulasta. Hän oli paljasjaloin, yllään lyhyet
siniset housut ja rinnalta repeytynyt, likainen valkea paita, naama
kesakoiden kirjavoittama. Lisäksi häneltä puuttui sekä ylä- että
alaleuasta yksi etuhammas, mikä ilmeisesti teki hänestä tämän kaupungin
juniorien sylkymestarin. Tuntomerkit ovat siis hyvät. Sen sijaan
emme tiedä mitään sen kirjeen tuojasta, joka laulajattaren mainitaan
saaneen hotellin ulko-ovella puolen yön aikaan. Ehkä sama kesakkonaama
on silloinkin ollut liikkeellä. Tai kenties hän tietää jotakin tuosta
toisesta. Sitä kannattaa kysyä häneltä.

— Hyvä on, tuomari. Haen hänet käsiini. Kyllä sellainen nappula näin
pienestä kaupungista löytyy. Entä, kun siitä puuhasta olen selvinnyt?

Rauta virkkoi matalasti:

— Sitten voitte ruveta varovaisesti nuuhkimaan, missä toimitusjohtaja
Touhula oli maanantain vastaisena yönä.

Kaksi yllätyksestä laajentunutta silmäparia tähysti häneen. Uuttu
tiedusti melkein kuiskaten:

— Mainitsitte eilisiltana, tuomari, epäilystenne suuntautuvan
useallekin taholle. Onko hän yksi?

Rauta väisti kysymyksen:

— Älkää tehkö hätiköityjä johtopäätöksiä. Haluan vain selväksi,
oliko hän omassa vuoteessaan. Siinä kaikki tähän erään, Uuttu. Onnea
yrityksillenne!

Vanha etsivä ymmärsi vihjeen ja poistui.

— Nyt te, Roitto. Heti alkuun sanon, että eilisiltainen käytöksenne oli
sopimaton. Vanhan kansan karjalaisilla on tapana sinutella kaikkia.
Teillä ei ollut mitään aihetta siitä tuohtua.

Hevosennaama punastui.

— Minä en ole, hän mutisi, — isoja kouluja käynyt, niin kuin te,
tuomari.

— Ei oikea sivistys riipu koulunkäynnistä, vaan sydämestä. Teidän
toverinne ei ole kai niinkään paljon opinahjojen penkkejä kuluttanut
kuin te. Mutta siitä huolimatta hän kelpaisi ihmisten kohteluun nähden
esikuvaksi monelle korkeakoulututkinnonkin suorittaneelle.

Roitto nyökkäsi vastahakoisesti. Hänen ilmeensä oli kuitenkin lientynyt
tavallista ystävällisemmäksi.

— Se siitä, Rauta jatkoi. — Tiedättekö Hevossaaren?

Pitkän etsivän silmät olivat nyt hyvin valppaat.

— Tässä lähellä?

— Niin. Rouva Meri Kaustio asuu siellä. Hänen luonaan on vieraillut
ja toivottavasti vierailee vieläkin muuan Simo Salanki. Hän on
tummatukkainen ja harteikas 22-vuotias, rappiolle joutunut ja
humalapäissään hurja.

Roitto hymyili leveästi.

— Kyllä minä hänen hurjuutensa taltutan, hän lupaili.

Rauta torjui sopuisasti:

— Teidän on vain otettava selvä, onko nuorukainen jo matkustanut ja
minne. Mikäli hän oleilee edelleen Hevossaaressa, pidätte häntä sopivan
välimatkan päästä silmällä. Millään ehdolla ette saa säikyttää häntä
karkuteille. Puututte asiaan ainoastaan, jos hän yrittää häipyä näiltä
tienoilta tyyten. Muusta haluan itse huolehtia.

Pitkän etsivän katse tummeni jälleen. Mutta hän tyytyi nyökkäämään ja
lausahti jurosti:

— Teen niin kuin käskitte, tuomari.

Pistäydyttyään autoineen huoltoasemalla Rauta pysäköi hotellin
edustalle tasan kello 11. Pariskunta tuli nopeasti hotellin ala-aulasta
ja hypähti takaistuimelle. Hän ehti huomioida Kaarina Kurkeilan syvät
hymykuopat ja hänen tyylikkään, rusehtavan matkapukunsa ja samanvärisen
pikku hatun.

Kun he lähtivät liikkeelle, tyttö virkahti naurussa suin:

— Laurin keksintö oli, että piileksimme ala-aulassa. Hän on yht'äkkiä
ruvennut hirveästi pelkäämään tämän kaupungin teräviä silmiä ja kieliä.

— Sepä lohdullista kuulla, Rauta sanoi. — Se todistaa ihmisen hänenkin
iässään voivan vielä oppia jotakin uutta.

— Jätä sinä minun ikäni rauhaan, Vasko kivahti. — Vanhus sinä minun
rinnallani olet. Kaksi vuotta enemmän harteitasi painaa.

Ylitettyään virran molempien haarojen poikki vievät sillat ja
nostettuaan vauhdin seitsemäänkymmeneen Rauta esitti:

— Jospa siirtyisitte tänne etuistuimelle, neiti Kurkeila. Maantien
töyssyt tuntuvat täällä vähemmän.

— Älä yritä vikitellä häntä, Vasko torjui. — Olemme päättäneet kestää
yhdessä ne koettelemukset, mitä vanhalla rukillasi on meidän varallemme.

— Lauri, miten voit sanoa tätä autoa »vanhaksi rukiksi»? tyttö moitti.
— Minä en ole milloinkaan ennen istunut näin upeassa vaunussa!

Mutta hän ei maininnut mitään paikan vaihtamisesta.

Rauta pani sen merkille ja hymyili. Hän keskittyi ohjaukseen ja
pohti siinä sivussa edessä olevia probleemejaan. Jokunen vuorosana
takaistuimelta kantautui sentään hänen korviinsa. Niistä päätellen
edistyttiin siellä hyvää vauhtia.

He olivat lähestymässä jo Hyvinkäätä, kun Vasko vaimein puhutteli
ystäväänsä:

— Arvaapa, miksi lyöttäydyimme sinun seuraasi!

— Sinä et ole milloinkaan ollut kovin nerokas arvoitusten keksijä,
Lauri. Kaunis ilma, hyvä auto ja luotettava kuljettaja — mitä enempää
voisitte itsellenne toivoa?

— Väärin! Kaarina sanoi minun säikkyvän hänen pienen asuinkaupunkinsa
teräviä silmiä ja kieliä. Se on totta. Siksi päätin, että pistäydymme
Helsinkiin — kultasepälle.

Rauta painoi jarrunpolkimen pohjaan. Cadillac liukui tien laitaan ja
seisahtui. Vasko ilmaisi äänekkäästi, mitä takana istujat pitivät
äkkipysäyksestä:

— Mitä hittoa nyt? Joko sinun mahtava »dollari-irvistyksesi» irvistää
omistajalle itselleen, että tähän sitä jäätiin?

— Ei. Jarruja se vain totteli.

— Mitä sinä suotta säikyttelet?

Rauta käännähti taakse.

— Suotta? Etkö tiedä, ettei kuljettajaa saa puhutella? Kaikkein vähiten
pamauttelemalla hänen korvaansa yllätysuutisia! Aiotteko te kaksi mennä
kihloihin?

Sitä oli oikeastaan turha kysyä. Tytön poskille lehahtanut puna oli
aivan riittävä vastaus. Mutta Vasko vahvisti sen vielä sanoin.

— Onnittelen, Lauri! Rauta virkkoi. — Teille, neiti Kurkeila, minulla
on valitettavasti esitettävänä ainoastaan myötätuntoni. Satun näet
tuntemaan vanhan toverini.

Tyttö nauroi.

— Te kaksi olette maailman lystikkäin ja samalla kultaisin ystävyspari
ainaisine sanaharkkoinenne! Eikä kuitenkaan ole kai mitään, mitä ette
tekisi toistenne hyväksi. Sen te, tuomari, olette viimeksi osoittanut.

— Siitä puheen ollen, miten sulhasenne osoittaa kiitollisuuttaan? Minä
pyysin häntä luovuttamaan teidät, neiti, hetkiseksi vierelleni. Mutta
hän, tuo itsekäs narri? Hän vihelsi minun toivomukselleni!

Vasko muutti puheenaihetta:

— Ei vetele, että te kaksi teitittelette toisianne. Morsiameni ja paras
ystäväni! Niinpä niin, Kaarina, ihminen ei voi mitään niinkään kovalle
kohtalolle, että tuollainen grobiaani on sattunut ystäväksi.

Sinunkaupat oli pian tehty. Käynnistäessään jälleen auton Rauta
lausahti:

— Eipä Inkeri osannut aavistaa, miten pian eräs hänen sydämensä suuri
toive toteutuisi.

Takaa ojentunut koura pidätti häntä.

— Älä aja vielä, Kaarlo. Mitä suurenmoinen vaimosi sitten toivotteli?

— Kun viime maanantaina loikoilimme ihastuttavalla hiekkarannalla,
hän lausui: »Olisi korkea aika jonkun tarmokkaan naisen korjata tuo
herkuttelija heteisiinsä.» Hän tarkoitti sinua, veliseni. Fortuna-rouva
on sokeudessaan työntänyt elämän suurella näyttämöllä tuon »tarmokkaan
naisen» osan sinun kannettavaksesi, Kaarina. Eikö sinua peloita?

Sinisilmät säteilivät itseluottamusta ja onnea.

— Ei vähääkään!

Vasko lausui mietteliäästi:

— Alan epäillä, tokko Inkeri-rouva monista loistavista
ominaisuuksistaan huolimatta onkaan terveellistä seuraa sinulle,
tyttöseni.

Rauta irvisti hänelle painaessaan kaasutinta.

— Mutta minä olen sinätkin jo Kaarinan kanssa. Jos hän — mitä elämystä
en noin herttaiselle tytölle soisi — uhkapäisesti heittäytyy joskus
asumaan saman katon alla sinun kanssasi, et voi sulkea kotianne
minulta. Ja minä olen vielä tietorikkaampi käärme osoittamaan
vaimollesi tien »pahan tiedon puun» luo sinun suhteesi kuin Inkeri
konsanaan.

Vasko murahti jotakin. Mutta Raudalla oli kyllin tekemistä väistäessään
vinhaa vauhtia keskellä tietä vastaan tulevaa kuorma-autoa. Niinpä hän
ei kuullut, mitä hänen ystävänsä keksi vastaukseksi. Jotakin nasevaa se
mahtoi olla, koska tyttö nauroi heleästi.

Vasta Helsingin liepeillä »diplomaattiset suhteet» etuja takaistuimen
välillä solmiutuivat jälleen. Vasko oli tälläkin kertaa keskustelun
aloittajana:

— Sinä tiedät, mitä tärkeää Kaarinalla ja minulla on pääkaupungissa
toimitettavana. Mutta meillä ei ole aavistusta, mitä itse aiot
puuhailla. Mainitsit aamulla kutsuneesi mikkeliläiset apuhurttasi
käskynjakoon. Taisit antaa heille aimo urakat.

— Mitä vikaa siinä oli? Kun heidät kerran on määrätty minun käyttööni,
niin olihan heille keksittävä jotakin hommailtavaa. Vai oletko sinä jo
niin ihastunut heihin, että myötätunnosta itket ajat ollessasi heidän
jalkavaivojaan?

— Minun puolestani he joutavat juosta ja puhaltaa liikanaisen
virkaintonsa maailman tuuliin. Sen sijaan olisi kiintoisaa päästä
kurkistamaan, millaisia työnjakoja sinä oikein suoritat itsesi ja
alaistesi kesken. Sanoit sinulla olevan jonkin ajatuksentyngän, jonka
tarkistamiseksi muutama tunti Helsingissä on tarpeen. Koskeeko »teoria»
ehkä vain Tornin tai Vaakunan lounaita taikka muuta samantasoista? Vai
onko sinulla oikein asiaa tähtäimessä?

Rauta hymähti.

— Erehdyit ilmeisesti sekoittamaan meidät kaksi keskenämme, Lauri.
Muuten et olisi tuota kysymystä esittänyt. Te kaksi olette kuitenkin
avomielisesti kertoneet, millä poluilla liikutte. Niinpä minä vastaan
luottamukseen luottamuksella. Yritän tällä matkalla selvittää, onko
nimettömien kirjeiden lähettäjällä jokin osuus laulajatar Kultakosken
murhaan. Niissähän ennakkoon uhattiin häntä kuolemalla.

Kaarina Kurkeilalta pääsi hämmästyksen huudahdus: — Saiko hän sellaisia?

— Sai, Rauta vastasi. — Viimeisen vuorokautta ennen kuin hänet
murhattiin.

Tyttö virkahti tukahtuneesti:

— Voi, minä olen itsekkäässä onnessani unohtanut kaiken tuon kauhean!

— Unohda vain, Kaarina, Rauta sanoi. — Riittää, kun minä muistan sen.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Vasko kysyi vakavasti:

— Luuletko, että uhkauskirjeiden lähettäjä ja murhaaja ovat sama
henkilö?

— Siitä en vielä halua sanoa sitä enkä tätä. Minulla on oma teoriani.
Jos se on oikea, olen pian nimettömien kirjeiden lähteellä.




Seitsemästoista luku.

NIMETTÖMIEN KIRJEIDEN LÄHDE.


Kun auto huristi Hämeentietä kohti keskikaupunkia, Vasko virkahti:

— Laske meidät kärryiltä Rautatientorin laitaan.

— Siinähän sitten ovatkin Helsingin parhaat sormuskaupat kolmen
korttelin sisällä, Rauta hymähti.

Lauri sanoi totisena:

— Jottet sitten myöhemmin ihmettele, Kaarlo, sinun on hyvä tietää eräs
päätökseni. Kaarinan kotikaupungissa emme kanna sormuksia, ennen kuin
sinä olet saanut kirotun murhajuttusi selväksi.

Tyttö penäsi vastaan:

— Minusta se on naurettavaa.

— Se ei ole naurettavaa. Siinä kaupungissa jo liian moni tietää minun
olleen pidätettynä, epäiltynä murhaajaksi. En halua kenenkään pääsevän
osoittamaan sinua sormella ja kuiskimaan: tuo on kihloissa sen miehen
kanssa, jonka kädet ehkä sittenkin ovat veressä...

Erottaessa sovittiin tapaamisesta Seurahuoneella. Rauta ajoi suoraan
Fredrikinkadulle. Hän ilmoittautui rikostutkimuskeskuksen päällikön
puheille.

Tohtori Kurtto tuli huoneensa ovelle häntä vastaan.

— Sinusta on tulossa melkein maanvaiva. Eilen ja taas tänään! Missä
vaiheessa ystäväsi Vaskon vapauttaminen on?

Rauta tajusi, että kysymys oli tarkoitettu ivalliseksi. Sitä suurempaa
tyydytystä hän tunsi voidessaan vastata:

— Hänet päästettiin irti myöhään eilen illalla.

Kurtto sieppasi silmälasit nenältään.

— Älähän. Sinä se vasta taikuri olet. Mutta et kai sentään pelkästään
sitä ilmoittamaan tänne tullut?

— Oikein arvattu. Miten pitkälle olette päässeet laulajattaren saamien
nimettömien uhkauskirjeiden suhteen?

Vähäinen hymy ilmestyi tohtorin suupieliin.

— Emme ole edistyneet, hän sanoi. — Me jatkamme tutkimuksia —
virallisesti. Mutta sinulle voin luottamuksellisesti ilmoittaa
kirjeiden palautuneen jo minun pöytälaatikkooni.

— Lainaatko noita kirjeitä minulle muutamaksi tunniksi?

Kurtto naurahti.

— Mielelläni. Pelkään kuitenkin sokkolaukauksesi menevän sivu.

Rauta pisti kirjeet salkkuunsa ja myönteli hyväntuulisesti:

— Ehkä. Mutta teille ei siitä koidu vahinkoa.

Hän suunnisti suoraan siihen konserttitoimistoon, joka oli järjestänyt
Kirsti Kultakosken jo ennen alkuaan katkenneen konserttikiertueen.
Aikansa odotettuaan hän pääsi puhuttelemaan toimitusjohtajaa.

Tämä oli hyvin tummapintainen, hermostuneesti liikahteleva herra. Hänen
kasvonsa johtivat mieleen haukan. Kiiltävän musta tukka oli kammattu
päälakea myöten kuin olisi siihen liimattu.

Rauta esittäytyi ilmoittaen tutkivansa oopperalaulajatar Kirsti
Kultakosken murhaa.

— Surkea juttu, toimitusjohtaja totesi kylmästi. — Mutta me tuskin
voimme edistää tutkimuksianne.

— Sallikaa minun kuitenkin esittää muutamia kysymyksiä.

Mustatukkainen herra vilkaisi merkitsevästi kelloonsa ja mutisi
alentuvasti:

— Kaikin mokomin.

— Teidän toimistonne olisi kai hyötynyt melkoisesti
konserttikiertueesta, jos suunnitelma olisi ehditty toteuttaa?

— Jonkin verran.

— Siitä huolimatta, että laulajattaren tähti oli laskemassa?

Toimitusjohtaja taipui tuhlaamaan tavallista enemmän sanoja:

— En ymmärrä, mitä yhteyttä tuolla kysymyksellä voisi olla murhajutun
kanssa. Mutta sehän on teidän asianne, ei minun. Me tiedämme,
luultavasti paremmin kuin te, ettei neiti Kultakoski enää ollut
parhaiden päiviensä kunnossa. Mutta maaseudulla konsertit olisivat
vetäneet kansaa hänen vanhan maineensa perusteella. Sitä paitsi olimme
suojautuneet ikävien yllätysten varalta. Olimme järjestäneet kullekin
paikkakunnalle ainoastaan yhden konsertin. Ymmärrättekö?

Rauta nyökkäsi.

— Oliko jollakin alaisellanne tehtävänä huolehtia erikoisesti Kirsti
Kultakosken mainonnasta?

Tumma herra rypisti kulmiaan keskustelun jatkumiselle ja vastasi
arvokkaan torjuvasti:

— Me emme järjestele kenenkään konsertinantajan erikoisreklaamia.
Mainontamme tapahtuu pelkästään sanomalehti-ilmoitusten ja
ulkojulisteiden muodossa.

— Onko toimistossanne Corona-kirjoituskoneita?

Toimitusjohtaja ärtyi:

— Kuvitteletteko minun kenties tietävän myös, mitä laskukoneita ja
minkämerkkistä mustetta meillä käytetään? No, olkoon... Voin kysyä
konttoripäälliköltä.

Hän sieppasi kuulokkeen ja pyöritti numerolevyä. Hetken kuluttua hän
saattoi tiedoittaa:

— Kaikki kirjoituskoneemme ovat Underwood'eja.

Hänen harmikseen vieras ei vieläkään osoittanut lähdön merkkejä.

Samalla ovi käytävään avautui. Pitkätukkainen, laihakasvoinen pää
ilmestyi näkyviin. Toimitusjohtajan vihaisen huitaisun karkoittamana se
katosi samassa.

— Johan nyt on kirottua, etten saa edes hetken rauhaa! Kaiken
kukkuraksi tuo senttaajahylkiö taas hiiviskelemässä täällä!

Hän tarttui jälleen puhelimeen ja sähisi:

— Onko vahtimestari? Miksi päästitte sen rentun, Laaksosen,
häiritsemään minua...? Puhukoon mitä puhuu! Laulajatar on kuollut.
Eikä meillä ole enää mitään tekemistä hänen asioissaan. Ymmärrättekö?
Ellei lurjus lähde hyvällä, niin heittäkää hänet ulos! Kyllä kai teidän
voimanne riittävät sellaisen nälkäkurjen masentamiseen. Siinä kaikki!

Hieman kiusaantuneena hän totesi, että vieras oli ollut kuulemassa
hänen purkaustaan. Onneksi tämä näytti olevan omissa mietteissään.

— Hm, hm... Oliko tuomarilla vielä jotakin kysyttävää?

Rauta nousi seisomaan.

— Ei. Kiitoksia vain teille.

Kun hän tuli käytävään, kovaäänistä väittelyä kuului toimiston
ulko-ovelta. Hän odotti äänten hiljenemistä ja jatkoi sitten vasta
matkaansa.

Laskeutuessaan portaita hän näki edellään nuhruisen, kumaran miehen. Jo
harmaantumassa oleva tukka työntyi lakkireuhkan alta takkuisena takin
kaulukselle.

Hän asteli hiljakseen »senttaajahylkiön» jäljessä Ylioppilastalon
raitiotieasemalle.

Helsingittäret olivat heti ottaneet vaarin kesähelteen palaamisesta.
Ilmavat, iloisissa väreissä keskenään kilpailevat leningit olivat
vallitsevina katukuvassa. Jokunen mieskin oli uskaltautunut ulos
paitahihasillaan.

Takkutukkainen nousi Kallioon menevään keltaisen linjan vaunuun. Rauta
seurasi häntä.

Raitiovaunun kolistellessa kiirettä pitämättä Rautatientorille ja
sitten yli Pitkänsillan hän mietti tilannetta.

Hänen ensimmäinen »sokkolaukauksensa», kuten rikostutkimuskeskuksen
päällikkö oli suvainnut sitä nimittää, ei ollut osunut. Aivan niin
yksinkertainen ei nimettömien uhkauskirjeiden arvoitus sentään ollut.
Haukkakasvoinen herra prameilevan mahonkisen kirjoituspöydän takana
olisi kaiketi raivostunut, jos olisi käsittänyt, mihin vieras oli
kysymyksillään tähdännyt. Mitään hyötyä ei niistä ollut koitunut. Mutta
käynti ei ollut mennyt hukkaan — kaukana siitä.

Rauta oli siltä varalta, että kokisi konserttitoimistossa pettymyksen,
hahmotellut seuraavan yrityksensä suuntautuvaksi Samuli Laaksoseen.
Hänen vanha sotaveikkonsa Rajanen oli kyllä arvioinut tuon miekkosen
laulajattaren elämässä niin kaukaiseen menneisyyteen kuuluvaksi,
ettei häntä kannattanut ottaa lukuun. Mutta tämä oli kuitenkin
ollut Kirsti Kultakosken ensimmäinen rakastaja. Vaikka hänet sitten
oli, tähdenlennon alkaessa, heitetty yli laidan, tuo satunnaisten
kirjoituspuuhien varassa elelijä oli saattanut tarjota laulajattarelle
palveluksiaan. Toistaiseksi ei ollut ilmestynyt näköpiiriin
ketään muutakaan, joka olisi sopinut Raudan muodostamaan teoriaan
salaperäisistä uhkauskirjeistä. Onnenpotkaus oli, että Laaksonen
oli sattunut samanaikaisesti konserttitoimistoon ja säästänyt siten
osoitteen tiedustelemisen vaivat.

Aleksis Kiven kansakoulun lähettyvillä kumara mies ja hänen
varjostajansa laskeutuivat vaunusta. Vaellus kohti yhä surullisemmiksi
käyviä tienoita alkoi. Lopulta he päätyivät ränsistyneen
kaksikerroksisen puutalon kohdalle, ja takkutukka työntyi sisään.

Portaiden alapäässä seisoen Rauta kuuli hänen väsyneiden askeleittensa
jatkuvan yläkerrokseen. Jokin ovi avattiin ja paiskattiin jälleen
kiinni. Oli aika käydä toimeen.

Kolmen käyntikortin sivuun oli oveen kiinnitetty paperilappu ja siihen
koneella kirjoitettu: Samuli Laaksonen. Rauta soitti kelloa.

Pieni, epäluuloisesti kyräävä nainen tuli avaamaan.

— Saisinko tavata toimittaja Laaksosta?

Kuiva, mäkättävä nauru oli vastauksena. Sitten sanat alkoivat virrata:

— Toimittaja? Tyhjäntoimittaja se on. Tyhjätasku! Tyhjänpuhuja! Ei
maksa vuokraansa, ei, vaikka velkavankeudella uhkasin. Kulkee kaduilla
ja kuppiloissa löytääkseen jonkun, jolta narraisi rahaa. Saakin joskus,
hullut kun eivät maailmasta lopu. Mutta jokaisen markan pistää viinaan.
Sellainen toimittaja se on! Mitäs teidänlaisenne herra hänestä? Sama se
silti minulle on! Viimeinen ovi vasemmalla.

Niine hyvineen vuokraemäntä pyörsi takaisin keittiöönsä.

Huone oli alastomuudessaan vielä surullisempi kuin tämä
kurjalistotienoo yleensä. Surullisin nähtävyys oli kuitenkin asukas
itse.

Oven käydessä hän nousi patjattoman pukkisängyn laidalta. Hän oli
arviolta puolivälissä neljättä kymmentä. Mutta siitä huolimatta hän
oli jo pelkkä ihmisraunio. Kasvojen iho oli sairaalloisen kellervä,
ja posket riippuivat surkeina pusseina. Paisuneiden, punareunaisten
luomien puoleksi peittämät silmät kuvastivat syvää, toivotonta
masentumista. Suupielet sojottivat veltosti alaspäin. Rinta oli
painunut säälittävästi sisään. Kertakaikkiaan — raunio!

— Päivää, Laaksonen.

— Päivää — herra.

— Teillä on kirjoituskone. Ottakaa se esiin.

Vähäinen toivonkipinä vilahti sameissa silmissä.

— Tuotteko minulle työtä, herra? Voin kirjoittaa mitä tahansa.
Ilmoittakaa vain sisältö, niin se on tuokiossa kauniisti muovattuna
paperilla. Tai sanelkaa, jos niin tahdotte. Olen hyvä konekirjoittaja.

— Minä sanelen.

Mies nyökkäili innokkaasti. Nurkasta, vanhojen sanomalehtien alta, hän
nosti heiluvalle pöydälle matkakirjoituskoneen. Avattuaan kannen hän
pyyhkäisi hellästi pölyn näppäimistöltä. Laatikosta hän loihti esiin
paperin ja pyöritti sen koneeseen.

— Tuleeko tästä pitkä, herra? hän kysyi toivorikkaasti.

— Ei, vaan lyhyt.

Kumara mies huokasi.

— Olen valmis, herra.

Rauta saneli ulkomuistista:

— »Kaunokaiseni! Olet jo liiaksi leikkinyt miesten sydämillä. Minä olen
lopen kyllästynyt sinun paatumukseesi. Ja siksi tapan sinut!»

Entisen toimittajan sormet tanssivat näppäimistöllä. Sitten ne äkisti
jäykistyivät, ja naputus katkesi. Hän lyyhistyi koneen ylle. Sen kello
kilahti kuin valittaen.

Molemmat miehet vaikenivat. Sitten Laaksonen kysyi käheästi:

— Oletteko te poliisista?

— Tutkin Kirsti Kultakosken murhaa. Te siis kirjoititte ja lähetitte
hänelle nuo kolme uhkauskirjettä?

Vieras sieppasi koneesta paperin. Siinä oli hänen sanelustaan
viimeisenä sanana »kyllästynyt».

— Teidän on turha kieltää, hän jatkoi. — Kirjoitus on tarkalleen samaa
kuin salkussani olevissa kirjeissä!

Ahdistettu hypähti koneensa äärestä. Hän ei yrittänyt kieltää. Mutta
vavisten kuin horkassa hän ryhtyi torjumaan pahinta:

— Ette voi syyttää minua mistään! Kirsti itse tilasi minulta nuo
kirjeet ja ilmoitti, minne ne piti lähettää.

Rauta totesi aavistuksensa osuneen oikeaan. Tämä selitti sen, muuten
käsittämättömän seikan, että kuolemalla jo kolmesti kirjeitse
uhattu nuori nainen oli lähtenyt yksin, yötä pelkäämättä, vieraassa
kaupungissa kohtaamaan jotakuta.

— Kumpi teistä keksi juonen?

Laaksonen nuoleskeli halkeilleita huuliaan.

— Herra, minun on hirveän nälkä, hän kuiskasi.

— Kun tämä on ohitse, voitte mennä syömään.

— Annatteko niin paljon, että saan pari ryyppyäkin?

— Ehkä. Kaikki riippuu siitä, vastaatteko kysymyksiini suoraan ja
peittelemättä.

Miespoloinen nyökkäili innokkaasti.

— Kysykää, herra. Mutta laupeuden nimessä, pitäkää kiirettä.

— Minä esitin jo erään kysymyksen. Kumpi teistä keksi nimettömät
uhkauskirjeet?

— Minä, herra. Näettehän, missä tilassa olen. Jotakin täytyi yrittää.
Vahdin niin kauan hänen hienon »Villa Kirstinsä» ympärillä, kunnes
yhytin hänet yksin kotona. Muuten hän olisi heitättänyt minut
ulos ovestaan. Ylpeää tyttöä Kirsti oli nytkin. Mutta minulla oli
valttini. Huomautin, että hän oli luisumassa alaspäin ja luisuisi
yhä, ellei jotakin erikoista tehtäisi. Konserttisalit saattaisivat
jälleen täyttyä, jos hänen nimensä pääsisi sanomalehtien palstoilla
voimakkaasti esiin. Sitä silmällä pitäen ehdotin uhkauskirjeiden
kyhäämistä. Minä kirjoittaisin ne. Hän puolestaan etsisi jonkun
lehtimiehen, joka kävisi koukkuun ja tekisi ison numeron
oopperalaulajattaren yllä leijuvasta salaperäisestä uhkasta.

— Ja hän suostui, niinkö?

— Hän suuttui ensin silmittömästi. Mutta sitten hän tuli
miettiväiseksi. »Sinä olet renttu ja lurjus, Samuli», hän sanoi,
»mutta tyhmä et ole». Hän käski minun kirjoittaa konseptin ja tulla
näyttämään sitä hänelle. Äkkiä hän heitti päänsä taapäin ja purskahti
nauruun. »Minulle ei», hän tirskui, »tuota suurta vaivaa kietaista
joku maaseutulainen lehtimiestomppeli pikkusormeni ympäri. Panen hänet
kirjoittamaan käsi vavisten tärisyttäviä sensaatiojuttuja minusta
poloisesta, joka korkean taiteen nimessä uhmaan kuolemaakin!»

Rauta hymähti. Erkki Touhula ei kai pitäisi hänelle ennakkoon
langenneesta arvonimestä. »Maaseutulainen lehtimiestomppeli» ei ollut
kovin mairitteleva.

Laaksonen lisäsi irvistäen:

— Kirstillä, nähkääs, oli sangen korkea käsitys vuosien mittaan
oppimastaan vamppaustaidostaan.

Vieras sanoi kylmästi:

— Siinä hänen kehityksessään on teilläkin osuutenne. Riippuvat posket
tärisivät pidätetystä naurusta.

— Minä olin sentään pelkkä alakansakoulun opettaja, niin sanoakseni.
Sen jälkeen Kirstin elämässä seurasivat yläkoulut, lukiot ja yliopistot
minua paljon taitavampine oppimestareineen.

Rauta rypisti kulmiaan. Ei, tyhmä ei mies ollut, syvästä rappiostaan
huolimatta.

— Haluatteko uskotella neiti Kultakosken itsensä hyväksyneen kirjeiden
lopullisen tekstin?

— Kyllä vain. Minä olin sepustellut pitemmälti. Mutta Kirsti pyyhki
suuren osan pois. Enkä minä sitä surrut. Olin päättänyt laskuttaa häntä
luonnoksen pituuden mukaan. Loppujen lopuksi hän pysähtyi vielä sanan
»paatumukseenne» kohdalla. Mutta minä huomautin, että se tarvittiin
kirjeen uskottavuuden vuoksi. Eihän oletetulta hyljeksityltä, murhan
rajamaille asti tärähtäneeltä ihailijalta käynyt odottaminen ruusuja
sanojen muodossa. Niin sitten sovittiinkin.

— Tämä on siis _teidän_ kuvauksenne, Laaksonen. Teidän on kuitenkin
aika vaikea näyttää sitä toteen. Kirsti Kultakoski on kuollut.

Veltto suu loksahti auki. Hätääntyneenä mies tuijotti oven suussa
pysyttelevään kookkaaseen vieraaseen.

— Niin, hän myönsi masentuneena, — hän on kuollut.

Sitten hän hoksasi äkisti:

— Mutta Elina Kultakoski elää!

Raudan mieleen muistui eräs vaihe viime lauantai-illasta. Vanhempi
sisar oli aluksi vastustellut uhkauskirjeiden näyttämistä läsnä
oleville herroille.

— Tiesikö siis hänkin nimettömät kirjeet teidän tekaisemiseksenne?

— Hän pääsi siitä perille silloin, kun vein Kirstille ensimmäisen
kirjeen Kulosaareen. Kauniisti laskostettuna ja kuoressa veinkin.

— Oliko kuori liimattu kiinni?

— Ei. Mutta mitä se asiaan vaikuttaa?

Rauta oli valmis myöntämään, että Laaksosen kannalta se oli
yhdentekevää. Mutta tämä seikka ja postileiman aavistuksenomaisen
painalluksen puuttuminen olivat saaneet rikostutkimuskeskuksen
virkailijan epäilemään, tokko ensimmäistä kirjettä oli postitse
lähetettykään.

— Sovitteko ainoastaan kolmen kirjeen lähettämisestä? Vai oliko
tarkoitus jatkaa?

Laaksonen hymähti murheellisesti.

— Jatkaa, tietysti. Niin kauan kuin se olisi hälyn nostamiseksi
ja ylläpitämiseksi ollut tarpeen. Sisaren oli määrä aina viikon
alkupuolella tiedoittaa minulle, mihin seuraavan kirjeen lauantaiksi
osoittaisin.

Mies vaikutti vilpittömältä. Raudalla oli kuitenkin vielä eräs kysymys
tehtävänä, ja se tuli nopeasti ja tiukasti:

— Missä te, Laaksonen, olitte viime sunnuntai-iltana?

Entinen toimittaja räpytteli hämmentyneenä silmiään.

— Missä minä olin...? Sunnuntai-iltana...?

Äkisti hänelle vaikeni, mihin kyselijä tähtäsi.

— Seuraavana yönähän Kirsti murhattiin! Ette voine epäillä minun
tappaneen hänet! Rakastin häntä — kauan sitten. Tai oikeastaan se oli
aivan toinen mies, jolla vain oli sama nimi. Minä...

Rauta keskeytti hänen purkauksensa:

— Älkää nyt runoilko. Sanokaa vain, missä olitte tuona iltana.

— Täällä. Kysykää vaikka vuokrarouvalta.

— Sen teenkin. Mutta älkää yrittäkö sillä välin livistää.

Keittiössä pieni, kyräävä nainen ei epäröinyt tuokiotakaan purkaessaan
mieltään:

— Missäkö se oli, tuo juppolalli? Kyllä minä voin sen ihan prikulleen
sanoa. Humalassa, niin kuin tavallisesti! Sitä minä siunailinkin, että
missä se oli pyhäpäivänä ja kirkkoaikaan saanut päänsä taas täyteen.
Tänne tuli hoilottaen, joten naapurien tähden piti vasten turpaa lyödä.
Sillä sain sen vähän hiljaisemmaksi. Räkäkännissä se vuoteelleen
täysissä pukimissa heittäytyi eikä siitä ennen maanantain puoltapäivää
noussut. Onko niihin aikoihin jossakin viinakauppa tyhjennetty, koska
sen rähjän oloja tiedustelette? Kyllä sitä siinä tapauksessa mahtaa nyt
kaivella, ettei tolpilleen kykenemättömänä päässyt sinne saaliin jaolle!

Rauta jätti kysymyksen vastaamatta. Palattuaan Laaksosen huoneeseen hän
virkkoi:

— Teidän alibinne sai melko väkeväsanaisen vahvistuksen. En luule
poliisin vaivautuvan haastelemaan kanssanne noista kirjeistä. Tästä
saatte ja painukaa syömään.

Laaksonen nappasi ahneesti setelin. Havaittuaan sen 500-markkaseksi hän
kuiskasi käheästi:

— Kiitoksia, herra, paljon kiitoksia.

Ulos tultuaan Rauta omisti haikean ajatuksen upealle Cadillacilleen,
joka oli jäänyt konserttitoimiston lähettyville. Hän sai marssia
pitkään, ennen kuin tavoitti tyhjän vuokra-auton.

— Fredrikinkadun 21:een, hän ilmoitti kuljettajalle.

Nojautuessaan taapäin hän huoahti tyytyväisenä. Hän ehtisi luovuttaa
tohtori Kurtolle takaisin nimettömät kirjeet ja sen jälkeen vielä
osallistua kihlaparin ateriaan Seurahuoneella.




Kahdeksastoista luku.

HYÖKKÄYS SILLALLA.


— Joku herra Uuttu odottelee sinua, Kaarlo, ravintolassa. Ei sinulle
anneta siunaaman rauhaa.

Raudan huoneen ovella seisoen Riihelä tarkkasi vanhaa toveriaan
huolestunut ilme pyöreillä kasvoillaan. Tämä oli juuri palannut
hotelliin ja oli parastaikaa pesemässä käsiään.

— Mikäpä siinä, Esko? Sainkin juuri pudotetuksi neiti Kurkeilan
ja veljemme Vaskon Siltakadun 30:n edustalle. Heillä oli mukava
Helsingin-matka.

Hovimestari hymyili.

— Mikäs heidän on ollessa! Lauri vaikuttaa taas lämmenneeltä. Aika
näpsäkkä tyttölapsi hänellä nyt onkin.

Rauta pyyhkäisi kätensä kuiviksi ja vetäisi takin ylleen.

— Jättäkäämme heidät onnensa helmoihin. Olen utelias kuulemaan, mitä
uutisia pikku etsivällä on.

Vaikka kello läheni ja 22:ta, vain suunnilleen neljännes pöydistä
oli varattu. Vaatimattomasti seinustalle asettuneena Uuttu istui
piippua poltellen Pommac-pullo edessään pöydällä. Rauta istahti häntä
vastapäätä, tilasi kahvit ja sytytti savukkeen.

— Kuulin teitä, tuomari, odotettavan nyt iltapuolella palaavaksi,
etsivä aloitti. — Siksi tulin tänne. Saanko tiedustella, miten
Helsingissä luisti?

— Laulajattaren saamat nimettömät uhkauskirjeet on poistettu
päiväjärjestyksestä. Niillä ei meidän kannata enää päätämme vaivata.

Lyhyt selostus matkan tuloksista sai kuuntelijan silmät välkkymään.

— Olipas se tarina! Vai itse hän oli nuo muka pelkäämänsä
kuolemanairuet järjestänyt. Ei arvannut, raukka, että leikistä tulisi
äkisti tosi.

Rauta kysyi:

— Miten teitä molempia on omilla tahoillanne tänään onnistanut?

Uuttu koputteli piippunsa pesää tyhjäksi ryhtyessään selostamaan:

— Tapasin pari tuntia sitten ohimennen Koiton. Hän pyysi ilmoittamaan
teille sen herran, Simo Salangin, pitävän edelleen majaa rouva
Kaustion luona Hevossaaressa. Hän kerto palaavansa myöhemmin illalla
vartiopaikalleen pitämään nuoren miehen liikkeitä silmällä. Jos jotakin
hälyttävää sattuu, hän soittaa tänne.

Rauta nyökkäsi tyytyväisenä.

— Kuulostaa hyvältä, hän virkkoi, — Millä mallilla omat urakkanne ovat?

Lyhyt, pullea etsivä muikisteli suutaan.

— Hieman etenemistä molemmilla rintamilla, sanoisin. Sen sinipöksyisen
pojanviikarin henkilöllisyyden toteamisessa ei ollut isoa vaivaa. Hän
on pyykkäri Vallin poika, Niilo nimeltään. Mutta solmu siinä kerässä
tuli sittenkin vastaan. Nulikka on kadonnut.

— Kadonnut?

— Niin. Ei kotona eikä kaupungilla häntä ole nähty maanantain jälkeen.
Tiukkasin äidiltä, miksei hän ole tehnyt poliisille ilmoitusta
katoamisesta. Mutta hän vain tolkutti, että se on ollut poissa
ennenkin. Livistänyt johonkin tuttavaan taloon lähiympäristössä. Joskus
päässyt linjurilla pitemmällekin kyläilemään ja viipynyt viikkokauden.
»Mitäs hänestä hätäilemään, koulustakin kun on loma?» eukko puolusteli
vesaansa. Sain kuitenkin toisen äänen kelloon uhkaamalla toimittaa
viikaria koskevan poliisitiedoituksen radioon. »Ei, ei minun Niiloani
sovi panna peräänkuulutukseen kuin varasta ikään!» äiti tuskaili.
Niinpä hän oli helposti taivutettavissa kiertokäynnille poikansa
tavallisimpiin karkupaikkoihin. Hän vannoi toimittavansa karkurin
huomenissa takaisin kaupunkiin.

— Ei hullumpaa. Entä toisen »rintamanne» tilanne?

Uutun lihavat kasvot vetäytyivät huolestuneisiin ryppyihin.

— Siellä minä jouduin kokemaan yllätyksen, hän kertoi. — Ällistyin aika
lailla jo aamulla kuullessani teiltä, kenen asioita minun piti ruveta
nuuskimaan. Mehän, Roitto ja minä, olimme tutustuneet tuohon herraan
ja...

Rauta keskeytti:

— ...ja hän oli jalomielisesti suonut eräitä vihjeitä tutkimuksianne
varten.

Vanha etsivä huokasi.

— Ihminen voi kiitettävässä halussaan auttaa viranomaisia erehtyä. Myös
kunnioitettavin kansalainen. Sellaiseksi minä tähän päivään asti olin
arvioinut toimitusjohtajan.

— Onko arviointinne sitten nyt muuttunut?

— On.

— Miksi?

— Koska... hm... Juttu koskee sitä maanantain vastaista yötä.
Nähkääs... Murha-ajalta ei toimitusjohtajalla ole minkäänlaista alibia.

Rauta jännittyi äkisti. Näin nopeaa vauhtia hän ei ollut odottanut.

— Miten sen olette todennut? hän tiukkasi.

Uuttu katsoi parhaaksi varmuuden vuoksi lieventää hieman lausuntoaan:

— Ainakaan hänellä ei näytä olevan. Hänen emännöitsijänsä väittää hänen
olleen tuona yönä poissa kotoa aina kello 4:ään asti.

— Mistä nainen sen tietää?

— Hän sanoo istuneensa sunnuntai-iltana odottamassa johtajaa kotiin
tulevaksi. Kello 23.30:n maissa tämä oli avannotkin portin. Sisälle
hän ei kuitenkaan ollut tullut. Hän oli äkisti pyörtänyt takaisin.
Tuntikausia emännöitsijä oli kävellyt levottomana huoneesta toiseen.
Mutta isäntä oli ja pysyi poissa. Lopulta nainen oli vetäytynyt omaan
suojaansa. Kun hän oli 4:n tienoilla päättänyt sammuttaa valot,
ulko-ovi oli vihdoinkin napsahtanut. Hän oli vetänyt aamutakin päälleen
ja rientänyt alas kysyäkseen, tarvitsiko johtaja juotavaa tai syötävää.
Tämä oli ollut oudon näköinen ja hengittänyt raskaasti, kuin olisi
joutunut kokemaan, jotakin järkyttävää. Nähdessään emännöitsijän hän
oli ärjynyt tälle, haukkunut vakoilijaksi ja vaikka miksi ja uhannut
lyödäkin.

Rauta huomautti:

— Siellähän on tuosta päätellen ollut oikea pikku sisällissota.

Vanha etsivä nyökkäili.

— Panin naisen kireälle, hän kertoi edelleen. — Sanoin hänen ehkä
erehtyneen liioittelemaan otaksuessaan isäntänsä kokeneen jotakin
järkyttävää. Kenties tämä oli vain ärtynyt havaitessaan häntä odotetun,
kun oli tullut viipyneeksi myöhäisellä kävelyretkellään kauan.
Emännöitsijä naurahti kuivasti ja julisti: »Sitä en tiedä, missä hän
tuon yökauden aikaili ja mitä puuhaili. Mutta yksi on varmaa: isäntäni
ei puistoissa eikä kaduilla pasteeraile. Hän, jota ei päiväsaikaankaan
saa edes pientä kävelylenkkiä ottamaan!»

— Kukaties toimitusjohtaja oli jonkun tuttavansa luona korttia
lyömässä, Rauta virkahti. — Sitä harrastetaan tässä kaupungissa paljon.

— Miksei hän siinä tapauksessa olisi maininnut siitä maanantaina
jutellessamme? Hän kertoi meille tulleensa edellisenä yönä kotiin
kello 24, Jos emännöitsijä puhuu totta, niin toimitusjohtaja valehteli
silloin.

Rauta mietti kuulemaansa. Erkki Touhulan asiat näyttivät olevan
huonolla kannalla.

Uuttu katsoi kummastellen lujapiirteisten kasvojen synkkää ilmettä.

— Luulin teidän ilahtuvan, tuomari, hän sanoi. — Käsitin teidän
toivovan toimitusjohtajaa koskevien tietojeni muodostuvan
tämänsuuntaisiksi.

— En toivonut. Minä pelkäsin sitä.

Miehet olivat hetken vaiti. Sitten Rauta kysyi:

— Millainen ihminen tuo emännöitsijä on?

— Aika heilakalta hän vaikutti. 34-vuotias. Koreileva ja lanteitaan
heilutteleva. Ulkomuodossa ei ole vikaa. Sellainen — kuinka sanoisin? —
maalaiskaunotar.

— Hm. Minulla on myös kotiristi. Muuan Mari. Mutta hän on jo
seitsemissäkymmenissä. Hänen turskiutensa perussyynä on mustasukkaisuus
sen johdosta, että olen vaimoni aviomies ja lasteni isä. Heitä kaikkia
hän on näet, kutakin vuorollaan, melkein syntymästä asti hoivaillut.
Niin, risti on Marikin. Mutta enpä vaihtaisi häntä toimitusjohtajan
emännöitsijään.

— Miksi niin?

— Ajatelkaa toki. Uuttu! Tuollainen kotihengetär vahtimassa iltakaudet
ikkunassa, milloin isäntä saapuu kotiin. Jos satut viipymään
kauemmin hauskojen veikkojen parissa tai — mikä olisi vielä pahempi
— viehättävässä naisseurassa, niin emännöitsijä lentelee huoneesta
huoneeseen kuin poikasensa kadottanut kanaemo. Kun aamuyöstä sitten
kotiudut, on vastassa lanteitaan heilutteleva maalaiskaunotar,
joka vihaisesti vaatii sinut tilille. Ei kiitos! Meidän on miehinä
luullakseni suorastaan ihailtava toimitusjohtajaa, koska hän ainoastaan
_uhkasi_ lyödä tuota naista.

Vanha etsivä naurahti.

— Kyllä te maalata osaatte, tuomari.

Raudan kasvot synkkenivät jälleen.

— Juttu sinään on vakava. Toimitusjohtaja on huomenissa pantava lujille.

— Eikö nyt heti? Uuttu ihmetteli. — Ilta ei ole vielä kovin myöhäinen.

Rauta pudisti päätään.

— Haluan miettiä ensin. Aamu on iltaa viisaampi, sanotaan. Soitan
teille herättyäni.

Hän oli lähdössä ulos, kun Riihelä huohottaen tavoitti hänet
ala-aulassa.

— Eikö tuo ole minun sadetakkini, Esko? Tuo, jota retuutat perässäsi?

— On, Kaarlo. Sieppasin sen huoneesi naulakosta huomatessani sinun taas
karkaavan ulos. Saamme pian ukonilman helteisen päivän päätteeksi.
Minne sinä nyt aiot?

Toverin huolenpito liikutti Rautaa.

— Menen ylös sillalle.

— Sillalle? Nyt yön korvalla! Mitä luulet sieltä löytäväsi?

— En tiedä. Minua vaivaa vain sellainen epämääräinen tunne, että tuo
silta ei ole vielä näytellyt osaansa loppuun tässä murhenäytelmässä. Se
kuulostaa järjettömältä. Mutta en pääse irti siitä.

Hovimestari oli ymmällä ja huolestunut. Se näkyi hänen pyöreistä
kasvoistaan. Rauta kiirehti lisäämään keveästi:

— Sitä paitsi on aivan hullua, että tutkimusten johtaja ei ole
vielä edes käväissyt murhapaikalla. Se sotii kaikkia klassillisia
poliisisääntöjä vastaan. Mutta minulla ei yksinkertaisesti ole ollut
aikaa tuohon käyntiin. Huomisella on taas omat kiireensä. Niinpä päätin
lähteä nyt. Älä sure suotta. En pelkää peikkoja enkä ennustamaasi
ukonilmaa.

Hän otti kuitenkin käsivarrelleen sadetakin ja iloisesti nyökäten
painui ulos.

Kaduilla oli hiljaista. Ilma oli tukahduttava. Harvat vastaantulijat
kiirehtivät askeleitaan ehtiäkseen katon alle, ennen kuin rajuilma
puhkeaisi.

Hän kiersi sen kadun kautta, minkä varrella Erkki Touhulan talo
sijaitsi. Vain yhdessä huoneessa oli valoa. Nojautuessaan aitaa vastaan
hän näki vanhan toverinsa istuvan työpöydän ääressä. Hetkisen hänestä
tuntui kuin Touhulan silmät olisivat tuijottaneet suoraan häneen. No,
samantekevää. Pääasia, että mies oli kotosalla.

Hän palasi takaisin pääkadulle ja nousi rinnettä puistoon, jonka
laitaa rautatie virran ylitettyään kulki kohti kaupungin asemaa.
Tuuheiden koivujen varjossa kohosi ilmeisesti parempiakin päiviä nähnyt
kahvilarakennus laajoine avokuisteineen. Radan takaa piirtyivät esiin
sähkölaitoksen valkoiset seinämät. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi,
ikään kuin koko luonto olisi jäykistynyt tarkkaamaan ukonilman
lähestymistä.

Rauta kääntyi oikealle ja oli pian sillalla. Raidepari juoksi keskellä,
ja sen molemmilla puolilla oli kävelytila jalankulkijoita varten.
Siltasaaren mahtavien puiden latvukset häämöttivät edessä.

Hän pysähtyi katsomaan virran kupeelle painautunutta pikkukaupunkia.
Päiväsaikaan täältä korkealta oli upea näköala. Nyt vilkkui hämärästä
vain yksinäisiä valoja ikkunoista, joiden takana valvottiin. Maanantain
vastaisena yönä ei ollut näin pimeää, hän tuumi. Nyt pilvet vyöryivät
kohti kaupunkia.

Hän harppasi radan ylitse vasemmalle kävelytielle. Pian hän tuli sille
kohdalle, mistä katsetta terästäen saattoi erottaa suoraan alapuolella
Siltasaaren rantaviivan.

Tässä siis laulajatar Kirsti Kultakoski oli tavannut kohtalonsa.
Nuori, itsetietoinen nainen oli tullut tähän ranskalaisten korkojen
kopistessa siltapalkkeja vastaan. Hän oli tässä kohdannut — jonkun.
Olivatko he ehkä tervehtineet sydämellisesti toisiaan ja jutelleet?
Vai oliko murhaaja, joka oli houkutellut laulajattaren tänne kauas
ylös, ihmisavun saavuttamattomuuteen, heti iskenyt huumaavan lyönnin
uhrinsa takaraivoon? Taistelu oli joka tapauksessa ollut lyhyt. Tästä
nainen oli syösty kaiteen ylitse alas kosken kiviin. Runneltuna ja
katkennein jäsenin hän oli sitten tajun palatessa suorittanut viimeisen
epätoivoisen kamppailunsa, mutta hukkunut matalaan rantaveteen.

Rautaa kylmäsi. Hän veti sadetakin ylleen. Oli tarpeetonta päästää
mielikuvitustaan vauhkoutumaan. Hän oli eläytynyt murhenäytelmään kuin
tuntien kaiken sen, mitä avuton uhri oli viimeisinä hetkinään käynyt
lävitse.

Äkisti mies säpsähti ja vilkaisi siltaa molempiin suuntiin.
Valehtelivatko hänen korvansa? Vai oliko hänen kuulemansa ääni merkki
jonkun lähestymisestä? Niin kuin joku oli tällä samalla paikalla tullut
kohti Kirsti Kultakoskea!

Mitään ei kuitenkaan kuulunut — enää. Rauta hymähti pilkallisesti
itselleen. Eikö hän ollut äsken kerskunut Riihelälle olevansa mies,
joka ei peikkoja pelkää? Ja tässä sitä oltiin!

Hän nojautui jälleen kaiteeseen kurkottautuen tuijottamaan alas. Virta
näytti olevan huimaavan kaukana.

Samassa rajuilma puhkesi. Salamat leimahtelivat ristiin ja rastiin.
Ukkosen jylinä täytti ilmapiirin. Hetkistä myöhemmin rankkasade syöksyn
myrskyn voimalla huuhtomaan tienoota.

Rauta ei liikahtanut. Tällainen ilma oli hänen mieleisensä. Oli
terveellistä tuntea ihmisen pienuus, silloin kun luonnonvoimat
intoutuivat riehumaan.

Äkisti joku kävi takaa hänen kimppuunsa. Hurjalla nykäyksellä
temmattiin hänen jalkansa ilmaan. Tarkoitus oli heilauttaa hänet
koskeen! Hän puristi kouransa kaiteen reunaan tajuten sen ainoaksi
mahdollisuudekseen pelastua. Hyökkääjäkin käsitti tuon teräksisen
otteen merkityksen ja iski hampaansa hänen oikeaan ranteeseensa. Mutta
silloin Rauta sai tilaa heittäytyä vasemman käsivartensa varassa
sivulle ja tunsi seuraavansa hetkessä siltapalkit jälleen jalkojensa
alla.

Pimeydestä esiin syöksähtänyt mies vetäytyi muristen taapäin, mutta
ei kääntynyt pakoon. Rauta tunsi viiltävää kipua oikeassa kädessään.
Ilmeisesti se oli toistaiseksi käyttökelvoton. Hän ei kuitenkaan
pelännyt edessä olevaa kamppailua. Vasen nyrkki sai riittää tuon
mielipuolen taltuttamiseen.

Rajuilma oli ohitse. Vain joitakin yksinäisiä salamoita ja etääntyvää
jylinää oli siitä enää jäljellä. Erään välähdyksen valossa hän näki
ahdistajansa ääriviivat. Tällä oli lippalakki otsalle vedettynä. Pää
syvään kumartuneena hän valmistautui uuteen hyökkäykseen.

Samassa mies ryntäsi päin sähisten kuin saaliin toivossaan pettynyt
peto. Raivostaan huolimatta Rauta vetäytyi hänen edellään muutaman
askelen. Sitten hän nopeasti iski hajalle hyökkääjän kohotetut nyrkit
ja suuntasi hirmuisen koukun leukaan. Mies lennähti muutaman askelen
taapäin ja retkahti selälleen. Siihen hän jäi liikkumatta makaamaan.

Rauta sitaisi nenäliinan vertavuotavaan ranteeseensa. Hän kumartui
katsomaan tulitikun valossa vastustajansa kasvoja.

Erkki Touhula!

— Vai sinä... hän mutisi synkkänä.

Hän sytytti savukkeen ja istahti matalalle puomille, joka erotti
kävelytien raideparin alueesta.

Tyrmätty mies valitti hiljaa. Mutta tajunta ei palannut.

Rauta kiskaisi hänen yltään likomärän takin ja heitti sen surkeilematta
hänen kasvoilleen.

— Parempaa virvoitusta täällä ei ole tarjolla, hän murisi. — En sentään
viitsi heittää sinua koskeen. Sinä senkin...!

Märkä vaate tehosi. Hetken kuluttua Touhulan käsi hakeutui
vaistomaisesti koskettelemaan särkevää leukaa. Viimein hän vääntäytyi
ähkien istumaan.

— Mi... mitä on tapahtunut?

Rauta hymähti ivallisesti.

— Ei mitään erikoista, Erkki. Sinä vain kaikessa ystävyydessä yritit
murhata minut. Perinpohjainen valhe tuntuu olevan se muutaman päivän
vanha kerskailusi, ettei lähelläsikään murhia satu!




Yhdeksästoista luku.

ERÄÄT HERMOT OLIVAT PETTÄNEET.


Rauta sinkosi savukkeensa sillan kaiteen ylitse ja komensi:

— Ala kömpiä ylös siitä!

Kun Erkki Touhula surkeana noudatti käskyä, hän lisäsi:

— Minä varoitan sinua uusimasta äskeistä salakavalaa hyökkäystäsi. Nyt
tiedän, mikä sinä olet. Sitä paitsi oikeakin nyrkkini on jo kunnossa.
Tilaisuuden tarjoutuessa se mielihalulla, kipunsa lievitykseksi,
takoo pääsi tyhjäksi murhasuunnitelmista. Mars matkaan! Minä seuraan
kannoillasi.

Puhuteltu nojasi raskaasti sillan kaiteeseen aloittaessaan horjuvin
askelin synkän paluutien.

He laskeutuivat hitaasti alas kaupungin keskustaan. Kadut olivat aivan
autiot ja kiilsivät sateen jäljiltä.

— Minne sinä viet minut? edellä kulkija pysähtyi kysymään.

— Saat valita, Rauta vastasi. — Joko poliisivankilaan tai — kotiisi.

Toimitusjohtaja hengähti syvään.

— Ymmärrän, Kaarlo. Sinä annat minulle vielä mahdollisuuden selittää...
Sinä olet...

— Älä kuvittele liikoja siitä, mitä minä olen, toinen keskeytti
jyrkästi. — Tiedän selvästi ainoastaan sen, missä _en_ ole. En
ole nyt pää murskana Siltasaaren rantavesissä, niin kuin sinun
suunnitelmiisi kuului. Mutta missä sinä tämän yön lopputunnit olet, se
on tietymätöntä, vaikka nyt menemmekin kotiisi.

Kun he olivat tulleet Touhulan työhuoneeseen, Rauta virkahti:

— Entisenä upseerina sinä tietysti omistat pistoolin. Minä puolestani
en halua antautua vaaraan saada kesken kaiken kuulaa kallooni. Kaiva
reikärauta esiin kirjoituspöydän laatikosta ja anna se tänne.

Isäntä noudatti ääneti määräystä.

— Nyt voit, vieras jatkoi istahtaen laiskanlinnaan, — pyyhkäistä veren
suupielestäsi.

Toimitusjohtaja teki työtä käskettyä. Sitten hän sanoi rukoilevalla
äänellä:

— Emmekö voisi ottaa grogit? Minulla on ruokasalin kaapissa pullo
viskiä.

— Onko se avaamaton pullo?

— On. Turhaan sinä epäilet minun yrittävän mitään konnankoukkuja — enää.

— Rauhoittavaa kuulla. Hae viski ja pari pulloa soodavettä. Kuoleman
hipaisu jätti jälkitunnon, joka ikään kuin kaipaa alas huuhtelemista.
Mutta jos viivyt poissa kolmea minuuttia kauemmin, hälytän koko läänin
poliisivoimat perääsi.

Touhula nyökkäsi käsittävänsä. Hän käytti määräajasta vain puolet.

Rauta avasi viskipullon ja haisteli sitä nautiskellen, ennen kuin
sekoitti itselleen grogin. Toimitusjohtaja otti pitkän kulauksen omasta
lasistaan. Sitten hän vakuutti:

— Minä en murhannut Kirsti Kultakoskea! Kaarlo, sinun täytyy uskoa
minua.

— Niin sinä väität. Se ei kuitenkaan kuulosta uskottavalta. Ehkä
seuraavassa henkäyksessä selität jo, ettet liioin yrittänyt äsken
nitistää minua. Mutta voit säästää itseltäsi sen vaivan. Kannettani
pakottaa vallan vimmatusti hampaittesi jäljiltä. Sinulla on kaiken
kukkuraksi alhaiset tappelutavat.

Touhulan pää oli painunut. Hän otti toverinsa sanat ääneti vastaan.

— Mistä muuten tiesit, Rauta kysyi, — minun olevan sillalla? Vai
ajauduitko sinne vain sen väitteen vahvistajaksi, että syyllinen palaa
aina rikospaikalle?

Isäntä vastasi matalasti:

— Näin sinun pysähtyvän tuonne aidan viereen. Tuijottavasta katseestasi
luin, mitä ajattelit minusta. Silloin hermoni pettivät lopullisesti. Ne
ovat olleet vuorokausikaupalla hirvittävän kireällä. Mieleeni välähti,
että minulla oli enää ainoastaan yksi mahdollisuus: raivata sinut pois!
Sinä yksin tiedät eräitä minulle vaarallisia asioita. Kun sinä olisit
poissa, kuvittelin voivani jälleen hengittää rauhallisesti. Tietysti
se oli hirveää, mutta minä päätin tappaa sinut. Siinä mielessä hiivin
perääsi, ja lopun tiedät.

— Niin. Katala hyökkäyksesi sillalla ei aivan ensi hätään kalpaa mitään
verestämistä. Mutta miksi hermosi ovat olleet kireällä, ja mikä on
estänyt sinua hengittämästä vapaasti?

Vastaus oli lyhyt: — Sinä!

Sitten Touhula intoutui jatkamaan:

— Sinun palattuasi tiistaina tähän kaupunkiin minulla ei ole ollut
ainoaakaan rauhallista hetkeä.

Rauta hymähti kylmästi.

— Minä tulin tosiaan vetäneeksi ristit sen siistin suunnitelmasi
ylitse, että Vasko olisi tuomittu. Tuomittu murhasta, jota hän ei ollut
tehnyt!

Isäntä ryhtyi puolustautumaan:

— _Minä_ en löytänyt hänen kirjettään laulajattaren käsilaukusta enkä
hänen keppiään kosken alapuolelta!

— Ehkä et. Mutta sinä johdit läänin rikosetsivien huomion häneen. Jo se
pani ajattelemaan, mitä _sinun_ tunnollasi mahtoi olla.

— Minä en lähettänyt Kirsti Kultakoskelle nimettömiä uhkauskirjeitä,
Touhula puolustautui.

— Et, sen tiedän. Olen tänään paljastanut sen veijarin, jonka tilille
ne kuuluvat. Mutta hänellä ei ole mitään tekemistä tutkimani murhan
kanssa. Hän makasi silloin Helsingissä turvallisesti — tukkihumalassa.

Toimitusjohtaja huokasi raskaasti. Hän tajusi turhaksi jatkaa
taidokkaasti sommittelemaansa todistelua, miksi häntä oli turha epäillä
noiden kirjeiden lähettäjäksi. Hän toisti avuttomasti:

— Minä en murhannut Kirsti Kultakoskea.

— Sen väitteen esitit jo kerran, Rauta huomautti. — Mutta sitä
vastaan minun on sanottava, että ainakin sovit hyvin noihin synkkiin
puitteisiin.

Hän otti kulauksen lasistaan ja sytytti savukkeen. Sitten hän jatkoi:

— Minulla on korkeampi käsitys entisenkin toveruuden velvoituksista
kuin sinulla, Erkki. Lasken pöydälle korttini. Sittenpä näet, miten
maat makaavat. Sinua vastaan ei puhu ainoastaan se sekä toveruutta että
totuutta polkeva inha tapa, millä usutit etsivät Laurin jäljille.

Isäntä nyökkäsi masentuneena.

— Myönnän menetelleen! Vaskoa kohtaan alhaisesti, hän sanoi käheästi.

— Lähdetään aikajärjestyksessä, Rauta virkkoi. — sunnuntai-Aamuna
ryntäsit luokseni ja kerroit, miten hullaantunut olit Kirsti
Kultakoskeen. »Tämä on veristä totta», julistit muun muassa. »Kaikki
entinen», selitit, »on äkisti käynyt arvottomaksi». Ei kannata toistaa,
mitä kaikkia järjettömyyksiä huuliltasi pulppusi. Mutta lopuksi
jyräytit: »Minä vannon, että ellen minä, niin kukaan muukaan ei Kirstiä
saa!» Et kai yritä väittää minun vääristelevän sanojasi?

Touhula ei vastannut.

— Muutamaa tuntia myöhemmin sinä kasinolla kiehuit raivosta, kun
laulajatar pyysi tanssittajakseen Laurin eikä sinua. Niihin aikoihin
Vaskon sittemmin niin suurta osaa näytellyt kävelykeppi katosi kasinon
eteisestä.

— Minä en sitä varastanut! isäntä huudahti kiivaasti.

— Se oli Laurille rakas muistoesine, toinen jatkoi piittaamatta
keskeytyksestä. — Sinä olit vähän aikaisemmin suurisuisesti julistanut
vihaavasi — juuri sitä sanaa käytit — yhteistä vanhaa toveriamme.
Jouduttuaan harhateille tuo keppi sai sitten murhasyytteen leijailemaan
jo varsin lähellä omistajansa päätä... Sitten tulemme iltaan.

Toimitusjohtaja mutisi synkästi:

— Sinulla tuntuu olevan jotakin jokaisen vuorokauden osan varalle.

Rauta tuimeni:

— Tarkalleen! Ilta ja yö ovat jäljellä. Vaikka olit onnistunut
valloittamaan itsellesi laulajattaren illan, se päättyi sinulle
karvaana pettymyksenä. Kirsti Kultakoski julisti sinun erehtyvän
pahasti, jos luulit hänen ottavan sinulta vastaan komennuksia, ja
poistui pöydästäsi. Sinä luikit uteliaiden ja huvittuneiden katseiden
nuolisateessa hänen peräänsä. Vielä ravintolan ulko-ovella yritit saada
sovintoa syntymään, mutta epäonnistuit.

— Onpa sinulla tarkat tiedot, Touhula kähisi.

— On, ja ne ulottuvat vielä kauemmaksi. Kadulla tuijotit hetken luotasi
ylpeästi häipyvää naista ja lähdit liikkeelle sitten sinäkin. Mutta
muuan mies on valmis ottamaan valalleen kuulleensa sinun jupisevan
itseksesi, ettei kukaan ole ennenkään _rankaisematta_ tehnyt sinua
ihmisten edessä naurunalaiseksi.

Kirjoituspöydän ääressä istujan kasvot vääristyivät raivosta.

— Tuo niljakas, saastainen lurjus! hän sähisi.

— Mitä sanoit?

Toimitusjohtaja nousi raskaasti tuolistaan ja pysähtyi keskilattialle.
Kiihkeästi hän alkoi puhua:

— Minulla ei ollut aavistustakaan, että olit kuullut tuon. Mutta nyt
ei haittaa enää, vaikka myönnän senkin hulluuteni. Haluan vain kertoa
sinulle, millainen mies tiedoittajasi on. Hän tuli tänään luokseni
selittämään lukeneensa, mitä kaikkea lehdet ovat kirjoittaneet
täällä tapahtuneesta murhasta. Hän sanoi sen johdosta ruvenneensa
mietiskelemään eräiden sanojen merkitystä, joita hän oli kuullut minun
kadulla toistelevan. Juuri tuon äsken mainitsemasi uhkaukseni. Hän
vaati minulta 50.000 markkaa »omantunnon kipurahoiksi». Minä maksoin.
Hän puolestaan vannoi, ettei hiiskahtaisi poliisille asiasta. Silloin
tuo kiristäjälurjus oli kuitenkin jo...!

Rautaa hymyilytti ja samalla säälitti. Vanhan toverin hermot näyttivät
tosiaan viime päivinä pettäneen kerran jos toisenkin.

— Ei hän puhunutkaan poliiseille. Minä kuulin jutun aivan toisaalta.
Se siitä. En rupea selostamaan, mitä sinun voidaan otaksua puuhailleen
tuon jupinasi jälkeen. Pysyttelen vain tosiasioissa. Kaikki nyt
esittämäni viittaa vahvasti siihen, ettei kauempaa tarvitse etsiä
Kirsti Kultakosken murhaajaa. Mutta hyvällä tahdolla nämä seikat
saatettaisiin ehkä selittää onnettomien yhteensattumien sarjaksi.
Pahinta kuitenkin on, ettei sinulla ole murha-aikaan nähden mitään
alibia.

Touhula huusi äänen kohotessa kimeäksi:

— Minullahan on! Tulin kotiin kello 24 enkä ennen aamua liikkunut
täältä!

— Niin väitit jo maanantaina silloisille ystävillesi rikosetsiville.
Mutta emännöitsijäsi todistaa vallan muuta. Hänen ilmoituksensa mukaan
pyörsit pihamaalta takaisin kello 23.30.

— Se on totta, isäntä myönsi. — Tunsin olevani liian tuohduksissa
saadakseni unta. Palasin läheiseen puistoon istumaan ja polttelemaan
pariksikymmeneksi minuutiksi. Sitten lähdin kotiin.

Rauta rypisti kulmiaan.

— Emännöitsijäsi kertoman mukaan et viipynyt ulkona minuutteja, vaan
yli neljä tuntia.

Toimitusjohtaja menetti kokonaan malttinsa. Käsillään hurjasti huitoen
hän raivosi:

— Hän valehtelee, tuo hullu, kiimainen nainen! Siksi ajoinkin hänet
tänään iltapäivällä ikiajoiksi talosta!

— Ajoit talosta? Se mahtoi olla kohtaus, se.

Touhula sai ankarin ponnistuksin hillityksi mielenkuohunsa. Hän palasi
raskain askelin kirjoituspöydän ääreen. Painaen nyrkit ohimoilleen hän
mutisi:

— Oli se. Tuolla käärmeellä oli otsaa tulla ilkkumaan minulle
pitäneensä huolen siitä, että joutuisin linnassa katumaan. Samaan
hengenvetoon se juuttaan nainen ilmoitti kertoneensa Kultakosken murhan
tutkijalle satunsa kotiutumisestani muka vasta kello 4.

Eräs sana jäi erikoisesti soimaan Raudan korvissa.

— »Katumaan». Mitä katumaan hän halusi toimittaa sinut vankilaan?

Isäntä vaikutti kiusaantuneelta. Sitten hän kohautti hartioitaan.

— Äsh, se on tuon ihmisen hassutuksia. Olen viime päivinä ollut
helisemässä hänen kanssaan. Kerta kerran jälkeen hänen kiukkunsa
purkautui yhä hillittömämpänä sekä oopperalaulajattaren että minun
ylitseni.

Rauta virkahti:

— Tuosta päätellen hänellä oli joitakin oikeuksia sinuun. Miten sen
asian laita on?

— Hm, olen tullut joskus likistelleeksi häntä, yksinäisyydessäni,
ratsumestari myönsi. — Mutta viime yönä sanoin hänelle suorat
sanat, että nyt se teerenpeli on lopussa. Se kai jäi kaivelemaan
hänen sisuaan, ja hän päätti kostaa. Huomautin hänelle kyllä nyt
iltapäivällä, että turhaan hän oli keittänyt kasaan valheensa.
Todistajanvalan jylhyyden edessä hänen olisi pakko perua ne. Mutta hän
säväytti vastaan: »Jos noin kuvittelet, niin etpä tiedä, mihin loukattu
nainen pystyy. Minä vannon sinut vankilaan, vaikka oma sieluni lentäisi
samalla helvettiin!»

Rauta mietti kuulemaansa. Pitkän tovin jälkeen hän lausui:

— Oletetaan toistaiseksi, että nyt kertomasi on totta. Mainitsit
emännöitsijäsi kiukun purkautuneen hillittömänä myös laulajatarta
kohtaan. Mustasukkaisuus saattaa kiihdyttää vaikka mihin.

Toimitusjohtaja pudisteli päätään.

— Tarkoitat, että emännöitsijäni kenties murhasi Kirsti Kultakosken
ja nyt yrittää vyöryttää syyn minun niskaani. Teoriana se menettelee.
Mutta hän ei sinä yönä ollut lähelläkään tuota kirottua siltaa. Hän ei
poistunut silloin makuuhuoneesta ennen kuin kello 6 omalle puolelleen.
Minun on sanottava tämä, ajattelitpa sitten minusta mitä tahansa.

Rauta myönsi itsekseen, että murhajutun osalta tämä avoin tunnustus
paransi tuntuvasti Touhulan asemaa. Ent. ratsuväenupseerilla oli
sentään vielä miehuutta jäljellä.

— Yhtä asiaa en ymmärrä, isäntä virkahti hiljaisesti. — Sinun katseesi
sanotaan tunkevan ihmisen lävitse. Miten ihmeessä tuo nainen sai
sinulta salatuksi, mitkä vaikuttimet hänen väärän todistuksensa takana
ovat?

— Valitettavasti silmäni eivät näe kenenkään läpi, Rauta torjui. —
Tässä tapauksessa se on sitä mahdottomampaa, koska en ole edes nähnyt
emännöitsijääsi. Hän on ollut ainoastaan Uutun kanssa puheissa, ei
minun.

Touhula tuijotti häneen kauhistuneena. Sitten hän painoi kasvot
käsiinsä.

— Uutun kanssa puheissa, ei sinun! Mutta... Hän kerskui kertoneensa
murhan tutkijalle. Minä oletin ilman muuta hänen tarkoittavan sinua.
Hyvä luoja, millainen idiootti olen ollut! Olin murhaamaisillani sinut
kuvitellen siten vapautuvani ainoasta vaarasta. Se olisi ollut... aivan
turha teko!

— Lisäksi tyhmä, Rauta lisäsi tyynesti. — Jos olisit pysähtynyt
vähänkin ajattelemaan, olisit älynnyt jättäytyväsi siten kokonaan
kostonhimoisen emännöitsijäsi armoille. Otaksukaamme, että hän olisi
kertonut juttunsa minulle ja että äskeinen konnuutesi sillalla olisi
onnistunut. Naisen ei olisi silloin tarvinnut muuta kuin vihjata
viranomaisille, mitä hän oli aikoinaan minulle sinusta tarinoinut.
Silloin johtopäätökset olisi pian tehty, ja _siitä_ murhasta sinut
varmasti tuomittaisiin.

Raskas äänettömyys laskeutui huoneeseen.

Toimitusjohtaja rikkoi sen kysymällä nöyrästi:

— Aiotko panna minut syytteeseen murhayrityksestä? Rauta katsoi häntä
pitkään.

— En aio.

Samassa kuului, miten avain pistettiin lukkoon ja talon ulko-ovi aukeni.

Säikkyen isäntä kuiskasi:

— Vaimoni...

Eteiseen ei sytytetty valoa. Mutta sieltä kuului maanitteleva ääni:

— Minä täällä vain, Selja. Olin sisareni luona. Siellä rupesin
tuumimaan, että mitäs minä vieraiden vaivoiksi, lähden kotiin.
Ratsumestari ymmärtää, niin ajattelin. Tuleehan sitä joskus
kiivauksissa puhutuksi ja tehdyksi hulluja. Mutta voi sellaisen toki
parantaa. Enkä minä totta meinannut sillä, että vannoisin väärät valat.
Mitenkäs nyt sellaista? Kiukkupäissäni vain uhkailin, kun kielsit
koskaan välittäneesikään minusta.

Touhula oli hypännyt tulipunaisena pystyyn. Laiskanlinnan suojista
Rauta käskevästi viittasi häntä pysymään hiljaa.

Puhe eteisen pimeydestä jatkui:

— Mikset sinä virka mitään? Ratsumestari, saa kai Selja tulla sisään?
Selja on taas ihan kiltti.

Luottaen tuon julistuksensa antamaan suojaan nainen astui kynnyksen
ylitse. Hän peräytyi kauhistuneena, kun outo, kookas mies nousi
katkaisemaan hänen kulkunsa kohti kirjoituspöytää.

Rauta totesi Uutun kuvauksen toimitusjohtajan emännöitsijästä pitävän
paikkansa. Keltatukkaisessa, tukevahkossa naisessa oli karkeasyistä
kauneutta.

Hän puhutteli tätä jyrkästi ja häikäilemättä:

— Vai niin, te ette enää väitä isäntänne viime maanantain vastaisena
yönä palanneen kotiin vasta kello 4 aamulla?

Emännöitsijä yritti karskiintua:

— Kukas te olette, käyttämään tässä talossa moista ääntä?

— Minä käytän sopivaksi katsomaani ääntä missä tahansa! Vastatkaa
kysymykseeni!

Vieraan sävy tehosi. Naisen katse muuttui epävarmaksi, ja hän alkoi
vavista.

— En, herra. En väitä enää sellaista.

— Tiedättekö, missä hän tuon yön oli?

Emännöitsijä painoi päänsä alas. Mutta Rauta näki tyytyväisen hymyn
häivähtävän kasvoilla.

— Tiedän, hyvinkin. Hän oli kotona.

— Koko yön? Varmastiko?

— Varmasti. Ihan käsin kosketeltavan varmasti.

— Mihin aikaan hän palasi kotiin?

— Kello 24.

Vieras tiukkasi edelleen:

— Mutta jos isäntänne ajaa teidät nyt ulos, niin muutatteko taas
huomenna kertomustanne?

Vastaus tuli hyvin hiljaa:

— En, herra, en muuta. Totuus ei loppujen lopuksi pala tulessakaan.
Eikä ole niin suuri asia, miten minun käy.

Rauta kääntyi Touhulaan:

— No niin, Erkki, tästä erästä selvisit paremmin kuin
voimainkoetuksesta sillalla. Säästyit tyrmäykseltä. Mutta minä kiellän
sinua poistumasta kaupungista, ennen kuin juttu on selvä. Jätän sinut
nyt hoitelemaan hermojasi niin kuin parhaaksi katsot.

Kun hän eteisessä vilkaisi taakseen, nuo kaksi seisoivat yhä
liikkumatta paikoillaan. Hän hymähti ja työntyi ulos yöhön.




Kahdeskymmenes luku.

JÄLLEEN UUSILLE JÄLJILLE.


Seuraavana aamuna Rauta heti pukeuduttuaan soitti Uutulle.

Vanhan etsivän jännitys kuvastui lyhyestä äännähdyksestä:

— No?

— Ilmeisesti saamme taas tähän erään jättää haaveemme, että olisimme jo
keksineet etsimämme.

— Kuinka niin, tuomari? Juttu tuntui jo selvältä.

Rauta hymähti.

— Niin se teistä tuntui silloinkin, kun viime maanantaina pidätitte
erään herran. Yllättäviä käänteitä, sekä kielteisiä että myönteisiä,
sattuu rikostutkimuksissa tuhkatiheään. Teidän ei kannata ottaa
tätäkään kovin raskaasti.

— Mutta en käsitä nyt...

— Ymmärrätte pian, kun lähdette toimittamaan sitä tehtävää, jonka näin
aamutuimaan saatte. Menkää hakemaan toimitusjohtajan emännöitsijä —
hän on muuten Selja nimeltään. Tulkaa hänen kanssaan tänne hotelliin,
huoneeseeni. Löydätte hänet kai toimitusjohtajan talosta. Luultavasti
hän jo matkalla juhlallisesti peruuttaa eilisen kertomuksensa.

Langan toisesta päästä kuului ällistyneen miehen ähkäisy.

— Hyvä on, tuomari, hän sanoi sitten. — Olemme siellä pian.

Rauta oli tuskin saanut kahvinsa juoduksi, kun odotetut saapuivat.
Uutun lihavat kasvot kuvastivat hämmennystä ja vain puolittain
voitettua kiukkua. Nainen sen sijaan oli mitä parhaimmalla tuulella.
Voitonriemu välkkyi hänen pienissä, viekkaissa silmissään.

— Mikäs tuomarin käteen on tullut? lyhyt etsivä kysyi istuuduttuaan. —
Ei tuota ollut eilisiltana.

— Kun yöllä olin kävelemässä, muuan hullu koira puri.

Uuttu pudisteli päätään. Hän ihmetteli, mitä kaikkea hänen väliaikainen
esimiehensä oli yhtenä iltamyöhänä löytänyt. Hullun koiran ja
naisihmisen, joka souti ja huopasi puheissaan!

— Nyt, neiti, Rauta aloitti, — haluan kuulla totuuden viime maanantain
vastaisesta yöstä. Miettikää tarkoin, ennen kuin vastaatte? Palasiko
isäntänne, toimitusjohtaja Touhula, silloin kotiin vasta kello 4
aamulla, niin kuin eilen iltapäivällä lääninetsivä Uutulle ilmoititte?
Vai tuliko hän kotiin jo kello 24 ja pysyi siellä koko yön, kuten
myöhemmin illalla minulle vakuutitte? Vai oletteko täksi aamuksi
varannut uuden muunnelman?

Nainen nyrpisti nenäänsä.

— Mitä miettimistä siinä on! Kotona hän oli, puoliyöstä aamuun asti,
omassa makuuhuoneessaan. Se on totuus. Minua vain huvitti eilen
iltapäivällä kertoa satuja tuolle paksulle ukolle.

Sen sanottuaan hän liikahti noustakseen. Hänestä ei ollut mukava istua
kookkaan herran edessä. Tämähän oli kuullut, mitä hän eilen yönkorvalla
oli Touhulan pimeässä eteisessä puhunut.

Rauta teki kuitenkin lopun hänen lähtöaikeistaan.

— Jääkää toki vielä, neiti. Haluaisin esittää teille eräitä kysymyksiä.
Ne eivät koske isäntäänne. Hänen kohdaltaan asia on selvä. Mutta voitte
ehkä auttaa meitä. Teillähän on tarkat silmät.

Selja rauhoittui. Hän pani tyytyväisenä merkille sävyn muutoksen.
Häntä mairitteli myös kuulla, että hänen odotettiin saattavan auttaa.
Topakkana hän nojautui taapäin ja julisti:

— Herra kysyy vain. Minä kerron, minkä tiedän.

— Olitte viime sunnuntai-iltana hotellin ravintolassa. Havaitsitteko
silloin mitään erikoista?

— Havaitsinko? Sen naisen, tietysti. Laulajatar mikä lie ollut! Siinä
oli minusta erikoista enemmän kuin tarpeeksi. On synti ja häpeä,
että...!

Uuttu hymyili itsekseen. Emännöitsijän tunteista oopperalaulajatarta
kohtaan ei ollut epäilystä. Tuomari oli jo illalla juteltaessa
vihjaillut siihen suuntaan, että tyttö oli mustasukkainen isännästään.

Rauta keskeytti naisen purkauksen:

— Eikö ravintolassa tapahtunut sinä iltana mitään, mikä olisi pistänyt
silmäänne?

— Jaa, että tapahtunut? En minä sellaista huomannut. En istunut siellä
kauan. Yksinkertaisesti en iljennyt katsoa enää sitä naista. Lähdin
kotiin.

— Ette siis nähnyt erään nuoren, pari vuotta yli kahdenkymmenen olevan,
tummatukkaisen miehen yrittävän tunkeutua laulajattaren seuraan?

— Olisipa tunkeutunutkin! emännöitsijä huoahti. — Mutta en sellaista
nähnyt.

Kun ei, niin ei! Rauta nielaisi pettymyksensä. Ylipäänsä kukaan ei
tuntunut nähneen Simo Salankia sunnuntai-iltana. Turhaan hän oli
kysellyt myös Riihelältä ja ravintolan tarjoilijattarilta. Poika oli
ilmeisesti pysytellyt piilossa. Mutta nuorukainen oli silti saattanut
sukeltautua sillalle tapaamaan Kirsti Kultakoskea. Niin, tapaamaan ja
tappamaan...

— Te pistäydyitte myös kasinolla aikaisemmin samana päivänä, Rauta
virkahti. — Huomasitteko siellä mitään kertomisen arvoista?

Naista harmitti. Hänen apunsa näytti kutistuvan nöyryyttävän
olemattomaksi. Mutta äkisti hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli jo
aloittamaisillaan innokkaasti. Sitten hän kuitenkin muutti mieltään ja
sulki suunsa tiukasti.

— Mitä aiotte sanoa, neiti? Antakaa kuulua.

— Ei se mitään ollut. Herrat vain nauraisivat.

— Sittenpä se nähdään. Panitte siis merkille jotakin outoa. Kertokaahan.

Emännöitsijä ei enempiä kehoitteluja tarvinnut.

— Outoa se oli, sanokaa sitä miksi tahansa. Seisoin kurkistelemassa
tarjoiluhuoneesta tanssisaliin. Se oopperaihminen oli jonkun miehen
kanssa leijaillut lattialla, ja jotkut typerykset läpyttivät sille
käsiään. Ihan kuvotti katsoessani hänen itserakasta hymyään, kun hän
tarttui tanssittajansa käsikynkkään. Hän viittasi meidän ratsumestaria
seuraamaan. Kuin omistajansa viheltämä koira isäntäni totteli. Samoin
teitte tekin, herra. Niin mennä purjehdittiin avokuistille. Muistatte
kai, herra?

Rauta nyökkäsi hymyillen. Häntä huvitti vertaus omistajan viheltämiin
koiriin.

— Kurkotin kaulaani tarkatakseni, mitä siellä kuistilla tapahtui,
Selja jatkoi. — En kuitenkaan päässyt näkemään, kun isäntää peläten en
uskaltanut tulla lähemmäksi. Käänsin pääni eteisen ovelle ja silloin
jäykistyin. Samainen oopperanainen vilahti siellä tungeksivien takana.

Molemmat kuuntelevat miehet ällistyivät.

— Mahdotonta!

Emännöitsijä kiivastui:

— Älkää tulko sanomaan, etten olisi tuntenut häntä! Hänellä oli kyllä
pitkä punainen kesätakkinsa yllään. Mutta se oli auki, ja alta näkyi
valkea leninki, joka oli rinnasta ja uumilta kireä kuin käärmeennahka.
Koko lauantai-illan olin katsellut sitä inhoten. Häveliäisyyttä ei
niillä tuollaisilla ole! No, ajattelin, äkkiäpä se tuonne lensi.
Väläyksen se vain näkyi. Mutta ei siinä kaikki. Parin minuutin kuluttua
meidän ratsumestari tuli kuistilta saliin kynkässään taas tuo ihminen.
Ihan sain raivon kyynelet silmiini katsellessani sitä keikutusta.
Isäntäni säteili ja pöyhisteli kuin olisi kallisarvoista voittopokaalia
sylissään kannatellut. Silloin minä käänsin selkäni ja lähdin.

Vanha etsivä naurahti.

— Olipa jo aikakin, hän sanoi. — Ties, mitä noidanlentoja
mustasukkaisuus olisi muuten saanut teidät vielä uneksimaan. On se tuo
hameväki sentään omaa luokkaansa!

Nainen pyörsi häneen kuin ampiaisen pistämänä. Silmät tulta iskien hän
kivahti:

— Mitä...?

Puhelin pärähti soimaan. Rauta viittasi käskevästi vieraitaan
vaikenemaan ja nosti kuulokkeen.

Roiton ääni kuului kiihkeänä:

— Tuomari?

— Minä. Hevossaarestako soitatte?

— Niin. Ensimmäisestä talosta. Luullakseni teitä tarvittaisiin nyt
täällä.

— Mitä on tekeillä?

— Tuolla kivenheiton päässä, sen rouvan asunnossa — tiedättehän? — on
aikamoinen melske ja mekastus.

— Onko varjostamanne nuori mies mukana?

— On. Hänen äänensä sieltä ylinnä kuuluu. Määräyksenne mukaan en ole
sekaantunut leikkiin.

— Hyvä on. Ajan autolla sinne. Odottakaa minua tiellä sellaisessa
paikassa, mistä voitte pitää silmällä melsketaloa. Onko selvä?

— Selvä on, tuomari.

Emännöitsijä oli puhelinkeskustelun aikana noussut ja vetäytynyt
ovelle. Tuskin huuliaan liikuttaen hän ilmoitti:

— Minä menen nyt.

Rauta ei yrittänyt pidätellä häntä.

— Kiitoksia teille, neiti. Sanokaa terveisiä ratsumestarille.

Naisen tiukka ilme lauhtui. Hän melkein hymyili nyökätessään
hyvästiksi. Mutta vanhaa etsivää hän ei ollut näkevinään.

Oven sulkeuduttua Rauta tarttui hattuunsa.

— Roittoko soitti? Uuttu tiedusti.

— Niin.

— Saanko minä tulla mukaan, tuomari?

— Meitä on siellä kahdessa kyllin. Teidän on paras mennä ottamaan
selvää, eikö pyykkäri Välli olisi jo palannut kaupunkiin
sinipöksypoikansa kanssa.

Pieni, pullea etsivä huokasi. Tehtävä tuntui kovin mitättömältä siihen
verrattuna, mitä saattoi olla Hevossaaressa kehittymässä. Mutta hän
arvasi turhaksi jatkaa pyytelemistä.

Rauta ajoi hitaasti, niin kauan kuin kaupunkialuetta riitti.
Ylittäessään ensimmäisen maantiesillan hän vilkaisi korkealla taivasta
vastaan piirtyvää rautatiesiltaa, jolla hän oli viime yönä joutunut
elämään eräitä kammottavia silmänräpäyksiä. Aamuvarhaisella hän oli
soittanut tuomari Lemmetyiselle esittäen pysyvän poliisivartion
sijoittamista murhapaikalle. Tämä oli luvannut järjestää sen heti,
tosin hymähdellen. Mutta pääasia oli, että sillalla ei nyt enää pääsisi
tapahtumaan mitään järkyttävää.

Tultuaan varsinaiselle maantielle Rauta päästi Cadillacin vauhtiin.
Pian hän oli tienhaarassa, josta poikettiin oikealle Hevossaareen.
Leveä, varsin vähän käytetty tie, sen sivulla olevat ruostuneet
rautatien raiteet ja oikealla kohoavaan kaihoon hakattujen holvien
muhkeat ovet palauttivat hänen mieleensä Niinistön ivallisen kuvauksen
tästä »erinäisten puukemiallisten jättiläishaaveittemme hautausmaasta».

Auto huristi salmen poikki rakennettua uljasta vallia pitkin ja
kiiti ylös törmää saaren keskustaa kohden. Hiiskumaton hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Valtava sorakuoppa kertoi lapioarmeijojen kerran
heiluneen täällä, mutta ne olivat jo vuosia sitten jättäneet työnsä
kesken ja siirtyneet muualle. Ohi vilahtava asemarakennus oli yhtä
surullisen autio kuin käyttämättömät raiteetkin. Tienvieren hongat
ja kuusivanhukset näyttivät hieman ilkkuen vartioivan keltaista
valtaväylää, joka oli puhkottu metsän lävitse. Ainoaakaan ajoneuvoa tai
edes jalankulkijaa ei tullut tiellä vastaan.

Hetken kuluttua alkoi oikealla pilkottaa jälleen järvenselkä sitä
reunustavine hiekkarantoineen. Samassa Rauta havaitsi pitkän, laihan
etsivän tien reunassa. Hän oli perillä.

Hauskan näköinen rykelmä siistejä, tiilikattoisia asuinrakennuksia
häämötti vasemmalla puiden keskeltä. Ilmeisesti ne oli aikoinaan
tarkoitettu suurtehtaan virkamiesten asunnoiksi.

Roitto viittasi erääseen niistä.

— Rouva Meri Kaustio asuu tuossa, oikealla. Toinen saman talon
huoneisto on tyhjillään. Eivät kai ne muuten olisi kehdanneetkaan
sellaista mekastusta pitää. Nyt auottiin lähitaloissa jo ikkunoita.

— Sieltä ei enää kuulu mitään, Rauta huomautti.

— Äänivarat taisivat loppua, etsivä arveli. — Tai ehkä ne kokoavat
voimia uutta kamppailua varten. Siellä ne joka tapauksessa ovat
sisällä, kaikki.

— Ketkä kaikki?

— No, ensinnäkin rouva itse. Sellainen kärsivän näköinen leskivaimo.
Kertoakseni, mitä tiedän, hänen miehensä oli pappi jossakin Savon
puolessa. Hänen kuolemastaan lähtien rouva ei ole tervettä päivää
nähnyt. Kivulloinen hän on, mikä sitten vaivannee? Tavallisen
papinlesken kehnon eläkkeen varaan hän ei ole sentään ihan jäänyt.
Hänellä on turvanaan kaksi täysi-ikäistä tytärtä. Molemmat käyvät
kaupungissa jossakin konttorissa töissä. Toisen näin eilen pyörällään
palaavan ja nyt aamulla taas huristavan kaupunkiin. Se on sellainen
lyhyt pullukka, vähän meidän Uutun malliin. Vanhempaa sisarta naapurit
kehuvat kauniiksi. Mutta hän ei ole nyt ollut näkyvissä. Kuuluu
makaavan kotona korkeassa kuumeessa. Se Salanki on sitten kolmantena
tuolla sisällä.

Rauta kuunteli huvittuneena. Roitto tuntui paneutuneen tehtäväänsä
perusteellisesti.

— Siinä vasta kumma heppu, tuo rouvan veljenpoika, etsivä jutteli
edelleen. — En käsitä, miten niin nuoresta miehestä on kerinnyt
sellainen juoppo tulla. Kahteen otteeseen hän on tullut näkyviini,
kerran eilisiltana ja kerran kukonlaulun aikaan nyt aamulla.
Kummallakin kerralla hätäännyin ensin, että se yrittää livistää. Hän
olisi voinut ottaa talon seinustalta serkkunsa polkupyörän. Mutta hän
ei yrittänytkään. Tietä pitkin hän lähti, ja niin hän hoippuroi eilen
ja tänään, että tien leveys tuskin riitti. Minä tallustelin perässä,
tietysti. Arvatkaapa, tuomari, minne matka piti.

— Vaikea sanoa.

— Ihan niin, Roitto yhtyi. — Kummalta se näytti, kun hän siltavallin
ylitse päästyään poikkesi kohti kalliota ja katosi sinne sisään.

— Mitä hän siellä?

— Ties häntä! Olin täkäläisiltä kuullut ovien olevan avoimet, koska
holvit ovat tyhjät. Jäin kallion kupeelle odottelemaan. Kummallakin
kerralla hän viipyi luolassa tunnin verran. Palatessaan hän pyyhki
takinhihalla silmiään, kuin olisi itkenyt. Sitten hän tuli tänne samaa
tietä takaisin. En voi mitään sille, tuomari, että sääliksi minun
häntä kävi. Kävisi vieläkin, ellei tuota huutoa ja rähinää olisi äsken
talossa ollut. Hän siellä pääasiallisesti äänessä oli. Mutta kenelle
hän huusi, kun talossa ei ole muita kuin kiltti, vanha tätinsä ja
kaunis, sairas serkkunsa?

Rauta virkkoi:

— Lähden kysymään sitä rouva Kaustiolta. Jos Salanki tulee ennen minua
ulos, niin antakaa hänen mennä. Seuratkaa häntä vain matkan päästä.
Ehättäydyn kyllä ennen pitkää seuraanne.

Hän ei kuitenkaan vielä liikahtanut paikaltaan.

— Hyvä on, tuomari. Luuletteko, että tuo poika on...? Lausumatta jäänyt
sana ikään kuin väreili ilmassa.

— Mitä itse arvelette, Roitto?

Pitkä, laiha etsivä raapi korvallistaan.

— Vaikea tietää. Hurjalta hän vaikuttaa. Mutta jos hän murhasi, niin
miksei hän ole livistänyt? Aikaa hänellä olisi ollut vaikka millä
mitalla.

Rauta nyökkäsi. Etsivä katsoi häntä kummissaan. Hän oli kuullut
sanottavan, että päästessään saaliinsa jäljille tuo herra iski nopeasti
ja armotta. Nyt hän kuitenkin seisoi tuossa katsoen punakattoista taloa
kuin empien. Roitto uskaltautui häiritsemään hänen mietteitään.

— Olen kuullut välikohtauksesta hotellin ravintolassa viime
lauantai-iltana. Kertoivat siellä paukkupäitä päästelleellä
hurjimuksella olleen yllään mustaraitainen villapaita ja
verryttelyhousut. Tällä minun varjostettavallani on samanlainen asu, ja
näihin maastoihin se sopiikin paremmin kuin tanssiaisiin. Taitaa olla
sama poika.

— Sama.

Hevosennaama vetäytyi mietteliäisiin ryppyihin.

— Kuulin, mitä hän siellä salissa oli karjunut. Siitä päätellen hän
oli peräti korpeentunut laulajattareen. Olipa se kuviteltua tai
aiheellista, niin poika katsoi itsellään olevan syytä vihaan. Murhan
motiivia ei tarvitsisi siis pitkälti etsiä.

Rauta myönsi:

— Eipä tosiaan. Mutta Simo Salanki ei ollut ainoa, jolla oli aihetta
vihata Kirsti Kultakoskea.

Etsivän hämmästelevä katse havahdutti hänet toimintaan. Hartioitaan
kohauttaen hän harppoi maantien poikki.




Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

SIMO SALANGIN TRAGEDIA.


Ylitettyään maantien Rauta hidasti kulkuaan.

Naapuritalon edustalla joku nuori mies pesi autoaan. Vaunu oli
vanha ja vaikutti korkeine koreineen melkein hullunkuriselta. Mutta
omistajalleen se oli yhtäkaikki rakas. Hellävaroen ja tyytyväisesti
vihellellen hän puuhaili pesusienineen ja säämisköineen sen kimpussa.
Kolme ruskettunutta, siististi puettua lapsosta leikki läheisessä
hiekkalaatikossa. Aurinko paistoi täydeltä terältä petäjien latvusten
lomitse. Pienoinen yhdyskunta vaikutti rauhan ja onnen tyyssijalta.

Lähestyessään leskirouva Kaustion asuntoa Rauta pani merkille kuistia
vastaan nojallaan olevan naistenpyörän. Se oli lukitsematon. Täällä ei
ilmeisesti pelätty varkaita.

Mutta minä, hän tuumi, olen tullut tänne tavoittamaan murhamiestä!
Mikäli Simo Salanki nyt sitten on, hän lisäsi nopeasti ajatuksissaan,
Kirsti Kultakosken murhaaja.

Siinä, mitä Roitto oli äsken sanonut, oli paljon perää. Salanki olisi
hyvin ehtinyt livistää mailta halmeilta. Mutta hän ei ollut paennut.
Toisaalta murhan motiivi olisi hänen kohdallaan selvä...

Rauta nousi hitaasti portaat ja soitti ovikelloa.

Valkotukkainen nainen tuli avaamaan.

Hän oli ilmeisesti ollut nuorena komea. Mutta sitten murheet ja
nivelreumatismi olivat painaneet pitkän vartalon köyryyn. Mustan puvun
ankaraa yksinkertaisuutta olivat vain korkean kauluksen ja hihansuiden
kapeat valkoiset reunukset hiukkasen lieventämässä.

— Anteeksi, oletteko ruustinna Kaustio?

— Rouva riittää. Olkaa hyvä ja astukaa peremmäksi.

He tulivat arkihuoneeseen. Se näytti olevan muistojen pyhättö. Sinne
oli ahdettu entisen pappilan salin pehmustettu mahonkikalusto.
Sohvan ja tuolien päälliset oli peitetty raitaisin kesäsuojuksin.
Huonetta hallitsi kunniapaikalle asetettu valokuva, joka esitti
hienopiirteistä ja hyvin lempeäilmeistä pappia. Seinillä oli muitakin
kuvia, maalaiskirkosta sisältä ja ulkoa, pappilasta järven rannalla ja
joukkokuvia pappeinkokouksista. Harmonion päällä oli kipsijäljennös
Thorvaldsenin Kristus-veistoksesta. Ikkunalaudat olivat täynnä
ruukkukasveja, nekin kai kerran avarammissa ja ilmavammissa huoneissa
kasvaneita. Hellien käsien hoiva näkyi joka taholla. Kaikki oli hyvin
puhdasta ja hyvin — surullista.

Suljettuaan oven takanaan nainen sanoi:

— Suokaa anteeksi, mutta en tuolla eteisessä oikein kuullut herran
nimeä.

— Olen varatuomari Rauta.

Väsyneihin silmiin nousi kauhua.

— Oletteko... oletteko te...?

Vieras aavisti, mitä sanaa rouva ei saanut huuliensa ylitse.
Hiljaisesti hän vastasi:

— Tutkin oopperalaulajatar Kirsti Kultakosken... kuolemaa.

Huoneen omalaatuinen tunnelma oli ottanut hänet valtoihinsa. Täällä
tuntui mahdottomalta puhua murhasta.

Hänen ilmoituksensa murti vanhan naisen itsehillinnän. Hän vaipui
lähimmälle tuolille. Painaen kädet kasvoilleen hän purskahti
lohduttomaan itkuun.

— Minä tunsin... tunsin, että näin se... päättyisi, hän valitti. — Simo
parka, onneton... onneton veljenpoika raukkani...

— Simo Salanki on nyt kai täällä?

Rouva veti hihansuusta esiin nenäliinan ja koetti sillä tyrehdyttää
kyyneliä. Mutta niitä pulppusi yhä ryppyisille poskipäille. Hän
nyökkäsi ja viittasi ylös.

— Hän on huoneessaan... Voi, tuomari, miksi tällaista saa tapahtua...?
Hän tuli, nyt aamulla, luokseni keittiöön... Hän oli aivan kauhea
karjuessaan minulle kuin viholliselle...

Kohtaus ei siis ollut sattunut tässä huoneessa. Olisi ollutkin
käsittämätöntä, että joku olisi voinut mellastaa tässä ympäristössä.

Vaivalloisesti ja pysähdellen vanha nainen jatkoi surullista kuvaustaan:

— Hän... hän oli kuin paholaisen riivaama. Koetin hillitä häntä.
Mutta hän... hän vain yltyi siitä. Raivosi, että nyt hän oli saanut
kyllikseen minun höpsähtäneestä hellyydestäni. Hän ei, niin hän huusi,
ole lainkaan sellainen kuin minä olen uskovinani. Hän ei ole sairas,
hän ärjyi, eikä kaipaa minun lääkkeitäni ja naurettavia kääreitäni. Hän
on hullu, hän ulvoi, mutta oli sentään kyllin viisas... surmatakseen
sen naisen...

Kertomus katkesi nyyhkytykseen. Rauta pysytteli ääneti. Hän ei tahtonut
kiirehtiä. Entistä kumarampaan painuen emäntä alkoi taas puhua:

— Hän... hän syöksi esiin kamalia sanoja. Sellaisia, joita en voi
toistaa. Varoitin häntä, että meidän Herramme kuulee. Mutta silloin hän
purskahti hirveään nauruun. »Jumala», hän pärskyi, »sinun Jumalasi,
joka käsittämättömässä laupeudessaan loi sellaisenkin olion kuin Kirsti
Kultakosken!»

Hän painoi käden silmilleen kuin häveten sitä, että oli toistanut
rienauksen. Sitten hän kysyi kuiskaten:

— Tiedättekö, tuomari, mitä tuo nainen oli tehnyt Simolle?

— Tiedän.

— Vielä vuosi sitten, ah, millainen poika hän olikaan. Reipas,
iloinen, täynnä valoisaa elämänuskoa ja lahjakas hän oli. Hän aikoi
säveltäjäksi. Me uskoimme kaikki hänestä tulevan jotakin suurta. Mutta
sitten hän... onnettomuudekseen... tutustui tuohon laulajattareen. On
käsittämätöntä, että joku ihminen voi olla niin paha... tahtoa niin
pahaa... Mitä hän on... vain muutamassa kuukaudessa... tehnyt Simosta?
Ihmispoloisen, jonka kädetkin nyt ovat... veressä... Minä olin poissa
täältä, silloin kun... se kauhea tapahtui. Olin hoitelemassa rakkaan
miesvainajani hautaa siellä kaukana ja palasin vasta eilen. Tytöt
olivat Simon kanssa täällä kotosalla. Mutta he eivät ole kertoneet
minulle mitään. Luin kyllä lehdistä täällä lähellä suoritetusta
verityöstä. Uhrin nimi täytti sydämeni epämääräisellä, jäytävällä
kauhulla. Se oli niin katkeran tuttu... En kuitenkaan tiennyt, miten
aiheellinen pelkoni oli, ennen kuin vasta nyt aamulla...

Yläkertaan johtavilta portailta kuului raskaita askelia. Rauta silmäsi
suljettuun oveen.

Vanha rouva kompuroi pystyyn ja tarttui vavisten hänen käsivarteensa.
Kuiskaten hän rukoili:

— Se on Simo. Käsitän, että teidän täytyy pidättää hänet. Mutta älkää
tehkö sitä täällä. Ehkä se on halveksittavaa heikkoutta, mutta sydämeni
ei kestäisi sitä.

Eteisestä kuului ääni:

— Hei sitten, täti! Minä painun nyt ulos. Mutta en sinne, mihin sinä
narrimaisuudessasi neuvoit minua menemään.

Ulko-ovi pamahti kiinni.

— Kehoitin häntä ilmoittautumaan viranomaisille, emäntä nyyhkäisi.
— Ainoa lohdutus tämän kauheuden keskellä on, etteivät hänen
vanhempansa ole elossa. Mitä hänen hyvä isänsä ja hyvä äitinsä
olisivat tunteneetkaan, jos olisivat olleet näkemässä ainoan poikansa
luhistumisen ja kokemassa nyt... tämän.

Rauta oli kääntynyt ikkunaan. Hän näki nuorukaisen harppovan maantielle
ja katoavan hiukan horjuen läheisen mutkan taa. Hetkistä myöhemmin
pitkä, laiha mies hypähti puiden takaa seuraamaan häntä. Roitto ei
päästäisi poikaa näkyvistä.

— Olen hyvin pahoillani, rouva, että minun oli pakko tulla tällaiselle
asialle. Käsitän järkytyksenne ja murheenne.

Jälleen kyynelet ryöpsähtivät himmenneisiin silmiin, ja valkohapsinen
pää painui. Tukahtuvin äänin vanha nainen kuiskasi:

— Tapahtukoon meidän Herramme tahto, niin... niin kovaa kuin siihen
alistuminen joskus onkin...

Palattuaan autoonsa Rauta ajoi eteenpäin, kunnes löysi sopivan
kääntöpaikan. Kun Cadillacin nokka jälleen osoitti kohti kaupunkia, hän
sammutti koneen ja kaivoi esiin savukkeen. Lujapiirteiset kasvot olivat
alakuloiset.

Ajo oli siis kaikesta päättäen lopuillaan. Mutta hän ei tuntenut iloa
siitä. Hänen mielessään pyöri kaikki se, mitä hän oli Niinistöltä
ja nyt rouva Kaustiolta kuullut Simo Salangin ja Kirsti Kultakosken
suhteesta. Häntä vaivasi myös kuva vanhasta naisesta, josta hän juuri
oli eronnut. Tämä kai seisoi nyt miesvainajansa kuvan edessä itkien ja
rukoillen tätä valaisemaan hänen kapinoivaa sydäntään ja selittämään,
miksi Kaikkivaltias oli sallinut näin käydä.

Rauta kohautti kärsimättömästi hartioitaan. Minä olen ilmeisesti
tulossa vanhaksi ja hempeämieliseksi, hän tuumi itseironisesti. Hänen
velvollisuutensa oli selvä. Onneksi hänen asiansa ei ollut langettaa
tuomiota. Niin juristi kuin hän olikin, hän oli monesti ajatellut,
miten peloittavan vastuullista oli tuomita ihminen.

Hän käynnisti koneen ja lähti ajamaan. Vauhti pysyi melkein matelevana.
Sorakuopan luo tultuaan hän näki jälleen molemmat miehet. He olivat
ehtineet jo manteren puolelle. Poika loikkasi juuri vasempaan ja
suuntasi kulkunsa suoraan jyrkkää kalliota kohden. Hän ei siis nytkään
aikonut kauemmas kuin outoon suojapaikkaansa, varastoholvien tyhjyyteen.

Hetkistä myöhemmin Rauta peruutti autonsa aivan Roiton viereen.
Niskavillojaan raapien tämä tuijotti lähellä olevia holvien ovia.

— Sinne se nyt taas meni, tuomari, hän kuiskasi.

— Jääkää te tänne vartioimaan, Rauta sanoi. — Pistäydyn juttelemassa
pojan kanssa.

Hän riuhtaisi oven auki ja huusi pimeyteen: — Tulkaa ulos sieltä!

Hänen äänensä kajahti kumeana, ja holvien etäisimmät sopet toistivat
kaikuna viimeistä sanaa. Mutta muuta ei kuulunut.

— Simo Salanki! Minä tiedän teidän olevan täällä. Teidän on niin ollen
turha yrittää piileksiä enää.

Se tehosi. Askelet lähestyivät. Ne pysähtyivät ovesta tunkevan
valon piirin laitamille. Rauta saattoi vain vaivoin erottaa siellä
ihmishahmon.

— Kuka te olette, joka täällä huudatte ja huhuatte?

— Olen varatuomari Rauta.

Nuorukainen naurahti koleasti.

— Vai itse Rauta. No, onhan teissä kokoa. Te olette siis se herra, jota
kehutaan taitavaksi ihmisten metsästäjäksi. Ilmankos lopulta löysitte
tien minunkin luokseni!

Selvä iva väritti hänen ääntään. Kookas mies ei perustanut siitä.
Jyrkästi hän kysyi:

— Myönnättekö te murhanneenne Kirsti Kultakosken?

— Oopperan kuuluisan primadonnan, ollaksemme tarkkoja titteleistäkin,
Salanki irvisteli. — Miksen myöntäisi? Minä, halpa mato, julkesin
kohottaa käteni hänen kirkkauttaan kohti ja sammuttaa sen. Enkä sitä
yhtään kadu, mikäli haluatte sen kuulla. Hän oli pohjiaan myöten mätä.
Mutta anteeksi, minähän toistan itseäni. Nyt huomaan teidät yhdeksi
niistä hepuista, jotka lauantai-iltana olivat saaneet kunnian hakkailla
ihanaistamme.

Hän odotti toisen lausuvan jotakin. Mutta kun tämä pysyi vaiti, hän
jatkoi:

— Maailma olisi hiukkasen vähemmän tympeä hullunmylly ja elämä
vähemmän rumaa, jos sellaisista ihmisistä maksettaisiin tapporahaa.
Suoritetaanhan sitä paljon viattomammista metsän ja ilmojen
pedoistakin. Mutta anteeksi jälleen. Tarkoituksenne ei ehkä ole
kuljettaa minua laatimaan maailmalle uusia, oikeudenmukaisia lakeja?

Rauta virkahti:

— Minä pidätän teidät Kirsti Kultakosken murhasta.

Remakka nauru oli vastauksena. Holvien korkeudet antoivat sille
kaksinverroin karmivan sävyn.

Hurjistuneena nuorukainen huusi:

— Kuule, pimeys, sinä, joka olet ollut ainoa ystäväni! Hän aikoo
pidättää minut! Te, herra, ette saa minua ikinä elävänä! Ette te eikä
kukaan muukaan!

Ennen kuin Rauta käsitti, mitä oli tapahtumassa, Salangin käsi lennähti
selän takaa ja iski terävällä kivellä vastustajan ohimoon. Sitten hän
hypähti maahan suistuvan ylitse ja ryntäsi ulos. Havaitessaan toisen
miehen lähettyvillä hän pysähtyi tuokioksi yllättyneenä. Mutta sitten
hän hihkaisi:

— Pitäkää kiirettä, jos tahdotte estää kaverianne kuolemasta! Hän...
satutti päänsä kiven kulmaan!

Roitto ryntäsi ovelle ja kumartui kaatuneen puoleen.

— Tuomari, hän hätäili, — mikäs teille nyt?

Rauta oli menettämäisillään tajuntansa. Vaivalloisesti hän sai
kähistyksi:

— Ottakaa poika kiinni.

Hänen päänsä valahti takaisin kalliopohjalle, ja pimeys syöksähti hänen
ylleen.

Pitkä, laiha etsivä oli jo menossa. Hän havaitsi nuorukaisen pinkovan
kohti valtamaantietä ja lähti perään. Mutta hän näki muutakin.
Polkupyörä oli tulossa saarelta käsin. Nuori tyttö polki voimiensa
takaa, ja takana pakettitelineellä vanha rouva Kaustio piteli
epätoivoisesti ajajan vyötäröstä kiinni. Tuo on ihan hassua menoa,
Roitto tuumi, ja mihinkäs noille on moinen kiire tullut? Juostessaan
hän huikkasi naisille:

— Tuomari makaa holvien suulla! Auttakaa häntä!

Sitten hän jälleen keskitti huomionsa edellä loikkivaan. Humala ei
näyttänyt nyt poikaa horjuttavan. Hän meni kuin hyväkin pikajuoksija.
Etsivä pani parastaan, mutta välimatka ei lyhentynyt. Kirotun kuumasti
aurinkokin paahtaa, hän totesi. Hänen hengityksensä kävi huohottavaksi.
Ei auttanut kuitenkaan muu kuin jatkaa vain.

Sillä välin Rauta oli palannut tajuihinsa. Ruskeakutrinen tyttö oli
juoksuttanut rannasta löytämällään kippopahasella vettä. Vanha rouva
pesi ja hautoi märällä vaatteella vertavuotavaa ohimoa. Ähkäisten mies
kohottautui istuvilleen.

— Mistä te tänne lensitte?

Sanat ryöppysivät valkohapsisen naisen huulilta:

— Tyttäreni Eeva, niin sairas kuin onkin, laahautui teidän lähdettyänne
alas minun luokseni. Silloin selvisi, että olin hirveästi erehtynyt.
Meillekös kiire, jotta mitään onnettomuutta ei täällä ehtisi tapahtua.
Hän sipaisi päälleen vähän vaatetta, ja riensimme peräänne.

Haavoittuneen oli pinnistettävä aivojaan käsittääkseen. Kaikki tuntui
peräti sekavalta. Hänen huomionsa kiintyi tielle kiireessä heitettyyn
polkupyörään. Sillä naiset olivat siis tulleet. Kuumeen puna hehkui
kauniin tytön poskipäillä, ja hänen povensa kohoili äskeisestä kovasta
ponnistuksesta.

— Hirveästi erehtynyt? mies toisti. — Tekö rouva?

Vanha nainen oli kostuttanut jälleen rievun ja pyrki hautomaan haavaa.

— Niin, minä, hän vahvisti. — Katsokaas...

Tyttö keskeytti hänet:

— Anna minun kertoa, äiti. Se käy nopeammin. Simo ei ole murhannut
ketään! Hän katkeruuksissaan narrasi äitiä. Älkää katsoko minuun
noin, tuomari. Tiedän, mitä puhun. Simo tuli sunnuntaina kello 18:n
aikoihin kotiin. Hän oli taaskin humalassa. Sisareni ja minun oli
vaikea saada hänet vuoteeseen, kun ei äitikään ollut kotona. Hän puhui
ummet ja lammet, yhtä mittaa vain Kirsti Kultakoskesta. Hän oli nähnyt
tuon naisen edellisenä iltana ja jälleen silloin päivällä. Kauheasti
hän kirosi ja taas itki. Hän huusi joskus uhanneensa ottaa hengiltä
molemmat Kultakosken tytöt, mutta tappavansakin ainoastaan Kirstin, ei
Elinaa. Hän hoki moneen kertaan: »Ei Elinaa!» Me saimme taistella hänen
kanssaan koko yön, vasta maanantaiaamun valjettua hän nukahti. Sisareni
ja minä valvoimme vuoroon hänen vuoteensa ääressä.

Raudan ei tarvinnut tiukata, oliko kuvaus tosi. Kuumeiset
harmaanvihreät silmät olivat ehdottoman vilpittömät. Oven pielestä
tukea etsien mies pakottautui pystyyn.

— Uskon teitä, neiti. Mutta miksi hän sitten väitti...?

Selitys tuli nopeasti:

— Hän kertoi senkin meille. Eilisiltana. Luulimme hänen yrittävän
vain säikyttää meitä. Kuka olisi uskonut...? Hän tuli myöhään
täältä, luolastaan. Hän oli humalassa, silloinkin. Vuoteeni laidalla
istuen hän julisti ilmoittavansa poliisille, että hän oli muka
murhannut laulajattaren. »Heidän ei ainakaan tarvitse vaivata päätään
runoillakseen minulle motiivin», hän ylvästeli. »Sitä paitsi elämäni
on joka tapauksessa pilalla. He eivät hellitä, ennen kuin saavat
murhaajansa. Ottakoot siis minut!» Me kauhistuimme tietysti. Meistä
piittaamatta hän mutisi: »Tiedän, kuka sen teki. Niin, kuka tappoi
Kirstin! Näin hänen pihistävän kävelykepin kasinolta. Mutta minä en
anna häntä ilmi. Eivätkä poliisit minuakaan elävänä saa!» Niin hän
kerskui. Ja nyt...! Voi, tuomari...!

Rauta ei jäänyt enää kuuntelemaan häntä. Päässä humisi, ja maailma
pyrki yhä pyörimään hänen silmissään. Mutta hän pakottautui juoksemaan
autonsa luo. Seuraavassa hetkessä Cadillac hypähti täyteen vauhtiin.

Tuokiota myöhemmin vaunu oli jo tienristeyksessä ja syöksyi
merkinantotorven yhtämittaa ulvoessa kohti kaupunkia. Kaasutin pohjaan
painettuna mies tuijotti tielle.

Rautatiesillan läntinen pää vilahti näkyviin. Hän erotti jo
molemmat juoksevat miehet. Silta, taaskin silta! Salanki oli
maantieltä poikennut ylös johtaville pitkille portaille. Hän oli jo
pääsemäisillään niiden päähän. Etsivä harppoi hänen perässään.

Rauta löi jarrut päälle ja hyppäsi vaunusta. Keuhkojensa täydellä
voimalla hän karjui:

— Roitto! Estäkää hänet hyppäämästä alas!

Pitkä, laiha etsivä huiskautti kädellään merkiksi, että oli kuullut, ja
paransi vauhtiaan.

Rauta ryntäsi myös portaille. Jännitys sai hänet unohtamaan jomottavan
ohimonsa. Rinta tuntui olevan halkeamaisillaan, kun hän viimein
saavutti siltatasanteen. Siunattu asia, hän tuumi juostessaan, että
sillasta on ollut pakko tehdä näin pitkä, Roitto oli enää vain muutaman
askelen päässä karkulaisesta. Välimatkan lyhyys oli ilmeisesti estänyt
poikaa yrittämästä hypätä Hevossaaren länsipuolitse kulkevaan kapeaan
virranuomaan. Eikä hän vielä huomannut saaren toisen rannan kohdalla
vastassa olevaa virkapukuista poliisia. Onneksi tuo vartio oli tullut
ajoissa järjestetyksi.

Rauta pysähtyi nojaamaan kaiteeseen. Pahimman jännityksen laukeaminen
toi mukanaan lamauttavan väsymyksen. Hän oli yliarvioinut voimansa.
Silta hänen edessään tuntui keinuvan esiin syöksyvän, savua
purskuttavan hirviön alla...

Se ei kuitenkaan ollut horjuvan tajunnan luoma harhakuvitelma.
Kaupungin asemalta lähtenyt juna oli höyrynnyt sillalle. Samassa
Salanki havaitsi parinkymmenen metrin päässä edessään poliisin ja
kuuli takaansa etsivän huohotuksen. Kuin lennossa hän ylitti puomin ja
ryntäsi päin veturia.

Seuraavansa hetkessä ilma oli täynnä junan jarrujen ulvontaa ja
karjuvien miesten ääniä.

Rauta hieroi silmiään. Mutta painajaismainen näky ei kadonnut. Hitaasti
hän lähti etenemään onnettomuuspaikkaa kohden.

Roitto tuli häntä vastaan laahustavin askelin.

— Älkää menkö sinne, tuomari. Mitään ei ole enää tehtävissä. Hänestä on
jäljellä vain verinen mytty. Useat pyörät ehtivät kulkea hänen ylitseen
ja jauhoivat hänet melkein olemattomiin. Se... se oli... hirveää
katsottavaa.

Häntä kuvotti. Raskaasti hän nojautui sillan kaiteen ylitse. Alhaalla
oli kiviraunioita, sodan pommituksissa tuhoutuneen talon jäännökset.
Sinne hän antoi ylen.




Kahdeskymmenestoinen luku.

TIUHEMMALLA SEULALLA.


Pitkä, laiha etsivä ehättäytyi Raudan jäljessä laskeutumaan sillalta
pitkiä portaita takaisin maantielle. On tuo kumma mies, hän mietiskeli,
äsken juoksi ja lensi, vaikka ohimosta vieläkin tihkuu verta.

Rauta horjahti autonsa luona, ja etuoven kahvaa haparoiva käsi tavoitti
tyhjää.

Roitto riensi hänen luokseen.

— Anteeksi nyt, tuomari. Loistavimmassa kunnossani en minäkään ole,
kuten tuolla ylhäällä äsken kai huomasitte. Silti on kai paras, että
minä asetun ratin ääreen?

Rauta nyökkäsi väsyneesti. Hän kiersi vaunun toiselle puolelle ja kömpi
kuljettajan viereen. Mutta hän sai turhaan odottaa etsivän käynnistävän
koneen. Suutaan murtaen tämä tuijotti kojetauluun ja mutisi:

— Näin tämän auton siellä kallion luona. Tuolla sitä, ajattelin,
Salangin helposti tavoittaisi. Sitten mieleeni iski epäilys, millaisia
nämä uudet vehkeet lienevät, ehken saisi edes syttymään. Hyvä oli, kun
epäilin. Ajan hukkaa siitä yrityksestä olisi vain koitunut. En ymmärrä
tästä yhtikäs mitään.

Hymähtäen Rauta näytti, mitä oli tehtävä.

— Helposti se käy, kun konstit tietää, laiha mies ihasteli vaunun
lähtiessä pehmeästi liikkeelle. — Muuten, tuomari, Salankiko teitä
siellä luolassa iski?

— Niin. Hänellä oli nyrkissään kivi.

Roitto nyökkäili.

— Paha sisu sillä pojalla oli. Enkä kuitenkaan tiedä... Ehkei
poliisimiehen sopisi niin ajatella. Mutta en sure sitä, että
kuritushuone nyt menetti pitkäaikaisen asukin.

Rauta virkkoi matalasti:

— Hän ei olisi joutunut kuritushuoneeseen.

Etsivä vilkaisi epäilevästi oikealle sivulleen.

— No, tottahan, murhasta...

— Simo Salanki _ei_ tappanut laulajatarta.

Ohjauspyörän ääressä istuja yllättyi niin, että kaartaessaan kaupungin
pääkadulle oli ajamaisillaan jalkakäytävälle. Viime hetkessä hän sai
vältetyksi sellaisen nolauksen.

— Mitäs tuomari nyt turhia tarinoi? hän paheksui. — Miksi syytön mies
olisi teitä kalloon kumauttanut ja paennut ja tehnyt kaiken äskeisen?

— Minäkin luulin häntä syylliseksi vielä jutellessani hänen kanssaan
holvin suulla. Mutta sitten kuulin hänen olleen Kaustion tyttöjen
hoivissa viime sunnuntain iltapäivästä maanantaiaamuun.

— No, jo nyt jotakin!

Auto solui hotellin ulko-oven edustalle. Mutta Rauta jäi istumaan
paikoilleen ja jatkoi:

— Salanki oli eilisiltana kertonut serkuilleen, mitä aikoi. Tytöt
kuitenkin luulivat hänen vain laskevan hevosenleikkiä. Eikä heitä sovi
moittia siitä. Samaa moni muu olisi siinä tilanteessa arvellut. Nyt
tiedämme nuorukaisen tarkoittaneen täyttä totta.

Haavoittunut paineli nenäliinalla ohimoaan. Siitä tihkui yhä verta. Hän
tarjosi etsivälle savukkeen ja sytytti itselleenkin.

— Totuus, hän virkahti, — käyttää joskus outoja voimia kaivumiehiksi,
jotka auttavat sen esiin. Tässä tapauksessa se oli humala. Salanki
oli suojatakseen oikeaa murhaajaa laatinut mielestään varmaan hyvän
suunnitelman. Eräänlaista sankarillisuutta ei sovi kieltää siltä. Ehkä
hän pääsikin suuren rajan taa muistamatta paljastaneensa salaisuutensa
Kaustion sisaruksille — humalapäissään.

— Kuulostaa melkein siltä kuin toivoisitte hänen päässeen, tuomari.

— Tavallaan. Mutta hän unohti myös, että koko murhayön hän makasi
serkkujensa hoivissa. Sekin olisi tietysti aikanaan tullut esiin.

— Erikoislaatuinen tyyppi tuo poika joka tapauksessa oli, etsivä
huomautti. — Hänen aikomuksensa oli ilmeisesti heittäytyä sillalta
samoille kiville, jotka ruhjoivat laulajattaren. Aika ro... rom...
Kuinka sitä nyt sanotaan?

— Romanttista, Rauta auttoi häntä.

— Niin, sitä minä juuri. Romanttista. Eikös hän ollut jonkinlainen
taiteilija?

— Hänestä piti tulla säveltäjä. Mutta sitten hän joutui Kirsti
Kultakosken tuhoisaan läheisyyteen.

Roitto nyökkäili.

— Niin, niin, ne naiset... Mutta mitäs me nyt teemme?

— Jatkamme ajoa.

— Kuinka?

— Ajattelemalla. Tapahtumat ovat vyöryneet sellaisella vauhdilla,
ettei siihen »ylellisyyteen» ole yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Kun
olen ollut saamaisillani ajatuksentyngästä kiinni, on ollut rynnättävä
jäljille, jotka näyttivät vievän suoraan karhun pesälle. Jospa jomotus
päässäni helpottaisi! Minun pitäisi päästä erottamaan jyvät akanoista
siinä, mitä tämän jutun kestäessä on esiin tullut.

Etsivä hymähti alakuloisesti:

— Ei kuulosta kovin lupaavalta.

— Eikö? Minä taas olen sitä mieltä, että totuus Kirsti Kultakosken
murhasta on jo käden ulottuvilla. On vain tiuhemmalla seulalla käytävä
tosiasiat lävitse.

Roitto ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että ajattelu auttaisi.
Mutta muuhunkaan ei tuomarista ensi hätään olisi. Hän näytti olevan
aivan lopussa. Huolekkaana etsivä kysäisi:

— Saatanko minä tuomarin ylös?

— Kaikkea vielä, Rauta torjui.

Mutta noustessaan hotellin portaita hän itsekin havaitsi olevansa
kurjassa kunnossa. Vaivoin päästyään huoneeseensa hän soitti kelloa.

Tuttu, nyrpeä siivoojatar ilmestyi ovelle. Hänen jäykät kasvonsa
värähtivät, kun hän havaitsi vieraan istuvan vuoteen laidalla nenäliina
ohimoa vastaan painettuna. Miehen laskiessa kätensä liinassa näkyi
verta. Äkkiä havahtunut huolehtivaisuus sai naisen lähestymään.

— Ohoh, onpas ilkeän näköinen! hän kauhisteli. — Millä lie lyöty?

— Kivellä. Saisikohan täältä sideharsoa?

Siivoojatar nieleksi. Sitten hän virkkoi:

— Osaisin minäkin tuon sitoa. Mutta taidatte haluta tänne ystävänne
johtajan tai hovimestarin. »Vanha äkeä vahtikoirahan» minä vain olen.

Rauta totesi hotellin pienoisyhteiskunnassa juttujen kiertävän
nopeasti. Ravintolan vaalea tarjoilijatar ei ollut vitkastellut
kiidättäessään eteenpäin hänen pistopuhettaan.

— Hyvä rouva, olen kiitollinen, jos te suostutte auttamaan minua hiukan.

Jotakin hyvänmielen tapaista häivähti naisen tuikeille kasvoille.

— Paneutukaa pitkäksenne, herra. Olen hetkessä takaisin.

Palatessaan hänellä oli sideharsoa, laastaria ja pyyheliinoja.

— Nyt haudomme vähän ohimoa ja sitaisemme vilvoittavan kääreen
päähänne. Sitten te nielaisette pari pulveria ja nukutte. Kyllä noin
vankka mies sillä selviää.

Rauta pani ihmetellen merkille, miten nopeat ja hellät sormet hänen
hoivaajallaan oli. Tuntui hyvältä antautua hänen määräiltäväkseen.

Herätessään hän näki siivoojattaren istuvan yhä tuolilla vuoteen
vieressä.

— Olenko nukkunut?

— Kyllä vain. Tasan tunnin. Mutta pysykääpäs pitkällänne, herra.

— Ohimoani ei enää särje, ja ajatukseni ovat taas kirkkaat. Parahin
rouva, te olette ihmeparantaja, hyvä haltiatar, miten vain tahdotte.

Nainen hymähti alakuloisesti. Mutta hän oli ilmeisen mielissään.

— Älkäähän innostuko, hän torjui. — Ensin laastaroimme ohimonne. Sitten
tuo ranne — mikäs siinä on?

— Vähäinen koiranpurema.

Lupaa kysymättä siivoojatar aukaisi siteen ja kumartui tarkastamaan
haavoja. Hän pudisti päätään ja murisi:

— Haluaisinpa nähdä sen _koiran_, joka tämän puri. Mutta nyt laitamme
kunnollisen siteen. Teidät täältä olisi pitänyt naapurikaupungin
sairaalaan lähettää eikä sitä toista. Eipä silti, hyvä on, kun siitä
päästiin.

Hän ryhtyi puuhailemaan sideharsojen, laastarien ja saksien kanssa.

— Kenestä toisesta te puhutte?

— Siitä laulajattaren sisaresta, jolle hoitajatar hommattiin. Kunnon
ihminen saatiinkin. Mutta ei hänkään tätä aamua kauemmin sitä uikutusta
ja kauhu-unien kerrontaa kestänyt, vaan lähti. Lääkärillekös pulma,
mitä potilaalle tehdään. Kuin hourupäinen, neiti hoki tahtovansa
Helsinkiin, Mehiläisen sairaalaan. Mutta tohtori ei ottanut
vastuulleen niin pitkää matkaa. Hän lähetti neidin naapurikaupungin
Diakonissalaitokseen... Kas niin, tuomari, nyt saatte minun puolestani
jo nousta.

Mutta Rauta jäi makaamaan. Hän ei tahtonut päästää siivoojatarta vielä
lähtemään.

— Katsokaa vielä vasentakin kättäni. Se tuntuu niin kummalta.

Nainen kumartui tutkimaan.

— Sormien keskinivelet ovat punaiset ja vähän kuin ajettuneet. Ei sen
kummempaa. Olette tainnut lyödä ne johonkin ilkeän kovaan.

Mies hymyili itsekseen. Määritelmä »ilkeän kova» luonnehti hänen
mielestään hyvin toimitusjohtaja Touhulan leukaa.

— Te ette kai erityisesti pitänyt Kultakosken sisaruksista? hän kysäisi.

— Pitänyt? En sitten vähääkään. Harvoin olen sellaisissa paikoissa
palvellut, missä on »kuuluisuuksia» ollut. Mutta jos ne kaikki elävät
samalla tavoin kuin tuo sisarpari, niin enpä välitä heitä nähdäkään.

Jotakin muistui Raudan mieleen.

— Kun maanantai-iltana palasin tänne, mainitsitte jotakin »yön
pimeydessä tissuttelemisesta ja tassuttelemisesta, jota säädyllisen
ihmisen piti silmät pyöreinä katsoa ja hävetä». Mitä sillä tarkoititte?

Siivoojatar hymyili hieman.

— Tarkastipa herra sanani muistaa. Sellaista taisin tosiaan jutella.
Eikä se väärää puhetta ollut.

Hänen silmänsä muuttuivat jälleen koviksi, kun hän jatkoi:

— Noita sisaruksia ja heidän lentojaan tarkoitin. Ei se oikeiden
ihmisten elämää ollut. Enkä minä siitä lausunnosta periksi anna, vaikka
he olivatkin teidän tuttavianne.

— Kertokaahan, mitä näitte ja kuulitte.

Nainen epäröi.

— Enpä tiedä... Jos herra sitten perästäpäin taas naureskelee
Leenalle...

— Leenalle?

— Niin, sille vaalealle kähäräpäälle ravintolan puolella.

Rauta kiirehti vakuuttamaan:

— En toki. Pyydän teiltä, rouva, anteeksi sitä edellistäkin.

— No, siivoojatar virkkoi sovinnollisesti, — oli sitä vikaa minussakin.
Äreäksi olen käynyt tässä hommassa, monenlaista kun saa kokea.

Mies ojensi kätensä.

— Sovitaan se mennyt.

Nainen naurahti hyvitettynä.

— Paljonkos siinä nyt sopimista! Herra tahtoo siis kuulla, mitä minä
noina öinä näin ja kuulin.

— Öinä ja päivinä.

— En minä päivistä suuria tiedä. Ei laulajatarta monesti ihmisten
aikaan näkynyt. Mutta annahan, kun yö joutui, niin jopa nuo kaksi
alkoivat kahista ja heidän ympärillään kuhista.

Rautaa huvitti hänen sanontansa. Ääneen hän kysyi:

— Sattuiko jo lauantai-iltana jotakin?

Siivoojatar oli innokas kertomaan:

— Sattui. Kuhkin tapani mukaan käytävässä, kun sisarukset palasivat
ravintolasalista. Laulajatar pysähtyi huoneensa ovelle välkkyvissä
valkeissaan kuin ruhtinatar ikään. »Tylsä ilta», hän virkkoi
haukotellen. Harmaa varjo sisareksi kuiskasi hermostuneena: »Voi,
Kirsti, minä kauhistuin niin, kun Simo ryntäsi esiin.» Laulajatar
ilkkui: »Sinun vanha, rakastunut sydämesi taisi hypähtää ihan
kurkkuun. Kai sinä nyt, nähdessäsi tuon rentun taas, myönnät minun
tehneen sinulle suuren palveluksen nyhtäessäni sen rikkaruohon sinun
multapenkistäsi?» Sisar hätäili edelleen: »Voi, Kirsti, kunpa hän ei
vain tekisi meille pahaa. Muistathan, miten hirveästi hän uhkaili
meitä.» Laulajatar nauroi ivallisesti ja tokaisi: »Haukkuva koira ei
pure. Hyvää yötä, siskoseni!» Niine hyvineen hän meni ja paukautti oven
perässään kiinni kuin koko talo olisi ollut hänen omansa.

— Siinäkö kaikki? mies tiedusti.

— Tämä oli vasta alkua. Olin ravintolasta tulevan oven lähettyvillä,
kun toimitusjohtaja Touhula työntyi siitä käytävään. Hän ällistyi aika
lailla joutuessaan silmätysten minun kanssani. »Vaihdan vain muutaman
sanan oopperalaulajatar Kultakosken kanssa», hän jupisi aikoen mennä
ohitseni. Mutta minä asetuin tielle ja julistin, että ne sanat oli
säästettävä huomiseksi, yökuhertelua ei tässä hotellissa sallita. Hän
karahti vihasta punaiseksi, malttoi kuitenkin mielensä ja tömisti
sinne, mistä oli tullutkin. Että hän, perheellinen mies, kehtasikin!
Vähemmän minua sittenkin suututti se toinen herra.

— Kuka toinen?

— Se, joka vähän myöhemmin yritti samaan päämaaliin. Se teidän
mustasilmäinen ystävänne.

Rauta yllättyi. Vasko ei ollut maininnut olleensa lauantai-illan
jatkoksi pyrkimässä yö jalkaan. Aika veijari!

— En tiedä, mistä hän siihen käytävään ilmestyi, nainen puheli. —
Hän tuli hymyillen luokseni ja halusi tietää laulajattaren huoneen
numeron. Käskin hänen painua kiireen vilkkaan omaan vuoteeseensa. Hän
sujautti kouraani setelin ja iski silmää. Minua ei ole miesten hymyillä
eikä seteleillä saatu väistymään siitä, minkä oikeaksi tiedän. Niinpä
palautin setelin. Kai hän ymmärsi, koska häipyi.

Vai sitä konstia Lauri yritti, kuuntelija tuumi. Hän oli kai tottunut
ulkomaanmatkoillaan selvittämään rahalla sellaiset pulmat kivuttomasti.

— Tuo vierailuyritys oli satunnainen haksahdus maisterilta, hän ryhtyi
puolustamaan ystäväänsä. — Hän on nyt melkein kihloissa erään nuoren
neidin kanssa.

Siivoojatar nyökkäsi.

— Tiedän. Sen sievän evakkotytön kanssa. Vilaukselta näin heidän
eilisiltana istuvan tuolla ravintolassa kahden. Ruokia kannettiin
pöytään ja samanlaisina taisivat palata keittiön puolelle. Nuo kaksi
eivät paljon edes puhelleet. Katsoivat vain toisiaan, kuin Luojan
suurta ihmettä. On se, tuo nuoruus... Herran ei tarvitse pelätä, että
minä lähtisin sille tytölle juoruamaan. Miehet ovat miehiä, kyllä
se tiedetään. Heidät on otettava, jos ottaa tahtoo, sellaisinaan,
vikoineen kaikkineen...

— Ystäväni poistuttua, Rauta virkahti salaillen hymyhän, — rauha
palautui taloon, niinkö?

— Ei vielä ihan. Olin sattunut keskustelemaan maisterin kanssa
laulajattaren oven takana. Kun yksin jäin, se lennähti auki. Laulajatar
seisoi kynnyksellä ja sähisi: »Kuka teidät on pyytänyt vartijaksi
siihen? Miten uskallatte kohdella herrasmiestä tuolla tavoin?» Hän ei
sanonut, mitä itse uskalsi. Minä sen sijaan mietin sitä katsoessani
olkapäille heitettyä aamutakkia ja sen alla olevaa seitinhienoa,
punervaa yöpaitaa. Sen melkein maata viistävässä helmassa oli kyllä
poimuja jos millä mitalla, mutta rinnus oli kauas alas avoin. Minua
inhotti ajatellessani, että hienosta käyvä nainen oli aikonut tuossa
asussa ottaa vastaan vieraan miehen. En kuitenkaan virkkanut mitään.
Työnsin vain oven kiinni.

Kuuntelija päätti itsekseen, että Vaskon sieti kuulla, millaisesta
viettelyksestä siivoojaeukon lahjomattomuus oli hänet pelastanut.
Jos hän olisi päässyt etsimäänsä huoneeseen, hän ei olisi seuraavana
päivänä kyennyt näkemään valko-keltapukuista tyttöä.

— Niin taidammekin sitten tulla sunnuntaihin? hän kysäisi.

Nainen silmäsi häneen tutkivasti.

— Onko herra jo kyllästynyt minun tarinointiini? Eihän siinä mitään
suuria asioita ole...

Rauta rauhoitti häntä:

— Suuria tai pieniä, kuuntelen teitä mielelläni. Mitä
yksityiskohtaisemmin kerrotte, sitä parempi viihdyke minulle.

Siivoojatar jatkoi tyytyväisenä:

— Miten lie sunnuntaina laulajattaren huoneen siivoaminen minulta
myöhäksi jäänyt? Muistin sen vasta päivällä. Mutta kun menin sinne,
toinen nainen oli jo siellä. Musta baskeri päässä hän oli kopeloimassa
vaatekaappia. »Mitäs te?» minä harmistuin. Hän käännähti äkisti, ja
minä nolostuin aika lailla tuntiessani hänet laulajattaren sisareksi.
Hän oli hyvin vihainen ja kirkui: »Mitä te siinä töllistelette? Tulen
sisareni huoneeseen milloin tahdon! Te ette voi sitä minulta kieltää!»
Oikeassa hän tietysti olikin. Niinpä pyysin nöyrästi anteeksi ja
poistuin toiseen kerrokseen. Ei se sen kummempi tapaus ollut.

— Hm. Entä vielä?

Nainen naurahti.

— Minä juttelen näitä vähäpätöisiä kokemiani ja kuulemiani, ja te
tahdotte aina vain lisää.

— Te liikutte täällä niin paljon, Rauta maanitteli. — Osasitte antaa
hyvän kuvauksen siitä resu Pekastakin, joka toi laulajattarelle
kirjeen sunnuntai-iltana kello 20:n maissa. Mutta... Te kai avasitte
Kirsti-neidille ulko-oven, kun hän kotiutui puolenyön maissa?

— Niin. Huonolla tuulella hän näytti olevan. Ei edes nyökännyt minulle
kiitokseksi.

— Ettekö havainnut oven lähettyvillä ketään, jolta hän olisi voinut
toisen kirjeensä saada?

— En ristinsielua.

— Näittekö, kun hän lähti vähän myöhemmin jälleen ulos?

— Tietysti. Minunhan piti laskea hänet ulos.

— Millä mielellä hän silloin oli?

Siivoojatar mietti tuokion.

— Jaa, sitä on vähän vaikea sanoa. Ei hän niin huonolla ollut kuin
tullessaan. Mutta jollakin lailla hän vaikutti miettiväiseltä, ikään
kuin epäilevältä. Mikäli sellainen ihminen miettimään pystyy! Mutta
odottakaas... Sillä välillä sattui jotakin, mitä vähän ihmettelin.
Sisar tuli laulajattaren huoneesta siinä puolenyön tienoilla ja
meni omalle puolelleen. Kauan hän ei siellä viipynyt, vaan lennähti
takaisin. Ennen oven sulkeutumista kuulin selvästi hänen sanansa:
»Kirsti, sinun innostunut ihailijasi soitti...» Loppu häipyi minulta,
kun ovi vetäistiin kiinni. Jäin vain mietiskelemään, miksi hän oli
ilmoittanut jonkun soittaneen. Hänen huoneessaan ei ollut puhelinta.

Rauta huomautti:

— Ehkä hän tarkoitti, että joku oli soittanut ennen sisaren paluuta.

Hieraisten nolostuneena nenänvarttaan nainen myönsi:

— Jaa, niin kai se olikin.

— Muistaisikohan keskustyttö, yrittikö joku puhelimitse tavoittaa
laulajatarta sunnuntaina esim. kello 23:n aikoihin päätyen sitten
keskustelemaan sisaren kanssa?

Siivoojatar tuhahti:

— Sekö harakka? Hyvä, jos hän muistaa yhdistää juuri pyydetyn puhelun.
Älyttömämpää tyttöä en ole ikipäivinä tavannut!

Kiusallinen epäilys pyrki Raudan mieleen. Olisiko Vasko, odotettuaan
kello 22.30 hotellin ravintolan edessä laulajatarta turhaan, soittanut
vielä tälle? Häntäkö ovat tarkoittaneet Elinan sanat: »Kirsti, sinun
innostunut ihailijasi soitti?» Näiden kysymysten takaa irvistelevä
mahdollisuus oli peloittava. Mutta silloin ei ainoastaan Lauri, vaan
myöskin Kaarina Kurkeila ja hänen tätinsä olisivat häikäilemättä
valehdelleet...

Hän vääntäytyi hermostuneena istuvilleen.

— Huimaako päätä vielä? nainen tiedusti.

— Ei. En edes muistanut koko vammaa.

Siivoojatar ryhtyi kokoamaan kapistuksiaan.

— Minun on jo jouduttauduttava muihin töihin. Tuli tässä jo
istutuksikin.

Rauta virkkoi lämpimästi:

— Parhaat kiitokseni teille sekä hoivasta että piristävästä
jutteluhetkestä!

— Kiitoksia vain herralle itselleen.

Oven sulkeuduttua mies nousi kävelemään. Hän mitteli otsa syvissä
rypyissä huonetta nurkasta nurkkaan ja poltti savukkeen toisensa
jälkeen.

Viimein hänen ilmeensä alkoi kirkastua. Hän heittäytyi selälleen
vuoteelle ryhtyen kehittämään ajatusta siitä näkökulmasta lähtien,
johon äsken oli päätynyt.

Vihdoinkin! Jokainen yksityiskohta sopi murhenäytelmän kokonaisuuteen.
Eräitä aukkoja jäi kyllä todistusketjuun. Mutta mielikuvitus
rakensi helposti niiden ylitse sillan, jonka täytyi suurin piirtein
vastata todellisuutta. Murhaaja otaksui olleensa hyvinkin viekas ja
onnistuneensa hiomaan tekonsa ylle läpinäkymättömän sumuverhon. Mutta
hän oli, niin kuin rikolliset tavallisesti, tehnyt eräitä kohtalokkaita
erehdyksiä.

Rauta nousi ripeästi. Toiminnan aika oli jälleen tullut.

Samassa koputettiin oveen.

— Sisään!

Lauri Vasko ilmestyi kynnykselle ja iloisesti hymyillen astui
peremmälle.

— Sepä sattui, Rauta virkahti. — Ajattelin juuri äsken sinua.

Maisteri oli loistavalla tuulella.

— Minua taas harmitti, ettemme Helsingistä tullessamme saaneet sinua
mukaamme Siltakadun 30:een. Siellä ne kestit olivat! Emme tietenkään
salanneet kihlaustamme Kaarinan tädiltä. Hän puolestaan ei antanut
periksi, juhlittava sitä oli. Hän sai ahdetuksi meihin niin paljon
kahvia ja piirakoita, etten lähipäivinä halua edes nähdä sultsinoita.
Vaivoin pääsimme livistämään sieltä myöhemmin illalla kahden kesken
tänne hotelliin.

Rauta muisti siivoojattaren äskeisen kuvauksen noiden kahden
rakastavaisen ravintolakäynnistä. Syy, miksi illallinen ei ollut heille
maistunut, oli paljon materialistisempi kuin eukko oli kuvitellut.

Ystävä katsoi häntä oudoksuen. Sitten hän huomasi siteet ja kysäisi:

— Mitä sinulla on ranteessasi ja ohimossasi? Olethan kuin raadeltu
sotasankari!

— Pikku juttuja vain. Niitä ei käy vertaaminen niihin koettelemuksiin,
mitä sinulla kuulostaa olleen sultsinarintamalla.

Mustat silmät säteilivät.

— Kaarina ja minä emme aio olla pitkiä aikoja kihloissa. Syksyllä
vietämme häät. Sinä tulet niissä olemaan tietysti kunniavieras.

— Kiitoksia.

— Sinä olet kovin lyhytsanainen tänään, Lauri nurkui. — Istutaan
pakisemaan ja pannaan tupakaksi.

Rauta pudisti päätään.

— Valitan, vanha veikko. Minun on noustava taas autoni ohjauspyörän
ääreen.

— Joko taas? Mihin sinä nyt?

— Pienelle matkalle vain, ja tällä kertaa yksin.

— Unohdin vallan, ystävä myönsi, — että sinulla on vakavampaa
mietittävää kuin meidän kihlauksemme ja häämme.

Kun he yhdessä lähtivät huoneesta, Rauta virkahti kevyeen sävyyn:

— On sinun kihlauksessasikin miettimistä, häistä puhumattakaan.

— Tietysti, minulla.

— Minulla myös.

Kun Rauta oli jo käynnistänyt auton, Vasko kysyi:

— Mitä sinä oikein pohdiskelet?

— Maailman menoa.

Ystävä hermostui.

— Olet kuin Pythia Delfoin temppelissä! Sano suoraan, ketä vastaan
sinun ajatuksesi nyt jauhavat!

— Sinua vastaan, tietysti.

Auto hurahti liikkeelle. Vasko seisoi paikoilleen jähmettyneenä.

Kirottua! Oliko Rauta vuorostaan ryhtynyt epäilemään häntä? Siitäkö
vanhan toverin tämänpäiväinen kylmä vaiteliaisuus johtui?

Hän käännähti takaisin hotelliin. Tuntui mahdottomalta mennä nyt
Kaarinaa tapaamaan. Paras oli ottaa oikein väkevä grogi!




Kahdeskymmeneskolmas luku.

JOHTOLANGAT PERILLE.


Aurinko paistoi, ja kesä kukki ja tuoksui ympärillä. Oli hyvä ajaa,
vaikka maantie mutkittelikin pahasti.

Siellä täällä oli pieniä taloja, joiden hirret hohtivat uutuuttaan.
Pitkin maata niitä oli, karjalaisten ja rintamamiesten uusia asumuksia.
Ne olivat asettuneet milloin metsän laitaan, milloin vanhan pellon
keskelle kuuluttamaan, että jotakin mullistavaa oli tapahtunut.

Heinänteko oli käynnissä. Reippaita, iloisia ihmisiä heilui pelloilla.
Mutta ei puuttunut liioin umpimielisiä kasvoja eikä kyräileviä katseita.

Ehkä kaikella tapahtuvalla, kipeimmälläkin, Rauta tuumiskeli, on
tarkoituksensa. Kenties sodan ja kaiken sitä seuranneen kärsimykset
olivat tarpeen, jotta tässä harvaan asutussa, sosiaalisesti ikään kuin
jähmettyneessä maassa kehitys pääsi vauhtiin. Nyt ihmisten oli pakko
tulla lähemmäksi toisiaan ja oppia vähitellen yhteisvastuun vaikea
läksy.

Häntä oli näinä päivinä ilahduttanut havainto, että nuoruusvuosilta
peräisin oleva vanhan toveruuden henki oli osoittautunut
elinvoimaisemmaksi kuin hän oli rohjennut uskoa. Mutta niin rajoitettu
yhteishenki ei enää riittänyt. Sen täytyi laajeta käsittämään kaikki
nämä ihmiset ja ennen pitkää tunkea koko yhteiskunnan lävitse...

Puolen tunnin ajon jälkeen hän saavutti jo naapurikaupungin. Auto
suhahti rautatien alitse pääkadulle ja pysähtyi pian sen jälkeen
korkean sairaalarakennuksen eteen.

— Onko tohtori Elviö tavattavissa?

Pieni, ruskeasilmäinen sairaanhoitajatar katsoi häiritsijään kylmästi.

— Hän on vastaanotolla. Joudutte odottamaan pari tuntia.

— Jospa neiti sentään kävisi kuiskaamassa tohtorin korvaan, että
varatuomari Rauta haluaisi kiireellisen asian vuoksi tavata häntä?

Hoitajatar pudisti päätään. Vieraan jyrkkäpiirteisillä kasvoilla
leikkivä valloittava hymy sai hänet kuitenkin taipumaan:

— Voin käydä kysymässä. Mutta en luule sen auttavan.

Kymmenisen minuutin kuluttua hän palasi. Hänen käytöksensä oli nyt
huomattavan kunnioittava.

— Tohtori ottaa tuomarin vastaan. Olkaa hyvä, tätä tietä.

Hän opasti vieraan tyhjään seurusteluhuoneeseen, jossa kaikki kiilteli
uutuuttaan.

— Tohtori tulee aivan kohta, hoitajatar vakuutti ja katosi.

Hetken päästä ovi avautui. Tohtori Elviö riensi valkoisen takin helmat
liehuen ja molemmat kädet ojossa tervehtimään.

— Sinä, vanha veikko! Hauska nähdä taas sinua.

— Samoin sinua. Sinuun vuodet eivät näy pystyvän.

Elviö vaikuttikin vierastaan huomattavasti nuoremmalta. Hän oli
lyhyempi ja hentorakenteisempi. Musta, lainehtiva tukka, hyvin
tuuheiden kulmakarvojen alla välkkyvät tummanruskeat silmät ja helposti
nauruun vetäytyvä suu voimakkaine, valkoisine hampaineen olivat
ennallaan. Rauta muisti niiden jo heidän yhteisinä nuoruusvuosinaan
saaneen monen tytönsydämen sykkimään levottomasti.

— Kai viivyt kaupungissa vielä illan? Silloin voisimme kunnolla tavata
ja jutella.

Sen sanottuaan lääkäri vilkaisi hätäisesti rannekelloonsa.

— Sinulla on tietysti, vieras totesi, — näin kesken vastaanottosi kiire.

Valkotakkinen nyökkäsi.

— Odotushuoneessa on väkeä kuin helluntaiepistolassa. Suonet niin ollen
anteeksi...

Rauta keskeytti:

— Sinun tehtäväksesi jää antaa anteeksi. Saat luvan jättää vastaanoton
apulaislääkärien hoteisiin. Kai he voivat määrätä potilaille vaikkapa
mikstuuraa tai kamferia tai matolääkettä. Ne eivät ketään tapa. Minä
näet tarvitsen sinua. Eikä asiani siedä viivytystä. Johdan laulajatar
Kirsti Kultakosken murhan tutkimuksia ja...

Elviö oli jo ovella menossa.

— Riittää, veli hyvä. Käyn järjestämässä niin, että toiset hoitavat
vastaanoton. Eivätkä tämän laitoksen apulaislääkärit ole niin avuttomia
kuin sinä maallikkona kuvittelet.

Kun hän oli palannut, toverukset istahtivat tupakoimaan.

— No-o? lääkäri virkahti. — Arvaan sinun haluavan puhua laulajattaren
sisaresta, joka tänään tuotiin tänne. Hieman pulmallinen tapaus.
Hän on saanut sokin, se on selvää. Vähemmästäkin sen voisi saada.
Erittäin hysteerinen hän on myös. Mutta häntä hoitaneen kollegani
tänne lähettämää kuumekäyrää en ymmärrä lainkaan. Sen osoittamien
hyppelehtivien, mutta yleensä sangen korkeiden numeroiden asemesta
totesin ainoastaan vähäistä lämmönnousua.

— Menkäämme yhdessä hänen luokseen, Rauta sanoi. — Hänellä on tietysti
yksityishuone.

— Niin on. En vain tiedä, mitä sisaren traagillisen kohtalon seulonta
vaikuttaa hänen tilaansa.

— Siksi haluankin sinun olevan läsnä, kun haastattelen häntä. Tule nyt!

Tohtori Elviö antoi perään. He nousivat hissillä viimeiseen kerrokseen
ja kävelivät pitkän käytävän loppupäähän. Siellä lääkäri avasi erään
oven ja antoi toverinsa astua ensimmäisenä sisään.

Huone oli valoisa ja kaunis. Vuoteessa makaava nuori nainen tervehti
valjulla hymyllä tulijoita.

— Päivää taas, neiti Kultakoski.

— Hyvää päivää, tuomari. Olettepa antanut minun kauan odottaa
käyntiänne. Nytkö vasta olette palannut Helsingistä?

Rauta käveli parvekkeelle johtavan oven vieressä olevan ikkunan luo ja
nojautui sen pieleen.

— Olen pahoillani siitä, neiti, että olen odotuttanut itseäni. Mutta
parhaalla tahdollakaan en ole ennen saanut muilta kiireiltäni aikaa.

Lääkäri nosti tuolin vuoteen viereen ja kysäisi istahtaessaan:

— Miten potilaamme nyt voi?

— Ah, tohtori, en lainkaan hyvin. Toivon teidän lähettävän minut
Helsinkiin. Mehiläisen lääkärit ovat hoitaneet minua jo ennen. Tekin
pääsisitte silloin vaivautumasta enempää minun takiani.

Rauta virkahti viileästi:

— Huomenna pyytäisitte kai Mehiläisen lääkäreitä toimittamaan teidät
esim. Tukholman Serafimer-sairaalaan.

Pieluksella lepäävä vaalea tytönpää käännähti ikkunaan. Sinisilmät
tähysivät kummastuneina siellä seisovaa kookasta miestä.

— Mitä sillä tarkoitatte, tuomari?

— Tukholmasta tiet olisivat auki kaikkeen maailmaan, sitä vain...
Mutta ettekö ole utelias kuulemaan, miten onnistuin Helsingissä? Tehän
annoitte pari asiaa toimitettavakseni siellä.

Potilas oli sulkenut silmänsä. Niiden luomet värisivät hieman.

— Kertokaa, hän pyysi hiljaa.

— Ensinnäkin halusitte minun tekevän voitavani, jotta ilkeät
sanomalehdet eivät alkaisi penkoa kaikkea mennyttä. Olitte huolestunut
siitä, että viattomia juttuja paisuteltaisiin skandaaleiksi ja siten
häväistäisiin teidän »rakkaan, ajattelemattoman siskonne muistoa».
No niin, minä onnistuin siinä. Lehdet ovat olleet hienotunteisia.
Mutta oikeastaan taisitte uskoa minulle tuon tehtävän vain, jotta
sisarenne elämässä sattuneet skandaalit eivät välttyisi huomioltani.
Laskitte niiden tarjoavan minulle koko joukon murhaajakandidaatteja
tutkisteltavakseni.

Nuori nainen huudahti harmistuneena:

— Tuomari! Tietysti olen kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt
sanomalehtien hillitsemiseksi. Se ei kuitenkaan anna teille oikeutta
loukkaavien olettamusten tekemiseen minun motiiveistani!

Itkuvalmiina hän vetosi lääkäriin:

— Tohtori, sanokaa tekin hänelle, ettei hän saa puhutella minua tuossa
sävyssä. Minä... minä...

Elviö tarkkasi potilastaan huolestuneena. Hysteerinen kohtaus näytti
olevan tulossa. Tuuheat kulmat rypyssä hän vilkaisi varoittavasti
Rautaan.

Tämä kuitenkin naurahti kylmästi.

— Te olette hyvä näyttelijätär, neiti. Muistan viime tapaamisestamme,
miten taitavasti jymäytitte minua. Mutta toistettuna tuollainen
häikäisevä esitys menettää makunsa. Teidän on niin ollen paras hypätä
itkukohtauksen ylitse. Me olemme näet varautuneet sellaisten varalle
lääketieteen koetelluimmin ja samalla vaarattomimmin apuneuvoin.
Tohtorin valkoisen takin taskussa oleva pieni ruisku auttaa teidät
helposti kohtauksen ylitse.

Elviö murahti. Hän ei pitänyt tästä. Raudan velvollisuus olisi ainakin
ollut, hän ajatteli, kertoa etukäteen niistä suuntaviivoista, joiden
mukaan hän aikoi keskustelua johdatella.

Hämmästyksekseen hän kuitenkin havaitsi, että sairas oli kaikesta
päättäen selviämässä uhkaavasta kohtauksesta.

— Kas noin, neiti, Rauta lausui. — Muutama nyyhkäisy vielä ja sitten
pieni, väsynyt hymy, niin esitys on täydellinen. Olen melkein valmis
tunnustamaan teidät sisartannekin paremmaksi näyttelijättäreksi. Teidän
onnettomuudeksenne tämä vain ei ole teatterilava...

Nuori nainen valitti:

— En ymmärrä, miksi puhuttelette minua nyt aivan toisin kuin ennen.
Jos olen jotenkin tullut loukanneeksi teitä, olen valmis pyytämään
anteeksi. Mutta olkaa kiltti, älkääkä kiusatko minua enää tuolla
tavoin. Sitä paitsi, ettekö voi tulla tänne lähelle? Tohtori nostaa
teille tuolin viereensä.

— Kiitoksia. Pysyttelen mieluummin täällä.

— Miksi?

Rauta virkkoi:

— Sanon sen teille, neiti. Viime maanantain vastaisena yönä syöstiin
naapurikaupungin suuren rautatiesillan kaiteen ylitse syvyyteen
teidän sisarenne. Viime yönä muuan hermonsa menettänyt mies yritti
samalla paikalla työntää minut alas. Tänään, vain muutamia tunteja
sitten, muuan toinen hullu heittäytyi tuolla sillalla junan alle
jauhautuen veriseksi mytyksi. Tässä jutussa on siis ollut jo niin monta
syöksyvaihetta, että päätökseni estää neljäs tapahtumasta on varsin
luonnollinen.

— Neljäs?

— Niin, neiti. Olette kai suorittanut täällä sen verran
paikallistutkimuksia, että tiedätte oven parvekkeelle
lukitsemattomaksi. Esim. hirveän hysteerisen kohtauksen aiheuttama
hyppy alas katuun näyttäisi vain sangen valitettavalla onnettomuudelta.

— Te... te olette mahdoton!

Rauta jatkoi järkkymättömän tyynesti:

— Toinen minulle uskomanne tehtävä oli ottaa selvää, onko muuan mies,
Simo Salanki, Helsingissä. Sanoitte toivovanne hänen olevan siellä tai
missä tahansa kaukana teistä. Pelkäättekö yhä häntä?

— Pelkään.

— Voitte jättää sen huolen. Simo Salanki ei tule milloinkaan enää
lähellenne.

Potilas huokasi keventyneenä.

— Ihanaa! Hän on hirvittävä ihminen.

— Hän oli sitä tai tätä.

Suljettujen silmien luomet värisivät nyt selvästi.

— Tarkoitatteko, että hän on...?

— ... kuollut. Kyllä. Hän oli se hullu, joka heittäytyi junan
ruhjottavaksi. Hän meni kuolemaan pelastaakseen erään hänelle kerran
hyvin rakkaan olennon. Tiedättekö, neiti, kuka saattoi olla se, jonka
suojaamiseksi tuo — miten äsken sanoittekaan? — »hirvittävä ihminen»
uhrasi henkensä?

Vastausta ei kuulunut. Niinpä Rauta jatkoi hellittämättä:

— Poikaparka toivoi, että hänet hyväksyttäisiin sisarenne murhaajaksi.
Hänellähän oli aihetta vihata Kirstiä koko nuoren ja lupaavan
elämänsä tahallisen, ilkimielisen tuhoamisen vuoksi. Tuo säälittävä
ja sankarillinen nuorukainen ei ottanut laskuissaan lukuun meidän
muidenkin ennenpitkää keksivän sen, minkä hän luuli yksin tietävänsä.
Simo Salanki kuoli, jotta saisi viedyksi mukanaan sen salaisuuden, kuka
murhasi laulajatar Kultakosken. Hän tiesi näet, että murhan suorititte
te, neiti!

Sairasvuoteesta kuului kiljahdus, ja potilas ponnahti istumaan.

Tohtori Elviö nousi. Hän oli sekä yllättynyt että säikähtynyt.

— Nyt, vanha veikko, saat luvan lopettaa. Minä en voi sallia...

Hänen vastalauseensa jäi kuitenkin kesken. Hämmästyneenä hän katsoi
nuorta naista. Tämä istui nyt vuoteella suorana ja uhmaavana. Sameat,
väsyneet silmät olivat yht'äkkiä muuttuneet kirkkaiksi ja koviksi.
Kalvakoille poskille oli kohonnut väriä, ja kasvojen ilme oli tiukka.
Pieluksiin nojaavat kädet olivat jäntevät ja vapisemattomat. Koko
asento kuvasti voimakasta ihmistä, joka oli havahtunut puolustautumaan
äkisti ilmestynyttä vaaraa vastaan.

— Se on valhe! tyttö huusi. — Katala, naurettava valhe!

Rauta pudisti pahoitellen päätään.

— Noin minäkin olisin sanonut, hän myönsi, — jos joku olisi silloin,
kun teidät ensimmäisen kerran näin, väittänyt teidän olevan vain
runsaan vuorokauden päässä sisarpuolenne murhasta. Seurassani silloin
istunut maisteri Vasko ihasteli teitä. Muistan hyvin hänen sanansa:
»Katso hänen puhtaita tytönkasvojaan ja kullanhohtoisia hiuksiaan.
Hänellä on herkkä suu ja lempeät sinisilmät.» Siihen minä tulin
lisänneeksi: »Mutta myös luja leuka.»

Vuoteella istuja naurahti katkerasti.

— Vanha herra Kretschmer taitaa olla — missä liekin! — ainoa, joka
nyt taputtaa käsiä teille, tuomari. Leuastaniko te päättelette minun
olevan...? Jos sillä mitalla ruvettaisiin mittaamaan, niin teillä
itsellänne olisi monta murhaa tilillänne! Minäkö, sairas, heikko
nainen, olisin...?

Tyynesti Rauta virkkoi:

— Niin, ei luulisi... Mutta vaimoni, joka on viisas pikku nainen, vielä
hentoisempi kuin te, valisti minua muutamia päiviä sitten. Hän tuli
sanoneeksi, että hänkin, vihan vimmaan sattuessaan, saisi hetkeksi
jättiläisen voimat. Olen alunperin ollut selvillä siitä, miten »sairas»
todellisuudessa olette. Mitä taas heikkouteenne tulee, niin... No, te
satuitte vihan vimmoihin ja... Mutta palatkaamme siihen keskusteluun,
joka minulla oli lauantaina ystäväni kanssa teistä. Hän intoili
sisarenne ja teidän johtavan hänen mieleensä Kirsti Flemingin ja Elina
Kurjen. Hän arvioi teidät Klaus-herran suloiseksi Elina-rouvaksi, jonka
Kirsti, mustasukkainen tahtoihminen, tappoi. Ne osat menivät kuitenkin
tässä uudessa surmanäytelmässä sekaisin.

Nuori nainen huudahti salamoivin silmin:

— Minä vaadin teitä peruuttamaan syytöksenne tai todistamaan sen!

— Hyvä on, neiti. Noista vaihtoehdoista valitsen todistamisen.

Mies astui askelen lähemmäksi ja jatkoi:

— Te vältyitte aika kauan joutumasta epäilysten valokeilaan, koska itse
murhatapa viittasi mieheen. Huumaavan iskun antaminen kävelykepillä
edellytti melkoisia voimia. Tajuttoman uhrin nostaminen sillan
kaiteelle ja pudottaminen pää edellä syvyyteen olivat vielä kovempien
ponnistusten takana. Siksi murhaa tutkineet etsivät eivät kiinnittäneet
teihin huomiota. Kenties minäkin olisin, ilman vaimoni äsken mainittua
satunnaista huomautusta, ollut yhtä hyväuskoinen teihin nähden. Mutta
vasta te itse saitte viime tapaamisemme aikana huomioni vakavasti
suuntautumaan teihin.

— Todellako? Miten mairittelevaa minulle!

— Teidän kätenne ovat valkeat ja kapeat. Mutta puristaessanne
käsivarttani erehdyitte, tulkitaksenne syvää kiitollisuuttanne minulle,
päästämään voimanne esiin. Panin merkille, miten luja, melkein
teräksinen, hennon käden ote oli. Se olisi ollut kenties nopeasti
mielestä haihtuva havainto, ellette keskustelumme aikana olisi jo sitä
ennen tullut herättäneeksi minussa epäilyksiä.

Elina Kultakoski heilautti ylpeästi päätään.

— Minulla on tuosta keskustelusta aivan toinen, teidän kehutulle
tarkkanäköisyydellenne vähemmän mairitteleva muistikuva.

— Niin kai. Te olette tosiaan saattanut itseksenne ilkkua, miten
helposti nenästä vedettävä olin. Mutta tehän olette, toistan sen,
loistava näyttelijätär. En ole ensimmäinen enkä kai viimeinenkään, joka
sellaisen taituruuden säteilyssä sokaistuu. Onneksi sain pian näköni
ja tajuni takaisin. Mestarillisessa esityksessänne muka toistuneesta
painajaisunesta, jossa Simo Salanki kävi kimppuunne raskas keppi
kädessä ja lopulta iski takaa teitä, oli voimaa ja vauhtia. Mutta...

— Mutta mitä? Joko sananne loppuivat, tuomari?

— ... se oli hätkähdyttävä toisinto siitä murhenäytelmästä, Rauta
täydensi painokkaasti, — mikä oli sillan huimaavassa korkeudessa
maksanut sisarenne hengen. Mistä tiesitte silloin, että häntä oli lyöty
takaapäin raskaalla kepillä?

Tytön vastaus tuli nopeasti:

— On tuokin kysymys! Kaikkihan siitä puhuivat jo maanantaina.

— Erehdys! Maisteri Vaskon taittunut kävelykeppi löydettiin kosken alta
vasta tiistaiaamuna. Sitä ennen kukaan ei aavistanut keppiä käytetyn.

Nuori nainen hermostui silminnähtävästi. Hän yritti kuitenkin suojautua
ylimieliseen huolettomuuteen.

— No, niinpä kuulin siitä tiistaina. Luonani kävi useita henkilöitä;
joku heistä kertoi. Ottaen huomioon hermo järkytykseni ette voi vaatia
minua muistamaan, kuka ja milloin!

— Tuo oli taitava väistö. — Mutta minä olen kysynyt tätä asiaa
jokaiselta luonanne käyneeltä. Niitähän ei ollut monta. Kaikki
vakuuttavat ehdottomasti, etteivät ole teidän kuultenne puhuneet
kävelykepistä tai sen osuudesta murhenäytelmään.

Tohtori Elviö oli toipunut säikähdyksestään. Jännittyneenä hän
seurasi sivusta sanailua. Hän oli kuullut paljon Raudan menestyksistä
rikosprobleemien ratkaisijana. Nyt hänellä oli ensimmäisen kerran
tilaisuus läheltä tarkata vanhan toverinsa työskentelyä. Vuorosanat
sinkoilivat vastakkain kuin säilät kahden taitavan miekkailijan
käsissä. Rauta oli kieltämättä voitolla, mutta hämmästyttävän hyvin
Elina Kultakoski piti puolensa. Hän näytti nyt kuitenkin hämmentyvän
sellaisen kysymyksen kohdalla, johon vastaamisen olisi pitänyt olla
mitä helpointa.

— Suo anteeksi, vanha veikko, Elviö virkkoi. — Täysin sivullisena
minäkin olen tiennyt tuosta kepistä. Lehdet ovat kirjoittaneet siitä
paljon.

Ystävällisesti Rauta nyökkäsi välkkyväsilmäiselle lääkärille.

— Niin, hän myönsi. — Mutta sikäläinen kollegasi oli kieltänyt
potilaalta sanomalehtien lukemisen, jotteivät ne pääsisi pahentamaan
hänen tilaansa. Tarmokas yksityishoitajatar piti huolen kiellon
noudattamisesta. Ei, neiti, te ette ollut kuullut ettekä lukenut
Vaskon lyijypäisestä ebenholz-kepistä. Jäljelle jää ainoastaan yksi
mahdollisuus.

Hän odotti tytön sanovan jotakin. Tämä oli kuitenkin varuillaan ja
pysyi vaiti. Mutta kylmä taistelunhalu välkkyi yhä sinisilmissä.

— Todellisuudessa, mies jatkoi, — te ette ollut takaa-ajettu, vaan
takaa-ajaja ja — murhaaja.

Nuori nainen värähti.

— Heitätte jo toistamiseen kasvoilleni tuon kaamean sanan. Mutta ette
pysty esittämään mitään, mikä antaisi teille edes oikeuden varjon
herjata minua näin. Olen kuvitellut Suomen oikeusvaltioksi, jossa
turvatonta naista suojattaisiin teidän kaltaisiltanne!

Rauta hymähti surullisesti.

— Älkää huoliko näppäillä noita kieliä, neiti. Tuhlaatte suotta aikaa.
Tavallaan ymmärrän sentään, miksi teitte tuon sivuhypyn. Yritätte saada
hengähdystauon. Haluaisitte ennen kaikkea voittaa itseänne kohtaan
tuntemanne harmistumisen. Niin, neiti, te olette suurelta osalta itse
antanut käsiini ne johtolangat, jotka ovat tuoneet minut tänne. Ettekä
voi mitään sille, että tiedän olevani perillä.




Kahdeskymmenesneljäs luku.

»OLEN ILOINEN SIITÄ, ETTÄ HÄN ON KUOLLUT!»


Sairashuoneessa oli kauan hiljaista.

Tohtori Elviö aukoi ja jälleen napitti pitkää, valkoista
lääkärintakkiaan. Vilkkaat, tummanruskeat silmät tähysivät tuuheiden
kulmakarvojen suojasta noita kahta, joiden sanakamppailua hän oli
kasvavalla jännityksellä kuunnellut. Hän odotti kärsimättömästi
ratkaisua. Se ei saattanut enää olla kaukana.

Elina Kultakoski istui edelleen hievahtamatta vuoteessa nojaten
käsiinsä. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat liidunvalkeat.
Suurenmoisesta itsehillinnästään huolimatta hän ei kyennyt estämään
huuliaan hiukkasen vapisemasta. Hän näytti kokonaan unohtaneen lääkärin
läsnäolon ja tuijotti hellittämättä ikkunan luona seisovaan mieheen.

Viimein Rauta katkaisi pitkäksi venyneen äänettömyyden:

— Minä en tiedä tarkoin teidän motiivejanne, neiti, vaikka aavistankin
ne. Mutta voin yksityiskohtaisesti kertoa, mitä teitte viime
sunnuntaina.

Tiukoin huulin nuori nainen ivasi:

— Se onkin helposti kuvattu! Puolipäivästä alkaen makasin hotellissa
sairaana.

— Pahoinvointinne teki silloin tyhjäksi toimitusjohtaja Touhulan
järjestämän purjehdusretken, mies virkkoi. — Jätän arvailematta,
kuuluiko pahoinvointi osana uhkapeliinne, vai käyttikö sisarenne sitä
syynä päästäkseen vähäksi aikaa irti teistä.

Hän odotti tytön sanovan jotakin. Mutta kun tämä pysytteli
pilkallisesti vaiti, hän jatkoi:

— Valitettavasti ette pysynyt vuoteessa. Pian olitte jalkeilla.
Livistitte verottamaan sisarenne huoneen kaapissa olevaa vaatevarastoa.
Otitte sieltä hänen valkoisen silkkileninkinsä, joka hänellä oli ollut
lauantai-iltana yllään. Sipaisitte punaa hiukan poskiin ja paksulti
huuliin. Sitten heititte hartioillenne Kirstin pitkän punaisen
kesätakin ja lähditte vanhan kasinon päivätanssiaisiin.

Tällä kertaa Elina nauroi.

— Miksi taivaan nimessä olisin tehnyt kaikki nuo hassutukset?

— En tiedä, mikä oli alunperin suunnitelmanne, Rauta sanoi. — Mutta
teidät yllätettiinkin noissa puuhissa. Kenties se siinä vaiheessa oli
vain syrjään sysätyn tytön halua järjestää laulajatarsiskolle pieni
kiusallinen yllätys. Hän olisi tuskin ilahtunut kaksoisolentonsa
ilmestymisestä tanssiaisiin, joiden kiistattomana kuningattarena
hän piti itseään. Varsin laatuunkäypä kaksoiskappale olittekin, kun
olitte kätkenyt kullanhohtoiset hiuksenne mustan päähineen peittoon.
Kylpyläkasinon eteisessä teidät jälleen nähtiin.

— Kuka muka?

— Muuan nainen kertoi minulle havainneensa laulajattaren yhtenä
hetkenä ulkokuistilla, toisena eteisessä ja heti sen jälkeen tulevan
jälleen ulkokuistilta. Minä en hevin usko sellaisiin ihmeolentoihin,
jotka lehahtelevat näkymättöminä tanssisalin ylitse. Siksi halusin
kuulla lähempiä yksityiskohtia. Aika ymmärrettävää uteliaisuutta,
luulisin. Kertojani väitti kivenkovaan tunteneensa eteisessä
näyttäytyneenkin laulajattareksi. Hän oli näet lauantai-iltana hotellin
ravintolassa nähnyt tämän samaisessa valkosilkkisessä leningissä.
Jokin hänen kuvauksessaan särähti jo silloin oudolta korvissani. Mutta
valitettavasti minut juuri sillä hetkellä hälytettiin muualle. Jos
olisin saanut rauhassa pohtia kuulemaani, olisin luultavasti jo siinä
vaiheessa tajunnut teidän pelinne. Sillä — kuten myöhemmin mieleeni
välähti — Kirstillähän oli sunnuntaina yllään punainen leninki.

— Mihin oikeastaan kaikella pukuhupsuttelulla tähtäätte?

— Siihen, että te olitte kasinon eteisessä päivätanssiaisten aikana.
Jokin sai teidät silloin lopullisesti ryhtymään murhan valmisteluihin.
Sitä tarkoitusta varten varastitte maisteri Vaskon kävelykepin
ja kätkitte sen takkinne alle. Eräs portaiden edessä tungeksivan
toimettoman väen joukossa seisoskellut mies tunsi teidät, kun
kiirehditte takaisin kohti hotellia.

Elina koetti saada äänensä kuulumaan purevalta sanoessaan:

— Teidän olisi pitänyt ruveta jännityskirjailijaksi, tuomari.
Kuunnellessani teitä ihoni menee aivan kananlihalle.

Keskeytyksestä piittaamatta Rauta jatkoi:

— Seuraavat tunnit vietitte kiltisti vuoteessanne. Kello 20:n tienoilla
laulajatar sai maisteri Vaskon kirjeen. Arvattavasti hän ei hidastellut
lukea sitä teille ääneen. Silloin te aloitte kehitellä suunnitelmaanne.
Nelisen tuntia myöhemmin sisarenne palasi vietettyään ikävän illan
toimitusjohtaja Touhulan seurassa. Senjälkeisistä tapahtumista olette
antanut viranomaisille aivan väärän kuvan.

— Sitä ette voi todistaa!

— Kyllä vain. Laulajatar ei tullut teidän huoneeseenne, kuten olette
väittänyt. Hän ei liioin kertonut teille saaneensa juuri hotellin
ulko-ovella joltakin poikaselta kirjeen. Eikä hän lähtenyt — huolimatta
teidän jyrkistä vastalauseistanne, niin kuin olette uskotellut — mitä
parhaimmalla tuulella öiseen kohtaukseensa.

Jäykkänä vuoteella istuva tyttö kysäisi ylimielisesti:

— ... vaan? Olen utelias kuulemaan, mitä julkeutenne saa teidät sillä
kohdalla kuvittelemaan.

— Te menitte sisarenne luo. Sillä teillä oli asiaa hänelle, eikä
päinvastoin. Totesitte hänen palanneen ja toiminnan hetken siis
koittaneen. Vetäydyitte omaan huoneeseenne. Jonkin ajan kiduttua
riensitte takaisin laulajattaren luo ilmoittamaan: »Kirsti, sinun
innostunut ihailijasi soitti...» Sitten sepititte jatkon samaan
tyyliin, jota olitte kuullut Vaskon kirjeessään käyttäneen. Maisteri
oli muka vannottanut teitä esittämään sisarellenne hänen rukouksensa,
ettei laulajatar toistamiseen murskaisi hänen toivettaan saada
yöttömässä yössä kävellä jumaloimansa naisen rinnalla. Asiaan kai
kuului ihailijan suuhun pantu ylistys, miten lumoava näköala oli
kohtauspaikaksi ehdotetulta korkealta rautatiesillalta.

— Tuo on teidän kuvitteluanne, tuomari, Elina sähähti. Mutta hänen
äänensä vavahteli, kun hän lisäsi: — Miksi minä olisin vaivautunut
tuollaista sepittelemään?

— Siksi, että tahdoitte hinnalla millä tahansa houkutella sisarenne
lähtemään sillalle! Luultavasti laulajatar olisi haistanut jutussa
heti palaneen käryn, ellei hän olisi ollut niin suutuksissaan
epäonnistuneesta illastaan. Hänestä tuntui kohtaus Vaskon kanssa
kohtalon hänelle suomalta hyvitykseltä, ja niin hän lähti. Mutta jo
hotellin ulko-ovella hän vaikutti miettiväiseltä. Hän oli alkanut
epäillä teitä, neiti! Mutta onnettomuudekseen hän ei osannut kuvitella
teidän virittäneen hänelle tällä kertaa murha-ansan.

Nuori nainen huusi kimeästi:

— Minä kiellän teitä jatkamasta!

Rauta sanoi hiljaisesti:

— Olenkin kohta murheellisen kertomukseni lopussa. Äsken kuvaamassani
vaiheessa teillä oli vielä huonompi onni kuin aikaisemmin. Teidät
nähtiin, kun sisarenne luota menitte omaan huoneeseenne ja sieltä taas
palasitte. Sillä välillä »innostunut ihailija» siis olisi ilmoituksenne
mukaan soittanut. Mutta teidän huoneessanne _ei ollut_ puhelinta!

Elina hätkähti rajusti.

— Sisarenne lähdettyä te pukeuduitte nopeasti mahdollisimman vähän
huomiota herättäviin harmaisiinne, mies jatkoi vääjäämättä. — Vaskon
kävelykepillä aseistautuneena riensitte ulos. Ette yrittänytkään
hotellin ulko-ovesta, koska siihen on ainoastaan siivoojattarella
avain. Kiersitte pimeän keittiövaltakunnan kautta. Pujahditte pihalle
pienestä ovesta, jonka rakoon oli mukava asettaa vähäinen kiila
pitämään paluutietä avoinna. Kukaan ei nähnyt laulajatarsiskonne
eikä teidän kulkevan kaupungin keskustan halki eikä liioin teidän
palaavan yksin hotelliin ja vuoteeseenne. Mutta menon ja paluun
välillä suoritettiin sillan huimaavassa korkeudessa taistelu, jonka
yksityiskohtiin ainoastaan »painajaisunenne» luo verenhohtoista valoa.
Surmattuanne sisarpuolenne otitte hänen käsilaukustaan Vaskon kirjeen,
revitte siitä lopun pois ja pistitte alkupuolen takaisin. Te olitte
näet lujasti päättänyt, että kuka murhaajana tuomittaisiinkin, te ette
se olisi!

Tyttö tuijotti häneen suurin, rävähtämättömin silmin. Pitkän
äänettömyyden jälkeen hän virkkoi:

— Te ilmoitatte yhtenään minut nähdyn ja tunnetun. Mutta teillä ei ole
esitettävänä ainoaakaan näkijää eikä todistajaa. Jos voitte loihtia
jonkun heistä tänne, niin minä...

Oveen koputettiin. Pieni hoitajatar livahti sisään.

Tohtori Elviö kääntyi harmistuneena häneen.

— Minä huomautin teille, sisar, ettei meitä saa millään ehdolla häiritä!

Ääni vavisten hoitajatar selitti:

— Olen tehnyt voitavani, tohtori. Niin monet ovat pyrkineet tohtorin
puheille. Alhaalla istuu eräs hermostunut herra, joka selitti hänellä
olevan tulenpalavan kiireellistä asiaa tuomari Raudalle. Mutta minä
pidin kaikki loitolla, niin kuin tohtorin määräys oli. Nyt kuitenkin
tuli muuan mies, jota en voi estää. Hän esitti näet poliisivaltuudet.

Tuimana lääkäri sivuutti hänet ja lennähdytti oven käytävään auki.

— Kuka uskaltaa...?

Lyhyt, pyylevä etsivä kesti rauhallisesti hänen salamoivan katseensa.

— Minä! Tuon tämän nappulankin mukanani, hän hörähteli astuen sisään ja
vetäen perässään vastaanhangottelevaa puolikasvuista poikaa. — Tässä
tämä vintiö vihdoinkin on, tuomari. Kumarra herroille, Niilo Välli!

Kyräillen poika raapaisi jalalla lattiaa.

— En olisi häntä tänne kiidättänyt, tuomari, Uuttu selitti, — ellei
hänen kertomuksensa olisi varsin yllättävä. Hän myöntää vieneensä
sunnuntai-iltana laulajattarelle kirjeen kello 20:n maissa. No, sehän
tiedetään vanhastaan. Mutta kun hän maanantaina taas maleksi hotellin
lähettyvillä, erääseen ikkunaan ilmestynyt nainen oli viittonut hänet
tulemaan sisälle. Niilo, näetkö täällä tuon naisen?

Poika sihautti puuttuvien etuhampaittensa lomitse ilmaa, nyökkäsi ja
viittasi huolimattomasti vuoteeseen päin.

— Tuo.

— Aika parlamenteeraus oli huoneessa alkanut, etsivä jatkoi. — Neidin
ensimmäisen ehdotuksen Niilo hylkäsi. Hän ei suostunut poliiseille
syöttämään sellaista pajunköyttä, että olisi saanut samalta herralta
toisenkin kirjeen laulajattarelle toimitettavaksi. Mutta sitten he
innostuivat yhdessä maalailemaan niitä ihanuuksia, mitä merimiehen
ammatti tarjoaa. Neiti antoi siunauksensa lisäksi 5.000 markkaa
matkaeväiksi, ja Niilo lupasi karata merille. Kumma juttu, nuo
tuhatlappuset...

Poika kaiveli etusormella nenäänsä ja tuijotti itsepäisesti jalkoihinsa.

— Minä keksaisin vain, hän mutisi, — jutun Kotkan satamassa olevasta
laivasta, jossa oli muka tuttavia miehiä. Ajattelin: kun hän on niin
hanakka rahaansa tarjoamaan, niin otetaan. Meinasin viipyä mailla
parisen viikkoa ja sitten palata.

Uuttu ärähti hänelle:

— Luuletko noin vähällä pääseväsi, nulikka? Saat luvan kertoa kaiken
juurta jaksaen tuomarille!

Rauta silmäsi Elina Kultakoskeen. Tämä oli pojan nähdessään vaipunut
pielusten varaan. Kädet ristissä peitolla ja silmät ummessa hän makasi
liikkumatta.

— Sitä ei nyt tarvita, Uuttu. Hoitajatar-neiti voi viedä pojan alas
siellä odottavan hermostuneen herran seuraksi.

Niilo livahti nopeasti valkopukuisen naisen perässä ovesta ulos. Lyhyt
etsivä käännähti ikkunan luona seisovaan mieheen odottaen selitystä.
Rauta viittasi häntä vaikenemaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Sitten raukea ääni kuului vuoteesta:

— Kiitoksia, tuomari. Nyt olen valmis tunnustamaan. Minä murhasin
sisarpuoleni, oopperalaulajatar Kirsti Kultakosken... Kaikesta siitä,
mitä äsken puhuitte, tuomari, minuun vaikutti järkyttävimmin ystävänne
maininta minun »puhtaista tytönkasvoistani». Niin, minulla oli ne
kerran... ne ja puhdas tytönsielu, mutta sen Kirsti nauttien tahrasi...
En vihannut häntä siksi, että hän oli se, jota äiti, opettajat,
toverit, kaikki palvoivat. Vähitellen aloin kuitenkin vihata sitä
elämää, jota hän vietti, ja hänen rajatonta ahneuttaan. Kai hän oli
sellainen, miksi helppo elämä ja miehet olivat hänet tehneet. Mutta hän
antoi vahingon kiertää ja iloitsi ilkeästi voidessaan tehdä kipeää ja
tuhota. Minä olin tietysti hänen lähin uhrinsa. Pariisissa... siellä
oli vaikeinta. Puhutaan paljon hänen isästään, signor Torinista... Hän
ei kuitenkaan ollut noista kahdesta se, joka vietteli...

Rauta virkahti hiljaa:

— Siksi siis Simo Salanki lopulta pakeni »Villa Kirstistä».

— Niin, tyttö huoahti. — Se, mitä kerroitte Simon kuolemasta, oli
minulle raskasta kuultavaa. Olin jo pyyhkinyt mielestäni hänet,
ensimmäisen ja ainoan rakkauteni. Kirsti ei välittänyt Simosta
sitäkään vähää, mitä hän perusti muista tielleen osuneista miehistä.
Mutta hän otti hänet minulta vain, koska minulla ei saanut olla
mitään omaa elämää. Olin hänen orjansa, jonka hän vaatettikin... Te
näitte itse, tuomari, miten häikäilemättä, vaikka lempein hymyin hän
sammutti lauantai-iltana maisteri Vaskon minuun kohdistaman pienen
mielenkiinnon. Tarkoituksellisesti hän liioitteli lannevikaani, joka
muuten on hänen itsensä aiheuttama — erään hänen raivonpurkauksensa
muisto. Silloin minä lopullisesti päätin surmata hänet.

Yllättyneenä Rauta kysäisi:

— Tarkoitatteko, että ystävälläni tietämättään oli osuus tässä
murhenäytelmässä?

Tyttö nyökkäsi. Väsynyt hymy suupielissä hän vahvisti:

— Oli kyllä. Niin kuin tavallaan teillä itsellännekin.

— Minulla?

— Niin. Olin kyllä jo viime talvesta lähtien hellinyt ajatusta, että
jonakin päivänä tappaisin Kirstin. Mutta en ollut saanut päätetyksi,
milloin sen tekisin. Kun Kirsti veti maisteri Vaskon viereensä ja
pani miesparan pään sekaisin keinoilla, jotka tunnen liiankin hyvin,
välähti mielessäni: nyt mitta on täysi. Sitten joku sanoi teitä maamme
tunnetuimmaksi rikollisten metsästäjäksi. Joutuisin siis kamppailemaan
loistavan vastustajan kanssa. Se ajatus jännitti ja hurmasi. Olin
silloin varma, että tätä tappion hetkeä ei tulisi koskaan.

Rauta asteli vuoteen viereen.

— Lapsiparka, kiusattu, eksynyt poloinen... Sinisilmät katsoivat häneen
kosteina.

— En ansaitse teidän... enkä kenenkään muun sääliä, nuori nainen sanoi
katkonaisesti. — Minuun on tarttunut vuosien mittaan sisarpuoleni
julmuutta. Olisin tyynin mielin... matkustanut ulkomaille... katsoen
vain oikeaksi ja kohtuulliseksi, että minäkin saisin kerran nauttia
elämästä. En olisi uhrannut ajatustakaan sille — olipa kuka tahansa —
joka olisi Kirstin murhaajana tuomittu. Sellainen minä olen! Enkä kadu
vähääkään tekoani. Minä ja sisarpuoleni olemme molemmatkin ansainneet
kohtalomme. Olen iloinen siitä, että hän on kuollut!

Kun Rauta ja tohtori Elviö poistuivat sairashuoneesta, lyhyt, pullea
etsivä jäi sinne.

Käytävässä lääkäri huoahti:

— Olipa se näytelmä! Jännittävä ja järkyttävä.

Hissikorin laskeutuessa hän tiedusti:

— Jäätkö illaksi kaupunkiin?

Rauta pudisti päätään. Veljellisin kädenpuristuksin he erosivat.

Ala-aulassa maisteri Vasko ryntäsi ystävänsä luo.

— Vihdoinkin!

— Kas Lauri. Sanottiin jonkun hermostuneen herran odottavan minua.
Siitä tiesin, että odottaja olit sinä.

Mustat silmät pyörivät hurjasti päässä.

— Mitä idioottimaisuuksia sinä päästelit suustasi viimeksi
tavatessamme? Minä aivan...

Rauta tarttui hänen käsivarteensa ja saatteli hänet ulos. Autossa hän
virkahti:

— Avaa nyt varaventtiilisi, jottet räjähdä.

Vasko käytti heti tilaisuutta. Sanat tulvivat kiihkeinä ja kiukkuisina
hänen huuliltaan:

— Teit sikamaisesti säikyttäessäsi minua sillä tavalla! Minä hupsu
ryntäsin vielä Kaarinallekin kertomaan, että sinä olet seonnut päästäsi
ja ruvennut epäilemään minua... Tyttöparka kauhistui sydänjuuriaan
myöten. Itkemään hän jäi, kun minä tilasin auton ja ajoin perässäsi
tänne saadakseni heti selvän...

— Selvän mistä?

— Siitä, epäiletkö sinä tosissasi minua!

— Varmasti epäilen, yhdestä ja toisesta.

— Pysy kerrankin vakavana! Kuvitteletko minua Kirsti Kultakosken
murhaajaksi?

— En! Olen jo jonkin aikaa tiennyt, että Elina murhasi sisarpuolensa.

— Elina! Tuo kaunis, puhdaskasvoinen tyttö, joka...?

Vasko jätti purkauksensa kesken. Uutinen mykisti hänet.

Raskaasti Rauta virkkoi:

— Viime lauantaina sinä runoilit lujan luonteen kuvastuvan Elina
Kultakosken piirteistä. Lujaksi ja pelottomaksi hän nyt osoittautuikin.
Ei paljoa puuttunut siitä, että hän olisi onnistunut välttämään lain
kouran.

Vaskon laihat, syväjuonteiset kasvot olivat murheelliset. Mutta sitten
hän riistäytyi irti muista mietteistä ja koveni:

— Miksi sinä sitten pelästytit minut puolikuoliaaksi ilmoittamalla
ajatustesi suuntautuvan minua vastaan?

Rauta hymähti.

— Siitä siis sait päähäsi kauhumielteen, jonka kiidätit vielä
Kaarinasikin itkettäväksi... Sinä olit juuri hälissyt häistäsi.
Ilmoitit kutsuvasi minut niihin kunniavieraaksi. Se merkinnee, että
minun on pidettävä puhe hääparille. Sitä hikistä hommaa — enkä siis
murhaa — minä lähtöhetkellä mietiskelin. Silloin sinä ehätit utelemaan,
ketä vastaan ajatukseni jauhoivat. Mitäpä siihen oli muuta sanottavana
kuin: sinua vastaan?

Vasko huokasi helpotuksesta. Mutta sitten epäilys iskeytyi hänen
mieleensä.

— Jos se olisi ollut vain sitä, hän mutisi, — niin mistä saatoit äsken
tietää...? Sinähän sanoit arvanneesi minut siksi »hermostuneeksi
herraksi», joka sinua odotti. Ainoastaan kivistävä omatunto voi
tuollaisen »tiedon» välittää. Lähtiessäsi sinä halusitkin vastaustesi
hämäryydellä syöstä minut epätietoisuuden kuiluun. Tunnusta pois!
Mikset muuten aja jo?

Rauta käynnisti auton hymyillen.

— Muistaakseni sinä, Lauri, mainitsit silloin Pythian. Ellen ole ihan
kaikkia koulutietoja unohtanut, tuolla Delfoin neitsyelläkin oli tapana
puhua jonkin verran hämärästi... Mutta haastellaan nyt mieluummin
tuosta minun tulevasta hääpuheestani. Olen vähän huolissani. Pelkään
hikikarpaloiden nousevan otsallesi, kun minun on rehellisenä miehenä
lausuttava ajatukseni sinun kelvollisuudestasi aviomieheksi.

Ystävä kuittasi hänen uhkauksensa naurahduksella. Se tuntui äsken
koetun piinan rinnalla mitättömältä. Sitä paitsi, hän tuumi, aika tuo
kai neuvon senkin vaaran torjumiseksi. Samassa hän kuitenkin hätääntyi:

— Miksi pysäytät auton jo tähän?

— Aion poiketa Seurahuoneelle syömään. En ole koko päivänä saanut
palaakaan suuhuni.

Vasko sanoi surkeasti:

— Kaarlo, ajattele Kaarinaa ja hänen tuskaista epätietoisuuttaan siitä,
mitä täällä on tapahtunut. Ajetaan sinne suoraan. Hänen tätinsä tarjoaa
meille...

— Tiedän, sultsinoita. Joko mielesi tekee niitä taas?

— Ei, mutta saisit siellä Karjalan-paistia, mureinta ja maukkainta,
mitä olet koskaan syönyt.

Rauta oli tunnetusti itsepäinen mies. Mutta — ystävänsä ihmeeksi — hän
antoi tällä kertaa ilman muuta periksi, ja Cadillac pyyhälsi matkaan.



