Lauri Haarlan 'Varjojen sota' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3432.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta
mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.
maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




VARJOJEN SOTA

Romaani


Kirj.

LAURI HAARLA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1932.






I.

PERISUOMALAISTA JÄLKISAUNAA.


Valkoiset sotilaat ja punakaartilaiset olivat suuren taistelun jälkeen
läsimässä samassa sairaalassa.

Lämmin ilma makasi vuoteiden yläpuolella laakeana pilvenä, joka tuntui
satelevan hitaasti lyijypisaroita miesten kelmenneille otsaluille.

Ulkona, suuren hiekkahaudan toisella puolella, kukkula-laikalla, jolla
seisoi konekiväärien säröstelemä männikkö kuin kauhun törröttämä tukka,
makoili harvinaisen kuuma huhtikuu petäjänkylkiä. Poltti haavat,
puristi kirvelevät reunat pihkaisiksi ja mäkätti taivaanvuohena
ylä-ilmoista: Kipota, pakota... lihat luista, luut jälelle...

Mutta sorahaudan rinteiltä se levisi kaupungin rauniokortteleihin,
jotka uhosivat tuhkakasain alta käydyn taistelun umpeata vihaa, ja löi
sairaalaa kohti kaikilta puolilta häänsinistä löylyä.

Mädän makuinen ilma lavitsain yläpuolella sakeni sakenemistaan,
tunnista tuntiin ja päivästä päivään.

Se oli perisuomalaisten veritalkoitten jälkisaunaa, jossa miestä
kupattiin kiulunkokoisilla sarvilla ja hivutettiin kuolemaan arinoilla,
muinaisten heimosotien martaitten hähättäessä ylimmäiseltä häkäparvelta
veljessurmaista kuolinvirttä.

Ketä ennätettiin, sitä ropsautettiin lääkitsevällä vihdalla, ketä ei,
sitä kolhaistiin sangolla päähän. Heitettiin sorakuoppaan ja kapallinen
kalkkia niskaan. Tai mitali rintaan ja kunnian havut hautakummulle.

Se oli ero veljessaunassa läkähtyneillä.

Mutta mökkien ja talojen tuvan akkunoista, vieläpä herrasväkien
kamarinakkunoista paistoi päivä oudon valjusti, ikäänkuin vain
loittonevain vainajien kaukaisia hyvästijättöjä tuoden.

Valjuina istuivat vaimot akkunapöytien äärellä, tuijotellen hiljaisina
akkunanpuitteista lattialle heittyvää vinoa ristinkuvaa, jonka
lähettyvillä istahteli nuorimmainen, ihanasti hohtavia valoläikkiä
kämmenyisillään taputellen.

He muistelivat hautuumaita, joilla kevätöinä nousivat kummuilta
fosforilieskat ja kuului kostovirren veisausta, kuten kertoi kansa
ympäri maata.

Mutta maa oli vapaa!

Voitetut oljentelivat suljettuina piikkilanka-aitauksiin, joiden
kulmauksissa konekiväärit pitivät voitonvarmaa vartiota ja joiden
sisäpuolella mahat maurusivat, rinnat kähisivät tulevaista kostoa
tai uikuttivat, rukoilivat ja kirosivat pöhötautisen kuoleman
käsissä. Tuo kuolemakin oli heidän mielestään pöhörintaisen ja
turpeaniskaisen porvarin näköinen. Siksi he pelkäsivät ja vihasivat
sitä satakertaisesti.

Maa oli vapaa.

Voittajat tiesivät seisovansa keskellä itsenäistä valtakuntaa, jonka
oli luonut vuosisatoja sitten hautaan poljettu perisuomalainen
sankaritahto. Ja he ryhtyivät rakentamaan sen ympärille kovan kovaa,
pilvenkorkuista graniittiaitaa.

Mutta kivenhakkaajat kalkuttelivat lautatarhoissa sankaripatsaita,
joissa havutöyhtöinen, sarkainen sotamies oli polvillaan rukoilemassa.
Ja he nakuttelivat niiden kylkiin nimikirjoituksia ja vuosilukuja,
kiraisten synkeästi joka kirjaimella ja numerolla.

Kevätöisissä hämärissä vaelteli kyläkujilla kyyristeleviä varjoja.
Vaimot olivat viemässä ruokaa takakorpien onkaloihin, joista henkipatot
pälyilivät pelossa ja vihassa.

Miesroikat kähmivät kylänorojen pohjukoissa, väänsivät pystyyn karkeat
kivenlohkareet omiksi sankaripatsaikseen. Ja tytöt asettelivat niiden
juurelle punaisia paperikukkiansa, suupielessä varhaisvanha, katkera
ryppy.

Perisuomalaisen sotasaunan myrkyllinen häkä jäi seisomaan pitkiksi
ajoiksi tämän maan jokaisen rantapoukaman, noron ja laakson, jokaisen
kylän, kukkulan ja vuoren yläpuolelle.

Vain korkealla hautojen yläpuolella, avaruuksissa, uskalsivat toisiaan
rakastaa aamu ja ilta.

       *       *       *       *       *

Ja niin tapahtui, että jokaisesta kaatuneesta, punaisesta ja
valkoisesta, jäi maan päälle varjo. Ja nämä varjot alkoivat taistelun
toisiaan vastaan. Rammat ja raajarikot näkivät haamujen jatkavan
kamppailua ja katselivat sitä vuoroin nauraen, vuoroin väsyen ja
kauhistuen, toivotellen itselleen milloin parantumista päästäkseen
mukaan, milloin kuolemaa päästäkseen näkemästä. Lopulta terveetkin,
varsinkin rintamain takana patjoilla ja pankoilla maanneet, yrittivät
turhaan jatkaa untaan. Ne alkoivat nyt oman vihanpitonsa, jossa ei
ollut hengenvaaraa, mutta ei myöskään rehellistä miehuutta, vaan
maanalaista rotan-nakerrusta, hyveellisiä ilmiantoja, puoluepukarien
räyskytystä, onnenongintaa ja kiipijän-temppuja, pappissaarnoja ja
kätyrintöitä, sekä mammonan puolesta että mammonaa vastaan.

Niin tapahtui, että sillä maanpäällisellä pälvellä, jota sanotaan
Suomen-niemeksi, alkoi veljessurman jälkeen varjojen sota, sydämiä
kovettava, sieluja syövä, ihmistä turmeleva _Varjojen sota_.




II.

ELÄMÄN AAMU.


Sairaalan pienehkössä päätyhuoneessa makaa enää viitisen miestä
vakavimmin haavoittuneista.

Jussi Tiilikka, punakaartilainen, jonka lonkkaluun märkivistä haavoista
lääkäri saa yhä onkia luunsiruja, kuorsaa ovensuuvuoteessa terveeltä
kuulostavaa unta. Vieressä leventeleiksen talonpoika Vihtori Touru,
joka hänkin on kuukahtanut suolet rikkinäisinä tuon hiekkahaudan
takaista rinnettä alas. Yhä on hänen nenänsä kelmeä. Mutta lujissa
leukaperissä kirahtelevat hampaat, kuten vatsakatarrisella. Puraisee
äkkiä kuin siepatakseen pakoilevaa elämänhiirtä hännästä, hellittää
hetkeksi, ja taas alkavat leuat jauhaa ihan kuin märehtiäkseen
makeanmakuista palaa. Ja sitten... suonenvedontapaista hammasten
kiristystä.

Unet ovat kiusallisia.

»Tuokin tuossa... punikki-rähjä...» näyttävät huulet unessakin
mutruilevan lähtemätöntä kaunaa.

Niin oli nyt kuitenkin hilpeä sattuma heittänyt, että Tourun Vihtorin
oikeallakin puolella horisutteli leveällä pystynenällään juuri
punakaartilainen, mikä liekin ollut sahapukki tai renginjuippi...
Lötjösen Paavoksi sanoi itse itseään, muut ylimalkaan vain
Lötjövitsiksi.

Raskasta hengitystä, kuorsausta, hiessä kääntelehtimistä, löyhkää ja
painajaisunia...

Pieni kuultavankelmeä silmä oli ilmestynyt taivaan otsan alle. Mutta
sekään ei kyennyt pitkään aikaan muuta kuin voimattomana tuijottamaan
sairaskammion akkunaan, jonka vieressä lepäsi huoneen ainoa
hereillä-olija, ylioppilas ja runoilijan-alku Eero Pirkka.

Hän kuulostelee haavoittunutta jalkaansa, joka on vivuttu
nuoratelineillä vinosti ylöspäin, ja kääntää hitaasti päätänsä
kajastavaan taivaanrantaan, päiväntuloa ikävöiden. Jalkavaltimoa
jomottaa ilkeästi. Hänen kaunispiirteiset nuorukaiskasvonsa, jotka
ovat pitkästä sairaudesta kellertyneet, kiristyvät tuskasta.
»Kestääkö vai sahaavatko poikki?» hän kyselee taas tuskan riipoessa
jalkaterästä kylkiluihin saakka. Samassa hän hakee katseillaan, kuin
unohtaakseen, vuoteen pääpuolessa riippuvan puna-keltanauhaisen
urhoollisuusmitalinsa. Kasvot siliävät lapselliseen ihastukseen. Vaiva
unohtuu. Hän muistaa eilispäiväisen leikinlaskunsa vieressä nukkuvan
komppaniapäällikkönsä Svartin kanssa. He olivat kuvitelleet hänen
vasempaan jalkaansa kiiltävän mustaksi lakeeratun puujalan. Ja hän
oli vannonut koristavansa sen ruusuköynnöksellä, josta ei yhtenäkään
aamuna saanut puuttua tyttöjen tuomia tuoreita, punaisia ruusuja. Ja
joka ruususta hän oli kirjoittava runon rakastetuilleen, kunnes oli
sotavanhuksena laulava kadunkulmassa heidän muinaisista urotöistään.

Hän kurkistaa vierustoverinsa vuoteelle. Hänellä on turhamainen
halu keskustella urotyöstään. Nyt se on kuin näyttämöllä, ihan
tuossa silmien edessä. Joel Svart ja hän ovat katsojina: Kosken
suvantoniskassa juoksee kapeana patosilta. Nousee korkeiksi portaiksi
tokeitten kohdalta. Vastapäinen tehdasrakennus on puhdistettava
vihollisista. Padon yli on hyökättävä. Kivääri- ja konekiväärituli
pyyhkii sitä suoraan edestäpäin ja vihollisen vasemmalta sivustalta.
Joukkueet ovat kerääntyneet tiilirakennuksen suojiin. Pataljoonan
majuri istuu pihamaan halkopinolla ja kiikaroi. Tuskastuttavaa odotusta.

Silloin hän, Eero Pirkka, astuu majurin eteen: »Olen valmis hyökkäämään
kärkenä, ryhmäni ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.» Kiviportaalla
hän kiristelee kengänpaulojaan. Polvet vapisevat, niitä ei saa
käskemälläkään pysymään alallaan. Mutta nyt hän seisoo tiilinurkan
takana, polvet jännittyneinä starttiin. Ne eivät vapise enää, ne
kimmahtelevat kärsimättömästi. Silmäys padolle. »Syöksyyn mars mars!»
Hän juoksee. Alla on huumaava kohina. Kylmä huuru tuntuu jaloissa ja
keskiruumiissa. Kuohu pärskähtelee kasvoille. Jossain yläpuolella,
kuin vihertävän lasikaton takaa, viuhuu, soi ja rätisee. Jokin lyö
hänet kuin naulittuna seisomaan. Pää selviää silmänräpäyksessä
huumauksestaan. Rensselin hihna on sotkeutunut tokeen rautakoukkuun.
Taitava tempaus. Syöksy jatkuu. Hän ponnahtaa kivetylle maaperälle.
Muutama harppaus. Jalat katkeavat alta. Niitä ei voi tuntea lainkaan.
Ne lakkaavat kannattamasta. Hän suistuu umpipimeään säkkiin.

Suullaan maaten hän havahtuessaan tuntee, että jostain otsan paikkeilta
valuu verta oikealle silmälle ja nenänjuurta pitkin. Mutta hän
tajuaa, että ammunnasta hän on haavoittunut vain jalkaan. Otsassa
on ruhjevamma. Nyt hän nostaa varovasti päätään. Takana makaa eräs
hänen miehistään poikkipuolin padolla ja näyttää haavoittuneen tai
huumaantuneen tolkuttomaksi. Viittaus kädellä. Mies ei sitä tajua.
»Syöksyyn!» hän karjahtaa kiukuissaan. Yksinäinen kuula viuhahtaa
läheltä.

Vasemmalla etuviistoon kohoaa tiiliseinä. Hän ryömii sitä kohti.
Toteaa, että vastapäisistä ikkunoista ei tule enää laukaustakaan.
Muurin suojassa hän vetää käsivarrestaan nauhan alta havunoksan,
heilauttaa tätä vastapäiselle rannalle hyökkäysmerkiksi ja alkaa
riemuissaan viuhtoa yhä hurjemmin, huutaa ja hoilata. Ryhmä hyökkää
kokonaisuudessaan, koko joukkue jäljessä ja sitten komppania. Omista
asemista alkaa tiheä, kylmä konekiväärituli yli kosken. Hän ymmärtää,
että vihollinen on alkanut peräytyä. Ja hän, hän sen on saanut aikaan!

»Mitäs siellä... huitelet ja hoilaat keskellä yötä», ärähtää
vastaseinältä Vihtori Touru. »Saakelin poika»... kuuluu vielä
murisemalla.

Eero Pirkka sävähtää, kuin hänet olisi tavattu jostain itseänsä
keikaillen peilailemasta.. Lötjösenkin kuorsaus tunkee taas
elukkamaisena röhinänä korviin. Nuorukainen ei saa enää kiinni
näkemyksistään. Hän haroo masentuneena otsalle liimautuneet
hiussuikaleet taaksepäin ja kääntää kasvojaan akkunaan, jonka takana,
kaukaisuudessa, kelmeä aamunsilmä oli jo avautunut keltaiseksi,
säihkyväksi viiruksi pitkin sinisenautereista harjannetta.

Hetken kuluttua laajeni auringonnousu hehkuvaksi syliksi. Ja sepä
otti ikäänkuin uudestaan valtoihinsa sairaan levottoman pään. Se
kirkasti hänen äskeisen hyökkäystiensä valkeiksi kaduiksi, toreiksi ja
bulevardeiksi. Entäpä jos hän olisi päässyt jatkamaan hyökkäystänsä?
Ainokaisella kahdeksikollansa hän olisi painaltanut läpi kaupungin,
kymmenentuhannen vihollisen keskitse, toisessa kädessä nagani ja
toisessa havunoksainen lakkinsa, ja tätä hän olisi heiluttanut päänsä
ympäri, niin että kauniit naiset olisivat alkaneet kurkistella
akkunoista tuota rohkeata hurjapäätä, jota he olivat komeroissaan,
unessa ja valveilla, koko talven odotelleet...

Jalkavaltimo alkoi taas kipeästi painaa, kuin verenpaineesta
katkeamaisillaan. Ja Touru karskutteli hermoja vihlovasti leukaperiään.
Sairas kuvittelija jäi ähkymään kuuluvasti.

       *       *       *       *       *

Mutta vierustoveri, maisteri Joel Svart, ei herännyt vieläkään. Uni oli
painanut hänet taas, kuten monina öinä ennenkin, jonnekin alitajunnan
pimeydessä vaanivaan verkostoon, jossa käytiin kaamean hämähäkin ja
värisevän hyönteisen välistä taistelua elämästä ja kuolemasta.

Painajaisuni oli uusiutunut yöstä toiseen. Ja se kyti yhä uhrinsa
hermosäikeissä kuin kyven hitaasti palavissa langoissa.

Selkäytimen seutuvilla sävähti samalla tavalla kuin silloin... hänen
horjahtaessaan kukkulan olkapäiltä. Niin se tavallisesti alkoi. Ja
samanlainen pimeys katkaisi nytkin, unessa, tajuisen elämän viimeisen
säteen. Kaikki lakkasi. Ei ollut mitään. Ei edes tuntoa elämän
lakkaamisesta, ei kuolemasta, ei vihasta ja murheesta eikä rakkaudesta.

Monin päivin sairas oli koettanut tuhota tuon painajaisensa unennäköään
erittelemällä. Mutta tuo ihmeellinen olemattomuuden hetki ei ollut
ajattelulla saavutettavissa. Se palasi vain unessa. Ja unessa vain
se määrätyllä kohdalla lakkasi — kuten silloinkin hänen herätessään
haavoittuneena kukkulantakaisessa rotkossa.

Tänä heräämisen hetkenä, niin unessa kuin alkuperäisessä
tapauksessakin, alkoi ensimmäisenä toimia uneksijassa näköaisti,
ihankuin äsken syntyneellä. Hän katsoi hämärän kaihen läpi
raudankarvaista pilveä, jonka toista reunaa kiersi himmeä valo. Pitkän
ajan kuluttua tuli ajatus: aamu. Samassa hän tunsi lapaluittensa alla
kostean mättään. (Todellisuudessa se oli ollut vain sulava lumiläikkä
routaisella hiekalla.) Ja jotain kesäistä, tuoretta ja kaukaista
kukkeutta alkoi valua hänen aistimiinsa.

Jälleen liikkumatonta pimeyttä. Ja taas alkaa uni elää.

Se on aluksi jäykistynyttä kammoa. Hän näkee suustaan nousevan
huuruavaa hengitystä. Tämä nousee kohtisuorana patsaana, katkeaa,
hohahtaa levottomana, pöllähtelevänä sauhuna. Edessä, molemmilla
sivuilla ja pään takana samanlaista huohottavaa hengitystä. Mutta
hän ei jaksa nähdä muuta kuin uuninnurkalla yksinäisen, lepattavan
kynttilänvalon, jolla silläkin on ympärillään huuruava sädekehä.

Ruumista vavahduttaa kipeästi kylmä horkka ja jännittää vartalon
luokkina koholle. Samassa tuntuu pään alla selkärepun kantohihna. Hän
vetää kädellään pitkin paksua sidettä, joka kulkee rinnan yli.

Mielihyvä valahtaa hetkeksi ruumiiseen: Hänet on sidottu, hän on
haavoittunut... hän elää...

»Ei siis sydämeen, ei sydämeen!» riemuitsevat lausumattomat sanat. Uni
muuttuu rauhalliseksi horrokseksi. Mutta näyt palaavat uudestaan:

»Eläköön köyhälistön vallankumous kautta maailman!» katkaisee
lapsellisen kimeä ääni tyhjän hiljaisuuden. Näkyy kuin kehyksistä
poljettu lumikenttä. Köntistyneiden ruumiiden keskeltä kohoaa laiha
nuorukaispää, tukka tahmeasta verestä harrillaan pään ympärillä kuin
piikkinen vanne. Haroilevat sormet ojentuvat ohuesta ranteesta. Kimeä
ääni huutaa lakkaamatta, sortuen välillä kuin äänenmurrokseen, ja
jatkuu taas, yhä kauempaa ja kauempaa kaikuen... Horroksissa makaaja
havahtuu puolittain ja tajuaa, että tuon näyn hän on kerran todella
nähnyt, hyökätessään vihollisen vaienneille asemille, ja että tuon
kuolevan sotilaan kasvot muistuttavat vaivaistalon ontuvaa Ismaelia,
jonka kanssa hän on lapsena lasketellut samassa kelkassa. Hän muistaa
myös, että eräinä öinä on huutajan sijalla tai sen lisäksi ollut
toisenlaisiakin kauhunäkyjä. Poikittain ratakiskon päällä on maannut
ruumis, jonka keskiruumiiseen on lyöty pystyyn teräväpäinen halko.
Tai on häneen tuijottanut läheltä, silmästä silmään vyötäisiä myöten
haudattu alaston mies, jonka silmät ovat pullistuneet kuopistaan,
käsivarret ja hartiat syvälle lihaan syöpyneissä köysissä ja kasvot ja
kaula mustuneissa palohaavoissa. Kuolleeksi kidutettu tuijottaa häneen
pää naurettavasti kekassa. Sydämen kohdalla on irvokas kuva. Otsaan on
poltettu kömpelöin kirjaimin vaikeasti luettava »lahtari».

Tuollaiset kuvat vaihtelevat, sekaantuvat toisiinsa, monistuvat kuin
juopuneen silmissä kaksoisolennoiksi, kokonaisiksi joukoiksi tai
suurenevat, pöhöttyvät muodottomiksi hirviöiksi. Painavat, polkevat
rinnalle, tuijottavat ja hamuilevat...

Uni jatkuu...

Haavoittunut näkee olevansa kuollut. Makaa tavallisennäköisessä
puistikossa, joka päätyy pimentoihin kaikilta reunoiltaan. Hänen
allaan on kova lavitsa. Jäsenissä alkaa tuntua outoa herpaantumista.
Kuollut koettelee jalkojaan hätääntyneenä. Niissä on nahka päällä,
mutta ikäänkuin laajana palohaavan arpeutumana, ja liha sen alla
on kutistunut paikoitellen melkein olemattomaksi. Hän sivelee
käsivarsiaan. Samanlaiset! Kasvot? Minkälaiset ovat kasvoni? Sipaisu
otsaa ja poskia myöten. Kauhu syöksyy kulona ruumista pitkin. Niissä
oli jotain muodotonta tai — mätää! Hän ponnahtaa lavitsalta: »Ihmiset,
ihmiset, peiliä, peiliä...» Jalat eivät kannata. Mutta hän on kaatunut
sanomattoman kirkkaan lähteen eteen. Yrittää katsoa. Lähteen pinta
peittyy samassa vipajavaan värinään. Se hämärtää tuijottavat kasvot,
vääntää ne venähtäneiksi... silmät alkavat sumentua voimattomasta
itkusta. Hän hamuilee lavitsalleen istumaan.

Keskenään epäsointuisia ääniä alkaa kuulua kaukaa. Ne lähestyvät ja
lakkaavat äkkiä. Mutta ne jäävät soimaan kuuntelijan korvissa. Toiset
kaikuivat vieläkin lempeänä huhuiluna, toiset käheinä, intohimoisina.

Nuo äänet olivat tuttuja. Ne ihastuttivat ja kauhistuttivat. Hän oli
kuullut ne maan päällä... Eräs varjosto puiston laitamalla alkaa
valaistua, se kirkastuu, häikäistyy... »Minun äitini ääni!» unennäkijä
huutaa, niin että se kuullaan koko sairaskammiossa. Ja Jussi Tiilikka
ärähtää samanaikaisesti Tourun kanssa tuota hourailijaa.

Mutta uneksija ei herää.

Kirkkaudesta ja pimeydestä kiirehtii kaksi kulkuetta. Molemmat
näyttävät rientävän kilpaa häntä kohti. Toisen etupäässä hänen äitinsä,
puettuna samanlaiseen vaaleanharmaaseen hameeseen kuin hänellä oli
ollut unennäkijän lapsuusaikoina. Toisen edessä kulkee suuriruhoinen
mies laahaten halvattua jalkaansa. Mutta tavattoman nopeasti, toinen
käsi ojennettuna eteenpäin ja avonaiset huulet ammollaan tuuhean parran
keskellä... Hänen isänsä! Silmänalusina juoponraskaat pussit...

Takana tulevista kulkueista ei voi erottaa selviä hahmoja. Mutta hän
näkee: ojentuvin käsivarsin rientävä äitinsä on voittamaisillaan.

Hänen kasvonsa ovat samannäköiset kuin eräässä nuoruudenkuvassa, jossa
kapea pitsikaulus ympäröi soreata kaulaa. Niiltä paistaa huolehtiva
hätä ja rakkaus. »Näinkö suloista on manalassa?» tulvehtii odottajassa
onnellisena hämmästyksenä. Mutta samalla kun hänen järkensä alkaa
muistaa, että hänen äitinsähän ei olekaan vielä kuollut, katkeavat
ikäänkuin yhdellä iskulla molemmat kulkueet ja katoavat olemattomiin,
samoin kuin koko puisto, lavitsa, lähde, rammat jäsenet ja kaikki tuska.

Heräämisen ilo alkaa hyppiä jäniksenpoikana nukkujan rinnalla. Ja
ennen kuin hän on avannut luomiaankaan, tulee muistiin, että hänen
keuhkohaavansa oli jo paranemaisillaan ja että piakkoin piti lääkärin
päästää hänet jaloittelemaan tuonne porraskäytävän toiselle puolelle,
toipilasten avariin huoneisiin, joista kuuluu päivisin iloista
puheensorinaa, naurunremakkaa ja hanurinsoittoa.

Virkistyneissä aivoissa käy heleä liplatus. Hermosolmusta toiseen
kiitää ikäänkuin pelastuksen sanoma, jyvänkokoinen viestinviejäpoika,
joka häätää naurullaan ristilukit ja painajaiset. Ja viimein saavat
sairaan silmäluometkin sanoman värähtelevästä aamuilosta. Ripset
avautuvat varovasti. Säteet tunkeutuvat hyökäten silmäterään...

»Hoi, pojat, kello soi...» kajahuttaa Touru.

»Mitäs lyyvään vettoo, pojat, että laupeuvensisar tuo rikulla
pullakahveeta ihan tuossa paikassa?» leveilee Lötjösen poika
keskisuomalaisella murteellaan.

»Suu kiinni, Vekkulan ryssä», ärähtää Touru, »tai holvaan sinne
sellaisen pullakortin, että täräjät tuossa paikassa hautasi partaalla.»

»Saatanan lahtari», murahtaa Jussi Tiilikka seinään päin.

»Älähän mitteän kaverj», Lötjönen leukailee, »kun tulee pullakahvin
peälle se leäkär-herra naskaloihtemaan tuon Tourusenki suol'värkkejä,
soa hyvinki tuta köyhälistön leipäkortit omassa mahassaa...»

Eero Pirkka nauroi vuoteestaan täyttä kurkkua Lötjösen lystikästä
naamaa.

»Eipä hätää, punikit», piruilee Touru hammasta purren, »mutta teitä
paikkaillaan vain sitä varten, että kykenisitte seisomaan sorakuopan
reunalla, kun Vihtori Touru tulee laskemaan lähtölaukaukset. Ja se
tulee, vaikka suolet sylissä ja konttaamalla... Panimatj pa ruski, höh?»

»Höh, höh, sano' porsas, kun ihmisen luskalla söi ja lahtarj tulj
kissaviikolla talloon...»

Keskellä naurunremakkaa Touru nosti nyrkkinsä raivokkaasti pystyyn.
Mutta samassa avautui ovi pehmeästi, ja hoitajatar tuli tarjottimineen.




III.

LUOPIO.


Kuolema ei hevin päästänyt haavoittuneita kouristaan.

Toisella kädellään se leikki Eero Pirkan kanssa koninleikkiä, mutta
toisella se painoi raskaasti Joel Svartin rintalastaa ja kouristi
sydäntä, kuin koetellakseen, oliko se vielä kelvollinen elämään.

Eräänä aamuna se katsahti nuorukaiseen enää vain syrjäsilmin. Ja hän
potkaisi sairaan jalkansa irti piinallisista vipusimista. Sota oli
samassa lakannut hänelle olemasta kovaa ja tuskallista. Nyt se oli kuin
voitollisesta taistelusta palaamista.

Eero Pirkka oli nyt kuin sotamies, joka on leutona talvipäivänä
taistellut itsensä hiestä märäksi suolivöitä myöten ja marssii iltayön
pakastuessa uuteen majapaikkaan. Jäätyvien vaatteiden kylmä vyö
puristaa kirpeästi kupeita ja kylkiluiden alusia. Kovettunut tie raukuu
iloisesti anturan alla. Kiväärin kilahtelu rensselin metallisolkia
vasten ja jäähileiden helinä on kuin tanssiviulun virittelemistä.
Ja tuolla... nöyränä odottavan kylän talojen portailla seisovat
tytöt kaljasangot kourassa, vartalot niiden painosta viettelevästi
taipuneina...

Myös Joel Svart tiesi keuhkojensa paranevan. Mutta lähtemätön varjo
pysyi hänen päänalusellaan. Sota oli ollut hänelle koko sielultaan
veljessotaa. Eikä hän voinut olla kärsimättä tästä ajatuksesta.
»Välttämättömämpää kuin ihmisen kuolema», oli hän toistellut
toistamistaan itselleen ja miehilleen taistelun lähestyessä ja
taistelun päätyttyä, mutta hän ei voinut unohtaa, että hän oli itse
ollut nuorena ylioppilaana tunnustamassa köyhälistön asian oikeutusta.
Tulentotisina hän näki vieläkin ne sanat, jotka hän oli kerran lausunut
puhuessaan työväentalolla oikeasta kansan johtajasta: »Hänellä täytyy
olla moraali ja tahto, joka asettuu harhaan juoksevia joukkoja vastaan!»

Juuri tähän ajatukseensa hän tarttui lujin kourin vaikeina hetkinä.
Juuri niin, juuri sillä tavalla hän oli tehnyt, kun Suomen kansan
pahahenki, Ulappalan ukko, oli päässyt tunkemaan sormensa liian syvälle
laumaeläimen sieraimiin, suumaloon ja kurkkuun, säätäen sen syömisen,
juomisen, hengityksen, huutamisen ja teot tahtonsa mukaan.

»Kuka, kuka siis voisi olla oikeammassa kuin minä?» hän päätteli usein
ajatus-sarjojaan, joiden käärmeenpään murskattuaan hän sai hetken
rauhaa levätä ja parantua.

Mutta jostain pääpuolesta saattoi haavoittuneelle jo samana iltana
iskeytyä ajatus, että — hän oli ollut _liiaksi oikeassa_. Hän tunsi
nähneensä liian syvälle tämän kansan hirvittävään umpilampisieluun.
Rintamain kidutukset ja murhatyöt palasivat palaamistaan. Unet olivat
niitä toistamalla toistaneet. Mutta nyt ne olivat jääneet sumeana
näkynä hänen päivätajuntaansakin. Hämärät haamut, vainajat, liikkuivat
silvottuina, kuohittuina, polvet ruhjottuina tai otsanahka silmille
nyljettynä kummallisen hitaassa manalanmarssissa, jossain hänen
ajatustensa takana. Se ei ollut totta, eikä se ollut enää unta.

Mutta hänen sisimmässään huusi tällöin ääni: Minä houna, houna! Miten
ihanaksi minä kerran uskoinkaan tämän kärsivän kansan?

Eivätkä nuo haamut pysähtyneet aina mananmarssiinsa. Ne alkoivat
hoippua, huljuivat kuin vesiseinän takana hyhmäisinä ryhminä,
ujuttautuivat hämäriksi jonoiksi, jotka etenivät vetisten norojen
uomaa ja hyllyvien soiden reunaa. Sitten taas... ne lähenivät,
selkeytyivät, laahautuivat rintamaille ja hamuilivat kylärakennusten
porraspuita. Eivätkä löytäneet ovenripaa, eivät päässeet ovesta sisään.
Hoippuivat takaisin. Katosivat taas upottavaan korvenreunaan, jonossa,
hanhenmarssissa tai taajassa, longahtelevassa ketjussa.

Pitkiin aikoihin ei Joel Svart ollut uskaltanut kuvitella eteensä
suomalaista maisemaa tai kylää, ei talvista eikä kesäistä.

Muisteli hän äitiään, tuli näkyviin hänen suloiset kasvonsa, Autialan
päätyikkunasta, josta avautuivat Lahdenpohjan päilyvät, suviset vedet.
Mutta onnellinen lahdenpohjukka muuttui hetkessä usvarantaiseksi.
Rantamilta, Vahervuoren louhikoista nousi kammottavia muotoja. Ja hän
näki, näki selvin silmin, miten hajoava, sumuinen olento, jonka hän
oli ajatuksissaan ristinyt Murhan Hengeksi, hiipi rantaniityn laitaa,
juomaan vettä ahnein suin ja saastuttamaan puhtaita rantoja.

Hänen morsiameltaan, Geila Rothmanilta, oli tien auettua pääkaupunkiin
alkanut tulla kirjeitä. Mutta näiden sirot, kirkkaat kirjaimet
näyttivät vierailta. »Miten onnellinen olenkaan, että ymmärsit ajoissa
erota tuosta saastaisesta laumasta», hän saattoi kirjoittaa. »Nyt on
kunniasi puhdas maailman ja minun silmissäni...» Ooh, tuli lukijalta
tuskaisena huokauksena. »Kunniastako muka... tässä vain onkin ollut
kysymys!»

Mutta Joel Svart myös unohti, hän tahtoi unohtaa. Täytyihän ruveta
elämään! Kuolemankuuraiset tiet muuttuivat tuoreiksi metsäteiksi,
joilla hän ajoi Geilan kanssa iloisissa tiu'uissa. Monet aamupäivät
hänen onnistui elää tällaisissakin kuvitelmissa.

Mutta äkkiä, pahaa aavistamatta, saattoi tulla kuin helvetin seinänä
vastaan remuava talo. Onnellinen näky katosi. Hän oli kerran ryöminyt
metsätien ahdetta ottamaan pimeässä selvää vihollisen asemista.
Valo oli äkkiä tienmutkasta välähtänyt talon kaikista akkunoista.
Karkea kirous oli räjähtänyt pihamaalta miesroikasta. Se kiersi
edelleen umpeana rähinänä. Ovia rämähti auki ja jymähti kiinni.
Hoilotus ja jalkojen jyske tärisytteli ikkunoita ja avautui kuin
vetäväksi, remuavaksi nieluksi ovien lävähtäessä auki. Römeätä
melua, josta irtautuu kimeätä kikatusta ja yhtäkkisiä kirkaisuja.
»Laupeudensisaret», ajattelee kuulostelija.

Tiedustelija on saanut tarpeekseen. Hän ryömii takaisin. Selkä
vavahtelee kuin odottaisi kuulaa takaapäin, mutta lapaluut
nytkähtelevät todellisuudessa vain kylmästä ja inhosta, joka uppoo
lähtemättömästi kaikkeen hermoaineeseen, syövyttäen kuin myrkky sen
puhdasta elämää.

Nyt, sairaalassa, hän oli kertonut tämän tapauksen Eero Pirkalle, joka
oli sen kuultuaan vain iloisella ivamielellä laulahtanut: »Hämeen
valkotukkainen, tuo sinisilmä neitonen...» Ja lisännyt halveksivasti:
»Kas, sillä tavalla ne 'kansalliset runoilijat' laulelivat piimäsuisia
ja tuohivirsuisia valheitaan, ja ryyppäsivät ruotsalaista punssia
Väinämöisen kunniaksi.»

Koko maa ja suuri osa sen kansasta oli Joel Svartin mielestä tahrattu.
Se oli syksystä kevääseen, joukkohumalassa, reväissyt auki koko
sielunsa. Ja juuri tuo irvoikeninen Murhan Henki, joka matalana maassa
ryömi korven laitaa, oli sen ainoata siveysoppia ja elämänvoimaa...

Tällaisissa ajatuksissa tulvahti kuumeaalto tuon tuostakin uudestaan
hänen lävitseen. Lääkärin pudistaessa päätään hänen hitaalle
toipumiselleen hän vain hymähti raukeasti, sillä itse hän tiesi, että
hänen henkinen kärsimyksensä oli paljon raskaampi paino rinnassa kuin
rikkinäiset keuhkot.

Useasti hän toivoi vähitellen, kuin salaa voivansa riutua
olemattomiin, nimettömään hautaan. Ja silloin hän saattoi nähdä
kaikkia järjenpäätelmiään ivaavan näyn. Hänen entiset opetuslapsensa,
työläisnuorukaiset, nostivat yöllä, salaa hänen haudalleen
lohkareisen muistomerkin, jonka he sivusivat kalkilla valkoiseksi ja
kirjoittivat kylkeen ruosteenpunaisin kirjaimin: Luopio. Mutta hän
ei liikahtanutkaan eikä edes hämmästynyt haudassaan. Samantekevää...
samantekevää... kertasivat hitaasti väsyneen väsyneet aivot.




IV.

MYÖHÄSTYNYT KANSA.


Tuli merkillisiä päiviä.

Pirkalle tilattiin kainalosauva, jonka avulla hänen oli harjoiteltava
surkastuneita jänteitään.

Samana päivänä pysähtyi lääkäri, jonka hiukseton kallo loisti kuin
kiiltopallo kesäisessä puutarhassa, myös maisteri Svartin vuoteen
viereen, välähytti sokaisevan kiiltäviä silmälasejansa ja tokaisi:
»Tänään saatte nousta ja jaloitella vaikkapa jo huomiseen tuonne
toipilasten puolelle. Siellä tuntuu olevan omia miehiänne.»

»Keitä, keitä, herra tohtori?»

»Yllätys, hyvä maisteri», lääkäri hymyili, »ja se pitää juoda
kuohuvimmillaan, kuten shampanjalasi, varsinkin teidän, jonka sielu
näkyy saaneen oikean — täysosuman näissä korpikansan verihäissä.»

Potilas nyökkää iloisen alistuvasti ja lääkärin melankoolisen viisas
hymy oli hänelle kuin siunaus. Mutta Joel Svart ei nähnyt, että nuo
kasvot olivat muuttuneet yht'äkkiä rasittuneiksi, tuskallisiksi, kun
ne painuivat Jussi Tiilikan puoleen. Silmät katsoivat pistävästi ja
sanat tulivat ponnistellen hänen alkaessaan: »Tekin voitte yritellä
nouseskelemaan. Tulevat hakemaan...» Samassa laajenivat silmät
avoimiksi ja järkkymättömiksi, kuten ainakin lääkärin, joka on tottunut
julistamaan kuolemantuomioita. »Tutkittavaksi ja tuomittavaksi», hän
yksikantaan päätti lauseensa. Tiilikka oli kääntänyt kasvonsa ja jäi
tuijottamaan kattoon kaulasuonet pongollaan.

Mutta Lötjönen oli kuullut lääkärin sanat ja hätkähti. Pölläili naama
tulehtuvana, vuoroin Tiilikaista, vuoroin herraa, joka seisahtui
hetkeksi keskilattialle ja katosi ovesta. Poika tuijotti yhä silmät
harrillaan ja murahti: »Hm, senkin las'silimäkeärme! Minnuun ei kahto
silimillä eikä pookilla.»

Eero Pirkka alkoi hyräillä saavuttamattomasta puujalastaan iloista
laulua:

    »Pukin jalka ja Luciferin koipi...
    mun lauluni soipi.»

Rallatti säeparia toistamiseen kuulostellen rytmiä ja tapaillen uusia
sanoja. Ja laulu ponnahti äkkiä yhä riehakkaammaksi:

    »Jos horjahdan siellä
    ma lavealla tiellä,
    en kadu ma kauvan,
    otan kainalosauvan,
    yksjalkana kuljen
    Ja Haeresis Dean
    ma sylihini suljen...»

Joel Svartin mielestä kaikki olivat nyt uudella tavalla iloisia. Hän
oli jo noussut vuoteen laidalle istumaan. Lötjösen poika hörähteli
yhä arvoituksellisesti omasta vuoteestaan. Iski silmää Svartille ja
lallatti kuin Pirkan laulunnuottia jätkytellen: »Ja Tiilikan Jussi
peäs' lauvantaksaunaan...»

»Ja Luciferin koipi mun lauluni soipi», toistui taas Pirkan kertosäe.
Mutta Lötjönen oli ennättänyt sorvata omat säkeensä ja hoilasi täyttä
kurkkua:

    Ja kun tuomar' lyö löylyn,
    on Jussin peässä pussi.»

Touru räjähti karkeasti nauramaan. Mutta silloin Tiilikka, joka koko
sairausaikanaan oli puhunut tuskin enempää kuin muutamia murahduksia,
löi kätensä sängyn päätyrautaan ja veti itsensä istumaan.

»Ei liikoja nauramista, Touru», hän järähti synkästi, »kyllä hoksaavat
nämä kirja-herratkin tuonnempana, että talonpoikana on helppo
kelliskellä, mutta talonpojan renkinä — hikistä helvettiä!»

Joel Svart hämmästyi. Hän ymmärsi, että Tiilikan lauseessa oli syytöstä
ja omien tekojen puolustusta. Mutta miksi oli tuossa äänessä kuin
kuoleman hätää ja juhlallista ennustusta? Hän oli ryhtyä Tiilikan
kanssa keskustelemaan. Mutta mies oli jo heittäytynyt takaisin
pitkäkseen ja kääntänyt leveät hartiat kuin korkeaksi seinäksi.

Samassa tuli taas jatkoa ylioppilaan lauluun:

    »Näät, Haeresis Dean
    on toinen jalka naisen,
    mut toisen sai belzebubimaisen
    hän Kyöpelin pidoissa kerran.
    — Niin nimehen Herran
    nain Haeresis Dean.
    Ja pukin jalka ja Luciferin koipi
    tää laulumme soipi.»

Laulajan kiihkeä tahti ja riehakkaat ilmeet tempasivat kuulijat
mukaansa. Lötjösen poika ällötti voitettuna. Tourun naama oli
hyväntahtoisessa naurussa. Joel Svart oli jo kävelemässä lattialla,
horjahdellen tottumattomana, ottaen kiinni sängynpäädystä ja
naurahdellen kuin riemukkaasti juopuva.

Eikä hän osannut nytkään täysin tajuta, miksi hyvänolon hurmio nousi
hänessä melkein itkettäväksi onneksi, kun Tiilikkakin vääntäytyi
toiselle kyljelleen ja kurtisti silmänsä hymyntapaiseen. Oliko niissä
haikeata kateutta vai myötäiloa? Vai ehkä kaukaista katumusta? Miten
tahansa. Sieltäkin lehähti Svartia vastaan inhimillinen henkäys. He
olivat kaikki Hänen mukanaan. Ja hän toikkaroitsi kuin poika, joka
opettelee kävelemään, kunnes uupuu hengästyneenä pitkälleen. Läpi
väsymyksen kuului yhä pakanallisen hurjana Pirkan laulu, teki kepeän
arveluttavia syrjähyppyjä, heitteli nokkelia paradokseja ja hukkui taas
poljentoonsa, kuvaten lopulta kahden jalkapuolen rakastavaisen koko
elämäntarinaa.

Seuraavana aamuna Joel Svart heräsi ihmetellen koko maailmaa ja
itseänsä. Ei vähäisintäkään painajaisunta! Pää lepäsi pieluksella.
Aivot löivät tasaisen voimakkaita iskuja, rauhallisen sydämen tahdissa.

Kuinka tämä kansa olisi ollut sen tahratumpi kuin muutkaan kansat? Se
oli nuoruuttaan tolkuton. Kuinka se olisi kyennyt ymmärtämään joka
puolelta välkkyviä keinotekoisia majakantulia? Sehän ei ollut tottunet
ennustamaan viisaasti muuta kuin päivän nousua sen iltalaskusta,
tarkkailemaan kalankutua ja kylvöaikoja tai tarinoimaan virvatulisistä
aarnihaudoista, jotka kätkivät sille saavuttamattomat rikkaudet.
Tolkuton, vähätietoinen, onnettomuuteen syösty! Joel Svart myönsi
itselleen.

»Karkea, raaka!» Hänen täytyi lisätä nytkin, valoisimmassa
näkemyksessään, Kova kuin vääntämänsä kivipelto, karkea kuin puremansa
leivänsyrjä, »raaka, raateleva... samalla tapaa kuin korven siittämä
sudennälkä: veljensurmaaja, pojan- ja isäntappaja. Raaka, karkea...
»Mutta miksi sen tahratumpi kuin muutkaan raaistuttavaan sotaan syöstyt
kansat?»

Nyt toistuessaan oli tämä kysymys muuttunut lohduttavaksi vastaukseksi.
Ja jokin vielä armeliaampi ajatuksenoras alkoi kasvaa kiirettä vauhtia
sen avaamassa vaossa. Siitä ei ollut aluksi saada järjellistä selkoa.
Sillä ei ollut pitkään aikaan nimeäkään. Kunnes se yhtäkkiä ponnahti
näkyviin yksinkertaisena ja selkeänä ajatuksena: _Myöhästynyt kansa_!

Hänen oli pakko tavata se sanoina. Mitä armahtavaa kauneutta! Eikä
kuitenkaan mitään epäasiallista tunteilemista. 'Tolkuton', 'tyhmä',
'raaka' peittyivät noiden lunastavien sanojen alle, jotka totesivat
vain luonnonpakon yksinkertaisen välttämättömyyden ja ikäänkuin
pelastivat tämän kansan esikaupunki-riettailijat, rääväsuiset
renkiroikat, puol’älyiset korvenmakaajat ja raa'at jätkälaumat
sittenkin mahdollisiksi inhimilliselle elämälle.

Niin, tämä kansa oli vain myöhästynyt! Sen on vain saavutettava
toiset, onnellisemmat kansat... Sitä varten on uhrattava tästä alkaen
satakertaisesti hengentyötä, Kylläpä tulee kiire, kylläpä tulee...
Mutta mikä ihana, ylpeä tehtävä! Toisessa kädessä soihtu, toisessa
ruoska...

Joel Svart ponnahti vuoteesta. Ajatusten kiihko sai hänet jättämään
äskeiset näkemyssarjansa puolitiehen. Ei ollut aikaa niitä kammiossa
järkeillä. »Ajatuksen kauneus ja voima syntyy tahdosta», liikahti hänen
päässään joskus lukemansa metafyysillinen ajatus.

Muun maailman yhteyteen, keskelle elämää!

Yöpöydän laatikossa oli muutamia kirjeitä. Nyt ne saivat uuden
arvon: viestejä terveiltä ihmisiltä. Autialan Lahdenpohja äidin
kirjeessä, joka uhkui syvää iloa pojan pelastumisesta, kuvitteli
jälleen pohjattoman avoimena, puhtaat pilvenkuvajaiset mitattomassa
syvyydessä. Ja siinä sanottiin myöskin: »Sinun lapsena istuttamasi
koivu on taas hiirenkorvalla ja korkeampi kaikkia muita, yrittelee
harjahirren tasalle.» Sellainen kevään armolahja oli häneltä jäänyt
aikaisemmalta lukemiselta melkein huomaamatta. Nyt vasta kirjaimet
olivat alkaneet elää. »Yhä ovat tulleet harmaammiksi äitisi hiukset»,
hän luki myös kuin ensimmäistä kertaa. Siispä... yhä ihanammiksi! Nyt
ne eivät voineet muistuttaa rahtuakaan sitä alennuksen aikaa, jolloin
äiti oli käyskellyt mustassa puvussa ja valkeassa esiliinassa, sileät
mustat hiukset silkkisenä suruharsona, kylmässä Virt'ojan rusthollissa,
»mummulassa», ja hän itse kierrellyt tanhuantakuisia palkollisvaimon
syrjittynä poikana. »Kuinka paljon lienenkin itkenyt ja vavissut, aina
olen muistanut sinun lähtösi rintamalle, kun nousit sotatamineissa
seisomaan reessä vaivaistalon mäellä ja heilutit lakkiasi. Sen
kauniimpana en ole poikaani nähnyt koskaan, en silloinkaan, kun
ratsastit ensimmäisellä puuhevosellasi», oli kirjeen loppupuolella.
Lukija oli melkein punastua suloisista sanoista. »Yhä kuin tyttö, kuin
nuori nainen, sydän täynnä lakastumatonta rakkautta...»

Toisen kirjeen Svart pani naurahtaen syrjään. Siinä ilmoitti rusthollin
Markus-pastori, Virt’ojan perillinen toisesta aviosta, että se 800
markan summa, jonka isä-Vihtori oli lainannut Joelille käsiaseen
ostamiseksi, olisi nyt suoritettava takaisin, »kun on niin paljon
muitakin epävarmoja velkakirjoja isän piirongissa ja kun sinä kuulut jo
Herran armosta ja pitkämielisyydestä tervehtyneen niiden jumalattomien
filistealaisten aikaansaamasta vammasta». Äkillisestä leikinhalusta hän
heitti kirjeen Pirkan vuoteeseen, josta pian alkoi kuulua naurua ja
kiroilua.

»Tämä taitaa olla se sama pappi», tuli hetken kuluttua, »joka kerran
iltayöstä siunasi meidät pappilansa portailta taisteluun ylen
lohduttavin sanoin: Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun
jälleen tuleman. Ja sitten kiepsahti takaisin kynnykseltä muhevan
ruustinnansa viereen!»

»No, mahto siitä syntyä sinä yönä oikee Napoleooni Punaparta, kun nii'
ol sotapeällä pappiki...» yhtyi Lötjönen ilonpitoon.

Touru remahti suu levälleen. Tiilikainen tuijotti kattoon ja hahatti
huulet auki elotonta, pitkää naurua, kunnes leuat loksahtivat äkkiä
yhteen, eivätkä enää avautuneet.




V.

VARJOT PITENEVÄT.


Taavi Laukka istui suuren salin avatun ikkunan ääressä ja puhalteli
sauhuja. Hoikka kolmenkyynärän mies nousi leiskahtaen asennontekoon
nähdessään komppaniapäällikkönsä tulevan ovesta.

Joel Svart katsoi melkein ihailevasti tuohon nuorukaiseen. Hän näki
yht'aikaa kaksi vartaloa ja kahdet, niin... melkeinpä kolmet kasvot ja
samalla Taavi Laukan koko yksinkertaisen sankaritarinan.

Oli tullut joiltain sisämaisilta perukoilta, nälkätorpasta, ja
seisonut alokkaitten rintamassa pisimpänä miehenä. Mutta koko ruumis
huvittavan hontelona, jalat kuin nälkiintyneellä hirvenvasikalla,
jalkaterät sisäänpäin ja polvet toisiansa vastaan lonksahtaneina, kuten
pihtikinttuisella. Ja kasvot! Olematta rokonarpiset, olivat kuitenkin
kuin jonkin nakertajan noukkimat ja ilmeissä pelkkää vauhkoa pelästystä.

»Teitä en voi ottaa mukaan, ette kykene marssimaan. Voisitte kai
siirtyä vartiojoukkoihin...» oli päällikkö sanonut. Laukka oli vähäksi
aikaa häkeltynyt, mutta aloittanut sitten tuijottaen niska kymäränä
jalkoihinsa:

»Kun on tuota tullut tänne asti patikoitua, kuutisen penikulmaa, niin
tuota» — ja ääni oli äkkiä karaistun — niin rintamalle tästä on tässä
on aikomus samalla tavalla... jalkapatikassa.» Ja komppanian suurimpana
konkarina hän oli saanut lähteä harjoituksiin.

Mutta jo ensimmäisessä hyökkäyksessä hän juoksi ohi ryhmänjohtajan,
niin että tämä sai karjua perästäpäin: »Eks' sinä tiedä mikä on
arvojärjestys, peevelin kamelikurki!» Ja Kamelikurjeksi alettiinkin
nuorukaista siitä hetkestä haukkua. Marssittaessa hän kantoi heikomman
toverinsa kiväärin omansa lisäksi. Kesken taistelua roikotti
olkapäillään, kumarassa laukaten, haavoittuneen turvallisen kallion
taakse ja laukkasi hikipäissä takaisin ampumapaikalleen. Niin hän
taisteli kuin olisi huhtonut jättiläiskeksineen tukinkiskojana tulisen
kosken rantakivillä. Mutta söi myös kolmen verosta majapaikoissa.

Samoilla jaloillaan Taavi Laukka pelasti kerran koko joukkueen, joka
jälkijoukkona taistellen oli joutunut kolmelta puolelta saarroksiin.
Matalan, laajan kummun taitse — niin, hän oli jo sillä välin noussut
ryhmäpäälliköksi — hän kiidätti miehensä vuoroin oikealle ja vuoroin
vasemmalle sivustalle, kummaltakin puolen täräyttäen makasiinit
tyhjiksi. Toisten nääntyessä tähän tuntikausien juoksuun Laukka raahasi
kahta väsyneintä tuon juoksumatkan kainaloista tukien. »Mitäs tässä,
pojat, väsymistä... luulevat meitä olevan satatuhatta, kun me vaan
juostaan iltiksemme...» Ja todellakin: perääntymiskäsky ennätti tulla
ajoissa.

Niihin aikoihin oli Laukalle jo kasvanut musta, tiheä-untuvainen
parranrantu korvasta korvaan, ja kasvot olivat ahavoituneet
kuparinkarvaisiksi, niin että hän oli alkanut näyttää mitä
romanttisimmalta ryöväripäälliköltä. Konginkankaan, rosvo tai
yksinkertaisesti vain Rosvo olikin nyt tullut Kamelikurjen tilalle
hänen hyväilynimekseen.

Tuo rosvonparta se tulikin sitten konginkankaalaisen ritarillisimman
urotyön alkusyyksi. Vallattiin äskeisessä taistelussa kaupunkia.
Syrjäkaduilla oli tuli jo vaimenemassa. Taisteltiin talo talolta,
keskikaupungilla, ja leveätä pääkatua lakaisee yhä vihollisen
kuolemanluuta.

Erään kivipalatsin keittiössä kyyhöttää avuttomana maalta tullut
pakolaisperhe: vaimo ja kaksi lasta, toinen vasta sylissä jokeltava.
Laukka tuoksahtaa sisään. Pieni poika sylissä parkumaan. Laukka
kumartuu pojan puoleen. Tämä parkuu yhä kimakammin, kauhistuen vieraan
miehen partaa. Mutta tarraa hetken kuluttua miehen patruunakoteloon ja
jokeltaa suu ottosillaan: »ee-pää, ee-pää...» Äiti voivottelee lastensa
nälkää. Ei ole enää päiviin kukaan kyennyt hakemaan edes leipäannosta
läheisestä ruokakaupasta. »No, koht' on pojalla leipää», tokaisee
Laukka ja katoaa.

Juoksee poikkikatua tulenalaiselle pääkadulle. Kulmasta on juostava
vielä viitisenkymmentä metriä kaupan eteen ja rikottava suuri
näyteikkuna. Pistimenkahva iskee ikkunaan. Nyrkki jatkaa. Aukko
suurenee. Takaisin! Kulmasta juoksijan kaartaessa pyyhkäisee kuula
leukaperiä. Parta vertyy. Keittiöön ilmestyy mies kaksi suurta limppua
kainalossa. »He, tässä, poika, ee-pää, ee-pää», hän matkii lapsen
kieltä lallattamalla. Leivälle on tipahtanut veripisaroita. Hän
pyyhkäisee takinhihallaan. Laskee toisen pöydänkulmalle, toisen vaimon
polvelle: »Tässähän sitä olisi... viattomille veristä leipää...» Katoaa
ovesta jatkamaan raivaustyötänsä.

Sellainen poika! Ja tuossa seisoi päällikkönsä edessä, punertava arpi
kaunistamassa leukaluuta entisen ryövärinparran paikalla.

»Mihinkä se Laukka on hukannut uljaan rosvonpartansa?» Svart tokaisi.
»No, kun tuli sellainen hieno ja sieväsorminen mamselli valkeassa
esiliinassa ja rupesi hyvittelemään leuasta ja sujautti saksensa, niin
kehtasinkos minä...»

Tuli siihen Iivarin Janne, joka oli pojan tenavasta ampunut lintuja
luodikolla ja jolla oli tapana sanoa taistelun välipäissä: »No,
vaikka ma vannoisin! Tuon kiven takaa näkyi tuuma takaraivoa, ja
sinne putosi. Tuon petäjän takaa pisti korvannipukka ja näpsäsin
päin. Ja tuolla aitovieressä... »Eikä ollut hänen puheensa koskaan
loikuria. Ei silloinkaan, kun hänen eräältä kukkulalta ampuessaan tuli
ruotsalaispäällikkö karjumaan: »Mite, moukka, amppu oma mees!» ja hän,
Janne, vastasi tiukkaan ja tuimasti: »No, pankaa nyt vaikka sekaisin
omat ja vieraat, niin aina minä vierasta naamaa...»

Joel Svart tunsi tulleensa parhaimpiensa luo. Tuossa lähestyi kasvot
laupiaana kovakouraisen emintimän käsissä kitukasvuiseksi jäänyt Kolkan
Aleksi, hän, joka oli sanonut kerran taistelun lomassa puhuttaessa
kuolemanalaisesta pelosta: »Minulla ei ole mitään pelkäämistä», hän
oli vastannut Svartin kysymykseen, »koko elämäni on ollut emintimän
tukkapölly-koulua, tottapahan tuota edes kaatuessaan päässee
miesten kirjoihin.» Nurkkiin sysityn surullista, katkeraa mieltä ja
varhaiskypsää elämän vähäksymistä... oli Svart ajatellut. Mutta tuo
pojan elämänajatus oli iskenyt häntä suoraan sydämeen, ja hän oli
hävennyt omia, palkkapiian pojan katkeruuksiaan.

Kosolta oli jo kerääntynyt tulijan ympärille oman komppanian ja
vieruskomppanioidenkin miehiä.

Oli tullut Aaro Kunnari, torpanmies, joka vallankumoushumalassa
oli ollut kiivaimpia isäntien pellolta-kantajia, mutta sitten,
lakkokomitean takavarikoitua hänen ainoan porsaansa, tullut hurjimmaksi
lahtaritappelijaksi, kantaen koko sotaretken naapukkalakkinsa
napissa posliinista porsasta, jota hän nytkin säilytti ylpeänä
kellonperissään, siltä kun oli taistelussa ammuttu takajalat pois ja
se näin ollen todisti ilmielävästi hänen urhoollisuutensa. Oli siihen
kengänkoroillaan kiertäen veikistellyt matalahousuinen Laulais-suutari,
harmonikkamestari, vähän noin niinkuin ylpistyneenä siitä
harhakuulasta, jonka oli onnistunut sieppaamaan jostain kämmenensä
läpi. Yleensä hänellä oli ollut tapana kadota taisteluiden ajaksi
olemattomiin ja ilmestyä sitten majapaikkaan hanuri kainalossa kuin
sankari häätaloon.

Svartin tuomat paperossit pöllysivät tupakannälkäisistä suista. Juttu
luisti.

Yhä nousi Joel Svartin täyteläinen elämisen tunne ja tahto. Nuo
pojat ja keski-ikämiehetkin suhtautuivat vieläkin häneen, kuten
sotaretkelläkin: osittain kuin vanhempaan veljeen, melkeinpä
kuin isään, mutta toiselta puolen kuin suojelevasti. Ihankuin ei
tuollainen herra olisi oikein kyennyt kestämään tätä »rouvinpuoleista»
metsäläiselämää. Saman havainnon hän oli tehnyt monet kerrat
rintamalla, täynnä kiitollisuutta ja onnea. Vasta yhdessä he
muodostivat kokonaisuuden. Erillään: äkkiä säikähtävä, turvaton lauma
ja yksinäinen itsensä erittelijä, epäilijä, tuskankantaja.

Savupilvi laajeni ja virtasi toiselta laidaltaan kuin hulmuava verho
akkunasta. Juttu vapautui ja vilkastui. Jokaisella oli kerrottavana
viime taistelusta omia tapauksiaan, joita päällikkö ei ollut
ollut näkemässä. Svart nojasi päätään ikkunanpieleen ja ajatteli
tarvitsematta ponnistaa aivojaan. Tämäkö, tällaistenko miesten kanssa
ei kykenisi voittamaan 'myöhästymistään'! Noin paljon sydämissä
puhdasta kultaa ja ritariutta, suoraan salomailta tuotuja... Ja
todellakin: kapinallisten parhaat joukot olivat nekin taistelleet
urhoollisesti. Heissä oli ollut varmaan monen monia, juuri tuollaisia
miehiä kuin tässä hänen ympärillään. Lopultakin: eikö jäänytkin
tuo kehnon kehno aines, josta olivat nousseet ristiinnaulitsijat,
kuohitsijat ja ruumiinryöstäjät, mitättömäksi vähemmistöksi?

»Myöhästynyt kansa», tuo hänen aamuvarhainen ajatuksensa, lujittui nyt
hänen sielussaan varmaksi totuudeksi. Kuona oli eroitettava kullasta,
mutta kuonassakin oli loppumattomiin etsimistä. Ei tietänyt mistä sai
käteensä jalokiven, jota oli vain puhdistettava, hiottava, varovasti ja
huolella kuin luonnon pakottavista uumenista syntynyttä kalleutta...

Ajattelija näki huikaisevia näköaloja, joilla, »myöhästyneet» kulkivat
kuin iloisessa heinäväen saatossa, kesäisen kirkkaissa puvuissa,
miehissä ja naisissa, keinumaille, tulenpuhtaille helkavuorille ja
lauluisiin juhliin, joissa he parantuneina iloitsivat parantajiensa
kanssa...

Ja eikös vain kuulunutkin jotain linnunlaulun tapaista piipitystä
sorahaudan takaa kukkulalaikan silvotusta petäjiköstä!

Jostain syrjästä katsotaan Joel Svartiin hellittämättömästi ja
hartaasti. Tai oikeammin: hän on tuntenut jo kotvan aikaa vuoroin
ilkeänmakuista ärsytystä ohimoissa, silmien tienoilla, vuoroin
mielihyväntapaista, lämpöistä auringonvirtaa, jotka molemmat nyt
pakottivat hänet siristämään silmiään, nähdäkseen tarkemmin savupilven
lävitse.

Tuolla... nurkkavarjoisella vuoteella istuu hoikka olento, jossa on
sekä tuttua että tuntematonta. Joel tuntee vaistomaisesti hakevansa
muististaan jotain sanomattoman läheistä... akkunasta hehkuvaa
talvista taivaanrantaa, pimenevää ovennurkkausta ja honteloa,
nälkiintynyttä varjoa, josta paistavat näkyviin vain yksinäiset, suuret
silmänvalkuaiset.

Vuoteella-istuja nostaa kättänsä iloisen näköiseen tervehdykseen.
Kädessä on vain kolme sormea...

»Kolmisorminen Jaakko!» huutaa Joel Svartin tajunnassa. Hän, joka oli
tullut kerjuripoikana Maatilan keittiön ovenpieleen ja alkoi syödä
hänen kauhukseen jätesaavista leivänpaloja ja josta sitten tuli hänen
leikkitoverinsakin ja myöhemmin kumppani kesäisissä sahatöissä...
Joelin kotokartanon hävittyä.

»Sittenkin mahdotonta», hän ajattelee vielä noustessaan paikaltaan.
Tuo pää, nuo samat kasvot makasivat muutama viikko sitten hänen oman
ohimonsa vierellä lumilaikalla tulen alla, ja nuo samat huulet... nehän
uikahtivat kaamean-lyhyen kuolinhuutonsa, juuri samalla tavalla kuin
suoraan aivoihin ammutuilla on tapana...

»Eikös se päällikkö ota edes tunteakseen», istuja myhäilee raukean
onnellisena häntä vastaan. Siinä hän todellakin istui... harmaat
silmäterät heikontuneina, ikäänkuin kaiheutuneina, suuret valkuaiset
entistäkin laajempina...

»Silmiinkö?» Svart ajattelee säikähtäen. Ei, ei... niissähän on elävä
ilme, katsovat suoraan, kuvastaen samaa onnellista hymyä kuin hiljaa
vavahtelevat huulet...

Jaakko on noussut tervehtiessään seisomaan. »Jalatkin, kuten ennen...
suorat, laihat... tuskin koskettavat housunlahkeisiin... ihan kuin
ennenkin...» Mutta Svart ei rohkene kysyä suoraan, näin yhtäkkiä,
hänen haavoittumistaan. Jaakon silmien pohjalla, ilostumisen takana
on jotain surullista tai... ainakin kuin yksinäistä poissa-oloa,
johon tuntui karkealta koskea tavallisilla sanoilla 'kaatumisista' ja
'leikkaamisista'.

Mutta Jaakko alkoi itsestään: »Näyttää Joel vähän ihmettelevän, kun
tässä vielä oleskellaan, vaikka piti kuoltaman kuin päähän isketty
mato.»

»No, niin luulin minäkin... suoraan aivoihin... kuoleman hetki
kivuttomampi kuin yksikään hetki elämästä, sellaiseen ajatukseen
ennätin jo melkein tottua, mutta...» Joel aikoo ponnistautua johonkin
reippaaseen sanaan, mutta ei pääsekään. Ja Jaakko jatkaa hiljaista
selittelyään: »Sinnehän se iskikin ja täällä se... pään sisässä
istuu vieläkin, elämän loppuun saakka. Syynänneet ovat lääkärit
urakkakaupalla, mutta eivätpäs ole uskaltaneet tarttua puukkoonsa.
Sanovat vain, että se on tehnyt ympärilleen kotelon, ihan kuin
näkkipeto korean näkinkengän», hän yrittää kääntyä leikkisäksi. »Mutta
minusta se on ymmärrystä suurempi ihme, jolla lie tarkoitustakin,
sellaista hyvää ja ihmisluontoa kurittavaa, tarkoitan, vaikk'en minä
sitä osaa niin tarkalleen Joelille sanoa kuin olen maatessani tullut
ajatelleeksi...»

Sanattomana, syvällä mielessä kuulumaton itkunvirta, Joel siveli kauan
toverinsa kädenselkää, joka lepäsi polvella kevyenä ja hiljaa, kuin ei
aikoisikaan enää koskaan tarrautua kiinni lautatapulien rosopintaisiin
lankkuihin.

»Mutta sanovat ne minun tästä vielä kostuvan helpompiin töihin
pystyväksi, vaivoja kun ei ole enempää kuin... sahapukilla
lankunraossa...» Jaakko katkaisee pitkän vaitiolon.

Istujain seläntakana kenotti vuoteen laidalla tuntematon mies, vasen
käsivarsi kannatinsiteessä, ja hänen takanaan, pitkällään maaten tuntui
puhelevan toinen, josta oli näkyvissä vain sängynlaidalla retkottavat
jalat. Svart oli kuulevinaan tuttua ääntä, käännähti katsomaan.
Vieras istuja katsoi häneen röyhkeästi. Samassa Jaakko tarttui hänen
käsivarteensa aikoen selittää jotain. Mutta miesten keskustelusta alkoi
kuulua eräitä sanoja: »Vartin herrapoika» ja »lankkujätkä», »herrojen
narri».

Lopulta räjähti, selvästikin Joel Svartille tarkoitettuna, ilkeällä
äänellä: »Rovokaattori... rintamarikkuri, yliloikkari!»

»Kuulostaaks tutulta? Lerkin Ville...» Jaakko hymähtää. »Tuota se
tolkuttaa päivät päästään.»

»Niin ollaan, Lerkin Ville vaan, samasta Vartin herran
hökkelikaupungista, vaikka vähän remseämpiä kuin tuollaiset
yliloikkariherrain lapsenpiiat ja hovinarrit. Heipä hei!»

»Mutta saitkos, huutolais-Jaakoppi, nikkelimarkan kyttäämisestä
pomojen jauhosäkin takana?» Ja Ville herahti makeasti nauramaan omille
sukkeluuksilleen.

Joel oli kääntänyt vaistomaisesti katseensa Jaakkoon. Kun hän näki
tämän avuttomat silmät, joiden pohjalta kuulsi kärsivä syrjitynilme,
vavahti hänen tajunnassaan salaman nopeana eräs kuva, jossa hänen
isänsä, Vartin herra, seisoo kaupparakennuksensa pihaportailla
koukkukeppi kourassa ja huutaa pihan yli: »Mitä tuo kerjäläinen täällä
oikein lorvailee? — Tule tuohon!» Keppi kohoaa... Jaakko siirtyy
syrjemmälle, ikäänkuin luisuakseen maantielle... Ja juuri tuollaista,
syrjäpolulle vetäytyvää oli hänessä nytkin.

Säälimätön raivo paiskautuu Joeliin. Lerkki jatkaa ilkeätä nauruaan,
jota toinen mies epävarmempana säestelee. On mahdotonta nähdä tuota
hihittelevää ilkeyden perikuvaa. Hän syöksyy sokeana. Tuntuu kuin
olisi vastassa hiekkajyrkänne. On syöstävä, poljettava. Ei ole
annettava aikaa viholliselle... Ympäriltä kuuluu melua. Ja Jaakon
pyytelevä ääni... Salin ovenpuolelta kuuluu naisääniä. Hänen käteensä
tartutaan. Ja tuossa... selvitessään silmittömästä raivostaan hän näkee
allaan Lerkin Villen, jota hän on polkenut kaksin jaloin. »Saisitte
hävetä!» naisääni sanoo aivan vieressä. Mutta ei... tässä ei ole
mitään häpeämistä! huutaa yhä suuttuneessa raivo. Vihoviimein uhri saa
lievähkön potkun kylkeen.

»Vai hävetä?» Svart jatkaa sanoilla, »en kuulu, hyvä neiti,
eläinsuojelijoihin. Tuo ei ole ihminen! Täältä pois! Vai sitäkö varten
on tämä nuorukainen uhrautunut kantamaan kuolemaa aivoissaan, että
te saisitte asettaa pahanhengen huutamaan hänen korvaansa alhaisia
tylsämielisyyksiä?» Hän oli laskenut kätensä Jaakon olalle ja osoitti
toisella kädellä sairaanhoitajatarta kuin tähtäisi kuolettavaa
laukausta. Ympärille kerääntyneet lähestyivät uhkaavasti Lerkkiä, joka
oli ryöminyt vuoteesta ja seisoi säikähtäneenä vuoteen päätypuolessa.
»Mitä? Ettekö osaa ammattianne, neiti laupeudensisar? Tuo mies on
täältä siirrettävä, tuonne... ovenpuolelle tai eteiseen, ihmisasuntojen
porstuoihin, tai minä heitätän hänet akkunasta tunkiokasaan...
ymmärrättekö?»

Tuohtuneena, keneenkään enää katsomatta Svart kiirehti suoraan
Eero Pirkan luo. Kuvasi tälle uudestaan koko tapauksen, yhä vielä
kulmalliset vihasta pimeinä.

Jussi Tiilikka istui vuoteen laidalla, nyt pukeutuneena omiin risaisiin
vaatteisiinsa. Oli kuunnellut herrojen puhetta ja samalla kuulostellut
ovelle päin. Kuului töykeä koputus. Ovi avautuu selälleen. Eteisestä
näkyi kaksi kiväärimiestä. Jäivät seisomaan paikalleen.

Svart päätti kertomuksensa melkein väsyneenä. »Alan uskoa, että
muutamat ihmiset ovat jo syntymästään alhaiset, saastaiset joka
sanaltaan ja ajatukseltaan... ja pelastamattomasti», hän päätti
raskasmielisesti.

»Eipä hätää, herrat», Tiilikka sanoi käveltyään jo ovelle, »meikäläiset
siirtyvätkin tästä kiväärimiesten välissä piikkilanka-aitauksiin,
niin että... luokkarajat pysyvät kyllä selvinä... Mutta varokaa
kuitenkin sankaripatsaitanne. Jäi niitä minulta ja eräiltä muiltakin
kivenporaajilta... sinne ja tänne... tynamiittipatruunoita vielä
räjäyttämättäkin.» Veti remelinsä äkkinäisellä nykäyksellä kuin
umpisolmuun, työnnälsi kouransa ilmaan hyvästijätön tapaiseen ja
kääntyi lähteäkseen.

»Sisua on, sisua on laukaten, Touru murisi.

»Pojat, hoi!» hän viittasi eteiseen sotilaille, »ei se saatana ole
tuomarin tarpeessa... mäkeen, viekää mäkeen, ja suoralta kädeltä
ryssien helvettiin!» Ovi painettiin kiinni. Touru jäi ähisemään pahasti
tärähtänyttä mahaansa.

»Näepäs, kun en hoksannu lähetteä herrassyötingille jo etukatteen
terveisiä», alkoi Lötjönen, »että teältä sitä vasta tulee ihan
syntymästä saakka syyntakkeeton... sellainen lauteiden alta
löyvetty, löylynlyömä ja kauhalla peähän lyöty akanpoika, tällainen
syntymäpäivältäänkin alakuinen renginjuippi, joka ei kestä nähä näläkeä
yht'ainoota päiveää, soatikka sitten linnoa tai lyijylatinkia... peä
kun on ollu puhk' jo päiveää ennen syntymäpäeveää...»




VII.

VOI VOITTAJIA!


Kaupungin ensiluokkaisimman hotellin yläkerrassa vietettiin
pataljoonapäällystön voittojuhlaa. Joukkue sotamiehiä oli kierrellyt
komennuksella ympäristökylissä, kaappaillen kevättä kaakattavien
kanojen alta kopallisen munia, ja tehnyt kanat ja kukotkin päätä
lyhemmiksi. Viinejä ja konjakkia oli ajettu saalisvarastosta
kuormallinen hotellin tyhjään kellariin ja miehet pantu oville
vartijoiksi.

Oli syöty jo paisti ja pidetty puheet ja parhaillaan oltiin
'vapaissa' puheenvuoroissa. Ruotsinmaalainen pataljoonamajuri istui
kunniapaikalla. Häntä vastapäätä helsinkiläis-ruotsalainen puotipoika,
joka oli ylentynyt pataljoonaesikunnan kirjurikuntaan. Svart ja Pirkka
istuivat pöydän alapäässä ja kuuntelivat ruotsinkielisiä puheita,
Pirkka tiheästi ryypäten ja kopautellen kainalosauvallaan lattiaan ja
Svart poskilihakset kiristyneinä.

»Totta vieköön... runebergilaista! Sven Dufvan ja Klingsporin aikoja...»

Äkkiä Svart näytti saaneen pakottavan ajatuksen. Hän kilisti.

»Herra majuri, herrat pataljoonan upseerit... Koska olen saanut
sellaisen kummallisen päähänpiston, että hämäläispataljoonan juhlassa
olisi koroitettava sana myös Hurtigien, Stoltien ja kuormarenkien
kunniaksi...»

»Satans Svart, han talar bara suomi!» puotilaiskirjuri huusi
halveksivasti ja riensi täyttämään majurin lasin kuiskaten jotain tämän
korvaan. Svart aikoi jatkaa. »Skål på den saken!» huijasi puotipoika ja
irvisti majurin, tuolin takaa, pudistaen tärkeän ankarana päätään.

Esikunta-kapteeni puhui ryssänsekaisella ruotsilla muutamia sanoja
Suomen kuningaskunnasta, joi lasinsa pohjaan ja iski sen seinään. Svart
oli jo istuutunut.

»Piru vieköön!» heristi Pirkka kainalosauvallaan. »Pysy sinä,
puotipoika, tiskisi takana, pokkaile sieltä ja kiitä kyykylläsi
hämäläispoikia, että he säästivät sinun kyyppari-sielusi, vaikka olit
ansainnut joutua helvetin baarimestarin lautasennuolijaksi.»

»De ä svinaktigt att...» kiekahti samassa soraäänellä erään komppanian
vääpeli ja heristi Pirkalle nyrkkiä.

»Oi, oi, sa komppanian äiti ämmäkäs, jolla oli tapana ratsastaa
taistelun ajaksi kolme penikulmaa taaksepäin ja tulla vasta aamulla
tekemään tiliä kaatuneista... kuulepas kuitenkin, että hämäläiset
miehet pyysivät minulta kerran lupaa suoristaa nikkelikuulalla
takaapäin tämän puotipojan päässä jakausta, koska hän makasi ojassa
taistelun ajan, mutta väliajoilla opetti miehille kunniantekoa
potkimalla näitä rystysille kaarlolaisilla saapasanturoillaan. Ja nyt
hän saa koreasti kiittää heitä ja minua hengestään, sillä minä todistin
miehille, ettei ruutia kannattanut tuhlata lieriäisiin, joten tällä
herralla oli aikaa pelastautua esikuntaherrojen ryypynkaatajaksi.
— Mutta mitä tulee siihen täällä huudettuun kuninkaaseen, ehdotan
ilman sarvia ja hampaita nostettavaksi kilvelle germaaniseen tapaan
tämän ryssäläiskapteenin ja hänelle nimeksi _Kuhmu I_, sillä hänenpä
strategiansa se kerran johti kaksi komppaniaa saarroksiin ja hänpä se
juuri veti silloin kuninkaallisesti miekkansa ja huusi: Kuhmu, Kuhmu!
tarkoittaen sillä, että lipettiin joka sorkka ja Kuhmoista kohti»...

Melu oli yltymistään yltynyt. Tuoleja rymisteltiin. Majuri oli noussut
ja katseli ihmeissään tätä suomalaisherrain seuranpitoa. Svart iski
kouransa toverinsa olkapäähän ja sai tämän hetkeksi vaikenemaan.

»Valitan, herra majuri, ettei ole aikaa tulkita kuultavaksenne tätä
toverini erinomaista puhetta, jota hämäläispataljoonamme miehistö
olisi varmaan kuunnellut kuin jumalansanaa ja sen jälkeen huutanut
täysin keuhkoin eläköönsä päälliköllensä, teille, herra, majuri, jota
se on oppinut kunnioittamaan viisaana ja urhoollisena sotaherrana.»
Skandaali oli vältetty. Majuri poistui lähimpine upseereineen hymyillen
ymmärtäväistä hymyä.

Mutta Pirkka oli päässyt vimmoihinsa. »Ja nyt, puotipoika,
polvillesi, tai, jumalaut', minä kuhmutan kainalosauvallani sinun
kyypparinkallosi!» Vääpeli oli asettelemassa valokuvauskonetta salin
nurkkauksessa kuntoon. Sen taakse pyyhälsi uhattu puotipoika. Yleisessä
käsikähmässä kone lyötiin pirstaleiksi, huutojen ja umpimähkäisten
laukausten kaiku raikui ja jymähteli läpi koko kerrosten. Eräät parit
erosivat rykelmästä kaulakkain ja uudistivat veljenmaljoin ikuisen
ystävyytensä, kunnes suurin osa sankareista makasi sohvilla ja pöydillä
tai tuolien ja pöytien alla.

»Olemme taitaneet muuttua barbaareiksi muutamissa kuukausissa», Svart
sanoi seuraavana aamuna Pirkalle, äänessä sekä veljellistä moitetta
että itsesyytöstä.

»Eikö mitä», Pirkka vastasi kärttyisästi, »sehän oli vain
kuningastaistelun esikahakka, kolmannen luokan saksalaisfarssia. Ja
sehän siitä tulee joka tapauksessa... ja tulkoon, minä viis veisaan
tästä lähtien muista kuin... omista veisauksistani...»




VII.

VAPAUDEN JALANJÄLJET.


Toverukset kuljeskelivat hitaasti, sillä Pirkka yhä onnahteli,
vaikka olikin jo muuttanut kainalosauvan tukevaksi herraskepiksi.
Valiojoukkoja painui harjulta kaupunkia kohti ja harjoitusten
lensistyttämistä rinnoista irtosi herevä laulu.

Maleksijat olivat tulleet koskensillalle. Pirkka pysähtyi, katseli
hetken suvannon takana kiiltelevää patoa, parhaan hyökkäyksensä rataa,
ja hengitti rintansa täyteen kevätilmaa ja hiukkasen ylpeyttäkin. »Sota
on ihanaa!» hän lausui suloisen kipeänä huudahduksena.

»Niin, avoimella kentällä, omain miestensä edessä, kun kevyissä
lonkissa, huohottavassa rinnassa ja päässä on sokeata hurmiota,
mutta...»

»Varsinkin jos olisi rakennettu kentän laitamille katsojaparvekkeet,
joilla omat ja vieraat naisemme...»

»Ja torvisoittokunnan tietenkin pauhatessa?» Joel naurahti.

»Ei, ei, vain yksinäisen hyökkäystorven soittaessa korkeata fanfaariaan
ja naisten vaieten, tuska ja nautinto sydämessä...»

»Sinä teatterisankari!»

»So, so, älä naura, poika! Meidän pikkusotamme oli juuri siksi
hurmaava, että se oli säilyttänyt aika annoksen muinaissotien
romantiikkaa.»

Joel Svart synkkeni hetkeksi:

»Todellakin... velisurmaajan ballaadilaulua... tuhatkertaisesti
raaistettuna...»

Tulivat kukkula-laikalle, jonka miehet sairaalassa olivat ristineet
Kolkatan kukkulaksi. »Tämä paikka on häväisty meidän jälkeemme!» Svart
laukaisi äkkiä kuin paineen alta. »Niin, niin, ja ikuisiksi ajoiksi!»
Mutta Pirkka ei kiirehtinyt vastaamaan. Kierteli petäjänkylkiä
tarkastellen, kulki ympäri jyrkänteen reunaa ja lähestyi vastakkaiselta
puolelta rotkontakaista soraseinää tuijottavaa toveriaan.

»Tiedätkö», tämä jatkoi, »miksi luulin niitä laukaussarjoja, jotka
täältä kuuluivat tuonne sairaalaan taistelun päättyessä ja sen jälkeen
illasta iltaan ja yöstä yöhön?»

»Niinpä niin... taisin luulla minäkin niitä ensin... sala-ampujain
ja...» epäröi Pirkka. »Niin minäkin ja sitten harjoitusammunnaksi,
Mutta tuossa, tuota soraseinää vasten, jonka varjoon me täältä
kaaduttuamme vierimme, onkin, kuulema, harjoitettu umpimähkäistä
pyövelintyötä, noin vain summakaupalla, ilman mitään tutkintoa...»

»Entäpä jos ne olisivat olleet sala-ampujia, Tiilikoita ja Lerkin
Villejä?» Pirkka iski suorastaan vihaisesti. Syyttäjä kävi epävarmaksi.
Lisäsi vasta hetken kuluttua melankoolisesti. »En tiedä, voittajat
eivät ainakaan näy olleen suurpiirteisiä Caesareita. Sitäpaitsi, tunnen
itseni yhä väsyneeksi... ajattelemaankin, enkä ole vielä paljoakaan
kuullut mitä kaikkea on tehty ja tekemättä jätetty...»

Pirkka alkoi hyräillä iloista laulua, jonka hän oli tehnyt Aaro
Kunnarin ja tämän kohtalokkaan porsaan kunniaksi:

    »Ja kullan piirongilta kai
    hän porsliinporsaan lakinnauhaan sai...»

Mutta kulkijain saavuttua pienelle joensillalle hyräily katkesi, hän
alkoi tepastella sillan vaiheilla ja ikäänkuin haeskellen jalanjälkiä.
»Tuossa noin, kas, tuossa... notkon suojassa Laukka ja minä vedimme
pitkää tikkua, kahlatako ojan poikki, jääsohjossa kainaloita myöten,
vai juostako yli sillan... Pitkä merkitsi siltaa ja lyhyt kahlaamista.
Ja tiedätkös mitä teki se peijakas?» Joel oli kuitenkin etääntynyt
tuijottamaan ajatuksissaan jokeen.» Se saamarin lurjus, kuuletko... se
tarjosi hyppysistään _pitkinä_ molemmat tikut?»

»Mutta se arvanveto», Pirkka lisäsi puoliksi vakavana, puoliksi
kerskaillen, »maksoi Oskari Mattilan hengen. Tuohon sillankorvaan
tuupertui ja huusi suurissa tuskissa: »Heittäkää ojaan, heittäkää
ojaan!» Ja se kuului vielä tuonne kukkulalle. Mitäs sanot?»

»Kummallista», Joel puhui kuin itsekseen, mutta samalla vastauksena
äskeiseen, »vasta kuolemasta palanneena huomaa, että on ollut koko
elämänsä ajan, niin... taikauskoinen, sanoisivat kai useimmat ihmiset,
ihmeisiin, tuonpuoleisiin uskova, tarkoitan... Nyt minusta esimerkiksi
tuntuu, että eräissä paikoissa on määrätyille ihmisille koko elämän
ajaksi kohtalokkuutta. Nämä kaiteet ja nämä palkit tässä eivät ole
ainoastaan Oskari Mattilan kohtalonsiltaa...»

Pirkan huomio alkoi jännittyä.

»Kun minä hyökkäsin tälle sillalle, oli tämä taival minulle, kukaties,
jonkinlaista Sauluksen Damaskon-tietä. Tosin näin paljon vähemmän
ihmeellistä, mutta kuitenkin... jotain luonnollista ja taivaallista
yht'aikaa. Näin pumpulihameisen, ohueen syyspalttooseen puetun
tehtaalaistytön talvipakkasessa, sädehtivässä kuutamossa.

»Hän kulki kirkkain kasvoin koululaispoikaa vastaan, joka juoksi kuten
minäkin. Hän nosti kätensä iloiseen tervehdykseen, mutta samalla se
jäykistyi kuin varoittavaksi huudoksi: "Älä juokse, seisahdu!" Hätä,
rakkaus ja kaukainen naurunpaiste, jota en osaisi vieläkään sanoa
muuksi kuin taivaalliseksi, ja samalla kuin — silmistä se näkyi — kuin
tuomitseva tuijotus uhosivat minua vastaan, niin että todellakin...
äkkiä seisahduin. Janne Iivari oli juosta ohitseni. Havahduin, jatkoin,
juoksin, lensin... sanomattoman kevyesti. Mutta parin kolmen minuutin
kuluttua putosin tuolta kukkulalta kuin lennosta ammuttu otus...»

Pirkka hymähti skeptillisesti, alkoi nauraa räikeämmin kuin
sisimmässään tunsikaan: »Ja miksi sitten juuri pumpulihameessa ja
kuutamossa ja tehtaanlikka ha-ha-haa...»

»Juuri tällä samalla sillalla tapasin koulupoikana eräänä ainokaisena
talvena ensimmäistä rakastettuani, joka oli työmiesperheen tytär ja
itsekin tehtaantyttö... ja minä nimitin häntä Helosaksi, sillä hän oli
kirkas ja puhdas kuin helmikuinen kirpeä pakkasilta.»

Mutta nyt hän iski kuin syytöksenä itselleen ja Pirkan äskeistä
lausetta vastaan: »Samaisissa pakkasissa» — ja sisäinen tuska pakotti
hänen äänensä ankaran tuomitsevaksi — »juuri siksi, että oli nähnyt
viikkokaupalla lakkolaiskodissaan nälkää, ja siksi, että oli puettuna
vain... pumpulihameeseen, hän vilustui kuumetautiin ja kuoli nopsaan
kuin paleltunut lintu.»

Pirkka oli vuorostaan vetääntynyt tuijottamaan ojan ruskeaan veteen.

»Niin, muistikuva vai ennustusko... osaatko ratkaista, veliseni?»
Odottamatta enää edes Pirkan vastausta Svart alkoi äkkiä kävellä
kiireesti takaisin valtatielle ja kääntyi tienristeyksestä samaa
vauhtia poispäin kaupungista, hautuumaata kohti.

Niin, siellä se oli... Helosan hauta kaltevalla laitamalla,
etelänpuolisella rinteellä, sillä sinnehän juuri olivat ilmestyneet
ensimmäiset sulat pälvet Helosaa saateltaessa. Miten hyvin hän
nyt muistikaan tuon avonaisen haudan ja ihmiset sen ympärillä.
Vainajan veljet, isä ja työläistoverit katselivat häntä, kantajaksi
tunkeutunutta, pitkään ja jäyhästi, kuten murhamiestä. Suruharsojenkin
alla liikkui mykkänä ennakkoluuloinen luokkaviha, pälyilevä, synkkä
epäluulo, häntäkin, silloista koulupoikaa kohtaan... Entä nyt? Missä
ovat nyt hänen isänsä ja veljensä? Ja Helosan pikkusisko, jolla oli
ison sisaren suloiset orvokkisilmät ja joka yksin oli hänelle haudalla
hymyillyt siristyvin silmin... Missä oli hänkin? Mihin oli tyttöpaha
joutunut sodan jaloissa? 'Laupeudensisareksiko'? Ei, ei! —

Helosan pieni hautakumpu laajeni kävelijän silmissä uudennäköiseksi,
laajaksi yhteishaudaksi, kokonaiseksi hautausmaaksi, jolla eloon
jääneet tympeät varjot epäilivät ja vihasivat toisiaan, mutta nyt...
satatuhatpäisesti, verisesti ja raa'asti. Ja he, jotka olivat
taistelleet ja voittaneet, olivat toisten mielestä murhamiehiä. Vain
tuhat kertaa mustempia kuin hän oli ollut Helosan haudalla...

Rientäjän oli vallannut hätä tuon pienen haudan puolesta. Sillä oli
ollut vielä tuskakin kirkasta, ja heidän vihassaankin oli ollut surevan
omaisen hartautta, tuota suloisen surullista kauneutta, joka pyhittää
meitä kaikkia läheisen olennon haudalla. Entä nyt? Entä nyt? Tuo
hautakumpu on saattanut jo hukkua tykinammukseen, kranaattikuoppaan tai
yhteishautojen sekasortoon.

Miehen jalat kiirehtivät horjahdellen kuin hontelon koulupojan. Pirkka
kuului jäljestä jotain huutavan. Mutta hän lähestyi jo hautuumaan
porttia.

Kaksi hätäisen näköistä vartiosotilasta seisoi portilla. Svart totesi
myöhemmin ihmetelleensä heidän hermostuneen odottelevia kasvojaan,
mutta nyt hän jatkoi matkaansa pysähtymättä ja kyselemättä.

Hautuumaan etelärinne alkoi jo helottaa koivujen lomitse. Sitten oli
vielä kuljettava pienien puiden reunustamia kujanteita... Tuolla! Hän
pysähtyi hämmästyneenä. Harmaa, kyyristelevä joukko ihmisiä, miehiä
ja naisia, näkyi olevan jotain touhuamassa paikan lähettyvillä, ehkä
sentään vieläkin laidemmalla... Käytävän reunamalta hän koetti ottaa
selvää, mitä siellä tehtiin. Olivatko he kaikki haudankaivajia?

Entä mitä tekivät siellä nuo naisihmiset? Eikö enää riittänyt miehiä
haudankaivajiksi? Onpa niillä kiire! Kuin urakkatyössä... Hän oli
istahtaa vieressä olevalle penkille ajatellakseen rauhallisesti. Mutta
alkoikin samassa edetä suoraan ja tarmokkaasti Helosan hautapaikkaa
kohti.

Tuossa, tuossa se oli. Hoitamattomana, ruskean ruohon peittämänä ja
pieni haalistunut risti kallistuneena. Mutta ehjänä sentään...

Aivan lähellä jatkoi työtään tuo salaperäinen joukko. Katselija oli
jähmettyä.

Ainakin kymmenen haudan ala oli syvennetty laajaksi kuopaksi, jonka
reunoilla oli paikoin kasattua hiekkavallia, paikoin ilman mitään
järjestystä alassorrettua soraa. Laidoilla ja kuopan pohjassa oli
muutamia ikäloppuja miehiä ja pari pojankokoista nuorukaista,
mutta etupäässä vanhoja akkoja, joiden joukossa hääri, nähtävästi
johtajantapaisina, pari nuorenpuoleista, lutkannäköistä naista. Parilla
miehellä oli lapio, parilla kuokka, mutta muilla jos jonkinlaista
kädenjatkoa: luudantynkää, piikitöntä haravaa, äyskärintapaista ja
lapion hahmoon veistettyä laudanpätkää. Mutta monella ei ollut kädessä
mitään. Ne haroivat, varsinkin naiset, kynsillään maata, ryömivät
kontillaan kuopan keskustaa kohti, vetivät käsivarsin tuoretta hiekkaa
rintaansa vasten ja etenivät, kaivoivat, silmät kirvelevinä ja yskien
taajaan pistävää kurkkuyskää, joka lähti pölystä ja mullan mukana
nousevasta kalkista.

»Kaivakaa, ukot, laventakaa reunoilta», komensivat lutkannäköiset
seisoen hajareisin kuopan puolella, nyrkki sojossa ukkoja kohti.
»He, tuohon, lortti, tuosta noin!» toinen huusi ja tuuppasi niskasta
vajaälyisen näköistä poikaa, joka kaivoi hiki päässä mistä sattui. Mitä
paksummaksi kävi löyhkä ja kalkinhaju, sitä kiihkeämmin huitoi kuopan
pohjalla akkalauma. Niiskauksia, jollotusta ja huokailevaa voivotusta
sekaantui ihmisrykelmän läähättävään huohotukseen.

Toinen komentajista leiskahtaa pengermälle. »Jo näkyy, jo näkyy!»
hän huutaa sojottaen sormellaan kuopan pohjaa. Ukot töllistelevät
paikoiltaan samaan suuntaan. Muutamat akat kääntyvät kauhistuneina
poispäin, hamuilevat hajakäsin laitamia kohti.

»Herra... hän haisee jo!» huutaa lutka äänellä, jota hirvittää ihmisen
kutsua edes muististaan esille. Siinä oli pilkkaa, riettautta,
hurmahenkistä nautintoa, joka pakotti hänet tekemään muutamia
tanssintapaisia jalannostoja. »Takaisin, takaisin, siitä!» huitovat
molemmat akkoja. »Kylläs sen tierätte, että lahtarin jalanjälki
haisee-e-e!» Viimeinen sana jäi särisemään venytettynä äänenä, kuin
kirouksen käheänä kaikuna. Ja samassa huutaja syöksyy alas akkojen
sekaan ja alkaa vääntää näkyviin pinoon heitettyjä ruumiita, joista
akat alkavat etsiä omaistensa näköisiä kasvoja.

Vanha mummo seisoo loitommalla, nojaten molemmin käsin ohueen keppiin.
Hiihtelee toisen komentajan luo ja sopottaa tälle alhaalta päin, pää
herttaisesti tutisten: »Katsoisitpas, missä siellä on se pojanpoikani,
Eemeli... Wireenin Eemeli...»

Pirkka on tullut ja jäänyt seisomaan toverinsa olkapään taakse. Hän
viittoo haudassa riehuvaan naisolentoon ja sanoo terävällä äänellä,
leuat jäykkinä: »Tuossa on Haeresis Dea, mutta missä on Lucifer?»

»Siinä takanani. Sinä itse, kyynikko-lurjus», iski Svart vihastuneesti,
mutta vaimennetulla äänellä. »Ei, tämä ei ole kynismiä, mutta en
todellakaan uskalla tässä noita-akkain sabatissa käyttää muuta kuin
aivojani.» Pirkka vastasi yhtä pidätetysti, melkein kuiskaten.
He tunsivat molemmat seisovansa kuin maanalisen näyn edessä tai
siirtyneensä vuosisatoja ajassa taaksepäin.

Oh tullut äheltävä hiljaisuus. Raivotar veti ruumiita esiin, milloin
käsistä, milloin raajasta. Akat kääntelivät näkyviin muodottomia
kasvoja. Pojat ja ukot olivat lakanneet kaivamasta. Mummo tutisi
keppinsä varassa.'

Hautausmaan portilta kuuluu rautaisia komennussanoja. Ryhmä marssii
johtajineen kohti yhteishautaa. »Kaikki kaivaminen on haudoilla
kielletty!» päällikkö julistaa kovalla äänellä. »Käykös kateeksi,
lahtaripamppu, kun tytöt kaivavat sulhasiaan?» lutka huusi alhaalta.
»Levitätte täältä ruttoa kaupunkiin. Ampumisen uhalla, poistukaa!»
Ukot alkoivat väistyä sivummalle. Akat vilhuilivat syrjäsilmällä
sotilasryhmää ja jäivät seisomaan paikalleen. Mutta kun raivotar
kiljahti rivosti ja teki ruumiillaan törkeän eleen, joutuivat muutkin
uudestaan raivoihinsa. He huitoivat, jäljittelivät lutkan äskeistä
liikettä, heristivät nyrkkejään, huusivat poikiensa nimiä särkevässä
tuskassa ja samassa rääkyivät sotilaita kohti luonnottomia herjauksia.
Koko hautausmaa räikyi helvetillisestä melusta.

»Ladatkaa!» komennettiin.

Sotilaat seisoivat valmiina. Kiväärit olivat tähtäysasennossa.
Päällikkö ilmoitti lukevansa kolmeen. Hän alkoi. Numerot iskivät
kerran, toisen... Koko kuopallinen ihmisolentoja rämpi, juoksi,
kompasteli pakoon. Sotamiehet ryhtyivät täyttämään hautaa. Mutta hetken
kuluttua alkoi kuulua portilta sekaista, kimeitten ja sortuneitten
kurkkujen yhteislaulua, jossa muutamat äänet tapailivat jotakin
kapinalaulua, toiset toivotonta virttä. Mutta mitään sanoja ei voinut
erottaa. Ne sortuivat toisiinsa ja lakkasivat nopeasti kokonaan.

»Kuin mielenvikaisen unta...» Svart huokasi raskaasti.

Yhtä raskaasti, mutta lisäksi inhoa äänessä ja säestävässä
kädenliikkeessä jatkoi Pirkka: »Postillan ja Golgata-virsien
kansaa, uudenaikaisena lisänä pari kapinalaulua ja... pari lutkaa.»
»Myöhästynyt kansa!» Svart huudahti osaksi vastaväitteenä, osaksi
itsekseen, kireässä tuskassa, jossa soinnahti hukkuvan kaukaista
hätähuutoa.

Pirkka naurahti ilmeettömästi ja huitaisi kädellään.




VIII.

PARAATIMARSSIN JÄLKIKAIKUJA.


Junat sujauttelivat jälleen kaupungista kaupunkiin. Räjäytetyt kiskot
oli jälleen juotettu känni, punaisten kotitekoiset panssarijunat
lapioitu romukasaan. Nyt kelpasi ajaa. Ei ryssän sinelliä, ei saapasta
eikä ryssän hajua vaunuissa, ei santarmia asemasillalla. Nälkiintyneen
kalpeat, mutta iloiset kasvot kulkivat nauravina naamioryhminä asemille
ja matkustelivat mikä minnekin.

Pääkaupungista lähtevässä toisen luokan vaununosastossa istuu
iloisista iloisin matkaseura. Kaarin Silfverblad, Svartin sisar,
ruotsinvoittoisine tuomari-puolisoineen — mies vatsaltaan hitusen
repsahtaneena, mutta yllä hienosta verasta tehty ruskea univormu
kunnianauhoineen, jonka herra oli saanut paraatin vastaanottokanslian
rasittavasta jäsenyydestä. Kaarin entistäänkin kauniimpana — »rakkauden
suloisimpana boa constrictorina», kuten hänelle oli juuri kuiskannut
toivottomana ihailijana pankinvirkailija Theodor Vilander, joka oli
puettuna suorastaan reservivänrikin univormuun, sillä hänen setänsä oli
vanha kartano-kapteeni ja toiminut eräässä piiriesikunnassa. Kaarin
syö suklaakaramelleja, joita vänrikki tarjoaa haikailevin silmäyksin.
Tuomarilla on täysi työ varjellakseen putoamasta sikarintuhkaa
helottavalle nauhalleen.

»Oi, miten hauskaa on nähdä raunioita, oikein suurtaistelun hehkuvia
rauniotorneja!» Kaarin huudahtaa, »ja saada syleillä sitä kultaista
veljeä, joka on pelastanut kokonaiset pataljoonat taistelemalla
jälkijoukkona, saarroksissa, ajatelkaas! taistellut kymmenkertaista
vihollista vastaan, ajatelkaas, sellaisesta pikkuruisesta pojasta
kun...» Vänrikki tarjosi taas rasiastaan. Ja Kaarin unohti koko
vuodatuksensa, niinkuin oli suurella helppoudella jo unohtanut senkin,
että oli kerran ajanut Joel-veljensä kotoaan asumasta... »sinne
Siltasaaren puolelle», kuten sanat niihin aikoihin olivat kuuluneet.

Syrjemmällä istui Joel Svartin rakastettu Geila Rothman ja tämän
serkku, jääkäriupseeri Strand, vaiteliaina, mutta kuitenkin
kuin jatkaen mykkinäkin keskustelua jostain välillä olevasta
ratkaisemattomasta kysymyksestä. Jääkäri näyttää alakuloiselta. Geila
on puettu surupukuun — hänen äitinsä Cecilia-rouva on sodan aikana
kuollut — mutta nuo suruharsot ovat hänelle unohdettua koreutta,
kuin vaatetta mitä muuta tahansa. Nyt on hänellä itsessään mitä
jännittävintä ajattelemista.

Joel on häntä odottamassa, varmaankin hänen kuumien kirjeittensä
hurmiossa...

Tuossa on Joel... ilmielävänä hänen muistissaan: Pääkaupungin asemalla
pakenemassa valkoiselle puolelle käsi nostettuna loittonevaan
tervehdykseen. Sitä ihailua, jota Geila tunsi rakastettunsa ratkaisevaa
tekoa kohtaan, häiritsi kyllä nytkin hetkisen epäilevä kysymys, josta
hän oli usein väitellyt serkkunsa kanssa. Miksi hän oli kyennyt vasta
ankaran sisäisen taistelun jälkeen ratkaisemaan asian, joka esimerkiksi
Valter Strandille oli ollut itsestään selkeä ilman mitään muuta
mahdollisuutta koko maailmassa? Hänen lähdössäänkin oli ollut jotain...
pelastumista harhakuvitelmien haaksirikosta.

Mutta urhoollisesti hän tiesi rakastettuansa puolustaneensa.
»Mihin sinä oikeastaan olet hänessä rakastunut? Hänen utooppiseen
köyhälistö-rakkauteensa vai hänen Totuudenjanoonsako'?» Valter oli
häneltä kerran kysynyt, tarttuen käteen väkivaltaisen kiihkeästi.

»Luulen...» hän muisti vastanneensa, »hänen palaviin aivoihinsa».
Ja hän oli lisäksi nauranut ärsyttävästi, mikä tuotti huvittavaa
nautintoa. »Mitä sitten miehen kuuma sydän merkitsee?» Valter oli
jatkanut, vaatimalla vaatien tunnustukseen. Mutta hän, Geila, oli vain
paennut sanojen turviin: »Ilman tulenkuumaa sydäntä ei miehellä palavia
aivoja olekaan, Valter parka!» Ja siihen se oli jäänyt. Mutta nuo
silmät tuossa vieressä odottivat sittenkin jotain uutta, ratkaisevaa.
Hän tunsi sen ilmassa, joka heidän välillään nytkin levottomana
patoutui, kuumeni ja taas laukesi sähköisen sään tavoin. Se häiritsi
hänen unelmiaan, piti vankina hänen ajatuksiaan ja esti Joelin kuvaa
selkeästi näkymästä. Mutta nytpä hän oli matkalla rakastettunsa luo,
ja tuo mies oli kerta kaikkiaan näkevä, ettei Angelica Rothman ollut
uskollisuudellansa leikkiviä mitä hyvänsä pankkineitejä...

Ja Geila siirrähti ajatuksettomassa lennossa heidän rakkautensa
lähestyvään juhlahetkeen.

Penkinselustain takaa on alkanut kuulua väittelyä. »Ja mitä
kuuluu tähän tuo onneton kustavilaisen hallitusmuodon pykälä? Ei
kerrassa mitään, ei tuon taivaallista!» kuuluu kiihkeä miesääni.
»Vai ei, vai ei!» vastattiin äänekkäästi, »saanko kysyä, hyvä
herra, onko tuota hallitusmuotoa koskaan meillä kumottu. Ei! ja
siitä on päivänselvänä...» »Saivartelua, valhepäätelmiä, herrat
'kuninkaanetsijät'!» keskeyttää edellisen kiukkuinen lause ja nyrkki
näyttää heilahtavan kattoa kohti.

Tuomari Silfverbladin lakimiesvaistot alkoivat herätä. Hän käännähti
väittelijöihin päin ja viittasi sikari sormien välissä. Mutta hymähti
samassa kuin: »no, eihän noille nyt kannata tuhlata laintuntemusta», ja
siemaisi hitaan sauhun.

»Tiedättekö, rouva Kaarin», Vilander alkoi puhua suurena salaisuutena
ja rakastuneesi, niin että hänen asialliset sanansa ja hyväilevä
äänensä olivat keskenään huvittavassa epäsoinnussa, »tiedättekö,
että meidän pankissa on erikoinen kuningastili, jolta lähtevät
maksumääräykset tasavaltalaisten lehtien osake-ostoihin, epäröiville
toimittajille ja kokousten värvääjille, etupäässä maaseudulle» — ja
tässä hän alkoi nauraa — »sillä suomalaisen talonpojan kallo on aina
epävarma, kun on kysymys järkiasioista». Rouva nauroi helakasti, alkoi
kaivaa käsilaukustaan keräyslistan näköistä paperia.

»Hyvä, hyvä!» oli jo jatkunut väittely viereisessä osastossa, »ja nuo
jesuiitta- ja pankkiherrasaivartelijat yrittävät pimittää koko kansalta
sen yksinkertaisen tosiasian, että pykälä 38 on tietenkin itsestään
menettänyt lainvoiman Suomen tullessa erottamattomaksi osaksi...»

»Ryssien valtakunnasta! Kas, kas, vai sillä tavalla, rakas
vaaleanpunainen herraseni...»

»Ennemminkin bobrikoffilainen, sortoaikojen pyhittäjä!»

»Ho-hoo... vai ryssien valta olisi korkeamman oikeuden nimessä
— huomatkaa... korkeamman! — voinut tuhota piirtoakaan, pientä
rahtuakaan vanhasta, ruotsalaisesta hallitusmuodostamme, jonka ja koko
länsimaisen kulttuurin puolesta me juuri olemme...»

»Hyvä herra!» kivahti taas uusi vastustaja, »luulin meidän taistelleen
tämän maan itsenäisyyden puolesta, ja sen vuoksi meillä täytyy sanon
_täytyy_!— olla oikeus harkita ominpäin, ilman homehtuneita pykäliä,
aiommeko rakentaa tasavallan vai...»

»Juuri niin, juuri niin... siinäpä se! Mutta koko Suur-Suomi-ajatus
on mahdoton, ellei meillä ole perinnöllistä, sentralisoivaa, mahtavan
Saksan helmasta nousevaa...»

Tasavaltalaiset alkoivat nauraa ihankuin toivottomina toisten
mahdottomuudesta. »Saksan helmasta!» he jätkyttelivät.» Todellakin...
uusi 'Herrenschicht', oikea byrokraattis-militaristinen herraskerros,
joka saattaisi meidät Kaiserin leikkikaluiksi...»

»Mutta Saksa voittaa!» kuului ratkaiseva huuto.

»Eipäs voita, eipäs voita!» kiusattiin toisaalta. Nyt sekaantuivat
kaikki äänet: »Voittaa, sanon minä!» — »Englantilaiset tankit!»
»Hindenburgin elastiset rintamat!» — »Amerikan joukot ja dollarit!» —
»Odottakaapas... uusi taistelu Marnella!»

Kaarin rouva oli lähestynyt suloisesti hymyillen melkein käsikähmässä
huitovaa seuraa, vänrikki kumarrellen kantapäillä. »Hyvät herrat,
etenkin kuninkaan ritarit, pieni lista tulevan kuningattaren
kirjoitushuoneen koristamiseksi... me pääkaupungin naiset emme ole
tuhlanneet aikaa.»

»Eikös sänkykamarin?» keskeytti rivohko naurahdus. — »Luuletteko
pääsevänne hovirouvaksi?» — »Tai miehenne vapaaherraksi?» sinkosi
edelleen ilveileviä kysymyksiä. Paperi oli jo joutunut kuitenkin
kuninkaantekijöitten käsiin. Kirjoitettiin nimiä ja summia.
»Ruotsalaista perustuslakia», murahti taas joku tasavaltalaisista.

»Älähän mitä... parhaimmiston shampanjalistaa...»

Nyt oli kuitenkin tuomarin mitta täysi. ‘Ruotsalainen' ja
'parhaimmisto' oli häväisty, hänen rouvaansa kohdeltiin
epäritarillisesti... Hän löi sikarinsa murskaksi tuhkakuppiin. Mutta
nousi seisaalleen hitaasti ja arvokkaasti.

»Lakimiehenä», hän aloitti, »saanen herroille huomauttaa, että laki
on tässä tapauksessa tulkittava niin sanoakseni _ex analogia_, eikä
niin ollen voi olla vähintäkään epäilyä kuninkuuden laillisuudesta,
niin... vieläpä on juuri täällä parjattu ruotsalaisen — ja, miks'ei...
myös suomenkielisen — parhaimmiston ehdoton velvollisuus istuttaa tämä
laillisuuden kanta koko kansaan kaikin järjen antamin asein, niin
sanoakseni suurin piirtein, »oikeasta» ja »väärästä» saivartelematta,
_per fas et nefas_, kuten termi kuuluu...» »Oikein, oikein! Alas
tasavalturit, lurjukset, valehtelijat!» — »Maanpetturit!» — »Seinää
vasten!» kuului huutoja ja aplodeja.

Kauhtuneeseen sarkatakkiin puettu herrasmies, joka tähän saakka oli
istunut nurkassa puhumatta sanaakaan, nousi vihastuneena ja tarttui
vyössä riippuvaan monilovelliseen pistimenhuotraan. »Siinä tapauksessa
saatte huutaa maanpettureiksi suurimman osan valkoista armeijaa, sillä
rintamalla en kuullut puhuttavan muusta kuin _tasavallasta_!»

»Kuulitteko!» — »Se on rintamamiehiä...» kiersi kuiske tasavaltalaisten
kesken.

»Ja nyt sopii herrojen jatkaa... tätä jälkitappelua», herrasmies
päätteli puhettaan, »haaveellisista univormuistanne päättäen ette
ajallaan näy tappelussa mukana olleenkaan». Halveksiva naurahdus.
Tasavaltalaisten tyytyväistä voitonvarmuutta ja tuomari Silfverbladin
olankohautus. Junan kiitävä kolkutus alkoi taas kuulua.

Geila ei ollut kuunnellut väittelyä. Mutta se oli häirinnyt häntä. Ja
sitäpaitsi, jääkärin katse tuntui juuttuneen häneen herpoutumattomasti,
milloin synkästi tuijottaen, milloin varovasti hyväillen... kaulaa,
kasvoja, vartaloa.

Hän oli äskeisissä kuvitelmissaan nähnyt itsensä seisomassa ensi
kertaa Joelin kamarissa akkunan edessä. Ei käsivarsi, ei ranne jaksa
nousta, kun tuo poika uskaltaa hyväillä hänen hartioitaan. Ruumis
jäykistyy ennen tuntemattomasta nautinnosta, ja hän... tuo poika
käy araksi, luulee, että hän on kylmä, käy puettuna haarniskaan.
Hänen sisimmässään herää nauru, joka kukertaa kuin Maatialassa
kolopiilosilla. Hykertävä riemu piilottaa tuolta hupsulta pojalta
kaikki, kaikki neitsytkuvitelmat, jotka vuodesta vuoteen olivat käyneet
yhä kipeämmiksi. Ketään hän ei ollut osannut rakastaa. Tietämättään,
jo Maatialan nukkekamarista asti, hän oli odottanut tuota arkailevaa
poikaa. Ja yhä, yhä piilottelee häneltä rakkauttansa... Jokin
ihmeellinen kielto ja käsky huhuilevat vuorotellen suonissa: »Ei, ei
vielä... ei koskaan!» Ja kuitenkin... »juuri nyt! älä kiellä, älä
kiellä», sekoittaa hänen päänsä.

Ketä minä muuta kuuntelisinkaan! Sanomaton vastenmielisyys herää
hänessä tuota vieressä odottelevaa miestä kohtaan. Että hän saattaakin
luulotella... ooh!

Mutta kun muistelijan ajatukset tulevat määrättyyn päätekohtaan,
juuttuvat ne avaamattomaksi solmuksi. Ketä hän oli lopultakin silloin
ja aina ajatellut? Vain itseään, yksin itsensä hän oli nähnyt ja
itseään peilaillut. Joel oli pysynyt koko ajan vain olentona, joka oli
häntä, juuri häntä katsellut. Ja nytkin, ajatuksia ponnistaessakin, tuo
poika ei tullut kirkkaassa valossa hänen näkyvilleen, vaikka hän oli
katselevinaan, miten hän astui vastaan... jossain Vahervuoren polulla
tai auringossa säihkyvällä kadulla havunoksa lakissa, ahavoituneena ja
miehistyneenä.

Ja kuitenkin hän olisi tahtonut olla nainen, joka olisi kyennyt
unohtamaan itsensä, kaiken, paitsi ottajaansa. Hänessäkö siis oli ollut
syy? Vai eikö ehkä Joelissa olisi ollut sitä voimaa, joka...?

Eikä Geila voinut muuta kuin pysähtyä melankooliseen ajatukseen:
Ehkäpä lapsuudenrakkaus onkin vain juuttunutta mielikuvaa, joka pysyy
lähtemättömästi sielussa kiinni, kuten muutkin lapsuuden sattumat,
kuten jokin nukke tai kiiltävä hyrrä, jonka sai nähdä ensi kerran
elämässään. Ehkäpä vasta miehen ja naisen kohdatessa toisensa ensi
kerran kypsinä ja... Ajatukset loppuivat. Mutta hätä painautui hänen
sydänalaansa kohti. Jäi sinne hitaasti kalvavana vaivana. Eikä hän
kyennyt järkisyilläkään kokonaan sitä vaimentamaan.

»Morsian unelmoi sankarihäistä!» Kaarin helähytti ja taputti polveen.
Geila sipaisi ohimosuortuvaansa ja nyökkäsi hajamielisesti. Mutta junan
levoton kolkutus alkoi taas kuulua. Se oli tihentymistään tihentynyt,
huimentunut, kuten tuntuu usein suurellista kaupunkia lähestyttäessä.




IX.

KELMENEVÄT KASVOT.


Aamu on punakirjavien uutimien takana. Se on heijastunut vinoittain
yli syrjäisen poikkikadun. Ammahtanut matalan puutalon katonharjaan,
räystääseen. Ottanut taas uupumattomasti uudet tähtäimet. Polttaa
ikkunanpieltä. Pureutuu uutimiin. Helakoittaa niiden pienet punaiset
pyörylät tulisiksi silmiksi, jotka hakeutuvat joka soppeen: Kulunut
pöytä, pari kirjaa: »Les débris de la gerre... Maeterlinck... Ein
Beitrag... oh, jotain saksalaista... zur Soziologie... und, oder, noh,
tai jotain muuta sinne päin... systeemejä, kategorioja», ne tavailevat
ja säikähtävät. Kimmahtavat toiselle pöydälle, jolla on soma, lämmin
verho, pari pyöryläistä rasiaa, hopeakahvainen käsipeili ja... Ooh,
kiiltävää, säteilevää, joitain salaisuuksia... herrasnaisen tapaista...
Mutta pientä sohvaa peittää nuhraantunut verho? Ja pesukaapin
yläpuolella ommeltuja harakanvarpaita... »mailmasi»... »Kotisi on sinun
mailmasi.» Silmät nauravat häijysti: »Höh, ei ainakaan hienoa väkeä...»

Ja rautaisten parisänkyjen kullatut nuppulat! »Onpas... keskiluokan
makuista.» — Eipäs, eipäs sittenkään... Jalomuotoinen, ohutranteinen
käsivarsi, kyynärtaipeessa sinisenkuultavaa hämärää... lepää
hervahtaneena alaspäin, toinen, valkeuttaan hehkuva, silmiä
varjostaen otsan yllä. Vain huulet näkyvät... heräämäisillään, eivät
verenpunaiset, eivät ihan nuoretkaan, mutta hehkuvat ja hyvät...
melkein kuin autuaat... Mutta... aivankuin pienen pientä kärsimystä
poskipäiden alla, vai ihanko itkun jälkiä...? Sinertävät pyörylä-silmät
säteilevät ja säteilevät. Punertuvat ja pyöristyvät pelkästä
uteliaisuudesta huvittaviksi särjensilmiksi, sellaisiksi palliaisiksi,
että ovat ihan rikki ritkahtamaisillaan.

Joel koskettaa kasvojen yllä kuultelevaan käteen, sehän näytti
liikahtelevan kuin keräisi pimeätä silmäterien suojaksi. »Geila,
Geila», mies kuiskaa. Käsi tulee hänen kätensä mukana raukean kuumana,
kasvot kääntyvät luoksepäin, mutta silmät eivät avaudu. Antaa vetää
itsensä lähelle, tulee itsekin, mutta pysyy sokeana, kuin tahtoisi
olla jotain näkemättä tai omiin silmiinsä jotain salata. Lämpöisessä
ruumiissa on liikkumattomuutta, joka myöntää ja kieltää. Miehen läpi
käy kärsimätön vavahdus, leviää hiljaisena kylmyytenä joka jäseneen. He
makaavat hetken, toinen jäykistyvänä, toinen vielä lämpöisenä vainajana.

Ihankuin vasta havahtuisi Geilan sormet alkavat leikkiä Joelin
rinnalla. Käsivarsi sujuttautuu hitaasti jäykkänä ojentuvan kyljen
alle. Miehen epäluuloinen tyytymättömyys painaa kylmänä vanteena
vyötäröistä, kiertää otsaa ja puristaa aivoja. »Käärme tai kahle...
joka paikassa», tunkeutuu häneen selkeä ajatus, joka ei kuitenkaan
kauhista. Samassa ne alkavat luisua pois, valahtavat olemattomiin.
Geila on puristautunut hänen lähelleen koko olemuksellaan. Menneitten
vuosien koko kipeä hehku nousee hänen suonistaan, palaa hipiällä ja
polttaa miehen ajatukset tuhkaksi. Naurava rakastajatar, äitiyttä
huokuva vaimo... Yhä ei näy hänen silmäteriään ripsien alta, mutta
nyt niissä ei voi olla muuta kuin ihanaa häveliäisyyttä. Heidän uusi
elämänsä on taas heidän molempien sylissä...

Niin he ovat eläneet tämän sodanjälkeisen tapaamisensa päivät ja yöt.
Miehen tervehtyvä ruumis oli kaivannut naista. Ja hän oli tuntenut ensi
päivinä huumaavaa, nöyrää kiitollisuutta rakastettuansa kohtaan. Nyt
hän vasta oli alkanut parantua todella. Mutta yhtä määrätön oli ollut
hänen hengennälkänsä.

Joel Svart oli niitä ihmisiä, jotka eivät kykene yksikseen,
rauhallisesti erittelemällä tulemaan ajatuksiensa lopputuloksiin, ei
edes yleensäkään ratkaiseviin näkemyksiin. Ei hän myöskään voinut
täysin vapaasti, itseänsä avoimesti paljastaen keskustella kuin
aniharvojen, vain läheisimpiensä kanssa. Mutta palavimmin ja samalla
itselleenkin totuudellisimmin juuri rakastettunsa seurassa. Se oli
hänelle uudestaan ja uudestaan puhdistavinta rippiä, sakramenttia.

Geilaa odotellessaan hän oli kantanut väsyneissä aivoissaan äskeisten
kokemusten kaaosta. Ja levottomana, umpimähkäisesti muistellen. Mikä
oli oleva lopultakin hänen suhteensa voittajiin ja voitettuihin?
Kokemukset olivat lyöneet vuoronperään toisiansa korvalle. Jo
sairaalassa alkanut haavoitettujen katala riita — Tourut ja Tiilikat,
Lerkit, Jaakot, ja oma raivostumisensa ja ristiriitoihin hukkuva
näkemyksensä, »myöhästyneestä kansasta», tuo kaikki oli yhä kaaosta.
Valoläikkiä, äkkinäistä pimeyttä ja monenmonia myötä- ja vastatuntoja
oli heittynyt sen sekaan päällystöjuhlasta, kohtalokkaalta sillalta,
hautuumailta ja kävelyiltä piikkilankavankilain ja teloituspaikkain
välimailla.

Nyt, Geilan tultua, oli hänen henkensä ja ruumiinsa alkanut elää
täydeltä terältä. Meidän 'totuutemmehan' ovat kuolleita tyhjyyksiä,
ennenkuin ne painuvat elämään omassa elimistössämme, sähköistyvät sen
tuoreista virroista, syttyvät, säihkyvät, räjähtävät palamaan täydellä
liekillä, johon me katsomme ja jota me kannamme, kunnes havaitsemme sen
vain aarnihautaiseksi virvaliekiksi ja sytytämme olemuksemme ikuisista
poltoista itsellemme taas uudet ja ihanammat valot.

Näin oli parhaillaan käymässä Joel Svartille. Mutta oli tapahtunut
myös siten, että eron aikana loitonneessa sydämessään Geila oli
kuvitellut tapaavansa rakastettunsa toisella tavalla muuttuneeksi...
ehkäpä suoraviivaisemmaksi, kaavamaisemmaksi entisestään, eräänlaiseksi
voittajatyypiksi, jota hän, Geila, oli valmis sanomaan sankariksi, kun
tämä vain ei epäillyt itsensä ja kaltaistensa tekoja. Hän oli odottanut
tapaavansa jonkun paraatirintamassa seisovan havutöyhtöisen ritarin,
jonka kasvot eivät jäyhässä miehuudessaan värähtäneetkään, sellaisen,
joka ei mieti liian paljon eikä liian syviä. Näin hän oli tuntenut,
joskaan hän ei tällaista odotusta keskustelussa omakseen myöntänytkään
millään hinnalla.

Ei, Joel oli sittenkin liian paljon entisensä kaltainen: Arvosteli,
syytti voittajiakin, veti kummallisia johtopäätöksiä, jotka
häikäisivät, mutta jotka rauhallisesti ajatellen kääntyivät lopulta
kapinallisten, rikollisten puolustukseksi.

»Vain se armeija on todella voittanut, jonka päälliköt kykenevät
voittamaan voitetut myöskin lempeydellä», hän saattoi tokaista.

Oikea ja väärä näytti Geilan mielestä hänessä sekaantuneen
hirvittävällä tavalla. Vankileirien nälkä oli hänestä taivaaseen
huutava rikos! Geila oli ymmällä. Missä sitten oli rikos ja rangaistus,
jos ei...? Ja kaiken lisäksi... oli muka tyhmää rangaista? Miten hän
muka olisi tehnyt? Koonnut kymmenentuhatta vankia torille, pitänyt
ankaran saarnan ja ajanut voitetut vapauteen »katumaan ja tekemään
työtä», kuten hän oli huudahtanut. Mutta päälliköt, ne ne vasta oli
kuritettava. Syy oli muka yksin heissä, koska eivät olleet asettuneet
omia joukkoja vastaan »eetillisesti välttämättömän itsenäisyyden
joutuessa vaaranalaiseksi», kuten hän oli oppineesti saivarrellut.

»Hm...» oli Geila hymähtänyt, »tuo sinun vanha nuorukaisajatuksesi
niistä johtajan hirvittävistä velvollisuuksista... heittäisit sen
vihdoinkin romukoppaan, niinkuin...»

»Hylkäisinkö totuutta, joka juuri nyt... tulessa, meidän kaikkien
kärsimysroviolla on todistanut itsensä oikeaksi!» Joel oli kivahtanut
vastaan.

»Pidä sitten yhtä lujasti kiinni myös itsenäisyydestä, jonka tunnustit
ainakin 'historiallisesti' ja 'moraalisesti' välttämättömäksi.»

»Siinäpä se, siinäpä se!» Joel oli intoutunut, »minä näen tänä
hetkenä, ymmärrätkö... minä suorastaan näen itsenäisen elämämme
kasvavan, _kasvavan_, enkä vain makaavan lakastuvina seppelympyröinä
sankaripatsaitten jalustoilla. Tämä veriruskea maa on vasta pohja,
jolta nousee _henkinen_ itsenäisyystaistelumme...»

Geila oli hymyillyt vaivautuneesti: »Samaa, samaa... henkevää
itsepetosta, haihattelemista...»

Mutta Joel oli iskenyt kuin elämänsä tinkimättömimpänä ajatuksena,
jonka hän näytti, vasta nyt, yht'äkkiä, keskustelun kiihkossa, selkeänä
löytäneen: »Ei ole ollut eikä ole olemassa mitään muuta todellista
voittoa kuin henkinen, hengenvoitto. Juuri se, vain se on muuttanut
taistelu taistelulta maailman kasvot ja on valaiseva myös isänmaamme
kasvot...»

Geila oli ollut taas häikäistyä hänen tulisesta varmuudestaan.
»Tuollaisena, juuri tuollaisena hän on sittenkin kaunein», oli
sylkähtänyt häneen ajatus kuin nuoruuden ajalta. Mutta sittenkin
hän oli ruvennut taas vastustamaan. Siinäpä olikin heidän henkinen
ristiriitansa. Geila olisi tahtonut pysähtyä tyytyväisenä siihen, mistä
Joel tahtoi vasta todella alkaa.

Mutta nämä väittelyt olivat sittenkin vain heidän suhdettaan toisiin
ihmisiin, yhteiskuntaan, eikä heidän omaa sisintä rakkauselämäänsä.
Sitäpaitsi, ne eivät olleet läheskään aina ärtyisiä, usein iloistakin,
varsinkin Pirkan ollessa seurassa »koirankurisine mahdottomuuksineen»,
kuten Geila mielellään sanoi.

Ei, jossain syvän syvällä oli heissä vielä surullisempia kuoleman
ituja, päivää näkemättömiä, värittömiä, hontelolta... Miksi he
tällaisinakin aamuina rakastivat toisiaan kuin jommankumman olisi
ovelle kohta kolkutettaessa lähdettävä kuoleman tuomion alaisena.
Säälinsekaisia, kipeitä ja kuumia jäähyväisiä olivat heidän syleilynsä,
vaikka he eivät olisi tätä tunnustaneet edes itselleen. Hehän puhuivat
jo avioliiton perustamisesta, suunnittelivat asumisiansa ja ansioitansa.

He heräsivät toistensa sylistä tarkastelemaan salaa toisiensa jokaista
ilmettä ja liikettä. Joel katsoi hänen kasvojaan läheltä, tunsi
jälleen hetken ajan rahtusen hellyyttä ja kiitollisuutta, mutta vain
hetken, kuin totuttuna jälkinautintona. Nopeasti sekaantui siihen
taas epäluuloa. »Hänessä ei ole minulle rakkautta samalla tavalla
kuin ennen. Mutta minä... minä rakastan koko olemuksellani...» alkoi
uudelleen jäytää hermoissa. »Ooh, rakastua... se on masentumista,
itkevää voimattomuutta... itseänsä kylmemmän edessä...» Syytös toista
kohtaan kiersi tajuttomana ajatuksena, jota ei voinut nujertaa edes
järkisyillä, sillä siinähän ei ollut mitään järjellistä. Mies yritti
naurahtaa itselleen. Hän hyväili Geilan kättä, kasvoja. Koko tuossa
ruumiissa oli väsymystä ja tyytyväisyyttä, mutta ei mitään iloa, ei
iloa... Suupielissä oli pieni kypsyneisyyden tai — vanhentumisen
juova. Eivätkö näyttäneetkin hänen kasvonsa usein juuri näin aamuisin
kelmenneiltä, kuin lakastuvalla naisella? »Niin, hänhän on minua
vanhempi!» Joel muisti. Entä sitten... puolitoista vuosikymmentä
tuonnempana? Mies näki hänet rumana ja itsensä yhä väsyneemmän ja
ilottomamman vieressä.

Geila oli alkanut pukeutua, välittämättä hänestä enää edes
kädenliikkeellä, tuolla suloisella synnyttävällä kädenhyväilyllä, jolla
hän aina ennen... Helosan haamun kirkastunut tervehdys hyökkäyksen
hetkenä sillalla vei Joelin sydämen yli koko tämän ajan, ohi tämän
naisen, taaksepäin, ja samalla hän vaipui takaisin omaan, entiseen
itseensä, johon tuolla hiuksiansa järjestävällä naisella ei ollut
mitään osaa.

Geilan arki-ilmeen alla oli säälinsekaista avuttomuutta, se ympäröi
sekä Joelin että hänet itsensä. Valter Strand häivähti muistissa
tyhjännäköisenä kuvana. Tämän varjomaisuus rauhoittaa häntä. Mitä
liekin ollut ohimenevää lämpenemistä ja pelkästään, tietenkin... tuon
serkku paran puolelta... Ja hänhän näki, hän näki itsensä Joelin
puolisona, joka oli tyynnyttävä nuo kuumeiset aivot.

Geila oli alkanut hyräillä. Lähetti lomassa hyvän sanan vuoteeseen
Joelille, joka kuitenkin vastasi kuin toisesta maailmasta: »Tiedätkös,
vaelsin äsken rakastuneena Sauluksena Damaskon tiellä, mutta kun
palasin takaisin... sinun luoksesi» — ja viime sanoissa välähti ivaa —
»sain pelkkiä pirullisia ajatuksia.»

Geila vavahti. Tuossa sävyssä ei Joel ollut vielä koskaan hänelle
puhunut.

»Mikä lopultakin lie se 'arvoitus' naisessa? pälkähti päähäni. Ja
tiedätkö, mikä ajatus heittihe vastaan?» Hän oli nauravinaan lyhyin
nykäyksin. »Ei suuri eikä pieni. Se on vain tyydyttämätöntä tai
toivotonta miehen rakastumista kylmenevään tai pikku-itserakkaaseen
naiseen, joka peilailee vain itseänsä, kuten sinä parhaillaan» — ja
taas hän oli nauravinaan iloisesti — »niin, niin, tuolla tavalla,
hopeakahvaisesta peilistä, ja joka alkaa hounasta miesparasta näyttää
kummalliselta arvoitukselta, kuten itsetyytyväisyyttä hyrräävä ja
oman-omia kasvojaan peseskelevä kissa tai — kohteliaammin — kuin lapsi,
joka omissa jokelluksissaan näyttää meistä kadehdittavan ihmeelliseltä,
luoksepääsemättömältä.»

»No, alatko sinäkin jo harrastaa tuota vanhanaikaista muotia...
naisvihaa?» Geila yritti kääntää leikiksi.

»Enpä luule, minua huvittaa vain todeta, että tuossa 'ikuisen
naisellisuuden' arvoituksessa ei naisella itsellään ole muuta
ansiota kuin — oma pienuutensa. Oma kukerteleva turhamaisuutensa,
kyvyttömyytensä rakastamaan.» Joelin ääni oli noussut sanojen
loppusarjassa halveksivaksi syytökseksi. Geila vastasi toivottomalla
katseella. Mutta katkeroitunut saivartelija ei kyennyt lopettamaan.
»Tiedätkö, koska älysin sinut ensi kerran sielultasi pieneksi, niin,
niin... ihan pienen pieneksi? Mitättömässä seikassa. Muistatko, mitä
sanoit toissa päivänä neuvotellessamme tulevasta perhe-elämästämme? Et,
et tietenkään. Teit pienen, pikkuruikkuisen 'arvoituksen' paljastuksen.
»Kyllä, kyllä minun palvelijattareni saa oppia tietämään, mikä ero on
hänellä ja talon rouvalla.» Niinhän sanoit? Pienessä kiihtymyksessä
tosin... Ajattele, mikä kaunis perheidylli! Sinä nujerrat ihmisarvoa
palvelijattarestasi aamulla, päivällä ja illalla. Ja minä...»

Geila oli purskahtanut hillittömään itkuun. Koko hänen ruumiinsa
vavahteli pahasta mielestä. Ja itku muuttui piinatun ihmisen
soinnuttomaksi avunhuudoksi. Mies säikähti, karahti punaiseksi
hiusmartoa myöten kiukusta itseänsä kohtaan, valahti kalpeaksi
toivottomasta oman kehnoutensa tunnosta. Sai lopulta itsensä irti
vuoteesta. Syöksyi polvilleen itkijän eteen. Hyväili sopertaen kuumia
anteeksipyyntöjään. »Sinähän vihaat minua, sinä vihaat», Geila toisteli
katkonaisten nyyhkytysten lomasta. »Enhän, enhän», Joel voivotteli
toivottomalla äänellä.

Äskeiset mitättömät sanat olivat painaneet hänet häpeään, josta hän
tuskin uskalsi kohottaa katsettaan. Geila oli jälleen hänen silmissään
se jalo ja hyvä, kaunis, ihanan ylpeiltävä, se kaikki, mikä hänessä
itsessään oli vajaata. Heidän entispäiviensä rakkaus humisi taas
hänen päänsä ympärillä, vaelsi kaikki ne suloiset paikat, joissa se
oli hehkunut kukkameressä, auringon paisteena, punaisena marjana,
suudelmina, sylinantoina maidonvalkeissa kamareissa... »Hyvä, kaunis»,
hän hyväili, lohdutti, vannoi, kunnes Geila hymyili vaisusti ja
viimeinen kyynelpisara valahti ripseitä onnellisen miehen kädelle.

    »Kuin ruhtinas maljani kiertää, annan,
    kuin ryöväri sammutan huulteni janon»,

alkoi kuulua oven takaa hurjapoljenteista laulua.

Pirkka levähytti oven auki. Ontui sisään liioitellen kävelynsä
kepin varassa tutisevaksi. Läheni hullunkurisesti lakkia kädessään
tärisyttäen ja jatkoi puolittain lausumalla: »Ja kuin kerjuri nöyrästi
anon...» Samassa hän tekeytyi ylpeäksi kavaljeeriksi ja lausahti
kumartaen syvään ja ojentaen Geilalle ainokaisen ruusun: »Mut yksin
Jumalan äidiltä anon.»

»Hyh-hyh», hän kääntyi samassa ympärilleen nuuskien, »täällä käryää
jotain sairaskammion tapaista tai mätäneviä schiller-omenia ja
'Weltschmerzin' homehtuneita kukkia...»

»Joel häijyläinen tässä näytteli nuoren Wertherin
mustasukkaisuusoikkuja, vai mitä ne lienevät olleet... Karl Moorin
rosvomaisuuksia», Geila heristi sormeaan Joelille, peitellen heidän
kummankin nolonnäköisyyttä.

»No, niin, enkös arvannut», Pirkka alkoi torua. »Ja Neitsyen silmissä
kyynelten jäljet», hän rallatti. »Joel Svart», hän ryhdistäiksen
samassa julmaksi,» sinun on aika parantaa tapasi. Etkö sinä tiedä, sinä
myöhäiskypsä kakara, että meitä naisia on kohdeltava varoen, hellästi,
hereän herkästi...»

»Meitä naisia!» Joel naurahti. »Niin, niin, ei mikään _lapsus linguae_,
älä luulekaan,» oli kivahtavinaan Pirkka, »me runoilijat, naiset,
juopuneet ja keväiset sammakot olemme samaa kategoriaa... kaikilla,
näet, aivot selkäytimestä irrallaan, ja se se panee meidät horjahtamaan
naurusta itkuun ja itkusta nauruun...»

Geila herahti raikkaaseen nauruun. »Katsos nyt, tuossa on todistus!»
hihitti Pirkka.

»Ja nyt kruununtakki pois ja herrastakki ylle», hän jatkoi samaan
menoon. Veti povitaskustaan kaksi paperia.» Tässä sinulle, määrätty
reserviin, luultavastikin ikäloppuna. Sinun ei tarvitse mennä edes
kutsuntaan. Mutta tämä poika kävi piruuttaan syynäyttämässä koko
olemuksensa, ja tässä todistus: ruununraakki, polvivaivainen, ei kykene
marssimaan, ei edes ammuttavaksi.»

Ja he päättivät kaikki pitää oikean vapausjuhlan aamiaisilla,
ulkoravintolassa. Mutta jonnekin pimeään jäi kasvamaan yhä
vahankalpeita ituja hervottomina rönsyinä, jotka eivät kyenneet
vihertymään ilman auringon paistattamaa maata.




X.

ERÄMAIHIN.


Vaellapa sisämaisiin korpiin, jos olet näistä kauan ollut erilläsi
eteläisillä rintamailla tai kaukaisissa kaupungeissa, niin näet
kummallisia. Soutele tutunpuoleiset alkutaipaleet, saat takaisin
herkimmän kasvinkautesi, kuten vain unessa, joka on ainoa pettämätön
silta palata kiharapäiseen lapsuuteen. Mutta työnnypä yhä syvemmälle,
ennen käymättömille tolille ja lopulta ulappaisille saarille
ja ihmisettömiin erämaihin — ja tee tämä yksin — saat vastaasi
vavahduttavia kokemuksia. Tyhjän selän kohina autiossa rantalouhikossa
ja honkien latvoissa on voimakasta, mutta pitkää, raskasta huokausta.
Seisot paikallasi, avautuu omaankin tajuntaasi autiota tuijotusta,
jonka takaa kuuluu määrättömän kaukaisena äänenä häipyvää pienokaisen
itkua ja vielä kauempana sävytöntä, yksitoikkoista ulvontaa.

Leveitä, syvyyteen luikuvia paasia, näiden välillä ja pitkin rinteitä
sekasortoista kivimassaa, ihmissilmään luonnottoman köyhää luomistyötä,
ihmistyön aiheidenkin ja kaiken kasvun mahdollisuuksienkin tunnotonta
tuhoamista. Alat kapinoida hyperborealaisia jumalia tai esi-isiäsi
vastaan, jotka heikompina muita ovat häätyneet hakemaan yöllä paistavaa
aurinkoa ja nämä mittaamattomat hiidenkiukaat löytäneet sen vaisussa
himerryksessä — ainoaksi elämänosakseen, koko tämän- ja tuonpuoleiseksi
kohtalokseen.

Et kapinoi kauan. Kaislojen huojunta, haavoittavien lehdensuikaleiden
kahina huojuttaa mielesi vain murheelliseen ikävään. Yrität ylemmäksi.
Onhan siellä ylistettyjä honkia, pihkantuoksua, ytimekästä terveyttä.
Hengityksesi alkaa paisua. Täällä, täällä voisi hengittää itsensä
vaikka... nousemaan haudasta!

Mutta et voi estää jalkasi risahtamasta käpristyneeseen pajunoksaan,
joka jo keväällä, juuri silkkisillä kissoillaan leikitellen on äkkiä,
yhdessä yössä paleltunut kuoliaaksi. Kissatkin ovat jäätyneet ja
kuivaneet pikkuruisiksi muumioiksi. Niiden untuva on vielä sileä ja
valkea, mutta silkinloiste on kadonnut. Ja suojalehdet ovat kovettuneet
ruskeiksi pyörylöiksi, jotka ovat kuin suuria, haalistuneita
veripisaroita, äkkinäisessä kauhussa itkettyjä. Suomalaisen korven
pääsiäiskauneutta...

Yhä ylemmäksi rinnettä! Tämä ei muutu. Kuivuneitten lehtien laikkoja,
ruohontukkuja lomassa. Mutta tuolla... heleän viheriä läikkä! Se on
kostea sammalmätäs lahokannon ympärillä. Kylmänkukat, jotka ovat
sulkeneet pienoisiksi paleleviksi kouriksi terälehtensä suojellakseen
edes heteitänsä, nousevat harvassa ryhmässä, kelmeänvihrein varsin,
mättäältä. Rukoilevatko ne keskellään lahoavaa kuolemanseitaa... suojaa
tai ruokaa? Mitäpä sillä olisi annettavaa... Vain tyhjävartisten
nokisienten ryhmä on sillä jumalatar-kruununaan.

Vieläkin ylempänä, kallion kupeessa, on toiselta syrjältään palanut
kanto, juurella nuotion jätteitä. Täällä on ollut ihminen! Kyyhöttänyt
tuossa pohjantuulelta suojassa ja lämmitellyt konttaisia käsiään
syyskoleassa, ollessaan ahrainkalassa tai metsällä.

Minne nousetkin... tuonne kaljupäiselle vuorelle saakka! Karkeaa,
elotonta jäyhyyttä, määrättömiä vuorenselkiä, joille aurinko heittää
penikulmaiset pilvenvarjot? Minne etenetkin: samaa, samaa tai... suota,
suota.

»Samaa ja samanlaista», Joel Svart toisti, höyrylaivan peräkannella
seisoen, äskeisiä ajatuksiaan. Hän ei ollut koskaan tullut sovussa
toimeen näiden erämaiden kanssa, vaikka matkustikin nyt niiden
valtaväylää pitkin omille syntymämailleen.

Sotaretkellä, lepopäivinä, hän oli kysellyt noiden samojen korpien
pojilta, mitä nämä olivat ajatelleet niitä samoillessaan. »Häh,
puita vedättelin tai vaeltelin takaniityille heinänkorjuuseen,
mitäs siinä ajattelemista, jollei penskoja ja akkaa kotona», oli
tokaissut torpanmies Kuunari. »Lintujahan minä vain... penikulmittain
kiertelin rantoja, sorsia tähystin poukamista ja sitten, myöhemmällä
syksyllä, kurkistelin näreitten latvat ja jäniksen jäljet... sai siinä
poikaloppi hikensä», oli Iivarin Janne selitellyt. »Mutta hauskaahan
se taisi olla, näin jäljestäpäin ajatellen... sellaista vähäläntää
tappelunnujuutusta», hän oli lopuksi myhäillen aprikoinut. Mutta Taavi
Laukka oli pojantenavasta asti laskenut polokoukkuja niemien kärkiin,
soutanut ympäri selän joka aamu auringon alkaessa kylmänä kajastua ja
joka ilta kylmänhengen levitessä rantoja pitkin. Ei ollut ajatellut
muuta kuin mitä olisi ollut pataan panemista seuraavaksi aamuksi. »Isä
kun oli kuollut jo aikoja sitten ja kotona äitimuori ja kaksi tyttöä
minuakin nuorempaa, niin ei siinä auttanut ajatella ees kohmettuvia
käsiä, saatikka sitten sitä kauempia kauheuksia, vaikka pyrkikin
nivusia kolottamaan iänikuinen soutu», Laukka oli muistellut. Mutta
kerran hän oli kertonut kokonaisen pienen muistelmansa:

»Sain sitten useana kesänä peräkkäin Lahon isännältä urakalle
jätetukkien kiskomisen Kuorkosken latvapuolilta. No, siellä oli
sitä yksinäisyyttä viikkokaupalla. Tukinniskaan keksi, yhtä vauhtia
rantakiville ja törmälle, takaisin vesirajaan ja alas hilpatessa
pikkuinen laulunpätkä: 'yks' viiskolmatta, yks' viiskolmatta', sillä
suutarinmarkka oli tukinroikaleelta kiskomispalkkaa. Illalla kun
paiskasin itseni havuille, en herännyt ennenkuin auringon kylmätessä.
Mutta raajat olivat kankeat ja raskaat kuin vettyneet tukit. Siitä
souvista nämä taisivatkin tulla näin peevelin lujiksi, vaikka
joutuivatkin kasvamaan tällä tavalla, vähän niinkuin mutkitellen», hän
oli hörähytellyt kertomuksensa päätteeksi.

Niin, he olivat vain osa tuon samaisen korven kamppailusta. He, juuri
hekin olivat eräitä sen juoksevia, terveitä eläimiä, sen muotopuolia
känkkyräpetäjiä tai sen ruhjomia uhreja. Kuinkapa he olisivat voineet
_ajatella_ sen kammottavuutta?

Mutta Joel Svartista oli alkanut yhä selvemmin tuntua siltä, että
koko suomalainen kulttuuri oli oleva ennenkaikkea juuri tuon korven
tuhoamista ja kaiken sen masentamista, mitä se oli siittänyt ihmiseen
takamaitten heimokahakoista ja nälkävuosista saakka. Ei edes sen luoma
sitkeys ja voima ollut hänen mielestään inhimillistä. Teon voiman
ylistäminen oli vain korpisieluista raakuudenpalvontaa. Se oli juuri
sitä samaa Murhan Henkeä, joka oli tehnyt veljessodan niin luonnottoman
raivokkaaksi ja joka oli sen lopultakin synnyttänyt. Eikä tämä kansa
pelkästään ‘katajaisena' ollut hänestä minkäänarvoinen rintamaitten
hengentyössä.

Pirkan ääni kuului takaa peräkannen korituoliryhmästä.

Joel Svart ei vastannut. Tämä matka kotoseudulle oli hänelle
'kuolemanjälkeisen elämänsä' tutkimusmatkaa. Rintamantakaiselta
maaseudulta oli tullut kauhistuttavia huhuja. Hän oli omin
silmin nähnyt paikallisten esikuntien lausuntoja tutkittavista
kapinavangeista, ja ne olivat olleet kauttaaltaan lyhyenkarkeita
tuomioita, jotka iskivät kuin kirvespohjalla: Ammuttava! Tapettava!
Jotain erämaista salatihua tuntui täältä nousevan vastaan joka louhikon
takaa. Tuo korpi näytti avanneen hirvittävät leukaperänsä toistamiseen
ja nyt pursuavan verenvaahtoista kostoa, katalaa ja tunnotonta. Mutta
millä tavalla, minkälaisina tekoina? Hänen täytyi saada kaikesta
selvä, sillä mitä vaati häneltä _hänen_ omatuntonsa, se oli vieläkin
tilittämättä. Oliko tuomittava koko kansa vai puolikas siitä? Ja kumpi
puoli? »Ei keskivälillä-seisoja, ei laakereilla-makaaja», sitä hän vain
toisteli itsekseen.

Laivan laajenevat mainingit kaatuivat sarjoissa louhikkoja vasten
ja taittoivat yhtä säännöllisissä sarjoissa auringosta huikaisevia
valolaikkoja, jotka heittivät sädekehiänsä koivujen, latvoihin,
petäjänkylkiin, kallioseiniin, sitä mukaa kuin laiva eteni. Ilmiö
viehätti ja huvitti katselijaa. Juuri noin... vain pintakultausta
ja vain lähimmäisessä metsänrinnassa. Koko muu erämaa jäi ihmisälyn
muuntavasta voimasta osattomaksi, ennalleen ja pimeäksi. Hän hymähti
ja palasi toisten luo. — Kaarin rouva miehineen, jotka olivat myös
Autialan-matkalla, olivat tulleet hyteistänsä. Ja parhaillaan kääntyi
seuraa kohti myös jääkäri Strand, joka oli pitänyt seuraa sivukannella
haaveilevalle Geila Rothmanille.

»Ja siinä toinen taivastelija!» Pirkka viittasi Joelin tullessa,
iskien silmää Geilalle. »Katsokaa nyt», hän kääntyi koko seuran
puoleen, »molempien otsaan on kirjoitettu: »Mikä on totuus?», toiseen
taivaansinisellä, toiseen — Joel paralle nimittäin — punaisella
ja mustalla. Ja nyt te luulette, että minä vastaisin teille,
hyvät natsarealaiset, pesemällä käsiäni maailmanmies Pilatuksen
hienostuneessa skeptisismissä? Ehei, pojat! Meille kuolemasta
nousseille nuorille on totuutta vain koko-elämä ihmisineen, elukoineen,
sarvineen ja hampaineen — tunkiokasoineen, jos nämä vain elävät ja...»

»Ja lemuavat!» Kaarin huudahti.

»Suomalaisesti!» lisäsi tuomari.

»Kummallista, miten hatara on tuo 'elämä', sehän ei merkitse enempää
kuin, iskusana mikä tahansa», alkoi Joel.

»Oo, mikä Ethica ordine geometrico demonstrata! Mutta minä rakastan
vain uutta ja umpimähkäistä elämää, oikeata sielujen juhlatunnelmaa!»

Joel iski vastaan kuivan terävästi: »Ja päädyit kuitenkin perin
Vanhaan metafyysilliseen ajatukseen 'sielujen juhlatunnelma', sehän
on oikea korvapuusti koko sinun 'uus-epikuurolaisuudellesi'.» »Ooho,
poika», hyökkäsi Pirkka, vai korvapuusti? Se oli vain korvatillikka
sinun dogmatiikallesi, sekä moralistiselle että — hihhulilaiselle. Sat
sapienti!»

Geila oli siirtynyt nojaamaan kauemmaksi sivukaiteeseen. Hän alkoi
viittoilla kiihkeästi Joelille. Tämä luopui väittelystä. Hän oli
nähnyt Geilan silmien loistavan säteilevän rakastuneesti. »Tuolla,
tuolla, katso!» Geila kiirehti häntä kädestä, painoi sen kaiteelle
ja samalla rintaansa vasten. Siellä oli Kannaksen torppa ja heidän
rakkautensa onnenkuuma kesä. »Muistatko, valkeat seinät, viheriät
akkunaruudut ja akkunalaudalla yksi ainoa verenpisara», Geila alkoi
kuiskia. »Tuolla rantahietikko... autiona, ei ketään ihmistä», Joel
yhtyi melankolisessa äänensävyssä. »Silloin... Marja pyykkirannassa,
nuori isäntä rantapellolla tai tuolla rinteellä aidan panossa. Niin,
missä lieneekään nyt Heikki? Kuului paenneen jo syystalvesta punaiselle
puolelle», hän lisäili yhä synkemmin.

Geila oudoksui. Hän oli yrittänyt manata esiin heidän onnenaikansa.
Ja tuo mies... punakaartilaisisännistä! Hermostunut väristys melkein
puistatti häntä. Mutta hän tunsi samalla kuin kaiken veden ja
voiman tyhjenevän elämänjoestaan. Se oli täytettävä uudestaan, sen
oli kohistava — vaikka taaksepäin, latvojansa kohti. Ja hän yritti
sittenkin: »Muistatko sitä pientä risatautista, Päiviö-poikaa, jonka
me paransimme auringolla ja omalla onnellamme. Oli ihankuin minä
itse olisin hänet synnyttänyt... meidän rakkaudestamme, Joel!» Hän
kopristi miehen käsivarresta saadakseen tämän mukaansa. Eikä osannut
enää jatkaa. Hän tunsi toistelevansa tolkuttomasti tuota 'meidän
rakkauttamme'. Ja hän oli huudahtanut hänen nimensä parahtaen. Mutta
tuo mies... väänsikö hän huuliaan suorastaan ivallisesti? »Niin, niin,
muistathan... aamu aamulta suutelin hänen näivettyneitä jalkojansa...
Ja muistatko? Ne alkoivat liikahdella, punertua ja lopulta temmeltää...
ja silloin minä sen tunsin... ihankuin oma poikani... meidän
rakkaudestamme!» Ooh, taas hän oli kyennyt vain toistelemaan samaa.

»Meidän rakkaudestamme...» matki Joel hiljaisen ivallisesti. Sitten
kuin suuttuneena, halveksivan katkerasti huudahtaen: »Tuo risatautinen!
Meidän poikamme? Niinkö?» Geila kalpeni hädästä. »Hyvin arvattu...»
Joel jäi mumisemaan.

Nyt ei ollut enää mitään keinoa. Geila käänsi hitaasti selkänsä
Joelille. Hänen turtuneilla kasvoillaan näytti olevan yksi ainoa ilme:
Millä tavalla on näin pitkälle tultu... kaiken katoamiseen? Geila
parka ei ollut tajunnutkaan, että hän itse oli muutama päivä sitten —
heidän vaarallisimmassa, aamuisessa rakkaudessaan — reväissyt Joelin
arinta orvaskettä ja jättänyt sen myrkylliseen kuumeeseen. Miehen
epäluuloissaan jälleen äkkiä kylmentyessä nainen oli tuona aamuhetkenä
hymähtänyt hieman säälivästi: »Olet liian hermoherkkä, poika parka.»

Tämä oli särähtänyt Joelin korvaan raakana solvauksena. Se oli
riistänyt häneltä riipaisemalla koko miehisen kunnian. Ja sen oli
tehnyt juuri tuo sama olento, jonka vetelä turtuneisuus, omiin
ytimiinsä vetäytyminen sai hänet ärtymään, sisäisesti suuttumaan
ja lopulta kuristavaan tunteeseen, joka teki elottomaksi sielun ja
ruumiin. Tuo nainen... Ahaa, nyt hän sen oli muka ymmärtänytkin.
Hänen 'sisäisimmät' kaipuunsa olivat tietenkin jo kauan halanneet
toisenlaista miestä: karkeahermoista, noin vain sivumennen viettelevää,
ruhjovaa, raakaa, eläimellistä... Siinäpä juuri taisi ollakin
hänen miesihanteensa. Tuollainen... esimerkiksi tuo kummallisella
tavalla mukaan tuppautunut serkkupoika. Ja he muka olivat ihan
kihlajaismatkallaan, näyttelemään morsianta.

Tällaisia oli hautonut Joel Svart monet vuorokaudet. Morsian oli päivä
päivältä käynyt yhä enemmän ymmälle. Ja nyt... tämäkin, heidän ihanin
muistonsa! Jospa se olisi edes vain jotain jälkisairautta, jonka aika
parantaa, jospa...

Mutta Joel sanoi, ikäänkuin ei enää kykenisi yksin kestämään, hänen
selkänsä takaa: »Niin, risatautinen... sehän olisikin luonnollista,
näin hermoheikosta miehestä, kuten itse sanoit.»

Nyt se oli sanottu. Geila muisti lauseensa ja koko tapauksen. Oli
aluksi ilostua: »Oh, sehän oli vain lause, sellaista hölynpölyä ja...»
Mutta hänen ilonsa katkesi. Jokin alkoi takoa hänen muistissaan:
»Oikeassa, hän on oikeassa, tuo mies on tuntenut sinun sisimpäin
aivoitustesi läpi, itse olet ollut hänen sylissään jotain vailla ja
kaivannut jotain muuta, enemmän tai toisenlaista...»

Geila etääntyi hiljaa kaidetta pitkin erilleen, yhä kauemmaksi
Joelista. Hän ei uskaltanut jatkaa. Hänellä oli taas jotain salaamista.
Mutta nyt hän tunsi sen ensi kertaa selvästi. Ja juuri tuota selkeyttä
hän kauhistui.

Niin, nuorena tyttönä hän muisti kuvitelleensa itselleen tyyntä, jäyhää
miestä, jonka kourat tekivät kipeää, joka otti ja saattoi heittää hänet
pois, kuten kintaansa tai ainakin kuin hevosensa. Alituisessa huolessa
hän saisi olla 'ryövärinsä' tähden, ja tämä oli suljettu, kova ja
synkkä, otti ja työnsi pois.

Mutta nämähän olivat pelkkää tyttöajan iltaöistä hulluttelua. Hän oli
taas ilostuvinaan koko tapauksesta: »Sitä rakastuneitten riitelemistä!»
Mutta hänen katseensa osui hytin kulmauksesta Verner Strandiin,
joka istui synkkänä paikallaan, toisten vilkkaasti keskustellessa.
Joelillakin oli ollut omat synkkyytensä, värähtelevät, toivottomat.
Mutta tuo tuossa ei muuttanut ilmettäkään, vaikka tiesi rakastuneensa
onnettomasti. Siinä miehessä asui varmaan tyyni, julma tahto, joka
osasi taivuttaa mielensä mukaan vaikka rautaa, kun vain sai käsiinsä.
Hän ei ainakaan säikähtelisi pieniä 'kylmyyksiä'.

Geila unohtui katselemaan Strandin profiilia, jossa lyhyen otsan alta
työntyi varma nenänkonko, käyrä leuka ja suu kuin miekalla sivallettu.
Nuo huulet eivät varmaankaan vapisisi. Ne ovat oikean sotilaan, kuten
koko tuo pääkin ja luja vartalo...

Kuitenkaan ei Geila Rothman myöntänyt tänäkään hetkenä itselleen,
että olisi ollut vähimmässäkään määrässä rakastunut tuohon
'sukulaismieheen', kuten hänellä oli tapana häntä nimitellä, ikäänkuin
viileän sisaruuden todistukseksi. Ei, tuon _laatuisessa_ miehessä oli
vain jotain, mikä välttämättä kuului hänen miesihanteeseensa. Sen hän
myönsi tänäkin hetkenä. Mutta hänen sydämensä, se tunsi tuskaa vain
Joel Svartin vuoksi.

Ja tuolla loittoni Kannaksen torppa, häipyi lopulta niemien ja saarien
taakse. Vaistomaisesti hän oli tarttunut kaidepuun pystytankoon ja
nojasi siihen kuin hukkuva päätään. Nämä pari viikkoa olivat olleet
kummallisen kosken laskemista. Aluksi juhlamatkaa. Vähitellen...
perävannas oli vikaantunut. Airot oli menetetty. Oli syösty yhä
vaarallisempiin kurimuksiin. Ja nyt tuossa... viimeinen pelastava
koskenniska, josta vielä saattoi pelastautua syrjään, suvantoon. Mutta
nyt... sekin oli jätetty. Ja edessäpäin? Hänen silmäkulmiaan alkoi
pakottaa. Ei uskaltanut ajatella edemmäksi ja toivoi kuitenkin jotakin,
vielä ihmeellisempää pelastusta. »Hyvä, hyvä minä tahdon hänelle
ainakin olla...»

Siinä se oli, sekä Joelin että Geilan kotipitäjän vanha silta. Oikealla
yhä vielä vanhemman hautausmaan kiviaita. Koko entinen Rantakylä,
tuo 'viheliäisyyden kaupunki', jonka Vartin herrat olivat aikoinaan
asuttaneet entisillä saunapiioillaan ja muonamiehillään, oli kadonnut
kokonaan, yksinpä Herran-Leenankin punainen mökki ja Hilvosen tupa,
jossa kerran kelloseppä Jaakko Hanski oli selittänyt kyläläisille
»Työmiehen» evankeliumia. Vain pari kennääntapaista muinaisten
multahirsien paikalla. Mutta kivimuuri oli kestänyt muuttumattomana.
Sen kivien vihertävät laikatkin, joita Joel oli poikana kuvitellut
vainajain kasvoiksi, tuijottelivat sieltä täältä. Mutta ne olivat
vähentyneet? Koko rauniomuuri näytti puhdistuneen entisestä
niljakkaasta kosteudestaan. Joel antoi katseensa nousta sen yli,
pengermälle. Todellakin! Laidasta laitaan oli tarha luotu uudestaan.
Puita oli karsittu ja harvennettu. Ja kas, ihan oli avattu hiekkaisia
käytäviä säännöllisiksi kuvioiksi. Heinä, jonka ennen lukkari oli
niittänyt lehmälleen, oli nyt laskettu puutarhakoneella. Maatuneet
haudat oli tasoitettu, kylvetty nurmilaikoiksi, jotka erosivat
heleänvihreinä läikkinä ympäröivästä maasta. Ei yhtäkään kallistunutta
puuristiä. Vain Maatialan Svartien ja Paimelan Rothmanien hautakivet
olivat jääneet rinnakkain seisomaan, välillään joitain luutuneita
muinaisen ruusupensaikon jätteitä. »Varmaankin... pieteetistä
säästettyjä», Joel Svart murahti.

Mutta hänen mielialansa oli sittenkin kirkastumassa. Tämähän oli uutta
maailmaa! Tuolla, korkeimmalla kunnaalla, työskentelivät kokonaiset
joukot kylän ihmisiä: neitoja, nuorukaisia, isäntämiehiä, liinapäisiä
emäntiä, rouvasihmisiä, kukaties puolet koko kylän asujaimistosta.
He haravoivat, kitkivät, istuttivat laajan hautakummun ympäritse
kuusentaimia, eräät polvillaan, kädet kuin hyväilemässä mustaa multaa.
Keskellä kumpua seisoi jo kivijalustaa, jolle nähtävästi odotettiin
tilattua sankari veistosta. »Niin, siellähän lepää jo minunkin
miehiäni...» Liikutus ja johonkin marssin tahtiin nouseva mieliala vei
Joel Svartin ylös hiekkakäytävää pitkin. Pirkka alkoi seurata kepin
varassa harppien. Muu seura jäi alatielle odotellen etenemään.

Maasta paljastuneita mukaisia sääriluita ja pääkalloja oli kerätty
pieneksi kasaksi käytävän sivuun uudestaan haudattaviksi. »Sukupolvet
ovat nousseet töllistelemään vapautta!» Pirkka huudahti takana.
Todellakin, nuo isien mitättömät jätteet näyttivät Joelistakin hieman
huvittavilta. Heidän kuolinkamppailunsa tuntui olevan niin määrättömän
kaukana, että kaikki tuska oli jo haihtunut heidän luistaan.

Eräitä suruharsoisia naisia nousi tulijoita tervehtimään. Monella oli
riutuneet kasvot. Mutta kaikki he olivat iloisen näköisiä.. Tuo heidän,
hommansa oli kuin kotopihalla tai -pellolla askartelemista, mutta
jokaiselta kädenkäänteeltään juhlallista. Laskettiin leikkisanoja,
mutta ei pienintäkään karkeutta. Pirkka, joka oli paikkakuntalaisille
vieras, otettiin hänkin joukon keskelle kuin omainen, kun kuultiin
hänet omien poikien kerällä haavoittuneeksi. »Tehdään tästä pojille
ikuisiksi ajoiksi puutarha», tokaisi nuori isäntämies. Toverukset
kääntyivät lähteäkseen. Mutta ylätielle vievällä portilla, joka oli
rakennettu kokonaan uudeksi, Joel jälleen pysähtyi. Toden totta! Välkeä
selkä, heleä rantapäärme ja säteilevä kukkula... ikuinen puutarha, syli
täytenänsä riemuitsevaa vapautta... Ja uudet portit! Siinä vanhassa,
homehtuneessa, olivatkin asustaneet — muisti hän lapsuuskuvitelmiaan —
nahkasiipisiä elukoita ja pelosta uikuttelevia lapsivainajia.

Katsojan silmiin häivähti pieneksi hetkeksi kaupungin yhteishaudoilta
ruumiinkaivajien mielipuolinen joukko. Mutta sekin liikahteli nyt
inhimillisesti ymmärrettävämpänä. Vapauden jalanjäljet! Nehän olivat
kahdenlaatuiset... veriset ja ylpeät.

Hän näki edessään ajanjaksoja ja miespolvia. Käytävillä maatui hienon
sileäksi raaka multa ja hiekka. Verijäljet katoavat. Nurmi kaunistuu
kaunistumistaan. Kuuset kasvavat. Mustakinaiset naiset eivät enää
ole itkemässä. Kiukkuinen kirous, joka vielä kimmahtaa rantatieltä
kiviaidan yli, on haihtunut olemattomiin. Vainajain isät eivät
enää tee tänne raskasaskeleisia sunnuntaikävelyitään. Mutta heidän
pojanpoikansa ja näiden pojat ja tyttäret kävelevät vanhuuttaan ylevän
puiston hiljaisia käytäviä ja pysähtelevät ilman mitään surua patsaan
ympärille. »Ne olivat ihmeellisiä sankareita», sanovat toisilleen
lapsekkaasti hyvillään, sillä heidän oma nimensä loistaa katoamattomana
graniitista, mutta myöskin hartaan kunnioittavina, pienen pieninä
kuin ikuisuuden puistossa. Mullasta lemuaa väkevänä, kuusissa humisee
ja kivikirjaimista välkähtelee ylpeänä historiallinen tapahtuma,
jonka ylhäistä välttämättömyyttä ei enää yksikään kansalainen kiellä.
Näin ajatteli Joel Svart vapautuen näkemys näkemykseltä, kunnes
hän puuskahti rohkeassa ilossaan: »No, tokihan täytyi jumalatar
Vapaudellakin olla kahdet jalanjäljet, julmat ja ihanat!» »Kuten
Haeresis Dealla», vastasi umpimähkään Pirkka, tarttuen toverinsa
käsivarteen.

Mäkiin nouseva kototie oli valaistunut laidasta laitaan. He tapailivat
marssintahtia rientäessään yhtäjalkaa muuta seuraa kohti.

Tuosta myötäili syrjätie Maatialan entiselle ulkotilalle, Vanhalaan,
Vartin herran muinaisten saunajuhlien synninpesään. Mutta sekin oli
nyt, ja jo aikoja sitten, voitettu kaikkine seurauksineenkin. Tie
yleni. Vaivaistalon hullujenhuoneen kulmakamarin akkuna päilyili
auringosta. Haudassa olivat senkin takaa Norrin ja Vartin herrojen
konjakista punoittaneet naamat... ränsistyneine herranilmeineen.
»De mortuis nil nisi bene.» Mutta jossain, matalalla tuolillaan
vuoleskeli varmaan Ismael poika lusikoitaan, kauhojaan... Ja taas tuli
kotiinpalaajan mieleen alttaritaulun kauneutta.

Autialan veräjä tuon tiemutkan takana... Eipäs, kas vain äitimuoria!
Oli rakentanut oikean portin, pienen ja sievoisen. Ja tuolla seisoi
itse portaikolla, ihan pyhäpukimissaan. Kapean pitsikauluksen
päätteessä kiiltää hänen ainoa korunsa, joka on jäänyt hänelle perheen
konkurssipesästä, kultainen, hienotaontainen rintaneula.

Äiti syleilee poikaansa ja herahuttaa pienen iloitkun. Kaarinia hän
ottaa molemmista käsistä ja luo häneen vierastavan ja tutkivan katseen.
Tuo ylellisesti puettu kylmännäköinen nainenko hänen tyttärensä? Mitä
liekään enää jäljellä siitä pienestä tytöstä, joka lähetettiin — hänkin
konkurssipesästä — täti Zuleiman ottotyttäreksi?

Kaarin oli yrittänyt ottaa sujuvasti hymyilevän seurusteluilmeensä.
Mutta se ei onnistunut. Tulee muistiin pakostakin, kuinka hän
oli seisonut Portinmäellä reen vieressä, jossa istuivat äiti
ja Joel lähdössä Virt’ojan rustholliin, ja hypistellyt äitinsä
turkinlievettä ja katsellut maahan kyynelten tippuessa. Ensi kerran
koko täysi-ikäiselamässään hän joutui hätään itsestään: Zuleima-tädin
mukavissa nukkekamareissa ja avioliittonsa salongeissa hän tunsi nyt
yhtäkkiä menettäneensä jotain, jota hän ei enää koskaan saavuttaisi
muualla kuin unessa, joka vielä joskus oli tuonut hänen lähelleen
nuo tuossa tuijottavat ihanan siniset silmät. Mutta hän nousi
kapinaan niiden edessä. Oliko se hänen syynsä, että...? Totunnainen
naurahdus tuli pelastajaksi. Hän katsahti sivulle ja sai takaisin
ylimielisyyttään. Kohautti olkapäitään, taputti herttaisen keveästi
äitiään olalle ja naurahti muka kohteliaisuutena: »Kas vain, äiti
muoria, täällähän on somempaa kuin olisi saattanut luullakaan!»

Augusta rouva vetäytyi itseensä, kävi arannäköiseksi ja ojenteli
kättään toisille tulijoille, kuten hänellä oli tapana ventovieraille,
itseänsä ylemmille, ruumis hieman jäykkänä, käsi joka hetki tervehtijän
kädestä irtautumassa.

Joel katsoi toisin silmin pientä puutarhaa. Siinä oli melkein
jokaisessa kädenjäljessä hänenkin osuuttansa poika- ja
nuorukaisvuosilta. Mutta hän ei ollut pariin kolmeen kesään päässyt
käymään kotona. Ja huomasi vasta nyt yllätyksiä toisensa jälkeen.
Orapihlaja-aita oli noussut korkeaksi. Penkit oli maalattu juuri
täksi kevääksi. Kaksi vantterannäköistä poppelia oli istutettu
lisää ja entäs... hopeapajuja. Koko kasvitarha oli laajennettu,
perunapelto viety kauemmaksi ja hänen koivunsa... tottakin, tapaili jo
vinttikamarin taitekaton korkeinta harjaa.

Augusta rouva nyhjäisi ohimennessään poikaansa. Joel vain viittasi
puutarhaan. He iloitsivat hetken toistensa katseista kuin
salaliittolaiset, jotka nauttivat vain omista tietämisistään toisten
ymmärtämättä mitään.

Joel vietti melkein koko illan omissa oloissaan, istuskellen kivillä
ja penkeillä, kierteli rannalla ja lepäili selällään nurmikolla.
Haavoittumisestaan saakka hän näki kulkeneensa pelkillä haudoilla,
toiselta toiselle, äskeiselle sankaripatsaan jalustalle saakka. Nyt
ne olivat loppuneet. Täällä hän oli kaikkien yläpuolella. Hänen
unennäkönsä kuolemantakaisesta puutarhasta palasi mieleen vailla
kaikkea painajaistunnelmaa. Jäsenet olivat terveet. Tuossa... rinta
kohosi voimakkaana, jalat loikoilivat rinnettä pitkin hervottoman
laiskoina. Hänen äitinsä oli voittanut! Hänen puistossansa, tuolla
jossain, lauloivat olemattomat linnut, joita ei voinut kuvitella
muunlaisiksi kuin tulen- ja purppuran värisiksi.

Ja kummallista... hän ei tuntenut mitään tuskaa, vaikka näki Geilankin
jossain tuolla kaukana, takanapäin, kasvot vanhentuneina ja hämärinä,
johonkuhun noista haudoista syvälle haudattuna.




XI.

SELKÄPUOLEN SANKARIUTTA.


Talollinen Juonas Harri kenottaa rattaillaan; takaistuimilla hänen
yhdeksäs kakaransa ja kuopuksensa Pien'-Juonas, tirkistellen isän
kainalon alitse ruunan vihoittelevia hännänhuiskauksia.

Ukon leveä takaraivo näyttää tavallistakin laveammalta, sillä
vanhuuttaan kutistunut lakki on asetettu otsapuolelle, melkein
terävään pystynenään asti, silmien suojaksi. Katselee kumpaisellekin
puolelle tietä. Omia maita... Tuosta kyllä sopisi, kuustuumaiseen
asti kun jumauttaisi ja setelit pankkiin... Mutta kiirettäkös tässä.
Ja ukko hihittelee salakavalasti itsekseen, ikäänkuin nautiskellen
sensuuruisista piilokassoista, ettei muilla unissakaan aavistusta.

Antaa ruunan ruveta käymäjalkaan. Kohauttaa lakinlippua ylemmäksi
nähdäkseen paremmin. Suu vetäytyy hitaasti leveäksi. Pien'-Juonas on
hypännyt rilluttelemaan kärryjen takaistuimesta itseään kannatellen.
Mutta isä-ukko ei huomaa ärähtää. Naama käy hikeen pelkästä ilosta.
Tuosta ne kampeutuvat Nivalahtea kohti Vekurin Mikon torpanmaat...
Kuivaa hihitystä. Vai Vekurin! Harrin talon perintömaita. Ohhoh,
kylläpä on penskojakin, taloja tarvitaan omillekin. Vai tässä... Muka
hommailevat torppareita, kukaties mökkiläisetkin ehta isänniksi. Täytyy
kiirehtiä, kiirehtiä täytyy...

Mutta tässä paikassa se vasta somasti sattui, koira vieköön. Poika,
perillinen muka, kaatui punakaartissa ja isä-ukko, punaparta,
jymäytettiin kotomäkeensä. No, minkäs sille. Ei siinä ollut paljon
viittilöimistä Putaanperän Antille, joka sitä puhdistustyötä tässä
on toimitellut ja julmistellut muuallakin päin konnia kurittaneensa.
Sattui... ei torpassa isäntää, ei perillisen tapaistakaan, yksinäinen
leskenpipana... Ei muuta kuin torppa taloon ja vaikkapa tuon
Pien'-Juonaan kontolle.

Hihitykseen herahti pisara makean leppoisaa isänrakkautta. Silmäsi
taakseen. »Ja sielläkös sinä, peevelin penska... rilluttelemassa!
Linjaalit katkot...» Ruuna säikähti. Pien'-Juonas kiepahti sydän
kurkussa istuimelleen ja alkoi hypistellä sormillaan, nenänaskaliaan
kuin hiirenpoika turvallisessa kolossaan, pälyillen kuitenkin vielä
kotvan ajan yläilmoihin päin vaarojen varalta.

Tulee vastaan valtamaantie. Harrin ukko nykäisee vasemmasta ohjaksesta
ja kääntyy kaupunkia kohti. Leveä vallantie, puhelin- ja sähkölangat
veivät hänen ajatuksensa vielä suurempiin asioihin. »Huhuilevat muka
vikapääksi miehentappoon... ehei, pojat, sopiipas se sylkeä vasten
naamaa, niin tuossa olet käräjätuvan permannolla kontillasi...
kunnianloukkauksesta», kaiveli hetken vielä jokin äskeisistä
mielialoista. Mutta siitä ne sujuttautuivatkin näkyville välkeämmät
ja ylevämmät aatokset. »Kyllä tässä pykälät tunnetaan lautamiehenä ja
kunnia on arka, jukupliuta... napamiehenä kunnassa ja... ja järjestys
taloon ja kuntaan ja koko valtakuntaan!»

Kaupungin herrat olivat kuuluttaneet kokouksen naapurikirkolle
seuraintaloon, ja sinne oli ukko Harri menossa ihan kirjeellä
manattuna. Kerrankin ovat oikeassa herrat. Isännällä valta talossa ja
kuninkaalla maassa, rajasta rajaan. Selvä komento! Sitten sitä tietää
talonpoikakin, että oma on omaa, ja oppivat pitämään toisten omaa
kunniassa...

Piippu oli sytytetty jo tienristeyksessä. Nyt se pöllähti mahtavasti.
Ruuna sai jolkutella omia aikojaan. Pien'-Juonas pölläili muina miehinä
ympärilleen. »Isä, herroja ajaa», hän sanoi pelästyneenä, »toisella on
kiiltävä nappikin lakissa!»

Joel Svart ja ylioppiiaslakkinen Pirkka ajoivat ohi. Pien'-Juonas
kyyristyi kurkistamaan istuinselän syrjästä, silmät takkiaisina
herrojen selässä. »Kievarikyytiläisiä», kärisi ukon suupielessä.
Siristi vielä tarkemmin silmiään: »Taisikin olla sitä Vartin herran
konkurssi-pahnaa... tasavalturien profeetta. Noh, mitäpäs tuossa
tietämistä, mailtaan huvennutta perikuntaa. Tasan, tietenkin tasan
olisi taas pantava... tasavallaksi kaikki, maat ja mannut...» Olihan
niitä helläkin, Harrissa, Vartin rouvan kirjaimilla merkittyjä
hopealusikoita. Ja kyllä pysyivät kaapissa. »Sopii ajaa vaan ohi
pikku-herrain suuremmat ja kunniallisemmat tässä määräilevät
valta-asioista. Noh, siitä...» Ja ruuna painaa mäennyppylältä
töksähtelevää ravia, ukon piipunkopan käristessä himokkaista imaisuista.

Jo kotoa lähdettäessä oli Joel ollut helposti raivostuvalla päällä,
ollut oikeastaan kaikki nämä kesäiset viikot, joiden ajan hän oli
kierrellyt vaalipiirin tasavaltalaisten esitelmöitsijänä sekä koto-
että naapuripitäjässä. Usein hän oli palannut Autialaan syytäen tulta
ja tulikiveä ’rintamantakalaisten' ja 'kellariherrojen' niskaan, joiden
’jälkisankaruudesta’ hänellä oli joka kerta uutta kerrottavana. Eikä
hänen tarmonsa kiertää, suuttua ja saarnata näyttänyt väsähtyvän. Kun
Augusta rouva pyysi häneltä viikon tai edes parin päivän lepoa, hän
saattoi katsahtaa äitiinsä yhtäkkiä vakavan tuimasti: »En saa levätä.
On tehty konnanteko, josta täytyy antaa ruoskaa... edes tällä tavalla.»
Mikä 'selkäpuolen sankareitten' teko häntä erikoisesti raivostutti, ei
hän ollut suostunut sanomaan. Tokaisemalla vain: »On otettava täysi
selko», hän oli väistänyt utelut. Eikä hän viime aikoina ollut siihen
enää viitannutkaan. Mutta hänen kasvoillaan oli samanlaista päättävää
jännittyneisyyttä kuin tiedusteluretkellä vihollisen etuvartioketjussa.

Tästä silminnähtävästä muutoksesta iloitsi ennen muita Geila, joka näki
rakastettuunsa kertyvän uutta, ryhdikästä voimaa.

»Älä iloitse liian aikaisin, nainen», oli Pirkka varoittanut. »Hän on
syöksymässä johonkin uuteen taisteluun, jonka hän nähtävästi aikoo
käydä yksin. Ja hän on hyökkäyksessä hirvittävä. Olen sen nähnyt.
»Siitä on oksat pois», tapasivat sanoa miehet taisteluiden jälkeen. Ja
tästä tapauksesta voisi sanoa: »Eeva ja käärme ovat poissa pelistä»,
hän oli maalaillut lopuksi.

Pirkan viimeiset sanat olivat koskeneet syvälle Geilaan. Hänellä oli
ollut ilonsa alla myös pelokkaita aavistuksia. Yhä harvemmin oli Joel
häntä lähestynyt. Oli kuin tuo mies olisi ollut marssimassa hänen
ohitseen, jollain tavalla kylmästi kunniaa tehden. Tämä tunne oli
tuottanut hänelle uudenlaista tuskaa. Hän tunsi saavansa jo liiaksi
sitä, mitä hän oli ollut kaipaavinaan, 'miehekästä kylmyyttä'. Mutta
nyt hän ei uskaltanut vetää sulhastaan läheiseen keskusteluun. Hänessä
oli vain avutonta nöyryyttä hänen lähettyvillään ja hitaasti jäytävää
pelkoa Joelia odoteltaessa matkoilta Autialaan.

Pirkalle tuotti sanomatonta huvia ärsyttää toverissaan tätä 'uutta
jalopeuraa', kuten hänellä oli tapana ilakoida. Joskus hän työntyi
mukaan Joelin saarnamatkoillekin.

»No, mikä 'historiallinen tendenssi' sinulla nyt on varattuna
seurakuntasi haukottelevaan kitaan?» hän alkoi heti portilta piruilla.

»Joka tapauksessa parempi kuin sinun sankaripalvontasi... näivettynyttä
nietzscheläisyyttä!» »Jota sinä yrität toteuttaa omassa hahmossasi»,
Pirkka iski uudelleen, »tosin onnistumatta, sillä sinulla ei ole
aluksikaan laumanjohtajan taipumuksia».

»Seurasivatko mieheni minua hyökkäyksessä ja seurasitko sinä itse,
herra heeros?»

»Ei kelpaa. Armeija on organisoitua, massaa, ja sitäpaitsi, me
seurasimme tekoa, joka kykeni hurmioittamaan. Mutta puheissasi... sinä
ratsastat 'totuuksilla', ja kansa välittää vain rohkeista kuvista ja
karkeista tarinoista...»

»Sitäkin osataan jos tarvitaan», Joel uhmasi.

»Etkä kuitenkaan koskaan osaa tarttua täysin kourin tämän rahvaan
oikeaan elukkasieluun, et köyhälistön etkä porvariston.»

Svart veti vain toista suupieltään halveksivaan nauruun. »Oletko sinä
oppinut ylimalkaan tietämään lähes kolmenakymmenenä ikävuotenasi,
mitä elukkaa tulee esimerkiksi köyhälistön mieleisen kansanjohtajan
muistuttaa, ollakseen ihan sen 'sisimmäisen kauneuden' ruumiillistuma?»

»Hmh, karhua...»

»Ei, poika, ei sinne päinkään.»

»No, ilvestä! Niin haukkui kansa minun vallesmanni-isiäni, ja ne
osasivat ainakin pitää sen kurissa.»

»Mutta heitä ei koskaan seurattu, korkeintaan toteltiin, niinkauan kuin
heillä oli rahaa ja valtaa. Väärin, poika, väärin!»

»Ahaa, tietenkin kettua, oikeata Mikko repolaista!»

Pirkka irvisti ja hykerteli mielihyvästä käsiään: »Uudestaan, arvaa
uudestaan!» hän hohotti. Kun vierustoveri jäi ymmälle, hän tokaisi:
»Sellaista elukkaa ei olekaan, hyvä mies... Mutta on eräs sekarotuinen
sekasikiö, jolla on suden ruumis ja hampaat, mutta ketun silmät ja
häntä. Kas, siitä se tykkää köyhälistö kuin makkarasta ja Amerikan
silavasta!»

»Lieputtaa kai häntää perässä juokseville joukoille? No, sitä minä
en kylläkään ole osannut», Joel naurahteli. »Ja irvistää julmetun
näköisenä porvareille sudenhampaitaan, mutta vilkuttaa samalla
ketunsilmillään: 'No, eihän tämä nyt ihan täyttä totta ole tarkoitettu,
hyvä porvari, mutta, nääthän, kun nuo joukot tuolla takapuolen varjossa
vaativat murinan pitämistä ja ulvomisserenaadia'...» Pirkka nauroi
katketakseen ja jatkoi: »Porvarillinen puoluepäällikkö taas saa olla
paljon yksinkertaisempi sekä luonnoltaan ja hahmoltaan...»

»Jotain puhdasrotuisempaa...»

»Niinpä niin, sinäpä sen sanoit. Jotain arvokasta vain, laiskistunutta,
härkämäistä hä-hä-hää...»

»Mutta minäpä en pyri kummaksikaan, puolueet hiiteen!» julisti hetken
päästä Joel,» niin että sinun neroilusi juoksi hukkaan».

»Sitä pahempi», Pirkka totesi kuivasti, »joudut sudenhampaiden ja
häränsarvien väliin, rakas profeetta».

Hevonen kampesi vastamäkeä mutkitellen ja niuhautti Harrin ruunalle
ohimennessään. Kyytipoika takaistuimella tökkäsi ruoskanvarrella
Pien'-Juonasta kohti, sillä hän halveksi ylimielisesti sydänmaisen
näköisiä lanttupäitä ja hakoniskoja. Mutta Pien'-Juonas pinnisti
istuimen reunalle leukansa — samaan malliin kuin hänen isänsä
tasavaltalaisille — ja työnsi kielensä niin pitkälle kuin se suinkin
kantimistaan pääsi. Kyytipoika vain sylkäisi vastaukseksi.

Joel Svart oli ohiajettaessa vetänyt kulmallisensa synkkään
tuijotukseen. Väri kasvoilla oli tummentunut äkkinäisestä
raivostumisesta. »Sanoit hiljan, että konnuus on dramatiikassa alkanut
käydä vanhanaikaiseksi», hän alkoi pakotetun tyynesti. »Katso taaksesi.»

»Hyvänahkaisen näköinen äijänkäkkänä! Tosin vähän itarat silmät...»

»Niin, niin, ja laupiaat silmäluomet, lystikäs nenä ja niska
viattomasti kekassa, kukaties vielä jumalinen hurskaus suupielessä...
hyvin nähty. Mutta näkisitpäs sen ukon sisään... tapatti hurskaalla
naamalla oman torpparinsa saadakseen parikymmentä hehtaaria lisää
perintöä tenavilleen.»

»Kas, kas, onpas siinä ukkoa! Oikea Jago ja Franz Moor suomalaisessa
takkukarvassa!» heräsi Pirkan taiteilijakynismi. »Kukaties... lienevät
olleet klassikot oikeassa.»

»Mutta mitäs sitten, herra amoralisti, jos on tuollaisia ukkeleita pari
jokaista pitäjää kohti — kuten taitaakin olla — ja vielä suurempia
konnia...?»

»So, so, poika», Pirkka keskeytti, »jos kavala kataluus on konnuuden
ydin, ei tätä äijää suurempaa ole olemassakaan. Minun täytyy suorastaan
ihailla hänen edustamansa konnatyypin hienoutta ja puhtautta...»

Svart ymmärsi toverinsa puheen hirsipuu-huumoriksi, mutta hän ei voinut
sittenkään pidättää sisäistä vihaansa yhä nousemasta: »Tuollaiset
olennot... ne häpäisevät koko meidän taistelumme, koko itsenäisyytemme!
Mitä siveellistä oikeutta meillä enää on vaatia tilille ja tuomita...»

»Seis, seis... maahan!» paisutteli Pirkka komennussanoja. Hänen
oli nyt kerta kaikkiaan mahdotonta kieltäytyä älyvoimistelustaan,
joka hänestä oli elämän parasta nautintoa. »Tuollaiset olennot,
sanoit... nehän ne todistavat kapitalistisen järjestelmän ikuiseksi!
Ajatteles... sellaista omistamisvietin alkukantaista voimaa! Torppari
ja torpparinpojat sorahautaan, kun vain minun, minun poikani
saa hehtaarit kerran...» Pirkka yltyi yhä enemmän runoilijaksi.
Hän maalasi korpisuomalaisen konnuuden ominaisuudet ja teot
näkyviin näyttämöllisellä elävyydellä. Hän lauloi sille ihastusta
kaiken sankaruuden 'absoluuttisena vastapoolina'. »Tuo ukko on
yksityisomistuksen loistava apoteoosi!» hän vihdoin taritsi kuin
totuuksien totuutena.

Keskustelu oli mennyt nauruksi. Mutta Joel Svartin muistiin olivat taas
tuorestuneet ne kokemukset, joita hän oli saanut puhujamatkoiltaan.
Eräät niistä, katkerimmat, olivat taas kerääntyneet tuohon aivan eteen,
ikäänkuin irvikuviksi rintamantakaisesta 'valkoisesta' elämästä.

Hän jäi tuijottamaan luisuvaa mäenjyrkännettä, joka katkesi leikaten
Lautturinsalmen siltaan. Vielä lautalla hän kaiteeseen nojaten seuraili
synkin silmin vuoltevan salmen painavaa virtaamista.




XII.

HARRIN UKON VIISAUS.


Metsäherran Trolle on Seuraintalon pihalla komein juoksija. Se kuopii
maata kuumaverisesti ja sen valjaat välähtelevät. Itse herra on ajanut
kirkonkylän apteekkari rinnallaan sillä pihaportista niin raisusti,
että suomalaishevoset heinäkasa edessä tai kaurapussi suussa ovat
luimistaneet korvansa salaa vihoitellen, mutta painuneet lopulta
nöyrinä, päät riipuksissa, maata kohti, unohtamatta kuitenkaan
hetkeksikään säännöllistä märehtimistään.

Harrin ruuna on Trollen rinnalla melkein kuin luuska. Mutta vaikka
toivat tuon ulkomaanelävän ihan tuohon viereen, syöttöpuuhun
mekastamaan, ei ruuna liikauta jouhtakaan hännästään. Sillä on sisua.
Värähyttää paarmojen yrittäessä vain hienon hienosti hännän tyvipuolta
ja liikauttaa noin vain sivumennen takajalkaa, kuin muistona muinaisen
miehuutensa päiviltä. Se on, näet, ihan omassa tallissaan kuullut
metsäherran puhuvan Harrin ukon kanssa koronmaksuista. »Kauroja
syö... syököön, tokkopahan omiaan», se halveksii salaa kuulostellen
herrashevosen rouskimista eikä inahuta korvan nipukkaakaan tuttavuuden
merkiksi.

Ei myöskään toiselle puolelle, jossa jonkun nuoren isännän
juoksijan-alku yrittelee samanlaista kuopimista, muka, kuin tuo
herraskomeus, vaikka mitä liekin sekin sukimalla sirosteltua
suomalaisrotua. On muka hienostellen kavahtelevinaan eläinlääkärin
moottoripyörää, joka tuossa vieressä mahtailee pelkällä haisullaan...
herruutta kai sekin... ja sivuvaunullaan, sillä rouvain kiikuttajalla...

Mutta kummallinen ja ylevä sopu — joskin auringonpaahteen vuoksi ehkä
laiskanpuoleinen — vallitsee koko tätä seurakuntaa. Varsinkin Harrin
ruuna on ottanut tarkasti varteen, että kirkonkylän ja kaupunginkin
herrat ovat puristaneet melkein liikuttuneesti maalaisukkojen kopria.
Ja nämä ovat nyökytelleet silmää iskien: »Mukanahan tässä... isänmaata
pelastamassa...» Ja se Harrin ukkokin kun ei koskaan ole omasta takaa
maistellut ja nyt lemahtaa ihka ehta konjakilta, niin jo totta vieköön
ovat suuret asiat tekeillä... liekö sitten kilpa-ajot tai markkinat ja
harjakaiset.

Vain tuo Kevarin-Musta portinpielessä on kuin häpeillään. Tietäähän
tuon... ajoluuska, vempeleet rotansyömät...» Kas, kas, lappalais-Hurtta
tulee tuomaan terveisiä Trollen kaurakasalta, se kun metsäherra
kehunkin tätä suomalaista koiraa parhaimmaksi koiralajiksi koko
maailmassa... uskolliseksi ja sisukkaaksi...»

Ruuna on jo vähältä pitäen heltyä ja luo silmälappujensa varjosta
arvokkaan katseen lähettyvilleen: »Yhteisillä asioillahan tässä, ja kun
muutenkin isännät keskenään laillisissa asioissa...»

Juuri silloin, ruunan rauhallisimmillaan aprikoidessa ikäänkuin
lehmäkaupan tapaista, juuri silloin vavahti koko pihamaa, koirat,
ihmisennäköiset, moottoripyörät, polkupyörät ja varpuset kuin ukkosen
lyöminä. Kuului valtatieltä autotorven toitotus, joka niihin aikoihin
oli vielä näillä main, varsinkin sydänmaisille, perin harvinaista
kuultavaa. Nyt se kääntyi sivutielle ja toitahti taas.

Trolle tempoi kiiltäväketjuista marhamintaansa, niin että sen tienoilla
helisi ja välähteli ihankuin olisi jokin ritarinratsu ollut lähdössä
turnajaisiin. Ruuna menetti vuorostaan itsetuntonsa sen lähettyvillä.
Se luimisti vähän niinkuin hädissään. Lappalaiskoira on painunut aidan
viereen tätä liian komeaa kulttuuria pakoon. Mutta rakkimaisemmat
häntäniekat, — yksin eläinlääkärin jahtikoirakin — risteilevät pihaa
pitkin poikin kuin kanat kukon pärmäntätessä.

Nyt se rytistelee, jotta portinpielet repeilevät. Välähtelee koko
sivultaan kiiltävän keltaisena ja nokassa, jossa kiiltelee ihankuin
kultaiset siivet — »vai joko lie se maanisän kruununkuva?» kyselevät
itsekseen sydänmaisimmat — siinä nokassa, kruununnäköisen yläpuolella,
liehuu pikkuruinen lippu... punakeltainen! Siinä se tulee... sotalaiva,
aita rytisee, polku- ja moottoripyörät kaatuilevat aitovieressä, rakit
haukkuvat ilosta ja ylpeydestä. Kerrankin on oikeata haukuttavaa.
Ruunan vasemmalta puolelta on ajokkaan-alokas riuhtaissut itsensä
irti ja kampeaa yli syöttöpuun henkensä hädässä. Mutta Trolle seisoo
sieraimet tohisten ja ylpeänä kuulostellen.

Ukkoa kaikenkarvaista, lakkipäistä ja räyskähattuista, pukinpartaista
ja parratonta on jo seisoskelemassa kunnioittavassa kehässä ympärillä,
kun kiiltävänappinen mies avaa peräovea, ja ulos astuu ylenkoreaan
majurinpukuun ja erittäinkin korkeaan upseerilakkiin puettu herra. Ja
muita herroja lappaa perässä, ihankuin kuninkaan kantapäillä.

Pirkka on istuskellut Laukan kanssa, joka takamailtaan on tullut
tapaamaan päälliköitään, kuistin reunalla, ja tökkää äkkiä sotatoveria
kylkeen. Hän on tuntenut herran samaiseksi kapteeniksi, jolle hän oli
pataljoonapäällystön juhlassa pahasti ilvehtinyt.

Ovat monet ukoista olleet aikaisemmin kaupoissakin tämän
kartanonkapteenin kanssa ja kättä tökänneet, mutta tämä oli nyt tällä
erää sillä tavalla ehompi ja mokomampi entistäänkin, että jollei olisi
taas lyönyt kättä parille pomoisännälle ja jos tuo kaiken lisäksi olisi
ollut vähän niinkuin korkeampi varreltaan, niin siinä se olisi ollut
ihan tuossa nokan alla se Hessenin rinssi, ainakin sen kamariherra tai
ajutantinliehtari... Ja kukapa sen tiesi, vaikka se olisi sellaiseksi
meinattukin? Sotaherroihin kun kuuluu jo suvultaan... Mitäpäs nuo
muuten... nuo vallanmerkitkään aatomopiilissä... liput ja kruununkuvat,
ja ryntäillä sitten... Ohhoh, jopa röyhtäisi se herra pienemmiltä
viisaudet suusta. »Kuningas, kuningaspa hyvinkin eikä mikään resitentin
ruikale», vakuuttelivat suu messingillään ukot vääntyessään herrojen
perässä kokoussaliin.

Eero Pirkka on jäänyt yksin istumaan avonaisen kuistin reunahirrelle.
Hänen taiteilijasilmänsä on nähnyt koko tuon pihamaan, sen ihmisten
ja eläinten naurattavuuden. Ja nyt hän yrittää raapustella
muistilehtiöönsä vuoroin piirustusta ruunan ja Trollen 'profiileista',
vuoroin pilkkalaulun pätkää 'kuninkaantekijöistä', hyräillen koko
ajan jotain heinemäistä laulua, jonka säkeissä tuon tuostakin toistuu
'las blasen' loppusointuna. Näin... istuskella elämän liepeillä ja
katsastella sen auringonpaahteiselle pihamaalle tai kuulostella
puolella korvalla tuolta seinän takaa ärhäkkäitä ääniä ja 'totuuksien'
sekamelskaa, kas siinä oli hänen 'epikuurolaiselle kynismilleen'
parhainta ruokaa.

Ajatukset alkoivat ja katkeilivat. Äänet syöksähtelivät avonaisesta
akkunasta. »Siinä sitä taas ollaan... myöhästyneessä kansassa ja
historiallisissa tendensseissä», hän hymähti. Mutta jännitti kuitenkin
kuuloaan pariin lauseeseen.

»Tämä kansa myöhästyi itsenäisyydessä, ja se sai tämän ostaa
onnettomalla veljessodalla...»

»Onnettomalla?» kuului ääniä. »Voittoisalla vapaussodalla!» kajahutti
toinen vastustajista.

»Ja me olemme myöhästyneet myös toisessa uudenajan perustavimmassa
aatteessa: demokratisoitumisessa.' Haluatteko te nyt, tuomalla tänne
ajan kalvistamaa varjokuninkuutta, myöhästyttää tätä kansaa suorastaan
väkipakolla myöskin kansanvaltaistumisessa, jonka tervein ja kestävin
tulos on ollut ja on yhä ilmeisemmin tasavalta? Ei, se ei saa tapahtua,
tai me saamme ostaa kerran myös sen hirvittävin onnettomuuksin.»

Alkoi kuulua melua. Pirkka työntyi olkapäitä kohauttaen loitommalle.
Kääntyi portista, kulki pientä piennarkumpua kohti heittäytyäkseen
loikoilemaan. Ajatus muokkailee hävyttömyyden tapaista:

»Miten turhaa! — ruveta puhumaan selkäpuolen talonpojalle ’demokratian
tuloksista'...»

Hän yritti naurahtaa ja jatkaa ajatussarjaa, mutta nuukahti penkereelle
ja unohtui ihastuneena katselemaan kohti valkeanhohtoista kummelia,
joka paistoi yksinäisenä kolkkokallioisen niemen ulommaisella
riutalla. Yksinäisyyden kauneus ja kolkko kammottavuus uhosivat yli
selän hänen sieluunsa, niin että hänen 'elämänajatuksensa', jolla hän
oli tottunut keikailemaan, vavahti kuin auringosta katveen eksynyt
perhonen. »Kuinkahan kestäisin vuodenkaan tai edes viikon ehdotonta
yksinäisyyttä? En, en jaksaisi... Onko se sielun heikkoutta vai
hurmaantumista elämään?» Tämän kysymyksen hän oli kerran heittänyt
Joelillekin, ja tämä oli vastannut jyrkkään tapaansa: »Kumpaa tahansa:
opi sitä kestämään, sillä kuolinvuoteella ei sallita heikkoutta
eikä tarvita elämää; vain voimaa ikuiseen yksinäisyyteen.» Ajatus
oli juuttunut Eero Pirkkaan sitkeäkasvuisena siemenenä, joka täytyi
tuon tuostakin peittää kuin vihoitteleva muurahainen hiekkaan,
näkymättömiin. »Sie sassen und tranken am Teetisch und sprachen von
Liebe viel...» hän alkoi taas heinemäisesti laususkella. Silmäsi
uudestaan kummelia kohti. Ja muistikin samassa, että heidän tullessaan
oli lautalla ollut peränpitäjänä romanttisen kaunis lautturin tytär.
»Kuin pajunoksa himmeässä norossa... Ei, ei! Kuin hento raita
mustavarjoisen veden yläpuolella... Kas, kas, siitäpä tulisikin laulu:
»Lautturintytär» ja ja... vaikkapa... »Lautturintytär ja trubaduuri.»
Nyt hän oli jo hurmautunut uuteen näkemykseensä: »Hohtavan valkea
kasvoiltaan, jotain pirkkalaistarujen ryöstettyä lappalaistyttöä
mustankiiltävissä hiuksissa ja syvänsinisissä silmissä... Niin, niin,
sillä tavalla! Juuri kuin tuo hoikkavartinen kummeli, taustanaan karu
kallio ja korpi...»

Nuorukaisen ohimoita alkoi kuumottaa. Hän oli nyt kerta kaikkiaan
rakastunut tuohon lautturin tyttäreen, joka oli kuuleva hänen ihaninta
lauluaan kuin uudenuutukainen Marjatta aikoessaan mansikkametsään,
trubaduurin tai... oikeastaan teinilurjuksen saapuessa reppu selässä ja
päivänkiilu silmäterässä... Runoilijan-alku oli jo vimmastua huikeaan
rakkauteensa. Muistilehtiön sivut kääntyilivät, tolkuttomia säepareja
heittyi niille kuin epätasaisessa poljennossa tanssivia nuottimerkkejä.
Huulet hymisivät myötä jotain sävelentapaista...

Alhaalta tieltä kuuluu roimia askelia. Laukka juoksee kuin tulipalossa
ja huutaa Pirkan nimeä. Töksähti paikalleen, vanhalta muistiltaan kuin
rintamaan, mutta jalat yhä juoksuun lähtemässä. »Nyt ne vasta piruja
tekevät! Panivat päällikön saarroksiin, ja nyt ne työntävät sitä seinää
vasten... olisi tarvis apujoukkoja. Sitä varten... tuota... tulin
kysymään, saako täällä ylimalkaan tapella.»

Pirkka katsoi miestä tukka pörröllä, ymmärtämättä mitään.

Laukan täytyi ruveta selittämään tarkemmin. Svart oli saanut taistella
yksinään. Mutta eräät nuoremmat isäntämiehet olivat jo alkaneet taipua
hänen puolelleen. Oli kuulunut hyvähuutoja. Silloin kaupungin herrat
olivat alkaneet meluta. Ja puheenjohtaja — »tuo majurinryökäle,
Kuhmu-Kuhmu», kuten Laukka sanoi — kielsi puheenvuorot, piti tehtämän
päätös jo valmiiksi siloiteltujen ponsien mukaisesti. Mutta Svart oli
syyttänyt herroja kieroilusta ja petoksesta. Ja sitten se oli alkanut.
Hän oli syytänyt vasten kokouksen naamaa kauhunkuvauksia, konnantekoja,
sekaisin punaisten ja valkoisten, julistanut kartanonkapteenit
kyvyttömiksi kiipijöiksi ja selkäpuolen murhaajat vapauden
saastuttajiksi.

Enempää ei Pirkka ennättänyt kuuntelemaan. He juoksivat pihamaalle,
kuistille. Eteinen oli täynnä kansaa. He hyppäsivät penkille ja jäivät
katselemaan avonaisesta akkunasta.

Kummastuksekseen he havaitsivat salintäyteisen joukon seisovan kuin
permantoon naulittuna, kaikki jäykkinä tuijottamassa kylmästä vihasta
kalvistuneeseen Svartiin, joka seisoen seinän vieressä, kuin selkäänsä
suojaten, jatkoi lyhyitä säälimättömiä iskujaan:

»Ja ketkä teistä olivat mukana niissä jälkijoukoissa, jotka, pari
pitäjää tästä etelämpänä, ampuivat haavoissaan ja sairaalassa —
huomatkaa sairaalassa! — makaavat viholliset, toiset rappusilta,
korvanjuuresta kuin elukat, toiset suoraan vuoteisiin? Ketkä?
Rohkenetteko vastata?»

Majuri yritti ärtyisen näköisenä kohottaa vasaraansa, mutta jäykistynyt
äänettömyys masensi hänen kätensä. Ilmeet valahtivat veltoiksi ja käsi
herpautui hitaasti pöydälle.

»Ja tekö uskallatte täällä vaatia itsenäisyyden nimessä kuninkuutta,
te, jotka tässä lähellä, naapuripitäjässä, suorititte läpi korpien
ihmisjahteja, joissa syylliset ja syyttömät henkipatot saivat
tuta 'urhoollisuuttanne' — lapaluissaan ja takaraivoissaan, te
kunnioitettavat selkäpuolen sankarit!»

»Punikki!» kärähti yksinäinen, heikonpuoleinen huuto, joka muistutti
Harrin ukon äänentärinää. Mutta tähän ei yhtynyt kukaan. Ovensuussa
oli syntynyt äheltävää tungosta. Joku pyrki ulospäin kuin päästäkseen
pakoon. Metsäherra tuijotti hellittämättömän ilkeästi suoraan puhujan
silmiin. Mutta taas painui täysi hiljaisuus katosta lattiaa kohti. Se
alkoi tukahduttaa.

Svart jatkoi yhä kireämmin, ohuen kylmällä äänellä: »Enpä ihmettelisi,
jos noissa tuijottavissa silmissä» — samalla hän viittasi sormellaan
metsäherraa kohti — »ja näissä pälyilevissä naamoissa olisi niitäkin,
jotka pienen mökin seinustalla työnsivät alaikäisen pojan seinää
vasten, kiväärinpiippujen eteen ja pakottivat hänet ilmiantamaan,
puolikuoliaana kauhusta, oman veljensä, oman vanhemman veljensä...
ymmärrättekö?»

»Valehtelee!» — »Todistuksia!» — »Näytä toteen!» kuului eri puolilta
salia. Melu oli räjähtämäisillään. Mutta puhuja iski rintaansa käden
lappeella kuin miekalla viiltäen.

»Vai todistuksia?» Povitaskusta singahti kirje. »Tässä.
Allekirjoituksena Jaakko Hanski, kelloseppä...»

»Sosialisti!» melu oli alkaa uudelleen.

»Juuri niin, ja joka vastusti kapinaa kynsin hampain, viimeiseen
saakka, mistä juuri tämä kapinan kynnyksellä lähetetty kirje on
todistuksena. Missä on hän nyt? Vastatkaa. Ettekö kykene? Olen ottanut
hänen kohtalostaan täyden selvän... ymmärrättekö? Täyden! Ja nyt te
saatte sen kuulla...»

Joku painoi joko vahingossa tai tahallaan selkänsä takaa ikkunan
rikki. Se rusahti. Lasinpalaset helisivät maahan. Niitä tallattiin.
Samalta paikalta alkoi ryhmä liikehtiä kääntyilevänä joukkona. »Suu
kiinni!» ärjähti seisomaan ponnahtaen majuri. Vasara pamahti. Ja
kuin samassa vimmassa alkoi nousta nyrkkejä pystyyn. Yksinäiset
äännähtelyt yhtyivät, singahtivat taas hajalleen räjähtävänä pommina.
Eikä aikaakaan: Svart oli pyyhkäisty seinämältä. Pirkka ennätti vain
huomata, että hänen kätensä vaipui kuin syvään nieluun.

Pirkka pyrki turhaan akkunasta sisään. Ihmisvirta näytti tunkeutuvan
ovensuuta kohti. Hän kääntyi ulko-ovelle, mutta ennätti vielä akkunasta
hypätessään nähdä Joel Svartin ponnahtavan jonkun harteille, hurjasti
tapellen, hakaten ympärilleen kuin painajaisunen kourissa satapäistä
hirviötä. Pojat yrittivät ulko-ovesta eteiseen. Mutta se oli vieläkin
mahdottomampaa. Joukko työntyi rautakiilana ulos. Ja vihdoin: sieltä,
sakeimmasta puristuksesta, puolikuoliaana, nuukahti eteenpäin,
polvilleen Svart, jota Pirkka riensi auttamaan turvaan, Laukan
hyökätessä koko voimallaan ryntääjiä päin.

Pirkka oli ennättänyt viedä revityn toverinsa pihapenkille, johon tämä
retkahti lakittomin päin, hiukset pörrössä, kykenemättä puhumaan.
Laukka perääntyi myöskin selkä edellä penkkiä kohti, kyynärpäät
ulospäin ja luisevat kourat nyrkkinä kupeilla.

»Kananvaras, kananvaras!» huusi kuistinreunalta joku pojanloppi. Joel
harasi naurahtaen tukkaansa ja viittasi väsyneesti rakennukseen päin.

»Päällikön lakki tänne», Laukka kajahutti, harppusi kuistille parilla
askelella ja alkoi huvittavan raivaustyön. Pöllääntyneet seisoskelijat
eivät älynneet ryhtyä mihinkään. Laukka työnnälsi etumaiset
kahtapuolen, tarttui ovea kohti kahlaten käsivarsiin, niskoihin,
vyötäröihin ja heitteli miehiä kuistille ja alas nurmikolle. Isku
kouralla, veto kuin keksillä, mies hirrenpölkkynä alas. Vyötäröihin,
kieppaus polvella, ja alas luisui taas mies samaan kasaan.

»Yks' viiskolmatta, yks' viiskolmatta!» Pirkka hujahutti sotahuutonaan,
saaden silmiinsä Laukan tukkeja kiskomassa ja heittämässä
koskenniskalla. Hän syöksyi sekaan, keppi sojossa.

Hakattu Svart oli herännyt kokonaan. Oli kuin olisi ollut jäsenissä
jotain taistelun jälkeistä keveyttä. Mitä? Tuolla olivat pojat
jälkijoukkona. »Kananvaras!» Hän nauroi. Komentosanat tapailivat
kuin ilmasta huulia. Mutta hänen oli vain hauska olla, ei viitsinyt
liikahtaakaan.

Harrin ukko oli lähestynyt sivulta päin veltonnäköisenä istuvaa
Svartia. Oli kuin sivu kulkevinaan. Mutta kuihaisi samassa ihan läheltä
korvaan: »Kullervon kätyri... sen Mannerin, kapina-Kullervon...» Yritti
taas mennä huulet makeana viivana. Samassa ukko nuukahti kontalleen.
Svart oli ponnahtanut paikaltaan ja syöksynyt hänen ohitseen. Nyt hän
loikkaa kuistille, eteiseen. Täällä oli kuitenkin jo melkein tyhjää.
Laukka kiidätti häntä vastaan lakkia. Päällikkö löi lakin kallelleen
päähänsä, ja huolettomassa marssissa kolmikko tuli takaisin pihamaalle,
jossa Harrin ukko seisoi leuka etukenossa, pieni lakinkuva jälleen
silmillä, kääntyen hitaasti samoilla jalansijoillaan, sitä mukaa kuin
toverukset kulkivat rattaita kohti.

Mutta keskellä pihaa Svart pysähtyi ja alkoi heiluttaa poikamaisesti
lakkiaan kuin huolettomaksi hyvästijätöksi. Pirkka heittää lakkinsa
ilmaan ja Laukka pysähtyy yhä uhkaavan näköisenä. Kuistilla,
akkunoissa ja aitovierillä toljailevat vieraat ja kylänmiehet ihankuin
leppyneempinä tuolle raisulle kolmikolle. Muutamain nuorten miesten
käsi nousee jo melkein viittauksentapaiseen. Mutta samassa Svart huutaa
lujalla äänellä: »Ja sittenkin syntyy tästä tasavalta!» Pirkka huijasi
eläköötä. Piha jäi suu auki toljottamaan.




XIII.

LAUTTURIN TYTÄR.


Aurinko oli häikäisevimmässä laskussaan toverusten saapuessa
Lautturinsalmen huikealle mäelle. Syvältä puitten lomitse välähtävät
vedet, värit ja varjot. He ovat jo jättäneet taakseen äskeiset
taistelut. Vain Harrin ukon lauseen ympärillä oli keskustelu
alkumatkasta liikkunut. Se oli sittenkin jollain tavalla —
ilkeämielisyytenä — riipaissut vereslihalle Joelin arinta orvaskettä.
Mutta Laukka oli senkin puheenpalasen heittänyt ojaan kertomalla
»toisesta Harrin ukosta», jonka hän puolestaan oli heittänyt
nelinkontin.

Oli tultu marssittaessa talon portille, jossa seisoi laiskanpyylevä
isäntämies, ja Laukka oli sanonut: »No, nyt, isäntä, perunat pataan,
leipä on kullakin repussa.» »Lihomaankos te olette tänne tulleet?» oli
äsähtänyt suuren talon isäntä.

»Mutta minä kun muljautin isäntään ja Kunnari huusi piruuksissaan:
'Aitaa vasten!' alkoi pälyillä. Ja minä kun tokaisin: 'No, mikäs
siinä, pannaanpa sitten pataan syöttösika', ja osoitin aitoviertä
pistimenkärjellä, niin alkoipa ukko kumarrella, jotta maha lopsahteli.
Perunat pantiin tulelle, piimät tuoppiin, voit ja kinkut kaivettiin
kinoksista, pienemmät piiat saunaa lämmittämään ja tyttäret löylyä
lyömään ja saunan jälkeen tanssiksi. Sen yön tienoon olin sen kylän
keisari. Niin että... ei muuta kuin kontilleen sellaiset Harrin ukot,
niin laihat kuin lihavat.»

Pisimmän taipaleen Pirkka oli puhunut äkkiä leimahtaneesta
rakkaudestaan lautturintyttäreen, jolle hän aikoi laulaa hurjimman
ballaadinsa. Ja nyt he hyppäsivät rattailta ja juoksivat rantaa kohti
korkealle hongikkomäelle. Tätä ympäröi kolmelta puolelta vuolteva
salmi, joka kuulteli aineettoman kirkkaana ja samalla näytti painuvan
lakkaamattomasti niemen ympäri lännestä itään. Kun siinä hetken sai
silmä huikaistua, tuntui kuin kiertäisi jylhää saarta ylt’ympäriinsä
satumainen virta. Ja rantojen varjot ohjasivat sitä lakkaamatta samaa
ympyrää kuin jättiläismäiset melanlappeet. Ja jos yhäkin katsoi,
saaret muuttuivat laivoiksi, joiden purjeena oli ihala ilma ja jotka
nekin alkoivat kiertää kehässä satusaaren ympäritse, autuaaseen valoon
uponneina ja varjojen jättiläismelat... nekin yhä mukana vipajavina
suunnattomasta vauhdista.

Joel oli menettää todellisuustajunsa. Äskeiset tapaukset, jotka
ilonpito oli vasta ikäänkuin heittänyt huvittavasti mullin mallin,
hukkuivat nyt kokonaan tuohon selittämättömän kauneuden kiertoon.
Suomalainen korpi näyttikin hänelle yht'äkkiä ihanimmat kasvonsa, mutta
niin huikaisevat, ettei hän kyennyt sitä korveksi tajuamaankaan.

Joel Svart aavisteli ehkä ensi kerran elämässään, että tärkeintä ei
ole suinkaan se, mitä hän tekee ja saa toiset tekemään, vaan se, mikä
hänessä itsessään tapahtuu. Hän tunsi syvänä varmuutena, että hän oli
sittenkin aina tarvinnut liian paljon muita, ainakin läheisimpiään.
Oli kuin Geila olisi tullut tämän tunnelman mukana näkyviin tuolta
saarilaivojen auteresta. Tuota, juuri tuota naista hän oli hengessä ja
lihassa tarvitsemalla tarvinnut... Aivot ponnistelivat jollain tavalla
kapinoivaan ajatukseen. Mutta koko olemuksessaan hän tunsi jotain
päinvastaista. Jonnekin... ilmapurjeisiin nouseva lämmin kiitollisuus
huokui hänestä tuota morsianhahmoa kohti. Minuuden ahdistava kehä
oli väljentynyt mielenliikkeillä, jotka olivat tulleet hänelle
tuntemattomasta maailmasta. Yksinäisyys ei ollut koskaan ollut hänelle
— hän tajusi sen ehdottomalla varmuudella — tällaista avaruuden syliin
hukkumista ja kaiken selkenemistä ilman kuumeista ajattelemista.

»Korvenvihaaja», kuului Pirkan ääni hänen viereltään, »katso tuonne
kummelia kohti, jonka lähettyviltä juuri lähtee lautta lipuamaan tänne
päin.»

Samassa poika pyrskähtää nauramaan ja osoittaa sormellaan lautan edellä
puuskuttavaa pientä moottorirämää. »Siellä räkyttää lautturi pirullista
tupakkayskää, syleksii, sormeilee, rasvaa ja ryyppäyttää... meidän
kulttuurimme amerikanismia!»

Joel huitaisi vähäksyvästi kädellään. Tuo älyily ei huvittanut häntä
vähääkään. Mutta Pirkka ei hellittänyt: »Ei, ei, katso tuonne, siitä
syrjään... kummelin kirkkauteen ja lautan perävantaalle... lautturin
tyttäreen! Ihmeellisin kauneus, mitä korpi on koskaan nähnyt ja luonut.»

Joel oli edentynyt vesikiville ja istuutunut. Hänelle oli tullut
sanomattoman ikävä morsiamensa luokse. Hänessähän juuri oli tätä
syleilevää hyvyyttä, samaa unohduttavaa kauneutta, joka äsken oli
hänet uuvuttanut pois omasta itsestä, ihmisistä, maailmasta. Nyt häntä
hymyilytti ajatuskin heidän äskettäisistä riitelyistään. »Rakkaudessa
kai pitää olla jotain vihaa, ennenkuin...» tuli vapauttavana ajatus,
joka sai hänet nousemaan ja kaartelemaan rantaa pitkin lauttasillalle.

Laukka, jonka tästä piti kääntyä omille erätaipaleilleen, istui jo
sillan kaiteella pitkät jalat hajallaan maassa. Näytti kasvoiltaan
asiallisen tarmokkaalta. Mutta ilmeissä oli kuitenkin jotain häveliästä
jahkailua. Tokaisi viimein katsellessaan muina miehinä lähestyvälle
lautalle päin: »Sopisi sitä nyt tulla päällikön vaikka meillekin,
Laukkalaan, minä kun kuulun saavan sen torpanrähjän ihka itsenäiseksi
tilaksi, ja uuden rakennuksen hirretkin on jo merkittynä ja...
merkittynä taitaa olla jo se oma lammaskin... emännäntapainen...»

»Ja kaunis kuin karitsa?» kysäisi sillalle sujuttautuva Pirkka.
»Mikäpäs tuo... terve ja tanakka mökintytär, leipoo, jotta mäikää.»

»Äh, poika, ei sinulle, salskealle hakkapeliitalle, sovi sellainen...
jäykkäkainaloinen, paksupohkeinen... Ei, vaan Lautturintytär, uneksiva
Marjatta, joka värisee nuorena haapana silmiesi alla... Katso!» Ja
Pirkka viittasi ilakoiden lautalle, jolla sorea tytär varjosti silmiään
nähdäkseen tarkemmin laskea sillan päätyrajaan. »Minä puolestani
uhraudun sotatoveruudelle ja runoudelle. Hei, siin' on, ota vastaan
morsiamesi, korpraali!» hän lyödä läimäytti Laukkaa hartioihin.

»Ei, poika», Svart yhtyi, »terve ja tanakka sen tulee olla ja vaikkapa
rumuuden hinnalla. Hoikka ja kaunis ei kestä korvessa», hän päätyi
vanhaan erämaankammoonsa.

Pirkka asettui silmästä silmään Svartin eteen, tällä kertaa totisena:
»Sinussa itsessäsi taitaa olla liiaksi näiden korpien varjopuolta. Ja
siksi sinä niitä pelkäät.» Joel jäi katsomaan sanattomana.

»Ja muutenkin», Laukka heitti muhoillen Pirkalle, »etkös sinä,
kersantti, muista, vaikka olet ylioppilas, mitä vastattiin, kun
usutit meitä Eräjärvellä kyläntyttöjen kimppuun?» Pirkka oli turhaan
muistelevinaan. »Eihän myö vieraan moan tyttölöitä, sanoivat», Laukka
hekotti matkien muka kainostelua.

»Hiljaa», kuiskasi Pirkka, »ruiskukan silmät ja päivänkukan kasvot...»
Mutta hän sanoi tämän ilman tavallista liioitteluaan, kuin itsekin
vavahtaen. Hyppäsi rennosti lautalle, mutta toisten ihmeeksi ei
alkanutkaan leikkipeliään tytön kanssa. »No, anna tulla laulusi»,
Laukka tokaisi lautan irtautuessa. Mutta nuorukaisen silmät olivat
todella häikäistyneet. Vetäytyi syrjemmälle ja oli tyynnyttelevinään
hieman vauhkoutunutta konia. Ja hevosen harjan yli hän katseli tyttöä,
kuin ei olisi uskonut äskeisiä silmiään.

Hän oli ilakoinnut runonäyllään kuin olemattomalla unelmalla, jota
äly muka oli hionut ja kirkastellut. Mutta tuossa... kellervässä
valaistuksessa seisoi hänen oman kuvitelmansa veroinen kauneus. Silmät
olivat todellakin ruiskukkaa. Mutta niiden valona oli se salaperäisesti
inhimillinen, jonka me kykenemme täysin tajuamaan vain nuorten huulien
hengittäessä samoilla kasvoilla. Melkein tyttö. Mutta kehittymättömissä
lanteissa liikahteli jo naista, joka ei kaivannut mitään elettä tai
täyteläisyyttä. »Ihana on hänestä tuleva», soi jo melkein lauluna
katselijassa. Ja silmät jatkoivat hyväilyjään. Hipiällä oli tummuutta
ja valkeutta, sen väriä ei voinut määritellä muulla kuin lämmön ja
kirkkauden tunnelmilla. Nuo kasvot näyttivät uppoavan sokaisevaan
autereen mutta kuitenkin paistoivat pienenä aurinkona sen vipajavasta
merestä. Poika ei halunnutkaan muuta kuin katsella.

Laukka huusi vielä jotain rannalta. Se irtautti katselijan kipeästä ja
hämmästyneestä ilosta. Hän yltyi Joelin kanssa heiluttamaan lakkia,
kunnes Laukka katosi korkean mäen varjostoon. Mutta kolmisin tytön ja
Joelin kanssa hänelle tuli yhä avuttomampi olo. Hän näki toverinsa
istuvan kaiteella, lakittomin päin ja odottelevan luvattua laulua.
Mutta tämähän oli nyt Eero Pirkalle mahdotonta. Sehän oli kuin olisi
ruvettava riisumaan alastomaksi tuota viattomuutta, joka ei rohjennut
edes vastailla kuin yksinäisin sanoin ja syrjään katsahdellen, kuten
lapset. Jospa olisi ollut vielä edes Laukka mukana? Olisi ollut
jollain tavalla kansanomaisempaa ja olisi voinut ruveta vaikka heitä
kiusoittelemaan toisilleen. Mutta Joel... hänhän oli liian läheinen,
melkein kuin hänen valvova minänsä.

Samassa hän huomasi pitkästä aikaa kyytipojankin, joka veti paperossia
lautan etupuomilla. Pojan lerppahuulet, imaistessaan savuja, olivat
oikeastaan huolettoman ja raikkaan näköiset. Sen silmät näyttivät
vilkuilevan aikamiesmäisesti tyttöön päin, jonka katse nauroi
tuttavallisesti vastaan, ikäänkuin vertaiselleen.

Eero Pirkka riuhtaisihe irti noloudestaan ja sai hänkin tuttavallisen
leikkiotteen. Hivuttautui tytön lähettyville ja kysäisi kuin
sivumennen: »Mikäs se onkaan tuon kummeliniemen nimi?» »Se kun
on Kummeliniemi», tyttö hymyili ikäänkuin ihmetellen ylioppilaan
yksinkertaisuutta. Kyytipoika naurahti samaan sävyyn.

Pirkka ei voinut niin vain joutua tappiolle ja alkoi poikamaisesti
intellä: »Eipäs ole! Sillä täytyy varhemmilta ajoilta, joina ei
kummeleita ollut olemassakaan, olla toinenkin nimitys, vieläkin
kauniimpi ja...»

»Sanovat sitä toiset Neihtyenniemeksi, kun siellä kuuluu neito saaneen
surmansa sotien aikana...» tyttö viehtyi huomaamattaan.

»Enkös arvannutkin! Neihtyenniemi... Eikös olekin kaunis nimi? Ja lie
ollut se onneton neito itsekin kaunis? Vai mitä kertoo tarina?»

Ryssät olivat tyttöä ajaneet takaa tuolta puolen salmen. Tyttöparka
hädissään järveen, uimaan yli salmen. Puoliväliin kun oli päässyt,
olivat raakalaiset löytäneet rannalta veneen ja perässä soutamaan.
Siitä oli neito rukka hätäytynyt uimaan niin ankarasti, että kun oli
rantakiville päässyt, niin siihen oli lääpästynyt. Hengästynyt oli,
näet, kuoliaaksi onneton neito.

Nuori tyttö oli kertonut tarinan luontevasti, kuin huomaamattaan. Joel
ja kyytipoikakin olivat yhtyneet joukkoon. Oli jouduttu tuttavalliseen
keskusteluun. Ja nyt tunsi Pirkka pelastuneensa.

»Mutta siitäpäs on olemassa toinenkin tarina, oikea laulu! Sellainen,
jossa puhutaan tästä salmesta ja lautasta ja lautturin tyttärestäkin ja
kulkuripojasta...» poika oli muistavinaan.

Lautturintytär ei puhunut mitään. Mutta hänen silmänsä alkoivat
hehkua suloista uteliaisuutta. Mitähän siitä... kulkuripojasta ja
lautturintyttärestä? ne näyttivät kyselevän, melkeinpä jo edeltäpäin
vähän ylpistyenkin.

Joel seurasi tytön ja pojan katseita. Jokin uusi voima alkoi riidellä
hänen sielustaan. Surua jostain palautumattomasta kulki hänen,
lävitseen kuin yksinäisenä tuulenhenkäyksenä autiossa paikassa.
Tuossahan oli kuin Helosa, tuo kuollut ja haudattu nuoruus. Oh, ei niin
sanomattoman kirkasta ja kuitenkin...

Tytön silmien säteilystä Pirkka oli syttynyt yhteiseen iloon. Hän alkoi
puoliksi lausuen, puoliksi laulaen:

    »Oli kummeli nenässä Neihtyenniemen...»

Ja tyttö nauroi huvitettuna kuullessaan ihan laulussa tuon tutun
paikan, mutta hämmentyi totiseksi, sillä laulaja oli tullut hänen
eteensä, sen portaan alapuolelle, jolla hän piteli peräsimen vartta.

    »Suumalossa lautturin tyttären
    oli ihanan ihana siemen...»

ja poika jäi yhä katselemaan häikäistyviä silmiä, jotka eivät enää
uskaltaneet pysyä avoimina. Sitten hän kääntyi maisemaan päin tapaillen
sanoja ja melodiantapaista. Tuijottaen kummeliin hän lauloi entistä
varmempana koko säkeistön:

    »Sitä nähnyt ei korven silmä, ei mies
    Vain aurinko avaruuksien takaa
    sen aamulla varahin ties...»

Poljento tihentyi, laulaja oli tullut taas tytön lähelle:

    »Tuli kerjuriteini ja huomasi sen:
    suumalossa lautturin tyttären
    oli syntisen ihana siemen.»

Lapsekas kuuntelijatar ei näyttänyt ymmärtävän »teiniä», mutta
loppusäkeessä hän hämmentyi kokonaan. Runoniekka tunsi kuin nuori
tyttö olisi vaipunut hänen syliinsä. Kuin läheltä hengittäen, yhä
intohimoisemmin hän jatkoi:

    »He kulkivat kummelin alle
    ja nurmikolle he istutti sen...»

Äkkinäinen vaitiolo säikähytti tyttöä. Hän tapaili peräsimen vartta.
Mutta kuuli samassa loppusäkeen:

    »Mut taas meni kulkuri maailmalle.»

Pieni ballaadi oli kääntynyt murheelliseksi. Kuulijat olivat joutuneet
kaikki kesäillan ja laulun valtoihin. Kyytipoikakin oli melkein kuin
hartaudesta lakannut imeskelemästä sauhujaan. Laulaja ei enää ajatellut
muuta kuin näkyjään:

    »Niin kummeli kirkas nenässä niemen
    tuli haudaksi lautturin tyttären.
    Vaan kuollut ei ihana siemen.

    Heräs kummelin ristihin illoilla ihme:
    Ne kasvot oi' lautturin tyttären
    ja ympäri suviyön vihme.»

»Mutta eipäs illoin ollutkaan kummelia, kun neito kuoli Neihtyen
kiville?» herahti hetken kuluttua välittömästi tytöltä.

Pirkka iski silmää Joelille ja selitti tärkeän näköisenä. »Katsokaas,
tämä minun lauluni on syntynyt samasta Neihtyen-tarinasta vasta
myöhemmin, sittenkun kummelikin oli rakennettu, ja sen lauloi eräs
ylioppilaspoika, joka kauan, kauan sitten kulki tästä lautalla ja
rakastui sen peränpitäjättäreen, lautturintyttäreen.»

»Onkos niillä lauttureilla aina sitten ollut tyttäriä?» jatkoi tyttö
yhä epäillen. »No, ihkasen aina. Lautturiksi ei pääsekään, jollei
ole omasta takaa tavattoman kaunista tytärtä.» »Höpsis kanssa!»
lautturintytär intti ja heitti rennosti toista kättään laulajaa kohti.
Mutta hampaaton moottori-ukko huusi samassa samealla äänellään:
»Tyttö hoi, mihis sen peräsimen heitit, hönttäle!» Ja tuli ankara
kiire tytölle ja matkustajille. Pirkka väänsi peräsintä tytön kanssa.
Oli auttavinaan. Mutta kampesi vastasuuntaan. Niin että kulun
oikaisemisesta ei tullut mitään.

Lautturintytär oli hätääntyvinään: »Ukko huutaa!» Ja ukkeli alkoikin
uudestaan pärmäntätä. Mutta ylioppilas nauroi yhä hurjemmin. Hän tunsi
tytön nuoret hiukset kasvoillaan. Oli vangitsevinaan hänen kätensä ja
painoi ne rintaansa vasten. Kyytipoika nauroi ja ukko noitui. Joel
antoi kaiken mennä. Tämä oli kuin kisailua kirkkaana kuutamoiltana
pienen joen sillalla. Noin, juuri noin he olivat riidelleet hänen
tuputtaessa takkiaan palelevalle Helosalle...

Lautta oli kääntynyt melkein poikkipuolin suunnastaan. Ukko kirosi
karkeasti. Tyttö pelästyi todellakin. Oli jo poispäin kääntyneenä
pienessä itkuntuherruksessa. Mutta Pirkka otti hänen kasvonsa käsiensä
väliin ja nauroi suoraan silmiin. »Älä itke», hän kuiskasi, »isäukot
lepytetään». Ja tytön silmät eivät enää itkeneetkään. »Tullaan,
tullaan, ukkeli!» hän nauroi ja heilutti kädellään. Hänestä oli niin
somaa olla yhtä puolta ylioppilaan kanssa.

Hevonen löntysteli jo mäen takana. Toverukset seisahtuivat keskimäkeen.
Kuultava vedenpinta oli tummentunut. Se kiilsi metallisena, kuin
syvästä kaivosta. Mutta kummeli näkyi erikseen puiden lomitse
päivänlaskun riutuvassa loimossa.

He istuvat hitaasti etenevillä rattailla. Ilta tuntuu pimenneeltä.
On melkein kylmä. Lyhytikäistä... erämaan kauneus, ajattelee Joel.
Lautalla hän oli enää muistanut vain Helosan, ei Geilaa... Hän tunsi
taas kaipaavansa joko taaksepäin tai kauas eteenpäin. Ja niiden välille
jäi tyhjä tila, jossa seisoi Geila, vaivoin löydettävissä, tyhjyyden
harmautta kasvoilla, käsillä, hameen liepeillä, silmissä... Hän huomasi
tuntevansa kateudentapaista kaunaa nuorta vieruskumppaniaan kohtaan.
Oliko hän sitten itse muka vanha? Vasta miehuuteen pääsemässä. »Vain
liian vakavaa lajia, liian varhaista yhteen ainokaiseen juuttumista»,
hän synkkeni synkkenemistään. Autuaallinen onni salmen tuolla puolen
oli hänen mielessään paleltunut. Korpiset pajunoksat jäätyneine
kissoineen törröttivät tienvierillä ja edessäpäin... varsinkin
edessäpäin, pimenevällä tiellä.

Pirkka oli istunut huumoksissa. Mutta hän tunsi vierellään jotain
painostavaa. Toveri oli nähnyt hänen lävitseen, ja nyt tietenkin
tuo kuivettunut moralisti vähäksyi, ehkä halveksi hänessä muka
huikentelevaisuuksia...

Poika tavoitteli suojakseen totuttua naamiotaan. Piti väitellä
mahdottomista, panna nurinniskoin tavalliset arvot ja taittaa peistä
häikäisevin älynleimauksin.

»Tiedätkö mitä tekisin», hän alkoi, »jos minua huvittaisi perustaa uusi
uskonto moukkain autuuttamiseksi?»

»Lautturintytär Neitsyt Maariaksi», Joel särähti kuivaa ivaa.

»Enemmän, enemmän!» Pirkka intoutui, vinoristi kummelin ylle,
Kristus-kasvojen sijalle Neihtyen kasvot, joista paistaa vietellyn
korventyttären ihana murhe... kuolemanautuas rakkaus pettäjään ja
sädekehäksi suomalaisen juhannusyön auringosta...»

»Jo ennenkin fantisoitu», Joel? keskeytti vähäksyvästi,
»suomalaistutettu Magdaleena, 'Mataleenan vesimatkassa'
Kantelettaressa... Tai ehkäpä vain germanisoitu 'bussende Magdalena'»,
hän lisäsi vielä pirullisempana.

Pirkka oli räjähtämäisillään. Mutta siinä samassa hän ei keksinyt
mitään viisautta, joka vähänkään kestäisi Joelin logiikkaa, joka oli
mitä armottominta hänen joutuessaan tuohon 'kategoriseen' järkeilyynsä.
Hän piti kuitenkin yllä harvalauseista keskustelua, kunnes huomasi
kautta rantain juohtuneensa aivan toverinsa Akilleenkantapään
ulottuville.

»Mitäs nyt muuten arvelet tällä kertaa», hän lateli viattoman tyynesti,
»siitä 'myöhästyneestä kansastasi', joka pyrki tekemään kananvarkaaksi
ainoan profeettansa?» Koirankurinen naurunkikatus tuli perässä.

»He todistivat vain sen, että olen oikeassa, alusta loppuun,»
houkuteltu tarttui kiivaasti koukkuun.

»Mutta kun he eivät nyt kerta kaikkiaan usko, että »republica» on
jumalatar ja Joel hänen profeettansa? Alatko uskonsodan?»

»Pyhän sodan, todellakin...» Joel sanoi puoliksi itsekseen, mutta
jäyhän varmasti.

»Ja minkälaisissa väreissä?» Pirkka ivaili yhä voitollisempana. Hän
tunsi johtavansa vastustajansa umpikujaan tuossa paikassa.

Mutta yhä jyrkemmin iski Joel: »Kaikkia värejä vastaan! On
kirjoitettava teos.»

»Ja nimeltään... ’Myöhästynyt kansa’, eikö niin?,» Pirkka irvisteli.

»Ei, vaan ’He tunnustakoot syntinsä, niin punaiset kuin mustat’,
kuulitko, herra kersantti?» Hän tarttui oikealla kourallaan Pirkkaa
niskasta. — »Ja muista, että sinun ’sokraattinen ironiasi’ on sen
ilmestyessä pelkkää keltanokkafilosofiaa.»




XIV.

ARMELIASTA VALHETTA.


Yhä he koettivat pelastaa näivettyvää rakkauttansa. Geila itki
salaa sitä häpeää, jonka Joel hänen mielestään oli saanut aikaan
kuningasmielisten kokouksessa. Mutta hän ei rohjennut siihen
koskettaa. Hän oli tullut vain entistään toivottomammaksi, itki tai
tuijotti tyhjin silmin heidän rakkauttaan. Tuossa se makasi kuin
Kannaksen Päiviö poika... risatautisena. Sitä täytyi hoitaa... antaa
aurinkoa, vaikka taivas olisi paksussa pilvessä, sitä täytyi suudella
suutelemistaan, jok'ikinen aamu, vaikka omat huulet olisivat vääntyneet
itkusta koko yön.

Sitä oli yllätettävä iloisilla tapauksilla, peitettävä loppumattomilla
hyvyyksillä. Ei saanut väsyä, vaikka yllätykset muuttuivat vähän väliä
uusiksi onnettomuuksiksi.

Geila oli käynyt kaupungissa, ottanut salaa mukaansa Joelin käsiaseen
ja kaiverruttanut sen kylkeen hänen taisteluittensa paikat. Palattuaan
hän veti Joelin kädestä johtaen vinttikamariin. Pienissä portaissa
he suut elivät. Toinen iloisessa odotuksessa, toinen onnessa saada
yllättää ja antaa. »Ethän vain kukkia», Joel kysäisi tuntiessaan
lähettyvillään ruusuntuoksua. »Ikuisia kukkia, ylpeyden ruusuja»,
Geila sanoi kasvot ilosta hehkuen avatessaan suuren pahvilaatikon
kantta. Joel oli olevinansa riemastuneempi kuin olikaan. »Hyvä hän
on, hyvä», hän toisteli totuttua itselohdutustaan sääli sydämessä.
Rakkauden varjeleminen oli hänellekin käynyt yhä kalliimmaksi. Hänellä
ei ollut oikeutta tärvellä naisen onnea ja elämää, joka oli siitä
hänelle antanut häpeänkin uhalla kokonaiset neljä vuotta. Näin hän oli
itselleen toistellut koko syyskesän ajan.

Mutta mitä ankarammin hän oli jännittänyt itsensä tahtomaan oikeutta
rakastetulleen, sitä vaarallisemmaksi oli käynyt hänen sydämensä —
heille molemmille. Se oli pakahtumaisillaan. Hyväileväkin kosketus teki
siihen jollain tavalla kipeätä.

Nytkin, vinttikamarissa lahjalaatikkoa avattaessa, Joel nauroi
säälistä, ja se koski jo sekin... kalvavana pakotuksena. Mutta kun
Geila nosti ruusujen keskeltä ilmaan naganin ja huudahti pitäen
asetta korkealla ilmassa: »Yhtä monta punaista ruusua kuin on
herra luutnantilla taisteluita, katso... Kuhmoinen, Orivesi...»
silloin mustenivat hänen kasvonsa vihasta, jota hän ei enää kyennyt
hillitsemään. Riipaisu! Ase oli heitetty nurkkaan! Ja hän haki esiin
vihaisessa kiireessä kirjeen, jossa Virt'ojan isäntä pastori-poikansa
kautta karhusi sen hintaa... »Ethän nyt ole pikkumainen, noin
vähäpätöisestä seikasta ja enhän minä...» Geila yritti.

»Vai pikkumainen... ja vähäpätöisestä? Alhaisuutta se on! Minä
kulutin varustuksiin kaikki omat ansiosäästöni, ja äitini kodista,
rusthollista, velotaan minulta sairasvuoteelta mokomaa summaa
kiireesti, inhottavalla kirjeellä... Ei ole kysymys summasta, vaan
kurjasta teosta!» Hän koetti tyynnyttää itseänsä ja lisäsi lyhyesti:
»Aioin lähettää sellaisenaan aseen takaisin.»

Geila oli etsinyt sen nurkasta ja oli katselevinaan sen kaiverruksia,
vaikka hän ei nähnyt mitään toivottomalta itkulta.

Joel otti aseen Geilan hervottomasta kädestä, työnsi sen taskuunsa ja
työnnältyi maantielle Pirkka kintereillään.

Koko matkalla ei puhuttu sanaakaan. Niin, kolmisen vuotta sitten,
vanhan papin aikana, hän oli hyökännyt tuohon samaan taloon
puolustamaan Geilan ja itsensä rakkautta kirkon häätökäskyjä vastaan.
Ja nyt! Uusi pappi ja sama kanslia. Mutta ei enää rakkauden puolesta,
vaan sen hajotessa harmaana tuhkana. Oliko hän menossa tunnustamaan
kuin jotain tappiotansa? Hän — vapaan rakkauden houna ritari?
Geilan sanat »pikkumaisuudesta» alkoivat piinata. Mutta kuitenkin
askelet tihenivät. Sora pappilan kujalla rouskui ja ratisi. Hänen
täytyi. Olivatko maksaneet edes viittä markkaa ne kenkärisat, joita
hänelle oli poikana tarjottu Virt'ojalla? Ja kuitenkin. Niiden tuoma
kätketty häpeä oli tukahduttanut hänen mieltään vuosikausia. Yhäkö
oli noilla rusthollin pojilla ja muumioilla oikeus pienuuteen,
kovuuteen, alhaisuuteen siksi, että heillä sattui olemaan velkakirjoja
piironkinsa viheliäisissä laatikoissa. Ohoh! Vai silläkö, että olivat
alustalaistensa piinaamisella lisänneet kapina-armeijan voimaa
terveillä torpparinpojilla? »Ohoh!» hän huudahti yht'äkkiä ääneensä
Pirkalle ja vetäisi aseen taskustaan. »Heidän syntiensä tähden, heidän
syntiensä peittämiseksi tällä ammuttiin. Ja he vaativat siitä rahaa!
Tietenkin rahaa...» hän naurahti lopulta halveksivasti ja jätti Pirkan
pihamaalle seisomaan.

Tuossa, vuosien takaa, oli taas Markus pastori, enontapainen. Ylös
kivertyvä ohut nenä punotti yhä entisellään. Pallisilmät kakkuloitten
takana — yhä täynnä haljakasta 'vakaumusta'. Svart ei tiennyt aluksi
nauraako vai kirota.

Heitti äkkiä naganin pöydälle papin eteen: »Maksan luonnossa,
taistelupaikkojen nimikaiverrukset ovat korkomerkintöjä, joista
Virt'ojan rusthollarit voivat joskus saada kukkaroonsa kunniamerkkejä.»

»Älähän nyt, tuota... voisihan sitä ajatella, että äitisi tulevasta
perintöosastakin edeltäpäin... ilman sen suurempia haittoja...» pastori
silitteli oikealla kämmenellään vasemman käden rystysiä. Mutta Joel
Svart vain naurahti väsyneesti. Palasi hitaasti pihalle tuijottaen
hajamielisen näköisenä käytävämattoa, sitten portaita ja pihahiekkaa.

Tämä oli tapahtunut jo viikkoja sitten. Ja nyt he olivat kahden
soutamassa Maailmanportin editse Kannaksen torppaan. He olivat
alkaneet kuin salaisesta sopimuksesta, mutta kumpaisenkin koettaessa
toisiinsa vakaasti uskoa, harjoittaa armeliasta valhetta rakkautensa
kuolinpaareilla. Nainen sen oli osannut alkaa. Ja mies oli siihen
mukautunut, vaikkakin väsymistään väsyen.

He kantoivat niitä paikasta toiseen kuvitellen, että heidän
hehkuvimpien hetkiensä muistot polttaisivat kuin pienet auringot
näivetystaudin sairaasta olemattomiin. Kaikilla Paimelan metsien
poluilla, joilla he olivat lukemattomat kerrat toisensa kesäyössä
tavanneet, he rientelivät kuin jotain takaa-ajaen. Mutta miten
he kuulostelevatkin joka tolankäänteessä, ei kuulunut muinoista
raikasta naurua. He huudahtelivat osuessaan tutulle aholle tai
näköala-kukkulalle, mutta muistivat samassa hämmentyen, että ennen he
eivät olleet huudahdelleet lainkaan, tuskin sanaa sanoneet. Muinaisen
rakkauden hurmiossa olivat Geilan tajuntaan nousseet tyttö-ajan
salaperäisimmät kuvittelut Paimelan jyrkältä uimarannalta, jossa
kovan kallion kupeessa makasi raskas, karkea hiekka, ja siitä jo
käden ulottuvilla levisivät raskaat ulpukanlehdet. Näiden lomitse,
kuin hamuilevien kämmenten välitse, hän oli haaminut värähtelevän
ruumiinsa syvälle salmelle ja palannut kuin lannistettuna ja kuitenkin
selittämätön kipeys rinnoissa ja käsivarsissa.

Nämä kuvittelut olivat toteutuneet määrättöminä Joelin sylissä. Sinne,
hän ajatteli nyt, heidän oli päästävä. Mutta hämärä kuva Bethesdan
lammikon sairaasta miehestä sai hänet naurahtamaan. Ja naurahdus vei
katkeraan ajatukseen, että juuri Joel oli suurempi syyllinen heidän
onnettomuuteensa, ehkäpä juuri hän olikin tuollainen näivettyvä
Bethesdan potilas... Rannalla he kuitenkin kävivät. Onneksi oli hiekka
ruuhkan peitossa ja ilma koleahko. Geila saattoi kuvitella, että ranta
oli muuttunut eikä hänen sydämensä.

Nyt he olivat matkalla Kannaksen rantaan, jonka tuottaman kipeän
pettymyksen tulomatkalla Geila kyllä yhä muisti. Mutta se oli kai
ollut sittenkin jotakin epäoleellista sattumaa. He olivat joutuneet
sitä silloin laivankannelta katselemaan liian kaukaa. Onnellisimmatkin
linnunpesät ovat ulkoapäin mitättömiä. Vain sisältäpäin ne ovat
ihanasti kuumia. Joelin oli nähtävä sen ihmiset askareissaan...
nuoren Marjan, joka oli saanut Heikkinsä vapautetuksi vankileiriltä
ja nyt tietenkin uhosi koko vointuoreesta olemuksestaan hereätä
mieltä. Ja sitten... Päiviö, heidän pelastettunsa, nyt jo viisivuotias
pojantenava, ja jämerä Vihtori-isäntä, jonka leveällä rinnalla paistoi
samannäköinen vaaleanharmaa villapaita kesät, talvet, miehen koskaan
hikoamatta tai palelematta. »Katso, Joel, siellä on kolmen polven
paratiisi!» hän oli huudahtanut pariinkin otteeseen. Ja toisella
kerralla hän oli uskaltanut lisätä: »... ja meidän, muistatko?»

Mies oli innostunut hänkin taas yhteiseen armovalheeseen ja nyökännyt
kiihkeästi päätään. Hän oli sitäpaitsi kuullut, että vankileiriltä
palattuaan Heikki oli tuominnut jyrkästi koko kapinan. Ja nyt hän paloi
halusta nähdä kerrankin sosialistia, joka osasi tunnustaa sen edes
tyhmyydeksi, ehkäpä katuakin sitä sisäisesti, ihmisenä...

Tosin eivät enää näin syyskesästä orjantappurat koristaneet, kuten
silloin... heidän saapuessaan, rantahietikon taustaa. Mutta savusipa
pyykkipata venetalaan nurkkauksella, kuten ennenkin. Valkoisia ja
värikkäitä vaatekappaleita nurmikolla. Niitä levittelee sinisen savun
takana nainen. Tietenkin Marja! Mutta veneen karahtaessa hiekkaan Geila
huomaa pettyneensä. Pesijätär ei käännä päätään. Kulmikas paksuilta
nivusiltaan. Liinan sisällä kasvot. Ei ollut Marja. Joku lie pyykkiakka.

Tulevat ihan viereen. Geila on juuri kysymäisillään talonväkeä. Akka
kääntää tympeällä eleellä kasvonsa. Marja! Onko tuo Marja? Kasvot ovat
yhä lihavat, mutta posket lopsahtaneet, kuten lihavuus lanteillakin.
Näyttää tuntevan. Mutta ei siitä sen ihmeemmin ilostu. Tulijat ovat
käyneet neuvottomiksi. Kädet ojentuvat kiireesti, läheistä tuttavuutta
teeskennellen. Tuo vaimohan on heille vieras olento, kuka tahansa.

Mutta katsoessaan silmiin on Marja aristuvan näköinen, melkein kuin
häpeäisi ja pakenisi arkana, vaikka onkin suupielissä kova, lähtemätön
ryppy. Vain pari ilmettä on hänessä entistä Marjaa, joskaan ei
pisaraakaan hänen entistä raikkauttaan.

Joel näki kaikki. Korpitalven hädät ja kärsimykset. Syvä sääli
ikäänkuin työnsi häntä uudelleen lähemmäksi tuota vaimoa. Hän taputti
Marjaa hartioihin: »Onkos se Heikki poika kotosalla?» Geila koetti
näyttää olevansa innokkaasti mukana. »Poika...» Marja jätkytti
hajamielisesti. Kävi samassa kiukkuisen näköiseksi. »Siellähän se...
makaa.» »Onko hän sairas?» Joel jatkoi. »Mikä lie... lihava jötkäle»,
tuli halveksivasti, karkeasti.

Marjan viimeisissä sanoissa oli arkipäiväistä syytöstä, joka kuulosti
kuin sadat kerrat toistetulta: »Johan ma sen sanoin! Mikset uskonut...
jötkäle.» Ne olivat samentaneet saapuneissa kaiken. 'Jötkäle'...
rakkaasta Heikistään, jolle hän oli nauranut iltaisin aittansa ovelta
ja jota hän oli huhuillut pelloilta murkinalle ja kahville tai
kiikuttanut piimälekkerit heinäniitylle hameet hulmuten pyöreiltä
lanteilta. Ja heidän viime tapaamisestaan oli kulunut vain pari vuotta.
Niinkö, silläkö tavalla se... veljessurma _täällä_ jatkui... kylmänä
räntäsateena tai raekuuroina?

Geilan ja Joelin askelet kiihtyvät torpan katonharjan noustessa mäen
takaa. Heidän silmistään oli kadonnut myös Heikin kuva kokonaan. Tuo
'jötkäle' oli sen sekoittanut. Miten se olisi saattanut sopiakaan
tuohon entiseen... riuskaotteiseen ja rajupäiseen Heikki Kannakseen,
joka ei koskaan ollut mikään...

Vihtori-isäntä korjaili länkiä liiterin edustalla. Nousi tervehtimään.
Hänkin oli vanhentunut, mutta kasvoissa oli sama vankkumaton
rauhallisuus. Käsi puristi yhtä lujasti. Mutta Geila ei voinut olla
havaitsematta, että vaalean villapaidan rintamus oli nuhraantunut ja
hihassa oli huonosti parsittuja rikkinäisiä laikkoja. Ukko nyökkäsi
pirttiin päin. Siellähän se...!

Tosiaankin makasi Heikki keskellä päivää tuvanpenkillä, takinrisa pään
alla. Akkunan valosuikaleessa kohoili mahtava mahanpuoli vaivalloisen
raskaasti. Kengättömät roimahousuiset jalat tököttivät paksuina,
liikkumattomina. Housut olivat kireällä. Olivat käyneet luonnottoman
ahtaiksi. Paita pursusi housunkauluksesta.

Tajuttuaan olevan lähellä vieraita makaaja alkoi hengittää kiivaammin,
kuin hinkuyskässä, ja vääntäytyi vaivalloisesti istumaan. Kasvotkin...
pöhöttyneet, pää suurena kaljuna, kuten vesitautisella. Jötkäle...

Nälän pöhöttämä! Että vankileirien asukkaat palasivat nälästä
muodottomiksi pöhöttyneinä sen oli Joel kuullut ja nähnyt jo
aikaisemmin. Hän koetti siis ajatella rauhallisesti, »Kylläpähän siitä
vielä kostuu... kotoleivässä.»

»No, mitenkäs mies jaksaa? Aluksi kai vähän hankalaa?» hän
alkoi reippaasti. Geila yritti antaa kättä. Mutta sairas ei
liikahduttanutkaan käsiä polviltaan. Laski vain kuin ainoata
ajatusta, minkä vielä on saanut säilymään hotossa päässä: »Minä
olen syntini tunnustanut ja Herra on ne minulle anteeksi antanut.»
Äänessä ei ollut mitään kiihkohenkisyyttä, ei myöskään mitään syvältä
soinnahtavaa vakaumusta, mutta ei myöskään mielenvikaisuutta.
Olipahan vain tylsänpuoleista sanojen jamaamista, jossain hädän
hetkellä purkautunutta, lapsuudesta asti säilynyttä ja nyt taas kuin
märehtimispaloina esille työntyvää.

»Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Me siihen ensin tartuimme,
ja nyt on hukuttu... Herran armoon.» Ulkoluvuntapaista ja omakohtaista
ajatusta sekaisin, entisen Kannaksen Heikin muodotonta haamua. Jos
tuo mies olisi ollut katkera, hautonut kostoa, tai järjellisesti
tuominnut kapinan, olisi Joel Svart häntä ymmärtänyt. Mutta nyt...
hän tunsi vain äkillistä vieraantumista. »Tavallista rahvasta», hän
ajatteli halveksien, »ensin räjähytellään iskusanoja johtajien perässä,
rähistään, kapinoidaan ja sitten...»

»Niin että kun saa syödä sikojen ruokaa, tuhlaajapoikana palaa Isän
kotiin... Niin että... Tiilikan Jussi pakeni pimeänä yönä, pakeni kuula
kintuissa ja rautaokaat orjantappuroina jumalankieltäjien maahan. Ja
minuakin houkutteli. Mutta minä... orjantappurat muistin valkamassa
ja tuhlaajapoikana... isän kotiin. Hohhoijaa...» Äheltävä hengitys
katkaisi Heikin lallatuksen, joka meni ohi kuulijain korvien kuin
uninen postilla.

»Niin ja sitten... 'Isän kotiin' ja 'Herran armoon'... entiset
kirkonviholliset ja vapaauskojat», Joel jatkoi itsekseen sisäisesti
suuttuneena.

Marja oli ruvennut äkäisen näköisenä kilisyttelemään pöydälle
kahvikuppeja. »Ei nyt emäntä turhia, meillä on kiire», Geila kiirehti
Marjalle. Sekä hän että Joel tunsivat tällä kertaa samalla tavalla. Se
ylpistyttävä välimatka, joka kerran oli ollut heidän isiensä ja noiden
'alustalaisihmisten' elämässä, ratkesi tänä hetkenä kuiluna heidän
eteensä.

»He tunnustakoot syntinsä», Joel muisti teoksensa nimen. Häntä melkein
hävetti. Tuo olentohan oli tekemässä 'synnintunnoillaan' siitä
irvikuvaa!

Heikki oli noussut kävelemään lössötellen muka toiselta puolen tupaa
käsiinsä kengäntapaisia. Muodottomasta ruhosta levisi permannolle
kasannäköinen varjo.

»Pöhöttynyt varjo!» iskeytyi Joeliin kylmänä näkemyksenä. »Miten vähän
heidän henkensä kestää! Ei edes nälkää, jota erämaiden olisi luullut
heille opettaneen kylliksi...»

»Porvarin irvikuva!» tuli yhä häijympänä ajatus. Geila oli jo kaikonnut
pihamaalle, hakeakseen Päiviötä. Tämä oli tällä välin ilmestynyt
jostain istumaan liiterin edustalle, lastukasalle. Geila lähestyi,
mutta tunsi itsessään vain tavallista uteliaisuutta. Tuossa se oli,
hänen 'syntymättömänsä', 'suutelemansa' — tavallinen pojanalku, lastu
suussa, haljakkaat silmät, yksinäisen näköinen...

Geila eteni rantatielle, entistäänkin kylmempänä.

»No, kisko ne nyt siitä jalkaasi ihmisten ajoissa», Marja toraili
miehelleen. Tämä ähki ja puhisi. »Niin, tuota...» hän oli jatkavinaan
ajatussarjaansa, »kaikki mitä minulla on ollut, on mennyt. Ei jäänyt
enempää kuin ryövärille ristillä...» Tällöin hän katsoi Marjaan, jonka
yrmeästä naamasta hän näytti todella kykenevän kärsimään. »Mutta
sepähän se riittääkin armonajaksi», hän huokaili melkein akkamaisen
hurskaasti.

Svart tokaisi lyhyet hyvästit. »Koeta parantua», hän heitti kylmästi
ja jupisi vielä pihalla: »No, niin, sitä porvarillista lihavuuttahan
ne lienevätkin itselleen aikoneet ja saivat, totta vieköön, niin
että lihottivat omat varjonsakin... irvikuviksi, epäsikiöiksi...»
Joel saavutti Geilan, joka katsoi häneen, kuin olisi saavuttanut
jonkinlaisen voiton. »Ymmärtänee nyt», liikahteli hänen tajunnassaan,
»että tuollaisten sääliminen on turhaa ajanhukkaa...» Ja hän tuli
vieläkin tyytyväisemmäksi, kun näki Joelin kohauttavan hartioitaan ja
hengähtävän kuin olisi päässyt läkähdyttävästä loukosta raittiiseen
ilmaan.

Mutta he eivät ensi hetkenä tajunneetkaan, että he liikkuivat vasta
tämän tapauksen siittämissä pinta-ajatuksissa.

Kannaksen paratiisi oli muuttunut pöhöttyneiden varjojen loukoksi.
Mutta vaikka se olisi pysynyt entisensä kaltaisena, ei se olisi kyennyt
heille palauttamaan mennyttä takaisin, sillä he itse, juuri he olivat
muuttuneet palautumattomasti.

Ja rannalla, aution ulapan tyhjästä sylistä havahtui Joelin mieleen
toivoton kuva. Ikäänkuin itsestään, näkymättömistä käsistä, kiertäytyi
piikkilankaa hänen ja heidän kaikkien ympärille armahtamattomaksi
aidaksi...

Mutta hän ei ollut tällä kertaa ajattelijantuulellaan. Potkaistessaan
veneen irti ja asetellessaan airoja hankaimiin hänelle tuli vain eräs
mahdoton ajatus. Hehän olivat itsekin olleet vankileiriin tuomituita ja
saaneet kumpikin piikkilangoista verenmyrkytyksen, jonka jomotus paheni
yhä, paheni pahenemistaan.




XV.

ALASTOMIKSI.


Autialan vinttikamarissa he rakastavat toisiaan epätoivossa.

He rakastavat vielä kelmeässä aamussa. Hehän olivat juosseet
haeskelemassa muistoista palautusta rakkaudelleen eivätkä olleet
löytäneet. Mutta olihan heillä ruumis. Sen syvyyksistä sai toki
ehtymätöntä rakkautta, jota ei tarvinnut valehdella. Ikuisin lähde
maanpäällä on lihan nautinto. Se oli vain avattava vaikka väkivallalla,
silloin... hukuttavimmassa syleilyssä se oli uudelleen tulvahtava
heidän syliinsä täytenä elämänä. Niin he olivat kai kuvitelleet.

Mitä he siitä, että he tunsivat syleilevänsä toisiaan alennuksessa.
Hehän ovat olleet valmiit riitaan ja valehtelemiseen, miksi he eivät
rohkenisi ryömiä riettaassa mudassa, jos he vain saavuttavat toisensa
kokonaisina luonnon olentoina, puolikas-eläiminä, puolikas-ihmisinä...
samantekevää. Heidän täytyy.

Kaupungin matkustajakodissa se oli ollut pientä rakkautta ja pientä
riitaa. Nyt rakastivat elävinä haudatut itselleen ylösnousemusta. He
hakkasivat toivossa ja kauhussa omien arkkujensa kansilautaa. Hehän
eivät suostuneet kuolemaan, he tahtoivat elää ja rakastaa.

Geila oli alaston ja avoin. Hän tunsi makaavansa liejussa, mutta
kuuma lieska kiersi hänen hipiällään. Mitä oli hänellä peittelemistä.
Kokekoon tuo mies, että hän on kokonainen kuin naaras. Hän houkutteli,
hän suuteli ja ryömi. Kuin kevätlehdet ja raskaat kuidut kiersivät
hänen kätensä miehen ruumista, kunnes ne hervahtivat turtuvina alas,
vavahtaen vain huokauksista, jotka nousivat hänestä väsymyksenä ja
hätähuutona. Hän havahtui rääkättynä. Hän ei tuntenut saaneensa mitään.
Mutta hänhän tahtoi vain antaa. Mitä siitä, että jäljellä ovat vain
kirvelevät poltinmerkit. Hän on valmis makaamaan häväistyslavalla,
kun hän vain saa sulkea silmänsä, ettei tarvitse nähdä tuota vierasta
pyöveliä, jota hän on kerran rakastanut ja rakastaa yhä. Niin, hänen
täytyy rakastaa. Ja hän herää taas, keksii ihania houkutuskeinoja.
Kelmeä aamu on jo koittamassa. Sitä ennen on tuo mies lunastettava
hiljaiseksi ja nöyräksi...

Mutta Joel... hän ei rakasta, hän vihaa. Ei Geilaa... hänhän säälii
tuota alastonta olentoa, mutta jotain, johon hän ei ulotu, ei
alennuksenkaan hinnalla. Se mikä hänelle ennen annettiin, mutta nyt
kielletään, se on jonkun toisen syystä hänelle saavuttamattomissa.
Hän vihaa jotakuta toista ja itseään. Mutta hänen aivonsa pysyvät
pirullisen kirkkaina. Hän näkee rakastettunsa jokaisen liikkeen
ja ovelimmatkin hellyydet. Hän tietää heidän olevan riettaita
tarkoituksellisesti. »Nyt me valehtelemme ruumiillammekin», hän toteaa
kammottavan selkeästi. Mutta hän tuntee ruumiinsa veren kulkevan
raskaina häränsilminä ja syöksyy niiden mukana, kädet, kylkiluut
väkivaltaisesti jännittyneinä. »Joko murhaa tai itsemurhaa, mutta tuo
nainen älköön kuvitelko minun pelkäävän alhaisintakaan...»

Hänen levätessään riutuneena ilmestyy näkyviin vieraita kuvia:
Pirkka lepää kummelin luona nurmikolla nuoren tytön vieressä. Tai...
nythän on syksy. He ovat piiloutuneet tuoksuvaan heinälatoon, jossa
he parhaillaan nukkuvat kalvakkaina ihanasta onnesta... Se se on
paratiisin syntiinlankeemusta. Tämä on saatanan pääsiäisriettailua ja
muka armeliaisuuksien ja velvollisuuksien nimessä. Sitä tulevaista
aviota! Hän naurahtaa ja kauhistuu samassa. Mitä olikaan tuleva
heidän elämästään? Hehän olivat vain varjoja, jotka olivat hoippuneet
viimeiselle lähteelle ja löytäneet sen täytenänsä rutaa.

Häntä puistattaa, puoliksi inho, puoliksi sääli. Hän ponnistautuu
vuoteelta, työntyy pienelle parvekkeelle, hengähtää kuin olisi
pelastunut tukahduttavasta pätsistä. Istuu penkille, kädet velttoina
kaidetta pitkin: »Oh, mahdotonta on valehdella omalla ruumiillaan.»

Selän takaa näkyy Kannaksen niemenharja. Näinhän hän oli tullut
sieltäkin... hengähtäen helpotuksesta. »Siellä pöhöttynyt, täällä...
kuihtuneet varjot.» Tuoreesta aamuilmasta nousi muutamia ajatuksen
tapaisia. Mutta ne vain liikahtelivat lähettyvillä eivätkä tehneet enää
kipeätä. »Mikä meidät on tällä tavalla tuhonnut? Veljesverenkö syöpää,
vihan pöhötystautia vai ärsyttävää kyllästymistäkö sekä vihaan että
rakkauteen? Miten liekin... olemme vain armolaukauksen vaivaisia...
kaikki.» Hän käänsi veltosti päätään kamaria kohti ja taas puutarhaan
päin: »Entä, kumpi meistä sen antaa?»

Hän oli kuullut miehiltä, että kaupunkiin tunkeutuessaan he olivat
saaneet käskyn ampua heti maahan ase kädessä tavatut sala-ampujat.
Kellarien ovet oli reväisty auki. Kyttääjät työnnetty ovenpieleen
ja laskettu kuoliaiksi. Niin oli sattunut, että sotamies oli
aamuhämärissä tuntenut ammuttavissa entisen kasvinkumppalinsa samasta
kylästä. Hän oli kääntänyt voimattomana selkänsä uhriin päin, oli
taas ponnistautunut ja katsonut tuomittua silmiin, avuttomana ja
häpeillen: »Enhän minä sinua tahtoisi...» »Kyllähän minä sen... sinun
vain täytyy», kuoleva oli vastannut alistuneena, kääntänyt raskaasti
selkänsä ja asettunut riviin.

Tämä synkeä kuva liikahteli hänen mielessään hitaana eleiden ja sanojen
sarjana. »Niin sinun vain täytyy, jostain ylempää on annettu käsky...»
Kamarinovi oli jäänyt raolleen. Sivuakkunoiden verhot laskeutuivat
somasti. Mutta Joel ei niitä huomannut. Hän katsoi vain ovea: »Kuin
ränsistynyt kellarinovi ja sisällä... tietämättään syyllinen.»

Tieltä alkoi kuulua iloista vihellystä. Lähellä kuului hiekan
karskumista. Pirkka tuli yölliseltä retkeltään lakki takaraivolla,
keppi heilahdellen ja toinen jalka huvittavasti keinahdellen.
Huomattuaan Joelin hän pani sormen huulilleen, viittasi Augusta rouvan
huoneisiin ja hyräili matalalla äänellä: »Suumalossa lautturin tyttären
oli syntisen ihana siemen...» Ja huikkasi samassa, ihankuin olisi
astunut juuri heränneenä kamaristaan alakuistille: »Hei, poika, uimaan
sieltä!»

Joel vapautui kuin riuhtaisemalla. Hyvä Jumala, olihan olemassa
vielä muutakin elämää kuin kuihtuva rakkaus 'armolaukauksineen'!
Ja lopultakin... tässähän oli ammuttava vain... valhe, armelias ja
inhoittava valhe.




XVI.

ASKEETTINEN ANAKOREETTI.


Kynä sähisee lyhyin syöksyin. Keväthanget heittävät huikaisten
lainavalonsa takaisin Autialankin päätykamariin. Ne kirpaisevat
aamuiset savupatsaat helakan kerkeiksi. Kannaksenkin piipunhäntä
liehahtelee iloisen näköisesti. Ja vastarannan kunnaalla ovat
kuusenalut ja sankaripatsas saaneet huurteesta yllensä vanhanarvokasta
patinaa.

Niin, he nukkuvat siellä. Mutta heitä ajatellessaan Joel Svart ei
tunne enää tuskaa, ei vihaa heidän surmaajiaan kohtaan. Eivätkä
edes heidän työnsä häväisijät, Harrin ukot ja Jaakko Hanskin
teloittajat, ole enää tuossa ihan käden ulottuvilla. Nekin ovat
syksystä lähtien vaaksa vaaksalta painuneet menneisyyden tiheikköjä
kohti. Hän on heidät ruoskinut kylmillä totuuksilla. Kapinallisten
tekemät tihutyöt, kidutukset, murhat ja poltot... nekin hän on
kuvannut samalla selkeydellä kuin selkäpuolen konnantyöt. Teos on nyt
valmistumaisillaan. Sen nimenä on yksinkertaisesti »Tunnustakaa», ja
siinä hän on alkanut henkisen itsenäisyystaistelun, jossa vainajat on
korotettu kunniaansa, varjot haudattu omiin hautoihinsa ja eloonjääneet
lunastettu alkamaan uutta elämää, puhdistuneina, verenvioista vapaina.

Nyt on vain tasoiteltava paikka paikoin. Eräisiin sivuihin kirjoittaja
juuttuu pitkäksi aikaa. Hän tahtoo vieläkin punnita. Ei mitään
romaanimaisia liioitteluja, vain kerättyjä tosiasioita, puolelta ja
toiselta, tai kuvauksia, joiden alla on omakohtaisesti nähty ja koettu
tapaus tai ainakin kertomus, joka on huolellisesti tarkistettu. Kas,
tuossa... hänen oma kokemuksensa tiedusteluretkeltä... villiintyneiden
ihmisten riettautta. Tuossa pakenevain kapinallisten tolkuttomat
murhapoltot, joiden tuhkassa hän on omin jaloin kahlannut. Tuossa...
hautausmaan onneton naislauma miestensä ruumiita kaivamassa. Ja tässä,
tässä se on... ihmisjahtien murhenäytelmä korpimökin seinustalla, jossa
rääkätty pikkuveli antaa ilmi oman henkipattoveljensä. »Sellaiseen
ei ole kenelläkään oikeutta», hän lukee omaa tuomiotaan myöhemmällä
sivulta, »ei koskaan, ei minkäänlaisen rikoksen eikä rangaistuksen
nimessä. Katalaa, samaa kataluutta kuin torppareittensa tapattajissa,
haavoittuneiden ampujissa, ruumiinryöstäjissä ja...»

Mutta tässä, tässä muutteeksi punaista 'armeliaisuutta'. Hänen oma
koulutoverinsa, kansanopiston johtaja tehdasseudulla. Pakotielle
hajautuvat kapinalliset asettavat hänet seinää vasten: »Hyvä mies, hyvä
mies», sanovat teloittajat, »ei mitään kuohimista eikä naulitsemista.
Ei muuta kuin tapetaan. Hyvä olet mies jäämään porvareitten
yhteiskuntaan... hyvä mies... Ampukaa!»

»Hyvä, hyvä», hokee lukija. »Mikä aatteen barbaarinen irvikuva, mikä
sairaan viileyden raivostuttava ilveily, irvokas, taivaaseen naurava,
ikuisesti itkettävä. Siksi vain, että oli hyvä, hyvä...»

Tovin kuluttua taas hidasta selailemista. Sivut alkavat kääntyä
yhä kankeammin. Nyt se on tulossa... nuo koko teoksen kauheimmat
sivut, joita hän ei ollut voinut lukea vielä kertaakaan äidilleen.
Aasialaista, tataarien, kasakkain ja isojen vihain veren vaahtoa ja
saatanallista naurua, Murhan Henkeä... 'Johtavat aatteet' Suomen kansan
historiassa olivat niillä toteutuneet vuosisadoiksi. Taavi Laukka ja
koko hänen ryhmänsä saattoivat ne todistaa.

Laukka oli tullut partiolla taloon, syöksähtänyt sisään. Kodikas
lamppu paloi katossa. Tuvan pintapöytä oli tavallisella paikallaan.
Talon perhe, äiti, isä ja kuusi lasta, joista nuorin on tuskin
kahdeksanvuotias tytär, istuu sen ympärillä kuin iltahartautta
suorittamassa. Raamattu on levällään keskellä pöytää.

Mutta istujat ovat kummallisen kyhärässä. He tuijottavat toisiansa
silmiin pöydän pintaa pitkin, kuin olisivat keksineet jonkin
lapsellisen leikin. He ovat pistäneet kielen suustaan, ikäänkuin
hihitelläkseen toisilleen huvittavasti. Mutta kielet ovat turvonneet
paksuiksi möhkäleiksi. Suupieliä valuu veri, joka on hyytynyt leukaan
ja kaulalle. Jokainen istuja on naulattu kielestään pöydänsivuun.
Pienen tytön keltaiset kiharat ovat liimautuneet ohimoille ohuiksi
suikaleiksi. Sulkeutuneet silmät ovat kuin kauhununta näkevät. Mutta
otsan kostea hipiä on noussut pieninä ryppyinä lakkaamattomaksi
ihmettelemiseksi: Mitä pahaa ja tottelematonta teinkään? Mutta hän
ei tunne enää mitään. Hymykuopat ovat venähtäneet pieniksi juoviksi,
kuin leikkivään nauruun. Kidutetut pelastetaan. Kamarista vangitaan
mässäilevät miehet, yhdeksän punakaartilaista. Ja Laukka ampuu ne
kaikki omalla kädellään. Kolme nauraa ja kiroo. Kuusi tuijottaa tylsänä.

Lukija nääntyy viimeistä sivua seuratessaan. Hän näkee kuin usvan
läpi kirjoittamansa katkeran ivanhuudon: »Ja huuto käy etupäässä
'valkoisesta terrorista'!» Mutta nyt hän kirjoittaa rivien ylle
lisäykseksi: »Näitä yhdeksää kadotettua varten täytyy olla olemassa
helvetti. Ja tämän tyttösen viattoman kärsimyksen nimessä... tälle
Jumalan karitsalle täytyy olla olemassa taivasten taivas. Muussa
tapauksessa ovat 'usko' ja ’vanhurskaus' vain pilkkaa ja rienausta.»

Vähitellen hän kykenee taas syventymään työhönsä rauhallisemmin aivoin.
Tuon tuostakin hän tekee jälkimietelmiinsä tyynnyttäviä korjauksia.
Tarkoitushan oli _todistaa_, että tuo 'yhteinen onnettomuus' oli
paljastanut koko kansan myöhästyneeksi ennenkaikkea inhimillisessä
_moraalissa_. Ja tämän tähden juuri se oli pakotettava tunnustamaan
omassatunnossaan rauhallisen kylmillä iskuilla, ikäänkuin rikoksensa
kieltäjä saatettaisiin murhapaikalle, ja tämän täytyisi nähdä oma
tekonsa liike liikkeeltä, aste asteelta, ehdottoman selkeästi.

Augusta rouva tuli hakemaan poikaansa aamukahville. Hän oli taas
ilostunut nuorekkaaksi. Kasvot olivat käyneet lapsekkaan raikkaiksi ja
hänen naurunsa helähteli, ihankuin kaikki menneet kärsimykset olisivat
menettäneet kaiken valtansa. Hänhän oli saanut takaisin kuopuksensa.
Ei vain kuolemanvaarasta vaan myöskin onnettomasta rakkaudesta.
Rothmaneilta hän ei alkujen aluksikaan ollut uskonut tulevan mitään
hyvää heille, Svarteille. Nehän ne olivat olleet pahimpia syyllisiä...
’takauksiin maurumisillaan' Huugo Svartin vararikkoon... Mutta nyt!
Olivat eronneet ja ojentaneet kätensä kuin kylmät jääpatsaat, joita
ei enää mikään aurinko voi toisillensa sulaksi tehdä. Ja sinne oli
mennyt... Eikä poika ole tuonaankaan. Ja mitäpäs varten olisikaan?
Tulipahan paremmille tilaa, kun aika sattuu.

»Ismaelkin tuli jo kahviverolleen», hän tokaisee saadakseen pojan
kiirehtimään ja hyssyttelee kukkaruukkujen vaiheilla koetellen mullan
kosteutta ja nypistäen kuivaneita lehtiä kouraansa. Hän on niin
hyvällä mielellä, että on melkein levoton. Taas oli tullut vanhemmilta
lapsilta rahakirje. Mutta miten hakea se postista pojan saamatta vihiä?
Hän oli, nimittäin, salaa Joelilta ruvennut pyytelemään lisärahoja,
Kaarinilta ja muiltakin, vieläpä tuonut Virt’ojalla käydessään voit
ja kinkut ja maltaat tullessaan, minkä poika oli ankarasti kieltänyt.
Mutta Augusta rouva oli nekin sujutellut varkain kellariin. »Maksakoot
hekin osansa... pojalleni kipurahoja, siellä sai yksinään kaikkien
puolesta... Ja omaanipahan tämä nyt on ainakin tämän vertainen...»

Äiti oli kuin piilosilla poikansa kanssa. Häntä huvitti
tämän sokkomaisuus tavallisissa asioissa. Luuli muka pienten
esitelmöitsijä-ansioittensa riittävän talven yli, kun Ismaelkin oli
kahviteltava joka päivä ja Jaakon oli raahannut vinttikamarin asukiksi.
Ja samaa piti olla kaikille... Ihan kuin tästä sokkoleikistä yltyneenä
hän oli pitänytkin pojille sellaiset ruoat, että... melkein kuin ennen
Maatialassa kartanonemäntänä ja paremminkin...

Augusta rouva kiersi Joelin tuolin taitse keittiötä kohti, sipaisten
poikaa niskasta: »Tuletkos siitä...»

Ismael hörppi jo kahvia Joelin tullessa, ja keskustelu autuuden
asioista oli täydessä vauhdissa. Rampa poika oli pannut kainalosauvansa
tuolin viereen lattialle ja näytti pöydän takaa terveeltä ja
nokkelalta. Aikaisemmin, Joelin poika-iässä, hän oli ollut kalpea
ja värjöttelevä raukka. Mutta oli miehistynyt hänkin. Tuttavimpien
seurassa hän oli jo kerkeän puhelias, väliin näsäviisaskin, omalla
tavallaan, lapsekkaiksi jääneillä kasvoilla vähästä iloitseva hymy ja
pikkuvanhan viisastelu.

»En minä sen enempää ole ajatellut, mutta kyllä se on kuolemassa autuus
ihan samalla tavalla kuin unennäkemisessä onni», Ismael oli juuri
selittämässä lipevin huulin, taas hörpäten lautaseltaan, ihankuin
puhuisi tavallisen tavallisista asioista.

»Eikös se Ismael sitten näekään muita kuin onnellisia unia?» rouva
kysäisi hellan luota. »Ei sitä, hyvä rouva, näin köyhän ja vaivaisen
auta toki untansa pillata painajaisten näkemisellä, jollei niitä nyt
satu ihan ilmisissä tulemaan. Mutta nehän eivät sitten enää unta
olekaan...» Ismael alkoi sanoissaan haparoida ja tuli pelästyneen
näköiseksi, sillä hän muisti Jaakko Hanskin kuoleman, jonka hän oli
ollut näkemässä ja lopulta, kannettuaan yksin ja peläten salaisuuttaan
syksyyn saakka, kertonut Joelille.

Joel näytti innostuvan. Sitähän hänen pitikin: tarkistaa Ismaelin
kanssa Hanskin kuolemankuvaus.

»Kuuntele tarkasti», hän sanoi kamarissa, »tämä on kerrottu sinun
sanoillasi ja sinä saat nyt vielä muuttaa tai karsia, jos olen
kirjoittanut väärin.» Ismael nyökkäsi jännittyneen juhlallisesti.

»Kävin iltayöstä ulkosalla», alkoi Ismaelin kertomus. Kuuntelija
säpsähti. Hänen oma nimensä... oikeassa kirjassa! Se ylpistytti ja
pelästytti. »Eikös siihen voisi panna vain, että 'rampa poika'», hän
keskeytti. »Älä pelkää, Ismael», Joel lohdutti. »Niin, enhän minä...»
poika epäröi, »ja eihän siitä Hanskin ukon taivasosa vähene, kun kerran
marttiirana läksi», tuli iloisemmin. Lukija jatkoi:

»Silloin kuulin kirkolta päin ahteen alta meluamista ja kiroilemista...»

»Niin, ja minä olin juuri katselemassa tuonne hourularakennuksen
kulmaikkunaan, josta Onneton-Hanna huhuili nuoruutensa rakastetulle.
Ja minä ajattelin, että saapa se petturi kerran katsella kaukaisesta
piinapaikastaan taivaan tarhaan, kun minä poika istun ylkämiehenä
Hannan vierellä. Se on, näetsen, sellainen lapsuusvuosien kuvitelma,
joka on jäänyt uniin ja ajatuksiin...» Ismael taas keskeytteli.
Joel naurahti leppoisasti: »No, ei tänne nyt niin tarkasti... sinun
rakkauksiasi myöten», ja kiirehti lukemaan:

»Roikka miehiä tuli näkyviin, ja keskellä köntysteli Hanskin ukko.
Mäellä se tupsahti polvilleen. Joku miehistä oli kolvaissut sitä
nyrkillä tai pyssynperällä. 'Roisto', kiroilivat, 'nyt pääset
tuhatvuotiseen valtakuntaasi!' 'En vastusta, miehet, ampukaa tähän,
lähemmäksi ihmisasuntoja, että...' kuului ukko sanovan nöyrällä
äänellä.»

»Niin, niin», Ismael alkoi, »ja siinä pitää olla, että luulin hänen
toivovan siunattuun multaan ja että seurasin heitä vielä metsätielle,
jotta tietäisin hänen kuolinpaikkansa ja että minä sitä varten juuri en
jaksanut siitä tapauksesta enää vaieta...»

»Hyvä on, hyvä on, kuuntele nyt.»

»Sitten he pakottivat hänen riisumaan saappaat jaloista. 'Narskuvat
kuin paholaisen anturat', sanoivat keskenään.»

»Niin, ja vaikka oli leuto kevätilma...»

»... ja jatkoivat matkaa nietostunutta karjakujaa pitkin korpeen ja
siellä aina Umpilammen suolle, jonne seurasin heitä kaukaa, sydämessä
suuri hätä, sillä Hanskin ukko oli ollut minulle aina aulis ja höyli».

»Juuri niin», Ismael huudahti, »koko köyhä kansahan sen tietää!»

»Matkalla murhaajat olivat ryypänneet yhteisestä pullosta, ja suon
partaalle tultuaan he olivat sellaisessa reuhassa, että tarjosivat
tuomitullekin. 'Läksiäisryypyksi!' huusivat. Mutta yksi juopuneista
ärjyi: 'Kiroopas punaoppisi, mies, niin pääset, kukaties, täältä
elävänä.' 'Hyvät miehet', kuului siihen ukon ääni, 'minulla ei ole enää
elämisestä iloa, kun omani ovat pettäneet sekä uskoni että opetukseni,
sopii lopettaa vaan...' Siitä alkoi hirveä melu ja ärjyntä. Ampuivat
sikin sokin kuin hurjassa tappelussa, enkä uskaltanut enää viipyä
paikalla, vaan juoksin takaisin henkeni hädässä.»

»Ja siitä alkaen näin unessa joka yö Hanskin ukon, kunnes olin kaiken
kertonut, ja sitten tuli minulle rauha», sanoi Ismael hiljaa. Joel oli
jäänyt vielä silmäilemään seuraavia sivuja, joilla kerrottiin, miten
Joel Svart ja Eero Pirkka olivat syksyllä kaivaneet ruumiin suosta ja
toimittaneet haudatuksi.

Joel oli noussut kävelemään ja katsoi sivuakkunasta kauas yli kylän
itäisen laitaman, jonka takana siinsi uuden hautausmaan punainen
lauta-aita. Hän muisteli vieläkin ylpeänä omia sanojaan haudalla:
»Tämän vainajan, joka kärsi marttyyrikuoleman kapinan vastustajana
ja elämän koettelemille ajatuksilleen uskollisena, olisi pitänyt
saada sijansa sankarihaudassa ja hänen murhaajainsa nimettömässä ja
pohjattomassa suohaudassa, jos inhimillinen oikeamielisyys olisi saanut
olla hautajaismenoista määräämässä.» Niin hän oli lopettanut puheensa.
Eikä yksikään ollut kyennyt häntä syyttämään. He olivat painuneet
pahojen tuntojensa suonsilmiin ja karttelevat ihmissilmiä koko elämänsä
ajan. Ja saman puhdistustyön oli tekevä hänen teoksensa koko maassa,
rajasta rajaan...

Ismael oli hiljaa kadonnut huoneesta. Joel istuutui pöytänsä ääreen.
Tuntui niin sanomattoman lämpöiseltä, kuin tuo pojan-kasvoinen mies
istuisi vieläkin tuossa tuolilla... suloisine lapsellisuuksineen. Hehän
puhuivat kuin eri kieltä keskustellessaan. Hänen täytyi ikäänkuin
lapsellistaa itsensäkin tuon pojan keralla. Mutta sepä se juuri
täisikin tehdä niin hyvää hänen sielulleen...

Poika-ajoista asti Ismael oli hänestä ollut herkintä hyvyyttä ja Lerkin
Ville synnynnäisintä ilkeyttä. Myöhemmin, ulkopuolisen elämän tartuttua
häneen erinäköisine kourineen, oli tuo vastakohta laajentunut. Hanskit,
Jaakot, aatteelliset haaveniekat ja Helosat kulkivat omassa saatossaan
ja Lerkin Villet, rivosuiset sahalaisjätkät ja Helosan vihan tärvelemät
veljet saman tien pimentopuolella, kaikki köyhinä ja alastomina, mutta
sieluiltaan yhtä vastakkaisina kuin kärsivä Joosef ja Joosefin veljet.

Nyt, näinä aikoina, hän oli ruvennut melkein huomaamattaan puhumaan
»autuaista» ja »epäautuaista», kadotetuista, jotka olivat ikäänkuin
ikuisuudesta sellaisiksi määrättyjä — he eivät kyenneet muuttumaan
toistensa kaltaisiksi, vaikka yhteinen paratiisi avattaisiin heidän
eteensä.

Tämä ajatus oli valanut häneen uutta rauhaa. Hänen ei tarvinnut hakea
enää rajoja köyhyyden ja rikkauden välitse, vaan jostain muualta,
ylempää ja laajemmalta. Ja juuri tämän ajatuksen voimasta hän tunsi
olevansa kutsuttu puhdistamaan tätä 'myöhästynyttä kansaa' ja juuri
nyt, tapahduttua sen suuren murhenäytelmän, jonka jälkinäytöksessä
toinen puoli kansasta näytteli sankarinaamio kasvoillaan, ja toiset oli
puettu kiireessä, summamutikassa rikollisen kaapuun.

Oli vedettävä uudet rajat, syvät ja tulenpolttavat!

Barbaarit oli riisuttava alastomiksi, olivat he tehneet tekonsa
punaisissa ryysyissä tai koreissa kalunneissa ja turvallisessa
sarkatakissa...

Ismael pinnasi hintelä ruumis vääränä, lujaa vauhtia tietä pitkin,
melkein kuin hullunkurisesti tanssien. »Mikä vilpeä ilo hänessäkin,
ja juuri hänessä...» Pojan sulava ääni, joka joskus, innostuneessa
puheessa, katkesi huvittaviin kärähtelyihin, alkoi soida istuskelijan
korvissa liikuttavana. Se toi hänelle samanlaista iloa kuin Ismaelin
vastaus, kun hän oli tältä, pitkästä aikaa taas tavatessaan,
kysynyt: »Mitäs sinä nyt tahtoisit oikein hyvää? Sanopas...» ja
poika oli vastannut vilpittömän tärkeänä: »Enhän minä muuta... mutta
kauppiaan nuuska ja Autialan rouvan kahvi... ne ovat sitten oikeata
taivasherkkujen esimakua...»

Hän nousi taas kävelemään, kiersi keittiössä, laski leikkiä äitinsä
kanssa. Mitä? Hänhän oli oikeastaan tähän saakka tärvellyt koko
elämänautuutensa sairaalloisella tunteilemisella. Tai... hänessä lie
ollut itsessään sitä korpea, jota oli vaikea kestää menehtymättä,
kuten Pirkka oli sanonut jo kesällä. Hän oli elänyt kiihkeästi, ehkä
syvästikin, mutta hänellä ei ollut ollut koskaan rauhaa _ajatella_
syvälti ja laajalti. Niin, kukaties... ihminen taitaa tarvita niitä
kumpiakin... Näissä mietteissä hän taas istahti pöytänsä ääreen.
Lautturinsalmea ei näkynyt vuorten takaa, mutta hän tavoitti
sen kuitenkin kaikilla aisteillaan. Sama välkeä onnellisuus oli
hänet sielläkin hetkeksi ottanut valtoihinsa. Niin, silloin vain
ohikiitäväksi hetkeksi! Mutta nyt se oli tullut kuin kaikkialle ylenevä
ja kaartuva valopaljous tai... ennemminkin kuin selittämätön valohämy,
joka ympäröi korven hiljaisuutena, mutta oli kuitenkin vapaa erämaiden
jäykistyttävästä kammosta.

Pirkan kuva pöydällä nauroi ylioppilaslakki päässä koirankurista
nauruaan. »Odotapas lurjus!»

Hän kaapaisi kynän pöydältä ja kirjoitti teoksensa alkulehdelle
omistuskirjoitukseksi: _Kaikille kaatuneille_.




XVII.

MYSTERIUM FIDEI.


Autialan pihakennäälle on jo tullut niin suuri pälvi, että sille
on kannettu puutarhapenkki. Keskipäivän jälkihetkinä Joel Svart on
sillä paistattelemassa päivää kirja polvillaan. On tuskin enää mitään
tekemistä, melkein vain laakereitten talteen ottamista. Vaaleissa ovat
tasavaltalaiset voittaneet, ja teokseensa hän odottelee vain vastausta
kustantajalta.

Lahden suupuolesta, sahalta, kuuluu sirkkelipyörän huikea laulu, joka
muuttaa säännöllisin väliajoin säveltä, puun tuon tuostakin katketessa
ja taas uuden työntyessä terään. Suurten kehäterien halkoessa tukkia
laudoiksi syntyy jymeämpi ääni, joka soi tummana säestyksenä sirkkelin
sihajavalle laululle. Terien vapautuessa joskus yhtaikaa taakastaan
kaikki äänet nousevat kevyeksi tanssiksi. Jouten istuja odottaa
odottamalla näitä kevytpoljentoisia hetkiä. Ne sopivat hänelle. Elämän
hyrrät ovat alkaneet pyöriä hänen kohdaltaan yhtä iloisesti.

Tuolla sahalla on myös Jaakko saanut kevyttä työtä pienenä
lajittelupomona, joskin tavallista pienemmällä palkalla, kun ei aina,
kuulan alkaessa rasittaa aivoja, jaksa olla kokopäiviä paikallaan.
Mutta hänellekin odottaa Joel invaliidieläkettä. Sittenpähän saa poika
yhä enemmän lepoaikoja.

Augusta rouva on mennyt salaperäisen näköisenä jonnekin kylälle. Oli
sipaissut taas hänen niskaansa sen näköisenä kuin... 'odotapas, keksin
sinulle sellaisia herkkuja, että...’

Sirkkelinpyörä hyrisee, jurraa ja soi. Hänestä tuntuu kuin hänen
silmänsä olisivat terästyneet tavallista kirkkaammiksi, kuin tuiman
marssimatkan jälkeen tai tultua ankarasta saunasta. Pienimmätkin
vihertävät oraat erottuvat silmään ruskehtavasta nurmikosta. Kaukaisten
rantavuorien pitkät varjot ovat metsänrintaan jättiläisviikatteella
leikattuja haavoja. Ja se Lautturinsalmen kummeli... mahtaapa se
paistaa!

Joel silmää hyväillen kirjansa kansikuvaa. Siinä on todellakin kuvattu
hopealla heleä kummeli vinoristeineen, jonka taustana on kesäisen
vihreitä, tyyliteltyjä lehtikuvioita. »Lautturintyttären laulu» on
nimenä, ja tekijänä tietenkin Eero Pirkka. Esikoisteoksen huolettomat
rakkauslaulut, jotka kuvasivat trubaduurin ja lautturintyttären
rakkautta keväästä syksyyn, olivat menneet nuorena mahlana Joelin
veriin. Askeettinen talvi oli vähitellen kuolettanut hänen ruumiinsa.
Se oli sitäpaitsi menettänyt kaiken kaipuun naisolentoon sinä samana
yönä, jossa he olivat toisensa tahranneet toivottomassa nautinnossa.
Hän oli saanut vain ihmetellä koko talven että toinen ihminen, joka
on ollut kuin jäsen hänen lihastaan, voidaan leikata niin äkkiä irti
niin olemattomiin, että salaisimmatkaan hermot eivät enää kaipauksesta
värähtele, eivät edes unen viettelevässä humalassa. »Se liekin ollut
siis vain keinotekoisesti ympättyä, jotain joko luonnonpirun oikku tai
rakkauden ansarielämää», hän oli ajatellut välinpitämättömänä.

Mutta kevät ja nuo laulut, joiden näkemyksissä oli nuoren heinän
kosteutta ja tuomen kukintaa ja sadat kevyehköt välitunnelmat aina
tuomikon mustiin marjoihin ja syysulappain elottomaan kimmellykseen
saakka, alkoivat laulaa lukijassakin. Ne eivät vieneet syvän syviin
kauneuksiin. Ne vain liplattelivat, helisivät, paistelivat, polttivat
ja kalpenivat hetken-väreissään. Mutta juuri sellaisina ne olivat nyt
hänen entistä, nuorinta itseänsä. Tai ehkä tulevaista, sitä, joka oli
putoava joskus hakematta ja haikailematta... pihlajankukintona suoraan
kämmenelle...

Miten soivatkaan yhteen nuo työnlomaiset tanssi- ja marssilaulut ja
tämän 'ensi rakkauden' romanssit ja ballaadit! Samankaltaista maallisen
kevään sihajamista ja helisemistä suoraan viheriän-ruskean kirjavasta
maasta ja sinisestä ilmasta...

Joelin täytyi kääntää päätänsä kaikille ilmansuunnille. Sinimeressä
seisoivat hehkuvan kuumottavat pilvet ja pitkät varjot jäivät hänen
silmäteriinsä niin huikaisevina, että hänen täytyi sulkea silmäluomensa
tuon kaiken todella tajutakseen. Oh, hän oli kaukana tohisevasta
korvesta, maallisen elämän laajenevalla pälvellä...

»Vai saattoiko sittenkin... erämaallakin olla omat jumalkasvonsa, jotka
katsoivat kaikkialta hyvinä ja lempeinä, vain nuo... pitkät varjot
kulmien alla?» Joel Svart ajatteli uneliaana naurahtaen.

Tovin kuluttua kantautui jostain tien yli kimeä-äänisten akkain laulama
hautajaislaulu. Se särähti ilkeästi korviin. Hän oli näkevinään
kolean kirkonpenkin ja kokonaisen rivin noita mustaliinaisia,
luiseva-naamaisia... Oh, no, niin... tietenkin vaivaistalosta.
Siellähän ne säilyvät... hurskaat tavat.

Ismael näkyy seisovan tien takana portin pielessä. Välittömästi tuli
poika hänen mieleensä sellaisena kuin hän oli ollut tuolla samalla
portilla heidän ensi kerran lapsina tavatessaan. Pojan vartalossa oli
jotain samalla tavalla värjöttelevää. Niin, ja nyt hän käveleekin
toiseen tapaan. Ei enää kiihkeästi pinkaisten, hoikat kyljet
jännittyneinä, vaan hiljaa, lyhyin askelin. Seisahtuu ja tuijottaa
maahan. Astuu taas pari askelta kuin havahtuen. Katselee Vahervuorelle
päin. Ja alkaa jolkuttaa tietä lyhyin askelin.

Ismael on jäänyt seisomaan puutarhatuolin taakse. Joel odottaa hänen
istumistaan eikä käännä päätänsä. Hänellä on yhä se tunne, että poika
on arka tai sairas. Nyt karahtaa kainalosauva painavasti hiekkaan,
uppoo toisen kerran pehmeään nurmeen. Tulija istuu penkin laidalle
häneen puolittain seljin.

Pitkä virsi särisee ja kimittää yhä. Pojalla on kai kirkkotunnelma.
Joel tunsi kylmenevänsä ja loi häneen hieman kärsimättömän katseen.
Puolet kasvoista oli näkyvissä. Valvoneen näköiset. Ja silmä katsoo
yksinäisenä, haalistuneena. Virsi lakkaa vihdoin.

»Onneton-Hanna on nyt onnellinen», Ismael sanoo. Ja hänen äänessäänkin
on kevyttä onnellisuutta. »Vielä tänä aamuna hän lauloi lyhykäistä
lauluansa: 'pipluu, pipluu', sillä hänellähän ei ollut enempää kuin
linnulla» — ja poika kääntyi Joeliin päin — »muuta kuin yksi sana
ja lukemattomat sävelet. Mutta sitten hän nuukahti äkkiä korkealta
telineeltään akkunan luota ja oli kuollut.» Tuli hiljaisuus. Runokirjan
lehdet kahahtelivat Joelin niitä hitaasti selaillessa.

»Ja siellä hän nyt on... minua odottelemassa!» Pojan ääneen oli tullut
äkkiä sellainen virkeä ilo ja varmuus, että Joel kääntyi pakostakin
häneen kysyvän näköisenä. Ja Ismael alkoi puhua luontevasti kuin
jokapäiväisimmästä asiasta:

»Muistatko, kun se leipurimestari Röpelin, joka kuoli meillä
sinun ollessasi kaupungissa koulussa, kertoi meille ryypyksissään
Onnettoman-Hannan tarinaa? Siitä asti minä olen elänyt hänen
laulustaan. Se on ollut minulle ihankuin rakkautta, joka on kantanut
minua näillä teillä paljon paremmin kuin kainalosauva.

»Minua ei poikana päästetty hänen koppiinsa. Mutta minä kuvittelin
itseni hänen luokseen. 'Eihän se Hanna-riepu osaa ees vanhentua',
sanoivat vaimot talolla. Ja minä ajattelin hänet lähelleni ihmeellisen
nuorena tyttönä, juuri omaksi ikäkumppanikseni, sellaiseksi
hoikkavyötäröiseksi morsiameksi, jolle minä olin antanut hopeaisen
sormuksen ja kullanväriset kellonvitjat ja silkkisen pyhäliinan.

»Oli surmannut muka lapsensa sen heittiön hylättyä turvattoman tytön.
Se ei rumentanut Hannaa minun silmissäni. Kuvittelin sillä tavalla,
että omantunnon vaiva oli tuijottanut häneen pohjattomilla silmillä,
mutta kun hänen katseensa pohjassa ei ollut muuta kuin avutonta hätää,
tuli paholais-omatunto voimattomaksi ja Jumala päätti pelastaa raukan.
Tämä saattoi kuitenkin tapahtua vain sillä tavalla, että häneltä
otettiin pois tavallinen ihmisjärki, sillä surmatun lapsen itkua ei
muuten voi saattaa kuulumattomaksi edes Jumalakaan. Niin, ja sitten
jätettiin hänelle tuo yksi ainoa sana... 'pipluu, pipluu', että hän
saisi laulaa kuolemattomalle sielulleen kokonaan uuden elämän. Ja
senkös hän lauloikin! Lauloi kuin lauloikin itselleen sanomattoman
ihanan nuoruuden, eikä vain sielulleen vaan myöskin ruumiilleen
ihmeellisen lakastumattomuuden. Sillä tavalla minä koko poika-aikani
kuvittelin. Ja sillä tavalla minä rupesin muuttumaan koko ihmiseltäni,
niin että minä näin sen tytön joka ilta uneen väsyessäni istuvan
lavitsani laidalla, ja se oli joskus sennäköinen kuin vallesmannin
Silja neiti, jolla on posket kuin omenat ja olkapäillä sellaiset
pitsiset leyhyttimet kuin valkoperhosen siivet, ja joskus taas kuin
kauppiaan neiti, se Iines neiti Vartin herran puodissa, jolta ennen
sait karamellit tuliaisiksi. Mutta joskus, varsinkin unissani, hän
astui alttari-taulusta niinkuin se samarialaisvaimo kaivolta, jonka luo
Jeesus oli matkalaisena tulossa. Ja silloin hän oli kaikkein kaunein.
Hänen silmissään oli niinkuin viettelevää syntiä, joka kuitenkaan
ei ole synniksi luettu, koska se on Herran kauneutta sekin... kuten
pyhissä vaimoissa sinne naistenpuolen lehterille maalatuissa kuvissa.

»Joka yö hän oli minun uneni ja joka aamu minä juoksin hourulanhuoneen
nurkalle, kun hän lauloi. Ja minä halusin kimmalla päästä häntä
näkemään. Ja pääsinkin kerran, varkain, kun olivat unohtaneet sellien
avainkimpun käytävän tuolille. Mutta se tuli minulle koettelemukseksi.

»Sydänalani vapisi, enkä löytänyt oikeata avainta. Olin nähnyt
aamuisin ristikon takaa hänen kasvonsa vain kalpeana haamuna, jonka
ympärille olin kuvitellut ihanan ruskeat, höyhenen pehmeät hiukset.
»Ei, ei, kullankeltaiset, kullankeltaiset», hoin oven edessä. Ne
tuntuivat ihan kuin taivaallisemmilta, ja minä vapisin niitä syntisiä
ajatuksia, joilla olin kuvitellut hänet iltaöisin lavitsalleni. Hän
on ne tuntenut, hän näkee minun lävitseni ja pyhällä katseellaan hän
tuomitsee minut... ruman ja kehnon ja raajarikkoisen joka jäseneltäni
kurjaan sydämeeni saakka.

»Sormeni eivät enää osanneet hakea avainta. Nojasin hervottomana
sauvaani ja ovenpieleen. Ihankuin olisin ollut murtautumassa yöllä
kirkkoon varastamaan ja häpäisemään hopeista kalkkia ja pientä
pitsireunaista punaliinaa, joka sen sametillaan peittää. Avainkimppu
putosi viereeni lattialle, aioin pinkaista ovelle, kun kuulin samassa
ihanasti kutsuvan äänen kuin taivaan kirkkaudesta: 'Pipluu, pipluu...'
Rauha solui minuun. Löysin hätäilemättä oikean avaimen ja astuin
huoneeseen, johon korkealta virtasi auringonjuova. Koppi oli tyhjä.
Vain korkea lautateline seisoi nurkassa. Ja sen telineen ylimmällä
istuimella luulin näkeväni Hannan, sillä siellä istuen hän tavallisesti
lauloi. Mutta nyt hän ei siellä ollutkaan, vaan kuulin sen takaa
nurkasta kuin uikutusta. Hän on pudonnut ja nyykähtänyt sen alle,
kauhistuin. Tai tyttö on piilosilla, leikitellen kanssani, pälkähti
myöskin päähäni. Kimpasin telineelle, koettaen työntää sitä syrjään. Ja
sainkin sen aikaan. Eikä kuulunut enää mitään ääniä.

»Mutta tapahtui kummallista, joka teki minut onnettomaksi, koska
en silloin vielä käsittänyt taivaallista kauneutta ja taivaallista
rakkautta.

»Siellä ei ollutkaan nurkassa oksaltaan pudonnut lintu eikä
piilotteleva tyttö. Siellä oli ryysyissä liikkumaton olento, joka piti
käsiä kasvoillaan ja alkoi taas uikuttaa. Ja se uikutus se olikin
hänen lauluansa. Ja kun hän nosti kätensä kasvoiltaan, olivatkin ne
rypistyneet kuin paleltuneet omenat, pienen pienet ja elottomat.
Ja huulet olivat valkeat, eikä yksikään hammas kuultanut niiden
takaa, vaikka minä olin sellaisia kuvitellut. ’Pipluu, pipluu',
tuli perätysten kuin kuolleet linnunpojat hänen huuliltaan. Eivätkä
hänen silmänsä katsoneet minnekään. Niissä olikin sellaista harmaata
talmaa kuin tavallisesti kaihisissa silmissä. Ja ne olivat niin
kauhistuttavat, kun hän katsoi niillä ihankuin näkevä, suoraan silmiin,
mutta ei kuitenkaan ollut silmäterää.

»Ja sittenkun hän alkoi oikealla kädellä haroa päätänsä, jossa oli
ohutta tukkaa ja olkia siitä kasasta, jolla hän kyyhötti, silloin oli
kuin olisi reväisty minusta pois yhtäkkiä kauhun viikatteella kaikki
mitä olin kuvitellut ja nähnyt unta vuosien kuluessa. Ja minun tervekin
jalkani turtui niin, että pääsin ulos kopista kuin olisin kulkenut
toisena jalkana puujalka ja toisena kainalosauva.

»Ja tämä tapahtui kirkkaana syyspäivänä. Mutta en minä sen jälkeenkään
päässyt koko talvena muuta kävelemään kuin kynnykseltä pihan yli ja
takaisin lavitsalleni. Ja vaimot sanoivat: 'Halvaantuuhan se tuosta
paareilla kannettavaksi.’ Jälkeenpäin minä sitten ymmärsin, että se
oli sellaista hengellisen ihmisen sairastumista, sillä koko talven
minä olin myös mielessäni yhtämittaisella tuskan vuoteella. Minulla
ei ollut höyhenen vertaa onnellista kuviteltavaa, minulla ei ollut
mitään ajateltavaakaan muuta kuin ruman kuvan häätämistä silmieni
edestä. Ja sillä oli kaihet silminä, paleltuneet omenat poskina ja
hampaaton suu ja harovat, keltaiset sormet. Enkä minä voinut kuunnella
vaimojen veisausta. Se oli varisten laulua ja minä kuulin sen seasta
yhtämittaisena elottomana pihinänä: 'pipluu, pipluu.’ Ja siitä oli
tullut minulle kaikkein suurin hätä, etten uskonut enää olevan yhtä
ainoata koreata paikkaa taivaassakaan. 'Olen kadotettu', huusi ääni,
mutta minä sitä en sanonut. Oli vain kuin se olisi tunkeutunut silmääni
ja minä olisin nähnyt itseni näköisen olennon kurjana huutamassa.
Enkä minä uskaltanut toivotella edes kuolemaa, kun se ei ollut enää
tuskien poisottamista, vaan kuin Umpilammesta nousevaa sumua. Ja
sitä samaa kaihea oli ihmisten silmissä. Ja sitä oli alttaritaulun
sädekehässä ja pyhien vaimojen kuvissa. Minulla ei ollut olemassa enää
edes tuonpuoleista pelastusta. Ja maanpäällinen elämä oli muuttunut
kadotuksen kuopaksi.

»Mutta mitenkäs kävi? Se olikin vain koettelemusta. Kun kerran, ihan
samoihin aikoihin keväästä kuin nytkin, kylmässä aamunnousussa tulin
pihalle ja kompuroin varovasti portaita, silloin romahti yläpuolellani
ihankuin räjähtämällä. Juutuin säikähtyneenä siihen jalkaini sijalle.
Ja samassa katolla ihan itsestään kaatunut savupiippu, kivet, tiilet ja
savet lentelevät ilmassa ympärilleni maahan, kaikille puolille, eteeni
ja taakseni. Mutta minuun ei sattunut yksikään kappale. Aurinko tuli
yhtäkkiä kuumemmaksi. Ja minä yhä seisoin ja ihmettelin, että minut oli
säästetty. 'Nyt tapahtui minulle armo', ajattelin.

»Ja mitä minä samalla hetkellä kuulin, sitä ei voinut kuulla maallisin
korvin eikä maan päällä laulettuna. Hourulanrakennuksesta päin alkaa
kuulua kuin äärettömien urkujen soittama ylistyslaulu. Tämän seasta soi
yksi ainoa ihmisääni, hentona ja heikkona. Mutta se oli niin korea,
että se kuului yli tuhansien urkujen. Enkä minä ymmärtänyt, oliko siinä
laulussa vain Onnettoman-Hannan 'pipluu, pipluu'. Mutta siitä minä olin
varma, että hän siellä lauloi, ihankuin nuorena, unesta heränneenä,
jossain talas-rannalla, muinaisen kotokartanonsa pihatörmän alla.

»Nyt on Hanna kuollut», ajattelin, »nyt juuri hän on kuollut ja
saanut takaisin korean tyttöaikansa ja nuoren näkönsä, ja sitä iloa
hän veisaa ilmassa, korkealla», niin ajattelin ja aloinkin katsella
ylöspäin ihankuin silmilläkin nähdäkseni, mitä kuulin korvillani. Mutta
aurinko huikaisi silmäni, niin että seisoin hetken sokeudella lyötynä
ja ajattelin taas: »Kas, kävipä kuin Saulukselle.» Ja siitä minä taas
ymmärsin, että olin ollut Herran käsissä ja armahdettu. Ja vaikka
minä kuulin, että Hanna ei ollutkaan kuollut, ymmärsin kaiken, mitä
oli tapahtunut. Sehän tarkoitti juuri sitä, että mitä ikinänsä olin
kuvitellut ja nähnyt vuodesta vuoteen, se oli sittenkin totista totta,
vaikka se oli minun silmissäni toteutuva vasta tuonpuoleisessa elämässä.

»Ja tämäkös nyt minulle olisi ollut mikään pettymys», Ismael käänsihe
leikkisästi, »sillä enhän minä ennenkään ollut ajatellut saavani
sitä rakkauttani maistaa jo täällä elämässä. Siellähän minä vasta
olinkin pulskistuva oikeaksi soreajalkaiseksi keikariksi ja Hannalle
kelvolliseksi.

»Ja nyt se sitten tämä hänen kuolemansakaan ei ole minulle muuta
kuin ilomielistä surua: Eihän tässä nyt enää tarvitakaan kuin minun,
poika paran, kuolema, niin kaikki uneni ovat toteutuneet... Neitsyen
tarhassa, jonne minä astun hänen eteensä ja kumarran syvään... Ja se
viettelijähylkiö saa katsella kaukaa, jos sielläkään asti...»

Joel oli tuijotellut runovihkosen avattua sivua ja kuunnellut
Ismaelin kertomusta syvästi liikutettuna. Hän näki tuossa tapauksessa
ihmissielun taistelun tuskaa ja kadotusta vastaan ja puhtaan sydämen
suloisen voiton. Ja vielä enemmänkin: kaiken uskomisen harvinaisissa
oloissa tapahtuneen syntymisen. »Mysterium fidei», hän ajatteli
itsekseen kertomuksen päättyessä. Ja kuin olisi vastannut suoraan
toisen ajatukseen, sanoi Ismael: »Niin että sellainen se on minun
uskonsalaisuuteni, joka on minut tällä tavalla pitänyt kekkavana ja
ilomielisenä poikana, vaikka luulevat minun elävän vain kainalosauvan
varassa ja ymmärtävän vain nuuskatoosan ja kahvikupposen herkutteluja.»

Heillä oli molemmilla sanomattoman hyvä olla. Joel ajatteli
rakkauttansa Geilaan kuin hyvin päättynyttä satua: »Siinähän olikin,
kauneimmillaankin, vain pisara Ismaelin rakkautta... Entäs sitten...
Lautturintyttären ja runoniekan? Vain kastepisara nurmikolla kummelin
varjossa... ja pisaran multaan valahtamista...» Ismael näverteli
puukollaan lastunpalasta muokkaillen siihen ajatuksettomia koukerolta.

Eivätkä huomanneetkaan, kun Jaakko seisoi heidän edessään, kasvoiltaan
väsyneen näköisenä. Silmänaluset olivat tummat ja suupielissä
tuollainen puristunut ilme kuin saavat kuluttavaa tautia vastaan
kamppailevat ihmiset. Joel ajatteli, että hänen oli taas liiaksi
rasittuneena täytynyt lähteä kesken työstä ja sanoi vain: »Menepäs nyt
lepäämään kamariisi, että pääset virkistymään.»

»Kylläpä tässä nyt taisi tulla tointumisaikoja liiemmältikin»,
Jaakko vastasi ja kääntyi poispäin kuistinportaita kohti. Ismael jäi
kuulostelemaan Jaakon väsyneen surullista ääntä.




XVIII.

HÄMÄHÄKIN VERKKOJA.


Uskon mysteriot eivät voi kestää enempää kuin hetken, koska niissä on
ikuisuus jo tuokiossa. Emmekä voi mitään sille elämisemme poljennolle,
että kukkulan laella, autuaalla lakeudella, jossa vallitsee puhdas
ja kuulakas valohämy, me saamme iloita vain hetken 'jumalisten
juomingeissa'. Alhaalla lepikössä kutovat kuitenkin kaiken aikaa
hämähäkit verkkojaan, ja meidän täytyy tuhatvuotisesta hetkestämme
astua jyrkkiä polkuja alas laaksoon ja kirjaville turuille. Hyvä jos
säilytämme autuaasta päivästämme edes pienenpienen auringon, joka
jää meissä palamaan syvällä, näkymättömissä, niin että usein pitkiin
aikoihin emme edes itsekään siitä mitään tiedä.

Vielä samana päivänä kuin Ismael oli kertonut uskonsalaisuutensa sai
Joel Svart laskeutua Autialan pihapälveltä jyrkkiä mäkiä sirkkeli- ja
kehäsahojen yhteiskuntaan, jossa hallitsi sahanhoitaja Kärkkö.

Johannes Kärkkö — eli Johan, jota ristimänimeä hän mieluimmin käytti,
ensi tavua ruotsinvoittoisesti soukentaen ja venyttäen — oli yhtiönsä
pomoherrain lellipoika, sillä hänen hoitamallaan sahalla ei sattunut
koskaan rettelöitä. Ja ihmettäkös siinä. Oli käynyt kurssit ja
kauppakoulut. Ja sitäpaitsi oli niin viisas, ettei suututtanut koskaan
ketään. Ja miten siloiteltu ja korea uloskin päin! huudahtelivat
keskenään koko pitäjän ja kaupunginkin naimahaluiset tyttäret ja
tytärten äidit. »Mutta ennenkaikkea hän on siveä», tapasi todeta Markus
pastorin Iines rouva, jonka sana painoi pitäjässä paljon.

Tirehtööri Kärköllä oli joka hetki rintataskussaan nenäliinoissa hienot
eau-de-colognet. Ja hän kantoi perhekutsuihin kukkavihot siroissa
käsissään, ja posket olivat raikkaan punaiset.

Mutta älköön luulotelkokaan... ei mitään mamsellimaista. 'Suurin
piirtein', 'uudenajan liikemies' ja 'Taylor-systeemi' olivat hänen
käyttäminään herrojenkin puolella sellaisia valtteja, että hän nautti
ehdotonta luottamusta, varsinkin kun hän ei koskaan kosketellut arkoja
kysymyksiä: politiikkaa tai senkaltaista. Ja — kuten sanottu — hänen
laitoksessaanhan oli ilma vapaamielistä ja raikasta, ihankuin sekin
olisi höystetty uudenajan ooterkolongeilla. »Temokraattinen herra!»
oli hänestä sitäpaitsi julistanut itse Lerkin Ville, joka oli alkanut,
laihduttuaan vankileirikuurista, sujuttautua hänen suosioonsa.

Tämä tirehtööri liikahtelee sirosti konttorinsa permannolla ja sanelee
afäärikirjettä. ’Fob’ ja 'shiff ja 'ekspertti' singahtavat erikoisen
kerkeinä konekirjoittajattaren sieviin korviin, jotka kuumentuvat
yhtämittaisesta sydämentykytyksestä.

Eteisen ovi kuuluu lennähtävän auki. Sitten rämähtää sisäovi
samassa lennossa. Maisteri Svart astuu sisään. Herra Kärkkö osaa
kohtalaisellekin oppineisuudelle antaa sille kuuluvan arvon ja käy
vastaan lyhyin, kohteliain elein. Viittaa istumaan ja liehauttaa
samalla helakan nenäliinansa, korjatakseen huolettomalla kädellä
sen yhä kuohkeammin heti taas rintataskuun. Ryhtyy siirtämään
savukelaatikkoa vieraan eteen. Mutta samassa iskee häntä vastaan kuin
ladatusta makasiinista:

»Te olette erottanut Jaakon työstä siitä painostuksesta, jota Lerkin
Ville ja muut kapinalliset mielinvalloin saavat harjoittaa täällä
työmaalla. Vasta tänään, juuri äsken, sain sen kuulla, enkä ollut uskoa
omia korviani.»

Tirehtööri Kärkkö oli vetänyt sivutaskusta kirjavan nenäliinan
ja painanut sen kevyesti huulilleen. Nyt hän piteli sitä etu- ja
keskisormen välissä vastaten kohteliaasti: »Luulen herra maisterin
erehtyneen. Meillä ei sallita minkäänlaista politikoimista, katsokaas,
vain yhteishengestä saa systeemimme sen produseerauskyvyn, joka...»

»En ole erehtynyt. Jaakko ei valehtele eikä liioittele. Hän, sairas
mies, on saanut koko talven kärsiä suoranaista terroria, ja vasta nyt
kyselemällä sain asian selville.»

»Niin, mieshän on sairas, katsokaas... Tapulilla hän oli aluksi
merkitsijänä, mutta laskut kun tulivat virheellisiä...»

»Siksi, että Lerkki sakkeineen kuulutti väärät mitat!»

»No, ja me toimitimme hänet luikulle ja ponttoolle vähän niinkuin
katsastelijaksi...»

»Mutta lajittelu ei onnistunut, koska sama komplotti samassa
tarkoituksessa teki työnsä pelkästään kiusalla, nurinkurisesti tai
saboteeraten. Ja Jaakko valitti työnjohtajalle, mutta noita hunsvotteja
ei erotettu, ei edes rangaistu. Tiedättekö te lainkaan, keiden voimasta
tällaiset laitokset saavat nyt vapaasti käydä ja tuottaa?»

Mutta ei, tirehtööri ei suuttunut vieläkään. Ääneen tuli vain hillittyä
närkästystä: »Ja tietääkö herra maisteri, kenen on vastattava yhtiön
isännistölle siitä, että sahalla ei synny lakkoa ja työnseisausta?
Teidän vai minun?»

»Minä tiedän vain sen, että tällä tavalla te petätte omat pelastajanne,
katkeroitatte heidät, valutatte sormienne läpi hiekkaan koko
itsenäisyystahtomme.»

»Ohhoh», Kärkkö hymyili, »mutta meillähän on nyt rauha... Ja rauhassa,
katsokaas, siinä määrää liberaalisesti demokraattinen enemmistö.
Valkoiset työmiehet taas ovat pienenä vähemmistönä. Näin ollen heitä
täytyy, tosin vain eräissä tapauksissa, suurin piirtein katsoen,
erottaa, jos uhkaisi heidän takiansa lakko tai...» Tirehtööri alkoi
hieman sotkeutua. Mutta sai kiinni samassa mieliajatuksestaan,
jonka hän liehautti yhtäkkiä näkyviin kuin loistavan nenäliinan
rintataskustaan: »Afäärimiehen täytyy osata laskea, hyvä maisteri.»

»Lyhytnäköistä laskutaitoa, moraalitonta humbuugia!»

»Ei ainakaan tasavaltalaisesitelmää...» Svart ei ollut huomaavinaan
heitettyä silmukkaa, vaan kysyi jyrkästi: »Erotatteko Ville Lerkin ja
otatte Jaakon takaisin?»

»Mnjaa... suurin piirtein olen kanssanne samaa mieltä, jos vain
maksatte lakon tuottamat tappiot...»

Johannes Kärkön viattomaksi tekeytynyt naama sai Svartin suutahtamaan:
»Hajuvesillä höystetty lurjus!» Ja hän harppoi ovea kohti kuin
päästäkseen tukahduttavasta häkistä. Ulkona hän heilahutti lakin
päästään. Täytyi saada vilpoista ilmaa. Ja hän vannoi mielessään
julistavansa pannaan nuo 'luikertelijat', 'siloiset tirehtöörit',
'sokeat narrit', jotka olivat tässä 'jälkisodassa' asettuneet maan
pelastajia vastaan... Käsitteet iskeytyivät itsestään aivoista.
Ajatus juuttui erikoisesti tuohon 'jälkisotaan'. Hän koetti sitä
kyllä syrjäyttää ajatuksistaan, sillä se tuntui peloittavan
laajakantoiselta... Mutta hän ei päässyt siitä enää irti.

Ja Autialan lähestyessä nousi hänen eteensä väistämättömänä Jaakon
kuva: tummat renkaat silmien ympärillä, aivoissa koteloitunut kuula
joka saattaa särkeä minä hetkenä tahansa hauraan kuorensa. No, niin,
sittenpähän pääsisivät invaliidieläkkeestäkin, nuo 'rahanvaihettajat
temppelissä...’

»Niin», nousi ajatus yhä selkeämpänä, »Jaakko on itsenäisyystaistelun
ristinkantaja. He ovat joutuneet sen ristin eteen, jolla hän riippuu
Ja voi heitä, jos he heittävät hänen hameestaan arpaa! Ja voi tätä
kansaa...»

Joel Svart pyyhki maantieportilla väsyneenä hikistä otsaansa.
Tuli kuistille. Tunsi itsensä voimattomaksi nousemaan Jaakon luo
vinttikamariin ja kulki vaiteliaana läpi keittiön, edes huomaamatta,
että Augusta rouva istui akkunanpielessä pelästynyt ilme kasvoillaan ja
silmät itkettyneinä.

       *       *       *       *       *

Seuraavat ajat olivat enimmäkseen hermostunutta kävelemistä
kotopihalla. Nihkeitä seittejä alkoi tarttua kämmenelle, ohimoille,
silmien eteen joka puolelta. Kevät avautui yhä lempeämpänä helmana,
mutta hänen päivänsä sähköistyivät ja odottivat ukkospilviä, joita ei
kuitenkaan tullut selvästi näkyviin.

Jaakon kohtalosta hän oli jo kirjoittanut syytösartikkelin kaupungin
isänmaallisimpaan lehteen, mutta se oli lähetetty takaisin kohteliain
valitteluin, ettei voitu sekaantua niin arkaan ja yksityisluontoiseen
poikkeustapaukseen.

Sehän oli kuin ennusmerkki hänen teoksensa kohtalolle. Epäluuloisena
hän lähetti siitä kaksi lisäkappaletta uusille kustantajille. Ja
käveli, kiersi pihatanhuat. Eikä hän päässyt siitä ahdistavasta
mielialasta, jonka hän oli saanut jo sahan konttorissa. Jotakin
rakentui tai rakennettiin hänen ympärilleen: hämärää, hämähäkintapaista
tai.. jättiläishäkkiä, jonka seiniä ei näkynyt, mutta joiden
korkenemisen tunsi vilpeän ilman vähenemisestä ja... Vai oliko tämä
todellakin sitä piikkilanka-aitausta, jonka hän oli nähnyt Kannaksen
rantahietikolta? Rakennettiinko sittenkin uutta vankileiriä, johon
punaiset tulevat vartijoiksi ja Johannes Kärköt päällysmiehiksi?
Hän alkoi muistella. Raapaisuja ja repeämiä kädenselustalle tuolta
ja täältä, vääryydentekoa hänen entisille sotilailleen, Lerkkien
ilkkumista, suoranaista terroria... Oh, olipa, totta vieköön, hänen
teoksensa tarpeen!

Äitikin oli käynyt kummalliseksi. Istuskeli ja huokaili. Poika oli
yrittänyt tiukata syytä, mutta ei ollut itsekään rohjennut vaatia
jyrkästi selkeää vastausta. Ja tämä uskaltamattomuutensakin häntä
kiusasi. Sehän oli kuin jotakin... siveellistä heikkoutta.

Ismael oli käynyt taas jotakuinkin tavalliseksi. Nuuskasi, aivasteli,
puraisi sokeripalan kahtia näpsästi kuin hiiri, hörppi kahvilautaselta
ja lörpötteli kuin mikäkin käpertynyt akka.

Pirkan lemmenlaulut olivat väljähtyneet mitättömäksi hermojen
kiukutteluksi, estetisoimiseksi rannalle jääneen tyttöraukan
kustannuksella. Vähältä piti, ettei hän käynyt häijysti kateelliseksi:
»No, niin, sellaiset pilpatukset ne eivät kai peloita lukijoita eikä
kustantajia. Vanhoja latuja juoksee sekin... modernisti muka, 'totuuden
alastomuuden palvoja', 'kynismin kylmäpäinen ritari', muka...»

Miksi eivät kustantajat vastanneet kiirehtimälläkään?

Missä ylimalkaan olivat ihmiset, joista olisi taistelutovereiksi tai
edes seuraa? Tuijottaa joka hetki Jaakko Ristinkantajaan, sehän alkoi
jo muistuttaa haalistunutta kuvaa uskovista vaimoista 'ristinjuurella'.
»Muistan joskus lukeneeni», hän ajatteli eräänä yönä vuoteellaan, »että
syyllisyys erottaa muista, minut on taitanut työntää ihmisasuntojen
seinän taakse — liian puhdas omatunto.» Yksinäisyyden kaivosta voi
joskus, ja useinkin, joutua juomaan myrkytettyä vettä.

Mutta missä oli äiti? Taas hän oli jossain pakoilemassa. Äkkinäisessä
puuskauksessa poika läksi haeskelemaan. Oli vaistomaisesti
kääntynyt kohti vinttikamaria, jonne hänen aina oli ollut tapana
piiloutua surujensa tullen. Hänestä tuntui kuin olisi äiti nyt taas
sielunvaarassa. Mutta kenen vuoksi? Eihän toki hänen? Ja eihän
hän siellä... Jaakon kamarissa. Haeskeli edelleen, yhä mielessä
levottomuus, jota ei saanut tyynnytetyksi.

Lopulta hän tuli jo saunarantaan, jäi hetkeksi katselemaan järvelle,
selkä saunanoveen päin. Kuulee samassa ikäänkuin kiireesti
kakistettaisiin ja rypistettäisiin paperia. Siellä oli siis... Ja
Augusta rouva nousikin saunaneteisen penkiltä. Mitä hän siellä oli
istunut... jotain tekemässäkö? Poika astui eteiseen. Ei missään
askartelemisen näköistä. »Miksi olet täällä?» Joel kysyi kykenemättä
puhumaan täysin levollisesti. Äidin kasvot olivat taas jollain tavalla
pelästyneet. »Aioin tässä... saunan lämmitystä...» hän tekeytyi
touhukkaan näköiseksi. Mutta ei onnistunut lainkaan. »Nyt et puhu
totta», Joel iski jyrkemmin kuin oli tarkoittanut, sillä pelokas hätä
teki hänet kiihkeäksi.

Augusta rouva pelästyi kuin pahasta teosta tavattu, rinta huokasi
pakahtumaisillaan ja avautui lopulta syvään itkuun, jossa purkautui
tärisyttävänä liian kauan yksin kannettu tuska. »Mikä sinun on,
mikä, sano, äiti...» Joel houkutteli ja hyväili hartioista. »Kun on
täytynyt... ruokaakin huonontaa», tuli lapsellisena nikotuksena itkun
lomasta. Eikö muuta! Onko äiti riepu käynyt jo noin lapselliseksi?
iloitsi Joel sydämessään ja nauroi: »Kas, kun minä en ole sellaista
edes huomannut!»

Mutta äiti oli tyyntynyt. Hänen kasvonsa kiristyivät tarmokkaiksi,
samannäköisiksi kuin muinoin, hänen taistellessaan kuopuksensa puolesta
Virt’ojan emäntä-piikana. »Että ne kehtaavatkin», uhosi ilmeenä hänen
silmistään ja suupielistään. Ja hän otti penkiltä kumoon käännekiulun
alta rypistetyn kirjeen, jossa kiellettiin äidiltä lisäavustukset,
niin kauan kuin Joel 'lepäsi laakereillaan', 'köllötteli toisten avuin
elävän äitinsä niskoilla' ja 'huhtoi koko suvun häpeäksi tasavalturien
suunsoittajana'.

Joel ahmaisi nuo pistävät sanat kuin luodot, kurkkuunsa. Kaarinin
käsialaa, totesivat hänen silmänsä. Kädet alkoivat vavista syvästä
vihasta, kunnes ne turtuivat paikoilleen. Hän jäi tuijottamaan äitiään.
Nyt oli noissa kasvoissa alakuloista häpeää joidenkuiden toisten
tähden. Ihminen, joka koko elämänsä oli tottunut unohtamaan itsensä ja
antamaan, vain antamaan, hänelle kävi tuollainen kirje yli ymmärryksen.
Se oli hänen mielestään pientä ja alhaista, hirvittävää vääryyttä ja
kataluutta. Ja hän häpesi Joelin edessä sitä, että he juuri hänen
tähtensä...

Äitinsä silmistä Joel luki tuon kaiken. Hänen sisimmässään liikkui
kuin repivä sahanterä ja haavassa veriset pisarat. Tuo vaimo, hänen
äitinsä, oli ennen, vielä köyhempinä vuosina, noussut aamuisin salaa
auringonnousussa ja onkinut, sellaiseen tottumattomilla käsillään,
juuri tästä ruohon rinnasta kymmenkunta särkeä ja ahventa, tehnyt
sen kuin varkain kylän ihmisiltä, etteivät olisi luulleet heidän
sellaista ihan nälissään, ja paistanut ne ihanan touhukkaasti pojalle
yllätykseksi. Hän, sama nainen, oli nyt saanut saman pojan kuolemasta
luokseen, ja he nuo kylmän maailman luonnottomat olennot...

Tuokin kuva säteili ruohonrinnasta nyt heihin molempiin. Oh, mitä
he, nuo muut, ymmärsivätkään heidän rakkautensa värisevistä,
katkeamattomista siteistä! Mutta että he törkeästi ja valhetellen...
»Minun poikaniko laiskottelemassa!» uhosi äidin silmistä taipumattomana
kieltona, »tietäkööt ja kiitelkööt! Missäs olivat, kun tarvittiin
uhrautumaan, antamaan elämänsä?»

Augusta rouva nousi tyynen näköisenä, otti Joelilta kirjeen ja luki
sieltä loppulauseen: »Hakekoon itsensä työhön, eihän nyt sovi, että iso
mies vetelehtii itsensä hunningolle.»

Joel Svartilla oli ollut ylioppilasaikoinaan eräs lukutoveri, joka oli
jättänyt opintonsa puolitiehen, osaksi juopotellen, mutta suurimmaksi
osaksi vetelehtimällä kahviloissa ja osakunnan shakkipöydän äärillä,
ja häätynyt lopulta vippauskautensa päätteessä takaisin kotikyläänsä,
kykenemättä enää ruumiilliseen työhön ja pystymättä myöskään henkiseen
ammattiin. Tuollaiset olennot olivat hänestä olleet halveksittavimpia
maailmassa. Ja nyt! Johonkuhun senkaltaiseen he häntä vertasivat, siksi
että...

Veret pakkautuivat otsaan, jomottivat, työntyivät suonten seinämiä
vastaan häpeänä ja vihana. Taistelisipa hän nyt korttelista kortteliin,
ja he seisoisivat tuossa hänen edessään ja... nagani, juuri se
lainanagani heiluisi nahkahihnassa, niin... jumalaut! he saisivat
soeta, kauhistua, tuhoutua... Mutta nyt! »Meille voidaan tehdä mitä
tahansa. Niin Jaakolle kuin minullekin. Mehän olemme jo voittaneet.»

Viimeisen ajatuksen ivansuola kirpaisi hänen päänsä selkeämmäksi,
ja hän alkoi taas ajatella tilannetta. Äiti seisoi yhä kuin kerran
Virt'ojalla naaraskissa, joka vei linnunpoikaa pesäänsä ja tähyili
varuillen ihmismaailmaa. Joelin mielessä oma tuska menetti kaiken
voimansa. Ja hän alkoi nauraa pakottamatonta naurua: »No mutta, äiti
muori, minullahan on nostamatta vielä suuret rahat teoksestani. Lähden
Helsinkiin!» Ja hän otti äidin syliinsä kuin terhakkaan tytön. Samassa
hän heristi sormellaan: »Mutta muistakin, ettet heiltä toista kertaa...
minun tietämättäni, tai...»

He nousivat mäentörmää, äiti poikansa kainalossa. Eivätkä he olleet
vain onnellisia. He olivat autuaita, sillä he unohtivat siksi päiväksi
koko maailman, joka laski ja etuili, kutoi tahmaisia verkkoja, vaani ja
saalisteli tuolla alhaalla, alavassa laaksossa ja kirjavilla turuilla.




XIX.

KIVISEN MEREN RANNALLA.


»Ei ole vielä aika eikä mahdollistakaan arvostella objektiivisesti tätä
käänteentekevää historiallista ja toiselta puolen ylen nykyhetkistä ja
arkaa tapausta, joka varjopuoleltaan oli suuri kansallinen onnettomuus
ja kuitenkin syvimmältä olemukseltaan niin sanoaksemme vapautemme
vuosituhantinen uudestisyntyminen ja täyttymys...» tolkuttivat neljän
tuulen liberaalit.

»Minä olen kyennyt», tokaisi Svart, »sillä minä olen paljastanut kehnot
epäihmiset kummaltakin puolen ja tunnustanut sen, mikä on inhimillistä.
Kysymys on koko kansasta, joka on herätettävä sielultaan...»

»Ehkäpä, ehkäpä, mutta, katsokaas, jälkipolvien ja meidänkin on omaksi
onneksemme säilytettävä suuresta tapahtumasta kuva, jossa on vain
kaunista ja ylevää ja... ruma unohdettuna, niin sanoakseni.»

Svart alkoi kiihtyä: »Silläkö on parannettu mätäpaise, että se
puuderoidaan ja peitetään pumpulilla? Niinkö? Vai ehkä murha on
sovitettu, kun vain ruumis on upotettu suohon? Vai kuinka? Ehkäpä
koko tämän kansasielun perisaatana on muuttunut enkeliksi, kun siihen
liimataan paperisiivet ja lauletaan päälle ulkokultaisuuden hoosiannaa?
Ohhoh, hyvä herra!»

He pudistivat päätään ja ohjasivat kohteliaasti ovelle.

»Kuka te oikein olette?» törähyttivät vanhoilliset kustantajat, joiden
perintätavat olivat sukua pakanalähetykselle. »Rohkenette, ja melkeinpä
vapautemme vuosipäivänä, tahrata sankariarmeijaamme, vanhurskasta,
ryysyistä kansanarmeijaamme jumalattomilla solvauksilla...»

»Selkäpuolen konnat ja kellariherrat eivät ole armeijaa!» Svart kivahti
vastaan. »Koko kansan on nyt kyettävä lankeamaan katumuksen pohjaan
saakka, muussa tapauksessa...»

»Tuossa on ovi!» karjaistiin.

Ja jos hän olisi osannut löytää jonkin sosialistisen puoluekustantamon,
olisi hänelle varmastikin hihkaistu: »Mikä rötös! Uskallatteko väittää
kapinaannousua vääräksi? Valhetta! Se oli vain tyhmää sillä kertaa...
Ulos, lahtari! Tärvelette meidän kalliisti ostetun marttyyriutemme!»

Tältä ainakin Joel Svartista tuntui, kun hän palavissaan suunnaton
käsikirjoituspinkka kainalossa pysähteli kadunkulmissa, toisin kerroin
suutuksissaan puhisten, toisin taas jalat puutuvina ja mieli maassa.

Saadakseen seuraavaksikin yöksi kallistaa jonnekin päänsä hän etsi
Eero Pirkkaa tämän asunnosta, kahviloista, restauranteista ja
osakunnankin tyhjentyneestä huoneistosta. Puolituttujakin tuli vastaan
sieltä täältä, kaikki kiihtyneinä kuin kärpäset haaskan ympärillä.
Hallitusmuotokysymyshän oli lopullisesti ratkaisematta, joskin
tasavaltalaiset maaliskuun vaaleissa olivat päässeet voitolle. »Ahaa,
tässähän se on Kaarinin ja hänen »per fas et nefas»-puolisonsa kirjeen
'tunneperusta'. Ja haaska josta tapellaan... sehän on meidän, Jaakon,
Laukan, Kunnarin, Pirkan ja meidänkaltaisten vapauttama isänmaa! Piru
ei suorastaan mennyt noissa kadunkulmauksissa hänen sisäänsä, mutta se
sorrasi ja pörräsi tuhansina sittiäisinä molemmissa korvissa, pyristeli
suoraan suuhun ja tartutti tahmeata likaansa puhdasta erakonilmaa
hengittäneille huulille.

Vain ärtyneen ohimenevästi hän ihmetteli, miten vähän hän kykeni täällä
syventymään omiin ajatuksiinsa. Nämä eivät saaneet juurta. Ja hänen
seisoessaan laajan torin laidassa pälkähti näkyviin mahdoton mielikuva:
»Kivisen meren rannalla... uidapa siinä pohjavesiä myöten...» Hän oli
ruveta koettelemaan otsaansa tolkuttomissa ajatuksissaan. Tuntui,
kuin olisi seisonut siinä otsa verissä, ja jo ensi sukellukselta.
»Ja kiskoapa noista leipää totuuksilla!... Yhtä vähän kuin kivestä
tuohta... ja vieläkin toivottomampaa.»

Jalat olivat alkaneet rampautua »Tunnustakaa»-teoksen hirvittävän
painon alle. »Olisipa edes säkki, mihin sulloa, ja myllynkivi kaulaan
ettei vain pahentaisi yhtä näistä pienimmistä...» Varsinkin ohikulkevat
naiset alkoivat ärsyttää. Hän näki heidän vartaloittensa keinuvan
Teennäisen viettelevästi. »Koreita turhanpäiväisyyksiä...» Hänelle
tuli halu sanoa heille muutamia kirveltäviä häijyyksiä. Ja kuitenkin
häntä kiusasi salaa, melkein viettelevästi heidän koreutensa. Ja
katujen mittailija välähytteli halveksivia silmäyksiä ventovieraisiin
ohikulkijoihin, miehiin ja naisiin. »Samaa maata koko sakki», hän
kärmisteli, »räätälinkepillä mitattuja, intendentuurissa tähditettyjä
ja pumpulilla paklattuja.»

»Ja se Pirkka saatanakin...»

Totuuksiensa raahustelija yritteli jo itsekseen rintamakielen tapaista.
Se oli ainakin selvää ja rehellistä.

Vihdoin, myöhään iltapäivällä, Svart löysi etsittävänsä matkustajakodin
tapaisesta hotellista, jossa tämä oli viettämässä »Alma Materin
hautajais- ja Sturm und Drangperiodinsa alkajaisjuhlaa», kuten
runoniekka itse esitti tulijalle tilaisuuden ryhtyessään tutustuttamaan
matkustajahuoneessa istuvaa sekalaista seuraa.

»Tässä tämänpäiväinen mesenaattini, Otto Skragge. Eikös kuulosta
vähän niinkuin Otto Rudin aikalaiselta, ainakin ristimänimi, mikäli
hän nyt ylimalkaan on kristillisesti kastettu. Toisin sanoen:
pakanallinen sotarosvo! Juuri palannut ryöstöretkeltä, Viron paroonien
moisioilta. Kapsäkit täynnä lyttyyn lyötyä hopeaa ja gobelineja. Ja
kas tässä!» — Pirkka sieppaa pöydältä kultakuorisen taskukellon. —
»Tässä hänen aatelismerkkinsä: 'W.v.W’. Tietenkin Wilhelm von...
Wunderfeld tai Wittelsbach. Siis adopteeratti, kolmikielinen,
ruotsalais-saksalaiskansallinen sankari-parooni 'Vau-Von!'
Äidinpuolelta seitsemännessä polvessa täysverinen buldogg, kuten
naamastakin näkyy...»

Mustapintainen isäntä, jolla oli todellakin jotain buldoggimaista
naamataulussa, nauroi omalle irvikuvalleen rehevästi. Mutta näytti
käyvän loppupuolella epävarmaksi: »Liikaa, lurjus, maisteri Svart ei
taida...»

»No, niin, vakavasti puhuen», Pirkka päätti, »entiseltä ammatiltaan
hiljaisen konkurssin tehnyt nahkatehtailija, tehtaanmerkkinä Made
in Finland 'Karhu', jota karhua hän juuri lähti pakoon tullakseen
vapaussankariksi ja ennenkaikkea minun mesenaatikseni. Sat sapienti.»

Tervetuliais-grogi oli sekoitettu. Skragge oli jo nostamassa maljaa
Pirkan kääntyessä sohvalla istuvan vaiteliaannäköisen herran puoleen:
»Jääkärikapteeni Kristian Torkkeli, siis hänkin historiallista perua,
ja jääkärimarssin esilaulaja, Tyrtaios, mutta nykyisin melankolian
sydäntautien Don Quijote, teosofi tai sinnepäin, Diogeneen ja Timon
ateenalaisen siviliseerattu sekamuoto...»

Pirkan puhetulva kuitenkin katkesi, sillä Torkkeli oli noussut ja
lyönyt jo tuttavallisesti kättä. Hehän olivat, Svart ja hän, oikeastaan
koulutovereita, samasta kaupungista ja samoihin aikoihin opiskelleet,
joskin eri tiedekunnissa.

Svart muisti Kristian Torkkelin entisen ylioppilaskuvan elävänä
edessään. Suuret, loistavat silmät, puhdas otsa, jykevä leuka ja
elämänhaluinen suu... Oli kuulunut ylioppilaslaulajiin, suuren kartanon
poika, hyväsydäminen, avarasylinen innostu ja...

He katsoivat toisiinsa kuin vanhat toverukset, jotka kuitenkin vasta
nyt olivat toisensa löytäneet. Heidän kohtalossaan oli sittenkin jotain
samanlaista.

Svart muisti kuulleensa heti vapaussodan päätyttyä huhuja, että
Kristian oli joutunut kieron kohtalon uhriksi. Santarmit olivat häntä
vainonneet: Hänen kotikartanoansa, jonka omistajaksi hän oli hiljan
tullut, uhkasi takavarikko tai jokin muu sortovallan kosto. Hänen oli
joka tapauksessa täytynyt päästä nopeasti maan rajojen ulkopuolelle,
ja tuttavansa, naapuritilanomistajan, kanssa hän oli tehnyt alhaisesta
summasta kartanostaan valekaupan, jonka piti ilman muuta purkautua
hänen palatessaan takaisin kotimaahan.

Vapaussodan päätyttyä — niin kerrottiin ‒ Kristian Torkkeli oli
matkustanut ottamaan haltuunsa sukutilaansa. Mutta ostaja oli sanonut
jääkärille: »Mitäs kummailet? Kartano on minun. Ja loppusumma
saamisistasi on tuossa... he, shekki on siinä, ota ja mene.»

Kristian Torkkeli oli raivostunut, tarttunut kurkkuun. Mutta anastaja
oli heitättänyt hänet rengeillään portaita alas. Ja hän oli palannut
pitkäksi ajaksi sammuneena miehenä. Ja nyt, tuossa hän oli!

Samat suuret, aurinkoisesti katsovat silmät ja korkea otsa, kuten
ennenkin. Mutta katse oli käynyt pehmeämmäksi ja omissa oloissaan
tuijottavaksi. Ruumis oli tullut raskaammaksi, hartiat olivat
väsähtäneesti rempallaan, ja ennen täyteläisillä huulilla, jotka olivat
olleet kuin luodut kuohuvaa shampanjalasia varten, oli nyt jotain
avutonta ja höllää.

Kuten minäkin... mailtaan syösty kartanonpoika, ajatteli Svart ja tunsi
samassa hetkessä melkein veljellistä tuttavuutta.

He olivat istuutuneet vastakkaisiin nojatuoleihin ja katsoivat
keskustellessaan toisiansa silmiin. »Siis senkö palkan... sait
sinä osallesi», katsoi Svart. »Niin, täällä ollaan... samassa
sankariudessa», Kristian hymyili väsyneesti. Malja!

Samassa viittasi Pirkka vastapäiselle seinustalle, jolla istui kaksi
kituliaan näköistä, mutta siroa ja somasti puettua tyttöä. He olivat
kahvilapuolelta tarjoilijattaria, jotka istuivat siellä puolittain
keimailevina, puolittain palvelusväen tapaan, auliina palvelemaan,
toisella yhä kädessä servietti ja korkkiruuvi. Mutta esiliinat olivat
molemmilta poissa, ja heidän helakat puseronsa muodostivat hauskan
väriläikän sohvan tummaa selkänojaa vasten.

»He, hei, maisteri, etkö hoksaa! Kummelikukkia, jotka yrittävät
kasvaa asfalttikukan muunnoksiksi, mutta eivät tiedä vieläkään, onko
rakkaus Chemismus oder Mechanismus, kuten kai sanoisi Freud parka,
haukkumanimeltään Pansexualismus!»

Tytöt alkoivat kikattaa häveliästä naurua, ihan kuin olisivat
ymmärtäneet. »Ahaa, he nauravat», Pirkka tarttui nokkelasti, »he
ymmärsivät maapallon kansainvälisimmän kulttuurisanan Sexualismus!
Jaha, miten sanoisikaan taas Freud der Weise? Heille ei rakkaus ole
'eine Fortpflanzungs-funktion', vaan ihanasti ja yksinkertaisesti 'eine
Erreichung der Organlust und eine Sexualfunktion', tosin tuhannessa
metamorfoosissa eli yksinkertaisesti tuhannessa miehessä...» Pirkka
jatkoi ottamalla lasi kädessä hyppelehtiviä tanssiaskelia ja heittäytyi
tyttöjen keskelle sohvalle.

Joel tunsi vaistomaisesti voimakasta halua päästä vaiteliaan Kristianin
aurinkoisen katseen taakse, syvemmälle. Jos voidaan puhua sattumasta,
josta alkaa salaperäisellä nopeudella itää kohtalon siemen, oli
nyt — molemmat tunsivat sen omalla tavallaan — tässä tapaamisessa
senlaatuista tapahtunut.

»Miksi erosit armeijasta tai... miksi et palannut sinne, kun...?»
kosketteli Svart varovasti Kristianille luultavasti hyvinkin arkaa
kohtaa. »Niin», Kristian hymähti ja vaikeni. Mutta painoi hetken
kuluttua hitaasti sormella sydämensä kohtaa: »Katsos, täältä taisi
tulla perääntymiskäsky, parasta hoidella tällä tavalla.» Ja hän nosti
lasinsa, eikä Svart päässyt selville, oliko kysymyksessä tavallinen
sydänvika vai... Mutta siemaistuaan kohtalaisen kulauksen Kristian
painoi äkkiä, hurjistuvan näköisenä, pohjaan koko lasinsa ja heristi
raivostuen molempia nyrkkejään, kuin käymäisillään vihamiestä
rinnuksiin: »Ja se konna, sehän sai reservimajurin olkaimet!» Ja taas
ikäänkuin väsähti entiseen ryhdittömyyteensä. »Älä kuitenkaan luule,
että minun uraani olisivat olleet määräämässä vain sellaiset tähdet»,
hän lisäsi kotvan vaiettuaan, läheisesti, surullisesti.

»Tiedän, tiedän», Joel sopersi. Ja nyt hän ymmärsi. Noiden silmien
ympärillähän oli kuin kaukaa heittynyt jälkikuva sairaan Jaakon, niin
juuri... kuolemaa kantavan Jaakon silmänympäryksiltä. Joel Svart joutui
samalla kertaa sekä hätään että raivoihinsa Kristianin puolesta, kuten
Jaakon ja kaikkien puolesta, jotka olivat jollain tavalla, kuten
hänkin, tulleet »kivisen meren rannalle». Äskeiset suuttumukset tulivat
takaisin. Hän, alkoi tuntea hurjapäistä villiytymistä. Ja siemaisi kuin
veljenmaljaksi omankin lasinsa, niin että pohja paistoi.

Mutta hän oli tottumaton alkoholiin.

Vastapäinen seinä alkoi paistaa luonnottomalla valolla. Heleäpuseroiset
tytöt näkyivät kaukaa, koreina kuvina. Kadulla vereen ujuttautunut
ärtymys alkoi muuttua väkivaltaiseksi haluksi. Kuin raakaa rautaa
kerääntyi ruumiiseen, se suli ja poltti, jännittyi lihaksissa
joustavana teräksenä. Hän ei ollut laulanut elämässään. Mutta nyt hän
viittasi Pirkalle, osoitti tyttöjä sormellaan ja hyräili: »Suumalossa
lautturin tyttären oli syntisen ihana siemen.» Pirkka oli oudoksua.
Mutta kuiskasi toiselle tytölle korvaan, ja tämä sujahti kerkeästi
nojatuolin käsinojalle istumaan.

Mutta seinä pimeni. Sieltä häivähti yö ja verestävä, suuri silmä, joka
katsoi kuin hänen isänsä lähtiessään yöllisenä hetkenä ulkotiloilleen,
niin että hänen täytyi sipaista kasvojaan katsoakseen rauhallisesti
ympärilleen. Niin, siinähän oli joku keskenkasvuinen tyttöriepu...
Miten mahdotonta hänen olisikaan ajatella ja koskea tuollaista
kypsymättömänä pudotettua, raakana pureskeltua... Svart taputti häntä
säälivästi käsivarrelle. Ja tyttö jäi epätietoisen arkana istumaan.

Juhlat jatkuivat. Hotellin puolelta ilmestyi kolmas nainen. Kupera
otsa, himmeät silmäluomet ja aistillinen suu. Luultavasti hänkin
tarjoilijatar. Mutta hänessä on kypsää, tottunutta naista, joka osaa
keskustella melkein arvokkaasti. Silmissä on rauhallista uneliaisuutta,
josta joskus välkähtelee hämärän alta onnellistuttavaa valoa.

Joelin tulee vähitellen hyvä olla. Hän keskustelee. Laskee leikkiä
äskeisistä tappioistaan. Pirkan availlessa käsikirjoituspinkkoja hän
rehentelee: »Yritin työntää Aleksilla porttikäytävään, mutta eivät
mahtuneet.» »Äläs mitä», Pirkka ilakoi, »mene eduskuntaan ja latele
nämä pöytäkirjaan, niin saat hyvät päivärahat joka saarnalta. Hei,
pojat, kuulkaapas!» Ja hän esittää eräitä sattumanvaraisia otteita
teoksesta. Eikä aikaakaan. Papereita on pinkka yhden ja toisen kädessä.
Torkkeli on syventynyt niitä hartaasti lukemaan. Mutta toiset heittävät
niitä ryyppyjä ottaessaan mikä minnekin. Lopulta ne ovat melkein kaikki
hajallaan pitkin tuoleja, lattiaa ja nurkkia. Ja Svart nauraa: »Hyvin
kävi, saatte tanssia totuuksilla... Tallatkaa, tallatkaa tarkasti,
tai tasavallan peltoon kasvaa orjantappuroita. Hei, hei! Ruumeniksi!
Takkiaispensaat rumentavat nurkkapielet. Ja loput tunkiolle, tasavallan
takapihalle... Kas, noin, hei! Malja!»

Päivän loppuessa seura alkaa sortua. Mutta Joel Svartissa leviää nyt
voimaa tasaisena virtana solusta soluun. Se ei syöksähtele eikä esty,
vaan avaa uudet ja uudet väylät, joilla ei enää häpeillä eikä pelätä.

Tuossa vieraassa muhkeassa naisessa on hänen silmälleen salaperäisiä,
tuntemattomia viettelyksiä, sitä huumaavampia, mitä vieraammassa
ruumiissa ne houkuttelevat. He ovat keskenään hiljaisessa salaliitossa:
Nuo toiset... jahkapahan uupuvat... He katsahtavat toisiinsa: Kuka
lienetkin, yö on tulossa, ja me poltamme siveyden pakkoaidat roviolla...

Joel Svart nauraa kummeksien entiselle kääpiöminälleen. Tämä on toista
kuin nuo 'pyhin tarkoituksin' alkaneet rakkaudet. Näin, tutkistelematta
ja 'sieluja' sekoittelematta... Herruutta ja käskemistä, kahmaisemista
ja ryöstämistä...

Hän nousee, paperit kahisevat jalkojen alla, hän vetää naisen ranteesta
ovelle. Tämä vie hänet monin verhoin koristettuun kamariinsa.
Toukokuinen aamu on jo hämärtämässä. Omavaltaisesti, mitään
ajattelematta, sieraimissaan raskaat voiteiden, puuderin ja parfyymien
tuoksut, Joel vetää alkovinverhot auki. Leveä vuode. Hämärä on siellä
uuvuttavimmillaan... Hän on kääntymäisillään avatakseen käsivartensa.
Mutta kylmä sähkölamppu syttyy palamaan. Nainen istuu peilipöydän eteen
ja alkaa rauhallisesti irroittaa korvarenkaitaan. Joel ottaa häntä
väkivaltaisesti kainalosta, aikoen nostaa hänet ilmaan, mukanaan. »So,
so, kulta, so», nainen tokaisee ja läpäyttää häntä jonnekin polven
tienoille. Sitten riisuu puseronsa, asettelee sen sileisiin laskoksiin
tuolinselustalle. Jatkaa riisuutumistaan. Välillä hän poistuu jonkin
verhon taakse, josta kuuluu puolittainen haukotus. Tulee takaisin
riisuen kenkänsä, panee tohvelit jalkaansa ja avaa sukkanauhansa. Tulee
lopulta suoraan Svartin eteen: »Hm, poju...»

Muhkeat lanteet olivat muuttuneet lihavahkoiksi pakuroiksi.
Kovannäköiset sääret, kuten tavallisesti tarjoilijattarilla. Rinnan ja
kaulan taitteessa pari kuivahtaneen näköistä poimua. Alusvaatteistakin
tuoksui lähtemätön tupakanhaju. Seisoi ja... Kuin pöydän ääressä
suorittamassa tilausta, iski Joeliin. Tupakanhaju sekaantui ällöttävänä
huoneen sekalaisiin tuoksuihin. Joel tarttui toisella kouralla naista
käsivarteen, työntäen häntä vaistomaisesti poispäin, mutta sisimmässään
himo repiä tuo olento kappaleiksi. Himo poltti, inho puistatti,
eräänlainen samea kirouksen ääni kiersi hampaita. Akkunan yläosasta
välähti aurinkoa. »Äsh», hän voihkaisi. Työnsi naisen syrjään. Syöksyi
umpimähkään joitain verhoja kohti ja ulos käytävään.

Skraggen huoneessa isäntä istuu torkuksissaan nojatuolissa. Torkkeli
makaa retkallaan toisessa, suu auki, kasvot velttoina, tuhkanharmaina.
Tytöt ovat kadonneet. Paperit yhä hajallaan, tallattuina, likaisina ja
revittyinä kuin lumppukasa takapihalla.

Pirkka pöllähtää sohvalta. Tuijottaa hetken istualtaan. Ottaa edestään
lattialta rypistyneen paperin. Näyttää samassa selvinneeltä. Ähkäisee
sähähtäen, mutta alta sorahtaa pari itkunnikotusta. Hän tarttuu
kiihkeästi kuin apua huutaen Joelin kaulaan. Yltyy puhumaan palavasti
selittäen: »Ymmärsinhän minä, miltä sinusta tuntui kun...» Ja hän
viittasi papereihin. »Mutta piruakos sitä siinä rupesin kaikille... Ja
minäkin kun olen ollut yksin kuin hyypiö. Vanhat lahokantoina keskellä
tietä. Minunikäiseni ovat kaatuneet tai jääneet syntymättä. Yksin,
yksin kuin rannalla raukka», hän pani viimeiset sanat jo taas melkein
laulamalla.

Matkalla Pirkan asuntoon he tulivat jälleen suuren torin laitaan.
Pysähtyivät. »Ohhoh, onpas tuo älyparka tällä kertaa vaiti», Pirkka
tokaisi koputellen kepillä hiljaa takaraivoaan. »Se on alkanutkin tänä
talvena rikeerata täytenä piruna.» »Hätää, murhetta ja häpeää sinä
tarvitset kokonaiset vuoret», Joel sanoi jyrkästi, syvällä sydämessä
tunne, että hänellä niitä olisi toisellekin antaa. »Hjaa, jaa», alkoi
runoniekka ivailla taas täysin entisenä itsenään, »'murheen vuorista',
syvältä 'elämän uumenista' jalokiviksi hiiltynyttä 'elämäntuskaa'...»
Hän nauroi ärsyttävästi. Joelia puistatti aamukylmä ja suuttumus.
Tori oli autio. Kylmä aamunpaiste oli kuin elotonta jäätä. Hän ei
jaksanut sen enempää keskustella. Itsehalveksunta uhkasi jostain niskan
takaa. Hänhän kulki kuin Vartin herra... toinen jalka halvaantuneena,
niska jomottaen, ruumis paksuna... Hyvä, ettei vielä jaksanut tarttua
ajatusten juuriin saakka, mutta nehän tulevat kyllä...

Hän on potkivinaan rypistyneitä papereita toria pitkin. Ne kahisivat
hänen korvissaan. »On tässäkin kivistä merta, kaksi hylkyläistä ja
renttua. Ja sankareita, mukamas...» hän ajatteli. Mutta torin yli
tultua hän puuskahti Pirkalle: »Kyllä niitä vielä saat... syvempiäkin
haavoja!» Ja viho viimein hän lisäsi raskaana ajatelmana: »Äly kerää
tuskaa kuin miekka verta.»




XX.

TOO JOO TUUTTEE...


Suuri kirkonkylä, melkein kaupunki. Keskustassa isoakkunaiset
kaupat, koulutalot ja pankit. Syrjässä korkealla mäellä kirkko ja
vielä etäämpänä, sen toisella puolella, laajat teollisuuslaitokset,
selluloosatehtaat, veistämöt ja konepajat, jotka levittävät
taivaanrannalle lakkaamattomat savuvirrat jättiläismäisinä suikaleina.
Paikkakunta lie jo pyrkimässä kauppalaksi.

Mutta vanha patriarkallinen kirkonkylä puolustaa vielä itseänsä vain
hitaasti ja arvokkaasti perääntyen. Keskustan syyslokaista valtatietä
leikkaavat useat herraskartanoiden hiekkaiset puistokujat. Lehmukset
ovat jo syksyn ränsistyttämiä. Mutta hovien pihoilta nousevat vielä
sieltä täältä näkyviin suuret tammet, jotka eivät ole suostuneet
pudottamaan vielä yhtäkään lehteä vankkumattomilta oksiltaan, varsinkin
kun ne olivat keväällä lehtensä luoneet muita puita hitaammin ja
suurella vaivalla.

Erään tuollaisen muinaisen hovin autioon puistoon oli rakennettu
paikkakunnan yhteiskoulukin, joka suunnattoman laatikon näköisenä,
tuoreen keltaisista hirsistä rakennettuna, edusti mitä tyylittömintä
arkkitehtuuria keskellä vanhaa puistoa ja tämän herttaisesti
kierteleviä käytäviä, jotka vastaavat hauskasti karskahtaen astujan
jalkapohjaan.

Matematiikan maisteri Pekka Hukkanen tuntee suorastaan pelastuneensa,
kun hän pääsee lokatieltä puiston puolelle. Hän pysähtyy, sytyttää
sikarintumppinsa, joka aina törröttää hänen ruostuneitten
etuhampaittensa välissä, mutta joka myöskin melkein aina on
sytyttämisen tarpeessa. Maisterin tulenraapaisu on vihainen.
Nauhakenkien ränsistyneistä pohjista leviää varpaisiin selvää vettä.
»Ja kissannaukujaisiin tässä», hän tuhahtaa myrtyneenä. Skruuvi
pankinjohtajan, lääkärin ja apteekkarin seurassa on täytynyt keskeyttää
opettajakokouksen vuoksi. Ainoa kulttuuri-ilo, mikä hänelle on vielä
jäänyt täällä 'lämpökuolemassa', kuten hän mielellään määrittelee
nykyisen olotilansa 'vaivaiskoulun' ainoana neropattina.

Pekka Hukkanen, jota oppilaat sanoivat Kukkaseksi, oli jo alkanut
turtua. Ei hän enää pitänyt minään luonnottomana, että housunlahkeet
olivat kurassa sateella ja poudalla, puhumattakaan polvien kiiltävistä
pusseista. Eikä hänellä suinkaan ollut tarvetta kurkistella taakseen
nähdäkseen ne sieltäkin päin kiiltävinä ja puolitangossa. Niistä
viis, mutta kun juuri oli päästy oikeaan hetkeen... Hän oli pelannut
kuin enkeli, apteekkari oli ruvennut jo röhisemään mielihyvästä
eikä muuta kuin vielä yksi hieno maalaus, niin olisi pirskahuttanut
pillerinpyörittäjä uusintavekseliin... »Ja tässä... kanatarhaan!»
Mutta nyt ei hemmetilläkään uskaltanut olla poissa. Se uusi
johtajakin... Samassa hän pyrskähti nauramaan. »Tärkeä kuin ykkönen
nollan keskellä», hän oli hänet äsken herroille määritellyt, ja
nämä olivat rajusti nauraneet. Uusi sikarinsytytys. Jalat tuntuivat
lämpöisemmiltä. Hattua oli vähän korjattava. Penteleet... näkivät
muka sen kallellaan-olosta... nuo hompsakkeet... raittiusnaiset ja
naisasiatirehtöörit, nuo struumakaulaiset, homoseksualiset vanhatpiiat,
lämpökuoleman belsebubit, nuo... Ja hänestä, Pekka Hukkasesta, jolle
on luennoinut suuri Mach, maailmankuuluisa Mach, Professor an der
Universität Wien... ja jolla vieläkin oli pöydällään ensipainoksena
»Premier Essai pour déterminer les variations de température», par Mr.
Gay Lussac...

Sikari alkoi todellakin palaa. Kuumapaisteinen näky näytti kirkastavan
elämän räntäsateen vihmomia, oikeastaan vielä nuorekkaita kasvoja.
Kevätilta Stefanuksen kirkon ympärillä, jossa käy sen kihinä ja
kuhina, Weinstubeja joka puolella. Juurella myödään pelikortteja,
kiekuvia kukkoja, pornografista kirjallisuutta, varietee-lippuja
ja rukouskirjoja. Ja takapuolella! Kärtnerstrassella... hah,
hah... Sikarintumppi oli nuljahtaa huulilta. Prostitueerattuja,
säihkyväsilmäisiä, keinuvalanteisia wienittäriä, jotka olivat kuin
suloiset morsiamet... Pekka Hukkanen oli näkevinään itsensä astumassa
teatterikujan portinaukeamasta ja joutuvansa naisten ympyrään, josta
notkeat käsivarret ojentuvat joka puolelta. »Niin helliä, niin suloisen
kainoja, ihankuin...» Ja hän vie heidät joukolla, kuin setämies
veljentyttäret ja kummilapset, salaperäiseen hotelliin, jonka ovella
kuiskataan: 'Too joo tuuttee, Satan...' keskiaikaisella heprealla, ja
pöydälle katetaan unkarilaiset luonnonviinit ja italialaiset refoscot
ja kylmät kalkkunat ja sitten... too joo tuuttee... shampanjat ja...

Maisterin silmät räpyttivät. »Niin, niin, ja sitten lämpökuolema...
täällä Hyperboreassa, amatsoonien ja harpyiain maassa...» Suuttumus oli
taas tullut. Ja portaat olivat edessä.

Jo eteisestä maisteri havaitsee, että opettajahuoneen vihreällä
pöydällä on kukkia. Ettei kukaan hänestä mitään huomaisi, hän
astuu sisään kuin kiireissään ja tokaisee muka ohimennessään: »No,
kukas noita?» Mutta niillä sanoillaan hän pistikin ampiaispesään.
Kyllikki Laihon, nuoren uskonnonopettajattaren, kasvot vaihtoivat
väriä kituliaasta harmaasta tummanpuhuvaksi ja sinisenharmaaksi,
johon jäi muutamia kalpeita laikkoja. Hipiän huokoset ärtyivät
yhä rupuliaammiksi. Pekka maisteri oli kuin rankaisevan äänen
seisauttama keskellä syntiinlankeemusta sillä Liia eli Amalia Röytiö,
raittiusapostoli ja moralisti, näytti ulkonevia ylähampaitaan, hänen
nykerönenänsä nousi taivasta kohti kuin nuuskiakseen viinankäryjä.
Hukkasparka oli jo säikähtämäisillään: »No, nyt se taas...» Mutta
ei tämä olikin siveellistä suuttumusta Kyllikki Laiholle, joka ne
kukat oli tuonut, muka vain koristukseksi ylimalkaan, mutta tietenkin
ja silminnähtävästi juuri uudelle johtajalle, mielistelläkseen ja
kukaties...

Liia Röytiö oli, näet, mustasukkainen kaikille ja kaikesta, Hukkaselle
pienimmästäkin humalasta, miehille heidän rouvistaan, joiden hän
arveli tärveltyvän ja menettävän naisellisuutensa tuon kehnon
sukupuolen kahleissa. Mutta ennenkaikkea... Laina Tiurasta hän oli
mustasukkainen kaikille olennoille taivaassa ja maan päällä. Eikä hän
nyt oikein tietänyt, halveksiko hän Kyllikki Laihoa siksi, että tämä
oli alentunut tuomaan kukkia miehen hyvikkeeksi, vai siksi, että hän
oli huomannut hänen ja Lainan välillä pientä salakuhinaa... kukaties
samasta miehestä tai miehistä ylimalkaan ja suunnittelevat matkaa
kahdenkesken... Harjulle, petturit... Ja hän jäi tuijottamaan Lainaan
kuin patriarkallinen aviomies huikentelevaiseen vaimoon.

Laina parka istui viattomana nurkassa, vaaleanpunainen puseronsa hyvin
avokaulaisena, sillä hän kuvitteli rintakuopan yläpuolella leviävän
lievähkön struuman ikäänkuin kaarevakaulaisuuden merkiksi, etenkin kun
hipiä kapeata niskaa myöten oli kieltämättä lumivalkea ja puhdas.

Liia ei saanut tällä kertaa ketään kiinni suoranaisesta petoksesta.
Mutta hän löi noin vain kuin yleiseksi varoitukseksi nyrkkinsä
pöytään, kuten hänellä oli tapana tunneillakin. Mutta nyt se tapahtui
sellaisella voimalla, että hänen paksu ruumiinsa näytti hajoavan siihen
paikkaan tai räjähtävän rikki sisäisestä kuumuudesta.

Pekka Hukkanen oli käynyt varmaksi omasta nahkastaan ja hän antoi tulla
sikarinsa molemmilta puolilta: »Tii-too, Tii-too...» Tämä oli kuin
tulta tappuroihin. Oppilaat, nimittäin, olivat keksineet Liialle tuon
ärsyttävän haukkumanimen, tietenkin Dido-kuningattaren mukaan, joka
oli noussut roviolle Aineiaan, mieslurjuksen, paetessa merelle piilo
jaan. Maisteri Hukkanen oli kyllä koettanut lohduttaa väittämällä, että
Dido oli noussut roviolle pelkästä halveksumisesta tuota miesroikaletta
kohtaan. Mutta se ei ollut auttanut. Ja nytkin sillä oli määrätty
tehonsa. Hän oli noussut. Ja kuohui vihasta.

Pekka Hukkanen alkaa tehdä kuin juoppohullu etusormellaan ilmaan
kaarevia kuvioita. Kulmioita, puoliympyröitä, ellipsejä ja spiraaleja.
Tämäkin oli hänen vanha temppunsa. Sen piti osoittaa, kuinka
Liian geometriset osaset olivat kubistisessa epäjärjestyksessä,
lennähtämäisillään avaruuteen. »No, nyt sinä, Liia, olet kerrankin
normaalisessa lämpötilassa», Hukkanen ivaa, »sydämesi kiehumapisteen
polttavuus on nyt, juuri nyt oikeassa suhteessa termoskooppiseen
tilavuuteesi eli feminiiniseen substanssiisi! Too joo tuuttee!
Tällä hetkellä sinä voisit rakastua vaikka oikeaan mieheen, mistä
herranlahjasta minut kuitenkin taivas varjelkoon...»

Pitkän puhisemisen jälkeen Liia sanoo Hukkaselle halveksivasti:
»Sammakko!» Hän oli nimittäin koulussa luonnonhistorian edustaja.

»Du sköna varelse utaf en fri natur!» Hukkanen leikkaa taputtaen
käsiään. Neiti Röytiö käy äkkiä kärsivän näköiseksi. Miksi he häntä
kiusaavat? Eikö tässä elämässä jo ollut muutenkin tarpeeksi tekemistä?
Yksinäinen huokaus, melkein vanhan naisen alistunut valitus, pusertuu
jonnekin hänen sisimpäänsä. Hän istahtaa hetkiseksi. Siirtyy sitten
akkunan luo ja sekoittaa itselleen pulverin. Juo lasista puolet ja vie
Lainalle toiset puolet: »Ota, raiska, sinäkin...» Laina, jonka huulet
ovat aina supussa, hymyilee vastaan: »Hy-hyy, hy-hyy...» ja nielee
nöyrästi.

Ja aurinko alkaa taas paistaa koko seurakunnan ylle.

Samassa ovenavauksessa tulevat sitten Leopold Svanvik, pieni,
kaljupäinen vanhapoika, ja Kerttu Nurmela, joka tervehtii suurin,
tummansinisin silmin, vetäytyäkseen taas hiljaiseen, rauhalliseen
erilläänoloonsa.

Polle Svanvik, oppilaitten keskuudessa Kenraali, pujahtaa sisään
syrjittäin kuin viaton kulkukoira, jonka mustalaiset ovat pienenä
varastaneet untuvapatjoilta ja vieneet tylyyn maailmaan, johon hän
ei ollut alunperin luotu. Tämä murheellinen varkaus oli tapahtunut
jo silloin, kun hänet poikana oli pantu kadettikouluun kartuttamaan
Svanvikien sankariperintöjä. No, sortokausi oli tullut väliin, ja
Pollesta oli tullut rauhan mies, joka opetti pojille voimistelua ja
myöskin piirustusta, sillä hän oli omin käsin piirustanut Svanvikien
sukutaulun, ja sitäpaitsi hänen kaksi sisartansa, kartanon varsinaiset
valtiattaret, olivat yhteiskoulun johtokunnassa. Muuten hän oli
bibliomanian uhri ja rakasti risaisia kirjojansa kuin salaperäisiä
lemmityisiä, jotka nukkuivat viattomuuden unta lasisissa arkuissaan.
Hän oli paikkakunnan hyveellisin, hiljaisin, ohutsäärisin ja
heikkorintaisin olento. 'Kenraali' sopi hänelle todellakin kuin
haarniska hyttyselle; pojat vääntelehtivät naurusta supistessaan
'kentraalia' hänen heiveröisen selkänsä takana.

Arvostelukokous oli alkanut. Joel Svart istui pöydän päässä. Hän
oli työstä uupunut. Mutta hän näyttää tyyneltä ja valppaalta. Tämä
paikka oli lopultakin pelastanut hänet siitä itsehalveksimisesta,
johon hän oli joutunut pääkaupunginmatkallaan. Näihin saakka hänellä
oli ollut sama tunne kuin kerran väsyttävässä taistelussa vihollisen
panssarijunan hajoittaessa hänen komppaniansa. Hän oli heittäytynyt
hangelle suojaavaan syvennykseen ja pudonnut kerstekuoren läpi
selälleen suoraan syvän ojan pohjalle. Konekiväärit lakaisivat
hänen ylitseen. Hänet valtasi nolo avuttomuus. Hän yritti nostaa
päätänsä mutta koko hänen elämänsä riippui kämmenenleveydestä. Ei
ollut yrittämistäkään nousemista. Täytyi odottaa piinallisessa
toimettomuudessa odottaa ja kuulostella hiirenä ahtaassa kolossa,
nieleskellen tyhjää ilmaa ja pelonsekaista häpeää.

Nyt hän oli ainakin päässyt tienvarteen, ojasta pientareelle, ja hän
oli taas alkanut taivaltaa eteenpäin.

»Laurosen Petterille käytöksen alennusta!» Lila neiti tokaisi Petteri
paran kohdalle. »Miksi, häntähän ei ole rangaistu...» johtaja
huomautti. »Kyllä vai! Se söi tunnilla sormiaan, ja kun minä sanoin,
että sellainen tapa on salaisten paheitten tuntomerkki, se irvisti
kieltään minun selkäni takana.» »Miten sinä sen näit», Hukkanen
livahutti, »leveän selkäsi takaa?» »Minä tunsin, niin, minä tunsin
sen», Liia vastasi katkerasti kuin koko ihmiskunta olisi ollut
parhaillaan näyttämässä hänelle paheellista kieltään.

Hiturin pojalla oli uskonnossa nelonen. Neiti Laiho korotti äänensä:
»Minä kysyin, ajatelkaa, kysyin kristinoppimme perustotuutta: Kuinka
monta on jumalaa? Hiturin Mikko viittaa. 'No, Mikko', sanoin minä,
'montako niitä sitten olikaan?' Ja ajatelkaas, mitä minä saan kuulla
silta sosialistin ja entisen punakaartilaisen pojalta.

Ooh... 'kolme', hän kirkaisee, 'kolme!' Ja se pysyy nelosena! Sekä
opettajana että luokan valvojana...»

»Hiturin Mikko on hiivatin viisas poika!» Hukkanen nauraa. Kyllikki
Laiho on nousemaisillaan hurskaassa kiivaudessa. »No, no, älä ollenkaan
rupea keekoilemaan», Hukkanen jatkaa, »osaatkos sinä vastata edes
aksiomiin: »Jos kaksi kappaletta on yhtä kuumia kuin kolmas, ovatko ne
myöskin keskenään yhtä kuumia?» Noh? Ja kysellä sitten mysterioita! Ja
sitäpaitsi, nyt on kiire.»

Insinööri Silfverin ja pankinjohtaja Patrosen pojista tuli ankara
kiista. »Ei yhtään ala-arvoista Patrosen Pekalle!» Hukkanen julistaa.
Hän on pro primo minun kaimani, pro secundo vanhempiensa luuloissa
nero ja pro tertio... jos Patronen pakkaa vekselini, menettää tämä
vaivaiskoulu ainoan neropattinsa eli Pekka Hukkasen. J.o.t.»

»Tehtaan johtokunta, johon kuuluu myös insinööri Silfver, antaa
koululle vuotuisen avustussumman... Ja muutenkin... olisihan
sopimatonta... paikkakunnan sivistyneistöä...» selittelee Polle
Svanvik silitellen kainosti polviaan. »Johtaja ei liene tuntenut näitä
seikkoja, senvuoksi...»

»Vanhempien asema ei täällä vaikuta mitään eikä saa vaikuttaa», Svart
sanoo jyrkästi.

»Siinä tapauksessa ei johtaja ole tässä koulussa pitkäaikainen»,
Liia Röytiö ennustaa karhealla äänellä. »En olekaan tänne tullut,
tietääkseni, ikääni pitentämään», on Svart jo suuttumaisillaan. »Jaha,
jaha...» takoo Liia neiti rystysillään pöydänkulmaan kuin vasaramies
huutokaupassa.

Pekka maisteri alkaa jo pitää tuosta uudesta johtajasta. Liia Röytiö
oli toimittanut hänelle johtokunnalta muistutuksen juopottelusta,
ja vain Patrosen arvovalta oli hänet pelastanut lopullisesta
erottamisesta. Siksi jokainen piikki Liia neidille kutkutti häntä
suloisesti. Mutta siinäpä se... saman Patrosen poika... Hän kävi
kuihaisemassa Laina Tiuran korvaan, ja tämä koroitti kieltennumerot
hyväksyttäviksi. Ja Pekka maisteri sytytti sikarinsa hyräillen
wieniläisoperetista: »Ne naiset, ne naiset, ne naiset varieteen...»
Hän unohti koko kokouksen... Refosco-viini ja kalkkunapaistin tuoksu
tuntui sikarinsauhussa, ja muistot sekaantuivat sulavasti siihen
grogitunnelmaan, joka häntä oli odottamassa apteekkarin yläkuistilla,
viininlehväin suojassa, koivunlatvojen tasalla.

       *       *       *       *       *

Menomatkallaan Pekka maisteri saatteli Joel Svartia.

»Oletkos muuten juopotellut vai muutako... kolttosentapaisia?»
Hukkanen tunnustelee. Svart pysähtyy kummastuneena. »No, niin, niin,
ei sitä muuten tällaiseen kolkkaan, jollei olla viinamäenmiehiä tai
jollain muulla tavalla kapillaariputket vikaantuneet elämänkattilasta,
he-he...» »Lienevätpä vähän... jäätymispisteessä», Svart tokaisee
hymähtäen.

»Ka, ka, sitäpä... mutta kyllä ne siitä... Ei muuta kuin uusi tinaus ja
pökköä pesään!» Hukkanen innostui ja tuuppasi Svartia kylkeen:

»Jopi, tule mukaan! Pari whisky-grogia, noin vain sulamispisteeseen...»

»En», jymähytti äkkiä vastaan. »Äläs mitä, äläs mitä...» Pekka maisteri
koettaa lepytellä.

»Työtä, katsos», Svart lievitteli, »olisi tämä koulukin pantava
kuntoon.»

»Vai kuntoon? Vai olet sinä niitä hulluja, työhulluja? Kuntoon!»
Hukkanen nauroi suutuksissaan. »Nullpunkt! Ojasta allikkoon! Mutta
kysypäs ensin minulta, kuinka suuren karhunpalveluksen teet siinä
tapauksessa tämän maan kulttuurille. Luuletko sinä, että nämä
nousukaskirkonkylien yhteiskoulut ovat syntyneet 'kansallisesta
kevätsateesta'? Too joo tuuttee... terve, sinä myrkynsekoittaja!...
Minä olen kiertänyt kohtapuoliin ne kaikki. Ja ne ovat syntyneet
kaikki, huomaa: jok'ikinen! nurkkakuntaisista räntäsateista,
syyssateista, kuten sienet ainakin, ja ne ovat kaikki hottoja,
tyhjiä, vailla vähäisintäkään ravintoarvoa, ei edes kärpässieniä,
vaan harmaita, värittömiä, ei edes sivistyksen irvikuvia, vaan
tyhjiä, takapihalle heitettyjä pakkalaatikoita, joihin kerätään
sattumanvaraista hylkytavaraa ja lyödään kylkeen leima »Hellävaroin.
Kulttuurivälineitä.» Ymmärrätkö? Henkistä keinottelua! Ja meidän
kustannuksellamme. Minä olen vaeltanut kuin Jerusalemin suutari, ja
minä olen itse, niin, niin... katso päälle vaan! minä olen niiden
ilmielävä jälkikuva, tämän koko lahoamisprosessin välttämätön tulos,
»Kukkanen», kuten oppilaat sanovat, he-he... piru vieköön, juuri
tällaisen takapihakulttuurin vieno ja vaatimaton kukkapuketti...»
Hukkanen taputti katkera suuttumus kasvoilla vatsankelleriään, ja
poikkinaiset etuhampaat irvistivät uhkaavasti, mutta muistuttivatkin
lopultakin vain hampaattoman lapsen säälittävää itkua.

»En minä, nimittäin, aluksi näihin vaivaislaitoksiin tullut niinkään
vaivaisena», hän lisäsi hetken kuluttua. »Tulinpahan vain, tilapäisesti
muka, karhujani pakoon ja hermojani lepuuttamaan...»

Joel Svart pysähtyi portille. »Pelkään, että olet liiankin oikeassa»,
hän sanoi. »Mutta se ei estä sitä, että tällä paikalla meidän on
tehtävä velvollisuutemme, jollei muun, niin itsemme vuoksi.» Sanoja
seurasi läpitunkeva katse, jossa oli ymmärtämystä ja rohkaisua.

Hukkanen antoi ottaa kätensä hyvästiksi, mutta katseli ränsistyneisiin
kengänkärkiinsä häpeilevästi. »Itsemme?» värähti hänen sisimmässään.
Hän ei ollut pitkään aikaan muistanut sellaista otusta olevan
olemassakaan ja tunsi sen läsnäolon nyt yhtäkkiä kurkkuun tunkeutuvana
mielipahana, hätänä.

Hän katsoi avuttomana Svartiin: »Ethän, veli hyvä, pahastunut?
Ajattelin vain, että kaverillekin vähän mielenlohtua... pari
groginpoikasta, ja kun ilmaiseksikin, nämä nälkäpalkatkaan kun eivät
kunnolla riitä edes tupakoihin...» Hän lähti hitaasti jatkamaan matkaa,
välittämättä vältellä rapakkopaikkoja. Housun lahkeet törröttivät
kankeina ulospäin ja lyhyt palttoo oli seljästä pussillaan.

Joel Svart oli nähnyt hänen silmistään niin hyvän ja avuttoman ihmisen,
että suloinen, melkein onnellinen murhe peitti hänen mielensä, samalla
tavalla kuin turvallinen hämärä, joka parhaillaan puistotiellä
tihentymistään tihentyi.




XXI.

SÄTEILEVÄ SYYSPÄIVÄ.


Vielä myöhäisimmässä syksyssäkin nousi kerran sunnuntaiaamu häikäisevän
kirkkaana.

Maisteri Svart nouseskeli piharakennuksen suuressa kamarissa aikaillen
ja viivyskellen. Hän tunsi vapautunutta mielihyvää. Kamari oli
sanomattoman viihtyisä, kuin leppoisa pakopaikka vuosisadan taakse,
museon tapainen, jonka suuren kivimuurin reunalla kynttilät seisoivat
vanhanaikaisissa rautakierteisissä jalustoissa, kynttiläsakset
lähettyvillään. Pari vanhaa miekkaa oli ristissä pöydän yläpuolella,
alla riippui ruostunut pistooli, kunniamerkkejä ja suvun sotilasisien
valokuvia, joihin oli kirjoitettu taistelupaikkojen nimiä: »Kaatui
Revonlahdella.» »Otti osaa Siikajoen, Revonlahden ja Oravaisten
taisteluihin.»

Svart ottaa ajatuksissaan pistoolin seinältä: »Kuin leikkikalu», hän
hymähtää. Työntää sen hitaasti takaisin paikalleen. Partaniekka upseeri
katselee korskeannäköisenä kehyksistään. »Olittepa te miekkoisia», Joel
ajattelee, »jos kaaduitte, ylhäinen ja alhainen oli teitä siunaamassa,
jos jäitte henkiin, vielä harmaapäinäkin te astuskelitte kunniassa
kylänmiestenne keskellä.» Kuvitelmissaan hän otti kuin vuoronperään
kämmenelleen Jaakkojen, Kristianien, Lerkkien ja Kannaksen Heikkien
muotokuvat. »Entä me, veljessodan 'sankarit'? Pannaan julistettuja
puolelta ja toiselta, kuin hautaamatta unohtuneita varjoja, joille
ei kukaan tuo vettä käsien pesemiseksi verestä, ja jotka yhä käyvät
keskenään ilkimielistä pahanteonsotaa, ja joka puolella vastassa
suljettu seinä, rautaristikot akkunoissa...

Luopumaton varjo eräästä viime kesän tapauksesta häivähti
hänen editseen. Hän oli hakenut muun muassa työväenopistojen
johtajanpaikkoja. Tultuaan syrjäytetyksi jo paristakin hän matkusti
vihdoin itse hakemaan pois papereitaan johtokunnan puheenjohtajalta.

Tämä istui työhuoneessaan, jonka mahtailevat nahkanojatuolit näyttivät
halveksivan hylättyjen papereitten haeskelijaa. Isäntä itse oli
tuollainen rakennusmestarin ja kansakoulunopettajan välimuoto,
otsanpuolella hiven hengentyöntekijän leimaa, leveissä leukaperissä
luotettavaa kansanomaisuutta.

»Tässähän ne nyt sitten olisivat», hän sanoi harvakseen painaen
leveän kämmenensä hakemuspapereitten pinkalle. »Ja kyllähän ne olivat
hakupapereista parhaat muuten, mutta...»

»Parhaat? Siinä tapauksessa...»

»Niinpä niin, parhaat niin sanoakseni tiedollisuudeltaan, mutta...»
Venyttelevä puhetapa ärsytti kuuntelijaa. Hänen oikeudentuntonsa oli
taas joutunut koetukselle. »Papinkirja oli kai myöskin nuhteeton',
tietääkseni...» hän heitti ärtyneesti.

»Niinpä niin, mutta minä olen rehellinen mies ja minä sanon, että
minä asetuin niitä vastaan, sillä minä olen sitä mieltä, että
menestyksellinen opiskelu laitoksessa, katsokaas...»

Joel Svartin oli mahdoton ymmärtää, mihin tuo mies tähtäsi. Hän korjasi
riuhtaisten epämukavaa asentoaan avarassa tuolissa.

»Se on, nähkääs, sillä tavalla, että oikeuden täytyy aina voittaa,
mutta tällaisina aikoina pitää olla työväenopiston johdossa mies, joka
on niin sanoakseni puolueeton yhteiskunnallisissa asioissa...»

»En hakenut tänne, tietääkseni, minkään puolueen jäsenenä», Svart iski
yhä jyrkemmin.

»Niinpä niin, niinpä niin», jolkutti isäntä rauhallisesti, »mutta
kun teidän kilpailijanne ei ollut sekaantunut niihin sotahommiin
puolelle eikä toiselle, niin hänellä katsottiin olevan jo ikäänkuin
ulkonainenkin tasapuolisuuden maine, jotta ei herätä millään tavalla
työläisoppilaissa ennakkoluuloja tai pahaa verta, joka saattaisi...»

Svart ei voinut enää itseänsä hillitä. Hän tunsi lähellään jotain
tahmeata. Veltto tyhmyys, arkailu, väärämielisyys olivat nostaneet
hänen eteensä taas läpipääsemättömän seinän. Ja nyt tuo mies hieroi
rystysiään, kuten tirehtööri Kärkkö antaessaan ilkimielisen vihan ajaa
Jaakon maantielle! Niin, niin, juuri tuollaisista... lieriäisistä ja
neliskulmaisista naamatauluista, 'diplomaateista' ja 'tukipylväistä'
se oli rakennettu heidän kaikkien eteen... ennenkin, joka paikassa. Ja
miten säälivästi, ihan ihmisystävällisesti he heitä kohtelivatkaan?
Kuin hyväntekeväisyyden laupiaat samarialaiset, jotka tekevät hurskaita
visiittejä selleihin.

Joel Svart tunsi tukehtuvansa ilman puutteesta. Hänen kasvonsa
olivat kiristyneet vihasta. Molemmat kourat puristivat nahkasohvan
kädensijoja, niin että rystyset kalpenivat. Ne kopristuivat nyrkeiksi.
Hän sävähti seisaalleen. Molemmat kädet ojentuivat eteenpäin,
työntyivät ylöspäin kuin tarttuakseen ravistamaan ristikkorautoja
korkealta muurinikkunasta. Vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän
pakotti kätensä alas ja jalkansa syöksymästä eteenpäin.

»Lyhyesti sanoen: te hylkäsitte minut juuri siksi, että olen taistellut
tämän maan itsenäisyyden puolesta.»

Isäntä oli katsellut kuin hämmästellen: »Mikä tuohon mieheen
oikein meni?» Nyt hän näytti loukkaantuvan Svartin väitteestä,
melkeinpä joutuvan siveellisen suuttumuksen valtaan: »Kuinka voitte
sellaista... Minä itse olen porvarillisen maailmankatsomuksen mies,
itsenäisyytemme tarkimpia valvojia ja hartaimpia palvojia...» Hän oli
tullut aivan paatoksellisen runolliseksi: »Kysymyshän on yhteiskunnan
eheyttämisestä, niin sanoakseni vihasta pakahtuneen kansansydämen
hellävaraisesta lääkitsemisestä. Niin, nuori mies» hän alkoi uudestaan
kuin juhlapuhuja taidepaussin jälkeen, »meidän täytyy kyetä uhrautumaan
kansan... tämän yhteisen kansan hyväksi myöskin hiljaisesti» — ja hänen
äänensä suli hyvin lempeäksi — »ilman maineen ja kunnian laakereita».

Svart oli päässyt tasapainoon. Hän kysyi kylmästi: »Oletteko valmis
tunnustamaan tuon valintaperusteenne myös julkisuudessa?» »No, jaa»,
isäntä antoi katseensa siirtyä hitaasti akkunaan päin, »tietenkin
tällaiset seikat ovat jääneet ulkopuolelle pöytäkirjan, jossa valituksi
tullut mainitaan kiitoksella... tasapuolisena ja harmoonisena
personallisuutena, innostuneena kansan kasvattajana...»

»Hyvästi», kuului halveksivana huutona, joka pusertui hampaitten
välistä sameana kirouksena. Paikanhakija oli lähtenyt.

Tämä kokemus oli painanut Joel Svartia pitkät ajat. Hän oli nähnyt
itsensä jo aikaisemmin kivisellä lakeudella, jossa ei kasvanut
ruohonkorttakaan hänenkaltaistensa levähtämiseksi. Mutta että
se ulottui tällä tavalla kaikkiin suuntiin, että se levisi näin
toivottomana, koko elämän laajuisena, siihen hänen oli ollut vaikea
totuttautua. Hän oli tuntenut väsyvänsä, kuin toiskätinen ja
jalkapuolinen mies, jolla oli entinen tahto käytellä kaikkia jäseniään,
mutta joka nyt, rampauduttuaan, ei voinut, ei saanut yrittääkään
entisillä työaloillaan, vapaana ihmisenä.

Mutta tämä kärsimys, jonka hän oli tuonut tänne kammioonsa, ei ollut
tullut hänelle vahingoksi. Hän oli sen hiljaiselta roviolta löytänyt
ainakin yhden lohdutuksen: »Minun useimpain kärsimysteni syynä on
ollut se, etten ole koskaan kyennyt sietämään vääryyttä rauhallisena
enkä odottamaan», hän nykyisin toisteli itselleen. Iltojen yksinäisyys
oli tehnyt hänelle hyvää. »Kärsimys, jota et ole vienyt yksinäisyyden
kammioon, se on tullut sielullesi vahingoksi», oli hän oppinut yhä
rauhallisemmin toistelemaan nykyistä mieliajatustaan.

Ja olihan hänellä nyt työtä. »Osaanhan minä siis tehdä sentään jotain»,
hän oli iloinnut itsekseen kiitollisena jollekin, jolle hän ei osannut
antaa mitään nimeä tai hahmoa. »Ja kukaties, opin tässä kohtapuolin
vaikka sitä 'elämäntaitoakin'» hän oli jo pari kertaa todennut
Hukkaselle. »Ka, mikäpäs siinä, sinä hyvittelet ja paijaat vanhoja
piikoja, minä haukun ja härnään, ja henkinen keinottelu käy päinsä
kanatarhassakin», oli Hukkanen pilaillut.

Tänä sunnuntai-aamuna piti heidän lähteä jalkaretkelle Harjulle, jossa
sijaitsi luonnonkauniilla paikalla komea ravintola. Maisteri kiertää
jo pehmeää paidankaulusta niskaan, ja tuolin selustalta helottaa hänen
aistikkain kaulanauhansa.

Valkotukkainen Hiturin Mikko juoksee paljain päin pääkäytävää, oikaisee
suoraan nurmikon poikki tulisessa kiireessä: »Opettaja, opettaja!» hän
tolkuttaa hengästyneenä jo ovelta. »Minä kun sanoin isälle, ja isä
kun on yhdistyksessä sellainen silmäntekevä, niin isä kun sanoi, että
menisit pyytämään köyhälistöllekin sitä historian mannaa, niin että...
tulisikos opettaja sinne talollekin opettamaan, me kun olemme kaikki
senpuolen pojat ruvenneet lukemaan kuin penteleet...»

Poika säikähti sanaansa, mutta jäi odottamaan kirkkain silmin
vastausta. Svart ilostui pojan innosta. »Mitäs minulla, tulenhan minä,
kun vain puhutaan vähän vielä isäsi kanssa», hän vastasi välittömästi.
Ja poika juoksi jo pihamaalla poispäin.

»Ehkäpä työläiset itse ovat ennakkoluulottomampia kuin ’itsenäisyyden
valvojat', heidän opistojensa johtokunnissa», välähti mieleen virkeä
ajatus. Hän solmi kravattinsa reippain ottein ja painui puistotielle.

       *       *       *       *       *

Penikulmainen harjanne kulki raikasta vastatuulta kuin alkuaikojen
liskolintu niemet kaarevina siipinä kyljissään. Siipien alla,
syvällä ja kaukana, säikkyivät laajat ulapat kuin ammonaikojen
jättiläissulattamoissa hiljaa läikehtivä tina. Ja ylhäällä riitti
kirkasta avaruutta, jossa seisoivat kuumottavat pilvet kuin kummelit
meressä.

Kerttu Nurmelan siniset silmät olivat käyneet aamutuulesta kostean
loistaviksi, lievää punerrusta oli noussut hänen liian kalpeille
poskipäilleen, ja pehmeä kävelypuku oli muuttanut kuivahtaneen vartalon
hoikaksi kauneudeksi.

Liia Röytiö astui haaveilevan Lainan rinnalla kuin suorittaisi
päivämarssia suoraan etulinjoille, taisteluun. Hänessä oli sittenkin
vielä jotain luonnonihmistä, joka tuntui täällä liikkuvan omassa
elementissään. Miehekäs huopahattu heilahteli tällä kertaa vähän
huolettomasti kallellaan. Mutta katajasta kuorittu oksasilmäinen sauva
hänen oikeassa kädessään oli kuitenkin vakuutena hänen apostolisesta
ankaruudestaan, jota kyllä Pekka Hukkanen sai jälleen kokea, joskin
tänä aamuna jossain määrin evankeliuminmakuisena.

Hiki, näet, tippui epäilyksiä herättävästi Pekka maisterin hatun alta,
jota hänen täytyi tuon tuostakin kuivailla sisältäpäin.

»No, no, tuleepas sieltä katumuksen kyyneleitä», Liia sanoi melkein
äidillisen torailevasti. »Apteekillako taas, junkkari?»

»Ehei, mamma, minä olin kaupungissa kenkiä ostamassa, ja join sitten
Seurahuoneella niiden kanssa sinunmaljat, katsos, näin arvokkaassa
seurassa minulla ei ole ollut kunnia ryypätä vuosikausiin...»
Todellakin! Kaikki riensivät ihmettelemään.

»Viimeistä muotia», toteaa Polle, ihankuin tarkastelisi antikvaarista
ihmettä. »No, ja, Jumalankiitos... hänen housunlahkeensa ovat harjatut,
oikein harjatut...» huudahtaa Kyllikki Laiho sydämellisessä ilossa.

»Jaa, jaa», Pekka selittää, »minun elämänparannukseni alkaa tyvestä ja
nousee latvaan, vakaasti ja perinjuurisesti.» »Voi, voi, miten söötisti
sanottu!» Kyllikki riemahtaa ja hyppää Pekan käsivarteen.

»So, so», Liia varoittaa. »Noli me tangere», Pekka ojentaa estävästi
kätensä, »älä tee itsellesi muuta epäjumalaa, sillä asemakirjuri, joka
ryyppää sinun raamatunhistoriallisen kuukausipalkkasi, sinulla jo on,
ja tämä tässä ei ole sinun omasi. Mene ja älä silleen syntiä tee!»

Kerttu Nurmela ja Svart kävelevät reipasta vauhtia edelläpäin.
Viikkojen kuluessa he olivat sanattomasti lähestyneet toisiaan.

Heidän ystävyydessään särähtelee kuitenkin näkymätön ristiriita. Kuin
romanttisesta puistikosta takapihalle eksynyt lintu, jo liian monta
iltaa kitunut yksinäisenä, ikävässä, Joel vaistoaa ystävättärestään.
Hän säteilee kuin tämä aamu, mutta tämähän on sittenkin syysaamua...
»Oletko muuten ajatellut jäädä tänne ehkä tuonnemmaksikin?» on
Kerttu Nurmela kysynyt häneltä pari kertaa kuin sivumennen.. Mutta
siinä on ollut äänensävyssä tai silmäluomien varjossa jotain
hätäistä armonpyyntöä: »Älä jätä minua enää tänne... viivy edes
ylihuomiseksi...» »Olenko minä mikä orpojen korjaaja?» pistää samalla
hetkellä miehessä ärtyisä ajatus, johon seuraavassa tuokiossa sekaantuu
sääliä, hyvää ja inhimillistä, mutta kaikelle rakkaudelle salaista
vastamyrkkyä.

»No, jestas sentään, täälläkös niitä särkiä paistetaan!» kuuluu
takaa neiti Laihon säröisenä kujertava ääni. Hän tarttuu Svartin
käsivarteen, kurkistaa alhaalta, poskipäät punertuneina vihoittavan
näköisiksi pyöreiksi punajuurikkaiksi, ja heittää kärtyisän silmäyksen
Kerttu Nurmelaan, kuihaisten pisteliäästi: »Pieniähän ne ovat silakat
joulukaloiksi, mutta kun hotellinomistajan tytär on meidän entinen
oppilas ja kaunis kuin serafiimit ja keruubit, ja meidät kun on
kutsuttukin perhevieraiksi...»

Kerttu Nurmela on loitontunut. Ja Kyllikki jäi hihittämään silmät
sikkurassa naisellinen voitonilo silmäterissä.

Samassa tuli takaapäin auto, perässä pankinjohtaja ja apteekkari, ja
kaikkien oli väistyttävä tiepuoleen.

»Mie meinaan», huusi Patronen, joka lie ollut kotoisin Viipurin
puolesta, »että tulla vaan, herrankynttilät, vierailulle kapinettiin...
siellä on ja siellä annetaan, he-hei!»

Hukkanen näytti saavan uutta tarmoa, hän pinkaisi etupäähän ja lyhyet
sääret olivat jäämäisillään jälkeen muusta miehestä.

»Se siinä... haistitkos viinankäryn, lallu?» Liia törähytti kuin
torvesta. »Herrojen narri...»

»Älähän mitä, älähän mitä», käänsihe Pekka päätään, »narrien herra,
piti sun sanomasi!» Ja rämähytti käreällä barytonilla:

    »Ei laveata tietä, ei kaitaa,
    vaan maantien heliätä laitaa...»

Vielä kauempana hän kääntyi jäljessä tuleviin päin ja huusi hattureuhka
kourassa, irvokkaasti ja hurjana: »Eläköön henkinen köyhälistö!» Ja
vaihtoi samassa virttä: »Työn orjat, sorron yöstä...» Ja karavaani
alkoi taas järjestäytyä entisiin uomiinsa.

       *       *       *       *       *

Vieraat olivat kävelemässä Harjun järvenrantaisessa puutarhassa,
jossa syksyn autiomielinen iltapäivä kiersi hyvin hoidetut käytävät,
kuulteli pensastojen jäljelle jääneissä ylenkypsissä, yksinäisissä
viinimarjoissa ja heitteli jo varjoja omena- ja päärynäpuista heleälle
nurmikolle.

Talon ainoa tytär, Siiri Hell, oli joutunut viinimarjapensaan varjoon,
niin että vain hänen oranssinkeltainen puseronsa, avoin kaula ja kasvot
kastanjanruskeine hiuksineen olivat kirkkaassa auringossa. Joel Svart
katseli häntä kuin ilmestystä. Rantapuistikon läpi tytön takaa säteili
vedenpinta. Siellä oli kuin juhannusta, kun nuoret rippikoululaistytöt
soutavat rantaa pitkin kirkosta kotiin, ehtoollishetken hartaus ja
ujo kauneus yhä kasvoilla, hoikat käsivarret hiljaisina airoilla ja
hennoilla rinnoilla vaaleanpunainen ruusu, joka aamulla varhain on
taitettu oman kamarin akkunan alta.

Tytön ylähampaat pilkistivät kosteista huulista nauravina. Ohuen
helmiketjun somistamassa kaulassa oli hellitellyn ainoan tyttären
kenokaulaista itsetietoisuutta. Punaiset posket olivat kehittymätöntä
tyttöä. Mutta lempeissä silmäluomissa oli jo naista. Ne osasivat
verhota tyynennäköisiksi meren vihreät silmät, jotka itse eivät
osanneet vielä mitään peitellä.

He olivat jääneet kahden. Siiri Hell riipoi hämillään marjapensaan
lehtiä ja vyötärö taipui poispäin pakenevana. Joel Svart koetti
keskustella, mutta sai vain hätäisiä vastauksentapaisia, kuten ainakin
ujostelevalta tyttöoppilaalta. Mies pelkäsi tytön pakenevan suinpäin
pensaikkoon tai purskahtavan itkuun. Hän oli kuin kuulustelemassa
vilpistelevää oppilasta. Mutta tuo olkapäitten kehittynyt ryhti ja
silmät houkuttelivat puhumaan, kuten kauniille naiselle. Hän oli joutua
neuvottomaksi, kunnes ratkesi nauramaan itseään ja heitä molempia: »No,
niinhän te olette kuin heinäkuinen puolukka, varjoon päin viheriän
nuori ja aurinkoon heleästi kypsä!»

»Vai raakile! Enpäs ole, enpäs...» Samassa tyttö löysi melkein täyden
marjatertun ja nosti tämän Svart ja kohti: »Noin kypsä ja vieläkin
kypsempi!» Kapeat sormet pitivät terttua huulien lähellä. Silmät olivat
avautuneet rohkeasti. Molemmat käsivarret alkoivat kohota pään ylle
toisessa kädessä yhä punaiset marjat. Mies on syöksähtämäisillään
suoraan läpi pensaikon hänen luokseen. Mutta eteen nousee kuin tyhjää
taivasta, autiutta. Hän ei ota askeltakaan. Koskaan ennen hän ei
ole huomannut, että tuollainen lapsen-nuori nainen on hänelle kuin
kiellettyä. Hän näkee rantalaineiden kimmalluksesta nousevan kuin
liekin... virvaliekin. Se vihlaisee jollain tavalla sydäntä. Oliko
se ensi siemenen heitto vanhuuden kourasta? Kimmallus puiden takana
himmenee pienestä vihurista. Oh, tiesihän hän sen ennestään, että
rakastuminen on ihanaa nousua jokapäiväisolosta säihkyvään hetkeen,
jossa rakastetun kauneus leimahtaa näkyviin sokaisevana liekkinä...
juuri tällaista. Mutta nyt hän kavahtaa. On kuin kaikki tässä olisi
liian kohtalokasta, ikäänkuin ei enää olisi lupa tai ei jaksaisi ottaa
kannettavakseen sellaista... juuriltaan kiskaistua, nuorta elämänpuuta.
Ja tämähän on melkein kuin halajaisin omaa oppilastani... oh! hän
koetti heittää koko näyn aivoistaan. Ja näkee jälleen tavallisin
silmin. Tyttö oli hypähtänyt nurmikolle ja alkoi loitota tanssien.

Nyt hän ottaa hiekkatiellä yhä rohkeammin tanssiaskeleita. »Noin kypsä,
noin kypsä! Minusta tulee tanssijatar! Ja minä lähden Helsinkiin ja
Wieniin ja Pariisiin!»

Nyt hän lähenee tyynesti katselevaa avaraa ja laulaa yhä uhitellen:
»Vai raakile? Viheriän nuori ja raakile! Ei tiedä kummalta puolen
puraista! Huoltuisivatko hampaat?»

He katsovat toisiinsa. Tyttö käy avuttomaksi ja säikähtyneeksi.

Ravintolan terrassilta kuuluu Pekka maisterin huhuileva ääni. Naiset
vastaavat lähettyviltä. Tyttö alkaa huudella innokkaasti muille vastaan.

Hän etenee poispäin, lähtee juoksemaan ja katoaa. Ja hiekalle jää
hajalleen tallattuina muutamia punaisia viinimarjoja. Joel Svartin
mielestä oli kuin kevät olisi jättänyt syksyisen tien, tanssiakseen
uudelleen jonnekin muualle... kauas ja etelään. Mutta hänen oli
sittenkin sanomattoman hyvä olla.

       *       *       *       *       *

Menomatkan alkaessa olivat jo harjun havusiivet tummentuneet ja
selät muuttuneet himmeäksi lyijypinnaksi, jonka alla varjot raskaina
makasivat. Mutta Pekka Hukkasen mielestä ne kuohuivat kuumina
elämänkoskina ja 'lämpökuolema' oli kaukana, sillä hän oli viettänyt
koko päiväkuuron pankinjohtajan kabinetissa.

Harjun korkeimmalla mäellä hän istahti kivelle eikä suostunut jatkamaan
matkaa, sillä hän tahtoi tuntea kuumien virtojen tulvivan sydämessänsä,
joka kiehui ja kuohui kuin vastasyntynyt taivaankappale jumalan
kämmenellä. Ja hänen aivonsa olivat kirkkaimmillaan. »Katsokaas», hän
puhui viitaten haltioituneena yli ulappain, »ei maailman kauneus ole
ainetta ja lämpöä, vaan les variations de température, sulan aineen
ikuisesti muuttelevaista virtaa, kuten sanoi jo pakanallinen veljeni
Herakleitos, kuten väitti Verulamin parooni, ihmislapsista kehnoin
ja loistavin, Pekka Hukkasen alkukuva ja kantaisä, ja kuten sanoi
autuaasti haihtunut Gay-Lussac ja yhtä autuaat Lavoisier ja Laplace».
Hän tuijotti hetken hurmioituneena laskevan auringon häikäisevään
syliin. »Näettekö, ihmisparat? Tuolla, tuolla on minun ainoan ja
ikuisen rakastettuni helma. Se on ainoa nainen, joka ei ole kylmä eikä
kuuma, vaan säteilevä armo, säteilevä...» Hän kääntyi äkkiä ankarana
naisten puoleen: »Miksis kiukuitset nuivana ja närkästyneenä, Liia
Röytiö? Jos olisit kuuma kuin helvetin pätsi tai räjähtävä pilvi, mutta
animaalisessa aggregaatissasi ei ole tätä säteilyä, elämän ainoata
dynamiikkaa, et sinä mitäkään ole, kuten... et olekaan.»

»Renttu siinä...» Liia äsähti.

Mutta Pekka Hukkanen nousi voitollisen lempeänä, tarttui neiti Röytiötä
käsivarresta ja veti toiselle puolelleen Laina Tiuran. Nyt hän puhui
läheisesti, melkein kuiskaten, ja hänen äänessään oli itkunsekaista
hätää ja sanomattoman hyvää tahtoa. »Uskokaa minua, tyttäret, ei ole
olemassa kylmää eikä kuumaa, ei pahetta eikä hyveellistä muuta kuin
rumaa ja kaunista... Ja se kaunis! Se on inhimillisen säteily lapsen
ohimoilla, naisen huulilla ja miehen aivoissa, ja korkein niistä on
naisen ja miehen rakkaus, jossa kaikki meille annetaan... Äsh!»

Naiset olivat pyrkineet irti hänen käsivarrestaan, ja hän ähkäisi
halveksivasti, jäi seisomaan ja käsivarret putosivat velttoina alas.
Hetken kuluttua nousi toinen käsi sydämen kohdalle. »Lämpökuolema»...
puristui kuuluviin itse-iroonisena ja katkerana. Ja hän painui
hitaasti, eteensä tuijottaen, syrjäpolulle, kadoten näkyvistä.

Joel Svart oli jättäytynyt jälkeenpäin, Kerttu Nurmelan kulkiessa
hiljaisena lähettyvillä. Ilma oli kylmentynyt. Heidän välillään tuntui
leviävän mittaamaton autius. Mies vain katseli tietä pitkin, jonka
hiekka yhä paistoi kuparinruskeana, siellä täällä lehtien täpläiset
varjot kuin suuret tummentuneet viinimarjat, joista veri ja elämä jo
olivat hyytyneet.




XXII.

AASIN VARJO.


Työväentalon kokoussali on täynnä tungoksiin saakka. Huone on kylmä.
Se huuruaa ihmismassan hengityksestä. Mutta sähkölamput, joissa ei ole
mitään varjostinta, palavat räikeän kirkkaina.

Maisteri Svart kävelee edestakaisin hämärähköllä näyttämöllä, odottaen
esitelmänsä alkamisvuoroa. Häntä ympäröi samanlainen kuumeisesti
ahdistava tunnelma, kuin on sotamiehellä odotellessaan reservissä
hyökkäyskäskyä. Hän koettaa haihduttaa levottomuuttaan, antaen palata
mieleen hetken, jona hyökkäyskäsky saapuu ja metsänrinnasta otetaan
ensimmäiset juoksuaskelet peltoaukeamaa kohti. Kylmänväristykset
lakkaavat kuin tuimasta iskusta. Veri on syöksähtänyt kiertämään. Se
leviää kuumana ja vahvana jäseniin. Jalat norjistuvat hetkessä kuin
olisivat juosseet jo pitkät matkat. Ja aurinko, on tämä näkyvissä
tai pilvien takana, tuntuu säteilevän huikaisevan ihanasti. Ei lie
tuulta eikä tyyntä, mutta poskilla, kaulalla, ohimoiden ohitse kulkee
voimakkaitten tuulien paine.

Kävelijä antaa tämän tunnelman, jonka hän on monet kerrat kokenut,
painua rauhoittavana virtana tajuntaansa. Mutta näyttämön kulissien
lomitse, pimeästä, lähestyy kuin tyhjänä säkkinä talon matalakasvuinen
vahtimestari. Tulee aivan viereen ja sanoo mairean sävyisästi: »Kaipa
ne sitten sammutetaan... valot?» Svart katsoo ihmeissään. »Katsomossa,
tarkoitan», mies lisää hykertäen toisella kämmenellä rintapieltään.
»Ei suinkaan», Svart vastaa yhä kysymystä oudoksuen, »senhän
täytyy tietenkin olla valaistu.» »Jaha, jaha...» kuuluu epäselvänä
jahatuksena. Matala mies on kadonnut olemattomiin.

Joel Svartin hermot ovat sävähtäneet takaisin epäselvään ärtymykseen.
Yhtäkkiä oli valahtanut hänen kirkastuvaan tajuntaansa samea pisara,
hyppysellinen liejua, joka alkoi pahaenteisesti levitä ja saota...

Tämänlaatuisesta vaikutelmasta hän ei erehtynyt koskaan. Sellaisen
takana oli ollut aina aikeita, olentoja, jotka kutoivat tahmeita
verkkoja tai hamuilivat selkäpuolella. Aina oli tuollaisten lähellä
hänelle tullut tunne, että jotain oli putoamassa takaraivoon tai
niskaluuhun, nyrkinisku tai kavala pisto, joka karmi mieltä edeltäpäin
karkeana sahanteränä.

Svart kääntää vaistomaisesti päänsä saliin päin. Sieltä kuultaa
voimakasta valoa. Vahtimestari viittilöi kulissien takaa. Hänen on
lähdettävä. Sähkövalo paistaa yhä punaisena väliverhon lävitse. Pieni
mies kiitää palvelushaluisena ja vetää verhoa syrjään. Esiinastuja
näkee vain valoa ja tuntee vastassaan kuumaa ilmaa. Samassa hetkessä
sähkö sammuu, ja hän jää yksin valoon, joka heijastuu ylhäältä päin.

Puhuja ennätti kuulla korvissaan lyhyen sarjan sähkönappulain
naksauksia. Hänelle välähti tilanne salaman selkeäksi.

Salin perältä kimmahti yksinäinen huikea pillinvihellys. Tähän yhtyi
sarja sekasortoisia ääniä. Ovelta tai akkunan takaa pamahtaa laukaus.
Edessä istuvat nousevat seisoalleen. On syntymäisillään sekasorto.
»Alas lahtarit!» kuuluu ovelta hurjana huutona. Jälleen korvia särkevää
vihellystä.

Joel Svartin silmät ovat alkaneet tottua pimeään. Hän tuijottaa
ovensuuhun, jonka luona, käytävällä, melunpitäjät seisovat ryhmänä.

»Katsomoon valo!» hän käskee yhtäkkiä kovalla äänellä ja jää seisomaan
työntäen toisen kätensä takinrintamuksen alle. Seisoo liikahtamatta.
Vihellykset ja huudot ovat lakanneet hämmästyksen katkaisemina. Koko
sali tuntuu jännittyneenä odottavan. »Katsomoon valo!» hän toistaa
rauhallisella äänellä. Ja se syttyy epäröivänä, lamppuryhmä toisensa
jälkeen. »Ampukaa paremmin tai lähtekää», Svart iskee puristunein
huulin ovensuuta kohti, josta mielenosoittajain ryhmä näyttää jo
kutistuneen. Ovi sen takana käy pariin otteeseen. Puhuja odottaa yhä
liikahtamatta, käsi entisessä asennossa. Nyt oli häneen keräytynyt
samanlainen määrä häikäilemättömyyttä ja tarmoa kuin syöksyttäessä
reservistä hyökkäykseen. Hetken synnyttämät sanat järjestyivät aivoissa
kuin kuulat kiväärinmakasiiniin. Hänen tarvitsi vain laukaista.

Ja kun uhmaikkaimmatkin olivat kadonneet käytävältä, hän alkoi
esitelmänsä johdannon. Mutta hän iski armottomammin kuin alunperin oli
aikonutkaan. Hänellä oli kuin särmikkäänä pallona kämmenellään tuo
tuttu ajatuksensa 'myöhästyneestä kansasta'. Tällä kertaa se taittoi
valot ja varjot suorina, jyrkkinä sivalluksina.

Hänen »Tunnustakaa»-teoksensa ydinajatukset pääsivät nyt ensi kerran
ihmisten kuultaviin. Sen väitteiden ja syytösten ristituleen hän
heitti sekä voitetut että voittajat. Veljessodan raakuuden ja tihutyöt
hän julisti koko kansasielun verenvioiksi. Mutta voitetuilta hän
riisti jyrkästi kaikki marttyyriuskuvitelmat. »Teidän vihellyksénne
ja laukauksenne, teidän harjoittamanne kostovaino työmailla ja teidän
häväistyshuutonne 'alas lahtarit' eivät ole muuta kuin varjojen
sotaa, jolla jatketaan tämän takapajuisen kansan historiallista
tyhmyydenpalvontaa!» hän huudahti. Salissa istuvat katselivat
hämmästyneinä toisiansa. »Ja tämä varjojen sota», hän iski uudelleen,
»joka tekee juuri taistelleen sukupolven _kokonaisuudessaan_
marttyyriksi, ei ole saava mitään muuta aikaan kuin sen, että uudet
polvet astuvat meidän ylitsemme ja nauttivat meidän kärsimystemme
hedelmät, itsenäisyytemme lahjat, joiden vuoksi voitettujen tulisi
iloita kymmenkertaisesti juuri — omasta tappiostaan.»

Kuuntelijat alistuivat lause lauseelta näistä jyrkistä väitteistä.
Heitä värähdytti oudosti ajatus, että heidän kärsimyksensä ja
katkeruutensa oli yhteistä koko sukupolvelle ja että he olivat vain osa
välttämättömästä yhteisonnettomuudesta ja — suuresta onnesta. Tämä oli
heille lohduttavaa evankeliumia. Katkeruuden kuluttamissa sydämissä
syntyi huokaava toivo päästä rauhaan sen ahdistavasta puristuksesta.
Puhuja jatkoi herkeämättä. Hän loihti näkyviin yhä laajemmin ja yhä
uusin hahmoin raskashämäräisen alimaailman, jossa onnettomat varjot
kävivät toivotonta sotaansa, ja asetti sitä vastaan ja sen yläpuolelle
ehjän, kokonaisen kansan, elämässä veren vioista pestynä voimakasta
elämäänsä. Kuulijani kasvot valaistuivat yhä ilmeisemmin. Heidän
rauhanhuokauksensa kohosivat hartaudeksi. Niinä hetkinä he uskoivat,
että koko maassa oli ihmisillä rauha ja hyvä tahto, sillä heitä
itseänsä oli lakannut jäytämästä kauna ja katkeruus.

Kun Joel Svart lopetti, oli hän voittanut nuo ihmiset aivankuin
vastahakoiset oppilaat. »Olisivatpas tällä tavalla selittäneet,
kun me ja meidän poikamme seisoimme toreilla ketjujen sisällä
lyötyjen laumana», sanoi kättä lyöden Hiturin ukko, »ja sitten
karjaisseet: 'He, siitä, painukaa akkojenne luo!' niin lievempää
taitaisi nyt olla punikin hampaassa myrkkypala. Mutta eipäs, keksivät
nälkäkuurit ja piikkilangat, niin että... siinä jo rienaantuivat
ihmisemmätkin pieniksi perkeleiksi.» Ympärille kerääntyneen miesjoukon
tuttavallisiksi myöstyneet kasvot paistoivat hyväntahtoisina ja
rauhallisina.

Mutta Hiturin Mikko poika killitteli ylpistellen vuoroin isäänsä ja
vuoroin muihin miehiin, ikäänkuin olisi todistanut kaiken selväksi
sekä omasta että opettajansa puolesta. Ja kun Svart väsyneenä ja
onnellisena taivalsi kotia kohti, ilmestyi pojan valkea pää hänen
vierelleen: »Enkös sanonut, että kyllä se historja tokenee... Ja ne
pillipiiparit! Ne kun eivät ole oikeita työmiehiäkään. Isä sanoo niitä
maailmanrannan nakinpelureiksi ja huijareiksi», Mikko selitti omiaan
puolustellen. »Taitavat olla sellaisia pahansisuisia Lerkin Villejä»,
opettaja naurahti. »Tai niitä entisiä Kannaksen Heikkejä», hän lisäsi
ajatuksissaan puistotiellä.

       *       *       *       *       *

Mutta muutaman ajan kuluttua kokoontui koulun johtokunta. Pöydän
päässä istui rovasti Henrik Sahlberg, kuusikymmenvuotias, mutta yhä
lujajäseninen ja tarmokas kirkkoruhtinas. Hänellä oli jo kolmas vaimo,
ja kaikki hänen vaimonsa olivat kantaneet hedelmiä pyhissä luvuissa.
Yhdeksän, seitsemän ja kolme eli yhteensä yhdeksäntoista oli hänellä
herranlahjoja joista vielä kymmenkunta kävi yhteiskoulua. Ei ihme, että
hän oli koulun varsinainen perustaja ja sen moraalin korkein valvoja.

Mutta rovastin siveysoppi oli yhtä jyrkkä kuin hänen kookas ja
luiseva vartalonsa ja hänen kova katseensa. Ehkäpä juuri avio-onnensa
ylenpalttisuudessa hän oli oppinut tuomitsemaan kaikki muut maalliset
ilot ja taipumukset. Erikoisesti hän vihasi taidemaalareita, koska
hänen peltonsa, niittynsä, vaimonsa ja lapsensa olivat luonnon ainoat
todelliset maisemat ja hedelmät. Ja juuri sellaisinaan, luojan voimasta
ja kädestä lähteneinä, yksinkertaisina ja synnittömän vehmaina. Niiden
jäljitteleminen väreillä oli puhtaan luonnon tärvelemistä. Siksipä
olivatkin hänen pappilansa seinät autiot ja yksinkertaiset. Eikä hän
sietänyt kirkossakaan muita kuvia kuin alttaritaulun ja erään vanhan
helvetti-maalauksen, jonka belsebubien syltä pitkät hännät olivat
joka tapauksessa seurakuntalaisten synninaskeleitten erehtymättömiä
mittakeppejä ja sitä tietä myös terveellisiä ojennusnuoria
siivollisempaan elämään.

Varsinkin kapinan jälkeen rovasti oli käynyt moraalissaan sanomattoman
ankaraksi. Niinpä nytkin hänen kovissa silmissään oli säälimätöntä
vihaa, vieläpä häijynsisuisuutta, kuten usein moralisteilla, joiden
elämä ei läheskään aina ole helppoa tässä syntisessä maailmassa.

Tämä ei ollut sitäpaitsi mikään tavallinen kokous. Oli tapahtunut
tavattomia. Koulun johtaja oli juossut kuukausikaupalla puhumassa
työväentalolla, näyttäytynyt ilmeiseksi sosialistiagitaattoriksi.
Ja tämän oli tehnyt sama mies, jolle valittaessa oli laskettu
erikoisansioksi hänen osanottonsa valkoiseen taisteluun. Oli siis
tapahtunut, ainakin moraalissa, ilmeinen vilppi ja petos, joka oli
häpeäksi ja vahingoksi koko koululle.

Ja sitä paitsi, mitä kummallisimpia rikkomuksia oli alkanut kertyä
muutenkin tämän onnettoman johtajan tilille.

»Mie meinaan», jaaritteli opettajia odoteltaessa pankinjohtaja
Patronen, »että eihän sillä näy olevan laatuihmisen tapoja. Mie kerran
Harjulla kun kutsuin maisterin kapinettiin, noin vain tutustumaan
johtokunnan jäseneen... niin, tuota, kehtasikos tulla? Eipä ei...
ylpisteli, miulle, pankinjohtaja Patroselle, ylpisteli ja kukkoili...»

Kyllikki Laiho oli pujahtanut sisään ja hiipinyt vaatimattomasti
niiaten Linda Svanvikin taakse nurkkaan. Täältä hän pälyili levottomana
eteisen ovea. Mutta neiti Svanvik, jonka nenänsivussa oli eräänlainen
tärkeyttä ja arvokkuutta lisäilevä kalpea arpi, syyti sanoja kuin
pieniä papanoita:

»Mutta tietääkös rovasti sitä, että maisteri on luokalla, kaikkien
kuullen, sanonut, muka opettaessaan historiaa, että nyt ei
rippikoululaisille olisikaan enää suotavaa, ajatelkaas... ei enää
suotavaa ja sallittua nauttia kristillisyytensä todistukseksi Herran
ehtoollista? Ja rovastin omien rippilasten täytyi istua sellaista
kuulemassa ja he ovat kääntyneet kauhuissaan ja omantunnon vaivoissa
uskonnonopettajattarensa puoleen...»

»Niin, he-he-he...» hätääntyi neiti Laiho, »mutta kun minä tästä sisar
Lindalle kerroin, niin en minä voinut väittää tyttöjen sanoneen, että
johtaja olisi sanonut, että ei olisi "suotavaa ja sallittua", vaan että
ei olisi enää pakollista...»

»Neiti Svanvik on oikeassa», rovasti iski vasaralla pöytään, »minun
omat tyttäreni ovat vakuuttaneet kuulleensa juuri sanat "suotavaa ja
sallittua", eivätkä he ole koskaan valhetta puhuneet».

Kyllikki Laiho oli kauhistuvinaan. Hän risti silmänsä ja läpäytti
kämmenensä yhteen? »No, johan minä sen sanoin, että ne tytöt ja se
Hilvosen Elli, joka on ihan luvattomuuteen asti ihastunut tähän
johtajaan, että ne tytöt ovat jotain peitelleet... No vai sillä
tavalla? Ei mun päiviäni...» hän kimitteli päivittelyn nuotilla.

Pius X:n näköinen Silla Svanvik istui hienona ja ylhäisenä vanhassa
nojatuolissa, jonka hän itse oli lahjoittanut opettajahuoneen
kalustoksi, silitteli polveaan toisella kädellä ja hymisi lempeästi
vapisevalla äänellä: »Toisinaan on minuakin loukannut hänen tapansa
nousta pöydästä... hän kun unohtaa ristiä kätensä laskiessaan ne
tuolin selustalle... Mutta muuten... minä olen aivan mieltynyt hänen
kohteliaaseen kumarrukseensa enkä minä hänen seurustelutavoissaan ole
huomannut...»

»Jumalattomuutta!» rovasti julisti katseessa lain ankara salama.
»Jumalatonta nykyaikaa, kiireestä kantapäähän.»

»Ja mitäs se sitten olisi muutakaan, kun käy kerran koko talvena
kirkossa ja silloinkin pilkatakseen ja itsensä rovastin saarnatessa»,
Kyllikki neiti jatkoi lipevästi, sillä hän ei ollut vieläkään varma,
oliko jo kyllin hyvittänyt äskeisen omantunnontarkkuutensa. Rovasti oli
nostanut päänsä pystyyn uhkaavana. Opettajatar vähän säikähti ja oli
kääntyvittään Linda neidin kanssa keskustelemaan. Mutta rovasti sanoi
juhlallisesti: »Teidän ei tule mitään peitellä, sillä me olemme täällä
puhdistamassa niin sanoakseni kirkon esikartanoa, jona koulun tulee
olla kristillisessä seurakunnassamme.»

»Se oli sillä tavalla», neiti Laiho alkoi hengästyneenä, »että kun
rovasti saarnasi ja tekstinä oli tuo ihana kertomus Israelin lasten
Baabelin vankeudesta, ja herra rovasti sanoi saarnansa korkeimmalla
hetkellä: »Sano sinä, viisas filosoofi, miksi ovat Israelin lapset
hajalleen lyötyinä vaeltajinakin säästyneet hukkumasta kansojen mereen?
Siksi, sanon minä, että he olivat Jumalan valittu kansa, valittu, sanon
minä...» Nämä sanat, nämä suuret sanat, jotka liikuttivat minut ilon
kyyneliin, sillä nehän ne juuri ovat todistus Herran ikuisesta armosta
omalle kansalleen, nämä lunastuksen sanat olivat hänelle, johtajalle
tarkoitan... vain kiviä, kiviä... niitä kiviä, joita pilkkaajat
heittävät...»

Kyllikki Laiho oli tukehtua liikutukseen. Hänen täytyi ottaa nenäliina,
jolla hän niisti nenänsä. Mutta Parkkonen käytti hyväkseen tilaisuutta
haukotellakseen ja ottaakseen kotelosta sikarin. »Niin nuori ja niin
paatunut...» kuului nenäliinan sisästä säälivänä voivotteluna.

»No, ja mitä hän sanoi?» rovasti kysyi harmistuneena tästä
naisellisesta vetistelemisestä. »Kaksi sanaa, vain kaksi sanaa, mutta
hän kuiskasi ne pilkallisesti naurahtaen ja ne särähtivät minun
liikutettuihin korviini kuin...»

»Ja mitkä olivat ne sanat?» rovastin ääni nousi jylhäksi vaatimukseksi.

»Entäs mustalaiset?» hän kysyi minulta. Niin, niin, ei mitään muuta,
vain kaksi sanaa: »Entäs mustalaiset?» Ja hänen hymyssään, sen näin
ihan vierestä, oli jotain vavisuttavan pirullista...» »Jumalankieltäjä,
sen näkee kaikesta», päätti rovasti surunvoittoisen rauhallisesti.

Parkkonen sytytteli parhaillaan sikaria. Mutta naiset uskalsivat tuskin
hengittää. Tässä hetkessä oli jotain värisyttävän juhlallista. Ja
kun syytetty saapui, tunsivat he olevansa pelastamassa lapsiansa ja
lastensa lapsia turmeltuneen olennon viettelyksistä.

Joel Svart istui aluksi kasvoilla kummallinen ilme: itkeäkö vai
nauraa? Nuo hänen rikoksensa olivat kuin jotain luonnotonta unta,
jolle herättyään saattoi nauraa, mutta nyt parhaillaan... se kihelmöi
ja pisteli tuskastuttavana painajaisena puutuneita jäseniä ja
kuvasteli mahdottomia. Hänen täytyi tarkastella noita juhlallisina
istuvia olentoja. Ei, he eivät nauraneet. Eivät edes hävenneet.
Hehän olivat hurskastelijoita, joilla ei ollut aavistustakaan omasta
naurettavuudestaan.

Syytetty yritti naurahtaa. Se oli tuomareille kuin punaista vaatetta.
Rovastin silmät, jotka olivat tähän mennessä peittyneet rauhallisiin
silmäluomiin, alkoivat uhota pyhää vihaa. Svart tunsi tämän kaiken
repivän sydäntä ja järkeä. Tuollaiset silmät... nehän olivat kuin
muumion päähän upotetut maanillisen intohimoiset silmät, joita ei
voinut muuttaa mikään katse eikä järkipuhe, sillä niillä ei ollut
mitään yhteyttä elävän inhimillisen olennon kanssa. Hän sulkeutui
kuoreensa ja kuunteli ilmeettömänä, jännittyneissä aivoissa yksi
ainoa hitaasti laahautuva ajatus: »Kuinka kammottavan kaukana ovat
toisistaan... ihmisen näköiset.» Hetkeksi hän lakkasi kuulemasta
kokonaan. Ja ajatus jatkoi yhä hidasta toteamistaan: »Eikä meidän
välillämme ole edes kuiluja, vain läpipääsemätöntä, harmaata
autiutta, jonka yli ei lennä sana eikä ajatuksen lintu...» Lopulta
hän haparoi taas tuota näkemystään autuaista ja epäautuaista, ja
hänellä oli yksinäisen tuska siitä, että niiden välinä kiemurteleva
raja kiersi häntä, — miksi juuri häntä? — kaikkialla, mutta se ei
ollut mitattavissa ja osoitettavissa... sen saattoi vain tuntea kuin
päättömän ja loppumattoman käärmeen kosketuksen selittämättömimmissä
hermoaineen syvyyksissä.

Vasta kun rovasti oli tullut pääasiaan, syytetty kavahti hereille.
Tämähän oli sentään jotain kovaa ja selvää, johon saattoi
tarttua. Tuolla pimeästä loukosta viheltävät Lerkin Villet ja
täällä hurskastelijat, aasit, jotka märehtivät voittajain viljaa
väärennettyään sen ensin makunsa mukaiseksi: akanoiksi ja homehtuneeksi
leiväksi.

»Vai sillä tavalla!» hän huudahti. »Vai syytätte te minua siitä,
että minä jaan tietoa, kuten ammattiini tällä paikkakunnalla kuuluu,
levitän sitä historian tajua, jonka puuttuminen laajoilta joukoilta
juuri on ollut eräs kapinan perussyitä ja joka pitää yllä kaikille
yhteiskuntaluokille turmiollista katkeruutta?»

»Kuolema on synnin palkka», rovasti lausui, »he kärsivät rikoksiensa
seurauksista, sillä he ovat hyljänneet Jumalan sanan ja kirkon
opetukset...»

»He eivät ole lähteneet kirkon kattokruunujen alta paetakseen Jumalan
sanaa, vaan siksi, että kirkko itse oli muuttunut pyhäinjäännösten
museoksi, ennenkuin he olivat sieltä lähteneetkään. Ja siksi juuri on
meidän maallikkojen tehtäväksi tullut antaa heille sitä, mihin kirkko
ei enää kyennyt kuva sukupolvien ja kansan yhteiskohtalosta, josta se
ei pääse irti, niin kauan kuin historialla on vähääkään järjellistä
lainmukaisuutta, yhtä vähän kuin yhteisestä kansasielustaan.»
Hän odotti hetken vastausta ja lisäsi avaten kätensä melkein
ystävällisesti: »Ja ajatelkaas, mitä hirveätä oppia minä olen
heille jakanut? Niin, ja sanoinpa sen melkein kirkollisin sanoin:
»Itsenäisyytemme on vuosisatojen kirjoittama laki ja evankeliumi, ja
juuri sen nimessä te saatte olla tappiostanne kiitollisia kohtalolle.»
Ja he uskoivat, ainakin monet heistä, sillä tämä kansa on lopultakin
mietteliästä totuuden kansaa, kun sitä vain ei taota päähän teidän
kirkkonne lystillisillä helvetinhaaruilla tai marxilais-agitaattorien
huitovilla nyrkeillä. Se on ennättänyt jo edellisistä tylsistyä ja
jälkimmäisistä — sekaantua. Ja kaipaa nyt selvää tietoa selvistä
asioista.»

Rovastin luisevat kasvot olivat pysyneet jäätävän kylminä. Mutta sitä
kuumempana syöksähti nyt hänestä fanaatikon suuttumus: »Te kuulette
kaikki!» hän huusi nousten pöydän päähän käsivarsiensa nojaan, »että
hän tuomitsee itse itsensä tienaamalla silmäimme nähden ja korvaimme
kuulten, häväisemällä kansankirkkomme ja sen palvelijat riettauksilla,
joiden veroista ei tässä pitäjässä ole kuultu jumalattomimmankaan
sosialistin suusta! Johtokunnalla ei voi olla tästä tapauksesta muuta
kuin...»

»Ei kiirettä, herra rovasti, ilmoitan kyllä itse pyytäväni eroa ja
mielihyvin, sillä minulla on todellakin kiire ottamaan selvää, onko
koko maan opettajakunnat, ehkäpä koko sivistyneistö samalla tavalla
häväisty ja poljettu kuin täällä, näissä 'henkisissä vaivaistaloissa',
kuten sanoi minulle hiljattain eräs oppinut ja viisas mies.»

Puhuja oli seisonut vinoittain Pekka Hukkaseen ja kääntyi
vaistomaisesti tämän puoleen. Pekka sävähti. Silmät räpyttivät ja
jäivät surkeina rukoilemaan: »Älä, hyvä veli, mitäs minusta, mihinkäs
minä enää... töistähän se on sinulla...» Maisterin sormet alkoivat
tanssia hermostuneesti molempia polvia pitkin.

»Niin, mitäpäs he... he ovat jo sortuneet, kukin tavallaan», alkoi
sääli ja väsymys kiertää Joelin ajatuksissa. Hän ei voinut kuitenkaan
olla näkemättä opettajatovereitaan. Kyllikki Laiho kurkisti Linda
Svanvikin selän takaa kasvoilla taas nuo hänen punaiset täplänsä,
joiden välillä harmaan ihon huokoset tuntuivat värähtelevän mustina
pisteinä. Laina Tiura oli painanut kaarevan kaulansa kylmään kenoon,
niin että struuma kaulan etupuolella näytti valahtaneen alemmaksi.
Mutta otsan kohonneissa kurtuissa oli kuitenkin kuin kivistävää
päänsärkyä.

Liia Röytiö oli ottanut häntä vastaan taisteluasenteen. Jalat
miehekkäästi levällään, kämmenet polvia vasten. Valkoiset kulmakarvat
äkäisessä rypyssä, sieraimet näkyvissä ja hieman repsahtaneessa leuassa
vaaleita haituvia.

»Mopsi, vihainen ja surullinen mopsi», tuli Joelille huvittava
mielikuva. Mutta Liia näytti vastaavan hänelle silmillään: »Enkös sitä
sanonut, ei sitä sillä tavalla pitkäikäiseksi... tässä koulussa.»

Suuret tummansiniset silmät peittivät silloin katsojalta kaikki muut
kasvot. Niissä oli surunsekaista ihailua. Samassa ne kirkastuivat,
saivat kuin linnun säveltä metallista väikettä, ja siron pään asento
oli lentoon lähtemistä. Kerttu Nurmela nousi hentona ja jäntevänä,
katse yhä Joelin kasvoissa. Kääntyi rovastin puoleen, hymähti kuin
iloissaan ja sanoi vaatimattoman kohteliaasti: »Minäkin pyydän eroa,
yksityisasioissa... aion siirtyä kotiseudulleni...»

Liia Röytiö höhähti ja löi reiteensä halveksuvasti. Kyllikki Laiho
alkoi supattaa Linda Svanvikille, ja Laina Tiura ojensi valkean
hanhenkaulansa huoahtaen selittämättömästi. Mutta paavinnäköinen Silla
neiti alkoi hymyillä herttaisesti ja nyökytellä hopeaista päätään,
ihankuin siunatakseen kihlattua paria.

Kerttu Nurmela oli jo siirtymässä eteistä kohti. Joel Svart kumarsi
kokoukselle ja lähti.

       *       *       *       *       *

Asemalla. Oppilaita on kerääntynyt saattamaan johtajaansa. Pappilan
vanhin tytär kerää ryhmän oppilaita kuoroksi junan lähettyville. Pekka
Hukkanen kulkee sikari hampaissa junan sivua, pysähtyy vaununsillan
luona ja sujauttaa kätensä ylöspäin Joel Svartille. »No, niin,
lämpökuolema. Mutta... muista minua, kun tulet valtakuntaasi.» Joel
nauroi vapautuneesti: »Kummallista, miten aasi on naurettava, mutta
miten surullinen on hänen varjonsa, jos hyvä ja viisas ihminen, kuten
sinä, veljeni, jää sen valtaan.»

»Äläs mitä, äläs mitä... elektroonit kiertävät aurinkoaan aina sekä
aasissa että meissä. Mutta kukas oli se aasintamman varsa, joka
joutui kahden heinäkasan väliin ja pakenee nyt kahdennenkymmenennen
vuosisadan kameelilla?» Sanat nauravat, mutta silmäluomet eivät
räpyttele leikillisesti. Ne ovat punehtuneet kuin niitä jollain tavalla
kolottaisi tai vaivaisi valo.

Pieni kuoro alkaa särähdellen laulaa. Mitä tämä on? Virttä?

    »Suruton, synnistä ah koskas lakkaat?
    Kuink' kauvan sinä murheetonna makaat?
    Ah, herää! herää!...»

Joel Svart on kääntänyt selkänsä ja lyönyt vaununoven kiinni. Mutta
laulu kuuluu onnettoman kurjana, pakotettuna ja sekasortoisena vielä
junan vihellettyäkin:

    »Mut' helvetiss' ei lopu koskaan vaiva.
    Sydäntä synti siellä aina kaivaa...»

»Lapsukaisparat», huoahtaa Joel.

Juna kiiti harjun laitaa. Sen rinteillä oli Siiri Hellin koti
puutarhoineen, jossa viinimarjapensaat tekivät parhaillaan pieniä
kukkiansa. Niin, pieniä... Mutta syksyllä oli niiden helmasta syntyvä
punainen, täyteläinen, raskas marja.

Ja kun Joel muisteli niin turhalta näyttävää talvista kamppailuaan,
tuli hänelle sama ajatus kuin kerran Lautturinsalmen rannalla, mutta
paljon selvempänä, luotettavampana: Ei ole pääasia, mitä me teemme ja
saavutamme, vaan se, mitä meissä itsessämme tapahtuu.




XXIII.

PIMEITÄ RANTOJA.


Historianlehtori Absalom Pahakorpi, jota pojat sanoivat Salomoksi,
osaksi nimenväännöksen tuloksena, osaksi siksi, että lehtori
juoksenteli aamusta iltaan hissuttelevin tanssiaskelin luokan edessä ja
hänellä näytti olevan aina kiire, kuin hikisessä tanssissa, hätäinen,
hermostunut kiire. Hän opettikin neljässä pääkaupungin koulussa ja
juoksi välitunnit katuja pitkin ennättääkseen laitoksesta toiseen.
Heikot polvet olivat etukenossa ja koukussa, pieni harmaa pukinparta
sojotti alahuulen alta samaa eteenpäin-menon touhua. Olkapäät ja
ryntäät olivat nekin kuin tarpeettomina tässä maratoonissa luihistuneet
olemattomiksi. Vain pieni vatsankelleri, kutistuneena muistona
entisiltä arvokkailta lehtorinpäiviltä, rellutteli höllää tahtia
Absalom maisterin elämänhölkässä.

Vuorotellen oikeassa, vuorotellen vasemmassa kädessä heilahteli
perstoutunut nahkakapsäkki, jossa hänellä oli päivän muona: muijan
kotona panemia kuivia voileipiä, joita lehtori pysäyspaikoissa
syöskenteli, juomalasillinen vettä palanpaineena. »Nykypäivinä
vettä ja leipää, vettä ja leipää, ennen, parempina päivinä,
Gambrinin voileipäpöydät, snapsit ja totilasit kolleegain rehevässä
seurassa», oli hänen läpileikkauksensa koko viisikymmenvuotisesta
elämänjuoksustaan.

Joel Svart, joka lehtorilta oli saanut kaupungin herraskaisimmassa
oppikoulussa muutamia sijaistunteja, oli tullut kadulle samassa
ovenavauksessa. Matkalla, erään rakennustyömaan kulmauksessa, ukko
äkkiä pysähtyi kuin naulittuna. Hän jäi katselemaan jotain, hartaana,
huulet hymisten hyvää mieltä.

Työmaalla näytti olevan syömäloma. Erään parrukasan kupeessa istui
muurari ja tämän vieressä vaimoihminen kahvipullo kämmenien välissä
vatsan päällä, josta ukko sen tuon tuostakin haamaisi hörpätäkseen
mustan leivän, voin ja makkaran jälkimaistiksi. Ja vaimo, kahvipulloa
ojentaessaan, myhäili joka kerta mehevän leppoisasti.

Absalom maisteri katseli kuin kadotettuun paratiisiin toistellen
itsekseen: »Kaunista, kaunista...» Muisti taas kiireensä, heilautti
laukkunsa vauhtiin ja äsähti hyntätessään eteenpäin: »Mutta meillä,
meillä... sivistyneillä, mukamas, ei saa vaimo kiikuttaa kahvipulloa
miehelleen palanpaineeksi. Ei, eihän toki... moukkamaista, mukamas.»

Samassa hän muistikin, että nythän hän olikin jo sentään kotimatkalla
ja äkkiä, ikäänkuin huojentuneena, melkein pysähtyi. Ja mitä
tapahtuikaan! Hän heittihe reippaaksi: »Tulepas meille, saadaan
sitä sielläkin sentään kahvit. Meillä kun niitä vieraitakaan ei
enää... Mitäs sanot? Minä näytän sinulle poikani, poikani näytän
ja hänen kunniamerkkinsä ja kuolinkirjeensä, joka on Mannerheimin
allekirjoittama ja jossa sanotaan, että...»

Isänylpeys oli paisuttanut sanoja tihenevässä poljennossa, ääni oli
noussut tavallista korkeammaksi, mutta äkkiä se lakkasi liikutuksen
tyrehdyttämänä. Hän näytti nyt kävelevän kuoleman väsyneenä.

Kotoportaan lähestyessä hän kuitenkin ryhdistäiksen ikäänkuin
ennenmuinoiseen lehtorinarvokkuuteensa ja sanoi ärtyneesti, kuin
uneliaille oppilaille: »Niin, niin se kävi... Hengenmiehet, mukana
ylioppilaat ja koulupojat, löivät talonpojan kanssa kapinallisen
työmiehen. Mutta nyt... ja nyt! Työmies ja talonpoika ovat panneet
meidät, koko sivistyneistön, seinää vasten, seinää vasten. Ja me,
tolvanat, 'uhrimielemme' nöyräpäiset märehtijät, me odotamme vain
armolaukausta, tekemättä mitään, kykenemättä mihinkään.»

Joel Svart vastasi jotain myöntelevää. Oh, hän oli nähnyt jo
tuon liiankin tarkkaan, parissa kuukaudessa. Siellä takamailla,
'vaivaistaloissa saattoi vielä nauraa Liiojen, Lainojen, Kyllikkien,
Polle- ja Hukkasparkojen hanhenmarssille. Mutta täällä, tämä ei
ollut enää aasin varjoa, tämä oli iskemistä koko sivistyneistön
sydämeen, musertamista, surmaamista, yleisen ja yhtäläisen tasa- ja
matalapäisyyden autuaassa nimessä.

Siellä he huvittivat ja säälittivät, täällä esitettiin murhenäytelmää.
Puhtaimmat ja etevimmät hengenmiehet sortuivat ennenaikaiseen
hautaan... Ja heidän lapsensa, seuraavat polvet! Kai puotipalvelijoiksi
tai kiertokoulunopettajiksi?

Tällä kertaa Joel Svart ei jaksanut puhua. Se ei enää kannattanut.

       *       *       *       *       *

Kahdessa huoneessa neljä lasta ja vanhemmat. Ukon työhuoneessa jäljellä
entisiltä ajoilta musta, raskain barokki-kultauksin koristeltu kaappi,
jolla seisoi kaksi nelihaaraista kynttilänjalkaa ja kaapin yläpuolella
kaatuneesta pojasta ylioppilas- ja sotilaskuva sekä kenraalin
allekirjoittama 'kuolinkirje' juhlallisissa kehyksissä. Mutta muu
kaikki köyhää ja nuhraantunutta. Ukon leposohva, joka muodosta päättäen
oli kerran ollut oikea turkkilainen divaani, oli kulunut kaikilta
väreiltään. Vieterit pongottivat kankaan alta, uhaten joka hetki sen
puhkaista reiäkkääksi rääsyksi. Vain huoneen sanomattoman tarkka
puhtaus teki sen vielä jollain tavalla kodikkaaksi.

Kahvit oli jo juotu, Einar-pojan urhoollisuusmitalit näytetty,
urotyöt ja kaatumishetki tarkan tarkkaan kerrottu, ja Svart teki
lähtöä. Lehtori näytti tulevan jollain tavalla vaivautuneeksi vieraan
ojentaessa kättä. Hän seurasi yhä melkein kädestä pitäen eteiseen ja
alkoi puhua supisevalla äänellä: »Kuulepas kun se meidän johtajatar,
se 'madame pompeuse', on alkanut valitella... on sinuun tyytymätön. Et
kai ole opettanut jotain liian nuorekkaasti tai liian suomalaisesti...
arvostellut ehkä Kristiina-kuningatarta tai...?» ukko yritti nauraa.

»Enpä tietenkään, sellaiset ylhäisöpojat, jotka istuvat kuin
väsähtäneet loordit klubinojatuoleissaan, eivät juuri innostuta
opettamaan.»

»Niinpä niin, mutta... se kun sanoi eilisenä päivänä opettajahuoneessa,
kaikkien kuullen: 'Se magister Svart on yksi raakka, raakka mees', niin
ajattelin, kun minun muutenkin kai täytyy tässä köyhyydessä ehkä taas
ottaa koko kuorma harteilleni...»

»Ei, ei mitään, eihän se mitään», ehätti Svart, »setä ottaa
vain tuntinsa takaisin, minullahan on vielä eräässä työläisten
opintokerhossa ainekirjoitusopetusta, niin että...»

Ukko puristi huulet höpöllään, leuka itkunsekaisesta hyvästä
mielestä väpättäen lähtijää molemmista käsistä. Hänen painuneissa
silmäkuopissaan ja väsyneissä hartioissaan oli siinä määrässä
avuttomuutta, että Joelin teki mieli ottaa hänet syliinsä, puristaa
hänet lujia kylkiluitaan vasten ja lohduttaa, lohduttaa...

       *       *       *       *       *

Pitkällä matkalla Hietalahden perukoilta Kruunuhakaan Joel
Svart kulki kuin eksynyt, joka ei enää jaksa hakea käsiinsä
tietä. Tämä ei ollut enää yksinäisyyttä. Ei edes sellaista kuin
paluumatka nuoruudenrakastetun haudalta. Ei, ei autioin talviyö
tiedusteluretkellä, ei ojassa makaaminen kuulakatoksen alla, ei
yksinäisin kauhunhetki lapsuudenpäiviltä ollut tämänkaltaista. Eikä
tämä ollut myöskään kuolemaa... Vain kaiken tyhjenemistä takanapäin ja
hidasta tyrehtymistä edessäpäin.

Hän tiesi ja tunsi, ettei ollut enää kysymys siitä, saako hän
julistaa vapaasti ajatuksiaan tästä 'myöhästyneestä kansasta',
jolle kummalliselle keksinnölleen hän nyt vain naurahti. Saisiko
hän ylimalkaan enää tehdä mitään hengentyötä, muuta kuin ehkä tuota
oikeinkirjoitusopetuksen suutarintyötä? Ja entäs, jos hän pakottaisi
taas, kuten koulupoikana, ruumiinsa lankunkantajaksi? Tietenkin Lerkin
Villet ja Kärköt ajaisivat hänet jo portilta takaisin, kuten Jaakon ja
monen monet muut, jotka olivat itsensä 'tahranneet'.

Bulevardin leveät käytävät olivat jo avautuneet kulkijan eteen. Mutta
hänen ajatuksensa harhailivat hitaasti Päijänteen syysjäisiä rantoja.
Siellä kyyhötti jossain Laukan uudispirtti. Tämä tuntui hetkeksi
lämmittävän. Mutta siihenkin kuvitelmaan hän tunsi itsensä osattomaksi
ja ajatukset jatkoivat kiertämistä. Äiti ja Autiala! Oh, mitäpä hän
kykenisi sinnekään viemään, muuta kuin turtuneen tuskansa.

Jäisiä rantoja jatkui. Vahervuori, tyhjät lahdet, joissa kuivat
kaislat törröttivät jäästä, pitkät niemet, Maailmanportti ja tuossa
yli mustan selän... Kannaksen torppa. Tässä taas alkoi ajatus toimia:
Ei ei... tämä ei ollut myöskään pöhöttyneen Heikin tylsyyttä. Enemmän,
enemmän... mielenvikaisuuden lähestymistä, vainoamishulluuden
alkajaisjuhlaa...

Miten ollakaan, käsittämättömässä syystä hän muisti samassa
Heikin lallattamat sanat Jussi Tiilikan paosta vankileiristä
'jumalankieltäjien maahan'. Jussin jyrkän koleat kasvot ja näiden
mykkä katkeruus lähenivät yhteisestä sairaskamarista tuohon hänen
eteensä. Tuntui kuin paatunut mies hengittäisi nyt juuri suoraan hänen
suuhunsa omaa pimeää henkeänsä, kaiken ympärillä olevan räjäyttämistä
sirpaleiksi ja tuhoamista liikkumattomaksi tuhkaksi. »Ja miksikäs ei!»
hän tohahti omalle ajatukselleen. »Ja vieläkin enemmän! Jos torpanpoika
ja kivityömies vihaa _tätä_ yhteiskuntaa, pitäisi kai minun, Joel
Svartin, vihata sekä hänen punaista 'tuhatvuotista valtakuntaansa' että
tätä, tätä kiittämättömyyden ja vääryyden valkoista maata.» Ja kulkija
kuvitteli naurahtelevansa koleasti, vierellään Jaakko Ristinkantaja.
Tämä toi hänelle pirullisen kirpeää nautintoa. Mutta hetken kuluttua
hän ei jatkanut enää sitäkään naurua. Ajatukset vain jatkoivat
kiertoaan jäisiä rantoja pitkin, joilla kuolleet kaislat vavahtelivat
ja katkeilivat.

       *       *       *       *       *

Kotona työpöydällä oli kirje. Äidin käsialaa. Kohtalokkuuden vavahdus
kävi Joelin läpi. Miksi olivatkaan hänen ajatuksensa kiertäneet äsken
juuri pimeitä kotoseudun rantoja... Hän ennätti tuskin hymähtää
'alitajunnaisille' aavisteluilleen, kun sai toiselta syrjältään
rikottuna kirjeen esiin. Silmät kiitävät hätäisesti rivejä...

»Äitini, Virt’ojan rusthollin emäntä», tarttuivat äkkiä sanat
lukijan silmään, »nukkui eilen iltapäivällä viimeiseen uneen uskossa
Vapahtajaansa...» »Kas, kas, kuin ilmoituksesta leikattua», oli
Joel naurahtaa. »Herra pesköön hänen syntinsä ja antakoon hänen
sielulleen rauhan», jatkui litania. Mutta äkkiä töksähtää vastaan
jotain sovittamatonta: »En ole aikonut lähteä hautajaisiin enkä
muihin laulajaisiin, sillä vainaja sanoi minulle viimeistä kertaa
tavatessamme: 'Ei tänne sitten tarvitse tulla Augustankaan minun
peijaisiini näitä perinnönrippeitä hamuamaan.' Niin että minä vain
noudatan vainajan viimeistä tahtoa.»

Lukija naurahti taas. Nyt pienestä ylpeydestä äitinsä puolesta.
Sillä tavalla... tuossa arassa, kiusatussa ja pelokkaassa olennossa
oli sittenkin ytimissä ehtymätöntä totuuden voimaa kieltäytyä
ulkokultaisista itkuista ja rikkoa hurskastelevat tavat. »Minun
äitini!» poika huudahti sydämessään. Ja hän imi taas tyhjiin suoniinsa
elämänmaitoa kuin kerran lapsena.




XXIV.

HYLKYJEN SEURAKUNTA.


Eräänä aamuna katsahteli elämä taas melkeinpä iloisin silmin. Oli
tullut pari kirjettä. Ja toisessa niistä, kaukaa keväthankien keskeltä
katselivat Siiri Hellin merenvihreät silmät, jotka uhkasivat, yhä
palaen linnunsiiviltä varastettua metalliloistoa, tulla pääkaupunkiin
juopumaan tanssista ja elämästä. Kaiken lisäksi oli tullut tietoja
Taavi Laukasta, tämä kun oli saanut vaimostaan ensimmäisen pojan, jonka
silmät olivat varmastikin vakavasti avoimet ja harmaat. Olihan hänellä
sentään ystäviäkin!

Ja päivä näytti käyvän yhä valoisammaksi, kun Pirkka, jolla ei koskaan
ollut tapana itsestään kirjeillä ilmoitella, soitti puhelimella ja
vaati kiireisellä äänellä itseänsä tapaamaan.

»No, nythän... saihan vielä nähdäkseenkin ihmisiä!»

       *       *       *       *       *

Kiirehtijä työntyy pieneen kellarikerroksen huoneistoon. Siisteillä
lattiamatoilla, tyynyillä ja naisellisilla jakkaratuoleilla on
vastassa hieman epätavallinen näky. Pirkka makaa rentonaan maassa, pää
tummahkon, pyöreänpuoleisen ja vetelähkön naisen sylissä. Kapteeni
Torkkeli istuu matalalla sohvalla ja hänen rinnallaan kuin siveä
nipukka verettömän näköinen, puhdaskasvoin en neiti. Pieni ja tumma
aikoo nousta. Mutta Pirkka ärähtää. Torkkeli ojentaa leppoisasti
kätensä ja esittää naiset: »Hellin Bäär ja...» »Ja tässä Sarpatin
leski, elävänleski ja elämänleski», katkaisee Pirkka viitaten omaan
naiseensa.

Mutta runoilija ei jätkäkään sanojen suoltamista entiseen malliinsa.
Hän jää tuijottamaan. Ja Joel hämmästyy. Poika on muuttunut
kasvoiltaan. Hiukset ovat otsan ylärajasta harventuneet. Säännölliset
nuorukaiskasvot ovat nyt poskilta, suun ympäriltä kutistuneet, niin
että nenä näyttää entistä suuremmalta. Ja ilmeissä on rasittunutta
hermostuneisuutta, vieläpä katkeruutta.

»Niin, niin», hän viimein vastaa Joelin tutkiviin katseisiin
hämmästyttävän vakavasti, »ken tänne käy, saa kaiken toivon heittää»,
ja viittaa yli koko seurakunnan. Samassa hän alkaa purkaa itseään,
mutta vain lyhyin, selostavin lausein, harvoin enää unohtuen
entiseen keskustelutapaansa. »Näit kai, että yrittelin viime talvena
teatteriarvostelijana. No, hyvä. Toimitussihteerien rouvatkin jo
alkoivat kutsua illatsuihinsa. Mutta sitten... sanoin erään tekeleen
tihkuvan sekaisin siirappia ja rasvaa, koska se oli ällöttävintä mitä
kykenin keksimään. Ja seuraavana päivänä sain potkut, sillä tekijä
sattuikin olemaan oman lehteni erään toimittajan kaksoisveli eli
salanimi. Ammattitoveruus, näetsen.»

»Sinä pikkuruikkunen hölmö, hölmö», hyväili elävänleski Pirkkaa leuan
alta.

»Ei se vielä mitään. Se oli vasta valkoista!» Pirkka jatkoi. »Punaista
typeryyttä tuli perässä Augiaan-tallit täyteen. Tein näytelmän.
Se hyväksyttiin, kai taivaallisen ironian nimessä, pikkuruiseen
työväenteatteriin. Painelin ensi-iltaan. Menestys! Työväenlehti
kirjoitti palstamäärin: uusi dramaatikko! Ja minä ryyppäsin
arvostelijatolvanan kanssa seuraavan päivän ja yön. Mutta herättyäni
kohmelosta luin samasta lehdestä uuden arvostelun: 'Toistamiseen
nähtyäni, lähemmin tarkastellen tämä muka satiirinen näytelmä on
hengeltään valkoista terroria, sorrettujen katalaa pettämistä valkeuden
enkelin hahmossa; sitäpaitsi kieleltään porvarillisen vanhanaikaista
ja-niin-edes-päin, ja-niin-edespäin...» Olin nimittäin räjäyttänyt
sen nenän edessä pommin: 'Olen taistellut valkoisessa armeijassa,
olen lahtari!' Siinä teatterissa esitykset keskeytettiin, seuraavassa
työväenteatterissa minulle vihellettiin. Ja nyt. Ei mikään kustantaja
sitä paina: ei ole menekkiä, ei ole menekkiä...»

Kertoja oli yrittänyt olla leikkisän ivallinen. Mutta lopetettuaan hän
jäi katsomaan Joel Svartin silmiin avuttoman näköisenä, ikäänkuin olisi
ollut pyytämässä taskurahaa huutavaan pulaan.

»Paljon pahempaa olet vielä kokeva», Joel sanoi vakavasti, »jos et
pakene jompaankumpaan karsinaan nahkoinesi ja karvoinesi.»

Pirkka näytti joutuvan yhä suurempaan sisäiseen hätään: »Mutta
runoilijanhan tulee kirjoittaa koko kansalle! Vain hän voi olla se
Johannes Kastaja, joka valmistaa Suuren Sovittajan tuloa, hänen, joka
lääkitsee veljessurman haavat ja luo yhden ja ainoan, ihanan ja suuren
kansan...»

Pirkka oli intoutunut melkein juhlalliseksi. Joel hymyili hänen
sanojensa aikana onnellisin ilmein, sillä koskaan aikaisemmin hän ei
ollut Eero Pirkassa nähnyt tuollaista totista tuskaa runon ja totuuden
puolesta. Mutta sanojen loputtua hän vain nyökytteli päätään: »Tiedän,
tiedän... Mutta muistanet kai, että Kastajan osa on menettää päänsä.»

Pirkka teki huitaisevan eleen. Joel jatkoi:

»Ei, ei, älä luulekaan, ei millekään Salomelle, vaan juuri sille sinun
itsesi laulamalle Haeresis Dealle. Niin, kuinkas se taas kajahtelikaan
sairaskammiossamme, se hurjapäinen 'Luciferin laulu'?» kysäisi Joel
lopuksi vaisusti hymyillen, väsyneessä ivassa.

    »Näät, Haeresis Dean
    on toinen jalka naisen,
    mut toisen sai belzebubimaisen...»

»Juuri niin. Juuri hänelle, kostonhimon naissaatanalle,
perisuomalaisissa Kyöpelinpidoissa...» Svart oli heittänyt lauseensa
sellaisella verisellä, ivansekaisella tuskalla, että naiset näyttivät
pelästyneiltä. Mutta Torkkeli, joka oli istunut tähän saakka kuin
nukuksissa, remahti nauramaan koko lihavalla ruumiillaan. »Runoilija on
luritellut oman kurkkunsa permeen... ja siitä seuraa matka hunningolle!
Tervetuloa!»

»Ja älä sinä naura, senkin virkaheitto!» Pirkka kivahti, nousten
mittailemaan lattiaa edestakaisin. Svart kääntyi Torkkelin puoleen
kysyvin ilmein. »Niin, tuota... tuo Pirkka tarkoittaa sitä minun
poispotkimistani... olin, näet, jo tässä välillä kamreerintapaisena
eräässä ylhäisessä keskushallituksessa», Torkkeli alkoi.

»Juopottelun takia!» Pirkka huusi.

»Joopa joo... ei se vanha sotakonkari kykene enää pilttuuseen ja
appeeseen hautaamaan kaikkia surujansa.» Torkkelin silmät puhuivat
enemmän kuin sanat. Niissä oli jälleen väsymyksen verho, jonka takana
tuntui jatkuvan synkkä näytelmä... rappeutuminen, kuolema.

Pirkka oli pysähtynyt seisomaan: »Ja tässä sitä ollaan. Aa-joen,
Oriveden ja Tampereen sankari eleskelee pienillä vipposilla, jotka hän
saa kassatar Hellin Bäärin vienoista käsistä, ja minulle antaa Sarpatin
leski vakkasestaan ruoanapua ja rakkautta... Ja mistäs sinä sitten
elät?»

»Enpä paljon mistään... pilkkusäännöistä ja kysymysmerkeistä», Joel
vastasi.

Pirkka tarttui puhelimeen. »Onko sotarosvo Skragge? Oletko jo pantannut
viimeisen gobeliinisi? Jaha, jaha... parooni-kello jäljellä! Hyvä!
Saat kutsua Cityn yläkertaan sankari-hylkyjen seurakunnan: yksi on
elämän syrjässä kinnustelija idealisti-houna, toinen veronaali-autuas
virkaheitto, kolmas katuoja-kandidaatti eli kompurajalka ja naiset...
musta ja kalpea eli toisin päin käännettynä... sisilisko ja vamppyyri.
Hei!»




XXV.

AUTUAITTEN LUONA.


Kevättalviset päivät pitenivät taas pitenemistään. Eräs Joel Svartin
elämänjuna oli jälleen palailemassa synnyinseudulta pääkaupunkia
kohti. Mutta nyt hän ei ollut ketään eikä mitään sinne pakenemassa.
Tuskin tavoittamassakaan ihmeen ihmeellisiä kalleuksia. Hänen sielunsa
pihoilla vallitsi jonkinlainen talvipäivän seisaus, jonka keskellä
kevät, näkymättömänäkin, oli ainakin odottelemassa.

Nyt ei ollut pitkissä veturinvihellyksissä mitään vihlaisevaa. Ne
sinkosivat hopeisina nuolisarjoina yli häikäiseväin hankien. Pyörien
kolkutus oli tasaista, rauhallista. Jotain... välttämättömyyttä, mikä
kuului eteenpäinmenoon.

Tummien metsien takana, Autialan pihamaalla, kuusien turvallisessa
kehässä oli vielä eilen seisonut hänen äitinsä ruumisarkku. Eikä hän
ollut nostanut sen kantta, sillä hän tahtoi säilyttää mielessään vain
äitinsä elävät kasvot. Tänäkin hetkenä hän näki ne kurottautumassa
Autialan pihakuistilta alas rantaan päin ja huutelemassa hänelle
itselleen: »Tule syömään, Joel... no etkös sieltä pääse, etkös jo...!»

Myös äitinsä viime päivät hän osasi itselleen kuvitella kuin selkeästä
kirjasta. Hän, tuo pyhä ja hurskas, oli saanut omantunnonvaivoja. Hänen
piti sittenkin käydä oman äitinsä haudalla, tehdä pyhiinvaellusmatka,
jolla saattaisi ikäänkuin teossa ja lähellä vainajaa pyytää ja antaa
anteeksi. Sillä matkalla oli tauti tarttunut kuin mahtava koura
kypsään hedelmäpuuhun, ravistanut sitä juuresta pitäen ja asettanut
pientareelle kuoleman vakkasen, sen kauneimpansa, hopealla ja
purppuralla kirjatun, johon kerätään ihanimmin kukkineet ja puhtaimpina
myrskyssä kestäneet, ne, joihin ei ole päässyt yhtään matoa eikä
jäänyt, edes pohjoiselle varjon puolelle, pienintäkään laikkaa raakaa
viheriäisyyttä.

Vilustumista, ankaraa keuhkokuumetta, oli sanonut lääkäri.

Ei hän tietänyt, oliko tämä edes surua. Tämähän oli kuin rakastetun
luota lähtemistä pitkälle matkalle, jossa heijastava etäisyys valaisee
entistäkin kauniimmiksi rakastetun kasvot. Että hän, Autialan emäntä,
olisi ollut poissa, olemattomissa, ei tullut muistelijalle edes
ajatuksen sirpaleena. »Miten tuttu meille onkaan ikuinen olemassa-olo,
kun vain sen siivet meitä kyllin läheltä humahtavat», eli hänessä nyt
luonnollisena ajatuksena.

»Mikä hyvyyden alttari onkaan meille, jälkeenjääneille, vanhurskaan
hautakumpu», tuli parhaillaan hänelle onnellisena näkynä. Jossain...
kuultavan kirkkaassa valossa, puhtaaksi pestyn vaatteen äärellä hän
itse tunsi itsensä pienenä, polvistuneena poikana. »Todellakin, kuin
alttarin edessä», hän oli sanomaisillaan, katsellen junan ikkunasta
peltojen yli, ikäänkuin yhä nähdäkseen oman näkynsä, joka jäi jonnekin
taaksepäin, tummien metsien taakse.

       *       *       *       *       *

Vastapäätä istui Kaarin-sisar, jonka olkapäätä vasten lepäsi hänen
puolisonsa lievässä torkahduksessa. Tuomari havahtui. Tuijotti pitkän
tovin tyhjälle taivaalle. »No, jaa», alkoi vihdoin keskustelun,
»millähän tavalla se perintöprinssi aikoo nyt kapitaalinsa sijoittaa?»

Joel hätkähti. Kaarin hymyili uteliain silmin. »Niin, minä...» Joel
tapaili. Ponnistautui samassa kuin laukaukseen: »Kuten olen jo
sanonut... lunastan Autialan omalle osalleni ja panen sinne Jaakon...
hoitelemaan.» »Niinpä niin, sijoitus nyt ei ole niitä tuottavimpia»,
tuomari hörähti, »mutta pitäähän sitä... pieteetinkin vuoksi jotain. Ja
jäähän sitä vielä... melkein omaisuus... sinullekin. Lienee kai sinulla
sentään jotain suunnitelmia?» tuli vaativassa sävyssä.

»Äiti parka», nyökytteli Kaarin, »elää suuren osan elämästään
köyhyydessä, sitten, vihdoin... saada äidinperintönsä ja kuolla edes
näkemättä omia rahojaan. Miten surullista...» ja siro nopsa kyynel
tipahti poskelle ja haihtui taas.

»Katsos», jatkoi tuomari, »sinä kun olet ollut näissä asioissa perin
saamaton, niin...»

»En tarvitse neuvoja», Joel sanoi jäyhästi. »Ryhdyn väitöskirjaan.»

Tuomari alkoi kaivaa sikarikoteloaan kakoen kurkkuaan. Juna vihelsi.
Lähestyivät Ratinan kukkulat. Joel oli kääntynyt tuijottamaan
korkeimman kukkulan tummanpuhuvaa havuharjaa. Jyrkänteen yläreunassa
oli jo raita paljasta hiekkaa. Hän hyökkäsi ajatuksissaan hiekkapälveä
kohti. Mutta kuvitelma ei enää pysynytkään paikoillaan. Se hulmahti yli
kaatumisen. Hän näki itseänsä kannettavan paareilla sairaskammioon. Ja
joutui silloisten pitkien öiden valtaan. Ympäröivistä olennoista hän
ei tällä kertaa erota muita kuin Jussi Tiilikan koleat rautakasvot,
jotka tuijottavat häneen vastapäiseltä seinältä. Mitä oli ollut
tekoja ja tavallisia tapahtumia, ne tuntuivat nyt niin sanomattoman
kaukaisilta. Mutta äidin kuva sukeutui esiin elävällä voimalla hänen
silloisesta manala-unestaan. Niin, hänhän oli silloin nähnyt itsensä
manala-pimentojen ympäröimässä puistikossa, ja hänen hipiänsä oli ollut
laajana palohaavana ja liha sen alta oli kutistunut olemattomiin.
Ja hän oli kauhuissaan yrittänyt nähdä muotopuolisuuttaan lähteen
vipajavasta pinnasta...

Tuo kauhu on ottamaisillaan muistelijan kokonaan valtoihinsa. Hän on
hereillä ja unessa yht'aikaa.

Hän makaa voipuneena kovalla lavitsalla. Alkaa kuulua sekasortoisia
ääniä. Laitaman pimento valaistuu. Hän kuulee huutavansa: 'Minun
äitini ääni!' Ja näkee hänen kiiruhtamassa vaaleanharmaassa hameessa
itseänsä pelastamaan. Mutta isävainaja tulee omalta suunnaltaan, jalka
halvattuna, toinen silmä sokaistuna, toinen veristävänä pallona...
Molemmilla saattueet, oman itsensä kaltaiset. Mutta äiti rientää äänten
helinässä ja valossa ja isän liehuva parta ja paksut, punaiset huulet,
hukkuvat takaisin pimeään varjoon. Näky oli tullut niin elävänä, että
siihen tuntui lisääntyneen uusia piirteitä ja värejä, joita hän ei
kuitenkaan enää miettimällä kyennyt erottamaan alkuperäisestä unesta.

Sehän oli ollut kuin ennustus, hän lopuksi juuttui ajattelemaan.
Sitäkö se merkitsi, että nyt, monien epätoivojen jälkeen, oli
voittanut hänen äitinsä henki ja antanut hänen sielulleen rauhan?
Ja pitikö hänen juuri nyt ja sitä varten kuolla, astua manalaan,
että hänen poikansa ei sortuisi varjojen sotaan, joka oli tärvellyt
hänen sydäntään vuosikaudet? Vai oliko tuon unen ennustus toteutuva
vasta tuonnempana? Ei, ei! hän oli huudahtamaisillaan. Tällä
alinomaisella roviolla hän ei enää jaksa palaa. Ei jaksa! »Minunkin
täytyy saada joskus omalle osalleni rauhallisten, vilpoisten päivien
auringonpaistetta», nousi valittavana rukouksena hänen sydämestään.
Valitus toistui toistumistaan. Se uusiintui lopulta yhä tyynempänä ja
yksitoikkoisempana, kuin rukoilija olisi sormeillut helmi helmeltä
katolisen rukousnauhaa ja päässyt yhä kokonaisempaan uskoon.

       *       *       *       *       *

Matkalta palannut oli jo noussut viimeisen porraskierron, joka
jatkui pimeänä vielä vinttikerroksen rautaovestakin ylöspäin, ja
astunut pienen huoneensa kaltevan katoksen alle. Hänessä hyräili
jokin hyvänmielen laulu. Matkalaukun tavarat järjestyivät entisille
paikoilleen melkein itsestään. Hän laski jotain seinäkaapin hyllylle.
Siellä oli kuivahtanut leivän kannikas, pala makkaraa ja voinnokare,
keskellään kulunut emaljimuki. »Köyhyyden Stillleben», naurahti
järjestelijä eikä sitä sen enempää ajatellut.

Suurkirkon apostolinpatsaan ohi näkyi laajalti valaistua kaupunkia,
ja vastapäätä katsahtelivat tutunnäköiset ikkunat. Mutta ne olivat
entisestään muuttuneet. Monen monet kerrat hän oli samalla tavalla
kuin nytkin, varsinkin tänä talvena, seisonut akkunansa ääressä ja
tuntenut olevansa yksinäisen tornin yksinäinen vanki, joka kohosi
vieraan, likaisen kaupungin yläpuolelle, ikäänkuin kallellaan,
kaatumaisillaan. Ja nuo ikkunat olivat olleet hänelle elottomia.
_Heidän_ syyllisyytensä, muka, oli niiden takana olevat ihmiset hänestä
erottanut. Hän — paremmuuttaan kärsivä muukalainen, he — vieraita,
olemattomia, ympäröivän yön autiutta ja tyhjyyttä.

Mutta nyt! Nyt hän ei hae ketään eikä mitään. Ja kuitenkin hän
löytää. Tuonne vastapäisiin kamareihin hän ajattelee itsensä vaivatta
yhteiselämään niiden asujainten kanssa, arvelematta hetkeäkään, ovatko
he hengessä kehnoja vai arvokkaita. Tuolla häilähti ohi naisen hahmo.
Kaulan nöyrästä taipumisesta hän sen näkee. Hän kumartuu alas jonkun
puoleen. Varmaan äiti, joka... Eikä katselijan tarvitse enää mitään
nähdä. Siellä he kuitenkin liikkuvat elävinä olentoina. Palvelijatar
liikuskelee keittiössä surunvoittoisessa ikävässä, pyyhkielee astioita
ja vie niitä yhden toisensa jälkeen astiakaapin hyllyille. Hän huoahtaa
orpouttaan. Mutta se huoahdus on suloista kuin kesällisen heinän
huojahdus tuulessa. Poika lukee läksyjään haroen hiuksiaan. Ajatukset
kiitävät luistinradalla tai Syyrian tasangoilla tai Onnellisten
saarilla...

»Tämä, tämähän vain on todellista elämää, eivätkä päivän, eivät edes
vuosisatain totuudet», virtaa häneen lämmin ajatus. »Muuttaako heitä,
heidän sydäntään, ilojaan ja surujaan, se, mitä he tietävät tai ovat
tietämättä? Ja jos joku heistä on suuri tietoniekka, mitä se häntä
auttaa, jollei hänen tietämisessään ole valoa.»

Tätä hän oli aina etsinyt, juuri tätä, jonka hän nyt tuntee itsessään,
aivoissa, sydämessä, joka solussaan. »Niin, siinäpä se lienee», tulee
melkein ajatelmana, »ihmisethän ovat kukin sukupolvessaan, oman
aikansa elämänpuussa, kuin solut samassa ruumiissa. Ja jokainen näistä
soluista on ahdas ja avara, monimutkaisen taidokas ja jumalallisen
yksinkertainen elämänkaikkeus, maailmankaikkeus, pisara ja rannaton
avaruus...»

Katselijaa alkaa huimata voimakas onnentunne. Miten yhtä he olivatkaan
jumalallisessa ruumiissa... nämä ihmisparat, nämä ihmeelliset
hiukkaset veressä ja hengessä! Ja kun pyörryttävin voimantunne alkoi
madaltua, se muuttihe liplattelevaksi iloksi. »Elektroonit kiertävät
aurinko-sydäntään sekä aasissa että meissä», nauroi poikkinaisine
hampaineen Pekka Hukkasen viisaus. Samassa tuli tuo rappio-maisteri
häntä taas sanomattoman lähelle. »Miten hyvä ja viisas ja... onnettoman
onnellinen!»

Tylyt seinät vastapäätä olivat kokonaan kadonneet. Joel Svart lepäsi
jälleen yksinäisyytensä onnellisimmalla lakeudella, kanervien seassa,
petäjien pihkantuoksussa tai... Autialan pihamaalla oman riippakoivunsa
alla.

       *       *       *       *       *

Vinttikerroksen rautaoveen hakattiin nyrkillä. Iskut kumahtelivat
tiheään, ja ne kaikuivat yhtämittaisena hätäkellon soittona.

Raskas ovi avautui vaivalloisesti. Aukosta työntyi Pirkka ja juoksi
isännän edellä huoneeseen. Täällä hän on jo levittänyt pöydälle
sanomalehden, jonka kaksipalstaista otsaketta hän osoittaa sormellaan:
»Lue... kommunistien saatanallista valhetta!»

'_Lahtari ammuttanut tuhannen punakaartilaista taistelun jälkeen_',
seisoi suurilla kirjaimilla. Ja tekstissä: 'Ylioppilasroikale Eero
Pirkka.'

»Ja tiedätkö, mistä he ovat tämän saaneet? — Kirjoitin tautivuoteelta
naapurikomppaniamme päälliköstä kaupungin lehteen kuolinkirjoituksen,
in memoriam, jossa oli muunmuassa sellaisia kuvallisia lauseita
kuin: 'hänen päänsä oli tuhannen pään arvoinen' ja sanoja sellaisia
kuin 'korkeaotsainen' ja 'matalaotsaiset'. Ja nyt, nyt he,
kommunistikätyrit, uskaltavat julkisessa sanassa tehdä minusta pyövelin
ja verihurtan. Etkö sinä osaa puhua? Etkö sinä näe, että he nostavat
taas päätään yhä röyhkeämmin, katalin valhein... Tämähän on sissisotaa!
He tahraavat meidät yksitellen, kunnes...»

»Minä näen», Joel alkoi harvakseen ja liitti surullisena: »He eivät
tiedä mitä he tekevät.»

»'Ja isä, anna heille anteeksi', vai mitä? Oletko tullut tylsäksi?
Vai säälitkö sinä noita kätyreitä ja roistoja? Tässähän on kysymys
koko meidän aatteestamme! Sallitaanko sitä häväistä riettauksilla ja
lopulta... ehkä uudella kansalaissodalla? No, mitä sinä tuijotat?»

»Minä vain ajattelen... noita 'aatteita', sekä meidän että heidän»,
Joel tanasi yhä harvakseen kuin välttämättömänä osana koko illan
ajatusmaailmastaan. »Sitä nimittäin», tuli yhä painavammin, »että
taivas varjelkoon meitä totuuksista ja aatteista, jotka lyöttyvät
kahleiksi sydämemme ympärille tai kuluttavat ja syövät sen
muotopuoleksi, kalkinkarvaiseksi tai hyytyneeksi, punaisenmustaksi
vereksi.»

Pirkka tuijotti hämmästyneenä. Kävi mykän vakavaksi. Laski vihdoin
hitaasti käden toverinsa olkapäälle ja katsoi silmiin: »Sinähän istut
ja puhut kuin olisit... kuin olisit jo kauan sitten kuollut mies,
vainaja...»

Mutta häntä vastaan katsoivat hyvät, rauhalliset silmät ja huulet
puhuivat: »Niin, minä olenkin ollut autuaitten parissa.»




XXVI.

TORNIT LUHISTUVAT.


Opettaja oli saapunut ajoissa opintopiirinsä luokkahuoneeseen ja
silmäili vielä kertaalleen korjattuja ainevihkoja. Koko rakennuksessa
tuntui olevan kummallisen hiljaista. Selailija nosti päätään, ikäänkuin
kuullakseen ääntensorinaa käytävästä. Mutta ei... vain autiota
äänettömyyttä, jossa yksikin jalanjälki olisi kumahtanut voimakkaasti.
Hetket kuluivat. Odottelija katsahti kelloa. Sehän näytti jo tunnin
alkajaishetkeä! Hän katsoi lukujärjestystään. Kyllä... juuri tänään
ja tällä tunnilla... No, nyt... hitaita, varovaisia askeleita, joissa
tuntui kuin odottelemista. Vai hiipimistäkö? Hän alkoi kävellä ja
silmäsi ovelta. Ei, ei ketään. Mutta sieltä tulivat... pitkän käytävän
päästä epäilevät aavistukset. Tämähän oli kuin odottelemista viime
talvena kauppalan työväenyhdistyksen näyttämöllä, jonne hiipi lyhyt,
paksu vahtimestari valmistamaan hänelle pimeyttä ja vihellyksiä.
Samalla tavalla oli nyt koskettanut häntä jokin tahmea käsi ja
matala varjo, ja ovenkamanasta... oli kuin olisi juuri äsken, hänen
kääntyessään ollut putoamassa sahanterä niskaluuhun.

Käytävän sivulta, näkymättömistä, alkaa kuulua ääniä. Kävelijä
siirtyy pöydän taakse. Oh, oliko hänen hermoissaan sittenkin... yhä
tuo ennalta-aavistamattoman pelko? tuli hänen mieleensä melkein
hämmästyksenä. Eikö hän vieläkään... edes autuaitten luota palattuaan
ollut oppinut näkemään pieninä jokapäiväiselämän mahdollisia sattumia?
Hän veti hiuksiaan korvallisilta taaksepäin äkkinäisellä liikkeellä.

Äänet käyvät sekasortoisiksi. Ne sekaantuvat toisiinsa kuin
väittelyssä. Samassa kuuluu lyhyt voimakas käsky. Äänet lakkaavat.
Ja käytävästä alkaa kuulua muutamia askelpareja, joissa toisissa oli
hiipivää epävarmuutta, toisissa kovakaikuista röyhkeyttä.

Maisteri Svart on pannut molemmat kädet pöydälle odottaen kuin
väijyksistä karkaavaa hyökkäystä. Toinen käsi kampeutuu hitaasti
nyrkiksi ja kasvolihakset alkavat kiristyä. Noissa askeleissa oli
vihaa, ehdottomasti ja varmasti.

Kolme olentoa astui ovesta, etunenässä haaleanpunatukkainen, melkein
herraskaisesti puettu mies, toisena kalpea, höllähuulinen, vähän
unisen näköinen ja kolmantena teräväsilmäinen, kapeanenäinen, pieni
ja hintelä. Punatukkainen astui röyhkeästi pöydän eteen. Maisteri
katsoi häntä suoraan silmiin ja tapaili tunteakseen. Tuolla set...
teerenpisamaiset kasvot hän oli joskus nähnyt ja... varsinkin tuon
tapaisen ruosteenkarvaisen tukan. Mutta... ei aivan tuollaisina.
Pisamat olivat kasvoista vähentyneet ja hiukset... nehän olivat
nekin herraskaistuneet, suitut ja voidellut tahmean raskaiksi, kuin
elottomaksi peruukiksi päälaelle. Ja tuo puku sitten... ei, ei hän
sittenkään tuntenut...

»Missä lienevät maisterin oppilaat», punapäinen alkoi, »eivät näy
pysyvän... mestarin jalkojen juuressa.» Viimeiset sanat olivat häijyä
ivaa.

Hintelä pikkumies kyykistyi lattialle ja oli kurkistavinaan pulpettien
alle: »Etteivät vain leiki kolopiiloa pöytien alla, kun lahtari-porvari
saarnaa...?» Kolmas, höllähuulinen, toljotti suoraan eteensä ja nauroi
suu auki äänetöntä naurua. »Mitä horotat! Ovelle ja katso, ettei tämä
kaveri karkaa», käski punatukka toljottajaa, joka kuunteli käskyä kuin
kenraalin suusta.

Maisteri oli tehnyt huomioita. Kommunistilehden hyökkäys Pirkan
kimppuun välähti mieleen. Nyt oli tullut hänen vuoronsa. Nuo kätyrit
olivat yllyttäneet hänen oppilaansa 'lahtaria' vastaan... Mutta missä,
missä hän oli nuo miehet nähnyt? Jossain...

»Herrat suvainnevat istua», hän äkkiä viittasi kohteliaan leikkaavasti.
»No, ka istutaan... ei meillä pelätä.»

»No, vaikka valkaisijan valistettavaksi», hihitti hintelä mies perässä,
ja molemmat istuivat Svartia vastapäätä pulpetin kannelle.

»Jos teillä lie aikomus...» maisteri alkoi.

»Aikomus on ja kova», jyrähti johtaja, »me olemme päättäneet, me...
punapirulaiset, että työläisopiskelijoille ei yksikään lahtari-maisteri
opeta enää aakkostakaan.»

»No, sepäs sattui», nauroi Joel Svart silmillään, huulillaan, koko
olemuksellaan. »Eiköhän olisi varminta kuitenkin pieni laukaus ja...
jäihin, railosta Suomenlahteen, kuten kuuluu teillä...»

Pieni mies oli hypähtänyt lattialle ja työntänyt molemmat kädet
housuntaskuihin. »Luopio, luopio...» hän kähisi, terävä leuka ojossa,
suonikas kaula kiristyneenä, koko ruumis eteenpäin mutkallaan.

Samassa Joel Svart oli ponnahtanut pöydän takaa. »Nyt minä teidät
tunnen, te... kätyrit!» Hän astui korokkeelta suoraan punapään eteen:
»Sinä, sinä olet Vihtori Kuortti, entinen metallimies, seppä. Kas,
kas, nyt ei ole noilla käsillä koskettu moukariin vuosikausiin, ei
edes hohtimiin. Niillä on korkeintaan ommeltu sirpin ja vasaran
kuva rintapieleen ja laskettu ruplanseteleitä. Kovin ovat hienot.
Ja teerenpisamat... niitähän on taidettu lievittää kansainvälisillä
rasvoilla, kuten sitä entistä harjasniskaista pörröpäätäkin, johon
saattoi kerran luulla itsensä rehellisyyden tehneen pesänsä. Kas
vain... herra Kuortti!»

Hän kääntyi selin ja meni pimeän ikkunan eteen. Vastapäisestä
akkunattomasta muurista ei tuikahtanut ainoatakaan valoläikkää. Tyhjää
katua pitkin pakeni hänen viimeviikkoinen kuvitelmansa "sielujen
yhteiselämästä" kuin äkkiä kutistunut varjo. Ja sijalle astui hänen
haavoittuneena näkemänsä kuumeuni: ‒ ‒ ‒ hänen entiset opetuslapsensa
nostivat hänen haudalleen lohkareisen kiven ja kirjoittivat kylkeen
ruosteenpunaisin kirjaimin: Luopio! Ja hän muisti silloin ajatelleensa:
samantekevää... samantekevää...

Mutta nyt. Hän ymmärsi selvästi, että nuo väsyneet kuolemanunet olivat
olleet pelkkää yliherkkää sairautta. Mistäpä hän voisi edes itseänsä
syytellä? Eräs ylioppilas oli jakanut tietoa rahvaannuorukaisille,
joiden silmissä hän oli luullut tiedonjanon palavan... Mutta ajatus
keskeytyi. Tämä todistelutapa ei häntä rauhoittanut. Se vei hänet
päinvastoin kauhistavaan ajatukseen: Missä sitten onkaan ihmisen
kyky tuntea toista ihmistä? Muka "nähdä" lähimmäisensä olemus ja
muka... yksinäisestä tornistakin? Hänen sisintään alkoi puistatella
kauhistuksen itku ja nauru. Eikö hän ollut nähnyt noita olentoja
avoimina nuorukaiskatseina, janoavina ihmissieluina!... Nauru oli
räjähtämäisillään hänen suustaan vihlovana, katkerana.

Ja nyt! Hänen selkänsä takana oli hölmö, ilkiö ja raakalainen, joiden
sydän oli täynnä likaisilla seteleillä palkattua konnuutta ja jotka
ovat valmiit häväistykseen, petokseen, ehkäpä murhaan saadakseen
prameilla herraspukimissa laiskana loisena ja...

Jos koskaan oli piru mennyt hänen sisäänsä, niin nyt se luikahti sinne
sihisevänä matona. Se puraisi myrkkynsä arimpiin hermoihin ja käänsi
avonaisen suunsa, kielensä ja leveän otsansa noita olentoja ja...
oikeastaan koko maailmaa vastaan.

»Vai niin», hän astui hintelän ilkimyksen luo, »te olette se toveri
Lauronen, latoja, joka tahtoi näytellä eräässä köyhälistöjuhlassa
‘Luokkavihaa' ja puhui pukinsorkasta ja herrassorkasta eräälle
ylioppilaalle, joka asettui vastustamaan. Vai niin... jo silloin!
Se olikin vilhusilmäisen, salakieron konnan rienausta eikä sorretun
ihmisen katkeruutta. Ja kas... miten hieno silkkiliina on herra
latojan rintataskussa, melkein kuin tirehtööri Kärköllä, joka ajoi
Ristinkantajan maantielle kuolemaan. Vain värit eroavat, vain värit...»

Miehet katselivat syrjäkaria, melkein pelästyksissään. He luulivat
hänen tulleen hourupäiseksi.

»Mutta tuo tuolla!» iski taas maisteri, »tuo pitkä hölmö, joka
muistaakseni sairasteli teosofista hourupäisyyttä, miksi hänen
vaatteensa ovat yhtä kehnot kuin ennenkin? Miksi?» hän kivahti tuimasti
Kuortille, joka tuijotti häneen kulmainsa alta kuin murtovaras yhtäkkiä
ilmestynyttä vastustajaa.

»Ahaa», Svart heilahutti kädellään, »ahaa, te petätte omaa toverianne,
kuten isänmaatannekin, te panette taskuihinne hänen ruplansa ja
sallitte hänen palvella hölmöyttään 'aatetta', 'tuhatvuotista
valtakuntaa', 'Nirvanaa'... Oi, sinuas, räätäli Koikkalainen, sinä
laiha ja kalpea, joka olet istunut sällinpöydälläsi jalat ristissä kuin
jumalasi Buddha, minä säälin sinua kuin... toinen houna toista hounaa.»
Samassa hän pyrskähti pitkään nauruun. Ja miehet näyttivät käyvän yhä
aremmiksi.

»No, niin», Svart muutti äkkiä äänensä asiallisen kylmäksi, »minä voin
mennä soittamaan teidät lukkojen taakse... vai mitä?»

Samassa nousi Kuortti ryntäät leveinä, molemmat kourat ojentumassa
kohti puhujaa ja kurkussa vaimeata murinaa. »Vai niin, vai niin...
kuristamallako sinä ihmisen pojan petät...» alkoi Svart hymähdellä
hiljaista, hermostunutta naurua. »Kas vaan, kahdessa vuosituhannessa
on suudelma sentään päässyt muodonvaihdokseen... kai 'luonnollista
valintaa', apinallista kehitysoppia...»

»Herran on annettava meille vastaus...» jyrähti Kuortti, mutta äänen
pohjalla oli selvää pelkoa.

»Kuristamallako kurkusta? Älä luulekaan. Minähän olen varjo,
olemattomin varjo tässä varjojen sodassa! Varjo, ymmärrättekö?
Teidän ja tirehtööri Kärkköjen ja Harrin ukkojen pahan omantunnon
varjo, mahdoton kuristaa, mahdoton pistää ja ampua, mahdoton railoon
hukutettavaksi, elävä ja hirvittävä, ymmärrättekö? Vai haluatteko
selvempää vastausta? No, hyvä. En tule enää opettamaan aakkostakaan,
kuuletteko? en aakkostakaan, en heille enkä teille. Minusta tuntuu,
nimittäin, että tästä alkaen on etupäässä vain naurettava... sekä
teille että heille.»

Joel Svart naurahti lyhyesti, astui tanakoin askelin ovea kohti ja
työnsi räätäli Koikkalaisen syrjään. Ja samassa nopeassa tahdissa
etenivät hänen askelensa aution tyhjiä käytäviä pitkin. Eikä kukaan
häntä seurannut.

       *       *       *       *       *

Kului päiviä ja iltoja viikon verran. Joel Svartilla oli aikaa
rauhalliseen miettimiseen. Oliko hän ylenmääräisessä kiivastuksessaan
mennyt harhaan? Eikö sittenkin olisi maassa voimia, jotka nousisivat
noita tuholaisia vastaan? Nythän hänelläkin olivat kädet vapaina
ansiotyöstä. Ja väitöskirja... voisihan se vieläkin odottaa... Mutta
mistä voimia? Sellaisia, jotka kykenevät murskaamaan yksinkertaisesti
ja terveesti, puhdistamaan ja... sanalla sanoen: käymään henkistä
vapaustaistelua? Hänen ajatuksensa hakivat ja hakivat. Mutta joka
puolelta avautui vain suojatonta rantaa, autioita uomia tuhotulvan
virrata nopeasti, syvälle maan sydämeen saakka. Tuolla sivistyneistö...
rappiolla! Kirkonkylissä ja kauppaloissa häväistynä ja halveksittuna,
täällä, metropolissa... näännytettynä, kulutettuna liialla työllä ja
nälällä... Kaukana korvessa ja rintamailla talonpojan silmässä samea
herraviha, lähtemättömänä kaihena silmässä. Entä nouseva suomenkielinen
liikemiesluokka? Eikö mitä... senhän täytyi myydä, myydä, pelätä
lakkoja ja ajattaa tirehtööreillä valkoiset työntekijät maantielle ja
sukoilla punaisia järjestöjä, joissa Kuortit ja Lauroset kiristivät
ohjaksia. Niin, ohjaksia... Ja nämä ulottuivat yli rajojen, risteilivät
solmusta solmuun, pitäjästä pitäjään, kiersivät koko maata yhä
tihentyvänä piikkilanka-aitana... Ja he kaikki, toiset sokeina, toiset
näännyksissä odottelivat jotain, jota harvat myönsivät edes itselleen
ja vielä harvemmat toisilleen, mutta joka jäyti salaisena vaivana
suurinta osaa kansasta...

»Minäkö, minäkö... olisin muka kutsuttu huutamaan, minä, jonka
jokainen yritys on naurettu ja häväisty nurin joka karsinasta, kaiken
ulkopuolelle työnnetty, joka paikasta potkittu, melkein maanpakoon
ruoskittu...?»

Tällainen ajatusten harhailu oli hänet viikon kuluessa uuvuttanut
perinpohjin turtuneeksi. Eräin päivin hän koneellisesti tilaili ja
keräili teoksia väitöskirjatyötään varten. Mutta tässäkään hän ei
ymmärtänyt olevan mitään tarkoitusta, jonka puolesta olisi voinut
ryhtyä ponnistelemaan toden teolla. Hänen tornikammionsa oli kerta
kaikkiaan muuttunut jälleen pimeäksi ja kuten hänestä tuntui —
palautumat Eikä sen ulkopuolella ollut enää mitään muuta kuin tyhjiä
akkuna-aukkoja ja tyhjänä prameilevaa iltavalaistusta, kinojen
ja loistoliikkeitten reklaamikaarissa ja katujen valosarjoissa,
kaiken yläpuolella palotoimi yksinäisenä ja pilkkoisen pimeänä. Sen
hätävalohan ei leimahda maanalaisista tulipaloista.

       *       *       *       *       *

He istuivat pienessä ravintolassa. Vain Pirkkaa enää odoteltiin.
Torkkeli ja Skragge olivat lievässä nousuhumalassa. Svartia ei saatu
puhumaan eikä maistamaan. Hän istui, tyynenä ja ilmeettömänä.

Kapteeni lojui laaja yläruumis meltona ja silmät raskaina. Hän ei
näyttänyt katsovan minnekään, ei edes ajattelevan. Mutta tokaisi
sivumennen: »Niin että... Vartin herran malja... nimittäin Maatialan
herran...» Pitkästä aikaa tuli Joel Svartin eteen hänen isänsä
raskaskatseinen kuva. Ja nyt se tuntui kuin tutummalta. Mikä olikaan
painanut hänen kulmallisensa niin pimeän raskaiksi?...» Ja tämä on
samalla kummallisen kohtalon malja!» kapteeni nosti lasinsa korkealle
ja joi sen vakavan juhlallisena pohjaa myöten. Joel katsahti puoliksi
kysyvästi. »Sinun isäsi oli Aaprami Torkkelin, minun isäni, konnuuden
uhri ja sitä varten minun perintökartanoni luisui toiselle konnalle.
Kolmanteen ja neljänteen polveen...»

Skragge ja Svart olivat käyneet yhä uteliaammiksi. »Juttu oli, näet,
sellainen», jatkoi kapteeni, »että Aaprami-herra himoitsi maita:
Velkakirjoja talollisilta piironginlaatikkoon ja kireänä hetkenä talot
ja tilukset vasaran alle. Sinun setäsi, Anton Svart, oli joutunut
samoin Aaprami-lurjuksen velalliseksi ja Maatialan herra oli takuissa.
Ja pam! otollisena hetkenä romahti sekä Anton että Huugo Svart. Niin,
niin, — sinulla on minulle kostettavaa, jos haluat olla raamatullinen»,
hymyili hän vaisusti tarinalleen.

»Maksaa koko tämän illan ryyppäyksen... siinä se on sinulle kosto!»
Skragge yltyi. »Tämä omena on taitanut pudota kauaksi isäinsä puusta:
nehän olivat, kuulema, oikeita ilveksiä ja susia, ja tämä tässä...
lammasnaama ja aasilta korvat, ei ryyppää, ei rakasta...»

Kapteeni keskeytti nostamalla veltosti kätensä: »Äläpähän... kukaties
susi lammasten vaatteissa.» Pirkan ääni alkoi kuulua lähettyviltä. Joel
oli juuttunut isänsä tarinaan. Niin, minkälainen hän olikaan ollut
nuorempana, ennenkuin petos oli häneen iskenyt. Äitihän oli sanonut
eläneensä onnellisena... monet vuodet, ennenkuin... Poika muisti
itsensä kylmänä ylpeilijänä isänsä kuolinvuoteella. Tukahduttavaa
painetta nousi kasvoihin... hän tunsi yhtäkkistä häpeää. Manala-unen
parrakas olento juoksi häntä vastaan. Eikä hänen hahmonsa, ojennettu
kätensä ja repsahtaneet kasvonsa enää näyttäneetkään saatanallisilta,
vaan kärsiviltä ja raskailta. Ja muistelijasta alkoi kuin uhota jostain
syvältä samanlaista raskasta tahtoa, joka valui nyrkkiin lyhyisenä
painona, pimensi kulmallisia ja väänsi alahuulta uhkaavasti eteenpäin.

Pirkka asetteli hänen eteensä tuoretta sanomalehteä. Joelin silmät
seurasivat sivumennen suurin kirjaimin painettua otsikkoa:

_Valkaisija pettämässä työläisnuorisoa_

mutta hänen aivoihinsa ei tullut mitään selvää ajatusta noista
sanoista. Pirkka näytti suutahtaneena kiskaisevan lehden hänen
edestään ja alkoi lukea: »Eräs hämäräperäinen maisterismies, Joel
Svart, on viime aikoina nähty tyrkyttäytymässä työläisnuorison
pariin päällepäsmäriksi. Luokkatietoisen työväen sietää kuitenkin
olla varuillaan tähän joutolaiseen nähden, joka, siitä huolimatta
että on valkaisijana, työläisten lahtaajana, saavuttanut surullista
kuuluisuutta, on kyvyttömyytensä vuoksi potkittu pois kaikista niistä
porvarilaitoksistakin, joissa...»

»Kuuletko», Pirkka huudahti hänen korvaansa, »'kyvyttömyytensä vuoksi',
'potkittu pois', 'valkaisija', 'lahtari', etkö kuule? Tulikos vuorosi,
häh?»

»Äsh, mitäs niistä, punikkien ammumisista!» huitaisi Skragge. »Vai
ei, vai ei», Pirkka kivahti, »tästä on kirjoitettava. Meidän on
perustettava lehti, jolla me herätämme koko maan näkemään, että
tällaiset mätäpaiseet puhkeavat kerran tässä kansaruumiissa sisäänpäin,
kapinaksi ja kansalaissodaksi...»

»Älä huuda», lausahti Torkkeli hitaan vetelästi, »anna tämän roskan
hukkua ja meidän kuolla... rauhassa».

»Herää, Joel, lyö kapitaali pöytään», tarttui Pirkka tuijottavaa miestä
olkapäähän. Vaikenijan alahuuli oli venähtänyt luonnottomaksi, ylähuuli
ja hampaat olivat painuneet sen taakse ja otsan kurtut työntyivät
karkeina ryppyinä kohti kulmallisia. Koko kasvot olivat vääntyneet
jännittyneesti.

Toverit eivät enää sanoneet sanaakaan.

»Vai perustaa jotain», hän äkkiä räjähytti aukinaisin hampain, nyrkin
painuessa kalpein rystysin pöytää vasten, »vai perustaa? Kyllä. Minä
perustan hovin, maailmanlopun hovin...»

»Ja meidän jälkeemme vedenpaisumus», Torkkeli jatkoi lakoonisen
tyynesti.

»Sinä», hän osoitti Pirkkaa, »sinä saat tulla minun pahaksi hengekseni,
saatanakseni. No, niin, astu virkaasi ja keksi, keksi, keksi... tai
julistan sen haettavaksi...!»

Pirkka seisoi hetken yllätettynä ja nolona: »Vai niin, vai sillä
tavalla...» »Juuri sillä tavalla», jämäsi Svart sellaisella
äänenpainolla ja sellaisin katsein, että Pirkka vaistosi jotain
ratkenneen tai olevan parhaillaan ratkeamaisillaan tuon ihmisolennon
herkimmissä kudoksissa ja jänteissä. Tämä ei ollut enää sattumaa.
Heitä lähestyi kohtalon raskas jyrä, jonka alta voi korkeintaan paeta
tai... loikata sen ylimmälle kaarelle ja huutaa mukana, huutaa ja
rienata. Runoniekan fantasia oli alkanut elää. Hän kumartui yli pöydän
kaikkien puoleen ja teki kuin lusiferaanista salaliittoa, puoliksi
leikillä, puoliksi tosissaan: »Mikä on kaupungin huonomaineisin paikka?
Sano sinä, sotarosvo.» »Luculleia!» »Sinäpä sen sanoit... saat olla
seremoniamestari. Puolimaailman naisia, lukulleia ja orgia viinasta
shampanjaan... Ja sinä, Torkkeli... hovifilosoofi! Schopenhauerin
melankoliaa, Hartmannin itsemurhafilosofiaa, nietzscheläistä
ihmishalveksuntaa ja spengleriläisiä perikadon jeremiadeja... Mutta
missä on narri, hovinarri, rampa ja kyttyräselkä, hylkyläinen ja
neropatti?»

»Niiksi on mies... tässä», jämäsi Svart. »Hyvä, teidän majesteettinne!»

»Siispä Luculleiaan», totesi Torkkeli.

»Lucullei-a-a-n!» huusi Skragge. Kyypparit alkoivat hääriä, autoja
pysähtyi oven eteen. Oviherrat touhusivat. Kadulle hulmahti herrojen
mukana kuumaa kapakkailmaa sakeana huuruna. Matka alkoi.




XXVII.

LUCULLEIA.


Alastomat bacchantit ja karvakinttuiset satyyrit vääntelivät punertavia
ja violetinvärisiä muotojaan keltapohjaisessa ikkunaruudussa, jonka
läpi talvipäivän aamu himmeänä kuumotti. Luculleian hotelli tuntui
makaavan vielä aamuhorroksessa. Mutta täällä, satyyri-kabinetissa,
olivat jo sohviltaan heränneet Pirkka ja Svart. Torkkeli ja Skragge
olivat kai jossain matkustajahuoneessa tai tarjoilijattarien suojissa.

Vain portieeri pisti soitettaessa ovesta päänsä. »Neiti Agdan on
saavuttava heti!» käski Svart. Hän jäi hamuilemaan ärtyneenä pöytää,
jossa vielä pari groginpuolikasta oli jäljellä. Ryyppy maistui äitelän
väljähtäneeltä. »Valoa!» hän ärjähti. »Täällähän on kuin luterilaisessa
kirkossa... tympeää ja koleata.» Pirkka väänsi sähkön palamaan. Mutta
jäi hermostunein sormin naputtelemaan akkunaan. »Emmekö lähde?» —
»Emme.» »Minä ainakin lopetan tähän», kivahti Pirkka. »Kas, kas, minun
belzebubiani. Hän on varastanut minun entisen virkani ja ruvennut
moralistiksi. Ja kuitenkin pitäisi muistaman Vestigia terrent!» »Nämä,
juuri nämä jäljet minua alkavat peloittaa: koko kevättalvi yli koko
kesän ja taas ollaan talvessa... eikä muuta kuin hourupäisyydestä
toiseen.. »Himosta himoon, piti sinun sanomasi», laski Svart raskaasti
nyrkkinsä pöydälle ja katsoi hetken Pirkkaan, ikäänkuin ei viitsisi
ponnistaa enempää aivojansa. Mutta kohentautui kuitenkin pöydän varaan
rähmälleen ja jatkoi suupielessä häijyt ilmeet. »Rakkaus antaa, lie
sanottu jossain, ja himo ottaa. Minä olen 'antanut' koko elämäni ajan
ja nyt minä otan, otan, niin että suonet ja aivot pakahtuvat ja sydämet
laajenevat ja mahat paisuvat...» Hänen koko ruumiinsa alkoi hytkyä
ja kämmenet leveästi taputella: »Kuten tämä minunkin mahani... kerää
itseensä tukevaa, säädyllistä porvariutta kuin karsinaporsas silavaa...»

»Mutta tiedäthän... minulla on aihe, johon minun täytyy päästä
käsiksi, muuten minä räjähdän kappaleiksi.» Ja Pirkka alkoi innostua:
»Tiedäthän... Hernando Cortez, kuningaskunnan etsijä, päätään pitempi
kuin yksikään Pyrrhos tai don Juan d'Austria tai... Ja katsos,
pronssikauden ja rautakauden kulttuuri vastakkain. Ne törmäävät
toisiansa vastaan... muutamassa viikossa murskataan kokonainen
vuosituhansien sivistys... Niin, niin... minä osoitan miten helppo
on hävittää, ja sotaanväsynyt Eurooppa tulee sen ymmärtämään. Ja tuo
intiaaninaisen Marinan rakkaus sankariinsa! Sehän on traagillisinta,
mitä...»

Mutta Joel Svart ei näyttänyt kuuntelevan. Hän oli jäänyt tuijottamaan
ja sanoi kesken tuijotustaan: »Laula se minun isieni susi-laulu.» »En!»
Pyytäjä rupesi leppoisasti nauramaan, ryyppäsi loput whisky-lasistaan
ja alkoi itse kuin kiusalla, ilman mitään laulunääntä ja sävelkorvaa,
joristen ja jollottaen:

    »Es'isät rakkaat, härmän-hämäräiset pedosta
    pedon siittäneet kautt' aikojen!»

Laulajaa huvitti Pirkan kauhistus ja hän korotti äänensä huikeaksi
hoilaamiseksi:

    »... te jäärät, ilvekset ja myyrät möyriväiset
    ja sudet kaikki maassa vainaitten...»

Pirkka oli painanut kädet korvien suojaksi ja huusi yhä
kiusaantuneempana: »Lopeta, lopeta!» »Taas sinä muistutat minun pyhän
hounuuteni aikoja», remahti Joel, »kun kerran keväällä, — koulusta
palatessani, isäni lauloi humalassa laivankannella puulaatikon
päällä ja yhtä hellällä äänellä, en tunnustanut eräälle toiselle
poikanulikalle itselläni isää olevankaan, niin minä häpesin tätä
komeata sukuääntä.»

Neiti Agda toi joustavin lantein laajaa tarjotinta. »Tarjoo-tin à la
Svart», hän lauloi. Pirkka näytti hieman leppyvän. Vetäytyi pöydän
lähettyville. Ahaa, kupponen buljonkia... paahdettua leipää ja
mateenmätiä... snapsit ja burgunderia?... Svart veti unisilmäisen Agdan
syliinsä ja viittasi Pirkalle. »Noo, Hernando, tämän kalpeanaamaisen
Marinan malja! Ja sitten... ota hänet omaksesi», häh heitti kuin
käskynä ja työnsi Agdan polveltaan. Oliko tämä leikkiä vai totta? Agda
neiti kohautti sirosti pientä olkapäätään. »Juuri niin, oi, Flora ja
Pomona, nimittäin tekokukka ja teatterihedelmä, ihana surrogaatti
hänelle, jota sinä muistutat kuin punainen karamelli viinimarjaa
tai kuin hajuvesiannos tuoksuvaa syreeninkukkaa... Hän, hän vasta
tanssii kohti ensimmäistä parrasvaloaan, niin, hän tanssii kuin kerran
puutarhassaan, kuparinpunaisella santatiellä, ja viinimarjat vertyvät
hänen hampaistaan, eikä hän näe merenvihreillä silmillään, että hän
itse on kypsynyt viinimarja sudenhampaita varten...» Jotain herkkää oli
tullut hetkeksi hänen olemukseensa, mutta jo loppusanoissa se muuttui
raskaaksi himoksi, ja hän alkoi taas revellä muita ja itseään: »Mitä
autuutta on häväistyn häpäisemisessä? Minulla ei ole enää aikaa tallata
sänkipeltoja. Mene ja hae tänne Skragge ja Torkkeli.»

Tyttö kiepahti kannoillaan ja pisti suunsa hävyttömästi suppuun. Mutta
Joel jatkoi omaansa: »Ei, poika, ken hukkaa puhtaita sieluja, hän saa
itsellensä katoamattoman ravinnon.»

Pirkan ilmeet muuttuivat yhä katkerammiksi. »Niin, nyt sinä kai haluat
nähdä kaikkien sielut ympärilläsi revittyinä, saastutettuina... Mutta
minä, minä... aion nousta...»

»Juuri niin. Muistatko viime kesänä... Autialassa, kun juotimme
Ismaelin ja Lerkin Villen yht’aikaa humalaan, ja tämä pyhimys ja
tämä ilkimys kompuroivat kaulakkain Ismaelin kainalosauvan varassa.
Nääthän... pyhimykset tässä maailmassa... nehän ovat vain haitaksi
muille ja kärsimykseksi itselleen. — Ja Juuhan Kärkkö!» rienaaja alkoi
nauraa pitkää naurua. »Mehän pidimme tirehtöörille oikeat juhlat!
Ja hän sai avata Ristinkantaja-Jaakon kengännauhat, kunnes Skragge
heitti hänet nokkospensaikkoon... ha-ha-haa... Ja se pöhöttynyt varjo,
Kannaksen Heikki, rukoili polvillaan meille uudestisyntymistä ja
hengen pesoa veriruskeista synneistämme!» Ja taas hän nauroi viinilasi
huulillaan, jotka upposivat maljaan hitaasti, nautiskellen ja alkoivat
juoda.

»Hyvästi, ilves-susi, hirviö!» sinkosi Pirkka ja kulki ovea kohti.
»Oikein, etkös jo huomaa, että minä olen noussut teidän, mestareitteni,
mestariksi. Ja vajaassa vuodessa! Muut ihmiset tarvitsevat tällaista
turmelusta varten vähintään kymmenen vuotta, ja isäni pääsivät tähän
autuuteen vasta viisissäkymmenissä, monien tylsyyksien ja katumusten
hinnalla.»

Joel oli noussut ja leventeli kädet taskuissa keskilattialla.
Pirkka oli jäänyt kuuntelemaan käsi ovenrivalla ja työnsi nyt ovea
hitaasti auki. Mutta palasi äkkiä takaisin, silmissä hätä. Tarttui
kädestä toveriaan, veti sitä itseänsä vasten kuin pelastaakseen sen
itsellensä. »Joel», hän sanoi, »Joel, lopeta jo tämä...» Sanojan
kasvot vavahtelivat sellaista vakavuutta, että Joel Svart ikäänkuin
pysähtyi. Hän ei voinut olla katsomatta omaan sisimpäänsä. Hän näytti
hätkähtävän. Jälkihumalan huikea kiilto katosi silmistä. Nämä näyttivät
himmenevän autioiksi ja aroiksi. Niiden pohjaan saattoi nähdä kuin
värittömään lähteeseen. Ja Pirkka katsoi, katsoi... Hän odotti jotain
onnellista sanaa, joka pelastaisi tuon kadotetun sielun ja heidät
kaikki. Joelin huulilta sopertui aluksi: »Palata, lopettaa...» Samassa
ne pusertuivat yhteen ja niistä alkoi purkautua hätää: »Anna minulle
takaisin uskoni... uskoani ihmiseen, anna sinapin siemenen verran? Ja
minä palaan, minä koetan...»

»Katsos», toveri haparoi kuin lääkettä hamuillen, »ihmisiinhän ei
tarvitse niinkään uskoa, heitähän voi sääliä ja...» Joelin ojentuneet
kädet hervahtivat alas: »Sääliä... minun säälini on jo kuiviin
vuotanut...» Kuuma aalto tulvahti Pirkan sydämeen: Tuo mieshän oli yhä
sanomattoman hyvä! »Etenkin selkäpuolelle isketyistä haavoista», jatkoi
samassa Joel, jonka käteen toveri oli jo uudestaan tarttunut: »Sinua
minä en koskaan heitä, en koskaan. Seuraan sinua vaikka Hornaan!» Joel
vastasi aluksi käden puristukseen lujasti, mutta käännähti samassa
epäluuloisen näköisenä poispäin. Eikä Pirkka heti ymmärtänyt, oliko
häntä häirinnyt parhaillaan avautuva ovi, josta Torkkeli sujuttautui
sisään, vai... Mutta ei. Hän tuskin viittasi Torkkelille, joka
veronaaliunen hotto kalpeus lihavilla kasvoilla painui pöydän ääreen,
alkaen hamuilla viinasnapsia ja samalla jatkaa pöydälle laskemansa
avoimen kirjan lueskelemista.

»Toivottavasti et vain säälistä?» Svart jatkoi äskeistä, nyt jo
ivallisena ja huulet kireällä. Pirkka avasi toivottomana käsivarsiaan.
»Minä vihaan tuota sanaa!» alkoi taas Joel Svart. »Sillä ei auteta
ketään, ei ratkaista mitään. Se on henkistä veronaalia toisille ja
itselle, pahinta lajia turtumista.»

Torkkeli oli nostanut silmänsä kirjasta: »Hyvä, veljeni, kuulepas
mitä sanoo veronaali-filosofin suun kautta, täällä omissa ahjoissa
sulatettuna» — ja samalla hän painoi toisen käden leppoisasti
sydämelleen — »ja jälleen muokattuna esimerkiksi apostoli Edward von
Hartmann, minun opettajani ja mestarini: 'Heroistisessa teossa' —
siis huomaa... teossa, itsemurhassa — ihminen saavuttaa päämääränsä:
itsetuhoamisen autuaan hetken! Niinpä niin, siis elämämme olkoon sen
ainoan hetken odottamista, jolloin sydämemme venähtäneet lihakset eivät
enää tarvitse veronaalitippaa...»

»Älä saarnaa, vetelys!» Pirkka huudahti. Torkkeli tarttui hitaasti
viinikannuun, toisen käden sormi yhä kirjan riveillä. »Puhukaa mitä
puhutte», Pirkka tarttui omaan ajatukseensa, mutta minä aion luoda
olemattomia ihmisiä, hyviä ja loistavia ihmisiä näyttämölle, jolla
minulla on oikeus sääliä ja rakastaa teitä, itseäni ja tätä kansaa
ilman katkeruutta ja halveksimista...»

»Vai kansaa, tätä kansaa...» alkoi Svart hokea. Onko sinulla jo paha
omatunto siitä tuhannesta, jonka ammutit — kuolinkirjoituksessasi? Vai
kansa... Mutta kuulepas, mitä tehtiin muualla maailmassa!»' Esimerkiksi
helmikuussa vuonna 1918, jolloin me täällä 'tappelimme ja imimme säälin
siirappituttia joka punakaartilaisen haudalla, silloin kuului Turkin
sotaministerin Enver beyn päiväkäsky: '... hallitus on määrännyt koko
armenialaisrodun hävitettäväksi. Siksi säädetään, että kaikki Turkin
alamaisina olevat armenialaiset, jotka ovat viittä vuotta vanhemmat,
on vietävä kaupungin ulkopuolelle ja surmattavat’. Ja niin edespäin...
Ja Talaat bey... hän sääli orpoja ja vainotuita kummallisella tavalla:
Satatuhantisissa jonoissa koko kansa, yhteensä miljoona ihmislasta,
ajettiin erämaahan, jossa uhreja marssitettiin, kunnes hoippuivat
nälänkuoliaina ja saivat surmansa: miehet päätä lyhyempinä ja naiset
raiskattuina ja miekalla halkaistuina. Ja nuo kaksi miestä ovat
eurooppalaisesti sivistyneitä miehiä. Ja me, me täällä... me olemme
vuosia kieriskelleet säälin tuhkassa uskaltaessamme ryhtyä kukistamaan
maanpetturien kapinaa...» »Vai olet sinä ruvennut puolustamaan
turkkilaisten raakalaistekoja!» Pirkka nousi vastustamaan. »En, vaan
minä olen alkanut ymmärtää elämän säälimättömyyttä ja parantunut siitä
penikkataudista, joka teki minusta kaikkien narrin, sekä valkoisten
että punaisten, sekä toisten että itseni narrin... Hei, malja!»

»Proosit», vastasi ovelta Skragge. Ja juominki alkoi uudestaan. Toisen
päivän humala kirkastui miesten päissä huikaisevaksi, valopalloksi,
joka kierähteli pääkuoren sisällä aineettomana, luonnottoman
autuaasti. Kasvot venähtivät yhtä helposti itkuun ja naurun remakkaan.
Tarjoilijattaret heiluivat ja notkahtelivat kuin satumaiset bacchantit
kuultavan keltaisessa akkunassa. Himoitsevat silmät näkivät vain
silmiä, sinisiä ja tummia, vietteleviä jäseniä, jotka eivät kuuluneet
kenenkään ruumiiseen, hymykuoppia, pohkeita, lanteita ja rintoja,
jotka huljuivat tulenpalavassa ilmassa ihmeellisinä kukanteriöinä ja
hedelminä. Ne särkyivät, hajosivat, kerääntyivät sekamelskaisiksi
ryhmiksi ja taas hajosivat, kuten juopuneitten ajatuksetkin palavissa
aivoissa.

Joel Svart piti puheen mestari Röpelinin, Norrin ja Vartin herrojen
kunniaksi ja vannoi vievänsä koko seuran kesän tullen automatkalle
erämaihin ja Vartin herrojen saunajuhliin.

»Apina, apina!» kirkui Pirkka. »Vartin herrat nauravat, niin että
helvetti läkähtyy! Heidän ilvessielunsa sähisevät: 'Apina, isiensä
apina!' Ja heidän sudenkurkkunsa sanovat: 'Pedot olivat siittämässä ja
syntyi aasi!' Eli kulttuurikielellä laulettuna:

    »Olet kompurajalka ja naamalta peikko,
    sydämeltäsi aasi ja aivoilta heikko!»




XXVIII.

INFERNO.


Siiri Hell laskeutui hitaasti tanssiopiston portaita. Silmät katsovat
kerrosten päätyakkunoihin poissa-olevina. Toinen käsi liukuu, sekin
kuin unohtuneena, kaidetta pitkin, ja eräillä astuimilla jalatkin
suorastaan unohtuvat melkein paikoilleen.

Hänen vartalonsa on ikäänkuin entistä korkeampi. Tuossa mietteliäässä
astunnassa ja pitkissä, solakoissa lanteissa on hidasta, rauhallista
poljentoa, johon entiset tytönaskelet ovat kuin hukkuneet. Yksinpä
silmät näyttävät muuttuneilta: niiden meren vihreästä on jotain
haihtunut ja syvänsininen on valloittanut silmäterän. Hipiä on valkea,
ehkäpä hieman ennestään kalpeutunut. Mutta kastanjanruskeat hiukset
erottuvat sitä uhkeampina kasvoista, ja kulmalliset piirtyvät selvinä,
jännittyneinä kaarina silmien ylle, jotka askel askeleelta yhä
näyttävät tummentuvan, ja terästyvän, kuin jotain hakevina ja kuitenkin
rauhallisina.

Hänen mielessään oli ollut jo monin viikoin epäselvää hätää, mutta
tänä aamupäivänä hän on saanut itselleen tarmoa ajatella selkeästi
ja tehdä jotain. Se on tullut ylpeydentapaisesta puhtaudentunnosta,
jota on jollain tavalla ulkoapäin loukattu tai uhataan tahrata. Soleva
prinsessan-kaula nousee hitaasti kieltävään asentoon, silmäluomet
sulkeutuvat hetkeksi. Hän ikäänkuin kieltäytyy katselemasta jotakuta
orjaa, joka anoo häneltä suosiota likaisella matolla maaten. Mutta
keskellä ylpeyttään hän ei voi estää, että hänen ruumiinsa vavahtaa.
Hänessä on sittenkin jotain edellisten aikojen epätietoisuutta ja hätää.

Hän on antanut itsensä. Eikä hän sitä kadu.

Mutta hän oli vaipunut sen ihmisolennon syliin, johon hän oli
rakastunut kotipuutarhassaan, ja nyt...? Hän oli ikäänkuin tullutkin
tänne vain häntä varten. Ensi tapaamisessa hän ei ollut edes huomannut
hänen muuttumistaan.

Ehkäpä jotain... parin vuoden vanhenemista, oli häntä sipaissut lievänä
ajatuksena. Ei, hän oli melkein polvistumalla polvistunut juuri sen
Joel Svartin eteen, joka oli häntä kotopuutarhassa katsellut, älykkään
hymyilevänä, kuin näkymättömän teräksen suojassa, hilliten sanansa,
kädenliikkeensä, katseensa ja kuitenkin... Mitä tarvitsi tuon miehen
muuta kuin antaa hänen, kokemattoman, tulla ja ottaa hänet? Eikä
hän sitä katunut. Ei tänäkään hetkenä, jolloin hänen täytyi mennä
ratkaisemaan jotain tavatonta... pelastamaan tai surmaamaan. Kumpaa
tekemään ja kumpi heistä? Tuo entinen ja mennyt vai tämä, tuo tuolla...
hotellihuoneessa makaileva Joel Svart, joka piti häntä, Siiri Helliä,
rakastajattarenaan, noin vain sivumennen, miten sattui, ja itse...

Mietiskelijän silmät pimenivät hetkeksi kuin sokaisevasta iskusta.

Eräästä iltayöstä hän oli havahtunut tähän räikeään
kaksoisvalaistukseen. Joel oli kulkenut levottomana huoneessa ja
äkkiä käskenyt häntä nousemaan. Hänet oli viety hirvittävään seuraan,
jossa sekapäinen runoniekka kirkui laulujaan, lihava, hotonkalpea
mies taputteli sydäntään ja mustapintainen, ryövärinnäköinen puhui
karkeuksia... tarjoilijattaret tirskuivat ja ynseilivät...

Siitä alkaen... hänen rakastettunsa oli pitänyt hänet luonaan vain
hetkittäin ja lähtenyt taas kuin palkatun orjattaren luota. Ja
sitten hädässä, sairaana kutsunut... Kas, tässä, saat hoitaa, minä
vapisen, lämmitä minua ruumiillasi, hyväile, hoida... 'elämä on
kuolemantuskaa'... Niin hän oli hokenut, tuo mies, joka oli ollut
kerran, puutarhassa, hyvä ja jalo, kuin sadusealainen nuorukainen
Lean tarinassa, kuin köyhä ritari lumotun linnan portilla, päässä ja
käsivarsissa salattuina maineteot, menneet ja tulevat...

Nyt, vasta näinä päivinä, Siiri Hell oli kyennyt, pakottanut itsensä
näkemään selvästi: Joel Svart on rappiolla! Ja nyt taas hän oli
soittanut, puhunut kuin horkassa, ääni kuin manalasta huutamista. Ensi
kertaa hän oli kieltäytynyt, kylmänä, jyrkkänä. 'Anna minulle takaisin
pisaran verran uskoa ihmiseen', sehän se taas alkaisi... vapiseva
voivottelu, Siiri Hell matki mielessään. Tai: 'Sinä olet ainoa, ainoa,
jonka avulla jaksan edes odottaa, odottaa jotain... ihmeellistä',
mukamas...

Mutta kevätpäivän lämmin aalto tuntui kantavan häntä sylissään sitä
yksinäistä, pientä hotellia kohti, johon Joel Svartin nykyisin oli
tapana piilottautua ihmisiltä sairaiksi päivikseen. Olihan hän
kuitenkin, juuri tällaisina hetkinään, sisimmästä sydämestään kuin
entisensä. Jokin tuhoava voima ulkoapäin repi hänen hermojaan, se
vavisutti hänen ruumistaan, pöhötti hänen kasvonsa, peitti hänen
silmänsä kuin varkaan tai murhaajan pelokkaalla kauhulla. Mutta hänen
huulensa... ne puhuivat, puhuivat, kuin näyissä... kauniissa ja
raskaissa. Niillä hän rakasti häntä, kuin avunanoja-kerjäläinen, mutta
puhtaasti, paljastaen oikean sydämensä.

Siiri Hell oli tullut Bulevardin kulmaukseen. Hän pysähtyi. Hänen
täytyi tehdä kylmä päätös. Oli käännyttävä takaisinpäin ylämäkeä.
Mutta ei. Hänen jo lapsuudenaikojensa rakkain tarina valahti häneen
kuin kuultavasta pilvestä. — Nainin lesken poika makaa olemattomana,
nääntyneenä vainajana. Elämän sanat alkavat soida kimalaisparvena hänen
korvissaan, lumpeutuneet korvat alkavat humista, silmät raoittuvat.
Kirpeä päivä pistää ja sokaisee. Mutta huulet alkavat vaisusti nauraa.
Ne ovat kuin odottaisivat suudelmaa...

Ei, hän ei voinut. Hänen täytyi ainakin vielä kerran nähdä tuo mies,
niin, ja... ehkäpä taistella kuoleman uhallakin...

Siiri Hell kääntyi oikealle, etelään, satamaa kohti.

       *       *       *       *       *

Avoin meri syöksyi aavalta satamaa kohti. Nousi kantavina maininkeina,
painui päin kaupungin sydäntä, nousi taas leveänä jättiläisrintana
satamalaiturin partaalle saakka ja täytti altaat painavalla voimallaan.
Se riemastutti terveitä rintoja, jotka ahmivat sen suolanmakuista
henkeä keuhkonsa täyteen. Se sysäsi toipuvat sairaat nousemaan
vuoteiltaan. Mutta heikot se paiskasi haaksirikkoisina rantakiville.
Heille siinä oli vain masentavaa ja murskaavaa hirviötä.

Vuoteessa makaavalle Joel Svartille, jonka silmät olivat tuijottaneet
tunnista tuntiin tuota myllerrystä, siinä oli määrätöntä
painajaishenkeä.

Kristian Torkkeli oli kuollut. Muutama aamupäivä sitten, heidän
istujaisissaan, hän oli kävellyt Luculleian kabinetin ovelle,
kohottanut oikean kätensä kunniantekoon ja sanonut kuin olisi ottanut
päälliköltään määräyksiä: »Käskystä, herra kapteeni.» Sitten hän oli
seisonut hetken hiljaa, taputtanut leppoisasti sydämensä kohtaa ja
lisännyt: »Kuvitelkaa, veljet että ole kaatunut kentällä, saarroksissa,
että, viimeinen patruuna on makasiinissa ja että meidän on täytynyt se
säästää itseämme varten, säästyäksemme vihollisen kidutuksesta...»

— Och död blef han begråten! sanotaan hautakivessä!» keskeytti Skragge
humalaisena. Kristianin elostuneet kasvot näyttivät lakastuvan. Niille
tuli Väsynyt ilme, jonka varjosta hän sanoi: »... och lefvande var
han älskad.» Koko hänen kohtalonsa tuntui värisevän ja itkevän siinä
itseivassa ja kaiken-ivassa, jolla hän lausui viimeisimmän sanansa.

Seuraavana aamuna hänet oli tavattu huoneestaan kuula ohimossa ja
hänen pöydältään pieni kirjelippu, johon oli kirjoitettu: 'Ruumis
sorakuoppaan, sydämeni sankarihautaan.'

Ja seura oli pitänyt katkeran hurjaa kuolinjuhlaa, kunnes Joel Svart
oli laahustanut tänne, omaan koppiinsa, kuoleman väsyneenä.

Skraggen hän oli ajanut jo varhaisaamulla ovelta takaisin. Eero Pirkka
oli hiljan istunut hänen vuoteensa vieressä eikä ollut saanut häneltä
mitään vastausta. Hän tunsi jotain ruumiissaan menneen rikki. Kurkusta
kylkiluitten alle oli työntynyt kuin ruosteista rautaa. Jaloissa,
pohkeissa, tuntui pakottavan jokin sairas suoni. Päässä, ohimoitten
seutuvilla aivot ikäänkuin valuivat alaspäin, ja ne aivopoimut, jotka
vielä kykenivät toimimaan, olivat vain hiljaa maleksivaa kauhua. Jokin
viimeinen hermokeskus hänen päässään vavahteli mielenvikaisuuden ja
kuoleman odotuksessa. Jokin selvän ajatuksen viimeinen vasara takoi
aivoissa: »Ahaa, verenkierto... halvaus, kuten muillakin Vartin
herroilla, tai...» »Ole hiljaa, älä liikahda tai...» Näin hän oli
maannut tuntikausia, kunnes oli kyennyt soittamaan rakastetulleen.
Ja nyt... hän ei tule, ei tule. 'Olen liian nuori ja puhdas', oli
hän sanonut, ’jäädäkseni häväistäväksesi'. Silloin olivat Autialan
tahratut pihanurmet, Ismaelin humalasta virnistävät kasvot ja Jaakon
silmät kiertäneet hänen ohitseen. Ja vihdoin... hän itse, kuin kaukaa
tulevana, vieraana olentona, joka lähestyi, suurentui luonnottomaksi,
pieneni taas ja asettui hänen viereensä, aivan samaan asentoon
kuin hän itsekin makasi. Ja kun sairas alkoi hitaasti tunnustella
ruumistaan, oli hän tutkivinaan tuota kummallista seuralaista. Kas,
oikean jalan pohkeeseen oli ratkennut suoni. Veri oli painunut laajalti
lihaskudoksiin. Hipiän pinnalla oli isoja sinisenmustia läiskiä. Kädet
tunnustelivat ruumista. Se oli eloton ja höllä. Hän katsoi kasvojaan
kuin peilistä. Silmäluomet paksut, silmänalusilla kuin tylsällä
puukolla vedetyt haavat ja huulet höllät ja sierettyneet. Ei mitään
ilmettä silmäterissä eikä kasvojen juonteissa. Isä, Huugo Svart, joka
katseli työpöytänsä yli, akkunasta, kun hän, Joel, kulki poikana sen
ohi maantietä ja pinkasi pakoon häpeillen ja pelästyen!

Samassa hänen kaksoistoverinsa alkoi loitota hänen viereltään. Hukkui
hetkeksi tyhjyyteen Ilmestyi taas. Ja nyt hän näki manala-unensa
kolmannen kerran, ikäänkuin hän olisi katsellut tuota kaksoisolentoa,
joka makasi manalan puutarhassa lavitsalla ja odotti jotain. Nyt hän
tarttuu jäseniinsä, kuten kerran sairaskammionsa painajaisunessa,
tunnustelee, kauhistuu... hipiän alta on liha poissa, pinta on
kiiltävää palohaavan arpeutumaa. Sormet haparoivat kasvoja. Nämäkin
ovat kuluneet muotopuoliksi.

Olento heittäytyy lähteen ylle. Heiluttaa epätoivoisena päätään. Hän
ei näe mitään. Lähteen pinta ei enää vipaja, se kuohuu sumeana kuin
verellä täytetty kuoppa. Nyt... hän hamuilee jälleen lavitsalle.
Laitamain pimennosta alkaa kuulua sekasortoisia ääniä, kuten
silloinkin... hänen unessaan.

Mutta mikään kohta lehvistön rinnassa ei valaistu. Mitään heleätä
ääntä ei enää ala kuulua. Hämärästä kiertää tumma jono, joka kulkee
valaistua lavitsaa ja lähdettä kohti. Etunenässä on suuri haamu, josta
parta työntyy etukenoon. Raskas käsi on pään yllä, auttamassa vauhtia.
Partaniekka lähestyy. Olento havahtuu lavitsalta, nousee kauhussa
kyynärpäittensä varaan, ikäänkuin tahtoisi salaa kadota, heittäytyä
taaksepäin ja paeta, paeta...

»Vartin herra, Vartin herra», hokee katselija, »hän yksin on jäänyt,
vain hän, vain hän!» nousee sairaan voivotteluhuudoksi. Kaukaisuus
sammuu, ympäristö pimenee. Unet ja näyt ovat kadonneet.

Joel Svart makaa liikkumattomana, otsa, kaula ja rinta hiestä märkinä.
Silmäluomet ovat kiinni. Mutta näyttää kuin otsan alla olisi alkanut
jotain elää... sen kelmeä pinta on siliytynyt ja rauhoittunut.

       *       *       *       *       *

Ovi avautuu varovasti. Siiri Hell lähestyy vuodetta, istahtaa sen
laidalle. Sairas tuntee lähellään meren henkeä, joka valuu hänen
huulilleen, jokaiseen huokoseen ja koskettaa hänen sieraimiaan, niin
että häntä puistattaa kuin liian voimakas ilma kauan umpeassa kammiossa
maannutta.

Siiri Hellin huulet lähenevät sairaan levottomia silmiä. Ja nämä
rauhoittuvat äkkinäisestä kammahduksestaan. Joel ei sano mitään. Mutta
hän ottaa rakastettuaan kädestä kuin sanoakseen: »Tulit kuitenkin...
sinä kaunis ja armelias.» He olivat pitkän tovin hiljaa. Vihdoin
alkoi Siiri Hell läheisellä äänellä: »Uskotko, Joel, että puhtainkin
rakkaus voi tahrautua, jos sitä ei varjella... ja juuri puhtain?»
»Olen sitä ajatellut, mutta pimeys, pimeys... ei ole samaa kuin loka.
Olen vain pimeässä, ja sinun kätesi on ainoa, mikä vielä saa minut
odottamaan valoa.» »Taas, taas... samaa, odottamista», ajatteli nainen
masentuvana. Mutta hän nousi samassa taisteluun: »Ei, Joel», hän sanoi
hitaasti, mutta jyrkästi, »ajattelet itseäsi liian paljon ja muita
liian vähän. Muista, että minäkin olen oma ihmiseni, jolla on edessään
koko elämä, nuori ja luovaa voimaa täynnä. Ja sitä, sitä minä en salli
tahrata. Niin, niin, älä kiellä... sinä olet sitä jo tahrannut, sano
sitä sitten pimeydeksi tai loaksi.»

Joel Svart näytti keräävän kaikki voimansa silmäteräänsä ja sanoi
jyrkästi: »En kerjää, olet vapaa.» Siiri Hell syttyi melkein
suuttumukseen heidän rakkautensa puolesta: »En ole vapaa, etkä sinä
ole vapaa minua päästämään! Ymmärräthän...» Ja hän hengitti lähellä
rakastettunsa huulia, nyt hellänä ja vaativana: »Sinun tulee nousta,
koota koko itsesi, heittää syrjään koko maailma... unohtaa sen pimeydet
ja varjot ja luoda meistä, meistä kahdesta... onnellisia ihmisiä...
Uskothan, rakas?... Sehän on suurempaa kuin hakea ympäriltään vieraista
olennoista... Usko, minua, Joel! He eivät voi sinulle mitään ihmettä
tarjota... Itsehän olet sanonut... he ovat varjoja ja ovat kutistuneet
pieniksi ja elottomiksi. Mutta meissä, sinussa ja minussa, on elävä
siemen onnelliseen elämään. Uskothan... et voi olla uskomatta.» Hän
jatkoi suloisia houkuttelujaan ja iloisia vakuuttelujaan. Hän oli
vuoroin torailija, vuoroin vaatija. Eikä hän väsynyt. Hän taisteli
heidän rakkaudestaan, kunnes Joel nosti päänsä, nousi kyynärpäiden
varaan ja sanoi päättävästi: Minä nousen, tahdon nousta. Minä
panen ruumiini lääkärinpöydälle, ja jos siinä on vielä hivenkin
elämisen voimaa, edes parantumisen siemen, minä palaan, minä tartun
pelastusköyteen, enkä hellitä, en hellitä...»

Joel nousi touhuissaan. Puki ylleen kuin uutena ihmisenä. Suuteli
voimakkaasti rakastettuaan. Mutta seisahtui lähtiessään ovelle
ja lisäsi päättävästi: »Mutta muista... muussa tapauksessa kuin
myönteisessä ei minulla ole oikeutta sinun luoksesi palata.»

Sama lääkäri, joka oli hoitanut Joel Svartia haavoittuneena, oli nyt
pääkaupungin kuuluisimpia. Potilas astui hänen vastaanottohuoneeseensa.
Oli taas, kuten silloinkin, sotakeväänä, sangen kirkas päivä. Hänen
silmälasinsa välähtelivät auringossa. Ja entistä laajempi kalju loisti
kuin kultapallo heinäkuisessa puutarhassa. Ja silmät... ne olivat
vanhentuneet. Luomien ympärille oli ilmestynyt rasituksen tiheitä
ryppyjä ja silmät käyneet yhä pistävämmiksi. Katseen pohjalta tuijotti
jotain vanhuuden koleutta, mikä vaikutti sisäänastujaan kuin kuoleman
enteeltä.

Lääkäri oli tuskin tuntea entistä potilastaan. »Vai niin, vai niin»,
hän aikoi hokea ärtyneesti Svartin selittäessä avoimesti elämäänsä.
»Niinhän ne tekevät, niinhän ne tekevät... Ja tekin! No, katsotaanpa.»

Tutkimuksen jälkeen lääkäri vaikeni ja väläytteli silmälasejaan
tuijottaen pää vuoroin vinossa, vuoroin kenossa taivasta kohti.
»Onko teissä nimittäin sielussanne, enää mitään jäljellä entisestä
sotilaasta. Kestättekö?» alkoi hän sysäten sanat suustaan ärtyneesti,
pari kolme sanaa kerrallaan. »Kestän», puristi potilas huuliltaan
puoliksi uhmaten.

Lääkäri alkoi nauraa, niin että tupakan mustuttamat alahampaat näkyivät
kärjistä ikeniin saakka.

»Huvittava tapaus», hän nauroi ja pisti silmillään kuin olisi
ampunut potilasta suoraan silmäterään, »sekä perinnöllistä että
kokemusperäistä: alkoholismia ja neuroottista maailmanpelkoa, se
on... puolirunollista kykenemättömyyttä realiteetteihin, hysterian
dynaamisia mielikuvia, joita tavallisesti sanotaan pakkomielteiksi sekä
siunatuksi lopuksi» — hän veti syvään henkeään, ikäänkuin olisi vetänyt
tappavimman kuulansa pyssynpiippuun — »niin, kaiken lisäksi: irstailun
lievähköjä jälkitauteja. Summa summarum: depressio vitae — mors...
elämäntehtaan hylkytavaraa.»

Taas hetkinen vihaista hengästymistä. »Niin, niin... uudestaan koko
roska... höyryvasaran alle, pelottavaksi ja hakattavaksi... Ja
ennenkaikkea: kokonaan uudella tavalla konstruoitavaksi.» Ja loppujen
lopuksi tuli lievähkönä armonlaukauksena: »Tapaus on muuten ylenyleistä
sodanjälkeistä hermokulttuuria. Ja tässä erikoistapauksessa:
hämmästyttävää myöhäiskypsyyttä.»

Potilas oli noussut: »Siis marto maa ja mitätön jyvä?»

»Maa ei ole koskaan marto eikä kylväjän käsi ole koskaan kehno... Mutta
jyvä... sehän on saattanut... jo tähkässään paleltua.»




XXIX.

HIRSIPUU-KEINU.


Pienestä kaupungista erämaihin päin on huonomaineinen ihmisasunto,
Vehon mökki. Tämä on rakennettu vesijättöniityn matalalle maalle ja
niin lähelle rantaa, että kevätpuoleen vesi huljahtelee sen portaitten
lähettyville. Ja samasta syystä se on iltaöisin lettorantojen paksun
sumun ympäröimänä.

Mökki on kuin syntynytkin luvattomasti, tavallisten terveitten
asuinpaikkojen ulkopuolelle. Eivätkä sen ihmiset tunne eivätkä
tunnustakaan järjestetyn yhteiskunnan elämisentapoja. Sen ukko keittää
viinaa talollisten viljasta ja sen akka lämmittää vihaisen saunansa,
tulee herrasroikka sinne mistä maailmankolkasta tahansa. Mutta sen
mökin tyttö, akan ja ukon maailmalle hukkuneen tyttären tänne heittämä
tyttölapsi, on heistä kaikista säälittävin, sillä hän on niin nuori,
tuskin kahdeksaa vuotta vanha, että hän on riutumaisillaan monien
öitten valvomisesta. Tytön täytyy, näet, soittaa juopotteleville
vieraille — kanteletta, jolla hän osaa helisytellä ja laulella monet
lastenlaulut, kansalaislaulut ja »Jo joutui armas aika», vieläpä senkin
suloisen virren, jonka alkuvärsyssä olivat hänen lempisanansa:

    'Autuas ken sydämens
    Antaa Herran kätehen,
    Suostuin hänen mielehensä,
    Hänen tahtoons' tyytyen.
    Ilo, onni, korkeus,
    Murhe, köyhyys, ahdistus,
    Kaikki hälle hyväks' kääntyy,
    Elämäks' myös kuolo sääntyy.'

Näitä sanoja hän lauloi kaupungin katutytöille, jotka useimmissa
tapauksissa olivat kotoisin näistä ympäröivistä korvenkolkista ja
heltyivät aamuöisin itkuun tyttösen laulusta.

Oltiin parhaillaan juhannuksen tienoissa. Mutta kuulakkaat yöt ja
lämpimät eivät olleet tulleet. Joka päivä rojahutteli rakeita maahan.
Ilma oli raakaa. Ja sumu, tuo Vehon mökin synnynnäinen elämänhäkä,
venyi ohuina suikaleina selällä, tiheni rantoja kohti korkeaksi mäeksi
ja joka hetki hautasi alleen tuota hataraseinäistä synninpesää, sen
kojuntapaista liiteriä, aitantapaista ja pientä saunaa, joka seisoi
kuin pirun-rumilas harmaa jättiläishattu päässä, silmänä rääsyakkuna
ja yläleukana mustanmusta kamana huokumassa viimeöistä löylyä autioon
aamuun.

       *       *       *       *       *

Joel Svart istuu pihakivellä kasvot hitaasti hälvenevään sumumereen
päin. Hän ei tiedä, mitä hän on tarkoittanut tälläkin retkellään. Hänen
peräänsä oli kertynyt kaupungista useita autoja, täynnä puolivillaisia
autonajajien ja hotellissa ryypiskelleiden maalaisherrojen henttuja.
Hän on antanut akan lämmittää saunan. Jokin muinainen päähänpinttymä
Vartin herrojen saunajuhlista lie hänet tähän saattanut. Mutta hän
ei ole saunassa käynytkään. On vain kuunnellut iltayöstä tyttösen
kantelelaulua ja ajanut keskiyöllä koko seuran kotimatkoilleen.

Nyt hän ei tiedä mihin lähteä ja mitä varten. Hänhän on vain
pakolainen, joka lääkärintuomion ruoskaniskut kasvoillaan ja
sielussaan on jättänyt rakastettunsa, aikomattakaan enää koskaan
hänen luokseen palata. Sillä hänellä ei ollut enää mitään uskoa
edes itseensä. Tällaisena hän oli harhaillut Pirkka seuralaisenaan
paikasta toiseen. Odottiko hän vieläkin jotain, siihenkään hän ei
kyennyt tai halunnut vastata. Jonkinlaista loppuako? Ehkäpä. Torkkelin
kasvot leijailivat tuolta usvaharsoista hänen editseen. Mutta vain
kaukaittain. Itsemurhassa ei hänen mielestään ollut koskaan ollut
mitään tarkoitusta, saatikka mitään juhlallista sankariutta.

»Sehän on vain siirtymistä jonnekin tuonne... sumuharsojen lomitse ja
samaa jatkumista, samaa...» hänestä tuntui nytkin raskaan aamun yhä
hitaasti herätessä. »Ja sitäpaitsi», ajatus mateli jonnekin taaksepäin,
»olento, joka vuodesta vuoteen on saanut taistella varjoja vastaan,
kunnes itse on muuttunut varjoksi, hän ei todellakaan tarvitse enää
kuolemaa».

Oikea käsi oli laskeutunut kupeelle, jossa taskusta pongotti käteen
tuo sama, vanha käsiase, jonka teräspyörässä hänen taistelupaikkojensa
nimet olivat vieläkin kaiverrettuina. »Variksenvarpaita», hymähti
hänen huulillaan. Eikä hänen naurahduksensa ollut edes katkera. Se
vei hänet päinvastoin ajattelemaan kaiken sellaisen... tapahtuneen ja
tapahtumattoman mitättömyyttä.

’Ilo, onni, korkeus, murhe, köyhyys, ahdistus', alkoi kuulua
hentona, sanomattoman kaukaisena lauluna hänen korviinsa. Joku pieni
tytön-varjohan oli sellaista hänelle laulanut eilisiltana. Ja nyt se
oli kummallista unilaulua ikuisten varjojen takaa, jostain maasta,
jossa jo oli kaikki turhuudeksi havaittu.

Mutta sen laulun sävelessä, jota lauloi kalpeakasvoinen tyttö
verettömin huulin, oli kuitenkin jotain suloisen avutonta. Jo
syntymässään ihanasti paleltunutta... »Paleltunutta pajunkissaa», oli
hän melkein huudahtamaisillaan. Niin elävänä valahti silmiin nyt hänen
muinainen korvennäkynsä.

Aivot jatkoivat kiertämistään. Mutta nyt niistä oli turtumus hieman
lievittynyt. Oli kuin olisi ollut ilmassa pienen pienen onnen
ennustamista tai ehkäpä sydämessä viimeistä säälinhiventä. Käsi haparoi
vaistomaisesti sydämen puoleen kuin painaakseen nuo pienet tytönkasvot
sitä vasten. Mutta sormet rasahtivat johonkin. Taskussa oli paperia...
kirje, Siiri Hellin ainokainen kirje.

Se oli vastaus siihen kirjeeseen, jolla hän oli ilmoittanut paenneensa
pääkaupungista: »Tiedän, et paennut minua, vaan itseäsi, et tuhotuksesi
minua, vaan varjellaksesi. Ja tästä minä tiedän, että sinulla on vielä
olemassa pelastus ja että sinä sen löydettyäsi olet palaava minun
luokseni. Et voi olla palaamatta!»

Sellaisiakin lauseita oli siinä kirjeessä... rohkeita lauseita, vaikka
hän itse oli kirjoittanut: »Kenellä ei ole mitään uskoa ihmiseen
ja itse on itsellensä häpeä, hänellä ei ole mitään oikeutta niihin
muruihin, jotka...» Niin, hän oli puhunut elämän pöydästä, jonka ääreen
hänellä ei ollut oikeutta enää istua, koska hän oli repinyt riekaleiksi
omat häävaatteensa, eikä hän tahtonut alentaa rakastettuansa itsellensä
siltä muruja ripottelemaan. Ja hän, tuo nuori nainen oli antanut
kirjeessään hänelle ainakin odottamisen lahjan, samanlaisen kuin
saastaisen mökin viaton tytär huulillaan, kasvoillaan ja kanteleellaan.

»Mutta mitä minä sitten voisin ja uskaltaisin odottaa?» iski taas
tuhannennen kerran noita lievityksen tunnelmia vastaan. »Tuon pienen,
tyhjän vihertävän kajastuksen laajenemistako harmaan vuoren takaa...
sehän muuttuu korkeintaan kellerväksi ja siitä taas... harmaaksi
päiväksi...»

Ja siihen sotkeutui tämänöinenkin ajatusten verkko, kuten tuhat kertaa
aikaisemmin. Hän heitti sen syrjään kuin kalastajaverkon, jota on enää
turha paikkailla, ja läksi märkää heinikkoa lanaten poispäin.

       *       *       *       *       *

Auto sujuttautuu käännähdellen kehnoa tietä. On päästy jo lähelle
kotopitäjän rajaa. Mutta aamunnousu ei näytä vieläkään voittavan
loppumattomia pilvijonoja, jotka ajelehtivat matalalla idästä länteen.

Pirkka ohjaa. Kasvot ovat valvomisesta kalpeat. Niillä on sotamiehen
ilme, joka tietää saaneensa päälliköltä sekapäisiä käskyjä, mutta
täyttää ne velvollisuudentunnosta, mykkänä ja mukisematta. Hän ei voi
jättää tuota miestä... hän on sen vannonut. Ja hän odottaa jotain.
Hänkin odottaa. Sillä hän on huomannut toverinsakin yöllisillä
harhailuilla vain istuvan ja odottavan. Tämänhän täytyi jollain tavalla
ratketa. Joko siten, että ruumiissa, suonesta suoneen oli kerran
huutava ääni: haluan elää, olen terve! tai jollain muulla tavalla...
»Ehkäpä tapahtuu kerran hiljainen talttuminen ja sitten alkaa työ, joka
antaa unohtamisen rauhaa», oli hän usein ajatellut.

Tulee tasaista kangasmaata, jossa tie on kovaa hiekkaa. Toisella
puolella laakeita kallioita ja ryteikköjä, toisella hyvin hoidettua,
valkeata petäjikköä. Ja puiden lomitse kuultaa kaukaista aamua. Ei ole
hämärää eikä kirkasta. Mutta aamukylmä viluttaa väsynyttä ruumista.

Erään ryteikön takaa rämpii näkyviin mies, ryysyt yllä muodottomana
kasana. Ei näy muuta kuin kankeaa rähmimistä ja käsien ojentamista.
Mutta käsivarret työntyvät eteenpäin niin voimakkaasti ja rukoilevasti,
että Pirkka vaistomaisesti seisahduttaa auton.

Mies lähenee. Kompuroi ojassa. Nousee taas kuin viimeisillä voimillaan,
ja kurkusta kuuluu epäselvänä hätänä: »Herra, herra...» Joel Svart on
työntynyt yli laidan odottavana. Mies tulee suoraan häntä kohti. »Olen
tässä vuotellut teitä, herra... minua ajetaan takaa.»

Mies on kopeloinut sateesta rutistuneen lakin päästään ja seisoo nyt
silmästä silmään Svartin edessä. Hän on jo vanhahko mies. Tukassa paksu
suikale teräksenharmaata. Kasvot pienten ryppyjen pirstomat, kuluneet
ja sateen valelemat sitäkin kurjemman näköisiksi.

»Onpas niillä, niilläkin... tämän elämän räntäsadetta», tulee Joelin
mieleen. Hän ei muista miestä nähneensä. Mutta Pirkka on ojentautunut
yli istuinnojansa. Tuossa miehessä on jotain tuttua... »Herrat eivät
taida enää tuntea», tunnustelee mies. Joel katsoo silmiä ja hartioita.
Mies on sanomaisillaan jotain. »Jussi Tiilikka!» huudahtaa Joel Svart.

Tiilikka heittää ympärilleen pälyvän katseen. Alkaa hätäisenä selittää.
Puheesta on vaikea saada selvää. Mutta missä vaarassa hän on ja mitä
hän rukoilee, käy vähitellen ilmi.

Hän on karannut vankileiristä Venäjälle. Nyt hän on sieltä paennut
kotimaahan ja aikoo antautua oikeuden käsiin. Mutta sitä ennen hän
tahtoo käydä kotitorpassaan, jossa on hänen vaimonsa ja pieni poikansa.
»Lähtiessäni parivuotinen pallero, nyt lie jo seitsemissä», hän hokee
pariin kertaan. »Ja se pihanurmikko ja kotopesä ja piennarkoivut, ne
kun näin juhannusaikaan olivat aina ihmeimmillään ja kun lähes viisi
vuotta vieraalla maalla... Minun täytyy ne nähdä, ennenkuin... niin,
että jos herrat avittaisivat...»

Virkavalta on hänen jäljillään. Metsissä on nähty piileskelevä mies. Ja
nyt on jo vuorokauden ajan vedetty ketjua metsiä pitkin ja ilmoitettu
kylissä ja tienristeyksissä. Ja matkaa on vielä penikulmia viisin
kuusin kototorpalle. Hän tahtoo itse ilmoittautua nimismiehelle, juuri
itse, eikä toisten kiinniottamana. »Mutta sitä ennen minun täytyy
nähdä, mitä on näkemistä kototurpeella... minun täytyy!» Silmät ovat
viimeisissä sanoissa tuimistuneet ja ääni järähtänyt samalla tavalla
jyrkäksi kuin oli ennen ollut Jussi Tiilikalla sairaalassa.

Niin, hänen täytyi päästä loppumatka autossa. Silloin ei häntä
keksittäisi. Ja muuten hän kuolisi pitkällä matkalla nälkään. Hän saisi
ainakin aamukuuron olla kotona rauhassa. Ja sittenhän hän olisikin
valmis.

Pidetään nopea neuvottelu. Svartin laaja sadetakki puetaan Tiilikan
ylle. Auton takaistuimen alta löydetään suurilippuinen, komeamerkkinen
purjehdusseuran lakki, joka painetaan syvälle hänen päähänsä. Ja matka
jatkuu. Heihin on kaikkiin tullut uutta elämää. Pirkka painaa ylämaat
ottaen huiman vauhdin jo kaukaa ja luikailee alamaat jarruttamatta,
hiukaisevaa vauhtia.

Joel Svart ja Tiilikka ovat painuneet vastakkain. He pitävät kaulukset
tuulta vasten ja katselevat toisiaan huulet lähekkäin. Svart kyselee,
miksi ja millä tavalla mies oli paennut. Tämä römähtelee vastauksia
niin nopeasti kuin kykenee. Kertomus on harvasanaista ja katkonaista.
Joskus vastailija pääsee eteenpäin pitkät lauseet ja saa puheeseensa
melkein kuvailun tapaista. Mutta enimmäkseen hänen sanansa ovat kuin
puuhun kirveellä tekaistuja rasteja, joita myöten kuuntelija etenee
ihmeellistä ja synkkää polkua.

Joel näkee miehen kohtalonteistä eräitä taipaleita jo edeltäpäin. Koko
hänen tarpomansa tie on merkillisen tuttua. Sehän on pelkkää varjoa...
sekin! Ja kärsimystä, kärsimystä... Viimeiseen pimeyteen saakka
uppoamista ja toivotonta harhailemista takaisin haudasta...

Joel näkee sen kaiken ja kertoo kuin itse itselleen Tiilikan pakomatkaa
Venäjältä yli rajan kotomaahan.

»Pakolainen halkoo ihmissutena karjalaista erämaata. Hän tulee
pitkulaisen umpilammen rantaan ja lähtee kiertämään sen pohjukkaa, yhä
länttä kohti pyrkien.

»Letot umpilammen rannat soistuvat soistumistaan. Harhaileva mies
painaa eteenpäin henkensä hinnalla mättäältä mättäälle, juurakolta
juurakolle, yli rutahautojen ja kelmeäin nurmikkopälvien, jotka
muistuttavat pöhötautisen elotonta ja hottoista hipiää.

»Mies hiipii lonkerolta kuin nuoralla tanssija ja ponnahtaa niiden
varasta vastakkaiselle juurakkomättäälle. Huohottaa hetken, pyyhkii
naamaltaan sokaisevaa hikeä, mutta ei välitä ruumiistaan, joka on
turtana yhtämittaisista kaatumisista juurakkoja vasten.

»On päästävä suon vastakkaiseen laitaan, ennenkuin se menehtyy...
Rajalle, rajalle!» on hänen ainoa ajatussarjansa. Nääntyvät suonet
työntävät päähän jyskyttävää verta. Ohimo- ja niskasuonet ovat
ratkeamaisillaan, ja keuhkojen palkeet tohisevat kurkussa, joka päästää
tuon tuostakin hinkuyskän tapaisia ääntelyltä. »Rajalle, rajalle!»
toistuu lakkaamattomana.

Joel Svart alkaa taas kysellä. Kertoja puhuu puolukoista, joita hän
löysi kotimaan rajan lähettyviltä ja pelastui nääntymästä nälkään.
Kuuntelija ymmärtää tuon hetken niin sanomattoman helposti:

»Siinä hän makaa, pakolainen, kovaa mäenrinnettä vasten. Sieraimissa
on yhä rutaista löyhkää ja suopursujen lemua. Mutta tuossa edessä...
kypsiä, tummanpuhuvia puolukoita! Hän kahmaisee niiden varsia pitkin
ja painaa kämmenellä suuhunsa kirpeätä marjaa kourallisen toisensa
jälkeen. Tulee väsymys ja pitkät ajat horroksessa makaamista.
Nyt on lämmin ahteenrinta kuin täynnä lämpimiä linnunpesiä,
jotka houkuttelevat tajunnan vuosientakaiseen aikaan. Suullaan
maaten hän näkee mitattomain multakerrosten läpi Tiilikan torpan
nurmikkokennäälle, jonka hän on jättänyt vuosia sitten, mielessä
kostonhimo ja raivo.»

Mutta Svartin kuunteleminen ja kuvittelu keskeytyivät äkkiä. Tässähän
oli ristiriita, selvää valhetta. »Sehän oli siis syksyä. Nyt on jo
tulossa juhannus. Missä olette koko talven saattanut...?» »Siihen
paikkaan sairastuin. Tuli sattumalta paikalle hyviä ihmisiä. Ja
minä piiloittelin koko talvikuuron, lopulta töitäkin toimitellen,
karjalaismökissä siellä... Venäjän-puolella rajaa.» Ja nyt tarttui
Tiilikka itse entistä suuremmalla tarmolla kertomukseensa: »Niin,
tuota... oli se sairastamista, kovaa kuumetautia. Mitä lienen
houraillut. Mutta ei niitä näkyjä voi heittää mielestä tässä elämässä.
Nousivat sieltä kurjilta vuosilta kuin suosta jos jotkin Ljudmilat,
joiden ylähuulessa on miehen partaa ja kainalokuopat hikoavat kuin
mitkäkin ryssien saapasvarret, ja sellaiset Kseniat, virnakkohuuliset
rusakot, ja ne mukavampien alkuaikojen Veerat ja Annushkat. Mutta ne
olivat pelkkää painajaista. Enkä minä niitä pitkiä aikoja nähnytkään.
Enkä minä mitään niin paljon ajatellut kuin kotoportaita ja nuorta
emäntääni ja pientä poikaani. Se kun osasi katsoa mieleen juuttuvasti
kotoporstuan ovenaukosta. Ja sen käsivarret kun kiertyivät Väinö-pojan
jäsenien ympärille, niin ei se semmoinen enää mielestä hellittänyt. Ja
nyt sitä sitten pitäisi...»

He olivat jo nousemassa autosta ja työntymässä koluiselle
syrjäpolulle, joka täytyi kulkea jalan. Pirkka jäi autoon. Mutta
Joel lähti perille saakka Tiilikan kanssa. Tämä oli elostunut
uudeksi mieheksi. Astahteli tottuneesti polun kivikkotietä. Askelet
pitenivät, tulivat yhä tarmokkaammiksi. »Myöhäksipä käy, myöhäksipä
käy», hän hokee, kurkistellen harmaalta taivaalta kuin liian nopeaa
päivän selkenemistä. Taas hän rauhoittuu. Pilvet ovat nyt juuttuneet
taivaalle liikahtamattomaksi katoksi. Tämä on Tiilikasta ikäänkuin
turvallisempaa. »Ja täytyyhän se pihakeinukin nähdä ja nostaa suoraan,
jos ovat jättäneet kirren kallisteltavaksi...» hän melkein hyrähtelee.

Joel Svart kulkee kuin seuraisi ainoata pelastajaansa. Tuossa miehessä
oli koettelemuksen rusikoimaa maailman-murjomaa. Mutta hänessä ei ollut
mitään Kannaksen Heikkien pöhöttynyttä varjoa eikä tämän lallattelevaa
katumusta, ei hänessä ollut myöskään Lerkkien ja Kuorttien katkeraa
kostonhenkeä. Hänessähän oli... ihmisen paluuta ihmisenä, miehen
miehenä... »Hänessä on katumus tullut teoksi», humisi nousevana virtana
Joelissa, »niin, teoksi, josta hän on kyennyt myös maksamaan kalliisti
ja kykenee vastakin...»

Pieni veräjä pilkahtaa. Tiilikka kiirehtii ruumis etukenossa, melkein
juosten, polvet taitavasti notkahdellen, kuten ainakin kinttupolkuihin
tottuneilla ihmisillä. Nopealla liikkeellä hän työntää syrjään
ylimmäisen veräjäpuun. Tämä ei kolahda pienimmälläkään äänellä. Jalka
sujahtaa pihan puolelle ketterästi. Mies on omassa pihassaan. Seisahtuu
pieneksi hetkeksi. Ja lähtee sitten ympärilleen katsastellen etenemään.

Joel Svart nojautuu veräjänpieleen. Hän ei tahdo häiritä, mutta hänen
täytyy nähdä korven onnellisin ja raskain tapaus.

Siinä se nukkuu pihamaa, kuin herkkäkuuloinen vanhus tai herkkäunisen
lapsen tavalla. Sillä ei ole ikää. Tuhansien aamujen kastepisarat ja
monien polvien hikihelmet ovat sen kaunistaneet jokaiseksi päiväksi ja
yöksi, vieläpä tällaiseksi koleaksi aamuksikin.

Nuo kaksi miestä, eri elämäntasoilla vaeltanutta, lienevät tunteneet
juuri tällaista, kumpikin omalla tavallaan. Toinen katseli, toinen
kierteli aikaillen, askeleissa jännittynyttä arkuutta ja epäröintiä.
Pakolainen katsahtaa ohimennen suuren koivun varjossa seisovaan
keinuun. Katselijakin kiinnittää siihen hetkeksi huomiotaan. Sen
haalistuneen punaiset pylväät ovat pahasti vinossa. Mutta poikkipuu
sitoo ne yhä yläpäästä. Vettynyt ja — luultavastikin — perstoontunut
köysi lotkottaa alas poikkipuusta. Lie katkennut keinuköysi. Mutta
sen alapää on joskus sitaistu silmukaksi, joka nyt näyttää sekin
retkottavan voimattoman näköisenä. Keinun pystypuiden juurilta on kirsi
nostanut näkyviin paljasta savea, jota nurmikko reunustaa tavallista
harvempana. Hottoa, lahonnutta, kallellaan-olemista. »Onpa siihen
Tillikan lyötävä kiiloja tyveen, jos aikoo...» Joel ennättää ajatella.
Mutta yhä epätietoisena aikaileva mies on lopultakin astunut portaille
ja jää siihenkin seisomaan... hivelemään kämmenellään kaidepuuta.
Vihdoin hän kolkuttaa oveen. Hiljaisuus on käynyt äkkiä hirvittäväksi.
Ei mikään tuuli heiluttele puunlatvoja, ei ainoata oksanlehvää.

Pakolainen kuuntelee jännittyneenä. Lyö toisen kerran, kolmannen
kerran, yhä raskaampana nyrkki. Mutta ovi ei avaudu. »Mitä ne
kuhnustelevat?» näyttävät kysyvän miehen odotuksesta kohonneet hartiat.

Odottelijasta oikealle, piha-akkunaan, ilmestyy akan kasvot. Näihin
sattuu aamun valoa. Ne painuvat melkein kiinni akkunaan. Tyhjät huulet
ovat auki kuin poikkipäinen haava, leuka on ojossa. Mutta mikään käsi
ei viittaa, että kolkuttaja on huomattu. Ja kasvot katoavat.

»No, tämäpäs nyt», äännähtää odottaja.

Pitkän tovin kuluttua alkavat porstuan lattiapalkit kirahdella. Mies
vetäytyy askelen taaksepäin. Sitten hän tekee liikkeen kuin aikoisi
astua avautuvasta ovesta sisään.

Mutta äskeinen akka astuukin kynnyksen yli ja jää seisomaan tulijan
eteen alushame lyhyenä ja kankeana lanteilla. »Selma», sanoo mies
kovalla äänellä, mutta vetäytyy yhä taaksepäin, porrasaskelmille asti.
»Sinäkös se», sanoo akka. Jussi vavahtaa. Se on... Selman ääni. Mutta
tuo akka! Hän katsoo, katsoo. Pieni sininen ohimosuoni on kadonnut ja
sijalla on lontto paikka. Kupera, sileä otsa on ryppyyntynyt hämäräksi,
ohutsäikeiseksi verkoksi. Silmien ilmettä ja väriä ei voi nähdä. Mutta
kova, terävä leuka puhuu mykkänäkin hirveätä kieltä. Ja nuo kuihtuneet
lanteet, terävät kyynärpäät ja laihat, suonikkaat käsivarret...

He ottavat toisiaan kädestä. Luiseva kämmenkopero puristaa miehen
kättä, ei kovasti eikä lempeästi. Mutta se tekee kipeätä. Joel
näkee Tillikan vetävän äkkiä pois kätensä ja akan käden irtautuvan
elottomana. Mies kääntää kasvonsa poispäin kuin hakisi puheenaihetta.
Yrittää taas kääntää kasvonsa vaimoon päin. Mutta samassa on astunut
akan rinnalle roimahousuinen mies ja ovenpieleen joku pojanjolppi.

Jussi tekee ilostuvan kädenliikkeen. Sanoo melkein rehevästi: »Terveeks
vaan, Artturi.» Nostaa jalkansa yläportaalle ja ojentaa kättä
veljelleen. Saa sormiensa väliin velton kädenlappeen, joka samassa
putoo alas kuin puu-ukon käsivarsi.

Mutta Jussi on kiinnittänyt katseensa poikaan, joka on työntynyt
kaiteen sivua pitkin askelen verran. Äiti on istahtanut penkille,
ikäänkuin vetääkseen poikaa lähemmäksi.

Jussi yrittää naurahtaa leppoisasti. »Tunnetkos, poika, minua?» —
»Lortti», kuuluu vastaus jolsalla äänellä.

»Kuka sinua on opettanut sillä tavalla?» — »Akka», poika vastaa.

»Kuka akka?» huohottaa isä, koettaen painaa alas hätähuutoa.

»Äite... akka», sanoo taas poika.

Isä näyttää olevan hyökkäämäisillään poikaa kohti. Kasvot kurkottuvat
lähelle pojan silmiä. Hän näyttää niistä hakevan jotain järkeä, jotain
pelastavaa. Mutta poika seisoo elottomana. Hetken kuluttua isän kädet
hervahtavat. Hän kääntyy poispäin ja jää seisomaan kuin puulla päähän
lyötynä portaitten juureen, selin muihin.

»Junkkari», kuuluu veljen ääni, »yön voit maata aitassa. Huomenissa
saat toimittaa poikasi ja akkasi omiin hoteisiisi, kun et kerran
jäänyt... sorakuoppaan.» Jussi kuuluu vastaavan: »Niinpä niin, kuntoon
pannaan... elämä kuntoon.» Taas tovin kuluttua: »Sopii vaan... panna
nukkumaan. Minä tässä... vielä vähän... käyn jaloittelemassa.»

Veli on jo kääntänyt selkänsä ja katoo nyt pimeään porstuaan, jonka
palkit kirskuvat ja kumahtelevat lujista kantapäistä. Vaimo on
huokaissut ja noussut, mutta jää kynnyksen viereen kättä ojentamatta.
Jussi näkee hänet ja pojan syrjäsilmällä. Ei, nyt hän ei ainakaan jaksa
puhua Hän loittonee tolkuttoman näköisenä. Ovi painuu hitaasti kiinni.

Jussi painuu rantaa kohti. Pysähtyy rantapensaikon eteen. Nousee
keinupylväitä kohti. Seisahtuu köyden alle. Tarkastelee. Kiskaisee
kourallaan. Vinot pystypuut hetkahtavat vieläkin vinommiksi. Jussi
tarkastelee kirren laikkaa kuin arvioisi sitä rakennuksen perustaksi.
Kävelee liiterikojuun ja täältä alkaa kuulua voimakasta kirveellä
veistelemistä. Tuskin parin kolmen minuutin kuluttua hän jo palaa
sylissään kasa teräviksi veistettyjä kiiloja.

Nyt hän alkaa hakata perinjuurin ja hartaasti kiiloja pylväitten
juuriin. Hyvin käy. Ne suoristuvat. Hän näyttää norjistuvan
norjistumistaan, ikäänkuin olisi saanut itsensä lämpimään hikeen.
Viimeiset lyönnit käyvät raivokkaiksi. Ja nopeampana kuin ennen, mutta
tasaisin askelin hän lähtee jälleen liiteriin. Kantaa sieltä sylissään
hakotukin, jonka asettaa keinun alle.

Joel Svart käy levottomaksi. Mutta samassa, riuhtaistuaan taas köyttä,
Jussi viiltää sen puukolia poikki ja heittää menemään. Katselija
työntyy jännittyneenä veräjän yli. Mies juoksee uudestaan liiteriin
päin ja samassa hengenvedossa takaisin. Ohjaksenperät heiluvat toisessa
kourassa, toisessa puukko, jonka hän lyö salamannopeasti pylvääseen.
Heittää samassa vauhdissa ohjasnuoran poikkipuuhun, ponnahtaa
hakotukille, sitaisee silmukan ja heittäytyy ilmaan, hirttäytyy.

Svart juoksee jo samaan aikaan paikalle, vetäisee pystypuusta puukon
ja leikkaa nuorat poikki. Tiilikka putoaa, kimmahtaa seisoalleen ja
kiraisee. Mutta kun hän tuntee tyynnyttävän käden olallaan, hänen
hartiansa nytkähtävät itkun puistatuksesta ja väsyvät vähitellen
avuttomiksi. Näyttää kuin hän ei nyt ymmärtäisi mitään.

Joel Svart otti häntä tukevasti hartioista ja lähti taluttamaan
venevalkamaa kohti. Lämmin myrsky hänen sydämessään tekee hänen
käsivartensa suojaavan hyväksi. Hän oli nähnyt äsken raivotarten
takaa-ajaman miehen. Niin, hän oli nähnyt nuo raivottaretkin.
Ljudmilat, Veerat, Kseniat ja Annushkat olivat ottaneet keskelleen
murtuneen miehen. Ne hengittivät, huohottivat, halasivat, veivät
käsivarsillaan hänet hirsipuuta kohti hirvittävällä vauhdilla.
Ljudmilan untuvainen ylähuuli irvisti, se pyrki suutelemaan. Ksenia
hyppi jalkojen välissä ristihuulisena rusakkona. Veerat ja Annushkat
peittivät hänen ruumiinsa jaloin, käsivarsin, lonkeroin, nivelkuopissa
löyhkä ja kaulassa ja rinnoilla hikisiä virtoja. Läähätys ja kirkuna
särkivät pakenijan korvia. Ne lakkasivat kuulemasta, rääkätty ruumis
tuntemasta. Mutta jalat etenivät, ohjasperät viuhtoivat. Hänen täytyi
päästä pois, olemattomiin. Ja nuoren Selman ja akan ja pojan kasvot,
veljen nyrkki näkyivät ovesta, portailta, ikkunoista. Niitä kaikkia
hänen oli täytynyt paeta, pois maan päältä läpi hirsinuoran silmukan.

Joel kuuli tämän kaiken nähneensä ilmi elävänä kuin omain kärsimystensä
tuhatsärmäisestä peilistä. Ja hän painoi ohjaavan kätensä saatettavansa
korvaa ja leukaperiä vasten.

Siispä oli toisellakin puolella miehiä, joita eivät heidän omansa
ottaneet vastaan ja olivat saaneet harhailla pohjattomaan pimeyteen
saakka.

Täällä, tuolla miehellä ja hänellä, ei ollut enää ympärillä vain
varjoja, jotka taistelivat toisiansa vastaan, oli vain täydellistä
pimeyttä, jossa ei enää taisteltu, vaan kuoltiin yksinäisessä
väsymyksessä ja yksinäisessä raivossa.

Ja tämän tekivät koko miespolven rehellisimmät ja juuri
rehellisimmät... kummallakin puolella. Ja ne muut. He olivat kärsineet
vain kappaleen matkaa tai puolitiehen eivätkä osanneet lakata
varjojensodastaan.

Vain me... vain meistä on varjo, raskaimmillaan ja luonnottomimmillaan,
pudonnut pois. Ja meistä yksin, ytimiin saakka kuritetuista... vain
meistä kypsyy ja kasvaa kerran yksi ja yhtenäinen elämänpuu, ja meidän
jälkeläisemme eivät osaa enää erottaa siinä puussa oksaa toisesta
oksasta, eikä yksikään silmä tule enää näkemään reveltyjä haavoja sen
peittyneissä vuosirenkaissa.

Näinkö piti käydä? Kovimman ja paatuneimman täytyi tulla rehellisimpänä
katujana, ristinpuulta täytyi ryövärin puhua, ennenkuin hän, kurja
itsensä-häpäisijä, oli saava takaisin uskonsa muihin ihmisiin ja
itseensä? Joel Svart ennätti nähdä, ajatella ja kysellä suunnattoman
paljon tuolla lyhyellä matkalla pihamaalta valkamaan. Hän naurahteli
vuoroin ilosta, vuoroin järkyttyneenä, ja monen askelen mitan hänen
huulensa venähtivät äänettömään itkuntapaiseen, kuin luonnottoman kauan
valvoneella juopuneella.

Mutta hänen näkynsä eivät vähentyneet eivätkä hukkuneet. Ne lensivät
myös taaksepäin ja keräsivät itselleen kuin ilmasta lukemattomat
siivet. Aurinko selän takana taisteli pilviä vastaan. Se ampui leveitä
säde juo via ylöspäin ja rakensi suunnatonta sädekehää vallatakseen
koko taivaan. Ja se valaisi Joelin mielessä menneitten vuosien sylistä
hänen parhaat hetkensä, ne, joina hän oli saanut lepoa kärsimyksistään.
Kevätpäivä äidin keralla Autialassa ja yhtä hyvin hänen paluumatkansa
äidin hautajaisista; hänen voittoisa näkemyksensä sen jälkeen
yksinäisestä tornikamaristaan ja hänen ensimmäiset hengenaavistuksensa
Lautturin salmella, kaikki ne nyt humahtivat onnellisilta lakeuksilta
häntä kohti. Ne ruokkivat omine kauneuksineen hänen tämän hetken
uskoaan. Mutta mikään niistä ei ollut kuitenkaan tämän tapauksen
kaltainen. Ne olivat vain kuin ihana lakeus, jolla tapahtui tämä, tässä
hänen käsissään oleva ja silmissään näkyvä, hänen elämänsä suurin ihme.

Ja tuossa... heidän allaan oli alkanut välkähdellä järven tasainen
pinta.

       *       *       *       *       *

»Olisit antanut... tapahtua», Tiilikka sanoi ensi sanoikseen
istuuduttuaan rantakivelle. Joel Svart oli nojautunut veneen kokkapuuta
vasten ja odotti jatkoa. »Se poikakin kun... mikä lie vajaälyinen tai
riisitautinen...»

»Vihassa siitetty ja murheessa kasvatettu», Joel jatkoi tasaisella
äänellä.

»Torpanpoika ei perinyt maata, vaan vihan», Jussi sanoi yksikantaan,
kuin jotain muistelemalla. Joel tuijotteli heratyyneen vedenpintaan.
Hänen täytyi hakemalla hakea mikä, olisi siihen sanaan oikea totuuden
vastaus.

Sillä aikaa jatkoi Jussi rauhallista muistelemistaan: »Sen silmukan,
joka riippui keinupuussa, sen sitaisin siihen eräänä routa-aamuna,
kun painuin pariöistä jäätä punaisten puolelle. Ja minä ristin sen
hirsipuuksi, johon piti palattuani hirtettämän kartanon isäntä. Ja
sekin hakotukki... sen piti tulla kartanon pojalle mestauspölkyksi.»

»Ja sekään viha... jos se syntyi rakkaudesta hiellä ansaittuun
kotopeltoon, ei voinut olla oikeuden nimessä väärä!» leimahti Joel.
Mutta hän melkein kuin pelkäsi tänä hiljaisena hetkenä tarttua
räjähteleviin ajatuksiin. Mutta Jussi jatkoi kaiken-kokeneen
tyyneydellä ja päätti koko keskustelun: »Ei, ei ollut... siinä väärää,
mutta taistelu ryssän rinnalla... se se oli saastaa, sillä ryssä on
lapsi tai rosvo, mutta suomalainen torpanpoikakin on aina... mies.» Hän
nousi hitaasti. Ryysyiset vaatteet näyttivät Joelin silmissä karisevan
hänen yltään. Hän seisoi kuin olisi pannut oikeankäden peukalonsa
suolivyön alle, ja puukko olisi vasemmalla kupeella kiillellyt
helapäisenä miehuuden merkkinä. »Ja sitä minä kiroan, sitä liittymistä
syöpäläisten syömiin rosvoihin ja niitä, jotka meikäläisten nimissä sen
liiton tekivät.»

Tähän hän lopetti. Näytti joutuvan aivan muihin ajatuksiin. Ehkäpä
vaimoonsa ja poikaansa. Ja kasvot kävivät hitaasti murheellisen
näköisiksi.

»Mitä nyt... aiot?»

»Sinnepä kai... nimismiehelle...»

»Lie sinullekin parempi, että minä tulen saattamaan...»

He kulkivat rantapolkua ylöspäin pihamaalle. Veräjälle tultuaan Jussi
katsahti salavihkaa entisen kotinsa akkunaan. Astuttuaan metsäpolulle
hän pysähtyi: »Olisipahan se ollut vankikoppikin kuin taivaan
valtakunta, jos...» Katkenneessa lauseessa oli surua, joka oli jo
kaikkeen alistunut.

Joel koetti pidättää äänensä asiallisen tavallisena, virkahtaessaan:
»Älähän mitä... koetan auttaa vaimollesi asuntoa ja muuta, jos
sattuisit viipymään... kauemminkin.»

Eikä hän ollut nähnyt koskaan miehen silmiä sen rehellisemmin
kiitollisina kuin nyt... heidän hetken seisoessaan ja täyden päivän
valaistessa Jussi Tiilikan kasvot.




XXX.

POUTAPILVET.


»... ja silloin, rakkain, minä en ymmärtänyt ainoastaan sitä, että
olin pelastunut elämälle ja työhön — oi, miten nuori ja terve tänä
hetkenä olenkaan! — vaan sen, juuri sen, mitä olin ihmisistä, ja
myöskin naisen rakkaudesta, kaikkialta hakenut, löytänyt, kadottanut,
taas luullut löytäneeni ja jälleen kadottanut, sen ymmärsin vasta
sinä hetkenä, nojatessani veneenkokkaa vasten ja veljeni pakolaisen
hervahtaessa rantakivelle. Niin, mutta... tuskin uskallan lausua
sanalla, mitä silloin ymmärsin, sillä se sana on tuhansien arkipäivien,
satojen tuhansien valheiden ja miljoonain epäautuaitten tärvelemä.
Pelkään myös, että luulet minun solvaavan eräitä pyhinä pidettyjä — ja
määrättyyn rajaan saakka todellakin pyhiä — asioita, kun korotan nyt
silloisen kokemukseni yläpuolelle tunteen korkeimpiakin ilmennyksiä.

»Katsos, rakkain, tarkoitan... tai oikeammin: en tarkoita, että tämän
inhimillisen tunteen, jonka nimenä on 'rakkaus' — no nyt sain sen kuin
sainkin kynästäni irti — että tämän korkein ilmaus olisi esimerkiksi
äidin rakkaus, niin pyhän kuin tiedänkin sen juuri minun kohdaltani
olleen ja vieläkin olevan. Ystävyys, parhainkin, on sen rinnalla vain
luonnon luomaa toverusten samankaltaista mielialaa!

»Ja ajattelepa! Yksinpä isänmaanrakkaus, jossa kotopihan
nuoruudenilomme ja miehuuden kuoleman-tekomme elävät suloista ja
ylpeätä kaksoiselämää, ajattele, sellainenkin rakkaus, jonka vuoksi
olen yhä valmis astumaan kuolemaan, on senaamuisen rakkaudenkokemukseni
rinnalla vain kuin virran koskenniskat verrattuina latvojen ylimmäiseen
lähteeseen.

»Niin, todellakin, nyt sen löysin, vaikkakin vähän kuluneessa
vertauksessa, mutta sitä selvemmässä. Nuo kaikki edellä luettelemani
rakkaudet, kuten myös miehen rakkaus naiseen ja naisen mieheen, ovat
vain nykyisen ’ehdottoman rakkauteni’ välttämättömiä ilmennyksiä ja
sitä syvempiä mitä välittömämmin ne _virtaavat_ alkulähteestään — niin,
virtaavat... mitään muuta sanaa ei voi ihminen käyttää puhuessaan
rakkaudesta.

»No, nyt riipaisee Siiri Hell puutarhassaan tuskastuneena raakiletertun
viinimarjapensaasta. Mutta, katsos, on sanomattoman vaikea löytää
tuolle kokemukselleni sen arvoisia, kyllin kirkkaita tai kyllin
inhimillisiä sanoja, niin elävästi inhimillistä kuin se olikin. Ja minä
kun tahtoisin sen sinulle tilittää niin lapsellisen välittömästi kuin
käskee uudestisyntynyt sydämeni ja niin totisesti, ehdottomasti kuin
oikeuttavat vuode kärsimykseni.

»Kuule, ajattelepa maalaria, joka näkee päivänpaisteessa naulakossa
sinttyneen, paikatun vanhan akan väljän nutun ja alkaa välittömässä,
luovassa ilossa elää tuon kurjan akan elämää pienestä tytöstä
siihen hetkeen... Ei, ei, miksi en puhuisi ennemminkin eräästä
tanssijattaresta! Kuvittele... näet nälkiintyneen kerjäläistytön,
joka värjötellen, ryysyissä ojentaa sinua kohti kätensä. Sinun
sydämesi havahtuu. Elät kokonaisia päiviä tuota hetkeä. Tai näet hänet
uudelleen. Silloin... sinun oma ruumiillinen minäsi vaipuu tai on
vaipumaisillaan olemattomiin, tuon hennon kerjuritytön olemus, henki,
sydän ja valo, alkavat virrata sinuun sellaisella voimalla. Etkä sinä
kohta tiedä mikä on sinua, mikä suloista tyttö parkaa. Ja ajassa
tuonnempana sinä luot hänestä kerjuritytön tanssin, jossa sinä unohdat
Siiri Hellin ja olet todella, todella olet tuo kärsimyksen tyttö.
Silloin alat jo ymmärtää.

»Joka tapauksessa: tuo kärsimyksen tunne näyttää liittyvän ehdottomasti
minunkin korkeimpaan rakkauden-tietooni. Niin, niin... minä en enää
hamuile ja tunteile. Minä tiedän.

»Katsos, rakkain, kun näin rehellisen katujapakolaisen kurjissa
repaleissa ja lopulta voimattomana, juuri ja juuri itsemurhasta
pelastuneena ja huomaa: uudestaan valmiina, ja yhä ryysyissä, astumaan
kärsimysten tielle, silloin tuo kärsimys ja hän, kärsivä, ikäänkuin
alkoi virrata minuun. Mutta tämä virta oli minulle aluksi välitöntä
ihmettelyä, kuten odottamattoman onnen edessä, ja sitten jotain
antautumista, hänen minulle ja minun hänelle, kunnes tunsin, että me
olimme ykseys, ja hän oli minun silmissäni läheisesti kaunis.

»Se oli iloa, jonka kaltaista en ole koskaan tuntenut. Molempien
kärsimyksistä oli syntynyt suuri ilo. Minähän näin hänen silmistään,
että hänessä eli sama rakkaus. Hänhän esimerkiksi alkoi aivan
luontevasti sinä hetkenä minua sinutella, kuten veljeä ainakin.

»Tästä kaikesta, jota en osaa kuvata kuin köyhästi ja vajavaisesti,
minä nyt tiedän, että kaikkien rakkauksien lähde on sellainen rakkaus,
joka syntyy ihmettelynä ja antaumuksen virtana suuren _kärsimyksen_
edessä. Ja kaikki muu siksi sanottu on vain elämän alajuoksun sivu
virtoja, koskenniskoja ja suvannolta.

»Rakkain, nyt ole turvallisesti onnellinen, sillä tämä kärsimyksen
rakkaus on avannut myös sinulle ja minulle lakastumattomat
viinimarjatarhat. Miksi tähän saakka aina, luultuani rakastuneeni
naiseen, epäilin ja epäilin, rakastettiinko minua todella, vai oliko
se turhamaisuutta, himon itsepetosta tai tavan orjuutta? Mutta
miksi minun ei enää tule mieleenikään sellaista ajatellessani sinun
rakkauttasi? Siksi, rakas, siksi että minun maatessani kärsimysteni
riekaleena, ryysykasana, sinä näit kuitenkin sen alta minut, sen, jonka
pelastukseen uskoit. Sinun rakkaudessasi oli ja on osa juuri siitä,
mistä nyt olen kertonut: osa kärsimyksen rakkaudesta.

»Ja miksi minä rohkenen unohtaa menneet tekoni ja ottaa sinut vastaan
avoimin mielin? Tuon vainotun veljeni antaman rakkauden-ihmeen voimasta
on minussakin kaikki tullut uudeksi. Jokainen solu ruumiissani,
veri jokaisessa suonessani, hermoni, tahtoni ja rakkauteni. Jotkut
sanoisivat kai tätä kääntymykseksi. Minä en. Se on minulle vain sen
löytämistä, mitä olen tuskassa etsinyt koko elämäni ja mikä on minussa,
kuten jokaisessa ihmisessä ollut aina siemenenä olemassa. Äläkä luule,
että uskon tämän ihmeen vuoksi taistelun lakkaavan, muiden ja minun,
en lainkaan! Sillä harvat, harvat ovat löytäneet ja kauan, kauan
vielä... harvat tulevat tämän meidän rakkautemme löytämään. Enemmistö
on edelleenkin epäautuaita, kadotettuja, jotka ovat sen jo siemenenä
itsessään surmanneet.

»Tahtoisin siis sinun senkin ymmärtävän, että en aio erota elämästä ja
sen vaivoista. Juuri päinvastoin. Nyt vasta minä sen portista astunkin
enkä pelkää. Ero entisestään, muihin ihmisiin nähden, on vain siinä,
että tiedän toisella tavalla kuin ennen, ketkä ovat alhaisia, ketkä
ylimystöä, tämän uuden rakkautemme arvoisia.

»Niin, en usko enää sattumaksi, että aina ovat suuret runoilijat
tehneet poltinraudalla merkityistä jaloja ihmisiä ja löytäneet ryysyjen
alta sankareita. Nyt vasta minäkin, en suinkaan kirjoja lukemalla, vaan
suoraan elämän pätsistä ja manalan lavitsoilta...»

Kirjoituksen nopea virta katkesi, ja Joel Svart katsahti akkunasta
pihamaalle ja kauemmas, sillä hän näki nuoren naisen, Taavi Laukan
vaimon, ja uudistalon apulaisnaisen kantavan korennolla, terveet
lanteet tukevasti jännittyneinä, vesisaavia saunatiellä.

Ja kirje sai jäädä toistaiseksi. Joel Svart unohtui ympäröivään
elämänvoiman avaraan kauneuteen. Tuolla, kaivotien takana oli
noroniitty, osa sen heinistä jo haasialla. Vielä loitommalla,
loivasti kaltevalla rinteellä, vavahteli harvoin aalloin viheriäisenä
ja hopeanharmaana ruispelto. Akkunan edessä oli lastukkoa. Tämä
keltahirsinen kamari, jossa kesävieras kirjoitteli, oli, näet,
hiljan saatu valmiiksi. Mutta muu tanhua oli puhdasta ja hyvässä
järjestyksessä. Vanha aitta pihapengermällä oli saanut nurkilleen
tuntuvan ojennuksen, vieläpä kasvoilleen ja joka puolelleen punaisen
värin, tuoretta punamultaa. Eräät uudet seinähirret pienessä navetassa
osoittivat samaa uudisrakentajan väsymättömyyttä, Taavi Laukkaa,
joka viidelläkolmatta pennillä oli kerran vetäissyt vettyneitä
tukinroikaleita Kuorkosken rantaäyräille. Melkeinpä vain sauna oli enää
uskollinen entisyydelle. Mutta senkin kiuas oli jo kevätkesästä purettu
ja uudestaan ja uudemmanaikaiseksi rakennettu.

Nyt sen yllä lensi vaakasuorin siivin pehmeä poutapilvi ja kaksi
pienempää räpytteli hattaroina perässä.

Laukkalan Jopi-poika haeskeli noron vastalaitamalta putkenhoijakkeita
ja tirkisteli suu auki ylpisteleviä poutapilviä. Istuskelija ei
voinut enää pysyä paikoillaan. Hän siirtyi avonaisen päätyakkunan
luo. Järvellä itse Taavetti-isäntä ja toinen kesävieras, Eero Pirkka,
laskivat lahnaverkkoja.

Lie mitä aikoja kulunut... Pirkka tohahtaa sisään. »Joel», hän
kiirehtii jo ovelta, »olen heittänyt hiiteen Cortezit ja intiaanitytöt.
Näytelmäni, niin, minä kirjoitan näytelmän meidän sodastamme,
veljessodasta ja vapaussodasta... En tiedä vielä, onko siinä meidän
ympärillämme toistaiseksi 'historian verhoja' vai alastontako totuutta,
mutta joka tapauksessa... se on meitä, juuri meidän riemuamme ja
kärsimystämme...» Hän vaikeni pitkäksi aikaa, jääden istumaan akkunan
pieleen. Nousi vihdoin ja lähestyi Joelia, joka istui toisen akkunan
luona. Pirkka pani kämmenensä puoliksi toverinsa olalle, puoliksi
tuolin selkänojalle ja sanoi hiljaisena: »Kuulehan, Joel, minusta on
alkanut tuntua, kuin me vasta nyt, lähes puolen vuosikymmenen kuluttua,
että.. nyt me vasta olemmekin päässeet irti sieltä sairaskammiostamme.»
Joel nyökkäsi ja viittasi akkunasta aitanportaille. Siellä astui
matalasta ovesta alushousuisillaan Taavi Laukka, nousi portaitten
alapäässä täyteen pituuteensa ja huusi akkunaan: »Saunaan, pojat, mars
mars!» Pirkka pujahti akkunasta lastukolle, otti silmänräpäyksessä
asennon ja karjaisi: »Käskystä, herra korpraali!»

Mutta Joel Svart istahti vielä hetkeksi pöydän ääreen ja kirjoitti
katkenneeseen kirjeeseensä huolimattomilla, suurilla kirjaimilla:

»Ajattele, rakkain, elämällä on meille ainakin yksi evankeliumi:
Verisessäkin maassa on oikeus rakastaa _koko_ elämänsä ajan, rakastaa
katumuksen kauneudessa ja... ylinnä kaikkea muuta... kärsimyksen
rakkaudessa.»



