S. Ilmosen 'Delawaren suomalaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu
n:o 3341. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.



DELAWAREN SUOMALAISET

Kirj.

S. Ilmonen





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1938.






SISÄLLYS

Alkulause

I. Siirtokunnan perustaminen ja retkikunnat

  1. Lyhyt katsaus siirtomaiden valtaamisiin
  2. Ruotsalaisten ja suomalaisten osallistuminen
      Amerikan varhaisimpaan asutukseen
      Peter Minuit ja Uuden Ruotsin Kauppa-yhtiö
  3. Ensimmäiset retket Delawareen
      Toinen retki
      Kolmas retkikunta
  4. Vermlannin suomalaisten siirtyminen Delawareen
      Lisää suomalaisia kerätään
      Kohtalokkaita retkiä Kymmenes retkikunta
      Yhdestoista retkikunta
      Viimeinen retkikunta; sata suomalaista mukana
      Vermlannin suomalaisten yrityksiä päästä
      Delawareen

II. Taisteluja siirtokunnan omistamisesta

  5. Taisteluja Delawaren jokilaakson omistuksesta
  6. Englantilaiset valloittavat Hollannin siirtokunnat

III. Siirtokunnan sisäisistä vaiheista

  7. Elämää ja tapauksia siirtokunnassa
  8. Kuvernööri Johan Printzin aika, vv. 1643—53
      Delawaren kauppa-asemista kilpaillaan —
      Intiaanien raakamaisuuksia
      Kuvernöörin ankaruus virkatoimissa
  9. Ruotsin hallituksen kolme viimeistä vuotta
 10. Hollantilainen hallituskausi Delawaressa vv. 1655—64
      Suomalaisten oikeusjuttuja
 11. Englannin hallinnon aika Delawaressa
      Kapinahanke
      Suomalaisia luottamustoimissa
 12. William Penn ja Pennsylvanian valtio
      Philadelphian kaupunki
      Suomalaisten kotoista elämää
 13. Delawaren laakson suomalaiset asutuskeskukset
      ja kyläkunnat

IV. Seurakunnat ja kirkot

 14. Delawaren laakson suomalais-ruotsalaiset
     seurakunnat ja kirkot
      Kristiinan seurakunta ja kirkko
      Tinicumin kirkko
      Crane Hookin kirkko
      Wicacon kirkko
      Opettajien puute
      Opettajain hankkiminen
 15. Uusia kirkkoja rakennetaan
      Kolminaisuuden kirkko Wilmingtonissa
      Gloria Dei-kirkko Philadelphiassa
      Kingsessingin kirkko
      Upper Merionin kirkko
      Raccoonin kirkko
      Pennsneckin kirkko
      Swedesboron kirkko
 16. Seurakuntien sisäistä elämää ja toimintaa
      Lasten opetus ja koulut

V. Delawaren suomalaisten sukututkimuksia

 17. Delawarelaisia sukujuuria ja elämäkertoja

VI. John Morton itsenäisyysmiehenä

 18. Amerikan itsenäisyydenjulistus
 19. John Mortonin elämäkerran ääriviivoja
      John Morton valtiomiehenä




ALKULAUSE


Allekirjoittanut ryhtyi tutkimaan Delawaren varhaissuomalaisten
vaiheita v. 1914. Toimiessani silloin pappina New Yorkissa tarjosi
sanotun kaupungin jättiläiskirjasto runsaasti aineistoa 1600-
ja 1700-luvuilla tulleista hollantilaisista, ruotsalaisista ja
suomalaisista. Lisäaineksia keräilin Wilmingtonin ja Philadelphian
kirjastoista sekä Pennsylvanian Historiallisen Seuran kirjastosta,
jossa on runsain tietolähde Delawaren siirtokunnasta ja sen
varhaisimmista asukkaista, suomalaisista ja ruotsalaisista. V. 1916
ilmestyi esikoisteokseni Delawaren suomalaisista. Kaksi vuotta
myöhemmin painetussa kirjassani, Amerikan suomalaisten historia I,
julkaisin sukututkimustuloksina jonkun määrän Delawaren suomalaisten
lyhyehköjä elämäkertoja.

Tämän jälkeen käytin toistakymmentä vuotta nykyisen suomalaisen
siirtokansan vaiheiden tutkimiseen ja esittämiseen, jona aikana
ilmestyivät Amerikan suomalaisten historia II ja III sekä kaksiosainen
Amerikan suomalaisten sivistyshistoria.

Saatuani kuusi vuotta sitten tämän nykyisen siirtokansamme vaiheitten
selostukset julkaistuiksi, kiintyi huomioni uudelleen Delawaren
suomalaisiin. Tämä työ on ollut vaikeampaa ja aikaa vaativampaa
kuin osasin arvioida. Varsinkin Delawaren suomalaisten sukututkimus
on vaatinut työtä ja arvaamattoman suuren määrän seitsemännen ja
kahdeksannentoista vuosisadan historiallisen kirjallisuuden lukemista,
etenkin Delawaren, Pennsylvanian, New Jerseyn ja Marylandin valtion
varhaisimpain historian, oikeus ja kirkonkirjain tutkimista.

Katson sopivaksi merkitä tähän muutamia tärkeimpiä ja antoisimpia
teoksia, joita olen tätä kirjaa laatiessani käyttänyt: Amandus Johnson,
The Swedish settlements on the Delaware; Israel Acrelius, History of
New Sweden; A. Ferris, History of original settlements on the Delaware;
Samuel Hazzard, Annals of Pennsylvania; Jehu Curtis Clay, Annals of
the Swedes on the Delaware; H. C. Condar, History of the state of
Delaware; George Smith, History of Delaware county; J. L. Bozeman, The
history of Maryland; Samuel Smith, History of the colony of New Jersey;
Thomas E. Gordon, The history of Pennsylvania; Scharf ja Westcott,
History of Philadelphia; The Record of Upland Court; Minutes of the
provincial council of Pennsylvania; The record of Holy Trinity Church
of Wilmington; William Finck, Lulheran landmarks and pioneers in
America; Petrus Nordmann, Finnarne i Mellersta Sverige; K. J. Jalkanen,
Amerikan tauti Suomessa 16. ja 17. vuosisadalla; S. Ilmonen, Amerikan
Suomalaisten Historia I.

Fort Bragg. Kalifornia, huhtikuulla 1938.

Ilmonen.





I. Siirtokunnan perustaminen ja retkikunnat




1. Lyhyt katsaus siirtomaiden löytöihin ja valtaamisiin


Jo ajanlaskumme kymmenennen vuosisadan lopulla rohkeat norjalaiset
merenkulkijat löysivät Pohjois-Amerikan pohjoisimmilla vesillä olevan
Grönlannin ja perustivat sinne kalastus- ja kauppa-aseman. Retkillään
he olivat huomanneet kaukana lännen puolella siintävän rannikon, heille
tuntemattoman maan. Leif Erikinpoika läksi vartavasten varustetulla
laivalla tarkemmin tutkimaan sitä aluetta. Vanhat islantilaiset
tarinat kertovat hänen purjehtineen Pohjois-Amerikan itärannikkoa aina
nykyiseen Connecticutin valtioon saakka, missä he löysivät runsaasti
viinirypäleitä ja antoivat seudulle nimeksi "Vinland", viinimaa.
Erästä vanhaa pyöreätä tornia Rhode Islandissa arvellaan norjalaisten
rakentamaksi. Varmat historialliset todisteet norjalaisten löydöistä
ovat hukkuneet ajan virtaan, ainoastaan vanhoista Islannin ja Norjan
kansantaruista tavataan selontekoja retkistä.

Kunnia Amerikan löytämisestä kuuluu tunnetulle genualaiselle
merenkulkijalle Kristofer Kolumbukselle. Espanjan hallituksen
varustamilla kolmella laivalla hän saapui lokakuun 12 pnä 1492
pienelle San Salvadorin saarelle, julistaen sen Espanjan valtion
omaksi. Saari kuuluu Keski-Amerikan Bahama-saaristoon. Kolumbuksen
löytöretki lukeutuu historian merkittävimpiin ja kauaskantoisimpiin
tapauksiin, sillä se avasi Euroopan sivistyskansoille arvaamattomia
mahdollisuuksia meriliikkeen ja maailmankaupan laajentamiseen, kauppa-
ja lähetysasemien sekä siirtokuntain perustamiseen ja länsimaisen,
kristillisen kulttuurin levittämiseen merentakaisiin maihin.

Portugali, Espanjan kilpailija sekä vallassa että merenkulussa,
ei jäänyt toimettomaksi merentakaisten maiden etsinnässä. Kun sen
rohkeista purjehtijoista ja retkeilijöistä Cabral ensin löysi Brasilian
rannikot Etelä-Amerikassa ja Amerigo Vespucci lisäksi teki matkan
Brasilian sisämaahan sekä muutenkin tutki vastalöydetyn maan asemaa,
luontoa y.m., johtuivat he siihen päätelmään, että Kolumbuksen löytämä
maa oli aivan eri mannerta kuin Intia. Viimemainitun kirjoittaman
teoksen vuoksi alettiinkin uutta maata nimittää Amerikaksi.

Etelä-Amerikka oli edellämainittujen löytöjen perusteella joutunut
Espanjan ja Portugalin valtakuntain alusmaaksi. Raja, jonka veti Rooman
paavi, kulki siten, että pohjoinen osa tuli suurin piirtein kuulumaan
Espanjalle ja eteläinen puoli Portugalille. Kulta- ja hopearikkaudet
ja muut kalleudet, mitä silloin uudesta maasta niin runsaasti
löydettiin ja ryöstettiin, kohottivat Pyreneitten valtakunnat Euroopan
vauraimmiksi. Kauppa- ja lähetysasemia perustettiin, samoin kuin näiden
linnoitettujen asemien läheisyyteen myöskin siirtokuntia Espanjasta ja
Portugalista tulevia uudisasukkaita varten. Espanja ulotutti valtansa,
perustamalla lähetysasemia ja siirtokuntia, myöskin Pohjois-Amerikan
mantereen puolelle — Floridaan, Uuteen Meksikoon, Teksasiin ja
Kaliforniaan.

Ranskan, Englannin ja Hollannin rohkeat merenkulkijat suuntasivat
löytöretkensä etupäässä Pohjois-Amerikkaan. Niinpä mainittakoon
ranskalaisen Cartierin matka St. Lawrence-joelle Kanadaan, jolla
retkellä oli perustavaa merkitystä sikäli, että Ranska valtasi Kanadan,
perusti sinne linnoituksia, kauppa- ja lähetysasemia, minkä työn
varsinaisesti suoritti Samuel de Champlain. Englantiin muuttaneet
Cabotit purjehtivat pitkin Pohjois-Amerikan itärannikkoa Grönlannin
lähettyviltä aina Floridaan saakka, ja niin alkoi Englanti omia
itselleen koko Pohjois-Amerikan mannerta.

Hollantilaisten palveluksessa oleva englantilainen Henry Hudson löysi
Hudson-virran, ja sinne, Manhattanin saarelle, nykyiseen New Yorkin
kaupunkiin perustettiin hollantilaisen siirtokunnan kauppa-asema
ja kaupunki Uusi Amsterdam. Hollantilainen siirtokunta ulottui
molemmin puolin Hudson-jokea noin sata mailia pohjoiseen, nykyisen
Albanyn kaupungin seuduille saakka. Englantilaiset perustivat
Pohjois-Amerikkaan useita siirtokuntia, nimittäin etelään Virginiaan,
Marylandiin y.m. sekä pohjoiseen Plymouthin, Salemin ja Bostonin
seuduille. Siirtomaiden ja emämaan kesken harjoitettiin vilkasta
kauppaa.




2. Ruotsalaisten ja suomalaisten osallistuminen Amerikan varhaisimpaan
asutukseen


Historialliseksi harvinaisuudeksi on katsottava, että vähäinen Suomen
kansa, jota silloin tuskin vielä kansakuntain joukkoon luettiinkaan,
sai kunnian osallistua Amerikan varhaisimpaan asutukseen ja
sivistystyöhön, kun monet Euroopan suuremmat kin kansat jäivät siitä
syrjään. Ja ruotsalaistenkin suhteen voidaan tätä tapahtumaa pitää
merkillisenä.

Vastalöydettyjen maiden kauppa-asemain ja siirtokuntain
perustamiskysymyksen viritti Ruotsissa siihen aikaan kautta Euroopan
tunnettu merentakaisten maiden kauppayhtiöiden suunnittelija ja
perustaja, hollantilainen Willem Usselinx. Hän esitti v. 1624 kuningas
Kustaa II Adolfille, että Ruotsin kaupan ja teollisuuden elvyttämiseksi
perustettaisiin "Yleinen kauppayhtiö" harjoittamaan liikettä etupäässä
Amerikkaan, Länsi-Intiaan ja Etelämeren saaristoon, perustamalla niihin
maihin kauppa-asemia ja siirtokuntia.

Usselinx ei suinkaan jättänyt esityksessään korostamatta sitä seikkaa,
kuinka juuri merentakainen kauppa- ja siirtolaisliike oli tuntuvasti
lisännyt elinkeinomahdollisuuksia, kauppaa, teollisuutta ja yleistä
varallisuutta Espanjassa, Portugalissa, Hollannissa ja Englannissa.
Asiaan innostuttiin Ruotsissa, Suomessa ja Ruotsin omistamissa
Itämeren maakunnissa. "Etelän yhtiö", joka myöskin tunnettiin nimellä
"Meriliike-yhtiö" (Sjöhandels Kompaniet), perustettiin ja sai kuninkaan
allekirjoittaman virallisen vahvistuksen v. 1626.

Tarvittavan pääoman hankkimiseksi myytiin yhtiön osakkeita; kuningas
itse merkitsi niitä 450,000 taalarilla. Niillä tuntui olevan hyvä
menekki. Pappissääty osti niitä 100,000 taalarilla, valtiomiehet
ja aateliset kymmentuhantisin erin, mukana suomalaiset Flemingit,
Hornit, Skyttet y.m. Yhtiön perustaja Usselinx, hallituksen valtuus-
ja suositus- kirjeillä varustettuna, matkusteli yhtiön asiamiehenä
Itämeren maakunnissa ja Suomessa, tarjoten osakkeita ja kooten varoja.
Suomessa myytiin osakkeita Viipurissa, Porvoossa, Helsingissä ja
Turussa. Matkan tuloksena oli tuntuva rahanlisä "Etelän Kauppayhtiölle".

Niin lupaavalta kuin yhtiön tulevaisuus näyttikin, siltä puuttui
etupäässä kokeneita, liikeasioihin perehtyneitä johtajia. Yhtiö
harhaantui harjoittamaan sivuliikkeitä, perustettiin laivaveistämö,
lasi ja köysitehdas y.m., joihin kulutettiin suurin osa varoista.
Tosin hankittiin pari kauppalaivaakin, mutta niillä harjoitettiin
liikettä vain Etelä-Euroopan vesillä. Odotettiin muka mahdollisimman
hyviä tilaisuuksia ulottaa yhtiön toiminta merentakaisiin maihin,
kauppa-asemien ja siirtokuntain perustamiseen. Kun Ruotsi kesken näitä
puuhia osallistui kolmikymmenvuotiseen sotaan ja siellä kaatui yhtiön
suurin tuki, kuningas Kustaa II Adolf, lamautuivat yhtiön toimet siinä
määrin, että siirtokunnan perustaminen, yhtiön varsinainen tarkoitus,
jäi suorittamatta. Edelleen se kuitenkin välitti ostamillaan laivoilla
liikettä etupäässä Espanjan kanssa.

Peter Minuit ja Uuden Ruotsin Kauppayhtiö Kustaa II Adolfin kuoleman
jälkeen jäi valtiokansleri Axel Oxenstierna muutamiksi vuosiksi
Saksaan valtakuntansa etuja valvomaan, samalla ollakseen läheisemmässä
yhteydessä Ruotsin ja Suomen armeijani kanssa, jotka edelleenkin
taistelivat uskonvapauden ja evankelisen opin puolesta, sekä myöskin
pysyäkseen likeisessä kosketuksessa Ranskan ja Englannin valtiomiesten
kanssa. Palatessaan eräältä matkaltaan Ranskasta Oxenstierna tapasi
Hollannin vilkkaassa merikaupungissa Amsterdamissa Hollannin
Länsi-Intian kauppayhtiön johtokunnan jäsenen Samuel Blommaertin,
jonka liike harjoitti laajaa kauppaa siirtomaissa ja myöskin välitti
Ruotsin vaskikaivosten metallin vientiä ulkomaille. Blommaertin
kanssa keskusteltuaan innostui valtiokansleri uudelleen Ruotsin
kaupan laajentamiseen valtamerentakaisiin maihin, jonne mahdollisesti
voitaisiin perustaa erityisiä kauppa-asemia ja siirtokunta.

Hollannin siirtokunnan kuvernöörinä oli vuoteen 1632 saakka ollut Peter
Minuit. Hän oli saksalainen, kotoisin Wesselistä Reinin varrelta, ja
oli saanut lukiokasvatuksen. Minuit joutui Hollannin kauppayhtiön
palvelukseen ja toimi siten Hollannin vastaperustetun siirtokunnan
ensimmäisenä kuvernöörinä. Kun hän oli saksalainen, kävi hänen asemansa
Hollannin siirtokunnan päämiehenä kuitenkin niin vaikeaksi, että hän
edellämainittuna vuonna palasi Eurooppaan. Toimintahaluisena miehenä
hän esitti varakkaalle Blommaertille toisen siirtokunnan perustamista
Delawaren laaksoon. Blommaert ei kuitenkaan ryhtynyt yritykseen, sillä
hänestä oli viisaampaa kääntyä jonkun valtakunnan hallituksen puoleen
näin suuressa tehtävässä. Hänen kehoituksestaan Minuit esitti Ruotsin
hallitukselle ruotsalais-hollantilaisen kauppayhtiön perustamista
Ruotsin valtiomahdin ja lipun turvissa.

Valtiokansleri Oxenstierna oli asialle myötämukainen, ja niin
esitettiin Ruotsin valtioneuvostolle v. 1636 Minuitin laatima
Amerikkaan perusteltavan siirtokunnan suunnitelma. Se oli
pääpiirteittäin seuraava:

Siirtokunnalle voitaisiin panna nimeksi Uusi Ruotsi, aivan
niinkuin Hollannin siirtokunnan nimi Amerikassa on Uusi Hollanti
ja englantilaisen siirtokunnan Uusi Englanti. Perustettavalle
siirtokunnalle olisi sopiva alue Hollannin ja Englannin siirtokuntain
välissä Delawaren laaksossa, koska se ei vielä varsinaisesti kuulu
millekään eurooppalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle.
Maa-alue voitaisiin ostaa intiaaneilta sangen halvalla, ja heidän
kanssaan sopisi sitten harjoittaa edullista ja tuottavaa turkisten
kauppaa. Siirtokuntaa perustava retkikunta tarvitsisi ainakin yhden
lujatekoisen, kahdellatoista tykillä varustetun laivan sekä siihen
välttämättömän laivamiehistön ynnä sotilaita, joista osa tulisi jäämään
siirtokunnan turvaksi rakennettavan linnan puolustusväeksi. Laiva
olisi lastattava kaksitoista kuukautta kestävällä muonavarastolla,
työaseilla, joita tarvitaan linnan rakentamisessa, sekä näiden
lisäksi rihkama ja korutavaralla, jota käytettäisiin vaihtokauppaan,
ostaen intiaaneilta majavan nahkoja ja muita kalliita turkiksia.
Siirtolaisia koetettaisiin saada sekä Ruotsista että Hollannista.
Retken kustannuksiin tarvittavasta rahamäärästä kokoaisi Minuit puolet
Hollannista, toisen puolen kuluista suorittaisivat Ruotsin miehet.

Peter Minuitin järkevä ja asianmukainen Delawaren siirtokunnan
perustamissuunnitelma sai valtiokanslerin kannatuksen; samoin saavutti
esitys muittenkin valtakunnanneuvoston jäsenten lämpimän myötämielen.
Erittäinkin innostui siirtokunta-asiaan suomalainen amiraali Klaus
Fleming. Muodostettiin "Uuden Ruotsin kauppayhtiö", jonka säännöt
kuningatar Kristina vahvisti v. 1637. Yhtiön ja sen johtokunnan
jäseniksi tuli yhtä monta hollantilaista ja ruotsalaista. Yhtiön
hallintoneuvostoon valittiin Axel Oxenstierna, Gabriel Oxenstierna,
Klaus Fleming, Gabriel Bengtsson ja Peter Spiring Ruotsista sekä
hollantilaiset Samuel Blommaert, Adam Bessel, Isak Van dem Waeter,
H. von Arnheim ja J. Hoeffnaegell. Ruotsissa valvoi yhtiön asioita
sen johtokunta, jolla oli konttori Tukholmassa, ja Hollannissa Samuel
Blommaert.




3. Ensimmäiset retket Delawareen


Kahta laivaa, Kalmar Nyckeliä ja Gripeniä, alettiin varustaa
keväällä 1637 asianmukaiseen matkakuntoon ja lastata siirtokuntaa
perustettaessa tarvittavilla ase-, ruoka ja muilla tavaroilla. Peter
Minuit sai kutsun saapua Ruotsiin valvomaan laivain varustamista ja
hankkimaan tarpeellisen miehistön sekä ottamaan käsiinsä retkikunnan
johtamisen Amerikkaan. Tottumattomuus tällaisen pitkämatkaisen laivan
varustamiseen sekä ennen kaikkea vaikeus saada tarpeellinen laivaväki
ja sotilaat viivyttivät matkalle lähtöä kesästä syksy myöhäiseen.
Kun Ruotsista ei saatu riittävästi merimiehiä, hankittiin puuttuvat
Hollannista. Useimmat linnan puolustukseen varatut sotilaat olivat
ruotsalaisia, joilla oli vuoden tai kahden vuoden palvelussopimus ja
määräpaikka. Siirtolaisia ei ensimmäiseen retkikuntaan kuulunut.

Nämä ensimmäisen retkikunnan laivat läksivät matkalle marraskuussa
1637. Pohjanmerellä vallitsevassa ankarassa myrskyssä Kalmar Nyckel sai
vuodon ja menetti toisen mastonsa. Texelin laivatelakassa Hollannissa
vauriot korjattiin, ja keskellä talvea jatkettiin sitten matkaa.
Azorien saarella pysähdyttiin juomavettä y.m. ottamaan. Edelleen
jatkui matka, ja kolmikuukautisen purjehduksen perästä saavuttiin
Delaware-joen leveään suuhun. Kaunis keväinen aamu, rannalla kasvava
rehevä lehtimetsä juuri laittautumaisillaan kesäpukuunsa, nurmen
vihreys, kukkien kauneus ja lintujen laulu hurmasivat Pohjan miehet
siinä määrin, että he nimittivät paikan Paratiisin niemeksi.

Rannikot näillä seuduin olivat matalia eivätkä soveltuneet laituriksi.
Purjehdittiin eteenpäin leveää Delaware-jokea, kunnes tultiin nykyisen
Wilmingtonin kaupungin rantamille. Siinä oli kalliomainen ranta, joka
tarjosi sopivan maallenousupaikan.

Rannalla käyskenteli muutamia intiaaneja, ja kun laivalta ammuttiin
tervehdyslaukaukset, ilmaantui heitä lisää. Laivasta laskettiin
vene, johon astuivat retken johtaja Peter Minuit, luutnantti Mauno
Kling, intiaanien kieltä taitava tulkki Andreas Lucasson ja joitakin
sotamiehiä. Soudettiin rannalle, vietiin intiaaneille pieniä lahjoja
tuliaisiksi ja ryhdyttiin hieromaan kauppaa maa-alueen ostamisesta
siirtokuntaa varten. Intiaanit olivatkin halukkaat myymään uusille
tulokkaille Delawaren rannikkomaan.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 29 p:nä 1638, saapuivat
intiaanipäälliköt vuorostaan Ruotsin lipun suojassa purjehtivalle
Kalmar Nyckelille päättämään edellisenä päivänä sovittua
maanluovutuskauppaa. Heille maksettiin sovittu hinta: kulta ja
hopeaesineitä, vaskikattiloita, kirveitä sekä monenlaista halvempaa
rihkama ja korutavaraa. Laadittiin kaksi kauppakirjaa, joitten alle
Peter Minuit, Mauno Kling, Andreas Lucasson, Jacob Sandelin ja
Johan Huygen kirjoittivat nimensä Ruotsin hallituksen puolesta, ja
intiaanipäälliköt Matlahorn, Chiton, Mitot Schemings, Eru Packen ja
Mahomen piirsivät kukin "totem"-merkkinsä. Näin ostettu maa-alue
käsitti Delaware-joen länsirannan noin viidenkymmenen mailin leveydeltä
ja sadan mailin pituudelta, Kristiina ja Schuylkill-jokien välin, eli
ranta-alueen nykyisestä Wilmingtonin kaupungista Philadelphiaan saakka.
Siirtomaan nimeksi tuli Uusi Ruotsi.

Siirtokuntain ja kauppa-asemain turvaaminen linnoituksilla intiaanien
hyökkäyksiltä oli tähän aikaan välttämätöntä. Sille paikalle, missä
tämä ruotsalais-hollantilais-suomalainen retkikunta astui maihin,
ryhdyttiin viipymättä rakentamaan puolustusasemaa siirtokunnan
turvaksi. Ulkovarustus eli vallitus tehtiin pystyyn asetetuista
korkeista paaluhirsistä, tiivistettiin ja tuettiin kivillä ja
mullalla sekä savensekaisella muurausaineella. Kun yhdellä puolella
linnavarustusta virtasi joki, ei tarvinnut kaivaa kuin kolmelle
puolelle vallihauta.

Linnoitukseen kuului vielä hirsistä rakennettu, ampumarei'illä
varustettu puolustustorni, johon sijoitettiin laivoista tuodut tykit.
Sitäpaitsi rakennettiin kaksi muuta hirsihuonetta, toinen linnanväestöä
varten, toinen varastohuoneeksi. Kaikki tämä kysyi aikaa kolmisen
kuukautta, vaikka rakentamiseen osallistuivat sekä linnanpalvelijat
että sotilaat ja merimiehetkin. Ruotsin kuningattaren mukaan sille
annettiin nimeksi "Kristiinan linna", ja Ruotsin lippu kohotettiin
liehumaan sen torniin. Linnan komentajaksi Peter Minuit nimitti
luutnantti Mauno Klingin, jättäen tälle kaksikymmentäkolme sotamiestä
vartioväeksi. Peter Minuit oli tehtävänsä suorittanut taitavasti ja
asiantuntevasti. Mutta siirtokunnan kuvernööriksi hän ei halunnut
jäädä, niinkuin yleensä luultiin ja hartaasti toivottiin. Hän päätti
palata Kalmar Nyckelissä takaisin Hollantiin. Mutta synnyinmaataan
hän ei enää nähnyt. Paluumatkalla, laivan ankkuroidessa St.
Christopher-saaren luo, hän sai kutsun vieraisille erääseen satamassa
olevaan toiseen laivaan. Äkillinen hirmumyrsky irroitti tämän laivan,
eikä siitä sen koommin kuultu. Todennäköisesti laiva haaksirikkoutui
haudaten Atlantin aaltoihin Delawaren siirtokunnan perustajan.
Ruotsalaiset laivat kotiutuivat, Gripen ensin, sitten Kalmar Nyckel.


Toinen retki

Delawaren siirtokuntaa tukevan kauppayhtiön johtaja, suomalainen
amiraali Klaus Fleming, suunnitteli suuren siirtolaisjoukon
lähettämistä vastaperustettuun siirtokuntaan. Aluksien varustamisesta
asianmukaiseen kuntoon ryhdyttiin neuvotteluihin laivanvarustajien
kanssa. Mutta näille laajakantoisille suunnitelmille ilmeni
odottamattomia vaikeuksia, yhdeltä puolen varojen puute ja toisaalta
vaikeus saada uudisasukkaita lähtemään Amerikkaan. Uuden Ruotsin
kauppayhtiön hollantilaiset osakkeenomistajat ja johtokunnan jäsenet
kieltäytyivät rahallisista uhrauksista, jotka olivat toisen retkikunnan
varustamiseksi välttämättömiä. Ensimmäinen retkikunta oli niellyt kaksi
kertaa niin paljon kuin oli arvioitu. Ainoastaan Samuel Blommaert
lupautui rajoitetulla summalla yhä edelleenkin avustamaan yhtiötä
laivain varustamisessa.

Toisen retkikunnan alkuaan laajoja suunnitelmia täytyi supistaa ja
varustuksia vähentää. Klaus Flemingin esityksestä myytiin entinen
Etelän Kauppayhtiö, ja siitä saatu rahaerä käytettiin Delawaren
siirtokunnan tukemiseksi. Päätettiin varustaa matkalle vain yksi
laiva, lujatekoinen Kalmar Nyckel. Linnapalvelukseen tarvittavia
sotamiehiäkin oli vaikea saada. Vielä lujemmalle otti siirtolaisten
hankkiminen. Ruotsalaisia ei voitu väkisin viedä omasta maastaan pois,
ei rikollisiakaan eikä karanneita sotilaita. Kirjoitettiin muutamiin
vankiloihin, etupäässä Taalain ja Vermlannin, että jos sieltä jotkut
haluaisivat siirtyä Delawareen, Kristiinan linnan varustusväkeen,
saisivat he paitsi asuntoa, ruokaa ja vaatetta myöskin kymmenen
kuparitaalaria vuodessa palkkaa sekä kansalaisoikeuden ja toiset yhden,
toiset kahden vuoden palveluksen perästä vapauden joko lähteä takaisin
Ruotsiin tai jäädä uudisasukkaiksi Delawareen, josta saisivat maatilan
itselleen. Perheelliset saivat ottaa mukaansa vaimon ja lapset, heistä
huolehtisi yhtiö.

Syksyllä v. 1639 läksi Kalmar Nyckel toiselle Amerikan-matkalleen,
mukanaan Uuden Ruotsin kuvernööriksi nimitetty Peter Ridder, pastori
Roerus Torkillus, muutamia virkamiehiä sekä linnan palvelukseen
tarvittavia sotamiehiä ja palvelijoita. Siirtolaisia ei tälläkään
kertaa liene monta ollut. Suomalaisia voimme todeta olleen
mukana ainakin kolme yhtiön palvelukseen kuuluvaa: Lars Anderson
Ahvenanmaalta, merimies, Maunu Anderson the Finn, sotilas, ja
Peter Rambo, karannut sotilas. Lastina laivassa mainitaan olleen
kaikenlaista rihkamatavaraa turkiksien vaihtamiseksi intiaaneilta,
muonaa, ampuma-aseita sekä viisi hevosta. Talvimyrskyt tälläkin
kertaa hidastuttivat matkaa, tuottaen sairautta ja kurjuutta.
Vasta huhtikuussa 1640 laiva saapui Delawareen. Epäilemättä se oli
riemunpäivä ei ainoastaan laivaväelle ja uusille tulokkaille, jotka
näkivät siirtokunnan säilyneenä, vaan myöskin Kristiinan linnan
väestölle, jotka saivat hartaasti odotettuja viestejä kotiseuduiltaan
ja synnyinmaastaan.


Kolmas retkikunta

Joukko hollantilaisia halusi myöskin muuttaa Delawaren siirtokuntaan.
Ne hollantilaiset, jotka vielä kuuluivat osakkaina Uuden Ruotsin
kauppayhtiöön ja tietenkin suosivat maanmiestensä muuttoa
siirtokuntaan, kirjoittivat siitä yhtiön hallintoneuvostolle
Tukholmaan. Valtiokansleri Oxenstierna pelkäsi hollantilaisista
siirtolaisista koituvan vaaraa ruotsalaiselle kansallisuudelle
Delawaressa, varsinkin jos heitä sinne muuttaisi suuremmat joukot kuin
ruotsalaisia. Tällä kertaa ei kuitenkaan voitu hollantilaisten muuttoa
estää, sillä siirtokuntahan oli vielä yhteinen hollantilaisten kanssa.
Kuitenkin vaadittiin Hollannista muuttaneilta siirtymistä Ruotsin
hallituksen alamaisuuteen ja alistumista siirtokunnan sääntöihin.
Nämä rajoitukset lamauttivat hollantilaisia siinä määrin, että vain
pieni joukko heitä saapui siirtokuntaan Freeburg nimisellä laivalla v.
1641. He saivat karjanhoidolle ja maanviljelykselle sopivan maa-alueen
Kristiinan linnan pohjoispuolelta. Hollantilaiset toivat mukanaan
maanviljelysvälineitä, karjaa j.n.e. Heitä tavataan tuonnempana
suomalaisten hyvinä naapureina, kuten Van Neaman, Val Raven, Van de Ver
y.m.




4. Vermlannin suomalaisten siirtyminen Delawareen


Delawaren siirtokuntaa tukeva kauppayhtiö tuli kokonaan Ruotsin ja
Suomen miesten haltuun v. 1641, hollantilaisten myydessä osakkeensa
Ruotsiin. Yhtiön uuteen johtokuntaan valittiin myöskin Suomen
kenraalikuvernööri Pietari Brahe, joka tähän aikaan asui Tukholmassa
ja oli valtakunnan- neuvoston jäsen. Amiraali Klaus Fleming pysyi
edelleenkin yhtiön johtajana.

Siirtokunnan kuvernööri Peter Ridder totesi yhtiön johtokunnalle
lähettämässään kirjeessä Delawaren laakson erinomaisen hedelmällisyyden
ja sopivaisuuden sekä maanviljelykselle että karjanhoidolle. Samalla
hän pyysi johtokuntaa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että
siirtokuntaan saataisiin uudisasukkaita, etenkin sellaisia perheitä,
jotka ryhtyisivät viljelemään maata ja hoitamaan karjaa. Ellei
uudisasukkaita Ruotsista ja Suomesta saataisi pian Delawareen, alkaisi
sinne muuttaa englantilaisia ja hollantilaisia, jossa tapauksessa Uuden
Ruotsin siirtokunta menettäisi kansallisen merkityksensä.

Tämä puoli siirtokuntakysymyksestä oli ollut selvillä yhtiön
johtokunnalle siitä saakka, kun sinne pyrki suurempi joukkue
hollantilaisia. Mutta juuri tämä siirtolaisten lähettäminen Delawareen
tuotti johtokunnalle mitä suurimpia vaikeuksia, sillä tuntemattomaan
maahan, intiaanien keskuuteen, moniin vaaroihin ja vaivoihin alttiiseen
elämään siirtokunnassa ei, muutamat harvat poikkeukset huomioonottaen,
kukaan oikeastaan halulla lähtenyt. Ruotsalaisia ei voitu karkoittaa
maastaan, kuten jo edellä on mainittu. Täytyi löytää joku erikoinen
keino- ja menettelytapa, jonka kautta saataisiin uudisasukkaita
Delawareen. Sekä Ruotsin hallitus että siirtokunnan johtokunta näki
parhaaksi keinoksi lähettää Delawareen Keski-Ruotsin vainonalaisia,
osaksi kodittomia suomalaisia. Ymmärtääksemme tätä tilannetta lienee
paikallaan luoda lyhyt silmäys Ruotsin metsäsuomalaisten asemaan
seitsemännellätoista vuosisadalla.

Kuudennentoista vuosisadan loppupuolella siirtyi melkoinen määrä
suomalaisia Ruotsiin, etupäässä Vermlantiin ja muihin Keski-Ruotsin
maakuntiin. Syynä tähän muuttoon olivat osaltaan sotaisat, levottomat
ajat Suomessa, varsinkin Savossa ja Karjalassa, joita seutuja
venäläisten hyökkäykset usein hävittivät. Toisaalta lienevät muuttoon
vaikuttaneet edullisemmat työsuhteet Ruotsissa ja mahdollisesti
"muuttotautikin". Kustaa Vaasan kehoituskirjelmästä ilmenee, että
Ruotsin hallituskin halusi muuttoja Ruotsiin, kun Ruotsissa oli
asukkaita vähän, mutta Suomessa niin paljon, että "olivat toistensa
tiellä". Suomalaisille annettiin ilmaisia metsätorppia kaukaisista
sydänmaista, ehdolla että he kuuden verovapaan vuoden perästä saavat
torpat omikseen kohtuullista veroa vastaan. Sallittiinpa vielä kaataa
kaskeakin ja metsästää mielin määrin.

Seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella asui suomalaisia
Vermlannin, Taalain, Neriken, Gestriklannin, Ångermanlannin ja
Helsinglannin saloilla tuhatmäärin, ja sittemmin heitä levisi
noin sataanviiteenkymmeneen pitäjään. Yksinpä Vermlannin metsissä
asuvien suomalaisten luvun täytyy olettaa nousseen tuhansiin, koska
aikakirjoissa kerrotaan v. 1644 moniaita satoja suomalaisia kuuluneen
Vermlannin nostoväkeen ja ottaneen osaa maakunnan puolustukseen
tanskalaisia vastaan. Nämä Ruotsiin muuttaneet suomalaiset olivat
enimmäkseen kotoisin laajan Rautalammin pitäjän eri osista ja muualta
Savosta, mutta heitä oli siirtynyt myös Karjalasta, Hämeestä ja
Pohjanmaalta.

Ensi vuosikymmeninä ei suomalaisia mikään häirinnyt Ruotsissa, he
saivat rauhassa kaataa kaskiaan, polttaa ne ja tuhkaan kylvää siementä;
tuli runsaita satoja. Heidän asumuksensa olivat niin etäällä, etteivät
heidän kaskimaansa herättäneet erityisempää huomiota. Mutta sikäli
kuin suomalainen ja ruotsalainen asutus lähenivät toisiaan, alkoivat
ruotsalaiset kiinnittää huomionsa suomalaisten kaskenviljelykseen.
Lähetettiin valituksia läänin kuvernöörille ja Ruotsin hallitukselle
suomalaisten ylettömästä kaskimaiden valtaamisesta ja metsien
polttamisesta, minkä kautta usein kallistakin hirsimetsää tuhoutui.
Myöskin syytettiin suomalaisia liiallisesta metsästyksestä, yhä
vähenevien peurain ja hirvien paljosta ampumisesta.

Ruotsin hallitus ryhtyi liiankin ankariin toimenpiteisiin
metsäsuomalaisten suhteen, lopettaakseen heidän metsiä raiskaavan
viljelystapansa. Säädettiin laki, joka korkean sakon ja
vankeusrangaistuksen uhalla kielsi kaskenkaatamisen ja -polttamisen.
Metsästystä myöskin rajoitettiin, varsinkin peurain ja hirvien
ampumista. Luullen näitten sääntöjen johtuneen naapureitten
pahansuopaisuudesta ja kateudesta suomalaiset eivät olleet kovinkaan
kernaita noudattamaan määräyksiä kaskenpolton lopettamisesta eivätkä
myöskään välittäneet metsästysrajoituksista. Ruotsin hallitus antoi
entistä ankaramman määräyksen, että metsäsuomalaisten oli muutettava
takaisin Suomenniemelle ennen vapunpäivän iltaa v. 1638. Mutta
tällaisen määräyksen täytäntöönpano tuotti voittamattomia vaikeuksia.
Kun suomalaiset eivät suostuneet jättämään kotejaan ja kaskimaitaan,
oli väkivoimalla vaikeata saada heidät pois kymmenien kilometrien
etäisyyksistä, synkistä metsistä ja salojen sydämistä.

Kun edelleenkin kaski tulet leimusivat saloilla, annettiin kolmas
määräys: kaikki suomalaiset riihet ja vilja-aitat heidän kaskimailtaan
oli poltettava, jotta he elintarpeiden puutteessa joutuisivat
jättämään torppansa. Mentiinpä niinkin pitkälle, että ruotsalaisten
sallittiin ajaa suomalaisia pois tiloilta ja vallata ne itselleen,
varsinkin jos asianomaisilla ei sattunut olemaan laillistettua
omistusoikeutta torppiinsa. Tällaiset ankarat toimenpiteet tietenkin
saivat aikaan, että monet jättivät torppansa ja läksivät perheineen
etsimään työtä rintakylistä ja kaupungeista sekä ennen kaikkea
Taalain vaskikaivoksilta. Tällainen oli Vermlannin suomalaisten asema
siihen aikaan, kun uudisasukkaita ryhdyttiin keräilemään Delawaren
siirtokuntaan.

Vuonna 1640 saapui Ruotsin hallitukselle Neriken ja Öreborgin
kuvernööriltä kirje, jossa hän ilmoitti hoidossaan olevissa lääneissä
kuljeksivan paljon työttömiä, kaskimaansa jättäneitä suomalaisia,
sekä pyysi hallitukselta neuvoa, miten hänen oli näitten suhteen
meneteltävä. Tämä kirje saapui juuri niihin aikoihin, jolloin
Ruotsin hallitus oli päättänyt ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin
metsäsuomalaisten lähettämiseksi Delawaren siirtokuntaan. Vastatessaan
kuvernöörin kirjeeseen hallitus kehoitti häntä neuvottelemaan
läänissään asuvien suomalaisten kanssa ja taivuttamaan heitä muuttamaan
Amerikkaan, jossa he saisivat itselleen uudistilat sekä luvan
kaataa kaskea, jos haluavat. Kuvernöörin kehoituksesta saatiinkin
muutamia suomalaisia lähtemään siirtokuntaan, ja heidät kuljetettiin
perhekuntineen Göteporiin, jossa heidän oli noustava siirtolaislaivaan.

Delawaren siirtokunnasta huolehtiva johtokunta ja sen tarmokas johtaja
Klaus Fleming lähettivät suosikkinsa, siirtokunnassa olleen Kristiinan
linnan komentajan, luutnantti Mauno Klingin, suomenkielen taitoisena
kehoittelemaan suomalaisia Vermlannista, Taalain maakunnasta sekä
Falunin vaskikaivannosta siirtymään maanviljelijöiksi Delawaren
siirtokuntaan, jossa hän asiantuntijana vakuutti maanlaadun olevan
erittäin hedelmällisen. Heidän tulisi vain työskennellä yhtiön
palveluksessa määrävuodet matkakustannuksien korvaamiseksi, saaden
sinä aikana yhtiöltä ruuan ja vaatetuksen itselleen ja perheelleen.
Neljätoista suomalaista ilmoittautui matkalle, monet heistä
perheellisiä. Niinikään tarjousi neljä metsänraiskauksesta syytettyä
suomalaista Sundin pitäjästä perheineen siirtymään Amerikkaan.

Vapaaehtoisesti lähteviä uudisasukkaita ei kuitenkaan saatu riittävää
määrää kokoon, tuskin yli kolmenkymmenen, vaikka luutnantti Kling
teki vielä toisenkin matkan suomalaisten keskuuteen. Ruotsin hallitus
ojensi auttavan kätensä siirtolaisten hankkimiseksi ja määräsi v.
1641 Vermlannin, Neriken ja Taalain kuvernöörit lähettämään kylillä
ja kaupungeissa toimettomina kulkevat metsänraiskaaja-suomalaiset
vangittuina Göteporiin, mistä heidät laivattaisiin siirtokuntaan. Tämä
määräys koski myöskin palveluksestaan karanneita suomalaisia sotamiehiä.

Edellä mainittuja toimenpiteitä käyttämällä saatiin kokoon yli
puoleensataan nouseva siirtolaisjoukko, muutamia poikkeuksia lukuun
ottamatta suomalaisia. Siirtokuntaan lähteviä Tukholmasta Göteporiin
kuljettaneen Caritas-laivan matkustajaluettelo on säilynyt, mutta
sieltä Delawaren siirtokuntaan lähteneiden Kalmar Nyckel- ja
Caritas-laivain matkustajaluettelot eivät ole löydettävissä; sanotaan
vain, että enin osa siirtolaisia sijoitettiin Kalmar Nyckeliin, kun
taas Caritas kuljetti hevosia, lehmiä, lampaita y.m. kotieläimiä sekä
kaikenlaista tavaraa.

Sieltä täältä asiakirjoista poimiskellen voidaan todeta m.m. seuraavien
suomalaisten kuuluneen tähän retkikuntaan: Johan Anderson, Bertil
Eskelson ja Eskel Bertelsson, Clement the Finn, Andreas Hansson
perheineen sekä hänen veljensä Matti Hansson, Ivar Hendrickson the
Finn, Clement Jöransson, Maunu Jöransson the Finn, Peter Kokkinen,
Martti Marttinen perheineen, Knut Marttinen, Sörens Minkkinen
perheineen, Mauno Monsson the Finn, Henrick Matsson the Finn, Johan
Povelsson, Olli Povelsson, Olli Räsänen, Martin Thompson the Finn,
Anders Tossava, Johan Tossava, Olli Tossava, Henrick the Finn, Evert
the Finn, Lassi the Finn, Martti the Finn ja William the Finn, kaikki
edellä mainitut Keski-Ruotsin metsistä; Suomesta olivat samassa
matkueessa Matti Hansson niminen Klaus Flemingin palvelija Porvoosta ja
Johan Sprint Uudeltamaalta.

Laivat läksivät Amerikkaa kohden syksyllä 1641 ja saapuivat myrskyisen
matkan jälkeen Delawareen keskitalvella. Tuskin voitaneen kuvailla
sitä riemua, joka syntyi Kristiinan linnan vartiosotilaissa ja yhtiön
palvelusväessä, kun he pitkän, lähes kahden vuoden odotuksen perästä
näkivät ruotsalaiset laivat ja lukuisan joukon uusia tulokkaita,
etupäässä nuoremman ikäisiä reippaita Keski-Ruotsin suomalaisia. Mutta
yhtä suuri ilo vallitsi retkikuntalaisissakin, kun he monikuukautisen,
vaivaloisen matkan perästä vihdoin saivat nähdä Delaware-joen viheriät
rannikot ja astua jalkansa sen maan kamaralle, joka olisi useimman
vastainen koti, missä heillä vainotuilla olisi tilaisuus suorittaa
elämänsä työ.

Uuden Ruotsin siirtokunnassa syntyi vilkasta liikettä uusien tulokasten
saavuttua. Kuvernööri Ridder koetti sijoittaa heidät linnan suojiin,
mikäli mahdollista. Asuntopula oli vaikein voitettava. Mutta olivathan
tulijat nuoria, toiset parhaassa iässä olevia miehiä, jotka olivat
tottuneet käyttämään kirvestä ja kaatamaan puita.

Niinpä alkoi Kristiinan linnan ympäriltä kuulua aamusta iltaan kirveen
kalke ja ryske, vankkojen vaahteroiden ja tammien kaatuessa maahan.
Hirsistä rakennettiin lisäasuntoja linnan pihaan, ja sikäli kuin
saatiin peltoja raivatuiksi, niidenkin viereen rakennettiin huoneita
uudisasukkaille. Kesän tullen olikin useita peltoaukemia Kristiinan
linnan ympärillä, ja niihin tehtiin ensi kylvöjä. Suomalaisten
korvenperkaajien raivaustyötä se oli; samalla se myöskin oli
varhaisinta kulttuurityötä Delawaren laaksossa.

Sääntöihin ja sopimuksiin kuului, että siirtolaiset ensin palvelivat
yhtiötä, vapaat miehet vähintään kaksi vuotta matkakustannusten
suorittamiseksi ja pienrikolliset pitemmän aikaa, neljä, jopa kuusikin
vuotta. Näin ollen maitten jakelu uudisasukkaille tapahtui vasta
kuvernööri Printzin aikana, vuodesta 1644 alkaen.


Lisää suomalaisia kerätään

Siirtokunnan asioita valvova johtokunta kutsui palvelukseensa
kolmikymmenvuotiseen sotaan osallistuneen, virkavapaan
everstiluutnantti Johan Printzin. Hän sai ensi tehtäväkseen matkustaa
Suomeen ja koota sieltä siirtolaisia Delawareen.

Piti selittää Delawaren siirtokunnan tarjoamat edut uudisasukkaille.
Kuinka monta siirtolaista Printz sai Suomesta, siitä ei ole merkintöjä.
Muutamat seikat viittaavat siihen, että hän sai ainakin jonkun
Korsholman läänistä, Tornionjoelta ja Länsipohjan maakunnasta.
Myöskin muutamia pienrikollisia saatiin Suomesta siirtymään Delawaren
siirtokuntaan: kirjanpitäjä Johan Fransson Viipurista, kaksi miestä
Ahvenanmaalta, karannut sotamies Kajaanista, talonisäntä Huittisista ja
toinen isäntä Pomarkusta.

Keski-Ruotsin suomalaisia keräiltiin edelleenkin. Niinpä seppä Michael
Nilsson lähetettiin Taalain ja Vermlannin maakuntiin suostuttelemaan
suomalaisia muuttamaan Delawaren siirtokuntaan. Kahden viimemainitun
matkan suomalaisista voimme varmasti todeta vain seuraavat: Anders
Andersson the Finn, aatelismies Kristian Boije, Henrick Gustafsson
the Finn, Walle Lohi, Israel Helminen, Anders Hommanen perheineen,
Anders Johnson, Carl Johnsson Käkisalmesta, Matti Matsson the
Finn, Matti Piipari, Mikael Nilson ja Henrick Olsson the Finn. Kun
edellämainittujen v. 1643 siirtokuntaan saapuneitten retkikuntain
nimiluettelo puuttuu, on yllä mainitut nimet täytynyt poimiskella
siirtokunnan työväestön ja asukkaiden luettelosta. Joka tapauksessa
suomalaisia tulijoita oli enemmän kuin täten voidaan saada selville.

Uuden Ruotsin siirtokunnan kuvernööriksi nimitetty eversti Johan
Printz saapui Delawareen keväällä 1643, ryhtyen tarmokkaasti pienen
siirtokunnan asiain johtoon.

Siirtokunnan kansoittamiselle ei ilmennyt vaikeuksia ainoastaan
siirtolaisten hankkimisessa, vaan myöskin rahoittamisessa; rahan
puute ahdisti yhtiötä sitä lujemmin, kun Ruotsi joutui sotaan Tanskan
kanssa. Vieläpä yksi kauppayhtiön laivoista, Kalmar Nyckel, joutui
tanskalaisten hyökkäyksen alaiseksi ja vioittui sangen pahoin.
Siirtokuntaa kannattavan yhtiön etevä johtaja Klaus Fleming kaatui
lippulaivassaan v. 1645, ja se tuotti arvaamattoman vahingon myöskin
nuorelle siirtokuntapyrinnölle. Eteenpäin kuitenkin yritettiin.

Seitsemännelle retkelle hommattiin lujatekoinen, useilla tykeillä
varustettu laiva Gyllen Haj. Lastina oli ruokatavaraa, vaatteita,
aseita puolustuslinnoituksiin ja sotilaille, työvälineitä ja
kotieläimiä. Siirtolaisia ei tähän matkueeseen kerätty, mutta jotkut
lienevät menneet vapaaehtoisina. Toukokuulla 1645 lähdettiin Amerikkaa
kohden. Alituiset myrskyt aiheuttivat sen, että vasta lokakuussa, mitä
vaivaloisimman matkan suoritettuaan, alus saapui Kristiinan satamaan,
sekä siirtokunnan että laivaväen suureksi iloksi. Myrskyssä saadut
vauriot korjattiin, ja sitten laiva runsaine turkislasteineen palasi
Ruotsiin.

Kahdeksas retkikunta saatiin lähtökuntoon pikemmin kuin mikään
edellinen matkue. Johan Papegoja, tulkkinaan suomalainen Henrik
Olsson, keräili siirtolaisia ja sotamiehiä suomalaisten keskuudesta
Vermlannista. Ei ole tietoa, kuinka monta siirtolaista tällä kertaa
saapui Amerikkaan. Paitsi laivan päällystöä mainitaan tällä matkalla
Delawareen tulleiksi suomalainen pastori Laurentius Lock sekä
ruotsalainen lääkäri Hans Kock; viimemainittu palasi jonkun vuoden
kuluttua kotiin. Lähdettiin Swan nimisellä laivalla elokuussa v.
1646 ja suotuisten ilmojen vallitessa saavuttiin Delawareen syyskuun
lopulla. Se oli joutuisin matka, mitä silloin voitiin Atlantin yli
tehdä.

Laiva oli Kristiinan satamassa talvisydämen ja läksi sitten
turkislastissa takaisin. Myöskin luutnantti Mauno Kling, pastori
Campanius Holm ja aatelismies Liljehöök sekä muutamia linnan
palvelijoita ja sotilaita palasi silloin kotoiseen Pohjolaan.


Kohtalokkaita retkiä

Erittäin suotuisissa olosuhteissa varustettiin yhdeksättä retkikuntaa.
Kotiin palanneet sotamiehet ja linnanpalvelijat toivat kiittäviä
tietoja niistä eduista, joita Delaware tarjosi uudisasukkaille. Myöskin
yksi ja toinen siirtokunnassa asunut suomalainen lähetti omaisilleen,
sukulaisilleen ja tuttavilleen Keski-Ruotsin metsäkyliin terveisiä ja
hyviä tietoja toimeentulostaan ja uudisviljelyksistään. "Amerikantauti"
tarttui Vermlannin suomalaisiin. Kun hallitukselta saapui kirje
Vermlannin kuvernöörille, että hän koettaisi hankkia siirtolaisia,
ilmoitti hän kirjeessään kaksisataa suomalaista olevan valmiina
siirtymään Amerikkaan. Ei enää tarvittu voimakeinoja uudisasukasten
hankkimiseksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan.

Heinäkuun alussa v. 1649 oli sitten Katt-niminen laiva lähtövalmiina.
Siihen sijoitettiin, paitsi siirtokunnassa tarvittavaa tavaraa,
myöskin 41 siirtolaista, monella perheet mukana, sekä kolmattakymmentä
sotilasta, vielä virkailijoita ja kaksikymmentäneljä merimiestä, siis
noin sataan henkeen nouseva joukko. Ainoastaan osa uudisasukkaiksi
pyrkiviä Vermlannin suomalaisia voitiin tällä kertaa ottaa mukaan;
Suomesta mainitaan kaksi miestä, Israel Peterson ja Andreas Michelson.

Onnellisesti purjehdittiin yli Atlantin Keski-Amerikan saaristoon ja
poikettiin St. Martiniquen saarelle suoloja ottamaan. Sieltä lähdettiin
pohjoista kohden Delawareen, suotuisan myötätuulen vallitessa. Mutta
sitten sattui vakava onnettomuus. Noin kahdeksankymmenen meripenikulman
päässä Porto Ricosta pohjoiseen laiva törmäsi koralliriuttaan, jolloin
se vioittui kelpaamattomaksi. Matkustajat pelastuivat läheiseen
asumattomaan saareen, jonne osa laivan lastiakin kuljetettiin. Mutta
saarella ei ollut vettä, ja matkustajat saivat kahdeksan päivää kärsiä
hirveintä janoa, jotkut menehtyenkin. Eräs ohikulkeva espanjalainen
alus havaitsi heidät ja vei tiedon Porto Ricoon. Sieltä saapui pari
Espanjan hallituksen laivaa, ja onnettomat pääsivät ihmisten ilmoille.
Ruokaa ja juomaa he nyt saivat hengenpitimiksi, mutta edessä oli uusia
kärsimyksiä.

Kiihkokatoliset espanjalaiset kohtelivat ruotsalaisia ja
suomalaisia vihollisinaan, koska nämä olivat luterilaisia. Vaikka
kolmikymmenvuotinen uskonsota oli vuosi sitten päättynyt, niin
Porto Ricon espanjalaiset joko eivät sitä tietäneet tai eivät siitä
välittäneet; vihollisina he kohtelivat haaksirikkoutuneita Pohjolan
luterilaisia. Sotamiehet, merimiehet ja siirtolaiset pidätettiin
saarelle sotavangeiksi. Ainoastaan laivan komentaja, kapteeni
Admunsson, lähetettiin vasten tahtoaan viemään surullista viestiä
Tukholmaan. Saarelle jääneiden vankien hoito oli peräti puutteellista,
niin että useita kymmeniä heistä kuoli muutaman kuukauden kuluessa.
Jotkut uskaliaimmat, väkevimmät sotamiehet, merimiehet ja siirtolaiset
karkasivat ja seikkailurikkaan matkan jälkeen pääsivät Ruotsiin.

Monien neuvottelujen perästä saivat henkiin jääneet kaksikymmentäneljä
suomalaista ja ruotsalaista lähteä pienellä aluksella St. Christopherin
saarelle, jotta voisivat englantilaisilla laivoilla jatkaa matkaansa
Delawareen. Mutta tätäkin loppumatkaa kohtasi onnettomuus. Heidät
kaappasi ranskalainen laiva, ja he joutuivat uudestaan vangeiksi.
Koettelemukset lisääntyivät, ja taudit harvensivat joukkoa. Kun
vihdoin saavuttiin St. Cruzin saarelle, koitti vapaus, mutta heitä
ei enää ollut montakaan jäljellä. Kaikkiaan, karanneetkin luettuina,
ainoastaan yhdeksäntoista siirtolaista pelastui ja saapui Ruotsiin,
lisäksi muutamia sotilaita, meri miehiä ja laivanpäällystöön
kuuluvia henkilöitä sekä pastori Nertius ja kirjanpitäjä J. Lycke,
jotka suullisesti selostivat retkikunnan surulliset vaiheet. Noin
viisikymmentä oli kuollut matkan ja taudin vaivoihin.

Asiasta syntyi monivuotinen kirjeenvaihto Espanjan ja Ruotsin
hallitusten välillä, tuottamatta mitään hyvitystä vahingon kärsineille.
Surullinen kuva senaikaisesta merenkulusta ja laivain kaappauksista.


Kymmenes retkikunta

Haaksirikkoutuneen Kattin menetys ja vaivoihin kuolleiden siirtolaisten
surullinen kohtalo masensi Uuden Ruotsin kauppayhtiötä ja taannutti
Delawaren siirtokunnan kehitystä. Kului pari vuotta toimettomuudessa,
ja Amerikassa asuvat uudisasukkaat saivat tulla omin neuvoin toimeen.

Tällä välin Delawaren kuvernööri Printz lähetti hollantilaisissa
laivoissa kirjeitä valtiokansleri Oxenstiernalle ja kreivi Pietari
Brahelle kuvaten siirtokunnan tilannetta seuraavaan tapaan: Asema
siirtokunnassa olisi lupaava, sillä uudisasukkaitten varallisuus
kasvaa ja maata raivataan viljelykselle, mutta lisäväkeä tarvitaan
välttämättömästi. Mahdollisen hyökkäyksen sattuessa on Uuden Ruotsin
puolustajain joukko liian pieni torjumaan viholliset, josta syystä olo
tuntuu turvattomalta. Sitäpaitsi siirtokunnan kauppa on lamassa, kun
ei ole riittävästi vaihtotavaraa turkiksien ostamiseen intiaaneilta.
Ellei lähimmässä tulevaisuudessa saada siirtokuntaan lisää sotilaita
ja uudisasukkaita, häviää se kokonaan, ja Ruotsin aikeet kauppansa
laajentamiseksi menevät hukkaan.

Siirtokuntaa koskevat asiat otettiin v. 1653 Ruotsin
valtakunnanneuvoston käsiteltäviksi. Päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin
vähintään kolmensadan uudisasukkaan ja puolensadan sotamiehen sekä
linnoituspalvelijan lähettämiseksi mahdollisimman pian siirtokuntaan.
Kahta laivaa alettiin varustaa matkakuntoon. Delawaressa ollut
luutnantti Sven Skute sai toimekseen hankkia siirtolaisia ja
työmiehiä Vesteråsin, Vermlannin ja Taalain maakunnista, sikäläisiä
metsänraiskauksesta syytettyjä suomalaisia, joita kehoitettiin
vapaaehtoisesti siirtymään Amerikkaan. Tulos siirtolaisten keräyksestä
oli vallan erinomainen, lähtijöitä olisi ollut enemmän kuin laivoihin
voitiin sovittaa. Matkalle lähtevä, siirtokunnan uudeksi kuvernööriksi
nimitetty J. Rising ilmoitti lähtövalmiina olevan 260-henkisen
siirtolaisjoukon, neljäkymmentä sotilasta ja saman verran merimiehiä.
Lisää ilmaantui vielä, niin että kaikkiaan laskettiin siirtokuntaan
pyrkijöitä olevan 350 henkeä. Pääjoukko siirtolaisia, 230 henkeä,
sijoitettiin ensin lähtevään Örn-laivaan.

Vastuksitta ei tämäkään retkikunta suoriutunut. Jo Jyllannin rannikolla
alukseen tuli vuoto, joka kuitenkin saatiin korjatuksi. Pohjanmerellä
yllätti myrsky hidastuttaen kulkua, ja lopuksi laiva ajautui Englannin
rannikolle ja korjattiin uudestaan Weymouthissa. Atlantilla ahdistivat
retkikuntaa myrskyt ja taudit. Oli lämpimät ilmat ja puute raittiista
juomavedestä, ja niinpä kuumetauti sai sellaisen vallan, että huhtikuun
10 p:nä merkittiin sairaina olevan 130 henkeä, siirtolaisia, sotamiehiä
ja merimiehiäkin. Muutamat hyppäsivät mereen. Päivittäin kuoli useita,
kaikkiaan koko matkalla satakunta henkeä. St. Christopherin satamassa
saatiin parempaa vettä ja lääkkeitäkin, jotta voitiin suorittaa
lopputaival. Vielä oli kestettävänä lähellä Virginiaa äkillinen vihuri,
joka suisti muutaman sotamiehen mereen ja repi purjeita. Kaikin
puolin kurjassa kunnossa retkikunta päätyi perille toukokuussa 1654.
Siirtokunta sai retkikuntaa kohdanneista onnettomuuksista huolimatta
tuntuvan väenlisäyksen, noin 150 henkeä, joiden valtava enemmistö
varsinaisten uudisasukkaiden osalta oli suomalaisia.


Yhdestoista retkikunta

Gyllen Hajin oli sitten määrä lähteä yhtä matkaa Örnin kanssa, joka toi
perille kymmenennen retkikunnan, mutta se vioittui jo Ruotsin vesillä
ja joutui korjattavaksi, päästen lähtemään vasta useita kuukausia
myöhemmin, niin että sen matkaa voidaan sanoa yhdenneksitoista
retkeksi. Tähän laivaan lastattiin etupäässä siirtokuntaan vietävää
tavaraa, myöskin melkoinen määrä siemenviljaa uudisasukkaiden
tarpeiksi. Kuinka paljon matkustajia tähän retkikuntaan kuului, siitä
ei ole merkintöjä, sanotaan vain edellisestä matkueesta poisjätettyjä
sijoitetun laivaan jonkun verran. Etupäässä tietenkin Vermlannista
tulleita, Amerikkaan pyrkiviä suomalaisia. Laivan oli määrä poiketa
Porto Ricoon tutkimaan yhdeksännen retkikunnan osalle haaksirikon
jälkeen tullutta epäinhimillistä kohtelua. Tällä kertaa viranomaiset ja
etenkin saaren kuvernööri kohtelivat heitä hyvin.

Jatkettuaan suotuisan myötätuulen vallitessa matkaansa retkeläiset
saapuivat pian Pohjois-Amerikan rantavesille. Mutta selittämättömistä
syistä laiva purjehti Delawaren lahden eli jokisuun sivuitse
pohjoisempaan ja tuli Hollannin siirtokunnan alueelle, Long Islandin
rantamille. Siellä retkikunta joutui hollantilaisten vangiksi, sillä
Uuden Hollannin kuvernööri oli sotakannalla Uuden Ruotsin siirtokunnan
kanssa ja suunnitteli sen valloittamista. Laiva lasteineen joutui
kokonaan hollantilaisten omaksi. Sotamiehet lähetettiin Eurooppaan,
josta he saivat kotiutua Ruotsiin. Merimiehet ja siirtolaiset
saivat joko vakituisesti jäädä New Amsterdamiin asumaan tai siirtyä
maanmiestensä keskuuteen Delawareen. Mahdollisesti useat tavalla
tai toisella pääsivät Delawareen, mutta toisia heistä jäi myöskin
hollantilaisten keskuuteen, koskapa vanhimmissa asiakirjoissa ja
luetteloissa 1660-luvulta tapaa sellaisia nimiä kuin Dirch Michelson
the Finn, Hans Peterson the Finn, Mauno Peterson Staeck Turusta, John
Tommisen (Tomminen) y.m.


Viimeinen retkikunta; sata suomalaista mukana

Kaarlo X Kustaan nousu Ruotsin valtaistuimelle merkitsi uutta
eloa hallituksessa. Alettiin järjestellä ja tehostaa Ruotsin
ulkomaankauppaa, erittäinkin Englannin kanssa. Uuden Ruotsin
kauppayhtiö muutettiin "Amerikan kauppayhtiöksi". Sen tarkoituksena
oli harjoittaa siirtolaisliikkeen ohella myöskin tupakan tuontia
Virginiasta, sillä tuotanto omasta Delawaren siirtokunnasta ei tällä
alalla riittänyt. Uuteen kauppayhtiöön ostettiin osakkeita aivan
kilvalla. Mainittakoon muutamia suomalaisiakin ostajia: kreivittäret
Maria de la Gardie ja Brita Kurki, Klaus Flemingin perilliset, Viipurin
kaupunki.

Kahdennelletoista retkelle Amerikkaan kunnostettiin Merkurius, joka
oli varustettu 14 puolustustykillä. Laivan kapteeniksi otettiin Henry
Huygen, ja retken yleisjohtajaksi ja siirtolaisten huoltajaksi tuli
Delawaren entinen varakuvernööri Johan Papegoja. Kun ei osannut suomea,
otti hän tulkikseen ja apulaisekseen myöskin jo ennen siirtokunnassa
olleen Henrik Olssonin. Siirtolaisten saanti ei enää ollut vaikeata,
sillä Keski-Ruotsin suomalaisiin oli tarttunut "amerikantauti".
Lytestegen kylästä Vermlannista ilmoittautui 16 perhettä ja muualta
maakunnasta 80 suomalaista, siis alun toistasataa henkeä Vermlannista.
Keski-Ruotsin metsäpirteistä riensi suomalaisia Göteporiin, astuakseen
siellä laivaan. Siten karttui suomalaisia kaikkiaan kaksisataa henkeä.
Laivaan voitiin sijoittaa korkeintaan 110 siirtolaista, lisäksi
tarvittavat sotamiehet, linnanpalvelijat, päällystö ja merimiehet. Näin
ollen jäi kaukaa Keski-Ruotsin metsistä tulleita suomalaisia satakunta
henkeä laiturille katselemaan onnellisempani lähtöä. Retken johtaja,
luutnantti J. Papegoja kirjoittaa tästä seuraavasti: "On surullista
ja häpeällistä, kun ei heitä voitu ottaa mukaan. Kun nämä toiveissaan
pettyneet olivat myyneet omaisuutensa polkuhintaan, kuluttaneet varansa
pitkään matkaan rannikolle, ja nyt saivat tarttua kerjuusauvaan
lähteäkseen tuntemattomille teille, syntyi sellainen valitus ja itku,
jota harvoin näkee."

Tämän kahdennentoista eli viimeisen retkikunnan siirtolaisista
on säilynyt seuraava merkintä: Virkailijoita ja palvelijoita 9,
ruotsalaisia vaimoja 2, ruotsalaisia neitoja 2, suomalaisia miehiä,
vanhoja ja nuoria, 33, suomalaisia vaimoja 16, suomalaisia tyttäriä 11,
suomalaisia alle kahdentoista vuoden ikäisiä lapsia 12, kaikkiaan 105
henkeä, joista 92 suomalaista. Kun siirtokunnan ensi retkille ei saatu
ruotsalaisia uudisasukkaita kuin joku harva eikä niitä missäänkään
matkueessa voida sanoa lukuisasti olleen, ja tässä viimeisessä
retkikunnassa oli heitä tavattoman pieni murto-osa, johdutaan
itsestään siihen päätelmään, että varsinaisina uudisasukkaina saapui
siirtokuntaan vain verrattain vähäinen ruotsalaisaines.

Marraskuulla 1655 läksi Merkurius purjehtimaan, viipyen matkalla
neljä kuukautta. Kun siirtolaiset saapuivat Delawareen, saivat
he kuulla ruotsalaisen siirtokunnan joutuneen hollantilaisten
vallanalaisuuteen. Vaikeuksia tietysti syntyi, sillä hollantilaiset
viranomaiset pidättivät laivan. Neuvottelujen ja sovittelujen perästä
saivat siirtolaiset kuitenkin astua maihin ja jäädä siirtokuntaan,
maanmiestensä keskuuteen, mutta laivan miehistö ja sotilaat
palautettiin hollantilaisilla laivoilla Eurooppaan, sieltä edelleen
Ruotsiin. Laiva lasteineen joutui Hollannin kauppayhtiön haltuun.


Vermlannin suomalaisten yrityksiä päästä Delawareen.

Uuden Ruotsin siirtokunnan joutuminen Hollannin kauppayhtiön hallintaan
lopetti siirtolaisten lähettämisen Ruotsista Delawareen; samalla
myöskin liikeyhteys entisen siirtokunnan kanssa kokonaan loppui.

Vermlannin suomalaisten keskuuteen levinnyt "amerikantauti" vaikutti
vielä heidän keskuudessaan noin kymmenen vuotta, ja he koettivat
kaikilla mahdollisilla keinoilla päästä maanmiestensä luo Delawaren
laaksoon, josta saapui silloin tällöin joku kirjekin. Niinpä
eräs sai veljeltään kauniin kirjeen, jossa kuvailtiin Delawaren
luonnonrikkautta, sen hedelmällistä maaperää ja uudisasukkaiden
hyvää toimeentuloa. Siksipä Keski-Ruotsin suomalaiset yhä edelleen
yrittivät päästä Amerikkaan, toiset hollantilaisissa laivoissa, toiset
englantilaisissa aluksissa, sillä Ruotsin laivain purjehtiminen
Delawarejoelle oli kokonaan kielletty. Mahdollisesti silloin tällöin
joku yksityinen löysi sijansa Amerikkaan meneviin laivoihin ja pääsi
siirtokuntaan. Kerrotaanpa v. 1663 pienen, 32-henkisen suomalaisjoukon
saapuneen hollantilaisessa aluksessa Delawareen, mutta siihen
siirtolaisten tulo päättyikin.

Surullisen yrityksen päästä Delawareen tekivät Keski-Ruotsin
suomalaiset vielä kerran, nimittäin he möivät maansa ja tavaransa
ja 140-henkisenä joukkona läksivät talvella Taalainmaan ja Norjan
poikitse Kristianiaan, aikoen siellä vuokrata laivan Amerikkaan. Laivan
he saivatkin ja matkalle läksivät, mutta jostakin syystä poikettiin
Hollantiin. Siellä heidän matkansa keskeytettiin. Syntyi kirjeenvaihtoa
Ruotsin viranomaistenkin kanssa, ja matkustajat, joita Amsterdamin
kaupunki elätti, saivat kokea puutetta ja ikävää. Lopullinen tulos
näyttää olleen, että suomalaiset palautettiin Ruotsiin. Suomalaisia
saapui Delawaren laaksoon niinä vuosina, jolloin siirtokunta kuului
Ruotsille, seuraava määrä: Vuonna 1638 yksi, v. 1640 kolme henkeä, 1641
noin neljäkymmentä henkeä, 1643 viisitoista henkeä, 1645 kymmenkunta
henkeä, 1654 suunnilleen sata henkeä, 1655 yhdeksänkymmentäkaksi
henkeä, yhteensä siis 263 henkeä. Hollannin hallinnon aikana saapui
siirtokuntaan vielä 32-henkinen suomalaisjoukko. Näin ollen eri
retkikunnissa kertyi suomalaisia 295.

Edellä on jo viitattu siihen, että ruotsalaisia saapui Delawareen
varsin pieni joukko uudisasukkaina, mutta samalla on otettava huomioon,
että ruotsalaisia karttui siirtokuntaan muutoin kuin varsinaisina
siirtolaisina. Kaikissa laivoissa tuli siirtokuntaan ruotsalaisia
linnanpalvelijoita ja sotamiehiä. Sopimusten mukaan he voivat palata
Ruotsiin määrävuodet palveltuaan ja saivat sovitun palkan. Näitä
sotilaita samoin kuin linnanpalvelijoitakin jäi osa siirtokuntaan.
Heillä nimittäin oli palvelusaikansa päätyttyä vaihtoehtoinen lupa
jäädä uudisasukkaiksi. Vaikkapa vain jokukin ruotsalainen sotilas
taikka linnanpalvelija jäi Delawareen, niin viidentoista vuoden aikana
heitä karttui satalukuinen ja ehkä suurempikin joukko.

Ruotsinkieli oli Delawaren siirtokunnan virallinen kieli,
hallitusviraston kieli, ja jumalanpalvelukset myöskin toimitettiin
ruotsiksi. Vaikka suomalaisten joukossa olikin joku määrä aivan
ummikkoja, niin varsinkin myöhemmät suomalaiset uudisasukkaat osasivat
ainakin jotenkuten puhua ruotsia, sillä olivathan he enimmäkseen
Keski-Ruotsissa syntyneitä. Delawaren siirtokunnassa syntyneiden
suomalaisten ensi polvi oppi ruotsinkielen, samoin muutamat
suomalaisten ja ruotsalaisten sekaan asettuneet hollantilaiset. Vaikka
suomalainen kansanaines oli enemmistönä siirtokunnassa, käytettiin siis
ruotsinkieltä yleisemmin, jos kohtakin tietysti suomalaisissa kodeissa
kaikui jonkun aikaa suloinen suomenkieli.

Kolmannen polven suomalaiset ja ruotsalaiset omaksuivat valtaan
päässeen englanninkielen.





II. TAISTELU JA SIIRTOKUNNAN OMISTAMISESTA




5. Taisteluja Delawaren jokilaakson omistuksesta


Esittäessään Ruotsin hallitukselle siirtokunnan ja kauppa-aseman
perustamista Delawaren hedelmälliseen jokilaaksoon Peter Minuit
vakuutti, ettei se alue vielä varsinaisesti kuulunut millekään
eurooppalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Varsinaista
siirtokuntaa ei Delawaressa silloin ollutkaan. Mutta hollantilaiset
ja englantilaiset kylläkin harjoittivat sanotun joen rannalla asuvien
intiaanien kanssa turkiksien kauppaa, molemmat tavoitellen siinä
yksinoikeutta, vakuuttaen jokilaakson kuuluvan heille.

Hollantilaiset perustivat oikeutensa Henry Hudsonin löytöretkiin,
hänen, joka Hollannin kauppayhtiön palveluksessa purjehtien ankkuroitsi
Delawarejoen suuhun, mutta jatkoi matkaa pohjoisempaan ja perusti
v. 1608 Hudson-virran suussa olevalle Manhattanin saarelle Uuden
Hollannin siirtokunnan ja kauppa-aseman. Hollantilainen uudisasutus
levisi molemmin puolin Hudson-virran rantamia, mutta hollantilainen
kauppayhtiö ulotti turkisliikkeensä aina "Eteläjoen" eli Delaware-joen
rantamille saakka. Rakennettiinpa sinne hollantilaisten toimesta
puolustuslinnakin, jonka kuitenkin intiaanit hävittivät.

Englantilaiset puolestaan väittivät koko Pohjois-Amerikan itärannikon
kuuluvan heille Cabotien ja Raleighin löytöretkien perusteella.
Englannilla oli kaksi kukoistavaa siirtokuntaa Pohjois-Amerikassa:
Delawaresta etelään sijaitseva Virginia ja sen yhteydessä Marylandin
siirtokunta sekä pohjoisessa Uusi Englanti, nykyinen Massachusettsin
valtio keskuksena. Näiden kahden englantilaisen siirtokunnan
välissä oli hollantilainen ja ruotsalais-suomalainen siirtokunta.
Englantilaisia kauppalaivoja purjehti myöskin Delaware-joella
ostelemassa intiaaneilta kalliita turkiksia. Jos heidän matkojaan
ja kauppaansa häirittiin tai estettiin, pitivät he sitä rikoksena
Englannin valtiovaltaa vastaan.

Ruotsalaiset eivät voineet perustella oikeuksiaan löytöretkien
kautta saavutettuihin valtauksiin, mutta heillä oli kuitenkin pätevä
omistusoikeus siihen alueeseen, jonka he olivat intiaaneilta, maan
varsinaisilta omistajilta, ostaneet.

Kun Hollannin siirtokunnan kuvernööri v. 1638 sai tietää ruotsalaisten
tulleen Delawareen aikoen perustaa sinne kauppa-aseman ja siirtokunnan,
lähetti hän heti asiamiehensä Janssenin Delawarejoelle vaatimaan
ruotsalaisia peräytymään siirtokuntahankkeestaan ja lähtemään
takaisin Pohjolaan, koska sanottu jokilaakso kuului Hollannille ja
sen kauppayhtiölle. Uuden Ruotsin siirtokunnan perustaja Peter Minuit
vetosi intiaanien kanssa tehtyyn kauppakirjaan, jonka nojalla heillä
oli maahan laillisemmat valtuudet kuin hollantilaisilla. Sitäpaitsi
hän itse oli Ruotsin valtion palveluksessa ja käskettävänä. Kun
ruotsalaisilla oli melkoisen hyvä tykistö laivassaan ja runsaasti
ampumavaroja sekä riittävä miehistö, katsoi Janssen parhaaksi palata
Uuteen Amsterdamiin ryhtymättä enempiin toimiin.

Ruotsalaiset saivat kuitenkin sen opetuksen, että oli varustauduttava
vastaisen varalta, linnoituksia rakennettava ei ainoastaan intiaanien
hyökkäysten torjumiseksi, vaan myöskin torjumaan hollantilaisten
pyyteitä alueen valtaamiseksi. Niin rakennettiinkin, kuten edellä
on mainittu, ensin Kristiinan linna. Myöhemmin kuvernööri Printzin
toimesta rakennettiin linnoja ja puolustustorneja useampiakin
Delaware-joen varrelle.

Hollannin siirtokunnan rauhaarakastavan kuvernöörin Kieftin aikana
pysyivät eri siirtokuntien välit melkoisen tyydyttävinä, vaikkakin
silloin tällöin syntyi väärinymmärryksiä, jotka vaativat neuvotteluja
ja sovitteluja. Mutta kun v. 1647 Hollannin siirtokunnan kuvernööriksi
tuli käskevä ja sotaisa Peter Stuyvesant, alkoivat suhteet muuttua ja
asiat kärjistyä. Jo ensimmäisessä kirjeessään Delawaren siirtokunnan
kuvernöörille J. Printzille selitti tämä anastushaluinen kuvernööri
Delawaren jokilaakson kuuluneen ennen ruotsalaisten tuloa Hollannin
kauppayhtiölle, josta syystä Uuden Ruotsin siirtokunnan oli alistuttava
Hollannin hallintaan.

Printz lähetti kirjeen Ruotsiin ja valmistausi vastarintaan.
Hollantilaisten ylivoima oli sillä kertaa riittämätön takaamaan heille
voittoa ruotsalaisista ja suomalaisista, josta syystä Stuyvesant
oli taisteluun ryhtymättä. Kuitenkin hän rakennutti Delaware-joen
varrelle Kristiinan linnasta etelään Casimir-nimisen linnoituksen,
ruotsalaisten alueen rajamaille, sekä turkiskaupan ja hollantilaisten
uudisasukkaiden turvaamiseksi että myöskin uhaksi Uuden Ruotsin
siirtokunnalle. Kuvernööri Printz osasi suhtautua tilanteeseen
maltillisesti ja säilytti näin ollen sekä rauhan hollantilaisten
kanssa että siirtokunnan itsehallinnon. Mutta asema muuttui, kun hän
v. 1653 luopui siirtokunnan hallinnosta ja palasi Ruotsiin. Sieltä
saapui uusi kuvernööri J. Rising seuraavana vuonna. Siirtokuntain
asioita tuntemattomana ja sotaisiin toimiinkin tottumattomana hän
kansallisuusinnossaan valloitti hollantilaisten varustuksen ja antoi
sille ruotsalaisen nimen, jättäen samalla pienehkön joukon ruotsalaisia
sotamiehiä linnan vartioväeksi.

Kuultuaan Casimir-linnan joutuneen ruotsalaisille Stuyvesant ryhtyi
varusteluihin, joiden tarkoituksena oli Delawaren jokilaakson
valloittaminen. Laivoja laitettiin tarpeelliseen hyökkäyskuntoon ja
sotamiehiä kerättiin mahdollisimman salassa ruotsalaisilta naapureilta.
Rising alkoi puolestaan lujittaa linnoituksia varmassa toivossa, että
saisi piankin lisäapua Ruotsista, miehiä ja ampumavälineitä.

Apua sieltä ei vain saapunutkaan. Syksyllä 1655 purjehti kuvernööri
Stuyvesant hyvin varustetulla, 700 miestä käsittävällä laivastollaan
Delawareen ja ryhtyi piirittämään ruotsalaisen siirtokunnan
etuvarustusta, Kolminaisuuden linnaa, entistä hollantilaisten
Casimir-linnaa. Sen komentajan, kapteeni Sven Skuten käytettävänä
oli ainoastaan kaksikymmentä miestä ja hyvin rajoitettu määrä
ampumatarpeita, joten ei ollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen
puolustukseen, ja saatuaan kunnialliset ehdot hän antautui miehineen,
aseita käyttämättä. Uudelleen siis kohotettiin Casimir-linnan katolle
Hollannin lippu.

Delawaren kuvernööri taasen kokosi voimansa Kristiinan linnaan. Hänen
apulaisensa Henrick Elswick riensi keräilemään sotilaita ja linnan
puolustajia siirtokunnan taajaväkisimmiltä seuduilta Finlandista ja
Kingsessing-kylästä y.m. Matti Hansson, Peter Rambo, Hans Monsson,
Sven Gunnarsson ja Matts Bengtsson, kolme ensinmainittua suomalaisia,
liittyivät heti riveihin, toisten oli määrä kokoontua seuraavina
päivinä Tinicum-saarelle, mistä heidät oli tarkoitus viedä veneillä
Kristiinan linnaa puolustamaan.

Voitoninnossaan hollantilaiset purjehtivat Kristiinan linnan edustalle,
jonka he piirittivät. Hollantilaisten ylivoima oli tällä kertaa niin
suuri, ettei ollut epäilystäkään linnan joutumisesta heidän haltuunsa,
jos aseelliseen taisteluun ryhdyttäisiin. Siksipä kuvernööri Stuyvesant
kehoitti suosiollisesti antautumaan, koska vastustus aiheuttaisi
vain ihmishengen hukkaa ja omaisuuden häviötä. Syntyi muutamia
päiviä kestänyt neuvottelu molempien kuvernöörien ja johtomiesten
välillä. Rising yritti vedota ruotsalaisten oikeuksiin Delawaren
siirtokunnassa, selittäen näiden loukkaamisen voivan johtaa Ruotsin ja
Hollannin valtakuntain väliseen sotaan. Stuyvesant vaati antautumista,
välittämättä kansainvälisestä oikeudesta. Antautumisehtoina olisivat:
Suomalaiset ja ruotsalaiset uudisasukkaat saavat pitää maansa ja
yksityisomaisuutensa, linnan puolustusväelle, sotamiehille, annetaan
suojelus ja heidät kuljetetaan hollantilaisilla laivoilla vapaasti
Hollantiin, josta he voivat jatkaa matkaansa Ruotsiin. Kuvernööri
Rising saa viedä siirtokuntaa koskevat asiakirjat mukanaan maansa
hallitukselle, mutta Uuden Ruotsin kauppayhtiön omaisuus ja julkiset
rakennukset, linnat y.m. luovutetaan Hollannin kauppayhtiölle.
Uudistiloillaan asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset saavat vuoden
kuluessa päättää, haluavatko he jäädä, vannottuaan uskollisuudenvalan
Hollannin hallitukselle, siirtokuntaan vai palata vanhaan maahan.
Niinikään vakuutettiin suomalaisille ja ruotsalaisille täydellinen
uskonvapaus, johon sisältyi luterilaisen uskon säilyttäminen ja
seurakunnallinen itsehallinto. Näitten ehtojen vakuudeksi laadittiin
antautumiskirja, jonka allekirjoittivat kummankin siirtokunnan
kuvernöörit. Ilman kalvan kalsketta ja veren vuodatusta suoritettiin
Delawaren siirtokunnan valtaaminen. Ruotsi menetti alusmaansa,
siirtokuntansa ja kauppa-asemansa Amerikassa.




6. Englantilaiset valloittavat Hollannin siirtokunnat


Ainoastaan yhdeksän vuotta kesti Hollannin valta Delawaren
jokilaaksossa. Englannin nouseva kauppa- ja maailmanvalta, jolla oli
laajoja alueita ja kukoistavia siirtokuntia Pohjois-Amerikassa, oivalsi
hollantilaisten hallussa olevan Hudson-virran ja sen sataman tärkeyden
kaupan ja puolustuksen kannalta.

Englantilaisille asutuksille Amerikassa tuotti turvattomuutta se,
että näiden välillä oli Hollannin siirtokunta, joka mahdollisesti
liittoutuneena intiaanien taikka ranskalaisten kanssa voisi saattaa
Uuden Englannin siirtokunnan hyökkäykselle ja valloitukselle alttiiksi.
Amerikassa olevien siirtokuntain suojeleminen sekä maailmankaupan
laajentamisen halu saivat aikaan, että Englanti päätti valloittaa
hollantilaiset siirtokunnat.

Englantilainen sotalaivasto ankkuroi syksyllä 1664 Long Islandin
rantamille, hollantilaisten etuvarustusten luokse. Alkoi Uuden
Amsterdamin piiritys. Kuvernööri Stuyvesantilla sattui tällä kertaa
olemaan ainoastaan 200 sotamiestä linnojen puolustusväkenä ja
verrattain vähän ampumatarpeita.

Englantilainen miesvoima ja aseitten paljous oli ainakin
kymmenkertainen. Stuyvesant joutui nyt aivan samanlaiseen asemaan,
mihin hän yhdeksän vuotta varemmin oli pakottanut Delawaren
siirtokunnan komentajan, Risingin joutuessa antautumaan ja jättämään
Delawaren siirtokunnan vieraan vallan alle. Aseellinen puolustus oli
turhaa, jotapaitsi Uuden Hollannin asukkaat, peläten omaisuutensa
tuhoamista ja henkensä menettämistä, vastustivat aseellista
vastarintaa. Stuyvesant sai kyllä kunnialliset ehdot, nimittäin
yksityisomaisuuden säilyttämisen ja turvaamisen hollantilaisille,
ruotsalaisille ja suomalaisille, kuten myös uskonnon säilyttämisen
sekä rajoitetun kunnallisen ja kirkollisen itsehallinnon. Niin päättyi
tämäkin valloitussota verta vuodattamatta. Englannin haltuun joutuivat
Hollannin siirtokunta Hudson-virran varrella ja ruotsalais-suomalainen
siirtokunta Delawaren jokilaaksossa.

Valloitettujen paikkakuntain nimet englantilaistettiin. Nieuw
Amsterdam sai Yorkin herttuan kunniaksi nimen New York, Kristiinasta
tehtiin, vaikka tosin myöhemmin, Wilmington, Uplandista Chester, ja
Finland-nimikin aikain kuluessa muuttui, se seutu tunnetaan nyt nimellä
Marcus Hook.





III. Siirtokunnan sisäisistä vaiheista.




7. Elämää ja tapauksia siirtokunnassa


Vuonna 1638 perustetun Delawaren siirtokunnan elämä oli ensivuotena
sangen hiljaista ja yksitoikkoista kasarmielämää. Vaikka Ruotsin
hallitus oli määrännyt siirtokunnan kuvernööriksi sen perustajan,
Peter Minuitin, ei tämä ollut halukas jäämään Delawareen, vaan nimitti
Kristiinan linnan komentajaksi Mauno Klingin, jonka komentoon tuli
silloin kaksikymmentäkolme sotilasta. Samalla tämä kansalaisemme oli
Uuden Ruotsin siirtokunnan virkaatoimittavana kuvernöörinä. Sotilaat
tekivät vuorollaan vahtipalvelusta, toiset lujentelivat linnan
varustuksia, väliin metsästeltiin ja kalasteltiin, lisäten linnan
muonavarastoa. Joskus tehtiin venematkoja Delaware-joelle, vaihdettiin
turkiksia intiaaneilta j.n.e.

Toisen retkikunnan mukana v. 1640 saapui siirtokuntaan sen varsinainen
kuvernööri Peter Ridder, pastori R. Torkillus, uusia sotilaita,
linnanpalvelijoita ja turkisliikkeen välittäjä. Mauno Kling luovutti
linnan komennon ja siirtokunnan hallinnon vastatulleelle, palaten
Ruotsiin niiden sotilaiden kera, jotka olivat hänen kanssaan
määräaikansa huolehtineet siirtokunnan turvallisuudesta. Kristiinan
linnan pihalle rakennettiin vaatimaton rukoushuone kirkonmenojen
pitämistä varten. Sen ajan vakava kristillinen elämä ilmeni myöskin
sotilaiden keskuudessa, ja hallituksen antamien asetusten mukaan
pidettiin kirkossa aamu- ja iltarukoukset, pyhinä ja juhlapäivinä
jumalanpalvelukset. Muitakin huoneita tarvittiin, kun joukko lisääntyi
jonkun verran. Linnanpihalle rakennettiin kolme asuntoa ja varastohuone
sekä talli, sillä siirtokuntaan tuotiin kolme hevostakin olemaan
apuna maanraivauksessa ja -viljelyksessä. Huoneita rakennettaessa
valitteli Ridder miesten osaamattomuutta ja typeryyttäkin. Kun hän
oli kansallisuudeltaan hollantilainen, ilmeni siinä kai melkoista
ylimielisyyttä ehkä aivan syyttä.

Siirtokunnan kehityksessä ei paljonkaan edistytty, ennenkuin suurempi
määrä, noin puolisataa siirtolaista, joiden valtavana enemmistönä
olivat Vermlannin suomalaiset, saapui Delawareen v. 1641. Mukana
tuli myöskin Keski-Ruotsin metsistä suomalaisia keräämässä ollut
siirtokunnan entinen käskynhaltija, luutnantti Mauno Kling, pastori
Christopher ja muita linnan virkailijoita. Paitsi uudisasukkaita,
runsaasti muonaa sekä muuta tarvittavaa tavaraa, saatiin siirtokuntaan
viisi hevosta, kahdeksan lehmää, viisi lammasta, vuohia, sikoja y.m.

Puolensadan hengen lisäys pienessä siirtokunnassa viritti toimintaa
useille suunnille. Uusia asuntoja ryhdyttiin rakentamaan Kristiinan
linnan pihalle ja linnan muurien ulkopuolellekin. Suomalaisten
ahkeran työn tuloksena olivat kevään tullen pellon raivaustyöllä
linnan lähistön metsään syntyneet pienenlaiset aukeamat, joihin
niinikään rakennettiin uudistaloja. Aamusta iltaan kuului metsästä ja
uudispelloilta kirveen iskujen pauke, rakennustarpeiden veistäminen,
huoneitten rakentamiskalke, ja hartiavoimin iskivät suomalaiset
kuokkansa maahan, saaden sen viljelykselle voitetuksi.

Sekä Kristiinan linnassa että sen ympäristöllä alkoi olla elämää ja
liikettä. Turkiskauppaa välittävät soutelivat pitkin Delaware-jokea
intiaanien tunnetuista kauppapaikoista turkiksia vaihtamassa.
Ruotsalaisilta kuitenkin tahtoi puuttua tarpeellinen vaihtotavara,
niin että turkiksien saaminen varastohuoneisiin ei aina vastannut
toiveita, ja se seikka tuotti siirtokuntaa tukevalle kauppayhtiöllekin
vahinkoa. Oli nimittäin suunniteltu, että retkikuntain laivat veisivät
palatessaan runsaan ja kalliin turkislastin Ruotsiin.

Uudisasukkaiksi Delawareen saapuneille ei aivan ensi vuosina annettu
maatiloja, paitsi sangen harvoissa poikkeustapauksissa. Vapaamiestenkin
tuli palvella yhtiötä vuosi tai kaksi suorittaakseen matkakulunsa ja
hieman työllänsä hyvittääkseen sitä maapalaa, jonka saisivat itselleen.
Rikollisina tulleiden täytyi palvella Uuden Ruotsin kauppayhtiötä
neljästä vuodesta kuuteen vuoteen, jona aikana he saivat yhtiöltä
elannon itselleen ja perheelleenkin. Työ Delawaren siirtokunnassa
oli näin ollen yhteistä, ja työn tulokset koituivat kauppayhtiön
hyväksi. Turkisliikkeen lisäksi katsottiin tupakan viljelemisen olevan
edullisinta, sillä tupakka oli kaupaksi käypää tavaraa ja tuotti
runsaan voiton. Niin Delawaren siirtokunnan varhaisin viljelystyö
kohdistetuinkin tupakkaan. Jo kuvernööri Ridderin aikana saatiin
viljelyskuntoon huomattava maa-ala Kristiinan linnan lähistöltä.

Turkisliikkeen kautta jouduttiin Ridderin aikana yhteentörmäykseen
hollantilaisten kanssa, nämä kun aikoivat estää ruotsalaisten
purjehtimisen Delawarejoella ja anastaa kaupan kokonaan itselleen.
Kuvernööri Ridder purjehti hyvin varustetun joukkonsa kanssa
Nassau-linnan komentajan puheille, mutta sai tykinlaukauksia
tervetuliaisiksi. Ruotsalaiset, ollen sillä kertaa ylivoimaisia,
olisivat voineet valloittaa hollantilaisten varustuksen, mutta
kotimaasta annettuja neuvoja noudattaen he eivät ryhtyneet taisteluun,
vaan poistuivat. Ruotsalaiset saivat sen jälkeen kuitenkin vapaammin
harjoittaa kauppaansa Delaware-joella.

Englantilaisten turkiskauppiaitten kanssa jouduttiin niinikään ikävään
kosketukseen. New Havenin turkiskauppiaat lähettivät asiamiehensä
Lambertin ja Turnerin katselemaan Delawaren rantamilta sellaista
paikkaa, johon voitaisiin perustaa englantilainen siirtokunta ja
kauppapaikka. Englantilaiset ostivat joen itärannalta intiaaneilta
kappaleen maata, joka sattui rajatusten Delawaren siirtokunta-alueen
kanssa. Vieläpä intiaanit möivät sellaistakin maata, jonka he olivat
ennen luovuttaneet ruotsalaisille. Englantilaisia uudisasukkaita saapui
tähän uuteen Salem-siirtolaan ainoastaan toistakymmentä perhettä.

Asunto-olot, ruoka- ja juomavesi eivät Delawaren siirtokunnan ensi
vuosina ansainneet kehumista. Juomaveden suhteen ei osattu olla
kyllin varovia, ei myöskään pukeuduttu kyllin huolellisesti tässä
vaihtelevassa ilmastossa. Niinpä v. 1643 pääsi valtaan kulkutauti,
nähtävästi jonkunlainen kuume, joka vaati lukuisia uhreja pienestä
siirtolasta. Kuolleiksi mainitaan seitsemän yhtiön palvelijaa, viisi
sotamiestä, kaksi vapaata miestä ja pastori R. Torkillus. Kuinka monta
uudisasukkaiksi tullutta suomalaista kuoli, siitä puuttuu maininta.
Tämän kirjoittaja on voinut todeta seuraavien suomalaisten kuolleen:
Johan Povelsson, Lars Andersson, Martin the Finn, Mauno Larson the Finn
ja Andreas Hanssonin lapsi Katariina. Todennäköisesti kuoli suomalaisia
useampia kuin täten on voitu saada selville.




8. Kuvernööri Johan Printzin aika, vv. 1643—1653


Delawaren uusi maaherra, sota-asioita tunteva everstiluutnantti
Johan Printz, havaitsi heti siirtokunnan turvattomuuden mahdollisten
hyökkäysten sattuessa, jollaisia ei ollut pelättävissä ainoastaan
intiaanien taholta, koska myöskin hollantilaiset ja englantilaiset
pyrkivät valtaamaan yksinoikeuden turkisliikkeeseen Delawaren
jokivarsilla. Kristiinan linnasta jonkun verran etelään, ikäänkuin
rajalinnoitukseksi, rakennutti Printz hetimiten Elfsborg nimisen,
kahdeksalla tykillä varustetun linnoituksen, jonka ensimmäiseksi
komentajaksi tuli luutnantti Sven Skute. Kristiinan linnaa myöskin
lujitettiin ja puolustusväkeä lisättiin. Siirtolaisina tulleet
suomalaiset ja ruotsalaiset olivat myöskin velvollisia suorittamaan
linnanpalvelusta, samoin kuin työvelvollisia siirtokuntaa tukevalle
yhtiölle. Näin ollen ruotsalaisten sotilaiden rinnalla tavataan nyt
puolustustorneissa useita suomalaisiakin.

Kuvernööri Printz ei ollut tyytyväinen Kristiinan linnan asemaan,
sillä sinne saattoivat varsinkin intiaanit hyökätä maalta päin.
Sentähden hän ryhtyi rakennuttamaan uutta linnoitusta ja siirtokunnan
virastohuoneita sekä kuvernöörin asuntoa Tinicum-saarelle, joka
sijaitsi Delaware-joella noin viisi mailia Philadelphian keskuksesta
etelään, kahden mailin pituinen ja puolen mailin levyinen saari.
Siirtokunnan varsinainen asutus alkoikin levitä Kristiinan linnan
alueelta pohjoista kohden, lähennellen Tinicum-saarta ja myöhemmin
sen sivuuttaen, niin että Uuden Ruotsin hallintopaikka tuli olemaan
siirtokuntaan nähden edullisemmassa asemassa kuin Kristiinan linna.
Tinicum-saaren linnoituksen nimeksi annettiin Ny Göteborg. Asiakirjat
kertovat Printzin luoneen komean palatsin kuvernöörin asunnoksi.
Hirsistä sekin rakennettiin, niinkuin muutkin senaikaiset rakennukset,
ja tuskinpa siinä oli erityisempää loistoa, paitsi että se oli suurempi
kuin yksinkertaiset ja matalammat asunto- ja varastohuoneet. Kirkkokin
rakennettiin uuden linnoituksen pihalle.

Näissä rakennuspuuhissa kului parisen vuotta. Sinäkään aikana ei
laiminlyöty maan perkaamista tupakanviljelykselle ja turkiskauppaa
intiaanien kanssa. Yhtiöllä oli riittävästi työvoimaa sekä
maatöihin että rakennustoimiin, vieläpä miehiä puolustustornien
vartioväeksi. Upland-nimiselle seudulle raivattiin melkoinen alue
yhtiön viljelyksiksi, ja Tinicum-saarella alkoi myöskin maan raivaus
viljelykselle. Tupakanviljelyn ohella alettiin kasvattaa ruista, ohraa
ja kauraa samoin kuin juurikasveja, sekä kokeiltiin maissin viljelyä.

Vuoden 1646 seuduilla alkoi myöskin runsaampi maitten jakelu
siirtolaisille. Vuonna 1641 tulleet suomalaisetkin olivat jo
enimmäkseen palvelleet yhtiötä määräaikansa ja olivat oikeutettuja
saamaan uudistilansa. Toisten palvelusaika loppui vuosi, kaksi ja
kolmekin myöhemmin. Niinpä näinä aikoina ensimmäiset suomalaiset
asettuivat siihen seutuun, kymmenkunta mailia Kristiinasta pohjoiseen,
joka sittemmin sai nimen Finland. Uplandin puron varsille myöskin
sijoitettiin suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita, sillä yhtiö
ei voinut kovin laajoja alueita itse viljellä, maata oli antaa
laajalti kaikille vapaiksi miehiksi päässeille siirtolaisille. Vuosi
vuodelta asutus laajeni ja eteni varsinkin pitkin joen rantamia
Schuylkill-joelle saakka ja vielä siitäkin etäämmäs mainitun joen
varrelle, niin että Printzin hallituskaudella tapasi uudisasukkaita
Delawaren siirtokunnan kaikissa osissa, joskin harvahkossa.

Pieniä linnakkeita eli puolustustorneja rakennettiin maaseuduille
muuttaneiden siirtolaisten turvaamiseksi, ja ne olivat samalla yhtiön
varastohuoneina ja turkiksien säilytyspaikkoina. Uplandin asutuksen
turvaamiseksi rakennettiin puolustustorni v. 1647. Sen komentajaksi
tuli suomalainen kapteeni Kristian Boije. Linnake oli samalla turvana
Finlandin uudisasukkaille, vaikka Kristiinan linnasta myöskin voitiin
sinne tarvittaessa saada apua. Kuvernööri Printzin rakentaman,
vedellä käyvän myllyn turvaksi Molndaliin rakennettiin Vasa-niminen
puolustustorni. Sen komentajaksi tuli kapteeni Mauno Kling. Myllyn
lähistölle asettui useita suomalaisia korvenraivaajia. — Kun asutus
leveni Schuylkill-joen varsille, rakennettiin sinne turvaksi Ny
Korsholmin linnoitus. Pohjoisrajalla oli etäisin puolustustorni, Torneå
nimeltään.


Delawaren kauppa-asemista kilpaillaan

Paitsi hollantilaisten pyyteitä Delawaren jokilaakson omistamiseen
ja sen turkisliikkeen valtaamiseen, joista on jo mainittu, myöskin
englantilaiset pyrkivät levittämään valtaansa, kauppaansa ja
uudisasutuksiaan Delawaren laaksoon. New Havenissa, joka silloin
vielä lukeutui Massachusettsin valtioon, perustettiin Delaware
Company erityisesti välittämään laivaliikettä ja kauppaa intiaanien
kanssa Delaware-joen varsilla, mutta myöskin tarkoituksenaan luoda
englantilaisia siirtokuntia niihin seutuihin, jotka eivät vielä
kuuluneet millekään kristinuskoa tunnustavalle kansallisuudelle tai
valtakunnalle. Englantilaiset tekivätkin retken Delaware-joelle,
ostivat kahdestakin paikasta maakaistaleen intiaaneilta, rakensivat
puolustustornit Varenskill-nimisen paikkaan Schuylkill-joen rannalle.
Englantilaisten tunkeutuminen Delawaren siirtokunnan alueelle synnytti
monivuotisen kirjeenvaihdon, oikeudenkäynnin ja sovittelun etupäässä
Massachusettsin valtion kuvernöörin, mutta myöskin Virginian ja
Marylandin kuvernöörien kanssa.

Oikeudenhoitokin pääsi alkuun, niin että Delawaren siirtokunnassa
pidettiin ensimmäinen oikeudenistunto eli käräjät v. 1644.
Englantilaisen kauppayhtiön — Delaware Companyn — yliasiamies,
jonka tehtävänä oli hankkia oston kautta sopivia maa-aloja ja
kauppapaikkoja Delawaren jokilaaksosta, menetteli vastoin yhtiönsä
sääntöä, että oli ostettava intiaaneilta vain sellaisia maa-alueita,
jotka eivät kuuluneet muille kristityille. Vaikka Lamberton tiesi
erään maakaistaleen Delaware-joen rannalla kuuluvan Uuden Ruotsin
siirtokunnalle, osti hän sen, kun intiaanipäällikkö oli halukas sen
toistamiseen myymään, mitä sopimatonta tapaa he joskus muulloinkin
käyttivät.

Kun asiasta oli riittävästi vaihdettu mielipiteitä kirjein eikä
minkäänlaiseen tulokseen päästy, haastoi kuvernööri Printz Ruotsin
hallituksen käskystä ja nimessä Lambertonin vastaamaan asiassa. Häntä
syyttämässä oli Ruotsin hallitus, Printzin toimiessa virallisena
kantajana. Lamberton saapui seurueineen; muodostettiin lautakunta,
johon tulivat esimieheksi suomalainen kapteeni Kristian Boije,
komisari Henrick Huygen, suomalainen kapteeni Mauno Kling, laivuri
Wessel J. Jansen, Olof Stille, Ivert Sievesson, David Davidson sekä
kirjanpitäjä Carl Johnson, myöskin suomalainen. Virkansa puolesta
kuului kuvernöörille myöskin oikeusistuimen puheenjohtajan toimi, mutta
kun hän esiintyi hallituksensa puolesta kantajana, sai Boije toimia
tuomarina. Asia ei sillä kertaa päättynyt eikä vielä seuraavassakaan
istunnossa. Asiat mutkistuivat, ja pöytäkirjain tutkiminen Ruotsissa
y.m. seikat veivät aikaa, jonka kuluessa asiassa annettu tuomio jäi
toimeenpanematta.


Intiaanien raakamaisuuksia

Siirtokunnan kuvernöörit koettivat parhaansa pysyäkseen hyvissä
naapuruussuhteissa intiaanien kanssa. Uudisasukkaita neuvottiin
kohtelemaan intiaaneja ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti. Lahjoja
annettiin silloin tällöin intiaanipäälliköille, etupäässä korutavaraa,
ystävyyden varmentamiseksi. Kuitenkin täytyi siirtokunnan viranomaisten
uskotella ruotsalaisten ja suomalaisten aseellinen voima ja miesluku
suuremmaksi kuin se todellisuudessa oli. Myöskin siirtokunta-alueen
eri osiin rakennetut pienet linnoitukset pitivät intiaaneja pelossa ja
kurissa.

Mutta silti tapahtui hirmutöitäkin. Elfsborgin linnoituksen lähistöllä
intiaanit v. 1643 surmasivat yhtiön työmiehen ja kaksi sotilasta,
Martin Thompson the Finnin ja Marten Baggen, ruotsalaisen. Uplandin
lähistöllä intiaanit murhasivat erään suomalaisen perheen vuoteeseen.
Suomalaiselta Clement Michelsonilta he ryöstivät kaikki mitä irti
saivat, ja iäkäs Axel Stille joutui heidän raa'an kohtelunsa alaiseksi.
V. 1646 he tappoivat Johan Wallin, joka luultavasti oli niinikään
suomalainen.

Intiaanien erikoistapoihin kuului päänahan nylkeminen. Sellaisen
hirveän kärsimyksen sai osakseen uudisasukas Puraisen emäntä, joka
oli jäänyt yksin kotiin, miesten työskennellessä etäämpänä talosta.
Intiaanit, yksi tai useampia, hyökkäsivät turvattoman suomalaisen
kimppuun, löivät hänet sotatapparalla tunnottomaan tilaan ja nylkivät
päänahan. Luullen uhrinsa kuolleen jättivät hänet siihen enempää
väkivaltaa tekemättä. Miesten saavuttua kotiin heitä kohtasi kaamea
näky, perheen äiti verissään viruvana. Hän selvisi tajuttomuudestaan
ja hyvällä hoidolla parani. Uusi päänahkakin kasvoi, mutta hiuksia
siihen ei tullut, ainoastaan hieno, villamainen karvapeite. Tämä kovan
kohtalon kokenut perheenäiti eli vielä kymmenet vuodet ja kasvatti
vankan lapsiparven. Yksi hänen pojistaan, Lassi Purenen (Bure) oli
aikoinaan siirtokunnan huomattavimpia maanviljelijöitä, kunnallismies
ja kirkkovaltuuston jäsen.


Kuvernöörin ankaruus virkatoimissa

Kuvernööri Printz oli pikaluontoinen ja kiivas sotaherra, ja kiivaus
ja äkkipikaisuus joskus johtivat hänet pois oikeuden ja kohtuuden
teiltä. Samalla kun hän oli siirtokunnan valtias, hän oli myöskin sen
oikeudenvalvoja ja tuomari. Aikakirjoihin on jäänyt merkintä eräästä
tapauksesta, joka ei suinkaan aseta kuvernööriä edulliseen valoon,
sillä siinä ilmenee pikkumaisuutta, turhamaisuutta ja ahneutta, jotka
johtivat hänet seuraavaan menettelyyn:

Clement the Finn osti kahdelta muulta suomalaiselta osuuden pieneen
kotimyllyyn, jonka hän sijoitti kotiinsa — nähtävästi vain jauhinkivet.
Tottapa ahnehtiva kuvernööri katsoi tämän vaatimattoman kotimyllyn
tulevan kilpailemaan hänen Molndalissa olevan, vesivoimalla käyvän
myllynsä kanssa, sillä kuultuaan suomalaisten myllynkaupasta hän
menetti malttinsa. Kun suomalainen myllynomista ja mitään pahaa
aavistamatta saapui kirkkoon, kävi kuvernööri häneen käsiksi, pidellen
niin ankarasti, että mies sai siitä raajarikkona kärsiä koko lopun
elämäänsä.

Eikä vielä sekään riittänyt, Printz vangitutti hänet ja tuomitsi
sakkoon. Asia nostatti siirtokunnassa sellaisen mielenkuohun, että
päätettiin tehdä valitus tästä Ruotsin hallitukselle. Suomalainen
Anders Jonsson laati valituskirjeen, jonka alle kirjoittivat nimensä
Matti Hansson, Olof Stille, Johan Huiler, Henrick Matsson, Ivar
Hendrickson, Mauno Monsson, Peter Jockin (Jokinen), Peter Rambo,
Peter Kock ja Martti Marttinen. Kirjelmässä mainittiin myöskin
siitä, että kuvernööri rajoitteli liiaksi uudisasukasten oikeuksia
kalastukseen ja metsästämiseen. Kirjelmä lähetettiin Ruotsiin. Mutta
ennen poistumistaan Delawaresta kuvernööri kosti kirjelmän laatijalle,
tuomiten hänet valtiopetoksesta kuolemaan. Tämä oli Delawaren
siirtokunnassa ensimmäinen kuolemantuomio, joka pantiin toimeen. Uhrina
oli sorrettuja puolustava suomalainen.

Kuvernöörin vaikeasta toimesta pyysi Printz vapautusta useaan kertaan.
Kirjeissään yhtiön johtokunnalle ja Ruotsin hallitukselle hän valitteli
Delawaren siirtokunnan vähäväkisyyttä ja turvattomuutta, pyytäen lisää
sotamiehiä ja siirtolaisia. Joskus ei vuosikausiin saapunut Ruotsista
laivoja, niin että siirtokunta sai siitä kärsiä monenlaista haittaa.
Vihdoin, kymmenvuotisen palveluksen perästä, hän sai luvan palata
Ruotsiin, missä hänelle tarjoutui edullisia virkoja.

Tasapuoliset arvostelijat antavat kyllä kuvernööri Printzille
tunnustusta hänen lukuisista palveluksistaan, jotka tuottivat
siirtokunnalle hyötyä ja menestystä. Vaikka olikin sotilas, ymmärsi
hän maanviljelyksen ja karjatalouden suuren merkityksen Delawaren
hedelmällisessä laaksossa. Niinpä hän uudisasukkaitakin neuvoi
tupakan ja maissin viljelemisessä, hankki siemenviljaa Ruotsista
ja naapurisiirtokunnista, tuotti karjaa kotimaasta ja osti sitä
hollantilaisilta ja muiltakin. Kun vaihtotavaran puutteessa
turkiskauppa supistui, rakennutti hän Kristiinan satamassa pienehkön
purjelaivan välittämään liikettä siirtokunnan eri osien välillä ja
vieläpä naapurisiirtoloihinkin. Uudisasukkaiden omavaraisuuskin alkoi
kehittyä huomattavaksi. Siten hän voi kirjoittaa Ruotsiin, että
siirtokunnan toimeentulo ja tulevaisuus näyttivät hyvin lupaavilta,
mutta riittävän puolustusvoiman puutteessa oltiin turvattomassa
asemassa, niin hyvin hollantilaisten hyökätessä kuin intiaanienkin
ahdistaessa. Taitavasti menetellen pysyivät suhteet kuitenkin
rauhallisina Printzin koko kymmenvuotisen hallinnon ajan.




9. Ruotsin hallituksen kolme viimeistä vuotta


Lähtiessään syksyllä 1653 Ruotsiin Printz jätti siirtokunnan hallinnon
vävylleen, luutnantti Johan Papegojalle, joka varakuvernöörin
ominaisuudessa tuli muutamiksi kuukausiksi siirtokunnan
käskynhaltijaksi. Delawaren olot eivät Papegojalle olleet outoja,
koska hän saapui siirtokuntaan ensi kerran v. 1643. Sen jälkeen hän
palasi Ruotsiin ja siellä yhtiön palveluksessa keräili suomalaisia
ja ruotsalaisia uudisasukkaita ja työmiehiä siirtokuntaan, palaten
näiden kanssa Delawareen. Tilanne siirtokunnassa ei Papegojan aikana
ollut erittäin lupaava. Printzin mukana palasi Ruotsiin ainakin 25
henkeä, mikä tuntuvasti supisti jo ennestään pientä väestöä. Oli
tyytymättömyyttä uudisasukasten ja sotilaidenkin keskuudessa, niin
että toistakymmentä uudisasukasta jätti tilansa ja muutti perheineen
Marylandin puolelle, Elk-joelle y.m.

Myöskin muutamia sotilaita karkasi, mennen mikä minnekin siirtokunnan
rajojen ulkopuolelle. Väenlasku osoitti Delawaren siirtokunnassa
silloin asuvan ainoastaan 70 henkeä.

Keväällä 1654 tapahtui väkiluvussa muutos. Saapui suurin retkikunta,
mitä koskaan Ruotsista lähetettiin Delawareen. Alkuaan sille retkelle
läksi 350 henkeä, heistä 250 uudisasukkaiksi aikovia suomalaisia ja
ruotsalaisia. Myrskyisen, tautisen matkan vaivoihin kuoli noin sata
henkeä. Mutta 250 henkeä, jotka saapuivat perille, vaikka sairainakin,
lisäsivät sangen tuntuvasti siirtokunnan asukaslukua ja voimaa. Muun
muassa oli retkikunnassa noin 40 sotilasta, lisäksi linnanpalvelijoita,
virkailijoita j.n.e. Mainittakoon insinööri Peter Lindeström, joka
laati Delawaren siirtokunnan ensimmäisen kartan.

Tämän retkikunnan mukana saapui siirtokuntaan uusi käskynhaltija, Johan
Rising, ei kuvernöörin nimisenä, vaan siirtokunnan ylitirehtöörinä.
Apulaisikseen hän nimitti Johan Papegojan ja Sven Skuten. Ensin oli
hoidettava sairaat, joita laivan saapuessa Kristiinan satamaan oli
vielä melkoinen joukko. Toinen pian suoritettava työ oli sijoittaa
nuo 150 uudisasukkaiksi saapunutta, sillä sotilailla oli asuntonsa
linnoituksissa. Siirtolaiset majoitettiin sukulaistensa, tuttaviensa ja
muittenkin uudisasukkaiden koteihin, kunnes heille voitiin järjestää
joko maapalat uudistiloiksi tai heidät kiinnittää yhtiön palvelukseen
maaviljelysapulaisiksi taikka rakennustöihin. Siirtolaislaivalla
tuotiin sellaisia rakennustarpeitakin, mitä siirtokunnasta ei saatu,
tiiliä, ikkunalaseja, talous- ja korutavaraakin.

Korkeita ja kauas tähtääviä olivat Ruotsin hallituksen suunnitelmat
ja vaatimukset Delawaren siirtokunnan suhteen. Uusi käskynhaltija sai
seuraavia ohjeita ja määräyksiä:

"Tirehtöörin erikoisvelvollisuutena olkoon siirtokunnan menestyminen.
Hänen tulee raivauttaa uutta maata viljelykselle ja jakaa uudistiloja
vapaille miehille; on viljeltävä tupakkaa, pellavaa ja hamppua
tavallisen viljan ohella, istutettava hedelmäpuita ja viiniköynnöksiä,
kokeiltava silkkiäispuiden ja sokeriruo'on kasvattamista; tulee
perustaa kaupunkeja, etsiä sopivia satamapaikkoja, perustaa liikkeitä
jokilaakson kaupan saamiseksi ruotsalaisten haltuun; on etsittävä
mineraaleja, perustettava sahamyllyjä, puuteollisuuslaitoksia y.m."

Risingin ja Papegojan ensimmäinen tehtävä olikin maitten jakaminen
lukuisalle joukolle, joka nyt oli tullut Delawareen maata viljelemään.
Näiden noin puolentoistasadan uuden tulokkaan mukana oli vain
muutamia rikollisina tuotuja, jotka siis pantiin yhtiön töihin. Enin
osa oli vapaita miehiä, joille yhtiön määräyksen mukaan tuli antaa
itsekullekin maapalanen, paitsi sellaisille, jotka omasta halustaan
mieluummin jonkun ajan työskentelivät yhtiön palveluksessa. Uusi
maksujärjestely määräsi jokaisen matkakustannukset kuudeksitoista
Ruotsin taalariksi; lisäksi oli pieni maksu elatuksesta siirtokunnassa,
kunnes pääsisi omavaraiseksi. Uudisasukkaat velvoitettiin vasta kolmen
vuoden perästä suorittamaan maksunsa taikka ainakin osa velastaan,
yhtiön työssä olevat vuoden kuluttua. Siirtokuntaa kustantava yhtiö
avusti uudisasukkaita kaikin puolin, niin ruokavaroilla, missä
sitä tarvittiin, kuin jakamalla siemenviljaa, antaen luotolla
maanviljelysvälineitä, karjaa y.m. Yhtiön työssä olevat saivat sovitun
palkan. Heille jäi myöskin oikeus maan saantiin, milloin kukin katsoi
voivansa siirtyä uudistilalle. Yhtiön menettely siirtolaisia ja
uudisasukkaita kohtaan oli nyt kaikin puolin tyydyttävä, tunnollinen ja
rohkaiseva.

Kun siirtokunnan väkiluku näin äkkiä suureni ja monet kymmenet perheet
asettuivat uudistiloilleen, tuli puute hevosista, vetojuhdista ja
karjasta. Niitä tuotiin jonkun verran mukana, mutta enemmän tarvittiin.
Yhtiön omilla laivoilla niitä haettiin, mistä niitä ostamalla oli
saatavana, vieläpä hollantilaisiltakin, vaikka naapuruussuhteet heidän
kanssansa eivät olleet kiitettävät. Hevonen maksoi yhdeksänkymmentä
majavannahkaa, vetohärät ja lehmät jonkun verran vähemmän.

Kristiinan linnan ulkopuolelta mitattiin pienehkö alue
kaupunkitonteiksi. Tarkoitus oli perustaa tähän Uuden Ruotsin
kaupallinen keskus ja muuttaa sinne siirtokunnan hallintokin. Sinne
kehoitettiin kauppiaita, käsityöläisiä ja teollisuuden harjoittajia
muuttamaan. Asemansa puolesta se oli kauppakeskukseksi sopiva. Nykyjään
sillä paikalla on Delawaren valtion suurin kaupunki Wilinington.

Tirehtööri Risingistä olisi tullut siirtokunnan etevin hallintomies,
jos hän olisi osannut kohdella hollantilaisia maltillisemmin
säilyttämällä rauhanvälit hinnalla millä hyvänsä. Ruotsin hallituksen
ja yhtiön hänelle antama määräys kuului nimenomaan: "Intiaanien,
hollantilaisten ja englantilaisten kanssa tulee säilyttää, mikäli
mahdollista, rauha; mutta siirtokunnan turvallisuutta tulee
linnoitusten avulla vahvistaa." Rising ei tuntenut sota-asioita eikä
Hollannin siirtokunnan huomattavasti suurempaa voimaa sen ryhtyessä
sitä todella käyttämään. Jo tulomatkallaan hän sitten, kansallisessa
oikeudentunnossaan ja kiivaudessaan valloitti hollantilaisten
Ruotsin siirtokunta-alueelle rakentaman Casimir-linnoituksen ja
pakotti alueella asuvat 22 hollantilaista uudisasukasta vannomaan
uskollisuudenvalan Ruotsin hallitukselle. Kun kuvernööri Stuyvesant sai
sen tietää, ryhtyi hän varustelemaan riittävän voimakasta laivastoa
valloittaakseen Delawaren siirtokunnan, mikä tapahtui v. 1655, kuten
edellä on kerrottu.




10. Hollantilainen hallituskausi Delawaressa vv. 1655—1664


Delawaren siirtokunnan hallitus järjestyi hollantilaisena valtakautena
siten, että varakuvernöörinä hoiteli asioita Jacob Alrich, asuen
Kristiinassa. Tärkeimpien asiain ratkaisussa vedottiin Uuden Hollannin
kuvernööriin Stuyvesantiin. Vuonna 1658 tämä itse saapui Delawareen sen
hallitusta ja siviiliasioita tarkemmin järjestelemään.

Tuloksena oli, että siirtokunta sai säilyttää osittaisen itsehallinnon;
asetettiin paikallinen oikeusistuin, johon tulivat ruotsalaiset
kapteeni Sven Skute, luutnantti Anders Dalbo, Jacob Svensson ja Olof
Stille sekä suomalaiset Matti Hanson, Peter Rambo ja Peter Cock
(Kokkinen). Sheriffin eli nimismiehen virka annettiin Peter van Dyck
nimiselle hollantilaiselle. Alrichin kuoleman jälkeen Alexander
d'Hinoyossa nimitettiin hänen tilalleen siirtokunnan asiain hoitajaksi,
Willem Beckmannin ollessa Delawaren korkeimpana hallintomiehenä. Heillä
toimi tulkkina suomalainen Anders Jörken (Yrjönpoika).

Hollannin hallinto Delawaressa ei ryhtynyt viljelemään entisen
hallinnon laajoja tupakka- ja maissipeltoja eikä käyttänyt varsinaista
työvoimaa entiseen tapaan. Sotamiehet huolehtivat niiden linnojen
puolustamisesta ja korjauksista, jotka katsottiin tarpeellisiksi.
Melkein kaikkien ruotsalaisten rakentamain linnoitusten annettiin
rappeutua. Entisen yhtiön maat jaettiin joko vuokraten uudisasukkaille
tai myytiin, miten kukin jaksoi niitä itselleen hankkia. Tulkoon
sivumennen vielä huomautetuksi, mikä jo ennen on mainittu, että
vähän sen jälkeen kun hollantilaiset olivat valloittaneet Delawaren
siirtokunnan saapuivat Ruotsista viimeisen retkikunnan tulokkaat,
noin satakunta siirtolaista, joista suomalaisia oli 92. Nämä saivat
asettua kansalaistensa keskuuteen, katsoa itselleen sopivan maatilan ja
ryhtyä raivaamaan runsasantoista ja hedelmällistä maata viljelykselle.
Vuosivero oli 400 guilderia vuodessa kaikilta siirtokunnassa asuvilta
perheiltä ja maanviljelijöiltä. Kun ruotsalaiset ja suomalaiset olivat
haluttomia menemään armeijaan, saivat he toistaiseksi vapautuksen
sotapalveluksesta.


Suomalaisten oikeusjuttuja

Hollantilaishallinnon aikuisista siirtokunnan oikeuden pöytäkirjoista
löytää useita suomalaisiakin koskevia tapauksia, joista merkitsemme
tähän eräitä.

Altonan oikeudessa syytettiin suomalaista Evert Hendricksonia siitä,
että hän syyttä suotta oli hyökännyt rauhallisen ja hyvänsuovan Yrjänä
Kynin päälle ja pidellyt häntä sangen pahoin. Todistamassa oli m.m.
suomalainen Anders Anderson. Oikeudessa selvisi, että Evert Hendrickson
oli paikkakunnalla yleisesti tunnettu riitapukari ja rauhanhäiritsijä,
joka saattoi mennä mihin kotiin hyvänsä riitaa ja tappelua haastamaan.
Hendrickson tuomittiin maksamaan hyvitystä Yrjänä Kynille sekä
poistumaan paikkakunnalta. — Rauhantuomari Israel Helmin niskaan
hyökkäsi lakituvassa Olli Olsen niminen uudisasukas, repien vaatteita
ja saaden aikaan ruumiillistakin vammaa. Hänet tuomittiin ankaraan
sakkoon. Suuren perheen isänä hän sai myöhemmin sakon anteeksi. —
Suomalaisten joukossa oli eräs perhe, joka eli alinomaisessa epäsovussa
ja riidassa. Kaiken lisäksi mies rääkkäsi vaimoaan, ajoipa hänet
pois kotoakin. Oikeudessa ilmeni miestä vastaan lisää asioita, muun
muassa siveysrikos, josta syystä vaimolle annettiin avioero ja puolet
yhteisestä omaisuudesta. Tämä v. 1661 myönnetty avioero oli Delawaren
siirtokunnassa ensimmäinen.

Pastori Laurentius Lock, jota oikeuden kirjoissa nimitetään väliin
suomalaiseksi, väliin ruotsalaiseksi papiksi, joutui usein oikeuden
kanssa tekemisiin. Hänen vaimonsa karkasi erään Jacob Jough-nimisen
miehen kanssa, joka oli asunut pappilassa jonkun aikaa. Karkulaispari
asui ensin toisella puolen jokea, New Jerseyn puolella suomalaisen
Anders Hendricksonin talossa, mutta kun olo siellä tuli ilmi, pakenivat
he edemmäksi, ensin Virginiaan ja sieltä Uuden Englannin alueelle.
Pastori Lock sai eron vaimostaan ja meni yhdeksän kuukautta myöhemmin
avioliittoon 18-vuotiaan neitosen kanssa, toimittaen vihkimisen itse.
Se jo oli rikos Hollannin lainsäädöksien mukaan. Siihen liittyi
vielä toinen seikka, kun pastori Lock avasi vaimonsa viettelijän
taloon jättämän tavara-arkun, jossa oli jonkun verran vaatteita ja
muutakin tavaraa. Kun Jacob Jough oli paikalliselle hollantilaiselle
hallitukselle joutunut 200 guldenin velkaan, niin viranomaiset
väittivät, että heillä yksin oli oikeus karanneen miehen tavaroihin.

Pastori tuomittiin maksamaan Joughin velka, ja hän sai kai sakkoakin.
Sitten Lock kirjoitti kuvernööri Stuyvesantille armahdusta pyytävän
kirjeen, jossa hän selitti yksin hoitavansa hajalla olevia
suomalais-ruotsalaisia seurakuntia, — hänellä oli vain pieni palkka ja
edellisestä avioliitostaan monta lasta huollettavina, niin että jos
hänen täytyi vielä sakkoja ja vaimonsa viettelijän velkoja maksaa,
joutuisi hän suuren perheensä kanssa yhteiskunnan huoltoon. Kirje
näyttää tepsineen, koskapa kuvernöörin kirje komisari Beckmanille
määräsi sakon peruutettavaksi ja pastorin vapautettavaksi kaikista
syytöksistä.

Noituudesta syytettiin suomalaista Margareta Mattsonia, mutta, mikäli
ilmenee, syytöstä ei voitu todistaa, niin että hän säästyi sen ajan
raskaasta noidille tuomitusta rangaistuksesta.

Suomalaiset lähettivät siirtokunnasta näihin aikoihin niin hyviä
ja houkuttelevia tietoja, että monen metsäsuomalaisen mieli paloi
Amerikkaan. Edellä on jo kerrottu 140 siirtolaisen turhista yrityksistä
Hollannin ja Englannin kautta päästä Delawareen. Kuitenkin vielä 1663
mainitaan laivuri Peter Luckassenin tuoneen muiden siirtolaisten mukana
myöskin 32 suomalaista.

Hollantilaisten hallintoa Delawaressa kesti vain yhdeksän vuotta.
Historiallisten tapausten kulku saattoi suomalaiset, ruotsalaiset
ja hollantilaisetkin Englannin hallituksen huoltoon. Delawaren
siirtokunnasta tuli yksi lisä englantilaisiin Uuden mantereen
siirtokuntiin.




11. Englannin hallinnon aika Delawaressa


Syyskuussa 1664 saapui siirtokuntaan englantilainen kapteeni Edward
Carr Delawaren varakuvernööriksi nimitettynä, saattamaan suomalaisten
ja ruotsalaisten sekä hollantilaisten tietoon, että siirtokunta
tästälähtein kuului Englannin hallituksen alaisuuteen, sekä vaatimaan
asukkaita tekemään uskollisuudenvalan uudelle Englannin kuninkaalle.
Delawaren väestölle ilmoitettiin, ettei siirtokunnan paikallisessa
hallinnossa tapahtuisi mainittavia muutoksia. Asukkaat saivat
säilyttää omaisuutensa, kansallisuutensa, kielensä, uskontonsa ja
tapansa sekä nauttia yleensä samoja oikeuksia kuin heillä oli ollut
edellisenkin hallituksen aikana. Viitattiin vielä siihenkin, että
samanlaista yhteiskunnallista vapautta, joka vallitsi Virginian ja
Marylandin englantilaisissa siirtokunnissa, myöskin kohdistettaisiin
Delawareen. Kuuden kuukauden kuluessa Delawaren asukkaiden tuli vannoa
uskollisuudenvala Englannin hallitukselle.

Samalla annettiin määräys maitten omistuskirjain uudistamisesta
ja laillistuttamisesta. Tämän toimenpiteen kautta voitiin verotus
yhtenäistää ja saada tasapuoliseksi. Ruotsin hallitusaikana ei maihin
annettu kiinnekirjaa kuin muutamissa harvoissa tapauksissa. Hollannin
hallitusaikana kannettiin henkilövero, niinkuin on ennen mainittu.
Etäisimmillä ja syrjäisimmillä seuduilla asuvat uudistilat olivat
jääneet kokonaan verottamatta. Samalla kun asian omaisten tilat
merkittiin hallituksen kirjoihin, vaadittiin vakinaiset nimet, joille
kiinnekirja annetaan.

Ei riittänyt enää se vanha tapa, että miestä mainittiin vain
ristimänimellä ja liitettiin perään "the Finn", esimerkiksi Anders the
Finn; asianomaisen täytyi ottaa käytäntöön oikea erisnimi eli sukunimi.
Tämän toimenpiteen kautta monet vanhat Vermlannin suomalaisten
alkuperäiset nimet tulevatkin nyt kirjoihin, ja siirtokunnassa
tapaa isäntiä, joilla on selviä suomalaisia nimiä kuten Halttunen,
Savolainen, Hommanen, Liukkoinen, Minkkinen, Savuinen, Sinikka j.n.e.
Mutta monet suomalaiset ottivat käytäntöön ruotsalaisen nimen:
Andersson, Matsson y.m. Näiden ruotsalaisten nimien varjoon peittyy
monen Delawareen tulleen suomalaisen alkuperäinen nimi.


Kapinahanke

Vaikutusvaltaisen ruotsalaisen kreivi von Königsmarckin pojaksi
tekeytynyt ruotsalainen seikkailija, apunaan Coleman niminen
suomalainen, ryhtyi kiihoittelemaan rauhallisia suomalaisia,
ruotsalaisia ja hollantilaisia uudisasukkaita kapinaan Englannin
hallitusta vastaan. Vieläpä he uskottelivat intiaanin heitä auttavan,
sillä Coleman tunsi jonkun intiaanipäällikön ja osasi hiukan heidän
kieltäänkin.

Hankkeen pääjohtaja, jota asiakirjoissa sanotaan milloin pitkäksi
ruotsalaiseksi, milloin pitkäksi suomalaiseksi, ilmoitti Peter
Cockille, ettei hän ollutkaan Königsmarckin kreivi, vaan nimeltään
Marcus Jacobus. Kapinahanke ei kuitenkaan päässyt varsinaisesti
alkuunkaan, joukkoja ei kerätty eikä aseita hankittu, mahdollisesti
uudisasukkailta koottiin vain rahavaroja ja samalla asiaa kannattavain
nimet. Englannin hallitus puuttui juttuun ja vangitsi Jacobuksen.
Coleman pääsi pakenemaan intiaanien keskuuteen.

Oikeudessa, jota käytiin lokakuulla 1669, tuomittiin johtaja
Marcus Jacobus raipparangaistukseen sekä lähetettäväksi Englannin
siirtovankilaan Barbados-saarelle. Colemanin omaisuus takavarikoitiin,
ja useat kymmenet suomalaiset, ruotsalaiset ja hollantilaiset
uudisasukkaat saivat raskaita sakkoja, varakkaammat monia satoja
guldeneita. Marcus Jacobus kärsi raipparangaistuksen talvella 1670 ja
lähetettiin Barbadosille.

"Long-Finnin" kapinan nimellä kulkee tämä harvinainen tapaus
siirtokunnan asiakirjoissa ja varhaisimmissa historioissa. Uhkaavalta
se varmaan alussa näytti, ja ankaria olivat englantilaiset
viranomaiset, mutta perästäpäin huomattiin asia paljon vaarattomammaksi.


Suomalaisia luottamustoimissa

Siirtokunnan sisäisen hallinnon kehittyessä saavuttivat Delawaren
vanhimmat siirtolaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset, viranomaisten
täydellisen luottamuksen, ja heitä tavataan monenlaisissa
hallintotoimissa englantilaisten ohella. Uplandin oikeusistuin, joka
Englannin kuninkaan nimissä ja käskystä perustettiin v. 1676, jakoi
oikeutta kymmenisen vuotta eli siihen asti kun Delawaren siirtokunnan
pohjoisosa liitettiin William Pennin perustaman Pennsylvanian
maakuntahallituksen yhteyteen. Esimiehenä Uplandin oikeudessa oli
varakuvernööri E. Carr, hallituksen edustajana kapteeni John Collier
ja lautakunnan jäseninä paikkakunnan arvovaltaisimpia, luotetuimpia
uudisasukkaita, nyttemmin jo varakkaita maanviljelijöitä: Peter
Alrich, Lasse Andries, Olle Svensson, Peter Kock, Peter Rambo, Israel
Helmi ja Otto Ernest Kock; neljä viimemainittua olivat suomalaista
kansallisuutta.

Paikallisiin luottamustoimiin, kunnallisasiain hoitoon, valittiin
myöskin useita suomalaisia ja ruotsalaisia. Merkitsemme muutamia:
rauhantuomariksi New Castlen piiriin Hans Block ja Johan Mulikka;
Jokialueelle, joka ulottui Schuylkill-joelle saakka, Peter Rambo,
Israel Helm, Lasse Andries ja Walle Svaine. Tiekomisareiksi Peter
Jokinen, Anders Rambo ja Erick Mulikka, viimemainittu Delawarejoen
itäpuolelle. Lassi Cock, vanhemman Peter Kockin poika, toimi
oikeuksissa y.m. kielenkääntäjänä, osaten suomea, ruotsia, englantia
ja intiaanien kieltä. Poliisikonstaapeleina toimivat entinen soturi
ja maanviljelijä Anders Hommanen, William Urrinen, Erick Cock. Justa
Justassen (Juustinen) nimitettiin rauhantuomariksi v. 1681.

Uplandin oikeuden pöytäkirjat, jotka kuuluvat sen ajan harvinaisimpiin
jälkimaailmalle säilyneihin muistiinpanoihin, antavat monta kiintoisaa
kuvaa varhaisimpien uudisasukkaiden keskinäisistä pikku kahnauksista.
Samalla nämä pöytäkirjat ovat myöskin verraton maanomistusolojen
selvittäjä: niihin on merkitty kaikki niinä vuosina, etupäässä
uudisasukkaiden saamiin lisämaihin, tapahtuneet kiinnekirjain antamiset.

Tässä mainitsemme vain muutamia kuvaavia oikeusjuttuja. Israel
Helmi syytti Olli Olsonia (Olli Coeckoe = Kukko) herjauksesta,
pahoinpitelystä ja paidan repimisestä. Olli Kukkoa sakotettiin, mutta
kun hän, köyhä mies, suuren perheen isänä ei voisi sakkoaan maksaa,
pyysi hän oikeuden edessä rikostaan anteeksi, ja niin hänen sakkojaan
tuntuvasti typistettiin. — Andreas Homman (Hommanen) syytti Lace Dalboa
lyönneistä y.m. Dalbo tuomittiin pieneen sakkoon. — Marten Martenson
vpi syytti naapuriaan Mauno Staechetia haukkumisesta, kirveellä
uhkaamisesta, vieläpä pahoinpitelystäkin. Staechet sai 50 guldenia
sakkoa. — Erick Yrjänäisellä oli oikeusjuttu Erick Cockin kanssa.
Olli Coeckoe (Kukkonen) oli oikeudessa Stevensin kanssa v. 1678. —
Lassi Cock ja Matti Holstein (Halttunen) määrättiin Johan Ashmanin
pesänhoitajiksi.

Mielenkiintoinen oikeusjuttu mainittakoon v:lta 1683 Philadelphiasta,
sikäläisessä oikeudessa oli kaksi suomalaista Lassi Cock ja Gunnar
Rambo lautakunnan jäseninä, kun suomalaista Margaret Matsonia
syytettiin noituudesta. Esillä oli kaksikymmentäkin vuotta sitten
tapahtuneita asioita, juttuja, kulkupuheita y.m. Oikeus antoi sellaisen
lausunnon, että syytetty Margaret Matson näytti olevan yleisesti
tunnettu noita, mutta syytöksiä, joita esitettiin häntä vastaan, ei
voitu pätevästi todistaa, ne kun nojautuivat kulkupuheisiin ja ihmisten
sanomisiin. Oikeus vapautti suomalaisen perheenäidin syytöksistä;
kuitenkin hänet asetettiin puoleksi vuodeksi oikeuden valvontaan.
Tulkkina toimi Lassi Cock, Vermlannin suomalaisen Peter Kockin
lahjakas, siirtokunnassa syntynyt poika.




12. William Penn ja Pennsylvanian siirtokuntavaltio


Delawaren laaksoon perustettiin suuri kveekarien siirtokunta, joka
laski perustuksen Pennsylvanian laajalle valtiolle. William Penn,
siirtokunnan perustaja, oli englantilaisen amiraalin poika, joka
nuorena kääntyi veljeyttä ja rauhaa rakastaviin kveekareihin. Kun
heitä Englannissa vainottiin, halusivat he muuttaa Amerikkaan,
niinkuin pilgrimit ja puritaanitkin olivat tehneet. Suuren perintönsä
varassa Penn osti hallitukselta Delawaren kruununsiirtomaan
kveekarisiirtokuntaa varten.

William Penn saapui joukkoineen Delawareen v. 1681, nousten ensin
maihin New Castle nimisessä paikassa, jossa hän tervehti suomalaisia
ja ruotsalaisia uudisasukkaita ja esitti heille Englannin hallituksen
vahvistaman omistusoikeuden Delawaren laakson lännenpuoliseen seutuun.
Sitten hän purjehti ylemmäksi, tullen suomalais-ruotsalaisen asutuksen
keskukseen Uplandiin, jossa hän tapasi siirtokunnan suomalaisia ja
ruotsalaisia johtomiehiä, Lassi Cockin, Peter Rambon y.m. Delawaren
siirtokunnan ensimmäisille asukkaille, taattiin entiset oikeutensa
yksityisomaisuuteen ja maatiloihin, uskonnonvapaus, seurakunnallinen
itsehallinto, mutta kunnallisessa ja oikeudellisessa suhteessa he tästä
lähtien kuuluivat kveekarien eli Pennsylvanian siirtomaahallintoon.

Kveekarien siirtokunta kasvoi tavattoman joutuin. Vuoden kuluessa
tuotiin heitä uuteen siirtomaahansa kaksikymmentäkolme laivallista,
siis monia tuhansia. Pian olivatkin kaikki asumattomat maat Delawaren
siirtokunnassa joutuneet englantilaisten kveekarien haltuun, ja heidän
asutusalueensa levisi myöskin molemmin puolin Schuylkill-jokea aina
sen latvaseuduille saakka. Intiaanien oli vetäydyttävä kauemmaksi
Alleghany-vuoristoon päin.


Philadelphian kaupunki

Siinä, missä Schuylkill-joki laskee leveään Delaware-jokeen, katsoi
William Penn olevan sopivimman paikan siirtokuntansa kauppa-asemaksi
ja hallinnon keskukseksi. Alueella asui suomalaisia ja ruotsalaisia
maanviljelijöitä, ja se tunnettiin Wicaco-kylänä. Siirtokunnan
vanhimmassa kartassa on paikan nimenä Sauno. Lieneekö silloin, kun
karttaa laadittiin, suomalaisen uudisasukkaan sauna savunnut aiheuttaen
nimen — mutta se saattaa yhtä hyvin johtua intiaanienkin kielestä.
Kaupungille annettiin kreikkalainen nimi Philadelphia, veljellisen
rakkauden kaupunki. Kaupungin kasvaminen oli siihen aikaan aivan
harvinaisen nopeaa, sillä jo ensimmäisen vuoden kuluessa rakennettiin
kahdeksankymmentä taloa. Se oli kauan aikaa Pohjois-Amerikan suurin
kaupunki; nykyään se on väkiluvultaan kolmannella sijalla.

Kuvernööri William Penn, jonka hallintoon joutui myöskin suurin osa
Delawaren suomalaista ja ruotsalaista siirtokuntaa, kohteli alaisiaan
tunnollisesti ja oikeudenmukaisesti, saavuttaen ystävällisellä
käytöksellään jakamattoman rakkauden. Suomalaisia ja ruotsalaisia
hän kohteli samalla tasapuolisuudella ja rehtiydellä kuin omaan
kansallisuuteensa lukeutuvia, mikä ilmenee erityisestikin siinä
huomaavaisuudessa ja luottamuksessa, että hän asetti heitä
useihin valtiollisiin ja kunnallisiin virkoihin. Kapteeni Lassi
Cock toimi kuvernöörillä kielenkääntäjänä. Kun Pennsylvanian
siirtomaavaltion hallinnollinen ja lainlaadinnallinen puoli
järjestettiin Philadelphiassa pidetyssä maakuntakokouksessa, oli
siellä englantilaisten edustajien rinnalla siten myöskin suomalainen
Lassi Cock. Chester Countyn paikallisissa luottamustoimissa tavataan
edustajina suomalaisia ja ruotsalaisia, esim. Erkki Mulikka, John
Mulikka, Gunnar Rambo, W. Svennson ja M. Stille.

Kulkiessaan alinomaa tarkastamassa laajaa lääniään tutustui William
Penn yhä enemmän varhaisimpiin siirtolaisiin, suomalaisiin ja
ruotsalaisiin. Hän ihaili heidän ahkeruuttaan, heidän yksinkertaisia,
puhtautta noudattavia tapojaan, heidän rehellistä ja suoraa käytöstään.
Hänen huomionsa kiintyi myöskin suomalaisten ja ruotsalaisten lapsi
rikkauteen, kun tuvan täydeltä tapasi sinisilmäisiä ja valkotukkaisia
poikia ja tyttäriä. "Kauniimpia ja älykkäämpiä lapsia ei löydä
mistään", kirjoittaa hän muistiinpanoissaan.

Englantilaisten tulo Delawaren laaksoon ja Philadelphian
kaupungin perustaminen joudutti tuntuvasti niin suomalaisten kuin
ruotsalaistenkin englantilaistumista. Kaikki viljelemättömät maat
saivat nyt monituhatlukuisina saapuneista englantilaisista asukkaansa.
Laajalle alueelle hajautunut varhaisempi siirtolaisjoukko ikäänkuin
upposi valtavaan englantilaiseen siirtolaistulvaan. Suomalaisten
ja ruotsalaisten merkitys kunnallishallituksessa alkoi 1700-luvun
taitteessa huomattavasti vähetä, minkä asiakirjoista huomaa.

Mutta vaikkakin suomalaisten ja ruotsalaisten merkitys Delawaren
laaksossa vähentyi ja kuoleutui, on heistä asutuksen historiaan jäänyt
jälki säilynyt. Amerikan suuri historioitsija George Bancroft laskee
joka kahdeksannentoista amerikkalaisen "jänkin" polveutuvan Delawaren
suomalaisista ja ruotsalaisista, etupäässä tarkoittaen Delawaren
valtion asukkaita, mutta jossakin määrin sama soveltuu myöskin
Pennsylvanian ja New Jerseyn valtion asukkaihin.

Evankelis-luterilaisen kirkon vaalima seurakunnallinen elämä kykeni
säilyttämään suomalaiset ja ruotsalaiset omissa kansallisissa
rajoissaan pitemmän ajan kuin se muutoin olisi ollut mahdollista.
Heikkona sekin alkoi v. 1639, kun ensimmäinen luterilainen pappi alkoi
saarnata Kristiinan linnan kirkossa, ja tyystin se sammui, nimittäin
suomalais-luterilainen kirkollinen työ, kun Ruotsista siirtokuntaan
tullut viimeinen seurakunnan hoitaja, tohtori Collins, kuoli v. 1831.


Suomalaisten kotoista elämää

Vaikka enin osa siirtokuntaan saapuneita suomalaisia oli Keski-Ruotsin
metsissä tottunut kaskenpolttoon ja sillä lailla avaamaan maita
viljelykseen, niin tätä tapaa ei heidän käynyt harjoittaminen
Delawaren laaksossa monestakaan syystä. Ensinnäkin kuvernööri Printz,
joka uudistilat jakoi ja luovutti suomalaisille ja ruotsalaisille,
vaati suurimmat puut yhtiölle, sen tarpeisiin, linnoitusten
rakentamiseen y.m. Puutavaralle laskettiin arvo, josta syystä sen
tarpeeton polttaminen ehkäistiin. Toiseksi maaperä Delawaressa ei ole
kaskenpolttoon sovelias; puuttuu helposti palavaa havumetsää, eikä
vankkoja tammi- ja pyökkimetsiä niin vain kaskenpolton avulla poisteta.
Kolmanneksi maanlaatu oli siksi viljavaa, ettei viljelystä varten
tarvittu sellaisia maa-aloja kuin Keski-Ruotsin metsissä ja Savossa.
Maan perkaaminen toimitettiin samoja menettelytapoja noudattaen kuin
nykyäänkin uudisasukkaat Amerikassa käyttävät, pieni pala kerrallaan,
siitä laajempi aukeama pelloksi ja niityksi.

Savupirttejäkään tuskin lienee ollut monta Delawaren jokilaaksossa.
Yhtiön palveluksessa tottuivat suomalaiset rakentamaan hirsihuoneita,
joissa oli kivestä ja tiilestä rakennettu tulisija savupiippuineen.
Sitä todistavat ne monet tuhannet tiilet, joita ensi vuosina tuotiin
Ruotsista, kunnes niitä saatiin Marylandista ja Virginiasta tai
valmistettiin kotioloissakin. Ikkunalaseja tuotiin niinikään Ruotsista,
ja Martti Marttisen kerrotaan olleen lasinleikkaajan. Sisäänlämpiävä
sauna sitä vastoin pysyi vuosikymmenet sellaisena kuin niitä Suomessa
niihin aikoihin käytettiin.

Paitsi maanviljelystä ja karjanhoitoa, joka oli siirtokunnassa
pääelinkeino, yleistyi myöhemmin myöskin hedelmäpuiden hoitaminen
sekä viinirypäleiden ja muiden hedelmien kasvattaminen. Tällöin oli
siirtokunnassa jo toisen polven väestö uudistiloja asumassa.

Kotiteollisuutta ja käsitöitä harjoitettiin siirtokunnassa, sillä
sehän kuului sen ajan vaatimuksiin. Taloissa oli karstat, rukki ja
kangaspuut, niin että kotona kehrättiin villoista lankaa, kudottiin
jalkineet, käsineet ja kankaat, joista vaatteet valmistettiin.
Suomalaisissa kodeissa nähtiin miesten tekemiä talouskaluja ja
ruoka-astioita, leilejä, tuohikontteja y.m. Jalkineet valmistettiin
nahasta, mutta näkipä usein virsujakin, jotka tehtiin tuohesta.
Tavallinen ilmiö talvipuhteina saattoi olla se, että suomalaisten
kotien suuressa asuintuvassa miehet veistelivät, höyläilivät ja
vuoleskelivat tarvittavia talouskapineita, naisten samaan aikaan
kehrätessä lankaa tai kutoessa sukkaa taikka kangasta, tulisijan
antaessa valoa ja lämpöä.

Käsityöläisiä myös oli jo varhaisimpien uudisasukkaiden keskuudessa, —
pieksujen tekijä suutari Olli, kello-Olli, joka korjaili seinäkelloja,
Marttinen, joka leikkasi ikkunalaseja ja asetti niitä paikoilleen.
Kaksi suomalaista nahkuria parkitsi vuotia, nimittäin Clement Michelson
ja Henrick the Finn. Michelsonilla oli paja, jossa valmistettiin ja
korjailtiin teräaseita ja maanviljelyskaluja. Johan Tomminen oli
puuseppä.

Siirtokunnassa oli vain vähän aikaa oma lääkäri, Hans Kock. Yleensä
varhaisimmat siirtolaiset saivat hoitaa kipunsa niillä luonnon
parannuskeinoilla, joihin olivat tottuneet. Lääkkeet myöskin täytyi
itse valmistaa, jos joku niitä halusi nauttia. Taikakeinoihinkin
silloin tällöin turvauduttiin, niin vaaranalaista kuin se muuten
olikin, koska sitä harjoittava joutui syytteeseen noituudesta.




13. Delawaren laakson suomalaiset asutuskeskukset eli kyläkunnat


_Kristiinan linna_ ympäristöineen oli siirtokunnan ensimmäinen
asutuskeskus kuvernöörinasuntoineen, virastoineen, kirkkoineen
y.m. Linnan lähistölle raivattiin ensimmäiset peltoaukeamat
tupakanviljelystä varten.

_Crane Hook._ Puolitoista mailia Kristiinan linnasta eteläänpäin
Delaware-joen rannalla sijaitsee tämä kukoistava maanviljelyskylä
kirkkoineen ja lukuisine suomalaisine taloineen. Savuisten y.m.
asuinpaikka.

_Brandywinen_ kylä oli samannimisen puron varrella, Wilmingtonista
luoteeseen. Seutu tunnettiin Tossawa-suvun raivaamaksi, mutta siellä
asui muitakin suomalaisia sekä joku ruotsalainen ja hollantilainen
uudisasukas. Vankka asutus 1700-luvun taitteessa.

_Elk River_ Marylandin valtion puolella, ei kaukanakaan Brandywinen
kylästä, oli myös melkoinen suomalaisasutus. Sinne karkasi moni
Delawaren siirtokunnasta, mikä mistäkin syystä. Toiset pyysivät
myöhemmin paluulupaa takaisin Delawaren puolelle. Sinne siirtyivät
Tomminen, Anders Hansson, kotoisin Vermlannista, ja Matts Hanson
Porvoosta sekä muita.

_Lapland_ sijaitsee Wilmingtonista pohjoiseen päin. Seudusta ei tullut
väkirikasta suomalaisasutusta; kuitenkin voimme merkitä sieltä Juho
Juhonpojan, Martti Knuutinpojan ja Jaakko Heikinpojan. Lapland on
säilyttänyt nimensä Delawaren valtion kartalla, harvinaista kyllä.

_Finland_ niminen taa ja suomalaisasutus rajoittui mahdollisesti
etelässä Naama-puroon, mutta pohjoisraja ulottui Upland-jokeen saakka,
eli nykyiseen Chesterin kaupunkiin asti. Olipa kerran kysymys tämän
alueen nimen muuttamisesta East Chesteriksi. Yhdyskunnan nimeksi
muuttui myöhemmin Marcus Hook. Uranuurtajia olivat Finlandissa: Olli
Räsänen, Knut Marttinen, Olli Kukko, Johan Hulkko, William Urrinen,
kello-Olli, suutari-Olli ynnä monet muut, joiden nimet näkee tämän
kirjan sukututkimusosassa.

_Upland_ eli nykyinen Chester sijaitsee puolivälissä Wilmingtonin ja
Philadelphian kaupunkeja. Kuvernööri Printz raivautti sinne laajat
tupakka- ja maissipellot. Jo varhain sinne asettui uudisasukkaita,
suomalaisia ja ruotsalaisia, vieläpä joku hollantilainenkin.
Suomalaisista merkittäköön: Anders Jurgen the Finn, Henrick the Finn,
nahkuri, Lassi Lukki, Olli Lausa, Juho Heikinpoika, Niilo Laurinpoika.
Uplandin lähistöllä, pohjoiseenpäin, oli Olli Stillen laaja maatila
sekä Ernest Cockin omistama Printz-torppa, niinikään suurtila.

_Carkeon Hook_ ja _Calkeon Hook_ käsittävät maa-alan Uplandista
Philadelphian rajoille saakka. Darby Creek on Calkeon Hookin pohjoinen
raja. Tälle laajalle, Delaware-joen länsipuolella sijaitsevalle
alueelle monet suomalaiset ja ruotsalaiset rakensivat kotinsa ja
perkasivat peltonsa. Calkeon Hookin Schuylkill-joelle kallistuva kulma
tunnettiin Ammaslandin nimellä; se oli nuoremman Martti Marttisen
raivaama alue, jota vastoin vanhemman Marttisen maatila sijaitsi
Calkeon Hookin puolella Philadelphian lähistöllä. Lisäksi edellisiin
merkitsemme muutamia muitakin näiden seutujen uranuurtajia: Petter
Putkoinen, Antti Hommanen, Olli Erickson, Hans Yrjänäinen, Lassi
Purainen.

_Philadelphian alue_, vanhalla nimellä Taceney ja myöskin Wicaco,
käsitti kaiken sen alueen, jolla nykyään sijaitsee Philadelphian
miljoonakaupunki. Siirtokuntaan nähden se oli jonkunlainen takamaa,
pohjoisin kolkka, ja sen turvaksi kuvernööri Printz rakennutti kaksi
puolustustornia, Vasan ja Torneån. Sinne rakensivat kotinsa ja
raivasivat laajat viljavainiot Svensonin veljekset, Peter Kokkinen,
Anders Dalbo, Juustinen ja monet muut.

_Schuylkill-joen alue_, Philadelphiasta länteen, Delawaren
valtajokeen laskevan Schuylkill-joen varsilla, jakautui kahteen
kyläkuntaan: Kingsessingiin ja Upper Merioniin. Kumpaankin kyläkuntaan
rakennettiin pieni kirkko. Schuylkill-joen alueen suomalaisasutus
oli siirtokunnan vankimpia ja väkirikkaimpia. Seudun uudisasutuksen
turvaksi rakennettiin Korsholm niminen puolustustorni. Uranuurtajina
sen saattamisessa viljelykseen mainitaan m.m. Peter Rambo poikineen,
Matti Halttunen, Pertil Eskilson, Matti Hansson, Israel Holmi, Ivar
Hendrickson the Finn ja Matti Mattson.

_Tinicum-saari_, muutamia maileja Philadelphiasta etelään, oli
kuvernööri Printzin aikana siirtokunnan huomattu asutuskeskus
hallitusvirastoineen. Jonkun verran sinne asettui maanviljelijöitä,
mutta Delaware-joen tulvien hätyytteleminä he joutuivat muuttamaan
muualle.

New Jerseyn valtioon Delaware-joen itäpuolelle asettui myöskin
melkoinen joukko suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita, etenkin
viimeisissä retkikunnissa tulleita siirtolaisia. Maan saanti oli
siellä silloin helpompaa kuin Delaware-joen länsipuolella, Delawaren
siirtokunnan varsinaisessa asutuksessa.

_Pennsneck_ niminen paikka on ensimmäisiä, joihin suomalaiset sillä
puolen jokea asettuivat. Myöhemmin sinne rakennettiin kirkkokin.

_Raccoon-puron_ varsille muodostui suurin suomalais-ruotsalainen asutus
New Jerseyn valtion puolella. Sinne rakennettiin ensin pieni kirkko,
sitten erittäin kookas ja kaunis tiilikirkko. Paikan nimi on Swedesboro.

_Mulikka Hill_ vähän etäämpänä Swedesborosta on Erick Mulikan ja hänen
poikainsa raivaama alue eli kylä. Se on säilyttänyt nimensä kartalla;
Mulikka Hill on pienehkö kaupunki tai kauppala. Näiltä seuduin saa
alkunsa Atlantin valtamereen virtaava melkoisen iso joki, jonka nimi
on Mulikka River. Sikäläinen piirikuntakin ("kaunti") tunnetaan
alkuperäisellä suomalaisella nimellään.

Edellämainittuihin paikkoihin muutti uudisasukkaiksi etupäässä
Delawaren suomalaisen siirtokunnan toisen polven väestöä. Siksipä
siellä vanhoista asiakirjoista tapaa tuttu ja nimiä: Juustinen eli
Justes, Rambo, Cock, Helmi, Urrinen, Jokinen, Liukkoinen, Purainen,
Kukko, j.n.e.

_Finn Point_ niminen lauttauspaikka Wilmingtonin lähellä merkittäköön
vielä New Jerseyn suomalaisasutuksiin.





IV. SEURAKUNNAT JA KIRKOT




14. Delawaren laakson suomalais-ruotsalaiset seurakunnat ja kirkot


Pohjois-Amerikan kansoittumisessa ilmenee historian kulkua johtavan
Kaikkivaltiaan kaitselmus. Siihen aikaan kun siirtokuntia perustettiin,
varsinkin seitsemännellätoista vuosisadalla, johtui Euroopan kansojen
uskonnollinen elämä uskonpuhdistuksen vaikutuksesta olemaan takeena
siitä, että Amerikkaan muuttavat siirtolaiset muodostivat siellä
väkevästi hengellisen elämän läpitunkeman yhteiskunnan. Ja Jumalan
johtona on pidettävä sitäkin, että uusi maa tarjosi uskonsa tähden
vainotuille kristityille rauhaisan maan asuttavaksi. Pohjois-Amerikan
varhaisimpien siirtokuntain väestö oli tunnetusti vakavaa,
uskonnollista kansaa: Englannista tulleet pilgrimit, puritaanit,
kveekarit, Hollannin reformeeratut, Suomen ja Ruotsin luterilaiset,
Ranskasta Kanadaan siirtyneet katolilaiset, y.m.

Ruotsissa samoin kuin Suomessakin valtio ja kirkko kuuluivat
elimellisesti yhteen. Valtion elämä tuli näin ollen kristinuskon
vallitsemaksi. Kaikissa valtion laitoksissa — sotilaskasarmeissa,
sairaaloissa, hoitolaitoksissa, vankiloissa — oli vakituinen
sielunhoitaja, jonka velvollisuutena oli pitää säännölliset
jumalanpalvelukset sunnuntaisin ja rukoushetkiä sikäli kuin voitiin
järjestää aamuin ja illoin, sekä yleensä opetuksen ja henkilökohtaisen
haastelun kautta elävöittää yksityisten uskoa ja hengellistä elämää.

Kun Delawaren siirtokunta perustettiin, lukeutui se omalla tavallaan
myöskin Ruotsin valtion laitoksiin. Vaikka siirtokunnan aineellisena
tukena ja liikenteen välittäjänä oli varsinainen kauppayhtiö,
huolehti valtio siirtokunnan turvallisuudesta linnoitusten ja pienten
sotilasosastojen välityksellä. Näiden sotilaiden samoin kuin linnan
palvelijoiden tuli saada samanlainen kirkollinen huolto kuin oli
tarjona kotimaassa palveleville sotilaille ja valtion virkailijoille.
Sitäpaitsi Delawaren siirtokunta kuului osana Ruotsin valtakuntaan,
niin että sinne muuttaneet uudisasukkaat olivat oikeutetut saamaan ei
ainoastaan aineellista avustusta, vaan myöskin hengellistä huoltoa
niin kauan kunnes tulivat omavaraisiksi ja kykenivät seurakuntaakin
ylläpitämään. Upsalan tuomiokapitulin välityksellä lähetti Ruotsin
hallitus useita pappeja siirtokuntaan.

Kun puhumme Delawaren suomalaisten ja ruotsalaisten kirkollisesta
hoidosta, niin on pantava merkille, että koko sen ajan, jonka
siirtokunta kuului Ruotsille, Ruotsin hallitus yhdessä kauppayhtiön
kanssa rakensi kirkot siirtokuntaan ja kustansi opettajat seurakuntia
hoitamaan. Mutta kun siirtokunta joutui hollantilaisille ja Ruotsin
valta Amerikassa loppui, lähtivät opettajatkin takaisin kotimaahan,
paitsi Laurentius Lock, joka eliniäkseen jäi siirtokunnan seurakuntia
hoitamaan, saamatta enää apua Ruotsista, tyytyen niihin antimiin, mitä
vähävaraiset uudisasukkaat saattoivat opettajalleen tarjota.

Uudelleen on merkille pantava, että Delawaren suomalaiset ja
ruotsalaiset saivat nelisenkymmentä vuotta tulla toimeen omin avuin ja
tyytyä siihen sangen vajavaan seurakuntain hoitoon, jota yksi opettaja
voi suorittaa pienen valtion tai läänin kokonaisella alueella.
Vasta 1690-luvulla ojensi Ruotsin kirkko ja hallitus auttavan kätensä
siirtokunnalle lähettämällä opettajia ja tarpeellista uskonnollista
kirjallisuutta. Tällöin olivat uudisasukkaatkin ehtineet vaurastua ja
saattoivat tarjota opettajilleen palkanjatkoa Ruotsista annetun lisäksi
sekä rakentaa tarpeelliset kirkot siirtokunnan eri osiin.


Kristiinan seurakunta ja kirkko

Kun pastori Roerus Torkillus toisen retkikunnan mukana v. 1639
lähetettiin siirtokuntaan ja perille saavuttuaan ryhtyi pitämään
Kristiinan linnan yksityisasunnoissa säännöllisiä jumalanpalveluksia,
aamu ja iltahartauksia, voidaan sitä hetkeä pitää rajamerkkinä
luterilaisen seurakunnan perustamisesta Delawareen; tämä oli samalla
myöskin ensimmäinen luterilainen seurakunta Amerikan Yhdysvaltain
alueella.

Kirkkoa tai kokoushuonetta kaivattiin, sillä yksityisasunnoissa
kokoontuminen kohtasi monia vaikeuksia tilanpuutteen y.m. tähden.
Vaatimatonta rukoushuonetta eli kirkkokappelia rakennettiin aina kun
linnan verrattain pieni työvoima ehti; se valmistui luultavasti v.
1642. Tätä pientä kirkkoa käytettiin kauan aikaa Delawaren siirtokunnan
eteläisen seurakunnan kokoushuoneena. Siellä saarnasivat, paitsi
edellämainittu pastori Torkillus, myöskin samanaikainen pastori
Christopher sekä heidän jälkeensä pastorit Lock, Campanius, Holch,
Nertius, Matthias ja Fabritius. Pastori Campanius teki lähetystyötä
intiaanien keskuudessa, opeteltuaan ensin heidän kielensä, ja käänsi
Lutherin "Vähän katekismuksen" intiaanien kielelle.


Tinicumin kirkko

Kuvernööri Johan Printz rakennutti, niinkuin olemme ennen maininneet,
Tinicum-saarelle lujan linnoituksen, kuvernöörin palatsin, ja
muuttamalla sinne itsekin teki siitä siirtokunnan hallinnon keskuksen.
Muutamista luonteensa heikkouksista huolimatta hän rakasti seurakuntaa
ja oli aikansa lapsi siinäkin, että säännölliset kirkonmenot
kuuluivat hänellä jokapäiväiseen elämään. Hän kannusti myös uuden
kirkon rakentamista Tinicum-saarelle niiden uudisasukkaiden vuoksi,
jotka sijoittuivat saarelle sekä sen kohdalla olevalle Delaware-joen
länsirannalle Calkeon Hookiin, Ammaslandiin y.m. Niin siirtokuntaa
tukevan kauppayhtiön varoilla ja työvoimalla rakennettiin Ruotsin
ja Suomen kirkkojen malliin jykevistä hirsistä kaunis kirkko,
jonka kattamiseen ostettiin englantilaisilta 200 kattopaanulautaa.
Kirkon eteen rakennettiin kellotapuli, ja Ruotsista oli tuotu
kirkonkellokin, joka tapulin torniin asetettuna vuosikymmeniä
kutsui uudisasukkaita Herran huoneeseen, ja myöskin ilmoitettiin
kellonsoitolla kuoleman kautta pois kutsutut. Sisältä tämä kirkko ei
suuresti eronnut nykyisistä kirkoistamme, paitsi että se mahdollisesti
oli vaatimattomammin koristeltu, mutta kirkon perällä oli alttari,
saarnastuoli, kastemaljakko y.m. Kuvernööri Printzin tytär Armegot
koristeli sitä ompeluksin.

Tinicumin kirkko, joka vihittiin v. 1646, oli käytännössä vuosisadan
loppuun saakka. Se oli Delawaren siirtokunnan pohjoisen seurakunnan
kokouspaikka, jonne saapui kansaa nykyisen Philadelphian seuduilta,
Schuylkill-joen varsilta ja New Jerseyn valtion puolelta.


Crane Hookin kirkko

Kun englantilaiset valloittivat Hollannin alusmaat Amerikassa, niiden
mukana Delawaren laakson, pidettiin linnoituksia tarpeettomina, sillä
intiaanit olivat päässeet tuntemaan suomalaiset, ruotsalaiset ja
hollantilaiset rehellisiksi, ystävällisiksi naapureiksi, niin ettei
heillä ollut syytä häiritä näiden rauhaa. Englannin voimakas hallitus
turvautui enemmän amerikkalaisiin siirtokuntiinsa sijoitettuihin
lukuisiin sotilaihinsa kuin linnoituksiin. Ja intiaanitkin oppivat
tuntemaan Englannin vallan ja voiman, niin että mieluummin etääntyivät
asumattomiin erämaihin kuin halusivat taistella valkoisten kanssa.

Kristiinan linna rappeutui niinkuin muutkin ruotsalaisten rakentamat
linnoitukset. Ja linnan mukana lahosi ja rapistui se pieni kirkkokin,
joka oli rakennettu linnan muurien suojaan. Samalla oli Kristiinan
linnan ympärille tai lähistölle kasvanut vähäinen kaupunki, jonka
väestö oli enimmäkseen englantilaisia. Suomalaiset ja ruotsalaiset
tunsivat heitä kohtaan jotakin vieroksuvaa ja mieluummin toimivat
seurakunnallisissakin asioissa omin neuvoin ja avuin. Ne varhaisimmat
hollantilaiset, jotka saapuivat siirtokuntaan v. 1640, sulautuivat
keskinäisten avioliittojen kautta suomalaisiin ja ruotsalaisiin ja
myöskin heidän luterilaiseen seurakuntaansa.

Crane Hookissa, parisen mailia Kristiinasta etelään, asui melkoinen
joukko suomalaisia ja ruotsalaisia maanviljelijöitä. Sitä pidettiin
keskeisimpänä uuden kirkon paikkana, koskapa sinne saattoi
Delaware-jokea myöten tulla kirkkokansaa Finlandista, Laplandista
ja myöskin New Jerseyn puolelta, eikä Brandywine ja Elk-jokienkaan
varsilta ollut sinne pitempi matka kuin Kristiinan kirkkoon. Niinpä v.
1667 rakennettiin Crane Hookiin vaatimaton puukirkko.

Se on siirtokunnan suomalaisten ja ruotsalaisten ilman hallituksen
apua rakentama kirkko. Siitä tuli Delawaren eteläisen seurakunnan
kokoushuone moniksi vuosikymmeniksi. Mutta kun Kristiinaan rakennettiin
v. 1698 uusi, tilavampi ja ajanmukaisempi kivikirkko, sai Crane Hookin
kirkko lahota ja hajota. Se unohtuikin niin, että vain jotkut vanhemmat
ihmiset viime vuosisadan lopulla osasivat näyttää paikan, missä
kirkko aikoinaan oli ollut. Delawaren historiallisen seuran toimesta
pystytettiin siihen v. 1896 graniittikivestä hiottu muistomerkki.


Wicacon kirkko

Delaware-joen rannalle, niille seuduille, minne Schuylkill-joki laskee
vetensä, eli nykyisen Philadelphian kaupungin alueelle, kasvoi 1650 ja
1660-luvuilla vankka suomalais-ruotsalainen asutus. Paikka tunnettiin
nimellä Wicaco. Kun pastori Lock itse huomasi ja tietenkin sai kuulla
valituksiakin siitä, että venematka Tinicum-saarella sijaitsevaan
kirkkoon oli talvella usein sangen vaivaloinen, vieläpä vaarallinen,
kohdistui hänen huomionsa Wicacossa sijaitsevaan käyttämättömään,
pienenlaiseen puolustustorniin, joka oli rakennettu hirsistä
kaksikerroksiseksi. Hänestä näytti yläkerta olevan varsin sopiva
kokoushuoneeksi. Tämä entinen puolustustorni hankittiin seurakunnalle,
ja siitä muodostettiin kirkko. Se oli ensimmäinen jumalanpalvelusten
pitämispaikka Philadelphiassa.

Tähän kirkkoon oli Schuylkill-joen varrella asuvien suomalaisten
erittäin mukava tulla sekä vesitse että joen rantaa kulkevaa maantietä
käyttäen. Delawaren suomalais-ruotsalaisella pohjoisella seurakunnalla
oli nyt kaksi kokouspaikkaa eli kirkkoa, Tinicum-saarella ja Wicacossa.
Vuorottain näissä seurakuntaa hoitava pastori piti kirkonmenoja. Kun
Philadelphian kaupunki perustettiin ja sinne rakennettiin taloja,
kookkaampia kokoushuoneita y.m., lienee tämä pieni puolustustorni
näyttänyt liian halpa-arvoiselta seurakunnan kokoushuoneeksi. Mutta
eivät ne uudisasukkaiden kirkot muuallakaan silmiä hemaisseet.


Opettajien puute

Niinkuin edellä on mainittu, siirtokuntaan jäi v. 1655 ainoastaan
yksi opettaja, pastori Laurentius Lock. Niin kauan kun hänellä säilyi
terveys ja voimat kestivät, jaksoi hän hoitaa siirtokunnan kumpaakin
seurakuntaa, saarnaten vuoroin Crane Hookissa, Tinicum-saarella ja
Wicacon kirkossa, vieläpä teki kansalaistensa luokse saarnamatkoja
Raccoon joelle New Jerseyn valtion puolelle. Mutta vanhemmalla puolen
ikää terveys alkoi murtua, jalat herpaantuivat, osittainen halvaus
haittasi kulkua, ja muutenkin ruumiinvoimat vähenivät. Matkoja täytyi
supistaa ja kohdistaa lyö Crane Hookin kirkkoon ja lähistöön. Herransa
lepoon hän pääsi v. 1688. Neljäkymmentäviisi vuotta hän oli toiminut
siirtokunnan sielunpaimenena, enimmän aikaa yksinään.

Pastori Jacob Fabritius, joka oli synnyltään saksalainen, mutta osasi
sujuvasti myöskin hollanninkieltä, sai ensin kutsun New Yorkissa
toimivan luterilaisen seurakunnan papiksi, mutta kun työ siellä tuotti
monia vaikeuksia, opetteli hän ruotsia ja saarnasi ensimmäisen kerran
Wicacon kirkossa v. 1677. Hänestä tulikin terveytensä menettäneelle
pastori Lockille työkumppani; hän otti hoitoonsa siirtokunnan pohjoisen
seurakunnan, tehden saarnamatkoja New Jerseyssä asuvien luterilaisten
keskuuteen, ja myöhemmin saarnasi myös Crane Hookin kirkossa.

Kymmenen vuotta myöhemmin hän tuli kokonaan sokeaksi. Hän jatkoi
kuitenkin papillisia tehtäviään, saarnaili kirkoissa, kulki perheissä
— tietenkin taluttaja mukana — kastoi lapsia, vihki pariskuntia, ollen
pastori Lockin kuoltua ainoa luterilainen pappi Delawaressa. Vaikka
hänen käyttämänsä ruotsinkieli olikin puutteellista, niin toisaalta
hänen saarnansa olivat lämminhenkisiä, evankeliumin läpitunkemia,
niin että kansa hänestä yleensä piti ja kokoontui hänen saarnojaan
kuulemaan. Korkean iän saavutettuaan hän kuoli v. 1696.


Opettajain hankkiminen

Yrityksiä opettajien saamiseksi tehtiin siirtokunnassa useita kertoja.
Kahdesti kirjoitettiin Ruotsin viranomaisille ja pyydettiin heidän
myötävaikutustaan opettajien hankkimiseksi seurakuntiin; samalla
tiedoitettiin, että seurakunnat voisivat huolehtia opettajansa palkasta
ainakin osittain. Joko nämä kirjeet jäivät perille tulematta tai niitä
ei otettu huomioon, ainakaan ei mitään tuloksia saatu.

Kuvernööri William Pennille lienevät suomalaiset ja ruotsalaiset
valitelleet seurakuntain opettajanpuutteesta, mikä oli sitäkin enemmän
mahdollista, kun hänellä toimi tulkkina Wicacon seurakunnan valtuuston
jäsen, Lassi Cock. William Penn kaiketi otti asian huomioon, koskapa
hän palattuaan Lontooseen ja siellä tavatessaan Ruotsin lähetystön
jäseniä kertoi heille suomalaisten ja ruotsalaisten huolista
opettajien saannissa keskuuteensa Delawaren laaksoon. Asia saatettiin
Ruotsin hallituksen tietoon, mutta silläkään kertaa ei mihinkään
toimenpiteisiin ryhdytty.

Joku vuosi myöhemmin Delawaren entisen kuvernöörin veljenpoika
Andreas Printz matkallaan Amerikassa poikkesi myöskin Philadelphiassa
tervehtiäkseen setänsä hallitseman siirtokunnan asukkaita. Hänelle
tietysti selitettiin, että siirtokunta oli nykyään ilman kirkollista
huoltoa, kun pastori Fabritius ei enää kyennyt paljon liikkumaan eikä
seurakuntia hoitamaan. Esitettiin harras pyyntö saada siirtokunnan
hengellinen hätä Ruotsin viranomaisten ja tuomiokapitulin tietoon.

Andreas Printz ei näy halunneen itse ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin,
että siirtokuntaan saataisiin tarvittavia opettajia, mutta hän
esitti kotiin palattuaan siirtokunnan asian hyvälle ystävälleen,
lämminsydämiselle kristitylle, Göteporin postimestarille Thelinille
toivoen, että tämä esittäisi asian kuninkaalle. Mielellään hän
sen palveluksen teki ja kirjeessään kuninkaalle selitti Delawaren
siirtokunnan toiveet saada paitsi opettajia myöskin ruotsin- ja
suomenkielisiä kirjoja.

Sydämellisen myötätuntoisena kuningas Kaarle XI otti huomioon
Delawaressa asuvain suomalaisten ja ruotsalaisten asian, kirjoittaen
postimestari Thelinille, että tämä kuninkaan ja hallituksen nimessä
kirjeellisesti tiedustaisi, montako opettajaa siirtokunnassa
tarvittiin, minkälaisia ja kuinka paljon olisi kirjoja lähetettävä.
Postimestari Thelin kirjoittikin pitkänlaisen kirjeen kuninkaan
tervehdyksin. Kirjeestä laadittiin kopio, ja kumpikin pantiin menemään
Amerikkaan; jos toinen kirjeistä matkalla hukkuisi, niin tottapa
toinen saapuisi perille. Kirje saapui Delawareen ja synnytti niin
suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin tavatonta iloa; siirtokunnan
asukkaat aivan kuin uudestaan piristyivät eloon.

Tälle asialle oli suurena apuna myöskin Charles Christopher Springer.
Hän oli saanut Ruotsissa hyvän koulukasvatuksen, palvellut Ruotsin
konsulaatissa Lontoossa ja jo verrattain nuorena miehenä saapunut
Amerikkaan. Asettuen maanmiestensä keskuuteen Delawareen hän perusti
perheen ja kaikin puolin kiintyi siirtokunnan elämään. Vakavana
kristittynä hän liittyi seurakuntaan, valittiin sen valtuustoon,
palveli kirjurina ja seurakunnan papittomana ollessa joskus pyynnöstä
johti Crane Hookin kirkossa hartaushetkiä, lukien evankeliumitekstin
tai postillasta päivän saarnankin. Oppineisuutensa ja taitavan
käytöksensä vaikutuksesta hänestä tuli tässäkin siirtokunnan pappien
hankinnassa varsinainen asiain välittäjä ja kirjeenvaihtaja.

Ehkäpä on pidettävä Springerin ansiona, että samalla kun lähetettiin
Ruotsin hallitukselle opettajien ja kirjojen tarvista koskeva tieto,
sinne myöskin toimitettiin Delawaren laaksossa asuvien suomalaisten
ja ruotsalaisten väkiluvusta tilasto. Samalla kun siirtokunnassa
asuvilta tiedusteltiin, minkälaisia kirjoja kukin haluaa saada, myöskin
merkittiin perheenisännän nimi ja perheeseen kuuluvien henkilöiden
lukumäärä. Tämä olikin viimeinen väkiluettelo Amerikkaan siirtyneistä
suomalaisista ja ruotsalaisista. Väkiluku laskettiin v. 1693. Perheitä
oli 188 ja asukkaita 942 henkeä.

Siirtokunnan tarpeet esitettiin pitkässä, C. C. Springerin taidokkaasti
laatimassa kirjeessä, joka oli päivätty toukokuun 31 p:nä 1693.
Luterilainen kirkko oli heille rakas, ja mielellään he kokoontuivat
kirkkoihinsa ja perhehartaustilaisuuksiin, mutta opettajista oli puute.
Sitten kun siirtokunta oli menettänyt itsehallintonsa, oli heidän
keskuuteensa jäänyt ainoastaan yksi kotimainen opettaja, pastori
Laurentius Lock, joka kuolemaansa saakka 1688 oli hoitanut laajaa
aluetta. Hänen jälkeensä oli heille tehnyt kirkollista palvelusta
pastori Fabritius, joka nyt oli vanha ja sokea. Delawaren seurakuntain
harras pyyntö oli, että Ruotsista lähetettäisiin kaksi sellaista
opettajaa, jotka saarnaamisen ja opettamisen ohella kykenisivät
torjumaan heidän keskuuteensa leviäviä harhaoppeja.

Seurakunnat maksaisivat opettajilleen palkan, mutta matkakustannukset
heille pyydettiin Ruotsin hallitukselta. Edelleen lausuttiin
toivomus saada seuraava määrä kirjoja: kaksitoista raamattua,
kolme saarnakirjaa, neljäkymmentäkaksi virsikirjaa, sata
rukouskirjaa, kaksisataa aapista ja kaksisataa katekismusta. Kirjeen
allekirjoittajista merkitsemme seuraavat suomalaiset: Erick Cock,
Peter Gunnarson Rambo, Michael Laikan (Liukkoinen), Peter Cock, Peter
Rambo vpi, Erick Molica (Mulikka), Otto Ernest Cock, Hans Laikan
(Liukkoinen), Lassi Bure (Purainen), kapteeni Lassi Cock, Gunnar Rambo,
Israel Helme, Bror Sinicka, Marten Martenson vpi, Marten Martenson
npi (Marttiset). Viimeisenä esiintyy kirjeen laatijan Springerin
nimi. Kaksi kappaletta tätä kirjettä lähetettiin Ruotsiin, toinen
englantilaisessa ja toinen hollantilaisessa laivassa, ja ne saapuivat
molemmat perille.

Sivumennen mainittakoon, että ainakin tämän kirjoittajalle on
käsittämätöntä, kuinka edellämainitussa kirjeessä pyydettiin ainoastaan
ruotsinkielisiä kirjoja, vaikka Ruotsista saapuneessa Thelinin
kirjeessä ilmeni kuninkaan tahdon olleen lähettää sekä ruotsin- että
suomenkielisiä kirjoja siirtokuntaan. Nuorempi väki arvatenkin osasi
järjestään ruotsia, ja muutamat vanhemmat ruotsia taitamattomat olivat
asiassa vaiti.

Postimestari Thelin lähetti Delawaresta tulleet kirjeet kuninkaalle.
Kului kuitenkin kaksi vuotta, ennenkuin siirtokunnassa asuvien
suomalaisten ja ruotsalaisten anomus otettiin käsiteltäväksi
valtakunnanneuvostossa. Tämä viivytys saattoi johtua siitä, että
Ruotsia ja Suomea vuosina 1694—96 kohtasivat kauheat katovuodet ja
nälän mukana taudit, niin että näinä vuosina Suomessa kuoli nälkään
ja kulkutauteihin kolmasosa kansasta. Ruotsin hallituksella oli
raskaita vuosia ja paljon työtä, hankkiessaan nälkiintyneelle väestölle
ruokavaroja, mistä niitä oli mahdollista saada. Vuosi 1697 toi
helpotuksen, sillä kesä oli lämmin ja kasvillisuudelle suotuisa.

Delawaren laakson suomalaisten ja ruotsalaisten anomus otettiin
sitten vihdoin käsiteltäväksi myötämielisesti ja päätettiin avustaa
opettajien lähettämistä Amerikkaan sekä myöskin tarpeellisten kirjojen
hankkimista. Kuningas kirjoitti asiasta Upsalan arkkipiispalle O.
Svebiliukselle, pyytäen tuomiokapitulia tiedustelemaan ja esittämään
sopivat opettajat siirtokuntaan lähetettäviksi. Kahta opettajaa
pyydettiin, mutta kuningas halusi hallituksen myötävaikutuksella
lähettää kolmannenkin saarnamiehen, etupäässä tekemään lähetystyötä
seurakuntien etäisillä seuduilla. Konsistorin esityksestä valittiin
pastorit Anders Rudman, Erick Björk ja Jonas Auren, jotka läksivät
matkalle 1697. Mukana heillä oli runsas varasto hengellistä
kirjallisuutta.

Juhlahetkiä viettivät Delawaren seurakunnat, kun kauan odotetut
opettajat saapuivat juhannuksen aikaan. Ensin pidettiin kiitos ja
rukoushetki Crane Hookin kirkossa; sitten matka jatkui Philadelphiaan,
jossa kokoonnuttiin Wicacon kirkkoon juhlimaan, myöhemmin
Tinicum-saarelle. Vastasaapuneet pastorit näyttivät valtuuskirjeensä
kuvernööri William Markhamille ja saivat ystävällisen vastaanoton
sielläkin. Rudman sijoittui hoitamaan siirtokunnan pohjoista
seurakuntapiiriä, pastori Björk eteläpiiriä, ja pastori Auren saarnaili
siirtokunnan syrjäseuduilla.




15. Uusia kirkko ja rakennetaan


Delawaren eteläisessä suomalais-ruotsalaisessa seurakunnassa syntyi
pastori E. Björkin henkevien ja elävien saarnojen vaikutuksesta
vireä hengellinen liike, ilmeten siinäkin, että pieni kirkko Crane
Hookissa kävi ahtaaksi. Kun sanottu kirkko muutenkin olisi vaatinut
perinpohjaisen korjauksen, esitti pastori uuden, tilavamman kirkon
rakentamista. Paikalle, missä Kristiinan linna ennen sijaitsi,
oli kasvanut pienenlainen kaupunki ja se oli tullut paikkakunnan
liikekeskukseksi. Kun siellä seurakunta omisti, paitsi hautausmaan,
sen yhteydessä myös jonkun verran maatakin, niin pastori ehdotti uuden
kirkon rakennettavaksi Kristiinaan, nykyiseen Wilmingtonin kaupunkiin.
Kun Crane Hookin ja Kristiinan väliä ei ollut kahtakaan mailia, olivat
ne asemaltaan seurakuntalaisiin nähden molemmat keskeisiä. Vaikka
kannatettiinkin entisen kirkon uudistamista ja paikkaakin, niin
yleinen mielipide kallistui siihen, että uusi, ajanmukaisempi kirkko
rakennettaisiin Wilmingtoniin, jolla kasvavana kaupunkina oli selvästi
tulevaisuutta.


Kolminaisuuden kirkko Wilmingtonissa

Uusi kirkko päätettiin rakentaa kivestä, varsinkin kun lähistöllä
Brandywinessä sijaitsi louhimo, josta saatiin kaunista ja
ilmastonkestävää sinertävää kirjokiveä. Kirkon kooksi määriteltiin:
pituus 60 jalkaa, leveys 30 jalkaa ja korkeus 20 jalkaa. Siihen tuli
viisi goottilaista kaari-ikkunaa ja kolme kaariovea.

Mielenkiintoista on todeta se innostus, uhraavaisuus ja sopuisuus,
joka vallitsi kirkkoa rakennettaissa. Varoja ei ollut ensinkään,
kun toimeen ryhdyttiin, mutta niitä kerättiin lahjoina, lainoina
ja päivätyö-lupauksina. Kolminaisuuden kirkon kirjoissa on näiltä
vuosilta säilynyt yksityiskohtainen selostus kirkon rakentamisesta,
lahjoittajani nimistä y.m. Suomalaisia, jotka todistettavasti
osallistuivat varoillaan ja työllään tämän muistorikkaan kirkon
rakentamiseen, olivat: Johan Cock, Olli Fransson, Erick Halttunen,
Hannu Halttunen, Lassi Hendrickson, Tapani Jöransson, Petter Kukkonen,
Joran Liukkoinen, Yrjänä Liukkoinen, Johan Minkkinen, Johan Monnson,
Henrick Orainen, Yrjänä Orainen, Anders Sinikka, Bror Sinikka, Johan
Sinikka, Brita Savuinen, Olli Tomminen, Valle Tomminen, Henrick
Tossava, Johan Tossava, Lassi Tossava, Matti Tossava, Peter Valkoinen,
Lassi Viainen, Michael Viainen sekä monia muita, joiden nimet
kätkeytyvät ruotsalaisiin Andersoniin, Gustafsoniin, Mattsoniin j.n.e.

Kevättalvella 1698 kuljetettiin seurakunnan yhteisvoimilla Brandywinen
louhimoista perustus- ja rakennuskivet sekä muutkin rakennustarpeet
kirkon paikalle. Toukokuussa laskettiin kirkon peruskivi suurin
juhlallisuuksin, joihin osallistui siirtokunnan kolmen papin ohella
yleisöä läheltä ja kaukaa.

Kolminaisuuden päivänä 1699 toimitettiin kirkon juhlallinen vihkiminen.
Tilaisuuteen saapui sellainen määrä Delawaren varrella asuvia
suomalaisia ja ruotsalaisia, ettei koskaan ennen ollut heitä yhtaikaa
nähty niin paljon koolla. Juhlaan oli kutsuttu maakunnan kuvernöörikin,
vaikka hän ei voinut siihen saapua. Kirkon nimeksi annettiin "Pyhän
Kolminaisuuden kirkko".

Arvokkaana ja kunnioitusta herättävänä tämä Delawaren suomalaisten ja
ruotsalaisten rakentama kaunis kirkko vieläkin seisoo suurkaupungiksi
kasvaneessa Wilmingtonin kaupungissa, Delawaren valtiossa. Sen vieressä
olevaan hautausmaahan on kätketty monta siirtokuntaan vanhasta maasta
tullutta suomalaista ja näiden jälkeläisiä. Sieltä löytää Tossavain ja
Juustisten hautarivit, muistokivi toisensa vieressä, j.n.e.


Gloria Dei-kirkko Philadelphiassa

Pastori Rudmanin otettua hoitoonsa Delawaren siirtokunnan pohjoisen
luterilaisen seurakunnan piirin ja saarnattua muutamia kertoja Wicacon
pienessä, puolustustorniksi aikoinaan rakennetussa kirkossa, havaittiin
tilavamman ja ajanmukaisemman kirkon tarpeellisuus. Oikeastaan
seurakunta oli sen jo ennen huomannut, koskapa sillä oli 400 puntaa
lupauksina uuden kirkon rakentamista varten.

Uuden kirkon paikasta syntyi odottamattoman vakava erimielisyys, joka
nostatti ikäviä riitoja, niin että seurakunnan kokonaisuuskin joutui
vaaraan. Pastori Rudman ja seurakunnan yläpään väestö Schuylkill-joen
varrella vaativat kirkon rakentamista Philadelphiaan, entisen kirkon
luokse, vain hieman lisämaata hankkimalla. Philadelphia oli kasvava ja
vilkas liikekeskus, sillä oli tulevaisuutta ja seurakunnalla myöskin.
Entisen Wicacon kirkon asemakin Delaware-joen läheisyydessä tarjosi
juhlallisen näköalan ja oli riittävän ylävällä, kuivalla paikalla.
Vielä lisäksi Sven Svenson lahjoitti pari acrea lisämaata seurakunnalle.

Kirkon viereen oli haudattu moni varhaisimmin tullut suomalainen ja
ruotsalainen, ja paikka oli senkin tähden käynyt rakkaaksi. Mutta
seurakuntapiirin alaosassa asuva Calkeon Hookin ja Tinicum-saaren
väestö vaati uutta kirkkoa Tinicum-saarelle, missä vielä oli vanha,
mutta korjauksen tarpeessa oleva, kuvernööri Printzin rakennuttama
kirkko.

Tätä kannattivat New Jerseyn valtiossa Delaware-joen itäpuolella
Pennsneckissä, Raccoon-joella ja Mulikkamäellä asuvat seurakuntalaiset.
He olivat koonneet 50 perheen nimillä varustetun listankin
vaatimuksensa tueksi. Vuosi 1698 kului väitellessä ja riidellessä, niin
että hyväntahtoinen pastori Rudman joutui miltei epätoivoon tilanteen
takia.

Kristiinan seurakunnan lahjakas pastori E. Björk saapui pyynnöstä
saarnaamaan Wicacon kirkkoon. Hän valitsi vaikuttavan tekstin "Jeesus
itkee Jerusalemia" ja sai seurakuntalaisten sydämet sulamaan ja
taipumaan sovintoon. Tehtiin uudet päätökset, ja molemmat puolueet
taipuivat jättämään uuden kirkon paikan valitsemisen siirtokunnan
silloisille kolmelle pastorille, joiden oli neuvoteltava kuvernööri
Markhamin kanssa ja saatava hänenkin suostumuksensa valitulle kirkon
paikalle. Asian ratkaisu ei kestänytkään kauan, kun pastorit Björk,
Rudman ja Auren yksimielisesti kannattivat Philadelphiaa, jota myöskin
Pennsylvanian kuvernöörikin puolsi.

Uutta kirkkoa alettiin rakentaa v. 1699. Yksityiskohtaisia selostuksia
itse rakennustyön vaiheista puuttuu, mutta mittasuhteiltaan kirkko
tuli olemaan vuotta ennen rakennetun Wilmingtonin kirkon kokoinen.
Rakennuksen ulkopiirteet ovat kauniimmat, kookas ja korkea torni
on erittäin tasasuhtainen. Kirkko rakennettiin tiilestä, niinkuin
yleensä kaikki muutkin silloiset Philadelphian yksityiset ja yleiset
rakennukset. Se vihittiin kesällä 1700 ja sai nimekseen "Gloria
Dei-kirkko". Tilaisuus oli siirtokunnan suurimpia juhlahetkiä.

Gloria Dei-kirkko eli "Old Swedish Church", jolla nimellä se
yleisemmin tunnetaan, lukeutuu Philadelphian vanhimpiin ja
arvokkaimpiin muistorakennuksiin. Kirkkoa, joka nykyään kuuluu
episkopaliselle kirkkokunnalle, pidetään hyvässä kunnossa ja käytetään
jumalanpalveluksiin yhä edelleenkin. Sen vanhoista kirkonkirjoista
löytää varhaisimpien suomalaisten ja ruotsalaisten nimiä, eräät
kirkkovaltuustoon kuuluneina kuten Lassi Puranen, Johan Marttinen
vanhempi, Peter Kokkinen ja hänen lahjakkaat poikansa Ernest Cock
ja Lassi Cock y.m. Kirkon ympärillä on vuosisatojen ajan käytetty
kalmisto täynnä pienempiä ja suurempia kivipatsaita. Mielenkiintoisin
niistä on Lassi Cockin suurikokoinen ja komea muistokivi. Pienemmät ja
vaatimattomammat hautakivet on ajan hammas kuluttanut, ja niiden mukana
on monen suomalaisenkin nimi painunut unholaan. Mutta heihin voidaan
sovelluttaa sanat: "Autuaita ovat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat
tästälähin. Niin, Henki sanoo: 'he saavat levätä vaivoistaan, sillä
heidän tekonsa seuraavat heidän mukanaan'."


Kingsessingin kirkko

Kingsessingin suomalaisasutus sijaitsi Schuylkillin laaksossa,
noin viisi mailia Wicacon eli Philadelphian vanhasta
suomalais-ruotsalaisesta Gloria Dei-kirkosta. Paikka on vanhaa
suomalaista asutusta, jonne 1650-luvun taitteessa Peter Rambo, Mauno
Halttunen, Peter Jokinen y.m. rakensivat uudistalonsa, eivätkä kaukana
olleet Marttistenkaan maatilat. Joukossa oli joku ruotsalainenkin.
Paikkakunnan luterilainen väestö kuului Wicacon seurakuntaan.
Mutta kun uudisasukkaat vaurastuivat, pellot laajenivat ja perheet
lisääntyivät toisen sukupolven laittaessa omat kotinsa, muodostui
Kingsessingiin kappeliseurakunta, joka kuului Wicacon emäseurakunnan
yhteyteen. Ruotsista tullut Wicacon seurakuntapiirin opettaja,
jumaluusopin tohtori Charles M. Wrangel, aloitekykyinen, tarmokas
seurakunnan hoitaja, tunsi Kingsessingin olot ja ne vaikeudet, jotka
usein kohtasivat hartaustilaisuuksien järjestämistä perheisiin, ja
hän kehoitti Kingsessingin luterilaista väestöä rakentamaan oman
kokoushuoneen, vaikkapa vain pienikokoisen.

Paikkakunnan asukkaat olivat asiaan innostuneita, lahjoittivat
rakennusta varten rahaa ja tekivät päivätöitä, ja niin laskettiin
kirkon perustus v. 1760. Rakennusavustajien joukossa nähdään
myöskin silloinen tuomari, myöhemmin valtiopäivämies ja Amerikan
itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaja John Morton, jonka luona tohtori
Wrangel usein vieraili; eräs tällainen vierailu v. 1761 on mainittuna
Israel Acreliuksen teoksessa, siv. 348.

Yli puoli vuosisataa tässä kirkossa saarnasivat suomalais-ruotsalaisen
seurakunnan papit, mutta sittemmin episkopaliset pastorit hoitivat
tätäkin kappeliseurakuntaa. Alkuperäistä kirkkoakaan ei oikeastaan
voida sanoa olevan, sillä v. 1854 kirkko kokonaan uudistettiin
lisärakentelulla.

Eikä ole enää entistä Kingsessingin maanviljelysseutuakaan, sillä
Philadelphian miljoonakaupunki on aikaa sitten vallannut tämän tienoon,
nimittäin Darby Roadin ja 69. kadun välisen alueen. Episkopalinen St.
James Church on kuitenkin löydettävissä sieltä.


Upper Merionin kirkko

Tämä alue kuuluu Montgomeryn kauntiin ja sijaitsee Schuylkill-joen
länsipuolella, kuusitoista mailia Philadelphiasta pohjoislänteen ja
noin mailin matkan päässä Norristownista. V. 1650 jälkeen siirtyi
sinne suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita, vanhemman Rambon
poika Peter Rambo npi(=nuorempi), Mauno Halttusen vanhin poika Matti
Halttunen y.m.

Tohtori Charles M. Wrangel, joka halusi säilyttää tämän seudun
luterilaisen kirkon huostassa, rakennutti sinne paikkakunnan
suomalaisten ja ruotsalaisten myötävaikutuksella kirkon v. 1763. Asutus
muodostui omaksi seurakunnaksi, jota hoitivat Philadelphian Gloria
Dei-kirkon papit. Kun samoihin aikoihin Kingsessingin saarnapaikka
myöskin järjestyi varsinaiseksi seurakunnaksi, yhdistettiin kaikki
kolme seurakuntaa samaksi pastoraatiksi nimellä United Lutheriin
Churches of Wicaco, Kingsessing and Upper Merion, ja sen säännöt
vahvistettiin Pennsylvanian laeissa v. 1765.

Seuraavan vuosisadan keskivaiheilla tämäkin seurakunta kirkkoineen
joutui episkopalisten huoltoon. Tämä viimeisiä suomalaisten ja
ruotsalaisten rakentamia kirkkoja Delawaren siirtokunnassa tunnettiin
nimellä Christ Church, Kristuksen kirkko. Sen vanhoista kirkonkirjoista
löytyy muutamia suomalaisia nimiä sekä toisia englantilaistuneita
suomalaisten nimiä; monet suomalaiset toimivat kirkonpalvelijoina
ja kuuluivat kirkkovaltuustoon. Vanhassa kalmistossa lepää myöskin
Delawaren varhaisia siirtolaisia, mutta harvan nimet ovat enää
muistokiviin piirrettyinä.


Raccoonin kirkko

Delaware-joen itäpuolella asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset
kävivät enimmäkseen Tinicumin kirkossa, sittemmin, uusien kirkkojen
valmistuttua, Wilmingtonissa ja Philadelphiassa. Raccoon-joen varrella
ja Mulikkamäellä asuvat seurakuntalaiset perustivat oman seurakunnan ja
rakensivat v. 1704 pienenlaisen puukirkon Raccoon-joen taajaväkisimpään
kylään. Kun tähän seurakuntaan yhtyivät myöskin Pennsneckissä ja
Salem-puron varrella asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset, saattoivat he
kutsua oman papinkin seurakuntaansa, mikäli niitä saatiin Ruotsista.
Opettajat kuitenkin usein muuttivat, toiset läksivät takaisin
synnyinmaahansa j.n.e. Silloin hoitivat seurakuntaa pastorit joko
Philadelphiasta taikka Wilmingtonista. Tulkoon mainituksi, että v.
1750 taitteessa suomalainen luonnontutkija ja pastori Pietari Kalm
Amerikkaan tekemällään tieteellisellä tutkimusmatkalla viipyi pari
vuotta maanmiestensä keskuudessa Delawaren siirtokunnassa ja hoiti
tällöin myöskin Raccoonin seurakuntaa. Pappilakin oli rakennettu ja
melkoinen maakaistale varattu opettajia varten, aivan niinkuin Suomessa
oli tapana.


Pennsneckin kirkko

Siinä niemekkeessä, joka sijaitsee Delaware-joen ja Salemin puron
välillä, asui melkoinen joukko suomalaisia ja ruotsalaisia,
etupäässä siirtokunnan toisen polven väkeä. He kuuluivat, kuten jo
edellä mainittiin, Raccoonin seurakuntaan. Mutta kun kirkkomatka
etäisimmiltä paikoilta oli kaksikin kymmentä mailia, muodostivat he
oman kappeliseurakunnan ja rakensivat kirkon Pennsneckiin v. 1717.
Raccoonin seurakuntaan edelleen kuuluttiin, ja sieltä pastori kävi
jumalanpalveluksia pitämässä ja kirkollisia palveluksia suorittamassa.

Pennsneckin suomalaisten rakentamaa kirkkoa ei ole enää olemassa.
Puukirkot eivät kestä vuosisatojen kulutusta. Mutta entisen kirkon
tilalle rakennettiin seurakunnan muututtua episkopaliseksi tilava
tiilikirkko, joka tunnetaan nimellä Pyhän Yrjön kirkko. Kirkon
viereisessä kalmistossa tapaa vielä muutamia kuluneita, ikivanhoja
hautakiviä, joista vaivoin voidaan lukea joku suomalainen tai
ruotsalainen nimi. Kirkko hautausmaineen sijaitsee noin mailin päässä
Pennsvillen kauppalasta.


Swedesboron kirkko

Suomalaisten ja ruotsalaisten Raccoon-joelle rakentama kirkko ei
ajan pitkään vastannut vaatimuksia, sillä seudun asutus laajeni ja
seurakunnan väkiluku lisääntyi. Sitä kyllä hieman laajennettiin v.
1750 ja muutenkin korjattiin, niin että se jonkun aikaa vielä tyydytti
vaatimukset.

Kun pastori N. Collin tuli seurakunnan hoitajaksi, ryhtyi hän heti
uuden kirkon rakennuspuuhiin. Vastuksia ei suinkaan puuttunut,
varsinkin kun osa seurakuntalaisia vaati vain entisen kirkon
korjaamista eikä uutta, kallista kirkkoa. Collin, joka piti silmällä
paikkakunnan tulevaisuutta, sai tunnetulla tarmollaan ja taidollaan
asiat kehittymään niin pitkälle, että uuden kirkon peruskivi
laskettiin v. 1783. Mittasuhteiltaan kirkko tuli olemaan siirtokuntaan
rakennetuista kirkoista suurin ja tilavin: 61 jalkaa pitkä, 41 jalkaa
leveä ja niin korkea, että siihen voitiin asettaa ikkunat kahteen
kerrokseen. Kolme vuotta kesti sen rakentaminen, se tuli maksamaan
1,310 Englannin puntaa. Vihittäessä pyhään tarkoitukseensa se sai
nimen Kolminaisuuden kirkko. Kirkko, joka on tiilestä rakennettu, on
edelleenkin käyttökuntoinen ja lukeutuu Swedesboron kauppalan isoimpien
ja arvokkaimpien yleisten rakennusten joukkoon. Kirkon ympärillä on
kalmisto. Siellä lepäävät monet siirtokunnan varhaisimmat, New Jerseyn
valtioon asettuneet uudisasukkaat ja heidän jälkeläisensä: Mulikat,
Juustiset, Lockeniukset y.m. Hautakivissä olleet nimet ovat niin
kuluneet, että vain vaivoin niistä suomalaisen löytää.

Swedesboron tilava ja kaunis kirkko, on viimeinen niistä yhdestätoista
kirkosta, jotka Delawaren jokilaakson suomalaiset ja ruotsalaiset
yhdessä rakensivat. Kahdeksan näistä kokoushuoneista on joko purettu
tai lahonnut maan tasalle. Tinicumin saarella sijaitsevan kirkon
ovat Delaware-joen tulvat vuosisatain kuluessa huuhtoneet pois,
eikä ole helppo sen paikkaakaan enää määritellä. Kolme kirkkoa on
kuitenkin vielä jäljellä todistamassa nykymaailmalle suomalaisten ja
ruotsalaisten uskonnollisuudesta ja kirkollisesta harrastuksesta. Nämä
kirkot ovat: Kolminaisuuden kirkko Wilmingtonissa, Delawaren valtiossa,
Gloria Dei-kirkko Philadelphiassa, Pennsylvaniassa, ja Kolminaisuuden
kirkko Swedesborossa, New Jerseyn valtiossa, siis yksi kirkko kussakin
niistä valtioista, joiden kulttuurityön suomalaiset ja ruotsalaiset
aloittivat niin aineellisella kuin henkiselläkin alalla.




16. Seurakuntien sisäistä elämää ja toimintaa


Jumalanpalvelukset Delawaren suomalaisissa ja ruotsalaisissa
kirkoissa toimitettiin suurin piirtein samaan tapaan kuin nykyisetkin
jumalanpalvelukset Suomen ja Ruotsin luterilaisissa kirkoissa.
Sunnuntaisin ja juhlapäivin pidetyissä jumalanpalveluksissa oli
alttaripalvelus messuineen, pappien käyttäessä "kappaa" eli messupukua.
Herran ehtoollinen yhdistettiin päivä-jumalanpalveluksen yhteyteen
niin usein kuin olosuhteet kussakin seurakunnassa vaativat. Jouluna
kokoonnuttiin kynttilöin valaistuun aamuvarhaiskirkkoon. Myöhempinä
aikoina, mikäli saatiin kirkkoihin riittävä valaistus, pidettiin
myöskin illoin jumalanpalveluksia, varsinkin Wilmingtonissa ja
Philadelphiassa.

Miehuutensa parhaimmissa voimissa Ruotsista tulleet papit olivat
ahkeria lähetystyön tekijöitä. Siirtokunnan syrjäseuduilta, teiden
puutteessa ja varsinkin epäsuotuisain ilmain vallitessa, oli
kirkkoontulo hankalaa. Mutta papit kulkivat jalan, ratsain tai
soutuvenein pienissä, etäisissä uudiskylissä seuroja pitämässä ja
kirkollista palvelusta suorittamassa. Ja perhehartaushetkiä voitiin
pitää arkisin rintakylissäkin ja lähellä kirkkoa.

Seurakuntalaisten perehdyttämiseksi raamatun sisällykseen järjestivät
jotkut papit säännöllisen raamatunlukemisen jumalanpalvelusten
yhteyteen sunnuntaisin. Muistiinpano tästä kiitettävästä menettelystä
on jäänyt Wilmingtonin seurakunnan kirkonkirjaan, josta ilmenee,
että pastori E. Björk aloitti kesällä 1697 tällaisen järjestetyn
raamattu tunnin, lukemalla ensimmäisen luvun Vanhasta Testamentista
ja ensimmäisen luvun Uudesta Testamentista. Neljättä vuotta kesti
Uuden Testamentin läpi pääseminen. Vanhan Testamentin lukeminen vaati
kymmenen vuotta, yksin Jesajan profeetallinen kirja kesti vuoden lukea.
Jotkut ahkerat kirkossakävijät saivat näin ollen kuulla koko raamatun
sisällön. Pastori Björk aloitti toiseen kertaan raamatun läpilukemisen,
mutta se keskeytyi hänen saatuaan kutsun Ruotsiin.

Lasten saattaminen kasteen armoliiton osallisuuteen pidettiin
vanhempien pyhänä velvollisuutena, ja sen tuli tapahtua mahdollisimman
pian äidin tervehdyttyä. Tavallisimmin vietiin lapset kirkkoon
kastettaviksi, paitsi milloin lapsi oli liian heikko kuljetettavaksi,
taikka tiet vaikeasti kuljettavia; silloin pastori haettiin kotiin
kastetoimituksen tekemään ja usein samalla raamatunselityksenkin
pitämään. Kummien valitsemisessa oltiin tarkkoja, sillä kun heidän
velvollisuutenaan tuli olemaan lapsen kristillisen kasvatuksen
vaaliminen, piti heidän itse olla elämässään hyvänä esimerkkinä; niinpä
kummeiksi pyydettiin vakaamielisiä seurakuntalaisia.

Avioliittoon vihkimisen, varsinkin siirtokunnan alkuaikana, toimittivat
etupäässä seurakuntain opettajat. Avioliittoon aikovat kuulutettiin
kolme kertaa kirkossa, ja sen jälkeen tapahtui vihkiminen. Kun
hollantilaiset ja sittemmin englantilaiset saivat määräämisvallan
siirtokunnan siviliasioissa, vaadittiin avioliittoon aikovilta kauntin
viraston antama lupakirja, jonka jälkeen pappi tai tuomari saattoi
vihkimisen toimittaa. Avioliittoon kuuluttamista ei kuitenkaan jätetty
pitkiin aikoihin, vaikka se ei enää ollutkaan tarpeellinen liiton
laillistuttamiseksi.

Hautaustoimitus yleensä tapahtui niin, että sukulaiset ja saattoväki
kokoontuivat vainajan kotiin, jossa pidettiin lyhyt suruhartaushetki,
veisattiin virsiä ja sitten lähdettiin viemään vainajaa viimeiselle
matkalle. Kantajina olivat lähimmät omaiset ja sukulaiset. Pojat
saattoivat kantaa äitinsä ja isänsä arkkua, lisänä vainajan veljet tai
langot ja muut läheiset omaiset. Nuoret usein kantoivat ikäisiään.
Lapsen pienen arkun saattoi isä kantaa sylissään ja laskea rakkaan
kantamuksensa hautaan. Haudalla vielä oli lyhyt hartaushetki virsineen
ja rukouksineen. Senjälkeen hauta luotiin umpeen, surujoukon poistuessa
vasta hautakummun noustua; joku kukkanenkin laskettiin kummulle.


Lasten opetus ja koulut

Eivät läheskään kaikki siirtokuntaan muuttaneet suomalaiset osanneet
lukea, vielä harvemmalla oli kirjoitustaito. Montakaan lasten koulua ei
ollut siirtokunnassa ensimmäisten viidenkymmenen vuoden aikana. Vasta
1690-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa ryhdyttiin tarmokkaammin
opettamaan nuorta kansaa ja perustettiin lastenkouluja.

Siirtokunnan papit koettivat, mikäli heillä oli aikaa, opettaa kansaa
lukemaan. Tämä opetus kävi kokonaan ruotsinkielellä. V. 1697 tuotiin
muiden hengellisten kirjain mukana siirtokuntaan 200 aapista ja 200
katekismusta. Lukemisen opettaminen kohdistettiin pääasiallisesti
nuoriin. Erinäisinä pyhinä kuulusteltiin lasten ja nuorenväen
lukutaitoa, etupäässä ulkolukua, ja annettiin uudet läksyt
kotiopiskelua varten. Vanhemmalle väelle pidettiin katekismussaarnoja,
ja heidänkin käsitystään kristinopin pääkysymyksistä tiedusteltiin
kyselyillä ja erheet korjattiin. Ripillepääsemisen ehdoksi asetettiin
Lutherin "Vähän katekismuksen" osaaminen ulkoa, mutta tätäkään
vaatimusta ei aina voitu täysin noudattaa, vajataitoisempiakin täytyi
laskea Herran ehtoolliselle, kun heidän käytöksensä ja sisäinen
harrastuksensa sitä edellyttivät.

Ensimmäisen lastenkoulun tiedetään olleen Delawaren siirtolaisten
keskuudessa y. 1658, kun Evert Peterson Uplandissa piti koulua,
jossa kävi 25 lasta. Koulu ei ollut pitkäaikainen. Hänen jälkeensä
pitivät lastenkoulua Hans Stolt ja Lenmayer. Taitavaksi opettajaksi
tunnetaan Skaran kimnaasin oppilas Arvid Hernbom, joka v. 1713
saapui siirtokuntaan ja piti kahtena vuotena lastenkoulua Wicacon
seurakuntapiirissä. Kaikkiaan on seurakuntain aikakirjoihin merkitty
noin kymmenen lastenopettajan saapuneen Ruotsista; kukin heistä
vaikutti jonkun aikaa. Viimeisenä mainittakoon Lundin yliopistossa
lueskellut Nicholas Forsberg, joka piti lastenkoulua 1750; samoihin
aikoihin tukholmalainen Joachim Reinicke toimi opettajana New Jerseyn
puolella.





V. DELAWAREN SUOMALAISTEN SUKUTUTKIMUKSIA




17. Delawarelaisia sukujuuria ja elämäkertoja sekä nimimerkintöjä


Delawaren suomalaisten pienestä parvesta kasvoi lukuisa
jälkeläisjoukko. Niiden lukumäärän laskeminen on mahdollisuuksien
rajojen ulkopuolella. Eipä edes kaikkien alkuperäisesti suomalaisten
sukujuuriakaan saada päivänvaloon, sillä monet suomalaiset käyttivät
jo siirtokuntaan tullessaan ruotsalaismuotoista sukunimeä: Andersson,
Matsson, Pettersson j.n.e. Tämä vaikeus koskee etupäässä viimeisessä
retkikunnassa tulleita lukuisia suomalaisia, joiden nimet eivät enää
tulleet Ruotsin siirtokunnan kirjoihin. Sukututkimusta vaikeuttaa
sekin, että varhaisimmissa siirtokunnan kirjoissa niin monet
suomalaiset merkittiin "Finn"-lisäkkeellä: Anders the Finn, Evert the
Finn, Lasse the Finn j.n.e.

Englannin hallituksen aikana tapahtui tosin nimien kirjoittamisessa
melkoinen parannus, sillä ei enää riittänyt "Finn"-lisäkkeellä
varustettu miehen nimi, varsinkin maanomistuskirjojen otossa, vaan
asianomaisten täytyi ottaa käytäntöön alkuperäinen nimensä, olipa se
sitten puhtaasti suomalainen taikka ruotsalaistunut nimi. V. 1664
jälkeen tulee kauntin ja kunnan kirjoihin ja rekistereihin, vieläpä
kirkonkirjoihinkin, aito savolaisia nimiä Mulikka, Tossawa, Sinikka,
Savuinen y.m. Näitä vanhoja kuntain kirjoja ja tutkimalla Kristiinan
kirkonkirjaa käyttämällä on tämän kirjoittaja poimiskellut näitä
sukutietoja. Suurena apuna ovat olleet tohtori Petrus Nordmannin teos
Finnarne i Mellersta Sverige ja tohtori K.J. Jalkasen tutkimus Amerikan
tauti Suomessa 16. ja 17. vuosisadalla. Näiden teosten välityksellä
on muutamien Delawaren suomalaisten sukujuuria voitu seurata Suomeen
saakka, toisten taas Keski-Ruotsin metsissä asuvien suomalaisten
pariin. Delawaren suomalaisten sukututkimustyö on tämän kirjoittajan
alkuunpanemaa raivaustyötä; ruotsalaisetkaan eivät ole tällä alalla
vielä paljonkaan tutkimustyötä tehneet.

Anders Andersson the Finn saapui siirtokuntaan v. 1643. Palveli
yhtiötä v:een 1648, jolloin pääsi vapaaksi mieheksi. Raivasi
maatilan Finlandiin; mainitaan muutamia kertoja asiakirjoissa,
kuten valituskirjeen allekirjoittajana, myöskin todistajana Ivar
Hendricksonin jutussa 1662 y.m.

Lars Andersson Ahvenanmaalta tuli siirtokuntaan 1640; kuoli kuumeeseen
1643.

Lars Andersson the Finn, Saltunan pitäjästä Ruotsista, tuli Delawareen
1643. Palveli yhtiötä sotilaana ja työmiehenä määrävuodet, jonka
jälkeen rakensi kodin ja raivasi pellot Schuylkill-joelle. Pyysi ja sai
lisämaata 1678.

Mauno Andersson the Finn, tullut Kalmar Nyckellaivassa v. 1640.
Työskenteli kuusi vuotta yhtiön tupakka ja maissipelloilla y.m. töissä.
Sai Finlandista maapalan, jonka perkasi pelloksi. Yhtiö kuitenkin v.
1654 osti sen takaisin, maksamalla miehelle työvaivat sekä antamalla
isomman maa-alan etäisestä Schuylkillin laaksosta, jonne hän raivasi
toisen maatilan.

Kristian Boije, suomalainen aatelismies ja upseeri, saapui
siirtokuntaan kuvernööri Printzin seurueessa. Palveli yhtiötä
linnoitusten komentajana, etupäässä Uplandin puolustustornin
sotilasjoukon johtajana. Teki kuvernööri Printzin edustajana matkan
Hollannin siirtokuntaan Nieuw Amsterdamiin, ostellen tarvittavaa
tavaraa y.m. asioita toimitellen. Kapteenina arvoltaan, kuvernööri
Printzin lähimpänä miehenä, hän toimi Delawaren siirtokunnan
ensimmäisen oikeusistunnon puheenjohtajana eli tuomarina.

Kuvernööri tosin virkansa puolesta oli myöskin siirtokunnan tuomari,
mutta tässä ensimmäisessä oikeusistunnossa v. 1644 kuvernööri
Printz oli syyttäjänä. Vastaajana oli englantilainen turkisliikkeen
harjoittaja George Lamberton, jota kuvernööri syytti epärehellisestä
menettelystä ja laittomista kaupoista intiaanien kanssa. Kirjurina
tässä oikeudessa toimi suomalainen Carl Johnson. Vielä seuraavassakin
oikeusistunnossa on kapteeni Boije mukana, ei enää tuomarina, vaan
luutnantti Klingin ja muiden kanssa lautakunnan jäsenenä. Kapteeni
Boije palasi vanhaanmaahan 1645. Lyhyellä vaikutusajallaan tämä
suomalainen sai aikaan kunnioitetut tulokset, sillä kansallisuutemme
kannalta ei ole vähäarvoiseksi katsottava, että Suomen mies on toiminut
siirtokunnan ensimmäisen oikeuden tuomarina.

Henrick Coleman the Finn. Tämän Vermlannin suomalaisen nimi liittyy
"Long Finnin" kapinayritykseen, sillä hän oli varsinaisen kiihoittajan,
Marcus Jacobuksen, tulkkina ja apulaisena. Marcus Jacobus joutui
kiinni ja englantilaisten viranomaisten haltuun, saaden rangaistuksen.
Coleman pakeni intiaanien keskuuteen. Hänen senjälkeisistä vaiheistaan
ei paljon tiedetä; hänen omaisuutensa joutui valtiolle. Mahdollisesti
hän asui siirtokunnan syrjäseuduilla, Elk Riverillä tai muualla.
Mutta vuosikymmenien kuluttua hän ikämiehenä on taas maanmiestensä
keskuudessa, ja siirtokunnan viimeisessä väkiluettelossa v. 1693
merkitään hänet yksinäisenä miehenä kuuluvaksi Ruotsista tulleiden
ikävanhusten joukkoon.

Lassi Coleman (Kolehmainen) raivasi maatilan Schuylkill-joen
rantamille; pyysi ja sai lisämaata 1677. Hänen jälkeläisiään tapaa
etupäässä Pennsylvanian valtiossa.

Aksel the Finn omisti maatilan Crane Hookissa 1677. Mikä tämän
suomalaisen varsinainen nimi on ollut, ei käy selville.

Abraham the Finn muutti Delawaren puolelta Marylandin valtioon, Elk
River nimiseen paikkaan.

Anders the Finn, sotamies, sitten vapaamies. Asui Finlandissa, missä
kuvernööri Printzin aikana omisti maatilan ja osuuden suomalaisten
myllyyn.

Clement the Finn, uudisasukas Finlandissa, joutui v. 1653 omistamansa
pienen myllyn tähden kuvernööri Printzin kateuden ja vihan alaiseksi;
kuvernööri hyökkäsi avuttoman suomalaisen kimppuun, ruhjoen hänet
raajarikoksi, kuten edellä on mainittu.

Evert the Finn raivasi uudistilan Finlandiin. Yhtiö maksoi hänelle
kohtuullisen työpalkan, ottaen Evertin maan haltuunsa. Mies muutti
Schuylkillin laaksoon, rakentaen sinne kotinsa.

Henrick the Finn, vapaamies, sai uudistilan Crane Hookista. Voi olla
oikeastaan Henrick Pakkinen, jolla myös merkitään olleen maatila Crane
Hookissa.

Johan the Finn asui kuvernööri Printzin aikana Finlandissa ja
osallistui suomalaisten myllyyn.

Karin the Finn, leskivaimo, elätti itseään ja lapsiaan kerjuulla. Sai
sakkoa irtolaisuudesta y.m., vieläpä istui vähän aikaa Kristiinan
linnassakin. Myöhemmin sai kunnanapua.

Lassi the Finn, yhtiön vuokratilallinen v. 1653.

Marcus the Finn asui Elk-joella Marylandin valtiossa. Siellä hänen
mainitaan kerran joutuneen vakavaan selkkaukseen hollantilaisten
viranomaisten kanssa.

Matias the Finn asui maatilallaan Crane Hookissa 1660-luvulla.

Mauno the Finn omisti maatilan Finlandissa v. 1653.

Simon the Finn oli varhaisimpia uudisasukkaita Crane Hookissa.

Tom the Finn asui Elk-joella, Marylandin valtiossa. Saattaa olla sama
kuin Tomminen, joka myöskin on Elk-joelle menneitä suomalaisia.

William the Finn, Elk-joella. Pyysi v. 1669 muuttolupaa Delawaren
valtion puolelle ja sen saatuaan asettui Apognessiin.

Bertil Eskilson, suomalainen Sundin pitäjästä Ruotsista, saapui
siirtokuntaan v. 1641 Mauno Klingin keräämien uudisasukasten mukana.
Palveltuaan määrävuodet siirtokuntaa hän rakensi kotinsa Schuylkillin
laaksoon, raivaten sinne isohkon maatilan.

Olli Fransson vpi, Keski-Ruotsin suomalaisia, saapunut siirtokuntaan v.
1645. Palveli yhtiötä vahtisotilaana ja työmiehenä. Merkittiin kerran
sairaslistalle nimellä Olof Franien. Vapaamieheksi tultuaan raivasi
maatilan Stone-puron varrelle lähelle Wilmingtonia. Sai lisämaata v.
1676, niin että hänellä oli suuri maatila. Kun hänkin joutui "pitkän
suomalaisen" kapinapuuhaan, sakotettiin häntä varakkaana miehenä varsin
tuntuvasti. Ei ole enää elossa siirtokunnan viimeisen väenlaskun aikana
v. 1693.

Olli Fransson nuorempi, siirtokunnassa syntynyt ja kasvanut, merkittiin
vuoden 1693 asukasluetteloon seitsenhenkisen perheen päänä. Hän otti
innolla ja runsaskätisesti osaa Kolminaisuuden kirkon rakentamiseen
Wilmingtoniin, kuuluen sanotun seurakunnan valtuustoon. Sukua levisi
myöskin New Jerseyn valtioon, sikäläisiin suomalaiskyliin Pennsneckiin
ja Raccoon-joelle.

Johan Fransson, Viipurista, pikkurikollisena lähetetty siirtokuntaan v.
1643. Myöhemmät vaiheet tuntemattomat.

Anders Haka kuului Kolminaisuuden seurakuntaan Wilmingtonissa.
Kirkonkirjoissa merkitään hänen lapsensa haudatuksi v. 1641. Kun hänen
nimensä puuttuu siirtokunnan varhaisimmista kirjoista, voitaneen
otaksua, että hän tuli siirtokuntaan merimiehenä ja mentyään
suomalaisen neidon kanssa avioliittoon jäi vakituisesti siirtokuntaan.

Anders Hansson kuuluu niihin suomalaisiin, joita Mauno Kling keräili
Keski-Ruotsin metsistä; hän saapui perheineen siirtokuntaan v. 1641.
Hänen tyttärensä mainitaan kuolleen v. 1643. Hansson työskenteli
määrävuotensa yhtiön palveluksessa ja raivasi senjälkeen uudistilan
Finlandiin, missä hänen merkitään asuneen v. 1653. Muutti myöhemmin
Marylandin valtioon. Jälkeläisiä on siellä kohonnut huomattaviin
asemiin.

Matti Hansson, sotilas, edellämainitun Anders Hanssonin veli,
saapui siirtokuntaan veljensä kanssa samaa matkaa v. 1641. Palveli
yhtiötä etupäässä sotamiehenä ja merkitään tykkimieheksi v. 1646.
Palvelusaikansa päätyttyä hän perusti maatilan Schuylkill-joelle, ollen
Rambon y.m. kanssa seudun ensimmäisiä raivaajia. Kun hollantilaiset
v. 1655 tulivat valloittamaan Delawaren siirtokuntaa ruotsalaisilta,
ryhtyi Hansson Schuylkillin laaksossa asuvien kanssa aseellisesti
puolustamaan siirtokunnan oikeuksia, mutta pieni joukko vangittiin
helposti.

Tämä tapaus ei näytä saattaneen häntä hollantilaisten silmissä huonoon
valoon; sen huomaa siitä, että kun valloitus oli suoritettu ja uudelle
hallitukselle uskollisuuden vala vannottu, saa hän vapauden, niinkuin
muutkin tässä valloitussodassa vangitut suomalaiset ja ruotsalaiset.
Kun englantilaiset valloittivat siirtokunnan hollantilaisilta ja
eräänlainen paikallinen itsehallinto järjestettiin, nimitettiin Hansson
v. 1668 yhdeksi hallituskomitean jäseneksi. Hänen kuolinvuotensa on
tuntematon. Jälkeläisiä asuu Norristownissa, Philadelphiassa y.m.

Matti Hansson, Porvoosta, Klaus Flemingin palvelija, lähetettiin
rikollisena siirtokuntaan v. 1641. Palveli yhtiötä jonkun aikaa
Uplandissa. Sittemmin hänen mainitaan olleen kuvernööri Printzin
palveluksessa Tinicum-saarella. Sai v. 1653 luvan palata vanhaanmaahan,
mutta merkintää ei löydy siitä, että hän olisi lähtenyt sinne.
Mahdollisesti hän meni Marylandin valtion puolelle, jonne moni muukin
suomalainen siihen aikaan siirtyi.

Israel Helme (Helminen), kotoisin Moran pitäjästä Keski-Ruotsista,
saapui perheineen Delawareen v. 1643. Hän oli siirtokunnan
lahjakkaimpia uudisasukkaita, osasi Amerikkaan tullessaan suomea
ja ruotsia sekä oppi yhtiön turkiksienostajana myöskin intiaanien
kieltä. Kotinsa hän rakensi Schuylkillin laaksoon, oivaltaen seudun
tulevaisuuden turkiksien ostopaikkana. Kun englantilaiset ottivat
haltuunsa Delawaren siirtokunnan ja kunnallinen hallinto järjestettiin,
nimitettiin hänet jäseneksi siirtokunnan hallitusta hoitavan
kapteeni Carrin komisarivirastoon v. 1668. Sittemmin hänestä tehtiin
rauhantuomari Schuylkillin alueelle, ja hän palveli Uplandin oikeuden
lautamiehenä vuoteen 1681.

Valtion kuvernöörin apulainen, kapteeni Cantwell käytti Israel Helmeä
kielenkääntäjänä monissa eri virkatoimissa. Hän lukeutuu siirtokunnan
johtavimpiin ja ansioituneimpiin uudisasukkaihin, ollen mukana ja
johtamassa niinhyvin kunnallisia kuin myöskin seurakunnallisia asioita.
Helminen, Kokkinen ja Marttinen ovat Schuylkillin laaksossa perin
huomattavana suomalaisena kolmikkona. Peter Rockille oli Israel Helmi
sukuakin, ja hänen tyttärensä Ingeborg meni avioliittoon Erick Mulikan
kanssa. Vuoden 1693 väkiluettelossa merkitään Israel Helmi Ruotsissa
syntyneiden kunniavanhusten joukkoon. Sukua on levinnyt, paitsi
Pennsylvaniaan ja Delawareen, myöskin New Jerseyn valtioon.

Ivar Hendrickson the Finn (myöskin Evert the Finn), Keski-Ruotsin
metsistä Mauno Klingin keräämiä siirtolaisia, saapui Delawareen 1641.
Palvelusvuotensa suoritettuaan raivasi maatilan Calkeon Hookin ja
Schuylkill-joen rajaseuduille. Hän oli luonteeltaan riidanhaluinen
ja viinaan menevä ja tuotti naapureilleen suurta harmia. Uplandin
oikeudessa häntä v. 1663 sakotettiin rauhaisan Yrjänä Snewhuitin
pieksemisestä, ja hänet määrättiin poistumaan paikkakunnalta. Hän
siirtyikin Crane Hookiin, Wilmingtonin lähelle.

Lassi Hendrickson asui New Jerseyn valtiossa, mutta kuului jäsenenä
Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkon seurakuntaan, avustaen uuden kirkon
rakentamista y.m. Vielä 1700-luvun taitteessa hänen nimensä tavataan
Kolminaisuuden kirkon kirjassa.

Maunu Halttunen, tunnettiin nimellä Mons Hallton, saapui siirtokuntaan
jossakin viimeisissä retkikunnissa. Suku on kotoisin Laukaan pitäjän
Halttulanpohjan kylästä, mistä sitä muutti Keski-Ruotsiin ja sieltä
Amerikkaan. Päästyään vapaaksi mieheksi Maunu Halttunen rakensi kotinsa
Finlandiin, kuten vuoden 1653 luettelo osoittaa. Hänellä näyttää olleen
suuri perhe, koska jälkeläisiä on runsaasti levinnyt siirtokuntaan.
Tämä Halttusen suvun uranuurtaja eli vielä v. 1693 ja luettiin
Ruotsissa syntyneiden kunniavanhusten joukkoon. Jälkeläiset käyttivät
nimiä Hollton ja Hollsten.

Walle Hollton, maanviljelijä Finlandista, oli Kolminaisuuden kirkon
valtuusmiehiä ja runsaskätisesti avusti uuden kirkon rakentamista 1698.
Häntä käytettiin myöskin siirtokunnan kunnallisissa asioissa, Uplandin
oikeuden lautamiehenä y.m.

Hans Hollton ja Johan Hollton, kumpikin merkittiin Kolminaisuuden
kirkon rakennusavustajiin v. 1698. Siitä päättäen, että he kuuluivat
jäseninä Wilmingtonissa sijaitsevaan Kolminaisuuden kirkkoon, hekin
asuivat Finlandissa, koskapa sanottu suomalainen kyläkunta kuului
Kolminaisuuden kirkon seurakuntaan.

Matti Hollsten, varakas maanviljelijä Schuylkill-joen varrelta
1700-luvun taitteessa, omisti tuhat acrea käsittävän suurtilan. Hän
oli useissa kunnallisissa ja kirkollisissa luottamustoimissa. Kuului
Philadelphiassa sijaitsevaan Gloria Dei-kirkkoon ja sen valtuustoon.
Hänen taloudessaan oli v:n 1693 merkinnän mukaan seitsemän henkeä.

Fredrick Hollton omisti maatilan Philadelphian kaupungin äärellä, ja
hänen maansa jaettiin myöhemmin kaupungin tonteiksi. Kuului samalla
Gloria Dei-kirkkoon, isiensä rakastamaan luterilaiseen seurakuntaan.

Halttusten sukua levisi myöskin New Jerseyn valtioon, sikäläisiin
suomalaisasutuksiin. James Hollsten oli huomattava maanviljelijä ja
kunnallismies 1750-luvun maissa. Samoin veljekset Peter Hollsten ja
Johan Hollsten. Kaikki edellämainitut kuuluivat jäseninä sikäläiseen
suomalais-ruotsalaiseen luterilaiseen seurakuntaan, jolla oli kaunis
kirkko Swedesborossa.

Anders Homman (Hommanen), kotoisin Saltunan pitäjästä, Ruotsista,
lähetettiin siirtokuntaan v. 1643. Palveli yhtiötä sotilaana ja
mainitaan olleen rummunlyöjä sekä arvoltaan aliupseeri. Vapaaksi
mieheksi tuli hän 1648, jonka jälkeen hän raivasi maatilan Calkeon
Hookiin. Sai lisämaata 1678. Toimi samaan aikaan maapoliisina. Uplandin
oikeuskirjoista näkyy hänellä ja Olli Dalbolla olleen oikeusjuttu
naapuririitaisuuden vuoksi. Oli elossa vielä v. 1693 ja kuului
Ruotsissa syntyneiden ikävanhusten joukkoon.

Anders Homman nuorempi, Kolminaisuuden kirkon jäsen ja uuden kirkon
rakennusavustajia. Hänen talouteensa kuului v:n 1693 merkinnässä
yhdeksän henkeä.

Hans Homman asui Marjetta-kärjessä, Finlandissa. Fredrick Homman, Johan
Homman ja Nikolai Homman olivat maanviljelijöitä 1700-luvun vaihteessa
ja kuuluivat Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon. Myöhempää sukua ovat
maanviljelijät Petter Homman ja Olli Homman.

Johan Hulkko omisti maatilan Finlandissa 1660-luvulla. Hänen Amerikkaan
tulonsa vuosi on tuntematon.

Anders Johnsson the Finn on tullut siirtokuntaan v. 1643. Myöhemmät
vaiheet ovat tuntemattomat.

Hans Johnsson the Finn on merkitty v. 1654 sotilaaksi. Kun
hollantilaiset seuraavana vuonna valloittivat Delawaren siirtokunnan,
pakotettiin kaikki sikäläisten linnain sotilaat ja palvelijat menemään
Ruotsiin, niiden joukossa Johnssonkin.

Jacob Johnsson, Helsingistä kotoisin oleva merimies, jäi Gyllen
Haj-laivasta v. 1653 siirtokuntaan. Mahdollisesti myöhemmin taas palasi
vanhaanmaahan.

Karl Johnsson, kirjanpitäjä Käkisalmesta, lähetettiin
pienrikollisena siirtokuntaan v. 1643. Kun siirtokunnassa oli
puute kirjoitustaitoisista miehistä, niin kuvernööri Printz
käytti suomalaista kirjanpitäjää tavaramakasiinin hoitajana,
yksityissihteerinä ja muutenkin siirtokunnan hallituksen palveluksessa.
Johnsson valittiin erääseen lähetystöön sovittelemaan hollantilaisten
naapurien kanssa syntyneitä rajaselkkauksia lähellä Philadelphiaa.
Siirtokunnan ensimmäisessä oikeuden istunnossa v. 1644 hän oli, paitsi
lautakunnan jäsenenä, myöskin oikeuden kirjurina, samoin toisissakin
käräjissä v. 1645. Myöhemmät vaiheet tuntemattomat.

Peter Jokinen, myöskin Joachine, Yokehanne ja Joachin, suoritti
siirtokunnan alkuvuosina sotilaspalvelusta ja muitakin yhtiön
töitä. Raivasi maatilan Schuylkillin laaksoon. Toimi tiekomisarina
v. 1678. Oli Uplandin oikeuden lautamiehenä 1679. Kuului jäsenenä
suomalais-ruotsalaiseen luterilaiseen seurakuntaan Wicacossa.
Jälkeläisiä asuu Upper Merionissa, Norristownissa y.m. Schuylkill-joen
rantamilla.

Clement Joransson (Göransson), metsänraiskaajasuomalainen Vermlannista,
kuten hänet asiakirjoissa maalataan, saapui siirtokuntaan v. 1641.
Yhtiön omistamilla viljelyksillä hän työskenteli Uplandin seuduilla
ensi vuotensa siirtokunnassa. Sittemmin hän oli kuvernööri Printzin
palveluksessa Tinicum-saarella sekä sotilaana että työmiehenä. Hänen
myöhemmät vaiheensa ovat tuntemattomat. Vuoden 1693 väkilukumerkinnässä
mainitaan neljän Joranssonin nimi, mutta Clementin nimi puuttuu;
arvatenkin on hänet kuolema sillä välillä saavuttanut.

Maunu Joransson the Finn oli samoin kaskenpoltosta tuomittu ja
lähetetty siirtokuntaan 1641. Mahdollisesti edellisen veli. Hän kuului
ensi vuosinaan Kristiinan linnan palvelijastoon, mutta myöhemmät
vaiheet ovat tuntemattomat. Monet siirtyivät Marylandin valtioon ja
eristyivät maanmiehistään. Jotkut muuttivat Delaware-joen itäpuolelle
ja siten joutuivat ainakin joksikin aikaa eroon siirtokunnan
varsinaisesta väestöstä. Joranssoneja kuitenkin ilmaantui siirtokunnan
kirjoihin myöhempinä vuosina.

Anders Jurgen the Finn. Kun hollantilaiset olivat valloittaneet alueen
Delawaressa, v. 1655, mainitaan Anders Yrjönpojan olleen ensimmäisiä
niistä seitsemästätoista Uplandin piiriin kuuluvasta uudisasukkaasta,
jotka vannoivat uskollisuudenvalan uudelle hallitukselle. Jurgenin
maatila sijaitsi Crooked-kylässä Uplandin seuduilla. V. 1558 hänet
nimitettiin hollantilaisen voudin, Willem Beckmannin, apulaiseksi ja
kielenkääntäjäksi; hän toimi siten useita vuosia. Kun hänellä jo 1655
oli valmiiksi raivattu maatila, voidaan edellyttää hänenkin tulleen
siirtokuntaan joko 1641 tai 1643.

Justus Justassen (Juustinen) lienee laajan Juustis-suvun uranuurtaja
Delawaren siirtokunnassa. Tämän kirjoittaja ei ole varma, vaikka nimi
Justassen johtuisi suomalaisesta Justus-nimestä. Edellä mainittu
Justus Justassen merkitään vapaaksi mieheksi v. 1654, asuen silloin
omistamallaan maatilalla Uplandissa. V. 1678 hän saa lisämaata, ja
talosta muodostuu laaja maatila. Hän kuului Wilmingtonin Kolminaisuuden
kirkkoon, ja kirkon vieressä olevalla hautausmaalla näkee vieläkin
rivin hautakiviä, joihin on merkitty Justissen- tai Justis-nimet.

Justassen-sukua levisi Schuylkill-joen varsille ja Philadelphian
lähistöön. He ovat Marttisten naapureja. Valtiomies J. Morton
meni avioliittoon Anna Justis-nimisen kanssa 1754. Myöskin New
Jerseyn puolelle levisi Juustisen sukua. He kuuluivat yleensä
suomalais-ruotsalaiseen luterilaiseen seurakuntaan.

Pietari Kalm, tiedemies. Varhaisimmat Amerikassa käyneistä ja jonkun
aikaa siirtokunnassa viipyneistä Suomen oppineista miehistä ovat Turun
yliopiston miehet maisteri Pietari Schaefer ja professori Pietari
Kalm. Edellinen oli uskonnollinen haaveilija, jonka Amerikan-matka on
katsottava sattumukseksi vailla tarkoitusta ja merkitystä. Professori
Kalm suoritti matkansa tieteen palveluksessa, tutkien uuden maanosan
kasvi-, eläin- ja kivikuntaa, tarkimmin ensinmainittua tieteenalaa.
Kansallisuutemme kunniaa kohottaa se, että suomalainen tiedemies oli
ensimmäinen Pohjois-Amerikan luonnontieteen tutkija.

Pietari Kalm, Närpiön kappalaisen poika, syntyi Ångermanlannissa v.
1617. Hän tuli ylioppilaaksi Turun yliopistoon, harjoitti etupäässä
luonnontieteellisiä opinnoita, mutta luki myöskin jumaluustiedettä.
Hän kulki jo ylioppilaana tutkimusmatkoilla Hämeessä, Savossa ja
Karjalassa, kooten kasveja, kukkia ja lintuja. Luonnontieteitä
harrastavan kreivi Bjelken kanssa hän teki laajan tutkimusmatkan
Venäjälle. Suoritti kandidaattitutkinnon Turun yliopistossa ja siirtyi
Upsalan yliopistoon jatkamaan kasvitieteen tutkimuksia suuren tiede
miehen, Carl Linnén johdolla. Hänet nimitettiin luonnon- ja talousopin
professoriksi Turun yliopistoon.

Ruotsin hallituksen sekä Upsalan ja Turun yliopistojen
yhteisavustuksella läksi Kalm v. 1648 tutkimusmatkalle
Pohjois-Amerikkaan, ja tämä matka kesti kolmisen vuotta. Englannista
hän sai hyvät suositukset. Hän tarkasteli Pohjois-Amerikan itärannan
Kanadasta Floridaan saakka sekä teki matkan sisämaahankin Niagaran
putoukselle ja Erie-järvelle asti. Matkan ja tutkimuksien tuloksena
oli laaja sekä laatuaan ensimmäinen luonnontieteellinen selostus
Pohjois-Amerikan luonnosta, kasvi- ja eläinkunnasta. Tämä tutkimus
painettiin kaksiosaisena teoksena ruotsiksi: En resa till Norra
Amerika, ja teos on englanninkielisenä löydettävissä monesta Amerikan
kirjastosta.

Pietari Kalm asui Amerikassa enimmän aikaa maanmiestensä keskuudessa
Delawaren siirtokunnassa, tehden sieltä useita tutkimusmatkoja eri
seutuihin. Kun suomalais-ruotsalaiselta seurakunnalta Raccoon-joella
y.m. puuttui opettajaa, pyydettiin Pietari Kalmia ainakin
väliaikaisesti seurakuntaa hoitamaan, sillä olihan hän Suomessa
vihittänyt itsensä papiksi, vaikka ei koskaan ollut Suomessa papin
virassa. Raccoonin pappilassa hän tutustui äsken kuolleen pastori
Sandelsin leskeen Anna Margareta Sjömaniin, joka tuttavuus johti
avioliittoon. Parisen vuotta Kalm asui Raccoonin pappilassa, tehden
silloin tällöin tutkimusmatkoja. Hän tutustui siirtokunnan vanhimpien
sukujen jälkeläisiin. Erittäin hän mainitseekin matkamuistelmissaan
siirtokunnan uranuurtajista Rambon, Helmisen ja Mullikan.
Philadelphiassa hän majaili varakkaan suomalaissukuisen liikemiehen
Peter Cockin vieraanvarasessa kodissa. Sitä hän valitteli, että suomen
ja ruotsinkielen käyttö häviää siirtokunnasta.

Kalmin palattua perheineen Suomeen hänelle tarjottiin edullista
professorin paikkaa Pietarin tiedeakatemiassa. Hän ei kuitenkaan sitä
tointa ottanut vastaan, vaan mieluummin uhrasi aikansa ja tietonsa
Suomen tieteen palveluksessa, tullen uudelleen professoriksi Turun
yliopistoon ja myöhemmin sen rehtoriksi.

Pietari Kalm oli aikanaan Pohjois-Euroopan huomatuimpia tiedemiehiä,
ruotsalaisen Carl Linnén jälkeen kuuluisin luonnontutkija.
Laajatietoisuutta osoittaa sekin, että hän saattoi luennoida
ylioppilaille niin vaihtelevista aineista kuin mineralogiasta,
kemiasta, kasvi- ja eläintieteestä; vieläpä maanviljelys, vuorityö,
käsiteollisuus ja kauppa kuuluivat hänen opetusalaansa. Vuonna 1768
Lundin yliopisto antoi hänelle jumaluusopin kunniatohtorin arvon, mikä
todentaa hänen laajat tietonsa myöskin raamatusta ja teologiasta.
Kalmin monipuolinen tieteellinen uurastus päättyi marraskuun 16 pnä
1779.

Mauno Kling (Klinga) kuuluu Delawaren varhaisimman siirtokunnan
ansioituneimpiin ja arvovaltaisimpiin henkilöihin. Retkikunnan
ensimmäisessä joukossa v. 1638 tämä suomalainen luutnantti saapui
siirtokuntaan ja näyttää olleen siirtokunnan perustajan Peter Minuitin
apulaisena monissa niissä tehtävissä, joita vaadittiin linnoituksen
rakentamisessa y.m. toimissa. Kun intiaaneilta ostettiin laaja
maakappale Delawaren siirtokuntaa varten, oli Kling yhtenä viidestä
allekirjoittamassa Uuden Ruotsin kauppayhtiön puolesta kauppasopimusta,
jonka alle myöskin neljä intiaanipäällikköä piirsi puumerkkinsä.
Peter Minuitin kanssa hän teki tarkastusmatkan pitkin Delaware-jokea
aina nykyisen Philadelphian seuduille asti, etupäässä merkitäkseen
intiaanien kauppapaikat vastaista turkisliikettä varten.

Kun siirtokunnan kuvernööriksi nimitetty Minuit ei halunnut jäädä
siirtokuntaan, määräsi hän Mauno Klingin vastarakennetun Kristiinan
linnan komentajaksi, jättäen hänen käskettävikseen 23 sotamiestä. Mutta
samalla seurasi itsestään, että Mauno Kling tuli myöskin Delawaren
siirtokunnan virkaatekeväksi kuvernööriksi, mikä historiallinen tapaus
suomalaisten näkökulmalta katsottuna ei ole niinkään vähäinen.

Kun v. 1639 toisen retkikunnan mukana saapui siirtokuntaan Ruotsin
hallituksen nimittämä kuvernööri, Peter Ridder, palasi Kling
Ruotsiin. Hän oli siirtokuntayhtiön johtajan, amiraali Klaus
Flemingin hyvä tuttava ja suosikki, ja F. sai Klingin suostutelluksi
Keski-Ruotsin suomalaisten keskuuteen, kehoittamaan heitä siirtymään
vastaperustettuun Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Suomenkieltä taitavana
ja siirtokunnan oloja tuntevana hänellä, vaikeudet ja ennakkoluulot
huomioon ottaen, oli melkoinen menestys; hän sai huomattavan joukon
suomalaisia uudisasukkaiksi Delawareen. Mutta kaksi eri matkaa oli
tehtävä Keski-Ruotsin suomalaiskyliin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä
olivat tänä aikana Klaus Flemingin huollossa, mahdollisesti hänen
kartanossaan asuen. Vuonna 1641 matkusti Kling suomalaisjoukon ja
perheensä kera toistamiseen siirtokuntaan.

Kun kuvernööri Printz saapui siirtokuntaan ja alkoi rakennuttaa uutta
linnoitusta ja kuvernöörin asuntoa Tinicum-saarelle, sai luutnantti
Kling johtaa näitä rakennustöitä. Työmiehinä oli sekä sotilaita että
uudisasukkaiksi saapuneet suomalaiset. Edellämainittujen töiden
valmistuttua rakennutti kuvernööri Printz vielä kaksi puolustustornia
uudisasukkaiden ja turkisliikkeen turvaamiseksi siirtokunnan pohjoiseen
osaan, Schuylkill-joelle ja nykyisen Philadelphian kaupungin
lähistölle. Näissä Vasa- ja Korsholm-nimisissä linnoituksissa oli Kling
komentajana vuoteen 1648, jolloin hän perheineen palasi Ruotsiin.

Tähän päättyvät Klingiä koskevat pätevät tiedot. Hänen syntymäpaikkansa
ja -vuotensa ovat tuntemattomat. Kävikö hän upseerikoulun jossakin
kotoisessa sotakoulussa vai harjaantuiko kolmikymmenvuotisessa sodassa
aseita käyttämään ja sotamiehiä komentamaan, se myöskin on hämäryyden
peitossa.

Petter Kock (Kokkinen). Monta kaunista lehteä ovat hän ja hänen
jälkeläisensä piirtäneet Delawaren siirtokunnan historiaan. Vermlannin
suomalaismatkueessa v. 1641 hän saapui Delawaren laaksoon. Hän oli
karannut sotamies. Ensi vuosinaan uudessa maassa hän palveli yhtiötä
sotilaana ja tavallisena työmiehenäkin Kristiinan linnassa, Uplandissa
y.m. Kun Schuylkill-joen alueelle rakennettiin puolustustornit Korsholm
ja Vasa, palveli hän niissä vartijasotilaana yhdessä Petter Rambon
ja Martti Marttisen y.m. suomalaisten kanssa. Näille seuduille hän
vapaaksi mieheksi päästyään raivasi maatilan, saaden kaksi eri kertaa
satojen acrein erät lisämaata, niin että hänen maatilastaan kehittyi
ajan mittaan suurtila, jota sanottiin "Kipkan kartanoksi". Hän oli
mennyt naimisiin Israel Helmin tyttären Margareta Helmin kanssa. Heillä
oli kuusi poikaa ja tyttäriä.

Häntä käytettiin monenlaisissa kunnallisissa luottamustoimissa. V.
1658 hänet nimitettiin paikallishallituksen toimikuntaan ja hän sai
tilaisuuden kolmen muun henkilön kanssa esitellä uudisasukkaiden
tarpeita ja toivomuksia hollantilaiselle valloittajakuvernöörille
Peter Stuyvesantille. V. 1663 nimitettiin hänet jokialueen
veronkantomieheksi, tavallaan hollantilaisen voudin apulaiseksi.
Englannin hallinnon aikana hän toimi Uplandin oikeuspiirin
lautamiehenä, johon luottamustoimeen hän sai nimityksen v.
1676, samalla toimien jokialueen rauhan tuomarina. Hän kuului
jäsenenä siirtokunnan pohjoiseen luterilaiseen seurakuntaan,
käyden Tinicum-saarella olevassa kirkossa taikka Wicacon kirkossa.
Monipuolinen, uuttera ja ansiokas elämä päättyi v. 1688.

Otto Ernest Cock, edellisen vanhin poika, mainitaan asiakirjoissa
ensi kerran v. 1663 isänsä apulaisena veronkantopuuhissa. Hänellä
oli ensin maatila Blue Bell nimisessä paikassa Kingsessingissä,
Schuylkill-jokilaaksossa, mutta v. 1678 hän osti kuvernööri Printzin
tyttären omistaman "Printz-torpan", maksaen siitä 1,500 guldenia. Häntä
käytettiin monissa kunnallisissa ja kirkollisissa luottamustoimissa.
Hän kuului jonkun aikaa Pennsylvanian apulaiskuvernöörin, kapteeni
Carrin hallituskomiteaan, oli myöskin Uplandin oikeuslautakunnan
jäsen, y. in. Samoin hän kuului Philadelphiassa sijaitsevaan
Gloria Dei-kirkkoon ja sen valtuustoon. Eli vielä v. 1693, jolloin
toimitettiin siirtokunnan suomalaisten ja ruotsalaisten viimeinen
väenlasku, ja hänen perheeseensä merkittiin kuuluvan viisi henkeä.

Kapteeni Lassi Kock, syntynyt Schuylkillin laaksossa v. 1646, toisen
merkinnän mukaan v. 1650, osasi puhua paitsi englanninkieltä myöskin
suomea, ruotsia ja vähin intiaanien kieltä. Eräässä oikeudessa hän
oli noituudesta syytetyn suomalaisen vaimon tulkkina, mikä seikka
todistaa hänen puhuneen myöskin äidinkieltään. Palveli vapaaehtoisena
Pennsylvanian siirtovaltion suojelusväessä, kohoten kapteeniksi
kolmenkymmenen vuoden ikäisenä. Usein hän sai olla pienempiä
intiaanilevottomuuksia tyynnyttämässä.

Rauhan töissä saavutti Lassi Kock suurimmat ansionsa, niinhyvin
kunnallisissa kuin valtiollisissa luottamustoimissaan. Hänet
nimitettiin isänsä jälkeen Uplandin oikeuden lautamieheksi sekä
samalla kotiseutunsa rauhantuomariksi. Kuvernööri William Penn käytti
häntä kielenkääntäjänä jonkun kerran. Pennsylvanian maakuntapäivillä
on hän edustajana v. 1683. William Pennin jälkeinen Pennsylvanian
siirtovaltion kuvernööri Wm. Markham nimitti Lassi Kockin viralliseksi
kielenkääntäjäksi ja käytti hänen apuaan niin monissa eri tehtävissä,
että hän sai nimen kuvernöörin "righthand man", oikea käsi.

Lukuisat ovat palvelukset, joita Lassi Kock teki valtiolle ja
kunnallishallinnon alalla. Ainoastaan muutamiin on tässä viitattu. —
Hänen vaimonsa nimi oli Martha; avioliitto oli solmittu v. 1683. Heillä
oli viisi lasta. Siirtokunnan viimeisessä väenlaskussa 1693 merkittiin
Lassi Kockin talouteen yksitoista henkeä. Philadelphian Gloria
Dei-kirkkoon hän kuului, ja sikäläisen vanhan suomalaisruotsalaisen
kirkon vieressä lepäävät hänen luunsa. Ajan kulutusta hyvin kestänyt
graniittipatsas, johon hänen nimensä on hakattu, on vanhan kalmiston
arvokkaimpia muistomerkkejä.

Arthur Kock eli Cooke, niinkuin se kirjoissa merkitään, oli myöskin
huomattava maanviljelijä ja kerran edustajana Pennsylvanian
siirtovaltion maapäivilläkin, nimittäin v. 1685.

Vuoden 1693 väkiluvunmerkinnässä on vielä Erick Cock, jonka talouteen
kuului yhdeksän henkeä; Gabriel Cockin talouteen kuului seitsemän
henkeä; Mauno Cockin talouteen merkittiin kahdeksan henkeä.

Erick Kock, maanviljelijä Schuylkill-joella, toimi maapoliisina eli
konstaapelina v. 1680.

Peter Kock, varakas kauppias Philadelphiassa 1750-luvun taitteessa, on
kolmannen polven miehiä. Hän kuului Gloria Dei-kirkkoon, ollen sanotun
seurakunnan valtuustossa monet vuosikymmenet. Tutkimusmatkallaan Kalm
majaili usein tässä vieraanvaraisessa kodissa; samoin se oli avoinna
siirtokunnan silloisille opettajille.

Olli Kuckow (Kukko) saapui siirtokuntaan Keski-Ruotsin metsistä
viimeisessä siirtolaisjoukkueessa 1655. Suku on alkuaan kotoisin
Rautalammilta. V:n 1677 luettelossa todetaan Olle Coockoe nimisen
perheen asuvan Finlandissa. Paljon ei hänen toimistaan mainita
siirtokunnan kirjoissa. Mutta elossa hän on vielä v. 1693, viimeistä
väenlaskua siirtokunnassa suoritettaessa, ja siinä merkitään Olle
Kuckow kuusi henkeä käsittävän perheen pääksi sekä Ruotsissa
syntyneiden kunniavanhusten joukkoon kuuluvaksi.

Peler Kukon, niinkuin se kirjoissa merkitään, asui Finlandissa ja
mainitaan niiden joukossa, jotka työllään avustivat uuden kirkon
rakentamista Wilmingtoniin 1698.

Anders Kucko asui Kingsessingissä, Schuylkill-joella, ja kuului
Philadelphian suomalais-ruotsalaiseen kirkkoon.

Suomalainen Kukko-nimi englantilaistui sittemmin muodoiksi Cock ja Cox.

Lassi Korfhon (Korhonen) kuului Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkon
jäsenyyteen 1700-luvun taitteessa. Nimi mainitaan myöskin kirkon
rakennusavustajien joukossa.

Anders Laicon (Liukkoinen) lukeutuu niihin Keski-Ruotsin suomalaisiin,
jotka saapuivat siirtokuntaan viimeisissä retkikunnissa. Ensi kerran
nähdään nimi Anders Laicon siinä asukasluettelossa, joka tehtiin v.
1677, ja hän omisti silloin maatilan Calkeon Hookissa. Kun viimeinen
siirtolaisten merkintä Delawaressa suoritettiin 1693, ei hänen
nimeään enää mainita, mutta Nils Laicon merkittiin siirtokunnassa
syntyneeksi viisihenkisen perheen pääksi sekä Kolminaisuuden kirkon
rakennusavustajaksi. Asuinpaikka oli Calkeon Hook.

Joran Laican kuului Kolminaisuuden kirkon seurakunnan valtuustoon ja
uuden kirkon rakennusavustajiin.

Michael Laican lukeutui siirtokunnan johtavimpiin miehiin 1690-luvulla
ja oli yhtenä niistä, jotka toimittivat Delawaren siirtokunnassa
viimeisen väenlaskun, erityisimmin juuri suomalaisten ja ruotsalaisten
merkinnän. Mainittakoon vielä veljekset Fredrick ja Anders, jotka
kumpikin käyttivät Lijcon-nimeä.

Myöskin New Jerseyn valtioon eli Delaware-joen itäpuolelle asettui
Liukkoisia. Brita Laicon poikineen asui Pennsneckissä. Hans Laicon asui
Raccoon-joella, ja hänen kodissaan tapasivat siirtolaispapit majailla.
Yksi tämän suvun tyttäristä, Brita Laicon, vihittiin avioliittoon
pastori Samuel Hesseliuksen kanssa v. 1720.

Eskil Larsson. Niiden metsänraiskaaja-suomalaisten joukossa, jotka
v:n 1641 suuressa suomalaismatkueessa lähetettiin Delawareen, olivat
myöskin Eskil Larsson ja hänen poikansa Bertil Larsson. Siirtokunnan
varhaisimmissa luetteloissa tapaa heidän nimensä useankin kerran,
milloin työmiehinä Uplandin tupakka ja maissipelloilla, milloin
Schuylkill-joella. Molemmat tulivat vapaamiehiksi v. 1648 ja raivasivat
uudistilan Calkeon Hookiin. Eskil Larsson, joka siirtokuntaan
tullessaan oli keski-iän miehiä, näyttää kuolleen vuoden 1670 vaiheilla.

Bertil Larsson, edellisen poika, merkittiin v:n 1677 luettelossa
Calkeon Hookissa asuvaksi. Nimi tavataan vielä v. 1680, mutta v:n 1693
luettelosta se puuttuu, vaikka siinä on kolme muuta Larssonia.

Lassi Lacessen (Lassinpoika) asui Calkeon Hookissa 1677, mutta hänen
myöhempiin vaiheisiinsa tutustuminen ei ole ollut mahdollista.

Lassi Lukki asui Uplandissa maanviljelijänä. Hänenkin elämänsä vaiheet
ovat pysyneet piilossa.

Henrick Lausa omisti maatilan Finlandissa 1677.

George Laitien (Laitinen) vaimonsa Kirstin kanssa kuului Wilmingtonin
Kolminaisuuden kirkkoon, vaikka he asuivatkin Delaware-joen
itäpuolella, mahdollisesti Finnpointissa taikka Pennsneckissä.

Walle Lohe saapui siirtokuntaan v. 1643. Palveli yhtiötä sotilaana
ja työmiehenä Elfsborgin linnoituksessa. Kirjoitti nimensä v. 1654
kuvernööriä syyttävän kirjeen alle. Myöhemmät vaiheet tuntemattomat.

Lars Lokenius, pastori, tunnetaan siirtokunnan kirjoissa myöskin
nimillä Lockenius ja Lock; viimemainittu muoto on yleisin. Saapui
siirtokuntaan v. 1648. Saarnaili ensi vuosinaan Tinicumin kirkossa
ja teki lähetysmatkoja etäisempien uudisasukkaiden kotiin. Kun
siirtokunta joutui hollantilaisten valtaan, poistuivat Delawaresta
toiset Ruotsista tulleet seurakuntain opettajat, Lokeniuksen yksin
jäädessä hoitamaan piiriä, jonka alue oli kooltaan kuin maakunta
taikka lääni. Hänellä oli kaksi vakinaista saarnapaikkaa, Kristiinan
linnan kirkko ja Tinicum-saaren kirkko. Vakituista palkkaa hän ei
saanut senjälkeen kun Ruotsi menetti siirtokuntansa. Hän tyytyi niihin
antimiin, mitä silloisilta vasta-alkavilta uudisasukkailta liikeni.
Kun Kristiinan linna jätettiin rappeutumaan ja sen kirkkoakin odotti
sama kohtalo, rakennutti pastori Lokenius pienen kirkon Crane Hookiin,
parisen mailin päähän vanhasta kirkosta.

Helpottaakseen Schuylkill-joen laaksoon asettuneiden meikäläisten
sielunhoitoa hän niinikään laittoi erään käyttämättömän puolustornin
kirkoksi, joka tunnettiin Wicacon kirkon nimellä. Sen lisäksi, että
hänellä oli kolme saarnapaikkaa Delaware-joen länsipuolella, ulotti hän
saarnatoimensa ja kirkollisen työskentelyn itärannallekin, New Jerseyn
valtion puolelle Pennsneckiin ja Raccoon-joelle. Elämänsä loppuaikoina
hän sairasteli reumatismia, ja kulku oli vaivaloista. Siitä huolimatta
hän koetti virkaansa toimittaa.

Asiakirjoissa mainitaan pastori Lokeniuksen monista vastuksista ja
hänen omapäisen luonteensa aiheuttamista kiusoista. Niinpä häneltä
karkasi vaimo, jättäen pienet lapset vaille äidillistä hoitoa. Pastori
sai eron, mutta maltittomuudessaan, ehkä myöskin saadakseen lapsilleen
mahdollisimman pian tarpeellisen huollon, hän meni avioliittoon
yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäinen vaimo karkasi.

Pahin seikka tässä lienee ollut se, että hän itse toimitti
vihkimisensä. Siitä hän joutui tekemisiin hollantilaisten viranomaisten
kanssa ja sai vähän sakkoakin. Pian seurasi toinen juttu, joka johtui
omapäisestä menettelystä. Vaikkei sitä varsinaisesti voida rikokseksi
katsoa, niin kuitenkin, kun hollantilaiset siinä luulivat jotakin
menettäneensä, pastori tuomittiin 200 guldenin sakkoon. Pastori
kirjoitti kuvernööri Stuyvesantille, selostellen olosuhteitaan,
köyhyyttään, sitäkin, että hän melkein palkatta oli yksin hoitanut
Delawaren siirtokunnan seurakuntia, ja jos häntä nyt vielä
sakotettaisiin, joutuisi hän perheineen kunnan elätettäväksi. Nöyrässä
hengessä laadittu kirje vaikutti sen, että Lokenius vapautettiin
sakoista, kuten ylempänäkin on mainittu.

Hän koetti kaikessa pitää uudisasukkaiden puolta, esim. astuen
puolustamaan sorrettua Clementiä kuvernööri Printzin edessä. Taudin ja
vaivan kuluttamana hän kuoli 1688.

Pastori Lokeniuksella oli suuri perhe. Niinpä hänen jälkeläisiään
levisi paitsi Delawareen myöskin New Jerseyn valtion
suomalaisasutuksille. Vuoden 1693 väkilukumerkinnässä nähdään nimet
Anders Lock ja Mauno Lock. Raccoonin kirkonkirjoissa 1700-luvulla myös
tapaa monta Lock-nimistä seurakunnan jäsentä, jotka polveutuvat pastori
Lokeniuksesta.

Oliko pastori Lokenius suomalainen vai ruotsalainen, se seikka vaatii
vielä paljon tutkimista. Acrelius historiassaan mainitsee hänet
yhdessä paikassa suomalaiseksi pastoriksi, mutta toisessa paikassa
tämä kielletään ja Lock merkitään ruotsalaiseksi. Eräässä Marylandin
valtion historiassa määritellään: Lars Lockenius, kansallisuudeltaan
suomalainen.

Martti Marttinen. Delawaren siirtokunnan suomalaisten jälkeläisistä
on Pennsylvanian valtion ja Yhdysvaltain historiassa ansiokkaaksi
tunnettu Morton-suku laajimpia.

Suvun amerikkalainen kantaisä Martti Marttinen syntyi Rautalammilla
v:n 1606 vaiheilla. Keski-Ruotsin metsistä hän tuli vapaaehtoisesti
perheineen Delawaren siirtokuntaan ensimmäisessä suomalaismatkueessa
1641. Siirtokunnan kirjoihin hänet merkittiin nimellä Marten Martensson
sekä mainitaan lasinleikkaajaksi. Paitsi tätä nimimuotoa tavataan
kirjoissa myöskin sellaisia muunnelmia kuin Martin Martinsson, Mart
Martense ja Marten Martenn; viimemainittu lähentelee nimeä Martenen.

Martti Marttinen työskenteli siirtokunnassa olonsa ensi vuosina
Kristiinan linnan lähistöllä ja Uplandissa yhtiön tupakka ja
maissiviljelyksillä. Hänet siirrettiin sitten Schuylkill-joelle,
sikäläisiä pieniä linnoituksia rakentamaan ja sittemmin vartiosotilaana
toimimaan. Vapaaksi mieheksi hän näkyy tulleen jo 1644, mutta omien
ja perheensä matkakustannusten suorittamiseksi hänen täytyi palvella
yhtiötä ainakin kuusi vuotta.

Palveluksesta vapauduttuaan Marttinen raivasi maatilan Ammaslandiin,
Schuylkill-jokeen juoksevan Minquaskill-puron varteen; alue
kokonaisuudessaan kuului Calkeon Hookiin. Saatuaan uuden kotinsa
kuntoon hän meni avioliittoon seitsemäntoista vuotta nuoremman
Helena-nimisen suomalaistytön kanssa. Täytyy valittaa, että puuttuu
tieto hänen ensimmäisen vaimonsa kuolemasta. Martti-niminen,
siirtokuntaan alaikäisenä tullut poika jäi tästä Marttisen
ensimmäisestä avioliitosta. Vuodelta 1677 säilyneen merkinnän mukaan
liitettiin Marttisen taloon runsaita lisämaita. Hän oli elossa vielä
siirtokunnan suomalaisten ja ruotsalaisten merkinnässä v. 1693, ja
hänen talouteensa kuului kolme henkeä; hänet luettiin Ruotsista
tulleiden kunniavanhusten joukkoon. Hän saavutti harvinaisen
korkean iän, sata vuotta, ja kuoli 1706. Kun Marttinen kuului
Philadelphian Gloria Dei-kirkkoon, toimitti hautauksen pastori Rudman,
joka muistiinpanoissaan mainitsee Marttisen syntyneen Suomessa.
Hänen vaimonsa Helena kuoli 1713, saavuttaen hänkin korkean iän,
yhdeksänkymmentä vuotta.

Martti Marttisen toisesta avioliitosta syntyi ja kasvoi vankka
lapsiparvi, poikia ja tyttäriä. Vanhimmat pojat Matti ja Antti
raivasivat maatilat Delaware-joen itäiselle rannalle, viljavaan New
Jerseyn valtioon. Lauri Marttinen jäi kotitaloa asumaan.

Martti Marttinen nuorempi oli syntynyt Ruotsissa v:n 1630 vaiheilla.
Kun jo v:n 1655 väkilukumerkinnässä tuli kirjoihin kaksi samanlaista
nimeä, eroitettiin ne merkitsemällä Marten Martenson senior ja Marten
Martensson junior, ilmeisesti siis isä ja poika.

Martti Marttinen nuorempi raivasi itselleen uudistilan lähelle isänsä
maatilaa Calkeon Hookiin, ja saatuaan siellä kotinsa kuntoon hän meni
avioliittoon Marjotta nimisen suomalaistytön kanssa. Lisämaita hänkin
sai maatilaansa, joka v. 1677 merkitään suurtilaksi. Rikas oli perhe
lapsistakin, neljä poikaa ja kolme tytärtä. Vuoden 1693 väenlaskussa
merkitään Marten Martensen jr. kymmenhenkisen perheen pääksi. Myöskin
hänen nimensä oli Ruotsissa syntyneiden kunniavanhusten listalla.
Korkeaan ikään nuorempikin Marttinen eli, kuollen v. 1718 noin
90-vuotiaana.

Nuoremman Marttisen pojista kolme vanhinta rakensi — osaksi
isänsä avustamina, osaksi omin toimin — kotinsa Calkeon Hookiin
ja Philadelphian lähistölle. Nuorin pojista, Johan, jäi kotitilaa
hoitamaan.

John Morton vpi (Marttinen). Amerikassa syntyneenä ja kasvaneena
Johan Marttinen alkoi käyttää englantilaistettua Morton-nimeä. Isänsä
kuollessa hän oli jo sivuuttanut kolmannenkymmenennen ikävuottansa.
Jo isän eläessä hän hoiti talon asiat, ja häntä sanottiinkin nuoreksi
isännäksi.

Alkeiskouluja oli jo siihen aikaan Philadelphiassa, Chesterissä
y.m., niin että voidaan uskoa vanhemman Johan Mortoninkin saaneen
alkukoulutusta. Häntä käytettiin kunnallisissa luottamustoimissa;
hän kuului Philadelphian suomalais-ruotsalaisen luterilaisen kirkon
valtuustoon. Hän meni naimisiin kuusi vuotta isänsä kuoleman jälkeen
v. 1724 englantilaissyntyisen Mary Archerin kanssa, mutta kuoli jo
muutamia kuukausia myöhemmin. Isä ei saanut nähdä odotettua lastakaan
Kuitenkin hän oli tehnyt jälkisäädöksen määräten odotetulle esikoiselle
Marttisten eli Mortonin perintötilan hänen täyttäessään laillisen iän,
21 vuotta.

John Morton npi, valtiomies ja Amerikan itsenäisyysjulistuksen
allekirjoittajia, syntyi kolme kuukautta isänsä kuoleman jälkeen v.
1726. Hänen elämänsä ääriviivoja selostetaan tämän kirjan loppuosassa.

Knut Martesson (Vasa) saapui siirtokuntaan v. 1641. Jotkut luulevat
hänen olleen kotoisin Vaasasta. Niinkuin muutkin siirtokuntaan tulleet
suomalaiset miehet hän ensinnä palveli yhtiötä sekä työmiehenä tupakka
ja maissipelloilla että tarvittaessa vartiosotilaana linnoituksissa,
etupäässä Uplandissa, sekä Vasan ja Korsholman linnoituksissa.
Palvelusvuotensa päätettyään hän laivasi maatilan Finlandiin, missä
asuvaksi hänet merkitään v:n 1677 väkiluettelossa. Hän ei ollut
enää elossa v. 1693, jolloin siirtokunnan viimeinen väenmerkintä
suoritettiin, mutta hänen poikansa, Finlandissa asuva Marten Knutsson,
merkittiin kuusihenkisen perheen pääksi; kuului Wilmintonissa
sijaitsevaan Kolminaisuuden kirkkoon.

Nils Matsson, suomalainen, raivasi maapalan Finlandiin, mutta
kuvernööri Printz osti sen takaisin yhtiölle, ja Matsson muutti
siirtokunnan syrjäseudulle. Merkitään v:n 1693 luettelossa
kolmihenkisen talouden päämieheksi.

Henrick Matsson the Finn. Luutnantti Klingin keräämien uudisasukasten
mukana saapui suomalainen Matsson siirtokuntaan 1641. Vapaaksi mieheksi
tultuaan hän raivasi maatilan Schuylkill-joen varsille, saaden kaksi
eri kertaa lisämaata, niin että häntä v. 1679 verotettiin 1,000 acren
maasta. Talon luona oli laituri, josta oli ylikulku Schuylkill-joen
poikki. Sen nimi oli Matssons Ford, Matssonin kaalamo. Hän näkyy
kuolleen ennen viimeistä väenlaskua. Hänen jälkeläisiään levisi
Philadelphian seuduille ja Raccoon-joelle New Jerseyn valtioon. Muuan
tämän suvun tyttäristä oli avioliitossa pastori Rudmanin kanssa.

Matti Matsson the Finn saapui siirtokuntaan v. 1643, vapaamieheksi
merkitty 1655. Raivasi maatilansa samoin Schuylkillin laaksoon.
Näyttää kuolleen verrattain nuorena, koska nimi katoaa siirtokunnan
asukasluetteloista.

Margareta Matsson the Finn, noituudesta syytetty Uplandin oikeudessa,
kuten aiemmin on mainittu.

Anders Michelson the Finn, pienrikollisena lähetetty Ahvenanmaalta
siirtokuntaan 1647, tavataan vapaamiesten luettelossa 1655.

Clement Michelsson the Finn, nahkuri, jolla yhtiö parkitutti vuotia.
Hänen asuntonsa mainitaan olleen Uplandissa. V. 1655 intiaanit
ryöstivät häneltä hevosen ja muutakin tavaraa, mitä irti saivat. Muutti
myöhemmin Elk-joelle, Marylandin puolelle.

Anders Mink (Minkkinen). Siirtokunnan asiakirjat kertovat, että Anders
Mink sai alaikäisen poikansa kanssa toimekseen paimentaa yhtiön
karjaa, erityisesti pitää huolta linnan ympäristöllä metsissä ja
niityillä liikkuvasta sikolaumasta. Hän saapui siirtokuntaan v. 1641.
Vapaaksi mieheksi hän tuli v. 1646 ja oli ensimmäisiä raivaamassa
uudistilan Kristiinan linnan lähistöön, Crane Hookiin. Pitkään aikaan
Minkkisen nimeä ei tapaa siirtokunnan kirjoista, mutta kun viimeinen
väenlasku suoritettiin, mainitaan Anders Mink, jonka talouteen kuului
yksi henkilö. Vanhus siis vielä eli v. 1693 ja merkittiin Ruotsissa
syntyneiden valiojoukkoon.

Paul Mink, edellisen Ruotsissa syntynyt poika, saapui isänsä mukana
siirtokuntaan ja asui samoin Crane Hookissa. Hänen talouteensa kuului
viisi henkeä, ja hänenkin nimensä on Ruotsissa syntyneiden luettelossa.
Hän kuului Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon, ollen uuden kirkon
rakennuksen avustajia; hän teki hevosineen ilmaista työtä, kirkon
rakennustarpeita kuljettaen. Kuolinvuotta ei mainita, mutta hänen
vaimonsa Kertun kuolema v. 1713 on merkittynä Kolminaisuuden kirkon
kirjaan.

Johan Paulinpoika Mink kuului vaimonsa Elisabethin kanssa
Kolminaisuuden kirkkoon, toimien jonkun aikaa seurakunnan valtuustossa.
Suvun neljännen polven edustajat, John ja James Mink, kuuluivat
niinikään Kolminaisuuden kirkkoon, missä heidän nimensä esiintyy
v:n 1750 vaiheilla. Myöskin New Jerseyn valtioon levisi Minkkisiä,
Raccoon-joelle y.m.

Mauno Monsson the Finn, Skaran pitäjästä Ruotsista, lukeutuu niihin
harvoihin, jotka vapaaehtoisina menivät Delawareen v:n 1641 matkueessa.
Hän oli Mauno Klingin keräämiä uudisasukkaita. Neljä vuotta hän palveli
yhtiötä matkakustannusten suorittamiseksi. Senjälkeen hän vuokrasi
maata yhtiöltä Uplandin ylängöltä ja vaurastui niin, että jaksoi ostaa
itselleen härkäparin, mikä kauppa silloin ei ole katsottava aivan
vähäiseksi. Vuoden 1650 seuduilla hän siirtyi Schuylkillin laaksoon
maanviljelijäksi, saaden v. 1655 omistusoikeuden maatilaansa. Kun
siirtokunnan viimeinen väenlasku suoritettiin, ei Mauno Monsson ollut
enää elossa.

Johan Monsson, edellisen siirtokunnassa syntynyt ja kasvanut poika, sai
haltuunsa isän raivaaman tilan Schuylkillin laaksossa lähellä nykyistä
Norristownia. Hänen talouteensa laskettiin kuuluviksi viisi henkeä.
Talo oli paikkakunnan vauraimpia ja laajimpia, joten on syytä luulla,
että väkilukumerkintään on otettu ainoastaan perheenjäsenet, mutta ei
palvelijoita. Monsson kuului Gloria Dei-kirkkoon.

Peter Monsson, maanviljelijä Delaware-joen itäpuolella. Talouteen
kuului kolme henkeä. Hän oli Kolminaisuuden kirkon jäsen ja
rakennusavustajia v. 1697. Kuolinvuosi 1723 on merkitty Kolminaisuuden
kirkon kirjoihin.

Olli Monsson, edellisen veli, tavataan merkittynä vaimonsa Annikan
kanssa Kolminaisuuden kirkon kirjoihin. Hänen kuolinvuotensa on 1728.

Erick Mulikka, jonka nimen yleisin englantilainen muoto on Mullica,
syntyi Moran pitäjässä Ruotsissa v. 1636 (Early Swedish records).
Yhdeksäntoistavuotiaana, vuoden 1655 viimeisessä varsinaisessa
siirtolaismatkueessa, hän saapui Delawareen. Kun siirtokunta samoihin
aikoihin joutui hollantilaisten valtaan, ei viime retkikunnassa
saapuneiden tarvinnut työskennellä yhtiön palveluksessa, vaan kukin sai
tulla toimeen miten taisi. Mutta kun siirtokunnassa oli jo melkoinen
joukko suomalaisia ja heillä uudistilat, oli nuoren miehen helppo
saada itselleen työtä ja ansiota. Mentyään avioliittoon Ingeborg
Helmen kanssa hän muutti New Jerseyn valtioon, Raccoon-nimisen
suomalaisasutuksen itälaitaan, ja raivasi sinne maatilan. Heillä
oli neljä poikaa ja kaksi tytärtä. Terveitä, työkykyisiä ja ahkeria
on täytynyt näitten korvenperkaajain — isän ja poikain — olla, kun
he muutamassa vuosikymmenessä raivasivat metsämaalle sellaisen
viljelysaukeaman ja rakensivat useita taloja, niin että paikkakunta sai
nimekseen Mullica Hill eli Mulikkamäen kylä.

Vanhat asiakirjat todistavat, että Erick Mulikkaa käytettiin myöskin
kunnallisissa luottamustoimissa, vaikka mies ei osannut nimeään
kirjoittaa paremmin kuin monet muutkaan sen ajan kunnallismiehet.
Hän oli supervisorina eli maanteitten teettäjänä ja tarkastajana
Raccoon-joella, jäsenenä suomalais-ruotsalaisen seurakunnan
kirkkovaltuustossa, ja hänen vieraanvaraisessa kodissaan Mulikkamäellä
siirtolaispapit pitivät usein seuroja. Pietari Kalm vieraili tässä
talossa, vaikka vanhus olikin jo päässyt lepoon töistään. Hän kuoli
noin sadan vuoden ikäisenä, kuten Kalmin matkakertomuksessa mainitaan.

Erick Mulikka nuorempi, edellisen poika, meni avioliittoon suomalaisen
uudisasukkaan tyttären.

Katrina Matssonin kanssa. Häntä käytettiin myöskin kunnallisissa
tehtävissä, vieläpä samanaikaisesti kuin isäänsä, niin että usein käy
vaikeaksi varmentaa, kummasta kulloinkin on kysymys.

Johan ja Stephan Mullica esiintyvät kunnallisten tointen yhteydessä vv.
1710—30.

Suvun kolmanteen polveen lukeutuvat Raccoon-joella ja Mullica Hiilissä
asuvat maanviljelijät Jonas Mullica, Johan Mullica, Adam Mullica,
Fredrick Mullica, Anders Mullica y.m. Kauntin ja kirkon asiakirjoissa
tapaa v. 1750 taitteessa lukuisia Mullica-nimiä. Nimellään ovat he
ikuistaneet kolme paikkaa New Jerseyn valtiossa: alkuperäisellä
uudistilalla on nykyään pienehkö kaupunki eli kauppala Mullica Hill,
tämän ympäristöä kuuluu lisäksi Mullica Townshipiin; ja isonlainen
Atlantin valtamereen virtaava joki, joka alkaa Mulikkamäen ylänteeltä,
on Mullica River.

Alkuperäinen savolaisnimi Mulikka on joutunut monenlaisen muodostelun
alaiseksi. Ruotsalaisissa asiakirjoissa tapaa muodot: Mollicka, Molicka
ja Molika. Englanninkielisissä lähteissä on: Mullica, Mulica, Mulliga
ja Moll. Tämän laajan suvun jälkeläisiä osallistui myös Amerikan
vapaussotaan, sillä Mullica-nimisiä ei tapaa ainoastaan New Jerseyn
sotilasluetteloissa, vaan myöskin Pennsylvanian rykmentissä.

Michael Nelsson, seppä, keräili siirtolaisia Vermlannista v. 1643.
Seuraavana vuonna hän saapui Delawareen. Palvelusvuotensa suoritettuaan
hän asettui Schuylkill-joen laaksoon, raivaten sinne maatilan. V. 1677
hänet mainitaan edellämainitussa paikassa asuvana, mutta viimeisestä
Delawaren siirtokunnan väenmerkinnästä v. 1693 hänen nimensä puuttuu.

Olli Nelsson poikineen asui niinikään Schuylkill-joella, samoin Johan
Nelsson.

Henrick Olufson the Finn saapui v. 1643 ja palveli kuvernööri
Printzillä. Hänen kerrotaan vapaamieheksi päästyään olleen vielä velkaa
yhtiölle. V. 1653 hän on virkaatoimittavan kuvernöörin J. Papegojan
kielenkääntäjänä, tämä kun ei osannut suomea.

Hannu Olsson the Finn. Tämä siirtolaisten viimeisessä matkueessa tullut
suomalainen asettui Finlandiin, missä hänellä mainitaan olleen maatila
1677. Talouteen kuului viisi henkeä, ja hänet merkittiin Ruotsissa
syntyneiden joukkoon. Nimen näkee joskus kirjoitettavan Hans Olofson.

William Orrane (Orainen), Keski-Ruotsin metsistä tullut suomalainen,
raivasi maatilan Finlandiin. Arvatenkin juuri hän siirtokunnan
varhaisimmissa kirjoissa kulki nimellä "William the Finn". Mutta v.
1678, kun hänellä oli käräjäasia Uplandin oikeudessa käsiteltävänä,
esiintyi varsinainen nimi Orrane. Vuonna 1677 mainitaan William Orrane
maapoliisina eli konstaapelina. Hän näyttää kuolleen, ennenkuin
viimeinen väenlasku suoritettiin siirtokunnassa v. 1693.

Henrick Orrane (Orainen), siirtokunnan toista polvea, asui myöskin
Finlandissa, arvatenkin edellisen poika. Kuului Kolminaisuuden kirkon
rakennusavustajiin ja seurakunnan jäsenyyteen.

Yrjänä Orrene, kuten hän nimensä kirjoittaa, kuului v. 1697
Kolminaisuuden seurakuntaan ja kirkon rakennusavustajiin.

Henrick Parchon (Parkkonen). Suku on kotoisin Savosta, mutta sen
ensimmäinen edustaja on varmaan saapunut siirtokuntaan Keski-Ruotsin
metsistä, jossa asui Parkkosia. Kuka tämä ensimmäinen Delawareen
tullut Parkkonen on, siitä ei ole tullut selvyyttä. Finn-nimellä hän
on varmaan kulkenut siirtokunnan kirjoissa ja Finn-nimisenä kuollut.
Yllä mainittu Henrick Parkkonen on siirtokunnassa syntynyt ja kasvanut.
Hänen talouteensa merkittiin v. 1693 kuuluvaksi neljä henkeä. Hän
kuului jäsenenä Kolminaisuuden kirkkoon Wilmingtonissa, ja sanotun
seurakunnan kirkonkirjassa tapaa useita Parchon-nimisiä jäseniä
1700-luvun alkupuolella. Suku levisi etupäässä Delawaren valtioon.

Maiti Pipare (Piipari), siirtokuntaan tullut v. 1643, merkitään yhtiön
työmieheksi v. 1644, mutta sen jälkeen nimi katoaa kirjoista.

Lassi Piirainen eli Lars Bure, jolla nimellä hänet parhaiten tunnetaan
siirtokunnassa, asui Calkeon Hookin ja Kingsessingin rajaseuduilla
hyvinvoivana maanviljelijänä. Hän oli syntynyt ja kasvanut
siirtokunnassa. Kuului Gloria Dei-kirkkoon Philadelphiassa, ollen
seurakunnan valtuustossa. Kunnallisissakin toimissa häntä käytettiin,
niinkuin sen ajan asiakirjat näyttävät. V:n 1693 väenlaskussa
merkittiin hänen talouteensa kuuluviksi kahdeksan henkeä.

Emäntä Parainen, edellä mainitun äiti, joutui intiaani-raakuuden
uhriksi, kuten aikaisemmin on kerrottu.

Peter Putke (Putkoinen) tunnettiin myöskin nimillä Pelle Putke ja Pelle
Larsson; raivasi maatilan Mill-puron varrelle Carkeon Hookiin. Sai
lisämaata 1678. Viimeisestä väenmerkinnästä v. 1693 puuttuu sekä Peter
Putken että Pelle Larssonin nimi.

Olli Påvelsson saapui siirtokuntaan luutnantti Klingin keräämien
siirtolaisten mukana v. 1641. Myöhemmät vaiheet ovat tuntemattomat.

Johan Påvelsson eli Pofvesson lähetettiin kaskenpoltosta tuomittuna
siirtokuntaan v. 1641. Työskenteli yhtiön palveluksessa Uplandissa y.m.
Kuoli 1643 raivonneeseen lavantautiin.

Peter Rambo eli Ramboe saapui siirtokuntaan toisessa matkueessa v.
1640. Petrus Nordmann lukee hänet Keski-Ruotsin suomalaisiin ja Amandus
Johnsson tietää hänen syntyneen Degersforsin pitäjässä. Siirtokunnan
ensimmäisessä asukasluettelossa merkittiin hänet Kristiinan linnan
vartiosotilaaksi. Edelleen hän, niinkuin myöhemminkin tulleet
suomalaiset, työskenteli yhtiön viljelyksillä Uplandissa y. m. Mutta
usein hänet tavataan sotilaspalvelusta tekemässä esimerkiksi Korsholmin
ja Vasan puolustustorneissa Schuylkill-joen varrella. Tämä seutu,
Kingsessing, tulikin hänen vastaiseksi kodikseen, sillä hän on aivan
ensimmäisiä suomalaisia, jotka raivasivat uudistilan Schuylkillin
laakson hedelmälliseen maaperään. Naapureinaan hänellä oli jo
ennestään tunnetut Kokkinen, Marttinen, Kolehmainen, Putkoinen y.m.

Kun hollantilaiset valloittivat Delawaren siirtokunnan ja järjestivät
suomalaisten ja ruotsalaisten keskuuteen kunnallishallinnon, valittiin
Rambo yhdeksi sen komitean jäseneksi, joka sai v. 1658 esitellä
paikkakuntansa tarpeita ja toivomuksia siirtokunnassa vierailevalle
hollantilaiselle kuvernöörille, Peter Stuyvesantille. Siirtokunnan
jouduttua englantilaisten käsiin nautti Rambo jatkuvaa luottamusta
ja valittiin v. 1676 perustetun Uplandin oikeuden lautakuntaan sekä
samalla "jokialueen" rauhantuomariksi. Useissa muissakin kunnallisissa
luottamustoimissa häntä käytettiin. Saaden alkuperäiseen uudistilaan
lisämaita Rambola muodostui melkoiseksi maatilaksi. Viljelysten
hoitamisen Rambo näyttää 1680-luvulla jättäneen nuorempien hoivaan,
koska hänen talouteensa kuului v. 1693 ainoastaan kaksi henkilöä. Rambo
itse merkittiin Ruotsissa syntyneiden kunnialistalle, ja erittäin vielä
mainitaan, että hän ja Anders Bonde olivat asuneet siirtokunnassa
viisikymmentäneljä vuotta.

Peter Rambo nuorempi syntyi v. 1653 uudistilalla Schuylkill-joella
ja oli myöhemmin maanviljelijänä samalla seudulla. Hänet tunnettiin
samoin taitavaksi kunnallisten asiain hoitajaksi, ja usein on vaikea
varhaisimmista kirjoista ja muistiinpanoista päättää, kumpiko Rampainen
on kysymyksessä, isä vai poika. — Olipa Peter Rambo kerran edustajana
Pennsylvanian siirtovaltion maapäivilläkin. Hänen talouteensa kuului v.
1693 kuusi henkeä.

Gunnar Rambo, edellisen veli, omisti myös maatilan Schuylkill-joella
ja tunnettiin yleisten asiain hoitajaksi; hän oli kerran edustajana
Pennsylvanian siirtovaltion lainlaatijakunnassa. Kuului Gloria
Dei-kirkkoon, niinkuin isänsä ja veljensäkin. Hän oli kuusihenkisen
perheen päämies.

Johan Rambo, edellisen veli, kuten eräästä merkinnästä ilmenee,
asui Delaware-joen itäpuolella, mutta kuului Gloria Dei-kirkkoon;
oli sanotun kirkon rakennustoimikunnassa 1698 sekä seurakunnan
valtuustossa. Hän oli naimisissa Peter Kockin tyttären Britan kanssa,
ja hänen talouteensa kuului v. 1693 kuusi henkeä.

Anders Rambo, maanviljelijä niinkuin edellisetkin. Hänen talouteensa
kuului v. 1693 yhdeksän henkeä.

Kun siirtokunnan viimeinen väenlasku toimitettiin v. 1693, merkitään
siinä viisi Rambo-niinistä perhettä, joiden yhteinen väkiluku nousi yli
kolmenkymmenen hengen. Suku levisi enimmäkseen Pennsylvanian valtioon,
Philadelphian kaupunkiin ja New Jerseyn valtioon.

Henrick Roisko asui New Jerseyn valtiossa, kuuluen 1700-luvun
taitteessa Wilmingtonin Kolminaisuuden kirkkoon.

Olli Räsänen eli Olle Raessen, niinkuin tämän savolaisnimen näkee
kirjoitettuna siirtokunnan muistiinpanoissa, palveli sotilaana
ja työmiehenä yhtiötä ja vapaaksi päästyään raivasi maatilan
Naamajoen varrelle, Finlandin etelälaitaan. Siellä hänellä oli pieni
vesimyllykin. Hän sai uudistilaansa 200 acrea lisämaata 1677. Hän
oli elossa vielä 1693 ja merkittiin nimellä Olle Resse viisihenkisen
perheen pääksi. Ruotsissa syntyneiden ikävanhuksien luettelossa Räsäsen
nimi on kirjoitettu Olof Rosse. Niin häilyvää on suomalaisten nimien
esiintyminen siirtokunnan kirjoissa.

William Rassen (Räsänen), edellisen Finlandissa asuva poika, kuului
jäsenenä Kolminaisuuden kirkkoon Wilmingtonissa. Samoin v:n 1700
tienoissa Anders Rassen kuului edellämainittuun seurakuntaan.
Jälkeläisten nimet ovat englantilaistuneet muodoiksi Ross ja
Rose. Muuan tämän suvun tyttäristä sommitteli erään Yhdysvaltain
varhaisimmista lipuista, mutta ei nykyistä tähtilippua.

Briita Salvuinen (Savoy). Wilmingtonin lähellä Crane Hookissa asui v.
1693 leski Briita Savoy, joka kuului Kolminaisuuden seurakuntaan ja
avusti uuden kirkon rakentamista 1697; hän kuoli seuraavana vuonna. Hän
on todennäköisesti ensimmäisen Delawaren siirtokuntaan tulleen Savuisen
vaimo, suvun suomalainen kantaäiti.

Isak Savoy, Crane Hookissa asuva maanviljelijä, edellisen poika, oli
Uplandin oikeuden lautamiehenä 1669. Hänen talouteensa kuului v. 1693
seitsemän henkeä. Isak Savoy kuoli 1695. Hänen vaimonsa Margareta
jäi asumaan kotitilaa poikineen ja lukeutuu Kolminaisuuden kirkon
rakennusavustajiin ja seurakunnan jäsenistöön.

Abraham Isakinpoika Savoy asui Crane Hookissa ja kuului Kolminaisuuden
kirkkoon. Jean Savoy, edellisen veli, merkitään samoin Kolminaisuuden
kirkon jäseneksi 1700-taitteessa. Seuraavaan polveen lukeutuu Johan
Savoy, syntynyt 1735 ja kuollut 1797, mikä ilmenee Kolminaisuuden
seurakunnan kirkonkirjasta. Vanhan Kolminaisuuden kirkon viereisessä
kalmistossa Wilmingtonissa lepäävät siirtokunnan varhaisimmat Savuiset.
Kolme hautakiveä on säilynyt nimineen näihin saakka.

Pietari Schaefer, raatimiehen poika Turusta, syntynyt v:n 1660
vaiheilla, oli harvinaisen levoton ja kiihkeä luonne, käsittämätön
ja kummallinen lapsuudestaan saakka. Yliopistollisia luku ja
harjoittaessaan Turussa hän karttoi filosofiaa, mutta luki sitä
ahkerammin uskonnollisia teoksia. Kuitenkin hän sitten innostui
tieteisiin ja suoritti filosofian maisterin tutkinnon. Jouduttuaan
tämän jälkeen tekemisiin Suomen kirkkohistoriassa surullisen kuuluisan
kiihkoilijan Lauri Ulstadiuksen kanssa hän liittyi tähän uskonnolliseen
fanatikkoon ja tuli hänen etevimmäksi kannattajakseen. Tuntien
omantunnonvaivoja siitä, että oli lukenut viisaustieteen maisteriksi,
hän antoi maisterintodistuksensa takaisin yliopistoon ja poltti
tieteelliset kirjansa. Seurasi sitten 1690-luvulla sarja rettelöitä
yliopiston ja konsistorin kanssa.

Vuonna 1695 hän läksi ulkomaille, kulkien jalkapatikassa läpi Saksan
ja Ranskan ja saapuen lopuksi Englantiin. Sieltä hän uskonnollisten
ihmisten avustuksella sai matkalipun Amerikkaan, maanmiestensä
keskuuteen Delawareen. Siirtokuntaan saavuttuaan hän ensi töikseen
paastosi kuusi viikkoa. Hän koetti pitää lastenkoulua Pennsneckin
suomalais-ruotsalaisessa asutuksessa New Jerseyssä, mutta epäonnistui.
Seurasi viisikymmenpäiväinen paasto, 22 päivää hän oli kokonaan
syömättä ja 27 päivää eli vedellä ja leivällä, kuollen sinä aikana
seitsemän kuolemaa. Kansa piti häntä profeettana tai erittäin pyhänä
miehenä. Hän sai kutsun seurakunnan opettajaksikin siirtokunnassa,
ryhtymättä kuitenkaan virkaansa hoitamaan. Lähetystyössään intiaanien
keskuudessa hän epäonnistui. Luullen saaneensa ilmoituksen palata
Suomeen samoja latuja kuin oli tullut, läksi hän muutaman vuoden
siirtokunnassa oltuaan ystäviensä avulla Englantiin ja sieltä halki
Euroopan, saapuen monien vaivojen perästä koti kaupunkiinsa Turkuun v.
1701. Kuusi vuotta hän eli verrattain rauhaista elämää, mutta sitten
taas ilmeni monenlaisia edesottamuksia, oikeudenkäyntejä, vankeutta
y.m. Hänen levoton elämänsä päättyi 1729.

Anders Sinikan sukunimi kirjoitettiin yleisemmin Sinicka. New
Jerseyn valtion asiakirjoissa (V luku 413) kerrotaan Anders Sinickan
omistavan Christian Neckissä yhdeksänsataa acrea maata sekä saapuneen
siirtokuntaan v. 1649. Toisen merkinnän mukaan hän olisi tullut v.
1655 ja tuonut tullessaan Ruotsista suvun hallussa olleen, vanhan ja
vahvasti raudoitetun matka-arkun. Tätä jälkimmäistä tulovuotta voidaan
pitää oikeana, sillä silloin saapui Ruotsista Delawareen viimeinen
siirtolaismatkue, jossa oli mukana yhdeksänkymmentäkaksi suomalaista,
jotavastoin v:n 1649 retkikunnasta, laivan jouduttua haaksirikkoon
Länsi-Intian saaristossa, tuskin ainoakaan pääsi siirtokuntaan.
Anders Sinicka sitäpaitsi tuli siirtokuntaan perheineen ja asettui
maanviljelijäksi Delaware-joen itäpuolelle, jonne useimmat v. 1655
tulleet siirtolaiset kotinsa rakensivat. Hän oli 1680-luvulla laajan
maatilan omistaja. Hän oli vielä elossa, kun siirtokunnan viimeinen
väenmerkintä suoritettiin, ja hänen perheeseensä kuului viisi henkeä.
Hänet luettiin myöskin Ruotsissa syntyneiden vanhusten joukkoon; hänen
nimensä kirjoitettiin silloin Anders Seneca.

Broor Sinicka, edellisen Ruotsissa syntynyt poika, raivasi
maatilan Dear Pointiin Delawaressa. Hän oli 1690-luvulla varakas
ja vaikutusvaltainen talonisäntä ja mukana sekä kunnallisissa
että kirkollisissa pyrinnöissä. Hänen talouteensa kuului v. 1693
seitsemän henkeä. Hän on sen tärkeän asiakirjan allekirjoittajia,
jossa pyydettiin Ruotsista opettajia ja uskonnollisia kirjoja.
Runsaskätisesti hän avusti Kolminaisuuden kirkon rakentamista, kuuluen
sanotun seurakunnan valtuustoon. Tämän Wilmingtonissa sijaitsevan
vanhan kirkon pääoven lähellä lepää hänen maallinen tomunsa;
hautakummulla on muistokivi. Ruotsista tulleiden kunniavanhusten
joukkoon lukeutui hänkin, nimellä Broor Seneca.

Bremer Sinicka nuorempi, siirtokunnan kasvatteja, kuului vaimonsa
Britan kanssa Kolminaisuuden kirkkoon, ollen ensin kirkkovaltuustossa,
sitten kirkkoväärtinä 1710-luvulla. Erityisellä innolla hän puuhasi
pappilan rakentamista seurakunnalle, mikä toteutuikin.

James Sinicka, edellisen kanssa samanaikaisia isäntiä, palveli myöskin
vuorollaan Kolminaisuuden kirkon valtuustossa ja asui Wilmingtonin
lähistöllä.

Johan Seneckson asui Raccoon-joella, New Jerseyn valtiossa. Hänet
vihittiin avioliittoon Ingeborg Tossawan kanssa. James Seneckson kuului
vaimonsa kanssa Raccoonin seurakuntaan. Vielä mainittakoon samoilta
seuduilta Johan Sinnex ja hänen vaimonsa Anna, sekä William ja Mary
Sinex.

Harva siirtolaisnimi on joutunut sellaisen muovailun alaiseksi kuin
tämä savolainen nimi Sinikka. Asiakirjoissa ja kirkonkirjoissa tapaa
muotoja Sinnike, Sinicka, Senneck, Seneke ja Seneca. New Jerseyn
valtiossa asuvat Sinikat kirjoittivat nimensä: Senneckson, Sinnecksson,
Sennex, Sinnex ja Sinex.

Kolminaisuuden kirkon viereisessä hautausmaassa Wilmingtonissa on vielä
säilynyt kolme tämän suvun hautakiveä, joista yhdessä on niini Johan
Seneca, viereisissä nimet Sinnickson.

Johan Sprint, kotoisin Uudeltamaalta, Suomesta, saapui Delawareen
Caritas-laivassa v. 1641. Hän palveli yhtiötä sekä sotilaana että
työmiehenä. Kerran hän erään toisen sotamiehen kanssa oli vakoilulla
hollantilaisten siirtokunnassa. Koska hänen nimensä katoaa siirtokunnan
kirjoista v:n 1655 jälkeen, voidaan päättää hänen palanneen Ruotsiin,
jonne kaikki ruotsalaiset sotilaat lähetettiin, kun hollantilaiset
valloittivat siirtokunnan.

Suutari-Olli, suomalainen pieksujen tekijä, asui Finlandissa, missä
hänellä oli uudistila. Suutari-Ollin varsinaisen nimen perille ei tämän
kirjoittaja ole päässyt.

Olli Tobey, jonka talouteen kuului kolme henkilöä, asui Wilmingtonin
läheisyydessä. Walle Tobey otti runsaskätisesti osaa Kolminaisuuden
kirkon rakentamiseen ja oli seurakunnan vaikutusvaltaisimpia jäseniä.

Henrick Tobey kuului niinikään tähän seurakuntaan ja kirkon
rakennusavustajiin.

Tossawan suku. Delawaren siirtokunnan luetteloissa merkittiin Tossavat
ruotsinkielisellä nimellä Thorsson. Nämä saapuivat ensimmäisessä
suomalaismatkueessa 1641. Luettelot näyttävät heidän työskennelleen
yhtiön palveluksessa Kristiinan linnassa ja Uplandin viljelysmailla.
Vapaiksi miehiksi he tulivat v:n 1646 seuduilla, niininään Anton
(myöskin Anders) ja Olof Thorsson.

Olli Tossawa (Thorsson) raivasi maatilan Brandywine-puron
varrelle, kymmenkunta mailia Wilmingtonista luoteiseen. V:n 1693
asukasluettelosta puuttuu vanhemman, Ruotsista tulleen Thorssonin nimi,
mikä edellyttää hänen elämänsä tällävälin päättyneen.

Anders Tossawa, mahdollisesti edellisen veli, siirtyi usean muun
suomalaisen mukana Marylandin valtioon kuvernööri Printzin aikana,
mutta pyysi lupaa muuttaa takaisin Delawaren puolelle 1661 ja asettui
maanviljelijäksi Brandywinen kylään. Vainajain joukossa on hänkin
siirtokunnan viimeistä merkintää kerättäessä 1693.

Siihen aikaan kun edellämainittu viimeinen väenlasku suoritettiin,
ja kuusi vuotta myöhemmin, kun vielä käyttökuntoinen suomalaisten ja
ruotsalaisten kirkko rakennettiin Wilmingtoniin, esiintyy lukuisia
Tossawa-nimisiä isäntiä, jotka asuivat Brandywinen kylässä; sen
oikeutetumpi nimi olisikin ollut Tossavala. Toiset näistä käyttivät
alkuperäistä savolaisnimeä, Tossawa, toiset lyhennettynä muotoa Tossa,
ja vain yhdellä esiintyy ruotsalaistunut Thorsson-nimi.

Olli Tossawa nuorempi (merkittiin joskus myöskin nimellä Thorsson)
asui Brandywinen kylässä, ja v:n 1693 väenlaskussa hänen perheeseensä
kuului neljä henkeä. Hän avusti uutta kirkkoa rakennettaessa ja kuului
Kolminaisuuden seurakuntaan. Vaimo Kerttu kuoli 1715, Olli Tossawa 1722.

Henrick Tossawa, edellisen kanssa samanaikainen, kuului Kolminaisuuden
seurakuntaan, kirkon rakennusavustajiin y.m. Viisihenkisen perheen
päämies.

Staffan Tossawa, Kolminaisuuden kirkon rakennusavustajia, kuoli 1715.

Lassi Tossawa oli yksinäinen mies 1693, mutta myöhemmin perheellistyi;
hänet tunnettiin varakkaaksi maanviljelijäksi Brandywinen kylässä.
Kuului Kolminaisuuden seurakunnan kirkkovaltuustoon.

Matti Tossawa, yksinäiseksi mieheksi merkitty 1693, kuului
Kolminaisuuden seurakuntaan ja kirkon rakennusavustajiin.

Johan Tossawa merkittiin nelihenkisen perheen päämieheksi. Lukeutui
Kolminaisuuden kirkon rakennusavustajiin. Myöhemmin hän on saman
kirkon luottamusmiehiä. Hänen talossaan Brandywinen kylässä tapasi
siirtolaispastori Hesselius majailla.

Olli Tossawa, suvun kolmatta polvea, asui v. 1740 Brandywinen
kylässä. Acreliuksen teoksessa on lyhyt kertomus tämän talon erittäin
hedelmällisestä lehmästä. Kertomus sinänsä ei paljon merkitse, mutta
sen yhteydessä oleva merkintä "Olle Tossa (Thorsson)" on pätevä
todistus siitä, että Tossawat käyttivät ennen nimeä Thorsson. Tämäkin
koti oli siirtolaispastorien asuntona, milloin he olivat saarnamatkalla
tai vierailulla Brandywinen kylässä.

Kolminaisuuden kirkon kirjassa, joka on säilynyt näiltä vuosilta,
näkee useita alkuperäisiä Tossawa-nimiä: Staffan Tossawa, Matz Tossawa,
Johan Tossawa, Annikka Tossawa y.m. Mutta tämä leveä nimi supistui
muotoon Tossa, jota toiset suvun jäsenistä käyttivät. Myöskin
jotkut englantilaistivat nimensä muotoon Tussey. Niinpä on eräässä
hautakivessä seuraava merkintä: William Tussey (alk. Tossa), kuoli
1760. Toisissa hautakivissä Kolminaisuuden kirkkomaalla tavataan
merkinnät Tossawa ja Tossa. Alkuperäinen Tossawa-nimi on kuitenkin
jäänyt suvun perintönä käytäntöön; se esiintyy Wilmingtonin kaupungin
nykyisissäkin rekisterikirjoissa y. m. Sukua levisi myöskin New Jerseyn
valtioon, Raccoon-joelle ja muuallekin.

Johan Valkonen saapui perheineen siirtokuntaan jossakin varhaisimmista
retkikunnista. Hänet mainitaan yhtiön kirjoissa Johan the Finn-nimellä.
Raivasi uudistilan Finlandiin ja kuoli 1680-luvulla.

Peter Valkow (Valkonen), Finlandissa asuva maanviljelijä, kuului
Wilmingtonissa sijaitsevaan Kolminaisuuden seurakuntaan ja merkitään
uuden kirkon rakennusavustajain joukkoon 1698; hän teki ilmaisia
päivätöitä ja antoi lautoja. Eräässä tällaisessa lahjoittajain listassa
on merkintä: Peter Johanpoika Valkow, Finlandista, siis sitovasti
edellisen Johan Valkosen poika. Vielä 1710-luvulla tapaa hänen nimensä
Kolminaisuuden kirkon kirjoissa.

Anders Vianen saapui perheineen siirtokuntaan 1655. Kuten useat muutkin
viime retkellä siirtokuntaan tulleet, niin Vianenkin asettui asumaan
Delaware-joen itäpuolelle, New Jerseyn valtioon, raivaten sinne
maatilan. Hän oli elossa vielä 1693 ja merkittiin Ruotsista tulleiden
ikävanhusten joukkoon. Hänen talouteensa kuului silloin neljä henkeä,
ja nimi kirjoitettiin Anders Veinon.

Lassi Vinane asui samoin New Jerseyn valtiossa, ei kaukana
Wilmingtonista, ja kuului Kolminaisuuden seurakuntaan ja kirkon
rakennusavustajiin. — Merkittäkööt vielä samanaikaiset Michael Vinan ja
Ante Vinam, edellämainitun seurakunnan jäseniä.

Viaisten sukua levisi myöskin Raccoon-joen varrelle, ja sanotun seudun
suomalais-ruotsalaisessa seurakunnassa tapaa useita englantilaistuneita
Viaisten nimiä.

Yrjänä, jolla oli niminä myöskin Snohuit ja Kyn, saapui siirtokuntaan
v. 1643. Vapaamieheksi tultuaan hän raivasi maatilan Uplandiin,
Finlandin naapuristoon.

Hans Juriassen ja hänen veljensä Jonas Juriassen eli Yrjänänpojat
olivat varakkaita maanviljelijöitä Uplandissa 1670-luvulla ja käyttivät
myöskin Kien nimeä; siitä on johtunut nimi Keen, huomatun suvun
nykyinen nimi.





VI. JOHN MORTON ITSENÄISYYSMIEHENÄ.




18. Amerikan itsenäisyydenjulistus ja John Morton


Itsenäisyysajatus ei Amerikan siirtokunnissa ollut eilispäivän asia,
se oli kytenyt kansan ja erittäinkin isänmaanystävien mielessä
vuosikymmeniä. Benjamin Franklin, joka oli kutsunut v. 1754 eri
siirtokunnista edustajia yhteiseen kokoukseen Albanyyn, N.Y.,
keskustelemaan siirtokuntain keskinäisistä suhteista ja asioista ja
järjestelemään niitä, tavallaan vakiinnutti tämän ajatuksen, vaikka
sitä ei ensimmäisessä yhteisessä kongressissa esitetty siitäkään
syystä, että puheenjohtajana toimi englantilainen kuvernööri. Kun
itsenäisyysasiaa piireissä harkittiin, oltiin samalla tietoisia
siirtokuntain verrattain pienestä väkiluvusta ja mahdollisesti
kysymykseen tulevan aseellisen puolustuksen heikkoudesta Englantiin
verrattuna. Itsenäisyysasian täytyi kypsyä vuosikymmeniä ja odottaa
historian kulussa määrättyä aikaansa.

Ratkaiseva hetki tuli. Siirtokunnat olivat julkisessa sodassa Englantia
vastaan. Yleinen mielipide alkoi niissä kaikissa valtavasti kallistua
siihen, että vaadittiin irtautumista Englannin yliherruudesta
julistautumalla itsenäisiksi amerikkalaisiksi valtioiksi. Kun
siirtokunnat keväällä 1776 valitsivat edustajansa yhteiseen
edustajakokoukseen, kongressiin, evästivät useat niistä edustajiaan
vaatimaan itsenäisyyden julistamista. Ensimmäiseksi saivat sellaisen
evästyksen Pohjois-Karolinan edusmiehet, sitten Rhode Islandin, New
Hampshiren, Massachusettsin ja Connecticutin sekä Virginian edustajat.
Periaatteena oli: valta on kansan, verovelvollisuutta ei saa eroittaa
edustusvelvollisuudesta ja -oikeudesta, jury-oikeudet käytäntöön,
paino- ja uskonvapaus sallittava.

Siirtokuntien julistaminen itsenäisiksi otettiin kongressissa
käsiteltäväksi kesäkuun 7 pnä 1776. Asian esitti Virginian valtion
edustaja Richard Lee seuraavanmuotoisena: "Liittoutuneet siirtokunnat
ovat vapaita ja itsenäisiä valtioita; ne purkavat ja peruuttavat
kaiken uskollisuutensa Englannin kuningasta ja parlamenttia kohtaan;
valtiollinen yhteys niiden ja Ison-Britannian kesken katsotaan
tykkänään lakkautuneeksi. Yhdistyneet siirtovaltiot ryhtyvät
heti tarpeellisiin sopimuksiin ulkovaltain kanssa, laaditaan
liittosuunnitelma ja annetaan se eri valtioiden ratkaistavaksi."

Taitava puhuja ja isänmaanystävä John Adams Massachusettsista puolusti
voimakkaassa puheessaan edellämainittua esitystä. Kun asiasta oli
riittävästi keskusteltu, suoritettiin ensimmäinen äänestys, jonka
tuloksena oli, että seitsemän siirtokuntaa kannatti Englannin
yliherruudesta irtautumista, kolme oli vastaan ja kolmen jäljelläolevan
edustajat, koska eivät olleet saaneet asiassa minkäänlaisia valtuuksia
edustamiltaan siirtokunnilta, olivat äänestämättä. Itsenäisyyden
julistamisasia jätettiin pöydälle kolmen viikon ajaksi. Valittiin
kumminkin viisihenkinen toimikunta laatimaan itsenäisyydenjulistuksen
sanamuotoa; sen kirjoittikin kongressin kykenevin kynänkäyttäjä Thomas
Jefferson, Virginian edustaja.

Heinäkuun 1 pnä otettiin itsenäisyyden julistaminen uudelleen esille
ja luettiin toimikunnan laatima, pääasiassa Jeffersonin kirjoittama
itsenäisyydenjulistus. Edeltäpäin oli jo sovittu, ettei asiasta enää
keskustella, vaan suoritetaan koeäänestys sillä tavalla, että edustajat
henkilökohtaisesti astuvat puheenjohtajan eteen siirtokuntansa
nimessä äänestämään joko myötä taikka vastaan. Siirtokunta, jonka
edustajain enemmistö äänestää itsenäisyydenjulistuksen puolesta, näin
ollen kokonaisuudessaan kannattaa irtautumista Englannin vallasta;
samoin taasen siirtokunta, jonka edustajain enemmistö äänestää
edelleenkin Englannin hallitukselle uskollisena pysymistä, merkitään
itsenäisyyttä vastustavaksi. Äänestyksen tuloksena merkittiin
yksitoista itsenäisyydenjulistuksen puolelle ja kaksi vastaan,
Delaware ja Pennsylvania olivat nimittäin epävarmoja, sillä Delawaren
edustajista Thomas Mc Kean antoi äänensä Amerikan vapauden puolesta,
mutta George Read äänesti vastaan. Kolmas edustaja Caesar Rodney ei
tärkeitten virkatehtäviensä vuoksi voinut kongressin istuntoon saapua.
Pennsylvanian seitsemästä edustajasta Benjamin Franklin, John Morton ja
James Wilson äänestivät itsenäisyydenjulistuksen puolesta, mutta neljä
edustajaa vastaan, nimittäin John Dickinson, Robert Morris, Thomas
Willing ja Charles Humphrey. Näin ollen Pennsylvanian siirtokunta
merkittiin itsenäisyydenjulistusta vastustavaksi, muut kaksitoista sitä
vaativiksi.

Kun edeltäpäin oli sovittu siitä, että tämä äänestys oli vain
koeäänestys, puolivirallinen, määräsi puheenjohtaja lopullisen, siis
sekä virallisen että ratkaisevan itsenäisyydenjulistus-äänestyksen
toimitettavaksi heinäkuun 4 pnä. Hanke sai vielä kypsyä kolme päivää;
edustajille annettiin miettimisen ja harkinnan aikaa.

Vaikeni heinäkuun 4 päivä 1776. Independence Hallin tilavat suojat
täyttyivät jo varhain aamulla. Mielenjännitys näytti olevan
yleinen, ei ainoastaan vastuunalaisissa edusmiehissä, vaan kansassa
kokonaisuudessaan. Oltiin tietoisia päivän merkityksestä siirtokuntien
ja Amerikan historialle. Itsenäisyydenjulistusta vastustavat
englantilaismieliset olivat käyttäneet kaikki mahdolliset keinonsa
ja vaikutusvaltansa edustajain mielipiteitä muokatakseen ja siten
saattaakseen siirtokunnat pysymään uskollisina Englannin kuninkaalle ja
parlamentille, samalla peloitellen isänmaanystäviä ja Amerikan vapautta
rakastavia niillä surullisilla seurauksilla, joita varmaan siirtomaiden
häviöksi koituva sota tuottaisi.

Amerikan vapauden tärkeä hetki löi. Puheenjohtaja John Hancock astui
kunniapaikalleen. Pidettiin lyhyt rukous, ja kokous julistettiin
alkaneeksi. Edellisen äänestyksen tapaa noudattaen edustajat astuivat
puheenjohtajan kutsumina siirtokunnittani esiin.

Kun kysymyksenä oli Amerikan itsenäisyyden julistus, tuli jokaisen
edustajan vastata puheenjohtajan kysymykseen joko myöntösanalla
"aye" taikka kieltosanalla "nay". Yhdentoista siirtokunnan
edustajain enemmistö antoi myönteisen aye äänensä, joten ne
merkittiin äänestäneiksi itsenäisyydenjulistusta. Seurasivat sitten
koeäänestyksestä epävarmoiksi tunnetut Delaware ja Pennsylvania.

Delawaren edustajat kutsuttiin äänestämään. Thomas Mc Kean lausui varsin
kuuluvasti "aye" ja yhtä varmasti kuului George Readin "nay". Syntyi
hetkiseksi vaitiolo, hämmästys, jos sanoisimme, tavallaan pulmallinen
tilanne siitä, miten Delawaren äänestykseen oli suhtauduttava. Mutta
samalla kuuluivat eduskuntahuoneen eteisestä voimakkaat jalanaskeleet,
avautui ovi, ja sisään astui Delawaren kolmas edustaja Caesar Rodney.
Virkatehtävänsä Kentin kauntissa suoritettuaan hän oli ratsuhevosia
vaihtaen ajanut yökauden saapuakseen 40 mailin etäisyydestä
suorittamaan edustajavelvollisuuttaan. Edustajien ja yleisön jännitys
nousi, kun Rodney astui äänestyspaikalle ja vastasi kysymykseen
kaikuvalla äänellä "aye". Delawaren äänestyspunnukset painuivat
vaakalaudalla Amerikan vapauden ja itsenäisyyden puolelle.

Jäljellä olivat vielä Pennsylvanian edustajain äänet. Äänestäisikö
Pennsylvanian väkirikas ja vaikutusvaltainen siirtokunta yksin
Englannin hallituksen alaiseksi jäämistä, muiden kahdentoista
vaatiessa Amerikan itsenäisyyttä? Seurasi kongressin jännittävin ja
painavin äänestys. Kaikki Pennsylvanian seitsemän edustajaa olivat
saapuneet istuntosaliin, mutta kutsuttaessa astui äänestyspaikalle
vain viisi edustajaa: Dickinson ja Morris, mahdollisesti omantuntonsa
ja liian suuren vastuunalaisuuden vuoksi, eivät halunneet osallistua
äänestykseen.

Franklin ja Wilson äänestivät myönteisesti, mutta Willing ja Humphrey
vastaan. Viides edustaja John Morton siis ratkaisisi äänestyksen
tuloksen. Mutta hän ei ollutkaan äänestyspaikallaan, sillä hän oli
vähää ennen mennyt ulos. Toinen yllätys äänestyksen kestäessä.
Puheenjohtaja Hancock tunsi Mortonin ja tilanteen. Kuluttaakseen jonkun
verran aikaa edustajaa odotellessaan hän otti erään pöydälle jääneen
vähemmän tärkeän asian välillä käsiteltäväksi ja alkoi sen johdosta
pitää puhetta. Hän tiesi, missä puristuksessa Pennsylvanian ylituomari
John Morton oli, ja oivalsi hänen menneen tyynnyttämään valtavaa
mielenliikutustansa, jollaisen vallassa olivat muutkin kongressin
jäsenet sekä saapuvilla olevat kuulijat.

Ja sittenpä astui sisälle John Morton, kasvot vaaleina, huulet sisäisen
mielenliikutuksen aiheutuksesta väristen, kädet lujasti nyrkkiin
puristettuina kuin taisteluun menevällä. Vakavin ja varmoin askelin
hän kuitenkin saapui äänestyspaikalleen ja vastasi voimakkaalla, läpi
laajan kokoushuoneen kajahtavalla äänellä kuvernöörin kysymykseen:
"aye". Pennsylvaniankin äänestyksen vaakalauta kallistui Amerikan
vapauden puolelle.

Puheenjohtaja John Hancock julisti, että kaikki kolmetoista
siirtokuntaa olivat yhtäpitävästi äänestäneet irtautumista
Englannin vallan alaisuudesta ja julistautuneet itsenäiseksi
Amerikan liittovaltioksi. Äänestys olikin varsinainen itsenäisyyden
julistaminen. Kun se oli suoritettu vapautumisen voitoksi, alkoi
kokoustalon tornissa oleva kello soida, sama kello, jonka nimenä siitä
lähtien on ollut vapauden kello, _the liberty bell_.

Myöskin edustajat ja kansa ilmaisivat ilonsa riemunhuudoin; se valtasi
ensin kongressin istuntosalin, levisi sieltä Philadelphian kaupunkiin
ja eteni eri valtioihin ja maailman kaikkiin ääriin. Hetki oli
maailmanhistoriallisestikin sangen tärkeä ja merkityksellinen.


Palaamme John Mortoniin, jonka tehtävänä oli viimeisen sanan lausuminen
Amerikan itsenäisyyden julistamisäänestyksessä. Kun hän oli äänensä
antanut, laukesi hänen jännityksensä, hänen kasvoihinsa virtasi
uudelleen punainen veri, hänen huulensa eivät enää värisseet, ja hänen
nyrkkinsä aukenivat. Hän tunsi suurta sisäistä rauhaa, koska oli
suorittanut edustusvelvollisuutensa oikeudenmukaisesti ja omantuntonsa
ääntä kuullen.

Mortonille ei kuitenkaan suotu kauan elinpäiviä tämän tärkeän
tehtävän suorittamisen jälkeen, muutamia kuukausia vain. Hän sai
vakaumukseen perustuvasta teostaan runsaasti kiitosta ja kunniaakin,
mutta myöskin ankaria arvosteluja englantilaismielisten ystäviensä ja
lakimiestovereittensa taholta. Sairasvuoteellaan hän pyysi ystäviänsä
sanomaan niille, jotka ankarasti arvostelivat hänen menettelyään
itsenäisyydenjulistuksesta äänestettäessä ja tuomitsivat sen,
seuraavat tavallaan profeetalliset sanat: "Tulee vielä aika, jolloin
tunnustetaan, että äänestäessäni Amerikan itsenäisyyden puolesta tein
elämäni maineikkaimman työn."

Jälkimaailma on antanut John Mortonille yksimielisen tunnustuksen ja
kunnioituksen. Pennsylvanian valtion historiassa Morton kuuluu aikansa
suurmiehiin. Hänen elämänkertansa kirjoittajat, jotka tietävät niin
vähän kertoa Mortonin varhaisimmista elämänvaiheista, ylistävät ja
kiittävät sitä runsaammin hänen valtiollista toimintaansa, jonka hän
suoritti täytettyään neljäkymmentä vuotta.

Amerikassa asuvien suomalaisten mielenkiinto ja rakkaus Mortonia
kohtaan kasvaa sitä enemmän, mitä paremmin opitaan tuntemaan hänen
jaloa luonnettaan ja hänen ansiokkaita valtiollisia palveluksiaan.
Onhan historiallinen harvinaisuus, että verrattain vähälukuisen
Delawaren siirtokunnan suomalaisten keskuudesta kohosi maineikas
valtiomies. Suomalaissukuinen Amerikan itsenäisyydenjulistuksen
allekirjoittaja osallistaa suomalaisetkin Amerikan historian tärkeihin
tapauksiin ja jättää kansallisuudellemme ikäänkuin kallisarvoisen
aateliskirjan.




19. John Mortonin elämäkerran ääriviivoja


Suomalaissukuinen Amerikan itsenäisyydenjulistuksen allekirjoittaja
John Morton syntyi Marttisten perintötilalla Ridleyn piirikunnassa
Delawaren kauntissa Pennsylvaniassa v. 1724. Siirtokuntakauden
rakennustyylinen talo, missä Morton syntyi, on säilynyt arvokkaana
muistomerkkinä näihin saakka. Se on Kuningattaren-maantien (Queen's
Highway) varrella Chesteriin kääntyvän tien haarassa, kahdentoista
mailin päässä Philadelphian kaupungin keskuksesta ja kolmen mailin
päässä Chesterin kaupungista. Paikan vanhin nimi oli Calkeon Hook,
aivan Ammaslandin vieressä, joissa kummassakin paikassa oli vankka
suomalaisasutus Delawaren siirtokunnan varhaisimmilta ajoilta,
seitsemännentoista sataluvun jälkipuoliskolta.

John Morton vanhempi, Martti Marttisen pojanpoika, peri isältään
laajahkon maatilan ja meni avioliittoon kolmannenkymmenennen vuotensa
sivuuttaneena englantilaissukuisen uudisasukkaan tyttären Mary
Archerin kanssa alkupuolella vuotta 1724. Avioliitto tuli varsin
lyhytaikaiseksi, kuten edellä jo on mainittu, kun kuolema korjasi
parhaassa miehuudeniässä olevan, kunnallisissa ja kirkollisissa
luottamustehtävissä toimeliaan isännän, vanhemman John Mortonin. Hän
oli laatinut jälkisäädöksen, jossa odotettu esikoinen määrättiin
perintötilan omistajaksi. Pojalle annettiin isänsä mukaan nimi John.

Nuorena leskeksi jäänyt Mary Archer Morton meni uuteen avioliittoon
hyvän koulukasvatuksen saaneen englantilaisen maanmittarin John
Sketchleyn kanssa. Isäpuoli kiintyi lahjakkaaseen poikaseen ja ryhtyi
itse ohjaamaan hänen koulutustaan. Koska hän oli matemaatikko,
niinkuin maanmittausala vaatikin, sai nuori Morton suuretieteestä
ehkäpä laajemmat tiedot kuin jossakin keskikoulun penkillä olisi
ollut mahdollista. Kotiopetukseen kuului myöskin englanninkielen
lukeminen ja kirjoittaminen sekä perehtyminen muihinkin senaikaisissa
kouluissa opetettuihin aineisiin. Toisella kymmenellä ollessaan hän
meni kansakouluun ja suoritti sen oppimäärän kolmessa kuukaudessa. Se
olikin, mikäli tiedetään, Mortonin ainoa varsinainen koulunkäynti. Tätä
ei voi olla rinnastamatta suuren presidentin Abraham Lincolnin lyhyeen
koulutukseen. Molemmat hankkivat laajat tietonsa itseopiskelulla.

Valtiomies John Mortonin ajalta ja samoin hänen elämänsä ensimmäisten
vuosikymmenien vaiheista ovat tiedot sangen vähäantoisia. Robert
Wells, niitä monia, jotka ovat kirjoittaneet lyhyitä elämäkerrallisia
piirteitä ja muistiinpanoja John Mortonista, lausuu muun muassa
seuraavaa: "Valitettava tosiasia on, että Amerikan historian
ensimmäisinä aikoina monen kunnioitetun ja ansioituneen valtiomiehen
varhaisemmilta vuosikymmeniltä, lapsuuden vuosilta, koulunkäynnistä ja
vähemmistä kunnallisista ja poliittisista palveluksista halutut tiedot
ovat ajan virran mukana painuneet näkymättömiin."

Saatamme hyvällä syyllä olettaa Johnin avustaneen isäpuoltaan
maanmittaustöissä niin pian kun hän siihen voimiensa ja laskutaitonsa
puolesta kykeni. Saavutettuaan laillisen iän hän tuli laajan
perintötilan hoitajaksi. Muistiinpano on kuitenkin säilynyt Mortonin
menemisestä naimisiin v. 1754, jolloin hän oli iältään kolmenkymmenen
vuoden vanha. Hänet vihittiin Delawaren suomalaissukuisen Anna Justisin
(Juustisen) kanssa. Avioliitosta tuli lapsirikas, pariskunnalla oli
kolme poikaa ja seitsemän tytärtä. Mortonin jälkeläisiä on melkoinen
joukko, enimmäkseen Pennsylvaniassa.

John Morton oli lakimies. Mutta milloin ja miten hän opiskeli
lakitiedettä, tapahtuiko se lakimiehen johdolla vai lakiteoksia lukien
kotosalla hänen hoidellessaan tilaa, siitä puuttuvat muistiinpanot.
Hän oli kuitenkin jo 1760-luvulla asianajajana oikeuksissa, sillä
hänen eräälle asiakkaalleen kirjoittamastaan kirjeestä on jäänyt
jälkimaailmalle jäljennös, jonka tämänkin kirjoittaja näki Kalifornian
yliopiston kirjastossa John Sandersonin laajassa teoksessa Biography of
the signers of the Declaration of Independence. Hän oli jonkun aikaa
rauhantuomarina, mutta sitten hänen elämänsä suuntautui tietoa, taitoa
ja vastuunalaisuutta vaativalle valtiomiehen uralle, jolla hän saavutti
elämänsä suurimmat tulokset.


John Morton valtiomiehenä

1764 hänet valittiin edustajaksi Pennsylvanian siirtokuntapäiville.
Hän oli silloin nelikymmenvuotias. Sen jälkeen, toistakymmentä vuotta,
Mortonin elämä on kuin avointa kirjaa, liittyessään Yhdysvaltain
itsenäisyyspyrkimykseen ja vapaustaisteluun. Ensi-istunnostaan saakka
Morton kuului valtiopäivämiesten vaikuttavimpiin, mitä todistaa sekin,
että hänet alituisesti valittiin yhä uudelleen siirtokuntapäiville
kymmenen vuoden aikana, ja hän oli viimeisen vuoden puheenjohtajana.

1765 Morton valittiin yhtenä Pennsylvanian edustajana siirtokuntien
kongressiin, joka pidettiin New Yorkin kaupungissa. Tarkoituksena
oli vaikuttaa siihen suuntaan, että Englannin hallitus poistaisi
siirtomaita rasittavan ja vielä enemmän näiden oikcudentuntoa
loukkaavan "leimaveron", stamp actin.

Morton oli myöskin huomattava ja tunnustusta saanut lakimies. Sitä
todistaa hänen nimittämisensä Pennsylvanian ylioikeuden tuomariksi,
jota tärkeää virkaa hän hoiti niin taitavasti ja arvokkaasti, että
tuli sanotun ylioikeuden puheenjohtajaksi eli ylituomariksi, arvoon
ja asemaan, jota ylempänä valtiossa on vain kuvernööri. Amerikan
nykyisestä suomalaisesta siirtolaisväestöstä on noussut monta etevää
ja ansiokasta lakimiestä ja tuomaria, mutta kukaan ei vielä ole
valtiossaan päässyt ylioikeuden tuomariksi. Kilpailuhan on silläkin
alalla varsin ankara.

1774 Morton valittiin Pennsylvanian edustajana siihen siirtokuntien
yhteiseen edustajakokoukseen eli kongressiin Philadelphiaan; tämän
kokouksen tarkoituksena oli sovittelun tietä saada Englannin
parlamentti ja siirtokunnat yhteisymmärrykseen, joka poistaisi
vuosikausia kestäneet keskinäiset ristiriidat. Tähän historiallisesti
tärkeään kongressiin valittiin kustakin siirtokunnasta oppineimmat,
valtioasioihin kypsyneimmät, yksityisessä elämässään kunnollisimmat ja
myöskin valtiollisilta mielipiteiltään vakiintuneimmat ja varmimmat
miehet. Kongressin tuloksiin on viitattu edellisessä luvussa.

Kun siirtokuntien edustajat uudelleen kokoontuivat keväällä v.
1775 Philadelphiaan, valittiin John Morton yhdeksi Pennsylvanian
edustajaksi, samoin kuin sen vuoden lopulla pidettyyn kongressiin.

Siirtokuntien tärkeimmässä edustajakokouksessa v. 1776, jolloin
Amerikan itsenäisyys julistettiin, oli John Morton huomatuimpia ja
vaikutusvaltaisimpia edustajia. Hänhän oli silloin Pennsylvanian
eduskunnan puheenjohtaja ja myöskin siirtokuntansa ylituomari. Tässä
kongressissa Morton suoritti elämänsä kunniakkaimman työn. Äänestys
suoritettiin lopullisesti heinäkuun 4 pnä 1776. Tämän historiallisesti
niin tärkeän tapauksen muistoksi Amerikan kansa viettää Fourth of
July-juhlapäiväänsä.

Keväällä vuonna 1777 John Morton sairastui kuumeeseen. Tauti oli
varsin ankara ja kaatoi viidettäkymmenettä neljättä ikävuottaan
käyvän valtiomiehen, noin yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun
hän Philadelphian Vapaudentalossa oli suorittanut suurinta
vastuunalaisuutta kysyvän edustajanvelvollisuutensa Amerikan vapauden
hyväksi.

Pyhänkirkon vierellä olevassa hautausmaassa Chesterissä Delaware-joen
rantamilla lepää John Mortonin maallinen tomumaja. Kiitollinen
jälkimaailma on pystyttänyt hänen haudalleen marmorikivisen
muistopatsaan, jonka yhdellä puolella nähdään isokokoisin kirjaimin
nimi John Morton ja pienemmin kirjaimin lyhyet elämäkerta merkinnät,
vastakkaisella sivulla Pennsylvanian valtion laakeriseppeleeseen
kaiverrettu vaakuna. Toisella välisivulla on seuraava kirjoitus:
"Äänestettäessä valtioittain Amerikan siirtokuntien itsenäisyydestä
Pennsylvania jäi ratkaisijaksi. Kaksi sen edustajaa oli myönteisellä
ja kaksi vastustavalla puolella. Asia ratkesi, kun viimeinen edustaja,
John Morton, äänesti tämän, Amerikan vapauden kunniakkaan asiakirjan,
puolesta." Jos joku tämän kirjasen lukijoista saa tilaisuuden matkustaa
New Yorkista Yhdysvaltain pääkaupunkiin Washingtoniin taikkapa vain
Philadelphiaan, kannattaa pysähtyä muutamaksi tunniksi Chesteriin ja
käydä katsomassa Delawaren suomalaisesta siirtokunnasta valtiomieheksi
kohonneen John Mortonin hautakumpua.

Älynlahjojensa, jalon luonteensa ja arvokkaan käytöksensä johdosta
Morton kohosi aikansa huomatuimpien ja suurimpien amerikkalaisten
valtiomiesten rinnalle. Kun niin verrattain vähän osataan kertoa
hänen elämänsä varhaisimmista vuosi kymmenistä, niin sitä tarkemmin
kiintyy historioitsijain ja hänen elämäkertansa kirjoittajain mieli
niihin tekoihin, jotka hän suoritti elämänsä viimeisinä kahtenatoista
vuotena. Niiden perusteella on tunnettu Mortonin tinkimätön rehellisyys
ja omantunnontarkkuus hänen kaikissa asioissaan. Viekkaus, jota niin
monet matalat valtiomiehet käyttävät edukseen, oli hänelle vierasta,
niin hyvin hänen kotoisissa tehtävissään kuin myöskin valtiollisissa
otteissaan. Niin pyhänä hän piti rehellisyyden ja oikeudentunnon, että
hän saattoi jättää parhaan ystävänsäkin, jos tämä asettui esteeksi
hänen velvollisuutensa suoralle tielle. Hänen yksityiselämäänsä
kaunistivat kristityn hyveet ja puhtaus. Kotonaan hän oli rakastettu,
helläsydäminen perheenisä ja isäntä. Kansanmiehenä hän jakeli
alustalaisilleen ja naapureilleen neuvoja, ja hänen luokseen uskalsi
köyhäkin asioineen tulla.



